MEIDÄN JEREMIAS

Historiallinen näytelmäruno

Kirj.

ALPO NOPONEN

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1916.

SCHÄFER, PIETARI, maisteri, kuolemaantuomittu.
BROMS, INGEMUND, tuomiorovasti.
VARGENTIN, JOHAN, notarius.
ANNA, hänen sisarensa.
HASSELQVIST, KAARLE, ylioppilas.
BECKMAN, JOHAN, maaherran sihteeri.
v. LIEVEN, HENRIK, kenraali, kreivi.
ROSKAMP, LISCHEN, leskirouva.
SOHVI, hänen palvelijansa.
MULTA | vartijoita.
TUOMO |
LASSI, entinen korpraali.
KELTARENIUS, EERIK, tuomittu pappi.

Tapahtuu Turussa v. 1713.

Turun linnan "eteistupa". Vasemmalta ovi ulos, oikealta ovi "saliin". Perällä ikkuna. Sen oikealla puolella istuinsohva, jonka kansi voidaan ottaa irti, vasemmalla ovenposkessa uuni ja sen vieressä jonkinlainen vuode. Eräitä istuimia.

MULTA seisoo "saliin" johtavan oven edessä. TUOMO saapuu ulkoa.

TUOMO.

Kuin kävi, toveri?

MULTA (viitaten saliin päin).

Hän tuomittiin.

TUOMO.

Ei maar.

MULTA.

Juur vissist.

TUOMO.

Henki pois?

MULTA.

Ja tavarat ja kunnia.

TUOMO.

Ne eivät
maar mitään maksa, kerran henki viedään.

MULTA.

Jos kunniallisna hän kuolisi,
ei kirkon herroilla ois kunniata.

TUOMO.

Siis pappein tähden?

MULTA.

Heitä loukannut
hän ankaroilla sanoillansa on.

TUOMO.

Ja hovioikeusko tuomitsi?

MULTA.

Niin, hovioikeus kuninkaallinen.

TUOMO.

Sa kuulit?

MULTA.

Kyllä. Eteisessä seisoin,
ja salin ovet auki olivat.
Siell' akademiamme herroja
ja ylioppilaita paljon oli,
ja melkein koko tuomiokapituli...

TUOMO.

Hän maar ei peljännyt?

MULTA.

Ei rahtuakaan.
Niin rohkea ja turvallinen oli
kuin tuomio ei hänen vaatteisiinsa
ois edes koskenut.

TUOMO.

Hän maar on mies!

MULTA.

Näin kuinka tuomionsa kuultuaan
hän ylös kavahti ja vastatakseen
korotti äänensä. Mut salissa
niin suuri nostettihin hälinä,
ett' ääntä tuomitun ei kenkään kuullut.

TUOMO.

Ma sanon, sulle: sitä tuomiota
ei panna täytäntöön.

MULTA.

Niin, ken sen tietäis.

TUOMO.

Et sinäkään niin häntä kohtele
kuin tuomittua.

MULTA.

Minun asemassa
mies toimii niinkuin käsketään.

TUOMO.

Ja niinkuin
etunsa vaatii.

MULTA.

Sinä varmaankin
hänestä olet enin hyötynyt.

TUOMO.

En puolta, minkä sinä.

MULTA.

Mene siitä!
Hän meidän täällä jutella ei salli.
Siell' on taas nainen.

TUOMO.

Ennättipä maar!

MULTA.

Juur vissist. Lohduttaja näet. Hst!

(Viittaa torjuvasti. Tuomo paistuu.)

ANNA VARGENTIN (tulee salista surupuvussa, kyyneleitä pyyhkien).

Mi into palava! Mi luottamus!
Mä viihdyttämään saavuin tuomittua,
mut itse virvoitusta hältä sain. (Mullalle.)
Olette nähneet uskonrohkeutensa?

MULTA.

Juur vissist, neiti.

ANNA.

Ilo kaiketi
sellaista vankia on vartioida?

MULTA.

Ei häntä ole juuri vartioitu.

ANNA.

Käy ihmisiä paljon hänen luonaan?

MULTA.

Niin käynyt on.

ANNA.

Ja edelleenkin käy?

MULTA.

Jos kieltoa ei tule.

12

ANNA.

Viime kertaa
En minäkään tääll' ole. (Aikoo mennä, mutta
ovesta juuri saapuva LISChEN Roskamp pidättää
hänet.)

LISCHEN (katsoo hämmästyneenä Annaan ja viittaa vahtimestaria
poistumaan).

Täällä te?

ANNA.

Asia sama meillä lienee, rouva.

LISCHEN.

Te ensiks ennätitte!

ANNA.

Olenhan ma nuorempi.
Ja asun lähempänä.

LISCHEN.

En ikäloppu liene minäkään.
Ja osanoton ilmaisuhan mulla
on lähin oikeus.

ANNA.

Minkätähden teillä?

LISCHEN.

Vai vielä kysytte! Ken pitänyt
hänest' on huolta vankeuskuukausina?
Ken valvonut on hänen parastaan
siit' asti, kun hän nimeen Jehovan
totuuden tunnustusta kuulemaan
ylimmän oikeutemme herrat haastoi
ja piispan sekä konsistorin isät —
ja siitä syystä linnaan suljettiin?

ANNA.

Hän silloin voitti monta ystävää.

LISCHEN.

Mut ken on ollut hartain, uhraavaisin?

ANNA.

Ma kerskua en tohdi, hyvä rouva.

LISCHEN.

Ma tohdin. Minun ansiotain on,
hänellä ett' on ruokaa, vaatteita
ja lukemista vankilassa ollut.
Ties kuinka monet paidat sekä sukat
hän minulta on saanut! Hoitajaakin
ma kolme olen hälle hankkinut;
nyt minun oma palvelijani
käy hänen askareissaan.

ANNA.

Minä itse
olisin valmis palvelemaan häntä.

LISCHEN.

Tää tunnustuskin, jos sen sukunne
ja suuret ystävänne kuulisivat,
ois turmioksi maisteri Pietarille.
Ja viehätyksellänne...

ANNA (keskeyttäen).


Kuulkaa, rouva!
(keskeyttää äkkiä, kun huomaa maisteri Pietarin tulevan salista,
kääntyy ovelle, jossa hiukan viivähtää, ja menee sitten ulos).

PIETARI (tulee iloisena salista).

Sä täällä, Lischen! Kenen kanssa puhuit?
Ai, Anna! Hänelle siis haastelit.

Ma luulin, että Multa taikka Tuomo...
Se oli Anna! Sin' et usko, Lischen,
kuink' olen iloinen, kun hänelle
sain puhua niin hyväll' armolla.
Oi kuinka sydämemme lämpenivät!
Hän oli minulle niin nöyrä, rakas.
Jumala nähköön, kuinka iloinen
mä siitä olen!

LISCHEN.

Tuomiotakaan
et näytä muistavan.

PIETARI.

En ollenkaan.
Jumala nähköön, se ei mua vaivaa.
Sen piispan sekä tuomiorovastin
likaiset kädet ovat leiponeet.
Mä sitä halveksin.

LISCHEN.

Mut julistihan
sen korkein tuomioistuin.

PIETARI.

Korkein, Lischen,
on minun puolellani. Sitä todistaa
myös rakkaan Annan uni.

LISCHEN.

Annan uni!

PIETARI.

Niin, — päätön mies, min hartioille pää
taas kasvoi. Minä kohoan ja voitan.

LISCHEN.

Sinusta uneksuu ja luonas juoksee!

PIETARI.

Ja on niin lempeä! Ja hänell' on
niin puhtaat, kauniit kasvot.

LlSCHEN.

Ihastukses
kai minuakin ihastuttaa pitais?
Et muistavan näy muita ollenkaan,
enemmän hyväksesi uhranneita.

PIETARI (taputtaen olalle).

No, Lischen, yksi sija sullekin,
Jumala nähköön, sydämessän' on.

LISCHEN.

Mut hänelle —

PIETARI.

On kaksi sijaa; en
voi sille mitään. Jos sa kysyisit,
kenelle velkaa määrän suurimman
ma olen kiitollisuutta, niin vastaan:
sinulle, Lischen. Mutta mieltymys
ja rakkaus kiitollisuutta ei seuraa.

LISCHEN.

Ja sen sa sanot mulle — kiitollisna.

PIETARI.

Sun sydämesi joskus on niin kuiva.

LISCHEN.

Ma surumielin tänne läksinkin.

PIETARI.

Kun edeskatsomiseen et sa luota.

LISCHEN.

Sa olet tuomittu. Ja poikani,
mi lähti apujoukkoon Viipuriin,
moskovalaisten vankina nyt on.
Mä tänään vasta siitä tiedon sain.

PIETARI.

Sanoinhan, ettei hänen pitais mennä.

LISCHEN.

Hän lähti puolustamaan isänmaata.

PIETARI.

Min eteen portit onnettomuuden
avattiin silloin, vankityrmähän
kun minut teljettiin. Sen jälkehen
ma puolustaa en sitä ole voinut.
Mun huulilleni — nähköön Jumala! —
on vaino rukouksen hyydyttänyt.
Äpärä-Nebukadnetsarilla on
sentähden nyt niin voimallinen miekka.

LISCHEN.

Ken hän on?

PIETARI.

Tsaari Moskovan. Hän on.
Jumala nähköön, sangen suuri herra.
On mielessäni sanottu: hän saapuu.

LISCHEN.

Niin, hävittämään!

PIETARI.

Ei, vaan vapauttamaan.
Sa sit' et usko etkä ymmärrä;
sen lahjan olet kadottanut sinä.

LISCHEN.

Ja neiti Vargentin sen saanut. Niinkö?

PIETARI.

Niin.

LISCHEN.

Sulle hänen ystävyytensä
On vaarallinen.

PIETARI.

Edeskatsomus
on hänet lähettänyt minulle.

LISCHEN.

Niin jouduttaakseen sortumistasi?

PIETARI.

Mun lohdutuksen enkelikseni.
Hän luottaa minuun, kuuliainen on.
Kun minulla on puhumisen armo,
hän ottaa vastaan sanani.

LISCHEN.

Sa aijot
siis usein päästää häntä luoksesi?

PIETARI.

Ma hänen kanssaan rukoilen. Ja hän
on taipuva mun sanojeni mukaan.
Et usko, Lischen, kuinka ihanaa
on nuoren sielun hallitseminen.

LISCHEN.

Vai sielun! Hänen kasvojansahan
sa äsken ylistit.

PIETARI.

Ne ovat kauniit.
Ma riemukseni niitä katselen.

LISCHEN.

Vai siinä nyt on suuri kutsumus
totuudentunnustajan tehtäväksi!
Sa todellakin olet kohonnut!

PIETARI (sisäisesti satutettuna, tuskalla).

Se oli häijy pisto, Lischen.

LISCHEN.

Siksi
sen aijoinkin.

PIETARI.

En epätoivoisnakaan
ma turvautuisi keinoon semmoiseen.
Sa mistä saitkaan sanat nuo?

LISCHEN.

Ne ovat
sun sisimmästäs. Omill' aseillasi
sinua haavoitin.

PIETARI (lujentuen).

Ei! Kiusaaja
sun suullas puhuu... Hän on jumalinen
ja hurskas sielu.

LISCHEN.

Mutta hän ei saa
sun luonas käydä.

PIETARI.

Kuka estäis sen,
Jumala nähköön?

LISCHEN.

Veli, notarius,
ja tuomiorovasti Broms.

PIETARI.

En kuulla
voi sitä nimeä... Vai aijotko
Jumala nähköön heille...

LISCHEN.

Puhua?
Niin aijon. Kauan Martan tavoin olen
sinua palvellut. Ma velvollinen
myös olen suojelemaan sinua.

PIETARI (suuttuneena).

Vai suojelemaan! Sinä? Juudan sisar!

LISCHEN.

Sa kuinka sanoit minulle?

PIETARI.

Sa olet
Juudaksen sisar, kieli käärmehen
ja kateuden mustettunut säkki.

LISCHEN.

Kas siinä kiitos hyvänteostani
ja hoidostani!

PIETARI.

Rakkaudesta
ne eivät lähteneet. Sun oli pakko.

LISCHEN.

Vai pakko! Ken on pakottanut mua?

PIETARI.

Se korkein, jonka palvelija ma
ja tulkki olen. Sinun hyvyytesi
ei itsestänsä olis riittänyt.
Sentähden kiitä kaikkivaltiasta,
ett' olet voinut halvan lahjasi
ojentaa hänen valitullensa.
Nyt mene, sisar Juudan kavalan,
ja soita kieltäs vihamiesten luona.
Jumala nähköön, sinun hyvyyttäsi
en koskaan enää kaipaa, tarvitse!

(Vaipuu lamautuneena tuolille.)

LISCHEN.

Tuon miehen hyväks olen uhrannut!

(Kääntyy mennäkseen.)

PIETARI (kavahtaa ylös).

Sa menetkö? Miss' on se taulu, jonka
sun kauttas tilasin. Se viime-tuomio?

LISCHEN.

Sen palvelijani saa tuoda sulle,
kun saapuu tänne viimeisimmän kerran.

(Menee.)

PIETARI (vaipuu jälleen tuolille).

MULTA (saapuu avain kädessä, lukkoaa ulko-oven ja pysähtyy
katselemaan Pietaria).

Kuin voitte, herra?

PIETARI (alakuloisesti).

En mä mitään voi.
Jumala nähköön.

MULTA.

Kuinka? Ette mitään?

PIETARI.

Ei mitään silloin voi, kun itseään
ei hillitsemään pysty ihminen...
Tuon naisen näit. Mä hälle väärin tein.
Mun juosta täytyis hänen jäljestään
ja polvillani anteeks anoa.
Mut sitäkään en voi.

MULTA.

Näin teissä voimaa tänäpäivänä.

PIETARI.

Se ollut ei mun omaa voimaani.

MULTA.

Niin usein naisia käy luonanne.

PIETARI.

Niin, naisia! (Hellästi.) Oi kuinka kauniit kasvot
hänellä on! Ja tuntehikas sielu!

MULTA.

Minulle käsky annettu on, herra.

PIETARI.

Se täytä!

MULTA.

Teidän eteistupaan tähän
on tyydyttävä. Sali suljetaan.

PIETARI.

Se mieleenikään ei voi langeta.
Ma kirpunpesään tähän tyydy en.

MULTA.

Juur vissist, herra. Mull' on avain tässä
ja tuoss' on ovi, jok' on suljettava.
Mun täytyy.

PIETARI.

Heill' on voimaa pakoittaa.
Niin myöskin Daavid Jerusalemista
pois karkoitettiin. Mutta kosto saapui.

MULTA.

Siis jääköön sali; minä suljen oven.

(Astuu oven luo vääntääksensä sen lukkoon.)

PIETARI.

Mut kirjani ja kirjoittamisneuvot?

(Yrittää rientää niitä ottamaan.)

MULTA (asettuen eteen).

Ne kielletty on, herra.

PIETARI.

Mieletön!
Lukea enkö sais ja kirjoittaa?

MULTA.

On jyrkkään kielletty.

PIETARI.

Ma ymmärrän
nuo Belialin pojat. Tuominneet
he minut ovat, mutta koskea,
Jumala nähköön, eivät uskalla.
Siks tukahduttaa koettavat he,
he pelkää sinkoilevain kipunain
paloa sytyttävän. (Asettuu vartijan eteen.)
Minun täytyy
kirjoitusneuvot saada.

MULTA.

Kielletty.

PIETARI.

Kirottu toimettomuus! Kuolemaa
pahempi on se. Niinkuin sika syödä
ma kyllä saisin. Ruuan kantamista
ei näet ole koskaan kielletty.
Se edelleenkin saanee jatkua?

MULTA.

Saa — vartijoiden välityksellä.

PIETARI.

Siis työnän' olis ylensyöminen,
ja sitten täysin vatsoin loikoa
likaiset ajatukset sydämessä.
Kun nouset, unisena pökkelönä
sa ikkunasta ulos katselet,
ja sitten syöt ja pitkäksesi käyt,
et yritäkään edes ajatella.
Elävä ihmishako! Siksi eivät,
Jumala nähköön, minua he saa.
Tuo kirjani ja kirjoittamisneuvot!

MULTA (pudistaa äänetönnä päätänsä).

PIETARI (etsien rahoja taskustaan).

Hopeaäyriä on neljä tässä,
mun korotetut päivärahani,
ja tässä vielä kaksi. Ota!
(Antaa rahat vartijalle. )
Ma pidän kolmen päivän koko paaston,
sa korjata saat ruokatavarat,
joit' ystäväni lähettävät. Mutta
tuo kirjani ja kirjoittamisneuvot!

MULTA.

Juur vissist, herra. Minne kätkemme?
Ne näkyvissä eivät olla saa.
(Katselee ympärilleen ja kuomaa istuinsohvan.)
Näin tänne, herra: (Rientää sohvan luo, siirtää
kannen syrjään.)
Siinä sijaa. Tuokaa!

Ne tänne noudamme.

(Menevät yhdessä saliin, josta pian palaavat, Multalla käsissä
kirjapino, Pietarilla pari sulkakynää, pari mustepulloa, paperia
ja kirjeitä.)

Niin, monta kirjaa!
Ja vaarallisia!

(Latoo kirjoja kätköön).

PIETARI.

Niin, jos vaarallista
on lohdutus ja voima. Suomessa
ei mitään tarvittaisi enemmän
ja mitään vähemmän ei suvaita.
Tai ehkä sanoin väärin. Hurskaan Francken
ja Arnoldin ja Böhmen kirjoja,
Jumala nähköön, paljon luetaan.
Mut oi, mi vääryys, väkivalta! Nuo
sokeat kirkon miehet vainoo niitä!

MULTA.

Mun täytyy viedä heille jotakin
noin silmän lumeeks. Joku kirja, kynä...

(Ulkoa koputetaan oveen. Sulkee kiireesti kannen otettuaan
pari kirjaa ja kynän.)

Ma otan nämä... Kuka siellä pyrkii?

(Vastausta ei kuulu. Koputus uudistuu.)

PIETARI.

Mä kysyn! (Kovasti:) Kuka siellä?

KAARLE HASSELQVIST (ulkoa).

Minä, eno.

PIETARI (ihastuen).

Sä, rakas Kaarle! (Vartijalle:) Avaa!

MULTA.

Kielletty.

PIETARI.

Taas kielletty!

MULTA.

Juur vissist. (Koputus uudistuu.)

PIETARI.

Mutta hänen
on päästävä. Mun sisareni poika,
kuin oma rakas. Aikoi papiksi;
nyt kirkon vainooma kuin minäkin.
Ja mistä syystä? Hänen kuultiin kerran
vapaasti rukoilevan, siksi joutui
hän hyljätyksi. Mutta minulle
hän sitä rakkaampi on. (Kovasti?) Hetkinen
odota, Kaarle! Kyllä sinut päästän.
(Etsii taskuistaan rahoja, jotka ojentaa Mullalle.)
Täss' ovat kaikki. Ota, mutta avaa!

MULTA.

No tulkoon tämän kerran.

(Avaa oven ja poistuu vieden kirjat ja kynän.)

KAARLE (kiiruhtaa sisään).

Eno rakas!

(Rientää syleilemään Pietaria, mutta pysähtyy äkkiä.)

PIETARI (sylinsä avaten).

Mun sydämeni liekehtinyt on
sinulle, poikani... Miks et sa tule?

KAARLE.

Ah! Eno, min' en saata.

PIETARI.

Miksi et?
Kenessä syy on vastahakoisuuteen?

KAARLE.

Minussa, eno.

PIETARI.

Tänä päivänä!

KAARLE.

Ah, rakas eno! Tiedän että sinut
on tuomittu. Jos anteeks mulle suot,
ma kuolen kanssasi. Nyt ensi kerran
tein tahtoasi vastaan.

PIETARI.

Kuinka, sano!

KAARLE.

Sa kielsit ankarasti minua
Joensuun kartanosta muuttamasta.
Nyt muutin kuitenkin.

PIETARI.

Se onko totta?

KAARLE.

On, eno.

PIETARI.

Turvallisen asuinpaikan,
min siunauksellinen vaikutus
niin hyvää tehnyt ois, sä jätit siis.
Sun kuuliaisuuteen ma silmäsin
ja sinä vannoit tottelevas mua...
Ja näin nyt teit! Ma sua kaipasin.
Nyt edessäni en voi sua nähdä.

(Kääntyy pois hänestä.)

KAARLE (astuu hänen eteensä).

Sa tiedät, eno, mit' on tapahtunut
sen jälkeen, uljas Kaarle kuningas
kun lyötiin Pultavassa?

PIETARI.

Päivää sitä
sun huomaan katkerana muistelevan.
Ma riemulla sen mainitsen. Se tuli
sen jäljestä, kun minut vangittiin.

KAARLE.

Nyt Suomehenkin sodan hävitys
on levinnyt, ja tuli, kuolema
nyt raivoavat.

PIETARI.

Herran viholliset
pois hukkuvat, mut hänen omansa
ne kohoavat niinkuin aurinko.
Kesäänsä vastaan elo kiiruhtaa,
ja vilja kypsyy, leikkuumies jo saapuu...

KAARLE.

Ja sitten tulee talvi.

PIETARI.

Pitkä talvi...
Kukistuu suuret, pienet kuritetaan.

KAARLE.

Mut kuri ankarinna kohdannut
on vangittuja Suomen sotilaita.
He monen sadan peninkulman päässä
takana Moskovan saa kokea
kovinta nälkää. Alastomuuttaan
he pakkasessa niinimatoin peittää.

PIETARI.

Niin vitsa kukkii, kantaa hedelmää.

KAARLE.

Nyt kootaan kirkonkukkaroilla heille
apua. — Kuka tähän aikaan muistaa
totuudentunnustajaa vangittua?
Sen kysymyksen povessani kuulin;
se mulle soi kuin ääni Jumalan
ja sai mun lähellesi muuttamaan.
Täss' on, mit' olen sua varten koonnut.
(Nostaa taskustaan rahoja pöydälle.)
Nää ystäviltäs ovat, kreivi v. Lieven
on niihin myöskin pannut osansa.
Hän näet on sun ystäväs.

PIETARI (ihastuen).

Ja sinä
mun uskollinen Timoteuksen' olet.
(Syleilee häntä ja tarkastaa hänen kasvojansa.)
Taas sydän sulaa rakkaudesta sinuun.
Sun salaisuutein vartijaksi teen.
(Sohvi kokoonkääritty paperitaulu kainalossa tulee Multan keralla.)
Ken saapuu sanatta?
(Työntää rahat taskuunsa).

MULTA.

Niin, rahaa tuli,
ja hän (viittaa Sohviin) toi ruokaa.

PIETARI.

Mutta sinä olet
sen korjannut. Sa kiskot saatavasi.
Syö eväät suolaiset!

SOHVI.

Vai suolaiset
ne ovat nyt!

PIETARI.

Kuin murhekyyneleet.
Jumala nähköön.

SOHVI.

Sepä kummallista!
Te ette niitä maistanutkaan ole.

PIETARI.

Ne aina ovat suolaisia olleet.
On juoda pitänyt. Sen kyllä tiedät.

SOHVI (nauraen).

Niin, tiedän. Mutta Turussa on vettä.

PIETARI.

Se munuaisiani ärsyttää.

SOHVI (nauraa).

PIETARI.

Sa naurat siinä, lunttu!

SOHVI.

Niin, kun vesi
on teitä kiihoittanut. Se on kummaa!

PIETARI.

Ja sinä!

SOHVI.

Minä! Teitä palvellut
ja ruokaa teille kantanut ma olen.

PIETARI.

Ja häpeätä mulle tuottanut.
Minua solvattu on piian tähden.

SOHVI.

Kenenkä syy? Vai olisinko teitä
mä tavoitellut. Kuin lie teidän laita...

PIETARI.

Suus kiinni pidä, onneton!

SOHVI.

Nyt tuon
ma viime kertaa teille lähetystä...
Olette ollut emännälle turski.

PIETARI (painaa käsin korviaan Mullalle).

En kuule häntä enää. Saata pois!

MULTA (tarttuu Sohvin käsipuoleen).

SOHVI.

Vai ulos ajetaan! Ma hennon mennä.
Ja tuoss' on kuva!

(Viskaa paperikääryn pöydälle.)

PIETARI (tarttuu innolla kääryyn ja aukaisee).

Tuomionpasuuna,
Jumala nähköön! Sit' on näytettävä!

SOHVI (ovelta peräytyen Pietarille).

Minutkin olette te pettänyt.
Ma myöskin usein olin »rakas Sohvi».

PIETARI (viskaa pois taulun).

Sun rutto tappakoon!

SOHVI (kauhistuen).

Ma onneton!
Vai rutto minut! Kirouksen sain!

(Menee Mullan kanssa.)

KAARLE.

Nyt raivoaakin rutto kaupungissa.
Jos nainen tuo sen saa, niin hän on varma,
se että sinun kiroustas on.

PIETARI.

Omansa ottaa surmanenkeli...
Mun kavalasti hyljänneet he ovat.
Nyt en mä tiedä, kuka auttaisi
minua näissä ajallisissa.

KAARLE.

Mä sua palvelen.

PIETARI.

Sun sydämesi
alati paranevi, poikani.
Mut naisen rakkaudenpalvelusta,
Jumala nähköön, minä tarvitsen.
Ma sitä kaipaan.

KAARLE.

Anna Vargentin!

PIETARI.

Hän jumalinen, hellä sielu on.
Mut tokko töissä jokapäiväisissä
hän palveleisi...

KAARLE.

Aivan varmaan, eno.
Sen hänen suustaan kuulla saat, jos sallit
mun noutaa hänet.

PIETARI.

Hän on ollut täällä.

KAARLE.

Ja tulee uudestaan, jos viestin vien.

PIETARI.

Mä tunnen intosi. Mut missä tapaat
tuon suloisen?

KAARLE.

Mä hänen luonaan asun.
Sit' enkö sanonut?

PIETARI.

Et. Hänen luonaan!
Jumala nähköön, kuinka sinne jouduit?

KAARLE.

Hän tarjos asunnon.

PIETARI.

, Ja siitä syystä
sä jätit Joensuun! Ah! Sielunne
paloivat yhteen... Poistu silmistäni!

KAARLE.

En saata ymmärtää taas sua, eno.
Mi heikkous nyt sinut tapasi?

PIETARI.

Mä äsken kuulin tuomioni, eikä
se minuun lainkaan koskenut. Mut kun
sä hänen luonaan aina olla saat
ja nähdä hänen kauniit kasvonsa...

KAARLE (tuskalla).

Oi, eno!

PIETARI.

Mikä sua vaivaa?

KAARLE.

Olen
ihaillut sua rajattomasti.

PIETARI (alakuloisena).

Ja ihantees nyt rauenneeksi näet...
Ma olen heikko.

KAARLE.

Ystävyyttänsä
hän minulle on osoittanut siksi,
kun sua rakastan. Me yhdessä
sinua auttaa tahdoimme; ei muuta
halua meillä ollut eikä ole.
Ma alttiuttain sulle vakuutan,
hän myöskin, jos sa haluat vain kuulla.

PIETARI.

Sa siveästi mutta pelvotta
nyt puhua sait armon, poikani.
Ma siitä vahvan vakuutuksen sain.
Te molemmat mun olette. Siis nouda
hänetkin tänne!

KAARLE.

Minä riennän, eno. (Menee.)

PIETARI (yksin).

Hän meni. Mutta sydän sykyttää
mun povessani niinkuin Daavidilla,
kun Saulin vaatteesta hän palan viilsi.
(Painuu etsimään kirjoja, joita sitten aukoo.)
»Zum Licht und Recht, Wegweiser.» — Pyhä Böhme!
»De tribus principis». Se toki säilyi!
(Koputus ovelle. Multa saapuu.)

MULTA.

Rovasti Broms.

PIETARI.

Se sielunsurmaaja!
(Panee kiireesti kirjat piiloon.)
Hän tulkoon! Sanon jonkun sanan hälle.

MULTA.

Hänell' on suuri valta, herra.

PIETARI.

Hän
on inhoittava valtaherra.

(Kääntyy katselemaan ikkunasta.)

BROMS (saapuu, jää jäykkänä seisomaan lähelle ovea, tarkastelee kauan
Schäferiä. Pyyhkäisee sitten kädellä silmiään).

PIETARI (kääntyen Bromsiin päin).

Kai huikaisee? Luterilainen kirkko
saa liiaks valoa?

BROMS.

Niin, kiitos Herran,
sun kaltaistesi yritykset eivät
sit' ole voineet pimittää. Se voi
iloita puhtahasta opista.

PIETARI.

Ja kuolleesta kristillisyydestä.
Siks on sen oppi turmiollinen.

BROMS.

Sä siitä väitteestäs sait tuomion.

PIETARI (suoraksi ojentautuen).

Ja siksi nyt ma julistan sen sulle,
mit' aijoin sanoa, kun ääneni
salissa äsken hälyyn sotkitte:
Te, Herran palvelijan tuomitsijat,
vanhurskaan tuomiota ette vältä.
Jumala kostaa väkivallan työt.
Kätensä ankarana tapaava
on räme mieheen, viime majaan saakka
jokaisen teidän virkakuntanne.
Ja Turun kaupunki ja Suomenmaa
periltä Lapin Auran rantaan saakka
on hävityksen kauhut kokeva.
Ja ääntä korkeimman kuninkaan
kuningas Kaarle, kosk' ei kuullut ole,
vaan vääryyden suo pitää tuomiota,
Jumala hänet valtakuntineen
on hyljännyt. Sen nimeen Jumalan
ma julki lausun.

BROMS.

Herran rangaistus
jo kohdannut on maata. Ehkä siksi,
kun hänen kirkkoaan on halveksittu.

PIETARI.

Ei! Jumalattomien pappein tähden.
Sa mitä tahdot?

BROMS.

Sielunpaimenen
on aina etsittävä kadonneita.
Jo kerran ennen sovintoa sain
sun kirkoltamme hakemaan; sa vaikka
maanosan kahden läpi kuljit sitten
sen kirkkokurin välttääksesi, joka
sinulle tuli hairahduksestasi.

PIETARI.

Samoja teitä palasin ma taas
ja sanoin, millainen on kirkkonne.

BROMS.

Sun lahkohenki ylpeä, taas voitti.
Siks seurakunnan suurta tehtävää
et tunnusta. Sun väärä lukeminen
on turmellut. Ma kirjat sinulta
haetin pois, mut annoitko ne kaikki?

PIETARI.

Voit tarkastaa.

BROMS (koettaa, onko salin ovi lukittu).

Ja kirjevaihtosikin
on lopetettava. Sun ajatukses
niin vaaralliset levitellä ovat.

PIETARI.

Niin, ajatukset ovat vaara teille.

BROMS.

Ei suinkaan, kun vain kirkon kasvatus
ja kuri saapi niitä ohjata.

PIETARI.

Sen kuolettavat menot sekä säännöt,
sen papit turpeat ja kehnoin käsin
jaetut sakramentit.

BROMS.

Häväiset, mitä toiset, kunnioittaa.

PIETARI.

Alottelijat heikot, joill' ei ole
kipinän vertaa omaa elämää.

BROMS.

Sa olet heikko nyt. Ja kirkon apu...

PIETARI.

Jumala nähköön, sit' en tarvitse.

BROMS.

Sun tukeas myös kirkko tarvitsee.

PIETARI.

Oletko mieletön?

BROMS.

Jos sinä palaat,
niin toiset, heikot, sua seuraavat?
Ja kun nyt olet tuomittu...

PIETARI.

Miks suotta
sa puhut? Ruumiini te voitte saada,
mut sieluani ette kahlitse.

BROMS.

Ma mietin kahta vastakkaista kuvaa,
valoisa toinen, toinen hyvin synkkä:
Sa kirkon helmaan palanneena käyt
vihille jonkun rakkaan neidon kanssa,
tai mestauslavalle.

PIETARI.

Mi viekas paula!

BROMS.

Mä tiedän kaikki. Onhan rakkaus
ikuinen laki. Mutta kirkon siunaus
on tarpeen sille. Hyväksesi voin
ma paljon tehdä.

PIETARI.

Koska tottunut
sa olet oikeuden vääntäjä.

BROMS.

Ma sielunpaimenena tarkoitan
sun parastasi.

(Keltareniuksen synkkä pää on ilmestynyt ikkunan taakse.)

PIETARI.

Hyvyydestäsi
Ijäinen minut aina varjelkoon!

KELTARENIUS (tempaisten akkunan auki, kolkosti:)

Ma sanon: Aamen!

PIETARI.

Mitä tahdot, kurja?

KELTARENIUS.

Sa, kulkuri ja toisten tuomitsija,
maanpettäjä ja kirkon häväisijä,
nyt olet tuomittu! Sun kiroan!

(Vartija vetää hänet pois ja sulkee ikkunan.)

PIETARI (Bromsille).

Hän teidän kirkon kaunis pappi on!
Ja minuun muiden kanssa suuttunut.
Muut ansionsa kyllä tuntenet?

BROMS.

On .porttoinensa teilattavaksi
tuo kurja tuomittu.

PIETARI.

Jos suvaitset,
ma luettelen monta kirkonmiestä,
jotk' ovat murhan, vääränvalanteon
tai sukurutsan tähden tuomitut.

BROMS.

Jumalan nisupelto kirkko on,
vaikk' onkin siihen ohdakkeita noussut.

PIETARI.

Kun uskallatte sanan väärentää.
On pelto maailma — niin Kristus lausui.
Jumala nähköön, teidän kukkonne
Ilmestyskirjan irstas nainen on,
mi puettuna kultaan, purppuraan
selässä istuu pedon punaisen
hekuman maljaa korkealle nostain.

BROMS.

Siis kirkon esirukoukset, neuvot
sun hyväksesi eivät mitään voi?

PIETARI.

Jumala nähköön, eivät. Niinkuin tiedät,
mä kirkon loukkauksesta tuomittiin;
mut siitä huolimatta uskallan
ma armon kirkkaudessa vaeltaa.

BROMS.

Kenelle kirkon lempeys ei kelpaa,
hän ankaruutta saapi kokea.
Kun hyvän hylkäät, vastaanotat pahan.

PIETARI.

Niin juuri. Pahan! Te ja kirkkonne,
Jumala nähköön, syypäät olette
maan kaikkeen kurjuuteen ja kärsimykseen.
Siks Herra häpeänne paljastaa.

BROMS.

Sun korskeutes lannistumista
en nähdä saanut. Kohta on se myöhää.
Jos rakkautes...

PIETARI.

Se ainakin ala,
min itse hoidan. (Beckman saapuu.)

BROMS (kääntyy mennäkseen, Beckmanille).

Onko teidät tänne
maaherra käskenyt?

BECKMAN.

Maaherran lupa
minulla vain on. Odottamaan poistun,
jos tahdotte.

BROMS.

Ei. Minä lähden jo. (Menee.)

BECKMAN (Pietarille).

Hän kiusannut on sinua?

PIETARI.

Niin on,
Jumala nähköön. Käyköön hänelle
kuin Abiramille ja Datanille!

BECKMAN.

Kuin heille kävi?

PIETARI.

Heidät nieli maa,
ja tuli poltti heidän majansa,
kun Herran miestä Moosesta he kiusas.

BECKMAN.

Asia minulla on kiireinen.
Sinulla lienee kirjoittamisneuvot?

PIETARI.

Ne viime rahoillani irti sain
käsistä ahnaan vartijan.

BECKMAN.

Ma sijaan
tuon muutamia karoliineja.

PIETARI.

En tarvitse.

BECKMAN.

Miks lahja ystävän
ei kelpaisi?

PIETARI.

Ma paljon annoin pois,
mut vielä runsaammin ma olen saanut.
Mun ystäväni ovat toimineet.

BECKMAN.

Ma olen yksi heistä. Mutta tuon
roponi toisten. Toisin tavoin nyt
on toimittava. Minulla on toivo.
Sua ajattelee valtakunnan korkein.
Sä tiedät, ken?

PIETARI.

Kun Kaarle kuningas
on Benderissä, valtakunnan korkein —

BECKMAN.

On prinsessa. Hän sinusta on kuullut.
Ja toivoo, että kirjoittaisit hälle.

PIETARI.

Lie rakastava, jumalinen sielu?

BECKMAN.

Niin on.

PIETARI.

Mut kuka puhui hänestä?

BECKMAN.

Mies korkea-arvoinen, sun ystäväsi.

PIETARI.

Siis kreivi v. Lieven. Hänest' olen kuullut.

BECKMAN.

Sa prinsessalle voisit olla kuin
Samuel Saulille. Hän kuninkaan
ja valtakunnan kohtaloa sulta
kuin profeetalta halaa tiedustaa.

PIETARI.

Jumala nähköön, mutta se voi olla
niin karvas kuulla.

BECKMAN.

Vastaa kuitenkin!
Sun kirjees kreivi saattaa prinsessalle.
Hän myöskin hankkii vapauden sulle;
mut yhdell' ehdolla.

PIETARI.

Ja mikä se on?

BECKMAN.

Yks kohta väitteestäsi. Sinun pitäis
se peruuttaa.

PIETARI,

Vai minun peruuttaa!
Se sana maistuu kovin karvaalta.

BECKMAN.

Ne sanat, joilla turmiolliseksi
sa lausut kirkon opin.

PIETARI.

Ei! En ikinä
ma taivu tahtoon pappien ja piispain.

BECKMAN.

Tuo pieni kohta vain.

PIETARI.

Ei rahtuakaan.
En Ruotsin herrojen ja hallitusten
apua kaipaa.

BECKMAN.

Luotat itseesi.

PIETARI.

En valtakunnan kohtalosta huoli...
Kun hurskas kärsii, jumalaton paisuu,
käy niinkuin Jeremian aikana.
Nebukadnetsar Herran miekkaa kantain
on tuleva, tuo vapautuksen mulle.
Sa olet kiusaaja. Pois luotain mene!

BECKMAN.

Mä ystävänä tulin sekä lähden.
Voit mua muistaa avun tarpeessa.
(Aikoo mennä, mutta kääntyy takaisin.).
Nyt Lischen Roskamp sua vastaan puuhaa
kuin ennen puolestasi. Vieraankäynnit
sun luonas ehkä tyyten kielletään.

PIETARI.

Ja minä täällä yksinäisyydessä
niin kovin kaipaan naisen palvelusta
ja hellyyttä. Sa auttaa lupasit?

BECKMAN.

Kun suinkin voin.

PIETARI.

Naisvartijan siis mulle
maaherra määrätköön. Sen saanet aikaan?

BECKMAN.

Saan kyllä. Ensi kertaa ei se ole.
Mut ketä tahdot?

PIETARI.

Anna Vargentinin.

BECKMAN.

Vai hänet? Notariuksen sisaren?
Se kumma pyyntö! Tulisiko hän?

PIETARI.

Ma siitä vastaan. Olet luvannut.
Ma tahdon hänet. Niin, ma tahdon, tahdon!

BECKMAN.

Ma ryhdyn heti toimeen. Rauhoitu!
Mun täytyy joutuin käydä asiaan.
Siis hyvästi! (Menee.)

PIETARI (yksin).

Hän sittenkin on minun ystäväni!
Jumala nähköön, mitä seuraa tästä!
Avio pyhä ilman kirkkoa!
Siin' olis määrä! Uusi seurakunta.
Sen alun ihanan ma näkeväni
jo luulen Annan silmissä. — Ja nyt
on prinsessalle kirjoitettava.
Ja Jeremiaan kutsutervehdys
Nebukadnetsarille!

(Etsii kirjoitusneuvoja.)

Väliverho.

Notarius Vargentinin pihapuisto. Vasemmalla yksinkertainen asuinrakennus ikkunoineen, ovineen ja portaineen, oikealla puistikko, jonka edustalla puutarhapöytä ja tuoleja. Takana korkea aita, jossa kadulle johtava portti. Aidan takaa kauempaa näkyy tuomiokirkko kummullaan. Näytöksen alussa portti auki; kadulla kiiruhtaa ihmisiä vasemmalta oikeaan kannalmuksia kädessä ja olkapäillä.

Elokuun päivä v. 1713. Tuomiorovasti Broms ja notarius Vargentin istuvat pöydän ääressä.

VARGENTIN.

Niin on, niin, herra tuomiorovasti.
Taas ihmisiä satamaan nyt virtaa.
Ties pääsevätkö sieltä minnekään.

BROMS.

Mitäpä hätääntyneet ihmisparat
ne muuta tehdä voivat.

VARGENTIN.

Kaikki eivät
voi sitäkään.

BROMS.

Vai kaikki! Vielä vai!
(Katselee kadulle, jossa mies ja vaimo ja pari lasta kulkee.)
Kas Lijmannit! He alkuun elämän
juur äsken pääsivät... Ja lähde nyt!
Saa Ruotsi väkeä!

VARGENTIN.

Ja kuin käy siellä?

BROMS.

Jos etsiskelyn aikaa kauan jatkuu.

Ja jollei korskan vihamiehen kuonoon,
kuin uskolliset ovat rukoilleet,
luo rengasta jo Kaikkivaltias.

VARGENTIN.

Varoittavia luonnon merkit ovat.

BROMS.

Ne taivas meille muistutukseks suo.

VARGENTIN.

Käenkin kuultiin eilen kukkuvan.

BROMS.

Ja elokuu on! Tavaton on aika.

VARGENTIN.

Ja sudet kiertelevät kaupunkia.
Ruissalon kartanossa koko karja
niin pienet elukat kuin suuretkin
yht'aikaa ulvomisen alkoivat
kuin niill' ois ollut hätä kuoleman.
Mut mitään vaaraa lähellä ei ollut.

BROMS.

Jumala suokoon, ihmiset etteivät
niin huutaisi kuin tämä karjalauma.

VARGENTIN.

Mut kunhan tuolta Karjaportin takaa
pärähtää rummut tsaarin joukkojen!

BROMS.

Se hirmuista on ajatellakin.
Voi sua, rakas ikivanha Turku!
Voi seurakuntaa!

VARGENTIN.

Helsinki on mennyt.

BROMS.

Jumala parantakoon!

VARGENTIN.

Rovasti
kai jääpi tänne kaiken varalle?

BROMS.

Niin että minulle niin kävisi kuin
superintentti Mayerille.

VARGENTIN.

Kuinka
hänelle kävi?

BROMS.

Kirkossansa hän
rukoili valtakunnan puolesta,
kun vihollisten päämies saapui sinne.
Ja mitä teki hän?

VARGENTIN.

Hän ampui papin?

BROMS.

Superintentin kotiin miehineen
hän heti riensi, ryösti, poltti kaikki.
Kun sielunpaimen sitten lähestyy
ja näkee liekkein taloansa syövän,
hän maahan kaatuu kuolleena.

VARGENTIN.

Kuin julmaa!

BROMS.

Pisara pieni kauhunmerta vain.
Siis suotta emme pakene.

VARGENTIN.

Se totta.

BROMS.

Mit' aijotte te sisarenne kanssa?

VARGENTIN.

Puhunut olen Annalle, mut hän
ei tahdo lähteä.

BROMS.

Hm — vai ei tahdo!
Ja miksi ei?

VARGENTIN.

En hänen syitään muista.

BROMS.

Ma sanon; teillä, herra notarius,
on kaikki huoli. Sielunpaimenena
ma neuvon, viekää sisarenne pois!
Niin sorjan olennon on vaarallista
tääll' olla vihollisen saapuissa.

VARGENTIN.

Sit' olen ajatellut.

BROMS.

Olettehan
te hyvä veli sekä kunnon mies.

VARGENTIN (vaikenee).

BROMS.

Kysyisin teiltä, herra notarius...

VARGENTIN.

Niin, kysykäätte, herra rovasti.

BROMS.

On uusi toimi sisarellanne.
Mit' arvelette siitä?

VARGENTIN.

Mikä toimi?

BROMS.

Hän vanginvartijaks on ruvennut.

VARGENTIN.

Vai vanginvartijaksi! Voihan olla.

BROMS.

Niin onkin. Pidättekö toimesta?

VARGENTIN.

Hän pitää sitä rakkaudentyönä.

BROMS.

Vai rakkaudentyönä! Minua
se huolettaa.

VARGENTIN.

En teitä käsitä.

BROMS.

Te ette tunne minkälainen mies
on Schäfer. Tähden viheliäisten aikain
ei hänen tuomiolleen vahvistusta
viel' ole saatu. Aivan mukavasti
hän linnass' elää, ottaa vieraita,
käy kaupungilla, yllin-kyllin saa
mit' ikään halaa.

VARGENTIN.

Kristillinen hoito
hänellä on.

BROMS.

On aivan liiaksikin.
Pitääkö myöskin sivistyneen neidon
tuon hylkyläisen palvelija olla?

VARGENTIN.

Kun Anna tahtoo...

BROMS.

Minkälaisen palkan
hän siitä saapi? Riittämättömyyttä
kuin Lischen Roskamp. Mutta pahemminkin
voi käydä.

VARGENTIN.

Kuinka, tuomiorovasti?

BROMS.

Näin meidän kesken: tuolla miehellä
on suuri kiihko naisiin. Piikakin,
mi häntä palveli, on kertonut...

VARGENTIN.

Miks piikain juttuja me muistaisimme?

BROMS.

Ma sielunpaimenena ajattelen
mi häpeä ja suru kohtaisi
niin veljeä kuin itse Annaakin,
jos —

VARGENTIN.

Mitä?

BROMS.

Seikka Tonianderin
jos sattuisi.

VARGENTIN.

Se minkälainen oli?

BROMS.

Ikävä juttu, hyvin ikävä.
Hän suljettuna samaan vankilaan
sai raskaaks naisen, joka katsomassa
hänt' oli käynyt.

VARGENTIN (kiivaasti kohoten).

Herra rovasti!

BROMS (samoin).

Niin, mitä, notarius?

VARGENTIN.

Sanokaa,
ken Toniander oli!

BROMS.

Mitä siitä?

VARGENTIN.

Hän oli pappi.

BROMS.

Tunnette siis jutun?

VARGENTIN.

Sen tunnen kyllä. Koska myöskin te
olette pappi, esimerkkejä
tänkaltaisia karttaa voisitte.

BROMS.

Kosk' olen pappi, vakavimmat syyt
mun varoillani olemaan nyt käskee.
Tuo seurakunnan vihollinen, luulen,
nyt kirkollista aviota vastaan,
mi nojaa Luojan pyhään säädökseen
ja kansan terveyden turva on,
on aikeiss' iskeä, jos tilaisuuden
saa suinkin siihen.

VARGENTIN.

Minuun voitte luottaa.
Tään kysymyksen arvon tunnen.

BROMS.

Hyvä.
Ma luotan teihin. Kirkkoneuvostolla
ei, toivon minä, tähän asiaan
kajota syytä ole. Tarkoitan
sit' ettei siihen koskaan pakoiteta.
Siis Ruotsiin lähtekää! Sen neuvon annan.
Hyvästi!

VARGENTIN.

Puhun sisarelleni.
Jollette te?

BROMS.

Ei. Toisen kerran sitten.
Nyt menen, sanon Schäferille sanan.
Minua ymmärtäkää! (Kumartaa ja menee.)

VARGENTIN.

Ymmärrän.
Ja matkaa sietää harkita jo heti.
(Kurkistaa sisään talonsa ovesta.)
Ma puheleisin kanssas, Anna. Ehkä
tääll' ulkona?

ANNA (saapuu surupuvussa, tarkastelee veljensä kasvoja).

Kuin tahdot, Johannes.
Sun mieltäs painaa jokin.

VARGENTIN.

Huolehdin
sun turvallisuudestas.

ANNA.

Sitähän
ei mikään uhkaa, hyvä Johannes.

VARGENTIN.

On koko kaupungilla suuri vaara.

ANNA.

Sa vihollista tarkoitat?

VARGENTIN.

Ken suinkin
kykenee kynnelleen, nyt pakenee.

ANNA.

Paeta eivät kaikki voi, sentähden —

VARGENTIN.

Sentähden — mitä?

ANNA.

Kenenkään ei pitäis
paeta maasta.

VARGENTIN.

Kaikkein pitäis kuolla?

ANNA.

Tai pelastua yhdessä.

VARGENTIN.

Pois menneet
jo hovioikeuden herrat ovat.
Ja piispa samoin. Tuomiorovasti...

ANNA.

Hän oli täällä, puhelitte kauan.

VARGENTIN.

Hän myös sun tähtes oli huolissaan,
kun täällä viivymme.

ANNA.

Sun tähtes ei?

VARGENTIN.

Sa viivytellyt olet matkaamme.
Kai uuden toimes tähden. Rovasti
mua siitä huomautti.

ANNA.

Sä myönnyit siihen.
Maaherran määräyskin mulla on.

VARGENTIN.

En enää siitä toimesta ma pidä.
Menetkö tänäänkin tuon vangin luo?

ANNA.

Hän tulee tänne, Johannes.

VARGENTIN.

Vai tänne!
Hän kuinka saattaa! Kenties kutsuitkin?

ANNA.

Hän tulee ystäviä tapaamaan.
Hän usein liikuskelee kaupungilla.

VARGENTIN.

On vapautta sillä tuomitulla!

ANNA.

Kun jalo henki hänellä on.

VARGENTIN.

Jalo!
Ja vihamiehen menestystä toivoo.

ANNA.

Kun omat ovat hänet tuominneet.
Ja vielä väärin.

VARGENTIN.

Tiedätkö sen varmaan?

ANNA.

Sa sanot samoin, jos vain tunnet hänet.

VARGENTIN.

On minuttakin hällä tuttavia.

ANNA.

Ja ystäviä paljon. Turussa,
sen ympäristöllä ja Ruotsissa
ja koko maailmassa.

VARGENTIN.

Sinä voit
siis jättää hänet. Meren tuolle puolle
me lähdemme.

ANNA.

En minä matkusta.

VARGENTIN.

Hänenkö tähtensä? (Äänettömyys.) Miks' et sa vastaa?
Ma olen veljesi ja holhoojasi,
minulle saatat kaikki kertoa.
Siis puhu!

ANNA.

Jos sa ymmärtäisit mua.

VARGENTIN.

Ma koetan kyllä.

ANNA.

Täällä kaikki ollut
on kylmää, kuollutta. Mut sydän parka
se kaipaa elämää. On kirkoissamme
puhuttu siitä viljalajista,
min pahnat Betlehemin seimen täytti;
mut siitä rakkauden lämmöstä,
mi syttyi kerran tämän seimen luona,
ei ole tiedetty. Niin ilmestyy
mies, taivaan lähetti, mi sädehtii
uutt' elämää, ja virvoittavan sanan,
sen, jota sielu odottanut on,
hän lausuu pelotta... Hän vangitaan
ja tuomitaan... Sun sisarellasi
ei sydän olis paikallaan, jollei
hän palvelisi tuota suurta miestä.
Ja rakastaisi.

VARGENTIN (hetkisen kuluttua).

Sinun, sisar parka,
on pian lähdettävä Turusta.
Sa näytät sairaalta. En sano muuta.

ANNA.

En sairas ole. Enkä matkusta.

VARGENTIN.

Hänenkö tähtensä?

ANNA (huomaa Pietarin portilla, ojentaa sinnepäin).

Niin, hänen juuri.

(Menee portille vastaan.)

VARGENTIN.

Siis minun täytyy hänet pakoittaa.

(Menee asuntoonsa.)

ANNA (Schäferin tultua sulkee poriin ja saattaa vieraansa kädestä
taluttaen puutarhaan, jossa istuvat lähetysten).

PIETARI.

Oi kuinka rakas, hyvä sinä olet!

ANNA.

Sinua olen odottanut tänne.

PIETARI.

Sun silmäs säteilevät riemusta.

ANNA.

Kun olen saanut sinut luokseni,
puutarhaani, jot' olen hoitanut.
Tääll' olen usein ajatellut sua,
iloinnut rakkahista sanoista,
joit' olen sinun huuliltasi kuullut,
ja sua siunannut.

PIETARI.

Sun sanasi,
Jumala nähköön, ovat suloiset!

ANNA.

Niin kovin köyhät, jos ken vertais niitä
sun sanoihisi.

PIETARI.

Koko viime yön
ja kaiken aamua ma toivoin tänne,
salaista pyhää toimitustani
unohtamatta. Mutta siit' en puhu.
Ma hyvän armon, hengen läsnäolon
sain tunteakin. Samaan siunaukseen
sa olit suljettu mun kanssani.
Niin oli kuin sa luonan' oisit ollut.
Sun askeleesi luulin näkeväni
ma linnan tuvassa. Ja unessakin
sun sulon olentosi kuva väikkyi
mun silmissäni. Ja se kuiski
sanoja rakkaita.

ANNA.

Niin onnelliseks
sanoillas rakkailla sa minut teet.

PIETARI.

Sun kirkas otsasi ja sulo suusi!
On autuasta niihin koskea!
(Yrittää suudella, mutta Anna väistää.)
Miks väistät, rakas?

ANNA.

Sielus kosketus
mun riemulla on täyttänyt, sen vannon.
Sua rakastan, sen tiedän, tunnustan.
Ma iloinnut sun äänestäsi olen.
Sun suuri uskos innostuttaa mua.
Ja lämpimimmän myötätuntoni
on saavuttanut kärsimykses syytön.
En luovu sinusta. Ma kuoloon saakka
sinua palvelen. Vaan kenkään ei
saa sanoa, ett' aistillinen lempi
meit' yhdistäisi.

PIETARI.

Mutta suudelman
niin aivan hyvin ottaa sekä antaa
voi viettiemme yllytyksettä
viattomalla lapsen sydämellä.
Vaan kuten tahdot, armas olento.
Jumala nähköön, sua rakastan
sa, puhdas sielu, arkuudessasi.
(Katselee hänen pukuaan.)
Teen yhden pyynnön sulle kuitenkin.
Voi tulla toinenkin; nyt yksi ensin.

ANNA.

Kun puhun niinkuin sinä puhuvan
mun toivot, tiedän puhuvani totta;
kun niin mä teen kuin sinä tekevän
mun tahdot, tiedän oikein toimivani...
Sa siitä tiedät, että pyyntös täytän.

PIETARI.

On rakkautes todella niin suuri?

ANNA.

Voit koetella sitä.

PIETARI.

Katso, armas,
ma kuljen kohden korotustani.
Jumala nähköön, vapaa murehesta
ma olen. Sumu hälvennyt on kaikki.
On sydämeni lämmin, riemullinen.
Kun ympärilläni on suuri tuska,
mun iloni vain nousee. Pääsinpäivä
on näet lähellä. Mit' olis vielä
minulla hetken tarpehista huolta,
sen sinä, armas, olet ottanut.
Jumalan suoma huoneenhaltijani
ja ystäväni olet. Eikö siis
mun iloni sun ilos olisi
ja minun toivoni sun toivosi?

ANNA.

Sen hartaammin en mitään toivo.

PIETARI.

Riisu
siis, lapsukainen, surupukus pois
ja ilonvärit pue yllesi!

ANNA.

Pukua tätä äidin jälkeen kannan.

PIETARI

Et mitään muuta muistella nyt saa
kuin suurta siunausta, joka meitä
nyt odottaa. Ja sitä ilolla
on ajateltava ja muisteltava.
Jumala nähköön, horjumattoman
ma tunnen siinä asiassa pohjan.
Mut vastahakoisuus ja epäilys
sun puoleltasi suureks vaivaksi
vois mulle muuttua. Sä sitä et.
Jumala nähköön, tahdo. Näen sen
sun silmistäs. Sa hyvä, nöyrä, rakas
ja siveä ja luottavainen olet.

ANNA (heittäytyen hänen kaulaansa).

Ma tahdon olla sellainen. Ma teen
mit ikinä sa toivot tekeväni.

(Broms aukaisee porttia ja saapuu.)

PIETARI (hyväillen Annaa).

Niin vahvana ja tahrattomana
on rakkautemme säilyvä. Nyt sua
ma sydän kyynelissä suutelen (suutelevat).
Nyt yksi toivo vain. Ja se on suuri.

BROMS.

Vai vielä enemmän sa julkeat!

(Toiset kohoavat hämmästyneinä.)

PIETARI.

Oletko täällä väijymässä meitä?!

BROMS.

Ja eikö syytä? Tunnen näet hyvin
sun taipumukses profeetalliset.

PIETARI.

Jumala nähköön tämän solvauksen!

BROMS.

Ja sinun julkeutes. Mitähän
voi tapahtua linnan komeroissa!

ANNA.

Minulla, herra tuomiorovasti,
ei ole mitään salattavaa.

BROMS.

Niin,
se julkista on! Niinkuin kihlatut!
Puutarha avoin — katuyleisö
sen melkein näkee.

ANNA.

Sillä puhdasta
se ystävyyttä on.

BROMS.

Te itsenne
petätte, neiti Anna. Usein käärme
voi valon enkelinä liikkua.

PIETARI.

Ja silloin melkein aina kulkee se
luterilaisen papin hahmossa.

BROMS.

Sun vanha solvaukses. Siitä sinut
on tuomittu. (Annalle.) Te siihen yhdyttekö?
Vakaasti kysyn sielunpaimenena.

(ANNA vaikenee).

PIETARI.

Se kai on koukku? Siihen hän ei tartu.

BROMS.

Kuink' arvasinkin kaikki edeltä!
Ma täällä äsken varoittavan sanan
notariuksen mietittäväks sanoin,
ja sitten pitkin Auran rannikkoa
ma astun linnaa kohden aikoen
koettaa vielä Schäferin ja minun
välille saada keskustelua.
Ma kohtaan vartijan ja häneltä
saan kuulla, että tuomittu on täällä.
Kun palaan tänne, lemmenkohtauksen
todistajaksi joudun, Kihlattujen lailla
te käyttäydytte. Ehken häitäkin
jo uneksitte?

ANNA.

Olen vartijansa,
maaherran määräämä.

BROMS.

Se määräys
on peruutettava, jollei se ole
jo myöhäistä. Teen yrityksen heti.
Ja myöskin Turun kirkkoneuvosto
voi tarvittaissa toimia. Ei tätä
saa jatkua. (Menee.)

ANNA (Pietarille).

Suo anteeks hänelle!
Hän on —

PIETARI.

— on sielunsurmaaja! Et häntä
saa puolustaa.

ANNA.

Sua viihdyttääkseni.
Ma Sinua vain yksin ajattelen.

PIETARI.

Sa suloinen ja armas olento!
Kun tänä aamuna ma havahduin
kuvasi viehättävä mielessäni,
et arvaa, miltä tuntui minusta.

ANNA.

Sun lämpimässä sydämessäsi...

PIETARI.

Ma ihmisyyden tervehdyksen armaan
näin sinussa. Sentähden tunsin halun
sovinnoss' elää ihmisien kanssa.
Söin rakkauden leivän, sitten otin
ma sormilasin pienen viiniä
ja toistin pyhät siunauksen sanat.
Se, armas, on mun ehtoolliseni,
jalompi kirkon julkisyöminkejä.
Suloista tyydytyksen tunnetta
tää päivä mulle siitä alkain oli,
siks kun tuo musta mies —

ANNA.

Me hänet jo
olemme unohtaneet, ystäväni.
Kun minull' on sun enkel'-rakkautes,
en muista mitään muuta.

PIETARI.

Kuinka sitten
ma muuta muistaisin, kun minulla
sun enkel'-rakkautes on.

ANNA.

Ja ystävämme.

PIETARI.

Niin, luja lyhde uutta toukoa.

ANNA.

Luo sihteer' Beckmanin on Kaarle mennyt.
He varoja on koonneet. Tänne tuovat.

PIETARI.

Niin hellästi sa lausuit nimen Kaarle.

ANNA.

Niin sinäkin. Hän sinulle on rakas.

PIETARI.

Jumala nähköön, on.

ANNA.

Ei epäluuloa
jalossa sielussasi olla voi.

PIETARI.

Mut suurinta nyt pyydän sulta, armas.
Niin ystäväin kuin vihamiesten tähden
ja itseni ja rakkauteni tähden
sen pyynnön teen.

ANNA.

Ma sitä kuulemaan
niin altis olen.

PIETARI.

Vihamiehemme
ivasi meitä sillä. Mutta minä
Jumalan tarkoituksen näen siinä.
Jumala nähköön, sitä vartenhan
tuo Juudan sisar palvelijoilleen
on minut jättänyt ja toisihimme
me kiinnyimme.

ANNA.

Nyt en mä ymmärrä.

PIETARI.

Ma ajattelen, että rakkautemme
sidomme sitein ratkeemattomin
ja aviohon keskenämme käymme.

ANNA.

Siin' onnea on hurmaavaa.

PIETARI (innostuen).

Sa suostut?

ANNA.

Sydämen riemulla, kun vain se milloin
on mahdollista.

PIETARI.

Jumala nähköön — heti paikalla!
Hääpäivämme voi tämä päivä olla.

ANNA.

Ei, rakkaani, ei voi.

PIETARI.

Ja miksi ei?

ANNA.

Sa olet tuomittu. Et armahdusta
viei' anonutkaan ole, saati saanut.

PIETARI.

Jumala nähköön, se siin' onkin suurta.
On tuomittu, mut elää niinkuin vapaa
ja horjumatta pääsinpäivään luottaa.
Sen varmana ma edessäni näen.
Et sinäkään saa sitä epäillä.

ANNA.

En epäile.

PIETARI.

Nyt juuri avio —
se merkki varmuuden. Se vastalause
on selkein väärää tuomiota vastaan.
Sun voittaminen, omistaminen
on ensimäinen menestykseni.
Hääpäivämme siis, rakas, valmistamme.

ANNA.

Se ei voi tapahtua.

PIETARI.

Syytäsi
en käsitä.

ANNA.

Ei meitä vihitä.

PIETARI.

Jumala nähköön, kenen, luulet, meitä
pitäisi vihkiä?

ANNA.

Ken muitakin...
Kai tuomiorovasti. Hän lähin on.

PIETARI.

Ei ikinä! Ei hän, ei mikään pappi!
Vihimme itse itsemme.

ANNA.

Se olis
jumalatonta.

PIETARI.

Jumalallista!
Vapautusta pappein kaavoista
ja isku kirkon kahlehtivaan valtaan.

ANNA.

Me hylkäisimme seurakunnan sen
joss' ovat vanhempamme eläneet...

PIETARI.

Me hylkäämme sen kaavat kuollehet
ja viralliset sielunpaimenet
ja perustamme oman seurakunnan.

ANNA.

Sa olet pää.

PIETARI.

Sa mua lähinnä,
ja meidän lapsemme.

ANNA.

Kuin? Lapsemme?

PIETARI.

Minulle niiden nimetkin on tutut.
Sa et siis ole vastahakoinen.
Sa uskot...

ANNA.

Ihailen sun uskoasi.

PIETARI.

Ja suostut?

ANNA.

Sanoin ehtoni jo äsken.

PIETARI.

Ehdottomasti rakkaus antautuu.

ANNA.

Suo minun rakastaa ja palvella
sinua niinkuin nytkin siihen asti,
kun vapaa olet. Silloin meistä
aviopari tulla voi.

PIETARI.

Niin, silloin!
Sa etkö huomaa, kuinka kylmältä
ja kaukaiselta tuntuu sana tuo.
Nykyisen hetken lämmin sydän käyttää.

ANNA.

Mun sydämeni lämmin on ja hellä.

PIETARI (tarkastellen häntä).

Ja poskes hohtavat. Ja silmäsi
niin kirkkaat ovat. Kaikki epäilys
on pimeyden valtakunnasta.
Jumala nähköön, liian raskasta
se mulle olisi. Hän parhain päin
kaikk' kääntäköhön!

(Kaarle Hasselqvist ja Beckman saapuvat.)

ANNA.

Kas, nyt ystävämme
jo ovat siinä! Tervetuloa!
Ja käykää istumaan mun tarhaani!

BECKMAN.

Tääll' onkin rauhallisen herttaista.
On tämän ajan levottomuudessa
jokainen viihdyn hetki tervetullut.

KAARLE.

Niin tässä olemme nyt, rakas eno.
Vähällä olin saada yksin tulla. (Istuvat.)

PIETARI.

Ei sovi halutonta vaatia,
se närkästystä voisi herättää.

(Katsoo Beckmaniin.)

BECKMAN.

Ei halun puutetta lie minulla.

KAARLE.

Maaherran sihteerillä on nyt työtä.

BECKMAN.

Kun virasto on muuten melkein tyhjä.

PIETARI.

Paenneet varmaan?

BECKMAN.

Passinottajia
on pitkät jonot odottamassa.
Ja siinäkös saa vaikerrusta kuulla!
Ken taloaan ja tavaroitaan suree,
joit' ei voi mukaan ottaa. Toinen taas
on huolissansa sairahasta, jota
on purilailla kuljetettava
ja matkavaivoja voi tuskin kestää.
Ja joku säälii pientä rintalasta,
mi nääntyäkseen äidin povell' ulvoo.

PIETARI.

Jumala nähköön, raskas tuulispää
nyt murtaa kallioita. Mutta sitten
ihana päivänpaiste koittavi.
Ma toivon, että kaikki siihen asti
te minun rinnallani seisotte.

ANNA.

Mun veljen' tahtois heti muuttaa Ruotsiin.

KAARLE.

Ja sisarensako myös sinne viedä?

PIETARI.

Miks minulle et ole ilmoittanut?

ANNA.

Kosk' en mä lähde.

KAARLE.

Sinun luokses, eno,
me jäämme.

BECKMAN.

Minun virkamiehenä
on tehtävä kuin käsketään. Jos joskus
saan määräyksen poistua, niin poistun.
Mut hyväks rakkaan uskonisämme
teen aina, minkä voin.

KAARLE (näyttää Pietarille kukkaroa).

Sun tarpeihisi
taas kannettu on sotaveroa. (Antaa Pietarille.)

BECKMAN.

Vaan muutakin nyt olis tehtävä.
Kun uskaltaisi virkkaa?

KAARLE (Pietarille).

Saahan hän
puhua, eno?

PIETARI.

Hyvänsuova seura —
saa siinä sopivasti keskustella.

BECKMAN.

Ma tiedän, että kreivi v. Lieven pian
Turusta poistuu.

PIETARI.

Onkin parasta,
Hän Herran sotaa ei saa kääntymään.

BECKMAN.

Hän menee prinsessata tapaamaan
ja sitten matkustaa hän Benderiin.

KAARLE.

Niin, Turkinmaalle, eno. Kuningasta
hän menee sieltä kotiin kutsumaan.

ANNA.

Ma kuulin, että Kaarle kuningas
on Turkin paschaks ruvennut.

KAARLE.

Ei toki!
Hän tulee karkoittamaan venäläiset.

PIETARI.

Jollei hän kadottaisi henkeään.

KAARLE (Pietarille).

Kohtaako häntä onnettomuus, eno?

BECKMAN.

Jumala häntä siitä suojelkoon!

PIETARI.

Ja lisätköhön kärsimystä maalle!
Sa niinkö tarkoitat?

ANNA (kääntääkseen keskustelun).

Me vierahamme
viel' emme ole kuulleet ehdotusta.

PIETARI.

Hän sanokoon sen!

BECKMAN.

Kreivi v. Lieven meille
on suosiollinen ja mielellään
hän vapauttaisi vankimme.

PIETARI.

Sen on,
Jumala nähköön, korkeampi herra
tekevä kohta.

BECKMAN.

Tosin kreivi v. Lieven
ei hovioikeuden päätöstä
voi kumota. Siis sinun, Pietari,
on prinsessalle kirjoitettava
ja armahdusta pyydettävä.

PIETARI.

Etkö
häpeä! Sun ehdotuksesi
ma kerran ennen olen hylännyt.
Jumala nähköön, tuomio on väärä;
ma siitä en voi pyytää armahdusta.
Saan hyvityksen sinä päivänä,
kun nousee aurinkoni.

KAARLE.

Milloin, eno?

PIETARI.

Kun korkeimman pääsiäinen saapuu.

KAARLE.

Ja milloin se on?

PIETARI.

Kyllä sitten sanon.

BECKMAN.

Mun täytyy vaijeta. Ja kuitenkin —

PIETARI (keskeyttäen).

Ja kuitenkin sun prinsessallesi
ma olen kirjoittanut.

KAIKKI (iloisella hämmästyksellä).

Prinsessalle?
Sa kirjoittanut!

PIETARI.

Kolme lausumaa:
kuninkaan, valtakunnan, sodan menon.

BECKMAN.

Mut milloin? Kenen mukana?

PIETARI (ottaa kirjeen poveltaan).

Se täss' on.
Sen sinä kreivillesi viedä saat.

(Antaa kirjeen Beckmanille, joka nousee.)

BECKMAN.

Ja prinsessa saa häneltä. Ma vien
tään heti hänen ylhäisyydelleen.

(Aikoo lähteä.)

PIETARI.

Odota hetki toverias!

BECKMAN.

Ketä?

PIETARI.

On toinen kirje.

BECKMAN.

Kelle?

PIETARI.

Se on
tsaarilliselle majesteetille,
Nebukadnetsarille Moskovan.
Sen sulle, rakas poikani, ma uskon.
Sa Helsingissä, jollei lähempänä,
voit tsaarin tavata ja antaa kirjeen.
(Ottaa kirjeen poveltaan -ja tarjoaa sitä Kaarlelle.)
No miks et ota? Mitä epäröit?

KAARLE.

Siis valtakunnan viholliselle?

PIETARI.

Niin. Jeremiaan tervehdys se on.

KAARLE.

Ja minun pitäis viedä?

PIETARI.

Sinä viet sen.

KAARLE.

En ikinä ma sitä tehdä voi.

PIETARI (kiivaasti).

Jumala nähköön, kiusaatko sa mua?!
Vai mistä tämä uppiniskaisuus?

KAARLE.

Ma en voi sua totella nyt, eno.

PIETARI.

Et minua sa tahdo totella.

KAARLE.

Maankavallusta olisi se.

PIETARI.

Mutta
sa minut saatat pettää, kavaltaa!

KAARLE.

Mun täytyy kieltäytyä.

PIETARI.

Sydämeesi
on niskuruuden pahahenki päässyt.
Tääll' onko enää ketään uskollista?
Mun tahtoani tokko kenkään kuulee?
Sa, Anna, nainen, voitko sa sen tehdä?

ANNA.

Ei, rakas.

PIETARI (Beckmanille)

Minkä verran sinulla
on alttiutta minun hyväkseni?

BECKMAN.

Siit' aikeesta sun neuvon luopumaan.
Tän kirjeen saatan kreivin käteen heti.

(Menee.)

KAARLE.

Suo anteeks, eno, se on mahdoton.

ANNA,

Tekoa sellaista —: me emme voi.

PIETARI.

Te ette minun pyyntöäni täytä!
Jumala nähköön, kuitenkin hän tulee!
Vaan teidät kiroan, te petturit,
sanoissa ystävät, mut haluttomat
ja voimattomat työhön ystävän.
Ma teidät kiroan, te särette
mun uskallukseni ja epäilystä
ja mustaa vihaa mieleheni luotte.
Se valtakunta, jota palvelette,
on pimeyden valtakunta. Teidän
siin' ijäisesti täytyy hukkua.

(Lischen Roskamp saapuu.)

KAARLE.

Mi kauhistus nyt valtasi sun, eno.

ANNA.

Nyt missä on sun kirkas uskosi?
Ja hellä rakkautes, hyvyytes?

PIETARI.

Ja missä teidän kuuliaisuutenne
ja uskollisuutenne, kirotut?

LISCHEN.

Kiroa heidät niinkuin kirosit
mun palvelijani. Sitten rutto heidät
kuin Sohvin tappaa.

PIETARI.

Onko Sohvi kuollut?

LISCHEN.

On. Hän ruttoon kuoli. Sinun kädestäs
ma vaadin hänen henkensä. Sä hänet
kironnut olit.

PIETARI.

Minua hän aina
halulla palveli.

LISCHEN.

Ja kiroomanas kuoli.

PIETARI.

Ja milloin sai hän ijäisyyden hetken?

LISCHEN.

Hän sammui eilen iltapäivällä.
Ma Ruotsiin riennän. Kirouksesi
nyt häntä (viittaa Annaan) jääköön painamaan! On kiire.
On laiva lähdössä jo... Hyvästi!

PIETARI.

Jumala nähköön, rikkaat pakenevat,
mut köyhät jäävät sekä kärsivät.

LISCHEN.

Mut etkö huomaa, kiroukseksensa
sua kaikki palvelevat. Heidätkin (viittaa toisiin)
sa olet kironnut. (Menee.)

PIETARI (alakuloisena).

Niin, onneton,
ma teidät kirosin!

KAARLE.

Sit' emme muista.

ANNA.

Me emme ole sitä kuulleetkaan.

PIETARI.

Ma kirosin ja hyvin kuulin sen.
Se onneton, ken parhaat ystävätkin
näin kiroaa. Niin kohden omaa päätä
hän kirouksen kutsuu. Kirottu,
Jumala nähköön, minä raukka olen.

(Vaipuu polvilleen.)

KAARLE.

Ma sinua en siunaamasta lakkaa.

ANNA.

Ja tuhat kertaa minun sydämeni
sua siunaa siunauksin hellimmin.

PIETARI (nousten).

Ja siunaus voi kirouksen voittaa.
Siks rauhan tieltä tuska, väristys
pois väistyvi ja ahdistuksen sijaan
suloinen lepo saapuu.
(Heidän keskellään seisten, kädet toisten päälaella.)
Teidät nyt
ma väkevimmin siunauksin siunaan,
niin kiirehestä kantapäähän asti,
ihosta alkain luihin, ytimiin,
jokaisen hermosäikeen väräjävän,
jokaisen tuoreen verenpisaran,
jokaisen huokauksen, hengenvedon,
ja joka liikkeen, jonka teette te,
ja joka ainoon ajatuksenne,
mi sielussanne puhtahassa syttyy,
jokaisen sydämenne tuntehen,
jokaisen ilon hetken, joka surun
mi elon tiellä teidät saavuttaa.
Ma rajattoman siunauksen syliin
ja iki-armon ylenpalttisuuteen
nyt suljen teidät.

MULTA (on siunauksen aikana hiljaa saapunut. Ynseästi Pietarille).

Linnaan heti nyt!
Taa lukkojen!

PIETARI.

Mik' on nyt tullut?

MULTA.

On tullut käsky, herra.

PIETARI.

Minä lähden.

ANNA.

Ja minä seuraan.

MULTA.

Ette seuraa, neiti.
On teidän käynnistänne tehty loppu.

102

ANNA.

Ei suinkaan, ei!

MULTA.

Juur vissist. Linnanpää
sen ilmoitti.

PIETARI.

Sa kerran kuitenkin,
Jumala nähköön, vielä päästät hänet.
(Tarttuu Annan ja Kaarlen käteen.)
Te, ystäväni, suuri hetki on
nyt tulossa ja teidät kerallani
ma pyydän sitä vastaanottamaan.
Mut paastolla ja rukouksella
on teidän siihen valmistauduttava
kuin taivaiselle iloaterialle.
Te ajatuksenne ja sydämenne
siis puhdistakaa, olkaa valmihit,
kun kutsun teitä! — Lähtekäämme, Multa!
Ja kohta taulu tuomiopasuunan
ylitse hohtaa Turun kaupungin.

(Menee Mullan kanssa.)

Väliverho.

Sama huone kuin ensimäisessä näytöksessä. Elokuun ilta.

Korpraali LASSI viimeistelee uunin valkaisua sivellen sitä pensselillä ja laulaa.

Kun moskovalaiset ne leirinsä
löi ympäri Narvan muurin,
söi kaupunki murheella leipäänsä,
sitä ahdisti tuska suurin,
Sen Kaarlemme kuuli,
riens sinne kuin tuuli...
Me sankarin seurassa sodimm'.

TUOMO (tuo kopallisen pilkottuja kuusenhavuja, laskee kopan rahille
ja kuuntelee hetkisen laulua).

No niin, on kovin riemuissaan taas Lassi.

LASSI.

Tää laulu tekee riemuiseks.

TUOMO.

Se maar
on Narvan taistelusta?

LASSI.

Hiessä silloin
Venäjän miehet olivat, sen tiedän. (Laulaa:)

Ne kaatuivat tuhansin paikalleen
ja tuhansin hukkuivat vesiin,
vei tuhannet kuningas vangikseen
ja jätti ne vartijain käsiin,
ja tuhannet vielä
pyys armoa siellä . ..
Me sankarin seurassa sodimm'.

TUOMO.

Ja nyt? Ei syytä maar nyt muilla
kuin maisterilla ole iloita.

LASSI.

Voi muistella ja olla iloinen.

TUOMO.

Niin, kun on ollut Narvan taistelussa.
Mut miksi maisteri nyt juhlapuvun
siell' ottaa yllensä? Ja miksi hän
näin kaunistuttaa tätä huonetta?

LASSI.

Ma olen laannut ajattelemasta
niit' asioita, joita näen. Ja aina
ma olen syytä kysymättä tehnyt
sen mitä käsketään. Niin Narvalla
mä syöksyin eespäin; samoin sitten
mä lynkkäpolvin jälkeen puoliyön
yövartijana hiiviskellyt olen
pihassa tuolla, väliin uunejakin
näin nuohonut. Sen pienen ilonrahdun,
min raajarikko mies voi tarvita,
sen tapaa aina muistonkomeroista.

(Laulaa toistaen:)

Ne kaatuivat tuhansin paikalleen
ja tuhansin hukkuivat vesiin...

PIETARI (syöksyy sisään vasemmalta uudet kengät jalassa).

Suus kiinni! Jätä pöyhkä kirkuminen!

LASSI.

Iloinen muisto joskus lauluks puhkee.

TUOMO.

Hän riemuitsevi Narvan voitosta.

PIETARI.

Jumala nähköön, sekin voitto tekee
nyt kipeää. Kuin uudet kengät ikään.
Mua kumpikin nyt kovin ahdistaa.

(Katselee jalkineitaan.)

TUOMO.

On paras sitten vanhoin kengin käydä.

PIETARI.

Nyt vanha katoo. Kaikki tulee uutta.

LASSI.

Kaks puristavaa kenkää — sanottiin —
on kaksi petollista ystävää.
Ken hänen tiennee...

TUOMO.

Kuullut maar ma olen.

PIETARI,

En lorujanne, mutta tointanne
ma kaipaan. Hyvin työnne tehkää! Saatte
taas karoliinin kumpikin. Jo ennen
olette multa koonnut melko määrän.
(Antaa rahaa kummallekin. Miehet kumartavat.)
Sa, Tuomo, kirjeen veit?

TUOMO.

Vein, maisteri.
Tais olla viime hetki...

PIETARI.

Kuinka niin?

TUOMO.

On notarius Ruotsiin lähdössä.

PIETARI.

Iloista matkaa! sanon vain.

TUOMO.

Hän maar
vie sisarensakin.

PIETARI.

Sit' et sä tiedä.
Vai olisiko voinut... Ei! Et saa
nyt kiroukseen mua kiusatuksi.
Jumala nähköön, pahan hyvällä
nyt maksan sulle. Puolikaroliinin
saat vielä vaivoistasi. (Antaa rahaa.)

TUOMO.

Kiitoksia!
Niin tippuu nyt kuin teinille.

PIETARI.

Ei minun,
Jumala nähköön, tarpeellista ole
nyt kitsastella. Ylenpalttisesti
mä tiedän saavani. Ei minulta
voi mitään puuttua. Niin rikas olen.

(Menee vasemmalle.)

TUOMO.

Iloinen sydämeltä totta maar!

LASSI.

Niin hyvä, mut yksi vika.

TUOMO.

Hän ei
rakasta Kaarle kuningasta?

LASSI.

Ei.
Vaan vihamiestä. Se on runttia!

TUOMO.

Sa ajattelet kuitenkin?

LASSI.

Kun koskee
se muistoihin. Nyt hänen uuninsa
jo hohtaakin kuin muinoin Höijerin
kypärä.

(Hyräilee:)

Ne kaatuivat tuhansin paikalleen...

TUOMO.

Taasko hänet suututat?

LASSI.

En. Lopetan jo työni köykäisen.

TUOMO.

Ja puoliyöltä valvot maar?

LASSI.

No kuinkas?

(Menee työkalupussineen.)

TUOMO.

Ja permanto on Tiputeltu nyt.
Tääll' onkin juhlallista!
(Multa tuo kolme kynttilää pöydälle.)
Ja niin paljo
valoa sitten! Hyvin juhlallista!

MULTA.

Niin, kolme kynttilää hän määräsi.

TUOMO.

Sa tiedät maar, mi täll' on tarkoitus?
Valaistu uuni, pesty permanto
ja siinä havut. Uudet kengät, puku
ja kolme kynttilätä pöydällä...

MULTA.

Ja korkealla taulu tuomion.
Sen äsken hänen käskystänsä vein.

TUOMO.

Sanopa, monta karoliinia
häneltä tänään saat!

MULTA.

Ja entä sinä?

TUOMO.

En maar mä niitä kovin ahnehdi.

MULTA.

Juur vissist, et!

TUOMO.

Ei rahoillansa hän
minua komentaisi, jollei muuta
hänellä voimaa olis. (Menee.)

MULTA.

Mutta raha
ei suinkaan pahenna. (Katselet ympärilleen.)

PIETARI (saapuu uudessa puvussa, tarkastelee huonetta).

Hyvä näin!
Tää halpa maja on nyt puhdistettu, —
kun sielun pihtipielet, kynnykset
vain olisivat hyvin sivutut.

MULTA.

Täss' ovat kynttilätkin.

PIETARI.

Loistakoot
ne kirkkaasti, niin totta kuin nyt mun
Jumala vyöttää ilolla.

MULTA.

Mut, herra,
mi tarkoitus on teillä?

PIETARI.

Tulossa
on päivä korkeimman.

MULTA.

On myöhä ehtoo.

PIETARI.

On hetki pelastuksen väkevän,
Egyptin pääsiäisen ihmeyö.
Kaupungin yllä merkki tuomion,
vaan minut silloin käsi voimakas,
Jumala nähköön, päästää kangin takaa
ja alta telottajan kirvehen.
He hopeaa ja kultaa mulle tuovat
ja kalliit vaatteet. Murhan enkeli —

(Kova jyskytys kuuluu oven takaa.)

MULTA (säikähtäen).

Ken siellä, herra?

PIETARI.

Minä en voi tietää.
Ei ollut odottamani. Niin löi
kuin menninkäinen.

MULTA.

Havut permannolla!
Kuin kuolinhuone!

PIETARI.

Kulkisikohan
nyt Kyöpeli?

MULTA.

Ma kovin hämmästyin!
Vereni nytkin hiljalleen vain liikkuu!

BROMS (tempaisee oven auki, saapuu Beckmanin kanssa. Mullalle;)

Sinulta ensin kysyn: kumman teistä
tuo järjetön on ilve?

MULTA.

Mikä, herra?

BROMS.

Pelätti linnan tornissa. Vai et
sä sitä tiedä?

MULTA.

Mä itse pelkään, herra.

BROMS.

Mut veit sen sinne?

PIETARI.

Minun tahdostani.

BROMS.

Kai hirmu-ennustusten uusi laji?

PIETARI.

Se hävityksenkauhun merkki on.

BROMS (Backmanille).

Te kuulitte! Se eikö teistäkin
rikollisuutta julkeinta jo ole?
Kun aika muutenkin on tällainen...

BECKMAN (Pietarille).

Tuo taulu väestössä kaupungin
levottomuutta herättänyt on.

BROMS.

Se levottomuutta ei ole enää,
vaan suurta kiihkoa ja kauhistusta.
Kuun valossa on sitä katsomaan
samonnut ihmisiä suuret laumat.
Ja monet heistä kauhuissansa parkuu.

PIETARI.

Jumala nähköön, eikö ole syytä?
Voi Suomenmaata! Voi sen kaupunkeja!
Voi jumalattomia pappeja!

BROMS.

Voi sinua, mies parka!

BECKMAN (Mullalle).

Nimessä
maaherran käsken oitis ottamaan
pois taulun tornista.

MULTA (ulos rientäen).

Sen teen mä heti.

BROMS (Beckmanille).

Nyt rauhoittamaan rahvasta, ja kotiin.
Siell' iltansa nyt viettää mieluimmin.

(Menee.)

BECKMAN (jääden jälemmä, Pietarille).

Sun kirjettäsi prinsessalle kreivi
ei viedä voi.

PIETARI.

En odottanut ole
häneltä mitään.

BECKMAN.

Siinä kirjeessä
on kamalia asioita.

PIETARI.

Mutta
ne ovat tosia.

BECKMAN.

Jos erehdyt?

PIETARI.

Ma väkevästi vakuutettu olen.

BECKMAN.

Ma toivon, että olet erehtynyt.

PIETARI.

Kun vihamiehen jälkiä sa kuljet.

BECKMAN.

Minulla virkavelvollisuus on.

PIETARI.

Siis mene, kumppanisi odottaa!

BECKMAN.

Mun täytyy mennä. Mutta minä sanon:
Sa olet erehtynyt.

PIETARI (yksin).

Erehtynyt!
Voi sana sattumalta suusta päässyt
välistä olla tulkki kohtalon.
Ja miksi hän nyt pimeydessä yön
toi mulle viestin: olet erehtynyt. . .
Mä erehtynyt! — Poistu, kiusaaja!
Sanalla sinut maahan kukistan.
(Ottaa raamatun, katsoo ylös ja avaa arviolta kirjan.)
Nyt henki johtakohon kättäni!
(Painaa sormensa keskelle sivua ja alkaa lukea siitä:)
»Jakoi meren kahtia,
sillä hänen armonsa pysyy ijankaikkisesti,
ja antoi Israelin käydä läpi sen,
sillä hänen armonsa pysyy ijankaikkisesti.»
(Jättää innostuneena kirjan pois.)
Ylistä, kiitä sieluni, ma kuljen
lävitse öisen meren.

MULTA (saapuu).

Teidän tähden
mun täytyy liian paljon kärsiä.
Muun lisäks toimeni nyt menetän,
jo huomenaamuna se otetaan.
Ma minne silloin saatan vaimon, lapset?
Ma onneton!

PIETARI.

On huomenaamuna
jo toisenlainen maailma kuin nyt.
Saat luottaa minuun, kaksi palvelusta
kun vielä teet.

MULTA.

Vai kaksi vielä!

PIETARI.

Olkoon
vain yksi tällä kertaa. Päästä tänne
kaks vierasta. Mun sisareni poika
ja neiti Vargentin.

MULTA.

Mut minulta
jo huomenaamuna tää toimi viedään.

PIETARI.

Sen kuulin jo. Siks päästät heidät nyt.

MULTA.

Näin myöhään, niinkö?

PIETARI.

Puol'-yön hetken eellä.

MULTA.

On mahdotonta.

PIETARI.

Heidän täytyy tulla,
Jumala nähköön, vaikka riehuis rutto
ja pedot uhkaisivat. Heitä ei
voi kenkään estää.

MULTA.

Minä estän sen.

PIETARI.

Kuin uskaltaisit? Tällä hetkellä?

MULTA.

Mun täytyy.

PIETARI.

Käsivartta väkevää
sä etkö ymmärtäisi peljätä?
Jos maahan raukeat kuin noki. Vielä
sä Sohvin muistat? Entä ruton myrkky
jos sinuun tarttuu?

MULTA.

Jos te kiroatte!

PIETARI (lauhkeasti).

Ei! Auttajaani en saa kirota.
Sinulle merkin näytän.

MULTA.

Merkin, herra!

PIETARI.

Kun ihminen voi kaikki antaa pois,
edessä arvoin arvaamattomain
hän silloin on, ja kaikkein suurin hetki
on tullut hänelle.
(Menee sohvan luo -ja kannen syrjään.)
Sa tiedät hyvin,
mi aarre tääll' on?

MULTA.

Tiedän kyllä, herra.

PIETARI.

Jumala nähköön, kalliit kätkömme.
Ne korjaa! Vie ne päällysmiehillesi!

MULTA.

En ymmärrä nyt teitä, herra.

PIETARI (käskevästi).

Ota!
On kiire, kuluu yö.
(Multa kokoaa kirjoja käsivarrelleen ja on valmis lähtöön.)
Niin, vie vain pois!
Kun joudut takaisin, saat toisen aarteen.

(Multa vie kirjat. Pietari kokoaa kaikki rahansa ja pinoaa ne
pöydälle. Samoin asettaa hän siihen kirjoitusneuvonsa.)

MULTA (tullen sisään).

Ne kansliassa ovat.

PIETARI.

Kynä tässä
ja muutkin kirjoittamisneuvoni.

MULTA.

Te ette kirjoita siis enää?

PIETARI.

Tässä
rahani ovat, joka karoliini
ja joka äyri. Ilman ehtoja
saat kaikki ne; ei muuta kuin vain otat.

MULTA.

En ikinä, juur vissist, tällaista
ma ole nähnyt. Pääni aivan
on mennä sekaisin. Tää onko totta?

PIETARI.

Jumala nähköön, on. Kaikk' ota rahat!

MULTA.

Niin ihmeellistä anteliaisuutta!
Mä kiitän nöyrästi ja siunaan teitä.

(Kokoaa rahat taskuunsa, ottaa kirjoitusneuvot käteensä
ja jää uteliaana katsomaan Pietaria.)

PIETARI.

Sa olet rikas nyt, mä tällä hetkellä,
Jumala nähkön, olen köyhempi
kuin kahteen vuosikymmeneen tät' ennen.
Mä mitään palkkiota tarjoomatta
sinulta kysyn: teetkö tahtoni?

MULTA.

Niin jumalaton, taivas varjelkoon,
en ole, että tämän jälkeen vielä
mä siitä kieltäytyisin.

PIETARI.

Ystäväni
jo odottavat. Nouda heidät tänne!

MULTA.

Te puolustatte minua, kun teillä
on ojennettu, vahva käsivarsi?

PIETARI.

Ma puollan. Mene!

MULTA.

Heti, herra! (Menee.)

PIETARI (yksin).

Hänkin!
Niin meri jakaantuu. Ei kaukana
voi enää olla puollon hetki. (Odottaa.) Heidän
jo pitais saapua. (Koputus.) He tulevat!
Sisälle käykää, odotetut vieraat!
(Kaarle ja Anna saapuvat.)
Ilolla tervehdityt olkaatte! (Annalle.)
Sa, rakkaani, et ole paennut?

ANNA.

Ma pakenen vain sinun luoksesi.

KAARLE.

Ilolla tervehditty, rakas eno!
En luullut enää tänne pääsevämme.

PIETARI.

Ei, poikani, saa koskaan epäillä.

ANNA.

Vaan kun nyt on niin myöhä hetki jo.

PIETARI.

Puol'-yöstä juuri kajahtavakin
on pelastuksen huuto väkevä.

KAARLE.

Sa ihmetytät meitä, rakas eno.

PIETARI.

Jumala nähköön, itselleni on
se suurin ihme. Mutta oletteko
te tähän hetkeen valmistunehet?

ANNA.

Olemme. Yhdessä me molemmat.

PIETARI.

Te yhdessä!

KAARLE.

Kuin käskit, eno.

PIETARI (hillitysti).

Niin,
mä teitä rukoukseen yhteiseen
ja paastoon käskin. Eripuraisuutta
on vältettävä, mutta sovintoa
ja rauhaa rakennettava. Ma toivon,
Jumala nähköön sitä.

ANNA.

Vahvistakoon
Jumala keskinäisen rakkautemme!

PIETARI.

Ett' elonkorjuun hetkellä me vielä
lujana yhtehenä pysyisimme.

KAARLE.

Se toivo meitä tänne joudutti,
kun kutsuit, eno.

PIETARI.

Nyt te näettekin
sen vahvistuksen sekä täyttymisen.

ANNA.

Vai nyt!?

KAARLE.

Tän' yönäkö?

PIETARI.

Niin. Puoliyöstä.
Jumala nähköön, se on sielussani
niin selkeästi sanottu. Siis tässä
mun kanssan' istukaa ja valvokaa (istuvat),
ett' olemme kuin kolme kynttilää
tuoss' edessämme. Niiden merkitystä
en liene teille vielä sanonut?

KAARLE.

Et, eno.

PIETARI.

Tuossa oikeall' on usko.

ANNA.

Se olet sinä, suuriuskoinen.

PIETARI.

Sen lähin toivo on...

ANNA.

Se olen minä.

KAARLE.

Se minä olen; sinä olet kolmas.

PIETARI.

Niin, suurin kaikista on rakkaus.
Se olet sinä, armas.

ANNA.

Mutta yksi
ne kaikki ovat.

PIETARI.

Yksi uskossa
ja toivossa ja —

ANNA.

Rakkaudessa.

PIETARI.

Jumala nähköön, kunpa rakkautemme
ei jäisi mitään vaille. Sillä puu,
mi puuttuu kukintaa — se kuolee pois.

ANNA.

Ei meidän rakkautemme.

PIETARI.

Kunpa se
olisi täksi suureks hetkeksi
jo kehittynyt täydellisyyteen!

KAARLE.

Sinua, eno, Anna ajattelee
ja joka hetki puhuu sinusta
kuin minäkin.

PIETARI.

Vai niinkuin sinäkin!
On alttiutes ilonani ollut,
mut kerran kuitenkin...

KAARLE.

Mut kerran... Eno,
mi tarkoitukses on.

PIETARI.

Me emme siitä
nyt puhu. Mieleen kiusaaja sen toi.
Ma silloin kiivastuin; se rikos oli.
Ja jollei katumusta pikaista
sen jälkeen tullut, raskas ruusutauti
nyt niskojani painais. Pystypäisnä
en suurta hetkeä nyt vartoisi.

KAARLE.

Ja kuinka saapuvi tuo suuri hetki?

PIETARI.

Sen näet, kun kerallani valvotte.

ANNA.

Mut näkevätkö muut?

PIETARI.

Jos näkevät,
se kauhistusta heille levittää.

ANNA.

Mut sinulle ja meille?

PIETARI.

Minulle
se avaa portit vankilan. Ma silloin
sen kiitoslaulun kohotan, mi soinut
on sielussani.

KAARLE.

Siihen yhtyä
me myöskin saamme?

PIETARI.

Sydämenne nurja
vaikk' usein onkin ollut levoton,
ja epäillyt.

KAARLE.

Nyt emme sitä tunne.

ANNA.

Myös sinä, Pietari, siit' olet vapaa?

PIETARI.

Jumala nähköön, vapaa; niinkuin kohta
mun ruumiinikin vapaa on, kun saapuu
Nebukadnetsar uusi.

ANNA.

Sano, kuka!

PIETARI.

Jumalan miekan kantaja, min Herra
on lähettänyt, tsaari Moskovan.

KAARLE.

Sa häneen luotat, eno?

PIETARI.

Kun korkein hänet valinnut on kerran.

KAARLE.

Hän tulee pian?

PIETARI.

Juur' ennen puoliyötä.

ANNA.

Jumala! Hän siis heti onkin täällä!
On sydämessäin hiukan pelkoa.

PIETARI.

Ja eikö muuta?

ANNA.

Ja hiukan iloa — sun tähtesi.

PIETARI.

Mun sielun kiittää tähtitarhain kanssa.

KAARLE.

Nyt! Kuulkaa! Minä kuulin ääntä!

ANNA (Valppaasti).

Joko
hän tulee? (Kuulostavat.)

KAARLE.

Varmaan olikin se vain
yötuulta puiden latvoissa.

ANNA.

Tai kenties
näin myöhään vielä joku Auraa sousi.

PIETARI.

Voi korva pettää, mutta sydän ei;
sen ääntä älköön kenkään epäilkö.

KAARLE.

Mut minun sydämeni sittenkin
on rauhatonna tällä hetkellä.

PIETARI.

Sinulla lienee jotain salaamista;
Jumalalta tai lähimäiseltä.

ANNA (äkkiä).

Te näittekö!?

PIETARI.

Sa näit?

ANNA.

Kuin salama
olisi välkähtänyt.

KAARLE (ulos katsoen).

Tuikahdus
se oli viime tulen, joka sammui
tuoll' yläkerran akkunassa.

PIETARI,

Silmä
voi pettää, vaan ei valo sisäinen.

ANNA.

Sen minulta niin usein sumu peittää.

PIETARI.

Jumala nähköön, aina vilpitön
et sitä kohtaan ollut ole.

ANNA.

Ohjaa
sä sielus kirkkaudella minua!

PIETARI.

Kun sinä olet kuuliainen, rakas.

ANNA.

Ma koetan ja tahdon.

KAARLE.

Kuulin varmaan
nyt jotakin!

(Kuuntelevat. Kuuluu kuin kuormarattaiden jyrinää.)

ANNA.

Niin kuulin minäkin!

PIETARI.

Ma myöskin kuulin.

ANNA.

Onko se siis hän?

KAARLE.

Hän saapuu nyt?

ANNA.

Oi sano, hänkö on!

PIETARI.

Kun saapuu hän, te ette silloin kysy.
Te sotaratsujensa poljennan
ja vaunujensa ukkoisjyrinän
niin hyvin tunnette.

ANNA.

Kai siellä kulki
tavarakuorma jonkun pakolaisen.

KAARLE.

Tai tykki, jonka linnan komentaja
näin yöllä toiseen paikkaan siirrättää.

ANNA.

Hän eikö saavu jo?

PIETARI.

Kun odotatte
ja kuuntelette...

ANNA.

Oman sydämeni
sykinnän kuulen, kolmen hengen huo'un,
en mitään muuta.

KAARLE.

Enkä minäkään.
Yötuulta vain.

PIETARI.

Kun saapuu hän, niin taukoo
humina tuulen sekä aallon loiske.
Siis odottakaa, kuunnelkaa!

ANNA.

Hän ei
voi enää kauan viipyä.

KAARLE (ulos tähyten).

Siell' liitää
vain joku pilvi muurin yläpuolia;
on muuten pelkkää tähtein kimmellystä.
Nyt! (Odotusta, Kuuluu kaksitoista lyöntiä.)

ANNA.

Lyönnit puoliyön!

KAARLE.

Niin oli; yö
on puolessa.

PIETARI (hiljaa).

Niin, yö on puolessa.. .

(Alakuloinen äänettömyys.)

ANNA.

Ei mitään saapunut!

KAARLE.

Ei mitään, eno!

(Koputus kuuluu ulkoa. Kaikki vavahtavat mutta jäävät äänettömiksi.)

LASSI (Aukaisee oven, lyykää sisään ja oikaiseikse juhlallisesti).

On puol'-yönhetki lyönyt. Varjelkoon
Jumala kansaa, kaupunkia!

PIETARI (kiivaasti).

Sudet
sun kimppuus hyökätköhöt, häiritsijä!

LASSI.

On vartia-aika. Täältä näkyy tulta.

PIETARI.

Ei kynttiläni pala vakan alla.

LASSI:

Yövartia nyt valvoa vain saa..

PIETARI.

Jumala nähköön, minä olen se.

LASSI.

Ei! Raajarikon Lassin virka se on.
Ma olen muistuttanut ja nyt lähden. (Menee.)

KAARLE.

Tuo raajarikko!

PIETARI (alakuloisena).

Eikä ketään muuta.

ANNA.

Ja sinä olit varma!

PIETARI (vaikenee).

KAARLE.

Erehtynyt. (Huokaisee.)

PIETARI (kuin säikähtäen).

Sen toisen kerran tänä yönä sanot!

KAARLE.

En ole ennen sitä lausunut.

PIETARI.

Sen kuulin uudestaan!

ANNA.

Niin turha oli
tää odotus!

PIETARI.

Sen hennot sanoa
niin keveästi!

ANNA.

Keveästi en
ma sitä sanonut.

KAARLE.

Ain' ihmiset
niin usein saavat turhaan odottaa.

PIETARI.

Mut minä tiedon selkeimmän sain,
niin että vaikka pimeyden syvyys
olisi liikkunut, ja pahat henget
kuin päämme hiukset niin lukuisina
mun vastassani seisseet olisi...
Mun täytti armo, suuri uskallus.

KAARLE.

Ja kuitenkin...

PIETARI.

Yön harhoiss' olen kulkenut!
Sa luulet, että erehdyin ja petyin
ja petin teitäkin... Niin julmat kuvat
ja ruma hahmo siitä kohoaa!

KAARLE.

En sitä tarkoittanut, eno.

PIETARI.

Tämä
on uskon koetusta ristillä.

KAARLE.

Jollei se voinut tapahtua nyt?

PIETARI.

Jos oli tilaan sopimatonta.
Jos joku syy...

ANNA.

Sun kirkas katseesi
sen huomaa.

KAARLE.

Sulle on se helppo, eno.

PIETARI.

Jumala nähköön, jollei sielunne
lävitse syvä puhdistuksen tuli
viel' ole käynyt; jos se valmistus,
min teiltä täksi hetkeksi ma vaadin,
on vaillinainen ollut?

ANNA.

Heikkoutta
meiss' olla voipi.

PIETARI.

Puuttuu jotakin?
Lie jotain väärää? Etsin varmuutta.

(Ottaa raamatun, avaa sen ja määrää sormenosoituksella paikan,
josta lukee.)

»Mun ystäväni, johon minä luotin,
on kavalasti minut pettänyt.»
(Heittää loukkaantuneena pois kirjan.)
Te kuulitte, mut ymmärrättekö
te näiden sanain merkityksen?

ANNA.

Emme.

KAARLE.

Me emme todellakaan ymmärrä.

PIETARI.

On teillä vastaus yhteinen. Ma siitä
saan lisäselvitystä. Mua onnetonta!
Mun suuri hetkeni niin synkistyi!

ANNA.

Selitä meille!

PIETARI.

Kuinka Herran ihme,
min vilpittömät sielut näkevät,
voi silloin tapahtua, kun —

KAARLE.

Kuu kuinka?

PIETARI.

Kun petolliset ystävät on läsnä.

ANNA.

Me, rakas, niinkö? Sano!

PIETARI.

Sen mä myönnän
sydämin runnelluin.

ANNA.

Mut, rakas ystävä!

PIETARI.

Te epäpuhtain ajatuksin taas
olitte toisihinne kiintyneet.

KAARLE (kiivaasti).

Jumalan tähden, mitä sanot, eno!?

ANNA.

Jollei mun sieluni niin paljon sulta
valoa saanut ois, niin luulisin
sun pahan hengen vallass' olevan.
Niin kauhea ja kirvelevä syytös!

PIETARI.

Jumala nähköön, tosi.

ANNA.

Olisitko
sa pyhin silmin kaikkinäkevän
mun sydämessän nähnyt synnin, josta
en itse vähintäkään aavista!

KAARNE.

En minäkään.

PIETARI.

Ma olen ennenkin
sinulle siitä sanonut.

KAARLE.

Ja heti
taas hyljännyt sen epäluulona.

PIETARI.

Kun pimeyttä voimakkaammat silloin
olivat valopuolet.

ANNA.

Nytkin täytyy
niin olla, ystävä.

PIETARI.

Mut todistukset
kaikk' ovat teitä vastaan.

KAARLE.

Sano ne!

PIETARI.

Jos tahdotte. Vaan paha olemassa
voi olla, vaikk' ei toteen näytetä.

KAARLE.

Jotakin meidän täytyis siitä tietää.

PIETARI.

Sisäinen tunto, aavistukseni
on ensimäinen todistaja.

ANNA.

Eikö
se erehtyä saata?

PIETARI.

Sitä tukee
myös sanan todistus: »Mun ystäväni,
johonka luotin —.» Te sen kuulitte?

KAARLE.

Me kuulimme sen, mutta —

PIETARI.

Älä lisää
rikostas, sanan epäilyksellä.

KAARLE.

En tahtoisi.

PIETARI.

Siis tunnustat?

KAARLE.

En voi.
Jos tunnustaisin valehteleisin.

PIETARI.

Mä vielä tekoihinne vetoan.

ANNA.

Mit' olen tehnyt epäilyttävää?

KAARLE.

Sun parastasi tarkoittanut aina.

PIETARI.

Ken hylkäsikään aviositehen?

ANNA.

Mun rakkaani, sa kuulit kaikki syyni.

PIETARI.

Hänessä ajatukses riippuivat!

ANNA.

Oi Jumala, niin paljon pimeyttä
niin suuren valkeuden rinnalla!
Sun ilosi on minun ilon' ollut
ja sinun surus minun suruni.

PIETARI.

Sydämen oman pahanilkisyyttä
ei tunne ihminen.

ANNA.

Vain yksi ajatus
on sydämessän' viime päivin' ollut.

PIETARI.

Ja mikä se on?

ANNA.

Tämä, ystävä:
Kun taivaallisen yljän häihin kerran
minua kutsutaan ja sinua,
niin älköön meistä, sitä rukoilen,
sanomaan kumpikahan joutuko:
mä löysin oman rakastettuni
ja siitä syystä en mä saata tulla.

PIETARI (ihastuen).

Oi Anna, jos sun löytänyt ma oisin!
Jos kokonansa olisit sa mun,
ma tuota kutsuakin iloisemmin
odottaa voisin.

ANNA.

Minä olen sun.

PIETARI.

Niin, rakas, mutta...

ANNA.

Pakoitatko mua?

PIETARI.

Pakoitat! Minä sua pakoitan?
Jumala nähköön, pahan hengen tuoma
on tämä ajatus. Sa vapahasti
alusta alkain luonan' olet käynyt.
Sun rakkautes täysi, vapaa lahja
olisi mulle voiton todistus,
osoittais tyhjäks kirkon tuomion
ja ilolla ja siunauksella
mun sydämeni täyttäis. Nytkin vielä
se poistais tän yön raskaan pettymyksen.

ANNA (ratkaisevasti).

Niin on se sinulla! Tän hetken jälkeen.

PIETARI (ojentaen kätensä häntä kohden).

Sa suostut! Sinä olet mun?

ANNA.

Niin olen,
ja uskon Jumalan niin tahtovan.
On sielus kirkkaus elämäni valo.

PIETARI.

Mun kokonaan! Mun ijankaikkisesti!
(Syleilevät.)
Ajatus katkera ei sielujamme
voi enää eroittaa, ei epäilys
voi luoda sumuansa mieliimme.
Ma sielus puhtauden olen nähnyt,
se vastaa kasvojesi kirkkautta.
(Kääntyy Kaarteen, joka on seissut allapäin.)
Sä sydämesi vilpittömyyden,
jot' epäillä mun täytyi, koska et
mun tahtoani täyttänyt, nyt voit
osoittaa minulle ja Annalle
— niin, tästä alkain olemme me yksi.

KAARLE.

Sä vielä vaadit todistuksia?

PIETARI.

Sai israeli kertaa seitsemän
Jerikon ympär' kiertää, ennenkun
sen muurit kaikki maahan lankesivat.
Jumala nähköön, onko useammin
sinulle minun teroitettava,
ett' oma petollinen tahtosi
sun täytyy alle kuuliaisuuden
kukistaa kokonaan.

KAARLE.

Ja mikä uhri
ja mikä työni voisi kukistaa
sun epäilykses, joiden tarkoitusta
en ymmärrä, vaikk' Kaikkivaltiaan
lähettämiksi uskoa ne voin?

PIETARI.

Jumala nähköön, tämä!
(Ottaa poveltaan kirjeen, jota tarjoaa.)
Omin käsin
mä tänä yönä aijoin ojentaa
sen käteen vapauttajani. Sun
se hänelle nyt täytyy viedä. Siinä
on kutsu, tervehdys ja siunaus.

KAARLE.

Viholliselle!

PIETARI.

Nebukadnetsarille
Jeremiaalta.

KAARLE.

Sinä pakoitat?

PIETARI.

Pakoitat! Taas tuo viheliäinen sana!
Ken kuuliaisuutta ja rakkautta
voi pakoittaa? Jos rahtunenkaan niitä
sinulla on, niin halu sydämen
sun ajaa kaikkeen, mitä toivovan
mun suinkin tiedät. Minä sekä Anna
— me tästä alkain yhtä olemme —
nyt tätä toivomme. Se meille avaa
tien vapauteen, kunniaan. Sa etkö
halua sitä edistää?

KAARLE.

Jos täytyy?

PIETARI.

Niin, sinun täytyy.

ANNA.

Sinun täytyy, Kaarle!
Me emme saata häntä vastustaa.
Kaikk' annamme me hänen tähtensä.

KAARLE (Annalle).

Sa myöskin sanot sen?

ANNA.

Ja myöskin teen.
Ja sinä myöskin.

KAARLE.

Minä myöskin teen!
(Ottaa kirjeen ja kulkee kiireesti ovelle, jossa pysähtyy.)
Mun täytyy, eno?

PIETARI.

Sinun täytyy!

KAARLE (tuskalla).

Eno,
sa paikalle niin vaaralliselle
mun olet pannut. Yksin Jumala
voi tietää, minne tänä yönä saavun!

(Menee.)

PIETARI (Annalle).

Mi ilo, mikä suuri virvoitus
on tulvinutkaan olentooni! Ovat
molemmat aikeet hyvin täytetyt.
Mun kirjeeni saa tsaari korkea,
ja väkevällä rakkaudellasi
sä onnelliseks olet tehnyt minut.
Ja päätökses on luja?

ANNA,

Horjumaton.

PIETARI.

Me liitymme nyt toinen toisehemme,
vaikk' eroittavan meitä vuoret näytti.

ANNA.

Me syvyyksien yli kuljemme.

PIETARI.

Vaik' käden kahvaa, jalan perustaa
ei näkynyt.

ANNA.

Ei mitään tukea
polulla ollut.

PIETARI.

Liittomme me teemme
edessä Kaikkivallan kasvojen.

ANNA.

Niin teemme, rakas.

PIETARI.

Lupaustamme
me emme riko, emme vilpistele.
Ja myötä- sekä vastoinkäymisessä
me rakastamme aina toisiamme.

ANNA.

Niin rakastamme.

PIETARI.

Tästä hetkestä
aviomies ja -vaimo olemme.

ANNA.

Aviomies ja -vaimo.

PIETARI.

Jumalan
nimessä!

ANNA.

Hänen, ijankaikkisen.

PIETARI.

Siis suuren hetken kuitenkin ma sain.
Hääyötä varten puhdistettuna
ja valkaistuna on mun huoneeni.
Unelma utuinen tää liitto oli
aluksi mulle; tällä hetkellä
se täydellinen todellisuus on.
Me lähtehistä kärsimyksen karvaan
olemme juoneet; suokoon Jumala
nyt Kaanaan häiden iloviiniä!
Kuin hehku palava ja kirkas liekki —
niin rakkautemme olkoon ijäisesti!

Väliverho.