The Project Gutenberg eBook of Naamioita III-IV, by Eino Leino

RITARI KLAUS. Kuvaelma
ALKIBIADES. 5-näytöksinen murhenäytelmä
CARINUS. 5-näytöksinen runonäytelmä

RITARI KLAUS

HENKILÖT:

Näyttämö: Mökki erämaassa. Ovi Perältä. Vasemmalla ikkuna-aukko, joka luukulla suljetaan. Etualalla vasemmalla Neitsyt Maarian kuva puisessa komerossaan. Himmeä lamppu sen HENKILÖT: edessä.

Ritari Klaus seisoo neuvottomana keskilattialla. Inkeri on juuri tullut sisälle ja pudistelee lunta turkiksistaan.

RITARI KLAUS: Niin, tämä on minun kotini ja tällainen minun elämäni. Sinä näet, että ikkunalautani on lahonnut ja oven kamanat viistoon painuneet. Lumi sataa tänne sisälle pyryllä ja vesi jäätyy juoma-ammeessa pakkasella. En ikinä olisi uskaltanut kutsua tänne, ellet olisi tullut itsestäsi.

RITARI KLAUS: Sinä et voi rakastaa minua. Minulla ei ole muuta omaa taivaan alla kuin tämä tölli ja nämä vaatteet päälläni, jotka eivät nekään enää ole uuden uutukaiset. Henkeni pitimiksi viritän joskus vivun korpeen, mutta erämiehet särkevät sen tavallisesti, sillä he sanovat minun turmelevan heiltä metsä-onnen. Paras, että käännyt takaisin tykö valtavanhempaisi.

RITARI KLAUS: Se ei käy laatuun, ystäväni. Enhän minä ole mies, jota sinun sopii rakastaa. Minun ruumiini on yhtä ruma kuin minun sielunikin eikä ole sitä pahetta maan päällä, jota minä en olisi sakkaan saakka tyhjentänyt. Minä olen naurattanut naisia useampia kuin minun päässäni on hiuksia ja murhannut miehiä niin monta, että voisi tehdä kellotapulin heidän pääkalloistaan. Muistinko mainita, että olen ryöstänyt leskien ja orpojen osan sekä hukannut taloni ja tavarani myrkyllisissä, päätä-pyörryttävissä nautinnoissa? Minä olen raunio, jossa vain sisiliskot luikertavat. Mitä iloa saattaa sinulla olla minun seurastani?

RITARI KLAUS: En tiedä, pitääkö minun itkeä vai nauraa sinulle. Sinä olet todellakin hyvin merkillinen. Sinä tulet minun luokseni silloin, kun minulla ei enää ole mitään ja kun itse olen inho ja häpeä itselleni. Miksi sinä et tullut silloin, kun minä olin rikas ja nuori, kun minulla oli knaappeja ja palvelijoita ja kun valtakunnan mahtavimmat ritarit katsoivat kunniakseen istua minun pöydässäni? Silloin olisin minä ehkä voinut valmistaa sinulle arvosi mukaisen vastaanoton. Nyt tulet sinä myöhään yöllä, etsit kaukaisen erämaan töllin ja sanot, että tahdot jäädä siihen yhdessä rikollisen miehen kanssa, jota kukaan kunniallinen ihminen ei enää tervehdi edes tiellä tahi kirkkomäellä. Herra on varmaan nähnyt hyväksi ottaa pois sinulta sinun ymmärryksesi.

RITARI KLAUS: Pelätä ja kammota sinun tulee minua, jos tahdot pysyä uskollisena omalle itsellesi. Oletko ollenkaan ajatellut sen teon seurauksia, jonka olet noin kevytmielisesti ja uhkarohkeasti suunnitellut? Ellet sinä vielä ennen yötä palaja nopeasti takaisin isäsi kartanoon, olet sinä huomenna yhtä koditon ja kurja kuin minäkin eikä kukaan entisistä ihailijoistasi ole enää sinulle kättä ojentava. Sukusi on sinut kiroava, kansa on kauhistuva naista, joka minunmoiseeni metsänpetoon on liittänyt kohtalonsa. Kaikki vallasväen ovet sulkeutuvat sinulta paukahtaen, sinun on mahdoton enää koskaan matkustaa Turkuun tahi Tukholmaan, puhumattakaan meidän omasta pitäjästämme, jossa sinä yksinkertaisesti olet tuomittu ihmisten ilmoilta häviämään. Nainen voi kestää paljon, minä tiedän sen, mutta ei sitä surun ja häpeän kuormaa, joka painaisi sinua minun vierelläni. Siksi ole nyt järkevä ja…

RITARI KLAUS: Sinä todellakin hämmästytät minua. Sinä suutelet minua niinkuin minä olisin nuori hovipoika tahi tulisilmäinen luutunlyöjä enkä vanha, harmaahapsinen mies, jonka hartiat jo ovat elämän taistelussa ennen aikojaan kumartuneet. Näen, että tahdot syöstä itsesi suoraan perikatoon. Minä ymmärrän, että nainen voi tehdä senkin rakastajansa takia, mutta enhän minä ole sinun rakastajasi. Minä olen vain yksi sinun hyljätyistä kosijoistasi, jota sinä nyt lähestyt säälistä hänen suuressa onnettomuudessaan. Se tuottaa kunniaa sinun hyvälle sydämellesi ja minun oma sydämeni on siitä syvästi liikutettu, mutta minä olen todellakin arvoton sinun armolahjaasi vastaan ottamaan.

RITARI KLAUS: Sinun suudelmasi koskee kipeästi minuun. Oli aika, jolloin se olisi sulanut kuin sokeri minun huulillani. Nyt pistää se minua kuin peitsenkärki takaraivooni saakka. Sinä teet todellakin hyvin väärin myöskin minua kohtaan, kun et tahdo totella sanojani. Mikä julma ilo saattaa sinulle olla siitä, että herätät haamuja haudoistaan ja lietsot minuun vain tuskaa ja kärsimystä? Mitä tahdot minusta? Miksi tulet minun luokseni? Miksi et sinä sano mitään, vaan tuijotat minuun tuolla katseella, joka rikkoo yksinäisen korpi-yön rauhan povessani?

INKERI: Miksi puhut aina koko ajan vain itsestäsi? Miksi et sinä puhu minusta ollenkaan?

RITARI KLAUS: Minä puhun sinusta, silloin kun minä puhun itsestäni. Taikka oikeammin, minä puhun siitä hyvästä työstä, jonka aiot tehdä minulle, mutta joka juuri tulisi olemaan pahatyö sinulle itsellesi. Huomaan, että aiot jälleen suudella minua. Minä kiellän sinua sitä tekemästä, sillä minä en tahdo tuntea itseäni entistä kurjemmaksi. Minä olen onneton, minä olen rikollinen, minä olen raadollinen ja köyhä, se on totta, mutta niin köyhä minä en vielä ole, että tahtoisin elää niistä muruista, jotka rikasten pöydältä putoavat. Myöskin minulla on vielä jälellä pisara ylpeyttä. Myöskään minä en salli vielä itseäni herjattavan oman orteni alla. Ja sinun rakkautesi on herja minulle, se on leivänpala, jonka heität minulle, mutta jota minä en ole pyytänyt sinulta ja jota minä en aio vastaan ottaa sinulta, niin totta kuin minä koskaan olen viatonta verta vuodattanut. Mene! Mene! Minä en tahdo enää milloinkaan nähdä sinua.

INKERI: Sinä olet sittenkin Ritari Klaus! Juuri tuollaisena tahdoin minä nähdä sinut.

RITARI KLAUS: Miksi et mene? Mitä salailet sinä vaippasi laskoksissa? Onko se joku uusi armolahja minulle, jonka aiot ojentaa minulle suudelmasi asemasta? Hah hah! Ei ole rajoja naisen hyvyydellä. Miksi et vedä esille sitä? Kenties on se kukkaro? Kenties kirjaeltu vyö minulle?

RITARI KLAUS: Minä kadun. (Tapailee ristiinnaulitun kuvaa rinnallaan ja suutelee sitä. Pitkä vaitiolo.)

INKERI: Mutta sinun miekkasi tahdon minä kuitenkin jättää tänne ja iskeä ovesi kamanaan merkiksi, kuka olit. Joka kerta kuin kuljet siitä, olet täten kulkeva tuomion miekan alitse.

INKERI: En tiedä, kuka olet. (Menee. Ovi sulkeutuu hänen jälkeensä äänettömästi.)

RITARI KLAUS: Jumalan äiti, ole minulle armollinen! (Polvistuu Neitseen kuvan eteen.)

ALKIBIADES

HENKILÖT:

ALKIBIADES.
TIMANDRA, hänen lemmittynsä.
THRASYBULOS, hänen ystävänsä.
THEANO, Pallas Athenen papitar.
PHARNABAZOS, Phrygian satraapi.
TOMYRIS, hänen puolisonsa.
SMERDIS, hänen poikansa.
MAGAIOS, hänen veljensä.
SUSAMITHRES, hänen enonsa.
MARSYAS, sadanpäämies.
SOTILAITA.

Näyttämö esittää huonetta Alkibiadeen maatalossa. Taustan vasemman puolen muodostaa pilariaukko, joka myös voidaan sulkea uutimella. Koko huone, samoin kuin sen sisustus, muinaishelleenisen ja barbaarisen tyylin sekoitusta.

Taustassa (oikealla) ovi. Samoin ovi etualalla oikealla ja kaksi ovea vasemmalle. Vasemmalla pöytä ynnä istuimia. Pilari-aukon takana puutarha, sen takana vuoria ja laaksoja ynnä vihdoin kaupunki eräällä vuorenrinteellä.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Näyttämö aluksi tyhjä. Pöydällä viiniä ja hedelmiä. Uudin on vedetty syrjään pilari-aukon edestä. Taustassa lämmin iltapäivä-valaistus.

MARSYAS: Ohoi, se olen minä, Marsyas, sadanpäämies! Tahdon tavata
Alkibiadeen.

MARSYAS: Kuinka? Ei kotona? Eikä kai lintuseni. Missä hän on? — Tärkeitä asioita kaupungissa?

TIMANDRA: Alkibiades on jo varhain aamulla mennyt metsästämään erään ystävänsä kera, joka eilen-illalla saapui Ateenasta.

(Marsyaan pää ja yläruumis näkyy pilari-aukon permannon yli. Hän on jotenkin juovuksissa ja puhuu törkeällä, tuttavallisella äänellä, jota aina joku nikotus keskeyttää.)

TIMANDRA: Arvattavasti ennen yön tuloa. — Mitä asioita, jos saan luvan kysyä?

MARSYAS: Valtio-asioita, armahani. — (Kuiskaten.) Sht! Ymmärrätkö: pää poikki!

MARSYAS: Nonoh, en tahdo väittää, että pääsi menisi poikki juuri nyt tahi että ollenkaan olisi kysymys juuri sinun poloisen näköpäästäsi. Mutta valtioasioiden kanssa ei ole leikkimistä, tiedä se!

MARSYAS: Aivan mahdotonta! Tänään ei ole mitään huomenta, kultaseni.
Tänään on Astarten juhlapäivä. Yksi suukko!

TIMANDRA: Mene vaan matkoihisi! Tunnen jo tänne saakka, että hengityksesi hajahtaa humalalle.

    Hei, humala
    on jumala
    ja rikkaus
    on rakkaus,
     kultaa, kultaa, kultaa…!

TIMANDRA: Laulusi sopii loilotettavaksi paremmin jonkun lempihuoneen edustalla. (Kokoilee rahat ja heittää ne takaisin hänelle.) Pidä kultasi!

MARSYAS: Häh? Mieti tarkoin, mieti tarkoin, tiltalttiseni. Alkibiades on minun ystäväni, kestiystäväni…

TIMANDRA: Vakavasti on Alkibiades varoittanut minua laskemasta ketään sisälle hänen poissa-ollessaan.

MARSYAS (viekkaasti): Myös tärkeiden sanomien saattajata? Älä nyt ole lapsellinen, laulurastahani. — (Salaperäisenä.) Näetkö kädessäni tämän kirjeen? Se on suurkuninkaalta.

MARSYAS: Vasta kun olet valmistanut suurkuninkaan airuelle hänen arvonsa mukaisen vastaan-oton. — Mitä, ajatteletkaan? Minä saattaisin perille kaikkein-korkeimman tahdon ilmoituksen killuen näin kuin hirsipuun koristus maan ja taivaan välillä…?

TIMANDRA: Lupaatko sitten heti mennä matkoihisi, kun olet antanut kirjeen minulle?

MARSYAS: Lupaan, jumaliste, lupaan. Menen kuin savu, katoan kuin kaste taivahille. (Laulaa:)

    Ah, kultani,
    jo avaja,
    voi, lintuni,
    jo havaja,
     iltaa, iltaa, iltaa…!

MARSYAS (tulee): Vihdoinkin! — (Tervehtii Timandraa barbaarisella kohteliaisuudella.) Oh! Kauniimpi kuin milloinkaan! Mitä minä olen sanonut? Onhan Astarte itse muotosi muovaellut.

TIMANDRA: Se on vaan tuo jumalainen juopumuksesi, joka kaikki asiat silmissäsi kaunistaa. — Kirje!

MARSYAS: Minä vannon: humalani haihtuu heti sinun katsantosi edessä kuin kalpea kuudan auringon auetessa. — (Lähennellen.) Tuo käsi…

TIMANDRA: Pois! Sinä lupasit mennä matkoihisi, heti kun olet antanut minulle kirjeen. Tuleeko siitä mitään?

MARSYAS: Epäilemättä, kullan-kyyhkyläiseni, epäilemättä. — Mutta enhän vielä ole antanut sinulle mitään kirjettä.

MARSYAS: Välipuheen mukaan, västäräkkiseni, välipuheen mukaan. Tämä on ohjesääntö: minä menen, sitten kuin olen antanut sinulle kirjeen.

MARSYAS: Nyt minä en anna sinulle mitään kirjettä: siis minä en ollenkaan mene matkoihini. — Se on selvä.

MARSYAS: Juuri siksi. Vala on tuiki kallis ja pyhä asia… Näet itse, että minun on sula velvollisuuteni jäädä.

TIMANDRA (tuskissaan): Jumalat, mitä pitää minun hänelle tekemän! —
(Kiivaasti.) Minä tahdon kirjeen, kuuletko, minä tahdon!

MARSYAS: Pikkuhiljaa, hienohelmaseni, pikkuhiljaa. Kirjeen annan minä vain Alkibiadeelle. — Sinulle sitä vastoin… (Kaivaa povestaan esiin kultaisen rannerenkaan ja pitelee sitä sormiensa välissä.)

MARSYAS: Minulta? Mitä arveletkaan? Minäkö tuhlaisin noin turhan asian vuoksi leluja, joilla voisi ostaa jo kokonaisen valtameren viiniä. Ehei, hempukka! — (Irvistäen.) Tämä on vain pieni sulka sen kultalinnun siivestä, joka juuri nyt pääsi päällä liihoittelee.

TIMANDRA (mittailee häntä katseellaan): Äänestä päättäen luulisi sitä pikemmin vaakkuvaksi varikseksi.

MARSYAS: Se on sinulle vielä muniva kultaisia munia. — Tuon terveisiä sinulle palatsista … eräältä ystävältä!

MARSYAS: Monta, kaunis keijukaiseni, monta! Mutta niistä ei nyt puhetta. — (Kuiskien.) Prinssi Smerdis lähettää sinulle tämän.

MARSYAS: Et varmaan ole oikein ymmärtänyt sanojani. Prinssi itse on pyytänyt minua…

TIMANDRA: Tervehdä prinssi Smerdistä minun puolestani ja virka, että on hyvin ystävällistä häneltä vielä muistaa vähäpätöistä tanssijatarta. Mutta hänen lahjojansa minä en voi enkä saa vastaan-ottaa niin kauan kuin asun Alkibiadeen katon alla.

MARSYAS: Sinä olet hullu, tyttöseni, pähkähullu! — Oikea prinssi, ajattelepas! — Vai luuletko löytyvän sitä Phrygian tytärtä, jonka sydän ei ilosta sylkähtäisi saadessaan tällaisen sanoman?

TIMANDRA: Niinpä antakoon hän lahjansa Phrygian tyttärille! Minun ainoa iloni on Alkibiades.

MARSYAS (nauraen): Ethän tahtonekaan uskotella minulle rakastavasi tuota maankiertäjää, tuota maantieylimystä, tuota keppikerjäläistä, joka ei voi antaa sinulle edes uutta hametta Astarten juhlapäiväksi? Mahdotonta.

TIMANDRA: Joskaan hän ei voi antaa minulle uutta hametta, kuten sanot, antaa hän joka päivä minulle niin monta uutta todistusta rakkaudestaan…

MARSYAS: … että hän jättää sinut yksin kahden hämärän välille ja lähtee itse päiväksi metsästämään! (Nauraa.) Tiedäpäs, jos nuo ovat rakkauden todistuksia, joista puhut, mahtaa hän todellakin rakastaa sinua sanomattomasti.

TIMANDRA (nyreästi): Se on totta. Hän olisi hyvin kyllä voinut jäädä kotiin…

TIMANDRA: Minä tarkoitan: hän olisi voinut jäädä kotiin, vaikka minä itse pyysin häntä lähtemään.

MARSYAS: Ei mitään. — Tulista rakkautta, kissa vieköön! Sangen harvinainen tapa viettää lemmen jumalattaren juhlapäivää!

TIMANDRA (ylpeästi): Etkö luule rakkauteni olevan kyllin lujan kestääkseen sekä kahden hämärän välin että sillä aikaa mahdollisesti sattuvat viettelykset?

MARSYAS: Tietty se, tipuseni, tietty se. Varsinkin ne viettelykset, jotka tulevat päivän-aikaan…

MARSYAS (silmää vilkuttaen): Hämärät lankeavat myös yön kauniin kahdenpuolen…

MARSYAS: Prinssi Smerdis on punainen ja valkea, hän on nuori ja tuoksahtaa vielä tuoreelle vuohenmaidolle. Hän uneksii sinusta yöt kuumat vuoteellaan…

MARSYAS: … ja hän ujostelee päivät sinun kuvajaistasi, joka seuraa häntä kaikkialle, lammikoiden partaille ja linnan puistikoihin.

(Kiinnittää renkaan hänen käsivarteensa. Timandra kuuntelee
viehättyneenä.)

TIMANDRA (nauruun purskahtaen): Voisihan luulla melkein, että teet omaa rakkauden-tunnustustasi! — Kuulit, mitä sanoin: Alkibiades on minun ainoa iloni ja autuuteni.

MARSYAS: Mikä on annettu, on annettu. — (Viekkaasti.) Voithan kätkeä sen vastaisia tarpeita varten.

TIMANDRA: Niinpä lasken minä sen tähän pöydälle ja lupaan, että se saa olla siinä, siksi kuin prinssi itse on saapuva sitä noutamaan.

MARSYAS (hävyttömästi): Se on parempi, sen vastauksen voin minä viedä palatsiin.

MARSYAS: Loassa. — (Taustaan osoittaen.) Sinä olet tullut tuosta suuresta kaupungista. Sen väenvilinään olet sinä jälleen jäljettömästi häviävä.

    Sun rintasi
    puutarha on,
    sun hintasi
    on verraton,
     valtaa, valtaa, valtaa…!

(Menee loilottaen. Timandra on äkkiä hervottomaksi horjahtanut. Seisoo vielä hetkisen kädet silmäinsä edessä, herää kuin pahasta lumouksesta ja pyyhkäisee äärettömällä inholla käsivarttaan, jota Marsyas on koskettanut. Yrittää rientää vasemmalle, pysähtyy, miettii, ottaa kuin ohimennen kultarenkaan pöydältä ja kääntelee sitä ihaillen kädessään. Pudistaa päätään, laskee korun jälleen pöydälle. Menee pilari-aukolle. Nojaa uneksien pylvääseen. Hämärä on langennut nopeasti. Näyttämö on jo miltei pimeä. Taivas on tähdittynyt, juhlatulet syttyneet kaupungissa. Etäinen kohina ilmoittaa ilon alkaneeksi.)

    Yön taivahalla jo tähdet käy.
    Ei kulta korkea kotiin näy.
    Jos mua sa lemmit, miks' viivyt poissa?
    Jos sua en lemmi, miks viihdyn koissa?

    On kallihimmat mun lempein yöt
    kuin kullat, päärlyt ja helmivyöt,
    mut kallein lahjoista taivahalta
    on lemmen ylpeän vapaa valta.

    Niin autioksi käy sydämein.
    Mit' armas, ah, sulle pahaa tein?
    Mua miksi loukkaat, kun sua ma lemmin?
    Miks pois mun päästät, kun eessäs emmin?

(Sulkee äkisti uistimella pilari-aukon. Menee oikealle, palajaa ja sytyttää tulet. Pysähtyy kuin ohimennen jälleen korua ihailemaan. Koettelee käsivarteensa sitä, hymyilee, ihasteleikse, ottaa pöydältä hedelmän ja puraisee sitä valkeilla hampaillaan. — Ääniä taustasta. Timandra pakenee nopeasti oikealle.)

ALKIBIADES (ankarasti): Thrasybulos: en tahtoisi mielelläni epäillä sinua, sillä silloin en todellakaan tietäisi enää, kehen uskoa.

ALKIBIADES: Monta ystävää on minulla ollut ja kaikki ovat he minut vaaran hetkellä pettäneet.

ALKIBIADES: Et vielä millään. — (Epäluuloisesti.) Kuitenkin miellyttäisi minua tietää, mitä olisit sinä vaaran hetkellä tekevä.

ALKIBIADES (miettien): On olemassa tosin yksi seikka, joka kehoittaa minua luottamaan sinuun.

ALKIBIADES (kuin edellä): Niin kauan kuin olemme toisemme tunteneet, olet sinä aina toivonut minua paremmaksi kuin olen.

ALKIBIADES: Eivät, (hymyillen omituisesti) — sillä jos heidän toiveensa olisi toteutunut, en minä enää olisi voinut olla heidän ystävänsä.

ALKIBIADES: Myöskin Kritias oli minun ystäväni ja kuitenkin hän on nyt
Spartan palkollinen! — (Hurjasti.) Mitä maksetaan minusta Ateenassa,
Thrasybulos?

ALKIBIADES: Ystäväni! Nyt vasta voin sydämestäni toivottaa sinut tervetulleeksi kattoni alle.

THRASYBULOS (empien kynnyksellä): Enpä tiedä enää, astunko sen alle.
Sinä koettelet liiaksi ystävyyttämme, Alkibiades.

ALKIBIADES: Koska tiedän, että se kestää koettelemukset. — Pyydän sinua istumaan ja iloitsemaan siitä, mitä köyhä taloni voi tarjota sinulle.

ALKIBIADES (jälleen epäluuloisesti): Ystävyys yksin ei siis ole tuonut sinua Aasiaan?

ALKIBIADES: Lakedaimonilaisten valtikka ulottuu kaikkialle. He ovat nyt maan herrat.

THRASYBULOS: Tärkeät asiat vaativat tällä hetkellä sinun läsnä-oloasi
Ateenassa.

ALKIBIADES (pilkaten): Ohoh, etpä vähää vaadi, kun vaadit minua kotini jättämään!

THRASYBULOS: Sen ponsi, niin. Loput kerron sinulle sitten kuin olemme matkaan kiiruhtaneet.

TIMANDRA: Kuulin teidän kiistelevän keskenänne. — Onko metsä ollut mieluinen teille?

(Alkibiadeen silmät ovat heti Timandran sisälle tultua kiintyneet renkaasen, joka on hänen käsivarressaan. Katsoo, lähestyy ja tarttuu vihdoin kovasti kiinni häneen.)

ALKIBIADES: Jäljistä, jotka hänen saastaiset sormensa ovat jättäneet! — Hahaa, näetkö, ystäväni? Mitä minä sanoin? Eikö tänään ole Astarten juhlapäivä!

THRASYBULOS: Anteeksi: pukuni on metsällä pilautunut ja minä häpeän ilmestyä tässä asussa korkean jumalattarenne juhlapöytään. Sallinette sentähden, että kiirehdin heti sitä vaihtamaan.

ALKIBIADES (jyrkästi): Mitä? — (Hitaasti, käyden häntä kohden.) Minä en sano mitään siitä, että lasket sisälle vieraita poissa-ollessani, vasten minun nimenomaista käskyäni, enkä siitäkään, että otat lahjoja Smerdis prinssiltä…

ALKIBIADES: Kaikki. — Mutta niin kauan kuin sinä olet tässä talossa, kiellän minä sinun hänen korujaan kantamasta. Oletko ymmärtänyt?

ALKIBIADES: Vaikka minä olisin viipynyt vielä kauemmin, ei sinulla ole lupa tehdä minua naurun-alaiseksi ystäväni silmien edessä. — (Painokkaasti.) Mitä muuten häneen tulee: hän ei ole petturi, kuten sinä sanot.

ALKIBIADES: Siinäpä se. Jo aamulla koetit sinä herättää minussa epäluuloja häntä vastaan.

ALKIBIADES: Mahdollisesti tein minä sen. Mutta sinä lietsoit minun liiallista varovaisuuttani, samoin kuin sinä aina olet valmis syttämään sydämeni vaanivaa epäluuloisuutta.

ALKIBIADES: Minä sanon vain, mikä on totta. Minä olen jo kauan huomannut sen. Sinä tahdot imeä minusta pois minun ihanan itseluottamukseni…

ALKIBIADES: Ja tehdä minut niin raukaksi omissa silmissäni, etten enää tiedä enkä muista, kuka olen. — (Äkkiä käännähtäen.) Mutta miksi täällä on niin paljon valoa? Loistaahan koko talo kuin lyhty ikään!

TIMANDRA (hiljaisesti): Arvelin, koska tänään on Astarten juhlapäivä…
Mutta voinhan minä sammuttaa osan tulista, jos niin tahdot.

ALKIBIADES: Ne saavat palaa. — (Aikoo vasemmalle, pysähtyy.) Voit tuoda enemmän viiniä. Me juomme tänään. — Ja tuon pöydän voit myös järjestää hiukan hauskemmaksi, ettei ystävämme saa aivan huonoa käsitystä meidän barbaarisista elämäntavoistamme.

(Menee etumaisesta ovesta vasemmalle. — Timandra jää silmät suurina hänen jälkeensä katsomaan, pudistaen sitten päätään surumielisesti, riisuu koron käsivarrestaan ja poistuu hitaasti oikealle. Palajaa hetken perästä takaisin kantaen olallaan viiniruukkua ja kukkasia. Alkaa apein mielin järjestää pöytää, pyyhkäisten aina välillä kyyneleen silmäkulmastaan. Thrasybulos, juhlapuvussa, tulee taemmasta ovesta vasemmalta ja tervehtii häntä kohteliaasti.)

THRASYBULOS: Oh, täällähän näyttää tuiki juhlalliselta. — Ihailen aistiasi, neito. Aspasia itse ei olisi tuota somemmin soristanut.

THRASYBULOS: Hän on laskenut leikkiä luonnollisesti. — Mutta sinä näytät oikein surulliselta, neito. Eikö Astarte ole katsonut puoleesi armollisesti?

TIMANDRA: Astarte on sekä ilon valtiatar että surun. Hän on kääntänyt minun puoleeni tänään surun kasvot.

THRASYBULOS (kuin ohimennen): Alkibiades mainitsi metsällä minulle eräästä kirjeestä. Onko hän ehkä saanut ikäviä sanomia?

TIMANDRA: Alkibiades puhuu minun kanssani niin harvoin. Sitä asiaa lienee sinun paras tiedustella häneltä itseltään.

THRASYBULOS: Jos tahdot, voinhan minä käydä tarkastamassa, onko puutarhaan kukaties joku kutsumaton vieras pujahtanut.

ALKIBIADES: Sinä? — (Katsoo terävästi häneen.) Siinä tapauksessa saattaa olla parasta, että otat toveriksesi tämän. (Ojentaa tikarin hänelle.)

ALKIBIADES (keveästi): Että siellä ei ole ketään. — Pyydän kuitenkin, että pidät tikarin. Teitä on silloin kaksi tarkastajaa.

TIMANDRA: Emme enää puhu siitä asiasta, armahani. — Mutta sinä olet levoton. Miksi?

ALKIBIADES: Huomasitko, millä kiireellä ystäväni jouduttausi minun sijastani puutarhaan?

TIMANDRA: Epäilemättä hän teki sen todistaakseen sinulle, että siellä ei ollut ketään.

ALKIBIADES (hajamielisesti): Mahdollista kyllä. — (Kuin itsekseen.)
Jospa minä vaan voisin uskoa häneen! Jospa minä voisin!

ALKIBIADES: Se voi käydä välttämättömäksi. Kaikki riippuu tuosta kirjeestä. — St! Hiljaa! Ystävämme palajaa.

ALKIBIADES: Hyvä. Anteeksi, että vaivasin sinua. — Ja nyt pyydän sinua tekemään kunniata pöydällemme. — (Tempaa pikarin pöydältä.) Astarten malja!

THRASYBULOS: Ja meidän ihanan emäntämme malja! (Juo.) Ehkä tahdotte nyt myöskin selittää minulle, mikä on oikeastaan tuo Astarte. Sama kuin Aphrodite, eikö totta?

ALKIBIADES: Aphrodite on viileä, vedestä syntynyt. Astarte sitä vastoin on syntynyt tulesta.

ALKIBIADES: Kaikki Aasian jumalat ovat tulesta syntyneet. Siksi on heitä palveltava myöskin tulella! — Eikö totta, Timandra?

TIMANDRA (hymyillen): Tiedän ainoastaan, että heitä on palveltava.
(Menee oikealle.)

ALKIBIADES: Tiedätkö, Thrasybulos, että maan tapa vaatii jokaisen phrygialaisen naisen kerran vuodessa muukalaiselle antautumaan?

ALKIBIADES: Sinä ylenkatsot Aasiaa? — Tiedäpäs, usein tuntuu minusta kuin he kaikessa hurjuudessaan olisivat lähempänä luonnon kaikkivaltiaan viisautta kuin me helleenit kaikessa tarkoin määritellyssä sopusuhtaisuudessamme.

THRASYBULOS: Pelkään heidän viisautensa mahtuvan yhteen ainoaan
Pheidiaan kuvapatsaasen.

    (Vaitiolo. Alkibiades menee pilari-aukolle, vetää uutimet
    syrjään ja katsoo uneksien yöhön, josta etäiset uhritulet
    loimottavat.)

ALKIBIADES: Aasia! Kuinka minä rakastan sinun villiä rajattomuuttasi! — (Nojaa uneksien pylvääsen.) Thrasybulos! Kuuletko tuota huminaa? Se tulee kaupungista.

ALKIBIADES: Aasia! Tuhansin säikein on sydämeni sinuun kiinnitetty. — (Vaitiolo.) Ystäväni, tiedätkö, mitä siellä nyt tapahtuu? Veli sekaantuu veljeensä, isä tyttäreensä. Kansa täyttää kadut ja temppelit He juovat, he tanssivat, he viileksivät itseään veitsillä, kaikki samassa ilon ja yliluonnollisen intohimon myllerryksessä.

ALKIBIADES (humoristisesti): Kentaureja! — Mutta he ovat onnellisia. He sulavat sen kautta johonkin itseään suurempaan.

ALKIBIADES: Maailman henki, Thrasybulos. Etkö tiedä, että siihen hukkuminen itämaisten uskontojen mukaan on korkein onni yksilölle?

ALKIBIADES: Niinkuin ovat ihmisen mahdollisuudet. — (Vaitiolo. Vetää uutimen takaisin pilari-aukon eteen ja astuu hitaasti alas.) Thrasybulos!

ALKIBIADES (harvakseen): Ihmisvihan ja ihmis-ylenkatseen rovio palaa minun päälaellani. (Reippaasti.) Aasian malja!

THRASYBULOS: Juon sen raskaalla sydämellä, jos Aasia on ryöstävä meiltä
Alkibiadeen.

(Vaitiolo. Molemmat istuivat. Alkibiades ottaa kitaran käteensä
ja näppäilee sen kieliä hiljakseen.)

    Toiset laulaa Teeban sotaa,
     toiset phrygein ryskinää,
    mieti en ma miekan otaa,
    muuta tahdon ylistää,
     voittaneet mua eivät laivat,
    jalkaväki, ratsahat,
    toiset voimat voiton saivat:
     silmät kauniit katsoivat.

ALKIBIADES: Jonkun runon lienen eläissäni sepittänyt. — Mutta siitä on jo kauan.

THRASYBULOS: Yhden niistä muistan minä vielä kuin eilisen päivän.
Muistan sekä runon että kohtauksen, jonka johdosta sepitit sen:
"Alkibiadeen näky". Lausu se minulle!

ALKIBIADES: En viitsi. — (Ojentaa kitaran hänelle.) Nyt on vuoro sinun virtesi virittää.

THRASYBULOS: Se oli laulu Alkibiadeen nuoruudesta. Usein esitit sinä itse ennen sitä minulle uneksien. (Näppäilee kitaraansa.)

    Sa seisoit templisi
    portahilla;
    ma kuljin varjossa
     viileen illan.

    Sa seisoit' kirkkaana,
    korkeana;
    ma kuljin maassa
     niin matalana.

    Olin juonut päivät
    ja itkenyt illoin:
    kai Panathenaian
     oli juhla silloin.

    Meni päivä maillehen
    laaksoissa,
    mut rusko kimmelsi
     vuorilla.

    Ja kädessä malja
    ja seppelpäin
    ohi Athenen templin
     me kuljimme näin.

    Yks filosofeerasi,
    toinen lauloi,
    ja kolmansi katu-
     tyttöä kauloi.

    Sun nähdessä silloin
    mun seisahti syön
    kuin Arkipelaagissa
     aalto yön.

    Ja aallossa taivahat
    kuvastui
    ja taivahan tuhannet
     tähtöset ui.

    Mut koska sa silmäsi
    laskit alas,
    niin jällehen myrsky
     mun rintaani palas.

TOINEN NÄYTÖS.

Alkibiades katsoo uneksien eteensä. Thrasybulos koskettaa häntä hiljaa kädellään.

THRASYBULOS: Ja heidän papittarensa ovat sinua siunanneet. — Luulin sinun tahtoneen niin!

ALKIBIADES: Yksi ainoa sen teki: Theano, Menonin tytär. Ylistetty olkoon hänen nimensä.

THRASYBULOS (matalalla äänellä): Niinpä tiedä, että hän jälleen on siunaava sinua, jos palajat kotiin.

ALKIBIADES: Yksi ihminen ei riitä lauhduttamaan vihaani koko isänmaata kohtaan.

ALKIBIADES (ylpeästi): Niistä minä en ole velkapää kenellekään tiliä tekemään.

THRASYBULOS: Se on se polvi, joka istui kaduilla ja kymnaasioissa, silloin kun sinä lähdit ensimmäiselle sotaretkellesi.

THRASYBULOS: Mutta se tuntee sinut. Sillä tiedätkö, mitä he tekivät kaduilla ja kymnaasioissa?

THRASYBULOS (kauniisti): He piirtelivät hiekkaan niitä saaria ja valtakuntia, joita sinä purjehdit valloittamaan. — Heille olet sinä lippu ja sotahuuto.

ALKIBIADES: Olin miekka ennen, sitten kilpi itselleni. Pitääkö minun nyt nuorten lippuna liehakoida?

THRASYBULOS: Lippuna liehua sinun tulee ja johdattaa heitä sodanjumalana taisteloon!

ALKIBIADES (kiivaasti): Maanpako ei ole sitä tehnyt, vaan kansalaisteni kiittämättömyys.

ALKIBIADES: Minä olen kestänyt sen, mutta ainoastaan siten, että olen itseni syventänyt.

ALKIBIADES: En ole päivän orja enää. Minun silmäni ovat hämärään tottuneet.

THRASYBULOS: Jos tahdot saada aikaan jotakin, on sinun astuttava ajan myrskytyöhön!

ALKIBIADES (ylevästi): Aika myrskyää siellä, missä ihmis-ajatukset myrskyävät.

ALKIBIADES (säteilevin silmin): Mitä siitä, jos näen ajan lakkapäillä vain omien ajatuksieni kimmeltävän.

ALKIBIADES: Niin puhuu mies. — Minä aion tästä lähtien tulla toimeen omillani.

ALKIBIADES: En tiedä, miksi he ovat eläneet. Tiedän vaan, että he kaikki ovat saaneet kärsiä kansalaistensa kiittämättömyyttä.

ALKIBIADES: Hänet pelasti rutto, muuten olisi hänen käynyt samoin. —
Sinä näet, ystäväni: on valtiolle vaarallista olla suuri mies
Ateenassa.

THRASYBULOS: Sinä otat sanat suustani. — He eivät ole kansalaistensa kiittämättömyyttä säikähtäneet. Kaikki he ovat suuria asioita matkaan saattaneet ja kuolleet kunnialla.

ALKIBIADES (pilkallisesti): Tuostako kunniasta olet tullut myös minulle osani tarjoamaan?

ALKIBIADES: Mitä on isänmaa? Pivo multaa, joka kerran päällemme siroitetaan!

(Vaitiolo. Molemmat ovat etunäyttämölle edentyneet, Alkibiades yhä kylmempänä ja ylpeämpänä, Thrasybulos yhä sydämellisemmin vaativana.)

(Jää seisomaan etualalle, kasvot suoraan katsomoon. Thrasybulos katsoo häneen vielä hetken, siirtyy sitten alakuloisena taustaan, ottaa kitaran käteensä ja näppäilee sen kieliä hiljakseen. Alkibiades kääntyy, hymyilee ja nyykähyttää päätään hänelle. Rauha ystävysten välillä on jälleen rakennettu.)

(Timandra oikealta tulee häikäisevässä juhlapuvussa. Seppelöi edelliset. Alkibiades rientää avosylin vastaan hänelle. Timandra pujahtaa hänen käsistään notkeasti huntuaan heilauttaen. Alkibiades koettaa leikillään saada kiinni hänet. Thrasybulos on noussut kunnioittavasti, kitara kädessään, yhä näppäillen sen kieliä hiljakseen.)

(Timandra väistyy veikistellen. Ystävykset seuraavat nähtävällä mieltymyksellä hänen plastillisia liikkeitään.)

THRASYBULOS: Meidän kauniin emäntämme kunniaksi, tarkoitat sinä.
Hyväksytäänkö?

TIMANDRA: Hyväksytään. Mutta ei mitään vanhaa ja kulunutta jumaltarua. Jotakin uutta sen tulee olla, jotakin juuri tähän tilaisuuteen sepitettyä.

ALKIBIADES: Olkoon menneeksi, mutta vain sillä ehdolla, että me kaikki kolme esiinnymme tilapää-runoilijoina. Anna alku, Timandra!

TIMANDRA.

(Timandra miettii hetkisen paikallaan, heilauttaa sitten huntuaan ja pakenee karkeloiden toiselle puolen näyttämöä.)

(Sulkee silmänsä uneksien. Alkibiades katsoo hurmautuneena häneen. Vaitiolo.)

(Vaitiolo. Timandra on laskenut kitaran kädestään ja kallistunut riutuen kohti Alkibiadesta. Thrasybulos ottaa soittimen ja astuu askeleen eteenpäin.)

(Heidän äänensä ovat kasvaneet, paisuneet ja rientävät nyt eteenpäin riemuitsevassa, voitollisessa rytmissä.)

(Painautuu kiinni Alkibiadeesen. Alkibiades kiertää hänet voimakkaasti käsivarrellaan. Lyhyt vaitiolo.)

ALKIBIADES: Terve myös sinulle, urhoollinen sadanpäämies. Toivon, että tuot minulle hyviä uutisia palatsista.

MARSYAS: Valtias tervehtää sinua minun kauttani ja kysyy, onko hän ynnä hänen ylevä puolisonsa Tomyris ja hänen poikansa, jalo prinssi Smerdis, ei myös vähemmän hänen veljensä Magaios ja hänen enonsa Susamithres, molemmat yhtä jalosyntyiset, tänä yönä tervetulleita sinun kattosi alle.

ALKIBIADES (vilkkaasti): Kuinka? He aikovat todellakin kunnioittaa minua käynnillään?

MARSYAS: He ovat vain nuolenkantaman päässä täältä. Minkä viestin kera käsket minun heitä vastaan kiiruhtamaan?

ALKIBIADES: Tervehdä valtiasta minun puolestani ja virka, että sekä hän itse että hänen ylevä puolisonsa Tomyris ja hänen poikansa, jalo prinssi Smerdis, ei vähemmän hänen veljensä Magaios ja hänen enonsa Susamithres, molemmat yhtä jalosyntyiset, ovat kaikki sangen tervetulleita kattoni alle.

MARSYAS: Kiitän sinua vastauksestasi, Kleiniaan poika. — Samalla lähettää valtias sinulle tämän kirjeen.

    (Astuu juhlallisin askelin poikki näyttämön, ojentaa kirjeen
    Alkibiadeelle ja palajaa jälleen paikalleen ovensuuhun.
    Alkibiades tarttuu kirjeesen kuumeentapaisesti.)

ALKIBIADES: Odota! — Tarjoa viiniä, Timandra! — (Repäisee kirjeen auki.)
Se on suurkuninkaalta!

(Lukee hermostuneena. Timandra tarjoaa viiniä. Marsyas
puhuttelee puoli-ääneen häntä.)

ALKIBIADES (hajamielisesti): Näetkö, ystäväni, siitä saakka kuin bithynialaiset ryövärit minut matkalla paljastivat…

THRASYBULOS: Turhia! Olen sinulle velkaa niin paljon enemmän nuoruusvuosiltamme.

ALKIBIADES: Joutavia! — (Hampaittensa välistä.) Jospa koko tämä matoinen maailma olisi yhtä terve kuin minä, ei tarvittaisi tikareita eikä salamurhaajia sitä parantamaan!

ALKIBIADES: Se oli vain eräs itämainen iltarukous. — (Katsoo häneen.) Thrasybulos: nyt meidän ei ole tarvis enää koskaan kiistellä keskenämme.

THRASYBULOS: Kuinka? Sinä suostut siis? Jumalainen Hellas on siis piankin saapa sulkea sinut parmailleen?

ALKIBIADES (epätoivon komiikalla): Hellas on kuollut, Akropolis on maahan jaoitettu ja kaarneet koikkuvat kultaisen Pallas Athenen olkapäillä.

ALKIBIADES: Oli, se oli vain eräs uni, jonka nyt juuri silmät auki näin. — (Tempaa pikarin pöydältä.) Hellaan malja! Taikka Aasian! Taikka meidän molempien, — Thrasybulos! — (Äkkiä painokkaasti.) Minun maljani!

ALKIBIADES: Minä olenkin nuori sulho, vaikka minun häävuoteeni ei vielä ole vihollisteni miekankärjillä kaunistettu.

ALKIBIADES: Minä nukun parhaiten niin. — (Vilkaisee taakseen ja huomaa
Marsyaan keskustelevan kiihkeästi Timandran kera.) Katso! Katso!

THRASYBULOS: Mitä? — Sinun kasvosi ovat vääntyneet ja sinä keskustelet kera olemattomien? Mikä sinua vaivaa? — (Varovasti.) Onko kirje ehkä ollut epäsuosiollinen?

ALKIBIADES: Päinvastoin, ystäväni, päinvastoin! Suurkuningas pyytää minua…

ALKIBIADES: … pitämään häntä hyvässä muistossa! — (Korkealla äänellä.) Urhoollinen sadanpäämies! Koska olet tuonut minulle näin suotuisia sanomia, suvaitse, että ojennan sinulle tämän kukkaron, ei palkkiona, vaan kunnianosoituksena sinua ja sinun herraasi kohtaan. — Salli minun samalla esitellä sinulle: ystäväni Thrasybulos, sotapäällikkö Ateenasta.

MARSYAS (syvään kumartaen): Sinun kohteliaisuutesi on yhtä kuuluisa kuin sinun kestiystävyytesi, eikä sinun anteliaisuudellasi ole vertaa tämän taivaan kannen alla. — Kiitän sinua, Kleiniaan poika, ja kiiruhdan siivet kantapäissä viestisi valtiaalle ilmoittamaan. (Menee.)

THRASYBULOS: Kohtelethan tuota pikku satraapin sammalkielistä kätyriä juhlallisesti kuin olisi hän suurkuningas itse. Luuletko hänen osaavan myös oikein arvostaa kohteliaisuuttasi?

ALKIBIADES (viekkaasti): Minä toivon sitä. — Timandra! Sinä kuulit: me saamme vieraita.

ALKIBIADES: He voivat olla millä hetkellä hyvänsä täällä. Sinun on siis mentävä toimittamaan juhlavalmistuksia.

ALKIBIADES: Mikä? — Kaikki on ennallaan. Ei mitään ole tapahtunut. Päinvastoin on kaikki paremmin kuin ennen. Sinä kuulet: satraapi itse tahtoo kunnioittaa minua käynnillään.

TIMANDRA: Miksi he tulevat? — (Syöksyy äkkiä kuin turvaa etsien syliksi häneen.) Alkibiades!

(Irtautuu lempeästi hänestä. Timandra menee kyyneleitään
tukahduttaen oikealle. Vaitiolo.)

THRASYBULOS: Salli minun toistaa lemmittysi kysymys sinulle: miksi he tulevat?

ALKIBIADES (katsoo häneen): He tulevat ilkkumaan minun kuolemaani, kiduttamaan minua hiljaisella tulella, heittämään suolaa, minun haavoihini ja levähtämään minun kärsimyksissäni kuin lehtimajassa… (Äkkiä käyden hänen käteensä.) Olethan sinä Thrasybulos!

ALKIBIADES: Mutta jos sinä olet minun viholliseni? (Hänen kätensä kohoaa kuin lyöntiin, pysähtyy, vaipuu jälleen. Pirullinen hymy leviää hänen kasvoilleen.) Silloin saavat minun viholliseni minusta uuden ystävän.

THRASYBULOS: Alkibiades! Nyt saatat sinä minun sieluni kauhistumaan.
Minä en ole koskaan ennen nähnyt sinua tuollaisena.

ALKIBIADES: Et, sillä sinä et ole nähnyt minua aasialaisten parissa. Tämä minä olen. Nyt tunnet minut.

ALKIBIADES (harvakseen): Kenties minä vielä kovempi elämälle. — Mutta minä en tahdo murtua, minä en tahdo! Minä käytän kaikkia aseita, jos minua ahdistetaan, kuuletko, kaikkia! Ja nämä ovat ne aseet, jotka minun elämäni on antanut minulle. Ainoastaan niiden avulla minä voin enää olla Alkibiades.

THRASYBULOS: Alkibiadeen haamu olet. En tunne enää sinua. Tosiaan tekisi minun mieleni kysyä sinulta: kuka olet?

ALKIBIADES: Sinä kysyt minulta sitä? — (Katsoo häneen.) No niin, tahdon sanoa sinulle sen. Minä olen kuolemaantuomittu mies, jonka jokainen silmänräpäys on vain ylivoimallisella taistelolla ostettavissa, jonka pää on ainaisten murha-aikeiden maalitaulu, jonka pelkkä nimi on sotahuuto!…

ALKIBIADES: Mutta kuitenkin kysyt sinä minulta, kuka minä olen. No niin, minä olen Alkibiades, tuo maanpakolainen, tuo isänmaan petturi ja uskonpilkkaaja, jota Sparta pelkää, Ateena vapisee, Persia imartelee ja jonka hiuskarvaa tyrannit kaikessa kunniassaan eivät tähän päivään saakka ole uskaltaneet koukistaa. — Mutta nyt…

THRASYBULOS: Ystäväni: jos sinua uhkaa joku vaara, tiedä, että me kaksi yhdessä myös olemme voima, jota en kehoittaisi heitä uhmailemaan.

ALKIBIADES (katkerasti): Voima! — (Kuin itsekseen.) Pahoin pelkään, että tänä yönä viisaus saa korvata voiman.

THRASYBULOS: Juuri niin: voima. Älkööt nämä aasialaiset unohtako, että olemme Ateenan parhaat miekkamiehet!

ALKIBIADES (kuten edellä): Miekka…! — (Kuuntelee, ääniä ulkona.) He tulevat. — (Jännittyy, kokoaa koko tahdonlujuutensa.) He tulevat! Minä olen valmis. Tänä yönä taistellaan, Thrasybulos!

ALKIBIADES: Mutta ei miekoilla, vaan älyn ja sanan hienoimmin hiotuilla tikareilla, jotka sinertävät kuin salama, tappavat kuin tuli ja hymyilevät kuin hyinen tunturihuippu kuutamossa. — He tulkoot! Me tahdomme näyttää näille barbaareille, että he eivät rankaisematta tule kahta Ateenan parasta puhetaituria pesässään ärsyttämään.

THRASYBULOS: Käynpä sentään ja pistän kaiken varovaisuuden vuoksi kylmän kylkiraudan vaippani alle.

KOLMAS NÄYTÖS.

Pharnabazos, Tomyris, Smerdis, Magaios ja Susamithres tulevat perältä. Heidän edellään kaksi sotilasta, jotka saatuaan valtiaan viittauksen poistuvat ovipielestä. Alkibiades, herttaisesti hymyilevänä, ottaa vastaan tulijat keskinäyttämöllä. Thrasybulos äärimmäisellä vasemmalla, jyrkkänä, totisena, kyräillen epäluuloisesti tulijoihin.

ALKIBIADES: Terve sinulle, suuri valtias, niin myös sinulle, ylevä valtiatar. — Olkaa tervehdityt, jalot prinssit, Alkibiadeen alhaisen katon alle. (Viittaa vieraat istumaan.)

PHARNABAZOS (leveästi ja hyväntahtoisesti): Myöhäinen tulomme kummastuttaa sinua? — Tiedä siis, että olemme olleet metsästämässä ja uskaltaneet sinulta lupaa kysymättä pystyttää telttamme talosi läheisyyteen.

SMERDIS: Olemme oikeastaan Astarten juhlaa paossa, joka nyt on kaupungissa yksinvaltias. Se yksin selittää käyntimme muodottomuuden.

TOMYRIS (kärkevästi): Astarte on katkonut kaikki tapojen kahleet. Mutta Alkibiades on varmaan sitäkin mieluummin suova oudon tulomme anteeksi, kun hän itse niin hyvin osaa paeta samaa jumalatarta.

SUSAMITHRES: Hyvä, että Alkibiades pakenee häntä, sillä pelkäänpä, että jumalatar muuten jäisi ijäksi hänen majaansa asumaan ja kokonaan unohtaisi meidät muut kuolevaiset.

MAGAIOS: Eikä Alkibiadeen kuitenkaan onnistu paeta häntä, sillä lemmen jumalatar seuraa aina hänen kintereillään, kussa hän kulkeneekin.

(Vieraat ovat sijoittuneet vasemmalle pöydän ääreen, Pharnabazos pöydän päähän, Tomyris ja prinssi Smerdis hänen vasemmalle puolelleen. Magaios ja Susamithres seisovat heidän takanaan liukkaissa hovimies-asennoissa. Thrasybulos liikahtamatta paikallaan vasemmalla etualalla. Alkibiades pöydän ääressä oikealla kumartelee puoleen ja toiseen niellen ystävällisellä hymyllä kaikki salatut myrkyllisyydet. — Timandra tulee, tuoden lisää viinimaljoja ynnä hedelmiä, ja poistuu jälleen äänettömästi oikealle. Smerdis prinssin silmät seuraavat häntä.)

SMERDIS: Se on totta, rakas setä Magaios! Alkibiadeella on Astarten juhla aina sydämessään.

ALKIBIADES (Smerdiille): Alkibiadeen sydän, nuori ystäväni, on yhtä avoin niin jumalille kuin heille, jotka syntyperänsä korkeuden ja älynsä hienouden kautta kuolemattomien kera kilpailevat. — (Koko seuran puoleen kääntyen.) Mitä muuten käyntinne harvinaiseen aikaan tulee, jalot vieraat, toivon ettei päivä ole oleva liian varhainen eikä yö liian myöhäinen Alkibiadeen ystävien käydä tästä ovesta sisälle. Maljanne!

ALKIBIADES (kaksimielisesti): Sama on myöskin minun toivoni, suuri valtias. — Salli minun nyt esitellä sinulle ystäväni Thrasybulos, sotapäällikkö Ateenasta, Hellaan impien ihanne, sulhojen sotijalo, tyrannien kauhu ja kansanvaltainen kiireestä kantapäähän. — (Thrasybulokselle.) Ystäväni: Phrygian satraapi.

PHARNABAZOS (kohteliaasti): Thrasybuloksen nimi ei ole tuntematon meidänkään etäisen maamme äärillä. — (Kohottaa maljansa.) Tervehdän sinua, sotapäällikkö!

MAGAIOS: Huomaa, valtias: sinä tapaat Alkibiadeen luona ainoastaan kuuluisia miehiä!

ALKIBIADES (Thrasybulokselle): Tässä näet hänen veljensä Magaioksen, yhtä urhoollisen sodassa kuin viisaan neuvospöydässä, ja tässä hänen enonsa Susamithreen, kaikkivaltiaaksi kutsutun, suurkuninkaan erityisen suosikin Phrygian palatsissa.

(Magaios ja Susamithres tervehtivät kohteliaasti, Thrasybulos tuskin päätä nyykähyttäen.)

SUSAMITHRES: Jos meidän jumalallisen suurkuninkaamme silmä olisi kantanut yhtä kauas kuin sinun jalon miekkasi välke, sotapäällikkö, en epäile, että hän jo aikoja sitten olisi rientänyt sinulle kunnioitustaan osoittamaan. — (Hienolla ivalla.) Tässä tapauksessa tahdon pyytää Alkibiadesta sinua suurkuninkaalle suosittelemaan.

ALKIBIADES (puraisee huultaan, vaikenee; hetken perästä): Ja tässä vihdoin näet sinä pöytämme parhaan kaunistuksen, meidän kaikkien ylpeän ja ylhäisen valtiattaremme Tomyriksen, Persian runoniekkain ylistämän, jonka silmä on tuli, silloin kun se sinulle suotuisa on, mutta pyhä tuli, silloin kun se sinulle vihassa välkähtää. — Tämä on hänen poikansa prinssi Smerdis, meidän yhteinen lemmikkimme.

(Thrasybulos kuten edellä. Alkibiades kokee turhaan tehdä merkkejä hänelle.)

TOMYRIS (ilkeästi): Jos minun silmäni on tuli, kuten lausut, Alkibiades, luulen että ystäväsi korva sen sijaan on vesi, sillä nähtävästi on se sammuttanut kaikki kohteliaisuutesi vasamat ennen kuin ne ovat hänen aivoihinsa ehtineet. — (Pharnabazoksen puoleen kääntyen.) Huomaa, valtias: Alkibiadeen ystävä on mykkä, aivan mykkä.

ALKIBIADES: Hän on vielä matkasta väsynyt eikä taida oikein persialaista puhetapaa. — (Kuiskaten Thrasybulokselle.) Ystäväni, sinä saatat meidät kaikki perikatoon itsepäisyydelläsi.

THRASYBULOS (äkeästi): Ja sinä häpäiset itsesi liehakoimalla heidän salakavalaa hävyttömyyttään! Etkö näe, kuinka he selkäsi takana sinulle virnakoivat?

ALKIBIADES: Tahdotko tehdä minut aivan onnettomaksi? — (Koomillisesti rukoillen.) Ystäväni, yksi sana, yksi ainoa hyvin sorvaeltu sananparsi! Sinun tulee vastata heidän kohteliaisuuksiinsa. — Mutta pian! He katsovat meihin.

ALKIBIADES: Mitä hyvänsä! Sano, että voit hyvin taikka että juuri olet saanut vatsanväänteitä omaa vähäpätöisyyttäsi ajatellessasi; ilmoita, että olet imarreltu heidän tuttavuudestaan ja ett'et koskaan ole nähnyt niin hienosti sivistynyttä seurapiiriä! Sano, mitä mieleesi juolahtaa, mutta sano se heti, sillä näen jo valtiattaren katsannosta, että meidän hetkemme ovat luetut.

TOMYRIS: No, Alkibiades? Huomaan ilokseni, että ystäväsi kuitenkin voi keskustella … sinun kanssasi!

ALKIBIADES (nopeasti): Tulkitsen tässä juuri kaikkia niitä kauniita sanoja, joita olette lausuneet hänelle ja joita hän on aivan hurmattu kuulemaan. — (Thrasybulokselle.) Ystäväni: vielä viimeisen kerran! Minun tähteni. Mutta muista, että teet sen kyllin selvästi ja karkeasti, sillä me täällä Persiassa pidämme vahvasti höystetyistä keitoksista.

THRASYBULOS: Teidän keittotaitonne on inhoittava! — (Nousee tarttuen viinimaljaan.) Yhtä paljon kuin iloitsen tuttavuudestanne, aasialaiset, joka oli minulle tuiki odottamaton, valitan, ett'en taida kylläksi maanne kieltä vastatakseni kaikkiin kohteliaisuuksiinne niinkuin ne ansaitsisivat. Juon onneksenne ja toivon kohtaavani teidät kerran sotakentällä yhtä urhoollisina kuin te nyt olette minut pitopöydässä kainona kohdanneet.

PHARNABAZOS (Alkibiadeelle): Ystäväsi tuntuu olevan kelpo nuori mies.
Vahinko vaan, että hän ei ole ollenkaan sinun kaltaisesi.

SUSAMITHRES: Olemme tässä juuri vilkkaasti keskustelleet valtiattaren kanssa, millä tehokkaimmin rangaista sinua pitkästä näkymättömyydestäsi palatsissa. Me kaikki olemme sinne sinua kaipauksella odottaneet.

ALKIBIADES: Enkö ole jo saanut täyttä rangaistusta olemalla niin kauan vailla teidän armonne päivänpaistetta, jalot vieraat? Minulle on tämä aika tuntunut iankaikkisuudelta.

PHARNABAZOS (hyväntahtoisesti): Todellakin, miksi et ole käynyt linnassa? — Toivon, että sinusta kuitenkin on huolta pidetty. Olen käskenyt joka viikko lähettää sinulle annoksen viiniä ja Persian parhaita hedelmiä aitastani.

ALKIBIADES: Minulta ei ole puuttunut mitään … kiitos olkoon minun valtiaani kesti-ystävyyden.

ALKIBIADES: Ystäväni, aivan yksinkertaisesti: minä olisin kuollut nälkään kuin koira ilman näitä raakalaisia. — Mutta ei nyt! Meitä pidetään silmällä. Kaikki selitykset toistaiseksi.

TOMYRIS (ivallisesti): Alkibiadeella on varmaan ollut pätevät syynsä piillä varjoon meidän päivänpaisteeltamme, kuten hän sanoo.

SUSAMITHRES: Piillä varjoon? Anteeksi, valtiatar, jos uskallan oikaista sanojasi: aurinko on aina siellä, missä Alkibiades.

ALKIBIADES: Hän tarkoittaa epäilemättä sitä pientä päivänsädettä, joka tännekin on minun poloisen pimeyteeni erehtynyt. Että hän ei ole sitä ikävöinyt, siitä me olemme yksimielisiä.

MAGAIOS: Huomaa, veljeni, että tässä talossa on joku, jota Alkibiades ei vielä ole katsonut hyväksi esitellä sinulle.

ALKIBIADES: Hän on sen tekevä heti, saatuaan siihen ylhäisten vieraittensa suostumuksen.

PHARNABAZOS: Ahaa, Alkibiades! Sinulla on lemmitty? Missä hän on?
Luulen nähneeni hänet äsken tässä.

ALKIBIADES (menee oikeanpuoliselle ovelle): Timandra! valtias tahtoo puhutella sinua.

PHARNABAZOS: Kuulepas vaan, millä ylpeydellä hän sen sanoo. Aivan kuin hän olisi suurkuninkaan lemmitty!

SUSAMITHRES: Alkibiades onkin kuningas, vaikka ei vallaltaan, niin mielensä jaloudelta.

MAGAIOS (myrkyllisesti): Sano pikemmin valintansa hienoudelta, sillä onpa hänen lemmittynsä kyllin kaunis vaikka itse valtiaan pojan mieltä ilahduttamaan. — Vai mitä arvelet, Smerdis?

TOMYRIS (väsyneesti): Koska lemmittysi on ilotyttö, Alkibiades, hän ei varmaankaan ole kieltäytyvä näyttämästä meille niitä taiteita, jotka kuuluvat hänen ammattiinsa. Tanssikoon hän jotakin meille!

PHARNABAZOS: Armaani, sinun on kaikissa tapauksissa muistettava, että hän tällä hetkellä on meidän emäntämme.

ALKIBIADES: Epäilemättä, valtias, epäilemättä. Sinun ylevä puolisosi on oikeassa. Timandra on varmaankin katsova suurimmaksi kunniakseen esiintyä tässä harvinaisessa seurassa…

THRASYBULOS (Suuttuen): Mitä ajatteletkaan? Aiotko antaa lemmittysi tanssia heidän edessään?

ALKIBIADES: Hiljaa, ystäväni. Etkö näe, että itsekin tällä hetkellä tanssin heidän pillinsä mukaan?

SMERDIS: Minä vihaan häntä, se on totta. Mutta minä en salli sinun häntä häväisevän.

ALKIBIADES: Meidän rakkautemme tähden: tee se, Timandra! — (Lämpimästi.)
Minulla on sinulle liian paljon puhumista. Mutta sittemmin, sittemmin!
Nyt liikkuu kuolema meidän päämme päällä.

TIMANDRA: Sinun rakkautesi on kovempi kuolemaa. Se sortaa, se maahan murtaa minut.

TIMANDRA: Ennen, kun olin heidän vertaisensa ja alempi heitä, olisin tehnyt sen mielelläni. Nyt, kun olet minut itsesi vertaiseksi kohottanut, — miksi tahdot syöstä minut takaisin häpeään ja pimeyteen?

ALKIBIADES: Koska itsekin siellä kamppaelen. — Jos kiellät, loukkaat valtiatarta. Tämä on ainoa keino estää petoa heissä irti pääsemästä.

PHARNABAZOS (tyytymättömänä): Suoraan sanoen, tämä pila ei miellytä minua. Mielestäni voisimme me ennemmin jatkaa juominkia. (Juo pohjaan.)

SUSAMITHRES (Magaiokselle): Minäkin pelkään, että valtiattaren viha Alkibiadesta kohtaan johtaa harhaan hänet. Hän jännittää liiaksi jousen.

MAGAIOS: Hän on sokea! Mutta miksi hylkäsikään Alkibiades hänen rakkautensa?

SUSAMITHRES: Suurilla miehillä on joskus omat omituiset heikkoutensa. — Kuitenkin ihailen minä häntä vilpittömästi. Millä mielentyyneydellä hän esiintyy, vaikka hän tietää kuolemantuomionsa olevan kirjoitetun.

SUSAMITHRES: Ei suorasti, mutta epäsuorasti. Artaxerxes oli hänen ainoa oljenkortensa, senjälkeen kuin hänen vaappuva käytöksensä on kaikki Hellaan heimot hänestä vieroittanut. — Hänen kuolemansa on nyt enää vain ajan kysymys.

MAGAIOS: Miksi ei siis tänään yhtä hyvin kuin huomenna? Mielestäni ei meillä ole mitään syytä estää valtiatarta hänen vanhurskaassa vihassaan.

SUSAMITHRES: Tiedän sinun hehkuvan himosta valtiattareen. — Niin, älä kiellä sitä! Se ei kuulu minuun. Mutta voisit sukumme kunnian vuoksi hiukan paremmin peittää rakkautesi.

MAGAIOS: Eno! Sinä olet kaikkitietävä. — Mutta miksi tahdot sinä viivyttää Alkibiadeen kuolemaa?

MAGAIOS: Me? Persia? Ketä vastaan? Ateena on kukistettu, Lakedaimon on meidän liittolaisemme.

SUSAMITHRES: Sinä olet lapsi valtiotaidossa, Magaios. Tietysti vastaan lakedaimonilaisia. — Mutta mielestäni rupeaa tämä asioiden tila käymään kiusoittavaksi. Meidän on keksittävä joku pääsy tästä. — (Seuran puoleen kääntyen.) Mieleeni muistuu jotakin. Ellen erehdy, on tuo syrakusalainen miekkatanssija tyttärineen, joka eilen palatsiin tuli, vielä meidän seurassamme. Ehkä sallimme hänen jalon isäntämme kestiä sulostuttaa?

TOMYRIS: Pelkään, että hän on loukannut jalkansa. Ainakin muistan minä hänen ilmoittaneen olevansa kykenemätön kaikkeen taituruuteensa tänä iltana.

PHARNABAZOS (kärsimättömästi): Noh, hänen tyttärensä lie kuitenkin terve. Käske hänen laulaa joku laulu, Magaios! — (Tomyrikselle.) Lopettakaamme tämä!

TOMYRIS: Varro vielä hetki, armahani! — (Alkibiadeelle.) Ja mitä sanoo meidän arvoisa isäntämme? Tahtooko hänen lemmittynsä tanssia meille?

ALKIBIADES (nopeasti): Hän sanoo, että sinun tahtosi on hänen ainoa lakinsa, valtiatar. — (Rukoilevasti.) Timandra, minä pyydän sinua…

MARSYAS (sammaltaen vahvasti): Minun on mahdoton enää hillitä heitä. He sanovat tänään olevan Astarten juhlan ja tahtovansa viiniä. Mutta minun mielestäni he ovat jo kaikki julki juovuksissa.

ALKIBIADES: Mitä? Eivätkö he ole saaneet viiniä, ne poikaparat? — (Timandralle.) Vie heille viimeinenkin tilkka! — (Timandra pois oikealle. Alkibiades sadanpäämiehelle:) Mene ja ilmoita heille, että heiltä ei tule puuttumaan mitään, mitä köyhä taloni vain voi tarjota heille. Taikka … tahdon itse puhutella heitä.

MAGAIOS (Pharnabazokselle): Ole varoillasi, veljeni! Nyt hän houkuttelee sinulta sinun sotilaasi.

PHARNABAZOS (arvokkaasti): Jos hän voi paremmin voittaa heidän uskollisuutensa pikarillisella viiniä kuin minä valtiasarvollani ja koko vuoden rahapalkalla, täytyypä meidän todellakin tunnustaa, että hän on syntynyt sotajoukkoja johdattamaan. — Mutta kuulkaamme, mitä hän haastaa heille!

ALKIBIADES (ulkona): Sotilaat! Valitan vilpittömästi, että teitä on niin loukkaavalla tavalla laiminlyöty. Te olette kaikki tällä hetkellä Alkibiadeen vieraita ja teitä tullaan kohtelemaan arvonne ja kunnianne mukaisesti. Siksi olen heti lähettävä oman lemmittyni teille tarjoilemaan.

ALKIBIADES (ulkona): Myöskin olen minä kuullut, että teidän seurassanne on laulajoita ynnä miekkatanssijoita. He huvittakoot teitä tänä iltana. — Toverit! Me tapaamme sotakentällä.

SMERDIS: Kuuletko, kuinka he riemuitsevat vain parista sanasta, jotka hän heitti heille? On todellakin mahdoton olla häntä ihailematta.

SMERDIS: Hän on niin suuri, niin kirkas ja niin korkea! — Kuuletko, kuinka he huutavat taas? (Kertaa hurmautuneena puoli-ääneen:) "Terve Alkibiades, Kleiniaan poika!"

SMERDIS: Niin, tietysti, miksi sitä kiellät, äiti? Sinäkin ihailit häntä ennen…

SMERDIS: Niin, äiti. — (Nauraen vallattomasti.) Mutta senjälkeen kuin
Timandra ryösti hänet sinulta…

TOMYRIS (avuttomana): Mitä hän sanoo! — Sinulta ryösti hän
Timandran! Oletko sen unohtanut?

SMERDIS: Oh, emme puhu enää siitä, äiti. — (Varhaisvanhan arvokkaisuudella.) Se oli vain tuollainen ohimenevä oikku. — Minä olen siitä saakka paljon miehistynyt.

ALKIBIADES (tulee hengästyneenä): He tahtoivat repiä minut kuoliaaksi pelkästä ihastuksesta. Ja sitten he tahtoivat korottaa minut juhlan kuninkaaksi. — Hädin tuskin pääsin heidän käsistään.

PHARNABAZOS: Hyvä, että tulit. — (Humoristisesti Thrasybulosta osoittaen.) Sinun ystäväsi on kansanvillitsijä.

ALKIBIADES (hymyillen): Oletko keskustellut hänen kanssaan? —
(Thrasybulokselle.) No, ystäväni? Näytäthän synkältä kuin ukkospilvi.

THRASYBULOS: Ole varoillasi, veikko! Minä olen pitänyt heitä silmällä sinun poissa-ollessasi. — Heillä ei ole mielessä mitään hyvää sinua vastaan.

ALKIBIADES: Sen saamme nähdä. — (Kääntyen seuran puoleen.) Maljanne, jalot vieraat! Anteeksi, että viivyin. Toivon, ett'ette tämän pienen välikohtauksen ole suinkaan sallineet häiritä iloanne.

MAGAIOS (ilkeästi): Olemme tässä juuri keskustelleet enoni kanssa tuosta kirjeestä, joka tänä aamuna saapui sinulle suurkuninkaalta. Me aivan pakahdumme uteliaisuudesta.

ALKIBIADES (huolimattomasti): Oh, aivan vähäpätöisiä seikkoja! Hän on vain nähnyt erään unen, jonka selitystä hän minulta rukoilee.

ALKIBIADES: Mutta jättäkäämme niin korkeat ja salaperäiset seikat. — Viihdyn paljon paremmin täten hyvien ystävieni parissa, viinimalja edessäni.

PHARNABAZOS (tuttavallisesti): Suoraan sanoen: niin minäkin. — Tunnustapas kuitenkin, että kotikaupunkisi kohtalo aikalailla surettaa sinua. Aikonet piankin jättää nykyisen toimettomuutesi?

ALKIBIADES: Enpä suinkaan. Aion päinvastoin tästä puolin ruveta oikein viljelemään velttouttani. — Etkö tiedä, että olen päättänyt tulla persialaiseksi?

PHARNABAZOS: Siinä teetkin, kautta partani, oikein. — (Tyytyväisenä.) Me osaamme elää, me. — (Tyhjentää viinimaljan ja muistaa samassa jotakin.) Mutta sinä vihaat spartalaisia?

ALKIBIADES (välinpitämättömästi): Mitä vielä, he ovat ihmisiä niinkuin mekin. Ainoa ero heidän ja ateenalaisten välillä on, että he syövät mustan liemensä ilman taateleita, kun ateenalaiset taas pitävät enemmän taateleista ilman mustaa lientä. — Usko pois, se yksin on koko Peloponnesoksen sodan aiheuttanut.

PHARNABAZOS: Hahhah, on oikein virkistävää jutella sinun kanssasi valtio-asioista. — Mutta voitko sanoa, miksi he sitten vihaavat sinua niin sanomattomasti?

PHARNABAZOS: Kyllä, ole varma siitä. — (Tuttavallisesti, kieli jo paljosta viininjuonnista sammaltaen.) Tiedäpäs, että ilman minua olisit sinä jo aikaa sitten… (Tekee merkitsevän kädenliikkeen.)

ALKIBIADES: Onko se mahdollista? — (Äkkiä, ikäänkuin muistaen jotakin.)
Ahaa, se on tuon naisjutun takia! Nyt minä ymmärrän.

ALKIBIADES (salaperäisenä): Mutta sormi suulle! Se koskee Agis kuninkaan puolisoa.

MAGAIOS (kärsimättömänä): Kuinka on, eno? Eikö sinusta olisi aika jo lopettaa leikki?

SUSAMITHRES (filosofin tyyneydellä): Ken kerran on leikkiin tullut, leikin kestäköön. — Katsokaamme.

SUSAMITHRES: Voitpa kuitenkin vielä sivumennen vilkaista valtiattareen, joka jännitettynä seuraa jokaista Alkibiadeen kasvon-ilmettä.

SUSAMITHRES: Näetkö? Nyt hän hymyilee jälleen. Hänen kasvonsa ovat kuin kuvastin…

ALKIBIADES: Maljasi! — Nyt ymmärrät kukaties syyn, miksi lakedaimonilaiset minua niin silmittömästi vainoavat.

PHARNABAZOS: Vainotkoot he vaan! — (Äkkiä kulmiaan rypistäen.) Kuulepas, mieleeni muistuu jotakin… Myöskin minun pojaltani olet sinä ryöstänyt mielitietyn.

PHARNABAZOS: Ei, vaan hänen äitinsä. — (Tuttavallisesti.) Hänen äitinsä on ollut siitä hyvin pahoillaan ja väittää, että poika on aivan onneton tuon asian tähden.

ALKIBIADES: Siinä tapauksessa: ota hänet! Pidä hänet itse tahi anna pojallesi … kuinka vain katsot paremmaksi.

ALKIBIADES: Kyllä … mutta omasta puolestani olen aina rakkaus-asioissa tottunut asettamaan ystävyyden ensi sijaan. — Ota hänet!

PHARNABAZOS: Siinä tapauksessa … sinä olet miesten mies! (Puristaa hänen kättään sydämellisesti.)

MAGAIOS (Tomyrikselle): Valtiatar, rohkenenko huomauttaa sinulle, että aika kiiruhtaa? — Meidän on riennettävä, jos aiomme maata tänä yönä palatsissa.

(Tomyris on edellisen aikana vaihtanut silloin tällöin hajamielisesti sanan Smerdis prinssin kanssa ja jäänyt jälleen Alkibiadesta ihailemaan. Prinssi Smerdis on noussut, mennyt pilari-aukolle, vetänyt uistimen syrjään ja tuijottaa nyt tummaan yöhön sydänsuruissaan.)

MAGAIOS: Eikö myös olisi aika muistuttaa valtiasta hänen lupauksestaan?
Alkibiades on hyvällä tolalla hänet jälleen hurmaamaan.

TOMYRIS (raukeasti): Eikä minulla. — (Hermostuneesti.) Jos sinulla on jotakin asiaa valtiaalle, voit sen itse suorittaa.

ALKIBIADES: Nuori ystäväni, tulehan lähemmäksi! Olemme juuri isäsi kanssa keskustelleet sinusta.

PHARNABAZOS: Hän sanoo tahtovansa tehdä sinusta suuren sotapäällikön, samallaisen kuin hän itsekin on.

ALKIBIADES: Mutta sitä ennen: minun täytyy piakkoin lähteä pitkälle matkalle, enkä tiedä, milloin olen takaisin palajava. Olen sen vuoksi päättänyt lahjoittaa sinulle ylevän ystävyytemme merkiksi tämän pienen maatalon puutarhoineen … ainoan, jota vielä maan päällä voin omakseni nimittää … ja tahtoisin nyt kuulla ainoastaan, oletko halukas sitä vastaan-ottamaan.

ALKIBIADES: Kuitenkin yhdellä ehdolla: sinun tulee hyvin hoitaa hedelmäpuitani. — (Erikoisella hellyydellä.) Niiden joukossa on eräs, joka kaipaa kaikkein hellävaroisinta vaalintaa. Se voi virvoittaa sinua, silloin kun väsynyt olet, varjota sinua, silloin kun päivä on puhkaista päälakesi, ja seisoa suojaten sinun sivullasi, silloin kun myrskyt sinun sydämessäsi myllertävät. Tunnetko sen puun, prinssi?

SMERDIS (ymmärtää äkkiä): Teen kaikki, mitä tahdot, sinä suuri, suuri… (Syöksähtää Alkibiadeen jalkoihin ja suutelee hänen kättään tulisesti.)

ALKIBIADES (nostaa hänet hymyillen ylös): Kiitä isääsi, prinssi! Hän on sinulle tämän ilon toimittanut.

PHARNABAZOS (liikutettuna): Kas niin, kas niin… (Pyyhkii silmiänsä.)
Mene äitisi luo ja kerro asia hänelle! Hän on siitä suuresti ilahtuva.

SUSAMITHRES (kuin itsekseen): Merkillinen mies! Hän luopuu lemmitystä kuin vanhasta vaaterievusta. — Mahtaako elämä olla niin kallis hänelle?

(Smerdis punoittavin poskin kuiskii jotakin iloisesti äidilleen.
Tomyris kuuntelee häntä tarkkaavaisena.)

PHARNABAZOS (Alkibiadeelle): Mistä matkasta sinä puhuit? — (Hiukan epäluuloisena.) Ellei se nimittäin ole valtiosalaisuus…?

ALKIBIADES: Tahdon kuolla oikeaan aikaan. Ja minusta on jo jonkun aikaa tuntunut siltä kuin alkaisi minun hetkeni olla hyvinkin lähestynyt.

PHARNABAZOS: Mikä olet mies sinä, joka moista kieltä käytät? —
(Epäilevästi.) Kuolema ei siis todellakaan tulisi sinulle kutsumatta?

ALKIBIADES: Ei enää. — (Äärettömällä ylemmyydellä.) Sillä nyt ei minulla ole enää mitään tämän maan pinnalla toimittamista.

PHARNABAZOS (katsoo häneen kuin kummitukseen): Uskomatonta. (Vaipua syviin ajatuksiin.)

TOMYRIS (nousten): Meidän jalo isäntämme suonee anteeksi, etten vielä ole kiittänyt häntä lahjasta, jonka hän on antanut pojallemme. Mutta äidin kiitollisuuden tunteet ovat rinnassani riidelleet eräiden toisten tunteiden kera, joille nyt vasta luulen oikean nimen keksineeni: naisen kiitollisuus.

TOMYRIS (hymyillen hurmaavasti): Minä tiedän, että Alkibiadeelle ei voi lahjoittaa mitään, mitä hänellä ei jo ennestään olisi, mutta salli minun kuitenkin niiden tunteiden nimessä sormeesi tämä jalokivi kiinnittää.

ALKIBIADES: Naisen ystävyys on sormus, jonka sinulta otan, ja valtiattaren kiitollisuus jalokivi, jonka sormeeni kiinnitän: todellakin, sinä olet lahjoittanut minulle nyt, mitä ei minulla ennen ollut.

TOMYRIS (loukattuna): Minun vaikutusvaltani on liian vähäinen ja minun ystävyyteni liian halpa-arvoinen antimeksi niin kuuluisalle miehelle. Niitä en minä ikinä olisi tohtinut tarjota sinulle.

ALKIBIADES (aina samalla kirkkaudella): Niinpä otan minä ne sinulta tarjoamatta ja olen onnellinen tietäessäni, että jos sinä olisit tahtonut tarjota niitä minulle, sinä et ikinä olisi voinut tarjota minulle mitään arvokkaampaa. — (Kylmemmin.) Kiitän lahjastasi, valtiatar.

MAGAIOS (Susamithreelle): Onnittele minua, eno! Sinä näet, että hän ei edes käsitä typeryydessään, mitä valtiatar tarjoo hänelle.

SUSAMITHRES (kuin itsekseen): Todellakin merkillinen mies! — Hän tietää henkensä olevan kysymyksessä ja kuitenkin hylkää hän toistamiseen lemmen, josta kuninkaat pitäisivät kunnianaan kilvoitella.

PHARNABAZOS (äkisti Alkibiadeelle): Sinäkö sanot, että kuolema ei tule sinulle kutsumatta? Sinä?

PHARNABAZOS: Hm. — (Katsoo ilkeästi hymyillen häneen.) Mielisinpä koettaa, minkä verran on perää puheessasi.

PHARNABAZOS (uhkaavasti): Sen saamme nähdä. — (Ryntää ovelle.) Hohoi, sadanpäämies! Sotilaat!

SUSAMITHRES (kiireesti Pharnabazokselle): Valtias, ole varoillasi! Sotilaat pitävät hänestä ja sinun kielesi on viinistä vapisevainen. Jos aiot jotakin, on paras, että jätät sen huomiseksi.

PHARNABAZOS: Vaiti! — (Alkibiadesta osoittaen): Minä tahdon nähdä, mikä tuo mies on!

(On aikonut hyökätä Alkibiadeen ja sotilaiden väliin, — Peräytyy.
Sotilaat epäröivät.)

(Sotilaat tekevät liikkeen hyökätäkseen. Alkibiades on irroittunut Timandrasta ja käy pää pystyssä vastaan heille.)

MARSYAS: Valtias, he eivät tottele sinua, sillä he eivät usko sinun totta tarkoittavan. — Suoraan sanoen: myöskin minun on vaikea uskoa sitä.

THRASYBULOS: Uskokaa pois, hän tarkoittaa kyllä totta. Mutta tietäkää samalla, että myöskin tämä miekka on totta tekevä. — (Asettuu Alkibiadeen eteen.) Kuolema sille, ken häntä lähestyy!

ALKIBIADES (tyynesti): Malta mielesi, Thrasybulos! Valtias suvaitsee todellakin laskea leikkiä. — Prinssi Smerdis, nouse! — Isäsi on sinulle sangen suosiollinen. — Toverit, menkää! Näettehän, että kaikki on ollut vain pientä juhlapilaa Astarten kunniaksi.

PHARNABAZOS: Pilaa? — (Katsoo juopuneilla silmillään vuoroin yhteen, vuoroin toiseen läsnäolijoista ja purskahtaa kaikuvaan nauruun, joka ei ole kaukana mielenvikaisuudesta.) Alkibiades on oikeassa. Minä olen todellakin suvainnut laskea leikkiä. (Röhähtää takaisin pöydän päähän.)

THRASYBULOS (Alkibiadeelle): Tämä päättyi hyvin. Jospa nyt vaan voisit saada heidät lähtemään…

ALKIBIADES (voiton hurmiossa): Odota! Myöskin minä tahdon sanoa sanani näille aasialaisille.

THRASYBULOS: Anna heidän mennä! Näethän, että he ovat hämmästyneet. Sinä olet antanut heille opetuksen, jota he eivät tule hevin unohtamaan.

ALKIBIADES: Juuri sen vuoksi. Tahdon nähdä tokko Attikan suola vielä kipenöittelee barbaarista verta. — (Hurjasti.) Mutta miksi seisotte, jalot vieraat? Istukaa! Näettehän, että ilveily on jo ohitse.

(Yleinen hiljaisuus. Theanon laulu soinnahtaa näyttämön
ulkopuolelta. Alkibiades kuuntelee jähmettyneenä.)

    Barbaarein joukkoon
    joutunut on Alkibiades,
    siksi sydän hält' on sammunut
     ja mennyt mieli sees.

    Hän, Hellaan helmi kirkkahin,
    syvälle syösty on,
    syö armoleipää tyrannin
     laps vapaan auringon.

    Kyll' itki immet Attikan,
    kun kumma kuultihin,
    on sota vienyt sorjimman,
     pois karkas pontevin.

    Nyt itkee koko Kreikanmaa,
    Ateena, Sparta myös.
    Korinthi, kaikk', kun kuulla saa
     sun suuren tihutyös.

    Lie laaksot Lakedaimonin
    viluiset, vierahat,
    mut kaitsi siellä kuitenkin
     sua Hellaan jumalat.

    Nyt olet, orpo, yksin sa:
    ei Dike tietäs tee
    ja askeleiltas loitolla
     Apollo laulelee.

    Sun eikö särje korvias
    barbaarin raaka ään'
    ja kuinka sietää seurassas
     voit heitä hetkenkään?

    Sa kaasit Hermeen patsahat,
    teit pahaa paljonkin,
    muut sulle surmaa huusivat,
     ma yksin siunasin.

    Anteeksi sulle kaikki suon.
    En yhtä: kuinka voit
    sa kaataa kuvan kauniin tuon,
     min sydämeeni loit?

    Jos ylväs yhtyy joukkioon
    ja hieno halpahan,
    sen maine maasta vaipukoon,
     hän mies on kuoleman.

    Hän pettää parhaan itsensä,
    hän ihmisyyttä lyö,
    siks hänet hylkää elämä
     ja tempaa tuima yö.

(Theano on laulun aikana ilmestynyt ovensuuhun ja laulanut siitä viimeiset säejaksot katsoen kyyneltyvillä silmillään surullisesti Alkibiadeeseen. Alkibiades on vaipunut kokoon; hänen hartiansa jysähtelevät vain kuin voimakkaasta mielenliikutuksesta.)

ALKIBIADES: Theano, Menonin tytär! — Miksi tämän minulle teit,
Thrasybulos? (Syöksyy etummaisesta ovesta vasemmalle.)

(Seuraa kiireesti häntä. Yleinen hämmästys. Theano poistuu jälleen ovipielestä.)

PHARNABAZOS (on edellisen aikana torkahtanut pöytää vasten): Häh? On jo myöhäistä. — Tässä eivät taida pidot parata… Tule, armaani. (Hoippuu ulos.)

SUSAMITHRES: Hänen tavallinen onnensa suojelee häntä. — (Kuin itsekseen.) Hänen täytyy kuolla. Hän on meille liian vaarallinen.

TIMANDRA: Kohtaa minua kaupungin itäisellä portilla ennen päivän koittamista! — Hyvästi! (Rientää oikealle.)

(Jää huikaistuneena hänen jälkeensä katsomaan. Sitten hitaasti perälle. — Tomyris on tahallaan päästänyt kaikki muut menemään edeltään ja empii nyt epätietoisena kynnyksellä. — Thrasybulos tulee kiireesti vasemmalta.)

THRASYBULOS: Jalot vieraat… (Katsahtaa ympärilleen, huomaa näyttämön tyhjentyneen ja aikoo ulos.) Ylevä valtiatar! Äkkinäinen pahoinvointi on kohdannut Alkibiadesta. Hän pyytää tuhannesti anteeksi…

THRASYBULOS: Ainoastaan tapaamaan tuota laulajaa. — Alkibiades lähettää hänelle tämän sormuksen.

NELJÄS NÄYTÖS

THRASYBULOS: Minä luulen niin. Hänen mielensä on järkähtänyt myötä juuriaan.

THRASYBULOS: Epäilemättä. Heti ensi sanoistasi. Seurasin laulun aikana tarkoin hänen ilmeitään.

THRASYBULOS: Kyllä. Ainakin pääpiirteissään. Lähempään selontekoon suunnitelmastani en ole voinut ryhtyä, ennen kuin olen saanut täyden varmuuden siitä, että hän yleensä on taipuvainen tuumaamme tukemaan.

THRASYBULOS: Minä en tiedä. Kaikesta päättäen ovat hänen pyrkimyksensä sukeltautua Persian suurkuninkaan suosioon nyt rauenneet. — (Hitaasti.) Mutta on olemassa muita esteitä…

THEANO: Mitä? Luuletko hänen tahtovan tähän yksinäiseen maataloon ijäksi hautautua, hänen, Alkibiadeen?

THRASYBULOS: Kaikki on mahdollista. — Onneksi on hänen tilansa täällä tuiki vaaran-alainen. Sikäli kuin olen ymmärtänyt hänen puheestaan ynnä tämän yön tapahtumista, ei hän enää ole täällä hetkeäkään varma hengestään.

THEANO: Sitä suurempi syy on hänellä siis liittyä sinuun ynnä Ateenan nuorisoon. Minusta näyttää kuin ei hänelle yleensä jäisi muuta keinoa, jos hän enää ollenkaan aikoo puuttua valtioasioihin.

THRASYBULOS (harvakseen): Myöskin minusta näyttää niin. Kysymys on nyt vain siitä, tahtooko hän enää ollenkaan puuttua niihin.

THEANO: Hän? — (Voiton-varmasti.) Jos hän on jotakin sellaista sinulle esittänyt, on hän varmaan teeskennellyt. Sinä et tiedä vielä, mikä Proteus hän on.

THRASYBULOS: Minä tiedän. Kuitenkaan minä en voi pitää sitä enää pelkkänä teeskentelynä. Hänen sanoistaan soinnahtaa usein niin syvä väsymys elämään, että sydämeni kouristuu kokoon, kun sitä ajattelen.

THEANO; Hän on nähnyt täällä auringon nousevan, ajattelematta, ketä ihmisiä sen alla asuu. Hän on noussut vuorille ja kuullut meren kohisevan, muistamatta, mitä saaria ja rantoja se huuhtelee. Hän on ollut sanalla sanoen täällä onnellinen.

THRASYBULOS: Niin. Mutta minä en ymmärrä kuitenkaan, kuinka voi siihen määrin hukkua oman sydämensä onkaloihin. On aivan kuin hän ei enää koskaan kansansa kohtaloita ajattelisi.

THEANO (lempeästi): Ystäväni: kun on ajatellut niitä niin paljon kuin Alkibiades kautta nuoruutensa ja miehuutensa, saattaa olla suurin autuus, silloin kun hapset jo ohimoilla harmenevat, olla edes hetki niitä ajattelematta.

THRASYBULOS: Hetki? Sen ymmärrän minä… Mutta päiviä, viikkoja, kuukausia?… No niin, pääasia on, että voimme jälleen herättää eloon teon ja toiminnan nukkuvat henget hänessä.

THEANO: Hänen sielunsa on täällä erämaassa kääntynyt liiaksi sisäänpäin. Siinä se on.

THRASYBULOS: Ja juuri siinä suhteessa odotan minä mitä parasta siitä vaikutuksesta, minkä äkillinen ilmestymisesi on tehnyt häneen.

THRASYBULOS: Sen saamme nähdä. — Mutta vielä on olemassa eräs toinen este tuumallemme. Tuo nainen…

THRASYBULOS: Minä en tiedä. Mutta pahoin pelkään, että tuo nainen, jos hän todella tahtoo, voi paljon vaikeuttaa aikeemme lopullista onnistumista.

THEANO: Epäilemättä tahtoo hän sitä. Olen kuullut, että tuollaiset olennot osaavat kyllä pitää kiinni saaliistaan.

THRASYBULOS (miettien): Paras olisi puhutella häntä nyt heti ja saada hänet hyvällä lähtemään. — Meillä ei ole yhtään aikaa kadotettavaa. Jos kaikki käy niinkuin olen ajatellut, on meidän oltava matkalla aamun koittaessa.

THRASYBULOS: Ei. Hän ei ole mikään tavallinen ilotyttö. — (Miettien.)
Mutta vetoamalla ehkä hänen rakkauteensa?… Se voisi käydä päinsä.

THRASYBULOS: Otan kaikissa tapauksissa hänet omalle osalleni. Sinulle sitävastoin jätän Alkibiadeen.

THEANO (äkkiä arastuen): Minä pelkään puhutella häntä. Olenhan aivan outo hänelle.

THEANO: Niin. Oikeastaan hän tuskin tuntee minua. Mitä hän ajatteleekaan minusta? Vain pari kertaa elämässämme olemme me kaksi toisemme kohdanneet.

THRASYBULOS: Se riittää. Ja mitä hänen ajatukseensa sinusta tulee, tiedän, että olet ainoa koko Ateenassa, jota hän vielä lämmöllä ja hartaudella muistelee.

THEANO: Mutta kun hän näkee minut täällä, Aasiassa? — (Innokkaasti.) Thrasybulos, sinä vakuutat minulle vielä kerran, että kaikki mitä teen ja olen tehnyt tässä asiassa, tapahtuu ainoastaan ja yksinomaan onnettoman isänmaamme tähden? Eikö totta? Sinä voit vannoa sen minulle?

THEANO: Eikö totta: minä en ole tätä matkaa ehdotellut, yhtä vähän kuin minä olen millään muotoa tahtonut tavata Alkibiadesta? Tämä kohtaaminen on ollut kokonaan sinun keksintöäsi?

THEANO (aina innokkaammin): Niin! Ja eikö totta: sinä olet vasta pitkillä pyynnöillä ja palavilla rukouksilla saanut minut tähän matkaan taivutetuksi?

THRASYBULOS: Taikka oikeammin: isänmaanrakkaus on sinut siihen taivuttanut. — Ole huoleti, neitsyt. Minä tiedän sinut Pallas Athenen oikeaksi papittareksi.

THEANO (ylevästi): Se tiedän myös itse olevani. — Mutta ihmisten kielet ovat kärkkäitä ja voidaan kenties sanoa, että omat vähäpätöiset pyyteet ja halvan lemmen hehku…

THRASYBULOS: Ainoastaan korkeat ja jalot tarkoitusperät ovat tässä asiassa toimintaasi ohjanneet.

THEANO (miltei epätoivoisesti): Sillä enhän minä rakasta
Alkibiadesta, eikö totta? Onhan hän minulle suorastaan vastenmielinen?

THRASYBULOS: Epäilemättä. Enkä luule kenenkään voivan muuta otaksua sinusta, kun tiedetään, että olet kahdesti hylännyt hänen lempensä, jota Ateenan ihanimmat naiset ovat käsin kurkottaneet.

THEANO: Eikö totta: minä olen tehnyt sen? Siitä on ylevä jumalatar itse minun todistajani.

THEANO (katsoen alas): Niin, sinä ymmärrät, Thrasybulos: minulle ei ole ollut aivan helppoa voittaa vastenmielisyyttä, jota siveän neitseen täytyy tuntea sellaista miestä kohtaan kuin Alkibiades.

THRASYBULOS: Minä en ole vain voinut koskaan ymmärtää, miksi sinä niin vinhasti vihaat häntä.

THEANO: Etkö? Mutta onhan hän inhoittava mies, tuo Alkibiades, niin turmeltunut, niin huikenteleva, niin epäluotettava, viekas, vilpillinen, irstaileva…

THRASYBULOS: Sinä voisit lisätä vielä: juoppo, nuorison turmelija, pilkkaava jumalia ja meidän pyhiä menojamme, mies vailla luonteen lujuutta ja hengen aateluutta, valmis jokaiseen konnantyöhön mitä ikinä on Hellaan, Aasian taikka Makedonian taivaan alla harjoitettu.

THRASYBULOS: Sinä voisit jatkaa vaikka kokonaisen päivän hänen huonojen ominaisuuksiensa luettelemista etkä sittenkään saisi tätä ainehistoa tyhjennetyksi. Mutta se on vain mitalin toinen puoli.

THRASYBULOS: On se, joka on oikea, suuri Alkibiades. — Epäilemättä hän on merkillisin mies, minkä Hellas koskaan on synnyttänyt.

THRASYBULOS: Kaikissa tapauksissa me tällä hetkellä tarvitsemme häntä. Hän on ainoa suuri nimi, minkä voimme asettaa alkavan vapaustaistelumme etupäähän.

THRASYBULOS: Nuoret eivät tahdo kuulla puhuttavan muista kuin hänestä.
Hänen pelkkä nimensä on sanalla sanoen sotajoukko.

THEANO: Oletko varma, ettet kenties arvaa liian korkealle hänen merkitystään?

THRASYBULOS: Kyllä. Ellei hän ole meidän mukanamme, kysytään heti: "mitä mahtaa Alkibiades arvella asiasta?" Jos teemme jotakin, sanotaan: "mitähän olisi Alkibiades tehnyt tässä tapauksessa?" Jos onnistumme, kuuluu: "Alkibiades olisi onnistunut vieläkin paremmin." Ellemme onnistu: "tuo olisi ollut Alkibiadeelle leikkityö!" — Näin joka paikassa. Ilman häntä on meidän turha yrittääkään.

THRASYBULOS: Se on hänen lemmittynsä. Tahdotko, että minä puhuttelen häntä?

THEANO: Tee se, ystäväni! — Voit samalla pyytää häntä osoittamaan minut huoneeseen, jossa voin hiukan järjestää vaatteeni laskoksia. Näytän tässä asussa todellakin miekkatanssijan tyttäreltä.

(Timandra on edellisen aikana tullut oikealta aikoen poikki näyttämön Alkibiadeen huoneeseen. Thrasybulos lähestyy häntä. Theano vetäytyy taustaan Timandran huomaamatta.)

TIMANDRA (säpsähtäen): Kuka puhuu? — Ah, sinäkö se olet! Luulin, ettei täällä ollut ketään.

THRASYBULOS: Anteeksi, että säikähdytin sinua. Näen, että etsit
Alkibiadesta.

TIMANDRA: Niin. Tahdon tavata hänet. Minun täytyy nyt heti tavata hänet. (Aikoo vasemmalle.)

TIMANDRA (katsoo häneen): Oikeastaan samoin minäkin sinun kanssasi. —
(Kuin itsekseen.) Oh, minun poveni on tuskasta pakahtumaisillaan!

THRASYBULOS: Niin. Tällä hetkellä lienee yksinäisyys paras lääke hänelle.

TIMANDRA (äkillisellä luottamuksella): Olet Alkibiadeen ystävä, tunnet paremmin hänet, ymmärrät hänen luonteensa, hänen entisyytensä… Sano minulle: mikä häntä vaivaa? Mitä me kaksi voimme tehdä hänen hyväkseen?

TIMANDRA: En. Tuskin tunnen enää häntä eilisestä. Jotakin outoa on tullut meidän välillemme, jotakin kovaa, kylmää, kammottavaa…

TIMANDRA: Niin, ollakseni oikein suora. Mutta tämän yön kuluessa olen minä ollut huomaavinani, että, se on jotakin muuta. — Mitä se on? Onko jotakin tapahtunut?

TIMANDRA: Näethän, minä en tiedä mitään. Minä vain aavistan jotakin hirveää…

THRASYBULOS: Niin, siinä on jotakin muuta. Minä en, vaan eräs toinen on tänä yönä tullut teidän välillenne.

TIMANDRA: Kuka siis? Sinä tiedät? Miksi et sano minulle sitä? — Ah! Tuo kirje?

THRASYBULOS (päätään nyykähyttäen): Hänen henkensä riippuu
Pharnabazoksen mielioikusta.

TIMANDRA: Ah! — (painaa sydäntään.) Jumalat! jumalat! Miksi hän ei ole sanonut minulle mitään?

THRASYBULOS: Epäilemättä siksi, että hän sinua rakastaa. — Nyt tiedät siis: ainoastaan pikainen pako voi pelastaa hänet.

TIMANDRA: Olet oikeassa. Ei ole yhtään hetkeä kadotettavaa. Paetkaamme!
Tahdon hetipaikalla puhutella häntä. (Aikoo vasemmalle.)

THRASYBULOS (häntä pidättäen): Vielä sananen, neito. — Myöskin minä tahdon pelastaa hänet. Myöskin minä tarkoitan hänen parastaan. Mutta…

TIMANDRA: Niin. Millä voin auttaa häntä? Alkibiadeen ystävänä täytyy sinulla olla joku keino, jolla voimme hänet pelastaa…

TIMANDRA: Mutta pian! Murhaajat saattavat olla millä hetkellä hyvänsä täällä. Oh, minä tunnen, että he ovat tulossa jo!

TIMANDRA: Minä voisin kuolla hänen edestään. — Mutta sinä et sano, mitä minun on tekeminen? Mihin vaaroihin tulee minun antautua, mitä matkanvaivoja on minun kestettävä? — (Vaitiolo.) Sinä vaikenet? Epäiletkö uljuuttani? (Kyynelistä kimaltavin silmin.) Minä olen valmis kaikkeen, nälkään, janoon, puutteeseen, niin, vieläpä rikostöihin, jos se on tarpeellista!

(Thrasybulos kääntää kasvonsa pois liikutettuna. Theano syrjästä lähestyy häntä Timandran huomaamatta.)

THRASYBULOS: Varro vielä hetki, neitsyt! Toimeni on vaikeampi kuin luulinkaan. Minä en voi sanoa sitä hänelle.

THRASYBULOS: Ja kuitenkin täytyy minun sanoa se hänelle! — (Timandran puoleen kääntyen.) Surusi säälittää minua. Ole vakuutettu, että tekisin kaikki, jos vaan näkisin jotakin mahdollisuutta lievittää kohtaloasi.

TIMANDRA: Kuka puhuu minusta? — Mutta sinä et sano, mitä minun on tekeminen! Miksi et? Etkö luota minuun? Oh, sinä et vielä tunne minua. Sinä et tiedä, mihin kaikkeen minä olen kykenevä!

TIMANDRA: Kas niin, sano se! — (Synkästi.) Minä näen, että se on rikostyö. Muuten eivät jalot kasvosi olisi noin vääntyneet. — (Äkkiä.) Pitääkö minun surmata joku? Ehkä Pharnabazos? Taikka prinssi Smerdis? — Hänen viattomuutensa säälittää minua, mutta minä olen tekevä senkin, jos niin vaaditaan, sillä minä rakastan Alkibiadesta.

THRASYBULOS (päättävästi): Olet siis valmis tekemään kaikki hänen hyväkseen?

THRASYBULOS: Enkä minä tahdo sanoa, että hänen pelastuksensa sittenkään olisi aivan varma, mutta se on sentään ainoa…

(Katsoo häneen kauhistuneena, tekee torjuvan liikkeen kädellään, horjuu, on kaatua. Thrasybulos saattaa hänet istumaan.)

THRASYBULOS: Siksi että hän ei ikinä lähde sinne, niin kauan kuin hän kantaa sinun kuvaasi sydämessään. — Oh, minä tunnen Alkibiadeen! Unelma on hänelle aina ollut teon vihollinen.

THRASYBULOS: Niin. Sota, joka häntä odottaa, vaatii miehensä kokonaan.
Mikään ei saa sitoa hänen päätään eikä sydäntään.

THRASYBULOS: Sodasta eestä isänmaan ja kotilieden. — Myöskin sinun isäsi oli helleeni, Timandra. Nyt kysytään, oletko hänen oikea tyttärensä.

THRASYBULOS: Silloin ei meillä kahdella todellakaan ole enää mitään sanomista toisillemme.

THRASYBULOS: Juuri sen vuoksi. Uhri, jota pyydän sinulta on suuri, mutta ei liian suuri sinun rajattomalle rakkaudellesi.

TIMANDRA: Kuitenkin tunsin minä, heti kun olin nähnyt sinut, että olit saapunut meitä erottamaan. Hyinen tuuli puhalsi sinun tullessasi talomme kautta.

THRASYBULOS: Ei, Timandra: se oli velvollisuuden käsky. Se puhuu nyt minun suuni kautta.

TIMANDRA: Ja kuka olet sinä, joka niin viisaana ja varmana leikkelet ihmis-sydämiä? — (Ylös ponnahtaen.) Miksi astut meidän välillemme? Miksi tahdot erottaa minut hänestä juuri nyt, kun vaara uhkaa häntä ja kun hän enemmän kuin milloinkaan on rakasta kättä tarvitseva?

THRASYBULOS: Myöskin sinun … mutta ainoastaan, mikäli sinä olet hänen ystävänsä.

TIMANDRA: Ahaa, nyt paljastat sinä oikean olentosi! — (Hurjasti.) Mietit minulle turmaa ja onnettomuutta? Tahdot syöstä minut takaisin tuohon suureen kaupunkiin, sen nimettömään häpeään ja kurjuuteen?…

TIMANDRA: Mutta saatpa nähdä, sinä et ole onnistuva siinä. Minä taistelen, minä tarraudun kiinni häneen, minä huudan avuksi Alkibiadeen!

TIMANDRA: Niin teen! — (Satutettuna.) Mutta sinä, sinä… Sinä et ole ikinä rakastanut!

THRASYBULOS: Minä en tiedä, millainen hän oli. Sillä minä en ikinä ilmoittanut hänelle rakkauttani.

THRASYBULOS: Kenties se kuitenkin oli sitä. Mutta minulla ei ollut lupa sanoa sitä hänelle.

(Vaitiolo. Thrasybulos totisena ja hiljaisena katsoo suoraan eteensä. Timandra lähestyy häntä liikutettuna.)

TIMANDRA: Yksi kysymys: tietääkö Alkibiades mitään siitä, mitä nyt olet sanonut minulle?

THRASYBULOS: Ei. Eikä hän sitä saakaan tietää, sillä epäilemättä tekisi hän silloin kaikkensa sinua pidättääkseen.

THRASYBULOS: Sinä ymmärrät: minä en voi pyytää sinulta mitään, mikä ei olisi hänen parhaakseen.

TIMANDRA: Minä ymmärrän. — (Raukeasti.) Pitääkö minun nyt heti lähteä?

THRASYBULOS: Ei. Luonnollisesti jäät sinä tänne päiväksi, kahdeksi tai niin kauaksi kuin sinua haluttaa. Pääasia on, että autat minua taivuttamaan Alkibiadesta suosiolliseksi sille suunnitelmalle, minkä vielä tänä yönä aion hänelle esittää.

THRASYBULOS: Mitä tähän maataloon tulee, on se tietysti oleva sinun samoin kuin kaikki siihen mahdollisesti sisältyvä omaisuus.

THRASYBULOS (miettien): Taikka … kenties olisi parasta myös, että lähtisit heti. Me emme siinä tapauksessa puhuisi Alkibiadeelle mitään…

THRASYBULOS: Jos hän kaipaa sinua, koettaisin minä keksiä jonkun tekosyyn. Mutta minkä?

THRASYBULOS: Salli minun nyt kuitenkin esittää sinut tälle jalolle naiselle, joka samoin kuin minä isänmaataan rakastaen on tehnyt tuon pitkän matkan meren ylitse muistuttaakseen Alkibiadeelle hänen velvollisuudestaan. — Theano, Menonin tytär: sinä näet Alkibiadeen lemmityn.

TIMANDRA (säpsähtäen): Niinkö? — (Hitaasti, kuin itsekseen.) Hän siis oli pyhin unelma sinun parhaan ystäväsi? (Huomaa nyt vasta Theanon ja mittailee pitkin katsein häntä.)

THRASYBULOS: Timandra, toivon, että vielä viimeisen kerran harjoitat täällä vierasvaraisuuttasi ottamalla vastaan hänet kesti-ystävänä, joka kaipaa kattoa päänsä päälle.

THRASYBULOS: Ja nyt on minun kiiruhdettava pitämään huolta siitä, että palkkaamani miehet ja hevoset ovat paikallaan metsän rajassa. — (Theanolle.) Meidän täytyy matkaan vielä tänä yönä! Sillä aikaa on sinun puhuteltava Alkibiadesta.

THRASYBULOS: Anteeksi, minä unohdin aivan… On kenties parasta, että poistut jäähyväisiä sanomatta.

THRASYBULOS: Kiitän sinua, neito. — (Katsoo häneen, arastuu.) Arvaan, että asia on koskenut kovasti sinuun. Eihän eron tarvitse olla ikuinen…

THRASYBULOS: Oikeastaan: oli. Mieleeni juolahti jotakin … mutta en tiedä, uskallanko esittää sitä sinulle.

THRASYBULOS: Pelkään, että jos Alkibiades kuulee sinun noin ilman muuta poistuneen…

THRASYBULOS (epävarmana): Olisi kenties hyvä saada hänet epäilemään rakkauttasi… Niin, se olisi ehkä paras ratkaisu asialle. — Ehkä on sinulla joku ihailija?

TIMANDRA (jääkylmästi): Tahdon vielä ennen auringon nousua levätä hänen sylissään.

THRASYBULOS: Timandra! — (Arastuen.) Niin, sinä tiedät, että kaikki tapahtuu yksinomaan ja ainoastaan hänen tähtensä.

THRASYBULOS: Hyvä. Siispä pyydän minä vain vielä kerran kiittää sinua.
Ateenan kohtalo on tänä yönä ollut käsissäsi.

THRASYBULOS: Tietysti, hänen kohtalostaan myös. — (Yhä enemmän hämillään.) Ellemme siis toisiamme tapaisi enää… (Yrittää lähestyä kuin jäähyväisiä sanoakseen, kohtaa Timandran läpitunkevan katseen, pysähtyy ja perääntyy syvästi kunnioittavana.) Etäiset sukupolvet tulevat sinun muistoasi siunaamaan.

(Menee tupertuneena. Pitkä vaitiolo. Theano ja Timandra mittailevat jälleen pitkin katsein toisiaan. Theano painaa päänsä alas.)

TIMANDRA: Minä. — (Ylenkatseellisesti.) Sinä kuulet, että minulla on jo toinen rakastaja. Voit siis huoleti vastata kysymykseen. — Sinä rakastat Alkibiadesta?

THEANO: En! — (Horjuu Timandran tutkivan katseen edessä.) Taikka…
(Tempaisee itsensä irti kuin lumouksesta.) En koskaan! — (Kohtaa jälleen
Timandran katseen, Painaa päänsä alas ja lausuu tuskin kuuluvasti:)
Minä … en … tiedä.

TIMANDRA: Minä tiedän. — (Hiukan lempeämmin.) Sano minulle, olisitko sinä valmis tekemään isänmaasi tähden sen, mitä nyt minulta vaadit hänen tähtensä?

THEANO (hiljaa): Kahdesti olen minä kieltäytynyt ottamasta vastaan lempeä, jonka hän on tarjonnut minulle.

TIMANDRA: Ja kolmannella kerralla? Jos hän nyt tarjoaa sen sinulle? — (Theano ei vastaa. Timandra katsoo häneen hetkisen, sitten kylmästi ja ylenkatseellisesti:) Tuossa on minun huoneeni. Sinä olet löytävä sieltä kaikki, mitä tarvitset esiintyäksesi hänen edessään.

(Theano menee kiittäen äänettömästi oikealle. Timandra katsoo vielä hetken hänen jälkeensä ja ryhtyy levollisesti tulia sammuttelemaan. Keskeyttää työnsä, huokaa. Sammuttelee jälleen, pyyhkäisee kyyneleen silmäkulmastaan, Pysähtyy ja katsoo ympärilleen kuin peljästyneenä. Syöksähtää suurimman tuskan vallassa Alkibiadeen ovelle, vaipuu maahan äänettömässä itkun-nyyhkytyksessä ja kuiskaa: "Alkibiades!" Nousee, painaa sydäntään, pyyhkii kyyneleensä, katsoo ympärilleen, koskettelee kädellään huonekaluja hiljaa vaikeroiden ja ikäänkuin jättäen jäähyväisensä niille kullekin erikseen. Pysähtyy vielä hetkeksi pilari-aukolle, katsoo autiota tähtitaivasta ja sen alla loimottavaa etäistä tulenkajastusta kaupungista. Menee hitaasti perälle.)

VIIDES NÄYTÖS.

Näyttämö on nyt miltei pimeä. Ainoastaan vieno valojuova oikealta valaisee etualan.

ALKIBIADES (vasemmalta): Timandra! — Kummallista. Kuulin nimeäni mainittavan. (Yrittää oikealle. Theano ilmestyy kynnykselle. Alkibiades aikoo syöksyä hänen eteensä polvilleen.) Theano! — (Pysähtyy, pidättää itsensä ja voittaa mielenliikutuksensa. Pitkä vaitiolo. Sitten aivan tyynesti ja täsmällisesti.) Theano, Menonin tytär! Ollos sydämellisesti tervetullut Aasiaan.

ALKIBIADES: Kyllä. Tiedän, kuka olet, en tiedä, mikä tuottaa minulle tämän aavistamattoman ilon. Mutta arvaan sinun seuranneen ystävääni.

THEANO (lujasti): Sen olen tehnyt. Minä olen miekkatanssijan tyttäreksi pukeutunut voidakseni läheltä nähdä, miten elää mies ilman isänmaata.

THEANO: Yön ikuisten tähtien nimessä, jotka tuikkivat tällä hetkellä yli synnyinkaupunkisi, lausu minulle, Alkibiades, oletko toteuttanut ne suuret ihanteet, jotka elosi aamunkoitto kerran lupasi Ateenalle?

THEANO: Kysyn sitä siksi sinulta, että voisin vastata opettajallesi Sokrateelle, kun hän kotiin palattuani tiedustelee, mitä on tullut hänen etevimmästä oppilaastaan.

    (Alkibiades on Sokrateen nimen kuullessaan peittänyt kasvonsa
    vaipallaan. Vaitiolo, voittaa jälleen mielenliikutuksensa, katsoo
    Theanoon; ivallinen hymy leviää hänen huulilleen.)

ALKIBIADES: Tuon lemmen jumalatarta juhlivan kaupungin nimessä, jonka tulet tuikkivat yön autioiden tähtien alla: minun nuoruuteni ihanteista olet sinä, Theano, aina ollut minulle pyhin ja arvokkain.

(Theano horjahtaa kuin salaman satuttamana. Vaitiolo. Alkibiades on ristinyt käsivartensa ylpeästi rinnalleen.)

THEANO (kooten jälleen voimansa): Kauniisti kasvoit sinä, Alkibiades: sinun nuoruutesi oli Ateenan päivän-nousu. Missä ovat ne maat ja valtakunnat, jotka sinä kerran lupasit lahjoittaa hurmautuneelle Ateenalle?

ALKIBIADES: Kuin kukka ylpeä ylenit sinä, Theano Menonin tytär, ja sinun ihanuutesi aurinko säteili yli minun nuoren miehuuteni. Miksi et sinä huolinut minusta?

THEANO (kuten edellä): Soitellen läksit sinä sotaan, uhmaten rikoit sinä Nikiaan rauhan ja rakensit riidan Lakedaimonin kanssa, joka on syössyt meidät niin syvään turmioon. Miksi teit sen, Alkibiades?

ALKIBIADES: Veikaten notkui sinun vartesi Ateenan nuorten parissa, armottomana rikkoi jokainen askeleesi rauhan rinnassani, Miksi teit sen minulle, Theano, Menonin tytär?

    (Vaitiolo. Theano painaa kädellä sydäntään, jota jokainen
    Alkibiadeen sana haavoittaa. Alkibiades, kuten edellä, tyynenä,
    ivallisena ja itsetietoisena.)

THEANO: Sokrateen opin tahdoit sinä toteuttaa: ei kivessä eikä kullassa, vaan luussa ja lihassa piti Hellaan hengen ihanuuden meille ilmestymän. Missä on nyt tuon tuntemattoman jumalan kuva, jonka tahdoit näyttää hämmästyvälle Ateenalle?

ALKIBIADES: Luuta ja lihaa ovat minun jumalattareni olleet, eivät valjuja, verettömiä utukuvia. Sinä olet se olennoitu kauneus, jonka tahdoin esittää Hellaan huikaistuvien kasvojen eteen.

THEANO: Järjen tahdoit sinä tehdä yksin-jumalaksi, elämän-viisauden ja elämän-kauneuden uskon tahdoit sinä tehdä maan päällä tiettäväksi. Näetkö niiden nyt ympärilläsi kukoistavan?

ALKIBIADES: Sinut tein minä sieluni yksinvaltiaaksi, sinun siveän kauneutesi olen minä kautta kaikkien maan-äärien kuuluttanut. Mutta minun sydämeni kukat ovat kuihtuneet alla kantapääsi.

THEANO (enää häntä kuulematta): Uusi aika koitti sinun kilvestäsi. Oli haihtuva kaikki hämärä, salaperäinen ja valon-pelko. Ei ollut oleva maan päällä tyranneja eikä orjia enää, ainoastaan iloitsevia ihmisiä.

ALKIBIADES: Uudet tähtisikermät paistoivat sinun silmistäsi. Lasten taruina raukesivat Olympo ja Ida-vuori. Yksilön vapaus kävi läpi maailman kuin salama.

THEANO: Ei saanut olla mitään korkeampaa. Kuolevaisen kyvyt olivat mielestäsi niin mittaamattomat, ettei hän tarvinnut mitään ulkopuolelta itseään. Hänen oma sydämensä oli oleva hänen maailmansa.

ALKIBIADES (aina heikommalla ivalla): Ei ollut mitään sinua ylevämpää. Ainoastaan papit, kansan taika-usko ja huonot taiteilijat voivat rajoittaa ihmisten näköpiirin niin, että he eivät kaikki sitä heti oivaltaneet. Siksi oli ensin niitä vastaan sota julistettava.

THEANO: Tahdoit kumota kaikki temppelit ja jumalankuvat, repiä maahan kaikki lait ja yhteiskuntalaitokset, jotka yksilön vapautta rajoittivat. Vasta kun jokainen Ateenan kansalainen olisi oma jumalansa ja oma temppelinsä, oli kaikuva puhtaana ja häikäisevänä Sokrateen sana: "Tunne itsesi!"

ALKIBIADES: Ihmisen itsensä tahdoin minä etsiä heistä, elävinä ja lämpöisinä tuli hänen viivojensa läikähtää niinkuin meidän ympärillämme meri ja ilma. Sinussa näin minä sellaisen taideteoksen.

THEANO: Niinkuin juopunut jumala kuljit sinä. Kansan riemu kohisi kuin koski sinun jäljissäsi. Onneton, — erehtynyt kansa! Ei se tiennyt seuraavansa omaa hautasaattoaan.

ALKIBIADES: Kukitetuissa vaunuissa kuljin minä. Nuoret naiset vetivät minua. Kuitenkin puuttui puoli minun kunniaani, kun sinä puutuit minulta.

THEANO: Portto istui sinun vierelläsi. Irstailijat virittivät sinulle hymnejään. — Sinun lähtöjuhlasi se oli. Seuraavana aamuna huomattiin kaikki Hermeen kuvapatsaat kautta kaupungin rikotuiksi.

ALKIBIADES (synkistyen): Heti kun muut alkoivat sitä tehdä, lakkasin minä. Minusta tuntui, että ainoastaan minulla oli oikeus siihen, ei muilla. Sillä ainoastaan minä olin nähnyt sen, mikä oli kaikkia kuvapatsaita korkeampi.

ALKIBIADES: Siinäpä se. Miksi he eivät voineet tehdä jotakin, mitä minä en ollut heille opettanut?

THEANO: Miksi siis ollenkaan vetosit heihin? Miksi et siis yksin ylennyt, miksi et tehnyt itsestäsi sitä ihmis-ihannetta, jonka kuulutit maailmalle?

ALKIBIADES: Täytyihän minun puhua, täytyihän minun antaa joku muoto myllertäville ajatuksilleni. Mutta heti kun he alkoivat matkia minua, suutuin ja häpesin minä.

ALKIBIADES (kuin itsekseen): He turmelivat hyvän aatteen. Se on ollut minun suuri elämänsuruni.

(Vaitiolo. Ivallinen sävy Alkibiadeen äänestä on kadonnut kokonaan. Samoin on Theano hetkeksi unohtanut pateettisen puhetapansa. Molemmat seisovat hiljaisina ja katsovat maahan. Vaistomaisesti ovat he samalla toisiaan lähestyneet.)

THEANO: Niin menit sinä vihollistesi puolelle ja kannoit nurjaa kilpeä isänmaatasi vastaan. (Lempeästi nuhdellen.) Kuinka saatoit sinä sen tehdä, Alkibiades?

ALKIBIADES (harvakseen): Minä en voinut enkä tahtonut tulla takaisin voitettuna. — (Pää pystympänä.) Valloitetuin laivoin, huilujen soidessa palasin minä maanpaostani, eikä ollut yhtään ihmistä Ateenassa, joka ei olisi silloin pitänyt minua puolijumalana. Sinä yksin hylkäsit minut. — Kuinka saatoit sinä sen tehdä, Theano?

THEANO: Minä en enää luottanut sinuun. Ja pian osoitti kokemukseni, että olit epäluotettava. Miksi menit sinä pappien puolelle, joita ennen olit pilkannut, ja johdit juhlasaaton Eleusiihin? Etkö hyljännyt itse silloin pyhän järjen uskonnon, jolle olit vihkinyt elämäsi?

ALKIBIADES: Niin. Tiesin, että sinusta oli tullut papitar. Tahdoin sovittaa entiset rikokseni.

THEANO (surullisena): Huonosti sovitit sinä nuoruutesi erehdykset. Siksi luopui hyvä onnesi sinusta ja sinä olit itse pian pakotettu sodan johdosta luopumaan.

ALKIBIADES: Vapaaehtoisesti tein minä sen. Minä en tahtonut palvella alipäällikkönä maata, jossa tiesin ylin olevani.

ALKIBIADES (jäykästi): Olen. Toivon, että he nyt tietävät, kuka oli
Alkibiades.

(Vaitiolo. Alkibiades on jälleen oikaissut itsensä ja katsoo kylmänä, uhmailevana ympärilleen. Theano murhemielisenä väistyy hänestä.)

THEANO: Minä sanon sen sinulle: hän oli mies, joka piti Ateenaa astinlautanaan, jumalia pilkkanaan, ihmisiä leikkikaluinaan ja maailmaa vain suurena maljana, joka hänellä yksin oli oikeus juoda pohjaan. Oletko tuon maljan nyt tyhjentänyt?

ALKIBIADES: Sakkaan saakka. — (Katkerasti.) Mutta koska taidat niin hyvin sorvaella minusta muistosanat, pyydän, että pidät minulle myös synnyinkaupunkini hautapuheen. Luullakseni ei liene liian varhaista sitä esittää.

THEANO: Ei. Sen suuruuden aika on mennyt, sen ihanteet rauenneet, kukaan ei siellä usko enää eikä mikään asia ole enää pyhä sille. Todellakin, Alkibiades: maljan tyhjiin voit sinä juoda, mutta sitä täyttää … et milloinkaan!

ALKIBIADES (ylpeästi): Minä olin Ateenan kunnia. Miksi ei se minua korkealla kannattanut?

THEANO: Isien hartioilta kohosit sinä. Mitä olet sinä jättävä jälkeesi heidän perinnöstään?

THEANO: En luule, että he tulevat siihen tyytymään. — Sinuun saakka oli kaikki yhtämittaista nousemista. Sinusta lähtien taas…

ALKIBIADES (harvakseen): Katsotko sinäkin minua jo kuolleeksi mieheksi,
Theano?

THEANO: Kuolleista herääväksi katsoisin sinua mielelläni. Mutta sitä ennen on sinun uudestasynnyttävä.

ALKIBIADES: Synnytä silloin Ateenan kansa uudestaan! Miksi vaadit minua kieltämään oman olemukseni?

ALKIBIADES: Miksi et johtanut minua siihen, silloin kun nuori olin?
Tulet toivottamaan minulle hyvää huomenta keski-yöllä.

ALKIBIADES (leimahtavin silmin): Olin uusi aika. Uudet aatteet heiluivat pääni päällä kuin kypärtöyhtö.

THEANO: Ilveilijän lakki oli sinulla. Kuka on kuullut uuden ajan alkavan juomapöydästä?

ALKIBIADES: Minun tahtoni oli kaiken kansan tahto. Voiton jumalatar seisoi kuin kilpi minun kupeellani.

THEANO: Rakkauden jumalatar oli kuvattu sinun kilvessäsi. Ainoastaan himoon uskoi Alkibiades.

ALKIBIADES (leikillisesti): Ylenkatsotko rakkauden jumalatarta? Kovin on kostava sinulle Aphrodite.

ALKIBIADES: Kuka on suojaava minut sinun silmiltäsi? Sinun sulosi poroksi polttavat minut.

THEANO: Lakkaa jo pilkastasi, Alkibiades! Minua herjaamalla et ylennä itseäsi.

ALKIBIADES: Miksi muistutat minulle nuoruuteni ihanteita? Silloin olet sinä aina niistä ensimmäinen.

THEANO (tuskallisesti): Alkibiades! Sinä tiedät, että minä en ole voinut rakastaa sinua!

THEANO: Pelasta isänmaasi, vapahda Ateena! Silloin olen minä ehkä sinua rakastava.

ALKIBIADES: Rakasta minua, ole minun omani, Theano! Silloin olen minä ehkä pelastava sinun isänmaasi.

THEANO: Voi Ateenan kaupunkia! Todellakin kadotettu olet sinä, jos sinun parhaat poikasi hylkäävät sinut.

ALKIBIADES: Voi minun sydämeni kaupunkia! Todellakin kadotettu olen minä, koska Ateenan tyttäret hylkäävät minut.

(Theano vaikenee taistellen turhaan Alkibiadeen ivaa ja omaa
mielenliikutustaan vastaan. Thrasybulos tulee nopeasti perältä.)

THRASYBULOS: Kaikki on valmista. — (Huomaa nyt vasta Alkibiadeen. Hiljaa
Theanolle:) Suostuuko hän?

THEANO (itkien): Minä en tiedä. Kenen luokse olet tuonut minut? Vie minut pian kauas hänen läheisyydestään tai pelkään, että omakin paras osani pakenee minusta! (Painautuu kiinni häneen.)

ALKIBIADES: Näethän, että naisesi voi pahoin. Hoida häntä, Thrasybulos! (Thrasybulos yrittää johdattaa hänet oikealle.)

THEANO: Ei, ei sinne! Pimeään yöhön tahdon minä mennä. Istun mieluummin oven ulkopuolella kuin vietän enää hetkeäkään hänen kattonsa alla.

(Hoippuu ulos. Alkibiades on mennyt pilari-aukolle ja tuijottaa
synkkänä eteensä. Pitkä vaitiolo. Thrasybulos lähestyy häntä.)

ALKIBIADES: Persialaisten? Sitä en tiedä. Mutta heidän lähettämiensä murhaajien? Olen varma siitä.

ALKIBIADES: Pallas Athene on Spartan portto ja kunnialliset ihmiset käyvät päivä päivältä harvinaisemmiksi. — (Kirkas tähti putoaa kautta pimeän avaruuden.) Näitkö? Tähti lensi.

ALKIBIADES: En. — (Hitaasti.) Mutta mieleeni muistuu eräs toinen yö, jolloin mielentilani oli jotenkin samallainen kuin nyt. Silloinkin putosi kirkas tähti taivaalta enkä minä silloinkaan osannut toivoa mitään.

ALKIBIADES: Oli yö. Laivastomme oli laskenut ankkurinsa Syrakusan edustalle. Kaikki oli valmiina taisteloon. Koko Sikelia vapisi meidän edessämme. Minä käyskelin yksin yössä laivankannella. Rannaton meri minun ympärilläni seisoi hiljaa niinkuin oma sydämeni ja tuhannet tähdet paistoivat sen syvyydestä niinkuin suuret ajatukset. Se oli minun elämäni onnellisin hetki.

ALKIBIADES: Niin. — (Hampaittensa välistä.) Aamunkoitossa läheni taivaanrannalta laiva, joka toi tiedon, että olin maanpakolainen.

THRASYBULOS: Se oli onneton erehdys. Turmiollisempaa taakkaa ei ole ikinä kantanut ateenalainen emäpuu.

ALKIBIADES (värisevällä äänellä): He eivät tienneet silloin, mitä he tekivät. — Minä olin nuori, koko maailma lepäsi avoinna minun edessäni. Minä en aluksi ymmärtänyt… Mutta kun minä myös aloin ymmärtää, kun minä huomasin, kenen kanssa minä olin tekemisissä ja mitä kansaa minä olin lähtenyt johdattamaan, silloin nauroin minä pitkään ja kaikuvasti, niin että se soi kuin hautakuoro minun korvissani. Sillä minä nauroin ensi kerran ylenkatseesta…! (Purskahtaa kamalaan nauruun, joka muuttuu kuin vähittäiseksi itkun-nyyhkytykseksi.)

ALKIBIADES: Thrasybulos! On hirveätä ylenkatsoa kokonaista maata, kokonaista kansakuntaa. Se on kuin siirtäisi itsensä kaiken olevaisuuden ulkopuolelle… Kaikki ääriviivat häviävät, kaikki esineet muuttuvat kummituksen-tapaisiksi, kaikki suhteet ovat suuria ja pieniä, sen mukaan kuin katsot niitä. Sinulla ei ole mitään mittapuuta enää… Jalka ei tapaa maata missään, silmä harhailee etsien leposijaa kautta avaruuden, tukka nousee pystyyn sanomattomasta tuskasta ja kauhistuksesta…! (Peittää kasvonsa vaipallaan.)

ALKIBIADES: Minä olen unohtanut sen. — Ehkä ei minulla myöskään ollut oikeutta vaatia, että he olisivat sokeasti minuun luottaneet. — (Riehahtaen.) Mutta että he minut toisen kerran hylkäsivät, se ei ollut enää pelkkää lyhytnäköisyyttä heidän puoleltaan, se oli pahansuopaisuutta, se oli konnamaisuutta. Sillä silloin tiesivät he jo, mitä he tekivät, heidän piti tietää, kuka minä olin, mitä minä voin ja mitä he voivat minun avullani.

THRASYBULOS: Ystäväni, sinä tiedät, että kansanvaltainen hallitusmuoto ei salli ketään päätä pitempää.

ALKIBIADES: Ateenan kansa on roskaväkeä! Ja kansanvaltainen hallitusmuoto on roskaväkeä varten.

THRASYBULOS (hiljaa nuhdellen): Ystäväni: sinun tulee muistaa, että
Ateena kaikissa tapauksissa on sinun synnyinkaupunkisi!

ALKIBIADES (ylpeästi): Kuka tietää, ehkä onkin se tehnyt minut niin suureksi, etten mahdu enää Ateenan muurien sisälle. — Mutta lopettakaamme tämä! Näethän, että puhumalla valtioasioista vain katkeroitamme viimeisiä tuokioita, jotka vielä voimme uhrata ystävyydellemme.

THRASYBULOS: Veljeni! Sotatoverini! Jospa voisit olla minun ystävieni ystävä!

ALKIBIADES: Tunnen ainoastaan yhden ystävän: Thrasybulos. Miksi vaadit minut useampiin uskomaan?

ALKIBIADES (harvakseen): Yksi ystävä on jo paljon. Köyhä mies ei voi useampia itselleen kustantaa.

ALKIBIADES: Mutta myöskin köyhän ylpeys: minulla ei ole enää mitään muille annettavaa.

ALKIBIADES (synkästi): Sen annoin minä jo muinoin Ateenalle: Ateena ei käyttänyt sitä.

THRASYBULOS (sydämellisesti): Siispä on sinun kerran annettava itsesi,
Alkibiades!

ALKIBIADES: Mitä on ihminen itse muuta kuin mitä hän on tehnyt ja toimittanut?

THRASYBULOS: Ystäväni, sinä et puhuisi niin sydämettömästi, jos olisit tällä hetkellä Ateenassa. — Kritias riehuu kuin hullu. Hän ja hänen kymmenmiehistönsä näyttävät asettaneen päämääräkseen kotikaupunkimme perinpohjaisen hävittämisen.

THRASYBULOS (hillityllä tuskalla): Verta vuotaa virtoina, ihmisiä raastetaan kuolemaan itse alttarien äärestä. Ei koko Ateenan olemassa-olon aikana ole siellä surmattu niin monta kansalaista kuin nyt muutamassa kuukaudessa.

THRASYBULOS: Voi, Alkibiades, sinä tuskin tuntisit enää Ateenaa! — (Värisevällä äänellä.) Siitä saakka kuin Lysander kaupunkimme valloitti ja asetti Akropoliille spartalaisen vartioväen, ei ateenalainen sydän ole voinut sykähtää muuta kuin tuskasta ja ahdistuksesta. Meidän laivamme ovat poltetut, meidän pitkät muurimme revityt, meidän talomme ja temppelimme häväistyt…

THRASYBULOS: Ystäväni, totisesti sanon minä sinulle: ei ole suurempaa onnettomuutta millekään kansakunnalle kuin kotimainen tyrannius, joka tottelee vieraan valloittajan määräyksiä. — Ja juuri se on meillä nyt Ateenassa.

THRASYBULOS: Näin olemme me asian ajatelleet: meitä on kourallinen salaliittolaisia. Me valloitamme jonkun linnan Attikan maaseudulta, esim. Dekeleian.

THRASYBULOS: Joukkomme kasvaa karkureista ja maanpakolaisista. Me teemme partioretkiä ja häiritsemme viljanvientiä kaupunkiin.

(Alkibiades on tehnyt kysymyksensä salamannopeudella ja henkeä-pidättävällä jännityksellä. Seisoo nyt pää pystyssä ja silmä säteilevänä kuin näkisi hän kaiken jo tapahtuneena edessään. Vanhan sotapäällikön vaistot ovat hänessä heränneet. Thrasybulos katsoo häneen innostuneena. Vaitiolo.)

THRASYBULOS: Hyvä, että tuumani miellyttää sinua. Pidän sitä onnellisena enteenä vastauksellesi.

ALKIBIADES (miettien): Se on päinvastoin niinkin viisaasti ajateltu, etten ymmärrä ollenkaan, mitä minulle enää jäisi sen suhteen tekemistä.

ALKIBIADES: Niin. Asia on valmis. — (Miettien.) Taikka oikeastaan ei aivan valmis. Sitä ennen on Lakedaimon lannistettava.

ALKIBIADES (päätään pudistaen): Siitä on tuleva sota, jonka vertaista ei vielä ole käyty tämän taivaankannen alla.

THRASYBULOS: Siitä on tuleva pyhä sota… Mies on jättävä vaimonsa, vaimo värttinänsä. Koko kansa nousee, kun kutsuu sotaan Alkibiades.

ALKIBIADES (kuten edellä): Ystäväni: minä en voi johdattaa enää mitään pyhää sotaa.

ALKIBIADES (kolkosti): Meidän kansamme ei mielestäni ole enää pelastettavissa.

ALKIBIADES: En. — Tavallista sotaa voisin minä kenties vielä johdattaa, missä äly ja asetaito asiat ratkaisevat. Mutta pyhää sotaa? En milloinkaan.

THRASYBULOS (kokonaan poissa suunniltaan): Niin ole kirottu päivä, jona synnyin, ja kirottu jokainen hetki elämästäni, jolloin Ateenan pelastamista ajattelin! Miksi elämme enää? Alkibiades "ei voi"! Miksi me syömme enää, miksi me nukumme enää, miksi joka aamu silmämme aukaisemme kohti jumalien kimmeltävää sineä? Alkibiades "ei voi"!

THRASYBULOS (käyden hänen käteensä): Noilla kahdella sanalla, ystävä, olet sinä hävittänyt kaikki, mikä meille vielä oli jäänyt, mitä Sparta ei ollut voinut meiltä ryöstää ja jota Persia kaikella voimallaan niin kauan on turhaan tavoitellut: meidän sivistyksemme, meidän suuret muistomme, meidän jumaliemme pyhät paikat.

THRASYBULOS: Turha enää temppeleitä rakentaa, turha kuvapatsaita pystyttää: Alkibiades "ei voi"! Turha leimuta vapaudelle, turha Diken käskyjä noudattaa. On turhaa elämä, sen jälkeen kuin on kadonnut kaikki, mikä meidät vielä on barbaareista erottanut!

(Peittää kasvonsa vaipallaan. Vaitiolo. Alkibiades lähestyy hiljaa häntä ja laskee kätensä hänen olalleen.)

ALKIBIADES: Minä olen heittänyt liian paljon mereen, minä olen polttanut liian paljon laivoja takanani.

ALKIBIADES: Ei. — Näetkö Thrasybulos: kullakin ihmisellä on rajansa, minkä yli hän ei voi käydä, missä hänelle loppuu maailmanranta ja meri autio ja ikuinen vain hänen korvissaan kohisee. — Minä olen nyt tullut sellaiselle rajalle.

(Thrasybulos katsoo häneen, Peittää jälleen kasvonsa vaipallaan. Vaitiolo. Theano tulee perältä.)

THEANO: Anteeksi, että häiritsen teitä, mutta minä niin pelkään tuolla ulkona. Ihmisiä liikkuu teillä ja teidenhaaroissa, soihdut välkkyvät yön pimeydessä. Huudetaan milloin "Alkibiades!", milloin "Prinssi Smerdis!" Minä luulen, että he tulevat tännepäin.

THRASYBULOS: Pois! Meidän on paettava! Varmaan heillä ei ole mitään hyvää mielessään. — Alkibiades, vielä viimeisen kerran…

ALKIBIADES: Hyvästi! Minä en tahdo paeta enää. Minä tahdon nyt seisoa paikallani.

THRASYBULOS: Ystäväni! — Kuitenkin odotamme me sinua metsän rajassa.
Tule, Theano! Tahdon saattaa sinut ensin varmaan turvapaikkaan.

(Menevät. Alkibiades katsoo vielä hetken heidän jälkeensä,
muistaa jotakin ja menee nopein askelin oikealle.)

ALKIBIADES: Timandra! — (Palajaa takaisin.) Timandra! — Merkillistä! Mihin hän lienee mennyt? — (Timandra tulee perältä vaippa hartioillaan, verinen tikari kädessään.) Timandra! Missä olet ollut? — (Timandra on pysähtynyt liikkumattomana perälle.) Sinä et vastaa? Oletko ollut kaupungissa?

ALKIBIADES: Kuinka? Sinä tiedät siis? — No niin, minä puhuin sinusta prinssi Smerdiille.

ALKIBIADES: Minä aioin puhua siitä sinulle, mutta minä en ehtinyt äsken. — Niin, Timandra, minun täytyy todellakin pois, pitkälle matkalle, enkä tiedä, milloin tulen takaisin sieltä.

ALKIBIADES: No niin, olkoon menneeksi: Ateenaan! Meidän täytyy siis nyt erota toisistamme!

ALKIBIADES: Kuka? Ah, Theano, Menonin tytär! — (Vakavasti.) Minä en rakasta häntä.

ALKIBIADES: Etkö? Minä vakuutan sinulle: Prinssi Smerdis tulee kohtelemaan sinua kuin kuningatarta. — Oletko ollut hänen luonaan? Oletko puhutellut häntä?

ALKIBIADES: Timandra! Mitä olet tehnyt? — (Hiljaa.) Miksi sen teit? Hän rakasti kuitenkin sinua.

ALKIBIADES: Siksi sinä olet täällä siis? — Sinä olet tullut minutkin surmaamaan?

ALKIBIADES: Timandra, sinä kuulet. Nyt voin sanoa sinulle kaikki. Sinun ei todellakaan ole tarvis nähdä sitä vaivaa. Minun murhaajani ovat jo oven edessä.

TIMANDRA: Minä tiesin heidän tulevan. Mutta minä tahdoin ehtiä heidän edelleen.

TIMANDRA (hurjasti): Alkibiades! — (Heittää vaipan hartioiltaan, esiintyy nyt tanssijatarpuvussa, puoli-alastomana ja hapset hajallaan.) Etkö näe, että rakastan sinua? Onhan tänään Astarten juhla!

(Näyttämö on edellisen aikana valjennut, juhlatulet lakanneet loimuamasta kaupungissa. Aamuruskon ensimmäiset säteet tunkevat huoneeseen.)

(Yrittää syöstä tikarin hänen selkäänsä. Alkibiades käännähtää nopeasti.)

TIMANDRA (helisevään nauruun purskahtaen): Tanssia tahdon minä sinulle! — Katso! (Tanssii.)

TIMANDRA: Sinut tahdon minä tanssia järjiltäsi! — "Kaikki Aasian jumalat ovat tulesta syntyneet!" — "Siksi on heitä palveltava myöskin tulella!" — Ah! (Pistää tikarin poveensa, vaipuu maahan.)

(Kuolee. Alkibiades saattaa hänet oikealle, jääden itse ovelle seisomaan. Huutoja ulkona. Thrasybulos tulee nopeasti.)

THRASYBULOS: Ja sinua syytetään nyt hänen kuolemastaan. — Pakene puutarhan kautta! Minä tahdon heitä portilla hetken pidättää.

ALKIBIADES: Sinun henkesi on nyt kalliimpi kuin minun. — Pakene! Pelasta suuri ajatuksesi! — (Tempaa miekan.) Toivon, että myöskin minä taidan heitä hetken vastustaa.

ALKIBIADES: Kuuletko? Meitä peljätään. Meille ei tahdota antaa tilaisuutta taisteloon. — Pakene, Thrasybulos! Isänmaasi tähden!

THRASYBULOS: Niinpä taistelemme me molemmat isänmaamme tähden. Kylki kylkeen, Alkibiades! Vuoksi vanhan Hellaan!

(Syöksyvät ulos paljastetuin miekoin. Ulkona huutoja, aseiden kalsketta. Thrasybulos tulee hetken perästä takaisin riemuitsevana, Alkibiades horjuen, kalpeana ja nojaten pihtipieleen.)

ALKIBIADES (vaivaloisesti): Niin, minä …. luulen niin. — Missä on
Theano? Onko hän vahingoittumaton?

THRASYBULOS: Kyllä. — Mutta ystäväni? Sinä olet haavoitettu? Sinä kalpenet, sinä horjut? — Toivottavasti vähäpätöinen naarmu vaan.

ALKIBIADES: Niin. — (Yhä vaivaloisemmin.) He ampuivat nuolilla … yksi niistä osui tänne. (Osoittaa rintaansa.)

THRASYBULOS: Ne roistot! — Heidän päämiehensä toivon kuitenkin saaneen palkkansa. Minä pistin hänet läpi kuin viinileilin. — (Huudahtaen.) Alkibiades!

ALKIBIADES: Minä kuolen. — Sydämeni kylmenee, kaikki veri seisahtuu suonissani…

THRASYBULOS: Kuinka? — (Säpsähtäen.) Luuletko, että heidän nuolensa oli myrkytetty?

ALKIBIADES (raukeasti): Aasialaiset taistelevat aina myrkytetyillä vasamoilla. — (Ojentaa kätensä hänelle.) Thrasybulos! Tervehdi minulta Ateenan nuorisoa.

ALKIBIADES: Minä muistan Timon ihmisvihaajan sanat: "Oikein Alkibiades, että tulet suureksi. Sillä sinun pitää kasvaman kaikkien heidän perikadokseen."

(Jää lasittunein silmin eteensä tuijottamaan. Thrasybulos syöksyy itkien hänen ruumiinsa yli ja peittää sen vihdoin vaipallaan. Theano tulee perältä, Peljästyy ja polvistuu äänettömässä murheessa vainajan jalkapuoleen. Pitkä vaitiolo, jota vain Thrasybuloksen nyyhkytykset keskeyttävät. Päivä on noussut. Näyttämö on nyt kokonaan valjennut tulvehtivasta valomerestä. Theano nousee vitkaan, ottaa kitaran ja lausuu helisevällä äänellä seuraavan kuolinrukouksen:)

    Korkea jumalatar,
     Järki, joka
    johdat ylevältä sijalta
    ihmisten matkat
    ja maailman menon:
    älä vihastu meihin,
     jos erehdymme,
    äl' ylenkatso,
    jos kapinoimme;
    me sua etsimme sentään
     elon riemussa, elon murheessa,
    sua lähetäksemme
    loittonemme,
    sua kuullaksemme me kapinoimme;
     siksi tartu meitä käteen
    ja taluta meitä
    kuin pientä lasta,
    kuin tähteä taivaan;
     sillä emme me taida muuten
    elon teitä käydä,
    auta, opasta meitä
     Pallas Athene!

CARINUS

HENKILÖT:

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Mesembriuksen maatalo Rooman lähistöllä. Avoin pylväikkö, josta kiviportaat johtavat rantaan. Vasemmalla puutarha. Taustassa Tiber-virta.

Mesembrius istuu pylväikössä oikealla etualalla, sauvaansa nojaten, synkkänä ja syviin ajatuksiin vaipuneena Sophronia, arkana ja pelokkaana, tulee oikealta taempaa ja aikoo rantaan. Pysähtyy ja painaa kädellä sydäntään. Mesembrius huokaa kuuluvasti. Sophronia huomaa hänet, säpsähtää, lähestyy häntä hiljaa ja kietoo hänet hellästi käsivarsillaan.

Aurinko laskee. Virta taustassa tummuu edellisen aikana vähitellen,
marmoripilarien ylä-osat hohtavat purppurassa.

  SOPHRONIA:
                    Miksi murhe
  taas otsas peittävi, ja silmäluomet,
  nuo rakkaat, luodut lapsen suuteloille,
  niin raudan-raskahina alas painuu?
  Isäni, ällös itke! Kaunis, oi,
  on kesä-ilta, päivä mailleen vaipuu,
  on tyyni Tiber, laulaa satakielet
  ja tuoksuu rantain yrtit tuhannet.
  Sa etkö onnellinen täällä ole?
  Takaisin tahtoisitko Roomaan?

  MESEMBRIUS:
                                En.
  Tääll' onnellinen oon, tääll' elän, kuolen;
  ja erehdyt, kun luulet murheesta
  mun itkeneeni.

  MESEMBRIUS:
  Ilosta entis-aikain muistojen,
  murheesta ajatellen nyky-aikaa.
  Sit' et sa ymmärrä.

  MESEMBRIUS:
                               Muistin
  taas onnen-aikaa Probus-keisarin.

  SOPHRONIA:
  Ken oli Probus? Isä Caruksen,
  min poika nyt, Carinus, Roomaa ohjaa?

  MESEMBRIUS:
  On kuollut Carus, Probus kuoli pois
  ja kaikki kuolevat. Ma yksin elän.

      (Vaipua mietteisiinsä. Sophronia katsoo vuoroin virralle
      ja vuoroin isäänsä, jonka pää painuu raskaana hänen edessään.
      Lyhyt vaitiolo.)

  SOPHRONIA:
  Anteeksi tyttäresi tyhmyys anna!
  En paljon asioista valtakunnan
  ma kuullut ole. Täällä kulkenut
  vuorilla, laaksoiss' olen lapsuuteni
  ja puhekumppanini ainoo ollut
  maarahvas yksinkertainen on vaan.
  Ajoista entisistä kerro mulle!

  MESEMBRIUS:
  Halulla vanhan silmä taapäin katsoo.
  Jos alas istut, niin ma tarinoin
  sinulle valtakunnasta niin paljon
  kuin on mun tyttäreni tarvis tietää.

  SOPHRONIA:
  Sua kuuntelen ja sanas sieluuni
  syvälle kätken: olen roomalainen.

  MESEMBRIUS:
  Imetti susi kerran poikaa kaksi,
  ne kasvoivat ja valtakunnan loivat;
  se nousi seitsemältä kukkulaltaan,
  maat vieraat valloitti ja meret voitti.
  Mut sudenpojill' oli sutten hampaat:
  metelit, taistelot ja katuriidat
  villitsi kaupungin. Niin luotiin laki,
  ja raudasta ol' laki tää. Näin mietti
  tuon kansan viisaat: "Kuka itseään
  ei hallitse, hän hallita ei koskaan
  voi maailmaa." Ja loppui melske maasta.
  Mut Rooma kasvoi. Kansat kukistettiin,
  maat maihin liitettiin ja koht' ei ollut
  maan päällä paikkaa, kussa pakolainen
  voi Rooman kasvoin eestä piillä. Mutta
  maailman onni oli se. Se sai
  lain, järjestyksen, muodon yhtenäisen.
  Ja koitti maailmalle kulta-aika:
  maanteitä tehtiin, puita istutettiin,
  taiteita viljeltiin ja hyödyn töitä,
  virisi kauppa, elinkeinot, merta
  tuhannet haahdet halkoi. Mutta kaiken
  ylitse valvoi Rooman rautakoura.
  — Ja nyt!…

(Mesembrius, joka on alottanut tarinansa tyynesti ja harvakseen, on itsekin innostunut sanoistaan ja kohonnut tuolissaan otsa ylpeänä, silmä säteilevänä. Painaa jälleen päänsä surullisena ja katkeroituneena. Sophronia katsoo tuskallisena ylös häneen. Vaitiolo.)

  MESEMBRIUS:
               Liian laaja oli
  jo valtakunta kansan hallita,
  tuon tuhatpään. Yks tahto tarvittiin,
  yks huippu ylimmäinen, kauas joka
  kaikille näkyis, pahain pelvoksi,
  hyvien riemuksi…

  MESEMBRIUS:
  On keisari. — Näät hälle kansa antoi
  vuossatain hedelmät: lain ohjat, vallan
  merellä, maalla. Uskoi hälle Rooman,
  sen uhrit, templit, tapain puhtauden,
  tieteet ja taiteet, huvitukset, kaikki.
  — ja hän!…

MESEMBRIUS (ylös ponnahtaen): Muistakoon, ett' onpi hän vain kansan virkamies, ei hallitsija! Kansassa kaiken elinjuuret ovat, kansassa keisarinkin voiman lähteet, hän kansaa loukkaamasta kavahtakoon, tai kansa tämä hänet alleen polkee!

(On myös noussut edellisen aikana ja koettaa lempeästi
ohjata häntä jälleen istumaan.)

  MESEMBRIUS (katkerasti):
                Niin aivan: tautini! —
      (Istuu raskaasti. Vaitiolo.)
  Sa kuulit Rooman kansan muinaisuuden,
  sen nykyisyyden tiedät. Tännekin
  etniseen huvilaamme huhut kyllin
  sen kertovat.

(Lyhyt vaitiolo. Sophronia seisoo arkana ja epäröivänä
omissa ajatuksissaan.)

  SOPHRONIA (hiljaa):
                Oi, isä, onko totta,
  hovissa että pahoin eletään
  ja miehet käyvät naisten vaattehissa?

  SOPHRONIA (kuten edellä):
      Totta onko, että keisari
  Carinus illallista usein syö
  aamulla aikaiseen?

  SOPHRONIA (kuten edellä):
                         Onko totta
  myös, että kristityitä vainotaan
  ja kiusatahan kaiken kansan nähden?

  SOPHRONIA:
                  Sun on laitas toinen,
  olethan vanha, paitsi tautiasi,
  mi sua vaivaa. Mutta Rooman kansa!

  SOPHRONIA:
                          Onhan siellä
  tuhat ja taasen tuhat nuorta miestä,
  niiss' eikö ole yhtään sankaria,
  mi pedon moisen istuimeltaan iskee!

  MESEMBRIUS:
  Jos Rooma taudistansa paranee,
  paranen minäkin. — Mut kyllin siitä!
  Carinuksen on vainukoirat varmat
  ja puhe moinen vahingoittaa voi.

  MESEMBRIUS:
  Ken? Manlius Sinister?
      (Päätään nyykähyttäen.)
                         Hänet muistan.
  Mies kelpo, vaikka vasta nuorukainen. —
  Sa hänet muistat myös?

  SOPHRONIA (hämillään):
                         En tiedä, kuinka
  tuo nimi huulilleni sattuikin.

  MESEMBRIUS:
  Huonompi nimi sattua ois voinut. —
  Mä myöskin häntä kaipaan.
      (Kuin itsekseen.)
                            Kaukana
  sodassa perssein kanssa kamppailee hän.
  Jumalat suokoot, että ehjänä
  hän palajais!

  MESEMBRIUS (katsoo häneen):
  Roomasta tiedät enemmän kuin minä. —
  Ken sitä kertoi?

  SOPHRONIA (hämmentyneenä):
                   Ramon-orjamme,
  mi joka päivä ruoka-ostoksilla
  käy kaupungissa. Siellä nähnyt hän
  ol' eilen Manliuksen.

  MESEMBRIUS:
                        Kummallista! —
      (Kuin itsekseen.)
  Miks ei hän vielä ole täällä käynyt?

  SOPHRONIA:
  Jutellut oli erään naisen kanssa,
  syvästi hunnutetun. Ojentanut
  hänelle nainen oli kääryn pienen.
  Mitä se ollut lie?

  MESEMBRIUS (jyrkästi):
                     Se juttu jääköön!
  Ei meihin kuulu Manlius, ei nainen.

(Vaitiolo. Mesembrius tuijottaa synkkänä eteensä.
Sophronia arastuneena lähenee hiljaa häntä.)

  MESEMBRIUS (lempeämmin):
  Kenties, kentiesi ei. Äl' ole varma!
  Viis vuotta siitä on kuin retkelleen
  hän läks. Viis vuotta paljon muuttaa voipi.

  MESEMBRIUS:
                     Lähtekäämme! —
      (Nousee, ojentaa kätensä kuin siunaukseen.)
  Pyhänä pysy, tytär Rooman vanhan,
  et tuon, min tulet irstaat yössä syttyy,
  vaan sen, min legionain kotkalento
  maanpiirin peittää, kaikki kansat saartaa,
  nyt aamuruskon alla kullan kiiltää.
  — Menemme!

  SOPHRONIA (vilkkaasti):
             Isä, mun ei nälkä. Katso:
  kuun helmet lainehilla Tiberin
  lyö leikkiään. Jos sallit, hetkisen
  ma venehessä viivähtäisin siellä.

  MESEMBRIUS:
  Kauniista ilmasta ja kuustako
  vain elää aiotkin? — Kah, tee kuin tahdot!
      (Taputtaen poskelle häntä.)
  Mut muista: veet on viekkaat, aallot ahnaat,
  naisrosvo kuu, yö neitten naurattaja. —
  Suon sulle soutajaksi Philon-orjan.

(Poistuu oikealle Ramonin taluttamana. Päivä on painunut, kuu kohonnut. Tulet syttyvät Tiberin tuolla puolen, samoin virralla keinuvissa huvipursissa. Etäistä soitantoa. Sophronia nojaa uneksien pylvääsen. — Philon, airo olallaan, tulee oikealta ja menee rantaan.)

SOPHRONIA (yksin): Oi, taattoni, jos tietäisit, miks ei mun tänään nälkä ole, usein miksi mua ilta vilpas myöhään viettelee laineille Tiberin! Sa luulet minun kuin muiden ikäisteni impein siellä haluja hulluja vain rinnan nuoren huokaavan yölle oudolle.. Et tiedä: jo kuuta kaksi salaa palvellut oon miestä kalpeata Natsaretin. Hän on mun Herrani, hän Mestarini; hänestä kuullakseni hiipinyt niin monet yöt oon rantaan Tiberin ja purren laiturista irroittanut ja soutanut sen pyhän luolan suulle, kuss' sanaa Herran keskell' uskovain Eusebius, tuo hurskas vanhus, saamaa. Nyt enää hiipiä en saa, en tahdo, mut vielä rohkeutta mulla ei sanoa salaisuutta taatolleni. Sen teen ma huomenna. Tän' yönä jo on yhteytehen pyhän seurakunnan mun ottaa luvannut Eusebius. Rukoillen, paastoten ma hetkeen tuohon oon valmistaunut. Huomenna jo voin pää pystyssä ja otsa kirkkahana Jesuksen tunnustaa ma Herrakseni ainooksi päällä maan. Mik' autuus! Tiedän: maailma häntä vainoo, meitä myöskin, roviot palavat ja jalopeurat Carinuksen syö lihaa kristittyä. Ah, onnea, ken hänen eestään kuolla sais niinkuin hän on meidän eestä kuollut!

(Ojentaa käsivartensa suurimmassa hurmauksessa. Pensaat
rapsahtavat vasemmalla. Manlius tulee.)

  MANLIUS:
  Sa peljästyt? Ma hiljaa tahdoin tulla
  puutarhan puolelta kuin ennen muinen
  ja nähdä monta paikkaa, kallista
  minulle muistojensa vuoksi, jotka
  mua seuranneet on sotaretkelleni
  ja sieltä takaisin mun tänne tuoneet.

  SOPHRONIA:
  Ma tahdon isälleni ilmoittaa,
  ritari, käyntisi. Se varmaan häntä
  on ilahduttava.

  MANLIUS:
                  Mut sinä itse,
  Sophronia? Sa etkö ollenkaan
  ilahdu tulostani? — Muistin sua
  ma viuhinassa parthein nuolien,
  ja perssein sotaratsuin töminässä
  ma aattelin: Yks aatos kaunis riittää
  hetkellä kuoleman. Mun aatokseni
  Sophronia on!

  SOPHRONIA:
                On ihmis-aatokset
  kuin kuplat merellä, jos niillä ei
  lie kalliota, johon turvaavat.
  Ne särkyy tuulessa.

  MANLIUS:
                      Tää aatos kesti!
  Sen voimalla ma perssein miekat voitin,
  näin nälkää, janoa, ja siinä, missä
  tuhannet murtuivat, ma seisoin. Siitä
  muut kertokoot, en minä. Tänne tulin,
  taas viikon päästä lähden. Täytyykö
  mun täten lähteä?

  SOPHRONIA:
                    Ois paljon mulla
  sinulle puhumista, mut ei tänään.
  Huomenna!

  MANLIUS:
            Huomiseen on pitkä aika!
  On tämä-päivä lapsi kihar-tukka,
  mut huominen jo vanhus harmaapää.
  Ken siihen luottaa, vanha on jo nuorna.

  SOPHRONIA:
  Mun tämä-päivän on ikuinen
  kuin aurinko. Mit' tänään sanoisin,
  sen virkkaa huomen ynnä ylihuomen
  ja kuun ja päivän kierrot määrää vailla.

  MANLIUS (käyden hänen käteensä):
  Siis on sun sanas rakkaus? Ei muu
  niin ole ikuinen.

  SOPHRONIA (hätäisesti)
                                Tuossa
  isäni saapuvi. Jää hyvästi!

      (Menee nopeasti rantaan. Manlius jää hurmautuneena hänen
      jälkeensä katsomaan. Mesembrius tulee oikealta kiirein
      askelin, reippaana ja ilman sauvaa. Ramon hänen takanaan
      tulisoihdun kera.)

  MESEMBRIUS:
  Mitä ma kuulen? Manlius Sinister!
  Niin salaa saapunut! — Kah, terve! Terve!
  Olethan oikein parroittunut siitä
  kuin viimeks haastelimme. Terve taloon!

  MANLIUS (kunnioittavasti):
  Ilolla näen, ettei vuodet ole
  sun vieneet voimiasi eikä vanhuus.
  Häpeemään saatat monen nuorukaisen.

(Ramon kiinnittää tulisoihdun pylvääseen ja saattaa hänet lepotuoliin. Mesembrius istuu voihkien ja valittaen.)

  MESEMBRIUS:
  Luuvalo kauhea! — Mut siitä viis:
  huvita terveitä ei vanhan vaivat.
  — Hoi, Ramon, viiniä! Nyt juodaan! —

(Ramon tuo pöydän, toisen tuolin, täyttää kaksi viinimaljaa ja poistuu äänettömästi. Mesembrius tarttuu maljaan ja viittaa vieraansa istumaan.)

  MESEMBRIUS:
  Ja nyt sun täytyy tarinoida mulle
  sodasta, leiristä, ja kuinka voivat
  Aper ja Varus, Diocletianus,
  ja urhot muut! — Mut ensin itsestäsi!
      (Viekkaasti.)
  Sa saavut kosijana tyttäreni?

  MESEMBRIUS:
  Nonoh, me tunnemme tuon ystävyyden
  välillä nuorten ynnä vanhuksen,
  joll' onpi tytär kaunis. — Hän on kaunis?

  MESEMBRIUS:
                   Hyvä kauppakalu?
      (Muka pöyhistellen.)
  Ei myöskään ilman myötäjäisiä.
  Ritarit häntä käyneet kosimassa
  on rikkaat, ylhäiset.

  MANLIUS (vilpittömästi):
                     Sitä vähemmän
  lie mulla toivoa.

  MESEMBRIUS:
                    Niin vaatimaton?
      (Salatulla ivalla.)
  Setäsi onhan Quaterquarcus, tuo
  auguuri mainio, min ennustukset
  ain toteen käyvät! — Ja, kautt' taivaan, onhan
  Carinus leikkikumppanis! Yks sana,
  ja hän sun tähtes hirtättänee jonkun
  senaattorin tai konsulin ja sulle
  suo hänen virkansa ja palatsinsa.
  — Yks sana, ystäväin!

  MANLIUS (vakavasti):
                        Mut mulla ei
  halua tuota sanaa sanomahan. —
  On tosi, että usein entis-aikaan
  jakanut leivän lien ja vaatteen kanssa
  Carinuksen. Mut monen monta on hän
  jo unohduksen tyrmään upottanut,
  ken häntä muistuttaa on tohtinut
  ajoista noista.
      (Hymyillen.)
                  Minä ennen muuta
  viel' elää tahdon. — Maljasi, Mesembrius!

  MESEMBRIUS (viekkaasti):
  Ja oot kai elänytkin aika lailla? —
  Mut lisää viiniä Phalernon! — Mitä
  pidät sa viinistäni? Tunnustatko,
  ett' olkoon kuinka kaunis luojan maa,
  Italia sen rinta on? Tääll' ovat
  maan nisät.

  MANLIUS:
              Viinisi on verraton.
  Toki ma toisen tiedän hehkuvamman.

  MANLIUS:
                   Euphratin virralla,
  kun pitkä päättyi Ktesiphonin taisto,
  Se kesti aamust' asti illanruskoon,
  käteni verta tippui tulvanaan,
  hikeä otsa. Mutta yötä ennen
  makasi maassa joukot Persian
  ja silloin Euphrat paisui.

  MESEMBRIUS (nähtävällä mieltymyksellä):
              Sa päihdyit kunniasta.
  Se asui vedessä.

  MANLIUS:
                   En tiedä, mikä
  siin' asui, mutta huulillein kun nostin
  kypärän, voinut hellittää en ennen
  kuin olin kaikki viime tilkkaan juonut.

      (Vaitiolo. Molemmat juovat ja tervehtivät äänettömästi toisiaan.
      Mesembrius silmäilee alta kulmiensa nuorukaiseen, yhä suuremmalla
      mieltymyksellä, mutta palajaa jälleen äskeiseen epäluuloiseen ja
      tutkivaan puhetapaansa, teeskennellen itse vanhaa irstailijaa.)

  MESEMBRIUS:
  Mut senpä jälkeen nautittekin kai?
  Vai kuinka? Saipa naiset Ktesiphonin,
  nuo mustasilmät, vasta leskeyneet,
  tai vielä immet, iloanne tuta?
  Maidossa uitiin sekä hunajassa,
  vai kuin?

  MANLIUS (jyrkästi):
            Ei ollut aikaa, sillä
  samana yönä eespäin kuljettihin.

  MESEMBRIUS:
  Kah, leirin lempi kestää tuokion.
  Punehdut? Tunnustapas: lienee sulla
  suloiset muistot sieltä? Viisi, kuusi
  kai yhtä aikaa eessäs ailakoitsi.
  Valitsit kaunehimman taikka et
  valinnut ollenkaan, vaan pidit kaikki:
  yks suuta suikkas, toinen päähäsi
  seppeltä solmi, kolmas alastonna
  matolla pehmeällä karkeloitsi
  sen soiton tahtiin, jota sormi neljäs.
  Sa ethän kieltäne? Ne ovathan
  nuoruuden riemuja! — Myös minä ollut
  nuor' olen.

  MANLIUS (ylenkatseellisesti):
              Oikein nouset lentohon,
  kun nuoruus-muistoihisi pääset.
      (Nousee jyrkästi.)
                                  Minä
  en noista tiedä. Sukuhun ma kuulun
  Sinisterein. Mun suvussani tapa
  on ollut rakastaa vain yhtä naista
  ja sitä saakka kuolemaan. Jos kuoli
  tää ensiksi, mies eli leskenä;
  jos vaimo petti hänet, hän sen surmas,
  jos häväistiin, hän surmas häväisijän.
  Ma toivon olevani myös Sinister!

  MESEMBRIUS:
  Kauniisti puhuttu! — Mut sormessasi
  näenpä sormuksen, min antamaksi
  ma naisen arvaan. Voittosaalis kai
  tai tulolahja Rooman hempukoilta?

  MESEMBRIUS (ynseästi):
                 Lempikirjeitäsi
  et mulle tyrkytellä tarvitse.

  MESEMBRIUS:
                   Teen kuin tahdot.
      (Lukee.)
  "Sinister! Sinä neittä rakastat,
  min isä on sun ystäväsi. Häntä
  ja neitoa nyt suuri vaara uhkaa.
  Jos heidät pelastaa sa tahdot, tule
  mun luokseni! Tään kirjeen tuoja on
  sua odottava Pyhän sillan luona
  yöt päivät, joka hetki, siks kuin tulet.
  Oleva tunnusmerkkisi on sormus." —
  Ei allekirjoitusta.

  MESEMBRIUS:
  Sanonpa: on kuin onnenlippu-lehti,
  kaduilla Rooman kaupattu. — Ken sulle
  tään antoi?

  MANLIUS:
              Nainen, jonka kohtasin,
  kun eilen Capitoliosta tulin.

  MESEMBRIUS:
  Ken olla voi se? Hyvin merkillistä.
  — Mun sormus nähdä suo!

MESEMBRIUS (riehahtaen): Kuka? Kysyt! Portoista katalin, min hengitys on rutto Roomalle ja oleminen häpeä kaiken luomakunnan! Nainen, pään päälle jonka oma taattonsa kasannut kirot on niin monet, raskaat, ett' yksikään jos täyttyis, maa ei kasvais, jota hän astuu, pimenisi meri, jota hän soutaa, taivas itse kääntäis kasvonsa poispäin, kun hän katsoo siihen!

  MANLIUS:
  Ken on tuo nainen, joka uhmailee
  kiroa monta niin ja sentään elää?

  MANLIUS:
                    Mulle anteeks-anto! —
  Mut sormuksen tään virta vieköön…

MESEMBRIUS (estää häntä): Pidä se itselles! Se voi sua hyödyttää. — (Äkkiä avuttomana häneen tarrautuen.) Sinua rukoilen, Sinister, sano, mua rakastathan ja Sophroniaa?… Niin, niin, ma tiedän sen, me kiitämme sua siitä molemmat: hän nuoruudellaan, ma vanhuudellani. — Sua oon ma aina kuin poikaa pitänyt… Siks sanon sulle: vaarasta varjella jos tahdot meitä, tuo nainen etsi sekä — surmaa hänet!

  MESEMBRIUS:
  Yks tytär mulla on, Sophronia.
      (Vaikeroiden.)
  Mut missä viipyy hän? Miks ei hän ole
  jo täällä? Yö on kauas kulunut…
  Ma pelkään pahinta!

  MESEMBRIUS:
  En tiedä, pelkään pian järkeäni. —
      (Painaa käsin kaksin kulmaluitaan.)
  Me mistä puhuimme?

  MESEMBRIUS:
               Ah, hän kuoli silloin,
  kun libertinin omakseen hän otti!

  MESEMBRIUS:
                     Kuka olet sinä,
  ken ollut Roomass' olet päivän etkä
  tarua kuullut ole hupaisaa,
  mi kaikkein huulill' on! Oh, etkö tuntis
  Glyceriata ihanaista, Rooman
  Aspasiaa!

  MANLIUS:
            Ma nimen tunnen sekä
  myös maineensa, mut naimisissa hänen
  en tiennyt olevan.

MESEMBRIUS (katkerasti): Et vielä aivan. Hän astunut on Amfiteatterissa etehen rahvaan raa'an, taitojaan näytellen sekä muoto-muhkeuttaan, jot' ylistetty taputuksill' on ja lauluiss' Aeviuksen irstahissa. Syntyykö Roomass' ykskään juominki, joss' ei hän oisi kuningatar? Eikö keskellä päivääkin kanss' seuran inhan katuja Rooman käy hän, puettuna kuin riikinkukko korupyrstöin, töyhdöin? (Värisevällä äänellä.) O, Manlius, Manlius! On hirveätä, kun hius harmaa on ja katsoa ei ihmisiä silmiin voi, vaan täytyy jokaisen katsannosta lukea ja kuulla kuiskittavan: "Tuossa, kas, hän on, Mesembrius, min tytär Roomaa niin turmelee!" — "Kas tuo on siittänyt sen hirviön, mi joka päivä leivän sadaltatuhannelta syö ja imee kansasta veren!" — "Kavahtakoon, ken hänehen koskee!" — (Käyden hänen käteensä.) Manlius, sun täytyy se nainen surmata.

  MESEMBRIUS:
                       Nyt tee se! — Kuule:
  Megaira tää sua rakastaa, hän tietää
  sun toista lempivän: ett' toinen tuo
  on sisko hälle, asiaa ei muuta.
  Nää Messalinat, joiden huulet jo
  herpoutuneet on imennästä hurmeen,
  nyt käyvät herkkusuiksi! Riitä heille
  ei enää tavallinen. Siskoin veri
  on heistä maukkahin!

MESEMBRIUS (synkästi): Ma tiedän, mitä haastan, Manlius. — Parempi tuomarina vanhurskaana sun surmata tuo nainen oisi nyt kuin kerran sama tehdä kostajana. Kun käärmeen näet, etkö polje sitä vai odotatko, siks kuin syy on sulla se tappaa?

  MANLIUS:
             Isä oot, Mesembrius.
  Tajuan tuskasi, mut tuntea
  en sitä voi kuin sa.

  MESEMBRIUS:
                       Kun olet nainut
  ja itse isä, tunnet tuskanikin.

  MANLIUS:
  Sanoja lausut autuaita, jotka
  pyhällä pyörtymyksellä mun lyövät!
  Vihaanko vaadit mua, vaikka teet
  mun onnellisimmaksi ihmisistä?
  Kaikista ymmärrän sun sanoistasi
  vain yhden: että omakseni on
  Sophronia tuleva.

MESEMBRIUS (nousten): Se tahtoni. — Ja anteeks anna, että äsken sulle ma hiukan vilpistelin. Tein sen tähden vain ainoon tyttäreni. Käynyt täällä niin monta uljasta on ritaria, mut kas, kun katsoin syvemmältä, irstas yks oli, toinen narri, kolmas juoppo tai rahan-ahnas. — Anteeks, että sua myös hetken epäilin.

  MANLIUS:
                                   En siihen
  ma paljon usko. Jälleen seisothan
  jalalla kahdella kuin paasipatsaat.

(Lyhyt vaitiolo. Mesembrius katsoo ympärilleen ja viittaa
Manliuksen tulemaan aivan hänen lähelleen.)

  MESEMBRIUS:
                               Saatan
  sanoa senkin.
      (Katsahtaa jälleen ympärilleen.)
                Tarvis sairaan ukon
  hovissa käydä ei, ei kaupungissa,
  ei hänen luonaan kukaan käy, ei häntä
  kadehdi kukaan eikä vihaa; näin
  voi vielä elää kunnon miehenä,
  vaikk' kuollut kaikki on jo kunto maasta.

  MESEMBRIUS:
  Ehtoolle painuu päiväni, sun nouskoon!
  Valaise aika synkkä, näytä sille
  mies täysi, tinkimätön vihassaan
  kuin rakkaudessaan.

  MESEMBRIUS:
                           Luotan sinuun,
  sinussa kukkii aika vanha jälleen,
  parempi, terveempi kuin aika tämä
  ja sentään nuori niinkuin Rooman suuruus.
  Kun sinuun luotan, lujimpaani luotan,
  ikuisimpaani: isänmaahani.
  Sen kunniaksi lemmen-liittos siunaan.

(Kohottaa ylös hänet ja kääntyy pois pyyhkiäkseen kyyneleitään.
Vaitiolo. Philon tulee nopeasti oikealta.)

  PHILON (maassa mataen):
                            Kaikki tahdon
  ma teille tunnustaa. Jo kauan käynyt
  hän kokouksissa on kristittyjen.

  PHILON:
               Tänään hänet sinne saatoin,
  ovelle luolan jäin ja torkahtaakin
  ma hetken taisin. Silloin heräsin
  hälyhyn yleiseen, maa järkkyi, korskui
  hevoset, aseet välkkyi, ihmiset
  hajalle juoksi huutain, voivottaen.

  PHILON:
                             Ma tässä olen,
  en muuta tiedä. Osa kristityistä
  kai vangittiin ja osa toinen pääsi.
      (Väännellen käsiään.)
  Mut neiti, neitini Sophronia,
  miss' on hän?

(Viittaa, Philon pelastautua nopeasti oikealle. Pitkä vaitiolo. Molemmat tuijottavat eteensä synkkinä ja iskusta topertuneina. Manlius mietteissään pistää miekan tuppeen vitkalleen. Mesembrius käännähtää, katsoo häneen ja virkkaa vihdoin matalalla äänellä:)

  MESEMBRIUS:
             Sa oikein lausuit. Niin,
  hänellä vain on vallassansa joukot
  Carinuksen.

MANLIUS (riehahtaen): Kirottu olkoon taivas, min alla moinen mahdollista on! Sisarko ryöstää sisarensa oman edestä sulhon silmien? — Zeus, Ormuzd, Jesus ja Juppiter, mit' ootte te, mi valtanne! — Mut miks et ilmoittanut, ett' oli tyttäresi kristitty?

  MESEMBRIUS:
  En tunne uskontoja uusia.
  Tään sorretuksi tiesin vaan ja tuumin:
  siis siinäkin lie jotain hyvää. Mitä
  ei hyvää ole sortanut Carinus?
  Mut sanottiin, ol' ohi vainon-aika,
  siks tähden tyttärein en peljännyt.

  MANLIUS (miettien):
  Carinus kaipaa kansan suosiota
  ja kansa verta. —
      (Äkkiä.)
                   Nyt jää hyvästi!
  Minusta kuulet. Hetket kuluu! Roomaan!

  MANLIUS:
                     Sun tyttäresi:
  ma toisen heistä kostan, toisen surmaan.

TOINEN NÄYTÖS.

Vankiholvi, soikea ja kapea muodoltaan. Oikealla taustassa pari kiviporrasta ja ovi. Vasemmalla matala olkivuode. Himmeä valaistus katosta. Sophronia lepää vuoteellaan lukien pyhää pergamenttia.

      Uksi aukeaa narahtaen. Portaalla seisoo Glyceria, hunnutettuna,
      sysimustassa puvussa, mutta kimallellen jalokivistä ja
      kultakaunisteista. Sophronia nousee vuoteeltaan kummastuneena.

(Glyceria syöksähtää itkien hänen jalkojensa juureen. Sophronia
kohottaa hänet ylös lempeällä väkivallalla.)

Ken olet? Miksi tänne tulet? Huomaan, mua että surkuttelet. Turhaa on se. Olenhan kristitty, käyn kuolemahan kuin juhlaan: siit' ei itkemistä. Nouse! Miks vaikenet? Mun tunnetko? Liet tuttu isäni vanhan taikka äitivainaan? Nyt ääntä odotan ma huuliltasi.

(Glyceria paljastaa hitaasti huntunsa. Sophronia katsoo häneen kauhistuneena.)

(Peittää kasvot käsillään ja hoippuu hervottomana vasten kiviseinää. Pitkä vaitiolo. Glyceria liikkumattomana paikallaan. Sophronia voittaa vihdoin mielenliikutuksensa, astuu askeleen eteenpäin ja ojentaa kätensä arasti ja epäröiden.)

  GLYCERIA (kylmästi):
            Ei, älä tarjoa
  minulle kättäs! Miksi katsot minuun?
  Sa säikähdit, kun näit mun. Kasvot nämä
  sua kauhistaa… Ja siihen syy on sulla.

GLYCERIA (kuin edellä): Sen kyllä uskon, tiedän, miks sen teit: uus oppis ohjaa sua rakastamaan myös vihollistasi. — Mut asiahan! Sa tiedät, huomenna on sirkushuvit, ne päättyy kristittyjen kuolemalla.

GLYCERIA (lempeämmin): Mun viiltää sydäntäin tuo tuskas mykkä. Sanasta lohdutuksen, jonka sulle sanoa voisin, hengen antaisin ja sentään sanoa en muuta voi: se totta on.

(Sophronia katsoo häneen yhä kuin ei olisi ymmärtänyt oikein, riehahtaa vihdoin äkilliseen raivonpuuskaan, joka päättyy hiljaiseen nyyhkytykseen.)

  SOPHRONIA:
               Ken olet hirmun haamu,
  mi kuljet kuolevaisten kammioissa
  ja kylvät kuvia niin kamalia,
  ett' tieltä niiden kuolon kauhut väistyy?
  Mit' tahdot multa? Silmät päästä? Ota!
  Vai korvat? Ota! Suusta kieli kisko!
  Vie kaikki! Pääkin! Sydän, vielä lämmin,
  povesta verisestä iske irti!
  Mut väisty täältä! Sieluain et saa:
  se Herran Jesuksen on oma yksin.

GLYCERIA (tyynesti): Tunteesi ymmärrän, siks oonkin täällä. En tullut sieluasi vaatimaan, en ruumistas; tai oikeammin, tulin: sua elämälle takaisin ma vaadin.

  SOPHRONIA (hämmästyen):
  Kuin? Etkö tullutkaan mua viemään luokse
  Carinuksen?

  GLYCERIA:
              Sun pakoon päästää tahdon:
  pukuja vaihtakaamme, vartalos
  on niinkuin mun, sua vartiat ei tunne,
  hevonen odottaa ja orja; hetken
  perästä omaistesi luona lepäät.

  GLYCERIA (hymähtäen):
  Minusta viis! — Ei mua kenkään sure.
  Minulle kuolema on korkein onni.

  GLYCERIA:
  Sa unohdat Carinuksen, oi sisko!
      (Harvakseen.)
  Voi kuolla eläenkin.

  SOPHRONIA:
                        Entä itse?
  Kuin käyp' on sinun, sisko onneton?

GLYCERIA (kolkosti): Ma makaan haudassain, — jos sieltä nousen, Carinus kauhistuva silloin on ja vapiseva Rooman valtakunta. Mua kuulee voimat maassa, meressä ja ihmismielissä. Ne oppinut ma olen öinä pitkäin pimeytten, kun murhe silmän käänsi sisäänpäin ja näytti ammoillansa luonnon aitat. (Salaperäisesti.) Tiedätkö, mitä näin?

  GLYCERIA:
                 Maan sydämen ma näin.
      (Päätään nyökähyttäen.)
  Se ontto on. —
      (Kuiskaten.)
                Mut sit' ei sanoa
  saa kellekään, se suur' on salaisuus.
  Näät jos se tieto tunnetuksi tulee,
  niin lakkaa kaikki suonet tykkimästä,
  maailman käsivarret kuivettuvat
  ja kaikki loppuu. —
      (Jää tuijottamaan mielenvikaisesti.)
                     Luulen, että loppuu.

  SOPHRONIA:
  Nyt vasta tänne en sua jättää voi.
  Ei katkera lie kypsä kuolemalle.

  GLYCERIA (kuin keräten):
  Luuletko, etten tohdi kuolemaa
  ma silmiin katsoa?

  SOPHRONIA:
                     Et autuaasti!
  On kuolo sulle yö, ei uusi päivä.

  GLYCERIA:
  Niin tulkoon yö! Se mulle mieleheni.
  Yks elämä on mulle aivan kyllin.
      (Raukeasti.)
  En elää tahdo uudelleen. Ma tahdon
  vain haihtua kuin haihtuu tähdenlento
  sylihin avaruuden äärettömän.
  Lie autuaampi kuin on nousta, aina
  vajota, vaipua vain eikä pohjaa
  ikinä tavata…
      (Väristen.)
                  Ei, siihen kyllin
  jo olen maankin päällä tottunut.

  GLYCERIA (hivellen hiljaa hänen kutrejaan):
                  Sinä iloitse!
  Sa ollos entinen Glyceria. —
  Muistatko hänet vielä?

GLYCERIA (helisevällä äänellä): Ei ollut välillämme eroitusta, mun oli kirkas silmäni kuin sun, ylevä otsani, ja sielumme ne kasvoi kuin kaks marjaa varressansa. Myös rakastimme samaa ritaria. Sit' emme toisiltamme salanneet, vaan virran äärtä käyden kuudan-illoin me vannoimme: jos valitsee hän toisen, niin toinen tyytyväisnä syrjään astuu.

  SOPHRONIA:
  Ah, sua miksi valinnut ei hän!
  Nyt oltais kumpainenkin onnelliset.

  GLYCERIA:
  Suur' onpi sallimuksen valta, sisar.
  Salaiset kädet johtaa lankoja
  inehmon onnen. —
      (Vetää hänet kiviportaalle istumaan.)
                  Kuule, kun ma kerron!
  Mies, jolle vaimoks menin, oli kurja,
  alhainen arvoltaan ja libertini;
  hän tuli juur', kun Manlius mun hylkäs.
  Mun silloin saarsi hurja huuma, vimma
  se kaune kadottaa, pois helmi heittää,
  min oli synnyttänyt sydämeni
  ja jonka hän niin korskeasti hylkäs.
  Niin päätin tuhlata ma itseni.

  SOPHRONIA:
  Oi, sisko, sisko! Kamaloita ovat
  sun sanas niinkuin salamat on yössä.

  GLYCERIA:
  Sen jälkeen elämäni ollut on
  pauhua myrskysäiden. — Mieheni
  sai surman, kun Carinus minut näki.
      (Hymyillen julmasti.)
  Sen hukkaan teki hän. — Ma valloitin
  kaupungin kaiken, sitä hallitsin ma
  senaattorista kuormarenkiin saakka,
  esiinnyin teatterissa, paljastin
  suloni raa'an rahvaan silmäin eessä,
  yks vaan ei valtaansa mua koskaan saa:
  Carinus, sillä hän … hän mua lempii!

GLYCERIA (nousten): Olin rikas, rikkaampi kuin ma luulin. Tuhlasin iloa, päivänpaistett' yltäkyllin ja sentään paistoin. Sydän-aurinkoni, jok' oli luotu yhtä lämmittämään, lämmitti maailmaa. Ja kukat nousi, kuss' astuin, missä istuin, viini virtas ja laulut suli huiluin hyminähän. (Haltioituneena.) Mun kauttani maailma havaitsi taas kadotetun kauneutensa muodon; löys ilon ihmiset, elämä runouden. (Äkisti synkistyen.) Mut sitten…

GLYCERIA (kuin itsekseen): Taas hänet näin, taas syttyi sydänsuru. (Pois haihduttaen.) Yks hyvä sentään tuosta ollut on: sen kautta kauan voinut varjella isämme henkeä ma oon. Mua ilman hän ammoin makais kalman kammitsoissa. Carinus häntä vihaa, kansa myös ja hovi kaikki. Hän on rehellinen, ei imartele, rikas on hän myös: siis syitä kyllin kaikille! — Kuin monta jo kertaa hänen kuolintuomionsa repinyt käsist' olen liktorein, senaattorien sekä itsensä Carinuksen!

  GLYCERIA (synkästi):
                         Jos hän sen tietäis,
  niin ei hän eläis silmänräpäystä.
  Siks ei hän sitä koskaan saakaan tietää.
  Ma olen kuollut hälle. Sinä elät.
  Sun täytyy täältä pois! — Ah, aika rientääl
  Olenhan leperrellyt niinkuin lapsi,
  vaikk' kuolo ovell' on.

  SOPHRONIA (äkillisen epäluulon valtaamana):
                          Sa sanoit, että
  sua valtaansa ei koskaan saa Carinus
  ja sentään tänne jäädä tahdot?

  GLYCERIA:
                                 Mulla
  on omat keinoni.
      (Hymyillen omituisesti.)
                   Ma oonhan noita, —
  siks olen tunnettu ma kautta Rooman —
  mua pelkää sotilaat, käyn rivein halki
  kuin tahdon eikä kenkään koske minuun.
  Jos pistää päähäni, en ehkä jääkään,
  vaan lähdettyäs itse lähden myös
  elohon jällehen. — Tää vaippa ota,
  se sopii varrelles! Käy rohkeasti,
  kuhunka orjani sun vie!

  SOPHRONIA:
                          Ei, sisko,
  en ottaa sulta voi tät' uhria,
  sen kieltää Jumalan.

GLYCERIA (hurjasti): Itses jos sa uhraat Jumalalles, uhraan minä tään kaupungin ja kaiken kansan siinä mun jumalilleni: Carinus elää, hän mua lempii ja hän maan on herra!

  GLYCERIA:
  Siks riennä! —
      (Vaihtavat vaatteita.)
                Vielä tämä kultavanne
  hiustes kaunisteeksi! Huntu alas!
  Kas noin! Nyt olet pelastettu. Joudu!
  — Mua älä suutele! Mun huulillani
  asuvi turmio.

  SOPHRONIA:
                Siis suutelen
  sen pois, ja tulkoon niille asumaan
  ikuisen onnen rauha.

(Ohjaa ovelle häntä. Samalla käytävästä askeleita ja aseiden helinää. Sophronia peräytyy säikähtyneenä. Ovi temmataan auki, tulisoihdut valaisevat näyttämön, Aevius tulee sotilasten kera.)

(Aevius, lihava juoppolalli, kasvoilla irstaan hyväntahtoisuuden ilme, joka tarvittaessa voi muuttua teräväksi, pistäväksi ja pirulliseksi, tervehtii naisia leveällä kohteliaisuudella. Sophronia on kyyristynyt kiviseinää vasten. Glyceria on astunut vastaan tulijoita ja koettaa kääntää puoleensa Aeviuksen koko mielenkiinnon.)

  AEVIUS:
  Tää häkki kultainen on, jossa tapaan
  kaks onnen kyyhkyä, kun yhtä etsin.

  GLYCERIA (ylenkatseellisesti):
  Säkeihis soinnuttele pilapuhees!
  Ei tilaa niille täällä. Poistu siksi!

GLYCERIA (salaman-nopeasti Sophronialle): Äl' ilmoita ett' olet siskoni! Jos teet sen, hukka perivi isämme. — (Sotilasten puoleen kääntyen.) Ken tääll' on, joka ei mua tunne? Väistykää! Ma olen Glyceria, tuo hirmuinen, mi ajaa leiriinne tulisateet, tulvat nostaa ja sydänkesänkin voi talveks tehdä. Te Triviusta muistakaa, niin muutin hirveksi enkä ennen antanut hänelle ihmismuotoa kuin koirat ol' hänet repineet! Kai näitte joskus karyatidit pihall' linnani, nuo marmoriset, joill' on muoto moinen kuin ohikulkevia katsoisivat? Ne on nais-orjia, ne surmasin ma suuni hengellä. Nyt tahdotteko, ett' teidät tähän seinään patsaiks panen? Pedoiksi teenkö teidät, että saatte huomenna sirkuksessa toisenne repiä kuoliaaksi? Kuka tohtii kätensä nostaa? Kuka tieni sulkee?

(Aikoo mennä ja viedä Sophronian kerallaan. Sotilaat väistyvät kauhistuneena. Aevius astuu liukkaasti naisten eteen estäen pääsyn heiltä.)

  AEVIUS:
  Armaani, anteheks! Sun tunnen kyllä,
  myös voimasi.
      (Nauraen leveästi.)
                Ois tarpeetonta heitä.
  sioiksi tehdä. — Paremp' oisi jos
  kiveksi muuttaisit mun sydämeni;
  sit' tuhkaks ettei polttais lemmenliekki.

  AEVIUS (vakavammin):
               Sinun tieltäs mielelläni,
  mut salli saattaa minun nainen tää
  luo keisarin. —
      (Tarkastellen yhä suuremmalla mielenkiinnolla Sophroniaa.)
                 Kai ootte ystäviä,
  kun vaatteita noin vaihtelette? Myönnän:
  nuo kullat, helmet hälle somemmin
  sopivat kuin tää vangin valkovaippa. —
  Kautt' taivaan, hän on oikein kaunis! Katso!

AEVIUS (hymyillen): Jos kostollasi mua kunnioitat, on sulle altis aina sydämeni. — Mut naisen tään vaikk' omin käsin kannan luo keisarin kuin kuuluu käskyni. (Kumartaa.) Ma toivon, ensi kerrall' että voin sinulle tehdä saman palveluksen.

(Viittaa sotilaille. Glyceria ojentaa nopeasti ja salaa
tikarin Sophronialle.)

  GLYCERIA:
  Nyt vasta vaara uhkaa. Valmis ole!
  Tikari! — Tiedät: olet roomalainen.

(Sotilaat ympäröivät hänet. Aevius viittaa heille
lähtömerkin. Myös Glyceria aikoo mennä.)

  AEVIUS:
  Me menemme. — Sa tänne siksi jäät
  kuin toisin sinusta Carinus päättää.
  On vapaus vaarallista niille, jotka
  eläimiks ihmisiä muuttavat.
  Siis näkemiin. — Eteenpäin, sotilaat!

  GLYCERIA (yksin):
  Siis itse vanki? Noh, ma hetkisen
  näin saanhan hengähtää. —
      (Ojentaa käsivartensa, katselee ympärilleen.)
                           Ei täällä näy
  isosti mukavuuksia. Vain kivi
  ylhäällä, alhaalla ja ympärillä.
  Se riittää saa. —
      (Ojentuu olkivuoteelle.)
                   Mut mitä tää on? Kirja!
  Sophronialta varmaan pudonnut
  pukua muuttaessa. —
      (Selailee sitä, hymyilee.)
                     Tässä siis
  tuon uskon avain on, mi ihmiset
  tulelle tekee tunnottomiksi,
  hampaille jalopeuran. — Katselkaamme!

(Syventyy lukemiseensa. Ovi aukenee hetken perästä, Manlius
Sinister ilmestyy Glycerian huomaamatta kynnykselle.)

MANLIUS (puoli-ääneen): Hän lukee! — Vait, kas kuinka valkeana hän lepää sylissä tään synkän holvin kuin lummekukka helmass' aallon mustan. En häntä häiritä ma tohdi.

  MANLIUS:
  Ken olet sa, mi hahmoss' enkelin
  esität mulle kuvan kuolon maasta?
  Glyceria! Ma näänkö oikein?

  GLYCERIA:
                              Näät.
  Se olen ma. Suo selittää mun sulle…

MANLIUS (hampaittensa välistä): Ei paha henki juonta keksiä näin kamalaa ois voinut. Siitä tunnen sun enemmän kuin sanoistasi, käärme! Sa vaihdat vaatetta kuin rakkautta! — Noh, hyvä! Sinua ma etsein juuri. Ma sinut surmaan.

(Vetää miekkansa ja aikoo hänet sillä lävistää. Glyceria lankeaa
polvilleen hänen eteensä ja repäisee vaatteen auki poveltaan.)

  GLYCERIA:
                    Pistä miekkasi!
  Poveni tässä on. — Mut älä luule,
  sun tähtes tähän holviin että tulin.
  Sen tein ma tähden kurjan siskokullan.

MANLIUS (katsoo häneen julmalla nautinnolla): Sa olet sangen, sangen kaunis nainen. Ois tuhmaa sinut surmata. Tuo rinta voi olla tuhansien riemu vielä, saatikka yhden sitten. Erehdyt, jos luulet, että sua surmaamaan ma saavuin. Saavuin sua lempimähän!

MANLIUS (kuten edellä): Sa etkö usko kauneuteesi, jolla oot Rooman kaiken tenhonnut, se että soturin yksinkertaisen myös lumoo? Todella: huhu haastanut ei turhaa: sa olet hurmaava! — Ken sinut näkee, hetkessä unohtaa hän kaikki naiset, joit' ennen nähnyt on.

  GLYCERIA:
                         Myös hänet, joka
  hetkellä tällä kuollehena lepää?

  MANLIUS:
  Sophronia! — Mit' tiedät hänestä?
  Kuin hänet surmattiin? Min myrkyn annoit
  hänelle? Mihin paikkaan pistit häntä?
  Miten hän huusi? Mitä lausui? Kuinka
  huulensa kylmeni? Kuin vavahteli
  vartensa? Kuinka sammui kaunis silmä?
  Tuo kaikki kerro! Kaikki kuulla tahdon.

  GLYCERIA:
                  Tahdoin hänet pelastaa,
  siks tänne tulin, mutta myöhästyin.
  Pukuja vaihdoimme. Niin saapuivat
  jo sotilaat ja itse vangiks jouduin…

  MANLIUS (kuulematta enää häntä):
  Siis luo Carinuksen tää pyhäinkuva
  loassa laahattiin ja rikki lyötiin!

  GLYCERIA:
  Tikarin annoin hälle lähteissänsä.
  Sa tiedät, myöskin hän on roomalainen.

MANLIUS (hajamielisesti): Tikarin, sanoitko? — Ah, kiitos, kiitos! — Ketä ma kiitin? Kirota mun tulee. (Painaen poveaan.) On niinkuin mulla sydämessäni nyt pauhais sata suurta asepajaa takoen tikareita kyllin, että vois niillä tappaa kansakuntia. — (Hurjasti.) Nyt luo` Carinuksen!

  GLYCERIA:
                       Mut muista, että
  sun teeskennellä täytyy ystävyyttä.
  tai hukass' oot ja myös Mesembrius Vir.
  Hän on nyt Roomassa. Hänt' etsitähän,
  ei koston aika nyt. Siis teeskentele!

MANLIUS (katsoo häneen, kaksimielisesti):
Ma tahdon yrittää, — ja sinä itse?

  GLYCERIA:
  Miks puhut noin? —
      (Pudistaa päätään surumielisesti.)
                    Ei iva sulle sovi.

  MANLIUS (vakavasti):
  Suo anteeksi, jos sua loukkasin. —
      (Muuttaen käytöksensä.)
  Nyt muistan, sanotaan, Carinus että
  sua lempii.

  GLYCERIA (ylenkatseellisesti):
                         Herra ei
  mun maailmani.

  MANLIUS:
                   Haluttaispa toki
  mun tietää, soitko hälle lempes hurman.

  MANLIUS (epäilevästi):
              Kuitenkin hän uhrais, kuuluu,
  kruununsa, valtansa yön yhden vuoksi
  sun suomas hälle…

  GLYCERIA:
                      Ja jos sen ma suon,
  kautt' tuonelan, se yö on Styxin yö!

MANLIUS (kuin päättäen erään ajatusjakson): Ja hän sua rakastaa sit' enemmän. — (Lankeaa äkkiä hänen jalkoihinsa.) O, jumalatar, ihanampi kuin Venus ja Aphrodite, Vesta, Ceres, o, kuinka sanas niinkuin höyhensade putoovat sielulleni tuskaisalle! Sun tähtes tuhat yötä kärsinyt oon mustasukkaisuuden tulimerta.

  MANLIUS:
               En ivaile, ma vannon. —
  Sun sisartasi lapsen lailla lemmin,
  sua lemmin niinkuin mies. Hän oli taivas,
  sa olet maa, tuo suuri, ihanainen.
  Hän oli välirauha taistelojen
  mun aatoksilleni, ol' uhrisavu
  mun unelmaini, aamu, hämärä päivä.
  Sa olet yö ja päivä yhdessä,
  uni ja totuus, rauha, sotaretki!

  MANLIUS:
              Sen juuri mieleen johdan. —
  Muistatko lehdot luona Tiberin,
  kun tähdet suuret veteen synkkään syttyi,
  jot' usein purtemme kuin joutsen ui?

  MANLIUS:
         Nyt vasta, varmaan kysyt!
  Ah, kuinka outo olla taisin silloin
  eloni sisimmälle! Kuinka saatoin
  tuon kuvan kihlata ma valkean,
  kun sinä, lämmin, seisoit vierelläni.
  Sen mahtoi tehdä toinen Manlius;
  ma itse lempinyt oon aina sua!

  MANLIUS:
  Totuutta sieluni ne tulkitsevat.
      (Muka epätoivossaan.)
  Mua houkkaa, houkkaa! Mikä pilvi peitti
  minulta silmät, etten nähnyt, mitä
  nyt näen selvään niinkuin salamassa:
  sa olet morsian mun sydämeni!

  GLYCERIA:
  Ma olen synkkä saakka sydämeen,
  sa olet kirkas, valoisa. Mua karta!

  MANLIUS:
  Erehdyt! Enemmän mua houkuttaa
  sun pimeytes kuin armain aamunkoitto.

  MANLIUS:
  Sen, minkä otit onneltasi sinä!
  Ei mua varten lempi syytön luotu,
  ei lampeen seijastuva taivaankansi,
  ei illankaste, joka lankee kukkaan;
  minulle luotiin syksyn synkkä kelta,
  elämän äyräs, mielipuolen partaat,
  puutarhat, joissa ruusut hullut palaa.
  Nyt vasta itseni ma tunnen. Läikkyy
  syvyyden lähteet, hurmevirrat huuruu,
  syyn tunto lietsoo lemmen hekkumata.
  Ylitse kuolleen siskosi sua lemmin,
  Glyceria! Sun syliis kuolla tahdon!
  Me kaksi yhteen kuulumme. Kuin käärmeet
  tuliset toisiansa syleilivät
  palossa Neron kaupungin, me kaksi
  niin kohotkaamme Rooman raunioilta!
  Jos mua rakastat, sen maahan murskaan,
  osoitan sulle hävityksen onnen,
  autuudet turman tuntemattomat,
  yön kullat, joilla kihlaa kuolon herra.

(Painaa hänet povelleen, syleilee ja suutelee häntä. Glyceria
tempautuu hehkuvin poskin hänen syleilystään.)

(Pois nopeasti. Manlius jää hänen jälkeensä katsomaan ja
purskahtaa sitten kaikuvaan, kamalaan pilkkanauruun.)

MANLIUS (yksin): Hah, hah! — Ma enkö taida teeskennellä? Luulenpa, ei ois itse Cicero paremmin puhunut. — Ens oppitunti on hyvin päättynyt. Pian alkaa toinen!

KOLMAS NÄYTÖS.

Huone keisarin palatsissa. Sisustus upeileva, puolibarbaarinen, kuitenkin eräänlaista taiteellista makua todistava. Ovi-aukot verhotut uutimilla, permanto pehmeillä matoilla katettu, ilma itämaisista yrteistä tuoksahtava. Carinus oikealla lepää patjoillaan. Palmyra karkeloi hänen edessään. Mavius seisoo hänen päänsä pohjissa paperikääry kädessään ja deklamoi korkealla äänellä. Nais-orjat hänen takanaan leyhyttelevät viuhkoillaan.

Vasemmalla Marcius y.m. hoviväkeä, jotka peittävät myös osan taustaa. Naisia miesten puvuissa ja päinvastoin. Senaattoreita, konsuleita, taiteilijoita j.n.e., kaikki kirjavassa sekasorrossa. Äärimmäisinä vasemmalla rivi kirjureita pöytiensä ääressä. Esiripun noustessa verhojen takaa vienoa soitantoa.

MAVIUS (deklamoi): Kuin suvi-aamun sulosilmä Eos sormensa purppuraisen nostaa yli sinisten aaltojen, kuin Olympo kohoopi yli muiden Kreikan vuorten, niin kohoaa Carinus-keisari ylitse maailman. Kuin merenkulta niin läpikuultava on hipiänsä, on poskensa kuin Tyron purppura ja äänensä Apollon huilun hely.

  MARCIUS:
  Pois tanssi, soitto! — Kenties hedelmiä
  halajat, joita äsken Intiasta
  toi tänne verolaivat?

MAVIUS (yhä korkeammalla äänellä): Rohkeudessa hän onpi Herkules ja jalopeura, mut lempeydessä Ledan kaltainen, mi käsivarsin kiersi joutsenkaulaa, hän antelias on kuin Cybele ja jalo mieleltään kuin Minos itse.

(Palmyra on tanssinsa lopetettuaan vetäytynyt taustaan.
Lähestyy nyt keimaillen ja kostuttaa huulensa viinipikariin.)

  PALMYRA:
  Paremmin ehkä maistuu niinkuin mun
  maan tapa on: sua juotan huuliltani.

  CARINUS:
                          Oot viisas. —
  O, Marcius! Tää nainen tästä saakka
  on puolisoni.

      (Naljailee Palmyran kanssa. Kirjurien kynät rapisevat.
      Marcius viittaa, Yliliktori astuu esiin. Hämmästystä
      ja pelkoa hoviväen keskuudessa.)

(Yliliktori pois käskykirjeen kanssa. Mavius, monista keskeytyksistä hermostuneena, on odottanut vain sopivaa tilaisuutta jatkuakseen.)

MAVIUS (jylisevällä äänellä): Hän harteillansa kantaa taivasta ja maailma on hälle astinlauta, hän polkaisee, ja meri peljästyypi, hän otsaa rypistää, ja pilvet jyrää, hän kuningas on elämän ja kuolan ja kesä, talvi häntä tottelevat.

(Carinus on jo väsynyt Palmyraan ja viitannut hänet väistymään. Vääntelehtii vuoteellaan.)

  CARINUS (vaikeroiden):
              Ei sekään auttanut. —
      (Rypistäen kulmiaan.)
  Pitääkö itseni mun arvata,
  mi mua vaivaa?

  MARCIUS:
                 Kautta Herkuleen!
      (Äärettömällä kauhulla.)
  Luulenpa, että näen sääressäsi
  kaks karvaa, joita en ma ennen nähnyt.
  Ne suo mun poistaa!

(Toimitus suoritetaan yleisen ja kunnioittavan hiljaisuuden
vallitessa. Carinus huoahtaa sen päätyttyä väsyneesti.)

  CARINUS:
                      Nyt on helpompi. —
  Sun palkkas olkoon verot Gallian
  tään-puoleisen.

(Kirjurien kynät rapisevat. Marcius väistyy syrjään hurmautuneena. Hoviväki onnittelee häntä. Melua esihuoneessa.)

MESEMBRIUS (näyttämön ulkopuolella): Mun täytyy sisään päästä! Tavata tahdon hänet. Käynyt täällä kuus kertaa oon: ens kerralla hän nukkui, toisella söi ja kolmannella kylpi, taas neljännellä häll' ei ollut aikaa. Mun täytyy päästä!

      (Kohoaa patjoillaan tyytymättömänä. Galga, jättiläiskokoinen,
      musta-ihoinen orja, joka toimittaa ovenvartian virkaa, tulee
      perältä.)

  GALGA:
  Mesembrius, tuo hullu vanhus, vain …
  ma hänen käskin tulla viikon päästä.

  CARINUS:
  Teit siinä oikein. —
       (Muistellen jotakin.)
                      Tainnut ajatella
  hänelle joskus hirsipuuta olen.
  Mut sinusta teen kansantribuunin.

      (Kirjurien kynät rapisevat. Hoviväki onnittelee Galgaa.
      Aevius on tullut sisälle viimeisten sanojen aikana sotilasten
      ja Sophronian kera, jotka jäävät perälle.)

  AEVIUS:
                            Toinhan sulle
  Glycerian tuon ihanaisen, jota
  jumalat itse kosineet on turhaan.

  CARINUS:
  Luulenpa, että olen jumala,
  sill' yhtä turhaan häntä kosin minä.
  Mun kyllin hurmattuaan, urkittuaan
  minulta salaisuudet valtakunnan,
  hän naurahti ja sysäs syrjään mun.
      (Tyynesti.)
  Sa siitä oisit surmattava.

  AEVIUS:
                             Mutta
  sull' orjat olihan: yks sana riitti…

  CARINUS:
  He kyllä muistavat sen käynnin. Kun
  ma heidät käskin naiseen kiinni käymään,
  hän viinimaljan tempas, luvut luki
  sen yli hirmuiset. Kas, leimahtihan
  maljasta liekki, savu! Samalla
  hän kohti sotilaita ryntäs, huusi:
  "Ken minuun koskee, kuoleman on oma!"
  Soturit lankesivat polvillensa,
  hän niiden niskain yli astui, loihti
  näön vartioilta, jotka tarttui häneen,
  he ettei kolmeen päivään nähneet mitään.
  — Ei, Aevius! Se nainen on Sibylla.
  Miks häntä muistamaan mua pakotat?

  AEVIUS:
  Sa olet oikeassa. Ei hän ole
  sun muistamises arvoinen. Siks sulle
  nyt olen helmen etsinyt, min loisto
  hovisi kaiken himmentää kuin päivä
  kuun kumotuksen. Hän ol' Aphrodite,
  tää on Diana, Juno, Vesta, Pallas.
  Ken hänet näkee, välttää kuoleman
  kuin pahantekijä, mi templin neitseen
  kadulla kohtaa.

  CARINUS (väsyneesti):
                  Haastat haamuista,
  joit' en ma näe. Varo kieltäs! Jos
  sa toisen mulle samallaisen saatat,
  on tullut turmiosi.

      (Viittaa sotilaille, jotka saattavat Sophronian Carinuksen
      eteen ja väistyvät itse taustaan kunnioittavasti. Carinus
      kohoaa kyynärpäittensä varaan tarkastellen tuntijan silmällä
      hunnutettua neitoa.)

  AEVIUS:
                     Juuri löysin hänet
  holveista kristittyjen, joista sulle
  huvia kristillistä etsin. — Impi,
  nyt kasvos paljasta!

  CARINUS:
                       Hän varmaan on
  ruma kuin Cerberus! Miks muuten hän
  ois kuolon uskoon mennyt?

      (Heittäytyy patjoilleen nauraen hillittömästi omalle
      sukkeluudelleen. Hoviväki yhtyy nauruun äänekkäästi.
      Aevius puraisee huuliaan närkästyneenä, astuu päättävästi
      askeleen eteenpäin ja kohottaa Sophronian hunnun.)

(Nauru vaikenee silmänräpäyksessä; ihastuksen sorina
käy kautta hoviväen.)

  CARINUS:
                                    Ah!
  Mehercle! — Aevius, ma luulen, sun
  on Tusculum! Ma tunnustan, en naista
  ma nähnyt kauniimpaa. —
      (Ihaileva vaitiolo.)
                         Mut mykkä on hän!
  Puhuhan toki! Vaiko puhua
  vain voitkin suuteloilla?

  SOPHRONIA (mittailee synkin katsein häntä):
                            Sinäkö
  oot Rooman keisari?

  SOPHRONIA:
  Tää nimi mistä saakka merkitsee
  suurinta häpeätä, kauhistusta?

  CARINUS:
  Kautt' taivaan, hän mua miellyttää! Tuo alku
  on hyvä. Eteenpäin!

  SOPHRONIA:
                      Sa itses luulet
  maan herraksi ja kansain kuninkaaksi,
  on kourassasi ihmiskohtalot
  ja kuu ja päivä kiertää kruunuasi.
  Mut tiedä, sunkin ylläs Herra on!
  Hän puhaltaa, ja kunniasi katoo
  kuin tomu; kätensä hän koukistaa,
  ja linnat sortuu niinkuin savimajat.
  Sa etkö kuule tulevaisen vihaa?
  Maa järisee barbaarein astunnasta,
  jo taivas salamoi, jo pilvet jakoo,
  ja Rooma hukkuu, keisar-valta raukee
  kuin Sodoma, Gomorrha hekkumaansa!

(Carinus taputtaa käsiään ihastuneena. Hoviväki yhtyy
taputuksiin. Sophronia vaikenee hetkiseksi hämmentyneenä.)

  CARINUS:
  Kiroa, raivoa! Sen kaunihimpi
  oot mulle. Kasaa tulta, savua
  ja kauhistusta kauhistuksen päälle!
  Mit' enempi sun vihas vinhenee,
  sen korkeammin rakkauteni koittaa.

  SOPHRONIA:
  Ja sinä itse, keisari Carinus,
  mi himoillasi olet tahrannut
  tuon puhtaan purppuran, min Luoja antoi,
  myös tiedä: ammoin langennut on arpas!
  Palava olet siinä järvessä,
  mi kaltaisillesi on valmistettu,
  ja kielin, kitalakeen kuivunein,
  sa vedentilkkaa olet aneleva
  lapsilta Abrahamin, joitas vainoot!

  CARINUS:
  Tott' tosiaan! Nyt sain ma aatoksen.
  Tuo on se jumal-hahmo, jota kauan
  hakenut olen. — Sextus! Miss' on taitees?
      (Taideniekka astuu esiin.)
  Tee templi, siihen aseta tuo kuva,
  min nimi olkoon Sotaa-käyvä Venus.

(Sextus ryhtyy muovailemaan vahaan Sophronian kuvaa.
Sophronia vaikenee punehtuen. Hetken vaitiolo.)

  CARINUS:
  Kiirehdi työtäs, taideniekka, tai
  on kuva muuttunut ja edessämme
  on Venus voitettu! —
      (Sophronialle.)
                        Kah, miks et raivoo?
  Se lietsoo hekkumata henkeni.
  Tahdotko jäällä jäätää, minkä äsken
  tulella sytytit? — Ah, olet viisas!
  Havaitsit, että puna poskiesi
  ja silmäis säihky ihastutti mua,
  siks jähmetyit kuin patsas marmorinen.
  En pelkää patsasta, mi tulta syöksee.
  Puhuhan toki! Hiukan hymyile! —
      (Kärsimättömänä.)
  Tää narripeli loppukoon!
      (Haukotellen.)
                           Hoi, orjat!
  Häneltä päällysvaate temmatkaa!

(Orjat lähestyvät. Tikari välkähtää salamannopeasti
Sophronian kädessä.)

  AEVIUS:
  Ah, kaunis impi, muista, että olet
  kristitty, saa et itsemurhaa tehdä,
  et muiden murhaa! Tiedät, veri on
  sun jumalalles suurin kauhistus.
  Kädessä Herran onhan kohtalosi.
  Kaikk' on sun kärsittävä: kuolema
  tai hetki sylissä Carinuksen;
  kaikesta palkan saat sa taivahassa.
  Äl' unhota, ett' olet kristitty!
  Voi tulla marttyyriksi muutenkin
  kuin pedon suussa, polttoroviolla.

  SOPHRONIA:
  Siis jääköön multa autuus taivahan!
  Oon kristitty, mut myöskin roomalainen.

      (Syöksee tikarin rintaansa ja kuolee. Yleinen hämmästys. Carinus
      on katsonut aluksi haukotellen kohtausta ja vihdoin kokonaan
      nukahtanut. Kuorsaa nyt kuuluvasti.)

  AEVIUS:
                             Ruumis syrjään! —
  Tää oli tapaus, jota aavistaa
  en voinut edes. —
      (Miettien.)
                   Ehkä sentään siitä
  vois jonkun sievän runo-aiheen saada.

(Kaikki pois varpaillaan. Orjat ovat kantaneet Sophronian ruumiin vasemmalle. Näyttämä hämärtyy. Manlius ilmestyy erään verhon takaa tikari kädessään, hiipii Carinuksen vuoteen luo ja kohottaa jo kätensä hänen ylitseen. Pidättyy, jää miettimään.)

  MANLIUS:
  Kuin helppo oiskaan sinut surmata,
  Carinus! Välkähdys vain tikarin,
  ja Rooman valtakunta oisi vapaa.
  Mut ei! Se ei ois kosto. Sitä naurais
  jumalat itse. Kurjan henki tuonko,
  ruumiissa rupaisessa kiusautunut,
  vaa'alla oikeuden painaa voisi
  Sophronian, tuon lumivalkeen, sielun?
  Ei koskaan! Kosto se ois lapsen kosto,
  ei urhon täyden. Paremmin mä kostan.
  Kautt' taivahan, jos kipinäkin vielä
  hänessä miestä on, sen etsin esiin,
  sytytän liekkiin, opetan mä hälle
  elämän onnen, kunnian ja lemmen,
  joist' ei nyt ymmärrä hän enempää
  kuin kala mykkä meren pimeän
  ilosta ilmanlintujen. Teen hälle
  kuin juottovasikalle: vaalin, pistän,
  kun kypsä on hän kostolleni, — nautin!
  — Hän haastaa jotakin!

  CARINUS (ääntelee unissaan):
                         Glyceria!
  Mun ihanaiseni! Miks mua kartat?
  Suo suudelmas!

  MANLIUS:
                 Sen saapa olet. Hyvä,
  siis siitä alotan. — Hän silmin nähköön
  autuudet, joist' ei hällä aavistusta
  sylissä ostamainsa orjatarten!
  Vien hänet sitten sotatantereelle,
  leiriin ja miekanleikkiin, näytän hälle
  voittoisat kotkat, sotatorvein pauhun
  ja taiston hurmion. — Mä kostaa tahdon
  kuin kukaan ennen viel' ei kostanut.
  — Hän heräjää! Pois, syrjään!

  CARINUS:
                             Unta uneksin mä julmaa.
  Glycerian mä kammiossa olin,
  hän mua suuteli, mut suudellessa
  kielensä niinkuin pitkä veitsi pisti
  mua pääni pohjiin saakka. Heräsin. —
  Tään unen kuka selittää voi mulle?
  Hoi! Murhaa! Murhaa!

  AEVIUS:
  Selitys se on aivan helppo. Katso:
  Glyceria … se on Glyceria …
  ja kammio on kammio … ja että
  sa häntä suutelit, se todistaa,
  ett' tulee hän sun lemmitykses kerran.

  AEVIUS:
              Oh, niitä välkkää tähän
  maailman aikaan joka paikassa
  niin paljon, ett' on turhaa niistä huolla!
  Amorin nuoleksi se ajattele!…
      (Salatulla ivalla.)
  Ja että hän sua juuri päähän pisti,
  se todistaa, ett' on hän veitikka,
  mi ain Akilleen kantapäähän tähtää. —
  Sun unesi on jumalallinen.

  CARINUS (hajamielisesti):
  Voi olla. Pitäis tuota miettiä. —
  Nukuinko kauan?

  MAVIUS:
                 Tai, min aurinko
  takana viipyy kesäpilven valkeen.

  AEVIUS (vavisten):
                               Tappoi
  tääll' eräs nainen itsensä.

  CARINUS:
                              Ah, muistan! —
  Siis, Aevius, ei mitään tapahtunut.
  Tanssia, soittoa!

  MARCIUS:
                    Kentiesi tahdot
  nuo nähdä tanssijattaret, jotk' eilen
  lähetti tänne Afrikan maaherra?

  CARINUS:
                                  Kentiesi.
  Salli heidän tulla! —

(Heittäytyy patjoilleen. Joukko tumma-ihoisia orjattaria tulee ja suorittaa karkelon, joka aistillisuudellaan saa itse Carinuksenkin väsyneet silmät syttymään. Manlius tulee tanssin aikana ja pysähtyy ovensuuhun. Tanssi taukoaa. Carinus taputtaa käsiään ihastuneena.)

  MANLIUS (heittäytyy maahan Carinuksen eteen):
                O, suurivaltaisin
  maan, meren herra, pilvein pitäjä,
  jumala jyrinän, sua tervehdin!
      (Nousee.)
  Mun nimeni on Manlius Sinister,
  armeijan airut itämailta.

  CARINUS:
                            Kuinka?
  Nyt vasta eteenikö tulla tohdit
  ja tulla näin? — Sun tunnen. Tiedän, olet
  Roomassa ollut päivän, kaksi.

  MANLIUS:
                                Käynyt
  useinkin esikammiossas olen,
  mut kuultuani riemus raiun, jota
  jumalten kadehtia sopis, en
  sua häiritä ma toki tohtinut
  vähillä viesteilläni armeijasta.
  Jos väärin tein, mua rankaise!

      (Manlius, joka nyt esiintyy ylellisessä itämaisessa asussa, tukka
      ja parta naisellisesti palmikoituina, kasvoilla taitehikkaita
      laikkuja, osoittaa Carinukselle mahdollisimman notkeata
      persialaista kohteliaisuutta, joka kokonaan ällistyttää muun
      hoviväen. Carinus katselee häntä nähtävällä mieltymyksellä.)

  CARINUS:
                                  Teit oikein.
  Mut kuinka selität sa käytöksesi
  äskeisen? Kautta taivahan, se maksaa
  sun henkesi!

  MANLIUS:
               Se on sun kädessäsi. —
      (Teeskennellen suuttumusta.)
  Mut kuinka vaaditkaan mua sietämähän
  taidetta näiden nilkan-nostajien,
  kun nähnyt olen itämaiden immet,
  joidenka joka liike laulu on
  ja juhla jumalten. — Ma innostun,
  kun vielä muistan tuota!

(Viittaa. Eräs orja kantaa taitehikkaan hunnun hänelle,
jonka hän levittää Carinuksen eteen.)

  Meressä Intian on koteloinen,
  mi kalliohon kiinni kytkeyy
  siteillä hienommilla lukinlankaa.
  Ne yhteen punotaan ja kehrätään
  puvuiksi kuninkaille, keisareille.
  Toin sulle tään. —
      (Itsekseen.)
                    Sophronian häähuntu!

      (Ojentaa hunnun Carinukselle, joka tarkastelee sitä
      taiteilijan mielenkiinnolla. Hoviväki seuraa
      uteliaana hänen kasvon- ilmeitään. Vihdoin
      Carinus nousee juhlallisena.)

  CARINUS:
  Sun lahjasi on kuninkaallinen.
      (Hoviväelle.)
  Mik' ihanuus tään hunnun kuvioissa!
  Kutehet, loimet lomitusten käyvät
  kuin kahden lempiväisen aatokset.
  Kas, siitä suuri taide tunnetahan:
  on kaksi valtaa yhteen sulanut
  samaksi syleilyksi autuaaksi,
  elämä, kuolo, henki ynnä aine,
  ja mitään ei oo toisessa, mik' ei
  lie toisessa ja molemmat on pyhät.
      (Manliukselle.)
  Sua kiitän, Manlius, ma lahjastasi.
  Valitse palkintos! Jos Roomassa
  tai muualla lie jotakin, mi sulle
  on mieleen, virka, palatsi tai linna
  tai vuorikaivos, lausu, omas on se!

  MANLIUS (polvistuen):
  Ei viehätä mua palatsi, ei linna,
  ei vuorikaivos eikä virka mikään
  Roomassa taikka muualla. Ma vaadin
  enempää.

CARINUS (kohottaa ylös hänet): Se on jo sun, käy, istu vierelleni! Täst' asti olemme me kumppanit elossa, kuolemassa. — (Hoviväelle.) Kuulkoon kukin: on lähimpäni Manlius Sinister, käskynsä hänen olkoon laki täällä lähinnä minun käskyjäni. Tämä on annettava kaikkein tiedoksi.

  MARCIUS:
  Peliä pelaat korkeaa, Sinister!
      (Manliukselle syvästi kumartaen.)
  Sua tervehdän ma kaikkein puolesta
  ja uuteen asemaasi onnittelen.
  Omasta puolestani tohdin toki
  kysyä tämän: kärpänenkö ehkä
  nuo kirpulat on poskees kiinnittänyt?

  MANLIUS:
  O, Marcius, barbaari-makuas!
  Tää Persiassa kaikkein ylhäisin
  on tapa.

  MANLIUS:
                    Tään kautta juuri
  ylhäiset eroavat alhaisista.
      (Ylemmyydellä.)
  Mut tietysti se vaatii hienompaa
  makua kuin on Marciuksen. — Mitä
  on kasvot ilman kirpuloita? Tyhjä,
  sileä seinä ilman ikkunoita,
  aro keitahaton, meri ilman laivaa! —
  Apollo itse alku tään on muodin.

  MANLIUS:
           Vallan varmaan: taivas onhan
  Apollon kasvot! Eikö taivas ole
  täys tähtiä ja eikö auringossa
  myös nähdä pilkkuja? —
      (Kokonaan voitollisena.)
                        Miks, Marcius,
  siis soimaat tapaa tätä kruunupäiden?
  Sit' et sa ymmärrä!

  CARINUS:
                      Mun kasvoihini
  myös pilkut moiset maalaa, Marcius!

(Marcius tekee synkkänä työtä käskettyä. Hoviväki seuraa keisarin esimerkkiä. Mesembrius tulee toimituksen kestäessä ja pysähtyy ovelle. Manlius on väistynyt vasemmalle ja katselee käsivarret ristissä rinnan yli ryhmää Carinuksen ympärillä.)

  MESEMBRIUS (itsekseen):
  Vihdoinkin pääsin! Paljon maksoi se.
      (Huomaa Manliuksen. Hämmästyneenä.)
  — Ken tuo on? Manlius! Häh? Milloin tullut
  hänest' on näyttelijä? —
      (Kuiskaten Manliukselle.)
                          Olitko
  Glycerian luona?

  MESEMBRIUS:
                   Sitten ymmärrän
  sun muutokses. —
      (Korkealla äänellä.)
                  Carinus keisari!

  MESEMBRIUS (itsetunnolla):
                     Oon Mesembrius Vir.
  Isäsi minut tunsi paremmin
  ja Probus keisari.

  CARINUS:
                     Ah, nyt ma muistan!
      (Terävästi.)
  Oletko taudistasi toipunut?

  MESEMBRIUS:
  Kun sydämehen haava isketään,
  niin vammat vähäisemmät unhottuvat.
  O, keisari, sun luokses valittamaan
  ma tulen, tai jos tahdot ennemmin,
  rukoilemaankin.
      (Väräjävällä äänellä.)
                  Tytär mulla oli…

MESEMBRIUS (jyrkästi): Yks vaan kuin sanoin. Valo mun silmieni, vanhuuteni toivo! Tais suosia hän kristityitä, niin kuin lapsen sydän aina suosii sitä, mik' uutta on. Nyt on hän vangittu!…

  MESEMBRIUS:
                     Kanssas tahdo
  en uskon asioista kiistaan käydä.
  Mut toivon, että säästät hapsia
  edestä valtakunnan harmenneita
  ja tyttären suot taatollensa jälleen.

  AEVIUS:
                   Murhe ilmoittaa
  mull' on, ett' eräs kaunis nainen kuuluu
  tän' yönä vankilassa kristittyjen
  itsensä surmanneen.

  MESEMBRIUS:
                      O, taivaan vallat! —
  Ja hänen ruumiinsa?

(Orjat vetävät hänen viittauksestaan erään esiripun syrjään vasemmalla. Näkyy Sophronian ruumis. Mesembrius syöksyy huudahtaen hänen jalkoihinsa. Hoviväki hänen ympärillään peittää hänet Carinukselta, joka jälleen on kääntynyt Manliuksen kanssa keskustelemaan. Manlius on siirtynyt oikealle etualalle.)

  MESEMBRIUS:
                                  Oh!
  Mun tyttäreni, kallis karitsani!

  CARINUS (Manliukselle):
  Mut ethän vielä kertonut sa mulle
  mit' uutta kuuluu sotatantereelle?

  MANLIUS:
  O, keisari, ei maita muita ole
  kuin Rooma, elämää ei muualla
  kuin missä sinä elät. Miksi siis
  sua viesteilläni tyhjänpäiväisillä
  ma väsyttäisin?

  MANLIUS:
                       Sun tähtes tein
  ma havaintoa monta merkillistä
  barbaari-maissa. Näinhän Afrikassa
  ma hevosia juovaselkäisiä…

MESEMBRIUS (vaikeroiden): Oi, mua onnetonta! Äsken niin kuin pulppuava lähde vuoristossa, nyt tyhjä kuoppa! Äsken taimilava iduille elon ihanaisimmille, nyt tanner tallattu tai katupaikka! Niin olet tyttärein. Tuo helma, joka ol' luotu synnyttämään elämää, nyt koti kuolon on! Suu, jota hymy hiljainen kiersi niinkuin tuoksu kukkaa, nyt lepää terälehdin auennein kuin apua huutaen. Mit' tahdot, tytär? Huudatko kostoa vai ylähisten ylistät valtaa vielä kuolemassa tai aneletko armahdusta vaan?

      (Painaa päänsä musertuneena ruumiin ylitse. Aevius seuraa
      silmillään tarkkaavaisena sekä häntä että Carinusta ja Manliusta,
      jotka juttelevat keveästi ja naureksien keskenään.)

  MANLIUS:
                          En tiedä,
  mut luulen, että on se uskon seikka.

  AEVIUS (itsekseen):
  Nyt vuoro mun on esiin astua. —
      (Korkealla äänellä:)
  O, Manlius, Manlius!

  AEVIUS:
  Jo kyllin kyyneleitä itkitkö
  muistolle morsiames, koska kuivin
  voit silmin nähdä appes surua?

  MESEMBRIUS (nousten):
                  Ma mitä kuulen?
  Sa etkö myönnä, että eilen vielä
  ol' onnes päällä maan Sophronia.
  Niin kerroit ainakin, kun tytärtäni
  palavin pyysit rukouksin multa.

  MESEMBRIUS:
  Kirous ja kuolema!
      (Tarttuu päähänsä kuin pyörtyvä.).
                     Tää liikaa on.
  Näköni pimenee. Pois! Ilmaa! Ilmaa!

  CARINUS:
  Mieheltä tuolt' on kaula katkaistava.
  Kiireesti! Kiinni hänet. — Manlius!

(Kirjurien kynät rapisevat. Marcius antaa käskyn mennä eteenpäin.
Manlius kääntyy yhtä tyynenä ja värähtämättömänä kysyjään.)

  CARINUS (terävästi):
                 En tiennyt, että on
  Glyceria sun morsios.

  CARINUS:
  Te meidät kahden kesken jättäkää! —
      (Hoviväki poistuu.)
  Sa tiedät, Manlius, ett' yksi oli,
  min kanssa kerran hän jo häitä vietti?

  CARINUS (katsoo tiukasti häneen):
                                Nyt häntä
  ei ole enää.

  MANLIUS:
                              Hän pantiin
  rautaiseen tynnyriin ja heitettiin
  aaltoihin Tiberin. Tuon tarun tunnen.

  CARINUS:
  Sa puhut halveksuen tarinoista.
      (Uhkaavasti.)
  Ne voivat uudistua.

  CARINUS (nauraa ilkeästi):
                      Tuo mulle mieleen.
  Et ole edeltäjäs kaltainen,
  hän rakasti Glyceriaa vain yhtä
  ja vaati, että tämä yksin häntä
  myös rakastais.

  MANLIUS:
                Jos muut' ei kuolon syytä
  ois maailmassa, luulen, jumalat
  lie mulle taanneet kuolemattomuuden.

  CARINUS:
  Sit' tahdon koettaa. —
      (Suoraan.)
                        Ma lemmin häntä,
  sun morsiantas, saakka hulluuteen.

  MANLIUS:
  Jos hän sua miellyttää, niin ota hänet!
  Takana salpain hänt' en säilyttele.

  CARINUS:
  Helposti sanottu, kun tiedät, että
  hän itse itselleen on salpa paras. —
  Hän jäätä on!

  MANLIUS:
                Ja sentään tulta! — Sen
  ma tiedän parhain. — Tänä yönä on
  minulla hänen kanssaan lemmenhetki.

  CARINUS:
  Ja sen sa sanot, niinkuin puhuisit
  kävelyretkestä tai kaupanteosta!
  Ma sua ihmettelen.

MANLIUS (muka suurimmalla kummastuksella): Sa? Minua? Sa, herra maailman, mua, köyhää, kurjaa pahaista palkkalaista? Tuota en ma ymmärrä. Sun onhan valta, voima, maa, meri ynnä kaikki, niissä mitä kauneinta on ja kallehinta! Sinä minua kadehtisit? Mahdotonta!

  CARINUS:
  Siis tiedä: kuitenkin ma vaihtaisin
  halulla kaiken tuon sun onnehesi
  Glycerian vierellä.

  CARINUS:
  Kautt', taivaan, en! Sen sulle todistaa
  piankin tahdon. Varo kieltäs siksi!

  MANLIUS (salatulla ivalla):
  Sa etkö ole Rooman keisari?
  Miks' hänt' et luoksesi sa raastattanut
  kuin hänen siskonsa?

  CARINUS:
                       Mua, luulen, pilkkaat:
  en ruumiita ma rakastella saata.

  MANLIUS:
  Siis sinne sijastani mennös mun,
  ja vannon, että kuollutta et tapaa!

  MANLIUS:
  Siis miksi puhut niin? — Tää sormus ota,
  sua vaimo vartoo pyhän sillan luona,
  sen hälle näytät, hän sun osoittaa
  Glycerian ovelle…

  MANLIUS (hymyillen):
                              Hän ei
  eroa pimeässä huomaa ennen
  kuin myöhäist' on se.

  MANLIUS:
                         Kuink' uskaltaisin
  ma muuta herrallein kuin totta haastaa?

  CARINUS (katsoo häneen):
  Mies merkillinen! On kuin muodossasi
  näkisin oman toisen itseni,
  mut sata kertaa suurempana —
      (Ihaillen.)
                              Sun
  pitänyt syntyä ois keisariksi!

  CARINUS:
  Hovini, hoi! —
      (Hoviväki tulee.)
                Mua toimi tärkki kutsuu
  pois täältä täksi yöksi. Ehkä viivyn
  ma hetkisen tai aamunkoittoon asti.
  Sill' aikaa sijaiseni täällä on
  ritari Manlius Sinister. Mitä
  hän määrää, allekirjoittaa tai käskee,
  se käyköön minun käskystäni. Tämä
  sanottu olkoon kaiken kansan kuullen.
  Hyvästi, hovini! Jää hyvästi
  Sinister-keisari! Hallitse hyvin!
  — Mua seuratkoon kaks henkivartiaa.

(Pois nopeasti vaippa hartioillaan. Hoviväki seisoo
kuin ukkosen iskemänä.)

  MAVIUS:
  Hän runoutta kenties arvostaa. —
      (Astuu esiin ja alkaa deklamoida:)
  "Kuin suvi-aamun sulosilmä Eos
  sormensa purppuraisen nostaa yli
  sinisten aaltojen, kuin Olympo
  kohoopi yli muiden Kreikan vuorten,
  niin kohoaa Sinister-keisari
  ylitse maailman"…

      (Heittää hänelle kourallisen jalokiviä. Mavius vetäytyy syrjään
      iki-ihastuneena. Manlius nauttii vielä hetkisen yleisestä
      hämmästyksestä. Vihdoin pilkallisesti:)

  Kah, seisottehan niinkuin katsoisitte
  Medusan päätä! Eikö tervehdystä
  teill' ole kunniaksi keisarinne?

  MANLIUS:
  Noh, noh, ei liian kauan. — Maksaa vois
  se henkenne, kun palajaa Carinus.
  Nyt soitot soimaan, laulu käymään! Tyttö
  jokaisen polvelle! Pois teeskentely!
  Ma tahdon, että keisar-aikani
  oleva viinin on ja lemmen aika.

NELJÄS NÄYTÖS.

Huone Glycerian talossa. Sisustus pehmeä, ylellinen. Valaistus himmeä ja epämääräinen. Ovien sijasta häilyviä esirippuja. Lamput kuolleiden pääkalloja. Tausta jatkuu pitkäksi käytäväksi, joka suljetaan esiripulla.

      Vasemmalla taka-alalla vuode, verhot puoleksi syrjään vedettyinä.
      Oikealla etualalla leposohva. Lydia permannolla leikkii kissan
      kanssa. Glyceria tulee äkkiä oikealta.

  GLYCERIA:
                          Ei? Ja kuu
  korkeella yli kukkulain jo hohtaa.
  — Mik' onpi aika?

  LYDIA:
                    Hiekka juokseva
  yhdennentoista hetken näyttää.

GLYCERIA (heittäytyy leposohvalle): Ah! Miks ei jo aamu ole? — Yötä tätä olenhan etsinyt kuin elämääni ja sentään, kun sen siipein iskut kuulen, vavistus, tuska valtaa mun. Ma pelkään, en tätä yötä enempää ma elä. — Mun arpanoppani! (Heittää muutaman kerran.) Ah, pimeys peittää mun sielun-silmäni! On arpa turha. Miks hänet kutsuinkaan? — Sa, Lydia, tiedätkö keinon, joka parantaa voi vaivat rinnan lempivän?

  LYDIA:
                              Kai lempi
  parhaiten parantavi lemmen vaivat.

  GLYCERIA:
  Voit säästää pilapuheet huomiseksi. —
  Tää lempi toista on kuin näkemäsi
  tääll' ennen. Tää on tuli punainen,
  muut tuhkaa tummaa. Tää on aurinko,
  muut päivän heijastusta himmeätä.
  Sit' et sa ymmärrä.

  LYDIA (itsepintaisesti):
                      Mut ymmärränpäs!
  Sehän on niinkuin minun lempeni
  Callidus-orjan kanssa.

  LYDIA:
  Sen parhaiten tää laulu selittää,
  jot' usein illoin yksin lauleskelen.

      Ah, Callidus, jos mua huokailet,
      niin liian usein luoksein hiivi et,
      on lemmen hurma lyhyt, haihtuva,
      mut ijäinen on lemmen unelma.

      Ah, Callidus, sua lemmin ainiaan.
      Unelmat usein pettää päällä maan.
      On onnen hetki kupla kultainen,
      mut ijäinen on itku sydämen.

      Ah, Callidus, jos mua rakastat,
      mun onneni on onnen unelmat
      ja itkut sydämen nuo ikuiset,
      kun kyllin usein luoksein hiivi et.

  CHLOË (tulee perältä):
  Ovella tääll' on vanhus muuan, joka
  tavata tahtoo herratarta.

  CHLOË:
                       Sen soin jo hälle:
  hän yhä pääsyä sun luokses anoo.

  GLYCERIA:
  Siis joku kulkevainen kauppias,
  mi korukalujansa tarjoo? — Tulkoon!
      (Chloë menee.)
  Jos hällä vanne joku on, jot' ei
  mull' ole vielä, kaikki ostan. Tahdon
  nyt kimallella niinkuin kiiltomato
  lyhyen hetken aamunkoittoon asti. —
      (Chloë palajaa, Mesembrius hänen kerallaan.)
  Sa mitä tahdot?

GLYCERIA (sisällisen kamppailun jälkeen): Niin olen, tiedän, mikä olen. Myöskin, mik' ollut olen. Siitä tarvis sinun ei mua muistuttaa. Mun elämäni on sellainen, miks loi sen jumalat ja oma tahtoni. En kadu mitään. Erehdyt suuresti, jos näkeväsi mun toivoit nöyrtyneenä jalkais eessä anellen anteeks-antoa. Ma käyn tiet' alkamaani loppuun asti, kuin sinäkin omaas. Enkä ymmärrä, miks yhtehen ne nyt on sattunehet.

  GLYCERIA:
  Pidätä hetki vielä! Tiesin heti,
  kun sinut näin, sun aikomukses: tulit
  mua murhaamaan. Jos eilen tullut oisit,
  kautt' taivahisten, itse ohjannut
  tikarin kärjen oisin poveen tähän,
  sanoen: pistä! Samoin huomenna
  sinulle sanon. Mutta tämän yön
  ma elää tahdon.

  GLYCERIA:
  Kuin sen ma vietän, tietää jumalat,
  en minä. Muut' en sulle virkkaa voi.

  MESEMBRIUS:
  Mua tahdot houkutella puheellasi
  kuin Manliuksen. Mut, ma vannon, nyt
  et siinä onnistu. Tee tilis! Eikö
  suli' elämälle sanomista muuta?

  GLYCERIA:
  En pelkää kuolemaa. Mun tilini
  jo ammoin tehty on. — Mut tämän yön
  ma elää tahdon, kuuletko, oi isä,
  ma tahdon!

  GLYCERIA (halaten hänen polviaan):
                      Taatto! Armas taatto!
  Jos tietäisit… Mua ällös pakota
  sen sanan sanontaan, mi viedä sulta
  vois valon vanhuuden ja sielun rauhan!
  Sua rukoilen, sua pyydän polvillani:
  mua sääli sekä itseäsi, isä!

  MESEMBRIUS:
  Sun ammoin turmeltuneheksi tiesin
  sielulta, ruumihilta, rupaisemmaks
  suon sammakkoa, sisiliskoa,
  ja hämähäkkiäkin häijymmäksi.
  En tähän päivään asti tiennyt, että
  myös olit pelkuri! Sua suureks luulin
  pahassa niinkuin ennen hyvässä,
  nyt huomaan, kupla oli suuruutesi
  vain kuohuttama vetten mutaisien.
  En tiedä, tokko kehtaan kättäni
  sinuhun saastuttaa. On turva kyyllä
  näössään inhassa, niin sullakin.
  — Pois nouse!

  GLYCERIA:
               Herjaa mua, häväise,
  kun säästät henkeni! Sen lainaks anon,
  huomenna takaisin jo tarjoon.

  MESEMBRIUS:
                                Haa,
  nyt ymmärrän: mun mielit murhata
  tän' yönä. —
      (Glyceria tekee kauhistuneen liikkeen.)
              Niin, sen totta aiot tehdä!
  Carinus onhan rakastajas, onhan
  sun käytettävinäsi kätyreitä
  tääll' legionittain! Mun tahdot tappaa
  kuin tapoit siskos. Isän-murhaaja,
  iloa sit' en sulle salli sentään!

  MESEMBRIUS (ylenkatseellisesti):
                   Toinen siis, sen tiesin. —
  Tuo ovi laajempi on kulkuväylä
  kuin meri Hadrian: sen kautta seilaa
  tuhannet purret. Toki tietää tahdon
  tuon nimen. Aavistan…
  Keisari Carinus.

  MESEMBRIUS:
                            Vastaa mulle:
  se eihän ole Manlius Sinister?

  MESEMBRIUS:
             Kirous ja kuolon varjot! — —
  Ei niin! Ei niin! — Maa, meri kuule! — Ei! —
  Mut tähdet tuhannet, te taivaan lamput,
  te kuulkaa, mitä ette ennen kuulleet,
  mit' unissaan ei edes aavistaa
  inehmo voinut! Sulho morsionsa
  menettää, syöksyy porton vuotehesen,
  sen porton, joka kättä murhaajan
  on ohjannut … niin, älä kiellä sitä,
  sa tiesit murhasta, tai ellet tiennyt,
  sit' toivoit kuitenkin! … ja portto tää
  on hänen morsionsa sisar! Haa,
  sep' oivaa on, se itämaista on!
  Jumalat tunnustakaa tuhmuutenne:
  sit' ette oisi keksinehet te,
  sen keksi ihminen!

  MESEMBRIUS:
  Mitä ma sanoin? Ihminenkö? Ei!
  Megaira, velho, noita hirmuinen,
  min sanoisin Medusan saalahaksi
  keralla Geryonin siitetyksi,
  ellei hän oisi oma tyttäreni!
  Se oli mestartyösi!

MESEMBRIUS (väsyneesti): Puhele! Aika mun on maata mennä. Lait luonnon rikkuu, edes takaisin kaikk' kääntyy: hyvä ynnä paha, totuus ja valhe, yö ja päivä. Puhu! Puhu! Ma olen vanhus heikko vaan. En taida ees kortta taittaa. Kuinka taitaisin maailman kaiken kääntää kohdallensa! Miks puhu et?

  MESEMBRIUS:
  Tyynempi Tuoni ei kuin sydän tää. —
  Pudotit kääryn, jossa läksys seisoo.

(Kumartuu ottamaan ylös paperirullaa, joka putoaa Glycerian
vaatteen laskoksesta.)

  MESEMBRIUS (hämmästyneenä):
                    Kuolintuomioni! —
      (Tyynesti.)
  Se vie Carinukselle! — Ei, siin' on
  jo allekirjoitus. Siis liktorille!

      (Lähestyy häntä katse kauniisti rukoilevana. Mesembrius
      tuijottaa synkästi häneen. Vaitiolo. Glyceria painaa
      päänsä hänen povelleen.)

  GLYCERIA:
           Mit' on katumus, en tiedä. —
      (Uneksien.)
  Vai sitä liekö, että souten yössä
  taloa taaton lähestyin ma usein
  ja katsoin kauan sitä niinkuin unen
  etäisen maata taikka kartanoa
  kuolleiden, jotka olen joskus nähnyt?
  Kuu paistaa kalpea sen portahille,
  siell' yksin istuu vanha, vanha ukko
  ja nainen nuori yrttitarhan tietä
  käy niinkuin aavistus… Ei lehti liiku,
  ei kukaan haasta… Seinät valkeat
  veen kalvoon kangastuvat, ympärillä
  puut tummat muistoja vain puhelevat,
  tarua kertoo taivas tähtikirja
  niin haikeaa, niin vaikeaa, niin tyyntä,
  kotoista, sentään vieraampaa kuin miero.
  Mut talo mykkä on. Vain varjot siinä
  elävät ja sen asukkaat on vainaat.

  GLYCERIA:
                Onnellisten koti.
  Ken siihen katsoo, silmä vettyy siltä
  ja rinta riutuu itkuun ihanaan.

  MESEMBRIUS:
  Mieleesi joskus eikö juolahtanut
  talohon tuohon sisään käydä?

  GLYCERIA:
                               Ei.
  Humisi Tiber tietään, kohtalot
  inehmoin kulkivat sen kuplain päällä
  ja kanssa kuplain vieri pursi pois.

      (Vaitiolo. Mesembrius seisoo hervottomana paikallaan. Hänen
      kätensä hapuilee vain kuin anteeksi antavana hivelläkseen
      Glycerian suortuvia.)

(Mesembrius painaa huulensa hänen otsalleen ja kääntyy pois itkien äänekkäästi. Glyceria irtautuu hiljaa hänestä. Mesembrius kohottaa äkisti tikarin ja syöksee sen omaan sydämeensä. Vaipuu maahan. Glyceria käännähtää nopeasti.)

  MESEMBRIUS:
                                Tein,
  mik' oikein oli: velka velasta.

  GLYCERIA:
  Kuollut. —
      (Nousee.)
            Ma syyllinen? Ja kuitenkin
  edestään sata kertaa kuollut oisin.
  Mut tavata ma tahdoin Manliuksen.
      (Miettii, tulee etualalle.)
  Hän teeskenteli, sen nyt selvään huomaan,
  minulle vannoessaan lempeänsä…
  Mut miks sen teki hän? En sitä tiedä.
  Tahtoisin tietää. — Minut murhata —
  hän aikoisko? Sen ois hän voinut tehdä,
  ei tehnyt. — Mitä multa tahtoo hän?
      (Miettii, istuu leposohvalle.)
  Carinuksenko suosiota? — Ei.
  Valtaa vai rikkautta? — Ei, en arvaa.
      (Ojentaa käsivartensa, hymyilee.)
  En tiedä, mitä multa etsii hän,
  sen tiedän vaan, mit' etsii, kaiken saa hän!

  CHLOË:
  Mies seisoo ulkona, mi pääsyä
  luo vartoo valtiattaren. — Hän antoi
  tään sormuksen.

  GLYCERIA (vilkaisten sormukseen):
                  Se on hän itse! —
      (Nousee nopeasti, katsoo peiliin.)
                                    Taivas!
  Mun kasvoni on vallan väännyksissä. —
  Mies sisään käske! —
      (Chloë menee.)
                       Lydia!

  CARINUS
  Jo tullaan. Pois! — Hyminä hiljainen
  tulijan askeleita tervehtäköön.

(Pois oikealle. Näyttämö hämärtyy. Orjat tulevat ja kantavat äänettömästi pois ruumiin. Heti heidän perästään joukko orjattaria, jotka kylvävät kukkasia permannolle. — Kaikki pois. Verhojen takaa hiljaista soitantoa. — Carinus, vaippansa peitossa, tulee perältä Chloën saattamana.)

  CARINUS:
               Kuin? Kulta lempeen kuuluu
  kuin kehys tauluhun. — Miks ota et?

  CARINUS:
                   Pistit! —
  Sull' onko suussas samallaista monta
  pikkuista piikkiä?

  CHLOË (väistyen):
                     Niin monta kuin
  sun sydämessäs pyydettä.

  CHLOË:
                Miks kahdesta siis puhut?
      (Ilkkuen):
  Sun kieles kangertaa.

  CHLOË:
                     Tarpeetonta
  rauhasta haastaa, missä sotaa ei.
  Hyvästi jää!

  CHLOË (hymyillen hurmaavasti):
  Valmiina huulillani odottaa
  sun rikkomistasi.

  CARINUS:
                    Siis rikon ensin
  ja anteeks anon suudelmalla jälleen.

      (Tahtoo suudella häntä. Chloë livahtaa pois kuin lintu hänen
      käsistään ja häviää. Glyceria tulee. Carinus aikoo rientää
      vastaan hänelle.)

  GLYCERIA:
  Sinister! — Ei, äl' lähesty! Myös älä
  minulle haasta! —
      (Viittaa istumaan hänet.)
                   Suo mun haastaa! Tiedän
  sun mieheksi, mi miekoin paremmin
  kuin kielin haastaa voi. Siks vaikene!
  En sulle tahdo teeskennellä, vaikka
  sun tiedän mulle teeskenteleväsi.
  Sua lemmin, lempinyt oon lapsest' asti
  ja suurin autuuteni ollut ois
  syliisi haihtua kuin rusko päivään.
      (Carinus levittää käsivartensa.)
  Ei, ei! Se paikka nyt ois siskoni,
  ellei hän kuollut ois. — Kun menettänyt
  sun olin, oli toinen toivo mulla:
  sun kädestäsi saada surmani
  tai sinut surmata. —

Sun silmäs nähdä ma tahdoin kuolon usten kuumottaissa. Siks sinut tänne kutsuin ma. Sinister! Ei toinen meistä elä aamuun asti. (Carinus tarttuu äkisti tikariinsa.) Ma näen, että, sinä aiot elää! — Samapa mulle, mutta luojan maa on liian ahdas molemmille meille. Kaks ihmistä jos toistaan kerran vihaa niinkuin me kaksi… (Carinus tekee epäävän liikkeen.) Niin, äl' epää sitä, sa mua vihaat sanomattomasti! — Minäkin sinua. — Mut kuolon suussa mun salli kysyä: miks mua vihaat? (Carinus tekee jälleen epäävän liikkeen.) Siks että sua rakastan ma? — Enhän ma sulta vaadi mitään. Pyydän vaan sua aina rakastaa. Se aarteheni on kallein kaikista. — (Carinus vie käden sydämelleen.) Sa julma olet. Se onhan oikeutes. — Mut virka, kuinka sua suututtamatta ma elää voisin? Tahdotko, että Roomasta pois muutan? Kiusaako sua siis mun katsantoni niin suuresti? Niin ruma olenko? (Carinus eittää pontevasti kädenliikkeillään.) Jos tahdot, teen sen. Sopen syrjäisen ma etsin, elän hiljaa, muistelen sinua, kudon vöitä kultaisia, ja onnellinen oon. Jos tahdot, kuolen. Silloinko leppyisit? —

(Carinus, voimatta pidättää itseään enää, syöksyy hänen eteensä polvilleen.)

Pois nouse! Istu mun viereeni! Tai yksin istua kentiesi tahdot? Miten palvella sinua voisin? Onko nälkä sinun tai jano? Tahdotko mun vaikenemaan vai puhumaan? — Tai ehkä tahdot minut jalkaisi juureen istumahan, että kätesi leikkiä vois kutreillani. Tee niin, ja muista niitä sormitellen Sophroniaa!

  CARINUS (syleillen häntä):
              Sua yksin, yksin muistan! —
  Haa, Manlius Sinister! Onni tää
  on liian suuri sulle. Enää sitä
  en varastaa ma voi. — Mua lemmi, neito!

(Esiintyy keisarillisessa puvussa. Glyceria pakenee
peljäten häntä toiselle puolen näyttämöä.)

  GLYCERIA:
               Ääntäsi en sietää voi
  Sun täällä-olosi on iljetys
  inehmoin, jumalien nähdä. Poistu!

  CARINUS:
              Lausu, mikä minussa
  huonompi Manliusta on. Miks häntä
  rakastat niin?

  GLYCERIA:
                 Miks? Hän on jumala!
  Sun koko sielus, ruumiis, valtakuntas
  vaa'assa paina ei niin paljon kuin
  yks hänen hapsensa. Ja sinä kysyt!

  CARINUS (purren kuullaan):
  Kysyisin enemmänkin, jos ma vaan
  tietäisin, että vastauksen saisin.

  GLYCERIA:
                   Niin, ma varron häntä.
  Ja vaikka antais Brahman yöhön asti
  hän vartoa mun, odotuskin oisi
  tuo ihanampi kuin sun läsnä-olos!
  Oletko kysynyt?

  CARINUS (painokkaasti):
                  En vielä kyllin. —
  Annoitko hälle sormuksen?

  GLYCERIA:
                            Sen annoin!
  Sen hältä varastit, jo tiedän. — Tullut
  jo kysymystes loppu onko?

  CARINUS:
                            On.
  Mut sormusta en varkain vienyt, hältä
  sen sain.

  CARINUS:
                            Miksi? Syy
  kai valheellakin olla pitää. Ethän
  sa omakseni silti tulle, jos
  Sinister konna on.

  GLYCERIA:
                     Hän vertaisesi?
      (Äärettömällä ylenkatseella.)
  Alentain häntä itse nousevasi
  sa luulet kai? — En sua usko! Vaikka
  valoja mulle vannoisit niin monta
  kuin päivää vuodess' on ja päivässä
  kuluvaa hetkeä: sa varastit
  häneltä ensin sormuksen ja sitten
  varastaa lempeni sa tahdoit. Varas
  sa olet, pysyt! — Pyhät jumalat!
  Kuin, kurja, saatoinkaan niin erehtyä!

  CARINUS:
  Sa etkö uskois sittenkään, jos sulle
  todistajaksi hovin kaiken toisin,
  ett' antoi sormuksen hän, vastalahjaks
  sai valtakuntani. Tän' yönä hän
  on keisari.

  GLYCERIA (raivoten):
              Niin, ja kautta kuolon vannon,
  et elävänä täältä lähde! Henki
  hengestä!

  CARINUS (lähestyen):
                  Sinut pyyteilläni
  ma ympäröitsen niinkuin pilvellä.
  Ah, armas!…

  CARINUS (syleillen häntä):
  Sa huudat turhaan. Nyt et pääse multa.
  Meressä, maassa ei niin mahtavaa,
  ken irroittaa tään käden uskaltaisi
  sun uumiltasi pois.

      (Riuhtaseikse irti, tempaa pääkallolampun käteensä ja tekee
      sen ylitse noitamerkin. Liekki leimahtaa lampusta. Veripunainen
      loimo valaisee huoneen. Samassa taustassa ääretöntä meteliä,
      ryskettä ja jyrinää.)

(Glyceria häipyy lamppu kädessään erään esiripun taa. Carinus yrittää seurata häntä, liekit lyövät häntä vastaan kaikkialta pääkalloista.)

MARCIUS (tulee perältä kiireesti): Keisari, kapina puhjennut on itämailla, armeija huutanut on keisariksi Diocletianuksen. Sua etsimme. Mitä on tehtävä?

  AEVIUS:
                   Pois pakoon, pakoon!
  Kavahda, keisari! Jo kansa luopuu,
  kaduilla Rooman taistellaan, ei joukot
  meit' enää tottele.

  MAVIUS:
  O, keisari, sun henkes vaarass' on!
  Käy kansan aalto tännepäin, se kuohuu
  kuin valtameri. Surmaa huudetaan
  ja kuolemata keisarille. Pakoon!

  CARINUS:
  Valmiiksi laiva laittakaa! Ma lähden.
  Sikeliasta suojaa etsikäämme!

  MANLIUS:
  Ei, keisari, vaan orhin selkään istu,
  käy eteen joukkojesi uskollisten!
  Kaduilla rauha on, ja kasarmeissa
  ei yhtään sotilasta, jok' ei seurais
  Caruksen poikaa maailman ääriin asti.
  Polkaise! Legionat nousee maasta.

  CARINUS (ojentaen kätensä Manliukselle):
  Sen sinä tehnyt olet! Kuinka voin
  sua kiittää?

  MANLIUS:
               Kiitoksiin ei aikaa nyt.
  On joukot koottavat, on lähdettävä
  sotahan soitatellen, voitettava
  Diocletianus, kotkain kultaisien
  paisteella päivä pimennettävä.
  Ken Roomaa uhmailee? Ken keisaria?
  Parempi, ettei syntynyt hän ois!

(Aikovat perälle. Manlius on temmannut esiripun syrjään, mutta peittää samalla silmänsä häikäistyneenä. Näkyy pilarien lomitse palava kaupunki ja Glycerian hurjistunut hahmo eräällä ulkonevalla parvekkeella. Tekee noita-merkkejä, pitää yhä pääkallo-lamppua kädessään. Pitkät tulenliekit sinkoilevat yli yöllisen taivaankannen. Kaikilta pääsee ehdoton kauhunhuuto:)

VIIDES NÄYTÖS.

Taistelukenttä. Vasemmalla etualalla keisarillinen teltta, jonka ovella kaksi vartiaa. Perällä pieni kumpu, kummun takana leiri, palanen tasankoa ja vastapäistä vuorenrinnettä. Aamuhämärä. Joku tähti tuikkii vielä valkenevan taivaan kannella.

1:NEN VARTIA: Voisimme arpaa heittää kerran, kaksi. Carinus nukkuu vielä. Pitkäksi käy aika seista tässä saakka aamuun.

  2:NEN VARTIA (haukotellen):
  En viitsis, veikko, vaikka oisikin
  minulla kultavuori.

  1:NEN VARTIA:
                      Miksi et?
  Hävinnyt liikaa lienet viime yönä.

  2:NEN VARTIA:
  Mitäpä kullasta, jos sillä et
  sa mitään saa! Vaikk' oisit rikkahampi
  kuin Kroisos, sentään olet köyhä kuin
  Diogenes, jos sull' ei tilaisuutta
  aarteitas tuhlata. —
      (Haukottelee jälleen.)
                      Tää sodankäynti
  minusta hengen ottaa.

  1:NEN VARTIA (nauraen):
                        Ymmärrän.
  Sua miellytä ei keisarimme tapa.
      (Huokaisten.)
  Hän elää niinkuin filosooti.

  2:NEN VARTIA:
                               Nähnyt
  eloa kurjempaa en vielä koskaan!
  Ei juhlia, ei juominkeja, ei
  ees yhtään tummaa orjatarta! Milloin
  viimeksi viiniäkin juonut lienen?

  2:NEN VARTIA (sylkäisten):
  Ja mitä syö hän? Lientä kamalaa! —
      (Koetellen vatsaansa.)
  Kahdessa kuussa olen laihtunut,
  niin että lävitseni tähdet tuikkii.
  En tiedä, eteen Briseis-hempukkani
  Roomassa kuinka koskaan tulla tohdin.
  Hän mua naurais kuollaksensa!

  1:NEN VARTIA:
                                Sama
  sinulle kelvannee, mi keisarille.

  2:NEN VARTIA:
  Mi hulluus! Maata kilpi päänsä alla,
  rämeitä, soita rämpiä, kun voisi
  unehen käydä haahkan-untuville
  ja syödä hanhenmaksaa!
      (Maiskauttaa huuliaan.)
                         Ah! — Mut sehän
  on selvä merkki järjen heikkoudesta.

  2:NEN VARTIA (äreästi):
                                   Ken!
  Sinister, konna tuo, mi hulluttanut
  on keisarin. Ma häntä vihaan. — Mutta
  kenties sa kielit hälle?

2:NEN VARTIA (katsoo ympärilleen): En! Myös minä mitattomasti vihaan Manliusta. En tiedä, kun vaan kuulenkaan sen nimen, mun valtaa silloin raivo villi aivan, ma vimmastun, ma kimmastun, ma suutun kuin härkä punaiselle. — Miksi? Tiedä en syytä, mutta mull' on moinen sisu.

(Glyceria, vaikeassa puvussa, kultaristi kädessään, näkyy kummulla yhä selkenevää taivaanrantaa vasten.)

  2:NEN VARTIA (kuiskaten):
                        Naisen tuon!
  Hän seuraa sotajoukkoa kuin varjo
  Roomasta saakka.

  2:NEN VARTIA:
  Öin ennen taistoa hän ilmestyy.
  Ken hänet kohtaa, nää ei huomispäivää.

  1:NEN VARTIA:
  Leirissä kerrotaan, hän ett' on ollut
  papitar kuoleman ja siksi pyhä.

2:NEN VARTIA (vavisten): Ei, velho on hän. Nähty lentävän hän siell' on kaarnesiivin mustin, missä tulisin taisto riehui.

2:NEN VARTIA: Lukuja hirmuisia lukee hän. Tää päiv' ei koskaan kunnialla pääty.

(Pitää kultaista ristiä kädessään korkealla ilmassa, tekee liikkeitä toisella kädellään kuin kylväisi häviötä ja onnettomuutta kaikkiin ilmansuuntien. Vartijat katsovat kauhistuneina. Näky häviää. Aamuruskon ensimmäiset säteet singahtavat kummun ylitse. — Carinus ja Manlius, täysissä sotapuvuissa, tulevat teltasta. Joukko sotapäälliköitä heidän jälessään.)

  CARINUS:
  Sep' oiva uni! On kuin kylpenyt
  nuoruuden lähtehessä oisin. Tänään
  on lankeava Rooman arpa. Mitä
  siit' uskot, Manlius?

  MANLIUS:
                        En usko: tiedän,
  tän' iltana sun onnes tähti täyttyy.

  CARINUS:
  Niin luulen minäkin. Kaikk' ennusmerkit
  on myötäiset ja Quaterquarcus lausui,
  ett' tänään valtakunta pelastuu.
  Mut enemmän kuin suoliin eläimien
  ja lintuin lentohon ma luotan tähän
  tunteesen voiman, joka suonissani
  kiireestä kiertää kantapäähän saakka.
  Ei petä se, jos pettää kaikki muu.
  — Manlius! Me voitamme!

  CARINUS:
  Siis merkki taistelon! Ja pauhatkoot
  pasuunat, torvet! Se mun korvilleni
  suloisin soitto on. Tään teltan ohi
  armeija käyköhön, kuin juhlaan käyköön!
  Elämä juhlaa on.

  MANLIUS:
                   Myös kuolo eestä
  Carinus-keisarin ja Rooman vallan!

      (Antaa merkin. Osa sotapäälliköistä rientää pois, osa jää vielä
      keisarin seurueesen. Carinus ja Manlius rientävät kummulle.
      Legionat marssivat kummun tuonpuolitse kiiltävin kotkin ja
      kaikuvin torventoitotuksin.)

  MANLIUS
                            Sun yksin.
  Parempaa toista ei maanpiiri tunne.

  CARINUS:
  Näetkö, kuinka silmä jokaisen
  riemusta säihkyy, kuinka peitsin, miekoin
  he mua tervehtää? — Haa, terve pojat!

  CARINUS (synkistyen):
  Pojaksi taaton tervehtää he mua.
  En vielä omaa nimeäin ma kanna.
  Mut kerran kantava sen oon, ma vannon
  sinulle, Manlius! — Teit väärin, minut
  kun tappotantereelta estit.

  MANLIUS:
                              Siellä
  ei paikka keisarin. On henkes kallis.
  Kummulta tältä kaikki nähdä voit;
  mit' tapahtuu. Tää ystävän on neuvo.

  CARINUS:
  Sen tiedän. Mielelläni kuitenkin
  oisinpa itse miekanleikkiin käynyt.
  Tää pelkuruudelta voi haiskahtaa.

  MANLIUS (innokkaasti):
  Ken tuota tohtis uskoa? Sa oothan
  monessa kahakassa näyttänyt
  jo mieles urhouden. Ei miestä yhtään
  leirissä, jok' ei sua kunnioita.

  CARINUS:
  Siks että itse kunnioitan sua.
  Tiedäthän: ystävyytes ylempi
  minulle on kuin Rooman valtakunta.
  Kuin kiittää koskaan sua kyllin voinen!
  Mit' oisin ilman sua? Itsekäs,
  ärtyisä lapsi, omaa voimaa vailla,
  hovini narri, naisten naurattaja.
  Minusta olet miehen tehnyt. Siitä
  sinulle miehen kiitos!

  MANLIUS (kaksimielisesti):
                         Suurempaa
  lie toivonut en onnea mä koskaan.

  CARINUS:
  Näetkö, joukot järjestyvät jo,
  tasanko peittyvi miesparvin uljain,
  käy alas vuoriltaan Diocletianus
  ja vastarinnan laatii. — Manlius!
  Pian taistellaan!

  MANLIUS:
                    Kas, taistellahan jo,
  tomuhun uppoo miekat, peitset, sieltä
  ja täältä välkähtää vain säde kuin
  raosta pilven. Kuuletko? Ne huutaa:
  Victoria Carinus-voittajalle!

  CARINUS:
  Mut huudot lakkaa. Tomupilvet vyöryy
  jo tännepäin, ei enää suurin aalloin,
  vaan pienin pirskehin. Mies miestä vastaan
  nyt tapellaan. — Haa, mik' on huuto tuo?
  Hajan on joukkoni.

MANLIUS (nopeasti): Sun joukkojasi huonosti johdetahan. — Keskirinta Diocletianuksen on heikoin, siihen siis hyökkäys on tähdättävä. — Rivit nuo ensimmäiset ovat uhrattavat. — Germaanit vastaan phrygiläisiä! — He pitkin pistimineen voivat heiltä hevoset turmella.

  CARINUS:
                    Nää viestit viekää!
  Ei hetkeäkään ole tuhlattava.
      (Sotapäälliköt pois.)
  Nopeesti! — Manlius mua yksin suojaa.
  Ja jos tään taistelon me voitamme,
  sun nimitän ma varakeisariksi
  Egyptin, Kreikan ynnä Itämaiden.

  CARINUS:
               Manlius, me voitamme
  ja hallitsemme maita mantereita,
  sa itää, länttä minä, lempeydellä
  molemmat, eikä päivä laske, jota
  miljoonat alammaiset siunais ei.
  Oikeutta tehden, hyvää palvellen
  me uuden onnen ajan perustamme,
  ja kautta kaiken Rooman valtakunnan
  on käyvä niinkuin kuiske öljypuun.

  MANLIUS:
  Se käypi jo, se aika alkaa jo.
  Näetkö? Vihollisten keskus huojuu,
  se horjuu, katkeaa kuin kaisla. Katso:
  jo voitokkaina legionat vyöryy
  aukosta sisähän. — Victoria
  Carinus-voittajalle!

  CARINUS:
                        Kaikkialla
  Diocletianus lyödyin joukoin väistyy
  vuortensa solihin. Hänt' ajetahan…
  Manlius! Ma olen voittanut.

(Kääntyy riemusta hurmautunein kasvoin ystäväänsä. Manlius kohtaa hänen katseensa synkkänä, liikkumattomana kuin haudan haamu.)

CARINUS (huomaamatta hänen muutostaan): Mun nimeäni huudetahan. Sinne siis riennän! — Kerallani käy, Sinister, kuningas Kreikan, Egyptin ja Idän. Yhdessä meidät nähkööt legionat kuin vasta maailma. Pois! Joutuin! Joutuin!

  CARINUS:
  Satakin sanaa, mutta toiste, toiste!
  Ei aikaa nyt! Ne huutaa, kuuletko:
  Victoria Carinus-voittajalle!
  Isäni poika vain en enää ole,
  vaan itse voittaja.

  CARINUS (katsoo häneen hämmästyneenä):
                     Miks hahmos muuttuu,
  miks silmäs synkkä on ja miekka kirkas
  kädessäs välkähtää? — Ah, Manlius!
  Oletko järjiltäsi? — Minä itse
  se olenhan, Carinus, ystäväsi.

  CARINUS:
  Lasketko leikkiä? — On julma pila.
  Jos jollakin sua joskus loukkasin…
  Jos tehnyt lien sen, tietämättäni
  sen tehnyt lienen … hyvittää sen tahdon.
  Mut toiste! Nyt ei siihen aikaa. Tule!
  Huomenna haastelkaamme tästä.

  MANLIUS (kolkosti):
                                Koskaan
  ei sulle enää koita huomispäivä. —
  Tee tilis kanssa elämän! Sa kuolet.

  CARINUS:
  Mut miksi, miks? Syy toki lausuhan!
  Mik' äkkiä näin muuttanut on mieles?
  Herjausko? Parjausko? Pahat kielet
  välimme turmellehet lienee? Vai
  kannatko kaunaa mulle muinaisista?
  Glycerian tähden?
      (Hymyillen.)
                    Itse tarjosithan
  sa hänet mulle, häntä en ma saanut.
  Se siis ei vihas syy. — Mik' on se? Sano!

  MANLIUS (hetken vaitiolon jälkeen):
  Tuon neidon kristityn sa muistat, joka
  etehes saatettiin?

  CARINUS:
                     En muista. Kuka? —
      (Koettaen jälleen hymyillä.)
  Oliko kaunis hän?

  MANLIUS:
                    Hän oli hyvä,
  suloinen, lempeä kuin illan kaste
  kimalteleva laaksoiss' autuaitten.
  Povensa puhdas oli, äänensä
  hymisi niinkuin hymni, suortuvansa
  valuivat hartehille valkoisille
  kuin uni aatoksille ankeen rinnan.
  Mi kirkastus ol' hänen kasvoillansa
  ja hänen silmässään mik' aavistus
  maist' etäisistä, joit' ei tieto tunne!
  Sa kysyt, oliko hän kaunis. Ei,
  hän oli pyhä.

  CARINUS:
                Kaiken uskon tuon,
  kun sinä kerrot siitä. — Ken hän oli?

(Kohottaa miekkansa. Carinus on väistynyt hänen edellään askel
askeleelta taaksepäin. Yrittää puhua, tuntee tukehtuvansa.)

  CARINUS:
  Mut mahdotonta on se! — Mieti itse:
  se järjetöntä on, on tuhmaa tuiki!…
  Pitääkö kuolla mun työn tähden, jota
  ma tuskin muistan?… Kuolla juuri nyt,
  kun elämäni vasta ensi kerran
  päämäärän saamaisillaan on?… Kun elin
  vain aisteilleni, nautinnoilleni,
  mun elämäni langan ikuiseksi
  jumalat määrännehet näytti! Kun
  heräjän horroksesta, miesnä seison,
  tapani huonot heitän, hyödyks olla
  kun maalle, valtakunnalle ma voisin:
  ma silloin surmataan! — Haa, moista jos
  voi tapahtua alla taivaankannen,
  se taivas ilman tarkoitusta on,
  lait luonnon turhaa, turhaa ihminen,
  ja kaikki turhaa!

(Rientävät riemuiten joka taholta näyttämölle. Manlius tempaa kultaisen kotkan keisarillisen teltan edestä ja kiirehtii vastaan heille.)

      (Sotilaat pysähtyvät, hämmästyvät ja polvistuvat äänettöminä
      kuolleen ruumiin nähdessään. Glyceria ilmestyy kumman harjalle,
      kultainen risti kädessään. Kuvaelma: Carinuksen ruumis vasemmalla,
      Manlius sen vieressä kultaisine kotkineen. Sotajoukko oikealla
      ja taustassa polvistuneena. Täysi päivänpaiste valahtaa kumman
  yli.)

  GLYCERIA:
  Idästä päivä koittaa. Vuoret, maat
  jo valkenevat. Kultasäteet käy
  yl' erämaiden. Patsas Memnonin
  helisee sinertävän ilman halki
  kuin kantelo. — Kas, tähti mereen lankee!
  Se oli Rooman valtakunta.

  GLYCERIA:
               Vait! Se kannel-soitto kasvaa,
  symbaalit yhtyy huiluin huminahan
  ja laulu ilman täyttää. Huuto käy:
  kuningas saapuvi!

  GLYCERIA:
                   Miks laulu lakkaa?
  Miks päivä pimenee? Miks hiljaisuus
  ylitse virtain leviää kuin yö? —
  Haa, loimo punainen! Yöss' soditahan!
  Hevoset korskuu, miekat kalskaa. — Ah,
  kuningas kuolevi! —
      (Vaikenee valittaen. Manlius on peittänyt kasvonsa vaipallaan.)
                     Ei, hän ei kuole,
  hän nousee haudastaan, hän ratsastavi
  valkeella orhillansa. Tähdet kirpoo
  sen kavioista, kussa jalka astuu,
  maailmat uudet syntyvät. Yö väistyy.
  Se erämaiden aamu on —
      (Polvistuu kuin rukoukseen.)
                         On poissa
  pimeys ja epätoivo, rinnan tuskat
  tuhannet; haihtuu sydän-syiden haamut
  ja veritahrat pestään. Puhtahana
  maa seisoo suuren elojuhlan tullen.
  Viikate välkähtää ja kuollut on
  inehmon heimo. Alas astuvat
  jumalat, valtikkansa murtavat
  ja unta uinumahan käyvät syvää.
  Pian erämaassa patsas Memnonin
  vain yksin aamunkoittehessa helää.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NAAMIOITA III-IV ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516, Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.