ILOISIA HELKKEITÄ

Runovalikoima

Kirj.

LARIN-KYÖSTI

Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1920.

SISÄLLYS:

Tän pojan kevätrallatus.
Heilani on kuin helluntai.
Kosiovarsa.
Käen kukkuessa.
Kyläkujassa.
Se rakkaus.
Talon tiranni.
Tuli tuttu, vanha tuttu!
Teirin jäljillä.
Kylän lahdella.
Piirilaulu.
Nyt on helluntai.
Koko maailman polska.
Keinulaulu.
Mustalaislaulu.
Elon kulku.
Keväisiä sointuja.
Hääpolska.
Kaikki on ennallaan.
Tuulan tei.
Veräjän Mikko.
Kaajan keinulla.
Tukalassa pulassa.
Suutar-eukon hämypuhetta.
Suutar-Jussin ryyppypuhetta.




TÄN POJAN KEVÄTRALLATUS.


Hila hoi — ja se nummi kun vastasi: hoi,
hila hoi, hila hei sekä heisaa,
siron peipposen pilli jo koivussa soi,
ja pensaissa kerttuset veisaa.

Ja nythän on touko ja pellolla työ
ja nythän on tuomessa tuoksu,
somat neitoset kankaan pirtoja lyö,
on pirtissä touhu ja juoksu.

Kävin illalla helkaniemellein,
joka kunnaalla uus oli nuttu,
kalavirsuni talaan suojassa tein,
kävi lehdossa nauru ja juttu!

Oli talvella hanki ja ummessa tie,
tytöt tympeitä, piilossa illoin — —
Mikä kultani mieleenkin tullunna lie,
oli äksy ja äyskivä silloin!

Mut nyt minä tanhulla teuhata saan,
meni reppurin laukussa talvi,
minä hulivili nauran ja laulelen vaan
ja karjoja kaitsevi Malvi.

No, voi sun kanttura, koitas vaan,
hila hoi, hila hei sekä heisaa,
kas, Malvi se laulavi kaitessaan,
suvikerttuset pensaissa veisaa!




HEILANI ON KUIN HELLUNTAI.


Heilani on kuin helluntai
ja oraspellon kukka,
sillä on silmät kuin sametista
ja poski kuin nurmennukka.

Sillä on käynti ketterä
kuin kotivirran juoksu,
sillä on nauru hiipiä
kuin kesäheinän tuoksu.

Kirkolla ja kylänteillä
kelpaa sitä näyttää,
pertunpäivän tienohissa
kuusitoista se täyttää.

Ei oo rahaa kummallakaan,
mutta on nuori mieli,
joka korven komerossa
on oman oven pieli.

Älä sinä kultani sitä sure,
jos köyhänä naida pitää,
köyhänkin pelto se kuokkien kasvaa
ja köyhänkin jyvä itää!




KOSIOVARSA.


Nuori varsa mulla on,
silkkimusta tallissani,
kaarikaula, nopsajalka
hirnuu kaukaa vastahani.
Siitäpä heiluvaharjan ma saan,
orhiksi Purmo kun varttuu vaan,
niin laulelen vaan!

Pienet tiuvut tinnittää,
kun ma naimateille lähden
helahilavaljahilla
talon tyttösien tähden,
Purmoni nopsasti jalkoja lyö,
helkkävi vemmel ja kaulassa vyö,
niin laulelen vaan!

Somasti se teutaroi,
enkä käske, enkä kiellä,
kaviot ne tulta lyövät
katsottaissa kujatiellä,
virstat ne huilaa ja kankahat soi,.
Purmoni polkien kiitävi, hoi,
kun laulelen vaan!

Kirkonkylän luona on
pulskin talo pitäjässä,
siellä oottaa mielitietty
tätä poikaa ikävässä.
Annapa polkata, Purmoni, kun
häistäni kuljetan kultani mun
ja laulelen vaan!




KÄEN KUKKUESSA.


Kulki tyttö aitoviertä
karjateitä loilotellen,
seppeleeksi vyötäröille
mättähiltä valkopäiltä
vuohensilmiä poimi;
— kukkuu — kukkuu —
noin se lauloi keltarinta,
tyttö hiipi kuusen alle,
— kukkuu — kukkuu —
mua armas aattelee!

Karja kulki soita, maita,
kaikki kellot kilvan soitti,
vaaran alta leppätorvi
naapurin paimenen raikui,
salot kertoi kumuellen:
— hukkuu — hukkuu —
noin se lauloi kesän käki,
tyttö itki kuusen alla,
— hukkuu — hukkuu —
toista armas aattelee.

Pensaikosta pujotellen
etsi poika kyyhkyänsä
metsäteille kuulostellen,
näki kultansa ja kulki
kaartain, kiertäin kuusta kohden,
— kukkuu — kukkuu —
vankan käden hiljaa kiersi
nuoren neidon vartalolle,
— kukkuu — kukkuu —
hongat häitä huminoi.




KYLÄKUJASSA.


Tula tuulan tuli tuli toi,
peli maantiellä hauskasti soi,
kylänraitilla poika kun huikeissaan
kotitorppihin saattavi hilsuistaan
ilosilmäistä laulaja-neittään.

»Mesimarjani, pääskyni, hei,
emme erkane konsana, ei,
mökin puuntavan törmälle pystytän vaan,
minä kylvän ja kääntelen turpeita maan,
sinä vaatetta kehräät mulle!

Oma onneni oot sinä mun,
ja tässä on torpparis sun
ja jollei nyt torppia saataisikaan,
niin emmehän itke, me raadamme vaan,
vaikka ankara oiskin vaiva!»

Ja neito se rinnalla käy,
ei otsalla ryppyä näy,
tutun turvassa nauraa ja hymyää:
»kai mullekin palkasta puoliset jää,
on sormuskin muorilta mulla!»

Tuta tuulan tuli tuli toi,
peli lehtohon hälveten soi,
tienhaarassa eroten kättä ne lyö
ja katsehet yhtyy, kun on valkea yö
ja elämä on toivoa täynnä.




SE RAKKAUS!


Onpa se rakkaus sukkela tauti,
riivaa se meitä ja riivaa se teitä,
varkaan tavalla se vaanii ja lyö,
olkohon päivä tai olkohon yö,
nuorta ei säästä se, vanhaa ei heitä
se rakkaus!

Vehkeissä velmuu se veitikka vanha,
sillä on valta kuin keisarin valta,
kuusissa kuiskaa ja aitassa soi,
itkee ja nauraa: voi sua, voi,
ryntää se riiheltä, aidankin alta
se rakkaus!

Torpparipoikasen päässä se teuhaa,
köyhänkin rikkaalle laittavi rakkaan,
viekkaan ja varman se pauloittaa,
hulivili hurjankin ansaansa saa,
aikeen se tuo, jok' ei vuosissa lakkaa,
se rakkaus!

Yrtit ja velhot ne sille ei mahda,
mieron miehell' on kainalokulta,
hitto sen ties mitä lie, mitä ei —
Lampolan Jaskan se hirtehen vei;
niinhän se on kuin öljyä, tulta
se rakkaus!




TALON TIRANNI.


Hän makaa vain ja talonsa hän heittää muiden hoivaan,
hän äksy on ja ärtyisä ja huutaa minkä voi vaan,
hän onkin talon tiranni, hän sokeasti määrää,
ja äitiparka voivottaa ja piikaparvi häärää.
Hän vaappuu herrain helyissä, ei väisty syrjään tiestä
ja häntä valvein vaalitaan ja illoin kylvötellään;

On hällä rimpsut Raumalta ja Helsingistä vaunu
ja sillä sitte ajetaan ja näytellähän miestä
ja äiti se vain lellittää ja katsoo aina hellään.
No, voi sun Kiinan keisari ja voi sen miehen mittaa,
en maksais siitä markkaakaan, en maksais piipunsittaa,
jos mies ois — vuotta vanhempi, tuo äidin pikku Maunu!




TULI TUTTU, VANHA TUTTU!


Tuli tuttu kevätkulta,
lumen alta pistää multa,
puro pulppuen rinteitä rientää saa,
kevätriemua täynnä on ilma ja maa,
jo ääretön taivaskin seestyy
ja lämpimän aika se eestyy,
ja tuulikin tuoksuja tuo.

Taasen soivat vaskikellot,
vihreinä on oraspellot,
sirot kukkaset nostavat pienoisen pään,
sinisirkkuset soittavat niemissään,
ja nurkkihin lehväisen orren
vie peipponen mättäältä korren
ja mökkinsä pystyttää.

Nyt on soilla, mailla juhlaa,
päivä säteitänsä tuhlaa,
ukon varsi se nuortuu kuin harmaja puu,
pojan posket ne kauniiksi ruskettuu,
soi loilotus, luikku jo raikuu,
ja kunnaat ne kummasta kaikuu
kun käki taas kummulla soi.

Aidan luona kiiltää kuokat,
karhit, kanget, hevosluokat,
jyvän toivoen heittävi multaan mies :
»sadon runsaan pellosta saan, kukaties,
ken toivoo, se auraansa tarttuu
ja toivosta voimia karttuu,
ja niinhän sen taivaskin suo!»

Tuli tuttu, vanha tuttu,
yllä uusi nurmen nuttu!»
taas paimenkin lauhtuvi laulamaan
talon karjoja aamulla kaitessaan,
taas leppätorvea koettaa
ja metsän mieliksi soittaa
kuin ei talvea ollut ois!




TEIRIN JÄLJILLÄ.


Olalla pyssy, seljässä reppu
saaressa harhaan ja koirani haukkuu,
harhaan jälkiä, muualla mieli,
teirit soittaa, ja pyssyni paukkuu.

Pyssyni laukee, ja teirit lentää,
syyttä ne kulkurin hauleja säikkyy,
puiden lomista eistyy ja väistyy,
tyttöni vartalo silmiini väikkyy.

Eksyn soihin ja murroksihin,
tiedänpä, mistä ma riistan löydän,
hallini juoksee tuvalle aina,
missä jo tyttöni kattaa pöydän.

Kuulen Sioninkanteleen virren,
unhotan pyssyn ja metsästyspuukon,
hiivin niinkuin kavala kyttä,
kuistissa kuiskaan ja sieppaan suukon.




KYLÄN LAHDELLA.



Jo lahdelta kuuluvi tyttöjen laulu
ja pojat ne soutavat jouten vaan,
ilo illalla on, surulaulu ja leikki,
ei huomista muistele ainoakaan;
on ruuhessa Ansu ja Veijari-Heikki
ja Henna se kirkas ja hiljainen Tilta,
niin lenseän lämmin on kesäinen ilta
humuharppua tuulonen lyö.

Ja Heikki se veitikka viskovi vettä,
ja Henna se huiskivi huivillaan,
mut Tilta vaan Ansunsa polvilla kiikkuu,
ne kahden keulassa kuiskivat vaan.
Ja ruuhi se ääneti liukuu ja liikkuu,
jo saarien sorsat ja kaijat nukkuu,
vain männikön rinnassa käkönen kukkuu,
ruisrääkkäkin laihosta soi.

Mut lahdelta kuuluvi sammuva laulu,
pois pojat jo soutivat teljoillaan,
yön sointuja viidakkorannat kantaa,
ne on kaikuja onnessa nukkuvan maan;
koin-rusko se kultavi lännen rantaa —
jo tirske ja laulelu toisiinsa vaihtuu
ja airojen loiskekin tuulessa haihtuu,
käen huilukin vaikeni jo...




PIIRILAULU.

(Sävel: »Anna kättä sun kullallesi, pieni ruusunnuppu!»)


:|: Neiot laulaa täyttä kaulaa,
minä keskellä harhaan; :|:
»Tule, ota kultasi, iki-omaks saat,
siron siistin ja parhaan!»

:|: Minä kurkkaan joka nurkkaan,
joka katse on tulta. :|:
Voi, noita neitukan nuppusia vaan,
rauhan vievät ne multa!

:|: Toi on korja ja tää on sorja,
minä seison ja emmin :|:
tulkaatte, heitukat, kaikki kilvan siis,
joka kukkaa ma lemmin!




NYT ON HELLUNTAI.


Ja nythän on taasen helluntai,
kevät tautisen talven voitti,
pihatuomi jo eilen kukkaset sai,
sitä saunan sirkkakin soitti:
nyt on helluntai,
suvisunnuntai,
nyt on kukkien armain aika!

Sinitaivoja linnut kaiuttaa,
rusopilvet soutavat vettä,
vesiperhot, hyttyset piiriin saa
ja mettiset etsivät mettä,
nyt on helluntai,
suvisunnuntai,
nyt on laulun ja soiton aika!

Iloliekit lautoilta leiskahtaa,
pyhävenheet veikaten luistaa,
kukin kuutamokultaa etsiä saa,
joll'ei oo, sekin entistä muistaa,
nyt on helluntai,
suvisunnuntai,
nyt on leikin ja lemmen aika!

Pojat tuomen oksia kantaa vaan,
kuka painuisi pimeään loukkoon,
nyt laulelemaan, nyt naurelemaan
iloparvessa neitojen joukkoon,
nyt on helluntai,
suvisunnuntai,
nyt on teiskuvan tanhun aika!

Nyt naapuri naapurin kättä lyö,
ei vanhoja riitoja kaiva,
maa vihreä on sekä valkea yö,
sai palkkion touvon vaiva,
nyt on helluntai,
suvisunnuntai,
sopujuhlan ja rauhan aika!

Suru murtunut mullasta nousta voi,
kevät toiveen taimia kantaa,
elo pyytää, kutsuu, hurmaa ja soi
ja se lupaa onnea antaa,
nyt on helluntai,
suvisunnuntai,
nyt on nuoruuden suurin aika!




KOKO MAAILMAN POLSKA.


Tän kylän miehet ja sinkut ja veikot,
älkäätte surko, jos hullusti ois,
tulkaatte rammat ja hienot ja heikot,
tulkaatte joutuen joukkohon pois!

Maailma kulkee ja maailma tietää,
maailma tallaa ja nostaa ja lyö,
nyt kesän keijuset riemusi sietää,
huomenna halla jo toivosi syö.

Anna sen maailman mennä ja tulla,
peijaiskemuhun häistä se vie,
suru se on sulla ja mure se on mulla,
meitähän varten riemukin lie!

Saita on onni ja tuohta on mahti,
onnesta naura, kun nauraa voi,
kainalosauvalla kolkuta tahti,
surusi surmaten polska kun soi!

Vanhuus ja vaiva ne hiipii kuin varjo,
jalka ei notkosta nousekkaan,
nyt ilon kättä sa neidolle tarjo,
päivä nyt paistaa yli koko maan!




KEINULAULU.


Heilu keinuni korkealle,
linnut ne viettävät häitä,
minä olen nuori kuin päivänkukka,
en muistele suruja näitä!

Heilu keinuni korkealle,
nythän on juhannusilta,
mesimarja paistaa ja pihlaja tuoksuu
ja kirkas on taivahan silta!

Heilu keinuni korkealle,
onneni riemuja laulan,
kedon helyt kullalle kuiskaten poimin
ja solmin sen vihreän paulan!




MUSTALAISLAULU.


Mit dschai, mit dschai, hyvä sun on olla
romanesgepojan nuotiolla,
mustalla varsalla mustalaispoika
kylästä kylään ajaa vaan,
ei ole majaa, ei ole maata,
eikä hän majaa kaipaakkaan!
Mit dschai, mit dschai,
hai, dussa me daari djimnasge aahhaa!

[Tyttöni, tyttöni,
hei kumppaniksesi aina ma jään!]

Maantien tähteni, mieroni kukka,
hiiluva silmä, tumma tukka,
sulle ma annan kultaisen renkaan
valkoisen hevosen arvoisen,
mit dschai, mit dschai, sorea Taafa,
älä sitä hukuta tulehen!
Mit dschai — — —

Lammaslauman sulle ma ostan,
satulaan minä Taafan nostan;
sammuvan nuotion hiilokselta
mustalaispoika se ratsastaa,
mit dschai, mit dschai, kaukaa katsoo
kuinka se Taafa nyt paimentaa!
Mit dschai — — —




ELON KULKU.


Elon kulku on niinkuin purren,
joka lastuna laskettaa,
aavaan suuntaa, ja rannat jättää,
merten sointuja halajaa.

Keulan kuohuissa riemu soittaa,
toivo purjeita pullistaa,
ruori rytkyy ja nuorat juoksee,
pursi kahtaalle kuljettaa.

Teuhaa tummuvan pilven alla,
luistaa loistossa auringon
yli synkkien syvänteiden,
ohi siintävän suvannon.

Karit kiiltää ja viimat viiltää,
pursi loitolle lennättää,
kultakankaita kohden puskee,
yhtä loitolle sentään jää.

Antaa mennä kun mennä tahtoo,
antaa laulaa kun laulaa saa,
tämä kulku on vaarallista,
tämä kulku on ihanaa!




KEVÄISIÄ SOINTUJA.


1.

Ma hengitän tuoksuja tuoreen maan
ja ma pingotan rintani paulaa,
joka oksalla lintuset visertää
ja ne uusista toiveista laulaa.

Maan alta jo myyräkin kurkistaa,
kalasuomut ne välkkyy veessä,
ja sammakot letossa kurnuttaa
ja ne kutevat päivän eessä.

Sisilisko se kivihin luikeroi,
ja suolta se kurki jo koikkuu,
jänö uudessa turkissa teutaroi
ja sen hännässä tappurat roikkuu.

Näin elämä ilonsa ilmaisee,
minä näen niin kevyttä unta,
salon vihreissä saleissa vilisee
koko luonnon soittajakunta.

Kedon nurmelle korvani kallistan,
maanalaiset salapurot solskaa,
ilon salvat ma laulaen vapautan,
veri tanssii keväistä polskaa.

Kuin huumeessa leivoset leikkiä lyö
ja kiitosvirsiä raikaa,
suli soiluen hangen kireä vyö,
jään laine jo söi ja jo vaikeni yö,
taas lempeen ja toivoon on aikaa.

Ja rinnankin lämpö se murtavi jään,
joka tuuditti tunteemme hallaa
ja se voittoa vaativi poutaisen sään,
elononnea laulaa se enteissään,
ruman aatteen alleen se tallaa.

Nyt tunnen kuin sieluni siivet sais
ja ma leivona nousta voisin
ja tahtoni talvesta ponnahtais
ja mun riemuni oikean kaiun sais
ja ma oikea laulaja oisin!




HÄÄPOLSKA.

(Sävel: Hyppään, tanssaan kuitani kanssa, että on lakki kallellaan.)


Taas on koossa nuori kansa,
sillä on mieli rennollaan,
morsian harsohunnussansa
sulhastansa katsoo vaan.
:|: Lystinpää kuin näissä häissä
oistko ollut milloinkaan! :|:

Voi, tämän kansan kauneutta,
kuinka se liukuu ja luikertaa,
voi, sitä silmän kirkkautta,
nurkasta viulu kun vingahtaa!
:|: Kaatakaatte oltta tuoppiin,
sitte ne palkit paukahtaa! :!:

Katsohan meidän puhemiestä,
uudessa paidassa höyryilee,
pallona pyörii märkänä hiestä,
sukkansa säärillä lyllyilee,
:|: polvia heittää laipiolle,
hiirennahkoja näyttelee! :|:

Sulho se on kuin rannan viita
juhannuksen aikana;
poijes pojat se vanha riita,
sulhasta täytyy nostella,
:|: kultansa kotiin kuljettaa se
silkkisessä kuomussa! :!:

[Hiirennahkoja = puhemiesrahoja.]

Morsian on kuin tuomenterttu
viheriäisellä varvulla,
poika se lensi kuin kiivas kerttu,
otti sen illalla ilolla,
:|: otti sen oksalta ylimmältä,
sirkutti sille polulla! :|:

Morsian on kuin saksanviini,
yljän yrtti se vihannoi,
ken sen nyt saa sokkona kiinni,
morsiustanssihin päästä voi,
:|: silloinpa näitten häitten telme
kirkonaitaan asti soi! :|:

Minä sitä lennän kultani kanssa
vaikk' olen halpa kuokkuri,
koskahan ystävä kruunussansa
omaksensa ottavi!
:|: Kaatakaatte oltta tuoppiin,
sitte ne palkit paukkuvi! :|:




KAIKKI ON ENNALLAAN.

(Kaupunkikuva.)


»Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset.»

Hämärässä välkkyy ikkunaverhot,
talvinen päivä on laskussaan,
lumihiuteet kuin valkeat perhot
peittävät katuja hurstillaan.

Kuurassa seisovat naapurin tammet,
Birgerin linna se häämöittää,
Vanajaveden jäiset lammet
puiden puitteista kimmeltää.

Ikkunalaudalla tintti hyppii:
titi, ti, talia talia, saan;
pihlajamarjoja tilhi nyppii
viippuen vaappuen varvullaan.

Ruskea Poku se tallissa rustaa:
joulukauroja purressaan,
tallissa laulaa renki-Kustaa
piippunsa pohjat sammumaan.

Päätään nyökkää tutulle tuttu,
tullinsuustapa kulkuset soi,
porteilla käy jo vilkas juttu,
siellä ne tiimoja seistä voi.

Torille vaarit mennä heiskuu,
silkkihatut on kallellaan,
vanhanaikainen sortuuki leiskuu;
kaikki on aivan ennallaan.

Kuperan kirkon puistikon puolla
»lintumaisteri» hiihtää pois,
kanslistit seisovat kulmassa tuolla
niinkuin senaattoreita ne ois.

Hautaan vei ne jo lukkarivaarin,
sitä sen keväinen yskä ties;
mitalin saanut on, eihän määrin,
koikkuva, uninen poliisimies.

Lahdelta pesurin kurikat paukkaa,
jäiset korennot heilahtaa,
»pitkällä sillalla» hevoset laukkaa,
asemalle neidit tepsuttaa.

Raastuvan salissa ruunut hohtaa,
porvarit pohtivat aivoissaan,
samat puheet ne samaan johtaa;
kaikki on aivan ennallaan.

Iltatoitotus valliin raikuu
Parolannummien perien taa,
yhtätoista jo kello kaikuu,
porvarit suojissa kuorsata saa.

Öiset vartijat katuja kulkee
kolkkien kuhmurasauvoillaan;
kaikki kapakat ovensa sulkee,
enkeli käy kai nyt yli maan...

Viisarit kääntyy ja väärin ne näyttää;
ihmiset kuolee ja ihmiset nai,
hyvä kun oikein lahjansa käyttää,
unessa ei ole syntiä kai.

Maailman humusta huoletonna
vuos'sadan vanhassa loukossaan
kaupunki nukkuu kuin kilpikonna;
kaikki on aivan ennallaan.




TUULAN TEI.


Tula, tuulan, tuli, tuli, tei,
emme erkane konsana, ei,
mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun,
paras aarteeni oot, sinä mun, minä sun,
mitä toivoisin minä muuta!

Tula, tuulan, tuli, tuli, tei,
oma onni se yhtehen vei
ja tulkohon hallat, harmit ja muut,
meillä toiveissa loistaa päivät ja kuut
ja kirkas on ihana ilta!




VERÄJÄN-MIKKO.


Ojalla istuu veräjän-Mikko,
sokeansuopea raajarikko.

Viisto on veräjä, vanha ja harmaa,
harmaampi, huonompi Mikko on varmaan.

Eihän ne kulkijat veräjää siedä,
vastus on Mikkokin, vaikkei hän tiedä.

Almuja heittää kulkeva kansa,
Mikko se kopeloi sauvallansa.

Ei ole Mikolla iloa muuta,
hyväillen silittää hän veräjänpuuta.

Ojalla syö ja ojalla makaa,
nousee kuin kummitus veräjän takaa.

Myöhään ja myötään hän horjuen avaa:
»kost jumal, kost jumal!» — änkäten tavaa.

Pyörien töminään nukkuu ja herää,
maantientomusta roponsa kerää.

Kerran se veräjä poikkehen joutaa,
kerran ne Mikonkin kirkolle noutaa.

Silloin hän kuolemankaupungin rajaa
kultavaunuissa taivaaseen ajaa.

Pietari pyhä se hymyillen tavaa:
»kost jumal, kost jumal!» — porttinsa avaa.




KAAJAN KEINULLA.


Voi, kuinka karjankellot kalkattaa
ja kylän tytöt kilvan rallattaa,
ne teiskaa, tirskuu keinullaan
ja ilmahyppyyn heittyy vaan,
ja helmat ne sinkoo,
kun riemu soi,
nyt kiikkukin linkoo;
jo Puuskakin toi
iloviulunsa hoippuen, laulellen,
hän istuvi mättäällä soitellen
yön kesäisen.

Ja nauru raikuu, Taavi heiluttaa,
Mut korkeemmalle Teppo keinun saa,
hän piloillansa jalkaa lyö,
on nurmikolla kisatyö
ja piikaset laulaa:
»voi, hempuni mun,
ma solmin paulaa,
saan ansahan sun!»
Pojat notkuen polkevat keinua vaan,
huimaten käy yli kalliomaan,
kun kellot soi.

Kah, peevelissä, voi sun, hahhahhaa,
kun Sampan Sanni lensi pensaan taa,
ja metsä vastaa: hahhahhaa,
kun karjankellot kalkattaa,
niin pojat ne telmii
ja leikkiä lyö,
hiki otsalla helmii,
ja heiluvi vyö;
jo mättäälle vaipui Puuskan pää,
mut toiset ne Kaajalla temmeltää
vain hurjemmin.




TUKALASSA PULASSA.


— Voi, kuules tyttö ja kuules tyttö,
käy syliin, polvella souda!

En, kutti, kiitti, sa viekas poika,
en ansaas vielä ma jouda!

— Mut tyttö, tyttö, ma markkinoilta
tuon kihlasilkit ja muuta...!

Jos istun kerran, niin istun aina,
sa vielä tahtoisit suuta!

— Voi, kullanterttu ja sievä Sirkku,
no, istu hetkeksi tuohon!

No olkoon niinkin ja olkoon näinkin,
mut kuules, suukko se suohon!

— No, nyt sa puutuitkin pihtiin vasta,
en marjahuultasi säästä!

Pyh, turha vaiva, sa häijy hupsu,
pois heinätöilleni päästä!

— En hienohelmaani irti laske,
kas, suukon ryöstin jo sulta!

Voi, tuhma veijari, saithan yhden,
mut toista vuotakin multa!

— Kai, armas, pappilan tielle joudut,
on sormus sulle jo mulla.

Ai, päästä, päästä, ma kaikkiin suostun,
voi äiti pirtistä tulla!




SUUTAR-EUKON HÄMYPUHETTA.


Hm — se Jussikin meni vain,
vaikka saappaansa piiloon sain,
itkun ja vaivan se mulle suo,
naskalit, nauhat se myy sekä juo,
lestin heittää kesken joulutöitä,
kinoksissa kahlaa pitkin öitä,
köyhän, tyhjän taskun kotiin tuo!

Tuossa Matleenan nahka on,
Saaran kenkäkin paikaton,
lempsatin nahjus, no varrohan vaan,
kun kylän kulmilta pirttiin sun saan,
kiskon viekkaan ketunkaljan päästä;
papin pateille sun vien, en säästä,
laulat sitte mitä lautatkaan!

Vanha hempsuni, lupaat taas:
»tuikun, kaksi kai Puuska kaas,
mammani, mahlani, siihen se jää!»
aamulla sitten on häyryssä pää,
kengät palkeina ja rikki nuttu,
raitatanssin saat, ei auta juttu,
vaikka juorut siitä älähtää.

Mitä se muita liikuttaa,
Jussin jos jalkoja kiikuttaa?
Kengät se päivässä tehdä voi,
viikoksi lakkaa, jos päivän se joi.
Kun ma sentään mietin, torat heitän,
naurispuuronkin ma sille keitän;
ukkokulta tule sisään, hoi!




SUUTAR-JUSSIN RYYPPYPUHETTA.


Heisaa, hauska on ollaksein,
tuikkuretken ma kylään tein,
surra ei viitsi suutari tää,
ryyppää ja rallaa ja pitoihin jää,
elo on kuin tanssilava häissä,
rahit raksaa, pillit pinkoo käissä,
nuoret, vanhat temmeltää!

Suutari suuri on kuningas,
lestin ääressä valtias,
keisarinlinnani tölli on vaan,
tyydyn kun rauhassa olla ma saan,
mit ois herra sirokenkää vailla, —
verot maksan, nauran näillä mailla,
kuin ei huolta oisikaan!

Tahtiin tallukat, suoraan vaan,
ei ne ees ole omatkaan,
eukko kun saappaani piiloon sai,
nuuski mun aamuisen matkani kai,
kantohupsu kun ma nuorna nainkin,
oikein hiiden torapussin sainkin,
siitä viisi, hui ja hai!

Kylänkellot se pirttiin tuo,
siellä ne juoruu ja kahvit juo;
sentään kun tuumin, en vaihtaisi, huut,
hoitaa se lehmän ja porsaat ja muut,
kellä sit' on enkel'eukko, kellä?
Tää on sentään rehjullensa hellä,
joskin sill' on kovat luut!




KAHDEN VAIHEILLA.


Se kievarin Taava on keimeän kensti
ja ketterin lennossa karkelohon,
ja kievarin rikkaus kauas on kuulu,
silosilkkiä, kultaa arkussa on.

Kun maantiellä keinuen vastaan hän astuu,
ma arkana käännän katseeni pois,
mut raitilta kurkkaan ja taakseni vilkun,
sen kievarin tyttösen saadapa vois!

Taas Kuokkilan Lyyli on piskuinen piika
ja pirtehin tylykkä tän kylän maan,
hän laulavi aamut ja illat kuin lintu
ja huoleni haihtuvat naurustaan.

Hän uuras on pirtissä, karjakkotöissä
ja hilpeähuulinen, Lyylini tuo,
ei penniä pientä oo kirstussa sillä,
mut sydän on kultaa, kun astelen luo.

Se Taava on ylpeä, nyrpeä mulle
ja kirkolla katsovi karsaasti vaan,
voi, voi, voi, Taava, ma naurelen sulle,
kun pappilan kulmille Lyylini saan!




SOITTO-PUUSKA.


Kautta kuuden kyläkunnan
Soitto-Puuska tunnetaan,
viuluniekka Toppolasta,
siin' on niekkain niekka vasta,
joit' ei synny jouten vaan.

Lasna lastuviuluansa
soitti hän jo leikeissään,
vaan kun isä viulun antoi,
metsän siimekseen sen kantoi,
soitti siellä yksinään.

Latvat lauloi, purot polski
siellä aamut istuissaan,
sieltä hän sai soiton mahdin,
pelin taidon, oivan tahdin,
kumman äänen viulustaan.

Kylän karkeloissa sitten
taitonsa hän näyttikin,
vauhtiin sai hän pojat norjat,
leikkiin lensi neidot sorjat,
purppurihin vanhatkin.

— Nyt hän kulkee hoiperrellen,
juo ja työttä taivaltaa
häistä helkaleikkilöihin,
talkoo-öistä tanssi-öihin,
kumman kaiun viulu saa.

Elon iskut loi ne soinnut,
niiss' on mieron maailmaa,
vanhat muistot kättä ohjaa,
soitossa on tulta, pohjaa,
rinnasta se pulpahtaa — —.

»Polje, Puuska, väännä polkkaa,
tilkan saat, jos vinhempaan...!»
Puuska soittaa niinkuin hurja,
jonk' on elo ontto, kurja,
joka laulaa hulluuttaan.

Polkee jalkaa, nauraa, laulaa,
— tuittan teijaa, tui ja tei! —
soittaa uutta, vanhaa toistaa,
kuinka Puuskan silmät loistaa,
»soita Puuska, soita, hei!»




KYLLÄPÄ KAI!


(Raatarin Kalle istuu jalat ristissä pöydällä
ja kasaveikat soittavat suutaan.)

Hiljaa vekkulit! Kylläpä kai!
Mistä se syntikin alkunsa sai?
Elämä vieläkin Eedeni ois,
Eeva se elkeillä vietteli pois,
kesä olis aina ja sunnuntai;
naisinko, naisinko? Kylläpä kai!

Jos minä naisin, niin akkani löis,
piippuni, sipseni kahviin se möis,
pirttini täyteen lapsia tois,
ristinä, rikkana kaikessa ois.
Entäs se rakkaus? Hui, minä hai;
naisinko, naisinko? Kylläpä kai!

Aamusta iltaan liikkuis sen suu,
yölläkin löis tämä kylkeni luu,
näristen nälkää se voihkisi: »voi,
miksi mun Luoja sun luoksesi toi?»
Hupsu se poika ja ukko, ken nai;
naisinko, naisinko? Kylläpä kai!

Silkissä aina se kulkisi vaan,
saattaisi velkaan mökin ja maan;
kylillä kyyryssä neuloessain
kitsurin nimen minä kuulisin vain,
vaikka näin sopuisan miehen hän sai.
Naisinko, naisinko? Kylläpä kai!

Kuolinvuoteella maatessaan
kuiskais se: »hautaani kaivoit sa vaan!»
— Unessakin hahmona vierelläin
kuuvalon varjosta huutais se näin:
»Kuhnuri, vieläkö makaat, vai?»
Naisinko, naisinko? Kylläpä kai!

Jos taas itse ma kuolisin pois,
pillit ja tumpelit haudalla sois,
peijaisissa se leikkiä löis,
sormusta vaihtais ja sanansa söis!
Hyvä mun on yksin, ai, pojat, ai;
naisinko, naisinko? Kylläpä kai!




KARJAPIHASSA.


»Hoi, Muurikki, Täplikki, Tessa ja Mansikki,
lehmäni kaikki jo tulkaa!» —
Karjakko-Anni se huutavi karjaa,
kujassa kellot ne kalkkaa ja soi,
puhtaat kiulut jo tyttönen toi
ja poskensa innosta hehkuu.

Kas, Taavetti, veitikka, hiipivin askelin
nurkalta Annia väijyy,
pihlajanmarjoja heittävi kiuluun.
»Hyi, sinä Taavetti, hylkiö pois!» —
Anni se huus kuni suuttunut ois —
»niin, ootaskin, kostanpa vielä!

Kun talkoot on tanhulla, näät sinä, silloin ma
tanssi en kanssasi lainkaan;
Luikalan Ansukin pulski on, näät sä,
silloinpa sappesi kiehuu kai,
poikia muitakin on, hui hai! —
Mene pellolle, Eero jo kyntää!»

»No mitä sinä turhia, Annini, marjani,
heitä jo hiitehen riita!
Kaikista sievin oot sinä sentään,
anna kun hyttyset häädän noin,
tultakin viereesi laitella voin!»
— Sitä Taavia, nappasi suuta!




LUKKARI TUUSKA.

(Kylänpoikien pilalaulu.)


No kukkuuhan käkönen kauniisti illoin,
ja rastahat raksavat puussa,
ja on sitä, on sitä aamulla ääntä
myös Lampolan kukonkin suussa.

Ja on siinä Puuskassa soittajamiestä,
kas siltäkös liiruja piisaa,
ja kuuntele, veikkonen, karjassa kerran,
niin, kuulehan karjassa Liisaa!

Mut tiedänpä, tunnenpa miehistä parhaan,
se meidän on lukkari Tuuska,
ei enkelit, Liisat niin soittoa taida,
ei kukko, ei pelmanni Puuska.

Mut annapa Tuuska kun kirkossa veisaa,
niin voi sitä kummaa ja taikaa,
kuin Jerikon sympaali äänensä soipi
ja pappilan pelloille raikaa!

Nyt muijat ei torku, ei haukota miehet,
kuin polskassa pyörivi virsi,
soi, kaikuvi katto ja akkunanpielet
ja holvissa ristikkohirsi.

Kas, lukkarin kaulassa nauhat heiluu,
ja messinkisangat ne kiiltää,
ja on kuni kurkusta pasuuna soisi,
se selkäpiitäkin viiltää.

Viis siitä, jos lukkari väärin laulaa
ja nauravi Liisa ja Puuska,
niin tuumipa sinne ja tuumipa tänne,
mut mestarikukko on Tuuska!




LASSIN SERENAATI.


Kuu yli pappilan tanhuan sousi,
naureli sille, kun käyskeli Lassi
kainalon koukussa peli;
Lassikin nauroi ja aidalle nousi,
katseli luttia, silmänsä eli,
heilahti piippu ja massi.

Soitteli Hennalle Hollolan polkkaa,
tahdissa nousivat anturanpohjat,
hanuri puhkaa ja huutaa,
pojat jo riiheltä naukuu ja kolkkaa,
sieltähän lentävi salkoa, luutaa,
vinkuu piiskat ja ohjat.

Lassipa aidalta loikaten kärkäs,
harppasi raitille pellavamaasta,
parkuvan hanurin heitti,
loukkasi jalkansa kantoon ja parkas,
kuu sepä nauroi, kun kasvonsa peitti,
Lassille pappilan haasta!




HEINÄÄN.

(Tuokiokuva.)


Hipsutellen, veikistellen,
kuiskutellen, keikistelen
sirot tytöt polkein peltoviertä
haravoineen astuvat,
taaksensa vilkuvat veitikkasuut,
sieltähän kuhnivat pojat ja muut.

Arastellen, nahjustellen,
hajamielin, hidastellen
vakaat niittopojat sieltä hiljaa
viikatteineen kulkevat,
tuumivat, tuumivat, katsovat pois,
mielensä hempujen rinnalle ois!

Ehdoin tahdoin jätätellen,
nuorta jalkaa pidätellen
tytöt vuottaa poikain ryntäystä
polkutiellä vaieten,
pojatkin rientävät, kuhnurit nuo,
nopsemmin notkuvat neitojen luo.

Kas, ne kääntyi rinteen alta,
yhtyivät — kuin sattumalta,
olkapäillä heiluu sinne tänne
viikatteet ja haravat, —
pois parit kiersivät viidakon taa,
naurusta raikuvi metsä ja maa.




MAIJAN KOSTO.


Ne pojan riijut ne keksi elkeen,
taas maidon kiulusta tyhjiin joivat
ja pukin parrasta luttiin toivat;
ne pyhäröijyni piiloitti
ja uuden raitaisen liinani,
no, toiste luttini telkeen!

Ne puki eukoksi pihakannen,
ne lauloi piirissä hupsun hullut:
»kas, Maija häihinsä on jo tullut!»
Mut vuota, Ansuni, iltaan vaan,
en luttiin luokseni huolikkaan,
sen kiulun ääressä vannon!

No, kyllä pyydät ja mangut illoin,
mut enpä huoli, vaikk' kuinka hellit
ja lupaat silkit ja karamellit;
ja mittumaarina, tiedä se,
vie kihlas kiltisti pukille
ja hypi hyrränä silloin!




MARKKINOILLA.


Täälläpä rattoisat markkinat on,
täällä on Hennakin, Vappu ja Heikki,
rimputus, rallatus, hoijakkaleikki,
täällä se hauska on sentään!
Suutarin Jussi on viinassa taas,
Puuska se krouvissa ryyppyjä kaas,
ja orhit ne korskuu ja lentää!

Ei ole rengillä huolia nyt,
kello on käypä ja kirkas ja uusi,
lammasturkki ja vitjoja kuusi,
markkoja täynnä on tasku!
Täälläpä kiireessä vääntyä voin,
teuhaan kuin työkseni näin sekä noin,
on elo kuin mäenlasku!

Suupelit, torvet ja kulkuset soi,
puuskassa seisovi Taavi ja Janne,
tahtia toistavi Liisankin lanne,
Heikki se nostavi jalkaa,
tattari huutaen huivia myö,
Viipurin ukkopa olkahan lyö
ja rinkelin osto se alkaa!

Tuollapa meidänkin tyttöset käy,
Henna se Vappua selkään työkkää,
puoleeni vilkuu ja tirskuu ja nyökkää,
sillä on poski kuin marja!
Nyt sit' on kaikkien naurussa suu,
voi, johan mieleni hullaantuu,
kun tyttöjä sankka on sarja!

Piiskat ne vinkuu ja pyörät ne lyö,
torppari täällä on arvossa herran,
nyt tahon teuhata kilvassa kerran,
tuntea tuulta ja tulta!
Pelmanni, raiuta pilliisi siis,
heiloja tässä nyt mulla on viis,
mut Hennapa sentään on kulta!

Näytähän aarteesi, Aunuksen mies,
silkkisen liinan ma Hennalle ostan,
sitten ma kultuni kääsihin nostan.
Purmoni, lentohon suori,
juosta sa taidat ja kauroja saat,
kasvaahan koissani viljavat maat,
käy tänne nyt morsian nuori!




OMENAPUUN ALLA.


Kaunis ja kopea luotsin Jukka,
jok' oli saaren neitojen hukka,
asteli illansuussa,
hopea-ankkuri lakissa loisti,
narskuvat saappaat tahtia toisti,
nähnyt ei neitoja puussa.

Jukalla taas oli vaatteet uudet,
liivillä roikkui vitjat kuudet,
hymyssä liikkui huuli,
keikahti, vihelsi polskan parhaan,
astui jo lähellä omenatarhaa,
puusta kun tirskeen kuuli.

Omenapuussapa kolmisin voimin
neidot ne nauroi ja helmaansa poimi,
poskilla paloi hohde.
Inkeri tahtoi katseella jäätää,
Madli ja Katri hellästi häätää,
Jukka kun asteli kohden.

Inkeri liepeensä lehvihin peitti,
vasunsa Madli ja Katrikin heitti,
puuta kun ravisti Jukka.
Neidot ne miehen kunnian muisti,
nyrpeä Inkeri oksalta luisti,
polvilta luisui sukka.

Inkeri juoksi ja helmoja nosti,
toiset ne mädillä omenilla kosti,
siit' tuli hilpeä hoppu:
Jukan oli viiruissa sininen takki,
savess' oli silmät ja ojassa lakki,
siin' oli Jukan loppu.




VANHASSA KAJUUTASSA.


Pietarinmessuna piippuja polttaen
luotsi ja vaari ja kippari Lassa
paiskeli ensin pennin nakkia
kipparin vanhassa kajuutassa.

»Nostappa valtti, herttainen kymppi,
vaari on viekas, katsos kun maltti,
tyttäres kaunis kuin ruuturouva»,
— kippari huusi: »risti on valtti!»

»Vie sun suutari, tappasin taasen,
jaalani kestää, luotsi sen takaa,
tee nyt työ sekä nosta, vaari,
maltas, lyötynä kortti jo makaa!»

Kolmeen pekkaan miettivät miehet.
Kipparin harmiksi voittikin vaari.
»Kuules, pannaan tupa ja hynttyyt,
aseta vastaan verkot ja saari!»

Hävisi vaari eikä hän nähnyt
akkunan aukossa tyttären päätä,
kippari iski nyt silmää ja nauroi,
kortit ja sormet ne liikkui kuin näätä.

»Pannaan jaalani», kippari huusi,
»leskityttäres pelaan ma sulta!»
— »Jollet polta sormias, poika,
kun sinä lainaat naapurin tulta!» —

Kippari korttia hiaan pisti.
»Pistä päälle, vaari, ja mieti.
Korttinsa pöytään paiskasi Lassa:
»nähkääs, vaarista tullut on pieti!»

Savipiippunsa rikkoi vaari,
keksi nyt tyttären tirskumassa,
kihlausmaljat nauraen juotiin
kipparin vanhassa kajuutassa.




VEIJARI-HEIKKI.


Hän on hulivili poika ja reima ja huima,
ja viekas ja viisas se Heikki,
voi, elkäätte, tyttöset, luottako Heikkiin,
kas, rakkaus sille on leikki!

Kun juuri hän Annille lehdossa vannoi,
jo riihellä Maijan sai paulaan;
ja illan tullen hän sieltäkin hiipi
ja kapsahti Kaisun kaulaan.

Hän on leikissä lieto ja soitossa sorja,
paras teikari tanssissa illoin,
kun hän toista silmäänsä vilkuttaapi,
voi teitänne tyttöjä silloin!

Sata heiliä halla ois, häitä jos viettäis,
sata syntiä hällä on varmaan,
ja poskenne marjat hän maistoi ja heitti
ja löysi ain uuden armaan.

Hän on maailman kulussa maireensa saanut,
iloveitikka, veijari-Heikki.
Voi, elkäätte luottako tyttöset Heikkiin,
kas, rakkaus sille on leikki! —




KYYTIPOJAN RALLATUKSIA.


Juokse, vanha Purmo, taival taitavasti,
kyytipoika sulle laulaa iltaan asti,
joudu sukkelaan,
muuten toraa saan!

Häijy kievar huusi: »nouse kyytiin siitä,
ohraleivän saat ja uutta päivää kiitä!»
Huutia ma saan,
sentään nauran vaan!

Tiuvut tiheästi kengän kapseen toistaa,
päivänpaistehessa pyörät, valjaat loistaa,
niityt vihannoi,
kaukaa koski soi —

Näillä rattahilla kulkee suuret herrat,
— keisar huolissaan kai itkee monet kerrat?
Enpä piiskaa vaan
vaihtais valtikkaan!

— Kotipuolla on kai touvon aika parhain,
isä pellollansa, äiti työssä varhain,
siskot tuokon tuo,
veljet mahlaa juo.

Voi, kun mittumaariks saan ma viikon lomaa,
kotitöllin nään ja silloin vast' on somaa
juosta nummet, haat,
nähdä järvet, maat!

— — Vielä kaksi virstaa, ällös, Purmo, huokaa,
oot kai vanha jo, saat kohta vettä, ruokaa,
tuoll' on kievarhaat,
sieltä herkut saat!

Lip-lap! Kylän nään, päivän loimu sammuu,
tytöt huutelee ja lehmät vastaan ammuu,
saunat sauhuaa,
kukot kiekattaa.

Kotiin, kotiin, hoi, kas, jo vauhtiin pääsit,
heipparallalei, nytpä notkuu kääsit,
tuoss' on raitin suu...
seis jo Purmo, — ptruu!




LEENAN JUKKA.


Kyliä kulkevi Leenan Jukka
joka ilta joutessaan,
keikarihupsun on voideltu tukka,
helatuppi on kupeellaan;
korvalla keikkuvi samettilakki,
kaukaa jo loistavi punainen takki,
kyliä kulkevi Leenan Jukka
nakkia lyöden ja huijaten vaan.

Leenan Jukka on kiertänyt maita,
moukat töilleen tallustaa,
kuokkikoon peltoja lampuri saita,
kadon siitä se palkaks saa;
maalaistyttö on litteä ruuhi,
renki on tuhkimon tuhma kuin uuhi;
tuumii kopea Leenan Jukka,
laiskan toimissa taivaltaa.

Kaupungissakos riemua riitti,
siellä herrat käydä voi,
niijasi mampselit, ryökkinät kiitti,
siivosti silmän ne maahan loi;
siell' on vääpelit, kullat ja kuomat,
kestit jo pestissä, työssäkin juomat,
kun sitä asteli Leenan Jukka,
torvet ja rummut vastassa soi.

Kyliä kulkevi Leenan Jukka,
vaihtaa lainavaatteitaan,
töllissä uurtavi Leena rukka,
kiskoo ja penkoo pellollaan,
toimii ja toivoo ja anteeksi antaa,
parhaimmat palat se pöydälle kantaa,
kullan muruksi poikaansa kutsuu,
poika se kyliä kulkevi vaan...




SALAKROUVISSA.


Katsohan tuttua krouvarin Siinaa,
aina sun pullean puhtaana nään,
kaadahan tuoppiin hopeista viinaa,
täällä on hauska ja tänne ma jään!
Viina on tippunut kohdussa korven,
kettujen häissä ja tahdissa torven.
Siinan vaari, sa oikein teit,
kun viljasi metsähän veit!

Kippis suutari, iskeppä taulaa,
tässäkös juttu-a piisata vois,
Puuska se Kyöpelin kullasta laulaa,
vinguta viulusta katrilli pois,
siinä on nuuskaa, sylje nyt tappiin,
jotta sun äänesi kuuluisi Lappiin,
kengän ruojista huolikoon hiis,
jos varpaita vilkkuukin viis!

Elämä se on kuin yrttien saari,
viiniä versoo kunnailla sen,
sukkela lautturi oot sinä vaari,
murheen ranta on kaukainen.
Tervepä suntio, kaulaasi kasta,
huomaatko kehdossa nauravaa lasta?
Jyväverot taskuissas kilkattaa,
siis suntio tarita saa.

Sirkkojen soitossa räiskyvi takka;
suutarin Jussi, no, miks olet vait?
Rauhassa istu, kai kyläss' on akka,
maljasi mies, sinä kaksoset sait! —
Tulkoon niistäkin suutarit oivat,
jotta sun naulasi, naskalis soivat,
jos omat poikani parkuu vaan,
ne lukkarin oppiin paan!

»Vait, varas liikkuu!» kielteli muori —
»ken siellä ulkona kolkkaa noin?
Naapurin Liisako, Anna, se nuori?» —
Raapaise tulta, niin suudella voin!
Anni on kihloissa, tuumii jo häitä, —
voi, älä naura ja, voi, älä väitä,
kuokkuri oon, jollen kutsua saa,
saan sulhonas ritkuttaa.

Tuollapas Puuska jo töytävi pöytää,
viuluaan etsii ja tuoppeja kaas,
ainoan riemunsa pankolta löytää,
nauraa ja itkee ja soittavi taas. —
Parhaita polskia kuulua anna,
nyt sitä vaappuu vaari ja Anna,
suntio Siinan keskelle vie,
kera suutarin liikun mie!

Haarikka-oltta nyt tahdon ma maistaa,
riemuhun riennän kuin päivä ois yö;
krouvarin naama se kuuna jo paistaa,
suntion anturat tähtiä lyö.
Kuulehan haasta nyt kelloja karjan,
hengitä tuoksua yrttisen tarhan,
Anna, ma sulle nyt hillikat tuon
ja onneksesi minä juon.



Markkinamiehet, te pirttihin tulkaa,
harjaiskannuja eikö jo näy?
Voi, sitä Ansua, lakkia, sulkaa,
herrana heiluu ja pieksuissa käy!
Riimunne pois ja tulkaatte joukkoon,
pöydän päähän, ei kerjurin loukkoon,
varsanne appoo jo ruohoja tien,
nyt lähteestä vettä ma vien.

Täällä on leikkiä, lentoa kyllä,
tuska se polttaa, mut surtaisko, ei!
Siitä ma viis, kun on housutkin yllä,,
krouvari ryypystä liivini vei,
Puuskalle tilkka ja mies sepä jaksaa,
lukkarin vaimo sun vaivasi maksaa...
Voi, miten suurelta näyttää kuu
ja himmeeltä maailma muu!




LYPSÄJÄN HYRÄILYÄ.


(Huomenna taas kun on lauantai)
hoi, kotiin karjani joutaa,
pusketko Herttaa Heluna vai!
(Jaakko mun lahdelle soutaa).

(Vielä se vieraan leipää syö,)
nostatko noiduttu jalkaa,
sorkkasäärist' on vaiva ja työ,
kas, joko vaskakin alkaa!

(Jaakoll' on tiedossa torpin maat
ja isäntä lainaa kai viljaa —)
kiulusta kuhmuraotsaasi saat,
jollet oo paikalla hiljaa!

(Jaakko on siivokas mies eikä juo,)
soh, sonni, sen siunattu aasi!...
(Tuuloksen rattailla häihin mun tuo —)
voi, taivas, jo kiuluni kaasi!




PUUSKAN SURULAULU.

Kipinteonvaarin haudalla.


(Sävel: Purppuri N:o 2.)

Taitava mies olit, Kipinteon vaari,
joka teit hongasta luikuripuun,
hautaan jo virsillä vietihin paari,
nyt ajat kepeään kullassa kuun
mustaan rantaan, miss'ei enää soittaa voi,
missä kuolon kulkuset vain soi.

Usein sä veit minut tarujen tarhaan,
sieltä ma iloiset intoni sain,
metsässä harhasin aamusta varhaan,
lintuja matkin ja säveliä hain,
pieni piltti olin silloin kasvussain,
kun ma pajupilliis soittaa sain. ,

Sitten ma astelin maailman rantaa,
luikurin äänestä maantie soi,
viuluni mainetta sain minä kantaa,
polkuni hyvän talon tanhuille toi,
kussa paimen yhteen kutsuu karjojaan,
kussa neidot poimii marjojaan.

Kun humuhäissä ma soittelin illoin,
unhotin itseni, taivaan ja maan,
nyökytit, vaari, sä päätäsi silloin,
sua minä taatana muistella saan,
kiitos, vaari, annoit mulle elämän,
rintaan sytytit sä kipenän.

Orava se oksilla polskia johti,
kerkkiä kiiti ja latvoja sous,
allikon pinnalla pilvet ne hohti,
soma puna kallion kulmille nous,
sinikellot kiilsi kultakasteessaan,
kaikki marjat keinui varsissaan.

Muistelin iltaa, kun huoleni jäivät,
suru suli, outona onneni näin,
muistan ne nuoruuden päilyvät päivät,
kun suloneitosen näin edessäin,
kukan antoi, itki, hiljaa hiipi pois,
niinkuin mua rakastanut ois.

Sammuu se lempi ja onnikin haihtuu,
pysty on usein kulkijan tie,
elämän kirjavat purppurit vaihtuu,
tänne ne paraankin taiturin vie.
Koleasti haudan kuuset huminoi,
taivaan harput heleämmin soi.

Viuluseppä sä ain olit oiva,
elämään sait sinä kuolleen puun,
siksi on soittoni muistoas soiva,
sua minä siunaan varjossa kuun;
itke, Puuska, itkun imee ahne maa,
mitä elämä on? — kaiku vaan.




ENSI LUMEN TULLESSA.


Nouse, muorikulta,
kyllin näit jo unta,
pistä pesään tulta,
pane pöty pöytään,
nyt ei elämä oo enää ennallaan!
Katsos, tulee lunta,
pilven alta töytää,
tupruu tulvillansa pirtin akkunaan!

Katsos muori sentään
lumihöytäleitä,
perhoina ne lentää,
nyt ne maata syyti
niinkuin tuhmat lampaat kautta hevoshaan!
Pitkin pihateitä
kulkee kylmä kyyti,
talven kirkkaat kellot sill' on kaulassaan.

Nyt se talvi alkaa,
sill' on tuima puhti,
peittää kattomalkaa,
peittää peltomaita,
kannot katoavat villavaippoihin,
lumessa on luhti,
riihi, risuaita,
umpeen kiristyi jo kirkkopolkukin.

Syksyn selkää pestään,
talvi sillat laittaa,
nyt se keli kestää,
nythän päästään metsiin,
halonhakkuu alkaa, luistaa tukkityö.
Juokse muori aittaan,
lammasturkki etsi,
naapukka ja kintaat, tuo myös rantuvyö!

Ruunan vien nyt pajaan,
ryijyt päivänvaloon,
kesävaljaat vajaan!
Kas jo hiirakollaan
naapuri jo reellä kylään ajaa voi
appivaarin taloon,
siellä työssä ollaan,
rengit valtatieltä lunta lapioi.

Ensi pyhän suussa
aamukuutamolla,
kun on kuura puussa,
ajaa saat jo reessä
niinkuin pulski ruustinna saat liukua,
heh, on hauska olla,
ruuna reutoo eessä
kuunnellessaan kirkkotiellä tiukua.




MELLAKKA KIEVARIN RAITILLA

eräänä syysaamuyönä.


(Sävel: Undan ur vägen se hur...)

Kievari kiltti, no, aukaise nyt ukkikulta,
täällä on Puuska ja pari muuta kai,
Tamb... hys, hiljaa Jussi, iske tulta,
Lassi se tarjoo, kun eilen varsan sai!
Liekki jo liehuu...
nyt on oikein peikkoin yö, —
ken siellä riehuu
ja kujassa lyö?

Tienviitan varjossa seisoo tukkimiestä kuusi,
seipäitä viskoo ne saunannurkan taa,
Tamb... voi, kuka siellä avuks huusi?
Lassi on kauhea, kun hän kampittaa,
iske, ei auta,
Jukka, Heikki päälle käy,
suutarin nauta,
et missään näy?

Hieroja voihkii ja kuistiin hiipi Henna, Taava,
kievari juoksee ja huitoo tapillaan,
Tamb... »seis miehet, saiko kukaan haavaa?»
»auta sun armias, kun sen kiinni saan!»
Vankkurit ryskii,
kievari se pampun tuo,
noituu ja yskii,
mut Jussi juo.

Yks veti puukon ja tuokin, joll' on vihreet liivit,
häijysti nauraa ja Hennaa tirkistää.
Tamb... Jos Liisa läävän ohi hiivit,
saat sanan voudille, älä viikoks jää!
Hallikin haukkuu,
kuule tupen rapinaa,
ovissa paukkuu
ja vonkuu maa!

»Vouti on kirkolla!» Juokse ukki kellariisi, —
ponttoolle junnit jo juoksujalkaa läks,
Tamb... »en pelkää, vaikka viel' ois viisi!»
piilosta piiat nyt tulkaa tännemmäks!
Vein puukon heiltä,
missähän nyt Puuska lie?
Koskaan ei meiltä
ne naista vie. —

Raitilta Jussi se jumppii niinkuin voinsa myynyt,
kujasta viulun hän rikkinäisen toi,
Tamb... — »juo haarikasta, ettäs tyynnyt!» —
eikä sen kielet nyt kantta vasten soi,
purppuripolkkaan
ei ne vedä jalkaa, ei,
kolkasta kolkkaan
ne nuoret vei.

Katsos, jo sorsatkin lentelevät pitkin rantaa,
airot ne loiskii ja sumussa on maa,
Tamb... ja palkovene lipuu santaan,
lautalta punainen tuli loimottaa,
lippu jo vilkkuu,
vorokilla nauraen
juutakset ilkkuu,
ma muistan sen!

Henna on poissa, kai kuorsailee jo kievar-ukko,
Jussi se rippinsä varmaan kuulee nyt,
Tamb... jo kylässäkin kiekui kukko,
rusko on taivaalle hiljaa hiipinyt.
Kyntäjä herää
ojennellen jalkojaan,
kuokkansa kerää
ja käy unissaan.

Tiehaaran mättäällä Puuska istuu, yksin nyyhkii,
— tintit ja varpuset puissa piipittää —
Tamb... hän viulunrokaa hellään pyyhkii,
taivasta katsoo ja kerran hymähtää.
Äänet jo hukkuu,
Puuskan korvaan soitto soi,
nurmelle nukkuu,
kun paistaa koi.




SAARIRETKI

suvilauantai-iltana, kun oli Hennan syntymäpäivä.


(Sävel: Hvila vid denna källa.)

Katsos, kun karit kiiltää
ja meidän ruuhet vettä viiltää
sillalla kahden taivaan,
kun laine laitaan liplattaa!
Henna, sun silmäs päilyy,
kun limo keulan yli häilyy,
sievästi soudat aivan.
Kas, sorsa kaislaan sukeltaa
pois perheineen;
nyt päiväs kunniaksi
ma laulun teen!
Katsos, kun karit kiiltää
ja myllyn siivet heloittaa,
Toitotus... harjulta heloittaa!

Suntio ruuhta johtaa
ja mela molskii, lumpeet hohtaa,
vilkuvi Sanna Heikkiin
ja Joki-Tuomas Anniin päin.
Tiirat ne luodon eestä
nyt kirkuu, vaajat välkkyy veestä,
päivässä lahna leikkii;
ma kaukaa pienen mökin näin,
siell' yksinään
vain asuu Kala-Aapo,
jo talaan nään.
Suntio ruuhta johtaa
ja lippalakki varjostaa,
silmää se varjostaa.

Tyyntä, jos katson minne,
jo puihin piilee kirkonrinne,
luhdalla leppätorvi
se kaiken karjan yhteen vie.
Rantaan jo juoksi uuhet
ja nienten taa käy maitoruuhet,
kuuntele herkin korvin:
on kaiku iltalaulun tie!
Oi, Henna, oi,
sun tähtes luonto loistaa
ja leikamoi!
Tyyntä, jos katson minne
ja päivän kuva kimmaltaa,
Toitotus.,. lahdesta kimmaltaa.

Käännä jo rannan kautta,
niin sivu soljuu tukkilautta,
puomilta airot taipuu
ja yli köyden ruuhi käy!
Juo, juo nyt äyskäristä
ja leilinsuuhun tappi pistä;
mailleen nyt päivä vaipuu,
ei kirkkoristin kultaa näy!
On ihanaa,
kun lämmin rintaa liehtoo
ja laulaa saa!
Käännä jo rannan kautta,
kun hieno tuulenhenki käy,
Toitotus... väreissä tuuli käy!

Ruuhell' on reitti auki,
taas puskee niinkuin vanha hauki
piirissä kultajuomun,
kun pilvisaaret viherjöi;
tummuu jo siniverhot,
ja veellä tanssii vesiperhot
kiiltäissä kalansuomun.
Kas, Aapo rantaan tulta löi,
taas tuohta tuo,
ja tervaskannot räiskyy
ja loimun luo!
Ruuhell' on reitti auki
ja meille nyökkää saaren puut,
koivut ja seljapuut.

Airoille armahaiset
ja hyvät mäkitupalaiset,
väyläänsä Aapo näyttää
ja kättä huitoo, minkä voi!
Janne se kovin kolskaa,
taas koittaa martinvapunpolskaa,
sylkee ja kättä käyttää,
jo pilli pienen äänen toi,
nyt keulassaan
hän puhkaa, polkee jalkaa
niin innoissaan.
Airoille, armahaiset,
nyt kukin tempoo tuhdollaan,
tuimasti tuhdollaan!

Suntio ohjas rantaan,
ja vene sinkui kauas santaan,
tulille nuori kansa,
nyt meill' on ilon lauantai!
Tervepä Aapo ukki,
myös terve Aapon vanha pukki,
kaikki on ennallansa,
vain pukki uuden parran sai!
Tuo kätes, noin
sun, Henna, pilviin nostaa
ma yksin voin!
Suntio ohjas rantaan
ja ruusun antoi Hennalle,
Toitotus... heljälle Hennalle.