The Project Gutenberg eBook of Kansojen historia 1, by Carl Grimberg

Esipuhe.
Sivistyksen sarastus.
   Alkuihmisestä kulttuuri-ihmiseksi.
Egyptiläiset.
   Niilinmaa.
   Vainajien maa.
   Niilinmaan historialliset aikakaudet.
   Historian sarastusaika ja vanha valtakunta (noin 3400—2500 e.Kr.).
   Keskimmäinen valtakunta (noin 2100—1800 e.Kr.).
   Uusi valtakunta (noin 1600—1100 e.Kr.).
   Uudistusaika (663—525 e.Kr.).
   Kuinka Egyptin muinaisuus heräsi eloon.
   Miten korvaamattomia muinaisajan muistoarvoja on tuhoutunut,
     ja miten sen aarteita on tuotu ilmi.
   Laki ja oikeus.
   Muinaisten egyptiläisten eläintenpalvelus.
   Vanhain egyptiläisten kirjallisuus ja elämänkatsomus.
   Egyptiläisten tieteellinen kyky.
   Vanhan Egyptin elinkeinoelämä.
   Maailmanhistorian ensimmäinen lakko.
   Egyptin esihistoriallinen aika.
Assyrialaiset ja babylonialaiset.
   Kaksoisvirtain lahja.
   Vanhin Babylonian valtakunta.
   Assyrian valtakunta.
   Uus-Babylonian valtakunta.
   Kuinka olemme saaneet tietoja Assyrian ja Babylonian muinaisuudesta.
   Kaksoisvirtainmaan elinkeinoelämä.
   Babylonian yhteiskunnalliset olot.
   Uskonnollista kansaa.
   Moraali ja elämänviisaus.
   Vainajat.
   Babylonialaisia tarinoita maailman luomisesta, vedenpaisumuksesta
      ja paratiisista.
   Tähtitieteen syntymäseutu.
   Lääkintätaito Babyloniassa.
Israelilaiset ja foinikialaiset.
   Syyrian kansat.
   Israelilaiset.
   Foinikialaiset.
   Aakkosten synty.

ESIPUHE.

Täten tulee julkisuuteen ensimmäinen nidos teosta, jonka suunnitelma on vuodelta 1918 ja joka siitä lähtien »Svenska folkets underbara öden» teokseni ohella on vienyt pääosan työajastani. Ajatus kirjoittaa kerran maailmanhistoria heräsi minussa jo opintoaikanani, joskin kului kauan, ennenkuin suunnitelmat saivat kiinteämmän muodon. Professori Ludvig Stavenowin harvinainen kyky antaa luennoiden yhteydessä ja alkulähteitten tutkimiseen opastaessaan uusia näkökohtia maailmanhistoriallisista tapahtumista ja ennen kaikkea historiallisesta yhteydestä, herätti minussa ajatuksen, jos aika ja voimat riittäisivät tarpeeksi laajoihin valmisteluihin, koettaa tulevaisuudessa suuremmallekin yleisölle avata uusia näköaloja ihmiskunnan edistyksestä.

Mutta ennen muuta minä halusin silloin omin silmin nähdä, mitä kuvaisin; ja heti kun tilaisuuksia tarjoutui, minä käytin niitä vanhojen kulttuurimaiden omalla maaperällä suoritettuihin opiskeluihin, tutkien niin hyvin muistomerkkejä ja muita muinaisesineitä kuin myöskin nykyajan kansojen kulttuuria ja kunkin erikoislaatua. Melkoista suuremman osan ajastani kuin aikaisemmin olen viimeisten seitsemän vuoden aikana voinut omistaa näihin ulkomailla suoritettuihin historiallisiin ja eritoten kulttuurihistoriallisiin tutkimuksiin. Ilman tällaisia asianomaisissa paikoissa tehtyjä havaintoja minun kuvaukseni kansojen historiasta ei voisi tulla siksi, joksi minä tahdoin sen muodostuvan. Tätä teostani ei toisin sanoen koskaan olisi syntynyt. Että niin on käynyt tai ainakin alkanut käydä, riippuu yksinomaan siitä, että kahdeksan vuotta sitten P.A. Norstedt & Söner Ab:n ja minun välilläni tehdystä sopimuksesta tuli sellainen, että minä voin turvallisesti toteuttaa suunnittelemani opintomatkat.

Suuressa kiitollisuudenvelassa olen myöskin niille hyvin arvoisille asiantuntijoille, jotka ovat käyttäneet aikaansa ja voimiansa esitykseni tarkastamiseen, nimittäin ensimmäisen kappaleen tarkastajille, professoreille Wilhelm Lechelle ja Martin Ramströmille, egyptiläisiä kuvailevalta osalta fil.toht. Pehr Lugnille ja seemiläisiä kansoja esittävältä osalta professori K.V. Zetterstéenille. He ovat kaikki antaneet minulle monta arvokasta neuvoa ja opastusta.

Muutoin niin tästä kuin »Öden»-teoksestani kiitollisuuteni kohdistuu vaimooni, jonka molemmissa näissä töissäni antamatta avutta olisi vielä viipynyt ainakin pari vuotta, ennenkuin tämä kirja olisi voitu julkaista. Lämmin kiitokseni myöskin käyttämieni koti- ja ulkomaisten kirjastojen virka- ja palvelusmiehille suuresta kiinnostuksesta työtäni kohtaan ja kaikesta heidän puoleltansa osakseni tulleesta avuliaisuudesta.

SIVISTYKSEN SARASTUS

ALKUIHMISESTÄ KULTTUURI-IHMISEKSI.

Vuonna 1856 tekivät muutamat työmiehet, jotka työskentelivät eräässä luolassa Neanderthalissa lähellä Düsseldorfia, erinomaisen kiintoisan löydön, jonka ansiosta tiede pääsi esihistoriallisen ihmisrodun jäljille. Luolassa oli, soraan ja saveen peittyneenä, muutamia luurangon osia, jotka lähemmin tarkastettaessa osoittautuivat jätteiksi ihmisolennosta, joka oli ollut paljon alempana sellaisiakin rotuja kuin Australian kannibaaleja ja tulimaalaisia. Itse aivokoppa oli nimittäin melkoista matalampi kuin meidän aikamme alimmalla tasolla olevilla ihmisillä. Otsa oli matala ja taaksepäin kalteva; se muistutti pikemmin apinan kuin nykyajan ihmisen otsaa. Myöskin paksut, silmiä kattavat, ulkonevat luuharjat, jotka olivat näiden elinten hyvänä suojana luolaihmisten taisteluissa villipetojen tai kaltaistensa kanssa, olivat omiaan osaltansa tekemään hänet »eläimen» näköiseksi.

Yhä enemmän alkoi päästä vallalle käsitys, että nyt oli löytynyt vanhimman maailmassa eläneen ihmisen luurangon osia, ihmisen, joka edusti nykyisin sukupuuttoon kuollutta rotua. Tämä rotu on löytöpaikan mukaan saanut nimen Neanderthalin rotu. Todennäköisesti tämä ihminen on elänyt ennen jääkautta ja sen kestäessä, samaan aikaan kuin sellaiset sukupuuttoon kuolleet eläimet kuin villakarvainen sarvikuono, luolakarhu ja luolahyeena. Myöhemmin löytyi nimittäin aivan läheltä Neanderthalin luolaa näiden eläinten luurangon osia. Samalla ajalla elivät luolaleijona[1], alkuhärkä[2], villihevonen[3], mammutti, joka oli kokonaista metriä korkeampi intialaista elefanttia ja jolla oli suunnattoman suuret torahampaat[4].

Kaikki mainitut esihistoriallisen ajan petoeläimet olivat suurempia ja voimakkaampia kuin niiden nykyisin elävät sukulaiset. Luolaihmisen oli siis olemassaolonsa puolesta käytävä joka suhteessa kovempaa taistelua kuin myöhemmän ajan ihmisten.

Neanderthalin löydön arvosta oltiin kauan hyvin eri mieltä, varsinkin kun löytö oli hyvin vaillinainen. Monen todellakin etevän luonnontutkijan mielestä löytyneen pääkallon osat olivat yksinkertaisesti jonkun myöhempänä aikana kuolleen idiootin taikka nykyajan ihmisen, joka lapsuudessaan oli potenut riisitautia ja sitten saanut päähänsä pahoja vammoja ja lopuksi vanhuuden päivinään joutunut luuvalon runtelemaksi. Toiset pitivät pääkallon ent. omistajaa vanhana kelttiläisenä tai hollantilaisena; arvelipa eräs tutkija, että jätteet olivat kasakan, joka Napoleonin sotien aikana oli eksynyt luolaan ja siellä kuollut.

Keskustelu sai kumminkin vuonna 1886 toisen suunnan uuden löydön johdosta, joka tehtiin erään luolan suulla Spyssä, Belgiassa, lähellä Namurin kaupunkia. Täältä löytyi kaksi luurankoa, jotka kuuluivat samalle ihmistyypille kuin Neanderthalin löytö. Tosin nämäkin jätteet olivat pahoin vahingoittuneet ja epätäydelliset, mutta Neanderthalin luurankoa paremmin ne kumminkin olivat säilyneet. Täällä oli toisen luurangon leukaosa osittain tallella. Tämä kasvojen osa vahvistaa osaltaan luolaihmisten ulkonäön eläimellistä vaikutusta. Yläleuka on nimittäin hyvin eteenpäin työntynyt ja hampaat voimakkaasti muodostuneet, kun sitävastoin alaleuasta, joka on nykyisen ihmisen »aatelismerkkejä», puuttuu n.s. uloke. Alaleuka on erittäin tärkeä ruumiinosa sen vuoksi, että osa niistä lihaksista, jotka liikuttavat tärkeintä puhe-elintämme, kieltä, ovat juuri kiinnittyneet leuankärjen sisäpintaan. Koska nyt neanderthalilaisella ei ole alaleuan uloketta, on siitä katsottu voitavan päätellä, että tämä ihmisrotu oli paljon vähemmän puhekykyinen kuin nykyinen ihminen, mikä selviää myös molempien ihmislajien aivojen vertailusta. Muutoin luolaihmisen luuranko on kaikessa oleellisessa täysin ihmismäinen nykyaikaisen käsityksen mukaan. Hänen karkea luurakenteensa todistaa, että hän on ollut hyvin voimakas huolimatta siitä, että hän pituudeltaan näyttää olleen jonkin verran nykyaikaisen eurooppalaisen keskimittaa lyhyempi.

Samassa maakerroksessa kuin luolaihmisen oli myöskin mammutin, villakarvaisen sarvikuonon, alkuhärän, villihevosen, luolakarhun, luolahyeenan ja luolaleijonan luita. Useimpia näistä eläimistä luolaihmiset olivat käyttäneet ravinnokseen, mikä ilmenee siitä, että joukko luita oli murrettu melkein samalla tavalla. Sen oli ilmeisesti tehnyt ihminen, joka halusi päästä käsiksi ytimeen. Luolaihmisten työkalut olivat karkeasti hakattuja piikivestä ja luusta, sellaisia, jotka ovat n.s. vanhemmalle kivikaudelle ominaisia. Muutoin tiedetään, että nämä ihmiset tunsivat tulentekotaidon. Luurankojen lisäksi samassa maakerroksessa oli nimittäin myös hiiltyneitä puun kappaleita.

Vuonna 1899 hämmästytti maailmaa tieto, että Pohjois-Kroatiassa oli eräästä luolasta löytynyt joukko luurangon jätteitä, jotka olivat kuuluneet Neanderthal-tyyppisille ihmisille, joiden ikä oli vaihdellut noin 6:sta 30:een vuoteen tai sen yli. Lisäksi oli löytynyt yksinkertaisia kiviaseita, hiiltyneitä puun kappaleita ja sarvikuonon, luolakarhun sekä alkuhärän poltettuja luita. Uusi huomiota herättävä löytö tehtiin vuonna 1907 lähellä Heidelbergiä valtavan 20 metriä syvän sorakuopan pohjalta. Löytyi hyvin primitiivinen Neanderthal-tyyppinen alaleuka peittyneenä geologiseen kerrokseen, joka oli vanhempi kuin mitkään muut kerrostumat, joista tähän saakka oli tavattu kivettyneitä ihmisluita. Muodoltaan tämä leuka on myöskin ihmisen alkutilaa lähempänä kuin mikään aikaisemmin löytyneistä pääkallon osista.

Tähän aikaan ihmisen alkuhistorian tutkijat olivat mielestään saaneet jalkainsa alle niin lujan maaperän, että voitiin alkaa järjestelmälliset kaivaukset. Niihin ryhdyttiin tieteellisen johdon alaisena Ranskan Dordogne'in maakunnassa Vézére'in laaksossa, joka on tunnettu nykyisin sukupuuttoon kuolleiden eläinten lukuisista jätteistä. Ja vuonna 1908 vaivat palkittiin, kun löytyi tyypillisen Neanderthal-mallisen ihmisen pääkoppa ja muita luurangon osia. Myöhemmin samana vuonna tehtiin samankaltainen löytö eräästä Vézére'in laaksoa lähellä olevasta luolasta. Pääkopassa esiintyivät nuo »puhtaasti petomaiset» silmärystyt, jotka ovat neanderthalilaisille tunnusmerkilliset.

Espanjastakin on löytynyt Neanderthal-ihmisen tyyppiä olevia pääkalloja, ja äskettäin on tehty samanlainen löytö Palestiinasta. Vielä kiintoisampaa on, että niin kaukaa kuin Rhodesiasta Etelä-Afrikasta vuonna 1921 löytyi kivettynyt ihmiskallo — kumminkin alaleuaton[5] —, joka hämmästyttävällä tavalla muistutti neanderthalilaisten pääkoppaa. Tämä huomio sen yhteydessä, että vuonna 1917 eräästä Maltan saaren luolasta löytyi pari tyypillistä Neanderthal-hammasta, tukee suuresti sitä teoriaa, että Neanderthal-rotu on peräisin Afrikasta.

Niin toivehikkaita ovat nyt tiedemiesten odotukset, että mahdollisena pidetään täydellisen esihistoriallisen ihmisen ruumiin, eikä, kuten tähän asti, vain luurangon osien löytymistä. Ja miksikä ei? Onhan Siperian jäätynyt maa monia tuhansia vuosia säilyttänyt meille mammutin ja villakarvaisen sarvikuonon ruumiita kokonaisina. Miksi ei niin ollen uskaltaisi toivoa sieltä löytyvän säilyneinä ihmisolentojakin, jotka ovat eläneet samaan aikaan kuin nuo eläimet? Joka elää, se näkee.

Kenties sellaiset löydöt selvittäisivät meille kysymyksen, olivatko Neanderthal-rodun ihmiset meidän esi-isiämme, vai onko sekä nykyinen eurooppalainen että Neanderthal-rotu kehittynyt tätäkin vanhemmasta ihmistyypistä. Neanderthal-rodun sukupuuttoon kuoleminen toisten rotujen saadessa elää ja täyttää maan olisi siinä tapauksessa riippunut siitä, että jälkimmäiset olivat paremmin varustettuja olemassaolotaisteluun.

Todennäköistä on, että nykyajan eurooppalaiset eivät polveudu suoraan Neanderthal-rodusta. On nimittäin löytynyt myöskin toisten jääkauden asukkaiden luurankoja ja luurangon osia, ihmisten, jotka ovat olleet neanderthalilaisia melkoista korkeammalla ja osoittautuvat niin toisenlaisiksi kuin tämä rotu, että on mahdotonta olettaa niiden läheistä sukulaisuutta. Jos Neanderthal-rodulla ja tuolla toisella jääkauden rodulla on ollut samat esi-isät, on niiden täytynyt elää suunnattomia ajanjaksoja varhemmin.

Tuon korkeammalla tasolla olleen jääkauden-ihmisen jäljille päästiin Dordogne'in departementissa. Vuonna 1909 löytyi sieltä jääkauden-ihmisen luuranko, jonka omistaja kaikista merkeistä päättäen ei ollut ainoastaan kuollut siihen luolaan, jossa nyt lepäsi, vaan että hänet oli sinne oikein haudattu. Kuollutta koristi lävistetyistä merisimpukoista tehty kaulanauha, ja luurangon pään ja rinnan läheisyydessä oli kauniisti valmistettuja kiviaseita, jotka osoittavat verraten kehittynyttä kulttuuria ja määrätynlaista kauneusaistia. Vainajan jäsenet ovat silmäänpistävän hienorakenteiset, otsa on korkea ja kauniisti kaartuva ja aivokoppa suhteellisesti melkoista pitempi ja kapeampi kuin neanderthalilaisten. Alaleuan etukulma ei kylläkään ole niin ulkoneva kuin nykyisillä eurooppalaisilla, mutta ei myöskään niin »pakeneva» kuin neanderthalilaisilla ja ihmisenmuotoisilla apinoilla, vaan suoraan alaspäin suuntautuva.

Uusi löytö teki mahdolliseksi systemaattisesti järjestää joukon vanhempia, korkeammalla kannalla olleiden jääkauden ihmisten luuranko-osien löytöjä, joita varhemmin ei oltu kyetty luokittelemaan. Löytöpaikkoja on useita, yksi Lontoon, yksi Pariisin lähellä, yksi Määrissä ja yksi Kroatiassa.

Tätä korkeammalla tasolla ollutta ihmistä on ruvettu sanomaan Aurignac-ihmiseksi etelä-ranskalaisen Aurignacin [Lausutaan: Orinjak.] kaupungin mukaan. Otaksutaan, että tämä rotu on vaeltanut Eurooppaan Aasiasta jääkaudella ja seurannut sulavan suuren maajään eteläistä rajaa pohjoista kohti. Monet merkit viittaavat siihen, että Aurignac- ja Neanderthal-ihmiset ovat joutuneet taisteluun keskenänsä, mutta lopuksi sopineet ja sekaantuneet toisiinsa. Tämän rotusekoituksen tuloksena pidetään niitä kivettyneen ihmistyypin luurankoja, joita on löytynyt Italian Rivieran kuuluisista luolista Montonen kaupungin läheltä, Saksassa Bonnin läheltä sekä Määristä. Luurangot ovat tavattoman suuria ja voimakkaita, kuten usein sekakansoilla — muutamain yksilöiden pituus on ollut kaksikin metriä ja ylikin sen. Muutoin esiintyy niin kalloissa kuin muissakin luurangon osissa monia piirteitä, jotka ovat yhteisiä molemmille niille roduille, joista näiden luolaihmisten otaksutaan syntyneen. Näiden ihmiskivettymäin löytö on asetettu vanhimpien tunnettujen taideteosten yhteyteen. Eri osista Etelä- ja Keski-Eurooppaa on nimittäin löydetty muutamia enemmän tai vähemmän rikkoutuneita, äärimmäisen naturalistisia pystykuvia, toiset hiekkakivisiä toiset norsunluisia.[6] Kuvat esittävät naisvartaloita, jotka valtavine utarerintoineen ja muodottomine peräosineen muistuttavat eräiden neekerikansojen, kuten bushmannien ja somalineekerien naisihannetta. Todennäköisesti niitä on pidettävä siitoskyvyn ja hedelmällisyyden jumalattarina.

Erinomaisen kiinnostavia ovat osaltaan myöskin ne piirustukset ja maalaukset, joilla Aurignac-rotuiset samoin kuin toisenkin korkeammalla tasolla olevan esihistoriallisen rodun luolaihmiset ovat koristaneet asumustensa kattoa ja seiniä. Pohjois-Espanjassa ja Etelä-Ranskassa on löytynyt paljon tällaisia luolamaalauksia. Suuri osa näistä 10—30 000 vuotta vanhoista taideteoksista on todellista taidetta nykyajankin käsityksen mukaan, varsinkin jos katsomme niitä uudenaikaisen, yksinkertaistuttamista tavoittelevan taiteen näkökulmasta. Mikä notkeus ja voima ilmeneekään keskenänsä taistelevissa jousimiehissä, joita eräästä Espanjan Välimeren rannikon vuorenrotkosta tavattu kuva esittää. Tuntematon taiteilija on siinä ottanut ratkaistakseen kaikkein nykypäiväisimmän probleeman, nimittäin liikkeen, ja suorittanut tehtävänsä tavalla, joka muistuttaa nykyajan futuristien kaikkein rohkeimpia samansuuntaisia yrityksiä. Usein esiintyvät porojen kuvat samoinkuin monet näiden eläinten luurangon osien löydöt osoittavat, että suuria poroparvia kerran on käynyt laitumella Alpeilla ja Pyreneillä. Nykyisin tunnetaan jo yli viisikymmentä luolaa, missä on tuhansittain tuollaisia piirustuksia ja maalauksia.

Jos nyt meidän aikamme eurooppalaiset eivät polveudu Neanderthal-rodusta, vaan meille ja neanderthalilaisille yhteisestä, vielä alhaisemmalla kannalla olleesta ihmistyypistä, niin missähän voitaisiin odottaa löytyvän joitakin jätteitä tuosta todellisesta alkuihmisestä? Kaiketikin malaijien saaristosta, niiden nykyisin sukupuuttoon kuolleiden nisäkkäiden luurankojen joukosta, joita tavataan sikäläisiin maakerrostumiin peittyneinä, vastasi kerran muuan meidän aikamme etevimmistä luonnontutkijoista. Tämän saarimaailman otaksutaan nimittäin kerran olleen yhtenäistä maata, joka muodosti sillan Aasian ja Australian välille. Ja kuinka hämmästyttiinkään, kun 1890-luvun alussa saapui tieto, että muuan nuori hollantilainen tiedemies keskellä Jaavan saarta viidentoista metrin vahvuisen, valtavan hiekkamäärän alta oli löytänyt jätteitä olennosta, jota hän nimitti »pystyssäkäyväksi apinaihmiseksi», ja jonka enemmän huomionherättämishaluiset luonnontieteilijät heti julistivat niin kauan etsityksi »puuttuvaksi renkaaksi» ihmisen ja apinain välillä. Kivettyneen apinaihmisen löytö tehtiin erilaatuisten, enimmältä osalta jo kauan sitten sukupuuttoon kuolleiden nisäkkäiden luujätteiden joukosta. Valitettavasti vain oli ihmisluuranko säilynyt hyvin vaillinaisena, mutta tärkein luurangon osa, aivokoppa, siinä oli samoinkuin kolme poskihammasta ja reisiluu. Aivokoppa ja reisiluu olivat kokonansa kivettyneet.

Lähemmin tarkastettaessa aivokoppaa se osoittautui matalammaksi kuin Neanderthal-rodulla, mutta se oli korkeampi kuin kehittyneimmillä apinoilla. Aivokopan tilavuus laskettiin noin 0.8 kuutiodesimetriksi [1 kuutiodesimetri = litra.], kun se nykyajan eurooppalaisella on suunnilleen 1.5 kuutiodesimetriä[7] Eihän niin pienistä aivoista ihmisentapaisella oliolla juuri miksikään ollut, mutta ne olivat joka tapauksessa suuremmat kuin suurimman nykyisin elävän apinan, gorillan, jonka aivot eivät koskaan ylitä O.6 dm³ tilavuutta. Merkittävän lisän »Jaava-ihmisen» älyperäisissä varusteissa luuli sen löytänyt tiedemies voivansa osoittaa aivokopan sisäpuolen valujäljennöksillä. Hän tuli niistä siihen tulokseen, että n.s. alempi otsapoimu[8] joka on puhekykyhermojen keskus, oli tosin »Jaava-ihmisellä» kehittynyt heikommin kuin nykyajan ihmisillä, mutta kuitenkin kaksi kertaa niin voimakkaasti kuin millään kehittyneimmistä nykyisin elävistä apinoista. Tästä hän teki sen johtopäätöksen, että »Jaava-ihminen» on ollut jossakin määrin puhekykyinen.

Mitä »Jaava-ihmisen» reisiluuhun tulee, niin useimmat sitä tutkineet tiedemiehet ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että sen omistajalla on täytynyt olla pystykäynti, joka tunnusmerkillisesti erottaa ihmisen kaikista muista olennoista. Ollaan sitä mieltä, että pystykäynnillä on ollut perin ratkaiseva merkitys ihmisaivojen kehitykseen. Tämä liikkumistavan muutos tuotti nimittäin toiselta puolen ihmisen silmille laajemman ja monipuolisemman näköpiirin, ja toiselta puolen saivat kädet sen kautta joukon uusia tehtäviä; ja molempain näiden muutosten jälkeen aivojen täytyi sovittautua täyttämään ne vaatimukset, mitkä niille täten asetettiin.

Ei ainoakaan apina — ei korkeimmallekaan kehittynyt — ole päässyt siihen, että se voisi sanottavasti liikkua yksinomaan takaraajoillaan. Siihen kykenee vain ihminen. Hän yksin myöskin voi senvuoksi käyttää eturaajojaan korkeammanlaatuisiin tehtäviin, kuten paikasta toiseen muuttamiseen, ravinnon sieppaamiseen, hyökkäykseen ja puolustukseen. Juuri tähän nähden »Jaava-ihmisen» löytäjä nimitti löytöänsä apinaihmiseksi, kun sitävastoin osa tutkijoita on nimennyt sen ihmisen muotoiseksi apinaksi ja kolmas ryhmä luonnontieteilijöitä näkee siinä puuttuvan renkaan ihmisen ja apinan välillä.

Omantunnontarkan tutkijan täytyy kumminkin todeta, että se tosiasia-aineisto, joka »Jaava-ihmiseen» nähden on käytettävissämme, on vielä aivan liian pieni tullaksemme pitemmälle kuin olettamuksiin sitä luokitellessamme. Ratkaisevampien tulosten saavuttamiseksi tarvittaisiin ennen kaikkea tietää, minkälaiset olivat »Jaava-ihmisen» kädet ja käsivarret. Niin kauan kuin ei tiedetä sitäkään, on toki ennenaikaista — kuten osa antropologeja tekee — jyrkästi selittää, että »Jaava-ihmisen» löytö todistaa sen teorian, että apinain ihmiseksi kehittyminen tapahtui siten, että alaraajat ensiksi tulivat ihmisraajain kaltaisiksi ja tämä muutos sitten vuorostaan vaikutti aivojen kehitykseen.

Sitäkin vähemmän on syytä sellaisiin vallan varmoihin vakuutteluihin niiden tarkkojen tutkimusten jälkeen, joita arvossapidetty ruotsalainen anatomi Ramström äskettäin on suorittanut n.s. Jaava-ihmisen luuranko-osiin nähden tarkoin vertaillen niitä toisiin kivettyneiden ihmisten ja apinain löytöihin. Hän on nimittäin tullut siihen tulokseen, että »Jaava-ihmisen» aivokoppa osoittaa yksityiskohtaisissakin suhteissaan niin ilmeistä yhtäläisyyttä simpanssin aivokopan kanssa, että sitä täytyy pitää suuren simpanssin jätteenä. Tätä »Jaava-ihmisen» ja simpanssin pääkallojen yhtäläisyyttä ovat esittäneet toisetkin luonnontieteilijät. »Ihmiskallojen kanssa 'Jaava-ihmisen' pääkopalla ei sitävastoin ole pienintäkään yhtäläisyyttä», Ramström lisää. Mitä sen väitettyyn puhekykyyn tulee Ramström ei tahdo antaa paljon arvoa niille johtopäätöksille, joita löytäjä on tehnyt pääkopan muodon perustalla. »Jokainen anatomi tietää», hän sanoo, »jokapäiväisestä kokemuksesta, kuinka vaikeata on aivokopan sisäpuolen perustalla selvittää aivopoimuja» — niin selviä jälkiä ne eivät jätä pääkalloon. Mitä itse aivoihin tulee, niin kuuluisan ruotsalaisen anatomin Gustaf Retziuksen apina-aivojen jäljennöskokoelma osoittaa, että erilaisten simpanssiaivojen poimuissa on paljon suurempia eroavaisuuksia, kuin mitä »Jaava-ihmisen» löytäjä tunsi, kun hän löydölleen omisti jonkinmoisen puhumiskyvyn. — Nykyistenkin simpanssien joukosta on joillakin kysymyksessä oleva otsapoimu kaksi kertaa niin suuri kuin toisilla. Mutta puhua ne eivät silti voi!

Mitä »Jaava-ihmisen» reisiluuhun tulee, jonka ihmisreisiluun kaltaisuudesta kaikki tutkijat ovat huomauttaneet, se Ramströmin mukaan on ihmisen, mutta sitävastoin sillä ei ole lainkaan apinain reisiluulle luonteenomaisia ominaisuuksia. Sen sijaan se tärkeissä kohdin osoittaa lähes täydellistä yhtäläisyyttä puheena olleen Aurignac-ihmisen reisiluun kanssa. Hyvin merkityksellistähän onkin, että uudemmat tutkijat monien muiden löytöjen perustalla ovat tulleet siihen käsitykseen, että korkeamman jääkaudenrodun kotipaikka olisi etsittävä juuri Aasiasta. — Ramström väittää, että kallo ja reisiluu ovat kuuluneet eri olennoille, ja torjuu jyrkästi kaiken puheen siitä, että »Jaava-ihminen» merkitsisi siirtymämuotoa apinain ja ihmisten välillä. Hän on vakuutettu, että jos »Jaava-ihmisen» löytäjä löytönsä aikana olisi tuntenut Dordogne-löydön ja Aurignac-rodun, hän ei olisi reisiluulöytöänsä asettanut tuon kuuluisan pääkallon yhteyteen. Sitäkin vähemmän, kun kallo ja reisiluu olivat jopa 15 metrin päässä toisistaan.

Huomautettava on myöskin, että löytäjä ensimmäisessä ilmoituksessaan piti molempia luurangon osia simpanssin jätteinä ja vasta myöhemmin, mielikuvitusrikkaampien antropologien vaikutuksesta, siirtyi siihen huomiotaherättävään olettamukseen, että hän oli löytänyt »puuttuvan renkaan», juuri tuon »pystyssäkäyvän apinaihmisen». Hän suggeroi nyt itsensä uskomaan yhä lujemmin hypoteesiinsä ja ryhtyi suunnittelemaan kokoon »Jaava-ihmisen» kalloa. Rekonstruointi tehtiin niin »luonnonmukaisesti», että voitiin selvästi nähdä yksin kasvoluitten liittymätkin — huolimatta siitä, että itse löydössä ei ollut pienintä siruakaan kasvo-osasta!

Sellainen on puhdasta kuvittelua. Jaava-löydön tieteellinen tulos rajoittuu siihen, että todellakin on löytynyt kallo, joka suuruudeltaan on tähän saakka tunnettujen alimmalla asteella olevain ihmisten ja korkeimmalla asteella olevain apinain kallojen välimailla. Mutta huomattakoon tarkoin: vain suuruudeltaan, Ramström lisää. Suhteissaan, muotojensa kehityksessä Jaava-kallo on kauttaaltaan apinamainen. »Ja», hän sanoo edelleen, »kun on todettava, onko Jaava-ihminen luettava apinamaisiin vai ihmismäisiin olentoihin, silloin luonnollisesti ratkaisu perustuu juuri tähän muotokehitykseen eikä suuruuteen.» Mikään »siirtymämuoto» apinan ja ihmisen välillä n.s. Jaava-ihminen ei suinkaan ole.

Vielä vähäisemmäksi on lopuksikin kutistunut tieteellinen tulos eräästä toisesta kivettymälöydöstä, josta aikoinaan paljon puhuttiin. Piltdownissa eteläisimmässä Englannissa löytyi erästä hiekkakuoppaa kaivettaessa tuon tuostakin vuosina 1911—1913 siksi monta ihmispääkoppaan kuuluneelta näyttävää palasta, että niistä voitiin saada esille ainakin pääkallon luonteenomaiset piirteet. Mutta sen pahempi ei enempää, sillä luukappaleet olivat niin vahingoittuneita, että niistä oli mahdoton koota kokonaista pääkoppaa — niitä ei ollut edes puolta tarvittavasta määrästä. Löytyi myöskin suhteellisesti yhtä vaillinainen alaleuan puolikas, jossa oli pari hammasta. Nyt kiinnosti mieltä se seikka, että itse kallo kauttaaltaan on ihmistyyppiä, mutta alaleuka sitävastoin apinamainen. Löytyneitä luujätteitä ensimmäisenä tarkastellut englantilainen tutkija julisti ensi-ihastuksensa vallassa, että nyt oli löytynyt jätteitä »ihmissuvun aamunsarastuksen aikoina eläneestä ihmisestä». Ja riemuiten huudahti toinen »asiantuntija»: »Niinhän oli täsmälleen, kuin mitä minä aina olen sanonut ja mikä nyt on saanut vahvistuksensa: että apinan kehittyessä ihmiseksi ensiksi kehittyivät ihmislaajuuteen aivot ja pääkoppa, sitten muut ruumiinosat!» — Vertaa nyt tätä lausuntoa antropologien riemuun ja päinvastaiseen uskoon »Jaava-ihmisen» löytyessä! Alinomaa toistuu kaikilla aloilla se tosiasia, että itsekukin haluaa tulla autuaaksi omalla uskollaan.

Reippaasti löytäjä seurasi myöskin »Jaava-ihmisen» kallotutkimuksen esimerkkiä ja »rekonstruoi» myöskin »Piltdown-ihmisen» täydellisen kallon. Muitta mutkitta hän teki »alkuihmiselle» leukaosan, joka oli siinä alkuperäisinten tähän asti tunnettujen ihmisten ja korkeimmalla kannalla olevain apinain leukain välimailla, sekä muovaili siihen soveltuvat kasvo-osat. Ettei ainoatakaan kasvoluuta ollut löytynyt, se ei haitannut enempää kuin »Jaava-ihmisenkään» kallon kokoonsommittelussa. Ja niin esiteltiin tämä tuote nykyisen suvun varhaisinten esi-isäin tyyppinä.[9]

Pian saatiin kuitenkin tietää, että koko löytöä ei oltu tehty aikaisemmin koskemattomasta sorakerrostumasta, vaan että osa oli löytynyt vuosien kuluessa hiekanottopaikkaan joutuneiden kivenjätteiden ja romun joukosta ja osa — läheiseltä pellolta. Amerikkalaisten, ranskalaisten, saksalaisten ja ruotsalaisten luonnontieteilijäin taholta lausuttiinkin epäilyksiä, että Piltdown-löydön aivokoppa ja alaleuka eivät koskaan olleet kuuluneet yhteen, ja Ramström on nyt perusteellisten tutkimusten perästä tullut siihen lopputulokseen, että »Piltdown-ihmisen» aivokoppa on ihmisen, todennäköisesti Aurignac-rotuun[10] kuuluneen, mutta että alaleuka ja hampaat ovat simpanssin. Alaleuka ei lainkaan sovellu pääkoppaan. Muuan saksalainen tutkija toteaakin sattuvasti, että »Piltdown-ihminen» »ei ole lainkaan ihmisen ja apinan välimuoto, vaan ihmisen ja apinan yhteensovitelma» — aivan kuten n.s. Jaava-ihminen! Tämä osoittaa taaskin, miten varovainen on oltava johtopäätöksissään tällä vaikealla tutkimusalalla, varsinkin kun ajatellaan, mitä suuria yksilöllisiä eroavaisuuksia on eri ihmiskallojen välillä. Tarvitseehan vain verrata toisiinsa joka päivä keskuudessamme liikkuvain ihmisten kalloja ja leukoja.[11]

Ramström vastustaakin voimakkaasti ja terveesti niitä humpuukipyrkimyksiä, joita usein piilee »alkuihmisten» ja »puuttuvain rengasten rekonstruoimisessa», jollainen on tullut muotiin meidän huomionherättämistä tavoittelevana aikanamme. Muutamista mitättömistä luunsiruista »rekonstruoidaan» kokonainen kallo hiuksineen päivineen. Ja sitten kuvataan tämä »alkuihminen» — useinkin vallan iljettävän näköinen — »kansantajuisiin» teoksiin herättämään lukijassa sen käsityksen, että juuri tuollainen se oli hänen kantaisänsä. Näin tietoja ja vastuuntunnotta vailla olevat tieteen sakaalit, joita nyt kaikkialla kiertelee saaliin etsinnässä, antavat mitä löyhimpien olettamuksien arvostelukyvyttömän yleisön silmissä esiintyä todettuina tosiasioina. Muuan mainehikas ranskalainen antropologi sanoo: »Velvollisuutemme on mielenosoituksellisesti esiintyä tuonlaatuisia rekonstruktiota vastaan, sillä niin hupaisia kuin moiset yritykset tavallansa voivat ollakin, ne ovat omiansa saattamaan huonoon huutoon tieteenhaaran, joka ei ansaitse tällä tavoin joutua naurunalaiseksi.»[12]

Moiset »rekonstruktiot» ovat omiansa saamaan aikaan vain hämmennystä. Voidaksemme seurata ihmisen esihistoriallista kehitystä me tarvitsemme sen sijaan enemmän ja täydellisempiä luuranko-osain kivettymiä, varsinkin itämailla. Sillä erinäiset merkit viittaavat siihen, että meidän on sieltä etsittävä vanhimmat esi-isämme.

Uuden tätä käsitystä vahvistavan todennäköisyystodistuksen olemme viime aikoina saaneet siitä, että läheltä sitä paikkaa, missä »Jaava-ihmisen» jätteet esiintyivät, on löytynyt kaksi kivettynyttä ihmiskalloa sekä muita yhteenkuuluvia luurangon jätteitä. Nämä löydöt tehtiin itse asiassa aikaisemmin kuin nuo enemmän huomiotaherättäneet ja jätettiin silloin »Jaava-ihmisen» löytäjälle, mutta hän viivytteli niiden tunnetuksitekemistä aina vuoteen 1920, mitä on suuresti valitettava.

Kysymyksessä olevat kivettymät ovat tosin hyvin vahingoittuneita ja vaillinaisia, mutta kuitenkin riittävän täydellisiä, että niissä voidaan todeta oleellisia yhtäläisyyksiä Aurignac-rotuun. Erilaisuudet voidaan selittää sillä, että tämä todellinen Jaava-ihminen kuuluu vanhempaan geologiseen aikakauteen ja on siis alkuperäisempi kuin Aurignac-ihminen. Jos nämä johtopäätökset ovat oikeita, niin me voimme seurata korkeammalla kehitysasteella olleiden Euroopan jääkautisihmisten jälkiä aina itäisimpään Aasiaan, ja nerokkaiden antropologien aavistukset ovat saaneet vahvistuksensa. Mutta näiden ihmisten pitkä vaellus idästä länteen on vielä hämärän peitossa.

Viimeksi julkaistu Jaava-löytö on kuitenkin kiintoisa toisellakin näkökannalta. Se osoittaa nimittäin, että ihmisiä tosiaankin on elänyt Jaavassa samanaikaisesti kuin n.s. Jaava-ihminen, ja tukee siten voimakkaasti sitä mielipidettä, että »Jaava-ihmisen» reisiluu todellakin on kuulunut ihmiselle.

Onhan naurettavaa, että muutamia vaivaisia ihmissuvun lapsuusajalta olevia mädäntyneitä luunpalasia käytetään hermostuneen ylenkiihoittuneen ajan sensatiojanon tyydyttämiseksi, mutta niin on kaikissa tapauksissa. On tullut suorastaan muotiasiaksi toitottaa käänteentekeväksi jokaista ihmis- tai apinajätteiden kivettymälöytöä. Eivät yksin eri kansallisuutta olevat löytäjät ole alentuneet jonkinlaiseen kamppailuun kunniasta esiintyä »oikean» puuttuvan renkaan löytäjinä, vaan eri maidenkin välillä on esiintynyt kilpailua siitä tavalliselle terveelle järjelle vaikeasti ymmärrettävästä maineesta, että maan rajojen sisällä on elänyt apinamainen ihminen tai ihmismäinen apina. Kansalliskiihkon ja nurkkaisänmaallisuuden laineet kohoavat helposti pilvenkorkuisiksi, silloinkin kun on esillä näennäisesti niin vähän päiväntärkeä asia kuin alkuihmiskysymys.

Nyt viimeksi — vuonna 1925 — on erään englantilaisen tutkijan Betshuana-maassa Etelä-Afrikassa löytämä ihmis- tai apinakallon kivettymä nostattanut Kapkaupungissa isänmaallisen innostuksen, ja kunnon kapkaupunkilaiset eivät tahdo ehdolla millään antaa kallon joutua British Museumiin, kuten muutoin on tavallista, vaan aikovat hoitaa sitä kuin löytynyttä aarretta omassa kaupungissaan. Heille selvisi nimittäin heti kohta, että he olivat nyt puuttuvan renkaan — puolen miljoonan vuoden vanhan! — onnellisia omistajia.

Mutta sillä aikaa kuin onnellinen löytäjä suuren yleisön arvonannon kannattamana tekee kaikkensa tuon »uuden» kallon hyväksi[13], sillä aikaa »Jaava-miehen» keksijä yhä vain pitää jyrkästi kiinni siitä, että hän se on oikean puuttuvan renkaan löytänyt ja että Betshuana-maan kallo on apinan kallo. Ne tiedemiehet, jotka tyynemmin punnitsevat asiaa, tyytyvät toteamaan, että tämä löytö, niin kuin kaikki muutkin pääkallokivettymäin löydöt, jo sellaisenaan on niin huomattava, että voidaan säästäytyä hypoteeseilta, jotka päättyvät pettymyksiin.

Uuden etelä-afrikkalaisen löydön sijoittaminen oikealle paikalleen kehityksen sarjassa on sitäkin vaikeampaa, kun kallo on pienen, 3—6 vuoden ikäisen lapsen, jolla on ollut vielä jäljellä maitohampaat. Ihmis- ja apinakalloja on nimittäin sitä vaikeampi erottaa toisistaan, kuta nuorempia yksilöt ovat.

Kaikesta merkillisestä, mitä on sanottu Betshuana-inaasta löydetystä kivettyneestä kallosta, näyttää toistaiseksi kieltämättömältä, että se on pitkäkalloista[14] tyyppiä, kun sitävastoin kaikkein useimmat apinat ovat lyhytkalloisia, että sen muoto ja mittasuhteet, varsinkin otsan, nenän ja leuan, ovat paljon enemmän ihmismäisiä kuin gorillan ja simpanssin kalloissa ja että aivokopan tilavuus on suunnilleen yhtä suuri kuin täyskasvuisella gorillalla. Asiaa levollisesti ja intohimottomasti harkittaessa nämä tosiasiat todistavat kylläkin, että kallo on johonkin esihistorialliseen ihmisrotuun kuuluneen lapsen, ja lähinnä tulee ajatelleeksi Rhodesia-kallon kaltaista tyyppiä.

»Vielä», sanoo Leche, vertailevan anatomian ja kehitysopin edustajain ensimmäisiä ja pätevimpiä miehiä, »täytyy monen aukon täyttyä, ennenkuin ihmisen esi-isäin sukupuu voi saavuttaa täyden ja lopullisen kasvunsa, missä se nyt jo monissa kansanomaisissa kuvauksissa komeilee.»

Tähän lopetamme kappaleen ihmisen alkuhistoriasta, joka on kiintoisa ilman sensaatiovetojakin. Se tulos on todellisten tiedemiesten vaivalloisista tutkimuksista ollut, että on todettu ihmissuvun kehitys alemmasta muodosta, jolla on useita samoja piirteitä kuin ihmisenkaltaisilla apinoilla. Kehittymättömin ihmisrotu, jonka tunnemme, on todellisesti neanderthalilainen, joka oli paljon alkuperäisempi kuin alimmatkin nyt elävistä ihmisroduista. Neanderthalilaisten luurankoja on löytynyt, kuten olemme nähneet, useita — olkoonkin, että mikään niistä ei ole täydellinen. Sitävastoin ne mitättömät luukivettymät, joita on toitotettu vieläkin alhaisemmalla kannalla olleen ihmistyypin jätteiksi, ovat osoittautuneet joko neanderthaltyyppisiksi tai jotakin toista, korkeammalla kannalla olevaa jääkaudenrotua todistaviksi tai myöskin apinain jätteiksi. Mutta ihmisen ja apinan väliltä puuttuvaa rengasta ei vieläkään ole löytynyt.

Mitenkä tuli alkuihmisestä kulttuuri-ihminen? Ensimmäisen askelensa sivistyksen rajattomalla radalla ihminen otti, kun hän teki tulen palvelijakseen. Tämä oli alku hänen luonnonvoimien herruuteensa. Hän oli hankkinut itsellensä suojan pakkasta vastaan, turvan petoeläinten hyökkäyksiltä, keinon saada valoa pimeyteen ja avun ravintonsa valmistamisessa ja parempien työvälineiden hankinnassa. Hän oli ratkaisevalla tavalla kohonnut kaikkien muiden olentojen yläpuolelle. Eläimet osaavat rakentaa itselleen taidokkaita pesiä ja koota varastoon ravintoaineita — rakentavatpa eräät simpanssilajit jonkinlaisia sateensuojiakin, jotka ne uusivat muutamain viikkojen väliajoin. Eläimet voivat myöskin muodostaa yhdyskuntia, joissa vallitsee ankarasti toteutettu työnjako, niin, jotkin muurahaisyhteiskunnat omistautuvat sekä »maanviljelykseen että karjanhoitoon»: ne harjoittavat sienenviljelystä ja pitävät lehtitäitä jonkinlaisina lypsylehminään. Mutta ei ole eläintä, joka osaa tulentekotaidon, vaikkakin moni niistä tuntee lämmön miellyttävät vaikutukset. Babiaaneista kerrotaan esim., että ne etsivät karavaanien jälkeensä jättämiä leiritulia lämmitelläkseen niiden ääressä, kunnes hehku on sammunut. Jokainen ihmisrotu sitävastoin, alhaisinkin, tuntee tulen käytön. Amerikan eteläkärjessä elävät tulimaalaiset samoin kuin Australian alkuasukkaat ovat luultavasti alimmalla asteella olevia ihmisrotuja, mutta osoittaahan heidän nimensä jo, että he ovat oppineet tulentekotaidon.

Tuletta eivät ihmiset koskaan olisi kyenneet käyttämään hyväksensä metalleja, ja vanhinten kulttuurikausien jako kivi-, pronssi- ja rautakausiin, jonka tunnemme omasta historiastamme ja tapaamme melkein kaikkien kansojen kehityksessä, edellyttää juuri tämän luonnonvoiman käyttämistä, joka välistä voi käydä ylen tuhoisaksi, välistä hyvin siunaukselliseksi.

Suuri probleema, missä sivistyksen alkukoti on ollut, oli vielä jokin aika takaperin yksinkertaisempi kuin nyt. Silloin ei juolahtanut mieleenkään muuta kuin vaihtoehto: Egyptissä tai Babyloniassa. Nyt ovat arkeologien suorittamat kaivaukset ei ainoastaan Egyptissä ja Babyloniassa, vaan monissa muissa paikoin Aasiassa ja Kaakkois-Euroopassa tehneet probleeman paljon sekavammaksi. Nämä esihistorialliset tutkimukset on aivan viime aikoina ulotettu myöskin toiseen ikivanhaan sivistysmaahan, Kiinaan. Siellä on muitten muassa ruotsalainen geologi J.G. Andersson saavuttanut huomattavia tuloksia myöskin arkeologian alalla. Vielä muutamia vuosia sitten muuan etevä ranskalainen tutkija totesi: »Kiinan esihistoria on meille vallan tuntematon.» Nykyisin tunnetaan jotenkin hyvin kivikauden olot myöskin Itä-Aasian suuressa jättiläisvaltakunnassa. Sieltä on nimittäin löytynyt joukoittain nuoremman kivikauden esineitä, varsinkin saviteoksia. Ja merkillistä on, että nämä saviastiat osoittavat ilmeistä sukulaisuutta sen keramiikan[15] kanssa, joka niin hyvin tunnetaan koko lännen löytöpaikoista, keskisestä ja läntisestä Aasiasta aina Lounais-Venäjää ja Galitsiaa myöten. Ne mustat, valkoiset ja keltaiset kolmikulmat ja aaltoviivat samoinkuin punaiset rautaoksidikatteet, jotka ovat ominaisia näiden, astioiden ornamentiikalle, olivat kolme tuhatta vuotta ennen meidän ajanlaskuamme vallitsevia yli koko tämän valtavan alueen. Ja yhtä yleisiä olivat saviastioiden muotoa ja mittasuhteita koskevat makusuunnat.

Viisituhatta vuotta sitten ei ollut mitään Kiinan muuria toiselta puolen äärimmäisen idän ja toiselta puolen Etu-Aasian ja Kaakkois-Euroopan kulttuurin välillä. Ja nyt tulevat nämä kauniit, kirjavanväriset ruukunsirut esille Kiinan maaperästä todistuksina ikivanhasta kulttuuriyhteydestä, josta meillä ei ennen ollut aavistustakaan. Niin laajenee esihistoriallinen näköpiiri alituiseen arkeologian tehdessä ikivanhaa kulttuuria todistavan löydön toisensa perästä. Mutta kysymys, missä tällä kulttuurilla on ollut vanhimmat juurensa, tulee täten vaikeammaksi ratkaista kuin aikana, jolloin näköala rajoittui Niilin ja Eufrat-Tigrisvirtain maihin.

Kaikkialla maan ikivanhalla kulttuurialueella, missä arkeologit ovat kulkeneet kuokkineen ja lapioineen, he ovat saavuttaneet uusia voittoja tieteelle. Mutta heidän on täytynyt omallakin tutkimusalallaan todeta inhimillisen tiedon rajoitus. Olkoon kysymyksessä egyptiläinen kulttuuri tai assyrialais-habylonialainen, intialainen tai kiinalainen, meidän on pysähdyttävä siihen tosiasiaan, että sen alkuperä häipyy esihistoriallisten aikakausien hämärään. Kaikissa näissä maissa vanhimmat tunnetut kulttuuriesineet todistavat niin korkeata taituruusastetta, että edellä on täytynyt olla hyvin pitkä kehitysajanjakso. Kun näin on, niin ihmisvoimat ylittää sen kysymyksen ratkaisu, missä maan päällä kulttuuri on vanhinta. Tosiasia on sitävastoin, että mitään maan ikivanhoista kulttuurialueista ei ole niin perusteellisesti tutkittu kuin Niilinmaata.

Wilhelm Leche, Människan, hennes uppkomst och utveckling (suomeksi:
Ihminen, hänen alkuperänsä ja kehityksensä).

Hermann Klaatsch ja Adolf Heilborn, Der Werdegang der Menschheit und die Einsteining der Kultur.

Martin Ramström, Om underkäken i Piltdown-fyndet (»Eo-anthropos»)
(Svenska läkaresällskapets handlingar 1916).

Martin Ramström, Der Piltodwn-Fund (Bulletin of the geological institution of the university of Upsala 1916.)

Martin Ramström, Der Java-Trinil-Fund Pithecanthröpos (Upsala läkareföreningens förhandlingar 1921.)

Martin Ramström, Några meddelanden om Australiens och Tasmaniens urbefolkningar samt Wadjak-människan på Java.

EGYPTILÄISET

NIILINMAA.

»Suuret joet ovat sivistyksen äidinmaitoa.» Paras todiste tästä ovat Niili, Eufrat-Tigris sekä Intian ja Kiinan pääjoet. Näiden jokien ympärille ovat ensimmäiset järjestyneet yhteiskunnat syntyneet, ja siellä ovat tiede, kirjallisuus ja taide aikaisimmin elpyneet. Tämä ei riipu yksin siitä, että maa niissä seuduin on erikoisen viljavaa, vaan myöskin siitä, että ihmisten on täytynyt siellä yhteistyöllä pakottaa maa antamaan satonsa. Missä luonto itsestään antaa kaiken, siellä ihmisen ei tarvitse ponnistella. Siellä hän jää vuosituhansiksi samalle kehitystasolle. Sen voimme tänäkin päivänä nähdä Etelämeren saarten kivikauden kansoista. Kulttuurin luo työ luonnon asettamien esteitten voittamiseksi.

Egyptissä kuten Babyloniassa ja Kiinassakin maa on erinomaisen viljavaa. Mutta kaikissa näissä maissa on suuri osa vuotta sateetonta. Sen vuoksi täytyy jokivettä kanavaverkolla johtaa vainioille. Sellaisten kanavien kaivamista ja kunnossapitämistä varten oli monien ihmisten liityttävä yhteen ja muodostettava järjestettyjä yhteiskuntia. Yhteisin ponnistuksin ja määrätietoisin johdoin he voivat sitten järjestää olonsa niin hyvin, että saavat aikaa antautuakseen harrastamaan kirjallisuutta, taidetta ja tiedettä, ja niin kehittyy henkinen kulttuuri alinomaisessa vuorovaikutuksessa aineellisen kanssa, sillä ne molemmat tarvitsevat toisiansa. Mutta perimmältään on suuri joki tämän aiheuttajana. Se on »sivistyksen äidinmaitoa».

Kahdella tavoin Niili vuosituhansien aikana on ollut kulttuurinluojana: se on toiselta puolen synnyttänyt kaiken sen maan, josta egyptiläinen sivistys on versonut, ja toiselta puolen sen vesi on vuosi vuodelta virvoittanut kuivan maan ja antanut sille uutta elämää. Asuttava osa Egyptiä on yksinkertaisesti pitkulainen keidasalue, jonka on muodostanut se hedelmällinen muta, mitä eräs Niilin lähdejoki lukemattomien vuosituhansien ajan on kuljettanut mukanansa Abessinian vuorilta ja kerrostanut kalliopohjan ja erämaanhiekan ylle. Sattuvasti on Egyptin viljeltyä osaa verrattu nuokkuvavartiseen lootukseen. Esihistoriallisena aikana varsi ei vielä kukkinut. Niilin suu oli silloin nykyisen Kairon seuduilla. Sitten vähäisten ajanjaksojen vieriessä on siitä puhjennut »kukka», jonka Niili itse on muodostanut.

Egyptin on aina tiedetty olevan maailman viljavimpia maita. Muistammehan, kuinka Joosefin veljet menivät sinne, kun Palestiinassa oli nälänhätä, sillä he olivat kuulleet, että »Egyptissä oli viljaa». Usein pellot tässä luonnon anteliaasti siunaamassa maassa antavat kolme kypsynyttä satoa vuodessa. Mutta hedelmällisestä mullastansa huolimatta Egypti kuitenkin ilman Niiliä olisi autio maa, sillä muutamissa seuduin voi siellä sadekuurojen välillä kulua vuosikausia. Sitä enemmän sataa taasen eräinä vuodenaikoina niissä kuuman vyöhykkeen seuduissa, joissa Niilin lähteet ovat. Silloin vesi Niilin uomassa nousee ja valtava joki tulvii yli rantojensa, kastelee ne ja laskee niille vuosituhantisten entisten kerrostumain lisäksi uuden kerroksen lihavaa liejua. Mutta kun vesi jälleen on laskenut määrättyyn korkeuteen, alkavat lukemattomat vedennostolaitteet työnsä ja nostavat tuota elämääantavaa ainetta pelloille. Siellä se kiertelee suurempia ja pienempiä kanavia käsittävässä kanavistossa ja lopuksi pienissä ojanteissa, niinkuin veri meidän suonistomme valtimoissa ja laskimoissa. Jokainen peltotilkku on maapengerten ympäröimä, joilla ojanteet suljetaan ja pakotetaan levittäytymään maapalstalta toiselle, sitä mukaa kuin ne käyvät liian kuiviksi. Siten Egypti Niilin vedestä on saanut korvauksen sateesta, ja ymmärtää hyvin muinaisten egyptiläisten ajatuksenkulun, kun he jumaliensa ylistyslauluissa toisten maitten sadevettä nimittävät »Niiliksi, joka tulee taivaasta». Täydellä syyllä jo muinaisajan oppineet sanoivat, että Egypti oli Niilin lahja, ja tänäkin päivänä fellah[16] viettää kiitosjuhlaa, kun saapuu ilosanoma, että Niili alkaa nousta.

Egyptin hyvinvointi ei kuitenkaan riippunut yksinomaan siitä, että Niili tulvi, vaan myöskin siitä, miten se tapahtui: että vedenkorkeus saavutti määrätyn asteen, kohoamatta liiaksi tai jäämättä liian alhaiseksi. Pari jalkaa liian paljon — ja delttamaa joutui kauhean hävityksen alaiseksi; 3—4 jalkaa liian vähän — ja kuivuus ja nälänhätä ahdisti Ylä-Egyptiä, maanvaiva, josta muinaisaikana usein puhutaan, välistä monena vuotena peräkkäin. Kun vedenkorkeudella oli niin suunnaton merkitys Egyptille, hankittiin mittareita, joilla todettiin vuoden vedennousu. Tunnetuin mittari oli Syönen, nykyisen Assuanin, seuduilla, ensimmäisen kataraktin[17] kohdalla.

Mutta että Niilin tulvat koituisivat todelliseksi siunaukseksi Niilinmaan kansalle, siihen tarvitaan ja on aina tarvittu yhteenliittyneiden ihmisten huolellisesti järjestettyä työtä. Yksityinen ei saanut tehdyksi niin suuria ja vaativia töitä kuin olivat kanavarakennukset ja ne sulut, joita tarvittiin estämään niin kauan kuin mahdollista Niilin vettä pois juoksemasta. Tässä ei voitu saada aikaan mitään ilman yhteenliittymistä, järjestystä ja kuria. Täällä kävi välttämättömäksi alistua yhden valtionpäämiehen hallittavaksi. Voimakas valtiotunne oli sen vuoksi Egyptin kansan verissä aina aikaisemmista kulttuuriasteista alkaen. Niili on siten kaikkina aikoina ollut mahtava yhteiskuntaamuodostava tekijä.

Egypti on näytellyt niin tärkeätä osaa maailmanhistoriassa, että kernaasti kuvittelee sitä joltisenkin suureksi maaksi. Niin ei kumminkaan ole lainkaan laita. Tosin keidasalue — ensimmäisestä kataraktista Välimereen saakka on kokonaista 85 penikulmaa pitkä, mutta se on niin kapea, että pinta-ala jää pienemmäksi kuin Belgian. Neliökilometreistä ei riipu maan sivistyksellinen merkitys. Sitä ei meille osoita yksin Egyptin historia — sen todistaa myöskin ja vielä paljon puhuvammin Ateenan ja Palestiinan historia.

Niilin maa ei tarjoa runsasta maisematyyppien vaihtelua; sen lumo on sen sijaan ihmeellisissä väreissä, kajastuksissa ja valovaikutelmissa. Auringonnousu voi tarjota niin voimakkaan värivaikutelman, että se maalarin siveltimen kuvaamana tuntuu aivan uskomattomalta siitä, joka ei omin silmin ole nähnyt tätä ainutlaatuista näytelmää, kun pimeys väistyy ja vuoret alkavat häivähdellä ultravioletilta ja auringon heijastus muuttaa Niilin juonniksi sulanutta kultaa, tai kun sarastus vaihtuu vilvakaksi aamuksi ja melkein ylimaailmallisen läpinäkyvä vaaleansininen kupoli kaartuu yli kullankeltaisen laidattoman aavikon. Uskomattoman komea on auringonlasku, kun liekehtivä taivaanranta kohottaa purppurakatoksen yli keitaitten viheriöivien palmujen. Yhtä ihana on yö, kun kuu ja tähdet haaleassa hopeanvalossa hohtavat taivaan kannella. Valtavana ja äänettömänä soluu Niilin vesimassa kohti merta. Miljoonille ihmisille elämän antavan joen yllä lepää suuri hiljaisuus, jonka katkaisee ainoastaan rannan savimajasta kajahtava koiran haukahdus tai aasin alakuloinen kirkuna tai ohiliukuvista veneistä kuuluva miesten yksitoikkoinen laulu.

James Henry Breasted, Ur människosläktets äldsta historia (ruotsinnos engl. kielestä).

Jean Capart, La place de l'Egypte dans l'histoire de la civilisation (kirjallisuusviittauksin).

Adolf Erman und Hermann Ranke, Ægypten und ægyptisches Lehen im
Altertum (laaja kirjallisuusluettelo).

VAINAJIEN MAA.

Kun kulttuurin alun etsijä saapuu faaraoiden ihmemaahan, herää hänessä ennemmin tai myöhemmin ajatus: »Egyptihän on aivan, kuin korkeampien valtojen ennakolta määräämä olemaan historian aarrekammiona, valtavimpana todistuksena sivistyksen versomisesta, kukoistuksesta ja rappeutumisesta.» Itse ilmasto vaikuttaa säilyttävästi. Hauraimmat ja herkimmätkin muistot ihmisten työstä ja pyrkimyksistä — yksin vaatteet ja papyruskääröt — säilyvät täällä halki vuosituhanten, jos vain Niilin tulvat eivät niitä saavuta tai ihmiskädet niitä tuhoa. Esineitä, jotka kosteammassa ilmastossa jo ammoin olisivat muuttuneet tomuksi, löydetään täällä tänäkin päivänä melkein vahingoittumattomiksi jääneinä.

Ainutlaatuinen säilyttävä voima on ollut myöskin egyptiläisten uskonnolla. Uskonnollisten käsitystensä vaikutuksesta egyptiläiset enemmän kuin mikään muu kansa ovat huolehtineet ikuisia asumuksia vainajilleen ja varustaneet ne mitä moninaisimmilla uhrilahjoilla, taideteoksilla, piirtokirjoituksilla, kohokuvilla ja maalauksilla, jotka kaikki yhdessä tarjoavat meille mitä oivallisimman sivistyshistoriallisen kuvakirjan. Egyptiläisten luja usko kuolemanjälkeiseen elämään ja harras halu säilyttää ruumis, koska se oli sielun asunto, on tehnyt meille mahdolliseksi tutustua Egyptin kulttuuriin ammoisilta ajoilta, jotka melkein kaikkialla muualla maailmassa ovat peittyneet läpitunkemattomaan pimeyteen.

Muinaisten egyptiläisten pyrkimys pelastaa vainajat katoavaisuudelta johti balsamoimistaidon keksimiseen, minkä voidaan huomata tapahtuneen 4 vuosituhatta takaperin. Kun tämä taito oli täysin kehittynyt, tapahtui balsamointi siten, että ensiksi otettiin pois aivot ja sisälmykset vainajan ruumiista ja pestiin se sitten sisäpuolelta palmuviinillä. Sitten se sai virua voimakkaassa natriumsuolaliuoksessa[18] seitsemänkymmentä päivää. Ruumis oli nyt muuttunut muumioksi: se oli niin kokoonkäpertynyt, että kovettunut ruskea iho verhosi pelkkää luurankoa. Muumio täytettiin sitten myrhalla[19] ja muilla hyvänhajuisilla aineilla ja kiedottiin liinaisiin kääröihin, jonka jälkeen se siveltiin pehmeällä, nopeasti kovenevalla massalla. Suojaksi kaikenlaisia vaaroja vastaan vainaja varustettiin amuleteilla, m.m. kuoriaisilla: kivestä, fajanssista, lasista tai jostakin muusta aineesta tehdyillä egyptiläisten pyhän sittiäisen kuvilla. Tuota pikku sittiäistä pidettiin erittäin salaperäisenä ja pyhänä. Tällä omituisella koppakuoriaisella on tapana muovailla ja sitten vyörytellä mukanaan lantapalloa, jonka se lopuksi kaivaa maahan laskettuaan siihen munansa. Tätä palloa pidettiin auringon vertauskuvana, ja auringonjumalaa kuviteltiin muodoltaan m.m. kuoriaiseksi, joka pyörittelee auringon kehrää edellänsä. Ja kun tämä taivaankappale joka aamu jälleen nousee taivaanlaelle, tuli kuoriaisesta myöskin elämän jälleenheräämisen vertauskuva.

Senvuoksi pantiin kernaasti vainajien mukaan hautaan sellaisia kuoriaisia, usein hyvin paljon. Niitä pantiin muumioiden vatsaonteloon — sydämen entiselle paikalle —, niitä sidottiin kiinni kuolleen jäseniin, niitä sijoitettiin muumiositeiden väliin ja eri paikkoihin sarkofagiin sekä hautakammioon. British Museumin valtava kuoriaiskokoelma, suurin lajiansa koko maailmassa, antaa aavistuksen siitä, mikä osa tuolla pienellä sittiäisellä on ollut egyptiläisten ajatusmaailmassa.[20]

Kun muumio oli kiedottu kääreisiinsä ja varustettu amuleteilla, pantiin se ihmisruumiin muotoiseen koteloon, jonka päätä vastaavaan osaan oli maalattu vainajan kasvojen piirteet. Tämä kotelo suljettiin sitten toiseen tai useampiinkin samanlaisiin arkkuihin, ja jos vainaja oli ylhäinen henkilö, pantiin arkut kivisen sarkofagin sisään. Vainajan sydän ja muut sisäelimet säilytettiin tavallisesti erityisissä alabasteriastioissa, joiden kannet oli koristettu ihmispäällä tai manalle menneen suojelushenkeä edustavan eläimen päällä.

Vihdoin vietiin vainaja viimeiseen lepokammioonsa omaisten ja palkattujen itkijäin äänekästen suruhuutojen ja valituslaulujen saattamana.

Nyt sielu jälleen voi käydä tervehtimässä vainajaa, mikä kohtaus on usein kuvattu papyruslehtiin ja muumion siteisiin. — Saadakseen toisessa maailmassa häntä odottavan kohtalonsa ratkaistuksi vainajan oli astuttava Osiris-jumalan tuomioistuimen eteen. Suuressa salissa jumala istui oikeutta edustajinaan 42 kauhuaherättävää demonia — yhtä monta kuin Egyptissä oli läänejä eli maaherrakuntia. Itsekullekin demonille vainajan täytyi selittäytyä vapaaksi määrätystä synnistä, ja sillä aikaa hänen sydäntänsä punnittiin vaa'assa, jossa vastapunnuksena oli sulkakynä — totuuden symboli. Ne 42 syntiä, joista hänen täytyi voida selittäytyä vapaaksi, jos mieli selvitä hyvin Osiriksen tuomioistuimen edessä, voidaan ryhmittää seuraavien otsakkeiden alaisiksi: herjaus, valapattoisuus, murha, haureus, varkaus, valhe, parjaus ja väärä todistus. Eritoten hänen oli vastattava koekysymyksiin, oliko hän tehnyt vääryyttä leskille ja orvoille, oliko hän rasittanut alaisiansa liian kovalla työllä, oliko hän estänyt tulvavettä aikanaan juoksemasta tai muulla tavoin aiheuttanut nälkää ja kärsimystä ihmisille. Mutta ei siinä kyllin: tullakseen autuaaksi vainajan täytyi voida selittää, että hän oli ruokkinut nälkäisiä, antanut janoaville juomaa ja lautannut joen yli ne, joilla ei ollut venettä.

Tässä vainajia tuomitsevassa oikeusistuimessa esiintyy ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa täysin kehiteltynä se ajatus, että kuolleiden kohtalo toisessa maailmassa riippuu heidän teoistaan täällä maan päällä. Vielä kaksi vuosituhatta myöhemmin tämä käsitys persoonallisesta edesvastuusta ei ollut tunkeutunut minkään muun kansan tietoisuuteen. Babyloniassa samoin kuin Assyriassakin täytyi niinhyvin hyvien kuin pahojen kuoltuansa laskeutua synkkään kuolleitten valtakuntaan, missä heidän kohtaloillaan oli tuskin minkäänlaista eroa.

Se, joka ei läpäissyt Osiriksen tuomioistuimen edessä, heitettiin tuleen tai kiehuvaan veteen tai jätettiin kappaleiksi revittäväksi hirviön käsiin, joka oli krokodiilin, jalopeuran ja virtahevosen sekoitus.

Autuasten tilasta oli egyptiläisillä monta erilaista käsitystä, mutta mieluisin — se, joka sai oikein veden valumaan fellahin suusta — oli se, että vainajat tulivat ihmeelliseen lännen maahan, jossa kasvoi viljaa metrin pituisin tähkin ja maata risteilivät virvoittavat kanavat, kalarikkaat ja kaislikon ja ruohikon reunustamat, missä asusti runsaasti lintuja. Täällä olo oli pelkkää iloa ja onnea.

On ilmeistä, että käsitys kuolemanjälkeisestä vastuunalaisuudesta on vaikuttanut kansaan kasvattavasti. Yleinen toive ainakin näyttää hyväntekeväiseltä ja moitteettomalta mieheltä ilmenee lukuisissa hautakirjoituksissa kuten seuraavassakin: »Olen isoaville antanut leipää ja janoisille vettä ja alastomille vaatteita ja veneettömille aluksen.»

Erääseen lähes neljätuhatta vuotta vanhaan hautaan on mahtava lääninherra hakkauttanut seuraavan maininnan itsestään: »En ole ainoatakaan porvarin tytärtä häväissyt, en leskeä hätään saattanut, en peltomiestä luotani torjunut, en paimenta pois ajanut. En ketään ole maksamattomien verojen vuoksi hänen työläisiltään riistänyt. Ei kukaan ollut köyhä, eikä kenenkään tarvinnut nähdä nälkää minun aikanani. Kun katovuodet tulivat, annoin minä kyntää ja kylvää kaikki maat aina maaherrakuntani eteläisille ja pohjoisille rajoille ja varustin ihmiset elintarvikkeilla. Minä annoin leskelle yhtä hyvin kuin vaimolle, jolla oli mies, minä en suosinut suuria vähäisten edellä antaessani. Sitten tulivat suuret Niilin tulvat, jotka tuottivat viljaa ja kaikenlaatuisia elintarvikkeita, mutta kuitenkaan minä en kiristänyt maksamatta jääneitä veroja. Senvuoksi kansa myös minua kovin rakasti, niin, yhä enemmän ja enemmän päivä päivältä.»

Toinen lääninherra on arvostellut itseänsä seuraavasti: »Minä olin rikas viljasta. Kun maa kärsi puutetta, varustin minä valtion viljalla. Minä annoin porvarin noutaa viljaa itselleen ja vaimolleen, leskelle ja hänen pojalleen. Minä annoin anteeksi kaikki verot, jotka aina minun isieni ajoilta olivat jääneet maksamatta. Minä täytin laitumet karjalla. Kaikki oli hedelmällistä; lehmät antoivat maitoa kaksi kertaa niin paljon kuin ennen, ja karsinat olivat täynnä vasikoita.»

Vanhat egyptiläiset eivät ilmeisestikään olleet vainunneet, että oma kiitos haisee.

Mutta joskin moinen kehuskeleminen hyvillä töillänsä meihin vaikuttaa pääasiallisesti naurettavalta, niin tuonlaatuiseen omaan elämäkertaan sisältyy myöskin korkeampia arvoja. Se osoittaa meille nimittäin, millaiseksi vanhat egyptiläiset neljätuhatta vuotta sitten ajattelivat hyvän hallitsijan ihanteen. Ja meidän täytyy todeta, että hyvin helposti luetut ovat vielä neljätuhatta vuotta myöhemminkin ne itämaiset hallitsijat, jotka mitan täyttävät.

Niitä vainajia, jotka olivat kestäneet kokeen Osiriksen tuomioistuimen edessä ja saivat elää onnellista kuolemanjälkeistä elämää, uhkasivat kuitenkin monet vaarat, joilta itseänsä suojellakseen he tarvitsivat loitsuja. Tällaisia loitsumalleja kirjoitettiin vainajan avuksi muumioarkkuun ja kaiverrettiin hautojen seiniin. Näistä loitsuista kehittyi vähitellen kuuluisa Kuolemankirja, joka kirjoitettiin papyruskääröön[21], minkä kuollut sai mukanansa hautaan, niin että kun hän kohtasi demoneja, jotka esiintyivät myrkyllisinä käärmeinä, jättiläissuurina krokodiileinä ja tultasuitsevina lohikäärmeinä, hän silloin tiesi, miten ne karkoittaisi, ja kun hän tuli porteille, joiden olisi tullut avautua, tai jokien rannalle, joiden yli hänen oli kuljettava, hän voi lausua oikeat loitsusanat. Toiset manaukset antoivat vainajan sielulle voiman tulla ulos haudastaan, ottaa haluamansa muodon ja liittyä jälleen ruumiiseen.

Korkeata kulttuurikantaa ei luonnollisesti voida odottaakaan näissä ikivanhoissa loitsukaavoissa. Pari esimerkkiä riittäköön. Valitsemme ensimmäiseksi manauksen krokodiilia vastaan. Se kuuluu näin: »Poistu tieltäni! Väisty syrjään, sinä kirottu krokodiili! Sinun ei pidä tulla minun lähelleni, sillä minulla on elämä taikasanojen mahdista, jotka tulevat sisäisestä voimastani.» Ja niin vainaja edelleen peloittaa krokodiilia vakuuttamalla: »Minun hampaani purevat kuin piikiviveitsi ja raatelevat kuin sakaalijumalan, ja sinä, joka makaat siellä lumottuna, silmäsi minun taikavoimani kiinninaulaamina, sinä et ole onnistuva riistämään minulta maagillista voimaani, sinä krokodiili, joka itse elät loitsuttuna.»

»Pysähdy, sinä Rerek käärme, äläkä tule lähemmäksi! Muutoin sinun on pakko syödä se rotta, joka on kauhistus Ralle, ja popsia mädäntyneen emäkissan sääriä!»

Mutta moisen lorun rinnalla esiintyy Kuolemankirjassa yleviä ajatuksia siitä, kuinka kukin ihminen lopuksi saa tuomionsa sen mukaan, miten on elänyt täällä maan päällä. Nämä suunnattomat vastakohdat samassa kirjoituksessa saavat selityksensä siitä, että Kuolemankirja ei ole yhtenäinen teos, vaan eri kappaleet ovat syntyneet eri kehitysasteilla, alkeellisimmat kenties 5.—6. vuosituhannella, mutta sitten aina seitsemännelle vuosisadalle ennen meidän ajanlaskuamme. Niin perin vanhoillisia kuin egyptiläiset olivat, he säilyttivät siinä paljon ikivanhaa, joka oikeastaan soti heidän muuttunutta uskonnollista käskystänsä vastaan. Mutta tottumus vanhaan oli niin syvälle syöpynyt, että he eivät harkinneet sen aikansaeläneisyyttä. Mikä oli kelvannut heidän esi-isilleen, se oli kyllin hyvää heille itselleenkin. Egyptiläinen ei epäillyt koskaan hetkeäkään, että ne maagilliset sanat, jotka olivat auttaneet isien henget autuaitten maahan, veisivät sinne hänetkin.

Muinaisten egyptiläisten sitkeä vanhoillisuus kohtaa meitä heidän elämänsä kaikissa ilmenemismuodoissa: heidän uskonnossaan, heidän kuvaamataiteessaan, kirjoituksessa ja kirjallisuudessa, hallinnossa. Uskollisuudella, jota voidaan sanoa härkäpäisyydeksikin, egyptiläiset pitivät kiinni isien perinnöstä harkitsematta, oliko se ajanmukaista vai ei. He olivat sanalla sanoen muinaisaikamme kiinalaisia. Työteliäitä ja tyytyväisiä kuten kiinalaiset he olivat myöskin. Niinkuin Kiinan kansa olivat Egyptin asukkaatkin lämpimästi kiintyneet kotiseutuunsa ja perheeseensä, eivätkä he voineet ajatella suurempaa onnettomuutta kuin sulkea silmänsä vieraassa ympäristössä, kaukana sukulaisista ja ystävistä ja joutua lepäämään vieraassa maassa.

Egyptiläisten kunnioitus kaikkea vanhaa ja muinaista kohtaan on aiheuttanut sen, että Kuolemankirjasta on vähitellen tullut egyptiläisten uskonnon kuvastin sen kaikilla asteilta siitä ajasta, jolloin egyptiläiset olivat puolivilli kansa, aina heidän mahtavuutensa loppuaikoihin saakka.

Alusta loppuun Kuolemankirja on täynnä maagillisia loitsuja, joiden tarkoituksena on säilyttää muumio ja vakuuttaa sille iankaikkinen elämä. Muuan sellainen manaus kuuluu osittain lyhennettynä: »Tervehditty ollos sinä Osiris, minun jumalallinen isäni! Samoinkuin Sinä elät ja olet ikuinen, samoin minunkin jäseneni tulevat ikuisesti elämään. En ole minä katoava. En ole minä tomuksi muuttuva. En ole minä mätänevä. En ole minä matojen saaliiksi joutuva. Minä tulen elämään, elämään! Minä tulen kukoistamaan. Minun sisälmykseni eivät mätäne, minun silmäni eivät sammu, minun kasvoni eivät muutu. Minun korvani eivät käy kuuroiksi. Minun päätäni ei eroteta kaulastani. Minun kieltäni ei pois temmata. Minun hiuksiani ei leikata. Minun kulmakarvojani ei ajella. Minun ruumiini on säilyvä vahingoittumattomana, ei se ole hajoava eikä tuhotuksi tuleva tässä maailmassa.» — Jotta vainajalla olisi oikein hyvä toisessa maailmassa, pantiin hautakammioon myöskin saviastioita täynnä leipää, viiniä ja muita elintarvikkeita. Mutta kun nämä ruoka- ja juomavarastot eivät voineet riittää ikuisiksi ajoiksi, täytyi muulla tavalla huolehtia vainajan aineellisesta hyvinvoinnista, ja tätä varten hautakammion seiniin maalautettiin tai hakkautettiin kuvasarjoja, joissa esitettyjen kohtausten toivottiin toteutuvan hänen kuolemanjälkeisessä olotilassaan. Kaikkialla palautuvat melkein samat aiheet: näemme haudassaolijan nauttivan rikkaan pöydän antimia tai toimittelevan maallisia tehtäviä, molemmissa tapauksissa kernaimmin orjien ja palvelijain kumartamana ja palvelemana. Välistä saamme nähdä hänet myöskin kalastamassa tai virtahepoja, jalopeuroja, sakaaleja tai gaselleja metsästämässä, taikka myöskin pyydystämässä lintuja Niilin rannalta, missä papyrus on tiheintä. Välistä hän hupailee perheensä helmassa ruoalla ja juomalla soittajien ja kauniiden tanssijattarien kohottaessa olemassaolon suloa.

Jotta rikkaan ja ylhäisen egyptiläisen itsensä ei tarvitsisi kyntää ja korjata satoa viljavilta kentiltä, missä hän kuolemansa jälkeen sai oleskella, jotta hän pääsisi jauhamasta viljaa, leipomasta leipää, panemasta olutta, kaitsemasta karjaansa ja soutamasta venettänsä, asetettiin hautaan myöskin puukuvioita, jotka esittivät erilaisia palvelijoita ja kotieläimiä sekä pikku taloja ja veneitä.

Saivatpa ruhtinaat ja muut ylhäiset henkilöt mukaansa kokonaisia pikku puusotajoukkoja. Näin annettiin vainajalle mukaan jonkinlainen tekomaailma korvaamaan todellista, joka hänen täytyi jättää. Rautatavarat ja hautojen seinillä olevat kuvat antavat meille siten erinomaisen kuvan siitä elämästä, jota Egyptissä elettiin ammoisina aikoina.

Eräs etevä amerikkalainen arkeologi kertoo seuraavasti siitä vaikutuksesta, minkä neljätuhatvuotinen kääpiömaailma teki häneen, kun hän vuonna 1921 oli Theban läheltä löytänyt hautakammion ja seinässä olevasta raosta sai luoda ensimmäisen silmäyksen siihen. Sisällä vilisi pikkuruisia, pikkuruisia, ainoastaan parin desimetrin korkuisia ihmisiä, jotka hyörivät siellä jokapäiväisissä puuhissaan. Muutamat heristivät keppejänsä pikku lehmä- ja härkälaumoille. Toiset olivat teurastus- tai leipomapuuhissa tai laskivat äskenpantua olutta saviastiaan. Toiset laskivat verkkoa veneestä, toiset kalastivat harppuunalla. Toisissa veneissä miehet kiskoivat airoja, toisissa aluksissa taasen merimiehet vetivät purjeita mastoon ja laivuri seisoi kehoittelemassa merimiehiä, jotka kiipeilivät mastoissa ja köysissä. »Muuan nuori tyttö, joka oli toisia suurempi ja puettu loistavanväriseen pukuun, tuijotti minuun vakavin silmin», niin löytäjä kertoo, »aivan kuin nuhdellen minua, että minä häiritsin neljätuhatvuotista lepoa.»

Kolme päivää ja kolme yötä retkikunta työskenteli lakkaamatta päästäkseen sisälle löydettyyn aarrekammioon ja tuodakseen sieltä päivänvaloon nämä satalukuiset huolellisesti veistetyt ja maalatut piskuiset puukuviot. Kaikki oli hämmästyttävän hyvin säilynyttä, yksin lukinverkonohuiset liinalangat naisten värttinöissä ja kangaspuissa.

Kaksitoista venettä oli valmiina kuljettaakseen suurmiesvainajaa ja hänen seuruettaan Niilillä retkeiltäessä. Hänen kajuutassaan suurimmassa aluksessa oli kaksi kuparista matka-arkkua hänen sänkynsä alla. Ja hytin oven edessä istui laulaja ja harpunsoittaja huvittamassa herraansa. Yksi alus oli huolellisesti valmistettu keittiöksi patoineen ja muine keittiöastioineen.

Vaikuttavin on ryhmä, joka esittää mahtavaa miestä istumassa pihamaallansa talonsa edustalla poikansa ja perillisensä ollessa maahan kyyristyneenä hänen toisella ja neljä kirjuria toisella puolellaan, kaikki innokkaassa toimessa hänen karjaansa laskemassa. Karjankaitsijat ajavat taikka kuljettavat eläimiä hänen ohitsensa. Siinä on punaista, mustaa ja kirjavaa elukkaa.

Siinä on sanalla sanoen jäljennös rikkaan miehen omaisuudesta, minkä hän tällä tavoin on tahtonut ottaa mukaansa tulevaan elämään. Näiden satalukuisten pikku ihmisten piti toisessakin elämässä tehdä työtä hänelle: kyntää ja korjata hänen peltojansa, kaitsea ja teurastaa hänen karjaansa, leipoa hänen leipänsä ja panna hänen oluensa, kehrätä ja ommella hänen vaatteensa sekä silloin tällöin souteluttaa häntä Niilillä.

Toisen vuosituhannen keskipalkoilla lakkasi tämä tapa asettaa palvelijain kuvia hautoihin. Sen tilalle keksittiin yksinkertaisempi tapa panna vainajan mukaan häntä itseänsä jäljittelevä veistos: savinen, puinen tai metallinen pienoiskuva, tavallisesti esittäen muumiota, joka lepäsi pienessä arkussa. Tämän tekovainajan tarkoitus oli suorittaa manallemenneen tehtävät kuolemanvaltakunnassa. Että hän tosiaankin pysyisi siellä ja tekisi työtä, siitä vakuuttautuivat ylhäiset egyptiläiset siten, että antoivat papin varustaa pikku kuvion maagillisen voiman omaavalla kirjoituksella, joka nimenomaan määräsi hänet kuolleen »vastikkeeksi». Vainaja sanoo siinä hänelle: »Jos minun tehtäväkseni pannaan jonkin työn toimittaminen toisessa maailmassa, on sinun se tehtävä minun asemestani aina. Sinun on viljeltävä peltoja, sinun on pumputtava vettä, sinun on puhdistettava kanavat ja ojat. Kun huudetaan minua, on sinun vastattava: ‘Täällä minä olen!'»

Lapsille pantiin usein leikkikalu mukaan hautaan. Egyptiläisten lasten haudoista on löytynyt puisia hyrriä, joilla pienokaiset ovat leikkineet, puunukkeja liikkuvine käsivarsineen ja säärineen, puinen krokodiili, joka voi aukaista kitansa j.n.e.

Vähäisempiä rakkaita muistoja maallisen elämän ajoilta olivat otaksuttavasti hautaan mukaan pannut kirjoitusvihkot ja kirjoitustaulut. Meidän Egyptin kirjallisuuden tuntemuksellemme nämä kirjoitusharjoitelmat ovat arvaamattoman arvokkaita, sillä suuri, ehkäpä suurin osa tätä kirjallisuutta on säilynyt yksinomaan tässä — kieltämättä vallan vajavaisessa — asussa.

»Kaikki olemme samanarvoisia kuoleman edessä» — se oppi ei ollut voimassa muinaisilla egyptiläisillä. Siellä ei yksin yhteiskunnallisesti ollut erikoisasemassa rikas, joka hautakammiossansa lepäsi turvassa sakaaleilta ja muilta erämaan villipedoilta, verrattuna köyhään, jolla ei ollut varaa balsamoiduttaa kuollutta ruumistansa ja säilyttää sitä kallisarvoisissa hautakammioissa, vaan joka sarkofageitta ja siteittä kätkettiin metrin syvälle erämaan hiekkaan. Hänen jäännöksensä hävitti pian ajan hammas, ja senvuoksi hän ei koskaan voinut päästä osalliseksi toisen maailman autuudesta. Mahdollisuuden mukaan vähempivarainenkin koetti kumminkin välttää sellaisen kohtalon, ja hänen elämänsä aherruksen päämääräksi tuli hiellä ja vaivalla rehkiä kokoon varat kunnialliseen hautaamiseen. Ainakin koetettiin myöhempinä aikoina saada kootuksi edes niin paljon, että voitiin vuokrata paikka jossakin niistä joukkohaudoista, joita yritteliäät urakoitsijat rakensivat kallioihin.

Voitiinpa mennä niinkin pitkälle, että varastettiin kivet omaa hautaa varten. Eräs yli 3000 vuotta vanha papyruskannekirja kertoo eräästä työnjohtajasta: »Hän louhitutti väellänsä kiviä kuningas Seti II:n rakenteilla olevista töistä, ja he varastivat siitä joka päivä miehen omaa hautarakennusta varten. Ja hän pystytti näistä kivistä neljä pilaria hautaansa.» Toisesta haudasta hän hankki itsellensä kaksi kappaletta Kuolemankirjaa — samoin omaa vastaista tarvettansa varten — ja kolmanteen hautaan hän tunkeutui ja anasti sen vuoteenkin, millä vainaja lepäsi, sekä muutoin mitä vain käsiinsä sai. Hän varasti myöskin kuninkaan kuolinuhria varten tarkoitetun suitsutusaine- ja viinivadin. Muuan erikoisen arvokas esine, joka oli kadonnut erään kuningattaren haudasta, löytyi myöskin hänen talostaan, vaikka hän olikin vannonut vakaiset valat, että hän oli viaton. Juttuun kuuluu muutoin, että tämä autuudestansa niin huolehtiva mies tässä maailmassa esiintyi raa'an roiston hahmossa. Hän eli haureellisesti alaistensa työmiesten vaimojen ja muiden naisten kanssa, joiden kanssa he »asuivat yhdessä». Hän varasti, mitä vain käsiinsä sai, murtautui yöllä toverinsa taloon ja »selkäsaunalla pehmitti sinä yönä yhdeksän henkeä»; ja välistä hän huvitteleikse nousemalla muurille ja pommittamalla sieltä väkeänsä tiilillä. Hän pakotti miehensä korvauksetta tekemään työtä hänen yksityistiliinsä, ja heidän vaimojensa täytyi kutoa kangasta hänelle. Mutta työnsä hän kruunasi, kun hänen kidutetut alaisparkansa lähettivät miehiä valittamaan itsellensä kuninkaalle. Hän surmautti kaikki valittajat, »etteivät he voisi viedä mitään viestejä faaraolle.»

Kuolemattomaksi syntistä ruumistansa hän tällä keinoin tuskin lienee saanut, mutta maailmanhistoriaan hän pääsi.

Se kauhu ruumiin häviämistä kohtaan, joka oli niin voimakas vanhoilla egyptiläisillä, kohtaa meitä eräässä heidän merkillisimpiä runojaan. Se kuvaa elämään väsyneen miehen ja hänen sielunsa välistä keskustelua. Elämään väsynyt sanoo, että paras, mitä hän voi tehdä, on riistää henki itseltänsä, sillä hänen nimensä on »inhotumpi kuin raadon löyhkä kesäisenä päivänä, kun aurinko on kuuma, vastenmielisempi kuin sen katku, joka kuumana päivänä kaloja käsittelee, tai hanhien haju niiden pesässä tai se löyhkä, mikä lähtee krokodiileista ja siitä paikasta, jonne krokodiilien on tapana kokoontua.» Eihän totisesti elämällä ole silloin erikoisen suurta arvoa. Mies lisääkin: »Kuolema on nyt minulle kuin terveyden lahja sairaalle, kuin mirhamin tuoksu ja lootuskukkien lemu vilpoisella rannalla, niin, aivan kuin saisi tulla kotiin monta vuotta kestäneestä vankeudesta.»

Mutta hänen sielunsa kammoksuu kuolemaa, sillä sen jälkeen kuin kaikki omaiset ja ystävät ovat hänet hylänneet, hänellä ei ole ketään, joka voisi huolehtia siitä, että hänet kunniallisesti haudattaisiin.

Niin suurta rakkautta tulevaa hautaansa kohtaan egyptiläinen tunsi, että hänen viimeisen asuntonsa arvokkaaseen kuntoon laittamisen valmistelut usein veivät suuren osan hänen elämäänsä. Niinhyvin kuninkaat ja kuningattaret kuin muutkin ylhäiset miehet ja naiset omistautuivat ilolla ja riemulla, voi melkein sanoa, tulevain maahanpanijaistensa valmistuksiin. Pelkkä ajatus, että täytyisi kuolla vieraassa maassa ja tulla lasketuksi hautaan, joka ei ollut kaikkien säädynmukaisten vaatimusten mukainen, oli kauhistus ylhäiselle henkilölle. Senvuoksi egyptiläinen, ollessaan maansa rajojen ulkopuolella, ikävöi alati päästä ainakin kotiin kuolemaan. Tämä kaipaus on päämotiivina eräässä kahdenneltakymmenenneltä vuosisadalta ennen meidän ajanlaskuamme olevassa papyruksen säilyttämässä kertomuksessa — Sinuhesta, Sesostris I:n palvelijasta. Kun Sesostris oli vielä vain kruununperijä, Sinuhe oli hänen mukanansa sotaretkellä libyalaisia vastaan. Saapui silloin leiriin sanoma vanhan faaraon kuolemasta, miten »hiljaisuus vallitsi nyt kuninkaan palatsissa, kaikkien sydämet olivat surun vallassa, molemmat portit olivat suljettuina ja hoviväki istui päät polvien varassa ja ihmiset valittivat.» Sinuhen valtasi tällöin sellainen kauhu odotettavissa olevia valtaistuinriitoja kohtaan, että hän pakeni erämaahan. Harhailtuaan kauan hän saapui erään ystävällisen syyrialaispäällikön luo, joka pyysi Sinuhea jäämään luoksensa, asetti hänet korkea-arvoiseen asemaan ja antoi yhden tyttäristänsä hänelle vaimoksi. Sinuhe sai myöskin valita itselleen maakartanon uudessa isänmaassaan. »Se oli ihanaa maata», hän sanoo. »Siellä oli viikunoita ja viinirypäleitä; siellä oli enemmän viiniä kuin vettä ja runsaasti hunajaa, ja kaikenlaisia hedelmiä kasvoi puissa. Vehnää siellä oli ja ohraa ja karjalaumoja määrää vailla. Silloin sain minä leipää päivittäiseksi ravinnokseni ja viiniä joka päivä, keitettyä lihaa ja lintupaistia ja lisäksi arojen riistaa, jota minulle pyydystettiin ansoilla ja minun eteeni asetettiin sen lisäksi, mitä minun koirani pyydystivät.»

Niin Sinuhe eli onnellisena uudessa kotimaassansa ja näki suuren lapsiparven kasvavan ympärillänsä. Mutta hän ikävöi kuitenkin saada vielä kerran nähdä sen maan, jossa hän oli syntynyt. Ja kun hän alkoi käydä vanhaksi ja tunsi lopun lähestyvän, hän kirjoitti faaraolle nöyrän kirjeen ja pyysi, että hänen suotaisiin palata rakkaaseen Egyptiinsä ja saada siellä viimeinen lepopaikkansa.

Ja katso: eräänä päivänä saapuu kuninkaan sanantuoja tuoden kallisarvoisia lahjoja, jotka ilahduttivat Sinuhen sydäntä, sekä kirjeen, joka teki hänet vieläkin iloisemmaksi. Siinä näet pyydettiin häntä palaamaan Egyptiin, »sillä», niin siinä sanottiin, »nyt alat sinä tulla vanhaksi mieheksi etkä voi enää siittää poikia, ja sinulla on aina kuolinpäiväsi ajatuksissasi. Katso, hyvätuoksuinen setriöljy ja muumiositeet ovat valmiina sinun balsamointiasi varten. Hautajaissaattue, joka on lähtevä liikkeelle sinä päivänä, jona sinut maalle jälleen luovutetaan, pitää sinulle järjestettämän, ja kultaisen muumioarkun, jonka pää on koristettu atsuurilla[22], olet sinä saava. Härkien pitää vetämän sinut hautaan, laulajain sinun edelläsi käymän ja hautajaistansseja suoritettaman. Ne, jotka surevat sinua, odottavat silloin hautasi ovella; uhreja sinulle annetaan ja hautakammiosi on oleva rakennettu valkoisesta kivestä aivan prinssien ja prinsessojen hautojen viereen. Sinun ei tarvitse kuolla vieraassa maassa, jossa sinun ruumiisi pantaisiin oinaannahkaan.»

Sinuhe kiitti luonnollisesti ylitsevuotavalla itämaalaisella kunnioituksella. Hän vakuutti kirjeessään faaraolle, että hän ei ollut paetessaan ollut täysin järjissään: »Tarkoitusta siinä ei ollut, ja kun minä sitten oikein ajattelin, en voinut ymmärtää, miten kaikki oikeastaan oli käynyt. Minä en voi käsittää, kuinka olen voinut jättää oman maani. Minusta tuntuu nyt käyneen kuin unessa, niinkuin silloin kuin mies, joka oleskelee hedelmällisessä maassa, kuvittelee olevansa Libyan erämaassa. Koskaan en ole minä kallistanut korvaani kapinallisille vehkeilyille, ei, minä pidän kuninkaani kunniassa.»

Vanhus lahjoitti nyt kaiken omaisuutensa lapsillensa ja läksi vaeltamaan kaukaiseen faaraoitten kaupunkiin. Kun hän tuli kuninkaan eteen, »hän heittäytyi maahan vatsallensa». Ja niin hän kertoo edelleen: »Kun faarao puhutteli minua, minusta tuntui kuin miehestä, joka äkkiä on tullut pimeään huoneeseen. Minun järkeni himmeni, minun jäseneni vapisivat, sydämeni ei tuntunut olevan enää rinnassani, ja minä en tiennyt, olinko minä kuollut vai elossa.» Sinuhe yritti änkyttää vastausta, mutta tilanne muuttui koomilliseksi, kun Sesostris kääntyi kuningattaren puoleen sanoen: »Katso! Tämä on Sinuhe, joka tulee aasialaisen hahmossa ja josta on tullut beduiini» — »silloin», niin kertoo Sinuhe, »kuningatar nauroi ääneen ja sydämellisesti, ja kuninkaalliset lapset kirkuivat yhdestä suusta: 'oi herra kuningas, tämä mies ei voi olla Sinuhe!' Mutta hänen majesteettinsa sanoi: 'Minä vakuutan teille, hän se on!'

Sitten ottivat kuninkaalliset lapset soittovehkeensä ja sistruminsa[23] ja menivät hänen majesteettinsa eteen sanoen: 'Anna meidän tähtemme armosi kohdata tätä arojen soturia, joka on syntynyt Egyptissä! Hän pakeni kaukaiseen maahan sinua peläten. Mutta se silmä, joka on sinut saanut nähdä, ei pelkää enää!'»

Silloin kuningas avasi suunsa armollisesti ja sanoi, että nyt pelko oli tarpeeton, sillä hän nimitti Sinuhen uskotuksi neuvonantajakseen. Ja kuninkaalliset lapset osoittivat vanhukselle kiintymystään puristamalla hänen käsiänsä.

Kun hän oli tullut siihen asuntoon, joka hänelle oli varattu — hän kertoo — »leikattiin ja kammattiin minun hiukseni ja minä heitin päältäni vieraan maan lian, samalla kuin riisuin päältäni beduiinien puvun, heidän, jotka elävät aroilla, ja puin ylleni hienon liinapuvun.» Hän sai muhkean asunnon, ja kolme, neljä kertaa päivässä vietiin hänelle ruokaa kuninkaallisesta keittiöstä, paitsi sitä, mitä kuninkaan lapset tavan takaa hänelle antoivat. Mutta lopuksi tulee paras kaikesta: »Kiviseksi haudaksi minulle», hän sanoo, »varattiin paikka toisten ylhäisten hautojen joukkoon.» Ja sitten hän kuvailee, miten tämä hautarakennus rakennettiin piirtokirjoituksineen ja kaikkineen, mikä ylhäiselle miehelle kuuluu hänen viimeisessä lepopaikassaan. »Minun kuvapatsaani, jonka faarao minulle teetätti, oli kullalla silattu, ja sen tunika oli kullansekaista hopeaa. Ei osoiteta sellaista kunniaa tavalliselle henkilölle.

Ja niin elän minä nyt, kuninkaani palkitsemana, kunnes tulee se päivä, jolloin täältä erkanen.»

Alfred Wiedemann, Die Toten und ihre Reiche im Glauben der alten
Egypter (»Der alte Orient» 1910).

NIILINMAAN HISTORIALLISET AIKAKAUDET.

Egyptin valtakunta on todennäköisesti, kuten muutkin antiikin valtiot, syntynyt monista pienistä kaupunkiyhteiskunnista niihin kuuluvine maaseutuympäristöineen, mitkä vähitellen ovat yhtyneet kahdeksi valtakunnaksi, Ylä- ja Ala-Egyptiksi. Viimeksimainittu käsitti delttamaan, edelliseen kuului siitä etelään oleva maa aina ensimmäisen kataraktin loppuun asti nykyisen Assuanin lähelle, Elefantine-saaren vastapäätä. Ensimmäisen kataraktin kohdalla kulki vanhastaan raja Egyptin ja Nubian eli Aithiopian välillä, kuten kreikkalaiset sitä nimittivät. Kreikkalaisilla matkailijoilla oli kerrottavana monta hyvää juttua Aithiopian satumaasta. Siellä oli hännällisiä ihmisiä, jotka kävelivät neljällä jalalla aivan kuin järjettömät eläimet, ja toisia, jotka elivät yksinomaan babiaaninarttujen maidosta.

On kauan eletty siinä uskossa, että Nubia oli vanhempina aikoina neekerien asuttama. Uudemmat kansatieteelliset tutkimukset ovat johtaneet kumminkin siihen käsitykseen, että Nubiassa Egyptin valtakunnan varhaisempina aikoina on asunut samanrotuisia ihmisiä kuin egyptiläiset itse, nimittäin sitä valkoisen rodun haaraa, jota sanotaan haamilaiseksi. Vasta noin 2000 vuotta e.Kr. alkoi Nubian väestöön sekoittua neekeriverta; mutta vielä toisen vuosituhannen keskivaiheilla e.Kr. täytyi mennä aina neljännen kataraktin seuduille kohdatakseen täysiverisiä neekereitä. Vasta sen ajan jälkeen alkoi se Keski-Afrikan alkuasukasten suuri kansainvaellus, joka ajoi heidät yhä kauemmaksi pohjoista kohti ja Egyptiin. Muutamat tutkijat ovatkin esittäneet sen hyvin todennäköisen käsityksen, että juuri haamilaisten egyptiläisten sekoittuminen peräti sivistysviholliseen neekerivereen oli suurimpana syynä siihen, että egyptiläinen pysähtyi lopuksi kasvussaan ja lakastui.

Kerrotaan, että ensimmäinen kuningas, joka hallitsi sekä Ylä- että Ala-Egyptiä ja siis yhdisti koko Niilin maan yhdeksi valtioksi, olisi ollut Menes. Hänen otaksuvat varovaisemmat egyptologit eläneen noin 3400 e.Kr., siis suunnilleen 5300 vuotta ennen meidän päiviämme, kun sitävastoin »pyöreäkätisemmät» historioitsijat ovat tulleet siihen tulokseen, että Menes olisi elänyt enemmän kuin kuusituhatta vuotta sitten. Vanhastaan on jaettu Egyptin kuningasluettelot Meneksestä Aleksanteri suureen asti, joka vuonna 332 e.Kr. valloitti Egyptin, kolmeenkymmeneen hallitsijasukuun. Tämä aikakausijako perustuu niihin kuningasluetteloihin, joita papit laativat merkiten myös hallitusvuodet. Ne ovat säilyneet — vaikka hyvin katkonaisina — papyruskääröissä ja kivitauluissa. Näiden kolmenkymmenen hallitsijasuvun puitteissa erotetaan Egyptin historiassa neljä nousukautta, joiden välillä on valtakunnan hajaantumisen ja vieraiden valloittajain valtakaudet, nimittäin vanha valtakunta noin 3000—2500 e.Kr., keskimmäinen noin 2000—1800 e.Kr., uusi valtakunta noin 1600—1100 e.Kr. ja uudistusaika 663—525 e.Kr.[24]

HISTORIAN SARASTUSAIKA JA VANHA VALTAKUNTA

Kahden ensimmäisen hallitsijasuvun kuninkaat ovat meille tuskin muuta kuin nimeltään tunnettuja. Mutta kolmas dynastia, noin 3000 vuotta e.Kr., aloittaa suurten pyramidinrakentajain ajan. Hallituskaupunki oli silloin nykyisen Kairon seutuvilla. Mutta pääkaupungin paikka vaihtui faaraoiden mukana. Arkeologien tutkimukset ovat osoittaneet meille, että kukin kuningas osaltaan perusti uuden pääkaupungin ja rakensi sen lähelle tulevaa hautaansa, jonka arvonmukaista koristamista moni faarao itse asiassa piti elämänsä tärkeimpänä tehtävänä. Lopuksi Memfis, joka jo kauan oli ollut huomattava kaupunki ja jossa oli kuuluisa Osiriksen temppeli, tuli Egyptin pääkaupungiksi; ja senkin jälkeen kuin vanha valtakunta oli sortunut ja pääkaupunki siirretty etelämmäksi, Memfis jatkuvasti koko Egyptin historian ajan oli Ala-Egyptin kaikkein tärkeimpiä paikkoja.

Vanhimmat tunnetut Egyptin kuningashaudat ovat kallioiden onkalolta, joihin on rakennettu tiiliseinät. Mutta jo toisen hallitsijasuvun ajoilta on peräisin kuningashauta, joka on rakennettu tasoitetusta kalkkikivestä. Lähinnä vanhimmat kuningashaudat on rakennettu suorakaiteen muotoon, ne ovat tasakattoisia, ylöspäin kallistuvin seinin. Niistä käytetään mastaba-nimeä. Nimi on arabialainen ja merkitsee penkkiä. Mastaba onkin jättiläiskokoisen penkin muotoinen. Se voi olla jopa 50 metriä pitkä ja sisältää kolmisenkymmentä huonetta, niiden joukossa kappelin, missä papit uhrasivat kuolleen menestykseksi ja jonne sukulaiset ja ystävät asettivat hänelle ruokaa.[25]

Useassa mastabassa on piirtokirjoituksia, jotka kertovat, että joku vainajan omainen, tavallisimmin hänen poikansa on rakentanut haudan tai ainakin jollakin muulla tavalla osoittanut huolenpitoansa manalle menneestä. Niinpä kirjoittaa eräskin mies isä-vainajansa hautaan: »Kun isäni haudattiin kauniissa lännessä, rakensin minä tämän haudan hänelle sellaiseksi, jollaiseksi hän sitä suunnitteli, kun hän vielä käveli jalkainsa kannattamana.» Muuan toinen mies, joka oli osoittanut isällensä samanlaisen kunnian, nimittää itseänsä »erääksi, jolle hänen poikansa on tekevä samoin, kun hän kerran on mennyt lännen maille.» Kerran kertoo mies, että hän on »haudannut vaimonsa tähän kauniiseen hautaan», kerran taasen isä, että hän on rakentanut haudan »vanhimmalle pojallensa, jumalan rahainvartijalle, kun manallemennyt oli vielä lapsi.»

Liikuttava on piirtokirjoitus, jonka muuan faaraon maaherroista on kirjoituttanut isällensä ja itsellensä teettämäänsä yhteiseen hautaan: »Minä annoin määräyksen, että minut piti haudattaman samaan hautaan kuin tämä Zau saadakseni olla hänen seurassaan, mutta ei sen vuoksi, etten olisi voinut rakentaa toista hautaa itselleni; minä tein sen saadakseni nähdä tämän Zaun joka päivä ja olla hänen kanssansa samassa paikassa.»

Usein hauta — tai ainakin osa haudan laitteista — oli faaraon lahja. Eräässä neljännen hallitsijasuvun ajoilta olevassa haudassa piirtokirjoitus kertoo esim., että faarao itse oli määrännyt 50 miestä kuninkaan oman pyramidin rakentajista päivittäin työskentelemään tämän mastaban rakentamisessa. Ja »Hänen Majesteettinsa käski, että ketään näistä miehistä ei pitänyt otettaman muihin töihin, ennenkuin hauta oli valmis.»

Tuon tuostakin vakuuttaa haudan onnellinen omistaja: »Koskaan ei samanvertaista ole tehty kuninkaalliselle palvelijalle, sillä minä olin Hänen Majesteettinsa sydäntä lähellä; minä miellytin hänen sydäntänsä, sillä kuningas rakasti minua ja ylisti minun kaikkia tekojani.»

Mastabain seiniä koristavilla kuvilla niihin kuuluvine kirjoituksineen on suuri sivistyshistoriallinen arvo. Ei kyllin siinä, että ne ovat oivallista aineistoa vanhan valtakunnan aikaisen Egyptin elämän tutkimiselle: ne ovat psykologisestikin hyvin kiintoisia, sillä ne todistavat muinaisten egyptiläisten, niin kuin ylipäänsä itämaalaisten — ja länsimaalaisten — heikkoutta arvonimiä kohtaan. Ilmeisen tyytyväisenä vainaja luettelee kaikki ne korkeat arvoasemat, joissa hän on ollut, kaikki ne armonosoitukset, joita faarao on hänelle suonut, kaikki ne lahjat, joita tämä on hänelle antanut. Ja mimmoisia luottamustehtäviä faarao voikaan antaa uskotuilleen! Muuan heistä oli esimerkiksi saanut esiintyä pöytäkirjanpitäjänä eräissä kuningashuoneen sisäisissä perheriitaisuuksissa. »Ei kukaan minun asemassani oleva ole tätä ennen saanut kuulla kuninkaallisen haaremin salaisuuksia», hän vakuuttaa.

Mastaboista kehittyi sitten vieläkin suurempia kuningashautoja: pyramidit, vakavimmat rakennustyöt, mitä maan päällä on — luonnollisesti lukuunottamatta sellaisia yrityksiä kuin Kiinan muuri. Kehitys mastabasta pyramidiin on tapahtunut siten, että mastaban päälle on rakennettu aina toinen, ylempi alempaa pienemmäksi. Tällä tavoin ovat omituiset porraspyramidit syntyneet. Täyttämällä sitten tällaisen pyramidin askelmat sileäksi hiotulla graniitti- tai kalkkikivellä saatiin tavallinen sileäpintainen pyramidityyppi.

Pyramidit rakennettiin, kuten mastabatkin, kuninkaitten hautakammioiksi. Mutta faaraot eivät rakentaneet pyramideja yksin itselleen, vaan myöskin puolisoillensa. Niinpä Kheopsin hautamuistomerkin juurella on kolme pienempää pyramidia, joihin hänen kuningattarensa on haudattu. Kuninkaallisten pyramidien ympärillä on vielä prinssien ja prinsessojen, virkamiesten ja hovilaisten mastaboita; ja kuta korkeammalla arvoasteikossa nämä ylhäisyydet ovat olleet elämänsä aikana, sitä lähemmäksi faaraota he ovat saaneet viimeisen leposijansa. Siten on Memfiksen ja toisten pääkaupunkien paikoille Niilin vasemmalle rannalle, vähintään viiden penikulman pituiselle alueelle, syntynyt koko maailmassa ainutlaatuinen kuolleiden kaupunki.

Kuninkaan pyramidi oli aina kuolleiden kaupungin keskus — mutta ei ainoastaan kuolleiden, vaan myöskin aikoinaan eläneiden. Nuo valtavat rakennukset kohoavat nyt siellä muistomerkkeinä kuningasten muinaisesta hallituskaupungista. Uudemmista tutkimuksista selviää näet, kuten jo on sanottu, että vanhan valtakunnan aikana melkein jokainen kuningas perusti uuden pääkaupungin, josta tuli myöskin hänen »kuolemankaupunkinsa», ja ennen kaikkea juuri se, sillä kuninkaan palatsi joutui varjoon valtavan hautarakennuksen rinnalla. Pyramidithan oli tarkoitettu »ikuisiksi asunnoiksi» ja ne rakennettiin niinmuodoin, samoinkuin temppelit, kestävämmästä aineesta kuin kuninkaalliset palatsit, joiden tuli kestää vain yhden kuninkaan hallitusaika. Nämä tyydyttiin sen vuoksi rakentamaan auringonkuivaamasta tiilestä[26]. Mutta siten ne eivät kyenneetkään kovin pitkää aikaa säilymään ajan hampaalta. Niin Egyptistä ajan oloon tuli ennen kaikkea temppelien ja hautojen maa.

Useimmat pyramidit on rakennettu kalkkikivestä. Ihmeteltävää on, että sen ajan yksinkertaisilla apuneuvoilla on voitu käsitellä sata tonnia jopa enemmänkin painavia järkäleitä. Onpa tavattu graniittinen pyramidilohkare, joka painaa noin 500 tonnia. Ja valtavat päällyskivet on parhaiten rakennetuissa pyramideissa liitetty toisiinsa niin huolellisesti, että on melkein mahdotonta huomata rakoja niiden välillä. Vielä tänäkään päivänä ei voi saada edes paperin syrjääkään mahtumaan niiden liitospaikkoihin.

Nykyisin tunnetaan noin kahdeksankymmentä pyramidia, mutta todennäköisesti monta muuta on erämaan hiekan peitossa. Kairon edustalla kohoaa kolme mahtavinta ja vakavinta näistä maailman ihmetöistä. Suurin ja kuuluisin on se, jonka kuningas Kheops rakensi noin viisituhatta vuotta sitten. Se oli alkujaan päällystetty sileäksi hiotulla hohtavan valkoisella kalkkikivellä. Molemmat toiset Kairon lähistöllä olevat suuret pyramidit oli samoin päällystetty huolellisesti hiotulla kivellä, alempana punaisella graniitilla, ylempänä kalkkikivellä. Itse huippu oli useimmissa pyramideissa graniitista. Miten hohtivatkaan nämä auringossa kimmeltävät »lasivuoret», joille oli mahdoton kavuta! Kheopsin pyramidin korkeus oli alkujaan noin 145 m, mutta on nyt vähentynyt 137:ään. Keskiajalla käyttivät nimittäin Egyptin arabialaiset hallitsijat niin tämän kuin muidenkin pyramidien suojelevaa kivipäällystää Kairon rakennuksiin sillä seurauksella, että alempi kalkkikivi varsinkin itse pyramidin huipussa alkoi rapautua.[27]

Laajalti matkustanut kreikkalainen historioitsija Herodotos, joka 5:nnen vuosisadan puolivälissä e.Kr. kävi Egyptissä, kertoo, että 100 000 miestä 20 vuotta rakensi Kheopsin pyramidia. He tekivät työtä kuitenkin ainoastaan kolmena kuukautena vuodessa, siis tulva-ajalla, jolloin peltotöitä ei voida tehdä.

Aina Herodotoksen päivistä saakka on pyramideja halki vuosituhansien pidetty orjuuden ja hirmuvaltiaan häikäilemättömyyden muistomerkkeinä. Tästä sanoo kuuluisa egyptologi Flinders Petrie: »Paljon tolkutonta on aikojen kuluessa kirjoitettu Kheopsin ja muiden pyramidinrakennuttajain kansan sortamisesta ja sen kyynelistä ja huokauksista. Itse asiassa oli kansalle määräämättömäksi hyödyksi, että se koulutettiin yhteistyöhön ja sai teknillistä taitavuutta.» Petrie on laskenut, että kunkin egyptiläisen tarvitsi vain kaksi kertaa elämässään tulla kutsutuksi tähän työhön ja silloinkin tulvan aikana, jolloin hänellä kumminkaan ei ollut mitään tekemistä kotona. Egyptin työtätekevälle kansanosalle teki sitävastoin elämän raskaaksi se suhteettoman suuri joukko tuottamattomia yksilöitä, varsinkin hovivirkailijoitten ja pappien joukossa, joita toisten täytyi elättää raatamalla otsansa hiessä.

Valtavien kivimuistomerkkien sydämessä tai syvällä maassa niiden alla kuollut faarao lepäsi kiviarkussaan. Ääretöntä vaivaa, määrättömästi rahaa ja suurta älykkyyttä on vaatinut myöhempinä aikoina keksiä ja avata ne käytävät, jotka johtavat kuninkaallisiin hautakammioihin. Ja kun tutkija vihdoin on päässyt perille, mitkä kivimöhkäleet missäkin tapauksissa olivat sisäänkäytävän suulla, hänellä on välistä ollut edessänsä oikea labyrintti käytäviä, joissa tietä tukkimassa on raskaita graniittisia laskuovia, jotka ennen hautaamista on kohotettu pönkien varassa, mutta sitten pudotettu liitoksiinsa.

Hautakammioiden ja niihin johtavien käytävien seinillä tavataan pyramideissa viidennen hallitsijasuvun loppu- ja kuudennen alkuajoilta kaiverrettuja hautakirjoituksia. Ne esittävät hautausmenoja ikivanhoine hymneineen; ne kuvailevat manalle menneitten faaraoitten elämää jumalain seurassa ja sisältävät loitsuja, joiden tarkoituksena on suojella heitä kaikelta pahalta haudan toisella puolen. Näissä pyramiditeksteissä esiintyy aineksia paljon vanhemmalta kuin niiden merkitsemisajalta, sillä Egyptissä vanha ei koskaan täydellisesti hävinnyt, vaan kasvoi yhteen uuden kanssa. Pyramiditekstit juontavat juurensa aina »harmaimmasta muinaisuudesta» ja ovat, kuten muuan egyptologi sattuvasti on sanonut, »vanhin kappale ihmishengen historiaa». Ne kuuluvat samaan kirjallisuuspiiriin kuin »Kuolemankirjan» vanhimmat osat.

Liioittelematta voidaan sanoa, ettei mikään ihmiskäden työ niin valtavasti ja pysyvästi vaikuta katselijan mielikuvitukseen kuin nuo kolme suurta pyramidia. Taiteen kauneimmat luomat, ihanimmat rakennukset, nykyaikaisen tekniikan rohkeimmat saavutukset — mikään kaikesta tästä ei tunkeudu niin syvälle, niin lähtemättömästi katsojan mieleen.

Koskaan pyramidit eivät vaikuta niin valtavan majesteetillisilta kuin nähtyinä kirkkaana kuutamoyönä. Samalla kertaa terävinä ja voimakkaina piirtyvät niiden ääriviivat sinisenharmaata öistä taivasta vasten, ja keltaisesta erämaan hiekasta kohoaa sfinksi, tämä arvoituksellinen olio ihmispäineen ja jalopeuranruumiineen. Todennäköisesti se esittää jotakin suurista pyramidin rakentajista[28], faaraoitten tavalliseen tapaan vertauskuvallisesti esitettynä leijonan hahmossa.

Pyramidin juurella ihminen tuntee mitättömyytensä; häntä pyörryttää, niinkuin häntä huimaa se ikuisuusajatus, joka on luonut tämän ihmistyön yli-inhimillisin mittasuhtein.[29] Pyramidien kuva seuraa aina sitä, ken kerran on nähnyt nämä ihmetyöt. Se seuraa häntä merien taakse, eikä hellitä koskaan otettansa hänestä.

Mitä suunnatonta osaa onkaan Egyptin sivistykselle näytellyt usko kuolleitten elämään! Mikä mahtava voima ihmisyyden kehityksessä onkaan ollut kuolemattomuusajatus!

Ei ainoakaan kansa — ainakaan ennen sitä aikaa, jolloin roomalais-katolinen kirkko kiirastuli- ja sielumessuopillaan sai lujan otteensa ihmisten sieluihin — ole sellaisella innolla kuin egyptiläiset käyttänyt työvoimaa ja maallista omaisuutta kuolemanjälkeisen olemassaolon turvaamiseksi. Eikä tämä tapahtunut yksin balsamoimisella ja suurenmoisilla hautarakennuksilla: niin kuninkaat kuin yksityiset henkilötkin hankkivat jo elinaikanaan kokonaisen pappisesikunnan, jonka oli huolehdittava siitä, että he viimeisessä leposijassaan saivat asiaankuuluvat kuolinuhrit ja kunnianosoitukset. Näille papeille taattiin oikein sopimuskirjalla elatus jostakin vainajan kiinteän omaisuuden tuotteista. Eräskin neljänteen hallitsijasukuun kuuluneen kuninkaan poika varasi kahdestatoista kaupungista kertyvät tulot kuolinpalvelukseensa; muuan hovimies valitsi kahdeksan pappia tekemään palvelusta hänen haudallansa. Siten Egyptissä kuten roomalais-katolisissa maissa suurin osa kansallisomaisuutta joutui tuottamattomaksi sellaisin seurauksin, että valtio perin köyhtyi ja kävi kykenemättömäksi tehtäviänsä täyttämään.

Ennen kuin tämä ja muut epäkohdat olivat saaneet valtoihinsa Niilinmaan, oli kuitenkin Memfiksen ajanjakso rikkaan sivistyksellisen kukoistuksen aikaa. Valtakuntaa piti kiinteästi koossa voimakas, lujasti keskitetty hallitus, jonka kaikki langat juoksivat lopuksi faaraon käteen. Hänen alaisinansa maaherrat hallitsivat kukin lääniänsä, vastasivat järjestyksen säilymisestä siellä samoinkuin siitä, että verot saatiin kokoon määrätyissä luonnontuotteissa.

Koko valtiotalous oli luonnontaloutta. Raha oli Egyptissä vielä tuntematon. Valtion piti kussakin paikassa olla ottamassa osuutensa maan tuotteista, puiden hedelmistä ja karjan antimista ja kuljetuttaa sitten kaikki tyynni valtion varastoaittoihin. Sieltä tavarat sitten joko siirtyivät hovin ylläpitoon tai jaettiin virkamiehille tai vietiin maasta vieraista maista saatujen tuotteiden maksuksi. »Tuskin voimme», sanoo tanskalainen egyptologi H.O. Lange, »kuvitellakaan sitä virkavaltaista koneistoa, mitä tuli käyttää tähän tarkoitukseen. Papyruksessa on meille säilynyt jätteitä manttaali- ja veroluetteloista, palkkauslistoista, varastoluetteloista ja Egyptin valtionarkistoista annetuista kertomuksista, joista saamme sen käsityksen, että muinaisegyptiläinen byrokratia on säästänyt paperia yhtä vähän kuin nykypäiväinenkään.»

Korkealla kannalla oli taidekin vanhan valtakunnan aikana. Sitä todistavat n.s. kylävoudin ja kirjurin kuvapatsaat, joissa molemmissa on kiintoisaa se hämmästyttävän selväpiirteinen todellisuustaju, jonka taiteilija on saanut esille.

Kuinka mainio onkaan tuo kelpo työnjohtaja akaasiakeppi kädessään arvonsa merkkinä! Tanakka vartalo, lyhyt, paksu kaula, jokapäiväisen, mutta tarmokkaan muotoinen pää ja tärkeä, itsetietoinen ilme, sanalla sanoen koko mies kiireestä kantapäähän on kuin kunnon keskinkertaisuuden perikuva. Varmalla kädellä ja mahdollisimman luonnonmukaiseksi taiteilija on hänet muovaillut.

»Kirjuria» kelpaa myös katsella. Se on erinomainen silmänräpäyskuva, otettu juuri sillä hetkellä, jolloin malli on asettunut istuvaan asentoonsa. Pirteät silmät odotusta täynnä, melkein hartaina sanelijan suuhun kohdistettuina, hän istuu siinä valmiina sieppaamaan ensimmäisen sanan, joka suusta on lähtevä, piirtääkseen sen kynällänsä papyruslehteen, joka hänellä on edessänsä kirjoituslaudalla.

Kun näkee nämä teokset, jotka on synnyttänyt nuoruudenraikas, välitön luomisvoima, jota myöhemmillä egyptiläisillä taiteilijoilla ei ole, silloin nimitys »vanha» valtakunta ei voi johtaa siihen väärään käsitykseen, että tämän ajan taiteella olisi vanhuuden leima. Tämän ajan kuvanveistotaiteen mestariteokset samoinkuin hautojen seinäkuvatkin todistavat päinvastoin nuorekasta, elämäntuoretta luomisintoa eikä niissä lainkaan ilmene väsymyksentuntua, joka olisi niihin lyönyt leimansa, jos vanha valtakunta olisi ollut faaraoitten sorron ja orjuuden aikakautta. Vanhan valtakunnan ajalle ominaista on samantapainen luomisilo, joka ilmenee kreikkalaisten kulttuurisuorituksessa pari vuosituhatta myöhemmin. Siten »vanhat» egyptiläiset näyttävät meistä lahjakkaalta, henkisesti vireältä kansalta, joka oli herännyt tietoiseen kulttuurityöhön ja valppain silmin tarkasteli maailmaa aikana, jolloin vielä melkein kaikki muut kansat maan päällä, sivistyksellisesti nähtynä, uinuivat horrostilassa.

Jo vanhan valtakunnan aikana faaraot alkoivat kiinnittää huomionsa kataraktin toisella puolella olevaan maahan. Kuudennen hallitsijasuvun aikana putous kanavoitiin, niin että pienemmät alukset voivat kulkea siitä. Samalta ajalta on peräisin mahtavan maaherran hautaan kaiverrettu kertomus siitä, miten vainaja kerran oli ollut kuningas Pepi I:n mukana sotaretkellä, jonka kuningas teki »hiekkakansaa» vastaan — egyptiläisten beduiineista käyttämä nimitys —, joka asui Egyptin rajoilla sekä pohjoisessa että etelässä kataraktin yläpuolella. »Hänen majesteettinsa», sanotaan siinä, »varusti monikymmentuhantisen sotajoukon, ja se palasi onnellisesti hävitettyään hietikon asukkaitten maan, kaadettuaan heidän viikunapuunsa ja viinitarhansa, pantuansa tuleen heidän laihonsa ja surmattuaan monta kymmentätuhatta miestä sekä otettuaan valtavan määrän vankeja.»

Sinne lähetettiin myöskin rauhallisia retkikuntia, jotka toivat mukanansa kotiin kalliita lasteja Nubian tuotteita, kuten norsunluuta, ebenholtsia ja kultahiekkaa. Näitä retkikuntia johtivat tavallisesti egyptiläiset mahtimiehet, jotka vallitsivat Elefantine-saarta ja muita kataraktin lähialueita. Ne olivat faaraon vasalleja ja rajavartijoita, joilla sen vuoksi oli mahtava arvonimi »valtakunnan eteläisen portin vartija».

Ei ollut suinkaan helppoa ohjata karavaani Nubian halki ja tuoda se takaisin vahingoittumattomana kalliine lasteineen villien tummaihoisten niillä main asuvien kansanheimojen keskitse. Monet kuninkaan Elefantine-saaren vasalleista jäivät sille tielleen, ja heidän ja heidän seuralaistensa luut valkenivat erämaan hiekassa. Vastapäätä Elefantineä, Niilin vasemmalla rannalla olevissa kalliohaudoissa, missä muinaisilla rajaseudun maaherroilla on viimeinen leposijansa, on piirtokirjoituksia, jotka ylpeästi kertovat niistä pelottomista miehistä, jotka kuninkaansa käskystä ensimmäisinä valkoihoisina historiallisella ajalla tunkeutuivat sisä-Afrikkaan.

Muuan Herkhuf-niminen Elefantinella vallinnut faaraon vasalli on nykyisen Assuanin lähellä olevan hautakammionsa seinissä kertonut neljästä retkestä, jotka hän teki Nubiaan. Ensimmäinen kesti seitsemän kuukautta, toinen kahdeksan. Kolmannella retkellään hän keräsi niin suuret määrät suitsutusaineita, norsunluuta, ebenholtsia, pantterin ja leopardin nahkoja ja muita kalliita tuotteita, että tarvittiin 300 aasia niitä kuljettamaan. Kun hän teki neljännen matkansa Nubiaan — noin v. 2550 ennen meidän ajanlaskuamme — oli faaraoitten valtaistuimella seitsenvuotinen poika, Pepi II. Tämän nuoren kuninkaan hallituskausi oli tuleva pisimmäksi, mitä koko maailmanhistoriasta tunnetaan — se kesti nimittäin, jos saa luottaa egyptiläiseen traditioon, vähintään yhdeksänkymmentä vuotta.

Kun karavaani palasi takaisin, sillä oli mukanaan jotakin, josta pikku faarao iloitsi enemmän kuin kaikista Egyptiin tuoduista kalleuksista — pieni tanssiva kääpiö. Tiedämmehän, että meidän aikamme löytöretkeilijät ovat Keski-Afrikan aarniometsistä löytäneet kääpiökansan. Pepi-kuninkaan aikana tämä ihmisrotu eli otaksuttavasti lähempänä Egyptiä. Herkhufin oli onnistunut saada kiinni tällainen pikku mies ja hän vei hänet mukanansa huvittamaan kuningasta tansseillaan ja ilveillään.

Kun Pepi sai kuulla puhuttavan pienestä kääpiöstä, hän tuli aivan villiksi ihastuksesta. Hän kertoi itse kirjeessä Herkhufille, kuinka iloinen hän oli, ja pyysi häntä kaikin mokomin pitämään huolta, ettei pikku miehelle tapahtuisi mitään pahaa matkalla. »Kun hän astuu sinun kanssasi alukseen», faarao kirjoittaa, »valitse luotettavimmat miehet hänen vierellensä, aluksen molemmin puolin, ja pidä huoli, ettei hän putoa veteen! Kun hän nukkuu öisin, niin aseta luotettavaa väkeä nukkumaan hänen viereensä telttaan ja tarkasta kymmenen kertaa yössä, että kaikki on hyvin! Jos tulet hoviin tuoden mukanasi pikku miehen terveenä ja hyvin säilyneenä», niin Pepi kirjoitti, »niin faarao tahtoo tehdä sinun hyväksesi enemmän kuin aikoinaan kuningas Asosi[30] teki sen miehen hyväksi, joka toi hänelle kääpiön Puntista.» Tästä ihmemaasta, suitsutusaineitten kotimaasta, joka oli nykyisellä Somali-niemellä Punaisen meren eteläpäässä, oli eräs laivaretkikunta kerran tuonut mukanansa kultaa, pyhää suitsuketta ja muita kalliita tuotteita.

Herkhuf oli niin ylpeä pienen faaraon kirjeestä, että hän kaiverrutti sen sanasta sanaan hautakammionsa seinään, jossa se on luettavissa tänäkin päivänä.

Maaherrat ja muut virkamiehet palkittiin Egyptissä vanhan valtakunnan aikana läänittämällä heille perintönä meneviä tiluksia. Mutta tähän palkkaustapaan sisältyi se vaara, että yhä suuremmat ja suuremmat maaomaisuudet vähitellen kerääntyivät määrätyille suvuille, joiden jäsenet olivat olleet korkeissa viroissa. Nämä suvut kävivät lopulta niin mahtaviksi, että ne voivat tavallaan vaatia omikseen korkeimpia valtionvirkoja, ja lopuksi kävi tämä rikas virkavalta ja voimakkaan järjestön muodostava papisto faaraota mahtavammaksi. Silloin tuli hajaannuksen aika, ja valtakunta jakautui moniin pieniin ruhtinaskuntiin, jotka usein olivat taisteluissa keskenänsä. Valtion yhteyden hajoamista kuvaavaa on, että ylhäisten virkamiesten hautoja ei enää sijoitettu mahdollisimman lähelle faaraon hautaa, vaan että maaherrat ja maan mahtimiehet valitsivat viimeisen lepopaikkansa omalta kotipaikaltaan.

Vanhan valtakunnan häviötä seuraa väkivaltainen taloudellinen ja yhteiskunnallinen mullistus, jonka kulkua maalailevin sanoin kuvailee muuan tuon ajan Egyptin viisas mies. Niilin hedelmöittävä vesi tulvii, hän sanoo, mutta peltoja ei viljellä, ryövärit ja maankiertäjät samoilevat teillä ja väijyvät pahaa aavistamatonta matkamiestä, ja vieraita kansoja tunkeutuu maahan kaikkialta. Taudit raivoavat, ja naiset ovat hedelmättömiä. Kaikki yhteiskunnallinen järjestys on lakannut, veroja ei makseta ja pyhättöjä ja kuningaspalatseja häväistään. »Ne, joita kerran verhosivat komeat vaatteet, käyvät nyt ryysyihin pukeutuneina. Ylhäiset naiset kuljeksivat ympäri maata ja vaimot valittavat: 'jospa meillä olisi jotakin syötävää!’ Rikkaan täytyy nukkua janoissaan, mutta voimakasta olutta juo nyt se, joka muinoin aneli sakkaa. Jolla ennen ei ollut leivänmuruakaan, sillä on nyt aitta täynnä viljaa. Kaikkialla kuuluu huuto: 'nujertakaamme maahan mahtavamme!' Krokodiilit saavat riistaa yli tarpeensa. Ihmiset syöksyvät itsestänsä niiden kitaan — niin mielettömiä he ovat kauhusta, nauru on vaiennut kaikkialta eikä sitä kuulla enää. Suru ja valitus täyttävät maan. Vanha ja nuori sanoo: 'Minä toivon, että olisin kuollut, ja pikku lapset valittavat: 'Jospa minua ei olisi synnytetty tähän maailmaan!'

Eivät enää miehet purjehdi pohjoiseen, Byblokseen[31]. Mistä me saamme nyt setripuuta muumioarkkuihimme ja öljyä balsamoimiseen?» Ja ujostelemattomasti kuten juutalaiset profeetat viisas kääntyy itsensä kuningas Pepin puoleen — joka nyt oli vanha ja raihnainen — seuraavin nuhtelevin sanoin: »Viisauden, tiedon ja oikeamielisyyden olet sinä saanut avuksesi, mutta kapinan ja vihollisten melun annat sinä kuulua yli maan. Katso kuinka toinen lyö toistansa ja kuinka sinun käskyjäsi kierretään! Vuosikaudet on sisäinen sota raivonnut.» Näin koettaa varoittava ääni kehoittaa vanhaa kuningasta ajattelemaan velvollisuuksiansa. Mutta turhaan.

KESKIMMÄINEN VALTAKUNTA

Hajaannustila kesti noin vuoteen 2100, jolloin Etelä-Egyptin Thebaa[32] ja sen ympäristöjä hallinneen ruhtinassuvun onnistui vallata koko muinoinen Egyptin valtakunta ja siten palauttaa valtakunnan yhteys. Kahdestoista hallitsijasuku aloittaa noin v. 2000 uuden kukoistusajan, joka kestää pari vuosisataa. Voimakkaiden kuningasten johdolla lakkautetaan lääniruhtinasten virat, ja tällöin näyttää toimeenpannun perinpohjainen lahjoitettujen valtiotilusten reduktio. Luonteenomaista tälle perusteelliselle muutokselle on, että suuret ja muhkeat läänitysaateliston haudat vähitellen täydellisesti katoavat.

Kahdennentoista dynastian kuninkaat, joiden melkein kaikkien nimi oli Amenemhet tai Sesostris, olivat innokkaita rakentajia, ja muistomerkkeinä heidän ajaltansa on hautarakennusten lisäksi temppeleitäkin. Taide ja kirjallisuus kehittyivät nyt kauneimpaan kukkaansa. Keskimmäisen valtakunnan aika esiintyikin myöhempien sukupolvien silmissä Egyptin klassillisena aikana, jonka mestareita pidettiin korkeina esikuvina. Vielä puoli vuosituhatta myöhemmin opiskeltiin tämän ajan kirjallisuutta kouluissa, ja jokainen, joka halusi »puhua oikein kauniisti», otti sen esikuvakseen.

Faaraoitten hallituskaupunki oli nyt ajoittain Memfiksen seuduilla, ajoittain Faijumissa vähän kauempana lounaassa. Tästä suomaisesta, epäterveellisestä maakunnasta, joka jonkinlaisen luonnollisen kanavan välityksellä oli yhteydessä Niilin kanssa, tuli nyt faaraoitten toimesta Egyptin viljavimpia, ihanimpia keitaita. Vielä tänäkin päivänä Faijumin appelsiinit, persikat, viikunat ja viinirypäleet ovat hyvässä maineessa, ja yhtä kuuluisa on keidas pumpuliviljelyksistään ja ihanista ruusuistaan.

Faijumin ihmeellinen muutos saatiin aikaan toimeenpannuilla parannuksilla, kanavayhteydellä Faijumin ja Niilin välillä, mutta varsinkin suluilla, joilla veden saanti joesta voitiin säännöstellä vuodenaikojen tarpeen mukaan. Uuden, itse keitaaseen rakennetun verkoston avulla entiset suot muuttuivat viljaviksi vainioiksi. Säilymään jäänyt vesi muodosti Moiris-järven, joka silloin kuten nytkin oli kuuluisa kalarikkaudestaan, varsinkin hyvänmakuisten karppien runsaudesta. Siellä on myöskin valtava ahvenensukuinen kala, joka voi kasvaa noin 1 1/2 metriä pitkäksi ja painaa jopa 50 kiloa.

Järven vesi estettiin poistumasta padoilla, joita voidaan pitää meidän aikamme suurten, Assuanin ja Assiutin kohdalle Niiliin rakennettujen sulkujen ensimmäisinä edelläkävijöinä.

Tästä on aikoinaan tehty se väärä johtopäätös, että Moiris-järvi olisi tekemällä tehty palvelemaan Niilin veden säiliönä ja joen tulvaveden säännöstelijänä; ja mielikuvituksessa on nähty valtavat orjajoukot, jotka täällä tekivät työtä faaraon käskystä. — Todellisuudessa on asiain kulku ollut päinvastainen. Faaraot eivät ole täyttäneet Faijumia vedellä muitten maankolkkien tarpeiksi, vaan päinvastoin vähentäneet ja säännöstelleet sen vesimäärää maakunnan omaksi tarpeeksi. Niin valtavan joen kuin Niilin veden säännöstelijänä ei sellainen järvi kuin Moiris olisi pitkällekään riittänyt.

Faijumiin Amenemhet III rakennutti pyramidinsa ja sen viereen jättiläissuuren hautatemppelin, jonka, ympärillä olleiden pappien asuntojen kanssa, kerrottiin muodostaneen sellaisen pilarikäytävien, pihattojen ja pimeiden huoneiden sokkeloryhmän, että siellä oli mahdotonta liikkua oppaatta. Nämä rakennusryhmät lienevät olleet aiheena kreikkalaisten kertomuksiin labyrintistä, maailman suurimmasta ihmerakennuksesta.[33] Nykyisin on Amenemhetin temppeli melkein jäljettömiin hävinnyt.

Kreikkalaisessa kansan perimätiedossa kahdennentoista dynastian hallitsijat esiintyvät kaikki yhteisellä Sesostris-nimellä suurenmoisina rakentajina ja valloittajina, joiden urotöitä aikojen kuluessa kaunisteltiin uskomattomiin. Tosiasiallisesti he ulottivat valtakunnan rajat etelään »maailman loppuun» asti, s.o. toisen kataraktin seuduille ja laskivat valtansa alle nubialaisten asuman jokilaakson ja siitä itäänpäin Punaisen meren rannalla sijaitsevat kultakaivokset. Egyptiläisten linnoitusten toisen kataraktin seuduilla olevat rauniot osoittavat tänäkin päivänä, miten valloitettu nubialainen alue turvattiin aron kansojen hyökkäyksiltä. Semnen luokse, kuusi penikulmaa kataraktista etelään, kuningas Sesostris III pystytti erään Nubiaan tehdyn sotaretken jälkeen rajakiven, jossa oli seuraava kirjoitus: »Älköön kenenkään nubialaisen, ken hän lieneekin, olko sallittu kulkea tämän kiven ohi joen laskusuuntaan, kulkipa hän sitten maitse tai purjehti veneessä kuljettaen karjaa, aaseja, vuohia j.m.s., jotka ovat nubialaisten omaisuutta, poikkeuksena ne, jotka tulevat tekemään niillä kauppaa markkinapaikalle tai ovat tulossa joissakin lähettilään asioissa. Jotka sellaisessa tarkoituksessa tulevat, heitä pitää kaikin tavoin hyvästi kohdeltaman.»

Tänne hän myös rakensi linnoituksen ja tehtyään uuden rankaisuretken nubialaisia vastaan pystytti muistokiven; jossa hän pöyhistelevin sanoin kehuu, että hän on herättänyt kauhua (viheliäisen Kushin) asukkaissa, kuten Etelä-Nubiaa nimitettiin ennen valloitusta. »Minä olen», faarao kerskuu, »kuten krokodiili, joka odottamatta hyökkää saaliinsa kimppuun, sieppaa sen ja tuhoaa säälimättä». Mutta nubialaisten arkuuden kuvailemiseen ei hänellä sanoja riitä: »Rohkeus on heistä kaukana, he ovat kurjia raukkoja, ja heidän sydämensä on arka. Minun majesteettini on nähnyt heidät, ja mitä minä sanon, ei ole valhetta. Minä raiskasin heidän naisensa, minä otin heidän työmiehensä pelloilta vangeiksi, minä iskin kuoliaaksi heidän karjansa, minä niitin heidän viljansa ja panin sen palamaan. Tämän minä vannon isäni elämän nimessä. Minä puhun totta, ja puhetta, joka suustani lähtee, ei voida kumota.» — Kukapa voisikaan olla yhtymättä hänen majesteettinsa ihailuun urotyön johdosta: hyvin asestetuin ja järjestetyin joukoin kurittaa maan asukas-parkoja ja häväistä heidän kotinsa!

Lopuksi faarao kiroaa sen seuraajansa, joka miekaniskutta siirtäisi rajan takaisin, vaikka se olisi hänen oma poikansa: »hän ei ole minun poikani, hän ei ole minun siittämäni.»[34]

Sesostris III suoritti loppuun myöskin ensimmäisen kataraktin kanavoimisen, joka alettiin neljäsataa vuotta aikaisemmin, 6:nnen hallitsijasuvun aikana. Eräässä koskien saaressa on kallioon kaiverrettuna kaksi piirtokirjoitusta, jotka kertovat tästä hänen kulttuurityöstään. Siitä saadaan myös tietää, että kanavan nimi oli »Kauniit ovat Sesostriksen tiet». Vähitellen kumminkin hiekka ja kivet madalsivat väylän, mutta Sesostris puhdistutti sen jälleen. Samanlaiseen toimenpiteeseen ryhtyi neljäsataa vuotta myöhemmin Thotmes III määräten seudun kalastajaväestön tehtäväksi kanavan jokavuotisen puhdistamisen.

Pohjoiseen päin, Syyrian maihin ja itäisen Välimeren saarimaailmaan egyptiläisillä jo noina aikoina oli paljon vilkkaampi liikenneyhteys, kuin mitä tahtoisi uskoa. Kreetassa ja Kyproksessa, Kythéra- ja Rhodos-saarilla, Mykénaissa (myös Mykéné) ja monissa muissa paikoin Välimeren tässä osassa on haudoista ja kaupunkien raunioista löytynyt egyptiläisen kulttuurin muistomerkkejä aina vanhan valtakunnan ajoilta, ja päinvastoin monista Egyptin raunioista ja haudoista on löytynyt kreettalaisia saviastian paloja ja koristuksia.

Ennen on oltu siinä luulossa, että omituinen egyptiläinen sivistys oli pysähtynyt Niilinmaan omien rajain sisälle vaikuttamatta muuhun ihmiskuntaan. Mutta kuta enemmän meidän aikamme historioitsijat ovat tunkeutuneet vanhan ajan historiaan, sitä enemmän todistuksia he ovat saaneet maailman eri osien läheisestä yhteydestä jo noina aikoina. Tämä soveltuukin hyvin yhteen sen kanssa, että matkakertomuksista pidettiin jo aikaisin Egyptissä hyvin paljon.

Kahdennentoista hallitsijasuvun mukana voimakkaiden faaraoiden sarja oli lopussa. Voimakastahtoisen johdon puute ilmenee sellaisissakin yksityisseikoissa kuin siinä, että Niilin tulvien korkeuden vuotuiset merkinnät, joita Amenemhet III oli alkanut teettää toisen kataraktin yläpuolelle kallioseiniin, lakkaavat pari vuosikymmentä hänen kuolemansa jälkeen.[35] Kohta sen perästä keskeytyvät myöskin väenlaskuluettelot, joita 12:nnen hallitsijasuvun aikana oli tapana laatia määrätyin väliajoin. Nämä keskeytykset valtion elämälle tärkeiden seikkojen merkinnässä eivät ole kuva tilapäisiä, vaan ne todistavat rappeutumisen alkamista.

Kun valtakunnan kohtaloiden korkein johto heikkeni, alkoivat vallanhimoiset mahtimiehet taistella kruunusta. Kolmannentoista hallitsijasuvun ajoilta oleva eräästä temppelissä tavattu piirtokirjoitus antaa meille välähdyksen alkavista kapinaliikkeistä, jotka lopuksi johtivat keskimmäisen valtakunnan hajoamiseen. Se on kuninkaallinen julistus, joka koskee valtiorikoksen tehnyttä läänitysruhtinasta. Tämä julistetaan virastansa erotetuksi ja menettäneeksi sekä omalta että jälkeläistensä osalta kaikki sen tulot. »Ota pois häneltä hänen leipänsä», siinä sanotaan, »hänen ravintonsa ja hänen lihapatansa! Hänen nimeänsä ei pidä mainittaman enää tässä temppelissä. Jos joku sotapäällikkö tai virkamies osoittaa kavaltajalle suopeutta, hänen omaisuutensa ja tiluksensa pitää annettaman minun isäni temppelille», faarao julistaa.

Kun valtakunnan vastustuskyky oli ylimysten kapinaliikkeiden johdosta heikentynyt, vyöryi Vähästä-Aasiasta kansanaalto ja tulvi yli delttamaan. Tämä kansa, joka tunnettiin nimellä hyksos[»Paimentolaiskansa»], asettui hedelmälliseen suistomaahan ja sieltä käsin retkeillen ja hävitellen sorti kovasti koko. Egyptin maata.

Mitä kansallisuutta tämä salaperäinen kansa oli, on hyvin vaikeasti ratkaistava kysymys. Monia olettamuksia on esitetty, mutta sen pitemmälle ei ole päästy. Todennäköisesti se oli seemiläistä[36] paimentolaiskansaa. Hyksos-heimot hallitsivat paitsi Egyptiä todennäköisesti myöskin Syyriaa ja kenties jonkin ajan Babyloniaakin. Se oli tilapäinen suurvalta, samanlainen kuin myöhemmin hunnien ja mongolien valtiomuodostumat. Se hajosi pian kuten nekin. Vain vuosisadan se pysyi pystyssä.

UUSI VALTAKUNTA

Thebasta tuli jälleen valtakunnan kokooja. Eräs tämän kaupungin hallitsija alkoi vapaustaistelun, mutta kaatui sodan alussa.[37] Vähitellen sotaonni kuitenkin kääntyi thebalaisten puolelle. Taistelunhalusta palaen muuan kaatuneen seuraaja purjehti Niilin suuta kohti. Hän vannoi vakaisen valan taistella hyksos-heimon kuninkaan kanssa. »Minä tahdon», hän vakuutti, »repiä auki hänen vatsansa, lyödä maahan aasialaiset ja vapauttaa Egyptin». — »Kuten haukka hän oli vihollisen kimpussa» ja löi hyksojen sotajoukon. Hänen lähimmät seuraajansa jatkoivat voitokkaasti vapaussotaa, karkoittivat hyksot delttamaasta ja ajoivat heitä takaa aina Etelä-Palestiinaan saakka.

Muisto egyptiläisten vapaustaistelusta sortajakansaa vastaan eli lauluissa, ja siitä kerrottiin suvusta sukuun. Ja kuta vanhemmiksi muistot kävivät, sitä enemmän niitä kaunisteltiin tarunomaisilla piirteillä, aivan niin kuin Niebelungenliedissä suuren germaanilaisen kansainvaelluksen historialliset tapahtumat saivat uuden, runohohteisen muodon. Niinpä oli muka Egyptin vapaussota puhjennut siitä syystä, että hyksoskuningas, haastaakseen Theban ruhtinaan taisteluun, oli lähettänyt tälle valittelun, että Theban seutujen virtahepojen melu häiritsi hänen untansa hänen koettaessaan nukkua delttamaassa sijaitsevassa hallituskaupungissaan! »Yötä päivää niiden mylvintä kuuluu minun korviini» — niin tämä harvinaisen herkkäkuuloinen mahtimies valittaa todisteluin, jotka ovat aivan kuin suden sanat sadussa sudesta ja lampaasta.

Siitä ruhtinaasta, jonka onnistui karkoittaa hyksot Egyptistä, tuli 18:nnen dynastian kantaisä ja hän teki Theban Egyptin pääkaupungiksi. Täten alkoi uuden valtakunnan aika, rikkaan sivistyksellisen kukoistuksen kausi, jolloin tehtiin myöskin suuria sotaretkiä naapurikansoja vastaan koillisessa aina Eufratiin ja etelään päin syvälle Sudaniin saakka. Pitkäaikainen hyksoja vastaan käyty vapaussota oli muuttanut Egyptin luonteeltaan rauhallisen talonpoikaiskansan sotureiksi ja valloittajiksi. Ja itse faaraoidenkin silmissä on nyt sotainen kunnianhimo kaikkein ensimmäisiä hallitsijahyveitä. Kun faarao saa kuulla, että »beduiiniheimojen päälliköt ovat lyöttäytyneet yhteen ja halveksivat kuningaspalatsin lakeja, niin Hänen Majesteettinsa riemuitsee siitä. Hän on iloinen, kun häntä vastaan noustaan, ja hänen sydämensä ilahtuu, kun hän näkee verta. Hän hakkaa pään pois kapinoitsijoilta ja rakastaa tunnin taistelua enemmän kuin kokonaisen päivän juhlahumua», kuten eräässä Karnakin temppelin piirtokirjoituksessa sanotaan. Ja Egyptin viholliset sanovat, siinä jatketaan: »Katso faaraota! Hän on kuin tulen lieska, kun se leviää eikä vettä ole sen sammuttamiseksi. Hän on kuin Nutin poika;[Osiris] ei mikään maa voi häntä vastustaa!»

Egyptistä tuli nyt sotilasvaltio, jossa armeijalla oli määräävä asema yhteiskunnassa. Sotavoima aseistettiin hyvin, ja egyptiläiset jousimiehet saivat maineen, joka niillä säilyi myöhään kreikkalaisajalle. Eikä siinä kyllin: hyksojen aikana oli Aasiasta tuotu hevonen, mutta tätä tulista eläintä ei käytetty ratsastukseen,[38] vaan se valjastettiin sotavaunujen eteen. Kussakin vaunussa seisoi kaksi miestä: ajaja ja soturi, joka taisteli jousella tai keihäällä ja miekalla. Sotavaunut olivat kepeitä, ja varmaan vaadittiin suurta taituruutta pysyäkseen niissä tasapainossa, kun ne tärisyttivät hypellessään yli kivisen ja epätasaisen maan.

THOTMES I.

Kaikkein ensiksi 18:nnen hallitsijasuvun faaraot kohdistivat ponnistuksensa Nubian takaisin valloittamiseen, jonka maan egyptiläiset olivat menettäneet hyksojen aikana. Pian Egyptin eteläraja oli toisen kataraktin kohdalla. Mutta nuori kunnianhimoinen Thotmes I ei tyytynyt tähän. Taistelunhaluisena »kuin raivoisa pantteri» hän riensi joukkojensa edessä kauemmas etelään. Ensimmäinen nuoli, jonka hän ampui, lävisti vihollisten päällikön niskan, ja johtajan kaaduttua oli maa kolmanteen kataraktiin saakka helposti kukistettu. Eräällä kolmannen kataraktin saarella on vieläkin jätteitä linnoituksesta, jonka Thotmes rakensi. Samalle saarelle hakattiin kallioon kirjoitus, jossa kuninkaan urotekoja ylistetään värikkäin sanoin. Kerrotaan kuinka hän »tunkeutui läpi kalliorotkojen, joita hänen diadeemi-otsaiset esi-isänsä eivät koskaan olleet nähneet, ja kukisti kaiken vastarinnan, niin että koko maailma nyt on tullut hänen jalkojensa astinlaudaksi.»

Vielä merkityksellisempi oli Thotmes I:n sotaretki pohjoiseen Syyriaan. Sinne ei aikaisemmin ainoakaan egyptiläinen sotajoukko ollut päässyt tunkeutumaan. Mutta nyt suotiin faaraon »pestä sydämensä barbaarien maassa». Vastarintaa kohtaamatta hän tunkeutui sitten aina Eufratin yläjuoksun varsille. Täällä hän sai suuren voiton ja hakkautti joen itäiselle rannalle kiveen kertomuksen tästä todistamaan silloiselle ja tuleville sukupolville.

Kaikesta uudesta, mitä egyptiläiset saivat nähdä tässä maailman osassa, oli Eufrat ihmeellisin. Siihen saakka he eivät koskaan olleet nähneet muuta suurta jokea kuin Niilin. Nyt he olivat tulleet toisen valtavan vesijakson varsille, ja vesi virtasi täällä päinvastaiseen suuntaan, niin että voi jättäytyä virran vietäväksi pohjoisesta etelään sen sijaan, että vesi virtasi Niilissä etelästä pohjoiseen. Kotiinpalaavat soturit eivät voineet koskaan kyllin kertoa tästä eriskummallisesta joesta, ja »takaperoinen vesi» tuli suorastaan Eufratin egyptiläiseksi nimeksi.

Nuori Thotmes voi kotiinpalattuaan kehua, että hänen valtakuntansa ulottui etelässä kolmanteen kataraktiin ja pohjoisessa aina Eufratiin. Itse asiassa hänen herruutensa Syyriassa oli vain tilapäistä laatua. Ruhtinaat ja kaupungit olivat kylläkin tunnustaneet faaraon, kun hän saapui hyvin järjestetyn egyptiläisen joukon etunenässä; mutta tuskin hänen joukkonsa olivat jättäneet maan, kun vasallit jo lakkasivat lähettämästä veroa Thebaan ja sen sijaan varustautuivat vastarinnan tekoon.

Noin vuonna 1500 ennen meidän ajanlaskuamme Thotmes I päätti päivänsä. Hän ei ollut aikaisempien faaraoitten Lapaan rakennuttanut itsellensä hautapyramidia. Kaikista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta julkeat haudanryöstäjät olivat häirinneet vainajien rauhaa noissa valtavissa mausoleumeissa. Muuan keskimmäisen valtakunnan kuningas oli siihen Abydoksen hautausmaan osaan, missä hänen isänsä hauta oli, piirrättänyt kahteen pilariin kiellon astumasta hauta-alueelle. Mutta sellaiset kiellot eivät riittäneet. Siinä uhattiin kyllä, että kenet näiden rajapilareitten toisella puolen tavattaisiin, häneen poltettaisiin merkki tulisella raudalla. Ja yhtä vähän apua oli uhkauksista, jotka loistivat hautojen seiniltä asiaankuulumattoman silmiin hänen yrittäessään tunkeutua kuoleman asunnoihin; hän sai lukea: »Minä olen vangitseva hänet niinkuin kesyttömän linnun; suuri Jumala on hänet hänen pahasta työstänsä tuomitseva.»

Turvatakseen itsensä haudanhäpäisijöiltä Thotmes valitsi itsellensä kalliohaudan Niilin vasemmalta rannalta Thebaa vastapäätä villistä, luoksepääsemättömästä Libyan vuoristoseudusta. Se on tunnettu »Kuningasten laakson» nimellä, ja tähän nimeen sisältyy kuoleman majesteettia ja suuren yksinäisyyden romantiikkaa. Sinne johtavat vain muutamat ahtaat vuorisolat, ja ne kaikki suljettiin vartiostoilla, joiden majoista raunioita vieläkin on jäljellä. Täällä piti toki vainajan saada olla rauhassa.

Thotmes I:n esimerkkiä faaraot seurasivat sitten neljän vuosisadan aikana. Täten luovuttiin myöskin yleisestä tavasta yhdistää hauta ja temppeli. Egyptiläinen temppeli oli nimittäin saanut alkunsa hautakammiosta, jonne vainajan omaiset toivat hänelle uhrilahjoina ruokaa ja juomaa. Thotmes I rakennutti kuolintemppelinsä kauas haudasta, aivan niinkuin myöhempänä aikana on erotettu toisistaan alkujaan yhteenkuuluneet kirkko ja »kirkkomaa». Lähempänä jokea olevissa kallionseinämissä 18:nnen hallitsijasuvun mahtimiehet saivat viimeisen leposijansa. Haudat on sinne hakattu kallioihin pitkiin riveihin niin lähelle toisiansa, että mustat suuaukot piirtyvät keltaista kalkki kiviseinää vasten kuin kennot mehiläispesässä. Mitä ne mahtavat miehet, jotka tänne haudattiin, kerran eläessään ovat suorittaneet, sen voimme lukea seinillä olevista kuvista, joiden eloisuus ja väriloisto ovat omiansa herättämään ihmettelevää ihailua vielä tänäkin päivänä. Me näemme kuninkaan virkamiehiä tuomassa hallitsijansa luo kukistettujen kansojen edustajia, jotka tulevat valtaistuimen eteen tuoden veroina maansa tuotteita. Me näemme peltoja kynnettävän ja satoa korjattavan ja ahkeroita käsityöläisiä rakentamassa temppeleitä ja kallisarvoisia pyramideja jumalille; me näemme soittoniekkoja ja tanssijattaria sulostuttamassa muinaisten egyptiläisten elämää, mutta me näemme myöskin elämän katoavaisuuden ja lopun: hautajaisia ja niihin yhdistyviä kuolinjuhlia. Siellä lepäsivät Egyptin maan muinaiset mahtavat kallioseinien takana syvän vakavuuden leimaamassa ympäristössä. Se on kuolleitten kaupunki, joka suurenmoisen ylväässä vaikutuksessaan on vertaistaan vailla maailmassa. Niin, he »lepäsivät» — sillä täällä yhtä hyvin kuin pyramideissa ja mastabeissa ovat haudanryöstäjät riehuneet. Vainajain kultakoristeiden ja jalokivien houkuttelemina jumalattomat ryövärit ovat murtaneet auki sarkofagit ja vieneet pois muumiot. Eivät mitkään varovaisuustoimenpiteet ole voineet suojella manalle menneitä faaraoita. Ne yhteensä tuhansia metrejä pitkät sokkelokäytävät, joita faaraot rakentelivat kallioihin, eivät kyenneet eksyttämään saaliin etsijöitä.

HATSHEPSUT.

Thotmes I:n lähin perintöön oikeutettu lapsi oli Hatshepsut, kuningattaren hänelle synnyttämä tytär. Eräästä toisesta puolisostaan hänellä oli poika Thotmes. Mutta kun Thotmes nuoremman äiti oli alempaa säätyä kuin Hatshepsutin, ei prinssi ollut perintöön oikeutettu, vaan sai tyytyä kuningattaren puolison asemaan. Hänen isänsä naitti nimittäin sisarpuolet keskenään. Tätä ei pidetty lainkaan sopimattomana maassa, missä läheinen sukulaisuus ei ollut minkäänmoinen avioliiton este, pikemminkin päinvastoin. Myöhemmin, kun Egypti oli Rooman alusmaa, sisarusten väliset avioliitot olivat tavallisempiakin kuin muut naimiskaupat. Kreikkalainen historiankirjoittaja Diodoros, joka eli noihin aikoihin, sanoo: »Egyptissä oli, vastoin kaikkien muiden kansojen kesken olevaa tapaa, laissa sallittua, että veli ja sisar menivät naimisiin keskenänsä.» Selityksensä tämä saa fellahille kaikkina aikoina ominaisesta ahneudesta: hän tahtoi säilyttää perheen omaisuuden mahdollisimman jakamattomana.[39] Kuningasperheen keskuudessa tällaiset sisarusavioliitot riippuivat kai halusta säilyttää kuninkaallinen veri sekoittumattomana. Kuninkaallista sukua pidettiin alkuperältään jumalallisena ja siis aivan liian ylhäisenä sekoittumaan tämän maailman lapsiin.

Hatshepsutin puolisona Thotmes nuoremmasta tuli isänsä lähin seuraaja Thotmes II:n nimisenä. Kun hän kuoli, Hatshepsut otti hallitusvallan. Hän oli ensimmäinen nainen faaraoitten valtakunnassa. Hänet kuvataan miehen puvussa, ja hänen kasvojansa koristaa tavallisesti samanlainen paraatiparta kuin faaraoilla.

Hatshepsut oli kaunis ja lahjakas nainen. Hän on itse kirjallisissa muistomerkeissään kuvaillut itseänsä kauniiksi neidoksi, koreaksi ja kukoistavaksi kuin kedonkukkaset. Hänen vartalonsa ihanuus oli kuin jumalattaren. Hän on ensimmäinen huomattava nainen, jonka kohtaamme historiassa. Totta puhuen tiedämme kumminkin hänen henkilöllisyydestään hyvin vähän. Toiset pitävät häntä tavattoman voimakastahtoisena naisena, »Egyptin Elisabetina», toisten mielestä hän oli vain heikko välikappale vallanhimoisten ylimysten käsissä. Isänsä sotia hän ei ainakaan jatkanut, ja senvuoksi menetettiin Syyriassa tehdyt valloitukset. Mutta sen sijaan hänen hallitustaan ylistettiin merkillisen, Punaisen meren rannalla olevaan satujen verhoamaan Puntin maahan, suitsukkeen kotimaahan tehdyn retken johdosta. Ennen vanhaan egyptiläiset olivat ulottaneet matkansa sinne, mutta vuosituhat oli kulunut siitä, ja Punt tunnettiin vain kuulopuheista. Kuningatar lähetti nyt pienen laivaston jälleen etsimään tuota kultarikasta maata ja harjoittamaan vaihtokauppaa sen asukkaiden kanssa.

Purjehdittuaan Niilistä Punaiseen mereen johtavaa kanavaa ja sitten merta myöten egyptiläiset saapuivat onnellisesti perille siihen kylään, jossa kultamaan alkuasukkaat asuivat. Siellä oli mehiläispesän tapaisia majoja, jotka oli rakennettu korkeiden paalujen päälle, niin että niihin oli kavuttava tikapuita myöten.[40]

Ensin egyptiläisten oli osoitettava, että he tulivat rauhallisin aikein. Sen he tekivät samalla tavoin kuin meidän päiviemme löytöretkeilijät tuomalla rannerenkaita, helminauhoja, tikareita, kirveitä ja muuta, mikä voisi houkutella epäluuloisia alkuasukkaita. Ja kun tuttaviksi oli tultu, alkoi vilkas vaihtokauppa. Egyptiläisten aluksiin lastattiin kultaa, hopeaa ja jaloja kiviä, ebenholtsia ja muita jaloja puulajeja, norsun torahampaita sekä pantterin ja leopardin nahkoja. Ja ylinnä kaiken istuivat apinat ja tähystelivät vakavasti tutkivin silmin sitä maata, jonka ne nyt ainaiseksi jättivät. Merkillisintä koko lastista oli kuitenkin suitsuke-hartsi; ja voidakseen kotonakin saada aikaan suitsutusta egyptiläiset veivät mukanansa kolmisenkymmentä mirhamipuuta, suuri maamöhkäle kunkin puun juuren ympärillä.[41] Ne Hatshepsut istutti Aminille Niilin vasemmalle rannalle vastapäätä Thebaa rakennuttamansa ihmeen kauniin temppelin edustapenkereille. Ja temppelin seiniin hän kaiverrutti kertomuksen merkillisestä Puntin matkasta.

Mutta ei käynyt päinsä esittää matkaa vallan yksinkertaisesti ja koruttomasti kauppamatkaksi. Mahdotonta! Kuinka faarao voisi ostaa jotakin barbaarikansalta, hän, jolle kaikki maat toivat lahjojansa. Niinpä sanotaankin egyptiläisten ostamaa suitsuketta »Puntin ruhtinaan faaraolle maksamaksi veroksi», ja egyptiläisten siitä ja muista Puntin tuotteista suorittama maksu on uhri Hathor-jumalattarelle, egyptiläisten rakkaudenjumalattarelle ja »Puntin valtijattarelle». Ja Puntin kansan päämiehet esitetään »kumartunein päin ja maata suudellen alamaisuuttansa osoittamassa kuningattaren edessä, jolta he anovat rauhaa.»

Hatshepsutin kalliotemppeli on egyptiläisen rakennustaiteen jaloimpia luomia. Vallan ihmeellinen on aivan valtavan vuorijyrkänteen juurella kohoavain ylvään suhteellisten pilaririvien tekemä vaikutus.

Hatshepsut pystytti myöskin pääkaupunkiinsa suurimmat obeliskit, mitä siihen saakka oli Egyptissä nähty. Toinen niistä on vieläkin pystyssä kaikkien matkailijain ihailun esineenä. Se on lähes 30 metriä korkea ja painaa noin 350 tonnia.

THOTMES III.

Thotmes II:n kuoleman jälkeen Hatshepsut oli mennyt uudelleen naimisiin erään toisen Thotmeen kanssa, joka oli joko Thotmes I:n tai Thotmes II:n jonkun toisen naisen kuin Hatshepsutin kanssa saama poika. Tämä Thotmes III, joka Hatshepsutin kuoltua tuli hänen seuraajakseen, oli siis kerran ollut naimisissa joko sisarpuolensa tai tätinsä kanssa — viimeksi mainittu otaksuma näyttää muuten todennäköisimmältä.

Thotmes III on loistavin ilmestys kaikista Egyptin kuninkaista. Seitsemällätoista Syyriaan ja useilla Nubiaan tekemillänsä sotaretkillä tämä »Egyptin Napoleon» palautti valtakuntansa suurvaltamahdin pohjoisessa aina Eufratin seuduille ja neljänteen kataraktiin asti etelässä. Viimeisen sotaretkensä aikana hän todennäköisesti oli yli seitsenkymmenvuotias.

Ensimmäisen kataraktin luona on kallio, johon Thotmes on kaiverruttanut kertomuksen siitä, mihin hän ryhtyi sanoman saapuessa Nubian villien kansojen alkamasta kapinasta. Hän sanoo siinä itse: »Kun faarao kuuli tämän, hän oli kuin raivostunut pantteri ja sanoi: 'Minä vannon kautta Ran [Auringonjumala], joka rakastaa minua, ja isäni Antonin nimessä, jumalain kuninkaan, joka on molempain maiden, Ylä- ja Ala-Egyptin hallitsija, että ainoatakaan miehensukuista en kapinallisten joukosta ole eloon jättävä.' Sitten Hänen Majesteettinsa lähetti paljon sotaväkeä Nubiaan. Ja kuninkaan soturit tulivat kurjien kapinantekijäin maahan ja voittivat perin pohjin villin kansan; ja kuninkaansa käskyä seuraten he eivät jättäneet eloon ainoatakaan miespuolista paitsi yhtä maan viheliäisen ruhtinaan poikaa, joka otettiin vangiksi ja vietiin muutamain palvelijainsa keralla kuninkaan eteen.»

Toisen merkittävän piirtokirjoituksen Thotmes piirrätti Eufratin rannalle merkiksi siitä, että Egyptin muinaiset rajat nyt oli palautettu. Tämä muistomerkki oli saman kiven vieressä, johon Thotmes I oli hakkauttanut kertomuksen omista urotöistään.

Näillä seuduin faarao työnsä hyvin suoritettuaan huvitteli norsunmetsästyksellä. Noihin aikoihin oli nimittäin vielä Syyriassa noita eläimiä suuret laumat. Thotmes kaatoi kokonaista 120 kappaletta noita uhkeita otuksia. Mutta kerran faarao oli menettää henkensä. Muuan norsu hyökkäsi raivostuneena häntä kohti, ja hän olisi ehdottomasti ollut kuoleman oma, jollei hänen paras ystävänsä sotapäällikköjen joukosta olisi rientänyt herransa avuksi ja miekallansa katkaissut elefantin kärsää.

Merellä Thotmes ulotti valtansa yli koko itäisen Välimeren aina Aigeian meren saariin saakka, ja Kyproksen kuninkaasta tuli hänen vasallinsa.

Oikeata merikansaa egyptiläisistä ei kumminkaan koskaan tullut. Sellaiselta kehitykseltä puuttuivat molemmat välttämättömimmät edellytykset: laivanrakennusaineet ja merimiehet. Kömpelöitä Niilinveneitä voitiin korkeintaan käyttää pitkin rannikoita kuljettaessa, mutta avomerellä ne eivät kelvanneet. Ja kelvottomia merimiehiä teki egyptiläisistä rohkeuden puute. Tämä ominaisuus ei esiintynyt yksin koko heidän vähemmän sotaisessa luonteenlaadussaan, vaan myöskin heidän erityisessä kauhussaan lähteä merelle, »suurelle vihreälle», jonka synkissä syvyyksissä saatanallinen maailmankäärme vaani. Tämä selittää sen, että egyptiläiset jättivät melkein kaiken meriliikenteen maansa kanssa vieraille aluksille, varsinkin foinikialaisille.

Kaukaisistakin maista virtasi nyt erikoisia tuotteita Egyptiin: kultahiekkasäkkejä, kultasormuksia ja jaloja kiviä, norsunluuta ja ebenholtsia, suitsuketta, kallisarvoisia foinikialaisia kankaita ja tulisia hevosia kuninkaan talliin. Myöskin neekeriorjia ja syyrialaisia sotavankeja vietiin Egyptiin laumoittain faaraon orjuuteen. Nämä eriskummallista kieltä puhuvat ja merkillisesti esiintyvät mies-parat joutuivat kansan pilan esineiksi, ja taiteilijat kuvasivat mielellään noita omituisia tyyppejä seinämaalauksiin, joilla kuninkaan virkamiehet koristuttivat hautakammioitansa. — Niin Egyptin maailmaahallitseva asema oli vihdoinkin vahvistettu. Etelän neekerit ja pohjan aasialaiset olivat faaraon astinlautana, ja pitkissä piirtokirjoituksissa, voitonriemuisissa kuvissa ja hymneissä ylistettiin hänen voittojansa. Kun Thotmes III vietti hallitsijana-olonsa kolmikymmenvuotisjuhlaa, hän pystytti sen muistoksi obeliskin. Sitten toistui tämä juhla joka kolmas tai neljäs vuosi» ja joka kerta pystytettiin uusi obeliski. Tällaisia muistomerkkejä syntyi koko joukko, koska hänen hallituksensa kesti enemmän kuin puoli vuosisataa. Neljä näistä obeliskeista on vielä tallella, mutta mikään niistä ei ole alkuperäisellä paikallansa. Ne ovat hajautuneet kaikkiin ilmansuuntiin. Yksi niistä on Konstantinopolissa, jonne sen kuljetutti keisari Konstantinus; yksi vietiin melkein samoihin aikoihin Roomaan ja koristaa nyt Lateraanin edustalla olevaa paikkaa. Kaksi muuta vei keisari Augustus Aleksandreiaan, missä arabialaiset myöhemmin antoivat niille uuden nimen: »Kleopatran silmäneulat», vaikka niillä ei ollut mitään yhteyttä kauniin ja vietteleväisen Egyptin kuningattaren kanssa. Egyptin hallitsija Muhammed Ali lahjoitti toisen niistä Englannin hallitukselle, ja se on nyt Thamesin rannalla, Lontoon kivihiilisavun mustuttamana. Toinen niistä kulkeutui New Yorkiin. Niin nämä neljä valtavaa kivipilaria julistavat nyt »maailmanvalloittaja» Thotmes III:n kunniaa neljässä vanhan ja uuden maailman pääkaupungissa ja täyttävät vielä vuosituhansien perästä faaraon toivomuksen, että »hänen nimensä säilyisi iankaikkisesta iankaikkiseen.»

Vuonna 1447 e.Kr. Thotmes III sulki ainaiseksi silmänsä. Ei ole epäilystäkään, että hän oli suurin faaraoista ja paljon enemmän ansaitsee nimen Suuri kuin Ramses II, joka myöhemmässä perimätiedossa on saanut osakseen myöskin Thotmes III:n uroteot.

Thotmes III:n persoonallisuus esiintyy meille selvempänä ja elävämpänä kuin minkään muun muinaisen Egyptin kuninkaan, lukuunottamatta Ekhnatonia. Hän esiintyy meille väsymättömän tarmokkaana hallitsijana, viisaana poliitikkona ja historian ensimmäisenä suurena sotapäällikkönä. Koskaan ennen eivät yhden miehen aivot olleet ratkaisseet niin monien ihmisten kohtaloita, ei koskaan ennen hallitsija niin mestarillisen järjestelmällisesti käyttänyt hyväksensä sotilaallisia ja rauhallisia mahdollisuuksiansa. Se todistaa samanlaista neroutta kuin Aleksanterin ja Napoleonin. Thotmes loi ensimmäisen todellisen maailmanvaltakunnan. Sukupolvesta sukupolveen hänen nimensä mainittiin kunnioituksella ja pelolla Aasian ja Afrikan kansojen keskuudessa. Oli tapana vannoa valoja hänen nimeensä, ja vielä vuosisatoja sen jälkeen kuin hänen valtakuntansa oli hajonnut pirstaleiksi, tämä mahtava nimi kirjoitettiin tehoavana suojeluskeinona taikakaluihin. Faaraolle omistetuissa hymneissä ylistettiin kuninkaan sotaisia urotekoja. Niitä kuvatessaan kuningashymnit voivat kohota todellakin suurpiirteisiin kuviin kuten mainittaessa faaraota nimeltä »leijona, voittoisa, kun se tulee ja menee, kun se karjuu ja kiljahtelee mahtavasti antilooppien vuoristoluoliin».

W. Max Müller, Die alten Ägypter als Krieger und Eroberer in Asien
(»Der alte Orient» 1903).

AMENHOTEP II JA AMENHOTEP III.

Tuskin Thotmes III oli jättänyt ajallisuuden, ennenkuin myrsky puhkesi. Syyrian kukistetut kaupunkiruhtinaat kohottivat kapinalipun hänen poikaansa ja seuraajaansa, Amenhotep II:ta vastaan. Mutta uusi kuningas kävi heitä vastaan isänsä tarmoa osoittaen. Samoinkuin isä niin hänkin johti henkilökohtaisesti sotureitansa, antautui itse käsirysyyn ja löi vihollisen pakoon, kuten hän itse kertoo Karnakiin pystytetyssä muistokivessä. »Hänen Majesteettinsa oli kuin raivoava leijona» ja otti eräässä taistelussa omin käsin vangiksi 18 miestä ja 16 hevosta.

Amenhotep oli myöskin mahtava soturi. Temppelipiirtokirjoituksissaan hän kehuu olevansa »niin voimakas käsivarreltaan, ettei ole miestä, joka jaksaa jännittää hänen jousensa, sillä hän on voimakkaampi kuin kukaan muu kuningas, mitä konsanaan on ollut.» Kuninkaan jousi todistaakin sanat tosiksi — se on nimittäin löytynyt hänen haudastaan.

Seitsemän kapinallista aasialaista ruhtinasta otettiin vangiksi, ja triumfaattorina Amenhotep palasi maahan. Kun hänen aluksensa laski Thebaan, riippuivat vangitut ruhtinaat laivan etumastossa päät nuokuksissa. Omin käsin hän uhrasi »viheliäiset» kapinoitsijat Amonille. Yhden ruumiin hän lähetti Nubian pääkaupunkiin ja ripustutti sen kaupungin muurille herättämään pelkoa faaraon mustissa alamaisissa. Näyttää siltä kuin Amenhotepin ei sen koommin olisi tarvinnut lähteä sotaretkelle kukistamaan sisäisiä levottomuuksia.

Hänen pojanpoikansa ja toinen seuraajansa, Amenhotep III ei ollut soturi. Hän piti parempana puolisonsa Tejen rinnalla nauttia rauhan siunauksesta ja hienostuneesta kulttuurista. Hän voi sen tehdä huoletta — niin kauan kuin faaraon nimi vielä oli mahtava kansojen keskuudessa. Rauhantila oli suotuisa tavaranvaihdolle ja kulttuuriyhteyksille muiden maitten kanssa. Viidestoista vuosisata e.Kr. on ensimmäinen jakso maailman kaupan historiaa. Nyt kohtaavat ensimmäistä kertaa toisensa Niilinmaa ja Eufrat-Tigrismaiden kulttuurimaailmat. Toisella taholla ulottui egyptiläinen sivistysvaikutus yli itäisen Välimeren saarimaailman aina Kreikan mantereelle. Egyptiläinen arkkitehtuuri ja egyptiläinen taidekäsityö vaikutti voimakkaasti sekä Kreetan saarella että Mykeenessä, ja Kreetan esihistorialliset kirjainmerkit osoittavat samoin egyptiläistä vaikutusta.

Kaikista vanhan maailman maista virtasi rikkauksia Egyptiin ja elämän loisteliaisuus kohosi siellä määrättömästi. Theba muuttui muinaisajan suurenmoisimmaksi kaupungiksi. Yhä vilkkaammaksi käyvistä kauppasuhteista seurasi itsestään, että faaraot luopuivat ylväästä eristyneisyydestään toisiin maailman mahtajiin nähden. Meillä on hyvin kiintoisia todistuskappaleita, jotka puhuvat vilkkaasta diplomaattisesta yhteydestä toiselta puolen Amenhotep III:n sekä hänen poikansa ja seuraajansa Amenhotep IV:n ja toiselta puolen Babylonin ja Niniven kuninkaitten sekä muiden Aasian ruhtinaiden välillä, joiden kanssa faarao halusi elää rauhassa ja ystävyydessä. Tällaisia asiakirjoja ovat heidän välillänsä vaihdetut kirjeet, kuuluisat El Amarna-kirjeet. Ne ovat savitauluille kirjoitettuja babyloniankielisiä nuolenpääkirjoituksia ja ovat saaneet nimensä siitä, että ne on löydetty El Amarnasta Keski-Egyptistä. Tähän paikkaan, 30 penikulmaa Kairosta etelään siirsi Amenhotep IV hallituskaupunkinsa. Kun hän muutti sinne Thebasta, hän näyttää ottaneen myötänsä myöskin osan isänsä valtionarkistoa.

Löytö tehtiin vallan odottamatta vuonna 1888. Kaivaessaan ikivanhoista tunkioista lannoitusta pelloillensa muuan talonpoikaisnainen löysi joukon lahonneita puuarkkuja täynnä savitauluja. Se oli parempaa kuin lanta, sillä egyptiläiset tiesivät, että matkailijat maksoivat runsaasti muinaislöydöistä, ja saadakseen mahdollisimman suuren hyödyn löydöstään he särkivät suurimmat taulut pikku palasiksi. He eivät lainkaan käsittäneet sitä, että he siten hyvin suuresti vaikeuttivat kirjoitusta ymmärtävien tulkintaa.

Mutta Egyptin hallitus sai pian vihiä löydöstä ja tarttui asiaan.
Suurin osa löytöä — kaikkiaan noin 350 taulua — saatiin pelastetuksi
Lontoon, Kairon ja Berliinin museoihin.

Diplomaattisessa sanonnassaan nämä kirjeet ovat aina mitä mairittelevimpia, ja heidän majesteettinsa nimittävät aina toinen toistansa nimellä »veljeni». Naapurisopua lujitettiin siten, että faarao liittyi aviollisin suhtein toisiin ruhtinassukuihin. Niinpä Amenhotep III sai — joskin vasta hyvin hellittämättömäin kosiskelujen perästä — puolisokseen prinsessan eräästä ylisen Eufratin varrella pohjoisessa Mesopotamiassa sijainneesta valtakunnasta. Kuusi kertaa hänen oli täytynyt pyytää hänen kättänsä — ainakin, jos saa uskoa, mitä Amenhotep IV:lle kirjoittamassaan kirjeessä väittää prinsessan veli, jolla oli helähtävä nimi Dusratta. Kaikissa tapauksissa kosintain lukumäärä oli yhtä pienempi, kuin mitä saman Dusrattan väitteen mukaan Amenhotep III:n isältä oli vaatinut hänen tätinsä sydämen voittaminen. Myöhemmin vanhoilla päivillään Amenhotep III sai myöskin yhden Dusrattan tyttäristä vaimokseen,[42] ja kun Amenhotep pian sen jälkeen kuoli, periytyi nuori leski puolisoksi poikapuolelleen Amenhotep IV:lle.[43]

Ystävyys appiukon ja vävyn välillä pohjautui kuitenkin lopultakin siihen vankkaan perustaan, jona ovat lahjat ja vastalahjat — siis itse asiassa vaihtokauppaan. Kun tulisia hevosia ja kauniita vaunuja, kallisarvoisia vaatteita ja kankaita, hopeaa, jalokiviä ja koristuksia saapui lahjoina Eufratin maista, odotettiin siellä yhtä upeita vastalahjoja. Jos nämä kuivuivat vähiin, ei jäänyt saapumatta muistutuksia ja vakuutteluja, että lisää lahjoja ei tule, ennenkuin toinen puoli on pusertanut omansa esille. Ennen kaikkea aasialaiset hallitsijat osoittivat määrätöntä halua saada Egyptin kuninkailta kultaa. Kuningas Dusratta oli kuullut lähettiensä kertovan, että Egyptissä oli »yhtä paljon kultaa kuin maan tomua», mikä oli hiukan liioiteltu kuvaus siitä tosiasiasta, että Nubian kultakaivokset olivat tuohon aikaan hyvin tuottavia. Kun Amenhotep III kosi hänen tytärtään, kerjäsi tuleva appi senvuoksi jokaisessa kirjeessä kultaa, kultaa ruhtinasten välisen ystävällisen suhteen osoitukseksi ja kultaa morsiamen hintana. Hän pyytää saada »kymmenen kertaa niin paljon kultaa kuin isäni» ja muistuttaa, että faarao kuitenkin oli lähettänyt »hyvin paljon kultaa isälleni: suuria kultaisia uhrimaljoja ja suuria kulta-astioita ja niin suuren kultalaatan, kuin olisi se ollut kuparia.» Mutta — myöhemmin kirjeessä sanotaan — »tulkoon nyt vähän tai paljon! Jos tulee niinkin vähän, että se voidaan laskea (!), minä olen oleva siitä ylen iloinen.»

Tämä ei estä lainkaan, että heti perästä aito itämaalaisella logiikalla sanotaan: »Osoittakoon veljeni minulle paljon suurempaa ystävyyttä, kuin mitä isäni sai osakseen, ja lähettäköön minulle kultaa niin paljon, ettei sitä voida laskea!»

No, tulivat sitten faaraon lahjat ja Dusratta »iloitsi suuresti», kuten hän kirjoittaa. »Siitä päivästä ja siitä yöstä minä tein ilojuhlan.» Mutta kun hän koko hovinsa läsnäollessa avasi lahjojen sinetit, niin »niissä ei ollut kultaa! Silloin kaikki itkivät katkerasti ja sanoivat, niinkuin totta oli: 'Eihän tämä ole kultaa', ja sanoivat edelleen: 'Egyptissähän on kultaa enemmän kuin tomua maassa, ja rakastaahan Egyptin kuningas niin ylenmäärin!'» Voiko siis olla oikein, että faarao menetteli noin. Tuleva appi-parka oli itsekin »tuntenut tuskaa sydämessään ja nureksinut veljeänsä». Ja luonnollisestikaan hän ei voinut lähettää tytärtänsä Amenhotepille, ennenkuin faarao hyvitti tapahtuneen ja rikkailla lahjoilla »ylisti veljeänsä hänen alamaistensa edessä».

Tulos tästä kirjeestä tuli ylen virkistäväksi Hänen Majesteetilleen Dusrattalle. Kun hän seuraavan kirjeen kirjoittaa, hän on suunniltaan ihastuksesta faaraon osoittamasta auliudesta morsiamen ostossa. Nyt toimitettiinkin tytär tuossa paikassa Thebaan. Ja faarao »riemuitsi sydämessään, kun hän näki hänet».

Niin oli kaikki jälleen hyvin, ja kun Amenhotep, joka nyt oli vanha, sairastui, lähetti appi hänelle — tavan mukaan, minkä tunnemme muista samanlaisista tapauksista — assyrialais-babylonialaisen Astarte [Ishtar]-jumalattaren kuvan, rakkauden ja elämän jumalattaren, tuon suuren auttajan hädässä ja sairaudessa. Dusratta lausui samalla toivomuksen, että jumalatar antaisi vävyn elää satatuhatta vuotta. Amenhotep ei saisi kumminkaan unohtaa lähettää jumalatarta takaisin, sillä — niin appi huomauttaa vielä kaiken varmuuden varalta — »Astarte on minun jumalani, mutta veljeni jumala hän ei ole.»

Amenhotep III oli myöskin luvannut lähettää apelleen myöhemmin vielä kaksi puhtaasta kullasta tehtyä kuvapatsasta sekä joukon muita kalleuksia tyttären hintana, ja tulevan apen lähettiläälle faarao oli näyttänyt sen kullan, josta ne piti valettaman. Ja kun patsaat oli valettu, lähettiläs omin silmin vakuuttautui siitä, että ne olivat virheettömiä ja — täysipainoisia.

Amenhotep III kuoli kuitenkin, ennenkuin patsaat oli ehditty lähettää, ja Theban hovissa käytettiin tätä hyväksi, pidettiin kalleudet ja lähetettiin niiden asemesta kaksi puista, kullalla päällystettyä patsasta. Tapahan on tuttu Amenhotep III:n päiviltä! Eikä Dusratta saanut nähdä vilaustakaan siitä muiden »kultatavaroiden paljoudesta, joiden määrällä ei ollut rajoja». Ne hänen väitteensä mukaan Amenhotep III myöskin oli näyttänyt hänen lähettiläälleen ja luvannut lähettää ne appiukolle. Luonnollisesti Dusrattan ja Amenhotep III:n seuraajan, Amenhotep IV:n välillä syntyi kirpeä kirjeenvaihto siitä kauppakepposesta, millä faarao — jos syy nyt lienee ollut hänen[44] — oli koettanut »loukata veljeään», kuten sanat sen ajan korkean ylhäisessä kielessä kuuluivat; ja noista kullatuista kuvapatsasparoista jankutettiin yhä ja yhä aina kyllästymiin saakka. Tulokseen Dusrattan valitukset ja pontevat kehoitukset eivät kumminkaan johtaneet — ei ainakaan niin pitkälti kuin me voimme kirjeenvaihtoa seurata, ja mieliala hallitsijain välillä kävi yhä kylmemmäksi.[45]

Kun tuntee tämän liikepuolen, ymmärtää paremmin apen ylitsevuotavan surun Amenhotep III:n kuoleman johdosta. Hän kirjoitti silloin Amenhotep IV:lle: »Kun minulle sanottiin, että veljeni Amenhotep oli kuollut, minä itkin koko sen päivän. Yötä päivää minä istuin syömättä ja juomatta ja olin murheissani. Ja minä sanoin: 'Oi, jospa minä olisin mieluummin kuollut, ja veljeni, jota minä rakastin, vielä eläisi!'»

Myöskin Babylonian hovissa Amenhotep III oli kosiskellut ja saanut sieltä myöntävän vastauksen sillä ehdolla, että Babylonian kuningas vuorostaan saisi puolisokseen egyptiläisen prinsessan ja että faarao heti lähettäisi hänelle kultaa, »kaiken mitä oli», esimerkiksi huomenlahjaksi prinsessalle, niin että kuningas voisi arvokkaalla tavalla koristaa palatsin, jota hän parastaikaa rakensi. Mutta faarao oli ylpeä ja vastasi »veljelleen», että »ei koskaan vielä Egyptin kuninkaan tytärtä ollut annettu ulkomaiselle vasallille». Ei ihmettelemistä, että hänen babylonialainen majesteettinsa tuli pahalle tuulelle ja ilmaisikin sen! Mutta samalla kertaa hän vallan avosydämisesti selitti, että hän voisi tyytyä muuhunkin kauniiseen egyptiläisnaiseen, kunhan vain faarao tahtoisi vakuuttaa, että hän oli kuninkaantytär — sillä silloin ei kukaan sitä epäilisi. »Mutta», sanotaan kirjeessä edelleen, »jos et lainkaan lähetä minulle egyptiläistä naista etkä toimita minulle heti kultaa, silloin voit odottaa menettäväsi sekä veljeyden että ystävyyden, ja silloin minä olen täällä pidättävä sen naisen, joka oli sinulle lähetettävä». Ja jos faarao lähettäisi kullan liian myöhään, siitä ei olisi apua, olipa sitä sitten vaikka 3.000 talenttia.[46] »Minä en ottaisi», hänen babylonialainen majesteettinsa sanoo, »niitä vastaan, vaan palauttaisin ne, ja tytärtäni minä en antaisi sinulle puolisoksi».

Ne olivat kovia sanoja. Faarao kiiruhtikin lähettämään »veljelleen» rikkaita lahjoja, sänkyjä ja nojatuoleja ja muita huonekaluja, runsaasti kullattuja ja hopeoituja, uutta palatsia varten ja lupasi lähettää vielä paljon enemmän — »kaikkea, mikä on arvokasta silmissäsi», hän kirjoitti — niin pian kuin prinsessa oli Babylonista hänelle saapunut.

Ystävyys Babylonian kuningasten kanssa joutui kuitenkin usein kovalle koetukselle, kun he eivät saaneet faaraolta niin paljon kultaa kuin halusivat, tai kun faaraon lähettämä kulta ei kestänyt sulatusuunin koetta, vaan kenties antoi ainoastaan neljännen osan siitä, mitä oli ilmoitettu olevan. Eihän tuollainen ollut kaunista menettelyä, ja faaraon pitäisi itsensä ymmärtää, että hänen oman etunsa mukaista oli, että hän oli kultarikkaan maineessa, sillä muutoin ympäristön ruhtinaat eivät välittäisi hänestä eivätkä katsoisi häneen arvonannolla.

El Amarna-kokoelman kirjeiden joukossa on myöskin Amenhotepin alaruhtinaiden ja vasallien kirjelmiä. He käyttävät kaikki tilaisuutta vakuuttaakseen uskollisuuttaan, ja heidän kirjeensä ovat tulvillaan matelevaa faaraon imartelua, jonka nimityksenä on »jumalani», »elämäni henkäys» y.m. samanlaista. He »heittäytyvät hänen jalkojensa juureen seitsemän kertaa vatsallensa ja seitsemän kertaa selällensä» ja käyttävät itsestänsä nimityksiä: »maa, jota sinä poljet», »tomu sinun sandaaliesi alla», »valtaistuin, jolla sinä istut», »jalkojesi astinlauta», »tallirenkisi», niin, vieläpä »sinun koirasi».

Muuan faaraon palestiinalainen alaruhtinas kirjoittaa: »Vaikkapa faarao olisi pyytänyt vaimoani, kuinka minä olisin voinut häntä häneltä kieltää? Niin, vaikka faarao olisi kirjoittanut minulle: 'Iske pronssinen tikari sydämeesi ja kuole!', minä varmasti olisin täyttänyt kuninkaan käskyn.»

Aivan toisen kuvan näistä hartaan uskollisista sieluista saa kuitenkin surullisen usein, kun lukee toisten alaruhtinasten ja vasallien faaraolle lähettämiä kirjeitä. On melkein sääntönä, että rakas »veli» ja virkatoveri maalataan faaraon kavalaksi viholliseksi. Amarna-kirjeissä voi siis saada nähdä saman asian kuvattuna kahdella aivan vastakkaisella tavalla. Useasti totuus on pääasiallisesti syyttäjän puolella, ja toisen asiallisen matelevat uskollisuudenvakuuttelut ovat näytteitä mestaruudeksi kehitetystä teeskentelystä.

Amenhotep III oli valtava rakennuttaja. Suuri Luksorin temppeli, joka on egyptiläisten pyhättöjen kauneimpia, on hänen työtänsä. Ja Niilin vasemmalle rannalle vastapäätä pääkaupunkia hän rakennutti itselleen kuuluisan kuolintemppelin, jonka hän koristeli sellaisella komeudella, että sanat puuttuvat sen kuvailemiseksi. Tämä ihana taideteos on kumminkin maanpinnalta poispyyhitty niinkuin kaikki muutkin kauniit temppelirakennukset ja ylväät kuningaspalatsit, jotka kerran täyttivät melkein koko Thebaa vastapäätä olevan tasangon Niilin ja Libyan vuorten välillä. Amenhotepin suuren kuolintemppelin revitytti puolitoista vuosisataa myöhemmin toinen faarao, joka käytti rakennusaineen omaan kuolintemppeliinsä. Tämän temppelin raunioista suuri englantilainen arkeologi Flinders Petrie löysi muistokiven, joka alkujaan oli kuulunut Amenhotep III:n temppeliin. Se kertoo, kuinka ihana oli kerran tuo rakennus, »jonka vertaista ei koskaan ole ollut aikojen alusta alkaen. Se on», niin siinä kerrotaan, »rakennettu hiekkakivestä kaikkialla esiintyvin kultaupotuksin. Lattia on hopealla päällystetty ja kaikki pääovet elektronilla»,[47] Muistokivi kertoo myöskin, että temppelissä oli joukko kuningasten patsaita, ja meidän aikamme arkeologiset retkikunnat ovatkin löytäneet parikymmentä sellaista.

Kuinka kauniisti ja kallisarvoisesta tuollainen muistomerkkirakennus voi olla sisustettu, siitä voi saada aavistuksen museoissa olevista lukuisista egyptiläisen taidekäsityön tuotteista. Ihmeellisen kaunistekoiset kulta- ja hopeavadit, kristallimaljakot ja siniupotuksiset fajanssiesineet[48] todistavat siitä.

Ainoa, mitä nyt on jäljellä Amenhotep III:n muistorikkaasta kuolintemppelistä, on kaksi hyvin rapautunutta kuninkaan jättiläispatsasta, n.s. Memnonin patsaat, jotka kerran vartioivat temppelin sisäänkäytävän suuta. Niin valtavia ovat nämä kolossit, että tavallinen ihminen hyvin mahtuisi niiden yhteen käteen.[49] — Mitä työtä onkaan vaatinut sellaisten jättiläisten hakkaaminen yhdestä ainoasta järkäleestä ja niiden kuljettaminen 14 penikulman päähän kivilouhimolta!

Nykyisen nimensä patsaat ovat saaneet kreikkalaisilta, jotka toiseen niistä liittivät kauniin tarun Memnonista, joka sai sankarikuoleman Troian edustalla ja sitten joka aamu tervehti äitiänsä Eosta, aamuruskoa, hauraalla, melkein kuiskaavalla, valittavalla äänellä. Taru on syntynyt siitä omituisesta ilmiöstä, että kun auringon ensimmäiset säteet aamulla loistivat patsaaseen, kerrottiin kuuluneen siitä heikon, aivan kuin valittavan sävelen. Tämän omituisen akustisen ilmiön selitys on kai siinä, että ääni syntyi eräässä kiven halkeamassa, kun se vielä oli niin hiuksenhieno, että sen seinät koskettivat toisiansa kiven äkkiä laajetessa erämaanauringon lämmön vaikutuksesta. Monta sataa vuotta Memnonin patsaat vetivät puoleensa hämmästyksen valtaamia matkailijoita. Vieläkin voi patsaan jalassa lukea roomalaisten turistien piirtokirjoituksia, jotka ihastuksissaan todistavat kuulleensa jättiläispatsaan laulavan auringonnousun ylistystä. Mutta kun Rooman keisari Septimius Severus hyvää tarkoittaen antoi korjata entiselleen »laulavan Memnoninpatsaan», lakkasi sen valitus.

Amenhotep III:n 36-vuotinen hallitus, joka päättyi. 1375 e.Kr., oli enemmän rauhallinen kuin sotaisa ja se on Egyptin historian onnellisimpia aikakausia, joskin sen loppupuolella esiintyi merkkejä siitä, että Egyptin suurvalta-asema oli sivuuttanut huippukohtansa. Mutta nämä merkit kävivät ilmeisiksi vasta hänen seuraajiensa aikana.

KERETTILÄISKUNINGAS EKHNATON, »HISTORIAN ENSIMMÄINEN PERSOONALLISUUS».

Omituinen vallankumouksellinen hahmo Egyptin ikivanhoillisen kansan vanhoillisten hallitsijoin joukossa on Amenhotep IV, omituisimpia ja arvoituksellisimpia persoonallisuuksia, mitä koskaan on valtaistuimella istunut, tunteellinen, haaveksiva luonne, sydämellinen ja onnellinen perhe-elämässänsä. Häntä kiinnostivat enemmän filosofia ja teologia kuin valloitukset ja valtiollinen toiminta. Hänen elämänsä pyrkimyksenä oli egyptiläisten monijumalaisuuden lopettaminen. Polyteismi[50] oli täällä oikeastaan muistoa esihistorialliselta ajalta, jolloin Egyptissä oli joukko pikkuvaltioita, jokaisella oma suojelusjumalansa, jota tavallisesti palveltiin ja kuvattiin jonkin eläimen muotoiseksi. Varhain egyptiläiset kuitenkin alkoivat osoittaa jumalallista palvelusta myöskin auringolle, ja vähitellen kaikki eniten palvellut paikallisjumalat rinnastettiin auringonjumalan Ran kanssa. Luonnollinen jatko tälle kehitykselle olisi ollut, että monet paikallisjumalat olisivat sulaneet yhdeksi ainoaksi jumalaksi. Mutta tällaisen kehityksen voimakkaana esteenä olivat papit. Olihan jokaisella jumalalla rikkaat temppelinsä ja omat papistonsa, jolla oli voimakkaat hierarkkiset[51] ja taloudelliset etunsa valvottavana. Ja kuta mahtavampi jokin papisto oli, sitä taipumattomampi se oli kaikkeen, joka olisi voinut riistää siltä sen suositun erikoisaseman.

Mahtavin pappisvalta oli Thebassa. Kun tästä kaupungista tuli faaraoiden hallituskaupunki, oli sen jumala Amon samalla tullut Egyptin mahtavimmaksi jumalaksi. Häntä ei ainoastaan rinnastettu auringonjumalaan, vaan hän suli vähitellen tämän kanssa yhteen yhdeksi jumaluudeksi: Amon-Raksi. Hänen pappinsa olivat kaikkien monoteististen pyrkimysten vannoutuneita vastustajia, jolleivät nämä pyrkimykset olisi tehneet heitä itseänsä vieläkin mahtavammiksi. Mutta tekemällä Amon-Ran ainoaksi jumalaksi Amenhotep IV ei pyrkinyt lakkauttamaan monijumalaisuutta. Päinvastoin yksi vaikuttimista — monien mielestä kenties voimakkain motiivi — hänen monoteistisissä harrastuksissansa oli pyrkimys nujertaa thebalainen hierarkia, joka uhkasi kehkeytyä vaaraksi valtakunnan yhteydelle, ja vahvistaa kuninkaan valta-asemaa peruuttamalla temppelien omaisuutta kruunulle.

Sitä jumalaa, jonka ympärille Amenhotep tahtoi koota koko Egyptin kansan, symbolisoi aurinko, »suuri Aton», kaiken elämän lähde. Atonin kunniaksi hän hylkäsi Amenhotep nimensä, joka merkitsee »Amon on tyytyväinen», ja otti nimekseen Ekh-n-Aton, »Atonille on mieluista».

Kun nyt Theban nuori reformaattori katseli kaikkia niitä valtavia temppeleitä ja muistomerkkejä, joita hänen isänsä ja esi-isänsä olivat rakentaneet Antonille, hän tunsi »mielensä masentuneeksi». Ja hän päätti rakentaa Atonille uuden kaupungin, josta oli tuleva myöskin kuninkaan hallituskaupunki. Hän valitsi tähän tarkoitukseen 20 penikulmaa Thebasta pohjoiseen olevan paikan, joka nyt tunnetaan El Amarnan nimellä. Tänne hän rakensi temppelin auringonjumalalle ja itsellensä palatsin. Nämä hän sisusti sellaisella loistolla ja komeudella, että sitä nykyisin voi vain heikosti aavistella. Uutta kaupunkia hän nimitti »Taivaanrannan kaupungiksi» tai Atonin asunnoksi.

Ekhnaton ei palvellut jumalaansa samalla tavoin kuin Amonin papit, jotka toimittivat uhrinsa temppelin kaikkein pyhiin massa, jonne päivänvalon sädekään ei päässyt tunkeutumaan. Hän sitävastoin uhrasi alttarilla, joka oli pystytetty paljaan taivaan alle, itsensä auringon edessä, joka symbolisoi hänen jumalaansa. Eikä koskaan Ekhnaton sallinut tehdä kuvaa siitä jumalasta, jota hän palveli. Atonia esitti vertauskuvallisesti ainoastaan auringonkehrä, jonka elämääantavat säteet päättyivät kukin ojennettuun käteen. Ihmiset eivät koskaan ennen olleet ajatelleet jumalaa kuvittelematta häntä ihmisen tai eläimen muotoiseksi. Kun juutalaiset jotakin vuosisataa myöhemmin pääsivät tietoon yhdestä ainoasta jumalasta, he ajattelivat hänet kävelemässä illan viileydessä huvipuistossaan, kasvot ja jäsenet kuin ihmisellä — sillä olihan hän luonut ihmisen »omaksi kuvakseen».

Atonin jumala oli hyvyys itse, »rakkaudesta rikas isä sille, minkä hän oli luonut». Hänen rakkautensa riitti pienimmällekin oliolle; hänen korvansa kuuli yksin »kananpoikaakin, joka piipittää munassa». Ei koskaan kuulla, että Aton voisi vihastua kuten Jahve ja puhua ukkosen jyrinässä. Aton oli rauhan lempeä jumala. Ekhnaton oli maailmanhistoriassa ensimmäinen, joka saarnasi ihmisyyttä toisia kansoja kohtaan, ja hän saarnasi sitä valtaistuimelta.

Eräästä El Amarnan haudasta on löytynyt temppelihymni Atonin kunniaksi, joka kuuluu ylevähenkisimpiin koko antiikin kirjallisuudessa. Kaikki viittaa siihen, että Ekhnaton on sen itse sepittänyt. Esitämme tässä osan siitä:

    Ihanasti säteilet Sinä taivaanlaella,
     oi elävä Aton, kaiken alku!
    Kun Sinä nouset itäisellä taivaanrannalla,
    sinä täytät kaikki maat kauneudellasi,
    sillä kaunis olet Sinä, suuri ja loistava korkealla maan yllä.
     Sinun säteesi syleilevät maita, jotka Sinä kaikki olet luonut.

    Kun Sinä lasket läntiselle taivaanrannalle,
     maailma vajoaa pimeyteen, kuin olisi se kuollut.
    Kaikki leijonat tulevat esille luolistaan,
    kaikki käärmeet pistävät;
    pimeys vallitsee,
    maata verhoaa hiljaisuus.
     Hän, joka on sen luonut, on laskeutunut levolle taivaanrannalla.

    Mutta valoisaksi käy maailma, kun Sinä nouset näkyviin.
     Kun Sinä säteilet päivisin kuin Aton, niin pimeys kaikkoaa.
    Kaikki karja käy riemuiten laitumella,
    kaikki puut ja taimet kukoistavat,
    linnut leijailevat ulos pesistään
     kohottaen siipensä Sinua palvelemaan.
    Kaikki karitsat hyppivät kuin tanssien,
    kaikki siivekkäät lentelevät.
    Ne elävät, koska Sinun valosi loistaa niille.
     Laivat purjehtivat myötä- ja vastavirtaan;
    kaikki tiet ovat avoinna, kun Sinun sarastuksesi aika on tullut.
    Virran kalat hypähtelevät Sinun edessäsi,
    sillä veden syvyyksiinkin Sinun säteesi tunkeutuvat.
     — — —

    Kuinka moninaiset ovatkaan Sinun työsi!
     Ne ovat kätketyt meiltä.
    Oi Sinä ainoa jumala, jonka valtaa ei kellään muulla ole,
    Sinä loit maailman mielesi mukaan, kun Sinä yksin olit olemassa:
    ihmiset, kaikki eläimet, suuret ja pienet,
     kaiken, mitä maan päällä on
    ja jalkojensa varassa liikkuu,
    kaiken, mitä korkeudessa on
    ja siipiensä kannattamana lentää,
    Syyrian ja Nubian maat
     ja Egyptin maan.
    Sinä asetat kunkin hänen paikallensa
    ja annat hänelle, mitä hän tarvitsee.
    Kullakin on, mikä hänen omaansa on,
    ja hänen päivänsä ovat luetut.
     Kansat puhuvat moninaisia kieliä,
    ja heidän muotonsa ja värinsä ovat erilaiset,
    sillä Sinä erotat ihmiset toisistansa.
    Sinä loit Niilin manalaan[52]
    ja ohjaat sitä Sinun mielesi mukaan,
                että se tuottaa elämää ihmisille.

    Sinä olet luonut Niilin taivaaseenkin,
    että se ihmisten päälle lankeaisi
    ja tekisi joet vuorille, vuolaat kuin suuri meri,
    ja kastelisi heidän peltojansa heidän kaupunkiensa välillä.
     Kuinka viisaasti oletkaan kaiken järjestänyt, oi ikuisuuden Herra!

Me voimme kuvitella, että tätä uskonharrasta laulua oli tapana harpun säestyksellä laulaa Atonin temppelissä auringon noustessa ja laskiessa.

Jos vertaa tätä ylistyslaulua vanhempiin egyptiläisten hymneihin Osirikselle ja muille jumalille, käy ero huimaavaksi. Nämä laulut ovat miltei yksinomaan yksitoikkoisia luetteloita jumalan lukemattomista nimistä ja lisänimistä ja hänen monista pyhätöistään, kaikki sekoitettuna täyteen jumalaistarullista abrakadabraa.[53]

Verrattomasti paljon korkeammalla ovat sen sijaan auringonjumalan Ran vanhat hymnit, jotka osaksi ovat peräisin vanhan valtakunnan ajalta. Niihin Atonin hymni aivan ilmeisesti osittain pohjautuu, noihin ikivanhoihin kuvauksiin, miten kaikki elävät olennot riemuitsevat auringon noustessa, ennen kaikkea — egyptiläisten käsityksen mukaan — auringonjumalan pyhät eläimet, babiaanit, jotka ojennetuin käsin tervehtivät nousevaa taivaankappaletta.[54] Näiden hurskasten ja viisaiden eläinten lavoin ihmisenkin tulee käyttäytyä ja sanoa nousevalle auringolle: »Me palvomme sinua, oi Ra, sinun noustessasi ja sinun laskeutuessasi. Sinä nouset ja säteilet jumalain kuninkaaksi kruunattuna. Sinä olet taivaan ja maan herra. Sinä loit Niilin, sinä teit veden ja annoit elämän sille, mitä siinä on, sinä rakensit vuoret ja sait ihmiset ja karjalaumat syntymään.»

Toisessa hymnissä Rata verrataan kauniiseen nuorukaiseen. »Kun hän nousee, ihmiset saavat uutta elämää ja jumalat tervehtivät häntä riemuiten. Häntä babiaanit palvovat, ja kaikki villit eläimet häntä ylistävät. Ja jumalaa rukoillaan sanoen: »Ne, jotka ovat Sinun venheessäsi[55], riemuitsevat Sinusta, ja Sinun laivamiehesi iloitsevat. Ja sydämesi, oi Sinä jumalain herra, iloitsee niistä, jotka olet luonut, sillä he osoittavat Sinulle kunnioitustansa. Taivaan jumalatar loistaa sinenä Sinun vierelläsi ja taivaanjoen jumala tanssii Sinun edessäsi säteillänsä. Kuule minuakin, että minä saisin nähdä Sinun kauneutesi!»

Ja kun Amon egyptiläisten uskonnossa sulautui yhteen auringonjumalan kanssa ja tuli Amon-Raksi, häntä ylistettiin hymnissä siksi,

    »joka tuo yrtit karjan syötäväksi
     ja hedelmiäkantavat puut ihmisille,
    joka antaa joen kaloille ravinnon
    ja taivaan linnuille ruoan,
     joka antaa munassa olevalle kananpojalle elämän
    ja pitää elossa madon toukat,
    joka antaa hiirille, mitä ne loukoissansa tarvitsevat,
     ja elättää puitten linnut.»

Mutta huolimatta tällaisista yhtäläisyyksistä Ralle omistettujen hymnien ja Atonin hymnin kesken, niiden välillä on kuitenkin suuri juopa. Sillä Rankin hymneissä mytologiset viittailut sekaantuvat tavantakaa itsensä jumalan ylistykseen. Atonin hymni sitävastoin on täysin vapaa kaikesta mytologisesta painolastista. Siinä on raikasta luonnoniloa, ja ennen kaikkea hymnin sepittäjä on toteuttanut jumalykseyden käsitteen, kun sitävastoin Ralla on muita jumalia alaisinansa ja rinnallansa.

Lähempää sukua Atonin hymni on psalttarille. Vertailu osoittaakin monta osittain vallan täydellistä yhtäläisyyttä Daavidin 104:nnen psalmin kanssa.

Joka voi korkeinta olentoa kuvailla niin hurmioitunein sanoin kuin Atonin hymneissä, hän on varmasti luonnostaan jumalarmoitettu profeetta. Mutta mistä tämä ihmeellinen näkemys on hänessä herännyt aikana, jolloin ihmiskunta oli vajonnut taikauskon ja epäjumalanpalveluksen pimeyteen? Tämä kysymys vie meidät alalle, missä ymmärryksemme lakkaa vastausta antamasta ja mystillinen, tutkimattomissa oleva alkaa. Sillä Ekhnatonilla, kuten kaikilla profeettaluonteilla, oli yksinomaisena opastajanansa hänen omat sisäiset elämyksensä. »Oi Herra, kuinka monet ovatkaan sinun työsi!» nuori auringonpalvoja tavantakaa huudahtaa. Ja niinkuin heprealainen psalmista lauloi: »Herra on minun paimeneni; ei minulta mitään puutu», niin Ekhnatonkin huudahti sydämensä kyllyydestä: »Sille, jonka sydämessä Sinä olet, ei köyhyyttä ole olemassa.»

Ekhnaton hankki oppilaitakin uudelle uskonnollensa. Amarnan haudoissa on useita piirtokirjoituksia, jotka kertovat, miten kuningas keskusteli ystäväinsä kanssa uskonnollisista asioista. »Jo varhain aamulla hän opetti minua», monet hänen ylimyksistänsä sanovat. Ympäristöänsä valitessaan tämä vallankumouksellinen luonne osoittautui hyvin ennakkoluulottomaksi. Hän ei suuria välittänyt aristokraattisista perintätavoista, vaan valitsi monet ystävistänsä talonpoikain joukosta. Ekhnatonista sanottiin, että hän »teki vähäpätöiset ruhtinaiksi». Hänelle oli tärkeintä, että he tunsivat kiinnostusta »oppiin», kuten uutta aurinkouskontoa nimitetään El Amarnan hautakirjoituksissa. Ekhnaton osoitti huomiota erityisesti niille virkamiehille, jotka olivat »noudattaneet oppia».

Alkaa kumminkin hiukan arveluttaa, mikä oikeastaan oli syvin syy asianomaisten kääntymykseen, kun tarkemmin tutkiskelee hautojen seinäin kuvia ja näkee siellä usein haudan omistajan kuvatuksi seisomassa Ekhnatonin edessä vastaanottamassa runsaita lahjoja: kultaisia kaulaketjuja, sormuksia ja muita kultakoristeita. Haudassa, jossa uuden opin kannattaja lepää, saamme lukea: »Herrani on antanut minulle korkeita kunniapaikkoja, koska olen seurannut hänen oppiansa elämässäni, ja minä kuulen hänen sanojansa alati.» Proselyytit[56] eivät väsy vakuuttamasta, kuinka vilpitön heidän uskonsa on, kuinka he ovat »totuuden täyttämiä ja vihaavat valhetta.»

Sama kuningas, joka tahtoi toimia uskonnollisena reformaattorina, halusi vapauttaa myöskin taiteen niistä kahleista, joihin ikivanha tapa ja traditio sen oli sitonut.

Virallinen egyptiläinen taide oli jäykässä liikkumattomuudessaan aina alkuperänsä leimaamaa. Se oli nimittäin alusta alkaen hauta- ja temppelitaidetta: siitä sen juhlallisen yksitoikkoinen muoto. Taiteilijan tehtävänä oli ensi sijassa koristaa vainajan lepopaikka kuvilla, joiden tarkoituksena oli luoda uusi maailma hänen ympärilleen.

Mutta mitä apua oli kaikista noista kuvista, kun manallemenneet eivät saaneet levätä rauhassa julkeilta haudanhäpäisijöiltä! Niitä vastaan ei näyttänyt olevan mitään turvaa. Heidän väkivallantekonsa oli varmaan lähinnä syynä siihen, että heräsi ajatus varustaa vainajan ruumis sijaisella. Hautoihin ja kuolintemppeleihin asetettiin siis yksi tai useampia vainajan kuvapatsaita, joille papit maagillisin menoin juhlallisesti antoivat elämän ja muuttivat ne sielun pakopaikoiksi. Siten egyptiläinen veistotaide ei alkujaan ole syntynyt esteettisestä luomisilosta, vaan uskonnollisista vaikuttimista.

Ankarain sääntöjen sitoman virallisen taiteen rinnalla oli kumminkin vapaampia taidesuuntia, jotka ovat sukua sille taiteelle, joka vanhan valtakunnan aikana loi sellaisia erinomaisen todellisuustuntuisia kuvapatsaita kuin »Kylävouti» ja »Kirjuri». Mutta näitä vapaampia taidesuuntia ei pidetty hienoudessa lainkaan viralliseen taiteeseen verrattavina, ennenkuin kuningas Ekhnaton otti ne kuninkaalliseen suojaansa.

El Amarnassa on äskettäin kaivettu esille kuningas Ekhnatonin palatsin jätteitä, ja muinaisen »Taivaanrantakaupungin» edustalta on löytynyt kuninkaallisen huvilinnan rauniot sekä keinotekoisin järvin varustettuja puistoja, missä lootuksen ja liljojen juuret kertovat, kuinka ihanan kauniita ne kerran ovat olleet. Itse palatsista on löytynyt lattiapäällystää, jossa on hyvin kiintoisia maalauksia. Japanilaisia mestareita muistuttavalla varmuudella taiteilija tuo ilmi pikku vasikan leikkisät ruumiinliikkeet, kun se virmana hyppelee punakukkaisella nurmella, lintujen siivenräpytyksen, kun ne kohoavat lentoon, ja niiden lepatuksen laskeutuessa. Kasvitkin vaikuttavat siinä eläviltä, ja kukat taivuttavat vanojansa sillä ihmeellisellä sulolla, joka on elämälle ominaista.

Näin uuden faaraon henki on ulottanut vallankumouksellisen vaikutuksensa myöskin taiteeseen, vapauttanut sen tradition ehkäisevistä kahleista ja antanut sille ilmaa siipien alle. Sama elävä, todellisuustuntuinen taidesuunta kohtaa meitä El Amarnan hovi- ja virkamiesten haudoissa. Kaikki kuvat on täällä omistettu uuden auringonjumalan ja kuninkaallisen perheen ylistykselle. Mutta se tapahtuu kokonaan uudella tavalla. Ennen oli tapana kuvata kuningas puolijumalaksi, uhraamassa jumalille tai tuhoamassa vihollisiansa tai järkähtämättömän arvokkaana istumassa valtaistuimellaan. Näyttää, kuin hymyily ei koskaan olisi väreillyt kuninkaallisilla huulilla, joiden ainoa tehtävä oli käskyjen jakeleminen. Tällä ei kumminkaan ole tahdottu sanoa, ettei tyyliä olisi myöskin egyptiläisten jättiläispatsaiden järkkymättömässä levossa ja niiden ryhdin ankarassa yksinkertaisuudessa. Siten ne on nimittäin viritetty sopusointuun niiden levollisten ja ylevien piirteiden kanssa, jotka ovat ominaisia niille rakennuksille, joiden yhteyteen ne kuuluvat. Perinnäisillä egyptiläisillä taideteoksilla on oma erityinen tunnelma-arvonsa.

Mutta El Amarna-taide on meitä nykyajan ihmisiä suunnattoman paljon lähempänä, sillä siinä korostetaan faaraon puhtaasti inhimillisiä puolia. Kun hänet kuvataan vaunuissansa seisoen ohjaamassa tulisia varsojansa, pääsevät hänen vaimonsa ja pikku tyttärensä mukaan vaunuihin. Pikkuinen on saanut tehtäväkseen pidellä isän nuolikoteloa, ja kuningatar ei anna näyn julkisuuden peloittaa itseänsä ilmaisemasta ihastustansa suudelmassa.

Ekhnatonilla on aina vaimonsa ja lapsensa ympärillänsä, ja kernaasti hän suo meille silmäyksen onnelliseen kotielämäänsä. Huoneessa, jonka kattoa kannattavat sirot papyrusmuotoiset pilarit, kuningas ja kuningatar istuvat leikkien pikku tyttöjensä kanssa. Ekhnaton pitää itse vanhinta prinsessaa käsivarsillaan ja suutelee häntä. Toinen pikku tyttö istuu jokeltaen äidin polvella nuorimman leikkiessä kuningattaren kruunusta riippuvilla koristuksilla. Ei koskaan ennen eikä jälkeenpäin ole uskallettu näin kohottaa sitä huntua, joka kunnioittavasti on vedetty faaraon yksityiselämää verhoamaan.

Toinen El Amarnan hautakuva esittää meille kuninkaan ja kuningattaren ruokailemassa. Kuningas syö paistettua kyyhkystä, joka hänellä on kädessään, ja kuningatar juo herkullisen muotoisesta kupista. Valitettavasti maalaus on niin rikkoutunut, ettemme voi erottaa siitä muita yksityisseikkoja.

Kolmannessa kuvassa näemme kuninkaan ja kuningattaren juomassa kauniista kulta-astioista pikku prinsessojen innolla käyttäessä hyväkseen kukin koristetulla pöydällä olevaa hedelmälautasta. Yksi heistä seisoo äidin jakkaralla ja pitää häntä kädestä pistäessään luumua suuhunsa. Taikka me näemme kuningattaren ojentavan puolisonsa haisteltavaksi tuoksuvaa kukkaisvihkoa, niin, saammepa nähdä hänet istumassa miehensä kuninkaallisella polvella ja hellästi painautuvan häntä vastaan. Toisessa kuvassa taasen pikku lapset ovat asettuneet tyynylle äidin jalkojen juureen ja hyväilevät toisiaan kaikessa ikänsä viattomuudessa. Pieni herttainen pystykuva esittää kuningasta, joka istuu keinutellen polvellansa pikku tyttöstänsä ja suudellen häntä.

Yksin niin juhlallisessa tilaisuudessa, missä kuningas valtionarvomerkit kädessään kulkee kullatussa loistokantotuolissa ottamaan vastaan Syyriasta, Aithiopiasta ja muista alusmaista tulevia veroja, arvokkuus sallii sellaisen välittömyyden piirteen, että kuningatar ihastuttavan suloisesti kietoo kätensä hänen vyötäisilleen kaiken maailman nähden. Ja kun he sitten ovat asettuneet paikoilleen kaksoisvaltaistuimelle, kuningattaren oikea käsivarsi on jälleen kiertyneenä puolison vyötäisten ympärille vasemman käden pitäessä hänen kädestänsä. Pikku prinsessat ovat valtaistuimen ympärillä. Eräs heistä pitää käsissään nuorta gasellia ja toinen pikku prinsessa hyväilee sen päätä.

Sellaisissa virallisissa kuvissakaan, jotka esittävät kuningasta palatsissansa jakamassa virkamiehillensä suosionosoituksina kallisarvoisia kaulavitjoja, taiteilija ei voi pidättyä siitä luontevan ilon suomasta virkistyksestä, jota edustavat pikku prinsessat, jotka niin somasti ilmaisevat lapsellista ihastustansa, ja palvelijat, jotka hyppelevät ilon huumassa.

Rakkaus kotielämää ja auringonpalvelusta kohtaan loistaa esiin kaikkialta uuden taiteen luomista ja se antaa sille samalla kertaa hartaan ja hienostuneen leiman.

Tämän uuden taidesuunnan realistinen piirre ilmenee myöskin kuninkaan kuvaamisessa. Taiteilijat esittävät hänen kuvansa juuri sellaisena, jollaisena he hänet näkevät, ilman ihannoimista, mikä aikaisemmin kuului hyvään sävyyn. Koskaan Egyptin kuningasta ei ole kuvattu niin arkailemattoman muotokuvamaisesti. Näyttääpä välistä siltä, kuin olisi tahallaan liioiteltu piirrettäessä hänen kapeaa, kurotettua kaulaansa, pitkää leukaa ja hintelän degeneroitunutta hahmoansa ohuine pohkeineen, mutta sitä täyteläisempine reisineen. Ja faarao itse hyväksyi tämän arkailemattoman suorasukaisen tavan, millä käsiteltiin kuninkuutta, tavan, joka ennen Ekhnatonin aikaa oli ollut luvallista vain »tavallisiin ihmisiin» nähden. Tässä on tapahtunut taiteessa samanlainen demokraattinen kumous kuin sosiaalisellakin alalla. Ei enää ihannoituna, persoonattomana puolijumalana, vaan ihmisenä »auringonjumalan poika» esiintyy siinä meille. Me näemme hänet edessämme yksilönä, kuin muotokuvassa. Uusi taidesuunta on syntynyt uuden uskonnonperustajan vaikutuksesta.

Ekhnatonin voimakkaat aatteelliset harrastukset eivät kuitenkaan olleet yksinomaan onneksi enemmän hänelle itselleen kuin hänen kansalleenkaan. Kenen on hallittava maata ja valtakuntaa levottomina aikoina — ja sitähän ovat enemmän tai vähemmän kaikki ajat tässä tulivuorimaailmassa — hän tarvitsee sitkeää, ulospäinsuuntautuvaa voimaa, paljon suurempaa, kuin mitä oli tässä kuolevan kuningassuvun hienostuneessa vesassa. Ekhnatonin harrastukset olivat, joskaan eivät kokonaan, niin kuitenkin suurimmaksi osaksi suuntautuneet sisäänpäin, uskonnollisiin ja esteettisiin arvoihin. Missä määrin hänen uudistusintoonsa liittyi politiikkaa, on, kuten edellä on viitattu, mahdotonta mennä varmasti sanomaan. Varmaa on vain, että hän todellisella kiihkolla vainosi vanhoja paikallisjumalia, kuten Osirista ja Hathoria, mutta ennen kaikkea Antonia. Hänen nimensä ja kuvansa Ekhnaton koetti kaikkialta hävittää temppelimuureista, pystykuvista ja muista pikku esineistä, joihin se oli piirretty. Vieläpä vainajain lepokammioihin Ekhnatonin miehet tunkeutuivat kuninkaan käskystä kostamaan vihatulle Antonille. Syvälle Nubiaan ulottui jumalan temppelipiirtokirjoitusten vainoaminen. Mutta tällä tavoin Ekhnaton oli saanut Amonin mahtavan papiston verivihollisekseen. Ja kun tämän lisäksi voimakkaat ulkonaiset viholliset hyökkäsivät Egyptin alusmaiden kimppuun, niin »kerettiläiskuninkaan» uudistuspyrkimykset olivat tuomitut juoksemaan hiekkaan.

Sillä uskonnollisissa ja esteettisissä harrastuksissaan Ekhnaton löi laimin ulkopoliittiset tehtävänsä. Tämä oli sitäkin vaarallisempaa, kun Vähässä-Aasiassa oli syntynyt voimakas valtakunta, heettiläisten perustama, merkillisen kansan, joka on yksi maailmanhistorian suuria kansatieteellisiä kysymysmerkkejä. Seemiläisiä he eivät olleet, eivät myöskään indoeurooppalaisia, vaan luultavasti sekakansaa, jonka kieli näyttää olleen indoeurooppalaista. Vasta aivan viime aikoina on kyetty tulkitsemaan tätä kieltä — kuitenkin vain pääpiirteissään —, mikä onnistui lukuisissa savitauluissa olevain piirtokirjoitusten avulla, joita vuosina 1906—1907 kaivettiin esiin heettiläisten muinaisesta pääkaupungista, nykyisestä Vähän-Aasian sydämestä, vaikeapääsyisessä vuoristossa sijaitsevasta Bogasköistä ja muista muinoisista heettiläisten kaupungeista. Bogasköissä tavattiin muun muassa heettiläisten valtionarkisto, ja onneksi asiakirjat oli kirjoitettu babylonialaisella nuolenpääkirjoituksella. Muutoin ei vielä tänä päivänäkään tiedettäisi, mitä ne sisältävät, koska heettiläisten omat kirjoitusmerkit, jonkinlaiset hieroglyfit, kaikista selityksistä huolimatta yhäkin ovat selvittämättä ja siis tekevät mahdottomaksi sen rikkaan ainehiston käyttämisen, mikä koossa ollen voisi valaista heettiläisten sivistyshistoriaa.

Yli puolen vuosisadan ajan teräväpäiset tutkijat ovat vaivanneet aivojansa näiden kirjoitusmerkkien selitysyrityksillä. Onnetonta on, ettei ole löytynyt sentapaista avainta, mikä auttoi kielentutkijat lukemaan hieroglyfi- ja nuolenpääkirjoitusta, nimittäin rinnakkaistekstiä jollakin ennestään tunnetulla kielellä.

Heettiläiset olivat hyvin pelättyjä sodassa, varsinkin sen kauhean hävityksen vuoksi, mitä heidän nopeasti kiitävät sotavaununsa aikaansaivat. Jo 20:nnellä vuosisadalla e.Kr. he olivat levittäneet pelkoa ja kauhua Babyloniaan. Nyt he uhkasivat myöskin Egyptin suurvalta-asemaa. Se oli kauhistavin vihollinen, mitä Egyptillä koskaan oli ollut, sillä heettiläiskansalla oli tuohon aikaan koko Aasian vahvin sotavoima, ja heillä oli rautaisia aseita, kun egyptiläiset sitävastoin vielä olivat pronssikauden asteella.[57] Egyptin kuninkaan pohjoisessa Syyriassa olleista vasalleista heettiläiset ahdistivat toista toisensa perästä. Ja heettiläisten vallatessa faaraon alusmaita Syyrian pohjoisosissa, heprealaiset virtasivat erämaista Syyrian eteläosaan.

Monet ahdistetuista alaruhtinaista pysyivät mahdollisimman kauan uskollisina faaraolle, mutta Ekhnatonin rauhanrakkauden tuntien useat käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja luopuivat. Senluontoiseen väkeen ei vaikuttanut kunnioitusta herättävästi jumala, joka oli lempeä ja hyvä kaikkia ihmisiä kohtaan. He eivät tahtoneet tietää muusta jumalasta kuin siitä, joka voi johtaa heitä taistelussa ja voittaa toisten heimojen jumalat. Raivoava Baal, kauhistava Ishtar, kas ne olivat heidän mieleisiänsä jumalia. Kuinka he halveksivatkaan sitä jumalaa, jota Ekhnaton sanoi »Ainoaksi»!

Ne syyrialaiset kaupunkiruhtinaat, jotka pysyivät faaraolle uskollisina, tämä jätti avutta, jota he niin liikuttavin sanoin anoivat. El Amarna-arkisto antaa puhuvia todistuksia heidän epätoivostaan. Niinpä kirjoittaa faaraon vasalli, jolta vihollinen oli riistänyt kaikki kaupungit kahta lukuunottamatta, joista toisessa hän on piiritettynä: »Katso, niinkuin lintu, joka riippuu ansassa, niin olen minä Gublassa. Ja talonpoikien pellot ovat niinkuin nainen, jolla miestä ei ole — niin ovat ne hedelmättömiä ja autioita. Niinpä kuule, herrani, palvelijasi sana ja lähetä minulle pian apua! Muuten minun on luovutettava kaupunki ja poistuttava sieltä.» Lopuksi, sittenkuin hän lukemattomia kertoja on rukoillut apua faaraolta, hänen täytyy valittaa: »Minä olen kirjoittanut kuninkaalle, minun herralleni, mutta hän ei ole tahtonut kuulla sanojani.» Mutta tulosta ei ollut enemmän tästä valittelusta kuin siitä sanomastakaan, joka hänen pian sen jälkeen täytyi lähettää faaraolle, että hänellä oli nyt vain yksi kaupunki jäljellä. Pian oli senkin antauduttava.

Ja Jerusalemin ruhtinaalta kuuluu seuraava valitus: »Tietäköön kuningas, että kaikki maat sortuvat ja että minua vastaan vallitsee viha! Niinpä huolehtikoon kuningas maastansa! Gazri, Askalon ja Lakis ovat antautuneet heprealaisille ja antaneet heille ruokaa, öljyä ja kaikkea, mitä he tarvitsevat. Lähettäköön siis kuningas sotajoukkoja taistelemaan niitä kansoja vastaan, jotka ovat menetelleet häpeällisesti kuningasta, minun herraani vastaan!»

Sillä aikaa Egyptin pääkaupungissa temppelit kaikuivat ylistyslauluista maailmanvaltakunnan uuden jumalan kunniaksi — mutta itse tätä maailmanvaltaa ei enää ollut olemassa.

Kun verot jäivät tulematta Aasiasta, heikkeni faaraon taloudellinen asema sekä ulospäin että omassa maassa. Kun hän ei enää voinut tuhlailla armonosoituksia kannattajilleen, laimeni näiden into. Sen sijaan hänen valtakunnansisäiset vihollisensa tunsivat asemansa sitäkin varmemmaksi. Faaraolla ei ollut nyt yksinomaan Theban papisto vastassaan, vaan kun hän antoi käskyn, että kaikkien muidenkin jumalain nimet piti hävitettämän kuten Amonin, piti melkein koko Egyptin kansa kuningasta »kerettiläisenä». Jokaisella maankolkallahan oli oma jumalansa, jolle kansa oli tottunut uhraamaan ja rukouksensa kantamaan. Mutta tämä Aton, jota faarao oli käskenyt kansan palvella, oli jossakin äärettömän kaukana. »Hän ei istunut heidän kanssansa lieden ääressä padassa kiehuvaa ruokaa vartioimassa; hän ei soittanut huilun suloisia säveleitä rannan kaislikossa, hän ei tuonut kauniita lahjoja äskensyntyneille lapsille», käyttääksemme erään Ekhnatonin aikaisen kuvauksen sanoja.

Laajat kansankerrokset eivät uskaltaneetkaan erota vanhoista jumalistaan, varsinkaan ei Osiriksesta, joka oli auttaja ja suojelija kuolemanvaltakunnan synkässä maailmassa. Hänessä he riippuivat hartaasti kiinni, eikä mikään muu jumala voinut heidän silmissään korvata häntä. Ekhnaton sai kokea, kuinka mahdotonta on yhdellä iskulla muuttaa kokonaisen kansan tavat ja sen syvälle juurtunut usko. Aton-opista ei koskaan tullut muuta kuin idealisti Ekhnatonin ja häntä kannattavan pienen hovipiirin lempiaate. Egyptin kansan uskontoa siitä ei koskaan tullut.

Pian ottivat vanhain jumalain mahtavat papit kansan johdon käsiinsä, ja heihin liittyi myöskin sotajoukko, joka harmikseen näki, miten sotakunnia oli taantumassa. Kaikki nämä yhteiskuntaluokat yhtyivät toivomukseen saada valtaistuimelta kukistetuksi kuningaspalatsin vihattu uneksija. Ekhnatonin onnistui tosin pitää puolensa heitä vastaan, mutta hänen viimeinen aikansa oli huolta täynnä. Hän kuoli noin 1360 e.Kr. seitsemäntoista vuotta hallittuaan.

Palavana kumoajana ja rohkeana uudistajana Ekhnatonin kiintoisa hahmo kohtaa meitä traditiolle uskollisten, persoonallisesti värittömien faaraoiden pitkästä rivistä ja esittää ajatuksia, jotka kohoavat hänen aikalaistensa näköpiiriä hyvin paljon korkeammalle. Vasta heprealaisten keskuudessa, seitsemän tai kahdeksan vuosisataa myöhemmin, eivät sellaiset miehet enää ole yksinäisiä ilmiöitä. Ekhnaton on maailmanhistorian ensimmäinen idealisti ja ensimmäinen persoonallisuus.

Mutta tämän henkilön muiston hänen vihollisensa koettivat tyystin hävittää Egyptin historiasta. Tuskin tämä rohkea uudistaja oli poistunut ajasta, kun jo vanhan jumalaisuskon kannattajat papit etunenässä alkoivat rynnäkön hänen työtänsä vastaan ja pakottivat hänen vävynsä ja toisen seuraajansa, Tutankhamonin, jättämään »kerettiläiskuninkaan» kaupungin autioksi.

Vuonna 1907 tavattiin syrjäisessä kalliononkalossa Kuningasten laaksossa muumio, joka oli niin kosteuden turmelema, että ainoastaan luuranko oli jäljellä. Koska sieltä löytyi myöskin osa kuningatar Tejen hautavarustuksia, luultiin aluksi, että oli löydetty hänen jätteensä; mutta nykyisin kallistuvat useimmat asiantuntijat enemmän siihen mielipiteeseen, että se on Ekhnatonin muumio, jonka Tutankhamon on sinne vienyt turvaan, kun hänen itsensä täytyi jättää »Taivaanrantakaupunki».

Arthur Weigall, Farao Achnaton, den förste individen i historien (ruotsinnos englannin kielestä).

Johannes Friedrich, Die hethitische Sprache. (»Zeitschrift der
Deutschen morgenländischen Gesellschaft» 1922.)

Johannes Friedrich, Aus dem hethitischen Schrifttum. (»Der alte Orient» 1925.)

E. Farrer, Die Inschriften und Sprachen des Hattireiches. (»Zeitschrift der Deutschen morgenländischen Gesellschaft» 1922.)

TUTANKHAMON.

Ekhnaton oli hyvin hienostuneen, mutta sammumaan tuomitun suvun viimeinen miehinen vesa. Hänen isänsä oli sairaalloinen, ja kaikki hänen sisaruksensa näyttävät kuolleen nuorina. Itse hän sai ainakin kuusi tytärtä, mutta ei ainoatakaan perintöön oikeutettua poikaa. Häntä seurasi järjestyksessä kaksi vävyä, jotka kumpikin hallitsivat vain lyhyen ajan. Toinen järjestyksessä oli alkujaan nimeltään Tut-ankh-Aton, »joka elää Atonissa». Mutta pian Amonin papit pakottivat hänet palaamaan Amonin palvelukseen ja muuttamaan nimensä Tut-ankh-Amoniksi: »joka elää Amonissa». Hänen täytyi myöskin hylätä auringonjumalan kaupunki ja muuttaa hallitus takaisin Thebaan.

Lähtö näyttää tapahtuneen mitä suurimmassa kiireessä. Kuninkaan palatsin raunioista on löytynyt kolmisenkymmentä kuninkaan vinttikoiran luurankoa, mikä viittaa siihen, että eläimet on jätetty nälkään nääntymään, ja kuolleita nautaeläimiä on samoin tavattu kuninkaallisesta karjatarhasta, minne ne oli jätetty. Kuningasperheen mukana seurasivat kaikki virkamiehet ja muut, joilla oli ollut toimeentulonsa hovista. Pian Atonin ihana kaupunki oli autiona. Sen temppelit, palatsit ja muut rakennukset raukesivat raunioiksi, ja erämaan hiekka levisi nietoksina niitten yli. Enemmän kuin kolmen vuosituhannen unhotuksen jälkeen tämä Egyptin Pompeji oli jälleen heräävä eloon todistamaan merkillisimmästä aikakaudesta faaraoiden maan historiassa.

Thebassa Tutankhamon oli täydellisesti pappispuolueen käsissä. Vihatun kerettiläiskuninkaan nimi hakattiin nyt pois kaikkialta, ja sekä hänen että hänen kannattajansa haudat tuhottiin. Koetettiin hävittää jokainen tieto siitä, että Ekhnaton kerran oli ollut olemassa.[58]

Kun Tutankhamon vain muutaman vuoden hallittuaan kuoli, ei nuorella leskellä ollut poikaa. Hänestä on poliittisessa historiassa puhuttu enemmän kuin hänen puolisostaan. Bogasköistä löydetyt savitaulut paljastavat meille pienen huvittavan vehkeilyn, jossa nuori kuningatar esittää pääosaa. Jottei häntä syrjäytettäisi valtaistuimelta, hänen täytyi mahdollisimman pian koettaa hankkia itselleen vaikutusvaltainen puoliso, ja senvuoksi hän kirjoitti heettiläisten kuninkaalle[59] seuraavansisältöisen kirjeen: »Minun puolisoni on kuollut ja poikaa ei minulla ole. Minulle sanotaan, että sinulla on useita täysi-ikäisiä poikia. Lähetä yksi heistä minulle, niin minä tahdon tehdä hänet puolisokseni, ja hän on oleva Egyptin kuningas!»

Oli toimittava ripeästi, ennenkuin leskikuningattaren kilpailijat ehtisivät saada tuulta purjeisiinsa. Mutta eri mieltä oli varovainen heettiläisten kuningas. Hänen piti ensin tutkistella tilannetta lähemmin ja päästä varmuuteen siitä, että kirje ei ollut viekkaasti viritetty ansa. Voi hyvin ymmärtää leskikuningattaren 'tunteet, kun hän kuukauden kestäneen kärsimättömän odotuksen perästä puolison asemesta saa varovaisen ja tulokseen johtamattoman kirjeen. Epätoivoissaan hän vielä kerran toistaa rukouksensa. Silloin lopultakin heettiläisten kuningas suostuu siihen, mutta liian myöhään. Kuningattaren vastustajat ovat valmiina tekemään hänen suunnitelmansa tyhjiksi. Heettiläisestä prinssistä ei tullut koskaan Egyptin kuningasta. Toisesta miehestä tuli Tutankhamonin seuraaja, ja hänen leskensä — El Amarnan kuvien leikkisä pikku tyttö, katoaa ainaiseksi historian näyttämöltä.

Ennenkuin jätämme äskenkruunatun viimeisen 18:nnen dynastian kuninkaan ja siirrymme toiseen loistavaan kauteen uuden valtakunnan aikakirjoissa, meidän on lisättävä, että Tutankhamonin nimi ei olisi ollut muistiamme painamassa, ellei tätä itsessään merkityksetöntä nimeä hänen melkein koskemattoman hautansa ja sen määrättömien aarteiden huomiota herättänyt löytäminen meidän päivinämme olisi äkkiä tehnyt tunnetuksi koko maailmassa. Merkillisin tapaus hänen historiassansa on, että hän kuoli ja haudattiin. Mutta siitä oma lukunsa.

YHDEKSÄSTOISTA JA KAHDESKYMMENES HALLITSIJASUKU.

Seuraukset Ekhnatonin ulkopoliittisista laiminlyönneistä korjautuivat osittain voimakkaampien faaraoiden, varsinkin Seti I:n ja hänen poikansa Ramses II:n aikana. Että heidän ei onnistunut aikaansaada niin loistavia sotilaallisia tuloksia kuin voimakkaiden 18:nnen hallitsijasuvun hallitsijoiden, riippui ennenkaikkea siitä, että heidän tehtävänsä oli paljon vaikeampi. Syyriassa ei ollut enää pikkuvaltioita, jotka olisi voitu kukistaa toinen toisensa jälkeen, sillä täällä voimakas heettiläinen kansa oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen esiintyäkseen faaraoitten perillisenä. El Amarna-ajalla oli tapahtunut historiassa suuri vahdinmuutos. Poliittinen ja sivistyksellinen johtoasema vanhassa maailmassa siirtyi noista ajoista lähtien vähitellen egyptiläisiltä Etu-Aasian kansoille.

Syyriassa kohtaa siis Egyptin sotajoukkoja jo voimakas, täysin samanveroinen sotavoima. Millaisiksi taistelut tällöin muodostuivat, näkyy Ramses II:n heettiläisiä vastaan tekemällä toisella sotaretkellä suoritetun taistelun kuvauksesta. Tällainen oli tapahtumain kulku tuossa maailmanhistorian vanhimpiin varsinaisiin kenttätaisteluihin kuuluvassa kamppailussa. Eteenpäin samotessaan egyptiläiset olivat tulleet aina Syyrian pohjoisosaan, Orontes-virran seuduille kohtaamatta vihollisiansa. Silloin kaksi beduiinia tuli eräänä päivänä faaraon luokse ja sanoi: 'Veljemme, jotka ovat päällikköinä viheliäisen heettiläisruhtinaan sotajoukossa, ovat lähettäneet meidät Teidän Majesteettinne luo tuomaan terveiset, että me haluamme palvella faaraota ja hylätä kurjan heettiläispäällikön, joka tällä hetkellä on kaukana täältä pohjoisessa. Hän pelkää nimittäin liian paljon faaraota uskaltaakseen marssia häntä vastaan!

Mutta, mitä beduiinit olivat sanoneet hänen majesteetilleen, oli valhetta: kurja heettiläispäällikkö oli lähettänyt heidät tutkimaan egyptiläisen sotajoukon asemaa yllättääkseen sitten faaraon! Pian saatiin egyptiläisten leirissä tietää, että vihollinen oli väijyksissä aivan lähellä. Muuan faaraon tiedustelija saapuu nimittäin raahaten mukanaan kahta »kurjan» heettiläiskuninkaan vakoojaa, ja heiltä saadaan sopivin keinoin kuulla totuus, missä suuri heettiläissotajoukko — jota oli »enemmän kuin hiekkaa Niilin rannalla» — silloin majaili. Kuinka tämä vakoojain kuulustelu tapahtui, näkyy alla olevasta Ramses II:n temppeliin piirretystä kuvasta.

Silloin faarao kutsutti sodanpäämiehensä neuvotteluun. »Mutta kun faarao istui vielä kultaisella valtaistuimellaan ja keskusteli päälliköillensä kanssa, tuli heettiläisten kuningas jalkaväkineen ja vaunutaistelijoineen ja monine kansoineen, jotka seurasivat häntä. He kävivät faaraon sotajoukon kimppuun, joka marssi eteenpäin aavistamattakaan uhkaavaa vaaraa. Silloin faaraon jalkaväki ja vaunutaistelijat menettivät rohkeutensa» ja väistyivät, niin että heettiläissotajoukko voi saartaa kuninkaan ja hänen päämiehensä.

niinkuin hänen isänsä Mont,[60] Theban herra. Hän tempasi aseet käsiinsä ja pukeutui haarniskaan — hän oli kuin julmistunut Baal. Sitten hän nousi sotavaunuihinsa, syöksyi kiitäen eteenpäin, vaikka oli aivan yksinänsä, ja tunkeutui kurjan heettiläispäällikön sotajoukkoon ja keskelle kaikkia hänen liittolaisiaan. Hänen silmänsä paloivat hurjina, kun hän tuijotti heihin.» »Sadattuhannet miehet kävivät levottomiksi pelkästä hänen näkemisestään», sanotaan eräässä faaraon kunniaksi sepitetyssä runossa. »Hän muistutti Sethiä,[61] tuota voimallista, kun hän maahan sorti ja teurasti heitä. Hänen Majesteettinsa niitti heitä maahan joukoittain ja sai heidät syöksymään toisen toisensa perästä Oronteen veteen.»

Sillävälin kuin Ramses näin tuhosi vihollisensa, heettien kuningas seisoi nyrkkiä puiden sotavaunuissaan keskellä valiosotilaiden muodostamaa neliötä. »Hän ei uskaltautunut taisteluun, sillä hän pelkäsi faaraota nähtyään hänet taistelun raivossa.» Hän näki, että taistelu oli menetetty ja sanoi hämillään: »Hän on kuin Seth, tuo voimallinen, ja Baal on hänen hahmossaan.» Ramseen henkilökohtainen asioihin puuttuminen ei olisi kuitenkaan ajan pitkään kyennyt torjumaan tuhoa, joka uhkasi egyptiläisiä vähintään kaksi kertaa vahvemman heettiläisarmeijan taholta. Faaraon ja hänen joukkonsa pelasti täydellisestä häviöstä todennäköisesti pimeän tulo ja lännestäpäin avuksi rientävä toinen egyptiläisarmeija. Seuraavana päivänä Ramseen tosiasiallisesti täytyi peräytyä ja marssia takaisin Egyptiin. Mutta muinaisien egyptiläisten voitonjulistukset osoittavat, että heidän totuudenrakkautensa oli laadultaan yhtä teoreettista kuin heidän nykyisten jälkeläistensä.

Vielä 15 vuotta Ramseen täytyi taistella heettien kanssa Syyrian herruudesta. Kamppailuja käytiin hyvin vaihtelevalla onnella. Ne näyttävät muodostuneen pääasiallisesti taisteluksi Syyrian ja Palestiinan linnoitetuista paikoista. Seuraava kuva esittää rynnäkköä syyrialaista linnoitusta vastaan.

Vuonna 1272 e.Kr. sota loppui siten, että Ramseen täytyi tunnustaa heettiläisten kuningas vertaiseksensa ruhtinaaksi. Tosin egyptiläisten temppelien piirtokirjoituksissa näistä tapauksista kaunistellen sanotaan, että heettiläisten lähettiläät tulivat kuningas Ramseen luo »pyytämään rauhaa häneltä, tuolta mahtavalta härältä[62] ruhtinaitten joukossa, joka asettaa rajat jokaiseen maahan, minne hän tahtoo.» Mutta itse asiassa rauhansopimus ei kuulosta lainkaan siltä, että toinen puoli olisi kerjännyt rauhaa. Molemmista ruhtinaista käytetään nimitystä »suuri ja urhoollinen kuningas», ja tuloksena kaikesta on, että molemmat mahtavat valtaherrat »tekevät kauniin rauhan ja solmivat ikuisen veljeyden ja liiton» sekä lupaavat auttaa toinen toistansa sekä ulkoisia että sisäisiä vihollisia vastaan.

Voihan olla kiintoisaa kuulla, kuinka tällaiset pykälät muodosteltiin vanhimmassa säilyneessä kansainvälisessä sopimuksessa. Itse rauhantila määritellään seuraavin sanoin: »Egyptin suuri kuningas ei ole koskaan hyökkäävä heettiläisten maahan sieltä mitään ryöväämään eikä suuri heettiläisten kuningas tunkeudu Egyptiin sieltä mitään ryöväämään.» Ja molemminpuolisesta avunantamisvelvollisuudesta sanotaan heettiläiskuninkaaseen nähden: »Jos vihollinen hyökkää Ramses II:n, Egyptin suuren hallitsijan maihin, ja kuningas kirjoittaa heettiläisten suurelle ruhtinaalle: 'Tule avukseni häntä vastaan!', niin heettiläisten suuren ruhtinaan on tultava ja heettiläisten suuren ruhtinaan on kuoliaaksi lyötävä faaraon viholliset. Mutta jos suuri heettiläisruhtinas ei halua itse lähteä sotaan, niin hän lähettää sotajoukkonsa ja vaunutaistelijansa, ja ne surmaavat faaraon viholliset.» Vastaavalla tavalla sanotaan toisen puolen avunlähetyksestä.

Lopuksi määrätään varmuuden vuoksi: »Joka ei tahdo noudattaa niitä sanoja, jotka on piirretty tähän hopeatauluun, hänet ja hänen talonsa, hänen maansa ja hänen palvelijansa tuhotkoot tuhat jumalaa heettiläisten maasta ynnä tuhat jumalaa Egyptin maasta. Mutta se, joka noudattaa näitä sopimuksen sanoja heettiläisten maassa taikka sitten Egyptin maassa, häntä on tuhat jumalaa Egyptin maasta säilyttävä terveenä ja antava hänen elää yhdessä hänen huonekuntansa ja palvelijainsa kanssa.»

Tämä merkillinen rauhansopimus, joka tehtiin vuonna 1272 tai 1271 e.Kr. on kirjoitettu Babylonian kielellä, joka oli tähän aikaan diplomaattikielenä läheisimmässä Idässä. Se kaiverrettiin nuolenpääkirjoituksella hopeatauluun. Itse alkuperäinen asiakirja ei ole säilynyt, mutta monissa Ramses II:n temppeleissä on egyptiläisiä hieroglyfikäännöksiä siitä. Aivan erikoisen kiintoisaa on, että myöskin muinaisten heettiläisten valtionarkistossa Bogasköissä on kopioita — kaksi samoin kuuluvaa — heettiläiskuninkaalle kuuluneesta rauhansopimuksen kappaleesta. Tästä löydöstä saatiin mielenkiintoinen vahvistus egyptiläisten käännösten oikeaperäisyydestä.

Kun sopimus oli tehty, heettiläisten kuningatar lähetti ystävällisen kirjeen »sisarelleen», Ramses II:n puolisolle. Hän lausui toivomuksen, että Egyptin kuningatar voisi hyvin, ja ilmaisi ilonsa »kauniista rauhasta ja rakkaasta veljeydestä, jonka suuri heettiläisten kuningas oli solminut suuren Egyptin kuninkaan kanssa».

Egyptin kuningatar kirjoitti vastauksen kiittäen tervehdyksestä. »Auringonjumala[63] ja ilmojen jumala[64]», hän jatkaa, »kohottakoot sinun päätäsi[65] ja auringonjumala antakoon rauhan tulla ihanaksi ja suurten kuningasten kauniin veljeyden kestää ikuisesti! Minäkin olen solminut ystävyyden ja sisaruuden suuren kuningattaren, minun sisareni, kanssa nyt ja ikuisiksi ajoiksi.» Kirjeen jatko on valitettavasti turmeltunut.

Ystävällinen suhde egyptiläisten ja heettiläisten kuninkaitten välillä jäi pysyväiseksi. Kolmetoista vuotta rauhansopimuksen jälkeen Ramses otti heettiläiskuninkaan tyttären puolisokseen. Appi itse loistavan seurueen saattamana tuli morsiamen mukana Egyptiin ja lahjoitti vävylle rikkaita häälahjoja. Heettiläiskuninkaan lähtiessä kotimaastaan Ramses esitti toivomuksen, että hänen matkansa yli korkeiden vuorien[66] sujuisi onnellisesti sateen ja lumen sitä vaikeuttamatta. Kun hän saapui perille Egyptinmaahan, nousi valtava riemu Thebassa, ja egyptiläiset ja heettiläiset juhlivat nyt yhdessä yhtä suurella innolla, kuin millä he ennen olivat keskenänsä tapelleet. Kuningasvierailu teki syvän vaikutuksen kaikkiin kansoihin, ja sen muisto eli egyptiläisten temppelien piirtokirjoituksissa ja saduissa ja lauluissa. Valtavaan temppeliin, jonka Ramses hakkautti kallioon Abu Simbelin lähistölle, kuusi penikulmaa toisesta kataraktista pohjoiseen, kuvattiin hänen appensa itsensä faaraon mukana. »Barbaarikuningas», »viheliäinen päällikkö», kuten perinnäinen nimitys ennen vanhaan kuului, oli siis muuttunut faaraon vertaiseksi! Se aivan kuin ennusti sitä vierasta herruutta, joka oli koittava vain kaksikymmentä vuotta Ramseen jälkeen, jolloin Egyptin hallitsijaksi tuli syyrialainen.[67]

Sekä Seti I että Ramses II ikuistivat urotekojensa muiston monissa temppelirakennuksissaan. Molemmat he olivat suuria rakentajia, mutta ei kukaan faarao ole kumminkaan rakentanut niin paljon kuin Ramses. Aina pohjoisimmasta delttamaasta syvälle Nubiaan etelässä hän on rakentanut temppeleitä, joista eteläisin, Abu Simbelin kalliotemppeli, on Egyptin merkillisimpiä nähtävyyksiä. Tämä pyhättö tekee mahtavan vaikutuksen neljine, Ramsesta itseänsä esittävine julkisivupatsaineen, jotka ovat vielä jättiläismäisempiä kuin Memnonin patsaat. Tämän omituisen temppelin yllä lepää ainutlaatuisen syvä rauha. Sen edustalla virtaa eloa-antava joki ja sen taustana on ääretön erämaa, joka kupolinmuotoisen kallion molemmille puolille on nietostanut kullanpunaista hietaa kahdeksi jättiläiskinokseksi.

Ramses II loikin ennen muita faaraoita Homeroksen ylistämän sataporttisen Theban, jonka rikkauksien määrän voitti ainoastaan erämaan hiekkajyvien paljous ja jonka kustakin portista samalla kertaa mahtui hyvin kulkemaan kaksisataa soturia hevosineen ja sotavaunuineen.

Muinaisajan suuren kaupungin paikalla ovat nyt Luksorin ja Karnakin kylät Niilin itäisellä rannalla. »Kun ensimmäistä kertaa tulee Luksoriin», kirjoittaa muuan etevä egyptologi, »ja sanoo itselleen: 'Tuossa oli Theba', joutuu tunnelman valtaan, jota ei voi kuvailla. On aivan kuin meidät masentaisi tuo näky, tuo ikivanhan historian ilmestys, joka on niin valtava, että henkemme on liian heikko sitä käsittämään.» Mitä vaihtelevia historiallisia näytelmiä täällä onkaan näytelty: voittojuhlia, pääosissa Afrikan ja Aasian masentajat, mutta myöskin ryöväyskohtauksia, joissa väkivallan ja hävityksen pahat vallat ovat riehuneet valloilleen päästettyinä! Mutta kaikista mullistuksista, kaikesta hävityksestä huolimatta Theba suunnattomine, majesteetillisine temppeliraunioineen on vielä tänäkin päivänä vertaa vailla oleva kaupunki, joka hämmästyksellä täyttää senkin, joka on nähnyt Rooman ja Ateenan muistomerkit. Napoleonin Egyptin-retkeltä kerrotaan, että kun se hänen armeijansa osasto, joka oli lähetetty taistelemaan mamelukkeja vastaan, vihdoinkin vaivalloisten marssien perästä sai näkyviinsä Karnakin suurenmoiset temppeliryhmät, sotamiehet jäivät hetkiseksi seisomaan kuin lamaantuneina ja tuhansista suista samalla kertaa kuului hämmästyksen ja ihastuksen huudahdus.

Theban suuruudenajan muistomerkeistä vaikuttaa valtavimmin Karnakin suuri Amonin temppeli. Ei ainoakaan nykyajan rakennustyö vedä laajuudessa vertoja tälle pyhätölle, jonka raunioita on yli kilometrin pituudelta. Temppelissä on suurin pilarisali, mitä konsanaan on ihmiskäsin rakennettu. Pylväitä kruunaavat kapiteelit ovat niin suuret, että kunkin päällä voi samalla kertaa seistä sata miestä. Temppelin laajentamiseksi ja kaunistamiseksi ovat monet Egyptin hallitsijasuvut tehneet työtä useita vuosisatoja. Siellä on pylväskäytäviä, joihin voi eksyä kuin tiheään metsään, ja lopuksi joutuu vallan pyörälle päästään kaikista niistä lukemattomista kuvista, joita on maalattu jokaiseen pilariin. Champollion, egyptologien suurin nero, tulkitsi sitä tunnelmaa, joka hänet täällä valtasi, seuraavin sanoin: »Minä kavahdan ryhtymästä kuvailemaan kaikkea tätä, sillä sanani eivät kykenisi tuomaan ilmi kuin tuhannennen osan siitä, mitä vaaditaan kuvaamaan sellaista kuin tämä. On kylliksi sanoa, että ei ainoakaan menneen eikä nykyajan kansa ole arkkitehtuuri-taidetta tajunnut sellaisin mittakaavoin kuin muinaiset egyptiläiset; he katsoivat sitä samalta näkökannalta kuin sata jalkaa pitkät jättiläiset.»

Eräs Ramses II:n aikainen papyruskirje valaisee meille sellaisen rakennustyön järjestelyä. Sen on kirjoittanut thebalainen virkamies toiselle alempiarvoiselle virkamiehelle ja se koskettelee temppelirakennusta, todennäköisesti juuri suurta Amonin temppeliä. Kirjeessä on muun muassa seuraava käsky: »Pidä silmällä temppelin rakentajia, niin etteivät he lopeta työn tekoa ja anna käsien vaipua! Katso, että työmiehet jaetaan kolmeen 200-miehiseen ryhmään kullakin oma päällysmiehensä, ja pidä huolta, että suuret kivimöhkäleet kuljetetaan paikoilleen! Jos sattuu, että jotkut laiskottelevat toisten tehdessä työtä, niin pane leväperäiset katsastusmiehet tekemään työtä yhdessä alaistensa kanssa!»

Minkä muistojen rikkauden tarjoaakaan tämä valtava ihmiskäsien suorittama työ! Melkein joka kuvassa, joka ainoassa seinien piirtokirjoituksessa kuvastuu palanen Egyptin suuruudenajan historiaa. Sen suurimmat hallitsijat, Thotmes III, Seti I ja Ramses II kohtaavat meitä kuvapatsaissa, seinien kohokuvissa ja piirtokirjoituksissa, jotka kertovat heidän sotaretkistään ja kuvailevat taisteluita ja triumfeja, voitettujen kansojen alistumista ja vankien uhraamista Amonille. Temppelien seiniin nämä piirtokirjoitukset on kaiverrettu kiitokseksi jumalille, jotka olivat auttaneet Egyptin sotajoukkoja. Kuinka ihania mahtoivatkaan nämä temppelit olla loistoaikanansa, kun seinät, pylväät ja katto säteilivät voimakkaimmissa väreissään ja loistivat kullasta ja hopeasta ja Indian ja Aithiopian jalokivistä, ja raskaat kultakudonnaiset esiriput tekivät pyhätöt mystillisen hämäriksi»

Thebassa, kuten kaikkialla, minne Ramses on rakentanut temppeleitä, on seiniin maalattu kuvia hänen sotaretkiltänsä varsinkin heettiläisiä vastaan. Niissä on kohtauksia leirielämästä, kun hevosia ruokitaan ja sotilaat lojuvat lepäillen. Kuormarengit touhuavat aasin kantamuksia kuormatessaan tai purkaessaan ja antaessaan sotilaille ruokaa ja juomaa. Ja jos heillä ei ole muuta tekemistä, he ovat tukkanuottasilla keskenänsä. Tuollaiset hauskat kohtaukset ovat ilmeisesti valmistaneet taiteilijalle itselleen erityisen suurta iloa, varsinkin aasien kuormaaminen eri tilanteissa: kun ne koettavat laskeutua maahan, koska ovat saaneet liian raskaan kuorman, tai kun ne jo ovat maahan lyyhistyneet ja kirkuvat voimakkaita vastalauseitaan, taikka kun ne nauttien piehtaroivat hiekassa äskeisen taakkansa ääressä.

Mutta äkkiä syntyy myrsky leirissä. Heettiläiset käyvät kimppuun. Faarao itse nousee sotavaunuihinsa, karauttaa keskelle vihollisparvea ja lävistää heidät nuolillaan. Heettiläisten kuningas näkyy myöskin sotavaunuissaan, mutta hän on pakenemassa ja pälyilee hädissään takaa-ajavaa faaraota. Nähdään myöskin, miten vihollisen vakoilijoita ruoskitaan, tai miten kuningas lasketuttaa kaatuneitten vihollisten irtileikattuja jäseniä ja kuljetuttaa sotavangit eteensä. Vangitut viholliset on köytetty yhteen nuoralla, ja, ellei heitä ole karrikoitu, niin kuvataan heidät luonnollisessa rumuudessaan pystynenineen, kummallisine partoineen tai muine egyptiläisille silmäänpistävine omituisuuksineen. Eräälläkin on pitkä palmikko kuin kiinalaisella.

Kun kerran niin tulinen ja voimakas Ramses II vuonna 1225 koottiin isäinsä tykö, oli hän elänyt yhdeksänkymmentä vuotta ja kuusikymmentä seitsemän vuotta hallinnut Egyptin maata. Kaksitoista kruununperijää oli ehtinyt mennä manalle, mutta jälkeenjäänyt lapsijoukko oli riittävä. Siinä oli lähemmä kaksisataa vesaa. Vanhuksen rypistyneissä kasvonjuonteissa, jollaisina Kairon muumio ne on säilyttänyt, voi tänäkin päivänä huomata yhtäläisiä piirteitä kuin hänen Torinon museossa olevassa musta graniittisessa patsaassaan. Muumion pää muistuttaa huomattavasti isän, Seti I:n päätä. Päälaki on paljas, mutta ohimot ja niska ovat paksun tukan peitossa, joka aikanaan ilmeisesti on ollut aivan lumivalkea. 90-vuotiaan hampaat ovat ihmeellisen terveet ja ainoastaan hieman kuluneet.

Ramsesta seurasi hänen kolmastoista poikansa, Merenptah, jonka aikana arvellaan Israelin lasten Egyptistä-lähdön tapahtuneen. Israelilaiset olivat siihen aikaan paimentolaiskansaa, ja kun katovuosi tuli, niin vastustamaton halu veti heitä rikkaaseen ja viljavaan Niilin maahan. Täällä heitä kuitenkin rasitettiin raskaalla rakennustyöllä, ja se faarao, jonka ajaksi heidän »orjuutensa» sattui, lienee ollut suuri Ramses. Mutta tästä samoinkuin siitäkin, kuinka faarao »paadutti sydämensä», enemmän toisessa yhteydessä. Me tyydymme toistaiseksi toteamaan, että kuningas Merenptah ei lepää Punaisen meren pohjassa, vaan Kairon museossa.

Noin vuonna 1200 e.Kr. faaraoitten valtaistuimelle nousi Ramses III, kahdennenkymmenennen hallitsijasuviin kantaisä. Kolmekymmentäkolme vuotta hän hallitsi tavalla, joka ulkonaisessa loistossa muistuttaa suuresti Ramses II:n hallituskautta. Uusi Ramses ottikin alusta alkaen suuren kaimansa esikuvakseen koko toiminnassaan. Kaikille pojilleen hän antoi samat nimet kuin Ramses omilleen ja täsmälleen samat virat, missä nämä olivat olleet. Poikien luvussa hän kumminkaan ei voinut seurata ihailtua esikuvaansa.

Ramses III:n oli kestettävä sekä maitse että meritse valtakuntaansa vastaan tehty valtava rynnäkkö. Sinä heikkouden kautena, joka oli seurannut Ramses II:n voimakasta hallitusta, olivat libyalaiset, kuten pari kertaa aikaisemminkin samankaltaisessa tilanteessa, osoittautuneet epäluotettaviksi naapureiksi. Ryöstäen ja hävittäen he tunkeutuivat suurina joukkoina delttamaahan ja valtasivat maan aina Memfiksen seuduille saakka. Libyalaiset kävivät sitäkin vaarallisemmiksi, kun he toimivat yhdessä »merikansojen» kanssa, kuten egyptiläiset nimittivät itäisen Välimeren saarten ja rantojen asukkaita. Yhdeksännentoista hallitsijasuvun loppuaikoina oli näiden saaliinhimoisten heimojen keskuudessa syntynyt jonkinlainen merille suuntautuva kansainvaellus, oletettavasti aiheutuen siitä, että toisia kansoja vuorostaan tunkeutui pohjoisesta ja idästä. Merikansojen alukset tekivät tiheitä käyntejä Syyrian rannikoilla, ja kutsumattomat vieraat tulvehtivat yli koko pohjoisen Syyrian. Niilin suistomaahan he myöskin tunkeutuivat ja elivät viikinkien tapaan viljavassa delttamaassa.

Palaen taistelunhalusta Ramses lähetti sekä armeijansa että laivastonsa ryntääviä vihollisia vastaan. »Aivan kuin nuorukainen hän oli, kuin korppikotka, kuin härkä, valmiina taisteluun, ja hänen sotaoriinsa olivat kuin haukat.» Libyalaiset lyötiin ja merirosvojen laivastot tuhottiin tai vallattiin. Tunkeutujat karkoitettiin delttamaasta, ja egyptiläiset voivat jälleen tuntea olevansa turvassa.

Sitten Ramses varusti suuren laivaston ja siihen miehistön »urhoollisia sotureita, jotka olivat kuin vuorten huipuilla kiljuvat jalopeurat.» Sen hän lähetti Syyriaan ja sijoitti sen sikäläisiin satamakaupunkeihin. Samaan aikaan hän itse vei armeijansa tähän maahan ja voitti taistelussa maahantunkeutujat kiiruhtaen senjälkeen rannikolle ottaakseen osaa meritaisteluun, jota samaan aikaan käytiin hänen laivastonsa ja merirosvojen alusten välillä jossakin sikäläisessä satamassa. Kuuluisat egyptiläiset jousimiehet aiheuttivat aluksistansa käsin suunnattoman mieshukan, ja kun vihollisten laivasto tunkeutui satamaan, tervehti sitä täydellinen nuolisade toisten egyptiläisten jousimiesten taholta, jotka seisoivat tiheinä riveinä itsensä faaraon johtamina. Senjälkeen taistelu muuttui kahakaksi mies miestä vastaan.

Sen hämmennyksen aikana, joka nyt syntyi merirosvojen keskuudessa, osa egyptiläisten laivoja asettui itse sataman suuhun ja niin merirosvojen laivasto oli siinä suljettuna kuin kahden muurin väliin, toiselta puolen aluksien ja toiselta puolen »kuparimuurin», jonka muodostivat rannikolla olevat egyptiläisten jalkamiehet. Silloin se oli tuomittu tuhon omaksi. Ne viholliset, joiden onnistui uida maihin, joutuivat egyptiläisten vangeiksi.

Nämä kahakat ovat erikoisen kiintoisia siitä syystä, että ne suoritettiin vanhimmassa merisodassa, josta on olemassa laajoja historiallisia todistuskappaleita. Taistelu ratkaisikin koko sodan. Egypti sai jälleen nauttia rauhaa ja Ramses III voi omistautua tehtävään, joka oli hänenkin suurin intohimonsa: rakentamaan suurenmoisia temppeleitä.

Ramses III: n sotaretket tyhjensivät egyptiläisten hyökkäysvoiman ainaiseksi. Siitä lähtien Egyptin sotajoukkoja käytettiin ainoastaan maan puolustukseen. Se sotainen kausi, joka oli kohottanut Egyptin maailmanvallaksi, kesti siis vain muutaman sukupolven ajan. Sitten luonnostaan rauhaa rakastavat egyptiläiset palasivat vanhoihin tapoihinsa.

Muutoin varsinaiset egyptiläiset olivat jo kauan aikaisemmin väsyneet sotiin ja melskeisiin. Sitten kuin vapaustaistelu hyksoja vastaan oli taisteltu, alettiin sodassa käyttää yhä enemmän maahanmuuttaneita libyalaisia ja nubialaisia sotilaita.[68] Nämä libyalaiset tulivat myöhemmin niin tärkeäksi valtiolliseksi tekijäksi Egyptissä, että heidän kenraalinsa määräsivät vallanperimyksestä ja lopuksi itse nousivat valtaistuimelle.

Egyptiläiset eivät olleet luonnostaan mitään soturikansaa. Ainoastaan ankara väkipakko voi tehdä heistä kuuliaisia ja kestäviä sotilaita, ja tämä tapahtui vain, mikäli heillä oli kelvollinen päällystö komentajanaan. Egyptiläinen ei rakastanut, kuten Libyan erämaiden hurjat pojat, taistelua vain sen itsensä vuoksi. Hän eli mieluummin rauhallista elämää sillä turpeella, missä hän oli syntynyt, kuin pani päivittäin alttiiksi elämänsä ja jäsenensä. Soturin kohtalo ei näyttänyt hänestä kadehdittavalta taistelujen välilläkään. Täytyihän tämän silloin marssia raskaasti kuormitettuna kuin aasi, aseet, varusteet ja muonavarat selässänsä. Usein hänen täytyi kärsiä puutetta ja juoda niin likaista vettä, että tuli siitä sairaaksi. Ja alati oli olemassa vaara saada selkänsä siniseksi ja verille päällystön kepistä. Ei, parempi oli olo silloin, kun sai olla ja elää kotona ja kyntää omaa peltoansa ja nähdä laihon kasvavan. Mutta egyptiläisen ihanteena oli päästä faaraon tai jonkun muun mahtavan herran kirjuriksi. Egyptiläinen, jolla oli useita poikia, ei tuntenut itseänsä koskaan niin onnelliseksi kuin silloin, kun hänen onnistui saada joku heistä kirjurin toimeen.

Egyptiläisiä on verrattu kiinalaisiin, jotka samoin ovat maata viljelevää, rauhallista ja ylen vanhoillista kansaa. Egyptiläisiltä puuttui sotaisia ominaisuuksia. He eivät olleet sivistystä tuhoavaa joukkoa kuten hunnit, vandaalit ja mongolit ja monet muut soturikansat, vaan kauttaaltaan sivistystä edistävää sukukuntaa. Samoin kuin Kiinan ikivanha sivistyskansa egyptiläisetkin olivat humaanista väkeä. He voivat kylläkin sortaa kukistettuja kansoja, heidän temppeleissään on kylläkin kuvia Amonille uhrattavista sotavangeista, mutta koskaan he eivät tehneet itseänsä syypäiksi sellaisiin julmuuksiin kuin assyrialaiset, jotka kernaasti leikkasivat korvat ja nenän voittamiltansa vihollisilta, puhkoivat heiltä silmät tai nylkivät heidät eläviltä ja sitten tyytyväisinä ja mielihyvää tuntien esittivät moisia »urotekoja» kohokuvissa. Sellaisista julmuuksista hienosti sivistynyt egyptiläinen käänsi kauhistuen pois kasvonsa.

Ramses II:n jälkeen alkoi Egyptille hajaannuksen aika. Se tuli sekä ulkoa että sisältä. Sisäinen vaara oli pappisvalta, joka imi enimmän osan maan mehusta. Lahjoista, pääasiallisesti kuninkailta saaduista, oli papistolle kertynyt suunnattomia rikkauksia. Jo vanhan valtakunnan aikana monet temppelit olivat niin rikkaita ja mahtavia, että niillä oli oma sotaväkikin korkeampine ja alempine upseereineen järjestyksen pitämistä varten itse temppeleissä ja niihin kuuluvilla alueilla. Ajan mittaan tuli lisäksi vankiloitakin, mikä osoittaa, että temppelin alustalaisten keskuudessa sattui hyvin maailmallisiakin tapahtumia. Kun sitten 12:nnen hallitsijasuvun kuninkaat Nubiassa tekemillänsä valloituksilla raivasivat itsellensä tien etelän kultakaivoksille, saivat temppelitkin osansa saaliista. Mutta varsinaisen pappisvallan kulta-ajan aloittivat 18:nnen hallitsijasuvun Aasiaan tekemät sotaretket. Karnakin piirtokirjoitukset kertovat niistä rikkaista lahjoista, joita Thotmes III silloin antoi Amonin temppelille. Saatiin hyvämultaisia peltoja ja puutarhoja ja laumoittain karjaa, saatiin kultaa ja hopeaa, atsuuria ja muita jalokiviä, ja lahjaksi tuli myöskin tuhansittain vangiksi saatuja aasialaisia ja neekereitä, joiden tuli tehdä työtä jumalan pelloilla, täyttää hänen varastoaittansa viljalla sekä kehrätä ja kutoa kangasta hänelle. Lopuksi hän antoi Amonille kolme Syyriassa vallattua kaupunkia, joiden tuli maksaa vuotuista veroa jumalalle. Samoin menettelivät Seti I ja hänen seuraajansa.

Niiden määrättömien rikkauksien voimalla, joita temppeleihin oli kertynyt, Amonin ylipapista tuli valtakunnan mahtavin mies lähinnä kuningasta, ja ne kunnioituksenosoitukset, joita faarao soi mahtavalle prelaatille, olivat välistä sellaisia, että tulee kysyneeksi, kumpi näistä kahdesta oikeastaan olikaan Egyptin herra. Alinomaisista kahnauksista, joita on täytynyt sattua kuninkaan ja ylipapin välillä, asiakirjat luonnollisestikaan eivät juuri mitään kerro, mutta yksi ainoa seuraavantapainen pieni ilmoitus valaisee salaman tavoin tilannetta. Vaimon oli esiinnyttävä todistajana jutussa, joka koski hänen isänsä talossa tehtyä varkautta. Kysyttäessä, milloin varkaus oli tehty, hän vastasi, että se oli siihen aikaan, jolloin Amonin ylipappi »oli suutuksissaan» faaraolle.

Tämä hierarkkinen valtio valtiossa kävi sitäkin vaarallisemmaksi, kun Amonin ylipapin arvo oli tullut perinnölliseksi samassa suvussa. Toinen valtiota uhkaava vaara oli se, että Egyptin armeijassa oli nyt suurimmaksi osaksi ulkomaalaisia, jotka olivat valmiit palvelemaan sitä, joka parhaiten maksoi.

Hajaantumispyrkimykset ilmenivät ensiksi siinä, että Egyptin jäljellä olevat aasialaiset alueet menetettiin toinen toisensa perästä. Sitten hajaantui ajoittain itse Egyptikin. Vuoden 1100 e.Kr. seutuvilla Amonin ylipappi oli käynyt niin mahtavaksi, että voi sysätä faaraon valtaistuimelta ja perustaa uuden hallitsijasuvun, 21:sen, jonka onnistui lähemmä puolitoista vuosisataa pysytteleidä kuningasarvossa. Kahdeksannentoista ja yhdeksännentoista hallitsijasuvun sotilasvaltiosta oli ruotsalaisen egyptologin Lugnin sanojen mukaan »tullut jonkinlainen paavinvalta, jonka johdossa oli Theban ylipappi». Pappisdynastian loputtua hallitsi faaraoiden maata kahden vuosisadan ajan libyalainen hallitsijasuku ja sitten puolen vuosisataa nubialaiset neekerikuninkaat, jotka kuitenkin useaan kertaan Assyrian suurkuninkaat syrjäyttivät.

Mieheniän kuluttua Ramses II:n ajan jälkeen oli mahtavan heettiläisvallankin satu lopussa. Sen kukistivat luultavasti kimppuunkäyvät »merikansat», jotka samoihin aikoihin hävittivät Egyptiä, ja se hajaantui moneksi pikkuvaltioksi. Yhtä äkkiä kuin heettiläiset olivat ilmestyneet historian näyttämölle, yhtä äkkiä tämä kansa hävisi luoksepääsemättömiin vuoristoihinsa Vähän-Aasian sydämeen. Sen koommin Vähän-Aasian kansat eivät enää ole saaneet aikaan poliittista yhteenliittymistä yhdeksi valtakunnaksi. Halki aikojen ne ovat olleet terveen ja karaistun suvun maineessa, mikä on antanut turkkilaisille heidän parhaan sotilasaineksensa, mutta siitä sivistyksestä, joka kerran on kukoistanut heidän maassaan, on jäljellä vain joitakin vähäisiä jätteitä.

Mutta egyptiläisten mielikuvituksessa heettiläisten valtakunta eli häviönsä jälkeen vielä vuosisatoja. Ramses VII:lle omistetussa ylistysrunossa noin vuodelta 1150 e.Kr. sanotaan vielä vanhaan tapaan: »Sinä tunkeudut heettiläisten maahan; sinä kaadat maahan heidän vuorensa ja kukkulansa.» Ja vielä 6:nnella vuosisadalla e.Kr., Egyptin kreikkalaisella ajalla, hakattiin Thebassa temppelin oveen kuva Egyptin kuninkaasta, joka on köyttämässä vankia ja sanoo tällöin Min-jumalalle:[69] »Minä kahlehdin viholliseni; minä heitän heettiläisen sinun eteesi. Siinä hän makaa edessäsi omilla hiuksillansa sidottuna. Pelko sinua kohtaan on suuri hänen luunikamissaan.»

W. Max Müller, Die alten Ägypter als Krieger und Eroberer in Asien
(»Der alte Orient» 1903).

UUDISTUSAIKA

Vuonna 663 onnistui kotimaisen Psammetik-nimisen ruhtinaan, joka oli kotoisin delttamaassa sijainneesta Saisin kaupungista, karkoittaa muukalaiset, silloin assyrialaiset, valloittajat. Hänestä tuli kuuluisan 26:nnen hallitsijasuvun kantaisä, dynastian, joka oli hankkiva Egyptille uuden kukoistuskauden. Mutta egyptiläisten sivistyksellinen luomisvoima oli nyt auttamattomasti loppuun tyhjennetty. Kaikilla aloilla, niin hyvin tieteen kuin taiteenkin, otettiin sensijaan kunnioitusta herättävä muinainen vanha valtakunta malliksi. Tämän ajan temppelien ja hautarakennusten, kuvapatsaitten ja seinämaalausten voisi helposti luulla polveutuvan vanhan valtakunnan ajoilta. Niin hyvin on jäljittely suoritettu, että ainoastaan hyvin tottunut silmä voi keksiä sen. Samalla ihastuksella kuin renessanssin oppineet ja taiteilijat kaksi vuosituhatta myöhemmin, tutkivat uudistuneen Egyptin oppineet ikivanhoja kirjastoja ja vanhoja taideteoksia. Niitä käytettiin malleina tai aivan yksinkertaisesti jäljennettiin niitä. Se on vanhan kulttuurikansan tietoista yritystä jälleen herättää henkiin kunnioitustaherättävä muinaisaika, antiikin ihannointia samaa laatua kuin romanttinen ihastus keskiaikaan myötäseuraavine ballaadi- ja romanssirunoiluineen sekä pseudogoottilaisine arkkitehtuureineen.

Sais-ajanjakson ulkonaisena tunnusmerkkinä on vilkas liikenneyhteys toisten maitten kanssa. Kreikkalainen historiankirjoittaja Herodotos kertoo, että kuningas Neko lähetti foinikialaisia merimiehiä löytömatkalle ympäri Afrikan. He läksivät purjehtimaan Punaiselta mereltä, mustuivat kiertämään Afrikan eteläisimmän kärjen, seurasivat sitten länsirannikkoa ja jatkoivat matkaansa Välimerelle. Yli kaksi vuotta kului, ennenkuin he ehtivät takaisin Egyptiin.

Faaraoitten valtakunnan uudistamisunelma kesti hiukan yli vuosisadan. Vuonna 525 persialaiset kukistivat Egyptin. Kun Persian valtakunnan sitten vuorostaan valtasi nuori kreikkalainen valloittaja Aleksanteri Suuri, seurasi Egypti mukana voittosaaliina. Aleksanterin kuoleman jälkeen hänen nopeasti koottu maailmanvaltansa hajosi ja jaettiin hänen sotapäällikköjensä kesken. Egypti tuli Ptolemaioksen osaksi. Hänen ja hänen jälkeläistensä hallituksen aikana Niilinlaakson kansa sai jälleen elää kolme loistavaa vuosisataa, kunnes lopuksi sisäiset sodat heikensivät valtakunnan ja se joutui roomalaisten saaliiksi vuonna 31 e.Kr.

Sekä Ptolemaiokset että Rooman keisarit esiintyivät viisaan ja myötämielisen hienotunteisesti Egyptin kunnioitusta herättävää kulttuuria kohtaan. He ylläpitivät käsitystä, että he itse olivat vanhain faaraoitten seuraajia ja että Egypti vielä oli kansallisvaltio. He kunnioittivat egyptiläisten uskonnollisia käsityksiä ja rakennuttivat suuria temppelirakennuksia vanhain jumalain kunniaksi. Kuuluisin Ptolemaiosten-ajan pyhätöistä on Edfun temppeli, puolitiessä Luksorin ja Assuanin välillä. Se on parhaiten säilynyt kaikista egyptiläisistä jumalanhuoneista ja tarjoaa senvuoksi havainnollisemman kuvan kuin mikään muu temppeli suuresta egyptiläisestä pyhätöstä. Sillä vielä viimeisinä esikristillisinä vuosisatoina egyptiläinen temppeli oli suunnittelultaan melkein täsmälleen samanlainen kuin kaksi vuosituhatta aikaisemmin. Niin suuri oli egyptiläisten vanhoillisuus. Se oli halki vuosituhansien luonteenomaisena piirteenä tässä kansassa, yhtä häviämättömänä kuin kivet sen temppeleissä ja pyramideissa.

Päävaikutelmana Egyptin vaihtelevasta historiasta on ja pysyy, että Niilinmaan hyvinvointi ja kukoistus, sen aineellinen ja henkinen kulttuuri on edistynyt tai taantunut aina sitä mukaa, onko kaiken johtoon tarttunut voimakas käsi vai onko valtakunta saanut hajota pikku valtioihin. Että näin täytyykin olla, on itse asiassa selvää, kun on kysymyksessä sellainen maa kuin Egypti, jonka hyvinvointi riippuu kokonaan kapean maakaistaleen halki virtaavasta joesta. Ilman kaikkien sopuisaa yhteistyötä raukenee kaikki.

KUINKA EGYPTINMUINAISUUS HERÄSI ELOON.

Vuonna 1922 egyptologia voi viettää satavuotisriemujuhlaansa». Tämä tiede syntyi nimittäin vuonna 1822, sinä hetkenä, jolloin nuori ranskalainen kielinero François Champollion löysi avaimen hieroglyfimerkkien arvoitukseen ja samalla myöskin Egyptin rikkaaseen muinaishistoriaan. Puolentoista vuosituhannen ajan se avain oli ollut kateissa myöskin Egyptin omalta kansalta. Kristinuskoon kääntyessään egyptiläiset nimittäin siirtyivät samalla täydellisesti toiseen kulttuurimaailmaan. Heidän ikivanha sivistyksensä sammui, ja samalla unohtui heidän omituinen kirjoituksensa. He siirtyivät itämaisväriseen kreikkalais-roomalaiseen kulttuuripiiriin, jota on tapana nimittää bysanttilaiseksi, ja joutuivat myöhemmin arabialaisen vaikutuksen alaisiksi.

LENNOKKAAT HYPOTEESIT JA TODELLISUUS.

Niin kauan kuin hieroglyfit pysyivät käsittämättöminä, niin kauan lepäsi ikäänkuin salaperäinen verho nykyajan ja Niilinmaan sivistyksellisen suuruudenajan välillä. Ne yritykset, joita ensin tehtiin hieroglyfien tulkitsemiseksi, voittivat toinen toisensa hullunkurisuudessa. Oli tultu siihen käsitykseen, että hieroglyfit olivat vertauskuvallisia merkkejä, joiden merkityksen olivat tunteneet vain jotkut harvat perehtyneet — hieman samantapaista siis kuin arktiset kalliopiirrokset. Kun koetettiin saada selville hieroglyfitekstien sisällystä, ei senvuoksi lainkaan ajateltu mahdollisuutta voida lukea kirjoitusmerkkejä, vaan koetettiin selittää kuva-arvoituksia, yritettiin päästä selville salaperäisistä uskonnollisista totuuksista, jotka olivat salattuja niihin perehtymättömältä joukolta.

Niinpä esitti muuan oppinut ja monella alalla etevä jesuiittaisä 1600-luvulla seuraavan, pientä 7 — sanoo seitsemän — hieroglyfimerkkiä käsittävän ryhmän selityksen: »Kaiken hedelmällisyyden ja kasvillisuuden luoja on Osiris, jumala, jonka luomisvoima vetää pyhän Mophtan taivaasta valtakuntaansa.» Me, myöhemmän ajan lapset, tiedämme nyt, että nuo seitsemän salaperäistä merkkiä tarkoittavat sanaa »autokraatti»: itsevaltias, Rooman keisarien käyttämä nimitys.

Moisten kielitieteellisten johtopäätösten vankalle perustalle rakennettiin edelleen ja tultiin muun muassa hurjiin johtopäätöksiin, että egyptiläiset ja kiinalaiset olivat läheistä sukua, että kiinalaiset olivat muuttaneet Egyptistä ja että heidän kirjoituksensa olivat syntyneet hieroglyfeistä, jonka vuoksi näitä pitäisi voida tulkita kiinan sanakirjain avulla!

Tällaiset hypoteesit johtivat purevan satiirikon Voltaire'in hänen tunnettuun hyökkäykseensä sellaisia etymologeja vastaan, jotka huomaavat sukulaisuutta eri kielten sanain välillä »olemalla välittämättä vokaaleista ja kiinnittämättä sen enempää huomiota konsonantteihin.»

Nyt ollaan paremmin selvillä sekä kiinankielestä että vanhain egyptiläisten kirjoitusmerkeistä. Tiedetään myöskin, että egyptiläisten kirjoitus aivan samoin kuin kaikkien muittenkin kansojen on ollut alkujaan kuvakirjoitusta. Aivan samoin kuin lasten on tapana tehdä, ovat kansatkin lapsuudessaan kirjoittaneet piirtämällä kuvia, joiden tarkoituksena on ollut ilmaista heidän ajatuksiansa. Monet kansanheimot, kuten esim. intiaanit, eivät ole koskaan päässeet tätä kuvakirjoitusastetta kauemmas. Egyptiläiset sitävastoin olivat jo vanhimmissa meille tunnetuissa kirjoitusnäytteissään päässeet paljon pitemmälle. He eivät olleet kylläkään täysin sivuuttaneet kuvakirjoituksen astetta, mutta kuvakirjoitus oli jo silloin oleellisesti muuttunut osittain tavukirjoitukseksi, osittain kirjainkirjoitukseksi, niin että jokainen kuvamerkki, jokainen hieroglyfi merkitsi tavua tai vain äännettä.

Puhtaan kuvakirjoituksen asteella esiintyy seuraavanlaisia hieroglyfejä käsitteiden merkkeinä: »härkä» »aura» »talo», »kasvot», »silmä», »aurinko», »kuu».

Abstraktisiakin käsitteitä ja verbejä ilmaistiin sellaisten kuvien avulla. Niinpä merkitsi lilja: »Ylä-Egypti», kun sitävastoin Ala-Egyptiä esittivät vertauskuvallisesti papyrusvanat. Palmunoksa oli »vuosi». Ajateltiin nimittäin, että tämä puu sai uuden oksan joka vuosi. »Syödä» verbiä tulkitsi istuva mies, joka vie oikeaa kättänsä suullensa, »kuulemista» lehmän korva, »itkemistä» kyynelsilmä, »käymistä» kaksi liikkuvaa säärtä, »vanhenemista» vanha sauvaansa nojaava mies. Jos egyptiläinen tahtoi ilmaista »lentämistä», hän piirsi lentävän linnun; »löytämistä» hän tulkitsi ibis-linnulla, joka nokkii ruokaansa. »Hallita»-sanaa merkittiin kuninkaan valtikalla, »taistelemista» nuijaa pitävällä käsivarrella, ja toisella käsivarrella, jossa oli kilpi, j.n.e.

Kuvakirjoituksesta kehittyi, kuten sanottu, tavukirjoitus. On kuitenkin huomattava, että egyptinkielessä alkujaan, niinkuin seemiläisissä kielissä, ainoastaan konsonantit merkittiin kirjoituksessa. Vasta myöhään otettiin käytäntöön, kenties kreikan vaikutuksesta, vokaalimerkit, ja aluksi vain vieraissa nimissä. Koska siis vokaalit alkujaan jätettiin merkitsemättä, voi esim. kasvojen merkki, joka egyptinkielellä kuului hor, merkitä myöskin hōr: »pystyttää» (teltta), hir- »-lle», »-lla», hri: »ylempi»; voitiinpa sitä käyttää vieläkin useammassa merkityksessä aivan välittämättä siitä, mitä vokaaleja kysymyksessä olevat sanat sisälsivät, kunhan vain niiden runkona oli h + r Aivan kuin jos leipä kuvaisi meidän kirjoituksessamme »lepoa» ja kota merkitsisi myöskin »kaataa». Merkki oli siis muuttunut kuvamerkistä tavumerkiksi. Samalla tavalla »talon» merkki, joka egyptinkielellä kuului pēri, muuttui tavumerkiksi p + r» kärpäshuiska, joka näyttää kuuluneen egyptinkielellä mas, tuli merkitsemään m + s j.n.e.

Oli kumminkin olemassa koko joukko egyptiläisiä sanoja, jotka muodosti vain yksi konsonantti ynnä vokaali, kuten ké: kukkula, rô: suu, shê: järvi, ta: leipä. Kun nyt vokaaleja ei merkitty, tuli itsekunkin näiden sanain hieroglyfimerkki äännemerkiksi. Kukkulan kuva tuli k:n merkiksi, suun kuva r:n merkiksi, š-( = sh) äännettä ilmaistiin järven merkillä ja t-äännettä leivän merkillä. Täten ja samantapaisin keinoin saatiin vähitellen kokonainen hieroglyfikirjaimisto, joka käsitti 24 konsonanttimerkkiä[70]. Tämä oli alku keksintöön, jolla oli mitä laajakantoisin merkitys sivistykselle, keksintöön, jota sitten kehittivät edelleen seemiläiset kansat, joiden kirjainkirjoitus on kaikkien nykyajan kirjaimistojen kantaäiti.

Luulisi, että kun egyptiläiset olivat päässeet kirjoituksensa yksinkertaistamisessa niin pitkälle, että olivat hankkineet mainitut 24 kirjoitusmerkkiä, he olisivat luopuneet kokonaan kuvakirjoituksesta ja tavumerkeistä ja kirjoittaneet kaikki sanat kirjaimilla. Mutta niin he eivät tehneet. Osittain tämä kansa piti tavattoman sitkeästi kiinni kaikesta vanhasta ja kunnioitustaherättävästä, osittain säästi myöskin paljon työtä, kun yhden ainoan merkin avulla voitiin piirtää kokonainen sana tai kokonainen tavu. Senvuoksi oli hieroglyfikirjoitus lopulta sekoitus kuvakirjoitusta, tavumerkkejä ja kirjaimia. Mutta tämä oli myöskin yhtenä syynä siihen, että kävi niin vaikeaksi sitä tulkita. Ei riittänyt vain 24:n kirjaimen oppiminen voidakseen lukea, sillä kaikkiaan hieroglyfikirjoitus käsittää puoli tuhatta erilaista merkkiä, jopa enemmänkin, jos ottaa lukuun harvemmin käytetyt merkit. Mutta hieroglyfitekstien lukemisvaikeudet eivät rajoitu tähän, kuten myöhemmin saamme nähdä.

Kim egyptiläiset siirtyivät hieroglyfien kiveen piirtämisestä yhä enemmän kirjoittamaan kynällä papyrukseen ja käyttämään kirjoitusta kirjeisiin, välikirjoihin ja muuhun sellaiseen, hieroglyfit vähitellen melkoisesti yksinkertaistuivat ja liittyivät toisiinsa aivan kuin meidän omassa kirjoituksessamme, jos vertaa sitä painettuihin kirjaimiin. Tämä kursiivikirjoitus yksinkertaistui sitten vieläkin ja muodostui n.s. yleiseksi kansankirjoitukseksi.

AVAIN LÖYDETTY!

Napoleon Bonaparten tarttuminen Egyptin kohtaloihin oli antava sysäyksen Niilinmaan muinaishistorian tieteelliseen tutkimiseen ja ennen kaikkea hieroglyfien arvoituksen ratkaisemiseen. Tästä maailmanhistoriallisesta tapahtumasta egyptologia tieteenä juontaa vanhimmat juurensa. Bonaparte oli kauan ahnain silmin katsellut Egyptiä, kahden maailmanmeren välistä maata, joka oli kuin porttina sekä Länsimaihin että Itämaihin. Jos Ranska voisi vallata tämän osan maailmaa, olisi se sillä saanut verrattoman yliotteen Englannista, vaarallisimmasta kilpailijastansa merillä. Eräänä kesäpäivänä anno 1798 pieni korsikalainen saapui suuren laivaston etunenässä ja laski joukkonsa maihin Aleksandrian satamaan. Suuri yritys, johon nuori maailmanvalloittaja täten ryhtyi, onnistuikin, mutta vain ajaksi — Englannin laivasto kävi hänelle ylivoimaiseksi. Mutta joskaan Bonaparten Egyptin-retki ei johtanutkaan kestävämpään tulokseen valtiollisessa suhteessa, sai se kumminkin sitä suuremman ja pysyvämmän merkityksen tieteelle. Sen tuloksena Egyptin muinaisuus heräsi jälleen uuteen elämään. Ranskan laivasto ei näet kuljettanut mukanaan yksinomaan sotilaita, vaan kokonaisen joukon tiedemiehiä ja taiteilijoita, jotka olivat saaneet tehtäväkseen tyystin tutkia sekä silloista että muinaista Egyptiä. Niin laajakatseiselle miehelle kuin Napoleonille oli nimittäin selvää, että Egyptin muinaisen kehityksen tunteminen olisi koituva arvaamattomaksi avuksi arvosteltaessa, miten parhaiten voitaisiin edistää Ranskan uuden maakunnan tulevaisuutta. Kairoon perustettiin nyt egyptiläinen tutkimuslaitos, ja vielä tänäkin päivänä me olemme ihmetyksen valtaamina nähdessämme sen egyptologisten kokoelmani rikkauden, minkä ranskalaiset oppineet ehtivät koota sinä lyhyenä aikana, jonka retkikuntaa kesti. Heidän työnsä päätulokset esitetään 38:n niteen suuruisessa teoksessa »Description de l'Egypte», joka kuuluu egyptologian perustavaan kirjallisuuteen, vaikkakaan se luonnollisesti tieteelliseen tarkkuuteen nähden ei voi täyttää nykyajan vaatimuksia. Useimmat tehdyistä., muinaislöydöistä joutuivat kumminkin ranskalaisen armeijan lopullisesti antautuessa englantilaisten käsiin ja ovat nyt Lontoon British Museumin suurenmoisen muinaisegyptiläisen kokoelman pohjana.

Merkillisin kaikista löydöistä, mitä silloin tehtiin — ja mitä koskaan on tehty Egyptissä —, löytö, joka oli antava avaimen suureen arvoitukseen, oli hienoksi kiilloitettu musta basalttikivi, jonka ranskalaiset sotilaat löysivät tehdessään linnoitustöitä itään Aleksandriasta pienen satamakaupungin Rosetten luona. Rosetten kivi, jolla nimellä se siitä saakka tunnetaan historiassa, on kiintoisa siinä suhteessa, että siinä on kolme erilaista piirtokirjoitusta. Ylinnä on hieroglyfejä, sen alla toisia egyptiläisiä kirjainmerkkejä, nimittäin kursiivikirjoitusta, aikaisemmin papyruslehdistä tunnettua, ja alimpana kreikankielinen piirtokirjoitus.

Sitä ei oppineitten ollut lainkaan vaikea selittää. Se sisältää päätöksen, jonka vuonna 196 e.Kr. kuningas Ptolemaios V:n hallituksen aikana on tehnyt Memfiksessä koossa ollut pappien kokous. Kuningas oli, siinä sanotaan, ollut niin armollinen alamaisiaan kohtaan, että oli vapauttanut heidät monista rasituksista ja täten lisännyt heidän hyvinvointiansa. Mutta vuotuiset temppeleille tulevat verot ja kaikki ne tulot, joita jumalilla vanhastaan oli ollut, hän oli vahvistanut. Siitä kiitokseksi papisto nyt oli päättänyt, että kuninkaan kuva oli asetettava jokaiseen temppeliin ja vuosittaisia juhlia vietettävä hänen kunniakseen. Tämä päätös oli tahdottu ikuistaa kaivertamalla se »muistokiveen osittain pyhällä kirjoituksella (hieroglyfeillä) osittain tavallisen kansan kielen kirjoitusmerkeillä, osittain kreikankielisenä kirjoituksena» ja pystyttää tällainen kivi jokaiseen suurempaan temppeliin. Tällaisen muistokiven Napoleonin sotilaat olivat löytäneet, joskin, ikävä kyllä, vahingoittuneena.

Että muistokivessä ei oltu käytetty yksinomaan vanhoja kunnianarvoisia hieroglyfejä, riippui siitä, että niitä ymmärsivät enää vain papit, kun sitävastoin jokapäiväisessä elämässä käytettiin kursiivikirjoitusta, joka oli yksinkertaistettu kursiivihieroglyfeistä. Kreikkalaisetkin kirjoitusmerkit esiintyivät Rosetten kivessä, koska Egyptin hallitus aina Aleksanteri Suuren valtauksesta saakka (v. 332 e.Kr.) oli kreikkalainen.

Rosetten kivessä oli siis saatu käännös sekä eräästä hieroglyfitekstistä että muinaisegyptiläisen kansankielen kirjoitusmerkeillä kirjoitetusta tekstistä. Avain oli siis löydetty, mutta kuinka sitä käyttää? Kuinka ylipäänsä oli mahdollista tulkita kuolleen kielen täysin tuntemattomia kirjoitusmerkkejä, kielen, jonka laadusta ei ollut aavistustakaan. Olihan suorastaan noituutta keinotella tietoonsa sekä merkkien lausunta että niiden merkitys! Eikä ollut olemassa ketään, jolta olisi voinut kysyä, mitä äänteitä erilaiset kirjoitusmerkit merkitsivät, ei ainoatakaan elävää olentoa, jonka avulla merkkikieltä käyttämällä vähitellen olisi saanut vihiä siitä, kuinka eri sanat hänen omassa kielessään kuuluivat. Kuta enemmän asiaa ajattelee, sitä mahdottomammalta ratkaisu tuntuu. Ratkaisemattomana se olisi pysynytkin, jos ei lähtökohtana olisi ollut joukko erisnimiä, sillä nehän ovat ainakin suunnilleen samanlaisia eri kielissä.

Kuinka vaikea tehtävä kuitenkin joka tapauksessa oli, voi ymmärtää siitäkin, että sen tutkijan, joka ensimmäisenä ryhtyi sitä ratkaisemaan, oli luovuttava yrityksestään toivottomana. Ja hän oli kumminkin Ranskan kuuluisimpia orientalisteja. Paremmin onnistui etevä ruotsalainen orientalisti ja diplomaatti Johan David Åkerblad. Hänestä tuli ensimmäinen, joka pääsi johonkin todella positiiviseen tulokseen, ja häntä on senvuoksi sanottu »ensimmäiseksi egyptologiksi». Hän kävi käsiksi Rosetten kiven järjestyksessä toiseen kirjoitukseen ja sai selville nimet Ptolemaios, Aleksanteri, Arsinoé ja Berenike sekä vielä kuusi muuta nimeä. Åkerblad pääsi pian siinä määrin perille muinaisegyptiläisestä kansankielestä, että hän kykeni laatimaan sille täydellisen, suurin piirtein vallan oikean kirjaimiston, joka tuli mitä merkityksellisimmäksi hieroglyfienkin ratkaisulle. Mutta ei siinä kyllin: hänen onnistui myöskin osittain valaista muinaisegyptiläisen kansankielen kielioppia ja kääntää joitakin hieroglyfikirjoituksen sanoja. Hänen Rosetten kiveä käsittelevä teoksensa, joka julkaistiin 1802, on varmasti arvokkaimpia lisiä, mitä Ruotsin humanistinen tutkimus on 1800-luvulla antanut eurooppalaiselle tieteelle. Se on oleellisesti valmistanut ja edistänyt hieroglyfien tulkintaa.

»Jos joku ansaitsee tulla mainituksi Champollionin rinnalla, niin se ei ole Thomas Young, vaan Åkerblad», on muuan kuuluisa englantilainen egyptologi sanonut. Ja Champollion on itse selittänyt, että »Åkerbladin arvokkaassa keksinnössä oli niin sanoaksemme siemen kaikkiin seuraaviin Egyptin kirjallisia muistomerkkejä koskeviin keksintöihin.» Jos Åkerblad olisi ollut vähemmän vaatimaton ja lisäksi taloudellisesti riippumaton, hänellä epäilemättä olisi ollut tarpeelliset edellytykset Rosetten kiven koko arvoituksen selvittämiseen.

Åkerbladin tutkimustulosten perustalla äsken mainittu erinomaisen terävä ja monipuolinen englantilainen lääkäri ja luonnontieteilijä Thomas Young ryhtyi aluksi tutkimaan määrättyjä hieroglyfimerkkejä, jotka esiintyivät soikion sisällä. Tanskalainen tiedemies Zoëga oli jo aikaisemmin osoittanut, että nuo merkit olivat kuningasten tai kuningatarten nimiä. Youngin onnistuikin osua oikeaan kahteen Ptolemaios-nimen kirjaimeen sekä kolmeen muuhun hieroglyfimerkkiin nähden. Mutta muuten hän iski kirveensä kiveen. Hän luki esim. Caesar, missä oli Euergetes, autokrator, missä oli Arsinoe y.m. samaan tapaan. Silloin ymmärtää, miten on laita kaikkien niiden yritysten, joita on tehty ja eräillä tahoilla yhäkin tehdään Youngin esittämiseksi Champollionin kustannuksella todelliseksi hieroglyfikirjoituksen arvoitusten tulkitsijaksi. Tähän valtavaan tehtävään Youngilta tavattomasta lahjakkuudestaan huolimatta puuttui välttämättömät edellytykset. Hänellä ei ollut nimittäin filologista sivistystä, ja tehtävänsä oli hänelle enemmän rohkeaa urheilua kuin vaivalloista tutkimustyötä.

JEAN FRANÇOIS CHAMPOLLION.

Hän syntyi vuonna 1790 pienessä kaupungissa Etelä-Ranskassa. Isä oli kirjakauppias ja eli hyvissä taloudellisissa oloissa. Suuri keksijä tuli maailmaan yhdennellätoista hetkellä — voimme sanoa — sillä hänen äitinsä oli jo täyttänyt 48 vuotta eikä ollut saanut lasta kymmeneen vuoteen.

Jean François'n lapsuus sattui Ranskan vallankumouksen levottomimpien vuosien ajaksi, jolloin toiset elivät myrskyisessä vapaudenriemussa ja toisten silmistä virtasivat kyynelet. Yhdeksän vuoden iässä hän tuli kouluun Länsialppien rinteellä sijaitsevaan Grenoble'in kaupunkiin. Täällä hän tuli pian kuin lapseksi departementin prefektin perheeseen, jonka pää oli hyvin sivistynyt mies ja oli kuulunut Egyptin retken aikana Napoleonin tieteelliseen esikuntaan. Nuoren pojan suurin riemu oli saada katsella muinaisesineitä, joita hänen vanhempi ystävänsä oli tuonut mukanansa faaraoiden maasta. Hän on itse kertonut, että siitä hetkestä saakka, jolloin hän sai nähdä tämän kokoelman, hänessä kypsyi päätös omistaa elämänsä Egyptin muistomerkkien tutkimiseen. François oli silloin ainoastaan yhdentoista vuoden vanha. Mutta hän olikin ihmelapsi, jolla oli ilmiömäiset kielilahjat. Jo 16 vuoden ikäisenä hän alkoi julkaista faaraoiden ajan Egyptiä käsittelevää suurta teosta. Hän oli silloin omin päin ehtinyt perehtyä kaikkiin mahdollisiin itämaisiin kieliin: heprean, arabian, Syyrian, kaldean, sanskritin kieliin ja persian eri murteisiin, vieläpä kiinaan ja meksikkolaisiin kieliin. Hän ei lainkaan välittänyt siitä, että jäi hinteläksi ja turmeli silmänsä öisin opiskelemalla.

Ja niin käy hän sitten hieroglyfien kimppuun. Kaikki ammattimiehet neuvovat häntä olemaan tuhlaamatta voimiansa ratkaisemattomaan probleemaan. Mutta mitkään »hyvät neuvot», mitkään vaikeudet eivät voi estää häntä. Ja hänen vanhempi veljensä on uskollisesti hänen rinnallaan ja tukee häntä kehoituksillaan.

Ennenkuin François on täyttänyt 19 vuotta, hän tulee historian opettajaksi Grenoble'iin, jossa hänen vanhempi veljensä on professorina. Innolla ja harrastuksella nuori pedagogi antautuu nuorison kasvatukseen. Hän on suuri lastenystävä, ja hänen rakkain virkistyksensä työstä päästyä on lukea pikku tyttärensä ja veljensä lasten kanssa, kertoa heille satuja ja tarinoita, arvuuttaa heillä arvoituksia, maalata hauskoja kuvia ja huvittaa heitä kaikenmoisilla taidonnäytteillä.

Mutta idylli ei ole täydellinen. Niin pian kuin nuori oppinut on päässyt eteenpäin tässä maailmassa, hän luonnollisesti saa monia kadehtijoita, ja nämä tekevät huomautuksia ei yksin hänen nuoruudestaan, vaan myöskin hänen valtiollisista mielipiteistään. Ja tämähän on vaarallista niin levottomana aikana, jolloin eivät edes maan mahtavimmat hallitsijat istu varmoina valtaistuimillaan. Champollion on aina ollut kukistetun Napoleonin innokas kannattaja eikä pidä salassa mitä ajattelee. Hänen lausuntonsa toimittavat valppaat juonienpunojat hovin korviin, ja tuloksena on, että hänen täytyy jättää opettajantoimensa Grenoble'issa. Hänen terveytensä on pahasti kärsinyt pitkäaikaisesta liikaponnistelusta ja alituisesta levottomuudesta, jossa hän on elänyt, mutta hänen tähystävälle katseelleen on nyt avautunut toinen maailma, jossa valtiolliset myrskyt eivät voi häiritä hänen sielunrauhaansa: egyptologisen tieteen ääretön tutkimusala.

Kiinteän maan jalkojensa alle hän saa, kun hänen onnistuu päästä selville niistä seitsemästä hieroglyfimerkistä, joilla kirjoitettiin kuningasnimi Ptolemaios. Vaivattuaan paljon päätänsä pääsee hän lopuksi selville, että nimi hieroglyfitekstissä kuuluu Ptolmais.

Hänellä on tässä apua Kleopatra-nimestä, joka tavataan eräässä hieroglyfitekstissä ja sen kreikkalaisessa käännöksessä heti ensimmäisen kataraktin eteläpuolella sijaitsevalta pieneltä Filen saarelta löytyneessä obeliskissa. Tästä tekstistä Champollion sai jäljennöksen, ja nimi Kleopatra, joka hieroglyfitekstissä oli tavanmukaisen soikiokuvion ympäröimä, oli seuraavan näköinen:

1 = k, 2 = l, 3 = e, 4 = o, 5 = p, 6 = a, 7 = t (kova t), 8 = r, 9 = a. 10 ja 11 ovat naisten erisnimiä päättäviä merkkejä.

Tulkitsemalla tämänkin nimen Champollion oli saanut esille kolme molemmille nimille yhteistä hieroglyfiä, nimittäin p:n, o:n ja l:n, kaksi erilaista t-äänteen merkkiä sekä seitsemän muuta hieroglyfikirjainta. Tämän kauniin tuloksen jälkeen oli vallan luonnollista, että hän jatkoi alkamallansa tiellä ja suoritti vertaavia tutkimuksia kaikkien hieroglyfimerkeillä kirjoitettujen kuningasnimien ja kuningastittelien välillä, joita hän vain käsiinsä sai. Tällä tavalla hän veti kekoon korren toisensa perästä.

Jospa vain kaikki olisikin ollut niin yksinkertaista, kuin välistä esitetään: keräillä ainoastaan kokoon hieroglyfejä, kunnes sai koko egyptiläisen kirjaimiston valmiiksi, ja sitten reippaasti tekstejä lukemaan! Vieläkös mitä: yhä ja yhä hän kohtasi vaikeuksia. Ensinnäkin hieroglyfikirjoitus ei ollut koskaan kehittynyt puhtaaksi kirjainkirjoitukseksi, vaan sama hieroglyfi voi toisen kerran merkitä äännettä tai tavua, toisen kerran taasen kokonaista sanaa. Mutta ei siinä kyllin: sama hieroglyfi voi eri tapauksessa merkitä erilaista äännettä riippuen siitä, mikä kirjain sitä lähinnä seuraa. Sitäpaitsi hieroglyfimerkkien käyttämisessä on vielä koko joukko muita samankaltaisia kompastuskiviä, joiden käsitteleminen veisi aivan liian pitkälle.

On myöskin todettava, että hieroglyfien selitys ei juuri yksinkertaistunut sellaisistakaan päähänpistoista kuin siitä, että 18:nnen hallitsija suvun aikana alettiin huvitteleida pistämällä kuva-arvoituksia kirjoitukseen. Esimerkkinä tällaisesta esitettäköön kuva miehestä, joka pitelee sikaa hännästä kiinni. »Seurata» oli egyptin kielellä khes. ja »sika» oli teb. Kuva-arvoitus tarkoittaa siis sanaa khesteb, joka merkitsee »lasuurikivi».

Muuan toinen seikka, joka vaikeuttaa tulkitsijain työtä, on se, että hieroglyfikirjoitus on välistä luettava vasemmalta oikealle, välistä päinvastoin riippuen koristeellisista näkökohdista tai muista seikoista.

Onnettomuus onnessa on sekin, että useimmat egyptiläisen kirjallisuuden parhaista tuotteista ovat pelastuneet meille ainoastaan sellaisina jäljennöksinä, joita koululaiset ovat harjoituksenaan kirjoitelleet, ja siitä sitten pitää voida kuvitella, mitä niiden pitäisi olla! Ei! Sitä ei voi kuvitella — se täytyy nähdä asiantuntijan silmillä. Näiden pikku käsien aikaansaannos tekstin töhertämistaidossa on vallan uskomaton. Välistä voi olla iloinen, jos silloin tällöin voi arvata, niistä on kysymys.

Mutta Champollionin palava innostus, intuitiivinen nero ja loogillinen terävyys riitti voittamaan suurimmatkin vaikeudet. Ajatelkaamme häntä esim. seuraava Nubiasta löytynyt hieroglyfimerkki edessään! Kaksi viimeistä merkkiä ovat hänelle vanhoja tuttuja, mutta kaksi ensimmäistä merkkiä? Ensimmäisen hän selittää auringonkehräksi. Ja kun hän perusteellisesti tuntee koptien kielen, egyptin kristittyjen kirkkokielen, hän tietää myöskin, että auringon nimitys on Ra. Toisen hieroglyfin hän käsittää neron sisäisellä näkemyksellä merkitsevän »syntyminen», joka koptien kielellä kuuluu mas, ja niin hän saa esille sanan ramases, s.o. Ramses.

Toisen soikiopiirin sisällä hän löysi nimen, joka loppui samalla tavalla, mutta alkoi ibis-linnun kuvalla:

Ibis-lintuhan oli pyhitetty Thot-jumalalle. »Thotmes» luki siis Champollion yhtä pettämättömällä osumisvarmuudella. Tämän jälkeen voidaan sanoa, että hieroglyfit olivat lakanneet olemasta hänelle käsittämättömiä mysteerioita. Hänellä oli käsissänsä avain ei ainoastaan egyptiläiseen kirjoitukseen, vaan myöskin erääseen inhimillisen kulttuurin vanhimman historian vaiheeseen. Ihmeteltävällä, nerokkaalla osumavarmuudella hän oli edennyt askel askelelta antamatta menestyksen huumata itseänsä. Päinvastoin, tällä ainutlaatuisella nerolla oli aina ollut tunnuslauseenaan: »Koskaan ei voi olla kyllin epäileväinen itseensä nähden.» Mutta nyt hän oli täysin varma asiastaan. Ylenmäärin onnellisena hän kokoaa paperinsa, joihin hän oli kirjoittanut tutkimuksensa, hän kiiruhtaa ne käsissään veljensä luokse ja sanoen »Sain selvän!» hän heittää käsikirjoituspinkan pöydälle, mutta samassa hän kaatuu maahan kuin kuolleena. Hermojännitys laukesi viisitoista vuotta kestäneen suunnattoman rasittavan ja jännittävän ajatustyön perästä.

Viisi vuorokautta suuri keksijä makasi jonkinlaisessa horrostilassa. Voi hyvin ymmärtää, miten tuskaisena hänen veljensä, hänen uskollinen tukensa, odottikaan sairauden päättymistä, ja kuinka onnelliseksi hän mahtoikaan tuntea itsensä, kun veli jälleen avasi silmänsä ja alkoi palata tajuntaansa.

Kun nuori nero sitten julkaisi käänteentekevän elämäntyönsä päätulokset, oli hän luonnollisesti triumfaattori, jota koko oppinut maailma kiitollisena ja riemuiten tervehti? Kyllä kai! Tietämättömyyden, tolkuttoman konservatismin, tyhmyyden ja kateuden pahat voimat heittäytyivät kuin koiraliuta neron kimppuun ja tekivät kaiken voitavansa tehdäkseen tyhjäksi hänen suuren keksintönsä. Mutta onneksi Champollionilla oli myöskin uskollisia ystäviä ja ihailijoita, joiden avulla hän vähitellen sai vaikenemaan kääpiöiden äänet ja voi jatkaa tutkimuksiansa edelleen tutkimusmatkoilla, joita hän teki Torinon, Rooman, Napolin ja muiden Italian kaupunkien museokokoelmiin, joissa oli Egyptin muinaisjäännöksiä. Mikä ääretön tutkimusala avautuikaan hänelle, kun hän sinne tuli kädessänsä avain Egyptin salaisuuksiin! Hän antautuikin palavalla innolla työhönsä.

Kun hän palasi jälleen kotiin, hän veljensä avulla sai ratkaisevan voiton kadehtijoistaan, kun hänet nimitettiin Louvre'in museon egyptiläisen osaston esimieheksi.

Vuonna 1828 hänen onnensa oli täydellinen, kun hän museon tiliin sai tehdä matkan faaraoiden maahan opiskellakseen ja ostaakseen muinaismuistoja. Nyt hänen oli suotu astua sille muistorikkaalle maaperälle, jonne häntä kaipauksensa oli lapsuudesta saakka vetänyt. Sinne onnellisesti tultuaan hänessä tapahtui merkillinen muutos, aivan kuin uudestisyntyminen. Voidakseen siihen aikaan turvallisesti liikkua Egyptissä oli parasta niin hyvin kuin mahdollista omaksua alkuasukasten tavat. Champollion antoi siis partansa kasvaa ja samalla kertaa teki itsestänsä oikean moslemin omaksuen aito egyptiläiset elämäntavat. Hän oli niin kiinnostunut niihin, ja ne miellyttivät häntä niin, että muutos kävi kuin itsestään. Arabiaa hän puhui kuin alkuasukas ja kantoi arabialaista pukuansa oikealla itämaisella arvokkuudella. Senvuoksi hänen ei tarvinnut pelätä joutuvansa sellaisiin seikkailuihin kuin eräät englantilaiset matkustajat, jotka koettivat pukeutua itämaalaisiksi, mutta tekivät sen niin kömpelösti, että oikeat itämaalaiset luulivat heistä tehtävän pilaa, kävivät pukeutuneiden turistien kimppuun ja repivät vaatteet heidän päällänsä. Champollion sitävastoin oli niin »aito», että hän joi nautinnolla Niilin vettäkin ja nimitti sitä »samppanjaksi vesien joukossa». Hän oli autuas täällä oikeassa kotimaassaan. Hän nautti täysin siemauksin pitkästä venematkasta Niilillä ohi minareettien, obeliskien ja pyramidien, nautti palmuista, tamariskeista ja sykomoreista, nautti nähdessään fellahin tekevän työtä samoin yksinkertaisin välinein kuin muinaisajan kuvissa; ja se merkillinen vikisevä ääni, joka läksi alkuperäisistä vedennostolaitteista, joita ikivanhaan tapaan käytti härkien vetämä pyörä, teki häviämättömän vaikutuksen häneen. Oli aivan kuin Egyptin ja Nubian läpinäkyvä ilma olisi halki vuosituhanten ollut täynnä näitä »koskaan vaikenemattomia alakuloisesti valittavia säveleitä.»[71]

Välistä matkailijat näkivät aivan kuin Vanhan Testamentin elävää kuvitusta, sellaisena kuin he lapsuutensa päivinä mielikuvituksen silmin olivat kaiken nähneet: paimenia laumoineen, naisia vesiruukku päänsä päällä ja joenrannan savimajain liesistä tuikkivan tulen.

Voiton kaikista tämän ikivanhan sivistysmaan ihmeellisyyksistä vei kuitenkin se sielunnautinto, jota tutkija tunsi, kun hän tapasi tähän asti tuntemattomia piirtokirjoituksia ja voi todeta, että enää ei ollut mahdotonta selittää niitä. Kun hän seurueineen ratsasti Kairoon, tervehtivätkin häntä arabialaiset kunnioituksella ja ihailulla miehenä, »joka osasi lukea vanhain kivien kirjoitukset». Päästäkseen oikeaan tunnelmaan hänen oli tapana jäädä aivan yksin faaraoiden hautojen suureen hiljaisuuteen. Silloin innoitus valtasi hänet, silloin hänen ajatustensa voima manasi esiin historian haltijattaren ja hänen avullansa Champollionin nero teki ihmetöitä vanhain piirtokirjoitusten tulkinnassa. Mutta usein sattui tällaisten äärimmäistä sielunjännitystä vaatineiden hetkien jälkeen, että hän uupumuksesta lysähti kokoon ja jäi tainnoksiin makaamaan. Kerran hänen avustajansa löysivät hänet tiedottomassa tilassa paperiensa keskeltä Ramses VI:n haudasta. Varmaa on, että kuningashaudoissa etevin kaikista Egyptin tutkijoista lyhensi elämänsä päiviä. Niiden epäterveellinen, ummehtunut ilma, pitkäin piirtokirjoitusten jäljentämisen vaatimat suunnattomat ponnistukset, työ, joka oli tehtävä puutteellisessa valaistuksessa ja usein mitä epämukavimmissa asennoissa, jännittävä, kuluttava aivojen työskentely nerokkaiden yhdistelmien ja tulkintain keksimiseksi — kaikki tämä oli lopuksi liikaa myöskin tämän tieteen marttyyrin kaikesta kieltäytyvälle uhrimielelle.

Vaikea oli hänelle kotimatkakin, joka vei hänet äkkiä Egyptin lämmöstä kotimaan talvipakkaseen. Hän palasi nimittäin Ranskaan joulun aikaan 1829, ja ensimmäisiä seurauksia äkillisestä ilmastonvaihdoksesta oli paha reumatismikohtaus.

Jonkin aikaa Pariisiin paluun jälkeen Champollionin tieteellinen toiminta sai sen virallisen tunnustuksen, että hänet kutsuttiin egyptologian professoriksi. Mutta hänen ystäviensä täytyi surren ajatella, kuinka kauan suuren tiedemiehen heikko ruumis voisi kestää. Ennenkuin vielä oli saavuttanut elämän keskipäivän, hän oli jo kuolemanväsynyt mies. Mutta kun hän seisoi kateederissa luennoimassa, hän sai kuin uutta elämää, ja hänen innostuksensa tempasi kuulijat mukaansa ja teki kaikki vaikeudet helpoiksi.

Sielun valta ruumiin suhteen on kuitenkin rajoitettu sekin. Vuoden 1831 lopulla Champollion sai halvauskohtauksen, jonka seurauksena oli osittainen ruumiin lamaantuminen. Kynä oli pudonnut hänen kädestään. Mutta vielä hänellä oli voimia järjestää käsikirjoitus laatimaansa egyptin sanakirjaan ja kielioppiin ja ne valtavat kokoelmat, jotka hän oli saanut kootuiksi Egyptistä. Turhaan hän kuitenkin rukoili Korkeimmalta osakseen vielä kahta vuotta — vain kahta vuotta. Rukouksia kuulematta halvaantuminen levisi levenemistään. Kellokoneisto oli loppuun kulunut, ja keväällä 1832 François Champollion päätti päivänsä 41 vuoden ikäisenä.

Kukaan ei ole erehtymätön, ei edes niin erinomainen nero kuin François Champollion. Hänen liian aikaisin kuollessaan oli hänen tutkimustyössään paljon oikaistavaa ja vielä paljon enemmän täydennettävää. Mutta suurin piirtein hänen hieroglyfien tulkintansa on kestänyt kokeen. Ratkaiseva tässä suhteessa oli vuosi 1866. Silloin löytyi jälleen Niilin suistomaasta kolmikielinen piirtokirjoitus. Se tavattiin muinaisegyptiläisen Tanisin kaupungin muistojen joukosta. Siitä päivästä tuli Champollionin tutkimustyön triumfipäivä. Hänen järjestelmänsä mukaan hieroglyfitekstistä suoritettu käännös osoittautui aivan yhtäpitäväksi kuin uuden löydön kreikkalainen teksti.

Toinenkin laadultaan omituinen vahvistus on saatu. Muinaisajan kirjailijoista on hieroglyfejä laajimmin käsitellyt kirkkoisä Klemens Aleksandrialainen, n. 200 vuotia j.Kr. Hänen lausunnoistaan ilmenee, että hän itse ei ole ymmärtänyt niitä merkkien selityksiä, joita toiset ovat hänelle antaneet. Merkillistä on kuitenkin, että me, jotka Champollionin ja muiden tutkijain työn avulla tiedämme, mitä hieroglyfit tosiasiallisesti olivat, huomaamme arvoituksen ratkaisun pääasiallisesti osuneen oikeaan jo vanhan kirkkoisän kirjoituksissa. Apua tulkitsemistyössä hänen tiedonannoistaan ei ole ollut, mutta myöhemmin ne ovat olleet kiintoisana vahvistuksena sille, että nykyaikainen hieroglyfitutkimus todellakin on ratkaisussaan onnistunut.

Monet egyptologit ovat Champollionin kuoleman jälkeen jatkaneet hänen työtänsä, ja hänen kuolemansa jälkeen hieroglyfitutkimus on edistynyt monin, joskaan ei suurin askelin. Mutta vielä on vaikeasti luettavia tekstejä, jotka suuremmalta tai pienemmältä osalta uhmailevat egyptologien kielitaitoa. On kirjallisia tuotteita, joiden selvittämiseksi teräväpäisimmät kielentutkijat ovat vaivanneet aivojansa kuusikymmentä vuotta ja enemmänkin, ennenkuin lopultakin on päästy täysin ymmärtämään niitä. Silloin tällöin egyptologit saavat uusiakin muistutuksia siitä, että vielä on paljon aukkoja heidän tietämisessään.

Vielä saadaan odottaa myöskin suurta egyptin sanakirjaa, jonka aikaansaamiseksi monet, varsinkin saksalaiset tiedemiehet työskentelivät suuren maailmansodan puhjetessa. Se on kulttuuriyritys, joka, samoinkuin kaikki muutkin luonteeltaan kansainväliset yritykset, on suuresti joutunut kärsimään siitä taloudellisesta tuhosta ja sivistyksellisestä sekasorrosta, jonka suuri veren ja vihan draama on tuonut myötänsä.

G. Steindorff, Die Hieroglyphenschrift (Karl Baedekerin oppaassa
»Ägypten und der Sudan»).

Wilhelm Spiegelberg, Die Schrift und Sprache der alten Ägypter (»Der alte Orient» 1907).

MITEN KORVAAMATTOMIA MUINAISAJAN MUISTOARVOJA ON TUHOUTUNUT, JA MITEN SEN AARTEITA ON TUOTU ILMI.

HÄVITYKSEN KAUHISTUS.

Egyptiläisten uskonnolla on ollut voimakkaasti säilyttävä vaikutus kansan sivistyshistoriaan.

Itse ilmasto on ollut niin ikään ainutlaatuisen suotuisa luodakseen Niilinmaasta suuren sivistysmuseon, jolla ei ole vertaistansa koko maailmassa. Mutta vielä äärettömän paljon enemmän me tietäisimme noista inhimillisen sivistyksen historiassa perustavaa laatua olevista aikajaksoista, jollei vihamielisten hävittäväin voimain fanatismi ja ilkeä voitonhimo olisi tuhonnut niin monia korvaamattomia arvoja, jotka ajan hammas oli säästänyt.

Egyptin vanhimmat kristityt, jotka pitivät jumalanpalveluksiansa kalliohaudoissa ja kalliotemppeleissä, tekivät parhaansa hävittääkseen niiden seiniltä »pakanallisen taikauskon» muistot ja maalasivat tilalle Vapahtajan ja apostolien kuvia. Yhtä häikäilemättömästi käsittelivät muhamettilaiset vanhoja egyptiläisiä kuvapatsaita. Heidän uskontonsa piti nimittäin kaikkea kuvantekoa kauhistuksena ja kielsi sen.

Mitä uskonnollinen fanatismi oli jättänyt jäljelle, sen voitonhimo otti käsiteltäväkseen. Egyptiläiset itse ovat kaikkina aikoina pitäneet muinaisjätteitä samanlaatuisena tulolähteenä kuin maan luonnonrikkauksia, melkein kuin malmisuonia tai kivihiilikerrostumia toisissa muinaismuistoista köyhemmissä maissa.

Ennen kaikkea hävitys on Niilinmaassa kohdistunut muinaisegyptiläisten asumuksiin. Nämä oli, kuten fellahien asunnot vielä tänäkin päivänä, rakennettu auringon kuivaamasta Niilin savesta tehdyistä polttamattomista tiilistä. Niinpä niitä vähitellen kalvoi ajan hammas, ja kun ne eivät enää kelvanneet asumuksiksi myöhäisen ajan lapsille, niin voitonhimoinen fellah keksi keinon: hän muutti ne jälleen peltomaaksi. Ja tämä oli nyt käynyt paljon arvokkaammaksi kuin muinaisina päivinä, kiitos raunioitten ympärille kertyneiden kaikenlaatuisten jätekasojen. Tällaisella luonnon kiertokululla Memfis ja Theba ja muut kuuluisat muinaisen Egyptin kaupungit ovat täydellisesti hävinneet maan pinnalta.

Mutta ei yksin Egyptin maanviljelys ole imenyt mehua menneitten suuruudenpäivien muistomerkeistä — kiviteollisuuskin on kukoistanut muistomerkkeihinsä tarttumalla. On aina helpompaa käydä käsiksi temppeliraunioihin ja pyramideihin kuin louhia kallioita uusiksi palatseiksi ja rantalaitureiksi. Sen tien ovat kulkeneet lukemattomat klassillisen rakennus- ja kuvanveistotaiteen taideluomat, temppelipilarit ja obeliskit. Ja ainoastaan kai vain pelko tuloja tuottavan matkailijaliikenteen lakkaamisesta sai Egyptin turkkilaisen hallituksen vihdoin järjestämään järkiperäisen muinaismuistojen huollon.

Omii onnettomuudessa kuitenkin on, että — kiitos vanhempien muinaistutkijoiden suuren asianharrastuksen — omistamme toki jäljennöksiä nyttemmin hävitetyistä tai vahingoittuneista seinäkohokuvista ja piirtokirjoituksista.[72]

Niihin Egyptin luonnonrikkauksiin, joita toimeliaat liikehuijarit ovat käyttäneet hyväkseen, kuuluvat myöskin muumiot. Niitä käytettiin nimittäin keskiajalla ja vielä 1700-luvun alussa pulverisoidussa muodossa palsamiksi ja muihin lääketieteellisiin tarkoituksiin, ja tuottoisaa kauppaa käytiin »kuolleitten luilla». Tämän ihmeitätekevän lääkkeen kerrotaan olleen niin kysyttyä Euroopassa, että fellahit välistä eivät voineet tyydyttää tarvetta muuten kuin tarpeen tullen muuttamalla muumioiksi ja kaupittelemalla vähemmän rakkaita manalle menneitä sukulaisiansa. Vielä tänäkin päivänä tuntuu Egyptissä matkustavasta turistista siltä, että muumion käsi, jonka tungetteleva kotitekoisten[73] muinaisesineitten kaupustelija välistä viimeisenä valttinaan vetää esille likaisen kauhtanansa poimuista, on kerran elämänsä päivinä ollut jonkun hänen tätinsä tai ehkäpä manalle menneen anopin oma.

Muumioitten kohtaloa muistuttaa se käsittely, jonka alaiseksi on joutunut joukoittain Egyptin papyruskääröjä. Kun egyptiläiset pääsivät selville niiden antikviteettiarvosta, tämä tieto oli tosin omiansa pelastamaan monta tällaista asiakirjaa tuholta, mutta toiselta puolen ahnas fellah tahtoi saada saaliistaan mahdollisimman paljon eikä senvuoksi pidättynyt paloittelemasta tekstejä myydäkseen pikku palan kerrallaan.

Kun muumiot, papyruskääröt ja hautojen kallisarvoiset koristeet ovat niin haluttuja, ei ole lainkaan ihmeellistä, että vain hyvin harvoin on löytynyt egyptiläinen hauta, joka olisi saanut jäädä rauhaan haudanryöstäjiltä.[74]

Onni onnettomuudessa on kuitenkin, että haudanryöstäjillä ei ole ollut hautaesineitten arvosta samaa käsitystä kuin arkeologeilla, vaan että suurimmaksi osaksi heidän varastelunsa esineiksi ovat joutuneet jalot metallit ja kalliit kivet.

On harmiteltu sitä, että Egyptin temppeli- ja palatsirauniolöydöt on viety oikeasta ympäristöstään Niilinmaan aurinkoisen taivaan alta ja sullottu pimeihin ja ikäviin museohuoneisiin. Mutta on pidettävä mielessä sellaisia surullisia tapauksia kuin sekin, kun englantilainen Flinders Petrie päätti jättää Ekhnatonin palatsin raunioihin ihmeellisen ihanasti maalatun lattian, joka hänen oli onnistunut kaivaa esille ja uskomattomalla vaivalla säilyttää semmoisenaan: kymmenen vuoden perästä se tavattiin arabialaisten heittiöiden tuhoamana. Tihutyöntekijät olivat läheisen kylän haudanvartijoita, jotka tällä tavoin kostivat El Amarnan palatsin vartijoille sen, että nämä tavallisesti saivat enemmän bakshishta vierailevilta turisteilta, kuin mitä heidän itsensä onnistui kiristää muukalaisilta. Tavallinen arkeologien Egyptissä saama kokemus on, että kun suurehko kaivamistyö on keskeytettävä hirmuisen kesähelteen vuoksi ja kaivajain seuraavana syksynä pitäisi työtänsä jatkaa, he ovat havainneet sen, mikä keväällä jäi jäljelle, kotimaisten antikviteettikaupustelijain ryöstämäksi ja tuhoamaksi. Tätä hyvin luvallista ammattia alemmat kotimaiset viranomaiset ovat suopeasti katselleet sormiensa lomitse.

ARKEOLOGIEN PELASTUSTYÖ.

»On paljon ihmisiä», sanoo Carter, Tutankhamonin haudan esiinkaivaja, »jotka luulevat, että arkeologi viettää aikansa istumalla ja suloisesti paistattelemalla päivää silmäillen, miten toiset ahertavat hänen hyväkseen, ja että nämä toiset vaihteen vuoksi silloin tällöin asettavat hänen ylhäisesti katseltavakseen korin täynnänsä ihania muinaislöytöjä, joita ovat poimineet esille maasta.»

Itse asiassa arkeologi klassillisella maaperällä työskentelee lapio ja kuokka kädessänsä yhdessä työmiestensä kanssa alati pitäen heitä silmällä, etteivät he tekisi työtänsä varomattomasti. Ensimmäinen ja tärkein sääntö tieteellisessä kaivaustyössä on, että arkeologin on omin käsin poimittava jokaikinen löytö maasta. Varomaton ote voi helposti aiheuttaa vahinkoa, kun sitävastoin oikealla hetkellä käytetty konservoimisaine, kuten sula parafiinivaha, voi pelastaa esim. ikivanhan puuesineen, joka on niin lahonnut, että se muutoin hajoaisi heti, kun sitä yritettäisiin ilman muuta ottaa esiin maasta. Vaatteet, jotka ovat käyneet niin hauraiksi, että ne muuttuvat tomuksi, kun niihin koskettaa, voidaan jähmettyvän selluloidiliuoksen avulla poimia suurina paloina, joskaan ei kokonaisina pelastaa. Muutamat kankaat sitävastoin, varsinkin liina, jotka eivät ole joutuneet kosteuden tai jonkin muun tuhoavan vaikutuksen alaisiksi, voivat Egyptin haudoista löytyessään olla yhtä vahvoja, kuin jos ne olisi otettu juuri kangaspuilta.

Usein kuitenkin puuesineet ovat siinä määrin lahonneet, että kaikki pelastamisyritykset ovat toivottomia. Silloin on tärkeämpää kuin koskaan, että tiedemies itse on läsnä ja tekee piirustuksia ja ottaa valokuvia jätteistä ja suorittaa muut tavalliset tarkat kuvaukset. Voi sattua myöskin, että kaivettaessa tavataan esim. kultaa, fajanssia tai koristettuja norsunluulaattoja, jotka kerran ovat olleet tikarin kahvan katteena. Koska tämä oli puinen, se itse on lahonnut olemattomiin, mutta jos tehdään tarkkoja merkintöjä laattojen keskinäisestä asemasta, on monta kertaa mahdollista niiden nojalla päätellä kahvan muoto ja suuruus. Tällä tavoin voidaan aikaansaada kaunis rekonstruktio koko esineestä, sen sijaan että koko tulos kaivauksista muutoin olisi ollut toisiinsa sekaantuneita kulta-, fajanssi- ja norsunluusiruja vailla melkein minkäänmoista mielenkiintoa.

Sama on laita muumioarkkua avattaessa. Arkeologin tunnollisuutta ja kärsivällisyyttä koettelevat tällöin varsinkin helminauhat, joihin egyptiläiset eritoten olivat mielistyneet. Ei ole harvinaista, että saman muumion koristeena on useampia helminauhoja, pari helmiompeluvyötä ja lisäksi helminauhoja ympäri käsivarsien ja jalkanivelten. Tällaisissa tapauksissa on käytetty tuhansittain helmiä, mutta langat, joihin ne on pujoteltu, ovat poikkeuksetta mädäntyneet. Tästä huolimatta helmet yleensä ovat alkuperäisessä järjestyksessään kuolleen ruumiilla. Ne on siis heti pujoteltava lankaan uudelleen, ennenkuin niiden keskinäinen järjestys on sotkeutunut.

Tällaiset esimerkit osoittavat, kuinka tärkeätä on, että tieteellisesti koulutettu arkeologi itse on läsnä jokaista löytöä tehtäessä ja että hän tekee yksityiskohtaisen tarkkoja merkintöjä kaikista antiikkista esinettä koskevista seikoista sen löytöhetkellä, sillä vain täten löytö saa tieteellisen arvon. Vain täten käy nimittäin mahdolliseksi tehdä päätelmiä sen iästä ja asettaa se oikealle paikalleen suhteessaan toisiin samanlaisiin löytöihin. Ne laiminlyöntisynnit, joita vanhemmat kaivajat ovat tässä suhteessa tehneet, ovat riistäneet tieteeltä monta korvaamatonta mahdollisuutta tehdä varmoja aikamääräyksiä ja tutkia sivistyskehityksen kulkua. »On kieltämätön tosiasia», Carter sanoo, »että tietomme Egyptin muinaishistoriasta olisivat vähintään 50 % suuremmat, jos jokainen kaivaustyö olisi suoritettu suunnitelmallisesti ja tunnollisesti. Museoinemme kellareissa ja varastohuoneissa on kasoissa lukemattomia esineitä, jotka olisivat voineet antaa meille arvokkaita tietoja, jos olisivat voineet kertoa, mistä ne ovat peräisin. Siellä on joukoittain pakkalaatikoita toistensa päälle pinottuina, täynnänsä muinaisesineiden siruja ja pirstaleita, jotka helposti olisi voitu koota kokonaisiksi esineiksi, jos vain olisi ollut apuna joitakin lyhyitä tietoja siitä, missä olosuhteissa ne on löydetty.»

Toinen tieteellisen tutkimuksen peruslaki on sentähden: Kaikki löydöt on heti tavattaessa kuvattava, selostettava ja pikimmiten konservoitava, näin siksi, että korvaamattomat tiedonsaantimahdollisuudet eivät voisi hävitä jäljettömiin. Meidän aikamme arkeologisella retkikunnalla — ennen kaikkea niin runsaasti varustetulla kuin Tutankhamonin hautaa tutkivalla Carnarvon-Carterin, on sentähden apunaan huolellisesti valmistautuneita erikoisia asiantuntijoita piirustamista ja valokuvaamista sekä erilaisia tarkkoja säilöönpanemistöitä varten.

Liian pitkäksi kävisi tässä selostaa, miten kärsivällisyyttä koettelevia ja aikaa vieviä nämä työt voivat olla. Meidän on tyydyttävä valaisemaan oikein suoritettujen konservoimistoimenpiteiden arvoa viittaamalla kaikkiin niihin tieteellisiin rikoksiin, joita on tehty käsiteltäessä papyruskääröjä, joita on löytynyt Egyptin haudoista. Papyruslehdet ovat nimittäin usein niin hauraita, että ne hajoavat palasiksi, kun niitä yrittää purkaa levälleen. Senvuoksi on kääröt kiedottava kosteaan kankaaseen muutamiksi tunneiksi, kunnes kosteus on tunkeutunut läpi koko käärön. Sen jälkeen papyrus voidaan varovasti kierittää auki ja levittää lasilaatalle. Jos sellaista menettelyä olisi noudatettu esim. siihen erinomaisen arvokkaaseen Torinon museossa olevaan papyrukseen nähden, jossa oli lueteltuina kaikki Egyptin kuninkaat aina Meneksestä alkaen, niin minkä paljouden se olisikaan antanut meille sellaisia tietoja, jotka nyt ainiaaksi on menetetty, ja kuinka paljon epävarmuutta tieteeltä olisikaan säästynyt!

Mutta ei kyllin siinä, mitä tunnontarkka kaivausten suorittaja voi tehdä löytöjen pelastamiseksi ja tieteelliseksi luokittelemiseksi — hän voi useasti, jos saa nähdä muinaisesineen sen alkuperäisessä asemassa toisten esineiden läheisyydessä, tehdä tärkeitä johtopäätöksiä yksin tästä seikasta. Kuinka paljon muinaislöytöjä tavataankaan museoissa seuraavin otsakkein: »Todennäköisesti, keskimmäisen valtakunnan ajalta»! Niiden ikä olisi voitu täysin varmasti määrätä, jos kaivaustöitä olisi johdettu nykyaikaisten tieteellisten menetelmien mukaisesti ja siis alusta alkaen tarkoin pantu mieleen läheiset esineet, joiden ikä olisi ollut tunnettu.

Se mies, joka on käytäntöön ottanut ankaran tieteelliset menetelmät egyptiläisessä muinaistieteessä ja siten ansainnut kunnianimen »Tieteellisen egyptiläisen arkeologian perustaja», on englantilainen Flinders Petrie. Ennen hänen aikaansa muinaismuistojen etsiminen oli oikeastaan jonkinlaista rosvoilua tai harrastelijan tutkistelua.

Arkeologia ei tympäise mikään hänen tutkimustyössään. Ei yksin kuokalla ja lapiolla, vaan sormillaankin hänen täytyy yksityiskohtaisimman tarkasti tutkia maakerrostumat, jätekasat ja hautojen sisältö, jottei vähäisinkään savipala tai luusiru välttyisi hänen huomioltaan.[75] Ajatuksen kohdistumisesta niihin epämiellyttäviin aineisiin, joita hänen on käsiteltävä, pitää hänen kuten lääkärinkin suggeroitua vapaaksi kemiallisten kaavojen ja jaloa roomalaisten kieltä olevain ammattitermien tieteellisellä kaiulla. Usein arkeologi saa kaivaustöiden aikana asettua asumaan johonkin hautakammioon tai turvautua auringon kuivaamasta Niilin liejusta kyhättyyn savimajaan. Teltassa asuminen voisi nimittäin käydä liian vaaralliseksi erämaassa, missä jääkylmä yö usein seuraa kuumaa päivää.[76]

ERITYISEN ONNISTUNEITA ARKEOLOGISIA RETKIKUNTIA.

Suurenmoisia näköaloja yli inhimillisen kulttuurin kehityksen on egyptologia meille avannut. Me voimme nyt Niilinmaan historiaa seurata sen ensimmäisistä juurisäikeistä aina neljänneltä vuosituhannelta e.Kr. ikivanhan kulttuurin sammumiseen saakka. Se on pääpiirteissään neljätuhatta vuotta jatkunutta yhtenäistä sivistyskehitystä, vastinettansa vailla koko maapallolla. Käsi kädessä sen työn kanssa, jota on tehty muinaisegyptiläisten piirtokirjoitusten tulkitsemiseksi, on sitten Napoleonin retkikunnan aikojen ollut käynnissä enemmän tai vähemmän suunnitelmallisia kiinteiden ja irrallisten muinaisesineiden kaivauksia, joihin melkein kaikki sivistyskansat ovat ottaneet osaa. Tämän työn tulokset ovat nyt osittain itse löytöpaikoilla, osittain museoissa, ennen kaikkea Kairon rikkaassa museossa, British Museumissa, Pariisin Louvre'issa, Torinon, Leydenin, Berliinin, New Yorkin ja monien muiden kaupunkien museoissa, niiden joukossa myöskin Kööpenhaminan glyptoteekki, Tukholman kansallismuseo ja Upsalan Victoriamuseo.

Egyptin arkeologian ensimmäinen tienraivaaja Bonaparten retkeä lähinnä seuraavana aikana lienee italialainen Belzoni, joka keskellä kuuminta kesää kaivoi esille Nubian erämaan hiekasta[77] läheltä Abu Simbeliä Ramses II:n hautatemppelin ja onnistui tunkeutumaan lähinnä suurimpaan Kairon edustalla olevaan pyramidiin, jonka hautakammion hän kuitenkin tapasi ryöstettynä. Muinaisessa Thebassa hän kokosi arvokkaita taideteoksia ja teki mitä kiintoisimpia löytöjä vastapäiseltä rannalta, sekä »Kuningasten laaksosta» että ylimysten haudoista, joista hän eritoten etsi papyruskääröjä. Ollen suurikokoinen ja vahva — hän oli toisinaan ansainnut toimeentulonsa atleettina —, hän voitti alkuasukasten jakamattoman ihailun ja kunnioituksen. Eivät edes pahassa huudossa olevat »luola-asukkaat», jotka olivat ottaneet vainajain entiset kallioasunnot omikseen, tohtineet häntä vahingoittaa. Heille olisi muutoin ollut hyvin helppoa tehdä jokin hänen tutkimistansa haudoista hänen omaksi haudaksensa, varsinkin Kuraan läheisen vuoren äärettömän pitkissä hautakäytävissä.

Ne hän tapasi melkein täpö täynnä myöhempäin aikojen muumioita, kun entiset ylimysten haudat näyttävät joutuneen vähempivaraisten ruumiiden lepopaikoiksi. Ainoastaan kaikki voimansa ponnistamalla tuo voimakas mies kykeni siellä syvällä vuoren ummehtuneissa uumenissa painautumaan eteenpäin läpi tuon kamalan ympäristön pääkallojen, käsivarsien ja säärien tanssiessa joka taholla hänen ympärillään. Kerran istuutuessaan muumioarkkupinolle hengähtääkseen hetkisen, hän tunsi äkkiä vajoavansa ja vajoavansa. Ja hän vajosi tomupilvessä. Kuolleet ja heidän arkkunsa olivat musertuneet hänen ruumiinsa painosta ja muuttuneet tomuksi. Kauhistuneena hän haparoi ympärillensä jotakin tukikohtaa löytääkseen, mutta kaikki, mihin hän koski, hajosi samassa. Tämä kauhea elämys ei, kumma kyllä, vienyt hänen järkeänsä — hänen onnistui vihdoin malttaa mielensä ja pysytellä liikkumattomana, kunnes hävityksen kulku oli täyttynyt ja kerran niin terveellisinä pidetyistä muumioista lähtenyt tukehduttava tomu oli ehtinyt laskeutua.

Belzonin suurin löytö on Seti I:n hauta ihmeellisinä seinäreliefeineen, jotka voittavat kaikki muut Kuningasten laakson hautain kohokuvat ja joilla on vertaisensa vain saman kuninkaan ihanassa temppelissä Abydoksessa. Painuttuaan vuoren sisälle satoja metrejä, upeasti koristettujen salien ja käytävien halki, Belzoni löysi faaraon kallisarvoisen, valkean alabasteriarkun, jonka seinät olivat niin ohuet, että valo kimmelsi läpi. Tämä lajiansa voittamaton loistokappale hänen onnistui viedä pois vahingoittumattomana. Se on nyt Lontoon kauniin Soane-museon ylpein kaunistus. Monta venelastia antikviteettejä Belzoni laivasi Englannin laskuun Egyptistä, mutta mikään hänen löytönsä ei voi kilpailla tämän kanssa.

Vuosi 1850 aloittaa uuden vaiheen Egyptin kaivausten historiassa sen johdosta, että silloin niihin ryhtyi ranskalainen Mariette, Egyptin muinaismuistojenhoidon ja maailman parhaan egyptiläisen, nyt Kairossa sijaitsevan museon luoja. Niin palavalla innolla, että se lyhensi hänen elämäänsä, hän pani käyntiin suuria kaivaustöitä Kairon seuduilla ja Thebassa, ja aavistamattoman rikkaita aarteita, taideteoksia ja muita muinaismuistoja hän sai päivänvaloon näistä löytöpaikoista, joita niin usein oli jo verotettu. Palaamme toisessa yhteydessä häneen, kun puhumme hänen Sakkaran luona tekemästänsä Apis-härkäin mausoleumin huomiotaherättäneestä löydöstä.

Kolme penikulmaa Kairosta etelään on Dahshurin kylä, jonka lähellä on useita pyramideja, niiden joukossa kaksi hyvin rappeutunutta tiili pyramidia, joita kerran on kattanut valkea kalkkikivi. Näihin muistomerkkeihin kohdisti erikoisesti ponnistelunsa muuan Mariette’in seuraajista, de Morgan. Pohjoisen tiilipyramidin hautaa olivat tähän asti kaivajat suurin ponnistuksin koettaneet löytää. Tuloksena oli ollut vain se johtopäätös, että pyramidissa ei ollut onttoa sisustaa. Siis täytyi haudan olla kalliossa pyramidin alla.

Voi kuvitella Morganin jännitystä sinä päivänä vuonna 1894, jolloin hänen todellakin onnistui pyramidin vierestä löytää maanalaiseen huoneeseen johtavan käytävän aukko. Kun hän laskeutui siihen, kasvoi hänen hämmästyksensä yhäkin, kun hän huomasi, ettei hän ollut löytänytkään yhtä hautaa, vaan kokonaisen gallerian hautakammioita.

Vaikka hautoihin oli niin vaikeata päästä, olivat rosvot ja ryövärit kuitenkin löytäneet tien sinnekin. Se käytäväkin, jota Morgan oli käyttänyt, oli ilmeisesti haudanryöstäjäin työtä. Ja se varmuus, jolla he olivat työssänsä edenneet kohti päämääräänsä, osoitti, että he olivat seuranneet rakennuksen asemapiirrosta. Rosvot olivat siis tässä, kuten monissa muissakin tapauksissa, niitä miehiä, jotka oli palkattu vartioimaan ja hoitamaan hautoja.

Täällä ei kuitenkaan levännyt itse pyramidin rakennuttaja, Sesostris III, vaan hänen hallitsijasukunsa naispuolisia jäseniä. Olihan se tavallansa pettymys, mutta se oli pian muuttuva muuksi. Eräänä päivänä, kun muuan työmies askarteli päästäkseen erääseen hautakammioista, tallasi hän äkkiä pieneen lattiassa olleeseen aukkoon. Kuokat tänne! Ja mitä ne tuovat ilmoille? Kullalla ja hopealla kirjatun jalokivilippaan siruja. Tässä on edettävä varovammin eteenpäin! Morgan kutsutaan paikalle, ja mustasta aukosta saadaan esiin mitä ihanimpia kaula- ja rannerenkaita, riippukoristeita ja muita kultasepäntaidon mestariteoksia. Koskaan ei oltu Egyptissä tehty lajiansa niin arvokasta löytöä.

Morgan ei ollut ehtinyt vielä tointua ensimmäisestä hämmästyksestään, kun samanlainen aarrekätkö keksittiin toisen prinsessan haudasta. Se vahvisti yhäkin käsitystä egyptiläisen kultasepäntaidon korkeasta kannasta 12:nnen hallitsijasuvun aikana.

Eteläisenkin pyramidin yhteydessä Morgan sai rikkaan palkinnon vaivoistaan, tosin ei niin ainutlaatuisen suurenmoista kuin pohjoisen, mutta kumminkin niin runsaan, että sitä yksinänsä olisi tavallisissa oloissa pidetty riittävänä. Tämän antoisan hautakentän toisestakin osasta Morgan teki vielä rikkaita löytöjä. Sarkofagissa, joka oli saattanut häpeään haudanryöstäjäin kavalat aikeet, lepäsi egyptiläinen prinsessa puettuna kuninkaalliseen juhlapukuun, jota kerran oli peittänyt jo mädännyt helmiverkosto, kaulassa, käsivarsissa ja nilkoissa kallisarvoisia koristeita. Vielä rikkaammin koristettu oli kuningatar, joka lepäsi prinsessan viereisessä hautakammiossa. Ihanimmat kaikista kalleuksista olivat kaksi kullasta ja jalokivistä tehtyä otsakoristetta.

Suunnattoman tarmokkaasti hakien Morgan lopuksi löysi myöskin suuren
Sesostriksen haudan, mutta se oli paljaaksi ryöstetty.

Vuosikymmentä myöhemmin rikastui Egyptin historia ja varsinkin taidehistoria uskomattoman rikkaista löydöistä kaivauksissa, joita Maspero, Mariette'in kuuluisin seuraaja, toimeenpani Antonin suunnattoman suuressa temppelissä Karnakissa. Neljä vuotta kestäneiden kaivauksien aikana hän löysi sieltä kokonaista 16 000 erikokoista pronssista kuvapatsasta, jotka esittivät Osirista ja muita jumalia, enemmän kuin 600 kuninkaiden ja muiden ylhäisten miesten kivipatsasta, joukossa paras kuva, mikä meillä on suuresta Thotmes III:sta, ja kiintoisa Tutankhamonin kuvapatsas. Löytyi myöskin koko joukko puuveistoksia, jotka kumminkin ikävä kyllä olivat maan kosteuden niin pahoin tuhoamia, että ne särkyivät ja hajosivat tomuksi jo muutamia tunteja sen jälkeen, kun olivat joutuneet kuivaan ilmaan.

Miten on tämän maanalaisen aarrekammion synty selitettävä? Varmastikin Amonin papit ovat tänne kätkeneet kaikki nämä patsaat aikana, jolloin temppeli alkoi saada niin paljon tällaisia taide-esineitä, ettei enemmille ollut enää tilaa siellä. Sekä kuninkaat että muut ylhäiset miehet pitivät nimittäin verrattomana etuna saada kuvansa pystytetyksi temppeliin, sillä siten he mielestään saivat osan niistä uhreista, joita temppelissä suoritettiin. Ptolemaiosten aikana oli jouduttu niin pitkälle, että täytyi tehdä tilaa uusille kuvapatsaille, ja tässä tarkoituksessa haudattiin kaikessa hiljaisuudessa vanhemmat temppelilahjat, joiden antajat eivät itse eivätkä omaistensakaan avulla voineet enää valvoa oikeuksiansa. Tällä tavoin Kamakin temppelistä tuli Egyptin Pantheon, joka säilytti maan ensimmäisten miesten ja naisten muiston halki vuosituhanten verrattomaksi hyödyksi maan taidehistorian tuntemukselle.

Jo kauan tätä ennen oli tehty erittäin suurta huomiota herättänyt löytö kuolleiden kaupungissa vasemmalla Niilin rannalla vastapäätä Thebaa. Mutta siitä kertomisen olemme säästäneet voidaksemme nyt yhtäjaksoisesti seurata tärkeimpiä löytöjä, joita sitten Belzonin päivien on tehty näissä jylhän autioissa seuduissa.

Kuningasten laaksoon, kauas elämän pauhusta, haudattiin vuosisatojen kuluessa kolmisenkymmentä faaraota, niiden joukossa suurimmat, mitkä koskaan ovat hallinneet Egyptiä. Nyt ainoastaan kaksi lepää siellä: Amenhotep II ja Tutankhamon.[78] Ei ainoakaan näistä haudoista välttänyt kohtaloansa joutua ryövärien tuhottavaksi. Kaikki yritykset kätkeä niiden salaisuudet olivat tehottomia siksi, että joukko hautatyöläisiä ja heidän johtajiaan tunsi sen, mitä tuli pitää salassa: ja kaikki vartiointi oli luonnollisesti hyödytöntä, kun itse hautavirkailijat olivat lahjottavissa. Houkutus oli liian voimakas nälkäänäkeville raukoille ja saaliinhimoisille kulkureille. Rikkauksia, jotka voittivat rohkeimmatkin unelmat, oli tuolla sisällä saatavissa, jos oli kyllin häikäilemätön ja neuvokas tunkeutuakseen sinne sisälle. »Voi kuvitella», Carter sanoo, »kuinka ryövärit aluksi punoivat juoniansa tuolla kaukana Kuningasten laaksossa. Voi silmissään aivan kuin nähdä salaiset kokoukset kallioilla yön pimeydessä, nähdä, miten rosvot lahjovat tai yllättävät haudanvartijat ja miten he sitten rajusti alkavat kaivaa pimeässä yössä, kuinka he työntyvät eteenpäin kapeaa käytävää pitkin aina hautakammioon asti. On näkevinhän kuumeisen kiihkeän aarteiden etsinnän siellä sisällä heikossa kynttilänvalossa ja heidän palaamisensa aamuhämärässä saaliilla lastattuina.»

Kahdeksannentoista ja yhdeksännentoista dynastian voimakkaiden kuningasten aikana hautojen aarteet olivat kyllä suhteellisen hyvin suojattuina. Mutta 20:nnen hallitsijasuvun aikana oli toisin. Silloin oli valtaistuimella heikkoja kuninkaita. Haudanvartijat kävivät niinkuin muutkin virkamiehet välinpitämättömiksi ja lahjottaviksi, ja nyt alkoi hautaryöstöjen oikea ahminta-aika. Me tunnemme sen Ramses IX:n aikaisista kiintoisista asiakirjoista, jotka käsittelevät hautavarkauksien tutkinnoita. Monet virka- ja palvelusmiehet istuivat silloin syytettyjen penkillä, ja kun lukee juttujen asiakirjoja, epäluulot viittaavat byrokraattisen arvoasteikon korkeuksiin. Mutta rangaistus kohtasi ainoastaan näiden herrojen apureita, jotka tunnustivat, kuinka he olivat menetelleet avatessaan arkkuja, joissa muumiot lepäsivät, sekä kuinka he olivat anastaneet kultaiset kaulakäädyt, kallisarvoiset taikaesineet ja itse sen kullan, joka peitti kuolleen faaraon päätä.

Tämän jälkeen kävi tilanne »laaksossa» yhä turvattomammaksi. Lopuksi näytään luovutun kokonaan yrityksistä suojella itse hautoja ja rajoittuneen epätoivoisiin yrityksiin pelastaa putipuhtaaksi ryöstetyt muumiot. Niitä raahattiin haudasta hautaan. Lopuksi kolmetoista kuollutta faaraota, eri aikoina sinne vietyinä, oli Amenhotep II:n haudassa, missä he vihdoinkin saivat levätä rauhassa, ja toiset kuningasmuumiot pelastettiin toiseen syrjäiseen kallioluolaan, missä ne saivatkin olla rauhassa lähes 3 000 vuotta.

Kuningasmuumioitten kadottua muinaisegyptiläiset tietolähteet lakkaavat kertomasta. Kuningasten laaksosta, joka oli ollut niin monien, eri tavoin valtavan järkyttäväin tapahtumain näyttämöpaikkana faaraoitten meille melkein käsittämättömällä loistolla ja komeudella vietetyistä hautajaisista aina pimeyden inhoittavimpiin ilkitöihin saakka, joita öiset haudanhäpäisijät suorittivat. Ei ainoallakaan paikalla koko maan päällä ole historiaa niin satumaista kuin »maalla, joka rakasti hiljaisuutta», kuten vanhat nimittivät tätä kuolleitten valtakuntaa, missä tuulen humina ja kallioilta putoavan soran rapina on ainoa ääni, joka rikkoo suurta hiljaisuutta.

Nyt olivat hautakammiot ja vuorten käytävät paljaiksi ryöstetyt ja tyhjät, ja faaraoitten leposijan olivat ketut, yölepakot ja arojen pöllöt ottaneet asunnokseen.

Kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina kalliohaudoista tuli lymypaikkoja erakoille, jotka täällä kaukana erämaan reunassa paremmin kuin missään muualla löysivät kaipaamansa yksinäisyyden, jonka täyttivät hiljaiset mietiskelyt ja sieluntaistelut. Mikä vastakohta: ensin kuninkaallista loistoa ja komeutta ja sitten köyhintä köyhyyttä. Mutta hurskaat »yksinistujat» saivat jättää paikkansa ryövärijoukkueille, joista tuli koko seutukunnan kauhu. Turhaan viranomaiset yrittivät pitää rosvoja kurissa. Nämä vetäytyivät vain linnoitusmaisiin kallioluoliinsa tai yhä kauemmas vuorillensa, jonne ei uskallettu heitä seurata.

Oli senvuoksi vertojansa vailla olevaa uhkarohkeutta, kun Belzoni tunkeutui kallioluoliin. Mutta hänen jälkeensä tuli sinne yhä uusia arkeologeja löytöretkille, ja viime vuosisadan keskivaiheilla suuri saksalainen retkikunta, jota johti Lepsius, sukupolvien aikana suurin egyptologeista Champollionin jälkeen, tutki niin perin pohjin »laakson», että luultiin kaikkien mahdollisuuksien tyhjentyneen, ja merkillisestä paikasta ei puhuttu enää — ennenkuin vuonna 1881, tuona Egyptin arkeologian aikakirjoissa muistettavana vuotena. Maspero oli silloin kauan pitänyt silmällä arabialaista opasta, joka myi papyrusta ja muita muinaisesineitä, joiden laatu viittasi siihen, että niiden täytyi olla peräisin kuningashaudoista. Mies oli Kurnan kylästä, jonka asukkaat jo 3000 vuotta sitten alkoivat harjoitteleida hautojen rosvoamistaidossa ja ovat tunnettuja siitä, että he vielä tänäkin päivänä sopivan tilaisuuden tullen harjoittavat tätä elinkeinoa. Lopuksi kertyi niin paljon todistuksia ovelan arabialaisen varasteluista, että Maspero vangitutti hänet. Mutta silloin saatiin nähdä, mikä elämä nousi hänen heimolaistensa ja ystäviensä keskuudessa. Koko Kurna nousi kuin yhtenä miehenä ottamaan valallensa, että ei ollut koko auringon alla konsanaan ollut viattomampaa epäluulojen uhria kuin tämä perikotaisin kelpo opas.

Kaikeksi onneksi tämä kovia kokenut kunnian mies joutui kuitenkin riitaan neljän veljensä kanssa, ja yksi näistä vihjaili viranomaisille, että perheellä oli käytettävissään salainen aarrekammio, jossa oli kokonaista nelisenkymmentä muumiota, jotka oli löydetty jo kuusi vuotta sitten. Muuan etevä museomies sai heti matkustaa sinne Kairosta ja tutkia löytöpaikan. Ylhäällä kalliopolulla olevasta vaikeasti luoksepäästävästä aukosta johti pitkiä ja hyvin vaikeakulkuisia käytäviä suureen vuoren sisällä olevaan kammioon. Sitten kuin välistä käyden, välistä ryömien oli päästy perille, saatiin uskomattoman rikas vaivojen palkka. Mukanatuotujen kynttilöiden lepattavassa valossa tutkija näki joukon arkkuja, joista hän yhä kasvavalla hämmästyksellä luki muutamain Egyptin suuriimpain kuningasten ja heidän omaistensa nimiä, nimiä sellaisia kuin Thotmes III, Seti I ja Ramses II, joiden ryöstetyt haudat kauan sitten oli tunnettu, mutta joiden kasvoja ei oltu uskallettu uneksiakaan saatavan koskaan nähdä. Ei oltu siis löydetty hautaa, vaan arkkuihin tehdyistä merkinnöistä ja kääreliinoista selvisi, että 3000 vuotta sitten, rappeutumisen ja laittomuuden aikana, kuninkaallisten hautojen palvelusmiehet olivat vieneet vainajat tähän piilopaikkaan pelastaakseen ne yhä julkeammiksi käyvien haudanryöstäjien käsistä.

Museomiehillä oli sitten suoritettavana vaikea tehtävä saada kallisarvoiset muinaisesineet siirretyiksi veneeseen, jonka tuli viedä ne egyptiläiseen museoon. Oli saatava työ tehdyksi, ennenkuin rikkaan tulolähteen menettämisen väestössä synnyttämä raivo kenties puhkeaisi levottomuuksiksi, sillä silloin voi eurooppalaisten elämä olla kysymyksessä. Voi hyvin ymmärtää senkin, kuinka hauskaa mahtoikaan olla arkkujen nopeata Niilille siirtämistä varten kaikessa kiireessä kootun itämaalaisjoukon silmälläpito ja sen estäminen kultaesineiden ja muiden kalleuksien anastamisesta.

Sanomattoman vaikuttava näky oli, kun muumiovenheet kalliine lasteineen läksivät lipumaan pitkin Niiliä. Koko seutukunnan väki juoksi rannalle. Naiset repivät hiuksiansa ja päästelivät kimeitä, väriseviä valitushuutoja, aivan kuin niinä päivinä, jolloin manallemenneiden faaraoiden tomu vihittiin ikuiseen lepoon, ja miehet laukaisivat kivääreitänsä kuten hautajaisissa. Pyssyt pamauttelivat lakkaamatta surulaukauksia, ja niiden ampujina olivat samat egyptiläiset, jotka eivät hetkeäkään olisi pidättyneet varastamasta muumioiden kalleuksia, jopa silpomasta niitä ja sitten myymästä, jos vain olisivat voineet ne käsiinsä saada.

Sama arabialainen, joka oli ilmaissut tämän kätköpaikan, teki vuosikymmentä myöhemmin egyptologiselle tutkimukselle jälleen verrattoman palveluksen. Mies oli tällä välin astunut Egyptin muinaismuistohallinnon palvelukseen. Hänen terävä vainunsa oli nyt opastanut hänet hyvin kätketylle hautakammiolle, jonka havaittiin sisältävän muun muassa kokonaista 153 arkkua, joissa oli Amonin temppelin pappien ja papitarten muumioita.

Vuonna 1898 tehtiin laaksossa uusia löytöjä. Silloin löydettiin useita kuningashautoja, niiden joukossa Thotmes I:n, Thotmes III:n ja Amenhotep II:n. Viimeinen ei kätkenyt ainoastaan Amenhotepin omaa ruumista, vaan myöskin ne kolmetoista muuta kuningasmuumiota, jotka oli viety sinne turvaan 21:sen dynastian aikana. Ne pelastettiin kaikki Kairon museoon, mutta Amenhotepin muumio sai levätä sarkofagissaan, ja hauta suljettiin salvoilla ja lukoilla ja sinne asetettiin vahdit.

Jonkin ajan perästä haudanryöstäjäjoukkue, epäilemättä yhteisymmärryksessä haudan vartijain kanssa, tunkeutui Amenhotepin viimeiseen lepokammioon ja otti muumion pois sarkofagista varastaakseen ne kalleudet, joita vainajalla ehkä oli päällänsä. Egyptin muinaismuistohallinto pääsi tosin ryövärien jäljille ja veti heidät oikeuteen, mutta tuomioistuimessa oli jäseninä alkuasukkaita, ja mitä apua oli silloin kaikista todistuksista! Kaunis juttu niiden mietittäväksi, jotka nimittävät nykyaikaisia arkeologeja vandaaleiksi siitä syystä, että nämä toimittavat hautojen kalleudet turvaan museoihin!

Vuonna 1902 sai upporikas amerikkalainen nimeltä Davis Egyptin hallitukselta luvan suorittaa kaivauksia Kuningasten laaksossa. Kahtenatoista talvena peräkkäin hän teki työtä siellä ja löysi muun muassa Hatshepsutin haudan sekä sen kalliononkalon, jonne oli viety Ekhnatonin sarkofagi ja muumio ja osa hautajaisvarustuksia hänen El Antamassa olevasta alkuperäisestä haudastansa.

Mutta vieläkin kiintoisampi tavallansa oli Davisin löytämä hauta, jossa kuningatar Tejen vanhemmat Juja ja Tuja lepäsivät. Poistamalla valtavan määrän rapaumasoraa Davis vähitellen sai vuorenseinän paljastetuksi, ja näkyviin tuli alasjohtava rappukäytävä. Se vei hautaan, jonka aukko oli muurilla suljettu. Mutta ylhäältä muuri oli — luonnollisesti! — haudanhäpäisijäin särkemä. Kun muuri oli revitty, meni löytäjä, Masperon seuraamana, hautaan. He kohtaavat uuden muurin sisempänä. Palaen kärsimättömyydestä he antavat sen tuskin pidättää itseänsä. Niin pian kuin on raivattu syrjään sen verran kiviä, että aukosta voi tunkeutua läpi, he kiipeävät hautakamariin. Ja kun heidän steariinikynttiläinsä valo lankeaa pimeään huoneeseen, se näyttää välkkävän pelkkää kultaa. Valo sattuu sarkofagin kultavanteeseen, ja Maspero lukee nimen Juja.[79]

Lähemmin tarkastettaessa osoittautui haudassa olevan myöskin Tujun sarkofagi ja arkku tai oikeammin sanoen arkut — sillä sellaisia oli useampia sisäkkäin —, ja ne oli päällystetty kulta- ja hopealaatoillaJ Sarkofagin ja arkkujen kannet haudanhäpäisijät olivat vääntäneet auki ja muumiositeet he olivat repineet irti kahmiakseen itselleen ne koristukset ja jalokivet, joita niihin oli kääritty.

Molemmat vainajat olivat kunnioitustaherättäviä vanhuksia, joilla oli lumivalkea tukka, miehen pitkä ja aaltoileva, vaimon lyhyempi ja harva. Juja oli muhkea mies, mutta Tuju pienikasvuinen. Hänen muumionsa jalkoihin oli pantu somat kultalaatasta tehdyt sandaalit.

Kaikista ihmeellisen kauniisti valmistetuista hautalahjoista, joita kuningas Amenhotep III ja kuningatar Teje olivat lahjoittaneet omaisilleen näiden hautajaisissa, varkaat olivat vieneet vain osan vähäisempiä kalleuksia. Koskaan ei oltu vielä löydetty egyptiläistä kuningashautaa, joka olisi päässyt suhteellisesti niin vähällä haudanryöstäjäin hävityksistä. Tämä on luettava sen onnellisen seikan ansioksi, että hauta aikaisin oli peittynyt kahdesta läheisestä haudasta irtautuneiden niin valtavien kivirapautuma-massojen alle, että ainoastaan arkeologiaan kiinnostunut miljonääri voi saada päähänsä ruveta niitä poistamaan. Vaivan palkintojen joukossa oli egyptiläisen huonekaluarkkitehtuurin mestariluomia, kuten karmituoleja ja jalokivilipas norsunluu- ja kultaupotuksin sekä sirotekoiset, 18:nnen ja 19:nnen hallitsijasuvun ajalle tyypilliset vaunut. Haudassa oli myöskin muutamia harvinaisen kauniita alabasterimaljakkoja. Samaa puoleksi läpinäkyvän tapaista kiveä olivat astiat, joissa vainajan sisälmyksiä säilytettiin. Niiden kannessa oli vainajan suojelushenkien päiden kuvat. Kaikkiaan löytyi lähemmäs 200 erilaista esinettä, jotka todistavat siihen asti aavistamattomalla tavalla egyptiläisen taidekäsityön korkeasta kannasta 18:nnen hallitsijasuvun aikana. Ne ovat nyt Kairon museon arvokkaimpia kaunistuksia.

Vuonna 1914 Davisin toimilupa siirtyi englantilaiselle amatööriarkeologille, loordi Carnarvonille ja hänen tieteellisen koulutuksen saaneelle avustajalleen Carterille; tämä aloittaa uuden huomattavan kauden »laakson» historiassa. Kun Davis päätti kaivauksensa, hän oli selvillä siitä, että nyt Kuningasten laakso oli lopullisesti läpikotaisin tutkittu. Olisi kiintoisaa tietää, monennenkohan kerran tällainen lausunto annettiin. Carnarvon ja Carter ajattelivat mielessään kaikessa hiljaisuudessa, että samaa oli jo lähes sata vuotta sitten Belzoni väittänyt. He olivat tarkoin tutkineet seudun ja olivat aivan varmoja siitä, että niiden soramäärien alla, joita ei vielä oltu pois toimitettu, oli, joskaan ei hautoja, niin ainakin sellaisia kallion osia, joita ei koskaan oltu perusteellisesti tutkittu. Mutta he tiesivät myöskin, että heillä oli edessänsä hyvin vaativa työ. Ensiksikin täytyi viedä pois likemmä 200 000 tonnia soraa, jos ylipäänsä voitiin ajatellakaan löytöjen tekemistä. Carnarvon ja Carter eivät kyllä hekään olisi antautuneet näihin valtaviin valmisteluihin, ellei heillä itse asiassa olisi ollut hyvin varmoja toiveita löytää soramassojen alta määrätyn kuninkaan hauta. Tosiasiallisesti he olivat laskeskelleet, että siellä täytyi olla Tutankhamonin viimeinen lepokammio. Mutta siitä he eivät puhuneet.

Mihin he voivat sitten nämä varmat toiveensa perustaa? Olihan Davis työnsä loppupuolella laaksosta löytänyt fajanssimaljakon, jossa oli Tutankhamonin nimi, sen kallioseinämän alapuolelta, jota Carter nyt »epäili». Aivan sen läheltä hän oli tavannut myöskin kallioon hakatun kammion, jossa oli muun muassa särkynyt puuarkku sekä kappaleita sen kuvilla ja Tutankhamonin ja hänen puolisonsa nimillä kirjaillusta kultapäällystästä. Davis luuli, että hän oli tässä tavannut Tutankhamonin ryöstetyn haudan, mutta Carter hymyili salavihkaa tälle olettamukselle, sillä kalliokammio oli aivan mahdottoman pieni voidakseen olla kuningashauta. Carterilla oli sitäkin enemmän syytä tuumia mielessään näin, koska Davis aikaisemmin toisesta läheisestä kätköpaikasta kallion sisältä oli löytänyt muutamia suuria saviastioita, joiden sisältö näytti sellaiselta romulta, että hän ei huolinut ruveta sitä lähemmin tutkimaan. Mutta eräs toinen arkeologi ryhtyi siihen ja teki hyvin kiintoisia ja Carterin suunnitelmalle arvokkaita löytöjä. Hän löysi sinettejä, joissa toisissa oli Tutankhamonin nimi, loisissa kuninkaallisen kuolemankaupungin merkki; hän löysi pellavaisia pääliinoja, joissa yhdessä oli viimeinen tunnettu Tutankhamonin hallituksen aikainen aikamääräys; hän löysi kukkakiehkuraisia kauluksia, jollaisia surevain oli tapana käyttää hautajaisissa sekä joukon muita kiintoisia esineitä. Kaikkia näitä esineitä oli ilmeisesti käytetty kerran Tutankhamonin hautajaisissa, ja sitten ne kerätty kokoon ja pantu saviastioihin.

Ken osasi tavata ja lukea, hänellä oli siis edessänsä kolminkertainen todistusainehisto siitä, että Tutankhamonin haudan täytyi olla tässä osassa kuolleiden kaupunkia. Carnarvon ja Carter olivatkin päättäneet panna kaivaussuunnitelmansa täällä käyntiin. Mutta silloin puhkesi suuri maailmansota.[80]

Syksyllä 1917 he voivat kumminkin alkaa arkeologisen työskentelynsä Kuningasten laaksossa. Vielä keväällä 1922 he eivät olleet saavuttaneet sanottavia tuloksia. Pitikö heidän luopua koko yrityksestä? He päättivät lopuksi kestää vielä yhden talven. Mutta ellei silloinkaan onnistuttaisi, oli se kaivauskausi oleva heidän viimeisensä »laaksossa». Siitä innostuksesta, millä he olivat alkaneet, ei monen vuoden hyödyttömän työn perästä ollut paljoakaan jäljellä, ja senhän hyvin ymmärtää.

Mutta nyt tapahtui odottamatonta: tuskin Carterin miehet syksyllä 1922 olivat iskeneet kuokkansa ja lapionsa maahan, kun hän jo teki havainnon, joka runsaasti ylitti hänen rohkeimmatkin unelmansa. Annamme nyt Carterin itsensä kertoa.

»Tahdon yrittää», hän sanoo, »kertoa koko asiain kulun. Se ei ole helppoa, sillä löydön äkillisyys pani pääni melkein pyörälle, ja seuraavat kuukaudet olivat niin täynnä ihmeellisiä tapahtumia, että minulla tuskin oli aikaa tarkata tunteitani.»

Kun hän marraskuun 4. päivän aamulla tuli työpaikalle, hän heti huomasi, että jotakin tavatonta oli sattunut. Työmiehet tervehtivät häntä ilmoittaen, että soran alta oli löytynyt kallioon hakattuja porrasaskelmia. »Nyt minä uskalsin», hän sanoo, »melkein toivoa, että lopultakin olimme löytäneet etsimämme haudan». Voidaan kuvitella, millä kuumeisella kiihkolla kuokat ja lapiot nyt olivat työssä. »Seuraavana päivänä ei ollut epäilystäkään, että me tosiaankin olimme haudan suulla, mutta aikaisemmat pettymykset tuoreessa muistissa me emme kumminkaan uskaltaneet tuntea vallan sekoittumatonta iloa. Hyvin todennäköistähän oli, että se, kuten kaikki muutkin haudat, oli ryöstetty puhtaaksi. Sillävälin tuli porras toisensa jälkeen päivänvaloon. Auringonlaskun aikana oli koko porras kaivettu esiin. Ja alin porras päättyi sinetöityyn oveen.»

»Sinetöity ovi… se oli siis tosiaankin totta», pääsee onnelliselta löytäjältä. »Kaikkien näiden vuosien kärsivällisyyttä kysynyt työ oli lopultakin saava palkintonsa!» Sinä päivänä Carter ei ehtinyt muuta kuin tehdä umpeenmuurattuun oviaukkoon juuri sensuuruisen reiän, että voi saada sähkölampun mahtumaan siitä sisään. Sen valossa hän näki, että ovelta itse hautakammioon johtava käytävä oli kiven ja soran peitossa — siis ilahduttava merkki siitä, että viranomaiset olivat tämän haudan onnistuneet huolellisesti suojelemaan.

»Tosiaankin kaikki voi olla tämän käytävän takana kätkössä», hän huudahtaa ja lisää: »Minun täytyi käyttää koko itsehillintäkykyni voidakseni olla heti murtamatta ovea ja jatkamatta tutkimista.» Hänen taloudellinen auttajansa oli kaukana Englannissa, ja hänellähän toki oli oikeus olla mukana työn jännittävässä jatkamisessa. Carnarvonin Luksoriin saapumista odoteltaessa työ oli siis keskeytettävä. Estääkseen epämieluisia tervehtijöitä sinne pääsemästä Carter asetti paikalle luotettavan vartioston, peitätti haudansuun jälleen soralla ja varmemmaksi vakuudeksi vieritytti suuria kiviä sen päälle. »Paikka näytti nyt sellaiselta, että kukaan ei voinut aavistaa siinä koskaan olleen hautaa», hän sanoo, »ja minun oli itseni monta kertaa vaikeata vakuuttautua siitä, ettei kaikki ollutkin vain unta.»

Marraskuun 23. päivänä loordi Carnarvon saapui Luksoriin, ja työt haudalla voitiin jälleen alkaa. Sittenkuin portaitten sora oli jälleen luotu pois, voitiin aluksi ryhtyä lähemmin tutkimaan haudan oven sinettejä, ja silloin huomattiin, että monissa niistä oli Tutankhamonin nimi. Se sai jännityksen nousemaan huippuunsa. Mutta tehtiin myöskin se masentava huomio, että sekä ovessa että sen edustalla olevassa käytävän sorassa oli selviä merkkejä siitä, että hauta oli avattu ja jälleen sinetöity.[81] Siis haudanryöstäjät olivat olleet täälläkin! Kysymys oli nyt siitä, kuinka paljon vahinkoa he olivat ehtineet saada aikaan.

Tuli sitten marraskuun kahdeskymmeneskuudes, »päivien päivä», kuten Carter sitä nimittää. »Se oli», hän sanoo, »niin ihmeellinen, etten koskaan ole elänyt sellaista enkä koskaan enää voi elää.» Puolipäivään mennessä oli käytävän ulko-oven edusta vapautettu sorasta ja kivistä, ja jälleen oltiin sinetöidyn oven edessä, joka sekin ilmeisesti oli avattu ja jälleen suljettu. Sen oven takana odotti vastaus kaikkiin ihmetteleviin kysymyksiin. »Vapisevin käsin», kertoja jatkaa, »tein nyt pienen aukon vasempaan yläkulmaan.» Sittenkuin hän oli päässyt varmuuteen, ettei mitään myrkyllisiä kaasuja sieltä virrannut, hän pisti kolosta sisälle kynttilän. »Aluksi», hän sanoo, »en voinut nähdä mitään, sillä hautakammiosta virtaava kuuma ilma pani kynttilän liekin lepattamaan. Mutta kun silmäni olivat tottuneet valaistukseen, hautakammion pimeydestä sukeltautui esiin yksityisiä esineitä: ihmeellisiä eläimiä, kuvapatsaita ja kultaa, — kaikkialla välkkyvää, kiiltävää kultaa! Hetkisen — toisista, jotka seisoivat vierelläni, sen on täytynyt tuntua ikuisuudelta — minä seisoin mykkänä hämmästyksestä. Lopuksi loordi Carnarvon ei enää voinut kauemmin kestää epätietoisuutta, vaan kysyi tuskaisesti: 'Voitteko te nähdä jotakin?' — 'ihmeellisiä asioita!' oli kaikki, mitä sain änkytetyksi. Sen jälkeen laajensimme aukkoa, niin että molemmat voimme nähdä hautakammioon, ja sisälle vietiin sähkölamppu…

»Minä luulen useimpain arkeologien myöntävän, että tuntuu arastuttavalta, neuvottomalta, kun tunkeutuu sisälle kammioon, jonka hurskaat kädet vuosituhansia sitten ovat sulkeneet ja sinetöineet. Sellaisina silmänräpäyksinä aika on menettänyt merkityksensä. Kolmetuhatta, kenties neljätuhatta vuotta on mennyt menojaan siitä, jolloin ihmisjalka polki tätä maata, jolla me nyt seisomme, ja kuitenkin huomaamme elävän elämän jälkiä ylt'ympärinsä: oven edessä muurisavella puoleksi täyttynyt astia, nokinen lamppu, sormenjäljet äskenmaalatulla pinnalla, kukkaseppele, joka on asetettu kynnykselle jäähyväistervehdykseksi — aivan kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Ilmakin, jota hengitämme on pysynyt muuttumattomana kaikki nämä vuosituhannet; me hengitämme sitä kuten nekin, jotka laskivat muumion viimeiseen lepoon. Aikakäsite katoaa tuollaisten pienten läheisten yksityisseikkojen vaikutuksesta, ja me tunnemme olevamme haudan rauhan häiritsijöitä.

»Tämä on ensimmäinen tunne, joka meidät valtaa—toiset seuraavat pian toistansa: löytäjän ilo, odotuksen jännitys, se ajatus — tutkijan puhtain ilo —, että ollaan saamaisillaan uusi lehti historian aikakirjoihin.

»Varmasti ei koskaan ennen kaivauksien koko historiassa ole nähty niin ihmeellistä kuin se näky, joka avautui meille sähkölamppumme säteitten valossa, ensimmäisen valon, mikä kolmen vuosituhannen perästä tunkeutui kammion pimeyteen. Koskaan emme olleet voineet uneksiakaan sen kaltaista: kokonainen huone — kokonainen museo, siltä meistä näytti — täynnä esineitä, osittain sellaisia, joita emme koskaan ennen olleet nähneet, kasattuina toinen toisensa päälle määrältään melkein loputtomina. Siellä oli ensinnäkin aivan edessämme kolmet suuret kullatut paarit, joiden reunat oli leikkauksin koristettu ihmeellisillä eläinkuvilla, joista jollakin oli leijonan pää, jollakin virtahevon ja jollakin lehmän, joka oli Hathor-jumalattaren ruumistuma. Vaikutti», kertojamme jatkaa, »suorastaan kauhistavasti, kun sähkölamppumme loihti pimeydestä esiin näiden kullalta hohtavat ruumiit ja niiden päät heittivät taustaseinään eriskummallisia varjoja. Sitten huomiomme kiintyi kahteen suureen, luonnollisen kokoiseen kuningaspatsaaseen. Aivan kuin vartiosotilaat ne seisoivat vastakkain kammion oikealla seinustalla kultaiseen vaippaan ja kultasandaaleihin puettuina, kädessä sotanuija ja sauva ja otsalla Egyptin suojeleva pyhä lasisilmäkäärme, kuninkaanvallan symboli.»

Näiden suurempien esineiden välissä oli lukemattomia muita. Siellä oli lippaita, joissa oli ihmeellisen kauniita maalauksia ja turkoosinsinisiä fajanssi- ja kultakirjauksia, lippaita ebenholtsista ja norsunluusta; siellä oli ihanoita, ilmavan reiällisiä alabasterimaljakoita sekä kaunis, samaa puoleksi läpinäkyvää ainetta oleva korupikari, joka esitti puhjennutta lootuskukkaa. Ripoina oli lootuksen nuput ja niiden päällä polvistuvia olentoja »ikuisen elämän» vertauskuvina. Siellä oli ihmeellisiä mustia kaappeja ja yhdestä niistä tuijotti suuri kultainen käärme avoimesta ovesta. Siellä oli jalosti leikattuja tuoleja ja kultakirjauksinen valtaistuin ja vasemmalla hujan hajan rikottuja, kumossa olevia triumfivaunuja, joista loisti kulta ja rikkaat värilasi- ja jalokiviupotukset.[82]

»Mutta äkkiä», Carter sanoo, »välähti mieleemme ajatus: 'Täällähän ei ole sarkofagia eikä jälkeäkään muumiosta!' Silloin sattuivat silmämme vieläkin yhteen, mustain vahtimiesten välissä oikealla olevaan, sinetöityyn oveen, ja vähitellen selveni meille, että mehän olimmekin saapuneet vasta varsinaisen hautakammion eteishuoneeseen. Sinetöidyn oven takana täytyi olla vielä muita huoneita ja yhdessä niistä löytäisimme faaraon kaikissa komeissa kuolinvarusteissaan.

»Mutta sitten tulivat mieleen jälleen haudanryöstäjät. Oliko heidän onnistunut tunkeutua tämän kolmannenkin oven läpi? Ja jos niin oli käynyt, mitä toiveita meillä silloin oli löytää kuninkaan muumio vahingoittumattomana? Minä luulen, että sinä yönä tuskin kukaan meistä sai unta silmiinsä.»

Seuraavana aamuna retkikunnan johtaja tutki sinetöidyn oven ja havaitsi, että aivan maan rajassa siinä aikaisemmin oli ollut aukko, juuri niin suuri, että notkea mies voi siitä ryömiä sisälle; tämä aukko oli sitten muurattu umpeen ja sinetöity. »Me emme siis saisi», Carter huudahtaa, »olla ensimmäisiä tällä paikalla! Tännekin olivat varkaat ehtineet ennen meitä, ja tehtäväksemme jäi vain todeta, kuinkahan paljon vahinkoa he lienevät ehtineet saada aikaan.

»Mieluummin olisimme halunneet seurata ensimmäistä mielijohdettamme ja avata tämäkin ovi päästäksemme heti selvyyteen. Mutta niin menettelemällä olisimme voineet pahoin vahingoittaa useita eteishuoneen kalleuksia. Emmehän niitä voineet poiskaan viedä, ennenkuin löytö oli luetteloitu ja luetteloon liitetty täydellinen valokuvajäljennös kaikesta, ja tämä työ vaati hyvin pitkän ajan.»

Niinpä onnelliset löytäjät kiinnittivät jälleen koko huomionsa siihen asti tehtyihin löytöihin. Jo ne olivat kuin ilmestys egyptiläisen taiteen ja taidekäsityön korkeasta kannasta 33 vuosisataa takaperin. Jokainen yksityinen esine oli niin suuriarvoinen, että se, kuten Carter sanoo, »tavallisissa oloissa olisi yksinänsä riittänyt saattamaan meidät hurmioon ja että sitä olisi voitu pitää runsaana palkintona kokonaisen talven kaivaustöistä.»

Kun Carter ja Carnarvon nyt syventyivät tähän löytöjen kultakaivokseen, he äkkiä tekivät vielä erään huomion: suoraan edessä olevassa seinässä he keksivät sinetöidyn oven, jossa oli haudanryöstäjäin jäljiltä aukko, jota ei oltu jälleen täytetty, ja sähkölampun valossa he näkivät kolmannen kammion, joka oli pienempi kuin ensimmäinen, mutta vielä enemmän täynnä hautajaisesineitä. Mutta siellä vallitsi sekamelska, jota kerta kaikkiaan ei voi kuvailla. Kaikessa oli selvät jäljet haudanryöstäjäin mellastelusta. »Ei tarvitse paljon mielikuvitusta kuvitellakseen heitä työssänsä», Carter kirjoittaa. »Eräs heistä on ryöminyt kammioon, on sitten kaikessa kiireessä, mutta kumminkin suunnitelmallisesti nuuskinut sen sisällön, tyhjentänyt lippaan, heittänyt kasaan osan esineitä, jotka näyttivät erityisen arvokkailta, ja sen jälkeen ojentanut ne vähissä erin aukon läpi tovereilleen, jotka sitten lähemmin arvioivat niiden arvon.

»Tätä kaikkea nähdessämme» — Carter jatkaa — »meille ensimmäisen kerran täysin selveni, minkä tavattoman vastuun olimme ottaneet kantaaksemme. Tämä ei ollut suinkaan tavallinen löytö, jonka käsittely olisi voitu loppuunsuorittaa tavallisen kaivaustalven aikana. Täällä oli tekemistä tavattoman paljon, ennenkuin voimme edes alkaa ensimmäisen hautakamarin tyhjentämistyötä. Suuri määrä preparoimis- ja pakkaustarpeita oli varastoitava; asianymmärtäviltä erikoistuntijoilta oli kysyttävä neuvoa, miten eräitä esineitä oli parhaiten käsiteltävä, ja suojattuun paikkaan oli järjestettävä laboratorio löytöjen käsittelyä, luetteloimista ja pakkausta varten. Ja sitten luonnollisesti kaikki mittaukset ja valokuvaamiset!» Oli ehditty melkein vuodenvaihteeseen, ennenkuin ensimmäinen esine voitiin tuoda haudasta päivänvaloon — ensimmäinen tämän ainoan kammion 600—700:sta!

Taiteelliselta näkökannalta kaikkein arvokkaimpia löytöjä oli muuan arkku, jossa oli metsästys- ja taistelukohtauksia esittäviä, tavattoman hienosti ihanan loistavin värein tehtyjä maalauksia. Siinä nähdään, miten kuningas vaunuistaan nuolellansa kaataa gaselleja, antilooppeja, villiaaseja, jalopeuroja, hyeenoja, strutseja ja muita erämaan otuksia. Toisessa kuvassa hänet esitetään sfinksinä, joka polkee jalkojensa alle viholliset. Niin erinomainen on näiden taideteosten tekniikka, että on turvauduttava suurennuslasiin voidakseen antaa yksityiskohdille täyden arvon. Arkussa oli loistavia kuningaspukuja, joukossa eräs, joka ylhäältä alas saakka oli helmillä koristettu, ja samanlaisia löytöjä tehtiin toisistakin arkuista. Eräästä löytyi tavattoman kaunis, puhtaasta kullasta ja taivaansinisestä lasimassasta tehty valtikka. Toisessa oli kauniita lasuurikivestä tai sinisestä fajanssista tehtyjä uhrimaljakoita, komeat liivit, jotka olivat monien tuhansien pienten kulta-, lasimassa- ja fajanssipalojen peitossa. Epäilemättä tämä loistopuku on lajiansa Egyptin huippusaavutuksia. Siinä on suunnaton määrä ihania koristuksia, joista kuvailemalla voisi antaa vain heikon aavistuksen.

Kaikkein suurin taideteos oli kuitenkin valtaistuin, joka oli kokonaan päällystetty kullalla ja koristettu kiviupotuksilla. Varsinkin selusta, jossa oli Tutankhamonin ja hänen puolisonsa kuvat sekä kultainen auringonkehrä säteineen, on vallan ihmeellinen muodoltaan ja väreiltään. Ja miten sydämellinen, miten elävä onkaan kaunis kuninkaallisten puolisojen välinen kohtaus! Kuninkaan ryhti on niin luonteva, kuningattaren hento vartalo niin ihastuttava, kun hänellä kädessään on pieni malja täynnä tuoksuavaa voidetta, jolla hän sivelee puolisonsa olkapäätä. Ja korkeudesta aurinko, Aton, lähettää maan päälle elävöittävät säteensä, jotka El Amarnan koulun tavan mukaan päättyvät tavallisiin käsiin. Liioittelematta sanottuna tämä taideteos on kaunein, mitä Egyptin maasta on koskaan löytynyt.

Että valtaistuin on peräisin El Amarnan ajalta, jolloin Atonin palvelus oli vallalla, ilmenee siitäkin seikasta, että taideteoksessa esiintyy paikoittain kuninkaan alkuperäinen nimi Tut-ankh-Aton, mutta paikoittain »Aton»-sana on poistettu ja tilalle pantu »Arnon».

Esihuoneen tyhjentämistyöstä tuli oikea kärsivällisyyden koetus, ennen kaikkea siitä syystä, että oli äärimmäisen vaikeata ottaa pois esinettä vahingoittamatta toisia. Välistä ne olivat niin tiiviisti toistensa yhteydessä, että ensin täytyi mahdollisimman varovasti tehdä oikeat pienet rakennustelineet saadakseen esineen tai kokonaisen ryhmän esineitä pysymään paikoillaan, kun jokin toinen esine poistettiin. Jotkin koruesineet olivat erinomaisesti säilyneet, toiset sitävastoin niin hauraita, ettei ennakolta voinut tietää, voisivatko ne kestää omaa painoansa, jos niitä ryhdyttäisiin nostamaan. Sellaisissa tapauksissa ei voinut koskaan tietää, mikä oli parasta: konservoidako ne paikallaan vai jättääkö se siksi, kunnes ne saataisiin oikeaan laboratorioon. Monta kertaa oli pakko menetellä edellisellä tavalla. »Me löysimme esimerkiksi», Carter sanoo, »helmineuleisiä sandaaleja, joiden langat olivat täysin tuhoutuneet. Niin kauan kuin niihin ei koskettu, ne näyttivät aivan vahingoittumattomilta, mutta heti, kun niitä yritettiin kohottaa, ne hajosivat. Ainoana vaivan palkkana oli kourallinen sivistyshistorialliselta kannalta arvottomia helmiä». Tämänkaltaisissa tapauksissa oli heti konservoitava sulalla parafiinivahalla. Kun se oli jähmettynyt, voitiin sandaaleja liikuttaa vaaratta. Sama oli laita hautajaiskukkavihkojen. Ne olivat sellaisessa tilassa, että olisivat ensi kosketuksesta hajonneet tuhkaksi. Mutta kun niitä oli ruiskutettu muutaman kerran selluloidiliuoksella, voitiin ne vaaratta viedä pois ja pakata kuljetusta varten.

»Työn täytyi käydä hitaasti, hermostuttavan hitaasti. Ja kaiken aikaa oli hartioilla raskaan edesvastuun painostava tunne. Sillä arkeologin löydöt eivät ole hänen omaa omaisuuttansa, jota hän voi käsitellä, miten häntä itseänsä miellyttää. Jokainen löytö on menneiden aikojen lahja nykyisyydelle. Muinaistutkija on ainoastaan onnen suosima välittäjä, jonka käsien kautta tämä lahja tulee meidän kaikkien hyväksi. Jos hän välinpitämättömyydellä, huolimattomuudella tai tietämättömyydellä vähentää sitä tietomäärää, jonka tuo lahja olisi voinut meille välittää, hän tekee itsensä vikapääksi raskaaseen rikokseen. Jos hän tuntee olevansa lopen uupunut tai jos hän kiirehtii, hän voi tämän seurauksena tehdä sen rikoksen, että päästää käsistänsä kenties ainoan mahdollisuuden, mitä on ollut tai tulee olemaan saada tietoja, joilla on tieteelle suunnaton arvo.

»Tätä ajatellen voi helposti kuvitella tunteitamme tehdessämme työtä haudassa. Varkauksien pelko piti meitä myöskin alituisessa levottomuudessa. Koko seutu oli yhtenä hälinänä löydön johdosta; ja mitä mielikuvituksellisimpia kertomuksia kierteli sen kullan ja jalokivien määrästä. Täytyi siis ajatella sitäkin mahdollisuutta, että öiseen aikaan tehtäisiin suurisuuntainen yritys ryöstää hauta, jollainen kokemus niin usein oli tehty. Tämän vaaran torjumiseksi pidettiin »laaksossa» vahdissa kolme toisistansa riippumatonta ryhmää, kukin oman päällikkönsä alaisena.»

Olemmehan jo ennen maininneet, että Tutankhamonin hauta ei ollut kokonaan säästynyt muinaisajan haudanryöstöiltä. Ensimmäisen oven sineteistä tiedämme, että sisäänmurtoja oli tapahtunut ainoastaan muutamia vuosia kuninkaan hautajaisten jälkeen. Murtautujat ovat luonnollisesti koettaneet kahmia itselleen kaikki täyskultaiset esineet. Onneksi heillä on ollut hyvin kiire, ja sen vuoksi on moni tällainen koristus jäänyt heiltä huomaamatta. Mutta mitä kalleuksia he ovat vieneet, sitä emme saa koskaan tietää.»[83]

»Meiltä meni seitsemän viikkoa», Carter jatkaa, »ensimmäisen hautakamarin tyhjentämiseen, ja olimme todellakin kiitollisia, kun olimme saaneet tämän työn onnellisesti loppuun.»[84]

Vihdoinkin oli päästy niin pitkälle, että sinetöidyn oven sulkemien salaisuuksien piti ilmestyä. Varovasti murrettiin pala palan jälkeen erottavaa muuria. Vähitellen, kun aukko laajeni, kävi ilmeiseksi, että todellakin oli saavuttu Tutankhamonin hautakammioon. Mutta sinne pääsyn sulki alttarimainen lipas, joka oli päällystetty kullalla kauniine sinifajanssisine upotuksilleen. Se täytti melkein koko hautakammion ja sulki sisäänsä kaikesta päättäen kuninkaallisen sarkofagin. Kun näki molemmat kuolleen patsaat seisomassa kumpikin puolellansa ovea ja siellä sisällä puolittain näkyvänä kultaisen tabernaakkelin, joka kätki itsensä vainajan, se teki, sanoo Carter, melkein tuskallisen valtavan vaikutuksen.

Arkeologiselta kannalta oli nyt kaikkein tärkein kysymys, olivatko rosvot tunkeutuneet myöskin vainajan luo. Jännittyneinä Carter ja Carnarvon tarttuivat tabernaakkelin salpoihin ja avasivat ovet. Sisällä oli toinen, pienempi tabernaakkeli ovet suljettuina, ja näissä ovissa oli murtamaton sinetti. Nyt ei enää ollut epäilystäkään, että seistiin ensimmäistä kertaa Egyptin kuninkaan edessä, joka oli saanut levätä rauhassa haudan häpäisijöiltä.

Mutta tämä ei ollut ainoa ilahduttava löytö sarkofagikammiossa. Tästä huoneesta johti nimittäin ovi neljänteen kammioon. »Yksi ainoa tähän huoneeseen luotu silmäys», Carter sanoo, »riitti saamaan meidät vakuutetuiksi, että täällä olivat haudan suurimmat aarteet. Oven vastapäisellä seinällä oli kaunein muistomerkki, mitä konsanaan olen nähnyt — niin ihmeellisen kaunis, että ihmetyksestä ja ihailusta pidätti henkeänsä! Se oli suuri lipas, joka ylt'yleensä oli kullalla päällystetty, yläreunassa jonkinlainen pyhiä käärmeitä esittävä friisi. Lippaan ympärillä seisoivat vainajan neljän suojelusjumalattaren patsaat. Ihastuttavat olennot seisoivat siinä käsivarret aivan kuin siunaukseen ojennettuina; ja niin luonnolliselta ja elävältä vaikutti heidän asentonsa, niin täynnä myötätuntoa ja armonantoa oli heidän kasvojensa ilme, että heihin katsominen tuntui melkein pyhyyden häpäisyltä.» Epäilemättä tämän lippaan sisällä olivat ne astiat, joissa vainajan sisälmyksiä säilytettiin balsamoimisen jälkeen.

»Sarkofagihuone oli täynnä ihmeellisiä esineitä», kertoo Carter, »mutta meillä oli tuskin aikaa tarkastaa niitä lähemmin — niin vastustamattomasti suuntautuivat katseemme alati noihin rakastettaviin pikku jumalattariin. Se oli elämys, jota kukaan läsnäolleista ei koskaan voi unohtaa.» Tässä huoneessa oli joukko kauniita lippaita ja arkkuja, yhdessä Tutankhamonin pikku patsas. Korkeintaan kaksi tai kolme lippaista varkaat ovat voineet saada avattavikseen. Kaikissa muissa oli murtamattomat sinetit, ja kaikki kamarin esineet olivat samalla paikalla kuin hautaa ensi kertaa suljettaessa.

Valtava työ oli siis edessä Carterilla ja hänen auttajillansa — Carnarvon ei saanut, kuten kaikki tiedämme, nähdä niiden tutkimusten jatkumista, jotka hän palavalla harrastuksellaan ja avuliaisuudellaan oli pannut käyntiin. Hänen äkillinen kuolemansa kohta vertaistansa vailla olevien voittojen jälkeen heittää synkän, melkein mystillisen varjon Tutankhamonin haudassa suoritettujen kaivausten ylle. Kuoleman syynä oli moskiitin purema, joka aiheutti verenmyrkytyksen. Maailman taitavimmat lääkärit ponnistelivat kolmen viikon ajan pelastaakseen hänen elämänsä — yhden heistä lady Carnarvon toi lentokoneella Englannista —, mutta he eivät voineet mitään kuolemalle. Sairas tunsi itse, miten tulisi käymään. »Olen kuullut äänen, joka kutsuu minua», hän sanoi eräälle ystävälleen; »minä valmistaudun seuraamaan sitä.»

Tutankhamonin kuolinnaamio puhdasta kultaa, runsaasti koristettu puolijalokivillä. Se peitti muumion päätä ja hartioita.

Sitkeiden Egyptin hallituksen kanssa syntyneiden selkkausten jälkeen Carter syksyllä 1925 voi avata Tutankhamonin sarkofagin. Sen sisällä oli puinen ruumisarkku ja tämän sisällä taas toinen samanlainen arkku, jonka sisältönä vuorostaan oli kallisarvoisin ruumisarkku, mitä maailma konsanaan on nähnyt. Se oli puhdasta, mestarin kädellä pakotettua kultaa, upotuksina loistavanväristä emaljia ja painoi 200 kg — toisten tietojen mukaan 400. — Tutankhamonin ruumiin anatominen tutkiminen osoitti, että hän oli ollut kuollessaan vain noin 18-vuotias nuorukainen.

Muumioarkku vietiin salaa Kairon museoon, jonne se saapui uudenvuodenpäivänä 1926.

Ei koskaan ole tehty niin kallisarvoisia muinaislöytöjä kuin Tutankhamonin hautaa kaivettaessa. Huonekalujen ja taide-esineiden koristelu voittaa kauneudessa ja täydellisyydessä kaikki aikaisemmin nähdyt Egyptin muinaismuistot. Tämän kautta on saatu entistä paljon korkeampi käsitys Egyptin kulttuurin kehityksestä, ja täytyy olettaa, että tällä kulttuurilla on ollut paljon syvällisempi vaikutus naapurikansoihin, kuin mitä ennen oltiin taipuvaisia uskomaan. Selvemmin kuin aikaisemmin nähdään nyt, että Egypti on ensimmäinen tekijä sarastavan maailmankulttuurin luomisessa. Ja kun näkee kaiken sen komeuden, minkä mitätön faarao vei myötänsä hautaan, nuorukainen, joka hallitsi vain 6—7 vuotta, silloin voi aavistella, minkälaisen hautaloiston on täytynytkään ympäröidä sellaisia inahtavia faaraoita kuin Thotmes III:ta, Amenhotep III:ta, Seti I:tä ja Ramses II:ta.

Jatkuvien, vuosi vuodelta tehtyjen hauta- ja temppelilöytöjen ansiosta historian valo on yhä kirkkaampana valaissut Egyptin muinaisuutta. Taideteosten ja kulttuuriesineiden kokoelmat kasvavat vuosi vuodelta, ja rinnan tämän kanssa edistyy kirjallisten muistomerkkien tutkimus. Kivensiru piirtokirjoituksineen löytyy täältä, papyruskatkelma tuolta — egyptologit tavaavat ja sommittelevat yhteen, ja sitä tehden haihtuu se sumu, joka peitti vanhan Egyptin historian.

Kielentutkijat ja arkeologit toisiansa tukien ovat jo kauan sitten päässeet niin pitkälle, että ovat melkoisesti tinkineet sen arvoa, mitä Herodotos ja muut muinaisajan kuulut historiankirjoittajat ovat kertoneet meille Egyptistä. Mikäli Herodotos kertoo siitä, mitä hän omin silmin oli nähnyt pitkällä matkallaan, jonka hän 5:nnen vuosisadan puolivälissä e.Kr. teki halki Egyptin ja Vähän-Aasian, sikäli hänen tietonsa yleensä ovat tavattoman arvokkaita, mutta kun hän rakentaa vanhempien aikojen perimätiedon kertomuksille, — ainakin Saisin aikaa vanhemmille —, silloin hän useimmiten iskee kirveensä kiveen. Osaksi hän on ilmeisesti monta kertaa käsittänyt väärin, mitä on kuullut kerrottavan, osittain se perimätieto, jolle hän on rakentanut, on aikojen kuluessa niin turmeltunut, etteivät ainoastaan yksityisseikat, vaan pääpiirteetkin ovat tulleet virheellisiksi. Vuosiluvut ja historian kaudet ovat täten sekaantuneet toisiinsa täydelliseksi kaaokseksi.

Toinen syy varovaisuuteen Herodotoksen tietoihin nähden on siinä, että hän oli haaveellinen ja senvuoksi melkein kritiikitön egyptiläisten ja heidän viisautensa ihailija. Hänet oli vallannut aito egyptomania, joka hänen kauttansa levisi laajoihin piireihin ja jolla on uskovaisensa tänäkin päivänä. Hänestä näyttivät melkein kaikki kreikkalaisten tiedot ja taidot olevan egyptiläisiltä perittyjä — kaikessa egyptiläiset olivat olleet hänen omain maanmiestensä oppimestareina. Egyptin papeilla luultiin olevan hallussaan salaperäinen viisaus, niin, jopa maailmanarvoitusten ratkaisu käsissään. Kritiikki oli ominaisuus, jota kunnon Herodotos, niin »historiankirjoituksen isä» kuin olikin, oli arveluttavassa määrässä vailla. Ja myöhempäin aikojen kreikkalaiset ja roomalaiset historioitsijat ovat arvostelukyvyttömästi seuranneet hänen jälkiään.

Toinenkin muinaisajan historioitsija, jota aikaisemmin suuresti kunnioitettiin, on meidän päivinämme alentunut arvossa, samassa määrin kuin egyptologit ovat tehneet uusia löytöjä. Tämä mies on egyptiläinen ylipappi ja auringonjumalan temppelin arkistonhoitaja Manetho, joka 3:nnen vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. kirjoitti suuren teoksen maansa historiasta. Hänen teoksestaan on ikävä kyllä suurin osa jo kauan sitten kadonnut. Mutta menetys ei tunnu enää niin valitettavalta kuin ennen vanhaan, jolloin Manetho oli erehtymättömän maineessa. Ainoastaan niihin Egyptin historian aikoihin nähden, joilta ei ole tarpeeksi muistomerkkejä, Manethon teoksella on vielä jotakin arvoa, mutta silloinkin on sitä luonnollisesti käytettävä äärimmäisen varovasti.

Nyt sanotusta ei pidä harhautua luulemaan, että Egyptin temppelit, hautakammiot ja muistokirjoitukset, päinvastoin kuin vanhat perimätiedot, sisältäisivät väärentämättömän totuuden. Kyllä nekin ovat aina enemmän tai vähemmän epäilyttäviä, koska niiden tarkoituksena on kuninkaiden tai muitten mahtimiesten ylistäminen. Senvuoksi ne, kuten jo olemme nähneet, puhuvat suurin sanoin heidän urotöistään, mutta vaikenevat tappioista ja vastoinkäymisistä. Eivätpä useat uuden valtakunnan faaraot, varsinkin 19. ja 20. hallitsijasukuun kuuluneet, ole kavahtaneet yksinkertaisesti anastamasta aikaisempien kuningasten muistokirjoituksia ja asettamasta niihin omaa nimeänsä edeltäjäinsä tilalle.

Kuinka ääretöntä työtä, kuinka terävää älyä, miten ihmeteltävää yhdistelmäkykyä onkaan vaatinut niiden miesten tieteellinen työ, jotka meidän päivinämme ovat voineet menestyksellä ryhtyä arvostelemaan kuuluisia historiankirjoittajia, jotka ovat eläneet 2—2 1/2 vuosituhatta lähempänä tapahtumia kuin me! Tässä jos koskaan, valtaa mielen vastustamaton ihmisneron ihailu. Niin valtavat ovat egyptologian alalla otetut edistysaskelet, että pari miespolvea sitten suoritetut Egyptin historian-kirjoitusyritykset jo ovat menettäneet kaiken arvonsa — paitsi eriskummaisuusarvoansa.

G. Belzoni, Narrative of the operations and recent discoveries in Egypt and Nubia.

Ludvig Borchard, Ausgrabungen der deutschen Orient-Gesellschaft bei
Abusir 1901—02 (Mitteilungen der deutschen Orient-Gesellschaft» 1902).

FAARAON HOVISSA.

Samoinkuin monia muita muinaisajan hallitsijoita ja Kiinan ja Japanin keisareita meidän päivinämme faaraota pidettiin ja kunnioitettiin jumalana, auringonjumalan, Ran poikana ja hänen tavallisin arvonimensä oli »hyvä jumala». Toinen kuninkaan nimitys oli »per-ô», raamatun »faarao», joka oikeastaan merkitsee »iso talo» ja alkujaan oli siis kuninkaallisen palatsin nimitys. Sitten käytettiin sitä merkitsemään kuninkaallista hallitusta, aivan kuten turkkilaiset nimittävät hallitustansa »Korkeaksi portiksi». Samalla tavoin »faarao» tuli merkitsemään Egyptin vakion yksinvaltaista hallitsijaa, kuningasta.

Faaraon ympärillä hänen palatsissaan hääri hyvin runsaslukuinen hovikunta. Hoviväen kaikkien arvonimien luetteleminen kävisi määrättömän pitkäksi. Hautakirjoitukset todistavat, että ylimykset pitivät hyvin suurena kunniana saada palvella hovissa. Tavantakaa tapaa seuraavanlaisia sanontatapoja: »Hän palveli kuningasta hänen talossansa, hän eli herransa jalkojen juuressa, hän oli kuninkaalle rakkaampi kuin koko Egypti.» Erityisen ylpeitä siitä, että saivat paistatella päivää kuninkaallisen armon loisteessa, olivat ne hovimiehet, joille suotiin erityinen kunnia olla läsnä hänen majesteettinsa aamupukeutumisessa. Niitä, jotka saivat suorittaa palvelusta tässä menossa, joka muistuttaa 1700-luvun Ranskan kuninkaitten hovimenoja, sanottiin »kuninkaallisen pukeutumishuoneen salaisuuksien esimiehiksi.» Voi olla varma siitä, että kukaan heistä ei ole unohtanut antaa hautakirjoituksestaan jälkimaailman saada tietää, miten erinomaisen hieno arvonimi hänellä oli. Muuan toinen hyvin korkea herra nimittää itseään ylpeästi »kuninkaan kylpyhuoneen esimieheksi».

Hyvin merkitsevää osaa hovissa näyttelivät jo vanhimpina aikoina kuningasten ja kuningattarien imettäjät. Sellaisen naisen virallinen arvonimi oli »suuri imettäjä, joka ihanilla rinnoillansa ravitsi jumalaa — s.o. faaraota —, voimakasta imemään, Ala- ja Ylä-Egyptin herran suuri imettäjä, jonka ihoa Horus[85] on koskettanut.» Osoitukseksi kiitollisuudestaan imettäjä-äitiänsä kohtaan kuninkaat tavallisesti rakennuttivat hänelle haudan, mutta niinpä olikin tuollainen kuninkaallinen imettäjä jo edeltäpäin grande dame, sillä hän oli jonkun ylhäisen egyptiläisen puoliso.

Miten tarkka juhlamenojärjestys vallitsi muinaisten faaraoitten hovissa, näkyy siitäkin, että oli erityinen armo, kun kuningas antoi jonkun ylimyksistään suudella kuninkaallista jalkaa eikä sallinut, että mies suuteli sitä maata, jota tuo jalka suvaitsi tallata. Ja eräs niistä miehistä, jotka pitivät tätä suurimpana kunnianaan, ei ollut kumminkaan sen vähäisempi kuin Memfiksen ylipappi ja faaraon oma vävy! Tapoja on erilaisia.

Kun hovimiehet astuivat faaraon eteen, »he kohottivat käsivartensa hänen ylistyksekseen ja riemuitsivat ja suutelivat maata hänen kauniiden kasvojensa edessä.» Ja kun »hyvä jumala» oli tehnyt päätöksen, kuului hovimiestapoihin ilmaista ihastustaan ja »ylistää herraansa suudellen maata, maaten vatsallansa hänen edessänsä ja kohottaen riemuhuutoja.»

Uuden valtakunnan aikana näyttää ylimysten ja pappien »maansuutelu» lakkautetun ja rajoitetun palvelijoihin ja alempaan kansaan. Suuremmassa arvossa olevat tervehtivät faaraota nöyrin kumarruksin ja laskien tai kohottaen käsivartensa aivan kuin rukoukseen. — Kuninkaan puhutteleminen oli vastoin kaikkia soveliaisuussääntöjä — korkeintaan uskalsi puhua hänen kuultensa. Ja ennenkuin tämän rohkean askelen uskalsi ottaa, täytyi alkaa pitkästi kierrellen kaarrellen, kuten esimerkiksi näin: »Sinä olet kuin Ra kaikissa edesottamisissasi, kaikki mitä sinun sydämesi tahtoo, se tapahtuu. Jos sinä yöllä toivot jotakin, niin se on tapahtunut aamun sarastaessa. Me olemme nähneet sinun ihmetyösi aina siitä saakka, kun sinut kruunattiin kuninkaaksi. Kaikki, mitä sinun huuliltasi lähtee, on kuin Horus puhuisi taivaan rannalta. Mitä onkaan, mitä sinä et tietäisi? Ja missä onkaan paikka, jota sinä et olisi nähnyt? Kaikki tulee sinun korviisi, sitten kuin tulit tämän maan valtiaaksi. Sinä olet hallinnut aina siitä saakka, jolloin olit äidin kohdussa. Sinulle esitettiin valtakunnan asiat, kun sinä olit vielä kiharapäinen lapsi. Ei mitään tapahtunut sinun tietämättäsi. Sinä olit ylin sotapäällikkö, kun olit vasta kymmenvuotias poikanen, ja kaikkiin töihin, mitä suoritettu on, on sinun kätesi tehnyt suunnitelman. Jos sinä sanot vedelle: 'Kohoa vuorelle!' niin valtameri rientää sinne, heti kuin sinä olet puhunut. Sinä elät ikuisesti, ja kaikkia sinun käskyjäsi totellaan, oi kuningas, meidän herramme!»

Kahta erityisen vähäpätöistä faaraota, jotka elivät noin 1300 e.Kr., tervehdittiin seuraavanlaatuisin ylistyslauluin: »Palatsisi sisällä sinä kuulet kaiken, mitä puhutaan muissa maissa, sillä sinulla on miljoonat korvat. Jos joku puhuu syvällä vuoren onkaloissa, niin hänen sanansa saapuvat sinun korviisi. Sinun silmäsi loistaa kirkkaammin kuin taivaan tähti. Vaikka asia on kuinkakin salainen, sinun silmäsi sen kumminkin keksii.»

Voi ymmärtää, mikä erinomainen onni sitten oli saada tällaiselta valtiaalta jopa omakätinen kirjoitus. Tämä ilonsa vastaanottajan täytyi ilmoittaa jälkimaailmallekin ikuistamalla ihmeellinen tapaus hautakirjoitukseensa.

Kuninkaiden ja ylimysten seuraan kuului myöskin kääpiöitä, jotka tavallisesti hoitivat herransa puvustoa ja taluttelivat hänen koiriansa tai apinoitansa. Luultavasti kääpiöiden tehtävänä oli kuten keskiajallakin olla herransa hauskuttajana.

Itämailla oli siihen aikaan kuten meidän päivinämmekin ruhtinaan haaremi, monine kilpailevine kuningaspuolisoineen, prinsseineen ja prinsessoineen ja näiden kunnianhimoisine suosikkeineen, kaikkien juonittelujen pesäpaikka. Täällä näytellyistä jännittävistä draamoista on suurin osa jäänyt ainaiseksi kulissien taakse, mutta yhtä ja toista jälkimaailma on saanut tietää. Niinpä tunnemme jo 6:nnen hallitsijasuvun ajalta sellaisen tapauksen. Voimakkaalla kuninkaalla Pepi I:llä oli nimittäin hyvin uskottu suosikki, joka kuvaillessaan elämäänsä mastabassa kertoo: »Siihen aikaan, jolloin salaisuudessa ryhdyttiin oikeudellisiin toimenpiteisiin suurta kuningaspuolisoa Hetestä vastaan, hänen majesteettinsa salli minun johtaa kuulustelua — minun yksinäni, senvuoksi, että minä olin hänen majesteettinsa sydämelle rakas ja hänen majesteettinsa oli mieltynyt minuun. Minä itse toimitin kirjallisen kertomuksen siitä, minä yksin yhden ainoan tuomarin kanssa. Ei koskaan ennen minun asemassani oleva henkilö ollut saanut kuulla kuninkaallisen haaremin salaisuuksia.»

Yksityiskohtaisemmat tiedot on meillä Ramses III:n vanhuudenpäiviltä samanlaisesta oikeudenkäynnistä, joka koski faaraon haaremissa suunniteltua suurta salaliittoa. Tälläkään kertaa kuningas ei uskonut ikävää oikeustapausta tavallisille tuomareille, vaan sen sijaan asetti uskotuistansa erikoisen tuomioistuimen, joka sai rajattoman vallan päättää rikollisten elämästä. Meidän tietomme tuomioistuimen käsittelyistä ovat peräisin kirjallisista papyrus-merkinnöistä, jotka kaikesta päättäen olivat tarkoitetut kuninkaallista arkistoa varten. Niistä käy selville, että eräs kuninkaan puolisoista oli toisten haareminaisten kanssa tehnyt salaliiton faaraota vastaan, joka nyt oli vanha ja sairaalloinen, luultavasti tarkoituksenaan asettaa oma poikansa valtaistuimelle. Vehkeilevät naiset olivat saaneet puolelleen useimmat haaremin hovimiehet, jopa faaraon oman ylikamariherran ja ylimmäisen juomanlaskijan. Vaarallisinta oli, että myöskin Nubiassa olevien egyptiläisten joukkojen päällikkö oli mukana salaliitossa. Hänen sisarensa, joka kuului Ramseen haaremiin, oli houkutellut hänet avustamaan salahanketta. Suunnitelmana oli, että nubialaiset joukot alkaisivat kapinan ja hyökkäisivät Egyptiin. Samalla kertaa näyttävät haareminaisten sukulaiset ja ystävät ja muut rikostoverit työskennelleen kiihoittaakseen pääkaupungin väestöä vallankumoukseen vanhaa faaraota vastaan. Muitakin korkeita upseereita ja virkamiehiä, niiden joukossa eräs pappi, otti osaa suuren kapinan valmisteluihin. Pappi antoi taikakirjan opastuksella ohjeita, miten oli meneteltävä, jotta kuninkaallisen palatsin vartiomiehistö voitaisiin taikakeinoin lamauttaa. Tähän tarkoitukseen valmistettiin salaperäisin loitsuin vahanukkeja, jotka toimitettiin salaisesti palatsiin levittämään siellä pelkoa ja kauhua.

Mutta kaikesta varovaisuudesta huolimatta salaliitto tuli kuninkaan korviin. Hän sai pian käsiinsä pitkän luettelon valtionkavaltajista, ja kaikki nämä, niin naiset kuin miehetkin, vangittiin. Kuten sanottu, kuningas asetti erikoisen tuomioistuimen tuomitsemaan tätä »maan inhoa», kuten rikollisia eräässä kertomuksessa nimitetään. Tuomareille antamissaan ohjeissa kuningas merkitsevästi ilmaisee toivomuksenaan, että tämä epämiellyttävä juttu ratkaistaisiin mahdollisimman suuressa hiljaisuudessa: »Niitä sanoja, joita syytetyt ovat lausuneet, en tunne. Menkää ja tutkikaa heitä! Sallikaa niiden, joilla on etuoikeus, saada kuolla oman kätensä kautta,[86] kuolla, minun siitä mitään tietämättä! Ja antakaa muidenkin rikollisten saada rangaistuksensa, minun siitä mitään tietämättä!» Siis, ei huomiotaherättäviä kohtauksia! Joitakin salaisesti julistettuja tuomioita, joitakin itsemurhia ja mestauksia kaikessa hiljaisuudessa — siinä kaikki!

Tuomiopöytäkirjat ovat myöskin lyhyitä ja ylimalkaisia. Eräästäkin vähemmin ylhäisestä rikollisryhmästä sanotaan esimerkiksi: »Eräiden haaremin vartijain vaimot, jotka salaliittoon olivat yhtyneet miestensä rikostovereiksi, asetettiin tuomioistuimen eteen. Heidät huomattiin kanssarikollisiksi ja annettiin heidän rangaistuksensa täyttyä: kuusi naista.»

Ja siitä prinssistä, joka näyttää olleen tarkoitettu sysäämään faaraon valtaistuimelta, sanotaan pöytäkirjoissa: »Hänet asetettiin oikeuden eteen, koska hän oli liittynyt äitiinsä, kun tämä teki salaliiton toisten haareminaisten kanssa, ja oli siis toiminut vihamielisesti herraansa vastaan. Häntä kuulusteltiin, huomattiin hänet syylliseksi ja jätettiin hänen omaksi tehtäväkseen päiviensä päättäminen.»

Keitä salaliittolaiset olivat, emme saa tietää. Heidän nimiensä ylle viranomaiset ovat levittäneet saman salaperäisyyden verhon kuin yli koko draamankin ja antaneet heidän esiintyä pöytäkirjassa keksityin nimin. Kun eräänkin hovivirkamiehen nimityksenä on »Auringonjumala vihaa häntä», niin voimme ymmärtää, että tämä ei ollut hänen oikea nimensä, vaan että se luultavasti kuului »Auringonjumala rakastaa häntä». Ja korkea upseeri, jonka nimenä oikeudenkäyntipöytäkirjoissa on »Theban Paha», on kai siihen asti ollut nimeltään »Theban Hyvä».

Ennenkuin tuomioistuinkäsittelyt kumminkaan — olivat vielä loppuneet, sattui tapaus, joka kauhistavalla tavalla osoittaa, kuinka läpimädäntyneiksi yhteiskuntasiteet olivat ehtineet tulla Egyptissä. Kuninkaan tuomioistuimessa olevista luottamusmiehistä täytyi kaksi äkkiä vangita. He olivat tutkinnon kuluessa tulleet syytettyjen haareminaisten sekä erään salaliiton päähenkilön hyviksi ystäviksi ja yhdessä heidän kanssaan toimeenpanneet juomingit. Rangaistus: nenä ja korvat pois.

LAKI JA OIKEUS.

Muinaisegyptiläisistä lakikokoelmista on säilynyt vain yksi, ja tämäkin hyvin vaillinaisena. Se on kaiverrettu jättiläismäiseen muistokiveen, jonka kuningas Haremheb, 19:nnen dynastian ensimmäinen hallitsija, pystytti Kamakin suureen temppeliin. Paha kyllä tämän kuten monien muidenkin muistomerkkien teksti on siinä määrin turmeltunut, että ainoakaan pykälistä ei ole täydellisesti säilynyt. Ne väärinkäytökset, joita vastustamaan Haremheb erityisesti tahtoi käydä, koskivat virkamiesten ja sotilaiden omavaltaisuutta verojen keräyksessä. Rangaistukset näistä ovat ankaria: toisen kerran »sata ruoskaniskua, joista viisi avointa haavaa», toisen kerran nenä pois ja karkoitus maasta johonkin kaukaisimpaan koilliseen rajakaupunkiin.

Todistuksena siitä, kuinka alkeellista veronkanto oli, mikä johtui siitä, että rahaa ei ollut maksuvälineenä esitettäköön seuraava pykälä sanatarkasti: »Jos köyhä mies teki itsellensä veneen ja siihen purjeet voidakseen palvella faaraota ja lastasi siihen, mitä hän oli velvollinen suorittamaan verona faaraon panimoille ja keittiölle, ja häneltä ryövättiin vene ja faaraolle tulevat verot, niin jäi köyhä mies vaille omaisuuttansa ja suuren työnsä hedelmiä. Tämä on väärin, ja faarao tahtoo tehdä sellaisesta lopun voimakkailla toimenpiteillä. Senvuoksi hänen majesteettinsa käskee, että jos joku virkamies omavaltaisesti anastaa faaraolle tulevat verot ja ottaa veneen keneltä hyvänsä tämän maan asukkaalta, häneltä rangaistukseksi nenä leikattakoon ja hänet lähetettäköön nenättömäin kaupunkiin.

Vanhan Egyptin oikeudenkäyntimenetelmää koskevaa ainehistoa on säilynyt runsaasti, mutta itse rangaistusten laadusta meillä valitettavasti on vain hyvin niukkoja tietoja.

Saadakseen törkeät rikolliset tunnustamaan käytettiin kidutusta. Ei yksin selkä, vaan myöskin jalat ja kädet saivat kepistä osansa. Tämä oli syytetyn »täydellistä tutkimista». Aikaisemmin puheenaolleessa Ramses IX:n aikaisessa oikeudenkäynnissä haudanryöstäjiä vastaan kuulustelu alkoi sillä, että sitä rosvoista, jonka asunnosta varastetut esineet oli löydetty, ensin ruoskittiin ja hänet sitten pantiin käsi- ja jalkarautoihin. Saman käsittelyn alaiseksi joutui laivuri, joka oli epäluulonalainen, mutta havaittiin syyttömäksi. Eräs vanha pappi oli ollut mukana haudanryöstössä; hänen kuoltuansa kuulusteltiin hänen poikaansa samalla armottomalla tavalla. — Välistä joutui syytetty kidutettavaksi kolme, neljä kertaa, jos oli syytä epäillä hänen valehdelleen.

Rangaistuksista oli ruoskiminen tavallisin. Muinaisessa Egyptissä, niinkuin meidän päiviemme Idässä, pidettiin selkäsaunaa varmimpana keinona esim. virkistämään hitaita veronmaksajia; eivät edes yhteiskunnallisen arvoasteikon huipuilla olevat olleet turvassa kepiltä. Muuan ylhäinen mies vanhan valtakunnan ajalta kehuu hautakirjoituksessaan, ettei hän koskaan, sitten nuoruutensa päivien, ollut saanut ruoskaa keltään virkamieheltä. Jo koulussa keppi oli kernaasti käytetty opetusväline. »Pojalla on korvat selässänsä; hän kuulee sitä, joka häntä lyö», samanaikainen pedagogi sanoo asiantuntemuksella ja vakaumuksella. Muuan entinen oppilas muistellen kiitollisesti entisiä koulupoikapäiviänsä sanoo kirjeessään vanhalle koulumestarillensa: »Minä olin sinun luonasi aina siitä saakka, kuin kasvatukseni alkoi. Sinä ruoskit minua selkään, ja sinun opetuksesi menivät minuun korvieni kautta.»

Egyptiläiset olivat kuitenkin oikeudenkäytössään lempeitä verrattuina useimpiin muihin muinaisajan kansoihin. Heidän oikeuskäsityksessään kohtaa välistä enemmän sosiaalisia kuin ruumiillisia rangaistuksia, kuten kunnian menettämisen. »Kunniallisten miesten ei pidä astuman heidän huoneeseensa», sanoo siten esim. muuan oikeusoppinut niistä, jotka rikkovat lakeja. Kumminkin esiintyy, kuten olemme nähneet, sellaisiakin rangaistuksia kuin nenän ja korvien poisleikkaaminen.

Maankavallus rangaistiin kielen menettämisellä. Valapattoisia rangaistiin välistä kuolemalla, välistä heiltä leikattiin nenä ja korvat ja heidät lukittiin »pää lautaan». Tuomareitakin, jotka olivat langettaneet väärän tuomion, rangaistiin nenän ja korvien menetyksellä. Eräänlaisilla valtiollisilla rikollisilla oli sama etuoikeus kuin korkeimmilla turkkilaisilla virkamiehillä vielä meidän päivinämme, nimittäin itsemurhalla ehtiä tuomionsa edelle. Tämä voi tapahtua joko tuomioistuimen edessä tai kotona. Joka ei auttanut kuolemanvaarassa olevaa ihmistä, häntä rangaistiin ruoskimalla ja kolmen päivän nälällä. Samoin sitä, joka ei tehnyt voitavaansa varkaan ilmisaamiseksi. Isänmurhaajalta katkottiin ensin jäsenet, ja sitten hänet elävältä poltettiin orjantappuroissa. Avionrikkoja sai tuhat ruoskaniskua, ja naiselta, joka oli tehnyt saman rikoksen, leikattiin nenä. Jos joku oli väkisin maannut vapaasyntyisen naisen, niin hänet silvottiin siten, ettei hän voinut uusia tekoansa. Tässä tapauksessa vanhat egyptiläiset siis olivat — jos kostoperiaatteen »silmä silmästä, hammas hampaasta» jätämme huomioonottamatta — sillä kannalla, jolle pääseminen meillä vasta on ollut puheenalaisena. — Joka väärensi rahaa tai asiakirjoja, menetti oikean tai molemmat kätensä. Väärän syytöksen tekijä sai saman rangaistuksen, minkä syytetty olisi saanut ollessaan syyllinen.

Tuntuva rangaistus oli maastakarkoitus. Kaukana koillisessa, Palestiinan rajalla, oli linnoitus, jonne »leikatuin nenin» karkoitettiin ne virkamiehet, jotka olivat tehneet väkivallantekoja alaisiansa vastaan. Aithiopiassa, kaukana etelässä oli samanlainen karkoituspaikka, jonne silvotut rikolliset lähetettiin töihin kultakaivoksiin. Niin pelätty oli tämä Egyptin Siperia, että oli tavallista oikeuden edessä vannoa: »Jos minä valehtelen, niin silvotuta minut ja lähetä minut Aithiopian vuorikaivoksiin!» Toisen kerran vannottiin: »Jos minä valehtelen, niin en halua syödä enkä juoda, vaan kuolla tähän paikkaan», tai: »Jos rikon sanani, niin heitä minut krokodiileille!»

Kun puhutaan egyptiläisten oikeustajunnasta ja rangaistuksista, tulee luonnollisesti, kuten egyptiläisten sivistyselämän kaikista puolistakin, muistaa, että ollaan tekemisissä kolmetuhatvuotisen historian kanssa, joka on suunnattoman pitkä ajanjakso kansan kehityksessä. Kuinka jättiläismäisen muutoksen alaisena onkaan oikeustajunta omassa maassamme ollut ainoastaan niinä seitsemänä vuosisatana, jotka ovat kuluneet siitä, jolloin maakuntalakeja alettiin muistiin kirjoittaa! Verrattakoon niiden lainmääräyksiä meidän nykyisen rikoslakimme määräyksiin! Taikka — laajentaaksemme väliajan yli tuhatvuotiseksi — minkä suunnattoman muutoksen alaiseksi onkaan joutunut ei yksin aineellinen kulttuuri vaan koko elämänkäsitys sinä aikana, joka on kulunut viikinkiretkistä höyryn ja sähkön aikakauteen! Ja tämän ajanjakson pituus: jos Egyptin historiassa siirrymme saman verran ajassa eteenpäin vanhan valtakunnan historian alusta, emme silloin ole päässeet sen edemmäksi kuin keskimmäisen valtakunnan alkuun.

Tähän ja seuraavaan kappaleeseen: W.M. Flinders Petrie, Social life in ancient Egypt.

Tähän kappaleeseen: Wilhelm Spiegelberg, Studien und Materialien zum Rechtswesen des Pharaouen, reiches der Dynast. XVIII—XXI (c. 1500—1000 v. Chr.).

MUINAISTEN EGYPTILÄISTEN ELÄINTENPALVELUS.

Mikä valtava voima onkaan uskonto ollut Egyptin kansan elämässä! Kun ajattelee mastaboita, pyramideja ja kalliohautoja, muumioita ja kuolemankirjoja, temppelirakennuksia, kuvapatsaita ja jumalien hymnejä, saa tosioloihin perustuvia todistuksia siitä. Egyptiläisten koko ajatusmaailma olikin täynnä kuvittelua jumalvoimain, hyvien ja pahojen henkien, puuttumisesta heidän jokapäiväiseen elämäänsä. Mutta jos haluamme koettaa tunkeutua syvemmälle egyptiläisten uskonnon mysteerioihin, itse niihin uskonnollisiin voimiin, jotka kansan sielussa liikkuivat, silloin meidän on tunnustettava, ettei ole mitään muuta alaa, jossa egyptologian tiede hapuilisi niin pimeässä kuin tässä. Kun on kysymys sielunelämän syvimmistä, vaikeimmin lähestyttävistä kuiluista, silloin kielitaitomme, kykymme tajuta kielellisten ilmausten eri vivahduksia osoittautuu kiusallisen usein riittämättömäksi. Me kykenemme ainoastaan vetämään karkeimmat ääriviivat kuvatessamme Niilinmaan uskonnollista kehitystä.

Me muistamme, että kullakin seudulla oli oma paikallisjumalansa, jonka luultiin ottaneen asunnokseen jonkin pyhän eläimen ja joka senvuoksi kuvattiin eläinpäiseksi, kuten ibis-jumala Thoth, tieteiden jumala, jota myös kuvattiin babiaaniksi, edelleen haukkajumala Horus, joka oli auringonjumala ja faaraoitten suojelija, koira- tai sakaalijumala Anubis, jota pidettiin kuolemanjumalana, krokodiilijumala Sobek, kissajumalatar Bast, jota riemunjumalattarena palveltiin orgioissa, sekä koko joukko oinasjumalia. Luultavasti jokin eläimen ominaisuus, sen rohkeus, sen viisaus, sen viekkaus herätti egyptiläisissä myötätuntoa tai kammoa, joka kehittyi jumalana-palvomiseksi.

Ekhnatonin monoteistiset uudistuspyrkimykset epäonnistuivat, kuten olemme nähneet, seurauksena kansan vanhoillisuudesta, mahtavan papiston itsekkyydestä ja faaraon häikäilemättömästä kiihkoilusta. Hänen kuolemansa jälkeen kaikki kääntyi jälleen entiselleen tai pikemminkin vielä alkuperäisemmälle uskonnolliselle kannalle: raa'aksi eläinten palvelukseksi.

Alkujaan egyptiläiset pitivät pyhinä ja palvelivat ainoastaan määrättyjen eläinten erityisiä yksilöitä, mutia uuden valtakunnan häviötä seuranneena rappeutumisen aikana ruvettiin koko tuota eläinlajia pitämään pyhänä sillä alueella, missä kysymyksessä olevaa jumalaa palveltiin. Tästä saavat selityksensä nuo suunnattomat määrät balsamoituja eläimiä, apinoista aina koppakuoriaisiin asti, joita on löytynyt kalliohaudoista tai hiekasta ihmisten kuolemankaupunkien edustalta. Näiden eläinmuumioiden joukossa on balsamoituja kalojakin, parin senttimetrin pituisista puolitoista metriä pitkiin, ja niin pieniä nisäkkäitä kuin päästäisiä, jotka lepäävät somissa sykomoripuisissa sarkofageissa, kannessa veistetty tai kullattu kuva itse eläimestä[87]. Muumioitujen lintujen joukossa on runsaasti kotkia, haukkoja ja muita petolintuja. Kunniasijalla on kuitenkin pyhä ibis-lintu[88]. Mutta ennen kaikkea vilisee kuolleiden eläinten asunnoissa kissoja, kissoja! Sakkaran luota löytyä niin paljon kissanmuumioita, että seudun väestö vuosikausia käytti niitä peltojensa lannoittamiseen.

Kreikkalainen historioitsija Diodoros, joka eli Kristuksen syntymän aikoihin, sanoo, että »egyptiläiset hellivät kissojansa niin, että he kuljettivat niitä mukanansa matkoilla välttämättömimpien matkatavarain kustannuksella». Vielä tänäkin päivänä pidetään kissaa pyhänä eläimenä Niilin maassa. Egyptiläisten erityisen kissarakkauden taustana on kuitenkin se seikka, että se ei pyydystä yksin rottia ja myyriä, vaan ahdistaa myös skorpioneja ja käärmeitä.[89] Toinen eläin, joka myöskin piti talon puhtaana rotista ja käärmeistä, oli näätää muistuttava faaraokissa. Sitä pidettiin pyhänä, koska sitä luultiin ainoaksi eläimeksi, joka uskaltautui krokodiilin kimppuun. Kerrottiin, että kun krokodiili oli syönyt itsensä kylläiseksi ja kita ammollaan lepäsi hietikolla nukkuen päivällisuntaan, faaraokissa hyppäsi rohkealla loikkauksella matelijan kitaan, kaivautui sen sydämeen, minkä se repi rikki, ja pureutui sitten ulos krokodiilin vatsasta.

Etevin kaikista egyptiläisten monista pyhistä eläimistä oli Apis-härkä, jossa Ptah-jumalan[90] luultiin ilmestyvän. Apiksen tuntomerkkejä oli m.m., että se oli musta, nelikulmainen, valkea pilkku otsassa, että sen selässä oli kuva, joka esitti valkeata kotkaa siivet levällään, ja oikealla puolella kuun sirpin kuvio ja että sillä oli kielen alla koppakuoriaista muistuttava nastura. Sen päätemppeli oli Memfiksessä, missä sillä oli asuntonsa Ptah-jumalan temppelissä. Sitä ruokittiin kuninkaallisesti ja sitä palvelivat omat papit, jotka toivat sille uhkeita uhrilahjoja, ja sen kunniaksi vietettiin suuria juhlia yli koko maan. Erityisesti juhlittiin sen syntymäpäivää komein kulkuein. Kun Apis-härkä kuoli, vallitsi maansuru koko Egyptissä, kunnes uusi Apis oli löytynyt. Kaikki kansa paastosi ja pidättyi kylvystä ja aviollisesta seurustelusta. Kuolleen härän ruumis balsamoitiin ja haudattiin loistavalla komeudella maanalaiseen hautakammioon. Kun jälleen oli onnistuttu löytämään härkä, jolla oli kaikki ne 29 pyhää tuntomerkkiä, jotka osoittivat jumalan ottaneen sen asunnokseen, vietiin uusi Apis suurin juhlallisuuksin vihityssä, kullatussa gondoolissa Memfikseen, ja maansuru muuttui riemuksi yli koko Egyptin maan aina Niilin suusta Nubian erämaihin saakka.

Kiintoisimpia löytöjä, mitä Egyptissä on tehty, oli pyhien härkien suurenmoisen hautarakennuksen löytö. Kuuluisa ranskalainen arkeologi Mariette pääsi tavattoman hienon vainunsa avulla tämän lajiansa ainutlaatuisen hautausmaan jäljille. Hän seisoi eräänä päivänä erämaassa Sakkaran lähellä etelään Kairosta, ja sai näkyviinsä sfinksinpään, joka oli miltei hautaantunut hiekkaan. Samassa hän muisti kreikkalaisen maantieteilijän Strabon kertomuksen, miten hän oli nähnyt sfinksinpään pistävän esiin hiekasta pyhien härkien hautausmaalla. »Mitähän, jos tämä onkin kuuluisan mausoleumin paikka!» Herännyt ajatus saa Mariette'in heti toimimaan. Kaivaukset alkavat, ja tutkija riemuitsee: on tavattu maanalainen hautaholvi, jossa Ptah-jumalan ruumiistumat olivat levänneet balsamoituina jättiläissarkofageissa. Pettyen tutkija kuitenkin huomasi, että yhtä lukuunottamatta kaikki raskaat kiviarkut olivat tyhjiä. — Tännekin siis haudanryöstäjät olivat löytäneet tiensä.

Muitakin pyhiä eläimiä kuin Apis-härkiä on käsitelty kuolleina yhtä huolellisesti kuin rikkaita vainajia. Uhkeissa sarkofageissa lepäävät manalle menneet jalot eläimet, seuranansa kovakuoriaisia, palvelijain pikku patsaita ja muuta tavanmukaisiin hautajaismenoihin kuuluvaa.

Hyvin pyhä eläinlaji olivat myöskin babiaanit, joita vanhat egyptiläiset kuvissaan esittivät aurinkoa palvelemassa.[91]

Muuan englantilainen egyptologi löysi 1830-luvulla eräästä kallionrotkosta kuolleiden kaupungista Niilin vasemmalta rannalta vastapäätä Thebaa myöskin muumioitujen apinain hautausmaan, joka meidän päivinämme on löydetty jälleen. Sieltä löytyi erinäisiä apinanmuumioita ja apinain luurankojen osia. Muutamissa haudoissa tavattiin myös pähkinöitä sisältäviä saviastioita ja savipulloja, joissa todennäköisesti oli ollut vettä tai jotakin muuta juomaa. Siellä oli myöskin pieniä savisia sarkofageja, kussakin jumalankuvansa. Toisen apinain haudan Davis löysi Kuningasten laaksosta. Siinä oli viisi tavattoman hyvin säilynyttä apinanmuumiota.

Niinkin vastenmielisiä eläimiä kuin käärmeitä ja krokodiilejä, jotka olivat oikeana maanvaivana, pidettiin eräissä paikoin pyhinä. Vanhat egyptiläiset pitivät kernaasti talossaankin käärmeitä, sillä ne karkottivat pois rotat.

Krokodiiliä, pelättyä Leviathania, kuten petoa Jobin kirjassa nimitetään, egyptiläiset varmaankin palvelivat enimmäkseen kammosta. »Kauhu asustaa hänen hampaittensa ympärillä. Kun hän kohottautuu, sankarit vapisevat ja hämmentyvät hädästä. -Häntä vastaan ei miekasta ole lainkaan apua. Hänelle on rauta kuin korsi ja kupari kuin laho puu. Nuija on hänelle kuin olkea ja hän hymyilee keihään värähtelylle.»

Kuuluisa krokodiilinpalveluksen paikka oli viljava Faijum. Siellä on vanhan Krokodilopoliksen, »Krokodiilikaupungin» rauniot; tämä oli krokodiilipäisen vedenjumalan Sobekin palveluksen pääpaikka. Täällä oli hänellä jo 12:nnen hallitsijasuvun aikana päätemppelinsä pyhän Moiris-järven lähellä, missä oli jumalalle pyhitettyjä krokodiilejä. Krokodiilikaupungissa lienee sen loistonpäivinä ollut 100 000 asukasta. Sen rauniot ovat laajimmat, mitä mistään Egyptin kaupungista on jäljellä. Sen läheltä on meidän päivinämme löytynyt pyhäin eläinten kuolemankaupunki ja siinä paljon krokodiilinmuumioita ja papyruskääröjä.

Herodotos kertoo, että Faijumin asukkaat ripustivat pyhille eläimille kristallisia ja kultaisia korvarenkaita ja rannerenkaita niiden etujalkoihin ja hankkivat niille säädettyä pyhää ravintoa, niin kauan kuin ne elivät. Kun eläimet kuolivat, ne balsamoitiin ja haudattiin juhlallisesti.

Monista paikoin Egyptiä on löydetty näitä matelijoita varten rakennettuja suuria huvilarakennuksia. Kuuluisassa Krokodiililuolassa pari penikulmaa El Amarnasta etelään voitiin kerran laskea krokodiilinmuumioita tuhansittain.

Etevä kreikkalainen maantieteilijä Strabo, joka vähän jälkeen meidän ajanlaskumme alkua kulki halki Egyptin, kertoo käynnistään Moiris-järvellä: »Pyhä krokodiili lojui miellyttävässä levossa rannalla. Isäntäni hankki pienen kakun, palan paistia ja kannullisen hunajaviiniä. Sitten saapuivat sinne papit, avasivat pyhän eläimen kidan, tunkivat sinne kakun ja lihakappaleen ja kaatoivat palan paineeksi viiniä krokodiilin kurkkuun. Sitten eläin heittäytyi veteen ja ui tyytyväisenä toiselle rannalle, missä toinen matkailija toisti saman ruokinnan.»

Krokodiilin kitaan joutumista pidettiin onnellisimpana kuolemistapana. Krokodiilin leukojen runtelemia pidettiin kateuden sekaisin tuntein krokodiilijumalan lemmikkeinä. Usein sattui, että tuollainen hirviö sieppasi rannalta pikku lapsia. Mutta silloin noiden pikku raukkojen äidit iloitsivat siitä, »että olivat olleet kyllin arvokkaita synnyttämään aterian jumalalle».

Mutta jos tahallansa surmasi pyhän eläimen, pidettiin sitä kuoleman ansaitsevana, ja jos oli kysymyksessä kissa tai ibis-lintu, ei tehty eroa, olipa sen surmannut tahallaan tai vahingossa. Siitä uskomattomasta fanatismista, millä kansa suojeli pyhiä kissojansa ja kosti niiden puolesta, kreikkalainen historioitsija Diodoros kertoo kuvaavan tapauksen, jota hän omin silmin oli ollut näkemässä. Muuan roomalainen oli täysin ilman omaa syytänsä aiheuttanut kissan kuoleman. Heti kerääntyi kansaa kokoon, ryntäsi siihen taloon, jossa »murhaaja» asui, ja löi hänet kuoliaaksi. Nälänhädän aikana voi sattua, että ihmiset söivät toisiansa, mutta koskaan ei ole kuultu, että joku olisi uskaltanut satuttaa kätensä pyhään eläimeen vaimentaakseen sen lihalla nälkäänsä.

Huippunsa eläintenpalvelus saavutti Egyptissä Saisin aikakautena ja sen jälkeen.

Hyvin oppinut ja paljon matkustanut kirkkoisä Clemens Aleksandrialainen lausuu egyptiläisten eläintenpalveluksesta puhuessaan ihastuksensa heidän »komeita temppelejänsä kohtaan, jotka loistavat kullasta, hopeasta ja elektronista [ks. viite 47] ja säteilevät värikkäistä Indian ja Aithiopian kivistä. Mutta kun tulee pyhätön sisimpiin huoneisiin, palaen halusta saada nähdä sen, joka on ylevintä tässä pyhässä huoneessa, niin siellä eräs temppelissä uhria toimittavista papeista intoutunein katsein ja huulet ylistystä mumisten vetää syrjään esiripun ja saa meidät — hymyilemään hartaan kunnioituksensa esineelle. Sillä siellä ei näy sitä jumalaa, jota niin kiihkeästi halusimme nähdä, vaan käärme tai kissa, krokodiili tai muu peto, joka on arvoton elämään temppelissä ja omiaan oleskelemaan liejussa tai kallionkolossa. Tällainen on meille näyttäytyvä egyptiläisten jumala: hirviö, joka vieritteleikse purppuramatoilla.» Myöskin kreikkalainen kirjailija Lukianos kertoo hämmästyneensä, kun hän jumalan asemesta komeiden egyptiläisten temppelien kaikkein pyhimmässä huoneessa näki apinan, ibis-linnun, pukin, oinaan tai kissan.

Diodoros kertoo edelleen, miten pyhiä eläimiä ruokittiin »mitä oivallisimmilla ruoilla, kaikenlaisilla hienoilla leivoksilla ja hunajakakuilla, keitetyllä tai paistetulla hanhella j.n.e. Tuon tuostakin heidän pyhyytensä saivat virkistäytyä lämpimässä kylvyssä, jonka jälkeen »niitä voideltiin mitä ihanimmilla voiteilla ja niiden ympärillä poltettiin kaikenmoisia hyvätuoksuisia suitsukkeita. — Myöskin pidetään», hän jatkaa, »tarkkaa huolta siitä, että ne saavat noudattaa luonnonviettejään ja paritella. Jokaista pyhää koiraseläintä varten pidetään nimittäin naaraitakin, lajinsa jumalan lemmityiksi.»

Temppelieläinten jumalina palvomisesta kertovat egyptiläiset seinäkuvatkin. Kuvassa näkyy usein pappeja rukoilemassa eläintä, milloin seisoen, milloin polvistuneina; usein he ovat heittäytyneet maan tomuun hänen pyhyytensä edessä.

Pyhien eläinten ylläpitoa varten oli määrätty kustakin maakunnasta määrättyjen peltojen tuotteet. Puhuttiin senvuoksi »pyhän ibis-linnun maasta», ja »pyhän hanhen vainiosta» j.n.e. Lisäksi kestittiin pyhiä eläimiä vapaaehtoisillakin lahjoilla, kuten selviää eräästäkin hautakirjoituksesta, jossa vainaja kehuu itseänsä seuraavilla hyvillä töillään: »Elatusta annoin minä ibis-linnulle ja haukalle, kissalle ja sakaalille, niin kauan kuin ne elivät; ja kun ne kuolivat, lahjoitin minä niille balsamia ja kääreliinoja.»

Luonnollisesti kullakin pyhällä temppelieläimellä oli omat pappinsa ja hoitajansa, sekä mies- että naispuolisia. Viimemainittuja sanottiin »imettäjiksi». He kantoivat erityisiä arvonmerkkejä, ja kansa tervehti heitä kunnianosoituksin.

Lortel et Gaillard, La faune momifiér de l'ancienne Égypte (»Archives du Museum d'histoire naturelle de Lyon» 1903, 1907, 1909).

VANHAIN EGYPTILÄISTEN KIRJALLISUUS JA ELÄMÄNKATSOMUS.

Muinaisten egyptiläisten kirjallisuudesta meidän tietomme ovat tavattoman paljon epätäydellisemmät kuin heidän taiteestaan. Ja kuinka voisi loisin ollakaan? Kaikkihan riippuu tässä siitä, kuinka monta vuosituhatta hauras papyruslehti voi vastustaa ajan tuhoavaa vaikutusta.

Mitä egyptiläisestä kirjallisuudesta on jäljellä, riittää kumminkin antamaan aavistuksen siitä, kuinka rikas ja monipuolinen se kerran on ollut. Millään muulla kansalla ei tuohon aikaan, mikäli tiedämme, ole ollut vastaavaa tarjottavissa.

»KOULUKIRJOISTA».

Niitä hallitsee kokonaan pedagogin lukupuikko, jota ovat pidelleet hyvin aineellisuuteen taipuvat kädet. Kaikissa sävellajeissa ylistetään niitä aineellisia etuja, joita oppi tuo myötänsä. Tiedon sisäisestä arvosta nämä kirjoitukset sitävastoin sanovat tuskin sanaakaan. Koulukirjojen useasti tuima sävy osoittaa kuitenkin, ettei edes elämänviisaiden ja ymmärtäväisten egyptiläisten keskuudessa aina ollut niin helppoa opettaa nuorisolle tietojen hankkimisen arvoa. Niinpä sanotaan kerrankin: »Sinun sydämesi hyppelehtii, ja sinä olet kuin vallaton lintu. Lintu pannaan häkkiin, ja haukalta sidotaan siivet, kun se on kesytettävä — minä olen kyllä tekevä ihmisiä sinustakin, sinä kasvattamaton nuoriso. Muista se!» Koulukirjat ovatkin täynnä varoituksia ja kehoituksia kurittomille oppilaille, jotka kuten »kirmailevat varsat juoksevat pois koulusta ja jättävät kirjat lepäämään» omistautuakseen soturin ammattiin, maanviljelykseen tai — surullista sanoa — vielä useammin »antautuakseen huvittelemaan». He »kuljeksivat kadulta kadulle, missä tuoksuu oluelta, omaksi tuhoksensa». He istuvat pelaamassa ja lauleskelemassa ravintoloissa, sen sijaan, että oppisivat isien kunniakkaita ja ylistettäviä uskonnollisia tai historiallisia opetusrunoja!

Pedagogi milloin uhkaa moisia huimapäitä virtahevonruoskalla, milloin ylentää hän heidän mieltänsä opettavaiseen sävyyn puhumalla siitä, kuinka häntä itseänsä kerran on jalostettu kovalla käsittelyllä. »Katso minua!» hän sanoo pahantapaiselle nuorukaiselle. »Kun minä olin niin nuori kuin sinä, minä sain viettää aikani kädet kahleissa, ja ne ne nöyryyttivät minun jäseneni, kun olin kantanut niitä kolme kuukautta ja istunut suljettuna temppeliin, sillä aikaa kuin vanhempani ja veljeni saivat olla vapaina maalla. Kun tämän ajan perästä kahleet minulta otettiin pois ja minun käteni pääsi vapaaksi, minä olin kaikessa parempi kuin aikaisemmin. Minusta tuli numero yksi toverieni joukossa ja minä voitin heidät kaikki lukemisessa ja kirjoittamisessa.

Tee sinä nyt kuten minä sanon, niin voit hyvin ja huomenna havaitaan, ettei kukaan ole taidoissa sinua edellä.»

Mihin pyrki sitten kouluopetus? Tekemään pojasta »kirjurin», s.o. virkamiehen, sillä »kirjurin» rauhallinen ja varma asema oli egyptiläisten ihanne.

He tunsivat vanhastaan kunnioitusta oppia kohtaan, ei kuitenkaan niin paljon sen itsensä vuoksi kuin siitä syystä, että »kirjurilla», opiskelleella, oli valta kaikkien muiden yhteiskuntaluokkien suhteen. Hänelle oli avoinna miellyttävä tie valtion virkoihin, kun sitävastoin kaikkien muiden tuli rehkiä ja tehdä työtä otsansa hiessä. Oppimaton miesparka, »jonka nimeä ei kukaan tunne, on kuin raskaasti kuormitettu aasi, jota kirjuri ajaa», sanoo eräs vanhan Egyptin viisaista. »Tule senvuoksi kirjuriksi, jotta voit käskeä toisia! Kirjurin virka on suurta», ja koskaan hänen ei tarvitse kärsiä ja kieltäytyä: »Oppinut ravitaan kylläiseksi, mistä kiitoksen saa hänen oppinsa.» Kuinka onnellisessa asemassa hän onkaan verrattuna talonpoikaan! Lue ja kuule, miten voi käydä sen, jonka on elettävä maan tuotteista: »Mato on riistänyt häneltä puolet hänen sadostaan, ja toisen puolen on virtahepo syönyt suuhunsa. Pelloilla vilisee rottia, heinäsirkat ovat sinne laskeutuneet, ja varpuset varastavat. Voi talonpoika-parkaa! Laskee sitten maihin kirjuri kokoamaan veroja. Hänen palvelijoillansa on kepit kädessä ja he sanovat: 'Anna tänne viljasi!' Jos viljaa ei ole, he ruoskivat häntä ja vangitsevat hänet. Hänen vaimonsa sidotaan hänen silmiensä edessä ja hänen lapsensa pannaan kahleisiin. Naapurit hylkäävät hänet ja pakenevat viedäkseen viljansa turvaan.» Kuvaus tietysti liioittelee esittäessään kirjurin asemaa niin paljon valoisammaksi, mutta pääpiirteissään kylläkin, surullista sanoa, tämä kuvaus fellah-paran kohtalosta on totta.

Kadehtia ei voi käsityöläistäkään. Kun viisas Duauf lähettää poikansa kouluun valmistumaan kirjuriksi, hän neuvoo tätä: »Minä olen nähnyt sepän ahjonsa ääressä. Hänen käsiensä iho oli kuin krokodiilinnahka ja hänen tuoksunsa pahempi kuin kalanperkeiden.» Suutari on säälittävä raukka. Kaikkialla hän saa kierrellä ja kysellä työtä. »Hänen terveytensä on kuin kuolevan kalan, ja hän saa pureskella vain nahkaa. Entä kutoja sitten: hänen täytyy istua sisälle suljettuna kuin naisen. Hän saa istua siinä kokoonkyyristyneenä maassa eikä saa koskaan hengittää raitista ilmaa. Ja kuinkas on kivenhakkaajan laita? Päivän päättyessä hänen käsivartensa ovat voimattomat, ja hänen selkänsä ja polvensa ovat nyrjähtäneet. Mutta pahinta kaikesta on kalastajan ammatti. Hän saa elää kauheassa krokodiilien pelossa ja ennemmin tai myöhemmin hän joutuu niiden saaliiksi.»

Soturin kohtaloa, verrattuna kirjurin asemaan, maalaillaan myös egyptiläisessä koulukirjassa kauhistavin värein. Se pursuu kertomuksia siitä, miten häntä ruoskitaan lapsuudesta saakka: »Hänet lasketaan maahan ja häntä peitotaan kuin papyrusta.» Ja entä sitten hänen kohtalonsa samottaessa sotaretkillä yli vuorten ja erämaiden! »Leipänsä ja vetensä hänen on kannettava selässänsä, kuten aasi kantaa kuormansa, niin että hänen selkänsä koukistuu taakasta, ja pilaantunutta vettä hän saa juodakseen. Kun hän tulee vihollisen eteen, hän on kuin vangittu lintu. Ja kun hän palaa jälleen kotiin, hän on kuin puu, jota mato kalvaa. Hän on sairas ja hänen on paneuduttava vuoteeseen. Vaatteet on häneltä varastettu, ja hänen palvelijansa on karannut tiehensä.» Niin päntättiin jo nuorena päähän tuota hartaan ahdasta uskonvarmuutta, ellei mikään yhteiskunnallinen asema edes lähimainkaan ollut verrattavissa »kirjurin» virkaan.

Voidakseen kerran saavuttaa kirjurin kadehdittavan aseman ja sitten yletäkseen byrokraattisessa arvoasteikossa nuorukaisen oli osattava laittautua ylempiensä suosioon. Se on läpikäyvänä ohjeena useimmissa niissä »viisaudenopeissa», joita kouluissa opiskeltiin. Tähän kirjallisuuden haaraan kuuluu kuitenkin paljon sellaistakin, joka on eetillisessä suhteessa tätä paljon korkeampaa ja ylittää kouluviisauden näköpiirin. Siinä kirjallisuudessa on sukulaisuutta raamatun sananlaskujen kirjan kanssa. Varsinkin itsehillintä oli ominaisuus, jota pidettiin Egyptissä suuressa arvossa. Jos riitaveli käyttäytyikin meluavasti ja hillitsemättömästi, oli hienon miehen pysyttävä tyynenä ja osoittauduttava liian hyväksi tolkuttomaan torailuun. Hienotunteista suhtautumista toisiin, kiittämättömiinkin, esitetään jo vanhimpina aikoina ihmisen velvollisuudeksi, ja hurskaille ihmisille tulikin vähitellen »vaikeneva» merkitsemään »vanhurskasta», samoin kuin »kiivas» tuli jumalattoman ja syntisen yleisnimeksi. — Vanhat egyptiläiset olivat yleensä hyvälaatuista ja hupaista kansaa. Heidän pääasiallisin pyrkimyksensä oli hankkia niin itselleen kuin kanssaihmisilleenkin mahdollisimman miellyttävä olo sekä tässä että tulevassa elämässä.

VIISAUDENOPPEJA.

Egyptiläisen kirjallisuuden vanhimpia teoksia on viisaudenoppi, jossa sanotaan, että sen on kirjoittanut kolmannen hallitsijasuvun viimeisen kuninkaan visiiri. Niin vanha se ei varmastikaan ole, mutta sillä on joka tapauksessa hyvin kunnioitettava ikä.

Käytännöllinen viisaus puhuu siinä jokaisesta viisaan miehen antamasta neuvosta. Ei saa olla kohtuuton, hän sanoo. Tämä ei estä kuitenkaan juomasta juomarin kanssa ja istumasta pöydässä ahmatin seurassa, kunhan vain omalta osaltaan on kohtuullinen — sillä ei sovi loukata sitä, jolla on asioista toinen käsitys. Kieltänsä on varottava sellaisilta ihmisillä, jotka eivät voi pitää tietoinansa salaisuutta. Ei saa olla ylimielinen, sillä kukaan ei tiedä, mitä mistäkin voi tulla. Lopuksi viisas mies lupaa, että sillä nuorukaisella, joka seuraa tarkoin hänen neuvojansa, on oleva loistava menestys.

Niin köyhää on sen ajan »viisaus». Se ei ole kohonnut käytännöllisen hyödyn ja seurustelutaidon portaikkoa korkeammalle.

Toinen vanhan valtakunnan aikainen kuuluisa viisauden opettaja oli muuan viidennen hallitsijasuvun visiiri nimeltä Ptahotep. Kuunnelkaamme muutamia tämän viisaan miehen neuvoja! »Jos olet pyydetty», hän sanoo, »aterialle miehen luo, joka on sinua ylempi, niin ota mitä eteesi asetetaan! Älä tuijota niihin ruokalajeihin, joita isännällä on edessänsä, vaan katso mitä sinulla itselläsi on edessäsi! Sillä muutoin isäntä voi tulla huonolle tuulelle.

Luo silmäsi maahan, kunnes isäntä suvaitsee tervehtiä sinua, ja puhu vasta, kun hän on puhutellut sinua! Naura, kun hän nauraa! Se tekee hänen sydämellensä hyvää, ja hänestä on silloin mieluista, mitä sinä teet. Täytyy olla varovainen seurustellessaan isoisten kanssa, sillä koskaan ei tiedä, mikä heidän mielensä on. Mahtava mies, joka istuu pöydässä, antaa tietysti parhaat palat niille, jotka istuvat häntä lähinnä, mutta hänen hyvä mielensä voi saada hänen kätensä ulottumaan aina sinnekin, missä sinä istut.

Koukista selkäsi ylempäsi edessä, silloin olet nauttiva hyvinvointia talossasi! Elät hyvästi, niin kauan kuin hän on lempeä.

Jos tahdot säilyttää ystävyyden perheen kanssa, johon sinulla on pääsy, niin varo lähestymästä talon naisia! Tuhannet ihmiset joutuvat heidän vuoksensa turmioon. Heidän loistavista jäsenistänsä hurmaantuu, mutta lyhyen nautinnon hetken perästä he eivät näytä enää sinusta kauniilta: yhden ainoan silmänräpäyksen nautinto -— ja se on kuin unelma —, ja sitten tulee kuolema loppuna kaikelle!

Jos olet päässyt hyvinvointiin, niin nai ja rakasta vaimoasi yli kaiken! Anna hänelle ruokaa yltäkyllin ja kauniita vaatteita — ne ovat lääkitystä hänen ruumiilleen. Voitele häntä hyvänhajuisilla voiteilla ja tee hänet onnelliseksi, niin kauan kuin hän elää! Hän on hyvä pelto omistajallensa.

Jos sinusta on tullut mahtava ja rikas oltuasi kerran vähäpätöinen ja köyhä mies, niin älä unohda, mikä oli tilasi ennen! Älä luota aarteisiisi, sillä ne sinä olet saanut lahjana Jumalalta. Sinulle voi käydä samoin kuin toisille, joista on tullut rutiköyhiä, sillä sinä et ole parempi kuin he!

Uuden valtakunnan ajalta on olemassa kokoelma elämänohjeita nimenä »Viisaan Anin oppi». Ikävä kyllä se on säilynyt vain vaillinaisena jäljennöksenä, jonka on tehnyt koulupoika mitä murheellisimmalla tavalla turmellen tekstin, niin että ymmärrämme siitä tuskin puoltakaan.

Kuulkaamme kuitenkin jotakin siitä, mitä viisaalla miehellä on sydämellään! Näin hän sanoo muun muassa: »Älä käy talossa, jossa istutaan oluen juonnissa, sillä ne sanat, jotka huuliltasi pääsevät, toistetaan; ja paha on olla tietämättä, mitä todellakin on sanonut. Sinä voit myös juomingeissa kaatua ja taittaa sääresi, eikä kukaan ojenna sinulle auttavaa kättänsä. Sinun juomaveikkosi sanovat: 'heittäkää ulos se juoppo!' Ja kun joku tulee sinua tervehtimään, hän löytää sinut maassa makaamasta avuttomana kuin pieni lapsi.

»Varo vierasta naista, jota ei tunneta omassa kaupungissaan! Älä silmäile häntä, äläkä ole missään tekemisissä hänen kanssaan! Hän on kuin syvä joki, jonka virran pyörteitä ei tunneta.

»Älä vastaa päällysmiehellesi, kun hän on vihoissaan, vaan väisty hänen tieltään! Puhu sävyisästi hänelle, joka on puhunut sinulle vihapäissään, ja tyynnytä hänen sydäntänsä! Älä sano kaikkea, mitä sydämelläsi on, sille miehelle, johon et voi luottaa. Varomattomalla sanallasi, joka kerrotaan eteenpäin, sinä voit hankkia itsellesi vihamiehiä. Ihmisen ruumiiseen mahtuu enemmän kuin latoon ja se on täynnä kaikenlaisia vastauksia; valitse sinä niistä hyvät ja lausu ne, mutta telkeä huonot ruumiiseesi!

»Älä syö leipää, kun nälkäänäkevä seisoo vierelläsi, ojentamatta hänellekin leipää syötäväksi!»

Viisas Ani teroittaa mieleen edelleen velvollisuutta kunnioittaa ja osoittaa kiitollisuutta myöskin äidille, sillä muutoin hän voi »koroittaa kätensä kohti korkeutta, ja Jumala on kuuleva hänen äänensä.» Hänhän on, Ani sanoo, »kauan kantanut sinua sydämensä alla ja sitten selässään, ja kolme vuotta oli hänen rintansa sinun suussasi.[92] Hän synnytti ja kasvatti sinut ilman, että sinun likasi häntä iljetti. Ja kun sinä sitten tulit kouluun ja sait kehittää itseäsi kirjurin toimeen, hän piti joka päivä sinusta huolta antamalla leipää ja olutta talostansa.

»Kun kuolema tulee sinua noutamaan, anna hänen löytää sinut hyvin valmistuneena! Ah, kun se hetki on lyönyt, ei sinun auta sanoa: 'Minä olen liian nuori, tullakseni poistemmatuksi!' Sillä kuolema tulee milloin tahtoo ja vie imeväisen äitinsä rinnoilta yhtähyvin kuin vanhuksen. Ajattele sitä. Sillä minä annan sinulle hyviä neuvoja, jotka sinun pitää kätkeä sydämeesi. Tee niin! ja sinusta on tuleva hyvä ihminen, ja kaikenlaatuiset onnettomuudet pysyttelevät erillänsä sinusta.»

Aivan erityisen kiintoisa on 10:nneltä vuosisadalta e.Kr. tai hiukan myöhäisemmältä ajalta peräisin oleva viisaudenoppi, joka äskettäin on julkaistu maattuaan British Museumissa aina vuodesta 1888 saakka. Se on merkillisimpiä egyptiläisiä sivistysasiakirjoja, mitä on olemassa. Mutta se on hyvin vaikea kääntää, sillä se on hyvin huolimattomasti tehty jäljennös alkuperäisestä. Teksti vilisee sanoja, joita ei tunneta muista kirjoituksista, ja se on täynnä kielellisiä käänteitä, jotka aiheuttavat suuria vaikeuksia. Senvuoksi on tähän saakka vain vaillinaisesti kyetty tulkitsemaan kirjoittajan omituisia ja omaperäisiä ajatuksia. Huolimatta kaikista yrityksistä eivät ainoastaan yksityiset lauseet ja ajatukset, vaan kokonaiset kappaleetkin ovat vielä tänäkin päivänä selittämättä.

Sanoimme äsken, että tässä tekstissä on jotakin vallan erikoista. Ja mikä on tämä erikoisuus? Se, että meillä on tässä edessämme todellinen kirjailijapersoonallisuus, joka lausuu ajatuksia, joista aikaisemmin ei ole löytynyt jälkeäkään Egyptissä. Kaikki, mikäli muutoin tunnemme egyptiläistä kirjallisuutta, on hyvin vähän kirjailijayksilöllisyyden leimaamaa. »Me olemme tässä», tanskalainen egyptologi H.O. Lange sanoo, »kaukana kaavamaisesta, perinnäisomaisesta lauseparsien käytöstä».

Kirjoittaja, jonka nimi on Amen-em-ope, oli korkea virkamies, jonka arvonimi oli »kuninkaallinen Egyptin viljakirjuri». On muistettava, että valtion verot perittiin viljana tai muina luonnontuotteina, että kaikkialla oli valtion vilja-aittoja ja että verojen perimistä oli valvomassa monihaarainen virkamieskunta.

No niin, Amen-em-ope puhuu »pojalleen, lapsistaan nuorimmalle», ja antaa hänelle elämänohjeita seurustelutaidossa ja siveellisiä opetuksia, että hän välttäisi pahaa ja tulisi onnelliseksi tässä maailmassa. Erityisesti vanha, viisas isä kehoittaa maltillisuuteen ja sävyisyyteen: »Ojenna kiihtyneelle kätesi, ja kun Jumalan käsi on hänet hylännyt, niin ravitse häntä leivällä luonasi! Jumalalle on myöskin mieluista viipyä, ennenkuin puhuu kiivastuneelle miehelle. Ole senvuoksi levollinen riitaveljesi edessä ja taivuta itsesi hänen edessänsä, joka sinua loukkaa! Nuku yö, ennenkuin puhut hänelle! Sillä hän on kuin myrskytuuli, joka riehuu kuin tuli oljissa.

»Älä kosta sille, jota vihaat! Ethän sinä tunne Jumalan suunnitelmia. Heittäydy Jumalan käsiin,[93] niin sinun sävyisyytesi ja lempeytesi on saattava vihollisesi lankeamaan. Älä ahnehdi toisten omaisuutta, vaan ole oikeamielinen teoissasi! Oikeamielisyyden hyveen Jumala antaa sille, jota hän rakastaa.

»Ole lempeä veroja periessäsi äläkä käytä vääriä punnuksia viljaa punnitessasi, silloin sinä voit nukkua levollisesti ja olla iloinen seuraavana päivänä. Mutta älä anna myöskään talonpojan lahjoa itseäsi viljalla äläkä vehkeile hänen hyväkseen verolistaa laatiessasi, kun hän tahtoo viekastella veronmaksussa!

»Maata mitatessasi älä muuta rajapyykkiä äläkä tartu lesken rajamerkkiin! Ken sen tekee, on väkivallantekijä heikkoa kohtaan. Hänen varastoaittansa tuhotaan, hänen tavaransa otetaan hänen lapsiltaan, ja hänen omaisuutensa annetaan toiselle. Älä himoitse vähävaraisen omaisuutta äläkä tavoittele hänen leipäänsä! Köyhän omaisuus saa aikaan myrskyn melussa ja se karvastelee kurkkua. Parempi on vakkanen viljaa, jonka Jumala sinulle antaa, kuin viisi tuhatta vakkaa, jotka väkivallalla otetaan. Lyhyen ajan ne viihtyvät ladossa, eivätkä ne ravitse vadissa. Parempi on niukka jokapäiväinen leipä ja tyytyväinen sydän kuin rikkaus ja tora ja riita. Älä tavoittele senvuoksi rikkautta äläkä huokaile köyhyyttä! Ahnaan ja tyytymättömän laivaa ajelevat ympäriinsä hyökyaallot, mutta tyytyväisen pienellä veneellä on myötäinen tuuli.

»Ole armelias köyhille ja vieraille! Älä karkoita vierasta öljyastiasi äärestä, niin sen sisältö tulee monenkertaiseksi! Jos sinulla on lautta, niin ota lauttausmaksu siltä, joka voi maksaa, mutta säästä köyhä siitä! Jumala rakastaa sitä, joka pitää kunniassa köyhän miehen, enemmän kuin sitä, joka pitää suurta melua ylhäisestä miehestä.

»Ole hienotunteinen kanssaihmisiäsi kohtaan: Älä naura sokealle, älä pidä pilkkanasi kääpiötä äläkä kiusaa rampaa! Älä ilvehdi ihmisen kanssa, joka on Jumalan kädessä,[94] äläkä ole hänelle raaka, kun hän sattuu sinua töykkäämään! Ihminen on savi ja oljenkorsi, ja Jumala on rakennusmestari. Hän repii ja hän rakentaa joka päivä, mielensä mukaan hän tuhannet ihmiset alentaa ja hän ylentää toiset tuhannet vallitsemaan kanssaihmisiänsä. Ole senvuoksi nöyrä! Ei taitu selkä siltä, joka sen taivuttaa.

Vilpittömyys on myöskin hyve, jota viisas isä teroittaa mieleen. »Älä puhu kerskuen toisen ihmisen kanssa! Jumala sitä inhoaa. Älä erota sydäntäsi kielestäsi, niin kaikki sinun suunnitelmasi onnistuvat, ja sinä olet saava arvon ihmisten silmissä ja oleva hyvässä turvassa Jumalan kädessä. Jumala vihaa sitä, joka teeskentelee puheessaan; kaksikielistä hän suuresti inhoaa. — Mutta älä myöskään avaa sydäntäsi liiaksi ihmisille, äläkä anna oman arvosi kärsiä siitä vauriota. Älä ole avomielinen lörpöttelijälle! Mies, joka säilyttää salaisuuden sydämessään on parempi kuin se, joka sen kertoo ja tuottaa sillä vahinkoa.»

Aiheettomasta huolehtimisesta viisas myöskin varoittaa: »Älä asetu levolle peläten huomispäivää! Ei kukaan ihminen tiedä, millainen siitä on tuleva. Ole senvuoksi levollinen ja vahvista sydäntäsi.»

Aito egyptiläinen on käsitys päällysmiehen ja käskyläisen välisestä suhteesta. Kuuliaisuuden velvollisuudesta sanotaan: »Salli päällysmiehesi lyödä itseäsi ja kätke nyrkkisi viittaasi ja anna hänen haukkua itseäsi, mutta seiso sinä vaieten. Kun sinä seuraavana päivänä astut hänen eteensä, hän antaa sinulle leipää avoimin käsin.»

Erinäisisssä kohdissa Amen-em-open viisaudenkirja muistuttaa Anin viisaudenoppia. Mutta Anilta puuttuu melkein kokonaan persoonallisen uskonnollisuuden taustaa, joka kannattaa Amen-em-open kehoituksia. Amen-em-open kehittely ei ole, suurin piirtein nähtynä, kuivaa ja nokkaviisasta käytännöllistä elämänviisautta, vaan me kohtaamme siinä korkeamman laadun siveellisiä ja uskonnollisia periaatteita, kuin mitä tunnemme muusta egyptiläisestä viisaudenkirjallisuudesta. Viisas opettaja viittaa alati Jumalan tahtoon, ja erityisen kiintoisaa on, että hän tällöin ei puhu mistään määrätystä jumalasta, vaan yleensä Jumalasta siveellisenä, äärettömänä olentona, josta hän tuntee olevansa riippuvainen ja jonka edessä hän tuntee edesvastuuta.

Meidän on siirryttävä aina ensimmäiseen vuosisataan j.Kr. löytääksemme jotakin vastaavaa egyptiläisessä kirjallisuudessa. Siellä täällä esiintyy lausuntoja, jotka vievät ajatuksen Vanhan Testamentin Salomon sananlaskuihin.

Nämä yhtäläisyydet ovat äskettäin saaneet osan eteviä egyptologeja ja teologeja kuuluisan egyptologin ja seemiläistenkin kielten tuntijan Ermanin johdolla pala palalta vertaamaan Amen-em-open viisaudenoppia ja Salomon sananlaskuja. Ja he ovat tulleet huomiot »herättäviin tuloksiin: se osa Sananlaskuja, joka alkaa 22. luvun 17. säkeistöstä, on osoittautunut — myöskin 23. luvun 11. säkeistö — suoranaiseksi, joskin mukailluksi, käännökseksi Amen-em-open opista poikkeuksena ainoastaan 22. luv. 26. säk. Kiintoisaa on, että sitä osaa Sananlaskuja, jossa nämä egyptiläiset mietelmät esiintyvät, raamatuntutkimus yleensä pitää erityisenä pienenä teoksena, joka on liitetty suureen sananlaskukokoelmaan. Tämä jakso käsittää luv. 22: 17—24: 22. Sen kirjoittaja on siis ammentanut egyptiläisestä lähteestä.

Kääntäessään hän on ryhtynyt tekemään joukon muutoksia ja poisjättöjä saadakseen tekstin soveltuvammaksi omille maanmiehillensä. Kun Amen-em-ope varoittaa poikaansa rikkauden tavoittelusta, hän sanoo: »Älä käännä sydäntäsi rikkautta tavoittelemaan! Älä vaivaa itseäsi voittaaksesi enemmän, kun sinulla on, mitä tarvitset. Jos sinä anastat itsellesi rikkauksia, niin ne eivät pysy sinun luonasi yli yön. Kun päivä koittaa, ne eivät enää ole talossasi… Ne ovat tehneet aukon varastohuoneeseen… ja ryömineet ulos. Ne ovat tehneet itsellensä siivet niinkuin hanhet ja lentäneet taivasta kohti.

Tämä esitetään Sananlaskuissa, 23:4—5, seuraavasti: »Älä vaivaa itseäsi tullaksesi rikkaaksi; lakkaa taidollisuudestasi! Saatko silmäsi lennättää siihen, ennenkuin sitä ei enää ole. Sillä se tekee, jopa tekeekin itsellensä siivet niinkuin kotka, joka lentää taivasta kohti.»

Hanhi oli egyptiläisten lempilintu ja kelpasi siis kirjallisuudessakin esitettäväksi, mutta heprealaisten runolliselle tunteelle soveltui kotka paremmin.

Jos siirrymme sitten Amen-em-open viisaudenopin alkuun, niin huomaamme sen alkavan näin: »Käännä korvasi tänne, kuule sanojani ja laske minun opetukseni sydämellesi!» Kehoitus on melkein sanasta sanaan sama, mikä aloittaa vastaavan Sananlaskujen osaston. Ja jatkokin tarjoaa kauttaaltaan yhtäläisyyksiä. Oppilasta kehoitetaan kummassakin tekstissä lujasti kätkemään viisaudensanat sisimpäänsä, niin että ne levottomuuden hetkinä tulisivat — kuten egyptiläisessä tekstissä sanotaan — »paaluksi sinun kielellesi», jota vastaa Sananlaskujen toivomus, että »pitäisit mielevyyden, ja huulesi varjelisivat tietoa».

Silmäänpistäviä ovat myöskin ne Sananlaskujen sanat, joissa opettaja sanoo opettaneensa poikaansa, »että veisit» — kuten sanat kuuluvat — »totuuden sanoja niille, jotka sinut lähettivät»[95] (tietoa tuomaan). Nämä sanat selviävät täysin sisällöltään vasta, kun lukee ne egyptiläisestä tekstistä niiden alkuperäisessä yhteydessä. Siellä ne esiintyvät niinikään puheen ollessa nuorukaisen kasvattamisesta virkamieheksi. Yksi tämän koulutuksen päämääristä oli juuri, että oppilas »voisi viedä oikean vastauksen sille, joka on hänet matkaan lähettänyt.»

Siten on egyptiläisen tekstin avulla onnistuttu selittämään Sananlaskujen tekstikohta, johon aikaisemmin kaikki tulkitsijain ponnistukset ovat rauenneet. Toinen vieläkin hämmästyttävämpi kohta on Sananlaskujen 22:20. Heprealainen teksti kuuluu sanasia sanaan näin: »Enkö ole kirjoittanut sinulle kolmeakymmentä neuvoineen ja tietoineen» j.n.e. Sana kolmekymmentä tuntuu tässä yhteydessä täysin ajatuksettomalta. Kääntäjät ovat enimmäkseen käsittäneet vastaavan heprealaisen sanan virheellisesti kirjoitetuksi ja tarkoittavan melkein samoin kuuluvaa heprealaista sanaa, — jossa on yksi kirjain enemmän — ja joka merkitsee »upseeri»; ja sitten on tulkittu[96] kirjoittajan tällä kuvannollisesti tarkoittaneen »kunnon lauseita» tai »sääntöjä».

Niin paljon kekseliäisyyttä ei tulkintaan nykyisin enää tarvita, kun voidaan turvautua Amen-em-open viisaudenoppiin. Hän puhuu nimittäin nuorukaisen kanssa »kolmesta kymmenestä luvusta», joihin hänen oppinsa on jaettu! Niin yksinkertaista siis!

Kun edelleen Sananlaskujen 22:24:ssä sanotaan: »Älä mene vihaisen miehen seuraan äläkä ole tuimain parissa!» niin Amen-em-opella tavataan aivan samat sanat.

Muitten kehoitusten joukossa, joilla egyptiläisessä tekstissä on vastineensa, on Sananlaskujen 23:10: »Älä siirrä ikivanhaa rajaa äläkä mene orpojen pellolle!»

Amen-em-ope antaa myöskin sääntöjä seurustelu taidossa, jotka hyvin paljon muistuttavat viisaan Ptahotepin ohjeita. Käyttäytymisestä ylhäisen miehen pöydässä hän sanoo: »Älä syö leipää ruhtinaan läsnäollessa! Jos sinua (hänen pöydässään) ravitaan väärillä herkkupaloilla,[97] niin ne ovat ainoastaan sinun suusi tyydytykseksi. Suuntaa silmäsi siihen vatiin, joka on edessäsi, ja ole siihen tyytyväinen!» Tätä vastaa seuraava Sananlaskujen neuvo (23:1—3): »Kun istut syömään hallitsijan kanssa, niin tarkkaa tarkasti, kuka[98] on edessäsi, ja pane veitsi kurkullesi, jos olet liian nälkäinen. Älä himoitse hänen herkkujansa, sillä se on petollista leipää!» Viimeinen lause vastaa läheltäpitäen egyptiläistä käännettä »vääriä herkkupaloja».

Ansaitsee myöskin huomauttaa, että Amen-em-open käyttämä kuva »myrskystä nielussa» toistuu toisessa yhteydessä Sananlaskujen 23:7—8:ssa, missä kirjoittaja taitavasti ja sattuvasti soveltaa egyptiläisen viisaudenkirjan sanakäännettä toiseen yhteyteen puhuessaan »kadesilmäisen leivästä».[99]

Kieltämätön tosiasia on tämän jälkeen, että ellei sattumalta egyptiläistä viisaudenkirjaa olisi löytynyt ja vihdoin, joskin myöhään, vedetty esiin British Museumin kätköstä, niin sellaiset kohdat Sananlaskuista kuin 22:20—21 olisivat vielä tänäkin päivänä pysyneet raamatunkääntäjille käsittämättöminä ja ne olisi täytynyt tulkita umpimähkään. Kumminkaan Ermanin löydön suurin merkitys, kuten Lugn sanoo, »ei ole siinä, että joitakin suhteellisen merkityksettömiä paloja Amen-em-open opista on huomattu kuuluvan juutalaisten kanoniin. Erinomaisen tärkeätä sitävastoin on, että nyt on saatu vääjäämätön todistus siitä, että israelilaiset ovat tunteneet egyptiläistä kirjallisuutta ja käyttäneet sitä hyväksensä paljon suoranaisemmalla tavalla, kuin mitä aikaisemmin oli uskallettu olettaa. Ettei Amen-em-open viisauden oppi ollut ainoa egyptiläinen teos, jota juutalaiset tutkivat, voidaan luonnollisesti pitää varmana. Lisättäköön vielä, että egyptiläisen vaikutuksen jälkiä voidaan jo Amen-em-open teoksen nojalla osoittaa muissakin Vanhan Testamentin kirjoituksissa, m.m. Jobin kirjassa, Jeremialla ja Jesajalla.» Kun esimerkiksi Jumala on »se, joka punnitsee ihmisen sydämen», tulee ajatelleeksi, miten egyptiläiset kuvittelivat kuolleen seisovan Osiriksen tuomioistuimen edessä, ja kun Job vertaa ihmisen ruumista »savimajaan», niin on siinäkin egyptiläisen ajatuksenjuoksun makua. Luonnollisestikaan ei tarvitse ajatella, että kaikki mainitut israelilaiset kirjailijat olisivat syventyneet juuri Amen-em-open kirjaan. Olihan monia egyptiläisiä ‘opettajia', jotka olivat henkistä sukua hänelle, ja israelilaisilla on epäilemättä ollut käytettävinään monia meille tuntemattomia egyptiläisten teoksia.

Lugn on myöskin tässä yhteydessä esittänyt kiintoisan kysymyksen, jonka toiset tutkijat ovatkin ottaneet lähemmin keskusteltavaksi, nimittäin missä määrin hiljainen alistuvaisuus ja lämmin jumalaanluottamus, jotka ovat Amen-em-open viisaudenopille ominaisia piirteitä, ovat voineet vaikuttaa israelilaisiin. Se sorto, jonka alaisina he elivät »Baabelin vankeudessa», teki varmaankin heidät erityisen vastaanottavaisiksi tämänkaltaisille ajatuksille. »Israelin maan hiljaiset», Lugn sanoo, »olivat varmaankin hyvin läheisiä henkisiä sukulaisia Egyptin ’vaikenijoille’.»

Jos Ermanin löytö olisi tehty aikaisemmin, sanokaamme 25 vuotta sitten, siis ennen sitä vanhain ja uusien mielipiteiden valtavaa kamppailua, jonka kuuluisa assyriologi Friedrich Delitzsch sai aikaan kirjoituksellaan »Babel und Bibel», niin varmastikin Ermanin teoriat egyptiläisestä vaikutuksesta Vanhaan Testamenttiin olisivat kohdanneet kiivasta suuttumusta vanhateologiselta taholta. Nyt taistelu vanhan ja uuden välillä on pääasiassa taisteltu loppuun tällä alalla. Kummankin puolen liioitteluilla on nyt ainoastaan historiallista kiintoisuutta, ja eri mielipiteiden kamppailusta ja taistelun aikana esille tuoduista uusista tosiasioista on jäänyt pysyväksi tulokseksi, että on täytynyt luopua siitä vanhasta uskosta, että juutalaiset, kiinalaisia lukuunottamatta, olisivat muinaisaikana olleet maailman ainoa sivistyskansa, jonka olisi onnistunut kokonaan eristäytyä toisten kansojen vaikutuksilta.

Palaamme tähän kysymykseen juutalaisten historiaa esitettäessä. Toistaiseksi rajoitumme lausumaan muutamia sanoja egyptiläisten vaikutuksesta tähän kansaan. Sillä tällainen voimakas vaikutus, sekä valtiollinen että sivistyksellinen, kävi ilmeiseksi jo El Amarna-kirjeiden löydön yhteydessä. Toisen vuosituhannen keskivaiheilla e.Kr. Palestiina oli tosiasiallisesti Egyptin maakunta. Monet viime aikoina tässä maassa kaivauksia suoritettaessa tehdyt löydöt todistavat yhä varmemmin, miten vilkasta yhteys Egyptin kanssa kerran on ollut. Palestiinan maasta ei ole löytynyt yksin kotimaisia kananealaisia jumalankuvia, vaan myöskin egyptiläisiä, babylonialaisia ja heettiläisiä. Kovakuoriaisia, Besin kuvia ja muita puhtaasti egyptiläisiä taikaesineitä esiintyy runsaasti myöskin Palestiinan maassa, ja silmät ovat auenneet ymmärtämään egyptiläistä vaikutusta myöskin Salomon aikaisen Palestiinan rakennustaiteeseen. Kaikki viittaa siihen, että juutalaisten henkiseen sivistykseen Assyrian ja Babylonian lisäksi vaikutti voimakkaasti myöskin Egypti.

MAAILMAN VANHIMPIA SATUJA

Nykyajan egyptiläisillä on suuret satuaarteet, joita he eivät koskaan väsy kuulemasta sadunkertojain huulilta. Näiden satujen ja arabialaisten satukokoelman »Tuhannen ja yhden yön» välillä on paljon yhtäläisyyttä. Olisi sen vuoksi valmis tekemään johtopäätöksen, että egyptiläiset ovat saaneet nykyiset satunsa maansa arabialaisilta valloittajilta. Niin ei ole kuitenkaan asianlaita, vaan he ovat perineet tämän kirjallisuuden omilta esi-isiltään. Muuan egyptiläisten vanhimmista saduista kertoo

Tällä sadulla oli aikoinaan varmaan yhtä suuri menestys nuorison keskuudessa kuin meidän päivinämme kertomuksella Sindbad Merenkulkijasta.[100] Merimies, josta sadussa puhutaan, kertoo itse, kuinka hän suurella aluksella purjehti maahan, jossa faaraon kuparikaivokset olivat.[101] »Meillä oli», hän sanoo, »miehistönä satakaksikymmentä Egyptin parasta merimiestä. Ne olivat miehiä, joiden sydän oli uljaampi kuin jalopeuran.» Mutta hirmuinen myrsky puhkesi, alus upposi, ja kertojamme oli ainoa, joka pelastui. Hänen oli onnistunut tarrautua kiinni lankkuun, joka kolmen päivän perästä ajautui saareen.

Hän oli joutunut hedelmälliseen maahan. Siellä kasvoi viikunoita ja viinirypäleitä ja kaikenlaisia muita herkullisia hedelmiä, joilla haaksirikkoutunut voi vaimentaa nälkäänsä. »Mutta äkkiä», hän kertoo, »minä kuulin kuin valtavan merenaallon pauhun. Puut taittuivat, maa järisi, ja minä pelästyin niin, että peitin kasvoni. Kun jälleen katsoin ympärilleni, näin suuren käärmeen, joka tuli minua kohti. Sen ruumis loisti kuin kulta auringossa.»

Jättiläiskäärme otti haaksirikkoutuneen kitaansa ja vei hänet luolaansa tekemättä hänelle mitään pahaa. Se puhutteli miestä ystävällisesti ja kertoi hänelle jumalain tahdon olevan, että haaksirikkoutunut jäi neljäksi kuukaudeksi saarelle. Mutta jos hän sinä aikana kärsivällisesti alistuisi kohtaloonsa, tulisi Egyptistä laiva noutamaan häntä kotiin vaimonsa ja lastensa luokse.

Silloin merimies tuli niin iloiseksi, että lupasi käärmeelle pyytää faaraota lähettämään saarelle aluksen lastattuna kaikilla Egyptin aarteilla. Mutta käärme hymyili hänen puheillensa ja sanoi: »Sinulla ei ole mitään, mitä minä haluaisin, sillä minä olen Puntin maan kuningas. Kaikki nämä tuoksujen aarteet ovat minun. Ja muutoin: kun sinä kerran olet täältä lähtenyt, et koskaan enää ole tätä saarta näkevä, sillä se on vajoava mereen.»

Kun neljä kuukautta oli kulunut, tulikin egyptiläinen alus saarelle. Ystävällinen käärme hyvästeli merimiestä, toivotti hänelle onnellista kotimatkaa ja lahjoitti hänelle laivanlastin mirhamia ja hyvänhajuisia öljyjä, kanelia, norsunluuta, turkiksia, vinttikoiria, apinoita ja kaikenmoista muuta kallisarvoista tavaraa. Ne mukanansa hän palasi onnellisesti Egyptin maahan.

Eihän satu ole sen merkillisempi. Meidän päiviemme lapsi, jolla on kokemusta satujen sommittelussa, varmasti voisi tehdä sen jännittävämmäksi. Mutta tulee muistaa, että tämä oli kaikkein vanhimpia satuja ja että alku on aina hankala.

Eräänä päivänä, kun kuningas Kheopsilla, hänellä, joka rakensi suurimman pyramidin, ei ollut erityistä tehtävää, hän kutsui luoksensa poikansa ja hovimiehensä ja kysyi heillä: »Onko teissä sellaista, joka voisi huvittaa minua kertomalla jotakin ihmeellistä?» Silloin nousivat he toinen toisensa perästä ja kertoivat satumaisista teoista, joita velhot ja ihmeittentekijät muinaisina aikoina olivat suorittaneet. Mutta kun tuli prinssi Hordadefin vuoro, hän sanoi: »Minä tunnen ihmeidentekijän ja velhon, joka vielä elää. Hänen nimensä on Dedi. Hän on sadankymmenen vuoden vanha. Joka päivä hän syö viisisataa leipää ja häränreiden ja juo kymmenen saavia olutta. Hän voi saada irtihakatun pään kasvamaan jälleen kiinni kaulaan. Hän voi myöskin saada erämaan-jalopeuran seuraamaan itseänsä kuin uskollinen koira.»

»Poikani, sinun on itsesi noudettava se mies tänne!» Kheops lausui.
Hordadef teki, kuten hänen isänsä oli käskenyt.

Kun Dedi oli saapunut kuninkaan palatsiin, faarao sanoi hänelle: »Onko totta, Dedi, että sinä voit saada irtihakatun pään kasvamaan jälleen kiinni kaulaan?» »Totta minä sen taidon osaan, oi herra kuningas», tämä vastasi.

Silloin kuningas noudatti hanhen. Linnulta hakattiin pää irti ja pantiin se toiseen päähän salia ja ruumis toiseen päähän. Sitten Dedi nousi ylös ja saneli loitsut. Ja katso: hanhen ruumis alkoi keikkua sinne, missä pää oli, ja pää liikkua ruumista kohti. Kuninkaan valtaistuimen edessä pää ja ruumis yhtyivät, ja hanhi kurkoitti kaulaansa ja kaakatti.

Sitten Dedi suoritti saman tempun härälle, jolta pää oli irti hakattu.
Eläin kulki hänen perässänsä mylvien.

Sitten faarao tahtoi saada tietää Dediltä tulevaisia tapahtumia, ja ennustaja kertoi hänelle: »Auringonjumalan Ran papilla on puoliso, jonka nimi on Reddedet. Hän on synnyttävä kolme poikaa, joiden isä on Ra itse, ja jumala on luvannut, että he toinen toisensa perästä tulevat hallitsemaan sinun valtakuntaasi.»

Kun Kheops kuuli ennustuksen, kävi hän murheelliseksi sydämessänsä. Mutta Dedi sanoi: »Älköön faaraon sydän olko murheissaan! Sinun poikasi on hallitseva ensiksi, sitten sinun pojanpoikasi ja vasta heidän jälkeensä tulevat nämä kolme kuninkaiksi.» Silloin faarao käski, että Dedin piti jäädä prinssi Hordadefin luokse ja että hänelle piti joka päivä antaa tuhat leipää, sata saavia olutta, härkä ja sata nippua sipulia.

Kun sitten Reddedet oli synnyttänyt kolme poikaansa, Ra lähetti Isis-jumalattaren ja kolme muuta jumalatarta auttamaan häntä hänen vaikealla hetkellänsä. He tulivat tanssijattariksi pukeutuneina papin taloon ja tapasivat hänet itsensä sen edustalla. Ja kun he näkivät, että hän oli huolissaan, he alkoivat tanssia ja heilutella sistrumejansa ilahduttaakseen häntä. Mutta pappi pyysi heitä olemaan hiljaa ja kertoi heille, että hänen vaimonsa makasi sisällä synnytystuskissa. Silloin sanoivat jumalattaret, jotka olivat pukeutuneet tanssijattariksi: »Päästä meidät hänen luoksensa, sillä me osaamme auttaa häntä.» Pappi laski heidät sairaan luo. He auttoivat häntä synnyttämään maailmaan kolme poikaa ja kullekin näistä jumalattaret ennustivat, että hänestä oli tuleva Egyptin hallitsija. Mutta Reddedetin miehellä ei ollut auttajillensa antaa muuta kuin laatikollinen ohria.

Kun nuo neljä jumalatarta olivat tulleet kappaleen matkan päähän papin talosta, virkkoi Isis, joka oli heistä ylhäisin: »Mutta emmehän ole tehneet mitään ihmetyötä näiden lasten hyväksi.» Näin sanoen hän pysähtyi ja laati kolme kuninkaan otsakoristetta ja kätki ne ohralaatikkoon. Sitten avuliaat naiset palasivat papin taloon ja sanoivat: »Anna ohrien olla täällä tallessa, kunnes ensi kerran kuljemme tästä ohi!» Ja näin sanoen he lukitsivat ohrat varastoaittaan.

Parin viikon perästä Reddedetin piti panna olutta talon tarpeiksi, mutta ohria hän ei voinut löytää. Silloin hänen palvelijattarensa sanoi: »Varastoaitassa on ohralaatikko, se, jonka tanssijattaret saivat.» Silloin Reddedet sanoi: »Mene se noutamaan! Me voimme antaa tanssijattarille toisia ohria tilalle, kun he tarvitsevat.» Palvelijatar meni, mutta kun hän avasi huoneen oven, hän kuuli laulua ja soittoa, tanssia ja riemua aivan kuin kuningasta juhlittaessa. Hämmästyneenä hän riensi takaisin emäntänsä luo ja kertoi hänelle, mitä oli kuullut. Reddedet meni sinne ja kuuli myöskin kuninkaallisen musiikin ja kertoi siitä miehellensä, kun tämä tuli kotiin, ja heidän sydämensä olivat ylenmäärin iloissaan siitä, että heidän pojistansa piti tulla kuninkaita.

Mutta jonkin ajan perästä Reddedet riiteli palvelijattarensa kanssa ja antoi hänelle kotikuria. Silloin tyttö sydämistyi ja sanoi tovereilleen: »Kuinka hän uskaltaakaan kohdella minua tuolla tavoin, minua, joka voin syöstä hänet suurimpaan onnettomuuteen? Hän on synnyttänyt maailmaan kolme kuningasta, ja nyt minä totta totisesti menen ja kerron hänen salaisuutensa faaraolle.» Tyttö luuli, että jos Kheops saisi tietää salaisuuden, hän surmaisi lapset ja kenties heidän vanhempansakin. Hän hiipi ensin tiehensä veljensä luo ja kertoi hänelle, mitä aikoi tehdä. Mutta tämä vihastui siitä, että tuli hänen ilmiantoonsa sekoitetuksi, niin että pieksi sisartansa köydellä. Tyttö riensi silloin Niilin rantaan, mutta siellä nousi vedestä suuri krokodiili ja nielaisi hänet kitaansa…

Tähän satumme ikävä kyllä loppuu, sillä sen papyruskäärön jatko, johon tämä on kirjoitettu, on kadonnut, emmekä siis saa tietää, koettiko kuningas Kheops surmata lapset vai ei. Tiedämme vain, että Kheopsin dynastiaa seuranneen hallitsijasuvun kolmella ensimmäisellä kuninkaalla oli samat nimet kuin Reddedetin kolmella lapsella ja että heitä samoinkuin kaikkia Egyptin kuninkaita heidän jälkeensä nimitettiin »Auringon pojiksi».

Egyptiläiset kuten Itämaan kansat yleensä höystivät mielellään puheensa sattuvilla kuvilla. Useissa keskimmäisen valtakunnan aikaisissa papyruskääröissä tavataan kuvaava juttu kolmannen vuosituhannen lopulta. Siinä puhutaan pienen keitaan talonpojasta, jolta matkalla suistomaasta länteen olevien natronjärvien rannoilta pääkaupunkiin väkivalloin otettiin hänen aasinsa, joiden kuormana oli natronia ja suolaa, pantterinvuotia ja sudennahkoja, puuta ja muita hänen kotiseutunsa tuotteita. Itkien mies-parka pyysi saada takaisin omaisuutensa, mutta rukoukset eivät auttaneet. Silloin hän meni väkivallantekijän kotiseudun kuninkaallisen maaherran luo ja valitti hätäänsä niin kaunopuheisin ja maalailevin sanoin, että maaherra päätti toimittaa valituksen edelleen aina itsellensä faaraolle. Ja kun kuningas sai kuulla puheliaasta talonpojasta, antoi hän tervehtiä maaherraa seuraavin sanoin: »Jos haluat, että minä voisin hyvin, niin pidä talonpoika luonasi äläkä vastaa lainkaan hänen sanoihinsa, niin että hän jatkaa puhumistaan! Kirjoituta muistiin kaikki, mitä hänellä on sydämellään, ja saata se sitten minun tietooni! Huolehdi myöskin, että talonpoika itse ja hänen vaimonsa ja lapsensa saavat elatuksensa sillä aikaa, mutta älä anna heidän tietää, mistä ruoka tulee!»

Maaherra teki, kuten kuningas oli käskenyt sillä seurauksella, että talonpoika kaikkiaan yhdeksän kertaa tuli hänen eteensä, ennenkuin oli saanut puhutuksi kaiken, mitä hänen sydämellänsä oli. Ja joka kerta miehen kielenkäyttö oli yhä ujostelemattomampaa ja terävämpää. Kun maaherra ei näyttänyt haluavan tehdä lainkaan päätöstä, talonpoika päästi sellaisia paheksuvia lausuntoja kuin: »Siihen on nyt tultu, että se mies, jonka pitäisi nähdä, on tullut sokeaksi, ja jonka pitäisi kuulla selvästi, on käynyt kuuroksi.» Näin talonpoika puhui, sillä — hän sanoi — »minun sydämeni on ylenmäärin täysi. Jos padossa on rako, niin vesi tunkeutuu siitä läpi: niin on minunkin suuni avattu, ja minun puheeni virtaa siitä ulos.» Luullen, että maaherra piti hänen ryövääjänsä puolta, talonpoika vertasi häntä »petolintuun, joka elää turvattomista pikkulinnuista», tai, sanoi hän toista kuvaa käyttäen: »Sinä olet kuin paimen, joka ei välitä siitä, että krokodiili ryöstää karjaa hänen laumastansa— sinä et ole koskaan laskenut laumaasi.» Ja varoittaen hän lisäsi: »Pidä varasi, ennenkuin astut ikuisuuteen, ja toimi niin, että sinuun voidaan soveltaa sananlaskua: 'Oikeamielisyys on sierainten hengitystä!'[102] Sillä Thothin tuomioistuimen edessä ei ole sääliä.»

Kerran maaherra annatti suorasuiselle talonpojalle selkäänkin näyttääkseen väärämieliseltä. Ja kun mies yhdeksännen kerran oli ollut hänen luonansa, maaherra käski kahden palvelijansa viedä hänet ulos. Luullen saavansa taas selkäänsä talonpoika sanoi: »Tämä on aivan kuin antaisi janoavalle suolavettä tai asettaisi imevän lapsen naisen rinnoille, joka on ehtynyt.» Mutta nyt oli ilveily kypsä loppumaan, ja talonpoika sai ilahduttavan tiedon, että hän oli saava varastetut tavaransa takaisin ja lisäksi väkivallantekijän koko omaisuuden.

Kaiken, mitä hän maaherralle oli sanonut, tämä oli merkityttänyt muistiin, ja sen sai kuningas sitten lukea. »Ja se oli faaraon sydämelle mieluisampaa kuin kaikki, mitä oli koko maassa.»

Oli kerran — niin kerrotaan — kaksi veljestä, Anubis ja Bata. Anubis oli naimisissa ja hänellä oli talo, ja nuorempi veli hoiti hänen maanviljelystänsä. Vuodentulo oli niin hyvä ja karjansiitos menestyn niin, ettei vertaisia ollut olemassa.

Päivänä muutamana, kun veljekset yhdessä olivat kyntäneet peltoansa, Anubis lähetti veljensä kotiin noutamaan kylvöviljaa. Kun Bata tuli kotiin, hän tapasi veljensä vaimon hiuksiansa palmikoimassa. Vaimo käski hänen itsensä mennä vilja-aittaan ja ottaa sieltä, mitä tarvitsi. Nuorukainen meni sinne, täytti viljalla suuren savipullon ja nosti sen hartioillensa. Ja kun hänen kälynsä näki, kuinka kepeästi hän kantoi raskasta astiaa hartioillansa, hän sanoi: »Kylläpä olet voimakas! Joka päivä minä olen sinun voimasi huomannut.» Ja hän rupesi himoitsemaan häntä ja koetti houkutella häntä lähellensä luvaten antaa hänelle kauniin puvun palkinnoksi.

Mutta nuorukainen raivostui niinkuin erämaan leopardi hänen häpeällisestä ehdotuksestansa ja hän sanoi vaimolle: »Sinähän olet minulle kuin äiti ja sinun miehesi on kuin isäni. Olet sanonut minulle, mitä ei olisi pitänyt sanoa. Älä sano sitä enää, niin lupaan olla kertomatta siitä kenellekään.» Näin sanoen hän otti taakkansa ja meni pellolle veljensä luo. Ja he jatkoivat ahkerasti työtänsä.

Mutta Anubiksen vaimo oli joutunut kauhun valtaan, kun hän näki, miten hänen lankonsa oli vihastunut, ja hän pelkäsi, että tämä kertoisi veljellensä, mitä hän oli sanonut. Hän keksi sen vuoksi ottaa esille voiteita ja kääriä itsensä liinakääreillä, aivan kuin hänelle olisi yritetty tehdä väkivaltaa. Ja kun Anubis illalla tuli kotiin, hän löysi vaimonsa makaamassa sellaisessa tilassa, kuin jos joku olisi häntä pahoinpidellyt. Hän ei valellut vedellä herransa ja miehensä käsiä kuten tavallisesti eikä ollut virittänyt valoa taloon. Miehen kysyessä hän kertoi: »Kun veljesi tuli hakemaan kylvöviljaa ja tapasi minut yksinäni istumassa, hän sanoi minulle: 'Tule, niin pidämme hetkisen hauskaa ja makaamme yhdessä!' Mutta minä en halunnut kuulla hänen puhettansa, vaan sanoin hänelle: 'Olenhan minä sinulle kuin äiti! Ja eikö vanhempi veljesi ole sinulle kuin isä?' Silloin hän suuresti pelästyi ja löi minua peloittaakseen minua, etten sanoisi sinulle mitään siitä, mitä oli tapahtunut. Mutta ellet sinä nyt lyö häntä kuoliaaksi, minä surmaan itseni, sillä selväähän on, mitä veljesi tekee, kun hän saa tietää, että olen valittanut sinulle.»

Silloin Anubis raivostui kuin leopardi ja teroitti keihäänsä ja asettui karjatarhan oven taakse iskeäksensä veljensä maahan, kun tämä palasi karjan kanssa laitumella.

Mutta kun Bata lähestyi karjatarhaa, hän kuuli, kuinka lauman edessä astuva lehmä sanoi hänelle — sillä hän ymmärsi eläinten, kieltä —: »Ole varoillasi, tuolla vanhempi veljesi seisoo ja vartoo sinua keihäs kädessä iskeäkseen sinut maahan. Kiiruhda pakenemaan hänen tieltänsä!» Ja kun Bata tuli lähemmäksi, hän näki veljensä jalkojen pistävän esiin karjatarhan oven alta hänen seisoessaan sen takana. Hän läksi silloin pakoon niin nopeasti kuin taisi, mutta Anubis ajoi häntä takaa keihäs kädessä. Hädässänsä Bata huusi avuksensa auringonjumalaa Rata, ja tämä antoi suuren, krokodiileja vilisevän joen virrata veljesten väliin. Mutta ennenkuin veljekset erosivat, Bata vannoen vakuutti viattomuuttansa ja antoi veljen tietää, että vaimo oli valehdellut hänelle.

Kun Anubis tuli kotiin, hän löi vaimonsa kuoliaaksi ja heitti hänen ruumiinsa koirille. Sitten istuutui hän suremaan, että oli niin väärin tehnyt nuoremmalle veljellensä.

Mutta Bata vaelsi pois setripuulaaksoon. Sinne hän rakensi itsellensä majan ja eli metsästellen erämaan villejä eläimiä. Jumalat antoivat hänelle vaimon, joka oli ihanampi kuin kukaan muu nainen koko maassa, ja hän rakasti häntä enemmän kuin mitään muuta. Mies kertoi hänelle myöskin salaisuuden, nimittäin että hänen sydämensä oli loihdittu erään setripuun kukaksi, ja että jos joku tuon puun kaataisi, niin Bata samalla hetkellä kuolisi.

Nyt sattui kuitenkin, että faarao sai kuulla huhun Batan puolison ihmeellisestä kauneudesta ja hänen onnistui houkutella hänet hoviinsa, jossa hän tuli kuninkaan ylimmäksi puolisoksi ja häntä pidettiin suuressa kunniassa. Mutta hän pelkäsi entisen miehensä kostoa ja pyysi kuningasta: »Hakkauta maahan setripuut minun entisen kotini lähellä ja anna hävittää ne!» Faarao teki, kuten hän pyysi. Ja samalla hetkellä kuin eräs puista kaatui, Bata heitti henkensä.

Mutta kun hän oli loitsutaitoinen mies, hän muuttautui pyhäksi häräksi ja hänet ajettiin faaraon hoviin. Täällä syntyi suuri riemu, kun uhkea härkä saapui, ja faarao tuli eläintä katsomaan. Mutta eräänä päivänä härkä puhui faaraon puolisolle ja kertoi, että hän oli Bata. Hänen entinen puolisonsa suostutteli silloin faaraon uhraamaan härän jumalille. Kun eläin teurastettiin, ruiskahti kaksi veripisaraa maahan kuninkaan palatsin oven edustalle. Ja katso: heti kasvoi siihen kaksi suurta puuta kaikkien ihmetykseksi. Eräänä iltana, kun faarao ja hänen puolisonsa istuvat näiden puiden varjossa, toinen puu alkaa puhua kuningattarelle ja sanoo: »Oi sinä petollinen nainen, minä olen Bata ja minä elän, vaikka olet koettanut minut surmata.»

Kuningattaren rukouksista faarao taipui hakkauttamaan puut. Kuningatar seisoi itse ääressä ja tarkasti, että käsky oikein täytettiin. Mutta silloin lennähti puun pirstale hänen suuhunsa, ja hän tunsi tulleensa raskaaksi. Jonkin ajan perästä hän synnytti poikalapsen, ja suuri riemu nousi maassa.

Iloiten kuningas näki poikansa varttuvan, ja kun hän oli päättänyt päivänsä, tuli pojasta hänen seuraajansa. Mutta poika ei ollut kukaan muu kuin Bata. Kun hän oli noussut valtaistuimelle, hän kutsui kokoon maan ylimykset ja käski tuomita kuningattaren kuolemaan. Sitten Bata hallitsi kolmekymmentä vuotta Egyptin maata. Ja niin tämä kertomus, huolimatta kaikesta, päättyi onnellisesti ja oikeudenmukaisesti.

Tämä kertomus on myöhäisemmältä ajalta, vuoden 1500 seutuvilta e.Kr. Siinä puhutaan ihmeellisestä Mesopotamian maasta, johon egyptiläiset vasta noihin aikoihin, Thotmes III:n sotaretkien aikana, tutustuivat. Se tuli heidän satumaakseen, kuten India 1500-luvun ihmisille. Satu kuolemaantuomitusta prinssistä on, kuten saamme nähdä, läheistä sukua useille meidän omista saduistamme. Kuinka pitkän matkan ne ovatkaan vaeltaneet! Kuinka monilla kielillä niitä onkaan kerrottu, ennenkuin ne ovat löytäneet tiensä Pohjolaan! Satu kuuluu näin.

»Kerran hallitsi Egyptiä kuningas, jolla ei ollut poikaa. Hän oli siitä hyvin suruissaan ja rukoili jumalia, että hän saisi poikalapsen. Jonkin ajan perästä hän saikin pienen pojan. Hänen kehtonsa ääreen tuli kolme haltiatarta, ja kun he näkivät hänet, he sanoivat: 'Hänen kohtalonsa on kuolla joko krokotiiliin kitaan tai käärmeen tai koiran puremasta.'

Kun kuningas kuuli tämän ennustuksen, hän joutui suureen, suureen tuskaan pienokaisen puolesta ja päätti viedä hänet paikkaan, niissä mikään ei voisi häntä vahingoittaa. Hän rakensi senvuoksi hänelle linnan kauas erämaahan, sisusti sen muhkeasti ja lähetti sinne pojan ja luotettavia palvelijoita, joiden tuli huolehtia, ettei pienokainen saisi poistua linnasta. Ja niin varttui prinssi täydessä turvassa erämaan asunnossa.

Mutta eräänä päivänä sattui, että poika sai nähdä miehen saapuvan kävellen mukanansa vinttikoira, joka häntä uskollisesti seurasi. Hän kysyi silloin palvelijoilta: 'Mikä se on, joka kävelee tuolla tiellä kulkevan miehen perässä?' — 'Se on vinttikoira', palvelija vastasi. Silloin poika sanoi: ‘Sinun pitää hankkia minullekin koira.' Palvelija meni silloin faaraon luo ja kertoi hänelle, mitä hänen pikku poikansa oli sanonut. Kuningas sanoi: 'Hanki minulle pieni koiranpentu ja vie se mukanasi pojalleni, ettei hän kävisi murheelliseksi sydämessään!' Niin sitten vietiin hänelle pikkuinen koira, ja se varttui pikku prinssin mukana.

Mutta kun pienestä pojasta oli tullut voimakas nuorukainen, hän alkoi ikävystyä siihen, että häntä pidettiin hienoon taloonsa suljettuna, ja lähetti sanan siitä isällensä tervehtien häntä seuraavin sanoin: 'Miksi sinä pidät minua tänne suljettuna? Minähän olen joka tapauksessa saanut tuomioni noilla kolmelta haltiattarelta. Anna minun siis ainakin saada iloa elämästä! Jumala tekee kuitenkin, mitä hän hyväksi näkee!' Kuningas teki silloin pojallensa mieliksi, antoi hänelle hevoset ja vaunut ja kaikenlaisia aseita ja sanoi hänelle: 'Mene, minne haluat!'

Prinssi matkasi nyt ensiksi valtakunnan itäiselle rajalle ja sieltä kohti pohjoisia erämaiden halki, ja hänen uskollinen koiransa seurasi häntä. Lopuksi hän tuli Mesopotamian maahan.

Nyt oli siellä hallitsevalla kuninkaalla vain yksi ainoa lapsi, kaunis tytär, ja tälle hän oli rakentanut asunnon jyrkälle kalliolle, joka oli 70 kyynärää korkea. Sitten hän oli kutsunut kokoon kaikki Syyrian ruhtinaitten pojat ja oli sanonut heille: 'Ken voi kiivetä tyttäreni ikkunaan, saa hänet puolisoksensa.' Silloin kaikki nuoret prinssit olivat asettuneet kauniin prinsessan asunnon läheisyyteen ja joka päivä koettaneet kiivetä hänen ikkunaansa. Mutta kukaan ei siinä onnistunut — kallio oli liian jyrkkä ja korkea.

Eräänä päivänä, kun he tapansa mukaan olivat onneansa koettamassa, egyptiläinen prinssi saapui ratsastaen koiran häntä seuratessa. Prinssit lausuivat komean nuorukaisen tervetulleeksi ja kysyivät, mistä hän tuli. Mutta hän ei tahtonut kertoa heille olevansa faaraon poika ja sentähden hän vastasi: ‘Olen egyptiläisen upseerin poika. Äitini on kuollut ja isäni meni uusiin naimisiin. Emintimäni, joka vihasi minua, pakotti minut jättämään kotini.' Silloin he pyysivät häntä jäämään heidän seuraansa.

He kertoivat nyt, mikä heidän tarkoituksensa oli koettaessaan kiivetä kalliolle. Silloin vieraskin tahtoi koettaa onneansa ja katso: hän pääsi ylös aina prinsessan ikkunaan; ja kun prinsessa sai nähdä hänet, hän ihastui niin, että hän suuteli ja syleili häntä.

Kun hänen isänsä sai tietää, että yhden nuorista miehistä oli onnistunut kiivetä hänen tyttärensä ikkunaan, hän kysyi ensiksi, kuka prinsseistä se oli. Mutta sanantuoja vastasi: 'Ei hän ole prinssi, vaan egyptiläisen soturin poika, jonka emintimä on ajanut pois kotoa! Silloin kuningas vihastui ja sanoi: 'Pitääkö minun antaa tyttäreni egyptiläiselle maanpakolaiselle? Ajakaa hänet pois takaisin Egyptiin!' Mutta kun kuninkaan sanantuojat tulivat ja käskivät nuorta miestä lähtemään tiehensä, prinsessa piti hänestä kiinni ja sanoi: 'Ra-Harakten[103] nimessä! Jos te otatte hänet minulta, minä en syö enkä juo; minä kuolen samalla hetkellä.'

Kun hänen isänsä sai kuulla tämän, hän lähetti miehiä surmaamaan nuorukaisen prinsessan silmien edessä. Mutta prinsessa sanoi: 'Jos te hänet surmaatte, olen minäkin oleva kuollut, ennenkuin aurinko laskee. Minä en tahdo elää tuntiakaan kauemmin kuin hän'. Silloin kuninkaan oli pakko suostua heidän avioliittonsa. Nuori egyptiläinen ruhtinas nai siis prinsessan, ja tämän isä antoi heille palatsin ja orjia, peltoja, niittyjä ja karjaa ja kaikkea mahdollista hyvää.

Kun häät olivat ohi, prinssi kertoi puolisolleen: 'Minä olen tuomittu saamaan surmani joko krokodiilin tai käärmeen tai koiran puremasta!' Silloin prinsessa sanoi: 'Miksi sinulla sitten on aina tuo koira mukanasi? Anna tappaa se!' — 'Ei', prinssi vastasi, 'en tahdo tappaa uskollista koiraani, joka minulla on ollut pienestä penikasta.' Mutta siitä hetkestä lähtien prinsessa eli alituisessa tuskassa miehensä vuoksi eikä tahtonut päästää häntä koskaan näkyvistään.

Nyt tapahtui aikojen kuluessa, että prinssi palasi takaisin Egyptiin ja jäi sinne puolisoineen. Ja koiransakin oli hänellä mukanaan. Eräänä iltana, kun hän oli nukahtanut, tuli suuri käärme hänen huoneeseensa ja yritti purra häntä. Mutta hänen vaimonsa antoi palvelijoille merkin, että nämä antaisivat käärmeelle maitomaljan, ja siitä joi käärine, kunnes se ei enää jaksanut liikkua. Sitten prinsessa surmasi käärmeen tikarillaan. Sen jälkeen hän herätti puolisonsa, joka tuli hyvin hämilleen, kun sai nähdä käärmeen maassa vierellään. Silloin hänen uskollinen vaimonsa sanoi: 'Katso, Jumala on antanut yhden kuolemantuomioistansa sinun käsiisi. Hän on tekevä saman toisillekin.' Ja prinsessa uhrasi Jumalalle ja ylisti häntä.

Kerran taasen sattui, että prinssi oli kävelemässä tiluksillaan, ja koira oli hänen mukanansa. Ja kun he kävelivät siellä ympäriinsä, sai koira näkyviinsä jonkin otuksen ja juoksi sen perästä prinssin tullessa perästä. He saapuivat Niilin rantaan, ja siellä suuri krokodiili tuli nuorukaista vastaan, tarttui häneen ja sanoi: 'Minä olen kohtalosi, joka sinua vainoaa…'»

Juuri tähän papyruskäärö loppuu, emmekä saa koskaan tietää, millä tavoin prinssi vältti uhkaavan kohtalonsa — sillä kertomuksen onnellisesta lopusta voimme olla varmat tuntiessamme egyptiläisten koko mielensävyn uuden valtakunnan aikana.

Tämä satu on hieroglyfeinä kaiverrettu suureen graniittimöhkäleeseen satalukuisista kalliokirjoituksistaan tunnetulla, ensimmäisessä putouksessa olevalla pienellä Sehélin saarella. Piirtokirjoitus on Ptolemaioksien ajalta, mutta mahdollista on, että satu alkuperäisessä muodossaan on paljon vanhempi. Siinä kerrotun tapauksen on nimittäin pitänyt sattua kolmannen hallitsijasuvun ajan alussa, siis noin 3000 seutuvilla e.Kr. Kauhean nälänhädän, josta siinä puhutaan, sanotaan kestäneen seitsemän vuotta. Se muistuttaa siis niitä nälkävuosia, jotka ahdistivat Egyptiä Joosefin aikana.

Tämä valtakunnan onnettomuus johtui siitä, että Niili ei seitsemään vuoteen tulvinut. Huolestuneena faarao silloin kirjoitti Nubian maaherralle, joka asui Elefantinen saarella, missä Niilin lähteitten luultiin olevan. Kirjeessä hän kertoi ankarasta nälänhädästä ja lisäsi: »Minun sydämeni on murheissaan, sillä on puute viljasta; vihanneksia ei ole lainkaan, ja kaikki muukin, mitä kansa tarvitsee elatuksekseen, on loppunut. Jokainen ryöstää naapuriltansa. Ihmiset haluavat kulkea, mutta eivät jaksa liikahtaakaan. Lapsi vikisee nälästä, nuorukainen laahustaa uupumuksen vallassa, ja vanhat ovat epätoivon murtamia. Heidän jalkansa pettävät heidän allansa, he vaipuvat väsyneinä maahan ja tuskissaan he puristavat käsiänsä vasten nälkäistä vatsaansa. Virkamieheni ovat nälästä voimattomia eivätkä kykene neuvoa antamaan. Kaikki kallistuu kohti loppuansa. Mitä minun on tekeminen? Sano sinä minulle: Missä ovat Niilin lähteet? Mikä jumaluusolento niitä valvoo? Sillä hän se oli, joka kerran täytti ladot viljalla.»

Maaherra läksi heti kuninkaan luo ja auttoi häntä temppelin pyhien kirjojen tulkinnassa; ja niistä kävi selville, että Niilin lähteet olivat kahden suuren kallion välissä Elefantinolla, ja että se jumala, joka niitä vartioitsi, oli nimeltänsä Knum, ja että tällä oli saarella temppeli, missä hän otti vastaan uhrilahjoja niiltä, jotka tahtoivat voittaa hänen suosionsa.

Heti kun faarao oli saanut nämä tiedot, hän kiiruhti Knumin temppeliin ja uhrasi ja rukoili jumalaa. Silloin Knum leppyi ja ilmestyi faaraolle ja sanoi hänelle, että nälänhätä oli tullut sentähden, että oli laiminlyöty hänen palveluksensa. »Mutta nyt», hän jatkoi, »minä annan Niilin nousta jälleen, eikä siitä vettä ole koskaan puuttuva, vaan se on virtaava tulvien yli koko maan. Ruohot, pensaat ja puut tulevat notkumaan hedelmäin painosta, ja kaikki kasvit tulevat lisääntymään sadantuhannenkertaisesti. Sinun kansasi on tuleva ravituksi, totisesti, ja aitat tulevat jälleen täyttymään. Egyptin maa on oleva keltainen kypsyneestä laihosta, ja se on tuleva hedelmällisemmäksi, kuin se koskaan ennen on ollut.»

Kiitokseksi tästä lupauksesta faarao lahjoitti suuria maatiloja Knumin temppelille ja velvoitti maansa jokaisen maanviljelijän, jokaisen kalastajan ja jokaisen metsästäjän maksamaan määrätyn veron pyhätölle; ja kallisarvoisia lahjoja, kuten kultaa, norsunluuta, ebenholtsia, suitsutteita ja jaloja kiviä faarao lähetti sinne.

EGYPTILÄINEN RUNOUS

on luonnollisesti aivan erilainen kuin meidän, mutta muistuttaa sen sijaan Psalttarista ja Salomon korkeasta veisusta meille tunnettuja heprealaisten rytmillisiä sommitelmia omituisine säkeistöineen. Jo keskimmäisen valtakunnan ajalla olivat runouden ankarat lait syntyneet. Muuan Ramses II:n aikainen papyruskäärö on tässä suhteessa erikoisen kiintoisa. Se sisältää nimittäin kirjallisuusilmoituksen teknillisine nimityksineen ja käänteineen, jotka tunnemme oman aikamme kirjailmoituksista. Jalon runotaiteen mestari arvostelee siinä ala-arvoista runoa; hän huomauttaa, että se on »korkealentoisten puheenparsien kuormittama», että »toiminnan paikan kuvauksilta puuttuu uskottavaisuuden leimaa ja niistä voi heti huomata, että runoilija ei koskaan ole ollut kuvaamassansa paikassa.» Arvostelija kokoaa tuomionsa sanoihin, että »kirjailija ei ymmärrä runoilemisen taitoa». Hän on pyrkinyt paljon pitemmälle, kuin mihin hänen voimansa riittävät. Hänen ajatuksensa ovat vähäpätöisiä ja suunnittelu on sekava. Runo on vikoja täynnä.

Vanhin tuntemamme egyptiläinen runous sisältää työlauluja. Halki aikojen ovat paimenet, kantotuolinkantajat ja soutajat niitä hyräilleet. Tänäkin päivänä, kun fellah ajaa härkiänsä tai tekee muuta helpompaa työtä, hän itämaalaiselle ominaisella, melankolisella nenä-äänellä laulaa yhtä yksitoikkoisia lauluja kuin viisituhatta vuotta sitten.

Tällaisia ikivanhoja työlauluja tavataan haudoissa seinäkuvien selittävänä tekstinä. Niinpä kyntäjän työtä esittävän kuvan yllä luemme:

    »Ihana päivä!
    Ilma on viileä,
    härät ne vetävät,
    taivas toivomme mukainen —
     Tehkäämme työtä ruhtinaalle!»

    »Puikaa, puikaa itsellenne,
    te härjät, itsellenne puikaa!
    Puikaa itsellenne olkia ravinnoksi
    ja jyviä herrallenne!
     Lepoa älkää etsikö — onhan nyt vilpoinen päivä!»

Läähättävämpi on sitävastoin hengitys kantajain laulussa heidän kantaessaan raskaita viljasäkkejä laivaan:

    »Pitääkö meidän koko pitkä päivä
     kantaa ohraa ja valkeata spelttiä?
    Laivat ovat täynnä,
    ja ohra vuotaa ylitse,
    ja kuitenkin meitä hoputetaan astumaan —
     Totisesti, meidän sydämemme ovat kuparia.»

Vähemmän vakuutetuksi sanojen vilpittömyydestä tulee kuullessaan herraansa kantotuolissa kantavien laulavan seuraavaa kaunista runoa:

Tuossa kaksirivisessä laulussa on kuulevinaan kantajain askelten tahdin, kun he kantaa nytkyttävät hyvin syötettyä — ja kuitenkin heidän oman ilmoituksensa mukaan niin rakasta — taakkaansa.

Tällaiset yksinkertaiset laulut kuin nämä kuuluvat suulliseen runouteen. Kirjoiteltuina esitettäessä ne ikävä kyllä menettävät ominaisen tenhonsa, joka sisältyy itse työn rytmiin.

Merkillisin kokoelma egyptiläistä runoutta tavataan eräässä British Museumin papyruksessa, todennäköisesti 13:nnelta vuosisadalta e.Kr. Monet sen sisältämistä lauluista ovat kuitenkin paljon aikaisempaa alkuperää. Ne näyttävät kaikki olevan rakkauslauluja. Rakastaja vertaa rakkautensa esinettä kaikenmoisiin kauniisiin kukkiin ja kasveihin eikä väsy kuvailemasta, mitä tuskaa ja surua tämän poissaolo hänelle tuottaa. Esitys tuntuu jotenkin yksinkertaiselta, ja sen vaikutus riippuukin pääasiallisesti laulajan äänestä ja hänen kyvystään säestää itseänsä harpulla (ellei impi jo ollut rakastunut).[104]

Harvoin egyptiläiset rakkauslaulut ovat sentimentaalisia, mutta sitä useammin niiden tulkitsemat tunteet ovat sitä maallista laatua, joka etsii itsellensä realistisia, välistä hyvin räikeitä ilmauksia. Eräässä rakkauslaulussa tyttö sanoo:

    »Rakastettuni, on suloista mennä padolle
     kylpemään sinun edessäsi ja antaa sinun nähdä kauneuteni
    läpi liinakankaani, hienoimman kuningasliinan,
    kun se on märkä ja liittyy tiiviisti ruumiiseen.
     Minä laskeudun kanssasi veteen
    ja nousen jälleen luoksesi tuoden punaisen kalan,
    joka lepää kauniina kädessäni.
     Tule ja katsele minua!»

    »Ah, jospa olisin hänen neekerinaisensa,
    joka aina saa olla hänen luonansa!
     Silloin saisin nähdä hänen kaikkien jäsentensä värin.»

    »Ah, jospa olisin hänen pesijättärensä
    yhden ainoan kuukauden ajan
    ja saisin pestä hyvätuoksuiset voiteet
     hänen vaatteistaan!»

Egyptiläisillä rakkausrunoilla on usein sama väkevästi aistillinen sävy kuin eräillä »Korkean veisun» kohdilla:

    »Kun sinä hivelet lanteitani
    ja puristat minun rintojani,
     eivät ne pudista pois sinua.»

»morsian» laulaa rakastajalleen. Ei halua hän päästää tätä käsivarsiltaan:

»Ihana on meidän syleilymme päivä.
Vähänä pidän sen rinnalla satoja tuhansia ja miljoonia.»

Usein verrataan kaunotarta linnustajaan, joka virittää verkkonsa metsälinnulle, rakastajalle. Mutta kun mies on kyllästynyt hänen temppuihinsa, silloin on tytön vuoro käydä melankoliseksi; silloin, hän sanoo,

    »minä katson makeita kakkuja,
    kuin katsoisin suolaa.
    Viinimehu, tuo suloinen,
     maistuu suussani linnun sapelta.»

Ja neitonen, jota hänen rakastajansa käy joka ilta tervehtimässä, pelkää, että hän hylkää hänet. Hän haluaa varmempaa sidettä heidän välilleen:

    Sinä kaunis! Sydämeni toivomus on
     sinun vaimonasi saada valmistaa ruokasi
    ja käsivarsineni levätä sinun käsivarrellasi.[105]
    Sillä jos sinä otat pois minulta rakkautesi,
     niin sanon minä sydämelleni,
    joka on sisälläni, rukouksissani:
    'Minä olen vailla ihailijaani tänä yönä.
     Senvuoksi minä olen kuin se, joka haudassa viipyy.'»

JUOMALAULUJA.

Voisi luulla, että kansa, joka alati askarteli kuoleman valmisteluissa ajatellen hautoja ja muumioita, oli synkkää ja ilotonta sukukuntaa. Kaukana siitä! Egyptiläiset olivat päinvastoin, niinkuin useimmat aurinkoisen Välimeren kansat, iloisia ja huolettomia ihmisiä, jotka pitivät arvossa kaunista laulua tai hauskaa satua ja suruttomasti nauttivat elämästä olut- tai viinilasin ääressä.

Että vanhain egyptiläisten elämänilo purkautui myöskin juomalauluiksi, voi olla omiaan ihmetyttämään, kun tämän laatuista runoutta kernaasti ajattelee ylistykseksi viininjumalalle, jolla ei lainkaan ole palvojia nykyisen Niilinmaan alkuasukasten joukossa. Mutta tämä riippuu arabialaisesta vaikutuksesta. Muhammed kielsi näet, ankarasti uskovaisiaan juomasta rypäleen mehua. Ennen arabialaisaikaa viljeltiin ja juotiin Egyptissä paljon viiniä.[106] Varsinkin Faijumin keidas oli ihana viinimaa. Juomingeissa laulettiin harpun säestyksellä lauluja elämänilon ylistykseksi. Egyptiläisille ominainen piirre näissä juomalauluissa oli, että luotiin tausta elämän nautinnoille loihtimalla esiin edessä olevan kuoleman ajatus.

Tulee ajatelleeksi kreikkalaisten historioitsijain kertomusta, että egyptiläiset vieraspidoissaan antoivat kantaa ympäriinsä muumionkuvaa, jotta se kuolemaa muistuttaen kehoittaisi sitä voimallisemmin nauttimaan ohitsekiitävästä hetkestä. Tämä ajatus tulee erityisen selvästi esiin lauluissa, joita laulettiin vainajien väliaikaisen hautauksen jälkeen. Kuolleen omaiset viettivät silloin itse hautakammiossa hänen muistoansa juhlimalla viinein, soitoin ja lauluin. Muuan tällainen laulu merkittiin muistiin erääseen lähes neljätuhatta vuotta vanhaan kuningashautaan.[107] Se alkaa muistuttamalla vainajista, jotka lepäävät holvihaudoissaan ja joiden asunnot ovat sortuneet soraksi, aivan kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Mutta alakuloiseen mielialaan ei jääty, vaan sitten seuraa kehoituksia juuri elämän lyhyyden vuoksi nauttimaan, niin kauan kuin siihen mahdollisuutta oli:

    »Ole iloinen mieleltäsi ja seuraa sydämesi toivomuksia,
                                            niin kauan kuin elät!
    Pane mirhamia päähäsi ja pukeudu hienoihin liinavaatteisiin!
    Älä vaivaa sydäntäsi,
                ennen kuin kuolonvalituksen päivä sinut saavuttaa!
    Sillä Osiris ei kuule surevien kirkunaa,
    eikä valitus pelasta ketään haudasta.
    Sen vuoksi vietä iloista päivää
    äläkä väsy siihen!
    Sillä kenenkään ei suoda ottaa hyvyyttänsä mukaansa,
     ja kukaan, joka on vaeltanut pois, ei ole takaisin palannut.»

On omituista pappismiehenkin haudassa tavata samanlaisia kehoituksia nauttimaan kiitävästä hetkestä. Mutta niitä tapaa kuin tapaakin. Kysymyksessä oleva hauta on Theban kuolemankaupungissa. »Vietä päiväsi riemuiten, Nefer-hotep, sinä kelpo pappi, jolla on puhtaat kädet!» kuuluu haudan seinään piirretty kehoitus! »Sekoita voidetta ja hienoa öljyä yhteen ja korista seppelein ja lootuskukin rakastettusi, joka istuu vieressäsi! Anna laulun ja soiton kaikua edessäsi! Heitä pois kaikki synkät ajatukset ja ajattele vain iloa, kunnes se päivä tulee, jolloin sinut viedään maahan, joka rakastaa hiljaisuutta.»

Molemmat nämä hauta-piirtokirjoitukset vievät itsestään ajatukset samanlaisiin Saarnaajan 9:nnen luvun kehoitussanoihin: »Olkoon vaatteesi aina valkeat, älköön voidetta pääsi päältä puuttuko! Iloitse elämästä vaimosi kanssa, jota rakastat, kaikkina turhan elämäsi päivinä, jotka hän on sinulle auringon alla antanut, kaikkina turhuutesi päivinä! Sillä se on sinun osasi elämässäsi ja vaivassasi, jolla itseäsi auringon alla vaivaat.»[108]

Vanhat egyptiläiset olivat kohtuullista kansaa. Mutta siitä huolimatta voivat heillekin olla tarpeen juoppoudesta varoittavat sanat. Kuten viisaudenopeista olemme nähneet, ei säästetä kauhistuttavia esimerkkejä juopuneen elämästä: miten hän puoleksi tolkuttomana, kaulassa vihreä seppele, istuu juomaveikkojensa ja häntä syleilevien naikkosten seurassa ja tyytyväisenä rummuttelee vatsaansa, mutta kun hänen pitäisi nousta ylös, hän kellahtaakin kumoon ja tahraa itsensä liejuun kuin krokodiili. Voi ymmärtää, että tällaisia varoituksia tarvittiin vastapainoksi 17:nnen hallitsijasuvun aikaisien piirtokirjoitusten kehoituksiin »juomaan, kunnes juopuu ja valmistamaan itsellensä juhlapäivä.» Eräässä uuden valtakunnan alkuajoilta olevassa hautakammiossa saamme naisen kuvan päältä lukea seuraavat sanat: »Anna minulle kahdeksantoista tuoppia viiniä! Katso, haluan juoda, kunnes juovun. Minun sisustani on kuiva kuin olki.» — Ja tämä haudassa!

Vielä enemmän hämmästyy, kun vainajien asunnoissa näkee sellaisia kuvia vieraspidoista, kuin viereisetkin uuden valtakunnan aikaiset kuvat. Kun haudan seinään on ikuistettu kuva naisesta, joka vapauttaa itsensä liiaksi nauttimastansa, niin se osoittaa, ettei tässä menossa nähty mitään sopimatonta. Toiset hautakuvat esittävät miehiä, jotka juomingeissa ovat niin päihtyneet, että heidät on kannettava kotiin.

Adolf Erman, Eine ägyptische Quelle der »Sprüche Salomons» (E.
Sellin’in ilmoitus Deutsche Literaturzeitungissa 1924).

Ernst Sellin, Die neugefundene »Lehre des Amen-em-ope» (Deutsche
Literaturzeitung 1924).

Pehr Lugn, Ordspråksboken och Amen-em-opes vishetslära (Svensk tidskrift 1924).

Hugo Grossmann. Die neugefundene Lehre des Amen-em-ope (Zeitschrift für die alttestamentliche Wissenschaft 1924).

E.A. Wallis Budge, The literalure of the ancient egyptians (kirjallisuusluetteloineen).

Alfred Wiedemann, Die Unterhaltungslitteratur der alten Ägypter (»Der alle Orient» 1903).

Jules Baillet, Le régime pharaonique dans ses rapports avec l'evolution de la morale en Égypte.

EGYPTILÄISTEN TIETEELLINEN KYKY.

Käytännöllisen elämän erilaiset tarpeet ovat olleet tieteiden syntymisen ensi aiheena. Ilman yhteistyötä ei aineellinen kulttuuri ollut mahdollista sellaisessa maassa kuin Egypti, missä elämääantava joki teki kaikki ihmiset toisistansa riippuvaisiksi. Mutta heidän keskenäinen yhteistyönsä ei ollut yksinomaan kanavien kaivamista ja muita ruumiillisen työn suorituksia; täällä tarvittiin kaikkea johtamaan myöskin miehiä, joilla oli tietopuolista kykyä. Voidakseen rakentaa kanavia, joiden kaltevuus oli oikea ja jotka sopivasti jakoivat veden, vaadittiin tietoja maanmittauksessa ja insinööritieteessä, ja nämä tiedot perustuvat vuorostaan matematiikkaan. Oikeudenmukaisesti suoritettua verotusta ei myöskään voitu panna toimeen ilman hyvin laajoja matemaattisia laskelmia, ja kaikissa suurissa työyrityksissä, laskettaessa tarvittavaa elintarvevarastoa ja sitä jaettaessa samoin kuin lukemattomissa muissa tapauksissa tarvittiin matematiikkaa. Myöskin tarvittiin Niilinmaassa järjestettyä ajanlaskua varsinkin, jotta voitiin laskea joen nousuveden ja tulvan ajat. Mutta järjestettyä ajanlaskua ei voida aikaansaada ilman astronomisia tietoja. — Erilaiset sairaudet ajoivat myöskin vanhoja egyptiläisiä parannusta etsimään, ja niin syntyi lääketiede. Siinä oli apua niistä aikaisikseen melko suurista anatomisista tiedoista, joita egyptiläiset olivat hankkineet balsamoidessaan vainajiansa.

EGYPTILÄISTEN MATEMAATTISET TIEDOT.

Oli aika, jolloin luulot vanhain egyptiläisten matemaattisista tiedoista olivat hyvinkin suuria. Herodotos on ollut tämän yliarvioinnin aiheuttajana — sillä yliarviointia se on. Ne laskutoimitusnäytteet, joita on säilynyt muistomerkeissä ja papyruskääröissä, osoittavat, että egyptiläisten tiedot ja taidot tällä alalla olivat hyvin kohtuullisia. Vasta hellenistisellä ajalla, Aleksanterin vallattua Egyptin, matemaattiset tieteet saivat vauhtia.

Aritmetiikassa vanhat egyptiläiset eivät oikeastaan koskaan päässeet alkuperäistä sormilasku-astetta pitemmälle, ei siis pitemmälle kuin yhteen- ja vähennyslaskuun, kuten voimme nähdä eräästä suuresta hyksosajan papyruksesta, joka on sisällöltään aritmetiikan ja geometrian käsikirja. Laskelmat, jotka me mukavasti voimme suorittaa kerto- ja jakolaskulla, olivat egyptiläisellä hyvin mutkikkaita. Kun egyptiläinen tahtoi laskea, kuinka paljon on 9 7, hän kirjoitti suunnilleen näin:

Sitten hän laski yhteen ensiksi ne luvut ensimmäisessä pystysuorassa rivissä, jotka hän tarvitsi saadakseen summaksi 9, siis 1 ja 8. Tämän jälkeen hän laski yhteen vastaavat luvut viimeisessä pystysuorassa rivissä, siis 7 ja 56.

7:llä tapahtuvaa jakolaskua varten hän käytti samaa taulukkoa. Jos hän esimerkiksi halusi tietää, kuinka monta kertaa 77 on jaollinen 7:llä, hän etsi oikeanpuolisimmasta pystysuorasta rivistä ne kolme lukua, joiden yhteissumma on 77, nimittäin 7, 14 ja 56. Vastaavat luvut vasemmanpuolisimmassa pystysuorassa rivissä ovat 1, 2 ja 8. Niiden summa on etsitty luku.

Egyptiläisten laskemistavan laveus saa selityksensä lähinnä siitä, että he eivät koskaan kyenneet oikein operoimaan abstraktisilla luvuilla, käsitteillä, vaan heillä oli aina laskiessaan ajatuksissa jokin konkreettinen esine. Itse asiassa heidän matemaattiset suorituksensa tapahtuivat oleellisesti samalla tavalla, kuin jos matematiikkaan täysin perehtymättömän pitäisi jakaa päivän leipäosuus joukolle työmiehiä. Hän asetti heidät riviin ja antoi aluksi jokaiselle leipänsä, sitten taas yhden leivän ja niin edelleen, kunnes varasto oli lopussa. Jos viimeisellä kerralla leipää ei riittänyt koko riville, niin jakajalla ei ollut muuta keinoa kuin vaatia takaisin viimeksi jaetut leivät ja jakaa ne paloiksi, kunnes kaikki työmiehet olivat saaneet yhtä paljon.

Oppinut kirjuri sitä vastoin, joka osasi matematiikkaa, laski etukäteen paperilla, kuinka paljon kunkin piti saada. Se vei kuitenkin aikansa sekin, sillä hän ei liikkunut kuten me puhtaissa lukukäsitteissä, vaan hänellä oli alati itse leipä ajatuksissaan. Mutta että kirjuri voi etukäteen laskea, kuinka paljon leipää kunkin työmiehen tuli saada tarvitsematta käsitellä itse leipää jopa tarvitsematta edes jättää kirjoitushuonettaan, se vaikutti valtavasti oppimattomiin. Hänestä tuli heidän silmissään mies, joka voi edeltäpäin sanoa, kuinka monta leipää tulee niin ja niin paljosta jauhosta, kuinka paljon rehua niin ja niin monta härkää tarvitsee joka ateriaan j.n.e. Hän on hyvin merkillinen mies, jota ympäröi taikuruuden sädekehä, mies, joka tietää ja voi laskea asiat tarvitsematta niitä edes nähdä. Onpa hänen taitonsa noussut hänelle jonkin verran päähänkin, tietäähän sen, kun hän kerskuu, että taitavan laskumestarin ei tarvitse vartioida jyväaittaansa. Siinä määrin hän on itsetietoisuutta täynnä, ettei hän vain tiedä kykenevänsä valvomaan jokaista vähennystä varastossaan, vaan unohtaapa senkin, ettei tuo kyky toki riitä saamaan varasta selville ja palauttamaan varastettua.

Huolimatta laskumenetelmiensä laveudesta egyptiläiset pääsivät kuitenkin hyvin pitkälle aritmetiikassa. He laskivat myöskin murtoluvuilla, ja tuo edellä mainittu matematiikan käsikirja esittää seuraavankin laatuisia laskuesimerkkejä: »100 leipää on jaettava 5 henkilön kesken siten, että 1/4 kolmen ensimmäisen henkilön yhteenlasketuista osuuksista tulee yhtä suureksi, kuin mitä kummatkin viimeiset saivat henkilökohtaisesti osakseen.»

Geometriassa egyptiläiset eivät päässeet pitemmälle kuin suorakulmaisten nelikulmioiden ja kolmioiden laskemiseen, mutta kun tuli kysymys teräväkulmaisista nelikulmioista ja kolmioista, niin tarkkuus horjahti, sillä kuvioiden korkeuden asemesta otettiin yksi sivuista.[109] Tämä ei estänyt kumminkaan, että vanhat egyptiläiset käytännössä jo varhain saivat aikaan niin suurenmoisen täsmällisiä tuloksia kuin Kairon lähistön pyramidit. Täysin arvostaakseen sitä tarkkuutta, jolla nämä jättiläismäiset rakennustyöt on suoritettu, täytyy olla insinööri tai arkkitehti. Ainoastaan tuollaisen erikoissivistyksen saanut henkilö tietää, miten vaikea tehtävä on aikaansaada noin valtava rakennus, jonka täsmälleen yhtä suuret sivut päättyvät yhteiseen huippuun.

EGYPTILÄISTEN TÄHTITIETEELLISET TIEDOT

ilmenevät parhaiten siinä tosiasiassa, että he ovat keksineet sen kalenterin, joka vähäisin pienin muutoksin juliaanisen kalenterin[110] nimellä oli käytännössä suuressa osassa Eurooppaa aina meidän aikoihimme, jolloin sen sijalle tuli nyt käytännössä oleva n.s. gregoriaaninen kalenteri. Tähtitieteellistä tietä on laskettu, että egyptiläinen kalenteri otettiin käytäntöön jo v. 4241 e.Kr. Jos tämä laskelma pitää paikkansa — joka ei kuitenkaan ole aivan riidatonta[111] —, niin täten on saatu vanhin tunnettu varma aikamääräys ihmiskunnan historiaan. Sen perästä ei varmoja vuosilukuja ole ennen kuin vuoden 1600 e.Kr., uuden valtakunnan alun seuduilta.

Ajan mittaamista varten egyptiläiset käyttivät osittain aurinkokelloja, joista aika voitiin nähdä varjon pituudesta erityisen asteikon avulla, osittain vesikelloja, suuria kivimaljakoita, joiden sisustaan oli piirretty tuntiasteikko ja joiden lasku oli tarkoin mitattu. Yön tuntien laskemista varten rakennettiin myöhemmin tähtikelloja, joiden taulukkoihin oli merkitty määrättyjen tähtien asema itsekunakin yön tuntina.

Jos egyptiläiset ovat laskeneet perustan meidän kalenterillemme, on heillä runsas osuutensa myöskin sen taikauskon syntymiseen, joka on ollut kalenterin seuralaisena, että nimittäin on onnellisia ja onnettomia päiviä. Paljon oli toimellisen miehen huomattava onnettomuudenpäivinä. Toisina täytyi karttaa soittoa ja laulua, toisina ei saanut peseytyä; toisen kerran ei saanut syödä kalaa, toisen kerran ei liikahtaa ulos talostaan, ja välistä ei saanut tehdä kerrassaan mitään. Oikeastaan Niilin rantojen kansan olisi siis pitänyt elää alinomaisessa pelossa, mitä pahat päivät toisivat mukanaan. Eikä ollut iloa lapsesta, joka syntyi onnettomana päivänä. Muutamat tällaiset syntymäpäivät aiheuttivat, että äskensyntyneen täytyi pian kuolla, toiset taasen, että häntä odotti kuuroksi tai sokeaksi tulemisen kohtalo, ja toisista taasen oli seurauksena, että krokodiili oli hänet raateleva.

Mutta toiselta puolen usko onnettomuudenpäiviin oli lepopäivien tuoja, sillä seurauksena tästä taikauskosta oli, että ainakin viides osa vuodesta egyptiläisten piti olla toimettomina.

EGYPTIN LÄÄKETIEDE.

Alkujaan egyptiläiset, kuten kaikki alkeellisella kannalla olevat kansat, uskoivat sairauden aiheutuvan siitä, että paha henki oli ottanut asuntonsa ruumiiseen. Tämän mukaisesti lääkkeellinen käsittely voi ainoastaan lieventää tai hävittää taudin oireen — todella parantua sairas voi vain siten, että haltia karkoitettiin hänen ruumiistaan. Tämä tapahtui manauksilla: pappi tai muu loitsutaitoinen henkilö laski kätensä sairaan päälle ja kehoitti pahaa henkeä poistumaan sairaan ulostuksissa tai eritteissä.[112] Vähitellen kuitenkin lääketiede kehittyi siihen, että manauksiin turvauduttiin vain taudeissa, jotka osoittautuivat muutoin parantumattomiksi.

Egyptiläisten käsitystä sairauden syisiä kohottivat ajan oloon korkeammalle tasolle ne anatomiset tiedot, joita he hankkivat alituisesti puuhaillessaan ruumiinavauksissa. Välistä nämä tiedot tosin hämmästyttävät meitä eriskummallisuudellaan, mutta toisissa tapauksissa ne ovat omiaan todellakin herättämään kunnioitusta.

Niinpä on esimerkiksi vallan suurenmoista, että jo puoli vuosituhatta sitten päästiin selville verenkierrosta ja siitä, että sydän oli sen toimeenpaneva voima. »Ebersin papyruksessa», etevimmässä egyptiläisessä lääketieteen oppikirjassa sanotaan: »Kun lääkäri laskee sormensa jollekin ruumiinosalle, hän kohtaa kaikkialla sydämen, koska se suomensa kautta puhuu kaikissa jäsenissä.» Tämä käsitys suonista näyttelee suurinta osaa vanhain egyptiläisten lääketieteessä. Useimmat taudit aiheutuvat heidän käsityksensä mukaan verisuonista: »Ne veltostuvat kierrossaan, ne tulehtuvat» j.n.e. — Egyptiläiset olivat huomanneet senkin, että kuume vaikuttaa valtimonlyönnin nopeuteen.

Mutta, kuten sanottu, muinaisilla egyptiläisillä tavataan hyvin eriskummallisiakin anatomisia käsityksiä kuten se, että sydän oli ajatuskyvyn elin ja että se keräsi itseensä ruumiin ravinnon.

Suurin piirtein kuitenkin lääketiede oli se tiede, jossa vanhat egyptiläiset pääsivät pisimmälle. Lääketaidolla onkin hyvin vanhat ja hienot esi-isänsä Niilinmaassa. Vanhin egyptiläinen historiankirjoittaja, ylipappi Manetho, kertoo, että jo ensimmäisen hallitsijasuvun toisen kuninkaan poika oli ollut lääkäri ja lääketieteellinen kirjailija; ja myöhemmän ajan papyruskääröissä väitetään osan reseptejä olevan peräisin ensimmäisen ja toisen hallitsijasuvun ajoilta ja suurten pyramidinrakentajain päiviltä. Mahdotonta ei ole, että niin voi ollakin, mutta huomioon on otettava sekin, että egyptiläiset papit kernaasti antoivat lääkemääräyksilleen vanhuuden kunnianarvoisan leiman.

Myöskin Herodotoksen vakuutus, että Egyptissä vilisi lääkäreitä, osoittaa, että lääketaito oli erityisen mielenkiinnon esineenä faaraoiden maassa. Ja ken lähemmin tutkii kreikkalaisten lääketieteellistä kirjallisuutta, huomaa siellä hämmästyttävän paljon yhtäläisyyttä egyptiläisen kanssa, joka todistaa sitä, että kreikkalaisten lääketieteelliset tiedot — myöskin »lääkintätaidon isän», Hippokrateen — oleelliselta osaltaan olivat peräisin Egyptistä. Tiedämme myöskin, että Persian kuningas Kyyros kutsutti sairaan äitinsä vuoksi silmälääkärin Egyptistä, vaikka Persian hovissa muutoin käytettiin kreikkalaisia lääkäreitä.

Kuuluisa Ebersin papyrus antaa myöskin hyvän todistuksen egyptiläisten lääkärien perusteellisuudesta. Huolellisesti he tutkivat potilasta ja seurasivat sairauden kulkua varovaisesti käyttäen sitä lääkettä, jota pidettiin sopivimpana. Tosin kysymyksessä olevaan lääkärikirjaan sisältyy monia rukouksia ja manauksia, mutta nämä eivät ole vielä muuttuneet siksi käsittämättömäksi sekasotkuksi, mikä keskiajalla tuhosi lääketieteen.

Useimmat egyptiläisten lääkkeet olivat peräisin kasvimaailmasta ja osoittavat, että egyptiläisillä oli hyvät kasviopilliset tiedot. Mutta heidän lääkkeissään on myöskin koko joukko eläinmaailmasta saatuja iljettäviä aineksia.

Ollakseen oikein hyvää piti lääkkeessä olla mahdollisimman paljon erilaisia aineita, kuta merkillisempiä, sitä parempi — ja kuta iljettävämpiä, sitä parempi, voisi myöskin sanoa. Siinä oli muserrettuja sian hampaita, oli mädäntynyttä lihaa ja rasvaa, oli eritettä sian korvista ja muuta samantapaista. Mutta ennen kaikkea luultiin erinomaisen parannusvoiman olevan sellaisilla lääkkeillä, joita sisältyy 1600-luvun »terveyttäantavaan kura-apteekkiin», s.o. niin hyvin ihmisten kuin kaikenlaisten eläinten ulostuksilla.

Kun lääkäri oli suorittanut taudin määrittelyn, hänellä oli valittavana koko joukko reseptejä. Muutamat lääkkeet vaikuttivat nopeasti, toiset hitaammin, mutta sitä varmemmin. Eräät vaikuttivat vain määrättyinä vuodenaikoina. Niinpä muuatta silmälääkettä voitiin käyttää vain ensimmäisenä ja toisena talvikuukautena, kun toinen taas sopi talven kolmantena ja neljäntenä kuuna. Lääkkeiden ulkomaisia nimiä näyttää ympäröineen erityinen sädekehä Egyptissäkin — aivan kuten meillä! Silmävoide, jonka keksijäksi ilmoitettiin »Bybloksen seemiläinen», näyttää päässeen yhtä hyvään huutoon kuin meillä »amerikkalaiset patenttilääkkeet.»

On erittäin kiintoisaa vertailla, kuinka suuri lukumäärä reseptejä oli valittavana eri tauteihin, sillä siitä voi tehdä summittaisia johtopäätöksiä, mitkä sairaudet olivat tavallisimpia muinaisessa Egyptissä. Huomaa, että silmätaudit silloin, kuten meidän päivinämmekin, olivat siellä todellisena maanvaivana, riippuen alemman väestön siivottomuudesta ja sen suvaitsevaisuudesta kärpäsiä kohtaan. Silloin kuten nytkin äidit sallivat siipiäisten asettua ryhmissä pikku lasten silmiin, joita luonnollisesti ei milloinkaan pesty.

Ihotauteja ja syöpää vastaan tavataan samoin Ebersin papyruksessa monta lajia lääkkeitä. Naistentauteja käsiteltiin monin erilaisin keinoin, ja myöskin sikiön lähdettämistä värien annetaan siinä neuvoja.

Tuossa vanhassa papyruskäärössä on myöskin lääkkeitä hiusten, jopa silmäripsienkin harmaantumista vastaan, keinoja hiusten lähdön ja kaljupäisyyden torjumiseksi ja neuvotaanpa siinä myöskin ryppyjen poistamista kasvoista, ihonvärin muuttamista ja ruumiin kaunistamista. Hammassärkyä ja muita hammastauteja hoidettiin myös vanhassa Egyptissä.[113]

Hammastaudin aiheutti vanhain itämaalaisten luulon mukaan »mato», joka kalvoi hammasta, kunnes se lopulta putosi.

Muumiot ovat itsekin myöhäisen ajan uteliaille lapsille paljastaneet osan niitä sairauksia ja ruumiin raihnauksia, jotka ahdistivat vanhoja egyptiläisiä. Muuan Englannin etevimpiä anatomeja on äskettäin monien vuosien kokeilujen jälkeen päässyt, siihen, että hän eräänlaisella suolaliuoksella, johon on lisätty jokin määrä alkoholia, voi pehmittää muumioiden kivikovat kudokset ja saada ne palautumaan alkuperäiseen muotoonsa. Sitten kuin kuolleita ruumiita on täten käsitelty, ne on luikittu leikkausveitsellä ja mikroskoopilla. Silloin on selvinnyt, että egyptiläiset jo neljä vuosituhatta sitten kärsivät suunnilleen samoista sairauksista kuin mekin. Sydänvika oli tavallinen vamma heillä ja ainakin yksi faaraoista on kuollut siihen. Merenptahilla, sillä faaraolla, joka paadutti sydämensä, niin että Mooses rasitti hänen maatansa seitsemällä maanvaivalla, on ollut isorokko. Hänen rokonarpiset kasvonsa todistavat selvästi sitä. Verisuonten kalkkiutuminen oli tavallinen ilmiö tuohonkin aikaan. Suuri soturikuningas ja valtiomies Ramses II esim. kärsi siitä. Ohimosuonet ovat nimittäin hänellä hyvin paisuneet ja niiden seinämät kalkkiaineiden kovettamat. Munuaistaudit näyttävät myös olleen hyvin tavallisia Egyptissä. Pari keuhkotulehdustapausta on myöskin todettu kuolemansyyksi.

Kööpenhaminan glyptoteekin arvokkaissa egyptiläisissä kokoelmissa on egyptiläinen kuva, 3000 vuotta vanha, joka tarjoaa nähtäväksemme maailman ensimmäisen tunnetun lapsihalvaustapauksen. Eräs meidän päiviemme etevä anatomi on todennut, että juuri tämä tauti on säännönmukaisella tavalla kutistanut sairaan oikean säären.[114] Keuhkotauti, reumatismi ja luuvalo olivat myöskin niitä tauteja, jotka vaivasivat ihmiskuntaa jo tuolloin.

Myöskin järjettömät luontokappaleet saivat osansa kurjuudesta. Apinanmuumioista on todettu eläimissä esiintyneen riisitautia, keuhkotautia, reumatismia ja kasvannaisia, luultavasti seurauksena siitä, että ne olivat joutuneet elämään kylmemmässä ilmastossa, kuin missä olivat syntyneet. Sitäkin epäterveellisemmäksi kävi »pyhien» eläinparkojen elämä, kun niitä pidettiin suljettuina temppelipihoihin, jonne tuskin päivänsäde pääsi tunkeutumaan ja missä öisin voi olla kauhistavan kylmä.

Että egyptiläiset lääkärit jo varhain olivat hankkineet melkoiset kirurgiset tiedot, sitä todistavat muumioiden hienosti hoidetut luunmurtumat. Muuan vanhan Egyptin merkillisimmistä lääkärikirjoista selittelee juuri kirurgisia tapauksia, haavoja ja luunmurtumia eri osissa ruumista, ja käsittelee niitä kaikkia selvästi ja asiallisesti ja loppuu ilmoitukseen, onko toiveita käsitellä tapausta menestyksellisesti, vai onko se toivotonta.

Alfred Wiedemann, Magie und Zauberei im alten Ägypten (»Der alte
Orient» 1905).

Ove Hamburger, Et Tilfælde af Börnelamhed i Oldtiden (»Ugcskrift for
Læger» 1911).

VANHAN EGYPTIN ELINKEINOELÄMÄ.

MAANVILJELYS, METSÄSTYS JA KALASTUS.

Maanviljelystä vanhat egyptiläiset harjoittivat pääasiassa samalla lavalla kuin fellahit meidän aikanamme. Kun Niilin vesi oli laskenut pelloilta, muokattiin maata kuokalla taikka alkeellisella auralla, jota härät vetivät. Pääasiallisesti viljeltiin ohraa, vehnää ja durraa, jolla nykyisin on egyptiläisten taloudessa paljon suurempi merkitys kuin silloin. Kun talonpoika oli kylvänyt viljansa, hän päästi lampaansa tai sikansa temmeltämään pellolle ja sitten sai hän vain odottaa satoa. Kun se oli korjattu, saivat siat taasen suorittaa palvelusta, mutta nyt puinnissa. Myöskin aaseja ja nautakarjaa käytettiin polkemaan jyviä irti. Ruoskien ajettiin niitä yksitoikkoisen laulun säestyksin yli leikatun viljan.

Vihanneksia, kuten sipulia, kurkkuja ja meloneja, viljeltiin myös runsaasti, ja samoin liinaa, kuten hyvin voi ymmärtää ajatellessaan niitä suunnattomia liinasidemääriä, joita tarvittiin muumioihin. Sekä miesten että naisten nähtiinkin alati työskentelevän kangaspuiden ääressä.

Metsästys näyttää Niilinmaassa aikaisin muuttuneen pääasiallisesti yläluokan huviksi. Keveässä, papyruksen varsista kokoonkyhätyssä veneessä egyptiläinen ylimys liikuskeli ympäriinsä Niilin kaislikoissa ja pyydysteli lintuja jonkinlaisella puisella bumerangilla. Useita sellaisia heittoaseita on säilynyt. Apunansa metsästäjällä oli välistä kesyjä kissoja, jotka noutivat saaliin. Usein hänellä oli kesy houkuttelulintu istumassa veneen keulassa. Linnustus oli urheilua, jossa hänen vaimonsa ja lapsensa mielellään olivat mukana. He kokosivat saaliin ja huvittelivat välillä poimimalla lootuskukkia.

Suuressa mitassa harjoitettiin linnunpyydystystä sitävastoin verkoilla, jotka viritettiin kaislikkoon ja vedettiin sitten kokoon molemmista päistä. Varsinkin villihanhenpaistia, egyptiläisten mieliruokaa, hankittiin tällä tavoin. Mitä ei heti syöty, suolattiin, tai elätettiin hanhia ja ruokittiin niitä, niin että niistä tuli vielä maukkaampia kuin villissä tilassa. Jo tuohon aikaan oli keksitty julma menettely väkisten ravita niitä erityisellä taikinalla, jota sullottiin eläinparkojen suuhun, kunnes ne eivät enää jaksaneet liikkua. Useat hautakohokuvat kuvaavat kohtauksia tällaisesta keittotaidollisesta eläinrääkkäyksestä. Myöskin kurkia lihotettiin samalla tavalla.

Paitsi vesilintuja, vilisi Niilissä tuohon aikaan krokodiileja ja virtahepoja, joita samoin pyydystettiin veneestä harppuunoilla. Vuorilla ja erämaisia oli kaikkialla vuorikauriita, gaselleja, antilooppeja ja muuta riistaa, mikä nykyisin on siirtynyt Sudaniin. Eläimiä ei metsästetty ainoastaan nuolella ja jousella, vaan niitä pyydystettiin myöskin suopungilla ja elätettiin sitten teurastettaviksi. Sellaistakin suurriistaa kuin kirahveja ja jalopeuroja oli muinaisessa Egyptissä. Ramses II:lla oli kesy jalopeura, joka oli mukana taistelussa ja iltaisin makasi herransa teltan edustalla.

Kala oli tärkeä ravintoaine, varsinkin köyhemmälle väelle. Kalaa pidettiin kumminkin jossakin määrin saastaisena eläimenä. Papit eivät saaneet syödä sitä, ja aithiopialaiset olivat niin jyrkkiä kalan saastaisuuden suhteen, että delttamaan kuninkaat ja ylimykset eivät saaneet astua heidän kuninkaansa palatsiin, koska olivat kalansyöjiä.

VUORITYÖ.

Metalleista oli kupari kauan aikaa tärkein Niilinmaassa. Egyptiläiset elivät kauan kuparikaudessa, ennen kuin he keksivät sekoittaa kupariin tinaa. Tämä näyttää kyllä alkaneen keskimmäisen valtakunnan ajalla, mutta vasta uuden valtakunnan aikana pronssiaseet täydellisesti tunkivat tieltään pehmeämmät kupariaseet.[115] Kuparia egyptiläiset hankkivat ikivanhoista ajoista Siinain niemimaalta, mutta mistä tinaa saatiin, sitä ei tiedetä. Luultavasti sitä tuotiin Vähästä-Aasiasta, ehkäpä aina Indiasta saakka.

Siinain kaivoksissa työskentely oli kauheaa, varsinkin kesällä, »kun vuoret polttivat nahan». Kumminkin tähän vuodenaikaan työskenneltiin siellä enimmäkseen vain poikkeuksellisesti. Mutta kuuma siellä oli kuitenkin. Tähän kuumaan, vedettömään maahan oli jokainen ruoanpala tuotava monien päivämatkojen takaa ja jokainen vesipisara noudettava hyvin kaukaa.

Siinain kaivokset tyhjentyivät melkein kokonaan kuparista jo Egyptin vanhimpina aikoina. Kuparin louhinnasta todistavat nykyisin vain harvalukuiset malmi- ja kuonalöydöt sekä tavatut sulatus- ja valumuotit; mutta sitä useammat muistomerkit puhuvat siitä työstä, jota täällä kerran tehtiin haluttujen puolijalokivien, malakiitin ja turkoosiu saamiseksi. Kaivosten luota on löytynyt sadoittain ikivanhoja egyptiläisiä kohokuvia ja piirtokirjoituksia kallioissa. Niinpä kaksi henkilöä, jotka ilmoittavat olleensa kivenhakkaajia, ovat kaivertaneet vieraalle, seuraavan kehoituksen: »Oi Te, jotka elätte maan päällä! Kun te tulette tähän paikkaan, niin rakastakaa ja ylistäkää Thoth-jumalaa,[117] Hermopoliksen kaupungin[115] herraa!» Tuo kaupunki oli ilmeisesti molempain kaivospäällysmiesten — sillä sellaisia he luultavasti olivat — kotipaikka. Toiset piirtokirjoitukset ylistävät sanoin ja kuvin faaraoiden tässä villissä vuorimaassa vihollisistaan saamia voittoja. Järjestelmällistä vuorityötä voitiin nimittäin harjoittaa siellä vasta beduiinien kukistamisen jälkeen. Eräässä kuvassa näemme faaraon pitävän vasemmalla kädellään tukasta kiinni voitettua, polvistuvaa beduiinipäällikköä lyödäkseen hänet sotanuijalla, jota hän oikeassa kädessään heiluttaa. Tämä voittoreliefi on jo ensimmäisen hallitsijasuvun ajalta, ja paljon sellaisia kivitauluja on kolmannen — kuudennen hallitsijasuvun sekä keskimmäisen valtakunnan ajoilta. Kuten piirtokirjoituksista ilmenee, taulut ovat paikallisien kuninkaan virkamiesten laitattamia. Vielä paljon muita sellaisia kuvia oli olemassa, mutta muuan nykyaikainen kaivosyhtiö antoi sitten hävityksen käydä yli näiden korvaamattomien muistomerkkien, jotka kuuluivat vanhimpiin koko maailmassa. Sitä ennen ne olivat saaneet olla rauhassa syrjäisen asemansa vuoksi.

Sitten kuin eurooppalaiset mammonanpalvelijat ja vandaalit lopuksi olivat päässeet selville, että jalojen kivien etsiminen sieltä oli tuottamaton yritys, tulivat beduiinit perästä ja jatkoivat sekä kaivostyötä että hävitystä. Kun Flinders Petrie vuonna 1904 tuli sinne, hän huomasi, että vielä jäljellä olevat kalliotaulut voitiin pelastaa vain siten, että ne hakattiin irti vuorenseinämistä ja vietiin Kairon museoon. Niin tehtiinkin.

Siinain niemimaalla on myöskin vanhan egyptiläisen temppelin rauniot ja siinä kiintoisia kuvapatsaita kuninkaallisista henkilöistä, sellaisistakin, joista mitään muita patsaita ei ole säilynyt. Täältä on saatu myöskin odottamattoman runsas sato uhrilahjoja, erilaisia koristeita ja kaunistusesineitä, Egyptin kuningasten lahjoja Hator jumalattarelle, jonka he tahtoivat saada suopeaksi kaivosyrityksilleen. Monia kalleuksia villit beduiinit ovat aikojen kuluessa varastaneet ja monia esineitä tuhonneet, mutta jäljellä olevakin antaa arvokkaan lisän egyptiläisen kulttuurin tuntemiselle. Temppelistä on löytynyt myöskin vuorityössä käytettyjä kuparisia talttoja.

Ne muistomerkit, joita on jäljellä siltä ajalla, jolloin Egyptin valtio harjoitti vuorityötä Siinain niemimaalla, riittävät herättämään meissä kunnioitusta egyptiläisten suurenmoista järjestelykykyä kohtaan kaikilla aloilla. Työnjako oli toteutettu niin pitkälle, että kaivosten työmiehet oli jaettu jopa 17 erilaiseen ryhmään, kullakin oma erikoistehtävänsä, ja heitä valvomassa oli työnjohtajia 11 eri astetta. Ja tähän tuli lisäksi kokonainen liuta erilaisia toimitsijoita, jotka huolehtivat elintarpeiden ja muiden tarvikkeiden kuljetuksesta Siinaille ja vuorityön tuotteiden viennistä sieltä. Voimme kuvitella näkevämme monta sataa kuormitettua aasia käsittävät karavaanit, jotka pitivät yllä viiden päivänmatkan pituista yhteyttä kotimaan kanssa.

Kultaa egyptiläiset saivat Niilin ja Punaisen meren välillä olevista vuorisia, joilla seuduin kultakuume viimeksi raivosi tämän vuosisadan alussa. Englantilaiset yhtiöt panivat silloin likoon satojatuhansia, kenties miljoonia puntia sikäläisiin kaivostöihin, mutta saivat takaisin vain murto-osan yrityksen kustannuksista. Muinaiset egyptiläiset olivat nimittäin tehneet hyvin perusteellista työtä kaikkialla, missä oli kultapitoisia vuorilajeja.

Jonkinlaisen käsityksen siitä, miten suunnattomia ne kultamäärät olivat, jotka kuljetettiin Nubiasta Egyptiin, saa kuullessaan eräänkin Thotmes III:n virkamiehen kertovan, että hän virkamiesaikanaan peri valtiolle 3 1/2 tonnia tuota jaloa metallia. Siitä voi ymmärtää, kuinka paljon sitä kerran on kaivoksissa ollut ja sieltä varastettu. Tuottavimmat egyptiläisten kaivokset olivat Nubian alueella, kokonaisen seitsemäntoista päivämatkan päässä niukkavetisessä, hehkuvan kuumassa vuorierämaassa. Siellä on tavattu vanhoja egyptiläisaikaisia kaivoksia syvine kuiluineen, jotka seuraavat kultapitoisen kvartsin kiemurtelevia suonia vuoressa, ja vesisäiliöineen, joiden tarkoituksena on ollut koota sadevettä talvisaikaan. Sadoittain kivimajoja on myöskin jäljellä, kussakin graniittinen käsimylly, missä kultapitoista kvartsia murennettiin. Sitten huuhdottiin kulta kvartsihiekasta kaltevilla kivilaatoilla, joita samoin on jäljellä. »Nykyisin», sanoo egyptologi Erman, »paikka on hiljainen ja yksinäinen, ja vieras ei voi mistään aavistaa, että sitä on painamassa tuhansien kiroukset ja että se on saanut nähdä ihmiskurjuutta niin paljon kuin harvat paikat maan pinnalla. Sillä ne ihmiset, jotka täällä Egyptin faaraoille kalvoivat 'Nubian kultaa', ennemmin tai myöhemmin sortuen tukahduttavaan kuumuuteen, olivat vankeja. Kahleissa, vaatteitta, vartijoinansa nubialaisia sotilaita, jotka eivät ymmärtäneet egyptin kieltä, onnettomien täytyi tehdä työtä yötä päivää ilman vapautuksen toivoakaan. Kukaan ei välittänyt siitä, miten heille kävi. Sairaatkin, naiset ja ukotkin päällysmiehen keppi ajoi heltymättömästi orjantyöhön, kunnes he liikaponnistusten, puutteen ja kuumuuden sortamina löysivät kuoleman, joka kauan oli ollut ainoa, niitä he olivat voineet toivoa.» Näin oli Diodoroksen aikana, ja yhtä kauheata oli varmaan jo vanhain faaraoiden päivinä.

Vanhat egyptiläiset piirtokirjoitukset kertovat myöskin niistä yli-inhimillisistä vaivoista, joita kuljetus Nubian kultakaivoksille maksoi. Ihmisten sammumatonta kullanjanoa ei silloin enemmän kuin nytkään voinut mikään pidättää. Sekä ihmisiä että vetojuhtia sortui laumoittain. Kerran toisensa perästä yritettiin kaivaa kaivoja tien varrelle, multa pisaraakaan vettä ei niistä saatu. Vasta Ramses II:n aikana nämä ponnistukset näyttävät onnistuneen. Tästä kerrotaan eräässä hänen aikaisessaan nubialaisessa muistokivessä, jossa myöskin sanotaan, että »niistä karavaaneista, jotka matkasivat kaivoksille kultaa huuhtomaan, tuli tuskin puoletkaan takaisin, sillä ihmiset menehtyivät matkalla janoon samoinkuin aasitkin, joita he ajoivat edellänsä.»

Hopeaa pidettiin vanhimpina aikoina Egyptissä vielä arvokkaampana kuin kultaa. Tämä omituinen seikka johtui yksinkertaisesti siitä, että hopeata ei Egyptin alueella esiintynyt. Kun sitten kauppayhteys toisten maiden kanssa vilkastui, hopea luonnollisesti vähitellen laski arvossa ja sai tyytyä kullan jälkeiseen arvoasemaan.

Kulta- ja hopeasepäntyötä harjoitettiin jo vanhimpina aikoina, ja kultaseppien taitavuudesta saa erittäin korkean käsityksen käydessään Kairon museossa. Erikoisia mestareita he olivat juottamaan kapeisiin kultaliuskoihin erivärisiä lasisia koristeita ja puolijalokiviä: vihreitä turkooseja ja malakiitteja, joita saatiin Siinain niemimaan kuparikaivoksista, lihanvärisiä karneoleja, joita tänäkin päivänä voi löytää erämaan hiedasta, ja tummansinisiä lasuurikiviä, joita tuli Aasiasta todistaen Egyptin ikivanhaa kauppayhteyttä toisten maiden kanssa.

Komea värivaikutus ja loisto, joka täten aikaansaatiin, oli vallan ihmeellinen. Mutta kirous painaa kultaa ja jalokiviä, tuhansien kiroukset niitä valiokoristeita, jotka kerran kaunistivat Egyptin kuningattarien kaulaa ja käsivarsia.

Hienoa, valkeata kalkkikiveä, jolla egyptiläiset päällystivät pyramidinsa ja mastabansa ja josta kuvanveistäjät tekivät monet kuvapatsaansa, louhittiin valtavia määriä vinosti vastapäätä Sakkaraa olevista vuorista. Niissä seuduin oli myöskin alabasteria. Laakson sulkee siellä mahtava kivivalli, joka ilmeisesti on ollut patona talvisen sadeveden kokoamista varten.

Yhtä vilkasta oli työ Egyptin hiekkakivilouhoksissa, erityisesti lähellä Silsileä 14 penikulmaa Thebasta etelään, mistä noudettiin rakennusaine Karnakin, Luksorin ja muiden paikkojen temppeleihin. Tiedetään, että kun Ramseen suurta temppeliä Karnakiin rakennettiin, pantiin 3 000 miestä töihin hiekkakivilouhimoihin. Eräässä sieltä löytyneessä piirtokirjoituksessa Seti I ylpeästi kertoo, miten hyvästi hän kohteli työmiehiänsä ja kuinka hän antoi jakaa heille päivittäin »leipää, häränlihaa, paistia, kalaa ja vihanneksia rajattomat määrät». Joka kuukausi työmiehet saivat kaksi liinapukua. »Sen vuoksi he tekivät työtä tuntien sydänöissänsä rakkautta Hänen Majesteettiansa kohtaan.»

Monissa muissa paikoin on piirtokirjoituksia, jotka osoittavat, että faaraot ovat täältä louhituttaneet kiveä rakennuksiinsa ja muistomerkkeihinsä.

Jo vanhan valtakunnan aikana louhittiin Assuanin lähellä graniittia pyramideihin, sarkofageihin ja kuvapatsaisiin. Melkein kaikissa Egyptin raunioissa tavataan täältä tuotua kiveä. Vielä voi itse työpaikalla nähdä, kuinka valtavien kivijärkäleiden louhiminen tapahtui. Ensin hakattiin kallioon säännöllisen välimatkan päähän koloja. Sitten tungettiin koloihin puukiilat ja kaadettiin niiden päälle vettä, niin että ne turposivat ja paineellaan rikkoivat kiven.

MAAILMANHISTORIAN ENSIMMÄINEN LAKKO.

Se oli enemmän kuin kolme vuosituhatta sitten, siihen aikaan, jolloin mahtava soturikuningas ja rakentaja Ramses III hallitsi Egyptin maata ja lyhyeksi ajaksi onnistui palauttamaan suuren kaimansa päivien loistoon. Tapahtumapaikkana oli kuolleiden faaraoiden ja ylimysten kaupunki Niilin vasemmalla rannalla vastapäätä hallituskaupunkia Thebaa. Siellä vainajat lepäsivät kalliohaudoissaan Kuningasten laaksossa.

Siihen aikaan kuolleiden kaupunki oli myöskin elävien kaupunki. Vuorten edustalla olevaa tasankoa peittivät silloin suuret temppelit, jotka olivat kuolleiden faaraoiden asuntojen hautakappeleita; ja niiden ympärillä olivat niiden tuhansien ihmisten asunnot, joiden tehtävänä oli huolehtia hautarakennuksista ja temppeleistä ja korjata niitä.

Täällä asuivat kuolleiden balsamoijat, täällä oli pappeja, eriarvoisia virka- ja päällysmiehiä sekä joukko eri ammattien harjoittajia: maanviljelijöitä, kalastajia, vedenkantajia ja muita työläisiä, joita kaikkia tämä henkilökunta tarvitsi tehtäviinsä. Eräästä asiakirjasia tiedämme, että yksin Seti I:n temppelin lähistöllä oli lähes 200 taloa, joista nyt ei ole jälkeäkään.

Koko työ oli sotilaallisesti järjestettyä. Työmiehet oli jaeltu ryhmiin, kullakin päällysmiehensä, joka tarkkaan valvoi henkilökuntaansa. Tuollainen »muistutuskirja», käsittäen 43 miehen valvonnan, on säilössä suuressa kalkkikivitaulussa British Museumissa. Itsekustakin on merkitty, minä päivinä hän on ollut poissa työstä. Kun toiset ovat laiminlyöneet yhden ainoan päivän koko vuodessa, toiset sen sijaan ovat olleet poissa työstä yli puoli kuukautta. Useimmissa tapauksissa on syy merkitty sanalla »sairas», varmastikin seuraus rasittavasta työstä kivilouhimoissa hehkuvan kuumina päivinä tai epäterveellisessä ilmassa vuoren sisällä heikosti lepattavien, savuavien lamppujen valossa. Yhdessä tapauksessa on kuitenkin ilmoitettu, että sairauden syy oli toinen: »Häntä pisti skorpioni.» Muutoin oli eräs mies kerran poissa päivän »ajellakseen hiuksensa». Jotkut työmiehet olivat hurskaita ja jättivät jokapäiväisen aherruksensa »uhratakseen Jumalalle». Ainoastaan silloin tällöin saa työmies huomautuksen, että hän on »laiska».

Työmiesten palkka suoritettiin luonnossa: viljaa, kalaa, öljyä ja olutta, välistä myös vaatteita. Juhlapäivinä saatiin ylimääräiset annokset. Mutta toiselta puolen jäi usein jokapäiväinen ravinto saamatta, ja silloin nälkäänäkevät raukat valittivat: »Me emme ole saaneet viljaa, näemme nälkää, olemme heikkoja.» Ja kun nöyrä valitus ei auttanut, he tekivät lakon. Ensimmäinen tunnettu tämänlaatuinen työväenliike koko maailmanhistoriassa sattui Ramses III:n hallitessa. Hänen aikanansa valtion tulot olivat hyvin huvenneet sekä hänen valtaistuimelle nousunsa edellä raivonneiden sisäisten sotien että kuninkaan papistoa kohtaan osoittaman heikkouden seurauksena. Lähes 200 000 säkkiä viljaa faarao lahjoitti joka vuosi temppeleille — muiden lahjojen mukana — mutta kuolleiden kaupungissa nälkäänäkeville työmiehillensä hän useinkaan ei saanut hankituksi 50 säkkiä kuukaudessa. Räikeänä vastakohtana temppeli- ja hautapiirtokirjoitusten korkealentoisille puheille faaraon vallasta ja rikkaudesta kaikuu alituinen: »Me näemme nälkää, emme ole lainkaan saaneet viljaa.» Selvää on kumminkin sekin, että syy ei ollut yksinomaan kuninkaan: paljon siitä, mitä valtion varastosta annettiin työväelle jaettavaksi, jäi milloin sinne, milloin tänne välikäsille.

Oli miten oli: eräänä päivänä — niin kertoo vieläkin tallella oleva päiväkirja, jota on pitänyt muuan kuolleiden kaupungin kirjuri — työmiehet vaimoineen ja lapsineen murtautuivat läpi viiden muurin, jotka ympäröivät kuolemankaupunkia, ja selittivät: »Me olemme nälissämme; 18 päivää on jo kulunut.» Ja he asettuivat Thotmes III:n temppelin taakse, joka oli muurien edustalla.

»Silloin osa kuolemankaupungin palvelusmiehiä tuli heidän luoksensa ja huusi heille: 'Tulkaa toki takaisin!' Ja he vahvistivat kehoituksiansa juhlallisin valoin. 'Tulkaa!' he sanoivat, 'meillä on faaraon viljaa. Se on täällä kuolleiden kaupungissa.’»

Se tuntui nälkiintyneistä raukoista niin lohduttavalta, että he antoivat taas petkuttaa itseänsä. Petkutuksen voimme lukea päiväkirjan ilmoituksesta, että he seuraavana päivänä murtautuivat jälleen ulos ja miehittivät Ramses II:n temppelin. Silloin ryhdyttiin uusiin keskusteluihin, ja työmiehet valittivat: »Meidät on ajanut tänne nälkä ja jano. Meillä ei ole vaatteita, ei öljyä, ei kalaa, meillä ei ole rehua karjallemme. Kirjoita senvuoksi faaraolle, armolliselle herrallemme, että meille annettaisiin jotakin elääksemme!» — Silloin annettiin heille viljaa kuluneelta kuukaudelta. Tarvitaanko enemmän todistuksia siitä, että virka- ja palvelusmiehillä oli huono omatunto?

Mutta tyyneys ei kestänyt kauan. Seuraavana päivänä puhkesi uusia levottomuuksia. Syitä emme lähemmin tunne. Tiedämme vain, että muuan yllyttäjä puhui tovereilleen ja sanoi: »Menkää ja ottakaa työaseenne! Murtakaa ovenne ja ottakaa vaimot ja lapset mukaanne! Minä kuljen edellänne Thotmes III:n temppeliin.» Ja niin syntyi lakko. Kun muutamat kuolemankaupungin vartiojoukkojen upseerit tulivat taivuttamaan työläisiä palaamaan työhön, vastasi yksi näistä: »Kautta Amonin, kautta faaraon, minua ei tänä päivänä ajeta sinne jälleen.» Sitten työläisjoukko marssi taas pois kaupungista ja leiriytyi läheiseen kylään. Palvelusmiehet, jotka yrittivät neuvotella lakkolaisten kanssa, eivät enää voineet vaikuttaa heihin. Katkeroituneen joukon vastauksena oli ja pysyi: »Me emme palaa». Ja lakkolaiset lisäsivät: »Meillä on sanottavana suuri sana: totisesti tässä faaraon kaupungissa toimitaan hyvin pahoin.»

Myöhemmin onnistuttiin kyllä tyynnyttämään heidät joillakin viljasäkeillä, mutta kun yksitoista päivää oli kulunut, oli jälleen sama ääni kellossa, ja näin kävi kerran toisensa perästä. Sillä oikeuttansa nälkäiset joukot eivät koskaan saaneet, ainakaan niin pitkään aikaan, kuin kirjurin päiväkirja ulottuu.

Noin sata vuotta myöhemmin, Ramses IX:n hallitessa, puhkesi jälleen lakko samasta syystä. Mutta silloin työläiset esiintyivät suunnitelmallisesti. He kääntyivät valituksineen joko Theban tuomioistuimen tai Amonin ylipapin puoleen. Ja se vaikutti varmemmin. Kerrotaan tuomarin kerran heti antaneen kirjurille käskyn antaa työmiehille heidän ruokaosuutensa.

Kun tämän kaiken tuntee, voi helpommin ymmärtää, kuinka lähellä täytyi olla ajatus ryhtyä tuohon Egyptissä niin hirvittävän tavalliseen haudanryöstöön: täällä kulki laumoittain väkeä, joka teki työtä otsansa hiessä, ilman että valtio antoi heille edes sitä, mitä he tarvitsivat oman ja omaistensa nälän tyydyttämiseksi. Mutta hautojen sisällä oli suuret määrät kultaa ja muita kalleuksia, joista vainajille ei ollut minkäänmoista hyötyä…

Wilhelm Spiegel Berg, Arbeiter und Arbeiterbewegung im Pharaonenreich unter den Ramessiden (ra. 1400 -1100 v. Chr.).

EGYPTIN ESIHISTORIALLINEN AIKA..

Olemme nyt seuranneet Niilinkansan kohtaloita sitten, kuningas Meneksen aikojen. Mutta Egyptin historian alkaminen Meneksestä on suunnilleen samaa, kuin jos alkaisimme Suomen historian ensimmäisestä ristiretkestä.[118] Jo Meneksen aikana egyptiläiset olivat suorittaneet pitkän taipaleen sivistyksen tiellä. Valtiojärjestys, uskonto, kirjallisuus ja taide olivat jo saavuttaneet niin korkean kannan, että sen edellä on täytynyt olla pitkä, vuosituhansia kestänyt kehitysaika.

Mutta missä ovat tämän esihistoriallisen kehitysjakson todistukset? Ne pysyivät kauan kätkössä tutkijan silmältä. Gizen pyramidijättiläiset, käyttääksemme Masperon sanoja, peittivät meiltä näköalan omasta ajastamme noihin alkuaikoihin. Vasta 1890-luvulla alkoi Egyptin nuoremman kivikauden esineitä tulla päivänvaloon, ja myöhemmin on kerätty eri asuin- ja hautapaikoilta yhä suurempia määriä tuon aikakauden työaseita ja talouskaluja. Aivan erikoisen merkityksen saivat ne suuret erityyppisten saviastioiden kokoelmat, joita tiedemiehet saivat kootuksi. Sillä järjestämällä ne jatkuvaan kehityssarjaan päästiin selville ei yksin niiden keskinäisistä ikäsuhteista, vaan myöskin määrätyn saviastiatyypin kanssa samanaikaisesti löytyneiden muiden esineiden suhteellisesta iästä. Sillä tavoin saatiin aikaan täällä, kuten esihistoriallista Kreikkaakin varten, kivikautiset aikamääräykset, jotka vastaavat Pohjolan erityisiin piikivikaluihin pohjautuvaa aikamäärittelyä.

Mutta kuinka tämä on ollut mahdollista? Koska esihistorialliset egyptiläiset saviastiat melkein kaikki ovat hautalöytöjä, niin kaikki mahdolliset syyt viittaavat siihen, että ne astiat ovat vanhimpia, jotka vielä ovat käyttökelpoisia. Sitä mukaa kuin ne siirtyvät pelkiksi hautaesineiksi, ne kapenevat yhä ja menettävät kaiken käytöllisen arvonsa. Kiintoisaa on myöskin nähdä, miten astiain sisältö seuraa tätä muutosta. Vanhimmat saviastiat ovat täynnä rasvaisia, hyvän hajuista massaa, luultavasti jotakin kuolleelle tarkoitettua voidetta. Vähän uudemmissa astioissa tämä voide — tai mitä se nyt lienee — on ohuen maakuoren peittämä, luultavasti sisällön suojaksi. Mutta kuta nuoremmiksi astiat käyvät, sitä enemmän maakerros kasvaa voiteen kustannuksella, ja kaikkein myöhäisimmissä astioissa sisällön arvokkain osa on kokonaan vaihtunut maaksi. »Kuolleet ovat», Lugn sanoo, »kuten tunnettua herkkäuskoisia ja pitävät usein hyvänänsä jäljittelyjä».

Se jakso Niilinmaan esihistoriallista kautta, josta meidän päivinämme on saatu tietoa, osoittaa kuitenkin jo korkeaa kehitystä. Egyptiläiset piikivi-esineet ovat täydellisimpiä, mitä mikään kansa sitä lajia on tuottanut. Niiden perästä seuraavat arvossa lähinnä skandinavialaiset kivikauden esineet. Äärimmäisen hienosti hiotut, ohuet ja terävät egyptiläiset piikivi-veitset todistavat korkealle kehitettyä työtaituruutta. Ja vielä enemmän täytyy ihailla sitä kärsivällisyyttä, millä tämä kansa kykeni mitä kovimmista kiven järkäleistä valmistamaan vesipulloja ensiksi ulkoapäin ne ympäriinsä tahkoamalla ja kiilloittamalla ja sitten kiviasein hiekan avulla poraamalla ne, kunnes seinämät tulivat kohtalaisen ja tasasuhtaisen ohuiksi. Puolittain läpinäkyvästä alabasterista, jota Egyptissä oli runsaasti, egyptiläiset jo silloin tekivät mitä kauneimpia maljakoita ja muita talousesineitä. Huomattavan monet tämän ajan löydöistä ovat norsunluusta tehtyjä työvälineitä ja aseita. Elefantteja oli nimittäin runsaasti Egyptissä siihen aikaan. Ylipäänsä vanhat egyptiläiset panivat paljon huolta siihen, että esineet saivat taiteellisen leiman. He koristivat niitä kernaasti eläinten kuvilla, jotka usein ovat merkillisen hyvin luonnon mukaan tehtyjä. Jo tällöin egyptiläisessä taiteessa on piirteitä, jotka tulivat luonteenomaisiksi historialliselle ajalle.

Ehtimiseen on siten auennut uusia perspektiivejä taaksepäin Niilinmaan sivistyskehitykseen. Mutta ne valtavat ajanjaksot, joiden on täytynyt kulua, ennenkuin sikäläiset ihmiset pääsivät nuoremman kivikauden korkealle tasolle, ne ovat yhäkin melkein läpinäkymättömän pimeyden peitossa. Vanhemmalta kivikaudelta on säilynyt vain harvoja egyptiläisiä kiviesineitä.

ASSYRIALAISET JA BABYLONIALAISET

Baabel ja Ninive — mitä lapsuuden päivien muistoja nuo nimet herättävätkään eloon! Ensimmäiset tiedon puusta poimimamme hedelmät liittyvät läheisesti Baabelin torniin. Samalla kertaa ihastuksen ja tuskan vallassa lapsen mielikuvitus näki valtavan rakennuksen kohoavan yhä korkeammalle ja korkeammalle kohti taivasta, kunnes Isä Jumala ryhtyi toimenpiteisiin kopeita ihmisiä vastaan, sekoitti heidän kielensä ja hajoitti heidät yli koko maan. Kaikki me olemme sykkivin sydämin seuranneet ensimmäistä patriarkkaa, kun hän Herran käskystä muutti Kaldean Urista, sukunsa luota ja isänsä talosta siihen maahan, jonka Herra hänelle osoitti. Me olemme myöskin seuranneet hänen jälkeläisiänsä monia satoja vuosia jälkeenpäin heidän raskaalla matkallansa takaisin kantaisänsä kotimaahan ja heidän mukanansa istuneet ja itkeneet heidän syntiensä rangaistusta »Baabelin virtojen varrella». Ja miten kylmät väreet karmivatkaan selkäämme, kun Danielin kirjasta luimme salaperäisestä kädestä, joka mässääjä Belsazarin vieraspidoissa kirjoitti seinälle sanat »Mene tekel u-farsin», jotka julistivat Herran rangaistuksen lähestyvän tuota ylpeätä ja kopeata kuningasta!

Kuin kaiulta kauan sitten kadonneesta satumaailmasta tuntuvat meistä nämä muistot lapsuuden päiviltä. Mutta satumaailma on herännyt jälleen eloon. Muinaistutkijat ovat kuokalla ja lapiolla kaivaneet kuolleen kulttuurin muistot päivänvaloon,

KAKSOISVIRTAIN LAHJA.

Herodotos on sanonut Egyptiä »Niilin lahjaksi». Samalla syyllä voidaan Babyloniaa sanoa sisarusjokien Eufratin ja Tigriksen lahjaksi. Niillä on molemmilla lähteensä Armenian vuorimaassa, ja keväällä, kun lumen sulaminen on siellä käynnissä, ne paisuvat yli äyräittensä, tulvivat yli alankomaan ja peittävät sen lihavalla savikerrostumalla. Estääkseen toiselta puolen maan rämettymistä ja toiselta puolen hankkiakseen vainioille kastelua on täällä kuten Egyptissä välttämätöntä koota ja ohjata tulvavettä kanavilla. Ilman hyvinjärjestettyä kastelua osa maasta muuttuu pian kuivaksi erämaaksi, jossa kasvaa ainoastaan orjantappuroita ja ohdakkeita, ja osasta tulee epäterveellistä suota. Sellaisen kuvan sisarusjokien maa tarjoaa meidän päivinämme. Kukaan, ken näkee tämän kolkon aution maan, ei voi aavistaa, että täällä kerran viljavat vainiot ovat lainehtineet ja että täällä on kerran ollut ylpeitä maailmankaupunkeja, joissa on sykkinyt rikas sivistyselämä.

Kuoleman ja suuren hiljaisuuden maa on meidän päiviemme Mesopotamia. Raskaana Herran kostava käsi on levännyt vuosituhansien ajat onnettoman maan yllä. Profeetta Jesajan sanat: »Kuinka olet pudonnut taivaasta, sinä kirkas kointähti! Kuinka olet maahan kaatunut, sinä kansojen kukistaja!» soivat kuin kuolemanvalitus kautta Babylonin hajonneiden muurien, jotka aivan kuin julistavat sitä kirousta, jonka profeetat Assuria ja Niiniveä vastaan sinkosivat.

»Suuri hävitys ja rajaton tuho nykyajan Babyloniassa on», sanoo eräs sen parhaimpia tuntijoita, »niin valtava, että vaikka minä neljätoista vuotta olen käyttänyt tämän maan tutkimiseen, se kumminkin joka kerta, kun sen jälleen näen, vaikuttaa mieleeni järkyttävästi.»

»Kanavien kaivaminen» tuli kaksoisvirtain maan loistoaikana Babylonian kuninkaitten päätehtäväksi. Kanavia pidettiin niin merkityksellisinä, että ne useinkin saivat nimensä asianomaisesta kuninkaasta tai ne voivat saada sellaisia juhlallisia nimiä kuin »Vanhurskauden kanava». Hyvä maan isä Hamnurapi rakensi kanavan, jolle hän antoi nimen »Hammurapi on kansan siunaus».

Kuinka laaja kanavaverkko on ollut, voi nähdä vielä tänäkin päivänä. Tuskin päivänmatkan voi suorittaa tässä vanhassa sivistysmaassa sivuuttamatta 30—40 vanhaa kanavan uomaa.

Maanviljelijä, joka ei pitänyt kanaviansa kunnossa ja aiheutti siten kadon tai hävittäviä tulvia, sai korvata naapureilleen näiden kärsimät viljan häviöt. Näin sanotaan Hammurapin kuuluisassa lakikokoelmassa: »Jos joku laiskuudesta laiminlyö patonsa kunnossapidon, niin että se pääsee särkymään ja vesi virtaa ja vahingoittaa vainioita, niin syyllisen on korvattava se vilja, minkä hän on tuhonnut. Jos hän ei kykene korvaamaan, niin myytäköön hänet itsensä ja hänen omaisuutensa rahasta; ja ne, joiden laiho on turmeltunut, saavat jakaa hinnan.»

Viljelyskelpoinen osa Babyloniaa oli pinta-alaltaan suunnilleen yhtä suuri kuin Egyptin keidas. Viljava »musta maa» veti aina voimakkaasti puoleensa ympärillä asuvia erämaa- ja vuoristokansoja. Täällä oli senvuoksi menneinä aikoina melkein keskeymätöntä taistelua toiselta puolen pohjoisessa ja idässä aina Kaukasukseen ja Kaspian mereen saakka asuvien vuoristokansojen ja toiselta puolen Arabian erämaiden ja arojen seemiläisten kansojen välillä. Ja taistelu koski välillä olevaa Mesopotamian viljavaa sivistysmaata eli »virtojen välistä maata», mitä kreikkalainen nimi merkitsee. Sen alkuperäinen asujamisto, leveäkalloiset, tanakat, mongoleja muistuttavat sumerit, kukisti seemiläinen kansa, joka kotimaastansa, Arabian erämaista tunkeutui Babyloniaan. Mutta sumerien korkeampaan sivistykseen voittajat kernaasti taipuivat. Ensiksikin he omaksuivat alkuväestön kirjoituksen, jonka sumerit luultavasti itse olivat keksineet, ja myöskin maanviljelyksen, uskonnon ja tieteen alalla sumerien saavuttaman kehityksen seemiläiset käyttivät hyväkseen kehittääkseen sitä edelleen enemmän tai vähemmän itsenäisellä tavalla. Kiintoisa kysymys, kuinka paljon seemiläiset ovat lainanneet sumereilta, ja kuinka paljon alkuperäistä on seemiläisessä kulttuurissa, on sitten puolen vuosisadan ajan ollut oppineiden kesken kiivaan kiistan alaisena.

Niinkuin Babylonian, samoin Assyriankin, siitä pohjoiseen Tigriksen rannalla sijaitsevan vuorimaan, kansoittivat seemiläiset, joihin kuitenkin sekaantui paljon muita kansoja, varsinkin armenialaisia ja heettiläisiä.

Sittemmin vielä pari kertaa tunkeutui uusia seemiläisiä kansoja niinhyvin Babyloniaan ja Assyriaan kuin Syyriaan ja Palestiinaankin. Viimeinen seemiläisten maahanmuutto tapahtui seitsemännellä vuosisadalla j.Kr. Se oli suuri arabialainen kansainvaellus.

F.E. Peiser, Skizze der babylonischer Gesellschaft (»Mitteilungen der
Vorder-asiatischen Gesellschaft» 1896).

Otto Weber, Die Litteratur der Babylonier und Assyrier (Laajoja kirjallisuusviittauksia).

Charles F. Jean. La littêrature des babyloniens et des assyriens.
(Laaja kirjallisuusluettelo.)

VANHIN BABYLONIAN VALTAKUNTA.

Kun historian valo ensimmäistä kertaa valaisee Babylonian ja Assyrian historiaa, s.o. kun vanhimmat tunnetut kirjalliset tietolähteet alkavat, näiden maiden sivistys on jo saavuttanut niin korkean kehityksen, että ajatusta huimaa sen yrittäessä tunkeutua läpi esihistoriallisen ajan pimeyden. Jo vanhimmat tunnetut tämän sivistyksen tuotteet todistavat, samoinkuin vanhimmat egyptiläiset ja kiinalaiset kulttuuriesineet, korkeata taidokkuutta, joka edellyttää pitkää aikaisempaa kehitysjaksoa. Vanhimmat muistomerkkeihin kaiverretut tekstit puhuvat samoin pitkästä kulttuurikehityksestä. Ne on nimittäin kirjoitettu nuolenpääkirjoituksella, ja se kuvakirjoitus, josta tämä kirjoituslaji on syntynyt, on tuohon aikaan jo jäänyt pois käytännöstä.

Babylonia oli vanhin ja rikkain niistä valtioista, jotka syntyivät kaksoisvirtain kerrostamalle maalle. Alkujaan oli kyllä Babylonia kuten Egyptikin ryhmä pikkuvaltioita, joista kunkin muodosti kaupunki ympäristöineen.

Babylonian historia alkoi vanhan itämaisen käsityksen mukaan maailman luomisesta. Tästä ajasta laskettuna hallitsi, vanhan perintätiedon mukaan, 10 alkukuningasta, joiden yhteenlaskettu hallitusaika oli 432 000 vuotta. Tämän ajanjakson jälkeen tuli vedenpaisumus. Ne kuninkaat, jotka sitten hallitsivat, eivät edeltäjiinsä verraten päässeet kuin pikkulapsiksi — sekin, jonka hallituskausi oli pisin, hallitsi vain 1 200 vuotta. Huono kakkonen oli hallitsija, joka temmattiin pois jo 900-vuotisen hallituksen perästä. Muuan taas aivan ennen aikaansa ajoi taivaaseen kotkalla oltuaan kuninkaana ainoastaan 655 vuotta, ja eräs vajosi äkkiä manalaan vain 100 vuoden ajan kokeiltuaan kansan hallitsemisen taitoa.

Yhtä uskottava on kertomus, kuinka erään alkukuninkaan kimppuun siinä vähän jälkeen vedenpaisumuksen kävi vieras kansa, jota johti »seitsemän veljestä, pelkkiä kuninkaita». Murhaten ja hävittäen vihollisten sotalaumat hyökkäsivät Babyloniaan. Kauhistuttavia ovat nämä soturit nähdä. »Muutamilla on raatolinnun ruumis, toisilla korpin pää. He kuuluvat kansaan, joka juo vain pilaantunutta vettä, mutta ei maistakaan raitista. 360 000 on näiden soturien lukumäärä.»

360 000 miestä Babylonian kuningas lähettää heitä vastaan, mutta ainoakaan ei palaa elävänä takaisin. Silloin hän päättää itse lähteä sotaan, ja jumalain avulla hänen onnistuu hirmuisilla loitsuilla lyödä vihollinen.

Varmastikin näissä satukuvitelmissa on historiallinen pohja, kenties babylonialaisen kaupunkiruhtinaan epätoivoinen taistelu ahdistavia barbaareja vastaan, jossa taistelussa hän lopuksi voitti, tai kenties niissä kuvaannollisesti esitetään ruton hävityksiä. Seitsemän kuningasta, jotka vuorilta syöksyvät Babyloniaan, ovat siinä tapauksessa rutonhaltioita ja henget, jotka juovat vain mädäntynyttä vettä, ovat kuolemanhenkiä. Vasta kun Babylonian kuningas nöyrtyy jumalain edessä ja virittää katumuspsalmin, tulee apu, ja ruton hävitykset taukoavat.

Samankaltaisesta esihistoriallisesta tapahtumasta, muinaisbabylonialaisen kaupungin kolmivuotisesta piirityksestä kertoo eräs toinen eepos, joka maalailevin sanoin kuvailee, kuinka epätoivo valtaa asukkaat. Paimen ei välitä laumastansa ja laivuri upottaa laivansa.

    »Kuin tuskainen karja mylvii kansa,
    kuin pelästyneet kyyhkyset vaikeroitsevat tytöt.
    Kaupungin suojelusjumalat muuttuvat kärpäsiksi,
    jotka surisevat ympäriinsä torilla,
     ja hiiriksi ne muuttuvat.»

Myöhäisempien ja varmasti paljon uskottavampien tietojen mukaan Babylonian n.s. historiallinen aika ja sen ensimmäinen kuningasdynastia olisi alkanut noin 3 900 vuotta e.Kr.[119] Mutta tässäkin on paljon tarumaista. Tämän ajan historialliset tiedot kertovat sodasta ja naapurikansojen kanssa tehdyistä kauppasopimuksista, vuorikansojen hävittävistä hyökkäyksistä, kaupunkien tuhoamisesta ja muukalaisherruudesta, babylonialaisten pikku kuningasten välisistä taisteluista ja kuningasperheen keskisistä veljessodista, kuningasten ja mahtavan papiston välisestä kilpailusta sekä yrityksistä turvata kruunun valtaa peruuttamalla papiston tuloja, kanavoimisista, puutarharakennelmista, linnoitustöistä ja muista suurista rakennusyrityksistä.

Eufrat-Tigrismaat eivät olleet niin eristettyjä kuin Niilinmaa.
Senvuoksi niiden historia ei ole niin yhtenäistä kuin Egyptin.
Sisarusjokien välillä ja ympärillä elämä sykki paljon levottomammin
kuin Niilin rannoilla.

SARGON I JA NARAMSIN.

Korkealle yli kaikkien muiden vanhemman ajan Babylonian hallitsijapersoonallisuuksien kohoaa Sargonn I:n hahmo. Hänen onnistui yhdistää koko Babylonia valtikkansa alle ja hän laajensi valtakuntansa rajoja kaikkiin ilmansuuntiin. Etelään hän kulki aina Persian lahdelle, missä »hän pesi aseensa puhtaiksi meren vedessä». Luoteeseen hän johti sotajoukkonsa »Setrimetsään», s.o. Libanoniin, pitäisipä hänen purjehtineen yli merenkin ja saapuneen Kypros saarelle. Jos tämä on totta, niin hän on varmasti käyttänyt ulkomaalaisia merimiehiä, sillä babylonialaiset ja assyrialaiset itse tunsivat pyhää kauhua märkää elementtiä kohtaan. Kun Assyrian kuningas Sanherib myöhemmin uskaltautui lyhyeen matkaan yli Persian lahden, juhlittiin tätä rohkeata yritystä niin kuulumattomana, että ainoastaan oikeat maamyyrät voivat sellaisesta aiheesta johtua moiseen ylenmääräiseen juhlailuun. Sargonin elämän historiaa, joka päättyi noin 2 600 vuotta e.Kr., kaunisteltiin taruissa satumaisin piirtein. Hänen elämän näyttämölle ilmestymisensä muistuttaa perimätiedon mukaan hyvin paljon pikku Mooseksen syntymää. Hänen äitinsä oli ollut papitar, ja kun tässä asemassa olevan naisen ei sopinut tuottaa lapsia maailmaan, »hän pani hänet kaislakoriin,[120] jonka hän tiivisti maapihkalla ja jätti hänet virran vietäväksi.» Tämä oli Itämailla tuohon aikaan tavallinen tapa suoriutua epämieluisista pienokaisista. Voitiin myöskin panna heidät heitteelle erämaahan tai vuoristoon tai jättää heidät koirain ja korppien ruoaksi. Virta kuljetti kumminkin pienokaisen hyväntahtoisen miehen luo, joka oli noutamassa vettä joesta, ja hänen talossaan sai lapsi varttua mieheksi.

Mahtava valloittaja oli myöskin Naramsin. Vanhan voitto-piirtokirjoituksen mukaan, joka kumminkin on liioiteltu, hän voitti 17 kuninkaan liittoutuman, jolla oli lähes 100 000 sotilasta. Hänen suurimpana mainetyönään pidettiin Maganin maan valloitusta. Minkä vuoksi? Sen vuoksi, että tämä maa oli vuoristoa ja antoi siis tuotetta, joka oli hyvin haluttua Babylonian vähäkivisessä tasankomaassa, nimittäin kiveä. Maganista saatiin mustaa dioriittia, josta joukko babylonialaisia kuvapatsaita ja maljakoita on tehty. Maganilla babylonialaiset tarkoittivat luultavasti sitä osaa Arabian niemimaata, joka oli heidän oman maansa rajalla.

HAMMURAPI, MAANISÄ JA LAINSÄÄTÄJÄ.

Naramsinin kuoltua, noin 2450 e.Kr., seurasi heikkouden kausi, jolloin oli sisäisiä sotia ja pohjoiset vuoristokansat hyökkäilivät hävitellen maahan. Tätä kesti noin vuoteen 1925 e.Kr., jolloin Baabelin kuninkaan Hammurapin, Raamatun Amrafelin, onnistui palauttaa valtakunnan eheys[121] ja tehdä Baabel — nykyinen Babylon — pääkaupungiksi. Kaupungista, jonka nimi merkitsee »Jumalan portti», tuli hänen ajoiltansa enemmän kuin vuosituhanneksi suurkaupunki ennen kaikkia muita silloin tunnetun maailman kaupunkeja. Se näytteli samaa osaa kuin myöhemmin vanhalla ajalla Rooma ja meidän aikanamme Pariisi. Baabelilla oli määräävä asema niin hyvin tieteessä ja taiteessa kuin muodeissa, tavoissa ja — pahoissa tavoissa. Babylonian kieli oli diplomaattikielenä, »hienon» maailman kielenä, koko Etu-Aasiassa ja myöskin Egyptissä, aivan kuin myöhemmin latina ja ranska.

Baabelin merkitys oli ennen kaikkea siinä, että se oli suuri kauppakaupunki. Siitä tuli Intian ja Etu-Aasian Välimeren satamain välisen karavaanikaupan keskipiste. Siellä vaihdettiin länsi- ja itämaiden tuotteita toisiinsa, ja se tuotti kultaa vaihtopaikalle.

Mutta järjestynyttä kauppaa ei voi syntyä eikä se voi kehittyä ilman lakeja. Ne kokosi ja uudestaan loi Hammurapi. Merkillisimpiä muinaislöytöjä, mitä koskaan on tehty, on n.s. Hammurapi-kiven löytö. Vuonna 1901 löytyi muinaispersialaisesta Susan kaupungista valtava, täyteen nuolenpääkirjoitusta kaiverrettu dioriittijärkäle, joka kerran 12:nnella vuosisadalla e.Kr. oli kuljetettu sinne voittosaaliina Babyloniasta. Huomattiin, ettei nuolenpääkirjoitus ollut sen vähempää kuin maailman vanhin lakikirja, johon sisältyi monia satoja Hammurapin siihen piirtämiä lainmääräyksiä.

Siten Babylonian valtakunnan viholliset, elamilaiset, olivat vastoin tahtoansa pelastaneet Eufrat-Tigrismaan suurimman kuninkaan kunnian säilyttämällä jälkimaailmalle kaikiksi ajoiksi hänen lakikokoelmansa.

Muistokiven, johon hän oli kirjoituttanut suuren lakikokoelmansa, Hammurapi oli pystyttänyt Baabeliin auringonjumalan temppeliin. Auringonjumalalta hänen piti saaneenkin lakinsa, ja Hammurapi-kiveen on ylimmäksi hakattu kuva, joka esittää tätä tapahtumaa, joka muistuttaa sitä, miten Mooses sai lain taulut Jahvelta.

Hammurapi oli, kuten hän itse lakiensa johdannossa sanoo, asettanut tehtäväkseen »nujertaa pahat ja huonot ja estää väkevän vahingoittamasta heikkoa».

Voimakkaasti Hammurapi teroittaa mieleen tuomarin velvollisuutta olla puolueeton. »Jos tuomarin todistetaan muuttaneen tuomiotansa, maksakoon hän sakkoa 12-kertaisesti sen summan, josta kysymyksessä olevassa oikeudenkäynnissä oli puhe. Lisäksi hänet on kokoontuneen tuomioistuimen edessä ajettava pois tuomarinistuimeltansa eikä koskaan enää sallittava jakaa tuomiota.»

Väärästä todistuksesta oli myöskin säädetty ankara rangaistus. Jos se koski hengenrikosta, niin väärä todistaja surmattiin. Jos oli kysymyksessä »viljaa tai rahoja koskeva juttu», niin väärää todistajaa rangaistiin sakoilla, jotka vastasivat sen arvoa, mitä oikeusriita koski. Jos jotakuta syytettiin murhasta tai noituudesta, oli hänen syyllisyytensä tai viattomuutensa saatava selville n.s. vesikokeella, s.o.: syytetty oli heitettävä jokeen. »Jos tällöin», niin sanat kuuluvat, »syytetty hukkuu, niin se, joka on häntä syyttänyt, ottakoon haltuunsa hukkuneen talon. Mutta jos syytetty kelluu pinnalla ja joki siis todistaa hänen syyttömyytensä, niin väärä syyttäjä surmattakoon, ja se, joka on jokeen heitetty, ottakoon haltuunsa syyttäjän talon.»

Totuudessa pysyminen oli siis hyve, jota Babylonian lait suojelivat ankarilla rankaisumääräyksillä. Valalla oli myös tavattoman tärkeä merkitys sekä valtiollisessa että yhteiskunnallisessa elämässä. Valansa rikkominen tai väärän valan tekeminen oli senvuoksi raskaimpia kaikista synneistä. Valapatto joutui jumalain vihan alaiseksi, ja lainsäätäjä harkitsi, että siihen ei uskaltauduttaisi.

Varkaat ja varkaiden suojelijat saivat Hammurapin lakien mukaan useimmissa tapauksissa kuolemanrangaistuksen, välistä heiltä hakattiin pois kädet, toisen kerran taas he saivat sakkoa, jonka summa voi nousta 30 kertaa varastetun arvoiseksi.

»Jos joku», sanotaan edelleen, »tekee sisäänmurron, niin surmattakoon hänet ja kaivettakoon hänen ruumiinsa maahan sen paikan edustalle, jonne hän murtautui».

Ryöväys rangaistiin kuolemalla. Jos ryöväriä ei onnistuttu saamaan kiinni, piti koko väestön ja valtion virkamiesten siinä hallintopiirissä, jossa väkivallantyö oli tehty, korvata ryöstetylle hänen menetyksensä arvo.

»Jos puhkeaa tulipalo jonkun talossa ja joku, joka tulee sitä sammuttamaan, katselee himoiten talon omistajan tavaraa ja anastaa siitä jotakin, niin heitettäköön hänet samaan tuleen.»

Soturi, joka koetti päästä velvollisuudestaan käydä vihollista vastaan, oli surmattava, ja joka ilmiantoi hänet, sai ottaa hänen talonsa haltuunsa.

Perheoikeus oli Hammurapin laeissa saavuttanut korkean kehityksen. Siinä oli tarkkoja määräyksiä aviosopimuksesta, apelle suoritettavasta maksusta morsiamen ostossa ja morsiamen myötäjäisistä. Mutta paljon ennen Hammurapin päiviä olikin perheoikeus, niinkuin oikeuslaitos yleensäkin, Babyloniassa paljon kehittyneempi kuin missään muussa vanhan Idän valtiossa.[122]

Sumerilaisen perheoikeuden mukaan avioliittoa pidettiin vielä naisen ostona, joka välistä hyvin läheisesti muistuttaa orjan ostoa. Naisen ryöstöstä sanotaan: »Jos joku väkivallalla vie pois tyttären vastoin tämän isän ja äidin tahtoa ja tuntee hänet, niin naisen ryöstäjä on jumalain käskyn mukaisesti surmattava.» Perhe-elämästä säädetään m.m.: »Vaimo, joka vihaa miestänsä ja sanoo hänelle: 'Sinä et ole mieheni', sidottakoon ja heitettäköön jokeen tai syöstäköön alas kaupunginmuurin tornista.»

Moniavioisuus oli jossakin määrin sallittua Babyloniassa. Jokaisen miehen oli nimittäin lupa vaimonsa ohella pitää myös jalkavaimoa, jos aviopuoliso ei synnyttänyt hänelle lapsia, aivan niin kuin vanhassa Israelissa Lea ja Raakel veivät mukanansa avioliittoon miehellensä kumpikin jalkavaimon. Samoin kuin muutkin itämaiset kansat babylonialaiset pitivät nimittäin onnettomuutena kuolla ilman jälkeläistä, joka voisi hoitaa kuolleen viimeisen leposijan ja valvoa, että määräaikoina uhrattiin ja luettiin rukouksia haudalla.

On säilynyt kaksi kiintoisaa aviosopimusta koskien miestä, jota yksinkertaisuuden vuoksi nimitämme Aabrahamiksi, ja naista, jota sanomme Saaraksi, ja tämän palvelijatarta, joka olkoon Hagar. Ensimmäinen kuuluu näin: »Saaran ja Hagarin on Aabraham kummankin ottanut avioksi. Jos Saara ja Hagar sanovat miehelleen: 'Sinä et ole puolisoni', niin heitettäköön heidät alas tornista. Mutta jos Aabraham sanoo vaimoilleen: 'Sinä et ole puolisoni', niin poistukoot he hänen talostansa ja kodistansa. — Hagar pesköön Saaran jalat, kantakoon hänen tuolinsa Jumalan huoneeseen, kammatkoon hänen hiuksensa ja pitäköön huolta hänen hyvinvoinnistansa. Mikä on lukittu, sitä älköön hän avatko, ja joka päivä hänen on jauhettava 10 ka'ta[123] jauhoja ja paistettava siitä leipää hänelle.» Jalkavaimon piti myöskin olla talon valtijattaren hupina ja virkistyksenä ja seurata häntä hänen mielialansa vaihteluissa: »Jos Saara on alakuloinen ja apealla mielellä, niin Hagarinkin tulee olla alakuloinen ja surullinen. Jos Saara on tyytyväinen ja iloinen, niin Hagarinkin tulee olla tyytyväinen ja iloinen.»

Avioliittosopimus Hagarin kanssa kuuluu näin: »Aabraham on ottanut Hagarin, Saaran sisaren,[124] aviokseen.» Sitten luetellaan Hagarin velvollisuudet Saaraa kohtaan. »Kaikki lapset, joita Hagar on synnyttänyt tai tulee synnyttämään, ovat molempain sisarusten lapsia. Jos Saara sanoo sisarellensa Hagarille: 'Sinä et ole sisareni', niin Saaran on jätettävä talo. Mutta jos Hagar sanoo Saaralle: 'Sinä et ole sisareni', niin myytäköön Hagar rahasta.»

Vaimostansa eroaminen oli ennen Hammurapin aikaa joltisenkin helppo asia aviomiehelle. Hänen tuli vain julkisesti sanoa hänelle: »Sinä et ole vaimoni» ja antaa hänelle pienoinen vahingonkorvaus, niin asia oli selvä. Jos sitävastoin vaimo halusi erota hänestä ja sanoi: »Sinä et ole mieheni», niin häntä rangaistiin uppiniskaisuudestaan heittämällä hänet jokeen.

Tässä suhteessa Hammurapi pani toimeen perusteellisen muutoksen. Miehen eroamisoikeutta rajoitettiin, kun vaimo taas sai määrätyissä tapauksissa oikeuden lailliseen eroon. Ennen kaikkea supistettiin miehen mielivaltaa siten, että hän ei saanut hylätä vaimoansa ainoastaan siitä syystä, että tämä oli hedelmätön. Hän voi tosin siinä tapauksessa ottaa toisen vaimon, mutta hänen täytyi elättää myöskin ensimmäinen vaimonsa. Muissa tapauksissa hän sai edelleenkin omavaltaisesti lopettaa avioliiton julkisesti julistamalla: »Sinä et ole puolisoni»; mutta nyt hän ei enää saanut lähettää häntä menemään pienin vahingonkorvauksin, vaan »täytyi vaimolle säännöllisesti maksaa hänen tuomansa myötäjäiset täyteen arvoonsa sekä lisäksi vielä vahingonkorvaus; Ja jos avioliitosta oli lapsia, miehen täytyi entiselle vaimolleen antaa varoja sekä tämän omaksi että lasten ylläpidoksi. Ainoastaan, jos tuli laillisesti todistetuksi, että vaimo oli ollut miehellensä uskoton tai oli huolimattomasti hoitanut kotia tai laiminlyönyt tai loukannut miestänsä, tällä oli oikeus ilman muuta hylätä hänet antamatta hänelle enemmän erorahoja kuin vahingonkorvaustakaan.

Vaimo sai nyt puolestaan Hammurapilta oikeuden vaatia eroa, kun mies ilman pätevää syytä oli jättänyt talonsa ja kotinsa tai hänet oli ajettu maanpakoon tai jos hän ilman vaimon aiheutusta törkeästi oli hänet laiminlyönyt. Viimemainitusta tapauksesta sanottiin: »Jos vaimo on uppiniskainen miehelleen ja sanoo: 'Sinä et saa koskettaa minua', niin tutkittakoon, mistä syystä hän kieltää mieheltä tämän aviolliset oikeudet. Jos hänellä on pätevät syyt: jos mies kuljeksii ympäriinsä ja suuressa määrin laiminlyö hänet, niin vaimolla on oikeus ottaa myötäjäisensä ja mennä isänsä kotiin.

»Jos sitävastoin vaimo ei ole viaton, vaan kuljeskelee ympäriinsä, jättää kotinsa oman onnensa nojaan ja aiheettomasti laiminlyö miehensä, niin heitettäköön vaimo veteen.»

Niin pitkälle ei käytännössä sentään menty, sillä erään toisen lakipykälän mukaan mies voi sellaisessa tapauksessa tyytyä hylkäämään vaimon tai myöskin — siinä sanottiin — »hän voi ottaa itselleen toisen puolison, ja hänen entinen vaimonsa saa jäädä palvelijattareksi hänen taloonsa».

Vanhempain mielivaltaa lapsiin nähden Hammurapi myöskin rajoitti. Vanhoissa sumerilaisissa laeissa sanottiin: »Jos poika sanoo isällensä: 'Sinä et ole isäni', niin poltettakoon häneen orjan merkki, pantakoon kahleisiin ja myytäköön. Jos hän sanoo äidillensä: 'Sinä et ole äitini', niin poltettakoon merkki hänen otsaansa ja hänet ajettakoon kaupungista ja kotoa.»

»Jos isä sanoo pojallensa: 'Sinä et ole poikani', niin pojan tulee jättää hänen talonsa ja kotinsa. Jos äiti sanoo pojallensa: "Sinä et ole poikani", niin hänen pitää jättää koti ja omaisuus.» Vanhemmilla oli siis oikeus ilman muuta hylätä poikansa. Hylätyn ei kumminkaan tällöin tarvinnut jättää syntymäkaupunkiansa, kuten aikaisemmin mainitussa tapauksessa.

Tätä vanhempain mielivaltaa Hammurapin lakikirja rajoittaa. Se säätää, että sellaiseen tekoon kuin pojan hylkäämiseen on oleva päteviä syitä. Tuomarin on tutkittava asiaa. Jos silloin ilmeneekin, että poika on rikkonut raskaasti isäänsä vastaan, tämä kuitenkaan ei sen vuoksi saa heti karkoittaa häntä, vaan ensimmäisen kerran on annettava anteeksi. Vasta jos rikos toistuu, isällä on oikeus hylätä hänet.

Mutta ottolapsilla, jotka olivat naisten synnyttämiä, joilla ei ollut oikeutta hankkia lapsia, oli Hammurapinkin lakien mukaan paljon kovempi kohtalo. »Jos porton tai temppelin papittaren poika sanoo kasvatusisällensä: 'Sinä et ole isäni', tai kasvatusäidilleen: 'Sinä et ole äitini', leikattakoon häneltä kieli.» Jos sellainen lapsi palaa huonoon kotiinsa, piti häneltä repiä toinen silmä päästä.

Lapseksiotto näytteli suurta osaa muinaisbabylonialaisessa perhe-elämässä riippuen siitä, että haluttiin elinaikana hankkia halpaa työvoimaa ja omistaa henkilö, joka kuoleman perästä huolehtisi, että henki sai asianmukaiset uhrinsa ja menonsa. Usein otettiin lapseksi löytölapsi, josta muinaisbabylonialaisessa nuolenpääkirjoituslaatassa käytetään nimitystä »hän ei tuntenut isäänsä eikä äitiänsä. Kaivoon», siinä sanotaan, »hänen muistinsa ylettyy. Kadulla hän tuli tähän maailmaan. Koirien kidasta hänen kasvatusisänsä on hänet temmannut; korpin nokasta hän on hänet pelastanut. Imettäjän hoiviin hän on hänet jättänyt ja maksanut tälle hänen ruokansa ja vaatteensa kolmelta vuodelta. Ainaiseksi, ikiajoiksi hän on vapauttanut hänet halveksittavasta syntyperästä ja kirjoituttanut hänet omaksi pojakseen. Kirjoitustaidon hän on hänelle opetuttanut ja kasvatuksen hän on hänelle antanut.»

Joka vietteli toisen tulevan morsiamen, hänen piti Hammurapin lakien mukaan menettää henkensä. Ja »jos vaimo tavataan makaamassa toisen miehen kanssa, niin sidottakoon heidät molemmat ja heitettäköön veteen, jos ei naisen puoliso armahda puolisoansa ja kuningas orjaansa.»[125] — Eräässä myöhäisbabylonialaisessa avioliittosopimuksessa sanotaan vaimosta: »Jos hänet tavataan makaamasta toisen miehen kanssa, niin surmattakoon hänet rautatikarilla.» »Jos naitu nainen on murhauttanut miehensä toisen miehen vuoksi, niin seivästettäköön hänet paaluun.» Eräitä raskaita siveellisyysrikoksia rangaistiin siten, että rikolliset poltettiin roviolla tai karkoitettiin maanpakoon.

»Jos joku osoittaa sormellaan[126] temppelineitsyttä tai toisen vaimoa eikä voi heidän syyllisyyttänsä todistaa, on tämä ihminen tuomioistuimen edessä pantava syytteeseen ja hänen otsansa merkittävä.»[127] — »Vaimon, jonka uskollisuutta epäillään, on miehensä silmien edessä hypättävä virtaan.»

Huonomaineisia pesiä, jotka vaativat lainsäätäjän taholta erityistä huomiota, olivat kapakat. Niiden hoitajina oli usein naisia — voidakseen palvella myöskin muita, vähemmän kunnioitettavia tarkoituksia. Prostituoidut naiset — jotka siis olivat julkisen tarkastuksen alaisina — olivat oikeutettuja pitämään ravintolaa ja sellaisessa käymään. Mutta⁻ jos temppeliprostituoitu — nainen, joka antautui sellaiseen siveettömyyteen, joka kuului muutamain jumalain palvelemisen yhteyteen — astui kapakkaan tai itse avasi kapakan, käsitettiin hänen tällöin antautuneen maalliseen siveettömyyteen ja häntä uhkasi vaara tulla poltetuksi roviolla.

Kapakoissa vietetystä elämästä voi saada aavistuksen seuraavan laatuisista lainmääräyksistä: »Jos kapakoitsijattaren todistetaan ottaneen juomistaan liian korkean maksun, heitettäköön hänet veteen.» — »Jos kapakassa solmitaan salaliitto ja kapakoitsijatar ei anna ottaa kiinni salaliittolaisia ja viedä heitä kuninkaan eteen, surmattakoon hänet.»

Rangaistusmääräyksissä haavan tai muun ruumiinvamman aiheuttamisesta huomaamme saman kostoperiaatteen, jonka tunnemme muinais-israelilaisesta oikeudesta: »Silmä silmästä, hammas hampaasta, käsi kädestä!» Joka puhkaisee toisen silmän, häneltä puhkaistaan rangaistukseksi silmä. Joka taittaa toisen säären, häneltä itseltään taitetaan sääri rangaistukseksi. Nämä ankarat lainmääräykset ovat kuitenkin voimassa ainoastaan, jos vahingoittunut on ylhäinen mies. Muissa tapauksissa syyllinen pääsee sakoilla. Ylhäiset muodostivat jonkinlaisen aatelissäädyn ja olivat korkeimmissa valtion viroissa. Heitä puhuteltiin sanalla, joka vastaa meillä ennen käytettyä »jalosukuinen».

Lyönnistä olivat rangaistukset myös eriasteisia sen mukaan, kuuluiko lyöty samaan yhteiskuntaluokkaan kuin lyöjä, vai oliko hän tätä ylempi. Orjalta, joka löi ylhäistä miestä, leikattiin korva. Samoin orjalta, joka sanoi herralleen: »Sinä et ole herrani.» Joka antoi korvapuustin ylemmälleen, sai julkisesti 60 läimäystä härännahkapiiskalla. Mutta jos samanarvoiset henkilöt tappelivat, ei rikosta pidetty niin pahana, ettei sitä olisi voitu sovittaa sakoilla. Jos tappelusta koitui myöhemmin haittaava vamma, sovellettiin kumminkin kostoperiaatetta: »Jos joku lyö hampaat suusta vertaiseltaan, lyötäköön lyöjältäkin hampaat suusta.

Jos joku pahoinpitelee vapaasukuista raskasta naista, niin että tämä saa keskoset ja kuolee, tapettakoon rikoksentekijän tytär. Jos hän jää eloon keskenmenon jälkeen, niin sovitetaan tämä sakolla.»

Saman hengen lapsia kuin ankaran kosto-oikeuden rankaisut ovat vertauskuvalliset rangaistukset: Jos ottopoika käytti häijyä kieltä vanhempiansa vastaan ja sanoi: »Sinä et ole isäni tai äitini», niin häneltä piti leikata pois kieli.

»Jos joku jättää poikansa imettäjän hoitoon ja poika kuolee, mutta imettäjä isän ja äidin tietämättä panee sijalle toisen lapsen, on hänen rikoksensa toteen näytettävä ja leikattava häneltä pois rinnat.»

Omituista on huomata, että tätä kostoperiaatetta sovelletaan myös epäonnistuneeseen lääkäriin. Jos lääkäri on suorittanut onnistuneen leikkauksen, hän saa maksun potilaan yhteiskunnallisen aseman mukaisesti. Mutta jos hän aiheuttaa potilaan kuoleman tai leikkauksella turmelee näkökyvyn hänen silmästään, »niin hakattakoon häneltä kädet pois», jos hänen uhrinsa on vapaa mies. Jos onneton potilas sitävastoin on orja, niin lääkäri saa maksaa hänen herrallensa orjan hinnan. — Samoin käy, jos eläinlääkäri on huolimaton.

Sekin, joka rakentaa talon, voi joutua kosto-oikeuden alaiseksi: »Jos rakennusmestari rakentaa talon ja tekee sen niin huolimattomasti, että se sortuu ja omistaja tällöin saa surmansa, niin surmattakoon rakennusmestari.»

»Jos talonomistajan poika tällöin saa surmansa, niin surmattakoon rakennusmestarilta poika.»

Jos talonomistajalle kuuluva orja tällöin kuolee, niin »rakennusmestari antakoon talonomistajalle orjan orjasta».

Huolenpitoansa siitä, ettei väkevä vahingoittaisi heikkoa, Hammurapi osoitti sitenkin, että hän määräsi korkeimmat rajahinnat tärkeimmille elintarpeille ja kulutusaineille, ennen kaikkea viljalle, taateleille, öljylle ja villalle, tai siten, että hän antoi lakeja työläisten vähimmästä palkasta. Mutta säätää laki on eri asia, eri asia taasen toteuttaa se käytännössä. Monet esimerkit tuon ajan työpalkoista osoittavat, että työmies säännöllisesti pääsi tuskin puoleen siitä, mitä laki määräsi.

Masentavia kokemuksia saivat hallitukset siis jo siihen aikaan yrittäessään kerran toisensa perästä säätää rajahintoja. Taloudellinen kysynnän ja tarjonnan laki osoittautui jo silloin olevansa mahtavampi kuin kaikki hallitusten määräykset.

Hammurapin laissa esiintyy monessa kohden suorastaan hämmästyttävää yhtäläisyyttä Mooseksen lakien kanssa, jotka kumminkin syntyivät vähintään puoli vuosituhatta myöhemmin. Oleellisin ero näissä oikeuden peruskirjoissa on siinä, että Hammurapin lait ovat puhtaasti lainopillisia, kun sitävastoin Mooseksen laeilla on uskonnollinen luonne ja niissä voimakkaasti painostetaan oikeuden siveys opillista puolta. Hammurapin laeissa ei rikoksiin nähden oteta mitään uskonnollisia näkökohtia huomioon. Rangaistus riippuu aikaansaadusta vahingosta. Näissä lainkäskyissä ei tavata käskyä rakastaa lähimmäistään eikä niissä puhuta syyllisyydentunnosta. Pahasta halusta tai aikomuksesta ei rangaista. Hammurapin lakikokoelma on yhteiskunnallinen lakikirja, jolla ei uskonnon kanssa ole mitään tekemistä. Se eroaa Mooseksen laista samalla tavalla kuin nykyajan yhteiskunnalliset lait. Sillä niissä ei myöskään ole sekoitettu uskonnollisia käskyjä yhteiskunnallisiin oikeussäädöksiin.

Sanoimme äsken, että pahasta aikomuksesta ei ole rangaistusta Hammurapin laeissa. Mutta toiselta puolen tässä lakikirjassa määrätyissä tapauksissa näkyy kiinnitettävän huomiota rikollisen tai syytetyn mielialaan tai ulkoisiin olosuhteisiin teon tapahtuessa.[128] Tämä on kumminkin vain poikkeuksellista. Säännöllisesti on rangaistukselle vain yksi ainoa yksinkertainen ja muuttumaton ohje, ja lait saavat tämän kautta useinkin niin häikäilemättömän leiman, että ne meidän käsityksemme mukaan johtavat vääryyksiin.

Mutta joskin monet Hammurapin lait meistä nykyajan ihmisistä tuntuvat julmilta ja vääriltä, niin tämä ei saa peittää sitä tosiasiaa, että ne omalle ajallensa merkitsevät valtavaa edistystä sivistyksessä. Suuri lainsäätäjä teki kuitenkin parhaansa kehittääkseen oikeutta inhimillisemmäksi, turvatakseen yhteiskunnan pienimpiä ja valmistaakseen heille ihmisarvoisemman elämän. Näemmekin, että hänen lainkäskynsä erikoisesti tarkoittavat suojella leskiä ja orpoja, turvata alaikäisiä lapsia julmalta isältä ja suojatonta naista kunnian häpäisijältä. Me näemme hänen pyrkimyksensä eritoten senluontoisissa lainkäskyissä jotka hillitsivät nyrkkioikeutta kieltämällä yksityistä itse omin valloin hakemasta oikeuttansa. Näin sanat kuuluvat: »Jos jollakulla on toiselta jotakin vaadittavaa, joko sitten viljaa tai rahoja, ja hän ottaa viljan velallisen varastosta omistajan tietämättä, niin tuomioistuin langettakoon hänet antamaan takaisin ottamansa, ja hän menettää kaiken, mitä hänellä oli vaadittavaa.»

Sukutaistelut ja verikoston lainsäätäjä on tässä hillinnyt, eikä kansan tarvitse enää kuluttaa voimiansa raadellakseen itseänsä. Tässä suhteessa Hammurapin laki on paljon yläpuolella juutalaisten oikeuskantaa.

Vasta nyrkkioikeuden kieltämisellä voi tuomioistuimista tulla, mitä Hammurapi tahtoi niistä tulevan, nimittäin turvanetsintäpaikkoja kaikille lainkuuliaisille kansalaisille ja varsinkin heikoille ja sorretuille.

Hammurapin lait, niinkuin muutkin vanhain babylonialaisten kulttuurielämän ilmaukset, ovat näytelleet suurta osaa myöskin Babylonian valtakunnan hävittyä. Babylonialainen oikeus kukoisti sitten Persian valtakunnassa ja eli kauemminkin, kenties osittain kreikkalaisessa ja roomalaisessa oikeudessa ja varmasti muhamettilaisessa.

Hammurapin ajalta on tallella paitsi maailman vanhinta lakikirjaa myöskin vanhin kirjekokoelma mitä tunnetaan. Onnelliset olosuhteet ovat nimittäin meille osittain pelastaneet joukon kuninkaan eräälle valtakunnan eteläosan maaherralle kirjoittamia kirjelmiä, osittain erinäisiä yksityiskirjeitä. Kuninkaan kirjelmät ovat mitä arvokkaimpia silloisten sivistysolojen tuntemiselle ja näyttävät meille hallitsijan hallitustehtävissään maansa hallinnon hoitajana, tuomarina ja yhteiskunnan vähäisten ja sorrettujen suojelijana sekä soturina. Ne osoittavat meille, etteivät hänen sanansa olleet tyhjiä puheenparsia, kun hän suuren lakikokoelmansa alussa kehuu, että hän oli työskennellyt pitääkseen maassa yllä lakia ja oikeutta ja estääkseen, ettei väkevä voisi vahingoittaa heikkoa. Hänen kirjeistään käy tosiaankin selville, että jos hänen alamaisensa eivät saaneet oikeutta tuomareiltaan, he saivat kääntyä suoraan kuninkaan puoleen. Monia oikeusjuttuja hän ratkaisee itse korkeimpana tuomarina. Ja virkamiehillensä hän teroittaa mieleen kerta kerran perästä, että heidän on tuomittava oikeudenmukaisesti, lakien mukaan. »Jos rakastat oikeutta, niin tee minun vuokseni», että niin ja niin tapahtuu, hän kirjoittaa. Virkamiehet, jotka olivat tehneet itsensä syypäiksi velttouteen ja väkivaltaisuuksiin, olivat vaarassa milloin hyvänsä joutua kutsutuiksi kuninkaan luokse. Ja jos he koettivat kiemurteleida pois epämiellyttävästä kohtaamisesta, niin tuli asianomaiselle maaherralle määräys ilman muuta siekailematta lähettää syyllisyytensä tuntevat varman vartioston saattamina Baabeliin. Ja ne, joita kuningas kutsuu luoksensa, saavat kiirehtiä. Yötä päivää heidän on matkustettava, niin että kahden päivän kuluessa voivat olla Baabelissa.

Jos verojen kokoojaa epäillään epärehellisestä menettelystä, niin kuningas lähettää asianomaisen maaherran häntä tarkastamaan. Ylipäänsä itsevaltias harjoittaa tarkkaa silmälläpitoa, että eri kansanluokat pysyttelevät oikeuden rajapyykkien sisällä, varsinkin kauppiaat, ja yritykset lahjusten ottoon ja väärään omaisuuden hankintaan ehkäistään tarmokkaasti. Tarkoin valvotaan, että kaikki alamaiset täyttävät työpäivävelvollisuutensa kruunulle, mutta maanisä katsoo myöskin, ettei tällaiseen työhön pakoteta ketään, joka ei ole siihen velvollinen.

Kuninkaan tärkeimpiin tehtäviin kuuluu myöskin alinomainen huolenpito kanavalaitoksesta, josta babylonialaisten koko olemassaolo riippui. Milloin toinen, milloin toinen kanava on puhdistettava, vapautettava mudasta, kaislasta ja ruo'oista, jotka uhkasivat sen rämetyttää ja estivät laivakulkua. Silloin asianomainen maaherra saa käskyn kutsua kansan tähän työhön ja määräyksen, että työ on oleva suoritettu siinä ja siinä ajassa. Kerran eräs kanava oli jätetty keskeneräiseksi. Kun kuningas saa sen kuulla, niin yks kaks tulee maaherralle kirje tuoden käskyn viivyttelemättä laittaa kanava valmiiksi. »Se työ ei ole sen vaikeampi, kuin että se väki, joka sinulla on käytettävissäsi, ehtii sen suorittaa kolmessa päivässä», sanotaan siinä. Ja kun työ on suoritettu, maaherran on heti ryhdyttävä korjaamaan erästä kanavapenkereen osaa, joka on luhistunut. Työn on jouduttava, »eikä työmiesten joukossa saa olla ukkoja eikä lapsia — voimakkaita miehiä heidän on oltava».

Kerran, kun erään kanavan puhdistuksen pitäisi alkaa, ei olekaan kylliksi työmiehiä saatavissa. Kanavan varrella asuvia ei ole siihen tarpeeksi asti. Virkamies, jonka on työtä johdettava, on senvuoksi anonut asianomaiselta maaherralta apua naapuripiiristä, mutta maaherra ei ole kuulevinansakaan, ja rahoja ei myöskään ole saatavissa. Silloin kysymyksessä oleva virkamies kääntyy itsensä kuninkaan puoleen ja pyytää häntä kirjoittamaan maaherralle, että hän hankkisi työnapua naapuripiirikunnasta. Hän lopettaa kirjeensä rukoukseen: »Herrani ja kuninkaan! antakoon käskyn, niin että multamäärät saadaan poistetuiksi!»

Toisen kerran taas laivanrakentaja ei saa alusta valmiiksi määräaikaan. Hän selittää syyttäen kuninkaalle, että asianomainen maaherra ei ole lähettänyt hänelle työväkeä. Silloin tulee Hammurapilta ankarat sanat leväperäiselle maaherralle: »Samana päivänä, jolloin tämä savitaulu[129] tulee silmiesi eteen, sinun on lähetettävä rakennusmestarille hänen työväkensä, niin että hän voi aluksensa rakentaa. Mutta jos et viipymättä lähetä työmiehiä, niin se vahinko, joka siitä aiheutuu, pannaan sinun kannettavaksesi.»

Kerran taasen muutamat metallityöläiset, kaikesta päättäen erään eteläbabylonialaisen kaupungin asesepät, tarvitsevat halkoja. Luonnollisesti he kääntyvät kuninkaan puoleen, joka antaa maaherralle määräyksen heti hakkauttaa tarvittavat 7 200 halkopuuta, ja mukana seuraa yksityiskohtaiset määräykset niiden suuruudesta. Ja lisäksi hänen majesteettinsa kehoittaa häntä katsomaan, että työ tulee tehdyksi ja että halonhakkaajat kaatavat vain tuoreita puita. Ilmeisesti kuninkaalla oli kokemusta siitä, että he kernaasti valitsivat lahoja puunrunkoja, koska niitä oli helpompi kaataa ja hakata haloiksi.

Kun Baabelin hovi tai jokin joukko-osasto tai työkomennuskunta tarvitsee ruokavaroja tai muita erilaisia tarvikkeita, niin hänen majesteettinsa antaa maaherralle käskyn lähettää sinne viljaa tai mitä milloinkin on kysymyksessä kuninkaallisista varastoista tai ostaa, mitä tarvitaan Kerran on Baabelin hovin taateli- ja sesamöljyvarasto loppumaisillaan. Silloin kuningas käskee maaherraansa, että hän määrätköön jotkut »luotettavat miehet» ostamaan tarpeellisen määrän taateleita ja sesamin siemeniä ja sitten kuljetuttamaan ne veneillä pääkaupunkiin.

Verraten suuri määrä vanhan Babylonian kuningasten saamia ja lähettämiä kirjeitä, jotka koskevat verorästejä ja niiden perimistä, todistaa, ettei veronmaksu ollut Kaksoisvirtainmaan vanhoista asukkaista sen mieluisampaa kuin meidän aikanamme hänen majesteettinsa sulttaanin alamaisista. Hammurapin pojanpoika ja toinen seuraaja käyttää leväperäisille veronmaksajille kirjoittamissaan kirjeissä sellaisia patriarkkaalisia käänteitä kuin: »Ettes häpeä menetellä noin!»

Elatuksessaan ja hovinsa ylläpidossa kuningas ei kumminkaan yksinomaan ollut riippuvainen enemmän tai vähemmän uskollisen kansan maksamista veroista; hän omisti myöskin suuria nautakarja- ja lammaslaumoja, jotka tuottivat hyvin, varsinkin oivallisilla jokien ja kanavien varsilla olevilla laitumilla. Varsinkin villa oli tärkeänä osana kuninkaan tulolähteissä. Hänen laumojansa kaitsi suuri määrä paimenia, joita oli ympäri koko valtakunnan. Paimenten valvojana oli ylipaimen kussakin piirikunnassa. Eräälle maaherralleen kirjoittamassaan pitkässä kirjeessä Hammurapi luettelee kokonaista 47 sellaista paimenta, jotka hän kirjeen saajan käskee lähettämään luokseen tekemään henkilökohtaisesti tiliä Hänen Majesteetilleen.

Hammurapin kiinnostus karjanhoitoon käy ilmi useista kirjeistä. Hän antaa esim. kerran tuolle ennen mainitulle maaherralle käskyn hankkia erinäisille paimenille apua lainpäitten keritsemiseen tai oikeammin sanoen, villan nyhtämiseen lampaista — sillä niin »keritseminen» siihen aikaan tapahtui. Paimenet olivat tosin saaneet joukon keritsijöitä avukseen, mutta niitä ei ollut tarpeeksi monta, että keritseminen olisi saatu suoritetuksi oikeaan aikaan. Villan keritseminen askarruttaa muutoin usein heidän babylonialaisia majesteettejansa noina alkeellisen valtiotalouden aikoina. Monet kuninkaalliset kirjeet koskettelevat tätä siihen aikaan valtiolle niin tärkeätä asiaa.

Ja niinkuin hänen majesteettinsa itse valvoi suuria karjalaumojansa, niin hän järjesti myöskin puuaineen lähetyksen etelän rämeitten metsistä ja määräsi kuljetusalukset tähän tarkoitukseen.

Torjuakseen nälänhädän kansalta katovuosina hyvä maanisä rakennutti mahtavan viljamakasiinin Baabeliin ja antoi sinne varastoida suuria viljamääriä.

Täydellä syyllä Hammurapi voi sanoa itsestään: »Minä olen hyvä paimen, joka kokosin hajaantuneen kansani, otin sen huomaani ja annoin sen käydä laitumella yltäkylläisyydessä.» Ei koskaan emien häntä eikä hänen jälkeensä Babylonian kansalla ole ollut niin onnellisia päiviä kuin hänen aikanaan.

Muinaisen Babylonian valtakunnan ajoilta säilyneet nuolenpääkirjoituslaatat eivät anna meille ainoastaan tilaisuutta seurata itseänsä kuningasta hänen maanisällisessä toiminnassaan; niiden joukossa on myöskin paljon yksityiskirjeitä, joita meidän on kiitettävä siitä, että ensimmäisen kerran koko maailmanhistoriassa saamme vihiä siitä, kuinka yhteinen kansa oli ja eli. On säilynyt m.m. kirje, jonka kanavatöihin lähetetty mies on kirjoittanut isälleen. Siinä lausutaan aluksi toivomus, että Babylonian jumalat suojelisivat isää ja varjelisivat hänen terveyttään. »Saadakseni tietää, mitenkä sinä voit, olen kirjoittanut sinulle», hän sanoo. »Kirjoita minulle miten voit!» Sitten hän jatkaa ja kertoo, että hänet on lähetetty työhön patorakennukselle, ja lisää: »Tällä paikalla, missä nyt olen, ei ole lainkaan saatavissa lihaa. Nyt olen sinetöinyt 1/3 sikliä[130] rahaa ja lähettänyt sinulle. Lähetytä näillä rahoilla minulle hyvää kalaa tai jotakin muuta syötävää!»

Ja näin kuuluu maailman vanhin tunnettu rakkauskirje: »Näin sanoo Gimil-Marduk sydänkävylleen: Jumalat sinua minun tähteni suojelkoot! Saadakseni tietää, mitenkä voit, olen kirjoittanut sinulle. Kirjoita miten voit! Katso, minä läksin Babyloniin. En nähnyt minä sinua, ja hyvin surullinen olin siitä. Lähetä minulle tieto milloin tulet, niin että minä voin tulla iloiseksi! Tule Arakhsamna-kuussa[131]! Minun vuokseni eläös ajasta aikaan!»

Eräässä kirjeessä saamme silmätä pojan sydämeen, joka kärsii äitinsä kovasydämisyydestä. »Koskaan», hän valittaa, »et ole kirjoittanut minulle kuin äiti, ja koskaan et ole elähdyttänyt sydäntäni. Lähetä minulle nyt edes kaksi mittaa öljyä sen sanantuojan mukana, jonka lähetän luoksesi! Sillä sairaus on minut saanut kouriinsa, niin että kysymyksessä on elämäni.»

Toinen mies taas valittaa isänsä kovuutta. »Sinä olet», hän kirjoittaa, »valmistanut sydämelleni suuren surun, ja suuren sieluntuskan olet minulle aiheuttanut. Sinä olet menetellyt minua kohtaan niin, että minä en voi enää sanoa: 'Minulla on isä.'» Nyt hän pyytää ainoastaan saada vaatteensa takaisin.

Kerran taasen äsken kihlautunut nuorukainen kirjoittaa sisarelleen. Hän on iloinen ja ylpeä siitä, että on voittanut morsiamensa. »Hän on todellakin osoittanut minulle kunniaa!» hän kirjoittaa. Mutta hän pelkää, että sisko ei näkisi asioita samoilla silmillä. Sen voi ymmärtää seuraavista sanoista: »Jos sinä et halua ottaa vastaan kihlattuani, et ole enää sisareni.»

Muuan psykologisesti kiintoisa vanha kirje vetoaa vastaanottajaan, ettei tämä armottomasti pitäisi oikeudestaan kiinni, vaan osoittaisi ihmisystävällisyyttä — kirjeensaajaa puhutellaankin »ihmisystäväksi» kai toivossa, että se jotakin vaikuttaisi! Asia on se, että kirjeensä ajalla oli saatavana viljavelka köyhältä mieheltä, ja kun tämä ei voinut heti maksaa, niin saarnamies oli takavarikoinut hänen ainoan orjansa, »tytön, joka hoiti hänen taloansa ja jauhoi hänen leipäviljansa». Velallis-parka oli senvuoksi kääntynyt sen henkilön puoleen, joka kirjeen on kirjoittanut, ja pyysi hänen välityksellään kovaa saamamiestä vapauttamaan nuoren tytön.

Vuokraaja kirjoittaa maatilan omistajalle: »Kuten sinä, herrani, olet kuullut, on vihamieheni ryövännyt härkäni. Vaikka en ole koskaan aikaisemmin sinulle kirjoittanut, lähetän nyt tämän kirjeen. Oi herra, lähetä minulle lehmä! Alina olen paneva esille viisi hopeasikliä ja lähettävä herralleni, juuri sinulle.»

Nuo viisi sikliä olivat ilmeisesti vuokramaksu joltakin ajalta, ja vuokralaisen kiireellisyys sen suorittamisessa oli tärkein houkutus, jota hän käytti saadakseen rakkaan lehmänsä. Tätä samaa asiaa hän jauhaa ja jauhaa yhä uudelleen kirjeen jatkossa tunnetulla itämaisella puhevuolaudella, joka on rikas kauniista lauseparsista: »Oi herrani, täytä rukoukseni ja kirkasta minun pääni, niin ettei se joudu nöyryytetyksi veljieni nähden! Minä olen palvelijasi, ja toivomuksesi minä olen yli määrän täyttänyt. Senvuoksi ilahduta minua ja lähetä lehmä, niin sinun nimeäsi, herrani, ylistetään ajasta aikaan Uru-Batsun kaupungissa, ja minä teen työtä ahkerasti ja huolellisesti herrani hyväksi.»

Minkälaista voi olla babylonialaisessa vankilassa, saa nähdä erään viattomasti vankilaan suljetun miehen kirjeestä herrallensa. Miesparka oli nääntyä nälkään ja huonoon hoitoon. »Lähetä minulle valkoista sipulia ja muuta sipulia, etten kuolisi», hän rukoilee, »ja puku, jotta saisin verhota alastomuuttani!» Ja jollei ovenvartija, joka kirjeen perille toimitti, myöskin saanut lahjaa, »niin», vanki huudahtaa, »tulevat koirat minut syömään». Mutta kaikki, mitä hänen herransa halusi hänelle lähettää, hänen piti jättää vangille suoraan. »Aikaisemminkin», tämä sanoo, »olet kai lähettänyt minulle lahjoja, mutta kukaan ei ole niitä minulle antanut».

Niin kauan kuin Hammurapi ja muut voimamiehet hallitsivat Babylonian valtakuntaa, se oli kyllin voimakas vastustamaan ahdistelevia barbaarikansoja, joita rikas ja viljava Kaksoisvirtainmaa vastustamattomasti houkutteli. Mutta, samoin kuin muutkin hyvinvoivat kulttuurikansat, babylonialaisetkin olivat taipuvaisia veltostumaan, ja kuten Tyros myöhemmin siten Babyloniankin rikkaat kauppiaat kernaammin suorittivat veroa vieraalle valloittajalle kuin antautuivat sodan vaaraan, joka vaikutti lamauttavasti heidän liikeasioihinsa.

Muinaisbabylonialaisen valtakunnan loppuaikoina vapaa talonpoikaisväestö alkoikin arveluttavasti vähetä ja viljellyn maan nielivät kruunu, temppelit ja suurpääoma. Aikaisemmin vapaat talonpojat vajosivat yhä enemmän ja enemmän vuokraajiksi tai maaorjiksi. Mutta täten heikkeni myöskin maan puolustuskyky, sillä kansalle ei mikään anna sellaista sisäistä lujuutta, niin sitkeätä puolustusvoimaa ja niin suurta uhrimieltä, kuin tietoisuus siitä, että oma turve on puolustettavana.

Kun näin ei ollut enää laita, niin Babylonian valtakunta meni nopeasti alaspäin. Se alkoi höltyä liitteistään. Noin 1750 se sortui heettiläisten alle ja, kun näiden satu oli lopussa, toisten vieraiden valloittajakansojen hyökkäyksiin. Yhä enemmän ja enemmän babylonialaisten vastustuskyky heikkeni, ja lopuksi heidän maansa joutui riippuvaisuuteen pohjoisesta naapurikansasta, assyrialaisista. Mutta Baabel oli edelleenkin sivistyselämän keskipisteenä koko Eufrat-Tigrismaassa.

Assyriassa yhteiskunnalliset olot olivat kehittyneet onnellisemmalla tavalla kuin sisarmaassa. Siellä vapaa talonpoikaissääty säilyi aina myöhäiseen aikaan. Ja kasvava väestö sai uusia tulomahdollisuuksia siten, että Assyrian kuninkaat veivät siirtolaisia omasta maastansa valloitettuihin maihin liittääkseen ne tällä tavoin lujemmin päämaahan, Assyriaan. Kirjallisuutta:

Bruno Meissner, Altbabylonische Gesetze (Friedrich Delitzsch und Paul
Haupt, Beiträge zur Assyriologie III).

C.H.W. Johns, Babylonian and assyrian laws, contrasts and letters.
(Laajoin kirjallisuusviiltauksin.)

Friedrich Ulmer, Hammurabi, sein Land und seine Zeit (»Der alte Orient» 1907).

L.W. King, The letters and inscriptions of Hammurabi and of other kings of the first dynasty of Babylon.

F. Thureau Dangin, Lettres et contrats de l'époque de la première dynastie babylonienne.

Gottfried Nagel, Die Briefe Hammurabis an Sinidinnam (Delitzsch-Haupt,
Beiträge zur Assyriologie IV).

ASSYRIAN VALTAKUNTA.

Assyrialaiset olivat, kuten babylonialaisetkin, seemiläistä kansaa. Heidän valtakuntansa sai nimensä kansan ylimmästä jumalasta, _Assur_ista, mikä oli myöskin vanhimman pääkaupungin nimi. Myöhemmin tuli kumminkin Ninive Assyrian valtakunnan keskukseksi, ja noin toisen vuosituhannen keskipaikoilta e.Kr. tämä valtakunta alkoi kasvaa maailmanvallaksi, joka oli suurempi kuin Egypti loistonsa aikana. Assyrialaiset valloittajat kukistivat valtansa alle Babylonian, Syyrian ja Palestiinan ja joksikin aikaa Egyptinkin. Suurimpia soturikuninkaita oli Tiglatpileser I, joka eli noin 1100 e.Kr. »Sodassa ja taistelussa en ole koskaan tavannut vertaistani», hän muistomerkeissänsä vakuuttaa. Hän kertoo niissä, että hän on laskenut valtansa alaiseksi jopa 42 kuninkaan maat ja ulottanut valtansa aina Välimereen ja Armenian ylänkömaahan asti. Ei koskaan ennen ollut niin monta kansaa ollut Assyrian veronalaisina. Ylpeästi hän eräässä piirtokirjoituksessa kertoo, että hän sai »lahjoja Egyptin kuninkaalta», muun muassa krokodiilin ja apinoita. Tämä ei ollut yksinomaan kohteliaisuuden osoitus, vaan myöskin vahvistus diplomaattiselle tapahtumalle: Egypti, joka oli ennen ollut heettiläisvaltakunnan liittolainen, tunnusti nyt, että Assyria oli tullut heettiläisvaltakunnan tilalle Syyrian hallitsijaksi.

Mutta Tiglatpileser oli yhtä suuri rauhankin toimissa. Hän oli valtava rakentaja ja käytti menestyksellä tavattoman hallitsijavoimansa saadakseen maansa viljellyksi ja sen maanviljelyksen ja karjanhoidon kohoamaan. Hän oli myöskin intohimoinen metsästäjä.

Assyrialaiset olivat luontaista metsästäjä- ja soturikansaa, kovempaa ainesta kuin rauhallisemmat, maataviljelevät babylonialaiset. Verensä vaistoja assyrialaiset ruokkivat rauhankin aikana alituisilla metsästyksillä. Heidän vuorinen maansa oli nimittäin ylen rikas riistasta, varsinkin leijonista, jotka olivat ja pysyivät todellisena maanvaivana. Tiglatpileser I esimerkiksi surmasi viitenä vuotena lähemmäs tuhat leijonaa.

Toisille kansoille tuli assyrialaisista kauhea vitsaus. He käyttivät aivan uutta tapaa pitääkseen voitetut kansat kurissa. He veivät nimittäin kukistettujen maiden johtavat yhteiskuntaluokat Assyriaan vankeuteen ja täyttivät sen sijaan valloittamansa alueet assyrialaisilla sotilassiirtoloilla. — Hirvittävää oli assyrialaisten sodankäyntitapa. Ei yksin heidän kuolemaahalveksivan rohkeutensa, vaan myöskin heidän julmuutensa tyypillinen edustaja oli kuningas Assurnasirpal II, joka kuoli noin 860 e.Kr. Hän kerskuu erään saamansa voiton jälkeen piirtokirjoituksessa seuraavista urotöistä: »Paljon vankeja minä poltin, toisten annoin elää. Muutamilta heistä hakkasin poikki kädet tai jalat, toisilta leikkasin nenän ja korvat ja monilta miehiltä puhkaisin silmän.» Toinen hirmuinen rangaistus oli nylkeä vihollinen elävältä, kiskoa kieli hänen suustaan tai leikata häneltä pois huulet. Niin, turvattomia uhreja kohdeltiin tavalla, jota ei voi kuvailla. Surmattujen päät ladottiin pyramideiksi tai ripustettiin voitonmerkeiksi puihin. Assyrian kuningasten riemukulussa kukistetut kapinalliset kuninkaat saivat vetää kuninkaallisia vaunuja ja heidän täytyi usein kantaa oman kansalaisensa irtileikattua päätä kaulastansa riippumassa. Sitten lävistettiin rengas heidän nenäänsä tai huuleensa ja lähetettiin heidät joko rangaistustyöhön tai heidät suljettiin koirain tai sikojen kanssa häkkiin ja asetettiin kaupungin portille yleisön pilkattaviksi.

Assyrialaiset olivat kyllä julmia, mutta sellaisia kauhistuttavia tekoja» mitä kerrotaan Toisen Kuningastenkirjan 15:nnessä luvussa Menahemista, ei heidän kuitenkaan tiedetä tehneen Ja ajateltakoon julmuuksia 30-vuotisen sodan ja muiden uskonsotien aikana tai niitä valikoidun pirullisia kidutusvälineitä, joilla inkvisition tuomioistuimet kiduttivat uhrejansa! Jos tahtoo olla oikeudenmukainen, niin tunnustaa täytyy, että Euroopan kansat vielä meidän aikanamme täydellisesti voivat kilpailla assyrialaisten kanssa julmuudessa. Erotus on siinä, että assyrialaiset kerskailivat tihutöillänsä siinä uskossa, että nämä julmuudet olivat jumalille otollisia, mutta että kansat, joilla on länsimaista sivistystä veressänsä, häpeävät iljettäviä töitänsä ja sen vuoksi koettavat niitä salata — mutta yhtä kaikki tekevät niitä hurjistuneessa tilassa.

On olemassa luontainen vastakohta villin, julman ja verenhimoisen assyrialaisen kansanluonteen ja egyptiläisten tyynen, maltillisen levollisuuden välillä. Sen huomaa taiteestakin. Assyrialaisissa seinäkohokuvissa on aivan kuin kuulevinänsä mahtavien sotavaunujen jyrinän, kun kuningas rientää taisteluun tai leijonanmetsästykseen, ja ajattelee Jesajan sanoja assyrialaisten sotajoukosta:

        »Heidän hevostensa kaviot ovat kuin kiveä
         ja heidän rattaansa kuin rajuilma.
        Heidän huutonsa on kuin emäjalopeuran.
        he kiljuvat kuin nuoret jalopeurat;
        ärjyen tempaavat he saaliinsa ja vievät pois.
         eikä ole pelastajaa.»

Egyptiläisissä sotakuvissa sitävastoin keveät kuningasvaunut liitävät yli kentän. Kevyttä ja siroa on hevosten nelistys, verrattuna siihen kavioniskujen jyminään, jonka aivan luulee kuulevansa assyrialaisista kivireliefeistä. Egyptiläisistä kuvista huokuu taiteellista hillintää, joka on kreikkalaisen taiteen edeltäjä ja varmasti siinä jälleen ilmestyy. Kuvaavaa egyptiläiselle taiteelle on myöskin sen mieltymys kukkaisaiheisiin. Tämän aiheen ovat juuri egyptiläiset tuoneet kuvaaviin laiteisiin ja he ovat sitä alati kasvavalla rakkaudella hellineet.

Assyrialaisen kansanluonteen julmuudenpiirre kuvastuu heidän oikeudenkäytössään. Tähän assyrialaisen valtioelämän puoleen olemme päässeet kiintoisasti tutustumaan kiitos saksalaisten tämän vuosisadan alussa Assurissa suorittamani kaivausten. Täältä tehty Kaksoisvirtainmaan lakien löytö on nimittäin verrattomasti tärkein aina sitten Hammurapin lakikirjan löytymisen. Nämä assyrialaiset lait ovat 1300 seutuvilla e.Kr., mutta ne ovat siitä huolimatta alhaisemmalla asteella kuin Hammurapin lait, jotka ovat runsaasti puoli vuosituhatta vanhempia. Ruoskiminen on tavallista assyrialaisessa oikeudenkäytössä, mutta paljon pahempaa oli saada korvansa lävistetyiksi ja köydellä taaksepäin vedetyiksi tai että huulet, nenä, korvat ja sormet leikattiin pois tai kasvot tuhottiin. Kuohitseminen oli monenlaisten siveellisyysrikosten rangaistuksena. Tavallinen kuolemanrangaistus oli seivästää rikollinen paaluun. Suuret rikolliset nyljettiin elävältä.

Avioliitto-oikeus osoittaa Assyriassa sukulaisuutta heprealaisen perheoikeuden kanssa siinä, että mies oli veljensä kuoltua velvollinen naimaan hänen leskensä, vaikka hän olisi ollut kihloissa tai naimisissa toisen naisen kanssa. Ja samoinkuin Israelissa täytyi miehen määrätyissä tapauksissa ottaa poikansa leski vaimokseen. Ulotettiinpa Assyriassa sukulaissiteiden säilyttämisvelvollisuus niin pitkälle, että jos leskellä ei ollut muita läheisempiä miehisiä sukulaisia, niin lähintä sukua olevan pojan, niin pian kuin hän oli täyttänyt kymmenen vuotta, täytyi ottaa hänet vaimokseen.

Assyriassa avioero oli paljon yksinkertaisempi menoiltaan kuin Babyloniassa: »Jos mies hylkää vaimonsa, hän voi, jos haluaa, antaa hänelle jotakin. Mutta, jos hän ei halua, ei hänen tarvitse antaa hänelle mitään, vaan vaimon on jätettävä tyhjin käsin hänen talonsa.»

Vaimolla, joka ei lahjoittanut miehellensä lapsia, ei ollut — päinvastoin kuin Babyloniassa — oikeutta miehen jälkeenjättämään omaisuuteen, ei edes siihen, mitä mies eläessään oli hänelle lahjoittanut. Jos hän otti jotakin taloon kuuluvaa miehen sairastaessa tai hänen kuoltuaan ja antoi sen jollekulle toiselle, joko miehelle tai naiselle, niin sekä lahjan antaja että sen vastaanottaja oli surmattava. Hiukan — mutta ei paljon — inhimillisempi on seuraava lainmääräys samankaltaisessa tapauksessa: »Jos orja tai palvelijatar on ottanut vastaan lahjana perheenemännältä esineen, joka kuuluu tämän aviomiehelle, niin vastaanottajalta on leikattava nenä ja kotvat, ja varastettu on palautettava. Isännällä on myös sellaisessa tapauksessa oikeus leikata korvat vaimoltaan. Mutta jos hän ei sitä tee, ei saa leikata nenää ja korvia myöskään orjalta tai palvelijattarelta.

Jos naitu nainen varasti toisen talosta ja tavattiin teosta, ja jos hänen miehensä korvasi varastetun, hänen piti leikata vaimoltansa korvat. Mutta jos mies ei halunnut korvata varastettua, niin varkaudesta kärsineen oli otettava vaimo haltuunsa ja leikattava häneltä nenä.

Jos nainen tekee väkivaltaa miehelle ja hänet todistetaan siihen syylliseksi, häntä rangaistaan sakoilla ja 20 parilla raippoja. Jos hän on runnellut mieheltä toisen kiveksen, häneltä on leikattava yksi sormi. Jos hän on runnellut molemmat kivekset, häneltä on leikattava molemmat rinnat. Siis lainmääräys »silmä silmästä, hammas hampaasta» käytännössä! Me kohtaamme sen myöskin eräässä myöhäisassyrialaisen ajan oikeudellisessa asiakirjassa, jonka mukaan mies, joka on surmannut toisen orjattaren, velvoitetaan sakkona jättämään tälle oman orjattarensa lapsineen ja sillä tavoin »sovittamaan veren. Mutta jos hän ei anna hänelle orjatartaan, orjatar on surmattava tapetun naisen haudalla.»

Jos nainen tekee aviorikoksen ja mies yllättää hänet teosta, miehellä on oikeus surmata sekä vaimonsa että tämän rikostoveri tai, jos hän pitää sen parempana, hän saa leikata nenän naiselta ja kuohita rikollisen miehen ja turmella häneltä kasvot. Mutta jos petetty mies antaa anteeksi vaimolleen, hänen täytyy antaa anteeksi myös hänen rikostoverilleen. — Naidun naisen väkisinmakuu rangaistiin kuolemalla.

Jos joku moittii naitua naista aviorikoksesta tai syyttää nainutta miestä luonnottomista paheista, mutta ei voi syytöstänsä todistaa, niin panettelija on saapa rangaistukseksi 50 paria raippoja, kuukauden rangaistustyötä kuninkaan laskuun ja suuret sakot ja hänet on kuohittava.

Naidut naiset olivat velvollisia olemaan hunnutettuja ulkona näyttäytyessään. Tämä oli nimittäin merkkinä miehen yksinoikeudesta heihin. Mutta porton oli aina näyttäydyttävä peittämättömin kasvoin kodin ulkopuolella. Jos hän esiintyä hunnutettuna, hän antautui vaaraan saada 50 paria raippoja ja päänsä valelluksi asfaltilla. Ja joka näki hänet ottamatta häntä kiinni ja viemättä kuninkaan palatsiin, joutui hyvin pahoihin seurauksiin. Häneltä riistettiin vaatteet, hänelle annettiin 50 paria raippoja, pantiin nuora hänen korviensa läpi ja kiskottiin ne taaksepäin sekä lähetettiin hänet lopuksi kuukauden rangaistustyöhön.

Samalla tavalla rangaistiin sitä, joka ei ottanut kiinni palvelijatarta, jonka hän tiesi varastaneen. Varastelevaa naista itseänsä rangaistiin korvien leikkaamisella ja vaatteiden menetyksellä.

Mahtavin Assyrian soturi kuninkaista Assurnasirpalin jälkeen oli Sargon II, joka eli noin 700 e.Kr. ja hallitsi itsevaltiaana aluetta, joka ulottui lännessä Välimerestä itään aina Tigriksen toiselle puolelle, Arabian erämaista etelässä Taurukseen ja Armenian ylänköön pohjoisessa.

Viimeinen suurten valloittajain sarjassa oli Assurbanipal, joka hallitsi vuodesta 668 noin vuoteen 630 e.Kr. Hänen nimensä kreikkalaiset väänsivät Sardanapalokseksi, ja he kertoivat tästä maailmanvaltiaasta mitä mahdottomimpia historioita. Nämä he olivat saaneet persialaisilta, jotka olivat vihamielisiä assyrialaisia ja babylonialaisia kohtaan. Näiden panettelujen mukaan Sardanapalos olisi ollut veltostelija, joka eli palatsiinsa sulkeutuneena »aivan kuin nainen.» Siellä »hän vietti aikansa yhdessä naisten kanssa kehräten purppuraa ja hienointa villaa. Hän oli naisen puvussa ja sekä kasvonsa että ruumiinsa hän ihomaalilla ja muilla kaunistuskeinoilla kevytmielisten naisten tapaan oli siinä määrin naisellistuttanut, että ei hekumallisinkaan nainen voinut näyttää sen naisellisemmalta. Totuttelemalla hän oli muuttanut äänensäkin naiselliseksi.»

Kreikkalaisilta kirjailijoilta on peräisin halki vuosisatojen usein toistettu kertomus, että Sardanapaloksen hautakirjoitus olisi osoittanut kuninkaan alituisissa nautinnoissa kuluneen elämän päättyneen kaiken halveksintaan. Hautakivessä olisi kuningas kuvattu kädet taputukseen kohotettuina ja kuvan alla olisi ollut piirtokirjoitus, mikä ensin ilmoitti kuolleen nimen ja päättyi lopuksi seuraavaan kehoitukseen: »Mutta sinä, vieras, syö, juo ja ole iloinen, sillä kaikki muu ei ole sen arvoista kuin tämä näin» — millä tarkoitettiin sitä ääntä, joka syntyy käsien vastakkain lyömisestä.

Tuollaiset jutut kumotaan yksinkertaisimmin viittaamalla Assurbanipalin palatsin Leijonahuoneen metsästyskuviin, joissa näemme hänen täynnä miehistä voimaa käyvän erämaiden kuninkaan kimppuun ja syöksevän keihäänsä pedon kitaan. Vanhassa Testamentissa nimitetäänkin Assurbanipalia »suureksi, armolliseksi.» Kuninkaan kasvatus oli ensi sijassa kohdistettu sotaisiin harjoituksiin. »Minä opin ampumaan nuolella, ratsastamaan ja ohjaamaan valjakkoa», Assurbanipal sanoo eräässä omaelämäkerrallisista piirtokirjoituksistaan.

Metsästyskohtauksia esittäväin kuvien yllä luemme seuraavanlaatuisia selityksiä: »Minä olen Assurbanipal, maailman kuningas, Assyrian kuningas. Voimassani minä tartuin, jalkaisin käyden, erämaan julmaa leijonaa korviin ja Assurin ja Ishtarin avulla minä lävistin keihäälläni sen ruumiin.» Tai: »Ruhtinaallisessa metsästyshalussani minä tartuin erämaan leijonaa häntään ja Ninib- ja Nergal -jumalain kehoituksesta minä halkaisin sen kallon kaksiteräisellä kirveelläni. Tämä on minun kätteni työtä.» Kerran kuningas taas kertoo, että hän tarttui leijonan kurkkuun ja lävisti sen tikarillaan.

Mutta Assurbanipal ei ollut ainoastaan innokas metsästäjä, hän oli myöskin suuri soturi, rakentaja ja tieteen ja kirjallisuuden edistäjä. Häntä saa jälkimaailma kiittää aivan verrattomasta Eufratin maiden sivistyshistoriaa valaisevasta ainehistosta. Hän perusti nimittäin suurenmoisen kirjaston, joka sisälsi nuolenpääkirjoituksia käsittäviä savitauluja. Yli 20 000 sellaista nuolenpääkirjoituslevyä — suurimmaksi osaksi kuitenkin vahingoittuneita — on kaivettu esille Niniven raunioista. Niitä säilytetään nyt British Museumissa. Nämä laatat ovat täpötäynnä tiheää nuolenpääkirjoitusta, suurimmaksi osaksi mikroskooppisen pientä. Tosiasiallisesti useimpia näistä kirjoituksista voi lukea vain suurennuslasin avulla.

Pohjaton tiedonhalu sai tämän mahtavan itsevaltiaan luomaan tämän maailman vanhimman tunnetun valtakunnankirjaston. Hän vakuuttaa itse piirtokirjoituksissaan, että hän kykeni selittämään vaikeimpiakin sumerilaisia tekstejä ja että hänen rakkainta työtänsä oli lukea kivitauluja, jotka olivat vanhempia kuin vedenpaisumus.»

Mutta niin syvälle sivistys ei voinut vaikuttaa häneen, että se olisi kyennyt hillitsemään hänen synnynnäistä assyrialaista julmuuttansa. Päinvastoin hän kertoo ylvästellen, mitenkä hän »teurasti» valloitetun kaupungin asukkaat »kuin lampaat» ja mitenkä hänen sotapäällikkönsä nyljetyttivät kaatuneet kapinoitsijat ja ripustivat nahat muurien peitteeksi. »Suurten jumalain käskystä» ja julistaakseen Assurin suuruutta hän omin käsin lävisti erään vangitun vastustajan posket, veti köyden läpi reikien ja sitoi hänet koirankahleilla erään Niniven kaupunginportin pieleen vahtimaan toisten vankien häkkiä.

Assurbanipal ei arkaillut myöskään voitetuissa maissa häiritä kuolleiden rauhaa. Voitettuaan elamilaiset hän kaivatti Susassa esille kuolleiden kuningasten sarkofagit ja lähetti heidän luunsa Niniveen. »Niin riistin minä vainajien hengiltä levon», hän sanoo määrättömässä kostonhimossaan.

Assurbanipalin kirjasto on suureksi osaksi vanhain babylonialaisten teosten jäljennöksiä, joita kirjallisuutta rakastava kuningas oli koonnut. Hän saa ennen muita sen kunnian, että on pelastanut babylonialaisen sivistyksen henkiset luomat häviöltä. Mutta tämä kokoojan harrastus ei todista sitä, että Assurbanipalin aika olisi ollut uutta luova sivistyksellinen kausi. Se saa pikemmin ajattelemaan suunnilleen samanaikaista Egyptin historian Saisin aikakautta, joka myöskin pyrki elvyttämään kunniakkaan muinaisajan muistoa ja jäljittelemään tuota aikaa. Assyrialaiset olivat kyllä, sotilaalliselta kannalta, Babylonian voittajia, mutta heidät oli voittanut kuitenkin babylonialainen sivistys.

Ainutlaatuisen kiintoisaa lajissansa on myöskin Assurbanipalin kirjaston sisältämä virallinen kirjeenvaihto. Kiitos näiden erilaisten kirjeiden voimme liioittelematta sanoa tuntevamme osittain paremmin Assyrian valtakunnan sisäisiä oloja kuin monia aikakausia paljon myöhäisempäin aikojen historiassa. Tämä kirjeenvaihto todistaa, samoinkuin Hammurapin ajan kirjeet, että oli tapana kääntyä itsensä kuninkaan puoleen kaikissa mahdollisissa asioissa. Kerrankin erään laivurin piti kuljettaa noita jättiläismäisiä siivellisiä häränkuvia, jotka tavallisesti koristivat kuningaspalatsin sisäänkäytävää. Hän kirjoittaa silloin suorin sanoin näin: »Kuninkaalle, minun herralleni, palvelijasi Assurbani: tervehdys kuninkaalle, minun herralleni. Assur-mukin on käskenyt minun kuljettaa suuret kiviset härät ja kurubit.[132] Mutta veneet eivät ole kyllin vahvoja eivätkä ole valmiit. Mutta jos ollaan niin ystävällisiä ja annetaan meille lahja, niin pidämme huolen, että ne valmistuvat ja kulkevat jokea ylös.» — Siis hakshish!

Joukko kirjeitä koskettelee hevosten ja muulien maahantuontia Vähästä-Aasiasta kuninkaallista tallia varten. Kuninkaalta kysytään välistä, onko jalot eläimet pantava talliin vai laskettava laitumelle.

Kerran on taasen kysymys viinin hankinnasta Hänen Majesteettinsa kellariin. Kim viini on pantu pulloihin, huomataankin, että sitä on niin paljon, ettei se mahdu viinikellariin. »Mistä meidän on hankittava sille tilaa?» tiedustelee asianomainen virkamies.

Eräässä kiintoisassa kirjeessä puolusteleikse virkamies, jota oli syytetty uskottomuudesta kuningastansa kohtaan. Tavanmukaisten alamaisuudenvakuuttelujen jälkeen hän valittaa: »Minä olin kerännyt luotettavia todistajia, jotka julkisen notaarin edessä todistivat uskollisuuteni kuningasta kohtaan. Silloin muuan herra, ilmiantajani, oli kyllin hävytön astuakseen palatsiin ja lukeakseen syytöskirjelmän minua vastaan sekä pannakseen minut käsirautoihin sanoen: 'Kaikkien tänne kokoontuneiden läsnäollessa minä vangitsen sinut herrani ja kuninkaani nimessä!’

Kokonaisen päivän minä makasin suullani vuoteella. Sotamiehet, jotka kulkivat olinpaikkani ohi, eivät pahansuopaisuudesta antaneet hituistakaan ravintoa suuhuni; nälkä ja surkeus valtasi minut. Kun ilta tuli, minä kohottauduin ylös, peitin kahleeni ja kuljin suoraan ohi vahdin, jonka kuningas, minun herrani oli asetuttanut pitämään minua silmällä. Kuinka pääsin vapaaksi, sen tahdon nyt kertoa kuninkaalleni.

Muutamia sotamiehiä, joita en tuntenut, tuli sisään; he mursivat auki kuninkaan kahleet ja puhuivat pahaa kuninkaasta (kuningas ymmärtäköön minua). Kahden päivän ajan he jakoivat ruokansa kanssani maksua vastaan, niin että voin pysytellä hengissä. Mutta tällöin he puhuivat häpäisevästi kuningasta, minun herraani vastaan, siinä määrin säädyttömästi, etten voi sitä toistaa kuninkaalle, herralleni, jollei kuningas itse halua sitä kuulla.» Ja tällaisin tarjouksin hän vetoaa kuninkaan omaan tutkintoon ja tuomioon.

Assurbanipalin kuolema on kuten hänen elämänsäkin joutunut tarujen piiriin. Persialaiset ja kreikkalaiset tiesivät kertoa, että hän oli ollut Assyrian viimeinen kuningas. Kun veltostunut ruhtinas ei kyennyt vastustamaan vihollisia, jotka kävivät hänen valtakuntansa kimppuun, oli hän muka Ninivessä sulkeutunut palatsiinsa ja polttanut sinne itsensä haaremeineen ja kaikkine aarteineen.

Todellisuudessa Assurbapani kuoli halliten valtakuntaansa häiritsemättömässä rauhassa. Mutta tuho tuli hänen toisen seuraajansa Sarakoksen aikana, jonka hallitsijan kukistivat meedialaiset, Iraanin ylänkömaasta itään asuva kansa. Vuonna 612 he valloittivat Niniven, ja välttääkseen vihollisen käsiin joutumisen kuningas etsi kuolemansa liekeistä. Voittajat kostivat hirmuisesti kansalle, joka niin kauan oli ollut ihmiskunnan vitsauksena. Miehet, vaimot ja lapset — melkein kaikki, mikä assyrialaisen nimistä oli — tuhottiin sukupuuttoon. Ninive ja Assur ylväine palatseineen ja temppeleineen joutuivat liekkien uhriksi ja hävisivät maan pinnalta. Kauhistava tuho oli vyörynyt yli Assyrian valtakunnan. Kauhistava ja selittämätön samalla kertaa. Hetkessä oli Assyrian kuningaskunta ylpeimmästä korkeudestaan rauennut tyhjäksi ja assyrialainen sivistys haudattu tomuun ja tuhkaan — ainutlaatuinen tuho koko maailmanhistoriassa. »Kokonainen sotajoukko kaatuen kuninkaan puolesta ja tämä, esi-isiensä vertainen sankari ja liian ylpeä joutuakseen elävänä tai kuolleena vihollistensa käsiin, jättäen itsensä vaimoineen ja aarteineen tulenjumalan huomaan — se on samalla kertaa ylentävä ja järkyttävä näytelmä!» huudahtaa kuuluisa assyriologi Delitzsch.

Mutta kaikkien niiden kansojen keskuudessa, jotka olivat huokailleet assyrialaisten sorron alaisina, raikui riemu vapautumisen johdosta. Mitä Jesaja ja Miika eivät vielä uskaltaneet toivoakaan, sen Nahum ja Sefanja saivat nähdä lähestyvän ja toteutuvan. Nahum oli lujasti vakuutettu, että pian syntisen Niniven, kansojen vitsauksen, oli käyvä samalla tavalla kuin oli käynyt Theban, tuon suuren kaupungin, »joka rehenteli Niilin vesien varsilla.» Sillä mahtava on Herra, kun hän saapuu kostamaan jumalattomille.

    »Hänen sankariensa kilvet ovat punaiset,
     sotamiehet tulipunaan puetut,
    vaunujen raudoitukset kimaltelevat kuin tuli,
    kun hän asettaa ne sotarintaan.
    Niinkuin soihtu ne loimuavat,
     kuten salama ne liikkeelle syöksähtävät.

    »Missä on nyt jalopeuran asuinsijat
    ja nuorten jalopeurain laidun,
    jossa jalopeura kuljeskeli,
    naarasjalopeura ja jalopeuran penikka,
     kenenkään tohtimatta heitä karkoittaa?

    Voi murhakaupunkia,
    joka on täynnä valhetta ja väkivaltaa,
     voi sinua, ainaista ryöstäjää!

    Kuule ruoskan läiskettä!
     Kuule rattaiden ratinaa!
    Hevoset nelistävät,
    ja rattaat kolisevat.
    Ratsastajat kannustavat hevosiansa,
     miekat välkkyvät,
    keihäät kimaltelevat;
    paljo on kaatuneita,
    ruumiita läjittäin,
    kuolleita epälukuisia;
     he kaatuvat heidän kuolleisiinsa.

    Kaikki tämä on tuon kauniin ja suloisen porton,
    tuon taitavan noidan suuren huoruuden lähden,
    hänen, joka möi kansat huoruudellansa
     ja sukukunnat velhoudellansa.

    Ja kaikki, jotka sinut näkevät, pakenevat sinua
     ja sanovat: 'Ninive on hävitetty!
    Kuka sitä säälii?'
    Kaikki, jotka kuulevat tämän sanoman sinusta,
    lyövät käsiänsä yhteen sinun tähtesi;
     sillä sinun pahuutesi on lakkaamalta kaikkia kohdannut.»

Ja profeetan aikalainen Sefanja tuntee vaivatussa sielussansa helpotusta nähdessään suuren maailmankaupungin sortuvan:

     »Herra tekee Niniven autioksi ja kuivaksi,
    erämaan kaltaiseksi.
    Ja sen keskellä lepää laumoja,
    kaikenlaisia pakanain eläimiä,
    myöskin pelikaani ja siili viettävät yönsä
     sen pilarien päissä;
    laulu kuuluu ikkunoista,
    hävitys on sen kynnyksillä,
    sillä hän on repinyt setrilaudoitukset pois.
    Tämä on se iloinen kaupunki,
     joka niin turvallisena asui,
    joka sanoi sydämessänsä:
    'Minä olen, eikä yksikään muu!'
     Kuinka se on joutunut autioksi,
    eläinten makuupaikaksi?
    Jokainen ohitsekulkija viheltää
     ja huiskuttaa sille kättänsä.»

Johannes Hunger, Heerwesen und Kriegsführung der Assyrer auf der Höhe ihrer Macht (»Der alte Orient» 1911),

Friedrich Delitzsch, Assurbanipal und die assyrische Kultur seiner Zeit
(»Der alte Orient» 1910).

Maximilian Streck, Assurbanipal und die letzten assyrischen Könige.
(Tyhjentävin kirjallisuusviittein.)

Christopher Johnston. The epistolary literature of the assyrians and babylonians.

Cornelis van Gelderen, Ausgewäblte assyrisch-babylonische Briefe
(Delitzsch-Haupt, Beiträge zur Assyriologie IV).

Ernst Klauber, Keilschriftbriefe. Staat und Gesellschaft in der babylonisch-assyrischen Brieflitteratur (»Der alte Orient» 1911. Kirjallisuusluetteloin.)

Adolf Billerbeck und Alfred Jeremias, Der Untergang Nineveh's
(Delitzsch-Haupt, Beiträge zur Assyriologie III).

UUS-BABYLONIAN VALTAKUNTA.

Assurbanipalin kuolemaa seuranneena Assyrian heikkouden aikana Babyloniasta tuli jälleen itsenäinen valtakunta. Toinen seemiläinen kansa, kaldealaiset, ottivat nimittäin maan haltuunsa ja perustivat n.s. Uus-Babylonian valtakunnan. Sitten he auttoivat meedialaisia kukistamaan Assyrian vallan ja valtasivat Niniven kukistuksen jälkeen suurimman osan entistä Assyrian aluetta.

Rohkea soturi ja suuri rakennuttaja Nebukadnesar II aloitti vuonna 604 e.Kr. Babylonian uuden suuruudenajan. Hän kaunisti Baabelia mahtavilla rakennuksilla. Hänen tavattoman innokas rakennustoimintansa sai aikaan suuren rakennuspuun kysynnän, ja Libanonin setrimetsät tulivat nyt suureen arvoon. Erityisen kuuluisaksi tuli Nebukadnesarin Bel-Mardukille rakennuttama temppeli, jonka »kaikkein pyhimmän» kerrottiin olleen täyttä hopeaa ja sen sisällä kultaisen jumalankuvan, joka istui kultaisella valtaistuimella. Temppeliryhmään kuului babylonialaisen tavan mukaisesti korkea torni; pengermittäin kohoava ja siis rakennettu saman rakennustaiteellisen suunnitelman mukaan kuin Egyptin porraspyramidit. Pengermiä oli Belin temppelitornissa seitsemän ja ne oli pyhitetty auringolle, kuulle sekä viidelle silloin tunnetulle kiertotähdelle. Ne tekivät loistavan vaikutuksen eriväristen tiilien peittäminä. Komeimmat olivat auringon pengermä, joka oli kullattu, ja kuun, joka hopeoituna loisti tornissa ylimpänä.

Tämän uljaan tornin rauniot ovat jäljellä tänäkin päivänä, ja tämä muistomerkki on näytellyt suurta osaa ympärillä asuvain arabialaisten mielikuvituksessa. He ovat niitä pitäneet jätteinä »Baabelin tornista», jonka alkuajan ihmiset olivat rakentaneet. Eräs meidän aikoinamme löytynyt piirtokirjoitus kertoo kumminkin, että torni kohosi kohti taivaan korkeutta vasta kuningas Nebukadnesarin aikana ja hänen käskystään. Tämä mainitsee nimittäin tuossa kirjoituksessa, että temppelitorni oli kyllä olemassa ennen häntä, mutta että siinä oli silloin vain kaksi pengermää.

Nebukadnesar ei ollut ainoastaan suuri kuningas, vaan myöskin hurskas mies. Ne rukoukset, jotka hän on kohdistanut Mardukille, taivaan suurelle hallitsijalle ja hänen pojallensa, ovat niin puhtaita ja yleviä ja todistavat niin syvää uskonnollista tunnetta, että maailmankirjallisuudessa ei ole monta niiden vertaista.

Itselleen Nebukadnesar rakensi loistavan palatsin ja ilahduttaakseen puolisoaan, joka oli meedialainen ja kaipasi kotimaansa vuorenkukkuloita, hän antoi ympäröidä palatsin pengermäisillä puutarhalaitteilla, n.s. »riippuvilla puutarhoilla», jotka pyramidien ohella luettiin »maailman seitsemän ihmeen» joukkoon. — Kun Raamattu ja klassilliset kirjailijat puhuvat Babylonin ihanuudesta, niin se tapahtuu ennen kaikkea Nebukadnesarin ajan Babylonin lumoissa. Ne muurit, temppelit, palatsit ja yksityisrakennukset, joita meidän aikanamme on esille kaivettu, ovat myöskin suurimmaksi osaksi peräisin tuolta ajalta.

Mielihyvän tuntein Nebukadnesar puhuu kirjoituksissaan suurenmoisten rakennusluomiensa tekemästä vaikutuksesta sekä siitä, miten niissä nähtiin todistus »Hänen Majesteettinsa loistavasta ihanuudesta». Erittäinkin hän tällöin iloitsi siitä, että hän oli tehnyt uhkean pääkaupunkinsa täysin valloittamattomaksi rakennuttamalla vahvoja linnoituksia, joiden muurit ja vallitukset olivat »korkeita kuin vuoret», sekä kaivattamalla veden täyttämiä vallihautoja, niin leveitä, että ne »muistuttivat merta». Milloinkaan ei sellainen, »joka tuli väärissä tarkoituksissa», voisi tunkeutua niiden lävitse.

Eipä saattanut kuningas aavistaa kirjoittaessaan nämä ylväät sanat, että ainoa hänen seuraajistaan, jolla olisi voinut olla hyötyä näistä linnoituksista, ei edes koettaisikaan käyttää niitä hyväkseen, vaan veltosti luovuttaisi valloittamattoman pääkaupunkiosa vieraan hallitsijan käsiin.

Babylonian oman kuninkaan näin luopuessa kaikesta vastarinnasta kansa luopui heikosta hallitsijastaan ja antautui voimakkaammalle. Miekan iskutta Baabel avasi porttinsa persialaiselle valloittajalle Kyyrokselle.

Nyt Kyyros vallitsi suurkuninkaana Baabelissa, ja kaikki Babylonian valtakunnan vasalliruhtinaat aina kaukaisen Välimeren rannikoilta asti riensivät Eufratin rannalla olevaan pääkaupunkiin suutelemaan uuden hallitsijan jalkoja ja tuomaan hänelle veroa.

Herodotos on koristanut kertomuksen Baabelin kukistumisesta muutamin vähemmän luotettavin yksityiskohdin. Hänen mukaansa babylonialaiset, ylväästi tietoisina pääkaupunkinsa valloittamattomuudesta ja luottaen kokoamiinsa valtaviin varastoihin, olivat vihollisen tullessa juhlahumun vallassa. Mutta Kyyros oli johtanut pois veden isosta vallihaudasta, niin että persialaiset saattoivat kahlata sen poikki; ja sillä välin kuin babylonialaiset vielä tanssivat ja juhlivat, persialaiset valtasivat kaupungin. Myös juutalaisen perimätiedon mukaan Baabel kukistui suuren juhlan aikana. Kyyroksen omassa kertomuksessa Babylonian valloittamisesta mainitaan niinikään eräästä Baabelissa vietetystä uskonnollisesta juhlasta, mutta Kyyros sanoo tämän juhlan olleen jo ennen persialaisten tuloa. Mihinkään sotajuoneen hänen ei tarvinnut turvautua, sillä babylonialaiset ottivat hänet vastaan avoimin sylin. Ja varmaa on, että Herodotos on väärässä väittäessään, että babylonialaiset olisivat koonneet varastoja monen vuoden piirityksen varalta. Päinvastoin kaupunki oli niin huonosti varustautunut kestämään piiritystä, että miehistöllä, jonka olisi pitänyt sitä puolustaa, ei ollut mitään syötävää.

Antautumalla ilman mainittavaa vastarintaa lempeälle ja ylevämieliselle valloittajalle Baabel vältti Niniven kohtalon. Se pysyi useiden vuosisatojen ajan yhä edelleenkin Itämaiden huomattavimpana kaupunkina, joka oli kuuluisa uhkeudestaan ja turmeltuneista tavoistaan. Vähitellen kuitenkin sivistyksellinen johtoasema siirtyi muille kaupungeille. Baabel oli hylätty ja rappeutunut. Niin toteutuivat kirjaimellisesti profeetta Jesajan sanat: »Baabelille, kuningaskuntain kaunistukselle, kaldealaisten kopeuden koristukselle, käy samoin kuin Sodomalle ja Gomorralle, jotka Jumala kukisti. Ei siellä enää asuta eikä asuntoa pidetä suvusta sukuun, ei arabialainen siellä majaile eivätkä paimenet siellä lepää. Vain erämaan pedot siellä lepäilevät, ja heidän huoneensa ovat täynnä huuhkajia, kamelikurjet siellä asuvat, ja metsän peikot siellä hyppelevät. Ja kirjavat sudet ulvovat heidän linnoissansa ja villikoirat heidän huvihuoneissansa; sen aika on kohta tuleva eivätkä sen päivät viivy.»

Uus-babylonialaisen ajan kulttuurimuistojen joukossa on kirjekokoelmilla kiintoisa sijansa.

Näistä kirjeistä saamme kuulla matkoilla olevien aviomiesten koteihinsa lähettämiä terveisiä, kuulla heidän kysyvän, miten kotona voidaan, lähettävän tervehdyksiä ystäville ja tuttaville sekä antavan talousasioita koskevia hyviä neuvoja. Eräs huolehtivainen perheenisä ilmoittaa kotilietensä sulostuttajalle, että hän jumalien armosta voi hyvin ja että hän on määrännyt erään kauppiaan lähettämään vaimolleen vähän vehnää. Hänen kirjeensä päättyy seuraaviin kehoituksiin: »Älä ole kotia hoitaessasi huolimaton, vaan huolellinen! Rukoile jumalia tukemaan minua ja lähetä pian jonkun matkustavaisen mukana tietoja itsestäsi!» — Siinä lajissaan varmasti oikea mallikirje, jossa ei ole ainoatakaan tarpeetonta sanaa!

Eräs toinen kirje taas huokuu erään perheenisän tyytymättömyyttä. Hän kuvailee vaimolleen, miten pitkä ja vaivalloinen hänen matkansa on ollut. Kaikista rasituksista huolimatta hän voi hyvin, mutta ihmettelee, ettei hänen aviosiippansa ole kirjoittanut hänelle ja kysynyt, miten hän oli suoriutunut matkansa kaikista vaivoista. »Minkätähden», hän sanoo, »en ole saanut kuulla sinulta mitään enkä ainoatakaan vastausta sinulle lähettämiini kirjeisiin? Kirjoitinhan sinulle näin: ‘Siitä päivästä lähtien, jolloin alan pitkän matkani, anna minun tietää kaikki, mitä tapahtuu talossani!' Miksi siis en ole saanut sinulta ainoatakaan kirjettä kokonaiseen kuukauteen?» Hänen kirjeensä päättyy kysymyksiin, mitä kotiin kuuluu ja miten se tai tämä voi. Toivokaamme, että hän vihdoinkin sai vastauksen.

Kuulemme myös erään naisen valittelevan, ettei hänen ystävättärensä ole antanut itsestään vähäisintäkään elonmerkkiä, vaikka oli saapunut matkustavaisena samaan kaupunkiin, missä kirjeen kirjoittajatar asui. »Kun kuulin», hän kirjoittaa, »että olit tullut kaupunkiin, halusin heti hartaasti saada tavata sinua. Mutta nyt olen suuresti sekä pahoillani että ihmeissäni. Älä nyt anna minun enää kauempaa odottaa tietoja itsestäsi!»

Pitkän kirjeen on kirjoittanut ystävälleen ja »veljelleen» eräs mies, joka oli tämän ystävän puolesta mennyt takuuseen eräälle viljakauppiaalle. Velallinen on saanut viljan, mutta ei ole lähettänyt maksua. »Onko tarkoitus», kysyy takuumies, »että minun on maksettava sinun viljasi?» Mutta ei siinä kyllin: kirjeen kirjoittajalle on koitunut ikävyyksiä myös eräästä toisesta samanlaisesta viljakaupasta. Ellei siis hänen »veljensä» heti lähetä maksua, niin hän uhkaa »haastaa hänet kuninkaan tuomioistuimen eteen Baabeliin.»

Suurin osa näistä kirjeistä koskee kuitenkin asioita, jotka liittyivät Sipparissa[133] olevaan auringonjumalan temppeliin. Auringonjumalan maatilojen hoito oli nimittäin laajaperäinen liikeyritys. Huolimattomat ja laiskat jumalan peltojen viljelijät saavat yhtenään nuhteita, kun eivät hoida laihoansa eivätkä täytä viljanhankintasitoumuksiansa. Ja muutkin hankkijat saavat usein muistutuksia, olipa sitten kysymys verka- tai purppurakankaasta tai jostakin muusta, mistä temppeli ja papisto kärsi tilapäistä puutetta.

KUINKA OLEMME SAANEET TIETOMME ASSYRIAN JA BABYLONIAN MUINAISUUDESTA.

Vuosisata takaperin emme Babylonian ja Assyrian maailmanvalloista tietäneet muuta, kuin mitä muinaiset kansat olivat niistä kertoneet. Kummankin kansan oma ääni oli mykistynyt — ikiajoiksi, kuten näytti. Ei sanaakaan niiden kohtaloista ollut tunkeutunut ihmisten korviin siitä syvästä hiljaisuudesta, joka raskaana oli levittäytynyt Baabelin ja Niniven maailmankaupunkien ylle. Jos joku silloin olisi sanonut, että näiden kaupunkien raunioista kerran löytyy kokonaisia kirjastoja, jotka kertovat meille ihmeellisiä asioita kansoista, jotka siellä olivat eläneet ja sieltä hallinneet maailmaa, niin sellaista ennustusta olisi pidetty hurjana hourekuvana. Olisihan toki vallan mahdotonta voida lukea piirtokirjoituksia, jotka olivat kirjoitetut kaksi vuosituhatta sitten kuolleella kielellä!

KAIVAUKSET.

Tavallansa arkeologit eivät ole missään viettäneet sellaisia voittoja kuin assyrialaisella maaperällä. Ei niin, että Niniven ja muiden Assyrian kaupunkien rauniokummuista tehdyt löydöt sellaisinaan olisivat arvokkaampia kuin Egyptin, Vähän-Aasian, Kreikan ja Italian löydöt. Eipä suinkaan. Mutta erotus sen välillä, mitä tiedämme nyt ja minkä tiesimme ennen kaivauksia, on tässä paljon huomattavampi kuin kysymyksen ollessa muista vanhoista sivistysmaista. Sillä niin perusteellinen oli Niniven ja sen sisarkaupunkien tuho ollut, että ainoastaan nimettömiä rauniokumpuja oli jäljellä siitä ylpeästä vallasta, joka kerran satojen vuosien ajan sääti lakeja Etu-Aasian kansoille. Koko se kiintoisa kausi ihmiskunnan kehityksessä, jolla täällä oli ollut näyttämönsä, oli melkein täydellisesti vajonnut unhotuksen mereen. Ainoastaan muutamat juutalaisten pyhien kirjoitusten tiedonannot pelätystä valloittajakansasta pitivät vielä yllä heikkoa muistoa sen muinaisesta olemassaolosta. Mutta kun rauniokummut alkoivat todistaa, tämä todistus oli Assyrian osalta paljon kaunopuheisempaa, kuin mitä sisarusmaan rauniot olivat kyenneet kertomaan sen kohtaloista.

Vanhimmat Babylonian muistomerkit ovat kolmannen vuosituhannen alulta e.Kr. Mutta ne eivät ole läheskään niin kiintoisia ja sivistyshistoriallisesti arvokkaita kuin Egyptin löydöt. Kivettömässä Babyloniassa rakennettiin nimittäin temppelitkin tiilestä ja ilman runsasta taiteellista koristelua. Babylonian kansalta puuttui ylipäänsä egyptiläisten taipumus suurpiirteisyyteen rakennustaiteessa ja elämän ilmenemismuotojen taiteelliseen kaunisteluun. Vain harvoin babylonialaiset kykenivät kohoamaan jokapäiväisen elämän käytännöllisten tarpeiden yläpuolelle. He katselivat kylmästi ja realistisesti tämän maailman ilmiöitä. Heiltä puuttui egyptiläisten avoin elämänilo ja heiltä puuttui myöskin indoeurooppalaisten kansojen tunne-elämän syvyys ja lämpö. Sellaiselta pohjalta ei voinut versoa suurta ja jaloa taidetta eikä varsinaista kirjallisuutta.

Eufrat-Tigrismaan haudat ovat samoin hyvin yksinkertaisia ja niistä puuttuu noita kuvasarjoja ja varusteita, jotka tekevät Egyptin haudat niin antoisiksi sivistyshistorian kannalta. Babyloniassa ei syntynyt koskaan egyptiläisen tapaista vainajainpalvelusta rikkaasti koristeltuine hautoineen ja vainajille annettuine kallisarvoisine lahjoineen.

Babylonian historian arvokkaimmat todistuskappaleet on löydetty sen omien rajojen ulkopuolelta, muinaispersialaisen Susan kaupungin raunioista. Tämä johtuu siitä, että elamilaiset ovat ryöstöretkiltään raahanneet mukanansa suuret määrät muinaisbabylonialaisia muistomerkkejä, kuten senkin kiven, johon Hammurapin kuuluisa lakikirja oli kaiverrettu. Mutta näiden todistuskappaleiden antamat tiedot ovat valitettavasti hyvin katkonaisia.

Vain yhtä laatua lähdekirjoja on runsain määrin löydetty Babylonian raunioista: savitauluille piirrettyjä liikeasiakirjoja ja kauppakirjeitä. Temppelikouluista on tavattu myös joukko tällaisia tauluja, joissa on kirjoitus- ja laskuharjoituksia, kielioppeja, matematiikan ja tähtitieteen oppikirjoja, hymnejä, rukouksia, loitsuja ja taruja.

Kiintoisampia ovat muinaisjätteet Assyriassa, missä oli saatavissa rakennuskiveä. Ainakin myöhäisemmät kuninkaat päällystivät siellä palatsinsa alabasterilevyillä, jotka koristeltiin heidän elämästään kertovilla kohokuvilla ja piirtokirjoituksilla. Assyrialainen taide vaikuttaa kuitenkin valtavimmin voimallaan; ja tässä suhteessa se onkin saanut aikaan ihailtavia luomia. Mutta aiheköyhää se on, kun vertaa assyrialaisia seinäkohokuvia egyptiläisiin! Kun viimeksi mainitut sisältävät runsaasti piirteitä rahvaan jokapäiväisestä elämästä, kertovat assyrialaiset kuvat yksinomaan hovielämästä, sotaretkistä ja metsästyksistä.

Ennen suurten kaivausten aikaa oli Babylonian ja Assyrian historian suhde aivan päinvastainen kuin nyt. Silloin Assyrian historia oli kätketty sen kaupunkien raunioihin. Koko valtakuntahan oli luhistunut suuressa romahduksessa, se oli aivan kuin pois pyyhkäisty maan pinnalta. Babylonian kaupungit sitävastoin olivat yhä olemassa ja tulivat persialaisajan jälkeen yhä läheisempiin suhteisiin kreikkalaisten kanssa. Kreikkalaiset historioitsijat, ennen muita Herodotos, voivat senvuoksi antaa meille hyvin täyteläisiä, Babylonian kansan omaan perimätietoon perustuvia kuvia babylonialaisten myöhemmistä vaiheista» samoinkuin tämän kansan tavoista ja Baabelin muistomerkeistä. Assyriasta sitävastoin kreikkalaisilla oli vain niukkoja ja suureksi osaksi aivan vääriä käsityksiä.

Mutta juuri sitä äkillistä tuhoa, joka vuonna 612 e.Kr. yhtä aikaa kohtasi Assyrian kaupunkeja, saamme kiittää siitä, että Assyrian historian ainehisto on levännyt siellä suhteellisen vahingoittumattomana aina meidän päiviimme asti. Kuten kerran myöhemmin Pompejissa oli täälläkin äkillinen tuho syynä siihen, että kokonaiset palatsit ja temppelit säilyivät verraten vahingoittumattomina sorakasojen alla ja ovat meidän päivinämme voineet nousta sieltä jälleen esille kuin taikaiskusta.

Babylonialaisten kaupunkien arvokkaimmat kulttuurimuistot sitävastoin joutuivat muinaisajalta kerta toisensa jälkeen sotaisten naapurikansojen ryöstettäväksi, varsinkin elamilaisten ja assyrialaisten, ja saivat sitten vähitellen rappeutua.

Yleensä on verraten hedelmätöntä suorittaa kaivauksia vanhassa kaupungissa, joka vuosituhansia on ollut asuttuna ja on monta kertaa joutunut vihollisten ryöstettäväksi. Ne muinaismuistot, jotka ovat säilyneet sodan hävitykseltä ja ryöstöiltä, ovat olleet käytännössä suvusta sukuun, kunnes suorastaan ovat kuluneet loppuun; ja toiset esineet, joilla on ollut se kulttuurihistorian kannalta onnellinen kohtalo, että ovat hautautuneet sortuvien talojen alle, ovat sellaisessa paikassa kuitenkin vain harvoin säästyneet ajan hampaalta. Uusi sukukunta on näet raivannut ja kaivanut kellareita uusiin taloihin, ja niin kätkössä olleet esineet ovat jälleen tulleet esiin. Ja kun uusi suku monesti on ollut toisen rotuista ja toisen uskoista kuin edesmennyt tai voitettu suku, niin ei siltä taholta ole ollut odotettavissa kunnioitusta muinaislöytöjä kohtaan. Usein myöhemmät sukukunnat ovat tuhonneet tai ottaneet arkiseen käytäntöön löytyneitä jumalanpalvelusmenoihin kuuluneita esineitä.

Meidän päivinämme tämä maailma on tarmokkaasti suoritetuilla kaivauksilla jälleen noussut kuolleista. Assyrialaisten ja babylonialaisten muistomerkkien päivänvaloon saattamiseksi tarttui ensimmäisenä lapionvarteen englantilainen Rich, joka oli Itä-aasialaisen yhtiön palveluksessa Bagdadissa. Hän oli aivan nuori mies käydessään vuonna 1811 ensimmäistä kertaa Babylonin rauniokentillä. Silloin heräsi hänessä intohimoinen kiinnostus näitä kauan sitten kadonneen ajan jätteitä kohtaan. Täällä Niniven luona ja muissakin paikoin hän kartoitti ja kaivoi. Mutta kymmenen vuotta myöhemmin kolera tempasi hänet pois. Hänen kokoelmansa eivät ole suuria verrattuina myöhemmän ajan löytöihin, mutta niillä on kuitenkin kunniasija British Museumissa, aikojen kuluessa korjatun runsaan sadon ensi saaliina.

Ensimmäisen todella suurenmoisen löydön assyrialaisella maaperällä teki ranskalainen Botta. Vuonna 1843 hän alkoi Ranskan valtion avustuksella tehdä kaivauksia vanhan Niniven seuduilla. Lapion kärkeen täällä sattunut löytö osoittautui olevan Sargon II:n, Samarian valloittajan, enemmän kuin 700 vuotta e.Kr. rakennuttama palatsi. Botta sai taistella suunnattomia vaikeuksia vastaan, joita aiheuttivat epäterveellinen ilmasto, mikä oli vähällä maksaa hänen elämänsä, epäluuloinen, taikauskoinen ja varasteleva väestö sekä varsinkin seudun kateellinen ja kavala turkkilainen kuvernööri, joka samoinkuin seudun asukkaat epäili, että muukalainen etsi maan kätkössä olevia aarteita.[134]

Mutta huolimatta kaikista esteistä, joita Bottan tielle kasattiin, tämän tieteen väsymättömän ja uskollisen palvelijan onnistui paljastaa huone huoneelta Sargonin mahtava linna, loistorakennus, joka täytti jopa 10 hehtaarin pinta-alan. Seinät olivat täynnä assyrialaisten elämää ja historiaa esittäviä kuvia ja piirtokirjoituksia ja ovien pielessä seisoi vartijoina taiteellisesti tehtyjä jättiläiseläimiä. Ennen aivan tuntematon assyrialainen rakennustaide nousi äkkiä silmiemme eteen loistorakennuksena, joka yhdellä iskulla siirsi meidät keskelle Assyriassa kahdeksannella vuosisadalla e.Kr. elettyä elämää. Hämmästyen katselivat tiedemiehet ja taiteilijat maailmaa, missä sivistys oli saavuttanut niin odottamattoman korkean tason aikana, jolloin länsimaat vielä olivat raakuuden tilassa. Valtava oli myöskin tämän palatsin ja sen mahtavien eläinjättiläisten esille kaivamisen tekemä vaikutus maan omiin asukkaisiin. Enemmän kuin vuosituhannen he olivat asuneet tässä maassa, eikä kukaan heistä ollut koskaan kuullut puhuttavan maanalaisesta kuninkaanlinnasta. Tuleepa sitten päivänä muutamana mies hyvin kaukaisesta lännen maasta, mies, jonka esi-isät olivat olleet puolivillejä barbaareja silloin kun assyrialaiset kuninkaanpalatsit rakennettiin. Ja tuo mies menee suoraa päätä valitsemallensa paikalle, osoittaa sitä ja sanoo: »Tuossa on kuninkaan palatsi ja tuolla etempänä on sen portti.» Ja sitten hän tuo päivänvaloon ylväitä muistomerkkejä, joita arabialaiset ja heidän esi-isänsä ovat joka päivä jaloillansa polkeneet aavistamattakaan sellaista! Kyllä on ihmeellistä kohtalon leikkiä, että kaukana asuvat ja verraten uudet kansat olivat ainoat, jotka olivat säilyttäneet perimätiedon kansasta, joka kerran hallitsi melkein koko sivistynyttä maailmaa, ja että näiden kaukaisten maiden miesten piti maan omille asukkaille osoittaa ne paikat, joissa muinaiset suurkaupungit suurenmoisine rakennuksineen olivat olleet.

Valikoima tehdyistä löydöistä kuljetettiin suunnattomin vaikeuksin Parisiin, ja ne ovat nyt Louvre'issa äänettöminä mutta vaikuttavina todistajina menneiden aikojen suuruudesta ja mahdista. Mutta paljon toisia korvaamattomia assyrialaisia muinaismuistoja, jotka oli valittu samaa museota varten, lepää nyt Tigriksen pohjassa. Ne samoinkuin koko siihenastinen tulos Babyloniassa samaan aikaan jatkuvista kaivauksista oli lastattu kahdelle lautalle, jotka molemmat kaatuivat joen liejuisiin aaltoihin.

Pian sen jälkeen kuin Botta oli tehnyt suuren löytönsä, englantilainen Layard löysi toisen suurenmoisen kuninkaanlinnan, nimittäin Assyrian hallitsijan Salmanassar III:n melkein sata vuotta vanhemman palatsin Nimrudissa, joka oli ollut Assyrian pääkaupunki Assurin jälkeen ja tarun mukaan kerran suuren metsästäjän Nimrodin asuntopaikka. Yllättävän runsas oli niiden kaivausten tulos, joita Layard täällä suoritti — osaksi Englannin hallituksen avustuksella. Palatsin seiniä peittivät suurelta osalta suuret, kohokuvien kaunistamat alabasterilaatat, jotka hämmästyneelle jälkimaailmalle paljastivat kohtauksia Assyrian kansan elämästä; ja kaikkialla oli piirtokirjoituksia, jotka kumminkin vasta myöhemmän ajan oli suotu tulkita.

Sitten Layard kävi muinaisen Niniven rauniokumpujen kimppuun, ja täältäkin hän kaivoi esille m.m. kuninkaanpalatsin, nimittäin Vanhasta Testamentista tutun, noin v. 680 e.Kr. kuolleen hirmuvaltiaan, Sanheribin rakennuttaman. Kaivauksia siellä British Museumin laskuun jatkettaessa tavattiin senkin palatsin rauniot, jonka Assurbanipal hiukan myöhemmin rakensi. Arvokkain sieltä tehty löytö oli tietysti Assurbanipalin suuri kirjasto. Sen nuolenpääkirjoituslaatoista löydettiin myöhemmin kuuluisat babylonialaiset luomis- ja vedenpaisumuskertomukset.

Sillä välin englantilaiset ja ranskalaiset arkeologit olivat Babyloniassakin tehneet kiintoisia löytöjä. Löytyi taide-esineitä, jotka olivat 5 000 vuotta vanhoja ja todistivat jo silloin vallinneesta korkeasta sivistyksestä; samoin löytyi Raamatussa mainitun Kaldean kaupungin Urin, patriarkka Aabrahamin kotipaikan rauniot. Mutta yritys oli tässä kuumetta synnyttävässä suomaassa, jossa oli tukahduttava kuumuus ja jossa moskiittiparvet ahdistivat, vieläkin raskaampaa ja hengenvaarallisempaa kuin Assyriassa.

Vuonna 1888 englantilaiset ja ranskalaiset saivat arkeologisiin kaivaustöihinsä kilpailijan Amerikasta. Philadelphian yliopisto lähetti nimittäin retkikunnan Babyloniaan. Tulos oli hyvin antoisa. Muun muassa oli amerikkalaisten suotu löytää jotakin, joka lajiansa ei tosin ollut »the biggest in the world» (maailman suurin), mutta »the oldest» (vanhin). Mikäli tiedetään, on nimittäin se temppeli, jonka he kaivoivat esiin ikivanhassa babylonialaisessa Nippurin kaupungissa perimmältä osaltaan maailman vanhin. Sitä on kuitenkin monta kertaa uusittu ja laajennettu. Tämän Belin temppelin varjossa profeetta Hesekielillä oli ihmeelliset näkynsä, kun hän näki kerubeja, joiden »siipien suhina oli kuin suurten vetten pauhu». Tässä merkillisessä pyhätössä oli pyramidinmuotoinen torni. — Mutta kaikkinensa se on vuosituhansien vieriessä peittynyt niin valtaviin muta- ja tomukerrostumiin, että rakennus on nyt 30 metriä maanpinnan alla.

Nippuristakin kaivettiin esiin savitauluja nuolenpääkirjoituksineen, luvultaan 50 ja 60 tuhannen välillä. Useimmat kuuluivat temppelin arkistoon ja ovat sisällöltään hallinnollisia asiakirjoja ja laskuja. Toiset niistä ovat kuitenkin sellaisia, joiden voitaisiin sanoa kuuluvan jonkinlaiseen kirjallisuuteen. Ne sisältävät kronologisia taulukoita sekä rukouksia, hymnejä, loitsuja ja muita uskonnollisia tekstejä. Suuri osa näistä tauluista on peräisin aina kolmannelta vuosituhannelta e.Kr., ja ne ovat siis vanhimpia kirjallisia tuotteita, mitä historia tuntee.

Tämän löydön perusteella voitiin todeta, kuinka korkean tason Babylonian sivistys oli saavuttanut jo neljä vuosituhatta sitten. Mutta arkeologin sydäntä kuohutti nähdessään ennen kaikkea sen, kuinka villit barbaarilaumat olivat mellastaneet, särkeneet ja pirstoneet ja panneet kaiken sekasortoon; ja yhtä murheellista oli havaita se korvaamaton vahinko, jonka polttamattomille tiililaatoille oli aiheuttanut maan kosteus ja suolapitoisuus. Useinkin ne olivat takeltuneet yhteen ja näyttivät tavallisilta maamöhkäleiltä. Mutta kun ne oli varovasti kuivattu, voi sattua, että voitiin veitsellä erottaa ne toisistaan.

Erikoisen mielenkiintoisia ovat ne savilaatat, joita temppelikoulujen oppilaat ovat käyttäneet harjoituksiinsa. Näkee, miten nuorukaiset ovat saaneet aluksi opetella piirtämään erilaiset nuolenpääkirjoitusmerkkien päälajit, sitten muodostelemaan sanoja ja lauseita j.m.s. Välistä vilisee näissä savitauluissa virheitä. — Myöskin piirustuksessa, laskennossa ja muissa aineissa nämä nuorukaiset saivat opetusta. Enimmät siirrettävistä esineistä, jotka kaivettiin esiin Nippurista, ovat lain määräysten mukaisesti joutuneet Konstantinopolin Ottomaaniseen museoon, mutta sulttaani luovutti suuren osan Philadelphian yliopiston museolle.

Viimeksi esiintyivät saksalaiset Mesopotamian näyttämöllä tahi oikeammin sanoen kaivauskentällä. Tämä oli v. 1899. Mutta heidän onnistui vielä silloin löytää eräs kaikkein kiintoisimmista tutkimuskentistä melkein koskemattomana, nimittäin itse suuri Babylon, maailmankaupunki, joka Herodotoksen liioiteltujen tietojen mukaan olisi ollut alaltaan yhtä suuri kuin meidän päiviemme Lontoo ja Parisi yhteensä. Tämä muinaisajan kaupunkien kuningatar uinaili vielä rauniokasojensa alla.

Saksalaiset tutkijat ovat paljastaneet täällä babylonialaisen kulttuurin sen parhaassa kukoistuksessa. Täältä löytyi jätteitä temppelitornista, jota pidetään itsenänsä »Baabelin tornina». Merkillisimmät ovat kuitenkin Nebukadnesarin rakennuttaman kuninkaanlinnan rauniot. Että tässä löytynyt on sama linna, ilmenee piirtokirjoituksista sekä muureissa että tiililieriöissä, joita tavattiin palatsin nurkissa, mihin ne yleisen tavan mukaan oli pantu perustusta laskettaessa.

Ennen saksalaisten Babylonissa tekemiä kaivauksia oli kauan ihmetelty, miten babylonialaiset olivat koristaneet karkeat tiiliseinät. Tuskinpa ne ovat voineet olla alabasterilevyjen koristamia kuten assyrialaisilla, koska sitä ainetta ei ollut saatavissa heidän omassa maassaan. Saksalaiset arkeologit osasivat vastata tähän kysymykseen: Babylonialaiset koristivat seinät loistavan monivärisillä emaljoiduilla tiililaatoilla, jotka yhdessä muodostivat kokonaisia kuvioita. Oli majesteetillisesti astuvia leijonia, oli voimakkaita härkiä ja mielikuvituksellisia lohikäärmeitä, joilla oli käärmeen pää, kirahvin kaula, pantterin etujalat, kotkan takajalat ja koko ruumis suomupeitteinen.

Paitsi vanhaa Babylonia saksalaiset arkeologit löysivät vielä mitä tärkeimmän rauniokentän Mesopotamiassa melkein koskemattomana, nimittäin vanhan Assurin, Assyrian valtakunnan vanhimman pääkaupungin ja kansallisjumalan Assurin palvonnan keskuksen. Täällä suoritetut suuritöiset kaivaukset tuottivat erittäin kauniita tuloksia. Niiden ansiosta on saatu osittain valaistusta ennen läpitunkemattomaan pimeyteen, joka ympäröi Assyrian valtakunnan kulttuuria ja aikaisempia kohtaloita.

Itse kuuluisasta Assurin temppelistä on löydetty oikeastaan vain perusmuurit. Mutta ne puhuvat tarpeeksi selvää kieltä jumalanhuoneen iästä.

Paitsi temppeleitä ja kuninkaitten palatseja on sekä Assurista että Babylonista löytynyt viime aikoina yksityisiä asuinrakennuksia, jotka muodostavat kokonaisia kaupunginosia. Ne ovat pienoisjäljennöksiä kuninkaitten linnoista, niissä on paksut, ikkunattomat tiiliseinät, mutta sen sijaan ne on rakennettu siten, että huoneet ovat avonaisen pihan ympärillä aivan kuin myöhemmin roomalaisilla. Saksalaisten Assurissa suorittamien kaivausten arvokkaimpana tuloksena voitanee ehkä kuitenkin pitää sitä suurta määrää piirtokirjoituksia kivissä ja poltettua savea olevissa esineissä, jotka ne ovat tuoneet päivänvaloon, piirtokirjoituksia, jotka ovat arvaamattoman arvokkaita arkeologialle sekä kieli- ja uskonnonhistorialliselle tutkimukselle.

Niinpä tuhannet alkuperäiset nuolenpääkirjoitukset sekä muut muinaismuistot Kaksoisvirtain maasta täyttävät Lontoon, Parisin, Berlinin, Konstantinopolin ja Philadelphian suuret museot. Aluksi olivat kaivaukset Eufrat-Tigrismaissa — osittain johtuen rahavarojen niukkuudesta — enimmäkseen ryöstötoimintaa, jonka tarkoituksena oli mahdollisimman vähillä menoilla saada mahdollisimman suuri määrä museoesineitä. Mutta aikaa voittaen tuli arkeologien työ täällä kuten Egyptissäkin järjestelmällisemmäksi ja tieteellisemmäksi. Niilinmaahan verrattuna on kuitenkin Eufrat-Tigrismaat vain vähäiseltä osalta tutkittu, ja tämä tosiasia on hyvin ymmärrettävissä. Paitsi Niilinmaan rikkaita muinaismuistoaarteita ovat sen suurenmoinen luonto, sen miellyttävä ja terveellinen ilmasto ja sen vielä tänä päivänä säilynyt korkea aineellinen kulttuuri arkeologien samoinkuin matkailijoidenkin suurena vetovoimana. Ja erinomaisten kulkuyhteyksiensä ja kaikin tavoin hyvin järjestettyjen olojensa vuoksi on Niilinmaahan helpompi pääsy kuin moneen Euroopan maahan.

Kokonaan toisin on Eufrat-Tigrismaiden laita. Ne sijaitsevat kaukana vaikeapääsyisessä osassa maailmaa, jossa kaikkialla on näkyvissä häviön ja hedelmättömyyden leima. Tutkijaa ei siellä odota ihana virkistyminen, vaan epäterveellinen ilmasto; ja ne suurenmoiset luonnonilmiöt, joita hän täällä saa kokea, ovat enimmäkseen kauhua herättäviä: rajuja hiekkamyrskyjä, ukonilmoja ja rankkasateita ja kauhea kuumuus, joka keskipäivän aikana on tavallisesti 50° C auringossa ja kohoaa joskus 65°:een.[135]

Mutta miten tämä kerran paratiisimainen maa on voinut muuttua hehkuvaksi ja epäterveelliseksi helvetiksi? Tämän muutoin arvoituksellisen eroavaisuuden salaisuus muinaisten ja nykyisten olosuhteiden välillä on siinä, että Babylonian kulttuurikautena ilmaston tasoitti haihtuminen kanavaverkosta, joka ei jakanut ainoastaan vettä, vaan myöskin kosteutta koko maan ilmastoon.

Sanalla sanoen: arkeologeilla on äärettömän paljon keskeneräistä työtä Kaksoisvirtain maassa. Kun saksalainen retkikunta oli työskennellyt kolmekymmentä vuotta kesät talvet 200—250 miehen suuruisella työvoimalla, oli johtajan mielestä vasta puolet työstä tehty. Viisi vuotta myöhemmin keskeytyi työ maailmansodan vuoksi. Yrityksen johtaja laski tämän vuosisadan alussa, että Nippurin kaikkien raunioiden järjestelmällinen tutkiminen, jos käytettäisiin 400 miehen työvoimaa, vaatisi vähintään puolen vuosisadan ajan.

Alussa nuolenpääkirjoituksella merkityt⁻ todistuskappaleet olivat vain merkillisyyksiä. Mutta oli tuleva päivä, jolloin inhimillisen älyn onnistui pakottaa myös nämä monituhatvuotiset piirtokirjoitukset paljastamaan salaisuutensa. Tästä juontaa assyriologia alkunsa.

Mitä ennen tiedettiin assyrialaisista ja babylonialaisista, oli saatu tiedonhaluisilta kreikkalaisilta, jotka olivat matkustelleet Uus-Babylonian valtakunnassa, ennenkuin hävitys vielä oli täydellisesti tuhonnut sen kulttuurin. Mutta mitä me jo olemme kuulleet kreikkalaisista taruista, se kuvaa osittain niiden uskottavuuden määrää.

Kreikkalaisten historiankirjoittajien tiedot Assyriasta ja Babyloniasta ovat enimmältä osalta peräisin persialaisilta, ja nämä ovat kaikkina aikoina olleet tunnetut paremmiksi sadunkertojiksi kuin historioitsijoiksi. Nämä verrattomat vaikean valehtelutaidon mestarit olisivatkin pitäneet sitä raskaana rikkomuksena itämaisen kohteliaisuuden velvoituksia vastaan, jolleivät he joka kerta muukalaisen kestiystävän tiedustellessa muinaisia aikoja, olisi antaneet hänelle vastausta, joka tyydytti hänen tiedonjanoaan. Jos tässä vastauksessa sattuikin joskus olemaan hitunen totuutta, niin eihän siinä toiselta puolen suoranaista pahaakaan ollut.

Herodotoksen vilpitön kertomus, että persialaiset lapsuudesta saakka ankarasti opetettiin puhumaan aina totta, saisi hänen herkkäuskoisuudellensa yhäkin enemmän makeasti nauramaan, varsinkin hänen tiedonantajansa, joka totta tosiaan ei kuuna päivänä ollut kehittänyt itseään todenpuhumisen kauniissa taidossa. Varmasti kysymyksessä oleva persialainen oli kuitenkin liian hyvin kasvatettu hymyilläkseen länsimaalais-paralle muutoin kuin salavihkaa, kun hän itämaalaisen kohteliaasti ja vetämättä suutansa hymyynkään tarjosi tämän persialaisen kansansielun oivallisen selvittelyn.

Enemmän arvoa kuin Herodotoksen ja muiden kreikkalaisten kertomalla on Vanhan Testamentin kertomuksilla Eufrat-Tigrismaiden kansoista. Mutta nämä kertomuksethan koskettelevat luonnollisesti vain assyrialaisten ja babylonialaisten suhteita Israeliin ja Juudaan, eivätkä siis voi antaa yhtenäistä esitystä Eufrat-Tigrismaiden historiasta. Eivät nämä kuvaukset ole puolueettomiakaan, koska assyrialaisten ja heprealaisten välit eivät olleet juuri sydämellisimmät. Israelilaiset historiankirjoittajat kuvasivat vihollisensa tietysti julmiksi sortajiksi, joiden synnit ja vääryydet huusivat taivaan kostoa. Ja profeetat linkosivat heitä vastaan mitä kauheimpia rangaistustuomioita ja ennustivat heidän onnettomuuttaan ja häviötään.

Kuitenkin on Eufratinmaallakin ollut oma muinainen historiankirjoittajansa. Täällä kuten Egyptissäkin pappi ensimmäisenä merkitsi muistiin historialliset tapahtumat. Tämä mies, jonka nimi oli Berosos, eli Aleksanteri Suuren aikana. Hän oli babylonialainen, mutta kirjoitti kreikaksi. Berosoksella oli käytettävänään Babylonian temppeli- ja valtioarkistojen muistiinpanot, ja sentähden hänen olisi pitänyt voida esittää uskottava kuva ei ainoastaan isänmaansa, vaan myöskin naapurivaltioiden historiasta. Mutta valitettavasti hänen teoksensa samoin kuin Manethonkin historiallinen teos on säilynyt meille hyvin turmeltuneessa asussa. On nimittäin jäljellä vain muutamia katkelmia, ja nämä jäännökset eivät ole peräisin alkuperäisestä teoksesta, vaan ovat osittain toisen tai kolmannen käden huonoja jäljennöksiä, osittain vieläkin ala-arvoisempia käännöksiä ja mukaelmia.

NUOLENPÄÄKIRJOITUKSEN TULKITSEMINEN

Nuolenpääkirjoitus on saanut omituisen muotonsa siitä, että kulmikkailla puikoilla tehtiin merkkejä savitauluihin ja savilieriöihin ym. saven vielä pehmeänä ollessa.[136] Assyrialaiset ja babylonialaiset eivät nimittäin kirjoittaneet paperille, vaan savelle — tahi oikeammin sanoen — saveen. Heidän kirjastonsa olivat tiilikasoja. Kun babylonialainen »kirje» oli kirjoitettu, lähetettiin kostea savitaulu uunissa poltettavaksi. Kirjeen polttaminen johti siis sinä aikana aivan toiseen tulokseen kuin nykyisin. Se tuli siten suorastaan ikuiseksi. Nuolenpääkirjoitus oli epäilemättä alkujaan kuvakirjoitusta, aivan kuin egyptiläiset hieroglyfit. Voi seurata monien nuolenpääkirjoitusmerkkien kehitystä todellisista kuvista, jotka esittävät esim. kalaa, lintua, kasvoja, vettä. Luultavasti sumerit ovat nuolenpääkirjoitusmerkkien keksijät. Eufratin maiden seemiläiset tulokkaat omaksuivat sitten nämä merkit sekä täydensivät niitä kielensä äännetarpeen mukaan.

Ajan kuluessa kuvamerkit kehittyivät Mesopotamiassa samoinkuin Egyptissäkin tavumerkeiksi. Sitä ennen oli luonnollisesti erittäin vaikeaa ilmaista teonsanoja ja abstraktisia käsitteitä. Mutta joten kuten selviydyttiin eri tavoin, m.m. asettamalla kaksi kuvamerkkiä vierekkäin tai päällekkäin. Niinpä ilmaistiin »syödä» käsite piirtämällä vierekkäin tai päällekkäin pää ja leipä, »juoda» piirtämällä suun alle vettä esittävä kuva, »synnyttää» linnunmunan kuvalla. Pää, jonka kieli oli näkyvissä, merkitsi »puhua», kaksi puuta ja vettä tarkoitti »puutarhaa» j.n.e. »Varjo»-käsite ilmaistiin puuta ja yötä esittävillä kuvilla, »hauta» kuvattiin yöasunnoksi, »äiti» lasten asunnoksi j.n.e. Kun tahdottiin kirjoittaa »mies meni, taloon», asetettiin peräkkäin kolme kuvamerkkiä, jotka kuvasivat miestä, jalkaa ja taloa.

Siirtyminen kuvakirjoituksesta tavukirjoitukseen tapahtui mesopotamialaisessa kirjoituksessa suunnilleen samalla tavoin kuin hieroglyfikirjoituksessa. Vaikeaksi kävi kuitenkin sitten ratkaista, tarkoittiko kirjoitusmerkki kokonaista sanaa vaiko ainoastaan tavua.

Pitemmälle kuin tavumerkkeihin babylonialaiset eivät koskaan päässeet kirjoituksensa yksinkertaistuttamisessa. He eivät päässeet kielellisissä ilmaisukeinoissaan niin pitkälle kuin länsiseemiläiset kansat, jotka tekivät sen käänteentekevän keksinnön, että kaikki ihmispuhe on muutamien harvojen äänteiden yhtymistä, jotka äänteet voitiin merkitä kukin erikoisella kirjaimella.

Mesopotamialaisten kirjoituskuvioiden merkityksen yksinkertaistumisen rinnalla tapahtui käytännöllisistä syistä niiden ulkonainen muuttuminen kuvista nuolenpääkirjoitukseksi, aivan niinkuin egyptiläiset hieroglyfimerkit muuttuivat kursiivikirjoitukseksi. Mutta mesopotamialaiset nuolenpääkirjoitusmerkit ovat vielä enemmän kuin egyptiläinen kursiivikirjoitus kadottaneet kuvamerkkien näköisyytensä ja näyttävät enimmäkseen umpimähkäiseltä nuolenpäänmuotoisten merkkien kokoelmalta.

Nuolenpääkirjoituksen salaisuuksien avain ei löytynyt kuitenkaan Babyloniasta eikä Assyriasta, vaan persialaiselta maaperältä. Persialaiset olivat nimittäin perineet tämänlaatuisen kirjoituksen babylonialaisilta ja vähitellen yksinkertaistuttaneet sen yli 500 merkkiä noin neljäksikymmeneksi.

Halki vuosisatojen matkustajat olivat Persiassa ihmetellen katselleet vanhan Persepoliksen kaupungin raunioita, ja erityiset kiinnostuneena oli moni seisahtunut tarkastelemaan arvoituksellisia nuolenpäänmuotoisia merkkejä, joita oli kaiverrettu raunioiden seiniin ja pilareihin. Alkuasukkaat luulivat merkkejä loitsuiksi, joiden salaisuuden piti kerran paljastua ihmisille.

Näiden salaisuuksien verhon kohottaminen oli tuleva nuoren saksalaisen lukionopettajan _Grotefend_in osaksi. Kuva- ja muiden arvoitusten tulkitseminen oli lapsesta saakka ollut hänen huviansa, ja kauan hän oli mietiskellyt muutamia nuolenpääkirjoituksen kuvia, kunnes hänen 27 vuoden vanhana vuonna 1802, siis kaksikymmentä vuotta ennen Champollionin suurta mainetyötä, onnistui päästä ratkaisevaan tulokseen.

Asettamalla kaksi kirjoitusta vierekkäin ja vertaamalla niitä keskenään Grotefend löysi arvoituksen avaimen. Kysymyksessä olevat piirtokirjoitukset olivat Persepoliksen kuninkaanpalatsin pääovessa. Grotefend teki siitä aluksikin sen johtopäätöksen, että merkit tarkoittivat palatsin rakennuttaneiden kuningasten nimiä ja arvonimiä. Ensimmäisenä kummassakin kirjoituksessa piti, muinaisajan tavan mukaan, olla itse hallitsijan nimi ja sen jälkeen muut tittelit: »Suurkuningas, kuningasten kuningas.»

Kun sanat ovat vinossa asemassa olevien nuolenpääkärkien erottamia, voimme viereisistä kuvista seurata Grotefendin tulkitsemisyritysten jatkuvaa kulkua. Näemme silloin, että toinen ja neljäs sana ovat samoja ja niiden on siis merkittävä »kuningas». Huomaamme edelleen, että viides sana kummassakin kirjoituksessa alkaa samalla nuolenpäänmerkillä kuin toinen tai neljäs, mutta että siinä on loppu, jonka Grotefend arvasi monikon genetiivin päätteeksi. Siis viidennen sanan pitäisi merkitä »kuningasten» ja kolmannen sanan silloin »suuri», Grotefend tuumaili ja luki sanat 2—5 molemmissa teksteissä näin: »Kuningas suuri, kuningas kuningasten.»

Nyt kahteen ensimmäiseen sanaan, itse kuningasnimiin! Jos voitiin päästä niistä selville, niin se oli tavattoman paljon suurempi voitto kuin toisten sanojen tulkinta, koska silloin saataisiin selkoa siitä, mitenkä äännettiin ne nuolenpääkirjoitusmerkit, jotka muodostivat kuningasnimet. Grotefend sai odottamatonta apua arvailuissaan huomatessaan terävällä silmällään, että sama kuningasnimi, joka oli ensimmäisenä sanana edellisessä kirjoituksessa, uusiintui kuudentena sanana jälkimmäisessä lisänä pari nuolenpäämerkkiä, jotka hän tulkitsi genetiivin ilmaisuksi, ja että seuraava sana oli »kuningas», niinikään saman kaltaisten genetiivimerkkien seuraamana. Grotefend teki sen johtopäätöksen, että kuningas, josta jälkimmäinen kirjoitus puhui, oli sen kuninkaan poika, jonka nimi oli ensimmäisenä edellisessä kirjoituksessa. Jos tämä olettamus oli oikea — joksi se lopulta näyttäytyi —, niin jälkimmäisen kirjoituksen kahdeksannen sanan täytyi merkitä »poika». Sama sana esiintyi yhdeksäntenä edellisessä kirjoituksessa. Lähinnä edellisen sanan täytyi siis olla sen kuninkaan nimi, josta kirjoituksessa puhuttiin. Tällöin Grotefend perinpohjaisessa terävänäköisyydessään teki lisäksi vielä tärkeän havainnon: tämän kuninkaan isällä ei ollut kuninkaan titteliä kuten jälkimmäisessä kirjoituksessa puheena olevan kuninkaan isällä.

Grotefendillä oli nyt edessään nuolenpääkirjoituksella merkityt kolmen persialaisen miehen nimet: isän, pojan ja pojanpojan. Poika ja pojanpoika olivat olleet kuninkaita, mutta ei isä. Jos laadimme sukuluettelon siihen järjestykseen, missä nimet esiintyvät kysymyksessä olevissa piirtokirjoituksissa, niin saamme tulokseksi.

Keitä olivat nuo kolme? Grotefendin arvailu kohdistui luonnollisesti
aluksi Persian ensimmäiseen kuninkaaseen Kyyrokseen, jonka isä,
Kambyses, ei ollut kuningas, mutta jonka samanniminen poika tuli
Kyyroksen jälkeen kuninkaaksi. Siis:

Mutta tämä sovittelu ei pitänyt paikkaansa, sillä nimi n:o 2 ei kyseessä olevissa piirtokirjoituksissa ollut sama kuin n:o 3. Artakserkses ei ensimmäinen nimi myöskään voinut olla, sillä niin monta kirjainta siinä ei ollut. Sitä vastoin soveltui kaikin tavoin hyvin — myöskin eri nimien pituuteen nähden — seuraava sukutaulu:

Kreikkalaista nimen muotoa Dareios enempää kuin siihen perustuvaa roomalaista Dariusta Grotefend ei kumminkaan odottanut tapaavansa, sillä kreikkalaisethan eivät olleet niin kovin tarkkoja vieraiden nimien kirjoittamisessa. Parempaa opastusta piti tuon kuninkaan heprealaisen nimen tarjota.

Heprealainen muoto oli Darejavesh. Persialainen muoto näytti olevan
Darjavaush.

Myöhemmin nerokkaan tanskalaisen kielentutkijan _Rask_in onnistui tulkita seitsemäs sana piirtokirjoituksessa n:o 1 ja silloin voitiin lukea yhdeksän ensimmäistä sanaa näin: »Darjavaush kuningas suuri, kuningas kuningasten, kuningas maiden, Hystaspeen poika».

Täydellinen käännös on osoittautunut olevan: »Dareios, suurkuningas, kuningasten kuningas, maiden kuningas, Hystaspeen poika, akemenidi, joka rakensi tämän talvipalatsin.» Ja piirtokirjoitus n:o 2 käännetään näin: »Kserkses, kuningas suuri, kuningas kuningasten, Dareioksen, kuninkaan, poika, akhaimenidi.»

Näin Grotenfedin onnistui vähitellen saada myös selville, mitenkä eri kirjainmerkit äännetään. Hän poimi hajalleen nuo kolme erisnimeä ja määräsi kullekin nuolenpääkirjoitusmerkille sen äännearvon. Pari virhettä hän teki, mutta muutoin hänen tulkintansa pitää paikkansa halki aikojen.

Loistava vahvistus Grotefendin tulkinnan oikeudelle saatiin kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Louvre'in museossa Parisissa oli tavattoman kaunis alabasterimaljakko, jossa oli lyhyt kirjoitus, osittain nuolenpääkirjoitusta osittain hieroglyfejä. Kumpaakaan kirjoitusta ei kukaan ollut voinut tulkita. Nyt muuan ranskalainen oppinut huomasi Grotefendin avaimen avulla, että nuolenpääkirjoitus merkitsi Khshjarsha, ja Champollion tulkitsi hieroglyfit samalla tavalla. Näin aikakauden molemmat suurimmat kielinerot olivat toisiansa tukien ojentaneet kätensä toisillensa.

Mutta se oppinut seura — Göttingenin Kuninkaallinen tiedeseura —, jolle Grotefend piti ensimmäiset esitelmänsä keksinnöistään, katseli hänen tuloksiansa hyvin epäluuloisin silmin eikä uskaltanut julkaista niitä asiakirjoissaan.[137] Hänen kävi samoin kuin Champollionin.

Sen vuoksi hänen käänteentekevät keksintönsä eivät tulleetkaan niin yleisesti tunnetuiksi, kuin olisi luullut, ja niinpä voikin käydä niin merkillisesti, että erään toisen tutkijan, tieteeseen kiinnostuneen englantilaisen upseerin Rawlinsonin, riippumatta Grotefendista onnistui tulkita persialaisia nuolenpääkirjoituksia. Hän tuli 1830-luvulla Persiaan sotapalvelukseen ja täällä oleskellessaan hän kiinnostui muutamiin piirtokirjoituksiin, jotka aikaisemmin olivat herättäneet monien matkailijain huomiota. Ne oli hakattu pyörryttävän korkeaan kallionseinämään lähellä Behistunia, missä kulki ikivanha sotatie Babylonista Meedian sisäosiin, seutuun, joka oli rikas valtavista, suurenmoisista kallioihin hakatuista veistoksista. Nykyisin tiedetään, että tämän, koko maailman suurenmoisimman kalliokirjoituksen on kaiverruttanut Dareios I. Kallioseinämä siloitettiin yli 100 metrin korkeudelta, ja sen yläosaan tehtiin jättiläiskuva kuninkaasta, joka istuu valtaistuimellaan jalka voitetun valtaanpyrkijän niskalla. Kuninkaan edessä nähdään kymmenen kapinapäällikköä köydellä yhteen sidottuina. Kuvien alle on hakattu piirtokirjoitus, joka kertoo Dareioksen taisteluista kapinallisten kanssa ja hänen sotaretkestään skyyttalaisia vastaan. Se on kirjoitettu Dareioksen valtakunnan kolmella pääkielellä: muinaispersian, susan ja babylonian.

Näitä piirtokirjoituksia ryhtyi nyt nuori tarmokas Rawlinson jäljentämään. Tämän huimaavaan korkeuteen hakatun tekstin pelkkä jäljentäminen oli uskomattoman vaikea työ, johon kului monta vuotta. Kahden ranskalaisen, jotka valtion avustamina olivat matkustaneet sinne saman asian takia, täytyi kääntyä takaisin selittäen, että piirtokirjoitukset olivat kokonaan saavuttamattomissa. Mutta Rawlinsonin rohkea yritys onnistui tieteen suureksi hyödyksi. Sitten hän ryhtyi persialaisten nuolenpääkirjoitusmerkkien selittämisyritykseen. Ja sekin onnistui suurin piirtein katsoen. Ne sisälsivät Dareioksen nimen, arvonimet ja polveutumisen, ja Rawlinsonin tutkimuksen lopputulos vahvisti Grotefendin tutkimuksen oikeaan-osuneisuuden. Rawlinson oikaisi myös useita erehdyksiä, joita Grotefend oli tehnyt selityksissään. Luonnollisesti hänkin alussa teki useita virheitä. Mutta vähitellen hänen nuolenpääkirjoitus-tutkimuksensa tulos tuli yhä paremmaksi.

Lopuksi joukko myöhempiä kielimiehiä täydensi Grotefendin ja Rawlinsonin persialaisesta nuolenpääkirjoituksesta antaman selityksen ja useampien kolmikielisten piirtokirjoitusten avulla, joita edelleen löytyi, onnistui lopuksi tulkita toinenkin nuolenpääkirjoituskieli, jonkin verran vanhempaa susan kieltä, jota Kyyroksen arvellaan puhuneen. Ensimmäinen edellytys oli luonnollisesti saada nokkelasti selville, mitkä nuolenpääkirjoitusmerkkien muodostamat ryhmät näissä vastasivat muinaispersialaisten piirtokirjoitusten kuningasnimiä, ja niistä päästiin sitten alkuun.

Suurimmat vaikeudet oli kuitenkin voitettava assyrialais-babylonialaisissa nuolenpääkirjoitusteksteissä. Ajatelkaa vain sitä, että näissä oli yli 500 erilaista nuolenpääkirjoitusmerkkiä! Sellainen joukko merkkejähän ei mitenkään voinut merkitä kukin erikoista äännettä, kuten oli laita persialaisessa nuolenpääkirjoituksessa. Assvrialais-babylonialainen nuolenpääkirjoitus oli sen sijaan tavu- ja äännekirjoituksen sekoitus. Ja sama nuolenpääkirjoitusmerkki voi toisen kerran merkitä tavua, toisen kerran taas kokonaista sanaa. Mutta vaikeudet eivät loppuneet tähän: vielä sekavammaksi asia tuli siitä, että sama merkki voi merkitä useampia erilaisia tavuja. Piti esim. kerran lukea dan, toisella kertaa rib, kolmannella kerralla kal j.n.e. Samalla nuolenpääkirjoitusmerkillä voi olla jopa viisikymmentä erilaista merkitystä, ja kaikkia merkkejä yhteensä voidaan käyttää 12 000 eri tavalla!

Mitä pitemmälle selitysyritykset edistyivät, sitä useampia vaikeuksia myös ilmaantui johtuen löytyneistä erilaisista merkeistä, joiden käsitteleminen tässä kävisi liian pitkäksi. Mutta eteenpäin mentiin joka tapauksessa niiden kärsivällisyyttä koettelevien ponnistusten avulla, joita lukuisa joukko kielentutkijoita teki. Rawlinsonille oli arvaamattomaksi avuksi se, että hän sai selville sellaisen paljouden erisnimiä. Viitisenkymmentä oli ennestään käytettävissä, ja vielä yhtä monta hän sai selville Rehistunin kallion suurista piirtokirjoituksista. Mutta kuitenkin näytti välistä kaikki niin sekavalta, että hän oli vähällä luopua yrityksistä. Assyriologien työ ei muutoin olisi koskaan saavuttanutkaan ratkaisevaa menestystä ilman Assurbanipalin kirjaston apua. Suuri osa siitä on nimittäin kieliopillisia teoksia, sanaluettelolta ja kokonaisia lauseita sisältäviä kokoelmia.

Kun ajattelee noita tavattomia vaikeuksia, niin ei ole ihmettelemistä, että oli monta, jotka epäilivät, että todellakin oli voitu onnistua tulkitsemaan tätä ikivanhaa, kauan sitten unohdettua kieltä. Todistettakoon, että nämä n.s. käännökset eivät olleet tyhjiä mielikuvituksen luomia! Kuinka voitiin esim. tietää, että Raamatusta tuttu babylonialainen kuningasnimi Nebukadnesar babyloniankielellä oli Nabukudurri-usur,[138] että Tiglatpileser oikeastaan oli Tuklati-apil-Esharra, mikä merkitsee »Apuni on Esharran poika»[139], ja että Kserkseen nimi hänen elinaikanaan oli melkoista vaikeampi Kh-sh-jar-sha?

Todistus saatiin, kun Lontoon Kuninkaallisen aasialaisen seuran toimesta v. 1857 Rawlinson ja kolme muuta tutkijaa toisistaan tietämättä jättivät sille äskettäin löytyneessä assyrialaisessa savilieriössä olleiden nuolenpääkirjoitusmerkkien sinetöidyt käännökset. — Eri käännökset huomattiin keskenään niin yhtäpitäviksi, että tämän jälkeen ei voinut olla epäilystäkään siitä, että todellakin oli onnistuttu paljastamaan nuolenpääkirjoituksen salaisuuksien olemus. Kuitenkin on vielä assyriologian yhtä hyvin kuin egyptologiankin alalla monta kielellistä arvoitusta, jotka odottavat ratkaisuaan.[140] Ja niissäkin tapauksissa, jolloin on onnistuttu saamaan selville historiallisten asiakirjojen varma merkitys, meidän on huomattava, että voi olla muita lukuun otettavia vaikeuksia kuin itse tekstien lukeminen.

Babylonialais-assyrialaisen historian arvokkaimpiin lähteisiin luetaan tietysti ne piirtokirjoitukset, joihin kuninkaat merkityttivät sankaritekonsa ja muut huomattavat hallitustoimensa. Mutta samoinkuin egyptiläisiä temppelipiirtokirjoituksia on näitäkin todistuskappaleita käytettävä kriitillisesti, koska asianomaiset tietysti itämaiseen tapaan kaunistelevat tappioita ja muita vastoinkäymisiään tai jättävät ne kokonaan mainitsematta.

Jos vertaa neljää eri piirtokirjoitusta, jotka koskevat erästä Salmanassar III:n sotaa, mikä käytiin v. 854, niin huomataan, että tiedot surmattujen vihollisten luvusta vaihtelevat neljällä eri tavalla 14 000 ja 29 000 välillä. Ja erästä toista pienempää taistelua koskevassa kahdessa piirtokirjoituksessa on surmattujen vihollisten luku toisessa kirjoituksessa 300, mutta toisessa 3 400! Nähdään, kuinka vuosien vieriessä kuninkaalliset urotyöt ovat suurentuneet perimätiedossa. Tyypillinen on mitä seikkaperäisin kuvaus eräästä meille tutusta assyrialaisten taistelusta, nimittäin Sanheribin kertomus saavuttamastansa suuresta voitosta taistelussa babylonialaisten, elamilaisten ja useiden muiden kansojen muodostamaa liittoa vastaan. Se alkaa kuninkaan kertomuksella, kuinka hän huusi jumalilta apua ja nämä heti kiiruhtivat häntä auttamaan. »Kuten leijona» — hän jatkaa — »minä vimmastuin ja pukeuduin panssariini. Peitin kypärällä pääni ja nousin nopeasti raskaisiin sotavaunuihin, jotka murskaavat vastustajani. Otin käteeni valtavan jousen, jonka Assur oli minulle antanut. Keihään, elämäntuhoojan, heitti käteni kapinoitsijain koottua sotavoimaa vastaan. Jylhästi kuin myrskytuuli minä karjuin; kuin Ramman[141] minä mylvin.» Ja sellaisin hirvein äänin hän käy vihollisten kimppuun. »Vihollispäälliköt, joiden käsiä koristavat punertavan kultaiset sormukset, minä löin» — niin kerskuu Hänen Majesteettinsa edelleen — »maahan piilullani kuin lihavat sonnit, joiden jalat on köytetty. Heidän kalliin elämänsä minä katkaisin kuin langan ja annoin heidän sisälmyksiensä valua maahan. Tuliset hevoset, jotka oli valjastettu vaunujeni eteen, vajosivat heidän sakeaan vereensä kuni virtaan ja verta ja saastaa takeltui sotavaunujeni pyöriin.» Ja niin »sankari» pitää pitkiä puheita siitä, miten hän kaikin ajateltavissa olevin tavoin silpoi kaatuneita vihollisiaan ja hankki itselleen saalista. Seuraava riittänee hirvittävistä yksityisseikoista. »Heidän kätensä minä leikkasin poikki, ja kulta- ja välkkyvät hopeasormukset, jotka olivat heidän käsissään, minä otin saaliiksi. Heidän kultaiset ja hopeiset vyötikarinsa minä otin heiltä.» Lopuksi tietysti Elamin ja Babylonian kuninkaat ja kaikki liittoutuneet ruhtinaat pakenivat pelosta mielettöminä. Kuulee Assyrian kuninkaan ivanaurun heidän paetessaan, ja hän ei jätä käyttämättä yhtään räikeää yksityisseikkaa kuvatessaan, mitä luonnollisia ilmauksia heidän kauhunsa sai.

Kaiken tämän karjumisen ja mylvimisen, kaiken tämän verta ja saastaa valuvan lörpötyksen jälkeen tarvitsee jotakin rauhoittavaa ja jäähdyttävää lääkettä. Sellaista on pelkästään sattumoisin säilynyt samanaikaisessa babylonialaisessa kertomuksessa. Siinä todetaan asiallisesti ja selvästi, että sota päättyi Sanheribin ja hänen verenjanoisten assyrialaistensa tappioon!

Se mitä olemme saaneet esille kaivausten ja niiden historiallisten todistuskappaleiden avulla, joita nämä ovat meille tuottaneet, ei muutoin esitä yhtenäistä Assyria-Babylonian historiaa, vaan kehitysketjun, josta puuttuu monta rengasta. Sen lisäksi ollaan vielä epätietoisia, mihin järjestykseen useat käsillä olevat renkaat olisi asetettava. Mutta joka tapauksessa meillä nykyisin jo on lukuisia varmoja historiallisia kiinnekohtia, joiden ympärille me jokseenkin erehtymättä voimme ryhmitellä muinaislöytöjä ja historiallisia persoonallisuuksia. Ja niin merkittäviä ovat assyriologien! me työn tulokset, että Rawlinsonin 1850-luvulla tekemässä kokeessa antaa silloin käytettävissä olevaan puutteelliseen kaivausaineistoon perustuva pääpiirteinen kuvaus Aasian ja erittäinkin Babylonian vanhimmasta historiasta ei ole nyttemmin riviäkään, joka pitäisi paikkansa.

Se mitä nuolenpääkirjoitukset kertovat, sittenkuin on onnistuttu ne selittämään, sotii kuitenkin sekä kreikkalaisilta Assyriasta ja Babyloniasta saatua, täydellisesti legendamaista perimätietoa, kuin myöskin useissa kohdin Vanhan Testamentin niukkoja tietoja vastaan. Sen tähden kohtasi nuorta tiedettä alussa voimakas epäilys, joka sitten on saanut virikettä assyriologien taipuvaisuudesta aivan liian hätäisiin ja rohkeisiin hypoteeseihin.»[142]

Kaikenlaisten ihmisten keskuudessa, myös assyriologien, on ammatissaan enemmän ja vähemmän omantunnontarkkoja työntekijöitä. Se, joka tutkii Egyptin historiaa, pääsee vähitellen selville, että valitettavasti kaikki egyptologit eivät ole päteviä. Muutamat hieroglyfitekstien monistukset ja käännökset ovat yhtä surullisena kuin kiusoittavana todistuksena siitä, miten huolimattomuus ja hutiloiminen voivat vahingoittaa hyvää asiaa. Samoin on nuolenpääkirjoitustekstien monistusten ja selitysten laita. On assyriologeja, jotka ovat tehneet itsensä kuuluisiksi tuottamalla parissa kuukaudessa kokoelman tekstien käännöksiä, jopa niin, vaikeiden, että omantunnontarkka virkaveli arvelee tarvittavan kokonaisen ihmisiän sen työn suorittamiseen tyydyttävällä tavalla. Silloin voi ymmärtää minkä arvoista sellaisen hutiloivan »tulkitsijan» työ on!

Ennen kaikkea on Rawlinsonin, toisen »assyriologian molemmista isistä», ansiota, että British Museumin rikas nuolenpääkirjoitusaineisto on joutunut koko maailman tutkijoiden käytettäväksi. Hän suunnitteli suuren teoksen, jossa olisi huolellisesti tehtyjä jäljennöksiä englantilaisten kokoelmien tärkeimmistä nuolenpääkirjoitusteksteistä ja v. 1860 hän sai British Museumin hallitukselta tehtäväkseen itse johtaa yritystä.

Austen Henry Layard, Ninivehs ruiner. Populär berättelse om grävningarna i Niniveh. Ruotsinnos englannin kielestä.

H.V. Hilprecht, Die Ausgrabungen der Universität von Pennsylvania im
Bel-Tempel zu Nippur.

Leopold Messerschmidt, Die Entzifferung der Keilschrift (»Der alte
Orient» 1910).

J. Flemming, Sir Henry Rawlinson und seine Verdienste um die
Assyriologie (Delitzsch-Haupt, Beiträge zur Assyriologie II).

KAKSOIVIRTAINMAAN ELINKEINOELÄMÄ.

MAANVILJELYS, KALASTUS JA METSÄSTYS.

Babylonia oli kreikkalaisten silmissä oikea peltomiehen luvattu maa. Herodotos kertoo, että vilja antoi 200-kertaisen, jopa välistä 300-kertaisenkin jyvän. Kai on tarpeetonta sanoa, että moiset tiedonannot ovat suunnattomasti liioiteltuja ja voivat pitää paikkansa vain joihinkin yksinäisiin kasviyksilöihin nähden. Ja samoinkuin noin runsas siementyminen ei ollut tavallista, samoin sattui myöskin, ettei kaikki siemen itänyt eikä tullut tähkälle. Viljavassa Babyloniassakin maamies sai olla iloinen, jos hänen peltonsa antoi 70-kertaisen jyvän. Olihan se joka tapauksessa 6—7 kertaa enemmän kuin meillä. Roomalaiset kirjailijat puhuvat ihastuneina tästä paratiisista, sen tyhjentymättömistä vilja-aitoista ja sen palmuviidakoista, missä puiden runkojen ympärillä kiemurteli viiniköynnös ja latvat nuokkuivat rypäleterttujen painosta.

Karjanhoidon laajuudesta ja merkityksestä voimme saada käsityksen muun muassa sen nojalla, mitä olemme kuulleet sen osuudesta kuningasten taloudessa. Kuvaavaa on, että jo Hammurapin lakikirjassa kuulemme puhuttavan erinäisistä eläinlääkäreistä, jotka olivat oikeudellisesti vastuussa sairaiden eläinten käsittelystänsä.

Itse joet, Eufrat ja Tigris, tarjoavat myöskin rikkauksiansa. Siellä vilisee kaikenlaatuista kalaa, varsinkin karppeja ja ankeriaita. Niistä saadaan oikeita jättiläiskalojakin. Kalastusoikeus oli jo vanhimpina aikoina rajoitettu kunkin kotiseutuun, ja toisen kalavesille tunkeutuminen oli rangaistava teko. Kalastusoikeutta on kai pidettävä korvauksena itsekunkin velvollisuudesta pitää kunnossa niitä kanavia, joiden varrella asui.

Assyria, joka oli paljon karumpi maa kuin Babylonia, oli sen sijaan metsästäjän todellinen kultala. Babylonian ja varsinkin Assyrian kuninkaat olivat hyvin mieltyneitä metsästykseen samoinkuin heidän esi-isänsä Nimrod, tuo »suuri metsästäjä Herran edessä». Tiglatpileser I kertoo meille, että hän jalkaisin oli vuoristossa surmannut 120 leijonaa, vaunusta — avoimella kentällä — 800 kappaletta ja tuhonnut lisäksi paljon jättiläismäisiä villihärkiä ja norsuja.

Vielä vuoden 2000 seutuvilla e.Kr. leijonia oli runsaasti Babyloniassakin, Assyriasta puhumattakaan. Sen voi havaita Hammurapin lakien eräistä pykälistä, kuten seuraavastakin: »Jos joku vuokraa härän tai aasin ja leijona tappaa eläimen avoimella kentällä, niin omistaja yksin kärsiköön häviön.» Myöskin manausteksteissä % leijonalla on tärkeä osa. Ne mainitaan usein käärmeiden ohella todellisena maanvaivana. Assurbanipal esittäytyy monissa piirtokirjoituksissaan kansansa hyväntekijänä, koska hän hävitti sukupuuttoon yhä lukuisammiksi käyneet leijonat. — Villihärkä oli myöskin hyvin kunnioitusta herättävä otus. Se oli sukua alkuhärälle ja asusti korkealla luoksepääsemättömissä vuoristoseuduissa. Hillittömässä voimassaan se voi sarvillaan ja jaloillaan voittaa melkein minkä tahansa vastustajansa. — Norsuista ei kuule enää puhuttavan Assurbanipalin aikana. Todennäköisesti ne tuohon aikaan oli hävitetty sukupuuttoon noista seuduista. — Hyvin mielellään metsästettiin villiaaseja, jotka kilpailivat nopeudessa gasellin kanssa.

Hevonen sitävastoin ei ole Mesopotamiassa kotimainen. Sitä alettiin käyttää kotieläimenä pian Hammurapin ajan jälkeen. Hänen aikanansa se oli siellä tuntematon, kuten Egyptissäkin. Sen huomaa siitä, että Hammurapin lakiteoksessa luetellaan omaisuudesta puhuttaessa vain aaseja, nautakarjaa, lampaita ja sikoja, mutta ei hevosia. Mutta hiukan myöhemmin tämä jalo eläin esiintyy ensimmäistä kertaa eräässä yksityisessä asiakirjassa, jossa annetaan opastusta sen ruokkimisessa. Hevosen babylonialainen nimi oli »vuoriston aasi». Se osoittaa, mistä tämä kotieläin on peräisin. Arjalaiset kansat ne hevosen toivat. Niinkuin indoeurooppalaiset ylipäänsäkin, he olivat tämänkin miellyttävän eläimen kesyttäneet. Babyloniassa ei käytetty hevosta ratsueläimenä vielä moneen vuosisataan, vaan se valjastettiin vaunujen eteen, varsinkin sotatarkoituksiin. Babyloniasta sotavaunut levisivät yli koko Etu-Aasian, Egyptin, Kreetan ja Kreikan ja tekivät 16. vuosisadalta alkaen e.Kr. sodankäynnin kokonaan uudenlaiseksi.

AITOA KAUPPAKANSAA.

Babylonialaisen sivistyksen varsinaisena perustana oli maanviljelys. Mutta hienostuksen tälle sivistykselle antoivat ne rikkaudet, joita kauppa tuotti Babylonian kansalle.

Suuri osa muinaisesineistä, joita Babyloniasta on käsiimme joutunut, on liikeasiakirjoja, jotka koskevat ostoa, lainaa sekä vuokra- ja arentisopimuksia. Tämä tosiasia opastaa meitä älyämään, minne babylonialaisten harrastukset suuntautuivat. Tämä kansa ei ollut pelkästään maanviljelijöitä, vaan myöskin liikemiehiä enemmän kuin kaikki muut Etu-Aasian kansat. Vielä Raamatun profeetoillekin Babylonia oli »kaupustelijain maa», ja »Niniven kauppiaat olivat lukuisammat kuin taivaan tähdet.»

Aikana, jolloin Egypti ei vielä ollut päässyt pitemmälle kuin vaihtokauppaan ja luonnontalouteen, babylonialaiset jo maksoivat liiketoimissaan punnitulla kullalla ja hopealla. Näistä jalojen metallien painoyksiköistä kehittyivät rahayksiköt. Muut itämaiset kansat ovat heiltä lainanneet kauppaa, mittaa ja painoa koskevat sanansa. Aina Kreikkaan saakka on kulkeutunut sellaisia lainasanoja.

Jokaisesta vähänkin merkitsevämmästä kaupasta, jokaisesta vuokra- ja arentivälipuheesta, jokaisesta lainasta ja panttauksesta täytyi laatia kirjallinen sopimus, ja molempien osallisten kuin myös läsnäolevien todistajain oli se allekirjoitettava. Olipa Hammurapin laeissa määräys, että joka ilman todistajia ja välikirjaa osti jotakin, olipa se mitä hyvänsä, »oli varas ja hänet piti surmattaman.» Näistä ankarista lainmääräyksistä oli seurauksena, että sekä julkisiin että yksityisten varastoihin kertyi joukoittain liikeasiakirjoja. On löytynyt kokonaisia arkistoja sellaisia asiakirjoja, Babylonissa esim. Egibi & Poikain ja Nippurissa toiminimi Murashshu & Poikain liikearkistot.

Nämä alati kasvavat oikeus- ja kauppa-asiakirjojen määrät Babyloniassa todistavat hämmästyttävän korkealle kehittynyttä liike-elämää. Jo muinaisessa Babyloniassa voitiin perustaa osakeyhtiöitä, voitiin mennä takaukseen ja tehdä konkurssi, jossa jaettiin esim. 50 % määrätyille saamamiehille ja 25 % tai vähemmän muille. Myöskin siihen aikaan oli ihmisillä pankkitilinsä pankkiirin huostassa, ja maksut voitiin suorittaa pankkiosoituksilla. Säilyneet oikeusasiakirjat todistavat myöskin, että pitkät ja seikkaperäiset kirjelmät jo siihen aikaan olivat Justitia-rouvan suurin autuus.

Vakinainen kaava määrätynlaisissa taloudellisissa sopimuksissa oli: »Toinen asianosainen älköön nostako kannetta toista vastaan», lauseparsi, joka sanoo varsin paljon. Aivan tuntee, miten oikeusjutun uhka tässä maassa aina väreili ilmassa.

Melkein kaikki tärkeät oikeus- ja liikesopimukset vahvistettiin myöskin jumalten nimeen vannotuilla valoilla. Valan sisällys oli alkujaan aina se, että jumalilta anottiin rangaistusta sopimuksen rikkojalle. »Marduk on lyhentävä hänen tulevat päivänsä», sanottiin esim. Vala oli siis oikeastaan kirous.

Eräs sangen tyypillinen isän ja tyttären välinen sopimus uusbabylonialaisen valtakunnan loppuajoilta alkaa näillä isän sanoilla: »Olen sairas. Veljeni on työntänyt minut luotaan, ja poikani on jättänyt minut oman onneni nojaan. Ota minut luoksesi, osoita minulle ystävällisyyttä ja anna minulle ylläpitoa, niin kauan kuin elän, nimittäin ruokaa, voidetta ja vaatteita! Kaiken oikeuden tuloihini, myöskin siihen osaan niistä, jonka omistan yhdessä veljeni kanssa, tahdon testamentata sinulle.» Tämän jälkeen sopimus jatkuu: »Tabtum» — se oli tyttären nimi — »kuuli isäänsä ja otti hänet luokseen taloonsa.» Ja sitten määrätään, että hän saa elinaikansa nauttia tulojaan, mutta ei saa toiselle henkilölle myydä, lahjoittaa tai pantata mitään niistä. Sen, joka yrittää tehdä tyhjäksi tämän sopimuksen, tulevat Anu ja kaksi muuta nimeltä mainittua jumalaa »kiroamaan peruuttamattomalla kirouksella. Nabu, Laivaan kirjuri, on lyhentävä hänen elinaikansa» ja kaksi muuta nimeltä mainittua jumalaa on »tuhoava hänen nimensä ja sukunsa.»

Liikeasiain hoitamisen taidossa babylonialaiset olivat kaikkien länsiaasialaisten kansojen oppimestareita, jopa foinikialaistenkin. Tämä käy selville muun muassa siitä, että nämä jo toisen vuosituhannen keskivaiheilla e.Kr. lainasivat babylonialaisen mitta- ja painojärjestelmän, ja samoinhan El Amarnan ja Bogasköin löydöt todistavat babylonian kielen samanaikaisesta maailmanherruudesta.

Egyptin faaraoiden tavoin Babylonian kuninkaat henkilökohtaisesti tekivät aloitteen pitkänmatkan kaupparetkiin. Jo enemmän kuin 5 000 vuotta sitten muuan babylonialainen pikkukuningas lähetti kauppakaravaaneja aina Välimeren rannikolle saakka noutamaan kiviä ja setripuita temppelirakennuksia varten ja Punaisen meren seuduille noutamaan kuparia ja kultaa. Ja vähän myöhempänä aikana kuninkaat kertovat seikkaperäisesti useihin eri maihin tekemistänsä kaupparetkistä, erittäinkin »Setrivuorille», s.o. Libanonille, Palestiinaan ja Egyptiin.

Jo 15:nnellä vuosisadalla e.Kr. Eufratin maat olivat kauppayhteydessä Kyproksen kanssa, mistä saatiin kuparia. Voimme käsittää, miten laajaa tämän kaupan on täytynyt olla, kun ajattelemme sitä tärkeätä merkitystä, mikä kuparilla oli, ennen kuin rauta oli tullut käytäntöön. Että babylonialaiset myös kävivät Intian kauppaa, ilmenee m.m. siitä, että Intian kansat lainasivat babylonialaisen painoyksikön, minan.[143] Toisena todistuksena siitä on se tosiseikka, että Homeroksen lauluissa tinalla ja eräillä muilla kauppatavaroilla on intialaiset nimet, ja nämä ovat voineet kulkeutua Vähään-Aasiaan vain Niniven ja Baabelin kautta. Ne intialaisen koiran kuvat, joita usein näkee mesopotamialaisissa muistomerkeissä, ja Babyloniassa tehdyt teakpuulöydöt viittaavat myös vilkkaaseen yhteyteen Intian kanssa. Intiasta arvellaan myös pumpulikasvin tulleen Mesopotamiaan assyrialaisen hallitsijan Sanheribin aikana, noin 700 e.Kr. Kuningas kertoo itse: »Kansani keritsi puuta, joka kasvoi villaa, ja valmisti siitä itselleen vaatteita.»

Todennäköisesti kauppa- ja sivistysyhteys Babylonian ja Intian välillä on tapahtunut etupäässä meritse Eufratin suulta käsin. Se tie nimittäin oli verrattoman paljon mukavampi kuin pitkä maamatka läpi autioiden, vieraanvarattomien seutujen, joissa asusti villejä rosvoja.

Muiden maiden tuotteista babylonialaisilla oli annettavana vaihtotavarana viljaa, taateleita, villoja ja sesamöljyä[144], savitavaroita sekä kaislasta valmistettuja koreja, arkkuja, mattoja y.m. Myöskin maapihka eli asfaltti oli Babylonian ja Assyrian arvokkaimpia tuotteita. Yhtyneenä valaistukseksi käytettävään naftaan asfalttia kumpusi maasta monin paikoin. Sitä käytettiin m.m. muurilaastin asemesta rakennuksissa ja veneiden tiivistämiseen.

Babylonialaisten pitkät kaupparetket ovat sitä enemmän omiaan herättämään kunnioitusta, kun matkalla uhkasivat monet vaarat. Kuumuus saattoi olla hirvittävä, varsinkin kun oltiin vähällä nääntyä veden puutteeseen, mutta suurin vaara uhkasi kuitenkin rosvojen ja muiden vihamielisten ihmisten taholta. Kauppiasten matkojen turvaaminen vieraissa maissa kuuluikin sentähden jo varhain valtakunnan tehtäviin. El Amarnan ja Bogasköin kirjeet todistavat, että Etu-Aasian ja Egyptin kuninkaitten väliset diplomaattiset suhteet eivät koskeneet ainoastaan henkilökohtaista ystävyyttä ja perhesiteitä, vaan niihin sisältyi myös huolenpito heidän ulkomailla olevista alamaisistaan. Niinpä muuan Pohjois-Mesopotamian kuningas valittaa Ekhnatonille, että hänen maansa karavaaneja on ryöstetty Egyptin alueella, ja vaatii hyvitystä. Toisen kerran hän valittaa, että rosvot ovat Palestiinassa ahdistaneet ja surmanneet mesopotamialaisia kauppiaita. Hän pitää tätä alamaisiaan kohtaan harjoitettua väkivaltaa persoonallisena loukkauksena häntä itseään kohtaan. Hän nimittäin sanoo: »Kanaan on sinun maasi. Sinun maassasi olen joutunut väkivallan uhriksi.» Ja hän lopettaa vaatien vahingonkorvausta ja syyllisten ankaraa rankaisemista.

Emme tiedä, johtivatko nämä tarmokkaat toimenpiteet mihinkään tulokseen. Mutta joka tapauksessa on mielenkiintoinen tosiseikka, että matkustava kauppias jo noin 3 1/2 vuosituhatta sitten saattoi ulkomaillakin luottaa kuninkaansa suojelukseen, ja tuskin erehtynemme, jos laskemme kansainvälisen oikeuden alkaneen näihin aikoihin.

Hermann Rancke and Arno Poebel, Babylonian legal and business documents from the time of the first dynasty of Babylon.

Albert T. Clay, Legal and Commercial transactions, daled in the assyrian-babylonian and persian periods, chiefly from Nippur.

Walter Schwenzner, Das geschäftliche Leben im alten Babylonien (»Der alle Orient» 1916).

Benno Landsberger, Assyrische Handelskolonien in Kleinasien aus dem dritten Jahrtausend (»Der alte Orient» 1925).

BABYLONIAN YHTEISKUNNALLISET OLOT.

KUNINGASVALTA, RAHAMIEHET JA PIENVILJELIJÄT.

Tutkiessamme Kaksoisvirtainmaan oikeusasiakirjoja, jotka luokittelevat ihmiset ylhäisiin eli aatelisiin, tavallisiin ihmisiin ja orjiin, saamme voimakkaan vaikutelman, että Babylonia oli aito yliluokkayhteiskunta, missä aivan erikoisesti saatettiin tarvita Hammurapin tapaista pienten ja köyhäin oikeuksien puoltajaa. Mutta mitenkähän moni hallitsija antautui niin läheiseen kosketukseen kansansa kanssa kuin tämä maanisä? Myöhempinä aikoina ei ollut suinkaan kaikkien suotu »katsella kuninkaan kasvoja ja elää», kuten sanottiin. Hovimenot olivat Assyriassa ja Babyloniassa yhtä ankarat kuin faaraon hovissa, ja mateleva hovimies ei arkaillut nimittää itseään »kuninkaan koiraksi.»

Joka haluaa tutustua tekopyhien korulauseiden näytekokoelmaan, jossa sanojen tarkoituksena on kuninkaan mielistely, lukekoon kirjeen, jonka eräs korkea virkamies kirjoitti Assyrian kuninkaalle Asarhaddonille saadakseen poikansa hovipalvelukseen. Mies alkaa m.m. kauniisti väittämällä kuninkaan hallituksen olevan niin siunausta tuottavan, että »vanhat tanssivat, nuoret laulavat, naiset ja tytöt astuvat morsiusvuoteeseen ja ovat hedelmällisiä. Miehille, jotka ovat tehneet syntiä ja odottaneet kuolemaa, on herrani kuningas antanut uuden elämän; ja ne, jotka vuosikausia ovat viruneet vankeudessa, olet sinä vapauttanut. Ne, jotka ovat kauan sairastaneet, ovat tulleet terveiksi, nälkäiset ovat tulleet ravituiksi, laiha lihoo. Puut notkuvat hedelmien painosta. Ainoastaan minä ja poikani olemme sielultamme surullisia ja sydämeltämme murheellisia.

Hiljattain on herrani kuningas osoittanut rakkautta Niniveen, sen kansaan, sen ensimmäisiin miehiin sanoen: 'Tuokaa tänne poikanne! Antakaa heidän seisoa minun edessäni!' Salli siis minun poikani seisoa yhdessä heidän kanssaan herrani kuninkaan edessä, niin tahdomme riemuita kaiken kansan kera ja tanssia ilosta.

Silmäni luottavat herraani kuninkaaseen. Palatsiin kuuluvien joukossa ei ole ketään, joka rakastaa minua. Minulla ei ole heidän joukossaan ainoatakaan ystävää, jolle voisin antaa lahjan, niin että he voisivat ottaa huoleksensa asiani ja edistää sitä. Herrani kuningas sääliköön palvelijaansa! Toivon, ettei kaikkien näiden ihmisten joukosta kellään panettelijallani olisi menestystä pahoissa hankkeissaan minua kohtaan.»

Mitenkähän paljon totuutta lienee ollut hovimiesten kauniissa kuvauksissa kansan tilasta? Maan hedelmällisyydestä huolimatta babylonialaisen pienviljelijän kohtalo oli kova. Ensinnäkin jo valtion veroista selviytyminen oli hänelle kyllin rasittavaa. Kaupungeissa nämä suoritettiin rahassa, maalla maksettiin verona etupäässä tavaraa, kuten viljaa, taateleita, karjaa ja villoja, tai vero suoritettiin päivätöinä, joita laskettiin jokaiselle. Enimmäkseen tähän työvelvollisuuteen kuului kanavien kaivamista, heinän niittämistä, tiilenkantoa tai muuta työskentelyä valtion rakennushankkeissa määrätyn monena päivänä.

Syy talonpoikien sortamiseen oli kuitenkin ennen kaikkea heidän lainanantajissaan, jotka pitivät pienviljelijää täydellisessä riippuvaisuussuhteessa. Kylvöaikana hän oli säännöllisesti rahapulassa. Täytyihän hänen hankkia siemenviljaa. Ja hänen ahdinkonsa oli sitä pahempi, kun vilja tietenkin siihen vuodenaikaan oli kalliimpaa kuin konsanaan. Kun sitten tuli korjuuaika, tarvitsi hän jälleen rahoja voidakseen palkata työvoimaa. Sillä tavoin hän joutui aivan rahamiesten käsiin. Lainansa hänen oli maksettava viljassa sadonkorjuun päätyttyä käypään hintaan, joka juuri siihen aikaan vuotta oli alimmillaan. Niin joutui suuri osa peltomiehen hiestä ja vaivasta hänen lainanantajilleen, ja mies parka joutui vuosi vuodelta yhä enemmän riippuvaiseksi saamamiehistään. Sellaisella koronkiskuriliikkeellä elivät ja kukoistivat etenkin suuret pankit, joita jo aikaisin kasvoi Babyloniin ja muihin suurkaupunkeihin, ja joista ennen mainittu »Egibi & Pojat» lienee ollut tärkein. Tämä pankkiirisuku vastasi usean miespolven aikana Babylonian Rotschildejä.[145] Nämä sekä nippurilainen toiminimi Murashshu & Pojat[144] hallitsivat Kaksoisvirtainmaan liike-elämää aina persialaisaikaan saakka.

Sellaisilla yhtiöillä saattoi toisinaan olla suunnattomat pääomat. Voitto oli yleensä erittäin suuri. Sijoitetun rahamäärän kaksin- jopa nelinkertainen voitto oli sääntönä, mutta kymmenkertaisiakin voittoja esiintyy. Ei ole ihmeteltävää, että korko oli korkea. Se nousi muinaisbabylonialaisen lain mukaan 20 %:iin rahalainoissa ja noin 30 %:iin viljalainoissa. Syynä tähän suureen eroon oli todennäköisesti viljanhintojen vaihtelevaisuus. — Assyriassa sitävastoin ei korkoa nähtävästi milloinkaan oltu laillisesti säännöstelty. Seurauksena oli hirvittävä koronkiskominen. Korko saattoi siellä nousta aina 50 %:iin.

Monet temppeleistä olivat myöskin suurpankkeja. Pyhäköt olivat täällä kuten Egyptissäkin suuria tilanomistajia, jotka kokosivat valtavia rikkauksia. On kuvaavaa, että pohjoisbabylonialaisessa Sipparin kaupungissa ensimmäinen pankkiiri oli — itse auringonjumala, tai selvemmin sanottuna: hänen pappinsa ja papittarensa, joiden joukossa oli kuninkaan tyttäriäkin, tekivät lainakauppoja jumalan laskuun. Papitarten keskuudessa mainitaan olleen kuitenkin niin ihmisystävällisiä lainanantajia, etteivät he ottaneet köyhiltä mitään korkoa. Muuan sipparilainen velkakirja kuuluu esim. näin: »Sin-itura on lainannut auringonjumalan temppelistä 10 hopeasikliä[146] ilman korkoa. Niin pian kuin temppeli tahtoo, on hänen maksettava rahat takaisin.»

NAISEN ASEMA BABYLONIASSA

on Kaksoisvirtainmaan yhteiskunnallisten olojen miellyttävimpiä puolia. Naisella oli siellä kunnioitettu ja itsenäinen yhteiskunnallinen asema. Hänellä oli yksityisomaisuutta ja oikeus hallita sitä itse; hän saattoi harjoittaa liikettä omintakeisesti ja itse tehdä sopimuksia ja sitoumuksia. Tapaamme hänet toiminnassa sekä kaupan ja teollisuuden että maatalouden alalla; toisinaan näemme hänet myös kirjurina, ja jumalanpalveluksessa hän esiintyy papittarena tai ennustajattarena. Ja olemme nähneet, että jos mies erosi vaimostaan, tämä sai säännöllisesti myötäjäisensä takaisin.

ORJAYHTEISKUNTA.

Orjuudella näyttää — ainakin säilyneistä asiakirjoista päättäen — olleen paljon suurempi merkitys Eufrat-Tigrismaissa kuin Niilinmaassa. Sekä maanviljelystä että käsiteollisuutta harjoitettiin käyttäen suureksi osaksi orjien työvoimaa. Varmaan orjien kohtelu monesti oli kauhistavan kovaa sellaisen kansan keskuudessa kuin assyrialaisten, joilla julmuus oli aivan veressä. Käyttiväthän lempeämieliset egyptiläisetkin ahkerasti ruoskaa, mutta assyrialaisiin ja varmaankin myös osittain babylonialaisiin kansanluokkien välisiin seurustelutapoihin kuului, että jos palvelija oli tehnyt jonkin virheen, niin »isäntä löi häntä päähän, ja jos palvelijatar oli sen tehnyt, löi emäntä häntä kasvoihin.»

On kuvaavaa, että aikalaisekseen niin läpeensä inhimillinen hallitsija kuin Hammurapi on laeissaan vahvistanut tavan, että »jos orja sanoo isännälleen: 'Sinä et ole minun herrani', ja omistaja näyttää todeksi, että mies on hänen orjansa, niin isännän on leikattava häneltä korva.»

Orjaa pidettiin paljon halpa-arvoisempana kuin vapaita ihmisiä, ja hänen arveltiin olevan väliasteella ihmisten ja eläinten välillä. Sananlasku sanoo: »Ihminen on Jumalan varjo, mutta orja on vapaan miehen varjo.» On kuvaavaa, ettei orja milloinkaan saanut pitää poikaansa omanaan. Isä oli yksinomaan vapaalla: »ihmisenpoika» merkitsi samaa kuin »vapaa mies», ja sana sai ajan pitkään saman merkityksen kuin muinoin meillä käytetty »jalosukuinen» ja käytettiin sitä vain ylhäisistä. Ulkonaisesti orja erosi vapaasta siinä, että hänen päänsä oli paljaaksi ajeltu ja häneen oli pantu orjan merkki, tavallisesti tatuoimalla.

Lait eivät määrää mitään rangaistusta orjanomistajalle, joka pahoinpiteli omaa orjaansa. Orjaa kohtaan harjoitettu väkivalta kiinnosti lainsäätäjää oikeastaan vain mikäli sellainen ilkityö merkitsi tappiota orjan omistajalle.

Mutta juuri tähän halpamaiseen hyötynäkökantaan sisältyy orjalle toiselta puolen jonkinlainen turva — monissa tapauksissa ainoa — pahoinpitelyä vastaan. Kuten huolenpito kotieläimistä kuului jokaisen etuihin, saivat myös pelkät itsekkäät syyt isännän huolehtimaan orjiensa hyvinvoinnista, varsinkin, jos nämä olivat kyvykkäitä. Erikoisen haluttuja olivat sellaiset orjat, jotka osasivat jotakin käsityötä, ja heistä maksettiin paljon yli tavallisen kauppahinnan, joka muuten miesorjasta oli sama kuin härästä tai aasista, ja orjattaresta puolet siitä.

On tallella sopimuksia orjanomistajien ja sellaisten henkilöitten välillä, jotka ottivat opettaakseen orjalle jotakin ammattia, niin että tämä voi tuottaa enemmän tuloja isännälleen. Kerran on kyseessä orja, joka pannaan kivenhakkaajan oppiin. »Hänelle on täydellisesti opetettava kivenveistäjän ammatti», sanotaan sopimuksessa. Tätä taitoa tarvittiin Babyloniassa paljon, sillä miltei jokaisella täytyi olla kaiverrettu sinetti, jotta hän voisi vahvistaa sopimuksia ja muita liikeasia kirjoja. — Kyseessä olevan orjan oppiaika on sopimuksen mukaan neljä vuotta. Orjan omistaja pitää hänet vaatteessa, mutta ruoka on opettajan kustannettava korvaukseksi siitä, että hän hyötyy orjan työvoimasta. Mistään muusta palkasta opettajalle ei tunnu olevan puhetta, korkeintaan lahjapalkkiosta oppiajan onnellisesti päätyttyä[147]; tällaisena palkkiona on eräässä toisessa tapauksessa määrätyn arvoinen puku tai jotakin sen tapaista. Mutta ellei mestari opeta hänelle ammattia, niin hänen on maksettava orjan isännälle määrätty vahingonkorvaus hukkaan menneestä työvoimasta.

Toisella kertaa on orjan opittava koko kutojanammatti. Oppiaika kestää viisi vuotta, ja ehdot ovat edellisten kaltaiset.

Muutamat orjanomistajat pitivät useampia orjia, kuin mitä he itse tarvitsivat työhön omassa talossaan ja tiluksillaan. He voivat nimittäin saada sievoiset tulot vuokraamalla heitä varsinkin sadonkorjuun aikana, jolloin maatyöläisten kysyntä oli vilkas. Vuokraaja suoritti melkoisen päivämaksun ja oli sitäpaitsi vastuussa tappiosta, joka voi tulla omistajalle, jos orja kuoli, karkasi, sairastui tai muuten tuli työkyvyttömäksi. Sellaisen lainmääräyksen täytyi tietysti vaikuttaa inhimillisempään suuntaan, sillä siitä seurasi luonnollisesti, että jokainen, joka vuokrasi toisten orjia, varoi kiristämästä heitä niin ankaralla työllä, että he rasittuivat liikaa.

Orjat saivat koota yksityisomaisuutta, kunhan suorittivat isännälleen vuotuisen maksun. He voivat harjoittaa kauppaa ja pankkiliikettä, mutta heidän täytyi silloin luovuttaa omistajalleen määrätty prosentti tuloistaan. Kuulee myös puhuttavan orjista, jotka pääsivät isäntiensä tilanhoitajiksi, saavuttivat varallisuutta ja itse vuorostaan pitivät orjia. Saattoipa orja päästä niinkin hyvään asemaan, että hänen isäntänsä piti edullisena vapauttaa hänet ja ottaa hänet lapsekseen, jolloin orjan uudelle isälle taattiin turvattu toimeentulo.

Babyloniassa oli enemmän nais- kuin miesorjia. Nämä olivat tavallisesti isäntänsä jalkavaimoja. Jos orjatar synnytti lapsia isännälleen, nämä luettiin vapaasyntyisiin, jos isä laillistutti heidät julkisesti puhuttelemalla heitä sanalla »lapseni». Orjatar, joka täten oli saavuttanut isäntänsä suosion, saattoi tietenkin olla emännälleen varsin vaivalloinen »haluten olla yhdenvertainen talon valtiattaren kanssa» sen oikeuden nojalla, ettei häntä ollut lupa myydä. Mutta

    »orjatarta, joka ei saanut nauttia isäntänsä suosiota
     ja jota ei kukaan mies valinnut vaimokseen,
    orjatarta, joka ei suloudellaan
    houkutellut puolisoa hyväilyihin,
    orjatarta, jolta hänen puolisonsa ei suosiota osoittaen
     paljastanut viimeistäkin verhoa»,

häntä pidettiin ylen onnettomana naisena, ja hän koetti loitsujen avulla, kun ei muu auttanut, voittaa herransa suosion.

Orjat olivat osaksi sotavankeja ja näiden jälkeläisiä, osaksi henkilöitä, jotka eivät olleet voineet maksaa velkojaan, tai näiden vaimoja ja lapsia. Usein sattui, että jonkun täytyi tämän takia »myydä vaimonsa, poikansa tai tyttärensä», ja usein hän itse menetti vapautensa samasta syystä. Tapahtui myöskin, kuten olemme nähneet, että eräät perheriidat päättyivät siihen, että poika, tytär tai vaimo myytiin orjaksi. Voi myöskin sattua, että orjanmerkin sai vapaasukuinen tyttö, joka nähtiin yhdessä nuoren miehen kanssa, jota isä ei hyväksynyt, antaen tämän hurmata itsensä ja viedä pois kodistaan.»

Isännän kuoltua oli tapana vapauttaa sekä orjattaret että näitten lapset. Muutenkin sattui orjien vapauttamisia. Mutta usein nämä itsekin koettivat karkaamalla vapautua säälittävästä kohtalostaan. Jos karannut orja saatiin kiinni, hän oikeastaan oli kuoleman oma. Tavallisesti hänen isäntänsä kuitenkin ilostui niin saadessaan hänet takaisin, että hän tyytyi panemaan orjan jalkarautoihin estääkseen uuden pakoyrityksen. Ken otti kiinni karanneen orjan ja jätti hänet takaisin omistajalle, sai rahapalkkien. Mutta se, joka auttoi häntä pakenemaan tai piiloitti hänet luokseen eikä voudin käskystä luovuttanut häntä, oli kuolemanrangaistuksen alainen. Orjanmerkin poistamisesta oli myös määrätty ankara rangaistus.

LAKONTAPAINEN BABYLONIASSA.

Babylonian yhteiskunnallisia oloja valaiseva on muuan uusbabylonialaisen valtakunnan aikainen kirje, jossa eräs virkamies ilmoittaa toverilleen, että osa hänen piirinsä työläisistä on tyytymätön esimieheensä »eikä sen johdosta tahdo tehdä kuninkaan työtä.» Kuningas on siksi määrännyt, että tyytymättömien johtajat on haastettava oikeuteen. Kirjeen kirjoittaja ei tosin voi tehdä muuta kuin noudattaa kuninkaan määräystä, mutta hän toivoo lempeämmästä menettelystä enemmän tuloksia. Hän nimittäin lopettaa kirjeensä näin: »Kaikki kivenhakkaajat ovat ilmaisseet tyytymättömyytensä sanoen: 'Päällysmiehemme on sortanut meitä, sillä kukaan ei ole maksanut palkkaamme kahtena viime kuukautena,’ Anna sinä siis määräys, että heille maksettaisiin palkkansa, sillä he käyvät yhä uhkaavammiksi!»

Osoituksena siitä, että tällaiset ilmiöt eivät olleet ainutlaatuisia, on erään toisen virkamiehen kirje maaherralleen vastaukseksi tämän tiedusteluun, miten oli eräitten elonkorjuutyöläisten palkkauksen laita. Kirjeen kirjoittaja vakuuttaa innokkaasti kautta Shamashin ja Mardukin, että »he eivät millään tavoin ole voineet huonosti tai olleet riidanhaluisia» — sanonta, joka kertoo melko paljon sille, joka osaa lukea rivien välistä. Vielä selvemmän yleiskuvan tilanteesta saa vertaamalla tätä kirjettä kuninkaalle saapuneisiin kirjelmiin, joissa virkamiehet pyytävät, ettei hän »antaisi heidän kuolla nälkään» tai »koiran tavoin nääntyä nälkään ja puutteeseen» tai valittavat: »Mieheni ovat nälkäkuoleman partaalla.»

Friedrich Delitzsch, Beiträge zur Erklärung der babylonisch-assyrischen
Brieflitteratur (Delitzsch Haupt, Beiträge zur Assyriologie I).

H.V. Hilprecht and Albert T. Clay, Business documents of Muraschu sons of Nippur.

Victor Marx, Die Stellung der Frauen in Babylonien (Delitzsch—Haupt,
Beiträge zur Assyriologie IV).

USKONNOLLISTA KANSAA.

Muinaiset babylonialaiset olivat erittäin uskonnollista kansaa. Kuningasten piirtokirjoituksissa perussävy on ilmeisen uskonnollinen, ja he pitävät temppelien rakentamista kaikkein tärkeimpinä hallitustoiminaan. Eräästä Babylonian vanhimmista hallitsijoista sanotaan: »Niinkuin lehmä kääntää katseensa vasikkansa puoleen, niin hän kohdisti kaiken rakkautensa temppelin rakentamiseen.» Kuningasten sotatoimia mainitaan babylonialaisissa kirjoituksissa sitävastoin vain ohimennen. Siinä nämä kirjoitukset ratkaisevalla tavalla eroavat assyrialaisista, jotka kertovat etupäässä kuningasten sotaretkistä. Assyria oli aito soturivaltio, ja hallitsijaihanteena oli mainehikas sotasankari. Sen historia on kirjoitettu verellä. Babyloniassa taasen kuninkaan piti olla hyvä paimen, joka kokosi hajaantuneen laumansa. Hänen päätehtävänään oli »järjestyksen» hankkiminen maahan.

Kun suuri temppelirakennus oli valmistunut, oli tapana julistaa jumalanrauha maahan niiden seitsemän päivän ajaksi, jolloin vihkiminen tapahtui. »Seitsemänä päivänä palvelustyttö oli emäntänsä vertainen; orja ja hänen isäntänsä kulkivat rinnakkain; pahan kielen ilkeät sanat muuttuivat hyviksi — kaikki paha pysyi poissa temppelistä. Rikas ei tehnyt vääryyttä isättömälle ja äidittömälle, eikä mahtava loukannut turvatonta leskeä.»

BABYLONIALAISTEN JUMALMAAILMA.

Muinaisilla babylonialaisilla oli runsaasti jumalia. Näiden luvusta on erilaisia tietoja, mutta tosiasiallisesti tunnemme neljättätuhatta jumalannimeä. Korkein jumala on Anu, »jumalien isä ja kuningas» ja taivaan herra. Kolmannessa taivaassa hän istuu valtaistuimellaan. Hänellä on useita puolisoita, mutta hänen lempivaimonsa on Ishtar, foinikialaisten ja kanaanilaisten Astarte, kuuluisin babylonialaisista jumalattarista. Hän on aistillisen rakkauden ja hedelmällisyyden jumalatar, jolla silloin tällöin on rakkaussuhteita myöskin ihmisiin ja eläimiin, mutta joka enimmäkseen tuottaa rakastajilleen tuhoa ja kuolemaa. Tarinat tietävät kertoa paljon hänen rakkausseikkailuistaan.[148] Mutta hän on myöskin sodan jumalatar, joka »kostuttaa maan verellä ja heittää kaatuneet suuriin röykkiöihin kentille.»

Rakkauden jumalattaren palvontaan oli yhtynyt hurjia tansseja, itsensäsilpomista ja hirvittävää siveettömyyttä. Hänen papittarensa, »temppeliportot», olivat jonkinlaisia prostituoituja, joilla oli oma temppeliporttolansa, missä he varsinkin suurten uskonnollisten juhlien aikana antautuivat paikalle tulviville muukalaisille.[149]

Myöskin Ishtarin papit palvelivat jumalatartaan siveettömyydellä. Miehisen elimen itsesilvonta kuului hedelmällisyyden jumalattaren palvelukseen sekä Babyloniassa että Vähässä-Aasiassa. Kun tämä kauhea toimitus oli suoritettu uskonnollisen raivokohtauksen vallassa, seurasi jotakin vielä inhoittavampaa: kuohitut pukeutuivat naisenpukuun ja antautuivat temppeliprostitution haltuun: »Ishtar oli muuttanut heidän mieskuntoisuutensa naisekkuudeksi.»

Suurina Ishtarin juhlina kaikki riettaisiin juhlamenoihin kokoontuneet »portot, ilotytöt ja -pojat sekä luonnonvastaiset papit» viettivät hirveätä elämää. Puhtaat neidotkin uhrasivat silloin neitsyytensä. Tulot tästä uhrista joutuivat temppelirahastoon. Liioiteltu on kuitenkin varmasti Herodotoksen väite, että »maan jokaisen naisen täytyi kerran elämässään asettua Ishtarin temppeliin ja antaa muukalaisen maata itsensä. Mutta tämän jätettyään hän on täyttänyt velvollisuutensa jumalatarta kohtaan ja saa mennä kotiin. Kaikki, jotka ovat kauniita ja komeita, palaavat pian kotiin, mutta rumat saavat odottaa kauan, ennenkuin voivat täyttää lain käskyn. Onpa sellaisiakin, jotka saavat odottaa kokonaista kolme tai neljä vuotta. Muutamin paikoin Kypros saarella vallitsee melkein samanlainen tapa.»

Arvossa lähinnä Anua oli Ellil, joka alkujaan oli »tuulien herra» ja myöskin sai aikaan jokiveden tulvimisen. Kun sitten maailma jaettiin kolmia: taivaaseen, maahan ja veteen, tuli Ellilistä mantereen hallitsija, ja »maiden herrana» hän asusti korkeilla vuorilla. Anu ja Ellil eivät kumpikaan olleet ihmisille suopeita. Ellil loi lohikäärmeen pitääkseen heitä kurissa, ja myöhemmin hän sai aikaan vedenpaisumuksen. Ja kun Ksisuthros säilytti henkensä, niin Ellil vihastui. — Ajan pitkään Ellilin nuorempi kilpailija Marduk, Babylonin kaupungin pääjumala, syrjäytti hänet yhä enemmän, ja hänen täytyi tyytyä verraten vaatimattomaan liikanimeen »vanhaherra».

Ellilin pääpuoliso, Ninlil, on maan lapsille suopeampi ja lausuu mielellään ankaralle puolisolleen hyvän sanan kurjien raukkojen puolesta, jotka anovat häneltä armoa ja apua. Hän on »suuri äiti ja ihmisten armollinen puoltajatar.»

Anusta oli tullut taivaan ja Eliitistä maan hallitsija, mutta Anun pojasta _Ea_sta tuli meren jumala. Ja koska syvää vettä pidetään kaiken viisauden lähteenä, on Ea myöskin kaikkien taiteitten ja tieteitten jumala. Hän on opettanut ihmisille kaikenlaista käsityötä ja on kirjoitustaidon keksijä. Hän on myös, päinvastoin kuin Anu ja Ellil, suuri ihmisystävä. Juuri hän keksi pelastaa suojattinsa Ksisythroksen vedenpaisumuksesta. Myöskin hän moitti Elliliä ankarasti siitä, että tämä oli pannut toimeen tuon suuren tuhotulvan.

Ean ihmisystävällisyyden peri hänen poikansa Marduk eli Bel, joka syrjäytti sekä Anun että Ellilin näiden valta-asemasta ja tuli siis olemaan sekä taivaan että maan herra. Kun tuho uhkasi jumalmaailmaa, sitoutui Marduk nimittäin menemään vihollista vastaan sillä ehdolla, että hän saisi vallan hallita kaikkia muita jumalia. Sen hän saikin palkakseen. Hän käytti isiltä perittyä viisauttaan isänsä tavoin sairaitten ja kärsivien ihmisten auttamiseen. Neljän koiransa seuraamana hän taisteli pimeyden henkiä vastaan ja auttoi valon voittoon.

Mardukin merkitys kasvaa Baabelin kehityksen mukana, aivan kuin Amonin valtaanpääsy seurasi Theban muuttumista Egyptin pääkaupungiksi. Kaikki ihanteelliset ominaisuudet siirtyvät vähitellen Mardukille: hänestä tulee kaikkivaltias, kaikkiviisas, kaikkihyvä, pyhä ja vanhurskas. Täten on otettu askel yksijumalaiseen suuntaan, ei kuitenkaan niin suurta kuin sillä, että Ekhnaton otti käytäntöön auringonjumalan palvonnan.

On olemassa myös monia muita jumalia, kuten kuun jumala, tulenjumala, ilmojenjumala, joka lähettää virkistävän sateen, mutta voi myös osoittaa vihaansa ukkosenjyrinässä, »niin että taivaan jumalat kauhuissaan nousevat taivaisiin ja manalan jumalat ryömivät maan alle. »Manalan jumalalla on seitsemän poikaa, joita hän pitää »vankina» vartioimassa helvetin portteja. Tie kuoleman valtakuntaan alkaa sieltä, missä aurinko laskee erämaahan. »Manalan laivuri», jolla on myrskylinnun pää sekä neljä kättä ja neljä jalkaa, kuljettaa vainajan ensin lautalla joen yli. Itse tuonelaa ympäröi seitsemän muuria, kukin portteineen, joista jokaista vartioi yksi manalan jumalan pojista. Se joka on kulkenut porttien läpi, tulee »siihen synkeään asuntoon, josta ei kukaan takaisin palaa, ja jossa hänen ruokanaan on tomu ja savi.»

Kaikkien olo on kuoleman valtakunnassa lohdutonta. Parhaassa tapauksessa voi lohduttautua sillä, että kuolemassa saa levätä. Pahat saavat kurjimman kohtalon: he saavat »syödä kuolleitten kaupungin jätteitä ja juoda sen katuojista ja levätä kivipaadella.»

Tässä synkässä valtakunnassa hallitsee manalan jumala, joka samalla kertaa on sodan ja ruton jumala, yhdessä puolisonsa kanssa, ja heidän seurassaan ovat kaikki pahat henget ja haltiat, jotka ihmisiä kiusaavat.

Moni seikka viittaa kyllä siihen, että babylonialaiset uskoivat vainajain joutuvan manalassa tuomioistuimen eteen, mutta varmoja todistuksia sellaisesta käsityksestä ei ole.

Assyrian pääjumala oli Assur, joka alkujaan oli vain Assurin kaupungin suojelusjumala. Assyrialaisen kansanluonteen mukaisesti hän oli luonnollisesti ennen kaikkea metsästyksen ja sodan jumala, joka johti omansa voittoon.

Babylonialaisten jumalista huomaa, että ne ovat alkeellisen — tahtoisi sanoa kasvattamattoman tai puolivillin — mielikuvituksen luomia, aivan kuten Tor ja Fröja muinaispohjoismaisessa jumalaistarustossa. Nämä jumalat ovat kuulumattoman voimakkaita, mutta heiltä puuttuu vastaavaa harkintaa ja itsehillintää. Neuvotteluissansa he toimeenpanevat juominkeja, kun tarvitsevat piristää järkeänsä; mutta silloin he juovat usein liikaa, niin että koko neuvotteleva jumalain kokous torkahtaa. He maiskuttavat tyytyväisesti kukkuraisen pöydän ääressä, ja kun he vainuavat ensimmäisen polttouhrin tuoksun, »he kerääntyvät kuin kärpäset» uhraajan ympärille. Silloin he iloitsevat kuin kiltit lapset siitä, että heidän oikukas päähänpistonsa tuhota koko ihmiskunta suurella tuhotulvalla on mennyt myttyyn. Sillä kuka silloin olisi valmistanut heille uhrin! Ja kuinka kolakkaa oli ollut heidän itsensä, kun vedenpaisumus ja rajumyrskyt raivosivat ja taivas oli monta päivää synkkä kuin yö! Miten märkinä ja nälkäisinä he sentään istua kököttivät ylhäällä taivaassa katuen sitä, mitä olivat aikaansaaneet! — Ja jos haluaa saada enemmän näytteitä näiden jumalain alkeellisesta luonteesta, niin ajateltakoon, kuinka Ishtar jumalatar, suuri miestensyöjä, aina käyttäytyi.

Tunteitansa nämä jumalat ja jumalattaret purkavat samalla tavoin kuin villit tai hillittömät lapset. He kirkuvat ja huutavat ja purevat kieltänsä, käyvät toistensa kimppuun ja repivät toisiansa tukasta. Ja ennenkuin he uskaltautuvat taisteluun vaarallisen vihollisen kanssa, syytävät he hänelle karkeuksia ja herjauksia jos minkämoisia samalla kertaa karaistakseen rohkeuttaan ja säikähdyttääkseen vihollisen lamaan.

Olisi väärin sanoa olevan jotakin ylevää tuollaisissa kohtauksissa ja jumalain elämän kuvissa, mutta määrättyä avosydämistä kertojalahjaa ne osoittavat. Samassa määrin kuitenkin, kuin Babylonian valtio kehittyi hyvinjärjestetyksi oikeus- ja kulttuuriyhteiskunnaksi, muodostui jumalainkin maailmasta voimakkaiden, viisaiden ja hyvien olentojen ihanneyhteiskunta, joka oli yhtä paljon korkeammalla heikkojen ja syntisten ihmisten oloja, kuin taivaan tähdet ovat maata korkeammalla. Siellä, tähdissä ja planeetoissa, ne ilmestyivät nyt ihmisille. Ja nämä tähtijumalat, toisin kuin vanhat maailmanjumalat, olivat kaikista maallisista tarpeista riippumattomia tarvitsematta edes ruokaa tai juomaa.

Ollen jumalain ilmestysmuotoja taivaankappaleista tuli palvonnan esineitä, ja kaikki tähtitaivaan ilmiöt käsitettiin varoittaviksi tai kehoittaviksi merkeiksi maan lapsille.

ENNUSTAJIA JA MERKKIEN SELITTÄJIÄ.

Babylonialaisten uskonnon päätehtävänä oli tutkia jumalain tahtoa eri tilaisuuksissa, että kuolevaiset ihmisparat osittain voisivat rukouksin ja uhrein torjua heidän vihaansa, osittain voisivat välttää ryhtymästä sellaiseen, mikä oli jumalain tahtoa ja päätöstä vastaan. Babylonialaiselle oli hurskaus siinä, että nöyrästi ja uupumatta koetti tutkistella jumalain tahtoa, ettei tulisi pahoittaneeksi heitä.

Muinaisaikana uskottiin yleisesti, että kaikki, mitä tässä maailmassa tapahtui, oli yhteydessä määrättyjen luonnonilmiöitten kanssa. Erikoisesti Babyloniassa luultiin, että taivaankappaleitten keskinäisestä asemasta ja ulkonäöstä eri aikoina voitiin lukea jumalien tahto ja ihmisten siitä riippuvat kohtalot. Tarkkaamalla näitä ja muita luonnonilmiöitä piti siis voida ennustaa tulevia tapahtumia, eikä siitä syystä ryhdytty mihinkään tärkeisiin toimenpiteisiin, valtiotoimiin tai yksityisiin yrityksiin, koettamatta taikojen ja enteitten avulla tutkia, miten ne onnistuisivat. Ennetekstit ovat todennäköisesti laajin ryhmä koko nuolenpääkirjallisuudessa. Jo tämä osoittaa, miten suunnaton merkitys ennustustaidolla ja merkkienselityksellä oli Babyloniassa ja Assyriassa. Itse ennustusteksteistä ilmenee lisäksi, että oli tuskin ainoatakaan ilmiötä luonnossa tai ihmiselämässä, jota Mesopotamian kansa ei olisi käsittänyt yliluonnollisten voimien aikaansaamaksi.

Tämä ennustustaito on Babyloniasta levinnyt myöskin Kiinaan — ainakin esiintyy babylonialaisissa ja kiinalaisissa ennemerkki- ja ennustusteksteissä niin ilmeisiä yhtäläisyyksiä, aina pikkuseikkoja myöten, ettei juuri voi ajatella niiden syntyneen toisistaan riippumatta.

Ishtarilla ja muilla babylonialaisilla jumaluusolennoilla oli profeettansa ja ennustajattarensa, jotka ennustivat tulevia asioita määrättyjen merkkien johdolla, joita jumalattaren tai jumalan itsensä luultiin antavan, n.s. oraakkelit. Jokaisessa babylonialaisessa temppelissä oli oraakkelikammio, »salaisuuden asunto», missä jumala määrätyillä merkeillä ilmaisi tahtonsa papeille, kun nämä sitä häneltä tiedustelivat. Mutta tärkein oraakkelitemppeli oli Ishtarin pyhäkkö Arbelassa lähellä Niniveä. Se kilpaili arvossa egyptiläisen Amonin oraakkelin kanssa, joka sijaitsi Libyan erämaassa. Kreikan historiassa oraakkeleilla, kuten saamme nähdä, tuli olemaan erittäin suuri merkitys.

Kokoelma Ishtarin ennustajattarien ja heidän miehisten virkaveljiensä kuningas Asarhaddonille antamia oraakkelivastauksia on vieläkin tallella. Yksi niistä kuuluu näin: »Älä kauhistu, oi Asarhaddon! Ilmoituksen henki, joka sinulle puhuu, lähtee minun suustani, enkä minä salaa sitä. Vihollisesi sulavat jalkojesi juuresta niinkuin Sivanin joet. Olen mahtava valtiatar, Arbelan Ishtar, joka olen lyönyt vihollisesi pakoon jalkojesi juuressa. Olenko milloinkaan puhunut sinulle sanoja, joita sinun ei olisi pitänyt uskoa? Olen Arbelan Ishtar; kuljen edelläsi ja rinnallasi sotaretkilläsi. Älä pelkää! Minä olen joukkosi keskellä.»

Varsinaista ennustustaitoa oli useata lajia, kuten tähtienselitystaito, kyky selittää sääilmiöitä, lintujen lentoa ja muitten eläinten käytöstä sekä tulkita erilaisten epäsikiöitten merkitystä, edelleen maksastaennustus, maljastaennustus ja unien selittäminen.

Kaksoisvirtainmaan tavattoman tähtikirkkaan taivaan alla oli tähtienselitystaidolla eli astrologialla aivan erikoiset edellytykset, ja sen keksijöinä pidetään »Idän viisaita», muinaisia kaldealaisia.

Inhimillisen taikauskon historia on kieltämättä mielenkiintoisimpia ja omituisimpia kohtia ihmiskunnan kehityksessä. Miten järjenvastaisilta magia ja astrologia näyttänevätkin meistä, joilla on veressämme valistusajan ja luonnontieteitten aikakauden kriitillinen katsantotapa, tosiasia on kuitenkin, että muinaisaikana valistuneimmatkaan henget eivät kyenneet kokonaan vapautumaan tästä taikauskosta, että koko keskiaika oli kaikkien salaisten tutkimusten ja taitojen kulta-aikaa, ja että näillä vielä nykyaikaan asti on ollut suurempi merkitys, kuin mitä »valistunut aikamme» yleensä on taipuvainen uskomaan.

Taivaankappaleet ovat vanhan itämaisen käsityksen mukaan »taivaan kirjoitusta», ja on vain osattava lukea sitä, niin voi ennustaa tulevaisuutta. Astrologit ovat soveltaneet käytäntöön lauseen: »Tähdissä on kirjoitettu.» Suurin merkitys ennustustaidossa oli kuulla. Onni tai onnettomuus riippui usein siitä, oliko kuu jonakin määrättynä päivänä näkyvissä vai pilvien peittämä. Ja erikoisen kohtalokas vaikutus — enimmäkseen onnettomuutta tuottava — oli kuunpimennyksillä. Jos niitä sattui määrättynä ajankohtana, niin veli oli tappava veljensä; toisina aikoina kuunpimennys voi merkitä valtavia tulvia ja nälänhätää, kapinaa, sotia ja tappioita. Kuuntarha voi olla merkkinä siitä, että joukkokuolema tulisi kohtaamaan karjaa kedolla tai että leijonat tekisivät tuhojaan ja kaikki kauppa ja liikenneyhteys estyisi.

Auringonpimennyksiä pidettiin myöskin onnettomuutta tuottavina. Mutta muuten ei auringolla ollut läheskään niin suurta merkitystä kuin kuulla. Tärkeämpinä astrologit toki pitivät kiertotähtiä, varsinkin kirkkaasti loistavaa Venusta. Sen lasku ja nousu olivat erinomaisen tärkeitä, ja ne saattoivat senvuoksi, ajankohdasta riippuen, merkitä joko runsaita satoja tai katoa, voittoa tai tappiota. Juppiter tuotti miltei aina onnea, kun Mars sitävastoin oli oikea turmion tähti.

Tähtisikermien eri asennoilla oli myös suuri arvo ennustustaidossa, meteoreilla ja pyrstötähdillä samoin.

Astrologiasta kehittyi taito taivaankappaleitten asentojen johdolla lapsen syntyessä tehdä horoskooppi tämän tulevaisuudesta. Mutta niin pitkälle ei nähtävästi vielä ole päästy muinaisessa Babyloniassa ja Assyriassa, vaan vasta myöhemmin, Eufratinmaiden kreikkalaisena kautena. Mainittakoon esimerkki toiselta vuosisadalta e.Kr.: »Vuonna 170, kuningas Demetrioksen hallitessa, Adar-kuun[150] 30. p:nä, kello 6 aamulla syntyi poikalapsi. Samaan aikaan kuu oli aluksi Kaksoisten tähtikuviossa, aurinko Kalojen, Juppiter Vaa'an, Venus ja Mars Kauriin ja Saturnus Jalopeuran tähdistössä.»

Egyptiläisten tavoin babylonialaisilla ja assyrialaisilla oli myöskin kalenterissaan hyvät ja pahat päivänsä.

Kun sitten siirrymme siihen ennustustaitoon, joka sai ilmoituksensa ilman voimilta, niin huomaamme, että rajuilma aina merkitsi onnettomuutta, paitsi milloin sitä seurasi sateenkaari, sillä sitä pidettiin jumalallisen armon merkkinä. Ukkonen saattoi, riippuen ajasta, jolloin se esiintyi, merkitä sotaa ja kapinaa, runsasta vuodentuloa tai katoa, tulvia tai heinäsirkkojen tuhotöitä. »Jos ukkonen jyrisee kuin suuren koiran haukunta, niin se merkitsee, että Pohjan kansat nousevat; jos se ärjyy kuin leijona, niin kuningas kukistuu; jos sillä on hyeenan ääni, niin kuninkaan poika tappaa isänsä» j.n.e. Silläkin oli merkityksensä, millä ilmansuunnalla salama näkyi ja mihin aikaan päivästä satoi.

Maanjäristykset olivat aina, elleivät suorastaan tuhoatuottavia, ainakin onnettomuutta ennustavia. Ne merkitsivät sotaa, kapinaa, vallankumouksia, kuninkaan kuolemaa tai »niin ankaraa nälänhätää, että syötäisiin ihmisenlihaa». Jos ne kestivät koko päivän, ne ennustivat valtakunnan perikatoa.

Lintujen lentoa tulkitsivat erikoiset »lintujenkatsojat». Etenkin haukalla oli suuri merkitys tällaisissa ennustuksissa. Jos esimerkiksi haukka ja korppi taistelivat keskenään kuninkaan nähden, niin merkitsi Babylonian voittoa, jos haukka voitti, mutta tappiota, jos korppi surmasi sen. Korppia pidettiin onnettomuuden lintuna. Eräässä ennustustekstissä sanotaan: »Jos sotajoukko on liikkeellä ja korppi raakuu joukon edessä, niin se armeija ei palaa sotaretkeltään.» Haukka on sitävastoin onnen lintu: »Jos joku menee sairaan luoja matkalla haukka lentää hänen ohitseen, niin sairas paranee.»

Tuhoatuottavia eläimiä olivat erikoisesti käärmeet. Jos käärme hyökkäsi ihmisen kimppuun, niin se merkitsi määrätyissä olosuhteissa, että hän oli kuoleva ennen sen vuoden loppua; toisissa oloissa se tiesi ankaraa tautia. Jos käärme hyökkäsi hänen kimppuunsa takaapäin määrättynä ajankohtana, oli se merkkinä siitä, että »hänen ystävänsä muuttuisi vihamieheksi». Jos taloon ilmaantui siipimuurahaisia, niin se merkitsi kuolemantapausta.

Sekä ihmisten että eläinten epäsikiöt olivat kiitollisia välineitä tulevien asioitten selityksille. Itämainen mielikuvitus sai tässä vapaasti temmeltää. Säilyneitten epäsikiöluettelojen mukaan taivaan ja maan välillä oli tuskin mitään tämänsuuntaista, jota muinaiset babylonialaiset olisivat pitäneet mahdottomana. Siinä on kirjavana sekoituksena oikea ihmis-epäsikiöitten ihmenäyttely, etenkin kaikkia mahdollisia eläinmuotoja, ihmisen ja koiran sekasikiöitä ja sitten luonnollisesti sellaisia todella esiintyviä epämuodostumia kuin yhteenkasvaneita sikiöitä y.m. Ja mitä eläinten epäsikiöihin tulee, niin usein esiintyvä aihe: »Jos lammas synnyttää leijonan» on kuvaavaa sille, mitä vanhat babylonialaiset luulivat mahdolliseksi tässä matoisessa maailmassa. Ajateltavissa oleva ja mahdollinen selitys on kuitenkin, että tässä ja tämänkaltaisissa tapauksissa tarkoitettiin ainoastaan jonkinlaista yhtäläisyyttä sikiön jonkin ruumiinosan ja sen olennon välillä, jonka mukaan sitä nimitettiin.

Kaikenlaisilla epäsikiöillä oli merkityksensä sen enteinä mitä tuleman piti, mutta eniten huomiota kiinnitettiin tässä suhteessa kuninkaallisiin epäsikiöihin. Useimmissa tapauksissa sellaiset enteet ovat onnettomuutta tuottavia. Pelkät pahat ennustukset täyttävät kokonaisia nuolenpääkirjoituslevyjä, ja näköjään aivan mitättömien epämuodostumien perusteella niissä usein ennustetaan mitä kauheimpia onnettomuuksia. Mutta kaikeksi onneksi maailmaan syntyy silloin tällöin onneatuottaviakin lapsia. Jos ne ovat kaksoiset ja kooltaan suuret, niin ne merkitsevät Babylonian valtakunnan laajentumista. Ja lapsen erikoisen lihavista ja hyvin kehittyneistä ruumiinosista voidaan päätellä tulevaa hyvinvointia ja ruoan runsautta. Sitävastoin on aivan varmasti nälänhätä odotettavissa, jos esim. emäsika käyttäytyy niin sopimattomasti, että itse syö jälkeläisensä. On vaikeampaa ymmärtää, minkä tähden sen, että nainen synnyttää sian, pitäisi merkitä, että nainen anastaa itselleen maan kruunun.[151] Jos hän sitävastoin synnyttää lampaan, niin kuningas pääsee eroon kaikista kilpailijoistaan. Mutta jos nainen synnyttää käärmeen, se ei ole hyvä merkki.

Eräässä ennustuskirjassa sanotaan: »Jos emälammas saa viisi karitsaa, tapahtuu maassa vallankumous. Jos yhdellä karitsalla on ihmisen pää, toisella leijonan pää, kolmannella hyeenan, neljännellä koiran ja viidennellä lampaanmuotoinen pää, niin maassa tehdään murhia.» Samoin jos nainen synnytti lapsen, jolla oli vain yksi korva. Jos syntyi korvaten lapsi, tuli maahan hätä. Lapsi, jolla oli leijonan korva, merkitsi sitävastoin, että maahan oli tuleva voimakas hallitsija. Ja kun syntyi lapsi, jolla oli sian pää, oli asialla se ilahduttava puoli, että se ennusti karjaonnea ja yleistä hyvinvointia siihen kotiin.

Tärkeämpiä kuitenkin olivat ne enteet, joita tutkittiin katsomalla uhrieläinten, varsinkin lampaitten maksaa, toimitus, jolla myöhempinä aikoina roomalaisessa valtioelämässä oli niin suunnattoman tärkeä merkitys. Tapa oli kulkeutunut roomalaisille Eufratinmaista heettiläisten, kreikkalaisten ja etruskien välityksellä. Maksassa arveltiin tunteitten ja mielenliikutusten sijaitsevan. Käytettiinpä babylonialaista sanaa, joka merkitsi maksaa, yleisesti merkityksessä »mieli» tai »sielu». Maksaa pidettiin myöskin maailmankaikkeuden pienoiskuvana. Luultiin, että jokaisella tämän elimen osalla oli siinä vastaava kohtansa. Arveltiin siis, että maksa paremmin kuin mikään muu kuvasti tulevia asioita. Maksan tutkiminen oli myös sitä kiitollisempaa, kun siinä eri eläimillä ilmenee paljon yksilöllisiä eroavaisuuksia. Kuten käden viivat ovat jokaisella ihmisellä erilaisia, niin on eri eläinten maksan viivoissa aina jotakin eroavaisuutta. Sappirakon asema ei myöskään aina ole sama. Näiden seikkojen perusteella Babyloniassa kehittyi äärimmäisen yksityiskohtainen ennustusjärjestelmä.

»Maksasta ennustamisen» taito on vähintään 4 000:n vuoden vanha. Havaintovälineinä niille, joille opetettiin tätä taitoa, käytettiin tuon tärkeän elimen savikuvia. British Museumissa on eräs Hammurapin hallitsijasuvun aikainen maksan savimalli, joka on kirjoitettu aivan täyteen opastuksia, miten sen avulla on tulkittava tulevaisuuden arvoituksia. Ja Assurbanipalin kirjastossa oli suorastaan tämän taidon oppikirjoja.

Esitämme pari otetta eräästä maksankatsomisesta, joka enemmän kuin 4 1/2 vuosituhatta sitten kerran suoritettiin Sargon I:lle ja jota sitten pidettiin koko hänen tulevaisuutensa ilmoittajana. Sentähden Sargon olikin suuri ja menestyksellinen soturi ja valtakunnan perustaja. Siinä sanotaan: »Jos sappirakko on täynnä sappea, niin se on onnellinen enne, jonka johdosta Sargon lähti sotaan Elamia vastaan ja tuhosi elamilaiset. Jos sappirakko sitävastoin on kuin tyhjä säkki, ja jos sappirakon oikealta puolelta lähtee kiila ja maksassa sen edessä näkyy seitsemän syvennystä, niin se on enne, joka Sargonille merkitsi sitä, että koko maan asukkaat nousivat häntä vastaan ja saartoivat hänet Akkadin kaupunkiin. Mutta Sargon hyökkäsi ulos kaupungista ja löi heidät maahan.»

Maljasta ennustaminen suoritettiin siten, että valettiin öljyä vesimaljaan tai päinvastoin ja tutkittiin kuvioita, joita molemmat yhteensulautumattomat nesteet silloin muodostivat. Vanhassa Testamentissa käytetään kuvaavasti sanaa »malja» merkityksessä »kohtalo».

Että unenselityksillä myös on ollut suuri arvo Eufratinmaissa, ilmenee suuresta määrästä unikirjoja, joita on löytynyt Assurbanipalin kirjastosta. Historiallisissa teksteissä puhutaan usein unista, jotka vaikuttavat ratkaisevasti kuningasten päätöksiin. Muistammehan myös, miten tärkeinä israelilaiset pitivät unia. Erikoista huomiota kiinnitettiin uniin, joissa pään päällä kannettiin jotakin, esim. taateleita tai vuorta. Tämä johtaa ajatuksen etsimättä Joosefin antamaan selitykseen faaraon ylimmäisen leipurin unesta, että hän kantoi päänsä päällä kolmea vehnäleipäkoria, ja että linnut söivät niistä. Joosef selitti, kuten muistamme, unen niin, että faarao kolmen päivän kuluttua hirtättäisi miehen, ja linnut söisivät hänen kuolleen ruumiinsa.

Babylonialaisten mielestä koko luonto alkaen muurahaisesta tai pienimmästä homesienestä aina tähtitaivaan ihmeisiin saakka oli kuin suuri kirja, jonka salaperäiset kirjoitusmerkit paljastivat tulevaisuuden niihin perehtyneelle. Vähäpätöisimmilläkin ilmiöillä, esim. karitsan määkimisellä tai linnun lennolla, oli oma merkityksensä määrättyjen tapausten enteenä.

Luulisi niin runsaasti rehoittavan taikauskon vaikuttaneen kansaan alituisena painajaisena, lamauttaen kaiken toimintatarmon. Mutta babylonialaisten onneksi — niin on sanottava — tulevien tapahtumien ennustamistaito oli erikoisen uhri- ja ennuspappien luokan salaisuutena, ja he säilyttivät huolellisesti kallisarvoista aarrettaan. Tämän yhteiskuntaluokan keskuudessa salaisuudet periytyivät isältä pojalle. Ja ainoastaan suvun parhaat saivat hoitaa tuota korkeata virkaa. Kukaan, joka oli saastaista syntyperää, s.o. syntynyt avioliiton sivussa, kukaan, joka ei ollut täydellinen vartaloltaan ja kasvultaan, kukaan kierosilmäinen tai jolla oli aukko hammastarhassaan tai jolta oli sormi katkennut tai joka sairasti spitaalia tai sukupuolitautia, ei saanut lähestyä uhrialttaria.

PAHAT HENGET JA LOITSUT.

Babylonialaiset panivat kaikki onnettomuudet, kaikki sekä ihmisten että eläinten taudit pahojen henkien syyksi, jotka saattoivat ihmisen sairaaksi ja riivatuksi. Koko avaruus kuviteltiin tällaisten vaarallisten pahojen henkien kansoittamaksi. Mutta erikoisesti ne väijyivät sellaisissa kaameissa paikoissa kuin vuorten onkaloissa, haudoissa, raunioissa ja erämaissa. Siellä saattoi sellainen paha henki äkkiä nousta »niinkuin tuuli ja tappaa elävän erämaassa.»

Babyloniassa uskottiin yleisesti, että kuolleet vampyyrin hahmossa nousivat haudoistaan. Verenimijähenget »laskivat ihmisistä verta kuin sadetta. Ne kalvoivat ihmisten lihaa ja imivät heidän suonensa kuiviin.» Oli muuan paha henki, joka asusti luolissa ja rotkoissa ja jolla ei ollut suuta, huulia eikä korvia. Öisin se harhaili koiran tavoin pitkin teitä ja katuja, tunkeutui taloihin, varasti väsyneeltä unen ja imi voimaa sairaan rinnasta. Toiset henget laskeutuivat vuoteeseen nukkuvien luo ja johdattivat sekä miehet että naiset siveettömyyteen vastoin heidän tahtoaan.

Babylonialaisten henkimaailmaa kansoittivat myös hevosihmiset, partaiset miehet, joilla oli linnun ruumis ja skorpionin häntä, tarueläimet, jotka olivat puoleksi vuohia, puoleksi kaloja tai aarnikotkan ja käärmeen sekasikiöitä j.n.e. Sellaiset hirviöt hallitsivat juutalaistenkin mielikuvitusta, kuten Danielin kirjasta voimme nähdä.

Pahoista hengistä oli seitsemän erikoisen pelättyä. Niillä oli kuvaavia nimiä kuten »Noita», »Kummitus», »Painajainen», »Väijyjä», »Vainolainen», »Kiinniottaja». Eräässä assyrialaisessa runossa sanotaan pahoista hengistä:

    »Ne matelivat mahallaan kuin käärmeet,
     ne täyttivät huoneen löyhkällä kuin rotat,
    ne haukkuivat kuin koiralauma.
    Yli korkeimman muurin, läpi paksuimman seinän
    ne syöksyvät myrskytulvan tavoin
     murtautuen talosta taloon.
    Mikään ovi ei voi niitä sisään pääsemästä estää;
    lukot ja salvat eivät saa niitä kääntymään takaisin.
     Käärmeen lailla ne liukuvat ovesta;
    salvan läpi ne puhaltavat sisään kuin tuuli.
    Ne riistävät vaimon miehensä syleilystä,
    ne tempaavat lapsen äitinsä helmasta,
     ja karkoittavat miehen kodistaan.»

Babylonialaiset ja assyrialaiset, kuten beduiini ja fellah vielä tänäkin päivänä, pelkäsivät niin suuresti pahojen henkien juonia pimeän aikana, että he tuskin uskalsivat poistua asunnostaan auringonlaskun jälkeen. Jos se oli välttämätöntä, niin se tapahtui äärimmäisen pelon vallassa, tarkaten jokaista risahdusta ja lakkaamatta, loitsuja mutisten. Vaaralliset henget voitiin nimittäin karkoittaa ainoastaan suopeitten jumalien ja henkien avulla. Suojana pahoja henkiä vastaan olivat jalopeuroja ja härkiä esittävät jättiläispatsaat, joita pystytettiin temppelien ja palatsien sisäänkäytäville. Ne esittivät todennäköisesti hyviä suojelushenkiä, jotka auttoivat ihmisiä pahoja henkiä vastaan.

Noidat ja velhot olivat melkein yhtä vaarallisia kuin pahat hengetkin. He saattoivat turmella ruoan ja juoman keitä halusivat, voivat hankkia tauteja häntä vaivaamaan ja hävittää talon kotirauhan nostattamalla vihaa miehen ja vaimon välille, sisarusten kesken ja vanhempien ja lasten välille. Taikuuden ja noituuden kielsivät sekä jumalallinen että maallinen laki. Siitä syytetyn täytyi Hammurapin lakien mukaan — kuten olemme nähneet — kestää vesikoe.

Parhaimpana apuna sekä pahojen henkien että velhojen ja noita-akkojen ilkeyttä vastaan olivat pappien loitsut. Kuten rukouksilla ja uhreilla yritettiin loitsuilla murtaa pahojen henkien voima ja estää niitä tuottamasta ihmisille sairautta ja tuhoa. Henkienmanaajia ja loitsupappeja kasvoi kuin sieniä sateella, ja heidän maineensa levisi kauas Eufratinmaan rajojen ulkopuolelle. Sekä ihmeittentekijöinä että ennustajina kaikki muinaisajan kansat pitivät babylonialaisia saavuttamattomina mestareina.

Jesaja puhui tosin kovia sanoja Baabelin kaupungille »sinun taikatemppujesi paljoudesta ja sinun loitsujesi väkevästä voimasta», jonka luultiin auttavan kaikissa vaiheissa. Mutta kun turmion suuri päivä tulee, saadaan nähdä, mihin ne kelpaavat:

    »Astukoot he nyt esiin!
     Pelastakoot he sinut, jotka mittaavat taivaan
    ja tähystelevät tähtiä
    ja joka uudenkuun aikana julistavat, niistä
     kohtalosi on tuleva ylitsesi!
    Mutta katso, he ovat kuin olki,
    joka tulessa poltetaan.
     He eivät voi pelastaa elämääsi liekeistä.»

Kaikkien muinaisajan kansojen perimätiedot viittaavat Babyloniaan ja Egyptiin loitsinnan kehtoina. Olihan Egyptissä samoinkuin Babyloniassa tapana turvautua manauksiin sairaudentapauksissa, mutta ennen kaikkea harjoittivat egyptiläiset loitsintaa palvellakseen vainajia ja auttaakseen heitä toisessa maailmassa. Kuolemankirjahan on ilmeisin todistus tästä. Babylonialaisten loitsinta taasen kohdistui tähän elämään, ja ominaista tälle on toiselta puolen usko pahoihin henkiin, joita manaaja karkoittaa, ja hyviin henkiin, jotka hän ottaa avukseen, toiselta puolen taas se tärkeä osa, joka astrologialla on babylonialaisten taikauskossa. Egyptiläisten uskonnollisen käsityksen mukaan ei ollut olemassa pahoja eikä hyviä henkiä; jumalat itse olivat manauksin voitettavissa.

Manauksensa papit lausuivat tai, oikeammin sanoen, kuiskasivat tai mutisivat, useimmiten öisin soihtujen valossa. Erinäisissä tiloissa kuului asiaan, että manaaja esiintyi punaisiin vaatteisiin pukeutuneena. Toisinaan hän kuiskasi loitsukaavansa manattavaa pahaa henkeä edustavan uhrieläimen korvaan. Manauksissa kehoitettiin pahoja henkiä poistumaan lausumalla peloittavia uhkauksia siltä varalta, että nämä eivät luopuisi häijyistä vehkeistään. Manauksiin liittyi usein rukouksia, joissa käännyttiin hyvänsuopien jumalolentojen puoleen pyytäen apua pahojen henkien ahdistamille heidän kiusaajiaan vastaan.

Eräästä kirjeestä 7. vuosisadalta e.Kr. saamme erittäin havainnollisen kuvan menoista assyrialaisen sairastaessa: oveen on ripustettu sika, lintu ja orjantappurapensas. Manaaja, punaisiin vaatteisiin pukeutuneena ja pitäen haukkaa kädessään, asetuttaa sairasvuoteen ympärille suitsutusastioita ja tulisoihtuja ja manaa taudinaiheuttaneita pahoja henkiä poistumaan ovesta.

Henkienmanausten kaavoja on löytynyt suunnattomat määrät Assurbanipalin kirjastosta. Siellä on manauksia ruttotauteja, päänsärkyä, kuumetauteja, riivaantumista, s.o. kaatuvatautisuutta tai mielipuolisuutta aiheuttavia pahoja henkiä vastaan, siellä kaavoja demoneja vastaan, jotka aiheuttavat panettelua ja kirouksia, myrskyjä ja rajuilmoja, siellä manauksia noita-akkoja ja poppamiehiä vastaan, jotka kykenevät tuottamaan kuolemaa ja onnettomuuksia ihmisille. Eräs tyypillinen manaus kuului näin: »Manaa sinä taivainen suojelushenki ja manaa sinä maallinen suojelushenki, paha henki, erämaan paha henki, korkean vuorenkukkulan paha henki, meren paha henki, suon paha henki! Manaa sinä taivainen suojelushenki, ja manaa sinä maallinen suojelushenki tauti sisälmyksistä, tauti sydämestä, levottomuutta aiheuttava sydämenkouristus, keltatauti, pääntauti[152], pahanlaatuinen punatauti, inhoittava ihottuma, munuaistauti, taukoamaton, kauhea särky, painajainen!»

Suurin manauskaavakokoelma on »Pahat henget» niminen laaja teos. Pahaa henkeä manataan taivaan ja maan nimessä jättämään riivaamansa ihminen ja »asettumaan asumaan johonkin toiseen paikkaan.» — Eräässä tyypillisessä manauskaavassa sanotaan: »Siihen hetkeen saakka, jolloin poistut riivaamastasi ruumiista, et saa ruokaa syödäksesi, et vettä juodaksesi, et järvestä, joista etkä kaivoista. Jos tahdot lentää taivaaseen, et ole saava siipiä, jos tahdot jäädä maan päälle, et ole löytävä itsellesi asuntoa. Poistu ihmisestä, hänen jumalansa pojasta!» Sen sijaan rukoili manaaja jotakin hyvää henkeä asettumaan asumaan pahan riivaamaan.

Parilla muulla manauskokoelmalla on nimenä »Polttaminen». Eräs keino vapauttaa ihminen toisen ihmisen kostolta tai kirouksesta, taudista ja synnistä oli sellainen, että pappi poltti sipulin, lehden erältään, samalla lausuen: »Aivan samalla tavalla kuin tämä sipuli kuoritaan ja heitetään tuleen ja loimuava liekki sen kuluttaa, aivan samoin kuin sitä ei enää milloinkaan istuteta maahan, sen juuret eivät enää tunkeudu maahan, sen vana ei enää kasva esiin näkemään aurinkoa, se ei itse enää tule jumalten eikä kuninkaitten pöydälle, niin kuorittakoon kosto, kirous, tauti, synti! Nyt polttakoon ne loimuava tuli, ja kirous kadotkoon!»

Toiset näistä manauksista on kirjoitettu vanhalla sumerilaisten kielellä ja ovat niin muodoin ainakin 6 000 vuotta vanhoja. Toiset on kirjoitettu assyrian kielellä, mutta tällaisten loihdintakaavojen kielellinen tutkiminen on osoittanut yhä todennäköisemmäksi, että nämäkin alkujaan on kirjoitettu sumerilaisten kielellä.

Pikkulasten hengen riistävää kauheata demonia vastaan oli paras keino valmistaa savesta tai maapihkasta, vahasta, puusta tai muusta helposti palavasta aineesta nukke ja viekoitella kaikenmoisilla taikatempuilla demoni siirtymään nukkeen. Sitten kävi helposti päinsä tehdä paha henki vaarattomaksi joko lyömällä rikki tai polttamalla riivattu nukke. Poppamiehet ja noita-akat tehtiin vaarattomiksi myös polttamalla heidän kuvansa roviolla.

Eräs manaus noita-akkoja vastaan kuuluu seuraavalla kauniilla tavalla: »Kuka olet, raivosta kiehuva noita, jonka sydämessä syntyi sana, mikä aiheutti onnettomuuteni, jonka kieli taikasanan ylitseni lausui, jonka huulilta myrkytykseni lähti, ja jonka jalanjälkiä kuolema seuraa? Kuule, sinä noita-akka, minä tartun sinun suuhusi, sinun kieleesi, sinun säkenöiviin silmiisi, sinun nopeisiin jalkoihisi, sinun eteenpäin syöksyviin polviisi, sinun lakkaamatta heiluviin käsiisi ja sidon ne selkäsi taa. Kirkkaasti paistava kuunjumala hävittäköön ruumiisi ja heittäköön sinut vedellä ja tulella täytettyyn kuiluun!»

Uhreja ja manauksia kuului vertauskuvallisina toimituksina kaikkiin juhlallisiin välipuheisiin, ennen kaikkea rauhansopimukseen. Mielenkiintoisen kertomuksen siitä, mitenkä tällöin meneteltiin, sisältää eräs n. v. 750 e.Kr. Assyrian kuninkaan ja erään Mati-ilu nimisen syyrialaisen ruhtinaan välillä tehty sopimuskirja. Silloin uhrattiin pukki ja lausuttiin seuraavanlaisia kirouksia sellaisen tapauksen varalta, että Mati-ilu rikkoi sopimuksen: »Kuten tämä pukki vietiin laumastaan eikä enää palaa sinne eikä enää asetu lauman etunenään, niin myös Mati-ilu viedään, jos hän rikkoo valansa, maastaan yhdessä poikiensa, tyttäriensä ja kansansa kera. Hän ei siinä tapauksessa enää saa palata sinne eikä saa asettua kansansa johtoon. Jos Mati-ilu rikkoo tämän valansa, hakataan hänen päänsä poikki niinkuin tämän pukin pää. Tämä pää ei ole pukin pää — se on Mati-ilun pää ja hänen poikainsa, hänen suurmiestensä ja hänen alamaistensa pää.»

Sitten hakattiin poikki pukin jäsenetkin samalla jatkuvasti verraten niitä Mati-ilun jäseniin ja lopuksi eläimen siitinelin seuraavin uhkauksin: »Jos Mati-ilu rikkoo valansa, tehdään hänestä portto ja hänen sotilaistaan naisia. Porttojen tavoin he tulevat ajelehtimaan kaupunkinsa kaduilla. Maasta maahan ajetaan heitä ja hedelmättömiksi he saavat jäädä kuten muulit, ilman vaimoja ja lapsia. Ishtar on riistävä heiltä heidän miehuudenvoimansa.»

Tällaiset kiroukset ovat tunnusomaisia myöskin niille raja- ja muistokiville, joilla ilmaistiin eri maa-alueiden rajat ja varmennettiin haltijan omistusoikeus, perustuipa tämä sitten ostoon, perintöön tai lahjoitukseen. Tyypillinen on eräs 3 000 vuoden vanha kuninkaallinen maatilan »lahjoituskirja», joka on hakattu edellä mainitun tapaiseen muistokiveen. Se perusteellisuus ja juurtajaksaisuus, millä lahjoituksen ikuinen arvo taataan, ei jätä toivomisen varaa. Loppuponsi kuuluu nimittäin näin: »Sen tapauksen varalta, että tulevaisuudessa nousisi joku virkamies, olipa hän sitten minkä arvoasteinen tahansa ja koettaisi anastaa tämän lahjoituksen ja sanoisi: 'Ei tämä tilus ole mikään kuninkaallinen lahjoitus', tai jos sellainen mies peläten kuninkaan kirouksen kohtaavan itseään houkuttelisi jonkun toisen henkilön: hullun, tyhmän, maankiertäjän tai roiston poistamaan tämän muistokiven, kaivamaan sen maahan tai kätkemään sen luoksepääsemättömään paikkaan tai vahingoittamaan sitä kivellä ja poistamaan kirjoituksen, niin tulevat tässä alla luetellut jumalat suuttumaan häneen» — tässä luetellaan Anu, Bel, Ea, Shamash, Marduk, Ishtar, Ellil ja 40 muuta jumaluusolentoa. »Kirotkoot he hänet peruuttamattomalla kirouksella, joka tuottaa sairauden hänen ylitseen! Hänen ruumiinsa peittäköön parantumaton spitaali ja hän ajettakoon kaupungin porteilta! Kokoonkyyristyneenä maatkoon hän kuten villiaasi kaupunkinsa ympärysmuurin ulkopuolella. Koiran tavoin tulkoon hän halveksimisen esineeksi kaupungin torilla! Rangaistakoon häntä parantumattomalla vesitaudilla, hänen ruumiinsa täyttyköön syövyttävällä myrkyllä. Vitsauksena kohdatkoon hänen maataan kato ja kuivuus, ja suuret jumalat hävittäkööt hänen nimensä, hänen siemenensä ja jälkeläisensä ihmisten suusta!»

Sellaiset kiroukset ovat saman laatuisia kuin ne, joilla Hammurapi uhkaa sitä, ken rikkoo hänen laki määräyksiään vastaan: »Lähettäköön Nin-karrak-jumalatar, Anun tytär, vaikean taudin hänen jäseniinsä, ankaran, parantumattoman kuumeen, kuumeen, jonka laatua lääkäri ei tunne, ja jota ei voida lieventää millään kääreellä, kalmanpureman, jota ei saata välttää!»

Väittämäänsä kykyyn karkoittaa pahoja henkiä ja nähdä tulevaisuuteen perustui etupäässä babylonialaisten pappien — varsinkin heidän manuu- ja ennepappiensa — niin suuri vaikutusvalta kansan mieleen, että he, egyptiläisten hierarkian tapaan, ajoittain muodostivat valtion valtiossa, jolle oli tunnusomaista sangen voimakas maallisten etujen harrastus. Jo yli 4 500 vuotta takaperin valitti eräs babylonialainen kuningas, joka koetti pitää pappeja aisoissa, että he »tunkeutuivat köyhän lesken puutarhaan, ottivat hänen puunsa ja ryöstivät hänen hedelmänsä», sekä että he »ryöstivät aasit ja oivalliset vetohärät»; ja vielä myöhemminkin kuulee puhuttavan samankaltaisista jumalanpalvelijain harjoittamista väkivaltaisuuksista. Sitä arveluttavammaksi kävi hierarkian maallinen valta, kun pappisarvo kulki perintönä. Eufrat-Tigrismaissa samoinkuin Egyptissä oli papistolla niin arvokas asema, että prinsseille ja prinsessoille annettiin korkeita papillisia virkoja.

VALITUSLAULUJA JA KATUMUSPSALMEJA.

Verrattomasti korkeammalle tasolle kuin milloinkaan muulloin kohoaa babylonialais-assyrialainen kirjallisuus muutamissa katumuspsalmeissa, jotka on löydetty Assurbanipalin kirjastosta. Ne muistuttavat toisinaan aivan hämmästyttävästi Vanhan Testamentin psalmeja. Persoonallinen synninhätä ja syyllisyydentunto ilmaiseikse näissä sydäntävihlovalla tavalla. On kuulevinaan niissä Vanhan Testamentin profeettojen ja psalminlaulajien mahtavana kaikuvan äänen. Eräs kaikkein ylevimmistä kuuluu jättämällä pois osan kerroista ja kaavamaiset käänteet seuraavasti:

    »Oi Herra, monet ovat minun syntini, suuret minun rikkomukseni.
     Minä rukoilin apua, mutta ei kenkään ojentanut minulle auttavaa
       kättä.
    Minä itkin, mutta kukaan ei rientänyt rinnalleni.
    Minä päästin kuuluville valitushuudon, mutta kukaan ei kuullut minua.
    Tuskaisa on oloni; surun valtaamana luon katseeni maahan.
    Ihmiset ovat paatuneita, kellään ei ole ymmärrystä.
     Niin monta kuin heitä onkin — kukapa heisiä tietää jotakin?
    Kukaan ei ymmärrä, tekeekö hän oikein vai väärin.
    Laupiaan jumalani puoleen minä käännyn korkealla äänellä
       huutaen häntä avukseni.
    Oi Herra, älä hylkää palvelijaasi!
    Hän makaa loassa — ojenna hänelle kätesi!
    Synti, minkä olen tehnyt, käännä parhaaksi!
     Rikoksen, minkä olen tehnyt, vieköön tuuli mukanaan!
    Kaikki minussa piilevä paha riisu minulta kuni vaatteet!
    Oi jumalani, olivatpa syntini seitsemän kertaa seitsemän,
       niin vapahda minut niistä!
    Oi jumalattareni, olivatpa syntini seitsemän kertaa seitsemän,
       niin vapahda minut niistä!

Valtavia ovat myös muutamat valitusrunot sairaudesta, vanhuudenheikkoudesta ja muusta surkeudesta, joka ihmistä kohtaa. Kauneimman ja omintakeisimman niistä on jättänyt jälkeensä babylonialainen Job, joka siinä on esittänyt mietiskelyitänsä ihmisen kärsimyksen arvoituksesta. Sen nimenä on »Valitusruno vanhurskaan miehen kärsimyksistä». — »Kielensä kauneudessa, ajatustensa syvyydessä, siveellisessä vakavuudessaan ja varsinkin loppusanojensa valtavuudessa, jotka ilmituovat varman pelastuksen toivon, tämä runo kuuluu koko maailmankirjallisuuden ylevimpiin», sanoo eräs assyrialaisbabylonialaisen kirjallisuuden etevä tutkija.

Me tunnemme tämän runon pääasiallisesti Assurbanipalin kirjaston jäljennöksistä, mutta on paljon sisäisiä todistuksia siitä, että runo — huolimatta korkeasta esteettisestä ja siveellis-uskonnollisesta tasostaan — on paljon vanhempi Assurbanipalin aikaa. Aivan viime aikoina onkin löytynyt melkoista vanhempi jäljennös eräästä toisesta Babylonian kaupungista.

Tekijän sanotaan olleen Babylonian kuningas. Runoelman kannattava pohja-ajatus on, että vanhurskaankin kärsimykset palvelevat jumaluuden ylistystä. Se kuuluu näin:

    Korkean iän olen saavuttanut;
     yli rajan olen käynyt.
    Minne kääntynenkin,
    vaikeata, vaikeata on.
    Huoli on alinomainen;
     menestystä en tunne.
    Kun huusin jumalaani,
    ei hän kääntänyt kasvojansa puoleeni.
    Kun kutsuin jumalatartani,
     ei hän päätänsä kohottanut.

    Merkkienselittäjä ei tulkinnut
     ennustuksillansa tulevaista;
    uhreilla ei hankkinut
    tietäjä minulle sovitusta.
    Kun etsin merkkienselittäjän,
     ei hän antanut minulle selitystä;
    loitsija ei taikakeinoillaan
    kirvoittanut kiroustani.
    Kuinka nurjaa onkaan kaikki
     tässä matoisessa maailmassa!

    Kun katsoin taakseni,
     näin ahdistuksen minua vainoavan.
    Aivan kuin en uhria
    jumalalleni olisi antanut
    tai aterian aikana
     jumalatartani huutanut,
    en kasvojani maahan luonut
    en tomuun langennut,
    aivan kuin se,
     kenen suuhun
    rukous on takistunut,
    jolle jumalanpäivää ei ole
    ja jolta jumalain juhla on unohtunut,
     aivan kuin se,

    joka oli välinpitämätön
    eikä jumalain käskystä välittänyt,
    jumalanpelkoa ja kunnioitusta
    ei väellensä opettanut,
     ei jumalaansa rukoillut,
    hänen ruokaansa nautitsi,
    jumalattarensa hylkäsi
    eikä hänelle juomauhria vuodattanut,
     kuin se, joka kunniata saaneena
    herransa unohti,
    mahtavan jumalansa nimeä
    kevytmielisesti mainitsi —
     sellaiselta minä näytin.

   Ja kuitenkin ajattelin ainoastaan
     rukousta ja avuksihuutoa;
    rukous oli sääntöni,
    uhri minun tottumukseni.
    Jumalten päivä
     oli minun sydämeni halu;
    jumalattaren päivä
    oli rikkauteni ja voittoni.
    Jumalten kuninkaan juhliminen
     oli minun iloni;
    hänen ylistämisensä
    oli minun nautintoni.
    Minä opetin maatani
     kunnioittamaan jumalan nimeä;
    jumalattaren nimeä kunnioittamaan
    opetin minä kansani.

    Kuninkaan kunnioitusta
     teroitin minä heille,
    palatsin kunnioitusta
    opetin minä kansalle.
    Minä luulin, että jumalalle
     tällainen oli otollista!
     Mutta mikä ihmisestä on hyvää,
    se jumalalle on pahaa;
    mikä hänestä on halpaa,
     se jumalalle on mieleen.
    Kuka voi ymmärtää,
    mitä jumalat taivaassa harkitsevat?

    Jumalan suunnitelmat ovat pimeyden peitossa,
     kuka käsittää niitä?
    Kuinka lyhyellenäkevät ihmiset
    voivatkaan käsittää jumalan teitä?
    Ken illalla vielä eli,
     oli aamulla kuollut.
    Äkkiä joutui hän tuskiin;
    hetkessä oli hän lyöty.
    Toisen kerran
     laulaa ja soittaa ihminen;
    tuossa tuokiossa hän jo
    ulvoen itkee.
    Kuin päivä ja yö
     vaihtuu ihmisten mieli.

    Nälissänsä
     he ovat kuin kuolleet;
    kylläisinä
    he ovat mielestänsä kuin jumala.
    Jos heille käy hyvin,
    niin he puhelevat
     taivaaseen noususta;
    multa vaikeuksissa
    he haastelevat
    manalle menosta.
    — — —
     Vankilaksi on
    taloni minulle tullut;
    lihani kahleissa
    ovat minun käsivarteni.
     — — —

Ruoskalla on vainoojani lyönyt minut haavoja täyteen; sauvallansa hän on minut lävistänyt — pisto oli kauhea. Kaiken päivää vainooja minua ahdistaa; yöllä hän ei anna minun hetkeäkään hengähtää.

    Tuskissa olen kiemurrellut,
     niin että jäseneni ovat kuin ruhjotut;
    minun lihakseni ovat irtirevityt,
    ne ovat — — —.
     Vuoteellani
    minä vyöhkyröin kuin härkä,
    kuin lammas
    oman likani tahraamana.
     Minun kuumeeni tuskia
    eivät loitsijat käsittäneet;
    minun ennemerkkejäni
    eivät merkinselittäjät ymmärtäneet.
     Ei voinut loitsija
    torjua sairauttani,
    eikä sairasteluni loppua
    ennustaja ilmoittaa.

    Ei auttanut minun jumalani,
     ei tarttunut minua käteen;
    ei armahtanut minua jumalattareni,
    ei hän astunut rinnalleni.
     Avattu oli jo hauta
    maahanpanijaiset valmiit;
    ennenkuin olin kuollut,
    valitusvirret kaikuivat.
     Koko minun maani huusi:
    »Miten onkaan hän tuhottu!»
    Vihamieheni kuuli sen —
    hänen kasvonsa kirkastuivat,
     kadehtijani sai sen tietää,
    hänen mielensä riemuitsi.
    Tiedän kuitenkin päivän,
    jolloin kyynelistäni on tuleva loppu,
    jolloin suojelushenkieni joukossa
     minua kunnioitetaan kuin jumalaa.»

Kun syventyy tähän murtuneen sydämen syvien tunteiden todistukseen, on taipuvainen vetämään siitä liian kauas kantavia johtopäätöksiä babylonialaisten uskonnollisesta kannasta. Mutta yhtä vähän kuin Ekhnatonin Atoninhymni kelpaa egyptiläisten uskonnollisen käsityksen tai Platonin dialogit kreikkalaisen kansanuskon mittapuuksi, yhtä vähän saa babylonialaisista katumuspsalmeista tehdä johtopäätöksiä babylonialaisten uskonnollisesta kannasta yleensä. Kaikkien kansojen keskuudessa on esiintynyt persoonallisuuksia, jotka ovat kohonneet äärettömän paljon kansalaistensa keskitasoa korkeammalle voimatta kohottaa heitä mukanansa korkeuksiin. Ja jos välistä katumuspsalmien vaikutus tempasikin mukaansa tavallisen kansan, ei siitä ollut sen suurempaa seurausta kuin murtunut ja nöyrä ryhti, jolla toivottiin voitettavan takaisin jonkun jumalan armo, aivan kuin nöyrryttiin vihastuneen kuninkaan edessä.

Alkujaan katumuspsalmit ovat oikeastaan valituslauluja. Niissä ei ole niinkään paljon kysymyksessä synti ja katumus, vaan pikemminkin on tarkoitus voivotuksilla ja valituksilla herättää jumalain sääliä. Tärkeämpää on näyttää nöyrältä ja kurjalta kuin osoittaa katumusta. »Kuinka kauan vielä?» ja »Lupaa sovitusta!» ovat alati uudistuvia huudahduksia, joiden on hellytettävä jumala ja saatava hänen sydämensä lauhtumaan. Niinkuin loitsut johtuvat pahojen henkien, noitien ja poppamiesten pelosta, niin valituslaulut ja jumalille osoitetut rukoukset perustuvat heidän vihansa pelkoon. Rukousten, katumuslaulujen ja hymnien tarkoitus oli, kuten uhrinkin, saada jumalat sovinnollisemmiksi.

Kuinka läheisesti valituslaulut ja manaukset kuuluvat yhteen, näkyy siitäkin, että katumuspsalmit päättyvät usein neuvoihin avun saamisesta esim. siten, että kolme kertaa lausuu joitakin loitsukaavoja ja tällöin kääntää kasvonsa taaksepäin. Tällaiset häiritsevät piirteet osoittavat selvästi, että muinaisessa Babyloniassakin uskonto ja uskonnollisuus olivat kovin usein aivan eri asioita. Saisi kokonaan väärän kuvan todellisuudesta, jos babylonialaisen kansanmiehen uskonnollista kantaa ryhtyisi arvostelemaan yksityisten korkealle kehittyneiden henkilöiden sydämenvuodatusten perustalla. Tyypillisimpänä uskonnon ilmauksena ovat siellä henkien manaukset ja ennustukset. Joskin hymnit ja rukoukset vievät meidät uskonnollisen kehityksen korkeaan piiriin, niin jalkojemme juuressa ammottaa pohjaton syvyys alhaista taikauskoa, jätteenä menneen, alhaisemmalla kannalla olleen ajan tasolta, jolle kuitenkin kansan suuri joukko oli jäänytkin.

Kiintoisan kuvan siitä osasta, mikä jumalanpelolla oli yksityiselämässä, antaa meille muuan lähes neljätuhatta vuotta vanha assyrialainen kirje, jonka kaksi naista on kirjoittanut Assuriin liikeasioissa matkustaneelle miehelle. Se kuuluu näin: Me olemme täällä kotona kysyneet unienselittäjättäriltä. ennustajanaisilta ja vainajien hengiltä ja saaneet tietää, että Assur jumala vaatii sinulta jumalanpelkoa, mutta sinä rakastat rahaa ja halveksit viettää jumalaapelkääväisiä elämää. Etkö sinä voi olla Assur jumalalle mieliksi? Kun tämä kirje luetaan sinulle, mene heti Assurin temppeliin ja pelasta elämäsi! Lopuksi kirjeenkirjoittajattaret tekevät paljon puhuvan kysymyksen: »Miksi et lähetä rahaa niistä kankaista, joita sinun piti myydä?»

Morris Jastrow, Die Religion Babyloniens und Assyriens. (Laajat kirjallisuusviittaukset.)

Alfred Jeremias, Monotheistische Strömungen innerhalb der babylonischen
Religion.

Arthur Ungnad, Die Deutung der Zukunft bei den Babyloniem und Assyrern
(»Der alte Orient» 1909).

R. Campbell Thompson, The reports of the magicians and astrologers of
Nineveh and Babylon in the British Museum.

Ludvig Dennefeld, Babylonisch-assyrische Geburts-omina (Laaja kirjallisuusluettelo).

Christliebe Fichtner Jeremias, Der Schicksalglaube bei den Babyloniern
(»Mitteilungen der vorderstaatlichen Gesellschaft» 1923).
S
Leonard W. King, Babylonian magic and sorcery.

Otto Weber, Dämonenbeschwörung bei den Babyloniern und Assyrern (»Der alte Orient» 1906).

Emil Behrens, Assyrisch-babylonische Briefe kultischen Inhalts aus der
Sargonidenzeit.

Heinrich Zimmern, Babylonische Hymnen und Gebete (»Der alte Orient» 1905 ja 1911).

Hugo Radau, Sumerian hymns and prayers to god Nin-ib from the temple library of Nippur.

Carl Wilhelm Belser, Babyolnischee Inschriften (Delitzsch—Haupt,
Beiträge zur Assyrologie II.)

MORAALI JA ELÄMÄNVIISAUS.

Eräässä kuuluisassa loitsussa luetellaan koko joukko erilaisia syntejä, ja siitä saa selvän kuvan babylonialaisten uskonnollisista ja eetillisistä käsityksistä. Manaaja huutaa jumalia avuksensa ja kysyy, mitä synnintekoja sairas tai murheen painama on tehnyt, koska jumalalli viha ja rangaistus on häntä kohdannut:

    »Onko hän pahoittanut jumalansa mielen?
     Onko hän kieltänyt myöntämisen tai myöntänyt kieltämisen asemesta?
    Onko hän toivonut toisille pahaa tai puhunut väärin?
    Onko hän lahjonut tuomaria?
    Onko hän kylvänyt vihaa isän ja pojan välille,
     äidin ja tyttären välille,
    veljesten välille,
    ystävysten välille?
    Onko hän halveksinut isäänsä ja äitiänsä?
     Onko hän käyttänyt vääriä punnuksia
    tai vetänyt rajat väärin?
    Onko hän tunkeutunut lähimmäisensä huoneeseen,
    lyhennellyt lähimmäisensä vaimoa,
     vuodattanut lähimmäisensä verta
    tai riistänyt lähimmäisensä vaatteet?
    Onko hän noussut esimiestänsä vastaan?
    Onko hänellä ollut sima kielellä, myrkky mielessä?
     Onko hän levittänyt vääriä oppeja?
    Onko hän tehnyt saastaisia tekoja
    ja toiminut loitsijana ja noitana?
    Onko hän ollut kosketuksissa kironalaisen kanssa,
     nukkunut kironalaisen vuoteessa,
    istunut kironalaisen tuolilla,
    syönyt kironalaisen astiasta
     tai juonut kironalaisen tuopista?»

Toisessa loitsutekstissä mainitaan sellaisiakin syntejä kuin taimien nyhtäminen pellolta, kaislan leikkaaminen ruohokosta, lähimmäisensä kanavan täyttäminen, virran veden pilaaminen ja metsänriistan poikasten tappaminen.

Egyptiläisten viisausoppien vastineita on myöskin löytynyt Assyriasta ja Babyloniasta. Tuollainen »siveysopin katekismus», kuten sitä voisi nimittää, löytyy kahtena kappaleena Assurbanipalin kirjastossa ja yksi kappale sitä on uusbabylonialaiselta ajalta. Siinä sanotaan muun muassa:

    »Älä panettele, vaan puhu hyvää toisista!
     Älä puhu pahaa, vaan selitä kaikki parhain päin!
    Joka panettelee ja puhuu pahoja sanoja,
    hänelle Shamash[153] on kostava.
     Älä puhu suusi täydeltä, vaan pidä vaari huulistasi!
    Jos olet kiihdyksissä, niin älä puhu heti!
    Jos puhut ajattelemattomia, saat sen sitten hyvittää.
     Rauhoita siis mielesi ja pidä hampaasi kielesi edessä!

    Aamuisin heittäydy maahan kasvoillesi ja huuda jumalaasi.
    Silloin sinun voimasi paisuvat.
    Jumalan pelko hankkii armon,
    uhri antaa menestystä elämässä
     ja rukoukset vapahtavat sinut synnin kahleista.»

Edelleen teroitetaan mieleen velvollisuutta pysyä sanassaan, osoittaa auttavaisuutta alaisiansa kohtaan sekä antaa nälkäisille syömistä ja janoisille viiniä juotavaksi», sillä »se on otollista Shamashille, ja hän on hyvän hyvällä palkitseva.»

Assurbanipalin kirjastossa on muitakin kiintoisia viisaudensanoja, ikävä kyllä katkonaisina paloina. Muun muassa kehoitetaan: »Palkitse hyvällä vastustajasi, joka sinua vahingoittaa! Jätä kosto jumalan käteen!»

»Älä ota vaimoksesi koskaan porttoa, temppeliprostituoitua, joka on vihitty jollekin jumalalle, taikka ilotyttöä. Sillä surun ja tuskan hetkellä ei hänestä ole lohduttajaksi, ja kun sinua ahdistetaan, hän asettuu ahdistajaisi puolelle sinua vastaan. Missä hyvänsä tuollainen nainen astuu kotiisi, se siitä turmeltuu.»

»Kavahda itseäsi petoksesta ja muista salaisista rikoksista, sillä ennemmin tai myöhemmin ne tulevat ilmi, ja silloin sinut vedetään niistä tilille.»

»Älä panettele, vaan puhu kaunista lähimmäisestäsi! Älä ota suutasi täyteen, vaan varo huuliasi, äläkä puhu heti kaikkea, mitä mielessäsi liikkuu! Jos puhut harkitsematta, saat sitä myöhemmin katua.»

Kokoelman assyrialais-babylonialaisia sananlaskuja Assurbanipalin kirjasto on myöskin meille pelastanut. Niissä tavataan seuraavan laatuista elämänviisautta: »Joka sanoo: 'Voi jospa voisin hänelle kostaa ja kostaa monenkertaisesti!' hän ammentaa kaivosta, jossa ei ole vettä, ja hieroo ihoa käyttämättä voidetta.» — »Vieraassa kaupungissa tulee työmiehestä herra.» »Ken on nälkään kuolemaisillaan, häntä ei ruoki hopeata täynnä oleva arkku eikä lipas, joka on täynnänsä kultaa.» — »Huono siemen ei idä.» — »Juopunut on yhtä voimakas kuin mato.» — »Sinä menit ja anastit vihamiehesi pellon; nyt hän tulee ja ottaa sinun peltosi», joka vastaa suunnilleen: »Vuoroin vieraissa käydään.» — »Ei savua ilman tulta», sanomme me. Babylonialainen kysyy: »Kuka tulee raskaaksi ilman siitosta?» tai »Kuka voi lihoa syömättä?»

Lopuksi muutamia ytimekkäitä lauseita assyrialais-babylonialaisesta kirjallisuudesta:

Martin Jäger, Assyrische Räthsel und Sprüchwörter (Delitzsch — Haupt,
Beiträge zur Assyrologie II).

VAINAJAT.

Suuri ero vallitsee toiselta puolen elämäniloisten egyptiläisten ja toiselta puolen luonteeltaan vakavampien, arkipäiväisten babylonialaisten ja assyrialaisten välillä heidän käsityksissään kuolemantakaisesta elämästä. Egyptiläisille se oli ylipäänsä onnellisen maallisen elämän jatkoa, ja tästä uskosta johtuen säilytettiin kuolleita huolellisesti komeissa hautakammioissa. Eufratin ja Tigriksen rannoilla sitävastoin kuviteltiin kuolemanvaltakunta synkäksi haamujen maailmaksi, »missä manalle menneiden varjot lintuina istuvat pimeässä ja elävät tomusta ja mullasta.»

Sekä vainajan että jälkeenjäävien vuoksi oli kuitenkin myöskin Assyriassa ja Babyloniassa velvollisuus huolehtia vainajalle säädylliset hautajaiset. Sillä »ken ei tule maahan haudatuksi ja kenellä ei ole ketään, joka hänen hautaansa hoitaisi, hänen henkensä harhailee levottomasti ympäriinsä maan päällä ja aiheuttaa onnettomuuksia» tekemällä ihmiset ja eläimet sairaiksi ja hulluiksi. Mutta tuollaisella harhailevalla hengellä itselläänkään ei ole olo kadehtittavaa maan päällä. »Hän saa elättää itseänsä ruoan jätteillä, mitä on jäänyt ruoka-astioihin ja heitetty teille.»

Jonkinlaista vainajain säilöönpanoa esiintyi babylonialaisillakin. Tähän käytettiin hunajaa, öljyä, voita, suolaa ja hyvänhajuisia mausteita.

Vainajan hautajaisissa toimitettiin kuolinuhri ja häntä saatettiin äänekkäin itkuin ja valituksin, missä kuolleen omaisia avustivat palkatut itkijät ja itkijättäret surumusiikkia soittavien soittoniekkojen säestäminä. Surevat »repivät vaatteensa» ja pukeutuivat surunsa merkiksi säkkiin; he raastoivat tukkaansa ja partaansa ja viileskelivät itsensä verille veitsillä vuorotellen laskeutuen istualleen kädet ylös kohotettuina vuorotellen heittäytyen suullensa maahan. Ja kaiken aikaa kaikui tällöin valituskirkuna ja soi surumusiikki.

Kuollut mullattiin joko suoraan maahan tai pantiin jonkinlaiseen saviseen arkkuun tai laskettiin muurattuun hautaan. Jokaisella kaupungilla oli kyllä hautausmaansa, mutta sitä ei ollut pakko käyttää, vaan monet vainajat kätkettiin maahan teiden varsille ja asumattomiin paikkoihin. Kuninkaat ja muut ylhäiset miehet saivat viimeisen leposijansa palatsiinsa tai johonkin temppeliin. Assyriassa oli tapana haudata kuolleet siihen taloon, jossa he olivat asuneet.

Ruumiinpolttoa näyttää kaikkina aikoina esiintyneen maahan hautaamisen ohella. Luullaanpa erään babylonialaisen kaupungin raunioista löytyneen krematorion jätteet. Kuitenkin näyttää siltä, että ylipäänsä — paitsi hätätilansa — poltettiin vain köyhiä ja halveksittuja.

Vainaja sai mukaansa hautaan ruokaa ja juomaa, ja myöskin hänelle erityisen rakkaat esineet saivat seurata mukana. Muuan ruhtinas, joka hautasi isänsä, »pani isänsä ja kasvattajansa mukana hautaan kultaisia ja hopeaisia talouskaluja ja kaikenmoisia koristuksia, joita tämä oli rakastanut.»

Hautajaiset lopetettiin juhla-aterialla, jossa syötiin kuolinuhrin jätteet. Sitten täytyi määräaikoina asettaa haudalle ruokaa ja juomaa vainajalle, sillä muutoin hänen henkensä voi tulla tyytymättömäksi ja kieltäytyä pysymästä manalassa. Näistä toistuvista kuolinuhreista huolehtivat papit, jotka tällöin varmuuden vuoksi lukivat erityisiä manauksia, jotka sitoivat vainajan manalaan. Nämä menot-olivat täällä, kuten Egyptissäkin, papistolle tehokas keino saavuttaakseen vaikutusvaltaa kansaan.

BABYLONIALAISIA TARINOITA MAAILMAN LUOMISESTA, VEDENPAISUMUKSESTA JA PARATIISISTA.

Mikään tutkimuksen haara ei ole niin suuresti hyötynyt muinaisessa Assyriassa ja Babyloniassa tehdyistä löydöistä kuin Vanhaa Testamenttia käsittelevä uskontotieteen haara. Babylonialais-assyrialaiset löydöt ovat aivan, ihmeteltävän pätevällä tavalla vahvistaneet useita tämän uskonnon peruskirjan todistuksista, toisia ne taas ovat selvittäneet ja täydentäneet. Se osoittaa, miten läheinen sivistyssukulaisuus vallitsi Eufrat-Tigrismaan ja Palestiinan asukkaitten välillä. Assyrialais-babylonialainen sivistys onkin suurimmaksi osaksi seemiläistä. Molemmat kansat ovat miettineet kysymystä kaikkeuden synnystä ja miten paha on tullut maailmaan ja koettaneet antaa vastauksen siihen.

LUOMISTARUJA.

Luomisesta on useita erilaisia babylonialaisia taruja. Toinen kahdesta pääkertomuksesta on löydetty Assurbanipalin kirjastosta. Se peräytyy aina alkutilaan asti, ennenkuin vielä oli jumalia, ja kertoo näiden synnystä. Toinen pääkertomus on kirjoitettu muistiin uusbabylonialaisena aikana ja on oikeastaan ylistyslaulu Mardukille, babylonialaisten suojelusjumalalle, jota siinä kunnioitetaan luomisen jumalana:

    »Marduk pingoitti vetten ylle kaislaisen katoksen,
     valmisti maata, levitti sitä katokselle.
    Jotta jumalat saisivat asua mieluisissa majoissa,
    hän loi ihmisiä.
    Aruru[154] loi ihmisen siemenen yhdessä hänen kanssaan.
     Kedon eläimet ja maan elävät olennot hän loi.
    Hän teki Eufratin ja Tigris-virran ja johdatti ne paikoilleen;
    hän mainitsi armollisesti niiden nimet.
    Viljan, ruohon, kaislikon ja viidakon hän loi;
     vainioitten vihreyden hän loi
    ja pellot, niityt ja rämemaat.
    Villilehmän ja vasikan, sen pojan,
    uuhen ja vuonan, lauman karitsan,
    hakamaat ja metsät,
     vuohipukin ja gasellin hän on luonut.»

Ihmisen synnystä babylonialaiset uskoivat, että jumalat olivat luoneet hänet siinä itsekkäässä tarkoituksessa, että »hän palvelisi jumalia ja he itse saisivat levätä.» Itse luomistoimitus tapahtui siten, että jumalat ottivat savikimpaleen, sekoittivat sen tappamansa jumalan vereen ja loivat siitä uuden olennon saviruukun muotoiseksi. Ihminen on siis maallisen ja jumalallisen sekoitus ja »jumalten kuva.»

Tämän käsityksen vahvistaa aivan hiljattain löydetty nuolenpääkirjoituskatkelma, jonka mukaan Marduk itse sanoo:

    »Tahdon ottaa verta —
    tahdon tehdä ihmisen.
    Tahdon luoda ihmisen,
    jotta jumalien palvonta palautettaisiin kunniaansa
     ja heille rakenneltaisiin temppeleitä.»

KERTOMUKSIA SUURESTA VEDENPAISUMUKSESTA.

Julkaistessaan Englannissa tieteellisiä jäljennöksiä nuolenpääkirjoitusteksteistä Rawlinsonilla oli apulainen nimeltä George Smith, joka oli tunnettu suorastaan uskomattomasta kyvystään melkein ensi silmäyksellä erottaa toisistaan monilukuiset ja useinkin harhaanjohtavan samannäköiset nuolenpääkirjoitusmerkit. Tämän onnellisen lahjansa avulla hän pian oppi erinomaisen taitavasti sovittamaan kokoon yhteenkuuluvia savikirjoituslevyjen palasia ja keksimään rikkinäisestä tekstilevystä puuttuvat palaset. Kun purettiin arkkuja, jotka sisälsivät löytöjä Assurbanipalin kirjastosta, oli hänellä tapana valppain silmin tarkastaa nuo kallisarvoiset saviesineet pala palalta; ja heti kuin hän keksi osan jotakin erikoisen kiintoisaa tekstiä, hän pani sen syrjään ja koetti löytää muita saman tekstin katkelmia.

Eräänä päivänä syksyllä 1872 hän saa käsiinsä nuolenpääkirjoituslevyn, joka on mielenkiintoisempi kuin mikään hänen ennen näkemänsä. Sanattoman hämmästyksen vallassa hän lukee tuhoisasta vedentulvasta, ja laivasta, joka jäi riippumaan Nisir vuorelle, kyyhkysestä, joka päästettiin ulos katsomaan, oliko vesi laskeutunut, pääskysestä ja korpista, jotka lähetetään lentoon samassa tarkoituksessa. Hän oli löytänyt vanhan babylonialaisen kertomuksen vedenpaisumuksesta.

Hehkuvalla innolla hän nyt etsi puuttuvia palasia ja katso: etsittyään loppumattomiin hän löysi muutamia pieniä täydentäviä katkelmia sekä lisäksi osia kahdesta muusta saman kertomuksen käsikirjoituksesta.

Ne jotka muistavat vuoden 1872, muistavat myöskin selvästi miten suunnatonta hämmästystä kertomus tästä löydöstä sai aikaan koko sivistyneessä maailmassa.

Mutta vedenpaisumustarun löytöhistorian ihmeet eivät päättyneet tähän. Asian laita oli niin, että nuolenpääkirjoitustekstissä oli vielä suuri aukko, jota ei voitu täyttää englantilaisten hallussa olevilla katkelmilla.

Tämän nuolenpääkirjoituslevyn kappaleen täytyi siis olla Assurbanipalin kirjastossa.

Mitä tekee Smith silloin? Hän tietenkin lähtee Niniveen, alkaa kaivaa paikalla, missä Assurbanipalin kirjasto oli ollut, ja saa esiin koko joukon nuolenpääkirjoituskatkelmia, niiden joukossa — kuule ja hämmästy! — juuri sen palasen, joka puuttui hänen British Museumista löytämästään savilevystä. Tämä oli se osa, joka kertoi, miten suopeamielinen jumala kehoitti vedenpaisumustarinan sankaria rakentamaan laivan ja ottamaan sinne mukanaan omaisensa sekä kaikenlaisia eläimiä.

Kahdella kaivausretkellään Eufrat-Tigrismaihin Smith muuten täytti monia aukkoja British Museumin kokoelmissa; myöskin teki hän Assurbanipalin kirjastosta monta uutta arvokasta löytöä. Vielä kolmannen kerran hän matkusti sinne jatkamaan työtään. Mutta nyt näillä epäterveellisillä seuduilla raivosi kolera ja rutto niin hirvittävästi, että kaikki järjestyksen siteet olivat höltyneet ja hänen täytyi palata tyhjin toimin. Hän itse oli kokonaan murtunut ilmaston rasituksista, nälästä ja janosta sekä vaivalloisesta työstä ja kotimatkalla hän heitti henkensä.

Mutta siirtykäämme nyt hänen suureen löytöönsä, joka on verrattomasti mielenkiintoisin koko assyrialais-babylonialaisessa kirjallisuudessa: babylonialaiseen tuhotulvakertomukseen! Se on osa suuresta sankarieepoksesta, joka käsittää kaksitoista nuolenpääkirjoituslevyä ja josta hiljattain on löydetty paljon vanhempiakin merkintöjä, nimittäin noin vuodelta 2000 e.Kr., nämä kuitenkin katkelmia.

Assyrialais-babylonialaisen tuhotulvakertomuksen päähenkilö, joka vastaa Nooaa ensimmäisessä Mooseksen kirjassa, on Ksisuthros[155], viimeinen babylonialaisista alkukuninkaista.

»Vedenpaisumus», kuten sitä nimitämme heprealaisten sanontatavan mukaan, oli ainutlaatuisen valtava Eufratin tulva, johon yhtyi meriveden suunnaton nousu rajujen myrskyjen johdosta. Tapahtumapaikkana nimittäin oli, kuten babylonialaisista kertomuksista huomaamme, Shuruppakin kaupunki Eufratin varrella lähellä kohtaa, missä se laskee Persian lahteen.[156] Suuri tulva tapahtui saman kertomuksen mukaan kaupungin jumalien toimesta rangaistukseksi ihmisten synneistä.

Ksisuthroksella on kuitenkin — niin kertoo babylonialainen perimätieto — suojelijanaan ihmisystävällinen Ea, meren syvyyden ja viisauden jumala, ja hän saa sentähden tältä tiedon jumalien päätöksestä tuhota ihmiskunta. Pelastaakseen suojattinsa Ea kehoittaa häntä rakentamaan itselleen määrätyn suuruisen laivan, astumaan siihen sukunsa kera ja ottamaan mukaansa parin kaikkia eläviä olentoja sekä sitten lähtemään aavalle merelle. Kaikkiin Shuruppakin kansan tunkeileviin kysymyksiin hänen on vastattava, että koska Ellil, maan herra, vihaa häntä, ei hän enää halua jäädä hänen maahansa, vaan lähtee pois jumalansa Ean valtakuntaan.

    »Kaiken, mitä minulla oli,
     kaiken hopeani,
    kaiken kultani,
    kaikki erilaiset elämänsiemenet
     lastasin siihen.
    Vein laivaan
    koko perheeni ja sukuni,
    vainioiden karjaa, kedon villejä eläimiä;
     kaikenlaisia käsityöläisiä vein sinne.»

Merkin saatuaan hän itse astuu laivaan ja sulkee oven sekä jättää peräsimen kokeneen perämiehen käsiin. Nyt kaikki ilman voimat pääsevät valloilleen. Myrskyt raivoavat, meri ja joet tulvivat, mustat ukkospilvet pimentävät koko maailman. Vieläpä jumalienkin mielestä se on kaameata. »He nousevat Anun taivaaseen. Siellä he istuvat liikkumattomina, kokoonkyyristyneinä kuin koirat, ja itkevät pelosta.»

Kuusi päivää ja kuusi yötä pyörremyrskyt ja rankkasateet raivoavat. »Koko maailma on muuttunut mereksi», ja kaikki elävät tuhoutuvat. Mutta seitsemäntenä päivänä myrsky vaimenee, meri tyyntyy, ja laiva tarttuu Nisir vuorelle. Vielä kuusi päivää Ksisuthros odottaa, mutta seitsemännen päivän sarastaessa hän ryhtyy toimimaan:

    »Silloin vein ulos kyyhkysen
     ja päästin sen irti.
    Kyyhkynen lensi
    sinne tänne,
    mutta kun ei ollut lepopaikkaa,
     se palasi takaisin.

    Silloin vein ulos pääskysen
     ja päästin sen irti.
    Pääskynen lensi
    sinne tänne,
    mutta kun ei ollut lepopaikkaa,
     se palasi takaisin.

    Silloin vein ulos korpin;
     päästin sen irti.
    Korppi lensi,
    näki, että vesi väheni,
    söi, kahlasi liejussa ja raakui,
     mutta ei tullut takaisin.»

Siitä Ksisuthros ymmärsi, että maa oli jälleen kuiva. Hän lähti laivasta ja toimitti uhrin vuoren kukkulalla. Kuten Nooan uhri oli suloinen tuoksu Jahvelle, niin myös babylonialaiset jumalat kokoontuivat nauttimaan uhrisavusta.

    »Jumalat hengittivät tuoksua;
    jumalat nauttivat makeasta lemusta.
     He kokoontuivat kuin kärpäset uhraajan ympärille.»

Ja kun Ishtar tuli alas jumalien luo, niin hän vannoi kaulakoristeensa kautta, ettei hän milloinkaan unohtaisi tätä päivää. Tätä kaulakoristetta, jota jumalatar kohottaa valaa vannoessaan, on pidetty juutalaisen kertomuksen sateenkaaren vastineena.

Sitten seurasi ankara riita Ean ja muiden jumalien välillä, syystä että hän oli tehnyt tyhjäksi heidän suunnitelmansa hävittää kaikki elävät maan päältä. Ea selittää kuitenkin Ellilille, että on parempi, jos tästä lähtien yksityinen syntinen saa rangaistuksensa, kuin että koko ihmiskunta hukkuisi veden tulvassa. Silloin Ellil antaa vihansa lauhtua. Hän menee Ksisuthroksen luo ja ottaa häntä ja hänen vaimoaan kädestä, siunaa heitä ja tekee heidät jumalien kaltaisiksi.

Ratkaisevan todistuksen siitä, että juutalainen vedenpaisumuskertomus on nuorempi kuin babylonialainen, ovat satukirjallisuuden vaelluksiin perehtyneet tutkijat huomanneet siinä osassa tarua, joka käsittelee lintujen irtipäästämistä laivasta. Babylonialaisen kertomuksen vanha kolminaisuus toistuu heprealaisessa sikäli, että siellä päästetään kyyhkynen irti kolme kertaa. Mutta samalla kertaa myöskin korpin muisto on säilynyt heprealaisessa kertomuksessa, vaikka sen irtipäästämisen tarkoitus on unohtunut, niin että tällä linnulla siinä on aivan merkityksetön osa. Korppi saa tässä esityksessä ilman aikojaan tehdä, mitä sen nuolenpääkirjoitustarinan mukaan täytyi tehdä, ollen noista kolmesta linnusta se, joka viimeksi lähetettiin.

Muita todistuksia babylonialaisen vedenpaisumuskertomuksen vanhuudesta heprealaiseen verrattuna, ovat nuolenpääkirjoitukset, joita on löytynyt Babyloniasta Assurbanipalin kirjastossa tehdyn suuren löydön jälkeen. Nykyjään tunnetaan ainakin kuusi babylonialaista vedenpaisumuskertomusta tai katkelmia niistä. Vanhimmasta tunnetusta babylonialaisesta toisinnosta on olemassa katkelma, joka on löytynyt Nippurista, missä aikanaan oli Babylonian huomattavin temppeli. Tämä nuolenpääkirjoitustaulu näyttää olevan noin 4 000 vuotta vanha.

Tarina suuresta tulvasta, joka peittää maan ja tuhoaa kaiken elollisen paitsi yhtä ainoata miestä perheineen, on muuten levinnyt kautta koko maapallon. Muisto Hoanghon tulvista on esim. antanut aiheen kiinalaiseen jokisatuun. Toinen vedenpaisumustaru, joka on aivan riippumaton heprealaisesta ja babylonialaisesta, on säilynyt Gaua-saarella Australian saaristossa. Siinä kerrotaan, että muuan mies niineltä Kat rakensi itselleen veneen kaukana metsän keskellä, antamatta veljiensä pilkan häiritä itseään. Kun nämä kysyivät häneltä, miten hän luuli saavansa niin suuren aluksen meren rantaan, hän aina vastasi: »Sen saatte pian nähdä.»

Kun vene oli valmis, hän kutsui sinne vaimonsa ja veljensä, kokosi saarelta kaikenlaisia eläimiä, vieläpä niinkin pieniä kuin muurahaiset, ja sulkeutui heidän kanssaan veneeseen. Sen jälkeen puhkesi valtava rankkasade. Suuri metsää kasvava notkelma täyttyi vedellä, ja Katin laiva ajelehti itsestään merelle. Siitä asti gaualaiset ovat alati odottaneet häntä takaisin palaavaksi, ja kun meidän päivinämme joukko lähetyssaarnaajia astui maihin saarelle, niin alkuasukkaat luulivat Katin veljineen tulevan kotiin.

Täällä pohjolassa on — vaikkakin epävarmoilla perusteilla — pidetty vedenpaisumus taruna kertomusta Ymer jättiläisen verestä, johon koko jättiläissuku hukkui lukuunottamatta yhtä ainoata pariskuntaa.

BABYLONIALAISIA TIETOJA PARATIISISTA JA SYNTIINLANKEEMUKSESTA.

Hiljattain tehdyt löydöt viittaavat siihen, että babylonialaiset ovat perineet vedenpaisumustarunsa, kuten niin paljon muutakin sumerilaisilta. Nykyjään on nimittäin löytynyt sumerilainen hymni, joka kertoo sekä vedenpaisumuksesta että syntiinlankeemuksesta. »Alussa» — sanotaan — »ihmiset elivät ihanassa maassa, Dilmunissa, vailla syntiä, sairautta ja vanhuudenheikkoutta. Siihen aikaan pedot eivät vahingoittaneet heidän laumojaan, eivätkä myrskyt raivonneet. Mutta viisauden ja veden jumala, Enki[157], suuttui ihmisiin ja päätti tuhota heidät suurella vedentulvalla. Nintus[157] jumalattaren avulla kuningas ja muutamat harvat hurskaat kuitenkin pelastuivat astumalla veneeseen.

Tulvan sitten laskeuduttua eräs hurskaista miehistä, nimeltä Tagtug, loi Nintuksen ohjeitten mukaan ihmeen ihanan puutarhan, ja Enki, — joka nyt oli leppynyt —, opetti häntä kylvämään ja istuttamaan sekä osoitti hänelle, mitä yrttejä ja hedelmiä hän sai syödä. Kassiakasvia hän ei saanut maistaa. Mutta kun Tagtug oli tottelematon ja söi sitä, oli hänen ja hänen jälkeläistensä terveys ja pitkä ikä mennyttä. Jumalat antoivat kuitenkin ihmisille lääketaidon, parantavia yrttejä ja monenlaisia tietoja, jotta he eivät sortuisi olemassaolon taistelussa.

Dilmunin maa on Persian lahden rannalla, vanhimman sumerilaisen kaupungin Eridun ympärillä. Eufratilla ja Tigris-virralla oli siihen aikaan täällä neljä suuhaaraansa, nuo neljä kuuluisaa joenhaaraa, jotka mainitaan juutalaisten paratiisitaruissa ensimmäisen Mooseksen kirjan toisessa luvussa. Siinä vedenpaisumus kuitenkin, kuten tunnettua, tapahtuu paratiisin ajan jälkeen.

Sekä El Amarnan arkistosta Egyptissä että Assurbanipalin kirjastosta on löytynyt katkelmia babylonialaisesta kertomuksesta, joka käsittelee Adapaa, »ihmissuvun siementä», s.o. ensimmäistä ihmistä, joka erehdyksestä menetti kuolemattomuuden. Se että tarinan jälkiä on löytynyt Egyptistä, johtuu siitä, että puolitoista vuosituhatta e.Kr. sitä käytettiin siellä babylonian kieltä opiskelevien lukukirjana. On helppoa yhdistää Adapa Raamatun Aadamiin.

Adapa oli Ean poika. Hän oli isältään saanut viisautta, mutta ei iäistä elämää. Hänellä oli laivurin ja kalastajan toimi Ean temppelissä Eridussa ja hän hankki isälleen ja herralleen leipää ja juomaa, kaloja ja metsänriistaa.

Mutta eräänä päivänä hänen ollessaan meren ulapalla kalastamassa etelätuuli äkkiä heittäytyy hänen veneensä yli, niin että se kaatuu. Raivoissaan Adapa silloin tarttuu tuulenhaltian siipiin ja katkaisee ne, niin ettei tämä enää voi lentää.

Kun Anu saa tietää, mitä Adapa on tehnyt, niin vihastunut taivaanjumala kutsuu hänet luokseen. Mutta Adapan suojelija Ea tietää, mikä vaara uhkaa hänen poikaansa, ja neuvoo, ettei hän söisi sitä leipää ja joisi sitä viiniä, jota taivaan jumala hänelle tarjoaa, sillä se tuottaa kuoleman.

Kuitenkaan ei käy niinkuin Ea on arvellut. Kun Adapa tulee taivaaseen, niin Anu vähitellen muuttaa mieltänsä, ja hänen vihansa lauhtuu. Hän ei ainoastaan armahda Adapaa, vaan haluaa myös aivan erikoisella hyvällä työllä voittaa itse Eankin. Hän antaa palvelijainsa tarjota vieraalle elämänleipää ja elämänvettä. Mutta Adapa muistaa Ean neuvoa ja kieltäytyy kestityksestä. Silloin Anu käskee palvelushenkiään: »Ottakaa hänet ja viekää hänet takaisin maahan.» Ja niin Adapa erehdyksensä tähden menettää iäisen elämän.

S. Langdon, Le poème sumerien du paradis, du déluge et de la chute de l'homme.

TÄHTITIETEEN SYNTYMÄSEUTU.

Nykyjään tiedämme, että Babyloniassa neljä vuosituhatta sitten sangen älykkäästi väiteltiin lakitieteellisistä kysymyksistä, että pappiskouluissa jo varhain harjoitettiin kieliopillisia ja sanastollisia opintoja, huomioitiin tarkkaavaisesti luonnonilmiöitä sekä yritettiin ratkaista maailmankaikkeuden ja ihmiskohtaloiden arvoituksia. Sama profeetallinen harrastus, joka sai babylonialaiset tutkimaan tähtitaivasta, herätti myöskin heidän harrastuksensa historiaan: he syventyivät muinaisuuteen toivoen voivansa ennustaa tulevaisuutta.

Tätä henkistä vireyttä inhimillisen tiedon eri aloilla babylonialaiset ensi sijassa saavat kiittää vaikutuksestaan toisiin kansoihin. Mikään ei kuitenkaan niin selvästi todista babylonialaisten henkistä ylemmyyttä naapurikansojen suhteen kuin se, mitä he ovat saaneet aikaan tutkiessaan taivaankannen ilmiöitä. Babylonialaiset ovat sekä astronomisen että meteorologisen tieteen luojia.

Osaksi käytännölliset, osaksi uskonnolliset syyt herättivät »Idän viisaissa» mielenkiintoa taivaan tähtiin ja niiden liikkeisiin. Heidän käytännöllinen harrastuksensa pyrki saamaan aikaan vakinaista ajanlaskua ja tarkkoja aikayksiköitä, toisin sanoen luomaan kalenteria. Sen välttämättömyys on ilmeinen niin pienimpiä yksityiskohtia myöten järjestyneessä yhteiskunnassa kuin babylonialaisten, maanviljelyksessä, liike-elämässä ja yleensä kaikissa töissä ja toimissa. Muinaisilta babylonialaisilta olemme perineet 7-päiväisen viikon, 24-tuntisen vuorokauden, tunnin jaon 60 minuuttiin ja minuutin 60 sekuntiin. Kellotaulumme muistuttavat siis alituisesti muinaisten babylonialaisten viisaudesta, ja viikonpäiviemme nimet johtavat ajatuksen Babylonian jumaliin. Babylonialaiset näet nimittivät viikon päiviä »seitsemän vaeltavan taivaanvalon» mukaan, s.o. auringon, kuun ja viiden silloin tunnetun kiertotähden, joilla kaikilla oli jumalien nimet, koska jumalien arveltiin ilmestyvän niissä. Kun kreikkalaiset ja roomalaiset sitten saivat babylonialaisilta 7-päiväisen viikon, niin he antoivat jokaiselle päivälle nimen sen oman jumalansa tai jumalattarensa mukaan, joka vastasi kysymyksessä olevaa babylonialaisten jumaluutta. Sitten vanhat germaanit vuorostaan lainasivat roomalaisilta tavan nimittää viikonpäiviä jumalien mukaan ja antoivat jokaiselle päivälle nimen sen germaanilaisen jumaluusolennon mukaan, joka lähinnä vastasi asianomaista roomalaista jumalaa tai jumalatarta. Meidän sunnuntaimme, joka saksaksi on Sonntag, oli roomalaisilla, kreikkalaisilla ja babylonialaisilla auringon päivä, kuten maanantai heilläkin oli kuun päivä.

Tiistai, Tyrin päivä, oli roomalaisilla sodanjumala Marsin päivä, jonka babylonialainen vastine oli Nergal. Keskiviikon, ruotsiksi onsdag, Odenin päivän, roomalaiset olivat pyhittäneet Merkuriukselle, kirjoitustaidon ja kaupan jumalalle — sen päivän ranskalainen nimi onkin mercredi. Torstaita, Torin päivää, vastasi roomalaisilla Juppiterin päivä. Juppiter, joka oli ylin roomalainen jumala, oli myöskin ukkosenjyrinän jumala, ja saksaksi torstai on Donnerstag. Juppiteriä vastasi Babyloniassa Marduk. Perjantai, ruotsiksi fredag, Frejan päivä, oli roomalaisilla rakkauden jumalattarelle Venukselle pyhitettyjä babylonialaisilla Ishtarille. Lauantai, ruotsiksi lördag, sitävastoin ei ole saanut nimeään minkään jumaluuden mukaan. Se aiheutuu siitä, ettei germaaneilla ollut mitään jumalaa vastaamassa roomalaista Saturnusta, jonka nimi toistuu tämän päivän englantilaisessa nimessä: Saturday. Meidän »lauantaimme» nimi on proosallisemmin johtunut kylpemistä merkitsevästä löga sig. Viikonpäivien tavoin on alkujaan myöskin eläinradan kaksitoista tähdistöä — ainakin osittain — saanut nimensä babylonialaisilta.

Babylonialaisten kuukausissa oli vuoroin 29, vuoroin 30 päivää. Koska kalenterivuosi siten pian tuli olemaan melkoisen paljon edellä todellista aurinko vuotta, lisättiin määrättyinä vuosina kolmastoista kuukausi. Tämä tapahtui kauan jokseenkin umpimähkään. Vasta 6. vuosisadalla e.Kr. siinä alettiin noudattaa varmoja sääntöjä.

Kukin kuukausi oli omistettu jollekin eläinradan kahdestatoista merkistä, mutta lisätty kolmastoista kuukausi tarvitsi myöskin jonkin eläimen tunnuskuvakseen ja sai korpin, onnettomuuden linnun. Siitä saakka luku 13 — ylimääräinen, korpinluku — on uskollisesti säilyttänyt onnettomuuden-luvun maineensa.

Tähtitieteellisten havaintojen varhaisuutta Eufrat-Tigrismaassa todistavat lukuisat Assurbanipalin kirjaston katkelmat. Ne ovat nimittäin suuren, 72 savitaulua käsittävän teoksen jäljennöksiä, teoksen, joka enemmän kuin 3 1/2 vuosituhatta sitten laadittiin edellisinä vuosisatoina koottujen tähtitieteellisten havaintojen perusteella. Tätä teosta sekä assyrialaiset että babylonialaiset pitivät erittäin suuressa arvossa, ja sitä laajennettiin aikojen kuluessa uusien tutkimusten tuloksilla.[158] Muinaiset babylonialaiset ovat myöskin jo 3—4 vuosituhatta sitten merkinneet savitauluille yksityiskohtaisia tähtitieteellisiä havaintoja ilmoittaen johtopäätökset, joita niistä laskelmien avulla voitiin tehdä; ja he ovat, erään ammattimiehen sanojen mukaan, jo tänä kaukaisena aikana »yllättävän tarkasti mitanneet eräitten kiintotähtien välisiä etäisyyksiä.» Jo Hammurapin hallitsijasuviin aikana — noin 4 000 vuotta sitten — babylonialaisilla oli niin hyvin järjestetty kalenteri, että täytyy olettaa tähtitieteen jo silloin olleen korkealla tasolla. Muutenhan olisi ollut mahdotonta tarvittavan tarkasti laskea suurten taivaankappaleitten kiertoaikoja.

Kuitenkin on muistettava, että babylonialainen astronomia vanhimpina aikoina oikeastaan oli astrologian palvelija ja vasta myöhään vapautui tästä riippuvaisuus suhteestaan. Tähtitieteellisiä havaintoja ja laskelmia babylonialaiset tosin eivät milloinkaan tehneet pelkästä teoreettisesta harrastuksesta, vaan joko käytännöllisistä syistä tai tutkiakseen jumalien tahtoa ja saadakseen selville tulevia tapahtumia. Sentähden olisi kohtuutonta soveltaa nykyaikaisia tieteellisiä vaatimuksia tähän alkavaan tieteeseen. Babylonialaisten kyvyssä tehdä tarkkoja huomioita ja täsmällisiä laskelmia oli luonnollisesti melko paljon toivomisen varaa.[159] Kaikkia historiallisia ilmiöitä on kuitenkin arvosteltava aikansa ja laatunsa mukaisesti, ja tässä tapauksessa tulee ottaa huomioon alkeelliset välineet, joita muinaisilla babylonialaisilla oli käytettävissään.

Jos astronomiseksi tieteeksi nykyaikaisessa mielessä hyväksytään ainoastaan sellaiset havainnot, joita nykyajan tähtitiede suorastaan voi käyttää, niin mitään sellaista tutkimusta ei oikeastaan ole ennen hellenististä aikakautta, s.o. muutamia vuosisatoja ennen Kristuksen syntymää. Mutta sen aikakauden astronomit olivat tietoisia siitä, missä kiitollisuudenvelassa he olivat babylonialaisille tähtitieteilijöille. He nimittivät itseään mielellään »babylonialaisiksi» ja liittivät havaintonsa ja laskelmansa vanhoihin babylonialaisiin muistiinpanoihin.

Kuitenkin on mahdollista, vaikka ei ainakaan vielä todistettua, että muinaiset kaldealaiset osasivat ennustaa auringon- ja kuunpimennyksiä, ainakin suunnilleen. Vanhimmat siihen viittaavat tosiseikat ovat Assurbanipalin ajoilta. Hänen kirjastostaan löytyi eräs kuninkaalle Assurin tähtienselittäjiltä saapunut tiedonanto, joka kertoo, että on tapahtunut kuunpimennys, mutta että sikäläiset astrologit eivät ole voineet nähdä sitä, koska taivas on ollut pilvessä. Sentähden he pyytävät, että kuningas antaisi tiedustella kaikista muista Assyrian ja Babylonian kaupungeista, olisiko ehkä joissakin näissä paikoissa huomattu pimennys. — Seikka, joka todistaa vielä enemmän babylonialaisten astrologien eduksi, on toinen savitaulu, jossa kuninkaalle ilmoitetaan kuunpimennyksen tapahtuvan määräpäivänä sekä että se tulee olemaan osittainen ja koskee kuunpyörän koillista osaa.

Babylonialaisten kyvystä laskea auringon- ja kuunpimennyksiä ei kuitenkaan voida olla aivan varmoja, sillä ei ole mitään todistetta siitä, että molemmat pimennykset todella sattuivat ilmoitettuna aikana. Astrologeille tosin ei ollut niinkään vaarallista kuin luulisi, jos he joutuivat häpeään tässä suhteessa. He olivat, kuten ennustajat yleensä, taitavia keksimään verukkeita. Ainahan voi syyttää sitä, että jumalat olivat muuttaneet päätöstään. Tässä toteutuvat muuten suuren tähtitieteilijän Keplerin sanat: »Epäonnistunut ennustus unohdetaan, sillä sehän ei tarjoa muistille mitään määrättyä kiinnekohtaa; mutta toteutunut ennustus säilytetään muistissa naisten tapaan. Ja siten astrologi saa jonkinlaisen sädekehän ympärilleen.»

Ainakaan assyrialaisten hoviastrologien kyvystä tehdä tarkkoja ennakkolaskelmia ei juuri saa korkeata käsitystä, kun lukee eräästä heidän kertomuksestaan Hänen Majesteetilleen, että he kolme päivää tähystelivät auringonpimennystä — jota ei tapahtunut.

Arvostellessamme tätä, kuten niin monta muuta Aasian muinaisia kansoja koskevaa kysymystä, meidän on kuitenkin muistettava, että mehän tunnemme vain pienen osan todistusainehistoa.[160] Jonakin kauniina päivänä voidaan Mesopotamian rauniokummuista tehdä löytöjä, jotka antavat aivan toisia tosiseikkoja arvostelumme perustaksi.

Ensimmäinen pimennys, joka varmasti tiedetään täsmälleen ennakolta lasketuksi, oli se auringonpimennys, joka sattui toukokuun 28. p:nä 585 e.Kr. Sitä ennusti miletolainen Thales, »ensimmäinen kreikkalainen filosofi». Mutta hän olikin kaldealaisten oppilas.

Mutta jos babylonialaiset todellakin ovat osanneet ennustaa auringon- ja kuunpimennyksiä, niin se näyttää joka tapauksessa onnistuneen vain aivan vähäistä aikaisemmin. Ainoa varma tosiseikka, josta meidän on pidettävä kiinni, osoittaa nimittäin, että kysymyksessä oleva ennustus kirjoitettiin vain yhtä tai korkeintaan kahta päivää ennen pimennystä. Babylonialaiset eivät varmastikaan pystyneet seikkaperäisiin laskelmiin monivuotisten havaintojen perusteella, joita tarvitaan ennustettaessa pimennyksiä kauan aikaa edeltäpäin.

Babylonialaisten tähtitieteellisten opintojen rinnalla heidän tietonsa kasvoivat myöskin matematiikassa, alalla, jolla he samaten ainakin osittain ovat uranuurtajia. He käyttivät rinnan kahta erilaista lukujärjestelmää, nimittäin kymmen- ja kuusikymmenjärjestelmää. Suurempi luku ilmaistiin niin ja niin monena kuusilukuna tai kuusikymmenlukuna, aivan kuin me puhumme niin ja niin monesta tusinasta tai tiusta.

Kuusikymmenjärjestelmää käytämme vielä ympyrän jaossa 360 asteeseen ja vuorokauden jaossa tunteihin, minuutteihin ja sekunteihin. Babylonialaisten matemaattiset tiedot tekivät heille mahdolliseksi mitta-, paino- ja rahajärjestelmän luomisen, jolla muinaisajan kansojen keskuudessa oli sama merkitys kuin metrijärjestelmällä meidän päivinämme. Se perustui kuten metrijärjestelmäkin määrättyyn pituusmittaan, jona babylonialaisilla oli keskimääräinen etäisyys täysikasvuisen ihmisen kyynärpäästä keskisormen kärkeen, siis mitta, joka suunnilleen vastasi meidän päiviemme kyynärää.

H.V. Hilprecht, Mathematical, metrological and chronological tablets from the temple of Nippur.

LÄÄKINTÄTAITO BABYLONIASSA.

Tauteja Babyloniassa, kuten muinaisessa Idässä yleensä, käsiteltiin alkujaan aina loitsuilla. Koko babylonialaista sivistystä voi nimittää loitsukulttuuriksi. Loitsut ja taiat olivat babylonialaisilla keskeisimpänä osana miltei kaikissa tieteissä. Kokonainen sarja loitsutauluja alkaa sanoilla: »Jos ihminen sairastaa yskää», toinen: »Jos ihminen sairastaa suonenvetoa jalassaan, niin ettei hän voi kävellä» j.n.e.

Vasta kun ei onnistuttu loitsuilla karkoittamaan pahaa henkeä, joka oli asettunut sairaan ruumiiseen, turvauduttiin lääkkeisiin tai leikkaustoimenpiteisiin.

Kun nykyjään yhä enemmän on huomattu, miten suunnaton merkitys uskolla on sellaisten tautien parantamisessa, jotka aiheutuvat sielullisista tai hermohäiriöistä, niin ymmärtää paremmin taikuuden sielullisten vaikutusten tarkoituksen ja merkityksen, josta tosiaan voi käyttää nykyaikaista nimitystä suggestio.

Anatomiset tiedot eivät Kaksoisvirtainmaassa olleet läheskään sillä kannalla kuin Niilinmaassa, johtuen siitä, että babylonialaiset eivät uskonnollisista syistä milloinkaan uskaltaneet ryhtyä ruumiinavauksiin. On useita babylonialaisia lääketieteellisiä teoksia, joissa luetellaan erilaisia taudinoireita, mutta se tapahtuu sangen pintapuolisella tavalla käymättä käsiksi itse taudin aiheuttajaan.

Tyypillinen esimerkki muinaisten babylonialaisten taudinmäärittelystä ja käsittelystä on seuraava, eräästä senaikaisesta »lääkärikirjasta» otettu teksti: »Jos mies on nauttinut jotakin juovuttavaa juomaa ja hänen päänsä on sekava, hänen puheensa tolkutonta, hän on menettänyt järkensä ja hänen silmänsä tuijottavat», niin on otettava yksitoista nimeltä mainittua yrttiä, survottava ne yhteen ja »annettava hänen juoda sitä väkijuomaan sekoitetussa öljyssä aamulla ennen auringon nousua ja ennenkuin kukaan on häntä suudellut. Silloin hän on paraneva.»

Todistuksena siitä, että esimerkiksi keuhkotautia esiintyi jo muinaisessa Babyloniassa on eräs lääketieteellinen nuolenpääkirjoitustaulu, joka erikoisesti viittaa tyttöjen alttiuteen tälle kavalalle taudille kehitysiän ensimmäisinä vuosina. Siitä sanotaan: »Kun tytöt alkavat tulla täysin kehittyneiksi, ja kasvava kuu rupeaa vaikuttamaan heidän vereensä, eivätkä he saa kuukautisiaan säännöllisesti, niin valaskalan tähdistö aiheuttaa hivuttavan, kuolettavan yskän; ja vaara on sitä suurempi, mitä kauempana aurinko on keskitaivaalta.» Viimeisistä sanoista ilmenee, että auringon parantava vaikutus tuberkuloottisiin tauteihin oli jo silloin huomattu.

Babyloniassa kuten Egyptissäkin lääkemääräykset ovat usein erittäin yksityiskohtaisia lääkeaineiden kokoonpanoon ja käyttötapaan nähden. Enimmät lääkkeet saatiin kasvikunnasta, mutta siinäkin sai taikausko sijansa. Orjantappuran juuret esim. kelpasivat erään taudin parannuskeinoksi vain sillä edellytyksellä, että ei saanut näkyä auringonvaloa, kun sitä nyhdettiin maasta. Erästä toista tautia vastaan sama kasvi auttoi vain siinä tapauksessa, että se oli kasvanut haudalla. — Myöskin ihmis- ja eläinkunnasta saatuja aineita — usein laadultaan erittäin vastenmielisiä — käytettiin Eufratin ja Tigris-virran varrella kuten Niilin rannoillakin, ja kivikuntakin sai luovuttaa oman osansa.

ISRAELILAISET JA FOINIKIALAISET

SYYRIAN KANSAT.

Se 50 penikulman pituinen rannikkoalue, joka etelässä rajoittuu Egyptiin ja pohjoisessa Vähän-Aasian niemimaahan, ei koskaan, päinvastoin kuin Egyptin ja Mesopotamian oli laita, päässyt pikkuvaltioastetta pitemmälle. Itse luonto asetti esteitä noiden monien pienten yhteiskuntien sulautumiselle yhdeksi suureksi valtakunnaksi. Täällä ei ollut sellaista elävöittävää ja koko maalle yhteistä valtasuonta kuin Niili tai Eufrat. Päinvastoin viljelyskelpoisen maan pirstoivat vaikeapääsyiset vuoret, jotka erottivat seudut toisistaan Norjaa tai Sveitsiä muistuttavalla tavalla.

Pohjoisesta etelään suuntautuu Libanon, »Valkoinen vuori», suurimman osan vuotta lumihohteisine harjanteineen, ja rinnan sen kanssa kulkee Antilibanon, molemmat lähes Pyreneitten korkuisia. Rannikkoa pitkin leviävää kalkkimaavyöhykettä kastelevat vuoripurot ja pikkuvirrat, jotka itse ovat kuljettaneet mukanaan hedelmällistä maata matkallaan sulavan lumen peittämältä vuorenharjalta sen juurelle asti. Mutta vuoren pääjonosta lähtevät haarautumat leikkaavat tämän viljelykseen kelpaavan maan kapean vyöhykkeen poikittaiseen suuntaan niin tiheään, että niiden välissä olevat maa-alueet ovat vain jonkin harvan neliöpenikulman laajuiset, ja muutamin paikoin ne laskeutuvat aivan äkkijyrkkinä mereen. Syyrian oli luonto siis määrännyt useiden pikkuvaltioiden maaksi ja sellaisena pysymään.

Jos siis luonto itse rakensi esteitä vilkkaalle liikeyhteydelle ja rauhalliselle yhteistoiminnalle Syyrian pikkukansojen kesken, eivät vuorijonot sitävastoin olleet ylitsepääsemättöminä esteinä heille, kun oli ryhdyttävä taisteluun toistensa kanssa. Näiden pikkuyhteiskuntien poliittinen historia onkin suureksi osaksi kertomusta ainaisista riidoista ja kahakoista ja sodista, jotka »sotajoukkojen» suuruuteen nähden usein tuntuvat meistä suorastaan tämän käsitteen ivailulta, samoinkuin näiden pikkuvaltioiden »kuninkaat», joksi he itse nimittivät itseään, tuskin ovat muuta kuin suurtilallisia tai pikkupasshoja.

Kun sitävastoin on kysymys Syyrian kansojen osuudesta rauhan toimissa, silloin niiden harvalukuisuus on omiaan herättämään vain suurempaa kunnioitusta, kun näkee, minkä erinomaisen tärkeän tehtävän varsinkin kaksi niistä, nimittäin israelilaiset ja foinikialaiset, ovat suorittaneet kulttuurin historiassa.

ISRAELILAISET.

Israelilaisten historian kirjoittaminen on vaikeampaa kuin minkään muun tunnetun kulttuurikansan, koska melkein kokonaan puuttuu sekä tämän kansan aikaisempia vaiheita koskevia samanaikaisia asiakirjoja että kiinteitä muinaismuistoja. Israelilaisten historian päälähteenä on siis Vanha Testamentti. Sen erinomainen uskonnollinen ja kirjallinen merkitys tekee tämän puolen »kirjojen kirjaa» aivan ainutlaatuiseksi kaikesta, mitä kirjoitettu on. Mutta kun tätä kirjaa on käytettävä puhtaasti historialliseen tarkoitukseen, on siinä niinkuin yleensäkin erotus tehtävä ensi- ja toisenkäden lähteiden välillä. Edellisiin — niihin, jotka ovat luotettavien ja asiaan perehtyneiden miesten kirjoittamia, jotka itse ovat nähneet, mitä kertovat —, kuuluvat ennen kaikkea profeettain kirjoitukset. Mitä sitävastoin historiallisiin kirjoihin tulee, on otettava huomioon, että ne ovat syntyneet vasta juutalaisten Baabelin vankeuden jälkeen. Ne perustuvat osittain sukupolvesta sukupolveen kerrottuihin taruihin, osittain vanhoihin, nyt hävinneisiin lähdekirjoihin. Nämä kirjat ovat kuningasten aikakirjoja ja muita teoksia, jotka osittain ovat syntyneet ylistämistarkoituksessa, aivan niinkuin egyptiläiset ja babylonialaiset voittopiirtokirjoitukset, ja sentähden toisinaan esittävät saman tapahtuman melko eri tavalla. Naiivina aikana, jolloin historiallinen kritiikki oli tuntematon käsite, ei ollut ketään, joka olisi pannut pahakseen, joskin ristiriitaisia perimätaruja vallan tyynesti esitettiin rinnakkain. Niin on kerran ollut laita kaikissa maissa. Vanhimmat historiankirjoittamis-yritykset olivat oikeastaan mahdollisimman lukuisain perimätietojen kokoamista ja säilyttämistä.

Raamatun kriitillisen tutkimuksen päätehtävänä on ollut koettaa selvitellä näiden erilaisten perimätietojen ja lähdekirjojen keskinäistä suhdetta ja arvoa historiallisina lähdekirjoina. Se on nyt runsaan miespolven ajan Vanhan Testamentin kirjoihin soveltanut samanlaista historiallista kritiikkiä, mitä nykyajan historiantutkimus käyttää toisten kansojen historiaa koskeviin lähdekirjoihin nähden. Älykkäästi tutkittuaan varsinkin Mooseksen kirjoja ovat tämän alan erikoistutkijat mielestään voineet todeta, että nämä kirjat aikojen kuluessa ovat syntyneet useiden lähteiden yhteensovittelusta, joista vanhimmat menevät ajassa taaksepäin aina kuningasaikaan asti, noin vuoteen 850 e.Kr., mutta nuorimmat ovat Baabelin vankeuden ajoilta, noin v. 500 e.Kr. Vanhin näistä lähteistä on kertomus Juudan kansan vaiheista maailman luomisesta asti melkein kuningasaikaan saakka. Useat Mooseksen kirjain ihanimmista kertomuksista juontavat alkunsa tästä lähteestä. »Tämä teos» — sanoo eräs tämän alan erikoistutkija — »tarjoaa vanhimman, taisteluintoisen ja luottamuksellisen Israelin esityksen itsestään, ennenkuin se pienistä oloistaan joutui suurvaltojen sotaan, ennenkuin onnettomuudet alkoivat ja saattoivat kansan näkemään oman historiansa, tulevaisuutensa ja Jumalansa uudessa valossa — millä käsityksen muutoksella oli niin laajakantoiset uskonnonhistorialliset seuraukset.»

Kävisi liian seikkaperäiseksi ja vaikeaksi yrittää tässä selvitellä kysymystä, miten on ollut mahdollista, kuten sanottu, Mooseksen kirjoista löytää jälkiä eri lähdekirjoista. Tällainen selvittely edellyttää välttämättömästi muun ohessa perusteellista itämaisten kielten tuntemista. Saamme tyytyä muutamiin esimerkkeihin, joista selviää, miten tähän tulokseen on päästy. Sekä Mooseksen kirjat että muut Vanhan Testamentin historialliset kirjat kertovat toisinaan itse, että ovat perustaneet kertomuksensa vanhoihin, nyt hävinneisiin lähteisiin.[161] Monta kertaa on ollut sangen helppoa, nähdä, missä yhteensommiteltujen eri lähteiden saumat kulkevat. Usein esitetään nimittäin sama tapahtuma kahdella eri tavalla samassa historiallisessa kirjassa, kuten molemmat luomiskertomukset ensimmäisessä Mooseksen kirjassa, toinen 1. luvussa, toinen luvussa 2:4 seur., tai molemmat kertomukset vedenpaisumuksesta, jotka ovat toisiinsa kudotut luv. 6—7, mutta sisältävät toisistaan eroavia tietoja eläinten luvusta, jotka Nooa otti mukaansa arkkiin, sekä siitä, kuinka kauan vedenpaisumusta kesti. Samoin on kertomuksen laita siitä, kuinka Mooses sai faaraon suostumaan Israelin kansan lähtöön Egyptistä, sekä itse lähdöstä ja Punaisen meren ylimenosta. Että nämä ja muutkin kaksoiskertomukset ovat peräisin eri lähteistä, selviää lisäksi erinäisistä, selväpiirteisistä kielen, ajatussuunnan ym. erilaisuuksista, joita kuitenkin vain ammattitiedemiehet pystyvät arvostelemaan, mutta jotka ovat olleet tärkeänarvoisia eri lähdekirjojen ikää ja historiallista arvoa määrättäessä.

Jos sitten käännymme niihin Palestiinan vanhimman historian lähdekirjoihin, jotka käyvät historiallisista todistuskappaleista, saamme ensi vilahduksen siitä El Amarna-arkistossa säilyneissä syyrialaisten ruhtinaiden faaraolle lähettämistä kirjeistä. Näissä kaikuu yleinen valitus siitä, kuinka beduiiniheimot ovat tunkeutumassa Palestiinaan. Sillä kertaa kanaanilaiset ovat maahan muuttamassa. Mutta tuskin nämä olivat ehtineet asettua oikein vakinaisesti asumaan sinne, ennenkuin heitä — 12. vuosisadalla e.Kr. — ahdistaen uhkasivat toiset paimentolaiskansat: etelästä päin filistealaiset ja idästä israelilaiset. Ja tuskin taas nämä ovat ehtineet asettua pysyväisesti asumaan Palestiinaan, ennenkuin he vuorostaan saavat otella toisten ahdistavain erämaanheimojen kanssa: moabilaisten, ammonilaisten, midianilaisten, amalekilaisten y.m. Loppumattomiin jatkuvaa satua hedelmällisestä maasta, joka vastustamattomasti houkuttelee luokseen erämaan lapsia. Ja tästä alati jatkuvasta olinpaikan vaihdosta on Israelin vaellus vain osa; toiset kansat ovat käyneet edellä ja toiset seuranneet jäljessä.

Kun israelilaiset valloittivat »Kanaaninmaan», asui siinä korkealla sivistysasteella olevia kansoja. Kanaanilaiset — joiksi heitä tavallisesti nimitetään — eivät kuitenkaan muodostaneet yhtenäistä kansakuntaa, vaan olivat kirjavaa sekoitusta eri heimoista, joista kumminkin ainakin useimmat, samoinkuin uudet anastajat, näyttävät kuuluneen seemiläiseen rotuun.

On aivan luonnollista, etteivät nämä kansat olleet voineet jäädä osattomiksi naapurimaan Egyptin ja yleensä Etu-Aasian rikkaasta kulttuurikehityksestä, kun ottaa huomioon, että Niilin ja Eufrat-Tigriksen varsilla olevien kahden suuren kulttuurimaan välisen kauppavaihdon täytyi tapahtua Syyrian kautta, ja että Syyrian rannikkokaupungit olivat Mesopotamian ja Välimeren itäosan saarten välisen tavaranvaihdon tuonti- ja vientisatamina.

Tästä rauhallisesta kanssakäymisestä mahtavain naapurikansani kanssa Syyrian kansat saivat kuitenkin kokea vähemmän miellyttäviä seurauksia. Heidän maastaan aiheutui riitaisuuksia sekä assyrialais-babylonialaisten suurkuninkaiden ja Egyptin faaraoiden että myöskin, kuten edellä olemme nähneet, heidän itsensä ja heettiläisten välillä. Houkuttelihan nimenomaan Syyrian oma pikkuvaltioiksi pirstoutuminen valloitushaluisia naapureita sekaantumaan pikkuruhtinaiden keskinäisiin väleihin.

Sanalla sanoen: jouduttuaan kosketuksiin suurten naapurikansat kanssa Syyria pääsi osalliseksi niiden kokemuksiin niin hyvin rauhallisesta sivistyksestä kuin sotataidosta, ja täällä syntyi siis sekakulttuuri, jota oppilaat sitten erinäisissä kohdin osittain edelleen kehittivät, osittain vuorostaan välittivät Euroopan kansoille. Todistuksena egyptiläisestä vaikutuksesta ovat ne suuret määrät egyptiläisiä koristeita ja varsinkin kuoriaisia, jotka muinaistutkijat ovat kaivaneet esiin Palestiinassa. Ja babylonialaisesta vaikutuksestahan puhuu tuo hämmästyttävä tieto, jonka El Amarnan ja Bogasköin löydöt taannoin antoivat, että kaikki Palestiinan pikkukuninkaat ulkomaankirjeenvaihdossaan Egyptin faaraoiden ja heettiläisten kuninkaiden kanssa käyttivät nuolenpääkirjoitusta. Ja vielä enemmän sanoo meille samankaltainen vaikka melkoista pienempi Palestiinassa tehty arkistolöytö, jonka avulla on saatu todetuksi, että nämä pikkukuninkaat keskinäisessä kirjeenvaihdossaankin käyttivät babylonian kieltä.

Ja babylonialaista vaikutusta erittäinkin israelilaisiin todistaa ennen kaikkea juutalaisten patriarkkain historia. Olihan heidän »kantaisänsä» Aabraham babylonialainen, kotoisin Kaldean Urista, joka oli kuun jumalan ikivanha palvontapaikka. Täällä hän eli Hammurapin, Raamatun Amrafelin, aikaan. Aabraham oli siis perinyt babylonialaisen uskonnon ja viisausopin, mutta sai aikaa myöten ympäristönsä uskosta eriävän, oman uskontonsa; ja saadakseen pitää uskontonsa rauhassa hän lähti toiseen maahan.

Toisen Mooseksen kirjan sisältämät israelilaiset lainkäskyt osoittivat myöskin monessa kohden huomattavaa yhtäpitäväisyyttä Hammurapin lain kanssa. Tarvitsee vain ajatella hyvitysperiaatetta »silmä silmästä, hammas hampaasta». Myöskin näiden lakikokoelmain yksityiset lainkäskyt ovat läheistä sukua sekä sisällöltään että keskinäiseen järjestykseensä nähden. »Tämä yhtäpitäväisyys», sanoo eräs etevä Israelin historian tuntija, »ei voi olla tilapäistä. Selitys on todennäköisesti etsittävissä siitä, että Israel oli Kanaanissa tutustunut babylonialaiseen oikeuteen ja mukaillut sitä.» Hammurapin laki edellyttää kuitenkin korkeampaa maallista kulttuuria kuin Mooseksen laki sekä lujaa valtiojärjestystä, jotavastoin Israelin vanhin lakikokoelma todistaa korkeampaa uskonnollista kehitystä.

Assurbanipalin kirjastosta olemme myöskin voineet saada tietoomme, että läheistä yhtäläisyyttä on olemassa toiselta puolen babylonialaisten ja toiselta puolen heprealaisten luomis- ja vedenpaisumuskertomusten välillä. Kaikki viittaa siihen, että heprealainen tulvakertomus on babylonialaisen tarun muunnos monoteistiseen suuntaan, ja ne osoittavat ihmeteltävää yhtäläisyyttä yksityiskohdissakin.

Kun nykyisin jo eri tahoilta on koottu joukko vastaansanomattomia todisteita siihen, että vilkas liikeyhteys on ollut olemassa vanhan Idän kaikkien kansakuntien välillä, on päästy siitä väärästä käsityksestä, että kukin näistä kansoista on muodostanut oman suljetun maailmansa, jonka rajoissa omaperäinen kulttuuri on kehittynyt saamatta vaikutusta muualta. Eikä Juudan kansa tee poikkeusta säännöstä.

Varmana on pidettävä, että israelilaiset jo ammoin ovat olleet egyptiläistenkin vaikutuksen alaisina, koskapa he kauan aikaa ennen Palestiinaan tuloaan oleskelivat faaraoiden maassa.[162] Mutta he olivat kaikissa tapauksissa aineelliseen kulttuuriin nähden alemmalla kehityskannalla kuin kanaanilaiset. He olivat siihen aikaan paimentolaiskansaa, joka oli riippuvainen laidunmaiden saannista; ja kerran, katovuoden sattuessa, he pyrkivät Egyptiin, jossa oli enemmän laidunta ja viljaa saatavissa. Gosenin maa, johon he saivat asettua asumaan, oli varsinaisen Egyptin ja Siinain niemimaan välinen raja-alue. Että, faarao israelilaisille luovutti tämän itäisen suistomaan rikkaat ruoholaitumet, ei varmaankaan riippunut yksinomaan hänen hyvyydestään. Ehtona oli luultavasti, että israelilaiset antautuivat Egyptin yliherruuden alaisiksi ja näin ollen joutuivat muodostamaan hyödyllisen puskurivaltion Egyptin ja idässä liikkuvien kiusallisten beduiinijoukkueiden välille.

Kauan on suurella mielenkiinnolla odotettu, että muinaistutkijain Egyptissä suorittama työ antaisi joitakin tietoja Israelin lapsista ja heidän orjuudestaan Egyptin maassa. Tutkimukset ovat olleet perusteelliset. Tulos ei ole ollut runsas, mutta silti jotenkin ratkaiseva.

Muistamme toisen Mooseksen kirjan ensimmäisessä luvussa olevan kertomuksen, kuinka faarao rasitti Israelin lapsia orjuudella. »Ja heidän täytyi rakentaa faaraolle varastokaupungit Pitom ja Ramses.» Pitomin kaupungin näkyy muuan etevä egyptologi kaivauksillaan onnistuneen löytämään. Hän arvelee myöskin parin piirtokirjoituksen nojalla voineensa todeta sen Ramses II:n rakentamaksi. Edelleen hän luuli löytäneensä siellä suurten vilja-aittojen rauniot, mutta toiset ammattimiehet epäävät jyrkästi hänen johtopäätöksensä tässä kohdin ja selittävät niiden olevan linnoitusten raunioita. Oli miten oli, todennäköisistä arkeologisista tuloksista on yleensä tehty se johtopäätös, että sortajafaarao oli Ramses II. Toisen Mooseksen kirjan kertomuksen mukaan hänen poikansa ja seuraajansa Merenpthah, joka hallitsi 1225—1215 e.Kr., siis varmaan oli se faarao, joka paadutti sydämensä eikä tahtonut päästää Israelin lapsia luotansa, ennenkuin Herra Mooseksen kautta oli lähettänyt kymmenen maanvaivaa Egyptiin.[163]

Kaikki näytti siis olevan historiallisesti hyvin selvitettynä. Silloin tuli v. 1896 uusi hämmästyttävä tieto: Flinders Petrie oli löytänyt kuningas Merenpthahin voittoja ylistävän piirtokirjoituksen, jossa »Israel» mainitaan Palestiinassa asuvaksi! Kuinka tämä ristiriitaisuus on selvitettävissä? Todennäköisin niistä teorioista, joita tässä tarkoituksessa on esitetty, on se, ettei koskaan koko Israelin kansa, vaan ainoastaan osa, ensi sijassa Raakelista polveutuva, nimittäin Joosefin ja Benjaminin heimot, ole Egyptiin lähtenyt. Useimmat n.s. Lea-heimoista, joiden yleensä oli ollut tapana kulkea toisia teitä kuin Raakel-ryhmän, olisivat sitävastoin jääneet Palestiinaan.

Raamatullisen arkeologian erikoistuntijain keskuudessa on kuitenkin olemassa toinen, vahvasti edustettu suunta, jonka mukaan Israelin lapset olisivat oleskelleet Egyptissä kaksi vuosisataa aikaisemmin, Amenhotep III:n ja Ekhnatonin päivinä. Tämän olettamuksen yhteydessä on noussut tuo mielenkiintoinen kysymys, missä määrin Ekhnatonin monoteistiset pyrkimykset ovat voineet vaikuttaa israelilaisiin.

Jos kuitenkin ensin mainittu teoria pitää paikkansa, niin Raakel-heimot olivat sen kehityksen kannattajia, mikä teki Israelin kansasta maailmanhistoriassa ensimmäisen, joka antautui yhden ainoan kaikkivaltiaan jumalan palvontaan. Sillä juuri nämä heimot ne siinä tapauksessa Mooseksen johdolla ihmeellisellä tavalla pelastuivat Punaisen meren yli mennessään. Luoteen ja myrskyn yhteisvaikutus Voi olla selityksenä. Vielä ymmärrettävämmäksi käypi tapahtuma, jos olettaa, että Israelin lasten kulku kävi niiden matalien rämeiden ja pienten järvien kautta, jotka siihen aikaan olivat varsinaisen Punaisen meren jatkona ja täyttivät osan nykyistä Suezin kannasta.

Siitä hetkestä asti, jolloin israelilaiset niin ihmeellisellä tavalla pelastuivat ja meri nieli heitä takaa-ajavan egyptiläisen sotajoukko-osaston — sillä suurempi kuin osa siitä tämä ei liene voinut olla —, olivat he sisimmässään vakuutettuja siitä, että Jahve oli Israelin auttaja ja suojelija. »Tämä hetki on», sanoo muuan etevä juutalaisten historian tutkija», tehnyt Israelin kansaksi, eikä Israel koskaan ole unohtanut sitä.» Tämä ihmetyö teki kansan alttiiksi Mooseksen uskonpuhdistustyölle, joka »antoi Israelin heimoille, valtiollisen yhteyden sijaan, uskonnollisen yhdyssiteen niin lujan, että se säilytti Israelin läpi kaikkien maallisten ja hengellisten ahdistusten.» Mutta välittömästi on Mooses — yllä esitetyin edellytyksin — toiminut vain Raakel-heimojen keskuudessa, ja vasta niiden välityksellä hänen aatteensa levisivät Kanaanissa asuvien israelilaisten keskuuteen.

Kun israelilaiset tunkeutuivat Kanaaniin, heidän ei onnistunut päästä koko maan herroiksi. Useat kaupungit, m.m. Jerusalemin luja linna, jäivät kanaanilaisten haltuun. Lopuksi kanaanilaiset ja israelilaiset tekivät liiton keskenään ja asuivat sitten rauhallisesti vierekkäin. On aivan luonnollista, että asiain niin ollen israelilaiset joutuivat sen kansan aineellisen kulttuurin vaikutuksen alaisiksi, johon he nyt osittain sulautuivat.

Israelin valtakunnasta ei vielä voi puhua. Nyt ainoastaan joukko siihen asti paimentolaisina eläneitä erämaan heimoja on muuttumaisillaan vakinaisesti asuvaksi, maataviljeleväksi ja kauppaaharjoittavaksi kansaksi. Heidät koossapitävä side on enemmän uskonnollista kuin valtiollista laatua. Mutta kanaanilaisten epäjumalanpalvelus uhkasi alati katkaista tämän siteen, ja yhtenänsä kuulee Vanhassa Testamentissa kerrottavan Jahvesta luopumisesta ja kääntymyksestä Baalin ja Astarten hekumalliseen ja lihalliseen palveluun. Ajan pitkään voitti kuitenkin Jahveopin sisäinen voima kiusauksen palvella muita jumalia.

Mutta kaikki laajasuuntaiset aatteelliset yhtymispyrinnöt vaativat tässä matoisessa maailmassa ulkonaisen järjestyksen tukea. Tämä saavutettiin vasta kuin Saul valittiin kuninkaaksi ja maa sai monarkkisen hallitusmuodon. Saul on persoonallisesti onneton ihminen, disharmoninen luonne, jonka koko elämä oli ainaista suurta tragediaa. Hänen hallituksensa oli taistelua »Jahven lähettämää pahaa henkeä» ja filistealaisia vastaan, jotka ryöstäen ja hävittäen samoilivat Israelin maassa. Taistelussa heitä vastaan Saul kärsi niin musertavan tappion, että hän epätoivoisena surmasi itsensä syöksymällä omaan miekkaansa.

Hänen seuraajansa Daavid oli suuripiirteinen sankarikuningas, mies, jonka luonteessa jalot ja tympäisevät ominaisuudet olivat yhdistettyinä. Hänen valtaistuimelle noustessaan, joka tapahtui v:n 1000 vaiheilla e.Kr., alkoi valtiollisten suurvaltapyrkimyksien aika valloitussotineen, jotka olivat luoda uuden syyrialaisen suurvallan heettiläisvaltion tilalle.

Kuningas Daavidin työtä jatkoi hänen poikansa, loistonhaluinen, viisaudestaan ja kallisarvoisista rakennuksistaan tunnettu Salomo, joka rakennutti Jerusalemin temppelin ja itselleen komean palatsin. Hän solmi ystävyysliiton Egyptin kuninkaan kanssa ja nai faaraon tyttären. Hän lähetti kultamaahan Ofiriin[164] kauppalaivoja, jotka palasivat sieltä lastattuina kullalla, hopealla ja jalokivillä, kallisarvoisilla puulajeilla, norsunluulla ja apinoilla.

Mutta hänen loistonhalunsa kysyi rahoja, ja rakentamishimoaan tyydyttääkseen hän rasitti kansaansa pakkotyöllä. Hänen kuningaskuntaansa alkoi ilmaantua itämaisen itsevaltiuden piirteitä. Israelin kansassa heräsi yleinen halu luoda niskoiltaan »raskas ies». Salomon kuoltua valtakunnan pohjoisosien heimot nousivat kapinaan hänen poikaansa vastaan ja perustivat v. 930 vaiheilla Egyptin suojaamina itsenäisen valtakunnan. Siten pirstoutui Palestiina eteläiseen Juudan ja pohjoiseen Israelin valtakuntaan, ja ainiaaksi oli päättynyt kehittyminen syyrialaiseksi suurvallaksi, jonka Daavid oli pannut alulle. Israelin historia on siitä lähtien melkein lakkaamaton sarja hovijuonia, sotilaskapinoita ja murhia. Valtakunnan monista kuningassuvuista vain pari hallitsee kahta sukupolvea kauemmin. Valtiollisella alalla israelilaisilla ei siis koskaan ollut tärkeätä tehtävää. Heidän maailmanhistoriallinen merkityksensä liikkuu alalla, joka ei ole tästä maailmasta.

Israelin valtakunnan hajottua ei yksikään syyrialainen valtio kyennyt vastustamaan niitä mahtavia valloittajia, jotka ennen pitkää siihen asti vaarattomasta Assyriasta loivat valtatekijän. Assurnasirpalista alkaa heidän kauhistuttava sarjansa, miespolvea myöhemmin kuin Israelin valtakunnan hajoaminen. Vuonna 722 antoi Sargon II Israelin valtakunnalle kuoliniskun. Varakkaat ja johtavat kansanluokat vietiin assyrialaisen tavan mukaan Assyrian valtakunnan eri seutuihin, ja assyrialaisia ja babylonialaisia asetettiin siirtolaisina vangittujen tilalle.

Etäisen ja suojatun asemansa turvin Juudan valtakunta sai säilyä vuoteen 586 e.Kr., jolloin Nebukadnessar teki lopun siitä. Hän valloitti Jerusalemin ja poltti koko kaupungin ynnä sen ihanan temppelin. Eloon jääneistä asujamista varakkaammat vietiin Baabelin vankeuteen, mutta enemmistönä oleva köyhälistö sai jäädä paikoilleen.

Siihen loppuu Israelin kansan poliittinen satu. »Sen hillitön, tulinen vapaudenrakkaus on» — sanoo sen historian syvällisin tutkija — »kukistanut sen. Tämäpä juuri kaikiksi ajoiksi takaa tälle kansalle myötätuntoisuutemme. Jos Israel olisi ymmärtänyt vapaaehtoisesti alistua vieraan hallittavaksi, niin se olisi säästynyt viimeiseltä onnettomuudelta. Israelin poliittinen perikato oli kuitenkin vain näennäisesti itse kansan perikato. Tämä kansa ei ole kuollut sukupuuttoon, mutta se on juureton.» Ja eräs etevä Israelin historian tuntija sanoo: »Tällä kansalla ei koskaan ole ollut aikaa tai tilaisuutta katsoa mukavuuttaan tässä maailmassa tai kehittyä suurvallaksi — on epävarmaa, kuinka silloin sen aatteellisen tehtävän olisi käynytkin. Se sai kodikseen maan, missä se ei koskaan oikein voinut päästä rauhaan, maan, missä kaksi maanosaa ynnä sen ajan etevimmät kulttuurivallat kohtasivat toisensa, ja josta ei ollut pitkää matkaa kolmanteenkaan maanosaan — jotta, kun aika oli täytettyjä henkinen hedelmä kypsynyt, tämä voisi tulla niin monen omaksi kuin suinkin mahdollista.»

Vastoinkäymisen ja häväistyksen aika koitui sekä Israelin että Juudan jaloimmille hengille uskonnolliseksi puhdistukseksi. Pelko, että mahtavampien kansojen jumalat houkuttelisivat puolelleen Jahven kansan, saattoi Mooseksen uskon etevimmät kannattajat järjestymään profeettakunnaksi, jonka tarkoituksena oli puolustaa sitä vieraita jumalia vastaan. Näiden yhtymäin jäsenet nimittivät itseään »profeettain pojiksi» ja perustivat siirtoloita kansan keskuuteen. Profeettain kerrotaan vanhempina aikoina suurin joukoin kulkeneen ympäri vuoristoissa, haltioituneina laulaen ja tanssien. Heidän edellään kaikui huilujen, harppujen ja rumpujen pärisevä musiikki. Tämän vaikutuksesta he vaipuivat uskonnolliseen hurmostilaan, heidät valtasi »Jahven henki», he ennustelivat ja saarnasivat pyhää sotaa Israelin vihollisia ja sortajia vastaan. Tuotattihan suuri profeetta Elisakin harpunsoittajan, kun kuningas Josafat kysyi häneltä neuvoa. »Tuokaa minulle harpunsoittaja», hän sanoi. »Ja kun soittaja soitti, tuli Herran käsi hänen päällensä. Hän neuvoi kuningasta kaivauttamaan kaivoja erämaahan vedenpuutteen torjumiseksi. Ja katso: ne täyttyivät vedellä. Mutta Elisan aikana profeettaliike oli jalostunut, ja sitä kannattivat miehet, jotka siveellisessä voimassa olivat edelläkävijöitä. Järjestymättöminä joukkoina kiertelevien ja hurmaantuneiden haaveksijoiden sijaan oli, kuten mainittu, tullut järjestyneitä profeettakuntia, joiden jäsenet elivät enemmän tavallisten ihmisten tavalla, muodostivat perheitä ja viljelivät maatansa, mutta saivat osittain ylläpidokseen lahjoja kannattajiltansa, joihin he suuresti vaikuttivat. Myöhempien aikojen kristittyjen erakkojen kaltaisia askeetteja he siis eivät olleet, mutta heidän joukossaan on tavattavissa sellaisia maailmankieltäjätyyppejä kuin Elia, taistelijahahmo, joka on henkistä sukua kansan lapsuudenaikaiselle Moosekselle. Elia on puettu parkitsemattomasta nahasta valmistettuun viittaan, hänellä ei ole kiinteää asuntoa, hän oleskelee enimmäkseen erämaassa ja sukeltaa äkkiarvaamatta esiin milloin missäkin Herran lähettämänä salamana. Samanlaista elämää viettää hänen seuraajansa Elisa, joka Elian kutsusta jättää härkänsä auran eteen ja sitten vetäytyy pois vuorten rotkoihin ja onkaloihin. Hän ei arastele sanomasta totuuden rankaisevia sanoja jumalattomille, olivatpa ne vaikka kuninkaita tai kuningattaria, jotka rikkovat Jahven käskyjä vastaan.

Valtavin profeettailmestys on Jeremia, muinaisuuden ehkä mahtavin persoonallisuus — käyttääksemme Schückin sanoja —, tuo suuri mietiskelijä sanomattomine suruineen, rikkaine, itseensäsulkeutuneine sielunelämineen, tuo jalo, vakavan miehuullinen erakko, joka taistelee kaikkia vastaan ja on kaikkien vainoama, mutta täynnä palavaa rakkautta sitä kansaa kohtaan, johon hän kuuluu. Kun hän oli vaipua epätoivon syvyyteen, hän löysi pelastuksensa antautumalla kokonaan Jumalalle, jonka tahdon tulkitsijaksi hän tunsi itsensä. Tästä hetkestä asti kimmoavat vihan ja vainon nuolet tylpistyneinä takaisin hänen sielustaan.»

»Kolmea suurta juutalaista profeettaa Jesajaa, Jeremiaa ja Hesekieliä voipi verrata», sanoo filosofi Schneider, »kolmeen uskonpuhdistajaan: voimakkaaseen Lutheriin, persoonallisesti hienoon Zwingliin ja suureen systemaatikkoon Galviniin. Voi tehdä yksityisseikkoihin asti meneviä vertailuja ja selittää kaikki, mikä heidät erottaa toisistaan, ulkonaisista seikoista, ennen kaikkea syntyperäisistä taipumuksista johtuvaksi.» Jeremialta puuttuu Jesajan uskonvarmuutta; hän on kriitillinen ja epäileväinen itseään kohtaan, enemmän huolestunut kuin innostunut. »Hänen kiihkoisan toivottomuutensa ilmaukset ja Jumalalle kohdistetut hartaat rukouksensa, joilla profeetta saavuttaa sisäisen tasapainonsa, ovat ylevintä, mitä ihmiset ovat luoneet.» — Hesekiel on suuri systemaatikko. Hän on kokonaan ajattelija, runoillessaankin. Hän on syvien rivien juutalaisen uskonnon luoja; hän on kaikkien kirjanoppineiden isä.

Kun hallitsijat ja kansat eivät paranna itseään, profeetat ennustavat valtakunnan häviötä Jumalan rangaistuksena Baalinpalveluksen kauhistuksista, mahtavien ylellisyydestä ja siveettömyydestä ja heidän epäinhimillisestä tavastaan kohdella köyhiä. Niinpä sanoo profeetta Aamos:

    »Voi suruttomia Sionissa
     ja levollisia Samarian vuorella,
    noita ensimmäisen kansan mainittavimpia!
    Voi teitä, jotka makaatte norsunluisilla vuoteilla
    ja venytte leposohvillanne,
     syötte karitsoita lammaslaumasta
    ja vasikoita karsinasta,
    jotka harpun soidessa laulatte joutavia,
    jotka juotte viinimaljoista
     ja parhaimmalla öljyllä voitelette itsenne,
    mutta ette murehdi Joosefin vammaa!
    Sentähden saavat he nyt mennä vankeuteen vangittujen etupäässä;
     silloin lakkaa loikoilijoiden rähinä.»

    »Ja he menevät kallion koloihin ja maan kuoppiin
     Herran peloittavaa voimaa ja korkeata valtasuuruutta piiloon,
    kun hän nousee peljättämään maata.
    Sinä päivänä ihmiset heittävät hopeajumalansa ja kultajumalansa
    joita ovat tehneet itsellensä kumarrettaviksi,
     myyrille ja yököille.
    — — — — —
    Herra käy tuomiolle
    kansansa vanhimpien ja sen ruhtinasten:
     ’Te, te olette viinimäen raiskanneet,
    kurjien ryöstö on teidän huoneissanne.
    Mikä teillä on, kun te minun kansaani survotte
     ja köyhien kasvot jauhatte?' sanoo Herra, Herra Sebaot.

Ja Herra sanoo: »Koska Siionin tyttäret kopeilevat ja käyvät kaula kenossa ja heittävät silmäniskuja ja tepsuttaen käydä astuskelevat ja jaloissansa solkia soittavat, on Herra tekevä Siionin tyttärien päälaen rupiseksi ja paljastava heidän häpynsä. Ja löyhkä on oleva hyvän hajun sijassa ja nuora vyön sijassa ja käherretyn tukan sijassa kaljupää ja vannevaatteen sijassa ahdas säkki; arpi kauneuden sijassa.»

Samalla kuin julistavat rangaistustuomiotansa, profeetat kehittävät kansansa jumalakäsitteen yhä korkeampaan täydellisyyteen. Profeettain Jahve ei ole kauhistava, oikukas hallitsija, jota on rukouksin ja uhrein lepytettävä; hän on vanhurskas ja rakkaudesta rikas Jumala, joka myöskin ihmisiltä vaatii oikeamielisyyttä, lempeyttä ja rakkautta. Tämä ylevä uskonnollinen ja siveellinen käsitys kohtaa meitä seuraavissakin profeetta Aamoksen sanoissa:

Sillä jos te tuottekin minulle polttouhrinne ja ruokauhrinne, niin eivät ne minulle kelpaa, enkä minä tahdo nähdä syöttövasikoista tekemiänne kiitosuhreja.

  »Mielistyykö Herra tuhansiin oinaisiin, epälukuisiin öljyvirtoihin?
  Annanko esikoiseni pahan tekoni tähden, kohtuni hedelmän sieluni
  sovinnoksi?

  Hän on ilmoittanut sinulle, ihminen, mikä hyvä on ja mitä Herra
  sinulta vaatii, nimittäin, että teet oikeutta, rakastat hurskautta ja
  vaellat nöyrästi Jumalasi edessä.»

Itse asiassa tämä on yhdistelmä kymmenestä käskystä: ainoa Jumala ei vaadi uhreja ja juhlamenoja, vaan vanhurskasta elämää rakkaudessa Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan.

Jesajan kuva ainoasta Jumalasta säteilee kauttaaltaan majesteettisuutta ja pyhyyttä. Ja koko maailmankirjallisuudessa ei ole suurenmoisemmin ylentävää kuvausta vajavaisen maanlapsen kohtauksesta kaikkein Korkeimman kanssa, kuin on profeetan kertomus ensimmäisestä näystänsä, hetkestä, jolloin profeetallinen kutsumus valtasi hänet: »Minä näin Herran istuvan korkealla ja koroitetulla istuimella ja hänen vaatteensa liepeet täyttivät temppelin. Serafit seisoivat hänen ympärillään. Kullakin heistä oli kuusi siipeä: kahdella he peittivät kasvonsa ja kahdella he peittivät jalkansa ja kahdella he lensivät. Ja he huusivat toinen toisellensa ja sanoivat: 'Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot, koko maa on täynnä hänen kunniaansa.' Ja pihtipielet vapisivat huutajain äänestä, ja huone täytettiin savulla. Ja minä sanoin: 'Voi minua, minä hukun. Sillä minulla on saastaiset huulet ja minä asun kansan keskuudessa, jolla on saastaiset huulet, ja minun silmäni ovat nähneet kuninkaan, Herra Sebaotin.'» Sama henki puhuu profeetta Miikan sanoista:

»Sillä katso, Herra lähtee asunnostansa, astuu alas ja kulkee maan kukkuloille.

Ja vuoret sulavat hänen allansa, ja laaksot halkeilevat, niinkuin medenvaha tulen edessä ja niinkuin vesi, joka syöksyy alas jyrkännettä.»

Koetusten tulessa juutalaisten jumalakäsite on siten puhdistunut ja jalostunut. Kun Israel on valtiona sortumaisillaan, siitä sen sijaan tulee uskonnollinen mahti. Silloin kansan uskonnollinen käsitys laajenee. »Etsikkokansan» jumalasta Jahve kehittyy kaikkivaltiaaksi maailmanjumalaksi, jolla on määrätty suunnitelmansa kansaansa kurittaessaan. Israelin kaikki kohtalot ovat tästä näkökulmasta valmistusta suureen päämäärään: ihmiskunnan pelastukseen Israelin sorretun kansan kautta, tämän juuri kärsimyksillänsä valmistuttaa korkeaan tehtäväänsä. »Vanha leppymätön heimoustunne on kehittynyt leveäksi, inhimilliseksi yleismaailmallisuudeksi, joka jo rajautuu kristinuskoon», sanoo Schück.

Muutoinhan kansan henkinen kukoistusaika tavallisesti sattuu yhteen sen valtiollisen huippukauden kanssa, mutta tälle lajiansa erikoiselle kansalle sen kansallinen häviö on aloittanut sen maailmanhistoriallisen merkityksen. Mikä toisille kansoille yleensä merkitsee kuolemaa, se on tälle muodostunut uudeksi elämäksi.

Maanpaon aikana profeetat ennustamalla Babylonian pikaista tuhoa pitivät yllä luottamusta niissä, jotka odottivat Israelin lasten vapahdusta. Jeremia puhui ennustaen kotkasta, joka oli tuleva idästä ja antava Israelille jälleen vapauden ja suova sen jälleen rakentaa Jerusalemin temppelin.

Pikemmin kuin kukaan oli osannut aavistaa, hänen ennustuksensa toteutui. Kun Kyyros oli kukistanut kaldealaisten vallan, hän antoi juutalaisillekin luvan palata kotiin ja pystyttää jälleen hävitetyt pyhättönsä.

Maanpakolaisista oli kuitenkin moni Babyloniassa ja Assyriassa liike- ja pankkiiritoiminnallaan kohonnut hyvinvointiin ja vaikutusvaltaisiin asemiin. He olivat nyt tänne niin kotiutuneet, että mieluummin jäivätkin sinne. Ainoastaan köyhempi osa Juudan kansaa ja muutoin vain joku idealisti käytti hyväksensä lupaa palata isiensä maahan.

Tänne järjestetylle uudelle valtiolle antoi leimansa se uskonnollinen kehitys, jonka Israelin kansa oli suorittanut koettelemusten päivinä. Tämä uusi valtio ei ollut tästä maailmasta. Se kuvasti köyhien ja kukistettujen resignaatiota maallisen kunnian ja turhuuden edessä. Kuninkuutta ei jälleen pystytetty. Sen sijaan juutalaisten valtiolla oli uskonnollinen rakenne, siitä tuli pappisvaltio, jossa kansan hallitsijana ja ohjaajana oli Jerusalemin ylimmäinen pappi.

Papisto antautui nyt erityisellä innolla tallettamaan ja järjestämään vanhoja kirjoituksia ja perimätietoja kansan historiasta ja uskonnollisesta kehityksestä, mitä niistä vielä jäljellä oli — paljon oli valitettavasti hävinnytkin. Niin syntyi uudelleen järjestetyn yhteiskunnan tarpeita varten erilaatuisia kirjoituksia, kuten lakikirjoja, profeettain julistuksia ja psalmeja sekä muita jumalanpalveluksessa käytettäviä kirjoja. Vasta kristittynä aikana juutalaiset kirjanoppineet kokosivat nämä kirjoitukset yhdeksi kirjaksi, joka vielä tänäkin päivänä on juutalaisten pyhä kirja ja jota me nimitämme Vanhaksi Testamentiksi. Puhuaksemme mainion amerikkalaisen historioitsijan Breastedin suulla ei koko maailmankirjallisuudessa ole vertaa »tälle kertomukselle, miten yksinkertaisten paimenten muodostama kansa läksi Arabian aavikoilta asuakseen 'luvatussa' maassa ja siellä sekä vieraissa maissa kestääkseen kokemuksia, jotka tekivät siitä sivistyneen maailman uskonnonopettajan. Tärkeimpiä tekoja, joista meidän on kiitettävä suurta Persian kuningasta Kyyrosta, on siis se, että hän päästi Juudan kansan palaamaan Palestiinaan.»

S.A. Fries, Israel i ljuset av arkeologiska och etnografiska forskningar i Palestina.

Hugo Gressmann, Arthur Ungnad ja Hermann Ranke, Altorientalische Texte und Bilder zum alten Testament.

Eberhard Schrader, H. Zimmern ja H. Winckler, Die Keilinschriften und das alte Testament.

FOINIKIALAISET.

Niin kauan kuin muinainen itämainen sivistysmaailma vielä oli pimeän peitossa, foinikialaisten merkitystä yliarvioitiin hyvin paljon, riippuen siitä, että kreikkalaiset ja roomalaiset kirjailijat kertoivat niin paljon merkillistä, joka oli peräisin Foinikian rannikkomaasta. Foinikialaiset välittivät kauan meritse tapahtuvaa kauppa- ja liikeyhteyttä Itä- ja Länsimaiden välillä ja olivat senvuoksi kreikkalaisten ja roomalaisten silmissä yleensä itämaisen sivistyksen edustajia. Näitä sivistyksen tuojia pidettiin monen aineellisen ja henkisen edistysaskelen ottajina, joista myöhemmin on huomattu itse asiassa oltavan kiitollisuudenvelassa egyptiläisille ja babylonialaisille. Foinikialaisten historiallinen tehtävä on pääasiallisesti ollut siinä, että he ovat tehneet Euroopan kansat osallisiksi näistä sivistyksen saavutuksista. He olivat sivistyksen välittäjiä, mutta vain vähässä määrin sivistyksen luojia. Kuta enemmän arkeologit ovat hankkineet tietoja Etu-Aasian kansoista, sitä vähemmän alkuperäisyyttä on jäänyt foinikialaisille.

Foinikia on hyvin köyhä kirjallisista muistomerkeistä.[165] Ja kuitenkin maassa oli kerran rikas kirjallisuus — sen tiedämme kreikkalaisten perimätiedosta. Foinikialaisten vauraudenpäivinä persialaisten, kreikkalaisten ja roomalaisten herruuden aikana on heidän maassansa kumminkin harjoitettu vilkasta rakennustoimintaa. Samoin keskiajalla. Tällöin vanhoja muistomerkkejä on käytetty rakennusaineeksi, ja ne ovat täten ikiajoiksi joutuneet hukkaan tieteeltä.

Täällä on myöskin voitonhimo käsi kädessä ahneen keräilykiihkon kanssa tehnyt korvaamatonta vahinkoa tieteelle. »On todellakin kohtalon ivaa, että foinikialaisten muinaisesineiden arvon heräävä ymmärtäminen on antanut kuoliniskun maan muinaismuistoille», kirjoittaa maailmankuulu ranskalainen orientalisti ja uskonnonhistorioitsija Ernest Renan tehtyään pitkän arkeologisen tutkimusmatkan Foinikiaan 1860-luvun alussa. »Tämä foinikialaisten muinaisesineiden harrastus on ensi sijassa kohdistunut sellaisiin pikku esineisiin kuin kaiverrettuihin kiviin ja sormuksiin ja muihin kultaisiin tai hopeisiin koristeihin. Hinta, joka näistä esineistä saadaan, on vaikuttanut kiihoittavasti alkuasukasten voitonhimoon, ja kokonaiset laumat »muinaistutkijoita» ja antikviteettikauppiaita mitä epäilyltävintä lajia on vuosikymmenien ajan saalistanut Bybloksen ja muiden paikkojen haudoista. Toivossa löytää muutamien frangien arvoinen sormus ei ole arkailtu tuhota mitä suurenmoisimpia hautaholveja; roomalaisajalla peräisin olevan kaiverretun kiven vuoksi on säretty kymmenenkin korvaamattoman arvokasta piirtokirjoitusta. Tuskin koskaan muulloin on saatu selvempiä todistuksia siitä, mikä vihollinen itsekäs, hedelmätön keräilykiihko voi olla tiedemiehen suurpiirteiselle tiedonhalulle. Senvuoksi minunkin arkeologinen retkeni Byblokseen suoritettiin viisikymmentä vuotta liian myöhään.»

Ja vieläkin pahemmin aarteenetsijät ovat mellastaneet Sidonin raunioissa. Kun täältä pari kertaa on tehty tuhansittain antiikkisia kultarahoja sisältäviä löytöjä, on se saanut vandaalien kuokat ja lapiot liikkeeseen kaksinkertaistuneella innolla. Ajoittain on monta sataa tällaista aarteenkaivajaa kuumeisella innolla ollut hävityksen työssä. Ei ole ainoatakaan hautaa, jota he olisivat säästäneet, ei ainoatakaan sarkofagia, jota he eivät olisi murtaneet auki ja sen kalleuksia ryöstäneet.

Toisista Välimeren maista, missä foinikialaisilla on ollut kauppasiirtoloitansa, on löytynyt yksityisiä foinikialaisia piirtokirjoituksia. Tuloksellisimpia ovat olleet Karthagossa, Afrikan pohjoisrannalla suoritetut kaivaukset. Mutta suurin osa siellä tehtyjä löytöjä on ollut historiallisesti melkein arvottomia hautakiviä.

Sivistyssaavutuksista, joita ilman suoranaisia todistuksia kauan pidettiin foinikialaisten ansiona, on tärkein kirjainten keksiminen, kiintoisa kysymys, johon myöhemmin palaamme. Ja aivan ansiotta on foinikialaisille annettu kunnia mitta-, paino- ja rahajärjestelmän luomisesta, mikä tosiasiallisesti kuuluu babylonialaisille. On myöskin luultu, että lasin, jonka foinikialaiset itse asiassa olivat oppineet tuntemaan egyptiläisiltä, olisivat vallan sattumalta keksineet foinikialaiset merimiehet. Kun he kerran keittivät ruokaansa hiekkaisella rannalla, missä ei ollut kiviä tulisijaksi, he olivat muka ottaneet alustaksi kappaleen »nitronia»,[166] jota he kuljettivat lastinansa; ja hämmästyksekseen huomanneet, että tämä tulen kuumuuden vaikutuksesta suli hiekan kanssa yhteen läpinäkyväksi massaksi. Ja niin oli lasi keksitty! — Mutta vaikka foinikialaiset eivät olekaan tämän aineen keksijöitä, niin tosiasia on, että he kehittyivät pitkälle sen valmistustaidossa ja että Sidonin lasitavarat olivat hyvin haluttuja. Myöskin foinikialaiset saviastiat, metallitavarat ja kankaat olivat hyvässä maineessa.

Omaperäisempiä foinikialaiset olivat eräällä toisella alalla. He olivat todellakin, joskaan ei aivan ensimmäinen, niin kuitenkin kaikkein ensimmäisiä kansoja, jotka rakensivat merikelpoisia aluksia.[167] Libanonin setrimetsät antoivatkin heille erinomaista rakennusainetta. Egyptiläiset sitävastoin kohtalo oli jättänyt osattomiksi tässä suhteessa; heillä oli nimittäin omassa maassaan saatavissa vain viheliäistä puuainesta, akaasioita ja sykomoreja. Egyptiläiset alukset, jotka varsinaisesti olivat tarkoitetut ainoastaan jokiliikennettä varten, olivat laudoista tai lankuista kokoonkyhättyjä ilman emäpuun ja kaarien tukea. Paljoon ne eivät senvuoksi voineet kelvata meren kuohuissa, vaan pakostakin saivat vuodon tai suorastaan murtuivat keskeltä kovassa merenkäynnissä. Foinikialaisissa laivoissa sitävastoin oli emäpuu ja kaaret kehyksessä, ja ne olivat siten kokonaan toista lajia kestävyydessään, kimmoisuudessaan ja purjehduskyvyssään. Ne eivät keikkuneet meressä, vaan liukuivat keveästi eteenpäin aalloilla ja niiden välissä. Alkujaan niitä soudettiin. Purjeet keksittiin vasta suhteellisen myöhään samoinkuin Itämeren ja Pohjanmeren viikinkilaivoihinkin.

Foinikialaiset ovat todennäköisesti keksineet myöskin purppuravärjäyksen arvossapidetyn taidon. Ainakin he ovat käyttäneet tätä taitoa paljon suuremmassa määrässä kuin muut kansat, jotka ovat valmistaneet purppuraa. Purppuraväriä saatiin eräiden simpukkain keltaisesta rauhasnesteestä, joka saa punaisen tai syvänvioletin värin päivänvalossa. Tällä erinomaisen kauniilla purppuravärillä on sekin oivallinen ominaisuus, ettei se koskaan haalistu. Mutta se tulee tavattoman kalliiksi, kun kustakin simpukasta saadaan vain pari tippaa värinestettä. Yksi ainoa väritehdas kulutti vuodessa miljoonittain simpukoita. Vieläkin on Sidonin ja Tyroksen seuduilla valtavia röykkiöitä muinaisajan purppurasimpukoiden kuoria. Sidonin lähellä on tuollainen simpukkapengermä, joka on satoja metrejä pitkä ja monen metrin korkuinen. Tämänkin keksinnön taru kertoo tehdyn sattumalta: paimen oli kerran nähnyt koiransa kuonon veressä — kuten hänestä näytti. Mutta villatuppu, jolla hän sitä pyyhki, värjäytyi ihanan kauniiksi. Verta se ei siis ollut. Hän seurasi silloin koiran jälkiä ja huomasi, että uskollinen eläin oli purrut rikki purppurasimpukan. Tuo kaunis väriaine tuli siis siitä!

Kun arabialaiset valloittivat Tyroksen ja turkkilaiset Konstantinopolin, tuhottiin viimeisetkin purppuravärjäämöt, ja siihen hävisi taito värjätä oikealla purppuralla.[168]

Se kapea rantakaistale, jolla foinikialaiset asuivat, ei muodostunut koskaan yhtenäiseksi valtioksi. »Foinikiasta ei tullut», kuten Renan sanoo, »koskaan maata; se oli ja pysyi joukkona satamia, joilla kullakin oli oma maakaistaleensa.» Vasta jouduttuaan vieraan ylivallan alaiseksi foinikialaiset alkoivat tuntea sisäistä yhteenkuuluvaisuutta. Aikaisemmin jokainen jotakin merkitsevä kaupunki muodosti ympärillä olevine alueineen itsenäisen valtion ja ajoi omaa politiikkaansa. Osoittavathan El Amarna-kirjeet meille myöskin, mitenkä jokainen täälläkin pelkää ilkeätä naapuriaan ja epäilee häntä kaikenlaisista viekkaista aikomuksista. Mutta kun näiden valtioiden kauppaedut painoivat vaa'assa kaikkein enimmän, niin niiden politiikasta tuli ennen kaikkea kauppapolitiikkaa. Ja kun kaupallisia harrastuksia luonnollisesti suuressa määrin edisti sopuisa yhteistoiminta, niin tästä oli seurauksena hyvinkin pitkälle menevä ulospäin suuntautuva yhteistyö. Sillä viisas liikemies ymmärtää taidon elää sovussa kilpailijainsakin kanssa — kun hänen oma hyvinvointinsa siitä hyötyy.

Nämä voimakkaat kaupalliset harrastukset vaikuttivat, että foinikialaisetkin, kuten aikoinansa Babylonian kauppiaat, kernaasti karttoivat sotaisia seikkailuja. Mieluummin nuo notkeat kauppamiehet alistuivat valloitushaluisten naapurien alaisuuteen, tunnustivat heidän yliherruutensa ja maksoivat heille veroa. Kahdesta pahasta he valitsivat pienemmän. Näille rikkaille liikemiehille olikin vaadittujen verosummien kokoaminen helpompaa kuin maataviljelevälle kansalle. Täten foinikialaiset joutuivat egyptiläisten ja sitten heettiläisten vallanalaisuuteen. Sitten seurasi niin Egyptin kuin Eufrat-Tigrismaidenkin historiassa tuo heikkouden kausi, joka oli edellytyksenä sille, että israelilaiset voivat, suurvaltapolitiikan heitä häiritsemättä, asettua Palestiinaan ja vähitellen alkaa kehitellä suurvaltapyrkimyksiä. Samaa asiantilaa saivat foinikialaisetkin kiittää suotuisista kauppasuhdanteista ja kaupallisen valtansa kehityksestä. Mutta kun sitten assyrialaisten valloittajien sarja alkaa, foinikialaisten kauppavalta pian taantuu samoinkuin israelilaisten suurvaltapyrkimyksetkin. Foinikialaisten osalle tulee lisäksi se vaikeus, että he alkavat saada vaarallisen kilpailijan kreikkalaisista. Viisaasti taipumalla assyrialaisten valloittajain edessä he välttävät kuitenkin sen surmaniskun, joka kohtaa jäykkää Juudan kansaa, ja selviävät asiasta alistumalla Niniven suurkuninkaan veronalaisuuteen. Assyrian ylivallan tilalle tuli sitten peräkkäin Babylonian, Persian, kreikkalaisten ja roomalaisten yliherruus.

Itse luonto teki, kuten sanottu, Foinikian kokoelmaksi pikkuvaltioita. Kaikki ne suuntautuivat merelle, joka oli niiden luonnollinen liikeyhteyssuunta. Tärkeimmät foinikialaiset satamakaupungit olivat Sidon ja Tyros. Sidon sijaitsee ihanassa seudussa. Sen puutarhat ovat siinä maineessa, että ne ovat Itämaiden ihanimmat Damaskoksen puutarhojen jälkeen. Tänne kannatti rakentaa hyvä satama. Mutta ne kivikäsivarret, jotka täällä kerran antoivat merimiehelle suojaa, ovat myöhempinä aikoina päässeet rappeutumaan.

Ajan oloon pääsi Sidonista edelle Tyros, tuo rikas kaupunki, josta profeetta Hesekiel puhkeaa sanomaan:

»Ja sano Tyyrolle, joka asuu monen väylän vieressä ja tekee kauppaa monen saaren kansan kanssa: Näin sanoo Herra. Herra: 'Minä olen kauneudessa täydellinen.

Meren sydämessä on sinun rajasi, rakentajasi ovat tehneet kauneutesi
täydelliseksi.

Damasko oli tekemässä kauppaa kanssasi teostesi paljouden tähden,
kaikenlaisen tavaran paljouden tähden.

Arabia ja kaikki Keedarin ruhtinaat olivat sinun käsikauppiaitasi,
karitsoilla, oinailla ja kauriilla he tekivät kauppaa kanssasi.

Seeban ja Ragman kauppamiehet olivat sinun kauppiaitasi; parhailla hajuaineilla ja kaikenlaisilla kalliilla kivillä ja kullalla he maksoivat vaihtotavarasi.»

Tyros otti johtoonsa ja ylivaltaansa kaikki foinikialaiset kauppakaupungit. Sijaiten maan puolelta luoksepääsemättömällä kalliosaarella se uhmaili useamman kuin kerran mahtavimpiakin vihollisia. Niinpä se kerran puolustautui ihailtavan kestävästi viiden vuoden ajan Assyrian kuningasta vastaan, ja Nebukadnesar ei voinut kolmetoistavuotisella sodalla musertaa tätä pientä, mutta jäykkää vastustajaansa. Sellainen kääpiön taistelu jättiläistä vastaan edellyttää tietysti kuitenkin, että Tyros sai apua eri paikoissa Välimeren rannalla olevilta foinikialaisilta siirtokunnilta. Muutoin ei tuollainen näytelmä juuri olisi ollut mahdollinen.

Ainoastaan Aleksanteri Suuri kykeni ottamaan Tyroksen väkivallalla. Mutta niinpä hänen piiritystaitonsa olikin täydellisempää kuin aikaisempain aikojen sotaherrain, ja hänellä oli käytettävänään myöskin kreikkalainen laivasto, foinikialaisten vaarallisin kilpailija. Joka tapauksessa hän sai piirittää kaupunkia seitsemän kuukautta, ennenkuin se antautui. Kaksi tuhatta Tyroksen nuorukaista naulittiin silloin ristiin meren rannalle kostoksi siitä, että tyroslaiset olivat surmanneet vangiksi ottamansa makedonialaiset, ja kolmekymmentätuhatta tyroslaista kerrotaan myydyn orjiksi.

Foinikialaisista ei olisi voinut tulla kauppakansaa suuressa mittakaavassa, jos ei takana oleva manner olisi ollut sivistysmaa, joka kykeni tuottamaan heille kauppatavaroita.

Foinikialaiset kauppalaivastot lähtivät satamistaan etsimään itselleen markkinatuotteita Välimeren rannikoilta ja saarilta. Heidän retkiensä ensimmäisenä päämääränä tosin oli Egypti, mutta pian he suuntanivat kulkunsa myöskin pohjoiseen päin Vähän-Aasian rannikoille. Sieltä he uskalsivat purjehtia kuparista rikkaaseen Kyprokseen,[169] jonka voi nähdä Vähän-Aasian rannikkovuorilta. Ja tältä saarelta he löysivät tien Aigeian meren saarille. Saaresta saareen, niemestä niemeen he etenivät, ja paikkoihin, jotka he huomasivat kaupalleen edullisiksi, he asettuivat asumaan ja perustivat kauppasiirtokuntia: Afrikan pohjoisrannikolle, Maltaan, Sisiliaan, Sardiniaan ja Etelä-Espanjaan. Täällä »Herkuleen patsaitten»,[170] Atlantin valtameren portin luona, heitä odotti runsas palkka vaivoistaan. Guadalquivir-joen alajuoksun varrella nimittäin oli suuret määrät hopeaa, jota Itämailla eräänä aikana pidettiin vielä suuremman arvoisena kuin kultaa. Voidakseen kuljettaa mukanaan tätä kallista ainetta niin paljon kuin suinkin kerrotaan foinikialaisten merimiesten tehneen laivojensa ankkuritkin tästä metallista. Täällä oli myöskin kuparia, rautaa ja tinaa, erittäin haluttua metallia aikana, jolloin pronssi oli tarvetavaraa. Tälle seudulle foinikialaiset perustivat useita kauppapaikkoja, joista Cades, nykyinen Cadiz, kehittyi tärkeimmäksi.

Koko Välimeri oli näin muuttunut suureksi foinikialaiseksi kauppa-alueeksi lukuisine asemineen, joista käsin kauppiaat voivat harjoittaa tavaranvaihtoa naapurikansojen kanssa. Mutta he eivät tyytyneet tähänkään. Rohkeat ja yritteliäät merimiehet purjehtivat eteenpäin sekä Afrikan että Euroopan rannikoita pitkin ja kulkivat Englannin kanaaliin, aina »Tinasaarille» saakka, kuten nimitettiin Scilly-saaria. Arkeologit arvelevat nykyjään jokseenkin yleisesti, että Tinasaarilla ei tarkoiteta mitään saaria, vaan tinarikasta Luoteis-Espanjaa. Tien sinne nuo toimeliaat kauppamiehet huolellisesti salasivat muilta merenkulkijakansoilta. Kerran kun eräs Gadeksesta kotoisin oleva foinikialainen laivuri näki erään roomalaisen aluksen itsepäisesti kulkevan samaan suuntaan kuin hänkin, hän antoi tahallaan laivansa ajautua karille Espanjan rannikolla. Kävi niinkuin hän oli arvioinut: kilpailijan laiva purjehti myöskin karille ja joutui hylyksi. Kun vapaaehtoisesti haaksirikkoutunut palasi kotiin, hänen tappionsa korvattiin runsaasti yleisistä varoista.

Myöskin Pohjan- ja Itämeren rannikoilta saatu meripihka oli arvokas foinikialainen kauppatavara. Mutta on varsin epävarmaa tai ehkä oikeammin epätodennäköistä, että foinikialaiset itse olisivat noutaneet sitä sen tuotantopaikoilta. Meripihka on pikemminkin ennen etelään tuloaan noudattanut kauppateinään nykyisen Saksan ja Ranskan suuria jokia.

Merimatkoillaan foinikialaiset kehittyivät taitaviksi, pelottomiksi merimiehiksi. Kauppiaan vaistot heillä oli veressään. Heillä oli synnynnäisen liikemiehen kyky joustavasti mukautua muihin kansoihin, ominaisuus, joka kreikkalaisissa ja roomalaisissa ei herättänyt ainoastaan ihailua, vaan myös kateutta. Homeroksen laulut ylistävät foinikialaisten taitavuutta, mutta kuvaavat heitä myöskin uskottomiksi pettureiksi, »veijareiksi, joiden pietyt laivat ovat täynnä helyjä ja koruja». Ja »puunilainen[171] uskollisuus tuli roomalaisten keskuudessa katkeran ironiseksi sananparreksi, joka merkitsi tahallista uskottomuutta. Mutta roomalaiset ja karthagolaiset olivatkin verivihollisia. Foinikialaisten tekemä epämiellyttävä vaikutus johtui suureksi osaksi siitä, että he harjoittivat laajaa orjakauppaa eivätkä hankkineet orjia ainoastaan ostamalla, vaan myöskin siten, että tekivät ryöstöretkiä vieraille rannikoille ja veivät asukkaat vankeuteen. Foinikialaisten ansiosta orjuus tuli paljon yleisemmäksi kuin ennen, sillä juuri he tekivät orjista kauppatavaraa suuressa mittakaavassa.

Herodotos antaa mielenkiintoisen kuvauksen foinikialaisten menettelystä harjoittaessaan kauppaa Niilien afrikkalaisten kansojen kanssa, joiden kieltä he eivät edes ymmärtäneet. Laskettuaan ankkurin vähän matkaa rannikolta he astuivat maihin tavaroineen ja asettivat ne riviin rannalle. Kun he sitten lähtivät lakaisin laivoihin, niin he sytyttivät savuavan tulen. Alkuasukkaat houkuteltiin täten rautaan, ja he asettivat kultaa tai jotakin muuta arvokasta vaihtotavaraa foinikialaisten tavaroiden viereen, vetäytyen sitten takaisin. Nyt merimiehet tulivat uudelleen maihin. Jos he olivat tyytyväisiä maksuun, he ottivat sen mukaansa ja purjehtivat kotiin. Mutta muussa tapauksessa he antoivat sekä kauppa tavarain että maksun olla koskematta ja odottivat laivassa leikin jatkumista, kunnes olivat saaneet, mitä halusivat.

Tärkeimmäksi kaikista foinikialaisista kauppasiirtokunnista kehittyi ajan pitkään Afrikan pohjoisrannikolla sijaitseva Karthago, varsinkin sen jälkeen kuin Tyros ja muut kauppapaikat olivat joutuneet vieraan vallan alaisiksi. Kun vihdoin persialaiset ja heidän jälkeensä Aleksanteri Suuri anastivat foinikialaisten maan, kreikkalaiset olivat vähitellen yhä enemmän syrjäyttäneet heidät mereltä. Karthagosta tuli silloin sensijaan foinikialaisen kauppavallan tukikohta.

Kuitenkaan lienee tuskin mahdollista, että vähälukuiset ja kaikista imartelevista ylistyksistä huolimatta sentään verraten pienet foinikialaiset kaupungit yksinään olisivat voineet saavuttaa sellaista valta-asemaa tai väkilukua, joka oli tarpeen koko Välimerenalueen asuttamiseksi. Ottaen huomioon tämän seikan osa itämaiden tutkijoita on johtunut siihen, että he eivät pidä tätä Välimeren asutusta foinikialaisten kaupunkien suorittamana kauppavalloituksena, vaan osana suurta seemiläistä kansainvaellusta, joka vuosituhansien kuluessa vyöryi yli Mesopotamian ja Syyrian. Arvellaan, että tämä valtava kansa-aalto varmaan »olisi voinut heittää uloimmat pärskeensä Pohjois-Afrikkaan asti ja kauemmaksikin. Se olisi myöskin voinut saada aikaan sellaista, mikä ei milloinkaan olisi ollut mahdollista parille foinikialaiselle rannikkokaupungille jo siitäkin syystä, että niiltä puuttui tarpeellinen väestöaines.» Sanat on lausunut nerokas, mutta uskallettuihin olettamuksiin taipuvainen itämaidentutkija Winckler. Hänen mielestään n.s. foinikialainen asutus ei ole ollut rauhallista kauppapaikkojen perustamista, vaan valloittajakansan väkivaltaista anastusta.

Mutta pohjoismaiden viikinkejä ei myöskään ollut paljon; ja heitä oli kuitenkin tarpeeksi perustamaan valtakuntia sekä Sisiliaan että Etelä-Venäjälle. Ihmiskunnan suuri massa on ja on aina ollut sellainen, että kourallinen tarmokkaita, toimintakykyisiä ihmisiä voi tehdä ihmeitä.

Totuus foinikialaisen asutuksen suhteen lienee kuitenkin, kuten niin monessa kiistanalaisessa tapauksessa, jossakin ristiriitaisten väitteitten keskivaiheilla. Osa foinikialaisista siirtokunnista on saattanut olla suuren seemiläisen kansainvaelluksen tuloksia, kun taas Espanjan siirtokunnat, varsinkin Gades, sekä vastapäisellä Afrikan rannikolla sijaitsevat todennäköisesti ovat olleet Tyroksen tai sen tytärkaupungin Karthagon kauppapaikkoja. On myös luultavaa, että foinikialaisten siirtoasutusta vahvistivat muut kansat, jotka ottivat siihen osaa.

August Köster, Schiffart und Handelsverkehr des östlichen Mittelmeeres im 3. und 2. Jahrtausend v. Chr.

Hugo Winckler, Zur phönizisch-karthagischen Geschichte
(»Altorientalische Forschungen» I).

AAKKOSTEN SYNTY.

Aakkosista olemme uusimpien tutkimusten tuloksien mukaan todennäköisesti kiitollisuudenvelassa muinaisille egyptiläisille. Meille aakkoset ovat tulleet roomalaisilta ja kreikkalaisilta. Kreikkalaiset vuorostaan ovat saaneet useimmat kirjaimet foinikialaisilta, viimeistään 10. vuosisadalla e.Kr. Tämä käy selvästi ilmi jo kirjainten nimistä. Foinikialaisen kirjaimiston kaksi ensimmäistä kirjainta näet ovat nimeltään »alef» ja »bet», joista kreikkalaisilla tuli »alfa» ja »beta».

Eurooppalaisen sivistyksen levitessä yli koko maapallon ja islamin ulottaessa voittokulkunsa kauas Aasian ja Afrikan sisäosiin n.s. foinikialainen tai oikeammin länsiseemiläinen aakkosjärjestelmä on valloittanut melkein koko maailman. Ainoastaan kiinalainen sivistysalue on enää eristäytyneenä siitä — saattaa kysyä, miten kauan. Paitsi foinikialaista aakkosjärjestelmää ei missään maan päällä ole kehittynyt puhdasta kirjainkirjoitusta. Kaikki muu kirjoitus, olkoonpa se sitten syntynyt Egyptissä tai Babyloniassa, Kreetassa, Vähässä-Aasiassa, Kiinassa, Japanissa tai Meksikossa, on enemmän tai vähemmän pelkkää kuvakirjoitusta, joka parhaassa tapauksessa ei ole ehtinyt tavukirjoitusta pitemmälle.

N.s. foinikialaisessa kirjoituksessa on, päinvastoin kuin meillä, merkkejä ainoastaan konsonantteja varten sekä konsonantteina toimiville puolivokaaleille j ja w. Vokaalit sitävastoin jätetään merkitsemättä. Foinikialainen kirjoitus luetaan oikealta vasemmalle. Kreikkalaiset täyttivät aakkosjärjestelmässä vallitsevan vokaalien puutteen ja muuttivat kirjoituksen kulkemaan vasemmalta oikealle.

Mistä on länsiseemiläisten aakkosten keksijä saanut kirjaintensa esikuvat? On m.m. arvailtu, että ne olisi saatu babylonialaisilta. Mutta tämä on mahdotonta, pääasiallisesti seuraavista syistä:

1) Nuolenpääkirjoituksessa merkitään sekä vokaalit että konsonantit, kun sitävastoin foinikialainen kirjaimisto on vailla vokaaleja. 2) Nuolenpääkirjoitus kulkee vasemmalta oikealle, mutta foinikialainen kirjoitus oikealta vasemmalle. Nuolenpääkirjoitustakin oli tosin joskus kirjoitettu oikealta vasemmalle, mutta jo kokonaista kaksi vuosituhatta ennen kuin kreikkalaiset muuttivat kirjoitustapansa päinvastaiseen suuntaan, babylonialaiset olivat tehneet omalle kirjoitukselleen samoin. 3) Nuolenpääkirjoitusta ei ole tarkoitettu kirjoitettavaksi, vaan painettavaksi, kun taas foinikialainen, aivan kuin meidänkin kirjoituksemme, edellyttää kynää, mustetta ja papyrusta tai muuta sellaista.

Egyptiläinen kursiivikirjoitus sitävastoin täyttää nämä ehdot. Foinikialaisen kirjoituksen tavoin sitä kirjoitettiin oikealta vasemmalle, ja se oli vokaalitonta[172], kuten tämäkin. Jos nyt foinikialaisen kirjaimiston pohjana olisi kirjoitus, jossa jo oli vokaalimerkit, niin näiden merkkien poisjättäminen olisi ollut käsittämätöntä taantumusta kehityksessä. Kun sitävastoin ajatellaan vokaalitonta kirjoitusta foinikialaisten aakkosten esikuvaksi, voidaan selittää vokaalimerkkien puuttuminen tästä kielestä.

Myöskin useissa yksityiskohdissa, joihin syventyminen tässä kävisi liian laajaksi, foinikialainen kirjoitus osoittaa ilmeistä sukulaisuutta egyptiläisen kanssa. Voidaanpa sanoa, että useat puutteet ja omituisuudet muuten niin käytännöllisten foinikialaisten kirjaimistossa voidaan selittää vasta sillä perusteella, että nämä omituisuudet on ilman muuta peritty ja omistettu muinaisilta egyptiläisiltä. Foinikialaisen kirjaimiston johtumiseen egyptiläisistä kirjoitusmerkeistä viittaa vihdoin myöskin vilkas liikenneyhteys molempien kansojen välillä.

Kaikki yritykset johtaa foinikialainen kirjaimisto nuolenpääkirjoitusmerkeistä ovat osoittautuneet aivan epäonnistuneiksi. Muutaman etevän ranskalaisen tiedemiehen sitävastoin onnistui jonkin aikaa saada yleistä kannatusta koettaessaan suoraan johtaa foinikialaiset kirjaimet eräistä egyptiläisen kursiivikirjoituksen merkeistä. Mutta nykyjään kaikki sekä egyptologit että seemiläisten kielten tuntijat ovat yksimielisiä siitä, että nämäkään vertailut eivät pidä paikkaansa, niin houkuttelevilta kuin ne alussa näyttävätkin.[173] n.s. foinikialaiset kirjaimet ovat todellakin uusia luomia ja egyptiläiset kirjoitusmerkit ovat siinä olleet ainoastaan esikuvina. Vanha sisältö esiintyy uudessa muodossa; tässä voi, käyttääksemme raamatullista kuvaa, puhua vanhasta viinistä uusissa leileissä. Kansa, joka loi länsiseemiläiset aakkoset, valitsi kirjainmerkkinsä siitä aatepiiristä, joka oli sitä itseään lähinnä, ja piirsi tai kirjoitti nämä kirjaimet oman makunsa ja tapansa mukaan noudattamalta egyptiläisten oppimestariensa omituista tyyliä.

Olemme koko ajan käyttäneet tavaksi tullutta nimitystä »foinikialainen kirjaimisto», ja tämä nimi on sikäli oikeutettu, että foinikialaisethan välittivät kirjainkirjoituksen Länsimaihin. Mutta on toinen kysymys, olivatko he myöskin kirjaimiston tai — oikeammin — konsonanttimerkkien keksijöitä. Jos teoria näiden merkkien egyptiläisestä syntyperästä on oikea — ja asiantuntijat ovat siitä yleensä nykyjään yksimielisiä, niin on todennäköisempää, että foinikialainen kirjaimisto on keksitty seudulla, missä babylonialaisella nuolenpääkirjoituksella ei ole ollut sellaista vaikutusta, kuin El Amarna-kirjeistä näemme sillä Syyriassa olleen. Silloin on todennäköistä, että tämän käänteentekevän keksinnön on tehnyt jokin länsiseemiläinen kansa Syyrian ulkopuolella, seudulla, joka ei ollut voimakkaan babylonialaisen vaikutuksen alainen, vaan jossa sen sijaan vallitsi egyptiläinen sivistys, siis ehkä israelilaiset asuessaan Gosenin maassa. Siellä he tietenkin ovat omaksuneet koko joukon egyptiläistä kulttuuria. Luultavasti heillä sinne tullessaan ei ole ollut mitään kirjakieltä, vaan he ovat siellä egyptiläisen mallin mukaan luoneet itselleen kirjaimiston, jonka he sitten veivät mukanaan Palestiinaan ja tekivät sen tunnetuksi muiden Syyrian kansojen keskuudessa. Erästä toista seemiläistä paimentolaiskansaa voidaan myöskin ajatella kirjainkirjoituksen keksijäksi: hyksoja, jotka olivat vielä enemmän kosketuksissa Egyptin kanssa. Tämä kansa on voinut viedä kirjaimiston mukanaan Syyriaan tullessaan karkotetuksi Egyptistä.

Niin pitkälle olivat asiantuntijat vuonna 1916 päässeet päätelmissään teoreettista tietä, kun saapui huomiotaherättävä tieto tutkijoilta, jotka olivat lähemmin tarkastelleet Flinders Petrien vuosikymmentä aikaisemmin Siinain kupari- ja malakiittikaivoksista löytämiä kirjoituksia. Monien puhtaasti egyptiläisten kirjoitusten joukossa siellä oli muutamia, jotka näyttivät muukalaisen kömpelöiltä yrityksiltä jäljitellä egyptiläisiä hieroglyfejä. Oppineiden ei ole vielä onnistunut selittää näitä merkkejä, huolimatta kaikesta päänvaivasta, jota heillä on niistä ollut,[174] mutta tämä seikka ei tee tyhjäksi löytöjen erinomaisen suurta — tekisi mieli sanoa maailmanhistoriallista — merkitystä. Muuan etevä asiantuntija on nimittänyt niitä egyptiläisen ja syyrialaisen kirjoituksen väliseksi »puuttuvaksi renkaaksi». Ne näyttävät siis olevan niiden merkkien vanhin tunnettu perusmuoto, joista kaikki maailman kirjaimistot välittömästi tai välillisesti polveutuvat. Ja kun nämä perusmuodot nyt esiintyvät muinaisegyptiläisellä maaperällä egyptiläisten hieroglyfien yhteydessä, niin on teoria kirjaimemme johtumisesta egyptiläisistä hieroglyfeistä tullut enemmän kuin todennäköiseksi, ja kirjaimistomme sukupuu juontaa juurensa hämärimmästä muinaisuudesta. Nuo tärkeät merkit eivät kuitenkaan ole egyptiläisiä hieroglyfejä, vaan useat niistä ovat ilmeisesti yksinkertaistettuja hieroglyfimerkkejä. Siinain niemimaalta alkuseemiläinen kirjaimisto lienee levinnyt sekä pohjoiseen Syyrian kansojen keskuuteen että eteläänpäin Etelä-Arabiassa sijaitsevaan Sabaan, missä tapaamme seemiläistä kirjoitusta, joka on muodoltaan vanhanaikaisempaa kuin »foinikialainen» ja muistuttaa enemmän Siinain niemimaan kirjoituksia.

Kurt Sethe, Der Ursprung des Alphabets (»Nachrichten von der Gesellschafl der Wissenschaflen zu Göttingen» 1916). (Selostus vanhemmasta kirjallisuudesta.)

Alan H. Gardiner, Der ägyplische Ursprung des semitischen Alphabets
(»Zeitschrift der deutschen morgenländischen Gesellschaft» 1923).

Kurt Sethe, Die wissenschaflliche Bedeutung der Petrieschen Sinaifunde
(»Zeitschrift der deutschen morgenländischen Gesellschaft» 1926).

Daniel Völter, Die althebräischen Inschriften vom Sinai und ihre historische Bedeutung. (Selostus uusimmasta kirjallisuudesta.)

VIITTEET:

[1] Että leijona kerran on elänyt Euroopan keskiosissa, ei ole niin yllättävää, kun tietää, että tämä petoeläin vielä historiallisella ajalla elämöi Balkanin niemimaalla. Kun Kserkseen sotajoukko samosi Makedonian halki Kreikkaa vastaan, ahdistelivat leijonat sitä.

[2] Tämän eläinlajin joitakin yksilöitä eli vielä 1600-luvun alussa Liettuassa. Tukholman Pohjoismaisen museon varuskamarissa on aikoinaan kuningas Sigismundille kuulunut alkuhärän sarvesta tehty metsästystorvi, johon on kaiverrettu ilmoitus, että se vuonna 1620 koristi Masovian viimeistä alkuhärkää.

[3] Villihevosia luullaan olleen Euroopassa vielä 1500-luvulla, viimeiset Preussissa.

[4] Kolmannen osan kaikesta kaupittavasta norsunluusta luullaan olevan peräisin mammuttieläimistä, jotka ovat löytyneet Siperian ikuisen jään peittämistä tundroista.

[6] Samantapaisia vartalokuvia on löytynyt myös kivissä kohokuvina, loisia piirreltyinä sarveen ja luuhun.

[7] Ihmisen aivokopan tilavuuden kehittyminen voidaan todeta jo historiallisella ajalla. Perusteellisesti tulkittaessa Ranskasta löytyneitä eri ajoilta peräisin olevia pääkalloja on tultu siihen tulokseen, että suurimmalla osalla Ranskan asujamistoa oli nuoremmalla kivikaudella pääkopan tilavuus 1.3—1.4 dm³. Kahdennellatoista vuosisadalla tilavuus oli lisäytynyt 1.4—1.5 kuutiodesimetriin, ja useimmilla nykyajan pariisilaisilla se on 1.5—1.6 dm³.

Yhtä kiinnostavia ovat tulokset muinaisten ja nykyajan egyptiläisten. pääkoppain vertailusta. Niinä kahtena tuhantena vuotena, jotka ovat kuluneet maan sivistyksellisestä kukoistuskaudesta, hengen viljelyksen laantuminen on ilmennyt siinäkin, että väestön aivokoppain tilavuus on pienentynyt.

Merkillistä on myöskin, että eläintenkin keskuudessa jalostus luo myötänsä aivomassan lisäyksen. Verrattakoon toisiinsa esim. kesyn ja villin koiran pääkalloja!

[8] Ihmisen aivojen pinnallahan on, kuten tunnettua, joukko n.s. poimuja, jotka näyttelevät suurta osaa sielunkykyjen kehityksessä.

[9] Tässä yhteydessä tulee etsimättä mieleen hyvin arvoisan Simplicissimus-kirjailijan, itävaltalaisen Roda Rodan testamenttimääräys, että hänen kalloonsa oli kiinnitettävä vuosilukulaatta, ellei kukaan ryhtyisi kuljeksimaan sen kanssa ympäriinsä ja näyttämään sitä neanderthalilaisen tai puuttuvan renkaan pääkoppana.

[10] Aikaisemminkin oli löytynyt tuollaisen ihmisen kallo samasta maasta ja suunnilleen samasta geologisesta kerrostumasta.

[11] Myöhemmin osoitti muuan taitava anatomi, että kallon kappaleet oli pantu kokoon virheellisesti, niin että pääkoppa oli tullut aivan liian suppeaksi ja saanut apinamaisemman näön, kuin mikä sillä todella oli ollut. Silloin löytäjän oli laajennettava rekonstruoitua kalloa ja alistuttava siihen, että aivokopan tilavuus kasvoi vähemmästä kuin 1.1 dm³:stä jopa 1.3 dm³:iin. Mutta kun eräs pätevä anatomi sommitteli kallon kokoon, on sen tilavuudeksi tullut 1.5 dm³.

[12] Itsekukinhan voi vapaasti oman kantaisänsä ja kantaäitinsä kuvitella kuinka iljettäväksi hyvänsä — maustahan ei pidä kiistellä ja ihmisten yksityisiin sukulaissuhteisiin ei pidä sekaantua. Mutta kun ne, jotka johtavat sukunsa moisista mielikuvittelun epäsikiöistä, jollaisia muutamat »rekonstruktiot» ovat olleet, esiintyvät vaatimuksin, että tavallisten kunniallisten ihmisten on hyväksyttävä ne omiksi kantavanhemmikseen, niin silloin on sanottava: »Seis! Jo riittää!» Se on aivan yhtä lyhytjärkistä ja tolkutonta kuin vaatia kirjaimellisesti uskomaan juutalaisten tai babylonialaisten luomistaruja.

Kehitysoppi kaikkeen kunniaansa! Sen tieteelliset tulokset ovat ihmeteltäviä. Mutta se on liian suurenmoinen vaikuttaakseen vakuuttavalta, jos sen hengestä ja tarkoituksesta tietämättömät hypoteesihuijailijat saavat sitä peukaloida.

[13] Kieltämättä ällistyy, kun löydöntekijän kuulee kallon tutkimuksistaan esittävän sellaisia johtopäätöksiä, kuin että se 3—6 vuotias olio, jonka se on ollut, olisi paremmin kuin apinat kyennyt muodostamaan itselleen käsityksen esineiden muodosta, painosta, väristä ja yleisestä näöstä, toisin sanoen yhdistämään kokemuksensa käsitteiksi, ja ollut saamaisillaan artikuloivan puhekyvyn.

[14] Pitkäkalloiseksi sanotaan pääkoppaa, joka on vähintään kolmatta osaa leveyttänsä pitempi.

[16] Fellah on arabialaisien käyttämä nimitys Egyptin maataviljelevästä väestöstä erotukseksi kaupungin asukkaista ja beduiineista, erämaan paimentolaisista.

[17] Katarakteiksi sanotaan niiden koskien putouksia, joita Niili peninkulmien pituudella noissa seuduin muodostaa murtautuessaan graniittikallioitten lävitse.

[18] Natriumsuolaa oli hyvin runsaasti n.s. natronjärvissä Libyan erämaassa suistomaasta länteen.

[19] Eräs kumihartsi, jolla on balsamin tuoksu; sitä saaliin Arabian, Abessinian ja Somalinniemen puisia.

[20] Torinon, muinoisen Sardinian kuningaskunnan pääkaupungin museossa on samoin hyvin paljon kuoriaisia, yli 1 000 kpl. Myöskin sammakkojen kuvia käytettiin amuletteina. Tämä johtuu siitä luulosta, etteivät nämä eläimet synny siitoksesta, kuten muut eläimet, vaan heräävät henkiin suoraan siitä savesta, jota Niili toi tulvissaan. Sammakko oli siten todistus siitä, että eläviä olentoja voi syntyä elottomasta aineesta. Siitä tuli siten vainajan uuteen elämään heräämisen vertauskuva. Tämän turvaamiseksi pantiin sammakon kuvia kuolleen mukaan. Myöhään kristillisenä aikanakin eli Niilinmaassa usko näiden eläinten vertauskuvalliseen merkitykseen. Kirkkojen lamput tehtiin sammakonmuotoisiksi ja varustettiin kirjoituksella: »Minä olen ylösnousemus.»

[21] Papyrus, jonka nimestä »paperi» sana on johtunut, on meidän kaislamme sukuinen suokasvi, joka kasvaa usein yli viisi metriä korkeaksi ja käsivarrenpaksuiseksi. Sen pehmeästä, valkoisesta »ytimestä» vanhat egyptiläiset valmistivat eräänlaatuista paperia. He leikkasivat sen sormenlevyisiksi suikaleiksi, joita liisteröitiin yhteen niin leveälti, kuin miksi »paperin» leveys haluttiin. Tämän kerroksen päälle liisteröitiin sitten uusi, suorakulmaisesti alempaa vastaan, jonka jälkeen kaikki tyynni puserrettiin kokoon, kuivattiin ja silitettiin.

Papyruslehdet liisteröitiin sitten yhteen kääröksi, joka voi olla monta metriä pitkä. Pisin British Museumin papyruskääröistä oli 40 metriä pitkä.

[22] Atsuuri, lasuurikivi eli lapis lazuli on syvänsinisen värinen puolijalokivi.

[23] Sistrum oli kilisevä rengashelistin, jota soitinta varsinkin on ruvettu pitämään egyptiläisen musiikin edustajana. Sen ääni muistutti katolisen kirkon pienten messukellojen ääntä.

[24] Se, jota mnemotekniikka (muistitaito) kiinnostaa, voi tehdä sen huvittavan huomion, että hallitsijasukujen jakautuminen eri valtakuntain osalle on helppo muistaa, jos huomaa sen osuuden, mikä tässä on luvulla 6: vanhan valtakunnan aika (joka alkaa 3:nnella dynastialla), päättyy 6:nteen dynastiaan; keskimmäisen valtakunnan suuruuden aika alkaa 12:nnella (tai 11:nnellä) dynastialla ja loppuu 16:enteen; uusi valtakunta alkaa 18:nnella (loppuakseen 20:nnellä); uudistettu valtakunta käsittää 26:nnen dynastian.

[25] Kahdessa vanhan valtakunnan loppuajalta peräisin olevassa mahtimiehen haudassa on tavattu kaiverrettuja kehoituksia sille, joka tulee hautaan tuomaan kuolleelle uhria. Kuollut lupaa siinä tapauksessa puhua antajan puolesta hyvää sille jumalalle, jota hän on palvellut elämänsä aikana. Näissä molemmissa tapauksissa vainajat olivat näet olleet pappeja.

Toinen näistä merkillisistä hauta-piirtokirjoituksista on Kairon lähellä ja kuuluu näin: »Jokaisen hyväksi, joka tuo minulle uhrilahjoja, minä lupaan tehdä tämän: tahdon puhua hänen puolestansa Jumalan edessä ja juhlallisesti sulkea hänet hänen armolliseen huomaansa. Minä tahdon tehdä tämän palkaksi leivästä, oluesta, vaatteesta, voiteesta ja viljasta, mitä lahjaksi olen saanut.»

Toinen hauta oli Herkhufin, jolla maaherrantoimensa ohella oli pappisarvo. Hänen hautakirjoituksessaan on seuraavat sanat: »Oi Te, jotka elätte ja olette maan päällä! Ken Teistä kulkeneekin tämän haudan ohi sanoen: 'Tuhat leipää, tuhat saavia olutta tämän haudan asukkaalle!', hänen parhaansa puolesta täällä manalassa olen minä puhuva.»

[26] Keskimmäisen valtakunnan aikana rakennettiin tosin pyramidejakin auringonkuivaamasta tiilestä, mutta ne päällystettiin silloin luonnonkivellä.

[27] On laskettu, että Kheopsin pyramidi sisältää niin paljon kiveä, että se riittäisi koko Suomea kiertäväksi kaksi metriä korkeaksi ja puoli metriä paksuksi muuriksi. Pyramidin ympäri saa kävellä lähes kilometrin matkan.

[28] Nykyisin luullaan oltavan selvillä siitä, että sfinksin pää kuvaa Kheopsin pojan, Khefrenin, lähinnä suurimman pyramidin rakentajan kasvojen piirteitä.

[29] Ei olekaan mitään rakennustuotetta, joka samassa määrin kuin Kheopsin pyramidi olisi mielikuvitusta ja mietiskelyä askarruttanut. Mystiikkaan taipuvat luonteet eivät ole tahtoneet tyytyä siihen selitykseen, että tämä rakennustaiteen ihmetyö yksinkertaisesti on viisi tuhatta vuotta vanha kuningashauta; he ovat suorittaneet mittauksia ja tehneet laskelmia pyramidin ulkonaisista ulottuvaisuuksista ja sen sisäisistä käytävistä ja gallerioista ja tulleet aivan toisiin, merkillisiin tuloksiin. Muuan skotlantilainen Smyth niminen astronomi (kuollut v. 1900 81 vuoden ikäisenä) sai selville, että Kheopsin pyramidi on rakenneltu jumalallisesta innoituksesta »maapallon kiinteän osan keskipisteeseen ja että sen paino- ja tilavuussuhteet olivat niin suunnitellut, että siitä voitiin saada paino- ja mittayksiköt, jotka etukäteen oli laskettu koko maailman omaksuttaviksi». Johtonansa pyramidin käytävien suunta niiden suhteessa tähtitaivaaseen, sellaisena kuin tämä oli esiintynyt erinäisinä aikoina, laski hän, että pyramidin piti olla 25.827 vuotta tai kenties pari kolme kertaa niin vanha. »Tällaisen käsityksen hyväksymisiä ei estä mikään», sanoo vielä tänäkin päivänä muudan Smyth-uskoinen tämän alan kirjailija. Ja hän jatkaa seuraavanlaatuisinkin väittein: »Suuren pyramidin on rakentanut kansa ja aika, joka oli perillä mekaanisista apuneuvoisia, joista meidän aikamme ei voi uneksiakaan. Vaikka maailman kaikki kansat parhaimpien insinööriensä johdolla yhtyisivät yhteen puuhaan, ne eivät kykenisi aikaansaamaan sellaista rakennusta kuin suuri pyramidi.»

Toiset mystikot ovat laskeneet edelleen ja huomanneet, että pyramidin korkeus on = sellaisen ympyrän säde, jonka pituus on sama kuin pyramidin ympärys maanpinnalla laskettuna. Jos jaetaan pyramidin kantasivu sillä luvulla, joka ilmaisee, kuinka monta päivää maa tarvitsee kiertääkseen yhden kierroksen auringon ympäri, siis luvulla 365.242, niin saadaan osamääräksi 63.56 sm. Jos tämä kerrotaan kymmenellä miljoonalla, niin saadaan tulokseksi maan keskipisteen etäisyys navoista. Pyramidin rakentajat ovat siis — siinä sen kuulitte! — »tarkoin tunteneet maan ulottuvaisuudet, tietäneetpä myöskin, että se on litistynyt napojen kohdalta»!

Jos kerrotaan pyramidin korkeus tuhannella miljoonalla, saadaan maan etäisyys auringosta. Vaikka hiukan saanee kai noita tarkkoja numeroita tasoitella, sillä koska etäisyys täältä aurinkoon on 148.200.000 kilometriä, täytyy olettaa, että pyramidin korkeus ei ole ollut 146 metriä, vaan täsmälleen 148.2 metriä. Ja pyramidin kantasivujen pituuteen nähden saa olla hiukan runsaskätinen ja lisätä sen 227-metristä 232.8 metriin. Tai hellävaraisemmin sanottuna: kun pyramidi on niin ajan hampaan syömä, on suorastaan mahdotonta saada täysin varmoja lukuja sen alkuperäisistä tilavuussuhteista, varsinkin korkeudesta. Sillä voidakseen laskea sen täytyisi tuntea sivujen kaltevuuskulma, ja on toivotonta koettaa perustaa täsmällisiä laskelmia tässä suhteessa niihin mitättömiin jätteisiin, joita ulkoisesta päällyskivestä on jäljellä aivan pyramidin alaosassa. Lähemmin tarkastellessa esitetyt laskelmat eivät siis vaikuta valtavilla, kuin miltä ne ensi hämmästyksen vallassa voivat tuntua. Ja tarina siitä, että vanhat egyptiläiset olisivat osanneet ratkaista ympyrän neliöimisprobleeman ja tunteneet tuon merkillisen pii-luvun, joka osoittaa ympyrän kehän suhdetta halkaisijaan, haihtuu itsestään. Muinoiset babylonialaiset, jotka olivat paljoa vankempia matemaatikkoja,. eivät koskaan päässeet piin arvoon nähden lähemmäksi kuin tulokseen: noin 3. Meidän on yhäkin mukauduttava siihen, että piin arvo laskettiin vasta 1500-luvulla, siis 4 l/2 tuhatta vuolta sen jälkeen kuin suuren pyramidin rakentajat tekivät laskelmiansa. Mutta usko tekee ihmeitä ja löytää kaikkialta ihmeellisiä seikkoja, kuten senkin, että pyramidin sisällä olevan kuninkaan sarkofagin tilavuus on »hyvin lähellä» — huom.! — ennen mainittua merkillistä senttimetrilukua 63.56 koroitettuna kolmanteen potenssiin ja kerrottuna luvulla 5.57, joka on maan ominaispaino. Jos sarkofagi täytetään tislatulla vedellä, saadaan painoyksikkö, jota Smyth nimitti pyramiditonniksi. Kun hän sitten oli laskenut, että pyramidin — huomioonottaen kaikki käytävät ja muut ontot kohdat — täytyi painaa 5 273 000 sellaista tonnia, totesi hän ihmeekseen saaneensa luvun, joka on tuhannesbiljoonasosa koko maapallon painosta. Tai saisikohan olla ilkeä ja otaksua, että hänen laskutoimiluksillansa on ollut päinvastainen suunta?

Vahvauskoinen oli sekin amerikkalainen tuomiopäivänprofeetta, joka pyramidin lukusuhteista sai esille koko biblian ajanlaskun selvänselvästi ennakolta sanottuna ja tietysti tuhatvuotisen valtakunnan tulemisen ajan — muutoin vuoden 1914! Hän perusti menettelynsä parin Smythin maanmiehen laskelmiin, jotka olivat pyramidin lukusuhteista löytäneet ennustuksia sellaisten maailmantapahtumain ajasta kuin uskonpuhdistuksen, Ranskan vallankumouksen ja englantilaisten v. 1882 toimeenpaneman Egyptin miehittämisen. Mutta amerikkalainen profeettamme kulki omiakin itsenäisiä teitänsä ja löysi pyramidista muun muassa n.s. vedenpaisumusviivan, jota hän käytti lähtökohtanaan laskiessaan, kuinka monta vuotta oli kulunut Aatamin luomisesta keväällä 4128 e.Kr. vedenpaisumuksen loppumiseen. Määrätyt pyramidin etäisyyssuhteet osoittavat, että tämä ajanjakso kesti 1654 vuotia. Mutta silloin ei laskussa ole otettu huomioon niitä kahta vuotta, jotka Aatami vietti paratiisissa.

Kaiken tämän perästä voitaneen tyytyä siihen »armoitettujen» mielestä niin arkipäiväiseen egyptologien käsitykseen, että suuri pyramidi on ollut faaraon tomumajansa ylle pystyttämä muistomerkki, mutta yhtyä vanhaan arabialaiseen historioitsijaan Ibn Muhammed el Maqriziin siinä, että sen sydämessä, joka katselee suuria pyramidia, liikkuu ajatuksia, »jotka saavat hänet puremaan sormenpäitään».

[33] Todennäköisesti on Egyptin labyrintti ollut mallina Theseus-tarusta kuuluisalle Kreetan labyrintille, joka oli kuninkaan palatsi.

[34] Tällä muistokivellä on omituinen historiansa. Sen löysi suuri saksalainen egyptologi Lepsius vuonna 1844. Kun pilari oli kahtena kappaleena, pakkasi hän ne erikseen, mutta ainoastaan alaosa joutui Berliinin museoon. Toisen Lepsiuksen työmiehet unohtivat Semneen. Sieltä se löytyi 42 vuolta myöhemmin tuossa Lepsiuksen pakkauksessa. Se vietiin silloin Kairoon ja oli egyptiläisessä museossa vuoteen 1899, jolloin se siirrettiin Berliiniin, missä Sesostriksen voitonpatsaan molemmat kappaleet jälleen yhdistettiin enemmän kuin puoli vuosisataa kestäneen eron jälkeen.

[35] Ne osoittavat, että Niilin vedenkorkeus silloin korkeimmillaan ollessaan oli 8 metriä korkeampi kuin nyt. Se riippuu siitä, että joki aikojen kuluessa on kaivautunut yhä syvemmälle kallioihin.

[36] M.m. Tallqvist on kumminkin toista mieltä. Hän sanoo (Maailmanhistoria I, s. 114): »Seemiläisiä heimoja lienee ollut heidän seurassaan, mutta hyksos-heimot itse tuskin olivat seemiläisiä. Pikemmin sopii asettaa heidät Vähästä Aasiasta lähteneiden heetiiläiskansojen yhteyteen, jotka juuri siihen aikaan hyökkäsivät Babyloniankin kimppuun.» (Suoment. huomautus.)

[37] Hänen ruumiissaan, jota nyt säilytetään Kairon museossa, on vieläkin selviä taistelun jättämiä merkkejä. Sotakirveen isku on halkaissut hänen vasemman poskensa, niin että hampaat ovat esillä. Toinen kirveen isku on tunkeutunut syvälle kalloon, ja aivot ovat juosseet otsalle. Sitäpaitsi hänellä on haava oikean silmän yläpuolella, joko tikarin tai keihään iskemä, ja kuolinkamppailussa hän on purrut kielensä poikki.

[38] Ehkä tämä johtui siitä, että ensiksi Egyptiin tuodut hevoset olivat liian pieniä ratsastukseen. Luultavasti vasta Egyptin ja Nubian lihavilla laitumilla suurempi hevosrotu kehittyi. — Tämän yhteydessä mainittakoon, että kameelista, jonka siluetti nyt niin läheisesti kuuluu egyptiläiseen maisemaan, ei ole Egyptin historialliselta ajalta tavattu kuvaa, joka olisi kreikkalaisaikaa varhaisempi. Aikaisemmin käytettiin yksinomaan aasia erämaakuljetukseenkin. Vasta arabialaisten mukana, 7:nnen vuosisadan koskipaikoilla e.Kr., »erämaan laiva» tuli yleisemmäksi Niilinmaassa. Tämä uskollinen kuorma- ja ratsueläin muutti suuressa määrin maiseman ulkonäköä, se kun syö sekä puiden vihreitä osia että muuta erämaan kasvullisuutta.

[39] Isän ja tyttären välisiä avioliittoja ei sitävastoin tunneta tavallisten kansalaisten keskuudesta, mutta sekä neljänteen dynastiaan kuulunut Snofru että yhdeksänteen hallitsijasukuun lukeutuva Ramses II näyttävät kaikesta päättäen solmineen tällaisen suhteen.

[40] Todennäköisesti majat oli rakenneltu tällä tavoin turvaksi termiiteiltä, valkoisilta muurahaisilta, jotka tänäkin päivänä ovat maanvaivana Somalinmaassa.

[41] Kun muutamia vuosia sitten suoritettiin kaivauksia temppelin ympäristössä, löytyi palasia puista, jotka ilmeisesti olivat kuolleet, ennenkuin olivat ehtineet juurtua, kenties huolimattoman kastelun vuoksi. Luultavasti ne olivat Hatshepsutin mirhamipuiden jätteitä.

[42] Monivaimoisuus oli tavallista Egyptin hovissa, varsinkin valtiollisista syistä, sillä avioliittosuhteita pidettiin varmimpina poliittisina siteinä valtioiden kesken. Mutta muiden yhteiskuntaluokkain kesken yksiavioisuus oli sääntönä.

[43] Tämä ilmiö ei ollut ainoa laatuaan. Eräässä muistotaulussa kuningas Kheopsin pääpuoliso kertoo, että hän aikaisemmin oli ollut myöskin hänen isänsä ensimmäisenä puolisona ja että lopuksi Kheopsin poika ja seuraaja vielä oli liittänyt hänet haaremiinsa ja oli pitänyt häntä suuressa kunniassa. Hänen rakkaudentarinansa jatkumista läpi kolmen sukupolven ei totisesti saa lukea hänen kauneutensa ansioksi, sillä hänen kuvapatsaansa kertoo naisesta, jolla on ollut leveä, ja tuskainen naama, riippuvat suupielet, mulkosilmät ja hirvittävän rumat kädet. Ilmeisesti hallitsijasukua koskevat syyt tekivät hänestä niin ihmeellisen rakastettavan ja tavoitellun.

[44] Amenhotep IV oli valtaistuimelle noustessaan aivan nuori, ja valtiollinen valta näyttää hänen hallituksensa alussa olleen hänen äitinsä, kuningatar Tejen käsissä.

[45] Pohjoismesopotamialaisen valtakunnan päivät olivat nyt luetut. Dusratta kaatui kapinan uhrina ja hänen valtakuntansa joutui pian heettiläiskuningasten herruuteen.

[46] Talentti oli Itämailla noin 25 kg. Kultatalentin arvo oli siis likimäärin 500.000 mk.

[48] Egyptiläinen fajanssi on ainetta, jonka pääosana on piihiekka ja jota päällystää läpinäkymätön, kuparipitoinen silaus, jolle kernaasti anneltiin malakiitin vihreä tai taivaansinen tummansininen väri.

[49] Patsaat olivat alkujaan 21 m korkeita. Niiden jalat ovat yli 3 metrin pituiset ja keskisormi on lähes puolitoista metriä.

[50] Polyteismi = monijumalaisuus; monoteismi = yhden ainoan jumalan palveleminen.

[54] Monissa uuden valtakunnan ajoilta olevissa haudoissa on kuvia, joissa apinat palvovat auringonjumalaa.

[55] Tässä esiintyy käsitys, että auringonjumala kulkee venheessä yli taivaanlaen.

[57] Tämä lienee riippunut siitä, että Egyptin kotimaista rautaa sen vähäisen hiilipitoisuuden vuoksi ei voitu karkaista niitä jalostusmenetelmiä käyttäen, jotka tunnettiin. Heettiläisten rauta sitävastoin soveltui tähän käyttelyyn.

Kiintoisaa on El Amarna-kirjeistä nähdä, että Dusrattan Amenhotep III:lle antamain lahjain joukossa usein esiintyy rautaisia tikareja ja sormuksia. Se osoittaa, kuinka suuressa arvossa rautaa pidettiin tuohon aikaan Egyptissä. Kun sitten Ramses II ja heettiläisten kuningas ystävystyivät, oli rauta niiden kalliiden tavarain joukossa, joita faarao pyysi »veljeltään».

[58] Sen sijaan Seti I kaiverrutti vanhain jumalain nimet jälleen muistomerkkeihin, joista Ekhnaton ne oli hävittänyt.

[68] Tänäkin päivänä nubialaiset sotilaat ovat Egyptin sotavoiman ytimenä.

[69] Min, hedelmällisyyden jumala, oli myöskin egyptiläisten suojelusjumala vieraissa maissa.

[70] Niin monen konsonanttimerkin tarpeellisuus riippuu siitä, että egyptinkielessä oli enemmän äänteitä kuin meillä, kuten erilaisia kh-, s- ja t-äänteitä, omituinen kurkkuäänne sekä meidän korviimme tuskin kuuluva heikosti »näpsähtävä» tai »narahtava» ääni, jotka äänteet tavataan myöskin seemiläisissä kielissä.

[71] Jo puolitiessä ensimmäiselle kataraktille Champollion ja hänen seuralaisensa saivat nähdä krokodiilin toisensa perästä. Nykyisin ovat toisen kataraktin pohjoispuolella kaikki krokodiilit hävitetyt sukupuuttoon. Vasta näiden koskien rannoilla matkailija voi niitä nähdä. Ne on istuttanut Thos. Cook & Son, Lontoo(?).

[72] Korvaamaton aarre on tieteelle erikoisesti Berliinin museon kopiakokoelma. Se on tulos suuren egyptologin Lepsiuksen 1840-luvulla oikein aito saksalaisella tarkkuudella kosteaa harmaapaperi-jäljennösmenetelmää käyttämällä suorittamasta piirtokirjoitusten ja korkokuvain jäljennöstyöstä.

[73] Sellaisia on tosiaankin! Egyptin kotiteollisuus on erittäin korkealla kannalla. Suorituksen tarkkuudessa ja yksityiskohtien huolittelussa sen tuotteet usein voittavat parhaimpienkin antikviteettitehtaiden saavutukset. Luksorin läheisyydessä esimerkiksi on muuan antiikkisten kovakuoriaisten valmistamo, jonka omistajan työ on niin taitavaa ja täsmällistä, että välistä ei edes tämän pienen alan erikoistuntija voi erottaa hänen tuotteitansa vanhoista kovakuoriaisista.

»Antiikki»-käsite on nykyisin egyptiläiselle kaupustelijalle niin rakas, että poikaviikarit, jotka turistiseuduilla likaisin käsin tarjoavat perin yksinkertaista rihkamaansa, koruompeleisia yömyssyjä ja muita kotitekoisia vaatekappaleita, koettavat kiihdyttää turistin ostohalua hokemalla: »Antik», ainoata kansainvälistä sanaa, jonka he taitavat — paitsi tietysti sanaa bakshihi (= juomaraha).

Muinaismuistoteollisuus on kehittynyt Egyptissä niin korkealle, että Niilin-laivoilla matkustavien voi kuulla faaraoitten muistorikkaan maan läpi suoritetun pari viikkoisen matkan jälkeen alkavan ihmetellä, eikö kaikki lopultakin liene Thos. Cook and Son’in luomaa, eivätkö yksin maisematkin, jotka hyvää päivittäistä maksua vastaan liukuvat ohi, ole taitavasti maalattuja liikkuvia kulisseja, joita vastaan voisi tehdä ainoastaan sen huomautuksen, että ihastuttavan kauniit värit tuntuvat uskomattomilta.

[74] Ainutlaatuinen on kai sellainen onnellinen sattuma, että katto sortuu rosvojen päälle. Niin tapahtui Medumissa (etelään Kairosta) haudanhäpäisy-yrityksessä.

[75] Arkeologit saavat siis löytöjensä vuoksi nähdä enemmän vaivaa kuin esimerkiksi Ranskan keisarinna Eugénie, joka kerran halusi suorittaa kaivauksen. Se sattui silloin, kun hän oli mukana vihkimässä Suezin kanavaa, vuonna 1869. Liehakoitseva kediivi tahtoi huoltaa kaiken mitä parhaiten kauniille keisarinnalle ja järjestytti etukäteen vallan erinomaisen löytöpaikan erämaan hiekkaan. Kun hänen majesteettinsa saapui sinne, aloitettiin kaivaukset suuren työläisjoukon kehoitushuutojen ja laulujen kaikuessa, moninaisin teknillisin valmistein. Ja katso: kauan ei viipynytkään, ennen kuin päästiin niin pitkälle, että keisarinna saattoi korkean omakätisesti lakaista hiekan harvinaisen komealta muumioarkulta — joka nyt oli satuttu löytämään toisen kerran. Ensimmäisen kerran se löytyi kalliohaudasta!

[76] Harvemmin arkeologin enää tarvitsee liikkua henkensä kaupalla, kuten siihen aikaan, jolloin Belzoni uskaltautui Kuningasten laaksoon ja Kurnan lähellä olevaan kantakaupunkiin. Kumminkin Carter vielä niin myöhään kuin vuonna 1916 joutui näissä villeissä seuduissa seikkailuun, joka helposti olisi voinut ainaiseksi tehdä lopun hänen tutkijaurastaan. Maailmansota oli silloin luonut Egyptiinkin uuden epävarmuudentilan. Järjestyksen siteet olivat höltyneet, sillä paljon englantilaisia viranomaisia oli joutunut sotilaallisiin tehtäviin; tämä sekä sodan villistyttävä vaikutus antoivat uutta vauhtia alkuasukasten haudanryöstöille. Eräänä päivänä, kun Carter oleskeli Luksorissa, hän sai sanoman, että ryövärijoukkue on erään tähän saakka tuntemattoman haudan kimpussa, joka sijaitsee Kuningasten laakson yläpuolella korkealla kalliolla. Suurimmassa kiireessä hän kokoaa työmiehensä. On jo ilta, mutta kuu valaisee kirkkaasti 600 metriä korkealle huipulle johtavaa tietä. Kun retkikunta saapuu perille, on keskiyö. Köysi, joka riippuu alas pitkin pystysuoraa kallioseinää, kertoo rosvojen olevan löytyvissä. Sitäpaitsi kuuluu selvästi, kuinka he työskentelevät vuoren sisällä.

Kaiken aluksi Carter katkaisee haudanryöstäjäin nuoran. Sitten hän kiinnittää toiseen paikkaan erikoisen vahvan köyden, jolla hän lasketuttaa itsensä alas heidän luokseen. »Keskellä yötä lasketuttaa itsensä ryöväripesään on», sanoo hän itse, »ajanviettoa, jolta ei ainakaan puutu jännitystä. Kahdeksan miestä oli työssä alhaalla, ja kun minä tulin sinne, eivät pari ensimmäistä silmänräpäystä olleet vallan miellyttäviä. Minä jätin heidän valittavakseen joko laittautua sieltä tiehensä minun köyteni avulla tai jäädä sinne, missä olivat, ja lopuksi he tulivat järkiinsä ja antautuivat.»

Haudanryöstäjät olivat ehtineet tunkeutua kallioon kolmenkymmenen metrin syvyyteen, mutta kaksikymmentä vuorokautta Carterin väki sai vielä tehdä työtä, ennenkuin saavuttiin itse hautaan, jossa koettiin se pettymys, että — sitä ei koskaan oltu valmiiksi rakennettu. Siellä oli sarkofagi, joka samoin oli jätetty puolinaiseen kuntoon. Piirtokirjoituksista selvisi, että molemmat olivat tarkoitetut kuningatar Hatshepsutille sinä aikana, jolloin tuo mahtava nainen vielä oli vain kuninkaan puoliso. Kun hän sitten sai omiin käsiinsä kuningasvallan, hänen täytyi, kuten kaikkien muidenkin kuninkaiden, sijoittaa hautakammionsa Kuningasten laaksoon, ja siten alkuperäisen haudan teko keskeytyi.

[77] Kun alkuasukkaat kyllästyivät työhön, hän saattoi sen omin voimin päätökseen apunansa ainoastaan viisi muuta eurooppalaista.

[78] Tilapäisesti (1926) Tutankhamonin muumio on Kairossa, mutta tarkoitus on toimitettujen tieteellisten tutkimusten perästä viedä se takaisin hautaansa.

[79] Innoissaan Davis vie kynttilän lähemmäs sarkofagia, mutta onneksi Maspero viime hetkessä hänet siitä pidättää — muutoin hautakammio olisi tuossa tuokiossa ollut ilmiliekeissä. Sarkofagi oli nimittäin puinen ja asfaltilla päällystetty, ja muukin haudassa oleva oli hyvin tulenarkaa. Entä sitten veto käytävästä hautakammioon! Sisälläolijain olisi ollut mahdotonta ehtiä ahtaasta muurin kolosta pelastautua kauheasta kuolemasta. Ruotsalainen egyptologi Lugn lausuu: »On helppoa kuvitella, miten maailman sanomalehdistö olisi sisältänyt historioita 'faaraon kostosta', jos kuuluisa Maspero ja kaikkien turistien tuntema eksentrinen amerikkalainen miljoonamies Davis tällä draamallisella tavalla olisivat sinne palaneet samalla hetkellä, jolloin he julkeasti häiritsivät tuntemattoman vainajan lepoa.»

[80] Antakaamme sen raivota, mutta pysähtykäämme hetkeksi tarkastelemaan sen miehen mielenkiintoista kuvaa, joka kustansi kalliin kaivausretkikunnan. Tämä vaitelias Albionin poika oli sydämestään ja sielustaan innostunut muinaismuistojen palvelija. Jo nuorukaisena hän ryhtyi palavin innoin kokoamaan antikviteetteja. Aiheena siihen, että hänen harrastuksensa kohdistui juuri Egyptin muinaisaikaan, oli — auto-onnettomuus. Hän oli itse ohjaamassa ja ajoi pettämättömän kylmäverisesti kuten tavallisesti suoraa ja inhimillisesti nähden täysin vaaratonta tietä, kun äkkiä oli edessä jyrkkä notko ja siinä kuin ansaksi viritettyinä kahdet härkävaunut — ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän makasi tajuttomana auton alla. Hän oli saanut aivotärähdyksen, luunmurtuman, palohaavoja ja muita pahoja vammoja. Kun hän pariksi silmänräpäykseksi tuli tajuihinsa, oli ainoa mitä hän sanoi: »Eihän vain kukaan menettänyt henkeänsä?» Häntä rauhoiteltiin vastaamalla kieltävästi. Ja sitten hän menetti tajuntansa jälleen.

Hänen henkensä pelastettiin, mutta ei hänen terveyttään. Suoritettiin vaikea leikkaus toisensa perästä. Hän kärsi suunnattomia tuskia, mutta kantoi kärsimyksensä kuin mies. Muun muassa hän oli saanut pahan hengenahdistuksen, joka pakotti hänet talvisin etsimään lauhkeampaa ilmastoa kuin Englannin. Tätä varten hän tuli Egyptiin. Kauan hän ei siellä ollut ollut, ennenkuin hän sai melkein ylivoimaisen harrastuksen kaivauksiin. Kuta enemmän hän tätä ajatusta hautoi, sitä paremmin hänelle setvisi, että hän tarvitsi ammattimiesten apua. Ja Carterista hän sai sen työtoverin ja ystävän, jota hän tarvitsi. Kuudentoista vuoden ajan he vaihtelevin onnin työskentelivät yhdessä.

[81] Haudan ovessa oli nimittäin myöskin haudantarkastusmiesten sinettejä, jotka nämä haudan ryöstön jälkeen sen tarkastettuaan ja jälleen suljettuaan olivat oveen asettaneet.

[82] Vaunuja ei oltu niiden suuruuden vuoksi voitu kokonaisina kuljettaa pitkin käytävää. Senvuoksi oli hautajaisia varten täytynyt sahata poikki akselit ja irroittaa pyörät. Vaunujen puuaines oli hyvin säilynyt, kun sitävastoin kosteus oli turmellut silavaljaiden nahan ja se oli muuttunut sitkeäksi mustaksi massaksi. Onneksi oli kuitenkin hihnakangas melkein kauttaaltaan kultakaloilla peitetty, ja niiden avulla Carter voi rekonstruoida silat niiden alkuperäiseen muotoon.

[83] Näyttää aivan siltä, kuin haudanhäpäisijät olisivat tulleet häirityiksi äkkiä keskellä puuhiaan. Sitä todistaa se mielenkiintoinen seikka, että Carter eräästä ryövärien nuuskimasta lippaasta löysi kourallisen kultasormuksia kangaspalasen — tarkemmin sanoen yhden vainajan vyön — sisään solmittuina — aivan samalla tavoin, kuin fellah vielä tänäkin päivänä solmiaa saamansa rahat turbaaniinsa. Tämä löytö viittaa siihen, että ainakin joku ryöväreistä on yllätetty itse teossa tai paetessaan, ja että osa saaliista on viranomaisien toimesta jälleen pantu hautaan.

Näin saa parhaiten selityksensä sekin, että lippaan sisältö oli aivan huiskin haiskin pistetty sinne takaisin. Tapahtuman jälkiä korjatessaan haudanpalvelijat ovat ilmeisesti työskennelleet yhtä nopeassa tahdissa kuin varkaat hävitystyössään. Mutta heidän hyväkseen on luettava, etteivät he tällä kertaa liittyneet rosvojen työtovereiksi. Olihan osa kalleuksia niin pieniä, että ne helposti olisivat voineet takertua palvelusmiesten omiin sormiin.

[84] »Kerran», Carter kertoo, »sattui sellaista, mikä sai meidät vallan kauhistumaan. Pari kolme päivää taivas oli aivan mustana ja näytti olevan tulossa sellainen raju sadesykloni, joita silloin tällöin Thebassa raivoaa. Silloin valuu sade virtana, ja koko laaksonpohja muuttuu koskiseksi joeksi. Ei mikään mahti maailmassa olisi silloin voinut suojella hautaamme täyttymästä vedellä. Mutta vaikka muissa ympäristön seuduissa täytyikin sataa pilvien täydellä, selviydyimme me kaikeksi onneksi muutamilla pisaroilla.»

Melkein eniten kaivajien hermoja ärsyttäväksi kävivät kuitenkin — sanomalehtien kirjeenvaihtajat ja Egyptin turistilaumat.

»Suuri yleisö kiinnostunutta arkeologiaan!» — Carter huudahtaa, — »se oli useimmille meistä uutta ja hämmennyttävää. Ennen emme tällä taholla olleet huomanneet muuta kuin laimeaa arvonantoa tutkimustyötämme kohtaan. Nyt saimme äkkiä nähdä, että koko maailma on mukana yrityksessämme ja haluaa niin kiihkeästi saada tietoonsa huomiota herättäviä yksityiskohtia, että lähetetään erityisiä suuripalkkaisia selostajia meitä haastattelemaan, kertomaan jokaisesta pienimmästä ruumiinliikkeestämme työtä tehdessämme ja höröllä korvin kuulostelemaan salaisuuksiamme…

»Onhan kätkettyjen aarteiden ajattelemisella kieltämättä oma houkutuksensa useimmille ihmisille.

»Mutta olipa nyt syy tähän yleiseen elävään harrastukseen mikä hyvänsä, yksi on ainakin varmaa: että mikään mahti maailmassa ei voinut meitä enää suojella, heti kun ensimmäinen sähkösanoma löydöstä oli saapunut sanomalehdille. Me olimme suojattomia, ja meidän täytyi koettaa mukautua siihen niin hyvin kuin voimme.

»Kaikista maailman ääristä sateli meille sähkösanomia. Muutamain viikkojen perästä alkoi tulla kirjeitä, oikea tuhotulva, joka ei tahtonut lainkaan lakata. Aluksi tuli onnittelukirjeitä. Sitten saapui senkin tuhannen laatuisia avun tarjouksia, pyyntöjä saada jokin muisto haudasta — niinkin vähäisiä lahjoja kuin muutamia hiekkajyväsiä haudan edustalta otettaisiin mielellään vastaan — huikean korkeita tarjouksia kaivaustyön elokuvaamisoikeudesta j.n.e. Meillä on kokonainen säkillinen sellaisia kirjeitä.

»Kirjeiden jälkeen saapuivat ystävämme sanomalehtimiehet. Suurissa parvissa he virtasivat »laaksoon» ja käyttivät kaikki seurustelukykynsä — ne olivat kadehdittavat — karkoittaakseen viimeisenkin jätteen erämaan yksinäisyyden tunteesta. He tekivät tehtävänsä perusteellisesti. — Olihan jok'ikinen heistä sekä itseänsä että lehteänsä kohtaan velvollinen antamaan päivittäiset raporttinsa.

»Mutta kaikkein pahimmaksi kävi meille se hirmuinen vetovoima, joka haudalla oli turisteihin.» Sinne he keräytyivät kaikki kuin magneetin vetäminä. Haudan edustalla heitä suorastaan asui aamusta iltaan, ja monet Euroopan kiintoisimmista nähtävyyksistä jäivät sinä talvena kävijöittä. Tuli aivan urheiluksi käydä Tutankhamonin haudassa voidakseen sillä ainakin kerskua toisille, jotka eivät olleet olleet yhtä onnellisia; ja englantilaiset ja amerikkalaiset matkatoimistot hyötyivät suunnattomasti uskottelemalla häikäilemättömästi omin lupinsa voivansa valmistaa tilaisuuden haudassa käyntiin. Kuuluu asiaan, että turistit, jotka olivat panneet kaikki voimansa liikkeelle hankkiakseen itselleen muotihuvin käydä faaraon haudassa ja kuluttaneet mahdollisimman paljon arkeologien kallista aikaa, lähtivät pois ääneensä tuumiskellen: »No, niin paljon näkemistä siinä nyt ei sentään ollut!»

Pelkkä asiaankuulumattomien oleskelu niin pienessä ja täpötäydessä huoneessa kuin kuningashaudassa, on muutoin vakavana vaarana siellä oleville arvokkaille esineille. Ennemmin tai myöhemmin sattuu aina sellaisissa oloissa, että katselija, joka joutuu hurmioon jonkin ihastuttavan löydön nähdessään, peräytyy askeleen ja — polkee jollekin toiselle arvokkaalle esineelle.

Eri syistä Carterin kävi siis välttämättömäksi rajoittaa haudassakävijäin luku niihin, joilla oli todellista kiinnostusta muinaistutkimusta kohtaan ja edellytyksiä arvostamaan löytöjen merkitystä. Kun näin oli tapahtunut, arkeologien työ pääsi jälleen jatkumaan.

[86] Tällä tarkoitetaan kuninkaallisia ja muita hyvin korkeassa asemassa olevia henkilöitä.

[87] Että päästäisiä päinvastoin kuin rottia pidettiin pyhinä eläiminä ja balsamoitiin, johtui siitä, että kissat eivät kernaasti niitä hätyyttäneet. Tämä aiheutuu kuitenkin näiden pienten eläinten voimakkaasta hajusta, joka kissasta on vastenmielinen.

[88] Sakkaran luota on löytynyt tuhansittain muumioituja ibis-lintuja, mutta kaikki niin hauraina, että hajosivat ensi kosketuksesta.

[89] Euroopassa oli ennen kotikissan aikaa käytetty kärppiä ja tarhakäärmeitä suojana rottia vastaan. Mutta kissat olivat sopivampia kotieläimiksi, sillä ne tulivat kesymmiksi ja luotettavammiksi. Kärpät olivat parantumattomia munien ja kotilintujen varkaita ja sitä paitsi niissä oli vastenmielinen tuoksu. — Egyptiläisten lempieläin ennen kaikkia muita oli kuitenkin koira, joka oli saanut nimensä äänestään. Koiran nimi oli nimittäin auau, meidän hau-hau. Kissa oli egyptin kielellä »mau», joka muistuttaa meikäläisiä miau. Vanhimpina aikoina oli muotieläimenä vinttikoira, luultavasti sudanilaista alkuperää.

[91] Vielä uuden ajan alussa luultiin, että päiväntasaajan seutujen babiaanit olivat ihmisiä, joilla oli koiran pää, ja sinne lähti lähetyssaarnaajia julistamaan heille evankeliumia. Ja tänäkin päivänä Sudanin väestö tuntee melkein uskonnollisia kunnioitusta babiaaneja kohtaan. — Apinat olivat hyvin pideltyjä seuraeläimiä niin Egyptin kuin Assyriankin kuninkaiden hovissa. Niille opetettiin erilaisia taitoja: ne kantoivat ruukkua päänsä päällä, tanssivat ja olivat apuna hedelmänkorjuussa.

Sakaali, jonka egyptiläiset usein kesyttivät ja opettivat metsästykseen, oli myöskin eräissä paikoin pyhä eläin, ja on löytynyt paljon sakaalinmuumioita. Se oli samoin kuin koira valppauden vertauskuvallinen edustaja.

Kotkaa on vanhastaan pidetty pyhänä kaikissa maissa. Samoin suurin piirtein korppikotkaakin, vaikka tätä lintua samalla kertaa inhottiinkin sen löyhkäävän raadonhajun vuoksi. Vanhat egyptiläiset luulivat, että tätä lintulajia oli vain naaraita, että ne hedelmöityivät lentämällä vasten etelätuulta ja sitten kolmen vuoden perästä synnyttivät eläviä höyhenpeittoisia poikasia maailmaan. Haukkaa pidettiin myös pyhänä Egyptissä, ja lukemattomia sellaisia lintuja on löytynyt haudattuina.

Pelikaanista luultiin, että kun se sai poikasia, se repi auki rintansa ja ruokki jälkeläisiään omalla sydänverellään. Tämä usko on johtunut siitä, että lintu palauttaakseen suuhunsa puoleksi sulattamansa kalat, joilla se poikasiansa ruokkii, painaa valtavaa nokkaansa rintaansa vastaan. Useinkin kalat luonnollisesti palaavat esiin verisinä, ja niin luultiin niiden verta linnun omaksi vereksi.

[92] Vielä tänäkin päivänä kuuluvat äidit Egyptissä imettävän lapsiansa kolmen vuoden ajan.

[96] Suomalaisessa raamatunkäännöksessä: Enkö ole sinulle kirjoittanut kunnon lauseita, joissa on neuvoja ja tietoa. (Suomentajan huomautus.)

[97] S.o. sellaisilla herkkupaloilla, jotka eivät ole tarkoitetut sinulle, vaan ylhäiselle miehelle itselleen.

[99] »Palasi, jonka olet syönyt, täytyy sinun oksentaa ulos.» (Suomentajan huomautus.)

[100] Tällä arabialaisella sadulla on varmaankin juurensa egyptiläisissä taruissa, kuten satu Ali Babasta ja neljästäkymmenestä ryöväristä osaksi on lähtöisin egyptiläisestä tarusta, jossa kerrotaan sotapäälliköstä, joka valloitti Jaffan kaupungin Palestiinassa kätkemällä miehensä aasien selkään kuormitettuihin koreihin ja siten kuljettamalla heidät salaa kaupunkiin aivan kuin kauppatavarana.

[103] Harakle oli, kuten Amon, niitä jumalia, jotka vähitellen sulautuivat yhteen Ra’n kanssa.

[104] Silloin kuten nytkin egyptiläinen musiikki sisälsi joukon puoli- ja kolmasosasäveliä.

[106] Vasta myöhemmin, eurooppalaisten tunkeutuessa Egyptiin, viininviljelys on jälleen alkanut saada siellä vauhtia. Nykyisin tuotetaan Niilinmaassa erinomaisia rypäleitä.

[108] Raamatun lainalauseet olen tässä kuten yleensäkin ottanut meillä käytännössä olevasta suomennoksesta. Ruotsalaiset sanat kuuluvat: »Njut livet med någon kvinna, som du älskar, så länge de fåfängliga livsdagar vara, som förlänas dig under solen, ja under alla dina fåfängliga dagar; ty detta är den del, du får i livet, vid den möda, som du gör dig under solen.» (Suomentajan huomautus.)

[109] Egyptiläisien fysiikan tietoja on myöskin yliarvioitu. Kaikkialla, missä pm luultu esiintyvän todistuksia tieteellisistä huomioista tällä alalla, on tämä olettamus lähemmin tulkittaessa osoittautunut vääräksi. Niinpä luultiin kerran Faijumista löytyneen vanhan egyptiläisen suurennuslasin; mutta pian selveni, että lasi oli aivan liian kupera kelvatakseen suurennuslasiksi. Luultavasti se oli tarkoiteltu ainoastaan koristeupotukseksi johonkin huonekaluun tai muuhun esineeseen. — Sama oli laita vanhan väitteen, että obeliskien tarkoitus oli ollut toimia ukkosenjohdattimina. Tämä olettamus johtui eräiden egyptiläisien tekstien väärästä tulkinnasta, joissa todellakin sanotaan, että obeliskien tuli olla suojana, mutta ei salamalla, vaan pahoilla hengillä. Väärä käsitys sai tukea siitä, että obeliskien huipussa tavallisesti oli metallikärki; mutta salaman johdattimeksi se oli aivan kelpaamaton, koska se ei ollut minkäänmoisessa yhteydessä maan kanssa. Olettamus, että obeliskit olisivat olleet aurinkokelloja, on samoin osoittautunut vääräksi Egyptiin nähden. Vasta roomalaiset keksivät ajatuksen, että niitä voisi käyttää tähän tarkoitukseen.

[110] Julius Caesarin suhteita Egyptiin saatiin kiittää siitä, että egyptiläinen kalenteri otettiin käytäntöön Rooman maailmanvaltiossa.

Vanhat egyptiläiset laskivat vuoteen täsmälleen 365 päivää. Seuraus tästä oli, että he joka neljässä vuodessa joutuivat päivän edelle kalenterissaan, joka siten vuosi vuodella tuli yhä erehdyttävämmäksi. Vuonna 238 e.Kr. pääteltiin sen vuoksi, että joka neljänteen vuoteen oli lisättävä karkauspäivä.

[111] Kuinka vaikea ajanlaskukysymys Egyptin historiassa on, siitä pääsee parhaiten selville Eduard Meyerin tutkimuksesta »Ägyptische Chronologie» (»Abhandlungen der königlichen preussischen Akademien 1901) tai Henry Breastedin teoksesta »Ancient records of Egypt» I: s. 25 seur.

Muinaiset egyptiläiset aloittivat vuotensa Niilin noususta, joka taas suunnilleen sattui siksi ajaksi, jolloin Sirius-tähti auringonnousun lähellä tuli näkyviin itäisellä taivaanrannalla oltuaan kauan aikaa näkymättömissä taivaanlaelta. Tämä tapahtui kesäkuun 19 p:nä.

Erinomaisen tärkeä todistuskappale Egyptin vanhimman historian ja sen ajanlaskun tuntemiselle on Palermon museossa oleva Palermon kivi, johon on vuosi vuodelta merkitty tärkeimmät tapahtumat aina vuodesta 3400 vuoteen 2700 e.Kr. Se on vanhin kaikista tunnetuista aikakirjoista koko maailmassa. Se sisältää tietoja, joiden arvo niiden lyhyydestä huolimatta on mittaamaton. Ajateltakoon vain sellaistakin ilmoitusta, kuin että Snofruksen, neljännen hallitsijasuvun ensimmäisen kuninkaan aikana lähetettiin neljäkymmentä alusta noutamaan setripuita Libanonista. Paha kyllä kivi on vahingoittunut; muutoin olisi meille kenties säilynyt vielä satamäärä esihistoriallisen ajan kuningasnimiä.

[112] Manauksissa käytettiin usein elävää lasisisilmäkäärmettä loitsusauvana. Jos kovasti painaa erästä kohtaa tämän eläimen niskassa, niin käärme saa jäykkäkouristuksen ja ojentautuu suoraksi ja kankeaksi kuin sauva, mutta kun paino lakkaa ja käärme heitetään maahan, se saa jälleen liikkuvaisuutensa. Taidosta »muuttaa käärme sauvaksi» puhutaan, kuten tunnettua, Vanhassa Testamentissa, ja tänäkin päivänä egyptiläiset käärmeenlumoojat suorittavat tämän taitonäytteen.

[113] Hammasmätä ei ollut harvinaista. Monilla muumioilla ovat hampaanterät hyvin kuluneet, joka johtui siitä, että leivän jauho tuli hyvin epätasaisesti jauhetuksi alkuperäisissä käsimyllyissä ja että siihen sekaantui runsaasti pientä kivensirua. Juuri tämä hampaiden kuluminen oli vuorostaan usein syynä hammasmätään.

Kun muumion päästä on löytynyt tekohampaita, varottakoon tämän johdosta — kuten jotkut ovat tehneet — vetämästä johtopäätöstä, että hammaslääkäritaito olisi ollut korkealla tasolla vanhassa Egyptissä. Irtohampaat ovat nimittäin osoittautuneet myöhemmän ajan muinaismuistokeinottelijain työksi — että vainajan kauppa-arvo kohoaisi.

[114] Ennenkuin tämä muistokivi löytyi, määriteltiin varhaisin tunnettu lapsihalvaustapaus vuodeksi 1784. Egyptin tapaus on lähes 3 1/2 vuosituhatta vanhempi.

[115] Väitetään kumminkin, että vanhat egyptiläiset olisivat tunteneet taidon karaista kuparia.

[118] Alkutekstissä: »… ungefär detsamma som att börja var egen med konung Ingjald.» (Suomentajan muistutus.)

[119] Ensimmäinen varma vuosiluku babylonialaisten historiassa — joka onnistuttiin saamaan tietoon eräässä vanhassa tekstissä olleiden astronomisten ilmoitusten avulla — on vuosiluku 1969 e.Kr. Assyrian historiasta meillä ei ole täysin varmaa ajanlaskua ennenkuin noin vuodesta 900 e.Kr.

[121] Hän eli siis suunnilleen ylitä kauan ennen Kristuksen syntymää kuin me sen jälkeen.

[122] Nykyisin tunnetaan nuolenpääkirjoituskatkelmista erinäisiä sumerien lakeja ja tuomioistuinten pöytäkirjojakin, jotka valaisevat noiden kaukaisten aikojen oikeustajuntaa. Muuan tällainen asiakirja koskee orjatarta, joka oli varastanut vaatteet häntä hoitaneelta lääkäriltä, mutta väitti, että eräs talon orja oli antanut ne hänelle. Orja menee kuitenkin Ninmar jumalattaren temppelissä valalle viattomuudestaan, ja tämän nojalla nainen tuomitaan orjaksi lääkärille, jolta hän oli varastanut.

Toinen oikeuden pöytäkirja koskee sellaista tapausta, että leski oli myynyt tyttärensä orjattareksi kokille. Tytär ilmoittaa vastalauseensa sanoen: »Minä en ole sinun orjattaresi.» Äiti ilmestyy näyttämölle, mutta kokki näyttää todistajilla toteen, että hän oli ostanut tytön ja suorittanut maksun, ja tämän nojalla tyttö tuomitaan saamaan selkäsaunan.

[124] Nämä naiset eivät olleet lihallisia sisaruksia, mutta heidän piti tulla sisariksi avioliitossa saman miehen kanssa.

[128] Jos tappelussa oli iskenyt toiseen haavan, mutta vannoi, ettei ollut tehnyt sitä »tahallaan», niin pääsi rangaistuksesta suorittamalla lääkärin palkkion. Jos iskusta oli ollut kuolema seurauksena, mutta iskun antaja vannoi, ettei ollut lyönyt »harkiten», niin hän pääsi jutusta pelkällä pienellä sakolla.

Joka oli antanut houkutella itsensä ottamaan orjanmerkin pois orjasta, mutta vannoi tehneensä sen hyvässä uskossa, pääsi vapaaksi rangaistuksesta.

Hätä voi myöskin rikkoa lakia: jos vaimo miehen ollessa sotavankina oli siirtynyt toisen miehen taloon, vaikka elämiseen olisi ollut varoja vanhassakin kodissa, niin »hänet oli heitettävä veteen». Mutta jos se oli tapahtunut puutteesta, hän oli vapaa rangaistuksesta.

[130] Yksi kultasikli = 400 nyk. Suomen markkaa, yksi hopeasikli = noin 20 nyk. Smk.

[131] Vuoden kahdeksas kuukausi. Vastasi säännöllisesti meidän marraskuutamme.

[134] Kun Botta puhui miehen kanssa, tämä oli pelkkää huolenpitoa vieraan, »rakkaimman ystävänsä», kalliista elämästä, joka toki oli enemmän arvoinen kuin kaikki raunioiden vanhat kivet. Miksi siis panna se alttiiksi moisten tyhjänpäiväisyyksien vuoksi? Ja sitä paitsi oli sekin ikävää, että noita rauniokumpuja, joita Botta kaivoi, muhammedilaiset olivat käyttäneet hautauspaikkoinaan; ja lakihan kielsi kaiken haudan rauhan häiritsemisen. — Salaisuudessa tämä suosija oli öiseen aikaan laitattanut hautausmaan eräälle kummulle kuljetuttamalla sinne hautakiviä paikkakunnan oikealta hautausmaalta.

[135] Täällä ei ole hyvä lähteä aseettomana omin päin liikkeelle, sillä voi tapahtua helposti, että kohtaa aavikon vapaan pojan, joka sanoo: »Katsos minulla on pyssy, mutta sinulla ei ole. Anna minulle kaikki, mitä sinulla on!» Ja silloin on syytä valittaa, jollei ole seurannut kuuluisan assyriologin George Smithin neuvoa pitää aina mukanaan joku Timesin numero, niin että on jotakin päällepantavaa kotimatkalla.

[136] Yksistään kysymys siitä, miten nuolenpääkirjoitusmerkkien kirjoittaminen tapahtui, on synnyttänyt kokonaisen pienen erikoiskirjallisuuden. Tässä kohden ollaan yksinomaan arvelujen ja kokeilujen varassa, koska ei ole löydetty, eikä ole toiveitakaan koskaan löytää minkäänmoista assyrialais-babylonialaista kirjoitusvälinettä, eikä ole senaikaista kuvaustakaan siitä. Pari löydettyä kuvaa ilmaisee kovin vähän.

Tutkiessamme arkeologien Egyptissä suorittamaa työtä olemme saaneet lukuisia näytteitä siitä perusteellisuudesta ja tarkkuudesta, jolla tätä työtä suoritetaan. Lisäksi on meidän muutamin sanoin kosketeltava niiden tutkimusten ja kokeilujen lopputuloksia, joita on tehty nuolenpääkirjoituksen piirtämistavasta. Ensiksikin on käynyt ilmi, että puikko, jolla nuolenpääkirjoitusmerkit paineltiin pehmeään saveen, oli puinen. Useimmissa savilaatoissa voi nimittäin paljaalla silmällä nähdä puun juovikkuuden jälkiä. Kun nyt puu nopeasti lahoaa Babylonian suolapitoisessa ja ajoittain kosteassa maassa, niin ei ole ihmettelemistä, ellei sellaista puikkoa ole koskaan löytynyt.

Seuraava kysymys on: »Mitä puuta puikko oli?» Nykyiset kokeilut eri puulajeilla ovat vieneet siihen masentavaan tulokseen, että puikon kärki aivan liian pian savessa olevan kosteuden vaikutuksesta levisi, hajosi ja tarttui kiinni saveen. Silloin eräs aito saksalaisen perinpohjainen tutkija keksi, että puikot oli tehtävä bambutikuista. Johtuen niiden sileastä, piipitoisesta ulkopinnasta huomattiin niiden kestävän hyvin kosteuden tuhoavaa vaikutusta. Ne eivät imeneet vettä kuten tavallinen puu, eivätkä sen tähden tarttuneet kiinni saveen, kun tämä oli paraiksi kosteaa. Että assyrialais-babylonialainen puikko oli todellakin tehty jonkinlaisesta bamburuo'osta, sitä todistaa sekin, että assyrialaiset aina nimittävät sitä kirjoitusruo’oksi.

Kokeilujen avulla on myös koetettu saada selville, millainen oli puikon kärjen muoto. Tällöin voitiin jossakin tapauksessa saada tulokseksi nuolenpääkirjoitus, joka ensi näkemältä näytti olevan aivan aitoa, mutta ei kuitenkaan tyydyttänyt harjaantuneen kirjoitus-asiantuntijan herkullista makua. Silloin koetti saksalainen erikoistutkijamme päästä varmempaan tulokseen toista tietä: hän otti valujäljennöksiä vanhoista nuolenpääkirjoitustauluista. Mikä alkuperäisissä oli syvennyksiä, se tuli valelmissa kohoutumiksi, ja nämä koholla olevat kolmiot osoittivat tarkalleen, miltä puikon kärki oli näyttänyt.

Emme voi tässä kuitenkaan ryhtyä selittelemään niitä asteiden murto-osiin meneviä kulmanmittauksia, joita on tehty erilaisten levyjen ajateltuihin puikkoihin nähden. Nämä mittaukset ovat kuitenkin osoittaneet, että puikot ajan mittaan tehtiin yhä leveämmiksi, mutta että samana aikana on tavattu pieniä yksilöllisiä erilaisuuksia kirjoittajien erilaisesta mausta riippuen. Tämä tosiasia ei ole niinkään merkityksetön, kuin miltä se ensi silmäyksellä voi näyttää, sillä näiden ja toisten yksilöllisten erikoispiirteiden avulla voi asiantuntija ainakin jonkinlaisella todennäköisyydellä erottaa eri kirjoittajien tuotteet, samoinkuin hän erottaa eri käsikirjoitukset esim. kreikkalaisen, roomalaisen ja muinais-pohjoismaisen kirjallisuuden jäljennöksissä. Siten voi saada hyvää apua erilaisten nuolenpääkirjoitustekstien iän ja anon tekstikriitillisessä arvostelemisessa. Voi nimittäin varmemmin ratkaista, mitkä nuolenpääkirjoituslaulujen palaset kuuluvat yhteen, ja mitkä taulut ovat samanaikaisia y.m.s.

Lopuksi pari sanaa itse savitaulusta. Koska sen täytyi olla kostea kirjoitettaessa, oli kirjoittajan ensimmäisenä tehtävänä sinä aikana — jos hänen esim. kiireesti piti laatia välikirja tai jokin sentapainen — vatkata ja tehdä kosteasta savesta litteä, sopiva kirjoitustaulu, mikäli hänellä ei ollut sellaisia valmiina käärittyinä kankaaseen, jota silloin tällöin kostuteltiin. Sitten kun itse kirjoitus oli saatu valmiiksi, kuivattiin taulu auringossa tai poltettiin se tiileksi.

[137] Vihdoin ne kumminkin niihin pääsivät: anno 1893! Silloin vasta oli aika antaa suurelle kielinerolle hyvitystä.

Samaan aikaan kuin Grotefend esiintyi muuan saksalainen professori, jonka nimeä ei tarvinne painaa mieleensä, selittäen, että nuolenpääkirjoituksen tulkinta oli maailman yksinkertaisin asia. Hän oli tarvinnut vain vilkaista noihin merkkeihin päästäkseen perille, että ne vallan yksinkertaisesti olivat muinaisarabialaisia kirjaimia, joita oli hieman mielivaltaisesti muuteltu! Häkeltelemättä tämä kielinero luki pitkän babylonialaisen nuolenpääkirjoitustekstin alusta loppuun — tai oikeammin sanottuna lopusta alkuun, koska hän oli saanut päähänsä, että oli luettava kuten arabiassakin oikealta vasemmalle.

Kauniita, syviä ajatuksia luo kelpo professori loihtikin henkiin. Teksti sisälsi kuolemanjumalan ylipapin puheen sureville naisille, jotka kuolleiden päivänä kokoontuivat omaistensa haudoille suruansa osoittamaan. Ylipappi kehoitti heitä hillitsemään suruansa ja etsimään lohdutusta jumalilta.

Lisättäköön varmuuden vuoksi, että tuo teksti on osoittautunut — oikeudelliseksi, maalahjoitusta koskevaksi asiakirjaksi.

[140] Ei ole myöskään riittävästi pätevää työvoimaa, joka ottaisi tehtäväkseen selittää ne nuolenpääkirjoituslevyt, jotka jo on kerätty. Kuuluisa orientalisti Winckler laski julkaistessaan teoksensa »Babylonian ja Assyrian historia» v. 1892, ellei edes kymmenettä osaa niistä nuolenpääkirjoitusteksteistä, joita on koottu eri museoihin ympäri maailman, ole vielä tieteellisesti käsitelty eikä julkaistu. Ja samaan aikaan — hän sanoo — osoittavat alituisesti uudet löydöt, että me tuskin voimme ajatella, kuinka suuria ja merkityksellisiä havaintoja meillä vielä on odoteltavissa. Niin, »meillä ei ole vielä hallussamme edes sadannesosaakaan siitä, mitä on tavattavissa. Mutta tämä sadannesosa on yksistään riittävä antamaan vielä viideksikymmeneksi vuodeksi eteenpäin täysin riittävästi työtä niille oppineille, jotka työskentelevät näiden todistuskappaleiden tulkitsemiseksi, ennen kuin nämä voivat olla käyttökelpoisia historiallista tutkimista varten.» Ne todistuskappaleet, jotka jo ovat käytettävissämme, riittävät antamaan meille jokseenkin selvän kuvan Eufrat-Tigrismaiden valtiollisesta historiasta, kuvan, joka kuitenkin jättää suuria aukkoja moniin vuosisatoihin.

[142] Vielä niin myöhään kuin anno 1896 voi tapahtua seuraavanlaistakin. Kuuluisa tulkitsija tuo hartaasti odottaville ilosanoman, että hän eräässä nuolenpääkirjoitustaulussa oli tavannut ensimmäisessä Mooseksen kirjassa mainitun Kedorlaomerin nimen ja siten tuonut esiin todistuksen tämän kirjan historiallisesta arvosta. Tätä tutkijaa pian sen jälkeen toinen assyriologi löi kumminkin sormille. Ensimmäinen tulkitsija oli lukenut nuolenpääkirjoituksessa sanat: »Se päivä, jona Kedorlaomer kärsi tappion.» Mutta myöhempi tulkitsija oikaisi hänen selitysyrityksensä seuraavaksi: »Ne joukot, jotka olivat Inuhsamarin päällikkyyden alaiset» (Inuhsamar oli eräs kuningas Hammurapin alipäällikkö). Täten hän oli armottomasti murskannut ne uudet ja kauaskantoiset hypoteesit, joita toiset assyriologit ensimmäisen tulkitsijan auktoriteetin nojalla olivat rakennelleet hänen »huomiotaherättävän havaintonsa» varaan.

Suureksi osaksi saa väärintulkitseminen selityksensä siitä, että nuolenpääkirjoitusteksti oli vahingoittunut — »jonkin terävän esineen aiheuttamista naarmuista, joko tapaturmasta tai jollakin muulla tavalla», lisää tutkija, joka on selvittänyt kysymyksen ja näillä sanoin antaa meidän ainakin epäillen aavistaa, että on sovellettu lauseita: »Tarkoitus pyhittää keinot.» Tässä oli siis kaksi eri uskoa olevaa miestä vastakkain.

[143] Mina oli eräissä tapauksissa noin 1 kg, toisissa tapauksissa noin ½ kg.

[144] Yrtti, jonka siemenistä puserretaan oliiviöljyn vastikkeena käytettyä öljyä.

[144] Näiden herrojen liikeasiat eivät suinkaan aina olleet kauneimpia. Perhearkistosta on löydetty todisteita sekä oikeista koronkiskuritilityksistä että vielä paljon likaisemmista »geschäfteistä». Siellä oli esim. sopimus, joka tehtiin, kun pankin silloinen johtaja vuokrasi orjattaren eräälle porttolanpitäjälle. Siistiin sopimukseen kuuluu, että siveettömyydenpesän omistajan on päivittäin maksettava kelpo pankkiirille määrätty rahasumma sekä sitäpaitsi 2/3 voitosta. Itse hän saa tyytyä 1/3:aan.

Mahtavan pankkimiehen poika kulki isänsä jälkiä. Häneltä on peräisin sopimus, joka osoittaa, että hän itse otti maksua niiltä, joiden kanssa eräs hänen orjattaristaan selitti harjoittaneensa siveettömyyttä.

[145] Babylonian vankeudessa ollessaan juutalaiset osasivat erikoisesti valvoa etujaan liike-elämässä. Niinpä tapaamme suuren joukon juutalaisia nimiä mahtavan toiminimi Murashshun aikaisista asiakirjoista, jotka ovat säilyneet Nippurissa. Kun juutalaiset saivat Kyyrokselta luvan palata koliinsa Palestiinaan, käyttikin vain pieni osa Jumalan omasta kansasta tätä hyväkseen. Useimmat olivat hankkineet omaisuutta vieraassa maassa ja viihtyivät niin hyvin, että jäivät sinne.

[148] Sumeerien aikana hedelmällisyyden ja siitoskyvyn jumalatar kuvattiin pienissä savikuvioissa alastomaksi naiseksi, jolla oli tuuhea tukka ja uhkuvat rinnat, joita hän pusertelee käsillään. Samanlaisia kuvia on olemassa rakkaudenjumalatar Ishtarista.

[149] Sellaisia temppeliporttoloita oli useitten vuosituhansien aikana myös Syyrian kansoilla, ja Intiassa niitä on vielä tänä päivänä. Miten inhoittavalta tämä uskonnon yhdistäminen himojen purkautumiseen näyttäneekin meistä, jotka vaadimme miehen ehdotonta puhtautta Korkeimman edessä, niin koettakaamme kuitenkin ymmärtää sitä kuten kaikkea muutakin. Se perustuu siihen, että muinaisina aikoina luonnonvoimat ja etenkin lisääntymis- ja siitosvoima olivat uskonnollisen palvonnan esineinä.

[151] Ainoa järkevä selitys lienee kai, että sellaista sattuu niin ylen harvoin.

[155] Tämä on kreikkalainen muunnos sumerilaisesta nimimuodosta Ziusutra; seemiläinen on Ut-napishti.

[156] Vielä Aleksanteri Suuren aikana Eufratilla ja Tigris-virralla oli eri laskukohdat, jotka sijaitsivat päivänmatkan päässä toisistaan.

[1587] »Jumai'äiti», jota palvottiin useissa paikoissa monin eri nimin, kuten Marna ja Makh, ja joka oli erikoisesti synnytyksen jumalatar.

[159] Niinpä on pyrstötähtiä käsittelevään lukuun lisätty, että kun Nebukadnesar I voitti elamilaiset — siis noin vuonna 1130 e.Kr. — näyttäytyi pyrstötähti, jonka sydän loisti kirkkaasti kuin päivä ja jonka pyrstö muistutti skorpionin pistintä. Sitä pidettiin babylonialaisten voiton enteenä.

[160] On kuvaavaa, ellei heidän esim. koskaan onnistunut täysin tarkalleen laskea kevätpäiväntasauksen ja kesäpäivänseisauksen aikaa. Vielä 3:nnella ja 2:sella vuosituhannella e.Kr., joita pidetään babylonialaisen tähtitieteen kukoistusaikana, ilmoitettiin kevätpäiväntasauksen päivämäärä 4—5 päivää liian myöhään. Silloin voi käsittää, että vanhempina aikoina virheet varmaan ovat olleet paljoa suurempia.

[160] Vanhimmat selvästi kirjoitetut havainnot tunnetuista pimennyksistä ovat kolme babylonialaisia kertomusta kuunpimennyksistä vuosilta 721 ja 720 e.Kr.

[161] 4:nnen Mooseksen kirjan 21:14 mainitaan »Herran sotain kirja» vanhan laulun lähteenä. Daavidin valitusvirsi Saulin ja Jonatanin tähden mainitaan 2:sen Samuelin kirjan 1:18 otetun »Hurskasten kirjasta», joka mainitaan lähdekirjaksi myöskin Josuan kirjan 10:13. Kuningasten kirjat viittaavat monta kertaa »Salomon aikakirjaan», »Juudan kuningasten aikakirjaan» tai »Israelin kuningasten aikakirjaan»,

[162] Todistaahan paljon sekin tosiasia, että israelilaiset ovat saaneet ympärileikkaustavan egyptiläisiltä. Kun Josua kehoittaa kansaa ympärileikkaamaan itsensä, hän perustelee tätä toimenpidettä sillä, että siten »torjuttaisiin egyptiläisten pilkka»; ja Herodotos kertoo syyrialaisten nimenomaan sanoneen oppineensa ympärileikkauksen egyptiläisiltä,

[163] Tässä ei voi ryhtyä lähemmin esittelemään Raamatun kertomusta kymmenestä vaivasta. Sanottakoon vain sen verran, että useat niistä ovat varsinkin Egyptille kuvaavia. Niitten kuvailu todistaa siis todellista Egyptin olojen tuntemista. Kertomus Niilin veden muuttumisesta vereksi, joka kuulostaa niin uskomattomalta, saa selityksensä pienen punalevän tai sen tapaisen eliön esiintymisestä, joka toisinaan vielä nytkin voi muuttaa virran veden ihan punaiseksi.

[165] Muutamia mielenkiintoisia egyptiläisiä ja assyrialaisia muistomerkkejä on hakattu kallioon jyrkkärantaisella vuoriniemellä, joka pistää mereen noin keskipaikoilta Syyrian rannikkoa, joitakin penikulmia Sidonista pohjoiseen. Siitä kulkee ikivanha, kallioon hakattu tie, ja kellä tuo sola oli hallussaan, hän hallitsi myöskin rantateitä, jotka veivät pohjoiseen ja itään Damaskokseen ja etelään Sidoniin ja Tyrokseen. Tänne Ramses II on kolme kertaa hakkauttanut kallioon kuvansa ja piirtokirjoituksia, ja kuusi Assyrian soturikuningasta on seurannut hänen esimerkkiänsä. Läheisyydessä on myöskin Nebukadnesarin piirtokirjoitus. Veistokset ovat nykyisin jo melkein kokonaan tuhoutuneet. Tämän tuhon avustajain joukossa on oma arvosijansa sillä miehellä, joka vuonna 1860 komensi näillä seuduin ranskalaista armeijaa. Hän on osoittanut hyvää makuansa siten, että on alimpaan ja siis helpoimmin saavutettavissa olevaan egyptiläiseen tauluun koristukseksi kaiverruttanut oman sankarinimensä vanhain faaraoiden piirtokirjoitusten päälle.

Parhaiten on säilynyt piirtokirjoitus, jonka Assarhaddon, viimeinen täällä ikuistetuista Assyrian kuninkaista, on kaiverruttanut noin vuonna 670 muistoksi vähän aikaisemmin suorittamastansa Egyptin valloituksesta.

[167] Mahdollisesti Aigeian meren saarten tai Kreetan asukkaat ovat tämän kulttuurisaavutuksen ensimmäiset suorittajat.

[168] Meidänkin aikanamme on kokeiltu purppurasimpukan nesteellä värjäämistä, mutta menetelmä on käynyt aivan liian kalliiksi.

[169] On epävarmaa, onko foinikialaisten yhteys Kyproksen kanssa peräisin vanhemmilta ajoilta kuin toiselta vuosituhannelta e.Kr. M.m. vanhojen babylonialaisten sivistysesineitten löydöillä on tosin todistettu, että Kypros ja muut saaret jonkin verran aikaisemnin ovat olleet yhteydessä mantereen kanssa. Mutta on paljon todisteita siitä, että heettiläiset vanhempina aikoina välittivät tätä yhteyttä, ja että se tapahtui Vähässä-Aasiassa sijaitsevan Troian kaupungin kautta. Erikoisesti troialaisen ja kyproslaisen saviteollisuuden läheinen sukulaisuus viittaa sellaiseen kauppayhteyteen. Patsaita, jotka esittävät alastonta hedelmällisyyden jumalatarta, joka puristaa käsiään rintojaan vasten, on löydetty sekä Troiasta että Kypros-saarelta, viimemainitusta paikasta suurin joukoin. Bogasköin uudet kirjoituslöydöt todistavat myöskin, että heettiläiset kansat saivat kuparia Kyprokselta. — Myöskin kreettalainen ja vähäaasialais-heettiläinen sivistys näyttävät olevan toisilleen läheistä sukua.

[172] Vasta myöhään alettiin kreikkalaisen kirjoituksen vaikutuksesta merkitä myöskin vokaaleja, kuten kreikkalaisissa nimissä Ptolemaios ja Kleopatra.

[173] Samoin on käynyt, kun foinikialaista kirjaimistoa on yritetty johtaa kyproslaisesta, kreettalaisesta tai heettiläisestä kirjoituksesta. Eniten huomiota herättäneitä johtoyrityksiä on Flinders Petrien otaksuma, että foinikialainen kirjaimisto olisi syntynyt eräistä »ikivanhoista» geometrisistä merkeistä: puumerkeistä, savenvalajan- ja kivenhakkaajanmerkeistä y.m., joita käytettiin koko Välimeren alueella. Näistä noin kuudestakymmenestä merkistä kuuluisa arkeologi halusi johtaa kaikkien muinaisajan aakkosjärjestelmien kirjaimnuodot. Jokainen kirjaimisto oli muka eri kielien erikoistarpeita silmälläpitäen tehty valikoima näitä merkkejä.

Petrie on harvinaisen etevä arkeologi, mutta kielentutkija hän ei ole. Asiantuntijoiden oli helppo kumota hänen väitteensä tällä alalla. Hänen »ikivanhat» merkkinsä ovat itse asiassa osoittautuneet olevan osaksi niin yksinkertaistuneita hieroglyfejä, että niistä ei ikimaailmassa voisi johtua mitään kirjainta, osaksi yksinkertaisia merkkejä, joilla ei ole kirjoituksen kanssa enempää yhteistä kuin ympyröillä, kolmioilla, tähdillä, risteillä ja muilla sellaisilla merkeillä, joita vielä nykyjäänkin käytetään samalla tavalla. Onpa todistusainehisto, jolle Petrie on perustanut teoriansa, osaksi pelkkiä väärennyksiä, vieläpä niin kömpelösti tehtyjä, ettei ikinä olisi voinut uskoa niiden saattavan pettää niin kuuluisaa muinaistutkijaa. Tähän todistusainehistoon kuuluu nimittäin m.m. eräitä kivensirpaleille piirrettyjä kirjoituksia, jotka hän itse on ostanut muinaisesineitten kauppiailta Kiimasta läheltä Luksoria. Jo sen seikan, että ne ovat kotoisin tästä nykyaikaisesta Egyptin muinaisesineitten valmistuksen kuuluisasta pesäpaikasta, olisi pitänyt saattaa hänet epäluuloiseksi. Mutta kun hän löysi näistä kalleuksista joitakin rakkaan »alkukirjaimistonsa» merkkejä sekoittuneina egyptiläisiin hieroglyfeihin, hänen ihastuksensa voitti arvostelukyvyn, niin ettei hän edes huomannut, miten huonoja jäljittelyjä nämä hieroglyfit olivat.

[174] Ylen oppineista ja mielikuvitusrikkaista selitysyrityksistä vie voiton erään saksalaisen semitologin paljon melua aikaansaanut keksintö, että osa kirjoituksista on peräisin itseltään Moosekselta, joka eräässä niistä kertoo, että kuningatar Hatshepsut omassa persoonassaan »suvaitsi vetää hänet Niilistä sekä teki hänestä temppelinjohtajan» — ihka uusi historiallinen yhdistelmä! Tuskin tarvinnee mainita, että sellaiset selitykset ovat aivan järjettömiä ja kaikille todellisille egyptologeille kauhistus. Niiden syntyminen on selittäjien mielikuvituksen ansio. Se on pitänyt kirjaimina kivessä olevia halkeamia ja ilkivaltaisesta tehtyjä naarmujakin, joita vähemmän herkkäuskoiset silmät eivät milloinkaan erehtyisi luulemaan kirjoitukseksi.

Lisättäköön, että kun ylenmäärin ihastuneet sanomalehtimiehet saivat haltuunsa selitysyritykset, niitä on suurenneltu niin, että Siinain löydöt käsittävät kahdeksan Mooseksen laintauluista, ja että on vain ajankysymys, milloin kaksi jäljelläolevaa löytyy.

Muuan toinen selittäjä, joka pääasiassa asettuu samalle kannalle, hylkää kuitenkin Mooses-teorian ja lukee sen sijaan toisesta israelilaisesta nimeltä Menasse, jota Hatshepsut ei ole nostanut Niilistä, vaan kaivoksesta, s.o. »vapauttanut pakkotyöstä Siinain kaivoksissa ja tehnyt työnjohtajaksi ja temppelin esimieheksi». Hän tekee johtopäätöksen, että israelilaisten orjuus Egyptissä on ollut pelätyissä Siinain kaivoksissa suoritettua pakkotyötä Hatshepsutin ja Thotmes III:h hyväksi. — Myöhemmin tämä kirjanoppinut on kuitenkin muuttanut mieltään ja lukee, että Hatshepsut on suvainnut siirtää hänet pakkotyöstä eräällä Niilin kanavalla temppelin esimieheksi Siinaille.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KANSOJEN HISTORIA 1 ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.