language: Finnish

KARAVAANI JA MUITA JUTTUJA

Kirj.

Pentti Haanpää

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1930.

SISÄLLYS:

Karavaani
Kertomus liikemies Harasta
Tilastollinen tutkimus
Puoli miljoonaa puunrunkoa
Rokulia ja viinaa
Auto-onnettomuus
Kertomus kirjantekijästä ja isäntä Paniikista
Juhla luostarissa
Peli
Joutilas mies ja kylä järven rannalla
Hiiri-Pekka
Leukaluu
Reppuselkäinen mies ja laiha hevonen
Jaakopin paini
Muistelma luutnantti Näpistä
Miestappoon
Ilveilijä ja Pirjetta
Synnyinmaan muistot
Elämän keinot

KARAVAANI

Taivaan vahvuutta alkoi täyttää se leppeä, viisaan näköinen hämärä, joka vallitsee Pohjolan loppukesän öitä.

Miesjoukko makasi metsikössä mahallaan, kyljellään tahi seljällään. Kuului hiljaista puhelua, hiljaista naurua. Siellä ja täällä hehkui savuke.

Aaroni istui joukon keskellä ja naksahteleva ääni kuului hämäryydestä. Hän tarkasteli taskuasettaan. Hän nosti kasvonsa ja hänen kalpea naamansa alkavan yön hämyssä näytti aavemaiselta.

— Täältä tippuu, eikä tule tyyniksi! Silmätkääpä tekin pyssyjänne, että ovat kunnossa, jos asia vaatii…

Hän pisti aseen takataskuunsa ja silmäili miesjoukkoa. Enimmät makasivat aloillaan. Muutamilla ei kai asetta ollut, ja toiset uskoivat sen olevan kunnossa. Vain puolenkymmentä miestä latasi browningejaan. Joku otti asian leikin kannalta. Kuului torahdus ja lausuma, että selväpä tuntuu torvi olevan.

Muuten oli hiljaista. Nuo nelisen tusinaa miestä olivat vaiti.
Savukkeet hehkuivat.

Siinä makasi kokoelma sällejä ja juippeja, jotka ylen vähän ovat tehneet mitään rakentavaa ja pysyvää yhteiskunnassa, miehiä, jotka vaelsivat kaikenkaltaisella hampuusielämällä halki maailman laidan. Joukossa oli vain jokunen tosijätkä, monet talvet puunkaatoa harrastanut mies, tukinuittaja, mies, jonka elämän heittelemänä täytyi tilapäisesti kehittää leipänsä miten vain.

Ja Aaroni, karavaanin johtaja, istuu makaavan joukon keskellä. Hän on ollut sodassa ja hän pitää sen elämänsä keskeisimpänä, suurimpana tapahtumana. Hän on ollut taistelemassa Suomelle vapautta. Eikä hän sitä salaa. Hän on yhäkin sankari, sillä hän on ainoa, joka pohjolassa, tämänkin joukon keskellä, uskaltaa ja saa rankaisematta sanoa: Saatanan kommunisti! Sitä minä en äänestä!

Mutta hän puhuu myöskin muuta. Mahtava kapinan henki kumisee hänen kiukkuisessa äänessään, kun hän paasaa:

— Me taistelimme Suomen herroille vapauden! Mitä tekivät? Itse pitivät sen vapauden, mutta meille köyhemmille eivät siitä tiputa muruakaan. Kahdenkymmenen prosentin eläke tulee minulle tästä kädestä…

Ahvolan tappeluun on Aaronilta jäänyt vasemman käden kolme sormea.

— Kuinka sillä elää? Mutta piru tietää, mitä herrat itse saavat! Mitä on nytkin tapahtunut Viipurissa ja Vaasassa? Siellä ne kassain hoitajat joivat ja prilijanttia pelasivat, pärsäsivät sotavaivaisten, invaliidien rahoja kymmeniä tuhansia…

Tähän on joku miehistä saattanut huomauttaa pirullisen pilkallisesti:

— Ähä! Kuka käski mennä herrain kanssa marjaan.

Mutta silloin on Aaroni kimmastunut:

— Ja te kokootte niiden työväenpomojen vakkaan! Vuosikymmeniä te olette jo maksaneet saamaveroa, eikä teidän leipänne yhtään vaikene. Uusia herroja, uutta kuormaa olette vain ottaneet hartioillenne. Sillä herra mikä herra! Ja mitä tuoreempi herra, sitä pirumpi! Nähkääpä Venäjälle: herrat herrastelevat, mutta työmiehet saavat vain painaa töitä kuten sokeat oriit…

Aaronin silmät välähtelevät ja hänen suupielistään pärähtelee sylky. Hän on hullun kiivas mies. Hänen sanoissaan ja esityksessään on jonkinlainen vastustajaa lamauttava mahti. Sitäpaitsi hän ei pelkää tappelua.

Kaikki miehet vaikenevat. Jos heillä on jotakin muistuttamista Aaronin aatteita vastaan, eivät he tuo sitä ilmi.

Loppukesän tumma yö on läsnä. Jossakin haukkuu koira, maantiellä törähtää autontorvi ja mereltä kantautuu moottorin säkätys.

— Tupakat sammuksiin, määräsi Aaroni. Lastaus alkaa. Tulkaa vain vähitellen kellarille. Lastin saanut mies katsastaa metsän laidassa, että seuraava joutuu jälkeen. Ja sitten pidätte välimatkat. Ensikertalaisille sanon, että on turha yrittää petosta. Meidän firma maksaa aina: maksaa kaikesta laatunsa jälkeen! Sinä Kärki tulet tietenkin kärkeen. Liikkukaa hiljaa!

Metsikön laidassa oli kellari. Aaroni painui sinne ensimmäiset puolikymmentä miestä mukanaan. Peltiset astiat kolisivat, huikkasivat. Kärki sai ensiksi niitä kaksi kappaletta reppuunsa ja lähti siekailematta liikkeelle kohti Kivalon sydänmaata kymmenpenikulmaimaiselle karavaanitielle, joka johti Rovaniemeen. Pian oli toinen mies valmis seuraamaan häntä, ja säännöllisin väliajoin liittyi aina mies ikäänkuin rengas ketjuun eteenpäin lipuvaan kulkueeseen. Kullakin oli kaksi neekeripoikaa kantosäkissään, joku heikompi mies tyytyi yhteen, mutta Iso-Santeri, liki pari metriä pitkä jättiläinen, otti niitä haltuunsa kolme kappaletta. Mutta Iso-Santeri olikin kameeliksi syntynyt valtavine hartiakyttyröineen. Hänestä ei ollut ihmisille esimerkiksi.

Kaikki kävi hyvin ja sujuvasti. Suotta ei Aaronin firman johdon sanottu huonontaneen rahalla paikkakunnan lain valvojain näköä ja kuuloa. Karavaanin lähtöä ei siis häirinnyt mikään. Neljäkymmentäneljä miestä ja lähes yhdeksänkymmentä puhdasveristä neekeripoikaa oli taipaleella.

Aaroni heitti oman taakkansa hartioilleen ja seurasi viimeisenä miehenä. Ketjun etumainen mies, Kärki, matkasi silloin jo luistavin askelin yli kolmen kilometrin päässä. Hän oli teräväsilmäinen, sukkela mies, ja hänellä oli aivan ihmeteltävä paikallisvaisto. Aaronin mielestä oli luoja hänet vartavasten luonut pirtukaravaanin kärkimieheksi. Hän oli Aaronin, johtajan, niin sanottu oikea käsi.

Aaroni oli johdattanut jo kymmenet karavaanit poikki Kivalon sydänmaan Rovaniemeen, kymmeniä miehiä kussakin, joskus aina puolisen sataa. Olipa hänellä erään kerran ollut kuusikymmentäkuusi kameelia. Säännöllisesti kerran viikossa hänen karavaaninsa taivalsi tuon yli satakilometrisen taipaleen. Hänellä oli vakituinen kantomiehistö, johon aina liittyi tilapäisiä kantajia, lentojätkiä matkalla pohjoiseen. Viisisataa markkaa suoritettiin jokaisesta perille tuodusta pöntöstä. Kansa joi viinan. Se painui siihen kuin janoiseen hiekkaan. Rahat tulivat moninkertaisina takaisin. Tulivat etupäässä jossakin piilossa istuville rahamiesjohtajille. Aaroni, karavaanin päämieskään, ei vielä omaisuuksia ansainnut, vaikka saikin pulskan palkan hyvänä työmiehenä ja työnjohtajana. Sillä karavaani sai suorittaa matkansa jokseenkin rauhassa ja turvallisesti. Autot maantiellä, ahtaalla reitillään takertuivat yhä useammin poliiseihin ja piikkimattoihin. Autoilla ajo oli suurta uhkapeliä. Mutta karavaani kulki halki metsäisen erämaan, kymmenistä rajuista ja säikähtämättömistä miehistä koottu karavaani. Miehistä, jotka eivät olleet suinkaan vaeltaneet oikeata tietä. Sen kimppuun ei ollut yrittämistäkään pienellä joukolla, eikä liioin suurellakaan. Tulos oli aina mitätön: ehkä saatiin saaliiksi joku kanisteri, joku mies, mutta pääjoukko pääsi aina matkan päähän. Ja saattoi olla lähellä sekin mahdollisuus, että saatiin reikiä ruumiiseen.

Kaksi kertaa oli Aaronin karavaanin kimppuun hyökätty. Pyssyn räiskettä, huutoa ja juoksua. Kahdelle karavaanin miehelle tuli kylläkin niin tyhmän kiire, että he pudottivat reppunsa poliisin saaliiksi. Toisella kertaa saivat he kiinni pari miestäkin, jotka haavoittuivat. Mutta päällekarkaajistakin oli yksi mies joutunut toisten kannettavaksi.

Yön hämäryys, kosteus ja kylmyys täytti erämaan, jonka lävitse miesjoukko vaelsi kuten jokin aavejono, taakat hartioilla, pitkin kankaita, poikki jänkien.

Kesäisessä yössä avara suo painaa ihmismieleen oudon, salaperäisen vaikutelman. Tällaisen avaran suon reunassa makasi lymyssä mies ja tarkasteli kulkuetta. Kun mies nousi hikoillen, hengästyneenä kangaspolulle ja hänen askeltensa matala jyminä alkoi edetä, kuului suolta jo seuraavan miehen raskaitten saappaitten lossutus, ja kaukana jänkällä häämöitti jälleen tulija.

Mutta katselija pysyi hiljaa ja vaiti piilossaan risujen alla. Hän seurasi vain uteliaana tuota hiljaista, pitkäjäykkistä ohimarssia. Nyt nousi Aaroni kankaalle, nousi kevyesti ja vihellellen, ja risujen alla makaava mies sanoi itsekseen:

— Neljäskymmenesviides.

Hetken kuluttua hän ryömi piilostaan, kurkisteli. Hiljaisuus. Ei kuulunut enää saappaitten lossuttavaa ääntä suolta eikä siellä näkynyt mitään. Mies sanoi vielä kerran:

— Neljäkymmentäviisi.

Sitten hänen saappaittensa ääni kuului märästä maasta. Hän pyrki jänkään tallattua uraa kohti kylää ja asemaa. Yöjuna oli pian menevä sivuitse. Hän meni lippuluukulle ja sanoi:

— Rovaniemeen.

* * * * *

Neljäkymmentäviisi miestä otti lepoa vaaran päivänpuoleisella rinteellä. Lähellä oli etappiasema, talo, josta saatiin kahvia pannu pannun jälkeen ja ruokatavaraakin. Kukin kantoi kyllä evästä mukanaan, mutta se pyrki aina käymään vähiin pitkällä polulla. Matka alkoikin olla loppupuolella. Ensi yönä piti karavaanin saavuttaa päämääränsä.

Nyt levättiin ja odotettiin iltaa ja yötä. Eräs ryhmä istui juuri tuodun kahvipannun ympärillä, toinen oli kerääntynyt korttipeliin. Useat nukkuivat avojaloin, lakki silmillä, keskipäivän auringon paisteessa.

Mutta Aaroni istui hereillä, ja hänen ympärillään makaili miehiä. Puhe kävi. Muutamat olivat moittineet karavaanin kovaa lakia: ryyppyä ei saanut lainkaan ja kuitenkin kohtuullinen maistaminen olisi vain hyväksi, pitäisi miehet hyvällä tuulella ja nostattaisi luontoa.

Mutta Aaroni ei hyväksynyt näitä puheita.

— Mikä se kohtuus oli? Jos korkki avattaisiin, niin kyllä rajat avartuisivat. Ei, raja oli se, ettei tippaakaan! Pärsätköön kukin minkä sielu sietää sitten, kun luovuttaa kuormansa ja saa tilinsä. Se oli sanottu jo raamatussa, että aikansa kutakin: työ työnä ja juhla juhlana.

Ja tyytymättömätkin tunnustivat mielessään, joskaan ei suullaan, että tämä oli viisasta puhetta.

Päivä paistoi. Nukkujat kuorsasivat. Korttikerhossa läpsähtelivät lehdet ja singahteli ilmoille kirous ja nauru. Kahvipannu oli tyhjentynyt ja uutta mentiin noutamaan. Mäen laella kantosäkkien luona, käveli vahti tupakoiden. Karavaanin päämies harrasti sotilaallista järjestystä.

Mutta Aaronin ympärillä puhuttiin. Kyseessä olivat korkeat asiat. Kuultiin, kuinka itsenäisyys oli ollut tälle maalle liian raskas tarakka. Maa nääntyi sen alle. Kansalla ei ollut kohta muuta kuin huulet ja halut. Pian saa karavaanikin lakata kulkemasta, kun kansalla ei ole varoja viinaan eikä iloon. Tämä siksi, että maan hallitsijat harrastavat liiaksi reikärauta-asioita. He näännyttävät ja köyhdyttävät sillä kansan. Kohta ei ole oleva enää leivänpalaa köyhille pyssyjen ja paukkujen paljouden takia… Jos nämä puuhat jätettäisiin pois, niin köyhyys katoaisi kiljuen. Maakunnat rikastuisivat ja eläisivät komeasti…

Mutta Aaroni on vanha soturi. Hän sanoo, että jos tämä kansa takoisi aseensa sirpeiksi ja moukareiksi, niin heti olisi ryssä täällä herrana, leipää ja hyvää elämää vielä vähemmän, ja itsenäisyys saataisiin balsamoida ja viedä museoon…

Joku vanhahtava mies kiepsahtaa istumaan täynnänsä elävää ja puhuvaa henkeä.

— No, odottakoot sitten reikärauta kourassa, että idästäkö se tulee vai lännestä se itsenäisyyden ryöstäjä. Se tuleekin sisästä, eikä idästä. Tämä on köyhä maa. Pyssy- ja sotakomeutta tämä ei pitkälle kestä. Maa ja sen asukkaat ovat jo velkojen sisässä korvia myöten. Jonakin päivänä tulee ameriikkalainen ja sanoo, että myö mökkisi ja maksa velkasi. No, kun et kykene maksamaan, niin vaihda vain itsenäisyytesi limppuun. Ja sama se: minä olen ollut valloissa. Ehkäpä jenkki pystyy näillä Suomenkin kankailla harjoittamaan muutakin kuin kivääritemppuja…

Aaroni on jo hiiltynyt tästä puheesta eikä voi sietää enempää.

— Niin se polsu puhuu! Kun te kommunistit saitte saunan vuonna kahdeksantoista, niin te nyt kyttäätte, että kun isänmaanmiehet heittäisivät kättäpitemmän nurkkaan, niin saisitte käydä kurkkuun ja kostaa. Mutta sitä odotellessanne kasvaa kääpä otsaanne. Kyllä tässä maassa olisi paljon järjestämistä, mutta järjestys voidaan pitää yllä vain pyssyjen turvin…

— Joo, sanoo se vanhahtava mies, pyssyjen turvissahan tässä ollaan ja järjestystä yllä pidetään — mekin. Vaikka olemme niitä…

Nyt Aaroni suuttui jo peräti. Hänen kätensä tekivät mahtavia liikkeitä vihan vaikutuksesta. Sitä vaille, ettei hän vetänyt esiin asettaan tahi karannut puhujan kurkkuun. Kuitenkin hän tyytyi kiukkuiseen kirous- ja sanakimppuun.

Muut miehet ovat vahvahermoisempia. He tietävät, että Aaronin mielenmitta on nyt piripintana. Se ei siedä pisaraakaan lisää. Muuten hän voisi tämmöisistä eto asioista vaikka tappaa miehen. He vaikenevat tyystin. Muutamat painavat päänsä mäkeen ja nukkuvat, toiset kävelevät kahvipannun ääreen, Aaroni jääpi yksin istumaan ja tyynnyttelemään mieltään. Yleensä hän rauhoittuukin äkkiä, ollen kohta kuin ei mitään mielenliikutusta olisi sattunutkaan.

Sitäpaitsi tulee hänelle nyt puuhaa. Vaaran selällä kävelevä vartiomies antaa merkin. Aaroni menee katsomaan ja näkee, että mies lähestyy yli jänkän pohjoisesta päin. Aaroni kävelee häntä vastaan aina metsän reunaan ja antaa hänen lähestyä. Kun tulija huomaa hänet, vaihtavat he muutamia tunnusmerkkejä. Sitten he keskustelevat pitkän tovin.

Lopulta he tulevat leiripaikalle. Vieras ryhtyy sanaakaan sanomatta juomaan kahvia, mutta Aaroni aloittaa puheen:

— Tämä on firman miehiä. Ja sillä on lujat luulot, että sinne on järjestetty meille kyttäin puolesta suuri vastaanotto. On kuulemma kerätty miehiä laumoittain, varjeluskuntaa ja rajasotilaitakin. Nyt ne käyvät ympäri, etsien kenen nielisivät. Mutta minä luulen, että se on turha seremooni. Tämä saki on niille liian suuri pala. Voisihan niiden antaa odottaa ja pitkästyä. Mutta meillä on vähän eväitä, ja sitäpaitsi aika on rahaa, ja raha on leipää. Ensi yönä me yritämme. Mutta meidän on järjestettävä varakärki, puolenkymmenen miehen etujoukko, valekantamuksin. Siis: onko vapaaehtoisia? Niiltä miehiltä otetaan jo tässä tavarat talteen, kesken matkaa. Mutta palkka maksetaan kuten muillekin. Ylimääräisiä kuluja firmalle, mutta lieneepä heillä menoarviossaan sitä varten sarake…

Aaroni valitsee miehet ja menee sitten siihen läheiseen etappitaloon järjestämään isännän kanssa näiden miesten kantosäkeistä peltiastiat varastoon. Sitten taasen maataan, syödään, pelataan korttia ja odotetaan iltaa. Ilta tulee ja illan tullen vetääntyy taivas pilveen ja alkaa tihmoa vettä. Silloin lähtee etujoukko liikkeelle, viisi miestä, reput täynnä kuivia sammalia. Heidän on määrä kulkea jonkun matkaa pääjoukon edellä ja jos heitä yritetään pidättää, tahi he huomaavat seudulla salamyhkäisyyttä on heidän saatava aikaan niin suuri melu, että pääjoukko sen kuulee.

Ja sitten nousee se vieras vähäpuheinen mies. Hän käy nyt edellä. On ikäänkuin luotsi olisi astunut laivaan satamaan saavuttaessa. Hän on jo etukäteen selittänyt Aaronille, että lastin luovutuspaikka on nyt toinen. Se luovutetaan sopivalla seudulla Kemijoen rannassa odottaviin veneisiin.

Niin valuu tuo pitkä miesjoukko liikkeelle sadetummaan sydänmaahan. Aaroni on taaskin viimeinen mies. Tämä on nuukan pelin aikaa. Eikä koskaan tiedä, etteikö jotakin miehistä rupeaisi heikkous tahi pahahenki kiusaamaan, ja hän yrittäisi livistää. Siksi täytyy päämiehen olla perässä.

Hetket kierivät ja kilometrit jäävät taakse, sydänmaan avarat, merkkiä vailla olevat kilometrit. Yö on tumma ja sateinen. Kukin astuu ja jännittää aistejaan. Mutta ei kuulu muuta kuin tuulen humina ja sadepisarain sihinä, eikä näy muuta kuin edelläkävijän vilahteleva hahmo. Koko yötumman, metsäisen maan tuntuu täyttävän jännityksen epämieluinen hehku. Mitä tapahtuu? Milloin pamahtaa?

Mutta ei kuulu mitään, ei tapahdu mitään pitkiin hetkiin. Karavaani lipuu edelleen kiivasta vauhtia. Taakat keinuvat, raskaat saappaat tallaavat maata, korvat kuuntelevat, silmät tähystelevät hämärään.

Sitten yht'äkkiä leikkaa yötä ja hiljaisuutta pari pyssyn laukausta, ja matkueen etummaiset miehet kuulevat myöskin huutoa ja kirouksia. Karavaani seisoo paikoillaan pitkän tovin ikään kuin suunnaton, venyvä käärme yön ja metsän hämyssä. Kukin erottaa etumiehensä hahmon, mutta ei muuta. Kaulat tarkoittavat, silmät teroittavat, joku kopeloipi asettaan. Hiljaisuus. Vesipisaroitten sipinä puissa.

Aaroni yksin marssii eteenpäin mies mieheltä, karavaanin hänniltä sen kärkeen saakka. Siellä seisoo heidän etumiehensä ja kuuntelee. He puhelevat tovin.

— No, sinähän sen tiedät, sanoo Aaroni. Sinuthan tänne on lähetetty.
Anna mennä! Mutta katso, ettet marssi nuotanperään…

Mies lähtee liikkeelle. Hän tekee aivan tiukan käännöksen oikealle, ja karavaani seuraa jälessä. Aaroni seisoo ja lukee miehet ja liittyy viimeisenä jonoon. Marssitaan, marssitaan, kuunnellaan, katsellaan. Tapaukset tuntuvat olevan väijyksissä jokaisen pensaan takana.

Jälleen tehdään suunnanmuutos ja kävellään, kävellään. Tuulee ja sataa. Mutta muuten on hiljaista, rauhallista. Ja äkkiä välähtää karavaanin etupään näkyviin Kemijoen tumma uoma. Rannassa on iso moottorivene.

Etumies viheltää ja veneestä vastataan. Hän marssii suoraan sen luo ja käskee kantomiesten luovuttaa astiat repuistaan veneeseen.

On keskiyö. Laineet lipisevät mahtavassa jokiuomassa, peltiset astiat kalahtelevat. Mies miehen jälkeen sukeltaa esiin metsästä ja toiset seisovat tyhjine kantosäkkeineen törmällä.

Heidän uusi etumiehensä on sanonut, että rahat maksetaan heti, kun viimeinen mies on luovuttanut kuormansa. Hän lukee veneen ääressä miehiä ja astioita.

Kaikki näytti menevän hyvin. Kytät olivat saaneet saaliikseen vain sammalsäkkejä kantavat miehet, ja sillä aikaa oikea karavaani valui kuin rasvattu siima päämääräänsä.

Mutta Aaroni, viimeisenä kävelevä karavaaninpäämies, on äkkiä tullut rauhattomaksi. Ilman selvää aihetta hirveä epäluulo herää hänessä. Hänestä tuntuu, että tähän kaikkeen on koira haudattuna. On ikään kuin koko karavaani olisi painumassa johonkin tyhjyyteen. Mikä tuo mies oli? Tosin se taisi firman tunnusmerkit… Mutta… Aaroni ei ollut kuitenkaan häntä ennen nähnyt eikä hänestä kuullut. Ja tässä öisessä marssissa hänelle tuntemattomaan suuntaan oli jotakin pirullista.

Hän alkoi juosta ja saavutti edeltäjänsä.

— Juostaan, läähätti hän.

He juoksivat ja saavuttivat seuraavan miehen.

He olivat nyt kukkulalla, josta näki suuren joen ja rannalla veneen ja tumman mieslauman.

— Top, sanoi hän, katsastetaanpa! Eikö tuo ole iso moottorivene? Mitä saa… onko firmalla täällä moottori?

He seisoivat ja katsoivat. Ketjuun tuli katkein. Jo kuului heidän luotsinsa huuto rannalta:

— Hei, viimeiset! Väsytäänkö siellä? Nopeasti! Rauha maassa!

— Hst! Risahtiko noissa pensaissa? supisi Aaroni.

He kyyristyivät ja Aaronin aseesta räiskähti äkkiä puolitusinaa laukauksia.

— Hyppyyn nyt, huusi hän kahdelle miehelleen. Saatana! Meidät on vedetty huulesta loukkuun…

Nyt oli metsänreunassa eloa. Huudettiin, juostiin, jokin laukaus räiskähti. Mutta metsä oli sangen tiheä ja yö hämärä. Takaa-ajetut häipyivät näkyvistä. Ja pian ajomiehiä huudettiin takaisin.

Karavaanin miehet olivat tähän saakka seisoneet tyytyväisinä jutellen rannalla. Työ oli tehty, vaarat ohi ja rahaa pian kourissa. Kun Aaronin ensimmäiset laukaukset räiskähtivät ja koko äsken niin hiljainen metsänreuna rupesi elämään, seisoivat he hetken tyrmistyneinä. Sitten he aavistivat, että kaikki oli mennyt päin helvettiä ja yrittivät livistää kuin jänikset metsään. Mutta metsän reunassa oli edessä miehiä ja pyssyjä. Täytyi palata takaisin rannalle. Vain pari kolme rohkeinta ja nopeinta pääsi livistämään.

Mutta kolmekymmentäkolme korpikameelia huomasi olevansa kiväärimiesten ympäröiminä. Voi katkeruutta ja kirousta, joka pusersi heidän sydämiään! Jotkut ajattelivat asiasta ääneensä. Voi, että heidän äskeisellään kärkimiehellään oli nyt rintaa!

— Te olette tehneet jämerän työn, ja palkka kyllä maksetaan kuten jo äsken sanoin. Nyt kävellään vain kylään ja otetaan selvä, jos jollakin olisi entisiäkin ansioita. So, so, pysykää rauhallisina!

Moottori räsähti käymään ja lahti viilettämään tummaa joen pintaa. Se vei astiat, joita nämä miehet olivat hikoillen kantaneet yli sata kilometriä. Ja nyt he saivat marssia ahtaana lammaskatraana kiväärien välissä kohti kylää. Puukot ja pyssyt oli heiltä jo otettu pois. Poliisikamarissa puristettaisiin esiin nimet ja sitten saataisiin aikanaan sakot ja linnat.

Murheellinen matkue loppukesän yön hämyssä, tuulessa ja sateessa.

Ja sillä välin heidän päämiehensä ja puolenkymmentä hänen toveriaan harhailivat pelon alaisina metsässä.

Voi, että se soturuus ja sankaruus ei auttanut ihmistä sen pitemmälle!
Uskoipas tuon pukin viilettämään karavaaniaan…

* * * * *

Seuraavan päivän iltana seisoskeli lauma jo vapaaksi päästettyjä karavaanin miehiä Rovaniemen torikujalla. Silloin he näkivät Aaronin, ja Aaroni näki heidät. Päämiehen naama venähti vähän, ja hän näytti nololta. Mutta hän tuli luo, ja hänen äänessään oli entinen elävä ja kiukkuinen sointu..

— No, pojat, teillä on vielä saamatta palkka eilen tuoduista pöntöistä.
Tulkaa perässä!

He tulivat yksinäiseen ja turvalliseen paikkaan, ja Aaroni veti lompakkonsa esiin ja maksoi heidän palkkansa suorilla, rypistymättömillä viisisatasilla.

— Ja kun näette niitä kavereitanne, jotka eivät ole tässä, niin sanokaa, että minulta on saatavana laillinen maksu. Tosin ne pöntöt eivät tulleet oikeisiin käsiin, mutta kun vika oli firmassa, niin firma antoi minulle rahat. Ja minulle ei pimene se, mikä ei minulle kuulu. Tässä, Iso-Santeri, sinulla oli kolme…

Miesten naamat loistivat.

— Miten se oikein meni niin akaksi?

— Vika oli johdossa. Käskivät minun totella määrätyt merkit taitavaa miestä. No, minä tein kuten käskettiin. Se kyttä, saatana, munasi meidät pahan kerran. Miten lienee päässyt niin sisälle firman asioihin? Liian myöhään minulle valittuin lasten henki sanoi, että top, tämä ei ole aivan oikeata. Niin sieppasivat sakin, vaikka ei minua. Minä sanoinkin firmalle, että taivaan merkit ne vain tästä lähtien kutinsa pitävät. Ja juna lähtee, pojat, viikon alussa Kivalon ylitse kuten ennenkin.

— Eikäkö ajeta ponniin?

— Piruko sen tietää! Onnessahan täällä on kaikki muutkin asiat. Se on miten salliainen sallii. Sanoin vain, että juna lähtee kuten ennenkin!

Aaroni pisti lompakon taskuunsa ja erosi miehistä, jotka olivat ihastuneita yhtiönsä ja johtajansa vakavaraisuuteen ja rehellisyyteen.

KERTOMUS LIIKEMIES HARUSTA

Kaupunki heräsi. Jo liikkuivat kaduilla työmiehet, vasaran ja muurauslastan miehet, jotka kohottavat tehtaat ja kauppahuoneet ja koulut ja sairaalat ja hulluinhuoneet ja vankilat, kaikki ne moninaiset rakennukset, joita yhteiskunta tarvitsee kylmyyttä ja kosteutta vastaan. Jopa kiirehtivät puuhiinsa näitten moninaisten rakennusten asujat, tehtaalaiset, kauppapalvelijat, opettajat ja oppilaat, virkamiehet ja virattomat. Rattaat rämisivät, autojen pyörät kulkivat suhisten, kuului junan ulvahtava vihellys. Päivä alkoi, ovet avautuivat. Oli monta ihmistä, joilla oli työ tai toimi tai virka, touhua. Oli myöskin monta joutilasta, työtöntä eli herruuden saavuttanutta. Joku oli sattunut tässä kirjavassa saatossa niin outoon rakoon, ettei ollut käsittänyt työtä eikä liioin leipääkään, jollekin oli sattunut sitä, mitä nimitetään rahaksi ja omaisuudeksi, jolla on työstä jos muustakin vapauttava valta.

Tässä kaupungissa heräsi hra Harukin, joka on ammatiltaan liikemies, rautakauppias. Se kauppa on kyllä kaikinpuolin pieni ja selvää on, ettei sen tuloilla asuta niin muhkeassa asunnossa eikä niin komeasti. Muusta hänelle lienee rikkautta karissut; muuten hra Haru on toimeliaisuudellaan ja viisaudellaan raottanut elämän kitsasta kouraa.

Monet tietävät, että liikemies Haru on trokari, viinankauppias, luvattoman ammatin harjoittaja yhteiskunnassa. Esivallan edustajatkin sen tietävät, vaikkakaan eivät ole saaneet häntä kiikkiin eivätkä löydä lakipykälää häntä vastaan. Siksi liikemies Haru voi asua komeassa asunnossa keskellä kaupunkia ja olla kanssakäymisessä herrojen kanssa. Sillä ollapa, että hän on trokari, niin onpa hän myöskin hauska mies ja rahamies. Ja rahalla peitetään paljon vikoja ja puuttuvaisuuksia. Sitäpaitsi hra Harua ei ole koskaan todistettu ammatiltaan muuksi kuin rautakauppiaaksi.

Kaikesta huolimatta jotkut ihmiset pitävät kohtuullisena olla hra Harua tuntematta, vaikka tämä on kyllä syntyään niin puhdasta herraslähtöä kuin joku toinenkin, on käynyt kouluja ja ryhtynyt sitten liikemieheksi, mutta mennyt konkurssiin ja köyhtynyt.

Niihin aikoihin oli sitten säädetty kieltolaki, jota liikemies Haru joskus avomielisenä hetkenä on sanonut hyväksi laiksi, koska se on korottanut hänet rahamieheksi ja hyville päiville. Tosin työllä ja toimella. Jotku sanovat, että hra Haru alkoi nostamalla pari neekeripoikaa hartioilleen ja astumalla karavaanin viimeisenä miehenä kohti sisämaata. Toiset tietävät, että kyllä hänellä jo alottaessaankin oli auto. Joka tapauksessa hän menestyi ja rikastui ja oli pian porho trokarien seassa. Ainoatakaan kertaa hän ei ajanut lankaan. Hänen papereihinsa ei saatu mitään merkinnöitä. Pian hän osti talon kaupungista, nai kauniin naisen, perusti rautakaupan ja oli yhteiskunnan edessä liikemies Haru. Hän antoi nyt rahan tehdä työtä puolestaan, antoi köyhempien nousta pukille ja panna nahkansa vaaraan. Hän oli koko laajan maakunnan mahtava pirturuhtinas, jonka harvat tunsivat, mutta jonka käsiin monet langat johtivat, ohuet ja huomaamattomat kuten lukin seitti. Hän oli kuten suunnaton hämähäkki suunnattoman verkkonsa keskellä. Hän oli johtaja, järjestäjä. Mikään ei enää häntä järkyttänyt, ei eräitten ajoneuvojen ja lastien menetys, ei kuljettajien sakot eikä linnassa istumiset. Hän oli varmalla pohjalla. Hän asui turvassa muhkeassa asunnossaan. Viinan purot juoksivat, ja tulot olivat suuret. Häneen ei voitu enää päästä käsiksi. Oikeastaan oli kaikki aivan yksitoikkoisen turvallista.

Liikemies Haru tunsi laskevansa myötävirtaan, pitkin viinan voimallista virtaa. Hän nauroi jollekin kieltolakimiehelle, joka teutaroi tämän tulvaisen joen reunalla aikoen pysäyttää sen. Hohoi, pienempiinkin puroihin ovat tiukat tammet jääneet tekemättä. Sitäpaitsi hra Haru tiesi, että moni saarnaili vedestä, mutta ryyppi viinaa. Hän tiesi, että moni esivallan edustajakin tuntee rahan, tuon välikappaleen, johon sisältyy niin paljon ja jonka voima on taivaallinen. Hän, suuri järjestäjä, tiesi, että ne virrat ja purot, joita hän ohjaili sisämaahan, pyörittivät monen yhteiskunnan pönkkäpuunkin myllyä, sellaisen, jonka ei osattu aavistaakaan olevan tekemisissä asiain kanssa, jotka sentään hänestä, hra Harusta, todeksi tiedettiin, vaikka ei todistettaviksi.

Liikemies Haru siis heräsi, sai kahvinsa, silmäili lehtiä, veti ylleen aamukauhtanansa ja käveli tohvelit jalassa katsomaan ulos akkunasta. Ikävää, yksitoikkoista. Hra Harulla oli puuhakas henki liikuntaa rakastavassa ruumiissa. Hänen nykyinen ylen mukava ja turvallinen asemansa tuli monesti hänelle suorastaan tukalaksi. Käytellä rahoja, lähettää mies järjestämään asiaa, varma ja sidottu mies: se vaati niin vähän tointa ja vähän aikaakin. Joutilaisuuttaan hän kulutteli istumalla ravintoloissa ja tanssimalla, käymällä teattereissa tahi pitämällä ruumistaan kunnossa urheilulla.

Mutta monesti tämä elämä kävi hänelle niin yksitoikkoiseksi, että hän lähti pirtumoottorissa merelle tahi istui viina-auton ohjaajaksi. Tämä oli kyllä uhkarohkeata ja tyhmää. Sillä voisihan sattua, että saataisiin hänen ammattinsa oikein tokumenteilla todistetuksi. Mutta vaara hra Harua juuri viehättikin. Jonkun sellaisen retken jälkeen hän voi jälleen sietää pitkät ajat lepäilevää kaupunkielämäänsä.

Erään kerran Haru oli toimittanut hienoja juhlajuomia kaupungin herroille omituisin juhlamenoin. Hän oli nauttinut siitä mielessään kauan, oltuaan asemalla katsomassa, kuinka kuusenhavuin koristetusta vaunusta kannettiin autoon kookas ja musta ruumisarkku. Vastaanottajat olivat epämääräistä työkansaa, kasvoilla murheen ja raskaan elämän leima. Virsi hyrisi ja moni ihminen ajatteli sivumennen, että niin me kaikki menemme.

Mutta siinä arkussa ei suinkaan ollut mitään kookkaan työmiehen tomumajaa, vaan kokonainen komppania puhdasverisiä poikia.

Liikemies Haru katsoi kadulle ja huokasi. Näytti taasen olevan edessä pitkä päivä, köyhä puuhista ja köyhä mielikuvista.

Silloin sisäkkö tuli ja ilmoitti, että eräs autonajaja halusi puhutella herraa. Haru sanoi, että tulkoon työhuoneeseen. Se oli viereinen huone. Kookas nahkatakkinen mies tuli ja tervehti. Haru kehoitti häntä istumaan ja istui itsekin tohveleissaan ja kirjavassa kauhtanassaan.

— No, sinä kärähdit eilen?

— Niin kävi.

— Elä välitä. Kyllä se kestetään.

— Kyllä kai se kestää, joka antaa rahan kestää puolestaan. Mutta minulle tästä on jo edessä linnareissu.

— Pieni retki.

— Linna on kuitenkin linna. Ja miten elää perheeni sillä välin?

— Tiedäthän, ettei sillekään anneta nälänhädän tulla.

— Ilkeältä se kuitenkin tuntuu.

Haru oli vaiti. Tämä mies oli hänelle sangen tuttu, nimeltään Kimpi. Joitakin vuosia sitten he olivat olleet yhdenarvoisia miehiä, ystäviä, jotka olivat päättäneet kaatua ja seisoa yhdessä. Mutta niin oli käynyt, että Haru istui nyt siinä tohveleissaan ja kauniissa kauhtanassaan rahojensa turvissa ylen viisaana ja ymmärtäväisenä, kun taasen Kimpi oli yhäkin köyhä mies, perheenisä, monet sakot saanut, tunnetuksi viinankuljettajaksi merkitty mies, Harun renki. Hra Haru ymmärsi, että toinen tunsi mielessään närää, katkeruutta ja kateutta. Ihminen ei siedä sitä, että toiselle käy hyvin ja itselle huonosti syistä, joita hän ei tajua. Haru oli jo monesti päättänyt erota kokonaan Kimmestä. Mutta vaikeaa olisi löytää toinenkin niin pystyvä ja vaitelias mies. Kerran oli Kimpi itse hänestä eronnut, mutta palannut pian, ajettuaan heti asiansa lankaan.

— Minkäpä sille tekee, sanoi Hara viimein. Olisit ollut varovaisempi.

— Olisit ollut! Hyvähän se on sanoa, kun itse istuu turvassa, herrana. Sanoo vain toiselle, että teepä nyt se ja se. Osaisin minäkin toista neuvoa.

— Kyllä sinä tiedät, että minä uskallan ja pystyn siihen, mihin joku toinenkin. Ajaisitko sinä itse viinaa, jos sinulla olisi tarpeeksi rahaa?

— En. Mutta en ajattaisi toisellakaan.

— Ahaa… Mutta turha sinun siitä on juonitella. Saat nähdä, että minä ajan, vaikka olen rahamies ja voisin pysyä piilossa. Sanoit eilen, että Suurjoen yli on nykyään mahdoton päästä. Mutta viinalla voidaan kiskaista ylimäissä nyt hintaa ja maksattaa maakunnalla vahingot ja linnareissut. Tulehan illalla autoinesi, niin saat nähdä, että me menemme Suurjoen yli varsin huvin vuoksi täydessä lastissa.

— Voi jäädä menemättäkin.

— Niin, sitä ei ole vielä yritetty. Tuo auto!

Kimpi meni. Hra Haru nousi ja alkoi pukeutua. Hän tunsi jäsenissään elämänhalun, hermoissaan seikkailun odotuksen ja vihelteli iloisesti.

* * * * *

Ilta oli tullut. Valot olivat sytytetyt ja kaduilla käveli kansaa. Ravintolat ja ilopaikat olivat auki, tanssihuoneet ja teatterit ja salaiset kapakat, joissa ihmiset istuivat ryyppylasit edessään. Se mahtava viinavirta, jota liikemies Haru ohjaili tässä maan kolkassa jatkui lopuksi ylen monihaaraisina ja pieninä puroina, upposi ja kuivettui ikään kuin janoiseen hiekkaan.

Suuri rahtiauto kulki halki kaupungin. Ohjausratasta hoiteli Kimpi ja hänen vierellään istui nahkaiseen takkiin pukeutunut hra Haru. Takana oli valtava lasti hyvin pakattuna ja peitettynä kiiltäviä peltiastioita. Ja vaunu vieri pitkin valaistuja katuja ja mitään ei tapahtunut. Mitä olisikaan ollut nähtävää: kuormavaunu täydessä lastissa.

Kaupunki loppui. Jo näkyi silta ja joen musta uoma. Mutta sillan päässä laskeutui puomi poikki tien. Epäilyttävää, vaarallista. Tutkintoja ei tämä auto sietänyt. Hra Haru teki viittauksen toverilleen, ja tämä käänsi vaunun rantatielle. Siellä oli tehdasrakennuksia ja satama. Kenen huomiota siis herätti, jos lastiauto sinne ajoikin? Mutta se kääntyikin vielä kerran ja ajoi ympäri kaupungin teitä ja katuja ja tuli jälleen sillan luo. Mutta puomi sulki jälleen tien. Ei ollut yrittämistä. Taasen kiersi vaunu kaupungin ja tuli kolmannen kerran sillan seutuville. Puomi oli valmiina paikoillaan. Yö oli jo käsissä ja liike vähäistä.

Kimpi murisi.

— Enkö minä sitä sanonut! Mitä tämä kiertäminen pyhittää? Kohta ovat kytät kimpussamme. Aja nyt sillalle, jos päänahkasi kestää!

Hra Haru vilkaisi ympäristöön kuten tehdään silloin, kun neuvot puuttuvat. Pohjoisesta kuului junan jyrinä. Sen silmät hohtivat kaukaa pimeästä. Ja silloin syttyi ajatus liikemies Harun aivoissa.

— Annahan ratti tänne.

He vaihtoivat paikkoja ja auto kääntyi ympäri toiselle tielle. Takaa kuului moottoripyörän säkätys.

— Enkö minä sitä arvannut, murahti Kimpi. Poliisimoottori. Ja mihin me tätä tietä pääsemme?

Haru ei vastannut, vaan lisäsi vauhtia. Rautatiesilta vilahti näkyviin.

— Hullu! Aiotko tuonne? Siitähän eivät vielä elämänpäivänä ole pyörineet muut kun junan rattaat…

— Nyt pyörivät.

Vaunu kohosi ratapenkereelle ja kääntyi sillalle, hytkähdellen pahasti, mutta saavuttaen samassa lankkukäytävän ja ratakiskojen ristikon alustan ja kiitäen eteenpäin. Musta virta vilahteli alla. Edessä hohtelivat junan valot jo sangen lähellä. Kintereiltä kuului moottoripyörän säkätys. Se seurasi perästä. Kuului pyssynlaukaus ja luoti tuntui mäiskähtävän sillan rautoihin.

Mutta auto oli jo selviytynyt yli sillan ja jatkoi matkaansa pitkin rataa. Se kävi jo hermoille. Suuri vaunu keikkui pölkyltä pölkylle ja peltiset astiat takana hypähtelivät ja lonkkusivat. Niissä pulisi se neste, jota niin monet kurkut odottivat. Kuka luki ne naurut ja laulut, jotka tämäkin vaunu oli matkaansaattava, ne synnit, huoruudet, riidat ja tappelut, ehkä miestapot? Se oli synnyttävä iloa ja itkua, katumusta ja kirousta. Monen se oli päästävä pitämystensä kahleista alkuperäiseen luontoonsa, tuo katkeran väkevä vapahtaja.

Ja vaunun ohjausrattaassa istuvalle miehelle tuo neste merkitsi komeaa asuntoa ja pulskaa elämää, herruutta. Toiselle ja hänen perheelleen toi se jokapäiväisen leivän, samoin kuin niillekin, joiden moottorin ja pyssyn ääni kuului kintereiltä.

Tämä vaunu ei siis ollut mikään joutava leluvaunu. Se kantoi raskaan kuorman kohtaloita.

Se oli luja ja hyvä vaunu rakenteeltaan. Se selvisi satametrisestä laukastaan pölkyltä pölkylle, saavutti ylikäytävän ja kääntyi maantielle. Poliisimoottori oli reuskahtanut alas ratapengertä yrittäessään ajaa auton jälessä. Junan pitkä vaunurivi mennä humisi jo sillalle.

Mutta herra Haru huokasi ja lisäsi kaasua! Huh, vauhti oli ihana!
Pitkin ruskeata, kovaa tietä! Tämä oli elämää, seikkailua.

Puhelinlangat humisivat tien vieressä. Niitä myöten vieri jo ehkä sanoja, että ottakaa kiinni, pysäyttäkää sellainen ja sellainen vaunu. Mutta tiet ja tienkäänteet ovat monet ja auton ohjaajana istuu herra Haru. Hän istuu ja hymyilee ja nauttii vauhdista ja pelin jännittävästä korkeudesta.

Tässähän ei tartukaan lankaan, jos tarttuu, kuka hyvänsä tusinatrokari, vaan liikemies Haru, jolla on talo kaupungissa ja joka istuu herrojen seurassa. Ylpeys paisuttaa hänen rintaansa ja hän sanoo toverilleen:

— Minä ajan mihin tahansa, kun vain värkit kestävät.

— Hyvin ajettu.

Auto kulki hurjaa vauhtia penikulman toisensa perästä pitkin öistä maantietä. Takaa-ajoa ei tarvinnut pelätä, eikä mitään muutakaan tapahtunut. Pian oltaisiin päämäärässä.

Silloin eräässä tien käänteessä lähellä kylää he näkivät piikkilankun putoavan poikki tien. Ei ollut muuta neuvoa kuin jarruttaa. Tiellä näkyi poliisin lakki ja pari siviilipukuista miestä.

Hra Harun aivot toimivat nopeasti. Mutta ainoa keino, minkä ne keksivät, oli vastarinta.

Suuri revolveri kohosi heti kohti poliisimiestä, kun tämä lähestyi.

— Mitäs ilvettä tämä on? Pois lankku!

— Näettehän, että olemme poliisimiehiä. Toimitamme tarkastuksen.

— Ei mitään seremoonia. Lankku pois, tai!

Revolverin musta suu tuijotti poliisimieheen, joka näytti nuorehkolta ja kokemattomalta. Hän vavahteli tuon tuiman silmän alla ja hypisteli omaa asettaan neuvottomana. Lyhyt, katkera ja äänetön taistelu käytiin auton lyhtyjen hohteessa näiden miesten välillä.

Liikemies Harun koko luja, selkeä tahto tuntui siirtyneen hänen nyrkkiinsä, joka puristi revolverin kahvaa. Nuoren poliisimiehen tahto harhaili sinne ja tänne.

Säilyttää kunnia, mutta luoti ruumiissa, jolloin kunniasta kuten muustakin on vähän iloa. Peräytyminen ja häpeä ja hengen säilyminen, hengen, jonka pitäminen voi antaa mahdollisuuden kunnian voittamiseen miellyttävämmissä tilaisuuksissa.

Revolverin musta, tuima, antia lupaava suu tuijotti häneen autojen lyhtyjen hohteessa.

Poliisimies oli voitettu.

— Vetäkää pois lankku, huusi hän tovereilleen. Ei täällä ole mitään vaarallista. Oikeaa tavaraa.

Tie oli selvä. Auto ammahti täyteen vauhtiin, ja takaa kuului laukaus kuten katkera, voimaton kirous. Poliisimiehen tehoton mielenilmaus, kun hän vapautui tuijottavan onton silmän lumouksesta.

— Kas niin!

Liikemies Haru veti henkeä ja hänen silmänsä loistivat, ja hän antoi vaunun kiitää parasta vauhtiaan.

— Mutta jos sattui toisenlaatuinen mies, mies, joka ei heikkoillut?

— Mutta kun ei sattunut. Eikä satu. Jos joskus sattuu, on se mies minua parempi.

Matka päättyi. Vaunusta purettiin lasti ja liikemies Harun taskuun siirtyi rahainen lompakko. He lähtivät paluumatkalle.

Mutta hra Haru oli päässyt nyt vauhtiin. Kaikki hänen elimensä tuntuivat vaativan toimintaa.

— Me ajamme nyt tiettyyn paikkaan rannikolle. Sinne pitäisi tulla näinä aikoina ainetta useita lasteja, jos vain ovat onnistuneet.

Sillä matkalla liikemies Haru viipyikin pari vuorokautta. Hän oli siirrellyt maihin tuotua viinaa useita vaunulasteja onnellisesti eri paikkoihin sisämaata vanhoille ostajilleen, jälleenmyyjille.

Lopulta hän tunsi itsensä ylen väsyneeksi valvottuaan koko ajan, jonka oli ollut melkein yhtämittaa ohjausrattaan ääressä. He lähtivät kotimatkalle. Kimpi ajoi ja herra Haru hänen vieressään nukkui heti kuin tukki.

Oli yö. Kuu paistoi ja kummallisen muotoiset pilvet kulkivat taivaalla.
Kimmen aivoissa itivät mustat ja katkerat ajatukset.

— Miksi tuolta mieheltä kaikki kävi hyvin? Nyt se taasen elää kuukausia kaupungissa ilossa ja turvassa, ennen kuin siinä herää himo vaarallisiin toimiin. Outo himo! Kun se muuhun kyllästyy, niin se huvittelee täten, nauttii, ja hän ansaitsee leipänsä näin köyhänä renkinä. Ja hänellä on edessään linnareissu, häpeää ja kurjuutta… Ja vähän aikaa sitten he olivat olleet saman pykälän miehiä… Voi, saa…

Katkeruus ja kateus ja ankara väsymys kypsyttivät hänessä äkkipäätöksen.

— Mutta siinä menee toinen missä toinenkin…

Hän sanoi sen ääneen ajaessaan pienen joen sillalle. Hän puri hampaansa yhteen ja käänsi ohjausratasta. Räsähdys. Käsipuut murtuivat ja auto ammahti tyhjyyteen.

Mutta vähäistä ennen oli ikään kuin jokin valtava ääni sanonut nukkuvan Harun tajunnassa: nouse. Kun auto oli vielä ilmassa, oli hän jo tempaissut oven auki. Hän kuuli Kimmen kiroavan ja tarttuvan häneen. Auto vajosi valtavalla roiskahduksella syvään veteen. Mutta Haru ponnisti irti otteesta, potkaisi, kohosi pinnalle ja haukkoi ilmaa. Hän huomasi rannan olevan vain jonkin käsivarren mitan päässä, sai kiinni ruohosta ja kömpi kuivalle.

Vedenpinta oli jo tyyni. Kuun valjussa valossa ei voinut erottaa jälkeäkään autosta, eikä sen ohjaajasta.

Liikemies Haru pudisteli vettä ruumiistaan kuin koira. Muutaman tunnin uni ja tämä kylmä kylpy olivat hänet täydellisesti virkistäneet. Hän imi keuhkoihinsa yöilmaa ja tunsi vapauttavaa, suurta iloa. Niin oli siitäkin seikasta vielä selvitty elämään.

Kimpi näytti menneen. Se oli hänen kohtalonsa. Hän oli hyvä mies, mutta jo ikään kuin liian tuttu. Sitäpaitsi lienee sillä nyt ollut piru mielessä. Tekopeliä koko tapaus. Omaan kuoppaansahan putosi…

Hra Haru silmäili ympärilleen ja tunsi kylän. Läheisyydessä oli majatalo. Hän käveli sinne ja hälyytti ihmisiä jalkeille: auto-onnettomuus. Auto ja mies joessa. Avuksi äkkiä. Ehkä miestä voisi vielä jotenkin auttaa.

Mutta itse hän tarttui puhelimen kampiin. Viranomaiset tulkoot pitämään tutkintonsa. Autokin on voinut mennä pilalle ja siitä on saatava vakuutusyhtiöltä pennit pois.

Liikemies Haru kaupungista, liikeasioissa, pyysi saada jotakin kuivaa vaatetta ja lämmittävää tulta.

Hänelle kerrottiin, että hänen ajajansa oli vedetty törmälle jäykkänä poikana. Liikemies Haru ojensi sääriään tulen ääressä, nautti niiden liikkeestä ja tunsi olevansa käsin elämässä ja seikkailussa.

TILASTOLLINEN TUTKIMUS

Joutilas mies oli lukenut kansantaloudellista kirjaa ja tutkinut tilastoa, myöskin alkoholikysymystä koskevaa. Hän pani kirjansa kiinni, nousi ja täytti puolenlitran pullon kirkkaalla vedellä ja käveli ulos.

Joutilas mies aloitti tilastollisen tutkimuksen. Hän päätti esitellä pullonsa jokaiselle vastaantulijalle, lukuunottamatta naisia ja alaikäisiä, päästämättä ohitse ketään, jonka voi ruumiillista väkivaltaa käyttämättä pysähdyttää.

Oli sunnuntai-ilta ja seurojen talolla oli ilot. Sitäpaitsi oli jokin taloudellinen ja jokin hartauskokous. Tiellä olisi siis kävelijöitä.

Rannalla, puiston luona hän tapasi ensimmäisen kulkijan, erään kylän arvokkaimmista isännistä. Joutilas mies puhui ensin muutaman sanan säästä ja esitti sitten hieman arkaillen, että hänellä olisi pieni pullo taskussa, jos niinkuin isännälle sopisi…

Se sopi hyvin. Syksyinen hämärä täytti varjoisan puiston, ja kellastuvat lehdet kahisivat. Joutilas mies näki isännän ilmeisesti ilostuvan. Hän katsoi kourassaan olevan pullon kirkkautta ja piti esitelmää vuoden tuloksista. Hän puhui pitkään ja silmäili aina välillä pullon kirkkautta.

Joutilas mies tunsi säälin heräävän sisimmässään. Oliko hänen päältä katsottava tuon ilostuneen miehen lankeemusta? Mutta hän muisti, että tutkijan pitää olla tunteeton, ja paadutti sydämensä.

»Kompsautahan vain, herkuttelija! Moni täällä pettyy», ajatteli hän.

Ja viimein pullo keikahti pystyyn, mutta samassa vääntyi isännän suu kieroon. Hän sylkäisi, ja kasvot saivat vihastuneen ja loukkautuneen ilmeen.

— Silkkaa vettä! Mitä te tällä tarkoitatte?

Joutilas mies oli hämmästynyt ja pyysi tuhannesti anteeksi. Erehdys, erehdys! Ei suinkaan hän missään nimessä, tarkoittanut tarjota pelkkää vettä, vaan aivan toista nestettä. Pullot olivat vain vaihtuneet. Joutilas mies pisti pullon taskuunsa ja valehteli edelleen häpeämättömästi. Hän rauhoitti omantuntonsa sillä, että se oli niin sanottu kohteliaisuusvalhe.

Hän erosi isännästä vielä kerran vakuuttaen vilpittömyyttään. Lyhyen ajan kuluessa hän sai tarjotuksi ryypyt puolellekymmenelle henkilölle. Kukaan ei kieltäytynyt, ja kaikki totesivat halveksien aineen vedeksi. Mutta nyt ei joutilas mies, joka osasi sovittaa käyttäytymisensä olosuhteiden mukaan, pyytänyt anteeksi.

— Oikein päätelty! Mitä ihmettä sen sitten odotitte olevan?

Sen jälkeen hän tarjosi kahdelle henkilölle ryyppyjä sopimattomaan aikaan. Sillä ohitsekulkevat naiset aiheuttivat puuhan keskeytymisen. Sen perästä hän tapasi kolme nuorta miestä, jotka hyvin kernaasti suostuivat tutkimaan pullon sisällystä. Mutta jo ensimmäinen ilmaisi sen ääneensä ja suurella varmuudella, jolloin toiset eivät enää ryypänneetkään. Joutilas mies päätti tämän jälkeen, mikäli mahdollista, tarjota ainettaan kahdenkeskisissä tilaisuuksissa. Ja hän menestyi jälleen monet kerrat. Jotkut ottivat asian kevyesti, mutta jokunen suuttui ja joutilas mies sai toimia ripeästi pelastaakseen pullonsa.

Kun hän oli päässyt yhteentoista ryypyn ottaneeseen, kieltäytyi seuraava mies sillä perusteella, että maassa oli kieltolaki. Silloin joutilas mies ilmaisi, että pullossa oli vain vettä. Mutta mies sanoi, ettei häntä janota.

Nyt kulki auto ohitse, ja joutilas mies huiskautti kättään. Vaunu pysähtyi, ja vesipullon mies löysi sieltä kylän kauppiaan. Hänkin ryyppäsi, mutta sanoi heti, ettei hän mitään vesiparannusta tarvitse. Joutilas mies myönsi, että vesi ei tosin vaikuta suuria asioita…

— Mutta se, mikä on veteen yhdistetty!

Kauppias ojensi omaa pulloaan. Mutta joutilas mies sanoi olevansa suorittamassa tarkkuutta vaativaa tilastotyötä ja astui alas vaunusta, joka vieri tiehensä.

Seuraava vastaantulija oli roteva sälli, jonka joutilas mies tiesi helposti tulistuvaksi mieheksi. Hän epäröi, mutta asia ja totuus vaativat häntä olemaan mistään välittämättä. Sälli ryyppäsi ja raivostui. Joutilas mies kerkesi kuitenkin pelastaa pullonsa, kun oli etukäteen varustautunut. Hän väisti pari nyrkiniskua ja ilmaisi huudoilla hämmästyksensä ja vakuutti, että jos tässä jotakin väärää on, niin syy ei ole hänen. Häikäilemättömästi valehdellen hän sai sällin rauhoitetuksi ja pääsi hänestä eroon.

Ja jälleen painui vesiryyppyjä rauhallisempiin kansalaisiin, kunnes joutilas mies sanoi eräälle:

— Kahdeskymmenes viidestäkolmatta!

— Mikä niin?

— Nesteelle altis.

Nyt hän tapasi ryhmän hartauskokouksesta palaavia vanhempia henkilöitä, viisi miestä ja saman verran naisia. Joutilas mies uskollisena periaatteilleen sanoi, että hänellä olisi asiaa kaikille miehenpuolille. Heitä ei voinut yksitellen kulettaa kahdenkeskisiin seikkoihin, joten hän esitti pullonsa heille kaikille samalla kertaa valituin sanoin. He kieltäytyivät jyrkästi ja käskivät hänen hävetä ja aikoivat pitää hänelle saarnan. Mutta joutilas mies sanoi, että hänellä oli kiire, pyysi anteeksi ja käveli edelleen.

Seuraava kulkija oli yksinäinen uskovainen. Mutta hänkin kieltäytyi. Sanoi, että kun on kerran uskoa tunnustamassa, niin pitää koettaa olla vihainen viinalle, vaikka se, kuten Salomoni sanoo, välkkää lasissa.

Mutta toinen yksinäinen, seuroista tuleva uskovainen sanoi, ettei hän ryyppyä eikä kahta, joita hän ei ota missään juopottelutarkoituksessa, pidä syntinä, eikä usko Jumalankaan pitävän. Hän nosti pullon suulleen, ojensi sen sitten takaisin ja oli pitkän tovin vaiti.

— En tiedä, sanoi hän sitten, teittekö tämän hyvässä vai huonossa mielessä, mutta se oli tehokas ryyppy, saarna farisealaisuutta vastaan.

— En kummassakaan, en hyvässä enkä huonossa. Teen tilastollista tutkimusta mieshenkilöittemme halukkuudesta nesteaineisiin.

Ryypynottanut mies katsoi häneen pitkään ja arvellen hänen olevan juovuksissa pudisti päätään ja sanoi:

— Mene rauhallisesti nukkumaan, mies parka!

Seuraava vastaantulija ei ollut enää uskovainen, vaan päihtynyt. Joutilas mies tarjosi hänelle ryypyn pullostaan ja pelasti sitten sen ja pääkuorensa ripeällä otteella. Häntä vastaan paljastettiin puukko, jolloin joutilas mies, katsoen tieteellisen velvollisuutensa tulleen täytetyksi, pelastautui suinpäin pakenemalla.

Seuraava mies, jolle hän hengästyneenä ojensi pullonsa, sanoi, ettei hän ole ryyppymiehiä.

Mutta sitten ottivat taasen useat henkilöt ryypyn, jopa kolmekin yhdessä ryhmässä. Ensimmäinen sattui olemaan vähäpuheinen mies, joka ei maininnut mitään aineen laadusta, vaan antoi toisenkin ryypätä rauhassa. Tämä seurasi esimerkkiä. Kolmaskaan ei puhunut mitään.

Sytytettiin savukkeet ja puhuttiin joutilaan miehen laimean pullon ominaisuuksista.

Seurojen talon portilla joutilas mies tapasi poliisin ja pyysi hänet syrjään ja sanoi, että hän mielellään antaisi tälle pienen tuikun pullostaan. Poliisi sanoi, ettei se sovi hänelle virkansa vuoksi. Joutilas mies huomautti, että hänen virkaansa kuuluisi ottaa häneltä pullo pois. Poliisi sanoi, että kun joutilas mies pitää sitä kätkössä kaikessa hiljaisuudessa, niin hän säästyy siitä vaivasta.

Vesipullon mies katsoi kelloaan, huomasi kävelleensä kaksi tuntia ja sanoi, että hänen oli aika lähteä.

* * * * *

Asunnossaan joutilas mies otti valon, teroitti lyijykynän, avasi muistikirjansa ja kirjoitti:

Tilastollinen tutkimus mieshenkilöittemme halukkuudesta nesteaineisiin.

Tutkimuksen suoritti allekirjoittanut, välikappaleenaan vesipullo, maakylässä, l:nä syyskuuta 19— kahden tunnin kuluessa.

Neljästäkymmenestäkahdeksasta henkilöstä, joille mainitusta vesipullosta tiellä ja taivaan alla tarjosin ryypyn selittämättä nesteen laatua, otti sen kolmekymmentä viisi henkilöä, kuluttaen ainetta jotenkin täsmälleen neljänneslitran.

Kieltäytymiset tapahtuivat seuraavista syistä:

Kaksi, koska näköpiiriin ilmestyi sivullisia.

Kaksi, koska he etukäteen tulivat tietämään aineen laadun.

Yksi, koska maassa oli kieltolaki.

Viisi, jotka yhdessä ryhmässä palasivat hartauskokouksesta, syytä tarkemmin selittämättä, sanoen tarjousta hävyttömäksi.

Yksi, koska oli uskovainen.

Yksi, koska hän ei ollut ryyppymies.

Yksi, poliisi, joka ei katsonut virkavelvollisuuksiensa sitä sallivan.

Virattomuudessa:

Joutilas mies.

Hän silmäili tyytyväisenä tutkimuksensa tulosta, sulki muistikirjansa, sammutti valon ja nukkui.

PUOLIMILJOONAA PUUNRUNKOA

Joki halkoi maata. Se oli kuten suoni, joka ei levännyt. Muuten sillä seudulla ei näkynytkään kiivaan elämän ja kiireen merkkejä. Tunturit ja vaarat kohottivat jurosti kupeitaan, ja soiden ja jänkien kasvoilla oli vieläkin vakaampi ilme. Se oli erämaa pohjoisessa, jonne ihminen ei ollut asettunut, koska maa oli karu ja ilmanala ei ollut leppeä. Mutta puut kasvoivat sielläkin, joskin hitaasti, hitaasti. Mutta vähä vähältä niiden rungot vahvistuivat vuosisadan ja toisen ja kolmannen kuluessa. Tuuli viritteli puiden oksat soimaan aikaista, mahtavaa laulua. Ja pieniääniset, hiljaiset luontokappaleet elivät ja kuolivat tuon suuren laulun kuuluessa.

Joskus kulki ihminen, ja silloin moni näistä luontokappaleista kuoli äkisti ja väkivaltaisesti. Sillä heidän lihansa oli hyvä syödä ja kuori lihan päällä kaunis nähdä.

Ja ihminen viisastui viisastumistaan. Nyt hän osasi puristaa metsän puiden rosoiset rungotkin kauneudeksi, jos muuksikin.

Ja hän puristi.

Talvi alkoi tulla, ja erämaan joen kiivas vesi jäi jääkuoren alle. Mutta metsän puut virran molemmilla rannoilla olivat saaneet pienet, valkoiset leimat kupeisiinsa, surman merkit. Puut ja niiden päivät olivat luetut. Ihminen oli valmistanut puolelle miljoonalle puunrungolle pitkällisen hautaussaaton. Lumen, joka lankesi niiden oksille, voit kuvitella käärinliinoiksi.

Seitsemänkymmentäviisi honkaista kämppää kohosi erämaahan. Kaksituhatta kirvesmiestä ja viisisataa hevosmiestä ja mittamiehiä ja tulennäyttäjiä asui niissä. Sahat ja kirveet alkoivat työn. Puut kaatuivat. Hevoset kahlasivat ja ajajat huusivat. Tien urat ojentausivat kuin valtaiset käsivarret metsiin. Ne olivat höylätyt ja vedellä siloitellut. Kuormat lipuivat niillä hyvin. Kymmeniä totisia vainajia makasi vahvasti köytettyinä päälletysten. Jäätyneen joen varsilla lepäsi niitä kilometrejä pitkinä kasoina. Komea rintama kaarnaista tahi siloista puun pintaa.

Talvi kului. Lunta ja pakkasta. Tähtien välkettä ja revontulia. Mutta ennen niin rauhallinen seutu oli nyt ylen rauhaton ja elämää täysi. Seitsemästäkymmenestäviidestä kämpästä kohosi savu. Puoli tuhatta juhtaa söi suurusta ja veti, veti. Kaksi ja puoli tuhatta miestä puri ruisleipää ja sianläskiä, viila puri sahanhammasta, ja saha puri puuta.

Työtä, työtä. Vähän huvitusta. Mutta kuitenkin lupsakoita puheita, jokin hanuri, jokin mandoliini, muutamat kymmenet korttipakat käsiteltiin pahvikasoiksi. Pääkämpällä oli radiokin. Musiikkia, uutisia.

Yöllä levisi ylitse kämppä-asutuksen jähmeä, juhlava hiljaisuus. Joen musta vesi kulki solisten jäisen kuoren alla ja pakkanen rasahteli ruskeiden puunrunkojen rintamassa.

Mutta kun aamu sarasti pakkasvaljuna, sihisivät tuhannet sukset lumessa, hevoset hölkkäsivät, sadat aisakellot soivat. Teräaseet leikkasivat puita, mahtavina, mustien matojen kaltaisina kuvioina lipuivat kuormajonot jäädytetyillä pääteillä.

Työ kävi, ja aika kului. Aurinko kiipesi jo korkealle, maaliskuun sineen, ja yhä sen kaari korkeni. Sadetta, aurinkoa, sulavaa lunta. Nuo puoli miljoonaa puunrunkoa olivat silloin valtavina kasoina erämaan virran rannoilla. Lämpenevässä säässä kävelivät hapsinkattiaiset tukkien kaarnassa, harmaatakkisina ja jättiläisviikset ojollaan. Leimakirveet lauloivat tuimasti. Monta miljoonaa kuviota upposi puiden päihin.

Viimein erämaan joen jäät murtuivat, menivät ryskeellä alas koskista, haipuivat olemattomiin. Silloin alkoi sen rannoilla uusi liike ja uusi touhu. Sadat valkoiset hakavarret heiluivat ilmassa. Puunrungot vyöryivät jyristen ja putosivat räiskeellä veteen.

Sillä tämän erämaan mustan joen oli määrä kuljettaa nuo monet totiset vainajat etäälle synnyinseudustaan. Viisas ihminen oli harkinnut, että tämä joki olisi hyvä kantajamuuli. Sillä olisi sitkeät ja notkeat sivut. Mutta joki oli pitkä. Siinä oli monta kiveä. Se leveni ja tyyntyi paikoin järven kaltaiseksi, ja suuret tuulet puhalsivat vastaan. Jätkien valkoiset hakavarret saivat heilua paljon ja tummentua pihkaisissa kourissa. He saivat hikoilla ja huutaa hopheijaa ja kirota. Rautaiset piikit upposivat toisenkin kerran puunpintaan.

Mutta tuo sinimekkoinen, pihkantahrima jätkä, joka söi ruisleipää ja läskikäristystä, joka ei suuria elämältä odottanut eikä saanut, joka teki syntiä, minkä aika ja tilaisuus salli ja oli aina kuolinpaita päällä, tämä jätkä oli kuitenkin tarpeellisimpia yhteiskunnan jäseniä siinä maassa. Sillä niistä kasvikunnan tuotteista, jotka nyt soluivat alas erämaan jokea, ihmisviisaus puristi paraimmat mehut ja elämänhyvyydet, mitä siinä maassa nautittiin.

Näillä vainajilla oli edessään monivaiheiset retket. Niitä odottivat sahojen raamit, lautatarhojen komeat, kellertävät tapulit, suurien laivojen avarat vatsat ja uudet teräaseet, maalien kirpeä loisto pintaan ja lopuksi lahoomus eli hävittäväinen tuli, joka oli niiden toinen kuolema. Tahi odottivat niitä ulkomaiden kaivosaukot. Tahi vietiin ne moninaisten vehkeitten käsiteltäväksi, mistä pääsivät aivan uudessa muodossa. Esimerkiksi paperina, johon voidaan kirjoittaa vaikkapa puolen miljoonan puunrungon historia, runkojen, jotka kasvoivat vuosisadan ja toisen ja kolmannen ja saivat monivaiheisen hautaussaaton.

Kuule valkoisen paperin pinnasta kohoava vuosisataisten tuulien humina!

Erämaan joen rannoilla oli jälleen entinen rauha. Tumma vesi vain eli, vieri ja vilisi, pärskähteli kivissä. Mutta vaarat ympärillä olivat surkean näköiset, kuten taitamattomasti kerityt eläimet. Kellastuvien ja kuivuvien oksien keskellä heiluivat ohuet, harvat puut tuulessa. Luontokappaleiden kansakunta oli taantunut väkiluvussa. Eikä viisaalla ihmisellä ole siihen seutuun pitkiin aikoihin asiaa.

ROKULIA JA VIINAA

Puhkuvan, vastaisen tuulen puhaltaessa eivät puut juosseet suurella suvannolla. Alempana olevien koskipaikkojen väylissä ei näkynyt paperipuukalikkaakaan. Niinpä tuli rokulinpito.

Oli pienehkö, ruskealyyssinen jätkä, joka osti pirtua, kiiltävän saksalaisen litran puolikkaan, korkissa joutsenen kuva, joi ja heilui juovusten käsissä. Mutta viina loppui astiasta ja haihtui päästä, ja yhä jatkui vastainen tuuli ja töihin ei ollut menemistä. Vieläkin olisi ollut viinaa saatava joutopäivien iloksi. Jätkä kaivoi posan taskustaan, mutta näki, ettei jälellä ollut ainoatakaan kalokaania.

Olipa kylän laidassa mökki, jossa asui pontikan kauppias, vanhahtava, kepelä ukko, kotimaisen kaupan ja teollisuuden innokas kannattaja. Sinne käveli ruskealyyssinen jätkä ja näki ukolla lakkisen päärärin täynnä ainetta.

— Pontikoita, pontikoita! tervehti jätkä. Mitä sillä on hintaa?

— Kuusikymmentä viisi litra.

— Eihän tuo ole hinnan kiroissa, arveli toinen, tempasi astian sangasta kiinni ja lähti kävelemään.

Vanha pontikan kauppias sadatteli ja älisi, uhkasi lyödä ja ampua, mutta ei kuitenkaan tehnyt mitään.

— Vanhalla hinnalla minä olen ennenkin pontikat ostanut, sanoi ruskealyyssinen mies, ja käveli ja katosi. Hän maisteli isosta astiastaan ja oli piankin juovusten käsissä, käveli ja heilui kujilla ja kylällä pääräri kädessä kiikkaisten. Sitten meni muisti ja lopulta hän heräsi ruispellosta vihertävien, heiluvien korsien kätköstä.

»Yhtähän se on missä päissään nukkuu», arveli hän.

Sitten hän huomasi, ettei hänellä enään ollut anastamaansa astiaa ja ihmetteli, oliko hän yksin siemaissut sen tyhjäksi. Yhä jatkui tuuli ja viinaa olisi tarvinnut joutopäivien iloksi. Ruskealyyssinen mies muisti hämärästi ja kuuli piankin muilta, että puolenkymmentä jätkää olivat, hänen ollessaan pellenä päissään, ottaneet ja juoneet hänen pontikkansa.

Maantiellä hän tapasi nämä jätkät, meni ja kysäsi:

— Tekö sen joitte sen minun viinani?

Jätkät katselivat toisiinsa ja hymähtelivät ja naurahtelivat. Eihän tätä yhtä pahaista ruskearyysyistä tarvinnut liioin kunnioittaa.

— Mehän sen joimme. Mitä sitten?

— Oli se vähän väärin. Kun minä sen kerran itse sain, olisin itse nauttinutkin.

— Miten sinä sen sait? Et kai ostanut?

— Se on sama teille miten sain. Kunhan sain.

— Ja sama sinulle, miten me saatiin. Kunhan saatiin. Eivätkä lapset tarvitse niin paljon viinaa.

— Ei sitä tiedä, kuka se lapseksi rupeaa.

— Kyllä se on tiedossa ja nähtävissä, sanoi isoin jätkistä ja antoi nyrkin iskun. Mutta ruskealyyssinen lyyhistyi, ja lyönti sattui vain hipaisten.

— Lyöpä toinen kerta.

Iso jätkä ryhtyi lyömään, mutta samassa ruskealyyssinen survaisi häntä nenään, niin että veri tirskahti esiin ja sokaisi ison miehen peräti. Joku iski ruskealyyssistä takaapäin, mutta sekin lyönti sattui huonosti. Ruskealyyssinen kääntyi ja pimautti lyöjää leukaan. Mutta samassa kolmas mies tuli kohti seiväs kourassa, ja silloin ruskealyyssinen lähti juoksemaan pitkin tietä minkä pääsi. Mutta toinen lyönnistä kiukustunut jätkä tempasi taskupyssyn ja ampui hänen jälkeensä.

»Ampuvat kuitenkin, juoksi pakoon tahi kohti», ajatteli ruskealyyssinen, ja silmitön raivo kohahti hänen suonissaan. »Juovat viinan ja tappavat! Vaan yritettävä se on minunkin…»

Hän kääntyi ja juoksi kohti. Pyssy räiskähteli, mutta kuulat eivät sattuneet. Yksi vain repäisi lyyssiin reijän. Hänellä ei ollut lukkoneulaa parempaa asetta, mutta ampujan vierellä seisovan miehen Tonkalla hän huomasi puukon. Hän tempasi sen kouraansa, niin että iso palanen housunkaulusta repesi mukana. Samassa hän huitaisi puukon kaikella voimalla pyssymieheen. Tuppi murtui ja terä painui miehen lapaan ja mies lysähti tiehen, revolverin lentäessä kourasta. Samassa iskettiin ruskealyyssistä seipäällä hartioihin. Hän kaatui kontalleen tielle, sai sieltä revolverin kouraansa, nousija paiskasi sen kohti seiväsmiehen naamaa, tämän yrittäessä juuri uutta lyöntiä. Seiväsmies kaatui raviin ja silloin toiset jätkät juoksivat pakoon minkä kerkesivät.

Ruskealyyssinen näki maantielle lysähtäneen miehen taskusta viinapullon kaulan. Hän otti pullon omakseen, istui tien viereen ja ryyppäsi. Siitä hän näki kuinka tantereelle jääneitä miehiä tultiin noutamaan ja kannettiin raamilla pois. Ruskealyyssinen ryyppi pullon tyhjäksi, särki sen kiveen ja lähti kohti kortteeritaloaan laulaa hyräillen.

— Lapseksi luulivat! Näkivät kuinka kävi!

Hän naputteli kamarin ruutuun. Siellä nukkui talon tyttö. Mitä? Pitäisi päästä pirttiin nukkumaan. Väsyttää. Tyttö avaa oven. Pääsee tännekin kamariin, jossa on vuodekin. Ruskealyyssinen käypi vuoteelle ja tyttö työntäytyy hänen viereensä. Mutta ruskealyyssinen ei nyt paljon jaksanut kisuta tytön kanssa, vaan nukkui.

Aamulla hän heräsi, kun kolme poliisia työntyi huoneeseen, etumaisella pistooli ojossa.

— Täälläkö se on se murhamies?

»Murhamies!» ajatteli ruskealyyssinen. »Onkohan tässä ansaittu sekin nimi? Sepä olisi perkelettä: olisi leipää ja rautaa.

— Jospa lienee, sanoi hän vain poliiseille.

Hän sai käsiraudat kalvosiinsa ja sitten käveltiin vankivyöräriin. Siellä niitattiin nilkkoihin parikymmentä kiloa rautaa. Niinpä istui ruskealyyssinen monta vuorokautta raskain miettein, epätietoisena. Se puukotettu mies ei kuulunut meinaavan tointua sairaalassa.

»Perkele», mietti hän kuitenkin itseään ilauttaakseen, »ei tästä kovin monta vuotta tule. Alottavat tappelun, ajavat ja ampuvat tiellä.

Haavan saanut mies tointui. Oli poliisitutkinto ja olivat myöhemmin käräjät. Mutta asia oli niin kuin ruskealyyssinen mies oli miettinytkin: ovat aloittaneet tappelun, ajaneet ja ampuneet yleisellä tiellä. Mitä ruskealyyssinen on tehnyt, sen hän on tehnyt hätävarjeluksessa. Ei häntä voida tuomita.

Ruskealyyssinen astui ulos vapauteen varmana siitä, että oli jotakuta pykälää arvokkaampi entistä tässä yhteiskunnassa.

AUTO-ONNETTOMUUS

Matalana, ikään kuin kokoon lyyhistynein hartioin, siniset kupeet välkkäen, kulki vaunu halki maisemain, maantiellä kesäisen auringon alla. Tomu kohosi tiestä pienenä pilvenä, ja käänteissä mylvähti merkinantotorvi synkeästi ja villisti kuten sonni.

Sinikupeisen vaunun perässä istui herra. Kieltämättä hän oli herrasmies. Sillä hänen pukunsa oli sangen uusi, ja nuhteeton ja jo päältä näki, etteivät työt häntä rasittaneet, että hän etsi huvitusta, lystäili. Hänen vieressään istui korea nainen ja vaunun laidalla kenotti nuori, pitkätukkainen mies, joka soitti hanuria. Ohjauspyörän ääressä oli palkkalainen. Niin kiisi vaunu välkkäen vaaleassa pölypilvessä taivaan väljän katon alla. Vedet hohtelivat ja metsäiset mäet siintivät, ja tien vierillä kohoilivat ihmisten asumukset maankasvujen keskellä.

Vauhti oli huima. Vaunun perässä sikaari hampaissa istuva herra tunsi sen aivan kuin vähäisenä nautintona ruumiissaan. Hän kuuli myöskin hanurin laiskan lurinan, tahi näki sen ryppyisen vatsan venähtelevän ja kuihtuvan jälleen. Mutta mitään mielenkiintoa hän ei näyttänyt soittoon kohdistavan, ei ohi vilahteleviin maisemiin, eikä vierellään istuvaan naiseen. Hän istui velttona, puoliavoimin silmin, suupielissä pieni hymy. Hän mietiskeli jotakin laiskoin aivoin, sikaarin sinisiä savukiehkuroita suunsa seuduilla.

Tämän miehen nimi oli Juurus. Vain joku Juurus, muuan mies, eräs hanttimies oli hän ollut jokunen vuosi sitten. Silloin hän oli lakki kourassa saattanut kerjäillä töitä herroilta ja opettajilta, vaivannut ruumistaan, nostanut siitä vähäiset pennit, purrut leipänsä ja niin poispäin. Yleensä kuten joku hanttimies, eräs Juurus. Nyt hän oli herra Juurus. Hän ei tehnyt mitään, söi mitä halusi, saikin melkein mitä mieli teki. Hän oli rikas mies.

Hän karisti tuhkan sikaaristaan ja sipaisi kädellään takkinsa rintamusta. Se povi oli lämmin. Yleensä hän vieläkin ihmetteli, kuinka suuri mahti maailmassa oli eräillä papereilla, koreiksi leimatuilla papereilla. Katseltiinpa nyt ihmisten seasta minkäkaltainen räkätapuli tahansa ja pistettiin hänen kouraansa kylliksi rahaa: heti paikalla hän oli ihmemies, avopäin palveltava herra. Kuinka erinomaisen viisaasti ja yksinkertaisesti kaikki maan päällä oli järjestetty. Raha! Se oli sana! Ilmankos sanottiin, että rahalla saa… Siihen sisältyi kaikki. Missä raha nopeasti liikkui kourasta toiseen, siellä oli hauskaa…

Kuinka merkillisen helposti ja yksinkertaisesti olikaan kaikki sattunut Juuruksen kohdalle. Raha oli ikäänkuin itsestään alkanut kulkea hänen kauttansa ja elämä ruvennut näyttämään elämältä. Oikeastaan alku oli sattunut korttipelissä. Kortti kävi hänelle lujana kuten seinä, ja hän nosti ennenkuulumattoman nakin. Sitten hän muutti paikkakuntaa ja ryhtyi kuljettamaan ja myymään viinaa, Saksassa täytettyjä peltiastioita. Se kävi häneltä hyvin, aivan kuin hän ei olisi koskaan muuta tehnytkään. Hän keksi parhaimmat reitit rannikolta sisämaahan, parhaimmat välittäjät. Liike paisui, annokset isonivat. Hän huomasi, että raha ei ainoastaan kulkenut hänen käsiensä kautta, vaan sitä sai jo pistää pankkiinkin hätäpäivän varalta. Jos näet joskus tarttuisi koukkuun. Tämä kun oli luvatonta ja laitonta hommaa muka. Siten herrat ja opettajat olivat sen järjestäneet. Mutta hän, Juurus, oli jo itsekin herraksi tulemassa. Hän tiesi, miten asiat oli järjestettävä. Ja rahallahan ne järjestettiin, jos joskus muullakin viisaudella. Ja viisauskin oli rahalla ostettavissa. Mutta köyhyys tyhmisti ihmisen peräti. Juurus tunsi ihmiset. Hän tiesi, että virkamieskin tuntee rahan, kävelee muualle, ja kuormat läkkipeltiastioita voivat vaeltaa määräpaikkaansa. Yleensä hyttyset kuurnittiin ja kameelit nieltiin. Joskus oli keksittävä toiset konstit. Päänvaivaa ja puuhaa hänellä oli vielä paljon siihen aikaan. Mutta kaikki menestyi. Eikä Juurus enää voinut tarttuakaan lankaan. Hän oli kadonnut näkyvistä, ja raha pelasi hänen puolestaan. Mutta kun mies siinä maakunnassa kumosi ryypyn peltiastiasta, silloin hän rikastutti Juurusta. Hän oli herrojen ja opettajien vertainen: hän oli osannut järjestää. Nykyään hän mietiskeli vain sitä, kuinka levittelisi rahat jälleen pois itseltään. Sillä missä, raha liikkui, siellä oli hauskaa. Sen hän käsitti.

Sitä hän teki nytkin. Hän huvitteli. Sininen vaunu kuljetti häntä pitkin ruskeata tietä. Mies ohjasi, toinen soitti, ja nainen istui hänen vieressään. Ja kaiken hän jaksoi maksaa reilusti. Kuinka olikaan kaikki muuttunut! Ennen hän asteli raskain saappain, läpsytteli, tietä, jota pitkin hän nyt puolessa tunnissa patjoilla istuen kulki taipaleen, minkä ennen vuorokaudessa vaivatuin jäsenin. Sittemmin hän oli jo ajellut toisten vaunuissa, linja-autoissa. Hän oli silloin vielä hanttimies ja ensi kertoja autossa, kun tapahtui, että kuljettaja otteli ryyppyjä ajaessaan kädet irti ratista. Ja Juurus pelkäsi ja sanoi kuljettajalle, että eikö tuo ole vaarallista. Siihen kuljettaja sanoi, että mitä sinä välität: eihän sinulta menisi kuin tyhjän jätkän nuppi, mutta minulta autot ja kaikki. Niinpä tosiaankin, oli Juurus ajatellut, miksikä hätäillä, kun tässä on kalliimpiakin miehiä.

Mutta nyt tämä sama kallis mies, autonkuljettaja, ohjasi tätä vaunua. Juurus oli nähnyt hänet eräässä rantakaupungissa ja suurilla palkoilla saanut hänet hienon autonsa ajajaksi. Heidän edellisestä tapaamisestaan, joka oli jäänyt Juuruksen mieleen, hän ei ollut vielä maininnut miehelle mitään. Eikä tämä epäilemättä sitä muistanut, ei tuntenut Juurusta. Ja tälle tuotti eräänlaatuista huvitusta, nautintoa pitää häntä autonsa ajajana. Hän aprikoitsi jonkin kerran mielessään, että eiköhän hän heistä ollut nyt kalliimpi mies: hänen oli auto ja paljon muuta. Hän voisi sanoa miehelle, että nostapa nyt käpäläsi pois ratista ja anna mennä vain täyttä kyytiä. Mitenkä käy? Luultavasti minä olen kalliimpi mies siitä huolta pitämään.

Sen Juurus voi vielä tehdä, kun se häntä huvittaa. Mutta nyt hän näkee vilahdukselta sikaaria sytyttäessään ojankaivajan tien vieressä oikaisevan selkäänsä auton kiitäessä ohi ja hanurin remutessa. Ojuri oikaisee köyryn selkänsä ja luo synkän katseen ohi kiitäjiin. Juurus ymmärtää hyvin tämän katseen. Hän on kerran edesmenneinä aikoina itsekin katsonut sillä silmällä: herrat, autoilla ajajat, joutilaat…

Juurus hymähtää ja hänen sikaarinsa pää hehkuu.

— Niinpä niin. Luo, luo vain mies! Elä oikaise selkääsi. Luo ja jutkista. Siitä isänmaa vahvistuu, ja itsekin saat pienet pennoset. Herrat voivat autoilla ajaa ja lauantain tullen voit itsekin ehkä ostaa peltisen astian virkistykseksesi ja iloita ja laulaa. Siitäkin hyödyn minä ja hyötyy moni muu. Kenties se on itsellesikin helpoitus. Sillä kaikki on järjestetty niin erinomaisesti tässä maailmassa. Toinen kaivaa maasta tarpeet ja rakentaa pehmeät istuimet jonkun toisen istuttavaksi.

Juurus nostaa kasvonsa, joita sikaarin siniset savukiehkurat sivelevät vauhdin vaikutuksesta. Hän näkee edessään taasen uuden kylän, ryhmän asumuksia vainioitten keskellä. Punatiilistä rakennettu sinkkikattoinen kirkko kohottaa ristillä varustetun huippunsa kaiken yli. Vaunu kiitää ohi kylän, tomu kierähtelee tiellä, jostakin luodaan ajajiin katse. Mutta Juuruksen mieleen jää se kirkon korkea hahmo ristihuippuineen. Kuinka monta hän oli jo niitä nähnyt tänäkin päivänä vaunun kulkiessa! Juurus ajattelee, kuinka suuri ja voimallinen onkaan herrojen ja opettajien mahti, kun he ovat kyenneet tuon kaiken aikaan saamaan. Kuinka köyhyydessä kituroitseva kansa on ne kaikki rakentanut, pystyttänyt herroille ja opettajille pehmeät istuimet ja koonnut heidän eteensä lämmintä ja hyvin suuhun sujuvaa ruokaa. Itse raaka kansa on jyrsäissyt mitähän on ollut ja kumartanut ja palvellut Herraa, herrojen Herraa, käsin tehdyssä huoneessa, jotakin, mitä kukaan ei ole nähnyt, mutta jonka opettaja on vakuuttanut olevan jossakin ja joka paikassa. Ja tämä Herra on voimallinen ja mielillä pidettävä ja taidolla hoidettava. Hän voi valmistaa niille, joihin mielistyy, iloisen aituuksen, jonne Piru, yksi toinen vanha mutta pahanilkinen olento, ei pääse. Hänellä on kyllä oma aitauksensa. Mutta se ei ole ensinkään hauska paikka, eikä sinne kukaan himoitse. Ja kansa on rukoillut: Jumalalle kiitos ja Pirulle läjä. Ja herrat ja opettajat ovat saaneet parhaat palat ja parhaat majat. Kuinka he ovat osanneetkaan kaiken järjestää ylitse avaran maan!

Mutta itse asiassa se lienee ollut helppo. Ihmisten sydämissä asui ainainen pelko ja vavistus heidän ahertaessaan lavean maan pinnalla elatuksensa eteen. He pelkäsivät, että päivän valo äkkiä heiltä lakkaa, pimeys huljahtaa heidän ylitseen, he putoavat johonkin, eikä heitä enää ole. Ties mitä kaikkea he pelkäsivät, kuten pelkäävät vieläkin, jotakin epämääräistä, selittämätöntä. He näkivät kanssaveljensä kuolevan, tulevan taidottomaksi, maahan kaivettavaksi esineeksi. Se kaikki oli kummallista. Eikä ihmistä rauhoittanut se, että hän ahersi koota kiviä kuolleitten lahoavien luiden päälle. Yhtaikaa hän halusi ottaa turvansa maan tukevaan pintaan ja joihinkin ilmassa huljuviin henkiin. Silloin syntyi joku ovela mies, herra ja opettaja, joka sanoi toisille salaperäisesti: minä tiedän. Mutta teidän on ensin rakennettava maja minulle ja annettava leipä. Sitten rakentakaa Hänelle, Voimalliselle, toinen suuri huone, jossa voitte häntä kumartaen rukoilla… Kuinka voimalliseksi herrat ja opettajat kehittivätkään liikkeensä! Niin, taasen näkyy sieltä kirkon vaalea; iloinen huippu jyhkeä risti niskassaan. Se ikään kuin julistaa: minä en laho koskaan. Olen iäti viheriöitsevä puu ja olen kantanut runsaita ja monenkaltaisia hedelmiä. Ja kannan yhäkin, vaikka muutamat jo kanneksivat kirveitä juurelleni…

Sininen vaunu kiisi sen valkoisen kirkon juuritse hiekkaista tietä iloisena kesäpäivänä. Hanuri soi ja herra Juurus oli röyhistänyt rintansa, virkistynyt ja aikoi ruveta puhelemaan ja pitämään iloa seuralaistensa Ja kanssa. Mietteet: ei niistä iloa herunut. Ne voivat viedä hiuksetkin päästä ja tehdä rahamiehestäkin tyhmän.

* * * * *

Herra Juurus oli asunut hotellissa kauan. Se oli ollut kaunis ja kallis hotelli. Ja herra Juuruksella oli ollut hauskaa. Ainakin hän oli huvitusta etsinyt ja rahaa oli valunut paljon pois. Kukaties minne. Se oli sellaista lentävää tavaraa. Ja siihen liikkeeseenhän perustui sen voima. Ystäviä oli ollut runsaasti. Myöskin paljon palvelijoita, joille piti maksaa palkkaa siitä, että auttoivat herra Juurusta, etupäässä juomisessa.

Sillä muuta hän ei juuri tehnyt. Vaati vain joskus seuralaistaan todistamaan, kuinka erinomaisesti herrat ja opettajat ovat kaiken järjestäneet tässä maailmassa.

Sitten jonakin aamuna hän huomasi olevansa rahoista ja varoista tyhjä mies. Siis jonkinlainen ontto herra, joka voi yhtäkkiä läjähtää kasaan kuten saippuakupla. Tosin oli vielä, jotakin jälelläkin, kuten se hieno auto ynnä muuta. Ja pian kai niitä rahoja jälleen mies kasaisi, kun ryhtyisi puuhaan. Mutta tuskin se kannattaisi. Herra Juuruksesta on kadonnut kaikkinainen mielenkiinto ja innostus. Johan tämä elämä tunnettiin, kuinka raha tuli ja meni. Muuta tässä saisi tapahtua, jotakin oudompaa, jota ei enää toistamiseen tehtäisi.

Herra Juurus käski valmistaa sen sinisen vaunun lähtöön ja nousi siihen seurueineen. Hanuri soi, ja he kiitivät eteenpäin leveätä viertotietä elokuun tummassa illassa lyhtyjen hehkuessa.

Herra Juurus sytytti sikaarin, pieni ongelmallinen hymy oli hänen suupielissään ja hän sanoi:

— Minä lienen koko lailla kalliimpi mies kuin kukaan teistä. Sillä minulla on rahaa, on ainakin ollut vahvasti ja tällainen hieno vaunu. Mutta silti minä en pidä itseäni kalliina. Minä olen valmis koettamaan tuuria koska tahansa. Kuljettaja! Lusikka pohjaan ja pois kädet ratista, niin nähdään kuinka meidän käy…

Ajaja ei kuitenkaan totellut. Koko seurue katsoi herra Juurukseen epäilevin hymyin ja luullen hänen puhuvan juopuneen epäonnistuneita leikkipuheita. Mutta herra Juurus oli sangen vakaa. Hän kaiveli taskujaan ja sai käsiinsä tyhjän lompakon. Sen hän heitti auton pohjalle, etsi yhä ja nyt vilahti esiin pistoolin piippu.

— Tämä ei ole tyhjä, vakuutti hän. Kuljettaja, kädet irti!

Kuljettaja totteli tyrmistyneenä, puolijuopuneen miehen älyttömin hymyin. He kaikki istuivat kuin patsaat, hisahtamatta. Hanuri vaikeni. Hetki oli lyhyt. Kivikasarmin harmaa, tylyn vahva seinä oli aivan edessä ja sininen vaunu kiisi hehkuvin silmin sitä kohti. Tien ohesta katsoivat jotkut kummastuneet kulkijat. Silloin iski välkkäväkupeinen kiitäjä otsaluunsa seinään. Ja seinä oli harmaa ja vahva. Se oli vain yksi rusaus, yksi parahdus ja älähdys. Sininen vaunu oli vain kasa vääntynyttä rautaa ja ihmiset vain jokin verinen, töhryinen möhkäle. Kaksi heistä oli heti valmiina ruumishuoneeseen, mutta toiset kävivät kuolinkamppailunsa leikkaussalissa.

* * * * *

Sanomalehdissä näkyi seuraava lyhyt uutinen:

— Eräs autoseurue ajoi eilen rakennuksen seinään lähellä kaupungin tullia. Auto murskaantui ja siinä olleet neljä henkilöä saivat surmansa, kaksi heti, kaksi parin tunnin kuluttua. Eräs autossa olleista oli liikemies Juurus, jonka ainakin joku aika takaperin epäiltiin sekaantuneen spriiasioihin. Toisia ei toistaiseksi tunneta. Syytä onnettomuuteen ei tarkemmin tiedetä, mutta väkijuomillakin lienee siinä osansa.

KERTOMUS KIRJANTEKIJÄSTÄ JA ISÄNTÄ PAALIKISTA

Isäntä Paalikin naapuruudessa maakylässä asui kirjantekijä. Aluksi heidän kanssakäymisensä oli kuten naapurien ja kylänmiesten. He puhuttelivat toisiaan ja isäntä Paalikki nauroi. Vaikka hän oli uskovainen mies, ei se estänyt häntä nauramasta hupaisuuksille, joita oli olemassa auringon alla. Ja kirjantekijä nautti isäntä Paalikin naurusta. Hän teki siitä tutkimuksia ja oli siinä erottavinaan kaikkien taivaan lintujen äänet vyöryvänä sekamelskana. Se oli naurujen nauru tämän maan taivaan alla.

Mutta aika kului. Ja isäntä Paalikki huomasi kirjantekijän suunnattoman joutilaaksi mieheksi. Hän sai rahaa joistakin jumalattomista ja hävittömistä jutuista, joita oli kirjoittanut. Ja sitten ei kukaan voinut määrätä hänen ajastaan. Hän makasi, makasi, nousi keskellä Luojan kirkasta päivää tekemään urheilutemppuja, söi ja joi ja tupakoi ja istui illan tullen portailla ja soitti hanuria.

Kun taasen isäntä Paalikki oli tilanomistaja. Hänellä oli vaimo ja lapsia ja maata ja maanpäällistä. Mutta maa ei kasva maatessa. Isäntä Paalikin oli juostava tosijuoksuja, syötävä leipänsä otsansa hiessä ja otettava lepo väsynein jäsenin. Sitäpaitsi hänellä oli huolta sielunsa tilasta: Jumala ja Piru luurailivat häntä jokaisen pehkon takaa.

Mutta kirjantekijä näytti elävän siinä uskossa, että sekä Jumala että Piru olivat vaipuneet sikeään uneen. Häntä ei mikään näyttänyt rasittavan.

Onpa esimerkiksi heinäkuu, taivaankuvussa pitkien poutien hieman savuinen sini. Isäntä Paalikki on ajanut yön niittokonetta, saanut aamupuoleen jonkin tunnin niukan unen ja noussut sitten väkineen kokoamaan heiniä kasaan. Se on lujaa työtä. Suolainen hiki valuu isäntä Paalikin pinnasta.

Silloin kirjantekijä tulee rantaan ja makaa alasti auringon paisteessa, paahtaa lihaansa punaiseksi. Jos päivä laulaa liiaksi, vetääntyy hän pensaan katveeseen. Tahi hän nousee yht'äkkiä ja porikoipi vedessä, nostaa pohjasta isoja kiviä ja pudottaa ne takaisin suurella räiskeellä, ikäänkuin näyttääkseen, että on voimaa, kun se vain saataisiin tosiasioihin.

Sitten hän ottaa hanurin ja soittaa polkan ja makaa, lepää, perin joutilaana, ylen rasittumattomana.

Ja tämä kaikki on isäntä Paalikin nähtävä ja kärsittävä. Mikä sen tietää, ettei kirjantekijä ole siihen vasiten järjestäytynyt näyttämään herruuttaan? Isäntä Paalikki tuntee kaivelevan närän sisuksissaan käsitellessään heiniä hankoineen.

Uskoa tunnustavana miehenä hän on lukenut raamatusta taivaan linnuista, kuinka ne eivät huolehdi huomisesta. Mutta niillähän on yllin kyllin huolta tästäkin päivästä kootessaan leipänsä lentävistä ja rähmivistä itikoista. Hän on kuullut sanottavan kedon kukista, kuinka ne eivät työtä tee eivätkä kehrää. Mutta kuka tietää? Ehkä ne käyvät alinomaan puuskuttaen kuin höyrykone: imien juurillaan maasta ravintoa, kooten sitä vihreillä lehdillään ilmasta. Ja sitten on isäntä Paalikin viikate lyönyt ne maahan. Mutta mikä lintunen ja kukkanen tämä kirjantekijä on? Isäntä Paalikin sydämessä nousee moite taivaan Jumalaa vastaan, joka rajattomassa pitkämielisyydessään sallii tuollaisten elää.

Eikö tuolle joutilaalle miehelle ole mitään lakipykälää? Isäntä Paalikki ei tuntenut saavansa rauhaa, jos hän ei saisi kirjantekijää jotenkin elämisen vaivoihin, ristin kantoon. Mutta siinä sitä olikin viessomista. Viikkokausiin, ei kuultu isäntä Paalikin merkillisen moniäänistä naurua. Hänen ja kirjantekijän välillä oli aluksi äänetön riita. He kurittivat toisiaan hiljaisuudella, joka kuitenkin lopuksi muuttui toraksi ja selväksi toisen sisään menemiseksi. Jopa isäntä Paalikki lopuksi antoi kirjantekijän ilmi viranomaisille lakien ja asetusten rikkeestä.

Mutta se asia ei kehittynyt sen pitemmälle. Olisi tarvittu todistajat, joita ei löydetty, koska väärän todistuksen antamisesta lähimmäisestään joutuu aikanaan kuumaan pätsiin, jota kukin karttaa.

Isäntä Paalikki oli pettynyt katkerasti. Varsinkin kun kirjantekijä sanoi, että oikeastaan isäntä oli tarkoittanutkin syyttää Jumalaa, koska tämä oli luonut toisen maatyöntekijäksi ja toisen soittamaan hanuria. Vielä hän puhui, että koska naapuri on mennyt hänen kanssaan peukaloimaan, niin hän pistää tämän jurarisaaviin ja lyöpi hänet leiväksi ja syöpi häntä monta viikkoa. Ja hän teki kirjoituksia, joissa kuvasi isäntä Paalikin hahmon, ja antoi hänen tehdä elämäntoilauksia Pirun heiluttaessa tahtipuikkoa. Näistä kirjoituksistaan hän sai rahaa ja rikastuessaan tuli yhä ylimielisemmäksi.

Koska hänen periaatteensa ei suinkaan ollut lohduttaa ihmistä, vaan päinvastoin saattaa hänet kiusauksiin, niin hän päätti pitää pidot. Hän kutsui niihin ystäviään ja pyysi myöskin isäntä Paalikkia olemaan läsnä syömässä itseään, kuten kutsu kuului. Isäntä Paalikki ei tullut, mutta toiset tulivat ja kirjantekijä piti tällaisen pöytäpuheen:

— Nyt syömme isäntä Paalikkia. Hän on monet katumukset läpikäynyt mies, joten hänen lihansa ei ole sitkeää.

Niin he viettivät juhlaa. Nauttivat kirjantekijän naapurista.

Ja tämä kaikki oli isäntä Paalikin kuultava ja kärsittävä. Mutta se oli enemmän kuin hänen sielunsa sieti. Turmelus nousi hänessä, ja hän. kutsui äänensä uuvuksiin sielunvihollista. Hänen uskonsa ei kestänyt koetusta.

Mutta seuraavana päivänä tuli katkera katumus. Hänen täytyi tarttua vanhurskaampien uskon veljiensä kaulaan ja tehdä parannusta. Nämä neuvoivat häntä rakastamaan lähimmäistään ja sopimaan riitaveljensä kanssa. Niissä aikeissa hän tuli sitten kirjantekijän luo. Ja pian oli kaikki entinen mennyt. Ei ollut enää entistä isäntää, vaan uudesta syntynyt Paalikki. Oikeastaan oli vaikea tietää kuinka monennen polven Paalikki hän oli. Sillä hänkin oli vaeltanut tavallisia ihmisen teitä: langennut ja jälleen noussut.

Pysyväistä majaa on niin vaikea rakentaa, koska ihmisen sielunpohjalla on tieto, että synnistä pääsee katumalla ja taivaan Jumalan työnä on antaa anteeksi.

JUHLA LUOSTARISSA

Kaukana pohjoisessa on luostari. Vaskikellot soivat pääkirkon tornissa. Pienoinen ryhmä parrakkaita munkkeja asteli raskain saappain Jumalan palvelukseen. Pappismunkkien hartioilla liehahtelivat mustat liinat.

Se luostari oli vanha. Laakso kasvoi mehevätä heinää vuosisatojen työn ansiosta. Ympärillä kohosivat tunturit vaivaiskoivujen kirjavoimina tahi kaljuina. Ne tunturit tuntuivat ylen vahvoilta, äärettömiltä ja paljon töitä vaatineilta Luojaltaan. Ne tunturit herättivät ihmismielessä pyhän, juhlallisen tunteen.

Ja niiden keskelle, laaksoon, oli se luostari kerran perustettu, silloin kun usko Kaikkivaltiaaseen oli vielä uusi ja tuores ja keksittiin monia muotoja hänen mielisuosionsa saavuttamiseksi. Sen luostarin elämä oli kerran kukoistanut. Se oli ollut pieni yhteiskunta. Siellä kuokka ja vasara, malmikello ja virtten hyminä olivat eläneet yhteisymmärryksessä. Rikkaat syntiset kuolinvuoteellaan olivat määräilleet sille omaisuuksiaan ostaakseen sieluilleen autuuden. Sitä lyytä hohteli vieläkin hopea Jumalan kunniaksi luostarin kirkossa.

Mutta nyt sen aika alkoi jo olla ohitse. Muutama kymmen vanhuksia seuraili siellä enemmän tahi vähemmän tiukasti luostarin vanhoja pitämyksiä.

Malmikellot siis kumisivat kesäiseen iltaan, ja aina paistava aurinko kultaili tuntureita, joita siellä ja täällä vielä koristelivat lumipilkat.

Luostarin vierasmajassa oli alkanut juhla. Sitä ei oltu aiottu viettää Jumalan kunniaksi. Eikä se juhla ollut julkinen. Siellä tunturien jäykässä maassa ei ilo kohoile itsestään. Ja iloa antavien hedelmien nauttiminen oli siinä maassa kielletty. Mutta kielletyn hedelmän houkutus on moninkertainen.

Luostarin pyhä alue oli nyt rauhallisin paikka, jossa voitiin virittää juhlamieli. Sinne ei lain jäykkä vartija loisi katsettaan. Luostarin vierashuoneissa oli siis joukko miehiä ja naisia. Eräs huone oli raivattu puhtaaksi tanssia varten. Soitto soi ja jonkin huoneen pöydällä oli metrinmittainen pullo täynnänsä kirkasta nestettä ympärillään epälukuinen määrä pikareita.

Istuin nurkassa pienen ikkunan ääressä. Suussani oli savuke ja edessäni lasi. Olin huono juhlija. Mietiskelin asioita, jotka olivat olleet, jotka ovat, sekä asioita, joita ei ole ollut eikä ole. Vieressäni istui vanha herrasmies. Hänen päälakensa autius muistutti pyöreätä tunturin päätä. Isot hikipisarat kumpuilivat siitä kuten kirkkaat kivet. Hän puhui:

— Niin, vielähän täällä on niitä muutamia vaareja. Kävelevät kauhtanassaan, soittavat monia kellojaan, kyösmittävät ja hokevat hospomia, että kirkko kumisee. Mutta on niiden veljien elämä muuten vähän niin ja näin. Nykyaikaa, maailmaa on niihin tarttunut. Kuri on kuollut. Ajoivatpa äijät, esimerkiksi, tässä eräänä päivänä Foordinsa kumoon ja kolmelta munkilta katkesi kylkiluita. No, olivat tietenkin käkenä päissään! Vanhoja viinejä, aijai, kuuluu niillä vieläkin olevan kellareissaan. Näkeehän tämän jo tästäkin, että täällä tällaiset ilot saadaan pystyttää, että laimeata se on jo tässä laaksossa vanhurskaus. Igumenikin täällä on kova poika tytöstämään. Mutta eivätpä liioin elelleet naisten kanssa ennen, silloin kun luostarius oli vielä voimassaan ja usko ja laki elivät.

Nääthän tuolla tuon omituisen kummun ja lapsellisen pienen kappelin sen huipulla kuten limonaadikojun. Sitä kumpua nimitetään Synninkummuksi. Näin on sattunut joskus, kauan sitten:

Joku munkki oli käsittänyt naisen ja luonto oli hänessä opin voittanut. Munkki mielistyi naiseen peräti ja tahtoi kulettaa hänet vielä kammioonsakin. Niinpä hän kätki naisen olkikupoon ja kantaa jutkisti häntä luostariin. Mutta munkkipahan juoni tuli ilmi. Paljaat varpaat pilkistivät esiin olkikuvon päästä, naisen varpaat. Tuossa kummun seuduilla se keksittiin.

No, luostarin igumeni määräsi veikolle ankaran urakan. Ollapa, että hän oli hurskas herra tahi viljeli itse ehkä salassa viiniä ja naisia. Joka tapauksessa hän ei kärsinyt sellaista alemmissa veljissään. Hän määräsi langenneen munkin kantamaan loppuikänsä hiekkaa määräajat päivästä sille paikalle, missä kielletty hedelmä havaittiin hänen kantamuksessaan. Ja munkki hikoili hiekkasäkkiensä alla. Lieneekö muistellut silloin menneitä tai tehnyt katumusta ja parannusta. Näissä ruumiinharjoituksissa hän pysyi hyvissä voimissa ja eli vielä kolmekymmentäviisi vuotta. Ja joka päivä hän raahasi hiekkasäkkejä ja kumpu paisui paisumistaan. Kun munkki viimein kuoli, rakennettiin kummulle tuo pienoinen kappeli, jossa munkit kävivät rukoilemassa, etteivät he lankeaisi samanmoiseen kiusaukseen. Rukoilivat eli olivat rukoilevinaan.

Niin olemme me saaneet tänne monien kumpujen keskelle myöskin Synninkummun katseltavaksemme. Ei se ole iso muihin verraten, mutta suunnaton syntiin nähden. Ja ottaen huomioon sen luojan voimat ja välikappaleet se on kunnioitettava kumpu. No, katso sitä ja huokaa: kaikkea se nainen matkaan saattaa…

Herra, jonka pää muistutti tunturin kaljua lakea, maistoi lasistaan ja nousi.

Juhla jatkui. Kello kolme helähti taasen malmikello ja muutamia munkkeja käveli raskain saappain rukoukseen. Aurinko paistoi herkeämättä, leppeänä mutkaisten maiden ylitse. Mutta juhla jatkui. Soittoa, tanssia, puhetta, sorinaa, naurua, lasien ja lusikkain kilinää. Metrinmittaisessa pullossa lähestyi nesteen pinta pohjaa. Kukaan ei ajatellut, että kielletyn hedelmän perästä voi seurata hedelmätön hiekkasäkkien kanto.

Aurinko oli kiivennyt jo korkealle sineen, kun autot lopultakin hyrähtelivät matkaan hiekkaista tietä. Väsyneimmät juhlavieraat jäivät lepäämään luostariin.

Tunturit kohoilivat kuten jokin pysyväisen vertauskuva, välinpitämättöminä ja viileinä, ikään kuin hieman ivallisina ihmislasten moninaisille touhuille.

PELI

Lormin-Kalle oli istunut jo siinä päivän ja yön perään, korttisakissa mäntyisellä mäellä, jonka juurella hohtelivat pienen kaupungin vähäiset tornit ja tiiliset talot. Kuului kosken kumiseva jymy, ja etäämpänä välkkyi järvien vesi. Vuorokausi oli mennyt katsellessa korttien kuvioita, tihtadessa, tekevätkö silmät yksikolmatta vai joko meni mäkihin. Eikä ollut ruumis saanut muuta ravintoa kuin paperossien sauhuja. Keskiyön raikkaudessa hytisytti jäseniä vilu, ja pään ympärillä hyrisivät ja inisivät sääsket harmaina ja itsepintaisina. Joku jätkä saattoi aina silloin tällöin nousta ringistä, ilmoittaen hävinneensä tarpeeksi, ja kävellä mäkeä alas synkin mielin. Mutta aina ilmestyi uusi mies hänen tilalleen pukille, ja liikenipä takapirujakin kurkkimaan itsekunkin selän taakse.

Lormin-Kalle oli pelannut kiihkein mielin ja korttinsa olivat vuoroin pistäneet, vuoroin olleet pistämättä. Toisinaan hän oli eräitä satoja voitolla, joskus häviöllä.

Mutta nyt oli aamu. Usva haihtui vesien yltä, päivä paistoi, pieni kaupunki hohteli kauniina mäen juurella, lehti oli puussa ja ruoho maassa, ja lintujen kirkkaat äänet kuulostivat iloisilta. Ja silloin huomasi Lormin-Kalle, ettei hänellä enää ollut rahaa kuin sata tai hieman toista, vaikka hänellä eilen aamulla oli pitkälti toista tuhatta, kun hän tähän istui, tultuaan uittosavotasta tähän pieneen kaupunkiin.

Jälleen jaettiin kortit, Lormin-Kalle sai ässän ja hänen vuoronsa tuli pyytää. Hän laski rahansa ja laski laudassa olevat rahat ja huomasi niiden sopivan yhteen.

— Huppu silmille, sanoi hän. Jos ei ne nyt rupea tuplaantumaan, niin sitten niistä ei siemeneksi olekaan…

Hän sai kahdeksikon.

— No, silläviisiin sinä itsesi pingoita!

Hän veti vielä kortin. Se oli jekke. Kalle laski kortit lautaan ja sanoi pankkiirille, että tuli tutkinto, ollen melkein varma voitostaan. Pankkiiri veti korttinsa ja tähtäsi ja tähtäsi, työntäen varovasti toista korttia esiin toisen selän takaa. Sitten hän leimautti ne Lormin-Kallen eteen: kymppi ja jekke — yksikolmatta!

— tana! Ihan löysi elävän! Siinäpä menivät viimeiset napit, mutta kerta rahalle ja kotipuoleen.

Vielä iski Kalle peliin kellonsa, hopeisen ja tuplakuoren, iski vyönsä ja helahoitonsa ja sitten lompakon ja partapuukon. Hän olikin ollut lujalla pohjalla, mutta nyt ne menivät, menivät kaikki. Ei ollut enää mitään. Vaatteita ei kannattanut pelata, eikä niitä kukaan huolisikaan. Sarkahousuja, sinistä, peräti pihkaista lyyssiä ja rähjääntynyttä, harmaata lätsää. Siispä hän ilmoitti, että peli oli hänen kohdaltaan poikki ja jelpatkoot voitonmiehet sen verran, että pääsee syömään. Eihän tässä ole maistettu murua vuorokauteen…

Pari voitolla olevaa miestä luovuttikin hänelle viitoset, ja niin Lormin-Kalle käveli kaupunkiin ja nautti siellä ruokalassa, mitä kympillään voi. Sitten Lormin-Kalle seisoi kulmassa ja katseli katua ja katseli toista. Mitä tehdä, minne mennä? Ensikertaa hän oli tässä kaupungissa, koko tällä reitillä. Ei näkynyt tuttua jätkää, jolta voisi toivoa jotakin vippaavansa.

Kaupungin laidasta erotti sahan huminan. Tuuri vaihtui. Miehiä painui töihin eväsnyttyineen. Työlöysin miehiä ja savotoista palaavia jätkiä parveili kadulla. Useat olivat ostaneet uusia pukuja ja komeilivat niissä, toiset heikommissa varoissa olevat ostelivat torilla lakkeja tai sinisiä paitoja.

Lormin-Kallen tajuun valahti hetkeksi nyreyttä ja sameriaisuutta. Olisipa ollut parempi olla pelaamatta, ostaisi nyt puvun ylleen kuten nuokin, törsäisi kahvilassa. Saturaiset, ne ovat nykyään kiven alla. Siinä saat tovin olla tekemisissä propsien jos muittenkin kanssa, ennenkuin on toinen toistatuhantinen irti. Ja Luojan lykky tokko saat mitään työn tapaista näillä main.

Hän käveli pitkin katua ja mietti katkerana:

— No, ostelevat nyt jätkät pukuja, vaan parin viikon päästä jo niitä kauppaavat. Ja piruako niillä sitten uusilla puvuilla! Kyllä se takista rässi katoaa, kun isket sitä myttyyn penkille pääsi alle.

Mutta mihin mennä?

— Olisipa kainalosauvat, iski hänen mieleensä, niin kohta olisi denaria…

Sitten hän kuitenkin lähti kävelemään torille. Saa siellä ehkä pinnatuksi lujalla pohjalla olevilta jätkiltä kahvit. Ja saa kuulla muutenkin asian jälkiä. Ehkä tuonne sahalle pääsee töihin, kun ottaa lakin päästään ja puhuttelee herroja teiksi. Eipä se hevillä jätkän naama tummene näin kesällä. Voi olla tuolla lähiasemilla puun nylkyä tahi lastuuta. Tarttuu tavaravaunun ripoihin ja siirtää sinne luunsa. Tahi ottaa lakin kouraansa ja lähtee juoksemaan ja saa vaikka talonjussilta oja- ja kuokkaurakoita. Joka kaikkensa antaa, sille siunataan.

Ja niin Lormin-Kalle käveli kohti toria, kädet rennosti housun taskuissa, otsatukka ohimoille valahtaneena, tuimin aatesilmin.

JOUTILAS MIES JA KYLÄ JÄRVEN RANNALLA

Siinä kylässä oli puolenkymmentä harmaata taloa ja järvi ja elokuun auringossa kellastuvia viljapeltoja. Halki laajan metsämaan oli sinne äskettäin luotu tie. Tätä tietä oli joutilas mies kylään osautunut ja viipynyt jo viikon. Elokuun taivas kaartui korkeana, järvi oli tyyni, asukkaat puuhasivat askareissaan, ja joutilas mies oli iloinen luonnoltaan ja nautti herruudestaan. Siitä, ettei kukaan voinut määrätä hänen ajastaan eikä häiritä häntä. Kukaan ei voinut tulla kyselemään toimittamattomia asioita, kirje ei voinut saapua, eikä puhelin soida.

Joutilas mies oli saapunut kylään illalla ja tavannut portaillaan istuvan nuoren isäntämiehen. Emäntäkin tuli paikalle ja joutilas mies teki heidän kanssaan välipuheen olostaan ja elatuksestaan ja luovutti heille molemman puolisen tunnonrauhan vuoksi jo etukäteen setelin.

Sitten isäntä oli pitänyt puhetta aivan kuin vartavasten ilmaistakseen, että herroja hän ei pokkuroi. Sanonut, että vaalitkin ne olivat ja menivät, ja niin me täällä päätettiin, ettei tipu lisää virkakunnalle.

Tulija myönsi, että se on yleinen mielipide.

— Niin kuin ei tarvitsekaan. Sillä kun palkkaa on satatuhatta eli viisi-, kuusikymmentätuhattakin, niin ei luulisi enää kehtaavan huudella, että nälkään tässä kuolee. Ei sillä palkalla tule pettumetsään lähtöä. Törsätkööt herrat vähemmän ja pienemmän pelin kanssa, ja ajelkoot vähemmän autoilla ja pitäkööt naisensa vähemmän hienoissa ja läpinäkyväisissä ketineissä ja heittäkööt pois sen harineen, että heidän pitää vielä saada tämän tästäkin matkustella maailman isoissa kylissä…

Joutilas mies, jota isäntä tutkivasti tarkasteli, myönsi, että tämä oli oikeata puhetta: suu säkkiä myöten.

Isäntä sai tästä ikään kuin vettä myllyynsä:

— Viisikymmentä tuhatta! Ja mies huutaa, että hän kuolee kurjuuteen. Ja kuitenkin ovat herrat kaikissa asioissa kaukaa viisaita: perillisiäkään niillä ei ole kuin korkeintaan kaksi, jos ollenkaan. Ja ei ole tarvis säästää: kun vanhenee ja ukottuu, niin eläke juoksee kuin siima. Et joudu kunnanhoitoon. Ja sittenkin: viisikymmentä tuhatta ja kurjuus! Se on huonoa huushollia! Minä sanon, että jos meikäläisistä maakolloista joku saa edes kerran elämässään sen summan, niin hän perustaa sillä kokonaisen elämisen, koko ajallisen onnensa…

Vieras myönsi, että monta elämää ja elämistä perustettiin ilman kymmeniä tuhansia.

Sitten isäntä alkoi kysellä, että kuinka herra aikoi täällä elää ja lystäillä. Täällä on vähän hiljaista ja yksitotista. Musiikkiakaan ei ole muuta kuin minkä sonni möyryää. Eikä ole radiotakaan. Mutta naapurissa on muori, joka käypi melkein radiosta, niin hyvä sillä on sananlahja. Sitä meidän on käytävä katsomassa. Jos se ei satu olemaan oikein elementissään, niin ei sitä paljon tarvitse karkaista. Se on oikein muorien muori! Siinä on nielemistä talon väellä, mutta nauttia siitä syrjäinen saa.

Jo seuraavana päivänä joutilas mies näki tämän vanhan naisen, josta naapurin isäntä nautti kuin radiokoneesta. Naapureilla oli yhteinen riihi. Isäntä aikoi saada uutispuuroa ja meni tarkastelemaan, onko riihi kunnossa. Joutilas mies oli mukana nähdäkseen ja kuullakseen. Pihamaalla he näkivät naapurin vanhan emännän, leinin kokoon käpristämin jäsenin kasvojen monien juonteitten ilmaistessa viisasta pirullisuutta.

— Oliko riihi puhdistettu?

— Eikö mitä, vastasi isäntä, niin oli kuin sikojen jäliltä!

— Eikö? alotti vanha vaimo merkillisellä äänenpainolla. Ja piika puhdisti ja emäntäkin kävi…

Hän alkoi kuukata riihtä kohti suuren sauvan varassa.

Isännälle tulee kiire ehtiäkseen ennen riihelle ja löytääkseen vähän ruumenia permannolle, joka on peräti puhdas. Sen hän juuri kerkeääkin toimittaa ennenkuin vaivainen muori, joka kuukahtelee suunnattoman pitkän korennon turvin, ehtii paikalle.

— No, on huushollia…

Vanhalla vaimolla riittää sanoja. Mutta miten hän pääsisi tästä niille puhelemaan? Sillä koko talon väki on pellolla. Ja odottavan aika on pitkä ja asiat väljähtyvät, kun ne vanhenevat…

— Vanhaahan täytyy auttaa, arvelee isäntä.

Hän ja joutilas mies tarttuvat muoria käsipuoliin ja kynköttävät hänet kauas pellolle, missä talon väki on leikkaamassa viljaa.

— Vanhalla emännällä kuului olevan asiaa, niin autoimme hänet tänne.

He asettivat vanhan vaimon pientarelle. Ja silloin se alkoi. Hänen sananlahjansa on aivan ällistyttävän mahtava. Hän laskettaa tulemaan herkeämättä kuin radio.

Isäntä ja joutilas mies kuuntelevat hetken ja poistuvat.

— Paiskelkoot nyt tästä oikein radion tahdissa. Eihän kaupunkilaisillekaan maistu ruoka ilman peliä…

— Onko tuo muori hullu?

— Niin hulluko? Kaukana se on hulluudesta! Kuulettehan kuinka se osaa kaivella ihmistä sanoilla. Sillä on vain niin pirullinen luonto. Kolotus on kaivellut sen jäsenet, niin ettei se aina pääse sängystä tikahtamaankaan. Mutta jos kolotus kaivelee muoria, niin kyllä muorikin sanalla sanoen menee toisen ihmisen sisälle. Siitä selällään se sanaa napsii aivan kokonaisia lauseita. Ja kyllä se pääsee liikkeellekin, kun tulee oikein elementtiinsä. Hypähteleepä tasakäpälässäkin. On sillä liikaakin päätä yhdelle ihmiselle.

Elokuun aurinko paistoi ja tähkät heiluivat lauhassa tuulessa. Viljankorret sihisivät ja kahisivat leikkaajani käsissä. Mutta ylitse kaiken kuului vanhan vaimon ääni opettaen ja nuhdellen huonekuntaansa.

* * * * *

Oli elokuinen sunnuntai, ja joutilas mies makasi heinävuoteellaan luhdin ylälattialla ja katseli naapuritalon pihamaalle. Hänen tupakastaan nousi savu ja hänen kasvoillaan oli herruudesta nautiskeleva ilme. Hän tunsi olevansa ikään kuin jalanmittaa korkeammalla tätä kyläkuntaa, katselija, joka itse istui turvassa, heittelipä elämä toisia kuinka tahansa.

Naapurin isäntä oli eilisen lauantai-illan ja osan yötä ollut väkijuomilta liikutettuna. Joutilas mies oli nähnyt hänen kävelevän avopäin, paidanhelmasta pieni poimu housun päällä, ja huitoen käsillään kaikkiin ilmansuuntiin. Hän puhui äänekkäästi ja julisti, että maamiehen elämä on mennyt pirun kaulalle. On koottu niin suuret rasitukset hänen niskaansa, ettei siinä isäntä kummia ryminöitä pidä. Jos hän esimerkiksi kerran kesässä ostaa pontikkapullon, tapahtuu se aivan kuin äkäpäissään, epätoivossa eli siinä mielessä:

— Että kun on kerran Suomi mennyt protestiin, niin menköön Poorlanti myöskin…

Joutilas mies kuuli isännän tämän tästäkin toistavan tätä kummallista, omituisen korkeasti vertauskuvallista lausetta.

Jolloinkin aamuyöstä oli isäntä sitten nukkunut. Ja nyt joutilas mies näki naapurin pihamaalla talon päämiehen humalan ja unen seurauksia. Talon naisväki, emäntä ja piika, aikoivat kylään, koska isäntä epäilemättä nukkuisi päivän. Kuului lausuma kuinka oli mukava hetkeksi päästä kuulemasta muorin ratkutusta.

Mutta naiset häämöittivät vielä tiellä, kun jo isäntä, vastoin oletuksia, astui pihamaalle ja sanoi, vaikka oli yksin, korkealla äänellä:

— Minä olen päämies, ja akat meillä eivät tiedä mitään. Ne ovat tietenkin juosseet kylään, mutta…

Kukko kiekasi kanaparvensa keskellä. Tämä ääni näytti virittävän isännän aivoissa uuden ajatuksen ja hän tarttui siihen humalaisen itsepintaisuudella.

— Keitänpä kukkoperunat!

Hän astui kohti kukkoa. Tämä olisi tietenkin pelastanut itsensä jos olisi pysytellyt väljän taivaan alla, mutta ymmärtämättömyydessään se pujahti avoimesta ovesta navettaan. Isäntä astui jälessä ja hetken kuluttua hän palasi sieltä pitäen kourassaan kukkoa tämän toisesta jalasta. Lintu pemisteli, hakkasi siivillään ja käytti kannuksiaan. Isäntä oli paitahihasillaan, hiat repeytyivät ja käsivarsissa näkyi jo verinaarmuja. Hän huojahti ja kaatui mutta piteli yhäkin itsepintaisesti kiinni hurjasti taistelevasta kukosta.

— Tapan minä, sinut, kukko!

Silloin astui pihamaalle isännän eilinen ja yöllinen ryyppytoveri. Hän oli muistanut, että pullonpohjaa ei oltu vielä nähty, ja tämän oivallettuaan hän oitis oli lähtenyt tervehtimään isäntää. Ja hän tapasi juomaveikkonsa taistelemassa kukkonsa kanssa. Isäntä tuntui kuitenkin olevan niin sekaisin, ettei hän aivan varmaan tietänyt, kenen kanssa hän oli tekemisissä, sillä hän lausui:

— Kuolet sinä, sorsa!

— Ei se ole sorsa, väitti tulija.

— No, se on ulkomaan vesilintu.

Isäntä makasi yhä mahallaan ja kamppaili kukkonsa kanssa. Arvattavasti tämän kannukset koskivat kipeästi hänen kalvosiinsa, koska kuului lause:

— Kun olisi kinttaat, niin koiteltaisiin!

Hetken kuluttua hän pääsi pystyyn ja vei kuin veikin pemistelevän linnun pirttiin. Hänen käsivarsistaan valui veri.

Joutilas mies sytytti uuden tupakan ja kumartui pitemmälle nähdäkseen akkunasta naapurin pirttiin.

Isäntä istui nyt lattialla kirves toisessa kädessään ja pidellen toisella kukkoa kaulasta kiinni ja katsellen sitä silmiin.

— Perkele, kukko!

Ja kukon pitkästä kaulasta kuului:

— Krrrhh…

Sitten joutilas mies näki murhenäytelmän, mestauksen, joka tapahtui ilman tuomiota ja laillista syytä. Sillä kukko oli vielä nuori ja virkaintoinen, ja se oli talon ainoa. Kirves putosi ja kaula katkesi, mutta ruumis lähti lentoon ikään kuin viaton sielu. Kun isännän käsi hellitti ruumiista, lensi päätön kukko vielä ympäri huonetta. Höyhenet pölisivät ja veri roiskui. Pian sen siivet kuitenkin raukesivat. Se kuoli peräti.

Kamarihuoneen ovelle ilmestyi nyt talon sanavalmis vanha emäntä. Mutta nyt isäntä kuunteli hänen puhettaan vielä vähemmän kuin muulloin. Molemmat humalaiset ryhtyivät nyhtämään linnusta enimpiä höyheniä. Ehkäpä he vetivät siltä sisuksetkin pois. Ainakin he olivat unohtaneet katkaista kukolta jalat.

Sillä kun joutilas mies hetken kuluttua kumartui katsomaan luukustaan, näki hän kukon ruumiin kokonaisena padassa selällään, jalat pystyssä, haravarpaat padansangan ympärillä.

Kukonkeittäjät olivat silloin jo perunamaalla kaivelemassa potaatteja paistiinsa. Siellä he pyllivät. Pientareen heinästä kiilsi heidän pullonsa kaula.

Seuraavan päivän aamuna joutilas mies herättyään heinävuoteellaan sytytti savukkeen ja katseli luukusta naapuritalon pihamaalle.

Erään kanan käyttäytyminen ja ääni osoittivat, että se oli juuri ollut munintatouhuissa. Emäntä pysähtyi pihapolulla ja huusi huikealla äänellä isäntänsä nimen. Avoimesta pirtin ovesta kuului:

— Häh?

— Tulehan tänne!

Isäntä tuli ja emäntä osoitti sormellaan kotkottelevaa lintua.

— Polepa tuota kanaa!

Isäntä, joka oli happamen ja synkkämielisen näköinen, lausui muutamia äreitä sanoja.

* * * * *

Joutilas mies sytytti uuden savukkeen ja katseli ulos, elokuiseen, hiukan vielä kosteaan aamuviileyteen. Uudella hiomatiellä näkyi hevonen, joka ontui oikeaa etustaan. Kärryissä oli jyväpusseja, ja matka piti siis myllylle. Ajopelien jälessä käveli mies, joka nilkutti, sillä hänen oikea jalkansa oli korttelia lyhempi. Viimeisenä juoksenteli koira, joka sekin ontui oikeaa etujalkaansa. Siinä oli omituinen kolmiyhteys: mies, hevonen ja koira, kaikki ontua kyökkästen oikealle puolelle.

Joutilas mies katseli heidän peräänsä, kunnes he katosivat, ja laskeutui sitten pihamaalle, missä näki isännän.

— Miten ne nuo nilkut oikein ovat toisensa löytäneet?

— Mikä sen tietää! Saavathan heillä katsojat huvittaa itseään. Se on Pietiläinen, puhelias mies ja lestadiolainen. Se meidän pitää vielä kutsua kylään. Se jaksaa istua ja puhua.

* * * * *

Pietiläinen tuli kylään, lyhyt ja ontuva mies, ja hänen emäntänsä, seipään kaltainen, hoikka ja pitkä. Isäntä johdatti heidät istumaan. Joutilas mies huvitti itseään heitä katselemalla. Lyhyen miehen rinnalla istui hänen ulottuvainen emäntänsä. Varsinkin hänen säärensä olivat tavattoman pitkät. Sillä hänen nyt siinä istuessaan olivat hänen polvensa korkealla kuin heinäsirkalla.

Puheet aloitettiin ja kahvi joutui. Juttua jatkettiin. Sitten lähti emäntä pois. Hänen oli mentävä taloustouhuihin. Mutta isännällä ei ollut kiirettä. Hän istui yhä. Nyt talon isäntä veti esiin pullon ja sanoi, että tässä olisi vähän lääkettä, jos niin kuin Pietiläiselle passaisi…

Mutta tämä rykäisi:

— Ei! Toistakymmentä vuotta on jo siitä, kuin olen ryypyn suuhuni pannut. En sitten kun uskoa rupesin tunnustamaan. Enkä ota ryyppyä tämän kaulan aikana. Mutta sokerissahan tuota saattaa ottaa, lääkkeeksi. Riihipöly meni kurkkuuni…

Isäntä asetti sokerinokareen suureen ruokalusikkaan ja kaatoi siihen yliläikkyvästi väkevää viinaa. Pietiläinen pisti viinat ja sokerit suuhunsa, pyyhki partaansa, heitti lyhyen jalkansa polven ylitse ja alkoi puhua.

Kohta isäntä järjesti hänelle uuden viinasokerin. Sillä riihiyskä on itsepintainen. Ei oikein yksi sokeri tehoa. Sitten Pietiläinen otti sokeriannoksen tämän tästä.

Pian joutilas mies näki sen ihmeen, että ontuva uskovainen oli ilmeisesti päissään, vaikka hän ei ollut ottanut yhtään ryyppyä siitä lähtien, kuin ryhtyi uskoa tunnustamaan. Ja siitä on hänen omien sanojensa mukaan toistakymmentä vuotta. Hänen lyhyt jalkansa heiluu polven päällä, hän pyyhkii partaansa, ja puheet käyvät yhä tanakammiksi. Hän selittelee uskonlahkonsa sisäisiä asioita ja puhuu uskonveljistään ja heidän heikkouksistaan. Sitten puheet johtuvat maallisiin kunnan asioihin. On kyseessä erään kansakoulun siirto. Se ei ole ensi rakentamalla sattunut aivan soveliaaseen paikkaan. Nyt se pitäisi siirtää koulupiirin keskelle. Mutta Pietiläisellä on parempi ehdotus säästäväisyysnäkökulmalta. Siirto tulisi laskelmien mukaan maksamaan kolmesataatuhatta. Mutta Pietiläinen sanoo että kun ostetaan Perukan lapsille sadalla tuhannella kompiaisia ja jaetaan niille määräkappaleet päivässä, niin kyllä ne kävelevät mielellä hyvällä ja terveydekseen. Ja siten säästetään kaksisataatuhatta…

Pietiläisen kieli on liikkeessä ja samoin hänen lyhempi jalkansa heiluu polven päällä. Aika kuluu. Yö on jo yli puolen. Isäntä jo pitkästyy ollen sitä mieltä, että vieraan aika on jo täytetty. Hän tarjoaa tälle ryyppyä. Mutta;

— Ei! Toistakymmentä vuotta on jo siitä, kuin olen ryypyn ottanut. Enkä riko uskoani nytkään. Sokerissahan tuota saattaa tipan ottaa, lääkkeeksi…

Isäntä pudottaa sokerin kahvikuppiin ja kaataa kupin viinaa täyteen.

— No, nyt! Jopa passaa…

Mutta ontuva mies ottaa tämän pilkaksi. Hän puhuu uskoonsa ja tilaisuuteen sopivat lauseet, nousee loukkaantuneena ja lähtee.

— No, se oli tarkoituskin, sanoi isäntä. Kyllä se siitä pian leppyy.
Täytyyhän sen jo uskonsakin vuoksi sopia riitaveljensä kanssa.

Joutilas mies kiipesi luhdin yläkertaan heinävuoteelleen ja nukkui.

* * * * *

Joutilas mies makasi ja tupakoi ja kuunteli sateen rummutusta kattoon. Koko pieni kylä näytti harmaalta, ylen tutulta ja ikävältä. Se oli ikään kuin kuiviin puristettu hedelmä hänen kourassaan. Hän päätti lähteä ja meni talonväen puheille.

— Niinpä niin, sanoi isäntä, eihän täällä ole mitään erikoista, kuten musiikkia ja muuta. Mutta aina yhtä ja toista. Ettehän te vielä ole nähnyt sitä Korven talon konettakaan, jolla karja saadaan illalla kotiin?

— Minkälaatuinen se on?

— Ei siinä päältä katsoen ole muuta kuin tappi seinässä. Mutta hyvät sillä on ominaisuudet. Jos karjaa ei illalla ala kuulua kotiin, niin emäntä ottaa vasaran ja lyö tappiin. Pian silloin lehmät tulevat.

— Mikä sen vaikuttaa?

— Mikäkö? Tapin alla on lehmän sorkkaluuta, ja kun tappiin lyödään niin ei ainoastaan sitä luuta ala ahdistaa, vaan myöskin karjan sorkkia metsässä. Niille tulee kiire kotiin.

— Saattaa olla.

— On siellä myöskin sauna, jossa ei ole rautanauloja, eikä pahoja saranoita. Siellä saattaa käydä näkemässä unia tärkeistä asioista ja niiden mukaan ohjata elämänsä. Niin Korven talossa tehdään ja hyvin eletään…

— Olisihan nekin nähtävä, mutta kyllä minä nyt en malta viipyä enää.

Kohta joutilas mies käveli äskettäin luodulla, sateen liottamalla tiellä. Pisarat rapisivat hänen sadetakkiinsa.

Pieni, harmaa kylä jäi järvensä rannalle ja pysyy siinä vielä pitkät ajat lujilla, varmoilla juurillaan.

HIIRI-PEKKA

Hän oli korkeudeltaan täsmälleen neljä jalkaa ja kaksi tuumaa. Sääret olivat lyhyet ja hieman väärät, silmät pienet ja harmaat ja syvissä koloissa. Runsaasti tukkaa ja partaa tunkeva pää oli aina kallellaan. Asussa oli kaksi erikoisuutta: lapikkaiden varsien suut olivat kolmanneksen mitastaan alaskäännettynä, ja lakki oli kallellaan päinvastaiseen suuntaan kuin pää. Hänen askelensa olivat ylen tasaiset, ja yksin käydessään hän hyräili, vanhanaikaista polskaa.

Hän oli torpanmies ja harjoitti sitäpaitsi muurarin ammattia, vaikka ei ollutkaan siinä erittäin etevä.

Hänen kykynsä ilmenivät muussa. Hän oli oikeastaan perin merkillinen mies, pieni nero kotilaaksossaan. Hän sai tehdä sellaista, mikä jonkun muun tekemänä oli rikos, josta joutui käpälälautaan. Mutta hän oli saanut muuten perin ahdashenkisen ja suvaitsemattoman kyläkunnan osoittamaan suurta vapaamielisyyttä, kun kyseessä olivat hänen tekosensa. Miten se oli tapahtunut, se ei ole selvästi selitettävissä.

Tuskinpa kukaan ajattelikaan kuljettaa häntä oikeussaliin. Hänestä jollakin tavalla nautittiin, saatiin huvia. Hänelle annettiin nimi Hiiri-Pekka, joka kuvasi hänen olentoaan ja elintapojaan.

Sillä hän oli pieni kylähiiri. Hän oli elinaikansa harrastanut käytännössä omaisuuden yhteyden aatetta. Hänen torppansa oli pieni ja maatilkkusen ympärillä mitätön ja kivinen. Mutta kuitenkin hän elätti paria lehmää, jauhatti joskus jyväpussin myllyssä, käytteli säästämättä perunoita ja puita. Ja kaikkien näiden elämän tarpeiden hankinnassa oli jotakin salamyhkäistä.

Kesällä, kun maanomistajat ympäristön pelloilla tekivät heinää, oli Pekkakin omalla maatilkullaan samoissa puuhissa. Hän läiski viikatettaan kiviin ja hioi sen terää, öisin hänen väitettiin tekevän ilmatieteellisiä katselmusretkiä ja kuuhkivan rajojen yli toisten pelloille. Ja kun tuli aika kasata kuivuneet heinät, ilmeni Pekan kivinen maatilkku ihmeellisen satoisaksi. Hän loi siihen pulskan suovan, loipa kaksi ja kolmekin. Joku semmoinen puhelias ja vähän koiranleukainen kyläläinen saattoi ohi kulkiessaan ihmetellä ja ihastella mökin maanlaadun hyvyyttä ja sen isännän taloudellista toimeliaisuutta. Siinä saatiin kuulla, että jos saisivat muut miehet yhtä pieniltä pinta-aloilta yhtä pulskat sadot, niin ei tässä maassa köyhyyttä olisi. Tulipa joskus ehdotus, että tyhmien pitäisi tehdä opintoretki Pekan tilalle.

Mutta jos puheet alkoivat mennä ilmeisesti virnistelymäisiksi, ilmoitti Pekka, että hänellä on rikuton papinkirja. Ja puheliaat miehet myönsivät, etteivät sitä epäilleetkään ja lähtivät pian.

Syksyn pimeinä öinä sanottiin Pekan korjaavan satoa kaikista vuoden tuloksista ja kuivista polttopuista. Talvella hänelle ei sanottu tulevan tiukkaa, vaikkapa kesällä kootut heinät loppuisivatkin. Olihan suuressa kyläkunnassa sellaisia, joilla heinät riittivätkin. Silloin niistä ylettyi Pekallekin. Hänen väitettiin saavan heinäkasan kylkeen yhtä sievän ja huomaamattoman kolon kuin pienen hiirenkin.

Kerran Hiiri-Pekka oli tehnyt kuitenkin itsensä syypääksi epärehellisyyteen. Aholan isäntä oli silloin käynyt häntä tervehtimässä oikein lautamiehen kanssa ja kovistellut häntä ihmisten narraamisesta.

Tapahtui, että eräänä huhtikuun aamuna Aholan renki tuli heinästä ja sanoi, että ladolla oli käynyt varkaita.

— Etköhän liene ereyksessä, sanoi isäntä. Pekka lienee hakenut kevätheiniä. Mistä ne nyt rosvot!

— Mutta nämä olivat ison miehen jäljet, väitti renki. Ei Pekka kykene niin pitkään astumaan.

— Vai olivat askelten välit pitkät. Sitten se on saattanut hyvinkin olla varas. Mene hakemaan lautamies ja pari isäntää tänne niin lähdetään syynille.

Tarkastusmiehet tulivat ladolle ja näkivät iltayöstä sataneessa lumessa jäljet. Ja askelten välit olivat pitkät, liian pitkät Pekan astumiksi. He lähtivät seurailemaan niitä, ottaen tarkan selon jalan jälkien muodosta ja suuruudesta, samoinkuin kelkkahäkin jalaksienkin jättämistä jäljistä. Mutta jonkun matkaa kulettua alkoivat askelet lyhetä. Silloin sanoi jo toinen syynimies:

— Palataan takaisin! Näkeehän tämän jo nyt, etteivät nämä ole mitään rosvon jälkiä! Hiiri-Pekan askelet.

— Ei! Käydään haukkumassa sitä hunsvottia, kun kehtaa vielä pettää ihmisiä, sanoi Aholan isäntä itse.

Niin he menivät. Silloin sen Pekan oli kuultava, että pitää kulkea ihmisiksi, eikä saa väännellä ruumistaan turhaan. Onko tämä nyt laitaa, että vanha mies intoutuu ottamaan urheilullisia, kolmiloikkaushyppyjä ja siten narraa vakaiset isännät ja lautamiehenkin liikkeelle. He vaativat Pekalta vielä lupauksen, ettei sellaista vasta tapahdu.

Paluumatkalla Aholan isäntä sanoi, että liikaa meiltä nyt tuli Pekkaa moitituksi. Ilmastolliset seikat ne tämän kohtauksen aiheuttivat. Iltayöstä oli lumisade, mutta juuri silloin kun Pekka oli saanut kelkkahäkkinsä täyteen, oli sade lakannut. Pekka oli silloin vähän hätääntynyt, kun jäljet jäisivät niin perin selvästi näkymään. Kun hän ei ollut muuta hoksannut, oli hän harpponut pitempään kuin lyhyet säärensä olisivat oikeastaan myöntäneet, siinä tarkoituksessa, että epäluulot eivät lankeaisi ainakaan häneen, matalaan mieheen.

— No, tämähän se juuri osoittaa, sanoi toinen isännistä, että siinä on epärehellisyyden vikaa…

— Jospa se otti tämän opikseen.

Eikä siinä kylässä sen jälkeen varkauksista kuultu. Jos Hiiri-Pekka kulkikin yöllisillä, hiljaisilla verotusretkillään, niin hän teki sen laajalla pinta-alalla, pienessä mittakaavassa ja perin tasapuolisesti.

Hän oli Hiiri-Pekka, tekijä omalla alallaan. Muissa suhteissa perin ahdashenkinen ja suvaitsematon kyläkunta kärsi hänen toimintaansa vähin nurinoin.

LEUKALUU

Pöydälläni on ihmisen leukaluu, tumman vaalea ja hauras. Se on ollut siinä monta vuotta. Se on minusta juhlava koru. Se on saarnaaja, joka muistuttaa, että kaikki liha on kuin ruoho ja että sinun kuoleman pitää.

Tämä leukaluu on kaukaa pohjoisesta. Silloin oli kesäyö, ja aurinko katsoi sinisten tunturien ylitse. Suuren järven mustasinisiin vesiin lankesi kuin tulinen patsas. Laiska tuuli puhalteli valkoiseen purjeeseemme. Laskimme matalan, hiekkaisen saaren rantaan, jossa oli vanha hautuumaa. Puuristit olivat lahoavia ja kallistuneita. Vielä useammat olivat jo kaatuneet ja peittyneet jäkälään ja hiekkaan. Vesi oli syövytellyt saaren hiekkarantaa, ja eräässä paikassa olivat vainajan luut vyörähtäneet esiin.

— Hei, veikko, sanoin minä, sinä näytät jo tulleen verrattain hajamieliseksi. Tuskinpa huomaat, jos joku nikamasi katoaa.

Pistin luun taskuuni. Ja nyt se on pöydälläni, kirkkomaahan siunattu luu, entisen ihmisen leukaluu. Kerran se ori ollut lihan peitossa, tarpeellinen, elävä ja kärsivä kappale. Kuinka monesti nuo kuluneet hampaat ovatkaan halukkaasti iskeneet ravintoon? Kenen luu se on? Mahdotontapa on mainita mitään nimeä. Kun ihminen ehtii tuolle asteelle, ei eroja ole. Luu kuin luu.

Voi vain arvailla. Voi panna sata yhtä vastaan, että se oli kalamiehen, poromiehen luu. Se oli osa ihmistä, joka eli siellä kaukana pohjoisessa, missä maat ja vedet ovat ylen mutkaiset ja silmä näkee pitkälle paljaitten kivien päältä. Ehkä tuotakin luuta rasitti kipu, kun ihmisen selkä kyömistyi ja kastui venettä soutaessa kovassa aallokassa. Noihin hieman kuluneihin hampaisiin iski tauti ja kalvoi niihin nuo kolot. Mutta yhä ne jauhoivat kalaa ja lihaa. Koneisto toimi. Veri pumppautui korttelia ylempänä sijaitseviin aivoihin, jossa ajatukset syntyivät ja kuolivat. Niissä asui ilo ja pelko. Etenkin pelko, koska ilo on synti, jota jumalat eivät kärsi. Ja leukaluun omistaja koki mahdollisuuksien mukaan karttaa syntiä ja saavuttaa jumalien mielisuosion.

Sitten tuli vanhuus ja kuolema. Koneisto oli kulunut piloille. Tuo leukaluu ei enempää liikkunut. Elämä ja ilo, kipu ja suru olivat ohitse. Ruumis, jonka osa se oli, soudettiin saareen ja haudattiin, ja pappi luki noitalukunsa:

— Maasta tulit ja maaksi tulet jälleen ja viimeisenä päivänä olet heräävä.

Suuri luonto, joka alinomaa hävittää ja jälleen luo, kukisti pian lihan, joka on heikko. Luissa riitti töitä hieman pitempään. Jopa tuulien ajamat vedet kerkesivät vyöryttää maan haudalta niin, että ne paljastuivat.

Tuossa pöydälläni on nyt eräs kappale niistä. Se on ehkä entisen kala- ja poromiehen luu. Ehkäpä hän siitti jälkeläisiä, jotka yhä jutivat siellä isänsä polkuja kalan ja poronlihan ääressä. Mutta heidän isäinsä luu on pöydälläni. Se on kerran liikkunut, hienontanut arvaamattoman määrän elintarpeita ja punainen, verevä kieli on ollut sen naapuruudessa ja puhunut.

Ja vielä nytkin tuo tumman vaalea ja hauras leukaluu kertoo minulle monenkaltaisia asioita, kun myöhään yöhön valvon pöytäni ääressä. Kun lamppu heittää siihen valoaan, olen huomaavinani tuon totisen luun vääntyvän hienoon, ivalliseen hymyyn.

REPPUSELKÄINEN MIES JA LAIHA HEVONEN

Reppuselkäinen mies käveli tiellä. Se tie on kaukana pohjoisessa, eikä sitä koskaan ole tekemällä tehty. On vain alettu ajaa pitkin hiekkaisia kankaita, viisaasti pujotellen kapeimmista ja kuivimmista paikoista kangaskatkeimien ylitse. Johonkin sellaiseen on täytynyt asetella kapulasilta.

Tällaista tietä käveli reppuselkäinen mies. Sää oli murheellisimpia mitä on olemassa tämän taivaan alla.

On kevät, vedet läikkyvät sulina, ja maat ja puut vihoittavat jo vihreyttä. Silloin saa piru palkeensa paikatuksi. Tulee pitkäjäykkinen tuuli pohjoisesta ja sataa ilkeätä, harmaata räntää.

Molemmin puolin häämöittävät kaukaisten vaarojen rinteet, näkyvät alakuloiset, tylyt nevat ja pilkoittavat järvien ja lampien sysimustat vedet. Sitten näkyi korkean vaaran laelta vanha ja harmaa talo kuin linnoitus. Menneet miehet ovat jo muokanneet maan ja vääntäneet kivet kasaan tuolla turvallisessa korkeudessa, jonne eivät pienet hallat ylety. Joskus miesmuistiin sinne yltää vain suuri taivaallinen vilu.

Reppuselkäinen mies lähestyi ja näki talon peltojen laidassa hevosen, eli oikeastaan surkean laihan hevosen raunion. Arvattavasti sillä oli ajettu talvi tukkeja, ankarin kuormin ja vähin eväin, ja ujutettu se aivan loppuun, luuskaksi. Se oli kiinnitetty sylen pituiseen nuoraan, ja kuloinen maankamara sen ympäriltä oli kaluttu mustalle muralle.

Räntä löi miestä vasten naamaa, sillä hän kulki kohti pohjoista. Ja koko ilmapiiri oli omansa ärsyttämään hermoja ja saattamaan mielen katkeraksi. Kun hän siis näki tämän hevosen sylen mittaisessa liekanuorassa, nousivat hänen tajuunsa heti kiroukset sen kohtalon puolesta taivasta ja ihmisiä vastaan.

Hieman ylempänä lähellä taloa levitettiin lantaa pellolle hevosin ja miehin. Työntekijät katsoivat tulijaa. Tämä tulija aloitti:

— Eikö tuolle hevoselle voisi antaa ruokaa?

— Oletko sinä joku hevoskonsulentti? Jos olet minua viisaampi, niin tiputa sille ruokaa taivaasta! Minun käsittääkseni sitä on vain maassa, mikä on…

Tämä oli isännän ääni.

— Voisi sen ainakin asettaa vähän pitempään köyteen. Pistetäänpä nyt nälällä ja työllä kiusattu luontokappale sylenmittaiseen nuoraan…

— Koni on minun ja köysi on minun! Ja minä elän niiden kanssa mihin malliin haluan!

— Saattaa olla niin. Mutta paljonko luulisit siitä linnaa tulevan, jos tuo köysi katkaistaisiin?

— En tiedä sitä linnarätinkiä, mutta puolitoista tuhatta kun luet kouraan, niin katkaise tahi venytä köysi niin pitkäksi kuin haluat ja syötä konille vaikka sokerileivoksia…

Reppuselkäinen mies ei puhunut sanaakaan. Hän kaivoi esiin kukkaronsa ja ojensi isännälle pari seteliä.

Tämä katseli ensin ihmeissään ja epäröiden, mutta otti sitten rahat vastaan.

— No, hevonen on teidän. Halvalla saitte, mutta mitäpäs siinä. Saatte nousta selkään ja ajella edelleen.

Isäntä nauroi. Outo mies palasi ostamansa eläimen luo ja kaivoi repustaan naganin, vanhan venäläisen upseeripyssyn. Kuului pamaus ja hevonen kaatui. Sen ohimosta valui pieni verisuihku, ja sen jalat värähtelivät hetken. Mies pisti aseen reppuunsa ja käveli jälleen eteenpäin.

Sivuitse mennessään hän sanoi peltomiehille:

— Minä jatkoin vähän liekaköyttä!

Peltomiehet eivät puhuneet sanaakaan, mutta he katsoivat kulkijan jälkeen rengasmaisin silmin, kunnes tämä katosi.

Harmaa räntä löi yhäkin kulkijaa vasten kasvoja, ja metsäinen maisema näytti synkeältä. Mutta hän oli saanut sydämeensä eräänlaisen rauhan. Hän uskotteli tehneensä armeliaisuuden teon, teatterimaisen tai lähetyssaarnaajamaisen tempun korvessa. Yksinäisellä vaaralla seisovan talon peltomiehet muistaisivat tuon kohtauksen vielä vuosien kuluttuakin.

* * * * *

Mutta seuraavana aamuna maksaessaan ruoka- ja vuodeveroaan erämaan kylässä ja havaitessaan kukkaronsa eilisen päivän tapauksen vuoksi arveluttavasti ohenneen, reppumies kiroili hengessään. Hän sätti itseään, että milloin te opitte lämpenemättä näkemään tienoheisia asioita… Mitä teille kuuluvat ihmisten vetojuhdat, joita on arvaamaton määrä ja joiden ylimmäiseksi papiksi teistä ei ole… Kuka tietää, jos sekin luuska olisi vielä kesäisillä laitumilla lihonut ja vöyrtynyt ensitalvisten tukkikuormien eteen? Mutta nyt se on vainaja, ja te olette köyhä mies.

Mutta sitten reppumies muisti, ettei ole mitään hedelmättömämpää sieluntilaa kuin katumus. Mennyt on mennyt ja tapahtunutta ei tee toiseksi taivaan Jumalakaan.

Reppuselkäinen mies käveli jälleen kohti pohjoista. Taivas oli nyt sees, ja aurinko paistoi. Maassa näkyi vielä kummallisina, kuvioisina riekaleina eilisen lumirännän rippeitä.

JAAKOPIN PAINI

Kylään saapui outo mies, joka osti mökin sen laitamilta ja asui siinä pyrkimättä liikoihin kanssakäymisiin naapureitten kanssa. Tästä miehestä riitti kylän asukkaille puheita moniksi joutoajoiksi, varsinkin sitten kun oli jotenkin tullut tiedoksi, että hän oli samasta kylästä ja samasta mökistä lähtöjäänkin. Kuului olevan siinä mökissä ennen eläneen, nyt jo vuosia vainajana olleen miehen poika, joka heti vartuttuaan oli lähtenyt maailmalle. Oli elänyt kuulojen mukaan merillä ja vieraissa maissa vuosikymmeniä ja saapunut nyt vanhenemaan ja kuolemaan tekopitäjäänsä.

Sen miehen takia vaivasivat kylän ihmiset päätään ja kieltään aluksi sangen paljon, vaikka se olikin ylen vähän mitä hänestä tiedettiin. Sillä hän oli tuiki vaitelias ja ulkonäöltään rauhallinen mies. Hän ei puhellut kyläläisten kanssa. Jos joku pyrki kyselemään, olivat vastaukset lyhyet. Enimmäkseen hän pysyi majassaan ja valmisteli siellä ruokansa ja räätinsä ja söi ne. Hänen maanviljelysharrastuksensa olivat vähäiset. Ja miksikä hän olisikaan tehnyt vaivalloista maatyötä, kun hänellä näytti olevan rahaa? Hän avasi kukkaronsa ja osti kauppahuoneesta mitä tarvitsi.

Vähitellen tähän mieheen totuttiin ja hänestä ei puhuttu enää mitään.

Sattui sitten pieni tapaus, jonka johdosta tästä yksinäisestä miehestä puhuttiin taasen paljon. Hän oli sattunut istumaan, miten lienee sattunutkin, tilaisuudessa, jossa seurakunnan pappi puhui. Mies oli istunut ja kuunnellut koko illan niin vakaisen näköisenä, että näytti melkein hurskaalta. Mutta kun pappi lopetti puheensa, oli hän sanonut:

— Siitäpä ei saanut helvetinmoistakaan käsitystä.

Ja ennenkuin pappi ja sanankuulijat selvisivät ällistyksestään, oli hän kävellyt ulos huoneesta.

Kyläläiset puhuivat paheksuen tuon omituisen miehen käytöksestä siinä tilaisuudessa. Varmaankin se luuli joku olevansa sanoessaan siten papille. Epäilemättä hänellä tuon ylen hiljaisen ja tyynen ulkokuorensa alla oli törstin ihmisen törstit tunteet.

Tämä asia vanheni. Mies eleli erakkona majassaan eikä antanut mitään aihetta uusiin ja enempiin puheisiin.

* * * * *

Jos joku olisi voinut kurkistaa tämän kummallisen miehen sieluun, olisi hän tosiaankin kauhistunut ja nimittänyt häntä hulluksi. Mutta kukaan ei kurkista sielun mustaan kuiluun, kenenkään varpaat eivät astu sen tutkimattomaan hiekkaan.

Siispä ei kukaan tiennyt mitä tämän hiljaisen ja vanhenevan, maailmaa nähneen miehen mielessä liikkui. Kukaan ei tiennyt, että hänen aivoissaan risteilivät alinomaa uskonnolliset ajatukset, laadultaan omituiset.

Jumala, korkea henki kerran eritteli itsensä kahdeksi kappaleeksi. Isäksi ja Pojaksi, ja Poika lähti vapahtamaan synnissä elävää ihmiskuntaa viattomalla kärsimisellään ja kuolemallaan. Semmoinen manööveri täytyi Jumalan järjestää rakastamiensa ihmisten puolesta. Ja niin me olemme vapahdetut Jeesuksen haavoilla ja verellä.

Mutta tämä kylänlaidassa asuva mies ajattelee tästä asiasta, että tämäpä nyt temppu. Helposti hän luulee tuossa suhteessa pääsevänsä Jumalan vertaiseksi, vieläpä voittavansakin hänet. Sillä eikö Jumala ole asemansa vuoksi aina ollut liian hyvillä päivillä, kissan päivillä, voidakseen kestämisessä ja kärsimisessä päästä ihmisen verroille? Sillä tämä Jeesushan, osa Jumalaa, tiesi kaikki. Hän tiesi lopultakin pääsevänsä ruotopuolelle, vaikka hän vähäisen ajan kärsisikin ihmisten pilkkaa ja antaisi lyödä jäseniinsä ruosteiset naulat.

Sen sijaan tämä kylän ja metsän laidassa asuva mies ei tiedä mitään. Hän on vain ihminen. Mutta silti hän uskoo voivansa vapaaehtoisesti ja syyttömästi kärsiä ja kuolla, kuten Jeesuskin, vieläpä vähin äänin, aivan hiljaisesti. Eikä tehden siitä suurta numeroa, kuuluutellen sitä teillä ja saattaen sen kaikkien ihmisten tietoon, että katsokaa: näin minä asiat järjestän…

Kylän laidassa asuva voi järjestää sen niin, ettei siitä tiedä kukaan muu kuin hän. Sekä Jumala.

Mutta onko hän virheetön uhriksi? Eikö hän ole syntinen ihminen? Mutta onhan Jumalakin tehnyt erehdyksiä nuoruudessaan, esimerkiksi värkkäämällä ihmisen tänne tekemään hullutuksia ja tappelemaan. Sitä paitsi hän katsoo tämän asian Jumalan ja hänen keskeisekseen, hän tahtoo vain näyttää, että viattomassa ja vapaaehtoisessa kärsimisessä hän pystyy siihen mihin tämäkin. Ja pystyy siihen vähin äänin. Hän ei häiritse ihmisiä heidän jokapäiväisissä askareissaan kuten Jeesus teki. Hänhän julisti esimerkiksi taivaan portin olevan niin pienen, ettei siitä tavarain kanssa sovi sisälle. No, eikö tämä sitten käy toimeliaasti vaeltavien ihmisten sisulle?

Kanna ristiäsi joka päivä.

Kylän laidassa asuva mies kantaa jokaisena kesäisenä päivänä suolta suuren tervaksisen kannon. Hän kiskoo sen irti ja hikoilee raskaan taakkansa alla. Kannot kuivuvat mustina kummituksina hänen pihatantereellaan.

Sitten hän pilkkoo ne pieniksi ja latoo ne pinoon.

Kylän ihmiset ihmettelevät hänen puuhaansa: miksi hän kantaa kantoja, miksi hänellä pitää olla valtava pino punalihaista tervaspuuta? No, hullu on hullu.

Hän kiskoo suolta kannon toisensa perästä ja hänen puukasansa kasvaa valtavaksi vuosien kuluessa. Hänen aivonsa käyvät Jaakopin painiaan Jumalan kanssa. Hän on yksin, ainoana seuranaan vain omat ajatuksensa, jotka ovat öykkärin ajatuksia:

— Sinä tiesit kaikki ja minä en mitään. Ja kuitenkin on minulla otsaa vapaaehtoisesti ja suurin kärsimyksin erota tästä elämästä, vaikka minulla ei olekaan tietoa ylösnousemisesta kolmantena päivänä, puhumattakaan pääsemisestä korkealle viskaalin paikalle läpsimään tuomioita eläville ja kuolleille…

Eikä yksikään kylän asukkaista tiedä tämän miehen jättiläiskamppailusta
Jumalan kanssa. Kerran hän kuitenkin tulee antaneeksi pienen vihjeen.
Naapurimökin mies, joka joskus häntä puhuttelee, kysyy häneltä, että
miksi hän kokoaa noita tervaspuita.

— Tuskan päivän varalta, vastaa hän.

Naapurimökin mies tekee vastauksesta omat johtopäätöksensä ja selittää kyläläisille, että nyt se profetoipi: se luulee tulevan sellaisten pakkasten, että metsän puutkin paleltuvat.

Aika kuluu, kuluu kymmenen vuotta. Metsän laidassa asuvalla miehellä on tervaksia runsaasti. Mutta miten on, oi ihminen, kamppailusi Jumalan kanssa? Sitä käydään yhä. Näinä päivinä on hän puhunut naapurimökin miehelle, että hän on tässä asumuksessaan niin yksin. Kuolema voi tulla milloin hyvänsä. Paljonko naapuri tahtoo kun viepi hänen luunsa hautaan?

Naapuri pitää näitä leikkipuheina, mutta sanoo, että seitsemän markkaa.
Mutta toinen avaa kukkaronsa ja maksaa.

Joitakin päiviä ennen Juhannusta hän alkaa latoa tervaspuistaan ympyriäistä, onttoa roviota. Siitä tulee korkea ja juhlallinen kuin torni.

Juhannusaattoiltana hän sytyttää rovion tuleen ja ottaa sitten taskustaan setelipinkan.

— Katsos, sanoo hän, sinä tiedät kaikki ja minä en mitään. Katsos, tässä on rahaa tuhansin markoin: enkö voisi elää edelleenkin? Sinut täytyi esivallan raahata pääkallon paikalle, mutta minä astun tuskanpaikkaan vapaaehtoisesti ja yksin. Sinä teit kärsimisestäsi laulun ja kuuluutit sen kaikkien tietoon. Minä en puhu siitä kenellekään, enkä kaipaa todistajia.

Jumalan kanssa kilvoittelija astuu onton rovionsa sisään. Hän katsoo olevansa voittaja pelissä: sillä eikö tulessa ole tuska sangen kiukkuinen, kun se käypi pintaan, hengen istuessa kuitenkin lujasti sydämessä… Hän on valinnut tulikuolemalleen Juhannusaattoillan siksi, että kansa silloin vähimmän ihmettelee. Miksei hänkin poltteleisi Juhannuskokkoa kerran? Kukaan ei tiedä, miten siinä onnettomuus sattuu.

Kyläläiset näkevät hänen suuren polttorovionsa liekit ja savun ja sanovat, että varmaankin siltä ovat ne suuren pakkasen toiveet menneet, kun se nyt polttaa ne puunsa kokkotulena.

Seuraavana päivänä huomataan, että mies itsekin on kadonnut kokoamiensa puiden mukana. Naapurimökin mies tulee ja kaivaa jonkun luunsirun esiin rovion tuhkasta, sillä onhan mennyt mies itse valtakunnan rahalla palkannut hänet viemään luunsa hautaan.

Jotkut kylän asukkaista ihmettelevät, että mitenkähän tuo niin eli kokkonsa kanssa, että sai tulen vaatteisiinsa. Toiset sanovat, että mies tappoi ja poltti itsensä, kun siltä olivat rahat lopussa. Muutamilla taasen on luulo, että tuo vaitelias mies oli maailman rannoilla tehnyt syntiä ja rikoksia. Siksi sielun vihollinen kasautti sillä kymmenen vuotta puita omaan polttorovioonsa.

Mutta kukaan ei olettanut jättiläismäistä, öykkärimäistä ja hiljaista
Jaakopinpainia taivaan Jumalan kanssa.

MUISTELMA LUUTNANTTI NÄPISTÄ

Kokelas Hako, sanoi luutnantti Näppi, ja minä kavahdin asentoon.

— Kokelas Hako, te menette ja piirrätte skitsin tästä Hapon kylästä ja teette asianmukaisen raportin.

Minä läksin ja luutnantti Näppi jäi selittämään kurssikomppanialle tiedustelun merkitystä ja sen toimeenpanoa.

Oli kevät. Taivaan väljässä sinessä liverteli leivonen. Saappaani rouskuivat sulavassa tienjäässä ja räiskyttävät vettä. Kevät raukaisi jäseniä ja minut valtasi tavanmukainen sotilaallinen laiskuus. Hapon kylään oli vielä pari kilometriä, kun vastaani ajeli hevosella isäntämies. Ryhdyin puheisiin. Isäntä oli mainitusta kylästä ja osoittautui auliiksi tiedonantajaksi, jopa innostuneeksi sotilaallisiin asioihin. Hän istui kärryissään ja selitti, ja minä piirsin kartan Hapon kylästä, merkkasin siihen taloja ja niiden nimiä ja kirjoitin selityksen maisemien laadusta. Ja koska oletettiin olevan sotatilanteen, kirjoitin lopuksi, että isäntä Mahasen ilmoituksen mukaan pienempi vihollisosasto nähty sinä ja sinä hetkenä noin kaksi kilometriä kylästä etelään.

Sitten kiitin tiedoista ja isäntä ajeli eteenpäin. Minä etsin kuivan kanervamättään tienvierestä, ojentausin selälleni kädet pään alla ja tarkkailin taivasta ja kevään merkkejä. Kohtuullisen ajan kuluttua lähdin saapastelemaan takaisin komppanian luo ja annoin raporttini luutnantille. Hän tarkasteli sitä.

— Ei kelpaa, sanoi hän sitten. Mitä lienette punikkien antamia tietoja tänne merkinnyt.

— Herra luutnantti, ilmoitin, minä olen sinne myöskin merkinnyt, mistä olen ne tiedot saanut. Komppanian päällikön asiaksi jää päättää, minkä arvon hän niille antaa.

— Tällä raportilla ei ole mitään arvoa.

Herra luutnantti ei ryhtynyt lähemmin erittelemään ilmoitukseni heikkouksia. Hän sanoi:

— Kokelas Kärki, kirjoittakaa saneluni mukaan.

Kokelas Kärki kirjoitti ja luutnantti Näppi saneli tiedusteluilmoitusta Hapon kylästä ja oletetusta sotatilanteesta. Sitten hän luki raporttinsa. Siinä kuultiin aina vähän väliä määritykset tiestä oikealla ja tiestä vasemmalla.

— No, sanoi hän lopetettuaan, tällaisen tiedusteluilmoituksen tulee olla. Onko kellään mitään muistuttamista tätä raporttia vastaan?

Luutnantti Näppi seisoi rintavana ja tärkeänä. Hän oli eleellinen esimerkki lausumasta: tämä poika osaa.

Ajattelin, että ollapa miten olla. Mutta sitten piru meni minuun. Tein asennon ja huusin:

— Herra luutnantti, saako puhua?

Lupa annettiin. Sitten selitin:

— Tässä herra luutnantin raportissa ilmenee sellaisia epäselvyyksiä kuin ilmoitukset tiestä oikealla tahi vasemmalla. Ne ovat hyvin suhteellisia totuuksia. Ne vaihtelevat sen mukaan, miten käännämme nenämme…

Arvattavaa oli, mitä tästä seurasi, kun tunsi herra luutnantin luonteen. Koko komppania seisoi ällistyneenä. Luutnantti tuli niin lähelle, että nenämme melkein hipoivat yhteen, avasi suunsa ja huusi ja haukkui. Ja hän osasi. Hänellä oli monivuotinen kokemus.

Viimein hän vaikeni sen verran, että sain aikaa sanoa:

— Herra luutnantti, komppanian päällikkö on meille luennoilla opettanut, että paikan määräykset on aina tehtävä ilmansuuntien mukaan.

Vedin taskustani vihkon, johon määräyksien mukaan olin merkinnyt luentojen pääsisällyksen. Luutnantti sieppasi vihkon ja selaili sitä. Hänen silmäänsä osui sieltä umpimähkään lausuma:

— — — On, mikäli siitä selko saadaan, ilmoitettava, mitä vihollinen puuhailee: Marssiiko se, onko se ryhtynyt syömään ja niin poispäin — — —

Herra luutnantti naurahti ja ojensi vihkoni takaisin.

— Meille on aivan yhdentekevää, kuivaileeko vihollinen jalkarättejään vai paahteleeko takapuolaan.

Kysyin puhetavan ja sanoin sitten, etten minäkään näitä asioita paljon harrastanut. Se oli meidän komppanianpäällikkömme viisautta. Hän joistakin merkillisistä syistä halusi tietää, mitä temppuja vihollinen harjoitti.

Uusi utakka. Luutnantti Näppi oli äänessä pitkänkin neljännestunnin. Seisoin asennossa ja kuulin, että kaikki epäsotilaallisuus tulisi minusta perinjuurin kitketyksi, ennen kuin pääsisin hänen käsistään. Vaikka minusta ei lopulta olisi jälellä kuin nyrkin kokoinen möykky, niin tietäisin kuitenkin sotilaallisuuden vaatimukset: tottelemisen ja suun kiinni pitämisen ja valmiin kuuntelemisen.

Tämä oli minun ensimmäinen kohtaukseni kurssikomppanian nuoremman upseerin luutnantti Näpin kanssa. Toverini ennustivat, että minulta ei tästä lähtien tulisi puuttumaan liikettä eikä lämmintä, koska olin johdattanut hänen vihansa päälleni.

He olivatkin oikeassa. Useamman kuin kerran huomasin, että luutnantti Näppi halusi saattaa minut kiusaukseen, tekemään isomman ylitsekäymisen. Mutta olin varuillani ja hillitsin itseni.

Oikeastaan ei ole mitään helpompaa kuin sotilaan elämä. Sinun ei tarvitse miettiä eikä tutkia mitään. Ei ole aamulla huolta päivän suunnitelmista. Sinun on kuultava vain käskijän ääntä, astuttava ja käännyttävä, kun käännytetään. Siinä kaikki. Päävaikeus on se, että unhoitat sen suunnattoman inhimillisen typeryyden, joka tämän laitoksen on siittänyt ja sitä ylläpitää. Sotilaalliselta kannalta ei mikään olisi kehuttavampaa kuin pitkä palvelusaika. Elinkautisesta tulisi hyvä soturi. Oudoimmatkin temput painuisivat pitämyksien voimalla veriin ja tuntuisivat luonnollisilta ja maailmanjärjestykseen kuuluvilta.

Luutnantti Näppi oli soturi. Hän ei kelpaisi enää mihinkään muuhun. Iältään hän oli jo yli viidenkymmenen. Hän oli matalakasvuinen ja vähän vääräsäärinen. Koko ulkomuoto muistutti hyvässä määrässä mäyräkoiraa.

Ennen hän oli ollut ammatiltaan suutari ja istunut sitten kolme vuotta linnassa miestaposta. Vapaaksi päästyään hän oli lähtenyt Saksaan, kuten siihen aikaan lähtivät monet juipit, joiden elämä oli jo sillä värillä, että tuliapa mitä tulla. Suutari Näpistä, miehentappajasta, tehtiin siellä soturi. Hän oli maailmansodassa rintamalla ja kapinan aikana Suomessa. Muutamat Kymenlaakson pojat olivat tietävinään, että hän silloin oli kova tapattamaan miehiä ja kohotettiin näin ansioituneena upseeriksi. Nyt Herra oli järjestänyt niin, että luutnantti Näppi oli sen aliupseerikoulun, jossa palvelin, nuorempana upseerina.

Miehet eivät pitäneet hänestä, sillä hänen sanontalahjansa olivat melkoiset ja hän äityi joskus kasvattamaan sotilaallista henkeä komppaniaan jumalan ilmalla ja kiivailla liikkeillä ja teki monesti kärpäsistä härkäsiä. Mutta hänestä oli huviakin. Hänen luentotilaisuutensa olivat nautittavimpia, mitä ajatella saattaa. Ne olivat tulvillaan merkillisiä tietoja ja joka kohtaan pisteltyjä vieraskielisiä sanoja. Hän puhui formatsuunista, systeemistä ja moraalista. Kerran hän kysyi minulta, mitä nämä sanat tarkoittivat. Vastasin, etten niitä ymmärtänyt ja että ne kai olivat vieraskielisiä sanoja. Luutnantti Näppi näytti olevan paremminkin mielissään tietämättömyydestäni. Hän sai rintavan ilmeen ja selitti:

— Ne ovat niin sanottuja yleismaailmallisia sanoja.

Yleensä hän aniharvoin myönsi vastauksen olevan oikean. Hänen ojentamisen henkensä oli niin suuri, että hänen aina piti korjata, olipa siihen syytä tahi ei. Ja hänen omat tietonsa monista asioista olivat kyseenalaiset.

Mutta iäksi painui mieleen hänen äänensä ja hahmonsa, kun hän luentotunnilla selitti maailmansodan aikoja, oloaan Aa-joella, itärintamalla, kuinka Hindenburg oli nauranut kuullessaan Venäjän keisarin ruvenneen ylipäälliköksi.

— Ryssän Niku oli Hindenburgin edessä kuin nisu-ukko tuossa kaapin kulmalla…

Mutta minä en voinut rauhassa nauttia ja huvittaa itseäni luutnantti Näpin hahmolla. Minun piti olla varuillani ja pelätä. Sillä hän vihasi minua. Hän kävi ympäri ja olisi saattanut minut kiikkiin pienimmästäkin laiminlyömisestä.

Toinen kohtaukseni hänen kanssaan sattui manttelitarkastuksessa. Oli jo kesä ja mantteleita ei oltu tarvittu viikkoihin. Kukaan ei ollut osannut odottaa mitään erikoista. Koko komppania makasi yksimielisesti sen ajan, kun päällystakkeja olisi ollut laitettava kuntoon. Kun huudettiin järjestymään, sieppasi kukin manttelinsa siinä kunnossa, missä se sattui olemaan. Tarkastus oli ulkona kentällä. Sen toimitti luutnantti Näppi ja olikin hän nuukalla päällä. Hän nuuski ilmi kaikki. Ja vääpeli kirjoitti nimen toisensa jälkeen kirjaan. Viimein Näppi oli minun kohdallani. Toimitin esittelyseremonian. Hän otti manttelini kämmenelleen ja pudotti toisen kätensä raskaasti vaatekappaleen pintaan. Suuri tomupilvi nousi taivaalle.

— Oletteko te puhdistanut tämän?

— En, herra luutnantti!

Uusi isku ja uusi tomupilvi.

— Ettekö te ole koettanutkaan tätä puhdistaa?

— En, herra luutnantti!

Me vaihdoimme vuorosanamme kaikella keuhkojemme voimalla. Luutnantti Näppi julisti nyt, että hän ei ole ennen kuullutkaan moista epäsotilaallisuutta: mies tunnustaa, ettei yritäkään täyttää palvelusvelvollisuuksiaan. Näin, että hän salaisesti riemuitsi. Hän keskeytti koko tarkastuksen ja lähetti noutamaan kentälle komppanian päällikköä, kapteenia. Tämä oli erinomaisen katkeran näköinen mies, lerppahuuli, joka ei monesti suutansa avannut. Mutta minä olin ollut huomaavinani hänen oikeudenmukaisuutensa vyörymättömäksi ja murenemattomaksi, kiven kaltaiseksi lohkareeksi.

Nyt kapteeni, luutnantti ja vääpeli keskustelivat syrjässä. Sitten luutnantti Näppi julisti neuvottelun tuloksen.

— Kokelas Hako…

Ojentausin asentoon, mutta sain heti sen vaikutelman, että luutnantti oli katkerasti pettynyt, että äänen korottaminen tuimasi hänen sydäntään.

— Kokelas Hako, te saatte mennä komppaniaan ja olla lopun päivää palveluksesta vapaana, koska ette ole valehdellut.

Tein täyskäännöksen ja marssin tieheni. Kuulin kuinka muille julistettiin uusi tarkastus illalla, koska ovat puhuneet tehneensä sellaista, mitä eivät ole kuitenkaan tehneet.

Kaivoin savukkeenpätkän lakin poimusta ja vedin oikein riemusauhut. Tiesin, että tämä kapteenin päätös kaivelisi luutnantti Näpin sisälmyksiä. Mutta samalla tiesin, että minun olisi oltava entistä enemmän varuillani tästä lähtien. Luutnantti kyllä pitäisi elämäni aivan vintin päällä.

Mutta erehdyin. Luutnantti Näppiin näytti tehneen syvän vaikutuksen tämä viimeinen kohtauksemme kentällä. Hänestä näytti tulleen minua kohtaan niin sanottu hyvä mies. Hän ei tehnyt minulle minkäänlaatuisia huomautuksia, vaikka olisi ollut syytäkin. Mutta minä en vielä tähän luottanut. Arvelin hänen yhä hautovan mielessään jotakin kavalaa ilkeyttä.

Sitten tapahtui, että jouduin juopottelemaan ja tein viinan vaikutuksesta ylitsekäymisen, josta oli odotettavissa rangaistuksia, ehkäpä sotaoikeus. Tulin synkkämieliseksi, varsinkin muistaessani, että nyt oli luutnantti Näpin vuoro nauraa.

Polttelin komppanian käytävällä tupakkaa, kun luutnantti Näppi kulki sivuitse. Hän puhutteli minua aivan tuttavallisesti:

— Älkää välittäkö siitä jutusta. Kyllä minä sen järjestän. Ei siitä tule teille mitään.

En tiedä, järjestikö hän tämän jutun ja miten hän sen järjesti. Asiasta ei kuulunut kuitenkaan sen enempää. Tapahtui niin sanottu villaisella painaminen. Ehkäpä se olikin luutnantti Näpin ansiota. Kuitenkin yhä epäilin hänen ystävällisyyttään ja mielenmuutostaan.

Mutta sitten tapahtui kolmas kohtauksemme.

Olin huolettomanlainen kiväärin hoitaja. Tomu sai rauhassa istua sen pintaan. Eräänä päivänä luutnantti Näppi tarkasteli kivääritelineitä. Ja sitten, kuulin huikean ja pahantuulisen äänen huutavan kiväärini numeron. Juoksin kolmen askeleen päähän ja tein asennon. Silloin herra luutnantti äänen puhumatta painoi kiväärini telineeseen ja sieppasi sen vierestä toisen aseen käteensä ja huusi sen numeron. Omistaja tuli.

— No, kokelas Hako, kiväärin tuntija, mitä arvelette tästä? Voiko epäsotilaallisempaa miestä kuin tämän kiväärin haltija enää löytää?

Kivääri näytti verrattoman puhtaalta oman aseeni rinnalla. Mutta minä todistin, että onpa totisesti siinä epäsotilaallisesti hoidettu pyssy. Ja luutnantti Näppi määräsi aseen omistajalle ylimääräisen kiväärin tarkastuksen.

Tämän jälkeen en enää epäillyt luutnantti Näpin mielenmuutosta. Tiesin että sain hänen puolestaan toimittaa palvelukseni miten halusin. Meistä tuli oikein ystävykset, siinä määrässä kuin sotamiehestä ja upseerista voi tulla. Ehkäpä hänessäkin asui jokin myötätunnon ja ystävyyden kaipuu. Ehkä hän ei löytänyt toveruutta upseerien seurassa. Miten hyvänsä. Me olimme määrättyyn rajaan asti kuin miehet ja veljet. Me teimme yhteisiä retkiä iltaisin ja öisin. Kuljimme tytöstämässä, sillä luutnatti Näppi oli vielä poikamies. Hänellä oli musta ratsu, nimeltä Puplikaani. Monena yönä istuin sen lautasilla herra luutnantin takana.

Ymmärsin antaa täyden arvon tälle ystävyydelle sotilaallista uraani ja menestystäni silmällä pitäen.

Pidin huolta, ettei ystävyytemme päässyt kylmenemään, sopivilla ja höystävillä puheilla. Herra luutnantti olikin hämmästyttävässä määrässä höystön tunteva mies. Siinä suhteessa ei ollut helppo mennä yli rajojen.

Sitä olisi kelvannut koko komppaniankin kuulla, kun minä kerran kehuin luutnanttiamme saunassa. Pahaksi onneksi ei saunaan mahtunut kerrallaan kuin yksi joukkue.

Vaikka luutnantti Näppi olikin ylväkkä ja upseeriarvostaan täysin tietoinen mies, halusi hän toisekseen olla kansanomainenkin ja sotamiehiään lähestyvä. Siksi hän tuli useamman kuin kerran kylpemään samaan saunaan ja yhtäaikaa komppaniansa kanssa.

Kun nyt olin tullut hyviin väleihin luutnantin kanssa, halusin ilahduttaa häntä. Istuimme lauteilla ja hikoilimme ja minä aloin kehua luutnantin ruumiillisia ominaisuuksia. Koettelin hänen hauvislihaksiaan:

— Saakeli, pojat, katsokaa! Siinä on lihakset! Niinkuin vieteriterästä!

Ulotin kehumiseni hänen alaraajoihinsa ja kaikkiin ruumiinosiin ja lopetin sen hänen ryhtinsä kuvailemiseen. Sanoin, ettei ole koko rykmentissä toista niin miehen näköistä kuin luutnantti Näppi Puplikaanin selässä.

Voi, että luutnanttimme oli hyvä olla! Hän silminnähtävästi nautti. Hänen rintansa paisui sitä mukaa, kuin ylistykseni valui hänen ylitseen. Tunsin asiani. Tiesin, että vanheneva luutnanttimme oli suuresti naisten perään ja uskoi ruumiillisten ominaisuuksiensa tässä pyrkimyksessä paljon vaikuttavan. Puheeni ei siis langennut hiekkaan. Siitä saatiin seuraavana päivänä kouriintuntuva ja ihmeteltävä todiste: hän antoi komppanian makailla maastoharjoituksissa.

Mutta yleensä hän pysyi harjoituskentällä ja ammatissaan vanhoissa vakiintuneissa kaavoissaan. Miehet vihasivat häntä. Osaksi he alkoivat vihata minuakin, koska minä ilmeisesti olin luutnanttimme suosiossa. He sanoivat minua herrojen häntyriksi.

Mutta mitä painaa sotamiehen viha sotaherran suosion rinnalla!

Toisinaan vaati väliemme ylläpitäminen kylläkin paljon hiljaista filosofiaa. Monet seikat aiheuttivat sen. Kerrankin näin seuraavan kohtauksen.

Joku poika tyhmyydessään oli kirjoittanut nimensä kasarmin seinään.
Luutnantti näki nimikirjoituksen.

Hän komensi pojan puhdistamaan nuolemalla seinän. Ja poika totteli. Kuinka hartaasti hänen hartiansa kyömistyivätkään kerta toisensa perästä, kun hän nuoli rosoista seinää!

Tämä näky sai minut moneksi päiväksi kuohuksiin. Vihasin luutnanttia ja vihasin poikaa. Että kansassamme olikin niin paljon sekä orjuuden että herruuden henkeä, että sieltä löytyi niin notkeita mieliä ja kieliä! Minä olisin istunut ennen elinaikani linnassa, ennen kuin olisin nuollut seinästä pois yhtään pilkkua. Nimikirjoitusta ei seinässä tarvittu. Mutta eikö sitä olisi saatu sieltä pois ilman tätä näytelmää, joka vaikutti katsojaan kuin painajaisuni, jonka koomillisuudelle voi nauraa vain väkinäistä, pirullista naurua?

Olin monta päivää levoton mieleltäni. Minun täytyi alinomaa suunnitella jotakin herra luutnanttia varten. Mutta olin sotamies. Minun oli pidettävä huolta omasta turvallisuudestani. En keksinyt mitään. Tahi keksin vallan vähän. Haukutin kaupungin huorilla Näppiä suutari-luutnantiksi ja pikikynneksi. Näin, että tämä kaiveli häntä sydänjuuria myöten. Hän ei olisi mielellään muistanut menneisyyttä. Hän, herra luutnantti, ei olisi tunnustanut olleensa kerran läheisissä tekemisissä polvihihnan ja pien kanssa.

Nyt hänen oli kiltisti kuultava, mitä nämä naisenpuolet sanoivat, hänen, jonka edessä vöyräät nuoret miehet nuolivat seinää. Tämän kohtauksen jälkeen minun omatuntoni vähän rauhoittui.

Jonkin matkaa kasarmeista oli talo, jossa oli useita tyttöjä. Siellä luutnantti Näppi kulki riijausmatkoilla.

Olin useat kerrat hänen mukanaan ja näin heti, ettei vanheneva luutnanttimme sieltä mitään kostunut. Tytöt pitivät häntä narrinaan. Mutta hän otti kaiken totiselta kannalta ja jatkoi harjoituksia, ostaen heille suuret määrät lahjoja. Viimein he katkaisivat suhteensa meihin kokonaan. He antoivat lahjatkin luutnantille takaisin. Silloin meille ei jäänyt muuta neuvoa, kuin haukkua heidät. Ja me teimme sen hyvin. Luutnanttimmehan oli ammatiltaan haukkuja, ja minä otin käytäntöön kaikki luontaiset lahjani sillä alalla. Me haukuimme heidät varpaannenistä hamaan päälakeen. Heihin ei jäänyt haukkumatonta paikkaa.

Sitten me lähdimme ja olimme molemmat tyytyväisiä. Ainakin minä.

Aliupseerikurssimme lähestyi loppuaan. Mutta jo ennen sitä tulimme eroamaan luutnantti Näpistä. Hänet komennettiin kurikomppaniaan. Ylhäiset sotaherrat olivat katsoneet hänet sinne soveliaaksi, koska hän oli ennenmuinoin itse istunut vankina. Mikä onkin moitteetonta teoreettista järjenjuoksua.

Oli syksyinen ja sateinen sunnuntaipäivä, jona luutnanttimme lähti. Hän määräsi minut järjestämään komppanian saattamaan häntä asemalle. Järjestin. Marssimme liejuista tietä. Pojat olivat pahalla tuulella ja kiroilivat, sillä oli sunnuntai ja muuten aika olisi saatu viettää vapaasti.

Luutnantti Näppi oli tullut asemalle hevosella. Hän käski minun järjestää komppanian vesitornin luo riviin. Järjestin. Satoi. Kuulin luutnanttiimme kohdistuvia sydämestä lähteviä toivotuksia. Sitten juna lähti liikkeelle. Luutnantti Näppi seisoi vaunun portailla. Komensin asentoon. Luutnantti seisoi ryhdikkäänä ja vei kätensä lakkiin. Mutta huomasin hänen kasvoillaan tyytymättömyyden ja suuttumuksen juonteet. Vilkaisin sivulle ja näin, ettei kukaan muu seisonut asennossa kuin minä. Monet naamat muodostivat vain vaihtelevan irvistyskokoelman.

Mutta luutnantti Näppi ei voinut enää puuttua tähän saattojoukkoon, sillä juna kulki jo täydellä höyryllä eteenpäin. Siinä minä näin hänet viimeisen kerran junan portailla, käsi päähineessä ja kasvoilla nuo niin tutut suuttumuksen ja tyytymättömyyden merkit. Hän oli ladattu, mutta purkausta emme enää nähneet.

Marssimme takaisin kasarmille, märkinä, kuraista tietä. Kuulin toverieni vielä ajattelevan ääneensä luutnantti Näpistä ja saattomatkasta. Mutta minä kävelin alakuloisissa mietteissä. Ikuinen ero, viimeiset hetket herättävät aina alakuloisen tunnelman. Olinko minä sittenkin pitänyt luutnantti Näpistä? Hänestä ei kyllä hakemallakaan löytänyt hyviä puolia. Hänessä ei ollut hituistakaan selkärankaa, oikeudenmukaisuutta. Mutta hän oli kuitenkin tehnyt ystävyytemme aikana palvelukseni helpoksi. Hän oli kuitenkin kansasta lähtenyt ja menestynyt mies. Hän oli ollut suutari ja tehnyt kiivaudessaan tapon ja joutunut linnaan. Hän ei silloinkaan ollut mikään nuori mies, mutta kuitenkin hänessä oli joustavuutta kimmotakseen ylös alennuksestaan.

Sittemmin hän oli itse tappanut monta miestä ja tapattanut vielä useampia muilla. Saiko Näppi nyt elinkautisen? Sai kyllä tavallaan. Mutta häntä nimitettiin nyt upseeriksi eikä vangiksi. Hänellä oli kaunis puku ja kimmeltävät napit ja muiden neulomat saappaat ja tyydyttävä palkka. Tuo entinen pikipeukalo oli nyt niin pitkällä, että hän voi puhua systeemistä ja moraalista ja osoittaa monille ja monella muotoa herruuttaan.

Mietiskelin yhteiskunnan monihaaraisia seikkoja, kun kuljimme kohti kasarmia. Komppaniakin oli käynyt äänettömäksi. Sade painui sarkamantteleihimme kuin sieneen, ja raskaat saappaat litisivät tien lietteessä.

MIESTAPPOON

Risto oli saapumassa kortteeriinsa laitakaupungille ja näki siellä pihahuoneen seinänvieressä makaavan miehen. Makaaja oli kookas mies, varsinkin sääriä oli kokonainen ojelmus. Hän makasi selällään ja nukkui juopuneen unta: kurkku örähteli ja sormet koukistelivat nyrkkiin ja suupielissä aterioisivat kärpäset. Risto tunsi hänet kyllä. Se oli Koipi, hänen työ- ja asukkitoverinsa. Miehellä oli virallinenkin nimi, mutta ruumiillisten ominaisuuksiensa vuoksi häntä sanottiin tavallisesti Koiveksi.

Päivä oli kesäinen sunnuntai, ja aurinko paistoi yli kattojen nukkuvaan mieheen. Kärpäset hänen suupielissään liikahtelivat. Oli hiljaista. Ketään ei kuulunut eikä näkynyt. Risto pysähtyi ja katsoi miestä ja hänen aivoistaan erittäytyivät ajatukset kuten hiljaiset sanat:

— Kas, siinähän Koipi makaa! Koiven koivet eivät kestä olla rahamiehenä. Onkohan tuolla enää mitään jälellä tilistään?

Samassa Riston jäsenet värähtivät ja hänen aivojensa erittämät ajatukset ikäänkuin muuttuivat äänenpainoltaan, kuten siellä sielun mustassa kuilussa puhuisi nyt toinen olento.

— Mitäpä se sinuun kuuluu! Olla mitä olla! Kävele ja hoida omat asiasi…

Risto otti jo askelen, mutta pysähtyi jälleen. Hänen sisäinen korvansa ikäänkuin kuunteli sanoja, jotka hiljainen kieli lausui:

— Katsohan huvin vuoksi. Pistä vaikka talteen, etteivät vielä varasta nukkuvalta, kaveriltasi…

Risto kumartui ja pisti hiljaa kätensä nukkujan poveen ja veti sieltä lompakon. Hän avasi sen. Siellä oli yksi ainoa seteli, suurin valtakunnan rahoista.

— Kas, onhan sillä vielä rahaa.

Riston silmät vilkaisivat ympäristöön. Mitään ei näkynyt. Juopuneen avoimen suun seuduilla horisi pari kärpästä. Muuten oli hiljaista. Nukkuvan miehen lompakko pujahti Riston omaan poveen ja hän astui nopeasti portista esikaupungin hiljaiselle kadulle, jota käveli kiireesti eteenpäin. Ajatusten äänettömät sanat ikäänkuin valuivat ohuena, hyppelehtivänä rihmana hänen aivoistaan:

— Sepä sattui, onni potkaisi ihmistä! Kukaan ei tiedä mitään. Ei edes Koipi itse tiedä toinnuttuaan, ovatko rahat varastetut vaiko muuten huvenneet. Mitä sellainen mies rahalla tekee? Kun tointuu, niin imee uutta viinaa sisäänsä niin kauan kuin on lanttikaan jälellä.

Risto taasen on eri mies. Hän ei ota ryyppyjä. Hän käyttää rahansa oikeihin asioihin. Hänellä on tyttökin tiedossa. Hän perustaa perheen ja auttaa vanhempiaan, jotka asuvat kaukana maalla.

Auttaako heitä? Risto tietää, etteivät he apua tarvitse. Hänen isänsä on vielä luja ukko kuin pukinsarvi. Hän on pieni varaskin: sissittää maantuotteita pienissä erissä, heinää, viljaa, perunoita ja puita ja elää kyllä. Kyläkunta kutsuu häntä Hiiri-Pekaksi. Ristoa oli sanottu hiiren pojaksi. Osaksi tämän nimenkin vuoksi hän oli lähtenyt sieltä, tienaamaan rahaa ja miehistymään.

Ja nyt hän kävelee kadulla toverinsa lompakko taskussaan ja kuuntelee sisäisiä ääniään. Hän kuulee nyt sen toisen äänen:

— Mutta hiiren poikana sinä silti pysyit, vaikka tänne tulit. Varastit nukkuvalta toveriltasi. Entäpä jos joku näkikin? Joudut linnaan! Ja sanotaanhan, että joku aina näkee. Sallimus ei salli, että näillä rahoilla olisi menestystä.

Nämä äänet vaikuttavat ikäänkuin suoraan Riston jäseniin. Hän kääntyy ja tulee jälleen kortteerinsa pihaan. Koipi nukkuu siellä kuten ennenkin. Risto pistää lompakon hänen taskuunsa ja kääntyy pois.

— Siinä on omasi.

Mutta samassa hän taasen pysähtyy.

— Hullu! Kukaan ei olisi tiennyt mitään. Ja hyvä työ se olisi ollut Koipeakin kohtaan: moni synti olisi siltä jäänyt tekemättä. Aamulla olisi jo ollut lähtö terveelliseen työhön. Ja Risto olisi käyttänyt rahat parempiin asioihin.

Aivan kuin huomaamattaan hän jälleen palasi, kumartui ja käveli pian kadulle Koiven lompakko povellaan. Mutta hänen sisässään puhuivat taasenkin äskeiset äänet, saman sisältöisinä, vaikkakin eri kääntein. Katumus ja pelko ja oikeuden noudatus voittivat jälleen hetkeksi. Hän palasi ja asetti rahat paikoilleen. Mutta nytkin vakasivat hänet kahtaalle huopaavat, epäröivät, tuskaiset ajatukset:

— Hullu! Otettava se olisi. Eikä kukaan tiedä mitään. Menevät ne tuolta mieheltä kuitenkin…

Vielä kerran hän kumartui nukkujan ylitse. Lompakko oli jälleen hänen kourassaan ja silmät vilkaisivat epäilevinä ympäristöön. Mitä? Kuuluiko kolinaa? Ehkä joku luurailee? Päätös tähän täytyy tulla, tällaiseen huopailemiseen.

Hän pisti lompakon jälleen ylen hitain liikkein juopuneen taskuun ja tarttui tätä sitten äkkiä kaulukseen, aivan vihan vimmassa ja kiskoi hänet pystyyn. Miehen jalat eivät holttaa ollenkaan. Hän örisee ja huitoo käsillään. Mutta Risto kiskoo häntä kuten hirttä, vetää hänet huoneeseen ja julistaa täällä:

— Siellähän se Koipi taasen makasi ja sillä saattaa olla rahojakin. Oli onni, että satuin minä löytämään, eikä joku muu mies, joka olisi voinut koettaa onko kaverin povi lämmin…

Risto tuntee itsensä aivan iloiseksi, kuten jostakin vapautuneeksi ja rauhan saaneeksi. Asunnon emäntäkin häntä vielä kiittää.

— Mieshän sitä sinä olet, mutta entä tuo Koipi riepu…

Mutta Risto puolustaa nyt Koipeakin:

— Oikea mies se on kaverikin, jos hän nyt ryyppääkin.

Koko sunnuntaipäivän tuntee Risto itsensä ikäänkuin voiton saavuttaneeksi, iloitsevaksi. Varsinkin illalla, kun hän kävelee hämyisessä puistossa tytön kanssa.

Ääni sanoo hänen sisässään:

— Enpä ollutkaan mikään hiiren poika.

Aamulla on Koipi selvä, mutta töihin hän ei suinkaan lähde: onhan hänellä vielä valtakunnan isoin seteliraha taskussaan. Hän tarjoaa Ristolle ryyppyjä palkinnoksi, kun on kuullut, että tämä on tuonut hänet eilen seinien suojaan seteleineen. Mutta Risto on siinä suhteessa varma mies: hän inhoaa viinaa.

— Minkäpä minä sitten sille teen, kun sinä olet niin siisti mies, sanoo
Koipi.

Hän lähtee kuluttelemaan rahaansa, mutta Risto menee töihin.

Sitten kuluu loppuun se päivä ja yö ja toinenkin päivä. Illalla töistä palatessaan tapaa Risto Koiven sängyssä makaamassa. Hän sanoi elämän olevan etovaa ja kupariseppien töissä ja pyysi Ristolta lainaksi jotakin markkaa parannusryyppyihin, että tointuisi elämään ja töihinkin.

— Nytkö rahasi ovat sitten menneet?

— Ovat. Miten lienevätkään. En kai minä niitä kaikkia ole juoda kerinnyt.

— Ei tipu.

Alistuvasti sulki Koipi silmänsä. Mitäpä on ihmisellä muutakaan neuvoa tässä armottomassa maailmassa: kumarra pääsi.

Mutta Risto tuijottaa häneen synkeänä ja monet ajatuksien hiljaiset sananauhat kulkevat hänen aivoissaan:

— Talteenpa menivät rahat. Hullu! Olisitpa ottanut ne niin olisivat asiat paremmin tuollakin miehellä: ei olisi kipua ruumiissa. Ja loput rahoista sai ehkä joku irstas portto, ja hänen tyttönsä, joka odottaa kotia, saa yhäkin odottaa…

Hänen aivoistaan kehrääntyi ajatus: ei olisi ollut synti, vaan ylhäältä viitottu teko asiain parhain päin järjestämiseksi. Mutta hän oli hullu, paksupää joka noudatti vanhoja kaavoja…

Siitä pitäen Risto alkoi tuntea hämärää vastenmielisyyttä työ- ja asuintoveriaan kohtaan, jopa suorastaan vihata häntä, miestä, joka sillä tavoin pani menemään kauniin rahan. Ristossa eli jo puolittain luulo, että se raha oli ollut oikeastaan hänen, ainakin sallimus oli sitä ollut jo hänelle ojentamassa.

Hänelle tuli tuiki tukalaksi sietää Koipea näkyvissään. Hän alkoi kohdella tätä ynseästi ja pilkkailla monella muotoa. Pitkäkoipinen mies oli luonnostaan hyväntahtoinen, mutta hän tunsi kuitenkin vihan ja pilkan. Vaikka hänen tunteensa ovatkin yhtä romuluiset kuin hänen ruumiinsakin ja ajatuksensa vyörähtelevät suurina lohkareina, tajuaa hän, että heistä kahdesta on kehittynyt jollakin tavoin vihamiehet.

Hänellä ei ole sanantaitoa, ja siksi hän tavallisesti kuuntelee äänettömänä Riston rienaavia puheita. Kerran hän kuitenkin sanoi:

— Puhut, kun tiedät, etten viitsi sinua kourin opettaa…

— Et pystykään. Vaikka sinulla on kokoa, ei sinulla silti voimaa ole.

Tämä tapahtui työmaalla ruokatunnilla. Miehet nauroivat ja kehoittivat heitä kokeilemaan, kumpi käsipuheessa pärjää. Oikeastaan ei uskottu Riston siihen uskaltautuvan, koska hän oli kooltaan aivan pieni Koiven rinnalla. Mutta liha hänen jäsenissään oli elävää lihaa, nopsaa ja liikkuvaa ja lisäksi tiesi hän taitavansa muutamia painiotteita. Siksipä hän uskalsikin ärsyttää Koipea toisten säestämänä, kunnes tämä sanoi:

— Tule iloon!

He kävivät kiinni toisiinsa ja voimantempuissa taitamaton Koipi tuli heti heitetyksi äkkitempulla tantereeseen.

— Se oli erehdys, sanoi hän. En arvannut pitää varaani.

Hän yritti uudestaan, nyt jo vihanväessä. Mutta pian hän jälleen tapasi itsensä selällään maasta, lennettyään sinne huimassa kaaressa. Hän kaatui omaa väkevyyttään: Risto vain ohjaili hänen rynnistystään.

— En ole tottunut tähän painihommaan, sanoi hän.

— Elä puhukaan enää mitään, kun noilta jaloilta kaadut. Ei se ainakaan
Luojan syy ole, ivaili mestarikin.

Tässä tilaisuudessa Koipi kypsyi suureen vihaan Ristoa kohtaan. Tämä oli ollut liian häpeällinen lankeemus, joka oli jotenkin kostettava. Hän oli luonnostaan yksinkertainen mies. Hänen ainoat harrastuksensa olivat työnteko ja viinanjuonti. Hänen mielikuvituksensa on köyhä. Muu ei juolahda hänen mieleensäkään kuin kostaa laatunaan: saada Risto tunnustamaan, että voimaa sitä on toisellakin.

Koipi menee painitemppuja taitavan miehen luo ja ottaa häneltä opetusta.

Sitten jonakin sunnuntaina, parisen ryyppyä ryypättyään, etsii hän
Riston ja sanoo:

— Tule iloon! Jos nyt olisi jo minunkin vuoroni heittää.

Risto ei voi kieltäytyä. Paini alkaa. Miehiä seisoo tälläkin kertaa heidän ympärillään. Käy ilmi, että Koipi on todellakin tullut taitavammaksi. Hän saa Ristosta hyvän otteen, rautaisen ja murtumattoman vangitsemisotteen, joka kiduttaa ja on särkemäisillään jäsenet.

Koipi puristaa armotta. Risto läähättää. Anoako armoa? Ei, siihen ei kieli käänny. Hirveä raivo nousee hänessä.

— Tuollainen mies, sääskisääri! Hävitti kauniin rahan ja hävittää vielä monet toiset ja nyt murtaa hänen jäsenensä…

Riston toinen käsi on vapaa ja siihen kopeutuu puukon pää, Koiven oman puukon pää. Hän tarttuu siihen. Se nousee tupesta ja painuu äkkisurvaisulla päätä myöten Koiven rintaan. He molemmat tuupertuvat maahan. Risto on mennyt tainnoksiin ponnistuksesta ja niskaansa ja toista käsivarttaan rasittavasta kivusta.

Kun hän tointuu, on paikalla jo kaksi ratsupoliisia, jotka kiinnittävät remmejä hänen ranteisiinsa. Koipi makaa selällään, puukko rinnassaan. Ajatuksien sananauha alkaa erittäytyä Riston aivoista:

— Niin sen kävi. Se oli loppu. Miehentappaja sinusta tuli, kun et tahtonut varastaa. Sinä olet luontojasi varas. Sinun isäsikin on varas, pieni, vahingollinen kylähiiri, maankasvujen nakertaja. Mutta sinä et totellut luonnon ääntä, ja se johti sinut turmioon, murhaan, kuritushuoneeseen…

Ratsut juoksevat ja Risto juoksee. Hän on lyhytkasvuinen mies ja roikahtelee ilmassa. Välistä hipovat kantapäät maata. Ajatuksien sananauha purkautuu hänen aivoistaan katkelmissa:

— Et sinä sittenkään ole hiiren poika… Isäukon, kylähiiren, hampailla ei olisi koskaan näitä töitä tehty.

ILVEILIJÄ JA PIRJETTA

Kuten erämaassa pirunpelto, aukeni tori pienessä kaupungissa. Perin huolimattomasti ovat harmaat nupukivet, joiden raoissa elää joku kitulias ruohonkorsi, sijoitetut vierekkäin. Jos et kävele varovaisesti, saattaa kenkäsi korko tahi jalkasi nilkkaluu nuljahtaa sijoiltaan.

Mitä hedelmää voisi löytää tältä harmaalta, lohduttomalta vainiolta?

Ihmeellisen, oudon maailman löysi sieltä nuori Jakke jonakin syksyisenä, sadesumeana iltana, katulyhtyjen katsellessa märkyyden kutomista pyhimyskehistä. Melkein kuin taivaan piiri, suloinen täyte nuoren sydämensä tyhjyyteen, suurien pyrkimyksien itu aukeni siellä Jakelle, joka oli silloin vielä perin nuori, kuten puhtaaksi nuoltu sisältä ja päältä ja katseli kirkkain, ihmettelevin silmin maailmaa.

Likaisenvalkeana kohosi torilla suuri sirkusteltta ja sateisen illan tummuuteen kaikui sen edustalta ihmeellinen melu. Käsihanuri remusi, pillipiipari puhalsi posket paisuneina, kilkkaraudat helisivät, vaskinen aisakello moikui. Ja korkealla lavalla teltan edustalla kiipeili ihmisiä taruisen koreina kuten enkelit, sinisinä, punaisina ja kullanvälkkävinä. Nauraen ja suristen tunkeutui ihmisjoukko telttaan nähdäkseen jotakin ja nauraakseen, unhoittaakseen harmin ja katkeruuden kivisen taakan, jota useimmat ajat hinasivat mielessään pienen kaupungin kaduilla.

Suuren teltan katossa sipisi ja kuiskaili sade kaikuvien ilonrähähdysten lomassa. Ja täällä aukeni nuorelle Jakelle kuten taivaan piiri. Hän imi sieluunsa kuluttavan, suuren pyrkimyksen: hänen on joskus päästävä tuohon ihmeelliseen, suruttomaan maailmaan… Joskus hän on oleva tuollainen Pelle, jättiläishousut höllällään, pieni knalli suuren pään laella, mahdoton perunanenä hohtaen tekotyhmästä naamasta, vaatteittensa väljissä poimuissa kaikkia kummia kapineita, kotkottava kuten kana, että pään kokoinen muna putoaa sahajauhoihin… Hupainen, suruton Pelle on hän oleva tahi tuo korea ilveilijäpoika, marakatin puvussa, haukkanokkainen, virnistävä, ylettömän vikkelä poika. Eli ehkä mies, joka tekee päätähuimaavia kuperkeikkoja korkeilla telineillä ja hennoilla langoilla, eli tuo toinen, musta, räpistelevin yökönsiivin, pahaenteisin naurunpurkauksin, joka solmeilee notkeat jäsenensä keräksi, joka on kuin pahahenki. Tahi olisiko hän väkevä mies, joka vääntelee nauloja ja hevosenkenkiä, jota raskaat ja ruosteiset kahleet ja kaularaudat eivät pidätä… Vai puuhailisiko hän kummallisten, viisaitten eläinten parissa…

Niin istui nuori Jakke sirkusteltassa silmät loistaen ja posket hohtaen, sydän väristen tukehduttavan täynnä tunteita.

Meni joku päivä ja kivinen tori oli syksyisessä säässä yhtä autiona ja paljaana, hedelmättömänä, kuten ennenkin, kuten pirunpelto erämaassa. Mutta nuori Jakke oli jo saanut sieltä sadon, korjannut sydämensä laareihin täysiä, itäviä tähkäpäitä.

Meni vuosia ja nuoren Jakenkin oli ryhdyttävä töihin, leipätöihin. Hän katosi synnyinkaupungistaan. Mutta jonakin syksyisenä päivänä ilmestyi taasen likaisenvalkea, iloinen sirkusteltta kaupungintorin nupulaisille kiville. Ja tässä sirkuksessa oli myöskin Jakke. Sinne oudon ihmeelliseen, suruttomaan maailmaan oli hän siis lopultakin päässyt, kuten viimein tulee päämääräänsä ihminen, joka on sitkeä astumaan. Mutta ei hän ollut enää niin vallan nuori, ei niin silmiltä kirkas, eikä niin nuollun puhdas sisältä ja päältä, kuten joitakin vuosia sitten, kun suuret pyrkimykset itivät hänessä.

Jaken, nauravan ilveilijän mielikin oli kevyt ja iloinen, kun hän tuli kotikaupunkiinsa sirkuksensa mukana. Tosin oli mielensä kerennyt välillä jo tummua ja myrtyäkin, kun ei sirkuksen taruinen maailmakaan ollut niin iloista ja surutonta, kuin sen oli kuvitellut. Kun se olikin vain leipäpalan pyydyksiä, aherrusta. Mutta nyt hän oli mieleltään oudon kevyt ja iloinen saapuessaan kotikaupunkiinsa. Näkee siellä joku tuttukin: tämmöinen on Jakesta tullut, ovela, suruton poika, joka ei itke tämän maailman turhuuksia…

Ilta laskeutui pienen kaupungin ylle, märkä syksyinen ilta. Posetiivi soi teltan edustalla, kilkkaraudat helisivät ja vahvakeuhkoinen mies huusi, minkä kaula kesti: — Nyt, nyt! Maailman parhaat koomikot, voimamiehet! Tämän illan viimeinen signaali!

Hiljainen, iltainen sade sipisi ja kuiskaili telttakankaassa, kuten kerrankin vuosia sitten. Voimamiehet, voimistelijat, iloiset ilveilijät ja hupaiset Pellet alkoivat esityksensä. Jakkekin astui vuorollaan marakatin puvussaan kiiltävin, kilisevin koruin sahajauhokehään. Hän kuuli naurun, suosion hyminän. Hänet tunnettiin: Jakke! Meidän kylän poika… Ja hän tunsi rinnassaan lapsellisen riemun ja aloitti notkeasti ilveensä, joiden piti saada ihmiset unhoittamaan muu ja nauramaan lapsellisesta mielihyvästä.

Mutta silloin näki hän Pirjetan, pienen ja tumman tyttölapsen, kasvintoverinsa, jonka hän oli jo melkein unhoittanut maailmanrannan polulla. Mutta nyt hän näki ja muisti: Pirjetta, samettisilmin, kiehkuraisin hiuksin! Lapsellinen riemu pakeni ja sydämensä oli tulvillaan tuskaa ja hätäännystä. Hän tunsi, että esityksensä kävi kömpelösti, naurun irvistys tapahtui kuin rautanaamarilla, ääni oli ontto. Pirjetta istui tuolla ihmisympyrässä. Näkiköhän, tunsikohan hän Jaken? Menikö hänen pieni suunsa hymyyn? Menikö se huvista, vaiko säälistä? Jakke tunsi ilman painavan ikäänkuin läkähdyttäen hehkulamppujen alla, oli kuin olisi lähestynyt jokin valtaisa, tahmainen kieli, jonka nuolaisua vastaan hän oli voimaton: häpeän tunne.

Narrinkaavussa näki Pirjetta hänet, nenä kitillä paisutettuna, naama viiruihin maalattuna ja outoon virnistykseen rypistettynä, puhumassa opittuja, onttoja sukkeluuksia, vääntelemässä jäseniään. Ja leipäpalan vuoksi teki Jakke tätä. Ei hän ollut kuten taivaanlintu, joka laulaa ja pelehtii vapaudessaan omaksi ilokseen. Kuten pensaitten räähkälintu hän rääkkyen juoksi varisevien jyvien ja rähmivien itikoitten perässä…

Miksi oli hän unhoittanut Pirjetan, melkein? Miksi oli Pirjetta täällä, ja miksi oli Jakke nähnyt hänet sinne penkilleen? Miksi tulvivat hänen mieleensä läkähdyttävät tunnelmat, kuten valtaisa, tahmainen, nuoleva kieli? Eikö hän ollut iloinen ilveilijä, suruton Pelle? Hehkulamppujen alla oli hiljaista. Kuului sateen kuiske telttakangasta vasten.

Nyt oli Jaken hypättävä pöydälle pinotuille jakkaroille, kierrettävä jäsenensä merkilliseen mykkyrään ja irvistettävä koipiensa välistä kurkistavalla naamallaan. Hän teki niin. Hän muisti, että Pirjetta istui tuolla. Hänelle Jakke irvisti.

Kuului kolinaa, parahduksia. Jakkarat sortuivat kasaan ja ilveilijä putosi vasten pöydän syrjää ja makasi sitten sahajauhoisella permannolla kuten kuollut. Hänet kannettiin pois. Suusta ja sieraimista tuli verta, johon oli takertunut sahajauhoja.

Sairashuoneen valkoisten lakanoitten välissä tuli Jakke tajuihinsa ja mietti kuumeisin aivoin. Miksi hän oli unhoittanut Pirjetan, melkein? Ja miksi hän sitten näki hänet samettisin silmin, kiharaisin hiuksin? Miksi läkähdyttävät tunnelmat vahasivat hänet kuten tahmainen, ilkeä, nuoleskeleva kieli? Miksi kaikki sattui murheellisesti iloiselle ilveilijälle?

SYNNYINMAAN MUISTOT

Hän kumartui pöydän yli ja huitaisi kädellään.

— Vanhamaa, uskotko, synnyinmaa on aina mielessäni, vaikka olen tällainen, vaikka olen ollut täällä kauan, kauan, niin kirotun kauan. Muistot siitä nousevat mieleeni kauniina kuin rome, kuten loistivat siellä tuohustulien romeet joen koskilla syyslauhkeina öinä, kun pihlajapensaitten verestävien lehtien ja terttujen seassa kävi öinen kahina, öinen kahina… olet kai sen kuullut?

Hän toisteli sanojaan ja painosteli niitä tarpeettoman pontevasti.
Epäilemättä hän oli jo humalassa.

— Niin, vanhamaa väikkyy mielessäni kauniina, se synkeä, metsäinen maa, rämeet ja nevat. Ja kuitenkin olen kärsinyt siellä vain vaivaa, synkkyyttä ja epäilyksiä. Pitäisi unhoittaa. Mutta ei voi. Muistot synnyinmaasta, ne ikäänkuin lämmittävät, hohtelevat sieluuni tuollakin kaivoksessa, syvällä, tunkkaisessa pimeydessä, missä kaivoslamput lepattelevat… Ne viihdyttävät minua ja samalla ne kuitenkin riuduttavat, hiuduttavat, kuten suolanraetta vesilasissa. Ja siitä tulee elonneste katkeraksi, äitelöiväksi…

Vanhaanmaahan minä en enää koskaan palaa. Epäilemättä minä kuolenkin tänne kaivoksien pimeyteen. Kuolema! Tiedätkö? Kuolema minua peloittaa, vaikka minä kärsin tästä elämästä. Kun kuolet, olet taidoton möhkäle, ajatukset eivät kulje enää aivoissasi… Ja mikä odottanee siellä: henki harhailee turvattomana, orpona, kun se on häädetty asunnostaan, vaikka kurjastakin… Mutta pian minä en sentään kuole, aivan äkkiä, toivottavasti. Kolmella lääkärillä olen tutkituttanut itseni, sydämeni. Halvausta minä en saa. Mutta kukapa tietää vaikka jo huomenna putoaa kivi niskaani tuolla kaivoksessa… Ja vaikka ei huomennakaan, niin joka tapauksessa joskus. Ja kuolema minua pelottaa.

Saatatpa sanoa, että miksi en sitten palaa vanhaan maahan, kun sitä muistelen, kaipaan. Ei ainakaan silloin kivi tipahtaisi niskaan kaivannon katosta. Niin, mikä estää? Saattaapa tuntua, ettei mikään. Kuitenkin on jokin esteenä, mikä lienee… Ei se ainakaan ole tuo suolavesilätäkkö, valtameri. Se on se toinen, elonneste, suolaisenhiutuva, karvasteleva ja katkera… Minä selitän, miten olen tänne sortunut, muistelemaan riuduttavassa ikävässä synnyinmaata. Eli oikeastaan ei sitä voi selittää. Jostakusta voi tuntua, ettei mikään olisi minua estänyt askartelemasta leivän eteen synnyinmaan pinnalla. Joku toinen, kuten sinä, voi sanoa, että esteenä on sairas veri… Kuulehan! Ihmisluonto on käsittämätön. Minä luulen, että kaikki tämä, elämäni onnettomuus juontaa juurensa eräästä tapauksesta, jonkun mielestä mitättömästä. Siitä johtuu, että minä täällä kaivelen maan tunkkaisessa povessa kiviä ja maistelen nisuinaan viinaa enempi kuin terveellistä on, eräästä pienestä tapauksesta siellä kaukana suolaisen lätäkön takana. Sinä sanot, että kyllähän sairas veri, syitä löytää; paljonko se tarvitsee liikettä joutuakseen levottomaksi… Kuulehan.

Kotini oli öhynlainen talo, Ranta nimeltään. Niitä lienee sen nimisiä montakin siellä vanhanmaan virtojen varsilla, jotka hyömistävät mereen mustina ja väkevinä. Suvannoissa välkkyy niiden pinta, ruohot seisovat niiden rannoilla, mutta koskissa käy kohu, vesi ryöppyää kivien lomitse… No niin, minä olin Rannan veljeksistä nuorin. Olin vielä pieni, kuljin kouluteitä laukku seljässä. Oli syyskuu. Aurinko paistoi sinestä, jota kurkien matkakiilat halkoivat. Ne menivät etelän maille äännellen oudosti ja kumeasti. Lehmät söivät vihreitten ketojen äpäreitä. Metsissä kellastuivat ja kävivät ruosteeseen lehtipuut ja puitten juurilla hohtelivat punaiset marjat. Maantiellä rytisivät markkinoille ajavan miehen rattaat… Minä palasin koulusta ja kuulin silloin mainittavan, että Rannan-Mikkoa tuotiin ruununkyydillä kotikylään. Tämä Mikko oli veljeni, jota en ollut koskaan nähnyt, tuskin kuullut puhuttavan, sillä Rannassa, kotitalossani, ei hänen nimeään koskaan mainittu. Hän oli lähtenyt Perä-Pohjolaan jätkäksi silloin kun olin vielä ylen pieni. Epäilemättä hän oli joutunut epäsopuun vanhempaini kanssa. Sillä heissähän oli sairasta verta, kaikissa sukulaisissani. He olivat ylpeitä tai muita, tyhmän ylpeitä. Mikko, Rannantalon poika, oli siis Perä-Pohjolassa jätkänä, eikä hänen nimeään sen koommin Rannassa mainittu. Hän oli kuollut.

Ja nyt häntä tuotiin ruununkyydillä kotipuoleen, en tiedä miksi, vankivyöräriin. Kukaan meidän suvustamme ei mennyt häntä katsomaan, mutta minä menin. Minä olin pieni, enkä ymmärtänyt. Halusin nähdä velimieheni, josta olin joskus vieraitten ihmisten kuullut puhuvan. Menin siis lossipaikkaan, josta hänet kuljetettiin ylitse. Suvanto väreili sinisenä syksyn auringossa, sinkkiköysi soi ja lautta lipui lähemmä. Ja niin minä näin Mikon, jätkäveljeni. Hän sanoi minulle: — Siinähän on nuorin Rannan-veljeksiä, koska on nenässä sama solmu… Sitten hän antoi minulle markan, että saisin ostaa jotakin makeaa. Ostin sillä kaksikymmentä korvapuustia ja söin koulutoverini kanssa minkä jaksoin. Loput vein äidille.

Se oli onnettomuus. Kun äitini sai kuulla mistä ne olivat oikein alkuisin, antoi hän minulle selkään. Laski housut ja pieksi. Ja koskaan ennen ei hän ollut minua kurittanut. Nyt tuli tämä kaikki siitä, että olin tuonut hänelle nisuleipää, joka oli ostettu hänen jätkäpoikansa rahalla. Minut valtasi silloin hirmuinen ahdistus ja hätä: mihin, mihin minä nyt menen… Sillä kotoa minä aioin pois, johonkin… Mutta mihinkä minä poloinen osasin? Pieni olin. Mutta kova oli silloin hätä ja arvet siitä jäivät iäksi. Monesti olen miettinyt, että juuri siksi olen joutunut tälle jälelle, vieraalle mantereellekin. Minä harhailin silloin koleana iltana joenpartaalla. Itseni minä aioin hukuttaa, mutta vesi näytti niin mustalta ja kylmältä. En uskaltanut, pieni kun olin. Eikä se uskallus ole tainnut pahoin lisääntyä iän mukanakaan… Hautuumaalle, kirkon viereen, minä sitten nukahdin suruuni. Yöllä heräsin ja palelin sydänjuuriani myöten. Ja hirveä pelko valtasi minut. Yö oli musta, tuuli pärrytti irtonaista lautaa kirkon katossa. Tuntui hirveältä. Ja sitten näin minä lyhdyn tulien vilkkuvan. Minua etsittiin. Kiersin kaukaa sivuitse kotiin ja hiivin vuoteeseen. Viimein etsijät palasivat ja näkivät minun olevan vuoteessa. Lyökää nyt, perkeleet — ajattelin, pieni poikaparka. Mutta minua ei lyöty, eikä siitä tapauksesta enää mitään puhuttu.

Mutta siitä pitäen haudoin minä mielessäni salaisia, synkkiä aatoksia. Kotoa minä aioin pois niin pian kuin suinkin, kuten Mikko veljenikin. Mutta minä olin poikanen vielä: mihinpä mennä… Jo silloin mietin usein, kuinka monenlainen saattaa olla ihmisluonto. Oli esimerkiksi minulla toveri, Kärki-Asko, joka sai selkäänsä melkein joka Jumalan päivä. Kerrankin näin, kuinka äitinsä, hirmuakka, pieksi häntä niin, että veri kihosi paidan päälle. Ja kuitenkin poika jonkin minuutin mentyä hihkui ilosta ja hyppi tasakäpälässä kuten harakka. Ja minuun oli yksi piiskaus ottanut niin kovin, että tuskin vuotten mentyäkään voin hihkua ja hyppiä. Mutta mikäpä tietää, mitä Kärki-Askokin piteli sydämessään…

Sitten hommasin itseni oppikouluun. Niin, sinä et taida tietääkään… Ylioppilaaksi kävin koulua. Lakkikin on kai tuolla romujeni joukossa. Niin, itse minä hommasin itseni kouluun. Ei minua toimitettu. Puoliväkisin menin. Etupäässä siksi, että halusin pois Rannasta. Pappi antoi minulle ensin opetusta ruotsinkielessä ja niin pääsin sitten toiselle luokalle. Mihinkään aineeseen ei minulla ollut erikoista taipumusta. Olin tasapuolinen ja menestyin hyvin.. Pääsin viimein ylioppilaaksi. Mutta koulussakin oli minun paha olla, paha ja katkera. Sillä vaivoin sain kotoani varoja. Leena, sisareni, laittoi minulle vaatteita. Mutta muutakin tarvitaan: ruokaa ja rahaa ja niitä ei sisareni, joka minua puolusti, saanut heittämään kuin hyvin niukasti ja pihistäen talosta. Puoliväkisin kävin minä koulua, ja mieleni mustui yhä ja kävi katkeraksi.

Niin pääsin siis ylioppilaaksi ja iloitsin. Olihan tämä jokin saavutus. Katkeruuteni suli kuten jääpuras heinäkuussa. Menin isäukon puheille. Yhä piti saada varoja: aioin lukea lakitiedettä, tuomariksi. Isäukko oli ynseä: yhäkö rahaa. Eihän sinusta tule miestä tekemälläkään. Toiset veljet tekevät työtä, tienaavat. Sinä vain kulutat. Ei tule työmiestä, ei herraa. Minä masennuin, myrryin peräti. Olinhan jo aikuinen mies: miksi siis anella Rannassa leipää… Sain eräältä koulutoveriltani rahaa lainaksi ja tulin ylitse tämän suolaisen lätäkön. Rannasta meni toinen poika joron jälille kuten Mikko ennen. Lienevät miettineet, että hukkaan meni siinä miehessä raha ja oppi. Kuten lienee mennytkin. Isäukkohan oli toivonut minusta suuria, voiman miestä, samanlaista kuin veljensä, minun setämieheni Iikka-seppä, minuun kun kasvoi vahvasti lihaa ja luuta. Kerran minä näin, kuinka tämä seppä nosteli tervatynnyreitä uurteista kärryille. Olin pieni silloin enkä ymmärtänyt, mitä merkitsee olla voiman mies, riski. Isäukko ymmärsi ja toivoi, mutta pettyi toiveissaan. Minä jouduin koulutielle ja sitten vieraalle maalle. Ja nyt minun aikani on ohi.

Olen siis täällä. Olen ollut jo niin kirotun kauan. Maksoin velkani koulutoverilleni kuten mies. Yritin elää pään ja suun ilveellä, kun kerran olin kouluja käynyt, mutta tulin viimeinkin näihin kaivoksiin.

Kuulithan, kuulit kuinka minulle on käynyt, mutta et silti ymmärrä sen paremmin, miksi olen täällä ja täällä pysyn. Sinä pudistat vain päätäsi: sairas veri… Vanhaanmaahan minä en koskaan palaa. Ja miksikä palata. Kun en kuitenkaan kultaa kasaan saanut. Olen yhtä ylpeä kuin koko muukin sukuni. En hituistakaan vähemmän. Vieraan maan povessa, tunkkaisessa pimeydessä, kaivelen kiviä, maistelen viinaa ja riudun ikävään.

Ja synnyinmaan muistot nousevat sielussani ympärillään satuinen rome. Muistan lapsuuteni jokilaakson, synkeät, tuulessa puhisevat metsät, vihreät pellot ja harmaat talot, ihmisiä ja tapauksia, pienen vaalean tytön, punaisessa talossa, mustanvalkoisen kosken ja ruskean maantien vieressä…

ELÄMÄN KEINOT

Elokuinen aurinko paistoi einepäivän korkeudesta, joku sääski hörisi, pienet hytteet himoitsivat verta harmaan vaippansa sisässä.

Sotkajärvi oli jo takana vasemmalla. Nilivaaran talo alkaisi pian näkyä.

Omituinen matkue lähestyi sitä tänä elokuisena aamuna: kaksi miestä, kaksi jätkää. Harmaa köydenpätkä oli sitaistu siansilmukalle toisen kaulaan ja toinen talutteli häntä siitä eteenpäin. He saapuivat talon luo ja astuivat pihamaalle. Mutta siinä talutettava iski jalkansa hajalleen, tönköiksi saharenkun jaloiksi, ikäänkuin vastahakoinen, kilupäinen jäärä, pysähtyi ja kajahdutti suustaan äänekkään, synkeän määynnän. Hämmästyneitä, uteliaita kasvoja pilkisteli talon akkunaruuduista. Mutta nuoran toisesta päästä pitelevä mies vain ärjäisi, iski köyden latvalla määkyjää pakaroille ja kiskaisi hänet liikkeelle. Niin he astuivat kohti pirttiä, talutettava vastahakoisena, oudosti hymyillen, hampaat välkkyen irvistyksessä. Epäilemättä erämaitten murhenäytelmä: hullu mies ja hänen kuljettajansa…

He astuivat pirttiin. Toinen hellitti köyden pään ja toinen kilmusi samassa uunille ja mulisteli sieltä suurin, juhmukulmien alta pelottavasti loistavin silmin. Sikermät väistyivät pelokkaasti peräloukkoon, nuorimmat tarrautuen äitinsä helmuksiin, ja isäntä hellitti piipun leuoiltaan ja katsoi kysyvästi toiseen jätkään. Tämä rauhoitti:

— Olkaa huoletta. Ei se mitään tee.

Sitten hän istahti penkille, pyöräytti tupakanlehdistä ja sanomalehtipaperista tottuneesti »tammikuun vennian», imaisi savut ja alkoi harvakseltaan selittää tätä heidän tällaista ilmestymistään taloon.

— Etelän variksia he ovat. Perheellisiä miehiä. Tulleet pohjanpuoleen ansioihin. Mutta eivät ne hankkeet ole menneet häävisti. Ja sitten tuli kaveri päänvikaan. Häätyi lähteä kuljettamaan sitä etelään hoitoa saamaan. Pitkiä taipaleita on jo kuljettu ja siihen ovat menneet viimeiset enkkelit. Niin, että nyt ollaan sillä jälellä, että kuljetaan hyviä ihmisiä myöten, anellaan aina leipäpalaa. Ruoatta ei pärjää hullukaan, eikä hullujen kuljettaja…

No, onhan ihmisillä sääliä onnettomia kohtaan. Kukapa nälkäisen ja hullun laittaisi taipaleelle hoivaamatta. Iskettiin siis savivatiin puurontähdettä padanpohjasta ja upotettiin keskelle voimöykky, tuotiin vielä pöytään ohraleipää ja keitettyä kalaa. Sitten hullun kuljettaja meni ja tempasi köytensä päästä, niin että hupsu kolisten tuli alas uunin rappusia. He istuivat syömään, ja kyllä heihin ruoka upposikin. Siinä sivussa kuljettaja jutteli isännän kanssa, mutta hupsu vain puri kuin murhamies ja teki omia eleitään. Pisti käden kainaloonsa ja pudisteli sitten jotakin lattialle hyppysistään.

— Onko kaverissa nappasuita? kysäisi jo isäntä.

— Aina vähän, vastasi hupsu, joka ei tähän saakka ollut sanonut sanaakaan. Mutta ei oikeinkaan tällä kertaa. Joskus, hyvinä vuosina, niitä saa kourallisen kainalostaan kertakahmaisulla.

— Kieltäisi sitä tuosta, kun se karistelee syöpäläisiään lattialle, sanoi jo emäntä.

Mutta pöydän pinnalla, jolta matkamiehet söivät, juoksenteli russakoita, ruskeina ja lihavina. Ikäänkuin vastaukseksi emännän huomautukseen nappasi hupsu näitä eläviä hyppysiinsä ja väkevällä liikkeellä kuljetti niitä suuhunsa. Paljon mahdollista, että ne menivät ohi suunkin ja putosivat permannolle. Liike oli niin hullunvilkas, ettei siitä saanut täyttä selkoa. Mutta hän puri, napsutti suutaan ja sanoi:

— Rusinoita! Kalivomian herelmiä. Ne on makioita…

Talonväki kävi umpimielisen ja vähäpuheisen näköiseksi. Isäntä vain sylkäisi, kopisti perät piipustaan kämmenelleen, nakkasi ne suuhunsa ja sanoi:

— Kyllä se on surkeaa, kun äly menee ihmiseltä.

Jätkät heittivät syönnin. Hupsu kapusi heti uunille, köydenpätkä heiluen kaulassa, harrin pyrstö vielä suupielessä. Toinen jätkä kyseli isännältä teitä ja taipaleita ja pyysi sitten tupakan rouheita taskuunsa, vähän kuin anteeksipyydellen:

— Pitäisihän sitä malttaa elää ilman savuja, kun näin anellen kulkee, mutta kun siihen on pienestä pahasta tottunut. Onhan hupina ja sääskisavuna tuon hupsun kanssa tuolla taipaleilla.

Isäntä luovutti rouheita ja jätkät hankkivat lähtöön. Hupsu aikoi jäädä vain uunille, mutta toinen kiskoi hänet alas ja iski köyden latvalla pakaroille. Sitten hän kiitteli kestityksestä, ja niin he lähtivät. Talon väki katsoi ikkunasta, kuinka he katosivat pitkin polkua vesakon peittoon.

— On se ihminen silloin jo huonolla jäljellä, arveli emäntä, kun täytyy toisen köydestä talutella aivan kuin sonnia.

Mutta kun matkamiehet olivat, päässeet vesakon suojaan, ryntäsi hupsu edellä kulkevan taluttajansa niskaan, pudisteli häntä ja sanoi:

— Pirun takiako sinä iskit köydelläsi niin lujasti persauksille! Etkö sinä opi lyömään varovammin!

— Minkä vuoksi sinä sitten söit eli olit syövinäsi niitä russakoita! Minua iletti ja häätyi heittää syönti kesken. Kiukutti. Täydestä se kävisi vähempikin hulluileminen.

— Sinussa on sitä hienoa herrasverta. Mitä tuo nyt on torakan syönti. Minä niitä ennen ruotipoikana söin kourallisia, viidelläpennillä kappaleen, kun viisaat syöttivät.

Hupsu otti silmukan kaulastaan, pisti köyden taskuunsa, ja sitten he kierittivät sätkän, puhaltelivat savuja ja astuivat eteenpäin.

— Kyllä sinä sentään aina konstit keksit. On se tämä kulku paljon jalompaa, ruokaisempaa ja vapaampaa kuin muuten olisi.

— Joo, kehaisi toinen, minä kun en ole lähtenyt aapeen koulusta, enkä ole ensikertaa nappiteikalla. Konsteja meiltä ei pidä puuttuman. Minä olen ollut jo monessa mutkassa tämän maailman liemessä. Monesti on partaveitsi ollut kurkun päällä. Tässä kolmisen vuotta takaperinkin, kun sain sen puukon piston hartioihini, oli minulla kova edessä. Minä pääsin kyllä haavureista ja ensivaivoista selvällä Suomen rahalla. Kun olin vähän ennen syysuitossa marakatin kupeella lyönyt koko tukkisakin kylmäksi korttipelissä. Mutta ne markat menivät ja yhä oli käsi niin jäykkä ja hartiat niin hellät, ettei mielimistäkään isompiin liikkeisiin. Mutta minä olen kaino köyhä, enkä ole ensimmäisenä apua ronkkumassa. Annoin parransängen rehoittaa leuassani, sain muutamalta rengiltä pitkän sarkatakin ja aloin pitää saarnoja kylillä, tietenkin ennestään oudoilla kylillä. Joo, joo, sananselittäjänä! Minulta menestyy kaikki. Talvi kului niin, ettei paremmin koskaan, ja puukonhaava hartioissani parani. Sain syödä rasvaista talojen kamareissa ja kyydityttää itseäni talosta toiseen, sainpa kaulailla talojen emäntiä, joilla on rinnat kuin vehnäjauhopussit, ja isäntiä, joiden housunpersaus oli totisessa poimussa, kun he tekivät seuroissani parannusta. Minä saarnasin ja veisasin ja akat itkivät. Ai, ai, elämä oli ihanaa! Vähällä piti, etten jäänyt saamamieheksi ainaiseksi, mutta kun kesä tuli ja haavani parani, niin tuntui olo yksitoikkoiselta. Ja niinpä olen jälleen näillä jälillä. Mutta milloin tahansa voisin heittäytyä uskonmieheksi.

Ja kuten todistaakseen taitonsa, jätkä alkoi veisata. Paidan rakosessa pilkoittava ruskea karvainen rinta kumahteli kuten ontto honka.

    — Voi, katumatoin maailma,
    voi, synniltä syöty raato…

Kun hän oli veisuunsa lopettanut, sanoi toinen:

— Niin, kyllähän sinä, kaveri, olet osaava, pääntaitava mies, mutta ei sinun sentään tarvitsisi taloissakaan kovin hulluilla. Päänvialla ei pitäisi pahasti leikitellä. Se tulee pian tosissaan.

— Niin päänvika? Oikea mies ei tule hulluksi, vaikka päätä porossa keittäisi.

Toinen väittää vastaan. Sanoo, että kun tauti lyö, niin se lyö. Päähän ei hänellä tosin tauti ole koskaan tullut, mutta muualle ruumiiseen. Kerran hän oli joutunut lääkäriinkin ja tämä, puhdassorminen mies, oli sekoitellut hänelle lasin lääkkeitä ja kovasti vasartanut, ettei niitä saa ottaa enempää kuin ne määrätipat päivässä. Mutta kun mies pääsi ulos, hän ryypätä karautti heti pullon tyhjäksi. Sittenhän se tepsii jos tepsii. Mitä ne jotkin tipat aikamiehessä!

— Miten siinä sitten kävi?

— Mut se teki soman vaikutuksen.

Kävi ilmi, että mies oli maannut pari vuorokautta tiedottomana tämän maailman toilauksista. Mutta noussut oli siitä viimeinkin ja ollut terve kuin sonni.

He väsyivät kävelyyn. Kävivät sammalikkoon, pehkon siimekseen pitkälleen, suitsuttivat väkevälle löyhähtäviä rouheitaan, sommittelivat lyysseistään, lakeistaan ja isoista ruudukkaista nenäliinoistaan sääskisuojat. Mutta ne inisivät ja vainosivat sittenkin, ja toinen jätkä kiroili hupsuutta, joka on tuonut heidät tänne korpiin pirujen kiusattavaksi. Etelässähän elämä ja ihmiset ovat. Kun täältä kerran pois pääsee, niin päivä näreen kiertäisi, ennenkuin hän toisi tänne toistamiseen luitaan.

Niin, näillä jätkillä oli ollut eräitä aikoja sitten, kun he kulkivat kohti pohjanperää, paitsi tavallista halua kiertää vain Suomen mannerta, mielessä ties mitä, suuret tukkityöt, kullankaivut ja merimieselämä Norjanmerellä. Ja niitä he olivat koettaneetkin, paitsi Norjan merta. He olivat seisoneet vain Vuoreijan rannassa ja vettä oli näyttänyt olevan liian viljavasti, kalanmaksan katku oli ollut liian äitelä. Toinen oli sanonut, että kyllä siinä on ylen laaja lätäkkö meille. Siinä jos putoat puulta, niin et potki enää ruohoon. Olivat palanneet Suomen puolelle. Olivat olleet Ivalossa, Kultalassa, mutta kultaa ei ollut tullut. Olivat loppuneet varat, eikä ollut työnansioita. Eikä näyttänyt olevan muuta keinoa matkustella eteläisimpiin seutuihin kuin kerjuu. Mutta emäntää myöten kulkukin on tukalaa raavaille miehille, ehkäkin jätkän sielu ja tunteet lienevät lujasti parkitut kuten tammannahka. Siinä saat kuulla jos jotakin, kun otaksutaan, että miehen tuolle kulkukeinolle saa vain laiskuus ja tyhmyys. Mutta silloin oli toinen mies hoksannut: hulluus on parempi passi tälle matkalle. Hedelmää kantava sieluntila.

Niinpä hän oli ottanut vanhan, puolilahon köydenpätkän veneestä Hyykäjässä. Ja sitten oli matkattu pitkät taipaleet ohi Mirhaminpirtin ja Mirhamiseljänteen, poikki Kitisten latvojen Pakkasen taloihin, ohi Seurajärvien, Kiistalan ja Lankisen. Jätkän hulluus oli menestynyt hyvin ja tuonut leipää. Ja epäilemättä toisi, loppumatkoilla yhä paremmin. Pian saavuttaisiin kirkonkylään, maantielle, jonka kupeessa on vauraita taloja.

* * * * *

Kyllin nukuttuaan heräsivät jätkät, kun päivä painui vitaisilleen; ilta oli sopuisen viileä ja vihamieliset sääsket inisivät itsepintaisina. He kiersivät savukkeet ja astuivat iloisina naureskellen eteenpäin. Miehet menivät ja savu jäi. He kertoivat juttuja, kokemuksiaan jätkän monipolvisilla poluilla. Taival kului. Jo tuli talo näkyviin.

— Hei, hei, kaveri, otapa silmukka kaulaasi ja tule hulluksi, ennenkuin ihmiset näkevät.

He astelivat kepeästi. Vielä eräät peninkulmat, huikoset ja rapiat, niin oltaisiin kirkonkylässä, josta alkoi ruskea, somerolla kyllästetty tie, totinen tolppatie, vierillään kyläkuntia ja taloja, joista hullulle miehelle luovutettaisiin leipää rahattakin, eikä maristaisi kuten tehtiin viisaille tahi tyhmille. Se tie johteli pitkin mustana hyömistävän joen varsia alas isoon kylään, missä valtion musta ruuna tuhkaisi raskaasti sieraimiinsa. Hei, on silloin muukin konsti kulkea kuin tämä koipikonsti! On lihavaa maata ja lihavia ihmisiä. He antavat työtä, jos jäsenesi tuntuvat sitä kaipaavan. Siellä voit pettää, jos äly riittää, tyhmiä ja alaikäisiä. Saat rahaa taskuusi. Saat heittää pois hullun muodon ja kaulastasi vanhan lahonneen köydenpätkän.

Joka sekin voi joskus olla elämänkeinojen tärkeä välikappale jätkän monipolvisella tiellä.