language: Finnish

JULIAN PÄIVÄKIRJA

Kirj.

Peter Nansen

Helsingissä, Emil Vainio, 1909.

Tämän kirjan olen saanut joululahjaksi äidiltä. Aion tähän kirjoittaa vilpittömästi ja todenperäisesti kaikki elämäni vaiheet ja ajatukseni. En tahdo imarrella itseäni, vaan kerron sekä hyvät että huonot asiat. Siten saattaa päiväkirjastani tulla minulle opettavainen kuvastin. Mutta kun olen päässyt kirjan päähän — onko se silloin kertova onnellisesta vaiko onnettomasta elämästä, onko se oleva jännittäviä tapahtumia sisältävä romaani vai onko se oleva — voi! — pelkkää tyhjyyttä? Näin kyselen itseltäni uteliaan levottomuuden valtaamana, ryhtyessäni nyt työhöni.

Niinpä uskon nyt itseni ja kirjani armollisen kohtalon ja kaikkien hyvien voimien huomaan.

Kööpenhaminassa, Toivonsaaren puistokujan varrella joulukuun 27 p:nä 1891.

            Julia Matilda Magens,
         syntyi huhtikuun 23 p:nä 1872.
    Kukkasmaalarin, professori Holger Magensin
                     tytär.

Uudenvuoden yönä, 12.30.

Juhlallista on ajatella, että vanha vuosi on nyt loppunut ja uusi vierii esiin pimeän talviyön synkeydestä. Vuosi on jälleen kulunut — mitä se on tuonut minulle? Uusi alkaa — mitä se on tuova mukanaan? Ensimäiseen kysymykseen voi kyllä vastata. Vanha vuosi ei ole tuonut mitään. Kun ajattelen sitä, niin se leviää eteeni kuin pitkä tasainen maantie, väritönnä, keskeytymättä, vaihtelutta. Jakso hiljaisia päivämatkoja, aina yhtä pitkiä, aina samaan suuntaan ja samallaisten alakuloisten maisemien halki johtavia. Aamupäivällä seuraava kuva: kävelen armaan äiti-kultani kera Vanhaa Kuninkaantietä myöten kaupunkiin asioillemme. Astumme nopeasti ja pujottaudumme väentungoksen läpi, ikäänkuin emme ensinkään kuuluisi ihmisten joukkoon. Tunnemme vain muutamia ja vielä harvemmat tuntevat meidät. Lienemme kuitenkin tuttuja kaikille. Kuulumme tuon radan vakinaisiin olentoihin. »Leski tyttöineen», virkkoi kerran muuan herra, kun kuljimme hänen ohitseen. Tämä huomautus sai sekä äidin että minut hymyilemään, se oli todellakin sattuva. Äiti pieni ja hento, aina mustissa; minä pitkä ja hoikka hiukan hontelokin — valitettavasti jotensakin vaatimattomassa puvussa, mutta koristuksittakin sievä. Me emme pysähdy matkallamme, kuljemme uutterina edelleen, ikään kuin käveleminen kuuluisi tehtäviimme, emme katsahda oikealle emmekä vasemmalle. Tämä viimeinen väite ei kuitenkaan ole aivan todenperäinen. Nimittäin äiti kyllä katsoo suoraan eteensä, mutta minä heitän syrjäsilmäyksiä molemmille puolin.

Saavumme kotiin ja tulee päivällisen aika. Perhe kokoontuu. Ruokasalimme on niin kolea — huolimatta ruusukiehkuroista ja etelämaiden hedelmistä, joilla isä on koristanut seinät. Ensin äiti, Frans (pitkä 16-vuotias pojanroikale) ja minä istumme paikoillemme. Sitten saapuu isä työhuoneestaan. Hän on sangen kookas ja laiha, käy aina harmaassa puvussa ja pitkäliepeisessä takissa, on aina viluissaan ja potee aina jotakin. Luulenpa, että hän se tuo kylmyyden mukanaan huoneeseen. Isä silmäilee meitä terävästi kultasankaisten lasiensa läpi, nyökkää päätään ja istuutuu sanaakaan sanomatta. Ja me syömme ruokamme, ikäänkuin täyttäisimme siten raskaan velvollisuuden. Syömme mahdollisimman vähän, päästäksemme pian valmiiksi. Senvuoksi olemmekin kaikki niin laihoja, juuri kuin varjossa versovat kasvit. Se kuva juolahti mieleeni eräänä päivänä, kun nousimme aterialta. Seistessämme siinä, kolme pitkää, ja yksi pieni, muistui äkkiä mieleeni eräs kalla, joka meillä kerran oli ollut. Luulimme sen surkastuneen ja siirsimme sen syrjään erääseen hämärään huoneeseen pihanpuolelle. Sitten satuin eräänä aamupäivänä menemään sinne ja näin, että siitä oli jälleen putkahtanut esiin neljä hentoa, vaaleanvehreää taimea, joiden latvassa oli pikkuruisia läpikuultavia lehtiä.

— — Päivälliskeskustelua ei juuri voi kutsua vilkkaaksi. Johdannoksi äiti kysyy isältä: »Kuinka voit tänään, Holger? Onko pääsi ollut kovin kipeä?» Vastaus kuuluu: »Jospa ei olisikaan kysymys muusta kuin päästä. Mutta tuo kirottu kolotus selässäni piinaa minut kuoliaaksi.» Seuraavana päivänä äiti alkaa selästä ja silloin tuottaa aina pää enimmän tuskaa.

Loppu päivällispakinasta kohdistuu Frans-poikaan, jolla on laaja syntiluettelo. Fransia, joka on viimeisen edellisellä latinaluokalla, epäillään alituiseen laiskuudesta ja kevytmielisestä elämästä, kuten liiallisesta tupakoimisesta, salaisesta väkijuomien nauttimisesta j.n.e. Myöskin herättää taiteellisessa isässäni mieliharmia hänen huolimaton, sivistymätön käytöksensä, hän kun pitelee veistä ja haarukkaa kovin mauttomasti, kiikkuu tuolillaan, ei siisti kynsiään y.m.s. Siten tulee ruokamme höystetyksi mitä vilkkaimmalla tavalla.

Ilta on vuorokauden keidas — kun Frans on lähtenyt lukemaan tai salaiselle juomaretkelleen ja isä on kello 10 sanonut hyvää yötä. Silloin äiti ja minä istumme kahden, haastellen tuttavallisesti. Avaamme pesän luukut, niin että tuli loistaa ristikon läpi, peitämme lampun punasella varjostimella ja sijoitumme mukavasti sohvaan. Mistäkö juttelemme? Kaikellaisista asioista, sekä tärkeimmistä että vähäpätöisimmistä; siitä mitä sanomalehdet ovat kertoneet, kirjoista joita olemme lukeneet, suurista elämänkysymyksistä, sekä nykyisistä että vanhoista perhetapahtumista, mutta eniten puhumme rakkaudesta. Äiti puhuu rakkaudesta niin kauniisti ja liikuttavasta että minä puhkean aina lopulta itkuun. Äiti-parka, hänellä on niin suuri ja lämmin sydän, ja hän on luotu pideltäväksi hellävaroen. Hän on aivan varmaan nuoruudessaan elänyt jonkun romaanin. Hänen avioelämänsä muistot eivät suinkaan voi synnyttää hänen mielessään niin paljon runoutta. Sillä hän otti isän vasta 27 vuoden ikäisenä ja vanhempiensa kuoltua — jäätyään puille paljaille. Mutta suloisinta on kuulla äidin kertovan kodistaan, missä vietettiin niin hienoa ja hauskaa elämää, pantiin toimeen soitannollisia iltamia, tanssiaisia ja rekiretkiä. Voi, isoisä, isoisä, kuinka sinä saatoit tuhlata kaikki rahasi, niin ettei kurjalle tyttäresi tyttärelle jäänyt mitään huvituksia! Ja sinä kaunis, ihmeen ihana isoäiti, sinä josta taru kertoo niin somia, joskaan ei varsin siivoja seikkailuja — minkä vuoksi en ole tuntenut sinua, häikäisevä nainen, joka sallit isoisän hääpäivänäsi ryöstää sinut pois kesken päivällisiä ja ajoit hänen kanssaan neljän hevosen vetämässä reessä juhlallisesti koristettuun maalaisravintolaan, missä te sitten jatkoitte keinujanne, vain kahden.

Jos te seuraatte varmastikin säteilevästä ja iloisesta taivaastanne sukunne maallista elämää, niin surua ja sääliä on teissä herättänyt se uuden vuoden ilta, jonka äiti ja minä olemme viettäneet. Meidän talossamme ei ole vanhaa vuotta kunnioitettu heläjävin maljoin ja notkuvin juhlapöydin, kuten teillä oli tapana, eikä uutta ole tervehditty sampanjakorkkien paukkinalla.

Aivan yksin me olemme istuneet, äiti ja minä, ja odottaneet uutta vuotta saapuvaksi. Mutta kun pöytäkellon vanha kulunut koneisto alkoi heikkoine vaivalloisine lyönteineen ilmoittaa keskiyötä, niin ojennuimme suoriksi ja kuuntelimme, ja minut valtasi tuska. Typeräähän tuo oli, mutta minusta tuntui että nyt löi minulle ratkaisun hetki. Kellon jokainen lyönti kaiutti korviini sanat: »nyt on aikas! nyt on aikas!» — kunnes soitto päättyi kilisevään rapinaan, joka kuului kulkusten helinältä.

Silloin äiti sulki minut syliinsä, taivutti pääni omaansa vasten ja sanoi minua suudellen:

»Sinä pitkä, armas, tuhma tyttöseni, Herra saattakoon uuden vuoden sinulle valoisaksi ja onnelliseksi.» Ja kun vastasin: »Kiitos kuluneesta, äiti!» — niin hän taputti poskeani ja virkkoi: »Valitettavasti sinulla on niin vähä syytä kiitokseen.» Ja hetken kuluttua, kyynelsilmin: »Oma lapsikultani, sinä et ole onnellinen kotona, tiedän sen. Toista on sen, joka on minun laillani päässyt elämänsä päähän; mutta nuori veri kaipaa päivänpastetta ja onnea.» — »Onhan minulla äiti-kultani,» kuiskasin. Hän nousi, hymyili ja sanoi sitten veitikkamaisesti, kuten hän toisinaan saattoi tehdä: »Tyytyvätkö nuoret neitoset nykyään niin vähään?» Sitten lausuimme hyvää yötä ja lähdimme kumpikin omalle puolellemme.

Tiedän kyllä, mitä hän tarkoitti. Hän tarkoitti Erkkiä. Niin, rakas kaukainen ystäväni, jonka harvat ja lyhyet kirjeet ovat menneen vuoden pimeydessä olleet hetkellisiä tähdenlentoja, aavistaisitpa vaan, mitä vaarallisia juonia täällä sommitellaan vapauttasi vastaan. Tokkohan silloin ensinkään palaisit kotiin? Palaisitpa kyllä, palaisit varmasti. Mutta jospa aavistaisit, kuinka häijysti, kuinka epähienosti oikeastaan keinottelen sinun kanssasi, niin täydellä syyllä halveksisit minua. Sillä jos kysyn itseltäni, rakastanko sinua, niin kuuluu vastaus: en! — Ja kuitenkin kaikitenkin, jos nyt tällä hetkellä astuisit ovesta sisään ja kysyisit minulta, tahtoisinko ruveta vaimoksesi, niin vastaisin empimättä: tahdon. — Sillä sinä olet ainoa pelastukseni — ainoa, joka voit kuljettaa minut pois tästä kurjasta laivahylystä, jommoinen kotini on. Ja minä huudan uuden vuoden yöhön: avuksi, avuksi!… Jos sinä kuulisit hätähuutoni ja tulisit luokseni, niin lupaan sinulle, että olisin sinulle kelpo ja uskollinen vaimo, pitäisin sinusta aina enkä koskaan unohtaisi, mitä olen sinulle velkaa. Olen oppinut vaatimaan elämältä vähemmän. Nyt pyydän vain yhtä: vapautta. Niin, äiti, olit oikeassa, en ole ollut onnellinen… Janoan aurinkoa ja lämpöä, olen kalpea kalla-rukka pihanpuoleisessa huoneessa.

— — — Olen nyt lukenut kirjoittamani ja häpeän itseäni. Tässä olen minä, Julia Magens, jota koulussa kutsuttiin huuhkajaksi, nyt istunut antaen musteen vuotaa kynästäni kyynelten tavoin. Hyi häpeä, tyttöseni, kuivaa silmäsi ja ota uusi vuosi vastaan ystävällisin katsein. Tietysti se on tuova sinulle jotain hyvää — kunhan vaan itse ojennat kätesi. Ehkä se tuo minulle jo huomeneksi tervehdyksen Erkiltä. Mutta jos huomenna — tai oikeammin tänään — saan uuden vuoden tervehdyksen Erkiltä…

    … Kas, silloin kepein askelin
    saa neidot kiitää tanssikin,
    häät silloin Julialla on,
     hän riemuin alkavi karkelon.

Tämän runonpätkän olen itse sepittänyt.

Tammik. 1 p:nä.

Minulla on siis syytä olla loistavalla tuulella: Erkiltä on tullut kirje. Päälle päätteeksi pitkä kirje täynnä rakastunutta kaipuuta »kasvinsisar» Juliata kohtaan. Erkki on kuluttanut melkein kaiken sen, minkä hän sai isältänsä opiskellakseen Wienissä; sitä paitsi on muuan etevimmistä nuoremmista arkkitehdeistämme tehnyt hänelle kunniakkaan ehdotuksen liittyä hänen liikkeeseensä. Jos hänen isänsä nyt vaan antaa hänelle tarpeellisen pää-oman, niin hän palaa kotiin jo muutaman viikon kuluttua, ja »minulla on silloin» — hän kirjoittaa — »jotain hyvin tärkeätä puhuttavana kanssasi.»

Toisin sanoen: kuukauden kuluttua olen kihloissa arkkitehti Erkki Glerupin kanssa ja huhtikuussa vietämme häämme. Muutamme viiden huoneen asuntoon, saamme huonekalut niiden piirustusten mukaan, jotka Erkki laati viime jouluna, kun piloillamme keskustelimme, miten kernaimmin sisustaisimme huoneuston; järjestämme olomme kaikin puolin sieväksi ja mukavaksi; otamme kohtuullisesti osaa seuraelämään, käymme joskus teatterissa istuen hyvillä paikoilla, olemme kunnioitettuja ja arvossapidettyjä, emme joudu kellekään velkaan, vaan panemme päinvastoin joka vuosi hiukan säästöön, ja joka kerta, kun olemme saaneet kokoon kymmenen tuhatta, suomme itsellemme jonkun uuden mukavuuden. Lopulta tulemme varakkaiksi ja valtioneuvoksiksi, Dannebrogin ritareiksi.

Ja kun sitten valtioneuvoksetar Julia Glerup, esimies »yhdistyksessä rintalasten ruokkimiseksi», saatuaan kyllältään vuosia ja ihmisten kunnioitusta, vaipuu autuaalliseen kuolemaan, silloin on hän luova viimeisen katseen taaksepäin elämään, joka on ollut kauttaaltaan harmaata, arkipäiväisen kunniallista, kunniallisen ikävää, joka on ollut juuri sellaista, jommoista hän aina on enimmän vihannut ja inhonnut.

Mutta vaikka hän tällä hetkellä, olematta vielä proosallinen tai kunniallinen tai valtioneuvoksetar, tietääkin tarkalleen, minkälaiseksi tulevaisuus on muodostuva, kun hän nai tuon hyvän, rehellisen ja oivallisen Erkin, niin hän tekee sen siitä huolimatta, tekee sen siksi, että hän on pelkuri, joka kerettiläisistä aikomuksistaan ja tahdostaan huolimatta pakenee ihmisten tuomiota hiirenreikään ja uskaltaa ainoastaan ajatuksissaan ja unelmissaan poistua siitä multakasasta, missä hän saa varman ravinnon. Eikö hänen pelkuruutensa tullut kyllin selvästi todistetuksi kolme vuotta sitten, kun hän poistui vanhempainsa luota selittäen sankarillisesti, ettei hän kestänyt siellä kauempaa, ja sitten palasi viiden tunnin kuluttua takaisin kuten mikäkin pahantapainen pikku tyttö, saamaan isältä kuritusta ja kuuntelemaan äidin valituksia?

Kun ajattelen, että tämä naurettava pako on elämäni »suurtyö», niin tunnustan punastuen etten ole luotu mihinkään suuremmoisempaan kuin valtioneuvoksettareksi, että minun päin vastoin on polvillani kiitettävä taivasta, jos pääsen niin pitkälle.

Siis: eläköön Erkin kirje! Se on jouluevankeliumini. Se lupaa, että olen ennen juhannusta oleva rouva ja serkkujen kadehtima. Eläköön! Onhan se sentään jotain.

— — — Uudenvuodenpäivän johdosta olemme olleet juhlaperhepäivällisillä isoäidin luona. Ollakseen isän äiti on vanhus ihmeellisen rakastettava muori. Luulenpa, että hän oikeastaan on salaisesti kiukuissaan isää kohtaan, jos nimittäin isoäidin tunne-elämästä saattaa käyttää niin voimakasta sanaa. Hän istuu liikkumattomana pieluksien keskellä jäykässä mahonkisohvassa, jonka yläpuolelle on ripustettu vaarivainajan öljyvärinen muotokuva — isän ensimäinen teos — kankea, askeetinen kirkonmies piispallisessa silkkikauhtanassa ja ritariketjut kaulassa. Isoäiti muistuttaa vahakuvaa, hänen suurissa säännöllisissä, röyhelyksen kehystämissä valkeissa kasvoissaan ei värähdä ainoakaan hermo, ja parina viime vuonna ei hän ole pitänyt hyppysissään edes kudintakaan. Hän istuu ikäänkuin kaikesta maahisesta huolesta ja levottomuudesta vapautuneen vanhuuden vertauskuvana, ja hänen äänensä kaikuu aivan yhtä juhlallisena, kertoipa se sitten iloja tai murheita, ja hän puhuu niin verkalleen, kuin täytyisi hänen etsiä jokaista sanaa muististaan. Mutta sammuneissa kasvoissa loistaa kaksi suurta, herttaista, tummaa silmää, hehkuen omituisen voimakkaasti. Ne voivat katsella niin kiinteästi ja lempeästi, niin tutkivasti ja hellän ymmärtäväisesti, että aivan tekisi mieli heittäytyä hänen kaulaansa ja itkeä hänen vanhaan rauhalliseen rintaansa nojaten huojennusta kaikille typerille suruilleen.

Ruokalista isoäidin uudenvuoden-päivällisillä on yhtä muuttumaton kuin hän itsekin: aito perhesoppaa, voimakasta, höystettyä ja tuoksuvaa, joukossa runsaasti vihanneksia ja lihapallosia, keitettyä punakampelaa, tavattoman mehukasta ja punasta häränpaistia sekä kotitekoista omenakakkua. Lisäksi punaviiniä, jota ei tarjota tuhlaten, mutta jota on melkein synti juoda, niin hurmaavan suloiselta se tuoksuu — se onkin viisitoista vuotta sitten kuolleen korkea-arvoisen isoisäni peruja — ja jälkiruo'an kanssa lasi madeiraa.

Isoäidin päivälliset eivät suinkaan ole erityisen hupaisia. Ja kuitenkin, kuinka rauhallista ja lämmintä, kuinka miellyttävää on sentään hänen luonaan! Kaikkien sora-äänien on vaikeneminen vanhuksen hiljaisissa kammioissa, yksinpä isäkin vaivautuu esiintymään hyväntuulisena. Ja minkä siunatun ruokahalun sitä saakaan nähdessään isoäidin lempein katsein valvovan, että me kaikki saamme jotain oikein hyvää ja maukasta, ja kuullessaan hänen vieraanvaraisesti kehoittavan meitä pitämään puoliamme. Aivan täytyy hymyillä ajatellessani, kuinka paljon minä ahdan sisääni näillä päivällisillä, joilla kukaan ei pidä kiirutta, ja joilla vanha palvelijatar, edessään siro valkoinen esiliina, tarjoilee ruokia juhlallisen arvokkaasti. Fransista ei kannata puhua, sillä hän ajaa sisäänsä kerrassaan sopimattoman ahneesti.

Jälkiruokaa syötäessä isoäiti kohottaa lasinsa ja lausuu — joka vuosi samat sanat: »Nyt juomme toivottaen onnellista uutta vuotta kaikille, mutta eniten nuorelle väelle.» Kun tänään kilistin lasia hänen kanssaan — istuin hänen rinnallaan — niin hän katsoi minua pitkään suurilla silmillään ja sanoi sitten: »Maljasi!» — »Kiitos, isoäiti.» Hän katseli minua kauan ja virkkoi viimein: »Enkö ole oikeassa?» — »Mistä on kysymys, isoäiti?» Hän puisti päätään: »En sano sen enempää, kysyn vaan.» Minä punastuin, mutta toiset nauroivat.

Onkohan joku kertonut hänelle Erkistä? Vai mitä hän mahtoi tarkoittaa?

Isoäiti ei ole rikas; hänellä on juuri sen verran, että hän saattaa pienine vaatimuksineen elää jotensakin suruttomana. Mutta säästämällä hiukan joka päivä hän voi pistää meille käteen milloin mitäkin, pari kruunua teatteripilettiä varten tai kultarahan ostaaksemme jotakin hyödyllistä. Me saamme aina hänen lahjansa salavihkaa ja salaperäisesti, eikä hän voi sietää, että me kerromme, mitä hän on antanut meille. Kun esim. tänään päivällisten perästä istuin hänen rinnallaan sohvassa, niin huomasin, että hän nykäisi minua hiljaa hameesta. Katsahdin alaspäin ja näin, että hän oli sysännyt jotain valkoista minun puolelleni. Siinä oli kaksi kahdenkruunun rahaa, käärittyinä huolellisesti paperiin, ja paperiin oli kirjoitettu: »Sinulle ja Fransille, käydäksenne katsomassa uutta näytelmää.»

Keskiviikkona jos voimme saada piletit — aiomme mennä katsomaan Suleimaa. Olen niin hirveän iloinen, rakas isoäiti-kulta.

Tammik. 2 p:nä.

Nousin varhain, olin ahkera aamiaiseen asti. »Ahkera» merkitsee, että maalasin. Maalaan nimittäin myöskin — porsliinille; parhaillaan koristan, isän johdolla, »flora danica»-astiastoa nuorelle kreivitär Björneklolle. Aamiaisen jälkeen harjoittelin soittoa tunnin ajan, kävin sitten äidin kanssa kaupungissa, näkemättä ainoatakaan mainittavaa henkilöä. Autoin päivällisen perästä äitiä korjaamaan liinavaatteita. Illalla soittelin hiukan äidille. Varhain nukkumaan.

Tammik. 3 p:nä sunnuntaina.

Mateus-kirkossa äidin kanssa. Aamiainen. Ompelin. Ei ainoatakaan vierasta koko päivänä. Ei kirjettäkään. Verrattain hauska sunnuntai.

Tammik. 4 ja 5 p:nä.

Lyön molemmat päivät yhteen. Niissä on samat sanat ja sama sävel. Varhain vuoteesta, ahkerana aamiaiseen asti. Harjoittelin aamiaisen jälkeen tunnin ajan j.n.e. (katso muuten tammik. 2 p:n tehtäviä)… Vaihtelun vuoksi mainitsen, että olemme saaneet uuden naapurin: nuoren, nähtävästi varakkaan herran. Hänellä on hallussaan koko neljäs kerros vastaisesta talosta. Kun istun aamupäivällä työskentelemässä uloke-akkunamme ääressä, niin saan virkistyksekseni nähdä tuon nuoren herrasen siistivän itseään. Hämmästyttävän ujostelematta suorittaa hän somisteluhommansa, kuten parranajon ja kähertelyn, makuuhuoneensa akkunan ääressä. Akkunalauta on täynnä kulhoja, pulloja, harjoja ja kampoja, ja tässä laboratoriossa naapurini työskentelee ainakin tunnin ajan — puettuna aistikkaaseen yöpaitaan ja kasvoillaan harras ja vakava ilme. Olen koettanut saada hänet häpeämään laskemalla erikoisen huomattavasti verhot akkunani eteen. Mutta se ei vaikuttanut häneen vähääkään. Antaessani verhon verkalleen solua alas hän tirkisti ihmetellen taivasta kohti ikäänkuin katsoakseen saattoiko aurinko vaivata minua, sitten hän järjesteli häiriintymättä jakaustaan. Oikeastaan voin suvaita häntä varsin hyvin. Hänessä on synnynnäistä pöyhkeyttä, joka miellyttää minua, itsetietoisuutta, joka herättää minussa kateutta. Hän on varmaankin — sanoisinko miellyttävä kerskuri. Koetanpa ottaa selville, mikä ja kuka hän on.

Huomisiltana Suleima. Kuinka suloista käydä levolle ajatellen, että seuraavana päivänä on odotettavissa jotain hyvää. Suleima! Kunpa olisi Suleima nimeltään ja kauniin araapialaispäällikön morsian! Lepäisi armaansa kera solakoiden palmujen alla lirisevän lähteen partaalla tai kiitäisi hänen kanssaan hänen tulisen ratsunsa selässä poikki ylätasankojen, säteilevän taivaan alla. Hyvää yötä. Suleima! Uneksi olevani sijassasi.

Tammik. 6 p:nä.

Suleimasta koitui pettymys. Musiikki oli kuitenkin ihanaa — raukean tuudittavaa, hurjan riemuitsevaa, niin siunatun vapaata siveellisistä epäilyksistä.

Oikeastaan vaikutti siinä minuun vain yksi kohtaus. Suleima on laskeutunut levolle isänsä teltassa. Silloin hyökkää vihollinen araapialaisheimon leiriin ja sen päämies kiskasee Suleiman vuoteesta ja ryöstää hänet mukaansa. Suleima on maannut uneksien; ryöstö on käsitettävä unen jatkoksi. Hän näkee komean valkopukuisen sheikin kumartuvan hänen puoleensa, kohtaa hänen ihailevan katseensa, ja puoleksi hereillään hän sallii tämän vastustamatta viedä hänet. Hän on puolittain pelon lamauttama, puolittain sen ihailun hurmaama, jonka hän lukee ryöstäjän katseesta, ja tapahtuman seikkailumaisen väkivaltaisuuden huumaama. Varsinkin tuo nuori sheikki teki ihastuttavan vaikutuksen. Kenties ei ollut lainkaan tarkoituksena, että naisenryöstöön sovitettaisiin niin paljon erootisuutta ja runoutta: sheikillä oli kappaleessa vain pieni osa ja hän katosi myöhemmistä näytöksistä, mutta ainakin minusta oli hänen esiintymisensä illan loistokohta.

En ole koskaan ennen nähnyt tätä nuorta näyttelijää. Hän on varmaankin erittäin lahjakas. Hänen nimensä olen silloin tällöin lukenut lehdistä; muistaakseni ei häntä kuitenkaan mainittu erikoisemmin Suleimaa arvosteltaessa. Hänen nimensä on Alfred Mörch.

Tammik. 7 p:nä aamupäivällä.

Yöllä näin kummallista unta. Olin eräällä aavikolla. Kuinka olin sinne joutunut, sitä en tiedä. Uni alkaa siten, että seisoin keskellä avaraa hiekkatasankoa. Olin varmaankin kulkenut pitkän matkan, sillä olin niin uupunut että tuskin jaksoin nostaa jalkojani, ne pysyivät kiinni hiekassa, ikäänkuin niihin olisi sidottuina raskaita lyijypainoja. Enkä voinut vetää sisääni ilmaakaan. Tukahuttava kuumuus täytti suuni, sierameni ja korvani. Eikä aurinko kuitenkaan paahtanut aavikkoani. Sen päällä lepäsi taivas harmaana, ja se laskeutui yhä enemmän minua kohti. Se tuntui huopapeitteeltä, joka uhkasi tukahuttaa minut. Hiekka ei ollut valkoista, vaan keltasenruskeata, ja siitä nousi ikäänkuin tulikiven katkua. Tunsin että olisin muutaman silmänräpäyksen kuluttua hengetön. En valittanut. Enpä edes koettanut huutaa apuakaan, vaan itkin hiljaa. Sitten häipyi tietoisuuteni pois, uneksin nukahtavani. Uneni unessa kuulin hiljalleen tuudittavaa soittoa — muistan ajatelleeni: nyt soitetaan hautajaisiani — mutta soitto kasvoi kasvamistaan, siihen yhtyä rumpuja, riemuitsevia huiluääniä, tuntui kuin olisi kohiseva soitto ilma-aallon tavoin vyörynyt ylitseni, ja minä lausuin itsekseni: herää nopeasti, muuten et ennätä juhlaan. Ja minä heräsin — unessani — ja seisoin jälleen erämaassa, mutta soitto kaikui edelleen ja kuulin äänen kutsuvan: Suleima! — Silmäilin ympärilleni ja kas: taivaanrannassa vilkkui jotain valkoista, vain pieni piste, mutta se läheni lähenemistään kuin lentäen. Silloin vastasin: »Valkoinen sheikkini, ylkäni ja vapahtajani!» Ympärilläni vaikeni, taivas kohosi ja kaartui kirkkaana ja puhtaana, tunsin läheisen lähteen viilentävän ilmaa ja tuolla hän kiiti minua kohti, valkoinen vaippa liehuen tuulessa ja soiton seuraamana, hän, minun valkea sheikkini mustalla orhillaan.

…Silloin heräsin. Vuoteeni vieressä seisoi äiti, ja hän sanoi hymyillen: »Sinä veltto tyttönen, kun nukut myöhään päivään. Muuten näytit nukkuessasi niin suloiselta, etten raahtinut herättää sinua. Olen seisonut tässä ainakin kymmenisen minuuttia katsellen sinua.»

Tammik. 8 p:nä.

Eilen olin kaiken päivää loistavalla tuulella. Minkä vuoksi oikeastaan? Eihän silloin kuitenkaan tapahtunut mitään elähyttävää, tunnit vierivät vanhaan tapaansa ja isä oli yhtä surkean juhlallinen kuin muulloinkin. Yhtäkaikki hyppeli ja lauleli sisässäni koko päivän, hämmästytin heitä kaikkia iloisuudellani. Ulkona käydessämme täytyi äidin tuon tuostakin huomauttaa minulle, ettei kadulla sopinut nauraa ääneensä, ja iltapäivällä pistäysin vierailulle Fransin huoneeseen, tarjosin hänelle paperosseja ja tupakoitsin itsekin ja join lasin konjakkia, jonka hän puolestaan tarjosi. Poikaa minun rakastettavaisuuteni aivan liikutti, oikein oli huvittavaa nähdä, kuinka hän rupesi minulle kohteliaaksi. Mutta lähtiessäni hän sanoi: »Terveisiä hänelle.»

Hän luuli Erkin olevan syynä hyvään tuuleeni. Ehei, iloni aihe oli koko joukon kauempana todellisuudesta. Se oli tuo Suleima-uni, joka vielä eli minussa. Kuinka lapsellista ja typerää!

Mutta vielä lapsellisempaa oli se, että iloinen mielialani aiheutui osaksi myöskin noista äidin sanoista, jotka hän lausui herätessäni. »Näytit niin suloiselta nukkuessasi!» — ne sanat kaikuivat kaiken päivää korvissani ja täyttivät minut kutkuttavalla mielihyvällä. Voit siis näyttää suloiselta! virkoin itselleni. Etpä niinmuodoin olekaan aina tuo ruma tyttöletukka. Vahinko vain, jos minulla on sievät hetkeni ainoastaan nukkuessani. »Neiti Julia Magensilla oli eilen belle nuit!» Ei kuulu hullummalta, mutta valitettavasti en minä eivätkä muutkaan saa tilaisuutta ihailla tuota orvokkia, joka avaa kupunsa vain öisin.

Niin naurettavan turhamaiseksi oli tuo äidillinen ihailu kuitenkin tehnyt minut, etten eilen illalla ryhtynytkään kirjoittamaan päiväkirjaani, vaan tarkastelin itseäni kuvastimessa.

Kuvastimeni ei ole juuri kuninkaallinen. Puolen kyynärän korkuinen kiikkupeili, kehykset pähkinäpuusta, paikkana pesulava. Sovitin kuvastimen niin, että henkilöstä voi nähdä mahdollisimman suuren osan, sytytin molemmat kynttilät ja asetin lampun pesulavalle. Tässä taikavalaistuksessa annoin neiti Julian sitte esittäytyä kaikellaisissa kaunistelluissa asennoissa ja panna toimeen ilmeharjoituksia. Koetan olla puolueeton merkitessäni tähän tutkimusteni tulokset.

Julia on pitkä, laiha tyttö, kokonaan vailla uhkeutta, mutta rakenteeltaan sopusuhtainen. Hän on hartioilta ja lanteilta kapea, mutta samalla harvinaisen soukka vyötäisiltä, joten häneltä ei suinkaan puutu »vartaloa», kunhan hän vaan pitäisi paremman ryhdin kuin on tavallista. Hänen kasvonsa ovat jotensakin mahdottomat, kun hän on vakava. Nenä on nimittäin niin eriskummallinen rakenteeltaan, että se häiritsee jokaista juhlallista vaikutusta. Senlisäksi on luonto määrännyt hänen suunsa olemaan hiukan avoinna. Kun nyt ylähuuli arvokkaan vakavuuden määräämänä pyrkii alahuulta kohti, leviää koko kasvoille surkean typerä ilme. — Hymy sitävastoin sievistää melko lailla Julian kasvoja. Ylähuuli joutuu silloin oikeaan asemaansa, kauniit, isot, valkoiset hampaat tulevat näkyviin, yksinpä nenäkin soveltuu silloin aika hyvin tuohon kokonaisuuteen. Mutta ennen kaikkea ovat nuo ruskeat silmät luodut hymyilemään. Ne pusertuvat kokoon lukemattomiksi hymyileviksi rypyiksi ja vilkkuvat kätköstään hupaisesti, melkeinpä katupoikamaisesti. Kun Julia seisoo sellainen hymy kasvoillaan, käherretty tumma tukka otsalle valuen, ja suutelee sormeaan hänellä on näet sievä, kapea ja valkoinen kätönen — niin täytyneepä sanoa häntä suloiseksi ja pikkuruikkusen — keikailevaksi.

»Lesken tytär» keikaileva, äreän professori Magensin »ruma tyttöheilakka» suloinen… ei, Julia-kultaseni, joko sinun kuvastimesi valehtelee, tai sinä olet lahjottu arvostelija.

Kuitenkin kaiketenkin, käydessään eilisiltaisen kuvastinkokeen jälkeen levolle, oli Julia vielä hyvällä tuulella ja sen maininkina syntyi tänään pitkä, rakastettava kirje, joka lähetettiin Erkille.

Muuta ei hänellä ole merkittävä tältä päivältä.

Tammik. 9—11 p:nä.

…Hiekkaa, hiekkaa, ei muuta kuin hiekkaa — Enkä viitsi pitää päiväkirjaa päivien aina-vain-samasta.

Tammik. 12 p:nä.

Naapurini rupeaa herättämään mielenkiintoani. Hänen luonaan on kaikki näennäisesti niin hillittyä, niin hiljaista ja moitteetonta, ja kuitenkin tämä melkein matomainen ritari viettää varmaan vilkasta, seikkailurikasta elämää. Tuskin hänen näkee milloinkaan lähtevän ulos, mutta hänen luonaan käy koko joukko vieraita. Sinne saapuu naisiakin. Muuan tulee aamupäivisin, mutta aina ei häntä oteta vastaan. Esim. eilen hän poistui talosta kaksi minuuttia senjälkeen kuin oli astunut sisään. Mutta uutimien takana seisoi naapurini puolittain piilossa ja kurkisti kadulle, nähdäkseen minne nainen joutui.

Voi sinua, pikku kullannuppu! Luuletko, etten saattanut huomata, kuinka alakuloinen ja loukkaantunut sinä olit, vaikka koetitkin näyttää huolettomalta ja astelit suorana ja arvokkaana — katsomatta taaksesi — alaspäin vanhaa Kuninkaantietä pitkin. Hyi toki, sinä ilkeä mies siellä kadun toisella puolen, kuinka sitä raahtiikaan kohdella niin sydämettömästi tuollaista herkkämielistä ja rakastunutta lapsukaista!

Sitten on eräs toinenkin — hänet olen ristinyt lemmikiksi. Hän käy tuon herrasen luona iltapäivin ja perin salaperäisellä tavalla. Hän saapuu aina ajaen pienissä yhden hevosen vetämissä vaunuissa, jotka muistuttavat lääkärien ajoneuvoja. Hän käyttää tiivistä harsoa ja isoja turkkeja. Hänen korkea ja ylhäinen vartalonsa näyttää niin miellyttävältä kuvastuessaan porttilyhdyn keltasta valoa vasten.

Varmaankin on naapurini kovin rakastunut häneen. Hän ilmestyy silloin tuon tuostakin akkunaan, avaa sen, tähystelee katua, sulkee, poistuu huoneeseen ja palaa heti takaisin. Kun hän viimeinkin keksii vaunut, laskee hän nopeasti kierrekaihtimet alas. Hetkisen harhailee hänen varjonsa yksinäisenä; sitten sukeltaa äkkiä esiin uusi varjo, naisen varjo. Senjälkeen liukuvat molemmat varjot pois, ja minä aavistan, että naapurini on naisineen istuutunut ruokailuhuoneeseen pöydän ääreen, jonka muuan vanhanpuoleinen kansannainen, naapurini emännöitsijä, on kattanut.

Tuntia myöhemmin on seurusteluhuone juhlallisesti valaistu. Kaihtimien säleiden lomitse saatan erottaa säihkyvän kristallikruunun kalpeine kynttiläliekkeineen ja suunnattoman kultahohtoisen lamppuvarjostimen ääriviivat. Eräässä kohdassa on säle murtunut, ja tästä tähystereiästä näen huoneen peräseinällä palasen kirkkaasti valaistua taulua: naisen pään ja paljaan käsivarren. Mutta naapuriani ja hänen vierastaan en näe enää. Luultavasti he ovat asettuneet korkeaselkäiseen sohvaan, joka on isojen kasvien suojassa. Siitä huone mahtaa näyttää hyvin sievältä — taustana on toiset suojat, jotka myöskin ovat valaistut; makuuhuoneessa palaa vihreä kattolyhty, joka kuvastuu valkoisille puhkakaihtimille himmeän kuun tavoin.

Niin minä istun hämyhetkinä ulokenojatuolissani mielikuvia luoden. Koetan ajatuksissani siirtyä naapurini luo — ajatella olevani hänen, tuon hunnutetun naisen sijassa. Kuka hän lienee? Saattaisiko hän olla joku kunnon nainen, kuulua arvossapidettyihin piireihin ja kenties, heti kun on lähtenyt naapurini luota, esiintyä kunnioitettujen vanhempain siveänä tyttärenä — kuten minäkin? Mutta otaksukaamme, että minä olisin hänen sijassansa, olisiko silloin mahdollista, että minä, käytyäni tuolla toisella puolen, palaisin kotiin ilman että kukaan voisi nähdä tai huomata minussa mitään muutosta, ilman että haluaisin vaipua maan sisään itseäni häveten? Ei, ei, mahdotonta! Naapurini vieras ei ole mikään hieno nainen. Hän on halveksittava olento, alhainen naikkonen. Mutta minkävuoksi hän sitten pelkää tulla nähdyksi, miksi hän saapuu niin huolellisesti hunnutettuna? Demimonde-naisen ei tarvitsisi piilottua. Sitäpaitsi — en oikein tiedä, mutta hänessä on jotain niin epämääräisen hienoa ja arkaa, niin vakoilevaa ja suloisen rikoksellista, kun hän, ensin ikäänkuin epäröityään, nopeasti avaa ulko-oven. Hänen täytyy olla sivistynyt nainen. Kenties päälle päätteeksi hyvin ylhäinen nainen.

Ja nyt mielikuvitus tempaa minut mukaansa hurjaan lentoon.

Hän on ylhäinen nainen ja käy rakastajansa luona. Kuka tämä on ja miksi hän on piilottautunut tänne hiljaisen esikaupungin kadun varrelle? Se tapahtui viimeisessä suuressa hovijuhlassa, jolloin kaikkien maiden ruhtinaita kokoontui kuninkaalliseen linnaan. Siellä he kohtasivat toisensa, vieras prinssi ja tanskalaisen tilanomistajan ihana tytär. Nuori prinssi ihastui nuoreen kreivittäreen niin silmittömästi, ettei voinut unohtaa häntä. Ja kertoen matkustavansa kauas itämaille hän palasi takaisin pohjolaan, vuokrasi vanhan, äänettömän ja uskollisen palvelijansa avulla syrjäisen asunnon ja lähetti armaalleen salaisen sanoman: olen täällä ja odotan sinua!

— — — Niin istun haaveillen ja omat silmäni kyyneltyvät, sillä minusta tuntuu, että elämäni on niin kurja ja köyhä — kunnes oven kirahdus ja äkillinen valo herättävät minut haaveiluistani. Isä käy huoneen poikki eteiseen katsomaan, onko iltalehti saapunut.

Äänettömänä hän astuu huoneen halki kynttilä kädessään, mutta palatessaan hän virkkaa: »Eiköhän olisi aika saada vähän valoa?»

Silloin äiti kohoaa istumaan sohvassaan, missä hän on maannut puolinukuksissa — tai kenties haaveillen kuten minäkin — ja minä astun akkunakorokkeelta, noudan tulitikkuja ja sytytän kattolampun.

Ja alussa, tuntematta halua jutella, kumpikin yhä mietteissään, istumme äiti ja minä työskentelemään ison ompelukorin ääreen, joka on aina täynnä sukkia ja liinavaatteita; sillä meidän talossamme paikataan kaikki kymmenen kertaa, ennenkuin ne hylätään käytännöstä.

Tammik. 16 p:nä.

Kuinka typerästi menettelinkään aamupäivällä! Olin äidin kera tavallisella retkellämme. Erään kirjakaupan edustalla — se oli Uudella kadulla — seisoi muuan turkkeihin puettu herra. Kun astuimme ohi, niin hän kääntyi päin. Näin vain hänen silmänsä, ne kohtasivat omani salamannopealla läpitunkevalla katseella, tiesin samassa hetkessä, että se oli hän, äskeinen näyttelijä, Suleiman sheikki. Minua huimasi, vereni jähmettyi, mutta heti sen jälkeen tunsin, kuinka se syöksyi päähäni ja teki kasvoni tummanpunasiksi. Sitä kesti vain pari silmänräpäystä; hän oli jo kadonnut eikä äiti ollut onneksi huomannut käytöstäni. Minä olen aasi. Mikä minuun menikään? Vieras herra katsoo minuun sattumalta, ajattelematta ja välinpitämättömästi, ja heti olen valmis pyörtymään.

Olen kiukuissani itselleni, haluaisin piestä itseäni. Ja olen kiukuissani hänellekin. Nyt tuo itserakas näyttelijä tietysti luulee tehneensä minuun valtaavan vaikutuksen. Uusi valloitus — ja naurettavan helppo.

…Onpa elämässä sentään omituisia sattumia. En ollut kertaakaan ajatellut tuota näyttelijää haaveellisen Suleima-uneni jälkeen ja oikeastaan olin unohtanutkin hänet. Ja nyt tapaan hänet aamupäivällä, ja iltapäivällä kuulen hänestä puhuttavan.

Olin syntymäpäiväkesteissä serkkuni Emmy Lorenzenin luona. Emmy, joka on 37 vuotias ja viinikauppiaan leski, on maailman suurin kielikello. Hellin, osanottavaisin ilmein ja makein sanoin hän kertoo mitä julkeimpia asioita kaiken maailman ihmisistä, sekä tutuista että tuntemattomista. Tunnustan kuitenkin, että hänen juorunsa huvittavat minua, saa vähäsen olla ikäänkuin hiukan »mukana», kun on kuunnellut hänen luentojaan. Mutta perästäpäin tuntuu niin vastenmielisen ellottavalta hänen jaarituksiaan ajatellessa; aivankuin sekä sielu että ruumis olisi peittynyt limaan, ja luulee tarvitsevansa perinpohjaisen huuhtelun sisällisesti ja ulkonaisesti.

Kun paraillani istuin leikkimässä hänen kahden sievän pikku tyttönsä kera, kuulin Emmyn, joka pakinoi parin samanmielisen ystävättären kanssa, mainitsevan Alfred Mörchin nimen. En kiellä, että tulin uteliaaksi ja että leikkini lasten kanssa laimentui. Olin toisella korvallani mukana tuossa kuiskuttelevassa juoruseurassa, joka istui päät lähekkäin ja näytti suunnattoman ihastuneelta ja harmistuneen autuaalta.

Keskustelusta sain selville seuraavaa: Alfr. M. oli vietellyt erään nuoren tytön. Tuo neitonen oli nyt menettänyt järkensä ja hänen veljensä oli vannonut surmaavansa M:n. Juttu oli niin luotettava, kuin se suinkin saattoi olla, sillä serkkuni oli kuullut sen eräältä rouvalta, jonka siivoojamatamin sisarentytär palveli vietellyn neidon vanhempien luona.

Mutta ei siinä kyllin. Herra M:llä oli omallatunnollaan joukko muitakin konnantöitä. »Häntä ei voi yksikään nainen vastustaa», virkkoi Emmy väristen herkullisen nälkäisenä. Tällöin minä sekaannuin keskusteluun ja kysyin: »Mitä se merkitsee, ettei yksikään nainen voi vastustaa tätä herra Mörchiä? Mikä salaperäinen voima hänellä sitten on käytettävissään?»

»Niin, armas tyttöseni, pidä vain varasi», vastasi Emmy. »Sanonpa sinulle, mitä Alfr. Mörchistä kerrotaan. Hän hypnotisoi ne naiset, jotka hän koettaa saada pauloihinsa. Kun hän katsoo heihin tiukasti loistavilla, mustilla silmillään, niin he ovat mennyttä kalua. Hän kuuluu myöskin kättelevän niin omituisesti — aivan kuin lämmin virta soluisi läpi ruumiin, kun hän vain koskettaakin.»

Vaikka Emmyn kuvaus tuosta kelvottomasta herra M:stä olikin mielestäni sanomattoman naurettava, täytyi minun kuitenkin hiukan levottomana muistella aamupäiväistä kohtaustani. Tekeydyin kuitenkin aivan välinpitämättömäksi ja kysyin huolettomasti: »Kuka hän oikeastaan on, tuo hirveä Don Juan? Mistä hän on kotoisin? Mielestäni hänestä kuulee niin vähän näyttelijänä.»

Ja nyt sain seuraavan romaanimaisen selonteon: Mörch kulki varsin tavallisen pikkukaupungin-porvarin pojasta. Mutta todellisuudessa hänen isänsä oli sangen hieno mies ja äiti, joka lienee kuollut, kuului olleen kotiopettajattarena erään ulkomaalaisen valtiomiehen perheessä.

Senverta oli varmaa, että Mörchillä oli aina siitä pitäen, kuin hän nuorena ylioppilaana oli saapunut Kööpenhaminaan, ollut runsaasti rahoja käytettävinään ja että häntä suosittiin silmiinpistävällä tavalla. Hän oli ensin opiskellut lakitiedettä, mutta kaksi vuotta sitten antautunut teatterialalle. Muutamat pitivät häntä sangen kyvykkäänä, mutta useimpien mielestä hän ei ollut onnistunut näyttelijä.

»Minusta hän on erinomainen Suleimassa», huomautin varomattomasti.

»Mutta hyvänen aika, kultaseni», sanoi Emmy, »Suleimassa hänellä ei ole sanottavana kymmentäkään sanaa.»

»Ei olekaan, mutta hän näyttelee sitä enemmän silmillään», tokaisi toinen noista vieraista kielikelloista.

Tälle he kaikki nauroivat makeasti, ja minä pakottauduin nauramaan mukana; mielestäni minulla oli jotain salattavana ja olin peräti tyytymätön itseeni.

Mutta Emmy taputti minua hikisellä kädellään poskelle ja sanoi imelästi: »Niin, kultaseni, ne silmät, ne silmät… varo niitä.»

— — Ylimalkaan päivä oli kerrassaan inhoittava. Tuntuu, kuin olisin ollut huonossa seurassa, jossa minua oli kohdeltu raa'asti eikä minulla ollut edes kyllin itsetuntoa puolustautuakseni.

Voisin itkeä kiukusta. Nyt tahdon, ennenkuin vaivun uneen, peseytyä lukemalla J.P. Jacobsenin runon Volmerista ja Tovesta:

    Olen suuteloilla ruusuni surmannut,
    Kun muistelin, armas, sua.

Tammik. 20 p:nä.

Erkki palaa viikon kuluttua. Sain aamulla kirjeen häneltä. Onpa jo aikakin hänen tulla, sillä mieleni vakaavat kaikellaiset sairaalloiset ajatukset.

Mutta nyt siitä on tehtävä loppu. Erkki tuo tullessaan järkeä ja terveyttä. Me pakinoimme tuttavallisesti ja minä aion sanoa hänelle aivan suoraan, että meidän on parasta mennä heti naimisiin. Minun ei auta kauempaa käydä täällä kotona ja elää todellisuuden arkiruoalla ja sitten etsiä laihaa korvausta omasta ja äidin haavemaailmasta.

Niin, ihanaa on päästä kaikesta tästä, tulla siirretyksi voimakkaaseen ja hellivään maaperään, tuntea että on jotain minkä puolesta elää, saada oma sievä koti, missä voi hengittää vapaasti, missä ilma ei ole raskaana katkeruudesta ja mielipahasta, murtuneista toiveista ja jokapäiväisistä tuskallisista huolista.

Jo se on tuntuva virkistykseltä, ettei tarvitse jokikinen päivä nähdä äidin murheellisia kasvoja. Niin, oma äiti-kulta, minä olen ilkeä ajatellessani niin. Mutta sinä antaisit minulle anteeksi, jos oikein tietäisit, kuinka huonosti on laitani — että nuori sieluni repii itsensä palasiksi kuin eläin häkissään. Ulos tahdon tavalla tai toisella. Lopuksi teen vielä jonkun tyhmyyden, jos toiveeni Erkkiin nähden pettävät. Ei, ei, se ei saa tapahtua. Erkki, sinun nimesi on talismani, jolla suojelen itseäni kaikilta pahoilta kiusauksilta.

Myöskin niiltä mustilta silmiltä, jotka nyt vaivaavat minua unissani. Nuo mustat silmät, joita halveksin ja pilkkaan, mutta jotka eivät jätä minua rauhaan; jotka äkkiä loistavat edessäni, kun jo luulen karkottaneeni ne — loistavat nurkista ja loukoista, verhojen laskoksista, huoneeni pimeydestä, kun yöllä herään. Niiden kiilto lamauttaa tahtoni, käteni käyvät kylmiksi ja pääni kuumaksi. Ne ilmestyvät äkisti ja lähestyvät sitten lähestymistään. Ne ovat vakavat ja käskevät, ne katsovat minuun varmalla ja rauhallisella tahdolla. Ne sanovat minulle: seuraa! Ne ovat olleet minua niin lähellä, että olen tuntenut niiden katseen polttavan silmiäni, ja minä olen huomannut aikovani nousta seuratakseni niitä.

Mutta sehän on mieletöntä. Yhä uudelleen olen sanonut itselleni: mitä minä noista silmistä välitän? Eiväthän nekään tahdo sinusta mitään.

Sattumalta kohtaan ihmisen, jota en tunne. Hän katsoo minuun, ja minä käyttäydyn kuin tuhma koulutyttönen. Sitten kuulen lörpöttelevien naisten loruilevan typerästi… no, entä sitten? Koko jutun olisi pitänyt loppua siihen. Mutta älähän huoli, sensijaan se vasta alkaakin oikein. Vaikk'ei sekään ole totta. Silmät ovat seuranneet minua siitä illasta asti, jolloin kävin Suleimaa katsomassa. Nytpä sen tiedän — nuo silmät ne ryöstivät Suleiman. En muista ensinkään, minkä näköinen hän muuten oli, en muista edes hänen äänensä sointua.

Aivan varmaan, sinä olet tulemassa hulluksi, Julia. Ja nyt on perin tarpeellista, että Erkki palaa. Tervehdin sinua, rakas ystäväni, tervehdin teitä, rakkaat, siniset, hyvät silmäni.

Tammik. 23 p:nä.

Aamupäivällä kävin rojukopissa etsimässä arkusta hieman palttinaa. Kopeloidessani siinä sain äkkiä käsiini ison mustan harson. En ole koskaan nähnyt niin tiivistä harsoa, ja sillä saattoi peittää päänsä kuin hilkalla. Otin sen ylleni ja voin tuskin nähdä sen lävitse. Ja kun kurkistin seinällä riippuvaan vanhaan kuvastimeen, näytin hunnutetulta nunnalta.

Minkähän vuoksi äiti on hankkinut sellaisen harson ja mihin hän lienee käyttänyt sitä?

Teki mieleni kysyä häneltä illalla, mutta sopivan tilaisuuden sattuessa jätin sen kuitenkin sikseen.

Tammik. 26 p:nä.

Istuin aamupäivällä akkunan ääressä. Satoi lunta hiljalleen ja pehmeästi, suurina hiutaleina, oikeata joululunta, kuten sellaista nimitän — lukemattomat määrät hiljalleen laskeutuvia, rauhallisesti leijailevia valkoisia talvilintuja.

Autiota kujaa pitkin saapuivat vaunut, katto ja ajaja valkoisina, piirtäen kaksi mustaa vakoa untuvanpehmeään lumeen. Vaunut pysähtyivät naapuritalon edustalle. Ne olivat »lemmikin» ajoneuvot. Hän hypähti ulos, oli jo ulko-oven luona, ja vaunut olivat lähteneet jälleen liikkeelle. Silloin hän kääntyi nopeasti ympäri, veti harson sivulle ja kutsui ajajaa antaakseen hänelle jonkun määräyksen.

Näin hänet vain hetkisen, mutta en unohda sitä näkyä. En unohda sitä — niin, voiton ja onnen hohdetta, joka kuvastui hänen olemuksestaan ja kasvoistaan. Mustat turkit olivat avoinna, rinnassaan hänellä oli kimppu vaaleanpunasia ruusuja, ja itse kasvot olivat kuin vaaleanpunanen ruusu, pilkoittaen esiin mustan harson alta. Toisella kädellään hän kannatti sulavasti hamettaan, toisella — hansikas oli oljenkarvainen — hän nosti harsoa. Lumilintuset leijailivat alas hänen ympärillään, hän seisoi siinä kuin kevät keskellä lunta, niin lämpimänä ja terveenä, niin ihanana ja hienona.

Sitten tämä viehättävä näky katosi. Ovi sulkeutui sen perään.

Mutta äkkiä juolahti mieleeni, että olin ensi kerran nähnyt hänen saapuvan keskellä päivää ja etten viime viikkona ollut lainkaan nähnyt tuota toista nuorta naista, häntä, joka tavallisesti kävi aamupäivällä naapurini luona.

Oliko hän sairastunut tai matkustanut pois — vai olisiko hän joutunut kokonaan tappiolle? Ovi armottomasti lukossa, kilpailijatar yksinvaltijattarena?

Ja minä katselin niitä rumia mustia vakoja, jotka vaunut olivat uurtaneet valkoiselle tielle, katselin niitä, kun lieventävä, peittävä lumi verkalleen täytti ne, kunnes ne erottuivat vain muistoja herättävinä arpina.

Tammik. 29 p:nä.

Erkki on saapunut. Hän oli täällä tuokion eilen illalla, ja tänään hän on syönyt meillä päivällistä.

Tuo kelpo poika, kuinka iloinen hän oli nähdessään meidät jälleen, ja kuinka ennallaan. Suurkaupungeissa eläminen ei ole tehnyt häntä vähääkään »europalaiseksi.» Yhtä hilpeä, melkein poikamainen kuin ennen vanhaan; yhtä siivo ja tuore, mutta myöskin yhtä välinpitämätön ulkonaiseen olemukseensa nähden. Ainoa muutos, minkä saatoin huomata, oli se, että hänen punasenruskea partansa oli siistitty suipoksi, että tukka oli leikattu koneella, niin että se muistutti sänkipeltoa, ja että poskiparta oli kasvanut puolen tuumaa pitemmäksi. Mutta takki oli vinossa kuten tavallisesti, vasen tasku, johon hän aina työntää kätensä, pullollaan ja kiiltävänä, ja kaulus ja kaulahuivi olivat yhtä alkuperäiset kuin ennenkin.

Hän on ehdottomasti naisen huolenpidon tarpeessa. Jos sallimus on valinnut minut tämän tehtävän suorittajaksi, niin totta tosiaan hänestä on tuleva onnistunut mies. Hänellä on nimittäin hyviä edellytyksiä tullakseen tyylikkääksi. Olen aikonut pukea hänet »uudenajan edistykseksi» — rohkean ja yksinkertaisen siroksi: aina kireässä mustassa redingoossa odottavine napinreikineen, ynnä tummissa hienoraitaisissa housuissa; luottamusta herättävän korrektiksi: hyvin harjattu silkkihattu, punasenruskeat englantilaiset koirannahkakäsineet, korkea, kiintonainen upseerinkaulus.

Niin, ystäväiseni, usko pois, ihana sinusta on tuleva. Odotappas vaan.

En ollenkaan epäröi julistaa tämänpäiväistä päivällistämme rattoisaksi. Itse Hänen Majesteettinsa Ärripappa suvaitsi kaikkein annollisimmin olla suosiollisella tuulella. Heräsipä hänessä puuskaus hellyyttäkin minua kohtaan — ilmeten siten, että hän tuikkasi minua poskeen kahdella pitkällä sormellaan ja kuiskasi, lähettäen pienen hymynvälähdyksen silmälasiensa takaa: »No, onko nyt parempi ollaksesi? Eikö professorin tyttären ole enää pakko istua »yksinään arkihuoneessa hyräillen laulua, jonka hän on oppinut ulkoa»?»

Saimme hienoa ruokaa ja joimme melkoisesti italialaista punaviiniä — se on muisto isän kevytmielisistä roomalaisöistä. Erkki oli ihailtava. Hän antoi kielensä liikkua, ikäänkuin olisi todellakin istunut hauskassa seurassa. Isä aivan nauroi, niin että kurkussa lutkutti — ihan kuin suletun hanan kautta olisi juossut vettä — kun Erkki kuvasi hänelle muuatta Wienissä näkemäänsä »symbolistinäyttelyä». Erkki on paljon sukkelampi, kuin olin luullutkaan. Kosiskeli vanhoillista isääni ivailemalla nuorta taidetta, jota hän muuten pitää pyhänä! Jumalan nimessä, kaikki keinot kelpaavat.

Kahvin keralla joimme oikeata vanhaa munkkilikööriä — mikä meidän talossamme merkitsee sitä, että mieliala oli korkeimmillaan.

Hiukan myöhemmin tapasin itseni istumassa Erkin kanssa arkihuoneen sohvassa. Ja minä ajattelin: kas niin, nyt se tulee. — En tiedä, olinko iloinen vaiko kyllästynyt — mutta minusta tuntui epähienolta ja naurettavalta, että toiset olivat noin järjestäneet meille kohtauksen.

Erkki istui tuokion pölyytellen vahvasti sikaariaan, niin että tuli hehkui valkoisen tuhkan alta. Saatoin huomata, että hän oli hermostunut, hopulta hän sanoi: »Olen niin iloinen nähdessäni sinut jälleen, Julia.»

»Minustakin on hauskaa, että olet taas kotona.»

»Olen kaivannut sinua kovin siellä vieraiden ihmisten parissa.»

»Sinä kirjoitit sentään niin harvoin ja niin vähän.»

»Tiedäthän, että minun on vaikeata lausua ajatuksia kirjeellisesti.»

»Eikö siellä sitten ollut ketään, jonka kanssa seurustelit mielelläsi?»

»Olihan siellä yksi. Muuan tanskalainen, jonka tapasin asuntopaikassani. Hänestä sain ystävän. Ja hänen kanssaan juttelin usein — sinustakin.»

»Minusta, Erkki.»

»Niin, kerroin hänelle, että minulla oli pieni »kasvinsisko», sen miehen tytär, jonka luona asuin ylioppilasvuosinani, eräs nuori neitonen, joka oli aina ollut niin herttainen ja kiltti minua kohtaan…»

»…Jonka tähden sinä olit tehnyt tuhansia kepposia ja jonka usein pelastit pimeästä kamarista tai selkäsaunasta ottamalla hänen syntinsä hartioillesi. — — Mutta ystäväsi, missä hän on nyt? Yhä vielä Wienissä?»

»Ei, hän matkusti sieltä paljon varemmin kuin minä. Hänen täytyi olla kotona sesongin alkaessa.»

»Sesongin alkaessa?»

»Niin, hän on näyttelijä.»

»Mikä hänen nimensä on?»

»Alfred Mörch. Etkö ole koskaan nähnyt häntä?»

— Luulen, että sisässäni heräsi huudahdus, mutta hillitsin itseni. Ja välinpitämättömällä, melkein ylenkatseellisella äänellä virkoin:

»Alfred Mörch? Olen kyllä nähnyt hänet yhden ainoan kerran. Hän näytteleekin vain pikkuosia eikä liene mikään kyky. Kuuluisa ei hän ole. Sen sijaan on hän erittäin huonomaineinen.»

Erkki nauroi hieman ärtyneenä. »Herrajumala — hän sanoi — välitätkö sinä todellakin juoruista? Luulin, että olit liian kunnollinen sellaiseen.»

Erkin moite sai minut suuttumaan, vieläpä valehtelemaankin. Vastasin:
»Juoruista en välitä. Pysyn vain siinä, mitä tiedän.»

»No mitä sinä tiedät?»

»Että kelpo ystäväsi on häpeällisesti vietellyt erään nuoren tytön ja sitten pettänyt hänet.»

Erkki istui hetkisen äänetönnä. Sitten hän sanoi: »Sitä en voi uskoa. Se on niin vähän Mörchin tapaista, hän on hienoin ihminen, minkä tunnen. Hän ei suinkaan lupaa enempää, kuin minkä hän pitää. Toista on se, että hänellä on ollut useita rakkausjuttuja. Hän menestyy erinomaisesti naisten joukossa — ja täydellä syyllä — ja tiedän, että hän saa usein kirjeitä, joissa ehdotetaan tapaamisia.»

»Kai hän on siitä kauhean ylpeä, koskapa on kertonut sinullekin?»

»Eikö mitä, mutta se huvittaa häntä, ja se on minusta vallan luonnollista. Noita imartelevia tarjouksia hän ei ota huomioonsa.»

»Mutta näyttää oikean gentlemannin tavoin kirjeet ystävilleen?»

»Voit olla rauhassa, ne ovat nimettömiä.»

Olin niin kiihtynyt, että olisin mielelläni tahtonut itkeä. Syytä en tiennyt. Luullakseni minusta tuntui kauhealta — kauhean typerältä myöskin — että Erkki rupesi puolustamaan tuota näyttelijää. Hänenhän olisi päinvastoin pitänyt auttaa minua karkoittamaan hänet ajatuksistani. Luulin jo päässeeni hänestä rauhaan, ja silloin tulee Erkki ja ihan tunkee hänet päälleni. Luonnollisesti, eihän Erkki voinut tietää… joka tapauksessa hän näytti minusta melkein säälittävältä istuessaan siinä puolustamassa mustasilmäistä ystäväänsä.

Ja te, toimekkaat vanhempani, te petyitte. Olitte järjestäneet kaikki niin oivallisesti tyttärenne hyväksi, hyvän päivällisen, viiniä, vanhoja muistoja ja hämyä, ja kun äiti sitten tuli sisään lamppuineen, uteliaana kurkistavan isän seuraamana, niin he tapasivat parin apealla mielellä, kumpikin istuen omassa sohvannurkassaan.

Sitä kannatti sekä nauraa että itkeä.

Helmik. 5 p:nä.

Joka päivä palaa kosinta Erkin kielellä, mutta heti kun huomaan, että nyt se purkautuu, otan heti esiin ruiskun ja sammutan tulen.

Kuinka hänenkaltaisensa mies sentään on siivo ja suopea. Kumma ettei Erkki äkkiä lyö nyrkkiään pöytään ja sano: »Nyt tämä jo riittää, tyttöseni. Heitä pois nuo apinatemput. Tahdotko vai etkö?» —

Luulenpa, että hän tekisi viisaasti, jos panisi minut kerran koville ja vaatisi minulta selvitystä. Minun tekisi mieleni nähdä hänen suuttuvan; luulen, että rupeaisin rakastamaan häntä, jos kerrankin tuntisin olevani pieni ja pelokas hänen väkevän kätensä alla. Mutta nyt hän päästää tuon tuostakin tilaisuuden luistamaan pelätessään, että otan ylleni tuon väsyneen ja välinpitämättömän ilmeen, jolla tavallisesti sammutan hänen intonsa.

Minkävuoksi olen sellainen? Onko se vain naisen pirullisuutta, pöyhkeyttä ja kiusanhalua?

Ei, ei. Sitä se ei ole. Mutta minä en pääse siitä. Pelkäänpä, että teen väärin sekä häntä että itseäni kohtaan, jos otan hänet. Hyvä jumala, kun nyt jo kohtelen häntä siten, niin kuinka ilkeäksi muutunkaan silloin, kuin kerran olemme naimisissa ja hän on luonani aamusta iltaan ja — illasta aamuun.

Oikeastaan olen aina tuntenut Erkkiä kohtaan samaa — siitä pitäen kuin olin kymmenvuotias tyttö ja hän 17—18 vuoden vanha ylioppilas. Pidin hänestä hirveästi, olin aina ja alati hänen kimpussaan. Mutta pienuudestani huolimatta olin hänelle oikea tyranni. Ymmärsin heti olevani voimakas, ja nautin vallastani tuntien sekä mielihyvää että tiedotonta ylenkatsetta. Muistan, kuinka eräänä päivänä olin kiusannut häntä aivan tavattomasti. Hänellä oli kiire ja hän oli senvuoksi pyytänyt päästä rauhaan. Mutta tuskin olin poistunut hänen huoneestaan, kun jo palasin takaisin. Kutitin häntä korrella nenään, tempasin kynän hänen kädestään, nykäsin paperia, niin että hän piirsi vinoon — olin niin sietämätön, kuin hemmoteltu, pahantapainen lapsi voi olla. Lopulta Erkki suuttuikin todenteolla. Hän tarttui käsivarteeni, kohotti kätensä… Silloin katsoin häneen, nauroin uhmailevasti ja sanoin: »Lyö vaan, jos uskallat!»

Hän antoi kätensä vaipua, sai kyyneleet silmiinsä ja silitti tukkaani:
»Pikku Julia ei saa suuttua minuun. Tein tyhmästi!»

Voi sinua Erkki, sinä suututtavan tyhmä ihminen, miksi et antanut minulle selkäsaunaa, jonka olin niin rehellisesti ansainnut! Kenties olisi moni seikka nyt toisin.

Sillä mitä hyötyä on siitä, että äiti ajaa ankarana sinun asiaasi. Hän, lempeä äitini, nimittää lämpimästi rakastettua tytärtään »sydämettömäksi keimailijaksi» ja vakuuttaa minulle mitä voimakkaimmin sanoin, että saan kiittää onneani, kun olen voittanut Sinun Oivallisuutesi sydämen.

Niin, mutta voita sinä minun sydämeni, se on tässä tärkeintä. Ota se mahdikkaan valloittajan kädellä, saata minut yksi ainut kerta edes hiukkasen pelkäämään. Älä makaa aina jalkaini juuressa, niin kilttinä, niin pyytävänä; tuo alituinen »aivan kuten tahdot, enkelini» rupeaa ärsyttämään minua.

Helmik. 10 p:nä.

Eilen olin tanssiaisissa Erkin enon, tehtailija Glerupin luona. Olin iloinnut niistä aivan lapsellisesti — olihan se minulle ensimäinen ja kenties ainoakin tanssitilaisuus tänä talvena.

Ja sitten siitä tulikin vain ikävystyttävä ja harmillinen ilta.

Olen niin katkeroitunut Erkkiä kohtaan. Että hän saattoikin käyttäytyä niin epähienosti, niin tahdittomasti.

Nyt perästäpäin käsitän sen kaiken varsin hyvin. Tanssiaiset olivat tarkoitetut minun ja Erkin kihlajaisjuhlaksi. Toiset tunsivat pettyneensä, kun siitä pamahduksesta ei tullutkaan mitään; mutta Erkille se oli nolo juttu. Ja niin hän arveli voivansa pelastaa asemansa kohtelemalla minua tavalla sellaisella, että kaikkien oli pakko ajatella: ovathan ne kihloissa, vaikk'eivät tahdo vielä julkaista sitä.

En ole koskaan nähnyt Erkkiä sellaisena. Hän käyttäytyi kuin pahin kauppasaksa. Kieppuili ympärilläni typeriä kohteliaisuuksia lörpötellen, taivas tietää, eikö hän kotiljongissa suudellut kättänikin. Voin kiittää hyvää kasvatustani siitä, etten antanut hänelle kelpo korvapuustia. Mutta kun hän etehisessä tahtoi auttaa minua saamaan päällyskengät ylleni ja muutamien muiden herrojen ja naisten kuullen lausui minulle kohteliaisuuden sievästä pikku jalastani, niin jalka antoi hänelle, perin sievästi, mutta sangen tuntuvasti, töytäyksen, niin että hän kopsahti istumaan ja säästi miellyttävät huomautuksensa.

Ja nuo toiset — sekä Erkin omaiset että vieraat! Tekivät veitikkamaisia viittauksia ja lausuivat rakastettavia nenäkkyyksiä. Kun joku herra pyysi minut tanssiin, niin se tapahtui seuraavin kommerruksin: »Jos neiti voi uhrata minulle vain lyhyen hetkisen!» tai: »Jos se on luvallista!» Ja Erkki, joka oli takertunut minuun koko illaksi, kumarsi kohteliaasti hymyillen, ikäänkuin luvan antaminen olisi riippunut hänestä.

Tanssijaisten päätyttyä Erkki tahtoi kaikin mokomin ajaa kerallani. Kuiskasin hänelle: »Sitä et tee!» — ja hän ymmärsi, että tarkoitin totta. Mutta kaiken matkaa itkin kuin ruoskittu, ja huoneeseeni päästyäni riistin hyvät vaatteeni yltäni, niin että se oli ihan synnillistä.

Ja niin sievä kuin todella olin ja niin iloinen, kun heitin hyvästi ja äiti istutti minut vaunuihin. Vaaleansinisessä tyllihameessa ja pitkässä suipossa silkkinutussa, olkapäissä tyllipuhkat. Katselen itseäni mielelläni, kun ylläni on kaulasta kaarrettu nuttu — pieni hieno kaistale valkoista pitsiä pilkistäen esiin kiiltävän, pehmeän ihon ja värillisen silkkiverhon välistä. Yksinpä isäkin — sen huomasin — oli minuun tyytyväinen, kun kävin häntä hyvästelemässä. Hän nyökkäsi hyväksyen ja sanoi: Sininen krookus.

— — — Tänään olen ollut niin hermostunut ja ärtynyt, ettei kukaan ole päässyt lähelleni. Kieltäydyin lähtemästä kävelylle äidin kanssa; sensijaan olen istunut nyrryisenä ulokkeessani. Sää oli sateinen ja lokainen, harmaa, raskas, painaen mielen aivan epätoivoiseksi. Huone tuntui niin kylmältä ja kurjalta. Kuluneelta ja ränsistyneeltä, köyhältä ja ilottomalta näytti siinä kaikki, mustat kirjosilkkipäällyksiset tuolit, vanha punanen pöytäliina ja inhoittava pronssinen kattolamppu ohuine messinkiketjuineen. Ja minä itse sitten: valvonnasta väsynyt ja itkettynyt, kasvot jäykkinä ja kädet kohmeessa, niin pilaantunut, niin siistimätön. Sininen krookus, mukamas. Tympäisevä kuihtunut kukka, jonka sieti heittää pois.

Kohotin katseeni, se osui naapurini akkunoihin. Siellä hän seisoi juhlapuheissa, hännystakki yllään, valkoinen kukka napinreiässä, seisoi katsellen minua heikko hymy huulillani.

En tiedä, mikä minuun meni. Nousin äkkiä, lähdin huoneeseeni, otin esille paperia ja kynän ja kirjoitin käsialaani väärentäen: »Herra näyttelijä Alfr. Mörch! Eräs nuori nainen haluaisi kysyä Teiltä jotain. Hän odottaa Teitä lauantaina, t.k. 13 p:nä kello 7 illalla pohjoisaseman luona.» Panin sitten kirjeen koteloon, osoitin sen teatteriin, puin päällysvaatteet ylleni ja vein kirjeen postilaatikkoon.

Minun on mahdotonta selittää, miksi näin tein. Oikeastaan en miettinytkään koko asiaa, ennenkuin se oli suoritettu ja seisoin jälleen huoneessani. Silloin aloin nauraa makeasti. Hyvä jumala, se ei ollutkaan unta. Minä olin menetellyt kevytmielisesti, kirjoittanut vieraalle herralle, joka päällepäätteeksi oli näyttelijä ja tunnettu Don Juan, ja olin ilmoittanut haluavani tavata hänet! Anike tanike toikon loikon — sanalla sanoen, pöhkähullu. Kypsynyt hulluinhuoneeseen. Niin, ja sinne sinä joutuisitkin, tyttöseni, jos rakkaat vanhempasi aavistaisivat mitä olet tehnyt.

No, samantekevää, oikeastaan tuntuu peräti huvittavalta, että on tehnyt jotain rutihullua. Varsinkin kun se jää seurauksitta, kuten tässä tapauksessa.

Helmik. 12 p:nä.

Huomenna minun on määrä kohdata herra M. Pohjoisaseman edustalla. Kunniakseni voin kuitenkin huomauttaa, ettei mieleeni ole hetkeksikään juolahtanut käydä siellä.

Tietysti ei hänkään saavu. Sanoihan Erkki, ettei hän koskaan kiinnitä huomiota niihin nimettömiin kirjeisiin, joita hänelle lähetetään.

Mutta entäpä jos hän sittenkin saapuisi. Olisi niin hirveän hauskaa nähdä hänen tallustelevan kohtauspaikalla. Senkin pöyhkääjä omahyväisine mustine silmineen. Näen hänet ajatuksissani, nahkakaulus pystyssä ja keppi kainalossaan.

Voi, kunpa hän tulisi, ja minä voisin huomaamatta nähdä hänet.

Luulenpa, että houkuttelen Erkin lähtemään kanssani kävelylle huomenna iltapäivällä. Jos M. sitten on paikalla, niin kerron totta tosiaan Erkille, että hän odottaa minua.

Helmik. 13 p:nä.

Te kaikki pikku kuvat, kääntäkäät itsenne ympäri! Ja sinä, siveä kynäseni, pirahuta aimo läikkä yli koko jutun!

Olen tehnyt jotain hirveätä. Olen vajonnut jotensakin niin syvälle, kuin kunniallinen neito voi vajota. Ja kaikkein surullisinta on se, että olen loistavalla tuulella.

Nyt ryhdyn laatimaan syntistä raporttiani.

No niin. Kun aamulla heräsin, paistoi aurinko huoneeseeni. Hypähdin reippaasti vuoteesta ja otin jääkylmän suihkukylvyn. Sydämeni oli niin iloinen, mieleni niin kevyt, ikäänkuin olisin valmistautunut juhlaan.

Muistan puheen, jonka pidin itselleni pukeutuessani hienoksi. Sanoin: tänä iltana kello 7 tapahtuu Pohjoisaseman edustalla seikkailu, jonka prinsessa on nimeltään Julia. Julia on etäisessä asunnossaan — kaukana suuressa ihmesalossa — kuullut puhuttavan eräästä kauhean omahyväisestä mieshenkilöstä, joka kerskailee valloittavansa päivittäin viattoman pienen tyttösydämen. Tämän kuullessaan Julia suuttuu syvästi sukupuolensa tähden, ja hän vannoo pyhästi kiirittävänsä tuota ilkeätä viettelijää ja tekevänsä hänet nöyräksi. Jonka jälkeen Julia lähettää viekkaan palvelusneitonsa avulla viholliselleen sanoman sellaisen, että muuan siveä ja ihana neitsyt, joka on peräti ihastunut hänen kauniisiin mustiin silmiinsä, vuottaa häntä lauantai-iltana Pohjoisaseman edustalla. Tuo omahyväinen narri saapuu määrättyyn aikaan, varmana helposta saaliista. Silloin hän näkee tiiviisti hunnutetun prinsessan — äitinsä kaapista Julia on löytänyt hyvien haltijattarien kutoman läpinäkymättömän harson — ja hänen lähestyessään prinsessa purskahtaa pilkalliseen, mutta hopealta helähtävään nauruun ja katoaa. Sitten… niin, sitten ei sitä seikkailua ollutkaan sen enempää. Mitä senjälkeen tapahtui, se jäi minulle hämäräksi.

Mutta siitä olin selvillä, että lähtisin kohtauspaikalle. Tuntemattomana olin saapuva, nauttiva herra Mörchin uteliaisuudesta, kuunteleva hänen kiehtovia jaarituksiaan ja häviävä päästäen pilkallisen prinsessanaurun.

Päivällisen jälkeen sanoin äidille, että mieleni teki käydä Emmyn luona. Hän ihmetteli haluani, mutta suostui, ja minä lähdin heti matkaan. Kello oli silloin 5:30. Ennakolta olin noutanut romukopista seikkailuharson, jonka nyt pistin päällysnuttuni taskuun. Ajoin raitiotievaunulla Tivoliin, kuljin sieltä Pohjoisvallille, missä Emmy asuu, käväsin hänen luonaan pikimältään — niin että olin ollut siellä — sovitin porraskäytävässä harson kasvoilleni ja riensin — sykkivin sydämin — kohtauspaikalle.

Etäältä näin kellon olevan viisi minuuttia yli seitsemän. Olin iloissani siitä, etten saapunut liian varhain. Tähystelin joka puolelle — häntä ei näkynyt. Asema oli melkein kuin hyljätty ja sen edessä olevalla autiolla valkoisella aukeamalla odotti yhdet ainoat vaunut. Näkyvissä ei ollut ainoatakaan ihmistä, ottamatta lukuun ajuria. Tuntui aivan kuin olisi seikkailuni niskaan kaadettu sangollinen kylmää vettä. Siinä nyt seisoi ylpeä prinsessa naurun ja pilkan esineenä; hän oli aivan unohtanut laskea, että seikkailu luultavasti raukeaisi tyhjiin vastapuolueen poisjäännin vuoksi.

Olin jo kääntymäisilläni pois. Silloin — sydämeni herkesi sykkimästä — liukui vaunujen takaa esiin muuan henkilö, kookas turkkeihin puettu olento. Se oli hän. Seuraavassa tuokiossa hän oli luonani. En katsonut häneen, tunsin hänen varjonsa edessäni ja kuulin hänen sanovan: »Neiti, vaunut odottavat.» Tämä harjaantuneesti lausuttu hävyttömyys palautti mielenmalttini. Kohotin päätäni ja vastasin: »Te erehdytte. Voitte varsin hyvin antaa vaunujen ajaa tiehensä.» — Jumala sinua siunatkoon, äiti kulta, harsosi tähden. Saatoin tarkastaa häntä, hän näki vain mustan kypärän. Hiukan epävarmoin katsein hän koetti turhaan tunkeutua naamioni lävitse. Sitten hän sanoi tutkistellen: »Kannattaakohan lähettää vaunuja heti pois?… Tarkoitan, niissä on sentään aina paremmin rauhassa…» Komensin: »Lähettäkää ne pois!» — ja iloitsin kylmäverisyydestäni. Hän kumarsi kevyesti, astui vaunujen luo, maksoi ja antoi määräyksen, jonka jälkeen vaunut vierivät nopeasti Länsisillalle päin.

Olimme kahden. Sanoin: »Lähtekäämme!» Ja minä kuljin Klampenborgin asemaa kohti, hän astuen rinnallani. Lyhyen vaitiolon jälkeen hän virkkoi:

»Entä sitten?»

»Entä sitten?» Toistin hänen sanansa.

»Niin, neiti, mitä Te aioittekaan kysyä minulta?»

Suoraan sanoen olin aivan unohtanut valmistaa kysymystä. Aikaa voittaakseni vastasin:

»Se koskee erästä vetoa. Löin vetoa erään herran kanssa kuudesta pullosta ranskalaista hajuvettä.»

»Ja minäkö olen ratkaiseva vedon?»

»Niin — jos Te tahdotte olla niin rakastettava. Se on minulle varsin tärkeätä.»

»Kuusi pulloa ranskalaista hajuvettä! Antakaahan sitten kuulla.»

»Tahtoisin kernaasti tietää… sanokaahan: onko Mörch Teidän oikea nimenne vaiko vain teatterinimi?»

Hän ei vastannut heti. Kuljimme erään lyhdyn ohi ja saatoin huomata, että hän koetti sen valossa erottaa kasvoni harson läpi. Lopulta hän virkkoi, ja hänen äänensä kuului kylmältä ja ivalliselta:

»Te olette siis järjestäneet tämän kohtauksen kysyäksenne minulta, onko nimeni Mörch?»

Hän oli ilmeisesti aivan vimmoissaan. Se huvitti minua. Nauru ihan kutitti minua, mutta sain kuitenkin sanotuksi varsin vakavasti:

»Niin, herra Mörch. Jos teette minulle sen suuren palveluksen. Silloin en pidätä Teitä kauempaa. Kenties joku odottaa Teitä.»

Vilkaisin häneen. Hän näytti jotensakin maltilliselta. Mutta ääni värisi hänen vastatessaan:

»Neiti, joko Te olette hyvin leikillinen tai, anteeksi, tyhmä.»

Minä, lempeästi kuin enkeli:

»Kuinka epäystävällisesti Te puhuttekaan minulle. Olenko loukannut
Teitä?»

Hän, arvokkaan kylmästi:

»Loukannut minua? Ette. Mutta, rehellisesti sanoen, minusta on hiukan tarpeetonta kutsua minua kylmänä talvi-iltana kaukaiselle paikalle saadaksenne tietää nimeni.»

Minä, hiljaa ja sävyisästi:

»En minä totta tosiaan uskonutkaan Teidän tulevan. Te kuulutte saavan niin paljon nimettömiä kirjeitä.»

Hän, hieman lempeämmin:

»Tulinkin vain sen vuoksi, että Teidän käsialanne herätti minussa mielenkiintoa. Se oli — väännettynäkin — niin naisellinen, niin hieno ja omituinen.»

»Nyt Te imartelette minua herra Mörch. Minussa ei tosiaankaan ole mitään mieltäkiinnittävää… ei edes sitäkään, että olisin Teihin rakastunut. Sitä kai sentään luulitte?» Hän näytti haluavan syödä minut, mutta ei vastannut. Olimme saapuneet Örstedin puistoon. Pohjoisvallin kulmassa pysähdyin.

»Nyt minun on mentävä kotiin, herra Mörch. Tahdotteko vastata kysymykseeni?»

»Vain yhdellä ehdolla.»

»Ja mikä se on?»

»Että saan nähdä kasvonne, ja että Te sanotte minulle nimenne.»

»Mutta miksi? Mitä huvia Teillä voi siitä olla?»

»Tuntuuko Teistä pyyntöni todellakin niin liialliselta? — Saanko siis, neiti… ?» Hän ojensi kätensä tarttuakseen harsooni.

»Ei, ei, älkää olko tunkeilevainen.» Ja minä riensin tieheni Örstedin puistoa pitkin. Hän perässä. Kumpikaan meistä ei puhunut pitkään aikaan. Lopulta sanoin (kuljimme jälleen siivosti rinnatusten): »Katsokaa, kuinka kauniilta puisto näyttää huurteisine puineen. Se on aivan kuin satutarha.»

»Niinpä kyllä.»

Huurre, satutarha ja kaikki muut runolliset seikat olivat hänestä ilmeisesti peräti samantekeviä, ja minä ajattelin: tämä käy mahdottomaksi. Hän on yhtä tyhmä ja sietämätön kuin Erkkikin.

Silloin hän pysähtyi äkkiä ja sanoi:

»Paljon kiitoksia tästä illasta, neiti.»

»Te ette siis tahdo täyttää toivomustani?»

Hän asettui eteeni ja katsoi minuun, mielestäni äärettömän kauan, loi minuun omituisen kylmän katseen, joka minua pelotti ja veti puoleensa. Sitten hän virkkoi, hiljaa ja kohteliaasti, mutta suloisen jäätävällä ylhäisyydellä:

»Nimeni on se, miksi minua kutsutaan. Toivon, että olette väittänyt niin ja että siis olette saanut keskustelustamme haluamanne tuloksen.»

Hän kohotti hattuaan ja oli jo menossa. Silloin — en tiedä miksi; mutta en tahtonut, en voinut päästää häntä sillä tapaa… tempasin harson sivulle, lausuin »Herra Mörch!» — ja kun hän kääntyi päin, seisoin hymyillen hänen edessään käsi ojennettuna ja sanoin: »Älkää olko vihoissanne, erotkaamme hyvinä ystävinä.»

En ole koskaan nähnyt yhdenkään ihmisen muuttuvan siinä määrin. Kuin auringonpaiste olisi levinnyt hänen kasvoilleen; hänen silmänsä loistivat lempeästi ja hilpeästi, ja hänen äänensä kaikui pehmeältä ja mielistelevältä.

Keskustelimme kuin kaksi toveria, jotka olivat kauan tunteneet toisensa. Hän sanoikin tuntevansa minut hyvin — ei tiennyt mistä, mutta hän muisti nähneensä kasvoni.

Hän pyysi jälleen, että ilmoittaisin nimeni. »Ei» vastasin — »tänään ette saa tietää sitä.»

»Siis jonakin toisena päivänä? Te tulette siis tapaamaan minua jonakin toisena päivänä?»

En tietänyt, mitä tahdoin tai en tahtonut. Mutta sanoin: »Kenties.» Ja heti senjälkeen kysyin: »Kertokaahan nyt, minne Te oikeastaan aioitte viedä minut vaunuissanne.»

»Johonkin ravintolaan tai kotiini, aivan oman valintanne mukaan. Jonnekin, missä olisimme saattaneet istua rauhassa juoden lasin sampanjaa.»

»Te siis luulitte minua sellaiseksi naiseksi?»

»Minkälaiseksi? Vakuutan Teille, että lasin sampanjaa voivat juoda kaikenlaiset naiset.»

»Eivätpä Teidän seurassanne.»

»Niinkö todellakin arvelette? Olisiko Teistä sitten niin sopimatonta, että esim. me kaksi viettäisimme yhdessä hupaisan illan?»

»Kenties ei, jos Te käyttäytyisitte yhtä kauniisti kuin nyt kävellessämme täällä.»

»Minä käyttäydyn aivan kuten Te itse haluatte. Siihen voitte luottaa.
Syömmekö siis yhdessä illallista ensi torstaina. Silloin olen vapaa.»

— — — Lyhyesti sanoen, juttu loppui siihen, että melkein lupasin kohdata hänet torstaina kello 7 Kuninkaan uudella torilla. Hän puhui niin turvallisesti, että koko asia tuntui minusta aivan luonnolliselta. Mutta vielä en käsitä, kuinka ensin nukuttuani selviydyn omasta tunnostani ja kotiväestä.

Mutta, kullakin ajalla olkoon suru itsestään. Pahimmassa — tai sanokaamme: paraimmassa — tapauksessa olen menemättä.

Silloin herra Mörch voi torstai-iltana seisoa Kuninkaan uudella torilla tähtiä tähystelemässä. Mitä iloa hänellä voikaan olla siitä, että tapaa minut?

Hän sanoi, että olen kaunis. Senkin valheprinssi.

Helmik. 14 p:nä.

Eilispäivän tapahtumat tuntuvat minusta unelta. Mutta päiväkirjani osoittaa unen todellisuudeksi. Mielestäni tekoni on niin fantastisen tarkoitukseton. Joka tapauksessa se on minusta elämässäni ainoa tapaus, jonka kannattaa merkitä muistiin. Mutta sitten sanon taas itselleni: sinä kehno olento, sinä naurettava sankaritar, joka olet menetellyt aivan samoin kuin tuhannet mitättömät tyttöset, joissa ei ole rahtuakaan sankariutta, tekevät joka päivä.

Niin, jos sinä rakastaisit häntä ja hän sinua. Mutta nyt? Minun puoleltani se oli vain päähänpisto, oikku; hänen puoleltaan kai korkeintaan hetken kiihoitusta, pikantti sattuma, joka tupsahtaa häntä vastaan ja jolle hän kaikkein armollisimmasti uhraa pari tuntia.

* * * * *

Ennakolta vihasin häntä. Hän joutui vaikuttamaan elämääni; hän — vieras ihminen, ihminen, jolle en merkinnyt mitään — oli päässyt ajatusteni, unteni herraksi. Hänen silmänsä vallitsivat minua, tahdoin vapautua niistä, hänestä.

Niin, sellainen oli asian laita. Minun täytyi kerran tavata tuo ihminen voidakseni tarttua häneen, voidakseni ryhtyä taisteluun oikeata ihmistä eikä unikuvaa vastaan. Minun täytyi saada Suleiman sheikki vaihdetuksi näyttelijä Mörchiin.

Tässä on selitys ja puolustus siihen, että pyysin saada tavata hänet.

Tahdoin päästä hänestä vapaaksi. Ja juttu loppui siihen, että lupasin tavata hänet uudelleen.

* * * * *

Tahdoin tuntea olevani häntä voimakkaampi. Ja niin olinkin heti. Nautin hänen epävarmuudestaan, hänen typerästä tunkeilevaisuudestaan ja uteliaisuudestaan. Leikin hänen kanssaan, kiusasin häntä, pilkkasin häntä.

Mutta juuri kun luulin olevani varma voitosta, hän löikin minut kumoon. Näen yhä vielä hänen seisovan edessäni ja heittävän hyvästi kohteliaan pilkallisin sanoin. Tunsin hänen katseensa lyövän minua päin kasvoja — ja kun hän kääntyi ja lähti, pelkäsin menettäväni hänet. Kutsuin hänet takaisin. Tunsin itseni niin heikoksi, ja se tuotti minulle onnen tunteen.

* * * * *

Tuo vieras ihminen. Niin, vieras hän on minulle. Enkä kuitenkaan tiedä ketään toista, jota olisin koskaan tuntenut niin läheiseksi ystäväksi. Ei voinut tulla kysymykseenkään käyttäytyä häntä kohtaan ylhäisesti ja daamin tavoin. Hänen sanansa, hänen äänensä ikäänkuin ottivat minut valtaansa, niin itsestään ymmärrettävästi ja kuitenkin niin kunnioittavasti. Oli jotakin aivan ihmeellisen musikaalista siinä tavassa, jolla hän saattoi olemuksensa sopusointuun omani kanssa. Vain kerran olen tuntenut samaa, nim. kun tanssin erään herran kanssa, joka lujasti ja varmasti kantoi minut soiton rytmiin. Sulkiessani silmäni voin yhä vielä kuulla hänen äänensä. Niin, siinä on rytmiä, ja minusta tuntuu kuin tanssisin — pehmeätä, verkalleen keinuvaa tanssia.

Kuulen hänen jäähyväis-sanansa, jotka hän lausui tarttuessaan molempiin käsiini ja katsoessaan minua silmiin hymyillen, niin lempeästi eikä ensinkään tunkeilevasti: »Hyvästi, Te suloinen, tuntematon tyttö, olen niin hirveän iloinen, kun olen saanut tavata Teidät.»

Omituista, että silmät saattavat olla niin erilaisia. Tästälähin eivät hänen silmänsä pelolta minua.

* * * * *

En myöskään pelkäisi kohdata häntä uudelleen. Päinvastoin, se tekisi minut iloiseksi, se huvittaisi minua. Kunhan se ei olisi niin kokonaan järjetöntä. Kunhan se ei olisi niin äärettömän kevytmielistä.

Mutta onko kevytmielisyys sitten niin typerää? Kuka kiittää siitä, ettei koskaan tee muuta kuin mikä on siveätä ja ikävää? Minkävuoksi pitää niin kammota varastaa jokunen sievä kukka puutarhasta sen tomuisen maantien varrelta, jota myöten vaeltaa? Luulenpa, että hyppäisin kernaasti aidan ylitse, vaikkapa hamekin siinä repeytyisi, ellei huolestuneen äitini katse minua säikähdyttäisi. Minä pelkään sinun murheellisia silmiäsi, äiti. Jos keksisit jotain, niin ethän sinä lainkaan käsittäisi minua, sinä pitäisit minua kadotettuna ihmisenä. Ja sittenkin — harso! Miten se on joutunut sinun huostaasi? Milloin olet sinä elämässäsi tarvinnut sitä?

Tämä harso, joka kertoo salaperäisistä vaelluksista ja jossa vielä tuntuu ikäänkuin kiellettyjen kukkain tuoksua.

Helmik. 15 p:nä.

Erkki kävi täällä iltapäivällä. Puhuimme vain Mörchistä. Erkki kysyi, eikö minulla ollut halua tavata häntä kerran. Vastasin kieltävästi. Ja tekasin jutun eräästä naisesta, joka tunsi hänet ja oli kertonut minulle, että hän oli ikävä öykkäri.

Erkin täytyi ruveta uudelleen ylistämään ystäväänsä. Hän ivasi kauheasti naista, joka oli antanut minulle tietoja Mörchistä. Ei luvannut maksaa hänen älystään viittäkään penniä. Hän oli tietysti täydellinen kana, jota Mörch ei ollut viitsinyt ottaa huomioonsa.

Puolustin kuitenkin suojattiani taitavasti. Keksin väsymättä uusia syytöksiä ja valeita, ja oikein nautin kuullessani Erkin kumoavan ne. Tosiaankin, herra Mörch, tänä iltana Teidän korvissanne lienee humissut täydellinen myrsky.

Mutta Erkki parka! Jospa hän vaan tietäisi.

Hyvää yötä sanottaessa suuri itkukohtaus äidin ja minun välillä. Ensin itkin minä, koska hän kiusasi minua jälleen Erkillä. Sitten itki hän, koska sanoin, että hän vain tahtoi saada minut pois kotoa ja välitti viis' siitä, tulinko onnelliseksi vaiko onnettomaksi. Lopuksi itkimme molemmat tunnustaen yhdessä, että elämä on pelkkää murhetta, ja katuen kumpikin puolestamme niitä pahoja sanoja, joita olimme toisillemme lausuneet.

Tämän talon huomattavimpia ominaisuuksia on sen sademäärä. Melkeinpä luulisin, että se vie voiton Bergenistäkin.

Helmik. 16 p:nä.

Siltä varalta, että ylihuomenna lähden häntä tapaamaan, minun on ajoissa varustettava mukaani suojustin. Olen siinä suhteessa ajatellut Kristinaa, ainoata henkilöä koko maailmassa, joka on minulle täysin uskollinen. Ystävättäriä ei minulla ole koskaan ollut. Kristinaa sanotaan ystävättärekseni, mutta hän on lähinnä orjattareni. Hän on erään yksinkertaisen, mutta varakkaan miehen tytär, hän pantiin samaan kouluun kuin minäkin, mutta hän tunsi olevansa ikäänkuin alempaa rotua. Jalomielisyyden puuskauksessa otin hänet suojaani, ja koska olin kuuluisa terävästä kielestäni, ei kukaan uskaltanut loukata holhokkiani. Kristina on siitä pitäen palvellut minua horjumattomalla hartaudella. Mutta synti olisi sanoa, että olen hemmotellut häntä. Ei ole ainoatakaan ihmistä, jota voisin kohdella niin sietämättömästi; minua suututtaa hänen nöyrä olemuksensa ja säikähtynyt muotonsa; hänen verikoirantapainen kunnioituksensa minua, köyhää professorintytärtä kohtaan herättää minussa ylenkatsetta. Mutta toisaalta en juuri voi olla häntä ilmankaan. Minua miellyttää niin rajaton valtius ihmissielun yli. Nurisematta hän sallii minun purkaa kaiken ärtymykseni päällensä. Täysin onnellisena imee hän itseensä armoni auringonsäteitä.

Uskollinen Kristinani muistuttaa vaaleata omenaviipaletta. Hänen päänsä on pyöreä kuin pallo, tukka ohut, vaaleankeltainen, kiillotan, kulmakarvoja ei ensinkään, nykerönenä kesakkojen ympäröimä ja silmät kuin napinreiät. Vartalo kuin tulppa.

Oikeastaan ei häntä silti voi sanoa rumaksi. Hän ei ole yhtään mitään. Häneltä puuttuu kaikki se, mikä tekee yleisihmisellisestä erikoisolennon. Mutta kaikesta huolimatta hän on onnellinen. Hän ei tunne kunnianhimoa eikä pelkkiä omakohtaisia toiveita; hän toivoo vain minun puolestani ja minun kanssani.

Viime vuonna hänen huomionsa on ollut kokonaan kohdistuneena Erkkiin. Joka päivä hän odottaa Erkin kosivan ja saa aivan sydämenahdistusta ajatellessaan, että nyt se tapahtuu.

Mutta kun huomenna menen hänen luokseen ja sanon: »Kristina, lähden tapaamaan erästä herraa, ja sinun täytyy auttaa minua» — niin hän on ihan varmaan näyttävä heti hieman hämmästyneeltä, mutta ei koetakaan tinkiä tai väittää vastaan. Hän on yksinkertaisesti ottava huomioonsa, että nyt ei ole puhe Erkistä ja kihlauksesta, vaan kevytmielisyydestä ja salaisesta tapaamisesta, ja kun kohtauksen hetki lyö, niin hän on istuva kotonaan ja tunteva sydämenahdistusta, kuten minäkin, ja hän, tuo syntinen aasi, on ajatuksissaan ahmiva hyvää ruokaani ja sampanjaani.

Helmik. 17 p:nä.

Luultavasti menen huomenna tapaamaan häntä. Kun olen kokenut sen, niin asetun lepoon. Tahdon jälleen ruveta siveäksi neitsyeksi, ja tahdon, ennenkuin menen kihloihin Erkin kanssa, menetellä kuten kuningatar Dagmar kuolinvuoteellaan: tunnustaa suuren rikkomukseni.

Olin aamupäivällä Kristinan luona. Ajatus salaisesta kohtauksesta sai hänet aivan innostumaan. Opetin hänelle hänen osansa. Hän tulee huomenna meille ja kutsuu minut päivällisille. Samalla hän lupaa äidille, että minut kyllä saatetaan illalla kotiin.

Koska meidän vanhempamme eivät seurustele keskenään — tuskin tuntevatkaan toisiaan — niin ei ilmituleminen ole lainkaan mahdollista.

Kristinasta koko juttu oli tavattoman jännittävä ja seikkailumainen. Lopuksi minun täytyi ihan huomauttaa hänelle, ettei nuoren tytön sovi olla niin kärkäs.

Helmik. 18 p:nä.

Pyhän Nikolain kellon lyödessä illalla seitsemää liukui solakka, hunnutettu naisolento Pikku Kuninkaankadulta Kuninkaan uudelle torille. Muuan kookas miesolento, joka oli nostanut turkkinsa kauluksen pystyyn, suuntausi samassa hetkessä häntä kohti. Herran kintereillä saapui vaunut. Ajuri paiskasi oven auki. Salaperäinen parimme hävisi vaunuihin, jotka sitten kuljettivat sen nopeasti pois.

Muutamia minuutteja myöhemmin pysähtyvät vaunut pimeään porttikäytävään. Ajuri on hypännyt maahan ja painaa erään oven laidassa olevaa kellonappulaa. Sisäpuolelta työnnetään teljin syrjään. Ovi avautuu, ja valkoisessa sähkövalossa näyttäytyy kumarrellen hännystakkiin puettu herrasmies. Hän avaa vaununoven, turkkeihin puettu herra auttaa alas erään hunnutetun naisen. Hännystakki-herra rientää edellä portaita ylös: »Tätä tietä, hyvä herrasväki. Olen varannut punasen kammion.»

— — — Näin lupaavasti, hiukan romantisesti alkoi ilta, josta pääasiallisesti koitui pettymys.

Tuskinpa kehtaan tunnustaakaan sitä: minun oli melkein ikävä. Kokonaista kolme tuntia kesti juhla. Me söimme — joukon herkkuja, mutta minua ei maittanut. Me joimme — luonnollisesti sampanjaa, mutta minun täytyi olla hirveän varovainen, voidakseni päästä »siivona» kotiin. Muuten istuimme pakinoiden yhtä sivistyneesti ja kohteliaasti, kuin jos olisimme olleet konfirmatsioni-perhepäivällisillä professori Magensin luona.

Mutta miten minua harmitti se, että tuo Don Juan oli pitävinään iltaamme perin onnistuneena. Syötyämme hän painui mukavasti nojatuoliinsa, maisteli mielihyvällä likööriänsä ja nautti sikaaristaan tuprutellen sitä veltosti ja varovaisesti. Samalla hän silmäili minua hyväntahtoisesti ja puhutteli minua suopealla, setämäisellä äänellä, ikäänkuin olisin ollut rintalapsi.

Kesken kaikkea hän kysäsi: »No, onko Teistä niin vaarallista juoda kanssani sampanjaa?»

Ei, jumala paratkoon, vaarallista ei se suinkaan ollut. Mutta eipä hupaistakaan, herraseni.

Koetin tuumailla, tekikö hän minusta pilaa, vai oliko hän luonnostaan niin kuiva.

Kerran hän tuntui minusta aivan toisellaiselta, se oli silloin kuin olimme saapuneet kammioomme ja tarjoilija oli poistunut. Seisoin kuvastimen edessä riisuen päällysvaatteita yltäni. Hän seisoi takanani auttaen minua ritarillisesti. Kun lopuksi olin taskukammallani järjestänyt otsasuortuvani ja sitten käännyin päin, tarttui hän minua kädestä ja virkkoi: »Saanko nyt oikein katsoa Teitä!»

Lausuin: »No, oletteko pettynyt? Harmittaako Teitä, että uhraatte illan näin rumalle tytölle?»

»Rumalle!» — hän vastasi. »Ei, päinvastoin». Hän seisoi hetkisen miettien. Sitten hän sanoi: »Toivottavasti ette vaadi imarteluja. Kaunis ette ole. Mutta Te olette kerrassaan suloinen. Te olette niin hieno ja nuori kuin keväinen lehti. Teidän värinne muistuttaa hedelmäpuun kukkia, enkä ole milloinkaan nähnyt suuta, joka olisi niin suuressa määrin kirsikan kaltainen kuin Teidän.»

Hän virkkoi nämä sanat varsin tyynesti, ikäänkuin ehdoin tahdoin hilliten niitä. Mutta äänen sävy oli niin hellä ja vakava; hänen katseensa loisti niin lämpimänä ja onnellisena. Eriskummallinen tunne valtasi minut sinä hetkenä, huimaavan autuuden, voitonriemun ja heikkouden tunne.

Tulin tajuihini, kun hän jatkoi niitä jokapäiväisimmällä äänellä:
»Tahtoisin kernaasti suudella Teitä.»

Kuinka rumaa, kuinka typerää. Aivan samallaista kuin hänen käytöksensä ensi kerralla, kun hän aluksi ilmoitti ajurin odottavan.

Vastasin hänelle ankarasti ja vakavasti: »Nyt sanon Teille jotain, herra Mörch, ja sanon sen peittelemättä. Vietän kernaasti kanssanne tämän illan, olen nyt kerran tehnyt niin kevytmielisen päätöksen. Mutta suvaitkaa Te käyttäytyä siten, ettei minun tarvitse liian paljon katua tätä iltaa. Muistakaa, mitä olette luvannut.»

»Kyllä», hän sanoi, »senpä vuoksi kysyinkin saisinko suudella Teitä. Ilman tuota välipuhetta olisin suudellut Teitä omin luvin. Mutta pysyn sanassani: kohtelen Teitä aivan kuten itse haluatte. Siitä asiasta ei siis puhuta sen enempää.»

Hän lausui sen kohteliaasti ja hymyillen, ei näyttänyt ensinkään pettyneeltä tai loukkaantuneelta. Ja lopun iltaa hän pysyi yhä yhtä kohteliaana, tyytyväisenä ja hymyilevänä. Mutta hän oli sittenkin muuttunut.

Että tuo järkähtämättömän rauhallinen elostelija, joka illallisen kestäessä ja sen jälkeen suopean hyväntahtoisena jutteli tyttösen, luonnollisesti liian typerän ja mitättömän tyttösen kanssa, oli sama Romeo, joka jo ennakolta oli saanut saman pikku Julian posket polttamaan — ei, se oli vielä käsittämättömämpää kuin tuo äkillinen muutos, joka viime kerralla oli tapahtunut hänessä. Minkähänlainen hän oikeastaan on? Totta puhuen hän ei vaikuta ensinkään näyttelijältä; päinvastoin, hänessä on niin vähän teeskentelyä. Kuitenkin tuntuu minusta siltä, kuin näyttelisi hän kaiken aikaa komediaa ja koettaisi saada minut ymmälleni esiintymällä milloin niissäkin osassa.

— — — Hän sai tietää kuka olin. Täytyihän minun täyttää lupaukseni. Luulenpa, että hän hämmästyi sangen suuresti, vaikk'ei tahtonutkaan näyttää sitä. Hän sanoi vain: »Vai niin!» ja tirkisti minuun niin oudosti. Varmaankaan hän ei ollut uskonut, että kuuluin niin hyvään perheeseen. Mutta yleensä antoi paljastautumiseni hänelle paljon ajattelemisen aihetta.

Hetken kuluttua hän virkkoi: »Siis tunnette kai arkkitehti Glerupin?»

»Kiitos kysymästänne, varsin hyvin. Kaipa Tekin?»

»Tiedättekö sen?»

»Tiedän. Erik Glerup on sangen usein puhunut Teistä. Hänessä Teillä on hyvä ystävä — ja ihailija.»

»Niin, Glerup on intoilija.»

Tämä sai minut nauramaan.

Hän: »Mikä Teitä naurattaa? Glerupin innostusko minua kohtaan?»

Minä: »Suoraan sanoen, se juuri. Tunnustan Teille, että olen hieman pettynyt.»

Mutta luuletteko tämän ilkeyden vaikuttaneen vähääkään herra Mörchiin? Hän päinvastoin hymyili erityisen tyytyväisenä, kohotti lasinsa, vilkutti minulle silmää ja sanoi: »Glerupin malja, neiti! Minä en ole pettynyt tavatessani sen henkilön, jota hän on minulle ylistellyt.»

Kuinka tämä mielenrauha kiusasi minua. Kaikki — kaikki on hänelle varmaan niin peräti samantekevää. Istuessaan nojatuolissaan hän näytti siltä, kuin ei mikään maailmassa olisi voinut järkyttää hänen velttoa hyvinvointinsa. Luulenpa, että jos taivas olisi revennyt ja pari enkeliä tupsahtanut hänen syliinsä, niin hän olisi ainoatakaan ilmettä muuttamatta sanonut heille »maljanne!» Ja varmaankaan hän ei uhraa pienintäkään ajatusta sille asialle, pidänkö hänestä vai enkö. Sain siitä erinomaisen todistuksen, kun lähdimme ravintolasta. Lautaseni luona oli ollut kaunis kukkavihko. Oikeastaan olisin kernaasti ottanut sen mukaani ainoan seikkailuni muistoksi, mutta ensin sanoin koetteeksi: »Sääli noita ihania kukkia; mutta tuskinpa uskallan viedä niitä kotiin.» Tähän hän vastasi aivan kuivasti: »Eipä niitä kannatakkaan säilyttää. Ne ovat jo puoleksi kuihtuneita.» Totta tosiaan, mikä tulinen ja runollinen ritari!

Hän saattoi minua vaunuissa Toivonsaaren puistokujan kulmaan. Matkan päätä lähestyessämme hän kysyi, milloin ja missä tapaisimme toisemme uudelleen. Vastasin, ettemme tapaisikaan sen enempää.

»Herra varjelkoon», hän sanoi, »älkää nyt olko niin ankara. Olen niin iloinnut ajatellessani, että kävisitte kerran luonani. Siellä meillä olisikin paljon mukavampaa kuin ravintolassa.»

»Ei, se ei käy päinsä. Enkä minä tahdokaan.»

»Niin, niin.»

Ja hän vaipui ajatuksiinsa. Mutta vaunujen pysähtyessä hän sanoi, ja hänen äänessään oli jälleen tuo hillitty, kaunis sointu:

»Nyt voitte uskoa minua tai olla uskomatta. Mutta en ole milloinkaan tavannut niin suloista tyttöä, kuin Te olette. Ja olen hyvin pahoillani, kun ette tahdo tavata minua sen enempää. Hyvästi ja kiitos tästä illasta.» Hän avasi vaununoven, ja kun ojensin hänelle käteni jäähyväisiksi, niin hän taivutti päätään ja suuteli sitä.

»Nyt voitte uskoa minua tai olla uskomatta…» Niin, jos tietäisin, mitä voisin. Jos tietäisin, milloin hän on rehellinen ja milloin hän näyttelee. Mutta samantekevää, nythän kaikki on mennyttä, ja parasta se onkin.

Auttamattomasti mennyttä. Sillä eihän hän edes ehdottanut uutta kohtausaikaakaan. Todistaako se oikeastaan, että hän on niin halukas tapaamaan minut uudelleen?

Ohitse on seikkailu. Ja hyvä oli, ettei siinä ollut enempää seikkailua. Punastumatta liikoja — tiesinhän että se oli mennyttä — kerroin äidille, joka odotti minua, pitkän jutun Kristinan luona vietetystä illasta.

Mutta entäpä jos hän ei olisikaan pyytänyt minulta tuota suudelmaa… entäpä jos hän olisi jatkanut kiehtovaa lauluansa… entäpä jos hän olisi käyttänyt hyväkseen heikkouttani!

Olisittekohan Te kunnollinen mies, herra Mörch, vaiko vain pikkuruikkusen — tyhmä?

Helmik. 19 p:nä.

Kristina käväsi täällä iltapäivällä saadakseen kuulla, minkälaista eilen oli ollut. Säästääkseni häntä mielipahasta — ja päästäkseni joutumasta naurettavaksi — annoin hänelle loistavan kuvauksen illan kevytmielisistä iloista. Ja koska Kristina on romantinen luonne, lainakirjasto-sielu, kerroin hänelle, että ritarini oli tuonut mukanaan ruusunpunasen silkkinaamion, jonka asetin kasvoilleni joka kerta, kun tarjoilija astui sisään, koputettuaan ensin kolmasti ovea.

Jokainen viinipullo, jonka avasin, sai Kristinan pyöreän pään kuumenemistaan kuumenemaan, ja lopuksi hän kysyi aivan pyörällään ja hullaantuneena: »Mutta sitten, Julia… milloin hän suuteli sinua?»

Olisin kernaasti katsellut itseäni, kun loukkaantunein kreivitär-ilmein vastasin: »Säästä minua typeryyksistäsi, Jaana. Luuletko, että hienot ihmiset suutelevat sellaisissa tilaisuuksissa?»

Häpeissään huomautti Kristina: »Luulin, että sekin kuului asiaan.»

»Niin» — selitin perinpohjaisen kokemukseni nojalla — »mutta hienoissa tilaisuuksissa suudelma tulee vasta hyvin myöhään. Ensin täytyy ritarin kohdella naistaan kauan erittäin kunnioittavasti, sitten hän vaipuu jonakin päivänä polvilleen, ja jos hänen daaminsa silloin arvelee hänen ansaitsevan palkinnon, niin hän ojentaa ensin kätensä ja sitten poskensa hänen huultensa kosketettaviksi.»

Ihailun valtaamana katseli Kristina minua ja huoahti: »Niin, niin, mutta ainoastaan hyvin hienoja ja lahjakkaita naisia kohdellaan sillä tavoin.»

Viimein pidin pienen esitelmän siitä, että lopulta tuottaa kuitenkin kiusausten voittaminen ainoan pysyväisen onnen. Vaikka seikkailuni olikin ollut tavattoman onnistunut ja ritarini erittäin kohtelias ja rakastunut, niin olin kuitenkin päättänyt kieltäytyä tapaamasta häntä sen enempää.

Kristina hyväksyi sankarillisen päätökseni, mutta itki säälien tuota turhaan riutuvaa paimentani.

Mitäpä jos hän tietäisi, että paimenen nimi on Alfred Mörch, joka pyytää paimenettareltaan suudelmaa samallaisella äänellä kuin juustopalasta.

Helmik. 21 p:nä.

Aamulla — jumalan kiitos että otin itse vastaan postin — karhumakirje suutariltani. Kuusitoista kruunua olen hänelle velkaa kiiltonahkakengistä, jotka ostin Erkin enon tanssijaisiin; äiti luuli minun maksaneen ne rahoilla, jotka helmikuun 1 p:nä sain kreivitär Björneklolta.

Valitettavasti ei käynyt niin. Sillä minä olen raha-asioissa maailman kevytmielisin ihminen. Kreivittäreltä saamani rahat olin velkaa ompelijattarelleni, ja se rähjä selitti, ettei hän voinut odottaa kauempaa.

Nyt olen kauniisti kiinni. Olen tehnyt selvän tilastani ja velkoja on seuraavasti: 16 kr. suutarille (ehdottomasti maksettava hyvin pian), 5 kr. hansikasten tekijälle (ei myöskään suvaitse viivyttelyä) ja 5 kr. Kristinalle — kaiken kaikkiaan 26 kr. Omaisuutta minulla on puolentoista kruunua, eikä äyriäkään enempää. Kreivittären työ on valmis, eikä toistaiseksi ole tietoakaan uudesta tilauksesta. Ne kymmenen kruunua, jotka kuukausittain saan vanhemmilta, katoavat kuin kaste auringonpaisteessa.

Mitä tehdä? Äiti ei voi auttaa minua, enkä sitäpaitsi uskalla tunnustaa, että olen salannut häneltä totuuden. Koettaisinko kääntyä isoäidin puoleen? Mutta hänelle on niin vaikea selittää; pelkään, että sanat tarttuisivat kurkkuuni.

Kyllähän tiedän, mistä saisin rahaa. Erkki tulisi kerrassaan iloiseksi, jos pyytäisin häneltä apua. Mutta en kehtaa kääntyä hänen puoleensa. Ja eikö hän käsittäisi sitä väärin? Niin, jos olisimme kihloissa. Mutta nyt! Ei, ei, oman itseni tähden se ei käy päinsä.

Kylläpä onkin sietämätöntä olla nuori tyttö. Joka taholle ja joka tavalla on silloin riippuvainen — yhteiskunnallisessa, siveellisessä ja aineellisessa suhteessa. Olisipa vain rahaa kyllin, niin viis muusta. Silloin voisi tehdä, kuten haluaisi. Voi, kuinka ihanaa olisi olla velaton, ei tarvitsisi kieltäytyä mistään! Ei tarvitsisi joka kerta, kun on kysymyksessä uuden puvun hankkiminen, kääntyä äidin puoleen, jonka taas on osaltaan lähdettävä isän puheille, joka murisee ja kiukuttelee ja vastaa kymmenen kertaa kieltävästi, ennenkuin vetää esille rahat. Kuinka sellaiset rahat inhoittavat, joita suorastaan on kerjättävä ja jotka sitten heitetään anojalle nyrpein naamoin.

Voisinhan tietysti mennä naimisiin Erkin kanssa. Se minut päästäisi pälkähästä. Erkki ei minulta kieltäisi mitään. Hän täyttäisi ilolla kaikki pienet toivomukseni; hän näkisi minut mielellään niin hienona ja sievänä kuin suinkin.

Kaksi kuukautta sitten olin varma siitä, että naisin Erkin. Se oli minusta ikäänkuin ennakolta määrätty asia, jota ei käynyt muuttaminen.

Mutta kun hän sitten saapui, rupesin empimään. Ja nyt se tuntuu minusta kerrassaan mahdottomalta. Ikäänkuin heittäisin itseni menemään, luopuisin kaikesta suuremmasta onnesta — ainoastaan pelastuakseni arkielämän pienistä ikävyyksistä.

Tosin tämä on vain turhaa haaveilua. Sillä mikä muu suurempi onni minua odottaisi? Mutta en sittekään voi. Käyköön kuinka hyvänsä.

Helmik. 22 p:nä.

Elämä ei kuitenkaan ole niin peräti surkeata. Ja on olemassa ystävällinen kaitselmus, joka pitää huolta hätääntyneistä pikku tytöistä. Minun kaitselmukseni on vanha nainen, joka istuu myssy päässään sohvassa ja on nimeltään isoäiti.

Sykkivin sydämin soitin aamupäivällä hänen ovikelloaan. Vanha Maria avasi oven ja sanoi: »No, sepä hauskaa, että Julia neiti saapui. Rouva onkin kaivannut niin kovin neitiä.»

Istuin isoäidin luona — tavallisella vierailupaikalla, nojatuolissa aivan sohvan edessä. Pöydällä oli tavallisuuden mukaan hiukan virvokkeita: lasi kirsimarjalikööriä ja lautasella kakkuja.

Isoäiti istui katsellen minua suurilla, rauhallisilla silmillään. Kerroin — hieman hermostuneena — mitä oli tapahtunut senjälkeen, kuin olin viimeksi käynyt hänen luonaan. »Syöhän, lapsi», hän sanoi. »Ja juo toki liköörisi, se nostaa punan poskille.» Tyhjensin lasin yhdellä kertaa saadakseni rohkeutta, ja rupesin pureskelemaan kakkua, mutta se takertui kurkkuuni. Sillävälin soitin suutani, mutta tuskin tiesin, mitä sanoin. Isoäidin katse ei väistynyt minusta, ja silloin tällöin hän nyökkäsi miettiväisesti. Äkkiä hän sanoi: »No, lapsi kulta, mikä sinua vaivaa?» — »Ei mikään, isoäiti…» Mutta samassa täyttyivät silmäni kyynelillä.

Isoäiti nyökkäsi jälleen ja sanoi melkein viekkaalla äänellä: »Nousehan, lapsi, ja käy kaapin luo.» — »Kyllä, isoäiti.» — »Avaa ylin laatikko ja ota siitä eräs harmaa kirja, jonka kannessa on numeroita.» — »Tässä se on, isoäiti». — »Kirjan sisässä on muutamia sinisiä papereita. Kaksi niistä kuuluu sinulle…»

Sinä suloinen, siunattu isoäiti, sinä viisain ja parhain kaikista ihmisistä…

— — — Nyt olen pelastettu. Suutari on saanut rahansa ja hansikkaiden tekijä voi odottaa ensimäiseen päivään. Oikeastaan olisi hänen pitänyt saada 5 kr, mutta kotiin palattuan kerjäsi Frans ne minulta. Poika parka, hän onkin aina pulassa, ja tänään en hennonut nähdä häntä murheellisena.

Päivä on ollut minulle hyvä.

Erkki tuli illalla. Hänkin oli oivallisella tuulella. Meidän välillämme tapahtui seuraava keskustelu:

»Tiedätkö, Julia, sinä alat onnistua. Sinuun kiinnitetään huomiota, pidetäänpä sinua kauniinakin.»

»Todellakin? Niinkö tehdään? Kuka sitten?»

»Alfred Mörch.»

Minä, sisällisesti pelon lamauttamana, näennäisesti välinpitämättömänä:

»Eihän hän tunnekaan minua.»

»Hän on nähnyt sinut kadulla. Hän kulki erään ystävän kera, joka tiesi kuka sinä olit. Ja sanonpa sinulle, että hän oli aivan haltioissaan tähtesi. En ole koskaan kuullut hänen käyttävän niin voimakkaita sanoja naisesta puhuessaan.»

»Tietysti minun pitäisi olla mielissäni. Mutta anteeksi: sitä en ole.
En välitä herra Mörchin arvosteluista.»

— — —

Välitän yhtäkaikki hänen arvosteluistaan. Nimittäin minua huvittaa se, että sittenkin olen tehnyt tuohon puukuvaan jonkinlaisen vaikutuksen. Hän ei siis olekaan unohtanut minua. Niin, niin, herraseni, se miellyttää minua aivan erityisesti.

Nyt haluaisin vain tietää, onko hän ehdoin tahdoin ylistellyt minua Erkille, jotta sitten saisin itse tietää siitä. Olisikohan Erkki tässä tietämättään lemmen lähetin toimessa? Ajatus ei ole hullumpi, mutta ei juuri varsin hienokaan. No, jos herra M:llä on sellaisia aikeita, niin olenpa iloinen, että se vastaus, jonka hänelle annoin lähetin kautta ei juuri ole kehottavaa laatua.

Helmik. 25 p:nä.

Iltapäivällä saapui Erkki. Yksin jäätyämme hän veti puolittain nolona taskustaan kirjeen ja ojensi sen minulle. En tuntenut käsialaa ja kysyin: »Keneltä!» — »Katsohan itse», hän sanoi. »Se onkin muuten vain leikkiä.»

Kirje oli Alfr. Mörchiltä, joka pyysi minua illastamaan Erkin kanssa hänen luonaan. Ensin tunsin suuttumusta. Minusta molemmat, sekä Erkki että Mörch, olivat menetelleet yhtä mauttomasti. Mutta juuri kuin parhaillani läksytän Erkkiä hänen käytöksensä vuoksi, osuu katseeni edessäni lepäävän kirjeen ensi rivien alkukirjaimiin, ja luen niistä sanan — pysähdyn puheessani, punastun, hämmennyn, nousen tuoliltani ja lähden huoneeseeni. Siellä lasken kirjeen eteeni:

»Tämä lienee hävytöntä herralta, joka on Teille aivan outo. Mutta yhteiseen ihailijaan luottaen uskallan kysyä: voisitteko Erkin kera saapua luokseni, Olkitorin 38:nteen, torstaina 1/2 7 i.p., niin söisimme yhdessä illallista minun erakkomajassani?

Toivon, että suotte anteeksi rohkeuteni sekä tämän naurettavan kutsun; ääretön ihailuni Teitä kohtaan on tähän syynä. Erkin puheista päättäen uskon, että hänen älykäs ystävänsä on löytävä kirjeestäni sen oikean ajatuksen. Ehkäpä hän onkin puhunut tässä totta! Toivon myöskin kutsukirjeeni tapaavan Teidät niin hyvällä ja suopealla tuulella, että Te armeliaana myönnytte pyyntööni. Yhteinen ystävämme on myös lupautunut kuljettamaan perille suosiollisen vastauksenne. Vakuutan Teille odottavani sitä ikävöiden ja levottomana.

Nöyrin tuntematon ihailijanne

Alfr. Mörch.»

Näennäisesti ei tässä kirjeessä ole mitään mystillistä tai erikoista Mutta jos avuliaan vaiston opastamana lukee rivien alkukirjaimet ylhäältä alaspäin, niin löytää kirjeestä toisen kirjeen, pienen salaisen lipun, jonka sisällys on seuraava: »Toivon, että tulette yksin.»

Ei, satunnaista se ei voinut olla. Sen täytyi olla sukkelasti keksitty juoni, josta rohkea kosijani päälle päätteeksi antoi minulle oikeassa kirjeessä viittauksen, sanoessaan: »Erkin puheista päättäen uskon, että hänen älykäs ystävänsä on löytävä kirjeestäni sen oikean ajatuksen.»

Miksi kieltäisin sitä? Minusta pila oli erinomainen. Mielestäni oli varsin romaanimaisen, jopa seikkailumaisenkin rohkeata ottaa osaa tuollaiseen kaksimieliseen kirjeenvaihtoon, joka oudoille oli viatonta ja samantekevää, mutta toi asiaan perehtyneille salaisen sanoman.

Kirjoitin nopeasti vastauksen ja vein sen Erkille. Ankaran arvokkaana pyysin häntä lukemaan sen, lausuen samalla toivovani, että vastaisuudessa säästyisin hänen ja hänen ystävänsä kujeilta.

Vastaukseni oli seuraavanlainen:

»Kunnioitettava Herra!

Ehkä olisin Teille vihanen, ellen olisi niin hyvällä tuulella. Oikeastaan kai Teidän toverinne, tuo kevytmielinen ilveilijä Erkki, ansaitseekin kujeesta enimmän moitetta, ja hänelle olenkin suuttunut.

J. M.»

Näin selvästi, ettei vastaukseni miellyttänyt Erkkiä. Toivokaamme, että herra M. antaa sille enemmän arvoa, hän kun on löytävä siitä sen »kenties», jonka molemmilla vaakalaudoilla Julian hyve ja kevytmielisyys kieppuvat vaarallisen koetuksen alaisina.

Maalisk. 3 p:nä.

Ihmeellinen, unohtumaton ilta. En ole koskaan kokenut niin ihanaa. Nyt tiedän, minkälaista on olla onnellinen.

Se on kaunista kuin uni, ja se väikkyy mielessäni unen hämärin ääriviivoin.

Olen ollut valoisassa, loistavassa maailmassa, missä kaikki oli juhlallista — ja juhlallista minua varten; missä kaikki oli järjestetty ilahuttamaan minua ja missä toivomukseni oli arvattu ja täytetty jo ennenkuin ne olivat sydämessäni syntyneet; niissä lausuttiin vain miellyttäviä ja teeskentelemättömästi valittuja sanoja; niissä kaikki näytti olevan järjestetty vain nautintoa varten… nautittavaksi hienosti ja ilman rajuutta, juuri sen verran, että se synnytti sanomattoman hyvinvoinnin tunteen; niissä vallitsi rauha ja turvallisuus, missä ei mikään voinut pelottaa arkaa pikku tyttöä.

— — —

Muistan sen kaiken vain unena, vaaleansinisen autereen verhoamana unena.

— — —

Hiipien ylös narisevia portaita myöten, aroin katsein pälyten kaikkia ovikilpiä. Sitten äkkiä tukahuttavaa sydämenahdistusta hänen nimensä ilmaantuessa. Mutta samassa on ovi auki, ja opastava käsi vetää minut varovasti sisään.

Eräästä huoneesta lankeaa hillittyä valoa; kauempaa, oviverhojen lomitse näkyy voimakas juhlavalaistus. Sitten seison sen keskellä ja katselen ympäri isoa huonetta, jossa on paljo huonekaluja. Ja muuan ääni toivottaa minut tervetulleeksi, kasvot hymyilevät minulle ja ääni jatkaa: »Kiitos siitä, että tulitte. Olen ikävöinyt Teitä. Olkaahan nyt kiltti ja heittäkää päällysvaatteenne, niin vietämme oikein hauskan illan.» Levottomuuteni on yhtäkkiä kadonnut, tunnen itseni niin varmaksi ja turvalliseksi, ojennan hänelle käteni ja me hymyilemme toisillemme kuin hyvät vanhat ystävät, jotka iloitsevat nähdessään toisensa jälleen.

Niin olen heti lumouksen vallassa. Tunnen olevani aivan kuin kotonani näissä huoneissa, joiden kalusto tosin on kallisarvoinen ja harvinainen, mutta ei ensinkään komeileva, tarjoten vain lepoa ja mukavuutta ruumiille ja mielelle. Tunnen olevani valtijatar, talon rouva, jona minua kohdellaankin; tunnen kuuluvani tänne, vain tänne.

Minut johdetaan pöytään. Hiljainen, vanhanpuoleinen palvelijatar tuo ruoan sisään ja vie sen pois, vaihtaa lautasia, asettaa esille viiniä, tekee kaiken tämän määräyksiä saamatta. Hän näyttää pitävän sitä aivan luonnollisena asiana, että istun emäntänä hänen herransa pöydässä; hän katselee minua ystävällisesti, ja minä nyökkään hänelle.

Me syömme, juomme ja pakinoimme; ritarini kasvot säteilevät rakastettavaisuutta ja iloa — en olisi koskaan uskonut niiden voivan säteillä niin. Me hymyilemme ja kilistämme, ja kun olemme lopettaneet ateriamme, niin suutelee hän kättäni, tarjoaa minulle käsivartensa ja johtaa minut saliin, jossa palaa joukko kynttilöitä ja lamppuja, luomatta kuitenkaan häikäisevää valoa. Siellä on lämmintä ja hyasinttien suloista tuoksua, siellä vaivun ihanaan lepoon suunnattomaan nojatuoliin, hän varustaa sen pieluksilla ja työntää eteeni jakkaran. Sitten hän puuhailee hiljaa ympärilläni, tarjoaa paperossin, kaataa lasiin keltasta likööriä ja istuutuu itse vasta sitten, kun on kysynyt minulta, istunko oikein mukavasti ja kaipaanko vielä jotain.

Ja nyt tuntuu siltä, että mieluimmin jäisin istumaan näin ikuisiksi ajoiksi… tänne hänen kauniiseen, valoisaan huoneeseensa kuunnellen, kuinka hän puhuu minulle niin hilpeästi ja hillitysti, niin älykkäästi ja ikäänkuin muita ihmisiä hienommin, ja katselee minua niin iloisesti hymyillen silmillä, jotka eivät ole ensinkään mustat ja vaaralliset, vaan lapselliset ja hyvät. Minusta tuntuu — niin, onhan se typerää, mutta minusta tuntuu, että muutun hänen huoneessaan pieneksi lapseksi, ja että hän hoivaa minua kuin maailman parhaat vanhemmat.

Ja mitä silloin auttaa se, että pidän itseäni tyhmänä ja sanon, että hän kenties itsekseen nauraa minulle ja tekee minusta pilaa? Kukaan ei ole milloinkaan kohdellut minua siten kuin hän tänä iltana, niin suuremmoisesti, niin täydellisesti. En välitä siitä, salaako hän mielessään jotain pahaa tai kavalaa ajatusta; en tahdo tietää siitä. Tiedän vain sen, etten enää pääse hänen vallastaan. Tiedän, ettei hänen olisi tarvinnut pyytää minua tulemaan uudelleen, sillä olisin joka tapauksessa tullut.

…Tiedän, että rakastan häntä ja että olen sanomattoman onnellinen, että olen viettävä yöni itkien.

Maalisk. 4 p:nä.

Olen kulkenut kaiken päivää unessa. Tuskin tiedän, mitä olen sanonut ja tehnyt. Muistan vain, että olen ollut niin kumman ja suloisen alakuloinen, olen pitänyt kaikkea kauniina ja kaikkia ihmisiä hyvinä. Minusta tuntuu, että olen itse ollut niin lempeä ja hyvä ja että minun on täytynyt osoittaa kaikille täällä kotona pitäväni heistä.

Tein ihanan kävelyretken leudossa kevätilmassa, ensimäisenä kevätpäivänämme. Koko ruumis on niin suloisen väsynyt, tahdon nukkua hyvin, nukkua ja uneksia.

Maalisk. 10 p:nä.

Minut on vallannut ikuinen levottomuus. Jokainen päivä kiidättää minua eteenpäin pelon ja kuolemanhalveksimisen, taivaansinisen riemun ja mustan epätoivon pyörteessä. Minne tämä johtaa? Mitä tahdon, ja mitä hän tahtoo minusta?

Mutta kaiken läpi kajahtaa yhä toistuen tuskallinen huuto: rakastaako hän sinua? Onko hän vain kiintynyt sinuun hiukkasen enemmän kuin johonkin muuhun nuoreen naiseen, samantekevää keneen, jonka hän kohtaa tiellään?

Olin eilen jälleen hänen luonaan. Olin toivonut, että hän sanoisi jotain, mikä valaisisi asiaa. Mutta hän oli yhä samallainen kuin ennenkin: hyvä, hellä, hurmaavan suloinen, mutta niin äärettömän passiivinen, niin välttelevä ja pidättyvä.

Koetin kuitenkin päästä perille. Kysyin: »Mitä Te oikeastaan arvelitte saadessanne tuon ensimäisen kirjeeni?» — »Arvelin, että sen lähettäjä oli rakastunut minuun!» hän vastasi levollisesti. »Mutta kun sitten saitte tietää, että syynä oli vain veto, mitä sitten?» Hän tirkisti minuun hymyillen, ennenkuin vastasi: »Rehellisesti sanoen en uskonut hetkeäkään tuohon vetoon.» — »Te luulitte siis kuitenkin, että olin Teihin rakastunut?» — »En, mutta Teidät nähtyäni toivoin, että rakastuisitte.»

Olin hetkisen ääneti. Sitten uskalsin tehdä seuraavan kysymyksen: »Ja jos nyt todellakin rakastuisin Teihin… (valhetellen) minä en ole, uskokaa pois… mutta jos…» — »Silloin olisin hirveän iloinen.» — »Mutta se olisi surkeata minulle, sillä Te… Te…» Nyt hänen olisi pitänyt lausua se sana, jota toivon ja odotan; mutta sen sijaan hän vastasi vain, ikäänkuin lopettaen sen asian: »Rakas neiti, eihän siihen kysymykseen valitettavasti ole syytä. Mutta teroitan jälleen mieleenne, mitä alun pitäen olen Teille sanonut: Teitä ei minun puoleltani uhkaa mikään vaara. En pyydä Teiltä koskaan enempää, kuin mitä vapaaehtoisesti annatte minulle. Te saatte kokonaan järjestää meidän suhteemme. Olen iloinen ja kiitollinen, kun käytte luonani ystävätärenä; nautin jo siitä, että näen Teidät asunnossani. Mutta (hymyillen) jos Te jonakin päivänä tarjoaisitte minulle jotain enemmän, niin olisin hyvin onnellinen.»

Tavallaan hän luonnollisesti menettelee kauniisti ja hienosti, kun ei vaadi minulta mitään. Mutta olisiko hän niin »hienotunteinen», jos hän todellakin olisi minuun rakastunut? Ja onko hienotunteisuus muuta kuin varovaisuutta, vastuunalaisuuden ja ikävyyksien pelkoa?

Välistä tunnen häntä ajatellessani raivoisaa halua tehdä hänelle jotain pahaa, iskeä kynteni hänen kasvoihinsa ja nylkeä häneltä naamari… repiä, raastaa hänet palasiksi nähdäkseni, eikö takana ole mitään intohimoa. Osanneeko hän nauraa oikein äänekkäästi, osanneeko hän itkeä, osanneeko hän ylipäätään tuntea voimakkaasti, kuten muut ihmiset? Ajatuksissani voin vihata häntä — hänen alituista hymyilevää rakastettavaisuuttaan, hänen järkkymätöntä ylemmyyttään, hänen moitteetonta virheettömyyttään. Hän on koneisto eikä ihminen, jossa on verta, sydän ja hermot.

Mutta tiedän sen: nähdessäni hänet, istuessani hänen luonaan lankeaa kaikki kapinallisuuteni tahdottomana hänen edessään, hän tuijottaa kaiken vastustusvoiman sielustani varmalla, hymyilevällä katseellaan, ja hänen lempeä, luja levollisuutensa vallitsee minua, niin etten ajattelekaan muuta kuin tehdä hänelle mieliksi, en halua muuta kuin alistua hänen valtaansa ja totella häntä.

Hän sanoo, että minun on järjestettävä meidän suhteemme. Eikö hän sitten tiedä, että minä olen hänen vallassaan ja että hän voi tehdä minulle, mitä haluaa?

Maalisk. 12 p:nä.

Kauhistun itseäni. Minä, joka en ennen ryhtynyt mihinkään uskomatta asiaani äidille ja kysymättä häneltä neuvoa, minä valehtelen hänelle nyt pahemmin kuin kiinalainen. Kuinka halpamaiselta, vastenmieliseltä ja nöyryyttävältä tuollainen valehteleminen tuntuu. Enhän oikeastaan häpeä sitä, että rakastan häntä ja käyn hänen luonaan. Muulle en elämässäni pane arvoa. Tunnen kasvavani rakkaudestani. On kuin olisin ennen kitunut varjossa ja vasta nyt puhkean kukkaan, saan rehevyyttä ja väriä auringossa. Miksi minun täytyy niin kurjasti tahrata, halventaa onneni peittelemällä ja valehtelemalla?

Mutta jos olisin rehellinen, jos sanoisin totuuden, silloin minun olisi joko heti luovuttava hänestä tai lähdettävä kotoa ja paettava — minne? Ensimäinen on minulle mahdotonta, ja jälkimäiseen minulla ei ole uskallusta. Niin, jos hän sanoisi: »Tule luokseni!» Mutta ei, ei, sitä hän ei tee, enkä minäkään vaadi häneltä sitä uhria. Ei siis ole muuta pelastusta: minun täytyy valehdella, valehdella valehtelemistani, käydä varhain onneani nauttimassa, hiipiä kotiin sen luota kuolontuska sydämessäni, aina valmiina kuulemaan murhaava tuomioni: sinä olet joutunut ilmi.

Valehtelen niin, että veri uhkaa häpeästä pursuta ulos kynsistäni. Valehtelen mielipuolen tavoin, sillä en voi keksiä järjellisiä ja luonnollisia syitä alituiseen poissaolooni. Käsittämätöntä, ettei äiti vielä ole huomannut mitään.

Kauheinta on se, että minun täytyy käyttää ystävyyttä Kristinaa kohtaan rakkauteni salaamiseksi. Täytyy kieltää hänet, joka on ylpeyteni, ja olla kuuluvinani toiselle! Olla pakotettu mielistelemään Kristinaa saadakseni häneltä apua. Hän on nyt jo, tuntien tarpeellisuutensa, ruvennut käyttäytymään melkein röyhkeästi ja tunkeilevasti. Hän tekee kysymyksiä, jotka loukkaavat minua, ikäänkuin pyhintäni saastutettaisiin, ja raa'alla plebeiji-ahneudella käy hän käsiksi sieluni hienoimpiin salaisuuksiin, joita en uskalla edes paljastaakaan itselleni.

Hän voi tehdä minut niin epätoivoiseksi, että saattaisin lyödä häntä päin pyöreitä kasvoja. Varsin vähän rakastettava isä-ukko, olisin voinut suudella sinua, kun eilen päivällispöydässä sanoit minulle: »Mikä hemmetti sinut nyt on kiinnittänyt tuohon Kristinaan niin sairaalloisen intohimoisesti? Herra paratkoon, aivanhan hän on kuin makkara, jolle on tehty kädet ja jalat tulitikuista.»

Maalisk. 16 p:nä.

Hän kysyi minulta tänä iltana, aioinko mennä naimisiin Erkin kanssa. Vastasin ehdoin tahdoin vältellen ja epämääräisesti. Tahdoin nähdä minkä vaikutuksen se teki häneen.

Hän sanoi silloin:

»Erkistä on tuleva kelpo aviomies. Niin paljoa en voi sanoa itsestäni. Kuulun niihin ihmisiin, joita kenties tapaa mielellään muutaman kerran, mutta jotka käyvät sietämättömiksi, kun heidän kanssaan seurustelee päivät päästään. Olen sekä itsepäinen että ärtyinen, ja kun tutkin jotain osaa, niin ei ole hyvä tulla lähelleni. Kenties ette usko sitä, mutta toisinaan suorastaan kärsin, jos minun täytyy puhua jonkun ihmisen kanssa. Vaimoni saisi viettää varsin surkeata elämää.»

Tähän huomautin: »Kiitos varoituksestanne. Älkää pelätkö. En toivo ensinkään joutuvani kanssanne naimisiin. En ole koskaan pitänyt Teitä avioliittoehdokkaana.»

Sitten hän palasi takaisin aineeseemme.

»Siis Erkin kanssa Te voisitte mennä naimisiin?» hän kysyi.

Hän istui rinnallani sohvassa; oikea käteni lepäsi edessäni olevalla pöydällä. Kun en heti vastannut, tarttui hän käteeni ja toisti kysymyksensä, melkein kuiskaten. Silloin sanoin, tai luulen sanoneeni, että kerran tosin ajattelin, että minun pitäisi mennä naimisiin Erkin kanssa, mutta nyt… »Entä nyt?» kuulin hänen kuiskaavan. »Nyt tiedän, että se on mahdotonta.» — »Ja minkä vuoksi?» Hänen kasvonsa olivat aivan likellä omiani, hänen silmänsä katsoivat niin pyytäen, niin lämpimästi, tunsin veren nousevan päähäni, silmissäni säkenöi, korvissani suhisi, minua huumasi… ja sitten… Niin, silloin hän suuteli minua tai minä häntä, kuulin hänen sinuttelevan minua ja pidin mitä luonnollisimpana sitä, että minäkin sinuttelin häntä. Ja sitten en muistakkaan muuta, kuin että hän sulki minut syliinsä ja toisteli äänellä, joka yhä vielä väräjää korvissani ja saa sydämeni onnesta rajusti sykkimään: »Oma suloinen pikku tyttöni, viehättävä pikku tyttöni.»

Muistanpa sentään muutakin. Sanoin: »Mutta enhän minä ole ensinkään viehättävä.» Ja hän vastasi: »Olet viehättävämpi kuin kukaan muu. Sinä olet hempein, viehkein ja hienoin mitä maailmassa on. Sinä olet juuri sellainen, mitä vanhat runoilijat sanoivat hurmaavaksi impyeksi.»

Kotiin palattuani minun täytyi katsoa kuvastimeen. Ja totta tosiaan huomasinkin itseni sieväksi. Sellaista kai nimitetään suggestioniksi. Hän runoilee minut kauniiksi, ja niin tulenkin kauniiksi.

Maalisk. 20 p:nä.

Pelkään päiväkirjaani. Useita kertoja olen ottanut sen esille, mutta olen pannut sen jälleen pois kirjoittamatta siihen. Sillä senhän edessä minun täytyy katsoa totuutta silmiin, tehdä selkoa asioistani ja selvittää itselleni, miten minun käy. Enkä uskalla katsoa nykyisyyteen sen enempää kuin vastaisuuteenkaan.

Tiedän, että olen joutunut luisulle pinnalle ja että tieni käy auttamatta alaspäin. Aavistan, mitä onnettomuuksia ja kauhuja siellä syvyydessä piilee, ja kuitenkin se vetää minua vastustamattomasti puoleensa. Joka askeleella, jonka pakottaudun taaksepäin, luistan kaksi eteenpäin. Kuulen jo kohinaa alhaalta, tunnen aaltojen kylmät vaahtoryöpyt… Taivaan Jumala, ethän sinä voi auttaa minua, sillä minähän tahdon, minun täytyy joutua sinne syvyyteen.

En uskalla ajatella, en uskalla pohtia. Vain hänen luonaan saavutan rauhan. Kun hän puhuu minulle, vaikenevat korvissani kodin varoittavat kellot. Kun hän katsoo minuun, katoavat kaikki pelottavat kuvat ja minä näen vain kukkia ja päivänpaistetta ja kaikkea, mikä on kauneinta maailmassa. Kun hän pitää kiinni kädestäni, niin tiedän, että tie vie onneen, missä se kulkeneekin. Hänen sylissään levätessäni on kaikki, mikä ei kuulu häneen, poissa ja kuollutta ja unohdettua. Hän tukkii korvani, hän tukkii suuni, ja hän, vesihiiteni, kantaa minut meren pohjaan.

Maalisk. 22 p:nä.

Naapurini pesässä on ruvennut näkymään rauhattomuutta. Eilen kuljetettiin hänen flyygelinsä pois, ja tänään ovat työmiehet korjanneet matot hänen huoneistaan.

Lieneekö hän muuttopuuhissa? Olen hieman kaipaava häntä. On kuin tuntisin hänet niin hyvin, ja kun katselimme kadun poikki toisiamme, niin tuntui siltä kuin meiltä olisi ollut yhteisiä salaisuuksia.

Kumma kyllä en ole koskaan ottanut selkoa siitä, kuka hän on ja minkä niminen. En tiedä… en ole koskaan tahtonut kysyä palvelijattareltamme tai postilähetiltä, vaikka molemmat voisivat varmasti kertoa. Olen mieluummin antanut hänen jäädä jonkinlaiseen salaperäisyyden verhoon. Olenpa suorastaan pelännytkin saavani jonakin päivänä tietää, että hän on nimeltään Petterson ja ammatiltaan tukkukauppias, tai jotain muuta aivan jokapäiväistä.

Ihan täytyy hymyillä ajatellessani, että olen tehnyt hänestä prinssin.
Olin silloin lapsi, en tuntenut elämää ensinkään, osasin vain uneksia.
Kaunista ja ihanaa oli haaveilla, mutta tuhat kertaa kauniimpi ja
ihanampi on elämä.

Nimittäin kun rakastaa. Ja kun se, jota rakastaa, on hienompi ja kauniimpi kuin Illyrian prinssi.

Huomenna lähden prinssin luo… lähden sievimpään hameeseeni puettuna, niin hienona kuin suinkin, sillä olen menevinäni Kristinan luo nuorten tansseihin.

Enpä ollut sen kovemmassa kuumeessa, kun valmistauduin ensimäisiin tanssiaisiin pitkään hameeseen puettuna. Mieleni on keväisen taivaan kaltainen: milloin riemuisan, kisailevan aurinkoinen, milloin pilvisynkeä, mustan, kylmän tuskan lamauttama.

Kello 1/2 1 yöllä.

Suoriuduin. Taivas tiesi kuinka. Ei ollut mitään valmiina sanottavaksi, mutta kerroin huimaavaa vauhtia sikin sokin, ruoasta, vieraista j.n.e. Sanoin muuten saaneeni päänkipua ja pääsin nopeasti äidin ristikuulustelusta.

Ja nyt suinpäin vuoteeseen, piiloon peitteen alle, mitään ajattelematta. Nukkua pois ajatuksista. Vaikka miksen ajattelisi? Miksi en ajattelisi sitä ainoata ajatusta, joka minut täyttää: olen sinun, sinun! Sinun omasi olen, vapaasta tahdostani, koska sinä olet minulle enemmän kuin isä ja äiti ja mikään muu maailmassa. Koska kaikki on minulle samantekevää, kunhan vaan saan olla mukana elämässäsi, kunhan saan rakastaa sinua ja sinä olet hyvä minua kohtaan.

Hyvää yötä, ainoa ystäväni. Ajatukseni lentävät luoksesi tuhansin suudelmin. Oi, kunpa ne kohtaisivat sinun ajatuksesi!

Maalisk. 24 p:nä.

Kun heräsin myöhään tänä aamuna — sillä vaivuin uneen vasta aamupuolella — sanoin itselleni, ennenkuin vielä olin avannut silmiäni: »Tämä on koituva sinulle murheen päiväksi. Mutta samassa hetkessä kuin päivän kirkas auringonpaiste osui silmiini, samassa hetkessä virisi sisässäni kuin leivosen viserrys: »Hyvää huomenta, impyeni, hyvää huomenta elämän ihanuuteni!»

Ja ulos hypähdin vuoteesta, katsoin kuvastimeen ja näin kirkkaat silmät, raikkaat punaset posket ja suudelmaa muistuttavan hymykuopan.

Koko päivä on ollut minulle pelkkää hämmästystä. Hämmästystä siitä, etten olekaan onneton, mutta eniten kuitenkin siitä, ettei kukaan näy huomanneen minussa minkäänlaista muutosta.

Olen siis näennäisesti sama kuin ennenkin. Otsassa ei ole mitään punasta ristiä, nenällä ei mitään mustaa viirua. Sama kaikkien muiden silmissä paitsi omissani. Sillä omasta mielestäni tuntuu siltä, kuin olisin ahtaasta kotelosta, joka salasi minulta elämän ihmeellisen tarkoituksen, lentänyt ulos ilmestyksen ihanuuteen kuin onnen huumaama perhonen. Raskasta oli kulkuni ennen. Nyt tuntuu kuin liitäisin kevyesti yli elämän huolien, kuin minulla olisi siivet, jotka kantavat minut yli kaikkien vaikeuksien. Seison maan päällä, joka kohoaa allani, ja syleilen taivasta, joka laskeutuu ylleni. Ympärilläni on riemuisaa soittoa, ja itse olen kuin laulu, joka nousemistaan nousee…

Mitä merkitsee valhe? Se on salaisuus niin hurmaava ja suloinen, ettei halua ilmaista sitä kenellekään! Valhetteleminen on helppoa… Valhetteleminen on ruma sana, mutta sen ajatus on kaunis. Mitä muuta tekee aurinko, kun se pilven taakse piiloutuneena varkain lähettää yhden ainoan säteen maantien varren orvokille? Mitä muuta tekee kaksi lintua ollessaan piilosilla puiden lehtien seassa?

Aamupäivällä tein kävelyretken kaupungin halki. Tapasin tuhansia ihmisiä. Mitä he minussa näkivät? Tuhansien toisten nuorien tyttöjen kaltaisen nuoren tytön, joka oli kävelyllä äitinsä suojelemana ja vartioimana. Mutta jotain he eivät nähneet eivätkä saaneetkaan nähdä, koska se oli hänen ihana salaisuutensa, nim. sitä silmäystä, jonka tuo nuori neito vaihtoi kadun toista puolta astuvan nuoren miehen kanssa… ja että hän otti kadun kulmassa seisovalta kukkatytöltä kaksi orvokkikimppua, vei molemmat huulilleen ja osti sitten toisen, kun toisen sitävastoin osti heti perästäpäin nuori mies, suudellen sitä.

Kuinka ihanaa on elää, ihanaa olla nuori! Tulkoon nyt mitä tahansa; tulkoon vastaisuus kuinka synkäksi hyvänsä. Se onni, jonka kultatemppeli nyt kohoaa sydämessäni, on heijastava valoa läpi kaikkien aikojen yön.

Ja nyt, armaani, taivuta pääsi puoleeni ja anna minun täyttää korvasi, niin ettei se sitä koskaan unohda, riemuisalla tunnustuksellani: »Olen onnellinen, onnellisempi kuin mitä kieli, joka on luotu arkielämää eikä rakastavia varten saattaa ilmaista — onnellinen ollessani sinun, onnellinen siitä, että tahdot omistaa minut… Hyvää yötä.»

Maalisk. 25 p:nä.

Kun aamupäivällä istuin avoimen akkunan ääressä nauttiakseni lämpimästä kevätsäästä, näin naapurini hommailevan uutterana. Hän latoi isoon arkkuun kirjoja ja tauluja. Kun hän paraillaan puuhasi, saapuivat »lemmikin» vaunut. Hän kuuli niiden tulevan, loi kadulle pikaisen silmäyksen ja kiiruhti sitten laskemaan kaihtimia akkunain eteen. Nainen astui ulos ja vaunut ajoivat tiehensä, kuten tavallisesti. En ajatellut asiaa sen enempää, olin jo unohtanut naapurini ystävättärineen. Istuin tuijottaen hilpeään kevätsäähän ja ajatukseni vaelsivat aivan toisiin, itselleni tärkeämpiin asioihin. Silloin — lienee kulunut korkeintaan viisi minuuttia — näen »lemmikin» astuvan ulos portista. Hänellä oli yhä harso kasvoillaan, hän painoi kättään rintaansa vasten, ja hänen näytti olevan vaikeata käydä. Hän seisoi hetkisen ovipieleen nojautuen, sitten hän suoristi vartalonsa, heitti kiivaasti harson kammottavan valkeilta kasvoiltaan, astui kadun poikki — minun täytyi kohota seisaalleni nähdäkseni hänet — ja katsoi naapurini akkunoihin.

Oliko se totta vai kuvittelinko? Olin kuulevinani ivallista, uhkaavaa naurua. Sitten olento katosi katua pitkin.

Mutta valoisa keväinen mielialani oli pilattu. En voinut karkoittaa mielestäni noita vääristyneitä, kalpeita kasvoja ja niiden voimatonta, melkein naurettavaa uhmaa, ja korvissani on kaiken aikaa särissyt tuo nöyryytyksen katkera nauru, jonka kuulin… sillä kuulinhan minä sen todellakin.

Naapurini on varmaan raaka, häpeämätön henkilö. Mutta sittenkin, ei… niin arvottomasti en olisi tuon naisen sijassa voinut käyttäytyä. Olisihan hänen toki pitänyt huomata, oliko tuon toisen rakkaus loppunut. Ellei hän ole tahtonut sanoa sitä, niin nainen olisi voinut pakottaa hänet siihen.

Sen tiedän, että sinä päivänä, jolloin hän ei enää välitä minusta, sinä päivänä, jolloin huomaan hänessä vain väsymystäkin, lähden samassa hetkessä hänen luotaan. Hän ei ole koskaan tunteva, että meidän suhteemme on hänelle taakka. Hän ei ole kuuleva minun välittävänkään… Olen katoava hänen tieltään, eikä mikään ole koskaan muistuttava häntä minusta.

…Hyvä, ettei minun ollut tänä iltana määrä käydä hänen luonaan. Olen ollut koko päivän niin kiusaantunut, ja tiedän, että olisin saanut aikaan itkukohtauksen, jos olisin ollut hänen kanssaan.

Ja minähän aioin hämmästyttää häntä olemalla kiltti ja onnellinen tyttö! Parasta nukkua pois kaikki ikävät ajatukset.

Maalisk. 31 p:nä.

Kaksi muuttokuormaa ja vaunut kuljettivat tänään naapurini pois. Juuri ennenkuin hänen piti ajaa tiehensä, hän tuli akkunan ääreen ja katsoi minuun. Hän koetti ilmeisesti kohdata katseeni ja lähettää minulle äänettömät jäähyväiset. Mutta en ollut näkevinäni häntä.

Nyt hän on poissa ja asunto tyhjänä. Olen siitä iloissani. Tuntuu aivan kuin olisin päässyt painajaisesta. Hengitän jälleen vapaammin.

Ja illalla saavutan jälleen onneni hänen sylissään.

Huhtik. 1 p:nä.

Rakas ystävä! Tämä kirje, jota et ole milloinkaan lukeva, on lausuva sinulle kaikki ne sanat, jotka kuolevat huulillani ollessani sinun luonasi, koska ne ovat sinusta lapsellisia ja typeriä, sinä viisas ja varovainen mies.

Täällä, missä sinä olet läsnä vain sielussani, täällä voi puhua sinulle vapaasti ja rohkeasti pelkäämättä kohtaavani tuota suupieliesi iroonista hymyä, josta varmaankin olet ylpeä ja joka kohottaa sinut niin korkealle pienen tietämättömän, rakastuneen tyttösen yläpuolelle.

Mutta tahtoisin niin mielelläni sinun ymmärtävän seuraavan: voin varsin hyvin olla ilman suudelmia ja hyväilyjä, rakastaisin sinua yhtä paljon ilman niitä. — Olisin niin pahoillani jos luotasi lähdettyäni ajattelisit: hän on oikea heilakka, joka tulee luokseni kuumine verineen ja kevytmielisine haluineen.

Voitkohan ymmärtää tätä, otatkohan sitä uskoaksesi? Muuta en vaadi, kuin että saan olla luonasi, saan nähdä sinut, kuulla sinun puhuvan. Tyydynpä vähempäänkin. Sanot olevasi usein haluton puhumaan: tahdot olla rauhassa ajatuksinesi. Tiedätkö, mikä on hartain toivoni? Saada sellaisena päivänä, jolloin vetäydyt erillesi taiteinesi, istua jossain huoneesi nurkassa. Olisin hiljaa kuin hiiri, sinun ei tarvitsisi kiinnittää minuun vähintäkään huomiota, antaisit minun vain nauttia sitä onnea, että, minä, minä olisin ainoa olento, jota sietäisit lähelläsi yksinäisinä hetkinäsi.

Sellaisen hetken vietän usein mielikuvituksessani. Koetan silloin arvailla, mitä mielessäsi liikkuu. Näen sinun istuvan silmät suljettuina, luomet hermostuneesti värähdellen ja otsa käden varassa. Mutta kun sitten näen sinun äkkiä kohottavan pääsi ja tuijottavan eteesi suurin loistavin katsein, silloin tiedän, että olet löytänyt etsimäsi selvän, onnellisen ajatuksen, ja sydämeni riemuitsee kerallasi. Ja sitten näen sinun viimein voitonriemuisena kohottavan kätesi ilmaan; sinä sytytät iloisena ja tyytyväisenä paperossisi, joka ajatellessasi on sammunut, ja muistaen ystävättäresi istuvan huoneessasi sinä astut hänen luokseen, tartut hänen käteensä ja sanot olevasi iloinen siitä, että hän on luonasi, ja että hän on ollut hirveän kiltti ja suloinen eikä ole ensinkään häirinnyt sinua.

Tahdon ensiksi kertoa sinulle, kuinka ja miksi tulin omaksesi.

Ethän sinä oikeastaan tunne minua ensinkään. Sinulla olisi syytä luulla minusta jotain huonoa, sillä tulinhan luoksesi kuten ihminen, joka sanoi: »Tässä olen. Ota minut.»

Tulin omaksesi, koska vaistomaisesti ymmärsit minut. Ymmärsit joka tapauksessa niin paljon, että olit minussa tavannut pienen olennon, jota oli varottava säikäyttämästä, jota sinun oli kohdeltava kuin haurasta esinettä. Kun istuin ensimäisiä kertoja luonasi, istuin aina valmiina juoksemaan tieheni. Ajattelematon sana, malttamaton hyväily olisi saanut minut pakenemaan. Ne sanat, joita et lausunut, ne juuri minut valloittivat.

Sinä et tunne minua ensinkään. Nyt olen omasi ja tahdon yhä edelleen olla, niin kauan kuin haluat omistaa minut. Mutta jos luulet, että suutelosi, hyväilysi, syleilysi saattavat minut omaksesi, niin erehdyt. En ole mikään seraafinen tekopyhä. Olen onnellinen joka kerta kuin suljet minut syliisi. Juon suudelmiasi yhtä halukkaasti, kuin kukka avaa teränsä kesäiselle kasteelle. Olenhan omasi ilomielin ja nautinnolla. Olen omasi ollakseni omasi. En tahdo olla elohopean kaltainen, joka valuu pois käsistäsi. Herrani ja mestarini — katso, kaikkeni annan sinulle viisastelematta ja peittelemättä.

Eikö koskaan juolahda mieleesi, että rakastan sinua siten? Vai etkö tahdo tietää sitä? Pelkäätkö, että pidän sinusta liian paljon?

Etkö myöskään aavista, kuinka vaikeata minun on erota sinusta niinä iltoina, jotka olen viettänyt luonasi? Sinä et saa ajatella minusta: hän on sukkela tyttölapsi ja tottunut vetämään kunnianarvoisia vanhempiaan nenästä. Nyt hän on ollut salaa huvittelemassa, ja nyt hän tekaisee oikein nautinnolla jonkun jutun pettääkseen äitiänsä.

Ei, niin et saa ajatella. Tosin olen valmis tekemään mitä hyvänsä päästäkseni luoksesi. En valita, en millään muotoa tahdo sinun luulevan, että pidän onneani liian kalliisti ostettuna. Mutta en myöskään tahtoisi sinun uskovan, että kaikki on minulle joutavan helppoa.

Ja sitten ne päivät, jotka erottavat kohtauksemme toisistaan? Sinä et luonnollisesti saata ensinkään käsittää, että kolme tai neljä päivää voi olla ikuisuus. Sinulla on aina uusia asioita aikaasi jouduttamassa. Sinä teet työtä, sinä huvittelet, elät maailmassa, joka tuo sinulle joka hetki uusia aineksia, uutta ravintoa. Mutta kun en ole luonasi, niin olemassaolo sulkee minut kuin neljän kylmän vankilanseinän sisälle, joita lämmittää vain kaipaukseni sinua kohtaan, värittää vain rikkautesi muistot.

Kuinka voisitkaan tietää kaikesta tästä? Sinä näet minun tulevan ja lähtevän iloisin kasvoin, mutta sinä et tunne vähääkään sitä elämää, jota nuo iloiset kasvot viettävät siitä hetkestä alkain, kuin ne lähettävät sinulle hymyilevän jäähyväisnyökkäyksen, aina siihen asti kuin ne seuraavalla kerralla hymyilevät sinulle hyvää päivää.

Mutta jos ajatuksesi milloinkaan, kun olen poissa, sattuvat käymään luonani, ja jos ne kykenisivät näkemään ovien ja seinien läpi, silloin ne jonakin iltapäivänä, Toivonsaaren puistokujan varrella olevaan taloon joutuessaan, näkisivät nuo iloiset kasvot pelottavaksi tuskanmuistoksi muuttuneina. Eli tiedä, miten se on mahdollista; se on ilkeätä, luonnotonta ja kiittämätöntä; mutta ensimäisten päivien loistava riemu, joka kantoi minut yli kaikkien huolien ja valoi kultaista hohdetta ympärilleni — se on kadonnut ja sijaan on tullut painava raskasmielisyys, jäytävä tuska, jonka vain toisinaan karkoittaa hurja iloisuus, ylenmääräinen halu nauraa äänekkäästi ja kuulla melua ympärilläni. Kotini ei ole koskaan näyttänyt minusta niin köyhältä ja harmaalta, tuntunut niin kylmältä ja sietämättömältä, kuin leikittyäni rouvaa sinun asunnossasi.

Kun istumme päivällispöydässä ja syömme ruokaamme happaman näköisinä, herää minussa välistä äkkiä kaipaus kuin orpouden tunne, ja minun täytyy purra huuliani ollakseni itkuun purskahtamatta.

Mutta tukalimpia ovat hämyhetket — kun istun kyyristyneenä akkunakomerossani. Silloin tulevat kysymykset kuhisten ja työntävät esiin kosteat rotankuononsa: Missä hän lienee nyt? Kenen kanssa? Onko hän kauniiden, hienojen naisten seurassa? Minkälainen hän lienee heitä kohtaan, mitä hän sanonee heille? Katseleeko hän heitä yhtä lämpimästi kuin minua kumartuessaan puoleeni? Onko hänen äänensä yhtä lempeän hyväilevä, kuin milloin hän kuiskaa minulle? Ja mitä minä merkitsen hänelle nyt? Riittääkö häneltä minulle ajatustakaan, vai unohtaako hän toisessa sylissä, että on olemassa Julia-nimi?

Tiedän, oma ystäväni, ettei minulla ole mitään oikeutta vaatia sinua tilinteolle. Sinä et ole koskaan luvannut minulle uskollisuutta, ja minä rakastan sinua liian paljon vaatiakseni sinua kokonaan. Kun antauduin sinulle, ei tehty mitään sopimuskirjaa, ei laadittu ehtoja, ja tietysti minun olisi pitänyt olla selvillä siitä, etten ollut ainoa.

Enhän vaadikaan nyt mitään. Tahtoisin vain sinun ymmärtävän, että kaipaan sinulta paljon hyvyyttä. Minähän elän päivämääriä siitä onnesta, jonka muutama tunti luonasi tuottaa. Ja jos sattuu, kuten viime kerralla, että sinä sanot jotain, mikä kuuluu kylmältä tai vain kiusoittavalta, niin ne sanat jäätyvät sieluuni, eikä sydämessäni ole toivon kipinääkään, ennenkuin olen jälleen luonasi.

Jos lähettäisin sinulle tämän kirjeen, niin et voisi peittää ivallista hymyäsi. Sinä sanoisit, että olen narri, ja sillä hetkellä — koska samassa hetkessä ajattelen aina sinun laillasi — tuntisin itsekin, että kirjeelleni kannatti vain hymyillä. Mutta perästäpäin sinun hymysi tekisi minut äärettömän epätoivoiseksi.

Sillä sinä tahdot vain, että olisin aina iloinen, tuottaisin sinulle aina hauskuutta. Mutta minulla ei ole sinuun nähden mitään tarkoitusta. Sillä en osaa mitään, en tiedä mitään, en ole mitään ilman sinua.

Ja senvuoksi tämä kirje jää päiväkirjaani.

Julia.

Huhtik. 3 p:nä.

Nyt on siis tapahtunut se, minkä täytyi tapahtua. Erkki ja minä olemme sanoneet toisillemme hyvästi.

Olen iloinen, että se on ohi ja että se kävi niin rauhallisesti ja kauniisti. Minusta on niin siunatun helpottavaa, kun ei enää tarvitse kohdata Erkin kummastelevana kysyvää, raskaasti nuhtelevaa katsetta.

Hän oli kyllä huomannut, että minussa oli tapahtunut muutos. Hän huomasi, että minä soluin yhä kauemmas hänestä — kuitenkaan aavistamatta minne.

Olen iloinen, että se on ohi. Se oli niin rumaa, ja se teki minut ilkeäksi. Se kiihotti minua epäoikeutettuun vihaan ja pakotti minut menettelemään halpamaisesti ja arvottomasti.

Kasvavana tyttönä minulla oli koira. Kohtelin sitä oikullisesti ja toisinaan huonosti; mutta se rakasti minua silti rajattomasti. Välistä, kun se tapansa mukaan kurottautui puoleeni, karkoitin sen luotani tylyin sanoin. Se hiipi silloin uuninloukkoon ja painui pitkälleen, laskien päänsä etukäpäläin väliin. Mutta tuon tuostakin se tirkisti minuun, ja äkkiä se seisoi jälleen edessäni, tuijottaen minuun silmillä, jotka kysyivät: »Miksi olet minua kohtaan ilkeä?» Muistan, että toisin ajoin nuo mykkinä syyttävät silmät herättivät minussa vaistomaista raivoa. Olisin voinut lyödä tuon elukan kuoliaaksi.

Samaa olen viime aikoina tuntenut Erkkiä kohtaan. Millä oikeudella vaativat hänen silmänsä minua tilille? Mikä oikeus oli niillä asettua syyttävänä omanatuntona elämäni tielle?

Mutta pahinta, kiusallisinta oli se, että kun Erkki ja minä kohtasimme toisemme viime aikoina, niin me jouduimme magneettisen voiman vetäminä puhumaan »hänestä». Samantekevää mistä aloimme, aina johduimme sittekin häneen. Joka kerta kuin Erkki astui huoneeseen, päätin itsekseni: »Tänään ei hänen nimensä saa tulla mainituksi.» Sitten aloimme jutella, raskaasti ja haluttomasti tai liioitellun vilkkaasti; keskustelimme ilmasta ja muusta joutavasta, ystävistä ja tutuista… Hänen nimensä surisi korvissani, hänen nimensä kuvastui Erkin silmistä, oli hänen huulillaan… toivotonta oli kiertää kauempaa: yhtäkkiä se tuli mainituksi, me olimme joutuneet liekkiin. — Ja sitten alituisesti sama halveksittava ilveily yhä uudestaan: Erkki, joka ei ymmärtänyt mitään, vaan menetteli kuin sokaistu, puolustamassa ystäväänsä, jota minä ahdistelin.

Ei, sellaista ei voinut kestää. Hyvä, että se on ohitse.

Se tapahtui aamupäivällä. Erkki tiesi, että äiti kävisi tänään yksinään kirkossa. Silloin soi ovikello. Se oli hän.

Hän oli kalpea, mutta silti varsin palavissaan. Hän kuivasi hikikarpaloita otsaltaan. Olimme vaihtaneet muutamia tavallisia sanoja joutavista asioista, kun hän sanoi — istuin akkunan ääressä, hän pyöreän pöydän luona keskellä huonetta: »Julia, etkö siirtyisi tänne lähemmäksi? Tahtoisin puhua sinulle eräästä asiasta.»

»Eikö sitä voi toimittaa matkan päästä?»

»Ei. Suvaitse nyt tehdä niin kuin pyydän.»

Istuin häntä vastapäätä, ja syntyi hetkellinen hiljaisuus. Varmaankin me olimme molemmat yhtä noloja ja levottomia.

Hän tarttui käteeni. Se oli jääkylmä, hänen lämmin ja kostea ja vapiseva. Hän katsoi minuun vakavasti ja hellästi ja sanoi rauhallisesti:

»Julia, minä olen tullut kysymään, tahdotko ruveta vaimokseni?»

Kysymys tuli niin äkisti ja niin varmasti muodostettuna, etten voinut heti löytää vastausta.

Hän jatkoi silloin:

»Katsos, minä en voi kestää tätä kauempaa. Olen odottanut odottamistani, koska en uskaltanut kysyä. Mielestäni saatoin toivoa, niin kauan kuin en ollut saanut vastausta. Nyt minun täytyy päästä varmuuteen. Tulipa vastaus minkälainen hyvänsä, niin se on kuitenkin oleva minulle parempi kuin viime aikojen tuska ja levottomuus. Sinun on vastattava minulle täysin rehellisesti, Julia — muuta en sinulta vaadi. Tahdotko ruveta vaimokseni?»

Olin saanut takaisin mielenmalttini ja vastasin, vastasin niin ystävällisesti kuin voin, mutta varmasti ja päättäväisesti:

»Olisiko sinun tarvinnut kysyä, Erkki? Minun mielestäni se oli tarpeetonta. Ei, Erkki, minä en voi ruveta vaimoksesi!»

Hän päästi irti käteni ja istui hetkisen ikäänkuin harkiten, ennenkuin hän kysyi:

»Mutta talvella, Julia, kun kirjoitin palaavani kotiin?»

»Niin, Erkki. Silloin oli toisin kuin nyt!»

Hän oli noussut seisaalleen:

»Asiat ovat siis niin kuin ajattelin. Minä en kysy mitään. Sinä et ole velvollinen tekemään minulle tiliä. Päinvastoin, nykyisin en kernaimmin tahdo tietääkään mitään. Ja nyt hyvästi, pikku kasvinsiskoni, toivon että tulet onnelliseksi.»

Hän kumartui puoleeni, tunsin hänen huuliensa koskettavan otsaani, ja istuessani vielä tuolillani kuulin ulko-oven tupsahtavan kiinni hänen jälkeensä.

Sitten olen luonnollisesti vuodattanut kuumia kyyneleitä, mutta toisekseen olen myöskin tuntenut helpotusta ja vapautusta. Ikäänkuin musta pilvi olisi kadonnut taivaaltani, ikäänkuin taakka vierähtänyt mielestäni.

Erkki on poissa. En ole enää kohtaava hänen surullisia silmiään, jotka olivat kuin paha omatuntoni.

Ja minä voin taasen ajatella häntä hyvyydellä ja rakkaudella. En ole koskaan nähnyt häntä niin kauniina ja miehekkäänä kuin silloin, kun hän nousi lähteäkseen saatuaan vastaukseni. Ilman kyyneleitä, ilman nuhtelevaa tai vihaista katsetta; vain lempeästi ja surullisesti ja ymmärtäväisesti hymyillen.

Miehet ovat sentään paljon ylpeämpiä ja parempia kuin me naiset.

Huhtik. 4 p:nä.

Hänen työpöydällään on kuva — monien muiden joukossa. Sitä kuvaa minä vihaan. Se esittää nuorta naista, jonka suuret tummat silmät näyttävät siltä, kuin niissä kuvastuisi unelma rakkaudesta ja suudelmista. Ne ovat ehdottomasti hyvin kauniit, mutta minuun ne tekevät ihan ilettävän vaikutuksen.

Joka kerta kuin olen käynyt hänen luonaan, olen ollut kysymäisilläni, kuka tuo nainen on. Mutta se on aina jäänyt tekemättä.

Tänä iltana sain sen kuitenkin tietää. Hän oli poistunut työhuoneesta, ja minä seisoin työpöydän ääressä katsellen naista. En tiennyt hänen palanneen, ennenkuin äkkiä kuulin hänen äänensä aivan takaani:

»Hän on kaunis, eikö olekin?»

»On kyllä.»

»Etkö tunne häntä? Hän on tuo tunnettu rouva Paula Hansen.»

Ja sitten seurasi pitkä luento rouva Paulasta. Hänellä melkein tuntui olevan pakottava tarve kertoa minulle hänestä. Hän oli tuon rouvan ja hänen miehensä läheinen ystävä; varsinkin ennen hän kävi tavattoman usein heidän luonaan. Rouva oli niin suloinen ja miellyttävä, niin lahjakas ja hauska… En ole koskaan kuullut hänen puhuvan niin innostuneena yhdestäkään ihmisestä. Ja tuon tuostakin hän vakuutti: »Pidän hänestä äärettömästi.»

Äkkiä, kesken kaunopuheisuuttaan, hän kysäsi hymyillen:

»Et kai tule mustasukkaiseksi rouva Hansenin tähden?»

»Kuinka sinun mieleesi voi sellaista juolahtaa?»

»Oh, minun mielestäni sinä tulit niin hiljaiseksi.»

… Mustasukkaiseksi, ei, en ole mustasukkainen, enkä aio olla. Mutta jos hän luulee, että minusta on hauskaa kuulla hänen kertovan kaiken iltaa rouva Paula Hansenista, niin hän erehtyy perin pohjin.

Minun mielestäni hän ei näytä hienolta. Ja silmien ilme tekee hänet… niin, ikäänkuin hieman demimondemaiseksi.

Huhtik. 7 p:nä.

Tänään jouduin pahaan pulaan. Tuon mustan harson, jota muuten varovaisesti piilottelen huoneessani, olin eilen illalla unohtanut päällystakkini taskuun eteiseen.

Kun aamulla astuin ruokailuhuoneeseen, näin sen eräälle tuolille laskettuna. Äiti osoitti sitä ja kysyi: »Mihin olet sitä käyttänyt? Ja mistä olet löytänyt sen?»

Tunsin käyväni tulipunaiseksi kasvoiltani, mutta vastasin välinpitämättömällä äänellä: »Oh, näin sen kerran romukopissa, ja kun sitten eilen illalla satoi niin kovin… Mutta» — huomautin äkkiä, ennenkuin äiti ennätti vastata — »jos se on jokin pyhä esine, jota ei saa koskettaa, niin pyydän tuhannesti anteeksi.»

Äiti katsahti minuun nopeasti, nousi sitten ja vastasi poistuen, samalla huoneesta: »Ei suinkaan, saat kernaasti käyttää sitä.»

Mutta minun mielestäni hän on siitä lähtien ollut niin alakuloinen.

Huhtik. 8 p:nä.

Joko kevät tekee herrat tyhmiksi, tai onni tekee minut toiseksi, kuin ennen olen ollut.

Tänään kokonaista yksitoista — 11 — herraa heitti minulle silmäyksiä. Eilen niitä oli viisi, ja sitä pidän hyvänä tuloksena, kun otetaan huomioon, että oli sateinen sää.

En ole koskaan ennen elämässäni saanut silmäyksiä, sitä mitä sanotaan »silmän iskemiseksi.» Se on seurannut kaikkea muuta merkillistä.

Tunnustan rehellisesti, että se ilahuttaa minua. Jokainen herra, joka katsoo minuun hiukan pihkaantuneena, on minulle todistuskappale siitä, että hän (Hän, tuo ainoa, tuo suuri) ei kenties sittenkään valehtele sanoessaan, että olen hänen mielestään kaunis.

Nähtävästi hänestäkin on hauskaa kuulla pienistä voitoistani. Mutta kun viimeksi kerroin hänelle »eräästä sievästä herrasta», joka neljänä päivänä peräkkäin oli Vanhalla Kuninkaantiellä katsonut minuun kaihoisasti, niin hän sanoi tyytymättömänä: »Sitä en voi sietää. Sinun täytyy luvata, ettet koskaan enää katsahda tuohon herraan.»

Olisipa hauska tietää, tarkoittiko hän sillä täyttä totta. Pälkähtäisikö hänen päähänsä ruveta mustasukkaiseksi? Kuinka mielettömän mahdotonta, mutta kuinka ihanaa!

Huhtik. 9 p:nä.

Olen onnellinen, niin onnellinen, että tulen tyytymättömäksi. Mutta koska auringonkin täytyy sietää täpliä, niin ei minulla oikeastaan ole mitään syytä itkeä, joskin jokunen pilvi sattuu hetkeksi peittämään onneni.

Näin järkevästi puhun itselleni, kun kaikki on onnellisesti ohi ja päivä paistaa jälleen. Mutta niin kauan kuin sitä kestää, olen vähemmän sankarillinen.

Se, mikä aiheuttaa useimmat surunhetkeni, on hänen etanamainen tapansa kadota. Tuntuu siltä, kuin hän pelkäisi kurottautua liian kauas, tulla minua liian lähelle — henkisesti puhuen. Äkkiä, juuri kuin istumme mitä mukavimmin ja hauskimmin, on hän poissa. Ja jälelle jää vain varovaisesti sulkeutunut koteloherra. Samassa hetkessä tuntuu siltä, kuin joutuisimme satojen peninkulmien päähän toisistamme. Meidän kätemme, jotka ovat lujasti ja lämpimästi pitäneet kiinni toisistaan, liukuvat velttoina erilleen, enkä minä tunne enää hänen ääntään ja kasvojaan. Olen uneksinut istuvani hänen, rakastettuni luona, ja herätessäni huomaan olevani vieraan herran seurassa, joka keskustelee kanssani vaivalloisen kohteliaasti.

Jospa edes uskaltaisin kysyä häneltä, minkä vuoksi hän on sellainen. Pelkääkö hän, että minulla on jotain aikeita häneen nähden? Ellei asian laita olisi sellainen, etten ylipäänsä tahtoisi antaa hänen tietää ajattelevani sitä, niin sanoisin hänelle jonakin päivänä: »Älä pelkää. En pyri naimisiin kanssasi.»

Ei, siinä suhteessa hän voi olla rauhassa. Olen ajatellut sitä paljon ja tullut siihen tulokseen, etten tahtoisi mennä hänen kanssaan naimisiin, vaikka hän ehdottaisikin sitä. Se olisi väärin meitä molempia kohtaan. Vapaus ja riippumattomuus on hänelle elinehto, ja minä kärsisin liian paljon tuntiessani olevani hänelle kahle. En voi ajatella sitä aikaa, jolloin tämä on ohi. Kun ajattelen, että jokainen onnellinen päivä, joka minulle suodaan, on askel kohti suurta, pimeätä tyhjyyttä, kutistuu sieluni epätoivoisen pelon valtaamana. Ja hän on kuitenkin oikeassa. Meidän rakkautemme ei ole mikään kyökkikasvi, jonka voi panna säilöön taloustarpeeksi. Se on kukka, joka tuoksuu suloiselta ja loistaa ihanana ja kuolee nopeasti, koska sen elämä on ollut niin voimakasta.

Meidän rakkautemme. Onko hän koskaan käyttänyt sitä sanaa? Ei, yhtä vähän kuin hän on milloinkaan sanonut: »Lemmin sinua.»

Tiedän hyvin, ettei se riipu sanoista. Hän voi rakastaa minua sanomattoman paljon siksi, ettei hän sano sitä; ja ellen muuten tietäisi hänen rakastavan minua, niin ei se todistaisi mitään, että hän satoja kertoja perätysten vakuuttaisi minulle: rakastan sinua.

Hän sanoo minua lapseksi. Mutta kun hän tarttuu käsillään päähäni, katsoo minua silmiin ja sanoo: »Sinä suloinen lapsi!» — eikö hän voi silloin nähdä, että lapsi ikävöi palavasti noita luvattuja sanoja, sanoja, jotka on luvattu — runoissa ja haaveissa — jokaiselle rakastuneelle lapselle?

Ja jos varovaisuus estää sinua, viisas ystäväni, lausumasta niitä sanoja, jotka minä riemuisan onnen vallassa annan sinulle, niin usein kuin tahdot ne kuulla, niin kysynpä sinulta: onko niin suuri varovaisuus sopusoinnussa sen kanssa, mitä tänä iltana minulle kerroit?… Seisoin kuvastimen ääressä. Silloin näin sinut takanani. Sinun katseesi hyväili minua varomattoman hellästi, ja sinä lausuit, kietoen kätesi ympärilleni, seuraavat sanat, jotka ensin tuntuivat hiukan hämäriltä: »Ja häntä ympäröivät suhisten valkoiset kyyhkyset!» Tirkistin sinuun kysyvästi, ja sinä jatkoit:

»Se on eräs runo, joka lapsuudestani sankka on väikkynyt mielessäni ja joka on tekstinä — sanoja ei ole sen enempää — erääseen kuvaan, jonka silloin näin. Oli kesä-aamu maalla eräässä aurinkoisessa pihassa. Muuan nuori nainen — en ole koskaan nähnyt niin hienoa ja suloisia olentoa — astui ulos siniseen puettuna ja kädessään pieni pärevasu. Hän otti vasusta kourallisen herneitä, ja samassa hetkessä oli ilma hänen ympärillään yhtenä ainoana valkoisena kohinana. Joka taholta suhisi hänen ylleen kyyhkysiä. Ne laskeutuivat hänen päänsä päälle, hänen olkapäilleen, käsivarsilleen, rinnoilleen ja lanteilleen, niin että hän näytti kuin niihin puetulta. Minun lapsenmielestäni se oli satukuva, se oli itse ihana Lumikki. Mutta sittemmin tuo kuva on muodostunut puhtaasti ja vapaasti rakastavan neitseellisyyden ilmestykseksi, ja se ilmestys on nyt sylissäni.»

— — — Olisitkohan sinä tämän kerrottuasi menetellyt kevytmielisen varomattomasti lisäämällä: »Rakastan sinua» —? Mutta jos sinä pelkäät pilaavasi lapsen ja tekeväsi hänet liian itserakkaaksi, olisikohan sinun silloin pitänyt antaa valkoisten kyyhkystesi suhista hänen ylleen?

Huhtik. 11 p:nä.

Olen iloinen, kun sain tänä iltana olla hiukan hänen kanssaan. Huomenna hän esiintyy suuressa uudessa osassa, johon hän on uhrannut niin paljon työtä. Viivyin hänen luonaan vain tunnin ajan, etten häiritsisi häntä. Hän tuli suoraa päätä kenraaliharjoituksesta ja oli oivallisella tuulella. Ainoa hänen tovereistaan, johon hän luottaa ja jonka arvosteluista hän välittää, oli sanonut, että hän näyttelee hyvin.

Hän puhuu harvoin itsestään näyttelijänä. Mutta tänä iltana huomasin, että hän tunsi tarvetta saada avata sydämensä, ja luulenpa, että hän näki minut mielellään luonaan.

Istuin vaiti ja nautin hänestä, nautin nähdessäni tuon muulloin niin hillityn ihmisen tulvavirtana syöksyvän kaikkien patojen yli. Äkkiä hän katsahti minuun ja pysähtyi kesken intohimoista purkausta, naurahti ja sanoi: »Sinä näytät aivan pelästyneeltä. Luulet kai, että olen joutunut päästäni pyörälle?» Hetken kuluttua hän jatkoi: »Tunnustan sinulle jotain, minkä toivottavasti olet jo kauan sitten aavistanut —: en ole ensinkään niin kylmäkiskoinen, kuin miltä näytän. Se on (hän hymyili) pelkkää teeskentelyä. Oikeastaan olen maailman kiihkeäluontoisin ihminen; mutta olen laskenut, että joka suhteessa saavuttaa suuremman tehon antamalla tulivuoren vaikuttaa kiehuvana maanalaisena virtana, joka kuumentaa maata ja vain joskus yllättää pienellä räjähdyksellä.» Hän muuttui jälleen vakavaksi: »Ehken yhtäkaikki ole sittenkään niin viekkaasti harkitseva. Mutta samantekevää muuten. Taiteilija minussa perustuu tuohon maanalaiseen virtaan. Juuri sen pitäisi voida tehdä ja se onkin tekevä minusta paremman näyttelijän kuin useimmat muut, jotka joko mennä rämistävät helisevin kulkusin tai lönkyttävät rehellistä arkipäivähölkkää — molemmat yhtä ikävystyttäviä, koska heillä puuttuu sitä vain aavistettua, salaperäisesti uhkaavaa tai vetävää, joka on runoutta.»

»Sinä et varmaankaan ole olevinasi?» sanoin — en sen ilkeämmin, kuin että hän voi vaivatta ymmärtää, että ainakin minussa hänellä oli ihaleva katsoja.

»Kyllä» — hän vastasi polvistuen eteeni — »minä olen olevinani, vieläpä aika lailla. Mutta tiedätkö miksi? Koska sinä olet minun. Sillä sinulta olen oppinut näyttelemään osani hyvin.»

»Siis pitäisi kai oikeastaan minun olla olevinani?»

»Toivottavasti oletkin huomisiltana. Ainakin hiukkasen iloinen.»

— — — Tietysti menen huomenna teatteriin. Valitettavasti Emmyn kanssa, jonka lörpöttely on osaltaan pilaava nautintoni. Mutta minulla ei ollut muuta keinoa. En uskaltanut ottaa pääsylippua häneltä. Sain Emmyn kutsumaan minut — muka ennakkolahjana syntymäpäiväkseni.

Huhtik. 12 p:nä.

Tänä iltana olen saanut niin paljon erilaisia vaikutelmia, etten voi selviytyä niistä.

Alan alusta.

Teatteriin ajaessamme Emmy huvitteli minua kertomalla hänestä ja rouva Paula Hansenista. Enkö ollut kuullut, että heidän välillään oli nyt rakkaussuhde? Koko kaupunki (Emmy on aina koko kaupungin tulkki) puhui vain siitä.

Olin päättänyt olla välittämättä Emmyn lörpötyksestä. Kuten katolilaiset, suojellakseen itseään syntisiltä ajatuksilta, herkeämättä rukoilevat rukousnauhansa alusta loppuun, samoin loihdin minäkin tuon tuostakin eteeni hänen kasvonsa sellaisina kuin ne hellästi katsovat minuun, ja toistelin rakastuneita sanoja, joita hän oli minulle lausunut. Mutta kiusaaja ei hellittänyt. Kun Emmyn myrkylliset sanat taukoamatta tihkuivat korviini, heräsi sielussani voitonriemuisena epäilyksen ja epätoivon kysymys: »Mitä sinä oikeastaan tiedät hänestä? Sinä houkko, joka luotat siihen, jota et tunne!» Hänen kasvonsa muuttuivat silmissäni, ne tulivat jäykiksi ja kylmiksi. Ja hänen sanansa kaikuivat pilkallisilta, ja kuulin hänen sanovan ilkeästi nauraen: »Eikö totta, hän on kaunis?»

Seisoessamme teatterin ulkopuolella olisin kernaimmin tahtonut juosta tieheni. Juosta pakoon kaikkea, elämää, josta on mahdotonta päästä selville; ihmisiä, jotka enimmäkseen miettivät, miten myrkyttäisivät toistensa elämän.

Sitten huomasin istuvani salissa keskellä surisevaa joukkoa. Kuulin ihmisten, jotka olivat saapuneet teatteriin aikaa tappaakseen, naureskelevan ja rupattelevan joutavia, ja minusta oli suututtavaa, että hän antaisi taidettaan tälle ymmärtämättömälle, sydämettömälle joukolle.

Silloin kuulin äkkiä Emmyn kuiskaavan: »Tuolla hän on!» Seurasin Emmyn katsetta ja näin ensi rivin aitiossa erään naisen, jonka heti tunsin valokuvan mukaan rouva Paula Hanseniksi.

Niin, hän on kaunis. Piirteet eivät ole säännölliset, mutta tuossa hienossa ja elegantissa olennossa on hempeätä suloa, ja ennen kaikkea ovat silmät ihmeelliset.

En tiedä miksi. Tunsin heti vain myötätuntoa häntä kohtaan. Kun hän istui tuolissaan taaksepäin nojautuneena, kiinnittämättä vähääkään huomiotaan yleisöön, niin hänessä kuvastui mietiskelevää surumielisyyttä, joka liikutti minua.

En voinut siirtää katsettani hänestä. Minussa heräsi omituinen halu — halu oppia tuntemaan hänet, suudella häntä ja sanoa hänelle: »Olkaamme ystäviä.»

Silloin särkyi tunnelmani, kun Emmy kuiskasi: »Taivas tietää, kuinka monta ystävätärtä hänellä on tänä iltana täällä teatterissa.»

Alkusoitto kajahti, ja salissa syntyi hiljaisuus. Hetkisen kuluttua se oli siis tuleva. Ja tuskin oli tuo ajatus herännyt minussa, kun tunsin tuskan kouristavan sydäntäni, niin että luulin pyörtyvän! Kostein käsin pusertelin nenäliinaani, tajuttomana vastasin muutamiin Emmyn tekemiin kysymyksiin, joista minulla ei ole nyt aavistustakaan.

Sitten kohosi esirippu. Näin kasvoja liikkuvan lamppurivin takana, kuulin niiden puhuvan, ja kuulin, että ympärilläni silloin tällöin naurettiin ja taputettiin käsiä, mutta en käsittänyt sanaakaan siitä, mitä sanottiin. Istuin kuin mielenhäiriön lamauttamana.

Silloin tuntui yhtäkkiä siltä, kuin minua olisi kutsuttu. Harso liukui katseestani, lävitseni solui lämmin virta: hän seisoi lavalla, ja hän puhui.

Oliko se näköhäiriö? Istuinko hänen huoneessaan, ja minunko kanssani hän puhui?

Minun täytyi nipistää käsivarttani herätäkseni oikein ja käsittääkseni että olin teatterissa. Olin teatterissa ja näin näyteltävän omaa lemmenonneani. Kuulin kaikkien niiden sävelten, joita minulle oli hyräilty, kaikuvan näyttämöltä täyteläisessä kauneudessa.

Minut valtasi vaistomainen tuska ja ujous. Veri syöksähti poskiini, ja minä katsahdin Emmyyn, katsoin muuhun yleisöön nähdäkseni, olivatko he huomanneet mitään.

Sitten minun täytyi hymyillä typerälle tuskalleni, ja minä vaivuin onnelliseen nautintoon; olin niin onnellinen ja ylpeä ja ihastunut, että kyyneleet valuivat pitkin poskiani, unohdin kaiken ja kaikki ympärilläni, kunnes väliverho laskeutui yleisön paukuttaessa ankarasti käsiään ja sali kävi jälleen valoisaksi ja Emmy sanoi hymyillen: »Mutta, hyvä jumala, miksi sinä uliset? Eihän siinä ollut mitään surullista.» Mutta kun hän lisäsi: »Hän näytteli muuten ihanasti!» — niin hänen arvonsa kohosi huomattavasti silmissäni.

Väliaikana väijyskeli katseeni rouva Paulan aitiota. Hän istui nyt tähystellen uteliaana ympäri salia, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotain määrättyä. Äkkiä katseemme kohtasivat toisensa, ja minusta tuntui siltä, että näin synkän välähdyksen hänen silmissään. Huomasin myöskin, että hän sitten illan kuluessa suuntasi useasti kiikarinsa minuun. Tietäneekö hän, kuka olen, ja aavistaneeko hän jotain? Olisiko Alfred —? Ei, se on mahdotonta. Joka tapauksessa tuo katse tekee minut levottomaksi, ja koko loppuajan minua vaivasi tunne, että olin tarkastelun alaisena.

— — Niin päättyi näytelmä, ja me seisoimme vaatesäiliön luona saadaksemme päällysvaatteemme. Pyysin Emmyä olemaan kiirehtimättä liikoja; tahdoin mieluimmin odottaa niin kauan kuin mahdollista, kuullakseni kuinka häntä kehuttiin. Kaikki olivat kummissaan siitä, kuinka hyvin hän oli näytellyt. Kuulin erään sanovan: »Nyt hän voi olla varma onnestaan. Nyt hän on lopultakin osoittanut olevansa suuri kyky.»

Nyt lopultakin! Mutta miksi nyt? Sen tiesin vain minä. Jos sinä, oma ystäväni, olisit nähnyt, kuinka korkealle minä sinä hetkenä nostin nenäni, niin sinulla olisi ollut syytä nipistää minua korvasta ja sanoa: pöyhkääjä!

— Teatterin ulko-oven luona törmäsimme Erkkiä vastaan. Hän oli loistavan iloinen ystävänsä menestyksen johdosta ja sanoi: »Nyt kai myönnät, että hän kelpaa johonkin!» Muuten hän kertoi matkustavansa pian takaisin ulkomaille. Hän oli toistaiseksi luopunut aikeestaan aloittaa oman liikkeen täällä kotona. Erkki parka!

Emmy tahtoi saada minut mukanaan konditoriaan teetä juomaan. Mutta minua puistatti ajatellessani, että silloin olisi pakko sulattaa hänen seikkaperäinen arvostelunsa näytelmästä ja esityksestä, ja minä pääsin hänestä erään raitiotievaunun luona. Ajettuani kappaleen matkaa astuin kuitenkin pois. Minut oli äkkiä vallannut vastustamaton halu nähdä hänet vielä tänä iltana, vain nähdä hänet ja sanoa hänelle, että rakastan häntä enemmän kuin milloinkaan.

Tietysti oli typerää luulla, että voin tavata hänet. Olin hänen ovellaan. Se oli lukittu. Ja hänen asuntonsa oli pimeä. Puolen tuntia harhailin talon seutuvilla, sitten minun täytyi lähteä kotiin.

Mutta kotimatkalla hävisi pöyhkeyteni kokonaan. Raitiotievaunussa istuessani sain vaivoin pidätetyksi kyyneleitäni, kun ajattelin, että kenties hän oli nyt hänen seurassaan ja että tämän illan olisi kuitenkin pitänyt kuulua minulle — yksinomaan minulle.

Lieneekö hän ajatellut tänä iltana minua? Minunko lähettämiäni oli kukkanen, jota hän kantoi rinnassaan? Viittauksena ja tervehdyksenä.

Tahdon uskoa sen. Enkä tahdo ajatella kaikkea sitä, mitä Emmy kertoi.

Hän ei ole voinut viettää tätä iltaa hänen seurassaan. Vaikkei asianlaita olekaan niin, kuin Emmy sanoo, niin minun mielestäni hänen pitäisi kuitenkin ymmärtää, että se olisi väärin minua kohtaan.

Huhtik. 13 p:nä.

Aamupäivällä ostin kaikki sanomalehdet. Ne kiittävät häntä. Eräs puhuu »suoraan sanoen hämmästyttävästä edistyksestä.» Vain yksi koko joukosta on epämiellyttävä. Se sanoo, että hän oli »ikävä ja isosteleva kuten tavallisesti», mutta »tällä kertaa samalla aivan mieletön.» Taivas tietää, mikä idiootti siihenkin lehteen kirjoittaa. Minua huvittaisi nähdä, että hänet hakattaisiin lihamuhennokseksi ja tarjottaisiin omassa lehdessään onnettomuudentapauksena.

Muuten on samantekevää, mitä mokoma nulikka kirjoittaa. Kaikki ihmiset ovat haltioissaan. Näytelmä esitettiin uudelleen tänä iltana; valitettavasti en voinut olla teatterissa, mutta olin ulkopuolella, sekä silloin kuin ruvettiin myymään pääsylippuja — siellä oli suunnaton jono — että näytännön päättyessä. Seisoin keskellä eteistä — luonnollisesti harso kasvoilla — ja annoin yleisön tyrkkiä minua mielin määrin. Ja minä kuulin hänen nimeänsä mainittavan satoja kertoja, ja palasin kotiin ja mainitsin sen tuhansia kertoja, ennenkuin vaivuin uneen.

* * * * *

Mitä ovat kaikki muut olleet hänelle? Miksi ei yksikään heistä ole voinut innoittaa häntä? Jos hän olisi pitänyt heistä yhtä paljon kuin minusta, kuinka voisin juuri minä silloin olla se, joka sytytti hänessä kipinän?

Näin kysyn itseltäni, enkä rohkene lausua ääneen sitä vastausta, joka kaikuu sielussani voitonhymnin lailla.

En rohkene, sillä entäpä jos pettyisin. Ja sittenkin — onko se mahdollista? Voiko olla muuta vastausta kuin se, joka sisässäni riemuitsee: Minua, minua hän rakastaa; ainoastaan minua hän on rakastanut! Ainoastaan minua!

* * * * *

Sillä minä ajattelen, että miehet ovat rakkaudessa toisellaisia kuin me naiset. Heillä voi olla kymmeniä rakkausseikkailuja, mutta ne eivät merkitse mitään, ne ovat kuin ohimenevä tuuli, joka saattaa sielun pinnan vain hetkeksi väreilemään. Mutta sitten yhtäkkiä nousee heissä todellisen, ainoan rakkauden myrsky, ja silloin tapahtuu ikäänkuin myllerrys; kaikki, mikä heissä on syvintä ja parhainta, tulee esiin, ja he saavat voimia ja intoa suorittaakseen elämänsä suurimmat urostyöt.

Pitkänä perjantaina.

Tänä iltana olin viimeinkin jälleen hänen luonaan.

Olisin tahtonut sanoa hänelle jotain oikein kaunista, jotain lämmintä ja sydämellistä, josta hän olisi voinut ymmärtää, kuinka iloinen olin hänen puolestaan. Mutta enempää en saanut irti kuin kuivan: »Onnittelen. Sinähän niitit paljon mainetta.»

Hän vastasi: »Niinhän taisin tehdä. Mutta annahan minun nyt kuulla se ainoa arvostelu, josta välitän, ainoa arvokas arvostelu. Miltä se tuntui sinusta? Oliko se hyvin, oliko se oikein? Herättikö se sinussa muistoja? Liikuttiko se sinua vähääkään?»

Kiersin käsivarteni hänen kaulaansa, katsoin kaiken onneni hänen silmiinsä ja kuiskasin hänelle: »kiitos.» — Mutta sittemmin sanoin hänelle saman monin sanoin.

* * * * *

Hänen kirjoituspöydällään oli kimppu keltasia ruusuja. Nähdessäni sen ajattelin heti: se on tuolta toiselta naiselta.

Mieleni kävi apeaksi, ja hän huomasi sen.

»Mikä sinua vaivaa?» hän kysyi.

»Ei mikään.»

Mutta hiukan myöhemmin sen täytyi purkautua.

»Sinä olet saanut kukkia», sanoin. »Varmaankin ne ovat…»

Hän keskeytti minut.

»Hyi, Julia!» Ja hän katsoi minuun vakavasti, melkeinpä murheellisesti.

»Mutta minulla on syytä olla mustasukkainen. Ja minä tahdon tietää, keneltä sinä olet saanut nuo kukat.»

Tunsin, ettei itku ollut kaukana, ja käänsin pääni pois. Hän tarttui käteeni, ja samassa purskahdin itkuun. Tahdoin vetää käteni irti, mutta hän piti kiinni, piteli sitä — sanaakaan lausumatta — kunnes olin itkenyt kylliksi. Sitten hän virkkoi:

»Kuulehan nyt, Julia. Olen jo ennen vakuuttanut sinulle, ettei sinulla ollut mitään syytä mustasukkaisuuteen, ja sinä vastasit minulle, ettet sitä ollutkaan. Nyt näen, että kuitenkin olet, ja senvuoksi kerron sinulle seuraavaa, jotta ymmärtäisit, kuinka luonnoton mustasukkaisuutesi on. Tiedän, että sinä olet hienotunteinen kelpo tyttö ja uskot, mitä sinulle kerron, vaatimatta lähempiä selityksiä nimiin ja muuhun sellaiseen nähden. Kuulehan siis: ennenkuin opin tuntemaan sinut, minulla oli ystävätär, joka kävi luonani, kuten sinäkin nyt teet. Me pidimme toisistamme paljon, ja minä pidän hänestä paljon yhä vielä. Sinä voit kuulla sen suuttumatta, sillä meidän suhteemme on kokonaan loppunut: hän oli suloisimpia ja parhaimpia ihmisiä, mitä olen tuntenut. Hän ei ole koskaan tehnyt minulle muuta kuin hyvää; me emme ole koskaan sanoneet toisillemme pahaa sanaa koko sinä pitkänä aikana, jolloin hän kävi täällä ystävättärenäni. Se suhde oli niin valoisa, niin hilpeä, niin hieno ja keveä, että se on aina elävä mielessäni lämpimän, pilvettömän kesäpäivän kaltaisena. Silloin saavuit sinä. Sinä saavuit ja valtasit nopeasti minut kokonaan. Sinä olit huumaava nuoruus, voimakas kevät. Omakseni tuleminen merkitsi sinulle niin paljon, että rakkaus tuntui tuovan minulle jotain uutta ja suurta ja ihmeellistä. Sinä täytit minut kokonaan. En voinut jakaa itseäni teille. Monta päivää ei ennättänyt kulua siitä, kuin olin ensi kerran kohdannut sinut, kun hän jo tunsi varmalla vaistollaan, että vaara oli uhkaamassa. Hän tiedusteli minulta, minä vastasin vältellen; ensimäisen kerran loi epäluottamus varjonsa meidän suhteeseemme. Olin vielä niin vähän selvillä itsestäni ja pidin hänestä niin paljon, etten tahtonut ruveta tekemään hänelle tiliä, jonka tiesin päättyvän jäähyväisiin. Sitten sinä olit eräänä iltana luonani — varmaankin muistat sen — siitä on noin kolme viikkoa. En ollut nähnyt häntä kahteen viikkoon. Keksin aina verukkeita päästäkseni tapaamasta häntä. Silloin, juuri kuin me molemmat istuimme tässä sohvassa, kuten nytkin, soi ovikello. En tahtonut avata, mutta kelloa soitettiin yhä, ja viimein lähdin eteiseen. Kun vähän myöhemmin palasin takaisin, kerroin, että se oli teatterin lähetti, ja kun sinä huomasit, että olin niin vakava, niin sanoin saaneeni ikävän viestin. Minua muka tahdottiin esittämään osaa, josta en olisi lainkaan välittänyt. Tulija ei ollut mikään teatterin lähetti. Se oli — hän. Hän saapui kaipauksen ja epäluulon ajamana, ja saadakseni hänet lähtemään, minun täytyi turvautua valheeseen, jonka esitin liian huonosti estääkseni häntä aavistamasta pahaa. Hän lähti kuitenkin sanomatta mitään, hän oli uskovinaan minua, mutta minä en pyytänyt häntä seuraavanakaan aikana käymään luonani. Ja sitten samana päivänä, jolloin minun oli määrä esiintyä uudessa osassani, sain aamupäivällä häneltä kirjeen — jäähyväiskirjeen, joka katkerasta pettymyksestä huolimatta henki lempeyttä ja hienoutta. Hän oli edellisenä iltana — muistathan, sinä käväsit sinä iltana luonani — ollut tuolla kadulla, ja hän oli nähnyt sinun sekä saapuvan että lähtevän. — — — Niin, sellainen oli se minun juttuni, ja päätä nyt itse, onko sinulla syytä mustasukkaisuuteen. Vaikkapa nuo kukat olisivatkin tervehdys häneltä — muuten en tiedä sitä, sillä ne lähetettiin nimettä — niin saattavatko ne mielestäsi tuottaa sinulle harmia?»

Sellaista hän kertoi; mutta jo aikoja ennen, kuin hän oli lopettanut, lepäsin hänen sylissään ja olin sydämessäni monet kerrat pyytänyt häneltä anteeksi.

Mutta paha oli, että juuri sinä iltana, jolloin hän näki minut, olin lähtenyt ulos harsottani.

Pääsiäispäivänä (huhtik. 17 p.)

En ymmärrä ensinkään isäukkoa. Ellei se kuulostaisi liian hullunkuriselta, olisin kernas uskomaan, että äreä professori Kuivalainen on hiukkasen rakastunut omaan tyttäreensä.

Varmaa on, että hän on käynyt aivan pehmeäksi minua kohtaan. Joka kerta kuin hän on viime aikoina nähnyt minut, on hän — todellakin huomattavalla ponnistuksella — vääntänyt kasvonsa hymyyn ja kiiruhtanut nipistämään poskeani tai muulla tavoin laskemaan leikkiä.

Mutta eilen vasta ihmeitä tapahtui. Aamiaista syötäessä sanoi äiti, ettei hän vilustumisen tähden voinut lähteä kanssani kävelylle.

»No niin», sanoi isä, »silloin minä kutsun Julian mukanani näyttelyyn.»

Ja kohtelias isäni laati minulle oikein juhlan. Oli mitä suloisin leuto sää, ja isä ehdotti, että ajaisimme kaupunkiin avoimissa vaunuissa. Näyttelyssä viivyimme vain tunnin ajan, ja isä piti tärkeimpänä saada minut esitellyksi kaikille niille taiteilijoille, jotka siellä tapasimme. Jälestäpäin olimme à Portassa — jota isä vanhasta tottumuksesta nimittää Miniksi — ja joimme siellä oporto-viiniä. Istuessamme laseja kallistelemassa sanoi isä äkkiä: »Kuuleppas, Julia, minusta sinun vaatevarastosi kaipaa uudistusta. Minulla on nykyään kukkaro pullollaan, ja sentähden lähdemme nyt puoteihin ja teemme sievän tyttöseni kesäksi hienoksi.»

Kävimme muotikaupassa ja korutavarakaupassa ja hansikaskaupassa ja kenkäkaupassa. Ja isä käänsi kaikki mullin mallin, ennenkuin löysimme jotain, joka hänen mielestään sopi minulle kovin hyvin, lapuksi hän tahtoi ehdottomasti lahjoittaa minulle parin silkkisukkia, mutta kun väitin, ettei äiti pitäisi siitä — tiedän erään toisen, joka ei olisi pannut sitä pahakseen — niin hän luopui hullutuksestaan.

Ajoimme kotiin oikein hilpeällä tuulella. Eteisessä sanoin: »Kiitos tästä päivästä, isä! Minulla on ollut tavattoman hauskaa!» — »Saanko siis suudelman palkaksi?»

Sen hän saikin. Mutta arkihuoneessa ilma oli painostava ja surkea kuten tavallisesti, ja sohvalla makasi äiti kipeänä ja raskasmielisenä.

Huhtik. 23 p:nä (syntymäpäivänäni).

Ensimäinen taival suoritettu. Hyvän tavan mukaan minun kai olisi nyt täytettävä pari päiväkirjan lehteä syvällisillä mietelmillä. Mutta en ole laisinkaan halukas filosofeeraamaan. Ainoastaan tanssimaan ja nauramaan olen halukas, nauramaan ja tanssimaan, tanssimaan halki nukkuvan kaupungin ja herättämään sen julistamalla, että maailmassa on ainakin yksi onnellinen ihminen. Nimittäin allekirjoittanut, nimittäin Julia, joka arvoisasta ijästään huolimatta on tänään viettänyt syntymäpäiväänsä hemmotellun lapsukaisen tavoin.

Kun muistelen, minkälaisia syntymäpäiväni ovat viime vuosina olleet, niin minusta tuntuu siltä, ettei tämänpäiväinen voi olla totta. Kas tässä tavanmukainen syntymäpäiväresepti: äiti herättää juhlan aiheuttajan, kyyneleet silmissä, jotta tunnelma olisi alusta pitäen oikea. »Hyvää huomenta, lapsukaiseni, ja onnea. Isä ja minä lahjoitamme sinulle kankaan kesäpuvuksi, sinähän tarvitset sellaisen välttämättömästi, ja isoäiti maksaa ompelijan.» Aamiaispöydässä vallitsee pinnistetty juhlailoisuus. Aamupäivällä vieraina Kristiina, Emmy ja pari tätiä, kukin tuoden viehättävän kotitekoisen lahjan ja laukullisen jonninjoutavaa rupattelua, ottaen korvaukseksi kupillisen uneen uuvuttavaa suklaatia. Tämän jälkeen lopetetaan varsinaiset juhlallisuudet ja päivä päättyy iltaduettoon, jonka syntymäpäivälapsi ja hänen äitinsä suorittavat kahden kesken tavallista runsaammin kyyneleiden, jälkimäinen pyytäen anteeksi sitä, että on saattanut hänet tähän kurjaan maailmaan.

Tänään on sävel ollut toisellainen. Siitä on aluksi kiitettävä muuttunutta isääni, joka aamiaista syötäessä esiintyi niin elämäniloisena ja tarjoili viiniä niin auliisti, että Frans tuli aivan julkean meluisaksi ja yksinpä äitikin viehättyi vilkkaaksi; se muuten teki hänet hirmuisen hupaiseksi ja kerrassaan suloiseksi katsella — juuri kuin hän olisi melkein hävennyt omaa hilpeyttään.

Aivan vastoin tapaansa ja tätien kauhuksi otti isä osaa myöskin suklaatijuhlaan ja höysti sitä kujeilemalla ihan jumalattomasti vanhojen sukulaistensa kustannuksella.

Tämän perästä minä pukeuduin hienoimpaan asuuni lähteäkseni — virallisesti — nuorten päivällisille huvittelunhaluisen Kristinan luo. Toisin sanoin, viettämään syntymäpäivääni yhdessä hänen kanssaan.

Hän otti minut juhlallisesti vastaan frakkiin ja valkoiseen kaulaliinaan puettuna, tarjosi käsivartensa ja johti minut työhuoneeseen. Keskellä huonetta oli valkoisella liinalla katettu syntymäpäiväpöytä notkuen — oivallinen juhlaselostus-sana — lahjojen painosta: hienoja ja ihastuttavia toalettiesineitä, makeisia ja kukkia.

Hän oli luvannut — kunniasanallaan — ettei antaisi minulle mitään lahjoja. Nyt hän naureskeli menetetylle kunnialleen ja minun onnistumattomalle harmilleni.

Syntymäpäivälapsi oli saanut itse määrätä, mitä hän halusi päivälliseksi. Alfred oli pakottanut minut valitsemaan monta hienoa ruokalajia uhkailemalla, että saisin muuten makeata keittoa ja pannukakkuja. Hän tekee minusta oikein inhottavan herkuttelijan. Niinpä hän on opettanut minulle, että sampanja on erilaista. Ennen luulin, että sampanja on sampanjaa ja sillä hyvä. Nyt tiedän, että on olemassa sekä »makeata» että »kuivaa» ja »ekstra kuivaa» sampanjaa ja että sampanjan nimenä on toisinaan Munm, toisinaan Heidsick ja toisinaan taas jotain ihan toista. Tiedänpä päälle päätteeksi, mistä lajista eniten pidän ja se on hänen mielestään suuri edistysaskel kasvatuksessani.

Varmaa on, ettei hyvää ruokaa ja viiniä pidä halveksia. Myöskin herkkujen syöminen ja juominen voi olla runollista. Ja vaikka tyytyisinkin hapankaaliin, kun vain saan olla hänen seurassaan, niin enpä kiellä, että hänen maukas ruokansa, hienosti katettu pöytä ja juhlapukumme herättivät minussa mieltymystä ja tyytyväisyyttä.

Jäähyytelöä syödessämme kysyin, eikö hän aikonut pitää minulle puhetta. Hän vastasi: »Puheeni on kukkavihossasi.» — »Täytyykö minun tyytyä kukkaskieliseen puheeseen?» — »Etsi, niin löydät.» Nostin kukkavihon lasista ja siitä putosi kokoonkääritty paperi. Hän näytti melkein nololta sanoessaan: »Sinä olet kaiken lisäksi saanut minut rupeamaan runoilijaksikin, lieventävänä asianhaarana mainitsen, etten kuitenkaan ole tehnyt syntiä runomitalla.»

Aioin avata paperin, mutta hän pyysi minua odottamaan. Vasta sitten, kuin istuimme sohvassa kahvin ääressä, sain luvan lukea puheen. Hän kysyi, mitä siitä pidin. Vastasin hänelle, kuten ajattelinkin, että hän oli maailman ihanin runoilija.

Se hän onkin. Sillä hän on minun runoilijani.

Ja niinpä lopetan selostukseni juhlasta liittämällä päiväkirjaan hänen puheensa.

Puhe Julialle.

Minun ei tarvitse kertoa sinulle, että rakastan sinua. Sen näet katseestani, kun se sinua syleilee; sen kuulet äänestäni, kun se suutelee korviasi.

Sitävastoin kerron sinulle, miksi olen sinuun niin peräti rakastunut.

Siksi, että olet tullut luokseni, kuten kantaäitini, Eeva rouva, tuli vanhan Aatamin luo: vastasyntyneenä, värisevänä odotuksena ja lupauksena, hämmästyttävänä ja hämmästyneenä.

Näen sinun nyt tirkistävän minuun kysyen ja hiukan ymmälläsi. Juuri siten Eevakin katsoi Aatamiin, kun he kohtasivat toisensa ja tämä antoi taivaan ja maan ensi kerran kuulla nuo sittemmin aina yhtä uudet ja hämmentävät sanat: »Rakastan sinua.»

Samoin kuin sinä nyt kuunnellen taivutat hieman päätäsi, silmissäsi katse, joka on sekä ujo että säteilevä, samoin teki Eeva rakastuneena neitosena, ennenkuin hän vyötti itsensä kokeneen naisen siveettömillä viikunanlehdillä.

— — — Katso, maata verhoaa harmaa usva, ja Aatami on kyllästynyt elämään, joka hänelle lahjoitettiin.

Silloin välähtää auringonsäde usvan läpi, ja usva hajoaa, ja hän seisoo maan päällä päivänpaistetta ja lämpöä luoden: ihmisen nuori morsian, nainen, joka punastuu, ei sen vuoksi, että hän häpeisi alastomuuttaan, vaan siksi että hän on ihmeissään ja iloissaan oman sulonsa ja voimansa tähden, jonka hän lukee Aatamin jumaloivasta katseesta.

Lemmettärien ympäröimänä hän lähtee liikkeelle. Ne ovat piilosilla hänen hiuksissaan, jotka kähertyvät otsalla, ne kuiskivat kaikellaisia hullutuksia hänen uteliaisiin korviinsa. Ne jännittävät huulen Amorin jouseksi, ne kiikkuvat hennolla povella. Yksi kätkeytyy posken hymykuoppaan, toinen leukareikään. Mutta kaksitellen ne istuvat kuin rakastuneet suutelevat parit sinun suloisissa silmissäsi, sinä oma Eevani, joka kutsuit minua uuden päivän lailla; joka aina, kun astut sisään ovestani, olet päivänsäde, joka hajoittaa usvan ja kaikki harmaat ajatukset.

Huhtik. 24 p:nä.

Iloitsen siitä, että olen täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Sillä siten olen tuntenut hänet 2 vuotta, sekä silloin kuin olin yhdeksäntoista vuoden vanha, että nyt kun olen kahdenkymmenen vuotias. Mutta hänelle en kerro sellaisia, sillä hän vain nauraisi ja sanoisi minua pikku vauvaksi. Ja se on sopimatonta kahdenkymmenen vuotiaalle neidille.

Huhtik. 25 p:nä.

Iltapäivällä istuin yksin kotona. Äkkiä heräsin mietteistäni ovikellon ankaraan, kiivaaseen kilinään. Ihan vapisin pelästyksestä.

Postilähetti siellä vain oli pistänyt kirjeen laatikkoon.

Kirje oli äidille, panin sen pöydälle ja istuuduin jälleen akkunan ääreen. Mutta rauhani ei palautunut. Korvissani kaikui alituiseen tuo kiivas kilinä — ikäänkuin vaara uhkaisi. Ivasin itseäni. Hermostunut hölmö! sanoin itselleni. Hyvänen aika, postilähetti on ollut kiireissään ja kiskaissut tavallista voimakkaammin. Keneltähän tuo kirje muuten lienee, en tuntenut käsialaa. Nousin paikaltani ja otin sen käteeni. Kotelo oli vanhanaikainen, pitkä ja kapea, ja päällekirjotus hoippui avuttomana sinne ja tänne isoin, kömpelöin kirjaimin. Siinä oli virheitäkin. Keneltä se lieneekään? Muuten tunsin aina äidille saapuvien kirjeiden käsialan.

Olisiko se isoäidin vanhalta palvelijattarelta, joka ilmoittaa, että isoäiti on vaarallisesti sairastunut? Ei, se ei ollut todennäköistä. Meille olisi annettu tieto lähetin kautta eikä kirjeellisesti.

Mutta keneltä sitten? Äkkiä heräsi sisässäni tuskanhuuto. »Kirjeessä puhutaan sinusta! Se on nimetön kirje sinusta!» Rupesin taas vapisemaan, niin että tuskin saatoin pitää kirjettä jääkylmissä käsissäni. Niin, tietysti asian laita oli sellainen. Käsiala oli väärennetty, se oli selvää, ja lähettäjä oli ehdoin tahdoin tehnyt kirjoitusvirheitä. Olisiko se tuolta toiselta? Olihan hän nähnyt minun menevän Alfredin luo. Ei, ei, hän oli hyvä ja hieno, sen sanoi Alfred. Mutta sittenkin, mustasukkaisina ihmiset tekevät tekoja, joita he muulloin halveksivat. Sitäpaitsi voisi sen tehdä moni muu. Mistä minä tiesin, vaikka minut olisi nähty ja tunnettu lukemattomia kertoja, kun olen käynyt hänen luonaan.

Silloin olisin hukassa. Hetken kuluttua saapuisi äiti kotiin, hän huomaisi kirjeen ja avaisi sen… minä näkisin hänen epätoivoisen katseensa, näkisin hänen horjuvan ja kaatuvan.

Ei, minun täytyi tietää, mistä siinä kirjeessä puhuttiin. Valoa vasten siis. Ei näkynyt mitään. Koetin avata sitä varkain neulan avulla. Se oli suljettu liian lujasti. Olin jo aivan suunniltani. Vapisevin käsin mursin kuoren — ja helpotuksesta huokaisten, jännityksen uuvuttamana, onnellisena, mutta nolona vaivuin tuolille kädessäni tuo kamala kirje. Se sisälsi — erään uuden, vanhalle Kuninkaantielle perustetun pesulaitoksen ilmoituksen.

Niin, nyt perästäpäin hymyilen sille. Mutta sittenkin. — Hän ei voi aavistaakaan, minkälaisilla kauhunhetkillä minä saan ostaa onneni.

Vappuna (sunnuntaina).

Elämäni hirvein päivä.

Oikeastaan minun olisi pitänyt mennä kirkkoon äidin kanssa, mutta sain asiat järjestetyiksi siten, että lähdinkin sensijaan isoäidin luo. Matkalla kurkistin hänen akkunoihinsa. Varmaankaan hän ei ollut vielä noussut vuoteesta. Makuuhuoneen akkunoita ei oltu avattu, ja vain toisesta oli verho nostettu ylös. Minua halutti sanomattomasti livahtaa hetkeksi hänen luokseen, pudistella häntä ja kujeilla hänen kanssaan, niin että hän saisi unen silmistään.

Oli mitä rumin kylmä kevätsää, sumua ja sadetta. Ihmiset kiiruhtivat ärtyneen näköisinä kirkkoon rankkasateen rapistessa. He olivat todellakin mielenylennyksen tarpeessa. Minun sydämessäni vallitsi pyhäpäivä kirkonkäynnittäkin.

Isoäiti istui jo kankeana ja suorana pielustensa keskellä, yllään sunnuntaimyssy. Akkunakorokkeella istui vanha Maria sukankutimineen, lukien sanomalehteä. Kuinka siellä oli rauhallista! Hiljainen tyyni luostarikirkko, jossa on suitsutuksena sekatuoksua.

Isoäiti taputti kättäni kuivilla, ryppyisillä eukonkäsillään. Saatoin nähdä hänen silmistään, että niissä oli jokin lahja. Mutta isoäiti ei ole niitä, jotka ryntäävät oikopäätä asiaan käsiksi.

Hän aloitti: »Tänään ei ilma ole parhaimpia.» Sitten hetken päästä: »Tänään ei juuri kenenkään tee mieli lähteä metsään.» Lopuksi: »Haluttaisikohan Juliaa lähteä illalla teatteriin?» Juliaa halutti suuresti. Tiesipä hän senkin, mihin teatteriin hän halusi. Sillä siellä esitettäisiin minun näytelmäni.

»Muistaakseni sinä olet jo nähnyt sen, etkö olekin?» kysyi isoäiti.

»Mutta minä näkisin sen niin hirveän mielelläni uudelleen.»

»Tänä iltana siinä esiintyykin eräs toinen», sanoi Maria äkkiä korokkeeltaan. »Sanomalehdessä sanotaan, että Mörch on sairastunut.»

En luule, että huusin. Muistan vain, että seisoin akkunan ääressä lehti kädessäni; että Maria nousi seisaallean huudahtaen: »Herranen aika, neiti kulta!»; että huone pyöri silmissäni; että kuulin isoäidin ikäänkuin kaukaa sanovan: »Lapsi kulta!» ja että huomasin, kun silmäni avasin, makaavani nojatuolissa. Maria piti nenäni edessä jotain väkevältä tuoksuvaa ja pöydällä oli pesuvati. Tuijotin kummastunein katsein ensin Mariaa, sitten isoäitiä: »Mitä on tapahtunut?» Mutta samassa tuokiossa palasi sieluuni muisto ja kauhu, ja ellei Maria olisi tarttunut käteeni niin lujasti, että teki kipeätä, olisin pyörtynyt uudelleen.

Ensimäinen ajatukseni oli: miten voin selittää menettelyni isoäidille?
Olin tahallani toipuvinani vain vähitellen, ennättääkseni keksiä jotain.

Mutta isoäiti tuli minulle itse avuksi.

»Oletko syönyt mitään aamulla?» hän kysyi.

»En, isoäiti.»

»Sitä ajattelinkin. Mutta se on väärin, Julia. Nuoret tytöt eivät jaksa paastota. — Tuoppas lasi viiniä, Maria.»

Yksin jäätyämme isoäiti kutsui minut luokseen. Laskeuduin polvilleni hänen eteensä, kätkin pääni hänen helmaansa ja purskahdin itkuun. Itkin niin, että luulin sydämeni pakahtuvan. En voinut mitenkään heretä, vaikka koetin kaikin voimin. Maria toi viiniä, kuulin hänen tulevan ja jälleen poistuvan, ja minä nyyhkytin yhä, isoäidin sivellessä tukkaani pehmeästi ja verkalleen. Teki niin hyvää, kun sai itkeä rauhassa, ja isoäidin levollinen käsi tuntui niin tyynnyttävältä.

»Kas niin, lapseni! Kas niin, lapseni!» hän toisti moneen kertaan itkun vaimentuessa. Mutta minä jäin paikalleni, en uskaltanut kohdata hänen katsettaan. Ja kuitenkin kiusasi minua nyt ajatus: »Sinun täytyy lähteä. Sinun täytyy mennä hänen luokseen saamaan selvyyttä.»

Silloin sanoi isoäiti, enkä unohda milloinkaan sitä sanomatonta lempeyttä, joka hänen äänessään kaikui: »Sinun ei tarvitse pelätä, että rupean kyselemään. Minä olen vanhus, mutta muistan nuoruuden ajan ja tiedän, että nuorilla sydämillä on iloja ja suruja, joihin vanhojen kömpelöiden käsien ei pidä koskea. Mutta jos elämä — mistä Jumala varjelkoon — toisi pikku tytölleni jotain, josta hän ei voi itse selviytyä, niin tule pelkäämättä luokseni, jos olen silloin elossa. — Ja nyt, lapseni, sinun täytyy nousta ja lähteä, niin että ennätät aamiaiselle. Mutta tästä emme puhu isälle emmekä äidille. Ja teatteripiletin me säästämme toiseen kertaan, sillä tänä iltana sinun on parasta käydä varhain levolle.»

* * * * *

— — — Seisoin hänen ovensa ulkopuolella. Olin kiitänyt katuja pitkin. Mutta nyt — en uskaltanut soittaa. Heti kun saavuin taloon, olin tuntevinani raskaan sairashuoneenilman, ja oven luona tuntui siltä, kuin olisi imelä ja painostava ilma tukahduttavana tunkeutunut minuun. Kun soittaisin, avautuisi ovi, ja palvelija seisoisi kalpeana ja itkien edessäni, eikä minun tarvitsisi kysyäkään. Ei, ei — se oli mahdotonta. Niin kova ei Jumala voinut olla minua kohtaan. Aloin rukoilla: »Isä meidän, joka olet taivaassa…» Ei, ei nyt. Jumala vain vihastuisi ja rankaisisi minua siitä, että minä, joka muulloin en milloinkaan ajatellut häntä, lähestyisin häntä pelosta. Niin vetäsin kellosta ja hätkähdin sen onttoa, soinnutonta ääntä. Luonnollisesti — sanoin itselleni, ja luulenpa hymyilleeni — luonnollisesti siihen on sidottu jotain, jottei se häiritsisi häntä.

Sisäpuolelta kuului pehmeitä askeleita, ja vieras henkilö, eräs iso, käskevän näköinen nainen, avasi oven. Hän virkkoi — tosin kysymättäni, mutta hän ymmärsi helposti asiani —: »Herra Mörch on hyvin sairas.» Jumalan kiitos, hän eli siis. Se oli kurkkumätää, selitti nainen edelleen, ja hän oli sairastunut toissailtana — olin ollut hänen luonaan edellisenä päivänä. Lääkäri ei kuitenkaan luullut, että se olisi erittäin vaarallista.

Nainen näytti siltä, kuin hän olisi tarkoittanut, että minun oli nyt poistuttava.

Kysyin, vaikka käsitinkin sen toivottomaksi: »Enkö pääsisi hänen luokseen?»

»Ette, neiti, se on aivan mahdotonta. Lääkäri on kieltänyt päästämästä ketään. Sehän on sitäpaitsi tarttuvaa.»

»Siitä en välitä. Oi, antakaa minun tulla tahdon vain nähdä hänet!»

Nainen tarkasteli minua suopein katsein.

»Valitettavasti se ei käy päinsä. Kenties neiti on herra Mörchin morsian?»

Veri nousi päähäni: »En.»

Hän katsoi minuun ihmetellen: »Keneltä saan siis viedä terveiset?»

»Ystävättäreltä.»

»Ystävättäreltä ?»

»Niin, ystävättäreltä.»

— Varmaankin hän nyt uskoo minusta pahinta. Mutta samapa se, kunhan
Alfred saa minulta tervehdyksen!

* * * * *

En ymmärrä, kuinka olen saanut tämän päivän kulumaan, kuinka olen voinut hillitä itseäni, niin ettei kukaan ole huomannut mitään.

Sen tiedän, että kun kello kävi kuudetta, en jaksanut enää istua kotosalla saamatta mitään tietoa. Lähdin ulos — taivas ties niistä keksin syyn! — jouduin hänen asuntonsa edustalle, mutta en uskaltanut käydä itse sisään, sain sitten käsiini kaupunginlähetin ja toimitin hänet sinne. Tila ennallaan, kenties hiukan parempi.

* * * * *

Tuo vieras nainen sanoi, etten saanut tulla hänen luokseen. Tuo nainen, joka ei hänestä suuria välitä, jonka silmissä hän on vain tavallinen potilas, hän saa seurustella hänen kanssaan; hän auttaa ja hoitaa häntä; hän tietää joka hetki, miten hän voi, onko parantumisen toivoa.

Mutta minä, joka häntä rakastan; minä, joka empimättä uhraisin elämäni hänen puolestaan — minun täytyy syrjäisenä seisoa hänen ovellaan ja ottaa vastaan ne tiedot, jotka tuo toinen, ihminen, jolta hän ostaa apua, armollisimmasti suvaitsee minulle antaa. Hän sulkee minulta oven, hän ei salli minun lähettää edes katsettakaan armaalleni, ainokaiselleni!

Ja niin voimaton olen, että minun täytyy totella tuota henkilöä. Vieläpä minun on esiinnyttävä rakastettavastikin, saadakseni häneltä kunnollisia tietoja.

Mielelläni jättäisin kaiken täällä kotona, ottaisin vastaan häpeän ja kirouksen ollakseni hänen luonaan, istuakseni hänen vuoteensa ääressä ja kamppaillukseni hänestä kuoleman kanssa. Olen tutkistellut sydäntäni ja tiedän, että tekisin sen empimättä.

Mutta tiedän myöskin, ettei hän pitäisi siitä. Sillä hän ei rakasta minua niin, kuin minä häntä. Hänen rakkautensa on viisas ja varovainen, se ajattelee seurauksia, se tietää, kuinka kauas se voi uskaltaa mennä, ja se tuntee rajan, jonka poikki se ei tahdo käydä. Mutta minun rakkauteni, se ei tunne nykyisyydessä ja vastaisuudessa mitään muuta päämäärää kuin hänet.

* * * * *

Siksi minun täytyy kauniisti jäädä tänne — tänne, missä minulla ei ole mitään tehtävänä, missä huohotan kuin rannalle joutunut kala, koska ilmassa ei ole hituistakaan hänestä. Ei täällä mainita hänen nimeään, enkä minäkään voi sitä mainita. En saata uskoa kenellekään tuskaani, joka minut pakahduttua, kun en uskalla sitä päästää ilmoille.

Jäädä tänne — jutella isän ja äidin kanssa joutavista asioista, kun sielussani on vain yksi ainoa ajatus: hän, huulillani yksi sana: hän.

Jäädä tänne — istua siivosti ja hiljaa ateriain ja työn ääressä, voimakkaan kaipauksen raadellessa sieluani ja vetäessä minua hänen sairasvuoteensa luo.

* * * * *

Hän olisi voinut maata sairaana ja kuolla, ilman että olisin sitä aavistanutkaan, ja vasta sanomalehdestä olisin saanut sen tietää. Kuolla, ilman että olisin saanut sanoa hänelle jäähyväisiä, ilman että hän olisi antanut minulle viimeistä sanaa ja katsetta.

Niin köyhä, niin oikeudeton on rakkauteni. Niin kurjat ovat sen elinehdot. Pimeässä on sen hiivittävä esiin. Se ei saa milloinkaan astua päivän valoon ja vaatia oikeuksiaan.

* * * * *

— — — Jos sinut, armas, tänä yönä riistetään minulta, silloin seuraan sinua, niin totisesti kuin köyhä rakkauteni on ainoa rikkauteni.

Mutta jos huomenna heräät elämään ja terveyteen, ja minä istun jälleen luonasi ja sinä sanot rakastavasi minua, silloin nauran kaikille murheille ja tunnustan sinulle, että olen rikkaampi kuin kukaan muu maailmassa.

Jumala sallikoon minun pitää sinut.

Toukok. 2 p:nä.

Kristina toi minulle aamupäivällä seuraavan hänelle osoitetun kirjeen:

»Suloinen tyttöseni! Säikähditkö niin pahasti lukiessasi, että olin sairas? Mutta mitäpä voin tehdä? Enhän saattanut kirjoittaa sinulle suoraan, ja ystävättäresi osoitteen sain tietää vasta nyt kirjeestäsi. Sinä rakas lapsi, joka tulit niin murheelliseksi ajatellessasi, että kuolema voisi riistää minut sinulta. Sinulla ei ole mitään syytä pelätä: ensiksikin, koska rikkaruoho ei häviä niin helposti; toiseksi, koska en lainkaan halua vielä luopua elämästä.

Sinä olet hirveän kiltti, kun — tartunnasta, koti-ikävyyksistä y.m. huolimatta — haluat tulla luokseni. Mutta niin typeräksi ei kuume kuitenkaan ole tehnyt minua, että suostuisin tarjoukseesi. Nykyisin ei minua nimittäin ole lainkaan hauska katsella. Lisäksi olen mitä ärtyisin ja vastenmielisin potilas. Jos näkisit minut näinä päivinä, niin tuhoisin kokonaan sen suotuisan vaikutuksen, jonka tähän asti olen tehnyt sinuun. Yleensä arvelen, ettei sairaiden ihmisten pidä kiusata terveitä. He ovat rumia ja tympäiseviä, ja siksi heidän on käytävä piiloon.

Heti kun tunnen olevani kyllin arvokas pääsemään hyvään seuraan, lähetän sinulle pikaviestin. Ja silloin korvaamme tämän pitkän eron.

Lupaan sinulle, että halu tavata sinut jälleen on tekevä minut nopeasti reippaaksi ja etten käy sinulle uskottomaksi, en edes hieman vallattomissa kuumeunissakaan, jotka minua vaivaavat. Karkoitan kaikki kuumepeikot luotani ajattelemalla sinua, ja öisin tunnen sinun seisovan vuoteeni ääressä suloinen viileä kätesi polttavalla otsallani. Siten sinä olet — etäälläkin — sairaanhoitajattareni, parantajattareni.

Saat nyt tyytyä näihin riveihin. Pieninkin ponnistus saattaa surkean heikon pääni vaikeroimaan.

Suudelmaa en sinulle lähetä; sillä henkeni ei uskalla edes ajatuksissanikaan koskettaa sinun nuorta kauneuttasi ja terveyttäsi. Ymmärrän tuon spitaalitautisen, joka ihmetellen näki ihanan naisen astuvan ohitse ja nöyränä polvistuen suuteli jälkiä, jotka hänen jalkansa oli painanut maahan.

Ystäväsi A.»

Hän rakastaa kukkia. Valitettavasti ei taloudellinen tilani salli sanottavaa tuhlausta. Mutta vaikkapa minun täytyisi kaivaa rahat kivisillasta, niin hän on jok'ikinen päivä, kunnes jälleen tapaamme toisemme, saava minulta muutamia valittuja kukkia.

* * * * *

Tänään valkoisten krookuksien keskelle pistetty mustanpunanen ruusu. Merkitsee: katso, kaikki ajatukseni leijailevat — kuin valkoisten kyyhkysien kohina — sinun ympärilläsi, sinä loistava, mustasilmäinen sheikkini!

Toukok. 3 p:nä.

Kourallinen jättiläis-reseedoja ja muutamia lemmenkukkia.

Tulen luoksesi vailla loistoa. Mutta annan sinulle, kuten reseedan tuoksun, voimakkaan ja kuuman lempeni; annan sinulle, kuten lapsensilmäisen lemmenkukan, luottamuksellisen uskollisuuteni.

Toukok. 4 p:nä.

Orvokkeja ja valkoisia sammalruusuja.

Salassa kasvaa rakkauteni. Silti se on sininen kuin kesäinen taivas, silti se on valkea kuin talven lumi.

Toukok. 5 p:nä.

Kämmekkä ja nuoria pyökinlehtiä.

Kodin varjossa, kaukana todellisuudesta ja auringonpaisteesta, muodostui sieluni perin fantastiseksi, kalpeanväriseksi kukaksi. Silloin saavuit sinä, ja yli kaikkien muiden metsän kasvien ja puiden kohosi riemuntäysi sieluni kera kevään kirkkaanvehreän viestin.

Toukok. 6 p:nä.

Keltanen ruusu, lakkaorvokki ja keltavuokkoja.

Nuhteletko minua siitä, että olen mustasukkainen? Etkö näe, että mustasukkaisuus on se kuuma liekki, joka loistavana sädekehänä kiertää rakkauttani?

Toukok. 7 p:nä.

Kaksi vaaleanpunasta ruusua ja kaksi vaaleanpunasta neilikkaa (tähän aikaan sangen harvinaisia).

Yhtä ihanina, tasa-arvoisina värin ja tuoksun puolesta, toistenne kaltaisina ja kuitenkin niin erilaisina te sulatte toisiinne verrattomassa lemmenkohtauksessa. Armas! kuten ruusu ja neilikka tässä yhtyvät hurmaavassa suudelmassa — sanoin — pelkkä ajatus saa minut vapisemaan — olen huomenna jälleen lepäävä sinun sylissäsi.

Toukok. 8 p:nä.

Olen ollut paha ja ilkeä; hänen kannattaisi olla raivoissaan minua kohtaan. Jospa hän olisikin ollut. Hän olisi saanut kernaammin lyödä minua kuin katsoa minuun raukeasti, kärsivällisesti hymyillen.

En tiedä — mutta jo alku oli väärä, ja sitten koko seurustelu kävi yhä kierommaksi. Varmaankin se johtui siitä, että olin ennakolta iloinnut liian paljon tuosta kohtauksesta, olin kuvitellut, että siitä tulisi jotain ihmeen ihanaa. Ja sitten heti, kun saavuin kyökkitietä — ettei sairaanhoitajatar näkisi minua — kun tulin opastetuksi hänen makuuhuoneeseensa ja näin hänen katseensa, joka oli ystävällinen, mutta raukea eikä ensinkään säteilevän iloinen, kuten olin odottanut — niin, se tuotti minulle niin lapsellisen pettymyksen, etten voinut lausua niitä sanoja, joita sydämeni oli täynnään, vaan pinnistin esille sanoja, jotka kuuluivat niin vierailta ja väärennetyiltä, että ne särisivät omissakin korvissani. Mitään »myrskyä» ei kuitenkaan syntynyt. Hän vain katsoi minuun hieman ihmeissään, mutta kun jatkoimme keskusteluamme, häipyi tunnelma yhä etäämmälle ja hänen kasvoilleen ilmaantui hermostunut, kiusattu ja väsynyt ilme. Lopulta hän makasi puoleksi suljetuin silmin ja pyyhki joka silmänräpäys otsaansa nenäliinallaan.

Voi, etten langennut polvilleni vuoteen ääreen ja pyytänyt häneltä anteeksi.

Sen sijaan sanoin loukkaantuneena: »Varmaankin toivot, että lähden tieheni. En tahdokaan väsyttää sinua kauempaa.»

Hän makasi hetkisen vastaamatta. Sitten hän lausui kohteliaaseen ja korrektiseen tapaansa, »ylhäiseen» tapaansa, joka ikäänkuin tyrkkää minut sadan peninkulman päähän:

»Niin, suothan anteeksi, etten tänään ole ritarillinen; enhän ole vielä täysin salonkikelpoinen. Ja minä kaipaan todellakin lepoa.»

Erosimme ensi kerran päättämättä, milloin tapaisimme toisemme uudelleen. Ihan vihasin häntä sinä hetkenä, jolloin hän hymyillen ojensi minulle kätensä jäähyväisiksi — ja antoi minun lähteä sanomatta minulle, että olin maailman typerin, epäkohteliain ja hemmotelluin tyttö ja että olisin ansainnut piiskaa, kuten pieni ilkeä lapsi.

Mutta tunnenhan sentään kipua. Turmeltu on tämä päivä, josta olin niin iloinnut. Ja mitä hän mahtaakaan ajatella minusta? Hänen täytyy pitää minua kärsimättömänä tyttönä, joka loukkaantuu ja tulee epäkohteliaaksi siitä, ettei sairas ole niin terve, kuin olin odottanut.

Toukok. 9 p:nä.

Hän on niin hyvä ja niin viisas.

Häneltä saapui kirje samaan aikaan, kuin hän sai minun kirjeeni.

Hän kirjoittaa: »En voinut hyvin, kun kävit luonani. Sentähden, oma tyttöseni, ei sinua otettu vastaan niin kuin olit ansainnut, ja senvuoksi en kyennyt kiittämään sinua rakkaudesta, jota nyt ja aina olet osoittanut minua kohtaan. Olen epämiellyttävä potilas, kuten ennen olen sinulle sanonut. Lieneekö sinulla siitä huolimatta halua käydä luonani? Tule silloin, jos voit, huomenna, ja ole kärsivällinen, vaikka en olisi vielä siihenkään mennessä voittanut kokonaan kärsimättömyyttäni.»

Toukok. 14 p:nä.

Hän on nyt melkein täysin toipunut. Hän on ollut ylhäällä viime päivinä, ja eilen hän kävi ensi kerran ulkona.

Olen hänen luonaan joka päivä, joko aamupäivällä tai illalla. Voidakseni tehdä sen olen tekaissut jutun eräästä nuoresta tytöstä, jonka olen tavannut Kristinan luona ja joka on pyytänyt minua opettamaan hänelle porsliinimaalausta. Ihmettelen joka päivä, ettei valettani huomata; mutta pelkoa en enää tunne. Nyt käyn epäröimättä hänen luonaan keskellä valoista päivää.

Tiedän vaan, että sinä päivänä, jolloin joudun ilmi ja minua kielletään tapaamasta häntä, lähden pois kotoa. Olen päättänyt sen asian itsekseni, eikä se voi olla toisin. Tulkoon sitten mitä hyvänsä!

Hänelle en ole sanonut siitä mitään. Kuitenkin on juuri hän antanut minulle rohkeuden tehdä niin varman päätöksen. Näinä päivinä olen nimittäin tuntenut, että olen hänelle enemmän kuin ainoastaan hetkellinen ajanvietto. Koetan olla hänelle hyödyksi, ja luulen siinä onnistuneeni, niin että hän rupeaa minua kaipaamaan, milloin en ole hänen luonaan. Toimitan hänen asioitaan, luen hänelle ääneen, ja olen kirjoittanut kirjeitäkin hänen sanelunsa mukaan. Hän sanoo minua yksityissihteerikseen ja puhelee kanssani kaikista asioistaan.

Oikeastaan elämme kuin mies ja vaimo. Käyskelen hänen kodissaan, ikäänkuin se olisi minunkin kotini; hoidan hänen kukkiaan; milloin en lue ääneen tai hommaile muuta, ompelen nimikirjaimia hänen pöytäliinoihinsa, ja onpa hänen vanha palvelijattarensakin tottunut tiedustelemaan minulta, mitä herralle annetaan päivälliseksi — sillä herra on siinä suhteessa perin turhantarkka.

Kyllä häntä on ylipäätään pidettävä egoistina. Naimattomana miehenä hän on tottunut siihen, että koko talon on mukauduttava hänen tahtoonsa, ja hänestä on aivan luonnollista, että minäkin vain ajattelen piian tavoin hänen palvelemistaan ja hänen mukavuuttaan. Mutta hän sopii mainiosti turkkilaiseksi, hän on maailman rakastettavin tyranni. Kun tuon jotakin potilaalleni, joka lojuu mukavalla leposohvallaan, ja hän sitten hyvinvoinnistaan kiitollisena nyökkää minulle ja suutelee kättäni, niin hän voisi määrätä minut mihin hyvänsä ja minä tottelisin empimättä.

Toukok. 20 p:nä.

Olen käynyt hänen kerallaan seikkailujen maassa, jonne on kahden tunnin matka Kuninkaan Uudella torilla sijaitsevan hevosen luota. Paikan jokapäiväistä nimeä en tunne, enkä tiedä tiestäkään muuta, kuin että alussa ajetaan Kuninkaantietä pitkin ja sitten saavutaan perille parin tunnin kuluttua. Sitävastoin tiedän tarkalleen, minkälainen seikkailujen maa on. Pieni, valkoinen, olkikattoinen talo metsän liepeessä järven rannalla. Taloon astutaan metsätieltä villiviinin verhoaman avoimen kuistin kautta, ja järvenpuoleisessa päädyssä on akkuna ja vihreäksi maalattu puuparveke. Kuistilla seisoo vanha talonpoikaisvaimo niiaillen. Päivällä säteilee aurinko pilvettömältä taivaalta ja yöllä kuumottaa täysikuu. Ja järvellä liukuu kuutamossa valkea vene, josta kuuluu nuorten äänien hiljaista laulua.

Olen käynyt hänen kerallaan seikkailujen maassa ja nähnyt auringon laskevan ja kuun nousevan: olen ollut siellä hänen kanssaan auringon noustessa uudelleen ja painuessa metsään sytyttäen pikku talon ruudut tuleen. Mutta minusta nuo neljäkolmatta tuntia ovat kokonainen elämä; olen viettänyt sen hänen kanssaan maailmassa, joka on järjestetty luonnon ihanimmin antimin vain meitä kahta varten ja jossa ystävällinen vanha talonpoikais-haltijatar toimii palvelijanamme.

Nipistän käsivarttani ollakseni varma siitä, etten uneksi. Ei, se ei ole unta. Edessäni pöydällä tuoksuu kimppu metsäkukkia, jotka tuo vanha vaimo erotessamme antoi minulle, ja vuoteen luo asetetuissa kengissäni näkyy maalaiselämän merkkejä.

— — — Näin se tapahtui: isä ja äiti matkustivat toissa-aamuna Soröseen tervehtimään erästä vanhaa tätiä, joka täytti eilen 80 vuotta, ja hänen poikaansa, joka on opettajana akatemiassa. He palaavat huomenna. Kuullessaan tämän hän sanoi: »Nytpä mekin matkustamme.» Ja vaikka heti pidin sitä mahdottomana ja sitäpaitsi luulin hänen vain laskevan leikkiä, niin totta siitä tuli sittenkin. Järjestin nopeasti taistelusuunnitelman, lähtien siitä filosofisesta mietelmästä, että pahimmassa tapauksessa voi vain käydä hullusti. Annoin Kristinan kutsua minut täksi päiväksi huviretkelle ja yön viettäisin hänen luonaan, voidaksemme reippaiden neitosten tavoin lähteä liikkeelle auringon kera. Tähän suunnitelmaan vanhemmat suostuivat kernaasti ja matkustivat syntymäpäiville Soröseen.

Mutta eilen iltapäivällä kello 6 astui kaksi nuorta neitosta kaupungista Kuninkaantietä pitkin. Lundehusin ravintolan kohdalla heidät saavutti suljetut vaunut. Vaunut pysähtyivät, ovi avautui, ja toinen nuorista neidoista katosi niihin, jonka jälkeen ne pyörivät nopeasti edelleen.

Kristina palasi takaisin valmistuakseen kotiarestiin — sillä olin kieltänyt häntä näyttämästä tänään sieviä kasvojaan Kööpenhaminan kaduilla — mutta me ajoimme seikkailujen maahan.

Tiedustellessani kuinka ja minne, hän oli vain vastannut: »Älähän huolehdi, ole vain tavallisissa pukineissasi vastassani Lundehusin ravintolan luona. Tulen sinne hevosella ja tuon mukanani kaikkea, mitä tarvitsemme, ja vien sinut syrjäiseen ravintolaan, jossa ei ole koskaan arkipäivinä vieraita. Siellä eräs vanha vaimo toimittaa huviretkeilijöille vettä ja tarpeen tullen hankkii hyvästä sanasta ja maksusta yksinkertaisen aterian ja kunnollisen yösijan.»

Kun olin päässyt onnellisesti vaunuihin ja hiukan rauhoittunut, rupesin nauramaan nähdessäni matkatavaramme. Hän selitti: »Ei siinä ole enempää, kuin mitä välttämättä tarvitsemme. Toisessa laukussa ovat sinun tavarasi, toisessa minun. Korissa on viiniä ja remmissä pielus sinua varten sekä lakanoita siltä varalta, että perillä saisimme kosteat lakanat. — Toivoakseni laukussasi on mitä tarvitset.» — Oli tosiaankin, vieläpä enemmänkin.

Varmuuden vuoksi vedimme verhot akkunain eteen. Minusta oli ihanaa istua noin aavistamatta, minne ajoimme, uneksien, että nyt me matkustimme seikkailemaan avaraan maailmaan.

Ja niin olimme seikkailujen maassa.

…Vanha vaimo seisoi kuistilla ja lausui meidät niiaten tervetulleiksi. Hänellä oli päässään myssy ja yllään kankea viheriä kotikutoinen hame. Hän oli oikein miellyttävä kunnon muori ja sanoi minua »rouvaksi».

Matkatavarat kannettiin sisään ja ajuri sai määräyksen lähteä pois, saapuakseen uudelleen seuraavana iltana kello 8. Ja me menimme rantaan odottamaan aterian valmistumista.

Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Näimme sen tulipallona vaipuvan maahan puiden lomitse, bengaalitulen valaistessa taivaanpuoliskoa. Pyökkien lehdet kiilsivät kuin verekset kultarahat, ja pitkin järveä valui auringonlaskun valo loistavin helmiäis-värein. Me seisoimme katsellen vuoroin hehkuvaa metsää, vuoroin kimmeltävää järveä. Järven toiselta rannalta, joka oli myöskin metsän reunustama, kuului kumman läheisiä ja kuitenkin niin juhlallisen kaukaisia hitaita kirkonkellon lyöntejä. Vesakosta unista piipotusta. Muuten ei ainoatakaan ääntä. Seisoimme toisiamme syleillen, poski poskea vasten, sanattomina, hurmaantuneina, onnellisina.

Auringonkehä katosi. Taivaan leimu häipyi, kalpea hämy pyyhkäsi järvestä värit.

Silloin kuului pikku talosta kutsuva ääni, ja me lähdimme sisään… lähdimme jatkamaan seikkailua vanhan haltijattaren metsämajassa.

Muistan vain, että tupa oli verhottu sinisillä seinäpapereilla ja lattialle siroteltu hiekkaa; että tuvan keskellä oli karkealla, mutta hohtavan valkoisella liinalla katettu pöytä ja pöydällä kaksi kolmihaaraista hopeista kynttiläjalkaa, jotka saivat tuon yksinkertaisen tuvan näyttämään rikkaalta ja hienolta.

Entä ruoka. Se tuoksui niin hyvältä ja maistui oivallisesti, ja me söimmekin suunnattomasti. Kaikki oli ikäänkuin luonnon keittiöstä tuotua, sekä punertava liikkiö että persiljalla täytetty kananpoika ja keltanen munakas sokeroituine ruskeine kuorineen.

Me olimme iloiset ja huolettomat kuin lapsoset, ja muori puuhaili ympärillämme, pakinoi kanssamme ja sanoi olevan niin hauskaa, kun sai nähdä luonaan sellaisia nuoria, onnellisia ihmisiä.

Kun halusimme kahvia, niin vainio pyysi »rouvaa» laittamaan sitä itse. Lähdin hänen kanssaan keittiöön, mutta minun täytyikin heti palata kutsumaan »herrakin» sinne, jotta hän saisi ihailla ihania vanhoja kupariastioita. Hyllyllä oli kokonainen rykmentti kiiltäviä punasia kojeita, toiset paksukupuisia ja pieniä, toiset hoikkia ja siroja päättyen korkeaan hatun kaltaiseen piippuun.

— — — Kello oli ennättänyt kymmeneen, ja nyt oli maalaistavan mukaan aika käydä levolle.

Alfred jäi vielä polttamaan loppuun sikaarinsa, mutta minut muori johti narisevia portaita myöten »vieraskamariin». Se oli matala, mutta avara, tuoksuen puhtautta ja orvokkeja. Kalustoa oli vain pesukaappi, muutamia tuoleja, pieni pöytä ja vuode. Mutta vuode oli loistoteos. Paksua tummaa mahonkia, messinkipalloilla ja leikkelyksillä koristettu — raskas, suuri, monumentaalinen. Yllä katos ja vaalentuneet kukalliset silkkiuutimet. Ylpeillen selitti vaimo, että hänen mies vainajansa oli aikoinaan ostanut sen huutokaupassa, jossa myytiin erään aikoja sitten kuolleen prinsessan peruja.

Vaimo sytytti kynttilät, toivotti hyvää yötä ja poistui.

Aloin riisuutua. Istuuduin kuvastimen eteen ylläni iltanuttu, jonka hän oli tuonut minulle.

Silloin lankesi parvekkeen ovesta tupaan kuunsäde. Nousin, avasin oven — ilta oli leuto kuin juhannuksen aikaan — ja astuin ulos. En ole koskaan nähnyt niin ihmeen ihanaa. Kimmeltävänä hopeakuvastimena lepäsi järvi aaltoilevan valkoisen usvan kehystämänä; usva repeytyi silloin tällöin ja paljasti tuokioksi fantastisia maisemakuvia, joissa irtaantuneita sumusiekaleita leijaili kirkkaasti valaistujen puiden ympärillä. Sitten usva kertyi jälleen kuvan yli, mutta pian sukeltausi uusi esiin toisaalla.

Kuulin oven avautuvan, mutta en kääntynyt. Tunsin, että hän oli aivan takanani; seisoin autuaassa odotuksessa, imien nopein siemauksin tuoksuvaa ilmaa.

Silloin hänen kätensä kiertyi ympärilleni, hänen suunsa kosketti korvaani ja — kuiskaten kuin kesäöinen tuulenhenkäys — hän virkkoi:

»Pikku vaimoni!»

Samassa kajahti järveltä hiljainen laulu: »Yö rauhaan peittää maan…»; ja usvasta liukui esiin vene, jättäen jälkeensä kultaisen juovan.

— — — Heräsin, tuntien että oli odotettavissa jotain ilahuttavaa, ja sain silmäni täyteen auringonvaloa. »Mitä tämä on? Missä olet?» kysyin itseltäni ja räpäyttelin silmiäni herätäkseni perinpohjin. Silloin näin hänen istuvan paitahihasillaan pikku pöydän ääressä parvekkeen oven luona, syventyneenä ajamaan partaansa. Jäin hetkiseksi makaamaan nauttien tuosta hullunkurisesta toimituksesta. Hän murti surkeasti suutaan ja käytteli veistä perin hengenvaarallisesti. Ajattelin. »Tietäisitpä vaan, että nyt vakoilen sinua. Mies parka on pelkästä turhamaisuudesta vaivautunut heräämään varhain, etten näkisi häntä parroittuneena, ja minäpä yllätänkin hänet kesken epäedullisia valmistuksia.»

Ai! nyt hän leikkasi haavan leukaansa. Nauroin niin, että hytkyin vuoteessa. Hän kääntyi päin, näytti minulle katupojan tavoin kieltänsä ja sanoi: »Odotappas, kunnes valmistun, niin kyllä panen sinut nauramaan, senkin ilkimys!»

Hetken kuluttua hän tuli vuoteen ääreen, veti minua nenästä, uhkaili märällä sienellä ja oli oikein huima, mutta hirveän suloinen ja lisäksi sileäposkinen, vaikkei puuttunut haavojakaan.

Matkamme toinen päivä oli alkanut. Ah! se loppui liian nopeasti.

Kuinka sen vietimme? Seikkailuprinssin ja -prinsessan lailla: leikimme kuninkaanlapsia valtakunnassa, joka oli meidän ja kauniimpi kaikkia muita; söimme ruokaa ja joimme viiniä, joka oli hienompaa ja virkistävämpää kuin tavallinen mainen ruoka ja juoma; olimme niin rakastuneita, että varempi lempemme tuntui aivan joutavalta.

Kaikki tuo tapahtui tänään, ja kuitenkin on sillä jo vanhojen muistojen epämääräinen hohde.

Muistan, kun istuimme rannassa aamiaista syöden: tuoreita munia, verestä, hapahkoa maalaisjuustoa ja maitoa, jossa oli paksu kermakerros. Muistan, kun seisoimme muorin kera hänen pienessä pihassaan, ruokkien ahnaina kaakottavia kanoja ja ritarillista ja itsetietoisen vaatimatonta kukkoa. Muistan, kun harhailimme metsän pimennoissa ja minä pelästyneenä takerruin häneen nähdessäni puussa pöllön, joka muistutti vanhaa noitaa ja tuijotti meihin päiväsokein silmin.

Muistan lopuksi lähtömme seikkailumaasta — kun vaunut saapuivat kuistin eteen ja muori ojensi minulle sievän kukkakimppunsa ja sanoi: »Herran huomaan, rouva kulta, tulkaa pian takaisin.»

— — — Sitten ajoimme jälleen todellisuuteen ja suurkaupunkiin, missä on vanhempia ja syntiä ja surua ja pahoja omiatuntoja.

Ensimäisten korkeiden talojen tullessa näkyviin kouristi tuska sydäntäni. Ja kun kohtasimme ensimäiset muuttovankkurit, muistui mieleeni, että nyt saapui pian se aika, jolloin kesäloma erottaisi meidät toisistamme.

Mutta kun hän näki, että olin alakuloinen, ja kysyi minulta: »Oletko huolissasi?» — silloin hymyilin, kiersin molemmat käsivarteni hänen kaulaansa ja katsoin häntä silmiin sanoen: »Anna minun sanoa se sinulle tänään, kun ero sinusta on raskaampaa kuin milloinkaan ennen — anna minun sanoa tänään, että kenties olen katuva monta asiaa elämässäni, mutta en koskaan — kuuletko: en koskaan — kadu sitä, että olen ollut omasi.»

Toukok. 21 p:nä.

Heräsin aamulla korvat täynnä kulkusten helinää, mutta turhaan etsin unta, johon kulkueet olisivat sopineet.

Uni oli kokonaan häipynyt muististani jättäen jälelle vain tuon hilpeän kilinän, joka ahdisteli minua koko päivän ja kiihottaen ja lopulta ärsyttäen kuten huima tonttuleikki sekaantui kaikkiin ajatuksiini.

Sitten iltapäivällä, kun istuin haaveillen matkastani seikkailumaahan — istuin ja uneksin, että uudelleen ajoin hänen kanssaan vanhan talonpoikaisvaimon metsämökille, silloin alkoivat kulkuset jälleen helistä, ne kilisivät samaa tahtia kuin hevosten kavioiden kopse, ja kas! mielikuvani vaihtui, se tuli valkeaksi ja talviseksi, vaunut muuttuivat reeksi, ja reessä istuimme hän ja minä, turkit hääpuvun ylle vedettyinä, paeten suuresta pidosta syrjäiseen maalaisravintolaan viettääksemme juhlaamme vain kahden.

Mutta korkealta talvitaivaalta vilkkuivat isoäidin ihanat silmät lempeinä ja hilpeinä alas minun puoleeni, kulkusten laulaessa: »Nyt on aikas! Nyt on aikas!»

Toukok. 22 p:nä.

Kahden viikon kuluttua hän matkustaa maalle. Hän aikoo asua Vedbaekissä yhdessä erään ystävän kanssa.

Minusta on niin luonnollista, että hän tarvitsee maaseudun rauhallisuutta. Mieleeni ei juolahtaisi hetkeksikään vaatia, että hän jäisi minun tähteni kaupunkiin. Sen hän luonnollisesti tietää: hän tietää, ettei hänen ole tarvinnut selitellä asiaa minulle.

Olisin kuitenkin ollut iloinen, jos hän olisi keskustellut kanssani asiasta, olisin silloin voinut sanoa hänelle, että juuri tahdon, että hän lähtee maalle ja tulee oikein terveeksi ja voimakkaaksi.

Toukok. 26 p:nä.

Olemme ensimäisen kerran kävelleet yhdessä kadulla. Olin sanonut hänelle, että tahdoin illalla katsella juhlanviettoa [toukokuun 26. p. kuningas Kristian IX:n ja kuningatar Loviisan hääpäivä. — Suom. muist.] hänen seurassaan. Hän rypisti kulmakarvojaan ja kysyi, oliko se järkevää. Vastasin, että se oli minusta aivan samantekevää. Tahdoin olla hänen seurassaan, vaikkapa perästäpäin joutuisimmekin sanomalehteen.

Muuten en luule, että ainoakaan ihminen kiinnitti huomiotansa meihin. Tungoksessa ja lojaalisen juhlatunnelman vallassa ihmiset sulautuivat yhteen läjään niin hauskasti, että he unohtivat jokapäiväisen jäykkyytensä. Eihän kannattanut vaatia esittelyä ja nimikorttia kaikilta niiltä käsiltä ja jaloilta, joiden kanssa sinä iltana joutui tuttavallisiin tekemisiin.

Alussa ei hän ollut oikein hyvällä tuulella ja tahtoi kaikin mokomin hävitä kerallani pimeisiin loukkoihin, milloin vain näki jonkun tuttavan kasvot. Mutta vähitellen tuo tuttavallinen Noakinarkki-mieliala valtasi hänetkin, ja me päätimme päivän sangen tyhmänrohkeasti, katselemalla käsitysten Tivolin ilotulitusta.

Toukok. 30 p:nä.

Muutamina päivinä minusta on tuntunut siltä, kuin hän olisi ollut ikäänkuin hiukan väsynyt ja haluton. Olen silloin sanonut hänelle, että varmaankin taajat käyntini kyllästyttivät häntä. Hän vastasi aina, että se oli pelkkää kuvittelua; että hän tosin toisinaan tunsi olevansa alakuloinen, surullinen ja hermostunut ja että hän menetteli »epäritarillisesti» (sitä sanaa minä vihaan!) antaessaan minun huomata sen, mutta että tuloni vain elvytti ja miellytti häntä. Minun ei pitänyt olla pahoillani, vaikkei hän voinutkaan aina hillitä huonoa tuultansa, joka johtui osaksi hänen »tympäisevästä luonteestaan» (keimailua!), osaksi ikävyyksistä, joihin minä olin syytön.

Olen silloin pyytänyt häntä uskomaan huolensa minulle. Olisin niin iloinen, jos saisin osani hänen suruistaan, ja pitäisihän hänen tietää, että olisin valmis tekemään mitä hyvänsä voidakseni jollain tapaa auttaa häntä.

Mutta kun sanoin jotain sellaista, niin hän veti minut syliinsä, hellitteli minua ja vastasi, etten saanut loukkaantua hänen äreydestään. Se ei merkinnyt yhtään mitään, minun ei pitänyt olla siitä tietävinänikään.

Nyt tiedän, mikä häntä vaivaa. Hänellä on rahahuolia.

Sekä eilen että tänään saatoin huomata, että hän oli hyvin alakuloinen ja levoton. Kun eilen saavuin hänen luokseen, niin hän sanoi: »Älä pahastu, jos pyydän sinua lähtemään pian. Mutta tänne tulee hetken kuluttua eräs herra, jonka kanssa minun täytyy saada puhella.» Enhän tietänyt sillä kertaa, mitä se oli, niin että varmaankin käyttäydyin hyvin sopimattomasti. Minulle ei ollut koskaan ennen tapahtunut sellaista, että hän pyysi minua lähtemään. Mielestäni hän menetteli pahoin karkoittaessaan minut, ja epäilin kaikellaista kehnoa.

En ollut juuri herttaisempi, kun tänään saavuin uudelleen, ja vielä happamammaksi kävin huomatessani, että hän oli edelleen huonolla tuulella.

Ensimäinen puolitunti oli oikein miellyttävä, ukonilma lähestyi lähestymistään siten, että hänen piirteensä kävivät yhä jäykemmiksi ja minua rupesi yhä enemmän itkettämään. Viimein se purkautui, kun hän katkaisi pitkällisen vaitiolon sanomalla mahdollisimman kylmästi: »Tästähän näyttää tulevan hirveän hauskaa.»

Samassa minä purskahdin parkumaan, ja samassa hetkessä hän oli luonani pyytäen minulta hellin sanoin anteeksi.

»Mutta miksi olet niin ilkeä? Mitä olen tehnyt? Oletko kyllästynyt minuun?»

»En, Julia, en ole kyllästynyt sinuun. Mutta olen niin kiusaantunut?»

Sitten hän kertoi minulle koko asian. Hänen oli ennen maalle lähtöään hankittava melkoinen rahasumma, maksaakseen velkansa määräaikana, eikä hän tietänyt vielä, mistä hän saisi sen. Ja kun ihmeissäni sanoin, että luulin häntä rikkaaksi, niin hän vastasi, että samaa luulivat kaikki, mutta se oli erehdys. Tosin hänellä oli pieni pääoma, mutta se oli nyt kiinnitetty, joten hänellä oli vain korot, ja hän oli viime vuosina elänyt erittäin kevytmielisesti.

»Mutta jos et nyt voi hankkia summaa, jonka tarvitset —?»

»Niin, se olisi hyvin surkeata. Mutta älä huolehdi. Kyllä minä lopulta saan rahoja. Se on vaan niin kiusallista, se hankkiminen.»

Istuimme nyt sohvassa jutellen tuttavallisesti, ja minä olin jälleen iloinen. Mielestäni omistin hänet enemmän kuin koskaan ennen, kun hän nyt oli uskonut minulle arkihuolensakin.

Mutta kun sanoin hänelle: »Tahdotko tehdä minulle palveluksen? Älä vastedes tuhlaa niin paljon rahaa minun tähteni. En välitä lahjoista tai hienoista päivällisistä!» — niin hän hymyili, suuteli minua ja vastasi: »Sinä olet kovin kiltti. Mutta älä luule, että sinä saatat minua häviöön. Ei, pikku tyttöseni, se hitunen, minkä olemme yhdessä kuluttaneet, ei valitettavasti merkitse niin paljoa.»

Ja hiukan myöhemmin, tarjotessaan minulle lasin viiniä, hän sanoi: »Jos arvelet, että voin kestää niin mielettömän tuhlauksen?»

Ei hänen sentään olisi tarvinnut laskea leikkiä minun kustannuksellani.

Kesäk. 4 p:nä.

Näinä päivinä olen tavannut hänet vain harvoin. Hänellä on ollut niin paljon toimitettavaa, ja sitä paitsi hänen on täytynyt käydä jotensakin monesti vieraissa.

Olen ollut erittäin järkevä ja tyytynyt kiltisti kohtalooni. Eilenkin, vaikka kävin turhaan hänen luonaan ja tapasin hänen sijassaan vain pari riviä selitykseksi, pysyin oikein urheana.

Mutta kun ajattelen, että nyt koittaa pitkä aika, jolloin saan tavata hänet vain ani harvoin — ei, silloin en uskallakaan ajatella enempää, painan vain pääni alas ja suljen silmäni ja tiedän, ettei ole mitään pelastusta.

Raha-asioistaan hän ei ole sen koommin puhunut. Kysyin häneltä tuonnoin, miten kävi; mutta hän ei tahtonut jutella siitä, vaan sanoi, että asia kyllä selvisi.

Kesäk. 5 p:nä.

Hän on matkustanut.

Olin viimeiset pari tuntia hänen luonaan. Söin aamiaista hänen kanssaan, ja autoin häntä matkavalmistuksissa.

Ennenkuin lähdin hänen luokseen, pidin itselleni pienen saarnan: Ole nyt viisas tyttönen. Näytä hilpeältä ja miellyttävältä, niin että hän saa sinusta kauniin muiston. Varo ennen kaikkea tekemästä sellaista vaikutusta, että olit odottanut hänen jäävän kaupunkiin sinun tähtesi.

Tapasin hänet täydessä hommassa, vilkkaana ja iloisena. Hän rupatteli herkeämättä kirjoitellessaan kirjeitä ja hyökätessään huoneesta toiseen kooten tavaroita, joita hän äkkiä huomasi tarvitsevansa mukanaan.

Hän oli peräti toisellainen kuin muulloin. Hänet oli vallannut kuumeinen kiihko; tuon tuostakin hän katsahti kelloaan ikäänkuin peläten myöhästyvänsä.

Aamiainen syötiin tulisessa kiireessä. Minulle ei ruoka maistunut; hän nielasi muutaman palan, joi perätysten kolme, neljä lasia madeiraa ja sanoi: »No, rupeammeko täyttämään matkalaukkuja?»

Makuuhuoneessa oli kaikki hujan hajan. Vuoteella ja tuoleilla vaatteita, jalkineita, sikaarilaatikoita, kirjoja, kaulahuiveja ja paitoja; permannolla matkalaukkuja; piirongin laatikot oli vedetty ulos ja vaatekaapin ovi oli avoinna.

Aloin täyttää laukkuja. Silloin hän huomasi unohtaneensa ostaa kirjoituspaperia, pyysi minua odottamaan hetkisen ja riensi ulos.

Seisoin matkavalmistusten mullistamassa huoneessa, ja ahdistava alakuloisuus valtasi mieleni. Koneellisesti otin vaatteet toisen toisensa perästä, käärin ne kokoon ja panin isoon arkkuun; kumarruin ja kohosin, alas ja ylös, ylös ja alas, vaate joutui vaatteen perästä arkkuun, ja hetken kuluttua ovat kaikki poissa, ja minä yksin… Yksin! Nousin pelästyneenä. Ei, ei, en tahdo, en uskalla olla yksin. Hän ei saa matkustaa luotani, minä rukoilen häntä jäämään luokseni, ja hän tekee sen, mitä pyydän, hän ei henno jättää minua. Siinä hän tekisi pahoin, eikä hänellä ole oikeutta menetellä pahoin minua kohtaan.

Silloin kuulin ulko-oven paukahtavan. Hän tuli hyräillen työhuoneen poikki, ja kun hän astui luokseni, täytin jälleen uutterasti laukkuja.

»Sinäpä olet näppärä!» hän sanoi silittäen tukkaani. »Minulla ei ole koskaan ollut niin hienosti täytettyä arkkua.»

Hän seisoi vieressäni, ojensi minulle tavaroita, nyökkäsi päällään ja hymyili.

Äkkiä sanoin: »Jättäisitkö matkasi, jos pyytäisin sitä?»

Hän katsoi minuun ihmetellen, mietti ja sanoi: »Kysytkö tosissasi?»

»Ja jos nyt tekisin sen?»

Uusi tutkiva katse ja uusi miettiminen. Sitten:

»Luonnollisesti jäisin.»

Olin saanut haluamani vastauksen. Se ei kuitenkaan tehnyt minua iloiseksi. Seisoimme hetkisen toisiamme katsellen, sitten hän astui luokseni, tarttui minua vyötäisistä ja sanoi hellästi ja sydämellisesti, että hän jäi kernaasti luokseni ja saattoi nurkumatta luopua matkastaan. Jonka jälkeen — luonnollisesti — selitin, että kysyin sitä vain piloillani.

— — — Matkavarustukset saatiin kuntoon viime hetkessä. Ajuri oli jo odottanut muutamia minuutteja. Hän pelkäsi tulevansa liian myöhään, ja me sanoimme kiireesti hyvästi toisillemme.

Seisoin piilossa uutimen takana ja kurkistin kadulle. Hän huomasi minut, viittasi kädellään ja heilutti hattuaan. Hän näytti niin kauniilta ja riemuisalta! Ikäänkuin hän olisi lähtenyt voittoa ja onnea kohti.

Nyt kärryt kääntyivät kulman taakse, ja minä siirsin verhot akkunan eteen. Kuljeskelin huoneissa, en voinut jättää niitä. Istuuduin sohvaan, jossa tavallisesti istuin hänen kanssaan. Pöydällä oli hänen albuminsa. Avasin sen ja satuin näkemään hänen kuvansa, joka esitti häntä kuusivuotiaana poikana. Sillä leikittelin kuin tyttönen nukellaan. Painoin sen rintaani vasten ja suutelin sitä; suutelin sitä tuhansia kertoja, mairittelin sitä ja sanoin, kyynelten valuessa tyhmistä silmistäni ja tuhriessa kuvaa, että nyt meidän kahden oli autettava toisiamme, nyt, kun hän oli matkustanut luotamme.

…Kunnes palvelijatar saapui ja huudahti säikähtyneenä: »Herranen aika, neiti, vieläkö te istutte täällä!»

Minäkin olin säikähtänyt hänen äkillistä tuloaan. Nousin nopeasti ja lähdin pois, mutta kuvan olin pistänyt taskuuni.

Kesäk. 7 p:nä.

Kävin aamupäivällä postitoimistossa noutamassa seuraavan poste restante -kirjeen.

Rakas lapsi! Tiedätkö, että hemmottelet minua ja etten ensinkään ansaitse sitä? Kun perille saapuessani tapasin suloisen, liian suloisen kirjeesi, niin olin sekä iloissani, että häpeissäni. Olen aivan kykenemätön — se ei ole korupuhetta — palkitsemaan sinua ansiosi mukaan. Varsinkin olen niin perin kehno kirjeiden sepittäjä, kun sinä sitävastoin olet niin monien naisten tavoin oikea mestari lähettämään itsesi kotelossa. Vakuutan sinulle, että kun avasin kirjeesi, niin tuntui siltä, kuin Julia olisi ilmielävänä hypähtänyt siitä esiin ja molemmat käsivartensa kaulaani kietoen kertonut minulle joukon mitä herttaisimpia asioita.

Kyllä kirjotan sinulle usein, mutta sinun on tyytyminen lyhyihin tervehdyksiin. Maalaisvelttous on jo vallannut aivoni, niin että minun täytyy oikein haukkumalla pakottaa itseni laatimaan kieliopillisessa ja oikeinkirjoituksellisessa suhteessa virheetön lause. Vain sen verran voivat aivoni pysähtymättä lausua, että olen kovin rakastunut sinuun ja ikävöin 15:ttä päivää, jolloin käyn pääkaupungissa vierailemassa.

Asumme talossa, joka tuskin on meidän korkuisemme. Mutta se sijaitsee ihmeen ihanalla paikalla aivan metsän liepeessä ja siinä on kuvakokoelma — taivaallisia ja maallisia kuuluisuuksia — joka yhdessä tuoreen maidon, sikaläävän ja meriruohon tuoksun sekä varhaisen maatapanon (kello 10) kanssa puhdistaa sieluni typerän lapselliseksi.

Häpeämättä lopetan siis kaikkien rakkauskirjeiden ihanalla loppulauselmalla: »1000 suuteloa ja tervehdystä lähettää sinulle, armas tyttöseni, sinua sydämestään rakastava

A.»

Kesäk. 9 p:nä.

Onhan ennenkin tapahtunut, etten ole nähnyt häntä yhteen viikkoon.
Miksi on sitten tämän viikon ero niin paljon raskaampi?

Puolessatoista tunnissa voin päästä hänen luokseen. Jos tänään kirjoitan hänelle, etten jaksa kauempaa odottaa häntä, niin tiedän hänen saapuvan huomenna.

Mutta sittenkin. Se ei ole samaa.

Kun ennen kuljin kadulla, niin tiesin, että minä hetkenä hyvänsä voin kohdata hänet; luin hänen nimensä teatterin ohjelmista, kuljin hänen akkunainsa ohi ja saatoin kuvitella, että hän istui sisäpuolella. Joka askeleella, jonka astuin, tunsin hänen läheisyytensä; ja vaikk'en häntä kohdannutkaan, niin hän oli kuitenkin ilmassa, jota hengitän.

Nyt kuljen kuin eksynyt vieraassa kaupungissa. Harhailen umpimähkään, ja tiedän, etten löydä etsimääni. Havaitsen äkkiä seisovani teatterin edustalla tutkimassa vanhoja, repaleisia ilmoitusohjelmia, ja minne suuntaankin kulkuni, niin lopulta tapaan itseni aina hänen asuntonsa luota, jossa akkunaverhot ovat lasketut alas, joka on tyhjänä kuin kuoleman käytyä vierailemassa.

Päivässäni on vain kaksi valokohtaa. Kun noudan hänen kirjeensä ja kirjoitan omani. Hupaisinta on silloin, kuin kirjoitan hänelle, sillä hänen kirjeensä eivät ole hän itse: ne ovat vain hänen kuortaan, niistä ilmenee hänen haluttomuutensa paljastaa itsensä, hänen tunteellisuudenpelkonsa, ja myöskin, kuten hän itsekin sanoo, hänen maalaisvelttoutensa.

Mutta kun muiden levolle mentyä istun pienessä huoneessani kirjoittaen hänelle arkin toisensa jälkeen, silloin voin tuntea hänet niin lähelläni, että tuntuu siltä, kuin lepäisin hänen sylissään ja puhelisin hänen kanssaan. Hänen hengityksensä kuumentaa ilman ympärilläni, tunnen, istuessani pää kumarassa, hänen suutelevan niskaani, ja kynäni tanssii paperilla sydämeni nopean sykinnän mukaan.

Kesäk. 14 p:nä.

Kävin tuonnoin hänen asunnossaan, sittemmin olen ollut siellä joka päivä. Olen nauranut itseäni ja itkenytkin, mutta minun täytyi mennä. Istun hänen huoneessaan ja kuvittelen, että hän on juuri ollut luonani, on vain lähtenyt jollekin asialle ja saapuu pian uudelleen luokseni.

Istun siellä tunnin ajan joka päivä, ommellen nimikirjaimia hänen pöytäliinoihinsa ja jutellen hänen palvelijattarensa kanssa.

Tänään meillä on ollut puuhaa valmistaaksemme hänelle juhlallisen vastaanoton. Olemme pyyhkineet tomuja ja kiillottaneet, niin että kaikki kiiltää täydessä komeudessaan. Olemme asettaneet pyökin lehviä ja kukkia maljakkoihin, ja minä olen määrännyt, mitä hänelle on laitettava aamiaiseksi.

Viimeiseksi, ennenkuin lähdin, kirjoitin hänelle tervetuliais-kirjeen, jonka hän on tapaava kirjoituspöydältään.

Niinpä sanon siis, armaani: katso, morsiushuone on koristettu, ja morsian odottaa sinua. Morsiamesi, joka ei halaja muuta kuin olla omasi ja sinulle mieliksi.

Kesäk. 15 p:nä.

Varmaankin hän iloitsi tavatessaan minut jälleen, hän oli hyvin herttainen minua kohtaan.

Mutta erästä asiaa en ymmärrä: hän kävi hetkisen hiukan alakuloiseksi, kun näytin hänelle, kuinka uutterasti olin ommellut hänen pöytäliinojaan.

Kysyin, eikö hän pitänyt siitä, että kävin hänen asunnossaan, kun hän ei ollut kotona. Hän vastasi: »Se ei tee mitään. Mutta — sinä olet liian hyvä minua kohtaan, en ansaitse sitä.»

Se on mielestäni tolkutonta. Pitäisihän hänen tietää, ettei mikään tuota minulle suurempaa iloa kuin hänen hyväkseen työskenteleminen. Sehän on aivan luonnollista. Miksi hän siis saattoi sanoa: »Sinä olet liian hyvä minua kohtaan» —? Ikäänkuin tässä olisi kysymyksessä »hyvyys»!

Kun olin selittänyt hänelle tämän, niin hän veti minut luokseen ja sanoi puolittain hymyillen, puolittain vakavana: »Etkö voisi pitää minusta hiukkasen vähemmän?» — »Omituinen kysymys rakastajan suussa», minä sanoin.

»Se on vaatimattomuutta», hän jatkoi. »Mielestäni sinä annat minulle niin paljon ja minä sinulle niin vähän.»

Tartuin häntä takin kauluksesta, pudistelin häntä ja sanoin:

»Sinä olet (suutelo) lavertelija. Sinä olet (suutelo) kummallinen otus ja hemmoteltu ihminen, välistä oikein ikävä kiusankappale. Sinä olet kuitenkin (suutelo) maailman suloisin mies ja (suuteloita) minä rakastan sinua.»

Jonka jälkeen hän unohti epäilyksensä, jotka liian suuri rakkauteni oli herättänyt.

Heinäk. 7 p:nä.

Lyön laimin päiväkirjani kirjeiden takia. Hänelle minulla on kirjoitettavana tuhansista asioista. Päiväkirjaani varten ei tapahdu mitään mainittavaa. Päivät liukuvat yksitoikkoisina ohitseni kuin maantien varren merkkikivet. Ainoastaan lauantait pistävät esiin yksitoikkoisuudesta. Lauantait ovat pitkän kesätieni peninkulmapatsaita; sillä lauantaisin hän saapuu kaupunkiin minua tapaamaan.

Niin vaellan viikon toisensa perään yhäti samaa tietä. Sunnuntaihin luo vielä lauantain aurinko valoa; mutta maanantaina ja tiistaina vallitsee synkkä toivottomuus. Keskiviikon kiveen ennätettyä kajastaa odotuksen rusko: kaipauksen ja toivon kasvaessa sivuutetaan tuorstai ja perjantai — kunnes lauantain onni aavistetaan yön levottomissa unissa, ja minä herään riemuitsevin sydämin.

* * * * *

Mutta kun ennätän hänen portailleen, niin minut valtaa tuska. Kuinka hän ottanee minut vastaan? Loistaneeko hänen kasvoistaan jälleennäkemisen ilo, kuten olen uneksinut, vai kohdanneeko minua tuo vaivautumisen ja väsymyksen piirre, jonka olen toisinaan luullut huomanneeni; joka on kenties typerää kuvittelua, mutta joka välistä, istuessani yksin, nousee esiin muistissani ja täyttää sieluni raskailla, sinimustilla, pelottavilla pilvillä.

* * * * *

Ja pelko lamauttaa iloni, niin etten voi heti olla suloinen ja rakastettava, kuten kernaasti tahtoisin. Ja hän käsittää minut väärin; näen hänen räpäyttävän hermostuneesti silmiään, ja olen varma siitä, että hän pitää minua oikullisena ja sietämättömänä.

Mutta hän ei sano mitään — juo vain nopeasti melkoisen määrän viiniä ja pakottaa minutkin juomaan.

Ja kyllähän viini auttaa. Lämmin hyvinvoinnin tunne soluu viihdyttäen mielen ja ruumiin kautta. Kaikki pimeät, raskaat ajatukset haihtuvat kuin usva auringon tieltä; tuo tyhmä pelko katoaa, kieli irroittuu, siirrytään lähemmäksi toisiaan, ja kun sitten istutaan käsi kädessä ja silmä silmässä, niin poissa ovat hermostuneet räpytykset, väärinkäsitys ja oikullisuus, silloin unohdetaan muut viikon kuusi päivää tämän seitsemännen ainoan autuaaksitekevän tunnin tähden.

* * * * *

Perästäpäin kuulustelen häntä. Hänen on tehtävä tarkoin selkoa viime päivien tapahtumista ja henkilöistä.

Alussa hän vakuutti, ettei hänellä ollut mitään kerrottavaa. Päivät kuluivat kylpemiseen, maleksimiseen, tupakoimiseen, syömiseen ja nukkumiseen. Vähitellen olen kuitenkin saanut hänet tunnustamaan, että hän viettää jotensakin vilkasta elämää. Hotellissa, missä hän syö päivällisensä, hän on solminut useita tuttavuuksia; hän pelaa krokettia ja lawn-tennistä nuorten neitojen kanssa ja hänet on kutsuttu sekä päivällisille että huviretkille.

Varsinkin erästä leskirouvaa ja hänen kahta tytärtään hän palvelee innokkaasti.

Ensinnä hän puhui näistä nuorista naisista hyvin peitellen; hän koetti saada minua uskomaan, ettei hän paraalla tahdollaankaan voinut välttää heitä. He kiusasivat häntä kutsuilla ja ehdottamalla kaikellaisia maalaishuvituksia.

Tein silloin sen virheen, että olin olevinani mustasukkainen. Tämä huvitti häntä ilmeisesti, ja nyt hän ärsyttelee minua alinomaa noilla neidoilla ja heidän monilla hurmaavilla ominaisuuksillaan. Tiedänhän minä, että se on pelkkää pilaa; mutta se kiusaa minua, vaikka en kuitenkaan katso voivani tunnustaa sitä.

Päinvastoin tiedustelen häneltä aina noita pikku »ystävättäriä». Hän kosti viime kerralla tavalla, jota en voinut sietää. Hän rupesi puhumaan Erkistä, väittäen olleensa kaiken aikaa mustasukkainen hänen tähtensä.

Erkki parka! Joka kerta, kuin ajattelen häntä, tulen alakuloiseksi. Varmaankin hän piti minusta sanomattomasti, muuten hän ei olisi voinut menetellä niin hienosti ja kauniisti kuullessaan, etten voinut suostua hänen omakseen.

Nyt hän on Berliinissä, enkä saa koskaan hänestä tietoja välittömästi. Mutta äidille hän on kirjoittanut joskus, ja äiti lienee myöskin vastannut hänelle.

Kun hän nyt tuonnoin teki vihjauksia Erkistä, niin kerroin — sillä en tahtonut, että asia otettaisiin useammin puheeksi — miten Erkin ja minun suhteeni oli aikoinaan päättynyt. Kerroin, että Erkki oli pyytänyt minua vaimokseen ja että minun oli täytynyt vastata kieltävästi.

»Syytä minun ei tarvinne sinulle sanoa», lisäsin.

Hän katsoi minuun ikäänkuin häpeissään ja sanoi vain: »Suo minulle anteeksi.»

Mutta pitkän aikaa olimme molemmat vakavia.

Heinäk. 13 p:nä.

Niin, se oli mieletön päähänpisto, mutta minä sainkin siitä ankaran rangaistuksen.

Sää oli aamulla niin hurmaava, ikävöin häntä niin kovin, ja minusta saattoi olla hauskaa hämmästyttää häntä odottamattomalla vierailulla.

Sain Kristinan käsiini ja me lähdimme aamupäivä-laivalla. Nousimme maihin Skodsborgissa. Kristina jäi sinne, mutta minä kuljin rantatietä edelleen Vedbaekiin.

Kävelin sen talon ohi, missä hän asui, mutta hänen ystävänsä tähden en uskaltanut mennä sisään. Erään poikasen, jonka tapasin, lähetin viemään hänelle viestin, että muuan nainen, joka mielellään tahtoi puhua hänen kanssaan, odotti häntä metsän laidassa.

Odotin puolisen tuntia. Lopulta näin hänen saapuvan reippaasti tietä myöten. Seisoin puiden suojassa peittäen itseäni päivänvarjolla, ettei hän tuntisi minua heti. Vasta kun kuulin hänen askeleensa aivan läheltä, astuin esiin ja työnsin päivän varjon syrjään.

»Mitä! Sinäkö?» hän huudahti, ja samassa käsitin tehneeni tyhmyyden.

»Kuka muu se voisi olla?»

»Ei, olet oikeassa. Ajattelin vain, että tämä ehkä olisi pelkkä kepponen, jonka jotkut täkäläisistä olivat keksineet. Suo anteeksi, että viivyin niin kauan, mutta olin hotellin luona krokettia lyömässä. Kerrassaan hauskaa tavata sinut. Oletko täällä vanhempiesi kanssa?»

»Olen yksin. Tulin sinua tapaamaan.»

»Minua tapaamaan? Mutta eihän meidän sovi näyttäytyä täällä yhdessä.»

»Minä arvelinkin, että lähtisimme jonnekin muualle.»

Seisoimme hetkisen toisiamme katsellen. Sitten hän sanoi: »Kerron sinulle kernaimmin heti asian laidan. Sinä et saa pahastua, kyllähän tiedät, että se harmittaa minua: en voi olla tänään kanssasi. Suuri joukko kesävieraita on juuri täksi päiväksi järjestänyt huvimatkan, ja olen varmasti luvannut lähteä mukaan. Enhän voinut tietää —»

»Olet oikeassa», keskeytin. »Luonnollisesti et voinut tietää, että saapuisin sinua häiritsemään.»

Hänen kasvoilleen ilmestyi tuo hermostunut ilme.

»Sinä olet hiukan kohtuuton», hän sanoi.

»Niinpä lienen. Suo anteeksi sekä se että sopimaton tuloni. Lähden heti. Hyvästi ja paljon hauskuutta.»

»Eihän sinun tarvitse mennä heti. Me lähdemme vasta tunnin kuluttua.»

»Kyllä kai se on sentään parasta. Minne me voisimme mennä niin lyhyessä ajassa? Ja sinähän voisit helposti saada harmia, jos esiintyisit minun seurassani.»

Hän piti kauan kättäni omassaan ja katsoi minuun vakavana ja päätään pudistellen:

»Sinä teet minulle vääryyttä», hän sanoi lopulta. »Luuletko, etten tahdo näyttäytyä sinun seurassasi itseni tähden?»

»En, olet oikeassa. Luonnollisesti teet sen suojellaksesi minun mainettani. Sinähän olet aina pitänyt siitä niin hellää huolta.»

Hän ei vastannut, päästi käteni, mutisi jäähyväiset ja lähti, katsahtamatta taakseen.

Olisin voinut lyödä hänet kuoliaaksi. Mutta kun näin hänen verkalleen katoavan, eikä hän vieläkään kääntynyt — silloin minun täytyi väkisin pidättäytyä kutsumasta häntä takaisin.

Ja kun hän oli kadonnut näkyvistäni, vaivuin epätoivoisena lamaan. Makasin kyyristyneenä ja itkien puiden keskellä, kerjäsin häneltä anteeksi ja sanoin, että hän sai lyödä ja pidellä minua pahoin, kunhan ei vain lähtenyt luotani ja jättänyt minua yksin.

— — — Mutta kun aioin jälleen lähteä rantatielle, huomasin kaksien char-à-banc ajopelien saapuvan minua kohti. Luulin näkeväni hänet ensimäisissä kahden nuoren naisen keskellä ja kiiruhdin viidakkoon, ettei hän huomaisi minua.

Heinäk. 16 p:nä.

Murhe on haihtunut, riemuksi vaihtunut. Olemme selitelleet ja puolustelleet menettelyämme. Lopuksi olemme solmineet ikuisen rauhan ja vahvistaneet sen vilpittömillä syleilyillä ja suudelmilla, jotka eivät olleet veljes- eikä Juudas-suudelmia, vaan oikeita, alkuperäisiä suudelmia, sellaisia, joille Aatami ja Eeva aikoinaan ottivat patentin.

Siitä tuli kauneimpia juhlapäivistämme. Juuri tuo tumma tausta ja vakava alku loivat siihen omituista viehätystä. Tunsimme molemmat ikäänkuin tarvetta korvata kärsityt ikävyydet olemalla erikoisen kilttejä toisiamme kohtaan. Hän oli aivan samallainen kuin tuona päivänä, jolloin kävin ensi kerran hänen luonaan, yhtä ritarillinen ja hieno, yhtä valpas ja järjestäen huolellisesti kaikki parhaakseni, kietoen minut mitä hellimmän huomaavaisuuden ilmaan.

Samalla mieliala oli vienon surullinen — oikea auringonlasku-tunnelma — koska olimme nyt viimeistä kertaa yhdessä, ennenkuin matkustaisin äidin kanssa 3 viikoksi Soröseen.

Raskasta on erota hänestä. Ellei tämä päivä olisi tullut sellaisena kuin se tuli, niin ei mikään inhimillinen mahti olisi voinut riistää minua hänen läheisyydestään. Nyt uskallan matkustaa. Tämän päivän muistot valaisevat yksinäisyyttäni. Tiedän, että hänen lempensä ei ole muuttunut.

Ja onnistumattomalle Vedbaekin retkelleni voin nyt nauraa. Hyvä Jumala, minkälainen marttyyri sinä päivänä olin omasta mielestäni — enkä vähimmin siitä syystä, että sain rahattomana harhailla nälkää nähden, sillä välin kuin hän — luonnollisesti! — hekumoi mitä herkullisimpien ruokien ääressä.

Sorössä, heinäk. 20 p:nä.

Tuhansittain vilisee täällä jokaisesta paikasta esiin lapsuudenmuistoja. Täällä Erkki ja minä kuljeskelimme loma-aikoina, soutelimme järvellä, pyydystelimme lintuja metsistä.

Tuolla se on vielä tuo vanha tammikin, joka täytti lapsellisen mielikuvitukseni synkällä pelolla ja kuitenkin veti minua puoleensa. Tuo vanha, omituiseksi kasvanut puu, jonka oksat kiertyivät kuin luuvaloisen jättiläisjäsenet ja jossa asusti laumoittain ilman ahnaita proletaareja, huonopukuisia, aina tyytymättömiä ja kirkuvia variksia.

Juuri tämän puun luona Erkki teki urotyön, joka minussa herätti sekä kauhua, että ihailua.

Kun eräänä päivänä saavuimme paikalle, tapasimme varislauman mitä hurjimman raivon vallassa. Raa'asti, kiukkuisesti huutaen se kiiti mustina pilvinä edes ja takaisin puunlatvan kohdalla. Takerruin peloissani Erkin käsivarteen ja kysyin, mikä niitä vaivasi. Hän viittasi ylöspäin ja sanoi: »Kas, tuolla on pöllö! Ne aikovat murhata sen.»

Nyt näin minäkin tuon raskaan, hitaan linnun, joka sokean pelon valtaamana — päästäen tuon tuostakin epätoivoisen, kimakan sotahuudon — lentää räpytteli edes ja takaisin kuolinvihollistensa keskellä. Siinä oli jo merkkejä niiden hyökkäyksistä, ilmassa leijaili sen höyheniä.

»Pelasta se!» huusin Erkille.

Silloin hän kumartui maahan, otti terävän piikiven ja heitti. Pöllö löi pari kertaa siivillään, sitten ne painuivat kokoon, ja raskaana vaipui se kuolleena maahan muutaman kyynärän päähän meistä. Hetkeksi vaikenivat varikset. Sitten ne alkoivat uudelleen, ensin yksitellen, ikäänkuin ihmeissään kysellen, senjälkeen uhkaavana, vimmastuneena kuorona, joka kohdistui meihin. Ja kun Erkki otti kuolleen linnun ja me lähdimme pois, niin suuttunut varislauma, jonka saaliin olimme ryöstäneet, seurasi perässä kähein kostonhuudoin. Heittämällä kiviä, paukuttamalla käsiään ja huutamalla Erkki pelotti sen tuon tuostakin hetkeksi luotamme. Mutta heti se ryhtyi taas hyökkäykseen uusin voimin: yhä lähemmäksi, yhä alemmaksi se lensi, ja lopulta jouduin pelosta niin suunniltani, että livistin karkuun, minkä jaksoin, ja sain pelkoni tarttumaan Erkkiinkin, niin että hänkin pakeni juosten raivostuneita lintuja.

Mutta siitä pitäen en voinut koskaan lähestyä tuota vanhaa vaivais-puuta tuntematta ahdistusta sydämessäni.

Ja vielä eilenkin, kun kävin sen luona, olin lintujen rähinässä kuulevinani kostonuhkauksia, ja toivoin, että Erkki olisi ollut rinnallani minua suojaamassa.

Heinäk. 26 p:nä.

Hän pyytelee aina anteeksi, että hän kirjoittaa niin harvoin ja niin vähän. En kiellä, että hänen kirjeensä välistä tuntuvat minusta hieman köyhiltä. Mutta ymmärrän, ettei hän, jolle yleensä on vaikeata ilmaista tunteitaan, ole omansa kirjoittamaan kirjeitä.

Nyt, kun tunnen hänet niin hyvin, eivät hänen kirjeensä tuota mitään vakavaa surua, ainoastaan kenties hetkellistä pettymystä.

Mutta lohdutuksekseni kirjoitan hänelle kaksi kertaa useammin ja pitemmälti. Kahdesti päivässä kirjoitan hänelle, jokainen posti tuo hänelle kirjeen. Iltakirjettä kirjoittaessani tiedän hänen paraillaan lukevan aamukirjettäni, ja kun istun aamukirjeeni ääressä, niin hänellä on jo edellisenä iltana kirjoittamani kirje. Siten rakennan sillan, joka ei koskaan katkea väliltämme. Olen aina hänen luonaan. Nuo vedbaekiläiset pikku neidit eivät häntä valloita minulta. Olen sekä aamuin että illoin hänen luonaan vartioiden häntä.

Olen järkevä ja sanon: nauttikoon hän vain lomastaan ja kaikista pikku huvituksista, joita maaelämä voi hänelle tarjota. Mitäpä siitä, vaikka hän harrastaakin hiukkasen kesähakkailua ja tulee hemmotelluksi. Onhan hän kuitenkin lopullisesti minun omani. Hän on sanonut sen minulle, ja minä uskon häntä. Uskon häntä sokeasti, enkä tahdo katkeroittaa mieltäni alhaisilla epäluuloilla.

Mutta jos hän hetkiseksi tuntisi olevansa heikko, silloin saavun kirjeineni kutsuen hänet takaisin hyveen tielle. Uskollisena vartijana saavun aamuin ja illoin ja suojelen hänen telttaansa kaikilta kavalilta hyökkäyksiltä.

Heinäk. 31 p:nä.

Hän kirjoittaa saaneensa määräyksen saapua harjoituksiin elok. 8 päiväksi. Seuraavana päivänä äiti ja minä matkustamme Soröstä.

Minussa on syntynyt oivallinen ajatus: hänen on tultava tänne 7 p:nä ja vietettävä viimeinen lomapäivänsä minun seurassani. Se käy päinsä loistavasti. Täällä ei kukaan tunne häntä, ja me voisimme tavata toisemme metsissä, missä usein käyskelen monta tuntia yksikseni. Tiedän useita viehättäviä paikkoja, jonne ei koskaan tule ainoatakaan ihmistä. Varustan salaa mukaani pienen eväslaukun, ostan pullon hyvää viiniä, ja niin hänen on kerrankin oltava vieraanani.

Siitä tuumasta en luovu. Se on toteutettava. Vaikeudet minä kyllä voitan, jos sellaisia ilmestyy.

Elok. 3 p:nä.

Luonnollisesti häntä arveluttaa tulla. Hän kirjoittaa: »Onko se nyt viisasta? Voisihan se olla hyvin hauskaa, mutta muista, että me joka tapauksessa näemme toisemme pian Kööpenhaminassa. Kannattaako silloin panna sinua alttiiksi niille vaaroille, joita kohtaaminen Sorön metsien yleisillä teillä aina tuo mukanaan? Ja hän latelee koko joukon olettamisia, jotka epäilemättä ovat varsin järkeviä, mutta joille minä vihellän.

Nyt pommitan häntä kirjeillä, niin että hän lopultakin antautuu. Hyvänen aika, eihän hän pane mitään vaaralle alttiiksi, ja kun nyt kerran tahdon!

Ei, viisas herra ritarini, pukekaa vain yllenne kaikkein juhlallisin olettamis-ilmeenne. Minä vastaan, kuten rakastuneen tytön pitääkin: »Vaikkapa Sorön metsissä vilisisikin isiä, äitejä, setiä, tätejä ja muita villipetoja, niin tahdon kuitenkin sunnuntaina tavata ritarini siellä.»

Sittenpä saamme nähdä, eikö ritarini häpeä olla vähemmän rohkea kuin hänen morsiamensa.

Elok. 5 p:nä.

Viktoria! Hän tulee.

»Monenlaisista epäilyksistä huolimatta», hän kirjoittaa. Samapa se. Olkoon sinulla kuinka monta epäilystä hyvänsä, kunhan vain tulet. Näen, niillä epäilyllä hän on laatinut antautumiskirjeensä. Näen hänen pyörittävän päätään, puoleksi harmitellen, puoleksi hymyillen heikkouttaan. »Pahuksen tyttö», hän on sanonut itsekseen. »Hän on niin lempeä ja enkelimäinen, ja sitten hän kietoo minut kuitenkin pikku- — hyvin pikkusen — sormensa ympärille.»

Ei, sinun ei tosiaankaan tarvitse hävetä sitä, että annat tällä kertaa perään. Lupaan palkita sen sinulle sadoin kerroin.

»Todennäköisesti tulen siis», hän lopettaa. »Pyydän sinua kuitenkin muistamaan, että esteitä voi ilmestyä. En sano sitä sen vuoksi, että uskoisin tuloni estyvän, vaan koska kokemuksesta tiedän, kuinka huonosti sinä olet varustettu kohtaamaan pettynyttä toivetta.»

Kiitän nöyrimmästi, viisas mies.

Kirjoitan nyt jälleen hänelle, etten unohda ilmoittaa pitäväni esim. maanjäristystä pätevänä poissaolon syynä.

Elok. 7 p:nä.

Päiväkirjaan pistetty kirje. Vedbaekissä, elok. 6 p:nä.

Rakas Julia! Salli minun aloittaa tämä kirje, joka on tuottava sinulle suuren surun, vakuutuksella, jota pyydän sinua uskomaan: kun viime kirjeessäni sanoin, että Sorön matkani tielle voisi ilmestyä esteitä, niin en vielä aavistanut, että tänään kirjoittaisin sitä, mikä nyt seuraa.

Tahtoisin kernaasti sinun uskovan — vaikk'et sitä ymmärtäisikään — että tämä on tullut ilman selvää ja tietoista valmistusta, ikäänkuin jonakin välttämättömänä väkevänä ja pakottavana, jonakin, jonka kerran täytyi tulla. Mutta luonnollisesti se on kytenyt minussa kauan, tunkeutunut esiin hiljaa ja verkalleen. Oli hetkiä, jolloin tunsin sen; mutta pakottauduin uskomaan, ettei se merkinnyt mitään, ja sitten seurasi jälleen aikoja, jolloin sanoin tuottavasti itselleni: se oli pelkkää mielikuvitusta, ohi menevää, merkityksetöntä apeutta — kaikki on vielä ennallaan.

  Kunnes totuus äkkiä puhkesi sielussani esiin epäämättömänä liekkinä.
  Se on lopussa, sen täytyy olla lopussa.

  Niin, Julia — minun on ilmoitettava sinulle ikävä ja raskas asia:
  meidän suhteestamme täytyy tulla loppu.

  En voi enkä tahdokaan valehdella sinulle; sanon sinulle totuuden:
  olen niin väsynyt, niin auttamattomasti väsynyt, etten jaksa enempää.

Tämä kävi minulle selväksi aamulla, kun sain viimeisen kirjeesi. En ollut vielä noussut vuoteesta, kun se tuotiin minulle. Odotin kirjettä, tiesinhän sen tulevan. Kuuntele nyt minua levollisesti, älä tuomitse minua heti: toivoin, että kirje jäisi nyt kerrankin tulematta; oikein pelkäsin emäntäni astuvan sisään kädessään tuo paksu kirje, jonka päällekirjoituksen, alkukirjoituksen ja allekirjoituksen osasin ulkoa ja jonka sisällön — oh! — myöskin arvelin tuntevani ennakolta. Siinä lepäsi kirje peitteelläni; painajaisen tavoin se ahdisti rintaani tuhansin epämääräisin tuskin. Harmaa ahdistus lamautti aivoni ja täytti sieluni epätoivoisella kyllästyksellä: en voinut saada itseäni avaamaan kirjettä ja lukemaan sitä.

En tiedä, kuinka kauan makasin siten. Päässäni ei ollut kiinteitä ajatuksia, vain tuo raskas harmaa ahdistus, joka väsytti minua niin kovin ja välistä nukutti minut lyhyeen, rauhattomaan uneen.

Vihdoin repäsin itseni irti horrostilastani. Hypähdin pystyyn, työnsin akkunaverhot syrjään voimakkaan päivänvalon tieltä, ja kuin vapautuksen tunne, melkein kuin onni, nousi esiin varma tietoisuus: se on lopussa, sen täytyy olla lopussa.

En tahdo nytkään valehdella sinulle, en tahdo koristella ajatuksiani ja tunteitani. Tunsin heti itseni onnelliseksi. Tunsin itseni niin kevyeksi ja vapaaksi. Ikäänkuin uudestaan syntyneeksi, uusilla voimilla ja uusilla toiveilla varustetuksi.

Mutta kun sitten äskettäin otin esille paperia kirjoittaakseni sinulle, ymmärsin, että raskain työ oli vielä jälellä.

Sillä onhan asian laita seuraava: en voi moittia sinua mistään, minun on päinvastoin tuhannesti kiitettävä sinua kaikesta siitä ihanasta, mitä olet minulle tuonut, kaikesta suloisesta rakkaudestasi.

  Ja kuitenkin saavun nyt luoksesi sanoen: se on lopussa. Olen väsynyt.
  Sinun täytyy päästää minut vapaaksi, kuinka kovaa, kuinka väärin se
  lieneekin.

Mutta kaikkein surkeinta on se, ettet sinä todennäköisesti ymmärrä rahtuakaan kaikesta tästä. Ymmärrät vain, että minä hylkään sinut suuresta rakkaudestasi huolimatta, ja joko sinä uskot, että teen sen hulluuden valtaamana, tai luulet minun tähän asti valehdelleen roiston tavoin.

Ja kuitenkin puhun totta sanoessani, etten ole hullu enkä ole valehdellutkaan, vaan että olen vapaudenjanoinen ihminen, jonka kyky ja mielentila lamautuu, niin pian kuin joku suhde alkaa kietoa hänet pauloihin.

Katsohan, kun me kaksi opimme aikoinamme tuntemaan toisemme, niin eihän kumpikaan uskonut, että siitä tulisi muuta kuin nopean hetken velvoittamaton ilo. Se oli molemmissa oikku, tunnelma, ei ajateltu kummaltakaan puolelta lujaa ja pysyvää suhdetta, vielä vähemmän ikuista rakkautta.

Sitten kävi niin, että rakastuimme todellakin toisiimme. Tuskin minun tarvinnee vakuuttaa, että todellakin rakastin sinua. Vaikka en olekaan usein — josta minua leikilläsi nuhtelit — sanonut sitä, niin tiesithän sen ääneni soinnusta, katseestani, koko olennostani, joka ei koettanutkaan salata, kuinka kallis minulle olit. Sinä saavuit luokseni ikäänkuin jonain uutena ja ihmeellisenä, niin koskemattomana ja luotettavana, ja herätit minussa tunteita hienompia ja hellempiä, kuin tähän asti olin kokenut. Tunsin itseni lempemme aamunkoitossa onnelliseksi löytöretkeilijäksi ja valloittajaksi, vapaaksi, voimakkaaksi, täynnä tahtoa ja voimia uusiin urostekoihin ryhtyäkseni.

Me rakastimme toisiamme; mutta rakkautemme oli erilainen. Minä olin rakastunut kuin kokenut mies ja mies, jossa vallitsi taiteilijan vapaudenhalu. Sinulle rakkaus oli koko elämä ja elämä vain rakkautta etkä sinä toivonut muuta kuin antautua ja omistaa minut kokonaan ja ilman rajoitusta.

Minä tahdoin pitää suhdettamme arkielämän erämaan keitaana. Sinä tahdoit, että se täyttäisi koko elämämme.

Ja niin oli varsin luonnollista, että sinun nuorekkaan raju ja voimakas rakkautesi uuvutti minun rakkauteni, joka ei ollut niin kestävä.

Suhteemme muodostui suuremmaksi ja vakavammaksi, kuin mitä voin ja tahdoin hallita. Ja se alkoi vähitellen pelottaa minua. Näin, kuinka rakkautesi kasvoi päivä päivältä, tunsin, kuinka sinä sidoit itsesi yhä lujemmin minuun, ja itsekäs kun olen, rupesin vastustamaan tuota yhä perinpohjaisempaa yhteensulautumistasi. Minusta alkoi tuntua vastenmieliseltä olla edesvastuussa toisen ihmisen elämästä, tunsin menettäneeni liikuntavapauteni, olevani kahleissa. Ja se hetki saapui, jolloin minun täytyi murtautua ulos, päästä jälleen väljille tiloille, olla jälleen yksin ja vapaa.

»Sitäpaitsi se tavanmukaisuus, joka vähitellen alkoi ilmetä meidän suhteessamme, kiusasi ja masenti minua. Minun kaltaiseni ihmiset pelkäävät avioliittoa, koska se tekee rakkauden järjestelmälliseksi. Mutta meidän kohtaamisemme, jotka alussa olivat niin viehättäviä juuri senvuoksi, että ne olivat odottamattomia, satunnaisia ja seikkailumaisia, ne muodostuivat pian yhä enemmän tavalliseksi, mallikelpoisesti järjestetyksi velvollisuudeksi. Me kohtasimme toisemme sovittuina päivinä määrättyyn aikaan, sitten seurustelimme määrätyn ajan joka päivä. Kaikki yllättävä, odottamaton, satunnainen oli hävinnyt; sama seikka toistui päivittäin. Kun sinä ennen saavuit luokseni, oli jo vastaanottosikin valmistaminen minulle juhla. Ja erotessamme kysyin odotuksesta väristen: »Tapaammeko toisemme pian jälleen?»

Sitten koitti päivä, jolloin minun täytyi pakottautua sanomaan tavallinen jäähyväislause: »Tulet kai huomenna?» ja saapuessasi kysymään: »Mitä haluat juoda? Tahdotko suulaimellisen vaiko suulaimettoman paperossin?»

Olin toivonut, että maalle-muuttoni parantaisi asiat, koska silloin emme voisi seurustella niin tiheään. Mutta valitettavasti on olemassa — kirjeitä. Henkilökohtainen seurustelu voi olla vaihtelurikasta. Kirjeet tekevät seurustelun mitä yksitoikkoisimmaksi. Ne aloitetaan ja lopetetaan korulauseilla, jotka voivat vaihdella korkeintaan sanajärjestykseen nähden; ne lähetetään ja saadaan määrättyinä vuorokauden hetkinä; ne saapuvat kuten sotilaat aina samassa kuori-univormussa säädettyine postimerkki-olkalappuineen.

  Sinulle kaikki tämä oli merkityksetöntä. Minulle se muodostui
  lentohiekaksi, joka verkalleen painoi väsyneen lempeni maahan.

  Sillä se on tunnustukseni alku ja loppu. Olen väsynyt. En jaksa
  enempää. Minun täytyy olla vapaa.

Tunnen tätä kirjoittaessani väsymykseni siinä määrin, etten edes voi tuoda ilmi kaikkea sitä hyvää ja lämmintä, jota sydämeni kuitenkin tuntee sinua kohtaan.

Minusta onkin melkein sopimatonta koristella kaunein sanoin kirjettä, joka tuo sinulle sanoman sellaisen, että täydellä syyllä voit pitää sitä karkeana ja epäoikeutettuna. Tunnenhan sen itsekin. Käsitän menetteleväni julkeasti rikkeessäni suhteemme oikeastaan siksi, että sinä olet rakastanut minua liian palavasti.

Mutta sitä ei voi auttaa. Kaikki vastaväitteet vaikenevat, ne surmaa tuo väsynyt: en jaksa enempää.

Eikä se suinkaan muutu huomenna tai ylihuomenna. Älä luule sitä. Ei, kaikki on lopussa, ja me teemme molemmat paraiten, kun emme koeta herättää sitä uudelleen eloon. Se, mikä tästälähin seuraisi, se olisi vain rumaa.

Sinä olet usein sanonut minulle: »Lupaa olla aina rehellinen minua kohtaan. Sinun on heti sanottava minulle, jos tunnet että meidän suhteemme väsyttää sinua. Kyllä minä voin kestää sen särkymisen. Mutta en voi koskaan antaa sinulle anteeksi, jos huomaisin, että olen elänyt sinun armoillasi.»

Se päivä, jota siis aavistit, on nyt tullut. Ja minä sanon sen sinulle rehellisesti, kuten olet minua vaatinut.

Kenties väität: sinä olet kuitenkin pettänyt minua, sillä olet ollut väsynyt jo kauan. — Siihen vastaan: en ole varemmin ollut selvillä väsymyksestäni; minulla ei ole ollut mitään sinulle tunnustettavaa, sillä en ollut tunnustanut mitään itselleni.

Kun nyt eroamme, voimme siis molemmat muistella rakkauttamme ihanana ja suloisena tapauksena; muistoon ei sekoitu mitään katkeruutta.

Itse eron hetki on aina katkera. En uskalla ajatellakaan, mitä surua ja tuskaa sinulle nyt tuotan. Mutta kun aikaa on vierinyt joku verta, ja me tapaamme jälleen toisemme — rauhallisempina kuin jos nyt yhtyisimme — silloin luulen sinun sanovan kuten minä, että me erosimme juuri oikealla hetkellä ja säilytimme rakkautemme kilven tahrattomana.

Jää hyvästi, ja koeta olla tuomitsematta minua liian ankarasti. A.

Elok. 8 p:nä.

Kului päivä ja kului yö. Uusi päivä on koittanut; se tapahtui eilen, ja minä elän kuitenkin.

Suru ei siis surmaa, enkä minä surmaa itseäni surusta.

Kun olin saanut hänen kirjeensä ja lukenut sen kahdesti, ennenkuin tajusin, ettei se ollut pilaa eikä väärinkäsitystäkään, niin en itkenyt enkä pyörtynyt. Olin aivan levollinen, mietin niin omituisen selvästi ja kylmästi. »Kaikki on siis lopussa», lausuin ääneen itsekseni. Ääneni kuulosti kuivalta, melkein välinpitämättömältä. Ajattelin: »Sinun olisi kai pitänyt lausua se tunteellisemmin.» Mutta olin aivan tunteeton. Kaikki oli kuin jäykistynyt: sydämeni ei sykkinyt, hermot eivät värisseet. Yksinpä kasvonikin olivat mielestäni jäykistyneet, nahka tuntui pingoittuneelta, sivelin sitä ja pakoittauduin hymyilemään saadakseni siihen eloa.

Lähdin ulos. Minne, sitä en tietänyt. Mutta sisäinen ääni sanoi herkeämättä: »Tänne sinä et voi mitenkään jäädä. Sinun täytyy poistua täältä, ennenkuin muut näkevät sinut.»

Tapasin tuttavia; tervehdin heitä, ja erään vanhan neidin kanssa jouduin puheisiinkin. Hän kertoi minulle pitkän jutun taudista, josta hän oli äskettäin parantunut. Erotessamme hän sanoi: »Te näytätte tänään niin suloiselta.» — »Niin, niin, kun ollaan nuoria ja iloisia», hän lisäsi.

Niin jouduin metsään, eräälle ranta-aukeamalle. Seisoin uimahuoneen pienellä sillalla ja tuijotin veteen ja ajattelin: »Jos nyt olisit oikein murheissasi, niin liukuisit tästä alas, ja hetken kuluttua sinun olisi hyvä olla.»

Kaupungista kaikui kirkonkellojen ääni. Ne soittivat iltapäivä-jumalanpalvelukseen. Katselin ympärilleni, ja mielestäni en ollut koskaan ennen ymmärtänyt, kuinka kaunista täällä oli. Katseeni oli ikäänkuin terottunut, näin sellaista, mitä en ollut koskaan ennen huomannut. Esim. erään pienen saaren, jossa puut kumartuivat kauneuden janoisina Narkisoksina aivan veden kalvoon asti itseään ihaillakseen. Kuulin lukemattomia hienoja ääniä, järven kaislikosta, metsästä ja ruohikosta — hyönteiset surisivat, linnut kahistelivat lehvikössä, kalat loiskahtelivat veden pinnassa. Vaivuin ihailemaan pilvien alati vaihtuvaisia muotoja; ne näyttivät kesäpäivän tyyneydessä niin levollisilta ja muuttumattomilta, mutta kun seurasi tarkoin niiden hidasta liukumista, niin huomasi, että milloin ne olivat hymyileviä kultareunaisia saaria, milloin isoja leijailevia lintuja, ja lopulta ne hajaantuivat leikkiviksi parviksi pikkuruisia pilvilapsukaisia.

Annoin katseeni kiertää yli koko kuvan ajatellen: ellet saavukkaan tänne enää, niin et kuitenkaan unohda minkälaista täällä on.

Kuljin metsän pimentoon. Minussa vallitsi sama juhlallinen selvyys, sama harkitsevainen vastaanottavaisuus. Kunnes äkkiä satuin muistamaan, että minulla oli hänen kirjeensä taskussani. Se oli kuin pistos sydämeeni, ja kylmä väristys kulki läpi sieluni. Polvet vapisivat allani, minun täytyi nojata puuhun, etten kaatuisi. Puristin kirjettä kädessäni, ja lukemattakin näin jokaisen sanan edessäni.

Se oli siis totta! Hän oli hyljännyt minut, kaikki oli lopussa!

Olinhan ennenkin sanonut samaa, ne sanat olivat kaiken aikaa olleet sisässäni; nyt vasta ne ennättivät sydämeeni ja saivat sen kouristumaan tuskissaan.

Lopussa! En näkisi häntä enää. Minkä näköinen hän olikaan? Koetin loihtia hänen kuvansa eteeni, se pakeni särkyen säpäleiksi, näin vain parin mustia, suuria silmiä, jotka tuijottivat minuun levollisina ja väsyneinä ja ivallisesti hymyillen.

Silloin kutsuin taivasta epätoivoisena ja tuskan valtaamana. Kerjäsin ja rukoilin, ettei se olisi totta: »Jumalani, ymmärrän, että se on minulle rangaistukseksi, mutta etkö ole jo kiusannut minua kylliksi? Nyt suljen silmäni, ja kun hetken perästä jälleen avaan ne, niin anna sen silloin olla unta, josta olen herännyt.»

…Ja jälleen seisoin rannassa, ja minusta tuntui siltä, ettei ollut muuta pelastusta kuin heittäytyä järveen. En raivonnut enää, olin vain niin sanomattoman murheellinen. Itkin hiljaa ja hellästi, näin tuon ihanan kesämaiseman levällään edessäni, eikä minulla, vaikka olin vielä niin nuori, ollut enää mitään toivottavana elämältä.

Silloin sanoi sisäinen ääni: »Vielä on toivoa. Kenties kotona on jo sähkösanoma sinua odottamassa, tai on uusi kirje matkalla.»

Niin, niin, jatkoin, niin onkin, niin täytyykin olla. Ja kotiin kiiruhtaessani toivo rakensi mitä ihanimpia linnoja.

Ei ollut sähkösanomaa, eikä tullut aamulla mitään kirjettä.

* * * * *

Mutta en herkeä toivomasta, ennenkuin olen puhunut hänen kanssaan. Hänen pitäisi jo olla Kööpenhaminassa, ja huomenna me matkustamme. Olen nyt kirjoittanut hänelle. Hän on ihmettelevä kirjettäni, ja luulenpa, että se miellyttää häntä. Siinä ei ole rahtustakaan sitä, mitä hän sanoo »hysteeriseksi». Se on rauhallinen ja järkevä. Kirjoitan, että hän on kenties oikeassa arvellessaan, että suhteemme on käynyt hiukan tympäiseväksi. Mahdollisesti — — kirjoitan — ei tässä auta muu, kuin että vältämme toisiamme, ainakin jonkun aikaa. Mutta onhan myöskin mahdollista, että yhteisin ponnistuksin voimme järjestää asiat tavalla, joka ei tekisi juuri niin kipeätä. Ilmoita siis, milloin aivan ensi tilaisuudessa voin tulla luoksesi. Älä pelkää, että saavun surkeuden perikuvana. Saat päinvastoin nähdä, että olen hyvin viisas tyttö; sinun väsymyksesi ei ole minulle aivan käsittämätön, ja olen kernaasti juuri sellainen, jommoiseksi minut tahdot.

Elok. 9 p:nä.

Istuin myöhään illalla kuvastimen ääressä järjestellen tukkaani. Olin sanomattoman väsynyt, mutta en lainkaan uninen, vaivuin katselemaan omaa kuvaani, säikähdin äkkiä sen kalpeita kasvoja ja tuijottavia, aavemaisina kiiltäviä silmiä; minua puistatti ja käänsin hermostuneena pääni pois päästäkseni näkemästä sitä.

Katseeni osui silloin seinään pesukaapin taakse. Seinä oli verhottu keltasella juovikkaalla paperilla, joka oli käynyt tahraiseksi kosteudesta ja paikoitellen repeytynyt. Tällä vanhalla homeisella seinäpaperilla ryömi muuan eläin, pitkä, kapea keltasenruskea hyönteinen, jolla oli monta hoikkaa jalkaa. Varmaankin se tuli tuolta oikeanpuolisen nurkan halkeamasta. Inhoten katselin, kuinka se liikuskeli alaspäin seinää myöten; se pyrki pesukaapille päin lämpöä ja valoa kohti. Olin jo noussut surmatukseni sen vaateharjallani. Silloin näin toisen hyönteisen pistävän päänsä esiin seinäpaperin halkeamasta ja liukuvan seinälle. Jäin seisomaan kamalan pelon lamauttamana, tuijotin noihin ilettäviin eläimiin suurin, jäykin silmin. Ja kas — aivan kuin niitä olisi ruvennut vilisemään koko seinällä: toinen toisensa perästä ne livahtivat esiin nurkasta, kulkivat pitkässä jonossa pesukaappia kohti. Ja nytpä huomasinkin, ettei niitä tullut ainoastaan oikeanpuolisesta halkeamasta; kaikkialta, missä paperi oli repeytynyt, ne ryömivät esiin, ja niitä tuli laumoittain seinän ja permannon välisestä raosta.

En uskaltanut liikahtaa, en tohtinut ruveta niitä tappamaan; jokaisen surmatun sijaan saapuisi kymmenen uutta. En uskaltanut tappaa noita eläimiä, jotka ikäänkuin vyöryivät esiin mädänneitä ruumiita sisältävästä haudasta.

Seisoin vain odottaen sitä hirveätä hetkeä, jolloin ne ennättäisivät pesukaapille, minun kimppuuni. Ne jo ojentelivat hoikkia jalkojaan ulettuakseen kuvastimen verhoihin. Jännitetyin hermoin seurasin niiden kokeita. Silloin hätkähdin tuntiessani pesukaappiin nojautuvalla kädelläni kylmää kutkutusta. Kirahtaen pyyhkäsin eläimen pois ja näin samalla, että permannolla liikkuneet olivat jo päässeet pesukaapille.

Tulin aivan mielettömäksi. Ajattelin: »Nyt ruumismadot tulevat viemään sinut saaliikseen!» — ja syöksyin ulos huoneesta, käytävää myöten äidin luokse. Hän heräsi säikähtyneenä, ja minä voin vain selittää: pelkään niin kovin, pelkään niin kovin!

Äiti veti minut vuoteeseensa, kehitteli minua kuin pikku lasta, ja kun olin hiukan rauhoittunut ja makasin hiljaa itkien, niin hän sanoi: »Kerro nyt, mikä sinua vaivaa. Kerro, miksi annoit Erkin matkustaa ja miksi nyt olet niin murheellinen.»

Mutta pyysin, ettei hän vaatisi nyt selityksiä. Hän saisi kyllä myöhemmin tietää kaikki.

Silloin äiti tarttui päähäni molemmin käsin, käänsi kasvoni itseensä päin ja sanoi, katsoen minua kiinteästi silmiin: »Yksi asia sinun täytyy sanoa minulle, Julia. Et kai ole —?» Keskeytin hänet laskemalla käteni hänen suulleen. »En, äiti» — hymyilin surullisesti — »sitä sinun ei tarvitse pelätä.»

»No, Jumalan kiitos. Sillä sinä et tiedä, kuinka olen pelännyt viime päivinä. Olenhan jo kauan sitten huomannut, että sinä salasit meiltä jotain. Mutta arvelin, että seurustelit jonkun kanssa Kristinan luona ja että jonakin päivänä kyllä kertoisit meille kihlauksestasi.»

»Ei, äiti, siinäkin olet erehtynyt. Minulla ei ole mitään kihlausta kerrottavana teille.»

Kööpenhaminassa, elok. 9 p:nä illalla.

Olen jälleen vanhassa pesässäni. Täällä on kurjaa ja pimeätä. Mutta mitäpä siitä? Olenhan samassa ilmassa, jota hän hengittää. Voin tavata hänet kadulla, ja kun huomenna olen noutanut hänen kirjeensä, niin joudun kymmenessä minuutissa hänen luokseen.

Olen iloissani siitä, että äiti ja minä olemme toistaiseksi yksin kotona, niin ettei minun tarvitse alituiseen hillitä itseäni. Isä ja Frans palaavat Jyllannista vasta kymmenkunnan päivän perästä.

Elok. 11 p:nä.

Hän ei tahdo, että tulen hänen luokseen, ei ainakaan toistaiseksi. Hän kirjoittaa, ettei hän uskalla vielä tavata minua; hän kaipaa hiukan lepoa. Mutta hän lupaa lähettää minulle pian kutsun.

Elok. 20 p:nä.

Joka aamu ajattelen herätessäni: tänään saan kirjeen. Mutta päivät vierivät, raskaina ja pitkinä ja harmaina, eivätkä tuo häneltä mitään: ei tervehdystä, ei viestiä, ei ainuttakaan köyhää sanaa.

Että hän hennookin olla niin julma. Hänen menettelyänsä ei voi enää puolustaa.

Elok. 22 p:nä.

Onko hän hävinnyt maan pinnalta? Missä hän piiloitteleikse, mitä hän puuhaa?

Etsin häntä turhaan tutuista paikoista niinä aikoina, jolloin hän oleskelee ulkona. Tuntikausia olen viettänyt hänen asuntonsa edustalla, — enkä ole nähnyt häntä vilahdukseltakaan.

Elok. 25 p:nä.

Nyt tiedän sen: hän ei tahdo tavata minua koskaan enää.

Kerran toisensa perästä olen ollut hänen ovellaan, uskaltamatta soittaa. Tänään tein sen vihdoinkin, ja hänen palvelijattarensa tuli ulos ja sanoi, ettei hän ollut kotona. Se ei ollut totta. Saatoin nähdä palvelijattaren kasvoista, että häntä oli käsketty palauttamaan minut. Hän oli hämillään, ja hän katsoi minuun säälien.

Että hän voikin nöyryyttää minua sillä tapaa!

* * * * *

Mutta minä tahdon tavata hänet. Tahdon puhella hänen kanssaan.
Hänellä ei ole oikeutta kohdella minua tällä tapaa.

Vaikka eihän sekään ole totta; hän saa kohdella minua aivan mielin määrin. Hän saa nöyryyttää minua ja pidellä minua pahoin — olen iloitseva, kun hän rääkkää minua. Koiran lailla ryömin hänen edessään, potkaiskoon hän minut pois — palaan sittenkin hänen luokseen enkä päästä häntä rauhaan, ennenkuin saan jäädä hänen luokseen.

* * * * *

Olen tullut ajatelleeksi, että kenties hän pitää jostain toisesta, joka nyt käy hänen luonaan, ja että siinä kenties oli syy, miksi hän ei enää tahtonut tavata minua.

Kirjoitan hänelle näin:

Ota toisia, jos haluat. Ellen ole sinulle kylliksi, jos kaipaat vaihtelua — no niin, Jumalan nimeen. Ymmärrän sen. Olet taiteilija. Tarvitset uusia vaikutteita. Minä olen typerä ja mitätön tyttönen, kaikkeni on siinä, että rakastan sinua. Mutta tiedä siis, etten vihastu, vaikka otatkin lisävaimon.

Sitä vain pyydän, ettet sen vuoksi hylkää minua. Kaikesta ja kaikista huolimatta tahdon yhä edelleen omistaa sinut. Ja tahdon olla se, joka on luonasi, kun kaikki muut ovat sinut hyljänneet.

Syysk. 1 p:nä.

Hän vastaa näin:

»Ei, Julia. Sellaisia kirjeitä et saa minulle lähettää. Sellaisena kuin sinut opin tuntemaan, sellaisena kuin sinua muistelen ja ajattelen, olet mielessäni itsetiedottoman sielunaateliuden loisteessa: hienona ja erikoisena luonteena, joka ei välittänyt porvarien tavoista ja ennakkoluuloista; hienona ihmislapsena, joka ei muuttunut halvaksi menetellessään vastoin hyvän seuran vaatimuksia, vaan päinvastoin sen kautta kehittyi omituisen korkealle.

Ei, Julia, sinä et ole voinut lähettää minulle tuota ompelijatar-kirjettä, joka turhaan komeilee sinun nimelläsi. Mistä sinä ylväs, puhdas, suloinen tyttö olisit oppinut sellaisia kuumeisen kärkkäitä sanoja?

Tiedän tehneeni sinulle veristä vääryyttä. Mutta tuhat kertaa vääremmin menettelet nyt itseäsi kohtaan.

Oma ystäväni, sieluni ihanin muisto ja ystävätär, kirjeesi herättää minussa surua kuten vandalismi, kuten raakojen käsien häväisemä taideteos. Ja enemmänkin: häpeän puolestasi. Ja se on minusta kaikkein surullisinta.»

* * * * *

Olen kirjoittanut hänelle viimeisen kerran:

»Kiitos kirjeestäsi. Se koski niin, että painuin lamaan; mutta ansaitsin sen iskun, ja se on hyödyttänyt minua sekin. Älä luule, että pidän sitä nöyryytyksenä, että olen kumartunut tomuun sinun edessäsi. Mutta tein halpamaisesti koettaessani tyrkyttää itseäni sinulle, sillä olisihan minun pitänyt ymmärtää, ettet halunnut minua mistään hinnasta takaisin.

Pyydän sinulta sydämeni pohjasta anteeksi. Olenhan tietänyt kaiken aikaa, etten voinut vaatia sinulta mitään. Itse tulin luoksesi, itse antauduin sinulle; sinä et sitonut itseäsi lupauksilla ja sitoumuksilla. Mutta sinä olit sanomattoman hyvä minua kohtaan. Sinä olit liian hyvä ja hellä. Muulla en voikaan puolustaa sitä, etten nyt saattanut luopua sinusta.

Mutta ennenkuin eroamme, tahdon suoraan ilmoittaa sinulle, kuinka typerä ja epähieno olen ollut sinua kohtaan. Heti suhteemme ensi päivästä alkaen olen tarkoittanut, että se päättyisi avioliittoon. Kun sanoin sinulle, etten ensinkään toivonut, että menisimme naimisiin; kun päälle päätteeksi vakuutin pitäväni sitä mielettömyytenä — silloin valehtelin. Koko haluni ja pyrkimykseni kohdistui vain yhteen asiaan: tahdoin sitoa sinut itseeni niin lujasti, että jonakin kauniina päivänä pyytäisit minua vaimokseni.

En ole se ylhäinen, korkealle kohonnut tyttö, jollaiseksi olet minut runoillut. Kaiken rohkean menettelyni takana on ensin itsetiedottomana, sitten aivan tietoisena, asustanut pelkurimainen porvarillinen tarkoitus hankkia suhteellemme lain ja kirkon siunaus.

Petyin laskelmissani surkeasti. Olen näinä päivinä kysynyt itseltäni, enkö ollut valinnut väärää tietä, enkö olisi voinut saavuttaa päämääräni ujommalla rakkaudella.

Mutta luulen valinneeni ainoan tien, minkä saatoin valita, koska rakastin sinua joka tapauksessa niin syvästi, etten korkeimmastakaan hinnasta olisi voinut kaupustella itseäni sinulle pikku paloissa.

Olen joutunut pelissä tappiolle, mutta en kadu tekoani. Muodostukoon vastainen elämäni kuinka köyhäksi tahansa, niin ei sinulle annettu panos kuitenkaan ole mennyt hukkaan. Köyhänäkin minulla on rikkaammat muistot kuin kenelläkään toisella maailmassa, ja käyköön miten hyvänsä aina olen siunaava sitä päivää, jolloin tulin omaksesi.

Kevytmielisenä saavuin luoksesi. Raskasmielinen olen nyt, kun minut jätät. Paljon otit, mutta paljon annoitkin, sinä mahtava ja rakastettu herrani, sinä valkoinen sheikkini, nuoruuteni unelma ja sen tuskantäysi onni.

Kaikesta kiitän sinua, runsaasta armostasi ja ankarasta rangaistuksestasi.

Korkealle sinä pyrit ja rohkeasti ratsastat. Et välitä siitä, hiekkaa vaiko kukkia retkelläsi poljet. Jumala tehköön voittokulkusi helpoksi ja valoisaksi.

Julia.»

Syysk. 12 p:nä.

Minua paleltaa. Päivät lyhenevät, ja ilta laskeutuu raskaana ja pimeänä ylleni. Istun ikkunan ääressä valon häipyessä ja tuijotan tylsänä eteeni, tuijotan naapuritaloon, missä ajatukseni muinoin kävivät seikkailemassa. Ja talo näyttää nyt ikävältä ja jokapäiväiseltä kuten omammekin, ja siellä, missä ennen seikkailuprinssini liikkui, siellä istuu nyt lihava ja laiska rouvasihminen täyttäen uneliain pistoksin kanavapalasta elämän kirjavilla väreillä.

* * * * *

Erkki kuuluu saapuneen kaupunkiin. Emmy kertoi tuonnoin nähneensä hänet.

Iloitsen siitä, ettei hän ole pistäytynyt meille. En tahdo, että hän huomaisi, kuinka huonosti minun on käynyt.

* * * * *

Minua paleltaa, ja tuntuu siltä, kuin koko talo palelisi. Täällä ei ole koskaan ollut niin kylmää ja kolkkoa ja raskasta ja surkeata. Me hiivimme toistemme ohi varjojen lailla. Ei kukaan puhu äänekkäästi, ja me yhdymme kuin hautajaisia viettääksemme.

Ja kun äiti ja minä istumme iltaisin yksinämme, niin emme puhele. Istumme kumpikin omissa mietteissämme, mutta tiedän, että hänen ajatuksensa liikkuvat minun ympärilläni.

Syyskuun lopulla.

Parhaiten viihdyn isoäidin luona. Käyn hänen luonaan aamupäivin, niin usein kuin vain voin.

Halki meluisien katujen, missä ihmiset tungeskelevat ja kamppailevat ja juoksevat kilpaa ennättääkseen ensinnä perille — halki kuumeisen elämän, joka näyttää minusta raa'alta ja rumalta, jonka surina kuulostaa sielussani korvia huumaavan taistelun kiukkuisilta huudoilta ja epätoivoiselta voihkinalta, pakenen pienelle syrjäkadulle, jonka varrella isoäiti asuu. Kuulen jo melun vain hillittynä sekamelskana; mutta kun istun isoäidin huoneessa, niin minusta tuntuu siltä kuin olisin välttänyt suuren vaaran, josta nyt erotan vain kaukaisen kohinan.

Täällä on lepoa ja tyyntä, rauhaa kaikista tuskista, huojennusta huolille. Täällä nöyrtyy jokainen kapinallinen ajatus, täällä lauhtuvat ja vaimentuvat kiihkoiset halut ja kaikki sairaalloiset kaihot.

Täällä istuu isoäiti, vanhana ja elämänkylläisenä, ikäänkuin itse suuri elämänviisaus, joka ei kysele eikä nuhtele, vaan ymmärtää kaiken, antaa kaikki anteeksi ja tietää lohdun kaikkeen.

Ja muutun jälleen ikäänkuin lapseksi isoäidin kamarissa. Istun, kuten pikku tyttönä, jakkaralla hänen jalkainsa juuressa selaillen vanhoja kirjoja, joissa on kellastuneita kuparipiirroksia: Struense ja hänen kaunis kuninkaallinen lemmittynsä, Fredrik VI ohutsäärisenä poikapahasena sotaisessa kenraalinpuvussa, tarkastellen sotajoukkoja; Kristiansborgin linnan palo 1794; »Robbes Pierre», joka samassa kuvassa syöksyy ulos raatihuoneen akkunasta ja kannetaan mestauslavalle kädet ja jalat ruhjoutuneina; rouva Heiberg ensinnä keimailevana, itsetiedottomana neitosena ja sitten haaveellisena »tähtenä», katse eteerisenä ja hartioillaan pitkä liina.

Tai myöskin ompelen talon tarpeita, tai luen sanomalehteä isoäidille, joka seuraa mielenkiinnolla ulkomaantapahtumia ja nyökkää juhlallisesti joka kerta, kuin kerrotaan uusista työväenlevottomuuksista.

Niin, isoäidin luona viihdyn hyvin. Ja hän ja vanha Maria hemmottelevat minua kilvan. Heti kun olen saanut mukavan istumapaikan, sanoo isoäiti sukkelasti päätään puistaen palvelijalleen: »No, Maria, tänään ei meillä liene mitään neidille tarjottavana?» — jolloin Maria vastaa yhtä viekkaasti: »Enpä tosiaankaan tiedä, rouva, mutta voinhan kuitenkin katsastaa.» Yleiseksi hämmästykseksi hän tuo sitten hetken kuluttua joko appelsiinin tai kotona leivottuja kakkuja tai palasen vanukasta tai lautasellisen hilloa. Aina minua kestitään ja se maistuu aina lapsellisen hyvältä, koska nuo molemmat vanhukset ovat niin iloisia voidessaan tarjota ja ymmärtävät, että minua on kohdeltava kuin murheellista lasta.

Lokakuussa.

Kunpa voisi matkustaa. Kauas pois kaikesta tästä. Väristen ajattelen pitkän talven tuloa; saan viettää sen olosuhteissa, jotka joka hetki muistuttavat minua siitä, mikä on kuollut ja minkä pitäisi olla haudassa ja unheessa, mutta vielä kirveltää vereksien haavojen lailla.

Mutta minne ja miten?

Minun pitäisi päästä maailmalle omaan varaani, työskennellä ankarasti, ansaita itse elatukseni, raivata itselleni tie. Mutta enhän osaa muuta kuin hiukan porsliinimaalausta, eikä sillä pääse pitkälle.

Olen sanonut itselleni: muuta keinoa ei ole kuin että matkustat
Ameriikkaan ja rupeat lastenkasvattajaksi, puotilaiseksi, miksi hyvänsä.

Mutta siihen olen liian pelkurimainen. Minulla ei ole sitä häikäilemätöntä rohkeutta, jota sellaisissa olosuhteissa vaaditaan. Ruumiini on hemmoteltu, se ei uskalla ryhtyä karkeaan työhön; ja tiedän, että kärsisin, jos minua kohdeltaisiin palvelijana.

Minulla ei edes olisi kyllin tarmoa hankkiakseni itselleni matkalupaa. Tunsin sen tuonnoin, kun koetteeksi sanoin äidille, että tuumailin matkustaa. Hän vain katsoi minuun kauhistuneena ja virkkoi: »Ja sen sinä hennoisit tehdä minulle!» Samassa suli tahtoni, ja minä vaivuin lamaan tunnustaen voimattomuuteni.

Ei, minulla ei ole voimaa eikä rohkeutta murtautua vapaaksi. Mutta menehdyn, jos jään tänne kotiin. Minun laillani mahtaa tuntea lintu, joka on istunut vankina häkissä, on ollut vapaana pari ihanaa kesäpäivää ja sitten jälleen joutunut häkkiin.

Minussa on murtunut jotain. Haluan lentää tieheni, mutta kuinka räpyttelenkin siipiäni, en kuitenkaan voi kohota uudelleen lentoon.

Lokak. 13 p:nä.

Viimeinkin on se tapahtunut, jota olen väristen toivonut ja pelännyt kuin jotain kohtalokasta. Olen tavannut hänet.

Menin kaupunkiin käydäkseni isoäidin luona. Hän tuli vastaani erään toisen herran seurassa. Näimme toisemme jo kaukaa. Tuon tuostakin joutui välillemme ihmisiä, jotka peittivät meidät toisiltamme; sitten katseemme yhtyivät jälleen. Ensin arvelin kääntyä takaisin. Mutta pakottauduin eteenpäin. Tunsin, että nyt oli ratkaistava jotain. Ja lujana ja rauhallisena — ponnistaen voimani äärimmilleen — kohdistin katseeni häneen. Me olimme nyt toisistamme vain muutaman askeleen päässä. Näin hänen räpäyttävän hermostuneesti silmiään — en kääntänyt katsettani — ja kun sivuutimme toisemme, niin hän tarttui nopeasti hattuunsa ja tervehti.

Nyt hän oli tervehtinyt minua ensi kertaa julkisella paikalla.

Tunsin, että tällä hetkellä olin minä ollut voimakkaampi. Mutta samassa tuokiossa, kuin hän oli liukunut ohitseni, olivat voimani lopussa. Jalkani horjuivat, ja minun täytyi paeta erääseen porttikäytävään tukea etsimään.

Jos hän olisi kääntynyt ja seurannut minua — se ajatus minua huimasee.

Mutta hän ei tullut. Ja kun kuljin edelleen ja kävin vähitellen varmaksi siitä, ettei hän tullut, niin minusta tuntui siltä, että se oli uusi katkera pettymys, mutta että voin kuitenkin vielä toivoa pääseväni vapaaksi.

Lokakuun viimeisinä päivinä.

Viime aikoina olen käynyt usein Frederiksbergin puistossa. Siellä on niin kaunista näinä päivinä, kun lehdet kuolevat mitä ihanimman värisinä ja kantautuvat laulavilla auringonsäteillä kultaisina maahan.

Ymmärrän, että vanhat ihmiset ja yksinäiset sielut saapuvat tähän puistoon. Sen ristikkoportin edessä taukoaa kaupungin melu; se avautuu kuin turvakoti hiljaisille ajatuksille ja hiljaiselle surulle. Se on kuin salaisten muistojen ja särkyneiden toiveiden hautausmaa.

Joka päivä kohtaan samat ihmiset; tunnen mielestäni heidät kaikki, ja luulen tuntevani sen elämäntarinan, joka tuo jokaisen heistä tänne. Tuolla on vanha, siropukuinen herra, jonka valkeat kasvot ovat vihaiset, joka aina mutisee ja lakkaamatta heiluttelee keppiään. Kukapa muu hän voisi olla kuin joku entinen virkamies, joka on yhä harmissaan siitä, että aikoinaan sai eronsa, mikä hänestä oli veristä vääryyttä? Ja tarvitseeko kysyä, mitä miettii tuo kookas, solakka, mustapukuinen nainen, joka tulee puolikasvuisine, surupukuisine tyttärineen ja hymyilee heikosti ja hajamielisenä, kun tuo hilpeä tyttönen puhelee hänelle? Entä hän, tuo nuori raajarikko-tyttö, jota väsynyt ja lopen kulunut äiti parka työntää pyörätuolissa puiston käytäviä pitkin?

Tai minä itse? Eivätköhän nuo toiset aavistane, mikä on minut tehnyt heidän pienen yhteiskuntansa jäseneksi?

* * * * *

Erkki kävi jokunen päivä takaperin luonamme. Mutta en nähnyt häntä. Kuullessani hänen äänensä eteisestä kiiruhdin omaan huoneeseeni, ja kun äiti vähän myöhemmin saapui kysymään enkö tulisi häntä tervehtimään, pyysin sanomaan, etten voinut hyvin.

Marrask. 1 p:nä.

Oliko se mielikuvitusta vaiko totta? Kun tänään lähdin Frederiksbergin puistosta, luulin Erkin näköisen olennon katoavan vaunujen keskelle.

Olisiko hän seurannut minua? Mutta jos se oli hän, miksei hän tullut luokseni? Eihän hänellä ole mitään syytä vältellä minua.

Jouluk. 30 p:nä.

Kaksi kuukautta on kulunut siitä, kuin kirjoitin päiväkirjaani. Mielestäni ei ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Elämäni tuntui päättyneen ja se, mikä vasta tulisi, olisi vain kadonneen ja kuolleen ylle laskeutuvia lakastuneita lehtiä.

Mutta näin arvellessani valehtelin itselleni. Murheellisten ja katkerain päivien tippuessa ylleni versoi hiljaisuudessa, ja ilman että uskalsin sitä ajatellakaan, uusi hento kasvu lakastuneiden lehtien alla.

Minä huomasin — ja häpesin sitä — että olin liian nuori sanoakseni hyvästi elämälle. Yllätin itseni haaveilemassa tulevaisuutta, joka ei ollut vain muistoja. Koetin karkoittaa nämä kiusaukset — olivathan ne pyhän suruni häväisemistä. Takerruin suruun, etsin suojaa sen suurten, raskaiden siipien alta kuin nunna luostarikammiostaan; mutta juuri kuin luulin olevani aivan turvassa, tunsin sielussani eräänä päivänä putkahtavan esille tuhansia uusia aavistuksia, toiveita ja lupauksia, ja silloin tajusin, että olin voitettu.

Mutta en ole enää mikään vaatelias lapsi. En odota mitään seikkailuprinssiä, en usko elämän kutsuvan minua ikuisen juhlapöydän ääreen. Tiedän saavani sekä hyvää että pahaa, enimmäkseen arkipäiviä, juhlia vain harvoin. Tiedän, että se, mikä tulee, ei ole suurta eikä merkillistä, mutta tiedän myöskin, että minun on siitä huolimatta iloittava ja että se on joka tapauksessa elämää. Ja elää minun täytyy saada, valoa ja ilmaa, koska en kerran voi kuolla kuolleen kanssa ja olen liian nuori löytääkseni rauhaa surun luostarista.

Ja koska Erkki, uskollinen ystäväni, suostuu ottamaan minut sellaisena kuin olen — suuttumatta ja moittimatta; hienona ja miehekkäänä hän ei vaadi minua nöyrtymään.

Hänet minä sittenkin näin tuona päivänä Frederiksbergin puiston ulkopuolella. Muutamia päiviä myöhemmin tapasin hänet puistossa, ja kun sitten lyöttäydyimme yhteen, niin hän kertoi nähneensä minut siellä monesti, mutta piiloittuneensa, koska arveli, että halusin kernaimmin olla yksin. Vastasin, ettei minulla ollut mitään syytä etsiä yksinäisyyttä, ja hän vaikeni uskomatta minua. Sittemmin tapasin hänet aika ajoin, ja välistä me puhelimme hieman. Hän alkoi jälleen käydä meillä, mutta kun hän oli ollut kotona, rupesivat kiusaukset ahdistamaan sieluani.

Viimein eräänä iltana, noin viikko sitten, hän tapasi minut yksin kotona, ja silloin hän ilmaisi minulle tietävänsä kaikki. Hän ei sanonut sitä suoraan. Hän kertoi erään tarinan. Se oli seuraavanlainen:

Eräs hänen ystävistään Saksassa rakasti muuatta nuorta naista. Hän oli oiva kauppias, rehellinen ja hyvä, mutta ei erittäin sukkela eikä mieltäkiinnittävä — tavallinen arkipäiväihminen, jotensakin samallainen kuin minä, hän sanoi hymyillen. Tyttö oli — nyt seurasi joukko kukoistavia ominaisuuksia. Kaiken tämän viehättävän lisäksi hän oli romanttinen lapsukainen, joka vaati elämältä suuria. Eipä siis ihme, että hän teki serkulleen kauppiaalle tiettäväksi, että tämän rakkaus oli toivotonta. Hän lensi pois hänen luotaan ja lensi korkealle. Mutta eräänä päivänä kauppias tapasi hänet siipirikkona ja murheissaan. Hänen korkea lentonsa oli tuottanut hänelle vain lyhytaikaisen onnen. Tytön tuska koski mieheen kipeämmin, kuin jos se olisi ollut hänen omansa, sillä hän rakasti häntä yhä vielä eikä ollut koskaan rakastanut ketään muuta. Hän ei pyytänyt tyttöä omakseen, hän ei hennonut koskea tuohon kipeään sydämeen; mutta hän koetti osoittaa tytölle, ettei tällä ollut häntä parempaa ystävää ja ettei hän tuntenut sen suurempaa onnea kuin olla hyvä häntä kohtaan. Tyttökin ymmärsi hänet, ja jonkun ajan kuluttua hän saapui eräänä päivänä ystävänsä luo ja sanoi pitävänsä hänestä. Ja nyt he ovat onnellisissa naimisissa ja hoitavat kauppaliikettä eräässä Saksan pikkukaupungeista.

— — — Erkin kerrottua tämän tarinan me olimme molemmat yhtä hämillämme, eikä kumpikaan puhunut pitkään aikaan. Istuimme katsellen toisiamme, ja minä ajattelin, ettei hän sittenkään tietänyt kaikkea. Senvuoksi kysyin viimein: »Tuo nuori saksatar oli siis ollut kihloissa toisen kanssa, vai kuinka?» — »Ei» — vastasi Erkki katsoen minuun lujin katsein: »Hän oli ollut toisen rakastajatar.»

»Ja kuitenkin…»

»Miehen mielestä ei tyttö ollut rikkonut mitään. Hän oli rakastanut toista. Ja mies oli iloinen voidessaan nyt auttaa häntä ja tietäessään, ettei tyttö ruvennut hänen vaimokseen pettääkseen hänet.»

Sitten puhelimme muista asioista; mutta kun Erkki lähti, sanoin hänelle: »Olisin iloinen, jos viettäisit uuden vuoden illan meidän luonamme, kuten entisaikoinakin.» Hänen silmänsä olivat kosteat ja ääni värisi, kun hän vastasi: »Kiitos, Julia.»

Mutta kun vanhemmat sitten tulivat kotiin ja kerroin äidille kutsuneeni Erkin meille uuden vuoden illaksi, niin äiti kulta tuli niin iloiseksi, etten muista pitkiin aikoihin nähneeni häntä sellaisena. Ja me istuimme kauan ylhäällä, kuten ennenkin, ja puhelimme tutunomaisesti ja itkimme yhdessä; mutta me nauroimmekin, eikä äiti tietänyt, mitenkä hän oikein tekisi oloni hauskimmaksi.

Päätös on siis tehty. Huomenna tulee Erkki, ja kun vanha kello ilmoittaa uuden vuoden saapuneeksi, ei sen juhlallista soittoa säestetä paukkuvin sampanjakorkein, vaan äänetönnä olen puristava Erkin kättä ja pyytävä häntä auttamaan minua, jotta saisimme uuden vuoden onnelliseksi.

Sitä ennen olen säälinyt huoneeni. Tänä iltana olen sanonut hyvästi kaikille pikku muistoille, joita minulla on ollut hänestä. Olen polttanut hänen kirjeensä, viimeistä kertaa olen suudellut niitä, viimeistä kertaa niitä kyynelin kastellut. Olen polttanut hänen kuvansakin; vaikeinta oli luopua siitä, joka esittää häntä pikku poikana. Nyt on kaikki poissa. Mutta harsoa, joka oli laatikossa kaiken muun joukossa, en voinut polttaa. Äidin ja minun harsoani. Kätkin kasvoni siihen, ja se oli mielestäni elävä olento, uskollinen ystävätär, joka pysyi kaikille muille äänetönnä, mutta henkäili minulle ihanien muistojen lempeätä ja hurmaavaa tuoksua. En voinut surmata sitä. Se tuntui rukoillen taputtavan poskeani, suutelin ja hyväilin sitä. Itkin sen pehmeässä helmassa ja lupasin, että jäisimme ainiaaksi yhteen. Käärin sen päiväkirjani ympäri ja kätken ne, niin ettei kukaan voi niitä löytää. Mutta jos saapuu yksinäisiä hetkiä, jolloin elämä tuntuu liian harmaalta ja köyhältä ja mitättömältä, silloin pakenen molempien vanhojen uskottujeni luo ja muistelen niiden kanssa sitä lyhyttä aikaa, jolloin elämän kirjava vaihtelevaisuus ihmeellisen ilmestyksen tavoin osoitti armoaan köyhälle nuoruudelleni.

Päiväkirjani on päättynyt. Ja vuosi, jonka aloitin niin epävarmana, on päättynyt. Kohtalon vuosi siitä tuli. Rikas onnesta ja rikas murheesta. Kumpaa oli enemmän, onnea vaiko murhetta? En voi enkä tahdokaan mitata sitä. Tiedän vain, etten tahdo mitään tapahtumattomaksi.

Ihana ja kauhea vuosi, kiitollisena eroan sinusta. Sinä olet minulle kirjoittanut elämäni unohtumattoman seikkailun.