language: Finnish

GIOVANNINO TAI KUOLEMA

Kirj.

Matilde Serao

Tekijän luvalla italiasta ["Giovannino o la morte"] suomentanut

F.O. Viitanen

Helsingin Kaiun kertomuskirja v. 1910.

Helsingissä, Emil Vainio, 1910.

I.

Oli sunnuntaiaamu puoli yksitoista, kun S.S. Apostolin seurakunnan lukkari astui vanhan napolilaiskirkon ovesta sisään ja rupesi kiivaasti soittamaan suurta hopeakelloa. Nojaten vanhan tammioven vankkaa ohipuuta vasten hän heilutti herkeämättä kelloaan, joka yksitoikkoisesti kaikuen ilmaisi kaikille via Gerolominin, Grotta della Marra kadun, Santa Marian, piazza S.S. Apostolin ja delle Gradellen uskovaisille asukkaille, että S.S. Apostolin kirkossa kohta alkaa helluntaijumalanpalvelus komeine juhlamessuineen. Äkkiä soitto taukosi, mutta lukkari jäi seisomaan sisäänkäytävän ovipieleen, huutaen tavan takaa yli aution torin: »Kiiruhtakaa, messu alkaa!»

Mutta puoliksi avattujen oviensa edessä kulkivat rihkamakauppojen myyjättäret edestakaisin vallan levollisina, perheenemännät loivat viime katseen kyökkiinsä, jossa paistuva liha suloisesti ratisi, ja vitkastellen ryhtyivät porvarirouvat kampaushommiinsa, eikä kellään näyttänyt olevan mitään kiirettä. Niin että lukkari sai soittaa kolmasti, ennenkuin messu alkoi. Vain muutamia talonpoikaisvaimoja tuli uusissa karttuunipuvuissaan. Koreanpunaisissa hiusnauhoissaan heillä oli hopeaneuloja, ja he taluttivat lapsiaan käsipuolesta. Lukkari ei ollut mokomia huomaavinaan, vaan koetteli yhä äänensä tyhjää kaikua, huutaen samaan nuottiin: Kiiruhtakaa, hyvät ihmiset, kiiruhtakaa, messu alkaa!

Vilkkaimmillaan oli elämä tänä juhlallisena aamuhetkenä piazza S.S. Apostolin numero kahdessa. Se oli suuri keltainen talo laajoine pihoineen, jonne aina kokoontui likaisia vesilätäköitä, kun prinsessa di Santobuonon kuskit ja tallirengit siellä sukivat hevosiaan ja ruokkosivat valjaita ja ajopelejä. Sen lisäksi levisi vielä ylt'ympäri ilkeä tallinhaju, aina kun ulkohuoneiden suuret ovet avattiin selkoselälleen. Niinpä nytkin, ja kesken kaikkea kuskien ja tallipoikien melua ja hevosten töminää vedettiin vielä esiin vankasti katetut vaunut ja laitettiin ne ajokuntoon. Niillä piti nimittäin mentämän kivenheiton päässä olevasta linnamaisesta palatsista noutamaan prinsessa messuun. Talossa n:o 2 piazza S.S. Apostolin varrella olivat rappusetkin aivan lian vallassa. Siellä ei ollut mitään ovenvartiaa, ja palkolliset, joiden virkaan siivoominen ilman muuta olisi kuulunut, eivät olleet varsin tunnontarkkoja. Ja sitten vielä ensimmäisen kerroksen asukas donna Orsolina eli jo kuudetta kuukautta eräänlaisessa salaisessa odotuksen tilassa, eikä hänellä enempi kuin Mariagraziallakaan, hänen palvelustytöllään, ollut yön lepoa eikä päivän rauhaa hänen neljän pienen lapsensa tähden. Tänä sunnuntaina asiat olivat vallan, hullusti. Donna Orsolina ei tahtonut mitenkään saada napitetuksi villapukuaan, joka muuten oli jo kovasti kulunut ja etupuolelta näytti auttamattoman lyhyeltä. Hän vuoroin punastui ja vaaleni, sadatellen itkusilmissä sitä päivää, jona hän, sen sijaan että olisi ruvennut monaca di casan nunnakuntaan sisareksi, tyhmästä mielihalusta oli sallinut itsensä päättömästi viehättyä postivirkailija Ciccioon…

Ensimmäisen kerroksen toisessa päässä hankkivat Ranaudo aviopuolisot myös messuun lähtöä. Donna Peppina Ranaudo oli arviolta viisikymmenvuotias ja niin paksu ja lihava, että leveys melkein näytti pituuden voittavan; päälaki oli tulossa paljaaksi, ja kasvoilla asui lapsettoman rouvan lapsellisen näköinen rasvainen puna. Palvelija yritti juuri saada mukavia kangaskenkiä hänen jalkaansa, sillaikaa kuin don Alfonso Ranaudo, hänen arvoisa puolisonsa, arpomistoimiston isännöitsijä ja voittamaton metsästäjä, riisui yltään karkean metsästysmekon pukeutuakseen tummanväriseen päällystakkiinsa. Hän oli nimittäin juuri kymmenen aikaan jalkaisin palannut Pomigliano d'Arcosta, jonne jo kello kolme aamulla oli lähtenyt pyitä ampumaan. Ja nyt katselivat nuo vanhat lapsettomat puolisot toisiaan rauhallisin, tyytyväisyydestä loistavin silmäyksin onnellisina siitä, ettei heillä ollutkaan lapsia, eliväthän vain tässä toistensa tukena ja hauskuutena…

Toisen kerroksen vasemmanpuoleisessa päässä hankki toinen onnellinen pariskunta kirkkoon. Se oli don Vincenzo Manetta, pitkä, laiha, harmaapäinen ukko, jolla oli luisevat kasvot ja kotkannenä, ohut valkea leukaparta ja kuivahtaneet koivet; hän oli joutunut eläkkeelle, joka seikka häntä muuten suututti, tutki sitäpaitsi vanhan Napolin historiaa niin innokkaasti, että oli kopioinut kokonaisia asiakirjapakkoja ja piti lopulta itseään niiden oikeana tekijänä. Ja sitten donna Elisabetta Manetta, hyvä rouva, jolla oli pehmeät, vaikka vähän kellertävät kasvot, sellaiset kuin on vanhalla neidillä, joka vasta viidenviidettä vuotiaana menee naimisiin. Itsepintaisesti hän piti kiinni vanhasta tukanvärjäystavastaan, niin että hänen hiuksistaan aina vivahteli kaiken maailman värejä, milloin tummanpunaista tai heleän ruskeata, milloin taas hienointa violettia. Tavallisimmin tukka kuitenkin näytti vihertävältä kuin tumma suoheinä. Don Vincenzo Manetta seisoi jo valmiina nilkkaan asti ulottuva päällystakki yllään, ja piintyneen koulumestarin tapaan keppiään koputtaen hän virkkoi:

— Elisa, kahdesti jo on soitettu kirkkoon.

— Kerran vasta, kerran, huomautti donna Elisa levollisena, samalla vetäen mustaa kudoshansikasta lihavaan, kellertävään käteensä.

— Aiotko jäädä pois messusta, Elisa?

— Haen vain rukousnauhani.

— Onko sulia avaimet, Elisa?

— On kyllä taskussani.

— Entäs kissa, Elisa?

— Minä telkesin sen hiilikamariin.

Sillaikaa lukkari oli taas ruvennut soittamaan, eikä enää ollutkaan kuin kymmenkunta minuuttia messun alkuun. Toisen kerroksen oikeanpuoleisessa huoneistossa paukkuivat ovet vimmatusti, ja voimakas naisääni huuteli sinne tänne liikkuen:

— Chiarina, Chiarina!

— Mikä on, vastasi toinen ääni pienestä suljetusta huoneesta.

— On jo kahdesti soitettu messuun, huusi donna Gabriella sitoen vahvaa ketjurengasta ranteeseensa.

— Samapa se, vastasi Chiarina tuskin kuuluvalla äänellä kammiostaan.

— Mitä, aiotko jäädä pois messusta? huudahti donna Gabriella toistamiseen, sitoen toisen, vahvoista kultarenkaista tehdyn ketjun ranteeseensa. Mutta kuinka lienee sielusi laita?

— Kukin kai omastaan huolehtii, kuului Chiarinan ääni tiuskaavan oven takaa.

— Kuulkaas, mitä uskaltaa! pauhasi donna Gabriella, turhaan ja taas turhaan yrittäen saada raskaita, helmi- ja briljanttikoristeisia renkaita korviinsa.

— Enkö sitten saisi puhua enää? kitisi yhä nuori tyttö suljetusta sopestaan.

— Saisit hävetä, saisit jo, juosta sellaisen hylkiön perässä kuin
Giovannino hylky on, niin juuri hylky, se hän on, hylky.

— No mitä Teidän siihen tulee? tokasi Chiarina, ja hänen kapeat, ruskeat kasvonsa ilmestyivät ovenrakoon.

— Mitäkö tulee? Minä olen äitisi, tiedä se, ja minä sinua käsken.

— Ette yhtään mitään. Te ette ole minun äitini eikä teillä ole minuun nähden mitään käskettävää, vastusti Chiarina, joka nyt tuli esiin alusvaatteet ynnä kureliivi yllään.

Donna Gabriellan suuri, lihava, rasvanaamainen olento, jonka naaman punaisuutta ei puuterikaan kyennyt lieventämään, oli ruumiiseensa tukehtumaisillaan ja muuttui ihan sinisen punaiseksi.

— Saatpa vielä nähdä, olenko käskijäsi!

Chiarina astui muutamaa askelta lähemmäksi ja vastasi aivan levollisena:

— Kyllähän Te sen jo tiedätte, Giovannino taikka sitten — kuolema.

Sitten hän taas palasi huoneeseensa pukeutumaan ja lennätti perässään oven kiinni. Donna — Gabriella oli hyökkäämäisillään hänen jälkeensä, hillitsi kuitenkin oikeaan aikaan itsensä hiestymästä vielä enemmän, istui tuolille ja koetti siinä vähitellen rauhoittua, heiluttaen kiivaasti mustaa hattuaan, joka muuten ihan hukkui sulkien sisään ja jonka samettinauhaan hän oli kiinnittänyt paksun briljanttisormuksen. Makuuhuoneessa ynnä leveässä messinkikoristeisessa kaksoisvuoteessa, missä donna Gabriella nautti leskenlepoaan, samoinkuin suurella toalettipiirongilla, pesukaapeissa ja marmorisilla pesupöydillä vallitsi vielä täydellinen epäjärjestys, sellainen, jommoista tapaa joka napolilaisessa huoneessa pyhäaamusin, jolloin kaikki nousevat tavallista myöhemmin. Toalettipöydällä oli sikin sokin nahka- ja samettikoteloita, joissa donna Gabriella säilytti koristevarastoaan, sekä joukkoa valkoisia puurasioita, joiden kylkeen oli punaisella piirretty jotain lukuja. Donna Gabriella, joka lihavuutensa ja kureliivinsä tähden aina kärsi kovaa kuumuutta, löyhytteli itseään aivan tavallisella atlasviuhkalla, joka sentään oli kiinnitetty vyölle kaksinkertaisilla kultavitjoilla. Samassa ilmestyi sisätyttö Carminella huoneeseen. Hän oli jo kello kuudelta ollut aamumessussa, sillä hän oli erittäin hurskas, käytti aina mustaa pukua ja valkoista kaulaliinaa, niinkuin nunna, ja eli kaukana maailman huvituksista. Hän oli kalpea, vaitelias olento, jonka katse aina oli arka ja nöyrä, ahkeroitsi vain löytääkseen armon Herran edessä ja haukuttaissa päästi murtuneen huokauksen.

— Tuo tyttö vie minut vielä hautaan, vaikeroi donna Gabriella.

— Uskokaa huolenne ja murheenne Santa Chiaran taivaalliselle isälle, mumisi Carminella.

— Kyllä, mutta taivaallinen isä saisi olla siksi armollinen, että kääntäisi hänen päänsä paikoilleen, tokasi donna Gabriella, mutta sepä istuu vain kovemmassa kuin kallio.

— Se on meidän synteimme tähden, vastasi hurskas sisäpiika.

Sillävälin oli Chiarina astunut huoneestaan valmiiksi puettuna, hattu päässä, ja veti juuri käteensä vanhaa hansikasta. Hänen koko pukunsakin oli lopen kulunut, ja musta majavannahkalakki oli ollut käytännössä ainakin vuoden. Donna Gabriella silmäili tiukasti tytärpuoltaan ja rypisti kulmiaan:

— Miksi puit päällesi nuo vanhat?

— Eivät ne vielä niin vanhoja ole.

— Elä luulottele. Mikset ota vaaleata pukuasi ja keväthattua, jonka juuri olen sinulle teettänyt?

— Se on minulle hiukan väljä, puku nimittäin.

— Mitä vielä! Ja jos olisikin, niin mikset antanut korjata?

— Huomenna…

— Chiarina, mene muuttamaan puku yllesi, sanoi donna Gabriella.

— Nyt on jo myöhäistä.

— Kyllä minä odotan, mutta uusi puku pitää sinulla oleman, muutenkin ihmiset sanovat, että minä käytän sinua ryysyissä, kun olet tytärpuoleni.

— Kyllä kai. Jospa siinä olisi kaikki… mutisi Chiarina.

— Mitäs minusta muuta voidaan sanoa? Mistä minua panetellaan? Eivätkö ihmiset tiedä, mitä sinä minulle maksat? Eivätkö he tiedä, että uhraan viimeisen veripisarani pitääkseni ja pukeakseni sinua kuten ylhäistä naista?

— Viimeisen veripisaranne…? toisti Chiarina pilkallisesti.

Niin juuri, ja jollet sinä olisi kiittämätön hylky, laiska vetelys, kerjäläissikiö, samallainen kuin isäsi ja nähtävästi myöskin äitisi, joka lienee ollut puolipöhkö, niin — niin tunnustaisit sinäkin, että…

Nuoren tytön tummat kasvot tulivat tuhkanharmaiksi. Silmät säkenöivät ja hennot punaiset huulet vapisivat vihasta.

— Kuulkaa, donna Gabriella, hän sanoi hiljaa, kun te loukkaatte minua, niin sen minä kärsin, koska se on Jumalan tahto. Kun Te häpäisette isääni, niin täytyy minun sitäkin sietää, koska hän kerran teki sen tyhmyyden, että naimalla Teidät tahallansa valmisti itselleen helvetin maan päälle. Mutta jos luulette voivanne loukata ja häväistä hurskaan äitini muistoa, hänen, jonka rinnalla te ette ole kelvollinen suutelemaan maata, jota hänen jalkansa on astunut, niin, sanon sen Teille niin totta kuin tänään on juhlapäivä, sitä en kestä! Tekö kutsutte äitiäni kerjäläiseksi? Minä sanon Teille: hän oli signora, ymmärrättekö? Vaatteet, joita hän käytti, olivat rehellisesti ostettuja, ja hänen koristuksensa olivat perhekalleuksia. Kun hän lähti ulos, niin kaikkialta huudettiin: Jumala Teitä siunatkoon! Sellainen hän oli, ymmärrättekö? Ja millainen olette Te? Nousukas, entinen kerjäläinen. Te elätte köyhien rahoista, kiskotte satakaksikymmentä prosenttia lainoista. Teidän pukunne ovat varastetut ruhtinaan kamarineidiltä ja korunne ovat kotoisin omasta panttilainastostanne, ja jokainen ohikulkija kiroo kovaa sydäntänne. Älkää Te puhuko äidistäni, donna Gabriella. Hän vaeltaa autuuden mailla, mutta Teille on Jumala varta vasten luonut helvetin.

— Ja siksikö sinä et huoli uudesta puvustasi? kysyi donna Gabriella vihasta kähisevällä äänellä.

S.S. Apostolin kirkon lukkari soitti kolmatta kertaa kelloaan.
Carminella kauhusta jäykkänä teki yhä ristinmerkkejä.

— Ei ole pakko sanoa, vastasi Chiarina itsepäisesti.

— Vai niin, mutta minäpä tiedän, mikset huoli, kirkasi pyylevä koronkiskuri. Rakastajasi on sinua kieltänyt!

— Entäpä jos olisikin, mitä sitten? kysyi Chiarina tiukasti.

— Mokomakin liitunaama, kalmanaama keuhkotautinen, ihan viimeisillään jakelee sinulle käskyjä ja on olevinaan mustasukkainen.

— No niin, ja mitä Te sitten tahdotte? kysyi Chiarina yhä kiihtyen.

— Että heti puet yllesi uuden puvun.

— Sitä en tee.

— Chiarina, älä saata minua hulluksi.

— Minun puolesta voitte mennä hullujen huoneeseen, vastasi tyttö ja aikoi palata huoneeseensa. Mutta donna Gabriella pidätti hänet ja löi häntä turpealla, punaiseen hansikkaaseen tungetulla kämmenellään molemmille korville, niin että muuan suuri kultarannerengas raapasi Chiarinan hentoa kaulaa, ja tyttö alkoi toivottomasti itkeä ja huutaa.

— Vaiti! riuskasi donna Gabriella käheällä, hillityllä äänellä.

— En ikänä, kirkui Chiarina täyttä kurkkua, niin että se kuului ympäri koko talon.

— Hiljaa, etkö tottele?

Mutta tyttö huusi ja vapisi, saatuaan ankaran hermokohtauksen, ikäänkuin kuristustaudissa. Alakerrassa oli donna Orsolina vastikään lukinnut käytävän ovet ja ajaen edellään lapsilaumaansa laski rahoja, joita tarvitsi maksaakseen kirkkotuolin.

— Menkää vain miehelle, tytöt, menkää, hän mutisi itsekseen, kyllä näette, kuinka siinä käy.

Samalla hän ponnisteli saadakseen lapset tottelemaan, ne kun kuuntelivat vain Chiarinan kirkumista eivätkä aikoneetkaan tulla kirkkoon. Rauhallisena nojaten puolisonsa don Alfonso Ranaudon käsivarteen ja lihavuutensa tähden myös toiselta puolen turvautuen sauvaan donna Peppina asteli alas rappusia ja pudisteli hiukan kaljupäätänsä, jota peitti moitteeton keväthattu, ainakin jo kuudetta vuotta käytännössä.

— Niin he myötäänsä elämöivät aamusta iltaan hän virkkoi naurahtaen.

— Tyttöjä pitää pöyhiä niinkuin villoja, tuumi don Alfonso, jolla aina oli sutkaus valmiina ja mielellään pisti paksua pilaa.

Toisesta kerroksesta asteli levollisemmin don Vincenzo Manetta, vasten tahtoaan eläkkeelle joutunut registraattori, käsikoukussaan aviopuolisonsa donna Elisabetta.

— Elisa, onko sulla rukouskirja?

— On kyllä.

— Mitä Chiarina huutaa?

— Äitipuoli kai on piiskannut.

— Jaa, jaa, nuoruus ja hulluus!

Kolmannessa kerroksessa olivat kaikki ylioppilaat, jotka asuivat vasemmalla, kokoontuneet pihanpuoleisiin ikkunoihin, ja oikealta ilmestyi sinne aamutossuissaan ja nutussaan englanninkielen opettaja, jota taivas oli siunannut viidellä enemmän tai vähemmän ijäkkäällä sisarella. Alhaalla pihassa rallatti prinsessa di Santobuonon kuski hiljakseen:

    Papà non vuole — e mammà nemmeno,
    E come faremo? e come faremo?

    [Sananmukaan: Isä ei tahdo, eikä äiti liioin,
    Kuinkas me teemme? Kuinkas me teemme? Suomentaja.]

ja tallipoika veti kimakalla äänellään täyttä kurkkua:

    Ce vonno i denare — e nun i tenimmo,
    E comme facimmo? e comme facimmo?

    [Sananmukaan: Me tarvitsemme rahaa, eikä ole yhtään,
    Mihin me ryhdymme? Mihin me ryhdymme? Suomentaja.]

Nyt donna Gabrieliakin päätti vihdoin lähteä messuun. Carminella, joka oli kietonut mustan tukkansa ympärille samanvärisen hunnun, seurasi äänetönnä emäntäänsä, joka mennessään koetti hiukan lieventää piirteidensä ankaruutta. Hän asteli rappusia alas eikä ollut kuulevinaan, kuinka Chiarina itki ja voihki telkiensä takana. Kun hän tuli pihalle, vaikenivat kaikki, jotka seisoivat ikkunoissa ja rappusilla, mutta hän itse vapisi raivosta, kun ei itku ja valitus enää kuulunut hänen korviinsa. Mutta hän tiesi myös, tiesipä liiankin hyvin, että englanninopettajan sisaret, nuo viisi vanhaa neitosta, kaikesta asiaankuuluvasta hymyilystään huolimatta — opettaja oli näet hänelle velkaa kaksisataa kaksikymmentä liraa, joiden korot pitivät sen miesparan niin ahtaalla, ettei pääoman maksamisesta voinut olla puhettakaan — että he tästä väkinäisestä hymystä huolimatta kuitenkin säälivät teljettyä tyttöparkaa, joka lattialla viruen surkeasti valitti julmaa kohtaloaan. Donna Gabriella tiesi hyvin, että kolmannen kerroksen ylioppilaat, jotka olivat pantanneet hänelle kelloja ja sormuksia, vain näön vuoksi tervehtivät häntä kunnioittavaisesti. Hän oli kyllä kuullut ensimmäisen kerroksen porrasvälillä, kuinka donna Peppina mutisi itsekseen:

— Sitä ihmisparkaa, ai, ai, sitä ihmisparkaa.

Ja alempana oli donna Elisabetta Manetta kysynyt mieheltään:

— Eikö sillä tytöllä ole minkäänlaista holhoojaa? johon don Vincenzo, lainoppinut ja nuhteeton tuomari, kuten hän juhlallisesti nimitti itseään, oli vastannut:

— Niin, Elisa-kulta, kyllä holhoojan todella pitäisi ryhtyä asiaan…

Vielä donna Gabriella oli huomannut, kuinka kuski ja tallipoika tirskuivat pihalla, ja hän tunsi itsessään, että häntä kaikki vihasivat ja halveksivat, mutta hänen tytärpuoltaan, jonka itku ja nyyhkytys häiritsi kevätaamun juhlallista rauhaa, vain sydämestä säälittiin. Vain donna Orsolina, joka eteisessä turhaan koetti pitää lapsilaumaansa koossa, vain hän tervehti donna Gabriellaa nöyrästi, melkein mairittelevasti; sen raukan oli joka synnytyksensä aikana täytynyt lisätä velkaansa donna Gabriellalle. Hänen koko pieni aarteistonsa, liinavaatteensa ja kirkkaat kattilansa olivat hyvässä säilössä donna Gabriellan lainastossa, ja tämä uhkasi alinomaa muuttaa kaikki rahaksi, mutta donna Orsolina parka ei koskaan kyennyt uusimaan panttilippuaan, niin tukala oli hänen taloudellinen tilansa. Siitä johtui, että hän tuon rasvaisen koronkiskurin edessä aina painoi päänsä alas ja tervehti vapisevalla äänellä. Mutta donna Gabriella aavisti, että tämänkin nöyrän muodon alle oli kätketty äänetön, epämääräinen viha, voimattoman sortoakärsivän ihmisen viha. Ja niinpä tuo kultaan ja jalokiviin kääriytynyt koronkiskuri tunsi suurta huojennusta, kun hän urkujen kumistessa astui kirkkoon ja siellä uskovaisten ympäröimänä polvistui vanhan kauniin pää-alttarin juureen. Donna Orsolina polvistuneena rukoili hartaasti, lapset soiton valtaamina polvistuivat hämillään hänen viereensä. Mutta don Vincenzo Manetta levitti lattialle raitaisen nenäliinan, laskeutui siihen toiselle polvelleen ja pää kepin ympäri ristittyjen käsien varassa tavan takaa supisi puolisolleen:

— Elisa, yksi isämeidän rukous kiirastulessa olevien sielujen puolesta.

— Minä luin jo sen.

— Elisa, yksi rukous Sant' Andrea Avellinolle rauhallisesta kuolemasta. [Pyhimys, joka messua lukiessaan äkkiä kuoli alttarin viereen. Suom. muist.]

— Luen sen oitis.

— Elisa, älä unohda kuuttakymmentä Gloriaa.

Donna Olimpia ja don Alfonso Ranaudo istuivat tyytyväisinä ja hymyilivät papin kumarruksille ja kuoripojille, jotka palveluksen aikana löyhyttelivät pyhää savua. Carminella kaikessa pyhyydessään laski rukousta nopeaan ja tasaisesti, niin että se sihisten tulvi hänen huuliltaan. Donna Gabriella oli ainoa koko kirkossa, jonka rukouksesta ei tullut mitään. Hänen ainoana lohdutuksenaan olivat hänen korunsa, rannerenkaansa, sormuksensa kiiltohansikkaiden alla sekä helmi- ja briljanttirenkaiden suloinen paino lihavissa korvissa. Levollisin sydämin ja varmoina toiset anoivat iloa ja tyydytystä tai rukoilivat huojennusta viattomain kärsimyksille. Kiukusta liekehtivän kiskurin ainoa tyydytys oli juvelikokoelman tavoin asettaa näkyville kaikki koristeensa, joiden jalokivissä näytti väreilevän verta ja kyyneliä, ja ylinnä näyttäytyä itse ilettävässä vastenmielisyydessään.

Sillaikaa Chiarina itki ja nyyhkytti kotona, maaten pitkänään telkiensä takana. Vähitellen hänen värinästä väsyneet hermonsa kuitenkin tyyntyivät. Hän nousi, järjesti pukunsa ja suori hiuksensa kädellään. Hän oli rakastettava kelpo lapsi, jolla oli ruskeahkot eloisat kasvot, harmaat, kirkkaat silmät ja mitä hienoimmat piirteet, tuntehikas, hermostunut olento, yhtä valmis itkuun ja nauruun, tahdonvoimaltaan voittamaton. Jo kymmenen minuutin kuluttua hän oli siksi rauhoittunut, että saattoi astua pienelle parvekkeelle, jommoinen joka kerroksesta ulkoni pihamaalle, johon läheinen palazzo Santobuono yhdellä tahollaan rajoittui, niin että molempien talojen asukkailla siinä oli yhteinen kaivo. Hän astui kaivolle kuin vettä noutaakseen. Mutta samassa ilmestyi muuan nuori mies vastapäätä olevaan akkunaan, joka juuri kaivon kohdalla, vietti pihamaalle. Parveke ja akkuna olivat yhtä korkealla, mutta välissä oli kaivo kaikkine vehkeineen, sankoineen ja vitjoineen, niin että vaikka kuinka olisi kurottanut, näytti mahdottomalta tarttua toistaan kädestä putoamatta kaivoon. Keskustelu sitävastoin kävi varsin hyvin laatuun. Paikka oli tosin sangen näkyvä, ja pihalta sekä portailta olisi hyvin voitu kuunnella heidän puhettaan. Mutta tällä kertaa kaikki olivat messussa, ja talossa vallitsi päästä päähän täydellinen hiljaisuus. Molemmat rakastavaiset katselivat ääneti toisiaan, mutta niin ilmehikkäästi, että se muistutti mitä hellintä tervehdystä. Kookas, vaalea nuorukainen puheli hiljaa, katsellen arasti ympärilleen, nuori, tumma tyttö sisäisen liikutuksen valtaamana hymyillen katsoi häntä silmiin.

— Etkö ole mennyt messuun? kysyi Giovannino.

— En, vastasi tyttö.

— Mikset?

— Ei haluttanut.

— Sano vain suoraan, donna Gabriella on kohdellut sinua pahoin.

— Ei toki.

— Sano minulle totuus, Chiarina, jatkoi toinen kiivaammin.

— Hiukan vain torailimme, virkkoi tyttö punastuen, osaamatta oikein valehdella.

— Mistä riitelitte?

— Siitä että rakastan sinua.

— Sinä siis minua rakastat, oikein todellisesti?

— Tiedäthän sinä sen, Giovannino.

— En minä mistään tiedä, kuiskasi toinen kuin epäillen.

— Tiedätkö, mitä tänään sanoin äitipuolelleni? huudahti tyttö äkkiä innostuen. Sanoin hänelle tuhatkertaisesti: Giovannino tai kuolema! Donna Gabriella ei voinut sietää sitä ja löi minua.

— Onko hän tehnyt sinulle pahaa? kysyi Giovannino vaaleten.

— Hiukan, mutta siitä en välitä, vastasi tyttö ylväästi.

— Clara parka, huokasi nuorukainen kuin itsekseen.

— Miksi säälit minua? Se on tarpeetonta! huudahti tyttö tunteidensa vallassa.

Sitten he vaikenivat. Avonaisesta kaivosta, jonka yli heidän nuoret päänsä kurottuivat, virtasi raikasta viileyttä, ympärillä kaikki oli hiljaa. Chiarina oli kavunnut märän nuorakasan päälle, ikäänkuin päästäkseen lähemmäksi armastaan. Pari kolme professorin sisarta oli näyttäytynyt akkunassa, mutta huomattuaan nuoren parin he olivat hymyillen poistuneet. Joku ylioppilas iski silmää kuin sanoakseen, että hän varsin hyvin ymmärsi asian ja tunsi myötätuntoa.

— Tällaista ei voi jatkua, sanoi äkkiä kaunis nuorukainen.

— Ei voi jatkua, säesti Chiarina kuin edellisen kaiku.

— Mutta mitä voimme tehdä?

— Voimme paeta yhdessä, sanoi nuori tyttö.

— Miksi? kysyi toinen rauhattomana.

— Mennäksemme naimisiin.

— Rahatonna?

— Rahatonna.

— Se olisi arveluttava alku, vastasin nuorukainen, ravistaen kaunista päätään, jonka piirteet ilmaisivat elämän ja sen vaarojen tuntemista.

— Jos me rakastamme toisiamme, ei meiltä puutu mitään. Rakastatko minua?

— Yli kaiken sinua rakastan.

— Silloin emme rahoja tarvitse. Paetkaamme!

— Ilman rahaa emme saa mitään aikaan.

— Sinä olet pelkuri, sanoi tyttö kiivastuen.

— Clara, rakkaani, lasket leikkiä, vastasi toinen nauraen.

— Sitä en tee. Sinä pelkäät, tarvitset rahaa, et tiedä, mitä rakkaus merkitsee. Sinä olet pelkuri.

— Minä jumaloin sinua, Clara.

— Et.

— Minä jumaloin sinua, tiedät sen hyvin, Clara.

— Et.

— Vannon sieluni kautta: sinua jumaloin.

— Et.

Mutta kolmas »et» tuli jo paljon heikommin. Alistuen hän katsoi nuorukaista silmiin.

— Sinä olet oikeassa, hän sanoi.

— Miettikäämme jotain muuta keinoa, sillä tällaista ei voi jatkua, toisti nuorukainen uudelleen, ikäänkuin olemassaolon ajatus olisi häntä yhtä mittaa kiusannut.

— En tiedä mitään, Giovannino. Äitipuoleni on julma.

— Onko hän todellakin niin julma? Eikö olisi mitenkään mahdollista voittaa häntä puolellemme?

— Sitä en halua yrittää, sanoi Chiarina halveksivasti. — En voi nöyrtyä.

— Ei siinä ole mitään nöyrtymistä. Voisihan hän olla kuin oma äitisi.

— Jumala varjelkoon! huusi tyttö ristinmerkkejä tehden.

— Mikset ole koskaan sallinut, että puhuisin hänen kanssaan? jatkoi nuorukainen ajatuksiaan kehittäen. — Tahdotko, että puhun hänelle?

— Sillä et kuitenkaan mitään saavuta.

— Ken tietää!

— Hän on halpamainen nainen, jolle raha on kaikki kaikessa.

— Raha on varsin mukavaa — rakkauden jatkona, huomautti Giovannino.

— En luule hänen vielä koskaan ketään rakastaneen, vastasi Chiarina yhä vielä kiihtyneenä.

— Hän voisi rakastaa sinua, jos vain tahtoisit.

— Pitäisikö minun rakastaa häntä, kun hän minua lyö ja sitten telkee lukkojen taakse, ja jos hän nyt palaa ja tapaa meidät tästä, niin hän lyö minua uudelleen, sen saat nähdä.

— Siinä tapauksessa poistun.

— Ei, ei, Giovannino, pyysi tyttö, älä mene, oi, älä mene!

Ja hänen äänensä ja katseensa olivat niin kiihkeät, että nuorukainen rakkaudesta kalpeni.

— Ei hän vielä tule, puhui tyttö kuiskaten kääntämättä katsettaan armaastaan, ei hän vielä tule, ja mitä siitä, jos hän tulisikin?

— Anna minulle kätesi, Chiarina, sanoi nuorukainen kuin lumottuna.

— En voi, en ylety.

Tyttö kurottautui turhaan lähemmäksi.

— En voi, en voi, huusi hän melkein itkien. Mutta nuorukainen alkoi uudestaan:

— Clara, minä tahdon puhua äiti-puolesi kanssa.

— Ja mitä sanot hänelle, jollei hän heti aja sinua ulos?

— Saat nähdä, ettei hän aja minua ulos. En vielä tiedä, mitä sanon… tietysti sen, mikä on totta, että me rakastamme toisiamme…

— Ja että mieluummin kuolemme kuin eroomme, lisäsi tyttö lapsellisesti.

— Älä ajattele kuolemaa. Sanon hänelle, että olen köyhä, mutta ettei sinua kukaan voi enemmän ja syvemmin rakastaa kuin minä, ja että minä sinun rakkautesi avulla koetan voittaa kotoisen ahdinkoni, jossa nykyään elän.

— Hän on ilkeä, ei hän sinua usko.

— Minä tahdon kuitenkin koettaa, sanoi nuorukainen. En voi kauempaa nähdä sinun kärsivän, se kiusaa minua.

Ja ajatellen vain kovaonnista rakkauttaan he katselivat toisiaan silmiin. Sillä välin oli helluntaijumalanpalvelus kirkossa päättynyt. Prinsessa di Santobuonon tyhjät vaunut palasivat takaisin. Prinsessa oli lähtenyt kirkosta ennen muita ja noussut vaunuistaan via San Giovanni a Carbonaran palatsin luona. Kuski hyppäsi istuimeltaan, hymyili hiukan huomatessaan rakastuneet ja riisui sitten rauhallisesti virkapukunsa. Lähinnä järjestyksessä saapui herrasväki Manetta, entinen registraattori puolisonsa kanssa, jota hän hienosti kutsui nimellä rouvaseni. Hekin huomasivat rakastuneet, jotka nyt ääneti katselivat toisiaan.

— Elisa!

— Mikä on?

— Muistatkos, kun näimme toisemme Santa Maria Capua Veteressä?

— Muistan kyllä.

— Muistatko, Elisa, kuinka sinun oli ikävä lähteä sieltä?

— Muistan kyllä.

— Ja eikö sinusta sittemmin ole tuntunut varsin hyvältä Napolissa?

— On kyllä.

— Jumalalle kiitos, virkkoi kunnon registraattori.

Vähän hitaammin saapui nyt aviopari Ranaudo; he hymyilivät rakastuneille melkein isällisen hyväntahtoisesti.

— Korvapuustit eivät näytä auttaneen, naureskeli donna Peppina eteiseen päästyään.

— Matkan päästä ei paljoa rakastella, tokasi don Alfonso tunnetulla leikkisällä tavallaan.

Sillaikaa kuin Ranaudot ja Manettat astelivat rappusia ylös, ilmestyivät kolmannen kerroksen asukkaat vähitellen ikkunoihin ja parvekkeille. Mutta molemmat rakastuneet eivät mitään huomanneet, vaan katselivat yhä toisiaan silmiin.

— Sano minulle vielä kerran, Chiarina, että sinä minua rakastat.

— Kerranko vain? Ainahan minä sinua rakastan, ikuisesti.

— Anna kätesi, Clara.

Tyttö työnsi kaikki köydet yhteen kasaan siten paremmin ulottuakseen. Samassa silmänräpäyksessä ilmestyi pihaan Orsolina parka hoputtaen lapsilaumaansa eteenpäin, sillä hän tiesi, että donna Gabriella seurasi hänen kintereillään. Donna Orsolina silmäsi ylös ja huomasi rakastavaiset. Hän älysi vaaran, joka heitä lähestyi, ja ilostaan huolimatta hän yskäsi pari kertaa voimakkaasti heitä varottaakseen. Mutta nuo kaksi nuorta ihmistä olivat juuri päässeet niin pitkälle, että he kaikkein nähden keskellä ihaninta kevätaamua saattoivat koskettaa toinen toisensa sormia, ja nauttivat suunnattomasti tästä sallimuksen vaatimattomasta myötätunnosta; samalla alhaalla ja ympärillä ääneti hymyiltiin eikä oltu mitään näkevinään. Donna Gabriellakin oli tullut pihaan ja nähnyt kaikki. Mutta kaikkien noiden ihmisparkojen suopea vaitiolo, noiden ihmisten, jotka olivat vanhoja, sairaalloisia tai muuten onnettomia, heidän myötätuntoinen anteeksiantonsa voitti hänenkin kovan sydämensä, joka muuten ei voinut rukoilla eikä anteeksi antaa.

II.

Chiarina istui huoneessaan lähellä parveketta ja koetti turhaan rauhoittua. Hänen sielunsa oli syvästi levoton. Hän oli vaistomaisesti koettanut rukoilla edes kertaalleen rukousnauhansa päästäkseen pyhän neitsyen turviin, sillä ratkaisun hetki oli tullut, mutta helmet olivat pysähtyneet hänen sormiensa väliin, ja rukouksen pyhät sanat jäivät hänen huulilleen. Vihdoin koko rukousnauha hänen huomaamattaan valahti hänen helmaansa. Hajoittaakseen ajatuksiaan hän koetti hypistellä eri huonekalujen virkattuja ja kirjailtuja verhoja, mutta tämäkin häneltä huomaamattaan unohtui. Kesäinen iltapäivä tuntui hänestä sietämättömän pitkältä. Olikohan siitä jo todella kulunut kaksi tuntia, kun Giovannino Affaitati saapui donna Gabriellan puheille taivuttaakseen äitipuolen itsepäistä julmuutta? Varmaan oli kaksi tuntia kulunut, ja Chiarina, joka ei tohtinut mennä saliin eikä kutsua luokseen ketään, kuunteli yksinäisestä huoneestaan, mielikuvituksen sairaalloisesti toimiessa, erottaisiko jonkun askeleen, äänen tai jonkun oven käynnin. Hän oli kauan aikaa ikäänkuin vaistomaisesti peläten jotain suurempaa onnettomuutta estänyt Giovanninoa ryhtymästä puheisiin äitipuolensa kanssa. Mutta nuori mies, jonka mielestä tämä oli ainoa mahdollinen pelastuksen tie, piti kiinni aikeestaan ja oli eräänä päivänä Chiarinan tietämättä kirjoittanut donna Gabriellalle, pyytäen päästä hänen puheilleen. Ihmeellistä kyllä suostui äitipuoli tähän estelemättä, ja kun hän illalla kahdeksan aikaan äänetönnä aterioitsi Chiarinan kanssa — heidän ateriansa kuluivat aina ilman keskustelua, jollei ankara sanasota niitä kesken lopettanut — niin hän äkkiä sanoi:

— Rakastettusi on kirjoittanut minulle.

— Oo! pääsi tytöltä samalla kuin hän koetti peittää pelästymistään. —
Ja mitä hän tahtoo?

— Hän tahtoo puhua kanssani. Hän tulee huomenna.

Sitten oltiin taas vaiti. Äitipuoli oli puhunut ilman kiukkua, mutta kuivasti, ikäänkuin hän ei olisi halunnut asiasta enempää puhua; Chiarina taas oli liian ylpeä kysyäkseen lisää. Mutta kuitenkin vallitsi hänen mielessään kuumeinen ristiriita, sanomaton pelko vaihtui äkisti suloiseksi toivoksi ja taas takaisin. Ja kun Giovannino seuraavana päivänä soitti ovella, teki hänen mielensä paeta. Hän jäi kuitenkin huoneeseensa, vaikka hänen aikansa tuntui aivan äärettömän pitkältä. Mitä olikin Giovanninolla niin paljon puhumista tylyn äitipuolen kanssa? Hän tietysti pyysi pyytämistään, ettei tämä murtaisi kahta rakastavaa sydäntä, mutta äitipuolen sydän oli heltymätön. Mutta miksi hän niin kauan rukoili sitä julmuria. Chiarina sitä ei olisi koskaan tehnyt, ei koskaan, hän oli liian ylpeä ja piti nöyryytyksen tuskia rukoilemista parempana. Tyyntyäkseen ja synkkiä ajatuksia hälventääkseen hän silmäsi alas kadulle ja näki siellä pesijättären työhuoneensa edustalla vaatteita silittämässä. Työnsä ohella hän hoiti korikätkyttä, jossa nukkui hänen poikansa. Pienokainen sulki hiljalleen silmänsä totuttuaan keinutukseen, sillaikaa kuin äidin silitysrauta voimakkaasti liukui pitkin höyryävää paidanrintaa. Donna Peppina Ranaudon ikkunoista lemahti väkevä tomaatinhaju, ja tuo paksu kankea rouva ilmestyi tavan takaa parvekkeelle hämmentämään ruokalaitteitaan. Kärpäset surisivat ja S. Giovanni a Carbonaralta kuului sitruunakauppiaiden surunvoittoinen ääni, kun he huutaen kehuskelivat tavaraansa. Chiarina painui kuin puoliuneen. Hän istui siinä silmät auki nojaten otsallaan ikkunaan; ei nähnyt, mitä kadulla tapahtui, ei kuullut kärpästen surinaa eikä katupoikain huutoja. Kuitenkin hän oli toivottoman levoton, ei hän odottanut tuosta keskustelusta mitään hyvää. Jotain pahaa, petollista, uusia tuskia siitä vain oli oleva seurauksena. Oli mahdotonta, että tuon naisen taholta olisi tullut jotain hyvää hänen rakkautensa osaksi. Tuo sairaalloinen jännitys, jossa hänen hermonsa olivat olleet jo vuorokauden, purkautui taas täydellä raivolla äitipuolta vastaan. Pienintäkään hyvyyttä ei hän ollut milloinkaan kokenut tuon naisen puolelta, pikemmin hän sai häntä kiittää kaikista tuskistaan, kyynelistään ja elämänsä vaikeista hetkistä. Kuinka voisi siis olla mahdollista, että tuo sama nainen osoittaisi häntä kohtaan hyvyyttä? Pahaa hän vain odotti, mutta sittenkin jotain aivan erikoista, jota ei ollut ennen kokenut. Pelko voitti lopulta hänen kaikki muut tunteensa. Tuolilleen lyyhistyneenä, pää rinnoille painuneena, hän tuijotti ikäänkuin tuota tuntematonta vaaraa nähdäkseen, elottomin silmin, ja joka hetki tuntui kuolettavan pitkältä. Vihdoin kuului hänen takaansa pehmyt ääni:

— Donna Chiarina!

— Mikä on? hän kysyi kuin unessa.

— Äitinne pyytää teitä saliin puheilleen.

Chiarina katsoi sanojaa silmiin. Hän näytti entistään värittömämmältä, ja kapeat kuivat huulet ilmaisivat suuttumusta. Chiarina ei vastannut.

— Donna Chiarina, äitinne haluaa teitä saliin.

— Onko hän yksin, kysyi tyttö.

— Ei, siellä on joku, ja hän tahtoo, että Te tulisitte sinne, vastasi sanojatar puolittain ilkkuvasti.

— Hyvä on. Sanokaa, että tulen.

Mitään ajattelematta Chiarina kosketti rukousnauhaa, suuteli äitinsä vanhaa haalistunutta valokuvaa, joka oli pöydällä, katsahti peiliin näkemättä itseään ja lähti saliin. Donna Gabriella istui vierashuoneen suurella keltaisella brokaadisohvalla, yllään valkea, runsaasti pitsitetty puku, jonka oli ostanut Episcopion herttuattarelta. Tässä puvussa hän näytti äärettömän lihavalta ja hänen tiilenväriset poskensa tavallistaan punaisemmilta. Korvissa riippui pari komeita renkaita, ja hänen kyynärpäitä myöten paljaat käsivartensa ja punaiset, pulleat sormensa välkkyivät ylt'yleensä sormuksista ja jalokivistä. Rinnoilla tunki valkeiden pitsien välistä esiin paksut kultavitjat, ja heiluva viuhka koetti turhaan luoda viileyttä turpeanpunaisille kasvoille ja vilkkuville silmille.

Pienellä keltaisella nojatuolilla istui Giovannino Affaitati yksinkertaisesti, mutta luonnollisen maukkaasti puettuna, kalpeana, mutta silti miellyttävänä, kaunis vaalea tukka kiharoissa. Hän ja donna Gabriella näyttivät rauhallisilta ja tyytyväisiltä ja katselivat Chiarinaa, joka sydän jyskien ja epävarmoin askelin lähestyi heihin katsahtamatta.

— Tule vain tänne, kultaseni, sanoi donna Gabriella oudon hellästi.

Toistamiseen tunsi Chiarina omituista aiheetonta pelkoa, häntä vavistutti, vaikka Giovanninon hymyilevä katse kehotti häntä käymään lähemmäksi.

— Tule nyt tänne, Chiarina, kehoitti äitipuoli uudelleen lempeällä äänellä.

Nuori tyttö astui ääneti esiin, ja hänen pieni vapiseva kätensä joutui äitipuolen paksujen punaisten kämmenten väliin.

— Koska nyt Jumalakin niin tahtoo, niin haluan nähdä sinut onnellisena, puheli donna Gabriella levollisesti, — ja tämä don Giovannino näyttää kelpo mieheltä. Tahdon siis menetellä paremmin kuin kukaan äiti, toimittaa teidät ajoissa Jumalan avulla naimisiin. Suudelkaamme, rakkaani.

Moiskahtaen painuivat paksut huulet Chiarinan hennoille poskille, ja hänkin näytti vastaavan suuteloon; mutta hänen huulensa eivät liikkuneet, ja kuumat kyyneleet vierähtelivät pitkin hänen poskiaan ja kaulaansa rinnoille asti. Giovannino katseli onnellisena ja kirkkain mielin morsiantaan.

— Sano minua äidiksesi, sanoi Gabriella liikutettuna.

Chiarina ei vastannut, vaan jatkoi äänetöntä itkuaan.

— Sano minua äidiksesi, toisti äitipuoli nöyrästi, melkein itkien, kunnes tyttö vihdoin nyyhkien ja epätoivoissaan huusi:

— Äiti, äiti!… — — —

Kun Carminella, tuo rukoilevainen palvelijatar, sittemmin piazzetta S.S. Apostolilla ja Gradellekadulla jutteli, mitä oli tapahtunut, herätti se kaikkialla lämmintä myötätuntoisuutta, huolimatta siitä että hän väritti puhettaan pilkallisen purevalla äänellä ja teeskennellyllä vaiteliaisuudella. Sillä hän uskollisen, onnettoman rakkauden näytelmä oli liikuttanut ja täyttänyt myötätunnolla kaikkien sydämet.

— Donna Gabriella on tehnyt viisaan päätöksen, virkkoi paksun hyväntahtoinen donna Peppina Ranaudo peratessaan rappusillaan persikoita n.s. percocataa varten.

— Jumala yksin on viisas, säesti tekopyhä, rukoilevainen Carminella, tehden ristinmerkkejä ja poistui.

Mutta vaikka hän olisi mennyt minne hyvänsä kertomaan ja koettanut panna ääneensä ja sanoihinsa ilkeämielistä sävyä, niin joka paikassa iloittiin tuosta hyvästä uutisesta.

— Kuulkaas, Carminella, vastasi donna Orsolina, joka näin suvella ei oikein tietänyt, miten paraiten olisi voinut kestää raskaan tilansa, kun hänellä sitäpaitsi oli rahanpuute, — minun täytyy sanoa, että olen oikein iloinen tästä uutisesta, ikäänkuin hän olisi oma tyttäreni. Avioliitto on kyllä orjuus, mutta edessähän se kumminkin on meillä jokaisella ennemmin tai myöhemmin…

— Oho, eipä suinkaan jokaisella, vastasi tekopyhä Carminella purevasti.

— No, voihan sitä toisinkin sattua, mutisi donna Orsolina, joka halusi olla sovussa kaikkien kanssa, — joskus… niin, käyhän sitä niinkin…

Yksinpä professorin sisaretkin, nuo vanhat neitoset kolmannesta kerroksesta, osoittivat myötätuntoaan iskien ystävällisesti silmää Chiarinalle, joka punastuen painoi päänsä alas. Kaikki, jotka hän kohtasi rappusilla, pihassa tai kadulla, osoittivat hänelle vilkasta osanottoa ystävällisillä tervehdyksillä, kuiskaten salaperäisiä onnentoivotuksia, kättä puristaen tai syleillen. Toiset kysyivät, koska hän alkaisi jakaa hääkonvehtejansa. [Italiassa jakavat nuoret tytöt hääpäivänään ystävilleen ja tuttavilleen konvehteja. Suom. muist.] Yhtenä päivänä, kun donna Gabriella oli mennyt ulos, pysähtyivät don Vincenzo ja donna Elisa Manetta Chiarinan puheille ja alkoivat suloisin sanoin muistella omia häitään kuin jotain kaunista idylliä. Ja Santobuonon prinsessan kuski tervehti ritarillisesti piiskallaan ja valituin juhlallisin sanoin tarjosi itseään ja vaunujaan saattamaan Chiarinaa ja Giovanninoa kirkkoon ja sieltä virastoon. Vieläpä S.S. Apostolin viekas lukkari eräänä sunnuntaina sanoi järjestäneensä messun Chiarinan tietämättä, jotta hän saisi puolellensa Jumalan armon ja tulisi oikein onnelliseksi. Ja Gradellen pesijätär huuteli eräänä aamuna paitoja silittäessään Chiarinalle, kun hän seisoi parvekkeellaan:

— Sitä rakkautta! Ai, ai sitä rakkautta!

Chiarina oli liikutettu tästä osanotosta, painoi päänsä alas tahtomatta näyttää liikutustaan. Onneen, jonka hän tunsi sisässään kuohuvan, sekaantui aina ehdottomasti joku tyytymättömyyden tunne. Ja kuitenkin kaikki oli niin hyvin. Giovannino Affaitati oli hänen julkinen sulhasensa, saattoi kirjoittaa hänelle koska tahtoi ja sai aina vastauksen. Torstaisin ja sunnuntaisin hän aina vietti kolme neljä iltatuntia Chiarinan luona. Kun naiset lähtivät ulos, tiesi hän sen aina, ja ikäänkuin sattumalta osui samaan matkaan ja seurasi heitä kaikkialle, eikä donna Gabriella ollut tästä kaikesta tietävinään. Samoin hän seurasi heitä teatteriin kohteliaana ritarina, riisui saalit ja vaipat ja jäi hienosti seisomaan aition takaosaan. Tosin ei donna Gabriella hetkeksikään heittänyt rakastuneita kahden kesken, mutta sehän olikin maan tapa, josta nuoret eivät vähääkään nurkuneet. Mitäpä siitä, vaikka hän olikin läsnä! He istuivat ruokasalissa pöydän ympärillä, varjostettu lamppu loi pehmeää valoa. Chiarina virkkasi hermostuneen kiireesti, niin että hennot sormet vapisivat, donna Gabriella, yllään ruusunpunainen tai taivaansininen kotipuku, täyteen ladottuna raskaita koristuksia, heilutteli suurta, mustaa hopealle hohtavaa viuhkaansa. Vähän päästä hän ojensi Giovanninolle paperosseja, ja tämä poltteli vitkaan ja äänetönnä. Ne olivat suloisia iltoja, ja Chiarina tunsi kaiken tyytymättömyyden, ilonsa turmelijan, aina silloin katoovan. Hän tunsi Giovanninon hellän katseen ja hänen äänensä, kun hän jotain virkkoi, oli kuin lämmin henkäys, joka saattoi Chiarinan unohtamaan työnsä ja veret virtailemaan hänen poskilleen. Ja äitipuoli oli alusta pitäin, nim. siitä ruveten kuin hän antoi suostumuksensa, pelkkää ystävyyttä, joka hänen puoleltaan oli aivan outoa. Näytti siltä, kuin Giovannino Affaitati olisi taikaiskulla hävittänyt kaiken sen syvän vihan, jota nämä naiset aina olivat tunteneet toisiaan kohtaan, ikäänkuin sama tenhovoima olisi pyyhkinyt pois toisesta sydämestä kovuuden, toisesta ylpeyden.

Kun ei Giovannino voinut tulla, viettivät molemmat naiset iltansa kahden. Mutta Chiarina oli silloin aina hermostunut ja levoton, ja donna Gabriella haukotteli eikä muistanut ollenkaan heilutella viuhkaansa. Määrätyllä hetkellä kuului alhaalta kadulta vieno vihellys, jota kuullessaan Chiarina vavahti.

— Siellä hän on, kuiskasi nuori tyttö ikäänkuin unessa.

— Siellä hän on, säesti donna Gabriella välinpitämättömästi.

Se olikin Giovannino. Hänellä oli tähän aikaan tapana mennä siitä ohi viettämään vapaata aikaansa porta San Gennaron kahvilaan, joka yhteen aikaan oli hyvässä maineessa parhaasta jäätelöstään koko Napolissa ja jossa aina tapasi joukon porvareita, virkamiehiä ja pikku tilanomistajia, pappeja ja tyhjäntoimittajia. Giovannino vihelsi ilmaistakseen läheisyytensä, ja tuo vieno sävel merkitsi:

— Älä unohda, että olen siellä ja rakastan sinua.

Chiarina kuuli sen, ja hänen sielunsa värisi.

— Mihinkäs hän nyt menee? kysäsi äitipuoli vähän päästä.

— Kahvilaan kaiketi, vastasi tyttö levollisesti.

— Tuhlaamaan rahojaan, mutisi donna Gabriella.

Chiarina katsoi häntä suoraan silmiin sanomatta sanaakaan. Hänen vanha ylpeytensä esti häntä sanomasta, mitä ajatteli, nim. ettei Giovanninon olisi tarvinnut yhtään mennä kahvilaan rahojaan tuhlaamaan, jos vain hän, äitipuoli, olisi sallinut hänen useammin viettää iltansa heidän luonaan. Hän ei sitä sanonut, koska se olisi tuntunut pyynnöltä, eikä hän tahtonut äitipuoleltaan mitään pyytää. Tosin oli kiitollisuus niistä ihanista hetkistä, jotka hän oli saanut viettää armaansa kera, hiukan lieventänyt hänen vihaansa äitipuoltaan kohtaan, mutta muisto omista ja isänsä kärsimyksistä oli vielä sittenkin tarpeeksi tuore, ja, kerta kaikkiaan, hän ei halunnut äitipuoleltaan mitään pyytää eikä saada. Jos hän oli väärin tuominnut äitipuoltaan tai kohdellut häntä väärin, niin hän kyllä myönsi erehdyksensä. Mutta pyytää häneltä armonosoituksia, sitä hän ei koskaan voinut. Niinpä hän mieluummin sulkeutui sairaalloisen herkkään itsepäiseen mielentilaansa, josta kaikki hyväntunne katosi. Mutta donna Gabriellaa väsytti jo istuminen ja Chiarinan vaitiolo. Hän koputti viuhkallaan tuoliinsa ja huusi Carminellan keittiöstä, missä tämä oli rukoillut ja nukahtanut.

— Rukoilkaamme yhdessä, puheli donna Gabriella nojatuolistaan, jonka pohjissa hän mukavasti loikoi.

Sitten piika polvistui paljaalle lattialle tuolin eteen, nojaten kyynärpäillään istuimeen, ja kasvot käsien peitossa rukoili mysterion. Donna Gabriella kuulteli tarkaten ja käytti suutaan ikäänkuin sanoja lausuen, Chiarina laski työnsä pöydälle ja toisen käden silmilleen rukoukseen syventyen.

—… fructus ventris tui, Jesus, lopetti hurskastelija yksitoikkoisella äänellään.

— Sancta Maria, jatkoivat molemmat naiset, Chiarina hiljaa, donna Gabriella kuuluvasti. Ja kun he tulivat pyhän neitsyen valitukseen, polvistui Chiarinakin tuoliinsa nojaten, ja vain donna Gabriella, joka lihavuutensa tähden ainoastaan suurella vaivalla saattoi polvistua, jäi tuoliinsa istumaan, mutta kumartui kuitenkin hartauden merkiksi hiukan eteenpäin. Kesken rukousta helähti kadulta taas sama vieno vihellys kuin aikaisemminkin. Giovannino Affaitati siellä palasi kahvilasta ja ohimennen lähetti armaalleen tervehdyksensä:

— Älä unohda, että olen siellä ja rakastan sinua! Chiarinan hartiat vain hiljaa vavahtivat, ja donna Gabriella pysähtyi hajamielisenä rukouksessaan. Mutta Carminella, joka kyllä huomasi kaikki, korotti kuin uhalla ääntään ja rukoili täyttä vauhtia nauhansa loppuun. Sitten hän suuttuneena jätti huoneen ja rukoili keittiössä koko nauhan uudestaan, koska ensikerta oli hänen mielestään mennyt arvottomaksi eikä hyödyttänyt sielua enempää kuin ruumistakaan.

Niin tuli Giovannino Affaitati tästä puoleen aina kolmasti viikossa vieraisiin, kun hän ennen oli tullut vain kahdesti, eikä äitipuolikaan siitä mitään virkkanut. Giovanninon käytös oli moitteeton. Hän puhui hiljaa ja vähän, ei tupakoinnut lupaa pyytämättä, ja käyttäytyi etenkin äitipuolta kohtaan aina niin hienon kohteliaasti, että tuo raaka, lihava, syntien ja koristuksien painama nainen näytti aivan ihastuneelta. Nyt Giovannino jo uskalsi silloin tällöin puhella Chiarinalle heidän yhteisestä tulevaisuudestaankin, ja tytön korvissa soivat nämä sanat kuin suloinen musiikki. Ennenkuin uskalsi vastata, hän katsahti aina arasti äitipuoleensa ja puhui sittenkin hiljaa ja väräjävällä äänellä. Eräänä iltana he juttelivat liinavaatteista, musliinista ja siitä, kuinka paljon kuluu aikaa yhden paidan tai takin neulomiseen.

— Paitaan tarvitsen kaksi päivää — laski Chiarina innostuneena, — takkiin vain päivän.

— Ei piisaa, ei piisaa, puuttui äitipuoli puheeseen.

— Ei piisaakaan, usko pois, kyllä siihen enempi kuluu, lisäsi
Giovannino hymyillen ja karisti tuhkan paperossistaan.

Ne keskustelut olivat ihania! Seuraavana päivänä Chiarina huomasi rengin kantavan sisään kahta suurta pakettia. Toisessa oli hienointa Hollannin palttinaa, toisessa hyvää musliinia, ja nuori tyttö tunsi itsensä ylen onnelliseksi. Hän silitti palttinaa ja tunsi, kuinka se oli hienoa, kun hän äkkiä huomasi äitipuolensa leiman ja ymmärsi heti, mistä kankaat olivat kotoisin. Hän vapisi ja kalpeni, sillä hän tiesi nyt, että ne olivat onnettomien ihmisten omaisuutta, ihmisten, jotka eivät olleet kyenneet niitä lunastamaan.

Palttinassa ja musliinissa tuntui kuin verisiä kyyneliä, aivan kuin kaikissa niissä surullisissa huonekaluissa ja keittoastioissa, joita ei koskaan voitu lunastaa, aivan kuin donna Gabriellan vaatteissa, kullassa ja jalokivissä, joita hän kantoi… köyhien verisiä kyyneliä! Samassa äitipuoli astui sisään.

— Tokko se riittää? hän kysyi levitellen palttinaa ja musliinia saadakseen molemmat näkyviin.

— Kyllä… minä luulen, että se riittää, sammalsi tyttö. Ja kaikki voimansa ponnistaen sai hän lisätyksi:

— Kiitos!

— Ei mitään! Minä vain aijoin sanoa, että jollei se riitä, niin kyllä siellä on lisää vaikka kuinka paljon. Nehän heittiöt panttaavat kaiken, mitä heillä on. Mutta sentään ne ovat vallan hyvää tavaraa. Mitataanpas ne!

Sitten hän vaikeni ja alkoi mitata. Mutta Chiarina tunsi sydämessään parantumattoman haavan. Illalla kun Giovannino tuli, hän oli tavallista hiljaisempi. Piika toi palttinan ja musliinin jo osaksi leikattuina esiin, jotta äitipuolen anteliaisuus olisi tullut asianmukaisesti ylistetyksi. Giovannino kehui tavarain hyvyyttä, kyseli niiden hintaa ja virkkoi sitten morsiamelleen:

— Chiarina, oletko sinä muistanut kiittää hyvää äitiä komeasta lahjasta?

— Kyllä, kuiskasi tyttö kohottamatta katsettaan työstään.

— Ja minä kiitän myös Teitä, äitiseni, sanoi Giovannino viehkeällä äänellään. Donna Gabriella oli täynnä ihastusta. Sitten häntä huudettiin johonkin, ja nuoret jäivät kahden. Chiarina käytti heti tilaisuutta ja sanoi Giovanninoon kääntyen:

— Tiedätkö myös, että nämä tavarat ovat panttilainastosta?

— No jaa, mitäpä siitä?

— Ne ovat pelkkiä panttitavaroita, toisti tyttö pahoillaan.

— Kyllä ymmärrän, mutta mitäpä siitä? vastasi Giovannino rauhallisesti.

Tyttö kärsi kovasti, mutta samassa äitipuoli palasi, eikä hän uskaltanut enää vastata. Seuraavana päivänä koko talo puhui donna Gabriellan jalomielisyydestä ja Chiarinan ruhtinaallisista myötäjäisistä. Tyttö ei kuitenkaan ollut koko yönä silmiään uneen ummistanut. Aamupuoleen hän jonkinlaisessa horroksessa oli nähnyt itsensä puettuna kyynelistä kudottuun paitaan ja veriseen takkiin, ja donna Gabriellan ja Giovanninon nauramassa häntä. Vasta muutaman päivän päästä hänen onnistui voittaa itsepintaiset ajatuksensa, mutta sittenkin jäi jotain tuskallista hänen sydämeensä. Hän neuloi nyt päivät päästään ja vielä iltasinkin. Koneen rätinä karkotti surumieliset ajatukset, ja joskus hän innostui työstään siihen määrään, ettei yhtään kuullut, mitä donna Gabriella ja Giovannino juttelivat. Giovannino oli tuota paksua naista kohtaan niin kunnioittavaisen kohtelias ja kuunteli häntä niin äärimmäisen tarkkaavasti, että tuo rasvainen olento piti sitä suorastaan imarteluna. Mutta heti kun Chiarina katsahti ylös, kohtasi häntä Giovanninon katse, niin hellä, että tyttö oli rakkaudesta aivan menehtyä. Hänen suloiset sanansa hurmasivat, työ unohtui ja kone vaikeni. Nyt he puhuivat usein tulevasta kotiolostaan, toisin sanoen: Giovannino esitti suunnitelmiaan. Heidän sievässä makuuhuoneessaan tuli olla messinkivuode, jonka Angelo Pesce erityisesti valmistaisi, sitten mahonkipiironki ja suuri kuvastin.

— Tarvitsettehan te vielä mahonkisen toalettipöydän ja siihen harmaan marmorin, huomautti donna Gabriella äidillisesti.

— Tietysti, toalettipöydän myös ja ison mukavan nojatuolin vuoteen jalkopäähän, koska sellaisia käytetään, Giovannino lisäsi.

Chiarina, jonka rakkaus Giovanninoon päivä päivältä kasvoi, unelmoi näitä haasteluja kuullessaan ruusuisimmat unelmansa. Hänen hääpäivänsä merkitsi hänelle vapautta, kaikkien entisten tuskien unhottamista. Hän saisi kahden armaansa kera, ilossa ja surussa, aina käsikädessä nauttia täyttä vapauttaan, eikä heitä eroittaisi muu kuin kuolema, ja sekin vain ajaksi, jotta he taas yhtyisivät tulevassa elämässä, johon hän lujasti uskoi. Oi, kuinka hän ikävöi sitä päivää, jolloin saisi lähteä tästä talosta, missä oli niin paljon kärsinyt, saisi rakastettunsa puolisona seurata häntä heidän kotiinsa ja siellä elää mitä onnellisinta elämää. Niin hän unelmoi, tuo hurskas lapsi rakkaudessaan. Mutta kun Giovannino kerran puheli eräästä kauniista madonnankuvasta, jonka he voisivat ripustaa makuuhuoneensa seinälle, niin Chiarina yhtäkkiä herkesi työstä ja kysyi arasti:

— Entäs meidän salonkimme?

— Mikä salonki? kysyi hämmästyneenä äitipuoli.

— Meidän salonkimme, jossa otamme vieraita vastaan, sanoi tyttö melkein vavisten.

— No eikö minun salonkini kelpaa? Sehän on minusta kyllin hieno ja huonekalut ovat kuin uusia. Ja kun en minä juuri koskaan tarvitse sitä, niin voittehan käyttää sitä mielin määrin.

Chiarina huokasi murtuneesti. Siinä oli hänen kaunis vapauden unelmansa, kaikki mennyttä. Giovanninon katse vaipui, äitipuoli istui liikahtamatta nojatuolissaan. Mutta tyttö neuloi hermostuneesti, neula vilahteli ja lanka sihisi. Kun Giovannino nousi lähteäkseen, nousi hänkin ja saatti häntä eteiseen ja pysäytti siellä hänet puheilleen. He olivat kahden, kuutamo valaisi pihan ja rappuset.

— Kuulitko, mitä äitipuoli sanoi? kysyi tyttö hypistellen ovipieltä.

— Mitäs hän sitten sanoi?

— Ettemme saa omaa salonkia, vaan täytyy asua hänen kanssaan yhdessä.

— Siltähän se näyttää.

— Ja miksi niin?

— Kun ei meillä ole omaisuutta, oma rakkaani, sanoi nuorukainen, silittäen hellästi tytön kutreja.

Mutta tyttö loittoni.

— Hänenkö almuillaan me sitten eläisimme?

— Almuillaan? Miksemme? Hänhän on äitisi, hän on rikas eikä tiedä minne rahansa panisi. Hänellä ei ole muuta huolehdittavaa kuin sinä.

— Tekisit sinä työtä, elättäisit minua. Syön vaikka pelkkää kuivaa leipää, kun se tulee sinulta eikä häneltä.

— Koetanhan minä etsiä työtä, rakkaani. Mutta tällä kertaa ei ole niin helppo löytää sopivaa työtä. Mutta paraani tahdon koettaa.

— Lupaa minulle, että koetat löytää jotain sopivaa, vannotti tyttö.

— Sen lupaan. Mutta alku on vaikea. Meidän pitää asettua tänne, ja saat nähdä, että se kyllä käy päinsä.

— Mutta myöhemmin. Lupaa minulle, että myöhemmin muutamme pois hänen armoiltaan, jatkoi tyttö.

— Rauhoitu, armaani. Olet liiaksi kiihtynyt. Rahattoman täytyy, näetkös, aina olla järkevä. Lupaan sinulle kaikki, mitä tahdot, ole nyt vain levollinen.

Ja niin he erosivat kumpikin pahoillaan. Donna Gabriella oli päässyt seisaalleen ruokasalissa ja näytti odottavan tytärpuoltaan. Ei hän kuitenkaan vielä vihainen ollut, sanoi vain kevyesti nuhdellen:

— Kauanpa sinä viivyit.

— Anteeksi, pyysi Chiarina ja puhkesi itkuun.

Ja hänen sydämensä itki vielä sittenkin, kun kyynel silmästä oli kuivunut. Hän ei voinut tottua siihen ajatukseen, että hänen pitäisi asua äitipuolensa kera, hänen armoillaan, syödä hänen leipäänsä. Se ajatus tympäsi, se alensi heidän uuden perheonnensa arvoa.

Mutta kaikkialla ylistettiin nyt donna Gabriellan jalomielisyyttä, kuinka hän laittoi tytärpuolelleen komeat myötäjäiset, oikein ruhtinaalliset, ja kuinka hän vielä luovuttaa salonkinsakin nuorelle parille.

Niin, olihan se kaikki totta, mutta Chiarinaa tämä kaikki ei voinut lohduttaa. Joka ilta hän levottomasti tiedusteli Giovanninolta, oliko tämä löytänyt itselleen tointa. Giovannino vastasi vältellen, jutteli paikasta rautatiellä, mutta siihen vaadittiin liikennetirehtorin suositus. Kaupungin valaisulaitoksella oli valvojan paikka auki, mutta sinne ei ollut toivoa, jollei ollut pormestarin ja laitoksen esimiehen tuttu. Hetkeksi nämä puheet tyttöä tyydyttivät, mutta pian hän älysi, että Giovannino jutteli vain jotakin häntä tyydyttääkseen ja eksyttääkseen. Silloin hän pani hänet niin ahtaalle, että hän tuskastuneena kohautti olkapäitään. Muuten Giovannino alkoi yhä enemmän puhella Chiarinan äitipuolen kanssa liikeasioista, aluksi varovasti, ikäänkuin joistakin oudommista asioista, ja donna Gabriellakin oli ensin jonkun verran epävarma. Mutta vähitellen he alkoivat yhä suoremmin puhella tuon synkän laitoksen varastoista. Chiarina kuunteli hämmästyneenä. Joskus hän aivan jäykistyi ja katsoi Giovanninoon ikäänkuin päästäkseen varmuuteen, hänkö se todella, eikä kukaan muu, puhui noista synkistä asioista.

Donna Gabriella nimitti puotiaan aina toimistoksi, ja Giovannino puhuessaan panttilainastosta sanoi myös toimisto. He eivät vielä uskaltaneet mainita tuota kauhun paikkaa nimeltään, mutta muuten he siitä puhelivat illat pitkät, huolimatta siitä, että nämä puheet aina tuottivat Chiarinan kasvoille tuskalloisen ilmeen. Donna Gabriella surkutteli, kuinka hävyttömät muijat tulivat panttaamaan toisten tavaroita, kun nämä eivät itse kehdanneet, ja sitten sieppasivat siitä hyvästä itselleen sievät rahat, ainakin liran kymmeneltä.

— Ja jos niillä hirtehisillä olisi edes jotain vaivaa siitä, lisäsi donna Gabriella ihan suuttuneena.

— Ne aina odottavat, kunnes ilmestyy joku arka raukka, joka ei uskalla itse tulla laitokseen, ja ottavat aivan levollisina häneltä kellon kourasta, ja vaativat tästä suurtyöstä esim. kolme liraa kolmeltakymmeneltä.

— Sehän on todellista rosvoamista, säesti Giovannino viettelevän kauniilla äänellään.

— Mutta sille ei mahda mitään, ei mitään! Kyllähän minä itsekin alussa harjoitin samallaista pikkuliikettä ja säästin monelta vaivan käydä itse panttilaitoksessa, mutta minä harjoitin tointani aina rehellisesti enkä vaatinut koskaan enempää kuin puoli liraa kymmeneltä. Ja Jumalan ja pyhän neitsyen suojassa menestyi liikkeeni niin hyvin, että olen nyt näin pitkällä…

— Te olitte aina hyväsydäminen, huudahti Giovannino liikutettuna ja katsahti ihaillen donna Gabriellaan.

Chiarinaa värisytti näitä sietämättömiä asioita kuullessaan. Mutta sitten hänen ajatuksensa menivät sekasin, ja hän kuuli vain sanojen kaikua, ja haikea tuska täytti hänen sydämensä. Yhtenä iltana donna Gabriella lähti viereisestä huoneesta noutamaan liikekirjojaan selittääkseen niiden avulla jotain seikkaa Giovanninolle. Kun nuoret jäivät kahden, kysyi tyttö vaivalloisesti:

— Miksi sinä, Giovannino, niin teet?

— Ei siinä mitään pahaa ole, kun sen vain oppii tuntemaan, vastasi tämä ja heitti pois paperossinsa.

Tyttö ei vastannut. Hän oli täydellisesti tuon nuorukaisen vallassa, hän suoraan piti häntä jumalanaan, jolta tuli hänelle kaikki, hyvä ja paha. Hän kärsi hänen tähtensä, mutta hän hillitsi itsensä. Kaiket illat donna Gabriella ja Giovannino nyt selailivat tilikirjoja ja tutkivat innokkaasti tuota liikettä, joka aina varmasti turvasi harjoittajansa omaisuuden tuottamalla hänelle säännölliset verikorkonsa… Tuo kauhun laitos, joka melkein aina piti ominaan ne esineet, jotka sinne olivat joutuneet.

— Kaikki oikein, äänsi donna Gabriella riemuiten ja sulki rasvaisen kirjansa. — Kahdeksankymmentä sadasta jää aina sisään.

— Oivallista, sanoi Giovannino miettien.

Ja huolimatta morsiamensa tuskaisesta katseesta hän pyysi donna Gabriellan lainaamaan hänelle kirjojaan huomiseksi, joka oli sunnuntai, että hän saisi hiukan tutkia niitä uudelta näkökannalta ja mahdollisesti antaa hyviä neuvojakin. Lähteissään hän tunsi, että tytön käsi oli jääkylmä.

— Mikä sinun on, Chiarina? hän kysyi hiljaa.

— Minä kärsin. Sinä saatat mieleni pahaksi, vastasi tyttö melkein tiedottomasti.

— Koeta nyt olla järkevä ja anna minun toimia, saat sitten kyllä nähdä.

Mutta vähitellen heidän rakkaudenkeskustelunsa tulivat yhä lyhemmiksi. Giovannino tuli nyt joka ilta vieraaksi, eikä äitipuoli kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Koko ajan he kumminkin keskustelivat vain lainastosta, panteista, koroista, panttilapuista, yleensä kaikista noista synkistä voimista, jotka kuvaavat köyhien kurjuutta. Ja aivan levollisena ja häpeämättä jutteli Giovannino kaikista niistä. Olipa hän jo saavuttanut jonkun verran tarkkanäköisyyttäkin näissä asioissa, niin että donna Gabriella innolla häntä kuunteli, kun hän antoi muutamia käytännöllisiä neuvoja. Eräänä kauniina päivänä Giovannino tuli itse panttilainastoon, donna Gabriellan varsinaiseen valtakuntaan, ja oleskeli siellä kello kymmenestä päivällisiin. Ja lopulta hän tuli sinne joka päivä, Chiarina-paran tietämättä mistään, tuli ja muuttui vähitellen niin viekkaaksi ja ahneeksi, alkoi ymmärtää niin hyvin koko hommaa, tuo kiehtovakatseinen nuorukainen, että donna Gabriella oli ihastuksesta haltioissaan. Laitokseensa mennessään hän nyt aina puki ylleen parhaat vaatteensa, laittoi hiuksensa komeasti, puristi itseään, niin että oli tukehtumaisillaan, latoi aina päällensä neljän, viidentuhannen liran koristeet ja maalasi kasvonsa. Chiarina näki hänen joka aamu lähtevän ja seurasi häntä katseillaan, vavisten kuin olisi jotain pelännyt. Välistä hän seisoi kolmen aikaan ikkunassa, tietämättä itsekään miksi, ja odotti hermostuneen jännityksellä äitipuoltaan. Eräänä päivänä hän sitten todella huomasikin hänet parvekkeelta, josta näki alas kadulle. Giovannino saattoi häntä kotiin. Donna Gabriella tuli yksin ylös ja sanoi heti sisään päästyään:

— Minä tapasin Giovanninon. Hän saattoi minua vähän matkaa.

— Ah! pääsi tytöltä.

Mutta jo samana iltana tuli Giovanninon liikeosallisuus ilmi, kun pullea äitipuoli nauraen virkkoi hänelle:

— Muistatteko, Giovannino, kuinka se mies aikoi tänään pantata nikkelikellonsa?

— Ilman minua olisi hän vetänyt Teitä aimo lailla nenästä, vastasi
Giovannino kääntyen toki poispäin Chiarinasta.

— Tosiaankin, minä olen oikein ihmetellyt Teidän oveluuttanne. Te olette varmasti syntynyt tämmöisen laitoksen hoitajaksi.

Tyttö nousi samassa ja jätti huoneen. Molemmat vaikenivat silloin ja katsoivat toisiinsa. Vähän päästä Giovannino kyllä taas rupesi puhumaan välinpitämättömän näköisenä, mutta välistä värähti hänenkin äänensä omituisesti. Chiarina ei enää tullut näkyviin.

Donna Gabriella huusi piian ja kysyi tältä, mitä Chiarina teki.

— Hän rukoilee, vastasi hurskastelija kuivasti, mittasi molempia karsain katsein ja katosi.

Mutta vähän päästä Chiarina kumminkin ilmestyi kynnykselle, jäi siihen suorana seisomaan ja äänsi oudolla tavalla:

— Äiti!

— Mitä?

— Sallitteko minun puhua pari sanaa Giovanninolle?

— Sano, sano, mitä haluat.

— Suo anteeksi, mutta minä haluaisin olla kahden hänen kanssaan.
Tahtoisin hänet ulos.

— Etkö voi sitä äidin aikana sanoa? ehdotteli Giovannino, joka ei ollut halukas nyt kahdenkesken puhumaan.

— Anteeksi, Giovannino, mutta se ei käy päinsä. Kyllä minun täytyy saada kahden… puhui Chiarina yhä oudolla äänellä.

— Menkää hänen kanssansa, Giovannino, menkää vain, puhui donna
Gabriella äidillisen suopeasti.

— Tottelen, vastasi nuorukainen ja kumarsi.

Chiarina tarttui häntä kädestä ja talutti hänet pienelle parvekkeelle, sille samalle, missä olivat keskustelleet rakkaudestaan, silloin kuin he vielä saivat kumpainenkin sentähden kärsiä. Oli pimeä yö. Alhaalla olevasta kaivosta tuulahti kylmää, he seisoivat ääneti. Alakerran parvekkeella vinttasi donna Peppina Ranaudon piika itsekseen hyräillen raskasta vesisankoa ylös kaivosta pienen kynttilän luodessa himmeätä valoa. Chiarina piti yhä kiinni sulhasensa kädestä.

— Kuinka voit olla niin sydämetön? hän kysyi voimiaan ponnistaen.

— Kuinka… sydämetön?

— Kuinka saatat yhtyä niin julkeisiin, niin hirveisiin toimiin? Oma rakkaani, kuinka sinä saatat?

— No älä nyt liioittele.

— Etkö sinä tiedä, että vedät päällesi onnettomien ihmisten veriset kyyneleet. Kaikki sinua vihaavat, kaikki kiroovat…

— No mutta älä nyt liioittele, Chiarina.

— Etkö tiedä, että voin kuolla pelkästä surusta sen tähden?

— Niin pienistä asioista ei kukaan kuole, Giovannin vastasi ja hymyili pimeässä.

— Voi oma rakkaani, — tyttö huusi käsiään väännellen, — kuinka voit sinä niin tehdä, jos minua rakastat?

— Rauhoitu nyt, Clara, rauhoitu, kuiskasi Giovannino pelästyneenä.

Samassa hän otti tytön molemmat kädet omiinsa ja silitti niitä, kuiskaten hänen korvaansa hiljaa lemmen sanoja ikäänkuin siten hänen tuskiaan vaimentaakseen. Tyttö kuunteli yhä vavisten, sitten hän hiljalleen rauhoittui, niin että Giovannino saattoi ruveta puhumaan asiallisista asioista.

— Rakas lapseni, sinähän itse pyysit minua hankkimaan jotain työtä, ettei meidän tarvitsisi elää äitipuolesi almuista. Nyt minä, näetkös, olen aivan turhaan etsinyt joka paikasta. Se on aina onnen kauppaa ja riippuu siitä, saako suosituksia. Sitäpaitsi monet suurempipalkkaisetkin ja taitavammat miehet ovat työttöminä. En todellakaan voinut mitään löytää. Ja niin ajattelin, että näytän äitipuolellesi johonkin kelpaavani. Ja luuletko, ettei se ole minuun koskenut? Olen siitä kärsinyt, mutta sinun tähtesi, ettei sinun tarvitsisi elää kenenkään almuista, olen kaiken kärsinyt…

Tyttö nyyhkytti pimeässä.

— Älä itke, Clara, ei sinun tarvitse itkeä. Eihän se kaunista ole, mutta sinun tähtesi minä teen vaikka mitä. Muuten äitipuolesi on hyvä ihminen, usko pois. Meitä kohtaan hän on ollut sangen äidillinen. Mitä valittamista sinulla on sitten? Ja pitäähän sinun ymmärtää, että se, mikä hyödyttää häntä, hyödyttää meitäkin. Sillä kai sinä, tyttöhupakko, toki sen käsität, että me olemme hänen ainoat perillisensä. Ja ajattele sitten, että jos kerran ihmisten täytyy pantata tavaroitaan, niin täytyy myös olla panttilaitoksia. Eikö niin?

— Älä puhu noin, tyttö huokasi.

— Kuten tahdot. Mutta ethän voi moittia minua siitä, että katson yhteistä parastamme. Tiedätkös, mitä minä vielä pelkään? Sitä että äitipuolesi menisi uusiin naimisiin. Se vielä puuttuisi.

Tyttö katsahti häneen pimeän läpi.

— Mutten minä sitä usko, hän lisäsi kuin edellisen vaikutusta heikentääkseen. — Hän on jo ijällinen ja sitäpaitsi varsin hyvä ihminen. Pitää vain osata menetellä oikein hänen kanssaan. No, oletko nyt levollinen?

—… Olen.

— Rakastatko minua?

— Rakastan.

— Uskotko, että minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni?

—… Uskon.

— Sallitko, suutelen sinua?

Hän pyysi sitä ensi kerran. Tyttö peräytyi ja nojaten kaivon nuoriin vastasi:

— En!

— Sinä olet paha, mutta sallithan sinä sen toisten, hän sanoi hymyillen kätkeäkseen nolouttaan. Sitten he palasivat sisälle, ja tyttö sanoi olevansa väsynyt ja haluavansa levolle. Ja hän yrittikin levätä, mutta monet tuskat ja rakkaus tekivät sen mahdottomaksi. Keskellä yötä hän sytytti kynttilän, käveli edestakasin huoneessaan, kirjoitti toivottomia kirjeitä Giovanninolle ja repi ne taas oitis palasiksi. Rauhoittuakseen hän piti päätään kylmässä vesisangossa, kunnes kylmät väreet nousivat pitkin hänen ruumistaan. Usein hän kuuli oven takaa askelia. Ne olivat Carminellan, joka nukkui lähellä ja tuli avojaloin kuuntelemaan.

— Neiti?

— Mikä on?

— Voitteko pahoin?

— En, mutten voi muuten nukkua.

— Oletteko rukoillut?

— Olen.

— Rukoilkaa vielä.

— Ei se auta, Carminella, ei se minua auta.

— Rukoilkaa pyhän neitseen suojelusta itsellenne.

— Hän on minut unohtanut.

— Älkää sanoko niin!

— Hyvää yötä.

— Hyvää yötä. Jumala teitä suojelkoon.

Päivisinkin Carminella nykyään pysytteli aina hänen läheisyydessään ja oli tavallista avuliaampi. Kun Chiarina lähti ulos, tuli talon asukkaita vastaan, ja nämä kutsuivat häntä nuoreksi morsiameksi. Silloin hymyili tyttö, aivankuin kuumesairas, jolta kysytään kuinka hän voi. Joskus Carminella hänen puolestaan vastasi tuolla tavallisella napolilaisella hyväntahtoisuudella:

— Kyllä heistä Jumalan avulla pari tulee.

Entistä useammin koetti Carminella viekotella Chiarinaa kirkkoon. Ja kun ei hänellä ollut hetkeäkään lepoa, niin hän seurasi häntä mielellään. Kirkon kolea ilma vilvoitti hänen palavia aivojaan, ja rukous liitti hänen sekavat ajatuksensa taas yhteen. Ja niinpä hän nyt usein lähti kirkkoon, aamulla ja illalla, mieluimmin kuitenkin iltakirkkoon. Carminella kulki aina hänen kupeellaan, ikäänkuin jotain sanoakseen. Mutta tyttö tuijotti häneen niin surkeasti, että häneltä sanat salpautuivat. Aina he vain kävivät iltakirkossa. Iltahetki oli niin herttaisen leppeä, ja naiset lauloivat niin surumielisesti, että tytön usein tuli kyyneleet silmiin. Hänen terveytensä rupesi horjumaan, hänen vastustuskykynsä väheni, kun syvät pettymykset seurasivat toinen toistaan, häiriten hänen rakkautensa nuorta onnea. Yhtenä iltana rupesi hän voimaan niin pahoin, että oli pyörtymäisillään. Hän tuli kalman kalpeaksi ja pyysi Carminellaa kanssansa pois.

— Ei hartaus ole vielä päättynyt, vastasi piika säikähtäen.

— Jos vielä hetken viivyn, niin pyörryn.

Vastahakoisesti nousi rukoilevainen palvelijatar paikaltaan ja seurasi herratartaan aivan hitaasti, ikäänkuin pakottaakseen häntäkin vitkastelemaan. Mutta Chiarina halusi malttamattomasti kotiinpäin ja kysyi hermostuneesti:

— Onko Teillä avain?

— En tiedä…

— Se täytyy olla Teillä, antakaa se minulle.

Piika antoi avaimen koneellisesti tytölle, ja tämä juoksi, minkä voimat myönsivät, kotiin heittäytyäkseen heti vuoteeseen. Piika oli niin syvissä ajatuksissa, että unohti Chiarinan ja jäi hänestä jälkeen. Tämä riensi edelle ja ehti tuskin avata ulko-oven ja astua eteiseen, kun hänen korvaansa osui sisältä kaksi ääntä, ja hän valahti kalman kalpeaksi. Viimeiset voimansa ponnistaen hän vielä otti pari askelta eteenpäin, työnsi kultakirjaiset oviverhot syrjään ja näki, kuinka hänen rakastettunsa tulisesti suuteli hänen äitipuoltaan suulle. Kuului kauhea, eläimellinen kiljahdus läpi huoneiden ja koko talon, huudahdus, jota palazzo Santobuonon asukkaat eivät koskaan voineet unhottaa. Ja heti tämän jälkeen seurasi ankaraa juoksemista läpi huoneiden, ovet lyötiin kiinni ja kuului kaksi toivotonta, surkeata ääntä. Parvekkeen ovi temmattiin auki, yksi ruutu meni säpäleiksi, ja avonaisen kaivon kannelle ilmestyi joku olento, jonka ääriviivoja saattoi illan hämyssä tuskin erottaa. Kaikkialta kuului huutoa, ikkunoihin ja portaille ilmestyi valoa ja kesken kaiken kuului donna Gabriellan ääni, kun hän täyttä kurkkua kiljui:

— Hän on mennyt kaivoon, voi, voi, hän on mennyt kaivoon!

Vasta kymmenen minuutin perästä tuli kaivonkaivaja, jota Carminella oli lähtenyt hakemaan. Hän oli viime yön ollut töissä ja nukkui tähän aikaan sikeimmillään. Paita ja housut yllä tuo roteva mies ilmestyi pihaan, ja tallirengit sitoivat vahvan köyden hänen ympärilleen ja laskivat hänet kaivoon.

Kuolemanhiljaisuus vallitsi.

Polvillaan toisen kerroksen parvekkeella rukoili Carminella palavasti, ja toiset taisivat rukoilla hänen kanssaan. Äitipuoli painoi päätänsä jäiseen vinttaketjuun ja Giovannino katsoi jäykkänä alas syvyyteen.

— Laskekaa, kuului alhaalta kuin jostain kaukaa.

Kaivonkaivaja oli ehtinyt alas, ja kolmen neljän minuutin päästä tuntui köydessä nykäys. Kuski ja tallirengit alkoivat kiskoa sitä ylöspäin. Se painoi. Nähtävästi siis ruumis. Hetken päästä donna Peppina Ranaudo kumartui alas ja huusi nyyhkyttäen:

— Eläväkö vai kuollut?

— Kuollut, vastasi heikko ääni raskaasti.

Ja joka puolelta, sisältä ja ulkoa, kaduilta ja käytäviltä kuului valitusta, itkua ja nyyhkytystä:

— Kuollut, kuollut, kuollut!