Title: Mustaa ja kultaa
Author: Heikki Asunta
Release date: March 17, 2026 [eBook #78232]
Language: Finnish
Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1929
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78232
Credits: Tuula Temonen
language: Finnish
Kirj.
Heikki Asunta
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1929.
Mustaa ja kultaa
Hans Boije
Siivet
Kaksi uskalikkoa
Tamaran kuolema
Frans Hals
Resignatio
Painajainen
Susi
Kapakka
Erään miehen viimeinen kirje
Rampa
Tuomittu
Pohjaa kohti
Gustaf Fröding: Kulkuri
Runoilija Wennerbom
Yksi markka
Hautajaiset
Eräälle tuomarille
Debet — Kredit
Pieni episoodi
Kesäyö
Kartanon tytär
Viimeinen laiva
Pieni laulu Ruthista
Jälleennäkeminen
Tyhjä huone
Lokakuu
Akvarelli
Saarelaismaisema
Teki työtään mies hiki otsallaan, eli riemuja pyytämättä. Hapot, suolat uursivat vakojaan, käsi muistutti kuolleen kättä.
Oli luukut lyötyinä akkunaan, ovet teljetyt maailmalta. Teki työtään mies, himo sairas vaan kyti, hehkui kulmien alta.
Valinkauha hehkuva kourassaan yhä puuhasi ahjon luona! Yhä uskoi suuria uniaan: on kerran kultana kuona!
Nero nouseva on, ja kunniaan epätoivo on vaihtuva musta, pajan ahjo on hehkua tulvillaan jalometallin kimallusta!
Teki työtään mies. Yhä uudestaan suuren kalkin katkeran keitti. Ihan tyynnä, uskossa Saatanaan hän viimein henkensä heitti — — —
Mies makasi lähellä ahjoaan hymyhuulin, otsalla rauha. Yhä uskollisena kourassaan oli jäähtynyt valinkauha.
Hänet vietiin multihin kirkkomaan monen köyhän vainajan myötä. Paja hiljaa lahosi paikoillaan, ei kukaan jatkanut työtä.
Joku hullun haudalle innoissaan pikimustan pystytti kiven. Ja sen pinnalla ilkkuu kirkkauttaan nyt — kultaa hehkuva hiven.
Sen linnan akkunoista nyt ruudut rikki on. Ei juhlatulet loista, kuu kattaa raunion.
Ei hurjat nihdit ravaa maan kauhuks' ratsuillaan. Nyt linnanportin avaa yötuuli joskus vaan.
Mut kansa muistaa herran,
Hans Boije ritarin.
Hän mahtava ol' kerran,
mies julmin, syntisin.
Hän ryösti, rietasteli, ja kansa kärsi vain, mut koston henki eli jo hiljaa niillä main.
Ei tienneet peitsiniekat: pian touko tuleentuu, pian säkenöivät miekat, pian koittaa elokuu.
Jo hehkui pajapihdit, ja teräs kipinöi, mut huolettomat nihdit yöt, päivät elämöi.
Niin Tuomaantanssiaiset kun pystyyn paiskattiin, ja laakson kaikki naiset armotta raiskattiin,
mies hurjin, linnanvouti, hän tohti tehdä sen: hän luostarista nouti kauneimman kyyhkysen!
Niin monta päivää, yötä hymyillen, itkien se seuras ratsun myötä taa teitten pitkien,
mut verhos kauniin päänsä pian kultaan, silkkihin ja vietti hurjat häänsä kuin lapsi syntisin.
Näin lakkaamatta juotiin, yöt, päivät tanssien, olutta uutta tuotiin, jos loppui entinen. — — —
Mut kesken hurjan illan jäi tanssin jytinä. Sen katkas laskusillan kamala rytinä.
Kuu paistoi peisten teriin, ja huuto kuultiin vaan: Nyt öykkäreitten veriin nää raudat karkaistaan!
Ja murhaleikki kuuma nyt täyttää pihamaan. Sen joka-ainoo tuuma on kallis hinnaltaan.
Ei säästä lähimmäistä mies laakson kärsineen, ei hurja nihti väistä, hän kaatuu paikalleen.
Kun vihdoin aamunkoitto jo nousee verestäen, on laakson miesten voitto ja loppu linnaväen.
Mut murheen kyynel kasta ei silmää yhtäkään. Vain linnan valtiasta nyt turhaan etsitään.
Huurtuvan pöydän päässä hän istuu hymyillen. Varressa ryhdikkäässä on mahti entinen.
Hän pullon pöytään siirtää, juo verkkaan pikarin ja kylmin mielin piirtää terällä tikarin:
— Kahdeksas tammikuuta kuusitoistasataaviis Hans Boije ilman muuta on kukistettu siis.
— Maan rahvas kiitosvirttä jo veisaa voitostaan. He pystyttävät hirttä vuoks' lyödyn valtiaan.
— Ei siihen suurta hätää mun mielestäni ois: Jos oksa puun on mätää, se putoo kyllä pois.
— Hans Boijen rietas taru pian lienee päättynyt, mun sentään hirttonaru ei häntä häväissyt.
— Ei tilintarkastusta hän pyydä eikä tee. Laumasta lammas musta vain hiljaa erkanee.
— Nyt ota poikas vastaan suur tuntemattomuus; hän toivoo ainoastaan: suo synnin muoto uus!
— Pois lainakorut yltä! Hans Boije jättää maan, ja yksitoista syltä on vettä haudallaan.
Näin linnanherra piirsi terällä tikarin, ja huulillensa siirsi hän viime pikarin.
Pian nähtiin: yli partaan hän syöksyi nauraen. Ja kansanjoukko hartaan kohotti aamenen.
Niin hiljaista on länsirintamalla, vain laiskat myrkkypilvet laahustaa, ja painostavan taivaankannen alla kuin ruumis lepää revittynä maa.
Suurlentäjä jo suistui. Kuolinsana kuin ruttoviesti pahanenteinen käy kuiskeen lailla, lamauttavana käy läpi Ranskan juoksuhautojen.
Niin hiljaist' on kuin pitkäperjantaina, ei kuulu laukausta yhtäkään. — Näin palas mies, jok' ennen palas aina vain varman voiton lieskat silmissään,
Mies, joka yksin zeppeliiniparvet kuin terässiipi, nuori haukka löi, ja hymyhuulin iski, arvet, kun ihmisvihan touko heilimöi,
Mies, jolla kohtalonsa kuninkaille ei ollut mitään tilitettävää, ei mitään jumalille, isänmaille — vain uskalikon kylmä, hurja pää.
On hälle viime leposija luotu mäen kumpareelle seutuun autioon, on tykkipatterit ja joukot tuotu sen ääreen jäykkään perusasentoon.
Ja sitten seuraa ruumispaarin vuoro ja sitten viittaniekka pappismies; soi koleana piikkilankakuoro: — On pääsinpäiväs läsnä, kukaties.
Mut kesken hautauksen hiljaisuuden soi suriseva ääni moottorin, ja vihollinen läpi avaruuden päin lentää terässiivin läikkyvin.
On kuiva, vihantäysi käsky: Tulta! Ja yli sotamiesten mykkien pian lavettien alta lentää multa, kun salamoivat putket tykkien.
Mut pitkin kranaattien surmanrataa on suunta huimapäisen lentäjän, ja ruusupilvi haudan ylle sataa kuin pudottama parhaan ystävän. — — —
Niin hiljaista on länsirintamalla kuin sota paha uni ollut ois. Etäällä kirkastuvan taivaan alla vain vihollisen vieras lentää pois.
Niin katkesi vaellus maallinen parin ylpeän uskalikon. Yön laskussa yli laineitten he tekivät haaksirikon.
Ol' taklaasi kurja ja kunnoton, koko kutteri leikkikalu. Mut poikia ohjasi turmiohon ylen väkevä elämänhalu.
Kun ruumiit tuotihin kellariin, niin nuoremmalta yksin pien paperinpalanen löydettiin näin kuuluvin tervehdyksin:
— Minä, nimetön, suruton ihminen ja ylpeä myös ylenmäärin olen kyllä tietänyt totuuden, vaan tehnyt kaikessa väärin.
— Joka-ainoa päiväni ollut on kuin suppean kirjan lehti, mihin käsi kurja ja arvoton rivon piirroksen piirtää ehti.
— Joka-ainoan ihanan, kuuman yön olen vastaanottanut varkain ja jälkeen julkean konnan työn surut tyhjien sydänparkain.
— Ja nyt näkymätöntä kostajaa en silmiin katsoa saata. Siks' ohjaan hulluna meren taa päin uutta outoa maata.
— Siks' hyvästi, näyttämö syntien, minä odotan tuulta ja yötä. Veli voitot ja tappiot tasaten mua seuraa matkalle myötä.
— Ja jos aamuaurinko milloinkaan ei enää päällemme paista, niin tuokoon uutisen maailmaan tää pieni paperinkaista.
Niin katkesi vaellus maallinen parin ylpeän uskalikon. Yön laskussa yli laineitten he tekivät haaksirikon.
Sade ryöppysi kattoakkunaan, se päästi seulana vettä, ja pullojen pohjilta tippaakaan ei löytynyt lämmikettä.
Oli kuiluun vaivuttu ahtaimpaan. Jo viimeiset oljenkorret, vyöt, remelit kannettu narinkkaan ja lyöty liekkeihin orret.
Me istuimme synkkinä, palellen ja kipein, särkevin selin vain korttien silmiä seuraten ja kulkua tylsän pelin.
Valo sammui kynttilän viimeisen, ol' puol'yön tuokio musta, kun takana kuistikon ruutujen me kuulimme kolkutusta.
Tamara! Hän ryntäsi huoneeseen kuin pieni, ajettu teuras. Hän huusi, puheli varjolleen, ja kyynel kyyneltä seuras.
Oli peittona kylmäin hartiain vain musta, kostea tukka; oli entisestänsä varjo vain nyt katujen myrkkykukka.
Kun välissä vuotehen ryysyjen ja ikäloppujen taljain hän makasi vilusta vavisten ja jäsenin puolipaljain,
tuli taivas tähtiä tulvilleen, kuu ulkona kummitteli. Yhä vieläkin vauhtihin entiseen vain jatkui tympeä peli.
Se yö oli piinausperjantain! Jok'-ainoa päivää vuotti. Mutt seinien saumoissa lauloi vain yötuulen karmiva nuotti. — — —
Tamara jo heräsi ryysyillään, meit' kätteli vuoronperään, ja hymyillen liki itseään hän meistä viittasi erään.
— Pane kirje äidille Liettuaan, hän jutteli heikoin äänin, — Tamara, kasvatti tsaarin maan ja kuulu Kiovan läänin
— ihan kuuliaisena uskolleen ja tavalla vallasnaisen Pyhän Neitsyen messun helkkeeseen on matkan päättänyt maisen.
— Sano, että tuhannet kellot soi hänen hautajaisissansa, ja että ylpeä olla voi hän, äitini, suvustansa.
Tuli aika jo taistelun viimeisen.
Se pienen tuokion kesti.
Tamara sopersi aamenen
ihan yksinkertaisesti,
ja silmin suurin ja palavin hän onnellisena kuoli. Taas kajasti elämä ruutuihin, taas valkeni aamupuoli.
Kohos aamu jo Haarlemin kaupunkiin yhä »Edenin tarhassa» hummattiin, yhä kuohuva seideli seuras toista, ei öljyä puuttunut astioista.
Frans Hals, siro, parrakas miekkonen, värin mestari kuulu ja linjojen, oli löytänyt oikean elementin, löi pöytään nauraen viime sentin.
Kumos seidelin olutta muikeaa, meni rommiryypylle tiskin taa, ja hän Hille Bobbea hiukan halas ja huusi: Maalaustaide alas!
Tätä menoa katseli yksikseen oven luona samettiviittoineen eräs kalpea, korrekti muukalainen niin huvitettu ja tarkkaavainen.
Ja hän aateliskonkarin askelin meni pöytään Haarlemin mestarin, teki kumarruksen ja pyysi luvan Frans Halsilta tilata muotokuvan.
Tämä katseli kaihoten pulloon päin, sanan myöntävän virkahti änkyttäin, typötyhjän kukkaron kiinni veti, oli vieraan seurahan valmis heti.
Käsi vapisi, silmissä salamoi, pirunpentujen kavionkapse soi, toki siunaten itsensä Maarian nimeen Hals tarttui hiileen ja siveltimeen.
Kuvan valmistuttua riemastuin. sitä vieras katseli avosuin, teki nimen ja tittelin tiettäväksi, ja maksoi, pokkasi, kiitti, läksi.
Frans Hals palas kievarin kapakkaan, ylen synkkänä pudotti parrastaan: — Piru vieköön mokoman koiranleikin: sain maalata mestarismies van Dyckin.
Istu pöytään Barrabbas, päättyköön jo piina. Kutsuvana maljassas kiiluu kirkas viina.
Kohta tuore myrkkypuu kattaa kumpuasi. Syntis touko tuleentuu, nauti pohjaan lasi!
Turha eessä tuskien horjumatta seistä. Haavas vaatii ärtyinen nopeata veistä.
Kutsuvana maljassas kiiluu, kutsuu viina. Irtipäässyt Barrabbas, päättyköön jo piina!
Itke, naura, matkamies, murheen laakson mato. Uskollisna päässä ties vuottaa — perikato.
Joku koskettaa mua kädellään.
Minä herään unestain.
Tylyt, ylpeät silmät selvään nään
ja pimeyttä vain.
Vähitellen pimeys aukeaa, näky muuttaa muotoaan: Punapaita pyöveli odottaa mua viime uhrinaan.
Ja hän lukee minulle tuomion, minä pelkään vavisten. Teen vertani hyytävän huomion: spitaalitautinen!
Hänen huuliaan hymy hyydyttää, hymy rietas saatanan. Eräs ennen rakas ja kaunis pää on päässä pertuskan.
Hyvä jumala, hällä on kasvoillaan
kuva omista kasvoistain!
Veritäplät hehkuvat viitassaan.
Hän murhamies on, Kain!
Minä huudan: tee, mikä virkas on!
Tee laupeudentyö.
Tilinpäätös selvä ja kirkas on!
Tule lähemmäksi ja lyö!
Kuu paistaa, kuura kattaa maisemaa, se kukkii tähtiä ja hopeaa, suon yli horjuu vapiseva peto, sen kuuma, tuskallinen hengenveto on villin vihan ääntä valtavaa.
Sen kieli roikkuu maata viistäen, ja jälkeen joka-ainoon askelen jää turmiota ennustava pilkku; mut lyöty peto, uupunut ja nilkku käy tietään ylpeänä uhmaten.
Pää vielä vaivoin kohoo kuuta päin, ja vihassansa verta räiskyttäin se laulaa pilkkalaulun vainoojalle. Ja sitten hiljaa syväin vetten alle se painuu varjoon vaivaispetäjäin.
On luola syvällä alla maan kuin loukku vaaniva uhrejaan. On samat tympeät, tylsät naamat kuin ruoskansiimasta iskun saamat, ja kaiken yllä on katku spriin, sa tunkee luihin ja ytimiin.
Soi jossain haitari rämisten kuin kuoro naurava hullujen, ja tyttö yskien, läähättäen käy läpi ulvovan roskaväen puol' alastomana, viluissaan, mut ylen nöyränä tanssimaan.
Niin villi askelen vauhti on, niin rytmi väkevä vartalon! Mut alla korean ulkokuoren on rutto repinyt ruumiin nuoren, ja kesken vauhtinsa villeimmän kuin kauris ammuttu kaatuu hän. — — —
Hän herää huutohon roskaväen niin kalpeana ja läähättäen. Jääkylmään ruutuun hän painaa päänsä ja itkee hurjana häpeäänsä. Ja kaiken yllä on katku spriin, se tunkee luihin ja ytimiin.
Viel' eilispäivänä, veljet, minä itseni kirosin: Oli lähtöpäiväni tullut ja hengitin kuitenkin.
Mut aurinko kattoihin paistoi ja ullakkokamariin. Minä näin sen lempeät kasvot ja uskoin sen valheisiin.
En ivahymyksi luullut ma kuumaa hymyä sen. Se juovutti riemulla pääni ja unilla suuruuden.
Minä tunnustin kurjuuteni. Se sai minut uskomaan jaloks' itseni kuninkaaksi, valepukuiseksi vaan.
Tänä aamuna Saatana puhui minun vuoteeni laidalla näin: — Tee nuoraan kireä solmu, mene tuntematonta päin.
Minä katselin pimeyttä, joka suuteli akkunaa, ja jäistä oksaa, sormin lasin pintaan koputtavaa.
Ei vietelleet mua enää ilot ulkokullatun maan. Minä verhosin akkunani, panin kiinni oveni haan.
Ja nyt vaatimattomasti minä liityn vainajiin. Mut, veljet, hengessä mukaan tulen juhliinne vallattomiin.
Minä pakenen raajoin rammoin, te kääpiöt, terve vaan! Ivanauruni, kuollut ammoin, on herännyt haudastaan.
Tulin laumahan kääpiöiden minä kääpiö itsekin. Tulin riemua ikävöiden ja palavin sydämin.
Minä kestin hammasta purren, kun ruoskitte kyttyrää, ja kun ahdistettua surren ei painunut yksikään pää.
Minä suutelin lyövää kättä kuin elukka avuton. Elin tyytyen, ymmärtämättä mikä kamalin valhe on:
Tänä päivänä katse kiero mua säälien katsoi päin. Oli, niinkuin niljakas liero ois kiertänyt sydäntäin.
Jätän joukkonne itsehurskaan.
Näin parasta rauhoittua:
Minä kainalosauvalla murskaan,
ken tohtii sääliä mua!
Musta side silmilläsi, huules harmaat niinkuin tuhka, vapiseva vanhan käsi, sydämessä synkkä uhka.
Joku nauraa karkeasti, naurussa on verenjano. Vaiti seisot loppuun asti, sanaa luopion et sano.
Vailla toivonpilkahdusta hetken elämästä riiput. Kuuluu pari komennusta välähtävät pyssynpiiput.
Kaksi miestä ulapalla, kaksi toverusta. Jäätä, jäätä kaikkialla, napatalvi musta.
Mutta alla telttakaton nähdään vielä unta: kohta saapuu uupumaton veljesretkikunta.
*
Kaksi miestä ulapalla, kaksi hurjaa sutta! Epätoivo kuolemalla uhkaa lakeutta.
Viha riehuu kytkemättä alla telttakaton. Silmä vaanii veljen kättä, silmä henkipaton!
*
Kaksi miestä ulapalla.
Jäiset kentät laajat.
Toinen tuiskulumen alla
repaleina raajat.
Toinen mielipuolen tavoin takoo reikää jäähän. Kohta suorin tie on avoin suureen määränpäähän.
Gustaf Fröding:
Näen unta, että kuljen vain sauva kourassain maankiertäjän lailla rikkailla rintamailla. Tie kotina mulla on vain, oon osaton kulkijain.
On naamani muodoton pakkasen tuttu, on rääsyinä nuttu; Olen harjaviiksinen kyyrypää. On jalkani painava, sappeni karvas, ja siivoton varvas se kengästä pilkistää.
Tienojissa lepään, ja kerjuu on työni, oon ladoissa yöni. Se kauppa, se kannattaa! Vien krouvihin pennini kerjäten saadun, juon siksi kun kaadun ja suutelen lattiaa.
On ääni kurja ja katkeran hurja ja viinasta yskäinen, mut nöyrä ja mankuva antajan eessä, kun silmäni veessä ma ropoa rukoilen.
Näin vaellan karttaen tuttuja maita, Ei ystävät haita! Saan lantin ja – pois saman tien! Vain tiirikka, reppu ja sauvani mull' on ja pohjalla pullon säästynyt pisara pien.
Kun jossakin soivat viulujen kielet, ja porttien pielet ne kylpevät koivuissaan, ja tyttöjen parvia hämyssä ehtoon käy vaahteralehtoon hääpöytiä kattamaan,
ma uneksin silloin: talo on mulla, ja kotihin tulla on oikeus luopion; on kurjalle pirulle kuumana keitto, ja sänky ja peitto, ja kurjuus kaukana on;
tuo uni on turha ja joutava juttu! Tilinpäätös on tuttu: Eli, kuoli ja kuopan sai. Talo kaipaa renkiä, kissaa, piikaa, mut lurjus on liikaa ja ryöväri, tottakai!
Hääpöydästä katsovat altakulmin, ja aikein julmin talon koira haukkuu mun ryysyjäin. Olen suojaton, uupunut valvonnasta. Näen unia onnesta – vankilasta ja käännyn maantielle päin.
Gustaf Fröding:
Kesän tuuli henkii puiston hiekkaan, puihin, vaivaistalon runoniekkaan Wennerbomiin, joka pulloineen luovii eespäin, puhuu itsekseen, ryyppii harvalleen nauraa naurun onnellisen viekkaan.
Mehiläiset häärii, toukat ravaa, ilmaa, tuoksullansa uuvuttavaa puisto täynnä on ja kukintaa, yltäkylläistä ja ihanaa, maahan istahtaa Wennerbom ja pullon korkin avaa.
Linnut mieletöinnä ilakoivat, Heinäsirkkain sadat sitrat soivat; Wennerbom, hän kuulee kaiken sen katkerana, viinaa ahmien lailla eläimen; päivänsäteet pulloon pisaroivat.
Hän ja pullo ovat yhtä mieltä, ja hän haastaa onnellista kieltä: — Viina auttaa, viina lohdun suo, nuoruus, toiveet, kaikki katoo nuo. Malja niille juo! Aikaa vain, — ja järki väistyy tieltä.
— Olin nuori, luja niinkuin rauta; kaiken peri ahnas lieju, hauta. Monta vuotta vainaa ollut lien, kaikki kaunis häipyy saman tien, vielä tilkka pien'. Wennerbom on päissään, pirulauta.
Ja hän nukkuu onnellista unta — kastanjoista sataa kukkaslunta ylle runoniekka-raunion. Kuultaa kultajuova auringon. Pullo tyhjä on. Sillä häärii pikku-luomakunta.
Rauha on, saa tunnontuska laata, syytteen piikit eivät pistää saata, suur on jälleen lahja jumalain teillä nuoruusunten maailmain. Hyvää unta vain. Autuast' runoniekkain maata.
Runoniekka arkkuun pakattiin, maa kuulutti murhettansa. Kuvapatsaan kylkehen hakattiin: sua kaipaa itkevä kansa.
Ja nyt huutokaupalla myytiin pois edesmennehen irtaimisto. Mitä suurtapa jäljelle jäänyt ois: runo — viimeinen pilkanpisto —,
pari siivoamatonta lakanaa, pari kulua kenkärajaa. Osa suurin seurasi pakanaa, kuun muutti hän asuinmajaa.
— Mitä tarjous on? huus vasaramies, veti esille haljakan liinan. — Tämän lakanan alla hän kukaties koki kuoleman tuskan, piinan.
— Tuhat markkaa huoleti, tottakai! huus punakka kansalainen. — Tuhat markkaa vielä! ja aarteen sai eräs irstashuulinen nainen.
Hyvin luonnisti hyönteiskerääjää, joka saavutti kuuluisuuden: Runoniekan liivistä löysi tää lajin uppo-oudon ja uuden.
Yhä äänekkäämmäksi kiihtyi vain melu alla vainajan katon, ja mielenliikutus velkojain oli vilpitön, jakamaton.
— Runo viimeinen, mitä tarjotaan? tuli kysymys pöydän takaa. Nyt mykkänä seisoi paikallaan väki mietteliäs ja vakaa.
— Ylen vaikeatajuinen tapaus, nyt on oltava varsin tarkka. Pian kajahti vasaran napaus ja ääni: yksi markka.
Veli rankkuri, otahan kaapu pois.
Ole hyvä ja paina puuta.
Minä luulen: pisara poikaa ois
näin keskellä mätäkuuta.
Älä tuijota tyhmänä kursaillen, vaikk' nuttus verisen näänkin. Kas, ruumiinhajua, tunnet sen, on täällä jo ennestäänkin.
Tänä päivänä loppuhun leikittiin se vanha, lystikäs leikki, ja pantiin kaulasta remeliin tuo herra laulaja Heikki.
Oli kyllin jo porannut porujaan tuo ruipelo pessimisti! Ei kelpaa! Remeli kaulaan vaan ja kirkonkirjahan risti.
Tämä mieletön vainaja lauluineen on huomattu köykäiseksi. Me otamme tupakan muistolleen ja pirtua särpimeksi.
Jätä, veljeni, miinisi arvokas, me illan vietämme raikkaan. Vie ruumis huomenna kuormassas pois johonkin kaatopaikkaan.
Käyt apostolina, harkiten mun syntejäni ja häpeääni. Mut omantuntoni parkiten ma sentään kohotan pystyyn pääni.
Mun väljä tie, sun kaita on, ma fariseus, sinä publikaani. Näin selvä asian laita on, käyn suoraan taivalta alkamaani.
Jos joskus askele kiristää, jos suora tiekin on liian suora, niin velton ryhtini piristää sun silmukoimasi hirttonuora.
Siks' lusteen, ohdakekukkien suo armossas elonaikaan olla. Ma pokkaan laumasta pukkien, kun viimein seisomme tuomiolla.
Näin haudan umpeenmullatun ja hunajaisin huulin ma puheen ulkokullatun juur pitäneeni kuulin.
Mut sydämessäin riemuiten ma mietin: vanha kettu, nyt peli seläntakainen on vihdoin lopetettu.
— Nyt pannaan panos vastakkain, nyt tehdään tilit tarkat, pois vanhat kaunat unohtain ja turhat sanaharkat.
— Sa puleerattu Don Juan, kuin prinssi nuku yösi. Nyt kaikki anteeks annetaan sun roistomaiset työsi.
Mut luomin alaslasketuin ma painoin kyyryyn pääni, kun seppeleestä sanat luin: Sua itken, ystävääni.
Kun sitten hiukan myöhemmin näin kukoistavan lesken, en sano, mitä kuiskasin ma hälle kahdenkesken.
Monta päivää juotuaan pessimisti tuskissaan tuumi: on jo, jumaliste, saavutettu päätepiste.
Nuoran pätkä kourassaan hiipi nurkkaan kuolemaan. Mutta toiset, nähtyään yhden poissa pöydästään, sydämissä syvä hätä alkoi etsiskellä tätä.
Löytyi poika nuorastaan vainajana suorastaan, mutta saatuansa spriitä virkistyi hän jälleen siitä. Kohottaen lasiaan lausui: veljet, asiaan.
Meren yllä syvä taivas, laivan varjokuva musta, silmät suuret, surulliset täynnä kuumaa kaipausta.
Kylä, veräjien ääntä, kevyt, kirkas surumieli, kirkkopihan vaahterassa onnellinen satakieli.
Niin hiljaiseksi kylä käynyt on ja kumaraksi sillan kaidepuu, mut ylhäisenä valo kartanon viel' tummenevaan veteen kuvastuu.
Kuin ennen syttyy tähti palamaan kuin pieni koru varjoon kaislojen; On kuusikuja vielä ennallaan ja ylväs ryhti talon tyttären.
Hän saapuu ylpeänä, avopäin, ja piiskan siima leppäin lehtiin lyö. Nään tyynet, kylmät silmät lähelläin, ja seudun kattaa tyyni, kylmä yö. — — —
Hän herää puheluuni säpsähtäen, ja meitä varjoo vanhat halavat. Ma poskillansa tummat täplät näen, ne intohimon tulta palavat.
Hän nauraa väkinäistä nauruaan, ja sillan holvi vastaa helisten. Nään tykyttävän suonen kaulallaan ja hervottomat luomet silmien.
Mut niinkuin jotain unohtanut ois hän liki kuvaistansa kurkoittuu. Pää kääntyy hiljaa hämillänsä pois, saa avuttoman hymyn pieni suu.
Ja sitten läiskii piiska edeten kuin joku jossain löisi itseään. On miettiväinen kaiku askelen ja kumarainen varjo kauniin pään.
On pieni saattojoukko kylän alla ja askeleita täynnä rantahiekka. Taas villihanhi lentää matalalla, syyspäivän köyhä, karu soittoniekka.
Mäen kumpareella kyyhöittävät talot kuin elottomat, rujot haaksihylyt, ja veteen piirtyy viime laivan valot, — jäähyväissanat armottoman tylyt.
Nään ilakoivan lapsen kalliolla, mut' äkkiä hän ratkee itkuun syyttä. On pikku sydämen niin paha olla, se itkee nimetöntä ikävyyttä.
Niin ylle pimenevän metsänrajan luo päivänlasku verihaavat syvät, ja lähelläni vielä pienen ajan mua katsoo silmät suuret, hätääntyvät.
Soi sitten loittoneva harmonikka, yön selkään häipyy laivan varjo musta, ja jossain takoo yksinäinen tikka kuin hautakiven muistokirjoitusta.
Ruth, silmäs vaeltavat etsien kuin levottomat linnut taivaan rajaa. Näet, kuinka takaa mustain metsien taas öiset pilvikaravaanit ajaa.
Ja saaren ylle kohoo täysikuu kuin nuoren olemukses vartijana. Sun huulillesi sammuu, paleltuu taas joka-ainoo kuolettava sana.
Ja taipumaton kiilto teräksen taas muuttuu sametiksi silmissäsi. Ruth parka istuu hiljaa, vaieten, ja kaislaa katkoo hermostunut käsi.
Jääpeilit särkyy alla askelten, niin kylmä ilta on ja hiljainen. Kuu katsoo takaa pilven riekaleen. On kuuran alla uneksuvat maat kuin edesmenneet sielut autuaat, ja kirkko piirtyy mustaan vuolteeseen.
Hän, jonka vuoksi vielä palasin, käy vastahani tyynin askelin. jääneulat kimaltavat ripsillään. Me jäämme vastatuksin vaieten, ma tyyntä hengitystä kuuntelen ja etsin turhaan hänen silmiään.
Kuin sisarukset kylmin sydämin me tuijotamme tietä kumpikin. On, niinkuin nimet unohdetut ois. Ma tunnen pienen käden omassain kuin kylmän, arvottoman korun vain, ja sitten häipyy tuttu varjo pois.
Nään hämyyn häviävät olkapäät ja kuulen nyyhkytykset äänekkäät. Ja — maantie toistaa mykkää kutsuaan. Ei ole aika itkuvirsien! Siks' hyvää yötä, kylä uninen ja hyvää yötä, tytär kuninkaan.
(Irikselle)
Mä avaa oven tyhjään huoneeseen.
Syyspäivän ilta katsoo akkunoista.
On kello pysähtynyt paikalleen,
sen kuollut sormi näyttää kahtatoista.
On aikaa sitten ruusut pudonneet. Nyt pihapihlajissa värisevät jo raskain tertuin verikyyneleet, ja kaukana on riemullinen kevät,
kun raikas nauru kaikui heleään kuin aamusade tämän katon alla, ja öisin kauniin, sysimustan pään kun peitti pielukselle hopealla.
Nyt katsoo tyhjä peili naulastaan kuin kuolleen kasvot kankeat ja rumat. Se kätkee lasisessa kuoressaan niin monet onnelliset tapahtumat,
kun kauniit silmät luomin unisin yön selkään etsivinä tuijottivat, kun rääkkä lauloi köyhin sävelin, ja taivaanvuohten harput vastasivat.
Nyt katson yksin puolipimeään, ja mun on levoton ja paha olla. Vain tuuli toistaa hänen nimeään mun korvissani pedon nautinnolla.
Riihenhaju kartanolla, rannan laulu aina sama. Pohjatuulta riensi pakoon aalto kylmän kangistama.
Kuolevasta kaislikosta yhtyi pyssynpiipun ääneen katkerana hätähuuto siipirikon yksin jääneen.
Mustaa ja ruskeaa, joitakin harmaita vetoja. Salama leimahtaa punaten kuolleita ketoja.
Pilvenä kulkee syys ylitse kattojen hiipien. Lohduton ikävyys, ilmassa valitus siipien.
Meri, lyijynraskas taivas, ahdistavat ääriviivat. Pienen, harmaan kylän alla kuolleet lentohiekkaliivat.
Yötä päivää uupumatta villi aalto ajaa toista. Haaksihylky hietikolla kertoo ihmiskohtaloista.