The Project Gutenberg eBook of Hra Baslèvren herääminen, by Édouard Estaunié

Parisi on kerrostuma itsenäisiä ja erillisiä kaupunkeja, joista jokainen kateellisesti vaalii perheitään ja perittyjä tapojaan. Yksi kerroksista ovat burgundilaiset; toisen muodostaa eräs porvaripiiri, joka korkotulonsa menettäneenäkin on ylpeää aatelittomasta syntyperästään, johtaen sen lyhimmät juuret Ludvig XIV:n ajoilta asti. Toisaalla kohtaa tapoja, jotka periytyvät suoraan restauratiosta saakka, mutta aivan ääressä taas rajua puskurimieltä tai uuden huomenen haaveilua. Tällaisen vaihtelun vuoksi Parisiin saapuva maaseutulainen pian löytää sieltä samanlaisen ympäristön, kuin mistä hän itse on kotoisin, ja juuri siinä seikassa piilee Ranskan pääkaupungin erinomainen viehättäväisyys. Kaikki tiet johtavat sinne, eikä siellä kukaan tulokas tunne itseään oudoksi.

Tietysti on vaikeaa rakennusten uusista julkisivuista levennettyjen katujemme varsilla huomata tarkoittamieni eri piirien rajoja, mutta kuitenkin on varmaa, että eräät Parisin tienoot ovat vielä erityisen maaseutumaisia. Osat Seinen vasenta rantaa, Auteuil miltei kauttaaltaan, ovat niin erikoisen näköisiä, että ne heti erottaa Parisista sinänsä, huolimatta avauksista, joilla niitä on koetettu jalostaa. Ja oikeallakin rannalla tapaa taloryhmiä, jotka poikkeavat uudenaikaistetusta ympäristöstään. On epätietoista, mikä kunnioituksen oikku on saattanut kaupunginhallituksen säästämään ne, mutta heti kun näille seuduille tulee, tuntuu, kuin siirtyisi toiselle taivaankappaleelle. Hetkeä ennen kuumeinen elämä kietoi ohikulkijat häliseväksi tungokseksi, mutta äkkiä hälinä taukoaa, kuulee laineiden loiskivan rantakivitystä vastaan, kulkee tyhjää katua ja vajoaa hartaisiin mietteisiin.

Tällaisista etuoikeutetuista paikoista on Place des Vosges tunnetuin, mutta kävijäin hylkäämä sekin.

Ihmeellisiä ovat asiain käänteet. Ennen koko Parisi kulki tätä aukeaa reunustavissa matalissa kaarikäytävissä. Kuninkaalla ja kuningattarella oli siellä huvilansa. Siellä asui ministereitä, kuten Sully ja Richelieu, tai tunnettuja hovimiehiä, sellaisia kuin Boufflers, Tessé, Bussy ja monta muuta; itsensä Marion Delormen oli näyttäydyttävä eräällä niistä rautaisista parvekkeista, joista useimmat vielä nytkin ovat jäljellä elävöittämässä rakennusten jäykkäpiirteisiä julkisivuja. Mutta mikä äkkihiljaisuus vallankumouksen jälkeen! Turhaan Rachel, sitten Théophile Gautier ja Victor Hugo koettivat palauttaa yleisön suosioon tämän autioituneen paikan. Lyhytaikaisen maineen jälkeen se heidän poistuttuaan painui lopullisesti unhoon runsaine historiallisine muistoineen. Nykyään siellä mykät talot ympäröivät surkastunutta puistikkoa, jonka soittolavoilta ei musiikkia enää kuule. Missä ennen liigalaiset ja lempijät tappelivat, siellä nyt tulevat puotilaiset lyövät vannetta ja tekevät tarpeitaan. Siellä ei käy enää muita kuin kulmakunnan väkeä, pieneläjiä, jotka tervehtivät toisiaan kuin kyläläiset maantiellä. Surunvoittoinen ja kolkko rauha huokuu kituvista puista, ränsistyneistä penkeistä ja ruohottuvasta kivityksestä. Ja jollei keskeytymätön melu kuuluisi Saint-Antoinen korttelista, jota läheisyydestään huolimatta ei näe, voisi luulla olevansa jossain pikkukaupungissa.

Astuttuaan aamulla junasta, joka hänet toi Limousinista, missä hän oli viettänyt nuoruutensa, hra Justin Baslèvre, joka kahdentuhannenkolmensadan frangin vuosipalkasta oli palkattu kauppaministeriön kirjuriksi, kohtasi seuraavan onnen.

Hän kulki Saint-Antoinen katua erästä tässä korttelissa asuvaa henkilöä etsien, jonka luokse hänet oli neuvottu, mutta poikkesi erehdyksestä Bèaniin kadulle ja huomasi numero 16:n kohdalla kirjoituksen »huone vuokrattavana».

Samalla kertaa sekä likainen että porvarillinen piha saattoi hänet ajattelemaan, että huoneen vuokra olisi sen mukainen ja talo kyllin säädyllinen niin korkeaa virkamiestä varten, kuin miksi hän laski tulevansa. Hän astui siis sisään ja ilmaisi halunsa katsoa huonetta.

— Se on vain pieni ullakkokamari, vastasi ovenvartija, vältellen tarvitsevansa turhaan kavuta portaita.

Pohjakerroksen ja ensimmäisen kerroksen välillä porraskäytävä oli muhkea, itse portaatkin kivestä ja mukavat astua. Mutta ensimmäisen ja toisen välillä kivi jo muuttui puuksi. Toisen ja neljännen välillä portaat kävivät jyrkiksi ja käytävä kapeni. Neljännestä lähtien ei enää voinut kulkea rinnan, vaan täytyi kiivetä kuin tikapuita. Pitkin matkaa eneni sitäpaitsi likaisuus aste asteelta.

Mutta kun vielä oli kuljettu kappale pimeää eteiskäytävää, ovenvartija kopeloi avaimiaan ja avasi vihdoin jonkun oven. Justin näki vastapäätä ikkunan, meni sen ääreen, kurottautui katsomaan ja hämmästyi.

Vuokrattava huone oli tosiaankin vain ullakkokamari, mutta se sai valonsa erään Place des Vosges'in palatsin liuskakivisessä katontöyräässä sijaitsevasta komeasta ikkunasta. Alhaalla näkyivät puistikko, soittolava ja rusoittava ympärysmuuri pilareineen.

Mahtoiko Justin Baslèvre ymmärtää sellaisen näköalan suurenmoisuutta? Luultavaa on, että häntä, vasta edellisenä päivänä Limoges'ista lähteneenä, ennen muuta viehättivät ilmakehän maaseutumaisuus, kaupunginosan hylätty vanhuus sekä sen koreuden rauhallisuus, joka levisi hänen silmäinsä eteen. Saattoi selvästi kuulla lintujen laulavan. Hän huomasi myös ruohot katukivityksessä. Lyhyesti, hän luuli jonkun taian kautta päässeensä pois Parisista, joka häntä pyörrytti, ja joutuneensa takaisin samaan ympäristöön, mistä hän juuri ilman palaamisen toivoa oli poistunut.

— Onko herra huomannut, että seinissä on komeroita… paljon kaikenlaisia komeroita…?

— Minun on myös varoitettava herraa, että talo on ehdottoman säädyllinen. Tänne ei saa tuoda…

Jo seuraavana päivänä kannettiinkin saman ovenvartijan toimesta puhdistettuun ullakkokamariin käytettynä ostettu rautasänky, kaksi maalaamatonta pöytää, toinen pesutelineeksi ja toinen kirjoittamista tai illastamista varten tarpeen sattuessa, vanha Limoges'ista tuotu punapäällyksinen nojatuoli, yksi matto, pieni yöpöytä sekä kolme tavallista tuolia. Kello yhdeksän tienoissa illalla saapui hra Justin Baslèvre itse matkalaukkuineen, ja kaikki tämä tapahtui vuoden 1880 paikkeilla.

Vähitellen koroitettiin Justin Baslèvren palkkaa, ensin kahdeksituhanneksiseitsemäksisadaksi frangiksi vuodessa, sitten kolmeksituhanneksi, sitten kolmeksituhanneksiviideksisadaksi ja vihdoin neljäksituhanneksi. Hänestä tuli viraston apulaispäällikkö. Eräänä päivänä huomattiin hänen napinläpeensä punasinervän nauhan viereen ilmestyneen punaisenkin nauhan Sitten hän painatti nimikortteihinsa: »Justin Baslèvre, virastopäällikkö.» Numero 16:n ovenvartija, joka oli vuokrannut hänelle ullakkokamarin, kuoli. Hänen sijalleen tuli toinen ja tämän sijalle vielä toinen. Hra Justin, kuten häntä nyttemmin kutsuttiin, oli yhtä nopsa kuin ennenkin ja kapusi ketterästi viidenteen kerrokseensa, jossa häntä odottivat entiset huonekalut. Vain kaksi kiitollisten virkatoverien lahjoittamaa pronssipatsasta — muistoja saadun ritarimerkin ja nimityksen johdosta viraston päälliköksi — oli rikastuttanut niiden kokoelmaa. Mutta aivan päinvastoin kuin isäntänsä nämä patsaat kävivät päivien mittaan hieman homeisiksi, mikä seikka kuitenkin johtui vähemmän niiden iästä kuin niitä hoitamaan valtuutetun siivoojamuorin ennenaikaisen innokkaasta huolenpidosta.

Vihdoin eräänä päivänä v. 1906 hra Justin tuli kotiin tavallista iloisempana ja hyräilikin portaita noustessaan, mitä hänelle ei ollut sattunut koskaan ennen. Johtajaksi koroitettuna hän ei enää toivonut mitään.

Siitä lähtien hänen elämänsä näytti oikein vakaantuvan. Hän teki säästöjä, hänet otettiin vastaan Volnayssa ja hän toimi l'Association des Châtaignes'in puheenjohtajana. Parisissa hän ei kylläkään ollut muuta kuin yksi niistä lukemattomista hallinnollisista henkilöistä, joita tuupataan sen tarkemmin huomaamatta, mutta ministeriöön saavuttuaan hän heti muuttui joksikin. Jos hän söi päivällistä kaupungilla, ei se koskaan tapahtunut muualla kuin yhdessä niistä maaseutukaupungeista, joista alussa puhuin. Sen kerroksen, johon sattuma hänet oli johtanut, muodosti pääasiallisesti pieni piiri kauppiaita, jotka kaikki olivat kotoisin Limousinista, ja jotka — vaikka yleensä kantoivatkin mykkää vihaa virkamiehiä kohtaan — eivät tällaisen vihollisen läsnäollessa voineet tukahduttaa isiltä perittyä kunnioitustaan Tässä piirissä Justin Baslèvre oli merkkihenkilö, ja mielellään hän virkansa puolesta tarjosi käsivartensa kulloisenkin talon emännälle. Hän ei myös koskaan laiminlyönyt virkakuntansa keskuudessa sattuvia päivällisiä, joko sen tähden, että hänestä oli mieluista niillä näyttäytyä, tai siitä syystä, että hän piti niitä sopivina hyödyllisten suhteiden solmimiseen.

Mitä ruumiinrakenteeseen tulee, hän oli lyhyt kasvultaan ja pulleahko vatsaltaan, pitäen harmaansekaisen partansa leikattuna Henrik IV:n kuosiin. Hänen vartalonsa uhkui vaatimatonta arvokkuutta, jota vastoin hänen silmänsä ja ohuehkot huulensa huokuivat viekkauteen vivahtavaa äärimmäistä terävyyttä. Hän kulki aina lievetakissa. Hänen liinavaatteensa olivat harvoin arveluttavia. Kun hänet kohtasi, ei ihmeellistä kyllä koskaan tuntenut halua eikä uteliaisuutta saada tietää, missä hän asui ja miten eli. Näytti selviöltä, että hän oli vanhapoika. Hänen ei toivonut ilmaisevan sydämenasioitaan, vaan oli taipuvainen uskomaan, ettei hänellä sellaisia ollutkaan.

Se, mitä hänen käytöksestään huomasi, oli yhtä mielenkiinnotonta kuin hänen olemuksensakin. Ankarana ja täsmällisenä virassaan hän harrasti järjestelmällistä tietämättömyyttä kaikkien yksityisasiain suhteen, jotka enemmän tai vähemmän saattoivat häiritä hänen korkeaan johtoonsa asetetun henkilökunnan säännöllistä elämää. Hänen nähdäkseen ei inhimillinen vaellus saanut muuta olla kuin virantekoa. Hän vaati, että lomat oli rajoitettava määräaikoihinsa, ja hänen kohtelutapansa oli vailla hyväntahtoisuutta. Sensijaan hän harjoitti eräänlaista luonnonmukaista oikeutta, eikä hänellä tiedetty olevan mitään paheita. Tyytymättömät olivat kyllä koettaneet etsiä heikkouksia, mutta turhaan. Virkatuntinsa päätyttyä hän poistui työhuoneestaan takatietä, oli kädenkäänteessä jo pimentyneellä kadulla ja näytti sananmukaisesti haihtuvan Parisin äärettömyyteen. Minne hän meni? Tavalliseen ateriapaikkaansa tai virallisille päivällisilleen, hallinnollisiin juhliin tai kerhoonsa: mutta joka tapauksessa ullakkokamariinsa, jonka ikkunassa Place des Vosges'in asukkaat saattoivat nähdä hänet aamuin ja illoin kaikkina vuodenaikoina.

Sellainen oli hra Justin Baslèvre ulkoapäin, tai Basselèvre [Lerppahuuli. (Suomentajan huomautus)], kuten häntä nimittivät kauppaministeriön pikkuvirkailijat, joilla ei ollut makua pitää hänestä. Hänen sieluaan ei kukaan tuntenut.

Oliko hänen elämässään koskaan ollut sijaa rakkaudelle, kodin kaipuulle tai yleensä jollekin epäitsekkäälle mielteelle? Sukulaisia hän tuskin tiesi olevankaan. Hän ei milloinkaan matkustanut muuanne kuin kylpypaikkoihin hoitamaan vuoroin maksaansa vuoroin leiniään. Mahdollisesti hänellä oli ollut joku vaatimaton rakastajatar, mutta mahdollista oli myös, että hän oli tyydyttänyt halunsa vain satunnaisesti tai elänyt kuin erakko. On hämmästyttävää, kuinka helppo Parisissa on salata elämäntapansa, silti eristäytymättä muista ihmisistä. Sitä salaperäisyyttä, joka jo luonnonpakosta ympäröi kunkin yksilön yksityiselämää, vahvistaa siellä kanssaihmisten täydellinen välinpitämättömyys. Parisi on ainoa paikka Ranskassa, jossa ei milloinkaan puhuta lähimmäisten entisyydestä tai elinehdoista. Riittää, kun on kirjoitettu Bottin mondainiin tai Paris-Hachette'iin [parisilaisia osoitekalentereita. (Suomentajan huomautus.)], muu on turhuutta eikä siitä välitetä.

Mutta kuinka halpa ja syrjäinen luuleekin olevansa, sallimus vaanii aina kaikkien kohtaloita. Ennemmin tai myöhemmin se yllättää kuin varas yöllä ja luoden valoa ihmisen sieluun pakottaa sen tuntemaan itsensä. Kuitenkaan ei ole tavallista, että asianomainen sitä heti huomaa, ja jos Justin Baslèvren noustessa vuoteestaan torstaiaamuna toukokuun 7 p:nä 1919 joku olisi ilmoittanut hänelle, että hänen hiljainen onnensa siitä ajankohdasta lähtien häiriytyisi, olisi hän varmasti pitänyt hulluna sellaista pahaa ennustajaa.

Sanottuna torstainakin hän, pukeuduttuaan ja ajettuaan partansa kuten tavallista, oli — kuten tavallista — haaveillut kotvasen ikkunassaan. Kulkiessaan ovenvartijan luukun ohitse hän ei myöskään jättänyt kysymättä, »oliko siellä hänelle jotain», saaden tavallisen vastauksensa, ettei tosiaankaan ollut mitään. Saavuttuaan sitten määrähetkellä ministeriöön hän ensin rauhallisesti silmäili joitakuita papereita ja soitti sen jälkeen vahtimestaria, käskien tapansa mukaan:

On hyödyllistä huomauttaa, että vastaanotonkin suhteen oli olemassa erikoinen järjestys, jota tarkasti noudatettiin. Jo varhain aamulla vahtimestari laati luettelon ilmoitetuista tulijoista ja pani sen hra Baslèvren pöydälle, vaikk'ei tämä sitä koskaan lukenut. Sensijaan hän vastaanoton kestäessä jokaisen asiakkaan sisäänastuessa tarttui lyijykynään ja rajusti pyyhki listasta lausutun nimen, ikäänkuin yhdellä nykäyksellä päästäkseen siitä vaivasta, minkä saapuja hänelle tuotti.

Tavanmukainen sisään- ja uloskäyminen sujui aluksi häiriöittä. Kävijät olivat suosittautuvia kauppiaita, liikemiehiä, jotka olivat erehtyneet kauppaministeriöön heitä muka suojelevana laitoksena, harvemmin verovelvollisia, jotka kääntymällä korkean virkamiehen puoleen luulivat saavansa paremman selvän sotkuisista veronmaksumääräyksistä.

Kun Gros on yhtä yleinen nimi kuin Durand'kin, ei se tehnyt mitään vaikutusta hra Baslèvreen. Hän otti vain lyijykynänsä ja pyyhki Gros'n luettelosta. Sitten hän kohentauduttuaan tuolissaan kysyi katsettaan nostamatta:

Hämmästyen hra Baslèvre kohotti päätään ja näki, että hänen puhuttelijansa oli jäänyt seisomaan.

Hän oli hyvin huolellisesti puettu, mutta pitkä tukka ja pörröinen parta tekivät hänet kuitenkin tuhruisen näköiseksi. Hän ei siirtänyt katsettaan hra Baslèvresta, vaan itsepintaisesti suhtautui häneen äänettömän kysyvästi.

Tämä odottamaton sinuttelu hätkähdytti hra Baslèvrea, mutta hän palasi pian virkansa mukaiseen tasapainoon ja näytti etsivän muistinsa syvimmistä kätköistä. Mutta samalla hän epämääräisellä päänliikkeellä tahtoi etukäteen ilmoittaa, ettei hän myöntäisi mitään löytäneensä, vaikka löytäisikin.

Hän tavasi »Gustaven» äkillisen ärtyisästi. Kuten arat ihmiset yleensä, hän ponnistuksen jälkeen asiansa perilleajamiseksi äkkiä muuttui röyhkeäksi ja olisi ollut valmis haukkumaan miehen, jota viittä minuuttia aikaisemmin oli epäröinyt lähestyä.

— Gustave… Place aux Bancs'ilta? sanoi nyt Justin Baslèvre epävarmuutta tavoittelevalla äänenpainolla.

— Emme ole tavanneet kolmeenkymmeneen vuoteen, hyvä ystävä… tai oikeammin… ymmärtänet, että minun oli mahdotonta tuntea sinua tuollaisten pensaiden takaa!

Hra Baslèvre loi ivallisen katseen Gustaven tukkaan ja partaan. Kättään hän ei ojentanut.

Hienoinen hymy väräytti hra Baslèvren suupieltä, mutta se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin; ja hän jatkoi kuivasti, tarkoittaen lopettaa lyhyeen kaiken tuttavallisuuden:

Gustave rypisti otsaansa. Unohtaen tulonsa varsinaisen aiheen, hän enää vain halusi vastata hra Baslèvren korskeaan käytökseen yhtä huonotuulisesti.

— Voi pahus! sanoi hän kuivasti, — oletpa sinä koko tirehtööri! Salli minun nyt ensin istuutua, kuten itse pyysit, ja sinua vähän katsella.

Hän heittäytyi rehentelevästi pehmeään nojatuoliin, mutta muuttui äkkiä säyseäksi mukavan asennon löydettyään.

— Niin! huokasi hän, — ennen sitä yhdessä rosvottiin kastanjoita isäni puutarhasta ja nyt…

— Mitä sinulla on asiaa? toisti hra Baslèvre keskeyttääkseen penkomisen turhissa muistoissa.

— Vai niini huudahti Gustave, nauraen nyt suun täydeltä, — suo minun ihailla tuota äänenpainoa, jota puheessasi käytät. Olet totisesti syntynyt päälliköksi, kuten minä taas kirjuriksi!

— En täällä… varsin kaukanakin… oikealla rannalla; mutta sen parempi. Kuka sen tietää, vaikka lopulta olisikin kunniakkaampaa olla kirjuri vapaiden taiteiden temppelissä kuin esimies kauppa-asioissa?

— Jos minun nimeni ei ole sattunut silmääsi, johtuu se monesta eri syystä, jotka kaikki ovat yhtä päteviä. Ensimmäinen on se, ettet mahtane mitään lukea: sinä elät liian vakavasti. Toiseksi…

— Niin juuri, tai oikeastaan useampaakin Luvalla sanoen, minä kirjoitan toisten nimillä.

— Turvallista ammattia, mutta ei tuota kunniaa. Ei sen puolesta että julkisuudesta välittäisinkään; olen niin epäitsekäs!…

Gustave nauroi taas aivan ääneensä, epäitsekkäästi, kuten oli sanonut. Ja hra Baslèvrekin hymyili nyt ensimmäisen kerran. Kysymysten ja vastausten tihetessä pääsi keskusteluun melkein heidän huomaamattaan jonkinlaista tuttavallisuutta, ja kohtauksen alkujäykkyys rupesi sulamaan. Mutta yht'äkkiä tuli vahtimestari jotain nimikorttia näyttämään; joku myöhästynyt senaattori pyysi kiireimmittäin päästä puheille.

— Vähän ajan kuluttua, vastasi hra Baslèvre, — näettehän, että minulla paraillaan on vieras!

Ja sillä hetkellä koko viehätys taas hävisi. Tullakseen jälleen Justiniksi ja Gustaveksi, s.o. kahdeksi lapsuudenaikaiseksi toverukseksi, he olisivat tarvinneet aikaa, mutta sitä heillä ei ollut.

— Mitä sinulla siis on asiaa? kysyi hra Baslèvre vielä kerran, ei kuitenkaan enää korkean virallisesti.

Gustave, joka jo oli ehtinyt heittää jalkansa ristiin, korjasi asentoansa ja rupesi vakavaksi.

— Vakuutan… ei mitään erinomaista… pyytäisin vain pientä palvelusta…

Gustave pudisti kiusaantuneesti päätään; häntä harmittivat sensuuntaiset epäluulot.

— Taisin pari päivää sitten esiintyä valitettavan kiivaasti päämieheni edessä.

— En ollenkaan; olen säännöllinen ja täsmällinen. Minulta vaaditaan kuusi tuntia päivässä, ja minä istun ne. Mutta kuusi tuntia ei ole kuusi ja neljännes. Päällikkö oli väärässä, enkä minä jättänyt häntä tietämättömäksi siitä, ja säästääksesi minut erottamisen häpeästä arvelin sinun voivan… vasemmankin rannan tirehtööreillä on näet aina vaikutusvaltaa. Soittamalla arvon herra Rabaultille vapaiden taiteiden toiseen osastoon…

— En tiedä itsekään… äkillinen päähänpisto… tahdoin ehkä nähdä sinut koko suuruudessasi… ehkä myös…

— Mutta, lisäsi vielä hra Baslèvre ohimenevän epäilyksen valtaamana, — miten kysyttyä kirjallisuutesi lieneekin (hän korosti halveksivasti sanaa kirjallisuus), ei palkkasi kai kuitenkaan ole liiallinen?

— Helposti hupeneva… mutta naisille on mieleen, kun saavat määräpäivinä.

Molemmat naurahtivat taas. Vielä kerran koetti vapaus vanhan tuttavuuden suojassa hiipiä virkahuoneen tylyyn arvokkuuteen.

— Älä rupea saarnaamaan, Justin!… Ei mitään esitelmiä!… soita mieluummin… unohdinkin mainita, että asialla on kiire… ja sitten, sitäpaitsi… kiitos… Oli oikein hyvä, että otit minut vastaan niinkuin otit, ilman liikaa juhlallisuutta ja… lämpöä. Kun muistan, että ennen… mutta eihän koskaan tiedä, mihin elämä vie. On näkevinään edessään leveän tien, aivan suoran, sitä lähdetään kulkemaan yhdessä, kuljetaan muka yhtä jalkaakin… Mutta tuskin on päästy kilometrin päähän, niin joukko jo hajoaa. Kukin poikkeaa omalle polulleen, mikä ei kuitenkaan estä kaikkia saapumasta päämäärään.

Ja itsestään kuten ennen vanhaan Gustaven käsi tarttui hra Baslèvren lihaviin sormiin. Sitten hän aukaisi oven ja oli juuri poistumaisillaan, kun hra Baslèvre vielä kiiruhti kysymään:

Vahtimestarin oli saapuessaan nykäistävä hra Baslèvrea, joka oli unohtunut mietteisiinsä.

Mutta hra Baslèvre, varmana siitä, ettei hänen äänensä suljetusta ovesta kuuluisi eteiseen, vastasi nopeasti:

— Sanokaa… sanokaa, että ministeri on kutsunut minua, ja etten enää ole tavattavissa.

Hra Baslèvre sieppasi lakkinsa ja keppinsä. Ensimmäisen kerran elämässään hän poistui virastostaan salaa ja sen enempää välittämättä vastaanoton keskeytyksestä.

Ei vielä tapahtunut mitään, jollei ota lukuun, että hra Baslèvre äkkiä oli ruvennut tuntemaan vastustamatonta inhoa virastoaan, tuota hallinnollista juttutupaa, virallisia henkilöitä ja yleensä kaikkea kohtaan, mikä siihen asti oikeastaan oli virkistänyt hänen elämäänsä. Tämä inho oli tullut kuin kylmänhenki, kuin mikäkin röhäyskä. Vuosikausia olivat häntä miellyttäneet vastaanottojen juhlallisuus ja asiapaperien tuoksu, mutta nyt hänet oli vallannut ajatus, että muualla voisi kokea parempaakin, ja että olisi hauskempaa olla muuta kuin mitä oli, etenkin juuri näin aamupäivähuvitusten aikaan.

Mistä tällainen mullistus oli johtunut? Ei mistään näkyvästä syystä. Tosin oli eräs lapsuudentoveri käynyt häntä tapaamassa, mutta tämä kauan unohduksissa ollut toveri tulisi tuskin toistamiseen. Viitisen minuuttia kestäneen kohtauksen kuluessa he eivät edes olleet koettaneet puhua menneistä. Ja nämä menneet olivat sitäpaitsi niin kaukaisia! Gustave ei siis ollenkaan kuulunut asiaan. Hänen poistuttuaan ei hra Baslèvre kuitenkaan olisi voinut menetellä toisin. Hiipivin askelin kuin poliisia varova varas hän astui alas ministeristön portaita ja päätti, vaikk'ei tiennytkään kuinka käyttää aikansa, mennä Bellechassen kadulle.

Vielä pari askelta, eikä hän enää toivonut eikä suunnitellut mitään. Tunsi vain syvää mielihyvää siitä, ettei ollut siellä, missä hänen olisi tullut olla. Hän katsoi ohikulkeviinkin ilosta villinä ja ikäänkuin ilmaisten tarvetta huutaa heille:

»Sinne jäi senaattori odotushuoneeseen, mutta minä lähdin kuitenkin, sillä olen vapaa!… vapaa!…»

Vapaa ryhtymään mihin seikkailuun? Mihin tahansa! Sitäpaitsi vapaus onkin olotila eikä toimintaa. Siitä nauttii sitä enemmän, kun ei tiedä mihin sitä käyttäisi.

Hra Baslèvre oli tosiaankin vapaa, ja todistaakseen sen itselleen hän, joka neljä kertaa päivässä oli kulkenut Bellechassen kasarmin ohi siihen vilkaisemattakaan, pysähtyi nyt sen eteen katselemaan kasarmin ääretöntä pihaa, jossa nahkapoikia harjoitettiin. Hän surkutteli sotamiehiä.

»Raukat!» ajatteli hän, — »vaikka kuinka mielellään tahtoisivat, eivät he pääse kävelylle kuten minä…»

Kasarmin perästä tulee kukkakauppa. Hra Baslèvre pysähtyi senkin kohdalla. Siihen asti hän ei koskaan ollut kiinnittänyt huomiota kauppiaan kukkiin eikä tullut ajatelleeksi, kuka niitä osti. Ruusujen ja tulpaanien paljous ikkunassa ei häntä ennen lainkaan ollut liikuttanut, mutta nyt ruudun takana seisoessaan hän tuumaili näin:

Sisään asti hän ei kuitenkaan mennyt, sillä mitäpä hän olisi tehnyt kukilla!

Hän jatkoi tarkoituksettomasti matkaansa ja näyteikkuna seurasi toistaan. Tuli hedelmäkauppoja, vaatekauppoja, taidekauppoja ja kirjakauppoja. Jokaisen ikkunan edessä hän seisoskeli hyvän aikaa, vähemmän kuitenkin välittäen niihin asetetuista tavaroista kuin siitä riemusta, joka avarsi hänen sieluaan. Se oli omituista onnentunnetta sen johdosta, että käveli jouten. Saattoi sanoa, että lämmin tuuli oli äkkiä puhaltanut hänen sydämeensä ja avannut hänen mielensä vastaanottamaan jokapäiväisen elämän vaikutelmia.

Hän hätkähti. Kahden suurmyymälän välistä ilmestyi vähäinen kauppakoju, jonka otsikkoon oli kirjoitettu: »Limousinin koksia ja hiiliä. Vähittäismyyntiä.»

Hän kulki kojun ohi eikä sitten enää tarkannut kadun vartta. Kuin taikavoiman vaikutuksesta hänen muistinsa valtasi seuraava näky: isä Gros'n kastanjapuiston kaunis, kiemurteleva käytävä, jota matalat jalavat reunustivat. Alhaalla väreili mutkikas Vienne-joki uomassaan, ja vastapäinen Limoges kaksoiskukkulallaan näytti kellotapulikorsia kasvavalta kedolta, kirjavat katot kukkina…

Mutta tämä näky kesti vain silmänräpäyksen, juuri sen verran, että hän ehti kerrata mielessään: »Kuinka ne ovatkaan kaukana!» Joku löi häntä olkapäähän.

Epämieluisasti yllätettynä hra Baslèvre kääntyi päin eikä voinut pidättyä kohtelemasta puhuttelijaa kuin »jotakuta ministeriöstä».

— Mielestäni minun pikemminkin olisi kysyttävä, mitä tohtori Michon tekee täällä kaukana sairaistaan… Ovatko he lakossa?

— Tulen juuri yhden luota ja olen matkalla toisen luokse, mutta kun on niin kaunis ilma, en huolikaan raitiotievaunusta, vaan aion kulkea jalan Tuileriojen kautta. Ehkä saatatte minua?… Ette kai… Teillähän on aina niin paljon työtä, ettette jouda kevättäkään huomaamaan. Minä miekkonen voin sentään seurata, miten puut pukeutuvat vehreyteensä.

— Aivan niin, sopersi hra Baslèvre, — vain asiain vuoksi nytkin lähdin.
Olen menossa…

Miksi sanoa? Olihan niin yksinkertaista antaa Michonin mennä menojaan mitään selittämättä. Mutta ammattitapa vaati. Hän tunsi noloa tarvetta ilmoittaa vapautensa laillisen tarkoituksen, jonka olemattomuudesta hän juuri oli ylpeillyt, ja sen tarkemmin ajattelematta mitä sanoi, hän täydensi selitystään näin:

Tohtori Michon tarttui hra Baslèvren käsipuoleen, eikä tämä enää tiennyt, oliko hänestä epämieluista vai ei, että näin oli saanut seuralaisen. Rinnakkain he lähtivät menemään, kulkien kuin huvikseen, kiirehtimästä.

He olivat toistensa täydellisiä vastakohtia: Michon yhtä piittaamaton kuin hra Baslèvre sovinnainen, yhtä pitkä ja veltto kuin hra Baslèvre lyhyt ja jäykkä. Michonilla oli Sokrateen kasvot ja leuassa liehui punainen parta; hra Baslèvren kasvot taas olivat hoikanlaiset ja parta huolellisesti hoidettu. Michon käytti suunnattomia luusankaisia silmälaseja ja riiputti pituutensa vuoksi toista olkapäätään, ikäänkuin lähestyäkseen esinettä, jota hän katsoi. Hra Baslèvre kulki aina selkä suorana, mutta loi usein alas katseensa, väsyen siihen, että näki liian hyvästi.

Sellaisina kuin olivat, heitä saattoi pitää sukulaisina, ystävyksinä tai ainakin hyvinä tuttuina, jotka sangen mielellään tapasivat toisensa. Kuitenkin olisi toinen saattanut asua New-Yorkissa ja toinen Saïgonissa, heidän olematta toisistaan sen tietämättömämpiä kuin itse asiassa olivat. Heidän välillään oli yksi ainoa yhdysside: ministeriö. Juuri Michon, ministeriön lääkäri, määräsi hra Baslèvrelle joka kesä sopivan kylpypaikan loma-ajan terveydenhoitoa varten. Mutta mitä muuta he tiesivät toisistaan? Enintään toistensa osoitteet, jotka mainittiin viraston vuosikertomuksessa. Michon ei koskaan ollut käynyt hra Baslèvren asunnossa, eikä hra Baslèvrekaan tiennyt, asuiko Michon kalustetussa huoneessa, vai oliko hänellä oma huoneisto.

Mutta ihmeellisesti juuri tämä täydellinen tietämättömyys toistensa olosuhteista teki aina heidän hetkellisen yhdessäolonsa miellyttäväksi. Niin pian kuin täytyy elää itsestään toisille mitään uskomatta, onkin parasta valita seuralaisikseen sellaisia, joista tietää, ettei heidän uteliaisuutensa mene henkilökohtaisuuksiin. Ja hra Baslèvresta tuntui, että hän saattaisi elää vuosia kosketuksissa Michonin kanssa, ilman että tämä tekisi ainoatakaan tungettelevaa kysymystä, ja samalla tavalla Michon luuli tietävänsä, että tirehtööri välitti hänestä vähemmän kuin virastonsa halvimmasta vahtimestarista. Mutta kieltämättä on mieluista vaihtaa sana tai kaksi jonkun ihmisen kanssa, kun kantaa raskaita ajatuksia, etenkin jos ne uhkaavat käydä oikein rasitukseksi.

— Ette suinkaan tahtone väittää, vastasi hra Baslèvre, — että vietän säännötöntä elämää.

He lähestyivät rantaa. Lehtiin puhjenneet puut näyttivät yhtyvän Seinen yli.

— Kuinka Parisin kevät onkaan ihana! mutisi Michon, vastaamatta tehtyyn kysymykseen. — Senkö vuoksi, että se on niin lyhyt? Oletteko huomannut, että se käy meidän luonamme kuin ulkomaalaiset. Tuskin saavuttuaan se kiitää bulevardien läpi, kiiruhtaa Bois de Boulogneen, pistäytyy Luxembourgissa ja viikon kuluttua, lehtien jo alkaessa kärventyä, se rientää muuanne. Se on tyhmää, mutta hienoa.

— Minkätähden pidätte elämääni säännöttömänä? kysyi hra Baslèvre uudestaan.

Hra Michonin olkapää vajosi äkkiä tavallistakin alemmaksi, kuin olisi se pyrkinyt nojaamaan hra Baslèvren hartiaan.

— Yhtä paljon kuin teitä, hyvä johtaja, koskee se, mitä sanoin, useimpia vastaantulijoistamme. Kahdeksan kymmenestä, jotka kulkevat ohitsemme, on teidän asemassanne.

— Se on vain terveen järjen toteamus. Te esimerkiksi… missä te olette syntynyt?… Tietysti hyvin kaukana täältä, luultavasti maalla tai jossain maalaismaisessa pikkukaupungissa. Se merkitsee, että olette tullut maailmaan varustettuna keuhkoilla, jotka vaativat raitista ilmaa, jaloilla, jotka ovat rakennetut jokapäiväistä vaeltamista varten kedoilla ja vainioilla, ja vihdoin aivoilla, jotka täydellisesti tyytyisivät jonkun sunnuntailehden tai virsikirjan lukemiseen silloin tällöin.

— Vähemmän kuin te, sillä sitä te myös olette ja perinnöllisesti, tällaiset ovat siis teidän elämänne perusedellytykset, ja millaisen olomuodon olette itsellenne valinnut? Te elätte ummehtuneessa virastossa, luultavasti myös ummehtuneessa asunnossa; ette kävele muulla pohjalla kuin asfaltilla; aamusta iltaan — jos se riittääkään — te nuuskitte papereita. Maaseudun raikkaus ja vehreys…

Ikäänkuin vastineeksi hra Baslèvre osoitti kädellään Tuilerioja, jotka jo olivat aivan ääressä.

— Siinä on kyllä puita, ehkä tarpeeksikin parisilaiselle… Alkuperäinen parisilainen, kuten minä, ei ole parempia nähnytkään ja tyytyy niihin. Mutta teille, joka olette maalainen tietämättänne, mitä teille on vuosisatainen puutarha, jossa ainoakaan kastanja ei ole kahtakymmentä vuotta vanhempi? Ei mitään muuta kuin sopiva häkki vierasperäisten kasvien kuihduttamiseksi.

— Sepä mainiota! vastasi hra Baslèvre keventynein mielin. — En olisi luullutkaan itseäni niin vanhaksi ja onnelliseksi, sillä olenpa jo kokonaista kolmekymmentäkaksi vuotta riutunut ministeriössä.

Kuljettuaan Solférinon sillan yli he tulivat puiston siimekseen. Kirkas päivänvalo hyväili tiheitä puuistutuksia heidän ympärillään; puiden rungot hävisivät näkymättömiin, ja ilmalle ahneina oksat ikäänkuin pelkäsivät sotkeutua toisiinsa. Lehtiinkin oli kiireellinen kevät, josta Michon puhui, käymäsiltään lyönyt leimansa; niillä oli röyhkeä välke ja ikäänkuin keinotekoista punaa poskillaan.

— Mitä te vielä luulottelette? toisti hra Baslèvre, kun ei hämmästyksekseen ollut saanut vastausta.

— Niin… sanoi hän, muuttaen vakavaksi äänensä sävyn, — en luulottele mitään… Olen varma siitä, että jos itsekylläisesti, kuten te, on tehnyt väkivaltaa Luonnolle, se ennemmin tai myöhemmin kuitenkin vaatii osansa; että ennemmin tai myöhemmin tulee hetki, jolloin syyn ja seurauksen lait taas tarttuvat ohjiin ja koettavat kääntää kärryt alkuperäiseen suuntaansa, vaikka ne sitten kaatuisivatkin ojaan. Sanoitte odottaneenne jo kolmekymmentäkaksi vuotta, eikä sitä ole kuulunut. Sen pahempi! Sitä enemmän se vain tulee teitä järkyttämään. Milloinko se tulee? Sitä en tiedä, mutta varmasti kerran. Se on ainoa johtopäätös, minkä teidän suhteenne voin tehdä ilman erehdyksen uhkaa… Mikä minulle muuten todistaa, ettei se käänne jo olekin alkanut? Tiedänkö minä, ettette jo taistelekin kiihtyvää koti-ikävää vastaan, jota ei koskaan selvästi näe silmistänne, ja joka yksinkertaisesti on vain rajua halua päästä takaisin synnynnäiseen maaperäänne, jonka likaama sielunne koko ajan on ollut?

— Oi! sanoi hra Baslèvre, jonka kasvot äkkiä olivat sulkeutuneet, — en ole tiennytkään teidän olevan sieluntuntijakin.

— Tiedänkö minä, — ahdisti yhä Michon, nytkään ivaamatta — mikä syvä ja itsellennekin tuntematon olemus on puristettuna niihin kureliiveihin, joihin teidät ovat pakottaneet ammattinne, väkisin opitut parisilaistavat ja ne kolmekymmentäkaksi vuotta, joista niin ylpeilette, mutta joista tuskin kolmeakymmentäkahta tuntia olette ollut oikein itsenne? Ja kun jotain tulee väliin, esimerkiksi joku jälleennäkeminen — sattuma, joka väijyy kaikkia katujen kulmauksissa — niin nämä kolmekymmentäkaksi vuotta hajoavat kuin akanat tuuleen, ja paljastuu alkuperäinen ihminen, hän, joka yksin tahtoi elää!…

— Sinä päivänä, sanon minä teille, te asianhaarain mukaan koette tyhmän tapauksen, jollaisia sattuu moitteettomimmille ja tunnontarkimmillekin tirehtööreille; tai te ette koe, ja se on vielä pahempi. Silloin te kutsutte minua ja minä tulen; kuulen teidän valittavan leiliin uudistuneen, määrään teille lääkkeitä, lähetän teidät kylpylaitokseen ja vakuutan aivan vilpittömästi uskovani, että parannutte… Mutta te petätte minua vaikenemalla; te kohottelette olkapäitänne puhuessani ja lähdettyäni te ajattelette näin: »Hölmö! ei edes huomannut, että olen kuolemansairas!»

Hulluutta! — yritti taas hra Baslèvre aivan käheäksi käyneellä äänellä.

Ja Michonin olkapää kohosi jälleen, samalla kuin hienoinen iva kirkasti hänen suutaan.

— Tuo pariskuntahan se minua kiihoittaa, jatkoi hän. Katsokaa nyt heitä; he eivät ainakaan näy valittavan kovimmassakaan koettelemuksessa.

Hän ilmaisi tarkoittavansa miestä ja naista, jotka kulkivat heidän edellään. Näki vain heidän selkänsä, mutta päättäen käynnin hitaudesta, kumarien päiden vinoudesta ja toisiinsa nojaavien vartaloiden velttoudesta myllersi onnentunne heidän mielissään.

— Tosiaankin! Unohdin, että te alaistenne tietämän mukaan ette koskaan ole muuta rakastanut kuin ministeriötä.

— Minä olen järkevä, mutisi hra Baslèvre, vetäen käsivartensa pois lääkärin kainalosta.

— Tahdoitteko ilmoittaa minulle, että rakkaudellakin olisi osansa siinä kohtalossa, mikä minua odottaa? palasi hra Baslèvre äkkiä asiaan.

Vaikka hän oli puhuvinaan leikillisesti, hänen äänessään oli hyökkäävä sävy.

— Jumala yksin näkee tulevaisuuteen näissä asioissa, vastasi hän miettiväisesti.

— Luulen todellakin, että rakkaus valtaa kenen se tahtoo ja milloin se tahtoo. On ihmisiä, jotka rakastavat joka aamu, toiset taas yhden ainoan kerran elämässään, ja vielä toiset — mutta he ovat harvinaisia — myöhästyvät junasta säännöllisesti. Teidän on itsenne tiedettävä, mihin luokkaan teidät on laskettava… Ja nyt olemmekin jo portilla: te menette Beaux-Arts'in ja minä astelen Oopperalle päin. Ei siis auta muu kuin lopettaa tämä keväinen keskustelumme.

Molemmat nauroivat teennäisesti. Niin ihmiset aina nauravat, kun aikansa lörpöteltyään koettavat lyödä leikiksi sopimattomat tuttavallisuutensa.

Sitten he vielä viittoilivat käsillään ystävyyden vakuutukseksi, jonka jälkeen Michon hävisi ajoneuvojen väliin ja hra Baslèvre, jääden puiston portille, katsoi kelloaan.

Lähellä oli tyhjä penkki: arvelematta hän meni takaisin puistoon ja istuutui.

Hän ei enää tuntenut samaa mielihyvää kuin ministeriöstä lähtiessään. Michonin puheista hänellä oli katkeraa jälkimakua. Uskomatta niitä hän kuitenkin kysyi itseltään levottomasti:

»Asuisiko minussa todellakin olento, josta en ole mitään aavistanut ja joka on päättänyt mullistaa elämäni?»

Itse asiassa hän, huolimatta virkansa ja virastonsa tuottamista iloista ja elämänsä onnellisesta tasapainosta, tunsi, että omituinen kaihomielisyys painosti häntä. Aamuisin noustessaan hän tuon tuostakin oli kyllästynyt päivään, vaikk'ei se vielä ollut alkanutkaan. Usein myös iloisten ihmisten näkeminen herätti hänessä kateutta, jolla kumminkaan ei ollut mitään pätevää syytä, sillä hän ei milloinkaan olisi tahtonut vaihtaa kohtaloa heidän kanssaan. Esimerkiksi: olisiko hän äsken ollut valmis astumaan Gustaven asemaan? Ei, Gustaven, joka oli vain kirjuri; Gustaven täytyi nähdä kurjuutta; huolimatta kirjallisesta sivistyksestään Gustave näytti sangen rappeutuneelta. Mutta minkätähden Gustave siis uhkui niin ärsyttävää iloa? Minkätähden hän näytti elävän niin mielellään?…

Usein esiintyvillä nimillä on merkillinen mahti. Toistaessaan näin monta kertaa Gustaven nimeä hra Baslèvre ikäänkuin tunsi menneisyyden palautuvan. Oli kuin Gustave olisi uudestaan tullut tekijäksi hänen ajatusmaailmaansa — tuo outo aamuinen ilmestys, joka oli jonkinlainen sekoitus lapsuusajan puoleksi unohtunutta leikkitoveria ja tuntematonta vierasta.

Michonia enää muistamatta hra Baslèvre mutisi: — ja minkätähden juuri hän on tuollainen enkä niinä?

»Tuollaisella» hän tarkoitti, että Gustave mahtoi olla huolettoman kujeilijan maineessa, sillä todennäköisesti hän aina nauraa hohotti siinä, missä muut pitivät suunsa kiinni tai hymyilivät ilmeettömästi.

Hra Baslèvre ojensi lyhyet jalkansa, nykäisi liivejään, jotka olivat kohonneet hänen istuutuessaan, ja jatkoi:

Ei hän sitä valittanutkaan, mutta olisi hän sittenkin tahtonut tietää, kuinka Gustave eli. Hyveelliset ihmiset saavat usein halun tutustua paheeseen, vaikka se jälkeenpäin heitä harmittaisikin. Hra Baslèvre, joka halveksi Gustaven olotapaa, tahtoi nyt päästä sen perille. Hän keksi yksinkertaisen keinon:

Hän teki heti päätöksensä. Salaisen tunnonvaivan pakottamana hän päätti muuttaa todelliseksi Michonin tyydytykseksi lausumansa tekosyyn poistumiselleen ministeriöstä. Oli muitakin olosuhteita, jotka siihen kehoittivat: sopiva aika päivästä ja varmuus siitä, ettei täyttä tirehtööriä miellyttääkseen tavallinen toimistopäällikkö viivyttelisi antautumasta puheisiin. Oli siis vain lähdettävä, mutta hra Baslèvre ei liikahtanutkaan.

Hänet oli taas vallannut raukeus, joka näytti hänelle taivaan niin kirkkaaksi ja saattoi hänet tuntemaan puiston niin rauhalliseksi. Varpusia visersi aivan lähellä. Vähän loitompana Rivolin katu mylvi kuin virta. Oli samalla kertaa Parisissa ja kaukana sieltä; yksinänsä puistossa oli niin hekumallista olla.

Hra Baslèvre, joka aina oli elänyt yksikseen, ei saattanut muunlaista oloa kuvitellakaan; hän sulki silmänsä. Jos elämä oli tie, kuten Gustave väitti, niin kuinka tasainen ja suora olikaan silloin hänen valitsemansa! Ei koskaan sairautta, ei viivytyksiä virkauralla, ei iloja eikä suruja, aina vain samaa suloisen kaltevaa pintaa, jota myöten vieri vaivatta ja kolauksitta…

Soran sirinä saattoi hänet nostamaan päätään. Kai korea aamu toi äskeiset rakastavaiset vielä takaisin; he kulkivat omia jälkiään.

Hän tunsi, ettei hän koskaan ollut ollut näiden ihmisten kaltainen eikä sellaiseksi tulisikaan. Hän ei toivonut mitään eikä kärsinyt… Oliko se onnea?… Mutta mistä saa onnea?… Mistä tapaa onnen kaupustelijan?…

Äkkiä hänet valtasi pelko. Hänestä tuntui, että jos hän vielä miettisi, hän saattoi joutua Michonin mainitseman tuntemattoman uhriksi.

Hän nousi siis ja lähti nyt lopullisesti menemään. Eikä hän enää kulkenut joutilaasti, vaan palasi tavalliseen käyntitapaansa. Muistaessaan, että hänen piti hra Rabaultilta, vapaiden taiteiden ministeriön toisen toimiston päälliköltä tiedustella kirjuri Gros'n asiaa, syvä rauha lankesi hänen mieleensä, eikä hän enää ajatellut rakastavaisia, jotka keväisenä aamuna vetelehtivät puiston varjostossa.

III

— 98, Boulevard Blanqui… Jaha! minä ymmärrän… Astunut virkaan 1901… siis verrattain uusi tulokas, tai miten tahdotte… Flochartin ja Ricout'n suosittama… edustajia Haute-Viennestä ja Giraudelista, luonnollisesti… sekä eräiden vähäpätöisten taiteilijain.

— Arvaahan sen, minkälaiset naiset menevät naimisiin tämänkaltaisten miesten kanssa!… Luultavasti entinen rakastajatar, joku ompelijatar Pigallen kadulta tai vielä huonompi… sillä hän on hulttio!

— Ehdottomasti! Ei mitään käsitystä ajasta. On olevinaan kirjailija eikä osaa oikeinkirjoitusta. Käsialasta ei puhettakaan. Mutta turhamaisen itseluottavainen… ja todennäköisesti elostelija!…

— Niitä ei tarvita; sen tuntee. Kun vain katsonkin mieheen, näen heti ensi silmäyksellä, minkä hän on arvoinen, ja tietäkää, etten koskaan erehdy!…

Hra Rabault vahvisti tätä »en koskaan» äänettömällä eleellä ja jatkoi sitten yhä ansioluetteloa kädessään heiluttaen, kuin siten punnitakseen kirjuri Gros'n lopullista kohtaloa:

— Kaiken kaikkiaan, yksi niitä kelvottomia, joita politiikka nykyään kasaa vastuksiksemme; sillä emmehän me enää itse saa valita virkailijoitamme, vai mitä? Parlamenttihan ne meille hankkii — sen pahempi, sillä siten asiainhoito menee hunningolle!

— Se on selvää, huokasi hra Baslèvre. — Kauppaministeriökin on huonossa asemassa siinä suhteessa. Ei enää näekään muita kuin Gros'n tapaisia… Mutta juuri sentähden, yksi enemmän tai vähemmän…

— Minähän äsken jo sanoinkin, että teidän vuoksenne, herra tirehtööri, antaisin asian raueta, jos asianomainen tällä ottaa onkeensa. Mutta jos muistutuksen aihetta vielä ilmaantuu, minä olen säälimätön… aivan sä-ä-limätön…

Hra Baslèvre nousi lähteäkseen. Hra Rabault riensi ovelle. He vaihtoivat kohteliaisuuksia.

— Toivon joskus voivani tehdä vastapalveluksen, sanoi lopuksi hra
Baslèvre, äänessä pieni vivahdus virka-aseman ylemmyyttä.

Hän poistui, etsiskeli portaita ja oli vihdoin Valois-kadun jalkakäytävällä.

Hän oli pettynyt, sillä hän ei ollut saanut tietää mitään — osoitetta lukuunottamatta. Hän vihoittelikin, että ollenkaan oli tullut. Olisihan hänen kokemuksellaan pitänyt aavistaa, ettei virastoissa tunneta ihmisiä, joita niiden toimissa käytetään. Niistä saa tarkkoja tietoja virkailijain käsialasta, huolellisuudesta ja suuremmasta tai pienemmästä kunnioituksesta ansioluetteloa kohtaan, mutta luonteesta ja sielusta — kuka niistä välittää? Hra Baslèvre itse oli ensimmäinen niittämään kunniaa siitä, että ihmiset hänen osastossaan joka aamu asettuivat pöytiensä ääreen kuin sateenvarjot pitimiinsä, istuivat siinä täsmällisesti kuusi tuntiansa ja hävisivät sitten, ilman että heistä tiedettiin mitään seuraavaan päivään saakka.

»Mutta joka tapauksessa, päätti hän, ilman minua Gustave olisi saanut tilinsä; hänen on oltava minulle kiitollinen…»

Hänestä tuntui tosiaankin aivan selvältä, että jollei hän, herra tirehtööri Baslèvre, henkilökohtaisesti olisi tullut väliin, kirjuri Gros olisi ollut röyhkeä laidimmaisen kerran.

Hän oli jo palaamaisillaan takaisin ilmoittaakseen asiasta Gustavelle. Häntä ajoi halu heti paikalla selittää tekemänsä palveluksen merkitys, joka riippui hänen omasta tärkeydestään. Mutta ei, sitä varten hänen olisi pitänyt mennä toimitushuoneeseen ja mahdollisesti joutua toisten kuullen sinuteltavaksi. Oli parempi olla saattamatta arvokkuuttaan vaaraan alempiasteisten edessä.

Aurinko valoi yhä taivaalle juhlallista valoaan, mutta tällaisessa korttelissa sen säteet eivät päässeet jalkakäytävälle saakka. Ne pysähtyivät kattojen räystäille ja näyttivät sieltä arkoina kurkistavan ahtaille kaduille, joilla liikkui niin paljon ihmisiä kirkkaassa keväässäkin jurosti päätään kohottamatta.

»Minä kirjoitan.. nyt heti… kerhossa… aamiaista syödessäni», suunnitteli hra Baslèvre, vaivuttaen päänsä hänkin.

Mutta samalla hänestä kerho, kuten äsken toimistonsa, tuntui sietämättömältä.

Louvresta hän äkkiä muisti, että kello kahdelta piti erään valiokunnan, johon hän kuului, kokoontua raha-asiain ministeriöön. Olisi siis yhtä hyvä syödä aamiainen näillä seuduilla. La Régence oli lähellä, hän meni sinne, pyysi ruokalistan ja sitten, aikeensa mukaisesti, kirjoitusneuvot.

Otettuaan kirjekuoren hän senjälkeen alkoi kirjoittaa kauniilla, siloisella käsialallaan:

Boulevard Blanqui… mistä sen tiesi? Viisi vuotta vanha osoite saattoi jo olla väärä. Viidessä vuodessa Gustave varmastikin oli muuttanut monta monituista kertaa, jättäen ehkä vuokransakin maksamatta, missä tapauksessa ovenvartijat eivät lähettäisi kirjettä hänen jälkeensä, eikä se siis milloinkaan tulisi perille.

»Ei edes sanonut missä asui! Hölmö! Mitä mahtoikaan hra Rabault minusta ajatella, kun huomasi, etten tiennyt suojattini majapaikkaakaan?»

Hän repi rikki kirjekuoren. Luultuaan ensin, että hänellä oli hirveä nälkä, hän ei enää tuntenut yhtään ruokahalua. Ja uudestaan ajatukset kiertyivät Gustaven ympärille; häntä ahdisti uteliaisuus saada tietää, minkälaista elämää Gustave oli viettänyt tai vietti vieläkin. Mutta totta puhuen se ei ollut tietoista uteliaisuutta, vaan takatajunnallinen halu, joka koko ajan oli kuin verhona ulkomaailman ja hänen välillään.

Eikä hän enää voinut hillitä itseään. Kokous päättyisi noin tunnin kuluttua. Mikä häntä silloin raha-asiain ministeriöstä tullessaan estäisi itse ottamasta selkoa Boulevard Blanquista? Hän menee sinne!… Ja sitten hänellä asianhaarain ja mielen mukaan on vapaus joko käydä sisässä asti tai kirjoittaa…

Senjälkeen seurasi tyhjä väliaika tätä merkillistä päivää, joka näennäisesti oli aivan sisällyksetön, mutta jonka pienimmätkin vivahteet myöhemmin kyllä muistuivat hra Baslèvren mieleen.

Siitä hetkestä lähtien, jolloin hän täten päätti käydä Boulevard Blanquilla, aina siihen saakka, kun hän kuuli ovenvartijan äänen, joka vastasi: »Herra Gros? Kolmas oikealla», ei tosiaankaan tapahtunut mitään, taikka — jos niin halutaan — säännöllinen elämä näytti palautuneen.

Päätettyään ateriansa hra Baslèvre joi kahvit, luki sanomalehtensä, kävi valiokunnan kokouksessa ja puristi siellä monen virkaveljensä kättä. Toisin sanoen hän oli taas se hra Baslèvre, jonka koko maailma ja hän itse olivat tunteneet jo kolmekymmentäkaksi vuotta. Tunsipa hän itsensä nyt tavallistakin tasaisemmaksi. Tuskin hän koskaan ennen oli niin mielikseen istunut vihreän veran ääressä ja puheliaasti käsitellyt tärkeitä asioita, jotka eivät merkinneet hänelle mitään. Juuri silloin, kun kohtalo on anastamassa ihmisen, tämä aina kuvittelee olevansa entistä vapaampi. Niin rannasta törröttävät risutkin painuvat virran mukaan, mutta palaavat taas entiseen asentoonsa ja näyttävät vapautuneen; vesi ei kuitenkaan pysäytä kulkuaan, vaan kun hetki on täysi, se kiskaisee irti sekä oksat että pehkut ja kuljettaa ne tietymättömille teille…

Kello puoli kuuteen saakka hra Baslèvre virallisuuden valkamaan poikenneena saattoi nauttia palanneesta rauhallisuudestaan kuten nautitaan terveydestä, s.o. sitä ajattelematta. Mutta hänestä tuntui, että jos hän jälleen lähtee liikkeelle, osa kuluneesta päivästä niin tyystin häviää, että nykyinen hetki välittömästi liittyy siihen, jolloin hän kahvilassa päätti henkilökohtaisesti mennä ottamaan selvän Gustavesta.

Boulevard Blanqui on Place d'Italien äärellä. Se on rahvaanomaista seutua, jossa parisilaiset eivät mielellään liiku ilman välttämätöntä asiaa, pitäen sitä halpana ja huonomaineisena. Yleisen järjestyksen hartaana huomioitsijana hra Baslèvre kyllä oli viettänyt elämänsä yhden sunnuntain Buttes-Chaumontin puistossa sekä joka tammikuun ensimmäisenä päivänä kulkenut myös Kansantorin poikki käydessään uudenvuodentervehdyksellä erään virkaveljensä luona, joka asui Vincennes'issä, mutta Place d'Italieta hän ei tuntenut, kuten ei kukaan maailmanmies.

Hänen hämmästyksekseen talo, jonka eteen ajuri pysähtyi, sijaitsi leveän puistokadun varrella ja oli komean, joskaan ei ylellisen näköinen. Peläten erehdystä hän vielä tarkisti numeron ja lähti sitten, saatuaan tietää, että hra Gros tosiaankin asui siellä, kolmannessa kerroksessa oikealla, nousemaan portaita.

Porraskäytävä ei ollut niin ahdas kuin Béarnin-kadulla, se oli varustettu matolla, ja maalauskin oli säilynyttä. Ei kuulunut pianon kilkutusta eikä muutakaan melua, joten talon säädyllisyyden, kodikkuuden ja varakkuuden huomasi sitäkin paremmin. Astuessaan portaita hra Baslèvre kysyi äkkiä, itseltään:

Kuva, joka häneen oli iskeytynyt Gustavesta vakaantumattomana ja todennäköisesti niukkavaraisena eläjänä, tuntui täällä aivan hullulta. Mutta mitä muutakaan kuvitella? Samalla kuin hänen uteliaisuutensa yltyi, hän tunsi äkillistä arkuutta. Sekin ajatus vilahti hänen päässään, että nyt, kun hän jo oli varma osoitteesta, olisikin ehkä parempi kääntyä takaisin ja tyytyä kirjoittamaan. Kuitenkin hän astui edelleen.

Ovella oli vielä viimeinen epäilys vähällä pysäyttää hänen kätensä, joka jo ojentui soittokelloa kohti. Mutta silläkin kerralla voitti uteliaisuus. Hän tunsi kyllä, että se yksin oli johtanut häntä koko ajan. Ja mahdollisesti ei sillä uteliaisuudella ollut mitään oikeutusta. Mutta tyydyttämättömänä se kuitenkin kävi sietämättömäksi. Käsi hidasti hetkeksi kulkuaan, mutta meni kumminkin perille asti. Kello soi. Ja seikkailu jatkui omasta painostaan…

Gustave tuli itse avaamaan. Hän oli kuten aamullakin, hienostaan ruokoton, mutta hiukan toisella tavalla, vähän nopsempi, niin sanoakseni.

— Sinä!… Jos piru vieköön olisin arvannut, että jo tänä iltana… Mutta astuhan toki sisään!… Tai odotas! Täällä ei näe mitään, täällä eteisessä. Saatat kompastua…

Säntillisenä ja huulet puristettuina vastaanottoajan kaukaiseen hymyyn hra Baslèvre totteli vastaamatta ja jäi kynnykselle.

— Et suinkaan sinä pahalainen vain, jatkoi Gustave kiihkeästi tulta raapien, — tuo mitään ilkeitä uutisia? Sillä sellaisethan niinä, kuten ymmärrät, kyllä saan tietää aikanaan!…

— Se hyvä! Ja käy peremmälle nyt, tässä on valoa… Voit kulkea edeltä, tie on auki.

Sytytetty liekki valaisi eteisen. Seiniä koristivat siellä täällä värilliset vaskipiirrokset. Pöydällä eräässä nurkassa seisoi kukilla täytetty maljakko. Yleensä vaikutelma oli sama kuin portaissa. Tunsi astuneensa moitteettomaan kotiin keskelle säännöllistä hyvinvointia.

Hra Baslèvre katseli huonetta levottomalla silmällä, mutta sitä juhlallisempana kuta enemmän hän huomasi erehtyneensä ennakkokäsityksessään.

— Minä näen sen! Mutta sinun on tultava työhuoneeseeni saakka, sillä minullakin on sellainen!…

Kuljettuaan ensin ruokasalin läpi hän astui nyt erästä taempaa huonetta kohti, asettui siellä kirjoituspöydän taakse ja osoitti vieraalleen nojatuolia:

Sitten hän, nojaten molempiin kyynärvarsiinsa samanlaisessa asennossa kuin hra Baslèvre ministeriössä, sanoi nähtävästi ivaa tarkoittamatta:

— Kas niin, ystäväiseni, tällä kertaa kysyn minä: mistä tämä aavistamaton kunnia?

Huonekalut hänen ympärillään olivat ilmeisesti kokoonhaalittuja: Voltairen kuosinen nojatuoli, pari muuta vanhaa, sametilla päällystettyä tuolia ja mustunut kirjoituspöytä. Tapetit olivat yksiväriset. Mitään mattoja ei ollut. Uunin reunalla Louis-Philippen aikainen pöytäkello kannatti Faustin Margaretaa, joka istui ristin juurella. Kaikki oli yksinkertaista, jokapäiväistä, ehkä rumaakin. Mutta samalla kaikki ilmaisi jonkinlaista hyvinvointia ja jotain määrittelemätöntä järjestystä. Jokainen esine oli paikallaan siinä missä oli eikä näyttänyt muualla voivankaan olla. Ei ole tunnettua, mistä esineetkin saavat ilmeensä, mutta näillä se oli niin silmiinpistävä, että niitä katsellessaan luuli ne jo ennen nähneensä Hra Baslèvre tunsi olevansa kuin vanhoissa tuttavissa.

— Niin… tosiaankin… en odottanut… en tiennyt sinun asuvan näin mukavasti…

Hän mainitsi »isä Gros'n» tavalla, joka ei vastannut nimityksen tuttavallisuutta. Samalla äänenpainolla hän olisi voinut sanoa vaikka »Ludvig XIV:n vuosisata».

Hra Baslèvre teki kevyen liikkeen kuin odottamattansa joutuneena uudistamaan jo kauan sitten unohtuneen tuttavuuden.

Taas jäi häneltä lause kesken. Kummallista, aamulla ei Gustaven ilmestyminen ollut johtanut hänen mieleensä mitään, ja nyt illalla saattoi vanhan kurjan pöytäkellon näkeminen hänet aivan vavahtamaan.

Joskus tarvitsee koskettaa vain yhteen kieleen saadakseen koko kanteleen soimaan. Isä Gros'n kellon vuoksi hra Baslèvre pelkäsi hetkisen, että hänen lapsuutensa kaikki muistot uudistuisivat, mutta hän karkaisi itsensä rajulla ponnistuksella, käänsi pois katseensa ja löysi taas ajatustensa kadonneen langan.

— Tuhat tulimmaista, sitähän sinä julistat jo kolmatta kertaa! Mutta jospa myös sanoisit minkätähden, helpottaisi se sinua itseäsi ja vapauttaisi minut levottomuudesta.

— Kuule nyt, Gustave! Olen puhutellut Rabaultia. Hän jättää sinut rauhaan… toistaiseksi… S.o. niin kauaksi kuin ahkeruudellasi ja huolellisuudellasi sen ansaitset…

— Justin, keskeytti Gustave, — olet ihailtava; muuta en tahdo sanoa ylevän tekosi johdosta.

— Mutta älä luule, että se oli mikään helppo tehtävä. Minun täytyi itseni käydä Beaux-Arts'issa… henkilökohtaisesti, ymmärrätkö? Ellen sitä olisi tehnyt, olisi kohtalosi jo ratkaistu! Salli minun myös lisätä, että menetellessäni näin olen ikäänkuin antanut takeen halustasi parantaa tapasi…

— Niin juuri, täsmälliseksi, toisti hra Baslèvre vähitellen kiihtyen. — Ilman kasvavaa työintoa ei sinun enää ole luottamista minuun, se on selvää.

Seurasi hetken äänettömyys, jonka kestäessä kuuli vain hra Baslèvren kiihkeän hengityksen vastaavan pöytäkellon tikutukseen. Se oli kuin toista keskustelua, se — salaperäistä ja edellistä täydentävää.

Viimeksi lausutut sanat olivat äkkiä tyrehdyttäneet Gustaven pilan ja ilmeisesti saattaneet hänet arvelemaan.

— Minä ymmärrän, vanha veikko, sanoi hän vihdoin. — En tiedä, tarkoitatko tännetulollasi saada minut olemaan sinua enää häiritsemättä, mutta joka tapauksessa olen sinulle kiitollinen vaivannäöstäsi… Teit kauniisti, kun teit niinkuin teit… sitäkin kauniimmin, kun totta puhuen en sitä odottanut.

— Sanos muuta… myönsi hän. — Tiedänkö minä, tahdoitko edes säilyttääkään paikkasi? Kodistasi päättäen…

— Niin, sinä odotit näkeväsi kurjan hökkelin etkä sellaisesta lainkaan olisi pahastunut? Ehkä tulitkin vain sitä katsomaan?… Väitin, että elämä on kiperää, mutta entäs ihmiset!…

Pieni puna nousi hra Baslèvren poskille. Hämillään siitä, että Gustave oli arvannut hänen uteliaisuutensa, hän siirti silmänsä kelloon.

— Ainakaan ei ollut ikävää nähdä tuo jälleen, mutisi hän lempeämmällä äänellä.

— Niin, sanoi vielä Gustave. — Sellaisia kapineita ei enää saa ostamalla.

Seurasi neuvoton hetki. Molemmat olivat tulleet siihen kohtaan, ajatustensa rajalle, missä kaikki pysähtyvät. Oli sattuman varassa, leimahtaisiko entinen ystävyys liekkiin heidän välillään ja vetäisi heidät toinen toistensa syliin, vai eroaisivatko he päinvastoin ainiaaksi.

Ja sen vuoksi vain, että hra Baslèvre sillä hetkellä sattui katsomaan isä Gros'n kelloon, pälkähti hänen päähänsä todeta, kuinka paljon se oli.

— Minä ymmärrän… Yksi syy lisää panna arvoa sinun odottamattomalle käynnillesi.

Näiden lyhyiden vuorosanojen vaihto oli muutakin kuin tavallista hyvästijättöä; ne kalskahtivat jo villalle. Hetkeä aikaisemmin molemmat olivat vielä vapaita ajattelemaan toisistaan välinpitämättömästi, mutta nyt hra Baslèvre poistui saamatta tyydytystä uteliaisuudelleen ja kiusaantuneena siitä, että oli vaivautunut turhaan. Gustave taas puolestaan oli saanut sen vakuutuksen, että haluamatta näyttää suuruuttaan vähempiosaiselle toverilleen hra Baslèvre ei koskaan olisi astunut hänen kynnyksensä yli. Katkeroituneina he kumpikin eivät ainoastaan tahtoneet mennä omia teitään, vaan oli heidän lyhyt tapaamisensa turmellut myös sen yhteisen, mikä heillä vielä oli jäljellä menneisyydestä.

Sitä mukaa kuin Gustave nosti lamppua, tulvi valoa sen varjostimen alta; se siirtyi ruokasaliin ja sieltä eteiseen, mistä yht'äkkiä ilmestyivät eräät kasvot.

Ihminen kuvittelee aina kohtalon olevan kaukana itsestään juuri sinäkin hetkenä, jolloin se hänet kahlitsee.

Mutta rouva, kai kohtauksesta ällistyneenä, ei enää liikahtanutkaan, ja hra Baslèvre katsoi häneen kiinteästi koko ajan.

Tiesikö hän edes, miksi hän niin teki? Nainen ei lainkaan ollut kaunis. Hän oli puettu mustaan pukuun, kauttaaltaan yksiväriseen, ja yksinkertaiseen hattuun. Hän näytti samalla kertaa sekä pelokkaalta ja syrjäytetyltä että hienolta ja vaatimattomalta. Tuskantäysi arvokkuus raskautti hänen hymyään, mutta kumminkin hän näytti hymyilevän vaivattomasti.

Hra Baslèvre huomasi naisen katseen tästä tiedosta äkkiä ilostuvan ja hymyn suuntautuvan häneen. Samalla hän kuuli äänen, joka sanoi:

— Olinkin varma siitä, että kääntyessään teidän puoleenne Gustave osuisi oikeaan. Kuinka hyvä olittekaan, kun heti tulitte häntä rauhoittamaan!

Hra Baslèvre teki epämääräisen eleen. Hän ei kuunnellut sanoja vaan ääntä, joka oli huomaavaa musiikkia hänen korvilleen.

— Onko mieheni edes ymmärtänyt kiittää teitä? Me olemme niin kömpelöitä muutamissa asioissa… Jos uskaltaisin…

— … niin pyytäisin teitä joskus tulemaan meille päivälliselle… vaikk'ei ateria tietysti voikaan houkutella… mutta juttelemaan… Liehän hyvä jutella silloin tällöin, kun on, kuten molemmilla teillä, niin monta tuntia…

— Jatketaanpas matkaa! keskeytti Gustave äkkiä. — Et taida nähdä mitään, Baslèvre…

— Entisen toverin luona, aivan vaatimattomasti, mutta turvallisesti ja tuttavallisesti, eikö niin?

Tällä kertaa hra Baslèvre, joka jo oli alkanut laskeutua, jätti vastaamatta.

— Ministeriöön ja nopeasti, käski hän ulos ehdittyään ajuria, joka odotti ovella.

Koettamattakaan saada selville, oliko hän suostunut kutsuun vai ei, hän ei rattaiden tärskeessä enää muuta ajatellut kuin paluuta tavalliseen elämäänsä. Jumalan kiitos, hän oli taas matkalla ministeriöön.

Tirehtöörin pöydällä oli kaikki paikoillaan: oikealla kiireellisesti allekirjoitettavat asiapaperit punaisessa salkussa, vasemmalla toisia sinisessä ja keskellä saapunut posti; koneisto ei näyttänyt pysähtyvän, olipa päällikkö poissa tai saapuvilla.

Hra Baslèvre syöksyi sisään kuin tuuliaispää, soitti sihteeriään, kahmaisi umpimähkään yhden paperipinkan, mutta pysähtyi äkkiä, saaden hiljaisen piston sydämeensä. Hänen silmäinsä eteen levisi aukea paperi, johon oli painettu kuolinilmoitus.

Joka viikko hra Baslèvre oli saanut sellaisia, ja aina ne olivat tarkoittaneet jonkun ministeristön virkamiehen sukulaista eivätkä siis olleet häntä liikuttaneet. Mutta tällä kertaa oli ilmoituksessa suurin kirjaimin hänen oma sukunimensä. Neiti Eglatine-Edmée Baslèvre, hra Baslèvren lihallinen serkku ja ainoa sukulainen, josta hän mitään tiesi, oli kuollut Saint-Léonardissa (Haute-Vienne).

Hra Baslèvre käänteli koneellisesti mustareunustaista lehteä ja katsoi ensin vainajan ikää: »Kas, hän oli vain kolme vuotta minua vanhempi!» Sitten, oliko mahdollisesti hänenkin nimensä mainittu sukulaisten luettelossa. »Sepä hyvä, minut on unohdettu!» Lopuksi hän vielä tarkasteli nimeä Baslèvre, joka oli hänenkin omansa, mutta jonka kuolema oli riistänyt kuten minkä muun tahansa. Paperi tärisi hänen kädessään. Hra Baslèvre ei tuntenut surua, sillä Limoges'ista lähdettyään hän tuskin oli tavannut serkkuansa enää milloinkaan, mutta hän tuli ajatelleeksi, että joskus pitkän ajan perästä — aina kuitenkin liian aikaisin — hänen oma nimensäkin kerran painettaisiin tällaiseen paperiin. Senjälkeen hän oli repiä koko ilmoituksen, mutta hillitsi itsensä ja pisti sen taskuunsa.

Hän sovitti äänensävynsä asianhaarain mukaan. Hra Baslèvre siitä vähän hätkähti ja huomasi heti, että hänen täytyi teeskennellä järkytystä, jota hänen olisi pitänyt tuntea.

Hän koetti esiintyä, kuin olisi oikea perhesuru häntä kohdannut, ja osoitti äkkiä salkkuja:

— Olkoon menneeksi… jätetään sitten huomiseksi… minä koetan tulla jo varhain.

Hän ei selittänyt enempää. Sihteeri puolestaan kumarsi ymmärtävästi ja, koko ajan osaaottavan näköisenä, meni itsestään hakemaan hra Baslèvren päällystakin ja lakin sekä auttoi ne hänen ylleen. Hra Baslèvre pisti kädet hihoihin hitaammin kuin tavallista, kiitti päännyökkäyksellä ja poistui enemmän hyvän tavan vuoksi kuin omasta halustaan. Tällä kertaa ei virasto vuorostaan huolinut enää hänestä.

Kadulla oli jo musta yö; harvojen vielä valaistujen myymälöiden edustalla leijaili likaista sumua, jota nousi kosteasta kivityksestä. Aika ajoin joku kulkija tunkeutui näihin pilviin. Silloin vastakkaiselle seinälle ilmestyi suunnaton valokehän ympäröimä varjo; sitten kaikki haihtui.

Hra Baslèvrella oli sellainen huumauksen tunne, kuin hän olisi vajonnut tuntemattomiin. Hän tunsi itsensä myös hyvin väsyneeksi. Minne mennä? Päivälliselle? Hänen ei ollut nälkä. Bulevardeille? Väen vilinä olisi uuvuttanut hänet aivan loppuun. Merkillinen päivä, totta totisesti, jonka jokaisen hetken ristiriitaiset oikut olivat määränneet. Aamulla esim. ministeriöstä paetessaan oli hra Baslèvre tällä samalla paikalla tuntenut olevansa kuin siivillä, mutta nyt illalla hänen askeleensa takertuivat asfalttiin ja hän olisi voinut vaikka huutaa väsymyksestä, kuitenkaan edes aavistamatta mistä se johtui.

»Surustani ehkä…» ajatteli hän. »Edmée parka!» Sillä äsken kuolleesta vainajasta sanotaan aina parka, vaikka kuolema mahdollisesti olisikin tullut hänelle vapautukseksi.

Hra Baslèvren taskuun pistetty käsi rutisti samalla kuolinilmoitusta ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hänestä tuntui, että kuka tahansa saattoi huomata hänen käynnistään, että suru oli häntä kohdannut, ja että kaikki tarkastivat häntä nähdäkseen, kuinka hän säilytti ryhtinsä. Yht'äkkiä hän, sen uteliaisuuden kiusaamana, jonka esineeksi hän täten luuli joutuneensa, huusi ensimmäisen ohikulkevan ajurin:

Paremman puutteessa hän lähti kotiinsa. Siellä ainakaan ei kukaan valvoisi hänen käytöstään; siellä hän lepäisi, ajattelisi ja oman huoneensa hiljaisuuteen palanneena odottaisi vain huomisen päivän rauhaa. Tästä huomaa, että hän jo täydellisesti näytti unohtaneen käyntinsä Gustaven luona. Enintään hän vielä vähän muisteli Edméen kuolemaa.

Neljännestuntia myöhemmin, lukittuaan tarkoin ovensa, hra Baslèvre oli asettunut ikkunaansa ja katseli torille.

Suloisia hetkiä: ympärillä kaiken hiljaisuus, sitäkin suurempi, kun Parisi mylvi kauempana… Alhaalla rehevä puistikko, jossa vastapuhjenneet lehdet kohisivat… Siellä ja täällä valaistu ikkuna, joka loisti kuin merkiksi keväälle, oksien koristajalle… Aivan kohdalla kiinteävaloinen katulyhty hohti kuin kiiltomato sammaleesta.

Nojatuoliinsa heittäytyen hra Baslèvre huokaisi tyytyväisyydestä. Hän voi erinomaisen hyvin, kun eivät omituiset puuskat enää ahdistaneet, vaan tunsi taas olevansa aivan järkevä. Saattoi sanoa, että tultuaan kotiinsa hän yhdellä nykäyksellä oli palannut tasapainoiseen olotilaan, mikä olikin hänen pyrkimystensä ainoa päämäärä. Ja sitä kesti muutamia minuutteja tai ehkä hyvinkin pitkän ajan, jota seikkaa hän ei tarkoin tiennyt, aikaa kun ei voi laskea muuten kuin niiden mielenliikkeiden mukaan, jotka siihen sisältyvät.

Mutta yht'äkkiä, juuri kun hän oli rauhallisimmillaan, eräs kuva vilahti hänen aivoissaan, hän vavahti, ja kaikki alkoi taas alusta.

Hän näki vain eräät kasvot lampun huonosti valaisemina. Saattaneeko edes sanoakaan kasvot? Sillä hän ei olisi voinut määritellä niiden piirteitä. Oikeastaan hän samalla kertaa näkikin sekä paljon enemmän että paljon vähemmän: katseen ja hymyn yhtymän, kokoomuksen, jossa kaikki suli yhteen, viivojen rytmi ja äänen sointi.

Juuri niin sanotaan, kun väristys käy läpi ruumiin, kun jokin tauti on alkamassa. Kuten äsken Gustaven luona hän nyt tämän mielikuvankin johdosta uudestaan tunsi jotain määrittelemätöntä levottomuutta. Hänen sydämensä oli äkkiä ruvennut lyömään kiivaammin. Ruumis tuntui hervottomalta kuin liekki, joka heikoimmastakin puhalluksesta lepattaisi. Hän ei lainkaan enää ollut hra Baslèvre, vaan jokin henkiolento, jota väliinsä puristivat ilo ja pelko, kiihkeä halu säilyttää sanottu muistista ilmestynyt näky ja kauhu, että se pääsisi mieleen kiteytymään.

— Olisiko minulla kuumetta? Nämä toukokuun alkupäivät ovat niin petollisia.

Tahtoaan ponnistaen hän koetti karkoittaa pahoinvoinnin oireet, mutta hyvin eriskummaisella tavalla. Hän ryhtyi pienimpiä yksityiskohtia myöten palauttamaan muistiinsa ne lyhyet hetket, joiden vierähtäessä hän oli nähnyt puheenaolevat kasvot todellisuudessa. Varma keino muuten painaa ne mieleensä. Silloin vaihdettuja lyhyitä vuorosanoja hän koetti uudestaan kuunnella toista toisensa jälkeen. Lausuttuina ne olivat, kiinnittäneet hänen korvansa vain vastaajan äänen sointuisuuteen, minkä vuoksi hän ei silloin ollut tullut tarkanneeksi niiden sisältöä, mutta hänen niitä nyt muistellessaan ne esiintyivät täydessä merkityksessään, ja vasta nyt hän ryhtyi punnitsemaan niiden oikeata arvoa. Hän kuuli näin:

Niin, olisi pitänyt! mutta kuitenkaan hän ei ollut sitä tehnyt. Nyt ainakin oli siis heti paikalla ilmoitettava, että oli tapahtunut erehdys, että oli ymmärretty väärin, ja ettei häntä pitänyt odottaa ei sunnuntaina eikä milloinkaan…

Siihen asti hän oli istunut pimeässä, mutta sytytti nyt kiireesti lampun, kaiveli pöytälaatikoissa ja löydettyään vihdoin postikortin kirjoitti siihen kättään nostamatta:

»Parahin Gustave! Pelkään, ettemme oikein ymmärtäneet toisiamme erotessamme. Älkää odottako minua sunnuntaina, sillä iltani olikin jo varattu, ja vaikk'ei olisikaan ollut, olisin pelännyt tuottavani vain häiriötä…»

Mutta tällä kohdalla kynä jäi ilmaan. Hra Baslèvren katse harhaili hetkisen rautasängystä parittomiin tuoleihin. Johtuiko se Gustaven asunnon näkemisestä? Hän ei koskaan ennen ollut siinä määrin ällistellyt omien huonekalujensa kurjuutta. Kuinka likaista kaikki olikaan! Täydellinen köyhän miehen asunto, jossa ei ollut mitään, joka olisi hälventänyt halvan hotellihuoneen, sävyä, paitsi kahta pronssipatsasta, yksi kummallakin puolella uunia.

Kynä iskeytyi uudestaan paperiin, kiivaasti, kuin hän olisi tahtonut kostaa mokoman toteamuksen.

»Vakuutan kuitenkin, että molempien teidän huomaavaisuutenne minua suuresti liikutti, ja että varmasti olen tavattavissasi, kun minua tarvitset.»

Paperi oli vähällä repeytyä, kun hän rajuin koukeroin piirusti alle »Justin Baslèvre», ja kirjoitettuaan vielä osoitteen hän riensi lähimmälle postilaatikolle varmana siitä, että siten hävittäisi kaikki uuden tapaamisen mahdollisuudet.

Palattuaan hän kuvitteli rauhoittuneensa. Tosin hän oli vähän hengästynyt nopeasta astumisesta portaissa, mutta kuva oli hävinnyt mielestä; ja kun taskuun jäänyt kuolinilmoitus sattui käteen, hän huokaisi vielä kerran:

Häntä ainakin saattoi ajatella vaaratta! Mutta tuskin hän enää muisti koko Edméetä, ja palauttaakseen hänet mieleensä hra Baslèvren piti etsiä eräästä laatikosta, jossa hän säilytti valokuvia.

Kului muutamia levollisia hetkiä. Hra Baslèvre katseli ainoaa valokuvaa, mikä hänellä oli Edméestä. Se esitti otsatukkaista tyttöstä, jolla oli palmikko kummallakin olkapäällä ja hame pullea kuin ilmapallo sekä kirja kädessä. Ulkonevat silmät, jotka oli määrätty tulemaan tavattoman likinäköisiksi, olivat kai ainoat, jotka olivat jääneet muuttumattomiksi. Mutta katsetta ja kasvojen muotoa ja ilmettä eivät vuodet olleet säästäneet. Vähänpä oli yhteistä sillä Edméellâ, joka juuri oli kuollut, ja sillä, jota hra Baslèvre tässä nyt katseli! Ja mitä yhteistä oli nykyisellä lihavahkolla, järkevällä ja vakaantuneella hra Baslèvrellakaan ja tuolla hennolla lukiolaisella, jota tämä toinen valokuva esitti, joka myös oli luiskahtanut nipusta ja aivan kuin itsestään asettunut Edméen kuvan viereen?

Hämmästyneenä hra Baslèvre laski kädestään Edméen valokuvan tarkastellakseen omaansa. Hän kysyi itseltään kauhuissansa:

Sitten hän sulki silmänsä ja vaipui selkänojaa vastaan. Unohtaen yht'äkkiä elämänsä ministeriössä ja Place des Vosges'illa sekä kääntyen vihdoinkin menneisyyteen hän ponnisti kaikki voimansa löytääkseen jälleen itsensä ja näki edessään niin vieraan olennon sille, miksi luuli muuttuneensa, ettei enää uskaltanut sitä lähestyä.

Niin huolellisesti haudatulta kuin menneisyys näyttäneekin, kuinka vähän sentään tarvitaan sen henkiinherättämiseksi! Vain jotkin haalistuneet piirteet paperipalasella, joskus vieläkin mitättömämpi seikka, jonkin ennen tutun esineen odottamaton jälleennäkeminen tai ohituulahtava tuoksahdus riittävät palauttamaan mieleen haihtuneen lapsuuden, tahtoipa sitä tai ei… Hra Baslèvre muisti itsensä lyömässä palloa Heinäkuunkentällä: hän kivitteli sähkölennätinpatsaita, tappeli koulun pihalla ja laiskoitteli mielellään… Mutta sellaiset seikat ovat vain lapsuuden ulkonaisia ilmenemismuotoja. Kaikki lapset huvittelevat sillä tavalla: juoksentelevat, huutavat, vetelehtivät ja temmeltävät; mutta onko sitävastoin kaikilla lapsilla sellaista äitiä kuin oli ollut hra Baslèvrella?

Yhä ummessa silmin hra Baslèvre tunsi kurkkuansa kuristavan. Suuri liikutus valtasi hänen mielensä. Hän oli lapsena kyllä ollut sellainen kuin edellä kuvattiin, mutta ensisijassa kuitenkin aivan toista. — intohimoisen lapsenrakkauden kalvama olento, joka äitiinsä oli keskittänyt hehkuvan henkensä kaiken kiintymyksen, ja joka äidin kuoltua oli tuntenut elämänsä lakastuvan. Vielä nytkin, vaikk'ei hän enää ollutkaan käynyt Limoges'issa eikä koskaan ollut huolinut vaihtaa asuntoa, vaikk'ei hän ministeriössä milloinkaan horjahtanut jäykkyydestään, vaan esiintyi kuin pelkkä kone, jolle kaikkinaiset hellemmät tunteet olivat vieraita, — vielä nytkin kyti hänen sielunsa sisimmässä koskaan hälvenemätön äidin muisto ja koskaan lauhtumaton viha, jolta hän ei voinut antaa kohtalolle anteeksi sitä, että häneltä, joka äitiään niin oli rakastanut, oli äiti riistetty, kun sensijaan monet muut — sellaisetkin, jotka tällaista rakkautta eivät lainkaan tunne — saavat pitää omansa.

Ehkä se tunne olikin vain lapsellisuutta eikä olisi säilynyt yli nuorukaisiän? Mahdollisesti ei. Mutta jo ennen nuoruuden päättymistä kuolema oli katkaissut kukan ja tehnyt hedelmättömäksi maaperän, jossa se kasvoi. Yhdessä tunnissa hra Baslèvre oli siirretty ihmeellisestä lapsuudesta suoraan vanhuuteen. Jos välttämättömästi tahtoi päästä perille tirehtööri Baslèvren mahdollisesta romaanista, oli tutkimukset aloitettava pitkän ajan takaa, hänen äitinsä kuolemasta saakka Hra Baslèvrella ei enää ollut mitään romaania, ja siitä hän itsekin luuli olevansa varma. Hra Baslèvre oli kestänyt kilpailun ministeristöön päästäkseen, oli muuttanut Parisiin, oli ansainnut rahaa, saanut arvonimen ja kunniamerkkejä, ja kaikki tämä vastasi kai niiden vakavien ponnistusten vaatimuksia, joita oikea elämä asetti; mutta ennen kaikkea tätä hra Baslèvre oli elänyt, ja mikä siitä ylitse kävi, oli turhuutta. Kun lähestyy ihmisolentoa, joutuu kosketuksiin tuntemattomuuden kanssa; ja tuntemattomuus hra Baslèvressa oli juuri ihminen. Eikä enää kukaan, ei edes hän itse, ollut koskenut siihen puoleen hänen olentoaan. Oli tarvittu illan pitkä sielunahdistusta, sattumalta esiinkaivettu vanha valokuva ja — kuka ties'! — ehkä myöskin se pelko, jota hra Baslèvre tunsi eräiden kasvojen jälleennäkemisen suhteen, jotta hän taas oli uskaltanut kääntyä omaan itseensä. Mutta mitä tuskaa se tuottikaan!

Onneksi hän ei saanut aikaa sille aivan, antautua. Hänen oveensa koputettiin varovasti. Hra Baslèvre syöksyi heti pystyyn, iloissaan siitä, että jotain tapahtui hänen ajatustensa hälvennykseksi.

— Sisään! huusi hän nopeasti, valmiina vastaanottamaan minkä tahansa haihdukkeen.

Ovi avautui hiljaa ja hiipivästi. Tulija ei ollut tärkeä henkilö, olipahan vain ovenvartijan vaimo, joka epäröiden jäi kynnykselle.

— Mitä teillä on asiaa, rouva Gerbois? — kysyi hra Baslèvre ihmeissään.

— Kun herra Justin tuli kotiin jo ennen päivällistä eikä enää ole mennyt kaupungille, niin arvelin… niin halusin kuulla, olitteko ehkä sairas…

— En lainkaan, rouva Gerbois, en vähimmässäkään määrässä. Voinpa oikeinkin hyvin… kerrassaan hyvin.

Hra Baslèvre hymyili aivan huomaamattaan, niin häntä helpotti tietoisuus siitä, ettei enää ollut yksin, ja ettei hän ollenkaan pelännyt sitä puheentulvaa, joka vielä saattoi seurata.

— Ei tee mitään. Onkos kirjeitä? Ei tietystikään. Siis toivotan minä teille hyvää yötä, rouva Gerbois.

Aikomattakaan lähteä ovenvartijan vaimo päinvastoin astui huoneeseen asti. Epäilemättä hän oli ymmärtänyt hra Baslèvren äänestä, että tämä mielellään soi hänen puhelevan.

— Neiti Fouille… myös eräs vuokralainen… ei niin vanha kuin herra, tietystikään… mutta kyllä hän jo parisenkymmentä vuotta on asunut herran naapurina.

— Onko minulla naapurina joku neiti? kysyi hra Baslèvre vilpittömästi hämmästyneenä.

— Ikä ei mitään merkitse, julisti hra Baslèvre äänellä, joka todisti hänen täydellistä himottomuuttaan. — Mutta minkätähden puhutte minulle tästä henkilöstä?

— Neiti Fouille on tietääkseni aikonut kääntyä herran puoleen jotain kysyäkseen, mutta kun hän otaksuttavasti ei ole uskaltanut esittäytyä ilmoittamattomana, ajattelin… otin oikeudekseni…

— Kerta kaikkiaan, keskeytti hra Baslèvre, — minä en ota vastaan ilmoituksia muualla kuin virastossani; sanokaa tälle neidille sillä tavalla.

Ja näyttäen hyväksyvän niin yksinkertaisen menettelytavan rouva Gerbois peräytyi jo ovelle.

— Oli miten oli, minun on kumminkin vielä sanottava herralle, että neiti Fouille on mitä parhain ihminen maailmassa, yritteliäs, kunniallinen… ja rehellinen.

— Herra ei luonnollisesti tiedäkään, että neiti Fouille antaa kielitunteja nuorille säätyläistytöille. Hän antaa niitä joka päivä, eikä häneltä koskaan tahdo riittää tarpeeksi aikaa heidän kaikkien käytettäväkseen. Ja minä olen varma siitä, että hän ansaitsee oikein hyvin. Vaikka siis vuokran suoritus myöhästyykin…

— Olenpa niinkin, myönsi rouva Gerbois miettiväisesti. — Neiti
Fouillella on joka suhteessa hyvin herkkä mieli.

Rouva Gerbois kohautti olkapäitään. Samoin kuin hra Baslèvren mielestä, vaikka toisista syistä, ei hänenkään mielestään ikä merkinnyt mitään.

— Se ei vaikuta asiaan, mutisi hän, — hän kuuluu rakastavan aivan tolkuttomasti.

— En minä millään tavalla tahtoisi häntä siitä moittia. Hän ei valita kenellekään, on aina yksin ja tekee työtä… Ja sanonpa vielä senkin, että jos minulle kerrottaisiin, ettei herra, joka myös on ahkera ja säännöllinen, rakasta ketään, niin en sitä uskoisi. Lieneehän siis neiti Fouillellakin oikeus…

— No niin, kuten jo sanoin, on tämän… henkilön, jos hän tahtoo minua puhutella, ilmoittauduttava huomenna ministeriössä, ja muistakaa, etten täällä koskaan ole tavattavissa!

Hra Baslèvren korviin jäi soimaan ovenvartijan vaimon kummallinen väite: »Jos minulle kerrottaisiin, ettei herra rakasta ketään…»

— Jos hänelle niin kerrottaisiin… niin kerrottaisiin oikein. Ei minulla ole aikaa sellaisiin!

Hän palasi ikkunan ääreen ja kääntyi huoneeseen päin, jonka muuttumaton sisustus niin monta vuotta oli seurannut hänen elämäänsä. Ei, hän ei rakastanut! Ja ennen kaikkea hän ei tahtonut rakastaa. Ei hänen iällään enää rakasteta! Kuinka naurettavaa olisikaan ollut, jos hän olisi rakastunut, ja kuinka paljon huolta se olisi tuottanut!

— Mutta minkätähden ovenvartijan vaimo kertoi minulle tuosta tuntemattomasta naisesta? Tekikö hänen mielensä puhua hänestä pahaa, vai johtuiko se siitä, että ihminen eräinä aikoina tuntee vastustamatonta halua puhua määrätynlaisista asioista? Michon sanoisi varmasti: »Vuodenajan vaikutusta…»

Selittämätön ihme todellakin, että kevät nostaa mahlan puihin, niin vanhoihin kuin nuoriin!

Kaarikäytävästä kuului arkoja askelia, sitten ne taas loittonivat… Kai myöhäisiä rakastavaisia, jotka salaisuuksineen pakenivat puiston suojelevaan varjostoon… Torin kulmauksessa suljettiin ikkuna ja uutimet vedettiin eteen… Rakastavaisia, jotka sulkeutuivat huoneeseensa…

Voi, kuinka yö oli tyyni! Ja miten paljon tähtiä! Parisiko se kuului tuolta kaukaa? Olisi edes ollut Limoges, Heinäkuunkenttä… Jospa tämä olisikin ollut menneisyyttä…

Hra Baslèvre vetäytyi nopeasti pois ikkunasta. Ei hän toivonut menneisyyden enää palaavan. Mutta kuinka karkoittaa se? Ajatustensa hillitsemiseksi hän koetti kääntää ne muihin asioihin; mutta silloin ilmestyivät yht'äkkiä taas nuo kasvot…

Sitten hän rajusti paiskasi valokuvat takaisin laatikkoonsa ja kävi levolle. Vihdoinkin siis päättyi tämä päivä, joka oikeastaan ei ollut sisältänyt mitään, mutta joka kumminkin oli rasittanut häntä enemmän kuin kaikkein kovimmat! Jumalan kiitos tuli unikin pian, suuri ja syvä uni, jollaiseen vaeltaja vaipuu kauan sumussa kuljettuaan, tietä näkemättä ja tietämättä edes, pääseekö koskaan perille.

Kun hra Baslèvre seuraavana aamuna avasi uutimensa torille katsoakseen, hän huomasi taivaan matalaksi, puut sateesta märiksi ja rusottavat muurit tuhkanhimmeiksi. Koska Parisi näin oli palautunut tavalliseen asuunsa, heti hänkin tunsi päässeensä takaisin jokapäiväiseen elämään. Hän lähti siis virastoonsa mieli virkeänä ja reippaana ruumiiltaan, kävi siellä rivakasti läpi asiapaperit, korjasi kärsivällisesti virheellisyydet ja saipa mielihyvikseen kutsun ministerinkin puheille.

Sihteeri, päättäen, että yö oli mahtanut haihduttaa korkean päällikön surua, karttoi viittaamasta Eglatine-Edméen kuolemaan, eikä hra Baslèvre puolestaan näyttänyt siitä loukkaantuvan, kun ei enää ehkä ajatellutkaan koko tapausta. Aamutunnit kuluivat näin aivan rauhallisesti, ilman mitään häiriöitä ja juuri niin kuin työstään huolehtiva ja levostaan hanakka virastonjohtaja saattoi toivoa. Hra Baslèvre ei kertaakaan muistanut käyntiään Gustaven luona, ja kasvot hän myös oli unohtanut.

Käytyään aamiaisella Cercle Volnayssa hra Baslèvre palasi valtakuntaansa täsmälleen kello kaksi. Silloin juuri, kulkiessaan vahtimestarin ohi, hänen päähänsä juolahti ensimmäinen ajatus, joka oli yhteydessä eilisen päivän tapahtumain kanssa.

— Kuulkaas, sanoi hän. — On mahdollista, että tänne kohta tulee eräs naishenkilö minua tavatakseen. Saattakaa hänet puheilleni, vaikk'ei olekaan vastaanottoa.

Hän tarkoitti tuota neiti Fouillea, jonka ovenvartijan vaimo oli ilmoittanut haluavan puhutella häntä. Kuten joskus sattuu, hän ajattelemattaan oletti ympäristönsä olevan asiansa tasalla eikä sentähden tullut maininneeksi asiallisen nimeä. Vahtimestari taas ei tuntenut minkäänlaista tarvetta kysyä sitä. Herra tirehtööri — harvinainen tapaus muuten — odotti luokseen naista ja käski laskemaan hänet sisään; määräys oli selvä eikä kaivannut mitään täydennyksiä.

Tällaiset pikkuseikat on otettava huomioon. Mitättömyydet ovat aina olemassaolon järkytyksen alkuna. Mitä tähän erikoistapaukseen tulee, hra Baslèvre ei tuntenut neiti Fouillea eikä välittänyt hänestä vähääkään. Saattoipa olla vakuutettu siitäkin, ettei hän lainkaan tulisi. Miksi siis askarruttaa hänellä ajatuksiaan ja pulma hänestä? Mutta siinäpä arvoitus juuri onkin. Usein toimitaan näennäisesti arvottoman vaikuttimen mukaan; mikään välttämättömyys ei pakota menemään mieluummin tänne kuin tuonne, mutta valinta on kuitenkin tehtävä. Ja jälkeenpäin varansapitämätön, joka itse luuli määränneensä tien, huomaakin sen toisin viitotuksi.

Kello puoli neljän tienoissa vahtimestari astui herra tirehtöörin työhuoneeseen ja ilmoitti lyhyeen, kuten käsketty oli:

Hra Baslèvre, joka parast'aikaa oli syventyneenä johonkin asiapaperiin, vastasi työtään keskeyttämättä:

Vahtimestari avasi oven, joka hänen jäljestään jo olikin raollaan. Hra Baslèvre kuuli hameen kahinaa, mutta haluten näyttää vieraille ja neiti Fouillelle erikoisesti, kuinka kallista hänen aikansa oli, hän teeskenteli jatkavansa lukemistaan. Kuitenkaan hän ei lukenut, vaan ajatteli:

Kun ovi vihdoin oli sulkeutunut ja vahtimestari poistunut, hän kohotti päänsä ja kalpeni: tulija ei ollutkaan neiti Fouille, vaan sensijaan olivat hänen edessään ne kasvot!…

— Te, rouva! sammalsi hän ja nousi puoleksi seisomaan, mutta ei — syytä tietämättä — lisännyt mitään tervetuliaisiksi, ei edes viittaustakaan. Hän ei voinut enää muuta kuin katsoa, kuten eilenkin.

Hän katsoi siis rouva Gros'hon, Claireen, kuten Gustave oli nimittänyt häntä, ja hänen eilinen levottomuutensakin alkoi uudestaan. Hän sai sekavia aistimuksia. Hänestä rupesi tuntumaan, että uutta elämää virtasi hänen suoniinsa, ja samalla, että hänen henkilöllisyytensä hävisi. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut olevansa niin oma itsensä, mutta ei myöskään niin kykenemätön mitään tahtomaan. Hän olisi horjunut, jos olisi koettanut kävellä. Puhuminen olisi myöskin ollut mahdotonta. Hänen päänsä oli kirkas ja näkönsä selvä havaitsemaan todellisuuden, mutta käsittämättä miksi, hän ei olisi voinut muuta kuin kaikuna toistaa sanat, joilla häntä puhuteltiin.

Rouva Gros'kaan ei ollut muuttunut eilisestään. Sekä puku että ryhti olivat samat, mutta hän oli ilmeisesti hämillään, ja se seikka hyydytti hänen hymyään. Hän ryhtyi selittämään:

— Pyydän anteeksi, herra Baslèvre. Pelkään, että olen joutunut käyttämään hyväkseni jotain erehdystä. Aikomukseni oli ilmoittaa nimeni, mutta minulle ei suotu aikaa siihen. Ehdin tuskin sanoa mitään, kun ovenne jo avattiin.

Kuten hymy niin äänikin — yhä sentään sointuen — oli saanut jotain arvokasta sävyä, joka teki sen tuntemattomaksi, ilman että kumminkaan olisi voinut määritellä, missä suhteessa se oli muuttunut.

— Niin tosiaankin, änkytti vielä hra Baslèvre, — olin käskenyt… en näet odottanut teitä.

— Jos häiritsen, saatan yhtä hyvin tulla joskus toiste, milloin vain suvaitsette.

— Ette lainkaan häiritse, hyvä rouva. Koska kerran jo olette täällä, on yksinkertaisinta, että jäätte…

Hra Baslèvren tavallisesti niin lempeät piirteet näyttivät odottamattomasti kovettuvan, hänen ilmeensä kangistuvan sen mukaan kuin hän ponnisteli lausuakseen ajatuksensa. Hänen silmänsä eivät siirtyneet pois vieraan kasvoista, kuin olisivat ne tahtoneet tottua niihin.

— Hämmästyin sitä enemmän huomatessani teidän tulleen tänne, kun eilen illalla kirjoitin miehellenne…

Ennen vastausta kului yksi noita pieniä tuokioita, joita syrjäiset todistajat tuskin huomaavatkaan, mutta jotka asiallisista itsestään tuntuvat pitkiltä kuin iäisyys. Sellaisia sattuu vain suuren liikutuksen tai vaikean ratkaisun hetkinä.

— Gustave ei lainkaan tiedä, että olen täällä, sanoi Claire viimein. —
Voitte myöhemmin kertoa minun käyneen, jos katsotte tarpeelliseksi.

— Mutta istukaahan toki ensin, olkaa hyvä… Hän osoitti nojatuolia.
Rva Gros nyökäytti kiitokseksi päätään ja totteli.

Pieni asennon vaihdos riittää muuttamaan kasvojen valaistuksen; niinikään riittää mitätön keskeytys kokonaan hävittämään alkaneen liikutuksen. Kun nyt vieraan kasvot olivat asettuneet kävijäin kasvojen tavalliselle paikalle, pääsi hra Baslèvre taas itsensä herraksi. Hän katsoi yhä, mutta uskalsi jo arvostellakin. Ne olivatkin aivan tavalliset kasvot, eivät erikoisen kauniit eivätkä säännölliset. Ei voinut sanoa, että ne lumosivat, sillä niistä arvasi, etteivät ne sitä halunneetkaan tehdä. Päinvastoin henkivät ne äärimmäistä vaatimattomuutta ja vilpittömyyttä sekä eräänlaista jatkuvaa ihmettelyä, jota lapset mahtavat tuntea heissä kehkeytyvän elämän edessä. Oli mahdollista, että Claire piti tuloansa aivan luonnollisena, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä erosta, mikä on tirehtöörin ja kirjurin välillä, eikä siitä häiriöstä, jota hänen pelkkä läsnäolonsa tuotti.

»Mikä minun eilen oli?» ajatteli hra Baslèvre. »Hän ei enää näytäkään samanlaiselta.»

Voimakas vapautuksen tunne valtasi hänen mielensä, ja hän kysyi kovalla äänellä:

Kasvoilla näkyi taas sama myöntävä ilme, mutta huuletkin liikahtivat vihdoin:

— Minä toivoisin… minä pyydän niin hartaasti… Gustave ja minä tahtoisimme niin mielellämme, että pysyisitte lupauksessanne!

— Ah! huudahti hra Baslèvre keveästi notkahtaen. — Vai senvuoksi te tulitte!

— Sunnuntaina tai jonakuna toisena päivänä… yhdentekevää! sopersi
Claire, — kunhan vain ette kokonaan hylkää…!

— On vaikea lausua ajatuksensa niinkuin tahtoisi, ja kuitenkin sen pitäisi olla helppoa!… En tiedäkään miksi kangertelen…

Hymyn varjo, joka siihen asti vielä oli koristanut hänen huuliaan, hävisi jo sekin.

— Älkää turhaa ujostelko! kehoitti hra Baslèvre, laskien katseensa asiakirjoihin, kuin olisikin vain tuo varjo pitänyt sitä koholla.

— Minä se keksin lähettää Gustaven teidän luoksenne, sanoi Claire äkkiä.

— Ihmettelinkin, myönsi hra Baslèvre hajamielisesti, — kuinka hän oli muistanut minut niin pitkän ajan takaa ja niin mitättömän asian yhteydessä…

— En minä teitä tuntenut. Tosin minulla oli Gustaven herättämiä hämäriä muistoja, mutta ennen muuta saattoi minut jonkinmoinen vaisto toivomaan teiltä sitä apua, tukea ja esimerkkiä, jota itse en kyennyt antamaan. Kun sitten näin teidät eilen omassa kodissamme, uskoin heti, etten ollutkaan erehtynyt, vaan että toivoni täyttyisi… Mutta kuultuani tänä aamuna, ettette enää tahtonut välittää Gustavesta…

— Tietääkseni olen hänestä kuitenkin jo huolehtinut! keskeytti hra
Baslèvre taas epätahallisen jyrkästi.

Hän katsoi yhä papereihinsa, mutta omituisesti ne ikäänkuin näyttivät haluavan vajota pöydän sisään, siten lakatakseen olemasta hänen tiellään estämässä häntä nostamasta katsettaan takaisin kasvoihin.

— Olette kyllä, vastasi Claire, — ja minun olisikin pitänyt aloittaa kiittämällä teitä siitä. En sentähden rohkenekaan jatkaa…

Alkoi uusi hiljaisuus. Tuntui siltä, kuin he äänettöminä saisivat kaiken parhaiten sanotuksi. Kumpikaan ei liikahtanut.

Äkkiä hra Baslèvre kohotti päänsä ja kääntyi päättäväisesti kasvojen puoleen, tahtoen pakottaa ne muuttumaan silmissään aivan tavallisiksi.

— Suokaa anteeksi, sanoi hän, — että minun on vaikea käsittää, niihin te pyritte koettaessanne lähentää minua mieheenne, ja mitä te vielä haluatte. Ensin Gustave tuli tänne eilen. Me tuskin tunsimme toisemme. Emme olleet tavanneet ties' kuinka moneen vuoteen. En osaisi sitä laskeakaan. Sain kumminkin tietää, että hän asui Parisissa kuten minäkin, ja että jos hän oikein olisi tahtonut, hän kyllä olisi voinut solmia yhteen katkenneet langat. Kun hän siis tuli, teki hän sen vedotakseen joko asemaani tai luottooni, ja ymmärrätte kai, että sellainen toteamus jäykistytti. Yhtäkaikki minä otin hänet vastaan. Oli kysymyksessä pelastaa hänet menettämästä paikkaansa, jonka vaatimattomuuskin saattoi minut olettamaan, että se tulolähteenä oli hänelle tuiki tarpeellinen. Minä koetan ja saavutankin mitä hän halusi, riennän häntä rauhoittamaan ja tapaan hänet… mistä? Mukavasta asunnosta, jonka vuokraksi kirjurin palkka tuskin riittänee! Paikka ei siis ollutkaan välttämätön, eikä sen menettäminen olisi merkinnyt mitään romahdusta. Minkätähden hän siis tuli? Ja minkätähden te itse vielä nyt pyydätte minua solmimaan uudestaan siteitä, joista ennenkään ei ole ollut vähä?

Hän kiihtyi sitä enemmän, kun puhuminen vapautti hänet suuresta joukosta eilisestä lähtien kasaantuneita sekavia ajatuksia, ja kun hän pelkäsi, ettei pääsisi loppuun asti.

— Vielä sananen, jatkoi hän. — Sitten minä lopetan! Te vakuutatte, että Gustave tuli teidän lähettämänänne, ja koska te luotitte minun vaikutusvaltaani… Minkälaiseen vaikutusvaltaan? Minkälaisilta vaikutuksilta miestänne sitten olisi suojeltava? Ja kuinka minä voisin sitä tehdä, kun ei hän enää ihmisikään ole ollut näköpiirissäni? Mutta minä menen vielä pitemmälle: Otaksukaamme, että onnistun siksi hyvin eläytymään merkillisiin olosuhteisiinne, että päätän koettaa teidän mieliksenne, — kuuntelisiko hän neuvojani? Kuka takaa, ettei hän pitäisi loukkauksena puuttumista tapoihinsa, ja etten minä, huolimatta ponnistuksistani välttää…

— Ei, rouva, päätti hän. — Sen perusteella, mitä eilen illalla näin, on minulla oikeus näin määritellä tilanne. Minun sijassani olisi ehkä moni muu osoittanut paljon vähemmän hyvää tahtoa.

Hän pysähtyi. Mutta kuta lähemmäksi loppua hän oli tullut, sitä epävarmemmaksi hänen äänensä oli käynyt. Arvaamattoman ristiriitaisesti hän vakuuttaessaan voimallisimmillaan, ettei enää tahtonut ryhtyä mihinkään Gustaven hyväksi, oli tuntenut, kuinka mielellään hän kumminkin halusi venyttää tätä keskustelua.

— Aivan niin! sanoi Claire niin hiljaa, että tuskin saattoi kuulla. —
Olette oikeassa…

Hra Baslèvre luuli hänen aikovan lähteä, ja ajatus, että kasvot pian katoaisivat, kouristi häntä.

— Oikeassa? Mahdollisesti, mutta en vielä tiedä. Päästäksemme siitä perille täytyisi minun saada vastaukset kysymyksiini.

— Kuinka vastata, kun pitäisi selittää sellaista, mikä ei ole selvää itsellenikään! Enintään voin esittää miehestäni joitakin arveluja. En muuttaakseni teidän käsitystänne, mutta koska hän, sellaisena kuin on, on enemmän arvoinen kuin miltä hän näyttää. Jos hän näytti unohtaneen teidät, oli se vain arkuutta, pahimmassa tapauksessa kevytmielisyyttä. Kaikissa tapauksissa hän on puhunut teistä ja usein. Ja juuri sen perusteella, mitä hän teistä oli sanonut, heräsi minussa ajatus vedota teihin… Kevytmielisyys! se juuri on hänen paheensa. Ilman sitä en välittäisikään tuosta halvasta paikasta, jonka meille pelastitte. Hän pysyy siinä, koska se tuottaa hänelle vain vähän työtä; mutta minä katson asiaa toisilla silmillä. Ajatelkaa, että tämän paikan vuoksi tiedän Gustaven joka päivä olevan turvassa itseltään ja seikkailuilta muutaman tunnin ajan!… Ah! vaikk'ette olisikaan tehnyt muuta kuin säilyttänyt minulle tämän varmuuden, olisi jo se ollut unohtumaton palvelus… Eilen en tahtonut sitä sanoa, kun hän oli saapuvilla, mutta tänään ainakin on teidän se tiedettävä… Muuten… minä hairahduin, tunnen sen… pyydän anteeksi enkä vaadi enää mitään.

Claire vaipui tottelevaisesti takaisin nojatuoliin; ja hra Baslèvre rupesi uudestaan katsomaan häneen, ymmärtämättä enempää äskeistä mielenpurkaustaan kuin sitä pelkoakaan, jota hän tunsi vieraansa välttämättömän poistumisen suhteen.

Huomatessaan, että Claire vaikeni, hra Baslèvre nousi ylös ja alkoi miettiväisenä kulkea edestakaisin huoneessa. Hänestä rupesi tuntumaan ilkeältä, kuin olisi hän jossain määrin ollut vastuullinen siitä tilanteesta, minkä Claire vaikenemisellaan myönsi vallitsevan; ja käsittämättä oikein miksi, hän olisi mielellään tahtonut saada siitä aivan tyhjentävätkin tiedot.

— Eniten ihmetyttää minua se, ryhtyi hän taas puhumaan, — että Gustave ollenkaan on saattanut alistua säännölliseen työhön. Nuorena hän tuntui synnynnäisesti huikentelevaiselta. Teidän vaikutuksenne häneen on täytynyt olla syvä, kun tällainen muutos on voinut tapahtua!…

— Sitä se kirjaileminen tekee! Joko Gustave harjoitti sitä, kun menitte naimisiin hänen kanssaan?… Ja mitä hän sitten saa aikaan? — intti hra Baslèvre, tuntien äkillistä halua halventaa Gustavea. — Ei kukaan tunne hänen kirjallisuuttaan.

Hra Baslèvre käveli vielä yhden kierroksen ja istuutui sitten kiivaasti
Clairen naapuriksi erääseen toiseen nojatuoliin.

— Missä te oikeastaan tutustuitte häneen? kysyi hän. — Te ette ole hänen seutulaisensa; ainakaan ette ole sen näköinen ettekä niin puhukaan. Olette niin erilainenkin kuin hän!

Claire pysyi vielä ääneti, mutta kohotti katseensa kummastellen kysymystä, jota mikään ei ollut oikeuttanut eikä valmistanut.

— Tahdoin vain saada valaistusta asiaan, mutta tietysti peräydyn, jos pidätte minua tungettelevana…

Hän aloitti uudestaan koneellisen vaelluksensa. Hän tunsi selvästi, että keskustelu hänen tahtomattaan oli saanut sovinnaisuudesta poikkeavan käänteen. Hän ei koskaan ollut osoittanut tällaista uteliaisuutta kenenkään naisen suhteen.

— Jos teidän tyydyttämiseksenne riittää tunnustus, joka ei olekaan mikään tunnustus, niin miksi vaikenisin? On totta, että Gustave ja minä olemme kehittyneet hyvin erilaisiksi. Minun vanhempani, jotka edeltäpäin huomasivat niin käyvän, vastustivat avioliittoani. Mutta minä en välittänyt heistä. Vanhempiensa kokemukseen ei koskaan luota, kun on mieltynyt viehättävään olentoon, joka hänkin rakastaa… sillä hän rakasti minua…

Lause keskeytyi hetkiseksi, ikäänkuin antaakseen tirehtöörin virkahuoneelle aikaa tottua tähän sanaan, jota se ei milloinkaan ollut mahtanut kuulla. Hra Baslèvrekin pysähtyi. Claire jatkoi:

Hän rakastaa minua vieläkin… ainakin minä tahdon uskoa niin… hänellä on niin monta tapaa rakastaa!…

Lyhyesti: uneksittuani tuesta, tahdosta ja voimasta huomasinkin olevani tekemisissä lapsen kanssa — suuren lapsen, jota täytyy ohjata ja toruakin välistä… Älkää siis ihmetelkö, että olen toivonut hänelle miehistä ystävää. On niin paljon asioita, joiden suhteen nainen on voimaton tai taitamaton, ja jotka ainoastaan mies voi hoitaa ja järjestää! Mutta mistä hän on löydettävissä? En ollenkaan tunne Gustaven nykyisiä ystäviä. Jos heitä lainkaan on, niin minkä lienevät arvoisia!

Claire oli vähitellen kääntynyt hra Baslèvreen päin, joka seisoi paikallaan ja tunsi kirkkaan katseen suuntautuvan itseensä.

— Ja näin ollen minä asetin toivoni teihin… niin juuri, teihin minä sen asetin… en sen vuoksi, että kykenitte auttamaan meitä virkavaikeuksissa, vaan koska kuvittelin, että päästäksenne sinne, missä olitte, teidän ehdottomasti oli täytynyt kulkea oikeita teitä. Kaukaa te näytitte minusta ainoalta henkilöltä, jolle ilman pilkan vaaraa olisin saattanut uskoa huoleni, mitä tässä nyt nöyrästi olenkin tekemässä. Oi, minä tiedän kyllä, että tapaukseni on mitä tavallisin: vaimo tahtomassa varjella miestään ja vähän vastoin tämän tahtoakin — sellaista näkee joka päivä. Elävässä elämässä kohtaa paljon kirvelevämpääkin onnettomuutta kuin tämä minun, mutta se ei vaikuta asiaan! Jokainen pitää omia huoliaan ainoina, ja jo jonkun aikaa ovat minun olleet…

Hiipivä väristys puistatti hra Baslèvrea, mutta hän ei sanonut mitään. Hän oli taas yhtä kykenemätön toimimaan tai puhumaan kuin alussa: hän vain heijasti noita kasvoja ja vastasi äänettömänä kaikuna tuohon ääneen.

— Minusta tuntuu, että tietäessänne tämän, teidän on helpompi antaa minulle anteeksi ensimmäinen pyyntöni. On vaikea suoraa päätä suostua pitkän toivomuksen kaikkiin kohtiin. Minä olen myöskin niitä, jotka eivät koskaan tahdo jättää mitään hämärän peittoon. En olisi voinut poistua täältä, jos teihin olisi jäänyt yksikään epäilys. Tulin tänne ennen kaikkea mieheni vuoksi…

— Koska häntä rakastatte… keskeytti hra Baslèvre sisäisen voiman pakottamana, joka vaati, että se hänelle toistettaisiin.

— Oi! oikaisi hra Baslèvre taas tahtomattaan, — hänen toverinsa… en mitään muuta.

— Hänen toverinsa, kuten tahdotte… Sana on ehdonvallan asia, etenkin kun en minä eikä hänkään — minä lupaan sen teille — enää aio teitä tuskastuttaa…

Seisoen yhä liikahtamatta hra Baslèvre näki Clairen kulkevan ovea kohti. Sen mukaan kuin poistuva sitä läheni, hra Baslèvre tunsi sydämensä jähmettyvän, kuin hän olisi kesän helteestä siirtynyt tammikuun pakkaseen.

Mitä ajatuksia liikkui hänen päässään? Tai oliko hän ylimalkaan varma siitä, että ajatteli yhtään mitään? Sillä siitä hetkestä lähtien, jolloin nuo kasvot uudestaan olivat ilmestyneet hänen näköpiiriinsä, hänen päätöksensä oli jo ollut valmis, ilman että hän edes oli yrittänytkään sitä harkita. Ainoastaan naurettavaisuuden ja oman arvostelun pelko olivat tähän asti sulkeneet hänen huulensa.

Clairen käsi tarttui jo ovenripaan. Vielä hetkinen ja hra Baslèvre olisi kaiken ikänsä saanut katua, ettei uskaltanut!

— Miks'ette voi odottaa vastaustani? Ensi sunnuntaina, siis ylihuomennako teille sopisi?

Nämä neljä kevyttä sanaa lehahtivat ilmaan kuin lumihiutaleet. Voiko kokonaisen kohtalon ratkaisu sisältyä neljään ainoaan sanaan?

— Sunnuntaina siis! sanoi hra Baslèvre, antamatta Clairen päättää lausettaan.

He hyvästelivät loitolta ja arvokkaasti. Hra Baslèvresta tuntui senjälkeen, että kaikki valo sammui. Kasvot olivat kadonneet.

Hra Baslèvre luki nopealla silmäyksellä: »Neiti Fouille.» Se oli kirjoitettu tukevalla ja rauhallisella käsialalla.

— Vakuuttakoon mitä tahtoo, mutta jättäköön minut rauhaan ja yksin ennen kaikkea!

Samalla hetkellä Claire kulki eteisen poikki sivuuttaen neiti Fouillen. Luullen, että häntä tultiin kutsumaan, tämä kohotti päänsä. Eikä Clairekaan puolestaan voinut olla katsomatta henkilöön, joka häneen katsoi. Hän näki nuhteettoman opettajattaren kasvot, vähäpätöiset ja lempeät; ja koska hän oli onnellinen ja onni aina pyrkii näyttäytymään ulospäinkin, hän kumarsi ja hymyili. Neiti Fouille teki samoin.

Ihminen ei milloinkaan tule tarkanneeksi elämän kaikkien säikeiden yhteyttä. Mitä yhteistä olisikaan ollut kahdella olennolla, jotka sattumalta sivusivat toisensa jonkun ministeriön käytävissä!

Hän oli kahden vaiheilla. Kuitenkin hän kokosi laukkunsa ja sateenvarjonsa ja lisäsi sävyisästi:

Istuen keventynein mielin virkahuoneessaan ja aavistamatta mitään siitä hiljaisesta näytelmästä, joka seinän takana näyteltiin, hra Baslèvre juuri tällöin tarttui taas johonkin asiapaperiin:

Mutta sanat hyppelehtivät; hra Baslèvren oli vaikea seurata niitä. Hän luuli keskeyttäneensä vain työnsä, mutta olikin keskeyttänyt elämänsä.

TOINEN OSA

On tärisyttävää ajatella, kuinka monta kohtalokasta näytelmää parisilaisella katukäytävällä näytellään. Kasvojen moninaisuus antaa mistä vain heikon aavistuksen. Jäykimmistäkin piirteistä näkee kuitenkin aina jonkun vilahduksen. Hymystä huomaa huolia. Jotkut otsat ovat muuttumattoman kirkkaat, toiset taas synkät. Mutta mistä päättää ne peloittavat seuraukset, jotka jonkun ihmisen menemisellä määrätyllä hetkellä määrättyyn paikkaan saattaa olla? Inhimillisessä risteilyssä on jotain kohtalon määräämää ja mahtavaa kuten meren pyörteissä, jotka päältä katsoen näyttävät vyöryvän aivan ylimalkaisten tuulenpuuskien mukaan. Mutta jos laskeutuu aallokon laaksoihin, hämmästyy sitä suunnitelmallista voimaa ja hävityksen raivoa, mikä sen syliin on kätkettynä.

Siis niin monta kuin on ohikulkijaa, yhtä monta on myös ehkä lainkaan aavistamatonta elämännäytelmää ja järkkymätöntä kohtaloa, joista useat eivät milloinkaan tule vieraan tietoon. Kadulla kulkiessaan töytää kiusattuja ihmisiä vastaan heidän kiusaansa huomaamatta ja hengittää kuoleman ilmaa sitä elävästä elämästä erottamatta.

Ne, jotka näin kulkivat neiti Fouillen ohitse hänen palatessaan ministeriöstä, eivät myöskään nähneet häntä muuksi kuin käynniltään rauhalliseksi naiseksi, joka jostain säännöllisestä työstä oli menossa toiseen yhtä säännölliseen. Minkätähden häneen muuten olisikaan katsottu! Hänen hattunsa ei tosin ollut muodinmukainen, mutta kuitenkin säädyllinen. Samoin hänen musta vaippansa, tummanruskea hameensa, hänen käsineensä ja laukkunsa. Hän ei ainoastaan ollut siloisen, vaan myös ehdottomasti moitteettoman näköinen.

Ja jos olisi lähtenyt seuraamaan häntä hänen pitkällä matkallaan Grenellen kadulta Béarnin kadulle, olisi vaikutelma pysynyt samana. Hänen tasainen kulkunsa, jossa sanottavaa kiirettä ei ollut havaittavissa, todisti ehyttä elämää. Niin kuljetaan, kun aikaa ei ole hukkaamaan asti, ja kun ei odoteta eikä etsitä mitään. Neiti Fouille ei koskaan pysähtynyt kauppapuotien ikkunoihin eikä juuri välittänyt ajoneuvoistakaan katujen yli kulkiessaan. Yksi ainoa seikka saattoi hänessä ehkä ilmaista hermostusta, se nimittäin, että hänen kätensä koneellisella liikkeellä lakkaamatta kiersi sormen ympäri ja takaisin rinnan yli riippuvia pihkakivisiä kellonvitjoja — sangen vähäpätöinen merkki muuten.

Perille saapuessaan hän kohtasi ovenvartijanvaimon, joka istui kynnyksellään hänen palaamistaan odottamassa.

— No, kysyi rouva Gerbois, tapasitteko hänet? On ehkä selvää, että hän tarkoitti hra Justinia.

— En, vastasi neiti Fouille koruttomasti. Hänellä ei nähtävästi ollut aikaa.

Hänen keltaisen ihonvärinsä vuoksi ei voinut päättää, oliko hän nyt kalpeampi kuin tavallisestikaan.

Ettei hra Justin ollut välittänyt hänen antamastaan suosituksesta, oli hänestä sietämätön henkilökohtainen loukkaus.

— Mutta hänhän oli luvannut, minulle!… Oletteko kotona, kun hän illalla palaa? jatkoi rouva Gerbois innokkaasti. — Ei sentään, tänä iltana hän saattaa tulla kotiin vasta myöhään… Huomenaamuna mieluummin… Siis huomenaamuna kello puoli yhdeksän… Ja uskokaa tai älkää, mutta tällä kertaa hän tulee teidän luoksenne. Siellä siis tavataan!…

Neiti Fouille, joka taas oli ryhtynyt kiertämään kellonvitjojaan, teki epämääräisen liikkeen: hänestä näytti aivan mielenkiinnottomalta, mitä huomenaamuna oli odotettavissa.

»Pienokainen» merkitsi hänen ajatuksissaan aina lähinnä seuraavan tunnin oppilasta.

— Jumalan kiitos! luulin jo myöhästyneeni. Aina sitä turhaan koettaa olla hukkaamatta aikaa, matkat ovat niin pitkät. Kiitoksia, rouva Gerbois.

Ja hän meni portaisiin, hra Baslèvren portaisiin. Mutta hän ei kavunnutkaan ullakolle asti; hän pysähtyi neljänteen kerrokseen, hän. Hän siis kuitenkin asui aivan rajalla.

Vaikka hänellä olikin avain taskussaan, hän soitti ovikelloa.
Lyhyenläntä, ruma ja ontuva nainen tuli avaamaan.

— Minä se olen, sanoi neiti Fouille. — Jos tulen täsmälleen, niin kyllä kiiruhdinkin.

— Tahdoin juuri kertoa sinulle, ettei minulla tänään ollutkaan tavallista onneani; emme päässeet yksimielisyyteen.

Ja Andrea lähti keittiöön, paiskoen ovia mennessään. Hän oli aina kiukkuinen ajatellessaan, että hän yksin sai hoitaa talouden, ja että sisar kuitenkin katsoi harjoittavansa armeliaisuutta, kun piti häntä luonaan.

Jäätyään yksin neiti Fouille, ennenkuin meni saliin, jota käytettiin opetushuoneena, riisui väsyneesti vaippansa ja laski luotaan laukkunsa, mutta jätti hatun päähänsä. Silmäten ikkunaan hän senjälkeen huomasi, että rouva Gerbois oli asettunut takaisin äskeiselle paikalleen ja että nuori tyttö oli kamarineitsyensä seuraamana tulossa pihan poikki. Väsymykselle ei siis jäänyt pitkääkään aikaa. Tarkoin säännöstelty elämä ei tunne sellaista ylellisyyttä kuin lepo. Eteisen kello soi taas, oppilas saatettiin sisään ja tunti alkoi.

Neiti Fouille opetti kaikkea, s.o. ei paljon mitään; mutta hän teki sen kärsivällisyydellä, joka oli pahimmankin tarkkaamattomuuden tasalla. On myös olemassa ihmisiä, joista ei luo itselleen mitään kuvaa määrättyjen askareiden ulkopuolella. Niinpä neiti Fouillen oppilaat hyvin helposti kuvittelivat hänet logiikkaa selittämässä, kirjoitustehtävää korjaamassa tai korkolaskua neuvomassa, mutta heidän olisi ollut aivan mahdotonta ajatella häntä käypään tapaan istumassa höystetyn kalkkunan ääressä muuten kuin siinäkin aikaansa laskien ja seuraavaa tuntiansa odottaen. Hän antoikin opetusta joka päivä ja päivän kaikkina tunteina; ja jokaisella oppilaalla, joka kerran oli siksi otettu, oli oikeus luulla, että hän oli ainoa, jota varten neiti Fouille erikoisesti oli luotu. Oli tapahtunut, että hän oli istunut yönsä valmistaakseen jonkun lahjan, joka joltakulta »pienokaiselta» oli jäänyt kesken. Toisen kerran taas hän tarjosi leivoksia tai suostui toimittamaan asioita kaupungilla ja aina yhtä lempeästi hymyillen sekä sen näköisenä kuin ei olisi voinut muuten menetelläkään. Koettaen näin aina olla mieliksi hän oli tullut siihen, ettei häntä huomattukaan. Olisi ollut loukkaavaa, jos hän olisi kieltäytynyt tekemästä pyydettyä palvelusta. Ei enää tultu ajatelleeksikaan, että hän olisi saattanut elää itseäänkin varten.

Olisi ollut uskomatonta, jos »pienokainen» tänäkään päivänä olisi huomannut mitään poikkeuksellista neiti Fouillen äänessä tai eleissä. Kun hän kohotti katseensa, hän kohtasi samat odottavat kasvot kuin tavallisestikin, ja kun hän suuntasi sen alaspäin, hän näki samat pitkät ja valkeat kädet, jotka itse asiassa olivat neiti Fouillen hahmon ainoa silmiinpistävä erikoisuus.

Tätä opetustuntia, joka aloitettiin kello neljältä ja kesti kello viiteen, seurasi heti toinen. Kolmas oli määrätty neljännestä yli kuudeksi.

— Luulen tämän riittävän täksi päiväksi, sanoi hän. Tulevalla kerralla jatkamme.

Hän päästi »pienokaisen» kotiin ja auttoi päällystakin hänen ylleen; sitten hän meni noutamaan läkkikannun keittiöstä.

— Minä joudan kyllä käymään maidon haussa, sanoi hän Andréalle, joka torkkui jollain tuolilla. — Saan samalla vähän raitista ilmaa.

— En lainkaan, mutta tahdon säästää sinua portailta ja itse mielelläni tuulettautua.

Mutta neiti Fouille oli liian kaukana enää kuullakseen, hän laskeutui jo portaita läkkikannu kädessään, kuten tuonoin pieni laukkunsa.

Ovenvartijan vaimo hymyili tavanmukaisesti neiti Fouillelle, joka oli menossa maitopuotiin.

— Älkää pitäkö kiirettä, neiti. Jos pienokainen tulee ennen teitä, käsken häntä kyllä odottamaan.

Onneksi lankesi jo hämärä; muuten olisi huomannut, olisipa ollut mahdotonta olla huomaamatta, että hänen huulensa vapisivat.

Kuten veteen heittäytyä sukeltaja neiti Fouille tunkeutui Saint-Antoinen esikaupungin pimeyteen ja suuntasi kulkunsa Bastillea kohti.

Häntä ei näkynyt enää… Hänellä oli neljännestunti aikaa, mutta olihan hänenkin elettävä!

Saavuttuaan Vincennes'in aseman kulmaukseen hän äkkiä pysähtyi. Samassa eräs mies lähestyi häntä.

— Ah! kuiskasi neiti Fouille. — Minä oikein vapisin pelosta, ettet vielä olisi ollut täällä; oli niin vaikea päästä tulemaan tänä iltana.

Vastaukseksi mies otti häntä käsipuolesta ja vei hänet kaarikäytäviin, missä pimeydeltä erottaa vain ääriviivat, mutta ei koskaan kasvoja. Ei sen puolesta että neiti Fouillea muutenkaan olisi tuntenut! Äidillinen raukeus oli herpaissut hänen ryhtinsä. Hän kulki pää kumarassa toisen taluttamana. Myöskin hänen äänensä, jonka saattoi luulla sopivan vain kieliopin sääntöjen esittämiseen, oli muuttunut; siihen sisältyi nyt kaikkea, ilosta ja odotuksesta aina pelkoon saakka.

Kukaan rakastajatar ei olisi lausunut näitä sanoja intohimoisemmin eikä kukaan äiti huolestuneemmin.

Miehen ääni taas huokui hyvänsävyisen ihmisen huolimattomuutta. Senvuoksi sai ehkä sen käsityksen, että hän puhui vain ulkopuolelta hampaittensa.

— Kun minä nyt yhtenä iltana koetan olla kiltti ja sinun aikasi on täpärällä, niin älkäämme hukatko sitä turhaan toraan. Oletko saanut kirjeeni?

— Enkö siis enää koskaan saa sinua takaisin oikein itselleni?… Joka kerta sanot, että sinulla on huolia, ja että minä en tahdo antaa sinulle rahaa, jota koskaan en ole säälinyt, että pelissä vuoroin voittaa, vuoroin menettää, mutta että siinä lopulta aina ansaitsee… rahaa! Hyvä Jumala! Se on kaikissa tapauksissa hyvin vierivää tavaraa, ja se tahraa, kun siihen koskettaa…

— Niin, jos siitä enemmän välittäisin, ei minua huvittaisikaan sitä niin varomattomasti käsitellä.

— Älä muistuta minua luonteesi heikkoudesta, keskeytti neiti Fouille. — Tiedäthän, että siitä lähtien kuin sen huomasin, olen tuntenut halua paeta sinua.

Säikähtäen enemmän hiljaisuutta kuin sanojensa ankaruutta neiti Fouille jatkoi masentuneena:

— Taas sinä siis olet hävinnyt?… Että olenkin voinut kuvitella, ja että vieläkin kuvittelen, että sinun lupauksesi ovat muutakin kuin pelkkä keino minun hellyttämisekseni!

Jos olisit lukenut kirjeeni, tietäisit kuitenkin, etten muuta tee kuin koetan parantua.

Mies tarttui jälleen neiti Fouillen käteen, jonka tämä oli vetänyt pois hänen kainalostaan.

Ensiksikin, sairas koettaa aina parantua… Se lankeaa itsestään, sanoi hän iloisesti. — Onko hänen vikansa, ellei hän parane? Ja voiko parantua himosta, joka sekin on sairautta? Oletko itsekään parantunut rakkaudestamme? Muistelepas alkua: jouduimme yhteen ja huvittelimme… Aioimme huvitella vain yhden päivän, mutta nyt siitä on jo kuusi vuotta. Ja kuinka monta kertaa näinä kuutena vuotena oletkaan täydestä sydämestäsi toivonut voivasi hylätä minut, kun minä pelasin… mutta tässä sinä nyt taas kävelet! Minun laitani on aivan samoin. Luuletko, etten monesti ole suuttunut sinuun? Vaikka kuinka usein! Senkö tähden, että sinusta on tullut minun rahoittajani ja pelastat minut vähintään kolme kertaa vuodessa? Ei auttaisi, vaikka jaksaisin ja heti paikalla suorittaisin saatavasi. Siitä huolimattakin, että olen velallisesi, on minut monta kertaa vallannut hillitön pakenemisen halu. Mutta yhtäkaikki olen taas tässä, uudistettuine erehdyksineni, kuten huomautit… Ja totta on, että minä nytkin perustelen vetoomustani sillä, että todellinen vaara, oikea…

Hänen äänensä oli muuttunut käheäksi levottomuudesta, joka ei ollut teeskenneltyä.

Neiti Fouille voitti väristyksen, joka häntä oli puistattanut viimeisten sanojen jälkeen, ja mutisi:

— Taidat koettaa peloitella… Mutta älä selitä mitään, se on parempi. Kuuntele mieluummin, missä määrin voin sinua auttaa… Rahat, joista kirjeessäsi puhuit, saat tietysti… mutta et heti kohta… et muuten ilmoittanutkaan mitään määräaikaa… ja sitäpaitsi, onhan kysymys melkoisesta summasta… Ei minulla koskaan ole niin paljon kotonani… Tarvitsen siis muutamia päiviä toimittaakseni tuon erän…

— Mainitsinhan, että tarpeeni oli kipeä… ja kiireellinen. Minun huostaani uskottiin eräs summa ja nyt sitä kysytään… mutta minulla ei ole sitä enää.

— Enhän toki! On sinullakin sanat!… Asia on liioittelemattakin kyllin paha, myönnän sen. Lainannut minä olen, se riittää… Kuvittele nyt, että sinun haltuusi jätettäisiin varmoja arvopapereita, täysin luotettavia, aivan ainoalaatuisia, ja että ne vain kuljeksisivat pöytälaatikossasi… Ja kuvittele vielä, että juuri niinä aikoina olisit haaveillut jotain matkaa… kaunista, aurinkoista matkaa yhdessä… Sanoin itselleni… Mutta mitä yksityiskohdista! Onni hymyili minulle, ja minä olin varma, että saavuttaisin sen. Mitä papereihin tulee, en niihin koskenutkaan; riitti, että ne olivat siellä, missä olivat… Kaikkea ei kuitenkaan tule ottaneeksi laskuihinsa! Luulee aina onnistuvansa… Ja kuinka olikaan, sade liotti kilparadan, pelionni petti, laskuvirhe… Lyhyesti, varomattomuutta tai kevytmielisyyttä, mutta ei koskaan sitä, mitä sinä väitit! Se edellyttäisi, etten aikonut maksaa takaisin, mutta minähän aioin ja tahdon sitä vielä nytkin niin hartaasti, että heti kirjoitin sinulle pälkähästä päästäkseni!…

Mies kumartui yhä lähemmäksi hänen puoleensa, ikäänkuin saartaakseen hänet aivan kokonaan:

— Minä en valehtele. Ja sanon vieläkin, että minua halutti viedä sinut vaikka minne. Ah, että taas saisimmekin olla kahdenkesken, edes viikon verran, entisessä mielessä kuvitellen menneitä aikoja!… Pelkkä se ajatus…

— Vaikene! käski neiti Fouille. — En enää tahdo ajatella menneisyyttä, ja tuollaiset puheet estävät sitä haihtumasta.

Nolostuen mies näytti jäävän odottamaan, että neiti Fouille vielä jatkaisi, mutta huomattuaan, ettei jatkoa tullutkaan, hän vetäytyi hitaasti poispäin ja päästi lopulta irti neiti Fouillen käsivarren.

— Kuten tahdot, sanoi hän. — Minä ajattelinkin, että jos olet saanut kylläksesi, on tämä minulle oikein onnenpäivä…

He olivat pysähtyneet erään katulyhdyn juurelle; mutta seisoen selin valoon he eivät voineet nähdä, kuten kyllä olisivat tahtoneet, millaista mielenliikutusta toisen kasvot ilmaisivat. Sensijaan heidän katukäytävään lankeavat epätasaiset varjonsa näyttivät ikäänkuin sulavan yhteen heidän juuri erostansa puhuessaan.

— Kuinka voisinkaan sinua hylätä, huokasi viimein neiti Fouille, tehden väsyneen liikkeen, — kun en jo paennut sinun noin kauheita kertoessasi!…

— Siis on minun pelastettava sinut yhä uudestaan… kunnes joudut täydelliseen häviöön ja minä siitä itsekin menehdyn!

Neiti Fouillea värisytti; samassa maitokannu sipaisi pihkakivisiin kellonvitjoihin ja antoi heikon, hopeisen äänen hänen surullisten sanojensa naurettavaksi säestykseksi.

— Tällä kertaa minulla muuten olisi ainoastaan yksi toivomus… ja sangen vaatimaton!… Baslèvre…

— Hän oli virkamies, enkä tahdo, että… Minä kiellän sinua puhumasta hänestä meidän kesken.

Perustelemattoman kiellon ja sen välttämättömyyden välillä, että minun on pelastettava kunniasi, minä en epäröi.

Mutta lähentyen miestä neiti Fouille tuli pakottaneeksi hänet kääntymään valoa kohti. Vihdoinkin hän siis saattoi nähdä miehen kasvot ja uhmata hänen vihaa säihkyviä silmiään. Ja hän ryhtyi puhumaan matalalla äänellä, tuskin kuuluvalla, mutta kyllin selvällä puhutellulle:

— Riittää! Teen niinkuin minua miellyttää. Kai minulla on oikeus omassa nimessäni lainata omiin tarpeisiini mistä itse tahdon!… Ja nyt erotkaamme, on jo aika… Olen jo viipynyt liiankin kauan, näemmä, ja unohtanut tuntini… Älä luulekaan, että kuvittelen mitään enempää toisesta kuin toisestakaan! Olen kurja raukka toisen kurjan kynsissä… Me olemme kurjia molemmat, siinä kaikki… Mene pois!… Minä tahdon pelastaa sinut enkä kykene pelastamaan itseänikään… Ei minun enää milloinkaan pitäisi nähdä sinua jälleen ja kuitenkin tapaan sinut vielä… Mene pois!… Ei mitään jäähyväisiä… Erotkaamme tänä iltana kuin kaksi ihmistä, joilla ei ole ollut yhteisiä aikoja eikä keskinäisiä iloja… Voi lyhyitä ilonhetkiä!… voi kaukaista menneisyyttä, joka ne soi!… En tiedä miksi niistä enää puhun, mutta niin vain teen joka kerran…

Hän ei lausunut loppuun ajatustaan. Mies oli taas tarttunut häneen ja sulki hänet voimakkaaseen syleilyyn:

— Hullu! Hullu, joka valitat yhteistä rakkauttamme! Ikäänkuin siitä voisimme luopua! Ikäänkuin ei rakkautemme kestäisi keskinäisiä moitteitamme ja pieniä riitojamme, sinun tunnonvaivojasi ja minun ja niitä seikkailujakin, joita vastaan sinä nouset. Kuule! Rohkene tunnustaa, että jos olisin sinun kaltaisesi, sinä olisit kulkenut ohitseni minuun katsomattakaan. Olen pelaaja, tuulihattu, jota vihurit viskelevät aivan mielensä mukaan, siis sinun täydellinen vastakohtasi, mutta juuri senvuoksi me aina tulemme pysymään kahtena rakastavaisena, yhtä tulisina kuin sinun mielestäsi kurjina. Äläkä sure rikkoa niitä sopimuksia, jotka kahlehtivat sinun aikasi. Meikäläisten, ollakseen kauniita, tarvitsee polkea lakia ja olla vailla sen turvaa sekä välttää sitä murheellista osaa, jonka sellaiset ihmiset ovat valinneet, jotka annostelevat lemmen ja pitävät nautintoa syntinä. Ja ennen muuta älä luule, että minä tuotan sinulle ainoastaan surua; annan sinulle ainakin ilon torua minua, hyvin tietäen, etteivät nuhteesi mitään merkitse, vaan että seuraavana päivänä taas kohtaamme toisemme vanhoine valituksinemme, mutta kyllin onnellisina ne tukahduttaaksemme. Ei mitään jäähyväisiä, sanoit; kas tässä minun hyvästini!

Julkeasti hän painoi huulensa neiti Fouillen suulle. Tämä ei vastustanut. Päinvastoin hän tahtomattaan taivutti päätään suudelman mukaan ja hervottomasti kuin rakastajatar ainakin heittäytyi koko ruumiillaan miehen kiihkeään syleilyyn. Kuinka oikein tämä olikaan puhunut! Hänen hyväilynsä korvasi kaiken! Neiti Fouille olisi tahtonut kuolla hänen puristukseensa.

Ja nyt, mene… Koska et itsestäsi lähde, on minun sinut ajettava. Palaa kunniallisen elämäsi ahtauteen, maitokannuinesi… Pikaisiin näkemiin siis… Ehkä tapaamme huomenna, samaan aikaan…

Neiti Fouille kuunteli liikahtamatta äkkiarvaamattoman raukeuden vallassa; sitten hän taas muisti tuntinsa.

Neiti Fouille ymmärsi ja vastasi vain päännyökkäyksellä. Mies poistui jo Neuillyn suuntaan. Neiti Fouille seurasi häntä katseellaan saamatta hänestä irti silmiään, niin kauan kuin häntä hämärältä vielä saattoi erottaa. Viimein hän hävisi. Vasta silloin neiti Fouille huomasi, että hänen huntunsa oli koholla. Säikähtyneesti hän vetäisi sen leuan yli ja lähti myös menemään vuorostansa.

— Voi hyvänen aika, sanoi ovenvartijan vaimo neiti Fouillen ilmestyessä, — luulin jo onnettomuuden teitä kohdanneen! Pienokainen tuli jo aika päiviä…

Mutta myöhästymisestään huolimatta neiti Fouille ei ilmaissut mitään kiirettä rientää pihan poikki.

— Älkää siis huomenaamuna unohtuko vuoteeseenne, kuten äsken maitokauppaan, sillä hän tulee, taikka minä olen Mikko!

— Sen parempi, vastasi neiti Fouille hajamielisesti, — vaikk'ei se niin välttämätöntä ole kuin te luulette.

Viittä minuuttia myöhemmin hän jo istui pienokaisen vieressä ja aloitti opetuksensa:

— Sopeutuminen riippuu suoran kohteen määräyssanan paikasta.
Esimerkiksi: Kuinka kauniita kirsikoita me saammekaan…

Hän puhui aivan tapansa mukaan ja oli sen näköinen, kuin ei olisi osannutkaan muuta ajatella kuin tätä kohdetta määräyssanoineen. Sanalla sanoen hän oli sen näköinen, kuin olisi hänellä ollut kuollut sielu. Palattuaan tavalliseen olotilaansa hän olikin lakannut elämästä.

Sinä iltana talo n:o 16 Béarnin-kadun varrella vaipui uneen tavalla, jonka erikoisuus ei saattanut jäädä huomaamatta tarkkaavaiselta havainnoitsijalta.

On omituista, että Parisin talot odottavat yön tuloa, ennen kuin, paljastavat yksilöllisyytensä. Voisi sanoa, että ne, väsyneinä julkisuuden palvelemiseen, pimeän langettua riisuvat naamionsa. Yksi osoittautuu silloin taloudelliseksi liikemieheksi, joka ei polta turhia tulia; toinen taas, pitojen pitäjä, röyhkeilee kadulle asti runsailla valoillaan; ja kolmas, joka vain vähäsen raottaa uutimiaan, näyttää vihdoin uskovaiselta, joka silmät puoliummessa nyppii rukousnauhaansa. Pelkästä siitä kellonlyömästä, milloin valot missäkin sytytetään tai sammutetaan, tuntee helposti rikkaiden ja köyhien talot, ne missä säästetään, ja ne missä tuhlataan. Kaiken kaikkiaan: kukin talo ilmaisee asujamiensa hengen, niin tuntuva on käyttäjän leima kaikissa esineissä.

Aikojen alusta talo n:o 16 Béarnin-kadun varrella oli näyttänyt Januksen naamaa. Pihan puolella portaitten ja keittiöiden pystysuorat valosarjat paljastivat räikeästi seinämuurien halkeamat ja ulkorakennusten lisääntyvän kurjuuden. Torin puolella taas ei koskaan useampi kuin yksi ikkuna ollut valaistu kerroksessaan, eikä minkäänlaista sääntöä näyttänyt vallitsevan sen valinnassa. Näin suuri pimeys, jota vain parin kolmen sattuman mukaan sirotellun suorakaiteen kirkas tuike häiritsi, korosti vaikuttavasti julkisivun komeutta. Ja kun lähemmin tarkasteli näitä kummankinpuolisia ikkunavaloja, teki mieli ymmärtää ne myös asukkaiden kaikenlaisia yksityisiä ja yksilöllisiä ominaisuuksia selittäviksi. Talossa, joka molemmilta puoliltaan oli niin erilainen, mahtoi asua vain ihmisiä, joiden elämä oli joko kaksinaista tai poikkeuksellista.

Mutta kysymyksessäolevana iltana liittyi säännöllisiin yleispiirteisiin vielä muita erikoisia, jotka olisivat oikeuttaneet johtamaan päätelmät pitemmälle.

Pikapuolen pystysuorat valosarjat sammuivat kyllä tavalliseen aikaansa, s.o. vähän ennen yhdeksää, mutta ovenvartijan luukku pysyi itsepintaisesti valaistuna aina kello kymmeneen saakka, jonka jälkeen vaimo valitti miehelleen heidän ammattinsa kovuutta. Hra Justin oli heittäytynyt huolimattomaksi; koska hän ei vielä ollut tullut kotiin, ei hän tulisikaan ennen puoltayötä…

Mitä sitten kadunpuoleen tulee, tuikki siellä enää yksi ainoa ikkuna neljännessä kerroksessa ja sekin hyvin epätavallisella loisteella. Pisti silmään, että se majakkalyhdyn tavoin valaisi kappaletta puistosta, luoden puiden latvojen ylle fosforihohtoisen sumukerroksen. Ja tuli kysyneeksi itseltään, minkälainen ihmishenki sen ikkunan takana valvoi, tyhmäkö vai viisas neitsyt. Mutta jos olisi voinut katsoa olisi nähnyt vain neiti Fouillen sukkaa parsimassa ja hänen vieressään Andréan nurkkanovellia lukemassa. Päivittäisiltä töiltään sisarukset näin vähän huoahtivat mitään puhumatta. Ja yhteisen lampun valopiirissä ovat läheisetkin toverit kaukana toisistaan.

On jo tullut mainituksi, että tämä neljännen kerroksen ikkuna oli kymmenen jälkeen enää ainoa valaistu; se ilmaisi yhden ryhmän talon asukkaista. Mutta myöhemmin, vielä keskiyön vaiheilla, ilmestyi uusi kiiltomato aivan katon rajaan: hra Baslèvre oli tullut kotiin, oltuaan kunniavieraana ylimääräisten virkamiesten päivällisillä.

Kävi heti mahdottomaksi — vaikka ne olivatkin niin vastakohtaisia — erottaa toisistaan näitä molempia valoja, jotka nyt kahden elävöittivät rakennuksen jylhää julkisivua. Toinen, heikompi, lepatti taivasta vasten kuin rauhaton virvatuli, hyppelehtien, siirtyillen, sammuen ja syttyen; hra Baslèvre halkoi näet huonettaan kynttilä kädessä muka pitovaatteitaan ripustellen ja yötamineitansa etsiäkseen. Aivan päinvastoin toinen ikkuna taas helotti kiinteällä valolla, jota eivät minkäänlaiset varjot katkoneet; se oli kuin kuumeisen odotuksen liikahtamaton vertauskuva. Mitkään seikat eivät selvemmin kuin nämä kaksi vastakkaista olisi voineet osoittaa, että talo sulki suojaansa joko jo yhdistyneitä kohtaloita tai sellaisia, jotka oli määrätty yhdistymään.

Noin neljännestunnin kuluttua näytti torilla jokin mitätön piirre muuttuneen: pieni liekki vain oli hävinnyt ylhäältä räystään reunasta, eikä enää olisi voinut löytää kohtaa, millä se oli ollutkaan. Mentyään levolle hra Baslèvre oli sammuttanut kynttilänsä.

Hetken perästä, ikäänkuin se olisi odottanutkin vain tätä, pimeni myös neljännen kerroksen ikkuna. Ei kuitenkaan yht'äkkiä; näki ensin suuren välähdyksen ja sitten katkonaista tuiketta sekä senjälkeen selvästi kaksi hahmoa — sisarukset olivat kai jaloitelleet. Sitten talo, ikäänkuin sanottavansa sanottuaan, vaipui pimeyteen. Mutta kuka tulee kuunnelleeksi, mitä sanottavaa yön helmaan heittäytyvällä rakennuksella on?…

Tunnit kuluivat, päivä koitti. Ja niinkuin eilisillan myöhäiset tulet olivat ennustaneet, täytyi niiden ihmisten, joiden iltoja ne niin kauan olivat valaisseet, paljastaa toisilleen salaisuutensa. Se tapahtui mitä yksinkertaisimmalla tavalla, niin yksinkertaisella, ettei saattanut olla ihmettelemättä, että lähes kaksikymmentä vuotta oli pitänyt odottaa tätä paljastusta!

Pukeutumisen hetket olivat hra Baslèvrelle yleensä myös ajattelun aikaa, joko hauskan tai kärtyisän, jolloin hän punnitsi eilisiä asioita ja uuden päivän suunnitelmia. Noustuaan vuoteestaan hänen ensimmäinen ajatuksensa tänäkin aamuna oli siis seuraava:

Sillä hän tarkoitti, että hän huomenna taas näkisi nuo kasvot, mutta vältti pukemasta sitä ajatusta suoriksi sanoiksi. Heti rouva Gros'n poistuttua hänen virkahuoneestaan hra Baslèvre oli näet kieltänyt itseään enää ajattelemasta tätä naista ja päättänyt karkoittaa mielestään kaikki jälleennäkemisen kuvittelut. Hän oli suostunut menemään Gustaven luo päivälliselle, ja sillä asia oli selvä eikä kaivannut kajoamista, ei ainakaan ennen määräaikaa.

Mutta vaikka hra Baslèvre näin ehkä poistikin tietoisuudestaan itse kasvot, oli pelkkä se tosiasia, että hän oli vastaanottanut niiden omistajan ja kuunnellut häntä, muuttanut hänen tavallista mielialaansa ja herättänyt hänessä eräänlaista hyväntahtoisuutta sekä elämän että hänen itsensä suhteen yleensä. Eilisestä lähtien hän ihaili itseään sen johdosta, että oli suostunut näyttelemään jonkinlaisen hyväntekijän osaa Gros'n perheen asioissa. Hänen uhrautuvaisuutensa, vaikka se vasta olikin vain aikomus, nosti häntä hänen omissa silmissään. Ja hän miltei olisi ollut valmis ulottamaan sen koko ihmiskuntaan, esimerkiksi tuohon tuntemattomaankin, jota kutsuttiin nimellä neiti Fouille.

Miksi juuri neiti Fouilleen eikä esimerkiksi viraston sihteeriin tai kehen muuhun virkamieheen tahansa? Siihen kysymykseen oli vain yksi vastaus. Jos neiti Fouillelta olisi kielletty pääsy ministeriöön, ei rouva Gros olisi sinne koskaan tullut. Toisen muistaminen johti velvoittavasti mieleen toisen. Näin moni, joka torniin noustessaan tuntee pyörrytystä, tahtoo katsoa taivaanrantaan; mutta kun näköpiiri laajenee, paheneekin pyörrytys.

Ja aivankuin tämän nimen ahdistamana, jota hän ei vielä ikinä ollut näin selvästi lausunut, hän kaulusta napittaessaan jatkoi:

Kaikki näyttää näet tavalliselta, heti kun vallitsevat huolet on syrjäytetty.

Ja täydessä kunnossa kiireestä kantapäähän hän astui portaisiin reippain askelin.

Hra Baslèvre aikoi mennä ohi, ei kuitenkaan suomatta rouvalle ystävällistä hymyilyä, mutta tämä puhuttelikin häntä mitä ankarimmalla äänellä:

Hämmästyen, mutta yhä hyväntahtoisena — maailma tuntui tosiaankin näyttäytymän hänelle uudessa valaistuksessa — hra Baslèvre jatkoi kulkuaan pysäyttämättä:

— Aivan niin, hän oli ilmoittautunut eilen ja minä olin antanut ohjeita hänen suhteensa, mutta ette tiedäkään, rouva Gerbois, ettei virastonjohtaja ole oman aikansa herra.

Hän puhui keveällä äänensävyllä eikä huomannut, että varsiluuta oli sulkenut tien.

— Neiti Fouille, alkoi rouva Gerbois uudestaan, — odottaa herraa. Jos herra siis suvaitsee, ilmoitan, että olette täällä.

— Ymmärtäähän herra, että neiti Fouille on kääntynyt minun puoleeni, kun ei hän voinut odottaa.

— Herra Justin on täällä, sanoi hän neiti Fouille, joka ilmestyi ensimmäisellä äännähdyksellä. — Sopikaa nyt keskenänne.

— Oi, hyvä herra, ajasta ei ole väliä. Pyydän teitä käymään sisään. En aio pidättää kauan.

Neidin levollinen ilme rauhoitti häntä. Enintään hän pyytänee jotain tietoa tai suosittelee ehkä jotain maaseutuvirkamiestä.

— Olkoon menneeksi, mutisi hra Baslèvre alistuvasti. — Mutta ainoastaan silmänräpäykseksi.

Rouva Gerbois taas, täytettyjen lupausten uskollinen vartija, alkoi lakaista oven edustaa niin tyynellä ilolla, kuin hän olisi palauttanut järjestykseen koko maailman; kun hänen arvovaltansa oli tarpeeksi turvattu, hän jätti loput Herran huomaan.

Hra Baslèvre ja neiti Fouille asettuivat vastakkain uunin kahteen kulmaukseen, jälkimmäinen selin ikkunaan, mutta edellinen aivan valoa vasten. Alkoi tarkastelu, jossa kummallakaan puolella ei salattu uteliaisuutta: tuntemattomien kesken, jotka joutuvat kohdakkain, vapautuu kohteliaisuus luontevasti turhasta kursailusta.

Se rauhallisuuden vaikutelma, minkä hra Baslèvre heti oli saanut neiti
Fouillesta, näytti vahvistuvan siitä, että tämä istui näin varjossa.

»Hän käyttäytyy kuin hurskas nunna», ajatteli hra Baslèvre, — »melkeinpä kuin itse Neitsyt Maria… ihmisparka…»

Mutta samalla hän huomasi, että jos hän muodostaisi itselleen tällaisen käsityksen neiti Fouillesta, tämä kyllä kestäisi vertailun erääseen toiseen naiseen. Hän arvosteli nimittäin kaikkea enää vain noiden tiettyjen kasvojen mukaan.

Heti kun hra Baslèvre oli asettunut istumaan hänen eteensä, oli myös neiti Fouille unohtanut keskustelun vaatimukset. Hän siirtyi mielessään katukäytävälle lähelle Vincennesin asemaa ja kuuli käskevän äänen sinkoavan:

Minkätähden ei olisi saanut turvautua tähän mieheen, joka kaksikymmentä vuotta oli asunut saman katon alla olematta kertaakaan epähieno, ja ilman että häntä edes oli tavannut? Mitä pahaa siinä olisi ollut?

Mutta ei pidä liiaksi vajota omiin mietteisiinsä; se todistaisi tietoisesti tai harkitsematta sulkeutunutta mielenlaatua, mikä aina on vahingoksi. Uudestaan tekemisiin joutuessaan olisi molemmilla ollut oikeus epäillä, että ristiriitaisia etuja tai poikkeava elämänkäsitys oli heitä erottamassa. Ei siis ehtinyt kulua montakaan silmänräpäystä, ennenkuin he jo elivät yhteisissä ajatuksissa ja olivat myös seuraavat samaa ylivoimaista vaikutinta.

En juuri sitä, hyvä herra. En pyydäkään saada kääntyä korkean virkamiehen puoleen, vaan pitkäaikaisen naapurini…

Olisinko siis tahtomattani tuottanut huoneistollenne jotain häiriötä, josta haluatte huomauttaa? huudahti hra Baslèvre hämmästyneenä.

Ette; pyyntö, jonka aioin teille tehdä, on luonteeltaan sangen erikoinen ja sellainen, että näette minun epäröivän, kun nyt pitäisi lausua se julki.

Koska neiti Fouille yhä hymyili, niin hra Baslèvre, joka kuolemakseen ei saattanut aavistaa, mitä tuleman piti, hymyili myös.

— Rohkaiskaa itsenne, neiti, ja jos suinkin suvaitsette, niin yhtykäämme jo itse asiaan, sillä, kuten heti sanoin, aikani on laskettua.

Neiti Fouille huokaisi, mutta hänen äänensä ei vavahtanutkaan. Jos Andréa olisi keksinyt kuunnella oven takana, olisi hän voinut luulla, että sisarella oli tunti.

— Sallikaa minun ensin muistuttaa, että olen asunut tässä talossa noin kaksikymmentä vuotta…

— Niin, te ja minä olemme talon vanhimmat vuokralaiset, ja sekä talon isäntä että minun oppilaani — minulla on kaikkina aikoina ollut paljon oppilaita — voivat sitovasti todistaa teille luotettavaisuuteni…

— Hyväinen aika! keskeytti hra Baslèvre taas, — en koskaan ole epäillyt sitä!

— Antakaa minun puhua loppuun. Tarkoitan, että tiedusteluista saisitte sen vakuutuksen, että minkälaisia sitoumukseni lienevätkin, minä aina pidän kunnia-asianani täyttää ne määräaikana. Sentähden…

Neiti Fouille epäröi vielä viimeisen kerran, mutta jatkoi sitten loppuun asti yhtä varmalla äänellä, joka kuitenkin kuului hiukan ponnistetulta:

— Sentähden minä, jouduttuani eilen äkilliseen irtaimen rahan tarpeeseen, ajattelin vedota teidän avuliaisuuteenne, joka kuulemani mukaan on suuri.

— Ah! huudahti hra Baslèvre kadottaen hilpeytensä, — onko kysymys lainasta?

Ilmassa tuntui tuskin huomattavaa hämminkiä. Taas heidän ajatuksensa menivät omille teilleen, mutta siinä varmassa vakaumuksessa, että ne lopulta kumminkin kulkisivat samaan päämäärään. Hra Baslèvre, joka ennen ei ollut tahtonut velvoittaa ketään, kysyi äkkiä itseltään:

— Hyvä Jumala, neiti, — aloitti hra Baslèvre neuvottomana, — myönnätte kai itsekin, että tämä tulee hyvin äkkiarvaamatta…

Haluten voittaa aikaa tutkiskellakseen itseään tarkemmin ja ennen kaikkea ihmetellen sitä, ettei heti voinut vastata kieltävästi, hän jatkoi:

— Kaikki riippuu muuten summan suuruudesta. Eikä minulle oikein ole selvää, mistä johtui, että tulitte ajatelleeksi minua ennen lukuisia tuttavuuksianne, joista mainitsitte.

Minä ymmärrän, vastasi neiti Fouille. — Mutta ennenkuin teette päätöksenne, toivoisin, että kuuntelisitte minua loppuun saakka.

Hienoinen käheys teki nämä sanat jo edellisiä kaiuttomammiksi, vaikka hän yhä jatkuvasti puhuikin ilman nähtävää mielenliikutusta; jotakuinkin tällä äänellä hän mahtoi sanella pienokaisilleen.

— Tietäkää ensiksikin, että on kysymys kahdestatuhannesta frangista ja sangen lyhyestä ajasta; pahimmassa tapauksessa riittäisi minulle yksi kuukausi. Korko on teidän määrättävissänne… Vakuudet?… Niin, ne ovat joko heikkoja tai varmoja riippuen siitä, miltä kulmalta niitä katsoo. Itse asiassa on minulle ainoastaan raskas työni, joka — kuten jo huomautin — tähän asti on ollut taattua… Mitä sitten siihen tulee, että käännyin teidän puoleenne, jota en tuntenut, mieluummin kuin jonkun oppilaani kotiväen puoleen, on sillä seikalla hyvin yksinkertainen syynsä. Minusta olisi ollut kiusallista — erittäin kiusallista — paljastaa jollekulle, joka olisi ollut selvillä sukulaisuussuhteistani, eräs… valitettava asianhaara… joka koskee juuri erästä sukulaistani.

Hra Baslèvre koetti mahdollisuuksien mukaan pysyä asian tasalla, mutta ei parhaalla tahdollaankaan voinut sitä täysin seurata. Kuta enemmän hän mietti, sitä ihmeellisemmältä hänestä tuntui, että joku henkilö oli saattanut ajatella häntä tämänlaatuisen palveluksen yhteydessä, ja että se henkilö oli juuri neiti Fouille.

— Teille sensijaan, jatkoi tämä, — en lainkaan epäröi ilmaista sattuneen pulani aihetta. Lie sanomatta selvää, etten itse henkilökohtaisesti ole missään tarpeessa. Ansaitsen säännöllisesti liikaakin sitä vaatimatonta elämää varten, jota vietän. Kun siis pyydän teidän apuanne, teen sen pelastaakseni erään omaiseni.

— Kuvitelkaa, että joku teidän läheisistänne, veljenpoika esimerkiksi, kummilapsi tai joku muu, jonka elämästä te olette vastuussa, olisi jonakin järjettömyyden hetkenä tehnyt jotkin kolttoset, ja että te, hankkimalla kaksituhatta frangia, voisitte estää hänet joutumasta kuolettavaan häpeään… Ah, sellaisessa tilanteessa tajuaa totisesti, etteivät maalliset rajoitukset paljonkaan merkitse! Ihminen on silloin valmis koettamaan mitä keinoa tahansa. Ja se seikka, hyvä herra, selittää teille, kuinka nyt olette täällä minun asiaani kuuntelemassa, samoin kuin myös sen suuren toivon, jonka olen perustanut teihin, jota tuskin tunnen edes nimeltä.

— Aivan niin, — myönsi hra Baslèvre, tietämättä liioin, mitä hän sillä oikein oli vahvistavinaan, — jos kerran on kysymys veljenpojastanne…

— En ole sanonut, että niin on laita, keskeytti neiti Fouille kuin tahtomattaan.

Neiti Fouillen katse kävi levottomaksi. Miksi tuollaista kysellä, sensijaan että vastaisi suoraan, kun toinen odottaa? Yksi ainoa välähdys riitti paljastamaan ääressä olevan kuilun. Neiti Fouille kysyi itseltään yht'äkkiä: »Olisikohan rahat varastettukin häneltä? Eiköhän minua kiellettykin vain sen vuoksi puhuttelemasta häntä, ettei summa tulisi mainituksi, jolloin asia siitä juuri pilaantuisi, että hänen avullaan koetti sitä auttaa?»

Totuttuaan vähitellen hämärään hra Baslèvre kyllä huomasi neiti Fouillen levottomuuden. Sattuu, että mitä vähimminkin avoimessa mielessä syntyy ajatusyhtymiä juuri määrättyinä hetkinä, asianomaisen tietämättä miksi. Niinpä nyt hra Baslèvrenkin mieleen yht'äkkiä juolahti eräs ovenvartijan vaimon juoru, joka yhdistettynä tähän neiti Fouillen levottomuuteen ilmaisi, minkä miehen pelastusta tässä epäilemättä hankittiin.

Ihminen ei milloinkaan ole uteliaampi toisten salaisuuksien suhteen kuin silloin, kun hänellä itselläänkin alkaa niitä olla. Hra Baslèvre jatkoi siis:

— Oletteko varma siitä, että hän, jota kohtaan tunnette näin suurta mielenkiintoa, on vasta ensimmäisessä seikkailussaan?

— En ymmärrä, änkytti hän, että se asia kuuluisi keskustelumme varsinaiseen aiheeseen…

— Kuuluupa niinkin! En mitenkään tahdo udella, mutta sen vähän perusteella, minkä jo olette sanonut, minusta tuntuu kysymyksenalaiselta, vastaako suunnittelemanne uhraus vaivaa. On ihmisiä, jotka eivät ole pelastettavissa, sentähden että he itse ovat kykenemättömiä tahtomaan omaa pelastustaan.

— Antakaa minun luulla, että paraiten voin arvostella sen asian, — pyysi neiti Fouille väsyneesti.

Hra Baslèvren ääni pysyi koko ajan vapaana, mutta terävää katsettaan hän ei irroittanut neiti Fouillesta. Tämä toipui taas kuitenkin ja kokosi kaikki voimansa näyttääkseen yhtä lujalta kuin alussa.

— Ei siinä määrin, että hyödyttömästi panee heille alttiiksi elämänsä.

Neiti Fouillen sanat putoilivat raskaina; jokainen tavu huokui tuskaa ja kärsimystä, vapaaehtoista tai pakollista.

— Mahdollisesti ei, vastasi hra Baslèvre. — Mutta syrjäisellä, kuten minä, on oikeus luulla, että hän, kieltäytymällä täyttämästä toivomustanne, säästää teidät uusilta pettymyksiltä.

— Oi, hyvä herra, älkäämme antautuko siveydelliseen väittelyyn, josta ei ole ulospääsyä. Vastatkaa mieluummin kieltävästi tai myöntävästi; muu…

— Juuri se muu on pääasia. Vannokaa minulle, ettei hän, jolla sydämenne on, ole käyttänyt sitä väärin; silloin en enää epäile vastata myöntävästi.

Heidän keskustelunsa oli muutamilla vuorosanoilla äkkiä muuttanut suuntaa. Sen ytimenä ei enää ollut neiti Fouillen pyyntö saada hra Baslèvrelta rahalaina, vaan tämä oli kääntänyt sen tarkoitukseksi koetella neiti Fouillen omaatuntoa.

— Kenestä?… Se ei kuulu teihin, hyvä herra! Sanoin jo, että on kysymyksessä erään ihmisen kunnia, mutta en mistään hinnasta maailmassa anna häntä alttiiksi teidän epäilyksillenne. Olettakaamme, ettei hän ole vaivani arvoinen eikä niiden tunteidenkaan, joita häntä kohtaan tunnen: mitä se tekee, jos saan luvan kysyä? Eihän avuliaisuutta harjoiteta autettavan vuoksi, vaan auttajan itsensä, koska auttaminen on huvia, ja minulla on oikeus, jos minua haluttaa, olla välittämättä siitä, kiitetäänkö minua avustani vai ei!

Lopetettuaan hän käänsi pois päänsä, jolloin sivulta lankesi valoa hänen kasvoilleen. Hra Baslèvre näki nyt vilahdukselta oikean neiti Fouillen! Hänen huulensa vavahtelivat ja silmät leimusivat; korkea ja sileä otsa näytti entisestään laajentuneen. Ei enää ollut jälkeäkään n:o 16:n vuokralaisesta, jonka kohtalo oli asettanut opettamaan lähiseudun herrastyttöjä, — tässä puhui vain rakastajatar rakastajastaan!

— Tähän ei minulla enää ole mitään lisättävää, arvoisa neiti. Milloin tarvitsette rahat?

Ilman mitään väliasteita hänestä tuntui nyt aivan luonnolliselta myöntää pyydetty laina. Hän ei myöskään epäillyt, ettei saisi sitä takaisin, mikä seikka vahvisti sitä yleisen hyväntahtoisuuden mielialaa, joka eilisestä lähtien teki hänen elämänsä niin kepeäksi.

— Niin… sanoi hän, — oikeastaan jo tänään… jos käy päinsä. Tietysti minä allekirjoitan kaikki asiaankuuluvat paperit.

Ja hra Baslèvre kumarsi toisen kerran, ilman että saattoi arvata, tarkoittiko hän hyvästellä vai ei.

— Siinäkö kaikki, mitä halusitte minulta kysyä? jatkoi hän kuin olisi tahtonut kuulla muutakin, ehkä neiti Fouillen puhuvan rakkaudesta.

— Siinä kaikki, kertasi tämä, — sillä kiittääkseni teitä tästä pelastuksesta en löytäisi haluamiani sanoja.

— Minä en pelasta ketään, en edes teitä, — vakuutti hra Baslèvre hiukan ivallisesti.

Tällä hän tahtoi sanoa, että neiti Fouille kyllä menettäisi rahat, mutta lausuttuina sanat melkein aina saavat toisen merkityksen, kuin mikä niille on tarkoitettu. Neiti Fouillea puistatti kuullessaan, mitä hra Baslèvre sanoi.

— Elämä on niin kiperää, vastasi neiti Fouille lempeästi ja mietteissään.

Ja nyt oli hra Baslèvren vuoro tuntea ohimenevää levottomuutta. Hän luuli kuulleensa nuo sanat jolloinkin ennen, mutta ei enää muistanut missä.

Kadulle päästyään hän katseli itseään ihmeissään. »Minkätähden tein tämän?» kysyi hän.

»Hänen rakastajansa vuoksiko?… Tietysti, mutta kuka voi olla neiti
Fouillen rakastaja?»

Hän mietti ja havaitsi kummalliseksi, melkeinpä naurettavaksi, että kukaan mies saattoi tyytyä neiti Fouilleen.

Hänen silmiänsä häikäisi; tuntui kuin jotain valoa olisi tulvinut häneen, haihduttaen muiston neiti Fouillen aiheuttamasta välikohtauksesta. Kasvot ilmestyivät taas, tällä kertaa jäädäkseen hra Baslèvren mieleen ainiaaksi…

III

Vaikk'eivät täten uudestaan ilmestyneet kasvot huomiseen iltaan mennessä hetkeksikään jättäneet häntä rauhaan, hra Baslèvre kuvitteli kuitenkin toimittavansa jokapäiväiset askareensa aivan vaivattomasti. Ei edes rahojen lähettäminen neiti Fouillelle näyttänyt järkyttävän hänen rauhallisuuttaan. Hän teki senkin kuin vain olisi allekirjoittanut tavallisen asiapaperin.

Mutta kun tuli aika lähteä Gustaven luokse, kaikki muuttui, ja äkkiä hän näki häikäisevän selvästi, että suostuessaan päivälliskutsuun, hän myöskin oli suostunut siveelliseen vastuuseen, joka johtaisi hänet ties' minne.

»Mihin minä olenkaan sitoutunut?» kysyi hän itseltään. »Suojelemaan
Gustavea, mutta jospa ihmeekseni edes aavistaisin, ketä vastaan!…»

Mitä hän ylimalkaan tiesi entisestä toveristaan? Ei mitään. Mutta noita kasvoja hän ei tuntenut senkään vertaa! Mistä siis tämä odotuksen jännitys, joka hänessä kasvamistaan kasvoi? Ja mistä eritoten tämä varmuus, että hän kulki kohti ankaria tai eriskummaisia tapahtumia? Totta onkin, ettei ratkaisevaa elämänvaihetta koskaan lähestytä luulematta, että tavattomia ja odottamattomia käänteitä seuraa sen mukana, minkä jälkeen todellisuus sitten osoittautuu sitä köyhemmäksi yllätyksistä…

Niin sekin ilta, jota hra Baslèvre näin oli pelännyt, muodostui mitä tavallisimmaksi, ulkonaisesti niin vähän poikkeukselliseksi kuin ajatella taitaa. Sen oleellisin sisällys oli salaista, tarjoten vähemmän näkyviä eleitä kuin sisäisiä ailahduksia, vähemmän puhuttuja sanoja kuin ilmaisemattomia tunteita.

Ensin hra Baslèvre hämmästyksekseen huomasi, ettei Gustaven huoneisto ollutkaan niin uhkea, kuin miltä se hänestä ensimmäisellä käynnillä oli näyttänyt. Toisella näkemällä vaikutelmat useimmiten haalistuvat, mutta voittavat myös luotettavaisuudessa. Ainoat, mitä todella saattoi nimittää ylellisyydeksi, eivät olleet eteisen piirrokset eivätkä herranhuoneen huonekalut, vaan mieluumminkin kaikkialla vallitseva turhantarkka siisteys, eräänlainen luonnollinen järjestys ja hiljainen sopusointu, joka yhdisti toisiinsa seinät ja tavarat.

Ja jos hra Baslèvre toiselta puolen oli tuntenut jotain levottomuutta Gustaven suhtautumiseen nähden, saattoi hän siinäkin suhteessa pian rauhoittua. Kun hän, tällä kertaa palvelijattaren saattamana, astui työhuoneeseen, jossa Gustave odotti, tuli tämä vastaan kädet ojolla, ehkä hiukan pilkallisen näköisenä, mutta puhuen hyväntuuliseen tapaansa:

— Kas niin, sanoi hän, — ei siis mitään uusia peruutuksia! Paidat sentään luottaa keittiöömme? Mainiota. Ja mikä parasta, sinä tulet täsmällisesti. Kaikki hyveet… Olet kerrassaan ihailtava, vanha veikko.

Mitä sinä tahdot? Ajattelin ensin… aloitti jo hra Baslèvre, kun onneksi Claire ilmestyi.

Seurustelu järjestyi siten itsestään, eikä koskaan saatu tietää, mitä hra Baslèvre oli ajatellut.

Clairenkin suhteen hra Baslèvre vähitellen jo oli kuluttanut loppuun kaiken kiihtymyksensä, joka yhtä paljon oli johtunut seikkojen salaperäisestä mutkallisuudesta kuin ilosta jälleen nähdä hänen kasvonsa. Hän ei enää tuntenut muuta, kuin mitä olisi tuntenut missä säätyläisseurassa tahansa. Joinakin hetkinä elämä tahtoo levätä ja toistelee silloin vain tuttuja puheenparsia. He odottivat jotain uutta, mutta se oli tullut jo eilen…

Sellainen oli alku. Kuitenkaan, kun mentiin ruokasaliin, hra Baslèvre ei voinut torjua ihmeellistä hyvinvoinnintunnetta.

Riippulampun valopiiriin valkoiselle liinalle järjestetyt valkeat porsliiniset ruokaneuvot herättivät heti halun sulkeutua pöydän ympärille ja puhua sitten hillityllä äänellä. Neljästä lasimaljakkoon pistetystä punaisesta ruususta näkyi kyllä, että tilaisuus oli epätavallinen, mutta kurotetuin kauloin nekin olivat osana yleisissä tervetuliaisissa, ja niiden henkäyksinä tuntuva tuoksu sekoittui nähtävästi samana aamuna vallatun parkettilattian puhtaaseen hajuun.

On harvinaista, ettei pöytäkumppanusten kesken syntyisi edes hetkellistä yhteisvirettä hälventämään heidän mieliensä soraääniä ja heidän huoliaan. Tuskin nämäkään kolme ateriatoverusta, joita varmasti hyvin erilaiset ajatukset askarruttivat, olivat istuutuneet, kun jo heidänkin välillään tapahtui yhdistyminen. Jokaisesta heistä rupesi tuntumaan luonnolliselta, että oltiin yhdessä, vaikka päinvastainen asiaintila olisikin ollut otaksuttavampi. Hra Baslèvre lakkasi olemasta tirehtööri. Gustave luuli ehkä palanneensa isä Gros'n aikoihin. Hiljainen Claire näytti onnelliselta.

— Miten täällä onkaan hyvä olla! sanoi yht'äkkiä hra Baslèvre tuttavallisuuden valtaamana.

Ja he rupesivat juttelemaan, hapuillen aluksi, mutta keskittyen pian niihin vähiin aiheisiin, jotka heille olivat yhteisiä.

— Lie kuitenkin hauskaa todella tuntea olevansa kotoisin jostakin, omistaa oma kotiseutu ominaisine väreineen ja viivoineen. Kun on syntyisin parisilainen, kuten minä, ei oikein tunne kuuluvansa minnekään.

Gustave ja hra Baslèvre olivat yhtä mieltä siitä, ettei kannattanut pahoitella. Mutta kuinka paljon muistoja siihen sentään liittyi! Ja niin palautui koko menneisyys, eivätkä he senjälkeen enää muusta puhuneetkaan.

Merkillisiä mielteitä! Gustave loihti esiin koulupoikain kujeita, isä Gros'lle tehtyjä kepposia, ihmeellisen Vienne-joesta saadun kalansaaliin — kaikki seikkailuja, joita kellä tahansa oli ollut, mutta jotka heistä tuntuivat ainoalaatuisilta. Pöytäliinan mutka johti hra Baslèvren mieleen erään talon — hänen kotitalonsa — erään nuoruuden — hänen nuoruutensa — suuren onnen — hänen onnensa… Neljäkymmentäkahdeksan tuntia aikaisemmin tällaisten mielijohtumain pelkkä mahdollisuus oli kauhistuttanut häntä. Mutta nyt oli muistot manattu esiin, eivätkä ne häntä lainkaan kiusanneet, päinvastoin tunsi hän itsensä onnelliseksikin. Tekisi mieli sanoa, että noiden kasvojen vuoksi, joihin hän ei edes silmäissytkään, menneet ajat olivat kadottaneet katkeruutensa.

Kyllä hra Baslèvre muisti. Ja hänen sydämensä pullistui kuin pesusieni, jonka huokoset vettyvät. Kuullessaan puhuttavan nuoruudestaan hän nuortui uudestaan.

Mutta yht'äkkiä eräs soraääni rikkoi viehätystä. Gustave keskeytti kertomuksensa ja huudahti merkillisesti:

— Katsos Claire! Mitähän hän ajattelee, kun näen hänen suunsa seutuvilla saman nipistyksen kuin ennen vanhaan ja tuolla silmäkulmassa saman vaon, joka aina syntyi, kun hän tahtoi olla esikuvaksi?

Onkin todella uskomatonta, kuinka vuodet voivat pöhöttää huulet, harmentaa hiukset ja rypistää ihon, jaksamatta kuitenkaan hävittää mitään luonteen merkkejä. Mutta miksi mahtoi Gustave tästä huomauttaa? Sentähdenkö, että Claire noin herkeämättä katsoi hra Baslèvreen?

Tuli hetken pysähdys. Tuntui kuin jokin juolahdus olisi häipynyt palaamattomiin. Ehkä menneet ajat taas loittonivat…

— Mitäkö minä ajattelen? sanoi vihdoin hra Baslèvre vähän hämillään. — Sinua tietysti… omituista sattumaa, joka meidät jälleen on tuonut yhteen.

— Sattumia on kahdenlaisia, hyviä ja huonoja, — vastasi Gustave epämääräisellä äänensävyllä, — ja ennenkuin mitään päättää, on odotettava tapausten lopputulosta.

— Oi, sanoin vain aivan yleisesti… Et sinäkään muuten aavista, keitä minä ajattelen.

— Mutta, veliseni, minun on pyydettävä anteeksi, että muutamaksi hetkeksi petän seuran. Saattamatta arvata, että palaisit alkuperäiseen päätökseesi, lupasin tavata erään henkilön juuri tänä iltana… asia itsessään ei ole tärkeä… Usko pois, ehdin kyllä takaisin ennen lähtöäsi! On vain selvitettävä eräs lasku…

— Lasku!… Kirjallisuuslaskuko? tokaisi hra Baslèvre tahtomattaan hiukan ivallisesti.

— Usko tai älä, mutta tahtomatta ollenkaan toitotella niitä palveluksia, joita hänelle teen, hän kyllä antaa minulle etusijan, kun yö tulee.

Tekikö hän pilkkaa? Ei kai sentään! Claire mahtoi olla tottunut hänen omituisiin puuskiinsa, koskapa vain sanoi:

Tässä piili tuskin huomattavaa ilkeyttä, yksi sellaisista pienistä vivahduksista, joiden merkityksen tajuaa vasta jälkeenpäin, tapahtumain valossa.

Hän oli jo kynnyksellä. Hra Baslèvrelle jäi vielä silmänräpäys aikaa huomata, ettei Gustaven ilme enää ollut sama. Hänen silmissään vilkkui määrittelemätön sekoitus huolestusta ja himoa. Missä hra Baslèvre ennen oli nähnyt tuollaiset silmät? Mutta portaiden ovi paukahti, hermostuneet askeleet, jotka olivat tömisseet eteisessä, hävisivät äkkiä, ja kääntäen päätään hra Baslèvre havaitsi olevansa yksin kasvojen kanssa… Päivällinen oli päättynyt.

Pitkä tuokio kului. Hievahtamatta he yhä näyttivät kuuntelevan, vaikk'ei talosta enää kuulunut mitään ääntä eikä ulkoakaan. Gustaven poistumisessa ei itsessään ollut mitään loukkaavaa, mutta kuitenkin saattoi sanoa, että se oli aiheuttanut illan ensimmäisen hämmingin.

— Luulen olevan parasta, sanoi Claire vihdoin, että menemme hänen työhuoneeseensa.

Claire ei vastannut. Nyt oli hra Baslèvren vuoro; hän kysyi, mutta ulkopuolelta hampaittensa:

— Joka sunnuntai ja joskus myös torstaisin… Olin kuitenkin toivonut, että hän tänään…

He vaikenivat taas. Pelkkä se tosiasia, että olivat lausuneet muutamia merkityksettömiä sanoja, näytti huojentaneen heitä. Tarvitaan määrätty aika siirtymiseen kiusallisesta tunnelmasta toiseen aivan erilaiseen. Huoneen rauha vaikutti heihin myös, vaikka hitaasti. He olivat kuin kaksi nukkujaa, jotka tuntemattomassa paikassa herättyään pyörittävät silmiään tietämättä, näkevätkö unta vai totta.

Aikoen tarjota vieraalle yhden Claire kurotti kätensä. Hänen sormensa kosketuksesta yksi terälehti putosi.

Taas hiljaisuus… Tuli vähitellen suloista olla, lämpöäkin hiipi jo mieliin.

Hän katseli varissutta terälehteä ja kiiltävää pöytäliinaa, mutta ei rohjennut kääntyä kasvoihin päin. Kun ei Claire vastannut, hra Baslèvre jatkoi:

Claire ei näyttänyt ymmärtävän. Samassa hän arvasi, että Claire oli jättänyt mainitsematta pääasian, ja koska he tästä lähtien olivat ikäänkuin kanssarikollisia, hän tunsi tuttavallisuuden heidän välillään hetki hetkeltä kasvavan.

— On hyvä, vastasi Claire, — että käsititte hänen tarvitsevan teidän apuanne.

Selkä yhä kenossa hra Baslèvre otti kahvilusikkansa, rupesi leikkimään sillä ja kysyi mahtavasti:

Huomatessaan Clairen vaikenevan hän jatkoi, kaiken aikaa puhuen kuin jollekulle toiselle vastapäätä olevalle:

— Minä ymmärrän, että teistä tuntuu ilkeältä paljastaa vieraalle näin omakohtaisia asioita. Mutta ettekö kumminkin ole arvannut, että ensimmäisestä hetkestä lähtien…

Hänen lauseensa jäi kesken. Musertava arkuus antoi hänen sanoilleen jo ennakolta niin tavattomat mittasuhteet, ettei hän uskaltanutkaan niitä lausua, vaan peräytyi kauhistuneena.

— Tiedän teidän tosiaankin tahtovan auttaa minua — sanoi hän — mutta mistä johtuneekin, että tänä iltana myös olen saanut sen varmuuden, että apunne tulee liian myöhään? Oi, kuinka ne ovatkaan kaukana, meidän onnelliset vuotemme! Olisittepa tuntenut hänet silloin! Epäilemättä hän jo oli epävakainen, mutta niin iloinen, puhdas, kirkaskatseinen ja avomielinen; hänen pieninkin eleensä uhkui oikeaa yhdessäolon riemua… Mutta sitten vähitellen, tai oikeammin jokseenkin yht'äkkiä, jokin samensi hänen silmänsä, meidän keskinäisen suhteemme ja hiljainen onnemme, joka oli meidän rikkautemme. Ja valhe alkoi. Mikä?… sitä en tiedä. Eräinä hetkinä on minulla varma vakaumus jostain kamalasta petoksesta, toisesta elämästä, josta minä olen poissuljettu. Mutta ei se vielä mitään; loppujen lopuksi kärsin siitä ainoastaan minä yksin. Eräs toinen asia peloittaa minua tuhat kertaa enemmän. Siitä lähtien kun hän on väittänyt kirjoittavansa, on minua ahdistanut ajatus, että meidän tulolähteemme ovat käyneet epävarmoiksi. Huomatkaa, että sanon epävarmoiksi; en rohkene mennä pitemmälle… Mutta minkätähden täällä joinakin päivinä on paljon rahaa ja toisina taas niin hirvittävän hermostunutta? Elämämme on samanmukaista: Gustave on vuoroin tuhlaavainen, vuoroin ärtyisä. Joskus hän palaa luokseni, mutta kuin pitkältä matkalta. Näyttää silloin, kuin hän tahtoisi pyytää minulta anteeksi, mutta samalla tunnen, että hän vain hetkellisesti hakee turvaani. Sitten kaikki taas alkaa alusta, ja tuntuu, kuin koko talo tyhjenisi. Tuntee itsensä sitä yksinäisemmäksi, kun odotuskin kauhistuttaa… Älkää luulkokaan, että kuvittelen! En tosin tunne salattuja syitä, mutta kaikki muu… kaikki muu… kuinka varma siitä olenkaan!

Puhuessaan hän oli koko ajan katsonut pöydälle pudonneeseen terälehteen ja sen yli ehkä myös Gustaven työhuoneeseen, joka oli hämärän peitossa kuten isäntänsä elämäkin.

Hra Baslèvre ei näyttänyt enää kuuntelevan, mutta sen mukaan kuin sanat lankeilivat, hän oli yhä epävarmempi siitä, tunsiko sääliä vai mielihyvää. Hän olisi tahtonut surkutella Clairea, mutta olisi ollut tyytymätön, ellei tämä olisi tuntenut itseään onnettomaksi.

— Minä pyydän anteeksi, lopetti Claire hämmästyen sitä, että oli paljastautunut ventovieraalle.

— On hetkiä, aloitti hra Baslèvre, — jolloin helpottaa uskoa surunsa ystävälle.

Yht'äkkiä lusikka, jolla hän koko ajan oli leikkinyt, luiskahti hänen sormistaan ja putosi heidän tuoliensa väliin.

Totellen samaa vaistoa molemmat kumartuivat sitä nostamaan. Heidän hiuksensa hipaisivat yhteen. Hra Baslèvre ehti ennen, tapasi lusikan ja suoristautui; hän oli tullut vähän kalpeaksi.

— Minkätähden salata sitäkään, mitä minä jo muutaman tuokion olen tuntenut, — jatkoi hän kai liian pikaisesta liikkeestään hiukan hengästyneenä. — Astuessani tähän huoneeseen oli ainoa aikomukseni hauskuttaa teitä; mutta kun kuunnellessani teidän kertovan katselin tätä pöytää, niin silloin — elämässä näkyy ilmaantuvan kaikenlaisia häiritseviä sivuseikkoja — silloin minä yht'äkkiä muistin, että meidän ruokasalinpöytämme minun lapsuudessani oli myös tällainen soikio… Niin, juuri tällainen… aivan samanlainen… Minun paikkanikin oli samalla kohdalla, pitemmän akseliviivan päässä, ja teidän paikallanne…

— Minun paikallani? kertasivat kasvot, jotka nyt näyttivät menneisyyttä heijastavalta kuvastimelta.

— Minä kiitän teitä, sanoi Claire lyhyen vaitiolon jälkeen. — Minulle on mieluista, että juuri tällä hetkellä rinnastitte minut hänen muistonsa kanssa.

Koska en vuosikausiin ole voinut ajatella häntä tuntematta vihlaisua sydämessäni, kun sensijaan tänä iltana ja teidän luonanne…

— Se ei mitään vaikuttanut, että niistä puhuin; muutoksen aiheutti se lempeys, jolla minulle itse haastelitte.

Hra Baslèvre oli vihdoinkin uskaltanut kääntää päänsä suoraan kasvoja kohti; jonkin vastustamattoman voiman pakottamana hän koetti täydentää ajatustaan:

Hän korosti näitä viimeisiä sanojaan. Sitten hän rehdisti, kohottaen kirkkaan katseensa, josta ehdottomasti ei ilmennyt mitään muuta kuin hänen sanoistaankaan, ojensi hra Baslèvrelle kätensä. Tämä tarttui siihen kainosti, tuskin huomattavasti puristaen. Se mitä hän tunsi, oli ehkä mielihyvää, ellei se ollut pyörrytystä. Sielu saattaa näin joskus kadottaa itsetarkkailukykynsä, ilman että mitkään ulkonaiset seikat ilmaisevat sisäistä häiriötä, vaan kaikki näennäisesti pysyy ennallaan.

Yht'äkkiä he säpsähtivät ja heidän kätensä erkanivat, kuin joku olisi heidät yllättänyt. Gustaven työhuoneessa oli isä Gros'n pöytäkello ruvennut lyömään.

— Jo kymmenen, mutisi Claire, — hän viipyy kauemmin kuin tavallista.
Ehkä olisi parempi…

Hän pysähtyi. Hra Baslèvre, joka oli ymmärtänyt, silmähti vielä pöytään, variseviin ruusuihin, ympäri tätä niin rauhallista huonetta ja nousi sitten seisomaan.

— No niin, sanoi hän. — Minä lähden, koska pidätte sitä parempana. Mutta jos pyydätte palaamaan, minusta tuntuu, että koettaisin, todella olla teille hyödyksi.

— Miks'ei?… Te jäättekin minulle velkaa kiitoskäynnin; niinhän tapa on…

He menivät eteiseen; Claire auttoi hra Baslèvrea pukemaan ylleen päällystakkinsa, ojensi hänelle hänen lakkinsa ja keppinsä eikä koko aikaan puhunut mitään. He liikkuivat pehmeästi kuin ihmiset, jotka ovat tehneet nopean kiertomatkan; paljonkaan he eivät olleet toisillensa sanoneet, mutta kuitenkin he tunsivat, että tästä illasta alkaisi uusi elämä heille molemmille.

Ennenkuin he erosivat, hra Baslèvre tarkasteli kasvoja vielä viimeisen kerran.

— Huomenna minä ryhdyn ottamaan selkoa siitä epäselvyydestä, joka teitä huolestuttaa.

Mutta Claire vastasi vain hyvästelevällä merkillä; mahdollista oli, että hän pelkäsi selvyyttä, tai ettei hän siitä enää niin välittänyt. Ja pyörittäen päässään sekavia ajatuksia hra Baslèvre aikoi astua alas portaita.

Ehdittyään ensimmäisen kerroksen käänteeseen, joka oli huonosti valaistu, hän huomaamattaan törmäsi mieheen, joka kulki päinvastaiseen suuntaan. Seurasi molemminpuolinen huudahdus:

Vaimosi alkoi jo tulla levottomaksi, sanoi hra Baslèvre. — Kirjallisuus taisi venyttää kohtaustasi.

— Mitäkö minä tuumin? Erästä ihmeellistä kysymystä, veliseni, joka pälkähtää päähäni ainoastaan, kun tapaan sinut: oletko ehkä kauniin ilman lintu?

— Mutta unohdinkin… et mahda tietääkään, mitä se merkitsee… Sitä suurempi syy tulla uudestaan, eikö niin? Jonakin läheisenä sunnuntaina… tai niin pian kuin vain tahdot, sitäpaitsi… Ja sinä päivänä minä tuon… Tahdotko nähdä, mitä minä tuon?…

Gustaven kohtaaminen ja hajanaiset puheet olivat jättäneet häneen kiusallisen vaikutelman. Mutta heti ulos päästyään hän huomasi tähdet.

Sitten hän, kuten neiti Fouille toissa iltana, häipyi Parisin suureen pimeyteen.

Hän luuli, ettei hän enää ajatellut mitään, vaikka kantoi mielessään noita kasvoja; niinikään hän kuvitteli vielä olevansa oma itsensä, ja hän kulki kuin haamu…

Tähän asti oli sattunut paljon ulkonaisia tapauksia: Gustaven ilmestyminen, Clairen käynti ja neiti Fouillen näyttäyminen näköpiirin rajalla. Mutta äkkiä kaikki kokonaiseksi kuukaudeksi painautui ja hautautui sisäiseksi tajuntaelämäksi, joka oli hra Baslèvren.

Näin peitetyn kehityksen kuvaamiseksi pitäisi näöllistä ulottuvaisuutta vailla olevilla sanoilla saada aikaan vielä vähemmän aistimellisia vaikutuksia. Sydämen matka on kuin risteilyretki: sillä kuljetaan pallonpuoliskolta toiselle, taivaanrannan muuttumatta…

Siirryttyään siis sielunelämään näytelmä yhdeksi kuukaudeksi hävisi kaikkien silmien ulottuvilta. Vain pari kolme tapahtumaa kuvasti kuin rypyt sitä sisäistä käymistä, mikä kyti tavallisuudesta poikkeamattomissa ulkonaisissa puitteissa.

Ensiksikin, kaksi päivää Gustaven päivällisten jälkeen hra Baslèvrella oli ilo — tai harmi, kuinka vain tahdotaan — kohdata eräässä käytävässä ystävänsä, tohtori Michon.

Luultavasti koska olin tapaava teidät. Oletteko huomannut, että ihmiset usein ilmoittautuvat lähettämällä edeltäkäsin aavistuksen tulostaan?

— Ei hra Jourdainkaan luullut kirjoittavansa suorasanaista. Mutta katsotaanpas kasvoja?… Vieläkö kevät pitää teitä kulkurituulella?

— Hyvä tohtori, sallikaa minun sanoa yksi asia: jos hänen milloin tekisi mieli häiritä minua, tunnen itseni kyllin voimakkaaksi kuristaakseni hänet lempeästi; tämän tietäen hän onkin varonut koettamasta.

Mutta vaikka Michonin olkapää ahnaasti painuikin hra Baslèvrea kohti, hän pääsi pujahtamaan alta: — Riittää jo kerrakseen…

Hra Baslèvren lainattua rahaa neiti Fouillelle oli tästä hänen silmissään tullut todellisuudessa olemassaoleva henkilö, joka sellaisena ansaitsi huomiota.

Eräänä iltana siis — luullakseni täsmälleen viikko lainauksen jälkeen — hra Baslèvre kotiin tullessaan pysähtyi neljänteen kerrokseen, sensijaan että yhteen menoon olisi jatkanut matkaansa perille saakka, ja soitti. Hän tahtoi jatkaa tuttavuutta kohteliaisuuskäynnillä.

— Vai niin! huudahti hra Baslèvre pettyneenä. — Siinä tapauksessa sanokaa hänelle…

— Pääasia, että hän saa tietää minun käyneen, ja että pahoittelin… niin, minä todellakin pahoittelen… — Ja hän jätti nimikorttinsa.

Samana iltana pieni kirjelappu toi neiti Fouillen vastapahoittelut; siinä seisoi lopuksi: »Vakuuttaen teille vielä kiitollisuuttani on minulla ilo ilmoittaa, että aion lyhentää velkaani melkoisella ennakkosummalla.»

— Hyvä! sanoi hra Baslèvre puoliääneen. — Mutta en minä siellä sen vuoksi käynyt.

Samalla viikolla hän myös ryhtyi Clairelle lupaamiinsa tiedusteluihin. Hän ei enää kääntynyt hra Rabaultin puoleen, vaan meni yleiseen sihteerinvirastoon ja henkilökunnan toimistoon. Hänen saavuttamansa tulokset supistuivat pelkkiin arveluihin ja kuulopuheisiin. Oli mahdollista, että kirjuri Gros'n menot nousivat yli hänen tulojensa. Toiset otaksuivat, että hänellä oli rikas rakastajatar, toiset taas, että hän löi vetoja kilparadoilla. Sanalla sanoen, kaikki jäi yhtä epäselväksi kuin ennenkin.

Sitäpaitsi ja ennen muuta hra Baslèvre useaan, kertaan teki matkan Boulevard Blanquille. Totta puhuen nämä käynnit merkitsivät tärkeää muutosta hänen elämässään, mutta ei sitä ministeriössä eikä Béarnin kadun varrella kukaan voinut huomata.

Ei liene hyödytöntä mennä tässä hiukan yksityiskohtiin; yksi ainoa, jälkeenpäin kaikkiin pikkuseikkoihin suunnattu valonsäde riittää joskus osoittamaan, kuinka suuria ne itse asiassa olivat.

Päivälliset, jotka vielä muistettaneen, olivat olleet sunnuntaina. Seuraavana torstaina hra Baslèvre meni kiittämään, mutta ei tavannut ketään kotona. Hän poistui ilmoittaen ovenvartijalle tulevansa uudestaan määrättynä päivänä ja määrättyyn aikaan ja tekikin niin.

Tällä kertaa kasvot odottivat häntä. Heti sisään astuttuaan hra
Baslèvre kysyi keveällä äänellä:

Hän tiesi sen ilmankin, sillä juuri siihen aikaan oli Gustaven oltava hra Rabaultin siipien suojassa.

— Eihän sen pitäisi olla teille tuntematonta, vastasivat kasvot, kärkkäinä siitä, ettei niiden tarkkanäköisyyttä epäiltäisi.

— Suoraan sanoen — myönsi hän — minun on tunnustettava, että siihen vähän laskinkin: halusin kertoa teille asiain kulusta.

Hän selosti sitten toimenpiteensä, uskaltamatta kuitenkaan mainita, että luuli niiden lopullisestikin jäävän tuloksettomiksi.

— En koskaan ole odottanut valaistusta muualta kuin jostain sattumasta, huokasi hän viimein. — On myös hetkiä, jolloin toivon saavani pysyä epätietoisuudessa, — varmuus peloittaa…

Sitten hän kertoi puolestaan, että palattuaan kotiin sunnuntaina Gustave oli maininnut, että hän mahdollisimman usein aikoisi kutsua vanhan ystävän taloonsa.

— On onni, että hän haluaa tavata teidät useammin. Ihmettelen vain, niistä hän onkaan saanut sen innon; luulen kyllä koettaneeni sitä hillitä.

— Kiitos lupauksesta, mutta ei aivan pian… sitten myöhemmin… kyllä hän kirjoittaa…

Senjälkeen punoutui tyyni keskustelu tavallisista asioista. Juteltiin hra Baslèvren virkatehtävistä, hänen loma-aikojensa vietosta, hänen kävelyretkistään, hänen lukemistaan kirjoista… Kasvojen hymy ei lakannut kysymästä eikä hra Baslèvre vastaamasta.

Se oli virastojen sulkemisaika. Hra Baslèvre ymmärsi, kumarsi ja lupasi odottaa, kunnes hänet kutsuttaisiin.

»Ehkä Gustave on kirjoittanut», ajatteli hän, »mutta kirje joutunut hukkaan! Ministeriössä hukataan niin monenlaista…»

Hiljaisuutta jatkui yhä. Silloin hän eräänä iltana, poistuttuaan virastosta tavallista aikaisemmin, taas suuntasi kulkunsa Place d'Italieta kohti, päättäen ottaa asioista uuden selon.

Oltiin nyt toukokuun lopulla. Penkeillä keskellä toria istuskeli pientä väkeä ilta-auringon lämpimässä. Eräästä aukosta näkyi kaukaa Panthéon, kelluen kuin kevyt kuori kivisen aallon harjalla. Muuten oli joka puolella vain korkeita taloja, viliseviä katuja ja tungeskelevia ihmisiä. Mutta ilma oli selittämättömän ohutta, taivas rusotti ja kevät kehittyi.

Perille saavuttuaan hra Baslèvre kuuli, että »jollei hra Gros vielä ehkä ollutkaan tullut, niin ainakin rouva oli kotona».

Niin hän olikin. Gustave ei vielä ollut kirjoittanut. Eikä hän enää ollut puhunutkaan »tirehtöörin» kutsumisesta. Joka päivä hän myöskin oli tullut kotiin entistä hiukan myöhemmin.

— Hyvä… hyvä… vastasi hra Baslèvre, kuunnellen kynnykseltä, mitä hänelle kerrottiin.

Täällä, mukavassa ja siistissä huoneistossa unohti ympäröivän korttelin, nauttiakseen vain ilmasta ja valosta.

Hra Baslèvre viipyi lähes tunnin. Elämässä on silloin tällöin levähdyshetkiä, joina ikäänkuin tuntee laskevansa maahan kuin matkamies laukkunsa omat ajatuksensa, omat huolensa ja oman henkilöllisyytensä. Ihminen on sellaisina hetkinä kuin vaeltaja, joka virkistäikse pensaikon juurella. Ja hra Baslèvresta oli tullut tällainen vaeltaja. Hän ei puhunut Gustavesta — mitä se olisi toimittanut, koska Gustaven pian piti saapua? Eikä hän puhunut itsestään eikä mistään, mikä tavallisesti kiinnitti hänen mieltään. Mutta kuitenkin hän pelkäsi, ettei ehtisi saada sanotuksi, mitä olisi ollut sanottava, ja hän olisi tahtonut pidättää pöytäkellon osoittajia.

Claire kuunteli hajamielisen näköisenä, kuinka hra Baslèvre intoutui kaljuista puista ikkunan ulkopuolella. Hänenkin ikkunansa edustalla oli puita… Hänkin saattoi illoin nähdä ihmisiä istuvan eräässä puistikossa, kaikenlaista kansaa… Voi, miten Parisissa sentään oli monenmoista väkeä!…

— Ettekö silloin esimerkiksi, kun tässä tuonnoissa päivänä kävitte ministeriössä, kohdannut odotushuoneessa erästä ruskeihin puettua naista, varsin miellyttävän näköistä… erittäin miellyttävän…

Ei, Claire ei muistanut nähneensä sellaista naista. Mutta kuinka hra
Baslèvre täällä tuli ajatelleeksi neiti Fouillea?

Ja neiti Fouillen romaani kaikkosi kohti Parisin suurta pauhua jättääkseen tilaa ainoastaan kasvojen levottomuudelle.

Poistuessaan hra Baslèvre luuli tuntevansa, että kasvot kaiteen yli kumartuen määrittelemättömällä katseella tällä kertaa seurasivat hänen kulkuaan portaissa.

Taas parin viikon hiljaisuus. Vihdoin eräänä perjantaina saapuu sitten kirje, jossa »ystävä Baslèvrea» pyydetään päivälliselle seuraavana päivänä.

Hra Baslèvre lähti heti Boulevard Blanquille. Lauantaina piti olla virallinen rakkaudenateria ministeri isäntänä. Mahdotonta päästä siitä urakasta.

Tämä oli viimeinen käynti kasvojen luona puheenaolevana ajanjaksona. Gustave, tavalliseen tapaansa, oli poissa. Kasvot näyttivät hätääntyneiltä.

Ei hänen mikään ollut; ainakin hän niin vakuutti, rauhallisesti koettaen hymyillä tavallista hymyään.

Ja kun hän sen kuuli, hänen oli hyvin vaikea enää pidättää masentunutta liikettä.

Gustavenko vai kasvojen? Huonosti valaistuissa portaissa on vaikea erottaa katseen nopeita vivahteita.

— Oikeastaan, kun minun ei kerran tarvitse johtaa noita kemuja, voisinkin ehkä pujahtaa niistä aikaisemmin ja viettää täällä lopun iltaa… jos luulette minun todella voivan olla teille hyödyksi…

— Se on siis sovittu, minä tulen noin kello yhdeksän… ehkä puoli kymmenen…

Sitten hän poistui hyvästelemättä, sulkien oven hiljaa jälkeensä, kuin olisi lähtenyt sairaan luota.

Ja siinä kaikki! Boulevard Blanquilla ei sinä iltana tosiaankaan sanottu paljon, ensimmäisen illan ihanuudesta ei ollut jälkeäkään. Gustave olisi mielellään saanut kuulla kaiken, kukaan todistaja ei olisi voinut epäillä mitään. Kuukausi oli kulunut, kaksi sielua oli vierimässä pyörteeseen eikä päältäpäin nähnyt tämän enempää! Mutta näkeekö mahlan nousevan kuorittuun puuhun? Eikö tämä mieluumminkin ollut kuin sitä ihmeellistä synnytystyötä, joka kuolleelta näyttävän maan uumenista nostaa viljan laihon sen pintaan?

Välttämätön rajuilma puhkesi seuraavana päivänä, sillä ainoastaan rajuilmat tai päivänpaiste nostattavat vihreitä varsia. Kertomuksen päättämiseksi tästä ajanjaksosta, jona hra Baslèvre näennäisesti oli kokenut niin vähän, tarvitsee enää vetää vain yhden nopean piirron, ja se on tämä:

On harvinaista, ettei taloon tullessaan heti tuntisi siellä saapujan suhteen vallitsevaa mielialaa. Jo eteisessä hra Baslèvre huomasi eräänlaisen yleisen vihamielisyyden tunnun, joka oudosti uhkui seinistä. Hänen juhlapukunsa, johon hänen oli täytynyt pukeutua, vahvisti vielä samaa riitasointuisuutta, mitä huoneetkin aavistuttivat.

— Kas vain! huudahti tämä, — sinä olet kohtauksen kunniaksi pukeutunut oikein juhlapukuun.

— Ei, huonoa tuulta enemmän kuin terveyden häiriötä, — selitti hän ja jatkoi tuolia tarjoten:

Sitten hän rupesi käyskentelemään edestakaisin poikki huoneen. Ja kun tämä ei ollut erikoisen suuri, täytyi hra Baslèvren joka kerta hänen ohikulkiessaan muuttaa viereen ristiin heittämä jalkansa tai ainakin taivuttaa sitä. Gustave jankutti koneellisesti: »Kuinka hieno sinä oletkaan!» näyttämättä ollenkaan huomaavan, miten tylysti hän vierastaan kohteli.

— Minä pyydän, sanoi viimein hra Baslèvre hiukan hermostuneesti, — anna minun pukuni olla.

— Kun väitän, että olet hieno, vastasi Gustave pikaisesti, — tarkoitan siveellisessä suhteessa, sillä pukusi, se…

Hän silmäili sitä tuntijan katseella, joka saattoi hra Baslèvren punastumaan. Hänestä tuntui ilkeältä, jos huomattiin, että hän säästäväisyyssyistä käytti vanhanaikaista hännystakkia.

— Totean, muistutti hän vuorostaan, — ettet nyt ole samalla tuulella kuin tuonnoin portaissa kohdatessamme. Mikä sinun on tänään?

— Kuuleppas, vanha veikko, — aloitti hän — olet halunnut tulla minua tervehtimään ja siinä teit sangen kauniisti. Etkö nyt myöskin tahtoisi luopua tuosta letkauttelemisestasi, joka ei mitään hyödytä? Minä puolestani en ainoastaan ole aikonut hylätä tätä pahaa tapaa, vaan myöskin puhua suuni puhtaaksi.

Vetäisten itselleen tuolin Gustave asettui istumaan aivan hra Baslèvren ääreen. Hän ei nauranut enää: hän oli ottanut ankaran ilmeen, joka teki hänet vaikeaksi tuntea.

— Siinä tapauksessa sanokaamme suoraan, niinkuin asiat ovat. Minulle ei luonnollisestikaan ole tuntematonta, mistä se kunnia johtui, että peruutit aikaisemman, eikä muuten erikoisen kohteliaasti esitetyn kieltäytymisesi kutsustamme. Yhtä hyvästi tiedän myös, että taloni ensimmäisestä illasta saakka on houkutellut sinua, ja että jos nyt olet joutunut — niinkuin sinusta näyttää tuntuvan — ikävään selvittelyyn, et parempaa ole odottanutkaan. Joku toinen voisi luulla, että suostuessasi tällaisella innolla vaimoni kaikkiin pyyntöihin tahdot häntä vakavasti, mielistellä; mutta minä…

— Minä, joka tunnen sinut pienestä pitäen, en saata erehtyä. Et hituistakaan ole muuttunut entisestäsi, ja nytkin — olen varma siitä — istut täällä rehellisesti vain minun tähteni ja sanoisinko siveyden nimessä. Nyt kuten ennenkin siveys ja sinä olette sama asia. Siveys on sinun jalkavaimosi ja todennäköisesti ainoa… Se on uskomatonta, mutta totta!

Hra Baslèvre, jonka kädet alussa olivat hienostaan vavisseet, kohautti nyt hänkin olkapäitään, mitään vastaamatta.

— Ja sellaisena kuin olet, olet ajatellut tai on sinulle sanottu, etten minä mahda olla mikään aviomiehen esikuva, että minun kotionneni, kuten kaikki mikä vanhenee, on menettänyt alkuaikojen kukoistustaan, sekä vihdoin, että minä itse rohkenen hoitaa osan omista asioistani, tuntematta tarvetta toitottaa niitä muulle maailmalle. Mutta se tapa, että maailmalta käsin tahdoit ryhtyä palauttamaan oloihini järjestystä, jonka valvojaksi kaitselmus on sinut määrännyt, oli ennemmin tai myöhemmin johtava sinut joihinkin epähienouksiin. Niin kauan kuin rajoituit säälittelemään vaimoani, — herranen aika! en pitänyt sitä minään suoranaisena pahana — tunsin tuskin mitään hermostusta, niin luonnolliseksi kuin sen tällaisessa tapauksessa kai myöntäisitkin. Mutta viime aikoina on varsinaista epähienoutta jo ilmennyt, ja siitä minä halusin sinulle viipymättä ilmoittaa, sillä en aio sitä suvaita.

— Mistäkö? Niinkuin en tietäisi sinun kyselleen Beaux-Arts'ista! Ja niinkuin et sinä taas niin monen vuoden kokemuksen perästä tietäisi, että jok'ainoassa valtion virastossa, olipa se kuinka huonossa kunnossa tahansa, herrat aina ovat samaa pataa, ja että kirjurit yleensä ovat yhtä hyvästi perillä asioista kuin konsanaan tirehtöörit, elleivät paremminkin! Oletpa koettanutkin kalastella myös niillä vesillä, senkin niinä tiedän. Mutta se oli onnetonta urheilua; ne kalat eivät ole sinunlaisiasi onkijoita varten. Onhan kuitenkin mahdollista, että kerran vauhtiin päästyäsi aiot yrittää vielä muualla, ja sitä juuri tahdoin tiedustella, kun kuultuani sinun saapuvan pyysin vaimoani suomaan meille ilon tavata toisemme kahden kesken. Tarkoitukseni ei — minä vakuutan — ole varjella salaisuuttani — olettaen, että minulla sellainen olisi, mikä kumminkin on aivan epävarmaa — vaan erästä alkeellista oikeutta, joka kuuluu kaikille: oikeutta saada elää omissa hoteissani oman mieleni mukaan ja ilman todistajia, niin kauan kuin minua huvittaa.

Hänen äänensä, joka alussa oli ollut kuivasti ivallinen, oli puheen mittaan muuttunut. Hänen mainitessaan mahdollisesta salaisuudesta, se oli kalskahtanut omituisen kovalta, ja viimeisissä sanoissa tämä kovuus jo oli kehittynyt vihaksi.

Ällistyneen hra Baslèvren eteen oli ilmestynyt uusi tuntematon Gustave, jolla ei ollut mitään entisen keveydestä, vaan joka vahti oman elämänsä ongelmaa kuin kartanokoira.

— No, ahdisti Gustave, — etkö ole ymmärtänyt? Anna nyt sarveton vastaus sakarattomaan kysymykseen.

— Vastaus?… aloitti viimein hra Baslèvre, — mihin? Selität haluavasi elää oman mielesi mukaan ja omissa hoteissasi; mikä estää, ja mistä päätät juuri minun haluavan sitä vastustaa? En tahdo kieltää, että olen ryhtynyt ottamaan selkoa sinun olosuhteistasi ja… epävirallisista hankkeistasi ja väitänpä sen olevan aivan luonnollistakin. Vaikka olemmekin tunteneet toisemme ennen, on pitkäaikainen ero lyönyt lovia, joita nyt parhaani mukaan koetan täyttää. Itse et ole tahtonut auttaa minua siinä suhteessa. Peittelemättä olen sentähden käyttänyt toisia teitä. Myönnä vain, että minun sijassani ja minun virka-asemassani sinäkin olisit menetellyt samoin. Mitä sitten kotoisiin asioihisi tulee, täytyisi minulla olla valtuuksia niihin sekaantuakseni, enkä käsitä, kuinka sittenkään voisin asettua sinun ja vaimosi väliin, kun edellistä tuskin tunnen enkä sinua… tällä haavaa ollenkaan.

Seurasi hiljaisuus, jonka kestäessä he tiukasti katsoivat toisiansa silmiin. Kummallakin oli huulilla, mitä he oikeastaan tahtoivat sanoa, mutta molemmat pidättyivät lausumasta liikaa, peläten joutuvansa sitä iän kaiken katumaan.

Äkkiä Gustave nousi ja alkoi taas kävellä. Otsa rypyssä hän näytti harkitsevan, astuisiko vai ei sen rajan yli, jonka hän omalta kohdaltaan oli määrännyt.

— Ei tässä viisasteleminen auta, sanoi hän. — Ammatissasi se saattaa hyvinkin olla paikallaan, mutta meihin nähden se ei peitä pääasiaa. Olet mainiosti ymmärtänyt vaihtoehdon: joko edelleenkin käyt meillä, mutta milloinkaan enää sotkeutumatta asioihin, jotka eivät sinua liikuta, tai lakkaat seurustelustasi, jota — olkoonpa se meille kuinkakin imartelevaa — en ilman tätä rajoitusta tule sietämään. Valitse.

— Mutta voithan tulevaisuudessa ruveta epäilemään, että olen astunut kielletylle alueelle, vaikk'en olisikaan sitä tehnyt! vastasi hän soinnuttomalla äänellä.

Hän oli lopettanut katsomasta Gustaveen; mutta tämä puolestaan ei jättänyt häntä silmistään, vaan näytti tahtovan tunkeutua hra Baslèvren sielun sisimpään asti.

Oli taas lyhyt väliaika, jonka kestäessä lausutut sanat hitaasti haihtuivat ilmaan. Molemmat saivat täten tilaisuutta arvioida asemaansa. Sitten Gustaven huulet rutistuivat omituisesti.

— Oikeastaan, jatkoi hän, — en enää vaadi mitään. Saamasi varoituksen vuoksi on sanasi tarpeeton.

— Siksi, että koska et heti noussut lähteäksesi, talo miellyttää sinua; teet siis myös kaiken välttämättömän voidaksesi täällä käydä.

Juuri silloinpa hra Baslèvre näyttikin aikovan nousta, mutta siitä ei kumminkaan tullut mitään, vaan hän jäi nojatuoliinsa.

Gustave, joka koko aikaan ei ollut siirtänyt hänestä katsettaan, teki sen nyt.

— Oivallista, sanoi hän kuin asian päätökseksi, — arvasinhan, että sopisimme. Kun on älykäs kuten sinä… ja kuten minäkin, mukautuu aina uhraamaan sen, mikä ei ole pelastettavissa. Lopuista pitää kyllä elämä huolen..

— Ja emmekö nyt puhuisi jostain muusta?… Oliko sinulla edes hauska tänä iltana?

Hän teeskenteli olevansa jo kaukana äskeisestä. Hän heittäytyi taas puheliaaksikin, rupattaen vuoroin Rabaultista, virallisista juhlista ja siitä rikkaasta hengenravinnosta, joka niissä höystää ruokalajeja.

Hra Baslèvre kuunteli sanomatta mitään. Hän viipyi vain varmistaakseen poistumisen oikeuttaan.

Kotiin tultuaan hän juhlapukuaan riisumatta heti istuutui pöydän ääreen ja ryhtyi kirjoittamaan.

Tässä päättyy ulkopuoli; kiitos rajuilman sisäinen ihminen astuu esiin, niin toisenlaisena kuin se, minkä maailma oli voinut nähdä, että saattoi epäillä, tokko ollenkaan oli kysymys samasta henkilöstä, mutta kuitenkin niin kahdeksantoistavuotiaan Baslèvren kaltaisena, että täytyi myöntää Michonin ennustaneen oikein.

En tavannut teitä tänä iltana. Kuitenkin te ikäänkuin olitte saapuvilla, sillä kaikki huoneessa puhui teistä, teidän poissaolonnekin. Ehkä myös aavistitte, mikä minua odotti. Kaikin tavoin tuntuu minusta, että olen velvollinen tekemään teille tarkan selon siitä, mitä minulle sanottiin ja mitenkä siihen suhtauduin.

Lyhyesti sanoen minua vaadittiin joko olemaan välittämättä miehestänne tai menemään tieheni. Toinen minun sijallani olisi mennyt eikä koskaan enää tullut, mutta luopuen mielihyvästä koettaa auttaa teitä säilytin oikeuden saada nähdä teidät jälleen, minä lupasin mitä minulta tahdottiin ja jäin.

Hyvä rouva, on annettava anteeksi se kiihko, jonka vallassa kirjoitan nämä rivit. Se ehkä estää minua tarkoin punnitsemasta sanojani, mutta samalla se valaisee minun sisäistä elämääni. Ilman sitä olisin tuskin tullutkaan siihen, että minun on voitettava arkuuteni, jota pidin voittamattomana. Mutta kun minulle puhuttiin teidän menettämisestänne, minut valtasi pyörrytys, ja silloin tulin harkinneeksi, mitä te minulle olitte. Älä vaikene enää — ajattelin — vaan murra kerrankin se kuonokoppa, joka on kiduttanut sinua koko lapsuutesi ajan ja miehuutesi iän aina vanhuuden kynnykselle saakka! Rohjettuasi olla raukka uskalla nyt avata suusi!…

Älkää vain keskeyttäkö minua! Tällä hetkellä kaikki tuntuu minusta helpolta, mutta kukaties olisi huomenna kaikki taas mahdotonta. Huomenna saattaisi suuni taas olla tupessa ja sydämeni puristuksessa, tuskaisena halusta puhua ja voimattomuudesta sitä tyydyttää… Suokoon Jumala, etten myöskään näkisi hymynne hyytyvän ja silmänne katsovan minuun ihmeissään tai moittivasti. Minä toistan vielä kerran: hetki on palaamaton, siis vaadin sitä viipymään. Mutta mitä toimittaa sanoa teille, että teitä rakastan, ellette siitä tiedosta välitä ettekä voi tuntea minun suhteeni muuta kuin sääliä?

Näette nyt, kuinka turhaan minä pelkäsin. Asiani on jo sanottu, ja vaikka hylkäisittekin sen, niin tietäkää, että yhä toistaisin pelkkää hulluuttani: minä rakastan teitä!…

Pois kaikki epäselvyys! Tähänastisten kohtaustemme teennäisyys ja valheellisuus hävitköön! Vihdoinkin minä puolestani rohkenen teihin oikein katsoa, ja tekin tulette uskaltamaan lukea minun silmistäni. Olisiko väärin sanoa, että valoa tulvii sieluihimme?… Jumalaista valoa, riemun valoa, johon tahtoisin tarttua molemmilla käsilläni ja painaa sen rintaani vastaan kuin rippileivän joku Luxembourgin pyhimyksistä… Minä rakastan teitä, olen teitä aina rakastanut…

Eikä tämä ole mitään kuvittelua, ei mikään tunteenpuuska, jonka mikä tahansa toinen tuttavuus haihduttaisi, ei myöskään mitään rajua himoa, joka sokaisisi minut sekä itseni suhteen että teihin nähden: tämä on jotain ajasta ja meistä itsestämmekin riippumatonta. Vai tahdotteko kieltää, että me, nähdessämme toisemme ensimmäisen kerran ja ennenkuin vielä olimme kuulleet toistemme ääntä, tunsimme kiihkeää halua kohdata toisemme uudestaan? Emme koskaan olleet tavanneet, ja kuitenkin tuntui meistä, kuin olisimme olleet tuttuja aina. Kirjoittaessani nyt teitä rakastavani minä ihmettelenkin, että niin teen, sillä monta kertaa ennen olen sanonut sen teille, en tiedä missä tai milloin, mutta jossain kyllä ja jolloinkin, hukkaan menneinä aikoina, avaruudessa, unessa… Ja sentähden, että teitä aina olen rakastanut, olen unohtanut olevani jo vanha mies; sentähden myös teidän tapaamisenne tuntui minusta odotetulta jälleennäkemiseltä eikä miltään satunnaiselta kohtalonoikulta. Joka kerta, kun mainitsen nimenne, soi kaukaisia kaikuja sielussani. Te asuitte siellä ennen. Sydän, joka tähän asti on sykkinyt rinnassani, ei ole ollut minun omani. Nyt vasta olen löytänyt sen oikean, minä herään uuteen elämään, minä rakastan teitä…

Omituista, ettei todellakaan ole olemassa muuta kuin yksi ja sama sana sen mielenliikutuksen ilmaisemiseksi, joka minua kuohuttaa! Tunteet ovat monivivahteisia kuin meri; on niin monta laatua rakkautta kuin erilaisia oksia puissa ikkunani alla, kuin maisemia mantereilla: on tasaista rakkautta ja on kohoilevaa rakkautta… Täytyykö nimittää samalla nimellä yhteensattumisesta johtunutta lemmenlentoa ja sellaista intohimoa kuin minun, jossa on iankaikkisuuden tuntu? Minä rakastan teitä…

Tiedättekö, miten minun kävi, kun olin kadottanut teidät? Minä kuolin… Toisin sanoen, kun ei minulla enää ollut teitä, minä lakkasin elämästä. Kun katson menneisyyteeni, näyttää minusta, että yhdeksännestätoista ikävuodestani lähtien joku toinen on asunut ruumiissani, joka minulta silloin jäi tyhjäksi. Ennen minä olin iloinen, avomielinen ja tunteellinen. Uskoin vaikutelmani ensimmäiselle vastaantulijalle ja pidin maailmankaikkeutta suurenmoisena. Milloin juoksentelin kuin nuori koira, milloin taas sulkeuduin suojiin nauttiakseni onnesta olla hellitty, sillä sitä minä olin… Mutta sitten yht'äkkiä ne silmät painuivatkin kiinni, jotka minua olivat vaalineet… Vielä tälläkään hetkellä, jolloin teidän hellyytenne toivo tekee olentoni kepeäksi kuin tomu, johon teillä on vapaus puhaltaa, en anna Jumalalle anteeksi sitä kärsimystä, minkä hän näin minulle sälytti… Ja silloin se toinen, josta puhuin, käyttäen hyväkseen tätä onnettomuutta, asettui minun paikalleni… pysyen siinä kolmekymmentä vuotta!

Muistan kummastellen, millainen tämä toinen oli. Katkerana ja itsekkäänä hän ei toivonut mitään, mutta vaati kaikkea. Hän halveksi rakkautta, pitäen sitä typeränä, eikä osannut tuntea vähäisintäkään liikutusta. Hän oli kuin maankiertäjä, joka kulki suoraa linjaa leveällä tiellä, satoipa tai paistoi, — sellainen hän oli. Oletteko huomannut, ettei vainioiden asukkailla koskaan ole ikää? Heissä on vaikea erottaa vanhaa miestä nuoresta. Samoin kaikki, mikä saatetaan alttiiksi elämän tuulille, muuttuu määrittelemättömäksi. Sellaiseksi minäkin kehityin, muutuin selittämättömäksi itselleni!

Näköpiirini muodostui ahtaaksi, ja minua painoi sellaisen ihmisen tylsä raskaus, joka kuvittelee kaikki tietävänsä. En välittänyt kestään muusta kuin itsestäni enkä uskonut itseäni kenellekään. Aina vaieten minä unohdin koko puhumisen taidon. Ja kuitenkin, kuinka monta iltaa minun onkaan nähty ikkunassani miettivän! On varmasti luultu, että haudoin virkahuoliani, mutta itse asiassa minä vain tuumin, minkätähden minusta oli tullut toinen, ja jäisikö elämäni ainiaaksi pelkäksi näennäisyydeksi.

Minun on tässä tunnustettava kaikki, aivan kaikki! Kolmikymmenvuotisia peruja ei hävitetä käden käänteessä eikä siekailematta. Näin teidät, kuulin teidän puhuvan, mutta en heti tahtonut uskoa että olitte se odotettu.

Oi, suokaa minulle anteeksi, että epäilin! Sanoin itselleni: »Tunteesi on ohimenevä puuska. Ei voi rakastaa ihmistä, jota ei tunne.» Lausuinko edes sanaa »rakastaa»? En luule. Vaikeaa on olla tarkkanäköinen muiden suhteen, mutta vielä vaikeampaa itsensä!

Valo lankesi vasta sinä sunnuntaina… Claire, muistelkaa, kuinka aterian päätyttyä ruusut varisivat, samalla kuin minun Limoges'in aikani lause lauseelta putoili pöytäliinalle sekin, aivan kuin terälehdet joistakin toisista kukista! Aika ajoin, meidät ympäröi hiljaisuus. Kuvittelin meidän matkustavan ja ajatuksia kooten katsovan ikkunasta. Ja tiedättekö, mitä minä näin? En nähnyt nuoruuttani enkä Viennen niittyjä, vaan paljon kaukaisemman ajan syntymäni tuolta puolen, jolloin vastustamattomasti aavistin teidät jo tunteneeni. Ja tiedättekö, mitä minä kuulin? Kuulin kovan onnen äänen, joka huusi sieluni syvyydestä: »Miksi et ole hänen vastapäätään? Miksi olette osuneet yhteen vasta nyt ja, kuten näyttää, vain lopullisesti erotaksenne?»

Mutta onko elämässä mitään lopullisuutta? Claire!… muistatteko vielä, että silmänräpäykseksi kumarruimme, ja että hiuksemme silloin hipaisivat toisiaan? Taas kohottauduttuamme te ette sanonut mitään ja minäkin vaikenin. Mutta kuinka te olitte kalvennut ja miten minä vapisin! Claire! Claire!… ettekö sillä hetkellä tuntenut, että suuren onnen siipi sipaisi sielujamme? Claire!… minä tunsin sen siiven, se on seurannut minua siitä lähtien! Sen painostuksesta minä teille nyt kirjoitankin. Kokonaiseen kuukauteen en kertaakaan ole lähestynyt teitä ilman ettei se olisi vaatinut minua anastamaan teidät, enkä kertaakaan ole poistunut luotanne sen moittimatta minua saamattomuudestani!

Riemua ja tuskaa: tulen luoksenne huulet hehkuen helliä sanoja, mutta tuskin olen nähnyt teidän vakavat silmänne ja puhtoisen hymynne, kun jo menetän rohkeuteni ja tunnustus jää tekemättä. Sitten me puhelemme… mutta kaiutellen ilmassa vain merkityksettömiä loruja. Parempi olisikin kuunnella toistensa sydämen tykytystä. Äärettömyyden partaalla ei pitäisi lörpötellä… Me siis kumminkin juttelemme, mutta en koskaan ole sanonut teille mitään! Te ette tiedä, että olen tullut eläväksi jälleen, ja että tämä tuntematon on karkoittanut sen toisen… Te ette tiedä, että vaikka näränkin samalta, minun sieluni on löytänyt maailman, huumaantunut siitä ja saanut sanoja sen kuvailemiseksi… Rakastaessani teitä rakastan myös rakkautta. Joskus illoin kävelee lymyileviä rakastavaisia ikkunani alla; en halveksi heitä enää, vaan surkuttelen. Tunnustaisinko, että minä, joka ennen en välittänyt kenestäkään, olen teidän aiheutuksestanne auttanut erästä naisparkaa, joka tarvitsi rahaa antaakseen rakastajalleen, joka häntä nylki, mutta josta hän kumminkin piti? Ja eräänä ahdistuksen iltana koetin tavata hänet uudestaankin; olisin vielä halunnut nähdä hänen kasvojensa selittämättömän ilmeen, joka teki hänet niin minun kaltaisekseni!

Claire! Claire! Teidän puoleenne kääntyy nyt se uusi mies, jonka te itse olette herättänyt henkiin. Meidän on jo aika lakata vaikenemasta. Älkäämme enää tyytykö satunnaisiin kohtauksiimme, jotka kerta kerralta ovat käyneet yhä lyhyemmiksi; peläten omia tunteitamme olemme tavatessamme aina esiintyneet kuin pelkästään hyvästelyä ajatellen. Claire! minä toistan ja vakuutan, ettei ole mitään lopullisuutta olemassaolossa, ja että rakkaus voi tuottaa teille sen onnen, mihin teillä on oikeus. Minä toistan ja vakuutan, että tänä kohtalokkaana hetkenä, jolloin minulle ei enää ole mahdollista auttaa teitä kotioloissanne, minulla kumminkin on voimaa riistää teidät häneltä ja suojella teitä muualla antaen teille elämäni!

Älkää luulkokaan, että haihattelen. Vakavasti tarjoan teille koko elämäni, missä ja milloin tahtonettekin. Älkää myöskään vastustelko; uskollisuuden on oltava molemminpuolista eikä kumpikaan saa jättää kylmilleen yhteistä liettä. Eikö minulla muka, ole oikeutta teihin? Minulla on kaikki oikeudet, jotka elpynyt intohimo sekä se välttämättömyys antavat, että näin kauan kadoksissa oltua on jälleen yhdyttävä. Älkääkä vihdoin pelätkö katumusta; taantumusta tai laimentumista, joita on tapana kuvitella sellaisten tilanteiden lunnaiksi, jotka rakkaus on luonut vastoin sääntöä. Kun pyydän teitä omakseni, kokonaan ja ainiaaksi, teen sen sentähden, että tunnen vetoavani iäisiin ja ehdottomiin arvoihin, sentähden, että kahdenkymmenen vuoden perästä minun lempeni on yhtä leimuavaa kuin nytkin.

Claire! kuvittelin olevani teille pahojen päivien ystävä. Minä erehdyin; intohimoisesti halusinkin saada teidät omakseni, sillä pelkkä se mahdollisuus, etten enää näkisi teitä, on saattanut minut kirjoittamaan tämän kirjeen senkin uhalla, että karkoitatte minut ajatuksistanne… Mutta kyllä te suostutte; entisen onnenne raunioille te tulette sallimaan minun rakentaa uuden talon meidän astiaksemme. Sitä ajatellessani käteni raukenee, sydämeni sykähtää ja minä tahtoisin huutaa…

Claire! odotan vapauttavaa myöntymystänne. Olen rohjennut puhua; rohkeaisitteko te nyt olla vastaamatta, että tekin olette tuntenut minut? Yö päättyy, päivä sarastaa. Tunnen eläväni, koska te olette olemassa, mutta tiedän kuolevani, jos te menisitte pois. Minun sieluni kamppailee, minä toivon ja rakastan!»

Ei ole miestä, olkoonpa hän kuinkakin keskinkertainen, joka ei edes jonakuna hetkenä olisi tuntenut itsensä yläpuolella olemisen pyörrytystä. Intohimo kiidättää kuin hirmumyrsky erotuksetta ilmaan tuoreet oksat ja kuivat lehdet…

Kirjoitettuaan valmiiksi edelläolevan kirjeen hra Baslèvre luki sen läpi yhtä tarkkaavaisesti kuin jonkun tärkeän asiapaperin; ruumis teki niin vanhasta tottumuksesta, mutta sielu liiteli haaveiden maailmoissa.

Hän ei ihmetellyt, että oli ilmaissut tällaisia ajatuksia ja tällaisessa sävyssä; kukkulalla oltaessa ei myöskään kummastella, että näköpiiri on uusi ja ääretön. Se, mitä hän oli sanonut, esitti vain ilmenneen todellisuuden.

Päästyään loppuun hän sinetöi kuoren, kirjoitti osoitteen ja lähti heti postiin, sillä hän ei olisi kestänyt ajatusta, että lähetys jollakin tavalla myöhästyisi. Kello oli silloin noin kolme.

Kalpea aamunkoitto väritti taivaan malvanhohtoiseksi. Siellä täällä tyhjällä ajokadulla kyykisteli lumppureita lyhtyineen roskiansa kokoilemassa. Koko Parisi tuntui luovutetun yksinäisille ja kolkoille yökulkijoille.

Saavuttuaan postilaatikolle hra Baslèvre pisti rakoon kirjeensä, joka putosi siitä kuin kivi kaivoon, hiljaa molskahtaen.

— Kas niin, sanoi hra Baslèvre ääneensä, — nyt ei tarvitse muuta kuin odottaa vastausta.

Ja hän palasi samoja jälkiä. Hän tunsi itsensä jatkuvasti aivan rauhalliseksi ja ajatuksiltaan hyvin selkeäksi. Hän muistutti elostelijaa, joka rasittavan yön jälkeen pyrki kotiinsa. Tuon tuostakin hän kulkiessaan vähän horjahti ja näytti joka askeleella koettavan varjella tasapainoaan.

Päästyään n:o 16:n kohdalle hän, sensijaan että olisi mennyt sisään, jatkoi matkaa Kuninkaan huvilan sivuitse Place des Vosges'ille saakka ja alkoi siellä seurata puistikkoa ympäröivää aitaa. Siinä ei ollut mitään järkeä, ellei hän mahdollisesti tuntenut aamuista ilmaa miellyttäväksi ja halunnut vilvoitella siinä jäseniään. Samassa hän sai omituisen mielikuvan. Hänestä rupesi tuntumaan, ettei aitaus sulkenutkaan sisäänsä puistikkoa vaan hänet, ja että hän itsepäisesti etsi aukkoa, mistä pujahtaa pois. Se oli tuskallista, kuumeista etsintää…

Sitten hän huomasi oman ikkunansa, ja hänen huoneensa tuntui nyt vain väliaikaiselta turvapaikalta, missä hän heti lakkaisi käymästä, kun vastaus oli tullut. Niin, kuinka pitkä aika siihen tarvittaisiinkaan? Kai kaksikymmentäneljä tuntia; ehkä ei niin kauan, jos Claire itse jättää sen ministeriöön…

Äkkiä hra Baslèvrea värisytti. Äsken niin suloinen aamunviileys alkoi tuntua kylmältä.

Hänen täytyi kääntyä takaisin ja päättäen vihdoinkin mennä levolle hän palasi asuntoonsa. Mutta mikä vaiva riisuutumisessa! Ja minkätähden olivat vuodevaatteet kylmemmät kuin ulkoilma? Kaikki hänen ympärillään hyppelehti, niin hänen ajatuksensakin! Yksi ainoa niistä oli kirkas: täytyi vain odottaa neljäkolmatta tuntia, ja sitten lähdettäisiin kulkemaan kohti uusia kohtaloita.

— Kas niin, koetti hra Baslèvre vielä toistaa, — nyt ei enää tarvitse muuta…

Mutta hän ei päässyt loppuun. Äkkiä hänkin tunsi liukuvansa kaivon pohjaan kuin kirje postilaatikkoon, eikä hänen putoamisensa synnyttänyt mitään ääntäkään. Sitten hän lakkasi havaitsemasta maailmaa eikä enää liikahtanut…

Kuolemaan asti väsyneenä hra Baslèvre vaipui tainnoksiin; ja tämä, kuten lie huomattu, tapahtui lauantain ja sunnuntain välisenä yönä.

Kun hän taas palasi tajuihinsa, hän hämmästyksekseen huomasi ovenvartijan vaimon ja jonkun tuntemattoman mieshenkilön, jotka vuoteen vieressä vahtivat hänen heräämistään. Rouva Gerbois'n kasvot ilmaisivat vilpitöntä iloa ja tuntemattoman teeskenneltyä mielenkiintoa.

— Herra taitaakin jo voida paremmin? — sanoi ovenvartijan vaimo mieltänsä keventäen.

»Olisinko siis ollut sairas?» ajatteli hra Baslèvre rouva Gerbois'n saattaessa ovelle lääkäriä, jonka hän oli kutsunut, kun ei tiennyt, kuka hra Justinista muuten olisi huolehtinut.

Hra Baslèvre pyyhki molemmilla käsillään hitaasti otsaansa. Hän koetti palata todellisuuteen yleensä, mutta heti ensimmäisellä yrityksellä hänen ajatuksensa liittyivät niihin, jotka pyörtyminen oli keskeyttänyt. Hän oli menettänyt tajuntansa odotusta ajatellen ja tuli taas tuntoihinsa sitä yhäkin miettien.

— Taivas varjelkoon! huudahti rouva Gerbois. — Mies parka tahtoisi jo ryhtyä työhön! Nähneehän herra kumminkin, ettei herra ole virkapaikassaan? Täällä en voi antaa hänelle muuta kuin ilmoituksia ja sanomalehtiä!

Hra Baslèvre näytti kokoavan ajatuksiaan. Vihdoin hän huomasi olevansa epätietoinen ajasta.

Saattoi sanoa, että tämä sana lopullisesti hajoitti sen sumun, jossa hra Baslèvren aivot vielä siihen asti olivat hapuilleet. Ja yht'äkkiä hänen päässään välähti ajatus, että odotus — pitkä ja pelätty — olikin jo ohi. Hän kohottautui rajusti:

— En minä houri! Ilmoittakaa puhelimitse! Tahdon yksityisen postini, heti! Yksityisen, ymmärrättekö? En muuta!… mutta menkää jo!…

— Kyllä, kyllä… minä tottelen… Mutta älkää herrantähden noin kiihtykö! Älkää virkkako enää mitään!…

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jo käytävässä ja lisäsi mennessään:

— Ennen kaikkea älkää nousko peitteen alta!… Minä tulen kohta takaisin…

Hän oli toivonut unohtavansa ajan, ja kuin ihmeen kautta aika olikin kulunut aivan hänen aavistamattaan. Oi, mikä ääretön hyvinvoinnin tunne nyt hiipikään hänen suoniinsa! Juuri niinkuin majapaikassa pitkän kävelymatkan jälkeen, jolloin on suuri nautinto lepuuttaa norjentunutta ruumistaan.

Ja vielä toinen asia, yhtä ihmeellinen! Nyt, kun kuume oli hävinnyt, hän tunsi palanneensa täydelliseen tasapainoon, eikä hän koskaan ennen ollut näin selvästi käsittänyt, että se, minkä hän oli tehnyt, vastasi nimenomaista välttämättömyyttä. Hän ei myöskään epäillyt, ettei Claire suostuisi. Kun kerran hän rakasti Clairea vastustamattomasti, hän piti mahdottomana, ettei Clairekin rakastaisi häntä. Hänen vakaumuksessaan oli jonkinlaista korkeampaa itsekkyyttä. Ei kellään ihmisellä — ajatteli hän — ollut voimaa kieltäytyä toteuttamasta hänenlaisensa onnea, joka oli oleellinen osa maailmanjärjestystä, enempää kuin tottelemasta yleisiä luonnonlakejakaan.

Ovi avautui raolleen. Ensin tuli näkyvän ruskea hame, sitten valkoinen käsi, joka piteli kuppia, ja vihdoin ilmestyivät lempeät, mutta arat ja neuvottomat kasvot. Esiin astui neiti Fouille.

Niin tavatonta kuin tämä olikin, hra Baslèvre ei siitä juuri hämmästynyt. Tulija riensi sitäpaitsi selittämään:

— Pyydän teitä suomaan anteeksi… Kun asumme näin lähekkäin, oli mukavinta keittää juoma meillä… Rohkenin myös… lupasin myös tulla tuomaan sen…

Kuppia ojentaen hän loi hra Baslèvreen kirkkaan katseensa ja näytti koettavan arvioida sitä uskomatonta edistystä, josta hänelle oli mahdettu kertoa.

Oi, sanoi hra Baslèvre, — tokko lienen ollutkaan sairas! Tunnen olevani aivan entiselläni. Mutta mistä…

Neiti Fouille keskeytti rauhallisella ylemmyydellä, joka ilmaisi hänen jo tottuneen oloonsa:

— Kukapa tosiaankaan olisi voinut arvata, huokaisi hän, — että teidän ensimmäinen käyntinne täällä olisi tätä laatua!

— Aavistaako koskaan, mitä seuraavalla hetkellä tulee tapahtumaan? vastasi neiti Fouille.

— Näyttää kumminkin siltä, ettei teidän pidä puhua paljon. Sentähden tuon vasta huomenna erään kuoren, joka on osoitettu teille.

— Pidän kunnia-asianani maksaa täsmällisesti, jopa joskus hiukan ennakoltakin.

Huomaten sitten, että oli väärin kuitata näin lyhyesti tällainen ehkä suurenkin ponnistuksen tulos, hän jatkoi:

— Odotan, kunnes saan siitä varmuuden, ennenkuin niin väitän, — sanoi hän hetken epäröityään.

Ja ilostuen hra Baslèvre käänsi kasvonsa ovelle päin, sillä rouva
Gerbois'n saattamana oli sisään astunut itse sihteeri.

— Minä poistun, sanoi neiti Fouille hätääntyen. — Voinkin muuten käydä ainoastaan tuntieni väliajoilla.

Kiinnittämättä huomiota uusiin tulokkaisiin hra Baslèvre seurasi neiti Fouillea katseellaan, kunnes tämä oli kadonnut näkyvistä. Hra Baslèvre tunsi hänen suhteensa rikkaan kaukaista sääliä vierasta köyhää kohtaan. Niin! Saattoiko hän estää neiti Fouillea odottamasta? Kaikki ihmiset tässä matoisessa maailmassa odottivat. Hän itsekin odotti kirjettään…

Rouva Gerbois selitti, että hra sihteeri itse oli tullut puhelimeen, ja tämä taas, että hän oli ajanut autolla. Rouva Gerbois kertoi myös hra sihteerille, mitä hra tirehtöörille oli tapahtunut, ja sillä aikaa hra sihteeri, vaivoin salaten hämmästystään, silmäili tätä ihmeellistä asumusta, joka oli hra tirehtöörin.

— Toin mitä herra tirehtööri oli käskenyt, s.o. ainoastaan yksityisen postinne…

Hän ojensi tukun. Vieläkään mitään sanomatta hra Baslèvre tarttui siihen rajusti. Alkoi kunnioittava hiljaisuus. Tietämättöminä sen toimituksen tärkeydestä, mikä sitten tapahtui, sihteeri ja rouva Gerbois tunsivat kumminkin, että puhuminen olisi häirinnyt. He näkivät kuinka hra Baslèvre otti kirjeen kerrallaan, tarkasti niiden osoitekirjoitukset ja heitti ne avaamatta huiskin haiskin peitteelle… Sen mukaan kuin tukku hänen toisessa kädessään pieneni, hänen kasvonsa kävivät yhä kalpeammiksi ja hänen hengityksensä yhä huomaamattomammaksi. Kun viimeinen kirje oli lentänyt samaa tietä kuin edellisetkin, hra Baslèvre kysyi niin heikolla äänellä, että tuskin kuuli:

— Hyvä. Lähettäkää vahtimestari tuomaan jokainen uusi yksityiskirje, ja jos siellä sittenkin joku olisi käynyt… Mutta kyllähän te sen tietäisitte…

Hra Baslèvre vaikeni ja katsoi kattoon. Hän vaipui taas ajatuksiinsa, jotka tämä kuulustelu oli keskeyttänyt.

— Herra tirehtööri on hyvin heikon näköinen, huokaisi sihteeri. —
Ettekö haluaisi, että lähetän tänne herra Michonin.

— Oi, ei! Etenkään ei Michonia! Minä voin aivan hyvin… Tarvitsen vain lepoa ja rauhaa…

Kuului vielä jotain kuisketta. Rouva Gerbois viittoili sihteerille salamyhkäisesti, ja tämä taas olisi yhä halunnut tarjota palveluksiaan, mutta pelkäsi samalla, että ne hylättäisiin. Sitten äänet loittonivat ja huone tyhjeni… Masentuneena hra Baslèvre tunsi elämän taas luisuvan hänen käsistään. Neiti Fouille oli ollut oikeassa: Claire ei ollut kirjoittanut, ja hra Baslèvrellekin alkoi uusi odotus!…

Päiviä kului. Kehitys kulki hitaasti parempaan päin. Vähitellen hra Baslèvre saattoi olla pystyssä tunnin, sitten kaksi, sitten kokonaisen rupeaman. Vielä vähän kärsivällisyyttä, ja hän voisi jo mennä ministeriöön. On harvinaista, ettei ruumiin tervehtyessä mielikin elpyisi; voimien palattua ihminen tavallisesti ryhtyy asioihinsa uudistuneella elämiseninnolla. Mutta sen mukaan kuin hra Baslèvre parani, hänen kasvonsa, jotka ennen olivat olleet läpitunkemattomat, ilmaisivat lisääntyvää alakuloisuutta.

Poikkeukselliset olot hänen ympärillään olivat sangen pian ruvenneet tuntumaan säännöllisiltä, sillä uudet tavat pyrkivät vakiintumaan nopeimmin juuri taitekausina. Niihin ikäänkuin tottuu helpommin, kun tietää ne väliaikaisiksi. Hoitajatar, rouva Gerbois, kävi aterioiksi ja kolme kertaa päivässä viraston vahtimestari tuoden aina merkityksettömiä papereita, joita hra Baslèvre itsepäisesti ei koskaan lukenut.

— Voitteko paremmin? Tunnetteko toipuvanne? Ja hra Baslèvre katsoi välttämättömäksi vastata: — Kyllä, kiitos, kaikki on hyvin…

Puhuttiin vielä ilmasta, sanomalehdestä ja jumala ties' mistä, sillä kaiken täytyy kiinnittää sairaan mieltä. Ja hra Baslèvre koetti olla kuten tavallista. Mutta tuskin häiritsijät olivat menneet, kun hän jo taas muuttui jöröksi ja istui kuin jotain murhetta vartioiden, joka täytti äänettömyyden. Tottuneena varomaan harhaluuloja niin itsensä kuin muittenkin suhteen hän itse asiassa oli lakannut odottamasta ja tiesi.

Hän tiesi, että koska Claire ei heti ollut vastannut; hän ei vastaisi milloinkaan; hän tiesi, ettei hän ilman Clairen kutsua milloinkaan enää uskaltaisi lähestyä häntä, ja ettei tätä kutsua koskaan tulisi; ja ennen muuta hän tiesi, että hänen halveksittu rakkautensa katkeroittuisi, ja että hän kärsisi siitä huomenna enemmän kuin tänään, aina yhä kauheammin…

Ihminen muuttuu vain tutustuakseen uuteen muotoon kärsimystä. Ennen kysymyksessäolevaa mullistusta hra Baslèvre oli elänyt vuosikausia kuvittelemattakaan, että hänen elämänsä saattaisi muuttua toisenlaiseksi, ja sentähden tämä elämä ei ollut häntä rasittanut. Sittemmin, ymmärrettyään, minkälaista onnea sen olisi pitänyt hänelle tuottaa, mutta ei tuottaisikaan, hän olisi tahtonut huutaa tuskasta, kiukusta ja surusta… Mutta kuka sitä olisi huomannut, ellei ehkä joku sielu, joka oli samassa kidutuksessa, ellei ehkä neiti Fouille?… Hänkään ei ollut lakannut käymästä. Päinvastoin, sen mukaan kuin hra Baslèvren parantumisen olisi pitänyt tehdä hänen apunsa yhä tarpeettomammaksi, hänen käyntinsä olivat vain tihenneet. Hän pistäytyi milloin sattui, ei koskaan istuutunut ja jouti tuskin hengähtämäänkään sekä puhui aina yhtä mitättömistä asioista kuin minkä oli näköinenkin, mutta kumminkin hänen lyhyet vierailunsa olivat ainoat, joiden jälkeen hra Baslèvre tunsi kärsimyksensä hiukan lieventyneen.

Neiti Fouilleko siis näin hellävaroin ja — kuten näytti — aavistamattaan hoiti haavoittunutta sydäntä, vai virkistyikö hra Baslèvre omasta uteliaisuudestaan kysellessään kuulumisia samanlaiselta surun painamalta ihmiseltä kuin hän itsekin oli?

Kaikissa tapauksissa näiden kahden välille heidän tahtomattaan ja melkeinpä tietämättäänkin — samantekevä mistä lähtien! — oli muodostumassa tuttavallisuuden suhde, joka päivä päivältä kävi yhä hellemmäksi… Sen huomasi kaikenlaisista pikkuseikoista. Hra Baslèvrelta jäivät pois turhat kohteliaisuudet neiti Fouillen saapuessa, ja tämä taas, koputettuaan oveen, ei enää odottanut vastausta, ennenkuin jo kiersi avaimesta. Sattuipa niinkin, että hra Baslèvre valitti saaneensa olla liian kauan yksin, ja että neiti Fouille toisinaan laski leikkiä hänen puuttuvasta halustaan astua takaisin virkavaljaisiin — kaikki sanoja, jotka eivät mitään merkinneet, mutta eikö sanomatta jätetty usein olekin tärkeämpää kuin sanottu?

Sanomatta on myös selvää, että neiti Fouille jo kohta alussa oli tuonut lupaamansa kirjekuoren.

Vihdoin eräänä iltana, juuri kun neiti Fouille oli poistumaisillaan, hra Baslèvre sanoi leikillisesti:

— Kuulkaahan, minulla on teille vielä yksi uutinen: huomenna olen taas terve kuin pukki.

— Niinkö? vastasi neiti Fouille, — se ilahduttaa minua. Ja tänne te sitten jätätte sairaanhoitajattarenne!

— Oi! huudahti hra Baslèvre, — älkäämme sentään hätäilkö! Sairaus saattaisi uudistua.

— En usko; ulkoilma ja etenkin työ estävät. Jollei minulla olisi tuntejani, on luultavaa, että minustakin tulisi samanlainen kuin te.

Hra Baslèvre vaipui ajatuksiinsa; hänen näytti täytyvän tutkiskella näinkin yksinkertaisten sanojen sisällystä.

— Huomenna, vastasi hra Baslèvre, — tyydyn käymään kävelyllä puistikossamme ja poikkeamaan teille. Mihin aikaan voin tulla kiittämään, törmäämättä yhteen kenenkään kanssa teidän iankaikkisista pienokaisistanne?

— Siinä tapauksessa… kello kolmen tienoissa… on minun vuoroni odottaa teitä.

— Melkein kaiken odotuksen on oltava helppoa, vastasi neiti Fouille lempeästi. — Odottaa, se on samaa kuin vielä toivoa…

Tällaisten ulkopuolisten lauseiden takaa he taaskin näyttivät kuuntelevan jotain sisempää ajatusta, joka oli yksin heidän tajuttavissaan.

— Kiitos teidän on minulla siis huomiseen asti ilo saada toivoa erästä asiaa. Siitä on kauan kuin minulle sellaista on sattunut…

Neiti Fouille poistui vastaamatta. Kumpainenkin tunsi itsensä surulliseksi ajatellessaan, että heidän seurustelunsa nyt päättyisi. Kuviteltuaan päässeensä lähelle toisiaan heidän sydämiänsä särki, kuin olisivat he eronneet hyvin pitkäksi ajaksi.

Kello kahden paikkeilla seuraavana päivänä hra Baslèvre, kuten oli suunnitellut, puki ylleen lievetakkinsa, jota ilman häntä koko virkamiesaikanaan ei kertaakaan oltu nähty kadulla. Ennen menoaan neiti Fouillen luo hän aikoi käydä hengittämässä raitista ilmaa puistikossa. Mutta kun pukeutuminen oli päätetty, hän ei voinut pidättyä vanhasta tavastaan astua ikkunan ääreen, mitä hän ei ollut tehnyt sen jälkeen kuin sairastui.

Alhaalta kuului lasten huutoa ja lintujen laulua. Melkein kaikilla penkeillä istuskeli joutilaita päivää paistatellen. Koko rusottava tori oli kuin röyhkeässä juhlan vietossa.

Oli masentavaa huomata noin paljon iloa aivan oman surunsa ääressä. Hra Baslèvre unohti aikoneensa mennä ulos, kätki kasvot käsiinsä ja näki mielessään ne kauheat päivät, jotka hän juuri oli elänyt. Minkä tympeän väsymyksen ne olivatkaan jättäneet jälkeensä! Ja kuinka kamalaa olikaan palata vanhoille laduilleen sydämessään menetetyn onnen kalvava muisto!… Yössä oli vain yksi valo ja niin heikko sekin! Erään naisparan myötätunto, ihmisen, josta hän ei tiennyt mitään, ja joka myöskään ei tuntenut häntä…

Siksi ainoaksi henkilöksi, jota muistellessa hra Baslèvren, Kauppaministeriön osastopäällikön, Volneyn jäsenen, kunniamerkeillä varustetun ja tuhansien ihmisten tunteman miehen ajatus lepäsi, oli täten kohtalon aavistamattoman oikun kautta tullut neiti Fouille! Niinpä hän nytkin, kun heräsi näistä murheellisista mietteistään, heti muisti, että aika oli tullut hänen mennä kiittämään tätä odottamatonta suojelusenkeliä.

Veltoin jaloin ja pää vielä vähän väsyksissä hän siis meni ja otti lakkinsa sekä uudet käsineensä, hymyili hiukan sille lyhyelle levonhetkelle, joka häntä odotti, ja poistui vihdoin huoneestaan.

— Jumalalle kiitos! Siinä siis herra on aivan entisensä laisena! Mutta ei suinkaan herra vain näin ensimmäisellä kerralla jo aio mennä ulos asti ilman päällystakkia siksi koleassa ilmassa kuin nyt?

— Rauhoittukaa, rouva Gerbois, en poistu talosta; olen vain sopinut tapaavani neiti Fouillen.

— Niin, ensimmäistä kertaa täällä asuessaan. Olisittepa nähnyt kuinka onnellisen näköinen hän oli!

— Vai oli, sanoi hra Baslèvre viimein. — Siinä tapauksessa voinkin palata huoneeseeni…

— Ja te sanoitte, että hän oli onnellisen näköinen?… Sen parempi… sen parempi…

Yht'äkkiä hän kuvitteli keksineensä, minkätähden odotus neiti Fouillen mielestä usein oli toivoa.

Tultuaan sitten takaisin huoneeseensa hän heittäytyi nojatuoliin ja olisi halunnut itkeä.

Keinot, joita kohtalo käyttää, ovat aina yksinkertaiset. Kadotettuaan nuo kasvot oli hra Baslèvrella tähän hetkeen saakka vielä ollut neiti Fouille: mutta nyt juuri oli neiti Fouillekin lähtenyt matkalle, vaikk'ei hän muuten koskaan matkustellut. Senjälkeen hra Baslèvre tunsi itsensä yhtä yksinäiseksi kuin tämän kertomuksen alussa. Mutta ennen hän oli ollut tietämätön yksinäisyydestään, ja nyt hän siitä nautti. Oi, kuinka hän siitä nauttikaan! Ja mitäpä hyötyä olisikaan puuskauksesta ylevää intohimoa, jos sen saa maksaa koko jäljelläolevalla elämällään?

VII

Hra Baslèvren paluu ministeriöön tapahtui seuraavana aamuna. Se ei muodostunut mitenkään merkilliseksi. Yhtä luonnollisena ja miellyttävänäkin kuin oli pidetty sitä, että väliaikaisesti oltiin oltu vapaita tirehtööristä, yhtä valittamatta mukauduttiin nyt siihen, että asiakirjojen reunustoihin taas rupesi ilmestymään pieniä epämieluisia merkkejä tai huomautus, että herra tirehtöörille oli puhuttava asiasta suullisesti. Huolimatta kalvakkuudestaan hra Baslèvre pikemminkin vaikutti maalta palanneelta kuin vakavasta sairaudesta toipuneelta. Tuskin virkapöytänsä ääreen päässeenä hän myös ilmaisi työintoa, joka hyvästi vastasi hänen poissaollessaan kasaantuneiden riitajuttujen runsasta määrää. Hetkisen hän saattoi luulla itseään hyödylliseksikin.

Levottoman yön jälkeen kuumeisine unineen, joissa neiti Fouille, kasvot ja asiakirjat vuoroin kummittelivat, toinenkin päivä alkoi aivan samanlaisena. Aika ajoin hra Baslèvre kumminkin nosti silmänsä, katsoi nojatuoliin, jossa istuvana hän ensimmäisen kerran todella oli huomannut Clairen, katsoi ja unohtui haaveisiin. Koska hän tiesi, että uudestaan aloitettu elämä tällaisena kävi sietämättömäksi, häntä ahdisti turvattomuuden tunne. Inhimillisillä seikkailuilla ei koskaan ole mitään todellista loppua, ja kuitenkin ne kaikki päättyvät. Tällä perusteella hän piti mahdottomana jäädä siihen, missä nyt oli.

Ja tällaisena aavistuksena ilmenevä sisäinen johdonmukaisuus toteutuikin pian tapahtumissa.

Kerhosta palatessaan hra Baslèvre huomasi pöydällään kolme kirjettä, joista yksi heti saattoi hänet vavahtamaan, sillä käsiala oli tuntematonta eikä osoitteessa ollut postimerkkiä. Ottamatta edes hattua päästään hän sieppasi kirjeen, koetteli sitä kädessään kuin tietymätöntä sisältöä punnitukseen, rohkaisi itsensä viimein, avasi ja luki.

»Hyvä herra, suokaa minulle anteeksi, etten muista hyväntahtoisuuttanne muulloin kuin hädän hetkinä. Kaksi päivää sitten tapahtui, mitä olin odottanut. Minulla on kyky kärsiä, mutta ei voimaa ohjata itseäni. Teidän neuvonne ehkä auttaisivat, ja toivon hartaasti saada tavata teitä. Missä ja milloin se teitä häiritsemättä voisi tapahtua?»

Hra Baslèvre tyrmistyi. Hänestä tuntui, kuin olisi hän pimeässä harhailtuaan saanut heittovaloa suoraan silmiinsä. Häikäisystä sokeana hän epäili, tokko enää elikään. Mutta kirje oli tuossa allekirjoituksineen päivineen… ja se kutsui häntä… Mutta mistä johtui tämä kutsu? Ja mitä ajatella siitä, että kirjoittaja toiselta puolen hartaasti toivoi saada tavata, mutta pelkäsi toiselta, että häiritsisi? Oi, ettei yksinkertaisimmistakaan sanoista koskaan pitänyt saada selville niiden pohjimmaista ajatusta!…

— Täällä ei koskaan tiedetä mitä minun poissa ollessani tapahtuu…
Menkää hakemaan minulle auto…

Hra Baslèvre taittoi kirjeen ja pisti sen kuorineen lievetakkinsa povitaskuun. Hänen sormensa vapisivat kuin pakotuksesta. Ajatuksetkin häilähtelivät äärimmäisestä masennuksesta äärettömään toivorikkauteen. Vielä kerran hän koetti päättää, merkitsikö kirje pelkkää avunpyyntöä vai peiteltyä suostumusta pitkän sieluntaistelun jälkeen. Mutta mistäpä sen tietäisi, ennenkuin kysyy! Hän siis kysyisi ja sillä hyvä!

Kymmenen minuuttia myöhemmin hän istui jo autossa ajamassa Boulevard
Blanquita kohti.

Ei pidä yrittääkään määritellä hra Baslèvren ajatuksia tällä taipaleella. Asianhaarain mukaan ihmismieli ratkaisun hetkillä joko on varuillaan ja tinkimättömän tarkasti seuraa tapahtumain kuteen ohuimpiakin säikeitä tai joutuu täydellisen tahdottomuuden valtaan ja heittäytyy tiedottomana kehityksen kuljetettavaksi. Hra Baslèvre odotti toimettomana kohtaloaan; hän oli unohtanut, minne oli matkalla ja mitä aikoi tehdä.

Yhä tahdottomana hra Baslèvre palasi kadulle tuntematta enempää pettymystä kuin hämmästystäkään. Gustave matkoilla? Mainiota! Ei siis tarvinnut pelätä tulevansa häirityksi. Ja Claire kaupungilla? No niin, mitäs muuta kuin kävellä tässä kunnes hän palaa! Entäs virasto? Tyhmyyksiä! Virasto, joka oli tullut toimeen kaksi viikkoa ilman hra Baslèvrea, kävisi kyllä omalla painollaan vaurioitta tämänkin päivän.

Hän teki niinkuin oli päättänyt ja rupesi kävelemään edestakaisin katukäytävällä. Tämä uusi odotus ei muodostunut hänelle tuskalliseksi. Hän tunsi taas olevansa oikealla tiellä eikä välittänyt enempää ympäristöstä kuin ajastakaan. Ja kun Claire viimein ilmestyi näkyviin, hra Baslèvre meni häntä vastaan aivan rauhallisena.

— Pidin parempana saapua itse, ajan voittamiseksi, sanoi hän. — Sain kirjeenne vasta aamiaiselta palattuani.

— Tulen juuri tuomasta sitä, ja te olette ehtinyt tänne ennen minua… vastasi Claire. — Ettekö käy sisään?

Niin olisivat puhuneet ketkä tahansa kaksi ihmistä täsmällisesti kohtauspaikalle saapuessaan. Heidän äänensä eivät ilmaisseet mitään. Heidän, eleensä eivät herättäneet mitään uteliaisuutta.

Portaissa Claire lähti kulkemaan edeltä hra Baslèvren seuratessa heti jäljessä. Mutta joka askeleella Claire hiukan empi, ikäänkuin, peläten saapua perille, ja silloin hra Baslèvre aina kallistui kaidetta vastaan. Kuten kiipeejät ehkä, jotka vuoren huippua lähestyessään pelkäävät pyörrytystä, he eivät enää uskaltaneet katsoa jalkoihinsa…

Heidän päästyään ruokasaliin hra Baslèvre toivoi, että Claire asettuisi sinne kuten ennenkin, mutta hän meni työhuoneeseen asti, istuutui Gustaven paikalle pöydän taakse ja osoitti uunin ääressä seisovaa nojatuolia. Jo se seikka, että vastaanotto tapahtui täällä, ilmaisi jotain korjaamatonta sattuneen.

— Halusitte kysyä minulta jotain neuvoa? sanoi hra Baslèvre jatkuvasti täysin rauhallisena ja osoitetulle paikalle istuutuen.

Claire piti käsivarsiaan ristissä pöydällä ja näytti heräävän haaveista.

— Neuvoa?… En tiedä enää. Neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin en ole muuta tehnyt kuin ajatellut enkä ole päässyt tämän pitemmälle. Gustave lähti kaksi päivää sitten…

— Niin, mutisi hra Baslèvre, — minulle kerrottiin alhaalla hänen olevan matkoilla.

— Hän lähti pois, täydensi Claire tuskin kuuluvalla äänellä, — elikä ainiaaksi.

— Mitä te tarkoitatte? kysyi hra Baslèvre vielä yhtä rauhallisesti, mutta sisäinen riemu sykähdytti häntä.

— Aivan totta, vastasi Claire. — Minusta tuntuu, kuin pitäisi kaikkien jo tietää se… Näin se tapahtui…

Hän huokaisi väsymyksestä ja näytti siltä kuin olisi tuhannetta kertaa lähtenyt nousemaan samaa mäkeä.

— Sunnuntaina hän tuli kotiin myöhään, hyvin myöhään, ja aivan samanlaisena kuin entiseen onnettomaan rahakkaaseen aikaan… Hän ei puhunut enemmästä eikä vähemmästä kuin huoneiston vaihtamisesta, vakinaisen palvelijattaren palkkaamisesta ja virkansa hylkäämisestä, sanalla sanoen pahempia hullutuksia ja hurjemmalla kiihkolla kuin koskaan ennen. Maanantaina hän palasi vieläkin myöhemmin. »Mistä sinä tulet?» — »Asioitani hoitamasta.» — »Mutta mitä asioitasi?» — »Niitä, joista elämme.» Ja ensimmäistä kertaa keskustelumme oikein ärtyi; tuli vaihdetuksi sanoja, joiden täydestä sydämestään toivoisi unohtuvan, mutta jotka pysyvät mielessä… Mutta eihän se kuulu tähän! Tiistaina, vihdoin… niin, toissa päivänähän se oli — sekoitan jo päivätkin… tiistaina siis tapasin hänet matkalaukkua järjestämästä. »Kuten näet, aion lähteä matkalle», sanoi hän, »olen suurella vaivalla saanut vähän virkavapautta». Ei hän milloinkaan ollut puhunut sellaisesta. Silloin minä tahtomattanikin menetin kaiken maltin ja vaadin täyttä selvyyttä. Tiukkasin kysymyksiini täsmällisiä vastauksia: »Minkätähden lähdet ilman minua? Minne matkustat? Milloin palaat?…» Mutta en saanut minkäänlaista selitystä: hyödytön ja riuduttava tora vain yltyi… Kello kymmenen hän sitten lähti, ilman ikävän merkkiäkään! Jätän mainitsematta lähimmät ajatukseni sen jälkeen. Sellaisessa tilanteessa ajattelee vaikka mitä. Mutta ainakin yksi asia näytti minusta varmalta. Hän oli ottanut lomaa ja lomalla on tarkat rajansa; se alkaa ja loppuu määrättynä päivänä. Kuinka lapsellista! Tänä aamuna ilmestyi tänne ministeriön lähettämä lääkäri. Virastossa hänen oltiin luultu sairastuneen: ei hän ollut ottanut lomaa, vaan valehteli eikä palaa enää koskaan…

Clairen ääni sammui pois. Kasvonsa hän peitti käsillään, epäilemättä tahtoen olla näyttämättä, että itki.

— Kuinka teitä surkuttelenkaan! koetti hra Baslèvre huokaista, mutta riemu, joka hänet jo äsken oli vallannut, tukahdutti häntä ja esti häntä puhumasta.

Claire oli taas suoristautunut. Nähtävästi hän kertomuksensa kestäessä oli unohtanut, että toinen sitä kuunteli.

Hra Baslèvre ei vastannut; sensijaan hänen katseensa hävisi kattoon, kuin hän olisi sieltä toivonut löytävänsä jonkin ratkaisun. Claire kumartui lannistuneena pöytää vasten:

Mutta saattoiko hän jo sanoa ajatuksensa? Koska kumminkin Clairen tuskaiset silmät katsoivat häneen, hän jatkoi:

— Jos hän siis palaa, on teillä mahti ottaa selvä asian oikeasta laidasta ja järjestää tulevaisuus sen mukaan. Kuka tietää, vaikka vielä antaisitte hänelle anteeksikin! Mitä paikan menetykseen tulee, ei se tässä tapauksessa mitään merkitse… vai olisiko liikaa olettaa, että minä voisin hankkia hänelle uuden?

Hän ei voinut pidättyä lausumasta näitä viimeisiä sanoja hieman katkeran ivallisesti.

Tällä kertaa hra Baslèvre antoi kotvasen kulua. Hänen äänensä uhkui ääretöntä lempeyttä.

—… Jos lopullisesti ette saa häneltä mitään tietoa… niin silloinkaan… silloinkaan ette ole yksin… Minä olen luonanne…

Hän näki Clairen viittaavan kädellään, kuin estääkseen häntä sanomasta enempää, mutta jättäen väsymyksestä tai varovaisuudesta vastaamatta.

— Minä olen luonanne… toisti hra Baslèvre, kuvitellen ettei Claire ollut kuullut.

Ja hän lausui nämä kolme yksinkertaista sanaa sellaisella äänenpainolla, että oli mahdotonta enää olla ymmärtämättä.

Claire nosti silmänsä ja katsoi häneen. Eikä siinä katseessa ollut mitään levottomuutta, samaa väsymystä ainoastaan ja moitetta.

— Ettekö luule, että jollain toisella hetkellä olisi ollut sopivampaa muistuttaa sellaisesta, minkä toivon meidän molempien unohtavan?

Unohtavan! Helppo sanoa! Te ehkä voitte unohtaa… mutta en minä. Ja oletteko edes pyytänyt? Mitä sitten hetkeen tulee, en ole sitä valinnut; kun se tarjoutuu, käytän sen.

— Olen juuri kertonut teille, että minun ainoana ajatuksenani ja huolenani on nykyään minun mieheni.

Mutta taas tuon tuntemattoman voiman yllyttämänä hra Baslèvre nousi seisomaan.

— Pois turhat verukkeet! innostui hän. — Vai oletteko te, saatuanne minun kirjeeni ja vielä minun tänne saavuttuani, todellakin luullut, että tyytyisin vaikenemaan? Kirjoittaessani teille olin kyllä ottavinani huomioon kaikki mahdollisuudet: teidän epäilyksenne, teidän vastustuksenne, teidän kieltäytymisenne, kaikki — sanon minä — senkin, että ajaisitte minut ovelle; mutta yksi jäi huomaamatta: äänettömyys, ja sen juuri te valitsittekin ja toivoitte jatkuvan loppumattomiin. Mutta näette nyt, että elämä on voimakkaampi. Teidän suunnittelemanne kidutus tyhjyydessä on päättyvä. Äänettömyys ei enää olekaan mikään turva. Ja tässä me taas olemme yhdessä, minä teidän kutsumananne — vaikka tiesitte, että teitä rakastan — enkä muuta toivoen kuin…

— Vaietkaa! Kiellän teitä sanomasta enää mitään! sinkosi Claire. Samalla hän nojautui kirjoituspöytään kuin hakeakseen elottoman huonekalun suojaa uutta kiistaa vastaan, joka näin oli syntymässä.

— Sama se! Mutta vaikka vaikenisinkin, emme kuitenkaan voi enää pettää itseämme emmekä olla välittämättä siitä, mitä olemme lukeneet toistemme sydämistä. Olemme jo kylliksi odottaneet, ratkaisun hetki on lyönyt. Rohjetkaa verrata toisiinsa tähänastisia kärsimyksiänne, jotka yhä pidättävät teitä joillakin pinttyneen sovinnaisuuden tekosyillä, ja sellaisen miehen syvää ja ehdotonta rakkautta, joka ei koskaan ennen ole rakastanut, mutta joka, herättyään toivoon saada kantaa teitä käsillään, koettaisi hellyydellä karkoittaa teidän tuskaisat muistonne ja tahtoo tarjoutua varjoksenne. Oi! te ette usko… Ihminen ei koskaan usko lähestyvään onneensa. Kuta suurempi se on, sitä pahemmin hän sitä pelkää muka luonnottomana asiainkäänteenä. Mutta nykyinen olotilanne juuri on luonnoton! Claire, katsokaa paremmin ympärillenne! Mitä teillä on täällä menetettävää? Kaikki muistuttaa vain ponnistustenne turhuudesta ja uhrautuvaisuutenne halveksimisesta. Tyhjät huoneet kumahtelevat epätoivoanne!… Ja katsokaa sitten myös minua, nöyrää ihailijaanne! Olen kyllä halpa ja ehkä kömpelökin, mutta niin intohimoisesti rakastunut, että teidän vuoksenne olen valmis uhraamaan kaiken sen, minkä hyväksi tähän asti olen luullut eläneeni, mutta joka itse asiassa ei ole ollut minkään arvoista. Miksi epäröisitte?… Tie on auki kahden kulkea, ja sillä tiellä minä, teidän uskollinen palvelijanne, olisin tukenne ja turvanne, teidän rakastajanne tai mitä ikinä haluaisittekin, kunhan vain saisin olla rinnallanne. Minun tilassani ei asioihin enää katsota liian läheltä, ja silloin kootut murusetkin näyttävät juhla-aterialta!

Puhuessaan hra Baslèvre oli lähestymistään lähestynyt Clairea ja ojensi jo kätensä syleilläkseen häntä. Vielä vähän ja heidän kasvonsa yhtyisivät.

Kai hienotunteisuudesta näin vilpittömän aulista intohimoa kohtaan tai ehkäpä kaikesta huolimatta ihmeellisen viehätyksen valtaamana Claire oli kuunnellut liikahtamatta, katse kadonneena tyhjyyteen. Mutta hra Baslèvren käden kosketuksesta hän äkkiä värähti. Sitten hän koruttomasti siirsi sen pöydän reunalle ja kuiskasi:

— Voi, hyvä ystävä, kuinka teillä tulee olemaan paha olla siitä, että olette sanonut minulle kaiken tämän.

— Saatoin olla tietämättäkin, jos ensimmäisistä riveistä arvaten näin parhaaksi jättää lukematta loput.

Tuskallinen hymy rypisti hra Baslèvren huulia: hän kääntyi ympäri ja heittäytyi takaisin nojatuoliin.

— Minun kärsivällisesti kamppailussani vaikenemisenne aiheuttamissa sieluntuskissa te siis vain tyydyitte pistämään kirjeeni pöytälaatikkoon yhteen myttyyn leipurilaskujen kanssa!

— Se vielä puuttui!… Hävititte kirjeeni ajattelematta, että siten tappaisitte sydämenikin!

— Ystävyytemme!… Voi, voi!… ei siitä ole tietoa, sillä tämänkään jälkeen en saata olla teitä rakastamatta!

— Ette te minua rakasta. Te olette vain luullut rakastavanne, mutta olette erehtynyt.

Claire kohotti arvokkaasti päätään. Hän hiljensi ääntään, joka sittenkin soi kuin musiikki, mutta niin tuskallinen!

— Ei, sanoi hän, — jos olisitte rakastanut minua, olisitte te — ennenkuin rupesitte puhumaan siitä — huomannut, että se onni, joka teitä houkutteli, oli teidän, ennenkuin se vielä oli minun. Te ehdotatte menneisyyden unohtamista. Hyvä! Mutta tunnetteko tätä menneisyyttä? Kuka teille takaa, ettei se kuulukin minun sieluni sisimpään, ja ettei sen riistäminen sieltä olisi sietämätöntä väkivaltaa? Olettakaamme kuitenkin, että suostuisin tähän ensimmäiseen uhraukseen ja eroaisin menneisyydestäni. Mikä voima siinä tapauksessa tukahduttaisi sydämestäni sen äänen, joka moittisi minua siitä, että petin velvollisuuden, jota tähän asti olen pitänyt omanani kaikissa vaikeimmissakin olosuhteissa? Tähänastinen elämäni on ollut tuskallista, mutta muodostuisiko tulevaisuuskaan helpommaksi, kun omatunto olisi hämmennyksissä eikä tilanteen kierouden vuoksi saattaisi olla olettamatta epävarmaksi sen kehitystä? Ja vihdoin, millaisen sydämen minä teille antaisinkaan? Sydämen, jossa vuorottelisivat epätoivo, kun en enää olisi kunniallinen, katumus, koska olisin väistynyt tehtävästäni, ja kiduttava varmuus siitä, että olisin täydentänyt niiden turmion, jotka olisin voinut pelastaa!

Clairen katse painui alas. Nyt saattoi luulla hänen uneksivan ääneensä ja yksinään.

— Kaikkea tätä, hyvä ystävä, — jatkoi hän — olisitte te tullut ajatelleeksi, jos todella olisitte rakastanut minua. Te tunsitte mieltymystä, halua ja ehkä kyllin voimakasta liikutustakin rohjetaksenne ylittää sopivaisuuden rajat; mutta se ei ole rakkautta! Rakkaus on aivan toista! Jos se luo onnea, se ei koskaan luo sitä itselleen, vaan ainoastaan toiselle. Se ei ota mitään, mutta antaa kaikki. Olen usein kuvitellut, että saattaisi rakastaa toista ihmistä melkeinpä häntä koskaan lähestymättä, ja ilman että hänellä olisi siitä aavistustakaan. Kuka tietää, eikö suuri salattu rakkaus ehkä olekin kaunein kukka, mikä milloinkaan on koristanut ihmisolentoa? Ja kuka myöskään tietää, kuinka välitöntä hurmiota sellainen uhraus saattaisi uhkua, jossa ei uhrata mitään muuta kuin uhraaja itse?

— Sallikaa minunkin puolestani huomauttaa, ettette sitten tekään koskaan ole rakastanut.

— Jos tosi rakkaus merkitsee kaiken tarmonsa ponnistamista antaakseen toiselle ainoastaan sellaista, mikä on hänelle parhaaksi — vaikka sitten karkoittaisi hänet mielestäänkin — luulen päinvastoin… olen varma siitä, että rakastan vieläkin…

— Vai niin! totesi hra Baslèvre kaiuttomalla äänellä. — Olisi pitänytkin aloittaa sillä tunnustuksella; kaikki muu oli tarpeetonta…

Ja vihdoin iskeytyi heidän ympärilleen hiljaisuus, joka näytti tahtovan viivyttää lausuttuja sanoja ja asettaa ne heti sellaisen matkan päähän, missä kaikki kirkastuu. Sillä kulloinkin kohdallaan ei asioita aina ymmärrä, ja hra Baslèvresta tuntui, kuin olisi kolkko kivilaatta uhannut murskata sen ihmeen, jonka selviämistä hän henkeänsä pidättäen odotti.

Hra Baslèvre vaikeni. Hiljaisuus lankesi taas, epämääräisillä mielteillä kuormitettuna, raskaana kahden ihmisen kärsimyksestä.

— Se takaisi minulle, että saan pitää ystävyyden… joka on käynyt minulle rakkaaksi.

Ja he nousivat seisomaan kuin yhteisestä sopimuksesta. Heidän sydäntensä näytelmän edessä oli koko muu todellisuus hälvennyt. Gustaven katoaminen oli ollut vain sopiva tilaisuus päästä itse pääasiaan. Mutta selittäydyttyään heillä ei enää ollut halua palata siihen.

— Suokaa anteeksi että lähden, sanoi hra Baslèvre suunsa kärjellä, — täytyy taas mennä ministeriöön.

Ja odottamatta Clairen vastausta hän lähti menemään eteiseen. Hän kulki nyt edellä. Claire tuli jäljessä ja huomasi hänen hartiansa. Ne olivat kumarat, kuin olisi muutamia vuosia lisää juuri pudonnut niille.

— Älkää toista kertaa pysytelkö niin kauan näkymättömänä, sanoi Claire ulko-ovelta.

— Koetan muistaa. En tullutkaan maininneeksi, että olen ollut sairaana kaksi viime viikkoa.

Hra Baslèvre meni äkkiä hieman hämilleen, kun nämä nimet näin rinnastettiin.

— Parisista matkustaa joka päivä niin paljon ihmisiä, mutisi hän. —
Hyvästi.

— Luulen, että kun on paljon kärsinyt, kieltäytyminenkin voi muodostua onneksi.

Sitten hra Baslèvre meni alas ja palasi jalan ministeriöön. Kulkiessaan hän ei huomannut maata eikä taivasta, ei vastaantulevia eikä omaa suruaankaan. Hän ei myöskään ajatellut noita kasvoja eikä vielä tiennyt, näkisikö niitä enää vai koettaisiko unohtaa ne. Eräänä hetkenä hän vain tunsi, että hänen ylleen laskeutui kuolemaa muistuttava rauha, mutta suloinen kuin uuden elämän alku. Ja eräänä toisena hetkenä, mutta ainoastaan yhtenä, hän myös käsitti, että mieluummin kuin olemaan enää milloinkaan lähestymättä Clairea hän suostuisi vaikka vaikenemaankin…

KOLMAS OSA

Tämän keskustelun jälkeen hra Baslèvren sielu ensin näytti lakkaavan elämästä. Sitten, tietoisena siitä kuilusta, mikä hänet erotti Clairesta, hän ei edes kysynyt itseltään enää:

Tuona kuiluna olivat kai ne ainoat lauseet, jotka hra Baslèvre luuli muistavansa. »Ette te minua rakasta», oli Claire sanonut, »te olette vain kuvitellut minua rakastavanne.» Ja väitteeseensä: »Te ette ole rakastanut koskaan», hän oli lisännyt: »Olen varma siitä, että rakastan vieläkin!»

Siitä oli hra Baslèvrekin varma; mutta päästyään siihen hänen ajatuksensa pysähtyivät ja kaikki äänet hänen sisässään vaikenivat.

Ulkonaisesti hän eli kuten ennenkin: kävi kerhossaan ja virastossaan tai istui ikkunassaan puistikkoa katsellen. Mutta suuri muutos oli kuitenkin tapahtunut. Hänelle lausutut sanat eivät näyttäneet saavuttavan häntä enää. Häntä väsytti toimia. Virkansa hoitaminen rasitti häntä. Kaiken kaikkiaan hänen myllerretty elämänsä koetti turhaan päästä edes näennäiseenkään tasapainoon. Hän oli joutunut samanlaiseen sekavaan tilaan kuin vesi, joka huljutuksen jälkeen vielä pyörii. Mutta aika kuluu ja, sakan laskeutuessa pohjaan ja jättäessä astian reunat sameiksi, vesi selviää ja asettuu taas kirkkaana nesteenä kuvastamaan taivaan valoa.

Tuollaista horrosta ei voinut jatkua. Kun herääminen alkoi, tapahtui se, jotta hra Baslèvre astuisi tien päähän saakka. Hän uskalsi viimeinkin huomata esteen itsensä ja Clairen välillä. Ja se este oli Clairen puoliso, jonka tähän asti saattoi sanoa olleen pois suljettuna koko näytelmästä. Hän oli näyttäytynyt vain kaukaa ja ikäänkuin ohimennen. Mutta nyt hän yht'äkkiä tuli väliin. Oli mahdotonta olla ottamatta huomioon, että Claire rakasti häntä yhä. Mahdotonta oli myös koskea häneen, sillä hänen kauttansa olisi koskenut Claireenkin. Hän olisi ollut olemassa hävinneenä ja murhattunakin. Ihmisen voi tuhota, mutta ei niitä mielikuvia, joiden välityksellä hän hallitsee. Ja tämän odottamattoman huomion edessä hra Baslèvre ei olisi voinut sanoa, tunsiko hän hämmästystä vai vihaa: mutta tuntematon tuska kidutti häntä, ja se tuska oli mustasukkaisuus.

Kaikista intohimoista mustasukkaisuus helpoimmin piilottautuu tietoisuudelta. Sen varmimmatkaan uhrit eivät usein tiedä siitä mitään, niin salaa se tulee. Vihatessaan täst'edes Gustavea hra Baslèvrella ei ollut aavistustakaan vihansa oikeasta syystä. Hän luuli vain olevansa suuttunut jonkun haaveellisen petoksen johdosta, jonka uhriksi Claire oli joutunut.

Claire tiesi kaikki miehestään ja tuomitsi hänet. Hän tiesi, ettei hän luultavasti koskaan ollut mitään kirjoittanut, että tulolähteet olivat epäiltäviä, elleivät pahempiakin, ja saattoiko hän olla varma edes uskollisuudestakaan? Kumminkin hän miehensä vuoksi oli päättänyt tulla hakemaan hra Baslèvrea: mies oli koko ajan hänen tekojensa tarkoituksena. »Minulla on ainoastaan yksi ajatus ja yksi kärsimys», oli hän sanonut heidän viime hyvästikseen. Sellaisen sokeuden edessä hra Baslèvre tunsi kapinanhengen kuohuttavan mieltään. Koko sydämestään hän olisi tahtonut poistaa hämärät ja suojella Clairea yhtä ansaitsemattomalta kuin varmalta häpeälliseltä kohtelulta. Mutta saattoiko hän?… Clairehan rakasti Gustavea!…

Kaikenlaiset sameat ajatukset kalvoivat häntä. Missä he olivat tutustuneet toisiinsa? Olivatko Gustaven tunteet Clairea kohtaan koskaan olleet muuta kuin päähänpisto? Ehkä hän olikin nainut Clairen vain tavoitellakseen myötäjäisiä rahapulaansa!

Hra Baslèvre muisteli myös Gustaven nuoruutta, jossa kaikki jo oli onnistunut ilman hänen ansiotaan. Ah, minkätähden hän oli alusta asti ollut rikas ja onnellinen ja saanut pitää vanhempansakin? Minkätähden elämä aina suo samoille kaikki antimensa?

Täten hra Baslèvren tuska kävi vähitellen yhä ankarammaksi, katkeroittuen Clairelle tuntemattomistakin ajoista. Hän sekoitti siihen kaikenkaltaista alhaista ja hyödytöntä kateutta, josta hän kyllä oli tietoinen, mutta jota hän ei jaksanut välttää. Siitä hänen rakkautensa himmeni. Hän lentää räpytteli kuin huoneeseen eksynyt yölintu piinaksi muuttuneen menneisyyden ja huolestuttavan tulevaisuuden välillä, Kaikki hämärtyi. Kuolema olisi ollut niin suloinen!

Mutta tällaista ahdistuksen aikaa ei voi kestää kauan. Ennen neljääkymmentäkahdeksaa tuntia, sanotun keskustelun jälkeen uusi käänne jo toikin vapautuksen.

Oli ilta. Kotiin tultuaan hra Baslèvre istui taas ikkunassaan. Puistikko alhaalla hälisi vielä, ja auringonsäteitäkin väijyili yhä matalissa kaarikäytävissä. Kadusta nousi tympeää hajua, ja saattoi sanoa, että samoin kuin torin katselija se itsekin oli käynyt vanhaksi ja raihnaiseksi, ilmaisematta kuitenkaan mitään raunioiden suuruutta.

Yht'äkkiä häikäisevän selvä varmuus, että Gustave palaisi, valtasi hra Baslèvren mielen. Ja ajatellessaan tätä paluuta sekä Clairen anteeksiantoa toinenkin asia selvisi hänelle. Siihen asti hän vielä oli voinut kysyä itseltään. »Näenkö hänet jälleen?» Mutta nyt ja niin sanoaksemme hänen ulkopuolellaan muodostui päätös, ettei hän olisi sen tapauksen todistajana. Kirja oli suljettava ja hävitettävä!

Seurasi lamauttava väsymys. Nyt, kun kaikki oli lopussa, hänen mieleensä muistuivat ne monet vuodet, joina hän ei ollut tuntenut mitään kiusaa elämästään ullakkokamarissa ja ilman ystäviä. Ja ainoastaan sattuman vuoksi, joka yhtä hyvin olisi voinut olla tapahtumatta, tämä aika ei enää koskaan palaisi, vaan hän jäisi tielle paljaaksi riisuttuna ja värisevänä, viheliäisine sieluineen… Jospa hän edes olisi voinut unohtaa! Eihän hän enää hetkeäkään ollut halunnut Clairea! Sillä voihan rakastaa tyhjyydessäkin ja siinä tiedossa, että on ainiaaksi karkoitettu!…

Alhaalla päivä sammui pois, upoten kolkkona samaan surumielisyyteen kuin hra Baslèvrekin. Vahdin käskiessä ihmiset poistuivat puistikosta. Katukäytävällä kompuroi ontuva nainen… Andréa… Tosiaankin, mahtoiko neiti Fouille vielä olla matkallaan? Kuinka oikein hän olikaan tehnyt, kun oli lähtenyt matkalle! Ja eikö hänen itsensä pitäisi seurata neidin esimerkkiä ja myös tehdä pieni matka?

Ah! karkoitettuaan viimein Gustaven kuvan mielestään hän vasta oikein huomasikin, kuinka vähän hän itse asiassa oli tottunut siihen ajatukseen, ettei enää kuulunut Clairen elämään. Hän oli mukautunut Gustaven suhteen, mutta ei voinut tyytyä osaansa Claireen nähden. Hän tahtoi Clairen tulevan onnelliseksi, mutta millä tavalla? Sillä ilman Gustavea…

Hermostunut naurahdus katkaisi jyrkästi loppupäätelmän. Se, mitä hän oli tullut ajatelleeksi, oli niin kaukana kaikesta mahdollisuudesta, että hän pelkäsi sellaista hourailla.

»Minä tulen hulluksi! Mutta huomenna minä teen kuten neiti Fouille… juuri niin minä teen… Huomenna minä matkustan pois, ollakseni varma siitä, etten enää mene sinne!…»

Ja palattuaan pöytänsä ääreen hän vajosi eräänlaiseen tylsyyteen. Hän olisi tahtonut itkeä niin paljoja turhia kärsimyksiään, sillä ei hänen rakkauden uhrauksensakaan olisi omiansa rakentamaan onnea. Mutta hän tunsi myös sellaista rauhoittumista, joka seuraa vaikeita päätöksiä. Ja hän ihmetteli, alkaisiko tällaisesta epätoivosta sittenkin uusi, korkeampi elämä, jossa kaikki mennyt unohtuisi, vaikka hänen ajatuksensa siinä vielä nyt viipyivätkin.

Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, hra Baslèvre ylös noustessaan käsitti, että hänen eilinen päätöksensä oli lopullinen. Hän ei enää menisi Boulevard Blanquille, mutta sitäpaitsi hän, välttääkseen vaarallista kiusausta, poistuisi Parisista jo samana iltana.

Tirehtööri on samalla kertaa sekä paljon vapaampi että paljon sidotumpi kuin viimeisin kirjureista. Hänellä on vain yksi ainoa keino saada lomaa heti: sairaus, joko todellinen tai keksitty. Hra Baslèvre meni siis lähimpään puhelinkojuun ja pyysi tohtori Michonin numeroa.

Oli olemassa tuhat mahdollisuutta yhtä vastaan, ettei Michonia olisi langan päässä, mutta hän sattuikin olemaan.

— Hitto vieköön! Joku virka-asia siis… Mutta ettekö tiedä, että nyt on sunnuntai?

— Aioinkin juuri ilmoittaa ministerille, että vaaditte minulle parin viikon virkavapautta nyt heti. Kai te sitten tarvittaessa kirjoitatte asianomaisen paperinkin, mutta olen varma siitä, että kun mainitsen teidän nimenne, hän ei muuta pyydäkään.

Ei ole mitään sen ilmeettömämpää kuin ääni puhelimessa levottomuus, jos siinä sellaista on, jää koneeseen. Kuuntelijalta puuttuu kasvojen ja eleiden suoma oikea valaistus.

Linjan toisessa päässä oli nyt putkan seinään nojaava mies, joka hätääntyi siitä, että luuli jonkun ylitsepääsemättömän esteen ilmestyneen hänen ja onnen väliin, ja toisessa taas filosofisen tyyni henkilö, joka, istuen mukavasti nojatuolissa, halusi jutella sunnuntaisessa joutilaisuudessaan. Mutta sanat kiitivät lankaa pitkin virallisina ja värittöminä.

— Mitä tautia minun on oltava teissä hoitavinani; missä on vian sanottava olevan, jos kysytään vointianne: vatsassa, sydämessä vai rakossa?

— Helppo sanoa! Jo äskeisen sairautenne johdosta asianomaiset pommittivat minua kaikenlaisilla kysymyksillä, joihin minun oli vastattava mitä sattui, sillä — teitä siitä moittimatta — te ette ollut kutsunut minua.

— Ihmettelen, ovatko kaikki minulle lähettämänne todistukset alaisistani virkamiehistä laaditut samalla tavalla…

— Rauhoittukaa, en koskaan suostu vilppiin muiden kuin tirehtöörin itsensä suhteen. Oletteko edes päättänyt, minne aiotte lähteä?

— Enkö olekin hyväntahtoinen? Velvoitan teidät tuntemattoman sairauden vuoksi tekemään parannusmatkan kylpylään, josta minulla ei myöskään ole aavistusta.

— Joko olette kysynyt kaikki kysyttävänne? — sanoi hra Baslèvre jyrkästi.

Pieni kolahdus: hra Baslèvre laski kuulotorven koukkuunsa. Hän poistui. Hän olisi halunnut pudistaa olkapäitään, kuin olisi niille langennut kellarikosteutta Michonin kuulustelusta. Saattaisivathan toiset puhua tosissaan kaikkea sitä, minkä tämä oli sanonut leikillään! Kaksi äkillistä ja aivan perättäistä sairastapausta ei voinut olla herättämättä epäluuloja viraston henkilökunnassa, joka hänen suhteensa oli tottunut niin ankaraan täsmällisyyteen. Kuinka uteliaasti kysyttäisiinkään sihteeriltä: »Mikä häntä vaivaa? Menikö hän pitkäksikin aikaa?…» Ja sihteeri vastaisi: »Hän meni hoitamaan itseään, mutta kieltäytyy ilmoittamasta sairauttaan…»

Sitten kysyttäisiin: »Minne hän siis meni?» Ja sihteeri pudistaisi taas päätään: »En tiedä…»

Eikä hra Baslèvre tiennyt sitä vielä itsekään. Mutta päätettyään matkustaa jo samana iltana hänen olisi pitänyt tietää… Ei auttanut muu kuin kävellä ja odottaa, kellua kuin atomi Parisin valtameressä tietymättömien voimien kuljettamana ja herätä vasta lähdön hetkellä… Mutta vieläkin: miltä asemalta lähtisi ja minne?

Ja astuskellen umpimähkään hra Baslèvre koetti keksiä, minne pakenisi yksinäisyyttään. Kylpylaitokset eivät vielä olleet auki. Maalla kuolisi ikävään. Äkkiä eräs nimi juolahti hänen mieleensä: Limoges… Miks'ei? Kolmeenkymmeneen vuoteen hän ei ollut saanut siellä käydyksi, mutta kaikki oli nyt muuttunut; menneisyyskin tuntui suloiselta. Vasta jälkeenpäin huomaa asioiden oikean arvon: ennen niihin suhtautui välinpitämättömästi, mutta nyt hakee lohtua niiden muistelemisesta.

Hän kuvitteli, kuinka hän saapuisi sinne päivän koittaessa, asettuisi hotelliin asumaan ja tuntisi talot, mutta ei vastaantulijoita. Ajatuksiinsa vaipuneena hän ei ollut huomannut, miten hän oli kulkenut katua kadun jälkeen, ollen jo toisessa osassa Parisia, kun eräs ääni hänen viereltään sai hauet säpsähtämään.

— Hyvä herra, ostakaa kukkia naisellenne!… Ne tuoksuvat hyvältä ja tuottavat onnea.

Hän oli pienenläntä vanhus sininen esiliina edessään, vasta ajeltu ja saivartelevan siisti. Hän puhui kohteliaalla äänellä, joka ilmaisi enemmän halua palvella kuin pyytää almua.

— Ehkä tämä miellyttää teitä paremmin?… Katsokaapas… kappale kauneinta kevättä! Ostakaa pois, hän tulee niin iloiseksi! Sillä kyllä minä herran tunnen. Ettekös te joka arkipäivä puolenpäivän aikaan kuljekin Grenellen katua? Ja aina teillä näyttää olevan niin kiire! Arvaa heti, että olette menossa tapaamaan häntä!

— Oi! Teidän iällänne tai minun, se on aivan yhdentekevää. Ettekö tiedä, että vanhat aina rakastavat kiihkeimmin?

— Tänään herra on kaksinkertaisesti tervetullut, jatkoi vanhus vielä kukkaroaan kopeloiden.

— Kuka sen on sanonut, että minua odotetaankaan? sutkautti hra
Baslèvre, torjuen takaisintarjotun rahan.

Tietämättä mitä kukilla tehdä hra Baslèvre piti niitä kömpelösti kädessään ja jatkoi miettiväisenä matkaansa. Mitä hän olikaan ajatellut, ennenkuin vanhus hänet keskeytti? Lystikäs ukko! Ja väitti, että vanhat rakastavat kiihkeimmin? »Jos rakastaisitte minua todella…» oli Claire sanonut.

Heiluttaen kielokimppua kuin valmistuakseen heittämään sen pois hra
Baslèvre teki suuren väsyneen eleen:

Ja juuri sitä vartenhan hän aikoikin hävitä! Ei hän enää olisi vastuksena! Mutta tuleeko Claire siitä sen onnellisemmaksi? Ja Gustaven palaamisen ajatus ahdisti taas hänen sydäntään. Hän ei enää ajatellut ainoastaan anteeksiantoa, vaan myöskin uudestaan aloitettavaa elämää, kun Gustave olisi ilman paikkaa ja täydellinen toimettomuus yhä kartuttaisi eripuraisuuden syitä. Tähän asti Clairen tuska oli ollut »sanomaton», mutta millaiseksi se nyt kasvaisikaan? Jospa edes olisi ollut mahdollista…

Hra Baslèvre kalpeni. Se oli mahdollista, sillä romahduksen lieventämiseksi riittäisi epäilemättä, että hän, Baslèvre, kävisi Beaux-Arts'issa… Valo näyttäytyi siis vihdoinkin, uhrautuvaisuuden suuri valo! Mutta ensimmäistä loistetta on vaikea kestää. Ihminen sulkee silmänsä toivoen, ettei valoa enää näkyisi, kun hän ne avaa.

— Mitä ihmettä! Olenko unohtamaisillani, että jo tänä iltana olen kaukana täältä?…

Samassa hän katsoi ympärilleen ja hämmästyi, luullen joutuneensa näköhäiriön valtaan. Huolimatta siitä, että hän mielialansa mukaisesti oli koettamalla koettanut irroittautua niistä paikoista, jotka liittyivät hänen rakkauteensa, hän vaistojensa ajamana taas oli niitä lähestymässä. Hän kulki Gobelinien puistokatua. Vielä muutama askel ja hän näkisi jälleen sen talon! Muutama lisää ja hän näkisi kasvotkin, jos tahtoisi!… Mutta kenenkä tahdosta kohtalo koskaan välittää?… Liekö ollut unta vai totta, mutta tuossa kasvot jo olivatkin. Hra Baslèvre oli luhistua maahan sellaisesta ilosta, pysähtyi kuin katuun naulautuen ja jäi katsomaan Claireen, joka tuli häntä kohti.

Hän lähestyi epäröimättä ja ojennetuin käsin. Harson takaa pilkisti hymy, kirkas kuin auringonsäde.

Hra Baslèvre ei vastannut; hän ei vielä voinut muuta kuin tuijottaa
Claireen. Claire jatkoi:

— Lähdettekö saattamaan minua vai tahdotteko mieluummin, että käännyn takaisin?

Hänen puheensa sotkeutui. Mitä sanoa, kun Clairen jälleennäkeminen riitti tekemään tyhjäksi koko hänen matkasuunnitelmansa, ja hän varmasti tunsi, että mieluummin kuin kadottaisi kasvot hän pysyisi antamassaan vaikenemisen lupauksessa?

Sanalla sanoen, täydensi hän ajatustaan, — oli sunnuntai ja aikani kuluksi, ymmärrättehän!…

— Niin minäkin, vastasi Claire. — Ei vieläkään ole tullut mitään tietoa…

He lähtivät joutilaasti kävelemään, ja askeleet johtivat heidät hitaasti Panthéoniin päin.

Huomattuaan, että hänellä yhä oli kielokimppu kädessään, hra Baslèvre ojensi sen Clairelle lyhyen hiljaisuuden jälkeen.

— Kappale kevättä, sanoi hän lempeästi. — Niin ainakin eräs vanhus, jolta ne ostin, nimitti näitä kieloja.

Heidän tultuaan Port-Royalin risteykseen hra Baslèvre huomasi tyhjän penkin ja sanoi:

Claire nyökkäsi suostuvansa. He istuutuivat ja siinä istuessaan he näyttivät avioparilta, joka hengähti matkan varrella. Niin kohtalo ivasi näitä kahta sunnuntaikävelijää.

Claire teki pikaisen liikkeen kuin pysäyttääkseen hänet, mutta hra
Baslèvre pudisti päätään:

Hän kokosi ajatuksiaan ja teki omituisen huomion. Poistuttuaan viimeksi Clairen luota hän oli koko ajan harhaillut sekavien mielteiden sokkeloissa; mutta nyt hänet taas nähdessään hän havaitsi vaivansa turhiksi. Hänestä tuntui myös, että se, mitä hän aikoi Clairelle sanoa, oli jonkun sisäisen voiman selvästi määräämää, ja hän jatkoi:

— Tahtoisin kysyä teiltä ylitä asiaa… vain yhtä ainoaa… Häntäkö te rakastatte?

Claire teki taas liikkeen pysäyttääkseen hänet, ja taas hra Baslèvre pudisti päätään, puhuen melkein kuulumattomalla äänellä:

— Toistan vielä: älkää pelätkö. Kysyin vain, etten erehtyisi olosuhteista… teihin kahteen nähden.

Clairen kasvot kävivät levottomiksi. Hän varjosti niitä kukkakimpulla, ollen hengittävinään kukkien tuoksua. Mutta jos hra Baslèvre ei olisi ollut niin liikutettu, hän ehkä olisi huomannut, että Clairen huulet harson läpi koskettivat kieloja.

— Tiedättehän, ystäväiseni, etten voi mitään muuttaa, en nykyisyydessä enkä menneisyydessä.

— Ajatelkaa, että sen jälkeen kuin viimeksi olin teillä, sain halun käydä Limoges'issa.

— Niin, sanoi hra Baslèvre, — me kuvittelemme, että menneisyys on mitätöntä tavaraa, ja joka päivä pudotamme sitä palasen taaksemme, viitsimättä edes kääntää päätämme.

Hra Baslèvre loi Claireen hämmästyneen katseen, ihmeissään siitä, mitä kuuli. Clairekiu katsoi häneen.

— Voi hyvä ystävä, puhui Claire puoliääneen, — onko siis minun lohdutettava teitä? Minusta on aina tuntunut, että menneisyys on meissä itsessämme. Eikä se milloinkaan ole muuta kuin niitä me tahdomme sen olevan. Niinpä te joskus tulevaisuudessa muistatte, että me eräänä sunnuntaina olimme yhdessä, ja että te parilla kolmella sanalla satutitte minua sydämeen saakka. Ja ennen muuta pitäkää mielessänne, etten pyydä enkä odota mitään… jollen ehkä että kävisitte katsomassa.

— Pelkään, sammalsi hän, — että arvioitte minut paremmaksi kuin olenkaan.

— Vaietkaa, vastasi Claire, — se, mitä lisäisitte, pilaisi tämän levähdyksemme.

— Muuten, kun nyt tiedän, että pian tulette käymään, en enää tahdo viipyä.

Hra Baslèvre olisi ensin halunnut pidättää häntä, mutta sitten hänestä tuntui paremmalta jäädä siihen salaperäiseen tunnelmaan, joka hänet oli vallannut.

— En myöskään pyydä teitä enää saattamaan minua, jatkoi Claire, — olenkin jo melkein määräni päässä.

Hra Baslèvre antoi merkin, että oli ymmärtänyt, ja yhä penkillä istuen hän näki Clairen poistuvan. Hän vajosi sulon ja väsymyksen huumaukseen. Hän tunsi myös merkillistä halua: tietämättä miten, hän olisi tahtonut näkymättömänä ja saapuvilla olevana kuin joku jumala rakentaa Clairelle jonkun suuren onnen.

Seurasi sanoinkuvaamaton aika: kolme päivää lepoa ja kukkeaa mielenriemua, päivää sellaista, joiden kuluessa kysyy itseltään: »Millä korvaisin ne?» Viikkokauden kestäneen sisäisen kidutuksen jälkeen hra Baslèvre oli vapaa kuvittelemaan, että hänet yht'äkkiä oli siirretty vihreälle niitylle, jolla ei kuulunut muuta ääntä kuin liitelevien lintujen laulua ja juoksevan veden lorinaa. Hänestä tuntui, että tarvitsi vain määrätyllä tavalla levittää käsivartensa, niin voisi itsekin lentää korkealle taivaalle. Maailma oli muuttunut, sillä hän näki sen toisenlaisten ajatusten läpi; hänen sydämensä vuoti yli laitojen kuin täytetty malja, ja hän oli onnellinen.

Pieni pudistus riitti irroittamaan harkosta kuonan ja paljastamaan puhtaan metallin.

Penkillä Clairen vieressä oli itseuhraus äkkiä osoittautunut hra Baslèvrelle korkean lemmen mahdolliseksi ilmaisumuodoksi. Siitä lähtien hänen silmänsä, jotka siihen asti olivat olleet pyyteiden sulkemat, olivat alkaneet aueta. Hän ei ollut lakannut rakastamasta, mutta hän rakasti nyt toisella tavalla, sellaisella ylenpalttisuudella, lämmöllä ja lempeydellä, jota intohimo — hän huomasi sen — ei voi saavuttaa. Koska hän ei enää tahtonut muuta kuin Clairen parasta, hän aivan odottamattaan löysi omankin onnensa.

Kolme päivää! niin vähän! Mutta mitä ajasta! Muiston rinnalla aika ei merkitse paljoakaan, ja usein hetken liikutus seuraa meitä kuolemaan saakka, monien vuosien haihtuessa jättämättä jälkeäkään… Kolme päivää, jotka keskittyivät käynteihin Clairen luona, pitkiin vierailuihin, joilla äänettömyys puhui enemmän kuin keskustelu, ja joilta hra Baslèvre aina palasi kuin lumottuna.

Ensimmäinen tapahtui heidän kohtaamispäivänsä iltana. Hra Baslèvre uudisti sen maanantaina ja vielä tiistainakin. Kaikilla oli sama tekosyy:

Kaikki nämä käynnit sujuivat myös aivan samalla tavalla. Kun tekosyy oli esitetty, Gustave unohtui. He juttelivat. Ja koettaen ulkonaisesti välttää olosuhteiden oikeuttamaakin tuttavallisuutta he eivät ehkä milloinkaan olleet lausuneet ajatuksiaan peitetymmin; mutta siitä huolimatta he eivät koskaan ennen olleet paremmin oivaltaneet toistensa mielenliikkeitä. Määrätyllä syvyyden asteella tunne rupeaa hehkumaan, ja silloin mitkä sanat tahansa ilmaisevat sen. Aivan samalla tavalla ruumiin verhoksi tarkoitettu vaate alkaa kovassa tuulessa hulmuta ja paljastaa peitettävänsä.

— Tänään on kovin painostava ilma. Minusta ei pitkään aikaan ole tuntunut niin rasittavalta kävellä kuin tänään.

Ja äänenpainosta Claire arvasi, että hra Baslèvre oli masennuksissa ja tahtoi pyytää tukea. Sisäinen valo kirkasti Clairen kasvot, ja hän vastasi:

— Minäkin olen niin harhaillut täällä huoneistossa. En tiedä minkätähden yksinäisyyden tunne joinakin hetkinä käy niin tuskalliseksi, haihtuakseen sitten taas aivan yht'äkkiä…

— Minusta teidän asuntonne ei koskaan ole näyttänyt niin omalta itseltään kuin nyt. Tosin täällä ei enää ole kukkia, mutta kaikki ilmaisee järjestystä, melkeinpä hartautta.

Ja epäilemättä hän sillä tahtoi kysyä: »Mihin olette pannut minun kieloni? Tahtoisin saada varmuuden siitä, että ne ovat lähellänne…» Mihin kasvot vastasivat mitään vastaamatta:

Mutta ei toimita kiintyä ulkonaisiin seikkoihin, sillä — sanon sen vielä kerran — pääasia oli se jatkuva syvä sisäinen työ, joka vähitellen muokkasi uudeksi hra Baslèvren mielen, tehden sen alttiiksi vain rakastetun ilolle. Sille asteelle päästäkseen hänen ei muuten tarvinnutkaan paljon ponnistella eikä itseänsä vakuutella. Clairen hymyn joskus näyttäytyessä hän helposti tunsi, kuinka ihanaa olisi, jos saisi sen viipymään. Eikö siis Clairesta luopuminen ollutkin varma keino hänen omistamisekseen asettumalla syrjäisesti onnea tuottavaksi tekijäksi hänen elämäänsä. Mutta minkälaista onnea? Tietysti sellaista kuin hän itse valitsisi. Oli siis vaikka poljettava omaa sydäntään ja autettava sitä toista… jos hän palaisi? Sitäkin!… Toistaiseksi kuitenkin tällainen sankarillisuus tuntui helpolta, sillä Gustave oli vielä kaukana.

Kuului todellisen rakkauden ihmeeseen, että hra Baslèvre jo rupesi pitämään kuin omanaan tätä aikaa, jona hän ilmeisesti auttoi Clairea kestämään tietojen odotuksen Gustavesta. Levon ja toivon päivät uudistuivat. Niitä kohtaa aina silloin tällöin matkansa varrella, näitä hajanaisia kukkia, joita tarkkaamaton kohtalo pudottaa kukkuraisesta koristaan. Mutta kuka voi kehua poimivansa niistä kokonaista kimppua?

Keskiviikkona hra Baslèvre taas valmistautui lähtemään Boulevard
Blanquille, mutta saikin silloin putkipostikortin, joka ilmoitti
Gustaven palanneen. Riemuisa uni oli päättynyt ja todellisuus astui
näyttämölle.

Sinistä lehtistä pidellen, joka keveydestään huolimatta sisälsi kolmen ihmisen tulevaisuuden, hra Baslèvre luki yhä uudestaan siihen kirjoitetun ainoan lauseen:

Sitten tuima tuska pakotti hänet sulkemaan silmänsä, ikäänkuin estääkseen häntä näkemästä, mitä vielä tapahtuisi. Hän mutisi masentuneena:

Mutta vaikk'ei hän enää saisikaan nähdä kasvoja, eikö hänen kumminkin pitänyt täyttää lupauksensa ja avata sille toiselle taas viraston ovet? Ah! oliko se tosiaankin tehtävä? Myrskytuuli hajoitti nyt uhrauksen haaveet, ja raaka onnettomuus paljastui kylmänä ja kouraantuntuvana. Ennen oli täytynyt kuvitella sitä mielessään voidakseen siitä kärsiä; se oli ollut pelkkä teoreettinen vaara, ja kuinka vaivattomasti sen olikaan luullut torjuvansa! Mutta nyt, kun se oli silmien edessä, kaikki himmeni; hyljätyn rakkauden tuska ainoastaan jäi.

Samalla hän koetti kuvitella anteeksiantoa seurannutta hymyä, joka oli mahtanut olla enemmän tuskallinen kuin onnellinen. Ja kenelle se tästä lähtien osoitettaisiin, ystävälle, joka oli luvannut pitää sen hengissä, vai palanneelle uskottomalle?

— Eräs kiireellinen asia, — sanoi sihteeri, joka äänettömästi oli astunut huoneeseen ja laski asiapaperin hra Baslèvren eteen. — Onko herra tirehtööri taas sairas?

Hän tarttui hajamielisen näköisenä paperiin ja levitti sen. Sihteeri jatkoi:

— Olisin myös pyytänyt herra tirehtööriltä lupaa saada poistua hiukan aikaisemmin tänä iltana. Vaimoni, joka jonkun aikaa on ollut matkoilla, palaa kotiin…

Hra Baslèvre, joka ennen oli teeskennellyt välinpitämättömyyttä alaistensa perheseikkojen suhteen, kohautti vain olkapäitään ja sanoi:

— Olenko sanonut, ettette saa mennä? tiuskaisi hra Baslèvre. — Kyllä täällä tarvittaessa tullaan toimeen ilman meitä molempiakin. Emme kumpikaan ole niin välttämättömiä.

Turha yritys. Kiireellisten virka-asiainkin takaa ilmestyi taas tuo tuttu hymy, huolimatta sen toisen paluusta. Epätoivoissaan hra Baslèvre rupesi miettimään. Kuinka ihminen saattoikaan näin takertua! Minkätähden sillä perusteella, että hän oli saanut päähänsä käydä Beaux-Arts'issa, otaksua, että Clairen onni riippui tästä käynnistä? Gustaven paluu ministeriöön ei turvaisi pariskuntaa uusilta seikkailuilta. Mitään pelastusta ei siis ollut näköpiirissä, ja vapaaehtoinen uhri, Claire, kärsisi itsepäisesti yhä edelleen. Ja jos hänkin vielä uhraisi itsensä, olisi siitä seurauksena vain lisää kärsimystä kummallakin puolella, hyödytöntä kuin olemassaolo ja millään puolustamatonta, sillä sen olisi voinut välttää.

Ajatuksissaan ja koneellisesti hra Baslèvre laski käsistään kauppaministerin kirjeen vapaiden taiteiden ministerille. Eräällä paperilapulla hän huomasi nimen »herra Rabault, vapaiden taiteiden ministeriön 3:s osasto», ja nyt hänestä tuntui, kuin olisi joku päättäväinen ahdistaja tarttunut häneen kauluksesta ja käännyttänyt hänet samaa tietä takaisin…

Todellakin, asia koski läheltä juuri hra Rabaultia, mutta virallisesti oli vastattu jyrkästi kieltäen.

Rabault… hyvä tilaisuus saada Gustavelle armoa peräytymällä viraston kieltävästä vastauksesta, mikä ei ollutkaan vaikeaa, kun kaikilla laeilla on toinenkin puolensa, yhtä laillinen kuin toinen, joten niitä mainiosti voi kiertää.

Ristiriita syttyi taas uudestaan, hra Baslèvren sieluparka joutui vielä kerran öisen kamppailun riitakappaleeksi. Sitten salama yht'äkkiä repi pilven. Hullu, kolminkertaisesti hullu! jolle enää oli jäljellä vain hymy, ja hän epäröi, koettaisiko säilyttää sen! Kun on tultu niin pitkälle, valitaanko silloin keinoja tai punnitaanko tuloksia? Ja mitä teki, että se toinenkin niistä hyötyisi, kunhan hänen oma rakkautensa sinänsä, vaikkakin halveksittuna, jäisi eloon ja kelpaisi suojaksi lemmitylle.

— Ilmoittakaa sihteerille, että menen mieskohtaisesti järjestämään asian, jonka hän minulle esitti.

— Luultavasti… saa nähdä… Niin tosiaankin! Siltä varalta, etten tulisi, sanokaa myös, että hän on vapaa, kuten pyysi… aivan vapaa!

Ja mennen ovelle hän hävisi, sanottuaan näin samaa — ivallinen kohtalon oikku muuten — kuin sinä aamuna, jolloin Gustave oli käynyt hänen luonaan ja koko tämä seikkailu alkoi. Kaikki muukin oli taas kuten alussa: sama tie kuljettavana ja sama määrä hänen matkallaan. Vain Michonia ei nyt ollut, mutta ehkä hra Baslèvre kohtaisi sen tuntemattoman, jonka tohtori oli ennustanut tulevan! Ja aika oli kulunut, oli tullut ilta aamun sijaan.

Oli taivaan purppuraan verhottu parisilais-ilta, joina kaupungin juhlallinen vihreys on kuin tulessa, kuumeinen ilma liikuttelee tomujaan ja kulkijaa painostavat samalla kertaa sekä koristeellisuuden loisto että ihmisten turha kiihko.

Puristaen kainalossaan salkkua, johon rinnakkain oli kätketty virallinen asiakirja — s.o. hänen entinen elämänsä — ja Clairen kirjekortti — ainoa ajatus, joka häntä nyt elävöitti — hra Baslèvre katseli penkkiä, jolla hän viime kerralla oli istunut Michonista erottuansa. »Missä on onnen kaupustelija?» oli hän silloin kysynyt itseltään. Senjälkeen kaupustelija kyllä oli kulkenut ohi, mutta päätään kääntämättä. Olisiko ehkä ollut parempi olla häntäkään huomaamatta?

Hra Baslèvre huokasi. Niin moni ihminen on läpi elämänsä etsinyt todellista intohimoa. Suuren rakkauden onnettomuudessakin on hitunen verratonta onnea. Ei, hra Baslèvre ei kääntyisi takaisin kärsimyksensä tieltä; eikä hän enää muuta nähnytkään kuin Clairen onnen, ja hän hehkui ainokaista halua rakentaa sen uudelleen. Vapaaehtoisen uhrauksen väsymys vaihtui äärettömän hellyyden sulotunteeksi ilman pienintäkään peräytymisen ajatusta. Kiusattuun mieleen lankesi hiljaisuus ja rauha. Saavuttuaan hra Rabaultin oven taakse hra Baslèvre sulkeutui tavanomaiseen läpitunkemattomuuteensa ja koputti…

Hetkisen epäröityään — juuri sen verran, että ehti tuntea hra Baslèvren — hra Rabault puolestaan nousi kohteliaasti seisomaan.

Ja heidän esiintymisestään olisi voinut luulla — hra Baslèvren pidellessä avattua asiakirjaa ja hra Rabaultin tarkkaavaisena kuunnellessa — ettei kumpainenkaan ajatellut muuta kuin tätä kiireellistä kysymystä, joka oli saattanut heidät viralliseen kosketukseen. Mutta osastopäällikön hiukan ivallisista eleistä ja hra Baslèvren innosta ei tämänlaatuisten keskustelujen tottunut todistaja olisi erehtynyt; kumpikaan ei antanut verukkeiden pettää itseään.

Nähtyäni teidän nimenne eräällä paperilapulla tämän yhteydessä — selitti hän — arvelin, että on hyvä kysyä teidän mieltänne, ennenkuin saatan toteutukseen sellaisenaan kyllä laillisesti perustellun kieltävän vastauksen. Minun mielestäni mikään ei estä tässä tekemästä poikkeusta tavallisesta säännöstä, mutta tietysti ainoastaan siinä tapauksessa, että te sitä tahtoisitte.

Hra Rabault ryhtyi lukemaan asiakirjaa eikä aluksi näyttänyt oikein muistavan, mistä oli kysymys. Sitten hän ojensi paperin takaisin.

— Oi, herra tirehtööri, mutisi hän, — voitte tehdä aivan niinkuin haluatte. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että joskus on pakotettu ilmoittamaan erinäisiä… yksityisiäkin seikkoja. Ja kun sen on tehnyt, saa käydä miten käy. Hallinnollisessa elämässä…

— Etuja ajetaan mieluimmin suullisesti, eikö niin? Kaikissa tapauksissa olen hyvin liikutettu… kovin liikutettu…

Oli hetkinen äänetöntä. Pettyneenä hra Baslèvre kysyi itseltään, miten taas päästä puheen alkuun, kun hra Rabault aivan itsestään tulikin hänen avukseen.

— Mikä hänen nimensä nyt olikaan?… Ai, Gros… Gustave Gros…
Tiedättekö, että hän on lähtenyt? Mikä helpotus!

— Tiedän kyllä, sanoi hra Baslèvre rauhallisella äänellä. — Mutta luulen myös, että hän hartaasti toivoisi saada tulla takaisin.

— On eräitä lieventäviä asianhaaroja, ryhtyi hra Baslèvre selittämään, sulkien salkkunsa, mutta näyttämättä silti aikovan vielä lähteä.

— Eräitä perheseikkoja. Ajattelin, että tutustuttuanne tilanteeseen voisitte ehkä…

Hän jäi odottamaan närkästynyttä keskeytystä, mutta kun ei sitä tullutkaan, hänen oli pakko jatkaa:

— Luuletteko, että jos hän ilmoittautuisi uudestaan?… Hänhän on ollut poissa vain yhden viikon, juuri niin kauan kuin loma kestää, jota hän tietystikään ei ota enää tänä vuonna. Onko viranhoito todellakin häiriytynyt sillä aikaa?

Hra Rabault pysyi itsepintaisesti vaiti. Varmana siitä, että hänen suunnitelmansa oli paljastettu, ja että hänen täytyi selittää asiansa loppuun saakka, hra Baslèvre kohautti olkapäitään ja lisäsi:

— Sanalla sanoen tekisitte minulle mieliksi, jos järjestäisitte jutun… jos se on mahdollista, tietysti.

— Hm! sanoi vihdoin hra Rabault armeliaasti ja hyvin ovelasti hymähtäen. — Kaiken voi aina järjestää, ja jos asia on teidän sydämellänne, niin…

— Se on siis sovittu. Minä ilmoitan päätöksenne asianomaiselle jo tänä iltana ja teille olen etukäteen kiitollinen, jos ette moiti häntä liikaa, sillä on tapauksia, jolloin nuhteet ovat vahingollisempia kuin se paha, mikä niillä tahdotaan korjata.

— Aivan niin, sanoi vielä hra Rabault. — Niillä ärsyttää vain omaa mieltään, ja sitten kohdistuu huono tuuli syyttömiinkin.

Ilmeisestikin hän koetti palata »asiaan». Äkkiä hra Baslèvre suuntasi terävän katseensa suoraan osastopäällikön silmiin.

— Olette väärillä jäljillä, sanoi hän kuivasti.— En lainkaan ole puuttunut asiaan siitä syystä, mistä te näytte luulevan.

— Oi, herra tirehtööri, — tahtoi hra Rabault nolostuneena korjata, — kuinka rohkenisinkaan…

Mutta tietäen kokemuksesta, ettei hallinnollisessa leikkisodassa mikään ole niin tehokasta kuin avoin hyökkäys, hra Baslèvre nousi seisomaan ja keskeytti hänet:

— Sanon teille, että erehdyksenne herättää minussa kaihoa; se muistuttaa minulle, etten enää ole teidän iässänne. Kullakin virka-asteella on omat viehätyksensä.

Hra Rabaultin halu ivata hävisi kerrassaan, sillä se tie uhkasi käydä vaaralliseksi.

Hyvillään siitä, että pääsi poistumaan uhatulta alueelta, hra Rabault poikkesi heti viitatulle syrjäpolulle:

— Pyydän teitä menettelemään aivan mielenne mukaan, keskeytti hän. — Kuten jo sanoin, jos minulla jolloinkin on jotain sydämelläni, olkaa varma siitä, hyvä herra tirehtööri, että seuraan silloin teidän esimerkkiänne ja kuljen suorinta tietä.

Ja lausumatta mitään muuta? kiitosta hra Baslèvre lähti menemään ovea kohti. Hämmästyen tällaista vivahdusta hra Rabault kiiruhti avaamaan.

— Kai huomenna… heti saatuansa kirjeeni, jossa ilmoitan hänelle suosiollisuudestanne.

He katsahtivat vielä toisiinsa salavihkaa. Molemmilla oli se tunne, että heistä oli täytynyt tulla toistensa vastustajat. Oli myös selvää, että, kaikki asianhaarat huomioonottaen, hra Rabault näki hra Baslèvren ystävyyden paremmaksi kuin ohimenevän huvin suhtautua häneen töykeästi. Hra Baslèvre taas nautti voitostaan ja virkavallastaan.

»Luulin asiaa vaikeammaksikin», ajatteli hra Baslèvre portaita laskeutuessaan.

Hän meni lähimpään postitoimistoon. Ajatus, että se toinen mahdollisesti lukisi, mitä hän kirjoittaisi, ahdisti häntä. Kauan epäröityään laati hän kirjekortilleen seuraavan sanamuodon:

»Hyvä ystävä, teidän miehenne odotetaan saapuvan Valois'n kadulle kuten tavallista. Parasta olisi mennä sinne jo huomenna. Teille molemmille.

Senjälkeen tuntui hänestä, että hänen elämänsä oli päättynyt. Aika levittäytyi hänen eteensä kuin valkoinen sivu, jolle hän ei tiennyt mitä panna. Uskomaton taakattomuus rasitti hänen hartioitaan. Ministeriö, hänen virastonsa ja hänen huoneensa, kaikki sekaantuivat sikin sokin suureksi välinpitämättömyydeksi.

Tietämättä mitä tehdä hän tuli Rivolin kadulle ja alkoi kävellä Louvren viertä.

Mutta hän ei ollut kulkenut kauankaan, kun eräs vastaantulija herätti hänet horroksestaan. Näkikö hän unta? Eikö tuo mustaan vaippaan ja ruskeaan hameeseen puettu nainen ollut…

Neiti Fouille — sillä hänhän se oli — hymyili sattumalle harsonsa takaa, mutta tuskin huomattavasti.

— Ette arvaakaan, mitä surua tuotitte minulle paetessanne sovittua kohtaustamme. Mutta lykkäys ei vielä ole menetystä, ja jo tänä iltana…

— Olen aina tyytyväinen… silloinkin, kun minun on riennettävä tunnille, kuten nyt.

Hra Baslèvre seisoi kuin naulattuna paikallaan ja katsoi hänen jälkeensä. Äkkiä pälkähti hänen päähänsä hullu ajatus, että Gustave ja neiti Fouille olivat sekä poistuneet että palanneet samana päivänä, ja että heidän molempien salaisuutensa ehkä saattoivat olla jossain tekemisissä keskenään…

Väristyksen aalto kulki kautta hänen ruumiinsa. Ah, hän tiesi jo, millä täyttää valkean sivun, sillä kaukaa, hyvin kaukaa sarasti kangastuksena — jos se vain oli totta — Clairen vapautus!…

III

Ei ole niinkään vaikeaa ratkaista jokin yhtälö kuin asettaa sellainen ratkaistavaksi. Rinnastaa Gustaven ja neiti Fouillen nimet oli totta tosiaan asetelma, jonkalaista harvoin tapaa. Mutta tämä päähänpisto jäi kuin jäikin pysyväiseksi ja valaisi tietä eteenpäin.

Siitä hetkestä lähtien, jolloin hän oli kohdannut neiti Fouillen, siihen saakka, kun hän meni tämän luokse vieraisille, hra Baslèvre — mitään tiedustelematta, mutta käyttäen ainoastaan ajatustaan — olikin jo päässyt puolitiehen ja arvannut kaiken oleellisen.

Eräs seikka, jolla näennäisesti ei ollut mitään yhteyttä hänen epäluulojensa kanssa, johti hänet lopullisesti oikeille raiteille. Aamulla hra Rabault kyseli puhelimitse herrasmies Gros'ta, jota ei ollutkaan kuulunut Valois'n kadulle. Gustave aikoi siis pysyä poissa ministeriöstä ja elää ainoastaan »kirjailemisellaan». Tämän jälkeen ei yhtälöstä puuttunut enää mitään. Oli vain kuljettava suoraan, ja tuntematon selviäisi aivan itsestään.

Niin hra Baslèvrelle kuin Clairellekin ei Gustaven en kirjailemista tietysti ollut olemassa. Se oli vain tyhjä veruke toisten, todellisten tulolähteiden peittämiseksi, joiden alkuperä huolestutti enemmän kuin niiden säännöttömyys. Mutta hyväksykäämme koetteeksi järjestelmä Gustave — neiti Fouille. Jos oli totta, että neiti Fouille auttoi rakastettuaan, riitti hänen apunsa enintään satunnaisten tarpeiden täytteeksi; minään säännöllisenä turvana sitä ei voinut pitää. Toiselta puolen taas oli joku ministeriöstä väittänyt, että Gustave pelasi sangen korkeita pelejä. Pelkkää arvelua! Olkoon, mutta väite sopi hyvästi yhteen Clairen maininnan kanssa, että rahan runsaus ja rahan puute välittömästi vuorottelivat. Olettakaamme siis, että Gustave on peluri ja tekee matkan rakastajattarensa, neiti Fouillen kanssa. Minne hän hänet silloin veisi, ellei sinne, missä pelaa paljon paremmin kuin Parisissa, s.o. Ostendeen tai Monacoon?

Täten näemme, että voidakseen päättää, kuuluivatko Gustave ja neiti Fouille yhteen, hra Baslèvren tarvitsi vain saada tietää, missä neiti Fouille oli käynyt. Tästä tiedosta riippuen matkojen yhtäpitäväisyys, kaiken epäilyksen ensimmäinen lähtökohta, joko antaisi varmuuden asiaan tai koko romaani haihtuisi ilmaan.

Mutta nämä olivat nyt ainoastaan hänen loppupäätelmänsä. Kuvata yksityiskohtaisesti hra Baslèvren välttämätöntä haparointia, seurata kaikkia hänen koettelemiaan ja taas hylkäämiään jälkiä, olisi turhaa, sillä lähteäkseen neiti Fouillen luo hän kaiken kaikkiaan oli tullut siihen ainoaan järkevään tulokseen, että päästäkseen epävarmuudestaan hänen oli taivutettava uusi ystävättärensä tuttavalliseen kertoiluun. Päälle päätteeksi nämä ankarat mietteet olivat ikäänkuin haihduttaneet hänen lopullisen päämääränsä. Olisi voinut luulla, ettei hra Baslèvre enää työskennellytkään Clairen hyväksi, vaan omaksi huvikseen. Hänen kasvonsakin olivat saaneet sellaisen iloisen innon ilmeen, ettei neiti Fouillekaan saattanut olla sitä huomaamatta. Sentähden tämä jo heti kynnykseltä huudahtikin hänelle tervehdykseksi:

— Kuinka tyytyväisen näköinen te olette! Oletteko ehkä saanut jonkun iloisen sanoman?

— Oi, en! Elpynyt näköni mahtaa johtua siitä, että vihdoinkin tapaan teidät jälleen.

— Sitä teettekin. Mutta astukaa toki peremmälle. Huoneethan te tunnette, kun olette käynyt täällä ennen… vähän vastoin tahtoanne.

Kahta minuuttia myöhemmin he asettuivat saliin kuten sinäkin aamuna, jota he juuri olivat muistelleet, sillä erotuksella vain, että hra Baslèvre ajattelemattaan istuutui siihen nojatuoliin, joka seisoi selin päivään, joten neiti Fouille, kai vastoin tahtoaan, joutui istumaan valoa vasten.

— Ette taida katua, aloitti hra Baslèvre, — että olette saattanut minut tähän tiedon temppeliin?

Samalla hän katsoi ikkunan ääressä seisovaan pöytään, joka oli täynnä oppikirjoja ja näytti, kuten neiti Fouillekin, odottavan jotakuta myöhästynyttä »pienokaista».

— Oikeastaan pitäisi minunkin tulla teidän kouluunne, jatkoi hra
Baslèvre. — Koko ajan tuolla ylhäällä asuessani olen ihaillut sen oppia.

— Lisätkäämme siis, sen enempää siihen koskematta, että te opetatte elämänviisautta vanhoille ihmisille, joilla on huolia — kuten joskus sattuu.

— Mitä vielä! Ilmeet eivät koskaan ole samoja kauan. Tekin näytätte matkanne jälkeen taas hyvin levänneeltä; oikein on hauska katsoa. Kävittekö kauniillakin seuduilla, ja olisiko ehkä tungettelevaa kysyä missä?

— Hyvä Jumala! sanoi hän, — olen ainakin nähnyt puita, kukkia ja peltoja, paljon sellaista, mitä täällä olen vailla.

— En sitäkään. Mutta siitä puhuen tulee vain pahoitelleeksi paluutaan; ei siis toimita…

— Sama se! Huomaankin olevani kovin utelias. Mutta minäkin aioin karata vuorostani ja ajattelinpa vielä lähteä teidän jälkiänne!…

— Ne eivät johtaisi teille sopivaan seutuun. Tekisitte väärin luottaessanne minun maantietooni.

Lauseet putoilivat ilmavina sana sanalta. Olisi voinut luulla, ettei vakavuudesta ollut tietoakaan, ja kumminkin molemmat leikinlaskijat tarkoittivat täyttä totta.

Hämmästyneenä kohtaamastaan hiljaisesta vastustuksesta hra Baslèvre kohentautui äkkiä nojatuolissaan.

— Elämässä on usein omituisia yhteensattumia, ja maailma niin pieni niistä vavahtaakseen, sanoi hän kevyellä äänellä, vaikkakaan ei aivan niin kevyellä kuin äsken. — Uskokaa tai älkää, mutta olen vakuutettu siitä, että erään ystäväni on täytynyt matkustaa yhtä matkaa teidän kanssanne, mennen tullen.

— Ehkä hyvinkin, myönsi neiti Fouille yhä rauhallisena. — Olen matkallani kohdannut paljon tuntemattomia.

— Hän on helppo kuvata: isokasvuinen, parta ja tukka tuuheat, iho ruskea, ääni soinnukas, yleisilme huoleton, myöskin mitä vaateparteen tulee. Ja eräs täydentävä seikka, jota kumminkaan ei näe päältäpäin: hän on peluri!…

Selittäessään näin Gustaven ulkonäköä lyhyin pysähdyksin kunkin tuntomerkin jälkeen, hra Baslèvre ei siirtänyt katsettaan pois neiti Fouillesta. Tämä pysyi aluksi järkähtämättömänä, mutta irroitti vähitellen ristityt kätensä, kuin karkoittaakseen näyn, joka selvenemistään selveni. Viimeisellä piirteellä hänen huulensa avautuivat raolleen, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Voitonriemu sykähdytti hra Baslèvren sydäntä. Hän jatkoi:

— Peluri… kuten teidän sukulaisenne… teidän ystävänne… hän, jonka johdosta me tutustuimme.

— Älkää Jumalan tähden muistuttako minua niistä hirveistä hetkistä, jotka onneksi jo ovat unohtuneet!

Se vielä puuttui, ettei hän edes vastustanut mainesanaa »peluri». Ei siis auttanut muu kuin jatkaa. Hra Baslèvre sinkosi rohkeasti loppupäätelmänsä:

— Joka tapauksessa on hauskaa ajatella, että Gustave… joko sanoin, että hänen nimensä on Gustave?… että Gustave ja te olette samaan aikaan tehneet matkan samaan pelihuoneeseen.

Mutta tuskin hän oli lopettanut, kun neiti Fouiller ilonpuuskaus löi nurin koko hänen odotuksensa. Oli kuin olisi nimen mainitseminen ajanut tipotiehensä kaiken vaaran, ja kuin ei neiti Fouillen, pahinta pelättyään, enää olisi tarvinnut muuta, kuin vain ottaa taas haltuunsa ilkeästi uhattu, mutta koskematta jäänyt salaisuutensa.

— Aivan niin, vastasi hän, — mutta eräs toinen asia olisi vielä hauskempi tietää — se nimittäin, tuliko ystävänne, jos hän nyt todella on olemassa, huomanneeksi minut. Minun näköiseeni naiseen ei juuri katsota ja syystä kyllä.

Neiti Fouille nauroi niin vilpittömästi, että hra Baslèvren täytyi tehdä samoin, vaikka kevyt hiki äkkiä olikin noussut helmeilemään hänen otsallaan ja takaisin kiertynyt arvoitus pakotti hänet kysymään itseltään: »Olisinko sittenkin laatinut pelkän romaanin?»

Sanat vaihtuivat edelleen kuten äskenkin. On ihmeellistä, että niin vaivattomasti voi kysyä ja vastata, vaikka ajatukset kulkevat aivan toisilla teillä.

»Romaanin», ajatteli hra Baslèvre. »Nimi on hänelle tuntematon… ellei Gustave ollut turvautunut käytettyyn vilppiin ja salannut omansa. Mitä tuntomerkkeihin tulee, kun kuvaa yhtä ihmistä, tuntee kuulija kuvauksesta aivan toisen, ja totuus pujahtaa siitä välistä.» Sillä aikaa sanoi neiti Fouillen ääni:

— Oli miten oli, minä olen taas ryhtynyt työhön ja palannut mielelläni vanhoihin tapoihini.

Siis näennäisesti kuin ei matkaa olisi ollutkaan. Ensiheiton salaperäinen väristys oli muodostunut onnettomuudeksi, joka ei enää uudistuisi. Kuinka tyhmää, että hän ollenkaan oli antanut valtaa mokomalle intohimolle! Täytyi pitää kiinni ainoasta kiinteästä pisteestä: oliko neiti Fouille vai ei tehnyt matkan samaan pelipankkiin kuin Gustave? Mutta ei hän sitä epäiltynä enää tunnustaisi…

Ja seisomaan nousten hän näytti tahtovan kiirehtiä hra Baslèvrea hyvästelemään. Peli oli siis menetetty, ellei jotain odottamatonta tapahtuisi…

Silloin juuri pienokainen Andréan ohjaamana, joka oli mielissään siitä, että sai keskeyttää sisarensa kohtauksen »yläkertalaisen» kanssa, liiteli sisään ja heittäytyi neiti Fouillen kaulaan:

— Ah, neiti! Oletteko jo kotona? Olisittepa nähnyt, kuinka äiti hämmästyi, kun sai Nizzasta lähettämänne kortin, jossa peruutitte tuntini!

Siinä se! Sattuma tuli kuin tulikin avuksi. Nyt hra Baslèvre saattoi sanoa hyvästi ja poistua äänettömin askelin:

Koska neiti Fouille oli ollut Nizzassa, oli kiinteä piste jälleen löytynyt. Neiti Fouillen ystävä ja Gustave olivat sama henkilö, Clairen pelastus näytti taas mahdolliselta ja tulevaisuus avautui uudestaan!

Seurasi sanoinkuvaamaton hetki. Tultuaan kadulle hra Baslèvre olisi ehkä tahtonut palata ministeriöön, koska jo oli aika, mutta kuinka hän olisi voinut? Oltuaan eilisestä saakka arvoituksen selvittelyn aiheuttaman jännityksen vuoksi himmenneenä, Clairen kuva näyttäytyi hänelle nyt niin voimakkaana, että hän pelkäsi siitä sekaantuvansa. Ilonpuuskassaan hän olisi heti paikalla tahtonut juosta Clairen luo ja huutaa hänelle totuuden, vapauttaa hänet kädenkäänteessä ja ottaa hänet huostaansa. Nyt ei mitään anteeksiantoa enää ollut pelättävissä! Voi heittää unholaan hetkellisen uskottomuuden, olla muistelematta yhden päivän hairahdusta; mutta tässä tapauksessa uskottomuus olikin ollut kestävää ja tunnustettaviksi mahdottomilta vaikuttimiltaan likaista, rahanhimoista.

Sitten yht'äkkiä laskeutui taas verho tämän suuren kirkkauden eteen, ja yhä katukäytävällä seisoen hra Baslèvre vaipui yön pimeyteen.

Sillä kaikkia ilmaantuneita asianhaaroja tarkoin punniten hän ei oikeastaan tiennytkään mitään. Neiti Fouillella oli rakastaja ja neiti Fouille oli käynyt Nizzassa. Ja Gustave oli lähtenyt ja palannut samana päivänä kuin hän. Mutta riittivätkö nämä seikat perusteiksi mennä väittämään Clairelle, joka siitä saattoi kuolla, että se, mitä hra Baslèvre luuli totuudeksi, tosiaankin oli sitä eikä vain erehdystä, mitä se yhtä hyvin näytti saattavan olla? Oikeutettujen johtopäätösten, arveluttavien yhteensattumain, vieläpä todennäköisyyksien suhteen hän tulikin seuraavaan vakaumukseen: ei ollut oikein, vaan päinvastoin hyvin väärin pitää niitä minään varmuutena.

Hra Baslèvre pyyhkäisi kädellä otsaansa, kuten tehdään, kun tahdotaan karkoittaa jonkun hirveän onnettomuuden mielikuva.

»Niin se on, päätti hän. Intohimoni eksyttää minut. On mahdollista, että erehdyn. Mutta päästäkseni epäilyksistä ja saadakseni oikean selon, minne minun on mentävä, ellei taas Boulevard Blanquille?»

Hän huusi ajurin. Tällä kertaa hän ei tahtonut tavata Clairea, vaan Gustaven. Eilen mahdollisuus kohdata tämä mies olisi kauhistuttanut häntä, mutta nyt hän pelkäsi ainoastaan, ettei tavoittaisi häntä. Tästä lähtien hän, jonkun korkean vapauttavan mahdin kuljettamana, tunsi muuttuneensa ikäänkuin jonkinlaiseksi kohtalon voimaksi. Hänestä tuntui, että tapahtumain täytyi itsestään muovautua hänen mielensä mukaan, eikä hän yhtään epäillyt, ettei saisi Gustavea tekemään tarpeellisia tunnustuksia, samoin kuin ei sitäkään, ettei voisi palauttaa Clairelle elämisen vapautta.

Odottamatta, että hänet ilmoitettaisiin, hra Baslèvre lähti menemään Gustaven työhuoneeseen, kun tämä ilmestyikin lakki päässä ja juuri ulos lähtemässä.

Nähdessään Baslèvren Gustave ei aivan saanut salatuksi epämieluisaa hämmästystään, mutta heittäytyi kumminkin heti teeskennellyn vieraanvaraiseksi.

— Sattuipa sinulle nyt huono onni, veikkoseni? — sanoi hän äänellä, joka turhaan tavoitteli sydämellisyyttä. — Olen juuri lähdössä kaupungille, mutta vaimoni jää kyllä kotiin. Sen kuin vain kiitän sinua uudesta välitysyrityksestäsi siellä virastossa ja pujahdan tieheni.

— Lähdin tavoittamaan ainoastaan sinua, huomautti hra Baslèvre kuivasti. — Etkö voi suoda minulle kahta minuuttia?

— Palaanko hra Rabaultin luo?… Oi, se on mahdotonta! Katsos, minä olen nyt päättänyt itse tarttua alukseni peräsimeen.

Sitten hän kääntyi palvelijattareen, joka oli jäänyt heidän ääreensä, ja sanoi:

— Menkää sanomaan rouvalle, että tämä herra on tullut tapaamaan häntä.

Ajatukset suunnattuina siihen salaperäiseen päämäärään, jonka vuoksi hän oli tullut, hra Baslèvre kohautti olkapäitään sanoen:

— Niin, tietysti sinä pysyttelet vapaana… minä avasin paluutien vain tarpeen varalta.

— Ja minä kun luulin, että sinä olit älykäs!… Oikein totta, vähempää en sinusta odottanut. Tuntuukin siltä, että poissaollessani olet pidättynyt minua täällä kaunistelemasta. Laskin siihen kyllä hiukan, mutta…

— Mutta kaikki on hyvin, kun loppu on hyvä: sinä olet ymmärtäväinen, minä olen palannut eikä maailmakaan, kuten näet, ole lakannut kiertämästä. — Niin, jatkoi hra Baslèvre päättäväisesti, — huomaan todella, että matkat onnistuvat sinulle. Aurinko onkin erinomainen seuralainen. Onko Englantilaisten kävelytie vielä entisellä paikallaan.

Hän ei näyttänyt katsovan Gustaveen, mutta pieninkään vivahdus ei jäänyt häneltä huomaamatta.

— Oi, keskeytti hra Baslèvre hyväntuulisella äänellä, — ei ole vaikea arvata! Nimitettyäsi minua eräänä sunnuntaina onnentuojaksi, on todennäköistä, että ihailet pelaamista, ja Nizzahan onkin tähän aikaan hyvin ihana.

Gustaven kasvot kovettuivat äkkiä, ja hän kurotti ne aivan lähelle hra
Baslèvrea.

Mutta hra Baslèvren silmistä ei mitenkään voinut nähdä muuta kuin täydellistä välinpitämättömyyttä.

— Kummallisempaa?… Ei ollenkaan. Näethän, että nyt — etenkin nyt — olen niin välinpitämätön menettelyjesi ja käytöksesi suhteen kuin ikinä olet toivonut, s.o. yli kaiken kohtuuden.

— Toivokaamme niin, — sanoi Gustave jaksamatta enää torjua tätä pilkkaa.

— Kuulen Clairen tulevan. Oliko sinulla vielä muuta minulta kysyttävää? Siinä tapauksessa minä valitan… Aina minun täytyykin lähteä, kun sinä tulet; mutta älä luule, että se on mikään ilo. Näkemiin.

Tavan mukaan hän ojensi kätensä ja tavan mukaan hra Baslèvre sitä puristi. Sekin siis — vaikkei hra Baslèvre ollut sitä luullut — tapahtui vielä, kuten kaikki maailmassa, ilman että se lainkaan tuntui tavattomalta. Kohtalokkaat hetket eivät millään tavalla eroa muista.

Välittämättä enää Gustavesta, joka poistui, hra Baslèvre kääntyi vavisten ääntä kohti. Claire oli hänen edessään.

Aluksi hän ei häntä nähnytkään. Clairen eteen asettui kuin varjostimeksi pian saavutettava varmuus siitä, ettei menneisyydessä enää ollut mitään salaperäistä, ja että vain muutamat harvat vuorosanat erottivat heidät vielä selittämättömästä tulevaisuudesta. Sitten hra Baslèvre huomasi, että Claire puhui edelleen sanoen:

— Mikä teidän on? — huudahti hra Baslèvre. — Oletteko?… näytätte sairaalta…

Sairaaltako vain? Kasvot eivät olleet enää entiset! Neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa oli jotain tapahtunut, joka oli uurtanut piirteet ja kaivanut silmät kuopille. Ja mikä väsymys huulilla, mikä uupumus äänessä! Aikoiko viimeisimmän anteeksiannon tuska, järkytettyään mielen, uhata myös ruumista?

— Sairaalta? Enhän… rasittuneelta enintään… Sitten viime tapaamamme on sattunut niin paljon asioita…

Claire istuutui. Saattoi arvata, että hänen oli vaikea puhua. Vaikka myrsky jo oli tyyntynyt, kävivät vielä mainingit. Hän horjui niin, että pelkäsi hänen kaatuvan. —

— Paljon asioita, totisesti… paljon enemmän kuin aavistattekaan, puhui hän vapisevin huulin.

Mutta hra Baslèvre taisteli omaa kiirettään vastaan, tahtoen ainakin päästä sanojensa herraksi:

— Heti paikalla selitän. Rauhoittukaa vain ensin. En kestä tuskaa nähdä teitä tuossa tilassa.

— Ei tämä mitään… ohimenevää, mielipahaa ainoastaan… Älkää olko levoton, vastasi Claire vielä miltei kuulumattomalla äänellä.

He vaikenivat. Kuinka monta kertaa olikaan suloinen äänettömyys heidät ympäröinyt! Mutta nyt sensijaan väijyskeli hiljaisuudessa salakavalaa huolta.

Claire säpsähti. Hän ei loukkaantunut siitä, että hra Baslèvre nyt ensimmäistä kertaa puhutteli häntä nimeltä, vaan pelästyi pikemminkin.

— Oi! sanoi hän, — älkää hämmästykö. Niinhän teitä kumminkin ajatuksissani aina puhuttelen ja sitäpaitsi olen nyt tullut ilmoittamaan teille vakavan asian…

Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut pyytää hra Baslèvrea olemaan jatkamatta, mutta päätettyään astua perille asti tämä ei sitä huomannut:

— Ne eivät kaikki ole peloittavia; on sellaisiakin, jotka saattavat tuottaa onnea. Claire, oletteko tuntenut, että muutaman päivän olen työskennellyt ainoastaan teidän onnenne hyväksi? Ettekö eilen, saadessanne minun ilmoitukseni, joka minun oli pakko laatia niin lyhyeksi, arvannut, mitä se merkitsi: sekä ponnistuksia itseni suhteen että hellyyttä teitä kohtaan?

Claire painoi alas päänsä. Hän näytti poissaolevalta, mutta ehkä vain paremmin nauttiakseen tällaisista sanoista, jotka vaikuttivat niin virkistäviltä hänen ahdistuksessaan.

— Claire, tänään sama hellyys lähestyy teitä, varmasti tietäen olevansa vapautuksen sanansaattaja, mitä sillä lieneekin ilmoitettavaa. Mutta ennenkuin ryhdytte häntä kuuntelemaan, unohtakaa, kuka teille puhuu, unohtakaa, että olen voinut toivoa teitä, kaukaakin, ja muistakaa, että olen ainoastaan vieras mies, kuollut sielu, matkan varrella tavattavien totuuksien kokooja…

Kuin alistumisen merkiksi hra Baslèvre tunsi, että käsi hänen kädessään kylmeni.

— Tänä aamuna luulen saaneeni tietää sen, mistä niin kauan olette toivonut päästä selville.

Claire pysyi yhä liikkumattomana. Oliko se odotusta, pelkoa? Kuka sen tiesi! Mutta minkätähden hra Baslèvre puolestaan oli pysähtynyt? Mistä tämä vakaumus, ettei hän — juuri kun hänen piti sanoa pääasia — saisikaan sanoja suustaan, ja ettei hän koskaan pääsisi tämän pitemmälle?

Ah! yht'äkkiä hän oli huomannut, että myös totuus saattoi olla murhaaja kuten valhekin. Se hellyys, jonka nimessä hän puhui, oli tarttunut häntä kurkkuun, ja nyt hän vuorostaan säikähti vaikuttimiensa viheliäisyyttä ja sitä rikosta, jonka hän oli tekemäisillään. Hän oli joutunut surulliseen ristiriitaan. Koettuaan sitä, mitä oli kokenut eilisestä lähtien, samottuaan askeleen kerrallaan kuin metsästäjä, joka ajaa takaa otusta, ja sen vihdoin saavutettuaan, hän nyt kauhistuneiden kasvojen edessä havaitsikin, että sen rakkauden yläpuolella, joka hyötyy, on toinen, joka antaa, oman ilon yläpuolella pyhä onnen luulo, joka jättää lemmityn ilon koskemattomaksi. Uskovalta sydämeltä ei ole riistettävä sitä luottamusta, josta se elää. On käännyttävä pois tai vaiettava.

Vaiettava! Ah, saattoiko hän vaieta, nyt juuri, kun Clairen silmät keskeytystä kummastellen kohosivat häntä kohti kysyvinä? Koska hänen vuoksensa uusi tuska oli alkanut, eikö siis pitänyt vielä jatkaa, koettaa palauttaa usko, jota ei olisi saanutkaan järkyttää…?

Ja hra Baslèvre sanoi kirkkaalla äänellä, yhtä kaukaisella kuin Clairen ennen:

— Älkää Jumalan tähden noin vavisko! Jos minulla olisi ollut teille vain ikävää kerrottavaa, olisinko silloin lainkaan tullut? Päinvastoin on minulla ainoastaan iloista ilmoitettavaa: Kaikesta siitä, mitä on tapahtunut, ja mikä teitä huolestuttaa, minä menen takuuseen… Odottamaton takuu ehkä, mutta pitäisihän sen teille riittää!

Senjälkeen taas hiljaisuus. Äärimmäinen uhraus oli tehty, tulevaisuuden portit oli pantu lukkoon, mutta rakastetun onni — laiha onni totisesti! — oli jäänyt vahingoittumattomaksi.

Claire, hän pysyi yhä vaiti. Saattoi luulla, ettei hän ollut kuullut. Mutta sisäinen valo kirkasti hänen kasvojansa, kuin olisi hän nykyhetken yli katsonut kauas tuleviin päiviin, ihmeellisiin, murheettomiin…

Mutta hra Baslèvre luuli huomaavansa, että Clairen oli vaikea uskoa mitä hän oli vakuuttanut. Oliko hänen äänensä siis aavistuttanut sitä epätoivoa, johon hän oli hukkumaisillaan? Kohottaen kättä, jota hän piti omassaan, hän painoi huulensa sitä vastaan. Ensimmäinen suudelma! Onnettoman miehen suudelma, niin kaukana rakkaudensuudelmasta, jota koko hänen olemuksensa oli odottanut!

— Ansaitsen, että uskotte minua, sanoi hän, — koska rakastan teitä… nyt enemmän kuin milloinkaan!

Pää painettuna kättä kohti hän ei voinut nähdä sitä sanomatonta lempeyttä, mikä toistamiseen elävöitti Clairen kasvot.

— Hyvästi, lopetti hän, — täytettyäni tehtäväni en enää ole teille tarpeen.

Päättäen vihdoin puhua hänkin vuorostaan, Claire sanoi päätään pudistaen:

— Ei hyvästi… mutta, te olette oikeassa, erotkaamme näin, elikä pikaisiin näkemiin, ehkä hyvinkin kaukaisiin. Te ette voi arvata, mitä nyt tunnen. Saatte tietää sen myöhemmin… tai ehkä piankin, kuka tietää?

Kun hra Baslèvre oli tullut ulos, hän kirjaimellisesti muistutti juopunutta vanhusta. Hän olisi myös ollut valmis vannomaan, että joku vainolainen vaani häntä, ties' missä. Ja tuntien, ettei hän voinut olla varuillaan eikä hyökkäyksen tapahtuessa jaksaisi puolustautua, hän jäi odottamaan kuolettavaa iskua.

Viikon ajan kesti tätä järjetöntä, mutta vastustamatonta tunnetta; viikon ajan hra Baslèvre näin pelkäsi…

Sellaisten aavistusten alkuperää ei ihminen tiedä. Mutta kuka ei määrättyinä aikoina olisi tuntenut kovan kohtalon näkymätöntä uhkaa? Ihminen kulkee, ja ahdistavan onnettomuuden musta varjo kulkee tiellä hänen edellään. Ihmiset keskustelevat ja huomaavat, että mitä yksinkertaisimmatkin sanat saavat kaksinaisen merkityksen kuin Pythian päätökset, pohtivat, mutta pohdinta kalvaa eikä rauhoita.

Jos nyt hra Baslèvreltakin olisi kysytty, minkätähden hän pelkäsi, olisi hän epäilemättä vastannut: »En tiedä». Hänen uhrauksensa oli täytetty. Kadotettuaan kaikki hän ei enää näyttänyt voivan kadottaa mitään. Oli enää vain odotettaessa, että tämä seikkailu, joka koko ajan oli pysynyt sisäisenä ponnisteluna ilman mitään ulkonaisia elämänmuutoksia, päättyisi itsestään ja sielun syvyydessä. Kuitenkaan ei jonkun rajun voiman tuntu jättäne häntä hetkeksikään, voiman, joka lakkaamatta väijyi häntä, viskatakseen hänet kuin merenhylyn jollekin tuntemattomalle rannalle. Se juuri oli hänen pelkoansa, pelkoa, joka saattaa ihmisen säpsähtämään pienintäkin kolahdusta ja kalpenemaan saapuvaa kirjettä, mikä tekee, että hän joka silmänräpäys katuu mennyttä hetkeä ja kammoaa tulevaa. Vähitellen tämän pelon olisi pitänyt haihtua, sillä hermostuneet tunnelmat hälvenevät yleensä itsestään, mutta päivä päivältä se vain kasvoi. Saattaakin sanoa, että kun kohtalo viimein kolkutti ovelle, hra Baslèvre oli jo edeltäpäin vaistonnut kaiken. Mutta sittenkin, mikä ammottava ero odotuksen ja sen välillä, mitä tuli. Elämällä on, kuten koskilla, suvantonsa ja pyörteensä. Torstaina, täsmälleen viikko sen jälkeen kuin hra Baslèvre oli eronnut Clairesta, alkoi pyörre…

Tälläkin kertaa aamu oli kulunut ilman mitään sattumia. Puoleen vierinyt iltapäivä huojentui huojentumistaan. Sen mukaan kuin päivä kuluu, meistä vaistomaisesti tuntuu, että sen kyky vahingoittaa vähenee, ja että sallimus, kuten me itsekin, siirtää tehtävänsä huomiseen.

Istuen virkapöytänsä ääressä hra Baslèvre työskenteli siis jotakuinkin rauhallisena, kun sihteeri yht'äkkiä tuli ilmoittamaan yksityisen telefonipuhelun.

Silmänräpäystä myöhemmin hra Baslèvre jännityksestä vavisten kuuli
Gustaven äänen langan toisesta päästä.

— Mutta, hyvä ystävä, en nyt juuri… Enkö voisi viipyä edes kello kuuteen?

— Sairas… Olisinko muuten suostunut hänen oikkuunsa? Kun tulet katsomaan, niin näet minkä mekin.

Hra Baslèvre laski kuulotorven paikoilleen ja nousi seisomaan. Hänen ennakkotunteensa heräsivät taas ja näyttivät hänelle mahdollisuuden, että Claire katoaisi maailmasta ja hänen mukanaan kaikki elävä elämä. Usein luulee avaavansa tuskan suuruuden, mutta hra Baslèvre huomasi vieläkin kerran, että sen ääret käyvät yli inhimillisen käsityskyvyn.

Neljännestunnissa hän oli Gustaven luona. Tällä ajalla hän oli ehtinyt kuvitella kaikki mahdollisuudet, niitä ollenkaan valikoimatta, ja kärsiä, kuin olisi kaikki jo ollut menetetty. Hän oli kaiken aikaa kalmankalpea, ilman että häntä puistattava sisäinen vavistus kuitenkaan näkyi päällepäin.

Hänen ei tarvinnut soittaa. Huoneiston ovi oli raollaan. Gustave, joka puuhaili eteisessä palvelijattaren kanssa, käänsi häneen väsymyksen uurtamat kasvonsa. Ne olivat keltaiset kuten ihmisen, joka ei ole nukkunut.

— Siinähän sinä nyt olet, sanoi hän. — Tulet oikeaan aikaan. Pelkäsin jo, ettei hän enää voisi ottaa sinua vastaan, mutta tästä aamusta alkaen hän on voinut mitä parhaiten.

Hra Baslèvre, johon jokainen sana sattui kuin veitsen kärki, ei räpäyttänyt silmääkään. Hänen äänensäkin pysyi muuttumattomana. Hän oli valmistautunut kaiken varalta.

Ja edeltä kulkien hän lähti viemään hra Baslèvrea erääseen huoneeseen — hänen huoneeseensa!

Gustavella oli jalassa tohvelit, mutta hra Baslèvren kannat kopauttivat. Hän olisi sydämensä pohjasta toivonut, ettei tätä hirveää ääntä olisi kuulunut, joka ikäänkuin saattoi koko hiljaisen talon raa'an piittaamattomuuden uhriksi.

— Claire, jatkoi hän, — tässä hän on. Jätän teidät kahden, koska sinä niin tahdot.

Hra Baslèvre muisti vasta illalla, kuinka ärtyisästi ja väkinäisesti nämä viimeiset sanat lausuttiin. Nyt hänen huomiokykynsä oli muualla. Hänellä oli se tunne, että koko hänen olemuksensa oli äkkiä keskittynyt yhteen ainoaan pisteeseen avaruudessa. Hänen edessään hämärästä, jossa — vaikka ikkunat lienevätkin olleet auki — tuntui lääkkeiden haju ja kuumeen aina aiheuttama raukea ummehtuneisuus, erottui vieraan tuloksi kohennettu valkea vuode. Yhtä valkealla tyynyllä — niin valkealla, että tämä valkeus hämärässä oikein häikäisi — hän vasta vähän ajan kuluttua huomasi jotain vielä valkeampaa — kasvot!

Voi kovaa todellisuutta! Nähdä kauhunnäky ja täytyä sanoa itselleen: »Minä en näe unta, vaan tämä on totta.» Mitä! Vielä viikko sitten nuo huulet olivat hymyilleet, tuo suu oli ilmaissut elämän varmuutta, nuo silmät puhuneet jälleennäkemisestä — nyt hymy, toivo, katseen kirkkaus, kaikki oli poissa. Ainoastaan suuren poislähdön vavahduttava majesteetillisuus elävöitti vielä noita entisiä kasvoja. Ja jos ne vielä olivatkin säilyttäneet kauneutensa, näyttivät ne jo vetäytyneen saavuttamattomiin. Verho oli jo langennut niiden ja elävien väliin…

Mutta sanoin jo, ettei kohtalo enää ollut antava hra Baslèvrelle hengähtämisen aikaa. Heti kynnyksellä oli häntä kohdannut kasvojen kutsuva katse, joka samalla kuitenkin oli kehoittanut häntä hillitsemään levottomuuttaan, ja hra Baslèvre kulki edelleen vuodetta kohti. Kantojen hirvittävä kopse seurasi häntä yhä itsepintaisesti. Sensijaan sisäinen karaistuminen näillä viimeisillä askelilla keskitti hänen tahtonsa epätoivoa vastaan ja teki hänelle mahdolliseksi hallita tilannetta. On onnellista, että meidän tunteisiimme kuuluu vaistomainen vastavaikutus, joka pitää ne aisoissa. Kun hra Baslèvre oli tullut vuoteen ääreen, hän ei kylläkään olisi voinut puhua, mutta saattoi kuitenkin jo hymyillä.

Ja hän kohotti kättänsä ja antoi sen jälleen pudota, ja hänen rauhallisesta ilmeestään saattoi päättää, kuinka uskomatonta iloa tämä viimeinen kohtaus hänelle tuotti.

— Ah, missä olosuhteissa näenkään teidät jälleen! kuiskasi hän. — Mutta onneksihan ei ole vaaraa, ja te voittekin jo paremmin.

Mutta varjo, josta ei voinut erehtyä, kulki yli Clairen tuskaisten piirteiden. Se antoi sellaisen varmuuden, että hra Baslèvre heittäytyi Clairen kuumaa kättä kohti ja peitti sen suudelmilla, rajuilla kuin pistos.

— Ei, ei! Te ette saa… teillä ei ole oikeutta mennä pois ja jättää minua yksin!

Käsi liikahti taas hiukkasen, kohoten ja vaipuen, »Ei» — näytti se sanovan — »en jätä teitä yksin». Ah, kasvot huohottivat ponnistuksesta lausuakseen vain välttämättömimmän, ja käheiden henkäysten katkomina kuuluivat seuraavat sanat:

Hra Baslèvre luki päällekirjoituksen: »Herra Baslèvrelle — avattavaksi kuolemani jälkeen» — ja koetti taas hymyillä. Mutta huulet eivät totelleet enää.

— Kuten haluatte… Saatte sen kyllä koskemattomana muutenkin… pian… Ja muuta asiaa minulla ei ollutkaan…

— Kiitos, sanoi Claire huokaisten huojennuksesta, kun oli saanut toivonsa täytetyksi.

— En tahdo rasittaa teitä enää, vastasi hra Baslèvre. — Tulen uudestaan illemmalla.

Hän oli taas tarttunut käteen suudellakseen sitä. Mutta hänen suudelmansa eivät enää olleet samanlaisia kuin äsken. Eron varmuus oli jäähdyttänyt ne.

Ja silmät sulkeutuivat. Hetkisen odotettuaan hra Baslèvre ymmärsi, että Claire oli vaipunut uneen. Silloin hän, kopistelematta enää kantojaan, peräytyi varovaisesti ovelle ja pujahti pois…

Juuri »pujahti» on oikea sana, sillä kuolevan luota aina pujahdetaan. Lähestyvää kuolemaa elämä pakenee kauhuissaan. Oli hirveää, ettei hän enää nähnyt kasvoja, mutta kumminkin se helpotti. Muuten, heti sairaan huoneesta poistuttuaan, hra Baslèvre muuttui hyvin päättäväiseksi. Gustavelle, joka odotti salissa ja aloitti keskustelun sanoen purevalla äänellä:

— Mistä minä tiedän. Häntä rupesi viluttamaan. Luultiin ensin, että rommi auttaisi, mutta sitten ruvettiin puhumaan verentungoksesta…

Tahtoen varoa, ettei yhtään hetkeä menisi hukkaan, hra Baslèvre tyytyi vain kohauttamaan olkapäitään.

— Kaksi ystävää on enemmän kuin yksi, sanoi hän, lähtien menemään ovelle.

— Milloinka sinä suvaitset jättää minut isännäksi omaan talooni? tokaisi Gustave kiivaasti.

Ja välittämättä täten annetusta kiellosta hra Baslèvre lähti. Hän meni etsimään Michonia. Näemme siis, että kohtalo jatkuvasti kieri pyörteessään!…

Ulkona hra Baslèvre katsoi kelloaan. Tuskin viisi! Ei vielä ollut kulunut viittäkymmentä minuuttiakaan siitä, kun hän oli saanut tiedon Clairen sairaudesta, mutta hänestä tämä aika tuntui kahdeltakymmeneltä vuodelta! Viisi… Siihen aikaan Michon tavallisesti oli sairaskäynneillään… Mutta tänään hänen pitäisi olla eräissä neuvotteluissa, jotka juuri olivat alkaneet ministeriössä. Täytyi siis nopeasti mennä Grenellen kadulle, niin tapaisi hänet sieltä.

— Sama se! sanoi hra Baslèvre sihteerille. — Menetelkää miten tahdotte, mutta niin että löydätte hänet!

Ja tapahtui niin onnellisesti, että neljännestunnin kuluttua ei sihteeri enää ilmestynytkään tirehtöörin virkahuoneeseen, vaan tohtori Michon itse.

Olin sinne menossa, kun itse estitte, — vastasi Michon, katsellen jo tuolia jäädäkseen juttelemaan.

— Katsomaan erästä sairasta. Minua on pyydetty kutsumaan taitava lääkäri, ja koska satuitte tänne, vien teidät.

— Kiitoksia kohteliaisuudesta, mutta en ota virkaveljieni potilaita.
Kuka sairasta hoitaa?

Ja lisäämättä muuta hän tohtorin seuraamana palasi autoon, jonka hän oli käskenyt odottamaan välttääkseen tarpeettomia viivytyksiä. Michon asettui istumaan niin, että saattoi salaa katsoa seuralaiseensa, ja hra Baslèvre kääntäen kasvonsa ikkunaan, kuin olisi ensimmäistä kertaa ajanut tuntemattoman kaupungin läpi.

Uteliaisuudessaan hermostuen, kun ei hänelle tunnuttu tahdottavan mitään kertoa, Michon yht'äkkiä kysyi päättäväisesti:

— Pieneläjien luo. Pysykää vain rauhallisena, kyllä minä vastaan maksusta.

— Vanhoista tuttavista, — oikaisi hra Baslèvre, päättäen olla paljastamatta mitään salaisuudestaan.

— Hyvä ystävä, älkää kyselkö turhia. He tahtoivat apua ja minä tuon sitä, se riittää.

Michon puri huultaan. Vastauksen sävy katkaisi lyhyeen kaiken utelemisen. Hän odotti hetkisen, ennenkuin jatkoi:

— Ja minä kun luulin, että olitte jossain hoitamassa minulle tuntematonta tautianne.

— Niin, pidettyäni sitä silloin tarpeellisena muutan minäkin nyt mieltäni. Sillä te olette muuttunut.

Ja melkein tahtomattaan hra Baslèvre näytti jo kasvonsakin tohtorille.
Michon jatkoi:

— Olette sen näköinen, kuin olisitte heittäytynyt huikentelevaiseksi. Olen aina epäillyt, että ennemmin tai myöhemmin niin kävisi. Toivoin kumminkin, että tekisitte sen iloisin mielin, mutta vielä mitä!… te rupeatte huonotuuliseksi ja otatte synkän ilmeen, Päinvastoin kuin arvelin, ei sydämenne olekaan vialla, vaan maksanne. Palatkaa Vichyhin.

— Kiitos, mutta säästäkää oppinne vähän myöhemmäksi. Ja soisin sen silloin olevan oikeampaa kuin nyt.

Tämä joutava keskustelu, Michonin pilkka ja hänen rauhallisuutensa hetkellä, jolloin Clairen elämä kohta riippuisi hänestä, vaikuttivat, että hra Baslèvre olisi tahtonut huutaa. Ah, Tuilerioissa lausuttu ennustus oli täydellisesti toteutunut! Älykkäisyydestään ja tarkasta silmästään huolimatta Michon oli nyt tullut siihen kohtaan, missä ihminen — parempaa ymmärtämättä — katkeroittaa lähimmäisensä tuskaa, sen sijaan että sitä lieventäisi.

Mutta onneksi he jo saapuivatkin perille. Hra Baslèvre nousi pois ensin ja ryhtyi suorittamaan ajomaksua. Samassa joku pappi astui taloon.

— Hitto vieköön, sanoi Michon ammattivaistoisesti, — olisimmekohan jo tarpeettomat, kun pastorikin on käsketty.

— Se on mahdotonta, vastasi hra Baslèvre, — niin ei voi olla. Vasta vajaa tunti sitten sairas otti minut vastaan.

Hra Baslèvre ei vastannut. Hän oli jo portaissa ja kulki väijyen papin perässä, kerros väliä. Yht'äkkiä hänen sydämensä seisahtui: pappi oli pysähtynyt kolmanteen kerrokseen.

Kuului kuiskailua ja varpaillaan kulkevien ihmisten sipsutusta. Ehdittyään portaitten käänteeseen hra Baslèvre ja Michon huomasivat papin neuvottelevan Gustaven ja palvelijattaren kanssa. Arastelematta keskeyttää heitä hra Baslèvre sanoi tuimasti:

— Herra tohtorilla on luultavasti kiire; siinä tapauksessa minä voisin luovuttaa vuoroni…

He kumartelivat toisilleen tällaisiin tapaamisiin ja niiden vaatimaan huomaavaisuuteen tottuneiden virantoimittajien tavoin.

— Sovitaan siis niin, herra tohtori, että te käytte sisässä ensin ja minä menen sitten, ehdotti pappi.

Hra Baslèvre aikoi vastata, mutta Gustave katsoi häneen jyrkästi kieltäen ja sanoi:

— Minä kiitän teitä, herra pastori, puhui hra Baslèvre liikutuksen tukahduttamalla äänellä. — Nyt on siis vain odotettava tuomiota. Suokaa anteeksi, mutta minun täytyy saada istua.

Molemmat menivät silloin ruokasaliin istuutuakseen. Mutta sattui niin, että hra Baslèvren asettuessa tavalliselle paikalleen pappi valitsi Clairen tuolin. Hra Baslèvrea se loukkasi; se tuntui hänestä pyhän paikan häpäisemiseltä.

— Herra pastori, suvaitkaa mieluummin istuutua tähän, sanoi hän osoittaen toista tuolia.

Hän oli iältään määrittelemätön, näöltään vaatimaton, kumaraselkäinen ja puettu kuluneeseen kauhtanaan; kahta sormeaan hän piti merkkinä rukouskirjansa välissä. Mutta vaikka hänen huulensa näyttivät lukevan messua, hän ei katsonut kirjaan, vaan piti silmänsä koko ajan hra Baslèvreen suunnattuina. Tämä taas oli kokonaan keskittynyt tarkkaamaan talosta kuuluvia ääniä. Pieninkin risahdus sai hänet säpsähtämään. Hän kuvitteli, että kuta kauemmin Michonin tutkimus kestäisi, sitä suuremmat olivat muka pelastuksen mahdollisuudet.

Hra Baslèvre pysyi välinpitämättömänä täten uusiintuneen uteliaisuuden suhteen ja pudisti vain kieltävästi päätään.

— Minä käsitän, että olette levoton, jatkoi pappi hetkisen kuluttua, — mutta pitää aina toivoa.

— Ei, sanoi hra Baslèvre nyt ärtyisällä äänellä, — on tapauksia, jolloin ei enää voi toivoa.

— Oi, hyvä herra, ette ole oikeudenmukainen. Tietäisimmekö ilman pahaa, mitä hyvä olisikaan? Tuska…

— Älkää puhuko tuskasta, kun ette tunne sitä tuskaa, mitä täällä tunnetaan.

Hän lausui ajatuksensa näin ylimalkaisesti, mutta oli selvää, että hän tarkoitti ainoastaan omaa tuskaansa. Pappi huomasi sen ja jatkoi lempeästi:

— Kuinka suuresti te erehdyttekään! Pappiudessani olen oppinut tuntemaan kaikki kärsimyksen muodot ja saanut koettaa tuoda niihin lohdutusta; mutta kumminkin minä kaipaan sellaista ihmistä, joka lohduttaisi minua omassa, omalaatuisessa tuskassani.

Hän oli tuskin lopettanut, kun kuului askelia; tutkimus oli vihdoinkin päättynyt!

— No? — syöksyi hra Baslèvre kysymään Michonilta, joka palasi Gustaven seuraamana.

Michon ei vastannut, mutta kääntyen viimeksimainitun puoleen hän sanoi heidän keskustelunsa päätökseksi:

— Toistan vielä, että missä nuoruutta on ja luontoa, siinä täytyy aina toivoa.

Papin sanat ja samalla tavalla lausuttuina, s.o. samanlaisella voimattomuudella vastustamattoman turmion edessä!

— Päinvastoin kuin tavalliset tuomarit me lääkärit tunnemme aina mielihyvää, kun meidän tuomiomme menevät nurin. On lohdullista nähdä sellaisten jäävän eloon, jotka on luullut tuomituiksi.

— Teitä, herra pastori, puhui Michon edelleen, — pyytäisin supistumaan lyhyeen. Sairas on heikko… äärimmäisen heikko.

Hän valmistautui lähtemään papin kanssa, mutta näytti sitä ennen vihdoin huomaavan, että hra Baslèvrekin oli saapuvilla.

— Sinun toivon poistuvan, sanoi hän. — Et kumminkaan voi enää mitään…

— Siinä se! sanoi Michon otaksuen, ettei kukaan kuulisi sitä enää, ja sulkien rauhallisesti muistikirjansa. — Tänä iltana tai viimeistään huomenaamuna on kaikki lopussa…

Hra Baslèvre lähestyi tohtoria ja tarttui häneen kuin riistääkseen häneltä väkisin jonkun toivorikkaan sanan:

— Voin vain lähteä tieheni ja sen teenkin juuri. Samassa hän katsoi hra
Baslèvreen ja hämmästyi. Tämä horjahti, mutta rauhoittui taas heti.

— Ei heillä ole minulle enää mitään sanottavaa eikä minulla mitään kuultavaa.

He poistuivat. Portaissa Michon, epäilemättä ikävien ajatusten haihduttamiseksi, jatkoi:

— Tulitteko tarkanneeksi pappia? Hänellä oli talonpoikaiset kasvot ja hän näytti hyvin kunnon mieheltä. Hän mahtaa tehdä tehtävänsä tunnollisesti… Omituisesti yhtyvät meidän ammattimme… Itse asiassa papit ja lääkärit, jotka aina tapaavat toisensa kuolinvuoteiden ääressä, lienevätkin ainoat, jotka oikein tuntevat elämän… Ah, jos me ilmaisisimme kaiken, mitä me tiedämme sairaista!… Mutta, — hyvä herra tirehtööri, tehän kompastelette taas! Oletteko tullut likinäköiseksi?…

Miestä kävi sääliksi. Uskokaa minua, meidänlaisillamme vanhoillapojilla on paras olla. Ainakaan emme koskaan joudu tuollaiseen tilanteeseen…

— Minne te menette? keskeytti hra Baslèvre, saaden vihdoin sanan suustaan hänkin.

— Siinä tapauksessa, hauskaa matkaa; minulla on vielä asioita näillä seuduilla.

— Tosiaankin, — kääntyi Michon vielä sanomaan, epäilevä hymy taas huulillaan, — emme muistaneetkaan tällä kertaa puhua tuntemattomasta.

— Ei toimita enää, vastasi hra Baslèvre oudon painokkaasti. — Ette tapaa häntä, hän on kuollut.

Hän katsoi Michonin jälkeen. Yksin jäätyään hän olisi tahtonut tunnustella rintaansa todetakseen, vieläkö se hengitti. Mutta kun hän koneellisesti nosti kättänsä, sattui se vain lompakkoon, johon oli kätketty Clairen talletus, ainoa, mikä huomenna olisi jäljellä ihmeellisestä rakkaudesta, jonka kaukainen ja petollinen varjo oli lumonnut hänet. Silloin kylmä väre karmi hänen selkäpiitään, ja kuten kurjimmalta kaikista kurjista hra Baslèvrelta siinä katukäytävällä, ensimmäisen kerran hänen lähdettyään Limoges'ista, pääsi nyyhkytys.

Oletteko huomanneet, että kun kohtalo puuttuu asiaan, se kulkee kuin tuuliaispää ja karistelee tielle meidän ihmisparkojen sydämet kuten kellastuneet lehdet?…

Vuorokautta myöhemmin hra Baslèvre sai sairaan vointia tiedustelemaan lähettämänsä viraston vahtimestarin kautta kuulla, ettei Clairea ollut enää. Siihen saakka hänen oli täytynyt mennä ja tulla kuten muutkin ihmiset, säilyttää jokapäiväinen mielenmalttinsa ja välinpitämättömän näköisenä kestää sielunsa kauheat tuskat, jotka hetki hetkeltä olivat kiihtyneet Clairen kuolinkamppailun mukaan. Ei ole kamalampaa kärsimystä maailmassa; laadussaan se täydellisesti vastaa salassa kytevää iloa.

Ja hra Baslèvre, joka juuri allekirjoitti asiakirjoja sihteeri vierellään, ilmaisi päännyökkäyksellä tyytyväisyytensä. Hän olisi tahtonut huutaa, mutta kuitenkin hän olisi antanut aivan samanlaisen merkin, jos hänelle olisi ilmoitettu, että joku kadonnut salkku oli jälleen löydetty. Suurin tunteiden seikkailu, minkä todistajana tämä hallinnollinen virasto koskaan oli ollut, päättyi aiheuttamatta muuta kuin lyhyen virallisen sananvaihdon.

Piirrettyään viimeisen koukeron hra Baslèvre näytti huokaisevan helpotuksesta, hymyili sihteerille ja, säästyäkseen enemmältä työltä, sanoi varmuudeksi:

— Käyttäkäämme tilaisuutta hyväksemme ja päättäkäämme esittely tähän.
Tehkää kuten minä ja poistukaa tällä kertaa aikaisemmin.

Hänen mennessään eteisen läpi vahtimestarit vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä.

— Ihmeellistä, sanoi yksi heistä, — miten tirehtööri tätä nykyä on hyvällä tuulella!

Kadulla kirjurit, jotka siellä kohtasivat hra Baslèvren, tekivät saman havainnon, vaikk'ei hän nyt näyttänytkään huomaavan, että häntä tervehdittiin.

Kotiin tultuaan hän lukitsi ovensa kahteen lukkoon ja, ennenkuin sulki myös ikkunan, kumartui hetkeksi katsomaan torille. Puut olivat vihreät, rakennukset punahohtoiset ja puistikko meluisa kuten tavallista. Hetkellä, jolloin kaiken olisi pitänyt hiljetä ja himmentyä, kaikki olikin ennallaan, ikäänkuin kieltäytyen huomaamasta niin pientä tapausta kuin yhden vaivaisen ihmishengen sammumista, mitä rakkaimmankin! Ainoastaan yhden vanhan miehen sydän siitä menehtyi. Hra Baslèvren silmät olivat yhä kuivat, kun hän, riisuttuaan päällystakkinsa ja käsineensä, otti pieneen lippaaseen sulkemansa Clairen lahjan ja asettui pöytänsä ääreen. Hän katseli lahjaa ja olisi ollut vapaa riisumaan naamarinsakin, mutta hänen kärsimyksestä jähmettyneet piirteensä eivät voineet enää muuttua.

Hra Baslèvre katseli ensin kauan aikaa kuorta, jolle lemmityn sittemmin kangistunut käsi oli kirjoittanut hänen nimensä. Hän katseli kirjoitusta sinänsä, kuten museossa katsellaan Vincin luonnosta tai Rembrandtin piirustusta, s.o. ihmetellen, että määrätyllä hetkellä jolloinkin maailmassa elävä ihminen on luonut tämän, ja että se vuosisatojen vierittyä yhä on tallella! Samalla hän koetti palauttaa mieleensä Clairen kasvot, mutta ei enää kyennyt.

Sitten hän kiirehtimättä otti paperiveitsen ja pisti sen äärimmäisen varovasti kuoren liitosten väliin. Kuului hiljainen rasahdus, ja yhdellä ainoalla vedolla kuoren reuna aukeni, paljastaen sisällön, jonka hra Baslèvre siihen koskemattansakaan heti tunsi omaksi kirjeekseen.

Claire oli siis sittenkin säilyttänyt nämä lehdet, joille hän ainoan kerran elämässään oli pakottomasti heittänyt rakkautensa suuren huudon. Eikä niitä ainoastaan oltu säilytetty, vaan luotettavina todistajina ne myös palasivat vakuuttamaan sitä liikutusta, jolla ne oli vastaanotettu, ja sitä salaista onnea, jota ne ehkä olivat tuottaneet. Tällaisen huomion johdosta hra Baslèvren olisi pitäne tuntea huumausta, mutta hän ei edes hämmästynytkään. Hämmästynyt hän olisi vain siinä tapauksessa, että asiat olisivat päättyneet toisin.

Kun hän oli vetänyt lehdet ulos yhden kerrassaan, ilmestyi vielä toinenkin kuori, mutta sekään ei hämmästyttänyt hra Baslèvrea. Hän ei varmastikaan olisi osannut perustella odotustaan, mutta kuitenkin hänestä tuntui selvältä, että Claire, ennenkuin jätti hänet, oli päättänyt antaa hänelle vastauksen, jota hän niin kauan oli odottanut. Se sisälsi vain lyhyen sivun, ja hra Baslèvre luki:

»Ystäväiseni, olen valehdellut. Teidän rakkautenne on se liekki, jonka ääressä olen lämmitellyt värisevää sieluani. Jos olisin hävittänyt kirjeenne, olisin polttanut poroksi oman sielunikin, sillä yhä uudestaan luettuina teidän sananne olivat syöpyneet sydämeeni. Siunattu olkoon kuolema, joka tekee mahdolliseksi tämän tunnustuksen!

Ystäväiseni, olen valehdellut. Sellaista rakkautta kuin teidän ei voi vastustaa; minä rakastin teitä… Aina olkoon siunattu kuolema, joka vapauttaa minut ja avaa iankaikkisuuden minun saavuttaa teidät jälleen!

Ystäväiseni, jos olette koettanut vihata minua sen tähden, että olen vaiennut, niin muistakaa silloin, että viime kerralla kohdatessamme menitte takuuseen tapahtumista, jotka jo tunsin, ja että minä tästä luulottelustanne huolimatta olen toivonut voivani sulkea teidät syliini kiitokseksi.

Ystäväiseni, minä kuolen, mutta ainoastaan teitä ajatellen ja iloisena teidän hellyydestänne sekä suoden teille omani. Auttakoot meidän keskinäiset tunteemme teitä elämään! En tahdo, että minua itketään. Tämä sanoinkuvaamaton hetki, kaukana siitä että erottaisi, on ensimmäinen, joka yhdistää. En hylkää teitä, vaan menen teitä odottamaan. Rakastan teitä, kuten te olette rakastanut minua. Ja kun kuolema nyt antaa minut teille, en enää lähde luotanne…»

Tässä käsi varmaankin oli herpaantunut; keskenjäänyttä lausetta ei seurannut mitään allekirjoitustakaan.

Hra Baslèvre heittäytyi selkänojaan ja veti henkeään. Hän katsoi tyhjään seinään sitä näkemättä, nojautui kaikin voimin tuolinsa selkämykseen sitä tuntematta. Hänellä oli ainoastaan omituinen näkymättömän syleilyn tunne.

Mutta tätä kesti vain muutaman silmänräpäyksen. Sitten seinä taas rupesi näkymään, väsynyt ruumis tunsi tukensa ja syleily raukesi.

Vasta silloin hän täydellisesti käsitti, että Claire todellakin oli kuollut. Järkkyen jähmettyneestä rauhallisuudestaan hän pää käsiin vaipuneena vihdoinkin alkoi itkeä tuntematta tarvetta huutaa kuten sanomattomaksi tuskakseen ministeriössä, vaan sitä kummallista helpotusta, mitä kyyneleet tuottavat, kärsimys kun tuntuu vuotavan pois niiden mukana.

Hän itki Clairen rakkautta, joka enää oli vain kuollut käsite, kuten Claire itsekin, hetkiä, jotka olisivat voineet tulla, mutta jotka eivät tulisi enää. Mutta samalla hänen heltynyt sydämensä omituisen vastakohtaisesti ikäänkuin epäröi valittaa loppua, joka, tosin riistäen häneltä kaikki, kuitenkin ilmaisi Clairen olleen hänen rikkautensa. Salaa ja selittämättömästi pujahti näin suloakin hänen ahdistukseensa. Hän suri kauheasti, mutta ei ollut epätoivoinen. Itse asiassa tuntui hänestä, kuin se olento, joka häntä äsken oli syleillyt, olisi palannut jälleen, sulkenut hänet syliinsä ja pitänyt häntä siinä kokoonlyyhistyneenä.

Kun hra Baslèvre viimein rauhoittui, tuli jo yö. Ulkona puistikko lepäsi suljetuin veräjin, vaienneena. Hohtonsa menettäneet rakennukset haihtuivat hämyyn, ja sellainen haudanhiljaisuus painoi taloa, että teki mieli paeta.

Pantuaan Clairen lahjan hartaasti takaisin lippaaseen hra Baslèvre ei vastustanutkaan miellettään, vaan lähti ulos.

Hänen astuessaan alas portaita tuhotuin ilmein, mutta suorana ryhdiltään, neiti Fouille tuli vastaan maitokannu kädessään, myös joidenkin tuskaisten ajatusten riuduttamana. He tervehtivät toisiaan, mutta eivät pysähtyneet. Kumpainenkaan ei myöskään tullut huomauttaneeksi, kuinka paljon toinen oli muuttunut.

Kulkiessaan ovenvartijan vaimon ohi, joka istui kutoen kynnyksellään, hra Baslèvre sanoi välinpitämättömästi:

— Vai menee herra iltamiin? — arveli tämä äidillisen ymmärtävästi, sillä sairauden jälkeen hän oli ottanut tavakseen pitää tirehtööriä melkeinpä omaisenaan.

Mutta hra Baslèvre oli jo kaukana eikä enää vastannut. Hän oli lähtenyt menemään Boulevard Blanquin suuntaan.

Itse taloon hän ei kuitenkaan aikonut mennä. Kun hän vain kuvittelikin liikkumattomia ja ehkä myös vääntyneitä kasvonpiirteitä, kävivät hänellä kylmät väreet ytimiin saakka. Ja sitäpaitsi, olisiko Gustave päästänytkään häntä sisään, kun ei edes ollut ilmoittanut hänelle Clairen kuolemasta? Siltä puolelta oli epäselvistä syistä viivytetty välirikko nyt varma asia…

Ei, hra Baslèvre palasi niille tienoille vain kulkeakseen entisiä teitään siinä uudessa tietoisuudessa, jonka Claire oli jättänyt hänelle jälkeensä. Hän tuli sanomaan kaduille ja käytäville, jotka olivat nähneet hänen onnettoman rakkautensa: »Täällä olen taas. Hän on mennyt pois, mutta hän rakasti minua.»

Tuskallinen pyhiinvaellusmatka, jolla kuoleman murtama sydänkin yhä jaksoi manata elämää! Mutta millaista elämää? Sellaista, jonka asianhaarojen olisi pitänyt ilmaista hänelle aikoja ennen, sillä ne tiesivät sen jo silloin! Ja outo oli myös näky: lievetakkiin puettu kunnianarvoisa ja täsmällinen herrasmies kuljeksimassa tyhjäntoimittajien ja tilapäisten pariskuntien joukossa.

Talo näkyi jo. Kolmannessa kerroksessa tunkeutui tuskin huomattavaa valoa sälekaihtimen raoista. Järkytettynä hra Baslèvre meni istumaan läheiselle penkille ja kuiskasi kädet ristissä kuin rukousta varten, silmät valoon suunnattuina:

Sitten hän lakkasi ajattelemasta. Näännyksiin asti väsyneenä hän tyytyi vain istumaan siinä missä istui viimeisiin jäähyväisiin asti uskollisena vartijana, mutta huomaamattomana kuin kerjäläinen.

Tunnit kuluivat. Kattojen yläpuolella taivas sammui sammumistaan ja täyttyi tähdillä. Sitten taas tähdet hävisivät vuorostaan. Päivä nosti esiin kalmankalpeat kasvonsa. Mutta hra Baslèvre ei ollut liikahtanutkaan.

— Mitäs te täällä teette? Oletteko sairas? — kysyi paikalle tullut järjestyksenvalvoja äreästi.

Huomattuaan torkkujan nauharuusun poliisi kohautti olkapäitään ja luopui ahdistamasta. Tuntoihinsa tultuaan hra Baslèvre havaitsi värisevänsä.

Molemmin käsin hän sitten lähetti hartaan suudelman ikkunan valoa kohti, joka auringon sarastaessa oli kalvennut ja sammui viimein kokonaan. Siinä hänen viimeiset jäähyväisensä, vihlovat kaikessa koruttomuudessaan! Senjälkeen hän poistui. Hiljaisuus, samanlainen kuin Clairen, lankesi hänen sieluunsa. Mutta vähemmän onnellisena kuin tämä vainaja hänen oli jatkettava elämää!

Sitten tuli hirveitä päiviä… Hra Baslèvre ei kirjaimellisesti ollut muuta kuin ruumiillistunutta epätoivoa. Hän ei puhunut kenenkään kanssa yli virkavälttämättömyyden; kerhosta hän oli kadonnut. Jos hän sattumalta kuuli neiti Fouillen askeleet portaissa hän pakeni. Rouva Gerbois oikein huolestui sellaisesta.

Gustave ei kutsunut hra Baslèvrea Clairen hautajaisiin, mutta hautajaispäivän iltana hra Baslèvre meni Bellechasse-kadun kukkakauppaan, valitsi sieltä sylyksen punaisia ruusuja ja vei ne rakastettunsa haudalle. Mutta hän ei palannut sinne koskaan enää; hautausmaa peloitti häntä. Siten ei ollut yhtään paikkaa, missä kuvitella lähestyvänsä Clairea, eikä kotona ainoatakaan valokuvaa! Ilman kirjettä, johon hän ei enää uskaltanut kajota, olisi voinut luulla, ettei koko seikkailua ollut ollutkaan. Se näytti nyt totta totisesti päättyneen. Ainoastaan muistot palasivat silloin tällöin laajoina laineina karehtimaan ajan pintaa kuin ympyrät tyyntä järveä, jonka pohjaan on viskattu iso kivi.

Jotta voisi kiintyä elämäänsä, täytyy siihen liittyä jokin toivomus. Mutta hra Baslèvre toivoi ainoastaan, ettei häntä ollenkaan olisi olemassa. Minkätähden enää elää, kun kerran sielu oli kuollut? Hän ei koskaan ennen ollut siinä määrin huomannut inhimillisen olemassaolon hyödyttömyyttä yhtenä pilkkuna maailmankaikkeudessa. Hän ei tehnyt mitään eroa itsensä ja sammalhiutaleen välillä metsässä. Hänen tuskansakin oli aivan kielteistä, ainoana sisältönään puuttuvaisuuden tunto. Häneltä puuttui joku tai jokin — hän ei itsekään tiennyt kumpiko — ja tämä tukaluus teki elävän ympäristön lopulta sietämättömäksi.

Ulkonainen elämä jatkui kuitenkin entisissä puitteissaan. Pienenä muutoksena mainittakoon, että hra Baslèvre joitakuita päiviä tuon kohtalokkaan tapahtuman jälkeen erotti siihenastisen siivoojattarensa ja otti sijaan hänet, joka »ennen oli palvellut rouva Gros'n luona». Tämä hiljainen ja nöyrä nainen oli nimeltään Virginie. Nähtävästi oli Gustave säälimättä lähettänyt hänet tiehensä. Rouva Gerbois'lle annettiin tehtäväksi perehdyttää uusi siivoojatar herra tirehtöörin ullakkokamarin hoitoon. Hra Baslèvre itse koetti välttää tapaamasta häntä; luonnollisesti tirehtööri tahtoi olla poissa, kun lakaistiin.

Viikot vierivät… Sitten eräänä iltana, hra Baslèvren istuessa huoneessaan kirja kädessä ja katse katossa, vihdoin eräs toinenkin toivomus kuin kuoleman heräsi hänessä.

Otettuaan Clairen kirjeen esille lippaastaan, jossa se lepäsi kuin ruumisarkussa, hän ryhtyi lukemaan sitä uudestaan. Mutta heti ensimmäisten sanojen jälkeen hän pysähtyi, huomaten ihmeekseen, että osasikin kirjeen ulkoa. Se oli siis yhdellä ainoalla lukemalla syöpynyt hänen muistiinsa! Mutta jos sanat olivatkin jääneet mieleen, mahtoi niiden syvä sisällys olla häneltä unohtunut, sillä millä tavalla muuten olisi ollut selitettävissä se riemu, joka johtui tästä uudistetusta lukemisesta?

Päästyään loppuun hän laski kirjeen kädestään, painoi päänsä alas ja, muistaen ensi hetken vaikutelman, luuli tuntevansa, että Clairen rakkaus, vienona kuin iltatuuli, taas hiveli häntä. Ihmeellinen on rakkaus, myös näennäisesti mitä kaukaisin ja turhin! Vaiheiden jälkeen, jotka eivät olleet antaneet hänelle mitään, vaan jotka päinvastoin olivat päättyneet kuin vararikkoon, kuoleman kahleista vapautunut totuus nyt kirkastui hänelle. Clairea ei ollut enää, mutta Claire oli rakastanut häntä! Tosin hänellä ei ollut ainoankaan suudelman muistoa, mutta kuinka moni rakastaja, kyllästyneenä ajamaan takaa pakenevaa hurmanhetkeä, olisikaan ollut valmis uhraamaan huumauksensa sellaista varmuutta vastaan! Eletty aika oli siis palautettava takaisin! Palatkoon se ja poistakoon sen salaperäisyyden, mihin kuolema oli kaiken kietonut! Älköön yksikään tahra sitä himmentäkö, vaan olkoon se nuhteetonta ja täydellistä! Koettelemusten kirkastamana kasvakoon lemmityn kuva yhä kauneudessaan! Clairen ohjaamana, joka vähitellen oli opettanut hänet ymmärtämään, mitä rakkaus on, ja että se kohottavista kieltäymyksistä aina suurenee, hra Baslèvre olikin siis noussut yhä korkeammalle ja hengitti nyt yhä raikkaampaa ilmaa.

Tähän huomautettaneen, että kaiken kaikkiaan tässä kuitenkin on surkuteltava kahta tyhjään rauennutta elämää, joiden olisi pitänyt kuulua toisilleen. Mutta tokko niin on, koska kysymyksessäolevana iltana hra Baslèvre ei pahoitellut mitään, ei edes Clairen vaiteliaisuutta? Jos Claire olisi jäänyt eloon, hra Baslèvre olisi saattanut olla epäuskoinen hänen suhteensa, mutta nyt oli kuolema tuonut pelkkää vapautusta ja valaistusta. Kuinka ihana olikaan kuolevan tunnustuksen suoma vakuutus, että Claire nyt kuoltuaan oli ainoastaan hänen!

Sillä se seikka vielä lisäksi sykähdytti hra Baslèvrea, ettei Claire jäähyväisissään enää ollut puhunut sen miehen puolesta, jonka vuoksi hän kumminkin oli uhrautunut. Viimeisillä hetkillään hän siis oli ajatellut ainoastaan sitä ainoaa, joka häntä jumaloi. Hän ei enää ollut jakautunut! Jos on elämää haudan tuolla puolen ja jos ihmishenki saa liidellä siellä vapaasti, oman mielensä mukaan, ei Clairea nyt ollut etsittävä entisen puolisonsa luota eikä hautausmaaltakaan, vaan täältä, hänen valittunsa kolkosta kamarista.

»En hylkää teitä… En enää lähde luotanne!…» Niin oli kirjeen loppu, ja se soi nyt hra Baslèvren korviin kuin hiljainen kuiskaus. Samalla hänestä tuntui, että yksinäisyys oli ohi, että joku tosiaankin oli hänen luonaan, näkymättömissä, mutta kuitenkin saapuvilla.

Eikä tämä ole mitään lörpötystä. Tästä alkaen Clairen henki juurtui hra Baslèvren mieleen lähtemättömästi. Joskaan hän, koettaessaan katsoa tulevaisuuteen, ei nähnyt muuta kuin loppumattoman, umpeen reunustetun puistokäytävän, niin ainakin kulki lemmitty sitä myöten hänen edellään. Päivästä päivään Clairen ajatus ohjasi häntä. Kaikkien ratkaisujen hetkellä hän kysyi itseltään: »Mitä Claire tästä arvelisi?» Ja kun päätös oli tehty ja asia toimitettu, hän taas kääntyi Clairen puoleen kysyen: »Onko hyvä näin? Oletteko tyytyväinen?» Ei hän koskaan ollut elänyt näin lähellä Clairea. Hän kantoi Clairea omassa itsessään. Clairesta oli tullut hänen todistajansa ja tuomarinsa, hänen vaikuttimiensa arvostelija ja hänen pienimpienkin sielunliikkeittänsä uskottu. Sattuipa niinkin, että hän joskus siinä määrin unohti todellisuuden, että sanoi itselleen: »Kunhan tapaan hänet, kysyn häneltä…» Ja ylinnä kaiken leimusi hänen intohimonsa. Varmana siitä, että aina oli tervetullut, ja etteivät mitkään katseet enää keskeyttäisi hänen tunnustuksiaan, hän laski hehkuvat tunteensa vainajan jalkojen juureen, rakkauden voimalla kuvitellen hänet eläväksi.

Kuinka kauan tätä kesti? Päiviä ja viikkoja, kuten ennenkin olivat kestäneet hänen murroskautensa, ihmeellisiä päiviä ja viikkoja, joina omituiset hurmiotilat ja tyynet hetket vuorottelivat.

Hra Baslèvre vältti yhä itsepintaisesti neiti Fouillea eikä käynyt kerhossaankaan. Hänen yksinäisyytensä näytti kasvamistaan kasvavan, mutta kumminkaan hän ei ollut yksin. Kuten siis huomaamme, koko seikkailu oli kun olikin alkanut uudestaan. Mutta se ei enää muodostunut miksikään itsensäkieltämistyöksi kuten ennen, sillä koska hra Baslèvre nyt eli vainajalle, lankesi asian luonnosta, että hän lopullisesti eristäytyi maailmasta ja vapautui itsestään.

Tässä täytyy mainita joitakuita tänä ajanjaksona sattuneista tapauksista ja ennen muita eräs, joka herätti uteliaisuutta koko ministeriössä.

Kuultuaan ministeriltä, että hänet pian nimitettäisiin Kunnialegioonan komentajaksi, hra Baslèvre ilmoitti kieltäytyvänsä tästä arvonimestä erään vanhemman virkatoverinsa hyväksi. Kuinka hän saattoi hylätä tällaisen kunnian, joka oli näyttänyt olleen koko hänen elämänuransa kaukainen päämäärä? Ei sihteeri, ei Michon eikä kukaan voinut käsittää sitä. Liekö hra Baslèvre itsekään ollut siitä oikein selvillä. Elämässä on hetkiä, jolloin ihminen tekee tekoja, jotka tuntuvat luonnollisilta, vaikkeivät mitkään vaikuttimet näytä niitä aiheuttaneen, vaan koska ne ovat johtuneet pitkäaikaisesta sieluntottumuksesta.

Toiselta puolen, vältettyään kauan huolellisesti tapaamasta Virginietä, uutta siivoojatartaan, hra Baslèvre sai yht'äkkiä päähänsä viivytellä kotona aamuisin, vain nähdäkseen hänen astuvan sisään, kuten hän ennen oli mahtanut astua Clairen huoneeseen. Ja sunnuntaisin hän ei enää poistunut siivoojattaren tultuakaan. Harvasanaisena tämä ei koskaan puhutellut hra Baslèvrea, mutta siivoojattaren toimitellessa äänettömänä askareitaan, kuinka halukkain silmäyksin hra Baslèvre häntä katselikaan! Clairen ääressä eläneenä hänellä mahtoi olla muistoja, jotka hra Baslèvre olisi maksanut hengellään, mutta joista siivoojatar itse ei kai välittänyt paljoakaan!

Virginie epäröi ensin, mutta antoi sitten vallan vihalleen ja kertoi kahdessa minuutissa enemmän kuin moneen viikkoon sitä ennen:

— Herra ja minä emme olisi enää tulleet toimeen. Jumala ties' mitä hän nyt tehneekään! Äskettäin puhuivat taas, että kaikki otettaisiin takavarikkoon. Eihän sellaisten ihmisten kanssa mikään jaksa…

Hra Baslèvre teki liikkeen, josta ei tiennyt, merkitsikö se myöntöä vai pettymystä. Hän oli toivonut saavansa kuulla puhuttavan hänestä.

Vihdoin hän sai omituisen uteliaisuuden puuskan ja ryhtyi etsiskelemään taloja, joissa Claire oli asunut tyttönä, ja sitä koulukotia, jossa hän oli nauttinut opetusta, ja jonka nimen Claire sattumalta oli hänelle maininnut. Mutta onnettomuudeksi kaikki nämä talot olivat jo hävinneet uusien rakennusten tai kadunraivausten tieltä. Parisissa kivet vyöryvät kuten ihmisetkin, kadotakseen heidän mukanaan.

Sattui myös, että hän joskus ajatteli niitä selittämättömiä siteitä, jotka olivat yhdistäneet Clairen ja Gustaven. Mutta silloin saattoi sanoa, että joku väärä opas oli eksyttänyt hänen ajatuksensa, ja hyvin äkkiä hän, tuntien olonsa tukalaksi, palasi omaan rakkauteensa.

Muuten hra Baslèvre, tällaisessa epätodellisessa onnessa näkymättömiä taivaita leijaillen, saattoi pitää oloansa varsin turvattuna. Mikä vaara sitä olisi uhannut? Hän kulki maailman läpi siihen sekaantumatta, eli omaan unelmaansa sulkeutuneena, josta mikään ihmissilmä ei voinut häntä saavuttaa. Kuukausi toisensa jälkeen kuluikin häneen kajoamatta: elokuun perästä syyskuu, kultaisena kuin viinirypäleet, jotka se antaa, ja syksyn ensimmäiset päivät, joiden viileydestä sydän värisee, sekä viimein lokakuu, karistaen puista kellastuneet lehdet… Mutta voitteko kuvitella, että tämän autuuden tuhoamiseksi riitti yksi ainoa ajatus, nopea kuin salama?

Se välähti eräänä lokakuun iltana. Ei pidä ihmetellä muuta kuin yhtä seikkaa, sitä nimittäin, että tämä ajatus, vaikka se täydellisesti olikin sopusoinnussa muiden asianhaarain kanssa, oli tarvinnut näin pitkän ajan syntyäkseen. Se oli myös kysymyksessä olevan ajanjakson viimeinen vaihe ja hra Baslèvren viimeinen taipale kärsimyksen tiellä, eikä sen perästä pitänyt enää muuta olla jäljellä kuin kuolema…

Eräänä iltana siis, kun hra Baslèvre taas luki Clairen kirjettä kuten miltei joka päivä, hänessä yht'äkkiä heräsi seuraava ajatus:

Hullu ajatus totta totisesti! On sanoja, jotka intohimon tuulessa pullistuvat kuin purjeet, mutta ovat ilman sitä voimattomat nostamaan kenenkään mieltä. Kuukausimääriä hra Baslèvre oli kuunnellut Clairen sanoja ja tuntenut niistä elävänsä. Jollei Claire todella olisi rakastanut häntä, olisivatko ne saaneet aikaan sellaisen ihmeen? Mutta eikö kuitenkin ollut niin, kuten Claire oli sanonut, että rakastaa todella on samaa kuin ajatella toisen onnea? Saattaahan siis myös varmuus siitä, että voi pelastaa jonkun ihmisen, luoda ylevän liikutuksen, jonka mainingit tuntuvat huolimatta siitä, mitkä vaikuttimet ovat olleet, mikä oikea totuus. Ehkä Claire, vakuutettuna ystävänsä pelastuksesta, olikin astunut sitä tietä! Olihan hra Baslèvrekin rakkaudessaan rohjennut väittää hänelle, että Gustave oli pysynyt uskollisena! Jospa se lempi, jonka lumoissa hän niin kauan oli kulkenut, olikin ollut vain huolestuneen ystävyyden almu? Jospa Claire oli valehdellut?

Hullu ajatus, joka kumminkin tuntui niin järkevältä ja kerran syntyneenä pilasi koko elämän epäilyksistä pahimmalla, sellaisella, josta etukäteen tiesi, ettei sen suhteen koskaan pääsisi selvyyteen!

Kannattaako kertoa, mitä sitten seurasi? Kylmä viima — ehkä kostea tuulahdus torilta — vihlaisi hra Baslèvren hartioissa. Hän ei itkenyt eikä napissut. Hän vain ymmärsi, että näkymätön, jonka rinnalla hänen tuskansa oli tyyntynyt, oli kaikonnut pois. Sanomattoman surumielisenä hän taittoi kokoon kirjeen ja varmana siitä, ettei enää milloinkaan siihen koskisi, pani sen lippaaseensa niin huolekkaasti, kuin olisi käsitellyt ihmisruumista. Ja kun hän oli sulkenut lippaan, huone oli taas tavallisensa näköinen ja hra Baslèvre tavallisensa tapainen. Mikäpä häntä ulkonaisessa suhteessa olisikaan muuttanut? Tähän asti hän oli elänyt hyvässä uskossa, mutta ei uskonut enää, eivätkä sellaiset muutokset, vaikka niistä menehtyisikin, ulotu pinnalle saakka…

Ja sen jälkeen ei ollut mitään tai ainoastaan laahustavaa aikaa, joka ei tarjonnut mitään mielenkiintoa. Hra Baslèvre eli edelleen, mutta niinkuin hän ei enää olisikaan elänyt. Hänen ainoina sielunliikkeinään olivat vuorottelevat salaperäinen usko ja toivoton epäusko. Ah, mihin epäilyksen piinaan kuolevat meidät jättävätkään? Eläviltä voi joskus vielä riistää heidän salaisuutensa, mutta vainajia, heitä vartioi hävittävä hiljaisuus. Ja koska Claire oli kuollut, hra Baslèvre tiesi, että vaikka hän kysyisi itsensä näännyksiin, hän ei saisi mitään vastausta.

Ympäröivästä elämästä hän niinikään huomasi ainoastaan sen tuskalliset muodot. Rampa huomaa aina ontuvan kadulla. Koska hän itse kärsi, hra Baslèvre, vaellettuaan niin monta vuotta kärsimyksen keskellä sitä näkemättä, ei nyt kiinnittänyt huomiota muuhun kuin siihen ja sääli sitä. Mutta kuten aika ei pystynyt poistamaan hänen omaa epäilystään, ei hänkään tainnut ehdyttää niitä tulvivia lähteitä, joista hänen silmiinsä sattuvien seutujen suuri kurjuus vuoti.

Oletteko joskus nähneet sokean kulkevan katukäytävää, kepillänsä tietä koetellen? Hänen selkänsä on suora, silmät tuijottavat ja kasvot läpitunkemattomat. Hän on sen näköinen, kuin ei aavistaisi muita ihmisiä pyörivän hänen ympärillään: eikä hän myöskään näytä pelkäävän esteitä. Hra Baslèvre oli nyt tällainen sokea. Hänelle oli kaikki enää vain yötä, mustaa yötä, jossa tapahtui kaikki, mutta mikään ei näkynyt.

Oli vielä lokakuu. Tuilerioissa kulki kaksi varjoa toinen toistansa vastaan. Toinen oli ison miehen, joka riiputti toista olkapäätään, ja toinen kiiri kuin pallo nopein askelin. Molemmat astuivat asfalttikäytävää, joka halkaisee puiston ja jota tähän aikaan peittää varisseiden lehtien kirjava kerros.

Äkkiä he törmähtivät toisiinsa, kuten käy, kun kulkee kiireesti eikä katso eteensä. Kaksi hämmästynyttä elettä ja pysähdys.

Toinen oli Michon, toinen hra Baslèvre. Mutta kukapa olisi tuntenut heidät! Michon ei hymyillyt, ja hänen olkapäänsä painui kuin taakan alla. Ei nimenomaan tiennyt, missä suhteessa hän oli muuttunut, mutta muuttunut hän oli. Myös hra Baslèvre oli toinen kuin ennen, huolimatta mitäänsanomattomasta kasvojenilmeestään ja aina vilkkaista silmistään. Ihmisen olemuksessa voi huomata jotain määrittelemätöntä erilaisuutta entisestä, ilman että sen on tarvinnut muuttaa ulkonaisia piirteitä.

Kiitos kohtauksen odottamattomuuden molemmat ehtivät vilaukselta näkemään toistensa todellisen olennon, jonka sijaan virallinen heti senjälkeen astui.

On aikoja, jolloin vastaukseksi puhuttelijan ensimmäiseen kysymykseen kiirehtii itse asettamaan toisen…

— Oli miten oli, jatkoi hra Baslèvre, — mutta tämä paikkahan on meidän akatemiamme. Mikä filosofinen aihe teillä nyt on esitettävänänne?

— Muistattehan, että viime kerralla oli kevät? mutisi hän. — Nyt ovat lehdet kuivuneet.

— Elämän vertauskuva! On aikoja, jolloin ihminen on tyytyväinen, ja toisia, joina se ei vetele.

— Olen tehnyt pahempaa: en ole voinut pelastaa häntä. Mutta nyt minä puhun hepreaa, oi, te viisain kaikista tirehtööreistä!

Taas tuokio… Molemmat näyttivät ajattelevan asioita, joita he eivät sanoneet.

— On lopulta mahdollista, ettei kuolema olekaan muuta kuin pitkänlaista poissaoloa, aloitti taas Michon. — Ja mitäpä suremista poissaolossa olisi?

— Totuus on kumminkin se, että poissaolevilla, kävipä miten tahansa, on aina toiveita päästä palaamaan kerran tai toiste, kun sensijaan kuolleet…

— Kuolema harmittaa minua, koska se on tyhmää. Se lopettaa kaikki eikä opeta mitään. Se ei olekaan mitään.

— Ei, vastasi hän vielä, — se on pahempaa. Se on vaikenemista vastaukseksi kysymyksiin.

— Ette taida olla hyvällä tuulella tekään, herra tirehtööri. Parempi tavata jollain iloisemmalla hetkellä…

»Niinpä niin», ajatteli hra Baslèvre. »Hän kärsii ehkä, kuten minä kärsin, kun hän ei voinut pelastaa Clairea… Mutta ehkäpä hän sensijaan tietää olleensa rakastettu! Jospa hän ymmärtäisi onnensa!…»

Polkien lehtiä raskain askelin hän vajosi takaisin haaveisiinsa. Väsymättä hän jatkoi kysymistään jo puoleksi haalistuneelta mielikuvaltansa, aivan kuin hän ei olisikaan ollut varma siitä, että »kuolema on vaikenemista vastaukseksi kysymyksiin».

VII

Tänä samana päivänä neiti Fouille, päätettyään päivätyönsä, lähti kello kuuden tienoissa iltaostoksilleen. Nähdessään hänen menevän ohi rouva Gerbois sanoi miehelleen:

Oli miten oli, neiti Fouille kulki portista, kuten tavallista, pää pystyssä ja kiirehtimättä, ja saavuttuaan Saint-Antoinen kadun kulmaukseen, kuten tavallista, hävisi väkijoukkoon.

Ei kuitenkaan ollut kiellettävissä, että hän oli muuttunut. Ensiksikin hänen hiuksensa, jotka siihen asti olivat olleet aivan mustat, harmahtivat. Hänen ruskea hameensa, joka niin kauan oli näyttänyt uudelta, oli kulunut; ei saattanut olla huomaamatta sen vanhanaikaista kuosia. Mitä pihkakivisiin kellonvitjoihin tulee, nekin näyttivät jo kovin pahanpäiväisiltä ja sopivat enää koristeiksi enintään vanhallepiialle. Ainoastaan hänen käyntinsä oli entisenlaista, vapaatahtoista ja rivakkaa; askeleet olivat jo menossa, ennenkuin hän oikein ehti lähteäkään.

Kello kuusi on lokakuussa jo tullut yö. Päivä oli ollut niitä, joina satujen kaiken loiston luulee levinneen maan päälle. Ja ilta oli vieläkin ihanampi: ilma kirkas lauhkein tuulahduksin, taivas selkeä sumuista. Kaikki uhkui kesänlopun suurenmoisuutta. Näytti mahdottomalta tuntea muuta kuin riemua.

Vajaassa viidessä minuutissa neiti Fouille oli saapunut Vincennesin aseman edustalla. Tarkastettuaan yhdellä silmäyksellä ympäristöt hän huokaisi tukahdutetusti ja alkoi kulkea edestakaisin pitkin kaarikäytävää. Ihmiset, jotka menivät hänen ohitsensa, eivät olisi voineet aavistaa, että hän odotti jotain tai jotakuta. Hän päättikin aina kävellä poispäin määrättyyn katulyhtyyn saakka ja palata vasta sen kohdalta. Ja heti käännyttyään hän olisi nähnyt asemakellon, joka sijaitsi korkealla hallin seinällä, mutta pakottautui myös olemaan katsomatta siihen, ennenkuin oli saapunut takaisin lähtöpisteeseensä. Väliajat hän laski mielessään minuutteja, joista jokainen loppuunkuluttuaan putosi painoksi lisää hänen levottomuuteensa.

Hänen sydämensä sykähti jokaista lähestyvää askelta. Mutta huomattuaan erehtyneensä hän sai aina sellaisen tärähdyksen kuin täydestä vauhdista seisahtuva kone. Kuinka monta tuntematonta olemmekaan näin säikäyttäneet vain kulkemalla heidän sivuitsensa!

Neljännestunti… puoli tuntia… Neiti Fouille jatkoi itsepäisesti vaellustaan. Äkkiä hän päätti:

Ja heti kun hän oli määrännyt rajan odotukselleen, hän kärsi vähemmän. Hän lakkasi kuuntelemasta askelia, eikä hänen mielensä enää tehnyt katsoa kelloonkaan. Hän hengittikin jo melkein tavallisesti.

Mutta kun ensimmäinen määräaika oli ohi, hän asetti itselleen toisen. Kuitenkin, huolimatta hänen näennäisestä rauhallisuudestaan, ei enää voinut luulla muuta, kuin että hän odotti. Näki selvästi, että hän koko henkensä voimalla lakkaamatta tutki varjostoa.

Viimein hän pysähtyi. Hän oli palannut aseman luo. Hän nosti harson kasvoiltaan ja asettui kirkkaaseen valaistukseen, jottei hän olisi voinut väittää, ettei ollut huomannut häntä. Mutta samalla kova ahdistus saattoi hänen jalkansa tutisemaan, sillä hän totesi sen välienrikkoutumisen nyt tapahtuneen, jonka hän jo kolme kuukautta oli tuntenut tulevan. Kosk'ei hän nyt ollut noudattanut hänen harrasta kutsuaan, ei hän tulisi enää koskaan. Niin paljon kärsimystä päätyäkseen tähän äärimmäiseen tuskaan! Parempi olisi ollut, ettei ollenkaan olisi elänyt!

Sitten hän, enää ympärilleen katsomatta, veti harson takaisin kasvoilleen ja lähti palaamaan Béarnin kadulle samanlaisin askelin kuin ennen astellessaan kotiinsa onnellisena. Jokaisesta puodinikkunasta tulet koettivat valaista hänen kasvojaan, mutta mitä se toimitti? Neiti Fouille oli taas ottanut jokapäiväisen ilmeensä — niin, jokapäiväisen — ja kuinka kauan hän jo olikaan elänyt kuolleen sielun elämää!

Samaan aikaan hra Baslèvrekin, Tuilerioista tullen, lähestyi porttia. Tapansa mukaan, joka hänellä Clairen kuolemasta saakka oli ollut, hän, huomatessaan varjon, jonka luuli tuntevansa, hidasti kulkuaan, tahtoen välttää tapaamista. Eikö tuo ollutkin neiti Fouille, joka tuli tuolla? Ei, hän erehtyi. Katu oli hämärä ja hän näki huonosti…

Ovenvartijan kojun edessä palava kaasuliekki heitti n:o 16:n portin eteen suuren valoneliön. Neiti Fouille, joka ei aavistanut, että häntä tarkattiin, astui valoon. Silloin hra Baslèvre pysähtyi.

Näkikö hän unta? Ei epäilystäkään, noin juuri neiti Fouille käveli, ja hänen hiuksensa olivat valkeat! Hän oli nähnyt hänet ilosta säteilevänä matkan edellisenä päivänä, ja nyt hän kohtasikin vanhan vaimon, jonka ilmeestä kumminkin puuttui se rauhallisuus, minkä vanhuus antaa tullessaan ajallansa. Kärsimysten uurtamat vaot ovat kovat; ne erottaa heti ensi silmäyksellä. Eivätkä neiti Fouillen kasvot olleet ainoastaan kuihtuneet, vaan muuttuneet myös melkein ilkeiksi.

Silmänräpäyksessä ehti huomata nämä muutokset ja tehdä niistä johtopäätöksen. Hra Baslèvre mutisi:

Kuinka halpaa! Ne keinot, joita elämä käyttää meitä kuljettaakseen, ovat aina halpoja. Neiti Fouille oli monia kuukausia ollut sellaisessa kidutuksessa, että hänen hiuksensa, kasvonsa ja käyntinsä olivat muuttuneet vaikeiksi tuntea, eikä Andréa, eivät pienokaiset eikä kukaan ollut aavistanut mitään. Mutta juuri kun hra Baslèvre sattuu häneen katsomaan, lankeaa häneen valojuova, ja koska hra Baslèvre itse kärsii, hän ymmärtää heti kaiken ja sanoo: »Välit ovat rikkoutuneet.» Onko se tapahtunut tänään tai eilen tai jo aikaisemmin, se ei mitään merkitse: kaikissa tapauksissa se on tapahtunut.

Hra Baslèvre teki masentuneen eleen. Yksi kärsimys lisää… minkä hän sille mahtoi? Neiti Fouillea ei loppujen lopuiksi ollutkaan surkutteleminen. Sellainen rakkaus ei koskaan ole aivan menetettyä, jonka elämä vielä voi elvyttää; todellisia tuskia ovat ainoastaan kuoleman tuottamat! Mutta tiesikö neiti Fouille tämän vai oliko se sanottava hänelle?…

Tällä hetkellä juuri neiti Fouille oli kulkenut valoneliön poikki kadotukseen pihaan. Jos hra Baslèvre olisi epäröinyt kauemmin, ei varmastikaan olisi tapahtunut mitään, vaan koko seikkailu olisi jäänyt kesken. Mutta enempää miettimättä hän päinvastoin riensikin neiti Fouillen jälkeen tavoittaakseen hänet. Taas kerran oli kohtalo kääntynyt.

Neiti Fouille oli jo ensimmäisessä kerroksessa ja mahtoi luulla, ettei puhuttelu tarkoittanut häntä. Kumminkin hän taivutti päätään ja, hämmästyen nähdessään hra Baslèvren, pysähtyi.

— Kun ei ole tullut käydyksi, saanen kai tässä tiedustella kuulumisianne? jatkoi tämä saavutettuaan hänet.

— En, vastasi hra Baslèvre kiireesti, — satuimme tulemaan kotiin yht'aikaa, huomasin teidät portilla ja… Kuinka paljon onkaan tapahtunut sitten viime näkemämme!…

Neiti Fouille, joka oli lähtenyt astumaan edelleen, ei voinut olla säpsähtämättä uudestaan.

— Suokaa anteeksi, mutisi hän tukahtuneella äänellä, — mitä tapahtumia tarkoitatte?

— Oi! huudahti hra Baslèvre, — puhun aivan yleisesti, ja onhan luonnollista, ettette tiedäkään… Minulla on ollut suru…

Samalla hän pysähtyi kesken portaiden, saattoi luulla, ettei hän jaksanut pitemmälle. Hra Baslèvre pysähtyi myös ja puhui vakavalla äänellä:

— Tahdoin juuri sanoa teille… sentähden tavoitinkin teidät… kaikki eivät ole samanlaisia. Joskus luulee menettäneensä lähimmäisen, joka vain hetkellisesti on poistunut…

Neiti Fouillen, joka yhä seisoi paikallaan, täytyi jo nojautua kaiteisiin. Hän veti henkeään, jota näytti ahdistavan.

— Kuolema yksin jättää meidät toivottomaksi… Elävä, hän voi aina palata, lopetti hra Baslèvre.

Mutta hra Baslèvre käsitti, ettei hän voinutkaan jatkaa. Hänessä oli salamana välähtänyt eräs ajatus, joka itse asiassa oli aivan johdonmukainen seuraus hänen menettelystään. Kun hän kerran oli totellut lohduttamisen haluaan, miksi jäädä puolitiehen eikä koettaa palauttaa ihmisparalle sitä yhä elossa olevaa, jonka tämä lopullisesti luuli menettäneensä?

Hän väistyi pois kaiteista ja lähti menemään. Hra Baslèvre tuli vähän matkan päässä jäljestä. Nyt hän horjui puolestaan; niin kauhistutti häntä äskeinen ajatus, joka ensin oli tuntunut kirkastukselta.

Tavata Gustave olisi muutenkin ollut sietämätöntä, mutta tavata hänet tässä tarkoituksessa!..

— Pelkään totisesti, että nyt on minun vuoroni tulla sairaaksi, sanoi vielä neiti Fouille, koettaen, vihdoin ovensa eteen päässeenä, saada avainta reikään.

Kuka tietää! Ehkä onkin kirjoitettu, koska kohtasin teidät juuri tänä iltana, että minun on hoidettava teitä.

— Kiitoksia vain, mutta se olisi tarpeetonta. En ole teidän asemassanne; minä asun perheessä…

Avain kiersi lukon auki. Andréa, joka kuuli oven käyvän, huusi keittiönsä perältä:

— Perheestä ei ole paljon apua, sanoi hra Baslèvre puoliääneen. —
Näkemiin, ehkä pikaisiinkin! Kuka tietää!…

Neiti Fouille vastasi vain merkityksettömällä kädenliikkeellä, painoi oven kiinni ja hävisi.

Saavuttuaan huoneeseensa hra Baslèvren täytyi yrittää kolme kertaa, ennenkuin sai syytetyksi tulen lamppuunsa. Sitten hän asettui nojatuoliinsa, ja vaipui mietteisiin.

Aluksi hän ajatteli ainoastaan neiti Fouillea. Ihmetellen pitkäaikaista välinpitämättömyyttään tämän suhteen hän tuumi: »Jos olisi kysymys lavantaudista, koko talo olisi nurin. Mutta kun hän tekee kuolemaa menetettyään rakastettunsa, ei hänestä välitä kukaan.» Hän muisti erikoisesti neiti Fouillen silmät, tuskaiset silmät, jotka yksin olisivat riittäneet paljastamaan asiaintilan koko kohtalokkuuden. Mutta niiden takaa nousi jo toinenkin kuva…

Ja se tuli kohta ainoaksi vallitsevaksi. Hra Baslèvre kavahti pystyyn ja tahtoi paeta. Mutta ei voinut. Hän, jota jokin salaperäinen voima tähän asti oli huolellisesti pitänyt loitolla hra Baslèvren ajatuksista, näyttäytyi jälleen ja sijoittui vastustamattomasti hänen mieleensä. Gustave oli taas ilmestynyt hra Baslèvren sielunsilmien eteen!

Tämä vajosi takaisin tuoliinsa ja huusi käheästi: — Jospa hän tietäisi, kuinka häntä vihaan!

Viha juuri on oikea käsite. Hra Baslèvre ei enää ollut mustasukkainen, hän vihasi… Ja äkkiä, rajusti kuin tulva, joka murtaa sulut, tämän vihan aiheet pursuivat ilmi. Ilman Gustavea Claire ei olisi kuollut! Kuinka Gustave olikaan pettänyt Clairea! Kuinka halpamaisesti hän olikaan väärinkäyttänyt tämän ainoalaatuista hienotunteisuutta! Ensin pitänyt häntä sanoinkuvaamattomassa epätiedon kidutuksessa ja sitten hylännyt hänet, koko ajan itse juosten pahamaineisissa paikoissa rakastajatar käsipuolessaan!…

Tultuaan tähän kohtaan hra Baslèvre muuttui kalmankalpeaksi. Yht'äkkiä hänelle näet valkeni, että neiti Fouille, aivan yhtä hyvin kuin Gustave, oli tappanut Clairen. Ja tämän saman neidin hra Baslèvre hetkeä aikaisemmin oli suunnitellut toimittavansa takaisin rakastettunsa luo! Mitä hän silloin olisikaan tehnyt, jos olisi tahtonut tappaa Clairen toiseen kertaan?

Hänestä tuntui, kuin hän olisi pudonnut pimeään kuiluun. Hän ei tuntenut itseään enää. Saadakseen ilmaa hänen oli mentävä ikkunan ääreen. Hän astui raskain askelin. Alhaalla lojui puistikko yksinään ja äänettömänä. Yöhön verhottu tori oli ivallisen näköinen. Oli kuin se olisi tehnyt pilkkaa miesparan tahtomuksista.

Päästyään näin pitkälle hän ihmetteli, ettei heti ollut huomannut suunnitelmansa järjettömyyttä. Luulla Gustaven heltyvän oli lapsellista. Olipa kysymys vaimosta tai rakastajattaresta, häntä huvittaisivat vain onnettomuudet! Ja mistä tavata hänet? Saavutettuaan selvyyden neiti Fouillen suhteen ja välttääkseen hyödyttömiä pyyntöjä hra Baslèvren oli kai muutettava toiseen kortteliin tai ehkä poistuttava koko Parisista… Kaikki seikat yhdessä tuomitsivat siis ajatellun vetoamisyrityksen epäonnistumaan, vaikk'ei se olisi ollutkaan niin vastenmielinen kuin oli. Hra Baslèvre oli kuunnellut säälin ääntä, ja saattoihan tämä sääli jatkuakin, mutta ainaisesti kaukaisena ja anteeksiannon tapaisena!

Poistuttuaan ikkunan äärestä hra Baslèvre tunsi väsymyksen rauhan hiipivän mieleensä. Ratkaisu oli tapahtunut, ahdistus oli ohi. Hän saattoi nyt vapautuneena levätä, kuin ei hän koskaan olisi tavannut neiti Fouillea, kuin ei Gustavea olisi ollutkaan…

Seuraavana aamuna noustessaan hänellä oli yhä sama rauhan tunne. Hänen tahtonsa ei ollut muuttunut; täytyipä hänen oikein ponnistella muistaakseen eilisiltaisen kiihkonsa. Elämä oli kuin olikin palaamassa säännöllisiin uomiinsa. Kuitenkaan hän ei olisi voinut sanoa, mistä johtui, että hänestä elämän taakka nyt tuntui tavallista raskaammalta.

Yht'äkkiä, hänen vielä lopetellessaan pukeutumista, ovi aukeni ilman edelläkäyvää varoittavaa koputusta ja Virginie astui huoneeseen.

— Suokaa anteeksi, pyysi hän, — luulin herran jo menneen… Olen mahtanut erehtyä ajasta.

— Ei tee mitään, sanoi hra Baslèvre, tuskin kiinnittäen huomiota koko sattumaan. — Istuutukaa johonkin nurkkaan odottamaan, kunnes olen lähtenyt, niin pääsette heti työhön.

Virginie totteli. Hra Baslèvre jatkoi pukeutumistaan. Aika ajoin hän katsoi siivoojattareen, huomaten todistajan läsnäolon epämieluisaksi.

Ikäänkuin ymmärtäen, mitä nämä katseet merkitsivät, Virginie vaihtoi paikkaa ja päätti sitten, vaikka olikin luonnostaan harvapuheinen, ruveta juttelemaan:

Hän sanoi tämän aivan rauhallisesti, etsittyään aivoistaan ainoan aiheen, minkä tiesi voivan virittää keskustelun.

Hra Baslèvre, joka juuri veti niskaansa lievetakkiaan, pysähtyi heti, mutta ei vastannut.

— En minä sen tähden lähtenyt herra Gros'n talosta, mutta siitä nyt näkee, että kaikki oli totta…

— Jo rouvan eläessä tiesi koko kortteli, ettei hän muuta tehnyt kuin löi vetoja kilpa-ajoissa. Ja sen perästä hän tietenkin vain yltyi, niin että nyt kuuluu livistävän ja kaikki myydään…

Ja saatuaan kätensä viimein hihaan hän lähti. Hän teeskenteli kävelevänsä huolettomasti. Gustave aikoi poistua? Se seikka ei muuttanut hänen eilisiä päätöksiään eikä edes ollut niiden kanssa missään yhteydessäkään…

Kuitenkin hänen kätensä vapisivat ja hän näki sumua silmiensä edessä.
Mennessään neiti Fouillen oven ohi hän sanoi aivan ääneen:

— Omituista! Arvasin hänen lähtevän tiehensä, mutta en tullut ajatelleeksi, että täytyisi myydä…

Samassa väristys puistatti häntä ytimiä myöten. Tuo sana näyttäyi hänelle äkkiä tarkassa merkityksessään, samoin kuin myös siihen liittyvä välitön uhka.

Myydä, s.o. antaa vierasten nähtäviksi ja kosketeltaviksi kaikki, mitä Claire oli katsonut ja käsitellyt. S.o. lisätä rakastetun kuolemaan vielä hänen tavaroittensakin kuolema. Ja millainen kuolema? Kaikkein kunniattomin, kaikkein likaisin! Sanalla sanoen, hra Baslèvren ajatellessa, että sen onnen esinemuistot, joka loppujen lopuksi oli kuulunut yhtä paljon hänelle kuin Gustavelle, ehkä jo huomenna joutuisivat jonkun naistenkaluston ostajan ylimalkaisesti arvioitaviksi, tai että ne julkisessa huutokaupassa hajaantuen eksyisivät komeilemaan kaiken maailman seinänvierinäyttelyissä, hänen vihansa, hänen eilisestä hillitty suuri vihansa puhkesi taas valloilleen. Jos hra Baslèvre sillä hetkellä olisi kohdannut Gustaven, olisi hän karannut hänen kurkkuunsa ja huutanut:

Turhaa raivoa! Olihan Gustavella oikeus! Niin merkillisesti oli näet asian laita, ettei hra Baslèvre yhtään olisi välittänyt omista tavaroistaan, ei pöydästään, ei vuoteestaan eikä muistomitaleistaan; epäröimättä hän olisi heittänyt ne kadulle tai luovuttanut ne kelle tahansa kaupustelijalle, ja kieltämättä hän näin ollen oli niiden oikea valtias. Mutta ne ainoat esineet, jotka olivat muuttuneet osaksi hänen elämäänsä, ainoat, jotka kykenivät herättämään hänessä liikutusta ja todella rakkaita muistoja, ne olivat sen toisen hallussa, ja tällä toisella, hänellä oli vapaus menetellä niiden suhteen aivan mielensä mukaan!

Sisäisen myrskyn myllertämän? hra Baslèvre astui alas pihaan. Kadulle ehdittyään hän jankutti kuin humalainen:

Mutta miten estää? Ehkä se jo olikin tapahtunut? Ehkäpä Gustave ei ollut odottanut huomistakaan?

Hevonen käänsi selkänsä ministeriön suuntaan ja lähti hölkyttämään. Painautuneena vaunujen nurkkaan hra Baslèvre, joka kahtatoista tuntia aikaisemmin oli päättänyt olla menemättä Gustaven luo neiti Fouillea puolustamaan, oli nyt matkalla sinne puolustaakseen tavaroita, jotka eivät hänelle kuuluneet. Aiheet vaihtuvat, mutta matka on sama. Mutta tietääkö ihminen matkallaan, minne se viimein päätyy? Ja tietääkö hän sitäkään, että kuolleet ovat vaiti vain paremmin käskeäkseen?

VIII

Matkan varrella hra Baslèvre, mieli kokonaan sisäänpäin kääntyneenä, ei ollenkaan huomannut ympäröivää maailmaa. Katu seurasi toistaan hänen niitä näkemättä. Tuli paikkoja, joihin runsaasti liittyi muistoja lemmitystä ja joiden ohi hän muulloin ei olisi voinut kulkea saamatta sydämentykytystä, mutta nyt hän vain katsoi tuntematta niitä. Ajan kulumista hän ei myöskään seurannut. Vaikka ajuri ajoi hitaasti, hän ei tullut kärsimättömäksi. Ja kun he vihdoin saapuivat perille, hän ei edes huomannut portin pieleen kiinnitettyä käsinkirjoitettua ilmoitusta: »Huonekaluja myytävänä», vaan riensi yhtä painoa ylös portaita ja soitti. Häntä näytti ajavan pelko, että huonekalut jo olisi viety, mutta itse asiassa hän vain oli sen salaperäisen voiman palvelija, joka oli päättänyt ohjata hänet satamaan.

Välittämättä tästä peittelemättömästä vihamielisyydestä, jota hän näin sai vastaansa, hra Baslèvre astui heti sisään, kuin olisi häntä käsketty.

— Minulla on asiaa sinulle, sanoi hän.— Mutta rauhoitu, en ole monisanainen.

— Sitä suurempi syy olla viivyttelemättä täällä eteisessä. Missä saan sinua puhutella?

Vastausta odottamatta hra Baslèvre oli jo edennyt ruokasaliin. Huonekalut olivat vielä jäljellä, mutta hra Baslèvre sai saman vaikutelman, kuin olisi astunut omaan suojaansa varkaiden siellä käytyä. Jumalan kiitos, kaikki tavarat olivat täällä vielä tallella! Mutta kumminkin, mikä muutos! Viime käytön jäljiltä hajallaan seisovat tuolit huusivat pysyvää epäjärjestystä. Kaikkialla pölyä ja likaa, jota oli tarttunut seiniinkin, sekä ummehtunutta ruoanhajua. Vaikk'ei muutto vielä ollutkaan alkanut, oli kuin olisi muuttomiehiä jo käynyt.

Työhuone antoi vielä kurjemman kuvan elämästä päivästä päivään ja säännöksi tulleesta huolimattomuudesta. Joka paikassa kuljeksivia käyttötavaroita: tässä harja, tuolla kampa, koteloita, pulloja… Sikarinjätteitä puolillaan oleva haiseva tuhkakuppi anasti yksin koko kirjoituspöydän. Kaikki oli koskematonta, ränsistynyttä ja surullista, surullista sillä erikoisella tavalla, mikä on ominainen poikamiehen asunnolle, josta nainen on poissuljettu.

Mutta kun Gustave oli asettunut istumaan, hra Baslèvre sai kokea vieläkin kamalamman yllätyksen. Mitkä huonot elämykset olivat noin saattaneet sammuttaa tämän ennen niin vilkkaan miehen katseen, väsyttää noin rumiksi hänen pirteät piirteensä. Ryhdistäkään ei ollut jälkiä. Koko olento oli aivan ruokoton, paita auki, liivit ryvettyneet. Tuli kysyneeksi itseltään: »Missä hän on ollut?» Mahdollisesti hän oli kärsinyt, mutta siinä tapauksessa näki myös, että kärsimys oli vaikuttanut häneen ainoastaan veltostuttavasti, ja säälintunne hävisi itsestään…

Mutta heti kohta Gustave, ja juuri koska hra Baslèvre häntä näin tarkasteli, koetti ottaa pilkallisen ja ylenkatseellisen ilmeen. Kuluneet kasvot kovettuivat, selkä suoristui ja ilkeä hymy väänsi suuta.

Ennenkuin vastasi, hra Baslèvre veti luokseen uunin vieressä olevan tuolin ja istuutui. Sitten hän, päättäen jättää sikseen turhat verukkeet, kävi suoraan asiaan:

Ihmeellistä kyllä he puhuivat jokseenkin hiljaisella äänellä. He muistuttivat kahta kulkijaa, jotka olivat pysähtyneet majapaikkaan, kumminkin tietäen, etteivät siinä voisi kauan levähtää, sillä matka oli vielä pitkä. Molemmat kummastelivat vähemmän, että olivat joutuneet kahdenkeskiseen keskusteluun, kuin sitä vaivaa, mitä ajatusten ilmilausuminen heille tuotti.

— Eikö muuta?… Siinä tapauksessa oli turhaa… En tosiaankaan käsitä, minkätähden olet häirinnyt minua. Luulin jo antaneeni kyllin selvästi ymmärtää, etten enää välittänyt tavata sinua… tietysti ellei mitään päteviä syitä ilmaantuisi.

Ja Gustaven nostaessa katseensa hra Baslèvreen, silmäillen häntä tiukan kysyvästi, tämä painoi alas omansa. Hän tunsi äkkiä joutuvansa hämilleen. Hän huomasi hämmästyksekseen, ettei hänellä enää ollut mitään sanottavaa, vaikk'ei vielä ollutkaan puhunut mitään.

Totisesti, tiesikö hän itsekään minkätähden kysyi näin? Hän ymmärsi, ettei tällä kysymyksellä ollut mitään tekemistä sen asian kanssa, jonka vuoksi hän oikeastaan oli tullut, mutta se oli vain noussut hänen huulilleen kuin jonkun toisen sanelemana.

— Ajattelen erästä naista, jonka tapasin eilen ja jonka sinä mahdat tuntea paremmin kuin minä, vaikka hänellä ja minulla aikoinaan onkin ollut yhteisiä asioita.

Kului muutamia silmänräpäyksiä. Huomatessaan, ettei hra Baslèvre jatkaisi, Gustave ryhtyi puhumaan purevalla äänellä:

— Ihailen intoasi, jolla huolehdit asioistani. Mutta kai minä olen päämies siinä tapauksessa, että sinulle on annettu valtuuksia. Pidän suuressa arvossa tarkoittamaasi henkilöä, ja sentähden olen vakuutettu siitä, että hän on ensimmäinen iloitsemaan, jos vihdoinkin saan vakinaisen toimen, vieköönpä se minut vaikka tuhannen peninkulman päähän Parisista.

— Järjestelmäsi siis miellyttää sinua jatkuvasti: tulla ja mennä taas… kun peli on loppuun pelattu.

— Sinun sallimuksesi on kuin onkin yhä sama: tuottaa kärsimystä niille, jotka sinua rakastavat. On murheellista, etteivät näiden onnettomien sydämet ole olleet yhtä kevyitä kuin sinun!

— Ei herrantähden mitään nuhdesaarnoja! vastasi Gustave. — En ole sillä tuulella…

Näytti jo siltä, ettei hra Baslèvrella enää ollut muuta tehtävää kuin nousta lähteäkseen ja Gustavella antaa hänen mennä. Mutta kumpainenkaan ei liikahtanut. Hra Baslèvre selitti itselleen, ettei hänen varsinainen asiansa vuoro vielä ollut tullut, ja että täytyi odottaa. Gustave taas, joka alussa oli toivonut, että pääsisi kohtauksesta mahdollisimman nopeasti, oli unohtanut kiireensä ja istui vaiti vain etsiäkseen — otsa rypyssä ja ruumis läjässä — ajatukselleen oikeata ilmaisumuotoa.

Kului tuokio, jonka kestäessä niin toinen kuin toinenkin näytti syventyneen ainoastaan permannon tarkasteluun.

— Meidän jäähyväistemme, sanoi hän, — ollakseen lopulliset, täytyy myös olla avomieliset. En ole hakenut tilaisuutta, mutta koska minulla se nyt on, ja kun vielä sinä itse olet sen minulle antanut, olisi tyhmää olla käyttämättä sitä erään vanhan haluni tyydyttämiseksi, sen nimittäin, että kerrankin saisimme välimme täysin selvitetyiksi. Väität minun sallimuksenani olleen tuottaa kärsimystä niille, jotka ovat minua rakastaneet. Älä lue sitä minulle etuoikeudeksi, vaan jaetaan ansiot tasan, jos suvaitset. Sillä, loppujen lopuksi, mitä sinä — niin, juuri sinä — mitä sinä olet täällä tehnyt?

Kuten alussa, hänen äänensä teeskenteli välinpitämättömyyttä. Mutta savuke, jonka hän juuri oli sytyttänyt, tärisi hänen sormenpäittensä välissä.

— Turhaa tekeytyä! Tiedät aivan hyvin, mitä minä tarkoitan. Toverilta, jolta kerran — tyhmästi kyllä — olin huonotuulisena päivänä pyytänyt apua typerää virastopäällikköä vastaan, saatoin tosin odottaa mitä tahansa… mutta en sitä, mitä sitten teit, ja mikä totisesti oli yhtä uskomatonta kuin sietämätöntäkin.

Yhä ääneti hra Baslèvre tuijotti häneen kauhun välke silmissään. Ja yhä rauhallisena, ainakin näennäisesti, Gustave vaati seuraavaa myönnytystä:

— Tunnusta, etten minä yksin levitä kärsimystä siellä missä käyn.
Minusta näyttää päinvastoin, että kun sinä puutut asioihin…

— Vaikene! sähähti hän niin hiljaa, että tuskin kuului. — Se, mitä nyt rohkenet ajatella, on yksi kauhunteko lisää ansioluetteloosi.

— Suuret sanat eivät tee ollutta olemattomaksi, ja se, mitä minä olen saanut kokea, sitä en anna anteeksi en sinulle… enkä hänelle!

— Johan nyt! Niinkuin en minä tietäisi, että siitä päivästä, jolloin sinä ilmestyit, alkoi kolmannen vaikutus!

Nyt oli siis se asia, jota hra Baslèvre äsken tietämättänsä oli odottanut, ja jota varten hän yksinomaan olikin tullut, viimein noussut ilmoille ja puhaltanut pois kuin tomun kaikki muut kysymykset…

Hra Baslèvren kiljaistessa Gustavekin oli syöksynyt pystyyn, siirtynyt pois pöydän luota ja lähestynyt häntä. Vihdoinkin siis heidän molemminpuolinen vihansa, jota niin kauan oli sovinnaisuuksilla peitetty, peruuttamattomasti paljastui. Tappeleminen ei olisi hyödyttänyt; iskut olisivat vain vaillinaisesti ilmaisseet heidän mieltensä vimman. Valitut ja vasten kasvoja singotut leimuavat sanat sensijaan valaisevat pohjaan asti ja sattuvat paremmin kohdalle.

— Oi, tiedän mainiosti, ettet ollut hänen rakastajansa. Mutta mitä se vaikuttaa asiaan, kun hän kumminkin rakasti sinua!

— Itse erehdyt! Eläessään hän ajatteli vain sinua ja kuollessaankin vielä kysyi!

Ah, nyt hra Baslèvre alkoi jo käsittää! Hän horjui. Gustave, joka luuli hänen ruvenneen pelkäämään, nauroi raivokkaasti:

— Ja että puhun totta, sitä todistaa se, että ennen en välittänyt sinusta rahtuakaan. Minusta oli aivan yhdentekevää, oliko sinua olemassa vai ei; mutta nyt!…

— Mutta nyt löisin sinua, jos uskaltaisin! Varas! Varas, joka veit hänet minulta! Ja millä tavalla! Kaikkein teeskennellyimmällä, kaikkein vastustamattomimmalla ja varmimmalla! Joku toinen olisi ryöstänyt hänet, ja minä olisin ehkä antanut anteeksi. Mutta sinä, sinä et näyttänyt hänestä välittävänkään, sinulle ei voinut mitään sanoa, et tehnyt etkä puhunut mitään, olit vain aina kodissani minun vahingokseni. Niin kauan kuin et sinä vielä ollut ilmestynyt, olin hänestä varma, tapahtuisipa mitä tahansa. Mutta kun sinä tulit, ei hän minua enää sietänyt. Poissaollessasi olit meidän välissämme ja näyttäydyttyäsi karkoitit minut… Se oli petoksista pahinta, sanon minä, sydämen petosta, niin täydellistä, että sitä toinen tuskin huomaakaan, ja josta ei koskaan luovuta. Parempi olisi ollut, jos hän olisi ollut rakastajattaresi. Mutta hän antoikin sinulle korkeampaa kuin ruumiinsa; hän rakasti sinua sielullaan, enemmän kuin rakastajaa ja viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Ymmärrätkö nyt, etten voi teitä erottaa enkä antaa teille anteeksi? Sinä et sano mitään? Alatko jo huomata, ettei tuo kunnon mies tuossa olekaan se, miksi häntä on luultu? Ja nyt se on täytetty! Nyt on minullakin se tietoisuus, että kaikki on sanottu, mikä täytyi sanoa. Nyt voimme erota. Hyvästi nyt, älköönkä elämä yhdistäkö meitä enää koskaan… ei koskaan!…

Hra Baslèvre oli kuunnellut sanomatta sanaakaan, jäsentäkään liikauttamatta. Ja hän olisi tahtonut kuunnella loppumattomiin. Kuolema ei siis ollutkaan ikuista äänettömyyttä, koska se saattoi huutaa elävälle:

Ihmeellinen vapautuksen tunne valtasi hänet, mikään tuska ei häntä enää ahdistanut. Tämän tähden siis hra Baslèvren oli täytynyt tulla tänne! Kohtalo oli tahtonut, että hän kuulisi tämän asian! Ja sen sanoi hänelle Gustave! Gustave, joka — jos olisi arvannut — olisi vaiennut vaikka elämänsä uhalla, mutta jonka vihanpurkaus — vastoin tarkoitustaan — loi vain uutta onnea!

Hra Baslèvre ei todellakaan näyttänyt käsittävän, että häntä ajettiin pois. Hän tunsi vain yli-inhimillistä riemua. Clairen muiston jälleenheräämisen ja Gustaven vihan väliin oli muodostunut suunnaton kuilu, jonka yli eivät kuuluneet mitkään huudot.

Tuntiessaan, että häneen raa'asti käytiin käsiksi, hra Baslèvre säpsähti vihdoin, kuin olisi hänet herätetty unesta.

Sitten hänen silmänsä, jotka kotvasen olivat tarkoin tutkineet Gustavea, suurenivat. Hämmästys kulki yli hänen kasvojensa. »Asiansa» valossa hän nyt huomasi tuon toisen teränsä menettäneine raukeine ilmeineen, lakastuneine piirteineen, liikanaisine puhetulvineen. Samassa valaistuksessa hän myöskin havaitsi, että hänen vapautuksensa oli maksettu tämän onnettoman kärsimyksellä. Säälin ailahdus hälvensi hänen huumaustaan. Hän ei vielä tiennyt, miten ilmaista sen, mitä tunsi. Mutta vähitellen vapauttava ajatus alkoi nousta kirkastetusta sydämestä.

Sitten hän epäröivin askelin palasi uunin luo ja nojautui siihen. Yhtä suuresti kuin hän ensin oli halunnut paeta nauttiakseen jälleensaavutetun ilonsa äärettömyydestä, yhtä ehdottomasti hän nyt ymmärsi mahdottomaksi poistua koettamatta sitoa haavaa, josta hän oli hyötynyt.

Hämmästyen Gustavekin peräytyi pöydän ääreen ja heittäytyi sen varaan käsivarret ristissä.

Gustaven huulet avautuivat raolleen, mutta hra Baslèvre ehti torjuvalla liikkeellä pidättää hänet vastaamasta.

— Ja tahdotpa tai et, minä vaadin sinua kuuntelemaan. En sen vuoksi, että aikoisin puolustautua. Se, minkä olet nähnyt tai luullut nähneesi, on tapahtunut meitä paljon korkeammissa piireissä, joihin sinun tahtosi ei ulotu. Ja mitä tästä tapahtuneesta ajatelletkin, minä en ole loukkaantunut… päinvastoin… kiitän sinua pikemminkin. Epäilemättä en kuitenkaan ole ymmärtänyt kaikkea: ei koskaan ymmärretä kaikkea. Jos esimerkiksi nyt tiedänkin, minkätähden sinä — ensin itse tultuasi minua etsimään — muutuit minulle vähitellen yhä epäystävällisemmäksi, sitten ahdistelevaksi ja tänään vihdoin vihamiehekseni, en sensijaan ymmärrä sitä tunnetta, joka sinulle on tuottanut kärsimystä. Mitä se semmoinen mustasukkaisuus on, joka elää rakkauden jälkeen, jota ei enää ole olemassa, ja jota vastaan sitäpaitsi puhuivat kaikki sinun tekosi? Muuten, nämä ovatkin aivan toisarvoisia asioita. Antakaamme menneisyyden jo olla! Jokainen on vapaa joko siunaamaan sitä tai kiroamaan, mutta muuttaa sitä ei voi. Se on sellainen kuin se on. Tulevaisuus sensijaan on edessämme. Niin epävarmaksi kuin sitä luulemmekin, me jossain määrin olemme sen herroja, ja minä kysyn itseltäni… minä kysyn sinulta… mitä ajattelisi sinun tulevaisuudestasi nyt se mies — jos hän vielä eläisi — joka muinoin usein mahtoi tuijottaa tähän pöytäkelloon juuri samaa asiaa tuumiskellen…

Näiden viimeisten sanojen johdosta Gustave ei saattanut olla hätkähtämättä.

— Pyytäisin sinua olemaan sekoittamatta tähän riitaamme muistoja, jotka eivät siihen kuulu, sanoi hän kuivasti.

Välittämättä tästä huomautuksesta hra Baslèvre jatkoi, puhuen yhtä paljon itselleen kuin Gustavelle:

— Mitä hän sanoisi monista kauniista unelmistaan, joista useimmat ovat haihtuneet sinun järjettömyyksiesi tuuliin? Ja mitä hän sanoisi erikoisesti minulle, joka näytän palanneen sinun elämääsi vain edistääkseni näiden unelmien luhistumista?

— Anna Jumalan tähden isäni olla siellä missä hän on, keskeytti hän taas. — Ja erotkaamme!…

— Liian myöhäistä, veikkoseni! Kun tämä ajatus pälkähti päähäni, en voi enää… Myönnäthän itsekin, että on mahdotonta erota vihoissa… Hän ei suvaitsisi sitä!

Sitten hän kumartui kellon puoleen ja kuunteli hetkisen sen käyntiä, kuin se olisi ollut elävä sydän. Vähitellen hän tunsi omankin mielensä keventymään ja näki tien avautuvan. Onnelliseen ratkaisuun asti epäröityään hän, Clairen kaltaiseksi muuttuneena, tahtoi — vaikkapa omaksi vahingokseen — koettaa pelastaa miehen, jota hän niin oli vihannut!

— Kuule, ryhtyi hän taas puhumaan, — etkö itse sanonut minulle sinä päivänä, jolloin ensimmäisen kerran tapasimme toisemme jälleen, että elämä on suuri tie, jolla kaikki kulkevat omaa kulkuaan, odottaen kohtaavansa toisensa lopullisessa päämäärässä? Tämän kohtauksen jälkeen me molemmat lähdemmekin omalle matkallemme emmekä tapaa toisiamme enää… ennenkuin siinä määränpäässä, josta silloin puhuit. Mutta sinä olet kadottanut kotilietesi, tulevaisuuden turvan ehkä. Salli minun siis osoittaa sinulle, ikäänkuin hyvästikseni, että se, mikä on tuhottu, voidaan rakentaa jälleen. Elämä on alinomaista uudestaanalkamista…

Hänen äänensä oli vähitellen muuttunut yhä lempeämmäksi, melkeinpä sydämelliseksi. Kääntyneenä Gustaven puoleen, joka ei enää yrittänytkään keskeyttää häntä, hän kuitenkin näytti puhuvan jollekin toiselle kuulijalle, jonka hän yksin näki.

— Ja kuule vieläkin! Muistatko, kuinka lapsena tapasimme pujahtaa puutarhaan ja istuutua siellä kastanjapuun alle, joka seisoi aitauksen nurkassa, ja kuinka — meidän siinä popsiessamme — isäsi aina tyytyväisenä katseli meitä loitompaa?… Silloin et varmastikaan miettinyt, mikä sinusta tulisi, mutta mikä kohtaloksesi koituisikin, aina olit varma siitä, että kasvaisit hänen kaltaisekseen!

— Lähempänä kuin tuuletkaan, sillä juuri tänään on tarjoutunut tilaisuus muuttua isäsi laiseksi rehelliseksi ja kelvolliseksi mieheksi! Kehoitan sinua siis: ala taas alusta! Jos päätät olla enää pelaamatta, mikä sinua pakottaa lähtemään? Velkasiko?… Oletko menettänyt?… Onko summa suurikin?… Kai sen joku kumminkin toimittaisi, joku, jolle et jäisi velkaa mitään, et edes kiitollisuutta, koska — tahtosi mukaan — tämä kohtauksemme on viimeinen. Sinulla ei enää ole kotia?…

Tässä hra Baslèvre hiukan epäröi. Hänestä olisi ollut yhdentekevää uhrata omat varansa, mutta mennä siitä yli tuntui pyhäinloukkaukselta. Vavistuaan pelkkää ajatusta, että jotkut huonekalut myytäisiin, aikoiko hän nyt omin käsin kajota lemmityn muistoon? Sisäinen vihlaus horjutti hänen katsettaan. Hän epäili hetkisen, voisiko jatkaa, mutta näkymätön kuulija mahtoi hyväksyä hänen ajatuksensa, koskapa hän lausui sen loppuun asti:

— Niin, huomautin sinulle jo, että poislähtösi merkitsisi tuskallista eroa. En ota tuomitakseni menneisyyttä, sillä ihminen saattaa tietämättään olla julma, eikä hän myöskään aina osaa oikein arvioida julmuuttaan… Nainen, josta puhun, on antanut sinulle kaikkensa, joten sinä hänen rinnallaan vielä voisit saavuttaa hiljaisen ja koruttoman onnen. Hänen esimerkkiään seuraten voisit jälleen tottua jokapäiväiseen työhön… sekin vielä olisi mahdollista, varmasti… Mene siis hakemaan hänet ja jatka hänen kanssaan elämääsi valoisasti, turvassa omalta itseltäsi elävän rakkauden ja vainajan muiston suojaamana, joka vainaja myöskin sinua rakasti!

Vihdoinkin hän oli päässyt loppuun… Tuli vapautuksen ja rikkauden tunne tähän täydelliseen luopumukseen. Uhrattuaan Clairen muistonkin ei hänellä enää ollut mitään uhrattavaa. Huippu oli saavutettu. Oli enää jäljellä vain yksinäistä ja tyyntä vaellusta…

Seurasi raskas hiljaisuus. Nojaten yhä pöytään Gustave seisoi ja tuijotti lattiaan. Hän ei näyttänyt huomaavan, ettei hra Baslèvre puhunut enää.

— Minkätähden? kysyi vielä hra Baslèvre, vaikk'ei hän tuntenutkaan hämmästyvänsä.

Hän antoi kotvasen kulua, ennenkuin jatkoi, ja ryhtyi sitten äkkiä puhumaan entisiä nimityksiään käyttäen:

— Minkä minä mahdan, veikkoseni! Avomielisyytesi on liikuttanut minua, ja minä vastaan yhtä avomielisesti. Minä olen peluri enkä voi muuksi muuttua. Mutta en tullut siksi yht'äkkiä… Kun menin naimisiin Clairen kanssa, en tuntenut pelejä edes nimiltä. Me rakastimme toisiamme siihen aikaan… Elimme joitakuita oikein kauniita vuosia… Alku on aina kaunista… Sitten, eräänä päivänä, muudan toveri vei minut pelipaikkaan… Yksi veto jo sokaisee ja hullaannuttaa… Keksin elämän ilon enkä voi siitä enää luopua.

Hänenkin vuorostaan oli vaikea lausua ilmi ajatustansa. Tuntui siltä, kuin hän olisi tehnyt lopputiliä itsestään.

— Mitä sitten siihen naiseen tulee, josta äsken puhuit, jatkoi hän, — olkoon hän vakuutettu, että häviämällä täältä teen hänelle suuren palveluksen. Jos jäisin tänne, tappaisin hänet huoliin joka tapauksessa ja piankin… New-Yorkissa ainakin olen yksin, en tee siellä pahaa kenellekään, ja siellä minulla on mitä tarvitsen: tilaisuus pelata yöt läpeensä… toisten pelejä tietystikin… mutta pelin huuma sinänsä riittää minulle, kunnes taas pääsen alkuun, en kumminkaan sillä tavalla kuin sinä toivoit.

Tuli taas hiljaisuus, juhlallinen ja syvä kuten sellainen, joka seuraa kuolemaa. Eikö Gustave muuten ollutkin ennustanut juuri sellaista?

Hra Baslèvre odotti vähän, mutta nähtyään, ettei Gustave enää lisäisi mitään, hänkin suoristautui uunin nojasta.

— Niin, sanoi hän, — luulen nyt, ettei meillä enää ole muuta tehtävää kuin koettaa unohtaa toisemme.

— Unohtaa toisemme… kertasi hra Baslèvre miettiväisesti. — Olet oikeassa, se on parasta.

— Muutaman päivän kuluessa… ennenkuin saan vuokralaisen sijaani, sillä minulla on asuntosopimus.

Se oli viimeinen sana. Hra Baslèvre lähti laskeutumaan alas portaita päätänsä kääntämättä. Hän tiesi, ettei Gustave kutsuisi häntä takaisin.

Ulos tultuaan hän tahtoi vielä viimeisen kerran katsoa taloa, jossa hän oli tuntenut niin paljon iloa ja niin paljon tuskaa. Mutta seinään kiinnitetty valkea paperi veti heti hänen huomionsa. Ilmoitus oli yhä siinä: »Huonekaluja myytävänä. Kysyttävä täältä.» Saapuessaan hän ei ollut sitä huomannut, eikä hän silloin kai olisi halunnutkaan pysähtyä, mutta nyt hän melkein näytti tahtovan puhutella tätä paperia.

Hän viipyi kauan sen edessä. Yht'äkkiä riemun tunne kirkasti hänen kasvonsa, ensimmäisen kerran Clairen mentyä pois. Senjälkeen hän lähti astumaan ja poistui nopein askelin. Ihmeellinen keskustelu tapahtui hänen sielussaan:

Hänen edessään ja hänen takanaan, kaikki oli puhdasta. Hänen sydämensä sykki kuin siivillä, ja hän olisi halunnut nyyhkyttää, samalla tavalla kuin sinä suurten jäähyväisten yönä…

EPILOGI

Kaksi vuotta kului, seuraten tasaista ja vastustamatonta kulkuaan. Parisissa kuukaudet häviävät kuin pikkurahat, ja kun katsoo kalenteriin, huomaa hämmästyksekseen olevansa aivan kuitti, vaikk'ei olekaan ostanut mitään.

Béarnin kadulla ei mitään ollut muuttunut tai ainakin hyvin vähän. Ja tämä väliäkin oli taas palaamassa vanhoihin uomiinsa. Joitakin aikoja oli hra Baslèvren nähty lähtevän kotoaan epäsäännöllisesti, jäävän pois ministeriöstä, sairastelevan ja usein palaavan huoneeseensa päivällistä syömättä. Mutta nyt hän jälleen, yhtä tuntemattomista syistä, tuli alas portaita täsmällisesti niinä aikoina, jotka oli määrätty jo kolmekymmentä vuotta sitten, ei enää koskaan ollut huonolla tuulella ja söi säännöllisesti päivällisensä Volnayssa. Sanalla sanoen hän oli päässyt takaisin levolliseen olotilaan, s.o. saavuttanut sen asteen, jolla hän, virkavallan huipuilla ollen, rajoitti kunnianhimonsa mukavien loma-aikojen valintaan ja kosketusten supistamiseen mahdollisimman vähän parlamentin kanssa.

Joitakuita uusia tapoja oli kumminkin juurtunut hänen elämänsä rauhalliseen kulkuun. Huomattavin niistä oli seuraava: joka lauantai hra Baslèvre lähti maalle ja katosi maanantaihin saakka. Rouva Gerbois koetti turhaan saada selville, missä se eedeni sijaitsi, jonne tirehtööri suuntasi viikoittaiset leporetkensä ja jonka hän kai myös oli valinnut vanhuutensa oleskelupaikaksi. Mutta hra Baslèvre oli salaperäinen. Hän matkusti siis vain maalle, ei tiedetty tarkemmin minne, ja palasi sieltä aina kukoistavan näköisenä. Raitis ilma teki hänelle hyvää.

Toinen vähemmän tärkeä muutos oli se, että Virginie oli lakannut käymästä. Kukaan ei muuten osannut selittää hänen häviämistään. Oliko hän lähtenyt itsestään vai oliko hänet erotettu? Oli miten oli, senjälkeen hra Baslèvre oli pyytänyt rouva Gerbois'ta ryhtymään hänen huoneensa hoitoon, mihin tämä myös oli suostunut, ensin vähän epäröityään, niin mairitteleva kuin tällainen luottamuksenosoitus olikin ollut.

Vihdoin, päinvastoin kuin olisi voinut odottaa, hra Baslèvren ja neiti Fouillen suhteet eivät olleet kehittyneet. Tervehdyskäynti uutenavuotena ja joku satunnainen tapaaminen portaissa tai talon lähettyvillä, siinä kaikki! Hät'hätää vaihdettuaan tavanmukaiset kysymykset terveyden tai vuodenajan suhteen he erosivat kiireesti ja huonosti salaten yhteisen halunsa päästä pakoon vaikeasti määriteltävää noloutta, joka heitä molempia vaivasi.

Jos hra Baslèvrekin oli vähän vanhentunut, oli neiti Fouille, ilman mitään näkyvää syytä, muuttunut aivan tuntemattomaksi. Hänen hiuksensa olivat valkeat ja kasvot kuihtuneet; selkä oli köyristynyt, hänen oli täytynyt luopua iltakävelyistään ja vihdoin myös kieltäytyä antamasta tunteja kaupungilla. Enimmäkseen hän istui kotonaan, mutta joskus hänet valtasi selittämätön kuljeksimisen halu, ja silloin hän lähti liikkeelle jo varhain aamulla ja palasi vasta myöhään, aina yhä väsyneempänä. Aluksi ihmiset kysyivät: »Mikä hänen on?» Mutta kun eivät koskaan saaneet vastausta, he vähitellen rauhoittuivat eivätkä pian enää muistaneet koko asiaa. Muutamien ihmisten kohtalona on kehittää toisten välinpitämättömyyttä. Andréa valitti kumminkin, että hänen sisarensa oli muuttunut niin kärtyisäksi, mihin rouva Gerbois vastasi filosofisesti: »Se on vanhuutta.» Mitä taas pienokaisiin tulee, mitäpä he olisivat huomanneet, kun neiti Fouille opetti partisiipin säännöt aivan yhtä vakuuttavasti kuin ennenkin?

Muuten talo, kortteli, vuokralaiset ja naapurit, kaikki olivat kulkeneet tasaista kulkuaan ajan tiellä ja luulivat pysyneensä entisellään. Samoin eivät junan matkustajatkaan huomaa väsymystä, joka heidät muuttaa.

Sattui sitten, että hra Baslèvren jonkun virallisen tilaisuuden vuoksi oli jäätävä Parisiin erääksi lauantai-illaksi ja siirrettävä seuraavaan päivään tavallinen matkansa maalle. Silloin oli toukokuu, sen päivän vuosimuiston aika, jolloin hra Baslèvre oli ollut päivällisellä Clairen luona. Kuinka kaukana ne hetket jo olivatkaan.

Aamulla noustessaan hra Baslèvre huomasi, että oli ruma sää ja taivas pilvien peitossa. Place des Vosges ja puisto näyttivät huohottavan sumussa, ja palatsien julkisivuilla oli pahojen päivien sairaalloinen ilme. Kuitenkin hra Baslèvre lähti huoneestaan hymy huulillaan. Epäilemättä hän oli tyytyväinen päästessään pois kaupungin raskaasta ilmasta ja omien huonekalujensa luota, jotka, hoitamattomampina kuin milloinkaan, huokuivat surettavaa raihnaisuutta.

— Herra voi heti paremmin, kun vain pääsee lähtemään. Mielelläni minäkin omistaisin talon Fontenayssa!

Milloin hän mainitsi Fontenayn haaveilemansa kesäkodin seuduksi, milloin taas jonkun toisen tienoon, aina siinä turhassa toivossa, että hra Baslèvre kerran sanoisi: »Menen juuri sinne.»

— Rupeaako satamaan? — vastasi hra Baslèvre, ilmaisematta sanallakaan, että edes oli huomannut rouva Gerbois'n yritystä.

Ja hra Baslèvre lähti menemään, rouva Gerbois'n jäädessä seuraamaan hänen kulkuaan.

— Varmasti hän menee Vincennes'in asemalle, ajatteli rouva Gerbois. —
Hän pitää koko ajan vasempaan.

Mutta hän erehtyi, sillä tultuaan Bastillen luo hra Baslèvre kulki vinosti torin poikki, pyrkien La Rapéen rantakadulle.

Kaukaa näkyi Austerlitzin aseman raskas hahmo. Mutta hra Baslèvre ei näyttänyt välittävän siitä enempää kuin Vincennes'inkään asemasta. Kuljettuaan Seinen yli hän nousi Boulevard de l'Hôpitalin ahdetta ja kääntyi Boulevard Saint-Marcelille.

Tällä puolella Parisin elämä muuttui kansanomaiseksi ja meluisaksi. Eräänä sunnuntaina kerran ennen hra Baslèvre oli kulkenut näillä samoilla seuduilla yhtä iloisin mielin. Samoin kuin sinä sunnuntaina, niin nytkin seisoi pitkin katukäytävän reunaa kukilla kuormitettuja rattaita. Koria kantavaa kaupustelijaa ei vain enää ollut; hän oli kai kuollut kurjuuteen…

Sellaisissakin sanoissa saattaa piillä ihmeellistä voimaa, jotka heitetään ilmaan vain kukkavihkosen myyntitarjoukseksi. Koska kauan aikaa sitten eräs köyhä oli sanonut näillä tienoilla: »Vanhat rakastavat aina kiihkeimmin», hra Baslèvre kysyi nyt itseltään: »Miten hänenkin lie käynyt?» ainoana maailmassa muistaen vielä tätä raukkaa.

Hän otti rattailta kaksi kimppua. Sitten hän lähestyi erästä penkkiä, jolla istui kaksi vanhusta, jotka heti valmistautuivat tekemään hänelle tilaa. Mutta hän kiitti, antaen kieltävän merkin; hän tahtoi vain katsoa paikkaa, jolla kasvot olivat hengittäneet samanlaisen kukkavihkon tuoksua kuin ne, joita hän piti kädessään. Kuinka paljon rakkautta siinä eleessä olikaan ollut! Ah, ensimmäisen uhrauksensa tuskassa hra Baslèvre ei ollut sitä ymmärtänyt! Mutta onko nyt muisteltava näiden kaukaisten hetkien katkeraa suloisuutta, hetkien, jotka muistuttavat meitä ainoastaan sokeudestamme ja erehdyksistämme!

Hämmästyen sitä hellittämättömyyttä, millä hra Baslèvre heitä katseli, vanhukset aikoivat kuitenkin nousta. Mutta hra Baslèvre antoi heille uuden merkin, ja lopullisesti unohtaen lähteä pois Parisista hän tällä kertaa suuntasikin kulkunsa Place d'Italielle. Hän saapui sen talon portille.

Hän astui sisään ovenvartijalta mitään kysymättä. Portaissa hänen sydämensä sykki riemusta. Kun hän soitti, tuli Virginie avaamaan.

— Nähdessäni, ettei herra ollut nukkunut täällä, sanoi hän, — ihmettelin, tulisiko herra tänäänkään.

— Niin, vastasi hra Baslèvre, — eilen illalla oli oltava muualla. Mutta eihän yksi kerta tapaa tee. Onko aamiainen jo valmis?

Kuuntelematta vastausta hän meni ruokasaliin, jonne oli katettu kahdelle hengelle, pani toisen kielokimpun toisten ruokaneuvojen taakse ja vei toisen sisähuoneeseen, palasi senjälkeen ruokapöydän ääreen ja huokaisi:

Ihmeitä saa pysyväinen rakkaus aikaan! Kaikki oli täällä entisellään, huonekalut, seinäpaperit… Kuten ennenkin, työhuoneen ovi oli auki, ja uunin reunalla isä Gros'n pöytäkello tiksutti tihein iskuin. Valkoisella liinalla keskellä pöytää neljä punaista ruusua hymyili lasimaljakosta. Kohta Virginie, kuten muinoin, ilmoitti aterian olevan valmiin, ja hra Baslèvre istuutui pöydän päähän. Hänelle oli katettu samalle paikalle kuin silloinkin, niinkuin myös Clairelle, jonka lautasen kielot nyt puoleksi peittivät. Oliko Claire siis palannut? Oliko hän koskaan poistunutkaan?

Näin hra Baslèvrella, hankittuaan takaisin huoneiston ja palautettuaan sinne entiset huonekalut ja entisen palvelijattaren, joka sunnuntai oli tilaisuus siirtyä ajassa taaksepäin ja kauas ministeriöstä paeten asettua lepoon jälleenrakentamaansa menneisyyteen, joka niin elävästi muistutti kuluneita autuaita aikoja. Mutta se ei ollut vielä mitään…

Mitä itse asiassa onkaan ulkonaisen ympäristön jälleenrakentaminen — esinepiirin, johon aika ei pysty — sen rinnalla, että palauttaa myös sen hengen? Voi aina ostaa takaisin huonekalut ja järjestää asunnon pyhätöksi. Mutta varsinainen ihme olikin siinä, että hra Baslèvre todella oli pystyttänyt temppelin myös sydämeensä ja asuttanut sen rakkaudellaan. Claire asui siinä ja kokonaan häntä varten! Oli niin tyynen turvallista siellä häntä puhutella, sillä näkymätön oli myös luopunut vaikenemisestaan. Eikä hra Baslèvre päästäisi häntä enää! Hän tunsi heidän ajatustensa jo saavuttavan toisensa ja suuren rauhan vastaavan hänen huutoihinsa. Voidakseen täydellisesti ymmärtää tällaisen tunnelman täytyy itse olla kokenut ne kauheat tuskat, jotka rakkaan olennon menettäminen tuottaa. Vain se, joka ne on tuntenut, tietää, mikä luova voima niistä virtaa. Tässä tapauksessa se voima uudestiloi rakkauden!

Mutta tietämättömänä omasta ihmeestään hra Baslèvre oli istuutunut. Hän ei katsonut mihinkään tai — oikeammin — katsoi kaikkianne ja täyttyi näkemiensä esineiden hengestä. Hän ei vielä milloinkaan ollut huomannut niitä näin suloisiksi, varmasti, koska hän — kun ei ollut voinut tulla jo eilen — nautti niistä nyt kahta enemmän. Rauha oli syvää ja ilma kevyttä. Kuinka kaukana Parisi olikaan ja kuinka kaukana Place des Vosges! Olisi vaatinut suurta ponnistusta kuvitella mielessään Béarnin katua, ja järjetöntähän se olisikin ollut. Mutta usein on silloin juuri lähimpänä, kun luulee olevansa kauimpana. Niin nytkin. Eteisestä kuului yht'äkkiä ovikellon soitto. Hra Baslèvre höristi hämmästyneenä korviaan ja nousi sitten seisomaan aivan ällistyen. Hän oli tuntenut neiti Fouillen äänen!…

— Pyydän anteeksi, hyvä rouva, mutta minulle vakuutettiin alhaalla, ettei huoneistossa ollut muita kuin te, ja tahtoisin niin mielelläni…

— Mutta, Jumalan tähden, tehän olette Virginie! — Minäkin heti tunsin neidin…

— Mikä onni! Te ette ainakaan epäröi antaa minulle lupaa tulla sisään vähän katsomaan. Oi, ette tule sitä katumaan…

Kuullessaan tämän niin odottamattoman äänen neiti Fouille oli kirkaista ällistyksestä. Hra Baslèvre jatkoi:

— Pelkäättekö lähteä haluamallenne tarkastukselle, kuu talon isäntä itse tarjoutuu teitä saattamaan?

— Ja ettekö myös näe parhaaksi mukautua selittämään minulle, miksi haluatte pitää tämän tarkastuksen?

Hän puhui puoleksi myöntyen, puoleksi ivaten, eikä muuten koettanutkaan ymmärtää, mitä tapahtui, tai tajusi ainoastaan asian huolestuttavan puolen.

Neiti Fouille oli hämmästyksessään tarttunut ovenripaan ja nojasi siihen kuin keppiin. Hän koetti seurata, mitä hra Baslèvre sanoi, mutta ei oikein käsittänyt. Kumminkin hän hra Baslèvren lopetettua nyökäytti päätään.

Ja luopuen satunnaisesta käsinojastaan hän lähti astumaan sisään raskain askelin.

— Virginie, aamiainen saa hiukan odottaa, sanoi hra Baslèvre, joka väistyä syrjään päästääkseen neiti Fouillen ohitsensa.

Sitten hra Baslèvre sulki oven. Hän ei tiennyt mitä sanoa eikä mitä tehdä, mutta hänen äskeinen suuri onnensa oli kaikonnut. Tarvittiin vain tämän verran inhimillistä tungettelevaisuutta esineiden hengen häiritsemiseksi. Neiti Fouillen tulo oli heti karkottanut huoneen hartauden ja kaiken sulon sen mukana!…

On tuhat eri tapaa suhtautua jonkun saapumiseen. Hra Baslèvren täytyi tällä hetkellä epäillä, että neiti Fouille — ties millä tavalla — oli päässyt perille hänen matkojensa salaisuudesta ja tahtoi täten tyydyttää yhtä epähienoa kuin sietämätöntä uteliaisuuttaan. Hän olisi myös saattanut olla suuttunut siitä, että näin oli joutunut keskusteluun, jota hän koko ajan ilmeisellä huolella oli koettanut välttää.

Mutta häntä loukkasi ainoastaan se seikka, että neiti Fouille nyt oli Clairen ruokasalissa, s.o. kaikkein pyhimmässä näistä huoneista, joihin hän ei ollenkaan olisi saanut tulla. Ennenkuin ryhtyi puhumaan, hra Baslèvre sentähden tekikin liikkeen kuin noustakseen ja siirtyäkseen viereiseen työhuoneeseen. Mutta hänen aikomuksensa jäi kesken. Oli kuin jokin käsi olisi laskeutunut hänen olkapäälleen ja painanut hänet takaisin entiseen asentoonsa.

Hänen vastapäätään neiti Fouille näytti ainoastaan odottavan. Sattuma oli heittänyt hänet aavistamattomaan seikkailuun, ja hän valmistautui kantamaan sen seuraukset. Mutta eivät ne mahtaneet olla sitä sieluntuskaa pahemmat, jota hän jo nyt tunsi.

Ihmeissään, kun hra Baslèvre vaikeni, hän katsoi välttämättömäksi aloittaa.

— Toivon teidän uskovan, kun vakuutan, sanoi hän, — etten lainkaan tiennyt teidän »maapaikkanne» olevan täällä. Minulla ei tänne tullessani ollut mitään syytä odottaa, että kohtaisin täällä teidät. Vielä vähemmän halusin loukata sitä vaiteliaisuutta, johon teillä — suojaksi juoruilta — oli lepopaikkanne suhteen ollut oikeus turvautua.

Hra Baslèvre tyytyi vain nyökäyttämään päätään hyväksyvästi. Mutta yhä tahtoen välttää äänettömyyttä neiti Fouille jatkoi:

— Voitte olla aivan rauhassa tämän epätahallisen paljastukseni suhteen. Kukaan ei tiedä missä käyn ja minkätähden. Minulla on aina ollut halu ja tapa vaieta.

— Estävätkö ne teitä myös kertomasta, mikä tässä huoneistossa oikeastaan kiinnitti mieltänne ja minkätähden toivoitte saada nähdä sen?

Neiti Fouille epäröi hetkisen. Samalla hän kohotti katseensa, silmäili huoneita ja katsoi sitten katettuun pöytään kaksine ruokaneuvoineen.

— Itse kai sen parhaiten tiedätte. Mutta ettekö kumminkin sanoisi, mistä johtuu, että rohjettuanne koettaa päästä kotitarkastukselle tuntemattomien luo te yht'äkkiä luovutte koko yrityksestä? Olisinko tahtomattani ehkä minä siihen syynä?

— Mitä siitä enää! toisti neiti Fouille vielä. — Tulin sisään asti vain pyytääkseni teiltä anteeksi. Pyydän teitä vastaamaan vilpittömään pahoitteluuni yhtä vilpittömällä anteeksiannolla ja unohtamaan, että olen häirinnyt teitä.

Hän nousi seisomaan, samalla näyttäen sekä tahtovan kiirehtiä sanomaan hyvästi että olevan tietoinen siitä, mikä hänen vastauksissaan oli ollut arvoituksellista.

— Tuntuu siltä, mutisi hra Baslèvre, — kuin haluaisitte rientää pakoon kysymyksiä, joita minä kumminkaan, tahtoanne seuraten, en tule tekemään.

— Sitä en halua, vastasi neiti Fouille, — vaan näen ainoastaan, että odotatte jotakuta, enkä tahdo enää olla tunkeilevampi kuin jo olen ollut.

— Te olette ensimmäinen, joka tänne on tullut… joskin myös se, jota kaikkein vähimmin olisin arvannut odottaa.

— Ja — selitti hra Baslèvre — seuraten teidän esimerkkiänne, minä vastaisin: »Mitä niistä enää!…» He olivat jo nousseet seisomaan molemmat. Puhetapansa he koettivat säilyttää luontevana, vaikka heidän äänensä huomaamattomasti vapisivatkin. Ne harvat lauseet, jotka he olivat vaihtaneet, eivät ainoastaan olleet osoittaneet heidän olevan hämillään, vaan aavistuttaneet myös paljon taka-ajatuksia. Neiti Fouille lähti kuitenkin menemään ovelle lisäämättä enää mitään. Ja epäilemättä kaikki olisikin jäänyt siihen, ellei hra Baslèvre olisi huomannut, että neiti Fouillen katse uudestaan suuntautui ruokapöytään.

— Sanoin jo, että uskon teitä ja etten kysy mitään. Jospa tietäisittekin, kuinka kaukana olen kaikesta uteliaisuudesta ja elämästä!…

— Olettakaamme siis, että minä itse tahdon estää teitä poistumasta sellaista kuvitellen, jota ei ole.

Hra Baslèvre oli äkkiä muuttunut vakavaksi. Ajatus, että häntä saatettaisiin pitää vilpillisenä — vaikkakin tietämättä minkä suhteen — oli yht'äkkiä ruvennut kiusaamaan häntä. Hän jatkoi, katsoen neiti Fouillea syvälle silmiin:

— Oleskelen täällä sen tähden, että täällä ennen asui se ainoa nainen, jota koskaan olen rakastanut, ja joka myös rakasti minua.

— Siitä on jo kauan, kun hän asui täällä, eikö niin? kysyi hän vilkkaasti.

— Kolmeen vuoteen, jatkoi hra Baslèvre, — ei täällä mikään ole muuttunut. Katsokaa, nämä ovat hänen huonekalunsa, tuossa hänen paikkansa!… Muut ihmiset vakuuttaisivat teille, että hän on kuollut… mutta minulle hän yhä elää!

— Hänen eläessään olin hänestä erotettu, mutta nyt en jätä häntä enää.

— Ei mikään… olen vain hiukan heikko… en enää ole oikein voimissani… Tuo nainen, josta puhuitte, ei kai hän ollut naimisissa?

— Naimisissa?… kertasi hra Baslèvre. — Ellei hän olisi ollut naimisissa, kuinka siinä tapauksessa olisin ollut erotettu hänestä? Muuten — lisäsi hän melkein tahtomattaan — ettekö tiennyt sitä?

Nostaen sitten kyynärpäänsä valkoiselle pöytäliinalle hän painoi pään käsiin. Hra Baslèvressa välähti eräs ajatus.

— Minun siis piti paljastaa teille hänen olemassaolonsa, minun, joka en ole antanut teille anteeksi sitä pahaa, mitä hänelle teitte!

— Ah, yksi paljastus saattaa johtaa toiseen! Rupean jo epäilemään, ettei mies olekaan lähtenyt.

Mutta kun he olivat tulleet näin pitkälle, neiti Fouille syöksyi kauhistuneena seisomaan. Hän oli vihdoinkin huomannut, että hra Baslèvre vastaili hänen kysymyksiinsä.

Ja he vaikenivat hämmästyneinä, eivät sen tähden, että puhuminen olisi heitä peloittanut, vaan koska he nyt yht'äkkiä rohkenivat arkailematta tutkia itseään. Vihdoinkin siis kaikki salat tulivat julki, totuus paljastui, naamiot putosivat, kuilu aukeni!…

Kuilu todellakin, sillä vaikka hra Baslèvre, joka unohtaakseen kaipauksen tuskan oli järjestänyt Clairen entisen kodin pakopaikakseen, ja neiti Fouille, joka salavihkaa oli pyrkinyt katsomaan rakastettunsa viimeistä asuntoa, siten elvyttääkseen koskaan enää palaamattoman onnen muistoa, näyttivätkin aivan yhtä orvoilta, supistui yhtäläisyys kumminkin vain tähän. On tuhat eri tapaa päästä samaan satamaan. Ne riippuvat matkasta, ja rannan vastaanotto on aina heijastusta siitä hengestä, missä siihen pyritään.

On mahdotonta kuvitella kahta erilaisempaa seikkailua kuin näiden kahden: hra Baslèvren, jonka tarina oli punottu odotuksesta, pettymyksistä ja uusista ponnistuksista — yhden ainoan kerran hän oli puhunut, hänet oli karkoitettu, ja käytännölliset ihmiset olisivat nauraneet hänen tottelevaisuudelleen — ja neiti Fouillen, joka päinvastoin oli kokenut rakkauden kaikki vaiheet, niihin luettuina sekä onnen huumat että välien rikkoutumiset, sovinnot ja hylkäyksen tuskat. Kun kaksi ihmistä on kulkenut näin eriäviä teitä, ei mikään mahti maailmassa voi heitä enää yhdistää. Hetkeä aikaisemmin hra Baslèvre ja neiti Fouille olivat saattaneet luulla, että heidän ystävyytensä oli elpymässä jälleen, mutta katsoessaan nyt toisiansa avoimesti silmiin he, ennenkuin vielä mitään sanoivatkaan, huomasivat, että tämän ystävyyden päinvastoin täytyi aivan loppua ja että heidän sanansa jo kuuluivatkin viimeisiltä jäähyväisiltä.

Heidän keskustelunsa oli tämän jälkeen enää hyvin lyhyttä ja mutkatonta kuten sanat aina, kun kirjoitetaan viimeisiä rivejä kertomuksen loppuun.

Hra Baslèvre aloitti puheen, koettaen rehellisesti ilmaista sen säälin, mitä hän todella tunsi:

— Muinoin te tahdoitte lohduttaa minua, mutta ette osannut. Voisinko minä nyt palkita yrityksenne?

— Mahdotonta. Voidaksenne tehdä sen teidän olisi hankittava minulle takaisin mitä olen menettänyt, eikä se ole vallassanne.

— Joskus tuskakin auttaa elämään. Siitä lähtien, kun kadotin rakkaimpani, olen tuntenut mieleni hyvin vapautuneeksi.

— Minun sydämeni sykkii vain epätoivoa. Me puhumme eri kieltä, vaikka olemmekin vaeltaneet samoja seutuja.

— Minun rakkauteni, huokaisi hra Baslèvre, — on ilmoittanut minulle kärsimyksen ja säälin. Kaikki asiat ovat minulle sen vaikutuksesta avartuneet. Tuskani ahdistuksessa siunaan sitä.

— Minun taas, selitti neiti Fouille, — on muuttunut valheeksi. Se peittää minut häpeään, mutta sellaisenakin ottaisin sen ihastuksella vastaan, jos se minulle ihmeen kautta takaisin annettaisiin.

— Surkuttelen teitä, päätti hra Baslèvre, — ja minustakin näyttää, etten voi olla teille hyödyksi.

Taas tuskallinen väliaika. Ympäröivä huone katsoi mykkänä todistajana näihin kahteen ihmiseen, jotka olivat tulleet siihen äärimmäiseen kohtaan, missä eletty elämä on arvioitava.

Huomatessaan, ettei hra Baslèvre enää lisäisi mitään, ja kun ei hän itsekään saanut sanaa suustaan, neiti Fouille pisti nenäliinansa väsyneesti pieneen laukkuunsa ja, ennenkuin nousi seisomaan, heitti pöytään vielä viimeisen silmäyksen. Hra Baslèvre säpsähti. Aivan kuin kohtalon sormi oli yksinäinen auringonsäde langennut valkoiselle liinalle ja suuntautunut yhteen punaisista ruusuista. Ymmärtäen sen salaiseksi käskyksi hra Baslèvre, yhä ääneti tarjosi kukan neiti Fouillelle, joka ei voinut pidättää hämmästynyttä elettä.

— Miksi kajota siihen, minkä haluatte säilyttää koskemattomana? — sanoi hän ojentamatta kättään.

— Koska jo on anteeksiannon aika. Ettekö etsinytkin täältä häntä… tietämättänne?

Neiti Fouille, joka viimein oli päässyt seisomaan, ei ensin näyttänyt ymmärtävän, mutta sanoi sitten päätään nyökäyttäen:

— Mahdollisesti. Mutta olenko todellakin syyllinen, ja onko minua vihattava, kun en ole ollut tietoinen niistä kärsimyksistä, joita olen tuottanut?

Hän otti hitaasti ruusun, hengitti sen tuoksua ja pisti sen rintaansa. He eivät vaihtaneet enää muita jäähyväisiä, sillä eikö kaikki jo ollutkin sanottu?

Kumartuneena käsipuiden yli hra Baslèvre kuunteli, kuinka neiti Fouillen askeleet katosivat portaisiin. Ja palattuaan ruokasaliin hän meni vielä ikkunaankin nähdäkseen hänen alhaalla kulkevan Place d'Italien poikki.

Naisparka! Hän oli saanut rakkaudelta kaikki, mitä vaille hra Baslèvre katkerasti oli jäänyt, ja tuolla hän nyt kumminkin poistui mieli masennuksissa ja sydän tuskaa täynnä, ilman muuta lohtua kuin Andréan pahat tuulet ja »pienokaistensa» virheet.

Mutta seuraavana päivänä hra Baslèvrekin palasi jokapäiväisiin askareihinsa ilman sitä suuruutta, joka oli langennut hänen osakseen. Hän meni virastoonsa kuten ennenkin. Elämä hänen ympärillään näytti jatkuvan aivan entisellään, täynnä mitättömiä pikkuseikkoja ja aina samanlaisia, jotka suinkaan eivät järkyttäisi maailmankaikkeutta, jos jäisivät tapahtumatta. Mutta kuitenkin, mikä muutos, mikä suloisuus! Olemassaolon sattumien saavuttamattomissa ja niitä uhmaten ääretön hellyys valaisi hänen tietään. Claire ei hylkäisi häntä enää! Elikö Claire hänessä vai hän Clairessa? Yhdentekevää! Varmana siitä, että Claire rakasti häntä, hra Baslèvre tiesi myös itse vastaavansa Clairelle samanlaisella uskollisuudella, eikä kukaan olisi voinut sanoa, elikö hän unta vai todellisuutta!…

Ja ymmärtäen, mikä jalo lahja todellinen rakkaus on, ja että hänen valveutunut sielunrauhansa perustui ihmeellisen heräämisen pohjalle, hra Baslèvre pani kätensä ristiin.

— Oi rakkaani, kuiskasi hän, — mitä oletkaan tehnyt minusta, kun en tunne itseäni enää!

Kielot ja ruusut tuoksuivat pöydällä. Jumalaisen tyyni kirkkaus valaisi hra Baslèvren muistojen vaatimatonta tyyssijaa. Saattoi myös kuvitella kuulevansa, että vainaja vastasi haudan tuolta puolen:

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HRA BASLÈVREN HERÄÄMINEN ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.