The Project Gutenberg eBook of Lintukoto, by Joel Lehtonen

Ero ja kohtaaminen
Rotanlumooja
Kesäisen erakkomajani historiaa y.m.
Miten Krik toi kesän
Auringon vertauskuva ilmestyy taloon
Kukosta lisää
Yhä kukosta. Matti alkaa toimensa
Vieraita ja juhlia
Nyt jutellaan taas Matista!
"Ritari Matvei"
Kauneuden tuokio, mitä enempää voisin vaatia?
Muurahaiset
Heinäkuun kuutamo
"Hammam"
Tiiranpoika
Lauantaikellot
Viikatemies
Elokuun kuutamo
Jäähyväiset Lintukodolle
"Vekkulit ja kekkuli!"

Niin olet, kesäsaareni, suven alussa kuin rakas nainen, jonka näkee uudestaan pitkien aikojen jälkeen.

Ah, nopeasti unohdan, olen aina ollut häpeäkseni petturi, sinä saaren',
Vanajan helmi, ulappain risteykseen luomisessa kohonnut pikku riutta,
jonka jokainen poukama ja niemeke on kaunis kuin täydellisin maalaus.
Mutta sytyn kyllä pian entiseen ihastukseen.

Kuin rakastettu nainen? Vaikea on ero saattanut olla, syvästi tuskallinen. Kävellään tuttua maantietä viimeistä kertaa, viimeisenä iltana. Vaiti molemmat, ei uskalleta puhua: sehän vapauttaisi tuskan henget sydämen syvyydestä, jonne ne on kätketty, vangittu tai vangittava. Katsellaan tien sivuille, ilmanrantojen kaukaisuuksiin, jotka alakuloisina himmenevät. Ei tohdita katsoa toisiamme, ja jos vilkaisemme, jos silmät rohkenevat toisen kuolemansairaisiin kasvoihin, näkevät ne, että toisen huulet alkavat vavahdella nyyhkytyksistä, jotka sitten lopettaa pakollinen, teennäisen reipas ero. Mikä leikki ja ilve surussa! Kyynelien kimmallus hymyn ja ilakoivien hyvästelysanojen läpi.

Sitten vietetään kuukausia erossa, etäällä toisistamme. Ainoana sykähtävänä ilona, ainakin minulle melkein ainoana aluksi, kirjeet, joita lentää välillämme kuin kirjekyyhkysiä. Iltaruskojen sammuessa on ne piirretty, tähystellen kummallakin puolen kahdesta toisistaan kaukana olevasta ikkunasta yhteiseen hehkuvaan ja haikeasti sammuvaan ruskotukseen. Öillä valvoen on ne mietitty, syvin niistä valmistettu, katsellen kumpikin talvikuutamon aavemaiseen loistoon tai riemuiten samasta kultaisesta tähdestä, joka taivaan äärellä alhaalla suurena säkenöi, kutsuu kuin itse rakkaus, tuo Kointähti, Venus.

Minkälainen kohtaus se saattoi olla minulle! En tiedä, nauraako makeasti, ellei tapaus olisi niin katkerasti surettava. Sellaista on hetken rakkaus, sellaista teki pelkkä muutamien kuukausien ero. Enhän usko, että olisin koskaan kyllin vakavasti rakastanut.

Tuskin vilkaisemme toisiimme, niin näemme, ettemme tohdi toisiimme katsoa. Emme ole kauniita kumpikaan, — anteeksi, ystäväni, näin tohdin sanoa, — Jumala paratkoon, eikä sitä minussa voi edes Jumala parantaa! Häpeämme, kummastumme itseämme. Kävelemme pelästyneinä…

Emme saata nytkään puhua. Astelemme rinnatusten eteenpäin kuin taivaan rankaisemat, me, jotka annoimme muka rakkauden sokaista silmämme.

Mutta antaahan olla! Odotellaan! Sähkö alkaa virtailla jälleen. Taikalyhty syttyy, kaleidoskooppi pyörähtelee, näyttää aavistamattomat kuvionsa. Ilotulitus järjestyy, raketit lentävät, — säkenet jo sinkoavat silmästä toiseen. Alkaa uudestaan kauneimman jumalattaren taika… Huomaan kauniin poven, muistan jotain. Olen onnellinen…

Tuskin ehdimme hengittää helpotuksesta. Nyt vapaudumme, juttelemme, pyrimme toisiamme kohti. Alamme jälleen palaa yhteisesti kuin ennenkin. Sellainen petos on rakkaus.

Niin myöskin kesäsaareni, Vanajan helmi, unohdettu, jätetty koko talveksi, sellaisena näen sinutkin uudestaan kevään tullen.

Joskus olen sinua muistellut poissa ollessani, etenkin syksyllä, hiljan erottuamme. Ajatellut kadonneesta suviauringosta haikeana poukamiasi, joiden yli suuret raidat kumartuvat kuin kyynelpajut hautapaasien, niemiäsi, joille näkyy salmen yli vanha hämäläiskylä, sitä vanhempi kivikirkko ja vieläkin paljon, paljon vanhempi uhrivaara isojen rantakivieni takaa, joihin kahden ulapan aallot kohisten murskautuvat. Muistellut haltioihini syttyen valtaisia tervaleppiäsi, jotka kesän auringossa kiiluvat tummina kuin kalmiston poppelit, piilipuitasi, joiden ritvat uneksien nuokkuvat, jättiläiskoivujasi ja kahta kaunista jalavaasi, vaahteroita, hopeapajua, omenapuita ja kirsikanvesoja. Muistellut myöskin kukkiasi, kielokenttiä, malvoja, ruusuja, niin, mitä luettelenkaan! Ja, ah, ajatellut ennen kaikkea tummaista rauhantupaa, sen ebenpuun-värisiä orsia, yksinkertaista maalaistakkaa… Sinistä kamaria, jonne mehevät pihlajat luovat ikkunoista kalpeanvihreän hämäränsä, työkammiotani, johon sepitin vaimoni kanssa sinisen ruutukaton ja jossa olen niin paljon mietiskellyt pakottaakseni jumalaisen rauhan luonani asumaan… Muistellut kylyäni, jonka lavolta uimaan heittäytyminen maistuu ihanammalta kuin mikään sampanja…

Mutta sitten, talvemmalla nuo muistelut melkein jätin. Jumalan kiitos, unohdan toki niin helposti, se on sittenkin suuri onneni.

Ja nyt tulin jälleen tänne, sinä saarelma, vanha rakastettu. Jo sain taas kyllin seuraistunnoista, teattereista, juhlista, sen tuollaisista. Väsyin hieman sanomalehtiin, rupatuksiin, tärkeihin uutisiin, tietoihin, radioihin, jotka ikäänkuin tyrkyttelevät ihmiselle sitä tai sitä esitelmää, juuri sitä ja sitä juhlarunoa, — miksi juuri tuota sävellystä, tuota puhetta? Kiivaileehan moni muukin tähän tapaan. Kyllästyin, väsyin kuin muutkin. Pakenin ensin melkoisen kauas pois. Mutta nyt, täällä, tuntuu yksinpä Parisikin, kivierämaa, joka on mieleiseni ainoastaan siksi, ettei siellä mikään riitele ihmistä pois hänen mielikuviltaan, vaan hän riemuitsee sielunsa yksinäisyydestä, vapaudesta, siitä, että tietää itsensä vain jonkinlaisten geniustensa omistamaksi, — niin, nyt tuntuu sekin ainoastaan hupaiselta, mutta vieraalta unelta, kun olen paennut vieläkin suurempaan yksinäisyyteen, saareni luo!

Tuttu laiva puskee vastaiseen, päin pohjatuulta, kohoaa kohti harmaita ilmanrantoja, lähteneenä maalaiskaupungista. Se poikkeilee rantojen mutkissa, huvilain laiturit kyyhöttävät vielä veden alla tai ovat myrskyjen ja jäiden särkemät. Väkeä ei niillä paljon ketään. Kesäasumukset autiot, onhan vasta kevät.

Näyttää kuin kevättulvan harmaat aallot aikoisivat sen hukuttaa, nielaista poloisen riutan.

Punaiset rakennukset paistavat liian häpeämättä, arkisen räikeinä ja karkeina läpi metsän, joka ei ole kunnolleen lehdessä…

Täytyy lähteä laivasta. Annamme soutaa itsemme salmen poikki saunan rantaan. Käyskelen tanhualle hieman sekaisin mielin…

Pihalla törröttävät syksyllä versomaan päässeet rikkaruohot korkeina. Mädänneitä lehtiä kaikkialla. Krassien lakastuneet lonkerot matelevat pitkin paasikäytäviä kuten surkeasti anellen…

Mitä luettelenkaan? Harmaata, lehdetöntä, kukatonta kaikki. Kylmää, — toivotonta. Aallot, realiteetti, ympärillä ärisevät, tuskin särkiä vielä verkkoon antanevat: saanevat pyydykset minusta nähden riippua ehkä kauniin kotvan talviteloillaan aitan laipiossa.

Miksi tulinkaan tänne? Miksi paeta kaduilta, lehmuskujilta, joilla väkeä kuhisee, puistoista, kahviloista, seuroista, niin, radion virkeistä piireistä, joissa kaikissa aivoni oppivat nauttimaan vähäisyyteni toteamisesta?

Mutta, kuinka lieneekään, siinä minun alkaa odottamatta käydä rakastettuani sääliksi. Saari ikäänkuin puhelee minulle, — kuulen sen äänen, ja tunnen katumusta, häpeää:

"Niin, miksi tulitkin näin odottamatta? Näin aikaiseen! Enhän ennättänyt kunnolleen edes pukeutua komeaan vihreääni. Enkä pistää kukkia povelleni, orvokkeja, kieloja. Kuule, onko tämä minun syyni? Minua itkettää — ja olen hieman vihainen, että tulit tähän aikaan…"

Antaahan olla! Odotetaan, Viikko menee ikävässä, mutta toinen jo rattoisammin. Kotvitaan kolmekin viikkoa.

Jo alkaa sähkömme taas virtailla, taikalyhty syttyy, kesän kaleidoskooppi näyttää ihmeelliset kuvansa… Aurinko paistaa, omenapuut hersyvät täyteen punaisia nuppuja, pariin hurmaavan kauniita kuin japanilaisessa taulussa. Haapalehto menettää pakkasenpureman värinsä, joka oli kuin syksyistä kelmeyttä. Järventakaiset upeat vaarat hohtavat mahtavina, kohoilevat punansinisinä. Tuomet kukkivat lyhyen viikkonsa. Laineet iloisesti solisevat. Jo muistan, jo muistan — rakkautemme! Muistan täällä paikkoja viime kesien ajoilta: mitä tuossa ja tuossa ihastelin, mitä siellä ja siellä rakastin. Miten saareni kauneutta rakastaen ahertelin kirves tai saha kädessä, yhä sitä kaunistaakseni, kaunotartani.

Jo silmät syttyvät uudestaan, hymyillään toisillemme, kerrotaan menneen talven ihmeellisiä asioita: mitä pahaa olemme kärsineet kumpikin, mitä hyvää molemmat saaneet, uutta rikkautta minä, nöyrtymistä.

Jo olemme jälleen toisiimme rakastuneita, niin: minä Vanajan helmeeni.
Ja mitäpä välittäisin toisen rakkaudesta, jos muka rakastan?

Ja yht'äkkiä ajattelen niinkuin keskikesillä ennen: — Kuinka hennon sinusta syksyllä erota, minä kiittämätön?

Muistan lukeneeni lapsena tarinan saksalaisesta rotanlumoojasta, der Rattenfänger, joka huilunsoitolla keräsi ympärilleen ja perästään juoksemaan tuhannet rotat. Miten mahdoin lukea! Näen itseni tähystämässä ahnaasti kirjaan, silmät renkaina kummastuksesta ja hiukset pystyssä omituisesta inhosta.

Rotanlumooja pyydettiin avuksi kaupunkeihin, joissa rotat kihisivät maanvaivana. Hän tuli, soitti ne kokoon, alkoi kävellä kuhiseva lauma kintereillään jokea kohti, saapui rantaan. Astui venheeseen, rotat täyttivät aluksen. Sitten antoi hän soitellen venheen solua keskelle virtaa. Soitti ja soitti: rotat hyppäsivät jokeen, ne hukkuivat sinne kaikki!

Mutta rotanlumooja saattoi vihastuakin jollekin kaupungille, jolta ei saanut mielestään kunnollista kohtelua. Silloin hän kosti. Silloin hän soitteli kaiken maailman rotat siihen kaupunkiin.

Rotanlumooja, der Rattenfänger, lieneekö hän viime talvena tai tänä keväänä käynyt halvassa töllissäni? Kostanut? Vihamiestenkö palkkaamana? Oh, en usko, että minulla olisi erikoisia vihamiehiä, jotka haluaisivat minulle pahaa. En luule kenelläkään olevan siihen ainakaan oikeutettua syytä. Enhän ole yrittänyt lähimmäisilleni pahaa: ei löydy aatettakaan, jonka vuoksi enää innostuisin niin, että harjoittaisin väkivaltaa. Jopa arvelen itseni liian voimattomaksikin tekemään kenellekään mitään kostoa ansaitsevaa.

Mistä syystä kerääntyivät inhoittavat rotat saastuttamaan armasta kesämajaani? Ne ovat myllänneet siellä yhtä ja toista sekaisin. — Mutta minäpä pidänkin enintään rottia itseään vihoitettuina ja kostonhaluisina. Olenhan niitä hieman vainonnut, mikäli joku harva niitä silloin tällöin saarellani on näkynyt, joskaan en vainonnut oikein tosissani. En todellakaan, voinpa kehua, että tällä myöhemmällä iälläni olen tullut niille niinkin lauhkeaksi, että olen huvitettuna nähnyt, kuinka vaimoni talviasunnossamme, kaukana täältä saarelta, on asetellut niille tanhualle ehdoin tahdoin ruokaakin, vähän perunankuoria tai kelpo kalanruodon, nähdäksemme, kuinka ne heti loitolta vainuavat saatavansa, vilistävät virkuin silmin ympärilleen tarkastellen esille piilostaan, ja sitten aterioivat, nuo nälkäiset raukat. Mutta ehkäpä tämä rottien raivo on kostoa vanhemmista teoistani? Aivan pikku poikana pyydin rottia oikein ammattinani, ansaiten 5 tai 10 penniä kappaleelta jokaisesta nakkiin narratusta häntyristä. Niin tein. Mutta saattelinpa ne toki, noissa inhoittavasti rotalta ja ihralta löyhkävissä pyydyshäkeissä ensin hukutettuani, juhlallisesti hautaan. Esiinnyin silloin jonkinmoisena rovastina: musta esiliina hartioilla, palvelustytöt takana kulkueena ehkä virsikirjat kädessä. Niin kannettiin vainajaa, sievästi sikarilaatikkoon, kukkien sisään pakattuna, hautausmaalleni, johon olin pystyttänyt päreristit kuolleille rotille ja merkinnyt jokaiseen rotan ristimä- ja sukunimen, yhteiskunta-aseman ja kunniallisen kuolintavan. Virsi veisattiin, ja sitten istuttiin haudan partaalla turvepenkilläni, jonka vieressä kedon viattomat kukat ja rakastamani sinilatvat, sinne siirtämäni, nuokkuivat. Eikä uusi vainaja enemmän kuin entisetkään minulle kummitellut.

Ja näistäkin murhistani on niin kauan aikaa. Ei, en kuvittele edes näiden jyrsijäin, saati sitten ihmisten kostoa.

Mutta kumminkin palautui se saksalainen tarina, johon liittyy myöskin kostojuonia, mieleeni, palautui oikeinpa hiukkasen pöyristävän hirtehisenä, kun nyt keväällä avasin ovia talvitelkehistä.

Tuntui kuin saarellani sittenkin olisi käynyt rotanlumooja, tuo punaviittainen, jollaisena kirjan värillinen kuva hänet esitti, rahtusen Mefiston näköisenä: pujoparta, niin kummalliset pystynvinot kulmakarvat… Käynyt ja kostanut minulle — mistä?

Siitäkö, että olin ehkä kehunut entisten talvien täällä onnistuneen siinä suhteessa loistavasti: rotat eivät yrittäneetkään tehdä vahinkoa, kaikki kohtasin keväällä paikallaan, siistinä, ehjänä, ainoastaan hieman lukinseittien verhoamana. Kummako se, vain pari harvinaista kertaa olimme nähneet kesällä rotan saaressa, se ui sinne leveän salmen poikki, jo kaukaa kuului laineista sen uupunut läähätys, niin raskaana, niin epätoivoisena, että sydäntä viilsi sääli ja oikeinpa kaiku siitä tunteesta, jonka nimitys on Weltschmerz, kun vaimoni, hänkin säälien, eläinraukasta minulle kertoi. Se pääsi saunamme rantaan, eikä sitä liioin kivitetty, vainottu. Mutta sitten koirani, terve olio, alkoi onnetonta siirtolaista metsästää, Sitä se jatkoi sitkeästi kokonaisen päivän, sai sen kiinni, tappoi. Nakkeli iloisesti ilmaan niskansa yli ja heittäytyi sen päälle piehtaroimaan, kun se vielä vähin eli; peto häpäisi voitettua kuin mikäkin gladiaattori kaatamaansa kilpailijaa astuen jalkansa hänen rintansa päälle: "Vae victis!" Koirani häpäisi riemuissaan: "Noin kurja olet, siitä sen näet, minä teen sinulle mitä tahdon, minä, voittaja, kierittelen itseäni sinun puolielävällä ruumiillasi…"

Mutta ennen ei saarellamme oltu montakaan rottaa nähty. Tosin oli naapurisaaren omistaja kertonut rottien raivonneen talvella hänen huvilassaan. Kun hän kauan sieltä poissa oltuaan sinne palasi, ei hän tietänyt itkeäkö vai nauraa: pöytien päällykset sekaisin, kaapit, laatikot roskattu. Kirjat, kuvat, kaikki nurin narin. Saketista toinen hiha syöty, frakkihousuista tehty todelliset frakkihousut, takalisto poisjuuritettu, — kaipaisivatko ne sitä, olihan takissa sen sijaan hännykset vajaata peittämässä! Kirjoja pöydällä luettu, kulutettu kansan käsissä; eräät lehdet tynkään asti hävinneet. Kynttilät nakerrettu makeisina, nuoranpätkät, liinat ja rievutkin.

Ja sisälle olivat ne tulleet suoraan pärekatosta ja laipiosta, ei oveen tai seiniin reikiä jyrsimällä. Olivatpa ne villejä rottia!

Mutta minun saarellanihan ei muka ollut rottia! Ei susia, ilveksiä, karhuja, ei tiikereitä! Ja se olikin totta. Tuskin edes muurahaisia enää, kun olin käynyt sodan niitä vastaan. Vain joku ruskeansilkkinen myyrä herttaisena vilahti, se ilmestyi kesynä kirkkaalla päivällä verkkovipuni viereen, kun siinä loioin teeskennellen jotain lukevani, mutta odotellen uneen pääsyä lomallani. Se kierteli, sipisi tuudun alla, etsi, poloinen hänkin, jokapäiväistä leipäänsä, mitä lienee etsinyt. En vihannut silloin vielä myyrää, koska en tietänyt, mitä se pystyi omena- ja päärynäpuille tekemään, tuo saareni ainoa suurriista.

Avaan tupani oven. Pikku pirtissä, jonka seinien nokitumma, ebenpuuna kiiltelevä väri on minusta niin kaunis, — yhtä kaunis mustanvälkkeissään kuin kaikki uljaan loistovärisenä häikäiseväkin, — tämä rakkaus mustaan johtunee paljon atavistisesta vaistosta veressäni, olenhan syntyisin savuisista, kaikkein synkimmistä kurjuuden tölleistä; — niin, pirtissä, jossa sinisellä sivelty halkolaatikko heti tervehti tulijaa talvella kuivuneilla puilla, siihen viime syksynä kerätyillä: "Pistä liekki humisevaan lieteen, aseta pannu väkevää koffeiinia tulelle", siellä hellan vieressä permannolla — mitä merkillistä? Miten on lattiamattojen laita? Kattilariepujenkin. Riekaleina, risaisempina kuin oli aiottukaan hylättäessä ne hellapyyhkeiksi. Rotanjälkiä! Ja mikä tuolla? Aurinko paistaa sisälle permannon nurkasta: iso reikä! Rotat! Tulleet sisään salvaimesta, koska moninkertainen lautaovi oli kiinni, liian kova purra. Pöydällä, johon aurinko luo ikkunan heleän pikku ruudukon, rotat käyneet tanssailemassa.

Lautashyllyltä rotat pudottaneet kahvikupin! Kahvimyllyn suppilossa rotat käyneet.

Vaimonikin suuttuu ja siunailee ensin, mutta sitten hän, joka lyö isommatkin vastoinkäymiset leikiksi, — kaikkihan on katoavaista, siis leikkiä, — virkkaa:

"Tuhkakin hellasta maahan. Kelpo talvivuokralaisia! Onhan vuokralaisten velvollisuus talosta poistuessaan tyhjentää myöskin tuhkat uunista, tietysti."

Mutta uistinsiimani, joka syksyllä, viimeisenä koleana ja alakuloisena iltana, kun koillinen sameana kuulsi ja vilunpunainen hattara paistoi saaremme yllä, liestyteltiin kelalta uunille kuivumaan, sen löydän nyt pieninä paloina, korttelinpituisina. Kaikki kolmekymmentä metriä! Öljytty siima, se kelpasi ruuaksi.

Vilkaistaan sänkyyn. Vanha loimi, jonka ruskeasta ja punertavasta maalaisväristä niin pidän, revitty. Sen alla näyttää maatun olkipatjassa, johon on pehmusteltu sopiva pesä. Patjan sisus toisesta päästä, — taivas siunatkoon, onpa se huushollia!

Kas kun eivät asettuneet sängyn yläpäähän rinnatusten, päät pielukselle, posket sievästi vastatusten!

"Vaatimattomia, jalkopuolessa vain vähän nukkuivat", sanoo vaimoni.
"Kohteliaita vuokralaisia."

Mennään kamariin. Sininen tapetti rikottu kämmenen laajuudelta. Nurkassa sielläkin reikä ulkoa: "Miksi suljittekin, isännät, välioven ruoppiin? Emme päässeet sisälle kuin salvaimesta. Miksi korjauksessa asetitte kitkerän tervapaperin permantolankkujen alle, tukitte rotilta luonnollisen tien?"

Sinne olimme ripustaneet, kolmisen metriä korkealle harjaorteen, viime syksynä puolen säkkiä ruisjauhoja, nelisenkymmentä kiloa: ilahduttava säästö menneestä kesästä, todistava melkoista kuha- ja vaatimatonta vierasvuotta. Siellä piti viljakullan meitä tänä suvena valmiina odottaa. Olimmehan sen verran kuulleet naapurilta rotistakin, että hinasimme säkin oikein ylös ja erilleen kaikista muista esineistä, ainakin toki korttelin päähän niistä, ja olimmehan itsekin nähneet pari harvinaista rottaa täällä kolmena edellisenä kesänä.

Aitan salaperäiset salvat avautuvat. Aitta lemahtaa kesällä niin makeasti leiville ja voille ja savuisille liikkiöille, mutta nyt…! Rottien jälkiä lattiapalkeilla. Hyllyiltä liikkiöiden rasvaamat paperit nielty tarkoin ravintona…

Entä säkki, missä on säkki päämme päältä? Siellä se kyllä roikkuu, mutta tyhjänä ja riekaleina. Siinä on iso reikä pohjassa. Syöty! Tyhjennetty kaikki! Tyhjää kuin tyhjää koko hyväkin aarre. Säkki kuin kaadettu, kuin tuulessa pudisteltu, jauhoista tarkoin puhdistettu.

Mutta miten ovat rotat päässeet tuonne korkeimpaan orteen, jonne vaivoin itsekään tikapuilla ulotuimme silloista pulleaa säkkiämme raahaten, ripustaaksemme sen paksuun rautalankaan?

Seinät ovat sileät, pystylaudoista, ei näy sopivaa pykälää rotan kynsien pitimiksi.

Viimein selitys: olimme ripustaneet myöskin verkkovipumme makuuvaatteita täyteen sullottuna aitan kattoon, ja yksi vivun kiinnitysköysistä riippuu melkein permannossa kiinni,

Ovatko rotat kiivenneet köyttä myöten ylös? Niinkuin parhaat voimistelijat. Ne ovat sitten kai kävelleet tuota samaa köyttä pitkin, joka kulkee orren toisesta päästä melkein vaakasuorasti vipuun. Ne ovat keikkuneet sillä tavoin vipuun. Lähemmäksi jauhosäkkiä. Kuin nuorallatanssijat. Sitten ne ovat tehneet vimmatun pomppauksen riippumatosta ilman halki päin säkkiä. Lento-oravina! Aivan lepakkoina. Ne ovat ilmassa iskeneet kyntensä tai hampaansa säkin muhevaan vatsaan, purreet, takertuneet siihen kuin tikat ja murtautuneet jauhoihin. Avanneet säkkiin reiän, valuttaneet kaiken lattialle kuin myllynkivien välistä jauho soleasti suoraan odottajan käsiin valuu.

Mitkä kekkerit lattialla ja ylhäällä säkissä! Niin, mikä kimpoilu siellä ylimmän orren alla, kirpeää talvituulta tohisevassa, päreiden kattamassa onkalossa. Kuvittelemme sitä kilpailua, vikinää, kirkunaa, sillä rotatkin kuuluvat tappelevan keskenään. Kuinka sieltä säkin kimpusta on putoiltu alas maahan, ja tehty taas uusi pitkä kiertomatka ylös. Uusi yritys, kiivetty nuoraa myöten kolmatta metriä, kävelty sitä myöten nuorallatanssijoina vipuun ja vivusta lennelty säkkiin.

Näen hänen istuvan aitan nurkkaan rakennetun vaatekonttorin päällä punavaippaisena, heiluttavan ohuita koipiaan ja nauravan. Hän sätkyttelee jalkojaan riemusta, kun rotat tottelevat hänen lumohuiluaan. Niin, kuulen hänen nauravan kimeästi ja taas lurittavan vähän huiluunsa: rottia tulee, kasaantuu yhäti lisää, ne kiihtyvät soitosta, ne juopuvat, vihan vimmalla ne suorittavat mahdottomia: reittävät nuoraa, vilistävät ylös kuin hyönteiset, juoksevat heiluvaa köyttä, kuhisevat vuodevaatteilla riippumatossa, lentävät ilmassa kuin siipioravat. Eikö niitä nytkin sinkoile ruoka-aitan laipiossa edestakaisin, hännät suorana, — niillä on punaiset takit kuin itsellään lumoojalla…

Vaatekonttorin kohdalla katossa riippuvat verkkomme kauniisti syksyllä pestyinä, telineisiinsä puikkareista asetettuina. Kapuilen vähän minäkin, tarkastelen niitä. Yhdestä on viety puoli kyynärää paulaa, muuta vahinkoa ei toki ole tapahtunut. Ilmoitse ovat jäykkähännät niihin loikanneet riippumatosta tai konttorin katolta, mistä lienevätkin, pureutuneet silmukkoihin kiinni, syöneet, sulattaneet myrkkyaineilla värjätyt langat.

Entä paperilyhtyni, kolmattakymmentä värilyhtyäni, jotka touhulla ja vaivalla viime kesänä kyhäsin, liimankatkulla niitä liimatessani naisväen ärsyttelin, — siniset, keltaiset, vihreät, punaiset lyhdyt. Muka japanilaislyhtyni, juhannuksena lisä pikku ilooni ja elokuun kuutamoisina iltoina tummuudesta kiiluva väririemuni. Jokaisen kupeessa on nyt reikä, rumasti irvistävä, repaleinen reikä, — ja eivätkö rotansilmät killistele minuun jokaisesta pyörylästä? — Jäihän lyhtyihin syksyllä kynttilänpäitä, — karamellia rotille ja eskimoille. Konttorin katolta rotat nähtävästi hyppäsivät lyhtyihin, jotka riippuivat alempana orressa, nauttivat steariinin päällisruokana, puuroaineilla itsensä täytettyään. Söivätpä pahviset kynttilänjalatkin. Purivat sitten itsensä lyhtyjen läpi ulos, loikkasivat huimassa kaaressa lattialle.

"Viisasta väkeä", kuvailee vaimoni, "ovat käyneet aitassa syömässä, menneet sitten tuvan sänkyyn nukkumaan, peitteen alle helliviin olkiin. No, myöskin pukuja ovat lapsilleen tarvinneet, siksi ovat repineet pyyheliinoja tilkuiksi, pöksyiksi pienoisilleen. Mutta hienoa perhettä kumminkin: säästivät vaatekonttoriin talletetut paremmat rynttyymme. Kaikki hyvin!"

Rotanlumooja, heittiösti kujeilit meidän kustannuksella. — Mutta kohtelitpa armeijaasikin kuin tyranni, hirmuhallitsija! Jos näytit meille pitkää nenää jauhosäästömme suhteen, jos syöksit verkkoihini kelvottomasti repivän riistan, pistit pilaksi lapselliset paperilyhtyni, kostit meille jostakin ihmeellisestä syystä, jota emme paljonkaan tiedä, tuhrien ja saastuttaen vuoteemmekin, niin olitpa julma myöskin omalle laumallesi! Oikea pirullinen rottamestari! Aitan lattialla, melkein sillä kohtaa kuin jauhosäkki pullotti katossa, seisoo nimittäin valtavanlainen lihatiinu, leveistä katajoista veistetty. Kaunis työ, vanhankansan käsien huolistama; vanteetkin komeasti vuollut, pohjassa muuten vuosiluku 1881, sattumalta minulle jonkinmoinen merkki- ja murhevuosi. — Vilkaisemme nyt tiinuun. Rottia, kuolleita rottia sammiossa. Pudonneet jostakin, tai sinne kavunneet eivätkä ole enää päässeet pois sileitä seinämiä myöten. Pudonneet kai säkistä, joka katossa riippui. Kuolleet nälkään! Sitten nälkäiset toverit ovat iskenee hampaansa niihin joko eläviltä, — kuten haaksirikossa nälkäiset alkavat repiä ja syödä toisiaan. Hirmuinen kuolema, viikkojen kidutus nälässä, tässä sammion vankilassa, tässä hornan kaivossa, kidutustornissa, jonka yläaukon kohdalla, melkein kohdalla, mutta kuitenkin niin syrjässä, ettei jauhoja valunut sammioon, riippui täysi jauhosäkki. Tantaloksen tuskat, — toiset kumppalit ahmivat säkin sisältöä, — viisi nääntyy tänne alas nälkään, kuolee ehkä ruttoon toisiaan raivoisasti repien. Muistuupa mieleeni eräs Flaubertin kuvaus, kuinka Salammbôssa kostonhimoinen voittaja näännyttää barbaarit nälkään syvään kalliosolaan, jonne on heidät vietellyt ja sulkenut. Kiduttaa heitä auringon tulessa, etelän öitten pakkasissa ja nälällä, janolla, raateluttaa toisillaan: antaa heidän kokea kauhuista kamalimman, syödä toistensa lihaa, kunnes he makaavat kaikki nälkään ja ruttoon kuolleina.

Der Rattenfänger! Hirtehinen, hirttäjä, tappaja, ilveilijä, huiluniekka, ilkiö!

Moinen tervehdys odotti meitä tällä kertaa Lintukodossa, kuten pikku saartamme nimitämme.

Siitä on nyt viikko, toistakin, mutta saarella ei näy enää ainoaakaan rottaa. Se oli vain harvinainen oikku, häijy kuje.

Mutta mistä, mistä hän sai kokoon tänne niin suuren lauman, suuren, koska viisi jäi kuolleenakin ottelutanterelle? Mistä kummasta hän ne talvisella, pohjatuulena vinkuvalla huilullaan tänne soitteli? Ja minne rotat, jotka surmasta pelastuivat, sitten taas niin tarkoin hävisivät?

Tämä saari on niin pieni, ettei se niinkään isossa kartassa kuin Suomen Taloudellinen kartta, IV lehti, näy kuin parin millimetrin pyörylänä. Sitä sanoisi luodoksi, riutaksi, ellei se suorastaan upeilisi koivuja, jalavia, tervaleppiä, tuomia, pihlajia, putkia, ruohoa, — oikea pikku aarnio, kun joutuu sinne kesälaitumille ulappain keskelle.

Etelässä aukeaa Vanaja, tyyninä suvipäivinä autereeseen vaaleansinisenä haipuva, etelämyrskyillä lumivalkeana yli karien hyrskyävä. Pohjoisessa Rauttu, toinen järvenselkä, illan valoisaa punaa ja kultaa kimmeltävä, raskaita pohjoisaaltoja louhikkoomme kumeasti vyöryttävä. Lännessä, pienen salmen takana, kuumottaa hirmunkallioinen manner, joka tuo alakuloisuutta, sehän muistuttaa entisiä kesäpaikkojani, kovia, kivisiä, joissa ei liioin vilja kasva ja ihmiset elelevät puutteen kiusaamina… Idästä, toisen kapeahkon salmen takaa, näkyy ikivanha hämäläiskylä, joka aikoinaan on ollut kaunis: toisessa päässä yhäkin mahtava, harmaa kivikirkko; siitä alkaen oikealla, hiekkaharjun eteläisellä rinteellä, on kuhissut mataloita, tummia rakennuksia vanhaan talonpoikaistyyliin. Nyt kylä rumentuu, ammoisia rakennuksia edelleen puretaan, niiden tyyli hävitetään, uudet rakennukset tehdään taitekattoisiksi "kapsäkeiksi", seinät punataan räikeiksi, tanhuain nelikulmaiset "linnoitukset" hajoitetaan.

Pidän tuosta kylästä jossakin määrin. Ennen kaikkea sellaisena kuin kuvittelen sen aikoinaan olleen. Tai — miksikä siitä oikeastaan pidän? Senkö tähden vain, että siellä kasvaa paljon hedelmäpuita ja kukkia, rakastanhan minäkin muka niitä. Vai pitäisinkö itse väestöstä? Enhän siellä juuri ketään tunne, olen asunut täällä liian vähän aikaa ja senkin saaressa. Enkä kovin haluakaan tutustua, — ikävä sanoa, en liene erikoinen rahvaankaan ihannoitsija: mahdoin saada siitäkin kokemukseni. Mutta eräitä kelpo olentoja tunnen ainakin täällä, tuosta kansasta, johon taitaa olla rahtusen vaikea tutustua, mutta joka vaikuttaa rehelliseltä, uutteralta, sydämelliseltä. Ja nimenomaan juuri tuon sulkeutuneisuuden vuoksi, joka lienee seudulla sievoinen, kai pidänkin tästä rahvaasta: "Hyvä suulas, paha kielas, vaitelias vaivat kantaa", arvelee vanha sananparsi.

Ja — kuten jänis kätkeytyy vesakkoonsa, ammuttu ja vioitettu sorsa pureutuu kiinni ruohoon syvälle veden alle, niin kaipaan minäkin sulkeutua tähän ihanaan pikku saareen kesän muutamiksi kuukausiksi.

Tämän saaren, jonka nimi on oikeastaan Vähä-Vohli, omisti ennen minua eräs ammattikalastaja, partaturrinen, kalansuomuinen, keltaiseksi ahavoitunut, mies, jolta olin ostanut jo ennen, kerran tuolla kylässä asuessani, haukia ja kuhia, — kauan ennen kuin aavistinkaan joutuvani hänen seuraajakseen. Hän sai Vähä-Vohlin omakseen torpparivapautuksessa.

Muistan käyneeni siihen aikaan täällä hänen saarellaan. Ihastuin jo silloin tähän unhon loukkoon, tuohon hiljaiseen, somasti koukertelevaan polkuun, joka toi mustan ja murheellisen saunan luota rappeutuneelle tuvalle. Vieraiden liehtarina tassutteli kalastajan ruosteenruskea kissa, jolle hiiret ja rotat eivät kuuluneet kelvanneen, vaan se tahtoi aina vain tuiki tuoretta kalaa, ja totta kai sitä sille annettiin, olihan kissa ukon lähin uskottu, miehellä ei ollut lapsiakaan, ja vaimo asui mieluummin manterella… No niin, eipä kelvannut mirrille rotta tai hiiri, kertoi mökin isäntä pienessä kamarissaan, jossa sanomalehdistä kyhätyt seinäpaperit roikkuivat, heilahdellen etelämyrskyn vedosta. "Kerrankin heräsin yöllä tuvassa, kun rotta jossakin jyrsi ja porasi. Näin Maurun hohtavat silmät. Kummastelin, miksi se ei ota rottaa kiinni. Raappasin tikulla tulta. Mauru istui kaapin edessä ja katseli päältä, kun rotta jyrsi kaapin ovesta kulmaa pois." — Niin kertoi lauhkeasti naurahdellen ukko, tarjoten vieraalle tulista teetä, ja lieneepä kertonut sitten paljonkin muita tarinoita, jotka minusta olivat ihmeitä, kalastusta ja sen vaivoja koskevia.

Niin, silloin jo viehätyin tähän saareen, sen omenapuihin, joita ukko oli tanhualleen ja pientarille kivien koloihin istutellut. Hän oli jonkinlainen uneksija, hän. Hurmauduin ukon perkkaamaan ruispeltoon, neljän-, viidentoista vuoden työhön, jossa oli kiviä louhiessa turvauduttu dynamiitin ja ruudin asemesta rovioihin ja tulistetuille kiville roiskautettuun veteen. Kuinka kauniina ruis nyt siellä lainehti, antaen suojaa ruiskukille, noille unelmieni "blaue Blume"-symboleille, jotka iloisesti pilkistelivät keltaisten olkien kätköstä. Itsenäisyyden takaava ruis, leipä, ja unelmien sinikukat yhteen liittyneinä, suurella vaivalla luodulla peltotilkulla!

Kuten sanottu, kalastajalla ei ollut lapsia, joten hänelle jäi aikaa moiseen omintakeisuuteen, omenapuille, marjapensaille, jopa kukkasille, joita hän oli saareensa niitäkin siirtänyt ja istutellut. Ehkä liiaksikin aikaa niinkuin minulle.

Ken aavisti silloin, että minäkin kerran täällä osaltani isännöisin, istuttelisin ja touhuaisin, leikittelisin niinkuin hän?

Ukko kuoli, siitä on nyt neljä viisi vuotta. Kuoli täällä omassa saaressaan, kalaretkellä, erakko-oloissaan. Kupertui saunaansa, halvaukseen. Saunaan, jossa hän enimmäkseen asustikin: sauna oli kai lämpöisempi kuin tupa, — kenties pimeämpänä runollisempi, niinkuin se minustakin melkein on.

Hän kuoli aivan yksinään. Neljäntenä päivänä tuli vaimo manterella levottomaksi. Saattoihan mies kyllä täällä viikkojakin viipyä, möyriä maata tai kalastella, mutta… Seitsemäntenä lähetti vaimo kuitenkin äijäänsä etsimään. Hänet löydettiin vatsallaan saunan penkillä, tuores koivuvihta vieressä, vesikiulu lavolla valmiina: oli kai aikonut juuri kylpyyn, nousta suloiseen, savuntuoksuiseen kuumuuteen karstaisten orsien alle. Siinä oli armas kuolema kohdannut, halvaus keskellä kala- ja omenankukka-unelmia.

No niin, myöskin kalastajan leski oli vanha, eikä hän, kuten ilmaistu, rakastanut tätä saarta ja sen tupaa, "ryövärinluolaa", niinkuin hän sitä nimitti. Nytpä naapurisaaren asukas, joka oli tuttuni, ilmoitti ystävällisesti minulle, että leski möisi saarensa. Vaivasin muutaman viikon tai kuukauden aivojani tähänkin uuteen illuusioon, jopa ehkä turhuuteen, mutta olenhan ennenkin koko elämäni turhiin kadotellut. Ja nyt on saari ollut minun ja meidän neljättä vuotta, oikeammin neljättä kesää. Olen saaren elämän jatkaja, vähäinen rengas minäkin viljelijäin, "kulttuurin" levittäjäin ikuisessa ketjussa täällä. Niin, siinä ketjussa, jonka alkunivelet häipyvät meiltä näkymättömiin, tietymättömiin, satojen, ehkä tuhansien kuolleitten sukupolvien taakse. Näidenkin kallioiden, multien, savijankkojen viljelys? Kuka asui riutallani ennen tuota ukkoa? En edes sitä tiedä, en ole sattunut kuulemaan tai en sitä muista. Mikä mies tänne ensin kalasaunan tai töllin rakensi? Minkänäköiset äijät ovat täällä muinoin kalanuotioilla loikoneet kuulaina, kultaisina kesäöinä tai elokuussa, kun ulapat mustina kohisevat? Mahtoivat he olla oudonmuotoisia, jos siirrymme niihin ammoisiin aikoihin saakka, jolloin tuolla vuorella, joka näkyy kirkon takaa, vielä pakanajumalille uhrattiin, tai sitten niihin aikoihin, jolloin kirkkoa yritettiin rakentaa, mutta hämäläiset itsepäisessä raivossaan ottelivat vastaan, hypittelivät pappeja kuoliaaksi pyhien puittensa ympärillä… Kirkko kohosi kuin kohosi, jopa niin valtavista kivistä rakennettuna, ettei se voinut olla muuta kuin jättiläisten työtä tai syntien ansiota: ken isomman kiven kirkkoon toi, kertoo rahvas, sai anteeksi isommasta synnistä moniksikin vuosiksi eteenpäin, mutta pienistä kivistä annettiin pienet synnit. Tuo ja tuo kivi olisi jo murhamiehen kivi. Kamalaa selitystä. Ei, paremmin sopii kulunut kasku jättiläisistä kirkonrakentajina. He olivat nimeltään samat kuin Raision kirkon rakennusmestarit Killi ja Nalli, urakalle he olivat ottaneet tämänkin kirkon muuraamisen. No niin, heidän syvin syntynsä, heidän nimensä, jota he papilta salasivat, saatiin täälläkin tietää, ja silloin oli heidän pötkiminen tiehensä. Tuolla saareni edustalla on luoto nimeltä Ukonkivi, jota kuvittelen yhdeksi niistä kivistä, joilla he nyt pakoon painellessaan kirkkoa koettivat pommittaa, ja kauempana näen siintävät pikku saaret nimeltä "Hiirenkintaat", — kirjakielelle muutettuna Hiidenkintaat: työkintaat, jotka hiidet, jättiläiset, siihen matkaansa mennessään vihoissaan paiskasivat.

Tällaiset miltei olemattomat ovat saartani koskevat historia- ja muistotiedot minun osaltani. Ja jäänevätkin puolestani vähäisiksi.

Olen nyt asunut täällä nelisen kesää. Hiukan täällä aherrellut, ponnistellutkin aikani ratoksi; minullehan jää niin suunnattomasti liikaa aikaa, en tiedä, miten sietämättömän ylijäämän kuluttaisin! Turhan touhuilun ruoska ajaa minua vielä toistaiseksi, kuten se lienee tavallaan edeltäjäänikin ajellut, — lieneekö tämä sitten onnettomuuteni tai onneni.

Miltä saari nykyään näyttää? Eipä vaativan silmästä paljon miltään… Paras osa unelmistani kätkeytyy, haipuu, hukkuu ikäänkuin taivaan sineen, ins Blaue hinein, rusottavina linnoina kohoaviin pilviin, hopeasäihkyyn, jota auringosta ulapalle sataa, ruskoihin, jotka tulisina kevätkesän illoin ja viluisina elokuussa palavat.

Erakkomajakseni tätä olin ajatellut, niin kaipasin silloin. Nythän se on voitettu. En suinkaan ihmisiä vihannut, paremminkin säälin, ja enimmän vihasin itseäni. Mutta olin mielestäni itsekin säälin ansainnut, oikeuden saamaan jonkinmoisen sorsanrauhoitusaikani minäkin, yksinäisyyden rauhan lyhyiksi kesän viikoiksi, kuten moni muu toivoo.

Minä suunnittelin Lintukodon, kuten Vähä-Vohlia unelmissani nimitän, itselleni ikäänkuin luostariksi. Kuvittelinpa melkein, että nykyaikana, jolloin joka aamu tuo vuoteellemme neljät viidet sanomalehdet koko maailmaa koskevine uutisineen suurista tapahtumista ja onnettomuuksista, joita minunlaiseni vähäiset yksilöt, pelkät hyttyset kaikkeudessa, emme kuitenkaan voi auttaa tai muuttaa, — neljät viidet, sillä rauhallista puolueettomuutta on turha toivoa niistä löytävänsä muuten kuin tilaamalla kaikki, täytyyhän jokaisen niistä puhua liikaa omaan pussiinsa; niin, olin siihen aikaan rahdun samaa mieltä kuin jokin Giovanni Papini aikoinaan: "Tuo mies on juonikko, mutta kykyä hänellä on. Hän puhuu tyhmyyksiä, mutta kieltää ei sovi, että hän on erittäin kyvykäs. Kysyn teiltä vielä kerran: kenellä meistä ei ole kykyä — poliitikoillakin — sanomalehtimiehilläkin"… Minua olisi Papini voinut moittia: "Jokainen eli itseänsä varten ja jokin camorra sai pitää huolta kaikista." Nythän taidan jo muuttua: annan toki sanan aseille arvonsa, ilman niitähän meidät tosiaan "camorra" nielisi. No niin, mutta silloin, silloin kuvittelin, että meidän aikoinamme, jolloin vielä jokainen ilta, kun päivä on meitä häirinnyt monenmoisilla uutuusjoutavuuksillakin, — estänyt tähystämästä johonkin ainaiseen, rauhoittavaan, — tyrkyttää meille julkeasti langattomillaan jos mitäkin, mikä ei ole meidän itse-etsinnällemme tärkeää, tyrkyttää ihmeenä jotain uutta tietoa, jotain uutta keksintöä tai saavutusta, jollaisilla monillakaan ei saavuteta muuta kuin lisää hoppuamista ja hätää; kuvittelin, että ehkä vaikkapa itse luterilaisuus tarvitsisi luostareita. Ei se ollut minusta aivan mahdoton ajatus. Määrääväthän eräät nykyiset lääkäritkin sairailleen ensimmäiseksi, etteivät he hoitokautenaan saa esimerkiksi lukea sanomalehtiä, ja tuntuihan siihen aikaan, kuin yleisessä kehityksessä kuljettaisiin pois yleisestä asiain seuraamisesta ja valvomisesta, jonkinmoisia diktatuureja kohti. En toki enää tällaisen kehityksen terveyteen usko, mutta silloin: kuten lääkärit määräävät sairailleen ensimmäiseksi uutiskiellon, niin minäkin silloin täydellisen sulkeutumisen pariksi kuukaudeksi, rauhoitusajan, Lintukodon.

Vai siis elämme täällä niin umpikorvissa, ettei meillä ole edes lehtiä? Yhä vieläkään? Se ei ole totta, kyllä meillä on lehtiä. On koivunlehtiä, lepänlehtiä, ohdakkeen ja nokkosenlehtiä! Onpa tänä kesänä ollut yksi kuukaudenvanha "Uusi Suomikin" ja yksi numero vuodenikäistä "Turun Sanomia". Ne tuntuvatkin tyydyttävän erinomaisesti uutiskaipuun. Vanhat uutiset ovat nimittäin vakavia, varmoja, ikäänkuin valmiita. Ne vivahtavat oikeinpa klassilliseen.

Luostarimme muistuttaa myöskin hiukkasen tuota thelemiittien luostaria, jonka hieman oppinut mies tuntee Gargantuan LVIII:sta luvusta ja etenkin siitä runosta, joka muodostaa LIV:n luvun. Suosittelen lämpöisesti tätä kirjaa niille, jotka pyrkivät kuulauteen ja rohkeaan rauhaan, ja tohdin samalla vihjata, ettei kannattaisi antaa Rabelais'n näennäisen kujeellisuuden riistää itseltään hänen totisuuttaan, joka kuitenkin on mestarissa herkullisinta, niinkuin se, joka ei nauti surusta, on kuin ihminen, joka ei osaa syödä hienoja juustoja tai nieleskellä ostereita. Minunkin luostarillani on tai piti olla thelemiittien ohjelauselmia. Pois kukkivalta luodoltani, parin thelemiitin erakkomajasta, paitsi monet turhat tärkeät tiedot ja hälyytykset myöskin kaikki joutavat puheet ja juorut, — sillä "Toimellinen mies on vai", sanoo, raamattu, ja lisää: "Kavala salaa taitonsa, vaan hulluin sydän ilmoittaa hulluutta"; "Joka sekoittaa itsensä riitoihin, hän on sen kaltainen, joka koiraa korvista vetää", sillä "Ihmiset ovat lurjuksia elleivät ole typeriä houkkioita", väittää tuo oikuttelija Papini, ja "Sankarit ovat aivan samanlaisia kuin muutkin ihmiset, ellemme ota lukuun suurempaa turhamaisuutta", viisastelee Rochefoucauld. Mutta nyt minun lienee jo parasta ottaa häneltä itserakkauteni ruoskaksi: "Kun paheet hylkäävät meidät, imartelemme itseämme sillä luulolla, että me hylkäämme ne." Kaiken kaikkiaan pyrin ainoastaan hävittämään elämästäni edes vähäksi aikaa sen, minkä nimi olisi kiivailu, — sijaan pelkkä kukkivien tuomien tuoksu, laineitten liplatus, terveys, ilo, täydellinen rauha! Kuinka yksinkertaista! Se kyllä onnistuu teistä lukuisille parin kuukauden ajaksi!

Mutta niinkuin ajassaan aikaisviisas Rabelais rakensi ihmeellisille thelemiiteilleen luostarin marmorista ja kullasta ja Herra tiesi mistä kalleuksista, niin uneksin minäkin silloin ja vielä nykyäänkin myöskin ulkonaisia muotoja omalle rauhanmajalleni, luostarilleni, jossa minä ja vaimoni olemme viettäneet eräät onnellisimmat tuokiomme.

Olenpa nähnyt "San Lorenzo fuori le muran" Roomassa, eräitä toisiakin luostareita Italiassa, nähnyt Escorialin, joka kummallisuudessaan tosin on vasten kaikkea thelemiittiläisyyttä, synkkä, katkera; ja luostareita lähempänäkin, viimeksi Valamon, josta hirmuinen kaalin ja tylsyyden löyhkä kykeni karkoittamaan kahdessa päivässä.

Mutta ainakin yksi oli myöskin Valamossa kaunista: omenapuut lahden äyräille rakennetuilla pengermillä. Muutakin: suuret poppeli- eli palsamipuut, saarnit, uinuvat jättiläislehmukset, kuusista istutetut käyskentelykujat, kauniit erakkomajat piilevien lampien äyräillä. Ja pyhimyskuvat ovien ja porttien päällä. Entäpä sitten valtavista paasista liitetyt käytävät, jotka kiertävät varsinaisesta luostarista n.s. hotelliin.

Niitä luostareita ja Valamoa minäkin olen muka täällä ulkonaisesti tavoitellut. Saavuttanut melkein ainoastaan mielikuvissa. Olen istutellut lisää omena-, päärynä- ja kirsikkapuita, jatkaen edeltäjäni, erakkoluontoisen kalamiesturrikan töitä. Nyt täällä kasvaa oikeinpa kolmattakymmentä hedelmäpuuta, osa hienoja, herkullisia puita, — ainakin jänikset, jotka pyrkivät niitä talvella leikkelemään, arvostelevat ne sellaisiksi. Olen saanut tänne yhden hopeapajun, eräitä angervolajeja, ja siperialaisen hernepuun taimen. Ruusut alkavat kukkia kuin luostarien pihoilla kesän unelmoivassa helteessä, jonka korkeat muurit niille suojaksi kokoavat…

Pikku pihallamme, jonka keskellä kaksi vanhinta, melkoisen suurta omenapuuta levittää tuolla paraikaa kukkivat latvansa kuin lumenhohtavat pilvet, pihallamme kulkee pari kolme pienoista paasikäytävää kuin Valamon tummien puistokujain alla. Kaukaa vierailta saariltakin olen soutanut osan näitä sileitä, paljaalle jalkapohjalle heinäkuun päivinä maukkaita paasia; jos voisi sanoa, varastanut osan niistä, uskossa, ettei kukaan rantojen omistaja juuri kiviä kaivanne. Ja ne ovat nyt minusta niin kauniit, nuo paadet, harmaat ja katinkullalle heikosti kimmeltävät, saunakukkanurmen lomassa, saunakukkien, lapsuudesta tuttujen, jotka rehoittavat siihen kylvettyinä.

Melkein keskellä pihaa, rakennusten piirissä, joiden punaisia seiniä vasten valkeat ja ruusuiset omenapuunkukat niin ihmeellisinä kuvautuvat, pyöristyy isonlainen kukkapenkki. Siinä heiluvat pian kodikkaat malvat, tiilenpunaiset keisarinkruunut, nuokkuu Marthagon-lilja, sinilatvat, ukonhatut ja vuohensilmät.

Huolimatta ulkonaisesta punamullasta on pirttimme toki sisältä tumma. Kimröökillä noetut nekin paikat, missä korjauksessa tunkeutunut uusi hirsi paistoi liian valkeana. Tummaa, mustaa kaikissa sen hienoissa vivahteissa, ruskeahkoa, vihertävää, punertavaa.

Liittolaisenikin kamari on tummanlainen, joskin siniseksi verhottu, kun kalamiehen entiset sanomalehtitapetit joutuivat hylätyiksi.

Mutta miksi sitten omaan kamariini, joka on tehty aitan toiseen päähän, maalattiin sininen laipio, suuria, melkein taivaansinisiä ruutuja? Tummahan on arkinen aherrukseni, maallinen vaivani. Mutta kuitenkin henkiparka tahtoo taivaan sineen. Ainaiseen, koskaan muuttumattomaan, yleiseen, siihen, mikä on niin sanoakseni tyypillisintä ihmisikävässäni.

Pimeästäni kaipaisin värikkäinä säteileviin vertauskuviin. Ja niinpä minä, joskaan minulla ei ole varaa eikä voimia kustantaa päätyihini mosaiikkeja kuten Rooman San Lorenzossa tai Pyhän Paavalin kirkossa, taikka rakentaa saarelleni torneja, joiden huiput kultaisina hohtaisivat, — niinpä minä ainakin uneksin jotain sellaista. Olenpa tökeröllä tavallani kopioinut valkeihin ikkunankamanoihimme sinisellä ja horsmanpunaisella vanhasta virsikirjasta säkeitä tuosta iki-ihanasta, satoja vuosia vanhasta virrestämme "Jo joutuu armas aika…" Ja ainakin yhteen päätyyn aion koettaa maalata jonkinmoisen pyhimyksen, jolla olisi suuri keltainen glooria pään ympärillä, hymyilevät, terveet, iloiset kasvot, ja kädessä tervehdyksenä valiovieraille tummansininen ruiskukka, se sininen kukka.

Tuo pyhimys, jolle ei tulisi mitään nimeä, olisi merkki, että tässä on Lintukoto, josta kaikki melske ja kilpa karkoitetaan miltei väkivaltaisesti loitolle — edes silloin kun aurinko kultaisinna paistaa.

Kesän alku on ollut harvinaisen kolea. Tuuli pohjoisessa, ja myrskyä. Tuskin aittani viiri, jona kuumottaa raudasta leikattu ahven selkäeväänsä piikkiseksi levitellen, yläpuolellaan muka keihäänkärki, vanha tuuranterä, tuskin se jaksoi kääntää kuonoansa etelää kohti, seuraavana aamuna se jo vingahteli ruosteisessa navassaan pohjoiseen viitaten. Kuukauteen on aurinko vain parina päivänä pihallamme paahdellut.

Kylä salmen takana valittelee hiljalleen, ettei oras oikein nouse, perunantaimista ei vielä merkkiäkään. Ja viikon päästä on juhannus.

Lintukodossa on siivoiltu pihaa rikkaruohoista, rapsuteltu polut syyslehdistä puhtaiksi. Verkkotelineetkin pystyyn pistetty; verkkoja koeteltu: ei lähde, kunnolleen edes punasilmiä. Ja menepä uimaan: vesi jääkylmää.

Mutta lohdutellaan itseämme kylyllä, joka on saanut uuden kiukaan ja levittää joka ilta pyhää sauhuansa saaren yli. Ja odotellaan kesää — nyt melkein juhannuksena!

No niin, riittäähän tämäkin meille, laiskottelijoille, kun on riittänyt ammoiset ajat peltojensakin varassa eläville Suomen peltojen luojille.

Viikkoja on kielokenttä odottanut ummuissaan pääsemättä kukkaan, nyt saa sieltä jo kukkia, oikeinpa vihdankokoiset kimput, — mutta sittenkin, miltä ne näyttävät näiden harmaiden pilvien alla?

Seison Rautunniemeni koluisella kärjellä, jota kutsumme Esplanadiksi, niin vieriviereensä ovat luomispäivät kasanneet siihen metrin ja puolentoista kokoisia kiviä. Töröttelen villapaita päällä, tuijottelen Rautulle, joka yhä vierittelee raskaita, mustia laineitaan.

Olen ikäänkuin hämmästynyt muutoksesta, tulosta tänne, ikävöin — kaupunkiin, valoja, kevyttä, hermostunutta iloa. Jopa menen näinä alakuloisina päivinä niinkin pitkälle, että muistelen ihmetellen päiviä, jolloin elin ensi aikojani saaren hurmassa. Todellakin, olen erinomaisen mukavasti unohtava: jos ketkä minustakin pitäisivät, jäisi heidän huolekseen keksiä myöskin keinot, joilla pitää minut kiinni, jos haluavat, — enkä lopulta pysyne kiinni sittenkään…

Niinpä muistelen nyt kummastuneena, miten silloin aamulla herätessäni saatoin huokaista helpotuksesta, kun huomasin olevani täällä, kun näin jättiläiskorkean riippakoivun heiluttelevan ikkunan edessä rauhallisesti alakuloista ritvaansa. Nautin siitä, että olin päässyt ihmisiä, touhua, innostelua pakoon. Riemuitsin taas todella vuosien jälkeen aamun auringosta, joka juuri häikäisevänä nousi, kimmalluttaen hopeana vettä, näyttäen sen vielä näin keväällä tuolta pihlajien välitse, — olihan aikaiskevät ja puut harvat. Nautin ajatuksetta, pelkästään siitä, että Aurinko kultavaunuillaan alkoi jälleen loistavan ratansa yli tuulisen sinitaivaan… Iltaruskoista: jumalatar Aurinko laskeutui kultaiseen telttaansa luoteiseen, miltei pohjoiseen, vetäen purppuraiset uutimet vuoteensa eteen, heittäen maailmaan viimeisen onnellisen hymynsä, — ja sitten tuli yö, luvaten uuden riemun päivän: kaikki paikallaan! Ihastelin silloin, kuinka harvinaisen valoisa asuinsija tämä saari oli, kaikki valaistukset näkyvät täällä aamusta iltaan…

Öillä teiret kukersivat saarissa uinuvien salmien takana, soittivat kuin kultakulkuset. Ja usein tuli teiri meillekin, kohahteli viidakossa päivällä, ja aamulla hyvin varhain kuului aivan läheltä sen veikeä, kuliseva: "Pululu-lulu-lulu, pu-pu!" Ja kerran, valoisan kevätyön hopeahämärässä istahti se ihan lähelle matalan ikkunamme alle, näkyi siinä mustansilkkisenä, pyrstö lyyrana, näytti meille kulmiensa punaisen kauneuden…

Ja nyt tällainen kesä! Ihmettelen tässä niemen kärjellä, pohjoisen ärjyssä tuijotellessani silloista aamuvirkkuuttani: kello viideltä kömmin keittämään kahviani, nauttien syttytuohien tervaisesta hajusta, nokisesta kahvipannusta… Sitten kokemaan verkkoja, katiskaa, yrittämään uistinta… Kotona jälleen, kun kahvi oli juotu, sieppasin lapion, kirveen, sahan tai temmit, meisselit, pensselit… Tuoltapa asteli saunatieltä jo apulaisenikin, ukki Saarela, hymyilevä ja lauhkea. Puuhattiin korjausta mökissä: katot kuntoon, lattiat nostettava; saunaan uudet lavot suurella kolinalla, mäiskeellä ja taisipa siinä suustani r:iäkin kajahdella, kun nokisessa, pimeässä tönössä löin sormiini. Tuvan ja aitan ovet renkailla ja heloilla varustettava, viiri- ja lipputangot pystytettävä, hedelmä- ja marjamaat kuokittava. Siinä välillä parina päivänä viikossa pari tuntia kirjoitettavakin, montakin kymmentä riviä.

Nyt, tässä koleudessa ja hämärässä, tuntuu kuin täällä olisi tehtävät jo osaltani tehty. Tuntuu kuin täällä olisi puolestani liian valmista.

En teuhaa kirves kädessä enää, en pauki vasaralla, sekoittele värejä. Tuijottelen niska kyömyssä kuin aittani viirin ahven. En viitsi hoppuilla verkonlaskuun. Mitä sieltä saisin? Kymmenisen mudalta maistuvaa särkeä, vesihän on niin kylmää, että sormet verkkoja kokiessa kontistuvat…

Ja menenpä vieläkin pitemmälle kuin äsken. Alan luulotella, että milloinka se sitten kesämme tämän kummempi on ollutkaan? Kaipuumme luoma kuvitelmako lienee koko pohjolan kesä? Enkö nyt muista erästäkin kesäkuuta, jolloin lumisateessa sousimme ystäväni kanssa myrskyisen ulapan yli entiseen kesämökkiini. Satoi räntää… Ja vasta eväskonjakki meidät perillä muutti vaiteliaan alakuloisista hieman naurahteleviksi. — Niin, muistan toisenkin kesän alun samaisessa murheen, jos eräänlaisen uuden ja omituisen ilonkin mökissä: surullisen ilon nähdä todellinen, raaka, alaston köyhyys, jonka rinnalla, keskessä silloin elin, — järkyttävä, uskomaton, hirtehinen, kun se oli liikaa voimiini nähden: suomalainen erämaan köyhyys kaikkineen. — Niin, siellä heräsin eräänä aamuna varhain siihen, että ulkona omituisella äänellä huudettiin vasikoita. Vilkaisin ulos ikkunasta: maassa kyynärä lunta, vasikat siinä vatsaa myöten kahlasivat… Koivut olivat olleet pääsemäisillään hiirenkorvalta, nyt ne olivat paleltuneet kelmeiksi.

Ja muistan kolmannenkin kesäkuun, jolloin talviasunnollani ryömin lumista kattoa pitkin kiinnittämään viiriä puikkoonsa. Ja neljännen, jolloin vielä juhannusaaton aamupäivällä satoi lunta.

Pohjolan kesä! Miten odotamme sitä! Kuin lapsukaiset joulua! Uneksimme, suunnittelemme kaiken talvea, alamme kun tuskin joulu on mennyt. Ja sitten se tulee: välisti kaksi kuukautta, välisti yksi, — ja tänä vuonna ei sitäkään.

Kuinka sopivat lapselliset värikkäät haaveeni tänne? Noihin saariin, jotka näen tuolla ja joiden hahmo on niin harmaa, yksitoikkoisen vihreä … tuohon haapoja kasvavaan luotoon, jossa lehto vivahtaa keltaiselle, ikäänkuin paleltuneelle? Ja laineet, nuo ainaiset pärskyvät laineet, kylmät laineet, joissa ei kalakaan voine elää, siltä nyt liioitellen tuntuu!

Ei tee mieli mitään, en näe mitään, tunne mitään. Katselen pirtissä loikoen, — sillä aitassani ei vielä voi asua, — jo tuota toista vuotta vanhaa "Turun Sanomiakin", ja se mahtaa olla pahin ikävyyden merkki näin saarielämässä, tämä lehtien lukeminen jo näin kesän alussa.

Mutta viimeinkin tuntuu, kuin vanha rakkauteni saareen heräisi! Se tapahtui tänä aamuna, ja siihen lienee syynä, että näin omituisen unen, josta olen onnellinen.

Ulkonaista syytä ei ole ollut, vaikkakin ilmat lauhtuivat toki sen verran, että tohdin aittaani nukkumaan: pidänhän siitä, se on ilmava, ja siihen sisältyy paljon suomalaisia muistoja. Siellä on kyllä laipio, mutta niin ohut, että sen takaa kuuluu tuulen tohina ja sadepisarain rapina pärekatossa ja västäräkkien aamuinen rapsuttelu päreitä pitkin niinkuin usein suomalaisten aittaunelmissa. Aitta, minullekin suloinen makuupaikka menneinä aikoina: raikkautta, armasta hämärää, jonka vain luukusta kuultava kajastus tai raoista siilautuva auringonsäde valaisee; raskaita, lämpöisiä kaattuvia, lampaanvillaisia nahkasia peitteenä, — herrasnuorukaisen unta pitkälle päivään varpaisillaan hipsuttavassa salomökissä…

Niinpä nukuin viime yönä aitassani, vaimoni käärimänä kolmen peiton kapaloihin. Makea uni — niinkuin pilvissä nukkunut olisin! — Mutta eipä ilo, jonka sain herätessäni, johtunut pelkästään tästä, vaan siitä, että näin tuon ihanan unen. Tai oikeastaan sarjan pikku unia … kuin mettä ja mannaa.

Ei mitään tavallisia uniani, joissa liikkuu ihmisiä, tuttavia tai outoja, mutta jotka ovat usein raskaita, välisti hirvittäviä.

Ei, tässä unessani olin muka jälleen lapsuuteni kodissa. Mikä onni! Sieltä päin niin harva sävel särähtää korvassani. Sainhan siellä leikkiä täysin sieluin, ja kuitenkin selvän järjen aisat suojanani. Mikä onni, — siitä itkee unessaan ilosta, silmät vuodattavat kyyneliä, kun liikkuu noilla unen ihmeellisiksi muuttamilla, mutta kuitenkin pienimpään kiveen asti tutuilla ahoilla, vuodattavat niin, että unessaankin kyyneliään häpeilee ja koettaa niitä peitellä unen oudoilta vastaantulijoilta.

Ja nyt olin siis siellä, autuaitten kentillä, lapsuuteni hämyisissä lehdoissa, vaimoni kanssa. Ja näimme siellä, yht'äkkiä tutun puutarha-aidan luona ja tutun pikku-portin pylvään päässä huuhkajan! Sillä oli keltaiset silmät. Ensin säikähdin, kun luulin vaimoni sitä pelästyvän, ja varoitin siitä. Mutta sitten otimme sen syliimme, se antoi lauhkeasti ottaa. Se oli nyt valkea, ja niin pehmoinen kuin villa, ei sitä olisi linnuksi luullut, — olenhan toki kannellut kanoja ja tiedän, että varpaat ja sulat tuntuvat koviltakin. Se salli kuljetella itseään sylissä… Koiranikin, jota olin ensin häädellyt siihen hampain ryhtymästä, haihtui unen usvaan.

Ja sitten se valkea lintu, järkeilyn viisas symboli, muuttui pieneksi haltijattareksi. Soma, veikeilevä tyttönen, puettu mustaan, välkkyvään silkkiin, joka oli kirjailtu hopeabrokadilla: sellaista hopeansäihkyä kuin auringon välkähtely kesäpäivinä syvyyden mustalla pinnalla. Hän tanssahteli, kujeili suurella pöydällä, jonka ääressä istuimme, hyvinkin iso seurue juhla-aterialla. Ja minä ihmettelen:

"Se on varsin helppoa", nauroi hän pyörähdellen pöydällä kuin lapsi ainakin. "Minulla on sauva, kuin pieni ongenpahlain, ja sen päässä pieni taikamyssy. Kun sauvaa heilautan, vips, muutun miksi vain!"

Ja uni muuttui toiseksi, siitä tuli nyt hiukan "Prinsessa Ruususeen" vivahtava. Henkilöt, naiset, vain kypsempiä, upeampia. Tanssivat valtavassa salissa. Taisipa kajahdella valssi Eugen Oneginista.

Sali, joka oli näyttämönä, jäi nyt tyhjäksi. Flyygelin ääressä istui enää ainoastaan pikku haltijatar, hipiältään ruusuinen, ja soitti kevein, leijuvin käsin, ikäänkuin pelkkää ilmaa kosketellen. Ilmassa helähtelivät aivan kuin tuulikanteleen kolmisoinnut, heikosti, kaukaa. Sitten hän sanoi, tai joku muu sanoi: "Nyt seuraa tuuliharmonia…"

Tuuliharmonia? — Ja siihen heräsin. — Välillä sarjassa muita pieniä unenvälähdyksiä.

Pyydän teitä ajattelemaan omia kauneimpia unianne ja antamaan anteeksi, etten voi tätä paremmin kertoa. Unien kauneutta on mahdoton saavuttaa, se on todellakin tuhatta vertaa hennompi kuin tomu perhosen siivissä. Mutta tuosta rajattoman epämääräisestä tulin nyt onnelliseksi. Ovathan uneni minulle sekä unessa että valveilla sellaista, jota en vaihtaisi mihinkään, mitä äveriäät omistavat: en mihinkään!

Mutta kuinka juuri tänä aamuna tunnen näin? Miksi on eilinen karsaus, jonkinmoinen kuiva järkevyys, saareeni ja kovaan luontoon kohdistuva arvostelu minusta nyt kadonnut?

Olen aina kuvaillut mielessäni kevättä ja kesää jonkinlaisena Botticellin Florana, joka liehuu vihreillä oraspelloilla harsoissaan, — helmassa pientareitten kirjavia kukkia, ja kukkasia päässäkin seppeleenä. Ympärillään kisailevat kesän humajavat tuulenhaltijat. Tuuliharmonia!

Nyt, herättyäni, uskon näkeväni hänet heti, kuin astun ulos aittani ovesta! Krik taikasauvoineen oli hänen veikeä airuensa.

Kun sitten aukaisen kammioni leveän oven, näenkin, kevään, ei, näen yht'äkkiä kesän. Tanhualta tulvahtaa vastaani kahden suuren kukkivan omenapuun lumivalkeus.

Kolmas puu aitan nurkalla on punainen, täynnä nuppusia, jotka hohtavat kuin pikku ruusut.

Kukkivien puiden takana vaalea vihreys: koivuviidakko täydessä lehdessä. Ja mikä tuoksu tänä varhaisena aamuhetkenä, — kello lienee vasta viisi, — noista loistavista, tuoreista, mehevistä, mahlaisista, kosteista lehdistä, jotka värisevät vielä puolittain hiirenkorvalla! Yöllä on satanut, paasikäytävillä kiiltää pikku lamparoita koperoissa. Näen siis vihdoinkin, että lehväverhot on ripustettu ympäri pihan, ja mikä raikas, juovuttava tuoksu lainehtii niistä ja omenapuiden kukista!

Piha on puhdas, sileä, peitetty uljaasti tasaisella saunakukka-matolla.
Kukat lavoissa ummulla.

Punainen tupa hohtaa omenapuiden kukkaryöppyjen keskeltä valkeine kuistinpylväineen ja sinisin kuistinpäädyin, jossa näkyy "vaakuna": kaksi kiliä, toinen musta ja vihainen, — minä, — toinen valkea ja talttu, vaimoni tietysti: Vähä-Vohlin kilit, vohlat.

Ruusunpunainen omenapuun nuppuoksa nuokkuu punaisella seinämällä. Se on pieni, mutta verrattoman ihana näky.

Järvi on tyyni, päilyy valkeana. Aurinko kimmeltelee kultana pihlajain välitse.

Lintuset livertävät kilvalla. Pihlajassa sinisen kamarin päässä livakehtelee pikku lintu, jolla on punainen pyrstö, sillä on pieni asuinholkkinsa siellä, harmaa ja sammaleinen. Suuren koivun latvassa, aivan huipussa laulaa kiivain hopeakielin toinen, jolla on valkea rinta ja musta saketti; sen tupa riippuu alempana tuvan seinällä, airotelineitten kohdalla. Västäräkki, keikkupyrstö, joka pitää leukansa alla mustaa ruokalappua, juoksee yhä vilkkaasti aittani harjalla. Keltarintaiset ja valkoposkiset linnunpojat huutavat ja säkättävät ahnaasti ravintoaan kuistin räystään alla omassa pöntössään, ja Jylhän kallioilta, joiden petäjät ovat kullatut, helskyttelee käki.

Mutta kanarinlinnun-keltainen lintu, harvoin täällä nähty, huilauttelee nyt koivikossa suloisesti: "Kuha kiehuu."

Menen rantaan, somaa polkuamme pitkin, ohi pengermän, jonka partaalla valkoruusut ovat nupulla, vieritse mustan pilarikatajan. Kimalaisten pikku urut humisevat luonnon täysiä sydänääniä. Mustan- ja valkeankirjavan linnun laulu koivussa on voittamaton juhlahymni. Tiainen vetää innoissaan: "Tii-tii!" Rannalla säkenöi vedestä aurinko unentorkkuisiin silmiini, se näkyy vedestä yhtä sokaisevana kuin taivaaltakin. Tuolla Ukonkiven luona liikkuu aikainen kalastaja, hyräilee hiljaa. Hänen venheensä kupeella säkenöi vesi kuin elohopea, välkähtelee, kiiluu kuin tyyni vesi kiehuisi siinä pieninä koskenpyörteinä.

Veden värinä heijastelee venhevajan harmaaseen seinään vipisevinä pilkkuina ja heittää rantakoivujen ja raitojen lehvistöihin säteitä aivan kuin kuvastimesta.

Ja ihmeellistä: rantakivet ovat nyt herttaisen lämpöiset! Niinkuin eivät olisi koskaan kylmiä olleetkaan.

Peseydynpä kuin muhamettilainen ennen rukousta, heittäydyn kylpyyn, ravistan ruumiistani, sielustani kaiken joutavan, maalliset surut, joiden ei pitäisi minulle kuulua, ne eivät tunnu ihmisarvoisilta!

Tunnenpa nyt, että muuttuivat sitten päivät millaisiksi hyvänsä, kesä säteilee jälleen sielussani! Sen toi Krik, niin uskon. Paha aika on mennyt! Jo näen taas Floran harsoissaan sirottelevan helmastaan kukkasia. Sen airut oli Krik, veikeä pikku Krik, joka ilmoitti, että geniukseni elää, ettei se ikinä voi kuolla eläessäni, että sieluni unet ovat jälleen heränneet kyllin makeasti nukuttuaan.

Tuuliharmonia? Tuulisen saaremme laulu, Lintukodon ainainen tuulenhumina! Mitäpä siitä, jos puhaltaa pohjoisesta, jos laineet vaikkapa olisivat kylmätkin, jos taivas alenisikin jälleen harmaaksi; jos ahven ei menisi katiskaan ja hauki jököttäisi pohjassa, jos nyt tässä ratustelisimme vain särkeä, — kuten tuhansien muiden syrjäisen-onnekkaassa maassamme täytyy omistamatta Krikiä! Olemme köyhiä, niin tahdon minäkin olla. Mutta en ilman unia, näkyjä. Minulla ne on, Flora kylvää ympärilleni jälleen kukkia, niitä sataa niin paljon, etten ennätä poimia. Kesä on tullut! Olen taas rakastunut saareemme. Lintukodon elämä on minullekin alkanut.

Sitten viriää pikku elämä jälleen saaressa ja töllissä kuin missäkin talosessa. Sikäli kuin kesä kaunistuu samanlaisena kuin menneinäkin kesinä. Näinä onnellisina päivinä aamusta alkaen kaikenmoista pientä ahkerointia niin leipämurusen puolesta kuin myöskin Lintukodon kaunistamiseksi.

Lintukoto lienee hyvä nimi majallemme. Täällä on kaikki niin vähäistä, pientä. Tämä on linnunpesä, kääpiöiden, tonttujen talo, lintukotolaisten linna. Juuri pienuuteen pyritään koko tarmolla, sillä vähäisyys, pienuus tuo mukavuutta, karkoittaa pois turhia huolia.

Päivät kuluvat uskomattoman nopeasti, sateisetkin, jolloin luodoilla vaahto syltä korkealle kiehuu ja metsä soittaa kovasti kuin koko saaren pauhuunsa kätkien. Vilahdus, niin on aamusta tullut ilta! Huomaamatta. Kelloa emme muista katsoa, ja aurinko on kellomme, jonka vieraat kyllä sanovat käyvän rahtusen edellä, kuten näkee aurinkokellosta, jonka edellinen omistaja on piirtänyt tuvan päivänpuolisen ikkunan lautaan: viisi kuusi puukolla nakerrettua lovea, jotka merkitsevät täysiä tunteja, — enemmän tunteja ei vuorokautemme tarvitsekaan, puolitunteja ei ollenkaan, mitäpä sitten minuteista? "Onhan sadassa vuodessa aikaa", sanoo kansan sananparsi, ja ihminenhän on muka kuolematon sielu, jolla on aikaa iankaikkisuus. Tai ainakin hän on — kuolevainen? Mitä ihminen ajalla?

Täällä loppuu suloinen päivä, kun iltapilvet heleästi purppuroituvat tuulisen Rautun ulapan takana!

Elämä on vilkasta, ei laisinkaan yksitoikkoista. Uutisia paljon: milloin ovat västäräkin pojat, vielä eilen niin surkean näköiset, niillä oli isot päät ja nolonkeltaiset nokat, kun ne makasivat venhevajassa käden ulottuvilla toistensa niskassa halkopinolla, — milloin ovat västäräkin pojat jo pesästään kadonneet ja emo tanssittelee niitä nyt tuolla rantakivillä. Milloin saadaan katsella, kuinka tiainen vaatii metsään poikasensa holkista räystään alta, ällistyneet pojat, joiden täytyy suureen, outoon maailmaan: ne tuijottelevat majansa pyöreästä ovesta vuorotellen ulos, tukka on pystyssä kuin liikeapulaisen, kun hän sunnuntaina vahaa sen kävelylle mennäkseen. Nyt lennähtävät meidän konttoristimme räpistellen omenapuuhun, ja vähitellen kuuluu niiden ritinä ja räpätys jo kaukaa koivuviidakosta, jota nimitämme ulkometsäksemme. — Milloin taas alkaa kukkia silmäruoho, avaten vaaleansiniset silmänsä, ei, peittäen tuossa tuokiossa saaren keskikentän, entisen kalastajan ruispellon, sinisellä matollaan. Nyt taas aukeaa kaino metsäruusu. Mutta tänä päivänä eksyy verkkoon suuri kuha, antaen vetää itsensä heikosta kiduksensakarasta ylös kuin halko, kuin kuollut, — niinkuin mies antaisi nostaa itseään viiksestään. Milloin taas saareen lentää parvi pääskysiä, huviretkelle vain, pian ne katoavat. — Viikon nuokkuvat tuomet valkeina verhoina jääsäiliön ympärillä; jo ripustavat pihlajat oksiinsa kermaiset kukkansa, nopeasti katoaa niiden animaalisen äitelä, kiihoittava lemahtelu. Syreenit punertavat, niiden kukat muuttuvat hedelmiksi, jollaisia me ihastelemme.

Ja annapas ajan kulua: nyt kukoistaa kenttämme täynnä putkia ja angervoita. Ja ruusut lupaavat ihanuuksista kaikkein kuninkaallisinta.

Täällä on niin paljon uutisia ja uutta, ettei muita harrastuksia aivoihin mahdukaan. Kun me joskus käymme kylässä postissa tai maitoa hankkimassa ja joku siellä kertoo maailman asioita, niin me kuuntelemme suu auki kuin olisimme Mars-tähden asukkaita. "Vai on sellaista ja sellaista? No, — olkoon." Ja jos välisti avaan postissa uuden sanomalehden, niin selailen sitä silmiäni hieroskellen kuin niihin olisi mennyt roskia, ihmettelen, mitä tämä on, se ja se tapaus, nämä vaaliliioittelut, tämä inhoittava murha, tämä kylläkin vakava kysymys; haukottelen ja lasken lehden tyytyväisenä kädestäni.

Sillä Lintukoto on suvereeni valtakunta! Hyvin mahtava: se ei tarvitse mitään ulkopolitiikkaa! Loistava eristyneisyys, diplomaattikielellä.

Sitä mahtavuutta ei arvaa vielä sauhusta, joka näkyy kulkijalle saunarannasta, pajupehkon vierestä pyykkipadan alta, ei verkoista, jotka aitaavat kahtena rivinä saunapolkua, tuskin omenapuiden valtavasta lumipilvestäkään, joka kohoaa metsämme aukosta, — onni, ja kaikki hienoin, on salattua, jota pitäisi häveliäästi suojata. Ei, tässä mainituista seikoista huomaa tulija ainoastaan sen kuivan totuuden, että pikku saaressammekin on elämää.

Muuten näyttää saari syrjäisestä aivan samanlaiselta kuin muutkin järven saaret, yksitoikkoisen vihreältä kuin ainakin suomalaiset saaret. Mitäpä tuosta matalasta saarireuhkasta? Mitäpä siellä on kukolla kiekumista, ikävässä saaressa tavallisen järven keskellä?

Mutta kukko on meille verraten tärkeä asia. Se on valon ja valppauden merkki! Kuin kukko kirkon viirissä eräille. Minulle yksi auringon vertauskuvia.

Ellei ole aivan kukkoa, niin jotain sille varsin läheistä täytyy mielestäni olla kurjimmassakin maalaisasunnossa, jos se vähänkin osaa pitää kiinni siitä arvostaan, että talossa astelee emäntä. Täytyy olla ainakin kanoja. Yksinpä nuoruuteni seudullakin, jossa isännät liikaa juotuaan tai alettuaan keinotella ja vehkeillä möivät talonsa tukkiyhtiöille ja joivat sitten tilarahansakin niin, että heittäytyivät lopulta unenpökkeröisinä ja kerskailevina loisiksi omiin taloihinsa, sielläkin jäi heille karjasta toki pari kolme kanaa, ehkä kukkokin. Kanat eivät tosin munineet paljoakaan. Mutta talo kuin talo, yhtiönkin! Ja jos kukkoa ei viitsitty pitää, otti kana omakseen hänen virkansa ja alkoi laulaa!

Kukonlaulun täytyy kajahtaa jokaisesta virkeästä asumuksesta. Isonvihan ajoista kerrotaan, ettei silloin kukonlaulua kuulunut kuin kymmenesosassa Suomenmaata.

No, meillä on kanoja. Onpa oikein kanakoppikin, se on sommiteltu sikoläätin ylisille, valtavana sateensuojana levittäytyvän pihlajan juurelle. Koppiin nousevat maasta pienet kanaportaat, kyllin leveät kanojen varpaille, ja kanatarhan ympärille on pystytetty korkea rautalankahäkki.

Kyllähän meillä kanoja on! Neljä viisi kanaa, ne riittävät meille, nehän ovat enimmäkseen vain muodon vuoksi. Osaksi olemme ne ostaneet, osaksi saaneet lahjana parhailta ystäviltämme manterelta, patriarkanpartaiselta ukki Kustaalta ja hänen yhtä sydämelliseltä ja virkulta mummiltaan. Samat kanat ovat olleet meillä jo useita vuosia. Kesiksi ne tuodaan suuressa pelukopassa tänne, ja viedään syksyllä jälleen kylään vanhan pariskunnan hoitoon, joka munittaa niitä yli talven meille. Keväällä meitä odottaa komea kopallinen omain kanojemme munia.

Kyllähän ne ensimmäisen kesän jälkeen oli aikomus tappaa paistiksi, mutta mummi ja ukkiko olisivat hennoneet? Tappaa noin vain kanoja! Syöttäväthän he lampaansakin ikälopuksi ja katuvat katkerasti, kun lehmä teuraaksi vietäessä katsoo heihin ikäänkuin kyynelsilmin.

Kanamme ovat muuten nimeltään Kukkapää, Mari, Tupsujalka j.n.e. Mutta paras munija, vaikka onkin vanhin, on nimeltään Rupahäntä.

Sikojakin olemme pitäneet. Yksi niistä, Karuliina, purjehti halkolotjassa kaukaa, kaukaa, kun porsasta ei silloin läheltä saatu. Se kärsi myrskyt ja sankat sadepäivät, sai odotella matkan varrella hätäsatamassa viikon ajan, kuulostella hirmusään asettumista. Ja sinä viikkona se popsi hehdon eväsperunoita. Se oli siellä pelkäksi iloksi, uskokaa pois, vallattomille lotjamiehille, jotka sen uittivat ja pesivät. Ja me luulimme sen matkan rasituksesta suorastaan kuolevan! Mutta saarellamme se ensi töikseen hotkaisi venhevajassa pytyllisen tapettiliisteriä, näyttäen murtumattoman elinvoimansa. Minä pidin Karuliinasta kovasti, ja pitipä siitä liittolaisenikin. Veimme sen kerran mukaamme saunaankin, sillä se oli kipeä, ja minä kylvötin sen terveeksi saunan lavolla. Minä leikin sen kanssa, juoksin se kintereilläni puun ympäri. Ja löysinhän siitä sentään yhtä ja toista, mikä kumosi entiset käsitykset siasta: se oli siisti, se nukkui kauniisti sängyssä, jonka sille valmistin. Eräs ystäväni sanoi, että sen asunto kaipaisi seinälleen vielä vain jonkin Cézannen taulun. Niin, minä pidin siitä, surkuttelin välisti hieman sen kohtaloa, ja sitten minä olin tyytyväisenä muiden mukana popsimassa sitä poskeeni.

Lehmää me emme voi pitää, "priiseterimme" on liian pieni. Ja milloin olemme perunamaata kyntäneet, olemme itse tallustaneet aisoissa.

Koiria meillä on ollut kaksikin. Toisesta niistä olen ikävissäni kertonut jo melkein kaiken, ja toinen luo paraikaa elämäntarinaansa, joka ikävien päivieni ratoksi joutunee paperille, ellei oma elämänsatuni odottamatta lopu.

Mutta kukkoa meillä ei ole edellisinä kesinä ollut. Kukkoa, elämänilmaisijaa, valon juhlallista airutta, auringon symbolia, reippauden ja miehuuden töyhtöistä ritaria.

Kanat lakkasivat näet munimasta. Vain Rupahäntä vielä vähän muni. Ja ne lihoivat liikaa, toiset tuskin jaksoivat tai viitsivät kävellä. Ne kellehtivät kylläisinä ja kaikertelivat kuitenkin surkeasti.

Rupahännänkin muniminen oli omituista. Se lyyhistyi munimaan maahan, ei pysynyt sisällä virallisessa kanakopissa. Se muni tanhualle kuistin portaiden eteen tai asettui keskelle tietäkin: pyörähdytti munan töllimme emännän jalkojen juureen, ikäänkuin ilmaisten, että talon kanajärjestyksessä oli jotain onnettomalla tolalla.

Saarelan mummista, jolle asian kerroimme, tämä oli säälittävää, aivanpa sydäntä järkyttävää. Puhumattakaan vahingosta: hänen mielestään kanojen toki pitää munia, ja olimmehan mekin hiukan samaa mieltä. Sitä paitsi tämä taisi tuntua häpeältäkin hänestä, joka meille oli kanat toimittanut ja niitä meille kaiken talvea ruokki.

"Niille pitää hankkia kukko", sanoi hän. "Niin, ne olivat kyllä jo täällä koko viime talvenkin ilman kukkoa, entinen kun oli vanha, täytyi tappaa ja myödä. Hulluksihan kanat ilman kukkoa tulevat, raukat."

Ja ennenkuin me tässäkään asiassa saimme ryhtyneeksi toimeen edes sen verran, että olisimme sitä vielä oikein ajatelleetkaan, kivahti pystykorvamme, Pyynti, eräänä aamuna verraten varhain räyskimään, ja kun katsoimme ulos ikkunasta, tössytteli Kustaa-ukki tanhuallamme, kopisteli oveamme. Hänet päästettiin sisään, hän toivotti hyvää Jumalan huomenta ja sanoi tuoneensa meille kukon. Muorinsa käskystä oli hän sen ostanut kylästä. Ei hän oikein tietänyt, mitä se maksoi: juteltakoon siitä sitten muorin kanssa, hän se kaikki raha-asiat hoiteli, ukki ei välittänyt rahasta, ei huolinut siitä tuon taivaallista.

Menimme kuistille, jonka edessä paasikäytävällä könötti pelukoppa ja sen sisältä kuului ropinaa. Suljimme koiran tupaan, avasimme säkin, joka peitti kopan suuta, ja kopasta töpsähti tanterelle pieni, kellertävä kukko.

Se oli näöltään niin suomalaisvaatimaton, melkeinpä torpparivaatimaton, että ristimme sen heti Matiksi. Muuten tämä onkin kaikkein reiluimpia nimiä, ilman makeilua ja mitään keksittyä.

Kun sitten aivan piakkoin kävimme Saareloilla, siunaili muori hiljalleen, sanoen "pölkäävänsä", että ukki, joka oli laskettu kukkoa ostamaan, oli kenties maksanut siitä liikaa.

"Niin, mutta kun se on niin pieni ja nuori ja rumakin, eiköhän se ole liikaa?"

"No, totta kai nyt kukosta, miehisestä miehestä, aina yksi rypistynyt viitonen, tällaisena kalliina aikana, kuten kaikkina aikoina valitetaan!"

Me olimme tyytyväiset, vaikka Matti oli ruma. Todellakaan se ei kovin uljaalta näyttänyt. Tavallista vähäpätöisempi maalaiskukko vain. Matala kuikelo. Valkea, jos hänen väristään kannattaa puhuakaan, niin likaisen harmahtava se oli. Ja urho muuten melkeinpä vailla kaikkia koristuksia. Pyrstössäkin, joka oli lyhyt, heilahteli alakuloisesti ainoastaan yksi keltainen pitempi kaarisulka. Heltatkin vähäiset.

Ja molemmista keskivarpaista kynnet poissa, — missä lienevät tulleet noin typistetyiksi, sitä emme Saarelain kanssa selville tutkineet. Ne kynnettömät varpaat olivat kuin mitkäkin ihmisen katkenneet sormet.

Ah, eipä Matti siis ollut suinkaan tuollainen kukko, joita näemme maidonhakumatkallamme rikkaassa hämäläisessä kylässä. Siellä niitä seisoskelee tai komeasti kotkotellen astelee hedelmäpuiden ja syreenien reunustamilla rakennuskujilla, pöyhkeä pyrstö niin raskaana, että vinha tuuli heidät melkein ympäri kääntää, — pyrstö, jossa sävähtelee punaista ja vihreää tai joka paistaa lumivalkeana kuin strutsinsulkainen viuhka. Jotkut niistä kukoista ovat taasen ihastuttavan mustia, mustemmat pataa, — vain heltat paistavan punaiset kuin kalkkunoilla, antaen niille sotaisen näön, keskiaikaisen ritarin muodon. Niin, ovatpa eräät heistä kuin sulttaaneita kypäriin tai tuuheaan turbaaniin verrattavine helttoineen. Ja eräät harvinaisen kookkaita: väittäisin niitä melkein puolen miehen korkuisiksi, mutta silloin sanottaisiin, että nyt taas puhun mahdottomia, liioittelen kouraantuntuvasti, ja se olisikin suunnilleen totta, tämäkin vähäisten asiain kaunistelu, kun en suurissa voi niin paljon ehdottoman kaunista nähdä. Mutta missään Suomessa en ole nähnyt näin kauniita kukkoja!

Matti-parka! Viisi markkaa! Mummin mielestä olisi kaksikin riittänyt, vaikka paistikukostakin maksetaan paljon enemmän.

Mitäpä puhua eksoottisista kukoista, joita maailmassa on toinen toistaan loistavampia ja merkillisempiä, kai satoja laatuja, — kiinalaisista, bengalilaisista, englantilaisista, keltaisesta kochinkukosta, tumman- ja vaaleankirjavasta brahmasta, fasaaninpyrstöisestä vihreästä sotakukosta, juovikkaasta plymouthista, valkeasta ja ruskeasta leghornista!

Vielä vähemmin muistuttaa Matti mitään niistä silkissä kahisevista, kullalle ja hopealle välkehtivistä kukoista, joita valtavan kokoisina kuhahti viime talvena minunkin eteeni Parisissa Port S:t Martinin näyttämöllä, kun istuin katsomassa Rostandin Chantecleriä, haukottelemassa sen mauttomalle, niin sanoakseni pohjoismaiselle symbolismille.

Mutta saattoihan Matti silti olla jonkinmoinen Chantecler? Jalo, älykäs ja miehekäs? Ensin eivät kanat tosin näyttäneet hänestä paljoakaan välittävän. Kun hän ilmestyi niiden joukkoon, kuljeksivat ne kuin ennenkin. Joku tosin katseli kukkoa, mutta lieneekö tulijaa edes kukoksi ymmärtänyt? Tajunta, että kukkojakin oli olemassa, näytti jo sammuneen. Kanat liikkuivat hajallaan, jokainen harhaillen omilla teillään, etsien hyönteisiä, marjoja omin neuvoin kuin muulloinkin. Toiset kiertelivät aittojen alla, kaakertaen kuin jotain yhäti etsien, toiset kuikkivat tuvan takana. Jotkut seisoivat liika-aikansa paikoillaan lihavina ja velttoina.

Kukko puolestaan ei sinä päivänä edes laulanut. Muutostako hän oli äimistynyt?

Päivin pidetään kanat kopissa koiramme vuoksi, joka on lintukoira, — meille vähän ikävä ominaisuus. Kyllähän se osaa tössätä kättä, istua kuin apina, heittäytyä kuolleeksi ketuksi, nakata nenänsä päältä sokeripalan suuhunsa, kelliä ja kujeilla. Mutta sillä piilee veressä voittamaton, autuas himo linnunlihaan, höyheniin, kaikkeen lentävään: kun lehdenkin puusta putoavan näkee, jo vilkaisee niinkuin aikoisi itse lentämään! Neuvoipa tuota pöyryhäntää, antoipa nokikuonolle selkään, kun hän ryntää kanaa pyrstösulista näykkimään: mikään ei auta! Viekkaus sydämessä tassuttaa hän nyt vieressämme kanalan ohitse vilkaisemattakaan siihen. Mutta sitten, yksin päästyään kiertää heti metsän kautta kopin toiselle puolelle tähystelemään isolta kiveltä sinne ylös kuin kettu, jonka sukulaisuus näkyykin sen vinoista silmistä ja terävästä kuonosta. Eipä kulu kuin hetki, niin yllätämme sen kaivautumassa koppiin häkin alitse, tai jos emme yllätä, yht'äkkiä kajahtaa kopista kanojen epätoivoinen rääkynä ja ilma pölisee raastettuja höyheniä. Aika konna on miehekseen tämä meidän koiramme! Kyllä sille täytyy antaa selkään!

Päivin siis kanat pidetään kopissa, mutta öiksi, jolloin Pyynti nukkuu kiepulla sisässä, säälittäisi sulkea häkin portti. Lepäilemmehän usein kauankin aamulla, mutta linnut nousevat säteilevän aurinkonsa kanssa kilpaa.

Matti on nyt viettänyt ensimmäisen yönsä täällä saaressa, uusien kanojen parissa.

Aamulla herään siihen, että kuulen ulkoa muutakin kuin varisten puhelua, varisten, jotka poika-räähkiään täällä opettavat, tai kertun ja toisten pikku lintujen, jotka aittani ympärillä hälisten visertelevät. Särähtää kukon kiekaus kanakopilta. Kello, — ei, aurinko, joka on kelloni, — lienee siinä viisi, siten käy ruskotus kirsikkapuihin ikkunani edessä. Loion vielä, vaikka jo kajahti tämä reipas herätys, tämä toimeenkäsky, tämä vaatimus näkemään luonnon kauneutta, tämä Auringon airuen taisteluhuuto. Nautin Matin laulusta, kireästä ja käheänlaisesta.

Sitten kuuluu kiekaisu melkein pihalta. Ja erottaa kanain rupatustakin.
Joko Matti johtelee kanoja?

Aitan luhdin toiseen päähän, ruokapuolen ovelle on jäänyt eilisillasta kattila, jossa keitetään porsaalle aterioita, motevaa ruisvelliä ja seassa särkiä, joista tihkuu pinnalle rasva kuin keltainen maatiaisvoi: erinomaista lihottamaan sikaa. Ja nyt kuuluu kopsahdus kattilan reunoihin, ja kukon kutsu kanoille, kurkusta tuleva luksutus, kiivas kukuttelu:

"Kuk kuk", tuossa jauhokokkare kattilan reunassa. Joutukaahan tänne!
"Klu-klu! Klu-klu!"

Sitten monien varpaiden rapinaa ja nokkien kopinaa kattilaan kuin rumpua lyötäisiin.

Nyt ne kaatoivat kattilan, sehän oli nostettu kupeelleen luhdin pylvään juureen. Kuminalla se kaatuu, siipien säikähtynyt kohahdus, nyt tuokion hiljaisuus. — Ja sitten Matti kirahtelee omituisesti, ikäänkuin pienesti kiroten. Se toruu, ja kanat vaikertavat.

Myöskin kylältä salmen takaa kaikuu hiljaisena aamuna kukkojen heleää kiekunaa.

Kun kattila lienee tarkoin puhdistettu, ajautuvat kukko ja kanat aittani alle, sänkyni alle, jossa nautin kesäisen aamun hälisevästä hiljaisuudesta, vähäisen elämäni ihanimmasta sulosta. Siellä alkaa nyt raaputus, rapina, kaaputus, haravarpaiden kuoputus, kanasten kaikertelu ja Matin kokotus, kukutus. Kylläpä osaavat teuhata, ei tule unesta enää mitään, ja tämähän koituu pelkäksi hyväkseni! Mielelläni sen heille sallin. Tiedän, että ainoa pelastukseni, etten joutuisi masennukseen, hukkuisi turhien mietteiden syvyyteen, on tavallinen puuhailu. Antakoon Matti minulle ikäänkuin esimerkkiä…

Ovathan ne kukot ennenkin minulle ennustelleet uutta päivää. Siinä johtuu mieleeni, kuinka nuo Matin sukulaiset jonakin pilkkoisen pimeänä aamuna jossakin Tunisin lähistöllä arabialaiskylässä ilmoittivat minulle, sairaalle, synkkämielisen yön jälkeen, viimein aamun raisua ja nopeaa valkenemista, omituisen haikean heleästi kiekuen, mitä lienevätkään olleet sen maan kukkoja. — Toinen kukko jälleen hälyytteli kalkkunan kanssa kilpaa hotellin maurilaisella pihalla Granadassa, kolmas Alassa, Italian raja-asemalla, hyvin, hyvin kauan sitten, alppien solassa, joka silloin näytti minusta niin ihmeellisen ihanalta: arvaahan sen, ensimmäinen ulkomaanmatkani. Kuinka ikävältä, pintapuoliselta, hölmöttelevältä matkailu sitten on alkanut tuntua… Neljäntenä fasaanikukkojen outo kiekuilu Daxissa…

Kaikki nekin yöt olivat minulle masentuneita. Mutta kukot, päivän julistajat, silloin virvoittivat, ja nyt tämä suomalainen Matti.

Jyllistä sinä, Matti, vain aittani alla niinkuin lastukasa kestää!
Nousenpa tästä, vetelen rynttyjä ylleni, kiskaisen auki aittani oven.

Suvi säteilee, päilyy ympärillä. Järvi päilyy ja kiiluu päivännousun puolelta. Vielä häilyy järvellä usva. Se on loistavan punaista, se on ihmeellisen sinistä!

Sinisenpunaisena keijujen tanssina usva hitaasti hälvenee, kun aamutuuli alkaa hengähdellä.

Aallot liplattavat ikäänkuin horteessa, vielä torkuksissa rannan kallioihin, huokaisevat syvään, ikäänkuin hierovat unen silmistään, heräävät… Aamutuulella on oma taikansa.

Maailma oudossa, häikäisevässä ramppivalossa. Vielä unessa raukeasti torkkuvilla puilla, lintujen autioihin ilmoihin kilisevällä laululla, hyönteisten unisella surinallakin on erikoinen musiikkinsa.

Entä kukkien tuoksu: melkeinpä koskena se tulee pihlajista, omenapuista, jotka ovat kylläkin jo enimmät teränsä valkeana sateena paasikäytäville karistaneet.

Matti lauleskelee. Ja seisoessani ovellani luhdin otsan alla kuulen nyt kylästä selvemmin muiden kukkojen aamuhuudot. Niitä erottaa varsin kaukaa. Toiset kukot soivat kuin oikeat konserttiklarinetit, tietäähän sen, nuo mahtavat kukot, joita kuvittelen miehen mittaisiksi, muistattehan, nuo punaiset tai sysimustat…

Siinä menen tuvalle, koputtelen uksen auki, emäntä sen avaa vielä kovin aamuntorkkuisena. Aion keittää itselleni kahvia siinä rakkaassa, ihanasti nokimustassa liedessä, nauttia yksinäni puuhailusta, väkevän kahvin tuoksusta; sitten nostaa verkot tyynellä järvellä. Uidakin ehkä… Kenties kantaa kahvit sänkyyn vielä makeasti nukkuvalle muulle väelle, vaimolleni ja hänen naisvierailleen. Matti ei ole heitä pahoin herätellyt, täällä kesälaitumella hermot häviävät.

Valitsen pankon kupeelta tuohia ja lastusia, virittelen tulta lieteen, ja vilkaisenpa siinä, pannuun vettä kaadellessani ja hyvänhajuisten tervaslastujen leimahtaessa, pirtin vuoteeseen, jossa nukkuu aivan nuori tyttö, valkohipiäisillä poskillaan ja huulillaan viattoman, raikkaan unen punerrus. Honny soi qui mal y pense! Olen onnellinen, että voin hänellekin tarjota kesän virkistystä! — Niin, todellakin, keitänpä tässä salaa kahvit myöskin muille, haluan ne tarjota heille sänkyyn, — tänä kultaisena aamuna, jonka sopusointu tavoittaa köyhän maallisen onneni huippuja.

Mutta pirtin ovi on tullessani jäänyt hieman raolleen. Ja kas, kukkopa siitä raosta nyt sisään kurkistelee, raosta, joka on niin kapea, että Matin pää tuskin sisään mahtuu. Matti kurottelee kaulaansa. Ja kutsuu kanoja perästään tupaan!

"Tätäkö suunnittelit, kun pihan poikki tullessani pistit pienen pääsi esille aitan alta ja aloit sitten juosta perästäni niin nopeasti kuin erkani vääristä jaloistasi, joiden töpsöhousuissa näkyy koristeena vain yksi ainoa musta höyhen? Joko tunsit muka isännän? Onpas se Matti kuitenkin yritteliäs! Ei, ei nyt kuitenkaan tupaan saa työntäytyä!"

Mutta ennenkuin ennätän karkoittaa kukon ovelta, ettei se ehkä nukkujiakin herättäisi — onneksi on Pyynti viety yöksi kamariin, patjalleen lattialle emäntänsä sängyn viereen, — Matti tunkee runkonsakin ovenrakoon, ja ovi aukeaa enemmän. Nyt seisoo kukko kynnyksellä, tähystelee varovasti seinille ja kattoon kellertävin särjensilmin. Ja se kopsahtaa korkean kynnyksen yli tasakäpälää permannolle: kopsis. Astelee varovasti askelen, kaksi. Nyt se kurkistelee pöydälle, venyttää kaulansa pitkäksi, niin hirmuisen pitkäksi letkuksi kuin ei siitä loppua tulisikaan!

Pöydälle olen juuri ottanut kaapista vehnäspalmikon. Sen kukko nyt näki, ja alkaa heti kotkottaa, luksuttaa, kutsua sisään kanoja, jotka ovat perääntyneet kuistille.

Hävytön kukko. Nähdäkseen vehnäsen tarkoin se pomppailee tasajalkaa ilmaan. Nyt se hyppää rahille. Jos se pöydälle pääsisi, se kaataisi kupit ja kulhot, pudottaisi permannolle, siitäkös meteli!

Vien kuistille vehnäskimpaleen, Matti hyppää alas rahilta, se pomppaa kynnyksen yli. Heittelen muruja kuistin viereen kasteiseen nurmikkoon. Matti juoksee keskelle murussadetta, se kutsuu kanoja kiivaasti, sulkain kahinalla kanat töytäävät murusten kimppuun.

Kanat ovat toisilleen kateita, ne lennättävät nisuspalasia piiloon sinne tänne, ettei sisko nokasta tempaisi, ja hotkaisevat murunsa jokainen yksinään syrjässä. Ja juoksevat sitten taas uutta ottamaan. Sitten tapellaankin, isku rajusti toisen niskaan, vaikkapa silmäänkin. Siinä kaakatus, riita, heikon kaikertelu, kun jää murusetta.

Matti ei vain vielä ole ottanut palaakaan. Sivummalla hän seisoo, hätäilemättä. Tarjoilu loppuu tuossa hetkessä, nopeasti tekivät kanat puhdasta jälkeä.

Heitän sille syrjään, isoimman ja pehmeimmän vehnäspalan, ihan nokan eteen.

Mitä vielä! Kukko iskee sitä nokallaan, mutta kutsuu kanoja syömään! Sieppaa yhden murun suuhunsakin, mutta ei nielaise, vaan pudottaa senkin pois. Luksuttaa koko parven luokseen, äkäisesti, aivan kuin komentamalla! Ja pudottaa murusensa kanojen eteen, antaa sen toisille:

Lisäannoskin, jonka toin nähdäkseni, eikö myöskin itse isäntä suvaitsisi syödä, on loppunut. Kanat pullottavat kylläisinä. Vain joku vielä harhailee muruja sieltä täältä etsien, hitaasti liikkuen, kupu korkeana; toiset kanat ikäänkuin jähmettyvät paikoilleen, niin ovat täytettyjä. Matti yksinään kupu pienenä. Olisikohan tämä huonoruokainen kukko, kivulias mies?

Pistäydyn tupaan ja tuon vieläkin kimpaleen vehnästä, murentelen sitä, heittelen Matille.

"Niin, Matti, killistele vain, mitä on kädessäni. Eilen leivottua, sinulle, eikö kelpaa?"

Kas, nyt vasta kelpasi. Tosin kukko vieläkin palan kädestäni siepattuaan kutsuen luksuttaa, mutta kun näkee, ettei kukaan kanoista enää huoli, alkaa se ahnaasti nokkia, nälkäisesti.

"Sinä ruma Matti, mikä oletkaan? Pieni, vähäpätöinen, tylppävarvas kuin ihmiseltä keskisormet olisivat katkenneet; — pöksyissäsikin tuo yksi ainoa musta höyhen riippuu kuin mikä koomillinen lisäke… Mutta syöt rippeitä, annettuasi kaiken muille! Kerronpa tästä toisille, kun he nousevat, että he sinua kunnioittaisivat, sinä oikea Matti."

Vieraita? Miksipä ei. "Mutta ei kaikkia vieraita eikä kaikkina päivinä", Lapatossun tapaan sanoen. Muutamia omaisia, tai etäisempiäkin, jos sattuvat ymmärtämään thelemiittien luostarisääntöjä: onhan tämä sorsanrauhoitusta, pitäisihän täällä pyrkiä maailmoihin, joiden rauhaa ei mikään voisi järkyttää. Vieraita? Miksei. Mutta sänkypaikkoja ei ole kuin kenties seitsemälle. Tulisiko tässä itsemme uunille vääntyä? Ja jos tyydytte särkiin, ettekä uneksi hummereita, miksei! Eikä tässä oikein ryhdytä maitoakaan kilometrittäin kantamaan ihan kaikille.

Vieraita, miksei. Hauskoja vieraita, ottaen kuitenkin huomioon seuraavan Rochefoucauldin aforismin: "Typerät ihmiset ovat ikäviä, varsinkin jos ovat sukkelia." Jotain sellaista hän uskalsi sanoa.

Vieraita? Vieraamme ovat tuuli, joka milloin synkästä pohjoisesta tohottaa, Rautun aaltovyöryksi myllää, raidat luokiksi painaa, tervaleppiä rajusti ravistaa, milloin lännestä kiivailee tai etelästä lämpöisenä lentää tuoden kuvitellut vedenneidot ja delfiinit tanssimaan huikaisevana vaahtona korkealle Ukonkiven ympärillä. Sitten taas idästä sadetta uumoilee, kantaen usvaa ja alakuloista pilvisäätä.

Vieraamme ovat lokit, jotka liitelevät saaremme yllä valkeampina lunta, kuin autuaallinen ilmestys, niin ylpeän kauniit: kuten enkelien siivet sinisen taivaan kannella tai ukkoslonkien mustansinistä taustaa vastaan, jonka alla saarien vihreä säkenöi jalokivenä.

Pääskyset vieraitamme, vanhasta kylästä kisaten liiteleväiset, livertäjät viirimme ympärillä, jälleen kotiinsa katoavaiset; eivät viihdy talosessa, jonka ainoa pelto on jätetty päivänkukkasille ja polttiaisille, huiskahtavat tänne vain poikasiaan harjoittamaan… Vieraamme tuo teiri, joka hopeanhohtavana kevät-yönä, maan unelmoidessa ääretöntä rauhaansa, kohahtaa matalan ikkunan alle, herättää nukkujat, antaa kurkkunsa kuin kulkusen soida, puputtaa kevään ja erämaan onnea… Nukkujain kasvot kohoavat ikkunanruutuun ihastelemaan, kun se istuu pehmeällä mättäällä puettuna yksinkertaiseen, sinertävän välkehtivään silkkiin, pää, jonka luomet ovat punaiset kuin veri, runollisen tolkuttomasti kenossa ja värisevä lyyra avoinna… Tai sitten kirjavan tikan poika, joka ilmestyy jostakin, viipyy täällä päivän pari, kaputtelee seiniä, tutkii, nikkaroi, kiipeilee puiden kylkiä, ja kajahduttaa kimeällä pilliäänellään… Sitten se häviää, — tuuliko sen vei?

Tai vieraamme kärppä, joka ui Jylhän kolkosta niemestä, kiitäen vedessä ruskeana viiruna, niin nopeasti, että sitä luulisi pitkäksi tukiksi, jota salaperäinen voima itsestään kuljettaisi kuin nielevä putous. — Myyrä tummanruskeassa turkissaan puuhailee verkkovipuni alla, — niin kaunis ja hiljainen, ettei henno, ei nyt todellakaan henno huutaa koiraa hätyyttämään sitä hedelmäpuitten juurien ja sipulikukkain verivihollista… Etsiköön Pyynti hänet itse.

Tuuli, linnut ja metsän pikku sipsuttajat, siinä vieraamme kesän alkuviikkoina. Riittäväthän ne.

Sitten kyllä alamme ikävöidä jälleen ihmisseuraa. Heräävät taas vähitellen nuo mystilliset pyyteet, joita vielä saattaa pitää turhanaikaisina: halu jutella, jopa kuulla muka uutisia. Ikävöimme mieluimmin ihmisiä, joiden tahdotta maa kyllä pyörii akselinsa ympäri ja pysyy navoillaan, vähäpätöisiä, ei levottomia, katkeria, jollaiseksi ihmisen tavallisesti luo jonkinmoinen suuruus, — pienuus. Silloin pistetään Lintukodossa pystyyn komeat juhlat.

No no. Mutta meistä ne ovat tarpeeksi komeat, kun ajattelemme, että näinpä juhlii enin osa koko kansaammekin Suomen murheellisissa metsissä. Ei usein paljon kummemmin tuolla vanhassa rikkaassa kylässäkään, joka näkyy salmen takaa. Sen oikeita juhlia: juhannus, joulu. Silloin ehkä vähäinen kahvintilkka tai tuoppi sahtia, jonka pitäisi mennä päähän… Sitten uudestaan viikot kuokka kädessä, aurankurjessa tai kangaspuiden ääressä. Pitkät ajat odotellen uuden kevään alkamista.

Tulee juhannus, talvella ajateltu, kaiken kevätpuolta odotettu, paljon puhuttu ja kehuttu, mutta ehkä kylmä. Valon juhla, ja kuitenkin se tuntuu minusta päivien pimentymiseltä: niin siihen sekautuu alitajuinen tieto, että tästä se valo nyt alkaa kadota, juuri tänä iltana, nopeasti niinkuin tuomet jo tuolla karistivat kukkansa.

Mutta ainakin juhannuksena soutavat luoksemme kylästä puhutut ukki ja mummi, sydämelliset sydämenpohjaan saakka. Ukki kävellä tössii pellon poikki kotikutoisissa harmaissa, pitkä parta pehmeäksi kampailtuna, punertava nenä paistaen ryssänmallisen hatun alta. Mummi kyysää perästä angervojen reunaamaa kävelytietämme, mustissaan, köyrynä, ahavoituneena, — käsissään tuomisia, milloin valtava nisulimppu, milloin paksua kermaa, milloin mitäkin…

Ripustellaanpa siinä ukin kanssa koreat paperilyhdyt pihanneliöön, jos ei ole tullut varustetuksi tervasroihua hevoskengänmuotoiseen satamaan, aallonmurtajan kärkeen parista kantturasta kyhätylle telineelle ikäänkuin millekin kolmijalalle. Asetellaan vihreät, siniset ja keltaiset lyhdyt omenapuihin keinuilemaan. Mutta jos sataa tai tuuli ankarana pauhaa, sytyttäkäämme lyhtyset pirtin honkapuisiin orsiin ja himmeään kamariin. Siellä ne tuikkivat ja lepattelevat salaperäisesti, alakuloisesti, tietysti mahdottomina mihinkään hilpeään riemuun, pohjoismaissahan täällä eletään.

Ja me ukin kanssa, kun olemme saaneet kahvimme, holautamme, kupin pari plöröä. Pirtua: mistäpä tässä rommitkaan, ja pirtu on hyvää, sen vähiin tiloihin mahtuu paljon lämpöä ja humakkaa.

Ja sill'aikaa kuin naiset jatkavat kahviaan ja mitä pakinoinevat, me ukin kanssa kuuntelemme vallan äimistyttäviä asioita toisiltamme, olemmehan aivan erilaisista elämänpiireistä. Merkillisistä kansanmiehistä tämä ukki tietää, kuninkaallisen valtavista tai jo elämässään nirvanaan heittäytyneistä. — Ja sitten lähdemme koikkimaan sinne ja heilahtelemaan tänne: kehumaan hedelmäpuitten piiriä pellolla tai komeita viljelyksiä, ohdakkeita, joiden kukat ovat kuin punaisia pensseleitä tai samettisia kypäritöyhtöjä. "Ky-yll'", sanoo aina ukki kaikkeen, ja on niin ihastunut kaikkeen. Vieläkö ihminen tarvitsisi mukavampaa vierasta?

Lopulta ukki, ihailtuaan tuvan laipioon tai pihalle ripustetut lyhdyt ja lueskeltuaan jälleen, nyt jo neljättä kesää, vanhat virrenvärssyt ikkunain kamanoista: "Nyt lintu äänell' korjall' Taas laulaa taitavast!" lopulta ukki tahtoisi koko sydämestään kuusennaavaisen tekoparran, jonka satuin valmistamaan eräälle miehiselle pikkuvieraallemme, tahtoisi kulkea se naamallaan oikeinpa kylällä, kekrinä tai loppiaisena. Siniset silmät halukkaina hän nyt sitä anelee. Mutta silloinpa mummi, joka on saattanut istua luhdin portaalla, lempeänä, mutta järkyttävän hiljaisena, katsellen lyhtyjen lekutusta tai siniselle juhannustaivaalle, kasvoillaan vaivojen ja ponnistusten uurtamat, kunnioitettavat rypyt, ponnistusten, joista ei koskaan kerrota, — omituinen ilme, jonka syyn sydämenhaikeudeksi aavistamme, ja syy näyttäytyykin, kun hän viimein syvään huokaisten lausuu: "Ajattelen, onko tämä viimeinen juhannukseni, kenties ensi vuonna olen tuolla taivaassa?" Johon ukki: "Mitä höpäjät, eukko? Ensinhän minä kuolen!" — Niin, silloin mummi toruskelemaan tekopartaa kerjäävää isoa lastansa: "Mitäs, vanha mies, silläkö tekisit itsesi naurunalaiseksi kylässä?"

Ja sitten on heidän aikansa lähteä ja soutaa yön hiljaisuudessa takaisin kotiin: työhön.

Sitten toistetaan sama temppu kylässä mummin ja ukin luona syntymä- ja nimipäivillä. Kahvia ja tupakkaa. Kuunnellaan pelitoosalla varustetun herätyskellon musiikkia, minulle eräistä entisistä muistoistani erikoisen mieleistä.

Ja nyt tulee Lintukodossa uudet juhlat. Niistä olen hyvin mairiteltu, ja siihen minulla on oikeus, melkein kaikkihan ihmiset, mitä vähäpätöisimmätkin, ovat toki itserakkaita.

Jokaisella ihmisellä on näet nimi, ristimänimi. Meikäläiselläkin on nimensä, aika mongerrus onkin, ei mikään metkuton Matti kuten kukollamme, ja nimi sattuu oikeinpa kesän kauneimpaan aikaan, ikäänkuin sulkumerkkien väliin, joiden sisältä sateet, tuulet ja kylmät olettaisi poistetuiksi.

Minä raiska nautin kovasti niistä suurista juhlistani. Huomaan niiden läheisyyden, vaikka pidän luonnollisesti sen muutenkin mielessäni, siitä, että niiden aattona vaimoni kämmenet kovin iloissaan ja vilkkaasti taputtelevat valkeaa taikinaa pirtin pöydällä, taputtelevat niin mielellään, että hän itse laulaa, punovat palmikoita, sulkevat vaarainhilloa joidenkin latuskoiksi kaulattujen rakosiin. Ja mainio leivinuuni kohistetaan oikein kuumaksi. Eikä tämä ole vähäinen ilo minulle.

Kun sitten seuraavana aamuna tiedän herätä ajoissa, niin en hennokaan nousta edes seitsemältä, oikoilen vain vuoteessa, tähystelen siniseen kattoon, jossa maalattuja pilviä hämärästi häämöttää ja aurinko "säärii" pilven takaa. Muistelenpa entisiä tällaisia päiviäni. Sitten kuulen luhdin portailta sipsutusta ja sapsutusta, oksien ripsutusta. Tiedän, mitä puuhataan, mutta minun täytyy aitassa uskotella ajatelleeni variksien muka luhdin pitkällä sillalla kävelleen, rottien viereisessä ruoka-aitassa liikkiötä nuuskineen.

Ja serenaadi pidetään! Eipä olekaan laulaja halpa, onpa tuotu Italiasta asti, sopraano Europan uljaimpia! Galli Curci, koloratuuri verraton, laulava kuin enkeli, livertävä lintuna, kukkuva kuin käki, ekstaasiin sydämen saattava, — joskin ääni ylimmissä kohdissa hieman rämähtäväksi mennyt, arvaahan sen, pitkä lienee ollut matka. Kenelle kuninkaalle sata vuotta sitten sellainen kuin Curci lauloi niinkuin nyt tavalliselle ihmiselle? Elämä käy yhä mukavammaksi.

Sitten luhdin portaille kiittämään. En kovinkaan koomillinen voi olla, kuten pitäisi. Sillä kuinka voisin? Kuinka voisin, kun näen muistetun juuri sellaista, jota enimmän rakastan? Koskettu herkimpään vertauskuvaani. Aitan ovi ja tupasen kuistinpylväät ovat nimittäin koristetut ruiskukilla. Ne saattavat mieleni aina liian liikutetuksi. Niillähän pienenä nimipäiväpöytäni kaunistettiin, tuo koskaan minulta unohtumaton pikku pöytä, joka oli silloin valkealla liinalla peitetty ja siinä ornamentteina piparkakkuja. Tuntuu kuin ne kukkaset siihen aikaan olisivat varta vasten päivikseni puhjenneet. Niin nytkin uskottelen, vaikka ne ovat kukkineet nytkin jo kauan, nuo upeasta, varmasta viljasta pilkistelevät, joita olemme nähneet kylässä ruispelloissa. Ne sanovat rukiin keskeltä: "Ota kiinni, me olemme oikean romantiikan kukkia, jotka eivät viihdy kuin todellisella pohjalla, todellisista elämyksistä kasvavina: rukiin rinnalla."

Ja nyt nuo kukat hymyilevät jälleen minulle aitan oven ja tuvan pylväiden vihreistä seppeleistä, keltaisten ja valkeain vuohensilmien keskeltä! Ja hekumallinen tuoksu käy kasvoilleni, kun angervot ripsivät aitan ovesta kumartuessani päälakeeni.

Meikäläistä onnitellaan, eukko, punamekkoinen ryllykkä anoppi, käly, nuori tyttö Aune, joka kanoja vaalii, ja vielä nuorempi veli Olli. Aionpa teille kostaa, enpä tiedä, millä tavoin kullekin. Ollille kai pänttäämällä ankarasti hänen päähänsä historiaa ja kuivaa elämäntaistelun totuutta ja antaen hänelle ruumiillista työtä, urheiluista ainoaa hyödyllistä, ja tytölle, joka viettää Lintukodossa pari lomaviikkoaan, tullen tänne aherruksen kalventamana ja nyt jo hiukan punoittaen, niinkuin metsäruusu lehdossa, no niin, parempaa en hänelle kiireessä tiedä kuin mitä alempana nähdään. Mikä onni voida ilahduttaa nuoruutta! — Tässäpä istumme taas kahvipöydän ääressä, ja siinä on kuppini, jonka kyljestä kiiluu Kusnetsovin tehtaan kömpelö kultakirjoitus "Muistaminu", kuppikin ympäröitynä taas ruiskukilla. Riittääpä siinä iloa yhdeksi päiväksi nykyaikaan.

Illalla tulevat jälleen pappa Kustaa ja mummi. Pappa, joka onnittelee: "Luoja siunatkoon vielä monta, monta vuotta". Ja mummi, joka sanoo olevansa meidän mummimme, asettaa käteeni valtavan vihdan valkoruusuja tai punaisen limpun. Ukki kertoo minulle taas hiljalleen maalaisasioista, jotka ovat minulle uutta ja ihmettä, otamme pienet rakkarit, juomme kahvia, saunassakin ehkä hekumoitsemme.

Ensinnä sattuu tilaisuus kostaa Aunelle, hienohipiäiselle tytölle, joka tulee Lintukodossa oleksimaan niinkuin pääskyset päiväksi livertämään, Lehárin hirmuisten aariain laulajalle, — nekin kärsitään hänen neitoskurkustaan, — hänelle, joka nuoruudellaan muistuttaa nuoruudestani, mikä ei koskaan palaa. Vanheneminen ja kuolema ovat julmia, jos olemme vielä terveitä, koetimme sitten niitä kuinka tahansa koristella. Aunekin lähtee nyt jälleen pois työhönsä. Pistinpä hänelle ja talletan muka tähän yhteisten kesäpäiviemme muistoksi palasen, tosin avuttoman, mutta aikoinaan hän sen ymmärtää, — valitettavasti:

KESÄ.

On mieles, sisko, suruinen, kun loppuu kesän vapaus, se lyhyt vapaus, talvella niin odotettu tapaus!

    Ah, tuskin aamuin aurinko
    on noussut, länteen kierii, —
    niin meiltä kesäaikakin
    syyspuolta kohti vierii.

    Mit' onkaan kesä? Äskenhän
    soi virsi kottaraisten, —
    se vaikeni, ne lähtivät
    pois kanssa pienokaisten.

    Nyt joutui leivon, peipposen
    ja leppälinnun vuoro,
    ja kaiket päivät helskytti
    taas metsän suuri kuoro.

    Yön tullen huokas hämäryys,
    kun haastoi laulurastas,
    se unelmoi, se kutsui luo,
    ja kaukaa toinen vastas.

    Kuink' aika vierii! Muistatko,
    kun krookus hankeen aukes, —
    se silkkiperho sininen
    vain viikon loisti, raukes.

    Ja sitten tuolla tulppaani
    kuin tulenliekki paistoi,
    ja hyasintin hekumaa
    sun nuori sielus maistoi.

    Ja viimeksi, kun poudalla
    maa hohti kasteen vihmaa,
    Disentra ruusunpunaista
    loi medaljongi-rihmaa.

    Nyt ruusu nääntyy helteeseen, —
    se hajoaa kuin tuhka
    jos siihen kosket, — ilmassa
    jo tuntuu syksyn uhka.

    Ei pääskynpoika pesässään
    nyt enää olla malta,
    se pyrkii lentoon, emoaan
    pois seuraa räystään alta.

    Tie pitkä sill' on tiedossaan
    ja vaatii harjoitusta. —
    On mieles, sisko, suruinen.
    Mist' annan lohdutusta?

    Ei meillä, sisko, luontoa,
    ei kuoloakaan vastaan
    lie mitään, mitään neuvoa
    kuin — elää ainoastaan.

    Kuin elää, — mennyt unhottaa
    ja kuvitella uutta.
    Tee työsi, laula, odota
    taas kesän kultaisuutta!

    Niin teetkin, sisko sirkkunen,
    niin sielusi on luotu!
    On toista niiden, joille ei
    se onni ollut suotu.

    Miks aina kesä syventää
    vain haavaa, jonka rintaan
    löi heille kesä entinen,
    kun näytti haipuvintaan?

    Ei, Aunelta käy kaikki niin
    kuin käskee tapa, sääty.
    Ja viimeisen kun syksyn saa,
    ei kesä siihen pääty.

    Tie kaunis häll' on tiedossaan,
    se, jonka antaa Luoja.
    Oi, Luoja sua siunatkoon
    ja olkoon uskos suoja!

    No niin, en hiisku enempää, —
    pois viisastelun suola,
    kuin että syksy sulhot tuo, —
    kas, punastuit kuin puola!

              "Teiden ja kaduin haarois'
              Räyhätään ja myös pauhataan,
              Taitamattomast' tapellaan,
              Ehk' ollaan suuris' vaarois',
              Ah! viina viisaan villitsee,
              Eik' juomarita hillitse…"

Nyt on tullut etäisempiäkin, varsinaisia vieraita. Sattuuhan sitä. Ovat ilmestyneet salmen taakse laivalaiturille, huiskuttaneet hatuilla ja liinoilla, paukutelleet revolverillakin, on ihmetelty, omaisiako olisivat, ja heidät noudettu: tervetulleita osuvat olemaankin. Heissä on aikuisia, heissä on lapsia. Tölli täynnä: pirtin sängyssä, hehkuvan uunin lämmössä koettaa pari naisia makailla hiki silmäkuopissa; sinisessä kamarissa tuoksuu hajuvesille, oikein naiselliselle, kaupunkilaiselle; aitassa käy kuorsaus niin että katto tärisee. Pitäneekö tässä isännän uunille kömpiä vaiko kalaan kello kolmelta lähteä? Mutta, kuten sanottu, tervetulleita ovat nämä vieraat. Ollaan ahnaita uutisille. Kerrotaan ja tarinoidaan tuota kahvia päivät pitkät maistellen. Katsellaan saarta ja ihastellaan.

Keskipäivä jälleen. Aurinko paistaa, järvi hohtaa sinisenä, — autuaan-sinisenä kuin jossakin hyvin etelässä. Suuret koivut suhisevat mahtavaa kesälauluaan. Niiden lehdistä lähtee hopeisia kipinöitä päivän heijastuksessa…

Naisväki mennyt ruokalevolle. Isännän erikoisvieras, vanha ystävällinen toveri, joka on päässyt kaupungin touhusta viikoksi maalle, luikkii hiljaa ulos kamarista, jossa hänen piti vaimonsa kanssa levähtää, kun taas lapset on laskettu leikkimään syrjemmälle saunan luo, ja vetää poveltaan silkkipaperiin käärityn pullon. Se on täynnä keltaista nestettä, ei niin kuultavaa kuin auringon valo, mutta kumminkin hiukan sinne päin. Hän lyö isäntää olalle:

"Kas niin, vanha veli! On minulla sentään sinulle jotain. Saat nyt oikeaa Ruotsin punssia, pirtu on kauheaa… Pannaan julistettua tämä lienee, mutta taitaa se elää piilosalla yhtä varmasti kuin ennenkin…"

He kaksi, vieras ja isäntä, asettuvat kuistille, sijoittaen väliinsä penkille sen kainon pullonsa ja pari lasia.

Pian vieras nauraa, kertoo hauskoja tarinoita, hänen pitkä ja laiha vartalonsa hetkuu, rinta hyppii hulluista jutuista ja heinäkuun lämmön loitsimasta sulosta. Poissa on poloiselta viran vakavuus, poissa kunnianhimo, joka ruoskii, jäytää ja hypittää, kunniamerkit ja niiden syvä kaipuu. Hänellä on usko, että älyihmiset paljonkin saattaisivat maailmaa parantaa, kun taas kelpo sydämet sitä pitänevät yllä sen minkä pitävät, mutta nyt hän on unohtanut sen uskonsa tärkeyden. Nyt hän on luonnollinen ja heittäytyy huolettomaksi.

Muu väki nukkuu. Lasten ääniä kajahtelee etäältä, auringonpaisteessa kiiltävän kallion ja tumman saunan takaa… Kauniilla tanhualla lepää ääretön hiljaisuus, kesäisen päivän autuas rauha. Jättiläiskoivujen ritvat riippuvat kuin juhlaköynnökset, mutta hoikat koivut mäellä kalliolla kumartuvat lämpöisessä tuulessa. Haapojen lehdet, jotka ovat kasvaneet isoiksi, läpättävät alinomaa, tuokiotakaan lepäämättä, vipisevät niinkuin korkealle ilmojen varaan lähteneitten pikku lintujen siivet…

Ikäänkuin vertauskuvana sielun kaipuusta iankaikkiseen rauhaan kulkevat valkeat pilvet, matkaavat vapaina kauas pois, muuttavat muotoaan joistakin olevaisia muistuttavista toisiksi, olemattomiksi, haipuvat, sulautuvat pelkäksi siniseksi ilmaksi, liukenevat näkymättömiin.

Vain Matti-kukko, joka on nykyään täydellisesti ottanut kanat hoitoonsa, kuljettaa tuolta rannalta pihalle perhettään hiljaa luksutellen.

Hän menee tupaan ja tuo sieltä pienen lautasen, sellaisen, jota pidetään kermakulhon alla kahvipöydässä. Siihen hän on murentanut hiukan korppua, ja nyt hän tiputtelee vähän punssia korpunmuruihin:

"Kukko se! Kukko se! Mikä sen nimi on? Mätti! Matvei? Hei, ryssä, tulehan saamaan…"

Hän kutsuu Matti-kukkoa pitäen lautasta koholla sormiensa varassa ja laskee sitten tarjottavansa varoen kuopperoon, jonka tekee keskelle saunakukkaista nurmea.

Matti tulee juosten täyttä jalkaa. Vieras hiipii takaisin kuistille, seuraa kaiteen yli kiintyneenä kukon hommia.

Matti maistaa lautaselta, ravistelee nokkaansa ja päätänsä: jotain outoa siinä maistuu! Hän, jonka kurkusta paikalle juostessa kuului yhtämittainen kehoittava: "Kluk, kluk!" valloittaa nyt naisiaan, eivätkä kanat näytä tohtivankaan lautaseen koskea. Mutta Matti kokeilee ensin itse, maistaa varovasti uudelleen. Ottaa murun nokkaansa, kääntelee päätänsä. Sitten hän kutsuu jo naisiaankin: Käy laatuun, ei tässä ollutkaan vaaraa.

Mutta saahan nähdä: Matti, joka ei tavallisesti syö ruokaa ennenkuin kanat ovat syöneet, vaan vetäytyy sitä nokattuaan toistaiseksi syrjään, kunnes vasta muiden tultua kylläisiksi aterioi itsekin, — Matti kuokkaisee nyt aivan heti itselleen uuden murun. Ja kolmannen, ja neljännen…

Ja yht'äkkiä tapahtuu jotain luonnotonta: kohtelias Matti ajaa kanat lautaselta pois, vihaisesti, nokallaan huitoen. Ajaa niitä muutaman askelen perästäkin. Ja juoksee itse takaisin lautasen ääreen.

Nyt maistelee hän pelkkää keltaista nestettäkin, jota korpuista on valunut lautasen pohjalle.

Kanat, tuokion ällistyneinä seisottuaan, yrittävät lähestyä. Sama karkoitus, äskeistä tulisempi! Matti syö yksinään, julkimus.

Ja nyt erottaa hän karkoitetuista yhden ruokatoverikseen. Se saa tulla, se on Rupahäntä, vanhin ja ihmisen silmillä arvostellen kaikkein rumin kanoista. Tapahtuuko kukolle samanlaista kuin ihmisellekin? Hänet tahtoo Matti nyt seuraansa, keskellä tulista herkuttelukiirettään. Hänen kanssaan Matti jakaa oman autuutensa. Muut kanat saavat tulisesti nokkaa, Rupahäntä helliä kehoituksia, kukutuksia tulla toveriksi.

Rupahäntä tulee. Kahden kesken hän ja kukko jatkavat petollisten murujen nauttimista.

Matti syö, naputtaa. Odottamatta leimahtaa hänelle kuitenkin nyt jotain mieleen. Hän hypähtää, karkoittaa vanhan lempikanansakin vadin luota pois.

Matti juopottelee yksin! Hän himoitsee itse kaikki! Hän ei muista välitä. Hän on täynnä omaa nautintoaan. Hän on kukko, joka elää miten haluaa.

Merkillistä, kun ei nokka osu lautaseen! Se harhautuu syrjään, iskee oikeaan ja vasempaan lautasen ympärille nurmikkoon, ei löydä keskelle lautasta. Johan nyt on ihmeet ja kummat! Kukko näyttää suuttuvan, nokan tahti tihenee, lautasen reuna kalahtelee, lautanen hyppelee koholla niinkuin Mattikin keikkuu jalalta toiselle.

Nyt on Matti yksinään syönyt lautasen tyhjäksi. Akkaväki, toiset kanat, katselevat loitolta. Matti ojentautuu, ja kaikki höyhenet näyttävät kohoavan pystyyn kuin keihäät! Onpas hän komea, kun pöyhistelee! Kaula oikenee, ja nyt puhkeaa kimeä kiekaus! Kukko laulaa keskellä päivän kuuminta aikaa yksinään.

Se laulaa kuin uhalla. Eikä sillä ole enää rahtuakaan entistä logiikkaa: äsken ajoi se kaikki kanat pois, mutta nyt ryntää se niitä noutamaan, ne pakenevat mikä minnekin, ken pensaikkoon, ken aitan alle, vaikka Matti kehoittaa ja luksuttelee. No niin, menkööt, kukko pysähtyy ja kiekaisee!

Mutta moinen kiekuna ja kanojen pako ja räpytys on kuulunut sisälle, ruokalevolla nukkuvain korviin. Se on kuulunut myöskin saunan taakse armaasti kukkivaan metsäruusustoon, minkä vieressä lapset askartelevat.

"Miksi Matti niin laulaa?" kyselevät lapset pilkistellen kummastuneina saunan takaa tanhualle.

Emäntä menee Matin eteen. Mutta Matti näyttää aikovan hypätä ihan silmille, hyppääkin ihmisen korkuudelle, hänen olalleen! Siitäkös pelästys, kukko ravistetaan rajusti maahan. Se kaatuu, mutta kavahtaa pystyyn, ja kiekaisee!

"Te olette Matille jotain tehneet!" huudahtaa emäntä herroille, joilla näkee nyt tuon epäilyttävän pullon.

"Mitäpäs me? Emme mitään. Me ollaan vakavia miehiä. Totisia kuin karusellihevoset."

"Voi Matti-raiskaa! Mitä ne ovat sinulle tehneet?" säälittelee emäntä. "Tule pois, minä vien sinut putkaan." Mutta kun hän koettaa tavoitella kukkoa kiinni, lentää se häneltä ilmaan, kohahtaa kuin silmitön, syöksyy kaiteen ja miesten käsivarsien yli tupaan. Siellä se hyppää pöydälle. Emäntä hoputtaen perästä. Matti karkua kamariin, istahtaa avoimelle ikkunalle, jonka uutimia kesätuuli lempeästi häilyttää, ja siinä kiekaus! Vieras rouva herää kamarissa unestaan, huutelee siunauksia. Mattia ajetaan takaa, se lentää ikkunasta ulos, mutta ensimmäisellä isolla kivellä se kiekaisee. Lapsetkin juoksevat paikalle, katselevat suu auki mokomaa elämää. Mattihan on hullu! Se iskee kivellä seisoen siipiään yhtä päätä kupeisiinsa, venyttää, kuroo kaulaansa ja kiekuu. Kun sitä hätistää, hyppää se jääsäiliön katolle ja kiekuu sieltä. Sitten se yrittää pitkään lentoon, menee ilmassa kuin mikäkin paisti, saa kiinni aitan räystäästä, rinkaisee, pääsee aitan katolle, ja siellä nyt kelpaa laulaa! Kymmenen kiekausta yhtä mittaa, ilman väliaikoja. Matin pääheltta on punainen, leukaheltta veripunainen, silmien ympärykset silmittömän punaiset.

Päivä on ollut unenhiljainen, tanhua liikkeetöntä rauhaa kesäpilvien alla, jotka ikäänkuin nirvanaan sulautuvat. Tulipas nyt meteli. Lapset ihmetellen kirkuvat, naiset nauravat ja toruvat. Emäntä:

Koira, kanojen vihollinen, on villissä, se rähisee, haukkuu ja hyppii aitan pylvästä vasten, sitä täytyy lyödä ja mukittaa. Lihava porsaskin, joka on maannut toinen kylki vesihaudassa, — järvestä vesi äsken sille kannettiin ja kaadettiin raukalle niskaan, — porsas, joka on köllinyt pihallaan kuin kuollut, häpsähtää, kuuntelee silmänräpäyksen, kavahtaa ensin etujaloilleen ja sitten kaikille neljälle ja alkaa säikkyneenä torahdellen töytäillä edestakaisin aituuksensa nurkasta toiseen.

Etäältä kylästäkin, joka päivällislevolla nukkuu, kajahtaa yht'äkkiä kukkojen kimeä laulu, tähdäten varmaan tähän yhteen ja ainoaan keskipisteeseen: vastaamaan hoilaavalle ja remuavalle Matille.

Juoppous, mikä surkeus, rappio, kurjuus! Pirtin pöydältä pudotettu ja rikottu kahvikuppi! Rumia Matin varpaiden jälkiä sinisen kamarin ikkunalaudalla; entä töykeä loukkaus kanoille, jopa mahtavalle Rupahännällekin, lempivaimolle.

Ja tämä kaikki niin lyhyen ilon vuoksi! Kymmenen minuttia, ja Matti istuu aitan alla pimennossa alakuloisesti riippuvin kauloin. Mikäpä estää meitä pistämästä mottoa luvun loppuunkin, pientä viisasta rangaistussaarnaa, joka kuvailee Matin vaivoja:

    "… Rinnan ahdistus, pään pakko,
    Pahat puuskat, häjyt yskät,
    Posken rypyt ja jako,
    Kätten väristys, kasvoin kohistus,
    Hengen myös häjy haju,
    Silmäin puna, paha pullistus,
    Näin ylönjuomisest' hajoo."

Rumaahan oli juottaa Matti, tuottaa raukalle sellaista päänvaivaa. Mutta olihan minulla pieniä tunnontuskiakin: eikö se yleensä riitä ihmisille puhdistukseksi?

Kukko puuhailee nykyään kovin innokkaasti, sen vaatimatonta pyrstösulkaa kanat ympäröivät aina, ne kävelevät Matin perästä minne hän tahtoo, tottelevat hänen ohjauksiaan. Pätöinen kukko on alati parven ensimmäisenä. Milloin näkyy sen töyhtösulka perunapellosta, ja kun sinne juostaan, on joukko keskenkasvuisia perunoita kaivettu maan sisästä. Milloin ruoppii se paljaiksi malvain tai kurjenmiekkain juuria tai kivirikkoja sinikehäisen ikkunan alta, — ja taas tuskastuneet torat poisajelun päällisiksi. Milloin rypistään salaperäisesti vaarainlehdossa, missä Matti tietää neuvoa perheelleen monta tummanpunaista, mehevää marjaa ja pudottaa ne alas oksasta reippaalla hypyllä. Milloin taas kukko seisoo vartiossa, kun joku kanayksilö pujahtaa salaiselle pesälleen, pujahtaa hyvin ovelasti ja hiljaa, ettei kukaan paitsi kukko näkisi; ja ilmestyy sitten hetken päästä sieltä julistaen räikkyvällä toralla, että sinne pensaikkoon tai kivenkoperoon kätkettiin uusi muna, johon ihmiset eivät saisi koskea.

Niin, muniminen ei ole vielä oikein tolallaan, vaikka huonoimmatkin kanat antavat jo munan silloin tällöin ja parhain on tullut oikein tuotteliaaksi. Kana, joka yritti laulaa, on luopunut siitä temppuilusta. Mutta vieläkään ei kanakoppiin asetettuja munimislaatikoita käytetä, vaan kätketään munat milloin minnekin, metsään, vaarainpensaiden alle, kivenkoperoihin, jopa lasketaan yhä tiellekin. — Yksi pudotti kerran munansa kanakopista, joka on sikoläätin ylisillä, välikaton lautojen raosta alas läättiin, missä sika söi munan. Siitä, että nöskön korvat ja leveä niskakin olivat keltaisenaan munakokkelia ja kuorensiruja, kanan tyhmyys huomattiin. Tämä tuntui töllin väestä harmittavalta, varsinkin kun, kuten sanottu, kanakoppiin oli varattu kaksikin vakituista munimislaatikkoa, joihin oli sovitettu alusiksi ja pesäksi kuivaa, pehmeää heinää. Karttui liiaksi vaivaakin etsiskellä kanojen tuotteita sieltä täältä, metsistä, aittojen alta, minkä mistäkin, tai estää niitä joutumasta Mainoksen herkuiksi.

Me olimme nähneet, että nuori kukko seisoi ikäänkuin kummastellen vieressä, kun parhain kanamuori asettui munimaan maahan, vähäiseen kuopperoon, jonka ruohikkoon kaapusteli. Matti seisoi siinä vakavana kuin kaikki muutkin yksilöt tästä pienestä siipikarjasta. Totisinahan kanat tuollaista tapausta seuraavat, totisina, huolestuneina, sillä moinen perheonni on niistä hyvin, hyvin tärkeä ja pyhä. — Rupahäntä teki komean munasensa ja poistui, kaakattamatta, torumatta! Eikä kukkokaan torunut.

Mutta eräänä päivänä kuului sitten kanakopilta varsin merkillistä kotkotusta, se oli kukon ääni, ei kanojen. Lyhyttä, lujaa, hillittyä, mutta ikäänkuin vihaista kokotusta. Pitkän aikaa. Torumista, johon kanat eivät vastanneet, vaikka olivat kukkonsa kanssa kanahäkissä, koskapa niitä ei näkynyt missään ulkosalla. Todellakin kummallinen lyhyt, katkeileva torunta:

Emäntä meni hiljaa kanakopille katsomaan, mitä höyhenperhe siellä puuhaili.

Kanat olivat kaikki pikku rakennuksen ylisillä, sen näki emäntä, kun nousi äänettömästi kivijalan ylimmälle kivelle ja pilkisteli seinänraosta koppiin.

Siellä seisoi kukko keskellä vaiteliasta kanaparvea toisen munimislaatikon vieressä. Se heitteli kaulaansa, puhui kanoille kai jotain hyvin opettavaista, jotain merkillistä, jota kanat eivät vielä näyttäneet ymmärtävän.

Matti oli punastunut. Se selitti ja muuttui yhä punaisemmaksi. Sen silmät, jotka muistuttavat särkikalan kellertäviä silmiä, tulivat aivan veripunaisiksi kiihtymisestä. Kotkotus kiukkuista! Veri pakkautui nähtävästi miehelle päähän: heltat leimusivat, ja ne paikat, joita ihminen pitäisi kukon poskina, hekottelivat hirveästi.

Kukko oli vihainen, mutta kanat, jotka seisoivat jonkinmoisessa piirissä ympärillä, eivät vieläkään liene asiaa ymmärtäneet.

Viimein tapahtui ihme, jota luulen ihmisen verraten harvoin saavan nähdä. Suuttumuksesta punastunut kukko astui munimislaatikkoon, se opetti käytännöllisesti kanoille laatikkoon munimisen. Se nousi laatikkoon ja ryhtyi jaloillaan tekemään heiniin pesää! Raaputteli siinä seisoallaan, touhusi, pyöri ympäri ja kotkotteli äkäisesti koko ajan. Valmisti pehmeisiin heiniin sopivan koperon, tallasi sen kovaksi. Luksutti, neuvoi, selvästi hyvin ylpeänä ja vihaisena:

— Ne ovat nuo akat! Eivät osaa edes pesäänsä tehdä. Mies aina osaa!
Näin se on laadittava! Siinä se nyt on koko juttu. "Kluk kluk!" Näin.
Kas tuossa! "Kluk kluk, — koko koko." Munikaa tähän, älkää ulos!

Ja sitten näytti kukko vielä kanoille, — ja seinänraosta kopin salaperäiseen pimeään pilkistävälle ihmiselle se oli hurmaavan hullunkurinen näky, — millä tavoin lootassa istutaan! Miten siihen istumaan asetutaan: Matti laskeusi heinistä muovailemaansa kuoppaan, löi ja pöyhötteli siivillään heiniä, hieroi niitä vatsallaan ja hinterpommerillaan — kuin munimaan asettuva kana. Ja sitten se istui vähän aikaa siinä paikoillaan, vain silmien kalvo alakuloisesti muljahteli terien yli — niinkuin munaa odottavan kanan. Kanahan on luonnollisesti sellaisella tuokiolla hyvin totinen.

Viimein Matti nousi arvokkaasti ylös, astui laatikosta pois ja kotkotti, kaiketikin:

"Kluk kluk!" Siinä se nyt on koko temppu. Munikaa nyt niinkuin minä itse näytin!

Mutta jo tulevalla kerralla istui parhain kana kuin istuikin munimassa heinälaatikossa, ja kaksi muuta seisoi ylisille johtavilla pikku portailla odottaen tuskallisina vuoroaan, päästäkseen hekin heinälaatikkoon!

Vain välisti joku kana sitten enää karkasi ulos piiloon, — aikoen hautomaan.

"Hyi, kukko on hyvin epäintelligentti elukka", väitti viime talvena Parisissa asuntoemäntäni, rouva Mignon, kun puhuttiin kukkonäytelmästä nimeltä Chantecler. Väite saattoi kyllä pitää paikkansa sanoihin nähden, jotka Rostand on pannut kukkojen suuhun, mutta ei ainakaan Mattiin: siitä protesteeraan ankarasti.

Haukka leijaa korkealla pienen saaremme kohdalla. Sen siivet tuskin värähtävät, se lepää paikallaan pitkät ajat kuin kala vedessä. Se näyttää melkeinpä pilkulta. Se on luultavasti varpushaukka.

Emmekä aavistaneet, että kanakopin luota yht'äkkiä kajahtaisi kukon kirkaisu ja sitten taisteluntemmellystä. Emäntä kuulee sen tuvan ovelta, juoksee sinne. Hän näkee upean pihlajan, ampiaisten pyhän puun, juurella ilman valkeanaan höyhenien tuprua, josta siipien läiske kohahtelee. Hän tempaa pitkän kepin, huutaa ja hosuu.

Matti nousee maasta pörröisenä, revityin höyhenin, mutta silmittömänä taistelunvimmasta. Se töytäilee sinne ja tänne, kurkistelee ylös nähdäkseen vihollisensa. Kas julkimusta: suuri ruskea haukka, — se olikin oikea kanahaukka, — istuu vielä tuolla tervalepässä, tähystelee keltaisin silmin alas. Sen pyrstö on levällään kuin viuhka, näkyy pyrstön kellertävä ja valkoruutuinen nurea puoli kuin mikäkin vanhanaikuinen kangas. Siivet hävyttömästi supussa. Se ei välitä ensin edes huudoista, niin himokkaasti sen mieli tekisi iskeä jälleen Mattiin. Lopulta tuo pöyhkeä ilmojen ilves kuitenkin kohahtaa lentoon, ohuet jalat pistävät suorina alas reisien höyhenistä, jotka ovat kuin mitkäkin entismuotiset naisen housut.

Tuolta se tulee, uskaltautuu vähitellen näkyville tuuheain katajapensaiden alta, joihin ihminenkin voisi kätkeytyä täydellisesti kuin uudinten suojaan. Kukko niitä kutsuu, ja kun saa ne kaikki ympärilleen, niin se keikistää ohuen kaulansa ja kiekaisee heleän voittolaulun.

"Todella, sinähän oletkin peloton poika, Matti! Ja tuntuupa kuin osaisit käyttää kynnettömiäkin sormiasi: monipa ruskea ja keltainen sulka kirjavoi valkeaa kasaa, joka on omasta ruumiistasi maahan riputeltu."

Pyynti-koiramme on vielä edelleenkin lurjus. Se on ovela kuin talonpoika. Ja itsepäinen, hävytön. Kuinka monta kertaa sille onkaan sanottu, päänupukkaan sormella naputtaen, että tipuihin ei saa koskea, ei saa, ei saa! Eikä leppälinnun tai kerttujen poikiin. Eikä ajella teirilintua, joka raitalehdossa kohahtelee. Ei vaania sorsaa, joka mielellään pesisi ruohoiseen lahteemme. Tyytyköön myyriin ja sammakkoihin! Niitä pureskelkoon, mukeltakoon suussaan, näytelköön niiden takajalkoja viiksinä suupielistään, voitokkaasti selkänsä yli ruumiita viskelköön.

Mutta se ei tottele. Miten usein se on saanut rikoksista tuuppauksen niskaansa, könistyksen takamaihinsa, keppiäkin tarvittaessa. Ja kuitenkin se yhä tulee kartanolle iloisesti häntäänsä heilutellen ulkometsästämme, joka lienee siinä viisikymmentä metriä läpimitaten, tulee salaperäisenä, mutta jokin pikkulinnun höyhen riippuu suupielessä ilmaisten tehdyn rikoksen. Tai se köntystää tanhualle kovin väsyneenä, pitkät ajat lahdella jotain puuhailtuaan, asettuu pettyneenä suoranaan loikomaan aitan päädyn suloiseen varjoon, — ei onnistunut koskelonmetsästys! — Se nappaa leppälinnunpoikaset, jos niillä on huono tai kokematon emo, joka päästää ne liian aikaisin lentoon suojaavasta pesäpöntöstä, varastaa yhden toisensa jälkeen, kaiken aikaa pesää kierreltyään. Milloin se taas rääyttää pikku salmella sorsaa, joka oli jo melkein kesy, juosta roiskaa sen perästä kaislikossa, niin, jopa heittäytyy uimaankin, tuo uintia ja pesua kuin myrkkyä pelkäävä Pyynti. Huudapa sille: "Pyynti, uimaan!" jo luikkii se aitan alle turvaan. Uimalakanan näkeminenkin säikähdyttää sen pötkimään aitan aluksen matalaan suojaan.

Rikoksia, rikoksia! Torupa sitä: se heiluttelee, pötkyttää häntäänsä:
"Älkää joutavia puhuko!"

Mutta ihmisten nähden ei Pyynti kuitenkaan enää tohdi karata kanoihin. Sen sijaan, käännäpä selkäsi: silloin se kiertää kanakopin taakse, kurkistelee koppiin isolta kiveltä ja alkaa kaivautua sisälle häkin alitse.

Vieläkään ei kanoja voi koiran tähden pitää päivin ulkona, ellei ihminen itse ole mukana kanapaimenena.

Eräänäkin päivänä: mikäs nyt kanoilla on? Mikä kirkuna kopilta? Vihlova hätähuuto kuin ihmisen kurkusta, miltei ihmisäänin parkaistuja sanoja.

Vilkaistaan ikkunasta. Äskenhän Pyynti oli vielä tuossa lattialla, mutta nyt sitä ei näy…

Juoksen kanakopille. Jokos se taas! Pyynti lentää häkin sisällä ahtaassa tilassa edestakaisin, aidasta toiseen, se vilahtelee punaisena kuin kettu, jonka sukua se luonteeltaankin on, se pomppii ilmassa, hyppii korkealle. Ja nyppii höyhentupsuja Matin housuista, höyheniä pöllyää ilma täynnä. Matti kimpoilee rautalankahäkin seinille; mutta vuoroin hän ratsastaa Pyynnin niskassa, lyö punaista paholaista siivillään silmille, iskee ratsuaan luisilla kannuksillaan. "Pyynti! Pyynti!" Se ei tottele, pannahinen! Eihän se kuule mitään! Hyökkään sisälle, saan räyskän kiinni, nostan niska- ja housunkraavelista ulos, heitän vihoissani tanterelle, — siihen se jää katsomaan ja — heiluttelee iloissaan häntäänsä!

"Matti-raukka, pelastuitpa vielä kerran, mutta missä tilassa! Koko pyrstösi on viety, muistutat töpöhäntäistä kanaa. Häkin hiekka on peitetty valkeilla höyhenilläsi. Missä nyt perheesi?"

Yksin seisoo Matti ulkona häkissä. Kanat ovat paenneet pikku portaita myöten ylisille, sieltä ne kurkistelevat.

"Sinä et paennut, Matti? Yksin jäit ulos, taisteluun petoa vastaan omiesi puolesta. Sinähän olet sankari. Matti! Julistan sinut tässä ritariksi, ritari Matveiksi, sinut, pahoinpidellyn, nyljetyn, — kopallinen karttuu raastettuja höyheniäsi. Mutta kunniallapa putosi töyhdöstäsi sekin ainoa kullalta vivahtava sulka. Sinä olet ritari Matvei!"

Miehen töissä menevät Matin päivät. Tulee jälleen ilta. Järven sini, yhtä vaalea kuin se väli, jonka nimenä on rosa, ruusunpuna, himmenee harmaaksi, muuttuu utuiseksi…

Iloaan? Siltä se ihmisestä näyttää! Oikeastaan kalat metsästävät toisiaan tänä iltana viimeistä kertaa, ahtavat vatsansa täyteen yöksi. Julma luonto, — kuka onkaan väittänyt sitä sopusointuiseksi, luotujen hyvää vastaavaksi? Kuhunka pakenisin sen edestä? Ah, ei edes oma luostarini säästy puhtaana näiltä kauheilta ajatuksilta! Kaikkialla olemassaolon raivo! Peto vaanii toista eläintä… Puu puristaa salaa juurillaan toisen puun hengiltä… Ja nyt tuo kalojen kesäinen kuhina tuolla.

Mikä loiske ja virinä! Mikä polskahtelu ja hyppely! Kuin leikkiä, karkeloa! Nyt tuolla kaukana, Jylhän salmella, suuret pyöreät virit. Ja nyt tuossa, aivan jalkojemme juuressa, lämpöisen kallion kupeessa.

Salakat ja särjet kimmahtavat epätoivoissaan vedenpinnasta ylös. Ne lentävät sekunnin, linkoavat, ampuvat itsensä koholle pikku kaaressa. Kiilloitettuna hopeana ne välkähtävät… Tuntuu kuin ne kisaisivat nuoruuden viehkeä hehku sydämessään, nuo järven pienet, herttaiset… Ai, ne väistyvätkin tuskissaan ahvenia, joita pomppii koholle kita auki. Ne pakenevat toista kalaa, hirvittävää petoa, joka ajaa niitä vedenpintaan asti harjasviuhka levällään, messinginkiiltoista kuhaa, ja vielä kamalampaa, väkevää, notkeaa haukea, jonka pitkä kuono on varustettu lukemattomilla neulanterävillä hampailla!

Mutta pienten pako näyttää ihmisestä leikiltä. Ilolta, kesän suloiselta onnelta. Samoin suurten loiskinakin, joka kuuluu tänä ihmeellisenä iltana hyvin etäältä, aina kilometrien päästä Rautulta, elämänriemulta, mutta mahtavammalta, riemuitsijain isommuuden mukaan…

Sellaista näemme tuokion, välkkyvän ja iloisen tuokion. Minusta se tuntuu, kun sitä tarkemmin ajattelen, niin tuskalliselta, että ihminen tahtoisi kuolla.

Nyt hehkuu luoteinen jo nuotiona, hiiluvina kekäleinä, purppurana, keltaisena. Aurinko verenä, hostiana, joka kristallilippaassaan alttarilla hohtaa, kuten katoliset runoilijat vertaisivat.

Aurinko katoaa kahden mustan saaren rakoon. Väri ulapalla muuttuu yhä harmaammaksi.

Kanat, jotka ovat kaiken päivää kierrelleet kukon johtamina siellä ja täällä, — ne voidaan nykyään laskea ulos päivälläkin, viime tappelussa taisi Matti Pyynnille jotain opettaa, — kanat, jotka ovat tulleet milloin tuvan edustalle, milloin aitan portaille jyviä nokkimaan, tai tunkeutuneet tutkimusretkelle pirttiinkin ja joutuneet pakenemaan sieltä siipiään kahistellen; kanat, jotka ovat touhunneet pahanteossa mansikkamaassa tai raappineet paljaiksi kukkia ja vihanneksia, kanat alkavat ikävöidä yöksi kotiinsa.

Niin, nyt, kun jättiläiskoivut eivät hievahda, vaan riiputtavat latvojaan kuin ne olisivat lehväköynnöksiä juhlien jälkeen, — nyt, kun soleat tervalepät seisovat ikäänkuin taivaan ikuisuuteen pyrkien, — ja piilipuut pitkulaisine lehtineen näyttävät uneen vaipuvan, ja vain rantahaapojen metallimaiset lehdet ikäänkuin puoliunessa läpättävät tummina luoteisen ilmanrannan keltaa vasten, — läpättävät ja kuiskuttelevat kuten uneen vaipuva rukouksensa viimeisiä katkonaisia sanoja, — nyt keräytyvät kanatkin hiljalleen koppinsa ovelle.

Ne seisovat siinä ensin toimettomina, nyyköttävät aiheettomina. Näyttävät avuttomilta. Ei ääntä kuulu, — joskus vain heikko, matala kurahdus.

Maailma yhä tummenee. Kukkokin seisoo parvensa keskellä paikallaan, yhtä hiljaisena, puuhattomana kuin muut.

Mutta sitten alkaa vanhin kana verkalleen astella ylisille johtavia portaita kohti. Lyhyt harppaus kerrallaan, taas pysähdys, ja aivan vaiti.

Johtokana joutuu portaitten juureen. Se nousee askelman, toisenkin. Seisahtuu, katselee ympärilleen. Se on torkahtaa, kaatua ja pudota alas ortailta… Päässä kai niin kummallisen suloisesti pakottaa… Ruumis huojuu, kun hän yrittää edemmäksi. Silmissä ihanasti pimenee, eikä korva erota ympäriltä mitään, ei toisten kanojen hiljaisia kurahduksia, ei pikku lintujen iltapiipahduksia, haapojen uinuvaa läpätystä, joka on käynyt hiljaiseksi kuin rauhallisesti nukkuvan hengitys.

Nukkumaan! Horjuen, pysähtyen ja taas askelman nousten kohoaa johtokana asumukseen. Välillä se katsahtaa kuiluun, johon on ollut pudota, silmin, joiden verhoksi kohta valkea kelmu laskeutuu. Sitten kana laahautuu hitaasti oviluukusta sisälle.

Silloin kuuluu kukon lyhyt kotkotus, komennus. Muutkin kanat liikahtavat ja alkavat tallustella portaille sanaakaan virkkamatta. Vaiti ne kulkevat, rivissä, yksi toisensa jälkeen. Viimeisenä kukko.

Tuon tuostakin menijät portailla huojahtelevat, luiskahtaahan varpaan kynsi kapuloista, joita on peruslautaan naulattu, mutta hätääntynyttä äännähdystä ei kuulu, vain siipien räpistelyä. Ja siten jatkuu kömpiminen, unisia päitä ikäänkuin pyörryttää, silmissä samenee, pimenee… Ja yksi toisensa jälkeen työntyvät kanat pienestä oviluukusta hämärään kammioonsa. Asettuvat orrelle taustalle.

Mutta kukko ei nouse orrelle. Hän ei vetäydy taustalle. Hän painautuu lattialaudoille maahan aivan oven eteen, — siinähän ei ole ortta. Asettuu ikäänkuin luukuksi, portiksi, vartijaksi!

Kuu on noussut etelästä, hirvittävän punaisena se paistaa tervaleppäin välitse suoraan Matvein perheen ovesta sisään.

Järvi kuun alla kiiluu metallinpunaisena, kiihoittavana kuin veri. Sitten kuutamo leviää, se välkähtelee kultaisena, häikäisevänä kenttänä…

Jos ihminen nyt kulkee kanakopin ohitse vaikkapa kuinka varovasti, ettei häiritsisi eläinraukkoja, kuuluu kukon kurkusta syvä, tyytymätön ja urahtava:

"Kurrr." Ei saa häiritä nukkuvia, — rikkoa luonnon pyhää lakia, joka on määrännyt kaikelle aikansa!

Ja jos pysähtyy kopin luukun kohdalle ja astuu vielä lähemmäksi ja teristää silmänsä nähdäkseen sisälle, niin erottaa pian kukon avonaisen, valvovan, punaisen silmän kuutamossa. Nopsasti heränneen silmän… Ja sitten näkee taustalta kanojen valkeita hahmoja, mutta ei niiden päitä: kanat nukkuvat pää höyheniin kätkettynä rauhan unessa, — kukon suojassa.

Ja jos tavoittaa kädellään oviaukon sisäpuolelle, niin Matti iskee käteen nokallaan. Silmänräpäyksessä, kovasti, mutta melkein sanattomasti:

— Tästä ei sisälle tulla. Tässä vartioin omiani. Mutta ei meluta, että saavat nukkua!

Kokeilija poistuu oudoin ihastuksentuntein kiusaamasta kukkoa, joka istuu oven tukkeena toisella jalallaan, istuu puolivalveilla, aina valmiina tarkkaamaan yöhön, jossa hiiviskelee monenmoisia vaaroja: ilkeä rotta, kanojen ravinnon varastaja, kärppä, kanojen kurkkuun karkaaja, ja tuo punainen pöyryhäntä, notkea kuin kettu, vihattavan viekas. Taikka äänettömästi liikkuva huuhkaja, jonka huuhutus nyt kaikuu kuutamossa loitolta, jostakin sieltä, mistä kuu yhä valkeampana nousee yksinäisen yön korkeuteen…

Ihmisetkin jo nukkuvat, Matin apulaiset katkerissa vaaroissa. Hän on yksin. Yksin hän vartioi.

Hän on ovilauta avoimessa luukussa! Hän on portti, lukko. Uskollisuus!
Hän antaisi henkensä omiensa puolesta.

Turhaanko olen näin paljon kertonut sellaisesta vähäpätöisestä kuin kukko?

"Ei voi olla liian järkevä, mutta ainoastaan viisaudella on oikeus vedota järkeen. On totta, että järki on viisauden juurella, mutta viisaus ei ole järjen kukka."

Suomen luonto vaihtelee ja heittelehtii rajusti synkästä ja rumasta rajattomaan suloon ja kauneuteen. Kun taivas pysyy pilvessä, näyttävät rannat matalilta, yksitoikkoisilta, ne ovat kuin samaa iankaikkista, kapeaa mittanauhaa… Karunnäköiset rannat: niillä ei uskoisi silloin minkään viljan kasvavan, niin ne ovat harmaita, armottomia, toivottomia.

Mutta aurinko muuttaa kaiken, pelkkä aurinko! Jo hymyilee, säteilee Suomi, lupaa ikäänkuin kaikki taivaan autuudet, joita järven syvyys kuvastaa, — ihanuus verraton.

Ja tänään aamulla, kun lähdin kello kolmelta, — ihmeellinen harvinaisuus, — pieneen unettomuuteen tuskastuen uistinta koettelemaan, aamulla nousi minulle kolme aurinkoa. Niin, aurinko kolminkertaisena! Loimottaen ja tummanpunaisena jättiläiskiekkona kiepahti se manteren metsien takaa, joissa lepäsi jo hieman syksyinen tunnelma, niin tummat ja kovapiirteiset kuusikon sakarat olivat. Tietäähän heinäkuu minusta aina ikäänkuin syksyä.

No niin, aurinko nousi kolmena aurinkona. Itse oikea aurinko ilmanrannalla terävien kuusien välitse välkähdellen, mutta järvessä, joka alkoi herätä ja hiljaa hyrskehtiä, kimmelteli kaksi sen omituista, pyöreää kuvajaista, erottajanaan veden hopeaviiru ja viluiset usvat.

Kukot kylässä ja saarellani eivät vielä kiekuneet. Linnut eivät enää paljoa visertäneet, niiden parhain laulunaika oli mennyt.

Joku kala polskahteli; ja uistimeeni iski viimein hauki, jonka vengotellessa vastaan kulutin hauskassa, vihoittelevassa jännityksessä neljännestuntisen, kunnes se makasi veriläikässään venheeni pohjalla.

Nyt paistoivat usvat lahdelmissa ja suoniittyjen purojen suissa ruusunpunaisina.

Päivä lämmintä lupasi! Kun kolkahtelevin airoin soutelin kotiin, sävähteli ulapoilla jo hopeita, seuloi ilmoista sulaa hopeaa tyyntyviin vesiin, sillä aamutuulikin jälleen laiskistui, vain mainingit enää hyrskähtelivät.

Harmaan venhevajan eteläkupeella kipenöi silmiini heijastus järvestä auringon sokaisevasta kuvajaisesta, se väikkyi ja vipisi vaaleina läikkinä rantapajuissa ja koivuissa, joissa hyönteiset alkoivat touhuta. Ei ainoaa ääntä, ei muuta linnun piipatusta kuin kesyjen tiaisten, — syksyhän todellakin hiljalleen läheni. Mutta aurinko vielä hekumallisesti kuumensi, sen lämpö kävi käsiin ja kasvoihin kuin hyväily.

Nyt naputin liittolaiseni varovasti jalkeille matalaisen ikkunan ruutua koputellen. Tahdoinhan näyttää hänelle paitsi varhaista haukeani, joka loikoi mustana ja vihreänä poikkiteloin isossa vadissa kuistin penkillä, myöskin aamun ihanuutta. Tahdoin houkutella ja vaatia hänet kanssani verkostamaan. Niin teimme. Näimme, vaimoni vedellessä airoissa hyrskeitä vastaan, aamuauringon kirpeän säteilyn, vieläpä viimeiset tunnut punaisista, haipuvista usvistakin. Ja silloin tunsin, että tästä tulisi onnellinen päivä, silloin syttyi mielessäni halpa laulu, jonka aion uskaltaa tähän viimeiseksi.

Sitten aamupakinat, kahvit, vallattomat aamulaulut. Kukkien katselu tanhualla: kuinka pitkälle punaruusu oli avannut viittäkymmentä umpuaan, joiden huomasimme viikko sitten alkavan niin valkeina, että luulimme pensasta valkoruusuksi, mutta nyt ummut näyttävät verhiöiden sisältä veitikkamaisen punaista; punainen pilkistelee niistä esille kuin alaväri keskiaikaisista puvuista, joiden hihoihin oli halkaistu koristeiksi viiltoja. Kaksi punaista ruusua on täysin jo auennutkin, ne ovat suuria ja niitä tekee mieli kädellään hyväillä. Neitseellisen kelmeitä kuin nunnat ovat näiden rinnalla valkoruusut, jotka lumenvärisinä reunaavat pientä kivipengermää.

Suuri valmu kukkii. Sen sydämeen on piirretty iso valkea risti. Se on kuin mikäkin laupeudensisar, porvarillinen, hieman yksinkertainen, mutta huvittavan herttainen. Ikäänkuin varta vasten nähdäksemme avaa se nyt juuri kokonaan kauhtanansa, jonka se eilen yöhyönteisiltä ankarasti sulki. Se painui silloin umpeen kuin vanhanaikuinen kukkaro, asettui uneen omenapuun juurella. Nyt sen sydän levittäytyy nopeasti aivan silmiemme edessä auki.

Kimalaiset humisevat, hyönteisiä tanssii ilmassa. Hyrskeet tyyntyvät.
Lupaa tulla oikein kaunis ilma.

Saaren keskikentällä killistelevät vuohensilmät aurinkoon. Kissan- ja sinikellojen seasta kohoaa siellä täällä upeita, tummia hirvenkelloja. Hiirenherne on kietoutunut somaksi seppeleeksi valtavan putken ympärille. Mutta horsma tuolla kallion luona seisoo punaisessa vaipassaan…

Valkeana hohtava Vanaja kutsuu pois tupasen kuistilta, josta sitä katselen. Niin se on kaunis, että tahtoo nähdä sitä vielä lähempää, kuten muka lähemmäksi pääsisi, jos menee rantakallioille. Kummeli kaukana ulapalla tulee yhä valkeammaksi, kietoutuu yhä hämyisempiin utuihin. Soutelulle! Likemmäksi kauneutta, ilman mitään tarkoitusta, kiertelemään verkalleen, ihmettelemään auringon taikaa, joka odottamatta, yhtenä ainoana aamuna, muuttaa matalan ja vihamielisen maiseman kauniiksi, tulvii sieluun rajattomana onnena!

Vesi tummaa kuin lyijyä, mutta jokaisen pikku lyijylaineen kärjestä kimmahtaa tähtisäihky, syttyy, nopeammin vielä sammuu. Tuhansia, miljoonia pikku tähtiä: musta vesi kuin kalliilla brokadilla ommeltu, paljetteja, häikäiseviä hopealäikkiä. Järvi kuin jokin laaja kuningattaren laahustin. Kuningatar, sinä pauhaava pikku meri Vanaja, Lintukodon kiusa myrskyisinä päivinä, nyt ylpeää hekumaa upeileva, leikkivä Vellamoinen!

Tuolla Lintukodossa, joka punaisin ja sinisin rakennuksin pilkehtii riippakoivujen ja raitojen lomitse salaperäiseen rauhaansa lujasti kätkeytyneenä, näyttää vaimoni saunarannassa puuhailevan pyykinpesua. Tepsuttelee väljässä mekossa saunatietä, alas pienen kummun rinnettä pihlaja-vanhuksen siunaavain kätten alitse, auringon päivettämänä kuin indialaisvaimo eräässä Frödingin runossa. Hän askaroi hiljalleen, viisaassa rauhassa, iloiten ja nauttien. Punainen kukka hyppelehtii, jo suuren padan alla rantaäyräällä, sauhu kierii hiljaa ilmoihin, tunnen sen rattoisan kydöntuoksun tänne asti.

Niin, tuolla takanani, kun asetun kuumenevalle rantakalliolle kädessäni kirja, jota tuskin hennon näin kauniina päivänä lehteillä, tiedän puitteni olevan. Siellä poppelit ja vaahterat, jotka istutin, hopeapaju, jonka sain lahjana ukilta ja mummilta ja joka tuoksuu hieman hautausmaalta. Siellä ne ovat, autuaan aittani kulmalla. Autuaan, niin, uskallan sen sanoa: kammioni yksinäisyydessä saavat mielikuvat profanoimisesta vapaina avata siipensä, — ne liikkuvat silloin nopeasti kuin päivänkorentojen hopeaharsoiset, iloiset lentimet.

Tuolta näkyy myöskin tupasemme, jonka kamanakirjoitukset ja päädyn vuohet aurinko, sateet ja tuulet kyllä syövät hetkessä pois, — nopeasti, kuten valonsävähdys pikku laineen huipusta tuossa tuokiossa sammuu.

Ihminen, miten voit olla jumalallinen juuri siksi, että tiedät onnesi tuokiot niin lyhyiksi!

Siinä kalliolla, jossa ihoa polttaa ja tuntuu kuinka auringon voima iskeytyy jokaiseen luun ytimeen, antaen inehmoiselle unohdusta, naurua, ylimielisyyttä, kuten itse luonto on yli- ja kevytmielinen, — siinä jatkuu yhäti äskeinen lauluni hetken onnelle.

Muistelenpa jälleen muinaisia päiviä, jotka vietimme tuon liittolaiseni kanssa yhdessä… Aamulla varhain lähdimme aurinkoiselle niemelle tällaisiksi päiviksi kuin nytkin. Hänellä päässä sanajalkoja suojana auringolta, tai ehkä pienenä naisellisena koruna, joka minusta oli kaunis. Paljasjaloin käveltyämme kiemuraista polkua, jolla käärmekin joskus kihahti, laskeusimme rantaan, kultaiseen, kuumaan hiekkaan, siinä vietimme koko päivän, jotain hyvin tyynnyttävää, epähetkellistä toisillemme lukien, jotain pakinoiden, nauraen ilosta kanssaihmistemme ymmärrettävälle ilkeydelle, emme ilkkuaksemme heitä, vaan niinkuin hupaisille huomioille. Miten olimme vapaat, oman työmme ja voimamme varassa! Haukkasimme muruset, jotka olimme eväskorissa kanssamme tuoneet, kahvi porisi kaiken päivää vieressämme paasien nokiuunissa, ja riemuitsimme — valosta!

Sitten muistan, millä hinnalla tuon vapautemme ehkä ostimme. Kuinka hän tuli majaani, vaatimatta, aikomatta mitään. Kuinka hän menneitten kesäin helteillä, jolloin kyy niittyojain reunalla edessämme havahti ja kiukkuisesti sävähti, kantoi mukanani, hiki otsalla, onnellisena, olkapäillään taakkoja, jotka olivat meille yhteisiä. Kuinka hän sitten syksyn iltoina työnsi kerallani kuormattuja rattaita upottavassa savessa: vähän perunoita, korvo puolukoita, vähän muuta, meille kylliksi: ihmisen vatsa ei ole, Jumalan kiitos, suuri, ja lihava vatsa on inhoittavan ruma, ja rikkaus rasittava. Kuinka hän veti ja kantoi ja ponnisti ja sahasi ja hakkasi — ja iloitsi!

Mistä nyt minussa edes tämä nauru, jossa ei ole ivaa, vaan joka on pelkkää hilpeyttä, nauru kaikelle, minkä outo luulisi minua leikkaavan?

Ilta päivää ihanampi! Ruumis hehkuu aurinkoa, se on terve. Jokainen luun ydin, jokainen punasolu veressä tuntee sisässään aineen, joka ei liene maan päältä kotoisin: auringon. Sielu, eihän se liene vain pelkkä ruumiin varjo? Tuntee kerrankin, ettei ole tarpeellista mitään miettiä: kaikki on onnessa selvää. Niin käy auringon helliessä, oikeassa ilmastossa, auringon armosta, tällaisena eteläisenä päivänä! Maailma on kuin jalo malja: juo, kallistele ahkeraan, nauti ja laula.

Sitten ilma sakeni ukkosta uumoilevaksi. Valkeat, muhevat hattarat, jotka ikäänkuin riippuivat liikkumattomina taivaasta kuten näkymättömästi sinne ylös vedettyinä, suunnattomina pumpulimöhkäleinä, — hattarat kohosivat nyt pilareiksi, linnoittuivat torneiksi, rakentuivat marmorilouhosten näköisiksi. Ne kuumottavat nyt kuin punaiset vuoret.

Tulee hieno sininen pilvi, sataa ripsahtaa. Sateenkaari huiskahtaa lännestä ikäänkuin suunnaton kunniaportti tai itämaalaiskirjava, loistava voittokaari. Tuuli herää jälleen hetkeksi, nyökyttelee ritvakoivun lehtiä, niistä putoilee kimmaltavia pisaroita. Raitojen oksia liikauttaa kostean sadeilman hengähdys, tervaleppien tummankiiltävät lehdet välkähtävät, ja sitten tuuli jälleen vaikenee.

Oi, liittolaiseni, jonka selvä äly hoitelee mielikuviani niin etteivät ne lennä itseään rammoiksi kuin pääskynpoikanen syöksyy kuoliaaksi kiiltävään lasiruutuun, nyt, kun sadepisarat vielä kimmeltävät puiden lehvillä, nyt, kun heikko tuuli väräyttelee raitojen ritvoja, kun koivikko avatusta ikkunastasi tuoksuu niinkuin olisi keväisellä hiirenkorvalla, niin, nyt kun sateesta virkistyneen ruusun upea lemu leviää tanhualle, anna nyt soida meille se Beccen Légende d'amour, rakkauden legenda. Se on ehkä banaali, ehkä hieman tunteellinen, liian suloinen, mutta harpunhelähdykset siinä soivat kuin sadepisarain kultainen ripinä puista vihreään ruohoon, kuin tuulen rauhoittuessa pikku aallot venheen kylkeen, ne helähtävät kuin sadetuulen viimeiset värähdykset pisaroita kimmeltävän metsikön läpi.

Pikku sade hälveni, ilma kirkastui ja selkeni pian. Taivas, koko avaruus lempeän Vanajan takana hohtaa nyt siniselle, kummallisen siniselle, lasimaiselle. Ja sen sinen alla alkaa järvi, sinipunainen ulappa, mahdoton sanoilla maalata, vaipua öiseen uneen.

Kaukaisen saaren takana, joka äsken, taivaankaaren syttyessä, säkenöi kuin smaragdi, siellä seisovat vielä ilmassa uljaat ukkospilvien tornit.

En jaksa taaskaan istua Lintukodon kuistin penkillä, en tiedä, minne juosta, niin tarjoutuu hurmausta joka puolella. Koivut, jotka ympäröivät pihamme kulmausta pyöreänä pilaristona, kohottavat tyyneen korkeuteen keltaisina hulmuavat latvansa: auringonlaskun kultaa. Se kulta muuttuu yhä punaisemmaksi.

Ja koivujen, näiden kelta- ja hurmepunasoihtujen, keskitse paistaa kuin näyttämöaukosta taustalta pilvitorni, suunnaton punertava pilvilinna. Se kuvastuu kummelin alapuolelta vedestä, jonka vivahteet ovat niin kauniit, että ne heti unohdan: vain autuuden epämääräinen tunne jää sieluun.

Auringonlasku ihania, mielikuvituksenkin voittavia hattaroita. Ja kun vielä kerran tänään lähdemme soutelemaan, keijuu vihannan saaremme yläpuolella enää vain yksi ainoa hymyilevä, punertava hattara.

Kun tätä nyt huvikseni kynttilän ääressä aitassani kyhäilen, muun Lintukodon jo nukkuessa, läheisten ja vieraidenkin, kuumottaa heinäkuun punainen kuu avoimesta ovestani koivikon läpi. Se ei ole kalpea kuin kesäkuun sirppi eikä kaamean kirkas, hermostuneesti laineilla hyppelevä kuin elokuun aaveloistollaan säikyttävä kuu. Se on suuri ja kuparinpunainen, tyyni ja hekumallinen, tämä heinäkuu, ensin saarien yli tulipalona roihuava, sitten valtava, välkkyvä kiekko.

Suvaitkaa tämäkin kyhäykseni, joka aamuauringon välkkyessä syntyi ja päivän ihanuudessa soudellessamme kehittyi:

ONNEN HETKI.

Viel' elää entinen hurmio! Aurinko nousee, sen kullassa kiiluu aamuinen järvi ja vaarat ja taivaat hulmuavat, mun armaani airoilla istuu, hänen kasvonsa koitto purppuroi…

Viel' elää entinen hurmio! Näen kasvonsa tuossa: kuin pronssi, ei, vaan niinkuin metalli, rauta ja malmi, kuin veistos lohkaistu graniitista: kaikk' yhtä ehjää ja riemuista voimaa. Hän tuhdolla kääntyy ja tähyilee päin rantaa silmin kuulain ja kirpein, ja elämän tyynestä onnesta nauraa.

Ja silloin entinen hurmio taas sieluuni syttyy, autuuden tunnen kuin ennen, yhteisen autuutemme, jok' ei ole rakkautta pelkkää, ah, paljonkin muuta ja ylhäisempää: se kirkastumista on. Yks pitää yhdenlaisesta, toinen taas toisesta, jokainen autuaaksi saa uskonnollansa omalla tulla! Mun sieluni tällaista puuttui!

Taas muistan, — kun aurinko nousee ja järvellä aalto käy niin että jo vaahto kuin tiirat lentää ja luodoilla hyppii, ja venhe keikkuu, ja ystävä airoissa istuu eik' anna voimansa tuulille myötä, taas muistan nyt vuodet menneet, monet vuodet, yhteiset vaivat ja yhteiset riemut. Niin, tietänen, kuinka on muokattu tämä kasvojen pronssi, kuinka on saatu tuo malmi ja rauta aikaan, kuink' onkaan iskuja kestänyt tuo graniitti muodoilta jäykkä, se kunnes tällaiseksi taipui: niin paljon kaipuuni mukaiseksi. Hyvin muistan, kuink' olen kiusannut sitä rautaa, malmia, josta näin sallittiin minun aseeni parhain. Miten kiusannut jalkoja noita, jotk' ottavat venheen kaarista ponnen: ne astelivat vähän velttoina muinoin, kuin uinuvat, valveutumattomat vielä, ne kunnes ponnistaa peninkulmin puukengissä saivat, kestäen pilkkaa, — puukengissä, köyhissä, kömpelöissä ja ehkäpä sisältä piikitetyissä: mikä kidutus ehdoin ja tahdoin tehty, koe, josta jo itkeä voi sydän naisen! Veri, vertaisin, jalkapohjista tihkui, hän riemuiten tallasi nuo peninkulmat, syysiltana myöhään, leikiten saapui niin luokseni pauhussa sateen ja myrskyn…

Ja muistan entiset soudut yli aaltojen koskena pauhaavaisten, kun kuoleman uhkalle suustani vastaan soi kirous, — ensin hän kauhua itki ja sitten vimmaa. Ja ponnisti: kesti! Näin rautaa malmista luodaan. Se itku, se nopsasti tyyntyi ja muuttui varmaksi tyyneydeksi, joss' ei ole vihaa, ei kaunaa, ei pilkkaa, vain naurua leppoisinta: pois ennakkoluulot niiden, joit' ihmisiks leikillä mainitsemme! Näin syntyi kädestä Luojan tuo graniitti punertavainen, ei koske sen sydäntä laineiden lapsekas hyrske, ei kenties mahtavin, aika!

Nyt väitinkö, että sen paaden, sen kallion, pronssin, sen graniittirinnan lie mieleni julmuus luonut? Ei niin: sen synty on korkeampaa, se luonteissamme on, meidän kahden! Näin väitinhän: syntyi kädestä Luojan! Ja ei ole luomus hän ainoastaan, ei pelkkä graniitti, malmi: hän ollut on minun kaltaiseni, ja tietämättänsä valveusi tietoon. Sen nähdä sain, saman liekin ja myrskyn: ovat luonteemme lyöneet vastakkain, yks kovaa, hirmuista, kovempi toinen; yks julma, kuoloa julmempi toinen! Ei taipunut rahtua yksi, ei toinen. Niin meri ja liekit taistelevat: ei katoa kumpainenkaan!

Niin malmi ja polte masuunissa. Hän malmiko vai minä? Oi, en tiedä. Siten kumpikin toistamme oppineet vain lienemme tavalla mystillisellä ja katkeralla — kuin luonnoton hehku voi teräkset kovimmat kiehuttaa — ja valaa yhteen. Yht' olemme nyt, — sama tahto, yhteiset tahdonmäärät, ja ylpeys, kaipuut ja unelmat yhdet: näin tyytyä — osaan parhaimpaan; kaikk' ulkoa tullut meille tyhjää. Yks graniittipatsas, Luojamme veistos!

Sua kunnioitan kuin itseäni, sun heikkouttasi vihaan ja halveksin niinkuin itseäni: en armoa selvyyden puutteelle anna! Sua rakastan jälleen nyt niinkuin muinoin hurmiossa, — nyt, loistossa autuaan aamun kun tuhdolla silmin kuulain ja kirpein päin rantaa katsot ja kasvosi koin kirkkaus purppuroi.

"Mene, laiska, myyriäisen tykö…" "Makaa vielä vähä, ota vielä unta päähäs; laske kätes vähä yhteen, ettäs vielä levätä voisit."

Korkeassa metsässä, jonka oksien alitse järvi salaperäisesti kiiluu, jonka latvoissa tuulisin päivin käy yhtämittainen valtava kohina, himmeässä kuusimetsässä, jossa lemahtelee kostealle ja havuille ja helteisenä päivänä väkevästi kuusien noruvalle pihkalle, siellä kohoaa, tai kohosi, muurahaisten kaupunki.

Aurinkoisella kummulla se komeilee pyramidin muotoisena. Kummun ylitse kaartuu suuri pihlaja.

Päivistä vähälukuisen kesämme kauniita päiviä viettäen katselette hyönteisten elämää. Tuoksuvalla nurmella seuraatte jotain pikku vaeltajaa, joka yrittää heikkoa heinää ylöspäin, putoaa, ja yrittää, mieletön, jälleen. Mitä hulluttelet? Mitä luulet näkeväsi heinän latvasta? Korkeaksiko sitä kuvittelet? Pysyisit piilossa maassa, parempi olisi ollaksesi! — Verkkovivussa hiljaa keinuen, — niinkuin ehkä joku teistä lapsena vaatevivussa kukkivalla pientarella, kun äiti pellolla leikkasi kahisevaa ruista, — kauan sitten lapsena, tuulen tuudittamana, lepän latvan liekuttamana, — katselette nyt, kuinka muurahaiset karavaanina rientävät ylös pihlajain runkoja korkeutta kohti, missä sininen taivas koristeellisten lehtien lävitse säteilee ja valkeat pilvet vaeltavat…

Niin minäkin katselen, — ja katseluni vakuuttaa, että leikkiähän minunkin elämäni lienee: hyönteisen lyhyttä elämää. Leikin, sieppaan kiinni vikkelän, vihreälle välkkyvän koppakuoren, asetan sen, harmaapäinen harmaaparta, selälleen; tiedän, että se niskannapsahduksella kimpoaa ilmaan ja putoaa taas jaloilleen, se taitava, jolla on aina onni mukanaan. Mutta tästäpä ei toistaiseksi pääsekään pakoon! Ajelen kullanhimmertäviä maakiitäjiä, joiden suojana on niiden ilkeä haju niinkuin arvonsa tuntevilla ja vakaumuksistaan ehdottomasti varmoilla ihmisillä häikäilemätön käytös ja menettelytavat. Ihastelen kauniita, metallinvärisiä turilaita, jotka ovat kuin muinaisen Egyptin naisten rintasolkia; pyhiä scarabeuksia. Töllini seinävierellä ihmettelen, miksi muurahaiset yhä kantavat korsia seinänrakoon, hyvin huonoon asuinpaikkaan, jossa ne talvella varmasti paleltuvat, — ottavat turhaan hinatakseen noita valtavia hirsiä tai mastopuita.

Pääkaupunki se on mielestäni. Kuvittelen, että siitä johtaa valtateitä toisiin kaupunkeihin, joita on loitolla siellä ja täällä, yksi vanhan perunakuopan eteläreunamalla, toinen Rautun ulapan näyttävällä kalliomäellä; kolmas venhevajan vieressä. Haaveilen, että kaupungit tai nämä kaupunkivaltakunnat käyvät keskenään kauppaa, — unohtaen ensin, että muurahaisvaltiot eivät rakasta, eivät siedä toisiaan, joskin jokainen niistä sisällisesti on sovun ihanne. Ken on nähnyt samaan pesään kuuluvan muurahaisen ahdistavan veljeään, ei, paremminkin sisartaan? Niin, sisartaan. Odottakaahan vähän. Aina he rientävät toistensa apuun. Mutta vieraille pesille ne ovat vihollisia: viepä samanrotuinenkin toisen pesän muurahainen toiseen: siellä se surmataan.

Sotaa siis. Eduistako? Ei kai sen kummempaa! Mitä merkitsevät rauhan- y.m. liitot ja palatsit, esperantot, yhteiset tieteet, joilla ei näissä asioissa pitkälle päästä, ja taiteet, jotka tarvittaessa armotta tuhotaan, mitä ne kaikki merkitsevät talousetujen rinnalla, vielä vähemmin rotuvaistojen? Muurahainen vain lukee samanrotuisenkin, jos se asuu eri valtiossa, kohta viholliseksi, — sen verran olemme niistä edellä.

Sotaa siis. Niinpä nyt leikkiessäni kuvittelen noiden kaupunkien silloin tällöin käyvän sotaa keskenään, marssittavan järjestettyjä armeijoita vieraaseen maahan, tuhansittain sotilaskastia, varsinaiseen työhön kelpaamatonta, mutta jolla tiedemiehet sanovat olevan niin suuret päät, että ne niillä tukkivat patteriaukkojaan, ja sellaiset leuat, että ne yhdellä ainoalla noiden hohtimiensa nipistyksellä katkaisevat vihollisensa poikki, ruiskuttavat sen haavoihin hirmuista myrkkyään, silpovat uhrinsa kappaleiksi, syötäväksi, — miksi ei vihollista syötäisikin, olisihan tämä muonituksen kannalta erinomaisen käytännöllistä? Paloittelevat saaliinsa niin pieniksi, että työmuurahaiset helposti jaksavat kantaa kappaleet kotiin. — Kuvittelen kuuluisia taisteluja, joista muurahaisten aikakirjat kauan kertovat hurmautuneita taruja, kuvittelen pesien hävittämistä sukupuuttoon, orjien ottamista. Ja muurahaisteni elämää rauhankin aikana. Että heillä on kuningas tai presidentti ja ministeristön vaihdoksia, sillä jokainen tuntee, että keon asiat edellisten valtaan himoinneitten aikana ovat menneet päin mäntyä. Ajattelen, että minun muurahaiseni, jotka kuuluvat, kuten eräästä pienestä tieteellisestä kirjasta huomaan, siihen muurahaisten valtavan, mutta lajiköyhän rodun toiseen pääheimoon, jonka nimenä on Formicidae, koska näiden takaruumis on muodostettu pelkästään yhdestä nivelestä, jota pieni suomu pitää koholla, kun taas ensimmäisellä heimolla Myrmicidae on kaksi takaniveltä, — kuvittelen, että he raivaavat teitä, rakentavat pilvenpiirtäjiä, kokoavat lihaa aittoihinsa, kantavat myllystä täysiä, äsken jauhattamiaan säkkejä: muurahaisten munia, koteloita.

Niin he ahertavat hirmuisella kiihkolla, nuo pikku miehet. Ei, pikku naiset! Kai entiset kunnon opettajanikin, he, jotka pitivät kuivien kasvien keräämistä kaikkein tärkeimpänä asiana maailmassa, tämän aikoinaan koettivat saada päähäni — ja kuitenkin olen aina rakastanut kukkia enemmän kuin kuivia lehtiä. Mutta nyt johtuu mieleeni vanha oppikin: naisiapa nämä ovat. Surkastuneita naisia: siis voittamattomia ahertajia, kuten jollakin tavoin elämältään vajavaisiksi jääneet naaraat ihmisistäkin. Vajanaisia, pieniä, — mutta epätoivoisen uutteria, ankarasti järjestystä rakastavia.

Oikeita naisia ei noissa ruskeissa juoksijoissa ole monta. Mutta ne ovatkin komeita, suurempia kuin muut, leveäselkäisiä, isoperäisiä. Niitä sanotaan kuningattariksi. He eivät tee mitään muuta kuin antautuvat rakkauden suloaikoina seurusteluun miesten kanssa, jopa saaden silloin, nuo jättiläiset, — mutta kuinka lyhyeksi ajaksi, — hartioihinsa suuret, kauniit siivet! Ja hedelmällisiksi tultuaan he muuttuvat oikeiksi matrooniksi: heidän valtava tehtävänsä on synnyttää, synnyttää. Vuosikausiakin yhden ainoan hääretken jälkeen. Joku laji, kertoo äskenmainittu kirjani, syöttelee vähin toukkiaankin; toisten lapset taasen jätetään kokonaan työmuurahaisten, hedelmättömien tätien hoitoon, kun äiti synnyttää uusia.

Mutta mies? Työmuurahaisethan ovat — naisiako todella? Mutta ainakin kuningas tai kuninkaat, jotka tekevät tuon häälentonsa kiiltävillä siivillä verhottuina, ovat kuningattaria, naisia!

Myöskin miehiä on muutama. Komeita, pulskia, koketteja, laiskoja. He eivät lähtisi työhön kangella kääntämälläkään. Vöntystelevät kaduilla väännellen tuntosarviaan, halveksivat hulluja raatajia. Heillä on kahdet silmätkin, kaiketi naisväkeä nähdäkseen: kaksi fasettisilmää ohimoissa, kahden puolen uljasta kalloa, ja lisäksi kolme pistesilmää hävyttömään otsaan mäiskätty. Ihania he ovat naisista, miehistä he lienevät naurettavia, kelpaamattomia sotureiksi. Onhan muurahaisvaltio näet jonkinmoinen Dahome tai Ashanti: soturit ovat naisia ja miehet sitävastoin pelkäävät kauheasti sotaa. Auta taivas, jos jossakin jyrähtää. Silloin he piiloutuvat kai kuningattarien helmoihin kuin Paris Hektorilta, silloin he saarnaavat rauhaa ja teosofiaa, vaikka tavallisesti ehkä yli-ihmisestä, joka halveksii porvarillisia kääpiöitä ja kulkee tarvittaessa vaikkapa yli heidän ruumiittensa. Ymmärtäähän tämän, eihän heillä ole edes sota-aseita, leuat ovat heikot muussa paitsi syömisessä, myrkkyrauhaset melkein olemattomat. Mutta kauniita ja lahjakkaita miehiä he ovat.

Silloin he saavat, hyvin ruokittuina ja komeasti puettuina häihin lähtiessään, siivet samoin kuin kuningattaretkin. Neljä petollisen välkehtivää siipeä. Silloin he lentävät kohti aurinkoa. Ulkomaanmatkalle! Kosijain kihisevä parvi hyörii ja juoksee ulkoseinillä, eksyy huoneisiinkin. Ja tämä tapaus saattaa eräiden ihmisten mielestä ennustaa kauheita. Miksi tulevat muurahaiset seinille ja sisään? Oikeinpa siipimuurahaiset! Turha säikähdys: kihinä oli vain syrjähyppy matkan varrella, määrä vie ylös korkeuteen, kuolemattomuuteen. Parvi katoaa kuistilta pian, se on noussut ilmoihin. Ilmassa tulevat kuningattaret raskaiksi ja kadottavat viehättävät kaunistuksensa.

Mutta sitä ennen ovat miehet jo kuolleet, heti lentoretkellä! Armaansa syliin. Ensi luokan rakastajia, aivan kuin se arabialainen heimo, jonka nuorukaiset kuolivat, kun rakastivat. Kuin Ikarokset he putoavat ilmasta maahan: koko elämäntyö on tehty.

Sen sijaan tavalliset muurahaiset, pienet, arat, hiljaiset ja vaatimattomat työläiset, joilla ei miehisesti asiaa katsellen ole oikein sukupuoltakaan, ahertavat koko elämänsä ravinnonhankinnaksi ja uusien polvien syöttämiseksi. Ainaista matalaa työtä, äänetöntä aherrusta jokaisesta aamusta jokaiseen iltaan, keväästä talveen, vuodesta toiseen, — miljoonasta vuodesta miljooniin. Hirsien vetämistä, matosaaliin etsintää, omien, — kuningattaren, — toukkien ruokkimista, kun ne makaavat koteloissaan kuin avuttomat lapset kapalossa. Suvun säilyminen ja leipä, eihän tämä ole mikään vähäpätöinen asia.

Mutta verkkovivussani maaten, tähystellen siniselle taivaalle ja sen sähköisinä häikäiseviin hattaroihin, tarkastellen pihlajan vartta kiireesti juoksevia muurahaisia, — ja kuvitellen melkein itsenikin lopulta myyriäiseksi, ruskean ahavoituneeksi, jolla on vaaleain juovien vannehtima vartalo, leukoina lujat pajahohtimet ja sieraimien vieressä metrinpituiset radioantennit, taittuneilta näyttävät tuntosarvet, verkkovivussani aprikoin hullunmoista: kumpi olisin mieluummin, työmuurahainen, jonka illuusio on suvun jatkuminen, vaiko moinen mies, jolta muutaman tuokion jälkeen riistetään kuvitelmain siivet ja henki? Mitä tietää sukunsa jatkumisesta enempää kuin muustakaan — sittenkuin on mullaksi maatunut? Ja jos tietäisikin, ehkä näyttäisi kohtalo vieläkin kauheammalta: elää sieluna ja huomata kaiken sen, mitä maailmassa muka kyhäsin, naurettuna, häväistynä, unohdettuna ja hävitettynä, sillä senhän melkein kaikki lopulta saa palkakseen.

Verkossa loikovasta jättiläismuurahaisesta alkaa muurahaisuus maistua kauhistavalta. Juosta sokean vaiston vallassa koko ikänsä, — muurahaiset elävät muka hyvinkin vanhoiksi, jopa parinkymmenen vuoden ikäisiksi, — näennäisyyden vuoksi, tai palaa hetkessä loppuun — samanlaisen harhan vuoksi.

Tosin tietää kirja, että muurahaiset ovat edistyneetkin. Että eräät lajit niistä osaavat houkutella puita, joiden vihreyden ne alkuaikoina raastoivat sellaisenaan suuhunsa, veronkantajikseen: valmistamaan itselleen nektaria. Sen ne tekevät siten, että säästävät puun lehtiä ja suojelevat puuta sen vihollisilta, toisilta muurahaisiltakin, ja vastalahjaksi puu kehittää heille nyt itse herkun. — Eräät lajit jälleen hoitavat karjaa, lehti- ja juurisyöpäläisiä, varjellen niitä vihollisilta, linnuilta, hyönteisiltä; jopa hyppysiltäni, joka vihaan tuota karjaa vaahterantaimieni turmelijoina ja inhoan sormieni tahraajina. Kirja kertoo edelleen ihmeitä: että muurahaiset jossakin maassa kuljettavat tuota karjaansa puissa lehdeltä lehdelle, kuten alpeilla lehmiä muutetaan laitumelta toiselle; ne kantavat ne niiden maissinjuurien kohdalle, jotka ovat lehmistä maukkaimpia, ja kun juurien pinta on tarkoin syöty, taas uuden maissin juurien alle. Rakentavatpa lemmikeilleen talveksi omettojakin mullan kätköön. Niin, muuttuvat välisti sellaisiksi maanalaisen karjan hoitajiksi, etteivät enää itsekään ilmesty maan päälle, vaan tulevat väriltäänkin kelmeiksi ja menettävät näkönsä. Eteenpäin! Vahvistetaan kuningas Salomonin väite, että muurahaiset keräisivät jyviä talveksi laareihinsa, — "valmistaa elatuksensa suvella, ja kokoo ruokansa elonaikana". Korjaavat muka järjestelmällisesti viljaa: yksi joukko tekee eloa vainiolla, toiset keräävät jyviä välivarastoihin, toiset kantavat niitä pesän suulle asti, viimeiset aittoihin maan alle. Kuvailevatpa tiedemiehet, että eräät muurahaiset Amerikassa viljelevät jotain sientäkin pesissään, lannoittaen sitä lehdistä pureskelemallaan massalla; jopa hoitavat puutarhaa, neularuohoa, kitkien sen juurelta kaikki heille tarpeettomat kasvit. Velvollisuutta, uhrautumista, järjestymistä. Eräät Afrikan muurahaiset kuuluvat menevän tuossa uhrautumisessa niin pitkälle, että rupeavat sisarilleen ruokatynnyreiksi: syövät ja antavat syöttää itselleen hunajaa niin, että paisuvat pullolleen kuin ilmapallot, ja riippuvat sitten talvella kellarin katossa täysinä leileinä, joiden suusta siskot saavat imeä itselleen ja viedä ravintoa lapsillekin.

Ja eräät myyriäiset ovat räätäleitä! He osaavat ommella! Silkkilangalla.
Puolaimina he käyttävät omia silkkikotelolla ympäröityjä toukkiaan.
Kulkevat näitä käämejään kantaen paikasta toiseen: ompelevat yhteen
lehtiä suojatakseen rakkaita lehtisyöpäläisiään niiden vihollisilta.

Tulihan siitä sittenkin kehitystä miljoonien vuosien päästä, alkumuurahaisesta, joka oli ilmeinen hirviö, peto. Kasvisruokien inhoksuja. Pitkällä myrkkykeihäällä varustettu kannibaali se oli, tuo kantaäiti, kuten todistaa laji, jota tavataan vieläkin, metsästysmuurahainen. Sen heimo ryntää kansainvaelluksena eteenpäin, se kantaa toukkansakin mukanaan, sillä ei ole missään vakinaisia pesiä. Se surmaa jokaisen eläimen, joka ei sen tieltä jaksa pakoon tai osaa vastustaa sitä tulella. Tutkii puut, pensaat, ruohot, raot, ontelot, syö madot, etanat, hiiret, kolibrit, python-käärmeen, joka nielaistusta kauriista vatsa pullollaan kieriskelee voimattomana. Niin, ihmisenkin, elleivät linnut tai hyönteiset varoita luomakunnan herraa hirmun nopeasta tulosta; iskeytyy häikäilemättömällä raivolla ihoon, jättää lihaan päänsä ennen kuin siitä eroaa. — Mikä kehitys, jos nyt tätä raakalaista vertaa karjaa hoitaviin tai maata viljeleviin muurahaisiin, vipsasarvisten lehtiäisten lypsäjiin tai puutarhureihin. Siinä välillä vain joku orjalaitos tai varasyhteiskunta: vintiöt, jotka tunkeutuvat isompien muurahaisten pesiin, kaivavat sinne itselleen asuinluolat kannatinpilareihin ja hyökkäävät niistä pääkäytäviin ryöstääkseen itselleen saalista, toisten työn hedelmiä. Minkäpä isompi niille taitaa? Niitä täytyy suvaita: jos hävittäisi niiden pesät, niin kaataisi omatkin kattopilarinsa, kukistaisi holvinsa maahan. Entäpä tällä välin, ennenkuin noihin siivoihin puutarhureihin joudutaan, oikea kulttuuri-ilmiö: muurahaiset, jotka tuovat ruumiissaan suuriin kaupunkeihin vaarallisia nautintoaineita, huumaavaa nestettä. Siitä hyvästä annetaan niille siellä vapaa asunto ja ravinto. Jopa sallii isäntäväki näiden ooppiumikauppiaiden syödä heidän lapsiansakin, toukkia ja munia.

Mutta sen vieressä kasvoi, paitsi kuusia ja tuota suurta pihlajaa, myöskin omituinen tuomi, jossa oli vain yksi ainoa riippaoksa ja oksan päässä kellui kasvannainen, tuulenpesä, kuin mikäkin kynttiläkruunu. Siitä tuulenpesästä aioin tehdä todellisen monihaaraisen kruunun. Mutta hoitelepas nyt sitä, leikkele ja kasvattele kauniiksi, kun muurahaisten Baabelintorni törröttää vieressä!

Vieläkin yksi tuhon syy muurahaisilleni: siltä kummulta näkee kirkolle, joka seisoo lahden perukassa seitsensatavuotista seisomistaan pakanallisen uhrivuoren helmuksissa, vuoren, joka puolestaan on näiden maisemain uljain kaunistus, erottuen loitolle ja kaikkialle kuin pienoinen Fudjijama japanilaisissa maisemissa. Mutta katselepas sitä nyt, kun pikku viholliset karkaavat hohtimillaan nilkkoihisi! Lisäksi näkee kummulta vielä etelään päin, tai uneksii sinne, ja ne unet kirkastuvat jälleen syksypuolella kesää yhä elävämpinä. Sillä suunnalla tiedän olevan kaupunkeja, joiden ilman täyttää yhä vain kaipaamani ravinto, skepsis. Oivallista ja keveää ravintoa, — maaseudun ikivanhat uskomukset tekevät pään raskaaksi. Alan katsella yhä enemmän etelään, kaupunkeihin, — ja ehkäpä haaveilen vieläkin loitommaksi: siellä, autereisen ulapan ja ilmanäärien takana, kohisee minullekin varmasti vaikkapa Parisi, jonne pääsee, jos vain jättää aivan ankarat työmuurahaiskuvitelmansa!

Varustan kuivia risuja, kaisloja, olkia, kannan kummulle paloöljyä, tilkan bentsiiniäkin. Kanto, jonka ympärille pilvenpiirtäjää yhä vain korkeammaksi jatketaan, hulmahtaa ilmituleen. Veripunainen liekki kuumottaa tyynenä heinäkuun päivänä aamusta iltaan riutallani. Kydön sauhu yhtyy autereen paahteiseen tuoksuun.

Dies irae muurahaisille! Punainen kukko! Paholainen! Taivaan tuomio: "Siinä sen nyt näitte, maailmanlapset, kuinka kävi. Mutta kuitenkin kaikki, mikä yhteiskunnassa on tervettä, vastarintaan, pelastamaan menneisyyden arvoja, vastaisuutta." Palokunnat kiitävät paikalle, kalliit formaliinisuihkut sinkoavat korkealle. Turhaan! Kanto jo palaa: bentsiiniä! Kaikki aseisiin! Tuntosarvet, nuo kokottelu-, haju-, kuulo- ja puhe-elimet, lyövät rumpua: sipaisu naapurin sarviin, ja tieto lentää salamana yli koko kaupungin naisesta naiseen kuin tulevaisuuden valtiossa radiolla. Ken on kuhnuri, menköön piiloon maan alle kaivoksiin. Muut, oikeat, pelastamaan koteloita, lapsia. Niitä kannetaan syvälle luola-asumuksiin pinnalta, jossa niille on annettu aurinkokylpyä. Keko sihisee kuin puhe kuuluisi, tuntosarvien neekerirummutus. Olen kuulevinani epätoivon parkunaa, ja raivon. Hampain karkaavat sankarit kiinni palaviin korsiin. He palavat itse, vääntyvät karrelle. Iskevät Gulliverin saappaisiin, koettavat tunkea keihäänsä niistä läpi, kihisevät kaatioissani. Peräydyn pakokauhussa, — mutta ilkityötäni jatkan, ja sitä jatkaa renkini Tuli! Koko Lintukoto käryää muurahaispesälle, melkeinpä lihan kärvennykselle.

Tarkastelen tulosta: vielä kuhajaa nurmikko, teilaustanner, eläviä onnettomia. Mutta ne eivät pelkää: ne juoksevat päin missä vain saappaani hajahtavat. Koskaan ne eivät ole häätäneet minua maisemakukkulalta näin tulisesti!

Kun viimein näen kummun harmaana tuhkana, jonka keskeltä vain muutamia mustia kiviä törröttää, ja kun jalkoihini ei enää montakaan muurahaista nouse, tutkin tarkemmin kylvöäni. Silloin näen, että eloon jääneet kantavat maan alta, vielä kuuman tuhkan läpi, esille munia. Säilyivät! Minne muurahaiset nyt niitä yrittänevät viedä? Kas, nehän alkavat perustaa pesää kruunutuomeni juureen! Yhdessä yössä siihen on kasaantunut vaaksa jotain lahoa jauhoa. Vai juuri siihen…

Sitten on kaupunki kuollut. Eräät puutkin pystyyn palaneet, toiset kellastuneet. Musta tanner sateen lipeällä pesemä: perinpohjainen puhdistus. Muurahaisten pitkä työ on kadonnut.

"Voi olla. Kaikki häviää kerran", vastaan, mutta selitän, että muurahaiset tulevat kai saunalle pesästä, jonka poltin; niitä näkyi jääneen paljon elämään.

Jatkan sotaani, uskossa, että tapan nuo isot ruskeat ja äkäiset muurahaiset sukupuuttoon. Siksi tuho näille uutta, siirtokuntaa haaveileville. Vettä kiireesti tulelle! Flitiä! Punamaalia. Lysolia. Saappaankorkoakin. Niin, vaikkapa sokeriveteen sekoitettua potaskaa tai arsenikkia, jollen pelkäisi kotieläinten henkeä.

Mutta yhä kuuluu saunalta naisten kirkunaa, kun he aran ihonsa kylpyyn uskaltavat, enkä saa itsekään istua rauhassa edes armaan kiukaan ääressä, nauttia sen kirvelevästä savusta, liekkien mystiikasta, kullan ja punaisen värileikistä. Ja saunan lavollekin muurahaiset hyökkäävät.

Tarkkaan ne aina tyhjennetään pois, mutta jo seuraavana päivänä näkyy saunan nurkalla uusi pesä. Se on syntynyt yhtenä ainoana yönä, — onpa siinä tehty työtä! Milloin yritetään kaupunkia kiukaan eteen, milloin lavon alle, viimein saadaan itse lavollekin pieni pesä.

"Nahallista paremminkin, kyllähän ne pistelevät. — Niin sanoivat entiselläkin mökilläni, kun kyy mateli portaitten viereen. Lyötiin kyyltä pää poikki, ja mökki antoi pienen hyödyn ainakin myötäessä."

Nyt olen jatkanut sitä neljättä kesää! Saunalta ja tuvalta, jonne muurahaiset tosissaan yrittivät, ovat viholliset kadonneet melkein kokonaan. Olen niitä polttanut, palelluttanut, poisjuurittanut, myrkyttänyt, muurannut raot umpeen. Saivathan ne kerran melkein poltetuksi saunamme: tekivät pesänsä kiukaan ja seinän väliin, pesä syttyi lämmitettäessä kytemään, — tulipa sinä iltana käryinen löyly, muurahaiskylpy, ja hurjan sammutustyön jälkeen uneton yö. Muurahaiset olivat kostaa pahasti!

Kuvittelin, että saisin isot muurahaiset saarelta sukupuuttoon. Sen tähden, kun siirtokunnat harhailivat sinne tänne, heti oli ihminen taas jokaisella uudella pesällä. Tuli lankeaa taivaasta, kattila kuumaa vettä. Eikä montakaan pelastu.

"Johan minä sen sanoin", virkkaa siis nurmimuurahainen tai keltiäinen, jollaisia en vainoa, katseltuaan tapausta syrjästä. "Halveksittavat formica rufat. Kävi kuin Sodoman ja Gomorran!"

Säälihän niitä oli, mutta mitäpä se nyt asiaa muuttaa! Ei säälitä, kun tosi eteen tulee. Säälistä jätin kuitenkin yhden paikan muurahaisrodun käytettäväksi, etäällä pirtiltä ja vielä etäämpänä saunasta, suuren ruohikon takana. Nyt siinä paikassa näkyy komea keko.

Mutta erehdyinpä luullessani, että voisin vangita muurahaiset tälle yhdelle konsessioalueelle. Tähän johduin juuri siitä harhaluulosta, että saisin tuon muurahaissuvun muka kokonaan loppumaan. — Kuinkapa moinen rajoittuminen voisikaan tapahtua, muurahaisten opettaminen yhteen ainoaan pesään! Heidänhän täytyy lähettää hedelmällisiä naaraita perustamaan uusia siirtoloita. Se on tuskallinen ja riemullinen pakko. Se on luonnon laki.

Ja siksi pitäisi sodastani, jos en hellitä, tulla ikuinen taistelu, — niin kauan kuin yksikin ainoa hedelmällinen isojen muurahaisteni kuningatar saarellani elää.

Kuutamot Lintukodossa ovat erikoisia. Arvaatte sen: samoin kuin aurinko näkyy kuu pieneen saareen kaikilta ilmansuunnilta, nousi se sitten mistä päin tahansa, laski minne hyvänsä, näkyy tarkoin jokaisessa vaiheessaan ja hahmossaan.

Heinäkuun kuutamo täällä on kummallinen kuin uni, — kuumeinen uni, onnellinen, vailla tuskan tuntuja. Se tuhoaa ruumiillisesti juovuttaen muistot, kokemusten totuudet, nuo onnettomuuden tuojat. Oikea aistien Lethe.

Lähin naapurini, taiteilija Jumalan armosta, antoi minulle kerran monien muiden kallisarvoisien piirustusten ja pikku akvarellien joukossa, jotka ovat tekaistut milloin kirjeiden reunaan, milloin paperossilaatikon palasiin, myöskin kuvasen tästä Vähä-Vohlista kuutamossa. Heinäkuun kuutamossa.

Sain kuvan ennen kuin olimme saaren ostaneet. Ihastuin silloin jo siihen. Nyt tiedän, kuinka mestarillinen se on.

Kuu, punainen, utuinen, kuumottaa yösydännä rantapolun päästä, kiemurtelevan polun, joka nousee loivasti Lintukodon pikku tanhualle. Oikealla tumma tölli, josta erottuvat sinertävät ikkunaristikot. Vasemmalla härnäläismallinen aittarakennuksemme, kyhätty itsensä naapurin piirustuksia seuraten, siinä koristeelliset ovet, luhti ja viiritanko, jonka huipussa kalanhahmo viirinä kummittelee.

Keskellä pihaa omenapuut ikäänkuin hopeapilvi, hämärällä hohteella gloorioituina, — aivan kuin muisteluna valkeista kukista, jotka ovat jo monia viikkoja sitten karisseet.

Alempana rannalla, kahden puolen rattoisaa, tallattua polkua kaksi jonoa verkkoja kuivumassa, — märiltä ne kuvassa näyttävät. Miksi ne on asetettu toimettomuuteen yöksi, miksi niitä ei laskettu vehmaan luhtaruohiston rintaan, kukkivien ahvenheinäin väliin, näin heinäkuussa, parhaana pikku kalain aikana? Senkö tähden, että heinäkuun lämpöisinä, pimeinä yösydäminä kuhatkin ulapoilla elämöivät, suuret, mustat, vasken- ja hopeanhimmertävät kuhat? Ne metsästävät nyt vimmatusti, ne iskevät uistimen koukkuun. Karahtavat kiinni raskaina kuin kivi, pousahtavat pinnalle, tohottavat, kiitävät kaikki evät harillaan venhettä kohti, antavat nostaa itsensä ylös tyynesti kuin olisivat mitäkin halkoja, — siinä ne makaavat nyt venheen perässä kalakirves niskassaan, sammuvissa pallosilmissään sähköinen välkähtely kuin mikäkin sielu…

Vai siksikö verkot ovat vapeilla, että heinäkuun kuutamot saavat kaiken unohtumaan, ovat niin ihanat, huumaavat, ettei ihminen välitä paljon mistään maailman askareista, vaan uneksii kummallisia ja ääriviivattomia?

Tuossa kuvassa punoittaa kuunpyörö pohjoisesta. Se on luonnottoman suuri, ei mikään "oksa", kuten tauluissa usein näemme, vaan Vanajan lempeiden, lämpöisten heinäkuun öiden valtava kuu. Ja sen vieritse ojentuu viiri, kala. Erehdyin: kala se ei ollutkaan, vasta myöhemmin siihen tuli piikkinen ahven, kuvassa on teiri, joka istuu pyrstösulat vanteena viirin päässä ja kultakulkusiaan kulisuttaa.

Kuinka monta kertaa sittemmin, pidettyäni tuota kuvaa nämä vuodet hallussani, kuinka monta kertaa Lintukodossa, tummenevina heinäkuun iltoina, jolloin tuskin vielä aina muistaa, että tämä tummuus julistaa jälleen taas syksyä, — kuinka monesti Lintukodossa, tupasen kulmalla, aitan luhdin kujassa, saunapolulla tai kalliolla venhevajan luona on kajahtanut välittömästi meidän ja vieraitten suusta:

Kuu nousee. Pilkistää kaakosta saarien takaa, se on niin punainen, että säikähdyttää, vaikka tiedämme sen kuuksi. Kuitenkin katselija hätkähtää niinkuin siellä olisi tulipalo, metsäpalo, tai poltettaisiin ainakin nuotiota jonkin kalliosaaren laella, — varsin rauhallinen mahdollisuus moinen kalamiesten nuotio, kuhanpyydystäjäin, jotka kahviaan keittävät; mutta sittenkin…

Se välkkyy nyt selvempänä metsästä. Se ikäänkuin pyörii, kelluu taivaalle. Hymyilee leveän leikillisesti kuin voimakas, julkiviisas hämäläistalonpojan naamataulu. Se on veitikka, hieman pisteliäs, — säikähdytti vain meitä ikäänkuin pihalla leikkiviä lapsia lankkuaidan ylitse kurkisteleva veijari.

Se kiiruhtaa korkeammalle, siirtyy nopeasti oikealle. Keveästi kuin uisi öljyssä. Ja laajenee, suurenee, kasvaa suunnattomaksi.

Mutta sillä välin: mikä kullanhimmerrys, vallaton vasken- ja kuparinvälkkeiden leikki laineilla, jotka sinkauttelevat valonheittäjinä välkähdyksiään saunan mieluisalle polulle suorien tervaleppien välitse. Voisin rakastua siihen valoon, jos mistään kykenisin kyllin rakkautta antamaan. Kehuisin, että saattaisi muka hukuttautua noihin iloisiin kulta- ja kiilloitettuihin kupari-välkkeisiin pelkästä ulkonaisen kauneuden hekumasta.

"Jumala, kuinka täällä on kaunista!" Tulette tanhualle metsiköstä, kastetta hersyvän polun varjosta ja pimennosta, jonka pirtti luo nurmikolle. Seisotte rauhallisen pirtin kulmalla tai viereisen luhtiaidan valkean pilarin vieressä. Huomaatte silloin yht'äkkiä kuun kokonaan. Tuolla on hedelmäpuu- ja kukkakentällä tummuus, jossa sirkat kiihkeästi sirittävät, — kesän syyspuolen luonnonsäveliä, — myyrät sipittävät ja sammakot ruohikossa hypellessään tupsahtelevat. Tuleeko sade? Eipä varmaa, täällä ukkostaa aina kauan. Ja edessänne on Vanajan eteläulappa ja tuo häikäisevä kuu! Lumoava kuu. Niin, se lumoaa varmaankin sillä tavoin kuin kerrotaan ja kuten olen nähnyt huilunsoiton lumoavan käärmeitä. Utuinen, usvainen, kuin harson läpi paistava. Pyöreä kuin harpilla kaarrettu, mutta ei pieni kuin sammion, sen vähemmin kuparikattilan pohja. Katsokaa tuota kummitusta! Tai vilkaiskaa kaikkeuden sisään aukosta, joka on taivaassa, kuusta: siinä hulmuaa, leijuu punaista, ruskeaa, kellertävää, välkähtelevää kultaa. Avaruus siellä takana kiehuu, välissä on taivaankansi.

Ja ympärillä rauha. "Kaukana on vaino, riita." Tunnen taas todella eläväni: unohtuvani, hukkuvani, — kuolevani luontoon…

Paahteisista ilmoista kuu tuollaiseksi tulee. Suotta ei ole ukkostanut monta viikkoa, viileät hattarat kokoontuneet ensin valkeiksi pilviksi, sitten pumpulimaisiksi vuoriksi, jotka vähitellen saavat ruusunvärin, punertavan värin, punaisen, vihaisen värin, ja paisuvat nyt taivaalle pilvitorneiksi, jotka pohottavat auringonlaskussa veripunaisina tai kerääntyvät päivällä alas ilmanrannalle, kuten väijymään, rakentavat sinne suunnattomia muureja, linnoitettuja haavekaupunkeja…

Turhaan ei ole pauanne välistä jossakin hyvin kaukana tuskin kuultavasti kumissut. Ilma on käynyt lämpöisestä kuumaksi, ahdistavaksi, se alkaa pakahduttaa.

Kylässä siunaillaan, että ukkosen kerrotaan siellä ja siellä polttaneen taloja, salaman lyöneen sinne ja sinne, pyörineen pallona tuvasta kamareihin, kärventäneen hevosilta harjat ja hännät, tappaneen ihmisiä. — Milloin se tulee tänne saareen? Rämähtää kauhealla voimalla, jyskää kuin sadoilla kanuunoilla yht'aikaa, ikäänkuin pudottelee alas suunnattomia rämiseviä peltejä, pimentää ilman sameanvihreäksi ja vuoroin leimahduttaa sen savuisen punertavaksi kuin koko avaruus palaisi, — pitää naisvieraita pyhässä tai sairaassa kauhussa, tupasen syrjäpenkeille painuneina tai sänkyihin peitteen alle piiloutuneina, ja vaimoni ja minä istumme kamarin sohvalla katselemassa tai polvillamme toistemme takana ihastelemassa, kun näemme ikkunasta tuon uljaan ihmeen: kummastelemme, kuinka taivas on sotaisen punainen, tahi maisemat yht'äkkiä, sekunnissa, välkähtävät sähkövalkeiksi, näyttävät jokaisen yksityiskohdan yössä kuin suurennuslasilla, ja taas seuraa pimennys, jossa talopahasta pohjia myöten tärisytetään! Ukkonen vierittää saaren yli armeijoitaan, valtavan osaston milloin päivällä, milloin yöllä. Talonpojat näkevät ilmeisen todistuksen Jumalan olemassaolosta. Mutta ei sada! Mutta ei tule lopullista räjähdystä! Ukkonen vielä vain hiljaa yrittelee, kokoaa voimiaan, painuu muualle, missä todellakin riehuu. Ulapat hajoittavat sähkön saaristokohdalla, paahde, jännitys kasvaa. Milloin se tulee tosissaan, se kaikkein mahtavin komeus, jota kestää monta tuntia yhtä mittaa? Ja sitten loppu: rankkasade.

Nyt on vielä helle. Nyt on troopillista. Jos aina tällaista, niin banaanit ja tamarindit täällä kasvaisivat, eivät ainoastaan jalavat ja tomaatit, ja liaanit kiertyisivät puusta puuhun, eikä vain sinikukkainen metsäkierto. Nyt voin hyvin, huumaudun, pääsen inhoittavasta pessimismistä, mikä ei ole vielä sitä, mihin tavoittelen. Totta kai vaivoista pääsee, kun henki lähtee! Tunnen välisti olevani hiukan enemmän kuin ihminen — ja sehän, ihminen, meidän täytyisi voittaa itsessämme: hänen vakavuutensa, heikkoutensa! Tai tunnen olevani vähemmän kuin ihminen: ajatuksetonta, mutta elävää luontoa.

Illalla ukkonen kumisee kaukana, ja kuu paistaa auki jätetystä ovesta aittaani. Valtava kuu epämääräisestä autereesta, välkkyen luonnottomasti, omituisella metallihohteella kuin jonkin itämaisen jumalan kilpi.

Tiedän, että kalliot rannalla ovat vieläkin lämpöiset. Tunnen angervojen tuoksun leviävän täyteläisenä tanhualle ja ovesta sisään. Olen kuulevinani, miten ruusupensas pihalla ei jaksa kantaa kastetta, joka loruu siitä raskaina pisaroina mehuisaan ruohoon. Poutaa yhä lupaa, ukkonen miellyttävästi etäällä kumisee, ja kevyt ja ylimielinen kuu kieppuu koivujen latvoissa. Suoneni ovat tulvillaan jotain, mitä en vereksi voisi sanoa, sielu jotain, mikä nauraa valituksille, pulalle, kuolemalle, — kaikelle. Muistan jonkin aistillisen n.s. rakkauteni entisiltä ajoilta, heinäkuisen hulluttelun keskellä silloista angervojen päihdyttävää lemua. Juna jytisti kuumassa heinäkuun yössä, niityt angervoineen tuoksuivat avatuista ikkunoista, inehmoiset joko horteessa nukkuvat tai — hillittömän kiihtyneinä rakastavat. Tunnen nyt sellaisesta peittelemättä iloa. Ihminen hehkuu, luonto hehkuu horteisena. Heinäkuun punainen kuu on nyt heidän jumalansa, ei se nuorukaisviaton ja vaaleankalpea kuin nopeasti kadonneen kesäkuun kuu. Tämä jumaluus tarjoaa julkeasti maljaansa, yllyttää johonkin satumaiseen, vimmattuun, jossa heittäydytään alas luonnon varaan.

Kesäyön unelma! Keijujen kuninkaan, Oberonin häät… Viattomat keijukaiset leijuvat rannoilla, suopurojen suussa punertavina usvina.

Eipä se tosin ole mitään suurenmoista, ei mikään Bagni Bernini Roomassa Corson varrella, jopahan vielä, — vai muka välkkyvillä pilareilla varustettu roomalainen sauna, jonka kammioiden marmorilaatoilla kieriskelin vuosia sitten 80 asteen kuumuudessa, ajaen luitteni ytimistä perintökiroustani, luuvaloa, — läähättelinpä tunnin kerrallaan, jymisti totinen sydän, kunnes ruiskusta letkautettu jäinen suihku sen ihanasti ennen mukavaan päivällisuneen heittäytymistä rauhoitti, ja vielä enemmän Tyrrhenian meren ankeriaat, — no, Vanajassakin on yhtä komeita.

Eikä tämä kelpaa ulkomuodoltaan Parisin Pantheonin-takaisen saunankaan rinnalle, tuon suomalaista paljon muistuttavan saunan, jossa löyly lähtee kuitenkin putkista. Alan nauraa, muistan, miten siellä uima-altaan reunalla muudan toverini lensi liidunvalkeaksi pelkästään sen vuoksi, että näki saksalaisnuorukaisten koettavan kehittää luonnollisesti sitä, mistä Platonin Symposionissa maailman luonnollisimpana asiana puhutaan, nimittäin platonista rakkautta, joka edellytti, että miehellä täytyi olla vaimo, rakastajatar ja lisäksi ystävä, jonka kanssa hän voi seurustella puhtaasti älyllisesti. Mutta suomalainen toverini luuli velvollisuudekseen vihastua, jopa asioista, jotka häneen nähden olivat täysin epäoffensiiveja. Kimmastui kai uskossa, että tämäkin olisi parannettavissa, tarttui puiseen saunakenkäänsä, sylki kuin talonpoika pitkin permantoa, lennätti kengän vimmalla seinään, väitti paiskaavansa rakastuneet uima-altaaseen. No, he pulskahtivat veteen muutenkin. Mutta istuivat sitten ällistyneinä ja loukattuina ravintolasalissa, häpäisty mieshetairakin melkein itki, — ei soittanut riemuissaan flyygelillä riuduttavaa valssia, runollisin näppäyksin jotain Lehária … kuten oli ennen tehnyt posket hieman maalattuina ja nauttien välillä pikku pisaran jaloa likööriä, jota joku Platon hänelle tarjosi.

Mutta kylystänihän minun piti puhua! Niin, eipä sitä tummaista ja korpeen kätkettyä tönöä kannata verrata myöskään esimerkiksi Tunisin maurilaisiin saunoihin, joita niitäkin aikoinani tunsin. Mikä monimutkaisuus, millaiset asteet seremonioissa! Mikä juhlallisuus siellä! Enpä maltakaan olla niitä muistelematta. Rakennukset ulkoa vähäpätöiset itämaiseen tapaan, — mutta sisustus: maurilaisia kaaria, joiden reunoista arabeskien pitsit riippuvat, vihreällä ja punaisella kirjosauvoiksi maalattuja pylväitä, keramiikkalaatoista kudottuja seiniä. Riisuudu kainosti, kirjava turbaani vyötäröille. Sitten, saaden hartioillesi uljaan halatin, astelet pukeutumishuoneesta, ja astelet hitaasti, kuten Profeetta kelpo miestä aina esiintymään vaatii, — hän ei saa koskaan juosta eikä hoputtaa, mutta ei myöskään vetelehtien laahustaa, — tulet saliin, jossa arabialaisukot loikovat valkopartaisina kuin Abrahamit mataloilla lavitsoilla, valmistellen lähtöä höyryyn tai tultuaan sieltä punaisina, nyt välissään lelupienet pöydät ja niillä väkevää kahvia tinatuissa kupposissa ja moniletkuinen piippu, jonka lonkerot leviävät säteinä kuin mustekalan. Loiot siinä, kuuntelet vierasta popotusta, — ihmisten pakina on välisti miellyttävintä, kun ei kielen vierauden vuoksi ymmärrä sen ilkeyksiä, — tai kuuntelet grammofoonia, jossa jokin Anitra tai Aisha livertelee, kunnes suvaitset verkalleen käyskennellä saunaan. Joudut kuin moskeaan, kuin kirkkoon: niin se on korkea, tumma kupoli kaartuu ylhäällä yli pääsi, sen huipussa kuultaa kirjolasinen pyöreä ikkuna, jonka tähtimäiset kuviot höyry loitsii sateenkaarena säteilemään. Mosaiikilla nyt, herkkuporsas, kävelet, marmorikohokkeella, jonka alla höyrytiehyet kuumina kulkevat, istut tai loiot. Kaukana Platonin hengestä täällä kauniisti liikutaan, niin itämaalaisia kuin ollaankin, koraanin kansaa, liinat edessä ankarasti kuin Venusvyöt. Kävellään vain hitaasti edestakaisin ja, ruma sanoa, hikoillaan. Tai molskitaan altaan vettä tai seisoskellaan keskellä salia pärskyvän suihkulähteen vihmassa. Tunnin kuluttua puhdistus ja hierontaa: nytpä mulatti tai neekeri ottaa sinut kynsiinsä, saippuoi ja holailee, kääntää nurin narin, istahtaa hartioillesi, vääntää niveliäsi niin, että luulisit niiden sijoiltaan nytkähtävän, mutta luusi ovatkin ihme kyllä rustoksi pehmenneet. Sikäli hän nauraa, mikäli kivusta irvistelet; ja viimein voitelee hän koko ihosi nesteellä, joka tarttuu hipiään siksi päivää kuin hiirenkorvakoivujen pihka. Valmis! Kevyt suihku ainoastaan vielä, yllesi levätti, päähän iso turbaani, ja herra talutetaan loikomaan laajalle lavitsalle toisten ukkojen joukkoon, tuntikausiksi, päiväksi, jos tahdot, kahvikupponen viereen, syltä pitkä piippu suuhun: Pasha!

Minä olin se pasha! Kuin luotu siihen, — vikaa ei olisi ainakaan luonteessa, mutta olosuhteissa.

No mutta sauna, saunani! Jos en liene maailmassa paljon nähnyt, niin saunan olen toki kaikkialla nähnyt. Vaikka olisi ollut mahdottomuus koetella, miltä kylpy Alhambran maanalaisessa saunassa, jonka hallin permanto on täynnä pieniä tähtikuvia, marmoripenkit alkooveissa mosaiikki-ihmeiksi sommiteltuja, pilasterit kultaa, sinistä ja punaista, ja pikku lehtereiltä katselivat veltostuneet musulmanni-möhkelöt kaunokaistensa kylpyä, — vaikka tämä olisi ollut sula mahdottomuus, niin maurien kera olen toki harrastellut saunaa sekä Karthagon kaupungissa että Saharan ylätasankojen keitaissa, joissa saunat lämmitetään ulkoa kaduilta tai toreilta: niinpä ei pääse sisälle häkää, koska kiukaan suu on ulospäin, vaan ainoastaan kuuma ja pehmeä huuru nousee holvin alla suunnattomasta muuripadasta, joka kiehuu ja tekee kiukaansilmän virkaa melkoisen hyvin… Sielläpä keitaassa, poloinen, kyykötin jo tuloni toisena iltana uunin kuumalla reunalla kuin Job tuhkassa, kunnes muudan arabi tulee: "Herra, miksi noin teette?" — "Reumatismi. Eräs tauti, joka on meillä yleinen, matkustin tänne siitä päästäkseni." Mitä vastasi nyt vanhus: "Ahaa, reumatismia, se nyt ei lähde miehestä millään! Itsekin olen monena kesänä kylpönyt täällä Korbusissa", — kylpylaitos Pienen-Syrtin niemessä. — Olipa tämäkin minulle onnittelu, näin heti, koluttuani ikäväkseni halki Europan kurjuuttani karistamaan.

Tuo sikäläisen hyvän ilmaston tautia poteva väitti, ettei reumatismi eroa miehestä millään. Ja kuitenkin se erosi: lyötiinpä lisää löylyä! Toivova lääkäreihin uskoo! Löylyä vain — siinä koko taika, "rakkaat juopot ja vanhat kihdinsyömät", kuten Rabelais sanoo. Kaksi joskus melkein 50 asteen kuumuista annosta päivässä Daxin muinaisroomalaisissa kylpylöissä, luonnonkuumissa lähteissä ja mudissa. Jos tämä tuntuu teistä liialta, niin antakaa sydämenne vain pomppia, rämpyttää kuin ruostunut pumppu, antakaa sen seisahtua ja taas loikata eteenpäin kuin kaniini: työ tekee sydämelle erittäin hyvää! Antakaa kehnon pakahtua, jos mielensä tekee: kipeällä sydämellä ei ole maailmassa mitään virkaa! Sadatelkoon lääkärinne, kun lisäätte hänen kylpymääränsä kaksinkertaiseksi, niin teistä tulee terve ja raavas mies, ja kapakoissa maistuu sitten taas rommi oikein motevalta. Mitäpä terveydellä ellette sitä käyttäisi?

Mutta sauna, Lintukodon sauna! Niin, no, — pari sanaa osaan arabiaakin ja toinen niistä merkitsee saunaa. Se kuuluu: hammam, — mikä pehmoinen sana, lempeä, lullitteleva, ämmämäinen, äidillinen, miltei ämmämäinen. Se lausutaankin hieman: hämmäm. Tahtoisin kirjoittaa kunnioituksesta sen isolla H:lla. Tuo sana, joka merkitsee tosiaan vain saunaa, on kuin äidillistä kapalointia, täydellistä lohdutusta kaikissa suruissa. Suomalaista Letheä.

Lintukodon hammam ei ole kullasta ja norsunluusta, se on pihkaisesta hongasta. Se ei ole marmorilla sisustettu, vaan imiteerattua ebenpuuta. Mutta pääylellisyys löytyy sieltä yhtä täydellisenä kuin muinoin Alhambran ruhtinassaunasta, ei, paljon parempana kuin mistään Europan tai Afrikan kylpylaitoksista.

Saunamme pitäisi olla ulkoa musta. En tiedä kuinka hellyin, tönön seiniä toukilta ja sateelta säästääkseni, niin taloudelliseksi, että hennoin tuhria sen punaiseksi. Ja nyt se näkyy laivareitille ensimmäisenä koko saaresta, vaikkei juuri tarvitsisi näkyä, — enhän vain maureilta liene saanut tällaista kätkeytymisen makua? Vieläkö mitä! Kirjoittelenkin tässä, koska en ole Kroisos: vasta ensimmäinen miljoona kainolla alulla. Kun se on täysi, lasken vaivaamani rauhaan menemään, mutta siihen taitaa mennä liiaksi aikaa!

Kylyni on siis punainen. Siinä on ovi ja ikkunoita kaksi. Toinen eteisessä, ulkoa valkeaksi sivelty, sen koristeelliset vuorilaudat, jotka on löydetty ja sommiteltu kalastajavainajan selkärihma-laatikkojen syrjäkappaleista; toinen on itsessään saunassa, ja se on paljon kauniimpi: hyvin pieni luukku, kolo kahden seinähirren välissä, varustettu vanhalla vihertävällä lasinsirulla, jonka läpi iltojen salaperäinen hämärä kuultaa herkkänä ja läheiset laineet heijastelevat ja kuuluvat liplattaessaan. Saunan ikkunan nimittäin täytyy olla hyvin, hyvin pieni: atavismia, näettekös.

Ja se on kaikista kaunein. Sen luoma valo muistuttaa tavattomasti värileikkiä, jonka lasimosaiikit antavat maurilaissaunaan kupolin huipusta.

Miten monena iltana näinä neljänä kesänä olen istunut lämpiävän kiukaani ääressä, katsellen tulikieliä, kuinka ne lipovat kiukaan mustunutta otsapaatta, kipinöitä, jotka silmäkivien raoista kultaisina kimpoavat, ja valovirtoja, jotka lainehtivat säteinä sauhuluukusta. Kylyn alkaessa lämmitä on savuinen ilma luukun kohdalla ulkona keltaista, harmaata. Sininen taivaskin sakenee kullanväriseksi. Tuomien tertut, jotka nuokkuvat pikku luukun edessä, ovat loistavan keltaisia. Vihreät pihlajat kuin auringonpimennyksessä. Sitten sauhu selviää, ja aukko lähettää nyt sisälle valon kuin camera obscuraan: pitkiä, vinoja säteitä kauniin värikankaan loimina. Yksi leveä säde sinertävä, toinen punainen, kolmas loistavan vihreä. Uskokaa pois, ihminen voi, jos oikein tahtoo, tuntea onnea vähästä, kun hänellä ei ole parempaa. Niin on syntynyt tuo joutava kauneudenpalveluni.

Sysimustat lavot hauskan sädeluukun kohdalla ovat nykyään kolmelta sivulta penkeillä varustetut, eivätkä enää kuin mikäkin pöytä, kuten usein hämäläisillä, ja uusmaalaisilla nähdään. Kas vain, onpas vika heissä, joista muuten kannattaa paljon pitää! Ja jos en sittenkään jaksa noudattaa heidän esimerkkiään, vaan välttämättä täytyy kehuskella, niin ylpeilen siitä, että lavokyhäys on omaa työtäni, omaa meiskettä, mäiskettä, nokituhrautumista pimeässä kokonainen päivä, pikku Ollin, "hanttimieheni" avulla, joka kiireesti hoputti ärjyjän käteen vasaraa, kirvestä, naulaa, sahaa, lautaa ja pulikkaa.

Entä sitten "musta härkä mulleroinen, juopi vettä korvollisen"? Se on tietysti parempi kuin Gapsan oaasissa tai Bagni Berninissä! Se ei ole enää tiilistä tehty, kuten entisen hämäläisen omistajan aikaan. Se ei saa olla: tiili antaa savelta maiskahtavan löylyn! Ei, tämä on paasia, pelkkiä suuria paasia. Eikä rautoja sisällä, ei, suutari soi! Kuka barbaari punoo kiukaansa sydämeen kirpeää ja pistävää teräksen käryä? Vielä kokemattomampi tekisi koko uunin metalliaineesta. Holvi täytyy meidän käytännöllisenäkin aikana toki osata vielä kutoa kivistä. Eikä se holvi saa olla tasainen, vaan vähän, vähän vino ja korkeampi perältä, tämän ohjeen painoin kerran mieleeni eräältä kiukaantekijä-mestarilta.

Mitä puhuakaan silmästä? Silmäkivethän valitaan korvakuulolta, helähdykseltä. Musiikkimiestäkö siis saunankiuasta kasatessa tarvitaan?

Mieluisa kiuas! Noki, — tumma kuin salaisimmassa pohjassa mieleni. Sauhu, jossa valoloimet sateenkaarina leikkivät. Kultaiset kipinät, lentävät ja sammuvat kuin mielikuvat. Rauhoittava tummuus. Hieman kuin pyhättö on minulle Lintukodonkin hammam, pyhättö toisten samanlaisten vertainen, joita olen toki pari kolme eläessäni rakentanut. Pyhättö turhien päivieni jälkeen, kuokinnan, kaivamisen, hakkauksen, — väsymys ja tahrat vihitään puhtaudella ja toki hetken rauhalla. Sama se, kuinka rauha saavutetaan…

Ja kaiken päällisiksi tarjoaa Lintukodon hammam minulle komeasti — sampanjaa!

Vanaja läikkyy aivan kylyn edustalla. Joskus lienee rantaan matkaa kaksi metriä, joskus järvi lotisee aivan kodan lattian alla.

Turhaan ei tuo toinen pikku saari, joka näkyy saunani eteiseen aivan sen ikkunan keskeltä kuin maalattu taulu, ole nimeltään Humalasaari. Kahdestakin syystä sattunee tämä nimi paikalleen: välisti ilmestyy piristävä lasi kotani somalle ikkunalaudalle, — sattuuhan sitä, se on hauskaa, ikävä kyllä. Mutta toisena syynä Humalasaaren nimen oikeutukseen olisi se, että sen nähden tarjotaan kylpijöilleni itse Vanajan "keikaushunööri": uinti suomalaisen saunan yhteydessä. Turkkilaishekumointi lavolla koivupalsamilta lemahtavassa huurussa, ja sitten järveen. Vakuutan, että samalta kuin sampanja vaikuttaa mieleen, järvi kylvyn jälkeen ruumiiseen. Paljon enemmältäkin: jalat tulevat keveiksi, — niistä kehittyy tuokiossa oikeat sielun siivet. Varsin nykyaikaista: eikö aatteellisuus, henki, sielu ilmene terveimpänä hyvissä juoksulihaksissa?

Nyt, syyspuolen lähetessä, sillä tässäpä on kesä taasen kulunut, yksi niistä, jotka eivät koskaan palaja, — nyt, kun kotani tuulentuomalta penkiltä, — paljonhan Lintukodossa on tuulen tuomaa, aivan kuin kalastajamökeissä ulkosaaristoissa, milloin lankkuja, jotka muuttuvat penkeiksi, milloin joitakin proomunkaaria, joista syntyy koristeellisia, kirjavia ovien kamanoita; — nyt, kun katselen saunasta järvelle, ei Vanaja enää päily valkeana kuten kevätkesästä… Ei, se on sameanpunertava, tämä auringonlasku. Kylä salmen takana piirtyy jo varjokuvana, josta tuskin kaivonmiekat tai jokin uusi pärekatto erottuvat. Pian ei saunailtoina tästä erota niitäkään.

Alakuloisena nuokuttaa raita tuolla pyykkipadan vieressä saunan edustalla kauniita ritvojaan samean veden puoleen.

Kohta eroamme, kylyseni! Silloin painan hellästi kiinni ovesi, jonka rivaksi veistin tuohon käärmeenhahmon raidanjuurakosta, satujen lohikäärmeenkö, aarteiden vartijan? Asetan kuumasta ravistuneen ovesi koko talveksi kiinni, lukitsen pyhään umpilukkoon. Suljen eteisenkin ulos mentyämme salakeinoilla sisällä, niin ettei kukaan asiaton saa epäpyhittää terveyttäni, rauhaani, lyhyttä erakko-onneani.

Niin täytyy jälleen tehdä, koska en kuulu uskollisiin! Kiitos kuitenkin, tummainen tönö!

Ei olisi minulla ollut mitään sitä vastaan, että olisin kätköösi kuollut kuin entinen omistaja tuonne saunan penkille, nukahtaen kalaretkeltä palattuaan tuoksuva vihta vieressään.

Tiirat väikkyvät Lintukodon saaren yllä, ne ilmestyvät tänne odottamatta, kuhisevat valkeana parvena, pudottavat kaloja kallioille, haipuvat jälleen suurelle Vanajalle. Niiden huuto kuuluu nyt epäselvästi hyvin etäältä, hätäisesti, hoputen: "Ti-ii-ra, tiira, tiira!" Ja taasen ne keräytyvät saaren kohdalle, niiden höyhenpuku paistaa valkeampana kuin lumi, niin kuvitellakseni ylimyksellisen tahrattomana, varsinkin silloin kun mustansininen ukkospilvi sattuu taustaksi, joten ne näkyvät silhuetteina, mutta vaaleina, häikäisevinä, notkein siiveniskuin liikkuvina. Välisti rientää niitä tänne sellainen tavaton parvi kuin taikasauva olisi ne jostakin ihmeestä, kaikilta ilmansuunnilta esille loitsinut, kalastamaan saaren edustalla vaaleana uinuvassa tai harmaissa laineissa kuohahtelevassa vedessä. Kauas ulapalle vinkuu silloin niiden iloisen hätäilevä: "Ti-ii-ra, tiira, tiira…" Ja kilvalla sen kanssa lokkien, joita myöskin joukossa lentää, kajattava: "Kaja, kaja, kaja, kaja!"

Soutelen saaren ympärillä, tuon herttaisen, jolle annoin mielessäni ensin nimeksi "Noli-me-tangere", mutta hylkäsin toki sen kummittelun, mikä osoittaa rauhaantumista, — siis yhä raskaampaa alakuloisuutta. Miksi kerskuisimmekaan moisilla sanoilla kuin alistuminen, resignaatio? Todellisuudessa ne eivät merkitse muuta kuin voimain herpautumista, heikkoutta…

Soutelen siis riuttani ympärillä, jonka tahtoisin säilyttää niin neitseellisenä, että liiankin jyrkästi pyrin karkoittamaan sieltä kaiken pahan, juorut, lavertelut, vihan, hetkellisen kilvan ja kovin itsetietoisen melskeen — vain yksiksi ja ainoiksi kesän kuukausiksi. Niin, torjumaan kuin luostarista. Aivan turhaan en kuvittele sen rakennusten päätyihin pyhimysten kuvia ja kyhäile sinne ja tänne vuosisataisten virsien säkeitä, jotka eivät puhu muusta kuin vuosien vierimisestä ja uusien kesäin tulosta, ihmisen katoamisesta ja lyhyestä ilosta, johon täytyy tyytyä, kun ei parempaa löydy.

Soutelen, — tultuani rantaan pihasta, pieniltä paasikäytäviltä. Rantaan, missä vanha venhe lepäilee puhtaaksi raivatulla hiekkapohjalla, aallonmurtajan sisällä. Taas nytkyttelen liiankin tuttua, hiljaisen tottunutta tahtia tervatullani, joka on hiekkapatjaltaan syöksynyt kelluen vapaalle ulapalle. Kiertelen Lintukotoa, näen punaisen töllin ja sileän pihan vilahtavan ohitse välkkyvien raitain ja tummien tervaleppien aukosta. Viiritanko, rautainen kalankuva, pistää vielä näkyviin; se katoaa honkavanhuksen taakse, jonka rinnalla nuoret, mutta jo kookkaat haavat supattelevat tai, herkän hätääntyneinä hälisevät. Soutelen ohi rannan jalavain, läpi salmen, missä kukkivat ahvenruohot muodostavat ikäänkuin pienen pieniä valkeita satusaaria, vieritse kaislikkomme, jossa, sorsat saavat ahdistelematta tehdä pesäsensä, munia, hautoa ja sitten opettaa rakkaita poikasiaan tästä lähtien: viimeinkin Pyynti oppi sen verran, että jätti ne rauhaan. — Suurien vesikivien luo näkyy taas ikivanha kirkko ja vielä vanhempi uhrivuori, — kaikkiallehan se vuori näkyy. Ja silloinpa onkin saarenkierros jälleen tehty: joudun takaisin töllin puolelle, saunan kohdalle. Tuossahan nousee valtavien pihlajain mystilliseksi siimestämä polku saunan ovelta keskelle saarta, omena- ja päärynäpuukentälle. Tulen äskeiseen venhevalkamaan, lipputangon ohitse, jossa lippu surullisena riippuu. — Jospa koettaisi vaihteen vuoksi ulapoille? Eteläänkö, missä Vanaja aukeaa peninkulmaisena, melkein uhkaavana, rauhoittaen suuruudellaan ja syvyydellään kuin nirvana. Vaiko pohjoiseen, jonne kesäinen aurinko jälleen kauniisiin pilviin laskee.

Soutelen, kiskon, vedän uistinta perästäni melkeinpä vain muodon vuoksi, — kierrän moneen kertaan pikku saaria, halkoilen salmia, kaarran niemiä, soluttelen ruohikoiden rintaa kuin etsien jotain.

Mitäpä etsisin? En tiedä mitään uutta. En usko olevan mitään uutta. Luulen saaneeni maistaa vähäpätöisen, mutta oikeutetun osani niin sanotusta "elämästä"; enempää en olisi kai jaksanutkaan, vaikkei se malja mielestäni olekaan pohjaton! Tai — kenties maistoin liikaa. Juuri liikaa, ehkä?

Myöskö aurinko tuttua, ainaista, vanhaa? Pelkkä aurinko, ei vertauskuva: tarkoitan tuota aineellista aurinkoa, silkkaa tulipalloa. — Joko sekin minut jättäisi, aurinko, joka aamuin lähettää tervehdyksensä ikkunoistani sisälle nuorella airuellaan, järveen heijastelevalla hopeavälkkeellä? Aurinko, joka päivällä upeilee ulapan suurena säihkynä, aurinko, joka pilkistelee keinuverkkooni kauniiden pihlajain vihreästä… Viimein illalla laskee vuoteeseensa, purppuraisten tai milloin minkin väristen pilviverhojen taakse, kaikilla ihmeellisillä värivivahteilla koristettujen. Laskee — kuin minulle liian monet kerrat ennen. Myöskö aurinko, kaikkein parhain, ainoa, ainainen, nyt tuttu ja jo nähty?

Mitä etsin minäkin, lapsi? Leluja. Katsokaas, tunnen saaneeni aina leikkiä: ei mikään, ei kalvavin suru, ei luonnottomin ponnistus ole minusta sittenkään lopulta ollut muuta kuin leikkiä. Sillä kaikkihan on niin — hetkellistä. Katoamisen, kuoleman tuntu on tehnyt minulle nykyään tämän olemisen sellaiseksi kuin yksi päivä leikkivän ja sitten nukkumaan lähtevän lapsen elämässä.

Mutta sanotaan, että lapsi on leikissään vakava. Ja juuri leikissä.
Lienee totta.

Olenpa lopulta, eräiden muka paljon vaarallisempien leikkien jälkeen, joista seurasi joskus lelun tunnoton rikkominen ja sydämeeni toivoton käsitys, että ihmiseltä ei todellakaan kannata koskaan suuria toivoa, olen lopulta leikkinyt niin viattomilla ajanvietteillä kuin työ, ahkerointi, jopa kukkien ja hedelmäpuiden vaaliminen, talojen rakentaminen huvikseni, — eninhän jäi pelkäksi fantasiaksi, ehkä nopean kyllästymisen vuoksi. Ja onpa siinä ohella kelvannut uusia leluja etsivälle eläinten kesyttelykin, — pieni vanha tapa vain, elättelinhän lapsenakin harakoita ja variksia, tai hiiriä tekemässäni lasiseinäisessä ihmeluolassa. Ja nyt olen ikävissäni hommannut itselleni kukon, kanoja, koiria, sikoja, en tiettävästi oikein vakavissani hyödyksi, vaan yksitoikkoisen aikani kuluksi.

Mutta ken toistaa yhäti saman kukkien kasvatuksen? Ken aina välittää omenoista tai kirsikoista? Onnittelen ja ihailen niitä onnellisia. Porsaiden syöttö päättyy varsin raakaan, törkeään realismiin, jota tosin elämä sittenkin tuntuu olevan, kukkojen ja kanojen hellintä siihen, että ne riippuvat päättöminä kanakopin seipäissä. Ja koira on vain koira. Huvittakoon näin vähäinen niitä, jotka eivät muka täällä leiki!

Mutta nyt iskin silmäni noihin tiiroihin, jotka häikäisevän puhtaina ilmestyksinä leijaavat saareni yli tai kisailevat ja kalastavat ulapalla.

Nyt minun pitäisi saada tiira! Sitä ei minulla ole ennen ollut.
Tiiranpoikanen.

Joku eläimiin innostunut tuttu kertoi minulle, että tiirat, nuo niin sirot, hienot ja väkevät, tulevat niin kesyiksi, että vihellys kutsuu ne ruualle, katon harjalle tai kesyttäjän olkapäälle.

Tiirat, taivaallisen valkeat, puhtaat kuin sadasti pestyt, ketterät, hermostuneet.

Ja sitten saan naapuriltani kuulla, että täällä lähellä, hänen poukamassaan, on tiiranpesä. Minä sinne ikävöivällä ja ikävystyneellä halulla: pitäisi saada jokin ajanratto, lelu, keveämmältä tuntuisi tämäkin päättyvä kesä.

Sinne Vanajan unelmoivan ulapan äärelle, niin unelmoivan ja raukeatunnelmaisen, että kutsuisin Vanajaa ruusun_siniseksi_, on tiirapari tehnyt pesänsä, rakennellut kotinsa. Somaan, etelänpuoliseen lahdelmaan, johon aamu- ja sydänpäivä paistaa, mutta jonka ilta kätkee koivuilla, raidoilla ja lepillä viileään siimekseen.

Hyvin yksinkertainen koti. Pelkkä kivikartio, joka kohoaa tuskin puolta metriä veden pinnasta. Kartion terävässä huipussa on matala, ei oikein kämmenenlevyinen syvennys. Syvennykseen pari rikkaa ristiin, muutamia korsia — siinä on koko pesä.

Ja, pesässä näkyy, kun soudan varovasti kiven ohitse, siihen airollakaan koskematta, kolme ihastuttavaa munaa. Omituisia, ihmeellisiä, uusia, niitä en muista nähneeni. Ne ovat pienempiä kuin huonon maatiaiskanan munat, likaisenvärisiä, harmahtavia, hieman sameanvihertäviä ja tahraisella ruskealla pilkutettuja, niin, jotakuinkin samanvärisiä kuin tuo kivi, jonka kärkeen ne on pyöräytetty, sovitettu melkeinpä kuin jonglööri pitäisi kananmunaa terävän hattunsa huipussa.

Eipäs, tuollahan istuu toinen rantakivellä, jonka ohitse sousin. Tuolla loitompana. Tyynenä ja vaiti antaa se tarkastella pesää. Kai tämä on sille ainoa keino, kun ihminen kuitenkin löysi pesän: täytyy pysyä sellaisena kuin ei pesä hänen pesänsä, kotinsa olisikaan eivätkä munat hänen muniaan, hänen armain tulevaisuudentoivonsa.

Ihmettelen pesää ja munia. Ihmettelen, miten nuo harmaat ja lianväriset pyörylät pysyvät kivellä, jos sattuu ankara tuuli tai nousee myrsky, ukkosilma. Aallot syöksyvät vaahdoten karien yli, jotka silloin saavat, sinimustan taivaan alla, hankivalkean värin, syöksyvät varmaan yli tämän kartionkin. Eivätkö munat solahda veteen, laineethan lyövät moneen kertaan kiveä korkeammalle? Pitääkö emo silloin tulevia pienokaisiaan kiinni, ja kuinka se niitä pitää?

Miten typerästi valitulta pesäpaikka näyttää! Mutta tiettävästi se on juuri sellainen kuin olla pitääkin, jos uskottelee itselleen moista, että luonto, kaikkeus olisi luotujen tarkoitusta vastaava! Kylläpä tiiranmunat joskus vaan veteen joutuvat ja hukkuvat, ja mitäpä luonto siitä välittää? Mutta jos joutuvat, voisivat joutua — minullekin!

Aikomukseni oli pitää silmällä, millä tavoin munat siinä matalan kiven terävällä huipulla myrskyaaltojen korskuessa pysyisivät ja millä tavoin emo, joka pois soutaessani aina lehahti jostakin syrjästä äänettömästi pesään, munia pitelisi, niitä hautoisi ja sitten poikiaan hoitaisi. Kuitenkin se — jäi tekemättä. Valitettavasti usko lelujen erikoisuuteenkin tuntuu haipuvan.

Eräänä päivänä, viikkoa paria myöhemmin, kun vien ryhmän vieraita pienelle soutelulle, haluan näyttää heillekin sen tiiranpesän.

Hyvin matalalla karilla aivan lähellä tiiranpesää, jonka ohitse olen monesti soutanut ja nähnyt uroksen lahden suulla syrjemmällä vartiossa ja emon valkeana kekosena pesässä hautomassa, — uroksen ei tarvinnut viime aikoina huutaa varoitusta eikä emon paeta paikaltaan, ne jo tunsivat, etten heille pahaa tekisi, — siinä karilla juoksee nyt kaksi pientä, ruskeankellertävää palloa ja kolmas istuu.

— Tiiranpojat, välkähtää päässäni. Ja tämän sekä minun että toisten ajatuksen vahvistaa samassa kaksi tiiraa, jotka syöksyvät kirkuen lentelemään alhaalla luodon ja venheen ympärillä.

Joudun typerän intohimon valtaan, olen kuin juopunut, — kuin ilkeä lapsi, joka riistää toiselta hänen lelunsa ja tappelee, ei kuolemakseen anna sitä takaisin. Kolisevin saappain juoksen venheen keulaan, kummallisen ketterästi hyppään luodolle. Kun ne vain eivät pääsisi pakoon! Kaksi pääsee, solahtaa veteen emojen huutaessa ja väkeväin siipien lyödessä melkein hattuihimme. Ne kaksi osaavat jo uida, veitikat. Emojen johtamina ne loittonevat melkoisen nopeasti.

Saavat rauhassa mennäkin: meidän tai minun huomioni on kiintynyt jääneeseen raukkaan.

Minä saan sen kiinni! Tunnen kuin helpotusta… No, sehän ei paikaltaan hievahtanutkaan: se antoi itsensä ottaa. Se ei osaa pelätä, luulen. Olen muka tietävinäni kokemuksesta, ettei tottumaton linnunpoika osaa pelätä. Ei ainakaan kirkua pelkoaan ennen kuin tuokion päästä. Koppasin täten kerran kottaraisenpojan kouraani puutarhapenkin kädennojalta, ja se oli käsissäni vaiti kauan. Mutta sitten se yht'äkkiä alkoi kirkua, ja sen sydän hakkasi pakahtuakseen.

Niin nytkin, kun olen hyvin varoitellen, vaikka hätäisin liikkein, sulkenut tämän ruskean ja keltaisen, koomillisesti tummalla täplitetyn kerän kouraani ja painan sen arasti rintaani vasten, — nyt se alkaa kirkua.

Soudetaan. Pitelen kaksin kämmenin tiiranpoikaa, pehmeästi, melkein siihen koskematta, aivan suuni edessä. Se haisee pahasti kalalle, ummehtuneelle ja pilaantuneelle. Se pyristelee ja — huutaa: sillä nyt sen vanhemmatkin huutavat. Etenkin toinen, joka ajaa venhettä takaa. Uskottelen, että se on äiti. Toinen, isä, rientää muka välillä auttamaan niitä kahta, jotka pelastuivat, johtamaan ne loitolle. Tämä on varmaankin äiti. Tämä huutaa kauheasti. Ja sen valkeat siivet sinkoavat ympärillämme siellä ja täällä, huitovat kuin tuulimyllyn, kaikkialla yht'aikaa, se koettaa lyödä meitä epätoivoisesti.

Ja kun se kutsuu, niin poikanen kahden kämmeneni sisässä joka kerta kirkaisee ja potkii.

— En anna, en anna! ajattelen ja tunnen. En, vaikka iso tiira nokkisi toisen silmäni.

No, ehkäpä silloin antaisin! Se aikookin varmaan nokkia, mutta ei kuitenkaan uskalla, ei saa sitä toimeksi. Se vain ajaa minua takaa, viuhahtaa aivan pääni vieritse, koettaa iskeä minua siivillään…

Ja näen, niin läheltä se lentää, sen silmät, tiiran silmät, emon silmät! Mustat, tuliset. Kaikkeuden tuska kiehuu mielestäni niissä silmissä, linnun pienissä silmissä, valtavana kuin avaruus!

Emo ajaa meitä puolensataa metriä. Se lopettaa, kääntyy takaisin kahden pelastuneensa luo, joita täytyy vaalia; se tyytyy siihen, mitä jäi!

Lintukodossa varataan linnunpojalle heti suurin pesuvati puolilleen vettä. Vadissa oli vaatteita, — ne heitetään huolettomasti pitkin rantaa. Vatiin etsitään tiiranpojalle suurella touhulla kivi, joka sopisi luodoksi, jolla se istuisi. Ensimmäinen ja toinen eivät kelvanneet, vaan olivat liian korkeita, — raukka putosi niiltä suulleen veteen… Se ei vielä oikein osaa uida. Mutta kolmas on hyvin lattea ja soveltuu.

Jos se vain siinä pysyisi. Mutta se ei tyydy istumaan siinä. Se ajautuu väkistenkin veteen, se lyö siipikynkillään ja potkii koivillaan, jotka ovat sen kokoon nähden luonnottoman isot ja melamaiset, ja tahtoo kiivetä pois vadista. Ja se kirkuu, onneton. Sen äänessä on jo pieni vivahde huutoa: "Ti-ira, tiira!" Luonnottomasti siipikynkkänsä ikäänkuin käsiksi kääntäen se pääseekin sileän emaljivadin reunalle ja heittäytyy suin päin lattialle, — vaikka siellä aitassani olen asettanut sen oikein sänkyni viereen: omakseni muka, valvoakseni hänen hyväkseen päivät ja yöt. Oi, se saa kolhauksen lattiasta. Mutta se nostetaan takaisin vatiin ja lilliputtiluodolle. Ei, se yrittää taas veteen, uida veden poikki vadin reunalle.

Sen höyhenet ovat aivan kastuneet, niitä onkin vielä niin vähän, ja se on kovasti kurjan ja kidutetun näköinen.

Sitten tulee kysymys sen ravinnosta. Ettei se vain kuolisi nälkään. Ei se saisi kuolla…

Ehdotan munanvalkuaista: sehän on muka linnunpoikien ruoka munassakin, ja tämä lienee juuri munasta päässyt, koska ui niin huonosti. Vieraamme väittävät jyrkästi vastaan, sanoen, että valkuainen on ilmeistä myrkkyä, ja ehdottavat ruskuaista. Kolmas suosittelee siinä kiireessä kalaa… Mutta miten sille karkea kala olisi syötettävä? Eikö se tukehtuisi palasiin?

Kaikki tämä yhdessä tuokiossa, villityn lintukoirani haukkuessa ja hyppiessä aittani oven takana, jonka toiselle puolelle on tuotu — kirkuva lintu.

Kananmunia tuodaan, parikin, ja minä syötän teevadilta kurjalle keltuaista. Otan ja painan ruskean kerän isoa kitaa varovasti keltuaiseen — ja se syö! Se syö, imeskellen appaa, hirmuisen ahnaasti.

Kun sitten pian täytyy lähteä manterelle asioille, olen huolissani, että pikku kerä sittenkin voisi kuolla nälkään, ja sen tähden kehoitan lähtiessäni, mieletön, että sitä täytyy poissa ollessani syöttää.

Kun lähestymme saarta, niin huomaamme, että siellä lippu riippuu puolitangossa. Kuinka se on niin huolimattomasti vedetty?

Riennän pihlajain varjostamaa polkua pihalle, kiiruhtaisin aittaan tiiranpojan luo.

Vainuan pihalla omituisen tunnelman. Ihmiset juttelevat yhtä ja toista, mutta eivät uudesta asukkaasta mitään.

Mennään aittaan. Surkea pikku näky, joka toi kaikkien kasvoille raskaan ilmeen. Kidutettu pikku lintu! Untuvat märkinä kuin harvat harjakset tai puikot, iho punaisena ja paljaana niiden välistä näkyvissä. Se makasi pää ja pitkä kaula riipuksissa "luodollaan", johon ruumis oli permannolta nostettu.

Myöskin toisten omatunto lienee kolkuttanut, koska yrittivät minua lohduttaa, että se oli ehkä ollut viallinen, sillä eihän se päässyt edes pakoon kiinni tavoitettaessa niinkuin sen muut sisarukset. Tunnontuskat, mikäpä niitä lopettaisi muu kuin niiden kuluminen, tylsyminen, paatuminen? Turhaa minua rauhoitella! Enkö ollut tyrkyttänyt raukalle ruskuaista ainakin liikaa, — enkö tietänyt nälänhätäisistä, joita kymmenen vuotta sitten maa täynnä hoiperteli, että nälkäinen saattoi kuolla, jos söi yhden ainoan kananmunan? Jos kerran yksi sellainen tappaa ihmisen, niin kuinka sitten linnunpojan? Ja tiiralla oli ollut nälkä. — Miksi en ensin tutkinut, kuinka tiiranpoika on ruokittava?

Tyhmä, — ja häikäilemätön, mikä on pahe. Jos se oli viallinen, niin juuri senpä, enimmän äitinsä hoitoa kaipaavan, minä rosvosin luodolta kiduttaakseni kuoliaaksi, vaikka emo huusi hätäänsä.

Nyt, kun soudan tiirojen pesäpaikan ohitse, lentää heti kaksi tiiraa kohdalleni. Ne ajavat venhettäni kauan takaa, ne huutavat, parjaavat, sadattelevat, ja täydellä syyllä. Koettavat minut "kokkeloida" niinkuin olen ansainnut.

Ei ole aina ihmispoikasen laita toisin: syntyy luonnon älyttömästä, pettävästä pakosta, — elää joskus surullisen vähäisen aikansa kitumalla, perinnöllisyyden ja muiden vammain raatelemana: hyvä, jos edes emon rakkaus sitä vaalii, sekin saattaa olla suuri harhaluulo useammin kuin väitetään. Kaikkeuden määrätön tuska! Eikö olekin parempi, etten jatku aineessakaan, että nähtävästi katoan olemattomiin, nirvanaan, kuten kaikki joutava, mitä olenkin aherrellut? Eikö tämä ole suurin onni? Siten eivät minun tiiranpoikani koskaan voi syyttää minua siitä, että heidän täytyisi kärsiä elämästä, johon olin heitä varten puutteillani kärsimyksiä koonnut ja josta me älyllämme emme saata kärsimyksiä poistaa silloinkaan kun tylyt sydämemme sitä edes rahdun haluaisivat.

Muurahaiskummulta näkyy siis parhaiten tuo kirkko, jonka lauantaikellojen soitto oli minusta vielä pari vuotta sitten niin kaunista…

Kun poikasena istuin lapsuudenkodin korkeimmalla katolla okariinoa luritellen tai seisoin siellä lipputangon juurella, näkyi sinne metsänhuippujen ylitse vaaleanpunainen kirkontorni. Kirkolla ei minulle saattanut olla lumoa. Siellä puhuttuhan ei vielä maailmaani kuulunut; vain kolmionmuotoinen koriste alttarin yläpuolella, "Jumalan silmä", kuten sellaisia välisti kutsutaan, häikäisi kultaisilla ripsillään, ja urutkin viehättivät ja — tekivät vakavuudellaan levottomiksi. Samoin kuin enimmät ihmisistäkin, joiden parissa jouduin sitten juuri tuon kirkon juurelle asumaan: puutteen ja ahtaan elämän ahdistamia kovin aroiksi, sellaisilta he minusta, hyvinkin rohkeasta mielestäni, tuntuivat! Mieluisempi oli vintiölle vanha käyttämätön kirkko, joka näkyi läheltä, — tai oikeastaan vain kirkonrauniot: ei enää muuta kuin harmaa puutorni ja sen ympärillä hautoja, joilla syreenit ja ruusut kukkivat, enimmät haudat jo ristittömiä, merkittömiä. Kiviaidan portilla maassa oli lisäksi pölkky, jota väitettiin muinoin käytetyn mestauspölkkynä, ja parikymmentä askelta siitä kaakinpuu, jossa aivan pienenä ollessani viimeinen rikollinen raipattiin, — niissäpä se mielenkiinto minulle. Kukkia ja selkäänsä saanut pullikoitsija!

Sitten eräs vanha maalaiskirkko lyseovuosina Kainuussa. Puinen, köyhä, mutta kaunistettu maalauksin, joista minua enimmin lumosi eivät hirviöt, vaan Babelin nainen, joka mielestäni hurmaavana istui seitsenpäisen lohikäärmeen kyömyllä. Arvaahan tuon: nuorukainen ihasteli sellaista, maksaakseen tämänkin kerran sievoisella kidutuksella.

Ja sitten… Rooman Santa Maria Maggiore, taivaan kuningattaren palatsi, siinä ihmishirviöiden teettämä kultalaipio; Paavalinkirkko, kardinaalien tanssisali, kuten sitä kutsutaan, permanto välkkyvä kuin luistinrata, johon pakanallisten pilarien rivit kuvastuivat… Pienen kaupungin neljäsataa kirkkoa: voinpa väittää, jos en häpeä kujeilla, käyneeni kirkossa kaksisataa viisikymmentä kertaa vuodessa, — Roomassa sinä vuonna. Sienan katedraali, mustan ja valkean kirjava kuin seebra, itämainen valtaistuinsali. Milanon duomo häikäisevä kuin sokeri; saraseeniläinen kirkko Palermon ylärinteellä, pakanain tekemiä kristillisiä mosaiikkeja seinät täynnä; Kölnin tuomiokirkko, Parisin luuharmaa Notre-Dame, Lourdes'in basilika, edustallaan Kristuksen muistopatsas, ainoa laatuaan maailmassa, alapuolella luola, jonka ihmetöitä todistavat tuhannet sinne jätetyt kainalosauvat, — tosin samoja ihmetekoja, muinoin yliluonnollisina pidettyjä, saadaan nykyisin aikaan luonnollisilla suggestion keinoilla; ihme on tullut luonnolliseksi ja — kadottaa ehkä sen vuoksi voimansa… Sitten Gruyèren harmaa maalaiskirkko, jonka kellopeli soitteli ylös alpeille juhlapäivinä virsiä ja paimenlauluja, Lontoon kellopelien kilkutus ikävinä sunnuntaina, Toledon katedraali, synkän tuima gotiikka häikäisevänä kuutamoyönä; pieni evankeelinen kirkko Sfaxissa, jossa, moskeain keskellä, urkusista kajahti tuttu virsi: "Jo joutui armas aika…" Kööpenhaminan Marmorikirkko; nainen polvistui rukoukseen miehen puolesta tehtyään synnin; synti — harrasta kuin uskonto…

Ja kuitenkin sanoisin, ellen inhoaisi ajatusta, että minua väitettäisiin pakanaksi, etteivät ne temppelit minuun kuulu, — sillä jos olisin pakana, niin tiettävästi olisin jollakin tavoin uskonnollinen ja ne kuuluisivat minuun!

Ja nyt on kirkkoni täällä, näkyy etenkin tuonne muurahaiskummulle. Harmaa, totinen ristikirkko, aika vanha vaari, jonka historiaa olen jo pakissut. Pystytetty järkäleistä, joita m.m. jättiläisakka kuului seiniin kuormavitsalla kantaneen.

Tiettävästi kirkonmuurissa pitäisi olla myöskin kivi, joka itkee vertä, jonkun viattomasti mestatun elävöittämä syyttömyytensä todistajaksi, — n.s. ruostekivi. Mutta lieneekö sitä? Graniittikivet eivät viattomia puolusta.

Ei, meikäläisellä on oma mystisisminsä. Noiden ulkonaisten historia- tai tavallisten hartausseikkojen vuoksi ei tämäkään kirkko, josta naakkojen nauskutus silloin tällöin Lintukotoonkin kuuluu, ole minulle hieman niinkuin rakas. Rakkaampi Kölnin doomia, Santa Maria Maggiorea, nokimustaa S:t Severiniä. Tällä on todellakin muistonsa juuri minulle.

Silloin, muutama vuosi sitten, kun Lintukoto, uusi illuusio, mielessäni syttyi ja toi siihen kangastuksia, — ajatelkaa, minullahan ei elämässäni ole mitään tehtyä, josta kannattaisi puhua, eikä mitään tarkoitusta; ja olin väsähtänyt ihmisiin, huonoihin epäjumaliin, jos on ollut niin kummallinen, että on odottanut "ihanteita", — itseltään paljon vaatimatta. En välittänyt matkoista, koska maailma on kaikkialla sama. Mitä siis? Nyt piti vain odottaa jotain, vaikka tiesin, ettei sitä tule. Odotella kaikessa rauhassa, ja saada onni viettää odotusta aivan oman mielensä mukaan, istutella, rakennella aikansa ratoksi. Hullunkurista viljelyä: kuinkahan esimerkiksi talonpojan terve, köyhyyden huomioonottava kritiikki olisi hymyillyt hedelmäpuilleni, turhille jänisten ja hallan ruuille, joilta en odottanutkaan muuta kuin kukkia? Ja samoin ehkä herraskritiikki, joka olisi kenties vaatinut minun leikittelyäni jonkinmoisena vakavana, kenties taiteena, minun, joka muistan erikoisesti, kuinka lapset leikkivät tarhakivillä, väsyvät ja menevät nukkumaan: siinä koko päivä! Ei, se olisi minulle jo liian vakavaa, sellainen olen, ikävä kyllä.

No niin, mutta omalla tavallani sain täällä leikkiä täydellisesti. Ainakin ensimmäisen ihanan kesän. Odotella tulematonta. Kulutella aikaani ponnistaen, kantaen lautoja, putoillen telineiltä, kasvattaen kämmeneni nystyräisiksi, kuokkien ja lapioiden.

Ja lauantaina sitten helähtävät yht'äkkiä iltakellot! Alkavat väristä ja kumista juhlallisina sointuina, joita tuulenhenki katkaisee ja taas kantaa kukkivaan saareen. Lyhyen tuokion, kymmenisen minuttia. Kello kuudelta illalla.

"Soitettiin sisälle juhlaa", sanoi ukki Kustaa ja alkoi hiljalleen laskea työaseitaan käsistään pois.

Olin omat kapistukseni jo heittänyt. Nopeasti. Mielessäni paljastin pääni, kun kuuntelin tuota kellojen hilpeää ääntä, — ja kuitenkin se tuntui salaa minusta alakuloiselta.

Ajatelkaa, olin muka ollut hyvin ahkera ja reipas, tukahduttaen kunniallisesti pahanhenkeni äänen: Minkä vuoksi? Nähnyt vaivaa kaiken viikkoa. Ansainnut leipäni otsani hiessä. En ollut toisten vaivana, en kierrellyt maailmaa anellen, imarrellen, uskotellen vähääkään merkitseväni. Ostanut omalla itselläni leponi kuin korpitorppari.

Ja työssä, tässä uudessa illuusiossa, olin muka saanut taivaalta ikäänkuin palkaksi jotain: unohduksen, viikoksi, edes hetkeksi.

Lauantaikellot soivat verkalleen, alakuloisesti helähdellen. Niiden sävel kantautuu läpi koivikon kultaisena kuin mehiläisparvi, joka kylästä sinä keväänä tänne karkasi, kimmalsi, parveili auringossa, tunkeusi joka paikkaan tuoksahdellen hekumallisesti hunajalle… Katosi aikanaan, kuten kaikki kiinteämpikin katoaa…

Tämä kesä oli harvinaisen myöhäinen. Syksy ei kuitenkaan myöhästy koskaan, siltä minusta tuntuu.

Kun eräänä aamuna heräsin, nyt harvinaista kyllä melkoisen varhain, kuulin aittani seinän takaa ulkoa jotain merkillistä ääntä, muutakin kuin tiiran huutoa: "Ti-iira, tiira, tiira", tai poikasiaan opettavain varisten ääniä, nuo harmaasaaliset tädithän, varikset, käyvät täällä aamuin tutkimassa, olisiko heille rannalla kalanperkeitä tai tanhualle varattu muuta ruokaa tai katolle heitetty koiran tappamia sammakoita, ettei koira niitä saisi. Mitä hulluttelenkaan, poikasiaan opettavain varisten puheluhan kuului niin kauan sitten, keväällä. Nuo tavausharjoitukset: "Vaa, sano vaa!" "Aa, aa", vastasivat turruiset pojat kimeämmillä nokillaan, lyhyesti, ja emo oikaisi pitkästi: "Vaa, vaa!" Sitä jankattiin kymmenet kerrat, saari oli heille rauhallinen luentosali. Mutta tämähän tapahtui keväällä, aikoja sitten.

Kuulen siis outoa ääntä, muuta kuin lintujen, västäräkin, joka rapsuttelee kattopäreitä pitkin, tai tiaisten, jotka poikasineen hiljaa säkättävät. Siellä seinän takana suhahtelee ja kahahtelee jokin heinikossa.

Hän vaikutti minusta tällä kertaa ikäänkuin mustiin puetulta, ja pitkä terä, joka hänen päänsä yläpuolella korkealla välähteli, melkein kuoleman viikatteelta. Hän oli vanha Kustaa, pappa, vaija, jolle olimme luvanneet vähäiset heinämme, nekin kehnoja, ohdakkeita ja kukkia täynnä. Hän oli nyt soutanut tänne tekemään heinää.

Heinänteko, kuivuvan, niitetyn heinän raskas lemu, syksy nopeasti lähenemässä.

Yhdessä aamupuolessa tulevat heinäseipäät peltosellamme ikäänkuin turkkeihin puetuiksi, ne näyttävät kummituksilta, joiden ympärillä ei ole enää mitään: vain tyhjäksi pyyhkäisty, sänkinen kenttä.

Pakostakin joudun katselemaan kukkia, jotka riippuvat lakastuvina seiväs-aaveiden pukimissa, ja tunnen vain väkivallalla luopuvani kukkasista. Tulen alakuloiseksi, en tahtoisi oikein niitä antaa pois, tuntuu kuin pieniä pyhiä muisto-esineitäni rikottaisiin ja väheksyttäisiin. Muistelen, mitä historioita kuhunkin kukkaan minuun nähden liittyy. Vielä enemmän, on niinkuin kukkiin iskenyt pitkä teräs aikoisi minutkin hävittää…

Tuossa yksi ainoa ketoneilikka, jota lapsuuteni laaksossa kutsuttiin pääskynhatuksi. Kuinka sitä rakastin… Aavistinko siinä eksoottisen, aivan kuin itämaisen värin, jossa hehkui enemmän kuumetta kuin tavallisessa punaisessa?

Samoin pidin tervakukista juuri niiden erikoisvärin vuoksi, joka tosin ei ollut niin hieno, niin kitsastellen käytetty kuin pääskynhattujen. Tunteja loikoilin maassa kuivalla aholla tervakukkien vieressä, katsellen kummallisella tahmalla suojeltuja jäykkiä varsia, joiden huipuissa häikäisi moinen hehku.

Ajat menevät, totta kai… Samain kukkien kirjaamalla kumpareella istuin kerran jäähyväisiltana ihmisen kanssa, jota silloin, — ihmeekseni nyt sitä ajattelen, — rakastin. Heinäkuinen ilta hämärtyi, vedet raukenivat synkkään tummuuteen. Sydämemme alkoivat syksyyntyä, vanheta, olivat sammumisen epätoivon murtamat. — Miksi minun täytyy nähdä tämä yhä ja yhä uudestaan näistä kukkasista? Ihmisen kärsiä kuolema kymmenkertaisesti, — kukkahan niitetään, ja seuraavana keväänä se elää aivan uutena, tiedottomana…

Minun punainen värini: kas tuonne jäi toki muutamia horsmia! Myöskin niitä rakastin melkein yhtä kiivaasti ja samalla tapaa kuin ketoneilikoita ja tervakukkia. Näidenkin väristä muistan jotain mennyttä, siis alakuloista: horsmanvärisiä pukuja olin nähnyt aikoinani sangen etelässä, Saharan yiätasankojen keitaissa, kuumien lähteiden autereissa hautuvien aprikoositarhain hohteessa. Kansa siellä oli ihastunut sellaiseen väriin… Kuin itämaan ruhtinaita ovat horsmat, puetut purppuralla niin upealla kuin evankeliumi kuvaa kukkia, joiden ylellisyys oli uhkeampi kuin itse Salomonin.

Päivänkukat, kaadettuja. Nuo papinkaulukset, nuoren papintyttären lemmityt, joita neito raikasta iloa säteillen niityiltä isoin kimpuin kokosi… Metsäruusukin tuolta pientarelta sivallettu poikki, metsäruusu, solakka kuin se tyttö, joka kerran, — olinpa silloin aivan nuori, juuri saatu ylioppilaslakki päässä, — taittoi minulle suvisella metsätiellä rintaan metsäruusun. Silloin hänen huulensa olivat ruusunpunaiset, nyt hän on kalpea, vanha nainen. Lyhyt metsäruusujen kesä…

Orvokki, joka riiput tuossa heinäsuovan rinnassa, mitä pahaa teit, miksi sinut katkaistiin, tummasilmä, kiskaistiin irti ja heitettiin pois? Ohoi, niinpä lienee minullekin joskus tehty, miksi olisin, arvoton, uskonutkaan muuta?

Angervot, jotka pellon halki vievän kävelytien kahden puolen röyhöttivät kermankellertävissä pitseissä ja täyttivät ilman kauas upealla, ikäänkuin kypsyneen naisen kiihoittavalla lemulla, angervoita en näe enää. Syksy lähenee samoin kuin kauan sitten, jolloin auringonpaisteesta hehkuvia pientareita kuljimme yhdessä, viikatteiden kilistessä, angervojen tuoksun väreillessä illan tummuudessa ja aina syyspuolta ennustavain heinäsirkkain sirittäessä…

Hiirenherne, tuuheana ja sekaisena toisiin kasveihin takertuva, loistava siniseppele, — pikku poikina noita palkoja availimme ja pikku herneitä natustelimme, — kaikki poissa, puhtaaksi kentäksi lyötynä. Sinikellot, kissankellot, tummat hirvenkellot, valkeat jättiläiskellot pelkkää heinää! Putket, paksut ja mehuisat, ontot töröttimet, jotka pitivät vielä eilen leveitä valkeita päivänvarjojaan pystyssä, niiden tyngät ammottavat nyt niitetystä maasta kuin katkaistujen kaulain valtimot, — kuin Putkinotkossa toistakymmentä vuotta sitten, siellä, joka oli ja on unohdettu…

Eipäs: yhden loistavan tupsun niitä on vaimoni minulle pelastanut, neuvonut ukin kalskahtelevan raudan niihin koskemasta. Ne saavat kasvaa paikallaan syksyyn asti. Leipäkukka: hyvä niinkin, mutta sen väri muuttuu hiljalleen yhä kalpeammaksi, — paperinväriseksi!

Ja syksy piirtää jo merkkinsä taivaallekin, kultaisen kirjoituksensa: tähdet, jotka sinne ilmestyvät näkymään melkein säikähdyttäen.

"O Mort, vieux capitaine, il est temps! levons l'ancre!
Ce pays nous ennuie, ô Mort.

          Nous voulons, tant ce feu nous brûle le cerveau,
          Plonger au fond du gouffre, Enfer ou Ciel, qu'importe?
          Au fond de l'Inconnu pour trouver du nouveau!"

Toista elokuun kuutamo kuin keskikesän hehkuvan punainen. Tämä on kalman valkeus kolkoilla vesillä.

Eipä Lintukodon saarelma, kun elokuun puolivälissä soudan tai soudamme illalla manterelta, kuumota enää lämpöisen kuun punertavassa himmerteessä. Ei erota enää läheltäkään kylyn hahmoa, sen ikkunain ja oven valkeita pieliä, ja tuvasta, kun venhe voimalla löytää valkamaan hevoskengänmuotoisen aallonmurtajan sisälle, pilkottaa raskasmielinen tuli.

Valaiseehan se kuu, — eikä kuitenkaan oikein löydä hevoskengän sisälle: yhtä mustaa vesi, jonka huipuilla häikäisevät kuvastimet välkähtelevät, kuin vaaralliset salakivet ja kuumina kesäpäivinä aallonmurtajaksi kantamani paadetkin.

Kuutamossa, vaikka se on häikäisevä, on pimeää ainakin varjopaikoissa. Täytyypä kylän soutajille sytyttää rannallemme majakka, jota kohti tietäisivät keulan suunnata, tervasnippu roihuttamaan mustanpunaista loimotustaan, raskasmielistä valoaan parista seipäästä kyhätylle "kolmijalalle" aallonmurtajan suippoiseen kärkeen.

Elokuun kuutamo, ei kalpean kellertävä kuin äsken keväällä, ei punainen, satumainen, aistillinen kuin heinäkuussa, vaan, ainakin täällä saaressa, kauhistavan valkea ja kylmä.

Tosin säkenöi yli salmen ja ulapan hopeinen tie, kiemurtelee ja vapisee kuin hoikka, jättiläismäinen komeetta tai — puolipiste, jonka piste, kuu, pyrkii siitä irti, on kavahtanut kauas ja ylös taivaalle kylmänä ja väsyneenä kellottamaan. Tosin se säkenöi — synkästi kuin ylhäisnaisen surupuku, johon olisi kylvetty timantteja, mutta surupuku, hautausasu se on kuitenkin: melkeinpä tunnen siitä hirveän hautausmaan hajun, kalman hajun.

Nyt se leikki siis jälleen on lopussa, koska elokuun valkea kuu tuolla tuijottaa tähtien lomassa, jotka yhä selvemmin näkyvät, — ikäänkuin salaisesti keskenään kuiskailevat, kuten hankiten jotain pahaa ihmislasta kohtaan.

Nyt tuli taas aika muistaa pakostakin onnettomuuksiaan, — rauhoitus loppui, julmat haulit rämähtävät sinne tänne hädissään ja haavoissaan soutelevaan sorsaan!

Illalla, vaikka ylhäinen kuu paistaa, on tanhualla niin pimeää! Pimeä on tuolla takana kukkaspelto, jolta heinäsuovatkin on kannettu pois. Kukkaspelto? Pistävä sänki…

Ulkometsämme, sekin alkaa kummitella. En tahdo sinne yksin, en voi, vaikka uskaltaisin. Sinne suuntaamani kauniin tien alkuun pystytetty pitkulainen paasi, joka kahdelta taholta muistuttaa nunnaa, on nyt kuin todellinen nunna, — aave.

Kukkaset taas kuolleet, — ainoa ajanrattoni toivottomassa yhdessä ja samassa, jolta en odota muuta kuin kuolemaa, ehkä sekin pitkien vuosien jälkeen. Aurinko ellei kadonnut, niin haalistunut, loistonsa menettänyt, se suurin unohdukseni.

Aittani korkeasta ikkunasta siilautuu sinertävä kuutamo hiljaisena, elottomana, kuin mitäkin kuolin- ja käärinliinoja siitä sisälle tungettaisiin. Ei näy juuri seiniä, ei lapsellisen kirjavaa laipiota, vain köyhä, mustaksi maalattu pitkä pöytä kuin ruumislauta tai -arkku.

Tämä katkeruuteni: tämäpä vaikeaa selittää! Enkä siihen alentuisi, ellei tuskien ruoska minua siihen pakottaisi, — ruoskittu juhtakin viimein, se ihme tapahtuu, huutaa, mykkä eläinkin huutaa, — ja ellei minulla vielä olisi se illuusio, että puhuttu tai kirjoitettu sana helpottaa.

Älkää luulko, että katkeruuteni johtuisi jostakin sellaisista kuin esim. että olisin köyhä, niin-ja-näin-asemassa siinä suhteessa: ne ovat olleet minulle maailman helpoimpia asioita järjestää, jopa kohtalaisesti kunnianikin säilyttäen, — hyvä niinkin: ilmeisesti on hiukan harvinaista, että ihminen jaksaisi päästä edes pikku varakkaaksi ihan moitteettomasti; useimmissa tapauksissa voi siinä paljastaa pieniä, viattomia kepposia. — Ei, tässä suhteessa olemme tehneet paholaisen kanssa pienen kirjallisen sopimuksen; siihen allekirjoitukseen ei suinkaan vertäni ole käytetty, — enhän vaadikaan suuria niin vähäpätöiseltä asialta kuin toimeentulo. Se oli siis sangen pieni paholainen!

Mutta enemmän kuin Mefisto oli hän pettäessään minut paljon vakavammassa. Pettäessään siinä, että antoi minulle aikoinaan liikaa viattomuutta, uskoa, että maan päällä olisi jotain, joka olisi pyhä, että ainoakaan ihminen olisi enemmän kuin ihmisen arvoinen, — ja ihminen nyt ei liene paljon arvoinen.

Äskeiseen taas: joskin aineellisesti hyvin voidessani, — sillä en ymmärrä, miksi ihmisen pitäisi tai miten hän saattaisi paremmin voida, kun en keksi, mihin käyttää suuria rikkauksia, jos ne saisin, — ja joskin suren, ettei minulla ole ainoaakaan sellaista, jolle jättää omat aineellisten pikku vaivojeni hedelmät, taloset, tavarat, niin yhtä monin hetkin tiedän erinomaisesti, että sekin toivomus on kuvitelma: että lapset eivät suinkaan pidä niin pyhinä vanhempiaan kuin vanhemmat uneksivat, hekin ovat yksilöitä, — vieraita; heidän täytyy menetellä sen mukaan. Yhtä horjuvaa on ajatukseni, että olen maan pinnalla sangen vähäpätöinen, sillä tällä tavoin ainakaan en ole marttyyriluonne: en uhraisi pientä sormeani sen tiedon tähden, etten — kuoltuani nimelläni mitään tee!

Ei, jotain täydellisempää olisin tahtonut, — ja siinä Mefistoni näytti minulle voimansa.

Kuulkaa nyt, — kenelle täällä puhun? Kuutamon kuolleelle ilmalle, tiedottomille seinille.

Kuvitelkaa, että olisin kerran rakastunut. Mikä nauroi? Kaikilla aisteillani, enemmän: sielullani. Ei, minä en sano sitä rakkaudeksi, sillä enhän antanut paljoa toisen puolesta, mikä vasta kelpaisi todistukseksi. En tahdo kuvitella liikoja itsestäni, käytän rakastaa-sanaa vain yleisessä, sen varsin vaatimattomassa merkityksessä.

"Haa, rakkaudenpettymykset!" Totta kai! Kokematon raukka, joka en koskaan itse liene "pettänyt": paennut liikaa hätäilyä, arvostellut järkevästi sellaisia, joihin saatoin olla sokaistunut, heittänyt niitä, jotka minusta ehkä rahdun pitivät, pois kuin imaistun äitelän oranssin kuorta. N.s. petos näissä asioissa on liian tavallista, liian luonnollista surtavaksi.

Mutta kuvitelkaa, että olisin todella rakastanut, — tingin siitä hyvin lujasti; kuvitelkaa, että olisin pyrkinyt toisen ihmisolennon puoleen jopa n.s. sieluni herkimmällä. Odottanut. Ja saanut n.s. kaiken.

Saaneet toisiltamme paitsi tämän surkean ihmisruumiin paljon enemmän: jokaisen ajatuksen, toiveen, haaveen, surun ja aurinkoisen autuuden. Kaikki toisiltamme viimeistä hermosolua myöten, muka…

Ajatelkaa, että inhoan kaikkia sellaisia illusorisia sanoja, laihoja kuvaannollisuuksia, totuuden irvikuvia kuin "kuolematon", "katoamaton", "aina eloon jääpä", "ikuinen". Miten lohdutonta. Jokainen tietää pyramidienkin rapautuvan; kuinka hän voi narritella luullen jotain Tutankhamenin muumiota joksikin jumalalliseksi Tutankhameniksi?

Tätä leikinlaskua sanoilla "ikuisuus", "kuolematon nimi" en nyt syvimmässäni saata pitää muuna kuin enintään mausteen puutteena, joka riistää n.s. elämämme ateriasta sen herkullisimman.

Arvokkaampi ihmisestä on minusta se, josta ei yleensä puhuta, jota melkein noloillaan, josta — tuskin tiedetäänkään: hänen mahdollinen hyvyytensä, kunniallinen kuntonsa. Muu on pintaa, muu on — katoavaista. Sydän, kunto, joka ilmenee tavallisissa arkiasioissa, — eikä sellainen, jos on oikeaa, voi ilmetä: se on salaista!

Tämän uudestiarvioimisen vuoksi saatan usein johtua liikaankin: tunnen silloin todellakin, ettei ulkonaisella ole arvoa; siitä tahdon silloin kuolla: ainaiseksi tuhoutua, mädätä, murentua: päästä jonkinmoiseen nirvanaan, jossa mikään maallinen muiston ja näkymisen, säilymisen toivo ei meitä häiritse.

No niin, kuvitelkaa sitten nyt, että tuo vainaja, — hän on nyt vainaja, minulle kuollut muullakin tavoin kuin ruumiillisesti, — kuvitelkaa, että tuo vainaja, joka antoi minulle niin paljon kuin ihminen toiselle voi antaa, enemmän kuin ruumiinsa, enemmän kuin kaikki ponnistuksensa, luvaten verensä, jos sitä vaadittaisiin, ja sen lupauksen kyllä uskon; enemmän: kaipuut, ikävät, ilot, nautinnot, tuskat, ajatukset, aatteet, vihastuksensa, halveksintansa, raivonsa, niin, koko rakkautensa, — kuvitelkaa, ettei hän sittenkään käsittänyt minussa tätä: että halveksin "elää" hänen mielessään tämän ainoan elämämme jälkeen minäkään "nimenä"; etten sellaista haudantakaista ymmärrä; ettei se minuun kuulu, minuun, joka aion olla multaa, muraa, ei mitään; minuun, joka parhailla hetkilläni edes toivoisin vain tehneeni jollekulle hyvää.

Kuvitelkaa, että hänen "sielunsa" ei voinut tähän alistua. Että hän, vaikkei toki taivaita ikävöinyt, oli niin heikko, että kumminkin kuvitteli jotain kuolematonta itselleen ja — minulle.

No niin, kuvitelkaa, että hän teki jotain, jolla koetti pelastaa vähäisen muistoni jälkimaailmalle! Ehkä yhteiset muistomme.

Meidän muistomme sille, tavalliselle pintapuoliselle elämänkululle, jota inhoan, milloin ikävöin mielestäni sisäisempää.

Ja tämän, vähäpätöisen asian, tulevan muiston, tähden täytyi hänen minulta — kuolla!

Ja tämä on minulle katkeruus: että en, n.s. optimisti, ymmärtänyt ihmisen todellista hirvittävää yksinäisyyttä, koska joltakin odotin niin paljon "sielua", siis sydäntä. Mistä ihminen "sielun" olisi saanut, siis sydämen niin suuren, että se valaisisi hänen älynsä, tekisi hänet ymmärtäväksi, rakastavaksi?

Kumminkin lähestyy aika, jolloin minun täytyy. Silloin olen valmis, — vapaa!

Ei, en vieläkään usko sitä tapausta. En tosiasioita. Helposti nauran ystäville, jotka ovat minuakin pettäneet, sillä sehän on aina ollut minulle luonnollinen asia, että he sen tekisivät, jotain inhimillistä, jolle en tahdo olla vieras; naurahtelen heidän tekosyilleen, kun he tietämättään kaunistelevat silloin itseään jollakin korkeammalla, aatteellisella. En, en nykyään kaikkein rakkaimmaltakaan odota rajatonta uhrausta. Mutta että hän, joka todellakin kaiken maallisen minulle uhrasi, oli sittenkin niin kaukana minusta, se on kauheaa. Ei, yhä kysyn, ihmettelen, vaadin; manaan esille vainajaa, minä, joka tunnen, ettei mikään vainaja saata vastata! Kuinka vastaisi hän, jota ei ole olemassa? Joka ei ole "sielu", vaikka luuli itseään sieluksi, ja sieluna ikuisuutta toivoen — petti meidät?

Tuskassa lähden kävelemään tanhualle, pitkin rantoja, hiljaa, ettei ystäväni sinisessä kammiossaan heräisi.

Tuo kauhea kuutamo! Musta vesi loiskuu kivikkoihin, musta vesi välkkyy ja kiiltelee koivikon läpi kuin hautausmaan hiotut graniittipatsaat.

Aaveita kaikkialla! Pihlajien alla, kalliolla niitä seisoo … pihalla niitä huiskahtelee, kuuluu suhahdus, kun tuuli lehvistössä humahtaa: aaveet. Ja kuu ilkkuu!

Saari on kuin hautausmaa tuolla kirkolla. Tunnen sen paikan, vaikka en hautausmaita rakasta: ne eivät ole mitään, ne ovat kuvitelmia jostakin kuolemattomasta. Tunnen, koska olen kerran näinä kesinä sydänyöllä juossut sen halki: oli kiire noutaa apua liittolaiselleni, joka sai kuhanpyynnissä julman uistinkoukun syvälle sormeensa, niin ettei se irronnut silloinkaan kun hän, tahtonsa ponnistaen, vaati, että sitä oli kiskottava koko miehen voimalla.

Se hautausmaa on nyt tullut tänne, Lintukotoon. Vainaja kummittelee, — minulle!

Näen unta. Hehkuva huone, hänen huoneensa, tuttu minulle; kesäillan hämärä, aistini liekit vievät meitä kuin pyörretuuli Francesca da Riminiä ja Paoloa. Vuode, tuttu. Verho sen edessä tuttu kuin elämässä eikä unessa. Hämäryys, mikä raskas, kuuma hämäryys. Hän: ilmi-elävänä. Aistillisuutta, uhrautumista, hymyä, riemua, ylpeyttä, — kuin meri, joka yössä aaltoilee. Lähestyn niinkuin ennen, saan "syliini", kuten sanotaan. Hän väistyy. Aukaisee vaippansa, — sen kauniin, hienon, purppuranpunaisen; ja lausuu, huokaa: "Ei, ei. Enää. Meidän välillämme on kuolema." Ja nyt näen hänen takanaan kuoleman: en luurankoa, mutta jonkin hahmon, joka on — mätää. — Hänkin mätää, tuo vainaja: muuttuu mädäksi ja — hälvenee.

"Miksi et vastannut, jos olisit ollut n.s. sielu, ollut muuta kuin uni, muuta kuin menneen todellisuuden sekava varjokuva, — miksi et vastannut, selittänyt, oletko pettänyt minut? Oletko kieltänyt sen totuuteni, että olen pääsevä nirvanaan? — Vai onko joku muu nimessäsi tämän halvan, banaalin meille tehnyt?"

Kuinka hän olisi vastannut? Hän, uni, mädännyt, olematon, kadonnut: sieluton. Ja silti kysyn: en voi vieläkään oikein uskoa. En uskoa täysin siihen, jonka suurimmalti tiedän: ihmisten väkivaltaiseen vierauteen toisilleen, luonnon julmuuteen, aistiharhoihin, — sieluttomuuteen: sydämettömyyteen!

Kerran kyllä uskon täydellisesti! Silloin tulen vapaaksi! Mutta nyt, elokuun kaameana kuutamoyönä, kun kylmenevä aalto rantakallioihin lotisee ja loiskuu, puhuen varsin arkipäiväisiä asioita, ennustaen maaseudun syksyistä synkkyyttä ja talvista vilua, — loiskuu välkytellen kuun kuvastuksia pinnassaan kuin heijasteita kalmiston hiotuista kivistä, nyt, kun Lintukodon tanhua on aavevalkea kuin hanki, mutta varjot ilkeät, sysimustat, — nyt, kun lehvistöissä kahahtelee ja pihlajain tai sypressikatajain juureen ilmestyy aave niinkuin unessani, — valkea naishahmo, joka häviää, kun siihen tarkemmin katselee, häviää tietysti, pelkkä kuun valon häivähdys; nyt kyselen ja vaadin vieläkin: niin, kuvittelen olevani hautausmaalla, jossa hän "lepää", — kuten multa muka lepäisi. Vaadin vastausta tähän vaikeuteeni: enkö vieläkään ole tarpeeksi synkkä, kyllin toivoton, — siis onnellinen? Enkö ole valmis?

MYSTICA.

Miks kiertelen hautausmaalla, haen ystävättären hautaa? Sää helteessä kuivunut, kulkijan sydän tunteeton kuin rautaa.

    Sen kunnioituksen poltti
    tuon vainajan erhe suurin,
    pyhänhenkemme herkimmän häväistys,
    loi välillemme kuin muurin.

    Ja kuitenkin kiertelen täällä,
    sydän vaikka näin pettyi ja paatui!
    Ei jaksa surra se patsasta,
    joka tuossa jo nurmeen kaatui.

    Ei ystävättären patsas
    se ollut, se, joka kaatui:
    hänen seisoi vielä, vaan ympäri
    puuristejä kymmenin maatui.

    Mitä huolisin risteistä niistä?
    Ah, pienintä haikeutta vailla
    nyt katselen vainajan hautaakin.
    Tulin tänne velkojan lailla!

    Oi pessimismini kuilu:
    näin yksinkö ihminen, yksin?
    Miten vuosia kestää yhdenkään
    voin tällaisin elämyksin?

    Kysymyksistä tärkein se vanha,
    tämä: "Ollako vai ei olla?"
    Sen vuoksi nyt, katkera, kiertelen
    jopa kuolleitten kartanolla.

    Se kysymys turha täällä
    on tehtävä vainajalle,
    joka petti — uskollisuudesta,
    kun muutti hän mullan alle.

    Miten itsekäs pyyntöni: "Näännyn,
    suo lohdutus, uskon tilkka!"
    Ja kuitenkin pyyntöni turhaksi
    jo vahvisti mieleni pilkka.

    Siten itsekkyyttäni pilkkaan, —
    ja kuollutta mullasta manaan:
    "Sano, kuinka nyt. henkeni uudistan?
    Nyt vastaa, sanasta sanaan!"

    Ei vastausta. Poppeleista
    vain äitelä kalman tuoksu.
    Soi räikkynä maantieltä kauempaa,
    elonvirran arkinen juoksu.

    Sinä, — kerranhan tein sydämeeni
    iki-alttarin sinulle, armain
    olit naisista, astelit maailman
    lian keskellä puhtahin parmain.

    Sinut pyyteeni sai epätoivoon
    ja kyyneliin, sinut suisti
    se antaumukseen, — siitä nyt
    alas ihmiskuntomme luisti.

    Sinä uhrisi annoit ja syöksyit,
    niin käy, verenliekkeihin kuumiin.
    Mut miksikä sieluun ikuiseen
    sinä uskoit hehkussa ruumiin?

    Sinä, — jolta se hehkusi juuri, —
    vaikk' itse sen lietsoin julki, —
    mua loitonsi pois, niin inhotti
    mua synti, kun alasti kulki!

    Mut siinä ei syntisi suurin:
    pyhä minusta, vaikka jos likaa,
    oli syntimme aina sittenkin.
    Ei, siinä ei, kallis, vikaa!

    Vaan miksikä pyhyytemme
    veit turulle lauman turhan?
    Sen sielusi vaati, muistosi, — niin
    teit rakkautemme murhan!

    Nyt ymmärrätkö, miksi
    jumalointini vaihtui vihaan?
    Nyt aavistatko, kuinka voit
    mua raadella luihin ja lihaan!

    Ja — kanssasi kuitenkin kerran
    me saatiin onnemme, jolla
    ei äärtä, ei vertaa päällä maan!
    Sano: "Ollako vai ei olla?

    Nyt tyydyn yhteen sanaan". —
    Mies kuunteli, jatkoi: "Alas
    sinä lupasit tulla, jos ennemmin
    mua kuolisit. Muista valas!

    "Sinä vannoit: Sitten, kun aivan
    olen kirkastettu sielu,
    sua seuraan täällä. Nyt toivottomuus
    mua kiehtoo kuin koskennielu!

    "Puhu, neuvo!" Ei haudasta sanaa,
    on äänetön hauta, ja helle,
    joka huuruilee yli hautausmaan,
    vain leyhyy kalmaiselle!

    On hauta mykkä, kuollut.
    Ja kuitenkin mies yhä haastaa:
    "Tee ihme, — tai olet ainoastaan
    kasa mullassa luita ja saastaa.

    "Tee pienoinen ihme, sielu!
    Jokin sellainen mielennouto
    mua voisi jo auttaa kuulauteen.
    Jokin tapaus hiukankin outo!

    "Jokin sattuma täällä, nyt kohta!" —
    Ei sattunut mitään siellä,
    ei kohta, ei koko päivänäkään,
    ei myöhemmin maailman tiellä.

    "Vai sielu! Vai sieluna maassa
    elit aikasi! Siispä nyt näytä,
    mitä nähnyt en koskaan: sielusi tuo
    ja sielulla kourani täytä!

    "Vai sielua — sellainenkin,
    joka muistaa säilymistään,
    ei, ystävän vainkin! Mysteeri
    hänet syöksee temppelistään.

    "Vai sielu! Ei sielua muuta
    kuin alttius, kunto, se riittää,
    sydän uhraava kaikkensa, — vaatimaton
    vain ruumista, henkeä kiittää.

    "Sitä vaatiiko rakkaus suurin?
    Niin pyhäkö rakkaus, että
    se kuoleman pyhyyden ansaitsee, —
    ei ikuisen-elämän-vettä!

    "Olet, vainaja, multaa! Ja harhaa
    lie ikuisuutes, ei muuta,
    kun, vannonut sielu, et aukaista
    voi vastataksesi suuta."

Näin syntini kosti Nemesis: jos usko en ikuisuuteen, — niin sittenkin nyt olen heitetty gehennaan, laadulta uuteen.

Maan päällä jo kauneinta kohtaan ylenkatseeni aina saan kestää ja — nauraa. Vaiko vain pelkuruus mua kuolemasta estää?

"Armias mies tekee ruumiillensa hyvää; vaan se, joka julma on, saattaa lihansa murheelliseksi."

Elokuu puolessa: on aika paeta! Pitkät peltosarat, jotka vielä äsken näkyivät kylästä keltaisina laineina, ovat harmaat … nuo sarat, jotka vähän sitä ennen kasvoivat kuin taian nopeudella oraasta viljaksi.

Katselemme Lintukodon saarta. Kas vain, ei näy täällä enää muita kukkia kuin jokin purppurainen, joka loistaa harvassa rannoilla.

Aittani lukitaan jo öiksi, se on ikäänkuin autioksi hylätty. Mieluisampi on tupa, vankan lieden suu kättä lämmitellä. Lamppu levittää pirtin pöydälle horteisen hohteensa, tuikkien heikkoa valoa ulapalle, missä syvyydet pimeässä vyöryvät…

Niin, on tosiaan tullut aika paeta täältä. Sillä muistanpa erään syksyn, jolloin turhaan täällä käväisimme. Linnut eivät toki enää laulaneet, oli lokakuu; vain metsätiaiset tiiskuttivat alastomissa lehdoissa, niinkuin nyt kellertävissä. Oli sekin päähänpisto! Silloin aioin muka viettää täällä seuraavan joulun. Kuvittelin Lintukodon lieden lämpöä, halusin tirkistellä täällä joulupuuta, nauttia jonkin renessanssikirjan lukemisesta juuri täällä, hiihdellä hangilla, huiskautella suksilla ehkä Jylhän hurjista rinteistä mäkeä. Jopahan olisin siihen pystynyt. Mutta ystäväni näki naisen arkipäiväisellä vaistolla parhaaksi kehoittaa minua ensin kokeilemaan, niin että en tarvitsisi joulusta pettyä! Ja siispä tulimme tänne.

Saari oli koruistaan riisuttu, merkillisen harva, järvi näkyi sen läpi joka suunnalta. Luonnottomina paistoivat punaiset rakennukset, — mitä oikeutta sillä värillä oli tämän karuuden keskellä?

Roudassa maa, jäässä lamparot. Jäähän vetäytyisi pian tyyni järvikin, — tyyni kuin ruumislaudalle jäykistynyt ruumis. Kuten sanottu, muutama tiainen tiiskutti, kummastellen varmaankin, aioimmeko muka talveksi tulla tänne jakamaan isännyyttä hänen kanssaan…

Mutta Ukonkivellä saaremme edustalla istui merimetso tunti toisensa jälkeen liikahtamatta. Emme sitä ensin linnuksi uskoneetkaan, niin samassa asennossa se pysyi, molemmat siivet vaakasuorasti koholla.

Aurinko koetti paistaa, musta lintu näkyi juuri keskeltä sen hidasta kimmellystä, joten sitä ei oikein erottanut; sitä luuli joksikin esineeksi. Kantoko vai kummallinen kivi?

Vasta monen, monen minutin kuluttua se laski siipensä levähtämään, ensin toisen, sitten toisen, otettuaan kainaloonsa viimeistä lämpöä, rintaansa viimeistä aurinkoa. Ja nosti taas siipensä, näytti jälleen ylpeältä vaakunakotkalta.

Missä sen kumppanit? Sen puoliso? Se oli täällä yksin. Kuinka jäi upea merimetso tänne pian jäätyville vesille yksinään?

Alkoi sataa lunta, hitaasti, harvoja, kuivia hiutaleita. Se yltyi oikeaksi lumisateeksi.

Mutta merimetso istui yhä paikallaan, nosteli verkalleen siipiään, nautti auringon viimeisistä vähistä säteistä.

Meikäläinenkin, jolla ei ole aihetta mitään erikoista toivoa paitsi auringon, tuon pelkän aineellisen auringon, lämpöä silloin tällöin, aivan kirjaimellisesti, — meikäläinen tuli juhlalliseksi. En mielessäni hävennyt vertailla itseäni tuohon lintuun: vain viimeinen lämpö auringosta poveen, joka ei toivo eikä voikaan toivoa mitään, koska ei tiedä, mikä olisi toivottavaa, eikä minnekään kaipaa…

Aikoiko merimetso tänne kuolla, kun ei poistunut? Oliko se haavoittunut ja hoiteli tällä tavoin siipiään?

Mutta enpä sittenkään minä jäänyt tänne! Parhaiksi mursivatkin airot vielä rantojen riitteen, ennenkuin se paksuni jääksi. Enkä enää koskaan halunnut sitten Lintukodossa talven juhlaa viettää.

Nauraen muistelen nyt tätä käyntiämme, jolle ystävänikin puolestaan naurahtelee, — miksi hän ei rakastaisi hieman väljempiä huoneita talvella, sähkövaloa, ystävättärien laajempaa seuraa, ja miksi en minäkin samanlaista, talvellista piiriäni, jonka keskuudessa epäilyn nautinnollisin viini suuhuni vuotaa. Ja sitä käyntiämme muistellen toivon nyt, että ryhtyisimme tästä jo vilkkaasti muuttoa tekemään.

Aletaanpa siis, lyödään hedelmät puista, tyhjennetään pensaat marjoista, Mainos-possu on annettu kohlaista kuoliaaksi, sehän oli vain eläin, jalommatkin lähimmäisemme kyllä aina mieluisasti uhraamme, jos etu alkaa vaatia. Tavarat talviteloille! Tuvassa, aitoissa, saunassa ovet salpoihin, lukkoihin.

Mutta kuitenkin: Jää hyvästi, Lintukoto, kuistin valkea pylväikkö, jossa istuimme, käytäväin sileät paadet, joilla jalka kesän lämpöisellä nautinnokseen keppasi, hyvästi, te köynnöskasvit, jotka matelette perästämme pengermältä rantaan päin kuin meitä venheelle saatellen.

Hyvästi, viluinen pilvenhattara, joka punaisena saaremme yllä viipyy! Hyvästi, pyhimykset, joita ei tullut maalatuksi, kultaiset tornit, jotka olivat mielikuvia!

Hyvästi, kyly rannalla, eteisikkunasi, joka noin autiona tuijottaa, — hyvästi kyly, punainen tönö, viimeisenä laivankannelle näkyvä.

Myönnän, että olen eräissä suhteissa sittenkin kuulunut onnenpoikiin: saanut sen lahjan, että kun jostakin asiastani vaikka vain tavallista joutavaani paperille kyhäilen, — niin unohdan sen asian. Pääsen siitä, olipa se hyvinkin surullinen tai oikein hyvä. Onnellista kevytmielisyyttä: "Kiitos, Jumala, hyvästä ja pahasta!"

Entä nyt siis, jos en sinua enää koskaan näkisi, Lintukoto? Olisi aika jo olla näkemättä, neljä kesää riittää toki rakkauteen yhtä luontoa kohtaan. Rakkaus? Liian suuri ja pyhä sana, en ole tohtinut sitä milloinkaan lausua kenellekään, minä, vaihemielinen ja halpa, paitsi ehkä luonnolle, saarelle, jonka helposti voin jättää!

Leikin tuolla kallioilla, sillä hyvä! Lapsenakin, — vähät lukijani, olettehan itsekin olleet lapsia, — leikin eräällä suurella kalliolla, jossa aurinko paistoi, rakentelin sinne tarhoja kivistä, hakkasin siihen kuvia, jopa nimeäni. Välisti iskin sormeeni maasälpäkappaleella, ravistelin hyppysiäni kivusta, ja unohdin. Illalla sitten menin suloisesti väsyneenä nukkumaan.

Kauan myöhemmin kävin tuolla kalliolla. Jopa siellä olisi näkynyt tarhojani! Sen vähemmin hakkaamiani kuvia.

Älä viitsi, sinä elämäksi kutsuttu, uskotella, että voisit olla minulle jotain todella tärkeää. Leikitsin kauniilla kallioillasi, rakensin pikku tarhojani, nakuttelin kirjoituksia, — mutta eiväthän ne pysyisi, vaikka olisivat obeliskien kupeissa. Jos sormeeni napsahdutin, unohdin nopeasti; väsyin auringosta, kultaisesta, niin suloisesti, ja lähdin makeasti nukkumaan.

Puolen vuotta myöhemmin, kun Lintukoto on lopullisesti päätetty myödä, — onhan se äskeisistä aavistettu, — luulen kerran illalla, varsinaisessa asuinpaikassamme loikoessani, — pakkanen nasahtelee nurkissa, mutta huone on lämmin, ja sähkö valaisee rattoisasti kirjaa, josta nyt nautin, — niin, siinä luulen yht'äkkiä näkeväni kaksi ilmestystä, kaksi omituista miehenhahmoa. Kirja on "Valtameren saari", — se on tuonut lukijalle erikoisen ilon ja hauskan hämmästyksen: se tuntuu selittävän minulle jotain.

"Ketä olette?" kysyn heiltä. "Kuinka? Ettekö ole Vekkulit ja kekkulit: sellainen kuva koristi erästä sivua siinä vanhanaikuisessa aapisessa, josta opin kirjaimet. Ne olivat kaksi miestä jalat ja käsivarret kummallisesti koukussa, ja he näyttivät toisilleen pitkää nenää… Tai, nytpä näen teidät selvemmin: sinä tuossa olet Robinson Crusoe. Ja sinä jälleen The Hermitin sankari Philip Quarll."

"Kuinka", matki Robinson minua, — hän oli surkuteltava: puettu jonkinmoisiin nahkoihin, mutta koivet paljaat; kasvot kovin laihat, riutuneet; parta kuin takkuisen pukin; ja olallaan hän kantoi kovin raskasta kuokkaa. "Myöt Lintukodon", murahteli hän. "Siinä muka rakkautesi, jota olet näin julistellut?"

"Olenko ketään vaatinut luottamaan rakkauteeni?" puolustausin. "Näytätpä harmistuneelta… Oh, vakuutan, että kohtalosi on minusta liikuttava. Ja sinä itse olet kunnioitettava, sinä kelpo Robinson: sinä olet oikea autiosaarten viljelijä. Käsität luonteesi mukaan todeksi sen, mitä henkisen työn tekijät uskottelevat, että maamiehen päivät ovat muka parempia ja helpompia kuin heidän. Mikäpä siellä maalla kelliessä: ei kuin ottaa herkkunsa melkein ansiotta maaemolta. Sinä et tekisi tällaista kuin minä, — paitsi jos sinulle oikein hyvä tilaisuus tarjoutuisi. Ennen kuolisit nälkään, niin luulet. Se, että romaanissa lopulta mielelläsi purjehdit autiolta saareltasi pois, mahtanee olla luojasi, Daniel Defoen narripuhetta…"

"Mutta sinua", jatkoin toiselle näistä herroista, "sinua en saata kunnioittaa. Enkä sääliä! Sinä olet vain Philip Quarll. Sinä olet vekkuli. Tuo toinen kekkuli."

Philip Quarll keikaroi minulle. Milloin näytti hänellä olevan Rousseaun koruton ruskea puku, kuten Dumas-vanhempi muistaakseni kuvailee, milloin taas talonpoikaissaappaat, joilla hän tallusti kutsuihin, mutta sitten asu muuttui liiankin luontevalla tavalla käytettyyn hännystakkiin tai smokkipukuun, ja yht'äkkiä jälleen noihin koreihin polvihousuihin ja kirjailtuun takkiin, joita Rousseau rakasti pistäytyessään hovissa. "Sinua en kunnioita, siunaile miten kyynelsilmin tahansa sitä, että hennon saarestani luopua, — myödä sen muutamista hopeapenningeistä. Sinä, moinen maaelämän ihannoitsija! Olisitpa edes jokin Tahitilla asunut Gaugin, — mutta jopahan kunnianhimosi ja arkuutesi päästäisi sinut niin loitolle. Sinä, sinä loit ihannesaaresi, jossa kaikki ylellisyydet kasvoivat, — tiedät, että meillä ei kannata oikein vakavissaan havitella edes omenoita, hyvä jos perunoita, — sinä loit saaresi pelkästään kärsimistäsi pikku loukkauksista, et kohtalon armottomasta pakosta ja syvästä luonnonhartaudesta kuin tuo Robinson. Sinä lavertelit maaelämän etuisuuksista, sirkuttelit luottamustasi kaitselmuksen ja luonnon hyvyyteen. Olet täynnä petollisia haaveita. Etkö ylistele elämää, jota et oikeastaan ole kokenut? Mene itse iäksesi johonkin maalaistölliin! Kasaa siellä talvella lunta seiniesi juureen, ettet palellu, kahlaa kelirikolla polvia myöten jääsohjussa! Minä, — Philip Quarll, iskemmekö toisillemme silmää, — luottaudun siihen vain hetkeksi. Diogenes mahtoi tulla toimeen Hellaassa niinkuin tuli. Ja Kapernaumin rantamilla sopi kyllä puhua kedon kukkasista, joiden ei tarvitse työtä tehdä eikä kehrätä. En ihastele velkoja. Luulen, ettet sittenkään oikein usko saariunelmiin, Philip Quarll, ja että raha-asiat niillä oikenisivat. Yleensä asut mieluimmin kaupungeissa. Rakastat tällaista sohvaa kuin minulla, ja kirjoja, joita täällä kaupungin lähistöllä saa yhä ja yhä uusia, ja kaikenmoista, mitä maalaisparan on vaikea hankkia…"

"Mutta, mutta, mutta", kiihtyi Philip Quarll, "eivätkö sitten itseäsi saareen vieneet pienet närkästykset, turhamaisuudet, — no, koetan olla kohtelias, pyörtyisit, jos lähtisin kaikkea paljastamaan…"

"Niin tekivät", myönsin. "Mutta aika kuluttaa, tylsistää intohimojamme: niistä kehittyy jalo resignaatio! Ja nyt uskottelen jo löytäneeni vieläkin onnistuneemman saaren. Se on tuolla liivieni alla! Siihen lienee Lintukodolla ansionsa; ainakin ajalla, jonka sain siellä rauhoittua. Niin, minä myön Lintukodon, sinä saappaita ylistävä ja lakkakengissä tepasteleva Quarll, päästäkseni edes vähän kauemmaksi siitä, joka minusta näyttää todellisuudessa vaivaloisimmalta, joskin kyllä maailmalle arvokkaimmalta: — kuule tätä, sinä vilpitön Robinson! Asiani vaativat, Philip! Vai lainaisitko minulle muutamia kymmeniä tuhansia? Vippaisit? Tai ehkä lahjoittaisit? Aluksi ainoastaan parikymmentä tuhatta, ystäväni! Anna ne minulle, olethan niin ihanteellinen. Sinä et ole sellainen kuin tuon Robinsonin tekijä Daniel Defoe: aika vintiö kirjailijaksi, vehkeilijä, kärkkyjä, teeskentelijä, makeilija, ilmiantaja, provokaattori, kunnianhimoinen, nöyrästi mateleva, mitä vain. Hurskaan Robinsonin tekijä Defoe ei olisi kuin mestauksen uhalla siirtynyt autioon valtameren saareen. En ymmärrä, kuinka juuri tuollainen vilpistelijä on pystynyt luomaan hartaan Robinson Crusoen… Robinson-parka: varpaasi näkyvät rikkonaisista nauhakengistä, ne paleltuvat… Mutta — hätäpä sinulla: asuuhan rinnassasi harras usko. Mutta sinä, mr Quarll! Koeta hävitä silmistäni, Philip Quarll. Olisin kuitenkin mieluummin edes Pierre Lotin seurassa kuin sinun. Olisin halusta tuollainen Loti. Älä vääristele tarkoitustani: vain hyvin pieni Loti. Hänen kohtalonsa tuntuu minusta kohtalaisen mukavalta. Mutta sehän vaatisi myöskin varallisuutta. Ja sen tähden, no sinä et käy tunkeilevaksi, Philip Quarll… Lyhyesti vain: minun robinsonadini loppuu."

Mr Quarll oli ensin hiukan nolo, hermostunut ja pilkallinen, mutta naurahteli sitten, antoi minulle somasti kättä, kumarteli taidokkaasti ja katosi. Robinson Crusoe katseli meitä molempia vakavana ja surkutellen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LINTUKOTO ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.