The Project Gutenberg eBook of Clèvesin prinsessa, by Madame de La Fayette

Tuskin missään maassa ja minään aikana kirjallisuus on eri muodoissaan saavuttanut sellaista yhtenäisyyttä ja kiinteyttä kuin Ranskassa 1600-luvulla vallinnut n.s. klassillisuus ja samalla kuvastellut henkisen elämän kaikilla aloilla, uskonnossa, politiikassa, kuvaamataiteissa ja seuraelämän muodoissa ilmenevää suuntaa: järkevyyttä, lainalaisuutta, selvyyttä ja muodon huoliteltua hienoutta ja ylevyyttä. Kirjallisuuden suosituimpana ja korkeimmalle kehittyvänä lajina on näytelmä, murhenäytelmä varsinkin, ja sen suurimpina mestareina Corneille ja Racine.

Ranskalais-klassillisen suunnan kirjalliset periaatteet ovat selvimmin lausuttuina Boileaun Runousopissa v:lta 1674 — mitään teosta ei ainakaan uudella ajalla ole kauempaa aikaa ja laajemmalla alueella pidetty sen vertaisena hyvän maun lakikirjana. Kivimies tarvitsee vakavan tukikohdan kääntääkseen paaden paikoiltansa, mittaustieteilijä varman selviön todistelunsa lähtökohdaksi. Tällainen perusselviö on Boileaulle muinaisen Kreikan ja Rooman kirjallisuuksien erinomaisuus: puolentoista, kahden vuosituhannen kestäessä ne ovat kaikkien kansojen valistuneimpien kesken herättäneet suurempaa ihailua kuin mitkään muut kirjalliset tuotteet. Tämä yksimielinen tunnustus on niiden ehdottoman arvon takeena. Kaikkien myöhempien aikojen kirjailijoiden on palattava näille alkulähteille oppia ammentamaan, ja he ovat sitä suurempia, mitä enemmän he muistuttavat näitä ikuisia esikuvia. Kaikki kirjalliset lait on siis etsittävä antiikin mestarien nimenomaisista lausunnoista tai johdettava heidän teoksistaan. Mutta neron uusia muotoja ja lakeja luovaan voimaan Boileau ei kiinnitä kyllin paljon huomiota.

Niinkuin sanotaan olevan katolilaisia, jotka ovat katolisempia kuin paavi itse, samoin voi Boileausta ja varsinkin eräistä hänen vähimmistä henkiystävistään sanoa, että he joskus ovat antiikkisempia kuin antiikki itse: he muovaavat laeiksi, mikä muinais-Kreikassa oli vain tapa tai sattumakin, eivätkä epäröi silloinkaan, kun terveen järjen tulisi osoittaa, että heille on ehkä sattunut mestarin väärinymmärrys. Niinpä Boileaun mielestä esim. oodin alun tulee olla komea ja loistava, koska Pindaros kuudennen olympialais-oodinsa alussa vertaa sitä loistavaan palatsiin; kertomarunon alun sitävastoin pitää olla yksinkertainen, koska Vergiliuksen Aeneis alkaa vaatimattomasti. Eräästä väärin ja ahtaasti ymmärretystä Aristoteleen lauseesta muovautuvat Ranskan klassilliselle murhenäytelmälle toiminnan yhteyden lain lisäksi ajan ja paikan yhteyden lait kammitsaksi, ja kun Homeroksen ranskantaja madame Dacier keksii, ettei Odysseian ensimmäisessä laulussa ole vertausta, säätää hän, ettei kunnollisen kertomarunon ensimmäisessä laulussa saa olla vertausta, j.n.e.

Boileau muovaa määräyksiä, murhe- ja huvinäytelmistä, eepoksista, oodeista, madrigaleista y.m.s. ihmeistä. Mitä ohjeita hän antaa romaanin kirjoittajalle? Ei sanaakaan. Boileau piti sitä varmaan asiaankuulumattomana: eihän kukaan antiikin mestareista ollut kirjoittanut romaania. Hän oli epäilemättä samalla kannalla kuin klassikko, Ranskan akatemian presidentti Auger, joka niin myöhään kuin v. 1824, romantikkojen uudistusta vastaan taistellessaan, julisti arkailematta: »Kirjallisuuden lajit ovat kerta kaikkiaan vakautuneet ja tunnustetut. Niiden luonnetta ei voi muuttaa eikä lukua lisätä: niitä sekoitetaan ja sotketaan kamalasti yhteen ja luullaan siten luotavan uusia.»

Kerran sentään sana »romaani» esiintyy Boileaun kuulussa Runousopissa. Hän lausuu varoittaen eepililliselle runoilijalle: »Välttäkää romaanin sankarien mitättömyyttä!» niinkuin meidän aikoinamme valitettaisiin, jos joku suurkirjailija hullaantuisi salapoliisijuttuja kyhäilemään. Edellämainittu madame Dacier määrittelee Odysseian esipuheessa romaania seuraavasti: »Romaani on suorasanainen esitys, keksitty turmelemaan tapoja tai ainakin hyödyttämättä huvittamaan kertomalla useita valheellisia seikkailuja, joista puuttuu sovinnaisuus ja allegoria; sankariin sovitetaan siinä kaikenlaisia ajan, paikan, tapojen ja luonteiden historiallisen totuuden kanssa ristiriidassa olevia heikkouksia ja vastakkaisia liioitteluja.»

Oliko Ranskan klassikkojen yliolkaisella kannalla romaaneja kohtaan perustetta? Romaani oli nuorin kirjallisuuden laji. Sen alkuvaiheista viittaan yleiskatsaukseen, joka liittyy suomennettuun Richardsonin Pamelaan (»Kariston klassillinen kirjasto» 12) — sekin tämän kirjallisuudenhaaran merkkiteoksia. Rajoitun siis tässä lausumaan eräitä huomautuksia yksinomaan ranskalaisesta romaanista.

Tämä kirjallisuuden laji, jonka viljelijää Ranskassa 1600-luvulla eivät mitkään kaavat ja lait pidätelleet, mutta eivät liioin mitkään hyvät perintätavat tukeneet, kuten muita runoilijoita, liikkui melkein vain kahdessa äärimmäisyydessä: sievisteleväisyydessä ja eriskummaisuudessa. Edellisistä tunnetuimpia ovat n.s. paimenromaanit, varsinkin Honoré d'Urfén Astrée (1607—27), joissa kuvaillaan paimeniksi pukeutuneiden prinssien ja prinsessojen äitelää ja sievistelevää lemmiskelyä. Jälkimäiset taas ovat mitä merkillisimpien ja mahdottomimpien seikkailujen rykelmiä, kuten Scudéry-sisarusten Artamène eli Suuri Kyros (15,000 sivua!) ja Clélie (10,000 sivua!). Kummallekin suunnalle on yhteistä mitä hurjin hajanaisuus ja kaiken todellisen ja luonnollisen vierominen. Lähellä jälkimäistä lajia oli eräitä yrityksiä vähän tasapuolisempaan, realistisempaan tosiolojen kuvaukseen, joissa vastoin klassillisuuden peruskäsitystä uskallettiin ottaa aiheita pikkuporvariston ja talonpoikienkin elämästä. Tällaisia ovat Charles Sorelin Francionin hauska ja tosi historia (1623), Scarronin Koomillinen romaani (1651) ja Furetièren Porvariromaani (1666). Lukuunottamatta paikoin vahvaa karkeutta ja mauttomuutta vaivaa näitäkin yrityksiä hajanaisuus ja miltei täydellinen psykologisen käsityksen puute. 1600-luvun loppupuolelta kuitenkin on muuan romaani, joka kohoaa verrattomasti kaikkia edeltäjiään ylemmäksi ja ankarinta nykyaikaista mittapuuta käyttäen ansaitsee romaanin nimen ja romaanin lukijoiden huomion, puhumattakaan siitä, että se tämän kirjallisuudenhaaran kehityksessä on kaikkein tärkeimpiä muistomerkkejä: madame de la Fayetten Clèvesin prinsessa (eli tämän ranskalais-saksalaisen alueen nimistön toista kirjoitustapaa käyttäen »Kleven prinsessa»).

Muutama sana sen tekijättärestä ja sepityksestä. Marie Magdaleine Pioche de La Vergne syntyi Pariisissa v. 1634 pikku aatelismiehen tyttärenä. Hän osoitti jo lapsena suurta lahjakkuutta ja sai perusteellista opetusta m.m. latinan ja kreikan kielissä, joita sen ajan naisista vain harvat harrastivat. Yksikolmattavuotiaana hän meni naimisiin Jean-François Motierin, kreivi de La Fayetten kanssa. Pariskunnalle syntyi kaksi poikaa. Pian aviomies katoaa jäljettömiin nuoren kreivittären elämästä. Viime aikoihin asti on luultu hänen päiviensä silloin päättyneen. Myöhemmät tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet hänen kuolleen yksinäisenä Auvergnessa vasta 1683; kreivitär de La Fayette taas eli Pariisin hovipiireissä. Eron syy on tuntematon.

Madame de La Fayette ei ollut kaunis, mutta hänen älykkyytensä, sydämellisyytensä ja lempeä surumielisyytensä, joka osaksi lienee johtunut sairaloisuudesta, liitti hänet vuosikausia kestäviin ystävyydenliittoihin. Madame de Sévignén kirjeenvaihdossa varsinkin on monta madame de La Fayettea ylistävää lausuntoa; Merkittävimmäksi kaikista kehittyi hänen ja kirjailija La Rochefoucauldin ystävyydenliitto. Huono terveys pakotti kummankin pysyttelemään sisällä, ja kirjalliset harrastukset olivat kummallekin yhteisiä. Mietelmien kirjoittaja oli kaksikymmentäyksi vuotta ystävätärtään vanhempi, kokenut monia vaiheita, katkeroitunut ja oppinut näkemään ennen kaikkea tyhmyyttä ja itsekkyyttä ihmisten ajatuksissa ja toimissa. Madame de La Fayetten lempeys ja sydämellisyys oli hänen parin viimeisen vuosikymmenensä lähes jokapäiväisenä lohdutuksena. »Herra La Rochefoucauld on antanut minulle älyä, minä olen uudistanut hänen sydämensä», oli ystävättären tapana sanoa. Madame de Sévigné kirjoittaa La Rochefoucauldin kuoleman johdosta tyttärelleen tästä ystävyydenliitosta 1680: »Mistähän madame de La Fayette jälleen tapaa sellaisen ystävän seuran, sellaisen lempeyden, suIostuttajan, luottamuksen ja kunnioituksen itselleen ja pojalleen? Hän on sairas, istuu aina huoneessaan eikä liiku kaduilla. Herra de Rochefoucauld oli myös paikoillaanolija. Tämä seikka saattoi heidät välttämättömiksi toisilleen. Mitään ei voi verrata heidän ystävyytensä luottavaisuuteen ja sulouteen. Kuten huomaatte, tyttäreni, on mahdotonta kokea tuskallisempaa menetystä, jota ei aikakaan voi lohduttaa. Olen ollut hänen luonaan nykyään kaiket päivät.»

Yksinjääneen oma tila huononi vuosi vuodelta. Eräässä viimeisistä kirjeistään hän lausuu alistuneesti: »En luule voivani pitkälti elää tässä tilassa. Elämäni on liian tuskallista sen loppua pelätäkseni. Alistun murheetta Jumalan tahtoon. Hän on Kaikkivaltias, ja jokaisen on vihdoin palattava Hänen luokseen.» Hän kuoli toukokuussa 1693. Hänen leposijansa on tuntematon.

Madame de La Fayette ei ollut varsinainen kirjailija eikä sellaisena itseään pitänytkään. Hän harrasti kyllä kirjallisuutta, mutta on omaan sepittelyyn uhrannut vain pienen murto-osan aikaansa. Lukuunottamatta paria henkilökuvausta ja yhtä muistelmateosta, hänen kynästään on lähtenyt vain käsilläoleva romaani Clèvesin prinsessa, joka yksinkin takaa hänelle merkittävän paikan 1600-luvun kirjallisuudessa.

Ainakin jo v. 1672 kirjailijattaren tiedetään suunnitelleen romaaniaan ja neuvotelleen siitä La Rochefoucauldin kanssa myöhemmin. Joskus on yritetty tehdä pesänselvitys kummankin osuudesta teoksen suunnitelmassa: aina on suoritettava velvollisuus Clèvesin prinsessan tavoin — se on muka tekijättären ydinväite; tämän neuvon rohkea noudattaminen aiheuttaa useimmiten kärsimystä — sitä pitävät jotkut La Rochefoucauldin lisäyksenä romaanin periaatteeseen. Eräät kirjallisuushistorioitsijat ovat muutamissa yksityiskohdissakin näkevinään Mietelmien katkeroituneen kirjoittajan synkkyyttä ja ankaruutta. Luonnollisesti on kirjailijattarella ollut apua kokeneesta arvostelusta, mutta pitemmälle menevät väitteet vaikutuksista ovat todistamattomia. Romaani ilmestyi pitkän kypsyttelyn jälkeen vasta v. 1678 salanimellä, ja tekijätär osasi taitavasti johtaa vieraampien epäilyt harhaan, samalla sattuvasti arvostellen teostaan!

»Muuan pieni kirjanen, joka viisitoista vuotta sitten kierteli luettavana ja jonka yleisö osaksi luuli sepittämäkseni, on ollut syynä, että minulle annetaan osuus myös Clèvesin prinsessasta. Olen puolestani hyvin mielissäni siitä, että minua näin epäillään, ja tunnustaisin olevanikin sen tekijä, jos olisin varma, ettei todellinen tekijä jonakin päivänä vaatisi minua vastuuseen. Pidän kertomusta erittäin sievänä, hyvin, joskaan en varsin huolitellusti kirjoitettuna, täynnä ihailtavaa hellyyttä. Se on luettava useammin kuin kerran. Erikoisesti miellyttää minua siinä mainio kuvaus hoviseurueesta ja sen elämäntavoista. Siinä ei ole mitään kuviteltua ja liioittelua. Se ei olekaan mikään romaani, vaan oikeastaan muistelma, ja olenkin kuullut muistelman sen alkuperäiseksi nimitykseksi, joka sittemmin on muutettu» (kirje Lescherainelle 13.IV.1678).

Pitkälti ei tekijätär voinut pysyä salassa, ja arvostelu oli eräitä pikku huomautuksia ja viisasteluja lukuunottamatta hyvin suopea. Ankara Boileau tunnusti, että »madame de La Fayette oli Ranskan naisista henkevin ja parhaiten kirjoittava», Laharpe, että »rakkauden ja kunnian taistelua ei milloinkaan ollut kuvailtu herkemmin». Voltaire lausuu teoksessaan Ludvig XIV:n vuosisata: »Madame de La Fayette on kirjoittanut ensimmäiset romaanit, joissa on nähty hienoston tapoja ja luonnollisia vaiheita viehättävästi kuvattavan. Ennen häntä oli esitetty vain epätodennäköisiä seikkoja teennäisellä tyylillä.»

Clèvesin prinsessan maine on vuosien vieriessä vain kasvanut. Tämä nuorimman kirjallisuudenlajin neljännesvuosituhannen täyttävä edustaja kestää, ilman iän ja vaihtuneiden olosuhteiden oikeuttamaa puolustelua, vertailun nykyaikaisten romaanien kanssa. Jos se taas pannaan edeltäjiensä rinnalle, joista se suureksi edukseen poikkeaa, tai verrataan sitä Corneillen ja Racinen murhenäytelmiin, joita se lajierosta huolimatta ansiokkaasti muistuttaa, niin voi todeta sen olevan 1600-luvun n.s. klassillisen suunnan ainoan romaanin, joka tämän nimen todella ansaitsee.

1600-luvun yleensä mahdottoman laajoissa romaaneissa on liitetty irrallisia seikkailuja toinen toistaan seuraamaan. Niitä voisi sivumäärin pyyhkiä pois tai yhtä paljon lisätä, hajanaisuuden käymättä suuremmaksi. Clèvesin prinsessassa on kohtuullisissa puitteissa yksi ainoa yhtenäinen tapaussarja muovattu kiinteäksi kokonaisuudeksi. Edelliset koettavat herättää lukijan huomiota ulkonaisilla, eriskummaisilla tapauksilla, jälkimäisen mielenkiinto on kokonaan psykologisessa, johtelussa ja erittelyssä: ulkonaisesti siinä tapahtuu perin vähän, mutta sen sielullinen, sisäinen jännitys on suuri. Itse aihekin, naidun naisen sielunliikkeiden kuvaus, oli uusi: ajan käsityksen mukaan avioliitto oli rakkauden ja romaanin loppu kahdessakin merkityksessä. Edellämainittu Furetière sanoo nimenomaan Porvariromaanissaan, johdettuaan sankarinsa ja sankarittarensa tähän satamaan: »Elivätkö he hyvästi vai huonosti yhdessä, sen saatte nähdä jonakin päivänä, kun tulee muotiin kuvata naitujen naisten elämää». Molièren Sievistelevien hupsujen Madelon sanoo avioliiton kirjallista kuvailua »romaanin ottamiseksi juuri hännästä kiinni». Varhaisempien romaanien kieli oli ollut sievistelevää tai karkeaa, joskus samassa teoksessa kumpaakin vuorotellen, ja epätasaista. Clèvesin prinsessan sanonta on niin luonnollista, ja välitöntä kuin klassillisen suunnan teokselta suinkin voi odottaa ja lisäksi selvää ja huoliteltua. Kirjailijatar ei ollutkaan lausunut turhaan: »Teoksen yksi ainoa sattuva lause maksaa kultakolikon ja yksi ainoa sana hopearahan.»

Jo ennen Clèvesin prinsessan ilmestymistä oli eräs tekijättären tuttava Boursault ryhtynyt sitä käsikirjoituksesta dramatisoimaan. Romaanin monet avut johtavatkin ajatukset heti näytelmään, lähinnä Corneillen tragedioihin. Kummankin henkilöt ovat korkeimman ylhäisön piiristä: klassillinen suunta ei voinut käsittää, että keskisäädyn tahi alhaison elämässä saattaisi esiintyä taiteellisesti vaikuttavaa tragiikkaa. Clèvesin prinsessassa ja useimmissa Corneillen näytelmissä, varsinkin hänen mestariteoksessaan Cidissä, on perustavana rakkauden ja kunnian välinen ristiriita monine vaiheineen, jossa kunnia voittaa, lopulta niin ylevässä merkityksessä, että yleinen käsitys täysin hyväksyisi rakkaudenkin voiton. Molemmat: pitävät ulkonaisia tapahtumia sivuasioina ja työntävät ne jollakin tavoin varjoon; molemmille on mielenliikkeiden ja sisäisten vaikutusten esittely pääasia, ja lopuksi kumpikin suosi hillittyä ja huoliteltua sanontaa, joka nykyisin voi ehkä tuntua liian sovinnaiselta ja värittömältä, mutta ei milloinkaan ole räikeää ja mautonta.

ENSIMMÄINEN OSA.

Loisteliaisuus ja hienot tavat eivät ole Ranskassa milloinkaan ilmenneet niin häikäisevästi kuin Henrik II:n viimeisinä vuosina. Tämä ruhtinas oli sulavakäytöksinen, kaunis ja herkkä rakastumaan. Vaikkakin hänen kiintymyksensä Diana Poitiersilaiseen, Valentinoisin herttuattareen, oli herännyt kolmattakymmentä vuotta sitten, oli se kuitenkin yhtä kiihkeä, ja kuningas antoi siitä yhtä selviä todistuksia.

Koska Henrik II menestyi ihmeteltävästi kaikissa ruumiinharjoituksissa, olivat ne hänen parhaimpina ajanvietteinään: joka päivä oli metsästysretkiä, palloleikkejä, tansseja, rengasratsastuksia tai sentapaisia huvituksia. Valentinoisin herttuattaren värit ja nimikirjaimet vilahtelivat kaikkialla, ja hän itse esiintyi puettuna tavalla, joka olisi sopinut hänen tyttärentyttärellensä, siihen aikaan jo naimaikään ehtineelle neiti de la Marckille.

Kuningattaren läsnäolo teki hänenkin esiintymisensä mahdolliseksi. Tämä ruhtinatar oli kaunis, joskin hänen ensi nuoruutensa oli mennyt; hän rakasti mahtavuutta, suurellisuutta ja huveja. Kuningas oli nainut hänet ollessaan vielä Orleansin herttua. Silloin oli perintöruhtinaana hänen myöhemmin Tournonissa kuollut vanhempi veljensä, jonka syntymä ja suuret hyvät ominaisuudet määräsivät hänet arvokkaasti täyttämään isänsä Frans I:n paikan.

Kuningattaren kunnianhimoinen mieli teki hallitsemisen hänelle suloiseksi. Hän näytti surutta sietävän kuninkaan kiintymyksen Valentinoisin herttuattareen eikä osoittanut vähääkään mustasukkaisuutta. Mutta hän osasi niin täydellisesti peittää kaikki, että oli vaikea saada selvää hänen tunteistaan, ja oveluus pakotti hänet lähestymään tätä herttuatarta siten kiinnittääkseen kuningasta itseensä. Tämä ruhtinas piti naisten seurasta, sellaistenkin, joihin hän ei ollut rakastunut: hän oleskeli joka päivä kuningattaren luona seurusteluaikana, jolloin kaikki kummankin sukupuolen kauneimmat ja soreimmat saapuivat lukuisasti koolle.

Milloinkaan ei hovissa ole ollut niin paljon kauniita naisia ja ihmeteltävän soreita miehiä. Luonto näyttää nauttineen luodessaan ylhäisimmät ruhtinaat ja ruhtinattaret mitä kauneimmiksi ihmisiksi. Ranskan prinsessa Elisabeth, sittemmin Espanjan kuningatar, alkoi osoittaa harvinaista henkevyyttään ja verratonta kauneuttaan, joka tuli hänelle niin tuhoisaksi. Maria Stuart, Skotlannin kuningatar, joka oli mennyt naimisiin perintöruhtinaan kanssa ja jota nimitettiin perintökuningattareksi, oli sielultaan ja ruumiiltaan täydellinen. Hänet oli kasvatettu Ranskan hovissa, jossa hän oli oppinut kaiken hienouden. Sitäpaitsi hänellä oli jo syntymästään niin paljon taipumuksia kaikkeen kauneuteen, että hän huolimatta nuoruudestaan rakasti ja tunsi sitä paremmin kuin kukaan. Kuningatar, hänen anoppinsa, ja kuninkaan sisar pitivät myös runoudesta, näytelmistä ja musiikista: kuningas Frans I:n runouden- ja kirjallisuudenmaku olivat vielä vallitsevina Ranskassa; kun kuningas, hänen poikansa, piti kaikista ruumiinharjoituksista, tunnettiin hovissa kaikki huvilajit. Tämän hovin teki kauniiksi ja majesteetilliseksi prinssien ja harvinaisen ansiokkaiden ruhtinaiden lukematon joukko. Ne, jotka mainitsen, olivat eri aloilla vuosisatansa koristus ja ihme.

Navarran kuningas herätti kaikkien kunnioitusta korkealla arvoasemallansa ja persoonallisuudellansa. Hän kunnostautui sodassa ja kilpaillessaan Guisen herttuan kanssa oli useasti lähtenyt kenraalinpaikaltaan mennäkseen hänen rinnalleen taistelemaan kaikkein vaarallisimpiin paikkoihin tavallisena sotamiehenä. On totta, että herttuakin oli osoittanut niin ihmeellistä kuntoa, ja hänellä oli ollut niin paljon menestystä, ettei ollut ainoatakaan suurta sotapäällikköä, joka ei kateellisena katsonut häneen. Hänen kuntonsa takeena olivat kaikki muut suuret hyvät ominaisuudet: hän oli laaja ja syvä hengeltään, jalo ja ylevä sielultaan ja yhtä pystyvä sotaan kuin liikeasioihin.

Hänen veljensä, Lotringin kardinaali, oli syntymästään alkaen suunnattoman kunnianhimoinen, terävä-älyinen ja oli hankkinut itselleen syvälliset tiedot. Niitä hän käytti vaikutusvaltaan päästäkseen puolustamalla katolista oppia, jonka kimppuun alettiin käydä. Ritari Guise, jota nimitettiin sittemmin suureksi prioriksi, oli kaikkien rakastama prinssi, kaunismuotoinen, henkevä, miellyttävä ja kuuluisa kautta Euroopan.

Condén prinssin hyvin vähän luonnon suosimassa pienessä ruumiissa asui suuri ja ylevä sielu ja henki, joka herätti kauneimpienkin naisten rakkauden.

Neversin herttua, joka oli kuuluisa sotaretkistään ja hoitamistaan korkeista viroista, vaikkakin oli hyvin iäkäs, oli hovin ilona. Hänellä oli kolme täydellisen kaunista poikaa. Järjestyksessä toinen, jota nimitettiin Clèvesin prinssiksi, oli arvokas ylläpitämään nimen mainetta. Hän oli uljas ja komea ja harvinaisen älykäs ollakseen niin nuori.

Chartresin vidami, vanhasta Vendômen suvusta, jonka nimeä oikeatkaan prinssit eivät ole halveksineet, kunnostautui yhtä hyvin sodassa kuin rakkauden asioissa. Hän oli kaunis, hauskannäköinen, rohkea, uljas, aulis; kaikki hänen hyvät puolensa olivat suuret ja ilmeiset, ja hän oli lisäksi ainoa kyllin arvokas Nemoursin herttuaan verrattavaksi, jos ketään voi häneen verrata.

Tämä ruhtinas olikin luonnon mestariteos; vähimmin ihailtavaa hänessä oli se, että hän oli maailman pulskin ja kaunein mies. Toisten yli kohotti hänet hänen verraton kunnokkuutensa ja hänen henkensä, kasvojensa ja liikkeittensä viehkeys, jonka vertaista ei ole nähty kenessäkään muussa kuin hänessä. Hän oli iloinen sillä lailla, joka viehätti yhtä paljon miehiä kuin naisia, harvinaisen hieno kaikissa liikkeissään, osasi pukeutua tavalla, jota kaikki aina seurasivat voimatta kuitenkaan jäljitellä, ja lopuksi oli hänen koko olemuksessaan sellainen leima, ettei voinut hänestä saada silmiään irti, missä hän kulkikaan. Hovissa ei ollut ainoatakaan naista, jonka kunniaa ei olisi mairitellut nähdä hänen rakastuvan itseensä, ja harvat niistä, joihin hän oli kiintynyt, voivat kehua pitäneensä häntä pauloissaan kauan aikaa, ja useat, joita kohtaan hän ei ollut osoittanut mitään lempeä, eivät voineet olla häntä rakastamatta. Hän oli niin viehättävä ja niin rakastumiseen taipuva, ettei voinut kieltää mitään niiltä, jotka koettivat häntä viehättää: niin oli hänellä useita rakastajattaria, mutta vaikeata oli arvata, ketä hän todella rakasti. Hän kävi usein perintökuningattaren luona: tämän prinsessan kauneus, hänen suloutensa, pyrkimyksensä kaikkia miellyttää ja se erikoinen arvonanto, jota hän osoitti herttualle, antoivat usein aihetta epäillä, että herttua oli kohottanut katseensa häneen asti.

Guiset, joiden sisarentytär perintökuningatar oli, olivat suuresti lisänneet vaikutusvaltaansa ja arvoansa tämän naimisliiton avulla. Kunnianhimo sai heidät pyrkimään kuninkaallisten prinssien vertaisiksi ja jakamaan konnetabeli Montmorencyn valtaa. [Konnetabeli oli 1500-luvulla, jota tämä romaani kuvaa, Ranskan sotaväen ylipäällikön ja kuninkaan lähimmän miehen arvonimi. Suomentaja.] Kuningas siirsi tälle suurimman osan hallitustoimiansa ja piti Guisen herttuaa ja marsalkka Saint-Andreta suosikkeinaan. Mutta ne, jotka suosio tai asiat lähensivät häneen, eivät voineet pysyä asemassaan, elleivät alistuneet Valentinoisin herttuattaren tahtoon. Ja vaikkei herttuatar enää ollut nuori eikä kaunis, hallitsi hän kuningasta niin ehdottomalla vallalla, että voi sanoa hänen olleen sekä kuninkaan että valtion rakastajattaren.

Kuningas oli aina pitänyt konnetabelista ja heti hallituksensa alussa kutsunut hänet maanpaosta, johon Frans I oli hänet lähettänyt. Hovi oli jakaantunut Guisein ja konnetabelin puolelle, jota kuninkaalliset prinssit kannattivat. Kumpikin puolue oli aina pyrkinyt Valentinoisin herttuattaren suosioon. Aumalen herttua, Guisen herttuan veli, oli nainut erään hänen tyttäristään, ja konnetabeli tavoitteli samaa liittoa. Hänelle ei ollut kylliksi, että hän oli naittanut vanhemman poikansa madame Dianan kanssa, joka oli kuninkaan ja erään sittemmin nunnaksi ruvenneen piemontilaisnaisen tytär. Tällä naimisliitolla oli ollut monta estettä niiden lupauksien vuoksi, jotka Montmorency oli antanut neiti de Piennesille, kuningattaren hovineidille. Ja vaikka kuningas oli kumonnut esteet erikoisella kärsivällisyydellä ja hyvyydellä, ei konnetabelilla ollut mielestään kyllin tukea, jollei hän saanut Valentinoisin herttuatarta puolelleen ja eroamaan Guiseistä, joiden suuruus alkoi jälkimäistä huolestuttaa.

Herttuatar oli, niin paljon kuin mahdollista, viivytellyt perintöruhtinaan naimista Skotlannin kuningattaren kanssa: tämän nuoren kuningattaren kauneus ja suuri, kehittynyt henkevyys ja se nousu, jonka naimisliitto toimitti Guiseille, olivat hänestä sietämättömiä. Hän vihasi erittäinkin Lotringin kardinaalia, joka oli puhutellut häntä pisteliäästi, vieläpä halveksienkin. Hän näki, että kardinaali oli suhteissa kuningattaren kanssa, joten konnetabeli tajusi saavansa hänet puolelleen ja yhtymään liittoonsa, jos naitettaisiin hänen tyttärentyttärensä, neiti de la Marck, konnetabelin toisen pojan, monsieur d'Anvillen kanssa, joka peri isänsä toimen Kaarle IX:n hallitessa. Konnetabeli ei arvellut monsieur d'Anvillen panevan esteitä naimiskaupalle, niinkuin oli monsieur de Montmorency pannut; mutta vaikkakin niiden syyt olivat häneltä salassa, olivat vaikeudet tuskin vähemmät. Monsieur d'Anville rakasti tavattomasti perintökuningatarta, ja niin vähän toivoa kuin hänellä olikin, ei hän saattanut päättävästi sitoutua liittoon, joka veisi toisaalle hänen harrastuksensa.

Marsalkka Saint-André oli hovissa ainoa, joka ei ollut liittynyt mihinkään puolueeseen: hän oli yksi suosikeista, ja tämä suosio kohdistui vain hänen olemukseensa. Kuningas oli rakastanut häntä jo ollessaan perintöruhtinaana ja sittemmin tehnyt hänestä Ranskan marsalkan siinä iässä, jolloin ei vielä ole totuttu vaatimaan pienempiäkään arvoja. Kuninkaan suosio antoi hänelle loiston, jota piti yllä hänen persoonallisuutensa kunnokkuus ja miellyttävyys, hänen hieno taloutensa ja kalustonsa ja harvinaisin suurellisuus, mitä kellään yksityisellä on nähty. Hallitsijan aulius korvasi näitä menoja: tämä ruhtinas suorastaan tuhlasi niille, joista hän piti. Hänellä ei ollut kaikkia hyviä ominaisuuksia, mutta useimmat niistä kyllä, varsinkin se, että hän piti sodasta ja ymmärsi sitä. Hänellä oli siinä myös ollut onni mukanaan: lukuunottamatta Saint-Quentinin taistelua hänen hallituskautensa oli sarja voittoja. Hän oli henkilökohtaisesti voittanut Rentyn taistelun. Piemont oli vallattu, englantilaiset oli karkoitettu Ranskasta, ja keisari Kaarle V oli nähnyt hyvän onnensa loppuvan Metzin kaupungin porteilla, jota hän turhaan oli piirittänyt keisarikuntansa ja Espanjan kaikilla sotavoimilla. Koska Saint-Quentinin onnettomuus sittenkin oli vähentänyt ranskalaisten valloitustoiveita ja koska onni myöhemmin näytti jakautuneen molempien kuninkaiden välillä, huomasivat he vähitellen olevansa taipuvaisia rauhantekoon.

Lotringin leskiherttuatar oli alkanut siitä tehdä ehdotuksia, perintöruhtinaan naimisiinmenon aikoina ja sittemmin oli salaisia neuvotteluja ollut käynnissä. Vihdoin valittiin Artoisin maakunnassa sijaitseva Cercamp kokouspaikaksi. Lotringin kardinaali, konnetabeli Montmorency ja marsalkka Saint-André saapuivat sinne kuninkaan puolesta, herttua Alba ja Oranian prinssi Filip II:n puolesta ja Lotringin herttua ja herttuatar olivat välittäjinä. Pääkysymykset olivat Ranskan prinsessan Elisabethin avioliitto Espanjan perintöprinssin Don Carloksen kanssa ja samoin kuninkaan sisaren naiminen Savoijin prinssin kanssa.

Kuningas oleskeli tällä aikaa rajalla ja sai siellä tiedon Englannin kuningattaren Marian kuolemasta. Hän lähetti Randanin kreivin Englannin Elisabethin luo onnittelemaan häntä valtaistuimelle nousemisen johdosta. Elisabeth otti lähettilään ilomielin vastaan, sillä hänen oikeutensa kruunuun oli niin heikosti perusteltu, että hänelle oli edullista nähdä Ranskan kuninkaan sen tunnustavan. Kreivi huomasi hänen saaneen tietoja Ranskan hovin harrastuksista ja niiden henkilöiden ansioista, jotka siihen kuuluivat, mutta varsinkin olevan niin täynnä kunnioitusta Nemoursin herttuaa kohtaan ja puhuvan niin monta kertaa herttuasta ja sellaisella innolla, että kun kreivi palasi ja selosti matkaansa kuninkaalle, tämä sanoi hänelle, ettei, ollut mitään, mitä Nemoursin herttua ei voisi vaatia uudelta kuningattarelta, joka varmaankin ottaisi hänet puolisokseen. Kuningas puhui siitä herttualle vielä samana iltana, pani Randanin kreivin hänelle kertomaan kaikki, mistä oli keskustellut Elisabethin kanssa, ja kehoitti häntä ottamaan vaarin tästä suuresta onnesta. Aluksi Nemoursin herttua luuli, ettei kuningas puhunut tosissaan, mutta huomattuaan, että niin oli asian laita, hän sanoi:

»Jos ryhdyn tähän haaveelliseen yritykseen teidän majesteettinne neuvosta ja teidän majesteettianne palvellakseni, pyydän ainakin teidän majesteettianne pitämään sen salaisuutena, kunnes menestys tekee minut siihen oikeutetuksi ihmisten silmissä, eikä tahtomaan minua näyttäytymään niin tavattoman turhamaisena, että kuningatar, joka ei ole milloinkaan minua nähnyt, tahtoisi muka mennä kanssani naimisiin rakkaudesta.»

Kuningas lupasi olla puhumatta muille kuin konnetabelille tästä suunnitelmasta, pitipä vaitioloa välttämättömänäkin asian menestymiseksi. Randanin kreivi neuvoi Nemoursin herttuaa lähtemään Englantiin muka vain matkustajana, mutta herttua ei voinut tähän suostua. Hän lähetti suosikkinsa Lingerollen, joka oli älykäs nuori mies, ottamaan kuningattaren tunteista selvää ja koettamaan panna suhteita alulle. Odottaessaan matkan tulosta herttua lähti tapaamaan Savoijin herttuaa, joka oli Brysselissä Espanjan kuninkaan luona. Englannin kuningattaren Marian kuolema teki suuria esteitä rauhalle. Kokous hajosi marraskuun lopulla, ja kuningas palasi Pariisiin.

Silloin ilmestyi hoviin kaunotar, joka veti kaikkien katseet puoleensa, ja tosiaankin on syytä uskoa, että hän oli täydellinen kaunotar, koska hän herätti ihailua paikassa, jossa oli totuttu näkemään niin kauniita henkilöitä. Hän oli samaa sukuperää kuin Chartresin vidami ja Ranskan rikkaimpia perijättäriä. Hänen isänsä oli kuollut nuorena ja jättänyt hänet puolisonsa madame de Chartresin hoidettavaksi, joka oli harvinaisen rikas, hyveellinen ja kunnokas. Kadotettuaan puolisonsa oli madame de Chartres viettänyt useita vuosia hoviin palaamatta. Tänä poissaoloaikanaan hän oli suunnannut kaiken harrastuksensa tytön kasvattamiseen. Hän ei pyrkinyt ainoastaan kehittämään tyttärensä henkevyyttä ja kauneutta, vaan koetti tehdä hänestä myös hyveellisen ja rakastettavan. Useimmat äidit kuvittelevat, että pitääkseen nuorisoa erossa rakkausseikkailuista riittää olla niistä koskaan puhumatta. Madame de Chartresilla oli päinvastainen käsitys; hän kuvaili usein tyttärellensä rakkautta ja osoitti hänelle, mikä siinä on miellyttävää, saadakseen hänet helpommin uskomaan, mitä opetti hänelle sen vaaroista. Hän kertoi miesten vilpillisyydestä, heidän petollisuudestaan ja heidän uskottomuudestaan, kotoisista onnettomuuksista, — joihin rakkauden lupaukset hukkuvat, ja näytti toiselta puolen, mikä rauha seurasi nuhteettoman naisen elämää ja kuinka paljon loistoa ja ylevyyttä hyve antoi henkilölle, joka oli kaunis ja korkeaa sukuperää. Mutta hän osoitti myös, ettei tätä hyvettä voinut säilyttää muuten kuin epäilemällä ja hillitsemällä itseään ja huolellisesti kiintymällä siihen, mikä yksin voi olla naisen onnena: rakastamalla miestänsä ja saamalla häneltä vastarakkautta.

Vaikka tämä rikas perijätär oli silloin vielä tavattoman nuori, oli häntä jo usein kosittu. Madame de Chartres, joka oli tavattoman ylpeä tyttärestään, ei pitänyt ketään hänen arvoisenaan. Kun tytär oli seitsemännellätoista, tahtoi madame Chartres viedä hänet hoviin. Kun hän saapui, meni vidami häntä vastaanottamaan ja hämmästyi mademoiselle de Chartresin tavattomasta kauneudesta eikä ilman aihetta. Hänen hipiänsä puhtaus ja hänen hiuksiensa vaaleus antoivat hänelle loiston, jota ei ole milloinkaan nähty muissa kuin hänessä. Kaikki hänen piirteensä olivat säännölliset, ja hänen kasvonsa ja hänen olentonsa olivat täynnä suloa ja viehätystä.

Hoviin tulonsa jälkeisenä päivänä mademoiselle de Chartres meni valitsemaan jalokiviä eräältä italialaiselta, joka teki kauppaa pitkin maailmaa. Tämä mies oli tullut Firenzestä kuningattaren kanssa ja oli niin rikastunut kaupastaan, että hänen talonsa näytti pikemmin ylhäisen aatelisherran asunnolta kuin kauppiaan. Hänen siellä ollessaan tuli Clèvesin prinssi sinne. Prinssi hämmästyi niin neidon kauneudesta, ettei voinut hämmästystään salata, eikä mademoiselle de Chartres voinut olla punastumatta nähdessään aikaansaamansa kummastuksen. Hän toipui kuitenkin osoittamatta muuta huomiota tämän prinssin käytökselle kuin mitä kohteliaisuus vaati sellaista henkilöä kohtaan.

Clèvesin prinssi katsoi häntä ihaillen eikä voinut ymmärtää, kuka tämä kaunotar oli, jota hän ei ollenkaan tuntenut. Hän näki heti hänen ilmeestään ja kaikesta, että hän oli korkea-arvoinen. Kaunottaren nuoruus sai prinssin luulemaan häntä tytöksi; mutta kun hän ei nähnyt hänen äitiään ja kun italialainen, joka ei ollenkaan tuntenut häntä, puhutteli häntä madameksi, ei hän tietänyt, mitä ajatella, vaan katseli yhä ihmetellen. Prinssi huomasi katseittensa saattavan hänet hämilleen, kun sitä vastoin nuoret naiset aina mielellään näkevät kauneutensa tekemän vaikutuksen; vielä hän käsitti olevansa syynä siihen, että kaunotar kärsimättömästä pyrki lähtemään ja tosiaankin poistui hyvin nopeasti. Prinssi lohdutteli itseään sillä toivolla, että hän saisi tietää nuoren olennon nimen, mutta joutui hyvin ihmeisiinsä kuullessaan, ettei häntä tunnettu. Prinssiin vaikutti niin voimakkaasti neidon kauneus ja se vaatimattomuus, joka ilmeni hänen käytöksessään, että voi sanoa hänen siitä hetkestä alkain joutuneen kiihkeän ja kunnioittavan rakkauden lumoihin. Samana iltana hän meni kuninkaan sisaren luo.

Tätä prinsessaa kunnioitettiin suuresti sen vaikutusvallan vuoksi, joka hänellä oli kuninkaaseen, veljeensä, ja hänen vaikutusvaltansa oli niin suuri, että kuningas tehdessään rauhan suostui luovuttamaan Piemontin naittaakseen hänet Savoijin herttualle. Vaikkakin prinsessa koko elämänsä oli toivonut pääsevänsä naimisiin, ei hän ollut tahtonut mennä naimisiin muun kuin hallitsevan ruhtinaan kanssa, ja hän oli sen vuoksi antanut rukkaset Navarran kuninkaalle, kun tämä oli Vendômen herttuana, ja aina toivonut Savoijin herttuaa, johon oli säilyttänyt kiintymyksensä siitä aikain, kun oli nähnyt hänet Nizzassa kuningas Frans I:n ja paavi Paul III:n kohdatessa toisensa. Koska hän oli hyvin henkevä ja hänellä oli hyvä maku kauneuteen nähden, veti hän puoleensa kaikin kunnon miehet, ja koko hovi oli usein hänen luonaan koolla.

Clèvesin prinssi tuli hänen luoksensa tapansa mukaan. Hän oli niin ihastunut mademoiselle de Chatresin henkevyydestä ja kauneudesta, ettei voinut puhua muusta. Hän kertoi arkailematta seikkailunsa eikä voinut väsyä kiittämästä tätä olentoa, jonka oli nähnyt ja jota ei tuntenut. Prinsessa sanoi, ettei ollut olemassa prinssin kuvaaman henkilön kaltaista, ja jos olisikin, tuntisi koko hovi hänet. Madame de Dampierre, joka oli prinsessan hovinaisia ja madame de Chartresin ystävä, lähestyi prinsessaa kuullessaan keskustelun ja kuiskasi, että monsieur de Clèvesin näkemä henkilö oli epäilemättä mademoiselle de Chartres. Prinsessa kääntyi Clèvesin prinssin puoleen ja sanoi hänelle, että jos prinssi palaisi hänen luokseen seuraavana päivänä, saisi hän jälleen tavata kaunottaren, joka niin oli hänet vallannut.

Mademoiselle de Chartres tuli tosiaankin seuraavana päivänä. Kuningattaret ottivat hänet vastaan kaikin kohteliaisuuksin mitä voi kuvitella ja kaikki muut niin ihastellen, ettei hän kuullut ympärillään muuta kuin ylistystä. Hän otti ne vastaan niin ylevän vaatimattomasti, että näytti siltä kuin hän ei olisi kuullut niitä tai ainakin, etteivät ne häneen ollenkaan vaikuttaneet. Sitten hän meni kuninkaan sisaren luo. Kiitettyään mademoiselle de Chartresin kauneutta prinsessa kertoi, minkä hämmästyksen hän oli aiheuttanut Clèvesin prinssissä. Prinssi astui sisään hetkistä myöhemmin.

»Tulkaa vain», sanoi prinsessa, »katsomaan, enkö ole pitänyt sanaani, ja jollen teille näyttäessäni mademoiselle de Chartresia näytä sitä kaunotarta, jota etsitte, niin kiittäkää minua ainakin siitä, että olen hänelle kertonut ihailusta, jota tunnette häntä kohtaan».

Clèvesin prinssi tunsi iloa nähdessään tämän henkilön, jota oli pitänyt niin rakastettavana, olevan yhtä hienoa sukua kuin kauniin. Prinssi lähestyi häntä ja muistutti olleensa ensimmäinen häntä ihailemaan ja heti kunnioittaneensa häntä ansion mukaan, vaikkei vielä silloin häntä tuntenutkaan.

Ritari Guise ja prinssi, jotka olivat ystävyksiä, lähtivät yhdessä prinsessan luota. He ylistivät aluksi mademoiselle de Chartresia ihan rajattomasti, mutta huomasivat sitten puhuvansa hänestä liiaksikin ja välttelivät kumpikin lausumasta mitä hänestä ajattelivat. Heidän täytyi kuitenkin puhua hänestä seuraavina päivinä kaikkialla, missä tapasivat toisensa. Tämä uusi kaunotar oli kauan heidän kaikkien keskustelujensa aiheena. Kuningatar ylisteli häntä paljon ja piti erikoisessa arvossa; perintökuningatar otti hänet suosikikseen ja pyysi madame de Chartresia tuomaan hänet usein luokseen. Prinsessat, kuninkaan tyttäret, lähettivät usein hakemaan häntä huveihinsa. Lisäksi koko hovi, paitsi Valentinoisin herttuatar, rakasti ja ihaili häntä. Asian laita ei ollut niin, että uusi kaunotar olisi työntänyt herttuattaren syrjään. Kyllin pitkä kokemus oli tälle osoittanut, ettei hänellä ollut mitään pelättävää kuninkaan taholta, mutta hän vihasi niin Chartresin vidamia, jonka oli toivonut kiinnittävänsä itseensä naittamalla hänelle yhden tyttäristään ja joka oli liittynyt kuningattareen, ettei voinut suopein silmin katsella ketään, jolla oli sama nimi ja jota kohtaan vidami osoitti suurta ystävyyttä.

Clèvesin prinssi rakastui intohimoisesti mademoiselle de Chartresiin ja toivoi hartaasti saavansa hänet puolisokseen, mutta pelkäsi, että madame de Chartresin ylpeys ei sallisi luovuttaa tytärtä miehelle, joka ei ollut veljeksistä vanhin, siis varsinainen perillinen. Tämä suku oli kuitenkin niin ylhäinen ja kun kreivi, joka oli vanhin veli, oli juuri nainut kuningasperheen kanssa niin läheisesti sukua olevan naisen, että pikemminkin rakkauden herättämä ujous kuin todelliset syyt aiheuttivat prinssin pelon.

Hänellä oli monta kilpailijaa. Ritari Guise näytti hänestä vaarallisimmalta syntyperänsä, ansioittensa ja sen loiston vuoksi, jonka hovin suosio tuotti hänen suvulleen. Tämä prinssi oli rakastunut mademoiselle de Chartresiin ensi päivänä, jolloin oli hänet nähnyt, ja myös huomannut Clèvesin prinssin rakkauden, niinkuin jälkimäinen oli pannut merkille hänen rakastumisensa. Vaikka he olivat ystävyksiä, ei se vieraantuminen, jonka samat pyyteet aiheuttivat, sallinut heidän selittää asiaa toisilleen. Heidän ystävyytensä oli kylmennyt heidän uskaltamatta ottaa sitä puheeksi. Se sattuma, että Clèvesin prinssi oli ensinnä joutunut näkemään mademoiselle de Chartresin, näytti hänestä onnelliselta enteeltä ja suovan hänelle jotakin etua kilpailijansa rinnalla, mutta hän aavisti isänsä, Neversin herttuan, panevan suuria esteitä. Herttua oli läheisissä suhteissa Valentinoisin herttuattaren kanssa. Herttuatar oli vidamin vihollinen, ja tämä syy oli riittävä estämään Neversin herttuaa suostumasta, siihen, että hänen poikansa ajattelisi vidamin veljentytärtä.

Madame de Chartres, joka niin hartaasti oli pyrkinyt kehittämään tyttärensä hyveellisyyttä, piti siitä yhä edelleen samaa huolta paikassa, jossa se oli niin tarpeen ja jossa oli niin monta vaarallista esimerkkiä. Kunnianhimo ja lemmenseikkailut olivat tämän hovin sieluna ja täyttivät yhtä lailla miesten ja naisten mielet Siellä oli niin monia harrastuksia ja niin monia eri juonia, ja naisilla oli niissä niin suuri osa, että rakkauteen aina sekaantui keinottelua ja päinvastoin. Kukaan ei ollut rauhallinen tai välinpitämätön: kaikki pyrkivät kohoamaan, miellyttämään, palvelemaan tai vahingoittamaan. Kukaan ei tuntenut ikävystymistä tai joutilaisuutta; Kaikki joko huvittuivat tai punoivat juonia.

Naiset olivat eri tavoin kiintyneet kuningattareen, perintökuningattareen, Navarran kuningattareen, kuninkaan sisareen tai Valentinoisin herttuattareen. Taipumukset, sovinnaisuussyyt tai mielenlaatu olivat näiden eri kiintymysten perustana. Ne, joiden ensi nuoruus oli mennyt ja jotka tahtoivat näyttää ankaran hyveellisiltä, olivat kiintyneet kuningattareen. Ne, jotka olivat nuorempia ja etsivät iloa ja lemmenseikkailuja, liehakoivat perintökuningatarta. Navarran kuningattarella oli omat suosikkinsa. Hän oli kaunis, ja hänellä oli suuri vaikutusvalta puolisoonsa kuninkaaseen. Hän oli liittynyt konnetabeliin, ja senvuoksi pidettiin häntä suuressa arvossa. Kuninkaan sisar oli vielä säilyttänyt kauneutensa ja veti useita naisia luokseen. Valentinoisin herttuattarella oli kaikki ne, joihin hän suvaitsi katsoa, mutta harvat naiset olivat hänen mieleisiään, ja lukuunottamatta muutamia, joiden kanssa hän oli tuttavallisella kannalla, joihin hän luotti ja jotka olivat mielenlaadultaan hänelle sukua, hän ei ottanut vastaan ketään muulloin kuin päivinä, jolloin häntä huvitti pitää yhtä suurta seuruetta kuin kuningatar.

Kaikki eri juonet kilpailivat, ja niiden punojat kadehtivat toinen toistansa. Naiset, jotka niitä punoivat, olivat myös kateellisia keskenään joko hovin suosion tai rakastajien vuoksi. Suuret ja ylevät harrastukset liittyivät usein toisiin vähemmän arvokkaisiin, jotka kuitenkaan eivät olleet vähemmän ilmeisiä. Näin ollen hovissa oli jonkunmoinen järjestetty jännitystilanne, joka teki sen miellyttäväksi, mutta myöskin hyvin vaaralliseksi nuorelle ihmiselle. Madame de Chartres näki tämän vaaran ja ajatteli vain keinoja, joilla tyttärensä siltä suojelisi. Hän ei pyytänyt tytärtänsä niinkuin äiti, vaan kuin ystävä kertomaan kaikki kohteliaisuudet, joita hänelle sanottiin, ja lupasi puolestaan auttaa häntä oikein käyttäytymään näissä asioissa, joissa nuorena joutui ymmälle.

Ritari Guise osoitti niin ilmeisesti tunteensa ja suunnitelmansa mademoiselle de Chartresia kohtaan, että kaikki sen huomasivat. Hän ei kuitenkaan uskonut mahdolliseksi, mitä hän halusi. Hän tiesi hyvinkin, ettei hän ollut sopiva puoliso mademoiselle de Chartresille, koska hänellä oli perin pieni omaisuus pitääkseen arvoaan yllä, ja tiesi myöskin, etteivät veljet hyväksyisi tätä naimisliittoa peläten sitä arvonalenemista, jonka nuorempien veljien naimiskaupat tavallisesti tuovat mukanaan ylhäisissä suvuissa. Lotringin kardinaali osoitti hänelle pian, ettei hän ollutkaan erehtynyt: hän tuomitsi ritarin kiintymyksen mademoiselle de Chartresiin erikoisen kiihkeästi, vaikkei sanonutkaan varsinaisia syitä. Kardinaali vihasi vidamia, tosin vielä salaa, mutta pian puhkesi viha ilmiliekkiin. Hän olisi mieluummin halunnut nähdä veljensä joutuvan mihin tahansa toiseen liittoon kuin vidamin sukuun ja selitti niin julkisesti, kuinka kaukana ritari oli vidamista, että madame de Chartres loukkautui siitä kovasti ja näki paljon vaivaa osoittaakseen, ettei kardinaalin tarvinnut mitään pelätä ja ettei hän ajatellutkaan tätä naimisliittoa. Vidami käyttäytyi samalla tavalla ja tunsi vielä kipeämmin Lotringin kardinaalin käytöksen, koska hän paremmin tiesi sen syyn.

Clèvesin prinssi oli yhtä ilmeisesti osoittanut rakkauttaan kuin ritari Guise. Neversin herttua oli pahoilla mielin kuullut tästä kiintymyksestä. Hän luuli kuitenkin, että hänen tarvitsi vain puhua pojalleen saadakseen hänet muuttamaan käytöstään, mutta joutui suuresti ihmeisiinsä huomatessaan, että poika oli nimenomaan päättänyt naida mademoiselle de Chartresin. Herttua paheksui tätä suunnitelmaa, kiivastui ja salasi niin huonosti kiintymystään, että asia pian levisi koko hovin tietoon, vieläpä madame de Chartresinkin, joka ei ollut voinut epäilläkään, ettei Neversin herttua olisi pitänyt poikansa naimisiin menoa hänen tyttärensä kanssa edullisena. Niinpä hän hämmästyi kovin, kun Clèyesin ja Guisen suvut pelkäsivät tätä liittoa sen sijaan että olisivat sitä toivoneet. Mielipaha tämän johdosta saattoi hänet ajattelemaan tyttärelleen sellaista puolisoa, että hän pääsisi niiden yläpuolelle, jotka luulivat olevansa hänen yläpuolellaan. Tarkastettuaan kaikki madame de Chartres pysähtyi Montpensierin herttuan vanhimpaan, poikaan. Tämä oli silloin naimaiässä ja ylhäisimpiä hovissa. Koska madame de Chartres oli hyvin älykäs, saaden apua vidamista, jota pidettiin suuressa arvossa, ja hänen tyttärensä tosiaankin oli sopiva morsian, toimi hän niin taitavasti ja menestyksellisesti, että Montpensierin prinssi näytti toivovan tätä liittoa, joka ei tuntunut kohtaavan mitään vaikeuksia.

Vidami, joka tiesi poikansa, monsieur d'Anvillen, kiintymyksen perintökuningattareen, arveli kuitenkin, että pitäisi käyttää hyväksi tämän vaikutusvaltaa hänen poikaansa, jotta viimemainittu edistäisi mademoiselle de Chartresin asiaa kuninkaan luona ja myös puhellen Montpensierin prinssin kanssa, jonka läheinen ystävä hän oli. Hän puhui siitä perintökuningattarelle, joka mielellään suostuikin yritykseen, kun siinä oli puhe sellaisen henkilön korottamisesta, josta hän paljon piti, kuten hän lausuikin vidamille, vakuuttaen samalla, että vaikka hän hyvin tiesi tekevänsä kiusaa enolleen Lotringin kardinaalille, hän sittenkin ilomielin sivuuttaisi moisen näkökohdan, koska hänellä oli syytä olla tyytymätön enoonsa, joka aina palveli enemmän kuningattaren kuin hänen omia etujaan.

Rakastavat ihmiset ovat aina hyvin mielissään siitä, että joku tekosyy antaa heille aihetta puhua niiden kanssa, jotka heitä rakastavat. Heti kun vidami oli lähtenyt perintökuningattaren luota, käski tämä Châtelartin, joka oli monsieur d'Anvillen suosikki ja tiesi hänen rakkautensa perintökuningattareen, mennä sanomaan, että monsieur d'Anvillen piti illalla tulla kuningattaren luo. Châtelart otti tämän tehtävän vastaan ilomielin ja kunnioittavasti. Tämä aatelismies oli hienoa dauphinélaista sukua, mutta hänen ansionsa ja henkevyytensä merkitsivät vielä enemmän kuin hänen syntyperänsä. Kaikki hovin ylhäiset herrat ottivat hänet vastaan ja kohtelivat häntä hyvin, ja Montmorencyn perheen suosio oli hänet erikoisesti kiinnittänyt monsieur d'Anvilleen. Hän oli siromuotoinen ja pystyvä kaikissa taidoissa: lauloi miellyttävästi, sepitti runoja ja viehätti rakastettavuudellaan ja tunteikkuudellaan monsieur d'Anvillea niin suuresti, että tämä uskoi hänelle rakkautensa perintökuningattareen. Sellainen luottamus lähensi Châtelartia mainittuun prinsessaan, jonka hän siis joutui usein tapaamaan. Tästä sitten alkoi onneton rakkaus, joka vei Châtelartin järjen ja lopulta maksoi hänen henkensä.

Monsieur d'Anville ei jäänyt sinä iltana saapumatta kuningattaren luo. Hän oli onnellinen siitä, että perintökuningatar oli valinnut hänet työskentelemään toivomansa asian hyväksi, ja lupasi tarkoin totella hänen määräyksiään. Mutta Valentinoisin herttuatar, joka oli saanut vihiä tästä naimasuunnitelmasta, asettui niin varmasti sitä vastaan ja oli niin valmistanut kuninkaan mieltä ennakolta, että kun monsieur d'Anville hänelle puhui asiasta, hän ei näyttänyt sitä hyväksyvän, vieläpä määräsi välittäjän sanomaan sen Montpensierin prinssillekin. Helppoa on kuvitella madame de Chartresin tunteita hänen niin hartaasti toivomansa aikeen rauetessa, jollainen onnettomuus tuottaisi niin suurta etua hänen vihollisilleen ja tekisi niin suuren vääryyden hänen tyttärelleen.

Perintökuningatar osoitti tavattoman ystävällisesti mademoiselle de
Chartresille surunsa siitä, ettei ollut voinut häntä auttaa.

»Kuten näette», sanoi hän, »on kykyni hyvin keskinkertainen. Kuningatar ja Valentinoisin herttuatar vihaavat minua niin, että on miltei mahdotonta, etteivät he tai heistä riippuvat aina olisi poikkipuolin minun suunnitelmieni tiellä. Kuitenkaan en ole milloinkaan ajatellut muuta kuin heitä miellyttää. He eivät myöskään vihaa minua muun vuoksi kuin äitini, kuningattaren, joka ennen on heissä herättänyt pelkoa ja kateutta. Kuningas oli rakastanut häntä, ennenkuin rakastui Valentinoisin herttuattareen, ja avioliittonsa ensi vuosina, kun hänellä ei vielä ollut lapsia, hän näytti miltei päättäneen ottaa avioeron naidakseen äitini, kuningattaren, vaikkakin hän rakasti tätä herttuatarta. Madame de Valentinois pelkäsi naista, jota kuningas jo oli rakastanut ja jonka kauneus ja henkevyys voivat vähentää hänen suosiotaan, ja liittyi konnetabeliin, joka ei myöskään toivonut kuninkaan naivan Guisen sisarta. He saivat kuningasvainajan taipumaan mielensä mukaan ja vaikka konnetabeli vihasi Valentinoisin herttuatarta yhtä katkerasti kuin rakasti kuningatarta, toimi hän kuitenkin estääkseen kuningasta ottamasta avioeroa. Mutta haihduttaakseen kuninkaasta kokonaan ajatukset naida äitini, he puuhasivat äitini naimisliittoa Skotlannin kuninkaan kanssa, joka oli prinsessa Magdalenan, kuninkaan sisaren, kuoltua leski. He tekivät näin, koska Skotlannin kuningas oli valmiimpi tekemään päätöksen, eivätkä pitäneet entisiä välipuheita Englannin kuninkaan kanssa, joka toivoi kiihkeästi äitiäni puolisokseen. Vähältä piti, ettei tämä sanansyöminen ollut syynä välien rikkoutumiseen molempien kuninkaiden välillä. Henrik VIII ei saanut mielelleen lohdutusta, kun näin täytyi luopua äidistäni, ja ketä muuta ranskalaista prinsessaa hänelle ehdotettiinkin, sanoi hän, ettei kukaan korvannut sitä, joka häneltä oli viety. On myöskin totta, että äitini, kuningatar, oli täydellinen kaunotar. Samalla on huomattava, että häntä, kun hän oli jäänyt leskeksi Longuevillen herttuan kuoltua, kolme kuningasta toivoi puolisokseen. Huono onni toimitti hänet vähäpätöisimmälle heistä, sellaiseen kuningaskuntaan, jossa hänellä ei ole muuta kuin murhetta. Sanotaan minun olevan hänen näköisensä. Pelkään myöskin onnettoman kohtalon puolesta olevani hänen kaltaisensa, ja mikä onni minulle sattuneekaan, en luule osaavani siitä nauttia.»

Mademoiselle de Chartres sanoi perintökuningattarelle, että nämä synkät aavistukset olivat niin huonosti perusteltuja, että ne pian haihtuisivat, ja ettei hänen tarvinnut ollenkaan epäillä sitä, että hänen onnensa vastaisi ulkonaisia edellytyksiä.

Kukaan ei enää uskaltanut lähestyä mademoiselle de Chartresia peläten vihoittavansa kuningasta tai ajatellen, ettei onnistuisi miellyttää henkilöä, joka oli toivonut kuninkaallista prinssiä. Mitkään tällaiset arvelut eivät pidättäneet Clèvesin prinssiä. Hänen isänsä Neversin herttuan kuolema, joka silloin sattui, antoi hänelle täyden vapauden noudattaa kiintymystänsä; heti kun tavanmukainen suruaika oli päättynyt, hän ajatteli vain, millä tavalla saisi mademoiselle de Chartresin puolisokseen. Prinssi piti itseään onnellisena voidessaan tehdä tarjouksensa aikana, jolloin tapahtumat olivat vieroittaneet toisia kilpailijoita ja jolloin hän voi olla miltei varma, ettei hänelle annettaisi kieltävää vastausta. Se pelko, ettei hän ollut mademoiselle de Chartresin mieleinen, häiritsi hänen iloaan, ja hän olisi ennemmin valinnut onnen miellyttää häntä kuin naida hänet saamatta vastarakkautta.

Ritari Guise oli herättänyt prinssin mustasukkaisuutta, mutta koska se johtui pikemmin ritarin kunnokkuudesta kuin mademoiselle de Chartresin käyttäytymisestä, pyrki prinssi vain pääsemään selville siitä, oliko hän niin onnellinen, että mademoiselle de Chartres hyväksyisi hänen kosintansa. Prinssi tapasi mademoiselle de Chartresia vain kuningattaren luona tai kutsuissa; vaikeata oli päästä hänen kanssaan kahdenkeskiseen puheluun. Hän keksi kuitenkin tilaisuuden ja puhui mademoiselle de Chartresille aikeestaan ja rakkaudestaan niin kunnioittavasti kuin suinkin. Hän pyysi mademoiselle de Chartresia ilmoittamaan tunteensa ja sanoi omien tunteittensa olevan sellaiset, että ne saattaisivat hänet ikuisesti onnettomaksi, jollei mademoiselle tottelisi muutoin kuin velvollisuudesta äitinsä tahtoa.

Koska mademoiselle de Chartres oli hyvin ylevä ja hyväsydäminen, joutui hän liikutuksen valtaan kiitollisuudesta Clèvesin prinssin käytöstapaa kohtaan. Tämä kiitollisuus antoi hänen vastauksilleen ja sanoilleen jonkunmoisen lempeän soinnun, joka oli kylliksi herättämään toivoa niin silmittömästi rakastuneessa miehessä kuin prinssi oli: niin hän uskotteli itselleen sitä, mitä toivoi.

Mademoiselle de Chartres kertoi äidilleen tämän keskustelun, ja madame de Chartres sanoi hänelle, että Clèvesin prinssi oli niin ylevä ja hyveellinen ja että hän ikäisekseen oli niin viisas, että jos tytär tuntisi halua mennä prinssin kanssa naimisiin, niin hän suostuisi siihen ilomielin. Mademoiselle de Chartres vastasi huomaavansa samat hyvät ominaisuudet ja menevänsä häneen kanssaan naimisiin vähemmän vastahakoisesti kuin jonkun toisen kanssa, vaikkei tuntenut häntä kohtaan persoonallisesti erikoista kiintymystä.

Jo seuraavana päivänä prinssi tuli madame de Chartresin puheille. Madame otti vastaan ehdotuksen, joka hänelle tehtiin, eikä sanonut pelkäävänsä antaa tyttärelleen miestä, jota hän ei voisi rakastaa, kun antoi hänelle Clèvesin prinssin. Aviosopimus laadittiin, asiasta puhuttiin kuninkaalle, ja pian saivat kaikki sen tietää.

Clèvesin prinssi tunsi itsensä onnelliseksi olematta kuitenkaan täysin tyytyväinen. Hän näki huolestuneena, että mademoiselle de Chartresin tunteet eivät olleet muuta kuin kunnioituksen ja kiitollisuuden tunteita, eikä, hän voinut mairitella itseään sillä, että mademoiselle de Chartres kätki ne pakosta, koska heidän suhteensa salli osoittaa niitä loukkaamatta hänen tavatonta kainouttaan. Kului tuskin päivääkään, jolloin prinssi ei olisi hänelle sitä valittanut.

»Onko mahdollista», sanoi prinssi hänelle, »etten voisi olla onnellinen teidän kanssanne avioliitossa? Niin on kuitenkin asianlaita. Te tunnette minua kohtaan vain jonkunmoista hyvyyttä, joka ei voi minua tyydyttää. Te ette ole kärsimätön, ette rauhaton ettekä surullinen. Rakkauteni ei liikuta teitä enempää kuin jos kiintymykseni perustuisi vain teidän rikkautenne etuihin eikä oman olemuksenne sulouteen.»

»Teillä ei ole oikeutta olla tyytymätön», vastasi mademoiselle de Chartres. »En tiedä, mitä voitte toivoa sen lisäksi, mitä teen, eikä minun mielestäni ole soveliasta tehdä enempää kuin teen.»

»On totta», vastasi prinssi, »että te annatte näennäisesti minulle jotakin, mihin olisin tyytyväinen, jos sen takana olisi jotakin, mutta sen sijaan että sovinnaisuus teitä pidättäisi, te juuri sen vuoksi teette, mitä teette. Minä en merkitse mitään rakkaudellenne tai sydämellenne, eikä minun läsnäoloni teitä huvita taikka häiritse.»

»Teidän ei pitäisi sitä epäillä», vastasi mademoiselle de Chartres, »että iloitsen teitä tavatessani, ja minähän punastun niin usein teidät nähdessäni, ettei teidän pitäisi epäillä läsnäolonne minua häiritsevän».

»En erehdy punastumisestanne», vastasi prinssi. »Se on vain kainoutta, ei sydämenne liikettä, enkä kiinnitä siihen enempää huomiota kuin se ansaitsee.»

Mademoiselle de Chartres ei tietänyt mitä vastata, ja nämä erittelyt kävivät yli hänen ymmärryksensä. Clèvesin prinssi näki liiankin hyvin kuinka kaukana morsian oli niistä tunteista, jotka voivat häntä tyydyttää, koska toinen ei näyttänyt niitä edes käsittävän.

Ritari Guise palasi matkaltaan muutamia päiviä ennen häitä. Hän oli nähnyt niin monia ylipääsemättömiä esteitä aikoessaan naida mademoiselle de Chartesin, ettei ollut voinut luulotella onnistuvansa. Hän tuli kuitenkin hyvin murheelliseksi nähdessään mademoiselle de Chartresin menevän toisen puolisoksi. Tämä suru ei ollenkaan hälventänyt hänen kiintymystään, ja hän pysyi yhtä rakastuneena. Mademoiselle de Chartres oli hyvin tietoinen niistä tunteista, joita ritari säilytti häntä kohtaan. Ritari ilmoitti puolestaan neidolle, että tämä oli sen suunnattoman murheen syynä, joka kuvastui hänen kasvoillaan; niin kunnokasta ja miellyttävää miestä oli vaikea saattaa onnettomaksi tuntematta häntä kohtaan sääliä. Mademoiselle de Chartreskaan ei voinut olla häntä säälimättä, mutta tämä sääli ei johtanut muihin tunteisiin. Hän kertoi äidilleen tuskan, jota ritarin murhe hänelle tuotti.

Madame de Chartres ihaili tyttärensä vilpittömyyttä ja syystä kyllä, sillä kukaan ei ole milloinkaan ollut niin tavattoman ja luonnollisen vilpitön. Mutta hän ihmetteli enemmän sitä, ettei intohimoinen rakkaus ollut koskenut tyttären sydämeen ja ettei prinssikään ollut häneen vaikuttanut enempää kuin muut miehet. Tästä oli seurauksena, että hän koetti kaikin tavoin saada tytärtään kiintymään sulhaseensa ja ymmärtämään, että hän oli velvollinen rakastamaan miestänsä, kuten mies rakasti häntä ennenkuin tunsikaan, ja osoittamaan samaa tunnetta kuin prinssi osoitti hänelle pitäessään häntä kaikkia muita parempana silloin, kun ei kukaan uskaltanut enää häntä ajatella.

Avioliitto solmittiin, häät vietettiin Louvressa, ja illalla kuningas ja kuningattaret tulivat koko hovin kanssa illallisille madame de Chartresin luo, jolloin heidät otettiin vastaan erinomaisen loistavasti. Ritari de Guise ei uskaltanut erottautua muista ja olla poissa näistä juhlallisuuksista, mutta hän saattoi niin vähän hillitä suruaan, että oli helppo se huomata.

Clèvesin prinssi ei huomannut, että mademoiselle de Chartresin tunteet olisivat muuttuneet nimen vaihtuessa. Miehen ylhäisyys antoi prinsessalle mitä suurimpia etuisuuksia; mutta se ei muuttanut prinssin paikkaa hänen puolisonsa sydämessä. Tästä seurasikin, että vaikkakin prinssi oli hänen miehensä, ei hän lakannut olemasta hänen rakastajansa, koska hänellä oli aina jotakin muuta toivottavaa kuin hänen omistamisensa, ja vaikka prinsessa eli täysin hyvässä sovussa prinssin kanssa, ei jälkimäinen ollut täysin onnellinen. Prinssi tunsi puolisoaan kohtaan kiihkeää ja rauhatonta rakkautta, joka häiritsi hänen iloaan. Mustasukkaisuus ei lainkaan ollut aiheena tähän: milloinkaan ei mies ole ollut vähemmän taipuvainen siihen eikä myöskään vaimo ole ollut haluttomampi sitä herättämään.

Prinsessa oli kuitenkin joutunut hovin keskelle. Joka päivä hän kävi kuningattarien ja kuninkaan sisaren luona. Kaikki nuoret ja rakkauteen herkimmät miehet näkivät prinsessan hänen kodissaan ja hänen lankonsa, Neversin herttuan luona, jonka talo oli kaikille avoinna; mutta prinsessa käyttäytyi tavalla, joka herätti niin suurta kunnioitusta ja näytti niin kaikelle rakastelemiselle vieraalta, että marsalkka Saint-André, vaikka oli rohkea ja kuninkaan suosiossa, oli ihastunut prinsessan kauneuteen uskaltamatta hänelle sitä ilmaista muuten kuin olemalla huomaavainen ja kohtelias. Useat muut olivat samassa asemassa, ja madame de Chartres oli liittänyt tyttärensä viisauteen niin tarkoin kaikkia hyviä tapoja vastaavan käytöksen, että hän lopulta esiintyi saavuttamattomana olentona.

Lotringin herttuatar oli toimiessaan rauhan hyväksi myöskin edistänyt poikansa, Lotringin herttuan, naimisliittoa. Se oli päätetty solmia kuninkaan toisen tyttären, Ranskan prinsessan Clauden, kanssa. Häät oli sovittu vietettäväksi helmikuussa.

Tällä aikaa oli Nemoursin herttua oleskellut Brysselissä kehittelemässä suunnitelmaansa, joka koski Englantia. Sieltä hän lakkaamatta sai tai lähetti sinne pikalähettejä. Hänen toiveensa paranivat päivä päivältä, ja vihdoin Lignerolle ilmoitti hänelle, että herttuan oli läsnäolollaan saatettava päätökseen se, mikä oli niin hyvin aloitettu. Herttua otti tämän sanoman vastaan niin iloisena kuin nuori kunnianhimoinen mies ainakin, joka näkee pääsevänsä valtaistuimelle yksin maineensa perustalla. Hänen ajatuksensa oli huomaamatta tottunut tämän onnen suuruuteen, ja sen sijaan että hän olisi hylännyt sen alun pitäen saavuttamattomana, olivat vaikeudet haihtuneet hänen mielikuvituksestaan, eikä hän enää nähnyt esteitä.

Hän lähetti kiireesti Pariisiin kaikki tarpeelliset määräykset saadakseen suurenmoiset matkavarustukset ja voidakseen Englannissa näyttää suunnitelmansa mukaista loistoa ja kiiruhti itsekin perästä, ollakseen läsnä Lotringin herttuan häissä.

Herttua saapui perille kihlajaisten aattona, ja heti samana iltana, kun oli saapunut, hän meni kuninkaalle kertomaan, millä kannalla hänen suunnitelmansa oli, ja saamaan määräyksiä ja neuvoja, mitä vielä oli tehtävä. Sitten hän meni kuningattaren luo. Clèvesin prinsessa ei ollut siellä eikä siis nähnyt herttuaa tai edes saanut tietää, että hän oli saapunut. Prinsessa oli kuullut kaikkien puhuvan tästä prinssistä hovin kaunismuotoisimpana ja miellyttävimpänä miehenä, ja varsinkin perintökuningatar oli kuvannut häntä sellaisella tavalla ja puhunut hänestä niin usein, että prinsessan uteliaisuus oli herännyt.

Viimemainittu vietti koko kihlajaispäivän kotonaan valmistellen itseään mennäkseen illalla kuninkaallisiin tanssiaisiin ja kemuihin, jotka oli järjestetty Louvreen. Prinsessan kauneus ja puku herättivät heti ihailua. Tanssiaiset alkoivat. Kun prinsessa tanssi ritari Guisen kanssa, alkoi salin ovelta kuulua kohinaa ikäänkuin joku olisi tullut sisään, jolle tehtiin tilaa. Kun Clèvesin prinsessa nyt lakkasi tanssimasta ja hänen silmänsä etsivät jotakuta, jonka kanssa jatkaisi tanssia, huusi kuningas hänelle, että hän ottaisi sen, joka astui sisään. Prinsessa kääntyi ja näki miehen, jota ei voinut luulla keneksikään muuksi kuin Nemoursin herttuaksi ja joka astui muutamien penkkien yli päästäkseen tanssivien luo. Tämä herttua oli muodoltaan sellainen, että oli vaikea olla joutumatta ihmeisiinsä hänet nähdessään, jollei ollut häntä milloinkaan tavannut, erityisesti tänä iltana, kun hänen komea ulkoasunsa lisäsi sitä loistoa, joka kuului hänen olentoonsa. Mutta toisaalta herätti myös Clèvesin prinsessa ensi kertaa nähtynä suurta hämmästystä.

Nemoursin herttua joutui prinsessan kauneudesta niin ihmeisiinsä, että kun hän lähestyi prinsessaa, joka niiasi hänelle, ei hän voinut olla ihailuaan osoittamatta. Kun he alkoivat tanssia, kuului salissa ylistysten kohinaa. Kuningas ja kuningattaret muistivat, etteivät tanssijat olleet toisiaan milloinkaan tavanneet, ja pitivät omituisena nähdä heidän tanssivan yhdessä, vaikka eivät tunteneet toisiaan. Kun tanssi oli lakannut, kutsuivat kuninkaalliset parin luokseen antamatta sille aikaa puhua kenenkään kanssa ja kysyivät, eivätkö he mielellään haluaisi tietää toinen toisensa nimeä ja oliko heillä siitä mitään arveluja.

»Mitä minuun tulee, madame», sanoi Nemoursin herttua, »en ole epävarma; mutta koska Clèvesin prinsessalla ei ole samoja syitä arvata, kuka minä olen, kuin minulla on tuntea hänet, niin haluaisin, että teidän majesteettinne hyväntahtoisesti ilmoittaisi hänelle nimeni».

»Luulenpa», huomautti perintökuningatar, »että hän tietää sen yhtä hyvin kuin te hänen nimensä».

»Vakuutan teille, madame», vastasi Clèvesin prinsessa, joka näytti olevan vähän hämillään, »etten arvaa sitä yhtä helposti kuin luulette».

»Te arvaatte sen varsin hyvin», vastasi perintökuningatar. »Muuten on jotakin kohteliasta Nemoursin herttualle siinä, ettette halua tunnustaa tuntevanne häntä, kun ette ole häntä ennen nähnyt.»

Kuningatar keskeytti heidät saadakseen tanssin jatkumaan. Nemoursin herttua otti parikseen perintökuningattaren. Tämä prinsessa oli täydellinen kaunotar, jollaisena myös Nemoursin herttua oli häntä pitänyt, ennenkuin, lähti Flanderiin, mutta nyt koko iltana herttua ei voinut ihailla muuta kuin Clèvesin prinsessaa.

Ritari Guise, joka aina ihaili prinsessaa, joutui siitä, mitä äsken oli tapahtunut, hyvin murheelliseksi. Hän piti sitä enteenä, että kohtalo oli määrännyt Nemoursin herttuan rakastumaan Clèvesin prinsessaan. Joko ritari Guise todella oli nähnyt jonkun hämmennyksen prinsessan kasvoilla tai mustasukkaisuus pani hänet näkemään enemmän kuin mitä tosiaan tapahtui, hän luuli prinsessan heti ihastuneen herttuaan eikä voinut olla sanomatta hänelle, että Nemoursin herttua oli hyvin onnellinen joutuessaan prinsessan tuttavuuteen niin soman ja harvinaisen sattuman johdosta.

Clèvesin prinsessa palasi kotiinsa mieli niin täynnä kaikkea, mitä oli tapahtunut tanssiaisissa, että hän, vaikka jo oli hyvin myöhä, meni äitinsä huoneeseen siitä kertomaan ja ylisti Nemoursin herttuaa niin erikoisella tavalla, että se herätti madame de Chartresissa saman ajatuksen kuin ritari Guisessa.

Seuraavana päivänä vietettiin hääjuhla. Clèvesin prinsessa tapasi Nemoursin herttuan, jonka ilme ja viehättävä olemus jälleen saivat hänet hämmästymään.

Seuraavana päivänä prinsessa tapasi herttuan perintökuningattaren luona, näki hänen lyövän palloa kuninkaan kanssa, ottavan osaa rengasratsastukseen ja kuuli hänen puhuvan. Hän huomasi herttuan olevan aina paljon toisten yläpuolella ja kaikkialla johtavan keskustelua uljaan esiintymisensä ja miellyttävän henkevyytensä nojalla. Se teki piankin syvän vaikutuksen prinsessan sydämeen.

Myöskin on totta, että kun Nemoursin herttua tunsi prinsessaa kohtaan kiihkeää rakkautta, joka lisäsi hänessä suloutta ja herttaisuutta, kuten ensimmäiset miellyttämispyrkimykset vaikuttavat, hän oli vielä tavallistaan rakastettavampi. Niin ollen, koska he näkivät toisensa usein ja kumpikin näki toisessa hovin täydellisimmän olennon, oli mahdotonta, etteivät he olisi toisiinsa tavattomasti ihastuneet.

Valentinoisin herttuatar oli mukana kaikissa huveissa, ja kuningas oli häntä kohtaan yhtä hellä ja huomaavainen kuin rakkautensa alussa. Nuori prinsessa, joka oli siinä iässä, jolloin luullaan, ettei naista voi rakastaa, jos hän on kahtakymmentäviittä vuotta vanhempi, katseli tavattomasti kummissaan kuninkaan kiintymystä herttuattareen, joka oli isoäiti ja oli juuri naittanut tyttärentyttärensä. Hän puhui siitä usein madame de Chartresille.

»Onko mahdollista, että siitä on niin kauan, kun kuningas rakastui herttuattareen? Kuinka kuningas on voinut kiintyä henkilöön, joka on häntä paljon vanhempi ja on ollut hänen isänsä rakastajatar, vieläpä monen muun, mikäli olen kuullut sanottavan?»

»On totta», vastasi hänen äitinsä, »etteivät Valentinoisin herttuattaren ansiot tai uskollisuus ole herättäneet kuninkaan rakkautta eivätkä sitä säilyttäneet, ja juuri senvuoksi se on anteeksiantamatonta, sillä jos tässä naisessa nuoruus ja kauneus olisi yhtyneenä korkeaan syntyperään, jos hänellä olisi ollut se ansio, ettei milloinkaan ennen ollut rakastanut, jos hän olisi pysynyt täysin uskollisena kuninkaalle, jos hän olisi rakastanut vain häntä, välittämättä ylhäisestä asemasta ja rikkaudesta, käyttäen valtaansa vain siinä, mikä kuninkaalle itselleen tuottaisi kunniaa tai mielihyvää, silloin pitäisi myöntää, että olisi vaikeata olla ylistämättä tätä hallitsijaa kiintymyksestä, jota hän tunsi herttuatarta kohtaan. Ellen pelkäisi», jatkoi madame de Chartres, »että sanoisitte minusta, mitä sanotaan kaikista ikäisistäni naisista, jotka mielellään kertovat tarinoita ajoiltaan, niin ilmoittaisin teille, kuinka kuninkaan rakkaus tähän herttuattareen alkoi, ja useita muitakin seikkoja kuningasvainajan hovista, jotka monin tavoin liittyvät nykyisiin oloihin».

»Kaukana siitä, että teitä moittisin», vastasi Clèvesin prinsessa, »menneiden tapahtumain kuvaamisesta, valitan sitä, madame, että te ette ole antanut minulle tietoja nykyisyydestä ettekä paljastanut minulle hovin eri harrastuksia ja suhteita. Minä en niistä tiedä mitään, joten muutama päivä sitten luulin konnetabelin olevan varsin hyvissä väleissä kuningattaren kanssa.»

»Käsityksenne siinä kohden oli totuuden vastainen», vastasi madame de Chartres. »Kuningatar vihaa konnetabelia, ja jos hänelle joskus tulee vähänkin valtaa, saa konnetabeli siitä kyllin kärsiä. Kuningatar tietää konnetabelin useita kertoja sanoneen kuninkaalle, että kaikista kuninkaan lapsista vain avioliiton ulkopuolella syntyneet ovat hänen näköisiään.»

»En ole milloinkaan aavistanut tätä vihaa», keskeytti Clèvesin prinsessa, »nähtyäni, kuinka huolellisesti kuningatar kirjoitti konnetabelille hänen ollessaan vankeudessa ja kuinka iloisesti kuningatar otti hänet vastaan, kun hän palasi, nimittäen häntä aina ystäväksi kuten kuningaskin».

»Jos arvostelette täällä ulkonäön mukaan», vastasi madame de Chartres, »niin petytte aina. Se, mikä näkyy, on tuskin milloinkaan totta. Mutta palatkaamme Valentinoisin herttuattareen, jota, kuten tiedätte, nimitetään Diana Poitiersilaiseksi. Hänen sukunsa on hyvin kuuluisa; hän polveutuu Akvitanian vanhoista herttuoista. Hänen isoäitinsä oli Ludvig XI:n avioton tytär, eikä siis ole muuta kuin ylhäistä hänen syntyperässään. Hänen isänsä Saint-Vallier oli pahasti sekaantunut konnetabeli Bourbonin juttuun, josta olette kuullut puhuttavan. Hänet tuomittiin menettämään päänsä ja vietiin mestauslavalle. Hänen tyttärensä, jonka kauneus oli ihailtava ja joka jo viehätti kuningasvainajaa, sai aikaan sen (en tiedä millä keinoin), että isän henki säästettiin. Hän sai armon, vaikka oli juuri odottanut kuoliniskua, mutta pelko oli hänet niin murtanut, ettei hän enää ollut tajuissaan, vaan kuoli muutaman päivän kuluttua. Hänen tyttärensä esiintyi hovissa kuninkaan rakastajattarena. Italianmatka ja kuninkaan vankeus keskeyttivät tämän rakkauden. Kun kuningas palasi Espanjasta, meni hänen puolisonsa, sijaishallitsijatar, häntä vastaan Bayonneen, ottaen mukaansa kaikki hovineidit, joiden joukossa oli mademoiselle de Pisseleu, sittemmin Etampesin herttuatar. Kuningas rakastui tähän hovineitiin, joka oli mitä syntyperään, henkevyyteen ja kauneuteen tulee, Valentinoisin herttuatarta alempi, eikä hänellä ollut herttuattaren rinnalla muuta etevämmyyttä kuin että hän oli hyvin nuori. Olen kuullut hänen useita kertoja sanovan syntyneensä samana päivänä, jolloin Diana Poitiersilainen oli mennyt naimisiin. Viha saattoi hänet näin sanomaan eikä totuus, sillä erehdynpä varsin suuresti, ellei Valentinoisin herttuatar mennyt naimisiin Normandian ylikäskynhaltijan de Brézén kanssa samaan aikaan kuin kuningas rakastui madame d'Etampesiin.

— Milloinkaan ei ole ollut suurempaa vihaa kuin näiden kahden naisen välillä. Valentinoisin herttuatar ei voinut antaa anteeksi madame d'Êtampesille, että tämä oli anastanut häneltä kuninkaan rakastajattaren arvon. Madame d’Êtampes oli tavattoman mustasukkainen Valentinoisin herttuatarta kohtaan, koska kuningas yhä seurusteli hänen kanssaan. Tämä ruhtinas ei ollut täysin uskollinen rakastajattarineen. Hänellä oli aina yksi, jolla oli arvo ja kunnia; mutta naiset, jotka kuuluivat läheiseen piiriin, saivat sen vuoron perään. Pojan, Tournonissa kuolleen perintöprinssin menettäminen, jonka epäiltiin tulleen myrkytetyksi, suretti kuningasta tavattomasti. Kuningas ei yhtä hellästi rakastanut toista poikaansa, joka paraikaa hallitsee, koska ei pitänyt häntä kyllin rohkeana ja älykkäänä. Hän valitti sitä eräänä päivänä Valentinoisin herttuattarelle, joka sanoi tahtovansa rakastuttaa prinssin itseensä, tehdäkseen hänet vilkkaammaksi ja viehättävämmäksi. Hän onnistuikin siinä, kuten näette. Kaksikymmentä vuotta on tämä rakkaus kestänyt ajan ja esteiden sitä muuttamatta.

— Kuningas-vainaja vastusti sitä aluksi. Joko hän vielä itse rakasti kylliksi Valentinoisin herttuatarta ollakseen mustasukkainen taikka d'Êtampesin herttuatar häntä yllytti, joka oli epätoivoissaan siitä, että perintöruhtinas oli kiintynyt hänen viholliseensa, varmaa on, että kuningas oli tästä rakkaudesta vihainen ja surullinen, kuten hän myöskin osoitti joka päivä. Poika ei pelännyt kuninkaan vihaa tai kiukkua eikä mikään voinut vähentää hänen kiintymystään ja saada häntä sitä kätkemään. Lopulta täytyi kuninkaan tottua sitä sietämään. Sellainen vastarinta vieroitti kuningasta vielä enemmän perintöprinssistä ja sai hänet enemmän kiintymään kolmanteen poikaansa Orleansin herttuaan. Tämä prinssi oli kaunismuotoinen, komea, täynnä intoa ja kunnianhimoa, nuoruuttaan raju, niin että kaipasi hillintää, mutta hänestä olisi tullut suurenmoinen ruhtinas, jos ikä olisi kypsyttänyt hänen älynsä.

— Vanhimman veljen arvo, joka oli perintöruhtinaalla, ja kuninkaan suosio, joka oli Orleansin herttualla, synnytti heidän välilleen jonkunmoisen kateuden, joka oli miltei vihaa. Tämä kateus oli herännyt henkiin jo heidän lapsuudessaan ja yhä säilynyt. Kun keisari vieraili Ranskassa, suuntasi hän kokonaan suosionsa Orleansin herttuaan eikä perintöruhtinaaseen, joka siitä niin kovasti loukkautui, että kun keisari oli Chantillyssä, hän tahtoi konnetabelin pidättämään keisarin kuninkaan määräystä kuulematta. Konnetabeli ei sitä tahtonut. Myöhemmin kuningas moitti konnetabelia siitä, ettei tämä ollut noudattanut pojan neuvoa, ja kun kuningas karkoitti konnetabelin hovista, oli tämä seikka suurena syynä.

— Veljesten huono sopu herätti Etampesin herttuattaressa ajatuksen lähetä Orleansin herttuaa pysyäkseen kuninkaan lähettyvillä Valentinoisin herttuattaresta huolimatta. Siinä hän onnistuikin: tämä prinssi, olematta rakastunut, antautui tuskin vähemmän hänen ohjattavakseen kuin perintöruhtinas Valentinoisin herttuattaren. Näin syntyi hovissa kaksi nurkkakuntaa, kuten voitte arvata, mutta juonet eivät rajoittuneet vain naisten kiistoihin.

— Keisari, joka oli säilyttänyt ystävyytensä Orleansin herttuaa kohtaan, oli useita kertoja tarjoutunut hänelle palauttamaan Milanon herttuakunnan. Ehdotuksissa, joita sitten tehtiin rauhan hyväksi, keisari antoi hänelle toiveita seitsemästätoista maakunnasta ja lupasi hänelle tyttärensä puolisoksi. Perintöruhtinas ei halunnut rauhaa eikä tätä avioliittoa. Hän käytti hyväkseen konnetabelia, jota oli aina rakastanut, osoittaakseen kuninkaalle kuinka tärkeätä oli, ettei kuningas toimittaisi seuraajansa rinnalle veljeä, joka oli niin voimakas kuin Orleansin herttua olisi liitossa keisarin kanssa ja saatuaan seitsemäntoista maakuntaa. Konnetabeli yhtyi sitä mieluummin perintöruhtinaan kantaan, koska hän siten vastusti madame Etampesin aikeita, joka oli hänen verivihollisensa ja toivoi kiihkeästi Orleansin herttuan kohoamista.

— Perintöruhtinas komensi silloin kuninkaan sotajoukkoa Champagnessa ja oli saattanut keisarin armeijan sellaiseen hätään, että se olisi kokonaan tuhoutunut, jollei Etampesin herttuatar, peläten, että liian suuri menestys saisi meidät kieltäytymään rauhasta ja liitosta keisarin kanssa Orleansin herttuan hyväksi, olisi salaa kehottanut vihollista valtaamaan Epernayta ja Château-Thierryta, joissa oli runsaasti ruokavaroja. Viholliset tekivät niin ja pelastivat näin koko armeijan.

— Herttuatar ei saanut kauan nauttia kavalluksensa menestyksestä. Pian senjälkeen Orleansin herttua kuoli Faremoutierissa johonkin tarttuvaan tautiin. Hän rakasti erästä hovin kauneimmista naisista, ja sai osakseen vastarakkautta. En mainitse hänen nimeään, koska hän sittemmin on elänyt niin viisaasti, vieläpä niin huolellisesti kätkenyt rakkautensa tähän prinssiin, että hänen pitää saada kunniansa säilymään puhtaana. Sattuma toimitti niin, että hän samana päivänä sai kuulla miehensä kuoleman kuin Orleansin prinssin. Niin ollen hänellä oli hyvä syy, johon voi kätkeä todellisen murheensa tarvitsematta itseään hillitä.

— Kuningas ei elänyt kauan poikansa jälkeen, vaan kuoli jo kaksi vuotta myöhemmin. Hän kehoitti perintöprinssiä käyttämään apunaan Tournonin kardinaalia ja amiraali d'Annebauldia eikä puhunut sanaakaan konnetabelista, joka silloin karkotettuna asui Chantillyssa. Mutta kaikkein ensimmäiseksi uusi kuningas kutsui konnetabelin takaisin ja uskoi hänelle asioiden hoidon.

— Madame d’Êtampes karkotettiin ja sai osakseen kaiken huonon kohtelun, jota voi odottaa kaikkivaltiaalta viholliselta. Valentinoisin herttuatar kosti silloin täysin mitoin sekä madame d'Êtampesille että kaikille, jotka olivat hänelle vastenmielisiä. Herttuattaren vaikutusvalta kuninkaaseen näytti rajattomammalta kuin tämän ollessa perintöruhtinaana. Jo kaksitoista vuotta, jotka tämä ruhtinas on hallinnut, on herttuatar ollut kaikissa asioissa ehdoton käskijätär. Hän jakelee kaikki toimet ja virat; hän karkoitti Tournonin kardinaalin ja kanslerit Ollivierin ja Villeroyn. Ne, jotka ovat kuninkaalle koettaneet kuvata hänen käytöstään, on tuho perinyt tässä yrityksessä. Taixin kreivi, tykistön päällikkö, joka ei pitänyt herttuattaresta, ei voinut olla puhumatta hänen lemmenseikkailuistaan, varsinkaan Brissacin kreiviä koskevista, jota kohtaan kuningas jo oli hyvin mustasukkainen. Herttuatar toimitti kuitenkin niin, että Taixin kreivi joutui epäsuosioon ja häneltä otettiin virka, jonka sitten, mikä on miltei uskomatonta, herttuatar annatti Brissacin kreiville, tehden hänestä myöhemmin Ranskan marsalkan. Kuninkaan mustasukkaisuus paheni kuitenkin niin, ettei hän voinut sietää marsalkan jäämistä hoviin. Mutta mustasukkaisuus, joka on katkera ja kiihkeä muissa, on kuninkaassa lempeä ja hillitty, johtuen siitä tavattomasta kunnioituksesta, jota kuningas tuntee rakastajatartaan kohtaan. Niinpä kuningas ei uskaltanut toimittaa pois kilpailijaansa muutoin kuin sillä tekosyyllä, että hänet pantiin hallitsemaan Piemontia.

— Useita vuosia kului. Kreivi palasi viime talvena muka pyytämään lisää joukkoja ja muita tarpeita komennossaan olevalle armeijalle. Halu jälleennähdä Valentinoisin herttuatar ja pelko, että hän oli joutunut unohduksiin, oli ehkä suurena syynä tähän matkaan. Kuningas otti hänet hyvin kylmästi vastaan. Guiset, jotka eivät hänestä pitäneet, mutta eivät uskaltaneet sitä osoittaa Valentinoisin herttuattaren vuoksi, käyttivät vidamia hyväkseen, joka oli hänen verivihollisensa, jotta hän ei saisi mitään, mitä oli tullut pyytämään. Ei ollut vaikea vahingoittaa kreiviä: kuningas vihasi häntä, ja hänen läsnäolonsa teki kuninkaan rauhattomaksi. Niin ollen oli kreivin palattava saamatta matkastaan mitään muita tuloksia kuin että ehkä oli Valentinoisin herttuattaren sydämessä jälleen sytyttänyt tunteet, joita poissaolo alkoi sammuttaa. Kuninkaalla on ollut useita muitakin mustasukkaisuuden aiheita, mutta joko hän ei ole niistä tiennyt tai ei ole uskaltanut niistä valittaa.

— En tiedä, tyttäreni», lisäsi madame de Chartres, »olenko teidän mielestänne kertonut asioista enemmän kuin halusitte tietää».

»Kaukana olkoon minusta, että sitä valittaisin, äitini», vastasi Clèvesin prinsessa; »jollen pelkäisi ikävystyttäväni teitä, kysyisin vielä eräitä seikkoja, joita en tiedä».

Nemoursin herttuan rakkaus Clèvesin prinsessaan oli heti niin kiihkeä, että se haihdutti hänestä mieltymyksen kaikkiin muihin henkilöihin, joita hän oli rakastanut ja joiden kanssa oli seurustellut poissaollessaan, vieläpä heidän muistonsakin. Herttua etsi tekosyitä rikkoakseen välinsä heidän kanssaan. Hän ei edes malttanut kuunnella heidän valituksiaan ja vastata heidän syytöksiinsä. Perintökuningatar, jota hän oli varsin kiihkeästi rakastanut, ei voinut pitää puoliaan Clèvesin prinsessan rinnalla. Herttuan kärsimättömyys päästä matkustamaan Englantiin alkoi lauhtua, eikä hän enää niin innokkaasti kiirehtinyt valmistuksia, jotka olivat välttämättömiä matkaa varten. Hän kävi usein perintökuningattaren luona, koska tapasi siellä Clèvesin prinsessan, ja antoi mielellään ihmisten luulla hänen olevan kiintynyt tähän kuningattareen. Clèvesin prinsessa näytti hänestä niin suurenmoiselta, että hän päätti mieluummin olla antamatta hänelle merkkejä rakkaudestaan kuin saattaa tunteensa sille vaaralle alttiiksi, että se yleisesti tunnettaisiin. Hän ei puhunut siitä edes Chartresin vidamille, joka oli hänen läheinen ystävänsä ja jolta hän muuten ei mitään salannut. Herttua käyttäytyi niin viisaasti ja piti niin tarkoin vaaria itsestään, ettei kukaan muu epäillyt hänen olevan rakastunut Clèvesin prinsessaan kuin ritari Guise, ja prinsessan olisi itsekin ollut vaikea sitä huomata, ellei rakkaus, jota hän tunsi herttuaa kohtaan, olisi saattanut häntä erikoisesti tarkkaamaan herttuan käyttäytymistä, joka ei antanut epäilylle sijaa.

Prinsessa ei tuntenut samaa halua kertoa äidilleen, mitä ajatteli prinssin tunteista, kuin oli puhunut muista mielistelijöistään. Joskaan hänellä ei ollut varmaa suunnitelmaa salata sitä äidiltään, ei hän puhunut siitä hänelle sanaakaan. Mutta madame de Chartres huomasi sen hyvin, yhtä hyvin kuin tyttärensä mieltymyksen herttuaan. Tämä havainto suretti häntä kovin. Hän arvasi hyvin sen vaaran, jossa nuori nainen oli Nemoursin herttuan kaltaisen miehen rakastamana ja häntä rakastaen. Hänelle antoi täyden varmuuden siitä, mitä hän epäili tästä rakkaudesta, eräs tapahtuma, joka sattui muutamia päiviä myöhemmin.

Marsalkka Saint-André, joka etsi tilaisuuksia osoittaa suurellisuuttaan, pyysi hartaasti kuningasta, näyttääkseen hänelle muka taloaan, joka juuri oli valmistunut, tulemaan kuningattarien kanssa luokseen päivällisille. Marsalkka halusi hyvin mielellään näyttää myös Clèvesin prinsessalle tuhlailevaa loisteliaisuuttaan, joka meni ylenpalttisuuteen asti.

Muutamia päiviä ennen sitä, joka oli valittu päivällisiä varten, perintöruhtinas, jonka terveys oli jotenkin huono, sairastui eikä ottanut ketään vastaan. Hänen puolisonsa vietti koko päivän hänen vuoteensa ääressä. Illalla, voidessaan paremmin, perintöruhtinas kutsutti sisään kaikki arvohenkilöt, jotka olivat hänen odotushuoneessaan. Perintökuningatar vetäytyi huoneisiinsa ja tapasi siellä Clèvesin prinsessan ja muutamia muita naisia, jotka kuuluivat hänen lähimpään tuttavapiiriinsä.

Koska oli jo hyvin myöhä eikä perintökuningatar ollut täysin pukeutunut, ei hän mennyt kuningattaren luo, vaan lähetti sanan, ettei hänen nyt sopinut tulla. Sitten hän käski tuoda esille jalokivikoristeensa, valitakseen niistä itselleen marsalkka Saint-Andrén tanssiaisia varten ja antaakseen niistä Clèvesin prinsessalle, kuten oli luvannut. Kun he olivat tässä puuhassa, tuli Condén prinssi sisään. Hänen arvonsa oikeutti hänet vapaasti pääsemään kaikkialle. Perintökuningatar sanoi prinssille, että hän varmaankin tuli hänen puolisonsa luota, ja kysyi, mitä siellä nyt tehtiin.

»Siellä väitellään Nemoursin herttuaa vastaan, madame», vastasi Condén prinssi, »ja hän puolustaa sellaisella innolla väitteitään, että ne varmasti ovat lähellä hänen sydäntään. Luulenpa, että hänellä on rakastajatar, joka ollessaan tanssiaisissa saattaa hänet rauhattomaksi, koska hän pitää niin kiusallisena rakastajalle nähdä siellä rakastettunsa.»

»Mitä ihmettä», huudahti perintökuningatar, »eikö Nemoursin herttua sallisi rakastajattarensa mennä tanssiaisiin! Olisin kyllä uskonut, että aviomiehet voivat toivoa puolisoittensa jäävän pois tanssiaisista, mutta en olisi milloinkaan uskonut, että rakastajat ovat sillä kannalla.»

»Nemoursin herttuan mielestä», vastasi Condén prinssi, »tanssiaiset ovat rakastajille ihan sietämättömiä, joko he ovat rakastettuja tai eivät. Hän sanoi, että jos he ovat rakastettuja, he ovat murheissaan, koska silloin täytyy olla vähemmän rakastettu monena päivänä; ettei ole ainoatakaan naista, jota ulkonäöstään huolehtiminen ei estäisi ajattelemasta, rakastajaansa; että se valtaa kokonaan heidän ajatuksensa; että he koristautuvat kaikille yhtä hyvin kuin sille, jota rakastavat; että he tanssiaisissa tahtovat miellyttää kaikkia, jotka heitä katselevat; että he ollessaan kauneuteensa tyytyväisiä iloitsevat siitä tavalla, johon heidän rakastajansa ei ole pääaiheena. Hän sanoi, että kun ei ole rakastettu, kärsii vielä enemmän nähdessään rakastajattarensa kutsuissa; että mitä enemmän nainen on kaikkien ihailema, sitä onnettomammaksi mies tuntee itsensä, kun ei ole hänen rakastamansa; että mies pelkää aina, että naisen kauneus herättää toisen onnellisemman rakkauden, ja ettei ole mitään siihen verrattavaa kärsimystä, että näkee rakastajattarensa tanssiaisissa, paitsi jos tietää hänen olevan siellä eikä itse ole.»

Clèvesin prinsessa ei ollut kuulevinaan Condén prinssin puhetta, mutta kuunteli sitä tarkkaavaisena. Hän käsitti helposti, mikä osa hänellä itsellään oli Nemoursin herttuan kannattamassa mielipiteessä ja varsinkin siinä, mitä hän sanoi sen rakastajan murheesta, joka ei ollut mukana tanssiaisissa, vaikka hänen rakastettunsa oli siellä, koska herttua ei saisi olla läsnä marsalkka Saint-Andrén tanssiaisissa, sillä kuningas lähettäisi hänet ottamaan vastaan Ferraran herttuaa.

Perintökuningatar nauroi Condén prinssin kanssa eikä hyväksynyt
Nemoursin herttuan mielipidettä.

»On vain yksi tapaus, madame», sanoi prinssi hänelle, »jolloin Nemoursin herttua hyväksyy, että hänen rakastettunsa menee tanssiaisiin, nimittäin jos hän itse panee ne toimeen, ja hän sanoi, että viime vuonna järjestäessään tanssiaisia teidän majesteetillenne hän sai kokea, että hänen lemmittynsä suvaitsi tulla niihin, vaikka näytti ainoastaan seuraavan teitä sinne; että nainen tekee aina rakastetulleen mieliksi ottamalla osaa hänen järjestämiinsä huveihin; että myös on miellyttävää rakastajalle, kun hänen lemmittynsä näkee hänet isäntänä paikassa, jossa koko hovi on läsnä, ja kun nainen näkee hänen hyvin tulevan toimeen isäntänä.»

»Nemoursin herttua oli oikeassa», sanoi perintökuningatar hymyillen, »hyväksyessään sen; että hänen lemmittynsä meni tanssiaisiin. Hänellä oli silloin niin monta naista, joille hän antoi tämän arvon, että jos he eivät olisi saapuneet, hänellä olisi ollut perin vähän vieraita.»

Heti kun Condén prinssi oli alkanut kuvailla Nemoursin herttuan käsityksiä tanssiaisista, oli Clèvesin prinsessa tuntenut suurta halua olla noudattamatta marsalkka Saint-Andrén kutsua. Hän mukautui helposti siihen käsitystapaan, ettei sopinut mennä miehen luo, jossa oli herättänyt rakkautta, ja oli hyvillään siitä, että hänellä oli vakava syy tehdä Nemoursin herttuan mieliksi. Mutta hän otti kuitenkin mukaansa koristeet, jotka perintökuningatar oli hänelle antanut. Sitten näyttäessään niitä vielä samana iltana äidilleen hän sanoi, ettei hän aikonut niitä käyttää, että marsalkka Saint-André teki parastansa osoittaakseen olevansa niin kiintynyt häneen, että kaiketi tahtoi näyttää hänen ottavan osaa huvitukseen, joka pantiin toimeen muka kuningasta varten, ja että marsalkka, ollessaan isäntänä, ehkä osoittaisi hänelle sellaista huomiota, joka olisi kiusallista.

Madame de Chartres vastusteli jonkun aikaa tyttärensä mielipidettä, pitäen sitä erikoisena, mutta nähdessään, että toinen pysyi itsepintaisena, hän alistui siihen ja sanoi, että tyttären siinä tapauksessa piti tekeytyä sairaaksi, jotta hänellä olisi joku syy, miksi ei saapunut kutsuihin, koska niitä syitä, jotka häntä oikeastaan estivät, ei hyväksyttäisi, ja että olisi vältettävä, että niitä epäiltäisiinkään. Clèvesin prinsessa suostui mielellään viettämään muutamia päiviä kotonaan, jotta hänen ei tarvitsisi mennä paikkaan, jonne Nemoursin herttua ei päässyt.

Nemoursin herttua lähti matkalleen tietämättä sitä ilosanomaa, ettei prinsessa mennyt kutsuihin. Hän palasi tanssiaisten jälkeisenä päivänä, ja sai tietää, ettei prinsessa ollut niissä käynyt, mutta koska hän ei tietänyt, että hänen perintökuningattarelle lausumansa sanat oli prinsessalle kerrottu, ei hän voinut aavistaakaan olevansa niin onnellinen, että oli estänyt prinsessan menemästä tanssiaisiin.

Seuraavana päivänä herttuan ollessa kuningattaren luona ja puhuessa perintökuningattaren kanssa tulivat madame de Chartres ja Clèvesin prinsessa sinne. Jälkimäinen oli hieman arkipäiväisesti puettu, kuten ainakin sairaana ollut henkilö, mutta hänen kasvonsa eivät vastanneet hänen pukuaan.

»Tehän olette niin kaunis», sanoi perintökuningatar hänelle, »etten voisi uskoa teidän olleen sairaana. Luulenpa, että Condén prinssi kertomalla teille Nemoursin herttuan mielipiteen tanssiaisista on saanut teidät uskomaan osoittavanne suosiotanne marsalkka Saint-Andrélle menemällä hänen luokseen ja se on estänyt teidät hänen luokseen saapumasta.»

Clèvesin prinsessa punastui, kun perintökuningatar arvasi näin oikein ja sanoi sen Nemoursin herttuan läsnäollessa. Madame de Chartres huomasi nyt, miksi hänen tyttärensä ei ollut tahtonut mennä tanssiaisiin, ja estääkseen Nemoursin herttuaa arvaamasta asiaa yhtä hyvin kuin hän itse ryhtyi puhumaan sen näköisenä kuin olisi puhunut totta.

»Vakuutan teille, madame», sanoi hän perintökuningattarelle, »että teidän majesteettinne osoittaa tyttärelleni suurempaa kunnioitusta kuin hän ansaitsee. Hän oli tosiaankin sairas; mutta uskon, että jos en olisi häntä estänyt, hän ei varmaankaan olisi ollut teitä seuraamatta ja näyttäytymättä, niin muuttunut kuin olikin, saadakseen ilon nähdä kaiken sen erinomaisen, mitä oli eilisiltaisissa huveissa.»

Perintökuningatar uskoi madame de Chartresin sanat. Nemoursin herttua oli pahoillaan, että ne tuntuivat todennäköisiltä, mutta Clèvesin prinsessan punastuminen sai hänet kuitenkin epäilemään, etteivät perintökuningattarenkaan sanat olleet kokonaan pontta ja perää vailla. Clèvesin prinsessa oli aluksi ollut pahoillaan siitä, että Nemoursin herttua oli saattanut luulla estäneensä hänet menemästä marsalkka Saint-Andrén luo; mutta sitten hän tunsi jonkunlaista murhetta, että hänen äitinsä oli herttualta riistänyt tämän käsityksen.

Vaikka Cercampin kokous oli hajautunut, oli rauhanhierontaa yhä jatkettu, ja asianhaarat edistivät sitä sillä tavoin, että helmikuun lopulla jälleen kokoonnuttiin Château-Combresissa. Samat edustajat palasivat sinne, ja marsalkka Saint-Andrén poissaolo vapautti Nemoursin herttuan siitä kilpailijasta, joka oli hänelle vaarallisin, sillä marsalkka tarkkasi kaikkia, jotka lähestyivät Clèvesin prinsessaa, ja saattoi ehkä itsekin päästä hänen suosioonsa.

Madame de Chartres ei ollut tahtonut tyttärelleen näyttää tietävänsä hänen tunteensa prinssiä kohtaan, koska pelkäsi tekevänsä itsensä epäiltäväksi niissä asioissa, joista halusi hänelle puhua. Hän alkoi eräänä päivänä jutella herttuasta, puhui hänestä hyvää ja sekoitti siihen paljon myrkyllisiä ylistyksiä siitä viisaudesta, joka herttualla oli pysyessään rakastumatta, ja siitä, että hän vain huvikseen seurusteli naisten kanssa eikä vakavasti kiintynyt heihin.

»Tosin on», lisäsi hän, »epäilty hänen syvästi rakastuneen perintökuningattareen, ja herttua käykin hänen luonaan usein. Siksi neuvon teitä mikäli mahdollista välttelemään puhelua hänen kanssaan, varsinkin kun perintökuningattaren kohdellessa teitä sillä tavalla, kuin hän tekee, pian sanottaisiin, että te olette hänen uskottunsa, ja tehän tiedätte, kuinka ikävä sellainen maine on. Olen sitä mieltä, jos tämä huhu yhä kulkee, että kävisitte vähän harvemmin perintökuningattaren luona, jotta ette joutuisi sekaantumaan lemmenseikkailuihin.»

Clèvesin prinsessa ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan Nemoursin herttuan suhteesta perintökuningattareen. Hän hämmästyi niin tavattomasti äitinsä sanoista ja luuli niin hyvin huomaavansa, kuinka suuresti hän oli erehtynyt kaikessa, mitä oli ajatellut herttuan tunteista, että hänen ilmeensä muuttui. Madame de Chartres huomasi sen, mutta samalla tuli vieraita. Clèvesin prinsessa meni kotiinsa ja sulkeutui kamariinsa.

Mahdotonta on kuvailla tuskaa, jota prinsessa tunsi, kun kuultuaan äitinsä sanat käsitti, mitä Nemoursin herttua hänelle merkitsi; hän ei ollut vielä uskaltanut sitä itselleen Hän tajusi nyt, että hänen tunteensa herttuaa kohtaan olivat sellaiset, joita Clèvesin prinssi oli häneltä toivonut, ja myönsi, että, oli häpeällistä rakastaa muuta miestä kuin omaa puolisoaan, joka ansaitsi rakkautta. Se pelko, että Nemoursin herttua tahtoi häntä perintökuningattaren ja itsensä seuraan peittääkseen siten äidin kertomaa lemmensuhdetta, hämmensi ja loukkasi häntä, ja tämä ajatus saattoi hänet päättämään kertoa madame de Charlesille, mitä ei vielä ollut paljastanut.

Prinsessa meni seuraavana aamuna hänen huoneeseensa aikoen puhua asiasta, mutta huomattuaan, että äidillä oli vähän kuumetta, ei hän halunnut häiritä. Tämä sairaus, näytti kuitenkin niin vähäiseltä, ettei hän päivällisen jälkeen jäänyt menemättä perintökuningattaren luo, joka oleskeli yksityisessä huoneessaan parin kolmen läheisimmän naistuttavansa kanssa.

»Puhuimme juuri Nemoursin herttuasta», sanoi perintökuningatar hänen sisään tultuaan, »ja ihmettelimme, kuinka hän on muuttunut Brysselistä paluunsa jälkeen. Ennen sinne menoaan hänellä oli lukematon joukko rakastajattaria. Se oli hänessä oikein vikana, sillä hän piti yhtä hyvin niitä, jotka sen ansaitsivat, kuin niitä, jotka eivät ansainneet. Palattuaan hän ei tunnusta kumpiakaan. Milloinkaan ei ole tapahtunut suurempaa vaihdosta; luulenpa, että hänessä on tapahtunut mielenmuutos, eikä hän ole niin iloinen kuin tavallisesti.»

Clèvesin prinsessa ei vastannut mitään, vaan ajatteli häpeillen, että hän olisi käsittänyt kaikki mitä herttuan muuttumisesta sanottiin uuden rakkauden merkeiksi, jolleivät hänen silmänsä olisi auenneet. Hän tunsi jonkunmoista katkeruutta perintökuningatarta kohtaan nähdessään hänen etsivän syitä ja ihmettelevän asiaa, jonka oikean laidan hän kaiketi tunsi paremmin kuin kukaan. Eikä hän voinut hillitä itseänsä osoittamasta sitä jonkun verran, ja kun toiset naiset olivat poistuneet, lähestyi prinsessa perintökuningatarta ja sanoi hiljaa:

»Puhuitteko myöskin minulle äsken, madame, ja tahdoitteko minulta salata, että juuri te olette saanut Nemoursin herttuan käytöksen muuttumaan?»

»Olette väärässä», vastasi perintökuningatar; »tiedättehän, etten ole teiltä mitään salannut. On totta, että Nemoursin herttua ennen Brysseliin lähtöään, mikäli arvelen, aikoi antaa minun ymmärtää, ettei hän vihannut minua, mutta palattuaan sieltä hän ei näytä muistavankaan entisyyttä, ja tunnustan olevani utelias tietämään, mikä hänet on saanut muuttumaan. Minun lienee helppo ottaa siitä selko», lisäsi hän. »Chartresin vidami, joka on hänen läheinen ystävänsä, on rakastunut erääseen henkilöön, johon minulla on jonkun verran vaikutusvaltaa, ja minä saan hänen kauttaan tietää, mikä on saanut aikaan tämän muutoksen.»

Perintökuningatar puhui niin totisena, että sai Clèven prinsessan uskomaan ja vastoin tahtoaankin rauhallisemmaksi ja suopeammaksi kuin oli äsken ollut.

Palattuaan äitinsä luo prinsessa sai tietää hänen olevan entistä paljon sairaamman. Kuume oli suuresti kohonnut, ja seuraavina päivinä se vielä paheni, niin että sairaus alkoi näyttää arveluttavalta. Clèvesin prinsessa oli tavattomasti murheissaan eikä poistunut äitinsä huoneesta. Hänen puolisonsa oli myös siellä miltei kaiket päivät sekä siitä myötätunnosta, jota hän tunsi madame de Chartresia kohtaan, että estääkseen vaimoansa kokonaan antautumasta surumielisyyteen, mutta myös nauttiakseen hänen näkemisestään: hänen rakkautensa ei näet ollut lainkaan vähentynyt.

Nemoursin herttua, joka aina oli tuntenut suurta ystävyyttä Clèvesin prinssiä kohtaan, oli osoittanut sitä hänelle Brysselistä palattuaankin. Madame de Chartresin sairauden aikana herttua keksi keinon tavata usein Clèvesin prinsessaa, tullen katsomaan muka hänen miestään tai hakemaan häntä kävelylle. Herttua haki prinssiä sellaisinakin aikoina, jolloin tiesi, ettei hän ollut siellä, ja muka vartoakseen jäi madame de Chartresin odotushuoneeseen, jossa aina oli useita arvohenkilöitä. Clèvesin prinsessa tuli sinne usein, ja niin murheissaan kuin hän olikin, ei hän Nemoursin herttuasta näyttänyt vähemmän kauniilta. Herttua osoitti, kuinka paljon hän otti osaa prinsessan suruun, ja puhui hänelle niin lempeästi ja nöyrästi, että sai hänet helposti uskomaan, ettei perintökuningatar ollut hänen sydämensä valtiatar.

Prinsessa ei voinut olla joutumatta hämilleen herttuan tapaamisesta, mikä kuitenkin tuotti hänelle iloa; mutta silloin kun hän ei enää nähnyt herttuaa ja ajatteli, että se viehätys, jota hän tunsi yhdessäolosta, oli rakkauden alkua, oli hän vähällä luulla vihaavansa herttuaa sen tuskan vuoksi, jota tämä ajatus hänelle tuotti.

Madame de Chartresin tila huononi niin arveluttavasti, että alettiin pelätä hänen kuolevan. Kuullessaan, mitä lääkärit sanoivat hänelle hengenvaarasta, hän osoitti hyveellisyytensä ja hurskautensa arvoista rohkeutta. Heidän poistuttuaan hän pyysi kaikkia muitakin lähtemään ja kutsutti Clèvesin prinsessan.

»Meidän täytyy erota toisistamme, tyttöseni», sanoi hän kättään ojentaen. »Se vaara, johon teidät jätän, ja se, että tarvitsette minua, lisäävät sitä huolta, jota tunnen teidät jättäessäni. Te olette mieltynyt Nemoursin herttuaan, mutta en pyydä teitä sitä tunnustamaan minulle. En ole enää siinä tilassa, että voisin käyttää vilpittömyyttänne, johtaakseni teitä. Olen jo kauan sitten havainnut tämän rakkauden, mutta en ole tahtonut puhua siitä teille, koska pelkäsin, että saattaisin teidät itsennekin sen huomaamaan. Nyt te olette siitä liiaksikin selvillä. Te horjutte kuilun partaalla: suuria ponnistuksia ja paljon voimaa vaaditaan pidättämään teitä siihen syöksymästä. Ajatelkaa velvollisuuksia miestänne kohtaan, ajatelkaa velvollisuuksia itseänne kohtaan ja ajatelkaa, että olette kadottamaisillanne sen hyvän maineen, jonka olette saavuttanut ja jota teille olen niin hartaasti toivonut. Voimaa ja rohkeutta, tyttäreni! Vetäytykää pois hovista, pakottakaa miehenne viemään teidät sieltä. Älkää pelätkö tehdä hyvinkin jyrkkiä ja vaikeita päätöksiä: niin kauheilta kuin ne teistä aluksi tuntunevatkin, ne ovat ajan pitkään paljon suloisempia kuin lemmenseikkailun onnettomuudet. Jos muut kuin hyveen ja velvollisuutenne esittämät syyt voivat teitä pakottaa siihen, mitä toivon, niin sanon, että jos jokin seikka voisi häiritä onnea, jota odotan tästä maailmasta lähtiessäni, vaivaisi minua juuri se, että näkisin teidän lankeevan kuten muiden naisten; mutta jos sen onnettomuuden täytyy teille tapahtua, niin otan kuoleman ilomielin vastaan, etten olisi sen todistajana.»

Clèvesin prinsessa vuodatti kyyneliä äitinsä kädelle, jota hän puristi omien käsiensä väliin. Madame de Chartres tunsi itsekin joutuvansa liikutuksen valtaan ja lisäsi:

»Jääkää hyvästi, tyttäreni, lopettakaamme keskustelu, joka liikuttaa meitä kumpaakin liian paljonpa muistakaa, mikäli voitte, kaikki, mitä nyt olen teille sanonut.»

Madame de Chartres kääntyi toiselle kyljelleen, lopettaen puhelun, ja pyysi tytärtään kutsumaan paikalle hänen kamarineitonsa, haluamatta kuulla tai puhua enempää. Clèvesin prinsessa lähti äitinsä huoneesta surkeassa tilassa; madame de Chartres ei enää ajatellut muuta kuin kuolemaan valmistautumista. Hän eli vielä pari päivää, mutta sinä aikana ei enää halunnut nähdä tytärtään, johon ainoaan hän tunsi kiintymystä.

Clèvesin prinsessa oli äärettömästi murheissaan. Hänen puolisonsa ei poistunut hänen luotaan, ja heti kun madame de Chartres oli vetänyt viime henkäyksensä, vei hän prinsessan maaseudulle, toimittaakseen hänet pois paikasta, joka teki hänen surunsa vain katkerammaksi. Milloinkaan ei ole nähty tämäntapaista: vaikka hellyys ja kiitollisuus olivat surun suurimpana aiheena, niin se tunne, että hän tarvitsi äitiänsä voidakseen puolustautua Nemoursin herttuaa vastaan, ei lakannut olemasta suurena tuskana. Hän piti itseään onnettomana, kun oli jäänyt ihan yksikseen aikana, jolloin niin huonosti hallitsi tunteitaan ja olisi niin hartaasti suonut, että hänellä olisi joku osoittamassa sääliä ja antamassa hänelle voimaa. Clèvesin prinssin käyttäytyminen häntä kohtaan sai hänet voimakkaammin kuin milloinkaan toivomaan, ettei löisi laimin mitään, mitä oli puolisolleen velkaa. Prinsessa osoittikin hänelle enemmän ystävyyttä ja hellyyttä kuin tätä ennen ja tahtoi, ettei prinssi ollenkaan poistuisi hänen luotaan. Kiintymällä puolisoonsa hän luuli puolustautuvansa Nemoursin herttuaa vastaan.

Herttua tuli maaseudulta tapaamaan Clèvesin prinssiä ja teki kaikkensa päästäkseen myös prinsessan puheille, mutta tämä ei halunnut nähdä häntä. Tietäessään pakostakin pitävänsä herttuaa rakastettavana prinsessa oli lujasti päättänyt olla häntä tapaamatta ja välttää kaikkia kohtaamisen tilaisuuksia, mikäli se hänestä riippuisi.

Clèvesin prinssi lähti Pariisiin vastavierailulle ja lupasi puolisolleen palata seuraavana päivänä. Hän palasi kuitenkin vasta päivää myöhemmin.

»Odotin teitä koko eilisen päivän», sanoi prinsessa hänelle, kun hän oli palannut, »ja minun täytyy moittia teitä, kun ette tullut, niinkuin olitte luvannut. Tiedätte, että jos voisin tuntea uutta murhetta siinä tilassa, jossa nyt olen, niin surisin madame de Tournonin kuolemaa, josta sain tiedon tänä aamuna. Se olisi minua liikuttanut, vaikken olisi häntä ollenkaan tuntenut: onhan aina säälittävää, että hänen kaltaisensa nuori ja kaunis nainen kuolee vain kaksi päivää sairastettuaan, sitä enemmän kun hän oli niitä henkilöitä, jotka minua miellyttivät muita enemmän. Hänellä näytti myös olevan yhtä paljon viisautta kuin muita hyveitä.»

»Olen hyvin pahoillani, etten palannut eilen», vastasi prinssi, »mutta minun täytyi välttämättä lohduttaa erästä onnetonta, jota siis oli mahdoton jättää. Mitä tulee madame de Tournoniin, en kehoita teitä suremaan hänen kuolemaansa, jos hän herättää teissä kaipausta erikoisen viisaana ja kunnioituksenne arvoisena henkilönä.»

»Sananne ihmetyttävät minua», vastasi prinsessa, »koska olen useita kertoja kuullut teidän sanovan, ettei hovissa ole ainoatakaan naista, jota kunnioittaisitte enemmän.»

»Totta kyllä», vastasi prinssi, »mutta naiset ovat käsittämättömiä, ja katsellessani heitä kaikkia pidän itseäni niin onnellisena teidät omistaessani, etten osaa kyllin ihailla onneani».

»Kunnioitatte minua enemmän kuin ansaitsen», vastasi prinsessa huoahtaen, »eikä vielä ole aika pitää minua teidän arvoisenanne. Kertokaa minulle, pyydän sitä hartaasti, kuinka olette huomannut erehtyneenne ensi arvostelussanne madame de Tournonista.»

»Siitä on jo kauan», vastasi prinssi, »kun olen tietänyt, että madame de Tournon rakasti Sancerren kreiviä, jolle hän antoi toiveita avioliitosta kanssansa.»

»En olisi uskonut», keskeytti prinsessa, »että madame de Tournon, vakuutettuaan julkisesti, ettei hän jouduttuaan leskeksi enää koskaan menisi uusiin naimisiin, olisi antanut Sancerren kreiville toiveita».

»Jollei hän olisi antanut niitä muille kuin hänelle», vastasi prinssi, »niin ei olisi syytä ihmetellä; mutta hämmästyttävää on, että hän samaan aikaan herätti toiveita myös Estoutevillen kreivissä. Kerronpa teille koko tuon tarinan.»

TOINEN OSA.

»Tunnette Sancerren ja minun välisen ystävyyden. Rakastuttuaan noin kaksi vuotta sitten madame de Tournoniin kätki Sancerre huolellisesti rakkautensa minulta samoin kuin kaikilta muiltakin. Ei johtunut mieleenikään epäillä mitään. Madame de Tournon näytti vielä lohduttomasti surevan miehensä kuolemaa ja eli synkkään yksinäisyyteen vetäytyneenä. Sancerren sisar oli miltei ainoa henkilö, joka sai häntä tavata, ja sisarensa luona Sancerre rakastui madame de Tournoniin.

— Eräänä iltana, kun Louvressa piti olla teatterinäytäntö ja kun enää odotettiin vain kuningasta ja Valentinoisin herttuatarta, jotta voitaisiin aloittaa, tultiin ilmoittamaan, että Valentinoisin herttuatar voi pahoin ja ettei kuningas tulisi. Helposti huomattiin, ettei tämä herttuattaren pahoinvointi ollut muuta kuin että hän oli joutunut riitaan kuninkaan kanssa. Me tiesimme kuninkaan mustasukkaisuuden marsalkka de Brissacia kohtaan tämän ollessa hovissa; mutta marsalkka de Brissac oli lähtenyt takaisin Piemontiin muutamia päiviä sitten, emmekä voineet arvata tämän riidan syytä.

— Puhellessa siitä Sancerren kanssa saapui monsieur d'Anville saliin ja sanoi hiljaa minulle, että kuningas oli säälittävästi murheissaan ja kiukuissaan, että hän merkiksi sovinnosta, joka oli tehty hänen ja Valentinoisin herttuattaren välillä muutamia päiviä aiemmin marsalkka de Brissacin vuoksi johtuneen riidan jälkeen, oli antanut herttuattarelle sormuksen ja pyytänyt häntä sitä pitämään; että herttuattaren pukeutuessa tullakseen teatteriesitykseen kuningas oli huomannut, ettei herttuattarella ollutkaan enää sitä sormusta, kysyen häneltä syytä siihen; että herttuatar oli näyttänyt ihmettelevän sormuksen katoamista ja että hän oli kysynyt kamarineideiltään, jotka onnettomuudeksi tai tietämättä asian oikeata laitaa olivat vastanneet, etteivät he olleet nähneet sormusta neljään tai viiteen päivään.

— 'Juuri siihen aikaan lähti marsalkka de Brissac', jatkoi monsieur d'Anville; 'kuningas ei epäillyt sitä, että Valentinoisin herttuatar oli antanut sormuksen marsalkalle hyvästit sanoessaan. Tämä ajatus herätti niin voimakkaasti koko mustasukkaisuuden, joka ei vielä ollut täydellisesti haihtunut, että kuningas suuttui vastoin tavallisuutta ja soimasi monin tavoin herttuatarta. Kuningas vetäytyi huoneisiinsa tavattomasti murheissaan; mutta en tiedä, surettaako häntä enemmän se ajatus, että Valentinoisin herttuatar on luopunut sormuksestaan, kuin se pelko, että hän oli kiukullaan suututtanut herttuatarta.'

— Heti kun monsieur d'Anville oli lopettanut tämän uutisensa, lähestyin Sancerrea kertoakseni sen hänelle. Mainitsin sen hänelle salaisuutena, joka minulle juuri oli uskottu, ja josta kielsin häntä puhumasta.

— Seuraavana aamuna menin jotenkin varhain kälyni luo. Tapasin madame de Tournonin hänen vuoteensa pääpuolessa istumassa. Madame de Tournon ei pitänyt Valentinoisin herttuattaresta ja tiesi hyvin, ettei kälylläni ollut syytä herttuatarta kiittää. Sancerre oli käynyt hänen luonaan silloin, kun lähdettiin Louvresta, ja kertonut hänelle kuninkaan riitaantumisen herttuattaren kanssa. Nyt oli madame de Tournon tullut kertomaan kälylleni, tietämättä tai ajattelematta, että juuri minä olin kertonut sen hänen rakastajalleen.

— Kohta kun tulin kälyni luo, sanoi hän madame de Tournonille, että minulle, kyllä voi uskoa sen, mitä hän juuri oli kertonut, ja odottamatta lupaa madame de Tournonilta toisti sana sanalta kaikki, mitä edellisenä iltana olin sanonut Sancerrelle. Voitte kuvitella hämmästykseni. Katsoin madame de Tournoniin, ja hän näytti olevan hämillään. Se herätti epäluuloni. En ollut puhunut asiasta muille kuin Sancerrelle. Hän erosi minusta teatterista lähtiessämme syytä sanomatta. Muistin kuulleeni hänen tavattomasti kiittäneen madame de Tournonia. Kaikki nämä seikat avasivat silmäni, eikä minun ollut vaikeata huomata, että madame de Tournonin ja Sancerren välillä oli rakkaussuhde ja että Sancerre minusta erottuaan oli tavannut hänet.

— Minua suututti se huomio, että Sancerre oli minulta salannut tämän suhteen, ja senvuoksi lausuin yhtä ja toista, mistä madame de Tournon varmaankin ymmärsi olleensa varomaton. Saatoin hänet vaunuihinsa ja vakuutin hänelle hyvästellessäni, että kadehdin sen miehen onnea, joka hänelle oli kertonut kuninkaan ja herttuattaren riidasta.

— Sitten menin heti Sancerrea tapaamaan. Moitin häntä ja sanoin tietäväni hänen rakkautensa madame de Tournoniin, mutta en ilmaissut, kuinka sen olin keksinyt. Hänen täytyi se tunnustaa. Vasta silloin mainitsin hänelle, mikä oli saanut minut arvaamaan asian, ja hän teki minulle selvää suhteensa yksityiskohdista. Hän sanoi, että vaikka hän oli veljeksistä nuorin eikä mitenkään voinut toivoa niin edullista avioliittoa, oli madame de Tournon kuitenkin päättänyt suostua hänen puolisokseen. Kummastuksellani ei ollut rajoja. Kehoitin Sancerrea kiiruhtamaan naimiskaupan päättämistä, koska hänen oli syytä pelätä kaikkea naisen taholta, joka niin taitavasti osasi ihmisten silmissä esiintyä vastoin todellisuutta. Hän vastasi minulle, että madame de Tournon oli todella ollut murheissaan, mutta että rakkaus häneen, Sancerreen, oli ollut tätä murhetta voimakkaampi ja ettei madame de Tournon ollut voinut ihan äkkiä osoittaa niin suurta muutosta. Hän esitti vielä useita muitakin puolustavia syitä, jotka todistivat minulle, kuinka syvästi hän oli rakastunut. Hän vakuutti minulle suostuttavansa madame de Tournonin siihen, että minä saisin tietää tämän rakkaussuhteen, koska juuri madame de Tournon itse oli minulle sen jo ilmaissut. Sancerre saikin tosiaan madame de Tournonilta siihen luvan, joskin vain suurella vaivalla, ja sitten minulla oli heidän luottamuksensa.

— En ole milloinkaan nähnyt naisen käyttäytyvän niin arvokkaasti ja niin miellyttävästi rakastajaansa kohtaan, mutta minua loukkasi kuitenkin hänen pyrkimyksensä näyttää vielä surulliselta. Sancerre oli niin rakastunut ja niin tyytyväinen siihen käytökseen, jota madame de Tournon osoitti hänelle, ettei oikein uskaltanut kiiruhtaa päättämään avioliittoa pelosta, että madame de Tournon luulisi hänen sitä toivovan enemmän hyödyn kuin todellisen rakkauden vuoksi. Hän puhui siitä kuitenkin madame de Tournonille, joka näytti olevan valmis menemään hänen kanssaan naimisiin. Alkoipa madame de Tournon luopua siitä yksinäisyydestäkin, jossa oli elänyt, ja palata seurapiireihin; hän tuli kälyni luo niinä aikoina, jolloin sinne saapui osa hovia. Sancerre kävi siellä aniharvoin, mutta ne, jotka poikkesivat sinne joka ilta ja näkivät madame de Tournonin usein, pitivät häntä hyvin rakastettavana.

— Vähän sen jälkeen kun madame de Tournon oli alkanut luopua yksinäisyydestään, Sancerre oli huomaavinaan, että madamen rakkaus häneen oli jonkun verran kylmennyt. Hän puhui siitä minulle useasti, mutta en piitannut hänen valituksistaan; kun hän lopulta sanoi, että sen sijaan että madame olisi pyrkinyt lopullisesti solmimaan avioliiton, hän tuntui sitä yhä enemmän karttavan, aloin uskoa, ettei Sancerre ollut turhaan huolissaan. Niinpä vastasin hänelle, että jos madame de Tournonin rakkaus vähenisi kestettyään pari vuotta, ei sitä sopisi ihmetellä; että vaikka se ei olisikaan vähentynyt, mutta ei siltä olisi kyllin voimakas pakottaakseen hänet avioliittoon, ei sitä saisi valittaa; että tämä avioliitto olisi yleisen mielipiteen kannalta madame de Tournonille perin epäedullinen ja lisäksi haittaisi hänen mainettaan ja että Sancerre siis voi toivoa vain sitä, ettei madame de Tournon häntä pettäisi eikä antaisi valheellisia toiveita. Sanoin hänelle vielä, että ellei madame de Tournonilla ollut uskallusta mennä naimisiin hänen kanssaan tai jos hän tunnusti rakastavansa jotakuta muuta, ei hänen tarvinnut ollenkaan suuttua tai valitella, vaan hänen piti pysyä madame de Tournonia kohtaan kunnioittavana ja kiitollisena.

— 'Annan teille sen neuvon', sanoin, 'jonka ottaisin itsekin, sillä vilpittömyys liikuttaa minua niin suuresti, että luullakseni, jos rakastajattareni tai oma vaimoni minulle tunnustaisi ihastuneensa johonkin toiseen, olisin siitä murheissani, mutta en katkeroitunut. Luopuisin rakastajan tai miehen osasta antaakseni hänelle neuvoja tai häntä surkutellakseni.'»

Nämä sanat saivat Clèvesin prinsessan punastumaan, ja hän huomasi, että ne tavallaan sopivat hänen omaan tilaansa; se hämmästytti häntä ja saattoi hänet kauaksi aikaa levottomaksi.

»Sancerre puhui madame de Tournonille», jatkoi Clèvesin prinssi, »ja sanoi hänelle kaiken sen, mitä olin hänelle neuvonut, mutta madame de Tournon sai hänet jälleen niin rauhoittumaan ja näytti niin loukkaantuneen näistä epäilyksistä, että Sancerre taas luotti häneen. Madame de Tournon siirsi kuitenkin heidän avioliittonsa solmimisen Sancerren matkan jälkeen, jossa piti tulla jotenkin pitkäaikainen, ja käyttäytyi niin hyvin hänen lähtöönsä asti ja näytti niin murheiselta, että luulin samoin kuin Sancerrekin, että hänen rakkautensa oli todellinen. Sancerre lähti noin kolme kuukautta sitten. Hänen poissaollessaan olen harvoin tavannut madame de Tournonia, sillä te kiinnititte minut kokonaan ja tiesin vain, että Sancerre pian tulisi takaisin.

— Toissapäivänä palatessani Pariisiin kuulin, että madame de Tournon oli kuollut. Lähetin tiedustelemaan Sancerrin kotoa, oliko hänestä saatu mitään tietoja. Minulle ilmoitettiin, että hän oli saapunut eilen, mikä oli juuri madame de Tournonin kuolinpäivä. Menin heti häntä tapaamaan, arvaten kyllä sen tilan, jossa hän oli; mutta Sancerren murhe oli paljoa suurempi kuin olin osannut kuvitellakaan.

— En ole milloinkaan nähnyt niin syvää ja niin hellää murhetta. Heti minut nähtyään hän syleili minua kyyneliin purskahtaen. 'En saa enää häntä nähdä', sanoi hän minulle, 'en saa enää häntä nähdä, hän on kuollut! En ollut hänen arvoisensa, mutta pian seuraan hänen jäljestään!'

— Näin sanottuaan hän vaikeni ja toisti sitten tavantakaa: 'Hän on kuollut, en saa häntä enää nähdä!' Hän alkoi yhä uudelleen itkeä ja voihkia ja oli kuin järkensä menettänyt. Hän kertoi myös, ettei hän ollut poissaolonsa aikana usein saanut madame de Tournonilta kirjeitä, mutta ettei hän ollut sitä ihmetellyt, koska tunsi hänet hyvin ja tiesi, kuinka vaarallista hänen oli kirjeitä lähettää. Sancerre piti varmana, että he olisivat hänen palattuaan menneet naimisiin, ja ihaili madame de Tournonia rakastettavimpana ja uskollisimpana ihmisenä, mitä voi kuvitella. Hän uskoi olleensa madame de Tournonin hellästi rakastama ja menetti hänet juuri silloin, kun aikoi hänet iäksi kiinnittää itseensä. Kaikki nämä ajatukset saivat hänet vaipumaan syvään murheeseen, joka kokonaan masensi hänet, ja tunnustan, etten voinut olla heltymättä sen nähdessäni.

— Minun täytyi kuitenkin jättää hänet mennäkseni kuninkaan luo ja lupasin pian palata. Niin todella teinkin, mutta hämmästykseni oli tavaton huomatessani hänen kokonaan muuttuneen siitä, kuin hänet viimeksi näin. Hän käveli kamarissaan hurjannäköisenä, väliin pysähtyen, kuin olisi ollut ihan suunniltaan. 'Tulkaa, tulkaa', sanoi hän, 'katsomaan maailman epätoivoisinta ihmistä. Olen tuhat kertaa onnettomampi nyt kuin äsken, ja mitä juuri olen kuullut madame de Tournonista, on pahempaa kuin hänen kuolemansa.'

— Luulin, että tuska oli hänet kokonaan hämmentänyt, enkä voinut kuvitella mitään pahempaa kuin rakastetun ja rakastavan kuolemaa. Sanoin hänelle, että niin kauan kuin hänen murheensa oli pysynyt rajoissaan, olin sen hyväksynyt ja ottanut siihen osaakin, mutta etten surkuttelisi häntä enää, jos hän antautuisi epätoivon valtaan ja menettäisi järkensä. 'Olisin hyvin onnellinen, jos olisin sen menettänyt ja oman henkeni myös', huudahti hän; 'madame de Tournon on ollut minulle uskoton, ja minä saan tietää hänen uskottomuutensa ja petoksensa hänen kuolemansa jälkeisenä päivänä, kun sieluni on syvimmän surun ja hellimmän rakkauden täyttämänä, mitä milloinkaan on tunnettu, ja hänen kuvansa on sydämessäni täydellisempänä, mitä milloinkaan on ollut, ja täydellisimpänä juuri minun silmissäni. Huomaan pettyneeni, eikä hän ansaitse sitä, että häntä itken. Kuitenkin tunnen samaa tuskaa hänen kuolemastaan, kuin jos hän olisi ollut minulle uskollinen, ja kärsin hänen uskottomuudestaan, ikäänkuin hän ei olisikaan kuollut. Jos olisin saanut tietää tästä muutoksesta ennen hänen kuolemaansa, olisivat mustasukkaisuus, kiukku ja raivo täyttäneet mieleni ja jollakin tavoin kovettaneet minut hänen kuolemansa tuottamaa murhetta vastaan, mutta nyt olen tilassa, jossa en voi saada lohdutusta enkä häntä vihata.'

— Voitte kuvitella, että jouduin ihmeisiini Sancerren sanoista. Hän kertoi minulle, että hetkistä myöhemmin kuin olin lähtenyt hänen huoneestaan oli hänen luokseen tullut Estouteville, joka oli hänen läheinen ystävänsä, mutta ei tiennyt mitään hänen rakkaudestaan madame de Tournoniin. Estouteville oli heti istumaan päästyään alkanut itkeä ja sanonut tulevansa pyytämään anteeksi, että oli häneltä aiemmin peitellyt, mitä nyt aikoi sanoa, odottaen ystävältään sääliä. Estouteville tuli hänen luokseen avaamaan sydämensä ja sanoi olevansa äärettömästi murheissaan madame de Tournonin kuolemasta.

— 'Se nimi vaikutti niin voimakkaasti minuun', sanoi Sancerre, 'että vaikka aikomukseni oli ensin sanoa olevani enemmän murheissani siitä kuin hän, ei minulla kuitenkaan ollut voimaa puhua. Estouteville jatkoi ja sanoi minulle rakastaneensa häntä jo kuusi kuukautta. Hän oli aina halunnut puhua minulle siitä, mutta madame de Tournon oli sen nimenomaan kieltänyt, jopa niin päättävästi, ettei hän ollut uskaltanut olla tottelematta. Estouteville oli alkanut viehättää madame de Tournonia miltei heti kun oli häneen rakastunut. He olivat kaikilta salanneet rakkautensa. Hän ei ollut milloinkaan julkisesti käynyt madame de Tournonin luona, jota hänellä kuitenkin oli ollut ilo lohduttaa hänen miehensä kuoleman johdosta. Muuten hän oli aikonut naida madame de Tournonin vähää ennen hänen kuolemaansa, vaikka tämä avioliitto, joka johtui rakkaudesta, olisi näyttänyt johtuvan velvollisuudesta ja kiitollisuudesta. Madame de Tournon oli pyytänyt isäänsä pakottamaan hänet naimisiin, jottei tapahtuisi liian suurta muutosta hänen käytöksessään, joka ei ollut vähääkään osoittanut naimahalua.'

— 'Mitä enemmän Estouteville puhui', jatkoi Sancerre, 'sitä enemmän uskoin hänen sanojaan, koska pidin niitä todennäköisinä: se aika, jolloin hän sanoi alkaneensa madame de Tournonia rakastaa, oli täsmälleen sama, jolloin hän näytti minun silmissäni muuttuneen. Mutta vähän myöhemmin luulin hänen valehtelevan tai ainakin kuvittelevan ja olin sen sanomaisillani hänelle. Ajattelin sitten ottaa selkoa kyselemällä. Esitin hänelle epäilyjäni, ollakseni varma omasta onnettomuudestani, ja hän kysyi, tunsinko madame de Tournonin käsialaa. Hän laski vuoteelleni neljä hänen kirjettään ja hänen muotokuvansa. Samassa astui veljeni huoneeseen. Estoutevillen kasvot olivat niin itkettyneet, että hänen täytyi lähteä ulos, jotta ei näyttäytyisi muille. Hän sanoi minulle tulevansa illalla perimään takaisin, mitä oli minulle jättänyt. Toimitin veljeni pois, koska olin muka sairas: niin kärsimätön olin katselemaan Estoutevillen minulle jättämiä kirjeitä, toivoen niistä tapaavani jotakin, mikä osoittaisi, ettei kaikki ollut totta, mitä Estouteville oli äsken puhunut. Mutta voi, ei mitään sentapaista! Mikä hellyys, millaisia lemmenvaloja, naimislupauksia, kirjeitä! Milloinkaan hän ei ollut minulle kirjoittanut niiden vertaisia.'

'Niin', lisäsi Sancerre, 'tunnen samalla kertaa kuoleman ja uskottomuuden tuottamaa tuskaa. Näitä kahta pahaa on usein toisiinsa verrattu, mutta milloinkaan ei sama henkilö ole yhtaikaa niitä tuntenut. Tunnustan häpeäkseni, että hänen menettämisensä surettaa minua enemmän kuin hänen muuttumisensa: en voi pitää häntä kyllin syyllisenä alistuakseni hänen kuolemaansa. Jos madame de Tournon eläisi, olisi minulla ilo soimata häntä ja kostaa hänelle vetoamalla moiseen vääryyteen, mutta en näe häntä enää, en koskaan, ja se paha juuri onkin suurin. Toivoisin voivani hänelle palauttaa elämän, vaikka luopumalla omastani. Mikä toivomus! Jos hän palaisi, niin hän eläisi Estoutevillen hyväksi! Kuinka onnellinen olinkaan eilen', huudahti hän, 'kuinka onnellinen olinkaan! Tosin olin kaikkein murheellisin ihminen, mutta murheeni oli järkevä, ja suloiselta tuntui ajatella, ettei minun tarvinnut milloinkaan lohduttautua. Tänään kaikki tunteeni ovat kohtuuttomia: olen kuvitellusta rakkaudesta, jota hän tunsi muka minua kohtaan, yhtä murheissani kuin luulin olevan välttämätöntä olla todellisesta rakkaudesta. En voi vihata enkä, rakastaa hänen muistoaan, en voi saada lohdutusta enkä joutua todella murheen valtaan. Toimittakaa kuitenkin niin', sanoi hän äkkiä puoleeni kääntyen, 'etten milloinkaan näe Estoutevilleä: hänen nimensäkin minua kauhistaa. Tiedän hyvin, ettei minulla ole mitään aihetta valitella. Oma syyni on, että häneltä salasin rakkauteni madame de Tournoniin. Jos olisin sen hänelle ilmaissut, niin tuskin hän olisikaan madame de Tournoniin kiintynyt, eikä vainaja olisi ollut minulle uskoton. Estouteville tuli minua tapaamaan uskoakseen minulle murheensa. Hän säälittää minua, ja syystä kyllä', huudahti Sancerre. 'Estouteville rakasti madame de Tournonia, sai vastarakkautta eikä näe häntä enää milloinkaan. Tiedän kuitenkin hyvin, etten voisi olla häntä vihaamatta. Vielä kerran pyydän teitä hartaasti toimimaan niin, etten häntä milloinkaan tapaa.'

— Sancerre alkoi sitten jälleen itkeä, surra madame de Tournonia, puhua ikäänkuin hänelle ja hokea mitä hellimpiä sanoja. Sitten hän jälleen yltyi vihaamaan, valittamaan, soimaamaan ja sadattelemaan. Nähdessäni hänet niin kiihkeässä mielentilassa käsitin tarvitsevani apua rauhoittaakseni häntä. Lähetin noutamaan hänen veljeään, josta äsken olin eronnut kuninkaan luona. Menin häntä vastaan odotushuoneeseen, ennenkuin hän ehti sisään, ja kerroin missä tilassa Sancerre oli. Ryhdyimme toimenpiteisiin estääksemme häntä tapaamasta Estoutevilleä ja käytimme osan yötä koettaen saada häntä järkiinsä. Tänä aamuna huomasin hänen olevan vielä murheellisempana. Hänen veljensä jäi hänen luoksensa, ja minä palasin tänne.»

»Olen tavattomasti ihmeissäni», sanoi Clèvesin prinsessa; »enpä olisi mitenkään uskonut madame de Tournonin voivan rakastaa ja pettää».

»Viekkaus ja teeskentely eivät voi mennä pitemmälle kuin hänessä», vastasi prinssi. »Huomatkaa, että kun Sancerre luuli madame de Tournonin mielen taipuneen puoleensa, muutos todella olikin tapahtunut, ja hän oli alkanut rakastaa Estoutevilleä, jolta sanoi saavansa lohdutusta miehensä kuoleman johdosta. Estouteville oli myös syynä siihen, miksi hän luopui yksinäisyydestään, ja Sancerresta näytti näin olevan asian laita siksi, että olimme päätelleet madame de Tournonin surun jo vähentyneen. Estouteville velvoitettiin salaamaan rakkaussuhteensa, jotta madame de Tournon näyttäisi vain isänsä käskystä menevän naimisiin osoittaakseen muka sitä huolta, jota hän piti maineestaan, ja kaikki tapahtui siksi, että hän voisi hylätä Sancerren, joka silloin ei voisi tehdä syytöksiä. Minun täytyy palata tapaamaan tuota onnetonta», jatkoi prinssi, »ja luulenpa, että teidän myöskin pitäisi tulla Pariisiin. Teidän on jo aika nähdä maailmaa ja ottaa vastaan ne lukemattomat vierailut, joista ette voi päästä.»

Prinsessa suostui palaamaan jo seuraavana päivänä. Hän oli Nemoursin herttuan suhteen rauhallisempi kuin milloinkaan. Kaikki, mitä madame de Chartres oli sanonut hänelle kuollessaan, ja suru kuoleman johdosta olivat ikäänkuin keskeyttäneet hänen tunteensa, ja se saattoi hänet uskomaan, että ne olivat kokonaan hävinneet.

Jo samana iltana, kun hän saapui Pariisiin, tuli perintökuningatar häntä tapaamaan ja lausuttuaan, kuinka hän otti prinsessan suruun osaa, sanoi johtaakseen prinsessan pois surullisista ajatuksista tahtovansa kertoa kaikki, mitä hovissa oli tapahtunut hänen poissaollessaan. Sitten hän kertoi useita eri asioita.

»Mutta ennen kaikkea haluan teille ilmoittaa», lisäsi perintökuningatar, »että Nemoursin herttua on varmaankin kiihkeästi rakastunut, eivätkä edes hänen läheisimmät ystävänsä voi arvata, ketä herttua rakastaa, puhumattakaan siitä, että hän olisi heille tunteitaan uskonut. Tämä rakkaus on kuitenkin kyllin voimakas saattamaan hänet laiminlyömään tai paremmin sanoen hylkäämään kruununtoiveet.»

»Olen kuullut sen», jatkoi hän, »mitä teille mainitsin, monsieur d'Anvillelta, ja hän sanoi tänä aamuna, että kuningas lähetti eilen illalla hakemaan Nemoursin herttuaa Lignerollesin kirjeiden takia. Lignerolles tahtoo palata ja on kirjoittanut kuninkaalle, ettei hän voi Englannin kuningattarelle enää esitellä Nemoursin herttuan viivyttelyä; että kuningatar alkaa loukkautua ja että vaikkei kuningatar ollutkaan antanut vielä nimenomaista lupausta, hän oli sanonut kylliksi, jotta herttua uskaltaisi matkustaa. Kuningas luki tämän kirjeen Nemoursin herttualle, joka sensijaan että olisi puhunut vakavasti, kuten oli tehnyt asian ollessa alullaan, nauroi vain ja teki pilaa Lignerollesin toiveista. Hän sanoi koko Euroopan tuomitsevan hänen tyhmyytensä, jos hän uskaltaisi lähteä Englantiin kuningattaren puolisoehdokkaana olematta menestyksestä varma. 'Valitsisinpa mielestäni huonosti aikani tehdessäni matkan juuri nyt', lisäsi hän, 'kun Espanjan kuningas tekee niin suuria valmistuksia naidakseen saman kuningattaren. Rakkausseikkailussa hän ei ehkä olisi varsin vaarallinen kilpailija, mutta uskon, ettei teidän majesteettinne neuvoisi minua kilpailemaan hänen kanssaan naimiskaupassa.'

— 'Antaisin sen neuvon tässä tapauksessa', vastasi kuningas, 'mutta teidän ei olekaan mistään kilpailtava hänen kanssaan: tiedän, että Espanjan, kuninkaalla on toiset ajatukset, ja ellei hänellä olisikaan, niin kuningatar Maria oli sellaisessa ahdistuksessa Espanjan ikeen takia, ettei ole syytä uskoa, että hänen sisarensa haluaisi sitä jälleen ja että hän antaisi niin monen yhteenliittyneen kruunun loiston itseään häikäistä.'

'Ettei hän anna sen itseään häikäistä', jatkoi Nemoursin herttua, 'niin hän tahtoo tulla onnelliseksi rakkauden avulla. Hän on rakastanut loordi Courtenayta jo muutamia vuosia. Samaa hoviherraa rakasti jo kuningatar Mariakin, joka olisi mennyt hänen kanssaan naimisiinkin koko Englannin hyväksyessä tietämättä, että hänen sisarensa Elisabetin nuoruus ja kauneus vetivät loordia enemmän puoleensa kuin hallitsemishalu. Teidän majesteettinne tietää, että kuningattaren tästä johtunut kiihkeä mustasukkaisuus saattoi hänet telkeämään yhden ja toisen vankilaan, viimein ajamaan loordi Courtenayn maanpakoon ja lopulta itse menemään puolisoksi Espanjan kuninkaalle. Luulenpa, että Elisabet, joka nyt on valtaistuimella, muistaa pian jälleen lordi Courtenayn ja valitsee mieluummin miehen, jota hän on rakastanut, joka on hyvin miellyttävä ja joka on kärsinyt niin paljon hänen tähtensä, kuin sellaisen, jota ei milloinkaan ole nähnyt.'

— 'Olisin samaa mieltä kanssanne', sanoi kuningas, 'jos Courtenay vielä eläisi, mutta olen kuullut hänen kuolleen muutamia päiviä sitten Padovassa, jonne hänet oli karkoitettu. Huomaan selvästi', lisäsi kuningas sanoen hyvästi Nemoursin herttualle, 'että teidän avioliittonne olisi solmittava samoin kuin perintöruhtinaan lähettämällä naimatarjous Englannin kuningattarelle lähettiläiden välityksellä.'

— Monsieur d'Anville ja vidami, jotka olivat kuninkaan luona Nemoursin herttuan kanssa, olivat varmat siitä, että jokin suuri rakkaus, jonka lumoissa hän on, vieroittaa hänet tästäkin suuresta suunnitelmasta. Vidami, joka tarkkaa häntä lähempää kuin kuningas, on sanonut madame de Martiquesille herttuan niin muuttuneen, ettei häntä enää tunne, ja vielä enemmän kummastuttaa se, ettei hänen luonaan näy kukaan käyvän, ettei hän milloinkaan puikahda syrjään, joten vidami luulee, ettei herttua saa ollenkaan vastarakkautta rakastamaltaan henkilöltä, ja outoa on nähdä Nemoursin herttuan rakastavan naista, joka ei vastaa hänen rakkauteensa.»

Kuinka kiusallinen olikaan Clèvesin prinsessalle perintökuningattaren kertomus! Kuinka malttaisi olla paljastamatta olevansa se henkilö, jonka nimeä ei tiedetty? Kuinka olla tuntematta kiitollisuutta ja hellyyttä saadessaan tietää tavalla, jota ei saattanut epäillä, että herttua, joka jo oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen, kätki rakkautensa koko maailmalta ja hylkäsi rakkaudesta, häneen kruununtoiveet! Voiko kuvitella, mitä prinsessa tunsi ja mikä hämminki, valtasi hänen sielunsa? Jos perintökuningatar olisi katsellut häntä tarkkaavasti, olisi hän helposti huomannut, etteivät ne asiat, joita hän prinsessalle kertoi, olleet hänelle yhdentekeviä; mutta kun hän ei vähääkään epäillyt asian todellista laitaa, jatkoi hän puhettaan arvelematta.

»Monsieur d'Anville», lisäsi hän, »joka, kuten sanoin, on minulle kertonut kaikki nämä yksityiskohdat, luulee minun tietävän paremmin asiat kuin hän itse ja kuvittelee omaa viehätysvoimaani niin suureksi, että uskoo minun olevan ainoan henkilön, joka voi saada aikaan niin suuria muutoksia Nemoursin herttuassa.»

Nämä perintökuningattaren viime sanat saattoivat Clèvesin prinsessan toisella tavoin hämilleen kuin hän oli ollut äsken.

»Olen luonnollisesti samaa mieltä kuin monsieur d'Anville», vastasi hän, »ja hyvin todennäköistä on, madame, ettei tarvita kuin teidän kaltaisenne prinsessa, jotta Englannin kuningatar joutuisi varjoon».

»Tunnustaisin sen teille, jos sen tietäisin», sanoi perintökuningatar, »ja tietäisin sen, jos niin todella olisi asianlaita. Sentapaiset tunteet eivät jää huomaamatta niiltä henkilöiltä, jotka niitä herättävät: näkeväthän he ne ensiksi. Nemoursin herttua ei ole ollut milloinkaan minua kohtaan muuta kuin kevyen kohtelias; mutta hänen käyttäytymisensä oli kuitenkin ennen niin erilaista kuin nyt, että voin teille sanoa, etten ole syynä hänen välinpitämättömyyteensä Englannin kruunua kohtaan. Mutta nyt unohdan itseni seurassanne», lisäsi perintökuningatar, »enkä muista, että minun on mentävä prinsessa Elisabetin luo. Kuten tiedätte, on rauha miltei solmittu, mutta ette tiedä, että Espanjan kuningas ei ole tahtonut myöntyä ainoaankaan kohtaan muulla ehdolla, kuin että itse saisi naida tämän prinsessan poikansa, prinssi don Carloksen, asemasta. Kuninkaan oli hyvin vaikea tehdä päätöstä. Viimein hän suostui siihen ja meni heti ilmoittamaan tämän uutisen tyttärelleen. Luulenpa, että prinsessa on ihan lohduton. Ei ole tosiaankaan hauskaa mennä naimisiin Espanjan kuninkaan ikäisen ja luontoisen miehen kanssa, varsinkaan hänen, joka nyt nauttii kaikkea ensimmäisen nuoruuden iloa, kun siihen on yhtynyt kauneutta, sillä hän odotti pääsevänsä naimisiin erään nuoren prinssin kanssa, johon oli mieltynyt, vaikkei ollut koskaan häntä nähnyt. En tiedä, tapaako kuningas prinsessassa sellaista kuuliaisuutta, kuin toivoo. Kuningas on antanut tehtäväkseni mennä prinsessan luo, koska hän tietää prinsessan minua rakastavan ja luulee minun voivan vaikuttaa häneen. Sitten teen ihan toisenlaisen vierailun: menen iloitsemaan kuninkaan sisaren luo. Kaikki on valmiina hänen ja tänne pian saapuvan Savoijin herran avioliittoa varten. Milloinkaan ei tämän prinsessan ikäisellä henkilöllä ole ollut täydellisempää iloa naimisestaan. Hovista tulee kauniimpi ja suurempi kuin milloinkaan on nähty ja huolimatta surustanne, pitää teidän tulla lisäksi vieraille osoittamaan, etteivät meidän kaunottaret ole keskinkertaisia.»

Näin sanottuaan perintökuningatar lähti Clèvesin prinsessan luota, ja pian saivat kaikki ihmiset tiedon prinsessa Elisabetin avioliitosta. Seuraavina päivinä kuningas ja kuningattaret kävivät Clèvesin prinsessan luona. Nemoursin herttua, joka tavattoman kärsimättömästi oli odottanut prinsessan paluuta ja kiihkeästi halusi puhutella häntä kahden kesken, odotti hänen luokseen mennäkseen hetkeä, jolloin kaikki olisivat sieltä lähteneet eikä kukaan enää tulisi. Herttua onnistui oikeastaan: hän saapui juuri viimeisten vierailijani lähtiessä.

Prinsessa lepäsi vuoteellaan. Oli kuuma, ja Nemoursin herttuan näkeminen sai prinsessan vielä lisää punastumaan, mikä yhä korosti hänen kauneuttaan. Herttua istuutui häntä vastapäätä pelokkaana ja ujona, kuten ainakin todellisesti rakastava, eikä vähään aikaan kyennyt puhumaan. Prinsessa oli yhtä pahasti pulassa, joten he olivat kauan vaiti. Lopulta Nemoursin herttua alkoi puhua, valittaen prinsessan surua. Prinsessa oli hyvin halukas jatkamaan keskustelua tästä aiheesta ja puhui jokseenkin paljon siitä tappiosta, jonka oli kärsinyt, ja lopuksi sanoi vielä sittenkin, kun aika olisi vaimentanut hänen tuskansa polton, aina säilyttävänsä tapauksesta niin voimakkaan muiston, että hänen mielensä tästä pitäen olisi muuttunut.

»Suuret surut ja voimakkaat intohimot», vastasi Nemoursin herttua, »saavat suuria mielenmuutoksia aikaan. Mitä minuun tulee, en tunne enää itseäni Flanderista paluuni jälkeen. Useat henkilöt ovat sen muutoksen huomanneet; perintökuningatarkin puhui siitä minulle eilen.»

»Tosiaankin», vastasi prinsessa, »hän on sen huomannut, ja luulenpa kuulleeni hänen siitä jotakin mainitsevan».

»En ole pahoillani siitä, madame», sanoi Nemoursin herttua, »että hän on sen huomannut, mutta tahtoisin, ettei hän olisi siinä suhteessa ainoa. Uskon olevan henkilöitä, joille ei uskalla antaa muita merkkejä tunteistaan heitä kohtaan kuin asioilla, jotka eivät heitä ollenkaan koske, ja uskaltamatta osoittaa heitä rakastavansa soisi ainakin heidän huomaavan, ettei halua olla kenenkään muun rakastama, ja tietävän, ettei ole verrattomintakaan kauneutta, jota ei muualla katselisi kylmäkiskoisena, ettei ole kruunuakaan, jonka tahtoisi ostaa siihen hintaan, ettei heitä näkisi milloinkaan. Nainen arvostelee tavallisesti häntä kohtaan syntynyttä rakkautta», jatkoi herttua, »sen vaivan mukaan, jota mies osoittaa häntä miellyttääkseen ja hänet saavuttaakseen. Mutta se ei ole vaikeata, varsinkaan jos nainen on rakastettava. Se vasta on vaikeata, että mies luopuu nautinnosta seurata häntä, välttelee häntä siitä pelosta, että näyttäisi tunteensa muille, vieläpä hänelle itsellensäkään, ja todellisen kiintymyksen merkki on vielä paremmin se, että mies muuttuu täydelliseksi vastakohdakseen eikä enää tunne mitään kunnianhimoa tai iloa, vaikka on koko elämänsä ajan ollut kumpaakin täynnä.»

Clèvesin prinsessa ymmärsi helposti, mikä osa hänellä itsellään oli näissä sanoissa. Hänestä tuntui, että hänen pitäisi vastata niihin eikä niitä edes suvaita. Hänestä tuntui myös, ettei hänen sopisi niitä kuunnella eikä osoittaa sovittavansa niitä itseensä. Hän luuli velvollisuutensa olevan puhua ja myös olla puhumatta. Nemoursin herttuan sanat miellyttivät ja loukkasivat häntä yhtä paljon. Hän näki niissä vahvistuksen kaikelle, mitä perintökuningatar oli saanut hänet arvelemaan. Hän huomasi niissä jotakin kohteliasta ja kunnioittavaa, mutta myös jotakin ihan julkeat ja peittelemätöntä. Kiintymys, jota prinsessa tunsi herttuaa kohtaan, saattoi hänet niin hämilleen, ettei hän voinut sitä peittää. Rakastetun miehen epäselvimmätkin sanat saavat rauhattomammaksi kuin sellaisen miehen avoimet tunnustukset, josta ei välitä. Prinsessa oli kuitenkin vastaamatta, ja Nemoursin herttua olisi huomannut hänen vaiteliaisuutensa, josta hän ei ehkä olisi tehnyt huonoja johtopäätöksiä, jollei Clèvesin prinssin tulo olisi lopettanut keskustelua ja vierailua.

Prinssi tuli puolisollensa kertomaan uutisia Sancerresta, mutta prinsessa ei ollut juuri utelias kuulemaan tapahtumien jatkoa. Hänen mielensä oli niin kiintynyt siihen, mitä äsken oli sattunut, että hän vain vaivoin saattoi kätkeä hajamielisyytensä.

Kun hän sitten sai taas vapaasti haaveilla, huomasi hän suuresti erehtyneensä luullessaan olevansa jo välinpitämätön Nemoursin herttuaa kohtaan. Herttuan sanat olivat häneen tehneet täydellisesti toivotun vaikutuksen ja saaneet hänet varmasti uskomaan, että herttua rakasti häntä, käyttäytyessään juuri sillä tavalla. Tässä suhteessa ei siis jäänyt vähääkään sijaa epäilykselle. Prinsessa ei enää kuvitellutkaan voivansa olla herttuaa rakastamatta, vaan mietti ainoastaan, kuinka osaisi olla antamatta merkkiäkään tunteistaan. Se oli vaikea suunnitelma, jonka tuskaa hän jo tunsi, tietäen, että ainoa keino siinä onnistua oli välttää herttuan läsnäoloa. Koska suru antoi hänelle aiheen elää eristetympänä kuin ennen, käytti hän sitä tekosyynä olla menemättä enää mihinkään, missä joutuisi herttuan näkyviin. Hän oli syvästi murheissaan: äidin kuolema näytti olevan siihen syynä, eikä muuta syytä etsittykään.

Nemoursin herttua oli epätoivoissaan, kun ei nähnyt prinsessaa enää juuri milloinkaan, ja tietäen, ettei tapaisi prinsessaa missään kutsuissa tai huvituksissa, joissa koko hovi oli läsnä, ei hänkään halunnut mennä niihin, vaan oli olevinaan tavattomasti innostunut metsästykseen ja pani toimeen metsästysretkiä juuri niinä päivinä, jolloin kuningattarilla oli kutsut. Vähäpätöinen sairaus oli hänellä kauan tekosyynä pysytellä kotona ja vältellä menemästä paikkoihin, joista tiesi prinsessan jäävän pois.

Clèvesin prinssi sairastui melkein samoihin aikoihin; hänen puolisonsa ei poistunut hänen huoneestaan sairauden aikana. Mutta kun prinssi alkoi parantua, niin että otti vastaan muiden ohella Nemoursin herttuan, joka ollen muka vielä heikko vietti suurimman osan päivää prinssin luona, silloin prinsessa huomasi olevan mahdotonta jäädä paikalle. Hänellä ei kuitenkaan ollut voimaa poistua ensi kerroilla, jolloin herttua tuli sinne, koska he eivät olleet niin pitkään aikaan tavanneet toisiaan. Herttua keksi keinoja saadakseen prinsessan ymmärtämään ylimalkaisilta, tuntuvista keskusteluista, koska ne liittyivät siihen, mitä hän oli sanonut kahden kesken, että hän tahtoi mennä metsästämään saadakseen haaveilla ja pysyä poissa kutsuista, koska prinsessa ei ollut niissä läsnä.

Viimein, prinsessa pani toimeen päätöksensä poistua puolisonsa luota herttuan sinne tullessa, mutta se oli kuitenkin erittäin vaikeata. Herttua huomasi hyvin, että prinsessa pakeni häntä, ja se koski häneen kipeästi.

Clèvesin prinsessa ei aluksi pannut merkille mitään erikoista puolisonsa käytöksessä, mutta lopulta hän huomasi, ettei prinsessa tahtonut olla hänen huoneessaan, jos siellä oli vieraita. Prinssi puhui siitä hänelle ja sai vastaukseksi, ettei prinsessa luullut olevan itselleen soveliasta seurustella joka ilta hovin nuorimpien kanssa. Prinsessa pyysi, että hänen puolisonsa sallisi hänen viettää tavallista yksinäisempää elämää, ja sanoi äitinsä hyveellisyyden ja läsnäolon tehneen oikeutetuksi montakin asiaa, joita hänen ikäisensä nainen ei voinut jatkaa.

Prinssi, joka muuten oli kovin lempeä ja myöntyväinen puolisoaan kohtaan, oli tässä tapauksessa toisenlainen ja sanoi, ettei hän millään ehdolla toivonut sellaista käytöksenmuutosta. Prinsessa oli sanomaisillaan huhun kulkevan, että herttua oli häneen rakastunut, mutta arasteli lausumasta hänen nimeään häveten myös käyttää väärää perustetta ja peitellä totuutta mieheltä, joka uskoi hänestä niin hyvää.

Muutamia päiviä myöhemmin kuningas oli kuningattaren luona yleisenä vierailuaikana. Puhuttiin horoskoopeista ja ennustuksista. Mielipiteet olivat eriäviä niiden uskottavuudesta. Kuningatar uskoi niihin aika paljon ja sanoi, ettei monien ennustuksien jälkeen, jotka olivat käyneet toteen, voinut epäillä, että tähän tieteeseen voi jonkun verran luottaa. Toiset väittivät, että ne harvat tapaukset, jotka lukemattomista ennustuksista kävivät toteen, osoittivat vain, että ne olivat satunnaisia.

»Ennen olin hyvin utelias tietämään tulevaisuutta», sanoi kuningas, »mutta minulle on sanottu niin väärin ja vähän todennäköisiä asioita, että olen jäänyt siihen uskoon, ettei mitään totta voi tietää. Muutamia vuosia sitten tuli tänne mies, jolla oli suuri maine tähdistäennustajana. Kaikki menivät häntä tapaamaan, minä niinkuin muutkin, mutta ilmaisematta, kuka olin. Vein mukanani Guisen ja Escarsin ja annoin heidän mennä edeltä. Tähdistäennustaja kääntyi kuitenkin ensiksi minun puoleeni ikäänkuin olisi luullut minua toisten herraksi; ehkä hän tunsikin minut. Mutta hän ennusti minulle erään asian, joka ei minuun sopinut, jos hän olisi minut tuntenut. Hän sanoi, että saisin surmani kaksintaistelussa. Sitten hän sanoi Guiselle, että hänet murhattaisiin takaapäin, ja Escarsille, että hevonen potkaisisi hänen päänsä halki. Guise melkein loukkautui tästä ennustuksesta, niinkuin häntä olisi syytetty pakenemisesta. Tuskin Escarskaan oli tyytyväinen siihen, että niin surkea tapaturma päättäisi hänen päivänsä. Sitten me kaikki kolme poistuimme hyvin tyytymättöminä ennustajan luota. En tiedä, mitä Guiselle ja Escarsille vastedes tapahtuu, mutta tuskinpa on todennäköistä, että minut tapettaisiin kaksintaistelussa. Espanjan kuningas ja minä olemme juuri tehneet rauhan, ja kun kerran olemme tehneet rauhan, niin epäilen, taistelemmeko enää keskenämme ja haastanko hänet kaksintaisteluun, kuten isäni, kuningas, haastoi Kaarle V:n.»

Sen onnettomuuden nojalla, jota kuningas kertoi itselleen ennustetun, ne, jotka olivat tähdistäennustamista puolustaneet, luopuivat kannastaan ja olivat yhtä mieltä siitä, ettei siihen voinut ollenkaan luottaa.

»Minun on siihen kaikkein vähimmin uskottava», sanoi Nemoursin herttua kovaa ja kääntyen vieressään istuvan Clèvesin prinsessan puoleen kuiskasi hänelle: »Minulle on sanottu, että tulisin onnelliseksi sen ylhäisen naisen suosionosoituksista, jota kohtaan tunnen kiihkeintä ja kunnioittavinta rakkautta. Madame, te voitte arvostella, kuinka paljon minun on uskottava ennustuksiin.»

Perintökuningatar, joka päätteli siitä, mitä Nemoursin herttua oli sanonut kovaa, että se, mitä hän oli kuiskannut, oli jokin hänelle lausuttu väärä ennustus, kysyi herttualta, mitä hän oli sanonut Clèvesin prinsessalle. Jos herttua ei olisi ollut kekseliäs, olisi hän hämmentynyt tästä kysymyksestä, mutta hän vastasi arkailematta:

»Sanoin hänelle, madame, että minulle on ennustettu kohoavani niin suureen onneen, etten sitä uskaltaisi toivoakaan.»

»Jollei teille ole muuta ennustettu», vastasi hymyillen perintökuningatar ja ajatellen Englannin juttua, »niin en neuvoisi teitä saattamaan tähdistäennustamista huonoon huutoon, vaan voisitte tästä ennustuksesta saada aiheen sitä kannattaa».

Clèvesin prinsessa ymmärsi hyvin, mitä perintökuningatar tahtoi sanoa, mutta oivalsi myös, ettei se onni, josta Nemoursin herttua puhui, tarkoittanut pääsyä Englannin kuninkaaksi.

Koska oli jo jokseenkin pitkä aika hänen äitinsä kuolemasta, piti hänen alkaa näyttäytyä vieraskutsuissa ja ottaa itse vieraita vastaan tapansa mukaan. Hän tapasi Nemoursin herttuan usein perintökuningattaren ja myös puolisonsa luona, jonne herttua tuli toisten ikäistensä ylhäisten henkilöiden kanssa, ettei herättäisi huomiota. Mutta silloin hän aina joutui hämilleen, kuten herttua helposti huomasi.

Kuinka prinsessa pyrkikin välttelemään herttuan katseita ja puhumaan hänelle vähemmän kuin muille, tuli hän kuin vahingossa ilmaisseeksi yhtä ja toista, mikä lähti orastavasta rakkaudesta ja osoitti herttualle, ettei prinsessa ollut häntä kohtaan välinpitämätön. Joku vähemmän älykäs mies ei olisi sitä ehkä huomannutkaan, mutta herttua oli niin monta kertaa saanut osakseen naisten rakkautta, että oli vaikea estää häntä tietämästä, milloin häntä rakastettiin.

Herttua huomasi selvästi, että ritari Guise oli hänen kilpailijansa, ja ritari tiesi, että Nemoursin herttua oli hänen. Ritari oli hovissa ainoa mies, joka oli tämän tosiasian perillä: hänen oma harrastuksensa oli tehnyt hänet muita tarkkanäköisemmäksi. Tieto, joka näillä ylimyksillä oli toistensa tunteista, saattoi heidät kaikissa asioissa nurjamielisiksi toisiansa kohtaan, riidan kuitenkaan ilmiliekkiin puhkeamatta. Mutta he olivat aina vastakkain, aina eri puoluetta rengasratsastuksissa, kilpailuissa ja kaikissa huvituksissa, joissa kuningas oli mukana, ja heidän kilvoittelunsa oli niin kiihkeä, etteivät he voineet sitä salata.

Englannin juttu palasi usein Clèvesin prinsessan mieleen. Hänestä tuntui, ettei Nemoursin herttua kauan vastustelisi kuninkaan neuvoja ja Lignerollesin hartaita pyyntöjä, ja huomasi murheekseen, ettei viimeksimainittu ollut vielä palannut kotiin, kuten hän odotti kärsimättömästi. Jos prinsessa olisi noudattanut tunteitaan, olisi hän ottanut tarkoin selvän tämän asian tilasta, mutta sama tunne, joka hänessä herätti uteliaisuutta, pakotti hänet sen kätkemään, ja hän tiedusteli vain kuningatar Elisabetin kauneutta, henkevyyttä ja mielentilaa. Kuninkaalle tuotiin Elisabetin muotokuva, joka prinsessan mielestä oli kauniimpi kuin hän olisi toivonut, eikä hän voinut olla sanomatta, että se oli kaunistettu.

»En usko sitä», vastasi perintökuningatar, joka oli läsnä, »sillä kuningatar Elisabet on kauniin ja keskinkertaista paljon lahjakkaamman maineessa, ja tiedän, että häntä on aina esitetty minulle esikuvaksi. Hän on varmasti rakastettava, jos hän muistuttaa äitiänsä, Anna Boleynia. Milloinkaan ei nainen ole ollut olennoltaan ja mielenlaadultaan häntä suloisempi ja viehättävämpi. Olen kuullut sanottavan, että hänen kasvoissaan oli jotakin vilkasta ja erikoista ja ettei hän ollenkaan ollut muiden englantilaisten kaunottarien näköinen.»

»Minäkin muistelen», sanoi Clèvesin prinsessa, »että sanotaan hänen syntyneen Ranskassa».

»Ne, jotka niin arvelevat, ovat erehtyneet», huomautti perintökuningatar. »Minä kerron teille hänen tarinansa muutamin sanoin. Hän oli syntyisin hyvästä englantilaisesta kodista. Henrik III oli aikoinaan rakastunut hänen sisareensa ja hänen äitiinsä, onpa epäilty, että Anna Boleyn oli hänen tyttärensäkin. Hän tuli tänne Henrik VII:n sisaren kanssa, joka joutui kuningas Ludvig XII:n puolisoksi. Tämän prinsessan, joka oli nuori ja miellyttävä, oli vaikea lähteä Ranskan hovista miehensä kuoleman jälkeen; mutta Anna Boleyn, jolla oli samat taipumukset kuin valtiattarellaan, ei voinutkaan lähteä. Kuningasvainaja oli häneen rakastunut. Siten Anna Boleyn jäi kuningatar Clauden hovineidiksi. Kuningatar kuoli, ja kuninkaan sisar, prinsessa Margareta, Alençonin herttuatar ja sittemmin Navarran kuningatar, jonka tarinan tiedätte, otti hänet palvelukseensa, ja silloin hän sai jonkinlaisen aavistuksen uudesta uskonnosta. Hän palasi sitten Englantiin ja ihastutti siellä kaikkia. Hänen ranskalaiset tapansa miellyttivät; hän lauloi hyvin ja tanssi ihailtavasti. Hänet pantiin kuningatar Katarina Aragonialaisen kamarineitsyeksi, ja kuningas Henrik VIII rakastui häneen silmittömästi.

— Kardinaali Wolsey, kuninkaan suosikki ja hänen pääministerinsä, oli pyrkinyt paaviksi ja tyytymättömänä keisariin, joka ei ollut kannattanut tätä hänen vaatimustaan, päättänyt kostaa ja saada herransa, kuninkaan, Ranskan kanssa liittoon. Kardinaali uskotteli Henrik VIII:lle, että hänen avioliittonsa keisarin tädin kanssa oli pätemätön, ja ehdotti, että kuningas naisi Alençonin herttuattaren, jonka puoliso oli äskettäin kuollut. Anna Boleyn, joka oli kunnianhimoinen, piti tätä avioeroa keinona, joka saattoi johtaa hänet valtaistuimelle. Hän alkoi vaikuttaa Englannin kuninkaaseen lutherilaisessa hengessä ja yllytti Ranskan kuningas-vainajan Roomassa puolustamaan Henrikin avioeroa siinä toivossa, että Henrik naisi Alençonin herttuattaren. Kardinaali Wolsey toimitti itsensä Ranskaan toisten syiden varjolla keskustelemaan tästä asiasta; mutta hänen herransa ei voinut sietää tällaista ehdotusta edes tehtävän, vaan lähetti Calaisiin sanan, ettei kardinaali puhuisi mitään tästä naimiskaupasta.

— Palatessaan Ranskasta kardinaali Wolsey otettiin vastaan sellaisilla kunnianosoituksilla kuin kuningas itse: milloinkaan ei suosikki ole ollut niin kopea ja turhamainen. Kardinaali järjesti molempien kuninkaiden välisen kohtauksen, joka tapahtui Boulognessa. Frans I ojensi kätensä auttaakseen Henrik VIII:tta, joka ei tahtonut siihen tarttua. Kuninkaat kohtelivat toisiaan harvinaisen suurenmoisesti ja antoivat toisillensa samanlaisia pukuja kuin olivat itselleen teettäneet. Muistan kuulleeni sanottavan, että kuningas-vainajamme Englannin kuninkaalle lähettämät puvut olivat karmosiininpunaista silkkiä ja kolmion muotoon sovitetuin helmin ja timantein koristettuja ja viitta kullalla reunustettua valkeata samettia. Oltuaan muutamia päiviä Boulognessa he palasivat vielä Calaisiin. Anna Boleyn oli Henrik VIII:n mukana, seurue ympärillään kuin kuningattarella, ja Frans I osoitti hänelle sellaista kunnioitusta kuin jos Anna Boleyn olisi ollutkin kuningatar. Yhdeksänvuotisen rakkauden jälkeen Henrik nai Anna Boleynin odottamatta eroa ensimmäisestä avioliitostaan, kuten oli jo kauan sitten Roomasta pyytänyt. Paavi pani hänet kiireimmän kautta pannaan. Henrik suuttui tästä niin, että julistautui kirkon pääksi ja saattoi koko Englannin siihen onnettomaan muutokseen, jonka nyt näette.

— Anna Boleyn ei saanut kauan nauttia onnestaan, sillä kun hän uskoi sen varmemmaksi Katarina Aragonialaisen kuoleman jälkeen ja eräänä päivänä koko hovi mukanaan oli katsomassa veljensä Rochefortin varakreivin rengasratsastusta, valtasi kuninkaan sellainen mustasukkaisuus, että hän äkkiä lähti näytännöstä, matkusti Lontooseen ja antoi määräyksen vangita kuningattaren, Rochefortin varakreivin ja useita muita, joita luuli kuningattaren rakastajiksi tai uskotuiksi. Joskin tämä mustasukkaisuus näytti heränneen vasta sillä hetkellä, oli sen jo jonkun aikaa takaperin virittänyt Rochefortin varakreivitär, joka voimatta sietää miehensä ja kuningattaren läheistä suhdetta koetti kuninkaalle osoittaa sen rikolliseksi ystävyydeksi, joten kuningas, joka muuten oli rakastunut Jeanne Seymouriin, mietti vain miten vapautuisi Anna Boleynista. Vajaassa kolmessa viikossa hän toimitti tuomituiksi kuningattaren ja hänen veljensä, mestautti heidät ja nai Jeanne Seymourin. Henrikillä oli sitten vielä useita vaimoja, jotka hän hylkäsi tai toimitti päiviltä, muun muassa Katarina Howard, jonka uskottuna oli varakreivitär Rochefort ja joka menetti päänsä hänen kerallaan. Varakreivitär sai näin rangaistuksen rikoksista, joita oli pannut Anna Boleynin niskoille, ja Henrik VIII kuoli muodottomaksi pöhöttyneenä.»

Kaikki naiset, jotka olivat kuulemassa perintökuningattaren kertomusta, kiittivät häntä siitä, että hän oli niin hyvin kuvannut heille Englannin hovia, ja muiden muassa Clèvesin prinsessa, joka ei voinut olla tekemättä useita kysymyksiä kuningatar Elisabetista.

Perintökuningatar maalautti pienoismuotokuvia kaikista hovin kauniista henkilöistä, lähettääkseen ne äidilleen kuningattarelle. Sinä päivänä, jolloin Clèvesin prinsessan kuva valmistui, perintökuningatar tuli hänen luokseen iltapäivää viettämään. Nemoursin herttua tuli myös sinne. Hän ei jättänyt käyttämättä ainoatakaan keinoa tavata Clèvesin prinsessaa, mutta ei kuitenkaan osoittanut hakevansa yhä uusia tilaisuuksia.

Prinsessa oli niin kaunis sinä päivänä, että herttua olisi häneen rakastunut, jollei niin olisi jo ennen ollut laita. Hän ei kuitenkaan uskaltanut kiinnittää katsettaan prinsessaan, silloin kun tätä maalattiin, ja pelkäsi ilmaista sitä nautintoa, jota tunsi prinsessaa katsellessaan.

Perintökuningatar kysyi Clèvesin prinssiltä erästä pienoiskuvaa, joka hänellä oli vaimostaan, katsellakseen sitä nyt valmistuvan rinnalla. Kaikki sanoivat mielipiteensä kummastakin, ja Clèvesin prinsessa määräsi maalarin korjaamaan jotakin vastatuodun muotokuvan hiuslaitteessa. Totellakseen prinsessaa maalari otti muotokuvan esille kotelosta ja korjattuaan sitä pani sen takaisin pöydälle.

Jo kauan oli Nemoursin herttua toivonut saavansa Clèvesin prinsessan muotokuvan. Nähdessään prinssille kuuluvan muotokuvan herttua ei voinut vastustaa kiusausta siepata sitä salaa puolisolta, jota luuli hellästi rakastettavan, arvellen samalla, ettei niistä monista henkilöistä, jotka olivat prinsessan luona, häntä itseään epäiltäisi enempää kuin ketään muutakaan.

Perintökuningatar istui vuoteella ja puheli matalalla äänellä Clèvesin prinsessalle, joka seisoi hänen edessään. Prinsessa huomasi puolittain eteen vedettyjen verhojen raosta Nemoursin herttuan, selkä pöytään päin, joka oli vuoteen jalkopäässä, ja näki, että herttua päätä kääntämättä otti nopeasti jotakin pöydältä. Hänen ei ollut vaikea arvata, että se oli hänen muotokuvansa, ja joutui niin hämilleen, että perintökuningatar huomasi hänen hajamielisyytensä ja kysyi häneltä, mitä hän katsoi. Nemoursin herttua kääntyi nämä sanat kuullessaan. Hänen silmänsä kohtasivat prinsessan katseen, joka oli vielä häneen suunnattu ja hän ajatteli prinsessan ehkä nähneen, mitä hän oli tehnyt.

Clèvesin prinsessa oli pahassa pulassa. Järki vaati häntä pyytämään muotokuvaansa, mutta pyytämällä sitä julkisesti hän olisi kaikille antanut ilmi herttuan tunteet ja pyytämällä sitä kahden kesken miltei pakottanut herttuan puhumaan rakkaudestaan. Lopulta oli hänen mielestään parasta jättää kuva herttualle, ja hän oli hyvin iloissaan voidessaan osoittaa herttualle tämän pienen suosion, josta sen saaja ei edes ollut tietoinen. Nemoursin herttua, joka huomasi prinsessan pulan ja melkein aavisti sen syynkin, lähestyi häntä ja sanoi hiljaa:

»Jos olette nähnyt, mitä olen uskaltanut tehdä, suvaitkaa, madame, minun uskoa, että te ette sitä tiedä. En uskalla pyytää enempää.»

Herttua poistui näin sanottuaan, vastausta odottamatta. Perintökuningatar lähti kävelemään kaikki seuraneidit mukanaan, ja Nemoursin herttua sulkeutui huoneeseensa, voimatta toisten läsnäollessa hillitä iloaan siitä, että hänellä oli Clèvesin prinsessan muotokuva. Hän tunsi kaikkea, mitä rakkaus voi tarjota suloisinta. Hän rakasti hovin miellyttävintä naista ja hankki itselleen vastarakkautta kaiken uhallakin. Hän näki kaikissa prinsessan eleissä sentapaista hämiä ja kainoutta, johon on aiheena varhaisimman nuoruuden viattomuus.

Samana iltana haettiin innokkaasti muotokuvaa. Kun löydettiin kotelo, jossa kuvan piti olla, ei epäilty, että kuva oli siepattu, vaan luultiin sen vain vahingossa pudonneen. Clèvesin prinssi oli murheissaan muotokuvan hukkumisesta, ja kun sitä vieläkin kerran oli turhaan etsitty, sanoi hän puolisolleen — kuitenkin niin, ettei näyttänyt sitä ajattelevan — että hänellä oli varmaankin joku salainen rakastaja, jolle hän oli antanut muotokuvan tai joka oli sen ottanut, ja ettei kukaan muu kuin rakastaja olisi tyytynyt kotelottomaan muotokuvaan.

Vaikka nämä sanat sanottiin hymyillen, tekivät ne voimakkaan vaikutuksen prinsessaan: ne herättivät hänessä tunnontuskia. Hän ajatteli sen kiintymyksen voimaa, joka veti häntä Nemoursin herttuaa kohti, ja huomasi, ettei hän enää täysin hallinnut sanojaan ja ilmeitään. Hän muisti» että Lignerolles oli palannut, ettei hänen enää tarvinnut pelätä Englannin juttua tai epäillä perintökuningatarta, ettei lopulta ollut mitään, mikä voisi olla hänelle puolustuksena, eikä muuta suojaa kuin pysyä etäällä. Mutta kun hänellä ei ollut voimaa poistua, oli hän tavattoman vaikeassa asemassa ja joutumaisillaan siihen, mitä piti suurimpana onnettomuutena, että näet antaisi Nemoursin herttuan huomata saavansa häneltä osakseen rakkautta. Hän muisti myös kaikki, mitä hänen äitinsä madame de Chartres oli sanonut kuollessaan ja kuinka äiti oli häntä kehoittanut suostumaan mihin avioliittoon tahansa, niin vaikealta kuin se saattoi tuntuakin, mieluummin kuin antautumaan lemmenseikkailuihin. Prinssin sanat vilpittömyydestä hänen puhuessaan madame de Tournonista muistuivat prinsessan mieleen, ja hän luuli olevansa velvollinen tunnustamaan prinssille Nemoursin herttuaa kohtaan tuntemansa kiintymyksen. Tämä ajatus askarrutti häntä kauan. Sitten hän taas ihmetteli, että oli sitä voinut ajatellakaan. Hän piti sitä hulluutena ja joutui taas pulaan tietämättä mitä tehdä.

Rauha oli allekirjoitettu. Prinsessa Elisabet oli kauan vastustettuaan päättänyt noudattaa isänsä, kuninkaan, tahtoa. Alban herttua oli määrätty tulemaan katolilaisen kuninkaan edustajaksi häissä, ja hänen piti pian saapua. Odotettiin myös Savoijin herttuaa, joka naisi kuninkaan sisaren ja jonka häät vietettäisiin samoihin aikoihin. Kuningas mietti vain, kuinka saisi nämä häät kyllin muistettaviksi sellaisin huvituksin, joissa hän voi näyttää hovinsa hienoutta ja loistoa. Ehdotettiin kaikkia baletteja ja näytelmiä, jotka vaikuttaisivat suurenmoisitta, mutta kuningas piti näitä huvituksia liian vähäpätöisinä ja tahtoi suurempaa komeutta.

Kuningas päätti järjestää turnajaiset, joihin päästettäisiin ulkomaalaislakin ja joita kansa saisi katsella. Kaikki prinssit ja nuoret ylimykset suostuivat ilomielin kuninkaan suunnitelmaan, varsinkin Ferraran, Guisen ja Nemoursin herttuat, jotka olivat kaikkia muita etevämmät tällaisissa ruumiinharjoituksissa. Kuningas valitsi heidät kerallaan turnajaisten neljäksi päätaistelijaksi.

Koko valtakunnassa kuulutettiin; että Pariisin kaupungissa hänen majesteettinsa, kaikkein kristillisin kuningas, ynnä Esten prinssi Alphonse, Ferraran herttua, Lotringin prinssi Frans, Guisen herttua, ja Savoijin prinssi Jacques, Nemoursin herttua, aloittaisivat turnajaiset kesäkuun 15:ntenä pitääkseen puoliaan ketä vastaan tahansa. Ensiksi oli turnajaiskentällä kaksijaksoinen taistelu ratsain: neljä pistoa peitsellä ja yksi naisten kunniaksi. Toinen taistelu oli miekoin mies miestä vastaan tai pari paria vastaan johtajan tahdon mukaan. Kolmas taistelu oli jalan, jossa tehtiin kolme keihään ja kuusi miekan pistoa. Päätaistelijain oli hankittava peitset, miekat ja keihäät hyökkääjäin valinnan mukaan; jos joku juoksussa kannusti hevostaan, joutuisi hän kilpailun ulkopuolelle. Turnajaisissa oli neljä johtajaa antamassa määräyksiä, ja niiden hyökkääjäin, jotka olivat enimmin voittaneet ja parhaiten taistelleet, piti saada palkinto, jonka arvo olisi erotuomarien määrättävissä. Kaikkien hyökkääjien, niin ranskalaisten kuin vieraidenkin, piti tulla satuttamaan kilpeen, joka oli ripustettu turnajaiskentän päässä olevaan parvekkeeseen, tai useampiinkin oman valinnan mukaan. Siellä turnailijat tapaisivat asemestarin, joka luetteloisi heidät arvon ja sen mukaan, moneenko kilpeen olivat osanneet. Hyökkääjien piti jonkun aatelismiehen välityksellä lähettää kolmea päivää ennen turnajaisten alkua aseiden mukana kilpensä, jotta ne ripustettaisiin parvekkeesta; muussa tapauksessa ei heitä otettaisi vastaan ilman päätaistelijain lupaa.

Lähellä Bastiljia raivattiin suuri Tournellesin linnaan asti ulottuva turnajaiskenttä, joka Saint-Antoinen kadun yli levisi kuninkaan talleihin asti. Kummallakin puolella oli lavoja ja kohoavia penkkirivejä katettuine aitioineen, jotka olivat jonkinlaisia parvekkeita ja tekivät kokonaisuuden hauskannäköiseksi; niihin mahtui lukematon ihmispaljous. Kaikki prinssit ja ylimykset eivät ajatelleet muuta kuin mitä heidän olisi hankittava esiintyäkseen komeasti ja liittääkseen nimikirjaimiinsa ja kilpikirjoitukseensa jotakin kohteliasta, millä oli yhteyttä heidän rakastettujensa kanssa.

Muutamia päiviä ennen Alban herttuan saapumista kuningas oli pallosilla Nemoursin herttuan, ritari Guisen ja vidami de Chartresin kanssa. Kuningattaret menivät heitä katsomaan kaikkien hovineitiensä seuraamina; mukana oli myös Clèvesin prinsessa. Pelin päätyttyä, pallohuoneesta tultaessa, Châtelart lähestyi perintökuningatarta ja sanoi hänelle, että sattuma oli saattanut hänen käsiinsä rakkauskirjeen, joka oli pudonnut Nemoursin herttuan taskusta. Perintökuningatar, joka aina oli utelias tietämään kaikkea, mikä koski herttuaa, pyysi Châtelartia antamaan kirjeen hänelle, sai sen haltuunsa ja seurasi anoppiansa, kuningatarta, joka kuninkaan mukana meni katsomaan turnajaiskentän raivaamista. Kun oli siellä oltu joku aika, käski kuningas tuoda hevoset, jotka hän oli hiljattain hankkinut. Vaikka ne eivät vielä olleetkaan opetettuja, tahtoi kuningas, että niillä ratsastettaisiin, ja antoi niitä kaikille, jotka olivat häntä seuranneet. Kuningas ja Nemoursin herttua nousivat rajuimpien selkään, ja hevoset tahtoivat hyökätä toistensa kimppuun. Peläten satuttavansa kuningasta Nemoursin herttua peräytyi äkkiä ja ohjasi hevosensa erästä ratsastusradan pylvästä vastaan niin hurjasti, että tärähdys pani sen tutisemaan. Heti juostiin herttuan luo ja luultiin hänen pahasti haavoittuneen. Niin uskoi Clèvesin prinsessa vielä enemmän kuin muut. Mielenkiinto, jota hän tunsi herttuaa kohtaan, herätti hänessä pelon ja levottomuuden, jota hän ei muistanut kätkeä. Hän lähestyi kuningattarien kanssa herttuaa, ilme niin muuttuneena, että henkilö, joka olisi tuntenut vähemmänkin harrastusta prinsessaa kohtaan kuin ritari Guise, olisi sen huomannut. Ritari keksikin sen helposti ja tarkkasi paljon enemmän Clèvesin prinsessan kuin Nemoursin herttuan tilaa.

Isku, jonka herttua oli saanut, oli hänet niin huumannut, että hän jäi joksikin aikaa nojaamaan päätään niitä vasten, jotka häntä kannattivat. Kohottaessaan päätänsä hän näki ensiksi Clèvesin prinsessan ja ymmärsi tämän ilmeestä, kuinka syvästi hän sääli onnettomuuteen joutunutta. Hänen katseestaan saattoi taas prinsessa huomata, kuinka liikutettu hän siitä oli. Sitten herttua kiitti kuningatarta siitä hyvyydestä, jota he olivat osoittaneet, ja pyysi anteeksi sitä tilaa, jossa oli näyttäytynyt heille. Kuningas käski herttuan mennä lepäämään.

Toinnuttuaan äskeisestä kauhusta Clèvesin prinsessa johtui heti ajattelemaan, kuinka ilmeisesti oli sitä osoittanut. Ritari Guise ei sallinut prinsessan olla kauan siinä toivossa, ettei kukaan ollut sitä huomannut. Hän tarjosi prinsessalle käsivartensa saattaakseen häntä pois turnajaiskentältä.

»Minua kannattaa enemmän sääliä, madame, kuin Nemoursin herttuaa», sanoi hän prinsessalle. »Suokaa anteeksi, jos luovun siitä syvästä kunnioituksesta, jota aina olen teitä kohtaan tuntenut, ja jos ilmaisen haikean tuskan äskeisestä näystä. Ensimmäisen kerran olen kyllin rohkea siitä puhuakseni teille, ja se on myöskin viimeinen. Kuolema tai ainakin poistuminen iäksi toimittaa minut tästä paikasta, jossa en voi enää elää, koska olen äsken menettänyt sen synkän lohdutuksen, että olen luullut kaikkien, jotka uskaltavat kohottaa silmänsä teihin, olevan yhtä onnettomia kuin itse olen.»

Clèvesin prinsessa sai lausutuksi vain muutamia sekavia sanoja, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt, mitä ritari Guisen sanat tarkoittivat. Muissa oloissa hän olisi loukkaantunut siitä, että ritari näin puhui lemmentunteistaan, mutta nyt häntä vain suretti nähdessään ritarin huomanneen hänen kiintymyksensä Nemoursin herttuaa kohtaan. Ritari Guisen valtasi ja masensi suru niin, että hän siitä päivästä alkain päätti olla enää milloinkaan ajattelematta saavansa Clèvesin prinsessalta rakkautta. Mutta päästäkseen eroon tästä suunnitelmasta, joka oli hänestä näyttänyt niin vaikealta ja kunniakkaalta, hän tarvitsi jotakin toista, jonka suuruus voi häntä viehättää. Hän päätti lähteä valloittamaan Rhodos-saaren, jota oli jo ennenkin ajatellut, ja kun kuolema tempasi hänet maailmasta nuoruuden kukoistuksessa ja aikana, jolloin hän oli vuosisadan suurimpien prinssien maineessa, oli hänellä elämästä erotessaan ainoana murheena se, ettei hän ollut voinut panna toimeen niin kaunista päätöstä, jonka uskoi kaikin puolin onnekkaaksi, koska oli sitä niin huolellisesti valmistanut.

Turnajaiskentältä palattuaan Clèvesin prinsessa meni kuningattaren luo, mieli täynnä sitä, mitä äsken oli tapahtunut. Nemoursin herttua tuli sinne vähäistä myöhemmin loistavasti puettuna, ikäänkuin ei olisi tuntenut mitään seurauksia onnettomuudesta; hän näytti päinvastoin tavallista iloisemmalta, ja ilo siitä, mitä hän luuli nähneensä, antoi hänelle ilmeen, joka vielä lisäsi hänen viehätysvoimaansa. Kaikki hämmästyivät hänen astuessaan sisään, eikä ollut ainoatakaan, joka ei tiedustellut hänen tilaansa, paitsi Clèvesin prinsessa, joka pysyi uunin likellä, niinkuin ei olisi herttuaa nähnytkään. Kuningas tuli esille sisähuoneesta ja nähdessään herttuan muiden joukossa kutsui hänet luokseen kertomaan voinnistaan. Nemoursin herttua astui Clèvesin prinsessan sivuitse ja kuiskasi hänelle:

»Olen tänään saanut todisteita säälistänne, madame, mutta jotakin lisää ansaitsisin myös.»

Clèvesin prinsessa oli kyllä epäillyt, että herttua oli huomannut hänen sääliväisen mielenliikutuksensa, ja nämä sanat osoittivat, että niin olikin ollut asian laita.

Hän näki suureksi surukseen, ettei hän enää pystynyt salaamaan tunteitaan, ja että oli antanut ritari Guisen ne huomata. Samoin hän oli hyvin pahoillaan, että Nemoursin herttua ne tiesi; mutta jälkimäinen tuska ei ollut niin täydellinen, vaan siihen liittyi jonkun verran suloista nautintoakin.

Perintökuningatar, joka oli tavattoman kärsimätön saadakseen tietää, mitä Châtelartin hänelle antama kirje sisälsi, lähestyi Clèvesin prinsessaa ja sanoi:

»Menkää lukemaan tämä kirje. Se on Nemoursin herttualle ja kaiken todennäköisyyden mukaan siltä rakastajattarelta, jonka vuoksi hän on jättänyt kaikki muut. Jollette voi sitä lukea nyt heti, säilyttäkää se. Tulkaa tänä iltana maatapanon aikaan palauttamaan se minulle ja kertomaan, tunnetteko käsialan.»

Näin sanottuaan hän lähti Clèvesin prinsessan luota ja jätti hänet sellaiseen hämmästykseen ja jähmetykseen, ettei hän voinut vähään aikaan liikahtaa paikaltaan. Mutta levottomuus ja hämmästys eivät sallineet hänen jäädä kuningattaren luo. Hän lähti kotiinsa, vaikkei vielä ollutkaan hänen tavallinen lähtöaikansa, ja piteli kirjettä vapisevassa kädessään. Hänen ajatuksensa olivat niin sekavat, ettei hän saanut niistä mitään selvää, ja hän itse tunsi jonkinlaista sietämätöntä tuskaa, josta ei tiennyt, mitä se oli, ja jollaista ei ollut milloinkaan ennen kokenut. Heti kamariinsa päästyään hän avasi kirjeen, joka oli tällainen:

»Olen rakastanut Teitä liiaksi antaakseni Teidän luulla, että muutos, jonka minussa näette, johtuisi kevytmielisyydestäni. Tahdon ilmoittaa Teille, että Teidän uskottomuutenne on siihen syynä. Hämmästytte ehkä, että puhun Teille uskottomuudestanne. Tehän olette kätkenyt sen niin taitavasti, ja minä olen niin huolellisesti Teiltä salannut, että sen tiesin, että Teillä on syytä olla ihmeissänne, kun sen kuitenkin tiedän. Olen ihmeissäni itsekin, että olen niin täydellisesti voinut olla sitä Teille osoittamatta. Milloinkaan ei ole kärsitty kovempaa tuskaa kuin minun. Luulin, että rakastitte minua kiihkeästi. En kätkenyt enää tunteitani Teiltä; silloin, kun näytin ne Teille selvästi, sain tietää, että petitte minua, että rakastitte toista, että Te kaiken todennäköisyyden mukaan uhrasitte minut tämän uuden rakastajattaren vuoksi. Sain sen tietää samana päivänä, jolloin meillä oli rengasratsastus, enkä senvuoksi ottanut siihen osaa. Olin olevinani sairas peittääkseni sieluni sekasortoa. Sitten sairastuinkin todella: ruumiini ei voinut kestää niin ankaraa mielenliikutusta.

— Alkaessani voida vähän paremmin kuvittelin vielä olevani hyvin sairas, jotta minulla olisi tekosyy olla Teitä tapaamatta ja Teille kirjoittamatta. Halusin saada aikaa harkita, kuinka minun nyt piti käyttäytyä Teitä kohtaan. Tein ja hylkäsin kymmeniä kertoja samat päätökset; mutta lopulta pidin Teitä arvottomana näkemään tuskaani ja päätin olla sitä Teille näyttämättä. Tahdoin loukata ylpeyttänne osoittamalla Teille, että rakkauteni heikkeni itsestään. Luulin siten, vähentäväni Teidän siitä tekemäänne uhria. En tahtonut suoda Teille iloa osoittaa, kuinka paljon Teitä rakastin, tunteaksenne olevanne vielä rakastettavampi. Päätin kirjoittaa Teille laimeita ja ikävystyneitä kirjeitä saattaakseni sen, jolle kirjeet annoitte, ajattelemaan, että lopulta väsyy Teitä rakastamasta. En tahtonut antaa rakastajattarellenne iloa tietää, että hän oli lyönyt minut laudalta, enkä lisätä hänen voitonriemuaan epätoivollani ja syytöksiäni. En luullut rankaisevani Teitä kylliksi katkaistessani välit kanssanne, vaan uskoin tuottavani Teille vain pienen murheen lakatessani Teitä rakastamasta, kun ette Tekään enää rakastanut minua. Haluaisin, että rakastaisitte minua tunteaksenne sen tuskan, kun ei saa vastarakkautta, sillä siitä minä kärsin niin kauheasti.

— Luulin, että jos mikään voi jälleen herättää rakkautenne minua kohtaan, niin ehkä se, että minun tunteeni Teitä kohtaan olivat muuttuneet, mutta se oli Teille näytettävä teeskentelemällä, että sen salasin, ja ikäänkuin minulla ei olisi ollut voimaa sitä tunnustaa. Tämä oli lopullinen päätökseni, mutta kuinka tuskallinen se olikaan tehdä ja kuinka vaikea Teidät jälleen nähdessäni panna toimeeni Olin sadat kerrat ilmaisemaisillani sen syytöksilläni ja kyynelilläni. Silloin terveydentilani oli kuitenkin sovelias kätkemään levottomuuteni ja murheeni. Minua kannusti vielä ilo pettää Teitä, kuten Te minua. Pakottaessani kuitenkin itseni sanomaan ja kirjoittamaan Teille, että Teitä rakastin, tein niin paljon väkivaltaa itselleni, että näitte heti, etten ollut aikonut antaa Teidän nähdä tunteitteni muuttuneen. Te loukkaannuitte siitä ja teitte syytöksiä. Koetin Teitä rauhoittaa, mutta niin väkinäisellä tavalla, että yhä varmemmin uskoitte, etten Teitä enää rakastanut, sanalla sanoen, olin tehnyt kaikki, mitä olin aikonutkin.

— Sydämenne oikullisuus palautti Teidät minua kohti samassa määrin kuin näitte minun Teistä etääntyvän. Olen nauttinut kaikkea iloa, jonka kosto voi suoda. Minusta tuntui, että rakastitte minua enemmän kuin milloinkaan, ja minä osoitin Teille, etten enää Teitä rakastanut. Minulla oli aihetta luulla, että olitte kokonaan hylännyt sen, jonka vuoksi olitte minut jättänyt. Minulla oli myös syytä olla varma, ettette ollut hänelle milloinkaan puhunut minusta, mutta Teidän paluunne ja vaiteliaisuutenne eivät ole voineet korvata kevytmielisyyttänne. Sydämenne on ollut jaettuna minun ja erään toisen kesken. Olette pettänyt minut. Se on kylliksi riistämään minulta ilon olla Teidän rakastamanne sillä tavalla kuin luulin ansaitsevani ja pysyttämään minut tekemässäni päätöksessä, etten Teitä enää milloinkaan kohtaisi, vaikka sitä niin ihmettelette.»

Clèvesin prinsessa luki yhä uudelleen tämän kirjeen tietämättä kuitenkaan oikein, mitä luki. Hän huomasi vain, ettei Nemoursin herttua rakastanut häntä niin, kuin hän oli luullut, ja että hän rakasti muita, joita petti kuten häntäkin. Mikä huomio ja mikä tieto prinsessan kaltaiselle henkilölle, kun hän juuri oli antanut kiihkeästä rakkaudestaan todistuksia miehelle, jota ei pitänyt sen arvoisena, ja toiselle, jota kohteli nurjasti juuri tämän rakkauden takia! Milloinkaan ei suru ole ollut niin tuskallinen ja kiihkeä. Hänen mielestään olivat tämän päivän tapahtumat katkerin puoli murheessapa jos Nemoursin herttualla ei olisi ollut aihetta uskoa herättäneensä hänessä rakkautta, ei hän olisi välittänyt siitä, että herttua oli rakastanut toista. Siinä hän kuitenkin petti itseänsä, ja se tuska, jota hän piti niin sietämättömänä, oli mustasukkaisuutta kaikkine kauhuineen, jotka voivat sitä seurata.

Hän näki kirjeestä, että Nemoursin herttualla oli ollut lemmenseikkailu jo kauan sitten. Kirjeen kirjoittaja oli hänen mielestään sekä henkevä että kunnioitusta herättävä ja myös rakastamisen arvoinen. Prinsessa huomasi hänessä enemmän rohkeutta kuin itsessään ja kadehti hänen kykyänsä kätkeä tunteensa herttualta. Kirjeen loppu ilmaisi, että tuo nainen uskoi olevansa rakastettu. Prinsessa ajatteli, että se varovaisuus, jota herttua oli häntä kohtaan osoittanut ja joka oli häntä niin liikuttanut, ei ehkä johtunut muusta kuin rakkaudesta toista naista kohtaan, jota hän pelkäsi suututtaa; sanalla sanoen, hän ajatteli kaikkea, mikä voi lisätä hänen murhettaan ja epätoivoaan. Kuinka hän nyt vaivasikaan päätänsä, muistellen äitinsä antamia neuvoja! Kuinka hän katuikaan, ettei ollut pysynyt lujasti päätöksessään eristäytyä seurapiireistä vastoin miehensä tahtoa tai ettei ollut seurannut ajatustaan »tunnustaa miehelleen kiintymystänsä Nemoursin herttuaan, kuten oli aikonut! Hänestä olisi ollut parempi ilmoittaa se puolisolleen, jonka hyvyyden hän tunsi ja joka olisi halunnut pitää asian salassa, kuin miehelle, joka oli siihen arvoton, joka petti häntä, ehkä hylkäsikin hänet, ja joka vain ylpeydestä ja turhamaisuudesta tahtoi saavuttaa hänen rakkautensa. Kaikki onnettomuudet, jotka voivat hänelle tulla, ja kaikki vaarat, jotka saattoivat häntä uhata, olivat vähäisempiä kuin se, että hän oli antanut Nemoursin herttualle ilmi rakkautensa ja saanut tietää hänen rakastavan toista. Mutta häntä lohdutti ainakin se, ettei hänen tämän tiedon saatuaan tarvinnut omasta puolestaan mitään pelätä ja että hän oli täydellisesti parantunut herttuaa kohtaan heränneestä rakkaudestaan.

Prinsessa tuskin muistikaan perintökuningattaren käskyä tulla illalla hänen vastaanottoonsa, laskeutui vuoteeseensa ja teeskenteli olevansa sairas, niin että kun Clèvesin prinssi palasi kuninkaan luota, hänelle sanottiin prinsessan vaipuneen uneen, mutta hänestä oli kaukana rauhallisuus, joka vie uneen. Prinsessa kulutti yönsä tekemättä muuta kuin kiusasi itseään ja luki yhä uudelleen kirjettä, jota piti käsissään.

Hän ei ollut ainoa, jolta tämä kirje vei unen. Chartresin vidami, joka oli sen pudottanut eikä Nemoursin herttua, oli tavattomasti hädissään. Hän oli viettänyt koko illan. Guisen herttuan luona, joka oli pitänyt suuret iltakemut langollensa, Ferraran herttualle, ja kaikille hovin nuorille. Illallisella puhuttiin sattumalta sievistä kirjeistä. Chatresin vidami sanoi, että hänellä oli yksi sentapainen taskussaan, sievin, mitä koskaan oli kirjoitettu. Häntä kehoitettiin se näyttämään. Hän vastusteli. Nemoursin herttua väitti, ettei vidamilla mitään ollutkaan ja että hän puhui siitä vain kerskaillakseen. Vidami vastasi herttualle, että tämä pani hänen hienotunteisuutensa kovalle koetukselle, mutta että hän lukisi siitä kuitenkin muutamia paikkoja, joista voisi päättää, että harvat miehet saavat senkaltaisia. Samassa vidami aikoi ottaa kirjeen esille, mutta ei löytänytkään. Hän etsi sitä turhaan ja häntä kiusoiteltiin siitä, mutta hän näytti niin levottomalta, että lopulta lakattiin asiasta puhumasta. Vidami lähti pois ennen muita ja kiirehti malttamattomana kotiin katsomaan, oliko sinne jättänyt kaipaamansa kirjeen.

Vidamin vielä kirjettä hakiessa tuli kuningattaren ensimmäinen kamaripalvelija hänen luokseen sanomaan, että Uzèsin varakreivitär arveli olevan välttämätöntä kiireesti ilmoittaa, että kuningattaren luona oli sanottu vidamin, ollessaan pallosilla, pudottaneen taskustaan rakkauskirjeen, että oli kerrottu suuri osa kirjeen sisällyksestä, että kuningatar oli ollut hyvin utelias katsomaan sitä, että kuningatar oli lähettänyt kysymään sitä eräältä palvelevalta hoviherraltaan, mutta että tämä oli sanonut antaneensa sen Châtelartille.

Ensimmäinen kamaripalvelija sanoi vielä paljon muutakin Chartresin vidamille, joka kävi lopulla hyvin levottomaksi. Hän lähti heti ulos mennäkseen erään aatelismiehen luo, joka oli Châtelartin läheinen ystävä. Vidami herätti hänet, vaikka aika oli ihan sopimaton, jotta hän lähtisi hakemaan kirjettä, ilmaisematta, kuka sitä vaati ja kuka sen oli kadottanut. Châtelart, joka jo oli siinä uskossa, että kirje oli Nemoursin herttualle ja että herttua rakasti perintökuningatarta, ei epäillyt ollenkaan, että juuri herttua oli lähettänyt kirjettä kysymään. Hän vastasi ilkamoiden jättäneensä kirjeen perintökuningattaren käsiin. Kun aatelismies toi tämän vastauksen Chartresin vidamille, lisäsi se hänessä jo ennen ollutta rauhattomuutta ja antoi sille uuttakin aihetta. Oltuaan kauan kahden vaiheilla, mitä hänen tulisi tehdä, hän huomasi, että Nemoursin herttua oli ainoa, joka voisi auttaa häntä pääsemään pulasta.

Vidami meni herttuan luo ja astui hänen huoneeseensa aamun sarastaessa. Herttua nukkui täydessä unessa: se, mitä hän oli nähnyt edellisenä päivän Clèvesin prinsessassa, oli vaivuttanut hänet suloisiin unelmiin. Hän hämmästyi kovin huomatessaan vidamin tulleen häntä herättämään ja kysyi, oliko vidami tullut häiritsemään hänen untaan kostoksi siitä, mitä hän oli illallisella sanonut. Vidami osoitti heti ilmeellään, että perin vakava asia oli syynä hänen saapumiseensa.

»Tulen luoksenne uskoakseni teille elämäni tärkeimmän asian», sanoi vidami. »Tiedän hyvin, että te ette ole minulle siitä kiitollinen, koska nyt tarvitsen apuanne, mutta tiedän myös hyvin, että kadottaisin kunnioituksenne, jos ilman pakkoa puhuisin, mitä nyt aion. Olen pudottanut kirjeen, josta puhuin eilen illalla. Minulle on tavattoman tärkeätä, ettei kukaan tiedä, että se oli minulle osoitettu. Sen ovat nähneet monet pallonpelaajat eilen, jolloin se putosi. Te olitte myös siellä, ja minä pyydän teitä suosiollisesti sanomaan, että te olette sen kadottanut.»

»Te luulette varmaan», vastasi Nemoursin herttua hymyillen, »ettei minulla ole rakastajatarta, tehdessänne minulle sellaisen ehdotuksen ja kuvitellessanne, ettei ole ketään, jonka kanssa minun välini voisivat rikkoutua, jos uskottelisin saavani sellaisia kirjeitä.»

»Pyydän teitä kuuntelemaan minua vakavasti», virkkoi vidami. »Jos teillä on rakastajatar, jota seikkaa en ollenkaan epäile, vaikkakaan en tiedä, kuka se on, niin teidän olisi helppo puolustaa itseänne. Minä kyllä neuvon teille siihen varman keinon. Jollette voi itseänne puolustaa hänen edessään, ei juttu voi maksaa teille muuta kuin että välinne rikkoutuvat vain vähäksi aikaa, mutta minä saatan tämän onnettomuuden vuoksi häpeään henkilön, joka on rakastanut minua syvästi ja on kaikkein kunnioitettavimpia naisia, ja toiselta puolen saan niskoilleni leppymättömän vihan, joka tuhoaa onneni, ehkä muutakin.»

»En voi ymmärtää kaikkea, mitä sanotte», vastasi Nemoursin herttua, »mutta te johdatte minut aavistamaan, että huhut erään ylhäisen ruhtinattaren mielenkiinnosta teitä kohtaan eivät ole ihan aiheettomia.»

»Eivätpä olekaan», virkkoi vidami, »ja Jumala suokoon, että olisivat! En silloin olisi siinä pulassa, missä nyt olen. Mutta minun täytyy kertoa teille kaikki, mitä on tapahtunut, osoittaakseni, mitä on pelättävissä.

— Siitä alkaen kun tulin hoviin, on kuningatar aina kohdellut minua erikoisen huomaavaisesti ja suosiollisesti, ja minulla oli syytä uskoa, että hän oli hellä minua kohtaan. Kuitenkaan ei tapahtunut mitään erikoista, enkä milloinkaan ajatellut tuntevani häntä kohtaan muuta kuin kunnioitusta. Olin kovasti rakastunut madame de Theminesiin. Hänet nähdessään on helppo ymmärtää, että häntä voi suuresti rakastaa, kun on hänen rakastamansa, niinkuin minä olin. Lähes kaksi vuotta sitten hovin ollessa Fontainebleaussa jouduin pari kolme kertaa keskusteluihin kuningattaren kanssa aikoina, jolloin hänen luonaan oli vähän väkeä. Minusta tuntui, että miellytin häntä, ja että hän myöntyi kaikkeen, mitä sanoin. Eräänä päivänä muun muassa alettiin puhua luottamuksesta. Sanoin, etten luottanut kehenkään täydellisesti, koska huomasin aina kaduttavan, jos oli toiselle jotakin uskonut, ja että tiesin paljon asioita, joista en milloinkaan ollut puhunut. Kuningatar sanoi kunnioittavansa minua tämän johdosta vielä enemmän, lisäten, ettei hän ollut Ranskassa tavannut ainoatakaan henkilöä, joka säilytti salaisuuden, ja että se oli kiusannut häntä eniten, koska se oli ottanut häneltä halun luottaa kehenkään, ja että ihmiselle, varsinkin hänen asemassaan, oli välttämätöntä elämässä, että hänellä oli joku, jolle voi puhua. Seuraavina päivinä hän useita kertoja palasi samaan keskusteluaiheeseen, vieläpä uskoi minulle varsin yksityisluontoisia tapahtumia. Lopulta minusta näytti, että hän halusi saada tietää minun salaisuuteni ja uskoa minulle omansa. Tämä ajatus kiinnitti minut häneen, ja hänen huomaavaisuutensa liikutti minua niin, että puhelin paljon tuottavammin kuin tavallisesti.

— Eräänä iltana kuningas ja kaikki hovinaiset olivat lähteneet ratsastamaan metsään, jonne kuningatar ei ollut halunnut, koska hän ei voinut oikein hyvin. Jäin hänen luokseen. Hän meni lammikon rannalle ja jätti seuralaisensa saadakseen liikkua vapaammin. Muutamia kertoja käveltyään edestakaisin hän lähestyi minua ja käski minun seurata itseään.

— 'Tahdon puhella teille', sanoi hän minulle, 'ja siitä, mitä sanon, näette, että olen ystävänne'. Näin sanoen hän pysähtyi ja katsoi minua kiinteästi. 'Olette rakastunut', jatkoi hän, 'ja koska ette usko asiaa kenellekään, luulette ehkä, ettei rakkauttanne tiedetä, mutta sen tietää moni, vieläpä asianomaisetkin. Teitä pidetään silmällä, tiedetään paikat, missä rakastajatartanne tapaatte, ja aiotaan yllättää teidät. En tiedä, kuka rakastajattarenne on, enkä sitä teiltä kysy. Tahdon vain suojella teitä onnettomuuksilta, joihin saatatte joutua.'

— Pyydän teitä huomaamaan, minkä ansan kuningatar minulle viritti ja kuinka vaikea minun oli olla siihen takertumatta. Kuningatar tahtoi tietää, olinko rakastunut, eikä ollenkaan kysynyt, keneen olin rakastunut, ja osoittamalla minulle, että hänen ainoa pyrkimyksensä oli tehdä minulle mieliksi, hän haihdutti minusta sen ajatuksen, että hän puhui vain uteliaisuudesta tai suunnitelman mukaan. Huolimatta kaikista harhaan johtavista seikoista pääsin kuitenkin totuuden perille. Olin rakastunut madame de Theminesiin, mutta vaikka hän rakasti minua, en ollut kyllin onnellinen saadakseni kohdata häntä erikseen, eikä minun siis tarvinnut pelätä, että minut näin yllätettäisiin, joten huomasin helposti, ettei kuningatar voinut häntä tarkoittaa. Muistin myös, että minulla oli lemmenseikkailuja toisen naisen kanssa, joka ei ollut yhtä kaunis eikä vakava kuin madame de Themines ja jonka ehkä voi keksiä paikasta, jossa häntä tapasin, mutta koska välitin hänestä vähän, oli minun helppo turvata itseni kaikilta vaaroilta olemalla tapaamatta häntä. Näin ollen päätin olla tunnustamatta salaisuuttani kuningattarelle ja vakuuttaa päinvastoin, että olin jo kauan sitten luopunut halusta rakastuttaa itseeni naisia, jotka voisin toivoa saavani, koska he kaikki mielestäni olivat arvottomia kiinnittääkseen kunniallista miestä, ja ettei muu kuin heitä paljoa ylempi voinut minua kiinnittää.»

− 'Ette vastaa minulle vilpittömästi', virkkoi kuningatar; 'tiedän asian olevan päinvastoin kuin sanotte. Sen tavan, kuinka nyt puhun teille, pitäisi velvoittaa teitä olemaan mitään salaamatta. Soisin, että olisitte ystäväni, mutta silloin tahdon myös olla selvillä suhteistanne. Harkitkaa, haluatteko hankkia ystävyyteni kertomalla minulle asioistanne. Annan teille kaksi päivää miettimisaikaa, mutta sen ajan kuluttua ajatelkaa tarkoin, mitä minulle sanotte, ja muistakaa, että jos myöhemmin huomaan teidän pettäneen, en anna sitä ikänä anteeksi.'

− Näin sanottuaan kuningatar lähti luotani vastausta odottamatta. Voitte kuvitella, että mieleni oli täynnä sitä, mitä kuningatar oli sanonut. Hänen minulle antamansa kaksi päivää eivät tuntuneet minusta liian pitkiltä tehdäkseni päätöksen. Näin hänen haluavan saada tietää, olinko rakastunut, ja toivovan, etten olisi. Huomasin myöskin aikomani ratkaisun seuraamukset ja jatkon. Turhamaisuuttani mairitteli aika lailla se, että olin erikoissuhteissa kuningattareen, vieläpä sellaiseen, joka olemukseltaan oli erittäin rakastettava. Toiselta puolen rakastin madame de Theminesiä, ja vaikka tavallaan olin hänelle uskoton sen toisen naisen vuoksi, josta teille puhuin, en voinut päättävästi katkaista suhteitani häneenkään. Näin myöskin sen vaaran, johon antautuisin pettäessäni kuningatarta, ja kuinka vaikeata olisi häntä pettää. En voinut kuitenkaan kieltäytyä siitä, mitä Onnetar minulle tarjosi, ja jätin sattuman varaan kaikki, mitä huono käytökseni minulle voisi tuottaa. Lopetin suhteeni siihen naiseen, jonka kanssa seurustelemiseni voitiin saada selville, ja toivoin voivani salata, että seurustelin madame de Theminesin kanssa.

— Kun kuningattaren minulle antamien kahden päivän kuluttua astuin huoneeseen, johon kaikki naiset olivat kokoontuneet iltaa viettämään, sanoi kuningatar kovaa ja niin vakavasti, että minua hämmästytti:

'Oletteko ajatellut sitä asiaa, jonka annoin toimitettavaksenne, ja tiedättekö sen oikean laidan?'

'Kyllä, madame', vastasin hänelle, 'asia on niinkuin sanoin teidän majesteetillenne'.

'Tulkaa illalla sinä aikana, jolloin kirjoitan', virkkoi hän, 'niin annan lopulliset ohjeeni'.

Kumarsin syvään mitään vastaamatta ja tulin luonnollisesti saapuville hänen määräämänään aikana. Tapasin hänet salissa, jossa oli hänen sihteerinsä ja joku hovineiti. Heti minut nähtyään kuningatar tuli minua vastaan ja vei minut salin toiseen päähän.

'No niin', sanoi hän, 'eikö teillä tarkan harkinnankaan jälkeen ole minulle mitään sanottavaa? Eikö se tapa, kuinka kohtelen teitä, ansaitse, että puhuisitte minulle vilpittömästi?'

'Juuri siksi, madame', vastasin hänelle, 'että puhun teille vilpittömästi, ei minulla ole teille mitään sanottavaa. Vannon teidän majesteetillenne niin kunnioittavasti kuin olen velvollinen, ettei minulla ole rakkaussuhdetta kehenkään hovin naiseen.'

'Tahdon uskoa sen', virkkoi kuningatar, 'koska sitä toivon, ja toivon sitä, koska soisin teidän kokonaan kiintyvän minuun, ja minun olisi mahdotonta olla tyytyväinen ystävyyteenne, jos olisitte rakastunut. Ei voi luottaa rakastuneisiin, ei voi olla varma heidän vaitiolostaan. He ovat liian hajamielisiä ja eri tahoille suuntautuvia, ja rakastajatar saa heidän sydämessään ensi sijan, joka ei ollenkaan sovi yhteen sen tavan kanssa, kuinka tahdon teidän minuun kiintyvän. Muistakaa siis, että antamaanne sanaan luottaen, ettei teillä ole mitään rakkaussuhteita, olen valinnut teidät antaakseni teille täyden luottamukseni. Muistakaa, että tahdon koko luottamuksenne, että tahdon, ettei teillä ole muita ystäviä eikä ystävättäriä kuin minun mieleisiäni ja että jätätte kaiken muun huolen paitsi halun minua miellyttää. En estä teitä huolehtimasta omasta onnestanne, vaan päinvastoin ohjaan sitä tarkemmin kuin te itse, ja mitä teenkään hyväksenne, pidän itseäni liiankin hyvin palkittuna, jos huomaan teidän olevan minua kohtaan sellaisen kuin toivon. Olen valinnut teidät uskoakseni teille kaikki murheeni ja auttamaan minua niitä vaimentamaan. Voinette arvata, etteivät ne ole vähäpätöisiä. Suvaitsen näennäisesti jokseenkin ilman tuskaa kuninkaan kiintymyksen Valentinoisin herttuattareen, mutta oikeastaan se on minulle sietämätön. Herttuatar hallitsee kuningasta, pettää häntä ja halveksii minua. Kaikki palvelijanikin ovat hänen puolellaan. Miniäni, ylpeänä kauneudestaan ja enojensa arvovallasta, ei kunnioita minua ollenkaan. Konnetabeli de Montmorency on kuninkaan ja kuningaskunnan herra. Hän vihaa minua ja on osoittanut vihaansa tavalla, jota en unohda. Marsalkka Saint-André on nuori, julkea suosikki, joka ei käyttäydy minua kohtaan paremmin kuin muutkaan. Onnettomuuteni yksityiskohdat herättäisivät sääliänne, enkä ole tähän asti tohtinut uskoa surujani kenellekään. Luotan teihin. Käyttäytykää niin, etten sitä kadu, ja olkaa ainoa lohdutukseni.'

— Kuningattaren silmät punertuivat näiden sanojen lopulla, ja minä olin heittäytymäisilläni hänen jalkainsa juureen: niin liikutettu olin todella siitä hyvyydestä, jota hän minulle osoitti. Siitä päivästä aikain hän luotti minuun täydellisesti. Hän ei tehnyt enää mitään, puhumatta minulle siitä, ja suhteemme on yhä edelleen voimassa.»

KOLMAS OSA.

»Niin paljon miettimistä ja puuhaa kuin tämä uusi suhteeni kuningattareen minulle antoikin», jatkoi vidami, »veti minua kuitenkin madame de Theminesiin luontainen kiintymykseni, josta en voinut päästä. Minusta tuntui, että hän lakkaisi minua rakastamasta, ja sen sijaan että — kuten olisi ollut viisasta — olisin käyttänyt tätä muutosta, joka ilmeni hänessä, parantaakseni itseni, paisui rakkauteni kaksinkertaiseksi, ja sitten käyttäydyin niin huonosti, että kuningatar sai jotakin vihiä tästä kiintymyksestäni. Mustasukkaisuus on synnynnäinen kansassa, johon kuningatar kuuluu, ja ehkäpä tämän ruhtinattaren tunteet minua kohtaan ovat voimakkaammat kuin hän itsekään arvaa. Mutta lopulta se huhu, että olin rakastunut, teki kuningattaren niin rauhattomaksi ja murheelliseksi, että monen monia kertoja jo luulin pelin menetetyksi. Sain hänet vihdoin rauhoitetuksi huomaavaisuudella, alistumisella ja väärillä valoilla, mutta en olisi voinut kauan häntä pettää, ellei madame de Theminesin mielen muutos olisi erottanut minua hänestä vastoin tahtoani.

— Madame de Themines osoitti minulle, ettei hän enää rakastanut minua, ja minä sain siitä niin täyden varmuuden, että minun täytyi olla häntä kiusaamatta ja jättää hänet rauhaan. Joku aika takaperin hän kirjoitti minulle kirjeen, jonka olen kadottanut. Huomasin siitä, että hän oli tietänyt seurusteluni toisen naisen kanssa, josta olen puhunut, ja se oli syynä muutokseen. Koska minulla ei ollut silloin enää mitään, mikä olisi vetänyt minua muualle, oli kuningatar jotenkin tyytyväinen minuun, mutta koska tunteeni häntä kohtaan eivät ole senluontoisia, että ne saattaisivat minut kykenemättömäksi jokaiseen muuhun lemmensuhteeseen, ja koska rakastuminen ei riipu omasta tahdosta, olen ihastunut madame de Martiquesiin, joka oli minua jo suuresti miellyttänyt ollessaan perintökuningattaren kamarineiti, nimeltään Ville-Montais. Minulla on aihetta uskoa, ettei hänkään minua vihaa. Varova huomaavaisuus, jota hänelle osoitan ja jonka kaikkia syitä hän ei tiedä, miellyttää häntä. Kuningattarella ei ole mitään epäilyjä tässä suhteessa, mutta kyllä eräs toinen epäluulo, joka on melkein yhtä kiusallinen. Koska madame de Martiques on aina perintökuningattaren luona, käyn minäkin siellä paljoa useammin kuin muuten olisi tavallista. Kuningatar kuvittelee, että juuri tämä ruhtinatar on lemmittyni. Perintökuningattaren arvo, joka on yhä korkea kuin kuningattaren, ja kauneus ja nuoruus, joissa suhteissa hän vie voiton, herättävät kuningattaressa mustasukkaisuuden, joka kiihtyy raivoon asti, ja peittelemättömän vihan miniäänsä vastaan.

— Lotringin kardinaali, joka, kuten minusta tuntuu, jo kauan on tavoitellut kuningattaren suosiota ja hyvin näkee minun saamani aseman, haluten sen vallata, on sekaantunut perintökuningattaren ja kuningattaren välisiin riitoihin sovittaakseen muka heidät keskenänsä. En epäile sitä, että hän on selvillä kuningattaren katkeruuden todellisesta syystä, ja luulen hänen minulle tekevän kaikenlaisia huonoja palveluksia, vaikkei hän ilmaise kuningattarelle, että hän niin aikoo. Näin on asiain laita nyt teille puhuessani. Annostelkaa itse, mikä seuraus, voi, olla kadottamastani kirjeestä, kun onnettomuus panetti sen taskuuni, palauttaakseni sen madame de Theminesille. Jos kuningatar näkee sen kirjeen, saa hän tietää, että olen häntä pettänyt ja että miltei samaan aikaan kuin petin häntä madame de Theminesin tähden petin myös madame de Theminesiä erään toisen vuoksi. Päättäkää itse, minkä käsityksen minusta se antaa hänelle ja voiko hän milloinkaan luottaa sanoihini.

— Ellei hän taas saa nähdä tätä kirjettä, mitä sanonkaan hänelle? Hän tietää, että se on annettu perintökuningattaren haltuun, ja uskoo Châtelartin tunteneen siinä perintökuningattaren käsialan. Hän kuvittelee, että henkilö, jota kohtaan siinä on mustasukkaisuutta, on ehkä hän itse; lyhyesti sanoen, ei ole mitään, mitä hänellä ei olisi aihetta ajatella, eikä mitään, mitä minun ei olisi pelättävä. Lisätkää tähän, että olen kovasti kiintynyt madame de Martiquesiin ja että perintökuningatar varmasti näyttää hänelle tämän kirjeen, jonka luulee äskettäin kirjoitetuksi. Niin menisivät välini rikki hänen kanssaan, jota enimmin rakastan ja jota minun täytyy pahimmin pelätä. Ettekö tämän kerrottuanne huomaa, että minulla on syytä pyytämällä pyytää teitä sanoinaan kirjettä omaksenne ja suosiollisesti ottamaan se pois perintökuningattarelta?»

»Huomaan hyvin», sanoi Nemoursin herttua, »ettei mies voi olla pahemmassa pulassa kuin mihin olette joutunut, ja myönnettävä on teidän sen ansainneen. Minua on syytetty, etten ole uskollinen rakastaja ja että minulla on useita lemmenseikkailuja yhtä aikaa, mutta te menette niin paljon edelle minusta, etten olisi uskaltanut kuvitellakaan asioita, joihin te olette ryhtynyt. Saatoitteko luulla säilyttävänne madame de Theminesinkin liittyessänne kuningattareen ja toivoittako voivanne liittyä kuningattareen, vaikka samalla pettäisitte häntä? Kuningatar on italiatar ja siis tavattoman epäilevä, mustasukkainen ja ylpeä. Kun hyvä onnenne enemmän kuin hyvä käytöksenne on vapauttanut teidät siteistä, joissa olitte, olette ryhtynyt niihin uudelleen ja kuvitellut hovin keskellä voivanne rakastaa madame de Martiquesia kuningattaren sitä huomaamatta. Teidän piti kaikin tavoin huolehtia haihduttaaksenne hänestä sen häpeän, että hän on astunut ensi askeleen. Hän rakastaa teitä intohimoisesti. Hienotunteisuutenne estää teitä sitä minulle sanomasta ja minun hienotunteisuuteni sitä kysymästä, mutta hän rakastaa teitä, hän on epäluuloinen, ja totuus on teitä vastaan.»

»Sopiiko teidän masentaa minua syytöksillä», keskeytti vidami; »eikö oman kokemuksenne pitäisi teissä herättää suvaitsevaisuutta minun virheitäni kohtaan? Myönnän kyllä, että olen väärässä, mutta vetäkää minut kuilusta! Pyydän sitä hartaasti. Haluaisin, että menisitte tapaamaan perintökuningatarta heti kun hän on herännyt, pyytääksenne takaisin kirjeen, niinkuin olisitte itse sen hukannut.»

»Olen teille jo sanonut», virkkoi Nemoursin herttua, »että tekemänne ehdotus on hieman merkillinen ja että oma yksityinen etuni keksii siinä vaikeuksia. Lisäksi, jos kirjeen on nähty putoavan teidän taskustanne, on minusta vaikea saada ihmisiä vakuutetuiksi, että se on pudonnut minun taskustani.»

»Luulin teidän kuulleen», vastasi vidami, »että on sanottu perintökuningattarelle kirjeen pudonneen teidän taskustanne».

»Mitä!» huudahti kiivaasti Nemoursin herttua, joka huomasi äkkiä, mitä huonoja palveluksia tämä erehdys saattoi hänelle tehdä, kun otti huomioon Clèvesin prinsessan, »onko sanottu perintökuningattarelle minun pudottaneen sen kirjeen?»

»On kyllä», vastasi vidami, »niin on sanottu hänelle. Erehdys johtui siitä, että useita kuningattaren hoviherroja oli eräässä pallohuoneen kammiossa, jossa vaatteemme olivat, ja teidän ja minun palvelijani olivat niitä yhtä aikaa noutamassa. Silloin kirje putosi, hoviherrat ottivat sen maasta ja lukivat ääneen. Toiset luulivat sen olevan teille, toiset minulle. Châtelart, joka sen otti ja jolta juuri haetin sitä, sanoi antaneensa sen perintökuningattarelle teidän kirjeenänne, ja ne, jotka ovat puhuneet siitä kuningattarelle, ovat onnettomuudeksi sanoneet sen minun kirjeekseni. Näin ollen voitte helposti tehdä, mitä pyydän, ja auttaa minut pulasta, jossa olen.»

Nemoursin herttua oli aina pitänyt Chartresin vidamista, ja se, mitä tämä merkitsi Clèvesin prinsessalle, saattoi hänet herttualle vielä rakkaammaksi. Hän ei voinut kuitenkaan antautua sille vaaralle alttiiksi, että prinsessa kuulisi puhuttavan tästä kirjeestä, ikäänkuin se olisi hänelle lähetetty. Herttua vaipui syviin mietteisiin, ja vidami, arvaten suunnilleen niiden syyn, sanoi hänelle:

»Luulen teidän pelkäävän rikkovanne välinne rakastajattarenne kanssa, ja annattepa minulle aihetta luulla, että se on perintökuningatar, jollei se seikka, etten juuri näe teidän olevan mustasukkaisen monsieur d'Anvillelle, kumoisi tätä ajatusta. Mutta kuinka asian laita lieneekään, on kohtuullista, etten uhraa rauhaanne oman rauhani vuoksi, ja tahdon mielelläni antaa teille keinoja osoittaa rakastajattarellenne, että kirje on minulle eikä teille. Tässä on kirjelippu madame d'Amboiselta, joka on madame de Theminesin ystävätär ja jolle hän on uskonut kaikki tunteensa minua kohtaan. Tässä kirjelipussa madame d'Amboise pyytää takaisin sitä ystävättärensä kirjettä, jonka olen kadottanut. Nimeni on kirjeessä, ja sen sisältö todistaa epäilemättömästi, että minulta pyydetty kirje on sama, joka on löydetty. Jätän tämän kirjelipun teille ja suostun siihen, että näytätte sen rakastajattarellenne puolustaaksenne itseänne. Pyydän hartaasti, ettette hukkuisi hetkeäkään, vaan menisitte heti aamulla perintökuningattaren luo.»

Nemoursin herttua lupasi sen Chartresin vidamille ja otti madame d'Amboisen kirjelipun. Hän ei aikonut kuitenkaan heti mennä perintökuningatarta tapaamaan, koska hänellä oli toinen vielä kiireellisempi tehtävä. Hän piti varmana, että perintökuningatar oli puhunut tästä kirjeestä Clèvesin prinsessalle, eikä voinut sietää, että henkilöllä, jota hän niin mielettömästi rakasti, olisi syytä uskoa hänen olevan lemmensuhteissa toiseen naiseen.

Herttua meni Clèvesin prinsessan kotiin, heti kun luuli tämän heränneen ja käski ilmoittaa pyytävänsä kunniaa tavata häntä niin poikkeukselliseen aikaan vain siksi, että tähdellinen asia hänet siihen pakotti. Prinsessa makasi vielä vuoteessa, mieli katkerana ja kiihtyneenä viimeöisistä surullisista ajatuksista. Hän hämmästyi tavattomasti, kun hänelle ilmoitettiin Nemoursin herttuan olevan häntä kysymässä. Katkeruudessaan prinsessa arvelematta käski ilmoittaa herttualle olevansa sairas ja haluton puhumaan hänen kanssaan. Herttua ei loukkautunut tästä kiellosta: pieni kylmäkiskoisuuden merkki aikana, jolloin prinsessa saattoi olla mustasukkainen, ei ollut huono enne.

Hän meni prinssin huoneisiin ja sanoi hänelle tulevansa hänen puolisonsa luota ja olevansa hyvin pahoillaan, kun ei saanut hänen kanssaan keskustella, koska hänellä olisi perin tärkeä asia kerrottavana Chartresin vidamin puolesta. Lisäksi hän selitti prinssille muutamin sanoin asian tähdellisyyden, ja prinssi vei hänet heti puolisonsa kamariin. Jollei prinsessa olisi ollut ihan tietämätön asiasta, niin hän olisi tuskin voinut salata suuttumustaan ja hämmästystään nähdessään Nemoursin herttuan astuvan sisään hänen miehensä saattamana. Prinssi sanoi puolisolleen, että asia koski kirjettä ja että siinä tarvittiin hänen apuaan vidamin hyväksi; prinsessan piti Nemoursiu herttuan kanssa miettiä mitä oli tehtävä, ja hän itse puolestaan menisi kuninkaan luo, joka oli lähettänyt häntä hakemaan.

»Tulen luoksenne kysymään, madame», aloitti herttua, »eikö perintökuningatar ole teille puhunut kirjeestä, jonka Châtelart hänelle eilen jätti».

»Kyllä hän on siitä minulle jotakin sanonut», vastasi prinsessa, »mutta en huomaa mitä yhteistä tällä kirjeellä on setäni etujen kanssa. Muuten voin vakuuttaa teille, ettei häntä siinä edes mainita.»

»Totta kyllä», virkkoi Nemoursin herttua, »häntä ei siinä mainita. Kuitenkin se on hänelle osoitettu. Nyt on hyvin tärkeätä, että otatte sen takaisin perintökuningattarelta.»

»Minun on vaikea ymmärtää», vastasi prinsessa, »minkä vuoksi hänelle on tärkeätä, ettei kirjettä nähtäisi, ja minkä vuoksi on tärkeätä pyytää sitä takaisin hänen nimessään.»

»Jos suvaitsette kuunnella minua, madame», virkkoi Nemoursin herttua, »niin näytän teille pian totuuden, ja saatte kuulla vidamille niin tärkeitä asioita, etten olisi niitä uskonut edes puolisollenne, jollen olisi tarvinnut hänen apuansa saadakseni kunnian teitä tavata».

»Luulenpa, että kaikki, mitä minulle vaivautuisitte sanomaan, on hyödytöntä», vastasi prinsessa kuivahkosti. »On parempi, että menette perintökuningattaren luo ja suoraan sanotte hänelle, minkä vuoksi tämä kirje teitä askarruttaa, koska hänelle on myöskin sanottu, että se on teiltä peräisin.»

Katkeruus, jonka Nemoursin herttua huomasi prinsessan mielessä, herätti hänessä suurimman ilon, mitä hän milloinkaan oli tuntenut, ja saattoi hänet malttamattomasti puolustamaan itseään.

»En tiedä, madame», virkkoi hän, »mitä on voitu sanoa perintökuningattarelle, mutta minulle ei kirje vähääkään kuulu, vaan se on osoitettu vidamille».

»Uskon sen», vastasi prinsessa, »mutta päinvastaista on sanottu perintökuningattarelle, eikä hänestä näytä todennäköiseltä, että vidamin kirjeet putoavat teidän taskuistanne. Tämän vuoksi neuvon teitä tunnustamaan kaikki perintökuningattarelle, paitsi jos teillä on jokin salainen syy kätkeä häneltä totuus.»

»Minulla ei ole mitään hänelle tunnustettavaa», sanoi herttua. »Kirje ei ole minulle osoitettu, ja jos onkin joku, jonka toivon saavani uskomaan sanojani, niin se ei ole perintökuningatar. Mutta, madame, koska asia koskee vidamin onnea, suvaitkaa, että kerron teille seikkoja, jotka ansaitsevat teidänkin huomiotanne.»

Vaitiolollaan prinsessa osoitti olevansa valmis kuuntelemaan, ja Nemoursin herttua kertoi hänelle mahdollisimman suppeasti kaikki, mitä oli saanut tietää vidamilta. Vaikka nämä seikat olivat omiansa herättämään kummastusta ja jännittämään tarkkaavaisuutta, kuunteli prinsessa niitä niin kylmästi ja näytti niitä epäilevän tai pitävän yhdentekevinä. Hän oli tässä tilassa siihen asti, kunnes Nemoursin herttua puhui hänelle madame d'Amboisen kirjelipusta, joka oli osoitettu Chartresin vidamille ja todisti herttuan sanat. Koska prinsessa tiesi tämän naisen olevan madame de Theminesin ystävän, tuntui Nemoursin herttuan selitys hänestä todennäköiseltä, ja hän alkoi ajatella, että kirje ei ehkä ollutkaan Nemoursin herttualle osoitettu. Tämä ajatus saattoi prinsessan äkkiä ja vastoin tahtoaankin luopumaan siitä kylmäkiskoisuudesta, jota hän tähän asti oli osoittanut.

Luettuaan prinsessalle kirjeen, joka osoitti kertomuksen todeksi, herttua tarjosi sitä hänelle luettavaksi ja sanoi hänen voivan tuntea sen käsialan. Prinsessa ei malttanut olla sitä ottamatta, katsomatta alkua, nähdäkseen, oliko se Chartresin vidamille osoitettu, ja kokonaan lukematta, päättääkseen, oliko pyydetty kirje sama, joka hänellä oli hallussaan. Nemoursin herttua puhui hänelle vielä muuta, minkä luuli olevan omansa saamaan hänet uskomaan, ja koska helposti uskoo miellyttävän totuuden, sai prinsessa vihdoin täyden varmuuden siitä, ettei herttualla ollut mitään tekemistä kirjeen kanssa.

Prinsessa alkoi sitten neuvotella herttuan kanssa vidamin pulasta ja vaarasta, moittia setäänsä huonosta käyttäytymisestä ja etsiä keinoja häntä auttaakseen. Hän ihmetteli kuningattaren menettelyä ja tunnusti herttualle pitävänsä kirjettä hallussaan; heti kun hän uskoi herttuan syyttömäksi, ryhtyi hän avomielisesti pohtimaan samoja asioita, joita aluksi ei näyttänyt suvaitsevan kuunnella. He sopivat keskenään, ettei kirjettä palautettaisi perintökuningattarelle, koska täytyi pelätä, että hän näyttäisi sen madame de Martiquesille, joka tunsi madame de Theminesin käsialan ja olisi helposti arvannut, että kirje tarkoitti vidamia, joka oli asioissa hänen ystävättärensä kanssa. Heidän mielestään ei perintökuningattarelle myöskään saanut kertoa kaikkea, mikä koski hänen anoppiansa kuningatarta. Prinsessa oli valmis hyvillä mielin säilyttämään kaikki salaisuudet, jotka Nemoursin herttua hänelle uskoi, koska ne muka koskivat hänen setäänsä.

Herttua ei olisi puhunut yksinomaan vidamin asioista, vaan näin tarjoutunut tilaisuus vapaasti keskustella olisi antanut hänelle rohkeuden, jommoista ei ollut ennen uskaltanut osoittaa, jollei olisi tultu sanomaan prinsessalle, että perintökuningatar oli kutsunut hänet luokseen. Nemoursin herttuan oli pakko lähteä ja mennä vidamia tapaamaan sanoakseen, että hän oli jälkeenpäin ajatellut olevan soveliaampaa kääntyä Clèvesin prinsessan puoleen, joka oli vidamin veljentytär, kuin mennä suoraan perintökuningattaren luo. Hän saattoi esittää päteviä syitä menettelynsä tueksi ja toivoa siitä hyviä tuloksia.

Tällä aikaa Clèvesin prinsessa pukeutui kiireesti mennäkseen perintökuningattaren luo, joka heti hänet nähtyään viittasi hänet luokseen ja sanoi hiljaa:

»Jo kaksi tuntia olen odottanut teitä, eikä milloinkaan minun ole ollut niin vaikea peitellä totuutta kuin tänä aamuna. Kuningatar on kuullut puhuttavan kirjeestä, jonka eilen annoin teille. Hän luulee, että se on pudonnut Chartresin vidamilta. Tiedättehän, että kuningatar on häneen jonkun verran ihastunut. Hän on lähettänyt hakemaan kirjettä, kysymään sitä Châtelartilta, joka sanoi antaneensa sen minulle. Kirjettä on tultu minultakin kysymään, koska se muka oli sievä kirje ja herätti kuningattaren uteliaisuutta. En uskaltanut sanoa, että se oli teillä. Arvelin kuningattaren kuvittelevan, että olin antanut sen teidän haltuunne setänne, vidamin vuoksi ja että hänen ja minun välilläni on läheinen luottamussuhde. Minusta on jo tuntunut, että kuningatar vain vaivoin on sietänyt vidamin tiheitä käyntejä luonani. Näin ollen sanoin, että kirje on vaatteitteni taskussa, jotka minulla oli eilen päälläni, ja että ne, joilla on huoneen avain, ovat lähteneet ulos. Antakaa minulle heti se kirje», lisäsi hän, jotta lähetän sen hänelle ja luen sen ennen lähettämistä, nähdäkseni, enkö tunne sen käsialaa».

»En tiedä, madame, mitä teette», vastasi hän, »sillä Clèvesin prinssi, jolle annoin kirjeen luettavaksi, on luovuttanut sen Nemoursin herttualle, joka tänä aamuna tuli pyytämään prinssiltä, että hän koettaisi saada sen teiltä takaisin. Mieheni oli niin varomaton, että sanoi sen olevan hallussaan, ja niin heikko, että suostui Nemoursin herttuan pyyntöön.»

»Te saatatte minut pahimpaan pulaan, mihin milloinkaan voin joutua», virkkoi perintökuningatar, »ja teitte väärin, kun annoitte kirjeen Nemoursin herttualle. Koska olin sen teille antanut, ette olisi saanut luovuttaa sitä minun luvattani. Mitä nyt neuvotte minun sanomaan kuningattarelle, ja mitä hän kuvitteleekaan? Hän luulee — ja siitähän näyttääkin — että tämä kirje koskee minua ja että minun ja vidamin välillä on jotakin. Milloinkaan en voisi hänelle uskotella, että se kirje oli osoitettu Nemoursin herttualle.»

»Olen hyvin murheissani», vastasi Clèvesin prinsessa, »että olen saattanut teidät vaikeaan asemaan, ja uskon kyllä sen niin pahaksi, kuin se on, mutta vika on prinssin eikä minun».

»Vika on teidän», väitti perintökuningatar, »koska olette hänelle antanut kirjeen, eikä maailmassa ole muuta naista kuin te, joka uskoo miehellensä kaikki kuulemansa asiat».

»Uskon kyllä tehneeni väärin, madame», virkkoi Clèvesin prinsessa, »mutta ajatelkaa, kuinka se on korjattavissa; älkää sitä tutkiko».

»Ettekö muista suunnilleen, mitä kirje sisälsi?» kysyi sitten perintökuningatar.

»Kyllä, madame», vastasi prinsessa, »muistan hyvin, koska luin sen moneen kertaan».

»Jos niin on asian laita», lausui perintökuningatar, »pitää teidän heti mennä kirjoituttamaan se tuntemattomalla käsialalla. Lähetän sen kuningattarelle. Hän ei näytä sitä niille, jotka ovat kirjeen nähneet. Jos hän niin tekee, väitän aina, että sen juuri Châtelart minulle antoi, eikä Châtelart uskalla sanoa vastaan.»

Clèvesin prinsessa suostui tähän hätäkeinoon, varsinkin kun ajatteli lähettävänsä hakemaan luokseen Nemoursin herttuan saadakseen takaisin kirjeen ja jäljentääkseen sen sana sanalta, jopa mukaillen vähän sen käsialaakin, ja luuli, että kuningatar siten varmasti pettyisi. Heti kotiin tultuaan prinsessa kertoi puolisolleen perintökuningattaren vaikean aseman ja pyysi prinssiä toimittamaan sanan herttualle. Tämä saapuikin kiireesti. Clèvesin prinsessa kertoi hänelle kaikki, mitä oli jo ilmoittanut puolisolleen, ja pyysi häneltä kirjettä. Mutta Nemoursin herttua vastasi luovuttaneensa sen jo Chartresin vidamille, joka oli ollut niin iloissaan saadessaan sen ja huomatessaan päässeensä uhkaavasta turmiosta, että oli palauttanut sen heti madame de Theminesin ystävättärelle.

Clèvesin prinsessa huomasi nyt olevansa uudessa pulassa; lopulta, tarkoin neuvoteltuaan, he päättivät sommitella kirjeen muistista. He sulkeutuivat huoneeseen sitä laatiakseen, ja portinvartijalle annettiin määräys, ettei ketään päästettäisi sisään. Kaikki Nemoursin herttuan palvelijatkin lähetettiin pois. Tämä salaperäinen ja luottamusta vaativat menettely viehätti tavattomasti herttuaa ja myös Clèvesin prinsessaa. Puolison läsnäolo ja Chartresin vidamin etu hälvensivät prinsessan mielestä tunnonvaivoja ja hänestä oli hauskaa olla Nemoursin herttuan seurassa. Hän tunsi puhdasta ja häiritsemätöntä iloa, jommoista ei milloinkaan ennen ollut kokenut. Tämä ilo teki prinsessan mielen niin vapaaksi ja hilpeäksi, ettei Nemoursin herttua ollut moista ennen nähnyt, ja se kiihdytti hänen rakkauttaan. Koska herttua ei ollut vielä saanut niin suloisia hetkiä, lisääntyi hänen eloisuutensa, ja kun prinsessa tahtoi alkaa muistella kirjettä ja sitä kirjoittaa, ei herttua häntä vakavasti auttanut, vaan lasketteli hauskoja sukkeluuksia. Prinsessa joutui saman iloisuuden valtaan, niin että kun he olivat istuneet jo kauan huoneeseen sulkeutuneina ja perintökuningatar oli lähettänyt jo pari kertaa sanomaan Clèvesin prinsessalle, että tämä kiirehtisi, eivät he olleet saaneet kokoon puoltakaan kirjettä.

Nemoursin herttua oli hyvin halukas pitentämään aikaa, joka hänelle oli niin suloinen, ja unohti ystävänsä edut. Prinsessakaan ei ikävystynyt, ja hän unohti myös setänsä edut. Vihdoin miltei neljän tunnin kuluttua kirje oli valmis, mutta se oli niin huono, ja käsiala muistutti niin vähän sitä, jota oli yritetty jäljitellä, että kuningattaren tuskin olisi tarvinnut pyrkiä totuuden perille huomatakseen sen. Kuningatar ei mennytkään ansaan. Kuinka häntä koetettiinkaan saada uskomaan, että kirje oli osoitettu Nemoursin herttualle, pysyi hän siinä vakaumuksessa, että se oli osoitettu Chartresin vidamille ja että lisäksi perintökuningattarellakin oli siinä osansa, koska näiden kahden välillä vallitsi jonkinlainen salailen suhde. Tämä ajatus lisäsi kuningattaren vinhaa miniäänsä vastaan, jolle hän ei milloinkaan kantanut anteeksi, vaan vainosi häntä niin kauan, kunnes sai hänet lähtemään Ranskasta.

Mitä Chartresin vidamiin tulee, menetti hän kuningattaren suosion; olkoonpa syynä ollut se, että Lotringin kardinaali oli vallannut kuningattaren sydämen, tai se, että tämä kirjejuttu auttoi häntä saamaan selville muitakin petoksia, jotka vidami oli hänelle tehnyt, varmaa ainakin on, ettei vidami milloinkaan päässyt vilpittömään sovintoon kuningattaren kanssa. Heidän suhteensa loppui ja toimitti vidamille sitten tuhon Amboisen salaliitossa, johon hän oli sotkeutunut.

Kun kirje oli lähetetty perintökuningattarelle, lähtivät Clèvesin prinssi ja Nemoursin herttua pois. Prinsessa jäi yksin, ja heti kun hän ei enää tuntenut sitä iloa, jonka rakastetun läheisyys tuottaa, heräsi hän kuin unesta ja ajatteli ihmetellen sitä tavatonta eroa, joka oli hänen eilisen ja äskeisen tilansa välillä. Hän palautti mieleensä katkeruuden ja kylmäkiskoisuuden, joita oli osoittanut Nemoursin herttualle, niin kauan kuin luuli madame de Theminesin kirjeen olleen osoitetun hänelle. Mikä rauha ja suloisuus olikaan seurannut tämän katkeruuden jälkeen, heti kun hän oli saanut varmuuden, ettei kirje kuulunut herttualle. Muistellessaan, että hän edellisenä päivänä oli syyttänyt itseään kuin rikoksesta, koska oli näyttänyt herttualle hellätunteisuuden merkkejä, jotka pelkkä säälikin olisi voinut tuoda esille, ja että hän katkeruudesta oli osoittanut herttualle mustasukkaisuutta, joka oli rakkauden varma todiste, hän ei enää oikein tuntenut itseään. Kun hän vielä ajatteli, että Nemoursin herttua selvästi näki rakkautensa olevan hänen tiedossaan, mutta sittenkin huomasi saavansa osakseen yhtä hyvää kohtelua jopa prinssinkin läsnäollessa; että hän ei koskaan ennen ollut katsellut herttuaa niin suopein silmin; että hän oli pyytänyt prinssiä haettamaan luokseen herttuan ja että he olivat viettäneet iltapäivän ihan kahden kesken, käsitti hän olevansa salaisissa suhteissa Nemoursin herttuan kanssa. Hänen mieleensä johtui myös, että hän petti aviomiestä, joka kaikkein vähimmin ansaitsi tulla petetyksi, ja häntä hävetti esiintyä niin vähän arvokkaana rakastajansakin silmissä. Mutta vähemmän kuin mitään muuta hän sieti sen tilan muistelemista, jossa oli yönsä viettänyt, ja niitä kirveleviä tuskia, joita hänelle oli tuottanut se ajatus, että Nemoursin herttua rakasti toista ja että häntä itseään petettiin.

Hän ei ollut tähän asti tuntenut epäluottamuksen ja mustasukkaisuuden kauheaa levottomuutta eikä ajatellut muuta kuin karttaa rakastamasta Nemoursin herttuaa. Toisaalta hän ei vielä ollut alkanut pelätä, että herttua rakastaisi toista. Vaikka ne epäluulot, jotka kirje oli herättänyt, olivat haihtuneet, niin ne avasivat kuitenkin hänen silmänsä näkemään petoksen vaaran ja jättivät hänessä jäljelle epäluottamusta ja mustasukkaisuutta, joita hän ei milloinkaan ennen ollut kokenut. Hän ihmetteli, ettei vielä ollut tullut ajatelleeksi, kuinka epätodennäköistä oli, että Nemoursin herttuan kaltainen mies, joka naisia kohtaan oli osoittanut sellaista kevytmielisyyttä, pystyisi vilpittömästi ja pitkäaikaisesti rakastamaan. Hänestä tuntui miltei mahdottomalta voida tyytyä herttuan rakkauteen.

»Mutta jos voisin tyytyä», sanoi hän itsekseen, »niin entä sitten? Siedänkö sitä? Vastaanko siihen. Antaudunko lemmenseikkailuun? Olenko uskoton prinssille? Olenko uskoton itselleni? Panenko itseni alttiiksi kauhealle katumukselle ja kirveille tuskille, joita rakkaus tuo mukanaan. Rakkaus on voittanut ja vanginnut minut ja kuljettaa minua vastoin tahtoani. Kaikki päätökseni ovat turhia: eilen ajattelin kaikkea, mitä ajattelen tänäänkin, ja tänään teen päinvastoin kuin mitä eilen päätin. Minun pitää riuhtautua irti Nemoursin herttuan läheisyydestä, matkustaa maalle, niin merkilliseltä kuin matkani saattaakin näyttää, ja jos prinssi itsepintaisesti sitä vastustaa tai haluaa tietää syyt siihen, niin tekisin ehkä väärin hänelle ja itsellenikin, jos ne ilmaisisin.»

Tämä oli prinsessan lopullinen päätös. Hän vietti koko illan kotona menemättä perintökuningattaren luo kuulemaan, mitä oli seurannut väärennetystä kirjeestä.

Clèvesin prinssin pakattua prinsessa sanoi hänelle haluavansa matkustaa maalle, olevansa huonovointinen ja tarvitsevansa raitista ilmaa. Prinssi, jonka mielestä hänen puolisonsa kauneus ei tuntunut viittaavan vakavaluontoiseen sairauteen, teki aluksi pilaa matkasuunnitelmasta. Prinsessan piti myös muistaa ruhtinaallisten häiden ja turnajaisten olevan pian tulossa, niin ettei ollut liikaa aikaa, jos tahtoi valmistua niissä esiintymään yhtä loisteliaasti kuin muutkin naiset. Puolison huomautukset eivät saaneet prinsessaa muuttamaan suunnitelmaansa. Hän pyysi, että prinssi sallisi hänen, sillaikaa kun itse matkustaisi kuninkaan kanssa Compiègneen, lähteä Coulommiersiin, joka oli heidän huolellisesti rakennuttamansa huvilinna päivänmatkan päässä Pariisista. Siihen prinssi suostui, ja prinsessa lähti sinne aikoen olla pian palaamatta. Kuningas matkusti Compiègneen, jossa hänen oli määrä viipyä vain joku päivä.

Nemoursin herttuaa oli surettanut kovasti se, ettei hän ollut tavannut Clèvesin prinsessaa sen iltapäivän jälkeen, jonka oli niin suloisesti viettänyt hänen kanssaan ja joka oli lisännyt hänen toiveitansa. Hän halusi niin kärsimättömästi jälleen nähdä prinsessaa, ettei saanut missään rauhaa. Kuninkaan palattua Pariisiin hän päätti lähteä sisarensa Mercoeurin herttuattaren luo, joka oleskeli maalla Coulommiersin lähellä. Samalla hän pyysi vidamia tulemaan sinne mukaansa. Vidami suostui mielihyvin tähän ehdotukseen, jonka Nemoursin herttua teki toivossa nähdä Clèven prinsessan ja mennä hänen luokseen vidamin kanssa.

Mercoeurin herttuatar otti heidät vastaan hyvin iloisena ja ajatteli vain huvittaa heitä ja tarjota heille kaikkia maallaolon hauskuuksia. Heidän ollessaan hirviä metsästämässä Nemoursin herttua eksyi. Kysyessään sitten tietä, joka veisi hänet takaisin, hän sai kuulla olevansa Coulommiersin lähellä. Silloin herttua laski täyttä laukkaa osoitettuun suuntaan, miettimättä tai tietämättä, mitä oikeastaan aikoi. Hän joutui taas metsään ja antoi sattuman johtaa huolellisesti tehtyjä teitä myöten, joiden kyllä arveli vievän linnaa kohti. Ratsastettuaan vähän aikaa herttua saapui huvimajalle. Siinä oli alakerrassa suuri seurusteluhuone ja pari pientä kamaria, toinen näistä puutarhan puolella, jonka vain pensasaita erotti metsästä, toinen suurelle puistokäytävälle päin.

Herttua astui huvimajaan ja olisi jäänyt katselemaan sen kauneutta, jollei olisi nähnyt Clèvesin prinssin ja prinsessan, suuri palvelijajoukko seurassaan, tulevan puistokäytävälle. Koska herttua ei ollut odottanut tapaavansa Clèvesin prinssiä, josta oli eronnut kuninkaan luona, oli hänen ensi aikomuksenaan piiloutua. Hän kiirehti puutarhan puoliseen kamariin ajatellen pujahtaa sieltä ulos metsään päin avautuvasta ovesta, mutta nähdessään, että prinsessa ja hänen puolisonsa olivat istuutuneet huvimajan seinustalle, että heidän palvelijansa jäivät puistoon ja etteivät he voisi päästä hänen luokseen sivuuttamatta sitä paikkaa, jossa prinssi ja prinsessa olivat, ei hän voinut kieltää itseltään nautintoa katsella prinsessaa ja vastustaa uteliaisuutta kuunnella hänen keskusteluaan puolisonsa kanssa, joka herätti enemmän mustasukkaisuutta kuin yksikään hänen kilpailijoistaan. Niinpä hän kuuli prinssin sanovan puolisoiden:

»Mutta minkä vuoksi ette halua palata Pariisiin? Mikä pidättää teitä täällä maalla? Jo jonkun aikaa sitten olette alkanut pitää yksinäisyydestä. Se kummastuttaa ja surettaa minua, koska se erottaa meidät toisistamme. Mielestäni olette tavallista alakuloisempikin. Pelkään, että jokin asia surettaa teitä.»

»Minulla ei ole mitään ikävyyksiä mielessäni», vastasi prinsessa hämillään, »mutta hovissa on niin tavaton vilinä, ja teillä on aina niin paljon vieraita luonanne, että ruumis ja sielu siitä väsyvät. Ja mieleni kaipaa lepoa.»

»Lepo», vastasi prinssi, »ei oikein sovi teidän ikäisellenne. Se tapa, kuinka esiinnytte kotonanne ja hovissa, ei väsyttäne teitä, vaan pikemmin luulen, että elätte hyvin mielellänne erossa minusta.»

»Teette minulle suurta vääryyttä näin ajatellessanne», sanoi prinsessa yhä enemmän hämilleen joutuen, »mutta pyydän hartaasti, että antaisitte minun jäädä tänne. Jos tekin voisitte jäädä tänne, olisin tavattomasti iloissani, mikäli silloin olisitte täällä ilman muuta seuraa ettekä haluaisi ympärillenne sitä lukematonta ihmisjoukkoa, joka tuskin milloinkaan lähtee luotanne.»

»Oi, madame», huudahti prinssi, »ilmeenne ja sananne osoittavat minulle, että teillä on syitä toivoa yksinäisyyttä, ja pyydän hartaasti ilmoittamaan ne minulle».

Prinssi kehoitti kauan prinsessaa sanomaan syynsä, mutta ei voinut häntä siihen pakottaa. Puolustauduttuaan tavalla, joka vain lisäsi prinssin uteliaisuutta, prinsessa oli jonkun aikaa vaiti katse painuneena, mutta alkoi sitten äkkiä puhua prinssiin katsoen:

»Älkää pakottako minua tunnustamaan itsellenne asiaa, jota minulla ei ole voimaa teille tunnustaa, vaikkakin olen monta kertaa aikonut. Ajatelkaa vain, ettei ole järkevääkään vaatia, että minun ikäiseni naisen, joka itse määrää käytöksensä, pitäisi aina olla näytteillä hovin keskellä.»

»Mitä saatattekaan minut huomaamaan, madame?» huudahti prinssi. »En uskalla sitä edes lausua, kun pelkään loukkaavani teitä.»

Prinsessa ei vastannut siihen mitään, ja hänen vaitiolonsa vain vahvisti prinssin epäluuloa.

»Ette vastaa minulle mitään», virkkoi prinssi, »ja se merkitsee, etten erehdy».

»No niin, monsieur», vastasi prinsessa heittäytyen polvilleen, »minä teen teille tunnustuksen, jommoista ei ole milloinkaan tehty, aviomiehelle, mutta käytökseni ja tarkoitusteni viattomuus antaa minulle siihen voimaa. On totta, että minulla on syytä pysytellä poissa hovista ja että tahdon välttää vaaroja, joihin minun ikäiseni henkilöt joskus joutuvat. En ole milloinkaan osoittanut heikkouden merkkejä enkä pelkäisi niitä vastakaan osoittavani, jos sallisitte minun vetäytyä pois hovista tai jos minulla olisi vielä madame de Chartres tukemassa käytöstäni. Niin vaikea kuin tekemäni päätös onkin, pysyn siinä säilyäkseni kyllin arvokkaana kuulumaan teille. Pyydän tuhat kertaa anteeksi, jos tunteeni eivät teitä miellytä; teoillani en ainakaan tahdo milloinkaan teitä suututtaa. Ajatelkaa, että tähän päätökseeni vaaditaan enemmän ystävyyttä ja kunnioitusta puolisoa kohtaan kuin milloinkaan on osoitettu. Ohjatkaa, säälikää ja rakastakaa minua vielä, jos voitte.»

Koko tämän puheen ajan oli prinssi istunut, pää käsien varassa, masentuneena eikä ollut ajatellutkaan nostaa puolisoansa pystyyn. Kun prinsessa oli lakannut puhumasta ja prinssi näki hänet polvillaan kasvot itkettyneinä ja niin ihmeellisen kauniina, oli hän kuolla tuskasta ja syleillen prinsessaa nostaessaan hänet, pystyyn sanoi:

»Säälikää te minua, madame; ansaitsen sen kyllä, ja antakaa anteeksi, jollen näin äärettömän tuskan ensi hetkellä kykene vastaamaan, niinkuin minun tulisi menettelynne johdosta. Ansaitsette suurempaa kunnioitusta ja ihailua kuin kukaan nainen, mutta toiselta puolen huomaan olevani onnettomin mies, mikä koskaan on elänyt. Herätitte rakkauteni heti ensi hetkellä kun teidät näin. Teidän pidättyväisyytenne tai se, että teidät omistan, ei ole voinut rakkauttani sammuttaa, vaan se kestää yhä. En ole milloinkaan voinut teissä herättää rakkautta; nyt huomaan, että pelkäätte rakastuvanne johonkuhun toiseen. Kuka on, madame, se onnellinen mies, joka teissä herättää sellaista pelkoa? Kuinka kauan hän on jo miellyttänyt teitä? Mitä hän on tehnyt teitä miellyttääkseen? Minkä tien hän on löytänyt päästäkseen sydämeenne? Siitä surusta, etten ollut valloittanut sydäntänne, lohdutin itseäni jollakin tavoin sillä, ettei sitä voisikaan valloittaa. Nyt kuitenkin toinen tekee, mihin en itse ole kyennyt; tunnen yhtaikaa aviomiehen ja rakastajan mustasukkaisuutta. Mutta aviomiehen on mahdotonta pysyä mustasukkaisena, kun olette tällä tavalla menetellyt. Se on liian ylevää, ollakseen antamatta minulle varmuutta; vieläpä se lohduttaa minua rakastajananne. Luottamus ja vilpittömyys, joita olette minulle osoittanut, ovat arvaamattoman kalliit. Te kunnioitatte minua kylliksi, uskoaksenne, etten käytä väärin tätä tunnustusta. Olette oikeassa, madame, en tahdo käyttää sitä väärin enkä rakasta teitä silti vähemmän. Teette minut onnettomaksi osoittamalla suurinta uskollisuutta, mitä vaimo on milloinkaan osoittanut miehellensä. Mutta, madame, ilmoittakaa minulle, ketä haluatte välttää.»

»Pyydän hartaasti, ettette sitä minulta kysy», vastasi prinsessa. »Olen päättänyt, etten sitä teille sano, ja luulenpa, ettei ole viisastakaan sitä teille mainita.»

»Älkää pelätkö, madame», virkkoi prinssi. »Minä tunnen maailman tapoja kyllin paljon tietääkseni, että huomaavaisuus aviomiestä kohtaan ei estä miehiä rakastumasta hänen puolisoonsa. Sellaisia on vihattava eikä säälittävä. Vielä kerran, madame, vannotan teitä ilmoittamaan, mitä haluan tietää.»

»Kehoitatte minua ihan turhaan», lausui prinsessa, »sillä minulla on kyllin voimaa olla vaiti asioista, joita en luule velvollisuuteni vaativan mainitsemaan. Tunnustus, jonka olen teille tehnyt, ei johtunut heikkoudesta; tarvitaanpa enemmänkin rohkeutta tämän totuuden tunnustamiseen kuin salaamiseen.»

Nemoursin herttualta ei mennyt sanaakaan hukkaan tästä keskustelusta, ja prinsessan puhe herätti hänessä tuskin vähemmän mustasukkaisuutta kuin prinssissä. Hän oli niin silmittömästi rakastunut prinsessaan, että luuli kaikilla muilla olevan samoja tunteita. Totta olikin, että hänellä oli useita kilpailijoita, mutta hän kuvitteli niitä olevan vielä enemmän ja erehtyi etsiessään sitä, josta prinsessa ei tahtonut puhua. Hän oli monta kertaa luullut, ettei hän ollut prinsessalle vastenmielinen, ja tehnyt tämän johtopäätöksen asioista, jotka hänestä näyttivät niin vähäisiltä, ettei hän voinut kuvitella herättäneensä rakkautta, jonka täytyi olla hyvin kiihkeä turvautuakseen näin tavattomaan parannuskeinoon. Hän oli niin suunniltaan, että tuskin ymmärsi mitä näki, eikä voinut antaa anteeksi prinssille, ettei tämä kylliksi pakottanut puolisoansa ilmaisemaan salaamaansa nimeä. Clèvesin prinssi ponnisti kuitenkin kaikkensa saadakseen sen tietää, ja kun hän oli turhaan kiusannut puolisoaan, sanoi tämä:

»Minusta teidän pitäisi olla tyytyväinen vilpittömyyteeni, enää kyselemättä tai antamatta minulle aihetta katua, mitä äsken tein. Tyytykää vakuutukseen, jonka vielä teille annan, ettei mikään teoistani ole ilmaissut tunteitani ja ettei minulle koskaan ole sanottu mitään, mistä olisin voinut loukkautua.»

»Ah, madame», virkkoi prinssi äkkiä, »en voi uskoa. Muistan sen pulan, jossa olitte sinä päivänä, kun kuvanne katosi. Te olette antanut madame, luovuttanut jollekulle kuvan, joka oli minulle niin rakas ja kuului minulle kaiken oikeuden mukaan. Te ette ole voinut kätkeä tunteitanne. Te rakastatte, ja se tiedetään. Hyveellisyytenne on tähän asti⁻ varjellut teitä pitemmälle menemästä.»

»Onko mahdollista», huudahti prinsessa, »että voitte luulla olevan jotakin vääristeltyä tunnustuksessani, jota mikään ei pakottanut minua teille lausumaan? Luottakaa sanoihini: olenhan ostanut teiltä pyytämäni luottamuksen kyllin kalliisti. Pyydän teitä uskomaan, etten ole antanut kenellekään kuvaani. On totta, että olen nähnyt sen otettavan, mutta en tahtonut osoittaa nähneeni sitä, koska pelkäsin, että minulle ehkä sanottaisiin sellaista, mitä ei vielä ole uskallettu sanoa.»

»Millä tavalla teille sitten on osoitettu, että teitä rakastettiin», kysyi prinssi, »ja mitä todisteita teille on siitä annettu?»

»Säästäkää minua selittämästä yksityiskohtia», vastasi prinsessa, »jotka hävettävät minua itseänikin, kun olen itse huomannut ja kun ne ovat kyllin saaneet minut epäilemään heikkouttani».

»Olette oikeassa, madame», virkkoi prinssi. »Se olisikin kohtuutonta. Kieltäytykää joka kerta, kun teiltä vastakin sellaisia seikkoja kysyn, mutta älkää suuttuko kuitenkaan, jos niin teen.»

Tällöin useat heidän palvelijoistaan, jotka olivat pysytelleet puistokäytävällä, tulivat ilmoittamaan prinssille, että eräs aatelismies oli tullut kuninkaan lähettämänä prinssiä tapaamaan ilmoittaakseen, että hänen piti palata illaksi Pariisiin. Prinssin oli pakko lähteä eikä hän ehtinyt muuta kuin kehoittaa puolisoaan tulemaan seuraavana päivänä ja hartaasti pyytää uskomaan, että hän murheestaan huolimatta tunsi prinsessaa kohtaan niin suurta hellyyttä ja kunnioitusta, että siihen pitäisi tyytyä.

Kun prinsessa puolisonsa lähdettyä jäi yksin ja muisteli, mitä oli tehnyt, kauhistui hän siitä niin, että vain vaivoin saattoi kuvitella sen oleman totta. Hän oli mielestään menettänyt puolisonsa sydämen ja kunnioituksen ja kaivanut itselleen kuopan, josta ei milloinkaan pääsisi. Hän kysyi itseltään, oliko menetellyt niin kohtalokkaasti, ja huomasi niin tehneensä, vaikka tuskin oli aikonutkaan. Tehdyn tunnustuksen merkillisyys, jolle hän ei voinut lainkaan löytää vertaa, saattoi hänet näkemään koko vaaran suuruuden.

Mutta kun hän ajatteli, että tämä keino, niin tavaton kuin se olikin, oli ainoa, joka voi suojella häntä Nemoursin herttuaa vastaan, ei hänen mielestään tarvinnut ollenkaan katua eikä hän ollut mennyt liian suureen vaaraan. Hän vietti koko yön epävarmana, levottomana ja pelokkaana; lopulta rauha palasi hänen mieleensä. Hän nauttikin siitä, että oli antanut tämän uskollisuuden todistuksen miehelle, joka sen niin hyvin ansaitsi, joka oli niin kunnioittava ja ystävällinen häntä kohtaan ja joka oli niitä ominaisuuksia vielä osoittanut sillä tavalla, kuinka oli ottanut vastaan puolisonsa tunnustuksen.

Tällä välin Nemoursin herttua oli pujahtanut paikasta, josta oli kuullut häntä niin voimakkaasti liikuttaneen keskustelun, ja kadonnut metsään. Prinsessan sanat muotokuvasta olivat elähdyttäneet häntä ilmaisemalla, ettei prinsessa häntä vihannut. Hän antautui aluksi tämän ilon valtaan, mutta se ei ollut pitkä, kun hän muisti sen asian, joka paljasti hänen valloittaneen prinsessan sydämen tekevän myös varmaksi, ettei hän milloinkaan saisi tästä rakkaudesta todistuksia, ja osoittavan mahdottomaksi kietoa pauloihinsa henkilöä, joka turvaantui niin tavattomaan apukeinoon. Hän tunsi kuitenkin suurta iloa siitä, että oli pakottanut prinsessan tähän äärimmäisyyteen. Hänestä oli kunniakasta olla naisen rakastama, joka niin täydellisesti erosi koko sukupuolestaan; lyhyesti sanoen, hän oli sadasti onnellinen ja onneton samalla kertaa. Yö yllätti hänet metsässä, ja hänen oli tavattoman vaikea löytää jälleen tietä madame de Mercoeurin luo. Hän saapui perille päivän koittaessa. Silloin hänen oli aika vaikea tehdä selkoa, missä oli oleillut. Hän koetti suoriutua asiasta parhaansa mukaan ja palasi vielä samana päivänä vidamin kanssa Pariisiin.

Herttua oli niin rakkautensa lumoissa ja niin ihmeissään kuulemastaan, että lankesi varsin tavalliseen varomattomuuteen: hän näet puhui ylimalkaisin sanoin omista yksityisistä tunteistaan ja kertoi omista seikkailuistaan muka toisten kokemina. Hän johti keskustelun rakkauteen ja liioitteli iloa olla sellaiseen henkilöön ihastunut, joka oli rakastamisen arvoinen. Hän puhui tämän tunteen merkillisistä vaikutuksista ja lopulta voimatta sydämeensä kätkeä kummastustaan, jonka Clèvesin prinsessan käyttäytyminen oli herättänyt, kertoi siitä vidamille ilmaisematta hänelle nimeä ja sanomatta, että hänellä oli mitään osaa jutussa; mutta hän kertoi niin innokkaasti ja ihailevasti kaikki, että vidami helposti huomasi tarinan tarkoittavan herttuaa ja kiusasi häntä kovasti tunnustamaan salaisuuden, sanoen jo kauan tietäneensä, että herttua oli kiihkeästi rakastunut ja teki väärin ollessaan luottamatta mieheen, joka hänelle oli uskonut elämänsä salaisuuden. Nemoursin herttua oli liiaksi rakastanut tunnustaakseen kiintymyksensä ja oli aina sen salannut vidamilta, vaikka tämä hovin herroista oli hänelle läheisin. Hän vastasi, että eräs hänen ystävistään oli kertonut tämän seikkailun ja pyytänyt lupaamaan, ettei hän siitä puhuisi, ja hän vannotti vidamiakin säilyttämään salaisuuden. Vidami vakuutti olevansa puhumatta asiasta mitään, mutta herttua katui kuitenkin, että oli niinkään paljon ilmaissut.

Tällä välin oli Clèvesin prinssi mennyt tapaamaan kuningasta sydän kamalan tuskan täyttämänä. Milloinkaan ei aviomies ollut vaimoaan niin kiihkeästi rakastanut ja kunnioittanut. Se, mitä hän oli kuullut, ei haihduttanut hänen kunnioitustaan, vaan muutti sen toisenlaiseksi kuin tähän asti oli ollut. Eniten askarrutti häntä halu arvata, kuka oli voinut prinsessaa miellyttää. Nemoursin herttua johtui ensin hänen mieleensä hovin rakastettavimpana miehenä ja ritari Guise ja marsalkka Saint-André henkilöinä, jotka olivat pyrkineet prinsessaa miellyttämään ja yhä osoittivat hänelle suurta huomaavaisuutta. Prinssi jäi näin ollen siihen uskoon, että joku näistä kolmesta oli tuo onnellinen.

Prinssi saapui Louvreen, ja kuningas vei hänet työhuoneeseen ja ilmoitti valinneensa hänet seuraamaan prinsessa Elisabetia Espanjaan, arvellen, ettei kukaan häntä paremmin suoriutuisi tästä tehtävästä ja ettei, kukaan myöskään tuottaisi Ranskan hoville enemmän kunniaa kuin Clèvesin prinsessa. Prinssi otti vastaan tämän kunnian, että hänet oli valittu, niinkuin tulikin, huomasipa vielä, että se toimittaisi hänen puolisonsa pois hovista kenenkään panematta merkille muutosta hänen käytöksessään. Lähdön aika oli kuitenkin vielä liian kaukana, jotta se olisi soveltunut päästämään siitä pulasta, jossa hän nyt oli. Hän kirjoitti heti puolisolleen ilmoittaakseen, mitä kuningas oli hänelle sanonut, ja mainitsi vielä ehdottomasti tahtovansa, että prinsessa tulisi Pariisiin. Prinsessa tulikin sinne määräyksen mukaan, ja kun he kohtasivat toisensa, olivat he molemmat tavattomasti murheissaan. Prinssi puhui puolisolleen kuten kelpo mies ainakin täysin prinsessan menettelyn arvoisena.

»En ole ollenkaan huolissani käytöksestänne», sanoi prinssi. »Te olette voimakkaampi ja hyveellisempi kuin itse tiedättekään. Eikä myöskään tulevaisuuden pelko vaivaa minua; olen vain murheissani nähdessäni, että teissä on jotakin toista kohtaan herännyt tunteita, joita en itse ole voinut teissä virittää.»

»En tiedä, mitä vastaisin», virkkoi prinsessa; »olen kuolla häpeästä siitä teille puhuessani. Pyydän hartaasti, säästäkää minua niin tuskallisesta keskustelusta. Ohjatkaa käytöstäni, tehkää niin, etten näe ketään — siinä kaikki, mitä teiltä pyydän — mutta suvaitkaa, etten enää puhu teille asiasta, joka saa minut esiintymään niin vähän teidän arvoisenanne ja jota pidän itseäni häpäisevänä.»

»Minä käytän väärin lempeyttänne ja luottamustanne, mutta säälikää myös tilaa, johon olette minut saattanut, ja ajatelkaa, että mitä olettekin minulle sanonut, salaatte minulta nimen, joka herättää minussa niin suurta uteliaisuutta, että tuskin voin siinä elää. En pyydä teitä kuitenkaan tyydyttämään sitä, mutta en voi olla sanomatta, että se, jota minun on kadehdittava, on marsalkka Saint-André, Nemoursin herttua tai ritari Guise.»

»En vastaa teille mitään», sanoi prinsessa punastuen, »enkä vastauksillani anna teille mitään aihetta heikentää tai vahventaa epäluulojanne; mutta jos koetatte saada ne selville minua tarkkaamalla, niin saatatte minut pulaan, joka pistää kaikkien silmään. Jumalan nimessä», jatkoi hän, »sallikaa minun jonkin sairauden varjolla olla tapaamatta ketään».

»Ei, madame», virkkoi prinssi; »pian saataisiin selville, että se on tekosairautta, ja sitäpaitsi luotan vain teihin — sen tien neuvoo sydämeni, valitsemaan ja järkeni myöskin. Ollessanne sellainen mieleltänne kuin olette ja antaessani teille täyden vapauden panen teille ahtaammat rajat kuin itse voisin määrätä.»

Siinä prinssi ei erehtynytkään. Luottamus, jota hän osoitti puolisolleen, voimisti tätä Nemoursin herttuaa vastaan Ja sai hänet tekemään ankarampia päätöksiä kuin mikään pakko olisi voinut. Hän meni siis Louvreen ja perintökuningattaren luo tapansa mukaan, mutta vältteli Nemoursin herttuan läheisyyttä ja katsetta, niin että se melkein kokonaan haihdutti ilon, jota herttua tunsi luullessaan olevansa prinsessan rakastama. Herttua ei nähnyt prinsessan käytöksessä mitään, mikä ei olisi todistanut päinvastaista. Tuskinpa hän edes tiesi, eikö hänen kuulemansa ollutkin vain kuvittelua: niin epätodenmukaiselta se hänestä tuntui. Ainoa seikka, joka takasi, ettei hän ollut erehtynyt, oli prinsessan tavaton surullisuus, kuinka hän koettikin sitä peittää, ja kohteliaimmat katseet ja sanat olisivat tuskin lisänneet Nemoursin herttuan rakkautta niin paljon kuin tämä jyrkkä käytös.

Eräänä iltana, kun Clèvesin prinssi ja prinsessa olivat kuningattaren luona, joku sanoi huhuttavan, että kuningas nimittäisi vielä jonkun ylhäisen hoviherran seuraamaan prinsessa Elisabetia Espanjaan. Prinssi tarkkasi puolisoaan silloin kun sanottiin, että luultavasti ritari Guise tai marsalkka Saint-André tulisi valituksi, ja huomasi, etteivät prinsessaa nämä kaksi nimeä lainkaan liikuttaneet eikä myös se huomautus, että he tekisivät matkan yhdessä. Se sai prinssin luulemaan, ettei hänen puolisonsa pelännyt näiden kummankaan läsnäoloa, ja tahtoen saada selvän näistä epäilyistä hän pistäytyi kuningattaren kamariin, jossa kuningas oli. Oltuaan siellä vähän aikaa prinssi palasi puolisonsa luo ja kuiskasi juuri saaneensa kuulla, että Nemoursin herttua oli määrätty heidän matkatoverikseen Espanjaan.

Nemoursin herttuan nimi ja ajatus olla hänen näkyvillään joka päivä koko pitkän matkan aikana miehensä läsnäollessa saattoi prinsessan niin hämilleen, ettei hän voinut sitä kätkeä, mutta tahtoen osoittaa sen johtuvan muista syistä hän virkkoi:

»Teille on hyvin ikävää, että herttua on valittu tähän toimeen. Hän jakaa kaikki kunnianosoitukset kanssanne, ja minusta teidän olisi koetettava saada joku muu valituksi.»

»Ei kunnia saa teitä pelkäämään», vastasi prinssi, »että Nemoursin herttua tulee mukaamme. Murheenne sen johdosta perustuu toiseen syyhyn ja paljastaa minulle samaa, mitä jonkun toisen naisen ilo olisi ilmoittanut. Mutta älkää pelätkö. Se, mitä kuiskasin, ei ole totta, vaan keksin sen saadakseni varmasti tietää asian, jonka jo muutenkin uskoin.»

Prinssi lähti sitten ulos, tahtomatta läsnäolollaan lisätä sitä hämminkiä, johon näki puolisonsa joutuneen.

Nemoursin herttua tuli sisään samaan aikaan, huomasi heti Clèvesin prinsessan mielentilan, lähestyi häntä ja sanoi hiljaa, ettei hän kunnioituksesta uskaltanut kysyä, mikä hänet saattoi tavallista haaveksivammaksi. Prinsessa heräsi silloin synkistä ajatuksistaan ja katsellen herttuaa, jonka sanoja ei ollut kuullut, ja peläten, että hänen miehensä näkisi herttuan hänen seurassaan, huudahti:

»Ah, madame», vastasi herttua, »annanhan teidän liiaksikin olla rauhassa! Mitä teillä on valittamista? En uskalla teille puhua, en edes teihin katsahtaa; lähestyn teitä vain vapisten. Millä tavalla olen syypää äskeisiin sanoihinne? Minkätähden osoitatte, että minä jotenkin olen aiheuttanut surunne?»

Prinsessa oli hyvin pahoillaan, että oli antanut herttualle tilaisuuden ilmaista tunteensa selvemmin kuin milloinkaan ennen. Hän lähti herttuan luota mitään vastaamatta ja palasi kotiinsa kiihtyneempänä kuin koskaan. Prinssi huomasi helposti puolisonsa hämmingin lisäytyneen ja hänen pelkäävän, että äskeinen tapahtuma otettaisiin taas puheeksi, ja seurasi puolisoaan kamariin.

»Älkää vältelkö minua ollenkaan», virkkoi prinssi, »en sano teille mitään, mikä voisi olla teille epämieluista. Pyydän teiltä anteeksi sitä yllätystä, jonka teille valmistin äsken. Sain siitä kyllin kovan rangaistuksen, kun asia selvisi minulle. Nemoursin herttua oli kaikista miehistä se, jota enimmin pelkäsin. Näen sen vaaran, jossa nyt olette. Olkoon teillä kyllin voimaa itseänne hillitsemään rakkaudesta itseenne ja, jos mahdollista, rakkaudesta minuun. En pyydä sitä teiltä aviomiehenä, vaan miehenä, jonka koko onni te olette ja joka tuntee teitä kohtaan hellempää ja kiihkeämpää rakkautta kuin se, jonka sydämenne panee ensi sijalle.»

Prinssi heltyi sanoessaan viime sanoja ja sai ne vaivoin huuliltaan. Prinsessakin heltyi ja kyynelten tulviessa syleili puolisoansa niin hellänä ja surullisena, että prinssi joutui miltei samaan tilaan. He olivat jonkun aikaa vaiti ja erosivat toisistansa jaksamatta lausua sanaakaan.

Prinsessa Elisabetin häiden valmistelut olivat päättyneet. Alban herttua tuli kuninkaan sijaisena hänet naimaan ja sai vastaanotossa osakseen kaikkea loistoa ja kaikkia juhlamenoja, mitä sellaisessa tilaisuudessa voitiin tarjota. Kuningas lähetti häntä vastaan Condén prinssin, Lotringin ja Guisen kardinaalit, Lotringin, Ferraran, Aumalen, Bouillonin, Guisen ja Nemoursin herttuat. Heidän mukanaan oli useita aatelismiehiä ja suuri joukko liveripukuisia hovipoikia. Kuningas itse odotti Alban herttuaa Louvren ensimmäisellä portilla seurassaan kaksisataa palvelevaa hoviherraa, konnetabeli etunenässä.

Tultuaan kuninkaan luo tahtoi herttua syleillä hänen polviaan, mutta kuningas esti sen ja saattoi häntä vierellään kuningattaren ja prinsessa Elisabetin luo, jolle Alban herttua toi suurenmoisen lahjan herraltansa. Sitten hän lähestyi kuninkaan sisarta, prinsessa Margaretaa lausuakseen Savoijin herttuan kohteliaat terveiset ja vakuuttaakseen, että tämä saapuisi muutaman päivän kuluttua. Louvressa pantiin toimeen suuria juhlia, jotta Alban herttua ja Oranian prinssi, joka seurasi häntä, saisivat nähdä hovin komeuden ja kaunottaret.

Clèvesin prinsessa ei uskaltanut olla tulematta näihin juhliin, kuten olisi halunnut, koska pelkäsi pahoittavansa puolisoaan, joka oli vaatinut häntä ehdottomasti niissä läsnäolonaan. Se seikka, ettei Nemoursin herttua ollut saapuvilla, vaikutti lisäksi. Herttua oli mennyt Savoijin herttuaa vastaan, ja kun tämä oli tullut perille, täytyi herttuan miltei aina oleskella hänen luonaan auttamassa kaikissa asioissa, jotka kuuluivat häämenoihin. Tästä johtui, ettei Clèvesin prinsessa kohdannut herttuaa niin usein kuin tavallisesti, ja se oli hänelle tavallaan lepoa.

Chartresin vidami ei ollut unohtanut keskustelua, joka hänellä oli ollut Nemoursin herttuan kanssa. Hänen mieleensä oli jäänyt, että herttua oli puhunut omista asioistaan; ja hän piti herttuaa niin tarkasti silmällä, että ehkä olisi päässyt totuuden perille, jollei Alban ja Savoijin herttuain tulo olisi saanut aikaan hovissa muutosta ja puuhaa, jotka estivät, vidamia näkemästä sitä, mikä muuten olisi hänelle selvittänyt tilanteen. Halu saada asia selville tai pikemminkin luonnollinen taipumus kertoa kaikki tietonsa rakastetullensa saattoi vidamin toistamaan madame de Martiquesille, kuinka merkillisesti eräs rouva oli aviomiehelleen tunnustanut rakkautensa toista kohtaan. Samalla hän vakuutti, että Nemoursin herttua oli tämän voimakkaan rakkauden herättäjä, ja pyysi madame de Martiquesilta apua pitäessään herttuaa silmällä. Madame de Martiques kuunteli hyvin mielellään vidamin kertomusta, ja uteliaisuus, jonka oli huomannut perintökuningattaressa kaikkea sitä kohtaan, mikä koski Nemoursin herttuaa, herätti hänessä vielä enemmän halua syventyä tähän juttuun.

Muutamia päiviä ennen sitä, joka oli valittu hääjuhlallisuuksia varten, perintökuningatar pani toimeen illalliset apellensa kuninkaalle ja Valentinoisin herttualle. Clèvesin prinsessa, jolta pukeutuminen vei aikaa, lähti Louvreen tavallista myöhemmin. Matkalla sinne hän kohtasi erään hoviherran, jonka perintökuningatar oli lähettänyt häntä noutamaan. Hänen tullessaan perintökuningattaren kamariin huusi tämä vuoteestaan odottaneensa häntä tavattoman kärsimättömästi.

»Luulenpa, madame», vastasi Clèvesin prinsessa, »ettei minun tarvitse teitä kiittää tästä kärsimättömyydestä ja että sen epäilemättä aiheuttaa jokin muu seikka kuin halu, minua tavata».

»Olette oikeassa», virkkoi perintökuningatar, »mutta teidän tulee sentään olla minulle kiitollinen, sillä nyt kerron teille jutun, jonka varmaankin hyvin mielellänne kuulette».

Clèvesin prinsessa polvistui perintökuningattaren vuoteen ääreen; onneksi hänelle ei valo sattunut hänen kasvoihinsa.

»Muistattehan halumme arvata, mikä oli syynä Nemoursin herttuassa ilmenevään muutokseen», jatkoi perintökuningatar. »Nyt luulen sen tietäväni, ja se varmaan kummastuttaa teitä. Hän on silmittömästi rakastunut erääseen hovin kauneimpaan naiseen, joka myös rakastaa häntä suuresti.» Nämä sanat, joita Clèvesin prinsessa ei voinut itseensä sovittaa, koska ei luullut kenenkään tietävän, että hän rakasti herttuaa, surettivat häntä suuresti, kuten helposti voi arvata.

»En huomaa tässä mitään kummastuttavaa», vastasi prinsessa, »kun on puheena Nemoursin herttuan ikäinen ja kaltainen mies».

»Ei siinä mitään kummaa olekaan», sanoi perintökuningatar, »vaan siinä, ettei tämä Nemoursin herttuaa rakastava nainen ole osoittanut hänelle tunteestaan merkkiäkään ja että pelko joutua joskus paljastamaan tunteitaan on pannut hänet tunnustamaan asian aviopuolisolleen, jotta tämä veisi hänet pois hovista. Nemoursin herttua itse on kertonut, mitä nyt olen teille puhunut.»

Jos Clèvesin prinsessaa aluksi oli surettanut se ajatus, ettei hänellä ollut mitään osaa tässä jutussa, niin perintökuningattaren viime sanat syöksivät hänet epätoivoon, koska hän huomasi varmasti olevansa siihen Ulaksikin sekaantunut. Hän ei voinut vastata, vaan painoi päänsä vuodetta vasten toisen jatkaessa kertomustaan niin kiintyneenä asiaan, ettei huomannut hänen hämminkiään. Toinnuttuaan vähän hän virkkoi:

»Tämä tarina on minusta tuskin todenmukainen, ja tahtoisin mielelläni tietää, kuka sen teille on kertonut.»

»Madame de Martiques», vastasi perintökuningatar, »joka on kuullut sen
Chartresin vidamilta.

Tiedättehän, että vidami on rakastunut madame de Martiquesiin, jolle hän uskoi sen salaisuutena, ja hän puolestaan on saanut tietää asian Nemoursin herttualta itseltään. Tosin Nemoursin herttua ei ole maininnut sen naisen nimeä eikä tunnustanut edes, että juttu koski häntä, mutta Chartresin vidami ei sitä ollenkaan epäillyt.»

Juuri kun perintökuningatar lausui viime sanansa, lähestyi joku vuodetta. Clèvesin prinsessa oli niin päin kääntyneenä, ettei voinut nähdä, kuka tulija oli, mutta hän ei epäillyt enää, kun kuuli perintökuningattaren huudahtavan iloisena ja hämmästyneenä:

Clèvesin prinsessa käsitti, että tulija oli Nemoursin herttua, niinkuin olikin. Kääntämättä päätään hän lähestyi kiireesti perintökuningatarta ja kuiskasi, että piti varoa puhumasta herttualle tästä jutusta, jonka hän oli uskonut Chartresin vidamille, koska se voisi rikkoa heidän välinsä.

Perintökuningatar vastasi hymyillen olevansa kyllin varovainen ja kääntyi Nemoursin herttuan puoleen. Tämä oli juhlapuvussa illan kutsuja varten ja alkoi puhella niin viehättävästi kuin hänelle oli luontaista:

»Luulenpa, madame, voivani olematta uhkarohkea ajatella, että puhuitte minusta sisään astuessani, että teillä oli aikomus kysyä minulta jotakin ja että Clèvesin prinsessa oli sitä vastaan.»

»Se on totta», vastasi perintökuningatar, »mutta minä en ole tällä kertaa niin myöntyväinen häntä kohtaan kuin tavallisesti. Tahdon teiltä tietoa, onko minulle kerrottu tarina tosi, oletteko te se henkilö, joka rakastaa erästä hovinaista ja myös on herättänyt hänessä rakkautta, tahtooko hän kätkeä teiltä huolellisesti rakkautensa ja onko hän tunnustanut asian miehellensä.»

Clèvesin prinsessan pula ja hämminki oli suurempi kuin kukaan voi kuvitella, ja jos kuolema olisi tarjoutunut vapauttamaan hänet tästä tilasta, niin hän olisi pitänyt sitä tervetulleena, mutta Nemoursin herttua oli ainakin yhtä pahasti hämillään. Kun perintökuningatar, jonka taholta hänellä ei ollut syytä olettaa saavansa osakseen vihaa, puhui tällä tavalla Clèvesin prinsessan läsnäollessa ja kun nämä kaksi naista hänen tietääkseen täysin luottivat toisiinsa, joutui hän sellaiseen merkillisten ajatusten sekamelskaan, että hänen oli mahdoton hallita ilmettään. Hämminki, johon hän näki itse saattaneensa Clèvesin prinsessan, ja se ajatus, että tällä oli täysi syy häntä vihata, saattoivat hänet mielenliikutuksen valtaan, niin ettei hän voinut vastata. Huomattuaan kuinka typertynyt herttua oli virkkoi perintökuningatar prinsessalle:

»Katsokaa, katsokaa häntä ja päättäkää, eikö se tarina koske häntä itseään.»

Toinnuttuaan ensi hämmingistään ja huomattuaan, kuinka tärkeätä oli suoriutua näin vaarallisesta umpikujasta, Nemoursin herttua sai kuitenkin äkkiä takaisin malttinsa ja luonnollisen ilmeensä.

»Tunnustan, madame», sanoi hän, »ettei kukaan voi olla enemmän ihmeissään ja suruissaan kuin minä Chartresin vidamin petollisuudesta, kun hän on kertonut erään ystäväni jutun, jonka olin hänelle uskonut. Voisin sen kostaa», jatkoi hän hymyillen rauhallisena, mikä melkein haihdutti perintökuningattaren epäluulon. »Hän on uskonut minulle asioita, jotka ovat perin tärkeitä; mutta en tiedä, madame, minkä vuoksi teette minulle sen kunnian, että sekoitatte minut tähän juttuun. Vidami ei ole voinut sanoa, että se tarkoittaisi minua, koska olen sanonut hänelle päinvastaista. Rakastuneen miehen ominaisuus voi minulle sopia, mutta en luule, madame, että voitte minulle antaa rakastetun miehen ominaisuutta.» Herttua oli hyvin halukas puhumaan perintökuningattarelle jotakin, mikä viittaisi heidän aikaisempaan ystävyyteensä, johtaakseen hänet pois niistä ajatuksista, joita hänellä saattoi olla. Perintökuningatar luulikin hyvin ymmärtävänsä, mitä herttua sanoi, mutta vastaamatta siihen kiusoitteli häntä vielä äskeisestä hämmingistä.

»Olin hämilläni ystäväni vuoksi, madame», selitti herttua, ja »niitä oikeutettuja moitteita peläten, joita hän voisi minulle lausua siitä, että olin kielinyt asiasta, joka hänelle oli elämää kalliimpi. Hän ei ole kuitenkaan uskonut sitä minulle muuta kuin puoliksi eikä maininnut minulle rakastamaansa henkilöä. Tiedän vain, että ystäväni on maailman rakastunein ja surkuteltavin mies.»

»Senvuoksiko pidätte häntä niin surkuteltavana», kysyi perintökuningatar, »että häntä rakastetaan?»

»Luuletteko, että häntä rakastetaan, madame», virkkoi herttua, »ja että nainen, joka todella rakastaa, voi sen paljastaa aviomiehellensä? Sellainen nainen ei varmaankaan tunne rakkautta, vaan ainoastaan kevyttä kiitollisuutta miehen rakastumisesta. Ystäväni ei voi mairitella itseään millään toiveilla, mutta niin onneton kuin hän onkin, hän pitää itseään onnellisena, koska on saanut tuon naisen edes pelkäämään häntä rakastaa, eikä hän vaihtaisi osaansa maailman onnellisimman rakastajan tilaan.»

»Ystävänne rakkaus on varsin helposti tyydytettävissä ja alanpa uskoa, ettette puhu itsestänne. Vähältä pitää, etten ole yhtä mieltä Clèvesin prinsessan kanssa, joka väittää, ettei tämä juttu voi olla tosi.»

»En voi tosiaankaan uskoa, että niin on asian laita», virkkoi nyt Clèvesin prinsessa, joka ei vielä ollut puhunut, »ja joskin se olisi mahdollista, kuinka on voitu saada se tietää? Ei ole todennäköistä, että niin tavattomaan tunnustukseen pystyvä nainen olisi niin heikko, että kertoisi asian muille. Ilmeisesti ei aviomieskään olisi sitä kertonut tai hän olisi ihan arvoton niin kunnioittavasti kohdeltavaksi.»

Nemoursin herttua, joka huomasi prinsessan epäluulot miestänsä kohtaan, halusi niitä vahvistaa, tietäen prinssin vaarallisimmaksi kilpailijakseen, joka piti raivata tieltä.

»Mustasukkaisuus», virkkoi herttua, »ja uteliaisuus saada tietää asiasta enemmän kuin hänelle ehkä on kerrottu, voivat tehdä aviomiehen hyvinkin varomattomaksi».

Clèvesin prinsessa, jonka voima ja rohkeus oli nyt viimeisellä koetuksella ja joka ei enää voinut jatkaa keskustelua, oli sanomaisillaan voivansa pahoin, kun onneksi hänelle Valentinoisin herttuatar astui sisään. Tämä sanoi perintökuningattarelle, että kuningas oli tulossa. Perintökuningatar meni sisähuoneeseen pukeutumaan. Nemoursin herttua lähestyi prinsessaa, kun tämä aikoi mennä samalle taholle.

»Antaisin henkeni, madame», sanoi herttua, jos saisin hetkisen puhua kanssanne. Mutta tärkeintä kaikesta sanottavastani on pyytää teitä uskomaan, että jos olen sanonut jotakin, mihin perintökuningatar voisi olla osallisena, olen sen tehnyt syistä, joiden kanssa hänellä ei ole mitään tekemistä.»

Clèvesin prinsessa ei ollut kuulevinaan Nemoursin herttuaa, vaan lähti hänen luotaan häneen katsahtamatta ja liittyi kuninkaan seuraan, joka vastikään oli tullut. Koska siellä oli tungosta, sotkeutui prinsessa hameeseensa ja kompastui. Hän käytti sitä tekosyynä poistua paikasta, jossa hänen oli enää mahdoton viipyä, ja teeskennellen, että hänen oli vaikea pysyä jalkeilla, hän lähti kotiinsa.

Clèvesin prinssi tuli Louvreen ja oli ihmeissään, kun ei nähnyt siellä puolisoansa. Hänelle kerrottiin prinsessalle sattunut onnettomuus. Prinssi palasi heti nähdäkseen, kuinka hänen puolisonsa voi, tapasi hänet vuoteessa ja sai tietää, ettei hänen kipunsa ollut vaarallinen. Oltuaan jonkun aikaa puolisonsa vuoteen ääressä prinssi huomasi hänen olevan niin tavattomasti murheissaan, että suorastaan pelästyi.

»Mikä teidän on?» kysyi hän. »Minusta näyttää, että teillä on jokin muu tuska kuin mitä valitatte.»

»Nyt olen tuskaisimman murheen vallassa, mikä milloinkaan voi minua kohdata», vastasi prinsessa. »Millä tavalla olette käyttänyt sitä harvinaista — tai paremmin sanoakseni — hullua luottamusta, jota olen teille osoittanut? Enkö ansainnut vaitioloanne? Ja jollen olisi sitä ansainnutkaan, eikö oma etunne olisi teitä siihen velvoittanut? Pakottiko teidät uteliaisuus saada tietää nimi, jota minun ei tarvitse teille sanoa, uskomaan salaisuuden jollekulle päästäksenne tuon nimen perille? Ei mikään muu kuin juuri tuo uteliaisuus ole voinut saada teitä tekemään niin kamalaa varomattomuutta: sen seuraukset ovat mahdollisimman kiusalliset. Tuo juttu tunnetaan. Se on juuri minulle kerrottu, tietämättä, että minä olin sen pääosallinen.»

»Mitä sanottekaan, madame?» huudahti prinssi. »Syytätte minua siitä, että olen kertonut, mitä meidän keskemme on tapahtunut, ja ilmoitatte, että se juttu tiedetään. Puolustan itseäni sillä, etten ole sitä kielinyt. Kenties ette sitä usko. Olette varmaankin sovittanut itseenne, mitä teille on kerrottu toisesta.»

»Oi, monsieur», virkkoi prinsessa, »maailmassa ei ole sattunut sellaista kohtausta toista kertaa. Ei ole toista naista, joka pystyy samaan tekoon. Sattuma ei ole johtanut sitä keksimään. Sitä ei ole milloinkaan edes kuviteltu, se ajatus ei ole juolahtanut kenenkään muun mieleen kuin minun. Perintökuningatar on kertonut minulle koko jutun. Hän on saanut tietää sen Chartresin vidamilta, ja hän taas Nemoursin herttualta.»

»Nemoursin herttualta!» huudahti Clèvesin prinssi ilmeisesti kiihkoissaan ja epätoivoisena. »Mitä! Nemoursin herttua tietää teidän rakastavan häntä ja minunkin saaneen sen kuulla!»

»Tahdotte aina valita mieluummin Nemoursin herttuan kuin jonkun muun», virkkoi prinsessa. »Sanoinhan teille, etten milloinkaan vastaa epäluuloihinne. Minulle on tuntematonta, tietääkö Nemoursin herttua, mikä osa minulla on tässä jutussa ja minkä osan te olette hänelle antanut; mutta hän on kertonut asian Chartresin vidamille ja sanonut hänelle kuulleensa sen eräältä ystävältään, joka ei ollut hänelle maininnut henkilöä. Herttuan ystävän täytyy olla teidän ystäviänne, ja te olette hänelle uskonut asian saadaksenne lisää selvyyttä.»

»Voiko kellään ihmisellä olla ystävää, jolle tahtoisi sellaisen asian uskoa?» tuskaili prinssi, »ja haluaisiko saada varmuuden epäluuloista sillä tavalla, että ilmoittaisi jollekulle semmoista, mitä haluaisi kätkeä itseltäänkin? Ajatelkaa sensijaan, madame, kenelle olette itse kertonut. Paljon todennäköisempäähän on, että salaisuus on livahtanut teidän huuliltanne kuin minun. Ette ole yksin voinut kestää sitä pulaa, johon olette joutunut, vaan olette etsinyt lievitystä valittamalla jollekulle uskotulle, joka on teidät pettänyt.»

»Älkää kiusatko minua kuoliaaksi!» huudahti prinsessa. »Älkää enää syyttäkö minua virheestä, jonka itse olette tehnyt. Voitteko epäillä minua siitä, ja kun olen voinut puhua siitä teille, pystynkö silloin puhumaan siitä jollekulle toiselle?»

Prinsessan tekemä tunnustus todisti niin ilmeisesti vilpittömyyttä ja hän kielsi niin voimakkaasti uskoneensa asiaa kenellekään, ettei prinssi tiennyt mitä ajatella. Toiselta puolen hän oli varma, ettei hän itse ollut mitään kielinyt. Asiaa ei ollut voitu arvata, mutta kuitenkin se tiedettiin: jommankumman heistä oli täytynyt se ilmaista. Mutta pahimman tuskan tuotti prinssille se tieto, että joku muu tunsi salaisuuden ja että se varmaankin pian leviäisi kaikkien tietoon.

Hänen puolisonsa ajatteli suunnilleen samoin. Hänestä oli yhtä mahdotonta, että hänen puolisonsa oli puhunut asiasta ja ettei hän ollut puhunut. Nemoursin herttuan sanat, että uteliaisuus voi saattaa aviomiehen toimimaan varomattomasti, näyttivät hänestä niin suoraan sopivan prinssiin, ettei hän voinut uskoa niiden olleen vain sattumalta lausuttuja. Tämä todennäköisyys sai hänet lopulta uskomaan, että hänen puolisonsa oli käyttänyt väärin sitä luottamusta, jota hän oli osoittanut. Kumpikin heistä oli niin omien ajatuksiensa vallassa, että he olivat kauan puhumatta eivätkä luopuneet tästä vaitiolosta kuin toistaakseen samoja asioita, joista olivat jo useita kertoja puhuneet. Heillä oli sydän ja mieli levottomampana ja toisillensa vieraampana kuin milloinkaan ennen.

Helppoa on kuvitella, missä tilassa he viettivät yönsä. Prinssi oli kuluttanut kaiken kestävyytensä kantaakseen sitä onnettomuutta, että näki jumaloimansa naisen ihastuneen toiseen mieheen. Hänen rohkeutensa oli nyt lopussa. Hän ei luullut enää saavansakaan sitä, kun hänen kunniaansa ja mainettansa oli niin pahasti loukattu. Hän ei enää tiennyt mitä ajatella puolisostaan eikä ymmärtänyt millaista käytöstä hänen piti vaimolleen neuvoa tai kuinka hänen itsensä oli meneteltävä. Hän näki kummallakin puolella vain jyrkänteitä ja kuiluja. Vihdoin pitkällisen kiihtymyksen ja epävarmuuden jälkeen, huomattuaan, että hänen pian oli lähdettävä Espanjaan, prinssi päätti olla tekemättä mitään, mikä voi lisätä epäluuloja tai tietoa hänen onnettomasta tilastaan.

Prinssi meni tapaamaan puolisoansa ja sanoi hänelle, ettei heidän ollut keskenään otettava selville, kumpi oli salaisuuden kielinyt, vaan oli saatava näyttämään siltä, että kerrottu tarina oli pelkkää juttua, jonka kanssa prinsessalla ei ollut mitään tekemistä, ja että riippui vain prinsessasta, saataisiinko Nemoursin herttua ja muut se uskomaan. Prinsessan piti vain käyttäytyä herttuaa kohtaan jäykästi ja kylmästi kuten miestä kohtaan, joka osoitti hänelle mieltymystään; täten menetellen hän haihduttaisi herttuasta helposti käsityksen, että heidän välillään oli molemminpuolista rakkautta. Näin ollen ei tarvitsisi surra sen takia, mitä herttua oli voinut ajatella, koska kaikki nämä ajatukset hälvenisivät helposti, jos prinsessa ei myöhemmin osoittaisi herttuaa kohtaan mitään heikkoutta. Ennen kaikkea piti prinsessan käydä Louvressa ja juhlissa, kuten tavallisesti.

Näin sanottuaan prinssi lähti puolisonsa luota vastausta odottamatta. Prinsessan mielestä oli prinssin sanoissa paljon järkevää ja se viha, jota hän tunsi Nemoursin herttuaa kohtaan, sai hänet uskomaan, että tämä ohjelma olisi helppo panna toimeen, mutta hänestä tuntui vaikealta olla läsnä kaikissa hääjuhlallisuuksissa ja esiintyä siellä levollisin kasvoin ja vapain mielin. Joka tapauksessa hänen täytyi siellä kantaa perintökuningattaren laahusta, koska hänet siinä oli pantu monien muiden prinsessojen edelle; ei ollut mitään mahdollisuutta kieltäytyä, saamatta aikaan paljon hälinää ja syiden etsimistä.

Hän päätti siis pakottaa itseänsä. Lopun päivää hän käytti siihen valmistuakseen ja antautuakseen kaikkien tunteiden valtaan, jotka häntä, kiusasivat. Hän sulkeutui sisähuoneeseensa. Kaikista tuskista esiintyi kiihkeimpänä se, että hänellä oli syytä valittaa Nemoursin herttuan käytöstä eikä mitään mahdollisuutta sitä puolustaa. Hän ei voinut epäillä sitä, että Nemoursin herttua oli kertonut tämän jutun Chartresin vidamille, koska oli sen itse tunnustanut. Toisaalta prinsessan täytyi herttuan puhetavan nojalla uskoa hänen tietävän; ketä tämä juttu koski. Kuinka voisi antaa sellaisen ajattelemattomuuden anteeksi ja kuinka olikaan muuttunut herttuan hienotunteisuus, joka oli niin liikuttanut hänen mieltään?

»Hän oli hienotunteinen», sanoi prinsessa itselleen, »niin kauan kuin luuli olevansa onneton, mutta epävarmakin onnen ajatus on lopettanut hänen hienotunteisuutensa. Hän ei voinut kuvitella saavansa rakkautta tahtomatta sitä yleiseksi tiedoksi. Hän on sanonut kaikki, mitä voi, vaikka minä en ole tunnustanut häntä rakastavani. Herttua aavisteli sitä ja on ilmaissut aavistuksensa. Jos hän olisi ollut asiasta varma, olisi hän käyttäytynyt samalla tavalla. Olin väärässä uskoessani, että joku mies pystyy kätkemään sen, mikä mairittelee hänen mainettansa. Tämän miehen vuoksi kuitenkin, jonka luulin eroavan muista miehistä, huomaan itse olevani kuin muut naiset, vaikka en olekaan heidän kaltaisensa. Olen menettänyt sen miehen sydämen ja kunnioituksen, jonka piti olla onneni. Pian kaikki ihmiset pitävät minua naisena, joka on hullusti ja kiihkeästi rakastunut. Se, johon olen kiintynyt, tietää jo asian, ja näitä onnettomuuksia välttääkseni olen pannut koko rauhani ja elämäni alttiiksi!» Näitä surullisia mietteitä seurasi kyynelvirta; mutta minkä murheen prinsessa tunsikin itseään masentavan, hän aavisti, että hänellä olisi voimaa se kestää, jos hän olisi ollut tyytyväinen Nemoursin herttuaan.

Herttua ei ollut levollisempi. Se ajattelemattomuus, että hän oli kertonut asian Chartresin vidamille, ja tämän varomattomuuden hirmuiset seuraukset herättivät hänessä katkeraa mielipahaa. Hän ei voinut surua tuntematta kuvitella sitä vaikeaa asemaa, hämminkiä ja alakuloisuutta, jossa oli nähnyt Clèvesin prinsessan. Hän oli lohduton siitä, että oli lausunut prinsessalle tästä asiasta sanoja, jotka itsessään kyllä olivat kohteliaita, mutta nyt hänestä näyttivät karkeilta tai kömpelöiltä, koska ne olivat saaneet prinsessan ymmärtämään, että herttua tiesi hänen olevan tuon kiihkeästi rakastuneen naisen ja itse olevansa se, jota niin kiihkeästi rakastettiin. Hän olisi ennen kaikkea toivonut saavansa keskustella prinsessan kanssa, mutta huomasi sitten, että hänen piti sitä pikemmin karttaa kuin haluta.

»Mitä minulla olisi hänelle sanottavaa!» huudahti herttua. »Osoittaisinko hänelle vielä kerran, mitä olen jo liiaksikin saattanut hänen tietoonsa? Näyttäisinkö hänelle tietäväni, että hän rakastaa minua, vaikken edes ole uskaltanut hänelle sanoa, että häntä rakastan? Alkaisinko puhua hänelle avoimesti rakkaudestani esiintyäkseni miehenä, jonka hyvät toiveet ovat tehneet rohkeaksi? Voisinko ajatella edes häntä lähestyä? Uskaltaisinko saattaa hänet siihen pulaan, että hänen täytyisi sietää läsnäoloani? Kuinka voisin itseäni puolustaa? Minulla ei ole mitään selitystä. Olen arvoton astuakseni Clèvesin prinsessan silmien eteen enkä toivo edes, että hän katsoisi puoleeni. Oman virheeni avulla olen antanut hänelle paremmat keinot puolustaa itseään minua vastaan kuin ne, joita hän etsi ja ehkä olisi turhaan etsinyt. Oman ajattelemattomuuteni vuoksi menetän onnen ja kunnian olla maailman miellyttävimmän ja kunnioitettavimman naisen rakastama. Mutta jos olisin menettänyt tämän onnen hänen siitä kärsimättä ja itse tuottamattani hänelle kauheaa tuskaa, lohduttaisi se minua edes hiukan, ja tällä hetkellä tunnen enemmän sitä mielipahaa, jota olen hänelle tuottanut, kuin sitä, että olen turmellut suhteeni häneen.»

Nemoursin herttua suri ja mietti kauan näitä samoja asioita. Halu puhella Clèvesin prinsessan kanssa palasi aina hänen mieleensä. Hän ajatteli millä tavalla sen tekisi: aikoi kirjoittaa prinsessalle, mutta lopulta, sen virheen jälkeen, jonka oli tehnyt, ja prinsessan mielentilan vuoksi piti parhaana osoittaa syvää kunnioitusta prinsessaa kohtaan surullaan ja vaitiolollaan, jopa näyttää, ettei hän uskaltanut ilmestyä prinsessan silmien eteen, ja odottaa, mitä aika, sattuma ja prinsessan häntä kohtaan tuntema taipumus voivat vaikuttaa hänen edukseen. Hän päätti myös olla moittimatta Chartresin vidamia kavalluksesta, koska pelkäsi siten vahvistavansa epäluuloja.

Prinsessa Elisabetin kihlajaiset, jotka tapahtuivat seuraavana päivänä, ja hänen häänsä, jotka vietettiin sitä seuraavana, askarruttivat hovia niin, että Clèvesin prinsessa ja Nemoursin herttua kätkivät helposti muilta alakuloisuutensa ja levottomuutensa. Perintökuningatar puhuikin vain ohimennen Clèvesin-prinsessalle keskustelusta, joka heillä oli ollut Nemoursin herttuan kanssa, ja Clèvesin prinssi koetti olla puhumatta puolisolleen siitä, mitä oli tapahtunut, joten prinsessa sai huomata olevansa vähemmässä pulassa kuin oli kuvitellut.

Kihlajaiset vietettiin Louvressa, ja juhla-aterian ja tanssiaisten jälkeen koko kuningasperhe meni yöksi piispantaloon, kuten oli tavallista. Aamulla Alban herttua, joka muuten aina pukeutui hyvin yksinkertaisesti, otti ylleen kultakankaisen puvun; se oli kirjailtu tulipunaisella, keltaisella ja mustalla ja täynnä jalokiviä. Hän pani myös kruunun päähänsä. Loisteliaasti pukeutunut Oranian prinssi ja kaikki espanjalaiset, palvelijainsa seuraamina, tulivat hakemaan Alban herttuaa Villeroin palatsista, jossa hän asui, ja lähtivät marssien neljän miehen riveissä piispan talolle.

Heti kun herttua oli saapunut, mentiin säädetyssä järjestyksessä kirkkoon. Kuningas talutti prinsessa Elisabetia, jolla oli myöskin kruunu päässä ja jonka laahusta kantoivat mademoiselle de Montpensier ja mademoiselle de Longueville. Näiden jälkeen tuli kuningatar, mutta ilman kruunua. Sitten tulivat perintökuningatar, kuninkaan sisar, Lotringin herttuatar ja Navarran kuningatar, ja heidänkin laahuksiaan kantoivat prinsessat. Kuningattarien ja prinsessain kaikilla kamarineideillä oli loisteliaat samanväriset puvut kuin heidän valtiattarillaankin, niin että puvun väristä saattoi tuntea, kenen kamarineitejä he olivat. Sitten noustiin kirkkoon rakennetulle lavalle, ja häämenot suoritettiin.

Vihkiäisten jälkeen palattiin päivällisille piispan taloon, ja viiden tienoissa lähdettiin palatsiin, jossa vietettiin juhla ja johon parlamentti, korkein tuomioistuin ja kaupungin hallitus oli kutsuttu. Kuningas, kuningattaret, prinssit ja prinsessat söivät palatsin suuren salin marmoripöydässä. Alban herttua istui Espanjan uuden kuningattaren vieressä. Porrasta alempana marmoripöydästä, kuninkaan oikealla puolella oli lähettiläiden, arkkipiispojen ja ritariston jäsenten pöytä, vasemmalla parlamentin herrojen.

Guisen herttua, puettuna poimukkaaseen kultakangasviittaan, palveli kuninkaan hovimestarina, Condèn prinssi leivänantajana ja Nemoursin herttua juomanlaskijana. Pöydästä noustua alkoivat tanssiaiset. Niitä keskeyttivät harvinaiset baletit ja kuvaelmat, ja sitten — tanssi taas alkoi uudelleen. Vihdoin puoliyön jälkeen kuningas ja koko hovi palasi Louvreen.

Niin surullinen kuin Clèvesin prinsessa olikin, oli hän kaikkien ja varsinkin Nemoursin herttuan mielestä verrattoman kaunis. Herttua ei uskaltanut puhua hänelle, vaikka näiden juhlamenojen vilinä ja tungos olisi antanut siihen monta tilaisuutta, vaan näytti niin surulliselta ja niin kunnioittaen arastelevan lähestyä prinsessaa, ettei tämä pitänytkään häntä enää niin — syyllisenä, vaikka herttua ei ollutkaan sanonut hänelle mitään puolustuksekseen. Hän käyttäytyi samoin seuraavinakin päivinä, ja tämä käytös teki saman vaikutuksen Clèvesin prinsessan sydämeen.

Vihdoin tuli turnajaispäivä. Kuningattaret ilmestyivät parvekkeille ja lavoille, jotka oli heille määrätty. Neljä päätaistelijaa näyttäytyi kentän toisessa päässä lukemattomien ratsujen ja juhlapukuisten palvelijain seuraamina, jotka tarjosivat loistavimman näyn, mitä Ranskassa milloinkaan on nähty.

Kuninkaan värit olivat yksinomaan valkea ja musta; niitä hän käytti Valentinoisin herttuattaren vuoksi, joka oli leski. Ferraran herttuan ja hänen seurueensa väri oli keltainen ja punainen. Guisen herttua esiintyi heleänpunaisessa ja valkoisessa. Aluksi ei tiedetty, minkä vuoksi hän käytti näitä värejä, mutta sitten muistettiin, että ne olivat erään kauniin naisen värit, jota Guisen herttua oli rakastanut hänen ollessaan tyttönä ja jota hän rakasti vieläkin, vaikkei uskaltanut sitä hänelle enää osoittaa. Nemoursin herttua oli valinnut keltaisen ja mustan. Turhaan etsittiin niiden syytä. Clèvesin prinsessan ei ollut vaikea sitä arvata. Hän muisti sanoneensa herttuan läsnäollessa, että hän piti keltaisesta ja oli pahoillaan omasta vaaleudestaan, jonka vuoksi ei voinut sitä väriä käyttää vaatteissaan. Herttua luuli voivansa esiintyä tässä värissä olematta epähieno, koska Clèvesin prinsessa ei koskaan sitä käyttänyt: niinpä ei voitu sitä epäillä hänen värikseen.

Milloinkaan ei ole nähty sellaista taitoa kuin nämä neljä päätaistelijaa osoittivat. Vaikka kuningas oli kuningaskuntansa paras ratsastaja, ei tiedetty, kenelle olisi annettu etusija. Nemoursin herttua teki kaikki liikkeensä niin sulavasti, että se veti puoleensa vähemmänkin häneen mieltyneiden henkilöiden suosion kuin Clèvesin prinsessan. Heti kun prinsessa näki herttuan ilmestyvän turnajaiskentän äärelle, tunsi hän joutuvansa tavattoman mielenliikutuksen valtaan, ja hänen oli joka kerta vaikea salata iloansa, kun herttua oli onnellisesti suoriutunut tempuistansa.

Illan tullen, kun kaikki oli jo melkein lopussa ja kun osanottajat olivat poistumaisillaan, kuningas tahtoi valtion onnettomuudeksi vielä käydä otteluun. Hän käski Montgomeryn kreivin, joka oli tavattoman taitava, asettumaan turnajaiskentälle. Kreivi pyysi kuningasta vapauttamaan hänet siitä, esittäen kaikki verukkeet, mitä saattoi keksiä; mutta kuningas käski miltei vihaisena ilmoittaa hänelle tahtovansa ehdottomasti ottelua. Kuningatar lähetti sanan kuninkaalle, pyytäen hartaasti olemaan enää ratsastamatta, koska kuningas oli suoriutunut niin hyvin, että hänen pitäisi olla tyytyväinen, ja toivoen, että kuningas palaisi hänen luokseen. Kuningas vastasi ratsastavansa vielä rakkaudesta kuningattareen ja meni aitaukseen. Kuningatar lähetti sitten Savoijin herttuan pyytämään toisen kerran kuningasta palaamaan — kaikki yhtä turhaan. Kuningas ratsasti, peitset iskivät vastakkain, ja muuan Montgomeryn kreivin peitsen särö lensi kuninkaan silmään ja jäi sinne. Kuningas putosi heti hevosen selästä. Hänen aseenkantajansa ja kreivi Montgomery, joka oli kenttämarsalkkoja, kiirehtivät hänen luokseen. He hämmästyivät nähdessään kuninkaan niin pahasti haavoittuneen, mutta kuningas ei ollut millänsäkään. Hän sanoi haavan olevan mitättömän ja antavansa anteeksi Montgomeryn kreiville. Voi arvata, minkä hämmingin ja surun niin kamala tapaturma tuotti ilolle omistettuna päivänä.

Heti kun kuningas oli kannettu vuoteeseensa ja kun kirurgit olivat tutkineet haavaa, huomasivat he sen arveluttavaksi. Konnetabeli muisti silloin kuninkaalle lausutun ennustuksen, että hän saisi surmansa kaksintaistelussa, eikä epäillyt sitä, että ennustus nyt täyttyisi.

Saatuaan kuulla tästä tapahtumasta Espanjan kuningas, joka oleskeli Brysselissä, lähetti Pariisiin suuressa maineessa olevan lääkärinsä, mutta tämä päätteli kuninkaan tilan toivottomaksi.

Niin erimielinen ja vastakkaisten harrastusten täyttämä hovi oli näin suurta tapausta odotellessaan tavattomasti kiihdyksissä. Kaikki juonet oli kuitenkin kätketty, eikä ihmisten mieliä näyttänyt askarruttavan muu kuin levottomuus kuninkaan terveydestä. Kuningattaret, prinssit ja prinsessat tuskin poistuivat kuninkaan odotushuoneesta.

Clèvesin prinsessa, tietäen olevansa velvollinen pysymään hovissa ja Nemoursin herttuan myös olevan siellä samalla kun hän ei voinut puolisoltaan kätkeä hämminkiä, jonka herttuan tapaaminen tuotti, ja käsittäen myöskin, että herttua pelkällä läsnäolollaan haihdutti hänen vihaansa ja kumosi kaikki päätökset, aikoi tekeytyä sairaaksi. Hovin huomio oli liiaksi kiintynyt muualle, jotta välitettäisiin hänen käytöksestään tai otettaisiin selville, oliko sairaus teeskennelty vai todellinen. Clèvesin prinssi yksin saattoi tietää totuuden, mutta prinsessa ei ollut pahoillaan, että hän sen tiesi. Näin ollen prinsessa jäi kotiin hyvin vähän miettien sitä suurta muutosta, joka oli tulossa, mieli täynnä omia ajatuksia, joita hän nyt sai täysin vapaasti hautoa.

Kaikki olivat kuninkaan luona. Clèvesin prinssi tuli vähän väliä puolisonsa luo kertomaan uutisia ja kohteli häntä yhä samalla tavalla kuin aina, paitsi että kahden kesken ollessa heidän välillään oli jotakin hieman kylmää ja väkinäistä. Prinssi ei ollut uudelleen ottanut tapahtunutta puheeksi, eikä prinsessa ollut jaksanut tai pitänyt sopivanakaan palata tähän keskusteluaiheeseen.

Nemoursin herttua, joka oli odottanut saavansa muutaman hetkisen puhella Clèvesin prinsessalle, hämmästyi kovin ja masentui, kun ei hänellä edes ollut iloa tavata prinsessaa. Kuninkaan haava oli niin vakava, että seitsemäntenä päivänä lääkärit heittivät kaiken toivon. Kuningas kuuli tavattoman levollisena varman tiedon kuolemastaan, ja se oli sitäkin ihailtavampaa, kun hän menetti henkensä niin onnettoman tapaturman vuoksi, parhaassa iässään, onnellisena, kansansa rakastamana ja itse rakastaessaan naista, johon oli silmittömästi kiintynyt.

Kuolemansa aattona kuningas naitti sisarensa Savoijin herttualle ilman juhlallisuuksia. Helppoa on arvata, missä tilassa Valentinoisin herttuatar oli. Kuningatar ei sallinut hänen ollenkaan käydä katsomassa kuningasta ja lähetti häneltä tiedustelemaan kuninkaan sinettejä ja kruunun jalokiviä, jotka hänellä oli hallussaan. Herttuatar kysyi, oliko kuningas jo kuollut, ja kun hänelle vastattiin kieltävästi, selitti hän:

»Minulla ei siis vielä ole ketään käskijää, eikä kukaan voi pakottaa minua palauttamaan, mitä kuninkaan luottamus on antanut haltuuni.»

Heti kun kuningas oli kuollut Tournellesin linnassa, saattoivat Ferraran, Guisen ja Nemoursin herttuat leskikuningattaren, uuden kuninkaan ja hänen puolisonsa, kuningattaren, Louvreen. Nemoursin herttua talutti leskikuningatarta. Heidän lähtiessään liikkeelle leskikuningatar peräytyi muutamia askeleita ja sanoi miniällensä, kuningattarelle, että tämän oli astuttava edellä; mutta helppoa oli huomata, että tässä kohteliaisuudessa oli enemmän katkeruutta kuin hyvän tavan noudattamista.

Lotringin kardinaali oli päässyt leskikuningattaren mielen ehdottomaksi valtiaaksi. Chartresin vidamilla ei ollut enää ollenkaan hänen suosiotaan, ja madame Martiquesin ja vapauden rakkaus oli estänyt vidamia tuntemasta tätä tappiota niin suureksi kuin se olisi ansainnut. Niinä kymmenenä päivänä, jolloin kuningas makasi sairaana, kardinaalilla oli ollut aikaa punoa suunnitelmiaan ja saada kuningatar hyväksymään päätöksiä, jotka sopivat hänen aiheisiinsa. Siten kuningatar heti, kun kuningas kuoli, määräsi konnetabelin oleskelemaan Tournellesin linnassa kuningas-vainajan ruumiin ääressä suorittamassa tavanmukaisia juhlamenoja. Tämä toimi vei hänet kaikesta syrjään ja riisti häneltä toimintavapauden. Konnetabeli lähetti pikaviestin Navarran kuninkaan luo, jotta tämä tulisi mahdollisimman pian yhdessä hänen kanssaan vastapainoksi Guisein suurelle nousulle, jonka huomasi oleva tapahtumassa.

Armeijan ylipäällikkyys annettiin Guisen herttualle, raha-asiain hoito Lotringin kardinaalille. Valentinoisin herttuatar karkoitettiin hovista; takaisin kutsuttiin Tournonin kardinaali, konnetabelin julkivihollinen, ja kansleri Olivier, samoin herttuattaren vihollinen — lyhyesti, hovi muuttui kokonaan muodoltaan. Guisen herttua sai saman kunnian kuin kuninkaalliset prinssit kantaa hautajaismenoissa kuninkaan viittaa. Hän ja hänen veljensä olivat kaikessa määräämässä, ei ainoastaan sen vaikutusvallan vuoksi, joka kardinaalilla oli kuningattaren mieleen, vaan senkin vuoksi, että kuningatar luuli heistä pääsevänsä, jos heihin kyllästyisi, mutta ei voisi työntää konnetabelia syrjään, jota kuninkaalliset prinssit kannattivat.

Kun hautajaismenot oli suoritettu, saapui konnetabeli Louvreen, ja kuningas otti hänet hyvin kylmästi vastaan. Konnetabeli halusi puhella hänen kanssaan kahden kesken, mutta kuningas kutsui luokseen Guiset ja heidän läsnäollessaan neuvoi konnetabelia lepäämään; raha-asiain hoito ja armeijan ylipäällikkyys oli jo annettu toisille, ja jos tarvittaisiin konnetabelin neuvoja, kutsuttaisiin hänet saapuville. Leskikuningatar otti konnetabelin vielä kylmemmin vastaan kuin kuningas, vieläpä moittikin siitä, että konnetabeli oli sanonut kuningasvainajalle, etteivät prinssit lainkaan olleet isänsä näköisiä.

Navarran kuningas saapui myös ja sai melkein yhtä huonon vastaanoton. Condén prinssi, joka oli kärsimättömämpi kuin veljensä, valitteli julkisesti, mutta hänen valituksensa kaikuivat turhaan. Hänet toimitettiin pois hovista: lähetettiin muka Flanderiin allekirjoittamaan rauhan vahvistuskirja.

Navarran kuninkaalle näytettiin väärennettyä Espanjan kuninkaan kirjettä, jonka mukaan Espanja tavoitteli Navarran alueita. Niin hänet saatiin pelkäämään maittensa puolesta ja lopulta matkustamaan Bearniin. Kuningatar antoi hänelle tehtävänkin: saattaa prinsessa Elisabetia Espanjaan, vieläpä pakotti kuninkaan lähtemään ennen prinsessaa. Näin ollen ei hoviin jäänyt ainoatakaan henkilöä, joka olisi voinut olla Guisein vallan vastapainona.

Vaikka Clèvesin prinssi oli pahoillaan, ettei hänen sallittu saattaa kuningatar Elisabetia, ei hän kuitenkaan voinut valittaa, koska sellainen ylimys lähetettiin hänen sijastaan, mutta prinssi kaipasi tätä tointa vähemmän sen kunnian vuoksi, jonka siitä olisi saanut, kuin siksi, että se olisi toimittanut hänen puolisonsa pois hovista, eikä olisi näyttänyt siltä kuin hän itse sitä haluaisi.

Muutamia päiviä kuninkaan kuoleman jälkeen päätettiin lähteä Reimsiin kruunajaisiin. Heti kun puhuttiin tästä matkasta, pyysi Clèvesin prinsessa, joka koko ajan oli pysytellyt kotona tekeytyen sairaaksi, puolisoaan sallimaan, ettei hän seuraisi hovia, vaan saisi lähteä Coulommiersiin hengittämään raitista ilmaa ja hoitamaan terveyttään. Prinssi vastasi, ettei hän halunnut harkita, pakottivatko terveyssyyt prinsessan olemaan poissa kruunajaismatkalta, vaan muutenkin siihen suostuvansa. Hänen ei ollut vaikea suostua asiaan, jonka hän jo oli päättänyt. Niin hyvä käsitys kuin hänellä olikin vaimonsa hyveellisyydestä, huomasi hän hyvin, ettei ollut viisasta kauemmaksi aikaa toimittaa prinsessaa sen miehen näkyviin, jota hän rakasti.

Nemoursin herttua sai pian tietää, ettei Clèvesin prinsessa seuraisi hovia. Hän ei malttanut lähteä prinsessaa tapaamatta, vaan lähdön aattona meni tämän luo niin myöhään kuin hyvä tapa salli, kohdatakseen hänet yksin. Onni suosi hänen aiettaan. Saavuttuaan pihalle herttua tapasi madame de Neversin ja madame de Martiquesin, jotka juuri sieltä tulivat ja sanoivat prinsessan jääneen yksin. Herttua nousi portaita niin levottomana ja hämillään, että hänen tilaansa voi verrata vain Clèvesin prinsessan tunteisiin, kun hänelle ilmoitettiin Nemoursin herttuan tulleen häntä tapaamaan… Pelko, että herttua puhuisi rakkaudestaan ja hän itse vastaisi liian suopeasti, levottomuus, jota tämä vierailu herättäisi hänen puolisossaan, tuskallinen velvollisuus tehdä siitä tiliä tai pakko se salata, kaikki tämä välähti yhtä aikaa prinsessan mieleen ja saattoi hänet niin pahaan pulaan, että hän päätti välttää sitä, mikä ehkä kaikkein enimmin olisi häntä miellyttänyt.

Prinsessa lähetti erään kamarineitinsä sanomaan odotushuoneeseen jääneelle Nemoursin herttualle olleensa juuri sairaana ja kovin pahoittelevansa, ettei voinut ottaa vastaan kunniaa, jota herttua hänelle osoitti. Mikä murhe olikaan herttualle, ettei hän saanut nähdä prinsessaa ja että syynä tähän oli haluttomuus häntä tavata! Herttua matkusti seuraavana päivänä. Hänellä ei ollut enää mitään toivomista sattumalta. Hän ei ollut saanut puhutella prinsessaa perintökuningattaren luona tapahtuneen keskustelun jälkeen, ja hänellä oli syytä uskoa, että kun hän vahingossa oli puhunut vidamille, se oli tuhonnut kaikki hänen toiveensa. Niinpä hän tunsi kaikkea sitä vaivaa, joka voi katkeroittaa muutenkin ankaraa tuskaa.

Heti kun Clèvesin prinsessa oli vähän tointunut hämmingistä, jonka herttuan aiottu vierailu oli herättänyt, vaihtuivat kaikki ne syyt, joiden takia hän oli kieltäytynyt. Hän huomasi tehneensä virheen, ja jos hän olisi uskaltanut tai vielä olisi ollut kylliksi aikaa, olisi hän kutsuttanut herttuan takaisin.

Madame de Nevers ja madame de Martiques menivät Clèvesin prinsessaan luota uuden kuningattaren luo, ja siellä oli myös Clèvesin prinssi. Kuningatar kysyi heiltä, mistä he tulivat. He sanoivat tulevansa Clèvesin prinsessan luota, missä olivat viettäneet osan iltapäivää suuressa seurassa, ja lisäsivät, ettei sinne nyt ollut jäänyt muita kuin Nemoursin herttua. Nämä sanat eivät olleet yhdentekeviä Clèvesin prinssille, kuten he olivat luulleet. Vaikka prinssin täytyi ymmärtää, että Nemoursin herttua voi usein keksiä tilaisuuksia puhella hänen puolisollensa, niin kuitenkin se ajatus, että herttua oli hänen luonansa, että hän oli siellä yksin ja että hän voi puhua rakkaudestaan, näytti hänestä tällä hetkellä niin uudelta ja sietämättömältä, että mustasukkaisuus syttyi hänen sydämessään kiihkeämpänä kuin milloinkaan. Prinssin oli mahdoton jäädä kuningattaren luo. Hän palasi tietämättä edes, miksi palasi ja oliko hänellä aikomuksena keskeyttää Nemoursin herttuan vierailu.

Heti lähestyessään kotiaan prinssi katseli näkyisikö mitään, mistä voisi päättää herttuan vielä olevan siellä. Hän tunsi helpotusta havaitessaan, että vieras oli poistunut, ja nautti ajatellessaan, ettei herttua ollut voinut viipyä siellä kauan. Hän kuvitteli, ettei hänen ehkä tarvinnut olla mustasukkainen Nemoursin herttualle, ja vaikkakaan hän ei sitä epäillyt, koetti hän sitä epäillä, mutta niin monet seikat vakuuttivat hänelle samaa, ettei hän kauan saanut olla toivomassaan epävarmuudessa.

Prinssi meni aluksi puolisonsa huoneeseen, mutta puheltuaan jonkun aikaa yhtäkaikkisista asioista ei voinut olla kysymättä, mitä prinsessa oli tehnyt ja keitä hänen luonaan oli käynyt. Prinsessa teki selkoa. Huomattuaan, ettei tällöin mainittu Nemoursin herttuaa, prinssi kysyi puolisoltaan arkaillen, oliko hän luetellut kaikki vieraat antaakseen hänelle tilaisuuden mainita herttuankin, välttääkseen sitä surua, että prinsessa häneltä jotakin peitteli. Kun prinsessa ei ollut tavannut ketään muuta, ei hän myöskään ketään maininnut. Prinssi virkkoi silloin murheellisella äänensävyllä:

»Entä Nemoursin herttua — ettekö ole häntä tavannut vai oletteko hänet unohtanut?»

»En ole tosiaankaan häntä tavannut» vastasi prinsessa. »Voin pahoin ja lähetin erään kamarineideistäni pyytämään anteeksi, etten voinut häntä vastaanottaa.»

»Ette siis voinut pahoin muita kuin häntä varten», sanoi prinssi, »koska olette ottanut vastaan kaikki muut? Minkätähden erotatte Nemoursin herttuan muista? Miksi hän ei ole teille kuin joku muu? Minkävuoksi pelkäätte nähdä häntä? Minkätähden osoitatte hänelle, että häntä pelkäätte? Miksi ilmaisette hänelle, että käytätte sitä valtaa, jonka hänen rakkautensa teille antaa? Uskaltaisitteko kieltäytyä häntä tapaamasta, ellette tietäisi hänen erottavan jyrkkyytenne epäkohteliaisuudesta? Mutta miksi olette häntä kohtaan niin jyrkkä? Teidän kaltaisenne henkilön puolelta on kaikki muu suosiota paitsi välinpitämättömyys.»

»En luullut», sanoi prinsessa, »mitä epäluuloja teillä lieneekin Nemoursin herttuaa kohtaan, että voisitte syyttää minua siitä, etten ole tahtonut häntä tavata».

»Niin teen kuitenkin, madame», virkkoi prinssi, »ja hyvillä perusteilla. Miksi ette häntä tapaisi, jollei hän olisi teille mitään sanonut? Mutta, madame, hän on puhunut teille. Jos ainoastaan hänen vaitiolonsa olisi teille osoittanut hänen rakkauttaan, ei se olisi teihin tehnyt niin syvää vaikutusta! Ette ole voinut sanoa minulle koko totuutta, vaan olette salannut siitä suurimman osan, olettepa katunut sitäkin vähää, mitä olette minulle tunnustanut, eikä teillä ole ollut voimaa jatkaa. Nyt olen onnettomampi kuin luulinkaan, onnettomampi kaikkia ihmisiä. Te olette puolisoni, minä rakastan teitä kuin rakastajatartani, ja te rakastatte toista! Tuo toinen on hovin miellyttävin mies, tapaa teidät joka päivä ja tietää, että te rakastatte häntä. Ja minä olen voinut uskoa», huudahti prinssi, »että voittaisitte häntä kohtaan tuntemanne rakkauden! Minun täytyi olla järkeni menettänyt uskoakseni semmoista mahdolliseksi.»

»En tiedä», sanoi prinsessa alakuloisesti, »oletteko ollut väärässä arvostelussanne suopeasti niin harvinaista menettelyä kuin minun; mutta en tiedä myöskään, olenko erehtynyt luullessani teidän olevan minua kohtaan oikeudenmukaisen.»

»Älkää sitä epäilkö, madame», vastasi prinssi; »te olette erehtynyt. Olette odottanut minulta yhtä mahdottomia kuin minä teiltä. Kuinka saatoitte toivoa minun säilyttävän järkeni? Olitte siis unohtanut, että rakastan teitä intohimoisesti ja että olen aviomiehenne? Toinenkin näistä syistä saattaa ihmisen äärimmäisyyksiin, mutta mitä voivatkaan ne molemmat yhdessä? Niin, mitä ne tekevätkään!» jatkoi prinssi. »Sydämeni on täynnä kiihkeitä ja levottomia tunteita, joita en hallitse. En ole enää mielestäni teidän arvoisenne, ettekä tekään enää näytä olevan minun arvoiseni. Ihailen teitä ja samalla vihaan; loukkaan teitä, pyydän anteeksi ja taas häpeän rakkauttani. Lyhyesti sanoen, rauhani ja järkeni on mennyt. En tiedä, kuinka olen jaksanut elää sen jälkeen, kun puhuitte minulle Coulommiersissa, ja sen päivän jälkeen, kun saitte perintökuningattarelta kuulla, että lemmen juttunne tunnetaan. En tiedä, millä tavalla se on saatu selville, enkä sitäkään, mitä on tapahtunut Nemoursin herttuan ja teidän välillänne tässä suhteessa. Sitä ette minulle milloinkaan ilmoita enkä pyydäkään selittämään. Pyydän teitä vain muistamaan, että olette tehnyt minusta maailman onnettomimman ihmisen.»

Näin sanottuaan prinssi lähti puolisonsa luota ja matkusti seuraavana päivänä häntä enää tapaamatta. Mutta hän kirjoitti puolisolleen surua, rehellistä mieltä ja lempeyttä uhkuvan kirjeen. Prinsessa vastasi siihen niin liikuttavasti, niin monesti vakuuttaen entistä ja tulevaista hyvää käytöstään, että koska nämä vakuutukset perustuivat totuuteen ja todella kuvasivat hänen tunteitaan, tämä kirje tehosi prinssiin ja teki hänet jonkun verran rauhallisemmaksi. Tähän tulee lisäksi, että Nemoursin herttuan lähdettyä kuningasta tapaamaan, kuten hän itsekin, hän voi olla levollinen tietäessään, ettei herttua jäisi samaan paikkaan kuin prinsessa.

Joka kerta kun prinsessa puheli puolisonsa kanssa, teki miehen osoittama intohimoinen rakkaus, rehellinen käytös, heidän keskinäisen ystävyytensä ynnä hänen oma velvollisuudentuntonsa vaikutuksen hänen sydämeensä ja himmensi Nemoursin herttuan kuvaa; mutta sitä kesti vain vähän aikaa, ja sama kuva palasi pian entistä eloisampana ja läheisempänä hänen mieleensä.

Ensi päivinä herttuan lähdön jälkeen prinsessa tuskin huomasi hänen poissaoloaan. Sitten se tuntui hänestä kolkolta. Siitä alkain kun prinsessa häntä rakasti, oli tuskin kulunut päivääkään, ettei hän olisi pelännyt tai toivonut tapaavansa herttuaa. Hänelle tuotti suurta tuskaa ajatella, ettei ollut enää sattuman vallassa toimittaa heidät näkemään toisensa.

Prinsessa lähti Coulommiersiin ja samalla piti huolta siitä, että sinne kuljetettiin eräitä suuria maalauksia. Nämä hän oli teettänyt jäljennöksinä niistä alkuperäisistä tauluista, jotka Valentinoisin herttuatar oli maalauttanut Anetissa sijaitsevaa huvilinnaansa varten. Kaikki huomattavat tapahtumat kuninkaan hallitusajalta oli niissä kuvattu, m.m. Metzin kaupungin piiritys, ja ne henkilöt, jotka olivat siinä kunnostautuneet, oli maalattu hyvin näköisiksi. Nemoursin herttua oli niiden joukossa: ehkä juuri senvuoksi Clèvesin prinsessa oli halunnut saada nämä taulut mukaansa.

Madame de Martiques, joka ei ollut voinut lähteä hovin mukana, oli luvannut tulla viettämään muutamia päiviä Coulommiersissa. Se seikka, että he molemmat olivat kuningattaren suosiossa, ei ollut herättänyt heissä kateutta eikä vieromista toisiaan kohtaan. He olivat ystävättäriä, kuitenkaan uskomatta toisilleen tunteitansa. Clèvesin prinsessa tiesi, että madame de Martiques rakasti vidamia; mutta madame de Martiques ei tiennyt Clèvesin prinsessan ja Nemoursin herttuan välisestä suhteesta. Koska prinsessa oli vidamin veljentytär, teki se hänet vieläkin rakkaammaksi madame de Martiquesille, ja prinsessa piti hänestä henkilönä, joka oli rakastunut niinkuin hän itsekin, vieläpä hänen rakastettunsa läheiseen ystävään.

Madame de Martiques saapui Coulommiersiin, kuten oli luvannuteja huomasi prinsessan viettävän hyvin yksinäistä elämää, jopa pyrkivän täydellisesti eroonkin muista ihmisistä oleskelemalla iltaisin puutarhassa palvelijainkaan häntä seuraamatta; hän kävi huvimajassa, jossa Nemoursin herttua oli häntä kuunnellut, ja astui siihen huoneeseen, joka avautui puutarhaan päin. Hänen palvelusväkensä pysytteli toisessa huoneessa tai huvimajan alapuolella eikä tullut hänen luokseen muutoin kuin kutsusta.

Madame de Martiques ei ollut ennen nähnyt Coulommiersia. Hän hämmästyi sen kauneuksista ja varsinkin huvimajan hauskuudesta. Clèvesin prinsessa ja hän viettivät siellä kaikki illat. Vapaa olo kahden kesken ja mitä ihanimmassa paikassa vietetyt illat antoivat yhä uutta keskustelun aihetta näille kahdelle nuorelle naiselle, joilla oli kummallakin voimakas rakkaus sydämessään, ja vaikka he eivät uskoneet toisilleen salaisuuksiaan, oli heistä erittäin hauskaa puhella keskenään. Madame de Martiquesin olisikin ollut vaikea lähteä Coulommiersista, jollei hän sieltä lähtiessään olisi päässyt vidamin olinpaikkaan. Hän matkusti Chambordiin, jossa hovi silloin oleskeli.

Reimsissa tapahtuneen kruunauksen oli Lotringin kardinaali toimittanut, ja kesän loppupuolta vietettiin Chambordin linnassa, joka oli äskettäin rakennettu. Kuningatar oli hyvin iloissaan tavatessaan jälleen madame de Martiquesin ja osoitettuaan hänelle mielihyvänsä monilla tavoin kysyi, kuinka Clèvesin prinsessa jaksoi ja mitä hän teki maalla. Nemoursin herttua ja Clèvesin prinssi olivat silloin kuningattaren luona. Madame de Martiques, joka oli pitänyt Coulommiersia ihastuttavana, kertoi sen kauneuksista ja kuvaili tavattoman laajasti metsän huvimajaa ja sitä iloa, joka Clèvesin prinsessalla oli vaellella siellä yksin myöhään illallakin. Nemoursin herttua, joka tunsi seudun kylliksi ymmärtääkseen, mitä madame de Martiques kertoi, ajatteli, ettei hänen olisi mahdotonta siellä nähdä Clèvesin prinsessaa kahden kesken. Hän teki madame de Martiquesille vielä muutamia kysymyksiä saadakseen asiasta enemmän selkoa. Clèvesin prinssi, joka oli katsellut herttuaa koko ajan hänen puhellessaan madame de Martiquesin kanssa, luuli ymmärtävänsä, mitä sinä hetkenä liikkui herttuan mielessä. Herttuan tekemät kysymykset vahvistivat häntä tässä luulossa, joten hän piti varmana, että herttua aikoi mennä tapaamaan hänen puolisoaan. Hän ei erehtynytkään tässä uskossaan. Sellainen aie välähti niin voimakkaasti Nemoursin herttuan mieleen, että hän vietettyään yön miettimällä, kuinka panisi tuumansa toimeen, seuraavana aamuna pyysi kuninkaalta lupaa lähteä Pariisiin jonkun keksimänsä tekosyyn nojalla.

Clèvesin prinssi oli varma siitä, mikä matkan aiheena oli, mutta päätti saada selvyyden vaimonsa käytöksestäpä vapautua hirveästä epätiedosta. Häntä halutti lähteä samaan aikaan kuin Nemoursin herttua, itse piiloutuneena todetakseen mikä menestys herttualla oli matkallaan, mutta peläten, että hänen lähtönsä näyttäisi tavattomalta ja että Nemoursin herttua saatuaan siitä tietää muuttaisi suunnitelmiaan, hän päätti uskoa salaisuuden eräälle hoviherralleen, jonka uskollisuuden ja mielialan hän tunsi. Prinssi kertoi hänelle pulansa, kuvaili, kuinka hyveellinen Clèvesin prinsessa tähän asti oli ollut, ja käski hoviherran seurata Nemoursin herttuan jälkiä, pitää häntä tarkoin silmällä, katsoa, menisikö herttua Coulommiersiin ja pujahtaisiko hän illalla puutarhaan.

Hoviherra, joka oli erittäin sovelias tällaiseen tehtävään, suoritti sen mahdollisimman tarkasti. Hän seurasi Nemoursin herttuaa kylään asti, joka oli puolen tunnin matkan päässä Coulommiersista ja johon herttua pysähtyi, ja arvasi hänen jääneen sinne vain iltaa odottamaan. Hoviherra ei katsonut viisaaksi pysähtyä samaan paikkaan, vaan sivuutti kylän ja poikkesi metsään eräälle kohdalle, josta luuli Nemoursin herttuan kulkevan. Eikä hän erehtynytkään tässä suunnitelmassa. Heti pimeän tultua hän kuuli askeleita ja tunsi helposti Nemoursin herttuan. Hoviherra näki herttuan kiertävän puutarhan ympäri ikäänkuin kuunnellakseen, oliko siellä ketään, ja valitakseen paikan, josta sinne pääsisi mukavimmin. Pensasaita oli hyvin korkea ja sitä oli takanakin estämässä pääsyä, niin että oli varsin vaikea pujahtaa siitä läpi. Nemoursin herttua onnistui siinä kuitenkin viimein.

Heti puutarhaan tultuaan herttuan ei ollut vaikea tietää, missä Clèvesin prinsessa oleskeli. Hän näki paljon valoa perähuoneesta, jonka kaikki ikkunat olivat auki, ja hiipien pitkin pensasaitaa hän lähestyi sitä levottomana ja liikutettuna, kuten hyvin voi kuvitella. Hän asettui erään ikkunan taakse, jota käytettiin ovena, nähdäkseen, mitä prinsessa teki. Hän näki, että prinsessa oli yksin ja niin ihmeellisen kaunis, että hän vaivoin voi hillitä sitä hurmausta, jonka tämä näky herätti. Kuumuuden vuoksi prinsessalla ei ollut päässään ja kaulassaan muuta kuin hätäisesti yhteenkootut hiukset. Hän makasi leposohvalla edessään pöytä, jolla oli useita koreja täynnä nauhoja. Prinsessa valitsi niistä muutamia, ja herttua huomasi, että ne olivat samanvärisiä kuin hänellä itsellään turnajaisissa. Hän näki prinsessan solmivan niitä hyvin harvinaiseen intialaiseen keppiin, jota herttua oli käyttänyt jonkun aikaa, antaen sen sitten sisarelleen. Tältä oli prinsessa sen ottanut osoittamatta tietävänsä, että se oli kuulunut Nemoursin herttualle.

Lopetettuaan puuhansa, kasvoillan se sulous ja lempeys, jotka vastasivat hänen sydämensä tunteita, prinsessa otti kynttilän ja lähestyi erästä suurta pöytää, vastapäätä Metzin piiritystä esittävää taulua, jossa oli myös Nemoursin herttuan muotokuva. Prinsessa istuutui ja alkoi katsella tätä kuvaa niin tarkkaavasti ja haaveillen kuin vain rakastunut voi.

Mahdotonta on kuvata Nemoursin herttuan tunteita tänä hetkenä. Kukaan muu mies ei ole kokenut eikä kuvitellut sitä näkyä, että lemmitty olento myöhään illalla, maailman kauneimmassa paikassa aavistamatta rakastajan läsnäoloa, olisi sellaisessa puuhassa, joka koskee rakastajaa ja kätkettyä intohimoa.

Herttua olikin niin suunniltaan, että seisoi kauan liikkumatta katselemassa prinsessaa eikä ajatellut, että hetket olivat kalliit. Vähän rauhoituttuaan hän päätteli, että hänen piti lykätä puheleminen siksi, kunnes prinsessa tulisi puutarhaan. Hän luuli tätä menettelyä varmemmaksi, koska prinsessa silloin olisi kauempana kamarineideistään. Mutta huomattuaan prinsessan yhä pysyvän huoneessa hän astui sisään. Mikä levottomuus valtasikaan hänet, kun hän aikoi toteuttaa aikeensa! Kuinka hän pelkäsi suututtaa prinsessaa! Mikä kauhu saada muuttumaan niin lempeät kasvot ja nähdä niiden vaihtuvan ankaroiksi ja vihaisiksi!

Herttuan mielestä ei ollut hullua tulla näkymättömänä katsomaan Clèvesin prinsessaa, mutta hullua oli ajatella näyttää itsensä hänelle. Nyt hän näki kaikki, mitä ei vielä milloinkaan ollut katsellut. Hänestä tuntui sopimattoman julkealta tulla yöllä yllättämään nainen, jolle hän ei vielä milloinkaan ollut suoraan puhunut rakkaudestaan. Hän ei kuvitellut saavansa olettaa, että prinsessa tahtoisi häntä kuunnella, vaan uskoi herättävänsä oikeutettua suuttumusta vaarasta, johon saattaisi lemmittynsä, kun otettiin lukuun tämän kohtauksen mahdolliset seuraukset. Niinpä hän menetti rohkeutensa ja oli useita kertoja tekemäisillään päätöksen poistua itseään näyttämättä. Mutta kun häntä yllytti halu puhua prinsessan kanssa ja toisaalta rohkaisi äskeisestä näystä syttynyt toivo, astui hän muutamia askeleita lähemmäs, kuitenkin niin levottomana, että hänen miekankannikkeensa tarttui ikkunanpieleen ja kolahti. Clèvesin prinsessa käänsi päätänsä; joko hän ajatteli yksinomaan herttuaa tai tämä seisoi sellaisella kohdalla, että valo osui häneen kyllin kirkkaasti, olkoon sen laita kuinka tahansa, mutta prinsessa luuli hänet tuntevansa ja hetkeäkään arvelematta tai kääntymättä sinne päin, missä herttua oli, riensi kamarineitiensä luo.

Prinsessa tuli sinne niin hämillään, että hänen, asian oikeaa laitaa salatakseen, täytyi sanoa olevansa sairas; samalla hän tahtoi myös antaa väelleen jotakin puuhaa, jotta Nemoursin herttua ehtisi vetäytyä takaisin. Vähän harkittuaan prinsessa luuli erehtyneensä, kun oli kuvitellut Nemoursin herttuan ilmestyneen luokseen. Hän tiesi herttuan olevan Chambordissa eikä pitänyt edes todennäköisenä näin uhkarohkeata yritystä. Niinpä häntä monta kertaa halutti palata sisähuoneeseen tai mennä puutarhaan katsomaan, olisiko siellä ketään. Hän ehkä toivoi yhtä paljon kuin pelkäsikin tapaavansa siellä herttuan. Lopulta kuitenkin järki ja varovaisuus saivat voiton kaikista tunteista, ja hänen mielestään oli parempi pysyä epävarmuudessa kuin joutua siihen vaaraan, että saisi täyden selvyyden. Kesti kauan, ennenkuin prinsessa sai päätetyksi lähteä paikasta, jonka lähellä herttua kenties odotteli, ja melkein vasta päivän koittaessa hän palasi linnaan.

Nemoursin herttua oli pysytellyt puutarhassa, niin kauan kuin oli nähnyt valoa. Hän ei ollut voinut menettää toivoa nähdä jälleen prinsessaa, vaikkakin oli varma, että prinsessa oli hänet tuntenut ja lähtenyt pois juuri häntä välttääkseen, mutta nähdessään, että ovet suljettiin, hän huomasi toivonsa olevan turhan. Hän meni ottamaan hevosensa, joka oli lähellä Clèvesin prinssin apumiehen väijymäpaikkaa. Hoviherra seurasi herttuaa takaisin kylään. Herttua päätti viettää siellä koko päivän ja palata taas illalla Coulommiersiin nähdäkseen, olisiko prinsessa kyllin tyly välttääkseen häntä tai ollakseen näyttäytymättä. Vaikkakin herttua oli hyvin iloissaan huomattuaan olevansa niin paljon prinsessan ajatuksissa, oli hän toisaalta kovin murheissaan siitä, että oli nähnyt prinsessan, kuten luonnollista oli, karttavan kohtausta.

Rakkautta ei ole kukaan tuntenut hellemmin ja kiihkeämmin kuin silloin herttua. Hän käveli salavien varjossa pitkin kätköpaikaksi valitun talon takana virtaavan puron rantaa, edeten niin kauas kuin suinkin, ettei kukaan häntä näkisi, ja antautui rakkautensa hurmaukseen; hänen sydämensä joutui sellaiseen ahdistukseen, että hänen täytyi vuodattaa muutamia kyyneliä. Mutta nämä kyynelet eivät olleet ainoastaan surun purkauksia, vaan niihin liittyi myös sitä suloisuutta, jota on vain rakkaudessa.

Herttua alkoi palauttaa mieleensä kaikkia Clèvesin prinsessan tekoja siitä alkaen, kun oli häneen rakastunut. Kuinka vilpitöntä ja kainoa välttelyä prinsessa olikaan aina hänelle osoittanut, vaikka häntä rakastikin!

»Sillä lopultakin hän rakastaa minua», sanoi herttua itselleen, »hän rakastaa minua, sitä ei voi epäillä. Suurimmat lupaukset ja suosionosoitukset eivät ole niin varmoja, merkkejä kuin ne, jotka minä olen saanut. Kuitenkin hän kohtelee minua niin tylysti kuin vihaisi. Olen odotellut aikaani, nyt ei minun enää sovi varrota, kun näen hänen aina puolustautuvan samoin minua ja itseään vastaan. Jollei minua rakastettaisi, niin koettaisin miellyttää, mutta minä miellytän, minua rakastetaan, ja se kätketään minulta. Mitä voinkaan enää toivoa ja mitä muutosta minun pitäisi odottaa kohtalossani? Niin, minua rakastaa maailman miellyttävin nainen, enkä saisi tuntea sitä rakkauden ylenpalttisuutta, jonka ensimmäinen varmuus hänen rakkaudestaan antaa, muutoin kuin paremmin tajutakseni sen tuskan että minua kohdellaan tylysti!

— Antakaa minun, ihana prinsessa, kuulla, että minua rakastatte! Sallikaa minun nähdä tunteenne. Myönnyn siihen, että palaatte ainiaaksi minua surettavaan tylyyn käytökseen, kunhan vain kerran elämässäni saan teiltä itseltänne kuulla, että rakastatte minua. Katselkaa minua edes niillä silmillä, joilla viime yönä näin teidän tarkastelevan kuvaani! Voitteko katsoa sitä niin lempeästi ja paeta minua niin julmasti? Mitä pelkäätte? Miksi rakkauteni on teistä kammottava? Rakastatte minua, mutta salaatte sen turhaan; olettehan väkisinkin antanut minulle siitä todisteita. Tiedän onneni, antakaa minun siitä nauttia älkääkä enää tehkö minua onnettomaksi!

— Onko mahdollista, että Clèvesin prinsessa rakastaa minua ja että olen onneton? Kuinka kaunis olikaan viime yö! Kuinka saatoin vastustaa kiusausta heittäytyä hänen jalkoihinsa? Jos olisin niin tehnyt, olisin ehkä estänyt hänet pakenemasta ja kunnioitukseni olisi hälventänyt hänen pelästyksensä. Mutta kenties hän ei tuntenut minua. Suren enemmän kuin on tarviskaan, sillä miehen näkeminen niin tavattomaan aikaan on hänet pelästyttänyt.»

Nämä samat ajatukset askarruttivat Nemoursin herttuaa koko päivän. Hän odotti kärsimättömästi yötä. Sen tultua hän lähti taas Coulommiersiin päin. Clèvesin prinssin apulainen, joka käytti valepukua, jotta häntä ei niin huomattaisi, seurasi herttuaa samaan paikkaan kuin edellisenäkin iltana ja näki hänen taas pujahtavan puutarhaan. Herttua huomasi pian, että prinsessa ei ollut tahtonut joutua uudestaan siihen vaaraan, että hänen rauhaansa häirittäisiin. Kaikki ovet oli suljettu. Herttua kierteli joka puolella keksiäkseen, eikö tulta näkyisi, mutta turhaan.

Epäillen, että Nemoursin herttua voisi palata, prinsessa oli jäänyt huoneeseensa. Hän oli pelännyt, ettei hänellä enää olisi voimaa paeta herttuaa, eikä tahtonut antautua vaaraan puhella herttuan kanssa tavalla, joka huonosti sopisi hänen tähänastiseen käytökseensä.

Vaikka Nemoursin herttualla ei ollut mitään toivoa nähdä prinsessaa, ei hän voinut heti lähteä poiskaan paikasta, jossa prinsessa niin usein oleskeli. Hän vietti koko yön puutarhassa ja tunsi jonkinlaista lohdutusta nähdessään ainakin samat ympäristöt kuin prinsessa näki joka päivä. Aurinko oli noussut, ennenkuin hän ajatteli poistumista, mutta lopulta se pelko, että hänet keksittäisiin, sai hänet lähtemään.

Herttuan oli mahdoton matkustaa pois Clèvesin prinsessaa näkemättä. Niinpä hän meni madame de Mercoeurin luo, joka oleskeli silloin Coulommiersin lähellä sijaitsevassa talossaan ja hämmästyi tavattomasti veljensä tulosta. Herttua keksi matkalleen jonkun syyn, joka oli kyllin todennäköinen pettämään madame de Mercoeurin, ja kehitteli niin taitavasti suunnitelmaansa, että sai madame de Mercoeurin itse ehdottamaan käyntiä Clèvesin prinsessan luona. Tämä aie pantiin toimeen vielä samana päivänä ja Nemoursin herttua sanoi sisarelleen jättävänsä hänet Coulommiersiin palatakseen kiireesti kuninkaan hoviin. Herttua ajatteli näet toimittaa niin, että hänen sisarensa lähtisi Coulommiersista ensin, ja uskoi keksineensä pettämättömän keinon puhutella prinsessaa.

Kun Nemoursin herttua ja madame de Mercoeur saapuivat perille, käveli prinsessa leveällä, kukkalavaa reunustavalla käytävällä. Herttuan näkeminen saattoi hänet pahaan pulaan, eikä hän voinut enää epäillä sitä, että hänen toissa iltana näkemänsä mies oli herttua. Tämä varmuus herätti hänessä jonkun verran suuttumusta, koska hän piti tuota yritystä tunkeilevana ja varomattomana. Herttua huomasi hänen kasvoillaan kylmähkön ilmeen ja tunsi siitä polttavaa tuskaa. Puheltiin jokapäiväisistä asioista. Herttua osasi kuitenkin saada esille niin paljon henkevyyttä, niin paljon huomaavaisuutta ja ihailua prinsessaa kohtaan, että hälvensi vastoin prinsessan tahtoakin osan sitä kylmäkiskoisuutta, jota oli aluksi näkynyt.

Rauhoituttuaan ensi pelostaan herttua ilmaisi suurta halua mennä metsään katsomaan huvimajaa ja kuvaili sitä maailman suloisimpana paikkana, vieläpä niin yksityiskohtaisesti, että madame de Mercoeur sanoi hänen varmaankin käyneen siellä useita kertoja niin hyvin tunteakseen sen kaikki kauneudet.

»Luulen kuitenkin»; virkkoi Clèvesin prinsessa, »ettei Nemoursin herttua ole milloinkaan käynyt huvimajan sisällä. Se onkin valmistunut vasta äskettäin.»

»Ei ole kauan siitäkään, kun siellä kävin», vastasi Nemoursin herttua prinsessaan katsahtaen, »enkä tiedä, voinko olla oikein tyytyväinen, koska olette unohtanut minut siellä nähneenne».

Madame de Mercoeur, joka katseli puutarhan kukkia, ei kuunnellut, mitä hänen veljensä sanoi. Prinsessa punastui ja luoden silmänsä alaspäin, herttuaan katsomatta, sanoi:

»En muista teitä siellä nähneeni, ja jos siellä olette käynyt, on se tapahtunut tietämättäni.»

»Totta on, madame», myönsi herttua, »että olen käynyt siellä kutsumattanne ja että olen viettänyt siellä elämäni suloisimmat ja kauheimmat hetket».

Prinsessa ymmärsi liiankin hyvin herttuan sanat, mutta ei vastannut niihin. Hän aikoi estää madame de Mercoeuria menemästä sisähuoneeseen, koska Nemoursin herttuan kuva oli siellä, eikä hän olisi suonut sitä nähtävän. Hän saikin ajan, kulumaan huomaamatta, ja madame de Mercoeur puhui jo paluusta, mutta kun prinsessa huomasi, etteivät herttua ja hänen sisarensa poistuisi yhdessä, arvasi hän, mikä vaara oli tarjona. Hän huomasi olevansa samassa pulassa kuin oli ollut Pariisissa ja teki myös saman päätöksen. Se pelko, että tämä vierailu olisi vielä vahvistuksena hänen puolisonsa epäluuloille, oli lisäksi syynä samaan johtopäätökseen. Välttääkseen sitä, että Nemoursin herttua jäisi hänen kanssaan kahden kesken, prinsessa sanoi madame de Mercoeurille tulevansa saattamaan häntä metsän laitaan ja käski, että hänen omat vaununsa lähetettäisiin mukaan.

Kun herttua näki prinsessan torjuvan käytöksen yhä jatkuvan, tunsi hän siitä niin vihlovaa tuskaa, että heti kalpeni. Madame de Mercoeur kysyi, voiko hän pahoin, mutta herttua katsahti prinsessaan sisarensa huomaamatta ja ilmaisi hänelle katseellaan, ettei hänellä ollut muuta tuskaa kuin epätoivonsa. Hänen täytyi kuitenkin antaa prinsessan ja sisarensa lähteä yhdessä, uskaltamatta heitä saattaa. Sen jälkeen, mitä oli sanottu, herttua ei voinut enää palata tänne sisarensa mukana. Niinpä hän lähti Pariisiin ja sieltä edelleen seuraavana päivänä.

Clèvesin prinssin apuriksi ruvennut mies oli koko ajan pitänyt herttuaa silmällä. Hän palasi myös Pariisiin ja nähtyään Nemoursin herttuan lähtevän Chambordiin kiiruhti ehtiäkseen sinne ennen herttuaa ja tehdäkseen selkoa matkastaan. Hänen toimenantajansa odotti hänen paluutaan, ikäänkuin se ratkaisisi koko hänen elämänsä onnen.

Heti nähtyään hänet prinssi päätti hänen ilmeestään ja vaitiolostaan, että hänellä oli vain ikäviä uutisia. Prinssi, oli jonkun aikaa surun vallassa, pää painuneena, voimatta puhua. Lopulta hän antoi hoviherralle merkin poistua.

»Menkää», sanoi prinssi; »näenhän, mitä teillä on minulle sanottavaa, mutta nyt en jaksa sitä kuulla».

»Minulla ei ole teille mitään ilmoitettavaa», vastasi toinen, »mistä voisi tehdä varman johtopäätöksen. On totta, että Nemoursin herttua on kahtena yönä perättäin mennyt metsästä puutarhaan ja että hän päivää myöhemmin oli Coulommiersissa madame de Mercoeurin kanssa.»

»Riittää, riittää», virkkoi prinssi, vielä viitaten hoviherraa poistumaan; »en tarvitse lisää selityksiä».

Hoviherran täytyi jättää hänet epätoivoon, jota suurempaa ei liene kellään ollut. Harvoin on niin uljas ja kiihkeästi rakastunut mies kuin Clèvesin prinssi saanut samalla kertaa tuntea tuskaa, johon on syynä rakastajattaren uskottomuus ja häpeä olla vaimonsa pettämä.

Prinssi ei voinut kestää suruansa. Hän sai kuumeen heti seuraavana yönä niin rajuine puuskineen, että hänen sairautensa heti näytti perin vaaralliselta. Clèvesin prinsessalle lähetettiin asiasta tieto, ja hän saapui kiireesti. Prinsessan tullessa prinssi oli vielä sairaampi ja kohteli häntä niin kylmästi, että prinsessa hämmästyi tavattomasti ja kävi murheelliseksi. Prinsessasta näytti, että prinssi vain haluttomasti otti vastaan hänen palveluksiaan, mutta lopulta hän ajatteli sen johtuvan vain sairaudesta.

Heti prinsessan tultua Bloisiin, missä hovi silloin oleskeli, Nemoursin herttua ei voinut olla iloitsematta tietäessään olevansa samassa paikassa. Hän koetti tavata prinsessaa ja kävi joka päivä Clèvesin prinssin luona muka kuulemassa, kuinka potilas jaksoi, mutta turhaan. Prinsessa ei poistunut puolisonsa huoneesta, kärsien tavattomasti nähdessään hänen tilansa. Nemoursin herttua oli epätoivoissaan saadessaan kuulla prinsessan olevan niin murheissaan. Hän arvasi hyvinkin, kuinka tämä suru uudistaisi prinssin ja prinsessan välisen ystävyyden ja minkä vaarallisen käänteen se tuottaisi sydämessä piilevään rakkauteen. Jonkun aikaa tämä ajatus suretti häntä hirveästi; mutta prinssin vaikea sairaus herätti hänessä uusia toiveita. Hän käsitti, että Clèvesin prinsessa ehkä pian olisi vapaa noudattamaan rakkauttaan ja että hän itse tulevaisuudessa saisi nauttia yhtämittaista onnea ja pysyväistä iloa. Mutta hän ei voinut kauan pitää vireillä tätä ajatusta: niin levottomaksi ja huumautuneeksi se hänet saattoi, ja hän karkoitti sen mielestään, kun pelkäsi tuntevansa itsensä liian onnettomaksi, jos menettäisi nämä toiveensa.

Tällä välin olivat lääkärit melkein hyljänneet Clèvesin prinssin. Eräänä sairautensa viime päivistä, vietettyään hyvin tuskallisen yön, prinssi sanoi aamulla haluavansa levätä.

Prinsessa jäi yksin hänen huoneeseensa ja oli huomaavinaan, ettei hän malttanutkaan levätä, vaan oli hyvin rauhaton. Lähestyen puolisoaan prinsessa polvistui hänen vuoteensa viereen kyyneleiden virratessa pitkin kasvoja. Prinssi oli päättänyt olla osoittamatta hänelle katkeraa vihankaunaansa, mutta se huolenpito, jota prinsessa hänelle tuhlasi, ja se murhe, joka prinssistä toisinaan näytti todelliselta ja taas toisinaan merkiltä teeskentelystä ja kavaluudesta, herättivät hänessä niin vastakkaisia ja tuskallisia tunteita, ettei hän voinut niitä sydämeensä kätkeä.

»Vuodatatte runsaasti kyyneliä, madame», sanoi prinssi puolisolleen, »kuoleman vuoksi, johon olette syypää ja joka ei voi teille tuottaa tuskaa, vaikka sitä näyttelette. En ole enää siinä tilassa, että voisin teitä soimata», jatkoi hän sairauden ja surun heikontumalla äänellä, »vaan kuolen siitä hirveästä murheesta, jonka olette minulle tuottanut. Miksi pitikään niin tavattomalla teolla kuin puheellanne Coulommiersissa olla niin vähän pontta? Minkätähden kerroitte minulle rakkaudestanne Nemoursin herttuaa kohtaan, jollei hyveellisyytenne paremmin riittänyt sitä vastustamaan? Rakastin teitä niin, että annoin helposti pettää itseäni, ja nyt tunnustan sen häpeäkseni. Kaipaan sitä petollista rauhaa, josta minut taas tempasitte. Miksi ette antanut minun pysyä siinä rauhallisessa sokeudessa, jota niin monet aviomiehet saavat pitää? En olisi ehkä koko elämäni aikana joutunut tietämään, että rakastatte Nemoursin herttuaa.

»Minä kuolen», lisäsi prinssi, »mutta tietäkää, että teette kuolemani suloiseksi, että riistettyänne teitä kohtaan tuntemani kunnioituksen ja hellyyden elämä olisi minulle kauhistava. Mitä tekisinkään elämällä, kun pitäisi viettää sitä naisen kanssa, jota olen niin rakastanut ja joka on minut min julmasti pettänyt, taikka elää erossa hänestä ja joutua vihaan ja väkivaltaisuuksiin, jotka ovat niin vastakkaisia mielenlaadulleni ja entiselle rakkaudelleni teitä kohtaan? Se on ollut voimakkaampi kuin olette huomannutkaan; olen suurimman osan teiltä kätkenyt vain pelosta, että ikävystyttäisin teitä tai että menettäisin jotakin kunnioituksestanne menettelyn vuoksi, joka ei sopinut aviomiehelle. Mutta sen sanon, että olin sydämenne arvoinen. Toistan vielä, että kuolen ilman kaipausta, koska en ole saavuttanut rakkauttanne enkä enää jaksa sitä halutakaan. Hyvästi, madame; te surette joskus miestä, joka rakasti teitä todellisesti ja laillisesti. Te saatte tuntea sitä murhetta, jota järkevät ihmiset tuntevat tällaisissa tapauksissa, ja huomata kylliksi eroa siinä, kuinka minä teitä rakastin ja kuinka ne rakastavat, jotka lempeään osoittaessaan eivät etsi muuta kuin kunniaa teidät vietellä.

— Mutta kuolemani suo teille vapauden», lisäsi prinssi. »Te voitte tehdä Nemoursin herttuan onnelliseksi tarvitsematta avuksi rikosta. Yhdentekevää on», huudahti prinssi, »mitä tapahtuu, kun minua ei enää ole, ja tarvitseeko minun siitä välittääkään!»

Prinsessa ei osannut kuvitellakaan, että hänen puolisonsa häntä epäilisi; siksi hän kuunteli näitä sanoja ymmärtämättä tai voimatta muuta ajatella kuin että prinssi moitti häntä kiintymyksestä Nemoursin herttuaa kohtaan. Lopulta prinsessa selvisi sokeudestaan ja huudahti:

»Minäkö tekisin rikosta! Se ajatuskin on minulle tuntematon. Ankarinkaan hyveellisyys ei voi viedä toisenlaiseen käytökseen kuin minun. En ole milloinkaan tehnyt mitään, missä en olisi suonut teidän olevan todistajana.»

»Olisitteko toivonut», kysyi prinssi katsellen puolisoaan halveksien, »että olisin ollut läsnä niinä öinä, jotka olette viettänyt yhdessä Nemoursin herttuan kanssa? Ah, madame, puhunko teistä kertoessani vaimosta, joka on viettänyt öitä toisen miehen seurassa?»

»Ette, monsieur», vastasi prinsessa, »ei, te ette puhu minusta. En ole milloinkaan viettänyt öitä enkä muitakaan aikoja Nemoursin herttuan seurassa. Hän ei ole milloinkaan tavannut minua kahden kesken. En ole hänelle mitään koskaan myöntänyt, en häntä kuunnellut, sen voin vannoa…»

»Älkää sanoko enempää», keskeytti prinssi. »Väärät valat taikka tunnustus olisivat minulle ehkä yhtä tuskallisia.»

Prinsessa ei voinut vastata. Kyyneleet ja tuska salpasivat häneltä sanat. Lopulta, ponnistaen voimiaan, hän virkkoi:

»Katsokaa minua ainakin, kuulkaa minua. Jos asia koskisi vain minua, kärsisin nämä syytökset, mutta teidän henkenne on vaarassa. Kuulkaa minua rakkaudesta itseenne. Saanhan ehdottomasti teidät uskomaan syyttömyyteni, kun totuus on niin täydellisesti minun puolellani.»

»Suokoon Jumala, että saisitte minut uskomaan!» huudahti prinssi. »Mutta mitä, voittokaan minulle sanoa? Eikö Nemoursin herttua ole sisarensa kanssa käynyt Coulommiersissa? Ja eikö herttua ole viettänyt paria edellistä yötä kanssanne metsän puutarhassa?»

»Jos se on rikokseni», vastasi prinsessa, »niin minun on helppo puolustautua. En pyydä teitä uskomaan itseäni, vaan kaikkia palvelijoitanne. Tiedustelkaa, meninkö puutarhaan sen päivän aattona, jolloin Nemoursin herttua tuli Coulommiersiin, ja enkö sitä edellisenä iltana lähtenyt sieltä kahta tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti.»

Prinsessa kertoi sitten puolisolleen, kuinka oli ollut näkevinään puutarhassa jonkun. Hän tunnusti luulleensa miestä Nemoursin herttuaksi ja puhui niin vakuuttavasti, samalla kun totuus saattaa niin helposti uskomaan silloinkin kun se ei ole todennäköinen, että prinssi melkein sai varmuuden hänen viattomuudestaan.

»En tiedä», sanoi prinssi, »pitäisikö minun kuitenkin teitä uskoa. Tunnen olevani niin lähellä kuolemaa, etten halua nähdä mitään, mikä voisi houkuttaa minua kaipaamaan elämää. Selityksenne tulevat minulle liian myöhään, mutta huojentavaa on sittenkin saada viedä mukanaan se ajatus, että olette sen kunnioituksen arvoinen, jota olen teitä kohtaan tuntenut. Pyydän teiltä vielä sitä lohdutusta, että saan uskoa muistoni olevan teille rakkaan, niin että jos asia olisi riippunut teistä, olisitte tuntenut minua kohtaan samaa kuin nyt erästä toista kohtaan.»

Hän tahtoi jatkaa, mutta oli liian heikko puhumaan. Prinsessa kutsutti sairaan luo lääkärit, jotka huomasivat hänen olevan kuolemaisillaan. Hän pysyi riutuneena hengissä vielä muutamia päiviä ja kuoli ihmeteltävän levollisena.

Clèvesin prinsessa joutui niin rajun surun valtaan, että oli menettää järkensä. Kuningatar tuli huomaavaisesti häntä katsomaan ja vei hänet luostariin hänen itse tajuamatta, minne hänet vietiin. Prinsessan kälyt toivat hänet takaisin Pariisiin; silloin hän ei vielä kyennyt selvästi tajuamaan suruansa. Kun hän sitten voimistui sitä ajattelemaan ja käsitti, minkälaisen miehen oli menettänyt, samalla tietäen olevansa syynä hänen kuolemaansa juuri sen rakkauden vuoksi, jota oli sydämessään sietänyt toista kohtaan, heräsi hänessä kuvaamaton kauhu itseänsä ja Nemoursin herttuaa vastaan.

Herttua ei aluksi uskaltanut prinsessalle osoittaa muuta huomaavaisuutta kuin mitä hyvä tapa vaati. Hän tunsi kyllin hyvin Clèvesin prinsessan arvatakseen, että suurempi tunkeilevaisuus olisi ollut hänelle vastenmielistä, mutta se, mitä hän sai myöhemmin kokea, osoitti, että hänen vielä kauan tuli käyttäytyä samalla tavalla.

Eräs herttuan aseenkantajista kertoi, että hänen läheinen ystävänsä, Clèvesin prinssin hoviherra, surren herransa kuolemaa oli sanonut Nemoursin herttuan matkan Coulommiersiin olleen kuoleman syynä. Herttua hämmästyi tavattomasti näistä sanoista; mutta niitä mietittyään hän arvasi totuuden osaksi ja aavisti heti, mitä prinsessa tunsi häntä kohtaan, vieraantuen hänestä, jos uskoisi puolisonsa taudin johtuneen mustasukkaisuudesta. Herttua arveli olevan parasta olla johtamatta prinsessan muistiin nimeänsä ja noudatti tätä käytöstä, niin tuskalliselta kuin se hänestä tuntuikin.

Hän matkusti Pariisiin eikä voinut kuitenkaan olla menemättä prinsessan ovelle saadakseen tietää, kuinka hän jaksoi. Hänelle sanottiin, ettei kukaan saanut prinsessaa nähdä ja että tämä oli kieltänyt itselleen ilmoittamasta edes, kutka olivat käyneet häntä kysymässä. Ehkäpä nämä niin tarkat ohjeet oli annettu juuri herttuan varalta, josta ei tahdottu kuulla puhuttavankaan. Hän oli liiaksi rakastunut voidakseen elää prinsessaa lainkaan näkemättä. Niinpä hän päätti keksiä kuinka vaikeita keinoja tahansa päästäkseen tilasta, joka tuntui hänestä sietämättömältä.

Prinsessan murhe meni yli kaikkien järjen rajojen. Kuoleva puoliso, joka kuoli hänen vuokseen ja oli ollut niin lempeä häntä kohtaan, ei lähtenyt prinsessan mielestä. Hän kertasi lakkaamatta, mitä oli puolisolleen velkaa, ja piti rikoksenaan sitä, ettei ollut häntä rakastanut, ikäänkuin se olisi ollut hänen vallassaan. Hän sai lohdutusta vain ajatellessaan surevansa puolisoaan, niinkuin tämä ansaitsi, ja jäljellä olevan elämänsä aikana tekevänsä vain sitä, mitä hänen puolisonsa olisi suonut hänen tekevän, jos olisi elänyt.

Hän ajatteli monta kertaa, kuinka prinssi oli saanut tietää Nemoursin herttuan käyneen Coulommiersissa, mutta ei uskonut herttuan puhuneen asiasta; vieläpä hänestä tuntui yhdentekevältä, vaikka olisikin näin tapahtunut, koska hän uskoi jo parantuneensa ja vieraantuneensa rakkaudesta herttuaa kohtaan. Hän suri kuitenkin katkerasti kuvitellessaan itseään syypääksi puolisonsa kuolemaan ja muisti tuskaisena, kuinka prinssi oli kuollessaan pelännyt hänen menevän herttuan kanssa naimisiin. Mutta kaikkien hänen tuskainsa pääsisällyksenä oli suru miehensä kuolemasta, eikä hän uskonut enää suostuvansa uuteen avioliittoon.

Muutamien kuukausien kuluttua prinsessa pääsi katkerimmasta murheestaan ja joutui alakuloisuuden ja kaipauksen tilaan. Madame de Martiques matkusti Pariisiin ja kävi siellä ollessaan häntä usein tervehtimässä. Madame de Martiques kertoi prinsessalle kaikki, mitä hovissa tapahtui, ja vaikka prinsessa ei näyttänyt siitä välittävän, puheli madame de Martiques kuitenkin häntä virkistääkseen, jutellen vidamista, Guisen herttuasta ja kaikista muista, jotka olivat huomattavia olemukseltaan tai ansioiltaan.

»Mitä Nemoursin herttuaan tulee», virkkoi hän, »en tiedä, ovatko muut asiat hänen sydämessään vallanneet rakkauden paikan, mutta hän huvittelee paljon vähemmän kuin ennen. Hän on melkein vetäytynyt pois naisten seurasta. Usein hän matkustelee Pariisiin; luulenpa, että hän nytkin on täällä.»

Nemoursin herttuan nimi sai Clèvesin prinsessan vavahtamaan ja punastumaan. Hän muutti puheen aihetta, eikä madame de Martiques huomannut hänen hämminkiään.

Seuraavana päivänä prinsessa, haluten mielentilaansa sopivaa puuhaa, meni erään kotinsa lähellä asuvan miehen luo, joka valmisti erikoisia silkkiteoksia. Hän aikoi siellä teettää samanlaisia. Kun hänelle oli niitä näytetty, huomasi hän oven, jonka takana olevassa huoneessa arveli säilytettävän lisää näitä valmisteita. Prinsessa pyysi, että ovi avattaisiin. Isäntä vastasi, ettei hänellä ollut sen avainta ja että huone oli varattu eräälle herralle, joka tuli sinne muutaman kerran päivässä piirtämään ikkunasta näkyviä kauniita taloja ja puutarhoja.

»Hän on maailman pulskin mies», lisäsi isäntä, »eikä juuri näytä tarvitsevan raha-ansiota. Joka kerta kun hän käy täällä, näen hänen, aina katselevan taloja ja puutarhoja, mutta en milloinkaan tekevän työtä.»

Clèvesin prinsessa kuunteli näitä sanoja tavattoman tarkkaavasti. Se, että madame de Martiques oli hänelle sanonut Nemoursin herttuan toisinaan käyvän Pariisissa, liittyi hänen ajatuksissaan tähän pulskaan mieheen, joka tuli hänen lähistölleen, herättäen hänen mieleensä kuvan herttuasta, joka tahtoi hänet nähdä, ja tehden hänet salaperäisen levottomaksi, hänen itse tietämättä sen syytä. Hän astui ikkunain ääreen ottaakseen selville, mitä niistä näki, ja totesi, että niistä voi tarkata koko hänen puutarhansa ja asuntonsa julkisivua. Palattuaan kotiinsa hän huomasi helposti saman ikkunan, josta vieraan herran sanottiin katselevan. Se ajatus, että katselija oli Nemoursin herttua, muutti kokonaan hänen mielentilansa. Hän ei ollut enää jonkinlaisessa alakuloisessa rauhassa, johon oli jo alkanut tottua, vaan levoton ja kiihtynyt. Lopulta voimatta viipyä kotonaan prinsessa lähti ulos hengittämään raitista ilmaa esikaupunkien ulkopuolella olevaan puutarhaan, jossa luuli olevansa yksin. Sinne tultuaan hän arvelikin päätelleensä oikein: hän ei nähnyt merkkiäkään ihmisistä ja käveli jokseenkin kauan.

Astuttuaan pienen metsikön läpi hän huomasi käytävän päässä puutarhan kauimmassa kolkassa pienen joka taholle avonaisen majan, jota kohti suuntasi askeleensa. Tultuaan lähemmäksi, hän näki eräällä penkillä nukkuvan tai syviin haaveisiin vaipuneen miehen, jonka tunsi Nemoursin herttuaksi. Tämä näky pakotti hänet heti pysähtymään, mutta jäljestä tulevat palvelijat eivät pysyneet hiljaa. Se sai Nemoursin herttuan heräämään unelmistaan. Katsomatta kuka oli syynä hänen kuulemaansa meluun herttua nousi paikaltaan välttääkseen lähestyvää seuraaja kääntyi kävelemään toiselle kujalle tehtyään niin syvän kumarruksen, ettei edes nähnyt ketä tervehti.

Jos herttua olisi tietänyt, mitä hän vältti, kuinka innokkaasti hän olisikaan tullut takaisin? Mutta hän jatkoi menoaan pitkin kujaa, ja prinsessa näki hänen poistuvan eräästä takaportista, jonka likellä vaunut häntä odottivat. Minkä vaikutuksen tämä näky hetkeksi tekikään prinsessan sydämeen! Mikä uinunut rakkaus syttyikään jälleen hänen sydämessään ja kuinka voimakkaana! Hän meni istumaan samaan paikkaan, josta Nemoursin herttua juuri oli lähtenyt, ja jäi siihen menehtyneenä.

Herttua esiintyi hänen mielessään rakkaampana kuin mikään muu maailmassa. Olihan tämä mies hellästi rakastanut häntä jo kauan, pysyen kunnioittavana ja uskollisena, halveksien kaikkia muita hänen vuokseen, pitäen arvossa hänen tuskaansakin, haluten nähdä hänet joutumatta itse nähdyksi, jättäen hovin, jonka ilo hän oli, mennäkseen tuijottamaan rakastettuaan piirittäviin seiniin ja haaveilemaan paikoissa, joissa ei voinut odottaa häntä tapaavansa. Kaiken kaikkiaan, herttua oli henkilö, joka olisi ansainnut rakkautta jo oman intohimonsakin vuoksi ja johon hän oli niin ihastunut, että olisi häntä rakastanut, vaikkei olisikaan saanut vastarakkautta, ja joka lisäksi oli jaloluonteinen ja hänen vertaisensa. Ei ollut enää velvollisuutta eikä hyvettä, joka olisi ehkäissyt hänen tunteitaan. Kaikki esteet oli poistettu eikä heidän entisestä suhteestaan ollut muuta jäljellä kuin herttuan rakkaus häneen ja hänen rakkautensa herttuaan.

Kaikki nämä ajatukset olivat uusia prinsessalle. Suru prinssin kuolemasta oli niin vallannut hänet, että se oli estänyt häntä niihin joutumasta. Nemoursin herttuan läheisyys toi niitä joukoittain hänen mieleensä; mutta kun hän sitten muisti myöskin, että sama mies, jonka kanssa katsoi voivansa mennä naimisiin, oli se, jota hän oli rakastanut jo puolisonsa eläessä ja joka oli syynä prinssin kuolemaan, ja että hänen puolisonsa vielä kuollessaan oli osoittanut pelkäävänsä hänen menevän naimisiin tuon miehen kanssa, loukkautui hänen ankara hyveellisyytensä niin näistä kuvitteluista, että hän piti tuskin pienempänä rikoksena nyt mennä Nemoursin kanssa naimisiin kuin rakastaa häntä miehensä eläessä. Prinsessa hautoi näitä mietteitä, jotka olivat niin vastakkaisia hänen onnelleen, ja vahvisti niitä vielä monilla perusteilla, jotka koskivat hänen rauhaansa ja mahdollisesta avioliitosta herttuan kanssa johtuvia onnettomuuksia. Kaksi tuntia viivyttyään tällä paikalla hän lopulta palasi kotiinsa varmana siitä, että hänen oli vältettävä herttuaa, koska heidän kohtaamisensa oli vastoin hänen velvollisuuttansa.

Mutta tämä vakaumus, joka oli hänen järkensä ja hyveensä vaikutusta, ei vallannut hänen sydäntään. Se pysyi kiintyneenä Nemoursin herttuaan niin kiihkeästi, että häh joutui säälittävään tilaan eikä enää saanut lepoa. Hänen seuraava yönsä oli kauheimpia, mitä hän oli koskaan viettänyt. Aamulla hän ensi työkseen riensi katsomaan sitä ikkunaa, josta sopi katsella hänen asuntoaan, ja näki siellä Nemoursin herttuan. Tämä näky yllätti prinsessan niin, että hän äkkiä peräytyi ikkunasta, ja silloin herttua käsitti, että prinsessa oli hänet tuntenut. Herttua olikin usein sitä toivonut, siitä aikain kun rakkaus oli saanut hänet keksimään keinoja nähdäkseen prinsessan, ja kun ei ollut toiveita siitä ilosta, meni hän haaveilemaan samaan puutarhaan, jossa prinsessa oli hänet tavannut. Väsyneenä lopulta niin onnettomaan ja epävarmaan tilaan herttua päätti vihdoin käyttää mitä keinoa tahansa kohtalonsa selville saamiseksi.

»Mitä odotankaan enää?» kysyi hän itseltään; »jo kauan olen tiennyt prinsessan minua rakastavan. Hän on vapaa, mikään velvollisuus ei pakota häntä enää kieltäytymään. Miksi rajoittuisin häntä katselemaan näkymättömänä ja hänelle puhumatta? Onko mahdollista, että rakkaus on minulta niin täydellisesti riistänyt järjen ja rohkeuden ja saattanut minut niin perin toisenlaiseksi kuin olin muissa elämäni rakkaussuhteissa? Velvollisuuteni on ollut kunnioittaa prinsessan surua; mutta sitä kunnioitan jo liiankin kauan ja annan sen lemmenliekin sammua, joka hänessä palaa.»

Asiaa näin harkittuaan herttua koetti keksiä keinoja tavatakseen prinsessan. Hän arveli, ettei ollut enää mitään, mikä pakottaisi häntä salaamaan rakkauttaan Chartresin vidamilta, jolle hän siis päätti siitä puhua.

Vidami oleskeli silloin Pariisissa. Kaikki ihmiset olivat tulleet sinne antamaan määräyksiä vaunuistaan ja vaatteistaan seuratakseen kuningasta, joka aikoi saattaa Espanjan kuningatarta. Nemoursin herttua meni siis vidamin luo ja tunnusti hänelle kaikki, mitä oli siihen asti salannut, paitsi prinsessan tunteita, joista ei halunnut olla tietävinään.

Prinsessan setä kuunteli tavattoman iloisena herttuan puhetta ja vakuutti, että hän tietämättä mitään herttuan tunteista usein oli ajatellut leskeksi joutunutta prinsessaa ainoana naisena, joka oli herttuan arvoinen. Herttua pyysi vidamia toimittamaan hänelle tilaisuuden puhutella prinsessaa saadakseen tietää, mitä hänellä oli mielessä.

Vidami ehdotti, että hän veisi herttuan mukanaan prinsessan luo, mutta herttua luuli prinsessan tästä loukkautuvan, koska ei vielä ottanut ketään vastaan. He keksivät sen keinon, että vidamin olisi kutsuttava prinsessa luokseen jollakin tekosyyllä ja herttuan piti saapua sinne salaportaita pitkin, niin ettei kukaan häntä näkisi.

Näin tehtiinkin. Clèvesin prinsessa tuli, ja vidami meni häntä vastaan ja talutti hänet asuntonsa perimmäiseen, suureen huoneeseen. Vähän ajan kuluttua astui Nemoursin herttua sisään kuin sattuman tuomana. Prinsessa hämmästyi tavattomasti hänet nähdessään; hän punastui ja koetti sitä salata. Vidami puhui aluksi jokapäiväisistä asioista ja poistui antaakseen muka jonkin määräyksen. Hän pyysi veljentytärtään hoitamaan emännän velvollisuuksia ja lupasi kohta palata.

Ei voi kuvata, mitä Nemoursin herttua ja Clèvesin prinsessa tunsivat ollessaan kahden kesken ja ensi kertaa voidessaan puhella toistensa kanssa. He pysyivät jonkun aikaa ääneti, mutta sitten herttua keskeytti hiljaisuuden:

»Annatteko anteeksi Chartresin vidamille, madame, että hän on valmistanut minulle tilaisuuden teitä tavata ja kanssanne puhella, vaikka te aina olette minulta sen niin tylysti kieltänyt?» »Minun ei sovi antaa hänelle anteeksi», vastasi prinsessa, »koska hän on unohtanut, missä tilassa olen ja mille vaaroille hän panee maineeni alttiiksi».

Sanottuaan nämä sanat prinsessa aikoi lähteä, ja herttua virkkoi häntä pidättäen:

»Älkää pelätkö mitään, madame; kukaan ei tiedä, että olen täällä, eikä mikään vaara ole uhkaamassa. Kuulkaa minua, madame, kuulkaa, jollette hyvästä tahdostanne, niin ainakin rakkaudesta itseänne kohtaan suojelluksenne itsenne niiltä äärimmäisyyksiltä, joihin rakkauteni minut varmasti veisi, kun en enää voi sitä hallita.»

Clèvesin prinsessa mukaantui ensi kerran noudattamaan taipumustaan, jota hän tunsi herttuaa kohtaan, ja virkkoi katsellen häntä lempein, suloisin silmin:

»Mitä toivotte siitä myöntymyksestä, jota minulta pyydätte? Kadutte ehkä, että olette sen saanut, ja minä kadun varmasti, että olen sen teille suonut. Ansaitsette paremman kohtalon kuin teillä on ollut tähän asti ja paremman kuin vasta voitte löytää, jollette etsi sitä muualta.»

»Minäkö, madame», huudahti herttua, »etsisin onnea muualta? Onko muuta onnea kuin saada teiltä rakkautta? Vaikka en ole milloinkaan puhunut teille, madame, niin luulisin, ettei rakkauteni ole teille outo, vaan tiedätte sen niin todelliseksi ja kiihkeäksi kuin ihmissydämessä on koskaan ollut. Millä koetuksilla se onkaan ollut eri oloissa, jotka ovat teille tuntemattomat? Mille koetuksille olettekaan itse sen pannut jyrkkyydellänne?»

»Koska haluatte, että puhun teille, ja koska olen siihen suostunut», vastasi prinsessa istuutuen, »niin osoitan sanoissani sellaista vilpittömyyttä, jota ette helposti tapaa minun sukupuolessani. En siis väitä, etten ole nähnyt kiintymystänne itseeni; ehkä ette uskoisikaan minua, jos niin sanoisin. Tunnustan teille, etten ainoastaan ole sitä nähnyt, vaan että olen nähnyt sen sellaisena, jommoisena toivonette sen minulle näkyneen.»

»Ja jos olette sen nähnyt», keskeytti herttua, »onko mahdollista, ettei se ole teitä ollenkaan liikuttanut? Uskaltaisinko teiltä kysyä, onko se tehnyt mitään vaikutusta sydämeenne?»

»Teidän olisi pitänyt huomata se käytöksestäni», vastasi prinsessa, »mutta haluaisin mielelläni tietää, mitä olette ajatellut».

»Minun täytyisi olla onnellisemmassa asemassa uskaltaakseni sen sanoa», virkkoi herttua, »ja kohtaloni on huonossa suhteessa siihen, mitä teille sanoisin. Voin ilmoittaa teille, madame, vain hartaasti toivoneeni, ettette olisi Clèvesin prinssille tunnustanut, mitä minulta salasitte, ja että olisitte häneltä salannut, mitä minulle näytitte.»

»Kuinka olette voinut saada selville», kysyi prinsessa punastuen, »että olen tunnustanut jotakin Clèvesin prinssille?»

»Olen saanut sen kuulla omasta suustanne, madame», vastasi herttua, »mutta voidaksenne antaa anteeksi sen rohkeuden, että olen teitä kuunnellut, muistakaa, olenko käyttänyt kuulemaani väärin, ovatko toiveeni siitä parantuneet ja olenko rohkeammin uskaltanut puhua teille».

Herttua alkoi kertoa prinsessalle, kuinka oli kuunnellut hänen keskusteluaan Clèvesin prinssin kanssa, mutta prinsessa keskeytti, ennenkuin hän oli ehtinyt loppuun.

»Nyt näen, mistä olette saanut tarkat tietonne. Sitä ihmettelin jo perintökuningattaren luona, kun hän siitä puhui kuultuaan jutun niiltä, joille olitte sen uskonut.»

»Älkää puolustelko itseänne», lausui prinsessa. »Jo kauan sitten olen sen antanut teille anteeksi, vaikka ette olekaan minulle asiaa selittänyt. Mutta koska olette minulta itseltäni saanut tiedon siitä, mitä aioin teiltä salata kuolemaani asti, niin tunnustan teille, että olette minussa herättänyt tunteita, jotka olivat minulle outoja ennenkuin teidät näin ja joista minulla oli niin vähän aavistustakaan, että ne aluksi yllättivät minut ja siten lisäsivät sitä levottomuutta, joka näitä tunteita aina seuraa. Häpeän nyt vähemmän tätä tunnustustani, koska voin leskenä lausua sen ilman rikosta ja koska olette nähnyt, ettei käyttäytymiseni riipu tunteista.»

»Uskotteko, madame», sanoi herttua polvistuen, »että olen menehtymäisilläni jalkojenne juuressa ilon hurmauksesta?»

»Enhän teille muuta sano», vastasi prinsessa, hymyillen, »kuin mitä jo tiedätte liiankin hyvin»

»Oi, madame», virkkoi herttua, »mikä ero onkaan tietää se sattumalta ja kuulla se teiltä itseltänne ja nähdä teidän haluavan, että sen tietäisin!»

»Totta on», lausui prinsessa, »että tahdon teidän sen tietävän ja että minusta on suloista se ilmoittaa teille. Muuten en tiedä, sanonko sen teille enemmän rakkaudesta itseeni vai rakkaudesta teihin, sillä lopultakaan ei tällä tunnustuksella ole seurauksia, vaan minä tahdon yhä noudattaa niitä ankaria sääntöjä, joita velvollisuuteni määrää.»

»Älkää sitä enää ajatelko, madame», sanoi herttua; »eihän, ole enää olemassa teitä sitovaa velvollisuutta. Olette vapaa, ja jos uskaltaisin, niin sanoisin teidän vallassanne olevan toimittaa niin, että velvollisuutenne piankin pakottaisi teidät säilyttämään ne tunteet, jotka teillä on minua kohtaan.»

»Velvollisuuteni», lausui prinsessa, »ei salli minun enää milloinkaan ajatella ketään miestä, kaikkein vähimmin teitä, vaikka syyt siihen ovatkin teille tuntemattomia».

»Ehkä eivät ne olekaan minulle tuntemattomia, madame», sanoi herttua, »mutta ne eivät ole todellisia syitä. Luulen tietäväni, että Clèvesin prinssi arveli minua onnellisemmaksi kuin olin ja kuvitteli teidän hyväksyneen ne vallattomuudet, joihin intohimo on minut saattanut teidän luvattanne.»

»Älkäämme puhuko siitä seikkailusta», sanoi prinsessa, »en voi sitä ajatusta sietää. Se hävettää minua ja tuottaa tuskaa niiden seurauksien tähden, joita sillä on ollut. Liiankin totta on, että te olette syynä Clèvesin prinssin kuolemaan. Epäluulot, jotka harkitsematon käytöksenne hänessä herätti, ovat riistäneet häneltä hengen, niinkuin olisitte sen tehnyt omin käsin. Ajatelkaa, mitä minun pitäisi tehdä, jos te kaksi miestä olisitte joutuneet siitä taistelemaan ja jos sama onnettomuus olisi tapahtunut. Tiedän hyvin, ettei se ole sama asia maailman silmissä, mutta minun kannaltani ei ole mitään eroa, koska tiedän, että olette syypää hänen kuolemaansa ja että niin teitte minun tähteni.»

»Oi madame», huudahti herttua, »minkä velvollisuuden peikon te työnnättekään onneani vastaan! Mitä, madame, tyhjä ja perusteeton ajatus estäisi teitä tekemästä onnelliseksi miestä, jota ette vihaa? Miksi olisi rinnassani syttynyt toivo viettää elämäni teidän kanssanne ja kohtaloni johdattanut minua rakastamaan maailman kunnioitettavinta naista? Olen nähnyt hänessä kaikki, mikä voi tehdä rakastajattaren ihailtavaksi, eikä hän ole vihannut minua. Hänen käytöksessään olen tavannut kaikkea sitä, mitä voi toivoa naiselta. Sillä tosiaankin, madame, te olette ainoa nainen, jossa nämä kaksi puolta esiintyvät niin ilmeisinä. Kaikki ne, jotka menevät naimisiin hellien rakastajattarien kanssa, vapisevat pian pelosta, sillä täytyyhän heidän epäillä, että muut miehet viettelevät niinkuin he itsekin ovat tehneet; mutta teissä, madame, ei ole mitään pelkäämistä eikä keksi muuta kuin ihailun aihetta. Olisinko siis nähnyt näin suuren onnen huomatakseni vain teidän itse panevan sille esteitä? Oi, madame, te unohdatte, että olette erottanut minut muista miehistä, tai oikeastaan ette ole minua milloinkaan suosinut — olette vain erehtynyt, ja minä olen ollut itserakas ja kuvitellut suosiotanne.»

»Ette ole kuvitellut liikoja», virkkoi prinsessa; »velvollisuuteni ei ehkä näyttäisi minusta niin sitovalta ilman tätä epäilemäänne erotusta. Se juuri on saattanut minut tajuamaan, kuinka vaarallista minun olisi liittyä teihin.»

»Minulla ei ole mitään vastattavaa, madame», sanoi herttua, »koska osoitatte minulle pelkäävänne onnettomuuksia, mutta tunnustan, että kaiken sen jälkeen, mitä olette minulle tahtonut sanoa, en odottanut niin tylyä perustetta».

»Se on niin vähän teitä loukkaava», lausui prinsessa, »että minun on suorastaan tuskallista siitä teille puhua».

»Voi, madame», huudahti herttua, »minkä voittekaan pelätä herättävän minussa liikoja toiveita sen jälkeen, mitä olette minulle sanonut!»

»Tahdon vielä puhua teille yhtä vilpittömästi kuin aloitin», vastasi prinsessa, »ja sivuutan kaiken varovaisuuden ja kaikki hienoudet, joita minun pitäisi käyttää ensimmäisessä keskustelussani, mutta pyydän teitä kuuntelemaan keskeyttämättä.

— Luulen olevani rakkautenne vuoksi velvollinen suomaan teille sen heikon korvauksen, etten kätke teiltä mitään tunteitani, vaan näytän ne sellaisina kuin ne ovat. Tämä on todennäköisesti elämäni ainoa kerta, jolloin sallin niiden teille paljastua. En voi kuitenkaan teille häpeättä tunnustaa, että varmuus rakkautenne menettämisestä olisi minusta kauhea onnettomuus, ja jollei minulla olisi velvollisuuden ylipääsemättömiä syitä, epäilen, voisinko jättäytyä sellaiselle onnettomuudelle alttiiksi. Tiedän, että olette vapaa ja minä itse myös ja ettei näissä oloissa yleisellä mielipiteellä olisi aihetta teitä moittia eikä minua myöskään, jos tekisimme ikuisen liiton. Mutta säilyttävätkö miehet rakkautensa näissä ikuisissa liitoissa? Voisinko minä toivoa ihmeen minua suosivan ja asettua siihen tilaan, että näkisin sen rakkauden varmasti loppuvan, joka olisi koko onneni? Clèvesin prinssi oli ehkä ainoa mies, joka pystyi säilyttämään rakkauden avioliitossa. Kohtaloni ei ole sallinut, että olisin voinut nauttia tästä onnesta. Ehkä hänenkään rakkautensa ei olisi kestänyt muun vuoksi kuin siksi, ettei hän minulta saanut vastarakkautta. Mutta minulla ei olisi samaa keinoa säilyttää teidän rakkauttanne; luulenpa, että juuri vastukset ovat tehneet teidät niin järkähtämättömäksi. Teillä on ollut niitä kylliksi innostamassa voittoon, ja minun käytökseni vasten tahtoanikin ja ne asiat, jotka sattumalta olette saanut tietää, ovat antaneet teille kyllin toiveita pysyäksenne perääntymättä.»

»Oi, madame», lausui herttua, »en voi olla vaiti, niinkuin vaaditte! — Teette minulle liiaksi vääryyttä ja saatatte minut liiaksikin näkemään, kuinka epäsuopea olette minulle.»

»Tunnustan», vastasi prinsessa, »että voimakkaat tunteet voivat minua johdattaa, mutta ne eivät minua sokaise. Mikään ei voi estää minua tajuamasta, että teillä on jo syntymästä saakka kaikki edellytykset lemmenseikkailuihin ja kaikki ne ominaisuudet, jotka niissä ovat omiansa viemään onnellisiin lopputuloksiin. Teillä on jo ollut useita rakkaustarinoita ja on vastakin. Minä en olisi teidän onnenne enempää kuin joku muu, vaan näkisin teidän käyttäytyvän jotakin toista kohtaan samoin kuin olette käyttäytynyt minua kohtaan. Kärsisin siitä suunnattomasti enkä voisi edes olla varma, etten joutuisi mustasukkaisuuden onnettomuuteen. Olen jo sanonut teille liiaksi, salatakseni teiltä, että olette sitä jo minussa herättänyt ja että kärsin niin hirveitä tuskia sinä iltana, jolloin kuningatar antoi minulle madame de Theminesin kirjeen, jonka sanottiin olleen teille osoitetun, että minulle mustasukkaisuudesta jäänyt muisto saa minut uskomaan sen olevan tuskista suurimman.

— Turhamaisuudesta tai mieltymyksestä naiset haluavat rakastuttaa teidät itseensä, ja tuskin kukaan on teitä kohtaan kylmä. Kokemukseni pakottaa minut uskomaan, ettei ole ketään, jota ette voisi miellyttää. Luulisin teidän olevan rakastuneen ja rakastetun enkä erehtyisikään usein. Tässä tapauksessa minulla ei kuitenkaan olisi muuta mahdollisuutta kuin kärsiä. En tiedä, uskaltaisinko edes valittaa. Rakastajaa syytetään, mutta syytetäänkö aviomiestä, jollei hänessä ole muuta vikaa, kuin että hän ei enää rakasta? Jos voisinkin tottua tällaiseen onnettomuuteen, voisinko tottua siihen, että luulisin näkeväni Clèvesin prinssin syyttävän teitä kuolemastaan, soimaavan minua siitä, että olen teitä rakastanut, mennyt teidän kanssanne naimisiin, ja tuntisin eron hänen ja teidän rakkautenne välillä?

— Minun on mahdotonta», jatkoi prinsessa, »olla ottamatta huomioon niin päteviä syitä. Minun pitää pysyä siinä tilassa, missä olen, ja tekemissäni päätöksissä olla siitä milloinkaan luopumatta.»

»Oi, madame», huudahti herttua, »luuletteko siihen pystyvänne? Ajatteletteko, että päätöksenne kestävät miestä vastaan, joka teitä jumaloi ja onnekseen on osannut teitä miellyttää? Vaikeampaa kuin arvaattekaan, madame, on vastustaa sitä, joka meitä miellyttää ja rakastaa. Te olette näin päättänyt ankaran hyveellisyyden vuoksi, mutta tämä hyve ei enää kestä tunteitanne vastaan, ja toivon, että seuraatte niitä vastoin tahtoannekin.»

»Tiedän hyvin», virkkoi prinsessa, »että aikomukseni on kaikkein vaikeimpia. En luota voimiini järkisyidenkään nojalla. Se, mitä luulen olevani velkaa Clèvesin prinssin muistolle, olisi heikkoa, jollei sitä kannattaisi huolenpito omasta rauhastani, ja tämä huolenpito taas tarvitsee tukea velvollisuudeltani. Mutta vaikka epäilenkin itseäni, luulen, etten koskaan pelastu tunnontuskista. Toisaalta en myöskään toivo vapautuvani teitä kohtaan tuntemastani kiintymyksestä. Se tekee minut tosin onnettomaksi, ja minä kieltäydyn teitä tapaamasta, mitä tuskia se minulle tuottaneekin. Vannotan teitä olemaan enää pyrkimättä luokseni. Minä olen siinä tilassa, että minulle on — rikollista kaikki se, mikä voisi olla sallittua toisena aikana, ja hyvä tapakin kieltää kaiken seurustelun meidän kesken.»

Nemoursin herttua heittäytyi prinsessan jalkojen juureen ja purki kaikkia tunteitaan, jotka hänen mielessään liikkuivat. Hän osoitti prinsessalle sanoin ja kyynelin kiihkeintä ja hellintä rakkautta, mikä ihmissydäntä milloinkaan on kiihdyttänyt. Prinsessankaan sydän ei pysynyt heltymättä, ja katsoen herttuaa kyynelten sumentamin silmin hän huudahti:

»Miksi onkin käynyt niin, että voin syyttää teitä miesvainajani kuolemasta? Minkävuoksi en ole tutustunut teihin vasta silloin, kun olin vapaa avioliitostani, tai miksi en ole tuntenut teitä ennenkuin toiseen liityin? Minkätähden kohtalo meidät erottaa niin voittamattomin estein?»

»Ei ole olemassa mitään estettä, madame», vastasi herttua. »Te yksin asetutte onneni tielle. — Te itse vain säädätte itsellenne lain, jota hyve ja järki eivät voisi säätää.»

»Totta on», sanoi prinsessa, »että uhraan paljon velvollisuudelle, joka on vain omassa mielikuvituksessani. Odottakaa, mitä aika ehkä voi tehdä. Clèvesin prinssi on juuri vasta kuollut, ja tämä surullinen tapaus on liian lähellä antaakseen minun nähdä asioita kirkkaasti ja selvästi. Iloitkaa kuitenkin herätettyänne rakkautta naisessa, joka ei olisi ketään rakastanut, jollei olisi teitä nähnyt. Uskokaa, että tunteeni teitä kohtaan ovat ikuiset ja pysyvät samoina, mitä tehnenkään. Hyvästi», lopetti prinsessa; »tämä keskustelu hävettää minua. Selostakaa se vidamille; suostun siihen ja pyydänkin sitä.»

Näin sanottuaan prinsessa poistui herttuan voimatta häntä pidättää. Hän tapasi viereisessä huoneessa vidamin, joka huomasi hänen olevan niin liikutetun, ettei uskaltanut häntä puhutella, vaan saattoi hänet vaunuihin sanaa virkkamatta. Sitten vidami palasi tapaamaan Nemoursin herttuaa. Tämä oli niin ilon, surun, hämmästyksen ja ihailun, lyhyesti sanoen, kaikkien tunteiden vallassa, joita voi herättää pelokas ja toiveikas rakkaus, että hän tuskin enää oli täydessä järjessään. Vidamin täytyi kauan odottaa ennenkuin sai herttuan selostamaan keskustelua.

Lopulta herttua niin teki, ja Chartresin vidami, vaikkei ollutkaan rakastunut, ihaili yhtä paljon prinsessan hyveellisyyttä, henkevyyttä ja kunnokkuutta kuin Nemoursin herttua. He harkitsivat, mitä herttua saattoi toivoa kohtaloltaan, niin paljon kuin herttua pelkäsikin rakkautensa tähden, hän oli yhtä mieltä vidamin kanssa siitä, että Clèvesin prinsessan oli mahdotonta pysyä päätöksissään. He sopivat kuitenkin siitä, että oli noudatettava prinsessan määräyksiä, sillä jos ihmiset huomaisivat herttuan rakastumisen, antaisi prinsessa heille selityksiä ja vakuutuksia, joissa sitten pysyisi myöhemminkin, koska pelkäsi epäiltävän hänen rakastaneen herttuaa jo puolisonsa eläessä.

Nemoursin herttua päätti seurata kuningasta. Siitä matkasta hän ei olisi helposti voinut saada vapautusta. Niinpä hän aikoi lähteä koettamatta edes katsella Clèvesin prinsessaa paikasta, mistä oli häntä joskus nähnyt. Hän pyysi vidamia puhumaan prinsessalle. Mitä kaikkea hän tahtoikaan silloin lausuttavaksi! Mikä lukematon joukko syitä, jotta prinsessa saataisiin kumoamaan estelynsä! Siinä kului koko yö, ennenkuin herttua muisti jättää vidamin rauhaan.

Clèvesin prinsessa ei kyennyt rauhoittumaan. Hänelle oli niin uutta, että hän oli päässyt siitä pakosta, jonka oli itselleen määrännyt, ja että hän oli ensi kertaa elämässään suvainnut miehen tunnustaa rakkautensa ja sanonut itsekin rakastavansa, ettei hän enää oikein tuntenut itseään. Hän ihmetteli käytöstään, katui, mutta taas iloitsi siitä. Kaikki hänen tunteensa olivat levottomuuden ja intohimon sekoitusta. Hän tutki vielä kerran velvollisuussyitä, jotka olivat esteenä hänen onnelleen. Hän tunsi tuskaa huomatessaan ne niin voimakkaiksi ja katui, että oli näyttänyt ne niin selvästi herttualle.

Vaikka hän oli johtunut ajattelemaan mennä herttuan kanssa naimisiin, kun oli jälleen nähnyt hänet puutarhassa, ei se ollut tehnyt häneen samaa vaikutusta kuin keskustelu, joka hänellä oli ollut herttuan kanssa, ja toisinaan hänen oli vaikea käsittää, että hän voisi olla onneton tässä uudessa avioliitossa. Hän olisi mielellään halunnut sanoa itselleen, että hänen tunnonvaivansa menneisyydestä ja hänen pelkonsa tulevaisuuden puolesta olivat huonosti perusteltuja. Järki ja velvollisuus osoittivat sitten taas päinvastaista, mikä johti hänet nopeasti siihen päätökseen, ettei hän menisi uudelleen naimisiin eikä koskaan enää tapaisi herttuaa, mutta tätä päätöstä oli perin vaikea pitää voimassa, kun sydän oli niin heltynyt ja juuri äsken saanut tuntea rakkauden huimausta.

Vihdoin päästäkseen edes vähän rauhaan hän ajatteli, ettei vielä ollut välttämätöntä pakottaa itseään tekemään päätöksiä; yleinen tapahan antoi hänelle varsin paljon aikaa päätöksen tekoon. Mutta hän aikoi kuitenkin pysyä lujana siinä, ettei seurustelisi herttuan, kanssa.

Vidami kävi häntä tervehtimässä ja ajoi herttuan asiaa niin hartaasti ja älykkäästi, kuin suinkin, mutta ei saanut häntä muuttamaan käytöstään eikä sitä, jota herttua oli määrätty noudattamaan. Prinsessa sanoi sedälleen aikovansa pysyä nykyisessä tilassaan ja tietävänsä kyllä, että se päätös oli vaikea panna täytäntöön; kuitenkin, hän toivoi itsellään olevan siihen kyllin voimaa. Hän ilmaisi vidamille selvästi, kuinka se ajatus, että Nemoursin herttua oli syynä hänen miehensä kuolemaan, oli hänet vallannut ja kuinka varmasti hän uskoi tekevänsä velvollisuuden vastaisen teon, jos suostuisi herttuan puolisoksi, ja siksi vidami pelkäsi olevan hyvin vaikeata kääntää prinsessan mieltä. Mutta vidami ei lausunut herttualle epäilyjään, vaan selostaessaan keskusteluaan antoi hänelle kaikkia toiveita, joita järki voi myöntää rakastuneelle miehelle.

He lähtivät seuraavana päivänä kuninkaan luo. Vidami kirjoitti Clèvesin prinsessalle herttuan pyynnöstä kertoakseen tästä ystävästään, ja toiseen kirjeeseen, joka pian seurasi ensimmäistä, herttua omakätisesti liitti muutamia rivejä. Mutta prinsessa, joka ei halunnut luopua omaksumistaan säännöistä ja joka pelkäsi, että kirjeet voisivat joutua toisille teille, ilmoitti vidamille olevansa enää ottamatta hänen kirjeitään vastaan, jos niissä yhä puhuttaisiin Nemoursin herttuasta, ja lausui sen niin pontevasti, että herttuakin pyysi, ettei vidami enää häntä mainitsisi.

Hovi meni saattamaan Espanjan kuningatarta Poitouhun asti. Tänä aikana Clèvesin prinsessa pysytteli kotonaan, ja mikäli hän oli etäällä Nemoursin herttuasta ja kaikesta, mikä voi muistuttaa häntä, kävi miesvainajan muisto, jota hän piti kunnianaan säilyttää, yhä elävämmäksi hänen mielessään. Syyt, jotka estivät häntä menemästä naimisiin herttuan kanssa, näyttivät hänestä lujilta velvollisuuden kannalta ja vääjäämättömiltä hänen rauhansa vuoksi. Herttuan rakkauden loppuminen ja mustasukkaisuuden tuskat, joiden hän ehdottomasti uskoi kuuluvan yhteen avioliiton kanssa, paljastivat hänelle varman onnettomuuden, johon hän oli syöksymäisillään. Mutta hän huomasi myös suunnittelevansa mahdottomia, jos lähellä ollen vastustelisi maailman miellyttävintä miestä, johon häntä liitti keskinäinen rakkaus, ja jos vastarinnan perusteena oli vain jokin, mikä ei loukannut hyvettä eikä hyviä tapoja.

Niinpä hän arveli, että vain erillään ja etäällä oleskeleminen voi antaa hänelle lisää voimaa. Hän huomasi sitä tarvitsevansa sekä pitääkseen voimassa päätöstä olla antautumatta uuteen avioliittoon että myöskin ollakseen enää tapaamatta herttuaa. Siksi hän päätti tehdä pitkähkön matkan kuluttaakseen sillä koko ajan, jonka hyvä tapa velvoitti hänet elämään syrjään vetäytyneenä. Ne suuret tilukset, joita hänellä oli Pyreneitten tienoilla, olivat hänen mielestään paras seutu, minkä voi valita. Hän lähti muutamia päiviä ennen hovin paluuta ja samalla kirjoitti vidamille pyytäen, ettei tiedusteltaisi, kuinka hän jaksoi, eikä kirjoitettaisi hänelle.

Nemoursin herttua oli niin suruissaan tästä matkasta kuin joku toinen olisi surrut rakastajattarensa kuolemaa. Se ajatus, ettei hän pitkään aikaan saisi nähdä prinsessaa, tuotti hänelle suurta tuskaa, varsinkin nyt, kun hän oli ilokseen saanut nähdä prinsessan heltyvän hänen intohimostaan. Mutta hän ei voinut asialle mitään.

Clèvesin prinsessa, joka oli ollut niin kovassa jännityksessä, sairastui ankaraan tautiin heti perille saavuttuaan. Tieto siitä tuli hoviin. Nemoursin herttua oli lohduton: hänen tuskansa kiihtyi epätoivoon ja äärimmäisyyksiin asti. Vidami näki paljon vaivaa estäessään herttuaa näyttämästä sitä muille ja pidättäessään häntä matkustamasta itse ottamaan selvää prinsessan voinnista. Sukulaisuuden ja ystävyyden varjolla vidami lähetti prinsessan luo useita pikaviestejä. Vihdoin saatiin tietää, että prinsessa oli päässyt pahimmasta vaarasta, mutta yhä oli niin nääntynyt, että tuskin oli toivoa parantumisesta.

Tämä pitkäaikainen ja läheinen pakko katsoa kuolemaa silmästä silmään sai Clèvesin prinsessan tarkastelemaan tämän elämän asioita eri kannalta kuin terveenä ollessaan. Välttämätön kuolema, jonka hän näki niin lähellä itseään, totutti hänet irtaantumaan maallisista asioista, ja taudin pitkäaikaisuus teki sen hänelle toiseksi luonnoksi. Toinnuttuaan tästä tilasta hän huomasi kuitenkin, ettei herttuan kuva ollut häipynyt hänen sydämestään; mutta vapautuakseen siitä hän kutsui apuun kaikki järkisyyt, joiden luuli ainaisesti vastustavan uutta avioliittoa. Hän suoritti vaikean sisäisen taistelun.

Viimein hän vapautui sen intohimon rippeistä, jota sairauden herättämät tunteet olivat heikentäneet. Kuoleman ajatus lähensi hänessä jälleen Clèvesin prinssin muistoa, joka ollen sopusoinnussa hänen velvollisuutensa kanssa painui syvälle hänen sydämeensä. Maailman intohimot ja lemmensuhteet näyttäytyivät hänelle sellaisina kuin niitä ajattelevat ylevät, laajakatseiset luonteet. Hänen terveydentilansa, joka oli huomattavasti heikontunut, auttoi häntä pysymään tällä kannalla. Mutta tietäen, mitä sattumat voivat vaikuttaa viisaimpiinkin päätöksiin, hän ei tahtonut panna niitä vaaraan eikä palata sinne, missä se mies oli, jota hän oli rakastanut. Hän vetäytyi muka ilmanalaa vaihtaakseen erääseen luostariin, ilmaisematta aikovansa luopua hovista.

Heti saatuaan siitä tiedon Nemoursin herttua tunsi ahdistusta tästä syrjäänvetäytymisestä ja näki sen tärkeyden. Nyt hän uskoi, ettei hänellä enää ollut mitään toivomista. Toiveiden menettäminen ei kuitenkaan estänyt häntä panemasta kaikkeansa liikkeelle saadakseen prinsessan palaamaan. Hän suostutti kuningattaren kirjoittamaan, samoin vidamin, jonka lisäksi piti mennä prinsessaa tapaamaan, mutta kaikki oli turhaa. Vidami kävi prinsessan luona, joka ei sanonut tehneensä erikoista päätöstä. Hän arveli kuitenkin, ettei prinsessa milloinkaan tulisi takaisin. Lopulta herttua itsekin lähti samalle seudulle muka kylpymatkalle. Prinsessa hämmästyi ja miltei pelästyi kuullessaan herttuan tulleen.

Hän lähetti erään kunnianarvoisen naisen kautta, josta hän piti ja joka silloin oleskeli hänen luonansa, herttualle pyynnön olla oudoksumatta, jollei hän uskaltaisi antautua kohtauksen vaaraan, koska se voisi tuhota ne tunteet, jotka hänen tuli sydämessään säilyttää. Samalla piti herttualle sanoa hänen tahtovan mielellään ilmoittaa, että hän käsitettyään velvollisuutensa ja rauhansa olevan ristiriidassa sen taipumuksen kanssa, jota hän tunsi herttuaa kohtaan, oli huomannut muiden maailmallisten asioiden käyneen niin yhdentekeviksi, että hän oli niistä ikipäiviksi luopunut, että hän nyt ajatteli vain haudantakaista elämää, ilman muuta halua kuin nähdä herttuan pääsevän samanlaiseen mielentilaan.

Nemoursin herttua oli menehtymäisillään surusta sen naisen edessä, joka näin hänelle kertoi. Hän pyysi sanantuojaa kymmeniä kertoja palaamaan prinsessan luo ja järjestämään niin, että hän saisi nähdä prinsessan. Mutta nainen sanoi, että prinsessa ei ainoastaan ollut kieltänyt häntä tulemasta sanomaan mitään herttuan taholta, vaan myös selostamasta keskustelua.

Vihdoin herttuan täytyi palata niin murheen murtamana kuin mies voi olla menetettyään iäksi kaiken toivon saada jälleen nähdä sitä naista, johon hänet liitti kiihkeämpi, luonnollisempi ja vakavampi intohimo kuin, milloinkaan on sydämessä syttynyt. Hän ei kuitenkaan vielä luopunut ponnistuksistaan, vaan yritti kaikin keinoin houkuttaa prinsessaa muuttamaan päätöksensä. Niin kului vuosia, ja olo kaukana rakastetusta lievensi herttuan tuskaa ja intohimoa.

Clèvesin prinsessa vietti sellaista elämää, joka ilmaisi, ettei hän milloinkaan luopuisi päätöksestään. Osan vuotta hän oleskeli luostarissa, osan kotonaan, mutta niin eristyneenä ja niin pyhissä hartaudenharjoituksissa kuin olisi ollut nunnana kaikkein ankarimmassa luostarissa, ja hänen elämänsä, joka päättyi jokseenkin pian, on verrattoman hyveellisyyden esikuva.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK CLÈVESIN PRINSESSA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516, Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.