The Project Gutenberg eBook of Kynäelmiä IV, by Kaarlo Hemmo

Suomenkieli.
Suomalaiselle.
Tervehdys maanmiehelle.
Vappuna 1910.
Isävainajan lapsuusmuistelma.
Maukosukon Ruotsissa-käynti.
Mitä kuningas puuttui.
"Pyhän Kirjan Kaisa".
Sisaren haudalla.
Osanotoksi suruhun.
Aika ei kulu, se kulkee.
Kai löydän!
Kalastajan uni.
Eräs kurjuuskuva.
Jouluna.
Eräs perhejoulu.
Punkaharju.
"Rakastettu Rautalampi".
Kulku kullan luo.
Rakkaus.
Haaveillessa.
Eräälle tytölle.
Iltatuulelle.
Iloluontoinen.
Minustakin siis uneksui.
Ulkoluku.
Ensi lempeni.
"Eromme parhain".
Arvostelusta ja arvostelijoista.

TILAPÄISIÄ

Tervehdys eduskunnalle.
Muistojen päivänä.
Tervehdys ja kädenlyönti Sotaurhosankarille.
Kuopion laulu- ja soittojuhlassa 1914.
Tohtori A.W. Koskimiehelle.
Herra Maanviljelysneuvos Edvard Björkenheim'ille.
"Savon ukko sarkahousu".
Kylvettäjättärien iltamassa.
Tervetuliaisia Kuopion Uimaseuran 10-vuotisjuhlassa.

TOISTA, KAIKENMOISTA

Pulien aikakautena.
Kulkurin tuumailuja.
Ei ilmaiseksi.
Juomari ja tupakoitsija.
Molemmat nauroivat.
"Eläköön vapaus!"
Hyvä lohduttaja.
Parturin puolustus.
Totteleva aviomies.
Toinen syy.
"Ulkokullattu".
Valhe.

    Kevät kera kukkiensa
    Suomehen kun saa,
    Lintuparvet lauluinensa
    Myöskin palajaa.
    Silloin alkaa auvon vuoro:
    Tuhatsävelinen kuoro
    Seudut kaiuttaa.

    Tenho toisten lauleloissa
    Taivahainen soi,
    Sulotunteet kuulijoissa
    Nostattaa se voi.
    Toisilla on heikko mahti —
    Ihmo siitä, laakso, lahti
    Eivät ilakoi.

    Mutta kaikki halajaapi
    Laulaa äänellään,
    Vaikka piipitystä saapi
    Tuskin syntymään.
    Vaan ei niitä kenkään kielä
    Yhtymästä riemumieliä
    Yhteishelinään.

    Siksi kaikkialla kaikuu
    Soinnunsäveleet:
    Maa ja ilma niitä raikuu
    Sekä siniveet,
    Niityillä soi, kankahilla,
    Lehdoissa ja rantamilla
    Vienot viserteet.

    Niissä yhteissäveleissä
    Epäsointukin
    Soinnuks sulaa helkähdeissä
    Värein ihanin,
    Piipityskin heikko, pieno,
    Helmiheleä on vieno
    Lisä sointuihin.

    Väinö, nousten venhollansa
    Tuonne taivohon,
    Kansallensa lahjanansa
    Jätti kantelon,
    Suuren, pyhän soittimensa,
    Joka sävelaarteinensa
    Ikikallis on.

    Muutamille miekkoisille
    Siitä sallitaan
    Ihmesointu kuuluville
    Saada kerrassaan.
    Toiset, vailla sävelkaulaa,
    Voivat soittaa sekä laulaa
    Pilpatuksiaan.

    Mut jos suotais suurten kanssa
    Pilpattelijain,
    Niinkuin linnut laulaissansa,
    Yhdistyä vain:
    Kannel yhteissoinnut loisi,
    Yhteissävelissä soisi
    Suomi kajahtain.

    Voima siinä onpi taaton tarmon,
    Lämpö äidin lemmen äärettömän,
    Armaus ja auvo kesäaamun,
    Tuntu iltatuulen tuudittavan,
    Kun se nurmen kukkaismaita kulkee,
    Hempi nuoren, helvepäisen heinän,
    Lumo tuoksuavan tuomilehdon,
    Mieliala hellän morsiamen.

    Sulonihanaa on Suomen sointu,
    Väre verraton sen ääntehissä,
    Kuin on kukunnassa kevätkäen,
    Lemmen laulelossa lintulauman,
    Sunnuntai- tai juhlasoitannossa,
    Kirkkohon kun kellot kansaa haastaa.

    Sopusuhtein sanat Suomen sujuu,
    Kasvaa soikeina, kuin koivut suolla,
    Joustavuus on niissä virran juoksun,
    Kukkaiskenttää riemuin kulkevaisen,
    Sielukkuus niin herkkä, syvällinen,
    Honkametsässä kuin tuulenhumu,
    Lännenleyhkännässä henki lauha.

    Sulo Suomenkieli ikisoiva
    Kehtolaulunani mulle kaikui
    Oman äidin suusta armahaisen,
    Oivallisen taaton kieli oman
    Sekä kieli oman veikon, siskon,
    Oman kansan kieli kaunis, kallis.
    Siemen yhteisyyden onpi siinä,
    Kaikupohja yhteenkuulumisen,
    Runon, laulun laaja kieli, runsas,
    Lahja taivahaisen suuren Luojan —
    Sitä kuunnellessa sydän sykkää,
    Sielu syttyvi ja siivet saapi,
    Liekki rintaan leimahtavi lämmin.

    Halveksuin ken Suomenkieltä herjaa,
    Onneton hän elossansa onpi,
    Haudan takanakin hyljeksitty.

    Mutta missä hellämielisesti
    Suositahan aina Suomenkieltä
    Katsomalla sitä kalleimmaksi,
    Mitä suotuna vain onpi meille
    Valvattina vaaliellaksemme,
    Kodin aurinkona armahinna
    Palvotaan, kuin uhritulta pyhää
    Siunaus on siinä seuralaisna,
    Luodaan siinä linnoitusta lujaa
    Vastaisuutta, uutta aikaa varten:
    Onhan oma kieli kansan kunkin
    Aikain tulevaisten vahva turva,
    Elon kansallisen elinehto.

    Elä siis, oi kaunis Suomenkieli,
    Kaiu, nouse, yhä kasva, kartu:
    Elosi on elo Suomen kansan,
    Kasvantasi Suomen kansan kasvu!

    Et kullan kuultehia voi
    Sä, suomalainen, käyttää,
    Et hopeassa helkä, soi,
    Et loistavuutta näyttää.

    Vaan ei lie syytä surrakaan,
    Jos niin ei ole laita,
    Ja Luonnotar jos anteissaan
    On kohtaas ollut saita.

    Näät, kulta mielen veltoks saa
    Ja haaskaa ihmisonnen,
    Työ selkärangan vahvistaa
    Ja luopi elon ponnen.

    Mut uumenissa maasi kun
    On kallioita, rautaa,
    Niin laadi niistä pukus sun —
    Ja unhoon loisto hautaa.

    Siis pue, suomalainen, vaan
    Sä itses rautatakkiin
    Ja rautapaitaan, -haarniskaan
    Ja pääsi rautalakkiin.

    Ja saakoon vuorenvahvuuden
    Sun tarmosi ja tahto,
    Niin kohdatessa myrskyjen
    Et ole tyhjä vahto.

    Sun leimutkohon rinnassas
    Myös vapaudentunto,
    Ja lempi kielees, kansahas
    Ja miehuullinen kunto.

    Sä vanno kautta Jumalan
    Ain' olla suomalainen!
    Ja muista: sulle rakkainhan
    On maasi armahainen.

    Kas, sitten kohlut kohtalon
    Sä kovimmatkin kestät
    Ja väkivallan voittohon
    Sä pääsemästä estät.

    Tai lait ja muut jos sortuukin,
    Niin jäähän Suomenkieli!
    Ja varaks uusiin aikoihin
    Myös suomalainen mieli.

    Ne kulmakiviks joutuvat
    Ja pohjaks uuden Suomen,
    Kun kosto murskaa sortajat
    Ja alkaa onnenhuomen!

    Sydämistä verta vuoti, silmät sumes kyyneliin,
    Asehet kun kansaltamme mahtikäskyin riisuttiin.
    Kouristuksin tunnettihin: itseämme emme saa,
    Eikä myöskään isänmaata vaaran tullen puolustaa.

    Mutta onneks asehitta maanmies eipä jäänytkään:
    Hällä aura, kuokka, kirves vielä ovat käsissään.
    Niillä esi-isät ennen pedot, vihamiehet löi,
    Pellot, niityt perkasivat, että korpi heilimöi.

    Aseet kun ne nytkin vielä ovat työssä, toimessaan,
    Sarat pellon suurentuvat, niityt siirtää laitojaan,
    Kodit uljaiks korkenevat, sekä niiden asukkaat
    Oman pohjan raatajina ahkerat ja toimekkaat.

    Mitäs siis, jos aseet vietiin sekä sotisopakin —
    Maanmies itseään ja maataan puoltaa työnsä-asehin:
    Viljelyksen lipun ylös nostavi hän liehumaan,
    Itsetunto, oma laki hällä pyhä turvanaan.

    Hengen kansallisen lapset äidinmaidossa jo juo.
    Isäin veri perintönä polvesta käy polveen tuo,
    Kodin lämpö isänmaalle lemmen liekkiin sytyttää.
    Liekkiin, joka revontulten lailla yötkin säihkyää.

    Peltotöissä, niityilläkin tunnon syntyy yhteisyys,
    Aurassa ja kirvehessä varttuu voima, miehevyys,
    Joka peljäten ei väisty eessä edes kuoleman,
    Luottaa voitonuskollansa vuorienkin murtuvan.

    Johtotähti valistus ja varma tieto olkohon,
    Että kaatuu väkivalta, totuus voiton saapa on.
    Vaan ei sorru Suomen kansa, maanmies jos ei sorru vaan −
    Hän on tukipylväs kansan, kulmakivi isänmaan.

    Siispä terve, maanmies sulle, sinä itsevaltias!
    Kenpä suita riistämähän pystyisikään aseitas?
    Niillä puolla maa ja kansa, nosta, kynnä, iske, lyö —
    Suomi voittaa kohtalonsa, vaikka uhkaisikin yö.

    Terve, Vappu, keväänairut, terve sulle,
    Talven kylmän aikaan usein kaivatulle.
    Nytpä synkkyys poistuu, voittaa valon valta,
    Päivyt kirkas kun taas loistaa taivahalta.
    Luonto elpyy, herää horrosunestansa,
    Linnut toivon, riemun laulaa laulujansa.

    Maansa-toivo, nuorten joukko kevätrinta.
    Virttä virittämään lähtee auvoisinta
    Kevään kunniaksi sekä ihmismielen
    Talven turruttaman kautta sävelkielen
    Nostaaksensa uuteen elon innostukseen,
    Vapauden voiton suureen tointumukseen.

    Mutta nuorten joukot miksi eristyvät?
    Yhdessä miks olla ei kuin lapset hyvät?
    Miksi moneen jakaannutaan eri laumaan?
    Miks on lovi tullut kokonaisuussaumaan?
    Yksi joukkio tuo miksi erillänsä
    Muista tahtoo olla — aivan yksinänsä?

    Säälien ja surren Suomi-äiti noita
    Katsoo oman kansakunnan luopioita,
    Harhamielin harhailemaan eksyneitä,
    Eri suuntiin kulkevia käymään teitä.
    Kun he ovat pohjaa kansallista vailla,
    Kerran kuivuneen he kaatuu heinän lailla.

    Mutta miksi toisetkin nuo eroaapi?
    Miksi kahtaalle myös hekin vaeltaapi?
    Miksi, vaikka sama kieli kaikuu suusta,
    Samasta he vaikka ovat sukupuusta?
    Minkätähden jakaantuvat sekä miksi
    Joutunehet ovat eripuraisiksi?

    Katsokaa, kuin valo, lämpö yhteistoimin
    Kevähän ja kesän luovat yhteisvoimin —
    Maanne toivot, lippumiehet ajan uuden,
    Menneen vartijat, te, sekä vastaisuuden,
    Älkää toki rikkilyökö riitaisuuksin
    Isäin töitä, tehty yhteenkuuluvuuksin.

    Yhdessä te laulakaatte kevähälle,
    Yksinmielin tehkää työnne maalle tälle:
    Ainoastaan siten syntyy ehjää, suurta,
    Vahvistatte siten omaa elinjuurta,
    Yhteistyöllä luotte kansallenne kesän.
    Suomen suojelette, oman yhteispesän!

    Isän polvella kun ennen poikana sain ratsastaa,
    Hänen kertomahan pyysin lapsuutensa-muistelmaa,
    Jonka kaameata puolta silloin tuskin käsitin,
    Vaikka mielenkiinnoin sitä tarkkaavana kuuntelin.

    Sota-aika oli ollut, vihollinen Suomehen
    Tullut oli tulin, miekoin lailla myrskytuulien.
    Vähitellen hirvittävät laumat verenhimoisat
    Tuonne myöskin Rautalammin seutuville saapuivat.

    Talo oli Tyyrynmäen ollut isän vanhempain,
    Isä, kaikkein nuorimpana, kapaloissa uinahtain
    Nukkui hameenhelmuksihin käärittynä äidillään,
    Joka kaivolle on mennyt astioita pesemään.

    Silloin sotilasta kaksi oli siihen saapunut,
    Toinen kattilanpa heti oli ottaa kahmaissut.
    Sitten kumpainenkin lähti metsään juosta piittämään,
    Isänäiti, reipas nainen, huutain heidän perässään.

    Mennessä kun pyssyillänsä uhkasivat sotilaat,
    Isänäiti loitompana kulki metsättömät maat,
    Kunnes Toholahden kylään tultiin vihdoin viimeinkin,
    Jossa sotajoukko oli keskitetty leirihin.

    Pelkäämättä isänäiti astui eteen päällikön
    Valittamaan sotamiesten tehneen töitä ilkiön.
    "Mistä tiedän, ken on tehnyt?" päällikkö nyt lausui niin.
    "Minä tiedän, jos vaan saisin kaikki miehet näkyviin".

    Kohta torvet toitottavat, pian miehet kaikki on,
    Niinkuin taikavoiman kautta joutunehet kokohon.
    Isänäiti miehet siinä tarkkailee ja katselee:
    "Tuo on yksi, tää on toinen", lopuksi hän ilmaisee.

    Muutama kun hetki kului, miehet toivat kattilan —
    Tietystikin sitten saivat selkäsaunan runsahan.
    Iloissansa isänäiti riensi kohti kotiaan.
    Tullaksensa heti siellä sydänsuruun suurimpaan.

    Sillä siellä vasta huomas: poika helmasta on pois…
    Herra Luoja! Kuinka äiti rakkaimpansa löytää vois?
    Ei kai mennyt isänäiti, ajaessaan kattilaa,
    Sillä kyydillä, kuin poikaa etsimähän kiiruhtaa.

    Suur on äidinlemmen voima, yhtä suuri toivonkin!
    Lähes kolme vuorokautta innoin uupumattomin
    Isänäitikin hän etsi kadonnutta Paavoaan,
    Kunnes hämärtäissä illan vihdoin sattui tapaamaan.

    Mättään vierustalla maassa suutaan avaeli vaan,
    Räpytellen silmiänsä, niinkuin oisi kehdossaan.
    Taivahalle olkoon kiitos! Poika eli armahin.
    Syliinsä sen äiti nosti onnentuntein lämpimin!

    Hellin hoidoin kuolemasta pelasti hän poikasen,
    Joka taasen vuorostansa hoivas äidin vanhuuden,
    Sekä oli kuollessansa yli kuudenkymmenen,
    Kunnonmiehen kauniin muiston jälkehensä jättäen.

    Aatellessa päistärpäänä isän lapsuusmuistelmaa,
    Taustassa sen kaameassa mua tämä lohduttaa:
    Sortumatta rintalapsi kesti sodanvaaran kun,
    Kestää meidän kansa myöskin olemisen taistelun —

    Säilyttääkseen keskustassa kansakuntain perehen
    Suomen hengin, mielin, kielin suomalaisen aineksen,
    Elämähän kansallista, suomalaista elämää,
    Heelmää luoden elinvoimin, ainaisesti pysyvää….

    Tuolla Hankaveden rantamalla[1]
    Paikallansa luonnonihanalla
    Talo Maukolan on vieläkin,
    Niinkuin Ruotsin vallan aikoihin,
    Jolloin mukaan kansan muistelon
    Sattunut tää seikka siellä on.

    Kerran oli olleet Maukolaiset —
    Nuoret, vanhat, miehet sekä naiset —
    Kaikki häärimässä pellollaan,
    Kooten kypsyneitä viljojaan,
    Eikä Maukosukko tarmokas
    Itsekään myös ollut joutilas.

    Niinkuin oisi oltu kilpasilla,
    Ukko liikkehillä vilkkahilla
    Aumaa tehdessänsä ahkeroi,
    Samalla kuin neuvojansa soi,
    Käskein, komennellen väkeään
    Tehtävätään hyvin täyttämään.

    Kesken kiireen pitkin Hanhiselkää
    Vilkui purtta kulkevaa — ja pelkää
    Vieraita nyt sieltä tulevan
    Saamaan häiriötä aikahan…
    Mutta toisaallenpa pyörähtäin
    Vene kiiti Susisalmeen päin.

    Kolme miestä oli soutamassa,
    Poikkilaudalla taas korskeassa
    Asennossa istui herrasmies —
    Lähin kuningasta kukaties,
    Koska alennu ei pitämään
    Venehessä edes perääkään?

    Herra, tarkastellen ympärilleen,
    Oli lausahtanut soutajilleen:
    "Talo kaunis tuo on kohta mun!"
    Virkkoi soutajansa: "Entäs kun
    Maukonen ei taloansa myö?"
    "Karkoittaa on hänet helppo työ!"

    Tämän uhkauksen kauhuksensa
    Maukosukko kuuli aumallensa —
    Pystyyn karkasi jo huutamaan:
    "Mitä, saastainen, sä haastatkaan?"
    Mielensä hän toki malttaa voi,
    Vaikka katse tulta salamoi.

    Sydän täynnä oli suuttumusta,
    Päässä pyöri monta ajatusta:
    Väkivaltako nyt kodin vie?
    Eessäkö on mierolaisen tie?
    Missä laki on ja oikeus?
    Missä vääryydelle rangaistus?

    Sitten kovaäänisesti huutaa,
    Käskevästi sekä täyttä suuta:
    "Joudu, eukko, evään laitantaan
    Sekä puhdas paita antamaan.
    Jussi, nouda ruuna haasta pois,
    Niinkuin pihassa se nyt jo ois!"

    Pannen toisen miehen sijahansa,
    Ukko hyppäs alas aumaltansa,
    Mennen juoksujalkaa talohon.
    Hetkessä hän matkavalmis on!
    "Herran haltuun", virkahti hän vaan,
    Ratsastain kun lähti ajamaan.

    Miksi lähti? Yksikään ei tunne,
    Eikä myöskään, pyrkivi hän kunne.
    Itse tiesi kyllä määränpään,
    Oli vaikeuskin selvillään.
    Luojaan, tarmoonsa ja totuuteen
    Luottaen hän lähti matkalleen.

II.

    Tiettömiä oli suuret salot.
    Harvassa myös oli torpat, talot.
    Mutta vaivoin, monin vastuksin
    Tullut Maukonen on kumminkin —
    Itse armollisen kuninkaan
    Luokse pyrkimähän Ruotsinmaan.

    Hoviväki katsoi kummissansa
    Suomen miestä sarkavaatteissansa,
    Pieksuineen ja eväskonttineen,
    Josta luopunut ei erilleen,
    Pitäen sen päivät seljässään,
    Öisin ollut on se tyynynään.

    Mutta sitten hämmästyttiin vasta,
    Kuultihin kun hänen kuningasta
    Haluavan päästä tapaamaan.
    Mahdottomaksi se sanotaan.
    "Jätä anomus", niin neuvotaan.
    "Kyllä, mutta käteen kuninkaan!"

    Koiteltiin jos kuinka vastaan panna,
    Mutta Maukonen ei perään anna:
    Suomalaisen itsepäisyyden
    Ansioksi merkitä voi sen,
    Että lopultakin ukko tuo
    Astua sai kuninkaansa luo.

    Konttia kun suvaittu ei mukaan,
    Kirjat, joit' ei saanut nähdä kukaan,
    Perkasi hän sieltä kätköstään
    Sekä kuljetti ne mennessään,
    Käyden varmana, kuin suoramies,
    Totuuden ken omaksensa ties.

    Kumarrus ei ollut orjamainen,
    Eikä myöskään onnenonkivainen,
    Kun hän paperinsa ojentaa
    Kuninkaalle, joka viittoaa
    Hoviherransa ne ottamaan,
    Kuulla tahtoen ne kokonaan.

    Oli talon kiinnekirjain tukko,
    Jonka siinä jätti Maukosukko.
    Käännöstäjän, johon luottaa voi,
    Anomuksen ruotsintaa hän soi —
    Päällimmäisenä se olikin,
    Pistäen siis heti silmihin.

    Kansanmiehen kieltä korutonta
    Lauseet oli, eikä niitä monta.
    Mitään ei, mi Maukosen ei ois,
    Oltu lisätty tai pantu pois.
    Sisällys sen osapuillehen
    Oli ollut tämänlaatuinen:

    "Kuulkoon armollisin kuninkaani
    Alamaisensa — mun — asiaani.
    Pelkään, kunnioitan Jumalaa,
    Kuningasta tahdon rakastaa,
    Tottelen ja koitan täyttää lain,
    Laiminlyö en veronmaksuain.

    Laki ennen onpi turvan taannut.
    Mut se onko olemasta laannut?
    Sillä eräs herra uhkoaa
    Kodistani minut karkoittaa.
    Lain kun isä onpi kuningas,
    Suokoon avun mulle armias".

    Kysyttäissä sitten kokonansa
    Kertoi uhkauksen kuulemansa.
    Ja kun kiinnekirjain tarkastus
    Näytti: hänellä on oikeus,
    Kuningas nyt lausui hymysuin,
    Veljellensä haastelisi kuin:

    "Vielä voimassaan on laki yhä!
    Niinkuin ennenkin se myös on pyhä!
    Kuninkaan ja kansan yhteistöin
    Valvovi se päivin sekä öin
    Turvaa kuninkaan ja kansan, maan —
    Rikkojat sen aina rangaistaan.

    Mene rauhassa taas taloasi
    Viljelemään aivan omanasi.
    Vakuudeksi kiinnekirjahan
    Tämän lisäyksen panetan:
    'Väkivallan ken käy tekohon,
    Hirsipuussa saapi palkkion.

    Kerro terveisinä Suomenmaassa:
    Oikeudentunto kuninkaassa
    Rehellisiin suomalaisihin
    Harras onpi sekä lämpimin.
    Suomalaiset, teistä olla saa
    Ylpeänä aina Ruotsinmaa!"

    Majesteetti poistui kättä lyöden.
    Kohta sitten Maukosukko syöden
    Hovipöydän päässä herkkuisan
    Istui peloittavan komean.
    Konttikin taas oli vierellään,
    Jossa paperit on kätkössään.

III.

    Kotiin Maukosukko tultuansa
    Kertonut ei mitään matkastansa.
    Mutta entisellä tarmollaan
    Ryhtyi taasenkin hän toimimaan.
    Pelastettu oli kotilies,
    Vääryyden kun sorti rehtimies.

IV.

    Kuluneeks sai aikaa jonkun verran,
    Nähtihin kun erään suuren herran
    Astelevan kohti Maukolaa.
    Nimismieskin häntä seurajaa.
    Herra mahtavasti mongertaa,
    Isännän kun puheillensa saa.

    "Ystevene ilmianda sulle:
    Koningas on teme talo mulle
    Soonu palkaks suurden ansioin.
    Torppa sulle hankita me voin.
    Mut jos niskottele vastahan,
    Niingun koiran teste karkodan".

    Kumartaen Maukosukko vastaa:
    "Kaikkein kuultava on kuningasta.
    Teidän isäntänä silmäämään
    Pyydän kiinnekirjaa talon tään.
    Tässä on se, sitä suvaitkaa
    Hyväntahtoisesti tarkastaa".

    Herra kirjat tuskin avajaapi,
    Säikähtäin kun hän jo vavahtaapi,
    Pudottain ne kohta lattiaan,
    Josta Maukosukko joutuisaan
    Keräeli kaikki kokohon,
    Ne kun aarre kallis hälle on.

    Hulluks sanoi herra itseänsä,
    Kun hän juttelemaan vehkeistänsä
    Oli ruvennut jo eeltäpäin —
    Siksi kävikin nyt hälle näin…
    Sitten äänetönnä noloissaan
    Lähti joukkoinensa astumaan.

    Mutta ryhdikkäänä Maukosukko,
    Kainalossa kiinnekirjain tukko,
    Tarkasteli heidän lähtöään,
    Ilme rehtisyyden silmissään,
    Oikeudentunnon loistollaan
    Kaunistaissa hänen kasvojaan.

    Monen vuosisadan jälkeen tästä
    Maukosukon äkkilähtemästä
    Sananparren tapaan sanotaan,
    Jos ken matkaan joutuu sukkelaan:
    "Nopeastipa hän lähtikin,
    Niinkuin Maukosukko Ruotsihin".

    Sai kruunun päähänsä hän isien
    Ja vielä valtikankin kätehen:
    On Luojan armosta nyt kuningas
    Ja maan ja kansakunnan valtijas.

    Jos toivehena oli oikkukin,
    Se täytetyksi heti tehtihin:
    Kuin juoksupojat valtaherrat on
    Ja kansa miltei orja tahdoton.

    Niin kaikki häntä kilvan liehakoi,
    Kuin parhaimmasti itsekukin voi
    Ja suosion- ja onnenonkijat
    Ne ympärillä vallan tulvivat.

    On nautintona pelkkä yltäisyys!
    Mut mieltä kalvaa tyytymättömyys:
    Näät yksi kuitenkin on puuttuvaa —
    Ei sotamaineen ole kunniaa.

    Sen valtaherroilleen kun mainitsee,
    Nää asiata pohtii, tuumailee —
    Ja syntymähän saadaan kahnaus:
    Ja annetahan sodanjulistus.

    Kuin tulenvaara oisi valloillaan,
    Niin pian joukot kokoonkutsutaan.
    Käy päälliköksi itse kuningas,
    Tuo maan ja kansakunnan valtijas.

    Hän keskustasta hoviseurueen
    Nyt puheen piti sotajoukoilleen:
    "Mä teitä, pojat, työhön loistavaan
    Vien eestä kruununi ja isänmaan.

    On toiset etujamme loukanneet
    Ja valtakuntaa meidän solvaisseet:
    Mä siksi miekkani nyt paljastin
    Ja teidät kutsututin aseihin.

    Nyt kerällänne luona lippujen,
    Te urhopojat sankar'isien,
    Mä pyhän valan vannon: voittohon
    Me rynnistämme kautta taistelon.

    Kun suoritettu onpi suuri työ
    Ja asehemme vihollisen lyö,
    Mä teitä kiitän, sekä isänmaa
    Suo ylistäen meille kunniaa".

    Ja silloin hurraahuudot voimakkaat
    Sai täräjämään ilman, puut ja maat.
    Ja torvet soi ja rummut pärryttäin,
    Kun sotajoukko lähti eteenpäin.

    Kuin ukkospilvet synkät uhkaavat
    Nyt pikamarssin riensi armeijat,
    Yöt sekä päivät yhä kuljetaan
    Ja kuningas on ensimmäisnä vaan.

    Mut jonkun aikaa matkattu on kun,
    Niin pelko tulla ruudinsavuhun
    On hoviherrat kaikki vallannut
    Ja henkilääkärinkin hervaissut.

    Ja yksimielisesti viekkahan
    He suunnittivat keinon sukkelan:
    On kuninkaalle tarpeen levähdys,
    Tai muuten hältä murtuu terveys.

    Se kuninkaalle kun vain ilmaistaan,
    On valmis lepäämään hän armossaan
    Ja joukon etupäästä pois hän jää —
    Se hoviseuruetta miellyttää…

    Mut sotajoukko kulkee edelleen
    Vain taisteluhun pian päästäkseen.
    Kun naapurissa rauhaan luotettiin,
    Ei oltu käyty varustamisiin.

    Ja kuitenkin ne toiveet pettivät,
    Kun vihoillisen laumat hirveät
    Nyt murhaten ja polttain samoaa
    Ja koko valtakunnan valloittaa.

    Ja sitten vankijoukoin lukuisin
    Ja kanssa runsaan sotasaalihin
    Käy rientomarssi kuninkahan luo —
    Kai kyllikseen on levännyt jo tuo?

    On levännyt ja tullut korskeaks,
    Kun itsensä hän uskoi voittajaks:
    Nyt kuninkaineen sotavangit saa
    Ne maahan asti häntä kumartaa.

    Ei vangituilta tosin mennyt pää,
    Vaan kruunun kuninkaansa menettää,
    Ja valtakunta valtakuntahan
    Nyt liitettihin heti voittajan.

    Kun sitten sotajoukot käsketään
    Jo kotimaata kohti lähtemään,
    On etupäässä jälleen kuningas,
    Tuo maan ja kansakunnan valtias.

    Nyt juhlakulkua on koko tie,
    Ei vertaa moisen usein nähty lie:
    Jo kuningasta kaikki jumaloi
    Ja laulut raikuivat ja soitot soi.

    Hän hukkua on kukkaistulvahan
    Ja hurraasehen kansan huutavan,
    Mi sotamailleen suopi kunniaa —
    Kai sitä historjalta lisää saa…

    "Oi, kuulkaa mua, hyvä nimismies,
    Jos kaiken muun nyt myötte multa,
    Niin Raamattuni voitte kukaties
    Te jättää mulle, herra kulta?
    Se lohdutusta murheessani tois
    Ja turvattomalle se turvaks ois".

    Näin leskivaimo pyysi, vieressään
    On ryysyissänsä neljä lasta,
    Ne puutteen lisäks peri mieheltään,
    Mi äskettäisin kuoli vasta.
    Ja rihkamia mitä jäänyt lie,
    Nyt huutokauppa hältä kaikki vie.

    Mut velkoja kun kuuli korvillaan,
    Tuo mitä leskiparka anoi,
    Hän heti huusi vihanvimmoissaan
    Ja sydämettömästi sanoi:
    "Myös akka myötävä on lapsineen,
    Jos kuka haluaapi ostaakseen".

    Ja sitten vähitellen myötihin
    Niin neulat, kuni naskalitkin.
    Kun vuoro tuli Pyhän Kirjankin,
    Ah, kuinka vaimoparka itki!
    Mies tuntematon huusi kirjan sen
    Ja lahjoitti sen heti leskellen.

    Ja lahjoittaissaan tuntematon tuo
    Näin virkkoi: "Itkuhun ei syytä!
    Tää kirja rikkautta kyllä suo,
    Kun uskolla vain etsii, pyytää.
    Se antaa voipi onnen maallisen —
    Myös onni siin' on ijankaikkinen".

    Ois leski lahjoittajaa kiitellyt
    Ja katseleepi tänne sinne,
    Pois kuitenkin hän oli lähtenyt
    Ja yksikään ei tiennyt minne;
    Kun ei hän lahjoittajaa kiittää saa,
    Niin sydämessään kiittää Jumalaa.

    Kuin pesän linnut, myrskyn särkemän,
    Ne lentää aavan taivaan alle,
    Myös leskiparka lapsineen nyt hän
    Käy kodistansa maailmalle —
    Ei määrää muuta ole matkallaan,
    Kuin mistä armopalan saisi vaan.

    On Pyhä Kirja aina matkassaan
    Ja siitä etsii lohdutusta,
    Niin lukee sitä tietä kulkeissaan,
    Kuin kolkuttaessansa usta.
    Ja väliin lukee hiljaa itsekseen
    Ja väliin ääneensä taas lapsilleen.

    Jos missä tiesi jonkun murheisen,
    Luo riensi Kirjansa hän kanssa
    Tai lukemaan jos pyysi häntä ken,
    Hän nousi vaikka unestansa.
    Jos lantin sai, sen otti kiittäen,
    Mut maksuttakin luki iloiten.

    Vaan lapset aikuisiksi kasvoivat
    Ja omilleen he lähti teille.
    Ja matkaevähiksi hartahat
    Soi äiti siunaukset heille.
    Ja hyveen taimet painoi sydämiin
    Ja lujan luoton arvoin ijäisiin.

    On hellä heitä kohtaan sallimus:
    Suo kodin kullekin ja perheen,
    Ja hurskas usko, äidin rukous
    Ei heitä päästä valtaan erheen.
    He äitiä on luokseen tahtoneet —
    Ja siitä ovat oikein kilpailleet.

    Mut äiti tahtoi kiertää kernaammin,
    Kuin lapsiansa rasitella.
    Ja siten, päästen moniin koteihin,
    Sai Sanaa niissä tarjoella.
    Ja "Pyhän Kirjan Kaisa" olla vaan,
    Min nimen mukaan häntä kutsutaan.

    Niin vuodesta hän kulki vuotehen,
    Siks kunnes vanhuus voimat voitti,
    Ja maasta ijäisyyden kaikuen
    Jo kuolon kutsukellot soitti:
    Hän vierustalle uinui suuren puun,
    Mut kasvot käännetyt on Raamattuun.

    Kuin aamukaste elo haihtuu,
    Kuin virta aika kiiruhtaa,
    Kentiesi päivää huomenista
    Me emme enää nähdä saa;
    Oi, auta, Herra, ainiaan
    Sun tahtoasi seuraamaan.

    Ei mikään mainen kauan kestä,
    Ei nuoruus, voima, riemukaan,
    Kun vähimmästi aavistamme,
    Jo hautaan meidät lasketaan;
    Ah, eläkäämme tietäen,
    Kuin ain ois hetki viimeinen.

    Oi, Isä, Herra, Tuomarimme,
    Sä annat elon, kuoleman,
    Suo: iltahetken joutuessa
    Me valmihina ollahan.
    Ja konsa kutsut, suojahas
    Sä ota meidät armollas.

    Kuin päivänsäde, siskovainaa
    On muille ollut elossaan
    Ja kesti koskaan nurkumatta
    Hän puutteita ja vaivojaan —
    Oi, Herraltansa saakohon
    Hän runsaan siitä palkinnon.

    Nyt haudallaan hän meille haastaa
    Vain kieltä katoovaisuuden,
    Mut samalla myös muistuttaapi
    Ja viittaa ijäisyytehen:
    Maan multaan hältä päättyi tie —
    Oi, Herra, luokses sielu vie.

    Oi, Herra, myöskin murhepilvet
    Pois surevaisten synkät luo
    Ja varman tiedon sekä uskon
    Se lohtu heille suoda suo,
    Ett' yhdyselo ijäinen
    On luona Isän taivaisen.

    Talven kylmä, kolkko tuuli
    Toi kun viestin tullessansa,
    Että kuolo rautakoura
    Poijes riisti puolisonne
    Rakastetun rinnaltanne,
    Teidät suistaen surussa
    Itkupuulle istumahan,
    Sydän silloin sylkähteli,
    Murehesta munkin mieli,
    Vaikka vallan olen outo —
    "Tuntematon Tuttavanne".

    Kuni aivan itsestänsä
    Mieli silloin mietiskeli,
    Tuumi aatos lailla tällä:

    Olla linnun lentoneuvot,
    Tuonne kohta kiiruhtaisin
    Yli maiden ja merien
    Nopeasti noutamahan
    Lohdutuksen lähtehestä
    Teille päilyvän pisaran,
    Jolla katse kirkastuisi
    Kyynelien kaihtimista,
    Hymy nousis huulosille,
    Riemuruusut runsahina
    Kohoaisi kasvopäille.

    Tai jos oisi laulunlahja
    Oikea ja oivallinen,
    Silloin sävelhelmin saisi,
    Viserrellä virsin vienoin
    Murehenne muille maille,
    Tuoda toivon-kukkasia
    Sydänlammen laitumille,
    Laulumahdein maanitella
    Kevätkäet kukkumahan,
    Antamahan auvomieltä.

    Siipiä en ole saanut,
    Enkä luotu laulajaksi —
    Ainoasti armollista
    Lähetä voin Luojoamme
    Sillä tosi toivehella,
    Että säihkyvin sätehin
    Ikilemmen lämmöllänsä
    Sulattaisi surut Teiltä,
    Murhepuulta päästäksenne
    Ilon kukkakunnahille.

    Onni olkohon osanne,
    Rauha, riemu rinnassanne,
    Toivehien taivas Teille
    Kuultakohon kirkkahana —
    Sitä sykkivin sydämin
    Osanotoksi suruhun
    Teille tässä toivottaapi
    "Tuntematon Tuttavanne".

    Tuo lause usein ihmislapsien
    Niin kevytmielisenä suusta raikaa:
    On elettävä aina iloiten
    Ja — kulutettava on siten aikaa.

    Mut aika kulkeva ei kulukaan,
    Vaan muita kuluttaa se mennessänsä.
    Ken aikaa siis on kuluttavinaan,
    Hän tuhlaa oman elon kynttilänsä.

    Mä kuulin aikaan lapsuuden:
    On piru sarvipäinen,
    On sorkka toinen jalka sen
    Ja katse hirveäinen.
    Ah, varottakoon, että
    Ei vaan se saisi pettää.

    Ja lisäks vielä sanottiin:
    Ei piru johda hyvään,
    Vaan tekoihin vie syntisiin
    Ja lankeemukseen syvään,
    Se ilkeä ja häijy,
    Kun kaikkialla väijyy.

    Mä kasvaissani karkeloin
    Ja vallatonna riehuin,
    Ja auvomielin ailakoin
    Ja lailla perhon liehuin —
    Ja olin huoletonna,
    Kun näy ei piru-konnaa.

    En elon suuriin arvoihin
    Mä pannut paljon määrää,
    Ja vähät siitä välitin,
    Mi totta on ja väärää —
    Ei piru silmään pistä:
    Siis eipä pelkäämistä.

    Mut vihdoin toki järjelläin
    Mä selväks saada aloin,
    Ei piru liiku sarvipäin,
    Ei myöskään sorkkajaloin,
    Vaan muuttaiksen, jos kukaan,
    Se tilanteiden mukaan.

    On kerjurina kulkeissaan
    Se, kehno, toisen kerran
    Ja toiste taasen verhonaan
    On puku hienon herran.
    Ja väliin myös se lymyyn
    Käy kauniin naisen hymyyn.

    On sillä monet pyydykkeet,
    Kun valheeks toden vääntää,
    Ja puhtaimmatkin ihanteet
    Se likaisiksi kääntää —
    On totta tosiahan
    Se isä kaiken pahan.

    Kun tunnen nyt sen lurjuksen,
    Niin tietystikin koitan,
    Kuin liuhailijan parhaiten
    Mä juonikkaan sen voitan —
    Kai keinon löydän, että
    Voin pirun minä pettää!

    Työstä lauantaina
    Kotiin tultuaan,
    Lähti, kuten aina,
    Kalastelemaan.
    Ja kun pyydyksensä
    Sai hän vetehen,
    Laski venehensä
    Lähisaarehen.

    Kuivan kannon juuren
    Kantoi kokohon,
    Siitä aimo suuren
    Laittoi rovion.
    Heittyi seljällehen
    Taivoon katsomaan,
    Suviharsoisehen
    Ilman ulappaan.

    Hampahissa piippu,
    Huulten imien,
    Kohta hällä riippuu
    Palaa tupruten.
    Mutta eipä monta
    Savua hän saa,
    Muulloin unetonta
    Kun jo nukuttaa.

    Hetki, pari, sitten
    Piippu putoaa,
    Maille unelmitten
    Kalastaja saa.
    Siinä uneksuupi
    Kumman unelman:
    Hälle avaantuupi
    Linna Ahtolan.

    Siellä arvoisasti
    Ahti linnassaan
    Istui mahtavasti
    Tapaan kuninkaan.
    Sadekaarenlainen
    Miekka huotrassaan,
    Vaahtokauhtanainen
    Yllä verhonaan.

    Lainelakki päässä,
    Parta, hiukset
    Loistivat kuin jäässä
    Kidesätehet.
    Hänen vierellänsä
    Sijapaikka on
    Oman emäntänsä,
    Äiti-Vellamon.

    Kuplapuku tällä
    Kirkkain pisaroin
    Päilyi välkkymällä
    Lailla aamukoin.
    Vedenneidot sorjat,
    Immet auvoisat,
    Niinkuin ulput korjat
    Lähi seisoivat.

    Linna suurenmoinen
    On kuin avaruus,
    Toisen jälkeen toinen
    Ihme näkyi uus.
    Timantteina hohti
    Katto, seinätkin,
    Loisteen tuskin tohti
    Päästää silmihin.

    Äärellä kuin oisi,
    Näytti siltä nää,
    Koskettaa kun soisi,
    Ne vain häämöittää,
    Niinkuin taivahalta
    Valoilmehet
    Tuolta korkealta
    Kaukomatkaiset.

    Ahti kädellänsä
    Viittasi kun vaan,
    Ryhtyi keskenänsä
    Karkeloitsemaan
    Veden kaunokeijut,
    Immet viehkeät,
    Hilpeinä kuin leijut
    Pyörähtelivät.

    Niinkuin tähdenlennot
    Tahdit vaihtuivat,
    Liikkeet oli hennot
    Sekä pehmoisat,
    Leiskui liehuellen
    Ruohohamehet,
    Häilyi hulmahdellen
    Utulaahukset.

    Karkelon kun loppu
    Saapui, joutuisaan
    Kaikilla on hoppu
    Päästä seuraamaan:
    Ahti vedenpintaan
    Kanssa Vellamon
    Nousi luodon rintaan,
    Ottain kantelon.

    Keijut lumpehille
    Kävi istumaan,
    Ulpun kukkaisille,
    Kaislaan huojuvaan.
    Mutta kanneltansa
    Kullanloistavaa
    Ahti sormillansa
    Sitten koskettaa.

    Nytpä vettä kiiti
    Sävel suloisin,
    Ilmaankin se liiti
    Kaikkiin suuntihin:
    Tuntui, kuin ois soineet
    Maat ja taivahat,
    Soinnut kaikumoineet
    Hurmastuttavat.

    Keijut äänin hienoin
    Sointuun säestää,
    Laulu niiden vienoin
    Hiljaa väräjää,
    Kultahista rihmaa
    Samalla kuin nuo,
    Ohkaista kuin vihmaa,
    Kerille he luo.

    Luullen kultaa sirkos
    Silmäluomihin,
    Hereillensä virkos
    Kalastajakin.
    Lintuin kuului laulu,
    Päiv' on loistossaan,
    Luonnon suvitaulu
    Ihanimmallaan.

    Soutajakin nousi
    Pystyyn hypäten,
    Ulapalle sousi
    Kohta venosen.
    Ahti soitollansa
    Johdatellut on
    Paljon anteitansa
    Joka verkkohon.

    Niistä riemuitessa
    Kalastelijan
    Pyöri aatoksessa
    Linna Ahtolan —
    Ja hän tuijottaapi
    Veden sisällen,
    Toivoin, että saapi
    Jälleen nähdä sen.

    Sekä eikö vielä
    Ahdin kannel sois,
    Eikö myöskin siellä
    Keijut karkelois…
    Ei hän varoitusta
    Kuullut soutajan:
    "Lakkaa kujeilusta —
    Venhe kaatuuhan".

    Silloin pyörähtääkin
    Venhe alassuin
    Ja sen alle jääkin,
    Verkkoon takertuin,
    Kalastaja — sinne
    Vaipui syvyyteen,
    Hautaan myöskin minne
    Joutui ijäiseen.

    Ottein voimallisin
    Venhon pohjallen
    Toinen ponnistihin,
    Kuolon välttäen.
    Kirkkomiesten kanssa
    Maihin pääsi hän,
    Kertoin kauhuissansa
    Turman hirveän.

    Luultiin: "Sepä syöksi
    Hänet kuolohon,
    Sunnuntain kun yöksi
    Kalaan mennyt on".
    Mikä salatenho
    Surmansuuhun vei,
    Miksi kaatui venho,
    Sitä tietty ei….

    Hän ollut onpi tiedoton,
    Nyt tajuihinsa tullut on
    Ja viereistänsä katsoo lasta,
    Mi tuskissansa vaikeroi,
    Mut vaivaansa ei virkkaa voi —
    Laps onkin viikon vanha vasta.

    Mut omat kivut unohtain
    Hän hellin hyväilyksin vain
    Suo viihdytystä pienollensa.
    Ja kun sen saapi nukkumaan,
    Niin miettimähän eloaan
    Käy äiti ajatuksinensa.

    Oi, armas aika lapsuuden,
    Ja vanhempain ja siskojen
    Kuin lempi oli suloisinta!
    Mut kodissa kun köyhyys on,
    Niin tuonne elon taistohon
    Pois halus päästä nuori rinta.

    Jos väliin ollut parempaa,
    On myöskin ollut katkeraa
    Ja usein murhe mieltä särki.
    Mut kärsimykset hukkumaan
    Suurkaupungin sai huminaan,
    Soi niukan leivän neulankärki.

II.

    Mut aivan onnen-auringon
    Hän tullehensa loistohon
    Jo luuli, sattumalta kerran
    Kun kohtas suuren kunnian:
    Pääs tuttavaksi mahtavan
    Ja loisteliaan sotaherran.

    Kas, siinä oli miesten mies!
    Hän kohtelias olla ties!
    Ja rikas on, kuin rahapankki.
    Hän aulis oli ostamaan
    Ja antamahan lahjojaan,
    Myös yksityisen huoneen hankki.

    Nyt neulan saattoi heittää pois
    Ja koetella, kuinka vois
    Vain rakastajan mieliks olla,
    Mi kyyhkyksensä nimittää
    Ja viettää suopi elämää
    Niin kevyttä kuin korennolla.

    Ei päivin muuta tehtävää,
    Kuin väsymystä levähtää
    Ja yksin olla muisteloissa.
    Mut illat, yötkin uudelleen
    Taas käydä rakastajineen
    Vaan huveissa ja nautinnoissa.

    Mut sitten tuli yllätys,
    Kun huomattihin: äiteys
    On pian odotettavissa….
    Tuo tieto rakastajan vei:
    Hän kyyhkyn luokse tullut ei,
    Vaan kerrassaan on kadoksissa.

    Ei saavu lahjoin upeoin,
    Ei nouda parivaljakoin.
    Kuin ennen oli tapanansa.
    On turhaa kyyhkyn odotus
    Ja etsiminen, kaipaus —
    Ja siitä on hän murheissansa.

    Niin virtaa, vuotaa kyyneleet,
    Ett' ovat silmät turvonneet —
    Voi surkeutta, onnettuutta!
    Kun mistään apua ei näy,
    Niin lapsuuskotiin aatos käy:
    Ah, voisikohan sinne muuttaa.

    Mut kuinka saattaisikaan hän
    Tään kanssa suuren häpeän
    Nyt turvautua kodin puoleen!
    Työkumppanitko lohduttais?
    He naurain ehkä pilkkajais?
    Saa yksin menehtyä huoleen…

    Kun puuttui raha sekä työ,
    Hän panttaileepi ynnä myö
    Nyt sormuksia, vaatteitansa.
    Ei niistä suurin summin saa:
    Ne arvoa on halvempaa,
    Kuin luullut oli saadessansa…

    Kuin kala kiiltouistimen,
    On irstaajan siis petosten
    Hän uhriks tullut kaikinpuolin.
    Ja ikävintä: tila vaan
    Käy yhä suuntaan pahempaan,
    Sen huomajaapi raskain huolin.

    Näät, pakko muuttaa asuntoon
    On ollut kehnoon komeroon
    Ja kylmään, kosteaankin vielä.
    Sen lisäks puut on lopussaan
    Ja ruokaa tuskin ollenkaan —
    Jo aivan kurjuus uhkaa niellä.

    Kuin mikä ihmeilmestys
    On lapsosensa syntymys —
    Muut ihmiset ei siitä tiedä…
    Jos tuonne kanavaan sen veis?
    Ja itse mukaan heittäiteis?
    Niin toki ei hän tehdä siedä…

    Tään kaiken ajatuksillaan
    Nyt näki, niinkuin kirja vaan
    Ois luettavanansa aivan.
    Ja lisäks tauti ankarin
    Ja tuskat omantunnonkin
    Ne vielä suurentavat vaivan.

III.

    Mä lähden — mietti — kirkkohon,
    Kas, jumal'äidin kuva on
    Niin kaunis siellä ihanainen.
    Kun kuvaa palvon, kumarran
    Ja sydämeni avajan,
    Suo avun äiti taivahainen.

    Ja ennenkuin hän huomaakaan,
    Jo kirkkoon onpi matkallaan,
    Kun intoon hukkui heikkouskin.
    Ja ulkoilma virkistää,
    Pois vaivat, tuskat häviää —
    Hän tilannettaan muistaa tuskin…

    Ja sitten vasta havahtaa,
    Kun kirkonkellot kumajaa
    Ja huomaa, että kauttaaltansa
    Sen kirkon saartaa santarmit
    Ja sotilaat ja poliisit,
    Mut loitos karkoitetaan kansa.

    Näät, hallitsija perheineen
    Ja kanssa loistoseurueen
    On palvoin temppelissä tuolla.
    Ja siksi hoviväki vaan
    Nyt sisään sinne lasketaan —
    Muut saavat olla ulkopuolia.

    Ah, onko käännyttävä pois?
    Mut toiste tuskin tulla vois,
    Jos sairaus taas sitten estää…
    Ei, juuri nyt nuor äiti tuo
    Hän jumal'äidin kuvan luo
    Sois päästä koko sydämestä.

    Ja joukon sekaan rynnistäin,
    Hän tungeteksen eteenpäin
    Ja pääsi ovensuulle asti.
    Mut vahtimiehet korskeat
    Tien siinä pystyyn nostavat,
    Pois käännyttäen ankarasti.

    Kun hangoitteli vastahan,
    Niin hartioille vartijan
    Hän pian joutui nostetuksi.
    Ja silloin sattui silmihin
    Myös kuva jumal’äidinkin —
    Näät auki oli kirkon uksi.

    Ja näytti, kuin ois hymyillyt
    Ja kuva hälle nyökännyt —
    Se sielun sisimpähän koski.
    Vaan siitä vahdit tienneet ei,
    He joukon taakse naisen vei,
    Min kyynelistä kastui poski.

    Ja samalla myös uupumus
    Ja tauti, mielenliikutus
    Niin otti hänet valtahansa,
    Ett' ainoastaan turvaten
    Hän lyhtypatsaan puolehen
    Vain pysyä voi seisallansa.

    Tuon huomas läsnäolijat
    Ja monet luokse tulivat,
    Ken udellen, ken säälin vuoksi,
    Ja eräs kutsui ajurin
    Ja maksoi kyytipalkankin —
    Ja kohta hepo joutuin juoksi.

    Kun pääsi kotiportilleen,
    Löys kivihiililohkareen,
    Min korjasi hän taltehensa.
    Ja huoneeseensa tultuaan,
    Sen lieteen pisti palamaan
    Ees lämpimyyttä saadaksensa.

    Nyt uupunutta itkustaan
    Hän lasta riensi vaalimaan
    Ja itse vuoteelle myös vaipui,
    Kun taudinpuuska jällehen
    Taas alkoi kera tuskien —
    Hän horrostilanteeseen haipui…

    Kun pelti jäikin tukkohon,
    Niin savussa — hän luuli — on
    Nyt jumal'äiti Pojan kanssa
    Ja hymyileepi hänellen
    Taas jälleen päätä nyökäten,
    Kuin äsken teki kuvassansa.

    Hän puolestaan myös tervehtää
    Ja hiljaa päätään nyökkäjää
    Ja koittaa hymyellä vastaan.
    Ja kuten jumal'äitikin,
    Nyt käsivarsin molemmin
    Hän painaa rintahansa lastaan…

IV.

    Kun huonevuokraa maksamaan
    Ei nainen saavu aikanaan,
    Niin luokse mennään vaatimuksin.
    Vaan ovi onkin lukossaan;
    Se murtaen kun avataan,
    Ah, mitä nähdään kauhistuksin!

    Kaks kuollutta on rinnakkain,
    Kuin uinuisivat siinä vain,
    Ja kalmanhaju huoneen täyttää,
    Mi synkkä on ja valoton,
    Kuin hauta kirkkokalmiston
    Ja suurta kurjuuskuvaa näyttää…

    "He häkämyrkytyksehen
    Ja äärimmäiseen puutteesen
    On kuolleet" tutkimuksen mukaan.
    Mut määrää sieluntuskien
    Ja kärsimystä ruumiiden
    Ei edes ajatellut kukaan…

    Taasen loistaa joulukuuset, monet lahjat jaetaan,
    Vanha juhla taas on uusi, lapset ovat riemuissaan.
    Valaistuhun kirkkoon kansa aamusella kiiruhtaa
    Kuulemahan taivaallista suurta riemusanomaa:

    Kuinka syntynyt on meille Pyhä Poika Jumalan
    Synnin yöstä, orjuudesta vapahtamaan maailman.
    Ja kuin ennen paimenille, laulu soi nyt enkelten
    Luojan kunniaks ja rauhaks, hyväks tahdoks ihmisten.

    Mutta kuuset, lahjat, riemut tavan vuoksiko vain on?
    Sydämiin myös eikö synny tunne tosi-ilohon?
    Uskon kultaa onko niissä? Rukouksen suitsutus
    Onko mirhana? Ja onko sydämissä rakkaus?

    Mukanansa nämä lahjat ken vie seimen äärehen,
    Hälle juhla onpi joulu, korkea ja taivainen.
    Ah, jos juhla tämänlainen Suomen kansan joulu ois,
    Silloin vasta enkel-laulu kansallemme soida vois!

    Maalla sukutilallansa
    Vietti joulujuhloansa
    Herrasperhe kaupungista
    Kerroksista korkeimmista,
    Vierainansa monet serkut,
    Nauttimina runsaat herkut.

    Pukki lahjojansa kantoi,
    Aivan runsahasti antoi,
    Kuusen luona riemuissansa
    Lapset hyppää tanssiansa,
    Herrat totiansa joivat,
    Naiset naurain ilakoivat.

    Loistoillallinen syötiin,
    Leikkiä ja pilaa lyötiin:
    Kilvan monta sukkeluutta
    Vanhaa lausuttiin ja uutta,
    Parastansa kukin koitti —
    Miekkonen, ken toisen voitti!

    Onhan joulu ilon aikaa,
    Saakoon siis vain riemu raikaa!
    Niin kai lienee ajateltu,
    Suottailtu ja herkkueltu,
    Kun on siinä rattoisasti
    Myöhäisehen yöhön asti.

    Kesken kaiken herran luokse
    Pieni tyttösensä juoksee:
    "Kuule, isä! Rakkaimmaksi
    Koska jouluvierahaksi
    Tänne kutsut Jeesustamme,
    Poikaa Pyhää Jumalamme?

    Tuolla tuvassa mä kuulin
    Vanhan mummon hymyhuulin
    Kertovan, sun että isäs
    Joulu-ilon sillä lisäs,
    Ett’ei pyytää konsanansa
    Unohtanut Jeesustansa".

    "Rakas isä, isä kulta,
    Kuule, mitä anon sulta!
    Saanko mummon tänne tuoda,
    Tahdothan sen, isä, suoda,
    Kun sä kutsut rakkaimmaksi
    Herraa jouluvierahaksi?"

    Mykiksi nyt kaikki jääpi,
    Tuskin kukaan äännähtääpi.
    Isä otti ainoastaan
    Polvellensa pientä lastaan. —
    Sitten tuli unen hoppu —
    Siinä jouluaaton loppu.

    Kuinka kukin lienee maannut,
    Talon herra vaan ei saanut
    Unta oikein rauhallista:
    Lapsuus-, nuoruusmuistelmista
    Syntyi hälle painajainen
    Koko yöksi pahanlainen.

    Muisti monen jouluaaton,
    Nukkuessaan näki taaton
    Ristikäsin palvomassa,
    Tilanteessa hartahassa
    Toiset häntä kuulostaapi:
    Kukin joulurauhan saapi.

    Herättyään unestansa
    Oli hällä rinnassansa
    Lapsuusajan kaipausta,
    Tunnontuskaa, katumusta.
    Unetarkin simasiipi
    Vuoteen luota kauas hiipi.

    Siinä kun hän peppuroipi,
    Kaikki eilisillan soipi
    Korviin naurut, laulut, jutut:
    Juomaseuran tavat tutut —
    Omatunto siitä pauhaa,
    Eikä tunnu joulurauhaa…

    Nautittaissa aamiaista
    Kertoi makuun huononlaista
    Olleen, kun hän iltaiseksi
    Tuli liiaks syöneheksi.
    Mitä yöllä koki muuta,
    Siitä avannut ei suuta…

    Ei unesta autuudensaari
    Sen kauniimmaks mielehen jää,
    Kuin sieluni kuvastimessa
    Punkaharju mun kimmeltää.

    On kesälle kihlattu luonto,
    Se on morsiusonnessaan
    Ja auterehohdossa uinuu
    Sulounten se haaveitaan.

    Ja joutsenna uljaana harju
    Veen välkkyvän helmassa ui,
    Min kalvohon rannikot puineen
    Kuni arkaillen kuvastui.

    Ja ladelmat, poukamat, kaarteet,
    Kuin häähamon poimuja on
    Ja niemet, kuin morsion huulet
    Ovat vartoissa suutelon.

    Ja suudelmin läikkyvät laineet
    Ne rantoja kiertelevät
    Ja uupuvat lepohon tyyneen
    Sitten onnesta kylläisät.

    Kuin vihillä siunausaikaan
    On hartaus harrasta niin,
    Kun riutunut maa sekä taivas
    Kesärauhan on untuviin.

    Ken keskessä tään ihanuuden
    Ei henkehen hehkua sais!
    Jos rinnassa Suomelle lempi
    Ilmiliekkiin ei leimahtaisi.

    Oi, lapsonen Suomen, sä täältä
    Käy lemmelles innostus uus
    Niin puhdas ja herttainen armas,
    Punkaharjun kuin suloisuus.

    Osattu on oikeahan
    Siinä sanontatavassa,
    "Rakastettu Rautalampi"
    Savon seuduista suloisin
    Kun on kertakaikkiansa.

    Kenpä oma kansalainen
    Taikka aivan ventovieras
    Tuttavaksi tahtois tulla
    Savon kansalaisten kanssa
    Sekä soisi nähdä saada
    Ihaninta ilman alla,
    Kulkutiensä kääntäköhön
    Rautalammin rannikoille.

    Tulkoon torppaan tai talohon,
    Kaikkialla kohtoaapi
    Vieras hyvin viehättävän
    Osaksensa ystävyyden:
    Sanasutkat savolaiset
    Harmittomaks hauskuudeksi
    Kehittävät keskustelun.

    Rupattaissa rattoisasti
    Päästään siitäkin perille,
    Ett'ei leikillä eläen
    Kodit ole kohonnehet,
    Eikä työttä ole tullut
    Rämehiköt raadetuiksi,
    Pesät hallan poistetuiksi.
    Pellot, niityt perkatuiksi,
    Kun onpi lisäksi vielä
    Sodan oltuna jaloissa,
    Nälkäkuoleman käsissä,
    Ruton, taudin ruhjomina.

    Sekin vielä selviääpi
    Ett’ei täydellä teholla
    Edistyksen kulku kulje,
    Kun ei ole oivallettu
    Rakennella rautatietä
    Vesijaksojen lähelle,
    Luokse koskien kovien,
    Jotka aina öin ja päivin
    Huutavat haluavansa
    Vaahtoharjoin varsoinensa
    Päästä tositoimintahan:
    Pannaksensa tehdaspyörät
    Väkevästi vääntämähän,
    Ett' ei tuossa turhanpäiten
    Voima hukkahan kuluisi.

    Rautalammin rannikolle
    Siten oisi siirrettynä
    Ihme-Sampo saatettuna,
    Joka jauhaisi jalosti
    Maassa, vedessä makaavat
    Aartehistot uinuvaiset
    Markkinoille myötäväksi
    Sekä toisi tullessansa
    Uuden ajan armahaisen —
    Hyvinvoinnin valmistaen.

    Taas jos vieras viehättyisi
    Nähtävyyttä nähdäksensä,
    Kiivetköhön Kilpimäille,
    Istuinmäille istukohon,
    Kavutkohon Kalajalle:
    Silloin silmien etehen,
    Näköpiirin näyttämölle
    Avaantuupi auvostava
    Lumoava luonnontaulu.

    Taustana on kaukotaivas,
    Ilman rannaton ulappa,
    Jota vasten vaarat, vuoret
    Kuvastuvat kaunihisti
    Humajavin honkinensa,
    Kumajavin kuusinensa.

    Alempana armahaiset
    Ovat lehdot lintuinensa,
    Hienohelmat heinäniityt
    Sekä myös siniset seljät
    Milloin aivan aukeoina
    Silmänkantamattomina,
    Milloin salmina somina,
    Vesivöinä välkkyvinä
    Satain saarien välissä,
    Jotka ruohorantaisina
    Kohoovat kuin kukkatertut.

    Tässä lampi läikkyväinen
    Metsän siintävi sisästä,
    Kuni impyen ihanan
    Kurkistaapi kulman alta
    Silmäpari säihkyväinen
    Herttaisuutta hehkumalla.

    Tuossa puro puikeltaapi
    Kiertämällä, kaartamalla
    Sekä virta vuoltavana
    Edellensä enteleepi.

    Täällä kirkko kullankallis,
    Herran huone hurskahainen,
    Siellä koulu, tuolla toinen
    Valistuksen vartijoina.

    Siinä talo, tuossa torppa,
    Hovi tuossa hohtavainen.
    Lainehtien ympärillä
    Vihannoivat viljapellot,
    Laitumilla karjalaumat
    Kalkuttavat kellojansa.
    Roihuaapi rannikoilla
    Nuottamiesten nuotioita,
    Jotka Ahdin antimia
    Vedenkalvon välkkyväisen
    Pintahan on "pistämähän"
    Vartoavat, vuottelevat.

    Katselkohon vaikka kunne,
    Kaikkialla kohtoaapi
    Ihanuutta ihmissilmä,
    Viehätystä mielin määrin,

    Että rinta riemastuupi,
    Sydän sykkiipi ilosta.
    Huuletkin hymyhyn käyvät,
    Kuni neidon naurusuisen
    Vihkisille vietäessä,
    Eikä malta vaiti olla
    Hurmattuna huutamatta:
    "Savon seuduista suloisin,
    Kaunihin on kukkaistöyhtö
    Rakastettu Rautalampi".

    Hopsis, ruuna! Nyt et vainen
    Kuhnustellen juosta saa:
    Tie on sinne pitkänlainen,
    Jossa kulta vartoaa.

    Kulta vartoaapi! Juokse
    Nuolena nyt porhaltain,
    Kiirehän on kullan luokse —
    Siellä soisin olevain.

    Hopsis! Tässä mentäessä
    Katseen kaikkialle luon,
    Lailla tuulen entäessä
    Mielen mietiskellä suon.

    Katselenpa talviyötä
    Loistaessa kuutamon,
    Katson taivon tähtivyötä
    Oi, se onpi verraton.

    Ajattelen armahaista,
    Mietiskelen impeäin,
    Jonka kuva sieluun paistaa,
    Sydäntäni lämmittäin…

    Ptruu! On tuossa kullan maja,
    Seiso, ruuna! Ptruu! No, niin!
    Yritin jo ohi ajaa
    Vaivuttua tunnelmiin…

    Napsis! Kolkkaan oveansa
    Nyt se auki rapsahtaa…
    Tervehtii jo suukollansa —
    Viereheni istahtaa…

    Rakkaus on mairesana
    Kultainen ja kallis:
    Ken sen tulla huulillensa
    Turhanpäiten sallis…

    Rakkauden alkulähde
    Onpi itse Luoja.
    Rakkaus on maisen onnen,
    Taivaisenkin tuoja.

    Elo rakkautta vailla
    Ois kuin luomakunta,
    Joka ilman aurinkoa
    Jäätä ois ja lunta.

    Vanhemmat ne rakkautta
    Lapsillensa suovat,
    Vastalahjaks lapset myöskin
    Rakkautta tuovat.

    Rakkaus se sankareita
    Urhotöihin johtaa,
    Rakkautta kiitollista
    Kansaltaan he kohtaa.

    Rakkaus on kaikkein pyhin
    Sydämien kieli,
    Rakkauden uhrilehto
    Puhtahin on mieli.

    Nyt haaveunelmani taasen johtaa
    Mun ihanuuksiin päällä maan;
    Lie mitä täällä, silmiini ne kohtaa:
    Sen aarteet kaikki nähdä saan.

    Mut sittenkään en viihdy, tullut vaikka
    Jo olen itse Eedeniin,
    Mi aina ollut salattu on paikka —
    Sen seutuin saavun suloisiin.

    Oi ihmekauneutta! Kukkaiskehdot
    Ne loistaa, päilyy, purppuroi,
    Ja sävelhurmassa soi laaksot, lehdot
    Vaan täälläkään en olla voi.

    Ja kiidänkin jo tuonne tähtitarhaan
    Mä kimmeltävän kiiltävään.
    Mut keskessä myös ikivalon parhaan
    Käy kaiho yhä yltymään….

    Mä mitä tahdon? Maahan jälleen tulla
    Sun luokses impi armahin!
    Sä haaveitteni korkein määrä mulla
    Ja suoja onnen Eedenin.

    Mä kiitän suurta onneain,
    Min saanut olen sulta:
    Mun sortumasta elossain
    Sä estit, impi kulta.

    Kun silmäsit, maa, taivas, oi,
    Kuin katsehesi hohti!
    Se uuden elon minuun loi
    Ja valohon mun johti.

    Ah, tähtenäni loistellos
    Mun elämäni tiellä,
    Ja lakkaamatta paistaos —
    Ja kuollessakin vielä!

    Iltatuuli lauha, oi,
    Seisahdu ja kuule,
    Kuinka kanteleeni soi
    Nyt sä ällös tuule!

    Kohta kun taas leijumaan
    Lähdet ilmanteitä.
    Muista, ett'et unholaan
    Säveleitä heitä:

    Kaiun niistä mukanais
    Viedäksesi varmaan,
    Että sointu hellin sais
    Korvaan immen armaan.

    Varmaan Luoja iloiseksi
    Minut onpi luonut,
    Koska iloisen on luonnon
    Lahjakseni suonut.

    Iloks ollut syntymäni
    Myös lie vanhemmille,
    Koottu naapurit kun kaikki
    Oli varpaisille.

    Siksi munkin mieleni on
    Iloisena aina,
    Eikä mua musta murhe
    Rasita ja paina.

    Ja jos suru synkkä, raskas
    Kohtaisikin milloin,
    Ilo-, riemurallatusta
    Viheltelen silloin.

    Kielletäänkö riemuiluni
    Ihmisasunnoissa,
    Kankahilla ilakoitsen
    Sekä lehdikoissa.

    Kankahilla, lehdikoissa
    Heläjääpi kaiku.
    Myötätunnoin kiiriskelee
    Riemun vastaraiku.

    Jos on yltäkylläisyyttä,
    Nautin ilomieliä.
    Puutepalaakaan en tahdo
    Kyyneltäen niellä.

    Sinne riennän, missä riemun
    Ruusuja vain hohtaa,
    Ikävyyden saareen tahdo
    Askelta en johtaa.

    Lemmityltä lakkaamatta
    Vaihtaa mun on kuosi —
    Eihän kauan perhonenkaan
    Yhtä kukkaa suosi.

    Vanhanako muka vasta
    Käännyn vakavaksi?
    Miksi? Eihän vanhuus sillä
    Siirry tuonnemmaksi!

    Ei saa iloiseksi luotu
    Muuttaa Luojan työtä:
    Läpi elon siksi kannan
    Riemun helkkyvyötä!

    Hän uinui riippuverkossaan
    Mun tuossa armahain.
    Niin tuuli häntä tuudittaa,
    Kuin keijukaista vain.

    Kai suloista ja ihanaa
    Hän nähnee unelmaa,
    Kun rusohuuliin, -poskusiin
    Nyt hymyn ilme saa.

    Ah, minustako uneksuu?
    Noin heti aatellen
    Mä hiivin luo ja hehkuvan
    Soin hälle suukkosen.

    Hän havahtui ja kertoi näin:
    "Et uskoa sä voi,
    Kuin unen kauniin Unetar
    Mun juuri nähdä soi".

    Sä minustako uneksuit?
    "Niin, — kyllä sinäkin
    Mun kanssain olit yhdessä,
    Kun mentiin puotihin.

    Ja puodin hyllyt kalleimmat
    Sen täytti tavarat.
    Ja sinä käskit: "Osta vaan
    Kuin paljon halajat".

    Siis minustakin uneksui!
    Tuo liikuttavaa on,
    Ett' oikein sydän sylkähtää
    Kohdalla — lompakon…

    Kinkerillä eessä kirkkoherran
    Pekka Pii, se koiranleuka, kerran
    Luki sekä laakereita niitti,
    Sillä kirkkoherra häntä kiitti
    Sanomalla näin:
    "Varmaan, ystäväin,
    Sisäluvussa ei suinkaan sulle
    Vertaistasi toista täältä tulle?"

    Väkijoukko suhki keskenänsä,
    Kademielin sekä ihmeissänsä,
    Joku kuiski myöskin pilkallansa:
    "Luki noin hän ulkomuistiltansa".
    Kirkkoherra kai
    Tämän kuulla sai,
    Koska virkahti se mustapuku:
    "Koitellaanpas, kuin käy ulkoluku".

    Silloin Pekka puikki ulkosalle,
    Juoksi tuvan akkunan hän alle,
    Siihen hiljallehen koputellen,
    Pokkuroiden sekä kumarrellen,
    Loihen tosissaan
    Sitten lausumaan:
    "Herra kirkkoherra, suvaitkaatte —
    Ulkolukua nyt koittaa saatte".

    Nyt kuihtunut on kukka,
    Min sulle ojensin,
    Ja hälvennyt on kauas
    Jo laulun kaikukin.
    Oi, kuinka nähdä soisin
    Sun riemus puhtoisen
    Ja uudet kukat antaa
    Ja laulaa jällehen.
    Mun lempeni on sun,
    Lemmittyni mun!
    Niin, — lempeni on sun,
    Lemmittyni mun!

    Ah, kauaksi jos tullut
    En oisi erillein,
    Niin kevään aarteet toisin
    Mä sulle impyein.
    Vaan loitolla nyt ollen,
    Mä sua kaipaan vaan.
    Oi, eipä tähtönenkään
    Suo tielle valoaan.
    Mut lempeni on sun,
    Lemmittyni mun!
    Niin, — lempeni on sun,
    Lemmittyni mun!

    Iltaisin, oi lemmittyni,
    Aurinko kun uinahtaa,
    Tummat varjot äänetönnä
    Niityt, kankaat verhoaa,
    Tuulenhenki ainoastaan
    Rauhaa häiritseepi vain,
    Lempinetkö mua vielä,
    Niinkuin lapsuusaikanain?

    Elä silloin mua muista
    Katkerasti aatellen,
    Vaikka tietämättä poistuin,
    Sinut yksin jättäen.
    Omaksein et voinut tulla;
    Sydämeni uhrasin.
    Eromme siks oli parhain
    Sulle sekä mullekin.

    Vain harvalla on kyky taitajaksi,
    Mut jokahinen arvostelijaksi
    Kuin luotu uskoo olevansa.
    Ja työtä tehden tullaan taitajaksi,
    Mut työttä päästään arvostelijaksi,
    Kuin aivan ilman aikojansa.

    Jos hyödyks arvostelu olla voisi,
    Niin työ ja kyky tarpeellista oisi
    Myös mahtipontisille noille
    Herroille arvostelijoille.
    Mä onneks itse arvostelijaksi
    En kelpaa, enkä — arvosteltavaksi.

TILAPÄISIÄ

    Kevättuuli tuntui käyvän,
    Riemu täytti kaikki rinnat,
    Vastaisuudentaivas varsin
    Rusohohteisna helotti.
    Kansa uskoi itsellensä
    Onnen-ajan armahaisen
    Kovin koittavan suloisen,
    Eduskuntalaitos uusi
    Saatihin kun Suomehemme.

    Riemun syytä runsahasti,
    Aihetta myös auvomielen
    Kyllä siinä oli kyllin,
    Kansakunnan kutsunnasta
    Valittuina vaalin kautta
    Kun sen naiset sekä miehet
    Poloiselta Pohjanmaalta,
    Idän raukalta rajalta,
    Etelä- ja Länsi-Suomen,
    Savon, Hämeen seutuvilta
    Yhden orren alle yhtyi
    Yleväisin yhteishengin,
    Tukemina yhteistunnon
    Valvomahan, vaalimahan
    Maansa, kansansa parasta,
    Aivan niinkuin perhepiiri
    Pirtiss' yhdessä asuen
    Työnsä kaikki toimittaapi
    Kotikullan kunniaksi
    Sekä itsensä iloksi,
    Omaksi on onneksensa.

    Mutta kohta kaunihimmat
    Haavehattarat hävisi,
    Luhistuivat ilmalinnat,
    Eduskunnan keskuudessa
    Ruma riitahenki rietas
    Kun sai suuren niin sijansa,
    Että onni isänmaamme,
    Kansan paras kaikkityyni
    Edustajilta unohtui:
    Verivihollisten lailla
    Siskot raastoi siskojansa,
    Veljet solvas veljiänsä,
    Ollen suurelle osalle
    Isänmaata arvokkaammat
    Puolueittensa pyrinnöt…
    Siinä vielä kun sivulla
    Itämyrsky möyryeli,
    Vihamiehet vaaniskeli,
    Niin jo kertoja on neljä
    Erillensä Eduskunta,
    Hajallensa hajoitettu…

    Tänä päivänä kun taasen
    Kokoontuupi Eduskunta,
    Joka asunnon on saanut
    Ylen sievän ja sopivan
    Heimolassa herttaisessa,
    Sukupirtissä somassa,
    Jättäköön se jälkehensä
    Oven taakse tullessansa
    Vihurien vietäväksi
    Kauas korpien povehen
    Riitahengen riettahaisen,
    Pahat puoluepyrinnöt.
    Turhanpäinen sanatulva
    Kunnon, tarmon kuolaimilla
    Päitsilöihin pantakohon.
    Tehtäköhön tosityötä,
    Joka luopi, ei hävitä.

    Muistettakoon ennen muuta
    Vaalia ja valvatella
    Kansamme ikiparasta,
    Menestystä isänmaamme.

    Elköön ilmoisna ikänä
    Ilkeäinen intohimo
    Riita, puoluepyrintö
    Saastuttako Heimolata,
    Jonka rakkaus rakensi,
    Suomalaisuuden sijaksi,
    Sillä suomalaisuudessa
    Ainoa on elinehto
    Koko meidän kansallemme.

    Edustajat arvokkahat —
    Sekä naiset että miehet —
    Antakohot yhteistunnon
    Sykähdytellä sydäntä,
    Rintojansa lämmitellä.
    Olkoon rakkaus rajua
    Kohti Suomea suloista,
    Kallista myös kansoamme,
    Että pääsevät perille
    Vihamiehet myrkkymielet
    Koko Suomen kansakunnan
    Yksimielistä olevan,
    Kuten onpi oltavakin
    Sukupuuta suojellessa,
    Varjellessa itseämme,
    Syöksemästä, saattamasta
    Kansaamme perikatohon,
    Vihollisen saalihiksi…

    Tässä mielijohtehessa
    Kokoontuu jos Eduskunta,
    Eikä riidassa, vihassa,
    Silloin työlle siunausta
    Taivas suopi suurin määrin.
    Sekä tyhjäksi tekevi
    Vihamiesten ilkivietit,
    Kadehtijain juonet kaikki…
    Mutta isänmaa ja kansa
    Onnen saavat oivallisen.

    Niinkuin nytkin, myöskin silloin syksy liikkui yli maan,
    Viljat korjattuina oli aumoissa ja laareissaan,
    Kylvö uusi, toivein tehty, kaunihina odelmoi,
    Turvattuna talven kylmää kansa odotella voi.

    Mutta kevään ihmetaika silloin siipiänsä löi,
    Synkkyys seestyi, syksyilma kirkkahana säkenöi,
    Ihmisrinnat paisumahan saatti riemutuntehet,
    Mieliin kangastivat uudet toiveet ruusunhohteiset.

    Mistä keväthenki johtui keskeen synkän syksysään?
    Mikä riemuntunnelmihin rinnat saatti syttymään?
    Valtio- kun -päivät avas silloin jalo ruhtinas,
    Siitä kevääks syksy vaihtui, kansa oli riemukas.

    Ruhtinaan tuon rehdin sekä mieleltänsä ylevän,
    Aleksander II:sen sydän, suuren hyväntekijän,
    Tunsi, ettei hallitsija kansakuntaa sortaa saa,
    Vapaudessa kun kukka kansain onnen versoaa.

    Valansa myös oli hälle pyhä, peruuttamaton!
    Ja kun pieni Suomen kansa kansakuntain joukkohon
    Oli korotettu, niin hän ohjiin omain vaiheiden
    Itsensä sen salli tulla, säädyt koolle kutsuen.

    Kuni luonto talvisesta unestansa heräjää,
    Säteet päivän lämmittävän peltomiestä kiirehtää,
    Samoin nousi Suomen kansa uuden ajan koittohon —
    Kevätkylvöhönsä riensi, vaikka syksy synkkä on.

    Kansa kevätinnoissansa ojat loi ja johti veet,
    Perkas, kynti, ohjaksensa otti jalot ihanteet:
    Pimeyden kahleet murtain, sijaan valistuksen tuo,
    Lakejansa laati, jotka turvan jokaiselle suo.

    Työllä, jolle elinidun antoi yhteisrakkaus
    Ruhtinaan ja kansan, ollut onpi suuri vaikutus:
    Suomi kehityksessänsä korkealla heijastaa,
    Että katsellessa mointa kummastuttaa maailmaa.

    Vuotta viisikymmenisen
    Siitä armaasta ajasta
    Onpi ijankaikkisuuden
    Rullan juossut ympärille,
    Kun se kylvö kylvettihin,
    Joka tuotti onnentouon
    Siunaukseks Suomen kansan.

    Aivan siis on suuri aihe
    Muistojuhlahan nyt meillä
    Suloisessa Suomessamme,
    Kun on päällepäätteheksi
    Sato saatu korjatuksi,
    Siemen uusi kylvetyksi,
    Kuten sinä syksynäkin,
    Josta alkoi uusi aika
    Kehityksen kansallemme.

    Mutta voiko meidän kansa
    Istua nyt ilopuulla,
    Vaikka muistot maanittavat
    Juhlimahan juhlamiellä?

    Eipä totta tosiansa
    Tahdo nousta riemutunne,
    Sydän sykkäillä ilosta.

    Siksi on surussa Suomi,
    Murehessa meidän kansa,
    Kun on tullut toinen aika,
    Aika toinen ankarampi,
    Kuin se oli armas aika,
    Jolloin syksy kevähäksi
    Suomen kansalle sukesi.

    Tosin syksy on tämäkin
    Aivan kesänkaunis ollut,
    Mutta silti ihmismielet
    Ilottomina elävät,
    Sydämissä suomalaisten
    Asustaapi synkkä syksy,
    Raudanraskahina rinnat
    Huokoavat huoliansa.

    Taantumuksen musta mahti
    Tuonut onpa turmahallan
    Vaanimahan vainioita,
    Vielä riistääpi sitäkin,
    Mikä saatu säiliöihin
    Onpi vastaisen varalle.

    Varsin valapattoisesti
    Rikottu on valat vahvat,
    Lupauksetkin lujimmat.
    Joiden perupohjustalle
    Rakentamamme rakennus —
    Olemus on kansallinen —
    Murskata on maahan mieli.
    Halpamielisyys on häijy
    Jalouden jalkoihinsa
    Aivan polkenut peräti,
    Jotta ohjat oikeuden
    Väkivallan on käsissä.
    Vastaisuuden taivasranta
    Synkkä on ja sysimusta,
    Paksun pilven peittehessä,
    Josta säihkyvi salamat,
    Ukkospilvet uhkoavat
    Koko meidän kansakunnan
    Suomalaisena sukuna
    Sulloella surmansuuhun,
    Syöstä kuoleman kitahan.

    Kuinkas voi nyt murhemaassa
    Surumaassa surkeassa
    Sydän sykkäillä ilosta,
    Rinta riemutunnelmista?

    Vaan nyt meillä päivä on muistojen,
    Me suurta nyt vietämme juhlaa!
    On väärin, murheita vaiertaen,
    Jos kallista hetkeä tuhlaa.

    Nyt huolemme kaikki haihtua saa,
    Kuin ollunna oisi se unta,
    Syy toiveiden päivään on katsahtaa,
    Ei aatella talvea, lunta.

    On tuntomme puhdas, pystyssäpäin
    Me astumme tuomittaviksi
    Ja kysymme: "Väkivallalla näin
    On syytöntä rangaistu miksi?"

    Ja rikos jos oisi tehtynäkin,
    Sen sorto on aikahan saanut,
    Kun oikeus pyhä ja ylevin
    Nyt vaikuttamasta on laannut.

    Vai rikokseksiko katsottanee,
    Jos maatamme rakastamme,
    Jos lempemme lämmöllä vaalielee
    Äidinkieltä, uskontoamme?

    Ja ruhtinasta me rakastetaan
    Myös lähinnä Taivahan Luojaa,
    Jos kautta omien lakien vaan
    Hän maata ja kansoa suojaa.

    Vai rikosko on, ett' uskolliset
    Me mielestä rehellisestä,
    Kuin harvat olemme ollehet?
    Ei vilppiä tuntomme kestä!

    Jos rikosta ei, niin miksikä on
    Näin rangaistu sortaen meitä?
    Miks saatettu on epätoivohon,
    Kun hyveiden kuljemme teitä?

    Vaan nyt nämä juhlahetkenä pois
    Me tahdomme mielestä puistaa,
    Ken silloin murheensa orjana ois,
    Kun kansansa onnea muistaa?

    Ah, muisto se kallis velvoittakoon
    Nyt kaikkia toimeen ja työhön,
    Ett' aamun me kirkkahan nousemaan
    Taas saisimme Suomemme yöhön.

    Siis rintamaan joka nainen ja mies,
    Kuin isämme keväisin innoin!
    Ja täyteen lieskahan lempemme lies
    Yksmielisin, hehkuvin rinnoin!

    Vain aikansa kestävi myrskysää.
    Ja syksyllä käypi jos halla,
    Niin toisena vuotena tähkäpää
    On jo kypsänä kaikkialla.

    Ei vääryys ja vilppi ja sortokaan
    Voi jatkua semmoisenansa,
    Vaan kaatuvat pois mätähaavoissaan
    Ne syytöntä sortaessansa.

    Ja työ sekä lempemme taika on,
    Mi voittavi pyytehet halvat,
    On aseemme kirkas ja tahraton,
    Mi taittavi kurjien kalvat.

    Ja kansamme onni ja isänmaan
    Työn olkohon ydin ja juuri,
    Ei sortaja menesty aikeissaan,
    Kun lempemme voima on suuri.

    Kun kansamme kansaksi luotihin,
    Myös tehtävä suotihin sille.
    Ja rangaistus suuri ja ankarin
    Sen on säädetty sortajille.

    Ja varmaan rangaistus kohtaava on,
    Mut Suomelle koittavi huomen.
    Syyt' ei ole siis epätoivohon,
    Vaan syytä on juhlia Suomen!

    Ja Luojaasi, työhösi luottaos vaan,
    Sä Suomeni, suojaama Herran.
    On onnesi päivä kirkkahinnaan
    Sun ihana koittava kerran.

    Ihastellen ihmiskunta,
    Kansat suuret, kansat pienet,
    Sotaurhoista puhuvat,
    Haastelevat sankareista,
    He kun hengen uhroavat,
    Hurmehensa huppeloivan
    Ilomielin isänmaansa
    Vapautta varjellessa
    Vielä maille vierahille
    Käyvät miekan mittelöihin,
    Missä tietävät tyrannin
    Sortotöitä suorittavan,
    Taikka missä vihamiesi
    Rauhan vain on rikkonunna.

    Sotaurho moinen uljas
    Nähdä meillä tänään tässä
    Kunnia on keskessämme
    Virkeänä, pirteänä,
    Reippahana ryhdiltänsä,
    Käynniltänsä kerkeänä,
    Vaikka vuosikymmeniä
    Kahdeksan kai kohta onpi
    Hartioillansa hänellä.

    Vaan kun vielä vanhanakin
    Silmissä on ihmesäihky,
    Mieli täynnä innostusta,
    Kuinka onkaan ollut ennen
    Pyhän nuoruuden ajalla
    Verenkierto kumman kuuma,
    Sydän tultatuprahtava,
    Silloin kun hän lähti sinne
    Suurille sotakedoille,
    Miesten tappotanterille
    Uhraamahan uljahasti
    Nuoren hengen ja verensä
    Hälle vallan vierahien
    Kansain vapauden vuoksi!

    Katsein kunnioittavimmin
    Arvo suuri antakaamme
    Lapset laihan aikakauden,
    Innottoman, kunnottoman,
    Revityn ja raatelevan
    Sotaurhosankarille,
    Joka epäitsekkäästä
    Uhriks onpi astununna
    Kansakuntain kallihinta
    Vapautta vaaliessa.

    Kunnioitusta on kyllä
    Sotaurhosankarimme
    Tuolla saanut Tanskanmaalla:
    Kuningaskin siellä kutsui
    Kuni veikon vierellensä
    Puolisonsa vastapäätä,
    Ansiosta arvomerkein
    Rehti myöskin vielä rinta
    Koristettiin kaunihiksi.

    Mutta silti syytä meillä
    Tuttavilla, ystävillä
    Antoa on auvomiellä
    Yksimielinen ihailu,
    Kunnioituskiitoksemme
    Maamme potralle pojalle
    Sekä myös samalla siinä
    Sydämistä sykkivistä
    Totisesti toivotella,
    Että hän eläisi kauan
    Keskessämme kerkeänä
    Harmaahapsinen setämme
    Norjana ja nuorekkaana
    Mieleltänsä, kieleltänsä —
    Oisi julma "juonaksille",
    Kuten onpi aina ollut
    Suorana hän suomalaisna
    Vesivellin keittäjille…

    Eläköhön, eläköhön
    Sotaurhosankarimme
    Herman herttainen setämme,
    Meidän luja luutnanttimme!

    Esivanhempamme meidän
    Ennen etsiskellessänsä
    Asumusta armahaista,
    Kotipaikkoa pyhintä,
    Suloisehen Savonmaahan
    Samotessansa kun saivat
    Kaskimaita katsomahan,
    Kalavettä viljavaista
    Sekä silloin nähdessänsä
    Kunnahilta, kukkuloilta,
    Rintehiltä, harjanteilta
    Lumouksellisen luonnon,
    Seudut ihmehen ihanat,
    Heti mieli mieltymystä
    Tuli aivan tulvillensa,
    Että rinta riemastuksin
    Sävelhelminä sydämen
    Ilolauluin laulahteli
    Ihastuksen ilmaisua.

    Esivanhempaimme että
    Laululähtehen avasi
    Luomouksellansa luonto,
    Tapahtui se siitä syystä,
    Savolaisen heimon herkkä
    Sydän kun on aina ollut
    Kaiken kauniin ja ihanan
    Ihailija, ymmärtäjä
    Sekä kun Savossa luonto,
    Luonto hento, luonto hellä
    Lainehtiipi lauleloita,
    Säveleitä synnyttääpi:
    Ilmassa on ihme sointu
    Avaruuden aavan alla,
    Maa ja metsä, vaarat, vuoret
    Kummissa on kuiskehissa,
    Linnut siivin soutelevat
    Visertävät virsiänsä,
    Kukkuvat kevätkäköset,
    Sinervän salon sisällä
    Sinipiika soitteleepi,
    Laulaa laakso, järven laine,
    Sotkottaret ruohostossa,
    Aallokossa itse Ahti,
    Veden kultainen kuningas
    Kaiuttaapi kanteletta,
    Kedon kukkaiset koreat,
    Kesäheinä hempeäinen,
    Valkeainen talvenvaippa,
    Tuimat tuiskut, kylmät tuulet
    Laulelevat laadullansa,
    Sävelkielin soittelevat.

    Ajan ammoisen alusta
    Savonmaassa suloisessa,
    Kun on kukkurimmallansa
    Luonto ollut lauleloita,
    Ihmisrinnat ymmärrystä,
    Niin on soinnut sointuisimmat,
    Hellimmät sävelten helmet
    Tulleet täällä tulkituiksi
    Ilon hetkinä hyvinä
    Taikka mustan murhepäivän
    Ahdistaissa ankarasti,
    Nostatellen nuorten mielet,
    Mielet varsin vanhojenkin
    Maan on multia ylemmä,
    Tehden riemut runsahiksi
    Säveltaioin tenhovaisin
    Sekä luoden lohdutusta
    Lemmekästä lauleloissa,
    Viihdytystä vienoin virsin.

    On Suomi runsaan runouden maa
    Ja laulun koti Karjalamme.
    Mut muodon suloisimman sointu saa
    Vain täällä Savon seudussamme,
    Maa sävelsoinnun verraton,
    Kun sulo-Savo on.

    Jo esi-isät ennen muinoisin
    He kilvan lauloi luonnon kanssa,
    Kun tuvat nousi korpiin synkkihin
    Tai salvoivat he saunojansa.
    Ja laulu uutta voimaa loi
    Ja toivehia toi.

    Kun kaiku suvillansa säveleet
    Vei naapurien kuuluville,
    Nuo vihamielisinä eläneet
    Sai piston siitä sydämille:
    Ja yhteistuntotunnelman
    Se nosti rintahan.

    Ja heimo riitaisuuden entisen
    Ja kiistan jätti unhoyöhön,
    Ja sydän liittyi puoleen sydämen,
    Kuin helmet koristettuun vyöhön:
    Ja heräs yhteenkuuluvuus
    Ja alkoi aika uus.

    Ja ajan uuden tullen edistys
    Löi voimakkaasti siipiänsä:
    Maan- nousi sekä hengen-viljelys
    Ne kilpasille keskenänsä:
    Ja siitä ilolaulut soi,
    Niin kauniit huminoi.

    Ne laulut eivät ole kiirineet
    Vain kera kaiun ilmanteitä:
    Ne yhteisäänin ovat helisseet
    Ja olleet yhteissäveleitä:
    On soineet yhteissydämen
    Ne soinnun yhteisen.

    Ja lauluin tuntehensa ilmaissut
    On aina Savon heimo hellä,
    Ei yksin äänellään vain laulanut,
    Vaan myöskin koko sydämellä:
    Ja siksi sointu suloisin
    On sekä ihanin.

    Kun vainoin sodat heimoamme löi
    Ja taisteluissa vuoti veri,
    Tai halla viljapellon sadon söi
    Ja miltei turma kaikki peri,
    Niin laulain henki uhrattiin
    Tai nälkä kestettiin.

    On sävelissä Herran puolehen
    Myös aina noussut harras mieli
    Ja niissä Savon heimon herttaisen
    On puhtain, pyhin ollut kieli —
    Ja täällä "laulus, synnyinmaa,
    Korkeimman kaiun saa".

    Nytpä Savo, sävelsoinnun, luonnonsuloisuuden maa
    Kuulla tahtoo, kuinka koko Väinön kansa laulahtaa:
    Siksi kilpailuhun kutsui, jotta koetella voi,
    Kenen laulu parahimmin, soitto soreammin soi.

    Kelpaa vainen kilpaella, maa kun kukkiansa luo,
    Päivyt loistaa, lämpö läikkyy, luonnon uhkuu sävelvuo.
    Mutta kuinka kilpaillaankin, yhteishenki olkohon
    Perustana, pyrintönä soiton sekä laulelon.

    Aika raskasta on, vaikka kesä onpi parhaillaan —
    Nyt, jos milloin, yhteishenki lämmittävä tarvitaan,
    Ymmärtämys keskinäinen, uhraavainen rakkaus,
    Yksimielisyys ja usko sekä luja luottamus.

    Väkivalta tihutoimin Väinön kansaa uhkoaa…
    Millä sekä miten voipi itseään se puolustaa?
    Onneksi on hengen säilä sillä vahva hallussaan,
    Laulumahti perintönä vanhemmilta omanaan.

    Hengen säilin nykypolvi itsepuolustuksehen
    Ryhtyköhön intomielin lailla esi-isien
    Laulumahti tenhollansa yhdistäköön sydämet,
    Että kaikki rintamahan paikalleen on tullehet.

    Tyrtaios hän lauluin taistoon nosti sotaurohot
    Väinö soitoin karkelohon elottomat olennot —
    Uusi laulu, uusi soitto isäin hengin hehkuvin
    Uuden polven nostakohon tehtävihin suurihin.

    Perintömme pyhä, kallis: kansallisuus, isänmaa,
    Kieli, laki, tavat — kaikki uuden polven pelastaa,
    Tulee tarmollansa, ett'ei väkivalta niitä lyö,
    Eikä päivää Suomeltamme peitä idän musta yö.

    Uusi polvi! Imatraksi sulla into nouskohon,
    Yksimielisyyden ponsi, niinkuin rinta kallion
    Luja olkohon — ja silloin väkivalta voimakkain
    Hervotonna maahan vaipuu, tehotonna ponnahtain.

    Mutta Suomi, isänmaamme, kukkivana kohoaa,
    Kansa hengin suomalaisin sitä lempii, rakastaa,
    Ihmisyyden aarreaittaan myöskin antimiaan tuo,
    Ikionnen, uuden ajan itselleen ja maalleen luo.

    Armahin Suomi,
    Kukkiva tuomi,
    Laulain ja soittain,
    Vastukset voittain
    Töissäsi kartu,
    Voimissa vartu.

    Rakkaus jalo,
    Syttäös palo
    Rintahan kansan
    Turmaksi ansan.
    Pois kaikki halpa
    Este ja salpa.

    Kansallistunto,
    Miehuus ja kunto
    Tähkiä luokoot,
    Heelmiä suokoot.
    Tulkohon lauha
    Sovinto, rauha.

    Herramme taivaan,
    Kansamme vaivaan
    Armolla loista,
    Kärsimys poista.
    Murheesta nosta —
    Sortajat kosta!

    Kuusikymmenvuotiselle
    Tiedon, taidon tohtorille,
    Mi ei suulla suurentele,
    Vaan on työssä tarmokkaana,
    Tutkijalle tunnokkaalle,
    Suurelle sanasepolle,
    Suomenkielen suosijalle,
    Kanteloisen kantajalle
    Sekä sormin soittajalle,
    Miehell' ihamieliselle,
    Kultaiselle kumppalille,
    Avosydän Aukustille,
    Vakavalle Waldukselle
    Onnittelut oivaisimmat,
    Tervehdykset, toivotukset:

    Illan ihanan eloas
    Lemmellänsä lämmittäissä,
    Kotivalon kirkastaissa
    Kauan elä onnellisna
    Isänmaasi mairehena,
    Suosimana Suomen kansan!

    Orisberg'in oivan herran,
    Koko maassa kuulun miehen
    Luokse kilvan kiiruhtavat
    Yhdet itse ilmestyen,
    Toiset aatoksin ajavat,
    Kolmannet on kirjehillä
    Kiittäin kunnioittamahan
    Tervehdyksin, toivotuksin
    Kuusikymmenvuotiasta
    Hänen merkkipäivänänsä.

    Monien on mielessänsä
    Tämä yhteinen ajatus:
    Huhu harhaks harkittava,
    On se turhaks tuomittava,
    Ett' on herra Edvardilta
    Björkenheim'ilta jalolta
    Kuusikymmentä kulunut,
    Ikävuotta vierähtäen,
    Tukka kun on tuuheana,
    Harmaantumatta hiukset,
    Parta päistäröitymättä,
    Ojaton on vielä otsa
    Sekä silmien sinisten
    Katse nuorenkirkkahana,
    Kuin on aamun armas koitto,
    Puna puhdas poskipäällä
    Heleästi hehkumassa,
    Hymy huulilla herevä,
    Nöyrän mielen miellyttävä,
    Suuren sielun ja sydämen
    Kasvoilla ihana ilme,
    Soma äänessä on sointu,
    Puhe puolensa vetävä,
    Salkosuorana on selkä,
    Vartalossa joustavuutta,
    Askel ketterän kevyttä.

    Ajatar on kuinka aina
    Ohi käynyt koskematta,
    Ett’ei noita ensinkähän
    Piirtiminsä piirustellut
    Ole vanhuuden vakoja,
    Eikä paino kymmenien
    Väsymyksin vaimentele?

    Ajatar on siksi aina
    käynyt koskematta,
    Että otti herra Edvard
    Elon kevätkoittehessa
    Itse Luojan luotsiksensa
    Perämieheks purtehensa,
    Joka johdatellen vienyt
    Sivu on salakarien,
    Viettelysten viekkahitten,
    Ovat että elinvoimat
    Elostuksin ehtymättä,
    Eikä otsa ole voinut
    Tulla synnin sykkeröihin,
    Kainin-merkin kaiverteihin,
    Silmän kirkkaus sumeta,
    Vaan on kasvot, kuni kaunis
    Aateluuden arvokirja,
    Vahvistettu, varmennettu
    Sinetillä suuren Luojan,
    Leimasimella Jumalan.

    Nopeassa nuoruudessa
    Ajan vastaisen varalle,
    Tähtäsi kun tehtäväänsä,
    Kuuli soilta, kankahilta,
    Maasta kumman kuiskutuksen:
    Mistä Sampsa saisi meitä
    Pellervoinen pellonpoika
    Orjiksensa ottamahan,
    Alamaisiks itsellensä
    Turhanpäiten torkkumasta,
    Aarteinemme uinumasta?

    Kuultuansa kutsumuksen,
    Empimättä herra Edvard
    Björkenheim jalosukuinen
    Auvomielin auramiehen,
    Viljelijän töihin viehtyi.

    Ken on käynyt katsomassa
    Ja se lauma on lukuisa —
    Tietoiseksi onpi tullut,
    Ett' on tarmo sekä tahto,
    Johto, kunto kunnollinen
    Uskollisen uurastajan
    Rukouksin, työtä tehden
    Suurta saanut syntymähän:
    Unissansa arveleepi
    Katselija kulkevansa,
    Kun hän talon tanhuoilta
    Asunnoita arvokkaita,
    Rakennuksia monia
    Tutkistellen tarkastaapi.

    Karu kangas on kadonnut:
    Saraks pellon saatettuna,
    Muokattuna muohkeaksi
    Sadon aimon antajaksi,
    Kuni taikamahdin kautta
    Järvi viljavainioksi
    Laitettu on lainehtiva.

    Nevat, suot on niittymaiksi
    Tehty hienohelmaisiksi,
    Perattuna, pengattuna
    Hempeöiksi heiniköiksi.

    Halla kauas karkoitettu
    Taakse Turjan tunturien
    Revontulten tuohukseksi.

    Karttunut on karja laaja
    Utarilta uhkuvainen,
    Hevot uljaat on upeita,
    Ensiluokkaiset elukat
    Muutkin ovat mainioita.

    Konepaja kolkutellen
    Väkipyörin valmistaapi
    Tunnetuita tuottehia:
    "Mullistajat" muuallakin
    Virkistävät viljelystä,
    Parantavat peltotöitä
    Aivan uusille urille.

    Opetuksin oivallisin
    Kelpo koulu kipinöitä,
    Herätteitä heitteleepi
    Pitkin Suomemme saloja.

    Mutta vaikka vaurastuen
    Tila Orisberg'in onpi —
    Sen on vertaa vaikeata
    Löytää loitolta, läheltä —
    Kuuluks tullut kaikkialla,
    Eipä itse herra Edvard
    Björkenheim jalosukuinen
    Ole käynyt korskeaksi,
    Muodostunut mahtavaksi:
    Ovi kuin on ylhäisille,
    Auki myös on alhaisille,
    Kädenlyönnin lämpimimmän
    Kaikki saavat kohdastansa,
    Eikä almutta anojan
    Tarvis lähteä talosta,
    Lohdutuksetta surevan —
    Oli tuttu taikka outo,
    Palvelijain, naapurusten,
    Alueella asuvaisten
    Sekä isännän välillä
    Sopu onpi sointuvaisin.

    Ja jos missä työ ja toimi,
    Aate, harrastus ylevä,
    Ijäisyyden istutusten
    Kylvö, hoito huolellinen,
    Sytyttäminen sydänten,
    Innostuksen antaminen,
    Isänmaallinen yritys
    Taikka paras paikkakunnan
    Tekijäänsä kaipajaapi,
    Suorittajaa vailla onpi,
    Epäitsekkäänä siinä
    Ensimmäisnä herra, Edvard
    Björkenheim jalosukuinen
    Rintaman on raatajana,
    Kunnes työ on täytettynä.

    Vaikka ruotsinkieli kaikui
    Hälle kehtolaulunansa,
    Kuitenkin ja kaikitenkin
    Koko lemmen-lämmöllänsä
    Suosivi hän suomenkieltä,
    Kannattaen kaikinpuolin,
    Harrastaen hellimällä
    Pyrkimystämme pyheä:
    Suomenkielen, suomenmielen,
    Aattehen on kansallisen
    Oikeudenvoimallansa
    Isännäks isienmaassa
    Pikaisinta pääsemistä.
    Hän kun tullut tuntemahan
    Siementä sirottaessa,
    Että jos se ei vain ensin
    Maahan juotu juurillansa,
    Lainehdi ei siitä laiho,
    Konsanansa heelmä kypsy
    Sekä että samanlainen
    Kohtalo on kurja hällä,
    Ken ei kiinny kansahansa:
    Koditonna, kansatonna
    Surkastuu hän surkeaksi
    Taikka hiekkahiukkasena
    Myrskytuulen tuiverruksin
    Harhaellen haihattaapi —
    Maan ja taivahan taholta
    Hylkiöksi heitettynä.

    Osotteeksi, kuinka onpi
    Elävästi herra Edvard
    Björkenheim jalosukuinen
    Kiinnittynyt kansahansa,
    Kerrottakoon, mitä kerran
    Iltamassa Ilmajoilla
    Itse lausui lemmekkäästi,
    Sanoin valituin saneli:

    "Eipä kylliks siinä, että
    Suositahan suomenkieltä,
    Kehutahan kansallista
    Mielisyyttä ylvästellen,
    Heikko on se vasken helke,
    Tyhjä kulkusten kilinä,
    Ell'ei siihen myös sisälly
    Rajatonta rakkautta
    Kohti kansoa tulista,
    Ell'ei yhteisymmärryksin
    Kansan elämää eletä,
    Eikä arvoilla elämän,
    Ihanteilla ihmisyyden
    Parahilla, puhtahilla
    Kohoteta korkealle
    Kansan sielua, sydäntä"…

    Ne on siunatun sanoja,
    Mietelmiä kunnon miehen,
    Suuren sielun ja sydämen
    Oikeata aateluutta,
    Hengen aarteita ylevän
    Jalon mielen antimia,
    Ihannetta ihmisyyden —
    Täsmällensä täytetyitä
    Ehjän elämän kulussa,
    Tositöissä, toiminnoissa.

    Isänmaalle mies on moinen
    Luojan kallis armolahja,
    Kunniaksi kansallensa.

    Kun nyt kuusikymmenistä
    Miestä esimerkillistä
    Tutut, tuntemattomatkin
    Ihaajat ylitse maamme
    Kiitoskunnioituksella
    Tervehtivät toivottaen:
    Eläköhön herra Edvard
    Björkenheim jalosukuinen
    Vielä vuosia monia
    Suosiossa suuren Luojan,
    Hyvän huostassa Jumalan,
    Anomalla anteheksi
    Olen onnentoivojaksi
    Muiden yhtynyt mukahan,
    Ujostellen, kainostellen
    Vaillinaisin värssyineni
    Sydänkielin sanomahan:

    Kiitos arvoantimista,
    Kiitos vastasaatavista —
    Eläköhön, eläköhön
    Hyvin kauvan onnellisna!

    "Savon ukko sarkahousu" —
    Siinä hyväilynimitys,
    Jonka antoi aikanansa
    Vanha viisas Vihta-Paavo
    Savolaisten miesten saada.

    Vieläköhän Vihta-Paavo
    Nytkin nykyaikaisia
    Savon seudun ukkoloita,
    Miehiä ja poikasia
    Sarkahousuiksi sanoisi?

    Jos sä virsikäs Vipunen —
    Vanha viisas Vihta-Paavo —
    Nousta voisit notkostasi,
    Päästä alta turvepeiton,
    Harvinaiseksi havaitset
    "Savon ukon sarkahousun",
    Kun on muoti muuttununna,
    Kuosi aivan toinen tullut,
    Tavat myöskin toisenlaiset,
    Kuin Sun oli aikanasi.

    Lammasnahkat laitetahan
    Venäjälle villoinensa,
    Tahi kaupaten ne kaikki
    Saatetahan Saksanmaalle,
    Joista tulevat takaisin
    Kaikenmoisina koruina
    Muotihulluuden mukana
    Kallihina hinnoiltansa,
    Siten saaden savolaiset,
    Kuten muutkin kansalaiset
    Tavaroistansa omista
    Suuren veron suoritella,
    Ulosteon ulkomaille —
    Sekä vilussa väristä
    Vielä päällepäätteheksi,
    Kun ei lämmin lammasturkki,
    Sarkavaate luja, vahva
    Ole turva tuiskusäässä,
    Paukkavassa pakkasessa.

    Ja jos vielä jossakussa
    Paikkakunnassa paraassa
    Villat vielä säilyvätkin,
    Niin on eessä toinen niksi,
    Kun ei ole kangaspuita,
    Rukkiakaan rullinensa,
    Jotka Savon seutuvilta
    Museoon on muutettuna
    Tahi kaikki kadonnehet,
    Kuten myös kutomataito,
    Kehräämisen kelpo konsti.

    Itse ehtoiset emännät,
    Somat tyttötylleröiset
    Punaposket pulleahkot,
    Naiset nuoret, naiset vanhat
    Ovat ostovaattehissa,
    Käyvät tehdastuottehissa.

    Samanlainen myös on suhde
    Nähden isäntiin isoihin,
    Talokkaihin, torppareihin,
    Rehtihin on renkilöihin,
    Rehtihin ja rehvanoihin,
    Parrattomiin poikasihin —
    Kaikki tehdasvaattehia
    Poikkeuksetta pitävät.

    Mutta mikä on pahinta:
    Suuren osan siitä ovat
    Kuljettaneet kauppiaamme
    Ulkomaiden markkinoilta,
    Laukkumiehet laukuissansa
    Venäjältä myös vetävät
    Ala-arvoista rojua,
    Jota kulkien kyliä
    Talvikaudet kauppoavat.

    Mutta paitse vaatepartta,
    Myöskin muuta ulkomailta
    Kovin kulkeepi kosolta,
    Että vienti verrattuna
    Tuontihin on tuiki pieni:
    Seuraus on sitten siitä
    Rahakukkaro kuruinen,
    Lompakko on tyhjä, laiha,
    Kaikki ovat kansalaiset
    Velkakuorman kahlehissa,
    Sekä loppujen lopuksi
    Vasta turmio tuleepi,
    Kuperkeikka kammottava:
    Vararikko koko kansan.

    Näitä täällä nähtävinä
    Epäkauniita kuvia
    Oisi vanhan Vihta-Paavon,
    Jonka mielipahan paine,
    Harmi haikea ajaisi
    Runotyöhön toimittaisi
    Sanomahan suorasuisen
    "Savon ukon sarkahousun"
    Sarvipäisiä sanoja,
    Mitkä "rikkois miesten mielet,
    Akat näyttäis närkästyvän".

    Kun on kuulun Vihta-Paavon
    Mahdotonta tänne tulla,
    Niin nyt mies minä mitätön,
    Vähäpätöinen puhelen,
    Tarinoin tavalla tällä:

    "Savon ukko sarkahousu!"
    Missä lienet löyttävissä
    Savon suurilla saloilla —
    Nosta henkesi hereille,
    Vanha kunto kunniahan:
    Kynnä, kylvä soita, maita
    Kaiken kasvun antaviksi.
    Jotta työsi tuottehilla,
    Oman pellon antimilla
    Tulet toimehen hyvästi,
    Etkä tarvitse tapailla
    Murkinaasi muilta mailta,
    Muilta mailta vierahilta.

    Laita taasen liinamaita,
    Pellavia peltohosi,
    Kangaspuut esille kanna,
    Tuo'os rukkikin tupahan —
    Anna ehtoisen emännän,
    Hellän immen helskytellä
    Paitavaatetta parasta,
    Liinaista ja lämpimätä,
    Riistä poijes palttinainen,
    Yltäs paita ulkolainen,
    Jok' on kehno kestämähän
    Työssä, tositoiminnassa.

    Kokonansa kodistasi
    Kankahat sä kaikenmoiset
    Ulos sulje ulkomaiset,
    Lampahien lämmin villa
    Saata sarkavaatteheksi,
    Jotta taasen tunnetahan
    Varsin vaateparrestansa
    "Savon ukko sarkahousu".

    Sitten vasta naiset sievät
    Näöltään on näppäräiset,
    Kun on itsensä kutoma,
    Oman käden ompelema
    Puku heillä pulska päällä.

    Miehet nuoret toista maata
    Sekä poikasetkin potrat
    Ovat kotikutoisissa
    Vaatteissa vaeltamassa —
    Kuitenkaan ei kuulemahan
    Nurkkasaarnaajan sanoja,
    Luokkavihan lietsomista.

    Väkijuomat julmat heitä,
    Myrkkyliemet ulkomaiset
    Sekä viinit viettelevät
    Tuonne taakse tappiensa,
    Laita kalja kelvollinen
    Oman maasi maltasista,
    Jolla sammuta janosi.

    Ruista keitä kahviksesi,
    Polta myöskin palturia,
    Jos on outo ollaksesi
    Ilman niitä nautinnoita —
    Paperossit roihuavat,
    Senkin sätkät ja sikarit
    Poista suista poikasien,
    Ikenistä aikamiesten,
    Haljujenkin hampahista.
    Eivät sitten rasvarahat,
    Voista tullehet tuhannet,
    Metsämiljoonat menisi
    Sinne taskuihin takasin
    Raha-, riistarikkahien
    Ovelien ulkolaisten,
    Jotka ottavat tavarat
    Sekä rahat päälliseksi. —
    Tuonne aina jos takaisin
    Markat maasta matkustavat,
    Eipä ilmoisna ikänä,
    Kuuna kullan valkeana
    "Savon ukko sarkahousu"
    Vaurastu varalliseksi,
    Hyvinvoivaks vahvistune,
    Vaan "on hoikka kukkaronsa
    Sekä köyhäks keksitähän",
    Kuten Oksanen sanovi
    Savolaisen laulussansa.

    "Savon ukko sarkahousu!"
    Ota huolin huomatasi,
    Mitä aikoa elämme,
    Mitä sekä minkälaista —
    Nosta henkes hettehestä
    Ihanteihin yläilman.
    Saata talous tasalle
    Kera hengenviljelyksen,
    Kotis korkeeksi kohota,
    Korkealle kotityötkin,
    Suosi työtä suomalaista,
    Vietä viikkoa sä aina
    Kokonansa kotimaista,
    Äidinkieltä armahaista
    Hellin vaali, valvattele,
    Sukuhenki suomalainen
    Pidä kaikissa pyhinnä —
    Silloin kestät kamppaella
    Aikakauden aallokossa,
    Sekä itsesi ylennät
    Isänmaasi maireheksi
    "Savon ukko sarkahousu"

    Ihmeellistä tahi kuinka?
    Ei lie tavallista suinkaan,
    Että rammat, sairahat,
    Niinkuin tässä, tanssivat?

    Mutta ihmettele ette,
    Jos sen vain nyt muistanette,
    Että sairaat täällä vaan
    Tervehiksi laitetaan.

    Kaikille on, näet, tuttu
    Ennen vanhastaan se juttu,
    Että kylpylaitos on
    Kuopiossa verraton.

    Monet myös ne ovat aivan,
    Jotka kera tuskan, vaivan
    Laitokseen on madelleet —
    Tervehinä palanneet.

    Terveys on hunningolla
    Voinut paljonkin jo olla —
    Lääkäri on täällä mies,
    Joka taas sen nostaa ties.

    Kun hän kylvyt määrää, suopi,
    Niin ne taudin kauas luopi,
    Sijaan tuoden suloisen
    Terveyden impyen.

    Valkopuvuin käyden aina,
    Aivan kuni helluntaina,
    Rouva Nyman hymyää,
    Kunkin kylvyn järjestää.

    Naisten hierojana myllyn
    Antaa, että paikat hyllyy —
    Vatkaa, niinkuin voita vaan,
    Kaksi neittä apunaan.

    Yksi niistä valkokukka,
    Toinen ruusu tummatukka
    Kuka valkoliljan vie?
    Kenen tummatukka lie?

    Herra Sankari — ken kerran
    Käsiin joutuvi sen herran,
    Pian oppii tietämään,
    Mikä hän on miehiään.

    Hän kun hieroo selkää, kaulaa,
    Päätä, kinttuja ja — laulaa,
    Kohta miehet kipeät
    Kilpajuoksuun lähtevät.

    Mutta entäs kylvettäjät?
    Päivän helteen kestää nämät
    Saavat kaikkein kuumimman,
    Tehdä työn sen suurimman.

    Ilman näitä raatajoita
    Tiede vammoja ei voita,
    Vaan nää laittaa käytäntöön,
    Lääkäri min määrätköön.

    Yksi pannaan sähkökaappiin,
    Toista savimuija raappii,
    Kolmas mäntykylyn saa,
    Neljäs suolaa karkeaa.

    Ja kun sairas sattuu äksy,
    Kylvettäjä kuulee läksyn,
    Josta loukkaantua vois,
    Jos ei kärsimystä ois.

    Vaan ei Kinnus-Riikka suutu,
    Iidat, Hannat vihaan muutu,
    Turuttaren, monen muun
    Nauravan näät aina suun.

    Päivät kuluu, viikot toistuu,
    Vammat katoo, taudit poistuu —
    Sairaat, jotka tervehtyy,
    Kylvettäjiin mielistyy.

    Siksi he nyt riemuissansa
    Tahtoo kylvettäjäin kanssa
    Kiitokseksi pyörähtäin
    Karkeloa pistää näin.

    Sekä, kylvettäjät, teille
    Siitä mitä teitte heille,
    Huudahtavat: Eläkää!
    Muisto kaunis teistä jää!

    Luonto sulojaan nyt tuhlaa
    Suosiessaan muistojuhlaa!
    Vierahamme rakkahaiset
    Kauko-, lähiseutulaiset
    Tervetultuanne lasta —
    Seuraa kymmenvuotiasta —
    Juhlimahan suvisäällä
    Kallaveden luona täällä.

    Nuorihan on meidän lapsi,
    Eikä vanhus harmaahapsi,
    Mutta silti viljavasti
    Kohtalo on runsahasti
    Kovuuttansa tälle suonut
    Seurallemme paljon tuonut:
    Monet kylmyyttä vain kantoi —
    Harvat myötätunnon antoi.

    Mut kun elinvoima sykki,
    Seuraan kätkettynä tykki,
    Niin se kärsienkin kesti
    Kamppailussa voittoisesti,
    Vastaan puutettakin soti,
    Kunnes uusi saatiin koti
    Kallaveden kainalohon
    Ruohoisehen rannikkohon.

    Katselkaapa, kuinka oma
    Koti herttainen ja soma
    On kuin uuden ajan lyhty,
    Jonka luona kaikki yhtyy.
    Uuden ajan, onnen luoja!
    Sekä menestyksen suoja!
    Koti-kulta! Paikka sulla
    Ihana on siunatulla.

    Puisto tuossa huminoiva,
    Tässä aalto ailakoiva
    Vellamon se kutsuu helmaan
    Hellänhentoon tuuditelmaan,
    Siskot Sotkottaret kanssa
    Pyytelevät seurallansa
    Tuonne riemukarkeloihin
    Ahdin kultakartanoihin.

    Ah, kuin armas pulikoida,
    Vedessä on viehkuroida:
    Viileys sen suopi voimaa,
    Unteluuden kauas soimaa,
    Hento impi, nuorukainen,
    Lapsi, vanhus horjuvainen:
    Uiden uuden innon saapi,
    Elinvoimat virkoaapi.

    Kellä kelmeä on poski,
    Turtuu veren kiertokoski,
    Ketä tuska, murhe kaivaa,
    Taikka kivut, taudit vaivaa,
    Ken on pelkomieli, arka,
    Luonnoltansa aivan parka —
    Uiden muuttuu urheaksi
    Vaarat kaikki voittavaksi.

    Eläköön siis Uimaseura!
    Tulkoon siitä jalopeura!
    Kasvakoon myös Savon kansa
    Kuuluks uimataidoltansa
    Sekä vahvaks kohtaloihin
    Aikakauden ankaroihin. —
    Terve, vierahamme, Teille,
    Kiitos tulostanne meille!

YHTÄ, TOISTA, KAIKENMOISTA

    Eikö muut jo pulat riitä,
    Kun on pula myöskin siitä,
    Kuinka saada — krapula?
    Mietti Pekka Apula.

    Kulkurina olen vajaa
    Vakinaista omaa majaa,
    Enkä sitä muutoin taida
    Saada, kuin mun pitää naida
    Tytär — haudankaivajasta:
    Kodin vakinaisen vasta
    Appi sitten kerran suopi,
    Kun hän haudan mulle luopi.

    Työtä en tee ilmaiseksi,
    Pöyhkeili näin Kusti Keksi,
    Eilenkin kun kuudentehen
    Puita huonekerroksehen
    Riehuin viedä koko sylen —
    Vaikeaa se oli ylen —
    Ja kun herra tinkaisaksi
    Rupes kovin kitsahaksi,
    Hälle pitkän nenän annoin —
    Puut taas liiterihin kannoin.

    Niin juomari on kovin itsekäs,
    Ett' itseensä vain imee viinaa.
    Mut tupakoitsija on anteljas:
    Hän muita savullansa piinaa.

    Lihava rovasti hohotti nauraa
    Ivaten, pilkaten Pietari Kauraa:
    "Mies tuo, vaikka on syömäri suuri,
    Hukkaan ruokansa syöpi hän juuri,
    Hän kun on laiha, kuin luuranko,
    Taikka kuin oksaton puutanko".

    Pietari lausui: "Teidän on, rovasti,
    Lihavaks tulla huokea kovasti.
    Teissä kun muuttuu sana — lihaksi".
    Mutta se pisti rovastin vihaksi,
    Vaikka nyt puolestaan Pietari Kaura
    Hohottaen alkoi ääneensä nauraa.

    Mies kadulla ajurin tapaa
    Ja kysäsi: "Ootteko vapaa?"
    Nyt hevosen heti pysähdyttäin:
    "Ptruu, olen!" ajuri vastasi näin.
    "No, eläköön, eläköön vapaus!"
    Mies lausui — ja käveli eteenpäin.

    "Aasiks Antti haukkui mua",
    Kertoi Kyösti harmistuin.
    "Syytä sun ei kiukustua",
    Lausui Lassi lohtusuin,
    "Sillä jos ei suureks sua
    Aasiks sanonut hän vaan,
    Silloin varmaan ei hän ole
    Sua tarkoittanutkaan".

    Pastorin partaa ajellessansa
    Päihtynyt parturi haavan viilsi.
    Kiukusta pastorin katse kiilsi.
    Kun hän, muuttuen ankaraksi,
    Viinaa ja juomareita moitti.
    Parturi, hän myös osaltansa,
    Laittoihen hyvin vakavaksi
    Sekä näin puoltaan pitää koitti:
    "Viinasta käy iho haprahaksi".

    "Et kapakassa myöhään olla saa",
    Näin miestään varoitti kun rouva Hella.
    Tää määräystä tarkoin noudattaa
    Ja kotiin palajaapi — aamusella.

    Kai on anoppines sulla
    Välit hyvät kerrassaan:
    Muutoin ei hän voinut tulla
    Vuotees ääreen istumaan
    Oisi sairastaessasi,
    Kuten kuulen kertovasi.

    Katsos, veikko, lääkäriltä
    Neuvon hikoiluhun sain,
    Voidakseni pikimmiltä
    Parantua taudistain:
    Anoppi kun istui liki,
    Kyllä silloin vuoti hiki!

    Hän viinan kirousta huokaili
    Ja ilman ryyppyä myös ruokaili,
    Kun muita oli lähellänsä.
    Mut ollessansa yksinänsä,
    Jo heti aueta sai kaapin uksi:
    Otti ryyppyjä, niin että vatsa kasvaa,
    Nenä punoittui, on naamassakin rasvaa
    Ja muuttui mies niin ulkokullatuksi.

    Kiihoittaja saarnassaan
    Yltyi kiljuin pauhaamaan:
    "Toverit! On johto kurja
    Tehtaan teitä kohtaan nurja,
    Kun se, kuten kerrotaan,
    Aivan ahnauksissaan
    Pidentääpi päivääkin".

    "Valhe, valhe!" huusi mies,
    Joka tehtaan tavat ties.
    "Päivän-pituus paikallansa
    Pidetty on ainiansa.
    Mutta valon tarvis kun
    Sattuu, silloin lamppuhun
    Tuli pannaan iltaisin!"

    Vuotta kolmekymmentä on vierryt
    Ajattaren suureen aika-arkkuun,
    Kun mä ensi kerran kanteletta
    Sommittelin muiden kuullen soittaa.

    Silloin valtaa piti toinen suunta,
    Maku toisenlainen sekä mahti:
    Runo katsottihin ruostuneeksi,
    Kuolleheksi aivan kerrassansa,
    Kannel loikoeli kaiutonna
    Unhotuksen synkän ullakolla,
    Eikä tajunnehet Runotarta
    Maatunehet aineorjamielet.
    Siipirikkoiset ja arkisielut,
    Heiluen ne hettehessä hautui
    Ankean ja lauluvajaan ajan,
    Pääsemättä sieltä päivytmaille,
    Runotenhoisahan ilmapiiriin.

    Miten lieneekään mun mielessäni
    Kanteloisen ollut kaipausta,
    Soiton puuttehesta suruisuutta.

    Sitten piilopaikastansa sieltä
    Pirtin nurkkaloukon pimennosta
    Kaivoin esille mä kanteloisen,
    Alotellen ensialkamaksi
    Ilomieleksi vain itselleni
    Kaikukieliä sen kosketella.

    Mutta kohta myöskin muiden kuullen
    Jopa ryhdyin aivan julkisesti
    Sommittelemahan soittamista,
    Laittausin koito laulusille,
    Vaikka mulla vasta-alkavalla
    Soreutta vailla oli soitto,
    Vailla syvyyttä ja viehätystä,
    Terästä ja pontta, suurta tulta —
    Riemu-intohon ei nousseet rinnat,
    Mielet eivät käyneet metisiksi
    Kaiunnasta minun kanteleeni,
    Laulumahdittoman laulelusta,
    Eikä lienekähän ollut liioin
    Monta kovin kuulijata mulla,
    Tuskin edes yhtä ainoata…

    Mutta sitten taasen aika muuttui:
    Kannel pääsi jälleen kunniahan,
    Runotarkin päähänsä sai kruunun,
    Syntyi uusia kun soittajia,
    Laajalahjaisia laulajoita:
    Sydämet he loivat sykkimähän,
    Salamoihin sytyttivät sielut.

    Minä mukana myös siinä muiden
    Silloin tällöin kanteletta soitin,
    Ikäänkuin vain mieliks itselleni
    Lailla vaiertavan varpuslinnun,
    Joka päiväkaudet kartanolla
    Pakkasenkin kylmän paukkuessa
    Tiuskuttaapi yksitoikkoisesti,
    Tietämättä, tuntematta tuota,
    Kuulostaako kuka taikka eikö…

    Päistärissä vaikka on jo pääni,
    Vielä nytkin kannelkaihoon viehdyn:
    Sormet ojentuvat soittosille,
    Laulusille halajaapi henki,
    Kuni aurinkoa kohti kukka,
    Silmään armahansa silmä sulhon.

    Ehkä kyky puuttui ennemminkin,
    Vaan nyt sitä olen vallan vailla,
    Nuoruus kun jo onpi mennyt norja:
    Jäntereet on kangistuneet, jäykät,
    Näpit eivät kuonnu näppäimille,
    Laajuudetta onpi mielenlento,
    Laulu tukehtuupi kulkkulakeen,
    Kun sen lähde kuivaksi on käynyt…

    Parasta kai osaltani panna
    Kannel on mun syrjään kokonansa,
    Muisteloissa ihamielisissä
    Elon iltapäivä elääkseni,
    Kun ees oli suotu kosketellen
    Kultakieliä mun kanteloisen
    Sydämeeni ilontuntu saada,
    Vaikka muita olekaan en voinut
    Korkeuden viedä karkeloihin
    Mielikuvituksen ihmemaille,
    Runottaren ruusuisehen tarhaan.

    Siitä ollessani ihastuksin
    Riemun helkkyy sielussani raiku,
    Nuorten kuuntelen kun kannelniekkain,
    Mahtilaulajoitten Suomenmaassa
    Suurta tenhokasta soittamista,
    Lumouksellista laulantaa —
    Päättäjäisiksi nyt pilpatellen
    Hyvästini tällä lailla heitän:

    Nouskaa laulu-, soittopuulle nuoret,
    Kantajat te Väinön kanteloisen,
    Alkanut kun uusi onpi aamu,
    Kirkas kajastaapi onnen koitto:
    Kellon vapauden kajahtaissa
    Väkivalta kurja alas vaipui,
    Murtui häijy, rietas sorto maahan,
    Mahdottomuuteensa hukkui mätä —
    Nyt on soittoaika teillä nuoret,
    Armas laulamisen teillä aika!

    Uusi virittäkää soitto uljas,
    Vapauden laulakkaatte virsi,
    Herättäkää haltioittumahan
    Suomen kansa, päässyt alta sorron,
    Että yksimielinen ja ehjä
    On se vapauden ottamahan
    Sekä säilyttämään myöskin sitä
    Yksimielisesti ylimpänä
    Kalleutenansa korkeimpana
    Omaks onneksensa isänmaassaan
    Lakiensa turvin laatimainsa,
    Vapauden häitä viettääksensä
    Uhkuvaisin elinvoimin uusin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KYNÄELMIÄ IV ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.