language: Finnish

RUUMIIN IKÄVÄ

Kirj.

Iris Uurto

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1930.

SISÄLLYS

Kotielämää
Mies yksinään
Kukin itsestään
Tavataan jälleen

KOTIELÄMÄÄ

1.

Oli lupapäivä.

Matematiikan opettaja Olli Lassila toi pienen teekannun ruokasaliin, laski sen pöydän kulmalle lautaselle. Istui huolimattomasti, raskaasti tuolille. Oikean käden puolelle, toiselle kulmalle hän oli jo teeveden kiehuessa käynyt noutamassa Helsingin Sanomat eteisen lattialta, oven alta. Iloiset teekupit, epäsiistin näköinen voilautanen ja leipäkori olivat seisoneet koko yön pöydällä. He olivat Paulan kanssa olleet eilen illalla teatterissa ja juoneet sitten kahdentoista aikaan teetä. Niin, menivätpä he nukkumaan miten aikaisin tahansa, jäi pöytä siivoamatta.

Vaimo nukkui vielä. Lassila oli herännyt kahdeksaksi, niinkuin tavallisina koulupäivinä. Tottumuksensa mukaan hän nousi, kiehautti keittiössä hiukan vettä, heitti entisen teeveden kannusta pois ja kaatoi kiehutetun vanhojen teelehtien päälle. Ei kai hänen tarvinnut vielä teekannunkin pesemisestä huolta pitää.

Tee maistui pahalle. Se oli hautunutta, sameaa, kurjanmakuista. Hän maisteli, väänsi suutaan. Nieleksi sen alas voileivän kanssa jotenkuten. Toistako viikkoa lie ollut kannu pesemättä?

Luettuaan sanomalehden meni Lassila makuuhuoneeseen. Vaimo nukkui, makasi toisessa sängyssä — sängyt olivat leveät, matalat, tilavat heittelehtiä — oli melkein käppyrässä toinen polvi vedettynä likelle leukaa, toinen jalka paljaana, ojennettuna jäykästi yli sängynlaidan. Paula peuhasi aina vuoteessaan. Toisinaan työnsi kätensä tyynyn alle, toisinaan vatsansa alle — hautoi ne väsyneiksi ja painuneiksi — kierähti sitten selälleen, työnsi itsensä kaikkein kummallisimpiin asentoihin. Lassila ei kyllä herännyt siitä — kunhan sänky ei hajonnut, vaan se olikin vahvaa tekoa. Mies katseli: kaunis jalka se oli. Hän jäi siihen seisomaan paitasillaan, päällyshousut jalassa. Tuntui hiukan levottomalta ja oudolta täällä sekaisessa huoneessa ilman mitään tekemistä lupapäivänä. Paula oli heitellyt vaatteensa suureen nojatuoliin, pienet matot lojuivat lattialla tomuisina ja kasassa. Ja toinen nukkuu yhä. Hiukset olivat sekaisin, huulet auki, kädet ojennettuina yli päänalusen pienten rautatankojen väliin. Mies nosti riippuvan jalan sänkyyn ja vetäisi lakanan sen yli, ei herätä, vaan menee omaan huoneeseensa, siellä on tupakkapöydällä kirja valtiotaidosta. Hän oli eilen illalla keskeyttänyt lukunsa, kun piti lähteä teatteriin, pistänyt sen alassuin. Heittäytyi nyt nahkaiseen nojatuoliinsa ja alkoi lukea. Tämä huone oli järjestyksessä, siellä ei ollut mitään sotkuista, kirjat lepäsivät vierekkäin, kauniisti sidottuina ja luoksepääsemättöminä matalassa, nurkkaa kiertävässä hyllyssään. Nahkaiset nojatuolit ja sohva ovat ruskeat ja mukavat, sohvan takana vihreällä silkillä varjostettu korkea jalkalamppu. Kirjoituspöydällä on vaimon kuva. Syksyisen, harmajahkon päivän kalsea valo joka paikassa, kirjojen ylväillä selillä, metallisen tupakkapöydän pinnalla, lampun päällä, sohvan nojilla. Kiusaava keskeneräisyyden tunto pysytteli miehen takin sisällä, kuin ei olisi kaulus kunnossa, olisi leuassa parransänkeä, eikä päiväjärjestys oikea. Hän istui ja luki tässä eikä ollut oikein tyytyväinen, mutta sitä ei hän tiennyt itsekään miksi. Oli vain parransänkeä leuassa.

Aamupäivä kului pitkälle, sitten kuuluu Paula menevän kylpyhuoneeseen, vesi juoksee siellä hanasta, ja menee vielä pitkän aikaa, ennenkuin vaimo tulee sisään. Hän on hiukan uninen, nauru silmissä, venyttelee, tulee sohvalle, silittelee polviaan. Kas, hänellä on jo sukat ja kengätkin jalassa.

— Eikö ole mukavaa, kun on lupa?

Mies ei katsonutkaan kirjastaan, kuului epämääräinen: Jaa, miksei.

Paula silittelee polviaan, haukottelee, heittäytyy äkkiä selkänojaa vastaan. Hän on vielä hyvin nuori, vaaleassa leningissä, ruskeana kesän jäljeltä. Hän on muutenkin ruskeapintainen jo luonnostaan, ja kädet ovat hyvin liikkuvaiset. Eheäihoinen, kiinteälihainen hän on. Silmät elostuvat:

— Kuule, minä tiedän: lähdemme kävelemään.

— Nyt?

Mies todellakin katsahti kirjastaan ylös.

— Niin juuri, eihän siellä sada. Vai sataako?

— Mutta mitä me nyt teemme kävelemässä?

— Torilla, ostoksilla. Pitää ostaa makkaraa, kurkkua ja päivälliseksi pihvilihaa ja munia ja sipulia.

Ovikello soi. Paula meni avaamaan ja toi pyykkipaketin sohvalle.

— Kuule, mene sinä maksamaan tämä pyykkilasku, se on kuusikymmentäseitsemän.

Lassila nousi.

— Paljonko se olikaan?

— Kuusikymmentäseitsemän.

Kun Lassila selviytyi pyykkimuijasta, oli paketti jo avattu ja vaatteita levitetty sohvalle ja nojatuoleille. Paula toimitti:

— Minä en millään viitsi laskea tätä pyykkiä. Levitän sen tähän sohvalle, vaatteiden pitää kuivaa, ennenkuin ne pannaan liinavaatekaappiin. Jos panee hiukankin kosteina, ne ottavat kasassa hometta. Eihän se mitään tee, vaikka ne ovat täällä, eihän sinun kuitenkaan tarvitse tänään tehdä työtä.

Lassila istui kirjoituspöytänsä ääreen, koska nojatuolin selällä lepäsivät hohtavan valkoiset pyyheliinat, katseli vaimoaan, poltti savuketta. Hänellä oli vaaleat, läpitunkemattomat kasvot. Hän aikoi sanoa vaimonsa talousviisauteen: Vai niin, ja vielä: Olisihan ne voinut levittää muuallekin. Tämä nyt on vähän epämukavaa. Mutta oli turhaa sanoa siitä mitään. Minne ne kaikki pyyheliinat lennättäisi enää, niitä oli jo joka paikassa huoneessa, kirjahyllyn reunalla ja pöydän reunallakin riippumassa. Paula heitteli kappaleen paikkaansa, etteivät millään homehtuisi. Sitten hän oli valmis.

— Tule nyt. Mitä me täällä sisällä teemme istumassa. Pitäisi ostaa uudet sukatkin. Nämä entiset ovat ihan rikki kantapäistä.

— Pitäisikö minun sinulle sukat valita?

Paula nauroi:

— Ethän sinä veikkonen osaisikaan. Sinä ostaisit paksut, lyhyet sukat, jotka eivät yltäisi polviinkaan.

— Jaa. Sellaiset kai minä ostaisin.

— No, tuletko sinä?

— En minä sellaisille ostoksille tule.

— Kun et tule, niin ole tulematta. Minä ainakin lähden nyt torille.

Paula meni keittiöön, repäisi liuskan pöydällä olevasta käärepaperista, tarkasti kaikki hyllyt kuin hyvä emäntä ja kirjoitti ostojärjestyksen: Maitokannu kauppaan mennessä. Makkaroita, pihvilihaa, sipulia, laardia, kurkkuja, ei kurkkuja, vaan tomaatteja. Maitokannu noudettava tullessa kaupasta.

Sitten hän valmistui lähtemään, vetäisi nutun päälleen ja juoksi kassi kainalossa alas. Hän oli niin tyttömäinen. Kuljeskelee katuja, heiluttelee kassia, katselee ympärilleen. Joku mies hymyilee hänelle ja häntä naurattaa vastustamattomasti. Tuntematon hymy kadulla tekee mielen irralliseksi, riemuiseksi. Torilla on kirjavaa elämää. Siellä kulkevat kaikki ihmiset satojen pöytien välillä, kasvikset makaavat sylikkäin tuoreina, välinpitämättöminä ja rauhallisina, kasoittain kurkkuja ja porkkanoita. Myyjät iskevät halukkaasti silmänsä jokaiseen. Lihava muija juo kahviaan pöytänsä takana. Ihmisiä tulee ja menee. Ja kaikki tuntemattomat ihmiset ovat niin mielenkiintoisia. Raavaankyljet riippuvat koukuissa, valkotakkinen lihakauppias pyyhkii käsiään. Hohhoh. Paula kuljeskelee joka pöydän luo, ostaa kirsikoitakin ja sukat kotiin mennessä, ottaa maitokannun kaupasta. Kello pahus on jo puoli kaksitoista. Hän heittää kassinsa keittiöön ja menee miehensä huoneeseen. Tämä lukee yhä valtio-oppia kymmenien kiiltävien pyyheliinojen keskellä. Paula istuu.

— Etkö sinä tee muuta kuin luet?

Mies rypisti kulmiaan:

— Mitä hittoa minä tekisin sitten, eihän täällä osaa astua minnekään, kun kaikki on hujan hajan, ei istuakaan.

Vaimo nauraa. Hänellä on omituinen tapa nauraa aina, kun näkee toisen kiusaantuvan.

— Jos minulla olisi lupapäivä, minä nukkuisin myöhään ja kävelisin kadulla ja kävisin asemalla ja tekisin mitä ikinä mieleen juolahtaa.

— Etkö sinä nyt tee mitä mieleen juolahtaa?

— No jaa. Mutta minulla ei ole lupapäivää. Annapas minulle joskus lupapäivä tai lupaviikko.

— Todellakin.

Oliko hänen äänessään pieni kylmä vivahdus? Vai johtuiko se siitä, että hänen suunsa ympärillä oli mukava piirto, pieni ironinen, ylenkatseinen häivä. Se ilmestyi usein hänen vaaleille, tyynille kasvoilleen, suupieliin. Oliko se ylenkatsetta, oliko se kyynillisyyttä, halveksimista vai huumoria, tuo pieni juova? Mutta se näkyi monasti, kun hän katsoi ihmisiä lasiensa takaa, kylmin, terävin, hiukan kärtynein ja rauhallisin ilmein. Paula kyllä näki sen heti paikalla ja nauroi:

— Oletko sinä suuttunut?

— Sehän olisi typerää, jos olisin suuttunut.

— Oletpa sinä kuitenkin. Kuule, minä laitan vikkelästi kaikki kuntoon ja ruokaakin. Ole ihan rauhassa.

Paula lähti ja eteisestä kuului hänen hyräilynsä.

He syövät aamiaistaan, sitten kun sekin on aikanaan valmis. Paistettua makkaraa, vanhoja paistettuja perunoita ja paistettua puuroa, se huvittaa Paulaa:

— Kaikki paistettua. Puuttuisi vielä, että meillä olisi kymmenen paistivatia ympäri pöytää; paistettuja lihapyörylöitä, ohukaisia, häränsilmiä. Mitä kaikkea ikinä vain voidaan paistaa?

Hän katselee miestään silmäripsiensä läpi. Vieläkö tämä on vihainen? Oh. He ovat kahden, ei ole ketään muita ihmisiä, ei lapsia kaksivuotisesta avioliitosta, ei palvelijaa eikä ketään. Mies ei edes naura. Paula laskee kätensä helmaan, nyökyttelee hiukan päätään:

— Ja jos minä olisin noin järkevä kuin sinä, niin minä jo luovuttaisin sieluni Jumalalle.

— Järkevätkö ne luovuttavat sielunsa Jumalalle? Ohoo.

— Hyvä Jumala, miten sinä voit olla totinen! Entä jos minä kaataisin sinun tuolisi.

— Mikset pöytää?

— Siksi, että sinä olet aina niin totinen.

— On sekin logiikkaa.

Paula nousi. — Että ihminen saattoi olla noin kivimäinen, kuin harmaata vuorta ja yhä se sama juova suupielessä. Hän nauroi yksinään, meni miehensä luo, hieroi, vanutti, veti, kuristi ja nauroi.

— Rakas ihminen, älä nyt ole vihainen.

— En minä ole vihainen. Mistä minä olisin vihainen? Älä hoputa aina sitä vihaisuutta.

— Olisit vihainen minusta, epäjärjestyksestä ja kaikesta.

— Olenko minä koskaan vielä muistuttanut sinua mistään? Sinähän saat pitää minkä järjestyksen tahansa, mutta älä luulottele, että minä olen jollakin tapaa tyytymätön. Minua vaivaa se, kun sinä aina toistat tuota samaa. Eihän mies voi nauraa tyhjänpäiväiselle.

Paula suoristautui:

— Ja nyt minä laitan kaikki kuntoon. Täällä pitää olla semmoinen järjestys kuin englantilaisessa kodissa. — Hän venytti olkapäitään. — Kotini on minun linnani.

Suhauksessa katosivat ruoka-astiat pöydältä, vaihtui ruokaliinan tilalle päiväliina, verkainen, vihreä, ja sen päälle pieni batistiliina ja kukkamaljakko. Mies poltteli tupakkaa. Paula oli keittiössä, kiersi jonkinlaisen rievun päähänsä, veti esiliinan ylleen.

Aah. Keittiön pöytä täynnä astioita. Illalliset teeastiat, eiliset päivällisastiat ja aamiaisastiat. Inhottavia, kuivuneita puurovateja, paksulti puurontöhkää, likaisia haarukoita. Ne pitäisi viedä piiloon, heittää alas tuollaiset ruostuneet haarukat. Jos edes siivoaisi ensin, että se lykkäytyy. Hän meni makuuhuoneeseen, laittoi toimekkaasti vuoteet, lakaisi kaikki lattiat, pyyhki pölyt, pesi pesupöydän kylpyhuoneessa ja syvennyksetkin, joihin saippuaa oli juuttunut, puhdisti W.C:n. Tasaisella mielellä, harmajan tasaisella, tuli hän keittiöön ja ryhtyi astioita pesemään.

— Kyllä näitä töitä riitti.

Ei ollut mitään hurmostilaa laittaa ne joka päivä näin säännöllisesti. Siinä hän pesi astioita, katseli valkeaksi maalattua kiviseinää ja vesihanaa. Olipa se likainen tuo hana. Tämä tasainen mielentila, ihan tasainen, se oli Paulalle raskasta lepoa. Se tuli aina arkiaskareissa. Hän oli silloin kuin käärittynä harmaisiin villoihin eikä puhunut mitään. Silmät tuntuivat lepäävän syvällä ja niitä suojeli jonkinlainen uupumus, jokapäiväisyyden surullinen kalvo. Ne eivät laajentuneet eivätkä kirkastuneet, lähettäneet säteitä, niinkuin muulloin. Poskia peitti kuin harmaja seitti, tiheä ja tukehuttava, ei yksikään ihohuokonen voinut hengittää sen alla. Hän ei ajatellut mitään, tunsi vain sen omituisen rasvaisuuden itsessään, joka lisääntyi ja paksuni, teki hänet tasaiseksi ja kuolleeksi. Kädet tekivät koneellisesti työtään, kiilloittivat pöydän hyvin hitaassa tahdissa, hankasivat edestakaisin. Sitten hakivat sanomalehteä, alkoivat hangata hanan alustaa. Jos olisivat ottaneet saippuaa, olisi se lähtenyt pikemmin puhtaaksi, vaan ne olivat laiskat ja ajatuksettomat kädet, tekivät työtä alitajunnassaan. Lika kasaantui lopulta nyppylöihin ja lähti pois. Kaikki oli selvää.

Hän istuutui keittiön sänkyyn. Se oli harmaalla huovalla peitetty varasänky, parhain istuinpaikka keittiössä. Naimisiin mennessään ei Paula kuvitellutkaan joutuvansa olemaan ilman palvelijaa. Kukaties hän olisikin saanut tahtonsa perille, jos olisi välttämättä tahtonut. Mutta välttämättömät vaatimukset eivät juolahtaneetkaan hänen mieleensä, ainoastaan tarpeettomat. Nekin hän sai:

Niin, niin. Kahvikin pitäisi panna tulelle, mutta sitten tulisivat kahvikupit seisomaan kirkkaalla pesupöydällä, ja jos ne pesisi siinä, räiskyisi siihen vettä ja tulisi juovia, pöytä pitäisi taas kiilloittaa.

— Hohhoi.

Paula mietti ankarasti pöydän kiilloitusta, koetti rypistää otsaansa saadakseen selville sen. Kiilloittaa uudestaan tunnin päästä. Nyt se on niin puhdas, että jokainen läikkä, joka aluksi tulee, kiusaisi mieltä päiväkausia. Antaa kahvikuppien seistä. Ei kai kukaan pese astioita joka tunnin päästä. Enkä minä keitäkään kahvia vielä, jääköön myöhemmäksi. Kello oli nyt puoli kolme, pitäisi alkaa laittaa päivällistä, jos söisi viiden aikaan. Sitten olisi huoleti tältä päivältä. Ihme, ettei Ollikaan koko päivänä mene ulos. Mitä kummaa se istuu yhäti ruokasalissa? Mutta hänen huoneessaanhan ovat ne pyyheliinat. Paula hymyili kuin väsyneessä unessa tai sairaana: Olli tunsi kai itsensä muukalaiseksi sellaisen puhtauden keskellä. Kuorisiko ensiksi perunat? Tai oikeastaan pitäisi panna marjat kiehumaan kiisseliä varten. Hän istui kuitenkin edelleen. Silmät suurenivat ja tuijottivat hellakaakelia, ei sitä valkeata pintaa, vaan jotakin käsittämätöntä, sen läpi ne tunkeutuivat, eivätkä nähneet mitään. Hitaasti kuin alkuhämärässä, vesien alla kulkivat ajatukset, ja niitä johti etäinen ja yhdentekevä mielle, ainoa erotettava ajatus, mutta tuskin erotettava: kuorisiko nyt perunat vai laittaisiko marjat kiehumaan kiisseliä varten? Kului hyvästi aikaa, ennenkuin hän nousi tyynesti kuin unissaan, asetti suuren kattilan kaasulle ja puolukoita purkista siihen. Keittää häntä nyt samalla tiellä pariksi päiväksi. Sitten hän veti perunakorin pesupöydän alta ja alkoi kuoria. Käsi liikkui kuin tajuttomalla. Kerran hän hymähti hiukan. Perunat tulivat kuorituiksi. Hän pesi ne. Käsiä oh vaikea saada puhtaaksi ja perunat olivat ihan liasta sierettyneitä. Piti kai ne sentään pestä harjan kanssa. Ne olisi pantava heti veteen kuorittuaan, ei saisi jättää kuivamaan. Iljettäviä kappaleita. Hihatkin kastuvat. Oh, miten kehnoa. Riippuvat siinä märkinä pitkin astiainpesusta rasvaisia käsivarsia. Vaikka keittäisi itsensä kiehuvassa vedessä, ei saisi tätä rasvaisuuden tuntoa pois. — Voi miten väkevästi minä vihaan tätä astiainpesua. Siitä voi tulla epätoivoiseksi ja kuoliaaksi. Tekisi mieli kaataa kaikki perunatkin hanan alle, jos ne menisivät edes läpi ja kolisisivat pitkin likajohtoa kaupungin alla ja hilloutuisivat muruiksi, iljettävät kappaleet, uidessaan siellä kaiken maailman ihmisten pesuvesissä. — Hän vääristi päättävästi suutaan: se kohtalo olisi senkin mukuloille parahiksi. Silloin ei niillä olisi parempi osa kuin hänellä nyt. Hän huuhtoi ne kuitenkin kiehumaan, istui sänkyyn ja oli äärettömän vaivautunut märistä hihoistaan. Ohuet vaaleat hihat pitkin ihon pintaa ja likaisina. Koko pusero pitäisi pestä. Samassa ovi avautui, ja mies kurkisti keittiöön.

— Saammeko me kahvia?

— Ketkä me?

— Sinä ja minä.

— Kyllä, kyllä. Älä hätäile, kyllä minä laitan. Paula pani pannun tulelle. Oh-hoh-hoi. Pitihän sitä joka päivä keittää, siitä ei päässyt mihinkään. Taas hän istui sänkyyn ja pisti kädet helmaansa.

Inhottava kuparikattila. Hän ummisti toisen silmänsä ja katseli sitä: siinä se oli ylähyllyllä, himmeänä, pieniä savupiirtymiä kyljissään, tuolta oli liekki nuolaissut vinottain, tuossa juoksi musta kaasun syömä juova pohjasta suulle asti. Suorastaan käsittämätöntä, että ihmiset ostavat kupariastioita, kiillottavat niitä kuin hullut, aivankuin niiden loisto korvaisi auringon valon, eivätkä käytä niitä koskaan, ainoastaan hankaavat joka viikko ja turmelevat kätensä pulvereilla. Ajatella, ihmeellistä — että he sittenkin ovat niin ahkeria, niin sitkeitä ja kunnollisia. Kiilloittavat yhä, vaikka käsiä miten kirvelisi. Niin uskollisesti, että sekin työ kelpaisi Jumalalle. Ei kukaan muu pystyisi siihen ahkeruuteen ja vaivaan mihin ihminen, huonoinkin ihminen. Mutta ilmanko ne ovat kehittyneet apinasta asti, kun jaksavat kupariakin kuurata joka viikko. Sitä päämäärää, mihin me vielä voisimme päästä! Mutta nyt minä otan tuon kattilan ja hautaan sen pesupöydän alle ja ensin minä kastelen sen pinnan, että se kerrankin pahus tulee ihan viheriäiseksi. Sitten en nykäise sitä koskaan. Kiusankappale, mokomakin.

Hän louskutti hampaitaan, työnsi viattoman kattilan likaämpärin taakse, pisti luutturätin sen päälle, vetäisi kätensä inhoten irti rätistä. Huh. Sitten hän huuhteli sormiaan hanan alla, istuutui hautomaan suurta haluttomuutta kaikkea kohtaan. Kahvi kiehui. Paula tempasi sen tulelta, kirkaisi, hyppäsi tasajalkaa, oli polttanut kätensä.

— Pakana vieköön. Ai, ai-jai, vieköön, vieköön. — Ei sitä kukaan aavista mikä työ on kahvin keitossa.

Itsepäinen pannun karilas seisoi hellalla. Vanha ja kuparinen sekin. Se oli musta. Kuohunut kahvi kynti sen kylkiä, leveni hellalle, pieniksi lätäköiksi, uursi ihmeellisiä vakoja. Paula haki pannulapun, tarttui varovasti kuohun likaamaan sankaan ja nosti tuon inhottavan kapistuksen kaasulle.

— Ole kärsivällinen, Paula, ajatteli hän, — ole kärsivällinen, äläkä välitä siitä. Itse asiassahan se on pikku tapahtuma. Ole ihan välinpitämätön. — Hän vartioi pannua tarkasti, ettei se päässyt enää kuohumaan yli, ja nosti laidalle. Mutta sitten oli selvitettävä torveen kokoontuneet porot. Hän otti suuren sinireunaisen kahvikupin. Se oli paksua arabianporsliinia kuin saviruukku. Hän piteli sitä torven alla. — Onpa tuo torvi tukkeutunut, täytyy pitää varalta, ettei kahvi polahda kupin yli. Tuleekohan sieltä mitään? — Tuli ja kiepahti ilmassa ja likasi hänen valkoisen hameensa. Pannulappu irtautui, taas paloi käsi. Paula hellitti, katseli hellan syrjällä seisovaa pannua, likaista hamettaan, hellalla ja lattialla uivaa kahvilätäkköä. — Hyvä Jumala. Tämä kaikki ellotti, mutta hän heitti päätään hiukan taaksepäin. — Huokaa sydän, mutta älä halkea, totta kai se nyt täytyy keittää loppuun.

Hän keitti sen, kaatoi nikkeliseen kannuun ja pisti likaisen kahvipannun pesupöydän alle likasangon viereen. Lohdutukseksi. Tempasi luutun kattilan päältä, pyyhki kahvin hellalta, painoi pannun hatun kiinni ja asetti luutun tällä kertaa pannun päälle. Tällaista elämä on. Ja tällaista on talous. Paulaa puistatti hiukan. Jumala minua auttakoon. Enkö opi millään keinolla? Hän ajatteli sen itku kurkussa. Nielussa tuntui kuristavan. Jo kaksi vuotta hän oli yrittänyt hoitaa taloutta, jo kaksi vuotta he olivat olleet naimisissa.

Hän laittoi kupit ruokasaliin. He istuivat myöhästyneen kahvin ääressä kahden. Huoneen toisella puolella oli sohva pöytineen ja pöydällä levitettynä maisterin pasianssikortit.

— Mitä sinä olet tehnyt?

Paula huitaisi kädellään:

— Kaikenlaista.

Maisteri sulki hiukan toista silmäänsä, katseli vinosti vaimoaan. Silmäkulmasta tähtäsi pilaatekevä, hiukan terävä katse; häntä huvitti suunnattomasti vaimonsa työt, ja vähän ajan kuluttua hän sanoikin:

— Ja nyt se on taas niin totinen. Pitänyt suursiivousta. Eikös vain ole esiliinakin edessä.

Hänen äänensä oli hiukan tottumattoman, melkein hullunkurisen hyvä. Lassila nauroi harvoin, mutta nyt hän hörähti matalasti, miellyttävästi alaäänellä. Paula katseli häntä hiukan yliolkaisesti ja välinpitämättömästi, joi kahviaan kuin vanhat ihmiset. Sitten kului vähän aikaa äänettömästi. Paula vain ojensi miehelleen leipälautasta sekä kerma ja sokeriastioita.

— Mitähän, jos söisimme aikaisemmin päivällistä ja kävisimme Eetun luona tahi menisimme elokuviin.

— Jaa, sanoi Paula ja oli käsittämättömän vakavan ja suljetun näköinen. — Se päivällinen vie niin hirvittävän pitkän ajan. — Hän katseli kuin oudoin ja hämärin silmin huonetta ajatellessaan päivällistä ja lisäsi:

— Siellähän se kiisseli on kiehumassa ja perunatkin ovat kiehumassa, mutta se vie sittenkin niin pitkän aikaa, ennenkuin ne ovat laitetut ja jäähdytetyt kaikki.

— Mitkä kaikki? kysyy mies ja naurahtaa.

— Vati pitää huuhdella vedellä, ettei kiisseli tartu kiinni, ja ripotella sokeria, ettei muodostu sitkeää kettoa, ja sitten jäähdyttää ja laittaa pihvit ja kaikki…

— Niin että sinä et halua elokuviin sitten.

— Tietysti minä haluan.

Paula keräsi kahvikupit korvista sormiinsa riippumaan, kalisteli niitä ja meni keittiöön. Maisteri otti tupakan, mutta ei kulunut kauan, kun Paula tuli sisään, tuli hiljaa, kiersi kätensä takaapäin miehensä kaulaan.

— Voi, voi. Ei laiteta päivällistä tänään.

— Sinullahan on jo ruoat kiehumassa, perunat ja kiisseli.

— Mutta ei laiteta tänä päivänä, ei laiteta sittenkään, kaikki tahraantuu, kaikki kastuu. Näethän sinä minkä näköinen minä olen. — Hän levitti hamettaan, joka oli kahvissa ja puolukoissa. Maisteri katseli häntä eikä osannut sanoa mitään. Sen tyynen katseen edessä Paula heittäytyi lattialle ja nojasi pöydän jalkaan.

— Mennään Elantoon syömään tänään, tänä ainoana päivänä. Etkö sinä nyt yhden kerran voi lähteä sinne? Minä en saa päivällistä kuntoon, vaikka minut hirtettäisiin.

Maisteri katseli häntä ja nauroi hiukan, sitä matalaa naurua alaäänellä. Paula kohottautui, työnsi hartiansa taaksepäin ja sanoi jäykin äänin:

— Sinä olet ihmiskiduttaja. Oh, kuinka minä vihaan.

Maisteri ei voinut sille mitään, että naurahti taas. Sitä uhmaa ja totisuutta! Mutta hetken kuluttua Paula heittäytyi hänen polviansa vasten.

— Lupaa nyt tämä yksi kerta. Minä teen vaikka mitä ja mitä, mutta en vain laita päivällistä. — Hänen suunsa vääntyi niinkuin oksettaessa. Kulmat rypistyivät, soikeat, ruskeat kasvot tulivat tuskaisiksi ja juoville kuin nuoren nyljetyn eläimen liha.

— Lähde nyt Elantoon. Sehän on vain kaksi kymmentä markkaa. Minä vaikka polkisin jaloillani mokoman rahan ja vaikka polttaisin sen. Sehän nyt ei merkitse mitään, vaikka sen heittäisi likaämpäriin. Lähde nyt Elantoon.

Mies ojensi käsivartensa, risti sormensa naisen taaksepäin heitetyn uhkamielisen niskan alle.

— Jaa. Lähdetään sitten paikalla, viidessä minuutissa.

Paula kimmahti hetkessä ylös, ojensi itseään, hypähti tasajalkaa.

— Voi, miten sinä olet mainio. Mutta luuletko sinä, että minä lähtisin tässä leningissä. Tässä, jossa minä olen tehnyt työtä. Sehän vaivaisi minua yhtä paljon kuin jos panisin tuon kamalan kuparikattilan päähäni ja antaisin sen hangata korvani verille.

— Niin. Et sinä voi lähteä työleningissä. — Kuitenkaan ei Lassila ymmärtänyt, mikä ero siinä olisi. Tuo kahviläikkäkö? Se oli kaunis, vaalea vaate ja sopi hyvin.

— Istu nyt rauhassa, sanoi Paula. — Minun pitää kuitenkin pestä kasvoni ja sitten minä tulen sanomaan milloin lähdetään.

Hän meni ja kuljeskeli kevyesti kuin lintu hyppelee maassa. Keräsi puhtaat, kiiltävät pyyheliinat miehensä huoneessa kasaan ja heittäytyi vähäksi aikaa nahkasohvalle, ennenkuin veti uudet sukat jalkaansa ja valmistautui lähtemään. Kerrankin ei tarvitse laittaa päivällistä.

Ovikello soi. Siellä oli Eetu Valjakka. Hän pudisti Paulan kättä mitään virkkamatta, pisti päällystakkinsa ripustimeen ja hattunsa hyllylle ja pysähtyi peilin eteen kampaamaan tukkaansa suoraan ylöspäin. Siinä hän seisoi, pää hiukan eteenpäin, ruskea tukka kosteudesta kiiltäen. Nuori mies. Hän oli Lassilan toveri ja luki lääkäriksi, oli täällä kuin kotonaan. Paulakin piti hänestä, hyvänluontoiset kasvot, leveät hartiat ja pitkä poikamainen olemus. Hän puhui osuvasti, suorasukaisesti, jätti saman tunteen kuin toisvuotinen hevonen, jolla ei ole ajettu, joka seisoo keskellä pihaa jalat hiukan sojossa ja harallaan, suurena ja kokemattomana ja nuorena. Katselee vilkkailla, mutta hiukan ymmärtämättömillä silmillään eteenpäin. On talttumaton, mutta kuitenkin rauhallinen. Kaunis sellaisenaan. Olkoonpa näkijä kuka tahansa, tällaista eläintä tekee mieli taputtaa eikä kuitenkaan ole varma, ymmärtääkö se hyväilyä. Ehkä se kohistautuu ja lokistaa.

— Terve, sanoi Lassila Valjakalle. — Mutta tänä päivänä meille ei anneta päivällistäkään.

— Eikö? sanoi Valjakka ja katsoi vilpittömän hämmästyneenä Paulaan.

— Ei; me menemme Elantoon syömään ja sitten elokuviin.

— Noo. Sitten minä voin tulla mukaan.

Mutta ennenkuin ehdittiin lähteä, soi vielä puhelin. Paula meni vastaamaan.

— Onko rouva Lassila? — Kyllä on. — Niin, minä tunsin äänestäkin. —
Mutta kuka siellä on? — Ettekö tunne?

Paula nauroi.

— Ei. Ei millään, ei aavistustakaan.

— Vai niin.

Se ääni oli sangen syvä ja tyyni, melkeinpä välinpitämätön miehen ääni, joka sanoi tuon: Vai niin. — Paula kiihkoutui ja nauroi.

— Ettekö usko? Minä vakuutan, etten kuolemaksenikaan tiedä?

— Vai niin.

— Tepä olette hävytön. Minä suljen puhelimen, koska ette ilmoita nimeänne. — Hän huusi sen aivan pahuuttaan, sillä hän oli heti alussa tiennyt, kuka puhuja oli.

— Mutta ehkä minä saan tuntemattomana puhua kanssanne, ajattelin vain kysyä, saanko tulla käymään teillä.

— Kyllä, tietysti, mutta me emme ole nyt vielä syöneet päivällistä ja sitten meidän pitäisi mennä elokuviin.

— Minne elokuviin te menette?

— Ritziin. Siellä on »Erämaan yöt» ja John Gilbert.

— Vai Gilbert. Mutta jos minä tulisin autoineni Ritzin edustalle näytännön päätyttyä, niin lähtisittekö sitten ajelemaan hiukan?

— Mielelläni, tietysti minä tulen. Kiitos vain. Mutta te saattekin kokonaisen joukon. Olli ja eräs herra Valjakka tulevat mukaan.

— Hyvä on. Te ette nyt enää ehdi kuin seitsemän näytäntöön ja minä olen sitten yhdeksältä odottamassa edustalla. Se on siis päätetty, vai mitä?

— Päätetty, päätetty. Kello kaksikymmentäyksi.

— Jaa, jaa. Kello kaksikymmentäyksi.

— Hei sitten.

Kun Paula kertoi sopimuksestaan arkkitehti Thorpen kanssa, sanoi
Lassila tuskastuneena:

— Voi sinua, mitä taas lupasit. Minua ei vähääkään haluta hänen autoretkilleen.

Hän oikein puisteli päätään, kohotti kättään kuin lyödäkseen sillä ilmaa, mutta antoi sen kuitenkin pudota sivulleen. Kasvot kovenivat, ääni tuimistui:

— Enkö minä ole sanonut sinulle jo aikaisemmin tästä?

— Älä nyt. Katso, kun minä unohdin sen. Siinä sekunnissa en muistanut yhtään, kun kieleltäni livahti: kyllä. Mitä minä teen, kun tulin luvanneeksi kerran?

— Mitäs menet toisten puolesta lupaamaan.

— Eihän sinun tarvitse lähteä. Anna minun mennä yksinäni.

Mutta kun auto aikanaan odotti, lähtivät kaikki mukaan ja retken jälkeen tulivat juomaan teetä Lassilalle. He istuivat maisterin huoneessa. Kirjoituspöydällä oli vielä kasa puhtaita pyyheliinoja. Jalkalamppu oli sytytetty, se levitti valoaan ryhmän yli; heidän päänsä päällä leikki vihreän varjostimen luoma ohut kehä. Teevehkeet olivat siinä pienellä tupakkapöydällä, se oli kukkuroillaan astioita, juotiin ja kuunneltiin radiokonserttia Berliinistä. Poltettiin tupakkaa ja joku sanoi silloin tällöin mitä mieleen juolahti. Paula leikitteli äänettömänä tupakansavullaan. Valjakkaa ihmetytti, miten nainen osaakin olla niin haaveellisen näköinen. Onko se oikein todellista hartautta? Mutta ihailtavaa se on — tuollaisenaan — että ne osaavat olla. Thorpe oli myös vaiti. Hän ei puhunut useampien seurassa ylipäänsä paljoa, ei sekoittanut ääntään muiden meluun. Kuunnellessaan hiukan välinpitämättömästi heidän keskusteluaan hän heitti siihen vain oman ylihuomautuksensa: So ist das Leben. Se sanottiin pienellä toteavalla surumielisyydellä, toisinaan kyynillisyydellä. — Jaa, so ist das Leben. Miksi hän aina sanoi sen saksaksi? Tuli ajatelleeksi, miten paljon hän mahtoi olla nähnyt elämässä kaikkea, maailmaa ja ihmisiä. Nyt hän oli aivan vaarallisen tyyni.

— Sulkekaa jo tuo.

Thorpe nousi ja väänsi radion kiinni. Paula katseli häntä selän takaa. Miehen vartalo on niin erilainen kuin naisen. Hänellä on leveät hartiat, komea pituus, hän ei ole liian lihava, poikamaisen hoikka mieheksi. Vartalo kapenee alaspäin, voima keskittyy hartioihin. Naisella on sulavammat, hennot hartiat, melkeinpä taipuvat ja lantioista vartalo pyöristyy, siitä johtuu, että nuori nainen voi näyttää kukkaselta joskus, on istuessaan kuin taivuttelisi teräänsä, mutta mielien ruumis on kuitenkin paljon kauniimpi. Thorpe käännähti hiukan. Oo, miten ylpeästi vartalo kaartuu — hän kysyy: Otetaanko vielä jotakin? Virossa on hyvä asema. — Paula puisteli päätään.

— Ei oteta, puhellaan ennen. Tiedättekö, minä ajattelin äsken, että jos
olisinkin Berliinissä tällä hetkellä. Kulkisin kadulla ihmisvirrassa.
Suuret mainosvalot kutsuisivat joka askelella. Vielä ennemmin olisin
Broadwaylla, siellä olisi vielä ihmeellisempää.

— Ihmeellisempää kyllä, kun istuu täällä ja ajattelee sitä. — Lassila korosti ja venytti ensimmäistä sanaa kovasti. Hän iski aina jonkin sanan puheestaan suurella painolla esiin, kuin viimeisen vasaran iskun. Se tapa oli juurtunut häneen koulussa. — Ihmeellisempää kyllä. Mutta jos olisit Saksassa, Ranskassa, Amerikassa, tekisit siellä työtä, asuisit ja eläisit, ei se silloin olisi mitään ihmeellistä.

— En minä tahdokaan siellä tehdä työtä. Kuljeksia vain joka paikassa, katsella ja nähdä Pariisin Montmartre, taiteilijakahvilat ja Kiki, joka istuu siellä korkealla baarituolilla.

Thorpe kumartui tuolistaan eteenpäin ja sanoi:

— Se kuume on meissä kaikissa.

— Ei minussa kuitenkaan, pisti Valjakka.

— Mutta kirjallisuus, jonka pitäisi olla aikakauden kuvastin — se on ainakin matkakuumeessa. Ei saa lukea muuta kuin automatkoista, Djunasta, Honolulusta ja itämaista.

— Meidän kirjallisuutemme on suurimmalta osalta meritaudissa.

— Minäpä en halua lukea matkakirjoja, tahdon matkustaa itse. Pitäisi mestata kaikki ne, jotka kirjoittavat matkakirjoja. Synnyttävät ihmisiin vaarallisen ruton.

Valjakka vetäisi toista suupieltään ylöspäin:

— Paulakin on saanut hyvän tartunnan.

Paula kierteli käsiään ja katseli noita kolmea miestä kutakin.

— Se on ihan totta. On niin äärettömän ikävä olla täällä —
Hyperboreassa. Minä luulen, että se tarkoittaa Suomea. Olli, kuuletko?

— Hyperborea tarkoittaa äärimmäistä pohjolaa, samaa kuin Ultima Thule.

— Mitä on sitten Ultima Thule?

— No, äärimmäinen pohjola, viimeinen pohjola. Mutta ei Suomi kuulu siihen.

— Älä naura, Eetu sinä. Täällä on kuitenkin hyvin vaikea olla, kun lukee aina sellaista. Ei luku ravitse. Minulla on ollut monta kertaa niin ikävä, kun ei ole päässyt Kaivohuoneellekaan. Tai oikeastaan ei ole tullut mentyä. Kerran me kuljimme Ollin kanssa ohitse pimeänä iltana tänä syksynä. Suuret puut kohisevat. Minä koetan kurkistella sieltä aitojen takaa. Puutarhasta näkyy värilliset valot, kuuluu pauhaava soitto, lavan yli riippuvat punaiset nauhat. Tanssijain tahti ikäänkuin imeytyy vereen. Ihmiset taputtavat hulluina käsiään. Siellä ne istuvat huovat jalkojensa ympärillä, ettei illan viileys kosketa heidän sääriään. Tulee omituinen ahdistus, kun ajattelee kaikkea, valoa, huolettomuutta. Ettekö usko, että tulee hurjan ikävä?

— Kyllä siinä tulee ikävä. — Se oli Thorpen ääni savun takaa.

— Paula rukka, jopa sinä olet kuin pieni harmaa orja, pisti taas
Valjakka.

— Älä sinä — Paula kääntyi Thorpeen. — Kertokaa te taas jotakin matkoiltanne.

— Nyt alkaa olla myöhäistä. Maisteri Lassila nousee aikaiseen ylös.

Lassila oli ollut vaiti lähes koko ajan. Hän ei nytkään näyttänyt kuulevan; kasvot olivat kylmänvalkeat, suljetut.

— Katsokaa kuitenkin, voi, kertokaa nyt jotakin — Paula tiesi olevansa suloinen pyytäessään.

— Ei tällä kertaa — Thorpe nousi — minun täytyy sanoa hyvästi.

Vieraiden lähdettyä syntyi miehen ja vaimon välillä yhteenotto.

— Kuule, Paula, minun täytyy sanoa, että en voi hyväksyä sinun menettelyäsi. Kuinka sinä käyttäydyt niin lapsellisesti, houkuttelet: kertokaa, kertokaa.

— Jos hän ei halua kertoa, voihan olla ääneti. Enhän minä pakota, vaikka pyydän.

— Mutta se on suorastaan typerää ja sitten sinä lavertelet hänelle vieraista maista. Sehän on meidän kahden keskeinen asiamme, milloin matkustamme ja mitä haluamme. Ei omia asioita pidä puhua kaikille.

— Itse hän on aina puhunut minulle vieraista maista enkä minä. Etkä sinäkään käyttäydy hyvin. Osoitat vieraiden aikana, ettet heitä siedä. Istut sen näköisenä, että toisten on pakko lähteä pois. Nytkin.

— Se on selvää. Hänen ei tarvitse aina istua täällä, mies, jolla on vain auto ja ruotsalainen nimi. Meidän on otettava seuraamme sellaiset ihmiset, joista pidämme.

Paulaa melkein hymyilytti ajatus: Entä jos minä pidän hänestä ja sinä et.

— Enkä minä kiellä sinua, istu Kaivohuoneella vaikka joka ilta, mutta älä puhu siitä vieraille. Ei pidä olla haihakko.

— Niin, niin, sanoi Paula, silmät tuijottivat kuin jotakin näkymätöntä.
Hän vetäisi henkeään syvään ja lähti makuuhuoneeseen.

2.

Toisena päivänä Paula oli jälleen automatkalla. Istui etuistuimella arkkitehdin vieressä, kun tämä ohjasi. He ajoivat pitkin tasaista asfaltilla laskettua maantietä Haagaan päin eivätkä puhuneet mitään. Auto vain heilahteli ja molemmat he olivat ihmeellisen iloisia. Thorpen silmät seurasivat tietä eteenpäin, Paula katseli hänen ohjauspyörää puristavia käsiään: hyvin hoidetut ja lujat, rystyjen päät kohosivat valkoisina, kovina nappuloina. Varmasti kauniimmat kuin hänen kätensä. Paula vetäisi käsineensä pois ja tarkasteli omiaan. Hän oli eilen kuorinut porkkanoita. Sormenpäät olivat vielä mustat. — Minulla ei ole vähääkään pehmeät kädet, niin kovat ja pitkäsormiset. Jos minä silittelisin niillä jonkun miehen otsaa, tuntuisikohan se karhealta. Muutamilla naisilla on kädet yhtä pehmeät kuin kumiukon maha, tai kuin ne olisivat höyhenillä täytettyjä silkkisäkkejä — Paula kohotti siinä ajatuksissaan ylimielisesti päätään — Välikö tällä. On hauska olla huolimaton, olla vain miten sattuu olemaan.

He kääntyivät takaisin ja tulivat Turuntielle. Ihanaa on ajaa tätä leveää katua. Ikäänkuin vapaus ja avaruus astuisi sieluun. Heikinkadun ahtaudesta ja hälinästä he pyörsivät ylös ja pysähtyivät Vanhankirkon puiston sivulle, Yrjönkadun n:o 13 edustalle. Siellä asui Thorpe. Paula oli luvannut lähteä hänen kotiinsa syömään aamiaista. Hän oli käynyt siellä kerran ennenkin miehensä seurassa. Eteisen lattialla oli paksu matto. Tummat samettiverhot peittivät vaatenaulakkoa. Thorpe auttoi takin hänen päältään. Paula pisti hattunsa hyllylle ja meni järjestämään tukkaansa peilin eteen. Sen kehys oli valkeaa ja kultaa, sen molemmilla puolilla seinällä pyöreät taulut, nekin ohuin kullatuin kehyksin. Toisessa oli valokuvattu kaunis hevosenpää. — Oli hyvä, että hän oli ottanut ylleen tämän punaisen samettileningin. Se oli aivan myötäinen. Teki hänen vartalonsa niin hoikaksi vyötäröltä ja kohosi hauskasti rintojen kohdalta. Ylhäinen, rakas puku. Thorpe pysähtyi hänen viereensä ja näytti hevosenpäätä.

— Tuossa on valokuva minun entisestä hevosestani. Se oli mainio ratsu. Nousin usein sunnuntaiaamuisin kuudelta ja ajoin pitkälle Grankullaan ja Espooseen.

He menivät laajempaan huoneeseen, joka jatkui eteisestä ilman että edes ovi erotti niitä. Se oli ruokasali, ja aamiainen oli pöydällä. Arkkitehti soitti palvelijaa ja kuului pyytävän lautasen myös rouva Lassilalle. Paula katsoi tyttöä. Hyvin hento, pienikokoinen, kapeat, näppyläiset kasvot. Näytti hiljaiselta ja koulutetulta ammattiinsa. Musta puku, pieni päähine ja valkoinen esiliina. Sepä oli juhlallista. Minkälainen isäntä mahtoi Thorpe olla palvelijattarilleen? — Hän istuutui pehmeään sohvaan. Thorpe meni itse jonnekin, luultavasti pesemään käsiään.

Huone oli suuri. Ja näin istuessaan tunsi juuri sen suuruuden ja samalla turvallisuuden. Oli hyvä olla täällä sohvalla. Yli ikkunan oli vedetty ruskealankainen paksu pitsikudos, se ikäänkuin eristi tämän huoneen harmajasta ulkomaailmasta. Pöydän yläpuolella valaisi iso kruunu, se vaikutti himmennetyltä hopealta. Lattiamatto oli pohjaltaan kuin sammalta, kuvioissa loistivat kaikki syksyn rikkaat ja kirkkaat värit, putoavien lehtien värit. Kaikki kaapit olivat korkeajalkaisia, yhtä mataloita kuin tavallinen pöytä. Niiden päällä runsaasti kristalleja ja leveä malja täynnä hedelmiä. Mitähän Thorpe sanoisi, jos ottaisin tuolta omenan ja pureksisin sitä kun hän tulee? Nauraisiko vai paheksuisi? Seinien alaosassa oli tammilaudoitus, sen leveällä reunuksella monia vanhoja somia koruesineitä ja pieniä valokuvia. Vieras tuntee täällä sielunsa janoavan henkevyyttä ja ylhäisyyttä, jotakin vanhaa ja ihanaa, jota on löytynyt kaikkina aikoina. Thorpe mahtoi rakastaa kotiaan. Siinä oli jollakin tapaa sama leima kuin hänessäkin.

Paula istui sohvalla pienenä ja totisena kädet helmassa, hiukan laineille taivutettu tukka valuen yli otsan kulmiin saakka. Thorpe tuli sisään ja hymyili. He istuivat pöytään. Paula huomasi, että sen sohvan yläpuolella, missä hän äsken istui, oli suuri öljyväritaulu himmeäksi kullatuissa kehyksissä. Vanhahko nainen mustassa puvussa, valaistut, jalomuotoiset kasvot. Taulu oli aivan Thorpea vastapäätä. Tämä saattoi nähdä sen syödessään.

Thorpe näki hänen jäävän katselemaan kuvaa ja sanoi:

— Minun äitini.

— Te ette ole hänen näköisensä.

— Minä olen tumma, isääni hieman, isänäitini oli venäläinen. Hänestä se johtuu. Jos minulla olisi veli, saattaisi hän olla aivan vaalea, äitiini.

Paulan silmät vilkastuivat. Ilmankos Thorpen ihonvärikin oli tuollainen erikoinen. Ei ruskea, kalpea eikä punainen, vaan sellainen kuin voi ajatella olevan persialaisilla ja niinkuin on joillakin nuorilla mustalaispojilla.

— Oletteko te ollut Venäjällä?

— En. Isänisäni oli jonkin aikaa Pietarissa ja toi sieltä vaimonsa, muutoin on sukuni ruotsalaista. Minä olin kaksikymmenvuotias, kun minulla oli suuri halu Venäjälle. Sitten äitini kuoli, tuli kaikkia muita asioita väliin, eikä enää tehnyt mielikään sinne.

— Minä ymmärrän, voi olla kausia elämässä, jolloin ihminen äärettömän voimakkaasti haluaa jotakin asiaa. Sitten tulee toinen kausi, jolloin se edellinen tuntuu ihan arvottomalta. Eikö totta?

— Niin, se koskee ylipäänsä kaikkia kiihkeitä intohimoja. Mutta ihmisellä täytyy olla jokin intohimo, muuten ei tule toimeen. Täytyy olla jokin lumous, tuollainen erikoinen kiintopiste, jonka avulla voi pettää itseään. Uskonto, työ, rakkauskin. — Jaa, so ist das Leben, nurinkurin nähtyjä asioita.

Thorpe pysähtyi, laitteli voileipäänsä, sanoi sitten aiheettoman jyrkästi.

— Ei ole hyvä, että suonissa on venäläistä verta.

— Minkätähden? Minä olen aina luullut, että jos isä ja äiti ovat eri kansallisuutta, tulevat lapset paljon nerokkaampia ja saavat usein taiteellisia taipumuksia.

— Ja tulevat heikompia.

Paula ei ymmärtänyt.

— Kuinka niin?

— Moraalisessa suhteessa.

Hän katsoi Thorpea ja purskahti nauramaan: — Luulen, ettei teillä ole syytä valittaa siitä. Tehän ette ole heikko moraalisesti — ettehän te ole vielä mennyt naimisiinkaan.

— Minä — otaksun — että ne voivat olla vahvempia moraalisesti, jotka menevät naimisiin. Jos on todella olemassa käsitteitä heikkous ja vahvuus, kun otetaan asiain suhteellisuus huomioon. Mutta jos — minä sanon jos — minulla esimerkiksi olisi luonteessani kiihkeää intohimoa naista kohtaan, olisi se perittyä sieltäpäin.

Paulaa peloitti ja viehätti uusi keskustelunaihe, mutta he jäivät molemmat ääneti. Söivät, katselivat lautaseensa. Sitten mies sanoi ihan toisella äänellä:

— Kuulkaahan, minä sain teillä toissa päivänä idean. Sen vuoksi oikeastaan pyysinkin teidät tänään tänne. Katsokaa, kun te nyt niin mielellänne haluatte ulkomaille, ettekö voi lähteä yhdessä minun kanssani parin viikon kuluttua?

— Ihanko totta? Ajatelkaa — nyt te pääsette lähtemään.

— Niin, lähdemmekö me?

— Lähdetään pois. Ei minulla ole mitään esteitä.

Paula nauroi. Hänen ruskeat silmänsä kiiluivat. Täällä sähkövalossa istuessa oli kuin olisi syönyt illallista juuri yön edellä, ihminen joutui samanlaiseen hermotilaan. Oli enemmän irroillaan.

— Minä puhun totta.

— Minä puhun myöskin. Ettekö usko?

— En. Te nauratte vain.

— Hyvänen aika. Voinhan minä puhua totta, vaikka naurankin. Olisipa se hävytöntä, jos minun pitäisi jäädä tänne, kun te lähdette herrastelemaan sinne. Minäpä en jää pois millään ehdolla. Voi, voi, yhä te epäilette. Lyödäänkö kättä?

Paula ojensi kätensä pöydän kulman yli ja sanoi samassa ajatuksissaan:
Hiisi — porkkanaiset, mustat sormet.

Thorpe ei näyttänyt sitä huomaavan, piti hänen kättään ja tuijotti häntä mustilla, öljynvärisillä silmillään.

— No, siis matkustamme?

— Jaa. Varmasti.

Paula nyökkäsi. Hän oli hirvittävän huvitettu. Tunsi hyppelehtivää, vallatonta riemua koko olennossaan. Tuoli hytisi ja lattia tanssi paljaasta ilosta.

— Mennään Turkinmaalle haaremiin. Kuulkaa, minä haluan haaremiin lempivaimoksi.

— Ei, minä olen vastuussa teistä, en minä suostu sellaiseen.

— Noo. Voimmehan jättää Turkin tämän kerran pois — Paula väläytti silmiään. — Käydään siellä toiste lentokoneella.

— Te teette yhä pilaa. Mutta entä sitten lähtöpäivänä?

— Puhutaan nyt vakavasti. Mieheni ei päästä minua.

— Niin, jos te kerrotte hänelle.

— Tietysti minä puhun eikä hän voi antaa nyt minulle rahoja. Muuten hän kyllä päästäisi.

— Kuulkaa, kun minä pyydän teitä kerran toverikseni, niin ymmärrättehän te, että minä kustannan myös meidän molempien matkat. Te olette minun vieraani.

— Olli ei päästä minua teidän rahoillanne.

— Silloin ette puhu siitä sanaakaan.

— Mutta en minä lähde muutenkaan, ihan vakavasti sanottuna.

Thorpe katseli Paulaa. Tämä tarkasteli laudoituksen reunustalla olevaa ruskeapuista jumalankuvaa. Aikoi juuri kysyä, eikö se ole Buddha, kun toinen sanoi:

— Te ette siis uskalla lähteä minun kanssani.

— Vai niin. Minäpä uskallan, vaan en halua.

He tuijottivat silmäkkäin molemmat, ylimielisesti, tyynesti ja ärsyttävällä kylmäverisyydellä, lähes kuin kaksi käärmettä, jotka tappavat saaliinsa kiertämällä.

— Sanoitte itse, etten ole moraalisesti heikko, ja kuitenkin pelkäätte minua.

— Minä en pelkää, uskokaa se.

— Sitten pelkäätte itseänne.

— Mitä te tarkoitatte? — Paula kohotti vielä päätään ja katsoi suurentunein silmin Thorpea. Hänen kulmakarvansa kohosivat otsatukan alle. Yhtäkkiä, painolla:

— Minä tulen teidän kanssanne.

— Ei siihen ole uskomista.

— Onpas. Äsken en ollut varma, haluanko, mutta nyt minä äkkiä tunnenkin haluavani.

He olivat jo aikaa lakanneet syömästä. Istuivat vain pöydän ääressä ja nousivat nyt. Thorpe otti esiin kortit ja tupakkaa. Paula oli innokas polttamaan, Thorpe poltti vähemmän. He aloittivat bismarckin. Kesken pelin Paula keräsi kortit kasaan.

— Nytpä minä tiedän. Me pelaamme pasianssia ja katsomme minkälainen matka meille tulee.

— Te keskeytitte pelin, vaikka olitte itse voiton puolella, sanoi
Thorpe tyytymättömänä. Paula nauroi ja löi pasianssia jännittyneenä.

— Katsokaa nyt mitkä kortit jäi: pata kuningas, pataässä, herttaässä ja herttakymppi. Sehän on hullua, typerää.

— Mitä se sitten merkitsee?

— En minä tiedä, mutta ne ovat hulluja kortteja.

Thorpe kyllä tiesi.

— Nyt minun täytyy lähteä.

Thorpe tuli häntä saattamaan autolla. Kulmassa Paula tarttui hänen käteensä, sillä auto kääntyi päinvastaiseen suuntaan.

— Mennään ensin ottamaan valokuvat passia varten.

Thorpe vei hänet Roobertinkadun pikavalokuvaamoon. Viidentoista minuutin kuluttua he saivat märät, vesiämpäristä nostetut kuvat käteensä. Paula nauroi kuvalleen ja tarttui Thorpen nutunhihaan.

— Katsokaa, mikä ylpeä demoni ja te kuin vekselinväärentäjä. Tällaisilla kuvilla meitä ei päästetä minkään rajan yli. Luulevat kansainvälisiksi rikollisiksi.

Kun Paula Antinkadun 38:n kohdalla nousi autosta ja ojensi kätensä Thorpelle, suuteli tämä nopeasti hänen sormiaan. Hän nauroi ja juoksi kiireesti ovesta sisään. Olipa tämä seikkailua. Hissin ovi aukeni juuri, Valjakka oli tulossa sieltä ulos.

— Hei, Paula, tulet parahiksi. Mutta missä sinä olet ollut? Näyttääpä siltä, kuin hautoisit jotakin ilkeyttä.

— Olin Thorpen kanssa automatkalla. Mutta älä sano Ollille.

— Ilmankos. Silmät kiiluu ja hampaat väläkkää.

Paula vei Valjakan ruokasaliin ja käski istua siellä, kun hän menee keittiöön työhön. Tämä sytytti pöydältä savukkeen itselleen, istui siinä jalka toisen päällä ja poltteli tupakkaa. Ruokasalin kolmiosaisesta ikkunasta tuli sisään lokakuun ankea valo. Hän meni ikkunan luo, näki vastapäätä tuon vanhan, matalan, kurjan puutalon likaisine pihoineen ja lahoine portaineen. Kadulta kohosivat jyrkät, mustat raput mekaaniseen kengänkorjauslaitokseen. Ovi rappuihin oli auki. Valjakka meni uudelleen istumaan ja poltti kiihkeästi. Hänen päänsä oli hiukan raskas. Ajatukset palasivat omituisesti kiertäen viime yöhön. Jälleen. Saakeli, mistä makuun pääsee, siitä ei pysy erossa millään. Lihan himo, silmäin pyyntö. Hän muisti, miten Anja aamulla oli pujahtanut sängyn pään taakse laittamaan kiinni liivejään. Päällä oli kurttuinen leninki, jota ei ollut riisunut koko yönä. Hitto soikoon, oli ilkeä olla. Millä mielin seisoi tyttö nyt Stockmannilla myymässä alusvaatteita. Paulakin tekee autoretkiä Thorpen kanssa, vaimoihminen. »Joka luo silmänsä naiseen himoiten häntä, hän on jo sydämessään tehnyt huorin hänen kanssaan.» Siitä päättäen on maailma huorintekijöitä täynnään.

Noloksi kävi istua siinä yksinään ja ajatella tuollaisia ajatuksia. Hän meni keittiöön ja istui sänkyyn. Paulalla oli nauhoilla koristettu rimsullinen esiliina edessään. Hän pesi astioita, sutsutti kuivunutta lautasta harjan kärjellä ja varoi hihojaan, huomasi Valjakan katselevan pöydälle, jossa oli maitokannu, voita ja leipää. Paula ei koskaan korjannut niitä kaappiin saakka, korkeintaan pisti ikkunalle, jos olivat pöydällä tiellä.

— Oletko syönyt aamiaista? kysyi hän.

Valjakka irvisti.

— Mistäs taidat civiksen löytää, joka ei janoinen, nälkäinen ja rahaton ole.

— Ota lautanen, lasi ja veitsi, siinä on voita, leipää ja maitoa ja kaapissa on leikkeleitä. Voithan sinä mennä ruokasaliin, mutta minusta on hauskempi, jos syöt täällä.

— Hauskempihan se on minusta itsestänikin.

Valjakka kävi mielihalulla näkkileipää pureksimaan, sanoi Paulalle:

— Kylläpä sinä hankaat niitä lautasia oikein olantakaa.

— Nämä ovat eilisen päivällisiä, ihan kuivuneita. Kerkisin juuri laittaa tänä aamuna vuoteet kuntoon, kun Thorpe soitti.

— Ja sinä jätit kaikki ja seurasit häntä.

Paula nauroi. Oikein. Kumartui tiskipöydän yli ja nauroi. Sai astiansa pestyksi, kaatoi kylmenneen tiskivetensä pois, ja kuivasi ne. Kaikki oli selvää, kun Valjakka toi lautasensa ja lasinsa.

— Täältä tulee uusia astioita nyt.

— Jätä ne siihen pöydälle.

— Kuivamaan, että sinä saat heitä taas hangata.

— Oh, ei se mitään. Mutta tekisitkö sinä minulle yhden pienen palveluksen. Ota minun pussini eteisen pöydältä.

— Sehän on suuri lahjoitus köyhälle tohtorille.

— Äläpäs. Et sinä sitä saa. Mene halliin ja osta puoli kiloa jauhelihaa. Laitetaan nyt yhdessä päivällinen valmiiksi heti. Eikö niin? Sitten pääsee siitäkin rauhaan, eikä tarvitse koko iltaa tuhrata. Pussissa on avaimet, ettet tullessa soita.

Paula pisti suuhunsa suolakurkkuviipaleen ja alkoi hakata sipulia. Sade rapisi suurin pisaroin ikkunaan. Aamullinen harmaus oli tihennyt raskaiksi vesihelmiksi. Huu, miten kolea on tuollainen iso, moniruutuinen ikkuna. Kaiken ilman rajattoman surullisuuden se laskee sisään. Tuntee tuskallista ahdistusta tästä ylitsemme kulkevasta likaisenvärisestä vyöstä — se ei lopu, vaan kiertää ja kestää ikuisesti.

Hän sytytti sähkön ja laski vihreän paperikaihtimen alas. Alkoi käristää sipuleita. Valjakka palasi ja karisti hihoistaan pois sadevettä ja istui. Kaasu surisee, rasvankäry leijailee keittiössä. Paula kääntelee sipuleita. Sade kuuluu valuvan ulkopuolella. Tämähän on vallan kodikasta.

— Eikös olekin mukavaa olla naimisissa, Paula?

— Onhan se.

— Tämä nuoren miehen elämä on oikeastaan niinkuin alus tuuliajolla. Tuolla kulkea rutkuttaa sateessa pitkin katua, syö jossakin kuppilassa puolikylmää ruokaa, on aina vähän niinkuin heikolla vatsalla, ja kun menet sitten asuntoosi, on siellä outo, tyhjä huone. Vuokrakulut seisovat vieraina kuin makkarat tuolla näyteikkunassa. Eivät ne ole omasi, paksu lasi on välillä. Istu siellä sitten yksinäsi, eikä sänkykään ole kuin oma sänky. Johan ne sen narinan kuulevat seinän taa. Kyllä ovat tyhmiä, jotka eivät mene naimisiin.

Paula nauroi:

— No ne ovat hirvittävän tyhmiä suorastaan.

— Kun minä kuusivuotiaana vesana kävin viikkokoulua Säämingissä, laulettiin siellä:

»Sinutta, Jeesus-onneton, eloni ompi aivan ja matkani mun täällä on kuin myrskysäässä laivan, mi neuvotonna tietään käy…»

Minä vielä silloin luulin, että se onneton tarkoitti Jeesusta. Ihmettelin, onko hän aina onneton ja kurja. Mutta juolahti mieleeni tässä, että jos nuorella miehellä ei ole vakituista kaveria eikä kotia, on hän jokseenkin yhtä neuvoton kuin sellainen laiva.

— Eetu rukka.

— Mitä?

— Voi Eetu rukka sinuas, puuttuuhan sinulta sekä koti että vaimo ja lapset.

Paula ratkesi siinä nauruun. Kyllä hän jaksoi.

— Kunhan minä ensin tulen tohtoriksi, kyllä minä…

— Kun en minä usko sinusta tulevan tohtoria ensinkään.

— Älä nyt tee toista vallan kyvyttömäksi.

He juttelivat rattoisasti ja suorasukaisesti. Valjakka murti savolaista väliin. Paula pesi perunat kiehumaan ja alkoi paistaa pyörylöitä. Ruskeina ja pieninä ne kiersivät rasvassa. Paulan lihapyörykät olivat aivan hänen kyntensä kokoisia, sitä parempi mitä pienempiä, siitä hän oli varma. Oli sen kokeillut suullaan. Otti nyt kaksi lusikkaa pöydälle, pani kumpaankin yhden pihisevän, tulisen lihapullan ja pisti puolukkahilloa niiden päälle. Toisen lusikan hän työnsi Valjakan käteen.

— Maistapas, eikö ole hyviä ihan tuoreeltaan?

Imettiin varovasti kylmää hilloa ja tulisen kuumaa lihapullaa, samalla
Paula nostelee toisia pois pannusta. Silloin tulee Lassila, heittää
pöydälle valkoisen paperipussin, se näyttää hedelmäliikkeen pussilta.
Paula tarjoo hänellekin pyörykkää hillon kanssa: Maistapas.

Maisteri otti lusikan käteensä, seisahtui hellan luo ja nosti kuin ajattelematta, vahingossa kätensä vaimonsa olalle. Paula käänsi päänsä äkkiä poispäin. Häntä liikutti niin omituisesti se, että mies piti kättään hänen olallaan, ja vielä täällä keittiössä, työssä. Lassila ei virkkanut mitään, lähti vain ja vei Valjakan pois käryä täynnä olevasta keittiöstä. Hän ei erikoisesti harrastanut seurata vaimonsa taloustoimia. Paula jäi yksinään ja kurkisti heti valkeaan pussiin. Sieltä löytyi banaaneja. Suloista. Hän käänteli onnellisin kasvoin pulliaan sakeassa savussa, painoi kädenselällään poskiaan, joita poltti. Kuumat ja pehmeät ne olivat, oi, miten kuumat ja pehmeät.

— Olipa se hullu tuuma — ja Thorpe on ihan kuin tosissaan, ottaa kuvatkin. Kyllä sillä kelpaa nauraa. Mutta jos me matkustamme, pitäisi minun esittää meidät sinuiksi. Miltähän tuntuisi sanoa häntä Carl-Eric.

3.

Paula ajatteli usein seuraavalla viikolla Thorpea ja naureskeli. Hakeeko tämä tosissaan ulkomaan passeja? Hän pyyhki laulellen tomuja, oli iloinen, ruskeista silmistä kimmelsi jännitys. Thorpe ei ollut soittanut eikä käynyt heillä, mutta Paula tunsi sen itsessään, että tämä ajatteli häntä joka päivä. Ilo, huomio, toisten mielenkiinto on elämän eliksiiriä, jokaisessa solussaan tuntee ihminen sen nautinnan. Mutta miksi hän ei enää soita? Paula istui väliin pitkät ajat miettimässä tätä. Vasta toisella viikolla pistäytyi Thorpe heidän luokseen eräänä iltana teelle. Paula ei puhunut paljoa. Hän istui salaperäisenä, vartioi eloisin silmin molempia miehiä. Ne puhuivat jostakin Genéven konferenssista, joita on tuhkatiheään, eikä tavallinen ihminen ymmärrä niistä mitään. Kuitenkin he olivat ihmeellisen innostuneet siitä, puhuivat ja selittivät kaikki asianhaarat toisilleen. Paula vain katselee, tuntee itsensä ihan syrjäytetyksi. Thorpe väittää, ettei asia ole niin kuin Lassila sanoi sen lukeneensa, ja toinen lähtee ruokasalista lehteä hakemaan. Silloin Thorpe kumartuu eteenpäin, katsoo mustilla levollisilla silmillään Paulaa. Ääni hiljenee.

— Meidän passimme ovat pian kunnossa.

— Niinkö; sanoi Paula. — Oo.

Thorpen katseessa on jotakin huumausainetta. Hän tuntee omituisen levottomuuden ja voimattomuuden valuvan jäseniinsä. Samassa palaa Lassila, istuu hänen viereensä, levittää lehden ja lukee. Paula nostaa kätensä hänen olkapäälleen ja nojaa hänen kylkeensä. Mustat silmät ovat yhä häneen suunnattuna. Posketkin palavat, tekisi mieli heittäytyä Ollin selän taa. — Ei, miten hullu hän on? Mitä tämä nyt on? Ei mitään. Hän kohotti vain leukaansa ylemmäksi. — Thorpe lähti pian. He seisoivat ja puhelivat vielä eteisessä. Kun ovi painui kiinni hänen jälkeensä, heittäytyi Paula miehensä kaulaan. Nimetön, tajuamaton pelko puristi sydänalaa, ruumiskin oli hervoton.

Se tunto valahti hänestä miehenkin läpi, tämä silitteli hänen karheaa tukkaansa, pyyhki pois otsalta hiukset, naurahti sitten kurkussaan.

— Voi, voi sitä.

Paula irtautui äkkiä, lähti pois, vei teeastiat keittiöön. Pisarat kuuluivat rapisevan ulkona, hän avasi ikkunan ja pisti kuuman päänsä sateeseen. Yli pihan toisella puolen olevan matalan katon näkyivät pimeässä seuraavan talon valaistut ikkunarivit. Sadepisarat särkyivät hänen kasvoihinsa, niiden kosteus teki hyvää. Tänä syksynä oli satanut paljon. Hän hengitti ahnaasti kosteutta, veti sitten ikkunan kiinni, huuhteli kasvojaan kylpyhuoneessa, jätti laiskuudessaan hampaat pesemättä, kävi kaksi omenaa ruokasalista ja lähti nukkumaan.

* * * * *

On perjantai ja suursiivous. Paula oli ehättänyt töitään ja keittänyt sitten karamellisuklaata »lohdutukseksi». Oli pannut sitä kahdelle lautaselle keittiön ikkunalle jähmettymään ja istuu nyt sängyssä helmassaan sanomalehti ja sen päällä pieni kaluttava kattila. Kasvot alakuloisina, kädet karkeina ja punaisina lattianpesun jäljeltä. Siivoaminen masentaa. Tekee tomuiseksi, likaiseksi, puutuneeksi. Tuskin jaksaa hengittää kyllääntymisessään. Ajatukset makasivat maassa kuin vanhan tulisijan tuhka syksyn likosateessa. Jossakin aivojen peräkomerossa asuu väsymys. Pieni harmaa olento, kyyhöttää hiljaisessa nurkassa, sen sormiin takertuu ilo, se kehrää hermot tahmeiksi ja sattuu joskus nykäisemään hiljaa otsalla kulkevia säikeitä. Silloin vihlaisee päässä. Vastenmielisyys hytkäyttää Paulaa: siinä on siivottu huoneisto, jota hän koko aamupäivän nuohosi. Hurja inho kohoaa sitä kohtaan. Jos voisi sietää enää edes itseään. Hakatut, raittiit matot! Mitä niistä on hyötyä? Ush, kaikki niiden pölyt saa kantaa omassa nahassaan. Hän kääntyy vihasta selin ikkunaan. Aina tuntuu kuin ei sekään olisi kyllin kirkas. Varmasti siinä on joitakin läikkiä. Vaikka hankasi sitä kuinka kovasti paperilla, jäi lasiin omituista nukkaa. Voi, voi, pahempihan se on, paljon pahempi kuin pesemättä.

— Ei tästä tule mitään, ei milloinkaan.

Siinä sukelsi äkkiä eteen etäinen kuva: Hän oli morsian. Istui auringon paisteessa pienen puutalon seinän vierellä. Nojasi selkäänsä kivijalkaan ja ompeli pitsiä lakanaan. Lämpö hautoi paljasta päätä. Hän yritti ommella ahkerasti, mutta kuin pieni paholainen olisi istunut polvella ja sysännyt kättä: Neula pisti aina kangasta pitelevään peukaloon. Sitten oli peukalon pää jo aivan rikki tokitettu. Hän tarkasteli sitä kauan: eihän sille voinut mitään, mutta se teki onnettomaksi koko illan. Paula oli niin arka käsistään, ei taitanut sietää likaista työtä. Ei taitanut silloin, eikä taida vieläkään.

Kädet puristuivat yhteen pienen kattilan ympäri:

— Nyt minä sen päätän: jos Thorpe vie minut ulkomaille, lähden hänen kanssaan. Jumala sen tietäköön.

Paula nousi, heitti kattilan hellalle, haki puhtaat vaatteet ja laittoi itselleen kylvyn. Puhelin soi. Hän nousi istumaan ammeessa, kuulosti, hyppäsi ylös, juoksi märkänä, vettä tippuvana ja punaisena miehensä huoneeseen. Thorpe siellä pyysi tulla hänen luonaan käymään.

— Ei ihan vielä, tunnin kuluttua.

Hän tanssi lattialla, juoksi sitten kylpyhuoneeseen ja pulahti lämpimään veteen pitkäkseen. Vartalo kuulsi solakkana, sen viivat ikäänkuin heilahtelivat vedessä. Siinä hän houkuttautui sivelemään lanteitaan, rintojaan, sydänalaansa ja tunsi salaista iloa siitä. Miten rakas, nuori on ruumis! Jumalallinen, puhdas, kaunis. Liha — vielä verevä ja kiinteä, ei veltto ja kutistunut. Henki, sielu, ajatukset, kulta — eivät ne korvaa nuorta ruumista. Paula kohotti kätensä vedestä, pisarat ravasivat niitä pitkin hädissään alas; eiköpä taivaaseen asti juossut ojennettuja käsivarsia myöten sähköinen sanoma: Rakastan omaa ruumistani.

Hän kohottautui ja pesi nopeasti itsensä. Hyppäsi pois kylmästä suihkusta. Puhtaat vaatteet, sileät ja tuoksuvat — liinavaatekaappiin oli pirskoitettu hajuvettä. Hän etsi päälleen vanhan, mustan leningin, koska kasvot olivat niin täynnä verta, sitoi valkean nahkavyön ympärilleen. Meni keittiöön ja kalusi pienen kattilan puhtaaksi suklaasta. Nauroi ja pisti kielensä ulos. Mikä kohtaus taas Thorpen kanssa! Jumala siunatkoon tätä elämää.

Paula oli jälleen hurjalla tuulella, koko energia, sähkönherkkä, oli pursunut esiin harmaan kuoren alta. Hän asteli lyhyttä keittiön lattiaa takakenossa, kyynärpäät koukullaan, peukalot työnnettynä vyön alle — kuin pikkupoika, joka pitää ensi kertaa partiovyötään — työnsi vatsansa eteen.

»Ja poika oli Pohjan Torniosta ja tyttö oli Lapualta…»

Siitä johtui mieleen aika musiikkiopistossa. Millaista, jos hänestä olisi tullut laulajatar? Ne illat! Voi, voi! Alma Berg soitteli hämärtyvässä huoneessa, hän seisoi juuri näin, hartiat taapäin taivutettuna, ylevänä kuin suuri henki. Katse kulki ikkunasta yli Sepänaukean, kosteus silmissä hän oli laulanut:

»Kotoani näänkö milloinkaan, kultaani konsanaan.»

Se laulu oli liikuttanut, oli kuin symboli heistä. Ne illat. Ne illat. Sävelet ja laulut, sanat ja puheet. Ja nauru. Oo, kyllä sitä ihminen jaksaa nauraa kiskoa. Kainalossa musta laukku, sen kannessa kultaisin, jäykin, paksuin kirjaimin: Musik.

Helposti hän oli heittänyt sen ajan, ilman epäilyksen varjoa leikkiäkseen maisteri Lassilan kanssa. Oo — miten tämä oli matemaattinen, suora ja viisas. Ja ne kylmänvaaleat, selkeät kasvot. Oli huvittavaa taivutella miestä kurillaan. Saihan heittäytyä itse sitä lapsellisemmaksi. Se heitä sitoi, se että Paula sai olla kissanpentuna. Olipa hän koko ikänsä tehnyt niinkuin oli halunnut, eikä ollut kuitenkaan tehnyt mitään tyhmästi, ei joutunut sairaaksi eikä edes turmeltunut. Perin lempeä sääli itseään kohtaan nousi Paulan kasvoille. — Hän oli jo kaksi vuotta ollut naimisissa, keittänyt ja hoitanut taloutta, elänyt avioelämää. Mutta ne entiset illat! Ja Alma — he olivat silloin erottamattomat. Hän asettui seisomaan hartiat taapäin, laski toisen kätensä jalolla liikkeellä hellan reunalle. Katseli puolisuljetuin silmin nukkaista ikkunaa, sydämeen asti teki hyvää se kaiho, joka tuntui asuvan kasvoilla — ikäänkuin olisivat sadat silmät jostakin tätä asetelmaa tuijotelleet.

    »Kotoani näänkö milloinkaan,
    kultaani konsanaan.»

    »Kaukomaille lentää lintunen.
    Ah, jos pääsisin ma myötä sen.
    Lennä, lennä pääsky perillen,
    armaani katollen.»

Thorpe saapui. He istuivat ruokasalissa. Paula hakee toisen suklaalautasen keittiön ikkunalta ja leikkaa siitä karamellipaloja. He pistävät niitä vuoronperään suuhunsa. Thorpe näyttää Paulalle passeja, tämä katselee niitä, kyselee, niinkuin naiset yleensä kyselevät. Tänään piti pakata pieni matkalaukku, Ihan pieni — Paula hymähtää vilahtavalle ajatukselleen: Luuleeko hän minun ottavan kassin? — se on mukavinta, ostetaan matkalla mitä tarvitaan. Huomenna Thorpe tulee hänet noutamaan Lassilan mentyä kouluun. Paula vakavoituu, laskee passit pöydälle hitaasti, aikaihmismäisesti.

— Katsokaas, puhun nyt aivan rehellisesti teille. Tahtoisin tulla kanssanne, te ette usko, miten suuri kiusaus tämä on — lähteä pois hetkeksi, kuljeksia miten haluaa, tulla sitten takaisin. Mikä minua estäisi? Ei mikään. Voisihan ajatella, että ihmiset puhuvat. Mutta en minä siitä huoli. Teenpä heille kepposen kurillani. Minä jättäisin tämän talouden, jättäisin. Jos minun pitää jäädä tänne, rikon kaikki astiat vihasta. — Paula tarttui Thorpen nutun hihaan ja ravisti siitä. Tämä katseli suoraan eteensä — ei edes kääntynyt Paulaan päin — hyvin kauan äänettä.

— Sanokaa nyt, minä tahtoisin päästä irti, muuten pelkään, että tämä talo joskus kaatuu päälleni, sen täytyy kaatua ja kuolla… Sanokaa minulle, että minä en voi lähteä. Hyvä Jumala, älkää te ottako minua mukaanne.

— Kyllä minä otan, jos te lähdette, ja olenpa iloinenkin lisäksi siitä. Mutta en suinkaan minä ole houkutellut teitä lähtemään, vaikka esitin sen teille. Miehen täytyy esittää kaikki asiat naiselle. Se nyt kuuluu hänelle. Toinenhan kuitenkin päättää.

— Enkä minä ole edes teidän esitystänne hyväksynyt. Sillä se on selvä.

— Ettekö? Ettekö muista — eräässä aamiaispöydässä. Olisiko minun pitänyt ottaa huomioon, että se on naisen sana.

— Ei — pysyn kyllä siinä. Mutta jos nyt teitä ei olisi ollut, en olisi keltään saanut tätä ajatusta.

— Jaa. Sehän tulee tapahtumaan minun vastuullani, siis tulee olemaan minun syytänikin. Siihen minä olen valmis. Mutta enhän ole asetellut enkä tahdo asettaa teille minkäänlaisia ansoja. Minä en pidä teitä kalana, joka tarttuu syöttiin.

Hän sanoi sen karusti, melkein nyreästi. Paljasti uutta kulmaa itsestään, oli kuin kivi, josta sammal putosi pois ja sadevesi huuhtoi esiin suorat pintajuovat. Se teki hyvää kuulla, tyynnytti toisen pohjalevottomuutta. Paula taivutti päänsä kallelleen pelkästä kuuliaisuudesta, sangen arasti ja tottelevaisesti.

— Tietysti, eihän kukaan voi ketään väkisin viedä. Enkä minä ajatellut äsken syytä ja vastuuta. Kuitenkin vielä yksi asia. Saanhan minä milloin tahansa, minä hetkenä ikänä haluan, palata takaisin.

— Sehän on luonnollista. Mitä muuta mahdollisuutta olisi?

— Tiedättekö, tuntuu hurjan omituiselta, nyt voin lähteä minne tahansa. En ole edes kuvitellut sellaista, en kysynyt: Minne menisin? Miten kauas nyt sitten? Sanokaahan.

— Tehän sen määräätte.

Paula painui pöytää vasten ja nauroi: Kaikki maailman metropolit ja niiden kunnia.

Ruokasalin seinäkello löi kaksi verkkaista, tyyntä lyöntiä. Lyöntien kaiku hälveni seinille ja kuoli. Paula oikaisi rintaansa, lausui juhlallisesti:

— Jos lankeat maahan ja kumarrat minua. — Mutta kuulkaahan vieläkin — anteeksi, minä sanon sen niin, en tahdo kuitenkaan olla röyhkeä, ymmärrättehän, ettehän suutu? Ettehän te kuvittele, että — minä olen teidän — rakastajattarenne. Uh, se on kehno sana.

— Sehän riippuu teistä, jos te ette itse tahdo. Siksi minä kysyinkin teiltä, uskallatteko. Enkä minä näe, miksi se sana olisi kehno. Ne ovat tehneet sen kehnoksi.

Paula punastui häpeästä, jotakin tarttui kurkkuun. Samalla ihmetteli. Tähän mieheen ei saanut mitään otetta. Thorpe ei sietänyt pitkää hiljaisuutta. Käännähti, melkein hymyili.

— Nyt minä olen loukannut teitä. Tarkoitin vain, että niin suuresti saatte luottaa minuun.

Paula heitti päätään, hänen naurunsa soi sekaisena, epävarmana: — Oo — mitä hulluja. Mutta kyllä tämä on paras kepponen, jonka olemme keksineet.

Thorpe kysyi, lähtisivätkö he huomenna. Voiko rouva ehtiä? Seuraava laiva menee tiistaina. Paula vastaa kiivaasti:

— Huomenna. Jos se jää, jää se minulta kokonaan.

Hän meni makuuhuoneeseen, siellä yöpöydällä oli miehen kuva. Ikäänkuin ei olisi sitä moniin vuosiin nähnyt, Paula otti sen käteensä ja tarkasti arvostelevasti. Vain tämä yksi ilta. Hän on oleva hyvä. Hänen hellyydellään ei pidä olla rajaa. Täytyy laittaa hieno päivällinen. Mutta ensin matkalaukku kuntoon. Ja ihan ensin — hän meni ruokasaliin ja söi suklaat lautaselta loppuun.

Paula ei osannut päivällisellä juuri puhella, eikä Lassila nähnyt tässä kaikessa mitään merkillistä. Lähti kuuntelemaan jotakin esitelmää. Aivan tavallinen päivä — niitähän oli ollut jos kuinka paljon. Ulkona vain kuivahko tuuli, ei sateista tällä kertaa.

Hän palaa, riisuu takkiaan eteisessä. Vaimo ilmestyy ovelle, nojaa pieltä vasten kuin ymmällään, takaa huoneen yläosasta kuultaa vihreä valo, vaimo on vyötäistä myöten oudon vihertävä, hän on punaisessa samettileningissään. Näkyy rakastavan sitä vaatetta. Siellä on tee valmiina, kannu myssyn alla. Kyllä kai se on kuumaa; on ollut valmiina jo puolisen tuntia. Paula vetäisee kengät jalastaan, kohottaa jalkansa sohvalle… »Mä riisun kengät jalastain, on tässä pyhä maa…» Sellainen tapa laulaa hyrähtää sanottavansa kirkkaalla, iloisella äänellä, pienellä, hyppelevällä sävelellä. Lassila katselee vaimoaan. Se on taas ihmeellinen, on nauttinut sähköä. Niin liikahtelevainen se on. Sohvan selkää vasten katsottuna käsivarsien ja olkain viivat siirtyilevät ja lepattavat, niinkuin ilma värisee ulkona. Silmät ovat kirkkaat ja vaihtuvat, näyttävät lähettävän aaltoja ilmaan ja vetäytyvän taas takaisin.

Paula mättää hänen teekuppiinsa kymmenen palaa sokeria. Lassila työntää sen pois, väkistää leukaansa.

— Kääntää luonnon nurin — sellainen imelyys.

— Ota tämä kuppi, tässä ei ole vielä yhtään palaa. Kyllä minä sen juon. — Paula puhkeaa nauruun, nojaa sohvan selkään, nauraa — ei, anna minä panen. Montako? Yksi, kaksi, kolme.

— Riittää. Tattis. — Lassila sanoo hyvin nöyrästi: Tattis. Vaimo saa hänet toisinaan epävarmaan olotilaan.

— Annapas minä teen sinulle voileivän. Sekoita sinä sillä aikaa minunkin kuppiani. Katsos, minä ostin maksapasteijaa. Lip, lip, lip.

— Voi, voi — mies vaikuttaa melkein hölmöltä sen sanoessaan, matala nauru kurahtaa kurkussa — ja nyt se on niin hyvillään.

— Pidätpä itsekin siitä, etkö pidä? Sitä riittää koko ensi viikoksi.

— Eikö se pilaannu?

— Syödään sitten tänä iltana kaikki. Minä kyllä syön — nauraa taas ihan hillittömästi, painelee kylkiään. — Hyvä Luoja, miten vitsikkäästi sinä katsot. Sillehän minä nauran, sinun ilmeellesi. Kuule, minäpä nousen huomenaamulla ylös ja tuon kahvin sinulle sänkyyn. En ole tuonut vielä yhtään kertaa. Please, eikö ole hyvää.

Mies tarttuu vaimon voileipää ojentavaan käteen, nostaa sillä leivän hampaisiinsa, viivyttelee hiukan ja laskee käden kuitenkin irti, ei henno puristaa ranteesta.

Tee on juotu. Vaimo haluaa kävelemään. Mies ei tahtoisi, hän on jo kävellyt tänä iltana. Miksi lähteä tästä kadulle? Lopulta Paulan silmät vetäytyivät sumuun. Nuorille aviopuolisoille ei merkitse mitään muut kuin pikkuasiat. Ja tämän vaimon oikut ovat sellaisia, että hän voi yhdestä mieliteostaan luovuttaa kaiken muun käsillä olevan, arvioimatta, laskematta. — Mies lähtee.

Onpa kerrankin tänä syksynä kuiva, kylmähkö ilma. Tuuli hipaisee katua. Katu iloitsee, himoitsee tanssia, poljentaa, kiihoittaa askeleita: keveästi, nopeasti. On riemu polkea maan pintaa, on jumalaton riemu elää iltaisella kadulla. Paula avaa turkkinsa rinnan, antaa raittiin ilman päästä kaulalleen, solisluilleen. Kulkee miehensä kainalossa pystyssä päin, omituisesti hymyillen. Höpisee siinä, mikäli silmät siirtyvät. Huomautuksia joka esineestä. Mies totisesti naurahtelee, kuuntelee.

— Nyt olemme Pariisissa. Me molemmat. Emme nuku tänä yönä, eipäs nukuta, tämä on pariisilainen yö.

— Kuule, oletko sinä aina noin omituinen ollut, vai alkaako se nyt?
Kuin lievässä nousuhumalassa.

— Niinkö? — Paula sanoo sen ajatuksissaan, kuulee sen sitten vasta aivoissaan, nauraa, nyt on hänen nauruiltansa. — Niinkö? Kuin en olisi oikein tajussani — katsoo Ruotsalaista teatteria, yltyy, höpsäkkö — ajattele, jos tuo olisi Pariisin Suuri Ooppera? Kulkisimme sisään satojen joukossa. Ne oudot, tuhannet ihmiset. Kaikki odottavat suurta laulajatarta. Hän seisoo yksinään, hiukan surullisena, laulaa rakkaudesta. Me puristamme toisiamme kädestä. Ooo — Helsinki on kaukana, siellä on harmaa taivas. On syksy ja kylmää aina. Meidän asuntomme on pimeänä, vihreä lamppu sammuksissa.

Paula vaikenee. Sitten:

— Minä pidän hirvittävästi siitä lampusta.

* * * * *

He ovat tulleet kotiin ja menneet sänkyihinsä. Ne ovat vierekkäin. Päivällä niitä peittää yhteinen leveä pitsipeite. Sen alta kuultaa suloisena punainen täkki ja sen yli taitettu lakana. Lassila on vatsallaan, kyynärpäät tyynyn päällä syvässä, leuka kämmenien välissä. Silmät seuraavat kiinteästi kirjan rivejä. Suomen kansan aikakirjat II. Seinässä, molempien sänkyjen yläpuolella, on yölamppu. Sen ylettää mukavasti sammuttaa maatessaan tarvitsematta kohota. Lassila on kääntänyt sen niin, että valo ei lankea toiseen sänkyyn. Siellä, hämärän puolella loikoo Paula. Ojentaa ruskean käsivartensa, laskee sormensa juuri niille riveille.

— Älä lue tänä iltana.

— Annahan tämä luku loppuun. — Lassila nostaa käden pois. Paula hieromaan päätään toisen olkaan ja kaulan taipeeseen. Kiusaa kuten aina.

— Älä huoli lukea. Kuule, älä kehtaa. Rakas, hyvä mies, puhu nyt vähän minun kanssani.

Mies siirtää kirjan yöpöydälle.

— Mistä minä puhuisin?

— Sano millaisena sinä pidät minua? Mitä ajattelet minusta? Sano kaikki.

— Jaa, sitä sietää harkita. Naisena, johon ei ole luottamista. Joka ei tiedä mitä tekee, vieläpä kiusaa aina toisia. Syyntakeeton, Paula. Kuulut samaan luokkaan kuin lapset, vanhuudenheikot, tylsämieliset ja juopuneet.

— Minä olen lapsi. Hyvä on.

— Ei. Sinä olet vanhuudenheikko jo. — Lassilaa nauratti, Paula tinki vielä lisää. Häntä kutkutti saada tunnustus, kiitosta lähtiessään.

— Joka ei koskaan anna miehensä olla rauhassa. Ei lukea eikä tehdä mitään. Katso nyt, ei edes nojata kyynärpäätään tyynyyn. Ei anna miehelleen sekunnin rauhaa. Mitä? Etkö sinä nytkin kisko minua kädestä?

— Oo — miten ilkeä. Ilkeys ihan loistaa silmistäsi. Mutta enhän minä ole riidellyt enkä ollut mikään takiainen?

— Hahahaa. Takiainen sinä juuri olet. Et kai sinä voi riidellä yksinäsi.

— Ensiksikin, jos minä olen takiainen, voin minä pudota poiskin. Eihän minun tarvitse olla mikään ikuinen risti, josta sinä tuskin kuollessasikaan pääset eroon.

Mies katsoo hämmästyneenä toisen kimpaantumista. Mikä siihen nyt meni? Äsken avasi hänen paitansa ja alkoi piirrellä sormellaan rintaa, nyt lehahti kiukusta ylös. Sitten vaimo jatkaa vaimennetusti, nyreissään:

— Enkö ole yrittänyt tehdä hauskaksi sinun olosi? Tiedän sen toki itsestäni, ettei kukaan voi elää iloa vailla. Täytyy etsiä sitä tavalla tai toisella. Vaikka varastaa. Voi tehdä petoksia, rikoksia, mitä tahansa, saadakseen hiukan vapautta. Sinä et tätä usko, mutta se on niin! Enhän ole ollut pikkumainen. Ei, sitä minä en usko. Jos minä ylipäänsä jotakin vihaan ihmisissä, niin pikkumaisuutta ja ahdasmielisyyttä. Enhän ole sellainen?

— Et, et-et ole.

— Millainen sitten? Et ole milloinkaan sitä sanonut. Et kertaakaan.

Mies vatvoo mietteissään vaimon tukkaa. Tämä seuraa ahmien toisen ilmeitä.

— Yksi sadasta. Kuulut sellaiseen naisluokkaan, josta voi sanoa: yksi sadasta.

— Mitä se tarkoittaa?

— Että aina yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasta naisesta on heikkoja, älyttömiä, vastenmielisiä. Yksi kustakin sadasta on vielä siedettävä.

Sepä oli tunnustus. Vaimon katse näyttää leimahtavan. Hän hiivittää päätään lähemmäksi toisen tyynylle. Kysyy kiihkeästi, hiljaa:

— Oletko sinä ollut tyytyväinen minuun?

Mies ei vastaa. Vetää molempien täkit auki patjan reunan alta, vetäisee vaimonsa omaan sänkyynsä.

— Oletko ollut minuun tyytyväinen? — vaatii Paula vielä, ja sitten purkautuu häneltä yhtenä puuskana sekaisia onnettomia sanoja:

— Sinä olet hyvä, mutta minä pelkään, että toisinaan häiritsen sinua. Vaikka en osaa sanoa, näen asiat. Älä sinä luule, tiedänhän minä, näen itsenikin, olen oikullinen ja hullu, mutta en välitä, en. En huoli arvostella, päättää, laskea. Punnita ja punnita, niin ne toiset tekevät. Minä halveksin, inhoan niitä. En tee niin, en. Ennen minä astun kirkkain katsein kuilun päälle, kuin etukäteen nuuskin ja kopeloin. En harkinnut silloinkaan, kun tulin sinulle. Minkä minä sille voin? Älä sinä välitä minusta, anna minun olla vain… Käypä tämä nyt puolin tai toisin.

Sängynpäiden yläpuolella, käden ulottumissa, palaa himmeälasinen yölamppu. Mies kohottaa päällimmäisen kätensä ja vääntää sen sammuksiin. Vaimon ääni lakkaa.

Yö.

* * *

Mies palaa seuraavana päivänä koululta kotiin. Onkohan Paula kotona? Ei ole turkkia naulassa. Hän kurkistaa ruokasaliin, ei näy, astuu makuuhuoneeseen. Hänen yöpöydällään on kapeassa, korkeassa maljakossa yksinäinen ruusu, tummanpunainen, puoliksi aukeamaton. Maljakon alla kirjekuori. Mitähän sen mieleen on taas juolahtanut? Ehkä on karannut Fazerille ja pyytää nyt häntä perästä. Hän on saanut monta kirjettä vaimoltaan avioliiton aikana. Pieniä, hulluja kirjeitä. Mies menee omaan nojatuoliinsa. Kasvoilla on mieltymys ja hyväntuulisuus. Hienot juovat suun ympärillä tulevat esiin. Sinisissä, hämmentymättömissä silmissä taittuu jokin säde, kuin jääpuikosta auringossa. —

Hän lukee pariin kertaan, viskaa pöydälle, työntää kätensä tukkaan. Vielä eilen illalla! Ja tänä aamuna! Niin hyvä hänelle, niin petollinen. Hänen vaimonsa, joka huutelee: Oo, pyörein suin, heittäytyy kaulaan, hyppelee sohvilla. Tuntuu ruumiillista kipua. Hän vääntelee itseään, kohottaa vartalonsa luokiksi ja työntää päänsä riippumaan yli nojatuolin selän alaspäin. Kiroilee: Thorpen kanssa. Sitä hän ei siedä, ei salli, ei, tuhannen perkelettä. Lapsellinen Paula. Kirotun hullu ja lapsellinen. »Voin palata takaisin vaikka kuukauden perästä.» Ja jättää punaisen ruusun. Voi perkele. Viisi perkelettä, kymmenen perkelettä, kymmenentuhatta perkelettä. Yksi sadasta! Haa. Eivätkö ne yhdeksänkymmentäyhdeksän naista joka ainoa olisi parempia? Ne, jotka ovat heikkoja, älyttömiä, penseitä, riitaisia ja uskollisia? Kaikki, kaikki ne ovat yksiä samoja. Voi saakeli.

4.

Hotellihuone Lontoossa. Kello yksitoista. Paula loikoo divaanilla. Carl-Eric Thorpe istuu pöydän ääressä ja lukee Timesiä, selostaa Paulalle uutisia. Tämä on haluton. Tuskin kuuntelee. Kääntyy vatsalleen, ojentaa kätensä päänsä yli. Hänellä on veressä tehdä paljon liikkeitä käsillään ja vartalollaan. Mielialat syntyvät niin nopeasti, vaativat liikkeitä. Ajatukset juoksevat ojennettuja käsiä pitkin pois. Hän painaa poskeaan tyynyyn. Vilkaisee toisella silmällään käsivartensa yli Thorpea, vihaa melkein tällä hetkellä tuota miestä, joka on ollut hänelle kohtelias matkatoveri. Kovin hyvä. Oikeastaan heillä oli ollut hyvinkin hauskaa. Oo — emme tahdo kohteliaita matkatovereita. Vaadimme, että mies hallitsee. Mies, sano rakastamallesi naiselle: »Sinä olet minun, en kärsi että sinua toinen nykäisee», ja karta naisia, joista olet välinpitämätön. Vai hyödyttääkö näytellä kohteliasta matkatoveria, olla hyvä ja ystävällinen, kun mielessä kytee eltaantumus? Huh. Toveruus. Miehen ja naisen toveruus! Mikä mainio keino kiusaannuttaa itsensä kuoliaaksi. Oo — Paula sinkosi syrjäkatseen Thorpeen — minä vihaan sinun hyvyyttäsi. Pois! Ulos!

— Mennään ulos, yöravintolaan.

— Ei tänä iltana. Sinä näytät väsyneeltä.

— Oo — en minä ole väsynyt. Mennään sinne ja tullaan vasta aamulla kotiin.

— Ei tänä iltana.

Thorpe pani lehtensä pois. Tuli ja istui leposohvan laidalle. Hänelle jää sangen vähän tilaa, ja kun Paula ei liikahdakaan, siirtää hän tätä hiukan ja pääsee hyvin istumaan.

— Katsopas tänne.

Paula kääntää silmänsä välinpitämättöminä häneen.

— Sinulla on ikävä miestäsi.

— Yes.

— Olet väsynyt matkustamaan.

— Yes.

Thorpe katselee naista. Se lepää siinä punaisessa samettipuvussaan. Rinta kohoilee hiukan, liikahtelun saattaa erottaa avoimesta kauluksesta. Katselee häntä kirkkain, tyynin, ylenkatseellisin silmin. Se kylmyys… Ei tahdo houkutella minua syntiin. Välinpitämättömyys: vihaa minua. — Voi, Paula. Olisipa minulla hirveä halu osoittaa olevani ihminen minäkin. Ryöstää, nähdä sinun ilmeesi muuttuvan. Ei, voisit karata sitten. Ei. Siihen täytyy tulla toisella tavalla. — Hän jatkaa kuten äsken:

— Sinä vihaat minua.

— Yes.

Thorpe näkee selvästi kuvan: Paula nojaa miehensä olkapäähän, kun he joivat viimeisen kerran yhdessä teetä. Hän ajatteli silloin: Eikö tuolla miehellä ole näköä, kuuloa, tuntoa? Eikö hän tajua mitään, onko hän kuollut vai liiaksi tottunut? — Hyvä. Paulan ei pidä vihata häntä. Hän tarttuu tämän käteen. Tahto välähtää hänen silmissään, ääni on uusi ja ehdoton:

— Tule juomaan viiniä, vanhaa, punaista bordeaux'ta. Emme ole vielä kertaakaan juoneet itseämme humalaan. Tule, katsellaan sitten Lontoota yövalossa.

Paula hyppäsi ylös. Hän kaipasi viiniä. Thorpe veti heille molemmille nojatuolit lähekkäin, käsinojat toistaan koskemaan. Avasi pöydältä pullon. He istuivat äänettöminä, virkeinä. Molemmat olivat karistaneet jotakin päältään. Omituinen päättäväisyys asui heissä. Thorpe täytti lasit toisensa perästä. He koskettivat joka lasilta niiden laitoja vastakkain hiljaa. Kuului vain pieni, hyvin heikko kalahdus siinä. Kumpikaan ei nauranut, katsoivat vain toisiaan. Paula näki Thorpen mustien silmien kiiltävän, öljyisinä, omituisina. Hänen päässään oli viinin miellyttävä huumaus.

Ei, hän ei ollut toki vielä humalassa. Järki oli kirkas, juokseva kuin sähkölanka. Ajatuksilla itämainen loisto. Tämä käsittämätön, pieni keinutus hiipi esiin kuin alitajunnasta. Se oli nautintoa, hienon unen kaltaista. — Hän katsoi Thorpea yhä kirkkaammin ja alkoi hymyillä. Tämä nousi. Meni ikkunan luo, veti verhot syrjään.

— Tule katsomaan.

Paula kulki sinne, tarttui karmiin kädellään. Jalat olivat ihmeen raskaat, pää kuin taivaassa.

— Minä sammutan tulen, niin näet paremmin.

Thorpe väänsi sähkön kiinni ja tuli viereen. Paulan paljas käsivarsi joutui ihan hänen hihaansa vasten. Huomasi, että hän oli riisunut takkinsa pois, asetti nyt kätensä hänen hartiainsa ympäri. Paula nojasi mielellään, kuunteli suloisia laineita, seisoi liikkumatta toinen käsi ikkunalla. Varmasti hän kuitenkin huojui hiukan. Hän näki puoleksi suljetuin silmin alhaalla monet valot. Sitten tuntui miten Thorpe ohjasi häntä omaan sänkyynsä. Kumartui pimeässä, työnsi peitteen pois. Hyväilee, koskettelee hiljaa ja pehmeästi hänen kaulaansa ja käsivarsiaan. Vetää avonaista kaulusta alemmaksi. Painaa huulensa hänen rintaansa vasten. Paula tuntee ruumiinsa muuttuvan kuumaksi teräkseksi. Sulavan pehmeämmäksi kuin maito. — Tällaistako oli tuon miehen rakkaus? Hän ei pystynyt liikahuttamaan yhtäkään lihasta. Mies suutelee, suutelee. Ei nosta huuliaan, kuljettaa vain niitä pitkin hänen kaulaansa ja rintaansa ja taas takaisin. Hurmio, jonka syvyyttä ei voi mitata, valuu Paulan läpi. Pakanallinen, pyhä, alkuvoimainen ja outo, sulattava, hulluksi tekevä autuus.

Että toisen ihmisen kosketus toiseen voi tehdä näin.

— Anna minun riisua sinut. Anna hyväillä itseäsi.

Mies vetää vaatekappaleen toisensa jälkeen pois. Paula värisee.

— Rakkaani, älä vapise, älä vapise. Pelkäätkö sinä noin hirveästi minua? Anna minun vain sivellä ruumistasi. Sinulla on niin ihanat jäsenet. Älä vapise, rakas Paula.

Paula ei liikahuta itseään. Hän vapisee tahtomattaan.

5.

He nousivat myöhään seuraavana päivänä iltapuoleen. Istuvat ikkunan ääressä välillään hotellipöytä.

Eric Thorpe tuijottaa mykkänä hiukan kulmiaan rypistellen ulos, kyynärpäät nojaavat pöytään. Silmät eivät oikein näe. Ovat oudot. Olisiko niihin kohonnut väkevää sappea? Kyllä hän erottaa Thamesin hiukan kellervänharmaan veden. Mustana se vajuu sillan kaarien alla. Päätä huumaa kuin hašiš-unen jälkeen. Liekö tällaista se? Vie taakse, vie eteen, vie sivulle sameassa, kuumassa virrassa. Katumus kaikesta tästä, inho, halu paeta. Omituinen mielikuva, millaista olisi sukeltaa tuolla virrassa — kaarien alla. Paula koettaa uutta Tai-Tai-puuterikiveään pöydän toisella puolen. Hankaa kaulaansa, jossa on kuin puremisen jälkiä, mustelmia. Kysyy:

— Onko sitä kasassa?

Thorpe ponnistautuu vastaamaan: Ei. — Ääni ei kuulu. Kuivana vain sihahti huulilla. Mitä? — Ei. Sen »ei» hän sanoo hampaidensa välistä, sisäistä raivoaan puraisten. Voi hermostuttaa hulluksi asti tuo puuteroiminen. Siinä se liikuttelee kättään, tährää puuteria mustelmiinsa.

On kirottua vallan, miten voi joskus inhota naista. Niin, että tuntee itsensä sairaaksi, spitaaliseksi. Jos ne edes kuolisivat kuin perhonen päivänsä jälkeen! Ei tule mitään. Hän ei voi rakastaa yhtäkään naista yhtä yötä kauemmin, ei yhtäkään. Ja kuitenkin hän on niitä, jotka eivät ota naista väkisin.

— Äsh, täytyy saada syömistä.

He tilaavat päivällisen huoneeseensa. Syövät ahneesti suolaista lihaa

Huone alkaa hämärtyä, muuttuu harmajaksi, ikäänkuin irtoaa kaikesta muusta ja hipun syrjään kädettömään avaruuteen. Kuitenkin kuuluu sen yksinäisyydessä kaikki selvään. Joku siirtelee tuolia seinän takana — kuuluu kuin olisi erotettuna sadoilla kumisevilla muureilla. Ulkoa valot kajastavat oudoin sätein sisään.

He istuvat rinnan leposohvalla. Paula, hän se oli tullut luo. Mutta tämä hiljaisuus ja koko asema tuskastuttaa. Äkkiä hän alkaa tuntea itsessään voimakasta intohimoa, se vihlaisee ruumista. Tuo mies sen on hänelle opettanut eikä ymmärrä häntä nyt. Istuu siinä rinnalla, pitää hänestä kiinni kuin nukkunut. Ei käsitä mitä kidutusta tämä!

Paula liikahtaa tuskaisesti, sulahtaa lattialle polvilleen. Työntää kätensä Thorpen takin ja liivien väliin kainaloiden alitse, kiertää ne selän takana yhteen. Toinen kehoittaa häntä istumaan siivosti. Paula puuskahtaa:

— Minkä minä voin sille… Kärsin, vaikka sinä olet siinä. Miksi sinä istut noin etkä puhu sanaakaan? Niinkuin olisit kuollut — kuule, liikahda edes hiukan. Tee mitä tahansa, minä rukoilen: älä ole tuollainen. Katso, minä olen niin onneton. — Paula vetäisi kätensä pois, kavahti irralleen — sinä kauhistutat minua.

— Hyvä, hyvä. Sitä eivät ole vielä muut keksineetkään. Vai kauhistutan.
Voinhan kääntää pääni pois.

— Rakas Eric, tiedäthän sinä, mitä tarkoitin. Käännä nyt kasvosi tänne, käännä toki. —

Paula tarttuu molemmin käsin päähän ja saa sen taivutetuksi. Silmät ovat avoimina, mutta ikäänkuin harmenneet, katsovat liikahtamatta, välinpitämättöminä. Lihakset kasvoilta ovat kuin loksahtaneet alas. Pohjaton haudanväsymys lepää huulilla. Kuolemaan asti kiusattu ihminen.

— Älä, älä näytä tuollaiselta. Minun läheisyytenikö sinusta on noin paha? Itse opetit minulle mitä intohimo on, etkö tiedä, minkä tuskan se panee ihmiseen.

— Paula, älä huoli järjestää nyt mitään kohtausta.

Paula heittäytyi lattialle. Ei sietänyt olla. Ei tullut toimeen. Thorpe tarttui häntä olkapäihin kovasti. Käskee istumaan niin, että täytyy totella. Puristaa häntä yhä olkapäästä, vihoissaan, melkeinpä tunkee kyntensä lihaan. Saa nahkan kohoamaan nyrkkinsä sisään. Hyvä sekin.

— Ei saa tehdä noin. Äläkä huoli halata minua. En ole nyt sillä tuulella. Pyydän vakavissani. Niin. Nyt minä kai olen julma, mutta pyydän sitä kuitenkin. Sanohan, uskotko sinä minun rakastavan sinua. Ne nyt käyttävät vielä sitä sanaa. Rakastaa, rakastaa… Muka syntymästä kuolemaan. Maailman alusta maailman loppuun. Mutta luuletko sinä, että minä sinua rakastan?

— Ei. Sitä et tee.

— En. En millään. Sen tunnustuksen voin tässä mielihyväkseni antaa, että sinä et ole tyhmä. Katsopas, olen jo kolmekymmentäkuusivuotias. Kun olin sinun ikäisesi, tunsin sellaista intohimon puistatusta kuin sinä nyt. Niin se on.

Thorpe painoi kyynärpäät polviaan vasten ja nojasi otsaansa käsiinsä. Silmäluomet laskeutuivat alas. Kasvolihakset kiristyivät, näyttivät kovilta, kivettyneiltä: Näkyi hänen äitinsä kuolinvuode. Hän katselee vainajan valjuja, kovia kasvoja. Liha oli aivankuin vajonnut, imeytynyt luihin kiinni. Kuitenkin olivat ne kasvot hyvät ja selkeät. Sisään tulee nainen, kolmikymmenvuotias, täynnä intohimoa, koskaan tyytymätön. Se oli sairaanhoitajatar. Oli osannut kaikki pirun konstit, usutti häntä kuin hullua koiraa. Äiti oli viikkoja sydänsairaana, puoli-istuallaan. He kaksi tapasivat joka yö toisensa. — Ja nainen tuli häntä hakemaan kuolleen äärestä. Hän lähti tämän vuoteeseen, koska himoitsi tätä joka hetki. Se yö muistui mieleen verenkarvaisena. He kaksi elivät, eikä heidän halunsa toisiinsa täyttynyt tai saanut kyllää. Ruumis vietiin pois, mutta sairaanhoitajatar jäi taloon. Jäi vielä vuodeksi — suruvuodeksi, sillä hän ei pelännyt tehdä sitä mitä halusi. Sitten vähitellen sarasti Thorpen sydämessä inhon aika. Hän varustautui, sulki talonsa kerran, kun sairaanhoitajatar meni torille äidin ruskea nahkakassi käsivarrellaan, ja pakeni ulkomaille. Ei ollut lapsia. Maantie ei kasva kukkia…

Thorpe kohoaa ajatuksistaan ja sanoo jyrkästi: — Minä en voi rakastaa ketään naista.

— Miksi sinä otit minut mukaasi tänne?

Mies hymähtää kärsimättömästi, halveksivasti:

— Ikäänkuin sitä voisi selittää, mitä ihminen tekee.

— Miksi sitten?… Paulan ääni juuttuu kurkkuun.

— Koska minä näin, että sinä sitä ikävöit.

Paula hyökkää pystyyn lattialle, tapailee sanoja:

— Minä ikävöin sinua nyt, kun olemme menneet rajan yli, kun… — hän on kiihtynyt, tuntee kätensä hakkaavan ilmaa eikä voi sitä pitää alallaan. — Ooo. Kyllä tiedän, ettet sinä välitä minusta. Eikä silti, että sinun tarvitsisi välittää. Mehän voimme erota kuinka pian tahansa. Voin lähteä heti paikalla. Minä en ole takiainen täälläkään.

Paula ihmetteli itsekin äänensä kovuutta ja korkeutta. Se tuli kuin ruostuneesta koneesta, kalahti kuin rauta rautaan.

— Hyvä, mainiota, kerrassaan mainiota. — Thorpe ärsyttää ja rienaa: —
Minnepäin sinä ensiksi lähdet?

— Samantekevää, siitä ei ole väliä. Eipä se sinulle kuulu. Minulla ei ole minkäänlaista tekemistä sinun kanssasi. Erehdys se on, jos semmoista luulet.

— Ei, mutta — kylläpä osaat esiintyä! Ei vielä yksikään nainen ole minua niin suuresti huvittanut. Kas, kas — juuri noin. Askel taakse, pieni kumarrus. Vain leualla hiukan.

— Saat sinä olla mielissäsi, saat nauraa. Onpahan se ihana tietoisuus minullakin, että olen edes yhden ihmisen tehnyt iloiseksi.

Thorpe näyttää niin vahingoniloiselta, melkein mielettömältä. Paulan huulet alkavat lepattaa, hän käännähtää ja kulkee ovelle. On onnettoman iloinen, kun tietää toisen nousevan ja vievän hänet leposohvalle. Peite oli valunut siitä puoleksi lattialle. He polkivat sen punaisia kuvioita molemmat.

— Täytyykö minunkin ruveta vakavaksi sitten? Eikö sinua noin ikäänkuin hiukan kauhistuta? Pieni aavistus jostakin rikoksesta. Esimerkiksi aviorikoksesta. Mutta tämä on aivan turhaa. Kaikille asioille täytyy sulkea toinen silmänsä ja toista hiukan vilkuttaa. Niin tekevät kaikkein korkeimmalle, pisimmälle kehittyneet ihmiset. Katsopa, my dear lady, sinäkin olit äsken pateettinen. Nousehan nyt uudestaan tuohon lattialle ja esitä taas. Pelataan hiukan tässä.

Paula istui ja kuunteli, Thorpen kynnet olkapäässään. Häntä helpotti, kun kirvelevä kuumuus kohosi silmäluomien alle. Kyynelet eivät kuitenkaan syntyneet tässä. Hän vain löi toista kylkeen:

— Olet juovuksissa.

— Mistä minä juovuksissa olisin, hyvä lady? Minähän join illalla vähemmän kuin sinä. Vaikka viini onkin lähes yhtä petollista kuin naiset, molemmista voi tulla juoppohulluksi. Mutta eikö sinua yhtään kaduta avioliittovalasi? Minulle tämä kylläkään ei ole suurta. Joudun kuitenkin helvettiin, vaikka äitini on taivaassa. Mutta olisit sinä edes surullinen ja itkisit vähäisen. Katsos, minä levitän tähän kämmeneni maljaksi. Paina hiukan päätäsi, niin ne tippuvat siihen suoraan. Tässä on sitten helmet Jumalalle — minun kourassani. Voi, tätä autuasta elämää. Mutta miksi sinä et itke? Tiputa nyt joitakin pisaroita.

— Älä kiusaa minua, älä, älä.

— No, no, ei pidä noin puistella päätä. Enhän minä kiusaa ketään, ajattelin vain äitiäni, jonka kuvan sinä näit siellä. Hänestä se johtuu, etten voi rakastaa ketään muita naisia.

— Ovatko ne tehneet sinulle niin paljon pahaa?

— Minä kai olen tehnyt niille enemmän pahaa. Mutta se on siksi, etten voi kunnioittaa ainoatakaan naista — paitsi äitiäni.

— Voisitko sinä kunnioittaa minua?

— En, hyvä ystävä, en. — Thorpe naurahtaa, huulet kääntyvät hullunkurisesti. Hän kumartuu taas alemma toisen pään yli, Paula kääntää kasvonsa pois.

— Miksi sitten pidät päätäni sylissäsi? Jos minä olisin mies, en koskisi naiseen, jota halveksin. Ja miksi sinä et kunnioita minua? Tähän asti maailmassa en ole tehnyt mitään alhaista.

— Se on mielenkiintoista kuulla. Meidänkin suhteemme — alusta asti siis aivan rehellistä ja korkeaa. Ei mitään tuollaista kieräilyä eikä teeskentelyä. Ei. Vaan todella kunniallista, suurta, jaloa, epäitsekästä, puhdasta. Minäkin olen jo kohonnut enkelien verroille.

Paula käännähti nopeasti vatsalleen, niin että sai kasvonsa piiloon. Thorpe näkee, että hänen hartiansa vavahtelevat. Laskee toisen kätensä nytkähtelevän lapaluun päälle, toisen ruskeaan, pörröiseen tukkaan. Hän kuljettaa sormiaan hiusten läpi. Ne ovat kuivat ja sähköiset, kahisevat ja lyhyet. Niska on kuin kuusitoistavuotiailla pojilla. Taivas: ihmeiden ihme. Hän, Carl-Eric Thorpe, oli mielestään vanha jo. Mielestään kaiken nähnyt, kulkenut, menettänyt ja rikkonut. Siinä hän katselee Paulaa, sen pojanniskaa ja näkee ihmeiden ihmeen jälleen: Nuori ihminen. Hellyys käy hänen lävitseen. Lieneekö sellaista Jumala tuntenut, kun aivan ensimmäiset kukat puhkesivat maan pinnalla? Oikeastaan se ei ole hellyyttä. Se on kipeää, tuskallista, polttavaa, vetävää kuin sähkö: Hän itse ei ole enää nuori; on vanha, viisas, inhottava.

Hän antaa Paulan hautoa kasvojaan kauan. Ei rohkene suudella tuota niskaa, epäilee yhtäkkiä, että hänen huulissaan on limaa.

Sitten Paula kohottautuu ja nostaa päänsä käsiensä varaan. Kyynärpäät painavat kovina nuppeina toisen reittä. Ruskeat kasvot ovat lujat, uhmaavat. Kovin häneen oli koskenut se sana: Puhdasta. Hän puhuu:

— Pilkkaa sinä jos haluat. Tiedän sen kuitenkin omassa itsessäni, etten ole tehnyt mitään likaista tai arvotonta. En ole tahrattu tällä, enkä häpeä vielä. Ja pitäisikö hävetä? Onko tämä rikos? Olkoon, silloin en tunne, en pelkää rikoksia, niistä huolimatta sieluni on puhdas kuin vuorikristalli. En ole syntisempi kuin neitsyt Maria. Sinä saatat olla nyt tahrattu minusta — sitä en kiellä. Pidät minua likaisena, koska olen ollut toisen miehen. Ja kuitenkaan en ole himoinnut häntä kertaakaan. Eikä hän kiusannut minua liikaa.

Paulan sydän oli raskas. Hän ajatteli: Jos joudun hänestä erilleen, minun täytyy olla rauhallinen ja tyyni. On hyvä, että ympärillä on Lontoo. Sukellan miten syvälle tahansa, mutta Helsinkiin en mene koskaan. Älä pelkää, Paula, älä pelkää noin.

— Jos minä — kiusaisin sinua liikaa?

Paula katsoi häneen epätoivoissaan.

— Sinä voit tehdä minulle mitä tahansa. Sinä voit kyllä. Opettaa minut vaikka hirttäytymään hienoimmalla tavalla.

Thorpe hymyilee toisen tuskalle. Mikään ei voi tukahuttaa tätä. Se viriää ja nousee. Hän hymyilee. Katselee ja nauraa. Näkee, ettei Paula häntä käsitä. Kohottaa vihdoin kulmiaan, silmät pyöristyvät. Puristunut suu lievenee. Olento kohoaa, nousee hänen syliinsä, painuu häntä vasten. Sulaa. Jää voimattomaksi. Thorpe peittää hänet käsillään, ettei ilmakaan koskisi tähän olentoon.

Pitkä, hyvä äänettömyys. Satojen kumisevien muurien takaa kuuluu ääniä. Jossakin alhaalla soi kello. Sen kuulee näin, kun jää hiljaa. Thorpe sanoo:

— Sinäpä voisit opettaa minut rakastamaan itseäsi. Sitä minä en ole tähän saakka uskonut.

Paula nousee ja menee ikkunan luo. Hän kuulee äänen vielä takaansa.

— I am sorry. (He olivat usein sanoneet niin toisilleen ihan iloisina pikkuasioissa.) Ymmärrät hän, että miehenkin täytyy purkaa hetteitään. Mutta ethän ole siitä enää pahoillasi.

Mies tulee Paulan perästä ja puhuu vakavasti:

— Näetkös, minä olen sadasti tuomittu. Kuitenkin haluaisin saada vaimon kotiini. Luoja tietää, että tähän päivään asti en ole sitä tahtonut. Jos minäkin saisin joskus lapsen — ehkä muuttuisin toiseksi. Pieni lapsi minua suuresti kiinnostaa. Mutta yksi asia pitää sanoa, Paula. Se on hyvin tärkeä ja johtuu syistä, joita ei saata selittää. Toivon, että muistat tämän aina: Älä hyväile minua liian usein. Älä tule luokseni, pysy erilläsi, muuten karkoitat minut, ja sitä minä nyt pelkään. Katso: ei intohimo ole rakkautta, se kaikkein vähimmin, eikä hekuma jokapäiväistä leipää.

Paula puraisee kieltään: Minä en nykäise häntä, en kertaakaan enää.
Sitä hän nyt kyllä saa odottaa.

Ikkuna avataan. He molemmat taittuvat katsomaan alas. Kosteus ja äänet lyövät vastaan. Juuri siellä alhaalla huutaa nuotillinen ääni: »The Evening Post». Tämä on viides kerros. Sumua on kadun ilmassa. Monet valot loistavat sen sylistä. Levittävät ympärilleen ihmeellisen kehän, missä pienet vesipisarat tanssivat. Jossakin näkyy vihreä valo kuin aaveen silmä. Paula ei edes alitajunnassaan muista tällä kertaa vertauskohtana vihreää varjostinta Antinkadun 38:ssa. — He kuuntelevat ääniä ja liikettä. Katsovat valoja. Hengittävät raakaa kosteutta. Ihmettelevät itsekseen: Siellä ovat ihmiset työssä, kulkevat asioilla, puhuvat järkevästi, ovat viisaita ja kylmiä. He, keskellä tätä elämää, ovat unohtuneet vuorokaudeksi kahden. Uponneet kuuman, polttavan virran pohjalle. Salaisiin hetteisiin.

Paula nousee: Lähdetään.

MIES YKSINÄÄN

1.

Lassila astuu ulos koulun katuovesta. Ovi painuu hänen perässään itsestään kiinni. Hän korjaa hattuaan, se jää yhä kieroon ja vaivaa korvia. Mikä hitto sitä vääntää? Hän korjaa uudestaan. Kalossitkin painoivat jalkoja, suhahtelivat omituisesti kivitykseen. Eikö hän enää osaa kävellä, piru vieköön! — Viimeinen tunti oli raivostuttava. Ei yksikään neljännen luokan oppilaista osannut todistaa teoreemaa. Siellä ne istuvat — koko luokka. Takana vahvoja, suuria poikia, jotka välitunnilla hyppivät pituushyppyä pihan laidalla ja ovat vielä päivettyneitä kesän jäleltä. Tyttöjä, vaaleita ja siroja, päät käherrettyinä kuin juhlaan. Kun hän kyselee ja koettaa johdella, ne vain katselevat toisiaan ja joku nauraa. Silmistä loistaa älyttömyys ja tylsyys. Vaikka edellisellä tunnilla oli teoreemaa vatkattu kaksi kertaa.

— Minä osaan selittää. Osaan sanoa asian niin, että sen pitäisi mennä tavallisen ihmisen järkeen. Mutta näitä ei saa käsittämään millään. Niiltä puuttuu kyky ajatella yksi ainoa ajatus loppuun. Lukea kaksikymmentä riviä niin, että niistä saa selvän kuvan itselleen.

Lassila korosteli sanoja kuten luokan edessä ja kirosi jälleen ajatuksissaan. Ei ollut nykyjään muuta lohdutusta. Huuletkin liikahtelivat kiukkuisesti. Ohikulkeva neiti kohotti sille kulmakarvojaan. Hän näki sen ja naurahti tyydytyksestä.

Vähän kauempana tulee vastaan hoikka, hienoon kävelypukuun puettu nainen. Kulkee pienin, tepastelevin ja nopein askelin, kuin jalat olisi sidottu polvista yhteen. Kuitenkin hän näyttää täyttävän koko käytävän. Sileät, runsaasti puuteroidut kasvot kuoleman rauhallisina. Silmäluomet puoliummessa, se antaa kasvoille uneliaan, välinpitämättömän leiman. Pää on taivutettu hiukan takavinoon, silmät sieltä rakosesta näkevät suorassa viivassa kaiken edessä. Takinkaulus on avoin, olkapäälle lankeaa suurelle ruusukkeelle solmittu vaalean violetti kaulaliina. Kaulaliinan alapuolelta näkyy sinervää, kelmeää ihoa pitkältä. Vasen käsi pusertaa ihanasti rintaa vasten suurta käärmeennahkaista käsilaukkua. — Lassila näkee sen kaiken. Iva kiiltää hänen silmistään. Ei koskaan ennen hän ole nähnyt naista oikeassa valossaan. Juuri kun tämä on hänen kohdallaan, sivu luiskahtamassa, hän sanoo matalalla äänellä, puoli kovasti, kyllin kuuluvasti: Saakeli.

Kukaties nainen avasi silmänsä auki sen kuullessaan. Siihen tarvitaankin jo paljon. Jos avasi — mitä sekään hyödyttää. Häntä odottavat tyhjät huoneet. — Oli tiistai. Pari viikkoa hän oli kuljeskellut siellä yksin ja kiroillut ääneen. Kaikki helvetin pahat henget olivat lakkaamatta piirissä hänen ympärillään. Ja ne olivat sietämättömiä. Paula oli hänen, luotu hänen elämänsä nautinnoksi, hänen jokapäiväiseksi leiväkseen. Kuka voi olla kauan vailla jokapäiväistä leipäänsä?

Hän kulki Aleksanteria. Kalossit vetivät katua. Paitakin oli likainen, piinasi ruumista, kasvot pesemättä. Ilma ympärillä harmaa — kuten aina nykyjään. Heikinkadun kulmassa piti seisahtua, edessä oli autoruuhka. Raitiovaunu oli juuri livahtanut tieltä pois. Poliisi linjan takana heilautti autoille kättään. Ne lähtivät liikkeelle. — Autoja kuin helvetissä — ajatteli Lassila. Hitaasti ohi liukuvaa vihertävää Essexiä ohjasi nainen. Tällä oli pieni musta hattu, avattu, taapäin työnnetty turkki, kädet ohjauspyörässä, katse vääjäämättä eteenpäin. Nainen autossa yksinään, hieno kuva. Essexin jälkeen tuli pirssiautoja, sitten harmaa kuorma-auto, kyljessä valkoisin, jyrkin kirjaimin: Transportbil. Sen lavoilla oli laatikko, pianon muotoinen. Lassila pääsi sitten liikkeelle. Kulki Heikin toisella laidalla tulevan raitiovaunun nenän edestä. Kiukkuinen soitto pärisi hänen korvissaan. Se miellytti häntä: Soikoon aina, senkin hätäkello!

Niin hän oli päässyt Antinkadun rauhaan. Ajatteli kuvaa: Hieno nainen vihertävässä Essexissä, jonka peräikkunassa tanssi neekerinukke.

— Paula vasta voisi nauttia sellaisesta. Hän oli luotu saamaan kaikki, mitä elämä voi antaa. Niin se on. Jos olisin voinut ostaa auton vaimolleni, hän kenties olisi jäänyt luokseni. Auton, ratsuhevosen, matkoja. Ei hän jättänyt minua, vaan köyhyyteni. Kuitenkin: On sievä, mukava koti. Eikö Paula saanut kylliksi rahaa? Eikö hän kulkenut turkissa? Enkö minä säästänyt häntä kuin lasta? Milloin minä vastustin hänen tahtoaan? Taivaaseenko hänet pitäisi nostaa, yksi nainen, niistä harvoista öistä, käytetyistä? Kullat, hopeat ja timantit palkinnoksi? Eivät monet saa ruokaveroakaan, vaikka kulkevat paljaan taivaan alla. Ja on muka ero naisella ja naisella? Kuka heistä ei syökse miestä onnettomuuteen ja piinaan?

Istuimme konserteissa. Palvelin häntä, autoin päältä ja päälle, ostelin tälle viinirypäleitä kotiin tullessani. Hyvää elämää, kirotun säädyllistä. Kaikki pienoiskoossa. Siihen Paula oli ihastunut. Miten hän nauroi! Silmät kiilsivät rypäleitä syödessä. Pisti suuhunsa monta kerrallaan, ratisutti kiviä hampaissaan. Ojensi kurkkuaan ylös, nielaisi ja nauroi: »Minä voisin syödä monta kiloa.» Kuitenkin kyllästyi pian, työnsi pussin pois. Karisti kannat helmastaan lattialle: »Itsepähän ne huomenna lakaisen.» — Jos sanoi sanan teatterista, taiteilijoista, loistavasta maailmasta, jännittyivät Paulan kasvot — näen ne elävästi tuolla tavalla. Voi, kaikkea sinä halusit. Mistä annoin sinulle sellaista, mitä ei minulla ollut. Jos mistä itseäni ikäni syytän, niin siitä, etten sinua koskaan pieksänyt. Suomia sinua piti, vain kepakkoa tarvitsit. Jos sen armon päivän näen, että sinut tapaan, et pääse pehmittämättä. Punaiset juovat hienossa ihossa! Olisinpa kiinnittänyt sinut remelillä sänkyyn ja ruoskinut kerran viikossa, niin olisin iloinen mies nyt. — Mutta ne kasvot, sanat ja liikkeet. Suloinen olento hän on, minun vaimoni. Ja viimeinen ilta: »Oletko sinä ollut tyytyväinen minuun?» Kaksi kertaa kysyy sitä samaa. Pää tyynyllä, sotkuiset, ruskeat hiukset. Silmät tuijottavat minua kuin janoisen hirven. Voi huuhkajaa, voi yökköä, kun en sinua piessyt punaisille juomuille. Vetäisin vain sänkyyni. Hyvä Jumala, sitä naista. Suloinen olento hän on, minun vaimoni.

Lassila kulki kuin sokeana harmaata katua. Humalassa muistikuvistaan. Ne hivelivät yksinäistä, kiroilevaa mieltä kuin kuumennettu sukkapuikko, jolla lapsena pisteltiin tervaa pakottavan hampaan koloon.

— Suloinen olento hän on.

Hän tuli Antinkadun 38:n kohdalle. Tämä viisikerroksinen kivitalo ei ole kovin vanha. Sen vaaleanharmaat, likaiset seinät uppoavat hyvin viereisiin taloihin. Ikkunain kehykset näyttävät vaalean vihertäviltä. Väriä ei juuri voi määritellä. Se on lähes yhtä likaista kuin seinä. Tämä julkisivu näyttää tarkoituksella luodun sellaiseksi, ettei sitä huomattaisi. Tarkoitus on myös saavutettu. Talon toisella laitaa on porttikäytävä. Sen päällä tylsän kulman muotoon taivutettu kilpi, jonka toisella sivulla lukee: Antin sauna. Toisella: Anders bad. Keskellä julkisivua on ovi A. Sen kupeella pieni kilpi: Hieroja Ida Mäkinen Massös.

Astupa sisään A-ovesta. Punainen, ihana matto leviää jaloissasi. Rappu on miellyttävän matala. Seinien alaosassa epämääräistä, viehättävää väriä. Sitä ja valkeaa yläosaa rajoittaa sinikeltainen nauha. Hissin ovella, lasin alla kapeissa kehyksissä huomattava taulu: Kerjääminen ja kaikenkaltainen kaupusteleminen on ankarasti kielletty. Tämä on vain suomeksi, luultavasti eivät ruotsalaiset harjoita sellaista. — Tähän taloon Lassila astuu. Paula on tätä mattoa juossut tuhansia kertoja.

Eteisessä on raskas ja huono ilma. Hän tahtoo panna takkinsa roikkumaan. Mitä se kannattimessa tekee? Potkaisee kalossinsa nurkkaan. Ne nostavat kärkensä korkeutta päin ja jäävät seinää vasten. Tököttävät kuin humalaiset jalat. Lassila heittää W.C:n oven kiinni. Samassa tulee ajatus:

»Gud ske lof för dagligt bröd…»

Se ajatus oli yksi hänen pienistä vainolaisistaan nykyjään. Paula oli nimittäin W.C:n seinälle naulannut helakan keltaisen kuvan, joka esitti elopeltoa. Sen alla painettuna säkeistö:

    »Gud ske lof för dagligt bröd,
    Han för oss bär sorgen.
    Hvart skall Anna varm och röd?
    Hvad har mor i korgen?»

Lassilaa hiukan ihmetytti, mikä asian sopivaisuus sai Paulan liimaamaan sen sinne. Kun hän nyt koulusta lähtiessään tai sieltä tullessaan vain kulki tuon oven ohikin metrin päästä, heti hän pakosta alkoi kerrata:

»Gud ske lof…»

Ja väliin kadullakin hän tapasi itsensä sitä lausumasta.

Sänkykamarissa on pitsipeite kaksinkerroin Paulan sängyn päällä. Hänen oma vuoteensa on ollut laittamatta koko tämän ajan. Lakana riippuu lattialle. Hän menee illalla samalle jäljelle, mistä aamulla nousi. Yöpöydällä on kuivettunut ruusu kapeassa, korkeassa maljakossa. Sen terä on mytistynyt, melkein musta. Vaatekaapin oven isosta peilistä näkyy Lassilan oma kuva, hänen seisoessaan siinä yksin keskellä lattiaa. Huone on kylmä ja siivoomaton. Pikku matot kasassa puolittain sängyn alla. Pieniä sekasorron henkiä istuskelee joka paikassa. Niiden vartalo on laito, nauhamainen, silmät kierot ja suu virnistelee levottomasti, autiosti.

Lassila istuu hetkeksi sänkyyn. Taivuttautuu ja kirjoittaa sormellaan yöpöytänsä tomupeittoon Saakeli. Sormenjäljistä paljastuu kiillotettu pinta Sitten hän avaa ikkunan ja lähtee eteiseen askelin niinkuin voi ajatella kuljettavan maanalaisessa kuolleessa talossa. Nostaa oven alla makaavan Helsingin Sanomat kainaloonsa, käy kylpyhuoneessa pesemässä kätensä — naulassa siellä ei riipu enää Paulan loistavanvärinen aamuviitta — istuu omaan nojatuoliinsa huoneessaan ja avaa lehden.

Vihreällä verhottu jalkalamppu seisoo takana nurkassa kuin palellen.
Ikkunasta tulvii kirjoituspöydän päällitse koleus ja lokakuu.

Puhelin pöydällä soi, siellä on Valjakka. — Hei, terve. — Terve, terve. — Eikö teistä kumpikaan ole nykyjään kotona? Vai ettekö enää päästä minua sisään? Olen yrittänyt soittaa ovikelloa ja puhelinta jo toistakymmentä kertaa. Toivottomaksi se on osoittautunut. Mitä sinä teet? — Luen sanomalehteä. Tulehan nyt, kyllä minä olen kotona. — Heti paikalla lähden. Hei vaan.

Valjakka kampasi tukkaansa peilin edessä ja kysyi heti:

— Eikö Paula ole kotona?

— Ei ole — vastaa Lassila hitaasti, kärisevällä äänellä. Valjakka vetää muutamia suoria vetäisyjä kammalla taapäin, pistää sen pikkutaskuunsa ja seisahtuu Lassilan eteen. Tämä seisoo vielä paikoillaan, kuin ei suvaitseisi viedä vierasta ensinkään peremmälle. Peilin alla pienellä pöydällä näkyy Paulan ruskeat, vanhat säämiskäkintaat. — Harmittaa, ettei se ole korjannut mitään tavaroitaan.

He istuvat Lassilan huoneessa matalan pöydän ääressä ja sytyttävät savukkeet. Valjakka alkaa:

— Minä olen hiidenmoisessa pulassa, vaikka jos minä en olisi minä, ei minulla olisi mitään pulaa. Älä keskeytä nyt, hikoilen jo ilmankin, ja katso mieluummin tuonne ikkunaan päin. No niin — Valjakka työnsi päänsä sohvan selkämystää vasten — minä en voi mennä naimisiin.

Lassila katsahti hämmästyneenä toveriaan, kääntyi sitten entiseen asentoonsa.

— Ei hullukaan mene naimisiin keskellä lukujaan, ja minulta kuluu vielä kolmatta vuotta.

Toinen ei virkkanut mitään.

— Kuitenkin minä olen päättänyt tehdä sen, vieläpä tänä syksynä. Tarkastahan nyt tilannetta, minä selitän sinulle kaikki. Olen miettinyt ja vatvonut tätä. Ensiksikin: olen tehnyt keksinnön. Minulle on nyt vasta selvinnyt eräs asia ja ihmettelen itseäni. Katsos, täällä meillä ja miksei liene muuallakin, ihmisten uskomukset ovat niin sairaalloisia — perin valheellisia — ihan liikuttavia. Sekin juuri, että puhutaan henkisestä ja henkisestä rakkaudesta. Oi, mikä sielujen sopusointu! Minua rehellisesti ellottaa. Mitä hittoa se hyödyttää, jos kaksi ihmistä ei voi sietää toisiaan ruumiillisesti? Minä olen varma siitä, että rakkaus on fyysillistä tuntoa. Enkä minä ole tutkinut Anjan henkeä, minusta hänen sielunsa ilmenee ruumiissa.

Valjakka vaikeni ja mutisti suutaan. Karisti tuhan savukkeestaan. Sanoi varovaisesti:

— Minuun on nyt, juuri tänä aikana, vaikuttanut sekin, että käyn Vanhassa klinikassa luennoilla. Ne olennot tekevät fyysillisesti pahaa, kun on tottumaton. Nolo niitä on ajatellakin.

Hän kurtisti nenäänsä, vetäisi joitakin vihaisia sauhuja. Siitä paloi paperossi uudelle karrelle, loppuun asti. Hän heitti sen tuhkakuppiin ja jatkoi hitaasti:

— Omituista, kerrassaan omituista. Olkoonpa nainen typerä, ruma tai irstainen, kaikki ne kelpaavat meille. Vaikka olisivat kuin kourallinen syksyistä kuraa, me pidämme heitä kyllin hyvinä koteloina. Kas, luonto se vaatii siemeniä ja taimia. Tai ei se siitä johdu, vaan rakkauteen sisältyy niin suurta nautintoa, että joka katsoo voivansa olla ilman sitä, on minun mielestäni idiootti.

Valjakan silmäkulmiin oli tullut syvät, ehdottomat rypyt. Lassilan kasvot olivat merkillisen valjut ja syvät hämärässä. — Piruko lähetti tuon miehen puhumaan kaikkea tällaista nyt? Juuri nyt. — Hän istui siinä kuin olisi huone täynnään näkymättömiä terässäikeitä, ohuita kuin hämähäkin seitti. Ne sattuvat, vaikka et liikukaan ja viiltävät äänettömästi lihaa. Tuo toinen ei tiedä niistä mitään. Jatkaa:

— Niin, minun on tehtävä tämä selväksi, minun on saatava ratkaisu. Olen jo päättänyt näin: menen Anjan kanssa kihloihin, ja sitten me panemme toimeen yhdysasunnan, symbioosin. Jospa olisin keksinyt tämän esimerkin silloin, kun Laurus antoi minulle nollan niistä luontsan kokeista. Niin, minun on pakko tehdä se, siitä ei voi periä. Tai mikä hiiden pakko siinä on, sepä se minua suututtaa, että kuitenkin teen sen. En minä ole mikään kiimainen kissa tahi niinkuin jänis, tuli hännän alla. Mutta se on niin noloa näinkin, koko prosessi. Ajattelehan, kun minä nyt olen hyvin puettu ja puhua latustelen mukavasti, lisäksi vanha civis tahikka lähes tohtori; johan se tyttöparka, jos hän on jäänyt jonnekin kuudennelle à seitsemännelle luokalle, pitää minua keisarina. Istummepa sitten Fazerilla, tanssimme osakunnassa tai teemme mitä tahansa: lopuksi päädymme minun asuntooni. Minulla on yliote ja tulen vieneeksi hänet sinne. Tulen vieneeksi. Minkäs sille, mutta minä en kehtaa tätä aina uudistaa, tätä ensiluokan varkautta. Eikä menisi kauan, kun karttaisin häntä kuin ruttoa. Etsisin toisen ja tämän jälkeen kolmannen. Siitä syntyisi hieno haaremi — järjestyksessä. Jaa, järjestys kaikessa.

Valjakka nauroi. Karaisi kurkkuaan kuin se olisi tukkeentunut, sanoi karkeasti ja juhlallisesti:

— »Viisi vaimoa on sinulla ollut ja se, joka sinulla nyt on, ei ole sinun viimeisesi.» Katsos, miten hyvin minä osaan Raamatun. Minulla oli pikkuvesana kotona mummo, joka luetti ja kuulusti läksyt. Totisesti, silloin minä en tietänyt, mitä tarkoittaa: »Viisi miestä sinulla on ollut…» Hah, luuletko, että nykyaikana voisi lisätä lukua? Piru minut syököön, jos minä otan toimeen sellaisen haaremin, ei minusta enää virkaan päästyäni ole kunnollisesti avioliittoon. — Minulle juuttuu mieleen yksi sana: typerää.

Valjakka purskahti iloiseen nauruun. Lassila oli kolkon näköinen, katseli ikkunan listejä. Valjakka nauraa, kun ei saa toista nauramaan, selittää viimein silmät välehtien:

— Nyt sinä tuijotat ikkunaan kuin tuomittu etkä päätäsi nytkäytä. Etkö käsitä, ettet enää minua häiritse, kun pääsin alkuun puheissani. Mutta en minä sille naura, se vain minua yllytti. Näetkös, veli, minä olen pari viikkoa kuljeskellut ympäri, ensin syleskellyt, sitten kironnut ja sanonut: typerää… Sitten taas syleskellyt ja vahvistanut: typerää.

— Sattuipa yhteen kaksi noitujaa, tokaisi Lassila väliin.

— Noidutko sinäkin? No, sitten minua vielä nauratti, kun olin sanomaisillani nyt sinulle: Raamatussa sanotaan, että joka sanoo veljelleen: sinä tyhmä, hän on vikapää suureen tuomioon. Sinä olisit vastannut, että minun on paras vaihtaa teologiaan; nämä merkit viittaavat uskonnolliseen murrokseen. Hahahhaa! Mutta eikö sitten ole typerää, että miehen täytyy lukea lähes kolmikymmenvuotiaaksi, ennenkuin pääsee lääkäriksi tai sen kaltaiseksi, ja velkoja on loppuiäksi. Mene sitten naimisiin, kun olet vanha, höpsistynyt ukko. Ruumis kuin kääpä ja aivot tomua. Kuvittele, että olet viettänyt jokseenkin kunnollista elämää siihen saakka. Mikä kivinen ja kuiva tie? Mikä erämaa, tuska, hiki ja ikävä? Sitä ei sulattaisi kerubikaan, enkä minä lupautuisi siihen edes sieluni autuudesta. — Näe nyt tämä silmissäsi: mies nuori ja lämminverinen kuin arabialaiset hevoset. Huomaa: nuori ja lämminverinen vielä. Hän lukee. Kantaa iestä nuoruudessaan. Rintakehä painuu ruttuun. Rakkaus, ainakin konkreettisessa mielessä, on kielletty asia. Älä kajoa naiseen — Valjakka nauroi taas — Raamattu sanoisi: älä ryhdy häneen. No hyvä, jos voit olla ryhtymättä. Mutta olettakaamme, ettei mies voisi, että tulisi ryhtyneeksi. Pitäisikö hänen sitten tehdä, niinkuin entisen kartanon ylpeän tyttären? Tämä antoi juhannusaattona naapurin mustasilmäisen rengin hurmata itsensä. Hänet huomattiin langenneeksi, kun hän synnytti pojan — kaksikymmentä seitsenvuotiaana. Sinä kesänä hän kuljeksi lehdoissa ja lauleli: »Lankes taivaan enkelitkin, miksei kurja ihminen.» Voi sitäkin surkeutta! No niin. Mutta on typerää, tekeepä mies kummin tahansa: jäähdyttääkö verensä harmajassa ikävässä, nuoleksii huuliaan, vaikkei ole juonutkaan viiniä, vai tekeekö syntiä peräkanaa ja katkaisee selkärankansa. Piru soikoon, minä en kulje kumpaakaan tietä. Mikä minua kieltää tekemästä tahtoani? Saa kai oman elämänsä reistata parhain päin? Ja jos ei minussa ole siihen miestä, sitten menköön! Kun olen hosunut itseni kuluksi enkä kykene enää sormeani koukistamaan, silloin vasta hellitän otteen ja sanon: On vuoro astua Herra Kohtalon näyttämölle. Järjestäkää loppumatka. Enää ei ole vähä. Minä vannon, etten mene sen tytön näkyviin, jos en saa tätä selväksi. Etkö hyväksy tätä, puhu! Katsos, minä olen ihan kiusallisen mallikelpoinen ja puhdas nuorukainen. On sekin ajatustapa: puhdas ja viaton! Totisesti. Armollinen neiti, onko sydämenne puhdas? — Ei, herra. — Ah, mikä kauhistus, kuonakasa! — Kuule, etkö näe tätä hullunkurisuutta? Miksi olet ääneti? Paulakin sanoi: Ne ovat kerrassaan typeriä, jotka eivät mene naimisiin.

Lassila oli ollut koko ajan ääneti, ajatteli, että hän koulussa oli aivan samanlainen kuin ennenkin, tahtoi vain aina suuttua oppilaihin. Nyt hän käänsi päätään:

— Sanoiko Paula niin? Sepä on vasta todiste.

— Joka tapauksessa on päätetty: nyt minä aloitan symbioosin. Mutta mikä sinua vaivaa, mies? Olet suorastaan tylsä. Missä Paula on?

Valjakka ravisteli toista:

— Missä Paula on, kuuletko?

— Saatana, älä vanuta minua. Paula on Ranskassa luullakseni.

— Ranskassa?

Ei vastausta.

— Mitä hän siellä tekee?

Lassila teki avuttoman liikkeen käsillään:

— Mistä minä tiedän.

— Sinäkö hänet lähetit?

— Mene matkaasi, äläkä urki minun asioitani. En minä häntä lähettänyt.
Hän meni.

Valjakka nauroi:

— Minä nyhdän sinusta totuuden, vaikka olisit kuin vanha tervaskanto. Ilmankos täällä oli niin omituinen haju. Vainusin sen heti, mutta olin niin täynnä ajatuksiani. Menikö hän yksin?

— Ei.

— Sinäkö annoit hänelle rahat?

— Ei. Revit minua kuin korppi haisevaa raatoa. Tiedä, että minussa on vielä elävän ihmisen tunto ja aistit.

Valjakka veti suunsa kokoon kuin olisi aikonut viheltää. Thorpe! Ja sittenkin: Hän oli täällä kuin yksi kotiväestä ja uskoi aina istuessaan tämän talon pöydässä, että Paula välitti vain miehestään. Hän kysyi epäröiden:

— Tuleeko Paula pian takaisin?

— Ei hän tule ensinkään.

Valjakka ihmetteli miestä, joka istui siinä koko ajan samassa asennossa kuin jäätyneenä tuoliinsa, leuka itsepäisesti ja jyrkästi eteen vedettynä. Ja tässä hän oli koko ajan puhunut rakkauden nautinnoista. Hän nousi kävelemään, seisahtui Lassilan viereen. Toinen on kuin ei kuulisikaan, ei tietäisikään hänen olevan siinä. Valjakka lyö kätensä siihen olalle, lyö hyvinkin lujasti, mutta tajuaa selvästi, että se on toiselle aivan vieras. Sama jos pitäisi sitä kuolleella sohvan selustalla. Mutta on nolo vetäistä se samassa poiskin. Niin hän viivyttää sitä ja sanoo:

— Kuulehan, velimies, tätä minä en ymmärrä.

Lassila päästää kurkustaan jonkin lyhyen, nimettömän äännähdyksen, sitten vastaa:

— Sinähän muuten ymmärrät kaiken, mikä koskee erotiikkaa. Tämän minä puolestani ymmärrän varsin hyvin. Mutta jos sanot sanaakaan tästä kellekään, niin ammun sinut suoraan. Käsitätkö? Ei vihjaustakaan.

— Selvä on.

— No: ei tahtonut keittää ruokaa, tiskata ja siivota — Lassila pysähtyi, ajatteli: eikä tahtonut minua enää. Jatkoi äskeistä kovemmalla ja tylymmällä äänellä: — Lähti nauttimaan. Niinhän sinäkin aiot tehdä.

— Minä teen sen rehellisesti.

— Rehellisesti? Vai rehellisesti? Oho, sanonko minä? Pidätpähän hänet vain käden ulottuvilla, voidaksesi paremmin ottaa tilaisuudesta vaarin.

Valjakka vetäisi kätensä pois ja kulki toista vastapäätä, jäi siihen kädet taskussa:

— Kuule, kyllä minä määräni tiedän, vaikka olisinkin puhunut tässä roskaa. Mutta sitä en tiennyt, niin usein kuin pöydässäsi söinkin, että sinä kohtelit Paulaa sillä tavalla. Eipä sitten ihme, jos hän lähti tiehensä.

Kului puoli minuuttia. Huone oli melkein hämärä jo. Sittenkin voi Valjakka erottaa Lassilan silmien ylenkatseellisen välähdyksen. Tämä sanoi terävästi ja levollisesti:

— Sitä varten kai Paula lähtikin, etten kohdellut häntä niin. Ja minä kehoitan sinua: Käytä tilaisuutta hyväksesi. Mikä muuten olisi hänen osuutensa symbioosissa?

Valjakan suu avautui, mutta hän ei sanonut mitään. Kävi jälleen istumaan. Muisti kerran nousseensa Paulan kanssa hississä ylös. — »Olin automatkalla Thorpen kanssa.» Paula oli nauranut kummallisen, ihan hyppivän iloisesti, ja silmät olivat kiiluneet. Ja erään toisen kerran: he olivat lakanneet syömästä, istuivat vielä pöydän ääressä. Paula houkutteli heitä molempia Polylle tanssimaan, oli työntänyt lautasensa etemmäksi, nojasi kyynärpäillään pöytään, ruskeahipiäiset käsivarret paljaina. Voi, voi sitä Paulaa! Lassila ei pitänyt juuri tanssista. Paula kiusoitteli häntä, nauroi ja nauroi. Kuin ei olisi tositeolla halunnutkaan tanssiin. Lassila oli laskenut kätensä Paulan paljaalle käsivarrelle ja silitellyt sitä. Tämä nauroi yhä, kirkkaasti, melkein voimattomana, ja työnsi päänsä miehensä olkaa vasten. Se nauru muistui elävästi, ja samassa tuli ikävä sitä. Paula oli hyvä ja hauska. Valjakka ajatteli itsekseen asiain sekaisuutta ja epäselvyyttä. Hän päätteli: hullu ei tule tästä hurskaaksi, päinvastoin viisaskin kadottaa älynsä opastavan langan. Sanoi hiukan päätään puistaen:

— Luoja varjelkoon sitä naisen sukua.

— Kyllä ne itsekin varjelevat itseään.

— Ei tämä ole kauniisti Paulalta.

— Paula voi itse ajatella siitä toisin. Olethan sinäkin jo huomannut, ettei työstä tule aina väsyneeksi eikä ruoasta kylläiseksi. On oikkuja, jotka hipovat hulluutta. Viisain on se, joka seuraa vain omia halujaan, nauttii millä hinnalla tahansa. Paula on viisas. — Lassila hymähti hiukan katkerasti, pani kämmenensä vastakkain ja kohotti päätään hämärässä:

— Minä olen huomannut sen vasta nyt. Sen, ettei ruumis elä vain leivästä. Se kirkastui minulle oikeastaan sinun puhuessasi.

Valjakka nosti uudestaan kätensä toisen hartioille:

— Velimies, Paula ei tehnyt hyvin, se on totta. Mutta siitä huolimatta en syyttäisi häntä mistään. Pidän hänestä kukaties yhtä paljon kuin Anjasta.

Toinen yritti nauraa:

— Hyvä hän ei ollut, sitä ei voi sanoa. Ja toisekseen: Paulasta taitaa pitää joka mies.

Valjakka nyökkäsi:

— Se on totta. Hän on niin kakaramainen, ettei häneen voi suuttua.
Mutta mitä sinä nyt teet?

— En mitään.

Lassila nytkäytti olkapäitään. Siinä oli jotakin konemaista, toivotonta ja lyötyä, siinä liikkeessä. Huoneen kolea, raskas ilma jähmettyi. Matala, siro tupakkapöytä ikäänkuin lyyhistyi alemmaksi. He olivat aikaa unohtaneet polttaa. Ikkunasta näkyy vain taivaan paksu, tiheä, kevenemätön kansi. Se oli tänä syksynä aina muuttumaton, aina samankaltainen, savenharmaa. Satoi usein. Me olemme tottuneet harmaihin päiviin.

Valjakka nousi, väänsi tulen jalkalamppuun ja laski vihreän paperikaihtimen ikkunan eteen. Ovi eteiseen oli auki, sieltä veti kylmästi. Hän meni katsomaan. Tuli makuuhuoneeseen ja pysähtyi keskelle lattiaa. Hämärä huone näytti epäjärjestyksessä niin oudolta. Se oli kylmä ja kaamea, täynnä raakaa lokakuun ilmaa. Sänky avattuna, lakana riippumassa lattialle. Hän vetäisi ikkunan kiinni ja palasi Lassilan luo:

— Mitä sanot, jos me kaksi nuorta miestä laittaisimme teetä itsellemme? Minun tuli vallan kylmä tuolla makuuhuoneessa. Laita sinä kupit tälle pöydälle, minä panen veden tulelle ja hankin leivänpuolen.

— Ei siellä konttorissa taida olla leipää?

Valjakka meni tarkastamaan. Oli vähän näkkileipää, ei voita. Lassila söi kai ulkona. — Hän pani veden kaasulle ja juoksi alas. Osti voita, juustoa ja hapanimelää mustaa leipää. He pitivät siitä molemmat. Se oli pehmeää ja makuisaa, kiihotti syöntiä kuten ennen yöntakainen leipä kotona. Sitä sopi vatsaan mittaamaton määrä.

Kun hän tuli ylös, kiehui vesi. Hän kantoi tuomisensa Lassilan luo. Kupit ja sokeri olivat jo pöydällä. Molemmat miehet istuivat aterioimaan ja Valjakka sanoi:

— Nyt minä huomaan, mikä minua vaivasi. Totinen nälkä. Jaa-a. Se se oli.

He panivat paksusti voita ja juustoa voimakkaan leivän päälle. Hyvä tee lämmitti tässä ankeudessa. Ei mikään maailmassa saa nälkäistä, masentunutta ja katkeraa miestä niin hyvin lepytetyksi kuin mieluinen ruoka. Ehkä ei poistu vihan syy, mutta se lievenee. Mitä sanat eivät saa aikaan, sen saa särvin.

— Muistatko, kun me kevätillan hämärissä kuljeksimme Savonlinnan kylpylaitoksen metsissä, juostiin kiinni tyttökoululaisia ja pussattiin niitä väkisin? Nämä pyristelivät sylissämme, juoksivat piiloon ja huutelivat taas etsimään itseään. Me hiivimme ja kiersimme, yht'äkkiä pemahdimme niiden piilopaikkaan, ja taas alkoi juoksu. Myöhään palattiin kaikki samassa parvessa Vääräsaaren kautta kaupunkiin. Muistatko meidän juttujamme? Siellä syntyi leikki poikineen. Sellainen kuulas hämärä ja vihreän tuoksu. Se oli vasta aikaa.

Lassila muisti. He olivat poikia silloin, terävä-älyisiä, notkeita kuin apinat, keksivät kujeita joka päivä. Hän sanoi:

— Ne ihmiset olivat eri pohjaa. Muistatko sen lihavan tyttökoulunjohtajattaren? Tämä tuli kerran talvella minua vastaan Olavinkadulla. Oli oikein satanut lunta ja siihen trotuaarille oli luotu metrin levyinen tie. En päässyt siitä muijasta sivu, ennenkuin hyppäsin hankeen, ja sillä minä myöhästyin lyseolta. Lucullus piti minua kovilla, mutta en minä kehdannut sanoa sille oikeaa syytä.

— Kettusen Askopa on mennyt ihan tuuliajolle. Se on siellä valokuvaamossa. Otti minustakin viime kesänä kuvan. Illat haljuilee pitkin rantoja hallintyttöjen kanssa.

— Onko se nyt kittaantunut niihin hallityttöihin? — Lassila nauroi. — Siitä Askosta olisi voinut tulla vaikka tohtori, jos ei se eronnut silloin keväällä. Siinä oli reilu poika.

— Luculluksen syytä ero oli. Se se reistaili aina ja kaikkien kanssa.
Mutta saipas Askolta nenälleen.

— Kyllä Lucullus itse osasi asiat, mutta siltä puuttui opettamisen taito. Häkeltyi aina ja kiivasteli ihan suotta.

— Ja tokitti etusormellaan silmälaseja ylemmäksi.

— Ja vilautti kieroon niiden alta.

Molemmat miehet nauroivat hiljakseen. Mutta nyt käänsi Valjakka puheensuuntaa:

— Pitäisi pian lähteä, mutta ajattelin tässä, että sinun pitäisi saada joku nainen hoitamaan talouttasi.

Lassila, melko töykeästi:

— En tahdo ketään.

— Ei tämäkään kelpaa. Ota nyt asiat järjen kannalta. Vaikka olisit menettänyt kymmenen vaimoa, ethän silti ole suossa. Kyllä naisia aina saa vaikka joka sormelle, eikä ne paljon eroa toisistaan.

Lassila, jyrkästi ja vihaisesti:

— Minä en ota yhtään naista asuntooni, se on sanottu kerralla. Niin kaunista ei tule. Sain jo kylläni yhdestä.

— Se on luuloa, se. Kyllääsi sinä et saanut. Mitä hyödyttää pettää itseään? Parempi on valehdella muille kuin itselleen. Sillä et kuitenkaan asiaa muuta etkä omaa mieltäsi käännä. Jos jäät yksin nuhjottamaan, menet pilalle, miksi et ota kysymyksiä suoraan, miksi et katso mitä voi tehdä? Vastasyntynyt vasikkakin hivuttautuu maidon ääreen. Sinä olet mies. Jos olet pudonnut mutahautaan, jäätkö seisomaan sinne? Jos sinulta on palanut talo, etkö rakenna uutta? Jos vaimosi on kuollut lapsivuoteeseen, etkö voi saada vielä sekä vaimoa että lasta? Et kai itse ole sillä kuivettunut? Kun tuhansia siitinsoluja menee yhdellä kerralla hukkaan, niin riittää niitä uuden lapsen siemeneksi.

Lassilan silmät olivat kovat ja kylmät:

— Kuule, minä pystyn siihen, mihin sinä et näy pystyvän: olemaan ilman naista. Enpä uskonut tähän asti, että sinussa on parittajan vikaa.

— Luuletko, että yritän houkutella sinua mihinkään roskaan? Olen vain tottunut ajattelemaan liian suoraan, se on alkavaa ammattitottumusta. Etkö itse sanonut, ettei Paula tule takaisin? Siis sinun on leikattava itsesi irti Paulasta millä hinnalla tahansa.

Lassila kohotti päätään. Hän oli valju; lihasten hieno liikahtelu kasvoissa ja silmäkulmien kireys antoi aavistaa, että hermot kohosivat pinnan alla terävinä ja herkkinä kuin neulain päät. Hän kysyi:

— Ja mikä on hinta?

Vastaus tuli arvelematta:

— On saatava korvike, toinen nainen.

— Ei se auta. Kuule, velimies, ajatukseni ovat pahemmat kuin koko helvetin lieska. Teen totisesti mitä tahansa, jos pääsen niistä irti. Päivät vielä menevät, mutta ei yöt. Valvon ne läpeensä.

— Jaa. Tiesinhän sen. Siinäpä se on, vaikka et usko minua. Siis pitää saada unilääkettä. Annahan minun miettiä. Määrätään jotakin sellaista, että kun sitä nautit, putoat kuin kaivoon ja tarvitset herätyskellon. Odotahan — bromia, valeriaanaa, morfiinia? Ei kelpaa.

Valjakka meni pöydän luo ja kirjoitti jotakin. Toi sitten pienen lipun
Lassilalle:

— Tässä on resepti parhaasta unilääkkeestä. Se pannaan Huusikseen, ja siitä tulee mainio, sillä paras unilääke on nainen.

Lassila luki:

»Sivistynyt nuori nainen saa paikan hoitamaan yksinäisen nuoren herran taloutta. Vastaus henkilötietoineen, mieluummin valokuvan kanssa, t. 1. kontt. nimim.

Kodin luoja 124.»

Hän purskahti outoon, äkilliseen nauruun:

— Kodin luoja, valokuvan kanssa… Voi yhden kerran. Voi turkanen… — Hän nauroi tolkuttomasti.

— Mitä? Rehellistä peliähän tämä on. Ja sinä teet hyvän työn. Saa pitää itseään onnen kärppänä, kun pääsee tänne. Sehän on, veikkonen, samaa kuin kylmää vettä janoiselle.

Veri karkasi Lassilan päähän. Hän tunsi omituista huumausta. Katseli Valjakkaa, joka seisoi siinä hajasäärin, hartiat taa työnnettynä, ja puhalteli savupilviä vähän kieronnäköisesti hymyillen. Hänellä on tummanharmaa, hiukan punertavanvivahteinen villapuku, läskipohjaiset kengät. Rintataskusta pistää esiin hopeinen täytekynän pää. Takki on auki. Näkyy hoikka ruumis, rintakehä on laaja. Siihen sopii paljon raitista ilmaa. Tämä mies ei ole pilaantunut eikä mätä, ei juoppo ja kyvytön. Tervejärkisimpiä ylioppilaita, mitä saattaa löytää. Mutta hän itse? Mikä kutisti hänen ulottuvaisuuttaan? Mikä sumu aina hänen ympärillään? Mitkä siteet sisällä, jotka eivät hellitä hituakaan. Onko hän kääpäainesta, koko mies? Makasiko hänen voimansa vai eikö sitä ollut? — Yht'äkkiä huusi jokin ääni Lassilan aivoissa vastauksen: Opettaja. Sinä olet opettaja. Nuutunut mies, sokea ja typerä. Et näe ilman silmälaseja. — Pienet pirut muodostivat piirin, pistivät kielensä ulos ja huutelivat vuoronperään:

O-pet-ta-ja. O-pet-ta-ja. O-pet-ta-ja. — Lassila ojensi kätensä nyrkkiin yli tuolin nojien, nousi seisomaan toisen rinnalle. Hän oli lyhempi ja hoikempi kuin toverinsa.

— Oletpa oikeassa. Rehellistä ja suoraa peliä. Kylmää vettä janoiselle! Hahaa. Paula livahti käsistäni melkein samanarvoisena kuin neitsyt. Mutta eipä tule toista naista, joka pääsisi yhtä helpolla. Minä otan vielä osani — sulin käsin. — Hän huusi sen. Katsoi kuin humalassa toveriaan. Tämä otti ilmoituksen pöydältä taskuunsa ja heitti savukkeensa tuhkakuppiin, aikoi sanoa muutakin, mutta päätti jättää sen toiseen kertaan, sanoi vain:

— Minä vien tämän huomiseen lehteen. Ylihuomenna tuon sinulle vastaukset, ja tänä iltana minä menen Anjan luo. Näytänpä sinulle hänen kuvansa.

Hän otti sisemmästä povitaskusta pienen kamerakuvan. Siinä oli näöltään aivan tavallinen nuori tyttö. Seisoi auringonpaisteessa, pää hiukan kallellaan, riiputti takkia kainalossaan, hymyili Tuuhea, suora, vaalea polkkatukka. Ruudullinen pumpulimekko, hihattomat käsivarret. — Siihen oli Vaijakka ihastunut.

— Miten vanha hän on?

— Kahdeksantoista. Minä olen opettanut pienokaisen rakastamaan. —
Valjakka otti kuvan takaisin ja katseli sitä suurella hartaudella. —

Sanopas, eikö se ole oikein — häntä kohtaan, tarkoitan — ottaa hänet asumaan luokseni? Hän on niin nuori ja minun pitää lukea vielä niin paljon. Jos ei siitä tule hyvää?

— Parasta koettaa.

— Ei sitä turhanpäiten huoli koettaa. Mutta minä olen tehnyt jo päätökseni. Terve nyt.

— Terve.

2.

Kapeasta rappukäytävästä Albertinkadulla vie ovi erilliseen huoneeseen. Ovella on päällekkäin kaksi käsinkirjoitettua nimilappua: Anja Vaara. Elli Halonen. — Huone on suurehko ja korkea. Yhdeksänruutuinen ikkuna varjon puolelle päin antaa sille kolean leiman. Siellä on molempien tyttöjen valkopeitteiset sängyt rinnakkain. Ylipäänsä on huone hauskasti kalustettu. Tällä hetkellä on Anja yksin kotona. Hän on lämmittänyt vihertävää kaakeliuunia ja istuu nyt hiilloksen valossa. Kauempana huoneessa asuu hämärä. Anjalla on pussi sylissään, hän syö maapähkinöitä aivankuin vastenmielisesti, pureksii hitaasti ja heittelee kuoret sikäli hiillokseen. Kasvot ovat totiset, vaikka hän onkin punainen istuessaan siinä lämpimässä, on kuin hivelisi poskia kalpeus. Hän ei ole nälkäinen, mutta sydänala tuntuu tyhjältä. Se johtuu ajatuksista:

— Hän ei tule enää. Minä en saa odottaa, en saa, en saa. Vaikka sanonkin sen itselleni miten monta kertaa, odotan kuitenkin. Ja päätäni huimaa. Ei, minä en saa. Miksipä hän minua ajattelisi? Eikö hän mahtane halveksia minua? Kuinka hän voi kävelläkään rinnallani? Ehkä en minäkään käveleisi, jos olisin hänen sijassaan. Mutta voi, voi, miten ihailen häntä. Heikkous vihlaisee, kun näenkin hänet. Voi minua.

Anja siirtää tuolinsa enemmän varjoon.

— Tiedänhän, ettei mies välitä naisesta, jonka kerran omistaa. Silloin he rakastavat, kun vielä ikävöivät, kun toinen on kaukana ja käsin koskemattomissa. Jos olisimme lasikaapissa, avaamattomien lukkojen takana, ettei heidän ikävänsä lakkaisi, että he itse kärsisivät tuskaa, silloin ei heidän tunteensa sammuisi. Kiirastuli pitäisi sitä kirkkaana. Nyt heille on tärkeintä se, mikä tuottaa toiselle tuskaa, huolta ja epätoivoa. Eikä yksikään mies tahdo suojella naistaan. Kun olemme antaneet kaikkemme, ei kukaan meitä auta. Mutta minä ikävöin häntä itseään, olla hänen seurassaan, istua hänen sylissään, silittää hänen poskeaan. Hän ei palaa enää. Enää ei minulla ole mitään antamista. Hyvä Jumala, ole minulle armollinen. Minä, pelkään. Älä jätä minua, vaikka olisinkin väärin tehnyt. Minähän vain en vastustanut häntä. Oi tätä levottomuutta ja onnettomuutta. Hyvä Jumala, minä pelkään. En koskaan, koskaan enää antaudu kenellekään toiselle miehelle. Päästä minut tämä kerta, ole armollinen ja laupias. Ei koskaan, koskaan enää. Oi miten minä pelkään.

Anja on lakannut syömästä ja puristaa käsiä yhteen sylissään. Hän istuu juuri hämärän ja punertavan loimun rajalla. Katselee pimeään ja melkeinpä vapisee.

Kuuluu koputusta kaksinkertaisen oven takaa. Anja nostaa pussin helmastaan vuoteelle, vääntää sähkön palamaan ja avaa. Valjakka tulee sisään, ja Anja heittäytyy hänen kaulaansa. Miehen päällystakki on kosteanmakuinen ulkoilmasta, hän on reipas, tullut juuri valaistulta kadulta. Riisuu päällystakkinsa sängynpäähän, huomaa hiilloksen:

— Mutta sammutetaanpas sähkö.

Vastapäätä uunia on toisella puolella sohva, he istuvat siihen.

— Minä luulin, ettet enää tulekaan.

— Voi pikkunen, minähän olen koko ajan ajatellut, miten järjestäisimme meille. Katsos, minä tahtoisin sinut asumaan kanssani. Emmekö voisikin asua yhdessä huoneessa?

Anja painautui lähemmin toista vastaan, ei vastaa.

— Sanohan nyt. — Valjakka taputtelee häntä olkapäälle.

— En minä voisi.

— Etkö pidä minusta sen vertaa?

— Pidän — mutta se on minun luonteensuuntaani vasten.

— Siitäkö syystä? Onko se sinusta väärin?

— En tiedä. Sillä samalla osastolla kuin minä on eräs neiti. Hän asuu sillä tavalla jonkun taiteilijan luona. Tytöt sanovat häntä takanapäin leipäsudeksi. En minä tahdo sellaiseksi.

— Välitätkö sinä ihmisten mielistä? Sitäpaitsi: eihän toisten tarvitse sitä tietää. En minäkään kerro tovereilleni.

— En minä muutenkaan.

— Miksi et?

He olivat puhelleet puoliääneen, hiljakseen, silitellen toisiaan. Valjakka ei saa nyt vastausta ja kääntää lopulta Anjan kasvot näkyviinsä. Näkee tuskalliset, huolesta lavenneet silmät.

— Rakas lapsi. Sinä olet niin surullinen. Mikä sinua vaivaa?

— Ei mikään.

— Pelkäätkö sinä — itsesi tähden?

Ei vastausta.

— Sano nyt minulle, pitäähän minun tietää sinun asiasi.

Anja ei vain sano, eikä Valjakka anna hänen kääntää kasvojaan poispäin. Tyttö sulkee silmänsä, orpo vesihelmi kiertyy esiin. Mies kohottautuu äkillisesti:

— Kuulepas, sano totta, eihän sinulla ole mitään pelättävää?

Anja tuntee itsensä pehmeäksi pelosta. Hän on hirveän nolo ja kuitenkin on hyvä olla. Hän torjuu epäselvästi, kiihkeästi:

— Ei, ei mitään, ole huoletta.

Valjakka hymyili:

— Voi lapsukainen.

— Pian tulee Elli kotiin. Eikö sinun jo ole lähdettävä?

— Kyllä minä lähden. Ja sinä et sitten tule minun bolagistikseni?

— En, mutta kuulehan, jätätkö sinä minut sentähden?

— En minä sinua jätä. Sinusta tulee minun vaimoni. Mutta milloin tapaamme ensikerran?

— Viikon päästä, sanoo Anja epäröiden. Hän ei uskalla pyytää aikaisemmin.

— Hyvä, minä tulen silloin kahdeksalta tähän sinun asuntosi kohdalle.

Valjakka lähtee ja onnellinen Anja muistaa vasta nyt sulkea pellit.
Hiillos on jo melkein musta.

* * * * *

Samaan aikaan kulkee Lassila pitkin katuja kovasti ajatuksissaan. Hän tulee Espikseltä Antinkadulle. Uuden Suomen kello on kymmenen. Kirkkopuiston puut seisovat suurina ja kohottavat mustia, paksuja haarojaan ylös sähkönloisteiseen hämärään. Ne ovat kuin aaveiden kuivuneet käsivarret. Takaa näkyvät Bulevardin lyhdyt. Siellä kulkee raitiovaunu, sen perässä hehkuu pieni punainen silmä. Puiston kulottuneesta, kosteasta nurmesta kohoaa maanhaju. Katu on tyhjä ja pitkä. Talot vierillä kohoavat omituisen suljettuina, ikkunoissa aavistus valoista. Lassila kulkee kotiin yksinäisenä, pitkin askelin. Tällä kävelyretkellä hän on tehnyt lujan päätöksen: Minä ajan murheen seurastani, keinoilla millä tahansa. Juopoksi en kuitenkaan rupea, se on vasten järkeäni.

Kaksi naista kiiruhtaa juoksujalassa hänen sivuitseen. Toinen läähättää: — Minä olen ihan kuitti.

Lassilaa naurattaa katsellessaan autiolla kadulla naisen avaraa selkää ja tukkijalkoja. Hän ajattelee vastaukseksi: Vähemmästäkin ihrakasasta.

Lassila tulee makuuhuoneeseensa ja alkaa riisuutua. Huone on jo ehtinyt lämmetä. Patteri ikkunan alla on auki. Hän kiskoo pyjaman päälleen, ravistaa lattialle valuvaa lakanaa ja työntää sen täkin alle. Laittautuu painuneeseen, kovaan vuoteeseen ja sammuttaa lampun. Uni ei tule. Tulevat kiihkeät mielikuvat. Ne ovat paholaisia, suoraan helvetistä kohonneita. Täyttävät sängyn ja härnäävät hänen ruumistaan, niiltä ei voi saada rauhaa. Hän pyörii, haluaa viileyttä, käärii täkin torvelle ja puristaa sen syliinsä. Sitä ei kukaan ymmärrä, joka ei ole tuntenut oman ruumiinsa ikävää yksinäisinä öinä, kun vuoteen yli tuntuu pimeässä kulkevan samum kuumana ja viiltävänä, tulikielekkein. Kiusaajat nykivät pimeässä. Hän katuu, katuu, että kohteli Paulaa niin hyvin ja hienosti. Jospa olisi ennen vaikka tappanut tämän.

— Nainen, sinä saatana. Tiikeri karitsan puvussa. Pinnalta laupias, sisältä julminta petosta täynnä. Hunajainen ja makea, puhdas kuin taivaasta ensikertaa maan päälle lentänyt enkeli, ruumiissa ainainen poltto ja kihelmä. Kopissa sinut pitäisi kasvattaa, ja kun olet yhden lapsen synnyttänyt ja siinä tehtäväsi täyttänyt, joutaisit tapettavaksi, ettet avoimin kasvoin kulkisi kaikkialla ja levittäisi riettautta ja petosta. Sillä petos on sinun olemuksesi, uskottomuus sinun perikuvasi. Minä näen sen: Sinun tähtesi menen turmiolle kuitenkin lopuksi. Sinä olet lihaani himon nostanut, ja se minut vie.

Lassila potkaisi peitteen lattialle. Hänen kasvonsa olivat kovat ja hymynsä julmaa sanoessa:

— Ja tästä lähtien kohtelen minä naista vain elukkana.

Niin hän katkerasti kiroillen ja vannoen temmelsi ja pyöri sängyssään. Heitti lopuksi tyynynsä ja jaloissaan kiertyilevän lakanan lattialle ja siirtyi Paulan sänkyyn. Se oli pöyhitty, pehmeä ja kohennettu. Lakanain kylmyys teki hyvää: — Tässä sängyssä hän nukkui rauhassa kuin autuaat tuonelassa. Harvoin vedin hänet omaani, mutta olet sinä sänky, aviovaimon sänky, vielä toisiakin näkevä.

Hän on jo nukkumaisillaan. Hamuilee unenhorteessa tyynyä: tunnustelee pehmeitä käsivarsia ja pieniä olkapäitä.

— Suloinen hän on, minun vaimoni, ihana hän on. Ruumiini on tulessa ikävästä häneen, sieluni juovuksissa karvaasta viinistä. Oh, tätä helvetillistä polttoa joka lihaksessa, houretta, kiihkoa tässä tyhjässä tukahuttavassa pimeydessä. Kirottu lakana, kiertää ja kuristaa kaulani poikki. Lattialle, hiiteen. Tunsin jo naisen luonani. Taas horretta. Eikä uni tule, uni ei tule kaikkina näinä öinä. Ei mitään lepoa.

Hakkaanko itseni kappaleiksi? Lähdenkö kaduille? Heittäydyn ikkunasta ulos? Jos pieksäisin itseni verille?

Tämä on se turmio, joka minut tappaa, tekee hulluksi. Kirottu horre, liukkaat käsivarret. Voi minua. Olenko ainoa mies, joka hukkuu omaan himoonsa? Onko minuun noussut kaikkien irstaiden vuosisatojen kiima? Eläin; eivätkä eläimetkään tunne tätä raivoa. Ja mikä on nainen? Tuo petollinen lunttu, tyhjänpuhuja, typerä virnailija, silmäniskijä, valehtelija ja valehtelijain äiti, inhottavin kappale taivaan alla. Kirottu minä, että vielä haluan siihen likalätäkköön uimaan. Kirottu joka ikinen nainen. Voi, jos me kaikki olisimme eläimiä. Olisinpa härkä, saisinpa puhkaista sarvillani hiehojen kyljet, silloinpa nostaisin häntäni pystyyn, painaisin turpani maahan, purkaisin raivoni mölynä ilmaan.

Ei, ei tule uni. Pää halkeaa kuumuudesta. Voi helvetin helvetti.

3.

Ovikello helähtelee hiljakseen, Lassila kuuntelee sitä. Siellä pitää olla kärsivällinen olento. Yksikään uusi kilahdus ei ilmaise kiihtymystä tai hälytystä, tulee vain tyynesti, tasaisten väliaikojen päästä. Seisookohan joku katsomassa kellosta ja kiertää aina neljäsosa minuutin kuluttua? Hän lähtee lopulta katsomaan, kuka siellä huvikseen rimputtelee. Pitää ainakin kysyä, aikooko tämä ottaa oikein työkseen hänen ovikellonsa?

Matala herrasmies, vanhanpuoleinen, kumartaa yli oman kaarevan vatsansa. Hänellä on nuhteeton, musta päällystakki, samettia kauluksessa, kaikki napit uskollisesti kiinni. Harmaan ja mustanraitaiset housut laskeutuivat laheasti huomattavan arvokkaiden kalossien päälle. Pyöreissä, ruusunkarvaisissa kasvoissa on joitakin pehmeitä uurteita, liha pulluilee uhkeasti kuin nouseva taikina. Siellä täällä heleässä ihossa on violetti kiemura, kuin olisi verisuoni ratkennut pintaan.

— Te olette varmaan maisteri Lassila?

— Kyllä. Minä olen se.

Herrasmies avaa ylimmän nappinsa, ottaa lompakkonsa, kaivelee siellä minuutin kahdella sormella — sormet ovat liian lyhyet ja paksut.

— Tässä on minun nimikorttini.

Leuka vetäytyi jälleen sulavasti kuvun yli. Se liike on siloinen: olkaa hyvä. — Vieras tutkii tyytyväisenä Lassilaa, kun tämä katsoo sitä:

Bror Mattson

Jur. cand. Lakit, kand.

Lassila suuntaa häneen kylmät ja terävät silmänsä. Vieras saattaa ajatella, että ovi voi paukahtaa itsestään lukkoon; hän lähentää toista mahtavaa kalossiaan eteen:

— Tahtoisin puhutella teitä, maisteri Lassila.

— Jaha, olkaa hyvä.

Lassila seisoo oven aukossa kuin sotamies.

— Sallikaahan minun…

Lakitieteen kandidaatti tekee kädellään raivaavan liikkeen, tassuttaa eteiseen, pistää mustan laukkunsa kainalosta hyllylle, riisuu takkinsa, hattunsa, kaulaliinansa ja kalossinsa, ottaa taas laukun kainaloonsa.

—… meidän täytyy neuvotella tästä asiasta, se vie vähän aikaa.

Hän katsahtaa kaikkia eteisestä meneviä ovia. Lassila tajuaa siitä viedä hänet huoneeseensa. He istuvat. Musta salkku pannaan pöydälle.

Vieras tarjoaa Lassilalle tupakkaa.

— Asiani on — tehän tiedätte — tämä niin kutsuttu malitiosa desertio.

— Vai niin.

— Malitiosa desertio — teidän vaimonne puolelta.

— Minä en ole juristi enkä tunne teidän termejänne.

— Eikö vaimonne, Paula Lassila, lähtenyt luotanne viime kuun kahdentenakymmenentenä kuudentena päivänä? Onko tämä oikein?

— Se on oikein.

— Jos nyt toinen aviopuoliso häijyydestä ja ynseydestä luopuu ja karkaa toisesta ja menee ulkomaille, ei enää aikoen olla ja asua hänen kanssaan, kutsutaan tätä omavaltaista eroa lakikielellä malitiosa desertio.

— Mitä? Kuinka?

— Jos toinen aviopuoliso siis häijyydestä ja ynseydestä luopuu ja karkaa toisesta ja menee ulkomaille eikä enää aio olla ja asua hänen kanssaan, kutsutaan…

—… malitiosa desertio, malitiosa desertio — katkaisee Lassila suuttuneena. Luuleeko toinen häntä paksupääksi, joka ei tuota voi oppia.

— Niin. Malitiosa desertio…

— Mutta mitä se teitä liikuttaa? Minun vaimoni ja hänen malitiosa desertionsa?

— Teidän vaimonne, Paula Lassila…

— Ei huoli toistaa nimeä. Minulla ei ole useampia vaimoja.

— Ahaa, haluatte luonnollisesti mielellänne päästä hänestä.

— Entä sitten?

— Minä olen saanut kirjeen häneltä, jossa hän, nimittäin vaimonne, tunnustaa karanneensa ulkomaille. Hän ilmoittaa nimenomaan, ettei aio palata enää luoksenne, ja on myöskin omasta puolestaan halukas ja taipuvainen eroon. Asiain näin ollen voidaan avioero helposti järjestää.

— Siis te tyrkytätte minulle avioeroa, vaimoni tahdosta?

— Niin, luonnollisesti. Ei minun juolahtaisi mieleeni suinkaan tulla tänne sattumalta.

— Kuuluiko se pykälä: häijyydestä ja ynseydestä?

— Niin juuri, häijyydestä ja ynseydestä se kuului.

— Mutta jos en minä suostu ottamaan vastaan tätä eroa?

— Niin, tämä on varsin ikävää. Mutta teidän olisi parasta suostua.

— Ei. Minä en tule suostumaan.

— Kuten sanottu, tämä on varsin ikävää. Minun täytyy vielä kertoa teille, että vaimonne tunnustaa tehneensä karattuaan — aviorikoksen.

— Vai niin.

— Asiain näin ollen teillä olisi minusta syytä hakea puolestanne eroa.

— Entä jos en hae?

— Sallikaahan minun selittää. Ensiksi: minulla on täysi valtuus toimia teidän vaimonne puolesta. Asema on nyt tällainen: jos te ette suostu avioeroon tai hae sitä, ei teitä voida tuomita siihen, koska te olette syytön aviorikokseen. Katsotaanpa: tästä seuraa, että vaimonne pysyy edelleen ulkomailla, sillä häneltä ei puutu rahaa. Sitten hän hakee avioeroa dispanssitietä, esittäen syyksi pitkäaikaisen eripuraisuuden ja voittamattoman vastenmielisyyden. Hän saa kuitenkin eron lopulta eikä missään tapauksessa palaa enää yhdyselämään teidän kanssanne. Asiain näin ollen: mitä hyödyttää pitää vuosikausia vireillä tällaista juttua? Siitä tulee vain lisää ikävyyksiä. Jos taas te puolestanne sen sijaan nyt haette eroa, se järjestyy paikalla. Vaimonne ei vaadi mitään osuutta pesästä. Minun nähdäkseni, katsoen aivan puolueettomasti, on selvintä ratkaista se heti. Jos nainen on nimittäin minkä saanut päähänsä, ei sitä vie sieltä tuli eikä vesi, ei ajat eikä iankaikkisuudet. Te ymmärrätte, että on parasta antaa hänelle vapautensa.

— Onko hän itse kirjoittanut teille?

— On luonnollisesti. On tietysti.

— Haluan nähdä sen — kirjeen.

— Täältä se löytyy. Onpa noita papereita.

Lakitieteen kandidaatti avaa salkkunsa — on naurettavaa sanoa häntä lakitieteen kandidaatiksi, tuota ruusuista ukkoa. Hänen kätensä näyttävät hitaasti ja mielellään sormeilevan salkun papereita. Vihdoin hän ojentaa etsimänsä kohteliain liikkein Lassilalle, ja kun tämä tuijottaa sitä, hän polttelee sikaria, antaa toisen ajatella pitkän aikaa, näyttää itse kokonaan uupuneen suurenmoisten savupilvien taa, äkkiä hän sentään selvittää kirkkaat kasvonsa esiin ja sanoo miellyttävästi:

— Tämä on sangen ikävä juttu.

Lassila:

— Minä haen avioeron.

— Jaa, ei siinä paljon voi tehdä muutakaan. Minä mieluusti auttaisin, mutta…

— Kiitos, ei tarvitse.

— Niin, minä toistan vielä: tämä on ainoa ratkaisu järjellisesti ajatellen.

— Niin on.

— Ne naiset ne juuri panevat kaikki laskut sekaisin. Minä olenkin naimaton mies, ja se on varsin hyvä. Olen ollut niin kaukonäköinen nuoresta asti. Mutta minä lähdenkin nyt. Niin, hyvästi vain, maisteri Lassila.

— Hyvästi.

Lakimies kumarteli ja lähti. Näytti ihan surulliselta, kasvot muistuttivat ruusua sumussa.

4.

Valjakka tuli ja nauroi:

— Minulla on taskut täynnä niitä sinun kirjeitäsi — hän purki niitä tupakkapöydälle — melkein voisit maksaa minulle kantopalkan tästä. Kuusitoista kappaletta kodin luojia. Sinun on parasta kutsua ne yht'aikaa tänne riviin. Arvostelemme niitä molemmat sääristä aina ylöspäin.

— Niitä täytyisi oikeastaan pitää yksi viikko kokeilla kutakin. Tai ainakin vuorokausi. Siinäpä työmaa, lavea ja loputon, ja sitten lähettää kaikki maljat täytettyinä talosta. Totisesti!

Valjakka sanoi nyt sen, minkä jätti viime kerran sanomatta:

— Et sinä saa mennä määrättömiin. Tunnen liiaksi hyvin luonteesi. Voit olla niin hiiden hillitty ja järjellinen kuinka kauan tahansa. Mutta pohjalla sinussa elää jokin omituinen, väkevä henki, tuollainen luolaihmisen aisti. Näetkö, täytyy ottaa huomioon, etteivät nykyajan naiset ole luolanaisen kaltaisia.

— Ei, — sanoi Lassila myrkyllisesti, — ne ovat paljon alempana.

— Se oli sukkeluus. Joka tapauksessa miehen pitää tietää määränsä, muuten hän luisuu holttioksi ja hylkiöksi. Ja jos tapaat tytön, jonka silmät ovat kirkkaat eikä mielestä ole vielä karissut lapsuus, jätä hänet nopeasti, lähde tiehesi, pakene kuin aukenevaa tulivuorta.

— Avataan kirjeet, sanoi Lassila.

Ensimmäinen: hienossa, tuoksuvassa, punasisustaisessa kuoressa:

— »Jag ber om ursäkt, då jag skriver på svenska, men jag kan bättre svenska än finska. Jag är ung, 22-årig, har varit i hushåll, är glad till lynnet. Jag kan bekväma mig i olika tillfällen och livsomständigheter, skulle gärna ha en framtidsplats. Var vänlig och ring till mig telefon n:o…

Eder tillgivna

Ingrid Ölberg.»

— Siinä on jo hieno vihjaus heti! Minä voin mukautua! Ja katsohan kuvaa. Taitavasti ja hienosti käherretty tukka, tuollainen hymy, ja vain helmet paljailla olkapäillä. Olutvuori. Kreivien ja vapaaherrojen jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa.

He nauroivat raikuvasti. Lassila väitti, että tytöllä oli kalansilmät, siitä ei päässyt mihinkään, tämä katsoi kuin mutaisen veden kala.

Toisesta kirjeestä putosi pieni, 6 X 9 suuruinen kuva. Siinä istui tummapukuinen naurava nainen pientarella aidan vieressä, kaksi sievästi puettua lasta sylissään. Hän oli melkeinpä ruma, nauroi pelottavan suurella suulla, liekö näkynyt viisaudenhammaskin. Kirjoitti olevansa sivistyneestä kodista ja arveli luonteestaan: — »ehkä naiivi, ehkä villikissa toisinaan». — Herran pitäisi ratkaista se itse sittemmin. Nuo kaksi äiditöntä lasta olivat luultavasti siitä hyvästä perheestä, jossa hän oli toiminut taloudenhoitajattarena. Valjakan mielestä piti kokeilla tätä kaksikymmenkuusivuotiasta villikissaa, mutta Lassila vain vetäisi nenänahkansa paheksuvasti kurttuun, tuo muka oli Paulan tyyppiä.

Kolmas:

— »Ilmoituksenne johdosta saan vastata Teille. Ensiksi kerron itsestäni, siitähän Te tietysti mieluummin haluatte kuulla. Olen leski, vaikka vasta 33 vuotta vanha. Minulla on oma huoneisto, jossa elelen yksinäni. Sanotaan, että on silloin parhaassa seurassa, kun on yksinään, mutta kyllä minä ikävöin toveria jo kertoakseni hänelle kaikki ajatukseni. Koska olen kokenut ja järkevä, osaisin luoda Teille lämpimän kodin. Iloinen luontoni loisi siihen päivänpaistetta ja auliuteni sitä sulostuttaisi. Tulkaa luokseni puhumaan asiasta. Toivon ja odotan Teitä maanantai-iltana — —»

Lämpöinen ja päivänpaisteinen! Hm. Lassilan mielestä tämä aulis vanha nainen oli kerrassaan hylättävä.

Neljäs:

»S.H.T.

Koska pyydätte henkilötietoja, kerron seuraavaa: Olen kunnollinen ja rehellinen ja pystyn hyvin taloudenhoitoon. Ikäni on 27 vuotta. Voisin olla melkein ilman palkkaa, mutta pitäisin luonani pienen kaksivuotiaan tyttäreni. Lapsi on kaunis ja hyvin kiltti. Se ei itke öillä eikä tuota mitään häirinkiä. Tulen kuitenkin vain sillä ehdolla, ettei välillämme saa tulla kysymykseen minkäänlaista rakkaussuhdetta. Pyydän anteeksi, että minun täytyy sanoa tämä, mutta olen kerran petetty ja tahdon varjella itseni vastedes. Valokuvani lienee tarpeeton —»

Miehet purskahtivat nauruun. Tämä oli sitten hullunkurista.

— Siinähän tulee kokonainen perhe yhdellä iskulla.

— Sinä olit niin vaatimaton, että tilasit vain taloudenhoitajan. Ja kirjoittaa vielä: S.H.T., terve arvoisa puhuteltu. — Valjakan teki mieli tanssia lattialla. Hän muisti äkkiä Paulaa. Mitä tämä olisi sanonut, jos näkisi heidät tässä työssä? Olisiko huutanut: Oo! — ja nauranut? He istuivat siinä, harmaankirkas iltapäivän valo huoneessa. Ikkunalauta hohti himmeänvalkoisena, listat olivat imeneet varjon pinnalleen. Alhaalta pihalta kuului lasten ääniä. Ikkunasta näkyi tasainen taivas. Tarkkaan katsoen saattoi erottaa pientä pilvien liikettä. Siellä ei muutu mikään.

He avasivat kaikki kirjeet. Monet olivat aivan asiallisia hakemuksia, parissa oli vain puhelinnumero ja nimi. Kiintoisimmat he panivat eri kasaan. Siihen tuli ensimmäisten neljän lisäksi vielä kaksi. Toinen niistä oli sangen hauska, siinä kerrottiin:

»— Olen toiminut erilaisilla aloilla. Keittäjänä, leipomossa, torilla ja nykyjään lihakaupassa. Olen hankkinut itselleni lukusivistystä ja tunnen paljon kirjallisuutta. Luonteeltani vilkas keskustelussa ja taloustöissä kätevä. En voi lähettää valokuvaa, vaan ehkä tämä selitys on pätevä. Minulla on piikkisuorat luonnonkiharat, keskeltä poikkisahatut ja tummat väriltään. On kasvoni aivan kaunoiset, poskillani hehkuu verikukkaset. Paikka minulla kyllä on, vaan saishan tuota vaihtaa, voi muutoksista oppia, en tahdo niitä kaihtaa. Puhelin n:o — —.

Eeva Koljonen.»

Valjakka: Tuo tyttö on karjalainen ja lisäksi kirjallinen suuruus.
Äänestän häntä.

Lassila: Sekatyöläinen. Mauton ja tympäisevä. Huumorin pitää olla edes jonkinverran intelligenttiä. Mutta tämän minä valitsen.

Se oli viimeinen kirje:

»Ilmoituksenne johdosta Hbl:ssa pyydän hakea kodinhoitajanne paikkaa. Olen kauppakoulun ja talouskurssin käynyt, toiminut sisäkkönä samalla auttaen keittiössä ja pienemmän aikaa kaupassa. Luulisin pystyväni itsenäisesti hoitamaan taloutta. Olen satunnaisesti ilman paikkaa nyt.

Os… Ester Viitala.»

— Älä ota sitä. Lienee nuorin kaikista ja lisäksi järkevä. Tätä Esteriä tulee säästää.

— Jos hän itse kerta tulisi, niin ei kai sinun tarvitse häntä suojella.
En minä ketään tapa.

— Jätä kuitenkin. Ihmistä täytyy kohdella sen mukaan, millainen hän on. Soitapas tälle Ölbergille, katsotaan pahuuttakin, millainen neiti sieltä tulee.

— Soita itse.

Valjakka kiersi numeron ja sai puheilleen neiti Ölbergin. — Minä soitan tämän teidän vastauksenne johdosta. Eikö neiti olisi ystävällinen ja tulisi käymään täällä minun luonani? Kiitos. Tämä on Antinkatu 38. Lassila. Voiko neiti tulla heti? Jaa, se on hyvä. Siis näkemiin.

Valjakka kääntyi: Sillä on hurjan sumuinen ääni. Kuule, annapas minun puhuttaa häntä. Sinä olet täällä vain minun vieraanani.

He sopivat niin. Huoneessa paloi jo sähkö ja ikkuna oli peitetty, kun Ingrid Ölberg saapui. Valjakka ohjasi hänet sisään. Nähtyään Lassilan sohvalla neidin ruumis vetäytyi sulavaan kiemuraan ja polvet hiukan taipuilivat. Valjakka pyysi häntä istumaan. Neiti istui kirjoituspöydän tuolille, Valjakka nojatuoliin vastapäätä. Lassila takakenostaan tarkasteli tyttöä silmää räpäyttämättä. Tämä on mustassa silkkikapassa, ohuet sukat ja jonkinverran kuluneet ranskalaiset tanssikengät. Vaaleat kasvot olivat erikoisen hyvin puuteroidut. Ilmettä ei, kasvot olivat kuoretetut läpinäkymättömiksi. Suora nenä oli liian suuri, huulet ehkä liian punaiset. Ne erottuivat niin voimakkaasti loistavan keltaisen huopahatun alta. Ohuet kiharat riippuivat sivuilla. Lassila tuijotti silmiä vahingoniloisena. Nehän olivat kuin lasittuneet. Eikö hän ollut äsken oikeassa? Kalansilmät, totta vie. — Nainen hymyili hienosti, hän ei alottanut puhetta. Valkeat kädet liikkuivat sylissä.

Valjakka viittasi Lassilaan:

— Minä asun täällä kyllä yksinäni, kuten siinä ilmoituksessa oli. Tämä herra on ystäväni tohtori Keller. Hän sattui juuri tulemaan, mutta voimmehan me silti sopia. Poltatteko?

Nainen nyökkäsi ja hymyili. He sytyttivät paperossit, Ingrid Ölberg käytteli erikoisen taitavasti valkoista kättään, piteli savuketta peukalon ja etusormen päillä, muut sormet hajallaan, kohotti päänsä hennosti yläviistoon ja puhalteli. Lassila seurasi hänen jokaista liikettään pilkallinen kareilu suupielessä. Valjakka jutteli neidin kanssa rauhallisesti, sanoi vähän väliä: jaa, jaa. Kävi ilmi, että neidin koti oli Espoossa. Hänellä ei ollut mitään paikkaa tällä hetkellä. Hän osaisi siistiä ja laittaa ruokaa ja myöskin pestä pyykkiä. Voisi tulla vaikka huomenna.

— Jaa. Saisinkos minä tietää, missä toimessa olette ollut aikaisemmin?

— Olin viimeksi myyjättärenä sikarikaupassa Haiku.

— Mutta minä pelkään, että neidille käy talous ikäväksi ja vaikeaksi.
Tämä tosin ei ole suuri, mutta…

Nainen hymyili, hänen kuolleet silmänsä ihan elostuivat.

— Oi, ei se tee mitään. Minä olen kyllä tottunut ja pidän niin kovasti — että — hoitaa kotia.

— Jaa. Me sovimme varmasti hyvin keskenämme.

— Oi, kyllä varmaan.

— Neidillä ei ole sormusta, siis ette ole kihloissa. Mutta kun mustasukkaisuus on meille miehille niin luonteenomaista, niin — sanokaapa, onko teillä mitään vakituista seuralaista?

— Ei, ei ole, aivan varmasti.

— Jaha, jaha. Eikä ole koskaan ollutkaan? Eikö?

— Ei, ei ole ollut.

— Siitä minä olen kovasti iloinen. Mutta ehkä emme voi päättää näin äkkipikaan. Täytyy hän neidinkin miettiä. Sovitaan niin, että minä soitan neidille huomenna kahden aikaan, voinko järjestää teidät tänne.

— Kiitos. Kiitoksia paljon.

Keskustelu oli käynyt ruotsiksi. Neiti lähti. Valjakka palasi saattamasta häntä ovelle ja kysyi virnaillen:

— Mitäs ajattelet Ingrid Ölbergistä?

— Tjänarinnan. Minä en tahdo maksustakaan sellaista suomussilmää.

— Niin, ei ole hyvää lajia. — Valjakka puraisi ylähuultaan. — Nainen, jolla on sellaiset silmät, on pantannut itsensä moneen kertaan. Minä olen nähnyt tuollaisia silmiä vähemmän miellyttävässä paikassa.

— Sikarikaupassa Haiku! Olisitpa kysynyt, saako sieltä ostaa muutakin eikä vain sikareja? Tälle kaksikymmentäkuusivuotiaalle villikissalle minä soitan. Haluanpa nähdä, miten syvällä se viileys asuu.

— Mutta nyt minun on lähdettävä. On vielä yksi luento tänään ja syödäkin pitää.

— Autahan minua kantamaan se toinen sänky vinttiin. Mitä minä täällä kahdella sängyllä teen? Hillotaan ne vuodevaatteet tänne komeroon. Milloin sinä alotat sen symbioosin?

— En minä aloitakaan. Anja ei pidä siitä.

— Kas, kas. Viattomuus virkosi kuolleista. Nyt sinun laitasi ei ole paremmin kuin minunkaan. Minun Vestan neitsyeni tunnustaa tehneensä aviorikoksen, mutta rakastaa rikosta enemmän kuin avioliittoa. No, tule nyt. Viedään se sänky.

Valjakka oli lähtenyt. Lassila poltti tupakkaa. Huone oli savua täynnä. Niin, siellähän on vielä Paulan kuva kirjoituspöydällä. Vaimon vaatteet, mitä oli löytynyt, hän oli tunkenut yhteen yläkomeroon, lukinnut sen ja heittänyt avaimen hellantuhkaan. Nyt hän kävi kuvan ja tuijotti sitä tupakka suussa. Se oli kihlausajalta.

— Tunnustatpa tehneesi aviorikoksen. Aviorikoksen, aviorikoksen — hän toisteli sitä toinen suupieli vedettynä väärään kuin kirouksen jäleltä. — Tunnustat nyt, kun olet kyllin etäällä, ulkokullattu. Niin. Poika juoksee soitimella. Miehinen mies on naisen sylikoirana. Luulee saaneensa tämän suoraan Jumalan kämmeneltä. Ihminen, sokea ja narri. Luulojensa orja. Unissa kulkija katonräystäällä — kunnes juot äärimmäisen onnettomuuden maljan. Silloin olet näkeväksi tullut, kun olet kypsä helvettiin, koska siellä ei mitään pahempaa löydy.

Ovikello soi. Siellä tulee siis tyttö lihakaupasta. Lassila asetti kuvan paikalleen — hän ei ollut tavannut villikissaa kotoa ja oli soittanut sentähden lihakauppaan — johti nyt tytön sisään ja pyysi istumaan. He katselivat toisiaan tiheässä tupakansavussa. Tytön kasvot olivat nuoret ja pehmeäpintaiset. Hänellä oli harmaat, iloiset silmät ja ystävällinen suu. Sileässä, hiukan kömpelössä mustassa nutussa oli suuret hihansuut ja tuuhea kaulus solmituista villalangoista. Uusi huopahattu, sen kapeat reunat hiukan lerpallaan. Vaaleat villasukat ja ruskeat puolikengät. Nilkat näyttivät suurilta ja paisuneilta, se teki jalat kömpelöiksi. Tyttö oli ilmeisesti huvitettu siitä, että istui siinä.

— Tuletteko suoraan lihakaupasta?

— Tulen. Se suljetaan kyllä kuudelta, mutta siellä viipyy kauemmin, kun täytyy järjestellä yhtä ja toista. — Ääni oli laulava ja laupias. Kuulosti siltä kuin olisi tytön nenä ollut tukossa.

— Tehän kirjoititte niin runollisen kirjeen — huomautti Lassila.

Tyttö purskahti nauruun.

— Minä laitoin sen oikeastaan piloillani.

— Ettekö sitten todella aiokaan tulla?

— Kyllä minä voin tullakin. En oikein pidä siitä kaupasta. Mutta mitä minun on täällä tehtävä?

— Ei täällä ole niin kovin paljon työtä. Pidätte vain järjestyksessä nämä huoneet ja laitatte ruokaa. Minä syön vain päivällisen kotona.

Eeva tarkasteli Lassilan kirjahyllyä.

— Pidän hirvittävästi kirjoista. Olen viimeksi lukenut »Rakkauden umpisokkeloissa». Oletteko te lukenut sen?

— En.

— Se on ihana kirja.

— Vai niin.

— Minä antaudun niin kokonaan mukaan lukiessani, että voin itkeä ja nauraa. Ihan kuin eläisin niiden ihmisten tunteet. Siinä kerrotaan köyhästä aatelisrouvasta, jonka isä on kuollut ja mies paennut ulkomaille. Hänen täytyy ottaa seuranaisen paikka, että tulisi toimeen.

— Niinkö?

— Niin. Siinä on kaikenlaisia ihania seikkailuja. Eilen illalla en voinut mennä nukkumaan, ennenkuin se oli lopussa. Se nainen on niin jalo ja hyvä. Hän on syvä luonne. Tiedättekö, minun mielilauseeni on: Uskalla, kärsi — maailma on sinun. Tämä lause ei kyllä ole siitä kirjasta. Mutta minä tahtoisin sen aina säilyttää sielussani. Sillä joka uskaltaa, se saa kaiken omakseen. — Kun Eeva tulee liikutetuksi ja innostuu, juuttuu hänen äänensä sitä enemmän nenään.

— No, täällähän te voitte lukea miten paljon tahansa, — sanoi Lassila, — mutta milloin voisitte tulla tänne?

Eeva lupaa tulla lauantai-iltana. Hän ei luule tarvitsevansa sen pitempää irtisanomisaikaa, sillä hän on oikeastaan liikaa kaupassa, kun siellä on niin paljon apulaisia. He katsovat vielä huoneita. Eeva sanoo nukkuvansa mielellään keittiössä. Hän on jo livahtamaisillaan oven raosta rappuun, kun kääntyykin takaisin.

— Entäs minun palkkani?

— Niin. Se jäi sopimatta. Paljonko te haluaisitte?

— Minä saan nyt kuusisataa, mutta siitä menee asuntoon ja ruokaan — hän moksauttikieltä suussaan — ehkä kolmesataa.

Lassila nyökkäsi.

— Kyllä te sen saatte.

Lauantai-iltana Eeva tuli. Sitten he joivat teetä Lassilan kanssa ruokasalin pöydän ääressä. Eevalla näyttää olevan ihmeellinen taito pitää seuraa. Hän puhuu. Kertoo olleensa vasta lähes vuoden Helsingissä. On tullut tänne Viipurista. Oli siellä Sormusen leipomossa. Sormusen rouva on hänen kotikylästään, Vammelsuusta. Tämän lihakauppiaan rouva on taas Sormusen rouvan serkku. Tästä rouvasta hän ei pidä, mutta Sormusen rouva oli ihana ihminen. Hänen miehensä joi hirvittävästi. — Tässä Eeva vaikeni ja katseli hetkisen kärsivän näköisenä ikkunaa, kuitenkin pehmeä suu hymyili. Hän käytti usein sanaa: Hirvittävästi… — Kerran Eeva istui siellä keittiössä sunnuntai-iltana. Sormusen rouva oli juuri pessyt päivällisastiat ja latonut ne pyyheliinan päälle vähän valumaan. Silloin tuli Sormunen keittiöön ja käski rouvaansa hakemaan viinaa. Rouva ei lähtenyt. Sormunen tempasi pyyheliinaa ja kaikki pestyt astiat lensivät lattialle sirpaleiksi. Vielä tämä heitti pöydältä täyden piimäkannun seinään. Piimä räiski ympäri keittiötä. He pakenivat rouvan kanssa. — Niillä Sormusilla oli ollut yksi lapsi.

Lassila kuunteli tätä ja oli itse hajamielinen ja vaitelias. Hän nojasi ryntäillään pöytään ja koetti katsella harmaita silmiä. Mitä liikkui noissakin aivoissa, tuollaisten silmien takana? Mitä laskelmia? Mitä ajatuksia? Kun suu puhui joutavia sanoja. Paljonpa kestää tyttö hänen katsomistaan. Hän on niin hiton väsynyt. Ei jaksa enää katsoakaan terävästi ja keskeyttää harmistuneena:

— Kuinka vanha te olette?

— Minä sanon sitten, jos arvaatte.

— Yhdeksäntoista.

Naurava pään pudistus.

— Kaksikymmentä.

— Niin, mutta nyt minä sanon hyvää yötä ja lähden. Maisteri näyttää nukkuvan pöytää vasten. — Eeva nousi.

— Älkää lähtekö vielä.

He seisoivat molemmat pöydän luona. Lassilasta tuntui kuin olisi hänen päänsä täynnä kuumennettua hiekkaa. Lihakset puutumuksesta jäykkiä. Jokainen solu huusi maan puoleen kuin hullu. Kaikki valvotut yöt vetivät häntä alas. Tänä iltana oli saatava unta. Lunastettava ruumiille syvä lepo. Mikä jano? Unta, lepoa, rauhaa.

— Älkää lähtekö vielä — ääni ei tahdo kulkea — minä olen hiton väsynyt.
Te ette usko, miten väsynyt.

Eeva katsoi häntä ystävällisesti. Ei osannut sanoa mitään.

— Antakaa minulle yksi suukko! — Tyttö nauroi ja aikoi lähteä.

— Odottakaa. — Lassilan ääni oli uhkaava ja kärisevä. Se tuli haavoitetusta pedosta. Hän kumartui eteenpäin kiihkeänä ja uppiniskaisena.

— Ettekö voi antaa minulle yhtä suukkoa?

Eeva seisoi epäröiden. Häneen vaikutti omituisesti mies, jonka kasvot olivat vääristyneet, ääni kuin pakahtuvan. Se kulki raivostuneena ja matalana lävitse.

— Minä voisin pitää teistä!

Tämä oli uhkaus. Eevan sääliväinen sydän ei voinut loukata toista.

— Tahdotteko vai ette? Yksi suukko — itsestänne se riippuu. Voitte jäädä tai lähteä heti paikalla. Tahdotteko vai ette? Minä pitäisin teistä.

He seisoivat muutamia minuutteja silmäkkäin. Pihalla oli jo yö. Lassila tarttui tyttöön ja suuteli tätä. Otti nuoren olennon syliinsä. Tämä suostui pelkästä hyväntahtoisuudesta. — Ruokasalissa paloi unohdettu valo koko yön. Korjaamattomat teeastiat seisoivat hajallaan ja masentuneesti pöydällä lampun alla.

5.

Oli kulunut pari viikkoa. Eeva istui keittiön sängyssä jalat allaan. Hänellä oli ollut Viipurissa ollessa nivelreumatismi, siksi olivat nilkat turvonneet. Keittiö tuntui kolealle, ikkunoista leyhki kylmää. Jalkoja paleli ja nilkoissa tuntui pientä pakotusta, sentähden hän istuikin jalkojensa päällä. Ruskeat, kovanahkaiset kengät olivat siinä lattialla rinnakkain. Herätyskello pöydällä osoitti puolta kahtatoista.

Eeva ajatteli muistisäkeistöä, jonka Sormusen rouva oli kirjoittanut hänen vihkoonsa:

»Mitä voimme, me ihmispoloiset, elon lankojen kehrääjille? Me voimme vain olla iloiset ja itkeä unelmille.»

Se tuotti suloista lohtua. Eeva toisteli sitä, ajatus oli hänestä hienoin ja surumielisin, mitä ihmisjärki voi luoda. Siinä oli kauneimmin lausuttu hänen elämänsä totuus: Mitä voin minä ihmispoloinen? — Vain itkeä unelmille.

Hän näki maalaispappilan, jonka pihassa syreenit muodostivat pyöreän lehtimajan. Pihan toisella sivulla oli pappilan vuokraajan punainen asumus; siinä oli hän puolittain palvelijana, puolittain sukulaisena. Kävi kesäisin sinisellä emaljisangolla ruokavettä lähteestä peltojen takaa. Istui usein lähteen reunalla kesäisinä iltapäivinä. Taivas oli helakka ja korkea, lepät ympärillä seisoivat harmaanvihertävinä päivänpaisteessa. Hänen ajatuksensa olivat hyvät ja puhtaat, ne sivusivat tätä rippikouluaikaa ja nuorta opettajaa, joka vaikutti häneen niinkuin henki.

Eeva nojasi siinä sängyn rautaiseen päähän ja painoi kasvot käsiinsä. Tajusi sen niin hyvin, että maisteri kohteli häntä raa'asti ja mielivaltaisesti, oli aina sulkeutunut, totinen ja väliin synkän näköinen. Mutta Eeva kiintyi häneen sitä enemmän. Ynseys herätti tuskallista pitämistä. Kaikki peitteet olivat vetäistyt nyt hänen silmiltään.

—»Vain itkeä unelmille…»

Eevan iltaisin nukkuessa tässä vuoteessaan tuli maisteri hänen luokseen ja pois lähtiessään sanoi: Nyt me nukumme niinkuin aviopuolisot — eri sängyissä. — Eevaa hallitsi hirveän voimakas kunnioitus niitä kohtaan, jotka ovat käyneet kouluja. Oppineita ihmisiä kohtaan, jotka tietävät ja osaavat kaikki ja näyttävät usein niin erotetuilta ja kuitenkin määrääviltä. Ne hallitsivat häntä, ne, jotka olivat saaneet lukea. Eikö koskaan voi päästä niiden rinnalle? Oi, miksi on elämä näin armoton ja kova?

Silmiin tihkui kyyneleitä. Itku ja nauru tulivat herkästi, mutta hetkisen kuluttua kohosi pää takakenoon, kädet laskeutuivat helmaan, katse kulki ulos keittiön ikkunasta: Uskalla, kärsi — maailma on sinun.

Hän lähti maisterin huoneeseen. Polvistui matalan kirjahyllyn ääreen ja valitsi sieltä itselleen kirjan, jonka sitomattomalla, hiukan särkyneellä selällä seisoi: Runa, Helisevä vaski. Istuutui nojatuoliin ja syventyi lukemaan, jalat ojennettuna eteenpäin lattialle, paisuneet, mukuraiset nilkat ristissä. Ovikellon soitto havahdutti hänet. Siellä oli tohtori Valjakka, joka oli jo pari kertaa ennen näkynyt käyvän talossa. Tämä seisoi rapussa, Eeva pysähtyi ovelle ja sanoi, ettei maisteri ole kotona. Tohtori sai hänet olennollaan sinään hymyilemään.

— No, ehkä minä saan tulla sinne sisään odottamaan. Hänen pitäisi tulla aivan kohta.

Tohtori tarttui oveen, Eeva väistyi pois tieltä, ja hän pääsi sisään.

— Minä olen täällä kuin kotonani, — Valjakka lähti Lassilan huoneeseen päin, — istun täällä ja varron maisteria, sanoi ovelta taakseen.

Istuessaan nojatuoliin ja kaivaessaan esiin tupakkalaatikkoaan huomasi hän tytön seuranneen perässä, kohotti hiukan päätään:

— Te tulette pitämään minulle seuraa? Sehän on hyvin tehty.

Kävi selville, että Eeva ei oikeastaan tullut seuraa pitämään, vaan hakemaan tuota kirjaa. Hän istuutui nyt kuitenkin kirjoituspöydän laidalle puhelemaan. Ei polttanut tupakkaa — ei varsin pitänyt koko Helsingin elämästä. Maalla oli toista, puhtaat hanget ja metsät, ihmiset tunsivat toisensa, ja kesäisin sai soudella järvellä… Kyllä heillä oli hauskaa Vammelsuussa. Eevalla oli toverina eräs Aliina, jonka kanssa he aina kuljeksivat yhdessä. Karkasivat usein toisten seurasta metsään kävelemään, ja kertoivat toisilleen kaikki asiansa. Voi, ja kerran he olivat kiivenneet pappilan navetan vinnille. Renkipoika hiipi alas kuuntelemaan. Kyllä se lähdön sai, kun he pudottaa tupsahuttivat sille olkikuvon niskaan…

Eeva näki kyllä, että tohtori kuunteli huvitettuna. Hän innostui, alkoi hymyillä; kauan vaivannut jano puhua ja saada ystävyyttä lieveni, ilostutti salaisesti ja kiihotti. Hän katseli lakkaamatta tohtorin kasvoja jutellessaan, imi niistä hyvänsuopaisuutta ja vastailoa. Että tässä kammottavassa asunnossa kerrankin tunsi hyvää! Valjakka taas teki sen havainnon, että tytöllä täytyy olla polyyppeja nenässä — mutta tämä oli varsin huvittava.

Lassila tuli ja silmäsi ylenkatseellisesti ja kärsimättömästi Eevaa, joka pöydän laidalla istuen heilutteli jalkojaan Valjakan edessä, istuutui isäntänä kopeasti sohvaan ja sytytti savukkeen. Puhe katkesi, kukaan ei yht'äkkiä osannut sanoa mitään. Ilo oli oikeastaan mahdoton, maisterin liikkeet, asento ja kasvot olivat sen tappaneet; ne hallitsivat koko huonetta. »Helisevä vaski» makasi pöydällä epämukavassa asennossa, miten oli sattunut jäämään. Valjakka kohotti sitä, käänsi kansilehden Lassilaan:

— Oletko sinä lukenut tämän?

— En. — Se tuli äreästi.

— Neiti Koljonen pitää Runan kirjoista.

— Vai niin.

Valjakka oli tavallaan huvitettu tilanteesta, kääntyi Eevaan:

— Mikäli olen lukenut häneltä — pari kirjaa joskus ennen vanhaan — tunnen jonkinlaista vastenmielisyyttä niitä kohtaan. Ikäänkuin ne olisivat liikaa imellettyjä, eikä laisinkaan huumoria.

— Tohtori ehkä tarkoittaa, että hän antaa henkilöittensä niin paljon taistella — Eevan jalka vipusi edestakaisin — sepä se juuri herättääkin myötätuntoa. Kun minä luen, tunnen jokaisen mukana, otan osaa heidän elämäänsä ihan kuin omaani. Kyllähän minä naurankin, jos sattuu sellainen paikka. Jos millään kirjalla saa nauraa niin »Villiruusulla». Voi, voi sitä Rebekkaa, kun herra Aladdin lupasi ostaa sata saippuaa, hän putosi verannan laidalta maahan. Minä olen lukenut niin hirvittävästi kirjoja. Mutta sittenkin — on se sittenkin niin, että kärsimys on arvokkaampaa kuin huumori. Esimerkiksi sellainen kirjailija, joka kuvaa tuskaa, on varmasti paljon suurempi kuin toinen, joka kuvaa iloa. Maailmassa on niin paljon kärsimystä. Maailma on oikeastaan erämaata. Minä pidänkin kaikkein enimmän lauseesta: Uskalla, kärsi — maailma on sinun.

Eeva vaikeni, kurottui eteenpäin, otti jalallaan vastaan lattiasta. Tohtori hymyili, olisi tehnyt mieli sanoa, että te olette siis kameli erämaassa, mutta koska tyttö ei olisi pitänyt siitä, jätti hän sen omaksi nautinnokseen. Maisteri liikautti kättään hermostuneesti:

— Saisimmekohan me kahvia?

— Minä panen tulelle, sanoi Eeva ja lähti keittiöön.

Valjakka katsoi toveriinsa:

— No, millainen hän on?

— Typerä ja suulas.

Lassilan koko olemusta vaivasi inho. Mikä oikeus oli tuolla tytöllä istua hänen kirjoituspöydällään heiluttelemassa jalkojaan? Ja tunkeutua laulavalla äänellään puhumaan heidän seuraansa? Hänen vieraansa seuraan? Olla aina ja kaikkialla kuin apina? Teki mieli sylkäistä, lyödä talo palasiksi. »Maailma on sinun», kuin olisivat korpit raakkuneet sitä lausetta. Se oli kuultu kymmenen kertaa ja aina se turahti nenään. Kuta enemmän korulauseita hän kuuli kirjallisuudesta, kuta syvemmän elämäntotuuden Eeva ilmaisi, sitä suurempaa vastenmielisyyttä hän tunsi. Kohosi suorastaan ruumiillinen pahoinvointi tytön ollessa samassa huoneessa.

He saivat kahvia, mutta sen mukana tuli Eeva ja istuutui jälleen kirjoituspöydän laidalle puhumaan tohtorin kanssa.

— Lähdetään ulos.

Lassila sanoi sen äkkinäisesti, nousi kimpaantuneena ja lähti eteiseen katsomatta seurasiko toinen. Valjakka tavoitti hänet vasta alhaalla kadulla. He kulkivat pitkän matkaa ääneti. Lassila oli kerrassaan mahdoton itselleen sekä toiselle, mutta viimein hänen kiukkunsa häipyi viuhtovaan tuuleen sen verran, että voi jo alkaa puhua.

— Minä en sulata sitä, että hän istuu aina huoneessani ja vetelee kirjoja hyllystäni. Eikö ihmisellä voi olla mitään käsitystä siitä, mitä saa tehdä ja mitä ei, mikä hänelle kuuluu ja mikä ei. Ne ovat minun tavaroitani, hän ei saa pidellä niitä kuin omiaan.

— Anna tuon raukan olla.

— Raukan. Pitäisikö minun häntä palvoa ja sääliä raukkuutensa tähden?

Valjakka muisti Paulaa. Lassila tajusi hänen ajatuksensa ja vastasi niihin:

— Ei kaikille ihmisille anneta samoja oikeuksia. Yksi saa tehdä meille mitä haluaa, toiselle sanotaan heti: noli me tangere.

* * * * *

Lassilan palatessa kotiin kymmenen seuduissa ei keittiön oven raosta näkynyt enää tulta. Hän painui hiljaa sänkykamariin ja alkoi riisua kenkiään. Silloin aukeni ovi, Eeva tuli sinne alushame ja aamuröijy päällään. Hänen silmänsä olivat punaiset ja itkettyneet, mutta kasvot tyynet ja ylöskohotetut. Toinen käsi piteli röijyä sydämen kohdalta kiinni. Lassila laski kengän kädestään lattialle. Koko tuo asu ja olemus julisti lausetta: Uskalla, kärsi — maailma on sinun. Hän odotti siis kuulevansa sen, mutta nytpä sanoikin surusta ja loukkauksesta värisevä ääni:

— Ei maisterin minun tähteni olisi tarvinnut lähteä ulos. Minä kyllä olisin voinut olla poissakin seuraa pilaamasta.

Hän kääntyi sen sanottuaan ja meni tiehensä. Lassila katseli auki jääneeseen oveen hämmästyneenä, riisui toisenkin kengän jalastaan, asetti pukunsa tuolin selustalle ja kulki sukkasillaan keittiöön. Siellä oli pimeä. Hän haparoi sängyn luo ja kumartui sen yli hyvin alas. Voimakas ihon lemu, hiukan hikinen, pisti hänen nenäänsä. Käsi sattui Eevan poskeen ja hän tunsi, että se tuli märäksi. Tyttö alkoi nyyhkyttää.

— Mitä nyt?

— Minä en ole koskaan tahtonut tungetella kenenkään seuraan — Eevan oli vaikea puhua, hän nieleksi vähän — maisterin ei tarvitse uskoa sitä, vaikka en olekaan sivistynyt nuori nainen. Miksi maisteri otti minut tänne? Kun ei kuitenkaan kärsi minua? Mutta kyllä minä voin lähteä pois — hän huusi sen ja kääntyi seinään päin. Ei kukaan voi tietää, millaista ääretöntä tuskaa vaati tuo huuto: Kyllä minä voin lähteä pois. — Lähteä nyt, tämän kaiken jälkeen.

— Mitä turhaa. — Lassilaa jollakin tapaa huvitti tämä kohtaus, se vei hänen oman kiusansa pois. Hän nousi sänkyyn eikä koettanut lohduttaa tyttöä sanoilla, vaan teoilla. Lopuksi hän sanoi: Nyt me nukumme kuten aviopuolisot eri sängyssä — ja lähti huoneeseensa nukkuen syvemmin ja huolettomammin kuin moneen aikaan. Eeva valvoi kauan. Eteisen läpi kuuli hän ruokasalin kellon lyönnit silloin tällöin yön kuluessa.

6.

Tuli joululoma. Avioerojuttu oli jo lopullisesti ratkaistu. Lassila yritti istua kotona ja tappaa aikaansa lukemalla kaikenlaista kirjallisuutta, varsinkin harrasti laajoja historiallisia teoksia. Hän hymyili katkerasti niille, joille oli käynyt onnettomasti, ja hyväksyvästi niille, jotka keilasivat kaikki vaiheet omaksi edukseen. Löi pasianssia ja yritti laatia shakkitehtäviä. Mutta niiden ohella oli kiusa, joka tahtoi yltyä sietämättömäksi. Eevan jokainen askel ja jokainen ääni vaivasi häntä. Olisi ollut helppo lähettää tyttö pois, mutta jonkinlainen velvollisuudentunne esti häntä siitä ja pitäisihän toinen kuitenkin saada tilalle. Kun on naisista kysymys, ei parane vaihtamalla.

Lassila pelaa pasianssiaan. Eeva tulee huoneeseen kirja kädessä, se on »Aseveljet», jota hän lukee toista kertaa. Lassila on jo monen monituisesti kuullut selostuksen sen sisällöstä, osaa melkein ulkoa runon, jonka jääkärin morsian on kirjoittanut sulhasensa hautajaisiin ja joka saa aina Eevan silmät kosteiksi. Hän on kyllästynyt ja koettanut torjua… Mutta Eeva tulee taas kirja avoinna, seisahtuu nojatuolin viereen:

— Tästä kirjasta tahtoisin keskustella maisterin kanssa.

Lassila ei kohota päätään, sanoo pöydälle:

— Minäpä en tahdo keskustella.

— Eikö maisteria yhtään innosta Suomen vapaussota?

— Ei hituakaan — ainakaan tänä päivänä.

Eeva kohottaa leukaansa:

— Eipä se näy innostavan milloinkaan.

— Näkeehän Eeva, että pelaan. Ei kai voi tehdä kahta työtä yht'aikaa.
Ei kukaan voi palvella kahta herraakaan.

— Maisteri nyt ei palvele ainakaan.

— Toivonkin aina olevani niin kokonainen, etten tee sitä.

Eeva poistuu kirjoineen keittiöön. Lassila kuulee jonkin ajan kuluttua selvästi nyyhkytystä ohuen seinän läpi. Se ei ole mitään harvinaista, mutta tällä kertaa joutuu siitä kahden vaiheelle: Onkohan se liikutettu minun paatumuksestani vai Aseveljistä? Ei kuitenkaan kestä kauan, kun Eeva tulee takaisin, seisahtuu nojatuolin viereen, huokaa, kohottaa silmänsä kirjasta ja sanoo:

— Ei olisi yhtään väärin, jos maisterikin lukisi tämän kirjan.

Mutta Lassila olisi valmis heittämään arvoisat Aseveljet alas roskalaatikkoon. Hän vihaa heidän haavojaan, taisteluitaan ja suorastaan inhoaa isänmaata, koska tuo nainen häiritsee häntä niillä kaiket päivät. Joka ilta näkyy uusia lovia kirjahyllyssä. Eeva kantaa teoksia kasottain keittiöön, lainaapa niitä vielä maitokaupan neidillekin. Hän voi seisoa tunnin verran maitokaupassa, joka sijaitsee melkein vastapäätä, puhumassa konunnäköisen, puumaisen ja silmääiskevän neidin kanssa. Neiti on muka saanut Jordbrukarens Mjölk-Centralin tarkastajalta muistutuksen; on valitettu neidin epäystävällisyyttä, mutta kyllä neiti on hänelle ainakin makeainen. Eeva muistaa tuskin laittaa ruokaa aikanaan, ja kun Lassila illalla kurkistaa keittiön ovesta ja kysyy, saako hän teetä, tapaa hän tytön istumasta sängyssä lukemassa. Pesupöytä ja hella ovat täynnä pesemättömiä astioita. Nurkassa seisoo silityslaitos ja siinä riippuu puoleksi silitetty esiliina. Lassila saa teensä, mutta sen jälkeen jatkaa Eeva lukuaan. Kahden tienoissa yöllä alkaa tiskata ja jos on kovin väsynyt, jättää sen tekemättä, kiertää herätyskellon soimaan ja supisee sänkyyn painuessaan: Nyt minulla on totinen halu nousta aikaisin ylös.

Maisteri on tottunut siihen, että yöllä herätessään käy eteisessä katsomassa, näkyykö keittiön oven raosta tuli. Sillä usein näkyy se vielä aamulla; Eeva on vuoteessaan kirjan päälle nukkuneena. Lassila kiertää silloin sähkön sammuksiin ja lähtee pois, ei sano tästä mitään, vaikka se suututtaa. Täytyyhän koettaa tulla toimeen.

Jouluaattona laittoi Eeva kuusen ruokasaliin ja sanoi:

— Tänä iltana maisterin on kerrankin puhuttava minun kanssani, kun kuusi palaa. Jouluaattona ainakaan ei saa pelata eikä lukea. Pitää nyt sen verran juhlaa pitää.

Hän on iloinen joulusta, kertoo miten oli maitokaupan neidin apuna vienyt erästä tilattua vichyvesikoria tähän toiseen kerrokseen. Laskiessaan siellä koria lattialle he löivät otsansa yhteen, ja herra nauroi, että lyötte viisaat päänne yhteen. Ja neiti sanoi sille herralle, että emme me tarvitse juomarahaa, ei meitä janota…

Päivällisen syönti piti alottaa seitsemältä. Tuntia aikaisemmin heitti maisteri muutamia paketteja ruokasalin pöydälle. Siinä olivat Eevan joululahjat. Koristettu kuusi seisoi hämärässä nurkassa pöydällä, ja ilmassa oli havuntuoksua. Hän pujahti eteiseen, pukeutui ja painui nopeasti ovesta ulos:

— Tänä iltana ainakaan en istu kuuntelemassa sen puheita.

Maitokaupassa puuhaili vielä tuo konun näköinen epäystävällinen nainen. Kukkakaupan edessä latoo kaksi poikaa kukkatötteröitä kärryihin. Toinen sanoo, että niitä on neljäkymmentä, toinen, että neljäkymmentäviisi. Ihmiset lähettävät kukkia toisilleen. Pojat eivät joudu täältä tuulesta vielä pitämään joulua. On terävä ja kylmä viima. Lassila ei tiedä minne menisi. On mahdotonta kävellä kadulla kauan tällaisessa ilmassa, niinpä hän poikkeaakin hotelli Cosmopoliteen.

Omituinen levottomuus vainoaa, ei voi jäädä sinnekään yöksi. Hän lähtee puoliyön seuduissa jälleen kadulle, kulkee Espistä alas. Kämpin ikkunat ovat aivan pimeät. Daniel Wardin kukkakaupan kulma loistaa täynnä punaisia tulia. Jossakin Kalevankadun yläpuolella kohoaa suuri sähkölampuista muodostettu tähti taivasta vasten. Hieno tuisku juoksee pitkin katua, valkoiset lumipilvet ajavat toisiaan takaa. Edellä kulkee sotilas valkoinen nauha käsivarressa. Alitajunnasta sukeltaa muistikuva: Paula kertoi jouluaattona kulkeneensa kasarmin ohi ja huutaneensa vahtisotilaalle hauskaa joulua. Sotilas hölmistyy, teki kunniaa, ja Paulan ollessa kymmenen metrin päässä kiljui perästä: Samoin teillekin.

Tuuli on pureva. Sotilas näkyy yhtyvän yksinäisen naisen seuraan. Lassila tuntee kylmävää jähmetystä hartioissaan. Jouluyö? Eipä sen tarvitse olla erilainen kuin muiden öiden. Hän luuli, että tänä iltana istuvat kaikki kotonaan, mutta autoja on liikkeellä tavattomasti. Ne kiitävät kaikki luvattoman kovaa vauhtia. Siellä täällä tulee ryhmä ihmisiä juhlan vietosta. Jossakin yläkerroksen verhottomassa ikkunassa loistaa sytytetty kuusi lasia vasten. Vanhan kirkon puistossa on sankarihaudoilla Memoria liberatorum valot. Virolaisten haudalla oikea kuusenoksista laitettu maja. Sen sisällä palaa kolme keltaista lyhtyä, kuusenhavujen keskeen on pistetty pieni punainen kukkakimppu. Suuri koira juoksentelee puistossa, sen omistaja viheltää sitä kadulla. Lassila kääntyy kotiin koko ruumiissa vilu. Tuisku juoksee vasten silmiä melkein sokaisten hänet. Tuolla on yli kadun viritetty kirjavien sähkölamppujen ketju. Jouluyö?

Kotiin tultua keittiön oven raosta ei näy tulta. Onneksi. Hän vetäytyy varovasti makuuhuoneeseensa ja saa takin päältään. Silloin Eeva tulee sisään täysissä pukimissaan.

— Luulin Eevan nukkuvan.

Tämä hieroo silmiään ja nauraa. On punainen ja unesta heränneen näköinen.

— En minä nukkunut, istuin ruokasalin keinutuolissa kuusen luona, keinuin pimeässä ja unelmoin.

— Mutta ruvetaan nyt nukkumaan.

— Miksi maisteri ei koskaan kehtaa puhua kanssani? Tänäkin iltana lähti pois.

— Minut oli kutsuttu vieraisiin.

— Ajattelen vain, että maisterin pitäisi saada mykkä vaimo ja mykät lapset. Muuten jos ne sanoisivat sanankaan, vastaisitte heti: Ole vaiti — sillä tavalla ei kukaan mies säilytä vaimonsa rakkautta. Antaisitte edes nyt minun puhua.

— No Eeva puhuu sitten…

Eeva istuutuu tuolille kädet helmassa, selostaa filmin Merikadetti alusta loppuun. Siinä oli iloinen sotilas, jolla oli vain paita päällystakkinsa alla ajaessaan miljonäärin tyttären autoa. Sitten tulee pilakuva amerikkalaisen perheen ottolapsesta. Pikkupoika kun heittää pullolla päähän kaljua herraa. Eeva nauraa kertoessaan, hän on innostunut, ääni kuhahtaa vähin nenässä. Maisteri on riisunut jalastaan, odottaa siinä ja erottaa ruokasalin kellon lyövän, kiirehtii kysymään:

— Mitä se tuo kello löi?

Eeva kohauttaa olkapäitään.

— Yksi kai se löi.

— Eiköhän mentäisi nukkumaan.

Toinen ei näy kuulevan kehoitusta, sanoo hetkisen ajateltuaan:

— Kerroinko minä, kuinka veimme maitokaupan neidin kanssa vichyvesikoria?

— Jaa, sen olen kuullut jo kahdesti. (Lassila narrasi, hän oli kuullut sen vain kerran.)

Niin. Eeva oli ollut viime jouluna Viipurissa Sormusella. Sormusen lapsi oli ollut kipeänä, makasi pienessä valkoisessa sängyssä. He asettivat rouvan kanssa lahjat peitteelle, mutta pikku Suoma ei jaksanut niitä katsoakaan. Sopotti kerran puoleksi tajuissaan: Eeva täti… Hän piti Suomasta hirvittävästi. Ei ole mistään lapsesta pitänyt niin paljon. Vei aina sinne mennessään leluja ja tuomisia Suomalle. Jouluiltana lapsi oli ihan keltainen, silmänaluset sinisenkeltaiset ja hirveän pahan näköiset, saman väriset kuin ilkeä mustelma, joka ennustaa kuolemaa. Lapsi ei yhtään itkenyt, miten suuria tuskia lie kärsinytkään, ei vain valittanut. Yski hiljaa ja sanoi: Eeva täti…

Lassilan jalkoja paleli lattiaa vasten. Yksinäisyys ja väsymys istuivat tuolin nojilla, eikä hän käsittänyt mitä lohtua oli tästä kuuntelemisesta.

— Käydään jo nukkumaan.

— Kyllä, kyllä. — Eeva ummisti silmänsä sekunniksi tuolilla istuessaan, nyykäytti päätään ja jatkoi: — Tapaniniltana Suoma kuoli. Sormusen rouva itki, niin että luuli hänen järkensä menevän. Me itkimme yhdessä, ja minä pyysin muistoksi itselleni pienen kuminuken, jota Suoma aina oli puristanut vatsasta. Se huusi silloin: isä…

— Eeva jättäisi sen Sormusen lapsen. En minä välitä sen kuolemasta.

— Eihän maisteri tuntenutkaan häntä! Se oli ainoa lapsi ja äitinsä ilo, kun mieskin oli juoppo. Suoma pantiin valkoisella silkillä päällystettyyn arkkuun. Kannessa oli kultaiset tai oikeastaan kullatut tähdet ja ristit. Valkoisia ruusuja pantiin arkkuun niin paljon kuin sopi. Minä olin hautajaisissa.

Eevan alkaessa kertoa, millainen seppele oli valkealla arkulla, sanoi
Lassila lähes epätoivoisesti:

— Mennään nukkumaan. Minä pyydän jo kolmatta kertaa, eikä Eeva kuitenkaan jätä minua.

Mutta toinen piti hänen sielustaan kiinni lujin ottein. Mitäs oli kerta alkanut kuunnella. Lassila sai tietää, miten paljon hän oli Sormusen lasta itkenyt. Alussa hän ei voinut uskoa sen kuolemaa todeksi, vaan kysyi aina sinne pistäytyessään, niissä Suoma on. Ja vuodatti taas kyyneleitä kuultuaan, että Suoma on kuollut…

— Kiitos nyt seurasta ja hyvää yötä.

— Anteeksi, että häiritsin maisteria.

Lassila riisuutui ja pääsi sänkyyn. Hänen jalkansa olivat jo kylmät kuin jääkalikat. Mutta Eeva tulikin takaisin. Maisteri nojasi tyynyyn vinoasennossa, kohistautui ja varoitti:

— Ei vain pidä tulla kertomaan enää hautajaisista.

— Häistäkös minun pitäisi kertoa? — Eeva purskahti nauruun. — Siellä, likellä Vammelsuuta, oli yhden venäläisen ruhtinattaren huvila, suuri, kolmikerroksinen valkea rakennus. Yhtenä kevännä sinne tuli seuraneidiksi karjalainen tyttö. Minä olin siellä puutarhassa apulaisena, auttamassa oikeaa puutarhuria. Kaikki käytävätkin kun piti haravoida joka päivä ja oli hirvittävästi kukkia. Suuret terassin laidat ja verannan reunat olivat täynnään kukkia. Seuraneidin nimi oli Katri. Kaikki sanoivat häntä kaunis Katja tahi kaunis Katjusha, sillä siellä oli keittäjä, jonka nimi myös oli Katja. Minä en ole koskaan nähnyt kauniimpaa naista kuin tämä seuraneiti. Niin hirveän kaunis, ettei sitä voi uskoa se, joka ei ole nähnyt. Pitkä ja solakka kuin korpikuusi, kaula taipui tästä edestä ihan kuin joutsenella.

— Onko Eeva nähnyt joutsenia?

— Olen minä nähnyt Kaisaniemen lammikossa, ja vaikka en olisi nähnytkään, uskoisin — hänen kasvonsa eivät koskaan olleet oikein punakat. Voivathan tosin punakatkin ihmiset olla kauniita, mutta ne eivät ole koskaan oikein jalon näköisiä, ne ovat kauniita, niinkuin nyt kansa on kaunis.

Tässä maisteri vetäisi huulensa ivalliseen vetoon. Eeva ei sitä huomannut, purki ulos kaikkea, mikä paloi hänen omassa muistossaan:

— Kaunis Katjusha rakastui sinä kesänä yhteen maanmittariin, joka mittaili metsiä rajalla. Tämä nimitti Katjaa Karjalan ruusuksi ja itseään Salon kulkijaksi. He pitivät niin hirveästi toisistaan, kaunis Katja vannoi, ettei voi ketään muuta rakastaa. Mutta talveksi lähti ruhtinatar Pietariin ja kaunis Katja tuli tänne Riihimäelle yhden kauppiaan puotiin. Siellä hän meni kihloihin yhden agronomin kanssa, mutta keväällä, kun häihin oli vain pari päivää, kaunis Katja karkasi sieltä ja tuli ruhtinattaren huvilaan tarjoilijaksi. Salon kulkija ei sinä kesänä ollutkaan Vammelsuussa, ja kaunis Katja meni kihloihin yhden viipurilaisen pojan kanssa. Mutta eräänä yönä talvella tytöt tulivat Seuratalolta tanssimasta, maantiellä he näkevät, että ruhtinattaren huvila loimuaa tulessa. Kaunis Katja juoksi pelastamaan tavaroita ja sinne tuli muutakin tanssi väkeä. Katja hyppäsi sitten toisen kerroksen ikkunasta lumihankeen ja samalla heittävät jotkut yläkerrasta ison vaatekaapin alas. Sen särmä iskee hänen päänsä halki. Kaunis Katja huutaa tuskissaan: 'Viekää minut tuleen, viekää minut tuleen! Antakaa minun kuolla!' Toiset pitelevät häntä kiinni. Se oli sydäntä viiltävää, hyi, ihan minua vieläkin pelottaa, mutta itse Katja ei muista mitään. Suuret sänkypeitot revittiin tukkeeksi, kun päästä vuosi niin paljon verta. Hankikin tuli veripunaiseksi. Ja siinä vierellä loimuaa palava palatsi sysimustassa yössä. Kaunis Katja makasi sitten pari kuukautta sairaalassa. Siellä hänen tukkansakin, musta ihana tukka, leikattiin ihan juurta myöten. Ruhtinatar ja koko venäläinen ylimystö kävi häntä siellä katsomassa. Ne tuovat kukkia ja lahjoja, suutelevat häntä ja hokevat: Kaunis Katjusha, kaunis Katjusha… Kyllä se sai suudelmia, minä ajattelin, että liekö sen kasvot tulleet ihan märiksi. Voi, voi. Mutta kaunis Katja parani ja oli kerran Viipurissa kaupungin hotellissa tanssimassa. Hän oli vielä ihan keropää, sillä tukka ei ollut ehtinyt kasvaa, ja punainen silkkiliina oli kierretty pään ympäri ja riippui olkapäällä. Kasvot olivat ihan valkoiset ja verettömät, koska melkein kaikki veri oli juossut pois sairauden aikana. Tummat silmät vain paloivat. Täällä oli tanssimassa myöskin hänen sulhasensa, jonka nimi oli Väinö. Väinö ei tuntenut Katjaa, vaan kysyi eräältä toveriltaan: 'Kuka on tuo kaunis valkea tyttö?' Toveri oli vastannut: 'Se on joku venäläinen.' Väinö meni pyytämään tätä tanssiin. Katjusha tunsi hänet heti, mutta Väinö ei tuntenut koko tanssin aikana. Sen loputtua tarttui Katjusha hänen käteensä ja sanoi: Väinö. Silloin toinenkin sanoi: Katja. — Kaunis Katja meni sitten Väinön kanssa naimisiinkin, he asuivat jo ennen vihkimistä yhdessä, Viipurissa, kauniissa kodissa. Minä olin siellä usein, ja kaunis Katja kertoi minulle kaikki kohtalonsa. Hän oli kuitenkin onneton miehensä kanssa. Kerrankin me istuimme kahvipöydässä, hän oli juuri kaatanut kahvia kuppeihin. Silloin sanoi Väinö jotakin, ja Katjusha heitti yht'äkkiä mitään sanomatta kupin kuumine kahvineen toisen silmille. Kerran hän kirjoitti vielä kirjeen Salon kulkijalle. Tämä vastasi näin: 'Sinä kuljit ruusuilla ja poljit sydämiä kuin kristallihelmiä, mutta oman sydämesi luulit ehjänä säilyneen ja sellaisena sen miehellesi tarjosit. Erehdyit. Petit itseäsi ja muita. Et välittänyt minusta, katkoit ne silkin hienot sydänten siteet ja luulit niiden katkenneen kuin hämähäkin seitin. Eivät ne katkenneet, vaikka et ole sitä koskaan tähän asti tunnustanut.' — Kaunis Katja itki tämän kirjeen saatuaan ja luki sen minulle. Hän ei enää lopulta voinut sietää elämäänsä, vaan eräänä sunnuntaina yritti tappaa itsensä. Kirjoitti kirjeet miehelleen ja pojalleen. Poika oli silloin kolmivuotinen. Hän sanoi, että vaikka Väinö olisi kuinka hyvä, hän ei voi sietää tätä. Ja Katja osti monta kymmentä pulveria veronaalia ja alkoi juoda niitä veden kanssa kunnes kuolisi. Viimein alkoi oksettaa eikä hän voinut sille mitään, että kaikki tuli väkisin ulos. Hän yritti syödä uudestaan, mutta sittenkään ei myrkky pysynyt sisällä. Kun Väinö tuli kotiin, makasi kaunis Katjusha keittiön lattialla ihan tajuttomana ja valkoisena. Hän ei kuitenkaan kuollut.

Eeva pysähtyi ja tuijotti surullisesta

— Miten ne nyt elävät?

— En minä taas tiedä. Eivät ne ainakaan kuolleet ole, elossa ovat. Kun pääsen Viipuriin, menen heti käymään kauniin Katjan luona.

— Jaa. Mutta nyt nukkumaan.

— Kyllä, kyllä… — Eeva istui vielä hetkisen, nousi sitten, työnsi alempaa ikkunaverhoa syrjään ja katsoi kadulle.

— Siellä tuiskuttaa lunta… Hirvittävästi.

Lassila saattoi erottaa vuoteeseensa saakka tuulen kohinan. Eeva jatkoi:

— Tuleepa luminen joulu, Luojan kiitos kuitenkin. Minä jo ajattelin, ettei synny mitään juhlaa, kun kadut ovat ikuisesti harmaat ja ilma tihkuu aina vettä. Maalla ne seisovat metsät valkoisina… — Näin puhuessaan otti Eeva ikkunalta verhon takaa siniseen paperiin käärityn sievän paketin. Hän piteli sitä käsissään, selin Lassilaan, ulos katsellen. Kääntyi sitten ja heitti ohimennessään paketin maisterin peitteelle.

— Siinä olisi maisterille joululukemista.

Lassila hämmästyi ja kohottautui:

— Mitä ihmettä? Tattis. Hyvää yötä.

— Hyvää yötä. — Eeva oli ovessa menossa, kulki ruokasaliin, sytytti hetkiseksi valon ja seisahtui kuusen ääreen. Häntä oli kuitenkin niin suuresti liikuttanut se 'tattis'. Kuvaamaton surumielisyys silmissään katseli nuori tyttö tummanvihreää kuusta, jonka oksilla kynttilät keinuivat — polttamattomat kynttilät. Sitten hän äkisti kohotti päätään: Uskalla, kärsi — maailma on kuitenkin sinun.

Eeva sammutti tulen ja lähti keittiöön. Siellä pöydällä olivat hänen lahjansa avattuina. Hän pujottautui sänkyyn lukemaan. Päätti valvoa, kunnes lähtisi joulukirkkoon aamulla.

Sängyssään aukaisi maisteri sinistä pakettiaan. Olipa Eeva hyväsydäminen. Sieltä löytyi kirja: »Rakastavia naisia. Ranskan onneton kuningatar, Marie Antoinette.» Lassila katselee, katselee sitä, vähitellen syventyvät hymyjuovat suun ympärillä. Hän kääntyy vatsalleen, painaa päänsä tyynyyn ja nauraa lopuksi niin, että hartiat hytkyvät. Vastustamaton nauru valtaa hänet: Rakastavia naisia! Totisesti!

7.

Jalkalamppu paloi sohvan takana. Sen valokehässä istui Lassila syvään kumartuneena, toinen polvi toisen päällä, kyynärpää polvella ja leuka kämmenellä. Hän tuijotti shakkipöytään ja mietti siirtoja. Asettui vuoroin kummallekin puolelle ja pelasi näin aina itseään vastaan. Ikkuna ei ollut peitetty. Kirjoituspöydällä hämärä ja vihertävä valo olivat sylikkäin. — Eeva tuli sisään. Hän kuuli sen, mutta ei kääntänyt itseään. Kiusasi tuollainen tuleminen, ei mitään koputusta. Avaa oven minä hetkenä tahansa. Hän odotti hermostuneena tuntiessaan toisen seisovan puoliksi takanaan ja katselevan siinä. Hänen kasvonsa kovenivat suuttumuksesta ja hän teki siirron. Kirottu ihminen. Miten monta kertaa hän on kieltänyt tätä häiritsemästä itseään, ja siinä se taas seisoo. Mutta hän ei käänny sinnepäin, ei. Seisokoon.

Niin. Eeva pyyhki kosteita käsiään olaitaan riippuvaan pyyheliinaan ja nuoleskeli huuliaan.

— Tänä iltana on Orionissa Tshangin poika. Se on hirvittävän hieno filmi. Englannissakin on sanottu, että se on tämän talven suurin ja jännittävin elokuva.

Lassila tuijotti pöytäänsä eikä vastannut.

— Kyllä minun tekisi mieleni sitä katsomaan.

— Menkää. Saahan Eeva mennä minne tahtoo. Milloinka minä olen kieltänyt? Jos vain ensin saisin päivällistä.

— En minä yksin mene.

— Jaa. Minkä minä sille voin?

— Lähtekää maisteri yhden kerran minun kanssani.

— Ei. Siitä ei tule mitään.

— Mutta minä en jaksa istua aina sisällä, jos maisteri vaikka jaksaakin. Jopa tässä hautuu paistikkaaksi.

— Eeva tekee miten tahansa. En minä sido teidän vapauttanne.

— Minä en lähde yksin kuljeksimaan, en, enkä osaakaan.

— Johan se on kerran sanottu, etten tule elokuviin enkä kävelyille.
Eikö sitä voi uskoa?

— Että te tule minnekään. Että yhtä askelta kulje minun rinnallani, ettäkä yhtä sanaa sano…

Nyt kohottautuu Lassila:

— En tulekaan. En. Onko se nyt selvä? Paksupäisimmätkin oppilaat uskovat, kun minä sanon kolme kertaa jonkin asian, mutta Eevan tajuntaan ei se pysty.

Eeva oli punainen. Pehmeäjuonteinen suu oli vääntynyt kuin kiukuttelevalla lapsella.

— Minä kuolen tällaisessa elämässä…

— No. Minä lähetän arkun ruumisvaunussa Vammelsuuhun ja kustannan hautajaiset.

— Ettekös laula »Koko maailma iloita mahtaa, kun tuokin kurja kuoli?»
Kyllä olette — sydämetön.

— Se on totta. Niin, itkekää pois taas. Itkekäähän nyt.

Eeva heitti päätään:

— Enkä itke. En itke maisterin tähden, vaikka minut muruiksi musertaisitte. Mutta sanon myöskin sen, etten ota vastaan teidän halveksimistanne. Olen minä ollut ylioppilaiden ja pappien seurassa ja tiedän sen, ettei sivistys riipu koulunkäynnistä, ja sivistyneen pitäisi olla aina vielä ystävällisempi alemmilleen kuin vertaisilleen. Siinä on oikea sivistys.

Hän lausui tämän uljaasti. Maisteri katseli häneen silmäkulmastaan:

— Sitä te ette puhunut nenäänne.

Tyttö liikahti kuin säikkynyt eläin, ruoskalla lyöty.

— Puhun minä vielä nenäänikin, puhun sen, että minun vuoteelleni ei teidän enää tarvitse tulla. Koska ette voi minua muuten sietää, ei tarvitse sietää silloinkaan.

— Hyvä on.

Eeva lähti ja Lassila katsoi kelloaan: Kuinka kauan se nyt malttaa pitää suunsa kiinni? —

Kului puolitoista tuntia. Sitten kuului eteisestä huuto:

— Päivällinen on valmis.

Maisteri söi ruokasalissa yksinään. Tavallisesti Eeva kuljetti hänen syödessään pöytään ruokaa ja hääräili siinä. Nyt ei häntä näkynyt. Kaikki oli valmiina pöydällä, yksinpä kiisselikin, syvä lautanen ja maitokannu. Lassila söi perunasosetta ja paistettuja kaloja, joiden välistä valui kultainen sula voi. Eeva laittoi hyvän ruuan. — Hän söi hitaasti, kopautti ohimennessään keittiön oveen merkiksi, että oli valmis, ja meni jatkamaan peliään. Kului lähes tunti. Eeva oli ehtinyt syödä vähän itsekin ja pestä astiat. Oikeastaan ei käynytkään syönti. Kurkkua salpasi, perunasose kieriskeli pallona suussa eikä tahtonut millään luiskahtaa alemmaksi. Neljä kuukautta — lähes neljä kuukautta oli hän täällä ollut. Työtä ei paljon mitään, eikä hän suruissaan enää osannut lukea kirjojakaan. Olipa niissä kaunis tai surullinen paikka, häntä itketti. Tässä toimettomuudessa ja ikävässä ei tiennyt mitä tekisi. Hän pesi ja silitteli vaatteitaan, piti aina valkoista esiliinaa, kylpi usein ja muutti paitaa joka lauantai. Niin, hän rakasti siisteyttä. Istuessa puhtaassa paidassa sängyssä oli kuin maalla lapsena jälleen. Jotenkin meni aamupäivä maisterin ollessa koulussa, silloin piti huoneetkin siivota. — Mutta kun maisteri on kotona ja istuu toisessa huoneessa, kun joka hetki tietää hänen olevan siellä, eikä saa ajatuksiaan mihinkään, ei mihinkään. Ei tiedä mitä käsillään tekisi. Eihän kukaan jaksa ikäänsä istua sängyssä tai kuljeskella edestakaisin pienen keittiön lattiaa. Ne äreät, särmikkäät sanat. Ylenkatseelliset, suorapiirteiset kasvot. Hän helli sitä miestä niin äärettömästi, hirvittävästi. Sen olento oli vereslihalla, hymähdyskin sellainen kuin kirvelisi se itseään. Hyvä Jumala, miten hän riutui säälistä. Säälistä hän oli antanut itsensä, sentähden ei edes tätä katunut ja olisi vieläkin tehnyt vaikka mitä ja mitä. Eeva on hyvä ja lempeä, hänen sydämensä on puhelias itsestään kuin puro rotkossa. Jumala, hän ei kestä hiljaisuutta ja hellii tuota katkeraa miestä niin, että menehtyy ikävästä. Tämäkö on rakkaus? Tämä hirvittävä tuska, josta ei luopuisi millään?

Mitäpä ihminen uskoisi? Eeva kulkee kaikesta huolimatta maisterin huoneeseen ja astuu koputtamatta, hiljaa sisään, istuutuu tällä kertaa tuolille, pienen pöydän toiselle puolelle. Hänellä on raitis punaruutuinen pumpulileninki, jonka hihat ovat vain kyynärpäihin saakka, ja aivan puhdas, lumivalkoinen esiliina.

Lassila silmää ylös tuikeasti kuin röyhkeä poika äitiinsä. Eeva puolustautuu sitä vastaan ehättämällä sanomaan:

— Minä istun ihan hiljaa.

Maisteri tekee pari huolimatonta siirtoa perät täin, ajattelematta ja kehnosti. Pelin henki on tiessään. Kuluu viisi minuuttia, sitten sanoo Eeva ystävällisesti:

— Selittäkää maisteri minulle, opettakaa minuakin pelaamaan.

Maisterin kulmat rypistyvät, hänen äänensä on varoittavan jyrkkä:

— Kuulkaa, te häiritsette minua.

— Opettakaa nyt. Hauskempihan on kahden pelata.

Lassila on kumartuneena pöydän yli, siirtää nappuloita umpimähkään sinne tänne, suuttuu siirtoihinsa, pyyhkäisee äkkiä nappulat lattialle ja nousee. Sanoo tavaton kyllääntymys äänessään:

— En minä osaa pelata tällä tavalla — toisen tuijottaessa. Kai annatte minulle rauhan, jos karkaan tieheni.

Eevan silmät rävähtävät suuriksi, hän tarttuu molemmin käsin kaulaansa ja syöksyy pystyyn.

— Osaan minäkin täältä tieheni. Ei minua tarvitse karkuun lähteä.

Lassila ojentaa kättään.

— Istukaa paikallanne. — Hän katsoo Eevaan. Silmät ovat niin väsyneet kuin olisi hän elänyt kaksituhatta vuotta nukkumatta. — Minä en pyydä teiltä mitään muuta kuin ettette häiritse minua. Teidän pitäisi nähdä omilla silmillänne, etten siedä tätä. Enkö sano joka päivä sata kertaa: älkää häiritkö minua. Mutta Eeva ei usko. Hallitkaa tässä asunnossa mielenne mukaan, mutta ettekö voi antaa sen vertaa minulle, että saan olla yhdessä huoneessa yksin. Minulla ei ole aikaa enkä tahdo olla seuranpitäjä, ennen palkkaan teille vakituisen seuraneidin, mutta sitten taas hyökkäätte minun kimppuuni molemmat. Ehkä saan olla rauhassa, jos kuljeksin aina kahteentoista asti katuja?

Hän lähti. Eeva kuuli hänen ottavan päällystakkinsa ja työntävän ulko-oven kiinni. Sitten hän kulki keittiöön hiljaa, veti sänkynsä, riisui puhtaat pukimensa ja työntyi peitteen alle. Painoi päänsä tyynyyn, ähki hiljaa ja niisti usein nenäänsä pimeässä. Hiukset liimautuivat märkiin kasvoihin ja kaiversivat suupielessä. Hänen itkettyään kyllin suolaisia kyyneleitä tuli mielikuvitus lohduttamaan. Istui vuoteen laidalle, siveli paljaita hartioita, sopotti korvaan, ja tuskaiset ähkäykset harvenivat. Kirveltävät kasvot kohosivat märän tyynyn hauteesta. Hän katseli pimeään ja eli kuin unessa:

Keittiön ovi aukenee hiljaa. Maisterin sisar, sama, jonka kuva on kirjoituspöydällä, tulee hiljaa sisään. Liikkuu varovasti ja laskeutuu polvilleen tähän vuoteen ääreen. Eeva tuntee siinä maatessaan väristystä, sillä hän tietää elävästi, että sisar on kuollut ja että tämä siis on haamu. Se ei koske häneen, varoo säikyttämästä kylmillä käsillään. Mutta kertoo hiljaa, että eräs mies on kerran loukannut häntä hyvin suuresti, niin syvästi kuin naista voi loukata. Hän antoi sen anteeksi, mutta hänen veljensä kosti tappamalla loukkaajan. Eikä murhaa koskaan saada selville. Tämän rikoksen tähden suree veli nyt ja karttaa kaikkia ihmisiä. — Eeva kääntää tässä päätään haamuun ja näkee, että tämä on aivan kuin elävä ihminen, sanoo: Minä tiesin, että häntä painaa jokin. Tiesin, että hänen mielensä on arka ja vereslihalla. — — Niin. — Sitten kuluu aikaa. Kerran hän menee hiljaa maisterin huoneeseen. Astuu pehmein askelin. Maisteri istuu siinä nojatuolissa pää painuneena ihan polven päälle. Puistelee itseään ja huutaa sellaisin väsynein silmin: En siedä tätä. En siedä sinua luonani, sillä sinä olet hyvä ja minä olen murhamies. — Mutta hän laskee kätensä maisterin leuan alle, kohottaa päätä ylöspäin ja sanoo: Minä tiedän sen, olen kauan tiennyt maisterin rikoksen, mutta ihmisen pitää sittenkin katsoa ylöspäin, näyttää silmänsä maailmalle. Uskalla, kärsi — maailma on sinun… Ja hän puhuu kauan hyviä sanoja ja pyyhkii niillä rikoksen maisterin sielusta.

Tämänkaltaisia Eeva kuvittelee, niillä hän elää ja viimein painuu hänen päänsä kostealle kokoonpuristetuile tyynylle. Unenhorroksessa vielä hän kuulee sanat: Rakas hyvä tyttö.

Lassila lähti ensiksi tapaamaan Valjakkaa, joka asui Siltasaarenkadulla. Hän päätti kuljeksiessaan, ettei sano Eevaa irti, jollei tämä itse lähde. Sen sijaan täytyy ottaa vuokralainen ruokasaliin, sillä kahden ei tämä elämä käy enää päinsä. Jos sattuisi kielevä nainen, ehkä tämä varjelisi häntä jonkin verran Eevasta, joka todellakin on maistanut hyvän ja pahan tiedon puusta. — Valjakka ei ollut kotona ja Lassila marssi takaisin Unioninkatua pitkin. Siinä juolahti mieleen poiketa Yliopiston kirjastoon. Ehtiihän siellä istua puolitoista tuntia ennen sulkemista. — Hän sai jonkin kirjan ja kulki aivan perimmäisen pöydän ääreen. Suuressa salissa oli vain pari paikkaa vapaana. Kyllä ihmiset lukevat ahkerasti. Sievät, hyvinpuetut tytöt istuvat siellä ja kirjoittavat muistiinpanoja edessään suuret kasat kirjoja. Hallittu hiljaisuus huokuu korkealta katosta ja kunnioitus loputtomista kirjahyllyistä. Ilma on kylmä ja raskas kaikista niistä ajatuksista, jotka vanhoilta riveiltä yrittävät painua vieraisiin päihin. Lassila antaa kirjansa levätä ja katselee sen yli pitkin salia. Tuo nuori tyttö kellertävine tukkineen, joka taitavasti viivaa viivottimen avulla kirjaansa, hän ei tiedä, mitä on rappio ja turmelus. Tuo poika, jolla on uneksijan kasvot, tuijottaa leuka suorana portaiden taitteeseen ja toistelee ulkoa jotakin lausetta. Hän kadehtii kaikkia heitä, alkaa lukea, mutta välinpitämätön tympeys on voimakkaampi kuin kirjan henki.

Hän lähtee kirjastosta suljettaessa. Seuraa kellervätukkaista yli Aleksanterintorin. Tyttö kulkee nopeasti ja heiluttelee hiukan pientä, nahkaista kirjalaukkua oikeassa kädessään, kääntyy Aleksanterille. Lassila seisahti hetkiseksi kulmaan, mutta lähti kuitenkin Jaspikselle päin. Eräässä Stockmannin ikkunassa seisoi valkeapukuinen vahamorsian. Näkyi puvun läpi, että ruumis oli mukavassa kierroksessa, niinkuin Into Saxelinin tyttöveistoksilla. — Lassila jäi istumaan ravintolaan ja lähti hiukan yli puoliyön kotiinsa päin Bulevardia pitkin. Edellä kulki kaksi naista käsikoukussa, epäilyttävän hitaasti ja hyvin iloisina. Lassila kysyi ohimennessään melko huolimattomasti, saako hän tehdä neideille seuraa. Se, joka kulki hänen puolellaan, nyhjäytti olkapäitään. Toinen hymyili. Hän sovittautui heidän tahtiinsa ja kysyi, eivätkö neitoset kertoisi, mikä heille tuotti äsken iloa. Ei vastausta kummaltakaan. Kadun hämärässä valossa ei näkynyt miltä lähemmän tytön silmät näyttivät pensaiden takana, ja sentähden Lassila jatkoi:

— Minulla oli hyvin ikävä ilta. Mutta teidän seuranne korvaa sen, te olette niin hauskoja neitejä.

— Kyllä minä sen hauskuuden näytän.

Se tuli niin äkkiä, että hän vaistomaisesti pysähtyi. Lähempi tyttö, kahvinruskeassa takissa, käännähti häneen ja kohotti lyhyen sateenvarjonsa olan taa:

— Jos ette tässä hetkessä jätä meitä, niin lyön tällä sateenvarjolla.

Tämä vallan kähisi. Toinen tyttö näkyi hymyilevän taampana, ja
Lassilakin purskahti nauruun:

— Olisinpa iloinen, jos te jättäisitte meidät.

Mutta ruskeatakkinen tarttui toverinsa kainaloon. He kääntyivät taaksepäin. Tuo terhentely huvitti Lassilaa vielä Hietalahden torille tullessakin.

Hänen huoneessaan ylhäällä paloi sähkö, shakkinappulat lepäsivät pitkin lattiaa. Eeva ei ollut lähtenyt tiehensä, koska hänen takkinsa ja hattunsa olivat eteisessä.

8.

Seuraavana päivänä Eeva ja talonmiehen vaimo toivat joutilaan sängyn vintiltä. Se sijoitettiin ruokasaliin. Ruokailupöytä siirrettiin makuuhuoneeseen ja sieltä vietiin pyöreä kiilloitettu pöytä ruokasaliin. Kun Eeva kysyi, mitä varten huone vuokrataan, sanoi Lassila: Ettei Eevalla ole ikävä.

Vuokraajaksi ilmestyi vakuutusvirkailija Siiri Mikkonen. Heti ensimmäisenä iltana hän naulasi käyntikorttinsa oveen: Sirkka Mikkonen. — Hän koristeli ristinimeään. — Samanlainen kortti ilmestyi kylpyhuoneeseen sen naulan yläpuolelle, missä Paula oli tavannut pitää itämaista aamunuttuaan. Naulaan tuli kolme pyyheliinaa hienosta karkeampaan. Neiti Mikkonen näkyi olevan järjestyksen ihminen ja halusi pitää »mieluummin omat liinavaatteet».

Hän oli vakuutuskonttorissa, ja vakuutuskonttoristit ovat tavallisia konttoristeja paremmat, lähes yhtä hyvät kuin pankkivirkailijat, mutta heidän ja tavallisten välillä on suuri juopa. Neiti oli ollut tässä paikassaan kolmestakymmenestä kuudesta ikävuodestaan neljätoista. Hänellä oli ruskea vesilaineille laitettu polkkatukka, tummahko puna kasvoilla, joita peitti ohut, ohut untuva. Sen erotti varsinkin ylähuulessa silkin hienona ja se ikäänkuin pehmensi häntä. Tyynet haaleansiniset silmät näyttivät sangen kylmiltä, ne eivät olleet koskaan kaivanneet laseja, mikä seikka on luettava sen ansioksi, että hän söi suunnattoman paljon parasta meijerivoita. Söi juuri siksi, ettei menettäisi näköään, hän näet otaksui, että silmät kuitenkin mahtoivat olla heikot tai voisivat tulla heikoiksi. Eevan tuli käydä hakemassa joka päivä hänelle puoli litraa maitoa, siihen sekoitettuna kaksi desilitraa kuohukermaa.

Keittiökaapin ylin hylly paperoitiin uudestaan neitiä varten. Hän kuljetti sinne aina tuoretta ranskanleipää, voita ja leikkeleitä. Nämä hän toi paketeissa, jotka oli aina sidottu narulla ja varustettu nappulalla. Hän tunnusti Eevalle, että »inhosi ihmisiä, jotka kantavat paketteja kainalossaan tai painettuna rintaansa vasten». Sentähden hän tapasi pyytää puotilaisilta, että nämä ystävällisesti laittaisivat sievän paketin, koska sitä joutuu kantamaan kadulla. Keittiön ikkunalle varattiin rinnan kaksi pientä pahviaskia. Toisen kylkeen neiti itse liimasi tekstatun etiketin: Nappuloita, toisen: Naruja. Neidillä oli erikoisrakkaus etiketteihin, Lassila ajatteli, että tuo ihminen saattaisi oman eteisensä oviin liimata laput: Keittiö, Makuuhuone, Herran huone, Ruokasali, Kylpyhuone ja viimeiseen oveen: Ulos. Hän mietti, mahtaisiko tämä liimata W.C:n ovelle suurin, pyörein tekstauskirjaimin: W.C. Mutta Eeva kunnioitti etikettejä suuresti.

Joka ilta yhdeksän aikaan neiti tuli keittiöön. Hän leikkasi kolme ohutta ranskanleipäviipaletta leipälaudalla, siveli niihin yhtä paksulti voita, peitti leikkeleillä ja siirsi leipäveitsellä lautaselle. Vei lautasen sekä lasin kermansekaista maitoa huoneeseensa ja nautti siellä illallisensa.

Pian lähti Eeva sinne perässä ottamaan päiväpeittoa pois hänen sängyltään ja viemään lasikannussa raitista vettä yöksi. Tällöin hän jäi juttelemaan usein pitkäksikin aikaa. Neiti Mikkonen istui tuolillaan, toinen käsi kevyesti pöydällä, ja kuunteli häntä tekemättä koskaan kysymyksiä, joskus myöntäen, joskus sanoen pari tyyntä lausetta. Hänen haileat silmänsä olivat hiukan ihmetteleväiset ja väliin epäuskoiset. Joskus lienee neiti ajatellut, ettei Eeva ollut oikein viisas. Mutta hän ei millään muotoa pitänyt asianaan huomauttaa toisen palvelijalle käyttäytymisestä. Tässä hän tosin vaikeni omaksi vahingokseen, sillä alkoi yhä enemmin tapahtua näin: kun hän oli tullut kuuden seuduissa päivällisen syöneenä riiputtaen pientä pakettia nappulasta, järjestänyt paketin omalle hyllylleen ja istui sitten tohvelit jalassa käsityötään tehden, kurkisti Eeva ovesta: Minun tekee mieleni kysyä… tai: Minä tulin kerto maan sitä juttua… Neiti kuunteli kertomisen ja sanoi sitten häiritsemättömän tyynesti:

— Olkaa ystävällinen ja koputtakaa oveen. Tuntuu niin omituiselta, kun joku kurkistaa äkkiä sisään.

Mutta maisteri sai todellakin olla nykyjään enemmän rauhassa.

Kerran Lassila tuli kotiin kello yksitoista. Hänen riisuessaan eteisessä päältä neiti Mikkonen avasi huoneensa oven, seisoi aukossa pitkänä ja tasaisena käsi leväten oven kahvalla.

— Hyvää iltaa, maisteri Lassila.

Lassila käännähti häneen päin, kumarsi ja näytti vähän sekaantuneelta; hän ei ollut monta sanaa puhunut vuokralaisensa kanssa.

— Hyvää iltaa.

— Maisteri Lassila! Minä ajattelin kutsua teidät juomaan syntymäpäiväkahviani, mutta te ette ollut kotona, ja nyt minun kaikki muut vieraani ovat menneet pois. Ne läksivät kymmeneltä.

— Sepä oli ystävällisesti ajateltu.

— Kahvi on täällä vielä kuumana, jos te haluatte vieläkin juoda…
Voisimmehan kutsua tänne teidän palvelijattarenne kolmanneksi.

— Kiitos. Mitä turhaa. Kyllä kai te uskallatte yksin istua minun seurassani sen aikaa. Vai kuinka?

— Kyllähän minä omasta puolestani sen uskallan…

Lassila naurahti matalasti:

— Minäkin uskallan omasta puolestani.

Neiti Mikkonen oli huomauttanut Eevalle, että hän ehdottomasti tahtoi itse palvella vieraitaan, ja varustanut keittiön pöydälle pienelle tarjottimelle kahvikupin, lasin mehua ja leivoksia palvelijatarta varten. Hän ottaisi itse päiväpeiton pois sängystään ja pitäisi huolen juomavedestään, niin ettei Eevan tarvitseisi vaivautua. Mutta aivan väkisin Eeva tahtoi edes siirtämään ruokasalin pöydän täksi illaksi neidin huoneeseen, koska se oli suurempi. Siellä se nyt seisoi entisellä paikallaan peitettynä neidin lumivalkoisella pellavaliinalla. Pöydällä kukki tuore cyclamen, sivupöydällä oli vaasissa keltaisia krysanteemeja. Siellä oli myös kaksi pakkaa aikakauslehtiä yhdensuuntaisesti vinossa pöytään nähden: »Naisten Ääni» ja »Suomen Nainen». Isolla pöydällä oli ollut sievästi laitettu kahviasetelma, mutta nyt se oli osittain hävitetty ja sorrettu. Käytetyt kupit ja mehulasit oli siirretty pois toiselle kulmalle. Neiti Mikkonen tarjosi kahvia ja alotti tyynellä tavallaan keskustelun kaupungin kasvihuoneesta. Hän oli siellä nähnyt viime keväänä tällaisia cyclameja, joiden suomalainen nimi on alppiorvokki. Ne kasvatetaan kalkkivedellä sivellyn lasin alla, koska eivät siedä aurinkoa.

Lassila katseli hänen avaria, värjähtämättömiä silmiään ja tummansinistä vaalein silkkirypälein koristettua pukuaan. Hän joi hitaasti kahviaan ja ilmaisi, ettei ollut koskaan käynyt kaupungin puutarhassa eikä tiennyt, missä se on. Sai tarkan selityksen sen paikasta ja kauneudesta. Neiti oli kulkenut siellä erään konttoritoverinsa kanssa, joka kuului kaupunginvaltuustoon. Niin kääntyi puhe naisten osuuteen kaupunginvaltuustossa ja eduskunnassa. Sitten sanoi Lassila:

— Minäpä olen taipuvainen luulemaan, että te neiti kuulutte aivan äärimmäisiin suffragetteihin.

Neiti ei hämmästynyt eikä pahastunut. Hän luki kyllä itsensä naisasianaisiin ja kuului täkäläiseen yhdistykseen.

— Mutta nythän naiset ovat saavuttaneet ne oikeudet, joita tämä liike alussa tahtoi — arveli Lassila varovaisesti.

Neiti kohotti päätään, hänen silkinhienojen untuvain peittämä ylähuulensa oli todella suloinen.

— On vielä paljon työtä. Täällä se on sanottu niin hyvin. — Hän nouti sivupöydältä Naisten Äänen ja osoitti sormellaan erästä paikkaa. Katsokaahan:

»Naisia johtajina, naisia saarnaajina, naisia sielujen voittajina, naisia neuvonantajina, järjestäjinä, toimittajina. Naisia lämpimin sydämin ja terävin päin. Tulella kastettuja naisia, sotavarustuksiin pukeutuneita Jumalan ja isänmaan puolesta! Siunattuja naisia — — uskollisia, sitkeitä, määrätietoisia, rukoilevia, kieltäytyviä, tarmokkaita naisia.»

— Eipä siellä luvata yhtään naista miestä varten.

Hän katsoi neitiä härnäävästi. Tämä Suomen nainen istui siinä pöydän kulman takana ja punastui hiukan tummemmaksi. Taisi tuntea tällä hetkellä liian uskalletuksi jäädä yksin noiden pilkallisten silmien eteen.

— Ei sitä varten kannata kasvatella naisia.

— Ettäkö ei kannata ruokkia kyyhkysen poikia ja asettaa riviin katonräystäälle haukkaa varten? Aivankuin tälle kyyhkynpojalle löytyisi suurempaa onnea kuin päästä lentämään haukan vatsassa.

Maisteri tahtoi räjähtää nauruun nähdessään, miten kummastuneesi neiti katseli hänen röyhkeihin haukansilmiinsä. Tuotti armottomasti nautintoa sielulle saada nainen ihmettelemään. Hän hillitsi itseään, kumartui lähemmäksi pöytää.

— Te ette sitä ymmärrä, ette. Teistä se olisi vahinko, vai?

Neiti kohotti päätään ja painui kauemmaksi tuolinsa selkää vasten.
Sanoi hiukan kylmästi:

— Kyllä minä sen ymmärrän. — Ei avioliitto ole mikään paratiisi.

— Oletteko te koettanut sitä?

— En ole, enkä erikoisesti halua koettaakaan. — Olkaa hyvä — neiti ojensi kristallimaljakkoa, jossa oli viinirypäleitä, banaaneja ja omenia. Lassila valitsi banaanin, neiti otti rypäletertun.

— Te pidätte siis itseänne liian hyvänä avioliittoon?

Lassilan silmät näyttivät kiiluvan pelkkää ironiaa kulmien alta. Neiti ajatteli olevansa paljon vanhempi kuin tuo jokseenkin nuorelta näyttävä poika, joka luulee maisterin arvon tehneen hänet viisaimmaksi maan päällä. Mutta hänpä ei ole niin yksinkertainen, että loukkaantuisi tuollaisista asioista. Ihminen pysyy korkealla niin kauan kuin itse tuntee olevansa kaiken muun yläpuolella. Hän söi pari vaaleaa marjaa ja pisti teevadille erään, jonka kylki oli ruskeana.

— Liian hyvä olenkin kaikille, tarkoitan, kaikenlaisille miehille. Jokaisen täytyy saada vertaisensa. Siinä kokeilussa on elämä kysymyksessä, eikä kukaan luovuta elämäänsä tyhjän pantiksi, kerranhan sen vain saakin.

Mies kumarsi hänelle äänettömästi ja jäi katselemaan ikkunaan, jota peitti pitsikudos, kalastajalangan värinen. Jokainen kuvio ja lehti erottui selvästi pimeyttä vasten. He tunsivat hiljaisuuden ja yön ympärillään. Neiti nyppäsi silloin tällöin levollisesti marjan tertusta kuin kuningatar. Hän osasi syödä — hitaasti ja arvokkaasti. Lassila jatkoi yhä tarkastellen ikkunaverhon kuvioita:

— Naisasiatyössä ei suinkaan ole rajoituttava vain valkoisiin rotuihin. Pienet ja pyöreät neekerityttäret Afrikan erämaista olisi ehdottomasti emansipeerattava. Sitäpaitsi niitä täytyy opettaa pitämään vaatteita päällään. Muutoin mies, joka näkee heidän paljaat rintansa, ei lainkaan voi ajatella muuta kuin että tämä on nainen, olipa hän sitten määrätty papiksi tai tuomariksi, ja tällöin joutuisi mies syyttömästi rikkomaan papin ja tuomarin loukkaamattomuutta. Omasta puolestani en ensinkään usko, että ne mustat suffragetit tulevat olemaan läheskään niin onnellisia kuin heidän nykyiset äitinsä. Mutta saanko minä polttaa?

— Olkaa hyvä. Kiitos — minä en polta.

Maisterilla oli hopeinen savukekotelo. Hän oli saanut sen eräänä keväänä lahjaksi oppilailtaan. Sen kannen sisäpuoleen oli kaiverrettu: »Pisarainen rakkautta on parempi kuin kokonainen vaunulastillinen kunnioitusta. Kahdeksas luokka.» — Lassila ei nyt huomannut kirjoitusta, oli siihen tottunut. Veti kiihkeästi savua keuhkoihinsa. Hän poltti nykyjään tavattomasti. Neiti nautti tertusta viimeisen marjan, lausui sitten verrattomalla tyyneydellä ja ylevyydellä:

— Jos tietämättömyys on ihmisonni, on se jokseenkin halpa-arvoista tavaraa. Jokaisen ihmisen tulee jättää maailma valoisampana jälkeensä.

— Jaa, — Lassila puhalteli savuja, hän yritti salaa saada savun kulkemaan neitiin päin. — Minun työni juuri tarkoittaa jättää maailma valoisampana jälkeeni. Minähän joka päivä yritän istuttaa valistuksen onnea ihmistaimiin. Minä vasta teen suurta ja tärkeää työtä. Ettekö usko sitä?

— Miks'en minä uskoisi.

— Se on oikein hyvä. Te siis ymmärrätte minun uhrautuvaisuuteni ja epäitsekkyyteni.

— Kyllä minä ymmärrän. Tapaan itsekin niin harvoin myötätuntoa.

— Se on suuriarvoista minusta — ymmärtämys. Tekee hyvää ytimiin asti. Katsokaa, minun ajatukseni ovat kuin lumivalkoinen kukka. Kärsin tästä ajasta —

— Niin minäkin kärsin. Moraali on äärettömän alhaalla.

— Jaa. Niin on. Hyvin valitettavaa. Minä suren sitä joka päivä. Vain me kaksi, te neiti ja minä, olemme todella moitteettomia. En usko kehenkään muuhun. Kaikki ne ovat mätiä, nekin siveät ja hyvät. Ruumistaan varjelevat kuin jalokiveä, mutta sielu on yhtä pikkumainen ja ahdas kuin lutikan sielu. Siinä ei suinkaan ole mitään varjeltavaa. Me olemme toista.

Tupakansavun läpi näkyi miten neiti punastui.

Hänen untuvainen ylähuulensa liikahti:

— Teidän ei pitäisi puhua niin minulle — naiselle. Meidän täytyy opetella säälimään…

— Anteeksi, luulin, ettei teitä tarvitse kohdella naisena, vaan vertaisenani. Ja jos kohtelisin naisena? Pyytäisin panemaan tuon rauhallisen kätenne otsalleni ja olemaan vertaisellenne hyvä ja lempeä?

Neiti ojensi käsivartensa, jossa tummansininen kapea hiha peitti ranteenkin, painoi valkeat pitkät sormensa pöydän kulman yli miehen otsalle. Todellakin! Katseli Lassilan herpaantuneihin silmiin ihmetellen: Mitä hyötyä teille on tästä?

Lassila pudisti päätään sietämättömästi:

— Ei, ottakaa pois kätenne. Nyt minä lähdenkin nukkumaan, mutta sanonpa vielä yhden asian. Tietäkää, että kun sivistynyt ihminen perin juurin katkeroituu, silloin hänestä tulee paholainen. — Hän nousi ja naurahti.

— Täällä on unkarilaista viinirypälemehua. Ettekö tahtoisi juoda lasillista, maisteri Lassila?

Maisteri halusi. Se oli punaista kuin viini, neiti laimensi sitä vedellä. He kilistivät hiukan laseja ja joivat seisaaltaan, sitten Lassila lähti huoneeseensa ja vannoi: Tästä lähtien minä inhoan naista vielä enemmän kuin tähän asti.

Kuluvat tunnit pimeydessä. Hän ei voi nukkua. Tuntee itsensä onnettomaksi ja voimattomaksi oman ruumiinsa mieletöntä ikävää vastaan. Tietää, ettei pysty säädylliseen ja järkevään elämään, kuten nuo toiset. On sisimmältään kuin ohutseinäinen tulivuori, joka minä sekuntina tahansa voi avata laavavirtoja. Eikä voi itselleen mitään. Vuode polttaa, ohimosuonet naksuttavat kuin pienet vasarat, täytyy siirrellä jalkoja ja potkia, sillä ne ovat raskaat ja kihelmöivät verestä.

— Tämä on mieletöntä. Tämä on saatanallista. Niihin minä kuulun, jotka syövät raakaa lihaa ja nukkuvat heinien päällä.

Hän nousi äkkiä ja hiipi varpaisillaan keittiöön. Kumartui yli sängyn ja kuunteli hetkisen nukkuvan tytön hengitystä. Kumartui vielä alemmas ja tunsi iholle ominaisen lämpimän leyhkän. Hengitti sitä hetkisen ja hiipi sitten pois, pukeutui ja lähti ulos.

Hän kulki alhaalla rantaa pitkin altaan reunuksella. Oli lauhkea ilma. Ylhäällä kulkivat pehmeät pilvet, alakuloisina ja lämpöisinä. Ilma oli hyvää, ohutta, öisen arkaa. Se vetäytyi pois ihmisen ympäriltä. Lassila kulki Eiran puolelle pitkin rantaa. Oli veltto, kuin olisivat luutkin olleet pehmeät eikä olisi moneen vuoteen maistanut silakkaa tai mitään suolaista. Hän muisti syvän veden kaloja. Jos ne siirretään suolattomaan veteen, liukenee suola niiden ruumiista ja ne halkeavat paineen puutteessa. Tällaiselta niistä mahtoi tuntua.

Savukkeen pää hehkui ja kävi pitkälle karrelle. Hän niisti sen nahkakäsinettään vasten ja kulki Punavuorenkatua Fredrikintorille. Rajaton harmaus lepäsi kattojen päällä. Autio katu tuntui uponneen alas maan sisään väsymyksestä. Pienellä aukiolla seisoi eräs auto haikeana yksinäisen lyhtypatsaan valossa. Kello kulmassa näkyi ole van 4,10. Siis aamu jo.

KUKIN ITSESTÄÄN

1.

Oli tultu helmikuun loppuun, mutta tuntui jo maaliskuulta.

Lassila kulkee koululle yhdeksännellä tunnilla. Ilma on avaraa ja koleahkoa. Taivas korkealla, kevyennäköiset, tiheät pilvet ajelehtivat siellä laella teräksenvärisinä. Ne ovat monessa kerroksessa, voi selvään erottaa niiden rajat. Aamukoleus, kuiva, tuuleton ja tavallinen, asuu kaduilla, ikkunoissa ja seinillä. Vieläpä Lassilan kasvoillakin, suoralla nenällä, suljetuilla huulilla, ja se korostaa ohuita viivoja suun ympärillä. Hänen silmänsä ovat aivan samanlaiset kuin noiden pienten pilvien pinta hyvin korkealla.

Vastenmielisyys luonnossaan kulkee hän työhön, se on tänä talvena tullut niin raskaaksi. Menee sisään ovesta, jonka yläpuolelta katselevat uljaina sanat: Yhteiskoulu Valonkoti. Hän asettaa kanslian eteisessä mustan päällystakkinsa kannattimeen ja panee hyllylle talvilakkinsa, jonka reunus on tummanruskeaa, hienoa ja kiiltävää karvaa. Eteisessä on oivallinen, lähes metrin korkuinen peili. Hän näkee villaisen talvipukunsa, se on hyvin sopiva ja prässätty, näkee viisaat kasvonsa ja kampaa vaaleahkoa tukkaansa, joka taipuu sileästi ja kiiltää hiukan sähkövalossa. Keskimittainen vartalo ei ole lihava, ei pyöreä ja epämiellyttävä, vaan muodokas ja joustava.

Opettajahuoneessa on suuri vihreällä verkaliinalla peitetty pöytä ja eräässä nurkassa pienempi pöytä ympärillään korituoleja. Kirjahyllyllä lepäilee sanoma- ja aikakauslehtiä, ja kaapissa on erikoisosastot kullekin opettajalle. Seinillä ryhmissä tauluja mielen ylennykseksi ja kohotukseksi. Varsinkin asetelmien runsaus on silmiinpistävä. Tähän aikaan on harrastelijoiden uuttera parvi upottamaisillaan asetelmiin koko Helsingin. Eräs niistä esittää vaaleasta savesta tehtyä vatia kumollaan. Vadin sisältä tulee esiin hiukan surkastuneet sipulinvarret. Niiden vihreyden takaa kohoaa kellervä lanttu, jonka yläosa on hienosti sinipunerva, multaläiskä kupeessa. Lantun vierellä mehevä ja punainen tomaatti ja lanttua vastaan vinottain nojaamassa puolipitkää lajia oleva porkkana. Taulussa on hyvät värisävyt, esineet eivät ole litteitä. Voi erottaa punaruskean porkkanan kyljessä ne hienot viivat. Savivadin takana vallitsee tutkimaton hämärä. Kehykset ovat paksut, himmeän kullan väriset. Kokonsa vuoksi on se erään ryhmän keskellä. Toisessa asetelmassa on vain kukkamaljakko sinistä lasia. Se seisoo päivänpaisteessa yksinään, ylhäisenä ja loistavana, ilman kukkia, kyljessään ikkunan kuvainen. On myöskin tällainen taulu: kannumainen porsliinimaljakko sinisin koristein, siinä kehäkukkia. Maljakon vieressä vanha kirja, jonka ruskeaa nahkaselkää vasten erottuu viehättävä vaaleanvihreä kesäomena. Omenan pinnalla oleva kuparinhehkuinen läikkä ei ole väritahra, vaan siihen pudonnut yksinäinen kukan terälehti.

Useampain asetelmain kaunopuheinen ja arvonsa mukainen selostaminen käy vaikeaksi. Ehkä ne herättävät suurta ruokahalua opettajissa. Niitä suosii varsinkin luonnontieteen opettajatar Katri Leppätarha. Hän istuu tänä aamuna par'aikaa pienen pöydän ääressä korituolissa; ohuet sääret, joita peittää polviin saakka ulottuvat damaskit, ovat heitetyt sievään asentoon, ranskalaiset kengät esiintyvät edukseen. Mustassa muodikkaassa puvussa on sangen paljon herkulesnauhoja. Hame ulottuu juuri polviin. Kasvot ovat sileät, keskimittaiset kaikissa suhteissa. Ruskea polkkatukka ei ole pöyheä, vaan noudattaa kuuliaisesti pään muotoa pienine, sekoittumattomine laineineen. Hän lukee Uutta Suomea, kädet puristavat lehteä kuin haukan kynnet saalista. Nousee ja katsoo ikkunasta suureen pihaan, seuraa parin pikkupojan juoksua ja temmellystä, pää kuroittuu vaanien eteen, pisimmälle yltää leuka. Silmät ovat kuin kaksi rautanaulaa, terät suoraan alas. Hän kääntyy pöydän luo parilla kiireisellä askelella, lukee seisaaltaan Meteorologisen keskuslaitoksen säätiedoitukset. Pukeutuu, ilmestyy pihalle surupuvussaan. Elegantit vaatteet ja tyttömäinen vartalo omalla tavallaan korostavat kasvoja, joilla on nykyjään kireytynyt, kurkkiva ilme, väliin se sulaa makeaan ystävällisyyteen. Hyvin pienin askelin, juoksussa, säntää hän yli pihan. Vartalo viivana eteenpäin, suruharso liehuen takana. Pikkuiset, tappelevat murikat seisahtuvat noloina hänen leukansa varjossa, kyräillen, ruumis vielä liikunnosta nytkähdellen, nauru ja voima paenneina kasvoilta. Eivät osaa sanoa selitystä, kuuntelevat satelevia nuhteita. Kun he nyt ovat varmasti erillään, rientää opettaja toisaanne. Siellä, missä sivurakennuksen leveät ikkunanpuitteet ovat penkin korkeudella, istuu pikkutyttöjä karmilla, jalat suorina eteenpäin, selkä lasissa. He saavat ankaran muistutuksen: ei saa istua ikkunalla. Eräs suurempi tyttö nojaa selkäänsä ruskeaan tiiliseinään, mutta loikastautuu äkkiä ja katoaa jonkin ryhmän taa. Ei saa nojata seinään! Nurkkapuolella seisoo Koljovirta, eräs kahdeksannen luokan nuutunut tyttö, silmäilee repalekantista kirjaa. Hän herää ja kohottaa päänsä, kun siron leuan varjo välähtää kirjalle.

— Eikö Koljovirta ole ehtinyt lukea kotona? Kahdeksannen luokan oppilas — pitäisi tietää koulun säännöt. On vaikeata ja ikävää opettajan muistuttaa tällaisista asioista. — Ääni on hillitty, soi kuitenkin pistävää harmia. Opettajan silmät sulkeutuvat puoliksi, salattu raivo välähtää luomien rakosesta. Kasvot jännittyvät niin suuresti muistuttaessa, että pieni kuoppa ilmestyy kiristyvään lihakseen ohimon alle. Koljovirta ei ole Leppätarhan lempioppilaita. Painaa happamen, muutenkin väsyttävän geometrian kainaloonsa ja jää seisomaan.

Nyt on järjestys pihalla. Hyvin puetut nuoret oppilaat juttelevat ryhmissä, ystäväparit kulkea lapsuttavat hitain askelin käsi kainalossa edestakaisin pitkähköä pihaa. Opettaja sipsuttaa nopeasti, puolijuoksussa heidän keskellään ja hänen suruharsonsa liehuu uskomattomasti aina ja kaikkialla.

Leppätarhaa pelätään eniten tässä koulussa. Ei pelätä sillä tavalla, että luettaisiin hänen aineensa, vaan pelätään, ettei satuta häntä miellyttämään. Hän voi hyvinkin pian sulkea silmänsä, koska on niin hieno, ettei milloinkaan avoimin silmin heitä vihasta kärisevää katsetta pienimpäänkään oppilaaseen. Mutta ummessa silmin hän näyttääkin pelottavimmalta. Hän ei saattaisi koskaan hiuskarvan leveyttä poiketa omista säännöistään, ne hallitsevat nyt koko hänen maailmaansa. Tosin oppilaat muistavat ajan, jolloin hän oli kuin hunajaa ja mielisteli heitä kaikkia — hän olikin silloin vielä naimaton. Ensimmäisenä avioliittotalvena hänen kasvonsa saivat nykyisen ilmeen, hän näkyi sinä vuonna imeneen salaisista lähteistä kiukkua ja hermostunutta tarmoa — mutta se on ylipäänsä tarkoin kätketty ja kuristettu sisimpään. Hän voitti kyllä jalosti avioliittotaistelussaan, sillä hänen miehensä teki itsemurhan. Sen jälkeen opettaja Leppätarha käyttää aina mustaa pukua, mutta on yhä vieläkin Helsingin muodikkaimpia naisia eikä koskaan liho, ei koskaan astu pitkää askelta! On tullut tavaksi, että silmät ummistuvat sangen usein ja ääni kähisee silloin hillittyä kaunaa. Hänellä on vain koulu, koulun järjestys. Ja täällä häntä pelätään. Vieläkin sattuu sentään, että hän aivan odottamatta hymyilee kuin ennen. Kerran pikkujoululahjaksi lähetettiin hänelle kihokki, sen alla oli kultaisin kirjaimin: Drosera rotundifolia. Kuuliaiset oppilaat saavat lohtua nimittämällä häntä Kihokiksi.

Kukin luokka marssii opettajansa perästä juhlasaliin aamurukoukseen. Korkean sinertävän valkean katon alla seisoo kylmähkössä huoneessa useampia satoja oppilaita laimeina kuin työssä. Edessä sievässä asennossa Kihokki, tähystelee vastapäiseen ikkunaan. Kateederiin nousee Valonkodin johtajatar. Ei juuri löydy laihempaa ja pitempää naista. Hänellä on tarmokas leuka, terävä suora nenä ja hiukan sisään kutistunut ohut suu. Pianon luona seisova oppilas ilmaisee hänelle virren numeron. Johtajatar on jo usein huomauttanut toivovansa, että jokaisella oppilaalla olisi oma laulukirja rukouksissa. Kuuluvasti ja selkeästi lukee hän palasen hartauskirjasta »Helmiä syvyydestä». Hänen äänensä kaikuu suuressa huoneessa:

— »Herra, me toivomme, että meidän tiemme olisi myöskin Sinun tiesi.»

Keskimmäisestä rivistä kuuluu puoliselvä naurunpurskahdus ja kuolee heti. Joukko säpsähtää. Maisteri Leppätarha ei käännä päätään, mutta sulkee silmänsä. Johtajatar jatkaa lukuaan tyynenä ja arvokkaana. — Amen. — Kaikkien päät kumartuvat, sitten hän taivuttaa itseään vinottain pöydän yli, pyytää maisteri Leppätarhaa kuiskaten jäämään luokseen, neljäs luokka, syyllinen, saa myös käskyn jäädä paikoilleen. Muut oppilaat kääntyvät ja marssivat pois. Vahtimestari sulkee juhlasalin oven. Johtajatar puhuu hiljaa muutaman sanan maisteri Leppätarhan kanssa, joka on hyvin kunnioittavassa asennossa sokeria kasvoilla, astuu sitten sivulle, niin että näkee koko rivin. Kaikki nuoret päät kääntyvät häneen päin. Leppätarha seisoo hiukan sivummalla, hänen kasvojensa iho on kohonnut pieniin syhermiin kuin viluisella ja silmäripsien välistä näkyy peitetty vihertävä, laimea katse. Kasvoissa ei mikään lihas ole liikahtanut, mutta muutos on selvä äskeisestä kuin lumella varjo. Johtajatar on se, joka loihtii ilon hänen kasvoilleen, puhuu nyt juuri oppilaille arvokkaasti ja harkitusti.

— Koska rehtorilla on tunti kahdeksannella luokalla, on minun velvollisuuteni ottaa tämä asia käsitelläkseni, ettei hänen tuntiaan menisi hukkaan. Tarkoitan häiriötä rukouksissa. Sellaista ei ole vielä kertaakaan meillä sattunut. Minä tahdon heti lausua, että se on sangen ikävää. Kunnioituksen rukoushetkiä kohtaan pitäisi saada teidät hillitsemään itseänne. Teiltä sivistyneiden kotien lapsina ja neljäsluokkalaisina odotetaan kaunista käyttäytymistä. Me, tämän koulun opettajat, olemme saaneet suuresti iloita siitä, että oppilaat ovat tähän saakka esiintyneet harvinaisen kauniisti. Monissa juhlatilaisuuksissa ovat vieraat lausuneet ilonsa ja ihmetyksensä siitä. Se on tuottanut koululle kunnioitusta ja arvonantoa Me toivomme teidän olevan yhteistyössä meidän opettajien kanssa, jotta koulumme henki pysyisi korkealla, ei vain juhlahetkinämme, vaan joka päiväisessä työssämmekin, vieläpä kodeissannekin. Ja nyt kehoitan niitä, jotka ovat syylliset, astumaan esiin.

Todellisuudessa oli asia näin: luokka oli kaksoisrivissä. Rivin keskikohdalla seisoivat rinnakkain Maire Valpuri ja Elina Wahlberg, Elinaisen takana hänen paras ystävänsä Birgit Alm. Nyt oli Maire Valpuri, tummatukkainen ja silmäinen, paksuhuulinen, heidän siinä toimetonna seisoessaan painanut päänsä alas, työntänyt huulensa torvelle ja kielenpäänsä näkyviin. Pieni Elinainen katseli häntä ja hymyili. Sitten työnsi Maire leukansa pitkälle eteen, melkein seuraavan tytön niskaan, nipisti huulensa, sulki silmänsä ja nosti hartiansa luimuun. Juuri tällöin luki johtajatar: Herra, me toivomme… Elinainen ei ajatellut tätä, mutta purskahti kovaan sopraanonauruun. Birgit Alm veti samalla suunsa hymyyn. He kavahtivat naurun kajahtaessa korkeassa salissa ja jähmettyivät.

Johtajatar katseli riviä vakavana ja kehoittavana. Elinainen kohotti päänsä ja astui syrjään rivistä. Pienet, pehmeät kasvot olivat totiset. Hän katsoi johtajatarta silmiin, mutta ei puhunut mitään. Hetkisen oli Elinainen seisonut, kun hänen rinnalleen harppasi jalomielinen Birgit, joka oli hymyillyt. Tummapintainen Maire Valpuri seisoi paikallaan, eihän hän ollut nauranut.

Eikö tähän kuulunut ketään muita? kysyi johtajatar ja silmäili pitkin riviä etumaisista pienistä vakavista tytöistä suuriin vahvarakenteisiin poikiin perällä. He seisoivat hengessään iloisina turvassa eikä kukaan liikahtanut enää paikaltaan.

Te toiset saatte mennä tunnille. — Rivi kääntyi ja lähti hyvässä järjestyksessä.

Birgit ja Elinainen seisoivat rinnan. Kauempaa katseli heitä
Leppätarha. Johtajatar astui askelen lähemmäksi.

— Miksi te nauroitte?

Tytöt ajattelivat molemmat Maire Valpuria, joka oli marssinut pois. He eivät osanneet sanoa mitään ja näyttivät kovasti syyllisiltä. Molempain katse vaipui johtajattaren kengänkärkiin saakka. Suuressa salissa on hiljaisuus.

— Te olitte varmaan hermostuneita. Minä ymmärrän, että liikarasituskin osaltaan aiheuttaa sellaista, ettei voi hillitä itseään, vaikkei olisi erikoista syytäkään nauruun. Mutta jos olette väsyneitä, voittehan pyytää päästä penkille istumaan rukousten ajaksi. Sen opettajat sallivat mielellään. Tänään olette tehneet sangen rumasti. Häiritsitte toisia ja näytitte huonoa esimerkkiä pienemmille. Niin, minun täytyy määrätä kummallekin teistä päiväkirjamuistutus.

Tytöt liikahtivat helpotuksesta ja heidän katseensa sipaisi johtajattaren rintoja. Oli vaikea seisoa. Johtajatar oli tovin ääneti, katseli heitä, lisäsi vielä raskaalla painolla:

— Niin, minä olen kovasti pahoillani teidän käytöksestänne. Olette tähän saakka olleet kilttejä tyttöjä. — Yhä hän tarkastaa heitä ja nyökkää lopulta. Tytöt niiaavat, pujahtavat ovesta, juoksevat käsikkäin ylös suuria portaita pakoon.

Johtajatar pyysi rakasta Katria suorittamaan merkinnön päiväkirjaan.

Seuraavalla välitunnilla Birgit kulki Maire Valpurin ohi, heitti päätään, suupielet nytkähtivät ylenkatseesta alaspäin:

— Sinä, joka olet niin raukkamainen, ettet voi vastata teoistasi, sinä, joka seisot paikallasi, joka kehtaat olla.

— Enhän minä nauranut.

Birgitin silmät mustuivat:

— En minäkään. Menin esiin, koska hymyilin. Sinäpä sait alussa Elinan nauramaan. Häpeä. Mutta minua ei yksi muistutus paina. Minä kyllä en jää siitä luokalleni, kuten sinä jäisit.

Ja myöhemmin pitäessään tuntia neljännessä luokassa viittasi Leppätarha asiaan:

— — — vaikkakin eräät tämän luokan oppilaat ovat käyttäytyneet sangen sopimattomasti. — Hän katseli Elinaiseen ja Birgitiin päin. Kaikki muut tunsivat olevansa hänen suosikkejansa sen tunnin ajan — ehkä.

Lassila sai odottaa melkoisen kauan neljättä luokkaa tunnille. Hän käveli kädet selän takana tyhjässä luokkahuoneessa, kunnes oppilaat saapuivat. Kaksi tyttöä oli siis jäänyt vielä kuuntelemaan erikoisripitystä. Tunti kuluu työläästi.

— Sormu tulee todistamaan, että monikulmion kulmain summa on (n — 2) oikokulmaa.

Tyttö kulkee aikaillen taululle. Hän on lihava olento, vaaleanpunaista villaleninkiä koristavat hopealangat. Silkkisukat peittävät paksuja sääriä ja vahvoja polvia. Hän piirtää kolme kirjasta näkemäänsä kuvaa taululle. Jää seisomaan niiden ääreen. Se on hän, joka kerran sanoi sukkeluuden erehdyksessä. Rehtori Varjoranta oli syksyllä selittänyt, ettei valistusaikana uskottu mitä ei voitu järjellä käsittää. Oli kysynyt sitten Sormulta, millaisia asioita ei voida ihmisen järjellä käsittää. Tyttö vastasi unisesti: Geometriaa. Tämä tuli kerrotuksi opettajahuoneessa, Kihokki otti sen johdosta Sormun suosioonsa ja koroitti hänen numeronsa. — Siinä on nyt Sormu miettimässä käsittämätöntä. Lassila seisoo luokan perällä ja sanoo hiljaisuuden vallitessa: No?

Hiljaisuus Sormun taholla jatkuu.

— Miten on todistus? Siinähän on vain piirretty kolme epäsäännöllistä monikulmiota. Sanokaa edes olettamus ja väitös.

— Oletetaan, että on monikulmio, väitetään, että sen kulmien summa on (n — 2) oikokulmaa, laskettaa tyttö nopeasti.

— Miksi siis piirsitte kolme monikulmiota?

Sormu sohii karttakepillä kuvioita:

— Tässä yhdessä vähenee yksi sivu ja yksi oikokulma, tässä toisessa vähenee kaksi sivua ja kaksi oikokulmaa, ja kolmannessa kolmiossa vähenee kolme sivua ja kolme oikokulmaa.

— Ei se ole kolmio, se on monikulmio — huutaa Lassila.

— Monikulmiossa — paikkaa Sormu.

Lassila harppaa pitkin askelin eteen. Kulmien väliin laskeutuu pari ryppyä. Tytön veltto ääni! Valkeat kasvot, sileät ja värittömät. Tavattoman lihava ruumis, kuolleet silmät. Viittilöi kepillä kuin olisi samantekevää, pudottaako keppi vai ojentaa, kuin juottovasikka, joka ei saa kesällä syödä ruohoa, että liha pysyisi valkoisena, ja joka karsinassaan ei pistä turpaansa edes maitoon. Sellainen se härnää Lassilan raivostumaan.

— Ei kai se sillä ole todistettu, että osoittelette niitä kuvioita. Alkakaa järjestelmällisesti: Jos meillä on säännöllinen monikulmio, voidaan teoreema sen suhteen aina todistaa — miten?

Sormu ei liikahda eikä äännä. Ei voi olla varma, tokko nuo korvat taidokkaasti käherretyn polkkatukan varjossa kuulevatkaan. Lassila ajattelee rumasti: Tapettu sika, syöttiläs.

— Minähän sanoin, että teoreema on todistettu kirjassa epätäydellisesti. Oletteko kirjoittanut sen vihkoonne?

— En osannut — nuilahtaa helposti ja viattomasti vaaleanpunaisilta huulilta.

— Ette siis seurannut viime tunnilla, sehän käytiin kaksi kertaa läpi.
No, kuunnelkaa nyt.

Lassila ottaa karttakepin. Sormu aikoo lähteä paikalleen.

— Ei ole mitään syytä lähteä pois, todistus ei ole suoritettu.

Maisteri todistaa malliksi. Oppilaat näkevät, että hän on suuttunut.
Sormu seisoo syrjässä ja tarkastelee liitukuppia.

— Sormu katsoo nyt taululle — sanoo Lassila — ei viisaus asu siellä liitukupissa, kyllä se tulee täältä — ja hän selittää teoreeman kirkkaaksi kuin aurinko. Sitten Sormu todistamaan. Yhtä epämääräisesti hän sanelee merkityksettömiä lauseita.

— Veltto, veltto — ajattelee Lassila ja sanoo kovasti: — Menkää paikallenne.

Sormu menee helpottuneena. Iloinen poika kuiskaa käytävän yli:

— Nyt tuli syytä lähteä pois.

Lassila astelee pari kertaa luokan halki, polkee kantapäänsä maahan kuten talonpojat. Askelet ovat raskaat ja tomahtavat. Pikkujoululahjaksi olivat oppilaat lähettäneet hänelle kumikannat.

— Ei kai mistään opetuksesta ole hyötyä, jos ette itse vaivaudu vähääkään ajattelemaan. Tämä ei ole kyvyttömyyttä, se on velttoutta… Voisinhan minä todistaa sen tuhat kertaa peräkkäin, mutta jos ette yhdelläkään kerralla seuraa mukana, ei kai se ikinä jää päähän. Mitä ihmettä te ylipäänsä tulette kouluun? Jääkää pois vaikka väkisin. Miksi antaa pakottaa itsensä työhön, joka ei suju sen paremmin. Mutta se on se, että olette välinpitämättömiä, välinpitämättömiä…

Sanat tulevat painokkaasti kuin kuulantyönnöt. Hän harppailee sivukäytävää, lattia kaikuu. Selkeä säteetön valo leijailee korkeassa uudenaikaisessa luokkahuoneessa. Oppilaat, joista vanhimmat ovat viidentoista, istuvat, istuvat. Heidän parvessaan ei synny mitään erikoisia mielteitä. Edessä nurkassa seisoo pieni pronssipatsas jalustalla. Kaksi nyrkkeilijää kädet iskuvalmiina katselee siinä toisiaan. Palkinto tämän luokan pojille kolmiottelusta.

Sähkökello soi. Pulpetin kannet avautuvat kuin iskusta. — Sama läksy — huutaa opettaja. Luokka alkaa purkautua ulos käytävään. Eräs pieni poika avaa suuret ikkunat ja asettaa narusta riippuvat pienet pahkat niiden väliin.

Jumalan kiitos. Tunti on lopussa.

Lassila kulkee luokan perästä, tulee opettajahuoneeseen, ottaa sanomalehden.

Ison pöydän päässä istuu saksan apulaisopettajatar. Hänellä on vihkokasa kyynärpäänsä vieressä. Musta tukka leuhottaa yli otsan ja paksut verevät huulet ovat suipulla. Silmiä ei näy kulmien alta. Niin hän seuraa oppilaiden viimetuntisia kirjoituksia. Hän on ensimmäistä vuotta opettajana — oppilaiden menestys on hänen menestyksensä. Huulet hymyilevät jokaiselle oikealle lauseelle ja suipistuvat äkkiä yhdeksän pisteen virheiden edessä.

Vaalea ruotsin opettajatar, lihavahko ja kookas, istuu siellä lempeä surumielisyys soikeilla kasvoillaan. Hän ei kellekään voi sanoa kovaa sanaa. Ei vaatia liikaa. Kun kahdeksannen luokan pojat eturivilläkin pitävät kirjaa esillä, syntyy murhe noihin silmiin, hän sanoo pahoillaan: Herrarna äro goda och lägga bort böckerna. — Se sydän on läpeensä hyvä, täynnä ihanteita, rakkautta isänmaahan, taiteeseen, estetiikkaan. Hän on jo monen lapsen äiti. Lukee tunneilla joskus luokalle ruotsalaisia runoja. Hänestä pitävät pojatkin.

Historian opettaja ja rehtori Amos Varjoranta seisoo hajasäärin, on vielä pitempi kuin johtajatar ja vielä laihempi. Pää täsmälleen kuin Aleksis Kivellä. Suuri paljas otsa, kuivunut nahka poskissa vetäytyy painuneesti luiden yli. Alakuloinen ohut suu kohoaa toiselta laidalta hymyyn. Hymy näyttää säälittävältä ja surkealta, siihen sisältyy viisaan epäilystä. Hän kertoo kahdeksannen luokan kehittymättömyydestä. Oli kysymys: Mitä muuta kuului ritarielämään? Sahlstedt joutuu vastaamaan, katsahtaa lamppuun ja sanoo: Metsästysretket. — Opettaja huomauttaa: Selitetään vähän laajemmin. Iso poika katsahtaa uudelleen lamppuun ja laajentaa: Arkisen elämän yksitoikkoisuuteen tuottivat vaihtelua ja viehätystä metsästysretket. — Hm. Olihan se täsmälleen kirjan mukaan.

Ruotsin opettaja hymyilee kuin auringonsäde ja kujertaa kuin kyyhkynen:
Juu, juu, juu.

Saksan opettaja kohottaa päätään ja naurahtaa äänekkäästi. Hänen silmänsä ovat harmaat.

Maisteri Leppätarha hymyilee ja päättää itsekseen koroittaa Sahlstedtin numeroita maantieteessä, kasviopissa ja biologiassa.

Amos Varjoranta on tiedemies ja kysyy tieteellisellä tarkkuudella.
Nyhtää oppilaasta viimeiset tiedot. Esimerkiksi:

Oppilas: Pietari suuren aikana asui Moskovassa ulkomaalaisia.

Amos: Mitä ulkomaalaisia?

Oppilas: Saksalaisia ja ranskalaisia.

Amos: No, mitä vielä?

Oppilas: Englantilaisia ja hollantilaisia.

Amos: Missä ne siellä asuivat?

Oppilas: Laitakaupungilla.

Nyt ottaa Amos taskustaan voileipäpaketin ja alkaa pureksia hiljaa. Ei ole paljon hampaita, mutta kuitenkin hän pureksii tieteellisellä tarkkuudella ja alottaa syönnin jo ensimmäisellä välitunnilla.

Lassila katsahtaa rouva Tainioon. Tämä opettaa kolmanteen luokkaan asti matematiikkaa. On auttamattomasti väärällä uralla, näyttää aina onnettomalta.

Välitunti loppuu. Pastori palaa pihalta valvomasta oppilaita. Hän on kepelä mies, liikkuvainen ja pyöreä, lystikäs puheissaan. Vaaleat kulmakarvat lähtevät aivan nenän luota, kohoavat vinosti puoliväliin matalaa otsaa ja loppuvat siihen, niin että hän näyttää aina tirkisteleväiseltä ja hiukan hämmästyneeltä.

Oppilaat tulevat portaissa. Heidän puheensa sorina kuuluu kuin virta kivikosta, ja pastori sulkee oven, hymyilee, hieroo käsiään ja kumartuu hiukan saksan opettajan puoleen:

— Mitenkäs tämä työ luistaa?

Opettaja pudistaa päätään ja harmaat silmät vajoavat ikäänkuin avuttomina ja sisäänpäin: Toivotonta, toivotonta… Pastori ottaa käden vihkopakan päältä omiinsa ja suutelee sitä. Se on hänen tapansa. Toinen vajoaa uudelleen työhönsä — hän on hyvin nuori.

Opettajat alkavat lähteä luokkiin. Amos Varjoranta nielaisee viimeisen murun poskestaan, pistää voileipäpaketin taskuunsa, ottaa kirjan kaapin kulmalta kainaloonsa ja katoaa. Lassila jää istumaan. Hänen tuntinsa eivät ole yhtäjaksoisesti ja tämän välin viettää hän koululla opettajahuoneessa. Myöskin Leppätarha jää istumaan ja kysyy ystävällisesti:

— Sinullahan on tunti välillä vapaata? Oletko koko sen ajan täällä?

Opettajien kesken vallitsee hyvä toveruus. Kaikki ovat sinuja keskenään. Lassila myöntää istuvansa sen aikaa täällä ja saa kauhukseen tietää Leppätarhan jäävän seuraansa — tämä on luovuttanut tuntinsa Matille kokeisiin. Oikeastaan hänen pitäisi järjestää kokoelmahuonetta, oppilaiden lahjoittamat kasvit olisi sijoitettava koulun herbarioihin. Hän kertoo vielä viimekeväistä harmiaan. Pitkä Kaijankoski oli luvannut koululle kaksikymmentä kasvia. Kun hänen lahjoituksensa oli ehditty painaa vuosikertomukseen, jätti hän ne tuomatta — ja kesällä oli hävittänyt koko kokoelmansa. (Se oli vahingoksi Kaijankoskelle, sillä tämä opettaja ei unohda eikä anna anteeksi sellaisia.) Leppätarha valittaa suuresti eräiden oppilaiden järjestyskyvyn puutetta. Ylipäänsä koulun oppilaat käyttäytyvät mallikelpoisesti ja ihailtavasti. Hän on teroittamalla teroittanut, ettei heille ole olemassa mitään muuta tärkeää kuin koulupaperit — poissaololiput ja todistukset — ne ovat heidän ainoat arvopaperinsa. Ainoat heidän tähänastisessa elämässään, jotka he ovat itse ansainneet. Mutta on suorastaan käsittämätöntä, sitä ei voi ymmärtää, miten kehittymätön voi olla joku kahdeksasluokkalainenkin tässä suhteessa. Kaksi kertaa on hän kysynyt Koljovirralta poissaololippua — tämä ei ole muistanut. Kuinka sen voi unohtaa? Ja sitten nousee seisomaan niin ylimielisenä kuin olisi opettaja väärässä.

— Etkö sinäkin ole huomannut, että Koljovirta on tullut tavattoman röyhkeäksi? Kun huomautan hänen käytöksestään tyynesti ja aivan ystävällisesti, heittäytyy hän pulpetille vielä minun puhuessani ja alkaa itkeä. Makaa sitten siinä käsiensä päällä koko tunnin.

— Taitaa olla hermostunut.

— Joka tapauksessa on anteeksiantamatonta, että tämän koulun oppilas käyttäytyy siten opettajaansa kohtaan. Lisäksi hän tahallisesti rikkoo koulun sääntöjä — lukee koulupihalla. Kahdeksasluokkalainen. Siitä voisi alentaa käytösnumeroa. Ja lisäksi sellainen huolimattomuus. Minä tulen ehdottamaan, että ainakin hänen huolellisuusnumeroaan alennetaan. En käsitä, kuinka olisi mahdollista enää antaa hänelle kymmentä.

— Hän on ainakin minun aineissani varsin huolellinen.

— Kuinka nyt voisi yhdessä olla huolellinen, kun ei ole ylipäänsä. Ja luokanvalvojana tiedän asian Ei kai hän ole paras matematiikassa? Eikö Elisabeth Ojanto ole paras?

— Niin, — no, hän onkin taas nero tässä aineessa, ei tarvitse huolellisuutta.

— Hänestä pitäisi tulla matematiikan opettaja.

— Silloinpa hänen lahjansa menisivät hukkaan.

— Vai niin. Kyvyttömätkö sitten opettajaksi? Minä ihmettelen sinua. Minä ainakin tunnen vastuunalaisuuteni. Yksin välitunneillakin valvoessa täytyy katsoa, etteivät oppilaat vahingoita toisiaan, tee mitään kiellettyä tai puhu sopimattomia. Minulla ei enää olekaan mitään muuta tässä elämässä kuin koulu. Ajattelen suurella surulla ylioppilaskirjoituksia tänä keväänä. Se luokka ei lue mitään muuta kuin matematiikkaa. Ne lyövät sen takia laimin realikokeen. Luulen, että sinä vaadit heiltä liikaa.

— Kuta enemmän vaatii, sitä enemmän kai ne suhteellisesti osaavat. Ei ole pelkoa, että tulevat liian korkealle tasolle.

— Mutta nehän ovat suorastaan matematiikkahulluja! Suurin osa luokkaa ottaa yksityistunteja siinä.

— Ne tuntevat siis oman heikkoutensa.

— Ja laiminlyövät muut aineet, ovat niin väsyneitä, etteivät jaksa ajatella mitään. Kyllä minä katson oppilaiden parasta, tarkoitan heille hyvää. Ne ovat niin liikarasittuneita, että istuvat aivan harmaina. Olen kehoittanut jokaista juomaan kalanmaksaöljyä, mutta kalpeina ne pysyvät. Koulun toivo…

Tämän ylevän lauseen keskeytti johtajatar, joka tuli kanslian puolelta kasvoillaan kirkastus.

— Mitä te puhutte koulun toivosta?

— Minä vain — että kahdeksas luokka on aivan liikarasittunutta. Kuinka ne sitten selviävät tenttiajasta, kun jo nyt ovat niin heikkoja.

— Hoo, kyllä ne ovat koko kouluajan olleet yhtä heikkoja ja liikarasittuneita, sanoo Lassila.

— Onhan se ymmärrettävääkin, toisaalta — Leppätarha katsoo johtajatareen ja huolestuneille kasvoille nousee pyytelevä hymy — he eivät saa syödä kunnollisesti ennenkuin iltapäivällä ja valvovat myöhään yöhön. Luulen vain, että niillä on liiaksi kotitehtäviä matematiikassa.

— En minä vaadi liioin osaamista, ulkolukua ei yhtään, ainoastaan ymmärtämistä — sanoo Lassila.

— Jaa — tämä on tärkeää. Kirjoituksista riippuu koulumme kunnia ja maine. Mutta puhutaan siitä toiste. On se raskasta työtä tämä koulutyö, mutta myös ihanaa työtä — johtajatar laskee kätensä maisteri Leppätarhan olkapäälle, hänen laihat kasvonsa näyttävät rasvaisilta ja kiiltäviltä auringonpaisteessa — tunnen niin suurta työniloa tämän nuoren tuleentuvan viljan keskellä — hän on runollinen ja käyttää mielellään vertauskuvia — mutta nyt pyytäisin sinulta pientä palvelusta. Rakas Katri, wolltest du mir zu Gefallen tun?

Leppätarha kuroittaa leukaansa ylös kuin äitinsä puoleen, ja äiti taputtaa häntä olalle:

— Minulle nähkääs juuri soitettiin, että rouva Sörensen Kööpenhaminasta on Helsingissä. Saako hän tulla tervehtimään meitä? Sehän on kunniaksi koulullemme. Hän tulee yhden ja kahden välillä. Joka luokassa pitää yksi oppilas puheen ja kiittää vierasta, mutta kahdeksatta luokkaa emme tahdo rasittaa sillä, emmehän voi viedä heidän kallista aikaansa. Ehkä voisimme kuudennessa luokassa järjestää runonlausuntaakin. Ja ihan alussa, kun hän tulee, ovat valmistavan koulun pienet tytöt ja pojat suuressa aulassa rivissä kunniakujana pienet Suomen liput käsissään. Ja he laulavat jonkin laulun. Tunnin päätyttyä juo vieras opettajien kanssa kahvia täällä. Ehkä sinä nyt tahtoisit kulkea kertomassa oppilaille tämän ilosanoman, että he saavat tanskalaisen vieraan. Anna oppilaiden samalla äänestää, kutka pitävät puheita. He saavat seuraavan tunnin olla vapaina ja valmistella niitä.

Leppätarha nousi heti kuuliaisesti ja sulavasti. Kun hän on sipsuttamassa pois, sanoo johtajatar:

— Jaa — en minä tiedä miten selviäisin ilman sinua, rakas Katri. Sinä olet minun oikea käteni.

Rakas Katri hymyili ja katosi, ja johtajatar lähti valmistamaan omaa puhettaan. Lassila jää yksin. On hiljaista ja aurinko paistaa. Hän katsoo sen valoa ikäänkuin raskaalla pelolla. Se masentaa ja painaa yhä enemmän. Tulee ajatuksiin, että pitäisihän hänen olla tullut niin pitkälle, että luulisi kaiken olevan yhdentekevää, ettei enää välittäisi mistään. Sittenkin — niin, tietysti on totta, että vain naiset sopivat tähän virkaan. Niillä riittää loppumatonta intoa pikku asioihin. Hoh — syököön Leppätarha mielikseen häntä johtajattaren edessä. Hän osaa kyllä katkaista aikanaan. Syököön. Yht'äkkiä tuntuu, kuin hän tahtoisi olla metsässä ja hakata puita. Kaataa kaikki maailman puut, heiluttaa kirvestä — lyödä. Sitten ajatukset taas painuvat alas.

Oli viimeinen välitunti. Päivä olikin kääntynyt aurinkoiseksi. Aamun korkealla kulkevat pilvet kadonneet. Avaruus siinsi tasaisen sinisenä ja aurinko paistoi pitkulaiseen koulupihaan. Lassila kuljeskeli edestakaisin valvontavuorollaan. Oppilaat seisoivat ryhmissä. Melusivat, kuljeksivat. Heissä eli kadehdittava kevään henki, he olivat käsittämättömän nuoria. Jotkut pojat hyppivät pihan laidalla kolmiloikkaa paljain päin. Koulutalon seinä kiilsi päivässä, luokkien ikkunat olivat auki.

— Hyvin järjestetty ja aurinkoinen Valonkoti — ajattelee Lassila. — Täällä pihalla nämä vielä nauravat ja näyttävät ihmisiltä, hetken kuluttua soi kello ja kaikki ovat luokassa paikoillaan harmaina ja kuolleina. Jolla vielä on henkeä jälellä, se lukee kuin hullu balsamoituakseen sieluineen ja ruumiineen. Hyvä. Ja minä niitä liikarasitan, minä niistä laitan muumioita, minä kuivaan nuoruuden kukoistuksen. Matematiikan laskut — nepä ne syövät punaiset verisolut, taittavat elinhermon. Hyi. Ja onpa siellä sieviä sääriä. Ne eivät kuulukaan ensipolven sivistyneistöön. Typerää, typerää, sanoo Eetu. Hyperviisautta, sanon minä. Inhottava on tämän laitoksen henki…

Auringonpaisteessa selkä seinään nojaten seisoi Koljovirta, tyttö, josta hän oli puhunut Leppätarhan kanssa. Juuston värisillä kasvoilla, likaisen otsatukan alla asui katkeruus ja kyllästymys. Silmät tuijottivat maahan. Ikävältä hän näytti ja vastenmieliseltä. Se melkein lähenti Lassilaa häneen. Tyttöhän oli itkenyt tänään. Jaa. Siinä on ainakin yksi elävä kala, joka tuntee olevansa savustuslaitoksessa.

Hän kulki parin kolmannen luokan, pojan ohi, toinen kuului väittävän, että Tainio hyppää suuttuessaan tasajalkaa puolen metrin korkeudelle. Toinen kiistää nähneensä, ettei se muka pääse niin ylös. Ei siitä olisi miksikään korkeushyppääjäksi…

Aika melu kuului kahdeksannesta luokasta, kun hän lähestyi sen ovea.

— Se vielä puuttuisi, että minä heitä varoittaisin olemaan hiljaa.
Järjestykseen. Noudattamaan koulun henkeä.

Luokka nousi seisomaan. Siellä oli raitis ulkoilman tuntu. Erään tytön hiukset välkehtivät auringossa. Kullahtavat kiharat. Hymyä oli vielä monilla kasvoilla, joissakin silmissä näkyi huoleton uneliaisuus. Viikon päästä he pitäisivät penkinpainajaisia. Lassila oikeastaan tiesi, että tämä luokka piti hänestä. Täällä kerkisi nauttia siitä, että osasi opettaa terävästi ja selvästi. Niin. Piti kertailla geometriaa. Hän kulki ikkunan luo ja katseli luokkaa. Aurinko lämmitti niskaa ja hiuksia. Onpa se jo lämmintä.

— No niin. Todistetaanpa, että kolmion merkilliset pisteet ovat samalla suoralla.

Jotkut viittasivat kädellään häntä kohti, useimmat eivät tienneet, tämä on vaikeahko teoreema, eikä ollut läksynä.

— Koljovirta.

Hän seurasi tyttöä tämän kulkiessa taululle. Yhdeksäntoista vanha. Älykäs, ruma ja kärsivän näköinen. Niin. Rintakehä sisäänpainunut. Avonaisesta kaula-aukosta näkyivät korkeat solisluut. Hyvin laiha ja veretön — niin, niin. Purskahtelee usein tunnilla herkästi ja rajusti nauramaan. On siis itkenyt tänään. Hän katselee tytön liikkeitä ja olemusta siellä luokan edessä ja toistelee mielessään: niin, niin.

Todistusta kehittelevä ääni kuuluu sangen kaukaa kuin unessa, epätasaisena ja kiihkeänä. Se lakkaa. Tyttö jää katsomaan häneen kuin: onko tämä valmis ja oikein? Uskaltaako tässä lähteä paikalleen? Lassila heristäytyy.

— Jaa. Mutta älkää kuitenkaan puhuko kolmion kyljistä, vaan sivuista.
Kulmalla on kyljet, kolmiolla sivut. Menkää paikallenne.

Hän melkein hymyili.

— Otetaanpa sitten teoreema, että suorankulman projektio tasolla on suorakulma. Se ei ole kirjassa, mutta teillä oli se viime vuonna kokeissa.

Kolme kättä nousee. Monet silmät näyttävät hämäriltä. Viime vuonna
—! He saattavat harjoitella kirjantehtävät ulkoa, mutta tällaiset…
probleemat… niitä tulee ylioppilaskokeeseen. Keksi! Ratkaise ne.
Kirjasta vain yksi… Joku tyttö painaa otsan käteensä ja hymyilee.

— Eihän sitä tarvitse muistaa, tulkaa taululle koettamaan. Ensin on tietysti piirrettävä tämä projektio ja selitettävä miten se tehdään. Sehän nyt pitää jokaisen osata. Kun sitten ajattelee avaruusgeometrian teoreemoja, tuleehan siinä mieleen, mihin niistä voi nojata. Jo konstruktiosta sen huomaa. Pitää valita sopiva. Päätellä: Koska — niin.

Juustonväristen kasvojen vierestä nousee neljäs käsi.

— Sandberg.

Sandberg on pitkä, hyvin kehittynyt vartaloltaan. Hänellä on komeat hartiat, suora nenä, huoleton tukka, tumma iho ja ylhäinen ilme. Jollakin tapaa hienostuneet liikkeet, ei poika vaan mies. Alkaa selittää, pysähtelee hiukan välillä. Sanoo lauseensa kuin hiukan halveksien ja varmana.

Lassila sattuu katsahtamaan juustonväriseen. Tämä ei luule kenenkään näkevän. Pää on kuroittunut eteenpäin. Sadepisaranväriset mitättömät silmät ovat janoiset kuin väsyksiin ajetulla peuralla. Lassila kääntyy pois. — Ilmankos. Siinä elää traagillinen rakkaus. Jaa — vastakohdat etsivät toisiaan tuhotakseen toisensa.

Kuuluu koputus luokan ovelta. Johtajatar tulee sisään vieraineen.
Sandberg vetäytyy syrjään ja kumartaa hiukan.

— Tässä on meidän matematiikan opettajamme, maisteri Lassila — esittelee johtajatar — ja vieraamme Tanskasta, rouva Sörensen. Kouluneuvos Airisto ja rouva Airisto.

Vieraat puristavat Lassilan kättä. Pitkä johtajatar taivuttaa päätään tanskalaisen puoleen, heilauttaa kättään uljaalla liikkeellä, hänen hymynsä on salaperäinen, voimakas ja loistava: — ja tässä, tässä on koulun kunnia ja toivo, sen kahdeksas luokka. He tekevät lujasti ja ahkerasti työtä. Täällä on ikkunaverhoihinkin ommeltu seppeleet muistuttamaan siitä suuresta voitonpäivästä. Tämä seinällä oleva reliefi kuvaa kreikkalaisia neitosia kantamassa elämänköynnöstä. Toisilla köynnös murtuu — toisilla se säilyy ehjänä. Täällä Valonkodissa rakastetaan taidetta. Kauneuden tulee puhua seiniltäkin sydämille. Puheita onkin jo pidetty toisissa luokissa No niin, raikkaat oppilaat, me jätämme teidät taas ahkeraan työhönne.

He poistuivat. Millä verrattomalla äänellä hän sanoi: Valonkoti. Tuo nainen, joka on koulunsa, tämän kauniin laitoksen tähden, jäänyt selibaattiin. Hän on kuitenkin sokea — ja onnellinen. Jotkut oppilaat hymyilivät nopeasti ja hiukan epäuskoisesti hänen puhuessaan heidän ahkeruudestaan. Sandberg jatkaa todistustaan, Lassila oikaisee välillä. Tunti loppuu, oppilaat hajaantuvat koteihinsa ja Lassilakin lähtee. Hän kulkee hitaasti tietään.

Keväinen leyhkä on jo ilmassa. Viettävällä Aleksanterintorilla kulkee pieniä hiekkaisia puroja tien yli. Hän harppailee sulamattomia paikkoja. Tänään ensi kerran syntyy ajatus erota opettajan toimesta. Mitä varten käydä kantamaan sisäistä taakkaa sentähden? Ennen hän piti siitä hyvinkin.

Ei ole helppo olla sen, jonka sydän on katkeruutta täynnään.

2.

Keväinen iltapäivä. Katu on kuiva, päivänpaiste lepäilee kiveyksellä, jota ihmiset polkevat. Talot nojautuvat toisiaan vasten ja kohottavat otsaansa ylös. Ne ovat suoria, järkkymättömiä, uutta tyyliä. Tänään ne kuitenkin seisovat iloisina kuin pienessä humalassa. Tuulen henki pyyhkäisee niiden kuvetta, pikkulapset nauravat siellä ihan alhaalla ja nojaavat selkäänsä talojen jalkoteriin. Sininen taivaan kupu on kohonnut liian ylös, huimaavan ylös. Ilma kevyt. Kaikkialla tanssii meren yli tullut huoleton väkevä henki, kevään henki, hiuksissaan maan, avaruuden ja vetten tuoksu.

Lassila kulkee kotiinsa, astuu auringon puolelta Antinkatu 38:n varjoon, avaa oven. Rapuissa on kolakka viileys. Hän juoksee muutamat askelet, hissihän on siellä käänteen takana. Juuri kulmassa syöksyy vastaan nainen, hänkin juoksussa. Lassila heittäytyi äkkiä nojaa vasten: Hopsis! Toinen hyppää syrjään, purskahti kirkkaaseen nauruun ja hyppelee alas rappuja. Lassila seisahtuu pakosta ja jää tuijottamaan jälkeen. Olento on ovesta livahtamassa, kun hän ehtii huutaa:

— Onko neidillä kiire?

Toinen kuulee jotakin, kääntyy takaisin ja seisahtuu sinne alas. Huutaa:

— Kuinka sanoitte?

Mies ei voi olla nauramatta:

— Onko neidillä kiire?

— Juu, juu. On minulla… Nainenkin nauraa ja katoaa.

Lassila jää seisomaan ja katsomaan jälkeen. Hän hymyilee vielä — seisoo ja hymyilee. Tämäpä oli sattuma. Suloinen pieni sattuma. Hän tunsi itsensä niin hurjan iloiseksi. Kuin olisi ryöminyt esiin alkuvuorien alta tuhannen vuoden perästä ja iloinnut ensi kertaa eläissään. Hän lähtee naisen jälkeen. Tätä ei näkynyt sillä kadulla, siis torin yli. Sielläpä se kulkee kiireisin askelin, näkyy olevan hoikka, hiukan yli keskipituuden. Takki tuollaista epämääräistä hienoa väriä harmaine nahkoineen. Mustat sukat ja kengät. Menee alas Hietalahden rantaa ja tuon korkean lankkuaitauksen viertä pitkin Eiran puolelle päin. Nousee yli leikkikentän, missä lapset heittävät palloa ja kaivavat hiekkaa, pujahtaa Betanian pääovesta sisään. Menikö tämä kirkkoon? Lassila kulkee ihmeissään ovelle ja näkee siinä lasin takana ilmoituksen hartaustilaisuudesta: Pastori Miller puhuu Jakobin painista, yksinlaulua ja soittoa. Vapaa pääsy. Kaikki tervetulleita.

Lassila menee sisään. Ovella myytiin ohjelmia à 2: —. Penkit olivat jokseenkin täynnä istujia. Hän istui eteen, ei nähnyt jälkeäkään äskeisestä naisesta, katseli ympärilleen ja tunsi itsensä sangen typeräksi, laulettiin virsi ja joku neitonen soitti, siirtyi sitten istumaan taapäin. Pastori astui korokkeelle. Hän on valkotukkainen, vanttera, puhuu kiihkeästi ja hyvin.

Tässä tuon vanhan tarinan ydin: Esau tulee metsästä nälkäisenä — kovin nälkäisenä ja väsyneenä. Hän on harhaillut koko päivän, Jakobin ruoan haju tunkeutuu nyt hänen sieraimiinsa. Hän on nälkäinen ja pyytää: »Anna minun syödä tuota ruskeaa ruokaa, sillä olen väsynyt.» Jakob: »Myy minulle tänään esikoisoikeutesi.» Esau on kuolemaan asti heikko halusta ja nälästä, näkee ruoan edessään, se kiihottaa hajuaistia. Hän heittäytyy istumaan, on antautunut ja sanoo: »Katso, minä kuolen kuitenkin, mitä minulle siitä esikoisuudestani.» Ja Esau söi ja joi, nousi ja meni pois. Näin halpana piti hän esikoisuutensa.

— — »Mutta moni myy vähemmästä kuin hernerokasta sen mikä on hänen etuutensa, kuuluva taivaan alla vain hänelle. Se mitä itse haluamme, mihin on syttynyt oma himomme, se meitä pettää, sen edessä olemme heikompia kuin Esau.»

Sokea Isak istuu kuolinvuoteellaan. Hän hyväilee petturia, tuntee nahkojen lemun ja sanoo: »Poikani tuoksu on niinkuin kedon tuoksu, jonka herra on siunannut.» — Jakob pakenee ja lähtee palaamaan kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Kaikki rikokset vanhenevat, ehkä aika on tämänkin vienyt pois — mutta kuitenkin hän pelkää. Pelko syö, eikä hän enää ole yksin: on kaksi vaimoa ja yksitoista lasta. Sentähden lähettää hän pyytämään armoa Esaun edessä, mutta sanansaattaja tuo vastauksen, että häntä vastaan tullaan sotimaan neljänsadan miehen voimalla. Pelkuri Jakob lähettelee lahjoja, aikoo taas madella — viimeiseksi varakeinoksi hän jakaa joukkonsa kahteen osaan — jos toinen lyödään, säilyyhän toinen. Hän ei saa rauhaa vuoteellaan teltassa, vaan nousee ja vie vaimonsa ja lapsensa keskiyöllä Jabbok-joen yli. Ehkä he ovat siellä turvassa. Jää itse yksin toiselle puolelle ja huutaa: »Pelasta minut veljeni Esaun kädestä, sillä minä pelkään, että hän tulee ja lyö minut ja äidit lapsineen.»

Ja Jumala itse tulee taistelemaan alas Jakobin kanssa yön pimeydessä hiljaisen joen partaalla. He käyvät äänetöntä kamppailua, eikä Jakob nyt hellitä, hän — petturi, rikkoja ja pelkuri. Hän ei hellitä, vaan voittaa. Mutta jää tämän taistelun muistoksi ainaisesti ontuvaksi.

— »Tällaisen taistelun käy jokainen ihminen joskus. Raskaimmin käyvät sen suuret henget, nuo nerokkaat ja heikot. Jotkut voittavat. Ne, jotka voittavat, saavat aina kantaa jonkin lähtemättömän merkin tästä taistelusta. Jakob kulki ontuvana koko loppuelämänsä. Kuinka usea meistä kantaa tai tulee kerran kantamaan oman sinettinsä?»

Puhuja astuu pois. Hänen vanhat kasvonsa ovat sileät, kovat, tasaantuneet. Neitonen menee jälleen soittamaan ja toinen — mustapukuinen. Sehän on nainen, jota Jussila seurasi. Ja kokonaan mustissa. Pehmeä, muodikas puku. Lassila katseli jalkoja: tavattoman sievät ja hoikkanilkkaiset. Todella: jalomuotoiset jalat mustissaan. Hän alkaa soiton mukana laulaa:

»Rauhalla ei loppua, kun sen antavi mulle Jeesus…»

Nainen seisoi pää ylös kohotettuna, katse kiinnitettynä kaikkien päiden yli suoraan ja värähtämättä ikkunan yläruutuihin. Hän ei siten voinut nähdä ihmisiä, mutta tunsi varmasti kaikkien katseet itsessään. Eikös vain hiljaa värissyt koko olento? Mustan puvun kauluksesta pistää esiin valkea kaula, sen jänteet liikkuvat hiukan laulaessa. Lassila katsoo siihen, missä kaula päättyy ja alkaa rintakehän alue, siihen pieneen kuoppaseen: Kyllä voi olla ihanata ihmisliha.

Siniset silmät, varmat, kirkkaat ja loistavat, katsovat sinne ylös, yhä samaan paikkaan kuin näkisivät maan yli taivaaseen. Molemmat kädet ovat edessä puristetut yhteen kuin rukoilijalla. Siinä hän veren kukkiessa poskilla julistaa riemuiten, korkealla, katkeamattomalla äänellä:

»niin ei rauhalla loppua.»

Laulu on sangen pitkä. Tytön kaikki veri näytti sen kuluessa kohoavan kasvoihin. Kädetkin ovat ihan punaiset. Eikös hän ollutkin kalpea, kun he tapasivat rapussa? Huulten välistä välähtelivät helmenvalkeat hampaat. Pelkäämättä, riemulla hän lauloi Jumalastaan. Ehkä tunsi ihanaa väreilyä olennossaan ja näki taivaan avoinna, enkelit ja kunnian. Sen vuoksi autuus kruunasi hänen olentonsa. Hän oli kohonnut kalliolle. Oli ylettymättömissä vaaroilta, lialta, tuskalta, himolta, houkutuksilta ja saatanalta… Kaikelta, mikä kuuluu maan piiriin. Oli voimakkaasti suojeltu, tuhanten enkelien ympäröimä. Siksi kultainen, väsymätön ääni kertasi uudelleen ja uudelleen varmana, täysin varmana, voiton hurmiossa:

»Rauhalla ei ole loppua…»

Että ihmislapsi voi olla tuollainen! Nuori nainen, viaton, puhdas, koskemattomissa keneltäkään, maailmassa ja kuitenkin turvattuna. Ei aavistustakaan kaikesta siitä, mitä hän, Lassila, oli nähnyt omassa itsessään ja kaikkialla. Siitä pimeydestä. Siitä elämästä.

Yksi puhdas, yksi varma ja turvallinen. Nuori nainen, jolla on niin puhdas iho ja ihana kaula. Hoikka, mustapukuinen nainen.

Laulu loppui. Hän katsoi ympärilleen. Eivätkö ihmiset taputa? Mutta hehän ovat kirkossa, sitä ei voi tehdä. — Mustapukuinen siirtyi istumaan hänen taakseen jonnekin. Lassila oli yhä ihmetystä täynnä. Hän ajatteli koko ajan niinkuin oli nyt tottunut sanomaan kaikista naisista: on tai ei. Tästä hän ajatteli: se tyttö on vielä viaton ja hyvä. Hänessä on enkelinkaltaisuutta, jokin omituinen henki. Hän ei ymmärrä sellaista himoa, jota minä näen itsessäni ja kaikissa. Sitä elämätä ja niitä ajatuksia, joita haudon. Hänestä näen, miten valkeaa voi olla valkoinen ja puhdasta puhdas. Tämä on ihmeellistä, että ajattelen näin. Tosiaankin hullua. Minustahan voisi tulla uskovainen tuossa tuokiossa. Aivan huvittavaa. Noin se liikuttelee huuliaan ja näyttelee hampaitaan. Entä jos tietäisi, mitä minä ajattelen. Huomaanpa, että minulla onkin taipumusta musikaalisiin naisiin, niin siihen yhteenkin… Paulaan. Voi totisesti.

Laulettiin virsi, kerättiin kolehti ja alettiin lähteä pois. Lassila odotti ja joutui kävelemään rinnan äskeisen laulajan kanssa portaissa.

— Neiti — sanoi hän avatessaan tälle katuovea — saanko esitellä teille itseni?

Toinen katsahti häneen, ojensi kätensä. Lassila — Margit Hedman.

He kulkivat rinnan. Margit Hedman katsoi häntä ja odotti.

— Neiti Hedman, ettekö nähnyt minua aikaisemmin tänään?

— En muista nähneeni teitä koskaan.

— Luulin, että juoksitte minua vastaan eräässä rapussa.

— Antinkadun 38:ssako? Olin siellä erään tuttavani luona. Oletteko te se? Minä olen nähkääs huono tuntemaan ihmisiä. — Tyttö nauroi.

— Niin — seurasin teitä tänne kirkkoon.

— Minun ei pitäisi käydä laulamassa uskonnollisissa tilaisuuksissa.
Tunnen itseni silloin aina ulkokullatuksi.

— Sitä en luullut.

— Ettekö? Sepä oli hyvä. Sitten kai eivät muutkaan luulleet. Mutta se kiusaa minua itseäni. Katsokaas, olen kerran ollut oikein, oikein — miten sen selittäisin — uskonnollismielinen, oikein syvästi. — Tyttö katseli suoraan eteensä hyvin vakavasti. Kulki kevyesti ja reippaasti, puhui ihan luonnollisesti ikäänkuin olisi tuntenut Lassilan jo ennenkin. — Sitten minä lauloin pari kertaa NYKY:n illanvietossa ja sieltä kautta jouduin nyt tännekin. Oikeastaan ei voi olla lähtemättä, kun pyydetään, mutta minun ei pitäisi sitä tehdä. Eikö totta?

— Miksi ei? Minusta on luonnollista, että te laulatte, koska osaatte.

— Katsokaahan nyt: minä itse olen kadottanut sen totuuden kerta. Mutta koska laulan sellaisia lauluja, niin pitäisi elämäni olla samalla tasolla.

— Siitähän tuli aivan matemaattinen lauselma: Koska — niin.
Harrastatteko matematiikkaa?

— Älkää kysykö. Vihaan sitä, vihaan jokaista seitsennumeroista lukua, vihaan niitä ihmisiä, jotka ovat laittaneet logaritmitaulun. Ajatelkaa, mikä työ ja laskeminen.

— Ja vihaatte matematiikan opettajia.

Tyttö huokasi, painoi päänsä kallelleen ja sanoi hartaasti:

— Totisesti.

Sitten hän nauroi sen päälle. Hänellä oli kapeat vaaleat kasvot. Herkkäilmeinen suu ja harmaat silmät. Lassila muisti pitäneensä niitä sinisinä äsken. Tyttöhän ei ole lainkaan kaunis, mutta avoimet ja suloiset ne kasvot ovat, erikoista niissä on se, että silmäinalukset ovat syvälle sinertävät. Ehkä hän on nähnyt paljon — mutta on siitä huolimatta varmasti lapsi. He puhelivat vaivattomasti ja iloisesti, tyttö sanoi yhtämittaa: Eikö totta. Hän ohjasi kulkua, vei Yrjönkadulle, pysähtyi erään talon eteen ja ojensi kätensä.

— Nyt minun pitää mennä kotiin.

— Päivällistä syömäänkö?

— Ei, en syö kotona. Asun erään nuoren taiteilijan luona, meillä on oikea bohemitalous.

Hän nauroi ajatellessaan heidän talouttaan. Näki Lassilan katseen, painoi kylkeään ja nauroi ihan hillittömästi; sai tuskin sanoneeksi:

— Naisen luona tietysti. Tiedättekö, tuntuu hullunkuriselta, että te voitte pysyä noin totisena, kun toinen nauraa. Mutta hyvästi nyt.

— Kuulkaahan, odottaako tuo taiteilija teitä?

— Taiteilijatar.

— Niin, taiteilijatar. Odottaako hän?

— Ei. Luulen, että hän tekee työtä parhaillaan.

— Älkää sitten häiritkö hänen työtään.

Ettekö voisi tulla syömään minun kanssani?

Toinen katseli pitkin katua arvellen:

— Kyllähän minä voisin tulla, jos tahtoisin. Samapa se. Mennään. Mutta nyt on liian aikaista eikä minulla ole nälkäkään. Kävellään ensin, eikö totta? Minusta on hauska kulkea.

Mentiin Turuntielle. Hesperian puistossa alkoivat silmut paisua. Linnut pitivät meteliä. Pienet vihreät ruohonpäät alkoivat pistää esiin lakastuneiden kuloheinien syliin vajonneiden vanhojen lehtien viereltä. Käännyttiin Mäntymäelle vievää lyhyttä tietä. Töölönlahti oli vaaleansininen. Kuulas ilta, varhaiskeväinen, ohuttuoksuinen, ihmeellinen. Sellaista on vain täällä. Koko ääretön ohut avaruus painoi kuvansa veteen; se näytti aineettomalta. He kulkivat lahden rantaa kiertävää tietä ensin melkein äänettä.

— Katsokaa, miten vaaleaa vettä, ihan väritöntä. Minä tahtoisin paljon ja räikeitä värejä.

— Kuitenkin tämä ilta on juuri samanlainen kuin te.

— Minäkö? Ajatteletteko niin?

— Sitä minä tässä kulkiessani ajattelin.

— Siinä te erehdyitte. Katsokaas, luulette, että minä olen idealisti. Mutta ettehän te tunne minua Tiedättekö, olen niin kevytmielinen. Eräs ihminen on sen sanonut.

— Vai niin.

— Nyt te ette usko minua. Olkoon miten päin tahansa, joka tapauksessa arvostelette minua väärin.

— Vai niin. Mutta emmekö käänny takaisin? Minä söisin jo mielelläni.

Turuntiellä tuli juustonvärinen tyttö heitä vastaan, tervehti opettajaansa päännyökkäyksellä. Lassilasta tuntui hiukan nololta. He menivät erääseen ravintolaan, valitsivat sellaisen nurkkakomeron, jossa oli pyöreä sohva ja jonka voi eristää verholla.

— Haluatteko juoda viiniä? — kysyi Lassila heidän selaillessaan ruokalistaa.

Margit hymyili epäuskoisesti:

— Luuletteko, että täältä saa?

Lassila nyökkäsi ja katseli toista tutkivasti.

— Kyllähän minä voin juoda vähän? Minusta ihminen voi ottaa aina sen verran, että tuntee itsensä iloiseksi ja huolettomaksi. Juuri sen verran, että voi nauttia hiukan olostaan, eikö totta? Minä olen päättänyt, etten juo itseäni koskaan humalaan. Minusta se on typerää. Miksi ihmiset eivät ole viisaita?

Tarjoilijatar toi, mitä he olivat tilanneet. Hänellä oli pieni valkoinen esiliina ulkonevien rintojensa alla. Suuri nainen, vanhemmanpuoleinen, hiukan viluisen näköinen. Ohuen kotkannenän molemmilta puolen syvistä kuopista katselivat terävät silmät. Nenä teki sen, että hän näytti haluavan aina nokata jotakin kuin loukkaantunut kana. Asetteli taitavasti ja äänettömästi kaikki pöydälle, poistui sitten ja veti tummanpunaisen verhon eteen.

Margit oli tarkastellut häntä.

— Tiedättekö mitä? Näille tarjoilijattarille pitäisi antaa suuret juomarahat etukäteen, että niitä voisi sietää. Ostaa niiden ystävällisyys. Nyt ne eivät usko saavansa muuta kuin sen kymmenen prosenttia ja ovat niin tuikeita. Minun periaatteeni on olla aina ja kaikille ystävällinen.

Lassila oli syödessä hiljainen, katseli toisen kasvoja, noita sinisiä varjoja silmien alla. Margit ajatteli itsekseen, ettei hänen ehkä olisi pitänyt tulla tänne. Tuo herra ei pitänyt hänen seurastaan. Hän puheli kuitenkin urhoollisesti. Kun oli juotu punaviiniä, jota limonaadipullo oli puolillaan, tuli Lassila hänen mielestään hauskemmaksi. Oli hyvä olla. Ihanasti vaikuttaa vanha burgundilainen ihmisessä. He nojasivat nahkaselustaan, nauttivat huimaavasti puhuessaan ja katsoessaan toisiaan silmiin — kaksi tuntematonta ihmistä. Kumpikin tunsi katseensa teräväksi, luuli huumaavansa toista silmillään. Jostakin kuului pianon ja viulun soittoa, toisesta huoneesta.

Puoli kaksitoista tulivat he Margitin portille. Tyttö kaiveli kukkaroaan katulyhdyn valossa: Ei ole portinavainta. Jyskytti rautaista porttia, lukossa se oli. Lassila seisoi portin luona ja nojasi selkäänsä ristikkoon. Veti tytön käsivarsiensa sisään, tämä painoi päätään hänen olkaansa:

— Tiedättekö, minua nukuttaa niin armottomasti. Taisin juoda hitusen liikaa. En jaksa jutella nyt…

Lassila kuuli hänen sanovan sekaisia lauseita suu hänen takkiaan vasten.

— Minun pääni on niin mukava, kuin se putoaisi maahan, jos en pitäisi teidän olallanne.

Kuului naurahdus. Tyttö siirsi hiukan päätään ja hieroskeli sitä nuttuun.

— Voisinhan viedä teidät omaan sänkyyni nukkumaan.

— Missä te itse sitten nukutte?

— Teidän vieressänne.

— Lupaatteko pitää minua yhtä hyvästi kuin sisartanne? Katsokaa, minun ei olisi pitänyt tulla teidän kanssanne, mutta luotan teihin. Te olette hyvä — se tuli unisesti.

— En lupaa enkä vie teitä kotiini.

— Minkätähden ette vie?

— Ei saa kysyä. Kun en vie, niin en vie. Enkä minä ole mikään hyvä.

— No, ei hätää, älkää suuttuko. Kyllä joku pian tulee.

Joku tuli. Margit ravistautui hereille uinailustaan. Piti portista kiinni ja ojensi kätensä:

— Tapaammeko koskaan?

— Emme tapaa — Lassila sanoi päättävästi.

Hän lähti kulkemaan yksin öistä katua.

3.

Ylioppilaskokeet olivat ohi. Valonkodin kunnia ja toivo näyttäytyi horjuvaiseksi. Reputettuja tulisi luultavasti olemaan seitsemän. Reaalikokeessa neljä, yksi saksassa ja kaksi äidinkielessä, — huolimatta Amos Varjorannan tieteellisestä ja perinpohjaisesta metodista. Huolimatta siitä, että Leppätarha kirjoitusten aikana kulki vaatimassa hiljaisuutta kuin nielevä jalopeura, oppilaat hiipivät portaissa, ja abiturientit suuressa salissa nauttivat välillä virkistäviä tai rauhoittavia pulvereita, kukin tarpeensa mukaan. Olipa juuston värisellä abituralla silmiensä edessä kynälokerossa kahdenkymmenen gramman pullo. Tuntiessaan aivonsa hiukan hämäriksi hän nautti siitä noin lusikallisen kerrallaan. Selitti sittemmin siinä olleen jotakin koffeiinisekoitusta lääkärin määräyksestä. Jo edeltäpäin oli Leppätarha varoittanut oppilaita käyttämästä kamferttia, se lamaannuttaa aivoja. Johtajatar suri niin koulun maineen lankeamista, että kääntyi sairaaksi.

On toukokuun ilta, kuuden tienoo. Valkea ilma selittämätöntä auvoa täynnä. Ihmiset kulkevat mielikseen ulkona. Abiturientit kävelevät parittain, ikäänkuin eivät koskaan ennen olisi hengittäneet. Nuoret herrat heiluttelevat keppiään keveästi. Se kohoaa iloisessa kaaressa ylöspäin kuin huutaen riemusta, että sai koskettaa kuivaa asfalttia, se kalahtaa kevyesti jälleen katuun. Naiset työntävät takinkauluksen olkapäille, valkoinen kaulantaive hohtaa, tuo suloinen taive. Kadunkulmassa keskustelee koulutyttö ja -poika. Ihmisvirta vaihtuu, ilma ei lopu. Kevättä riittää kaikille. Nuutuneet ja värittömät hymyilevät. Kevät koskettaa kaikkia, vain harvoja se pääsee vapauttamaan. Kevät, kevät!

Hyvä Jumala, miten ihana on tällainen ilta Helsingissä. Ihmisvirta Erottajalla. Abiturientit ja koululaiset. Tyttö ja poika Bulevardin ensimmäisen lehmuksen juurella. Kaikki hengittävät pimentymätöntä ilmaa, jonka syntymäisillään olevat tuoksut herättävät janoa, tuoksut, joita ei vielä ole, mutta me tunnemme ne. Jumala!

Valjakka kulki Anjan kanssa Roobertia. Hän oli odottanut tyttöä, kun tämä tuli työstä. He tekivät nykyjään kävelyretkiä joka ilta. Niin, nytkin hän saattoi Anjaa kotiin. He pysähtelivät kauppojen ikkunoihin. Katselivat, nauroivat väliin, eivät puhuneet paljoa, mutta molemmat olivat iloisia. Lasten naurua ja huutoa oli ilmassa, kimeitä ääniä kuului Sepänkentältä. Albertilla hyppivät tytöt ruutua seinänvierellä. Lihava nainen sulki Elannon oven ja lähti kulkemaan päällyskengät jalassa ja talvitakki päällä kotiinsa. Hän oli kuin tynnyri.

— Minne sinä nyt menet? — kysyi Anja.

— Menen käymään Lassilan luona tuolla Antinkadulla. Sitten tavataan tässä yhdeksältä.

— Minä tulenkin vielä kävelemään sinne asti. En välitä istua kotona.
Meidän huoneemme on niin kolkko, kun ei sinne käy aurinko. Eikö hän se
Lassila, ole kotoisin sieltä päin mistä sinäkin?

— On, maalaistalon poika Säämingistä. Hänen vanhempansa kuolivat jo aikaa, holhooja möi talon ja piti häntä suuresta maksusta luonaan täysihoidossa pikkukoulusta asti. On se mukavaa, miten viisaasti ihmiset katsovat etuaan. Vahinko Lassilalle, terävä-älyinen mies.

— Onko hän terävä-älyinen?

— On. Laski kokeissa paljaita kymmeniä eikä tainnut lukea paljon mitään.

— Minä en varmasti pitäisi hänestä.

— Miten niin?

— Tuntuu vain yht'äkkiä siltä. Käytkö sinä usein siellä?

— En ole nyt käynyt, ennen istuin melkein aina. Hän on tullut niin äreäksi ja äänettömäksi eikä yleensä siedä ihmisiä.

— Tiedätkö — puuttui Anja vilkkaasti — tänään osastomme chefi puhui erään rouvan kanssa pitkän aikaa. Tämä oli hänen tuttavansa ja he juttelivat tietysti ruotsiksi. Minä järjestin hyllyä siinä luona ja kuulin. Se vieras sanoi, että suomalaiset, »de riktiga finnarna», ne ovat niin epäystävällisiä ja karkeita sentähden, että ovat vasta ensipolven sivistyneitä, ja niin itsepäisiä, niin itsepäisiä. Minua nauratti, kun hän takutti kättään tiskiä vasten ja pää kallellaan toimitti: så envisa, så envisa… Niiltä puuttuu muka vielä kulttuurin hienous, sellainen mukautuvaisuus ja pehmeys.

— Ei se ole sitä, se on kansanluonnetta.

— Mutta sittenkin — ruotsalaisten kanssa on helpompi puhella.

— Jaa. Helpompi — Valjakka tuntui oikein vihaiselta — helpompi! Siinäpä se on. He puhuvat tarvitsematta ajatella. Heidän ystävyytensä on liukasta ja venyvää, sitä riittää kaikille. Tahdotko, että sanon sinulle, millaista Suomen kansa on? Oikein tuollaisen tieteellisen läpileikkauksen?

— Sanohan — Anja katseli utelias vire silmissään. Hänen kasvonsa olivat iloiset. Oli hyvä olla.

— No niin — Valjakka mietti hetken ja pudotteli sanojaan harvanlaisessa tahdissa, nautti itse niistä — ylipäänsä se on jokseenkin keskinkertaista. Lisäksi hirvittävän tärkeätä, kukaan ei usko millään hinnalla toista paremmaksi kuin itseään. Me luulemme itsestämme niin jumalattoman hyvää. Toiset tekevät työtä kuin juhdat, toiset kuin hullut, useat eivät halua ensinkään työtä. Huomattavin piirre on tiedonhalu — siis aivan tavallisia ihmisiä. Mutta eräissä elää pohjalla sellainen alkukansan voima ja vaisto. Jotakin väkivaltaista ja outoa. Se saattaa purkautua esiin miten tahansa, yht'äkkiä mies voi muuttua raivoisaksi ja vetää puukon esiin. Tehdä käsittämättömiä. Sentähden meillä tapahtuu niin paljon murhia. Mutta siitäpä johtuukin, juuri siitä, että keskuudestamme voisi syntyä tavattoman nerokkaita ja erikoisia ihmisiä. Luulenpa, että Suomenkansa voi kehittää suhteellisesti suuremman luvun neroja kuin muut, sillä täällä on huippuunsa kehittynyt eurooppalainen kulttuuri yhtäkkiä annettu sitkeän, maasta eläneen kansan leiväksi. Se on ihmeellistä — voisi nousta mitä tahansa, syntyä renessanssi pohjoisessa, jotakin, joka hurmaisi maailmaa vielä vuosituhannen jälkeen.

Anja nauroi miellyttävää, matalaa naurua. Hänen silmänsä olivat kuin kaksi hilpeää tähteä valkean lierin alla. He astelivat hiljaa hetken. Raitiovaunu tuli rannasta ja suhahti rataansa heidän ohitseen. Lehmuksissa vihertävät silmut, kovin ne ovat paisuneet. Lahden takana kuvastuvat nostokurjet kuultavaa taivasta vasten. Siellä lastaavat ulkolaiset laivat. Valkeassa ilmassa hyräili kaupungin humu.

Valjakka hymähti itselleen:

— Niin, siinäpä se on. Suurin osa kansaa on perin riitaisaa, laimeaa, perin pikkumaista ja tavallista.

— Minä voisin syödä kaikki suomalaiset, kun ne ovat sellaisia.

Nyt nauroi Valjakka, sitten he nauroivat molemmat.

— Meistäkin tulee hyvin tavallinen aviopari. Minusta tulee tohtori ja sinusta tohtorin rouva. Menemme maalle ja alamme kasvatella lapsia.

Hän katseli vanhaa hallirakennusta suu erikoisessa hymyssä, silmät vähän vilahtivat sivulle. Anjan lierin alta kuului hämillinen huudahdus:

— Oi joi…

— Pieni kultaseni, et kai sinä satuttanut varvastasi näihin nupukiviin?

— En, en.

— Ajattelepas, kun meidän ensimmäinen lapsemme syntyy…

— Eetu kulta…

— Katso, minähän olen silloin tohtori. Voin itse auttaa sinua siinä.

— Älä nyt taas — se tuli tuskastuneesi. Anja heilautti päätään ja oli ihan punainen.

— Sinua on niin mukava kiusata. Sehän on ihan luonnollista. Minä näen pieniä lapsia harva se päivä. Eihän lasta tarvitse hävetä. Mutta tässä on Lassilan ovi. Tulehan tänne rappuun, niin näytän sinulle erään taulun.

— Minkä taulun?

— Täällä rapussa on eräs hieno taulu.

— Ilveilet, en minä tule.

— Tulehan, lyön vaikka vetoa, että täällä on taulu.

Hän veti Anjan mukanaan ylös ja osoitti hissin ovea:

— Katso nyt, eikö siinä ole taulu? Kerjääminen ja kaikenkaltainen… otti tytön pään käsiensä väliin ja tirkisti silmiin: — No, kuulehan, en minä kohta kiusaa sinua. Mutta suuteleminen täällä ei ole kielletty — ja tule sitten yhdeksältä. Hei.

Valjakka soitti ovikelloa, sisältä kuului askelet ja sähkönappulan kierto. Olipa siitä aikaa, kun hän oli viimeksi täällä. Eeva avasi oven. Hän tervehti tyttöä kädestä pitäen:

— Mitenkäs te voitte?

— Kiitos, hyvinhän minä…

— Onko maisteri kotona?

— Onhan hän — tuolla huoneessaan.

Valjakka alkoi riisua päältään. Eeva seisoi siinä yhä, piti kättään sähkönappulan päällä. Silmänaluset olivat laskeutuneet kuopille ja tulleet tummansinerviksi. Hän oli ikäänkuin laihtunut, ei mitään naurua ollut kasvoilla eikä raikasta uteliaisuutta silmissä.

— Siellä on mainio ilma. Käyttekös te kävelemässä ollenkaan? Taidatte istua täällä sisäkukkana vallan, sanoo tohtori harjatessaan päätään.

— En minä oikein osaa, enkä voi yksinäni.

— Mitä se sellainen on? Mikäpä on yksinään kulkiessa. Ainahan sitä omia jälkiään takaisin osaa. Te muistaakseni piditte luonnosta. Onhan se oma luontonsa kaupungillakin.

Viimeiset sanat tulivat aivan maisterin huoneen ovelta. Tohtorin kadottua sammutti Eeva sähkön ja meni hiljaisesti keittiöön.

Lassila istuu kirjoituspöydän ääressä, hiukan hämärässä huoneessa, kumartuneena joidenkin paperiarkkien yli. Valjakka löi häntä olalle. Hän kohosi, näytti melkein ilostuneelta ja puristi häiritsijän kättä reilusti.

— Minä tässä korjasin viimeisiä kokeita.

Sähkö sytytetään ja vedetään alas vihreä kaihdin.

— Odotahan — Lassila kävi koputtamassa keittiön ovelle ja huusi:
Saisikohan kahvia?

— Sinullahan on tässä shakkipelikin täydessä käynnissä.

— Sitähän minä teen kaiket illat. Olen lähettänyt pari tehtävää jo lehteenkin. Mitä sinulle kuuluu?

— Noo, tavallista, kaikenmoista, luentoja ja tenttejä.

— Onko vielä paljonkin tenttejä? — Lassila irvisti muistaessaan omiaan ennen, ne olivat usein kuin urheilumetsästystä.

— Kaksi jokseenkin laveaa, mutta mitäs niistä. Olen ne kirjat käynyt vähitellen läpi ja viivannut jo.

— Se on hyvä apu, että viivaa.

— On se. Nyt kun luen vain ne paikat, on kaikki selvää kuin lasi.

— Sepä se on, että lukee järjellisesti, tajuaa edes pari sanaa täydellisesti. On ihan kurjaa suorastaan katsoa noita koululaisia, ne eivät välitä vähääkään.

Valjakka iski silmää:

— Kuka sitä nyt niin hirveästi välittää matematiikasta

— Matematiikkaa tai mitä tahansa. Enemmänhän noita jäi meilläkin reaalikokeessa kuin matematiikassa.

— Sinähän voit olla iloinen siitä.

— Minä en siedä sellaisia oppilaita. Ne ovat niin velttoja, että tuskin viitsivät nostaa silmäluomiaan. Ja jos suutun, niin tuijottavat kuin tyhmä eläin.

— Mitäs sinä tuommoisesta. Kaikesta nyt välittää.

— Välittää, välittää. Luuletko, että kun kerta pitää opettaa, kun on saatava ne ylioppilaiksi, on saatava se määrätty kurssi niiden tajuntaan tavalla tai toisella, onko se silloin sama, jos edessä on kantoja tai kiviä? Ennen puhuisin vaikka pienille porsaille, ne ainakin välistä nostelisivat kärsäänsä ja juoksisivat nurkkaan, mutta nämä —

Kului vähän aikaa tämän purkauksen jälkeen, hän sanoi matalammin:

— Kuule, minä vihaan niitä tyttöjä. Vihaan niin, että olen sairas.

— Oppilaitasi?

— Niin. Eroan koulusta nyt keväällä.

— Eroat?

— Eroan, niin. Se on savustuslaitos.

— Mikä on savustuslaitos?

— Koulu on savustuslaitos, missä savustetaan kaloja.

Valjakka ryhtyi tarkastelemaan nappuloiden asemaa pöydällä nojaten kyynärpäällään polveensa, savuke sammumaisillaan. Hän odotti, että toinen purkaisi itsensä kokonaan, tokkopa liekään muita, joille voi sellaisia sanoa. Viimein Lassila selitti menevänsä pankkiin kesäkuun alusta. Hän saa koulusta palkan elokuun loppuun asti, se on kaksinkertaista tuloa kesältä. Valjakka huomautti pitemmistä työajoista ja lyhemmistä lomista — tulevaisuuden kannalta katsottuna. Toinen arveli yhtä hyvin tekevänsä pitemmänkin työpäivän kuin istuvansa yksinään pitkiä iltapäiviä. Eeva toi kahvia ja poistui äänettömästi, hänen perässään kulki synkkä varjo, joka jäi huoneeseen vielä hänen lähdettyäänkin. Valjakka sanoi:

— Hän on muuttunut.

— Niin on, minäkin jo saan olla rauhassa huoneessani. Hän ei istu kirjoituspöydällä eikä heiluttele sääriään. Se on sivistymistä, se.

— Sivistys ei näy olevan hänelle hyväksi.

Lassila kohotti päätään äkkinäisellä liikkeellä, kasvolihakset kovettuivat, silmät ikäänkuin terottuivat, ääni kalahti:

— Ohoo. Kukas hänet oikeastaan toimitti tänne?

— Minä toimitin, mutta sinä et näy osaavan kohdella naisia. Niistä voisi olla iloakin, mutta sinä kidutat niitä ja myrkytät itsesi.

— Iloa. Onko sinulla ollut paljonkin iloa ehkä siitä tytöstä?

— On kylläkin. Hän saattoi minua juuri tänne ovellesi.

— No, se oli suurikin ilo.

— Oli se.

— Eikö hän odota sinua oven ulkopuolella myös?

— Ei, minä menen hakemaan hänet kävelemään.

Lassilan huulet vetäytyivät pilkallisesti. Toinen mietti, uskaltaisiko.
Mitäs, parempihan se on, hän sanoi äkkiä:

— Teitpä sinäkin kävelyretkiä Paulan kanssa.

Toisen silmäkulmat kohahtivat. Myrsky lävähti.

— Kävelyretkiä, niitä tein liikaa. Ehei, naisten kanssa ei pidä tehdä
kävelyretkiä. Paula — tuossa sen kuva on pöydällä, että muistaisin.
Minä kiroan sen naisen, sen elämän ja kuoleman ja iankaikkisuuden.
Kiroan.

Tohtori nousi ja tarttui toisen käsivarteen, olisi lyönyt:

— Herkeä. Että uskallat. Hän on nainen, sinun vaimosi ja hyvä vaimo.

Maisterikin kohosi, oikaisi käsivartensa jäykäksi ja kiristi hampaitaan:

— Hyvä vaimo, sangen hyvä. Ja nyt hän on Thorpen vaimo — totisesti hyvä, sen minä uskon.

Valjakka astui suuttuneena ovelle, toinen tempasi häntä olkapäästä:

— Juo kahvia!

Omituista kyllä, hän kääntyi takaisin ja istui sohvaan. Lassila kaatoi kahvia kuppeihin. Leipäkorissa oli hyviä vienerleipiä, joissa on tuo makea keltainen silmä. Kesti äänettömyyttä, sitten alkoi Lassila ihan tavallisesti:

— Etpä ole käynyt täällä.

— Mitä minä tänne tulisin, kun sinä kuitenkin haukut minut pois. Et näy sietävän itseäsikään.

— Sinäkin kartat tahallasi, ettet kuulisi sanojani. Nytpäs kuulit kuitenkin.

Lassila huitaisi kädellään. Siniset suonet, jotka risteilevät käden selässä, olivat pullistuneet äskeisestä kiihtymyksestä. Ne kohoilivat kuin pienet makkarat. Valjakka ajatteli, että samanlaiset olivat hänen suonensa paljon tanssin jälkeen. Hän melkein leppyi.

— Nukutko hyvin?

— Enpä juuri.

He yrittivät tulla toimeen keskenään. Valjakka alkoi puhua hermoston terveydestä. Toinen arveli, että kai olisi parempi, jos hänelläkin olisi tylsemmät hermot. Hän sai tällä kertaa reseptin apteekin unilääkkeestä, sen piti kaataa vaikka kenet. Lassila sanoi hiukan kömpelösti, melkein nöyrästi: Tattis.

Toisen alkaessa lähteä hän pyysi:

— Kuule, etkö ottaisi tuota valokuvaa mukaasi? Vie ja hävitä se.
Hävitätkö?

— Hävitän, annahan tänne sisätaskuun.

Lassila jatkoi kokeiden korjaamista. Ne olivat seitsemännen luokan viimeiset kokeet, joita monet odottavat henki kurkussa. Pääseekö ehdoitta? Pääseekö kahdeksannelle luokalle? Pääseekö ensi vuonna ylioppilaaksi? Irti ikuisista läksyistä, istumasta viisi kuusi tuntia päivässä pulpetissaan, kuuntelemasta Amos Varjorannan väritöntä ääntä, Lassilan teräviä huomautuksia ja — irti Leppätarhasta sekä koulun säännöistä. Tärkeät kokeet. Mutta niissä oli omituisia virheitä, oli ensimmäisen luokan virheitä, toisen, kolmannen, neljännen, viidennen, kuudennen ja lisäksi oikeita seitsemännen luokan virheitä. Onerva Hjort näytti olleen aivan hämääntynyt. Eräs yhtälö oli alusta saakka käsitelty aivan oikein, loistavasti. Loppu oli tällainen:

99x = 99. x = 99/9 = 9. Siis x = 9.

Minkä sille voi, ettei x ole = 9 tällä kertaa? Lasku on ehdottomasti väärin. Siinä on oikea ensiluokan virhe. Seuraavassa tehtävässä oli virhe heti alussa, neljännen luokan virhe, riemukkain, reippain numeroin piirrettynä: 2³ = 16. Lassila kurtisti kulmiaan. Hän oli näiden kokeiden aikana kulkenut edestakaisin luokan perällä, ne olivat kolmetuntiset kokeet, ilma alkoi vähitellen tulla kuumemmaksi, aurinko paahtoi korkeista ikkunoista. Hänen kantapäidensä kaiku topsahteli luokassa painuneiden päiden yllä. Hän näki, miten Onerva leuka liki pulpetin kantta moneen monituiseen kertaan tarkasti laskunsa. Lassila oli ajatellut, että senkin numero heiluu juuri neljän vaiheilla. Ei se näistä kokeista kohonnut, ei. Oli laskettuna neljä laskua kymmenestä ja kaksi väärin. Onerva Hjort saa ehdot. Hän on koko talven neljä kertaa viikossa ottanut yksityistunteja erään tunnetun ja etevän maisterin luona. Niin. Hän on sievä, hieno, ehkä ylikultivoitunut tyttö. Siis neljä, iso numero punaisella kynällä alkuun nimen viereen.

Seuraavat kokeet! Niissä oli töhrätty sangen paljon. Kulmikkaat numerot tehty vihaisesti, pyyhitty kumilla paperi rikki ja kurttuiseksi, laskettu taas päälle, yksi sivu sotattu lyijykynällä mustaksi paksuin viivoin. Ei voinut erottaa, mitä sen alle oli laskettu. Hirvittävästi energiaa tarvittiin jo saamaan paperi noin likaiseksi. Ihme kyllä oli useimmat laskut laskettu, vieläpä oikein. Kaksi oli kesken, niihin kirjoitettu takaretkalla käsialalla: Tätä laskua en ehdi lopettaa. — Olipas hätä alottaa molemmat! Lassila käänteli paperia ja nauroi. Kirjoitti yläkulmaan 7, töhräsi sen punaisella näkymättömäksi ja pisti viereen 7 1/2 Kunnianhimoinen, likainen, epätoivoinen, viheliäinen Justus Mäki sai siis hyvän numeron. Tietysti hän olisi himoinnut parempaa.

No niin. Seuraavat kokeet!

4.

Ilmoitukset — ne ovat tärkeitä tekijöitä ihmisten elämässä. Tuovat tuntemattomia tekemisiin toistensa kanssa ja ovat sen tähden aina jännittäviä. Varsinkin Huusiksen takasivulla ne verhoutuvat romantiikkaan ja kätkevät taakseen kokonaiset maailmat. Salaperäisyyden säilyttämiseksi vaitiolo luvataan ja vaaditaan. Syrjäinenkin tulee iloiseksi ja hyvälle tuulelle lukiessaan parista peräkkäisestä lehdestä: »Erik, min hövding, jag ber skriv till din älsklingsslavinna» — sehän on suloinen ilmoitus, siinä kuuluu naisen sydämen rukous. Kaihoisan mielen S.O.S. yli kaupungin — kuitenkin hymyilyttää.

Elämän idyllisyyttä todistaa seuraava: »Pitkää mustapukuista naista, jolla on suuret siniset silmät ja joka päivittäin 1:n aikaan käy Vanhan kirkon puistossa, pyydetään hyväntahtoisesti suomaan kohtaus 50-vuotiaalle gentlemanille — —» Ajatellapa tuota gentlemania, joka kuljeskelee hiekkakäytävällä suurten puiden alla, katselee puoleksi kaatuneita hautakiviä, istuu penkille pääkäytävän viereen ja tuntee sydämensä hiukenevan nähdessään mustan harson kauempana liehahtavan. Gentlemanin käsi liikahtaa levottomasti pyöreän vatsan päällä. Hänellä on hyvin hoidettu hieno iho, kasvot salaavat kaiken, mutta silmissä on vain houkutusta.

Voi olla, että romantiikka joskus muuttuu happoiseksi. Havaitaan eräänä päivänä: »Allt är som förut — men Ni är inte som förr.» — Jaa — kukin tekee kaiken omalla uhallaan.

Niinpä oli tehnyt Eevakin.

Huomenna hänen oli määrä matkustaa maalle. Maisteri oli päivällispöytään tullessaan maksanut hänen viimeisen palkkansa ja matkarahaa runsaasti, 200 markkaa. Oli lähtenyt heti syötyään ulos. Eeva kantoi ruoka-astiat keittiön tiskipöydälle, kääri valkean liinan kokoon ja pisti sen laatikkoonsa. Istui sängylleen. Istui kauan velttona, kädet helmassa. Kaksikymmenvuotiaan kasvot, silmänaluset syvälti kellertävän tummat. Tuo pehmeäpiirteinen nenä, jossa oli polyyppeja, punaiset kasvot. Niillä asui mykkä sulkeutuneisuus, tuijottava, jähmettynyt mieli, kunnes äkkiä suu väännähti tuskallisesti, kuin nuolen ampumana hän heittäytyi pitkälleen ja purskahti rajuun itkuun. Hänellä ei ollut muuta tehtävää kuin palvoa murhettaan, jossa ei ollut mitään epäitsekästä, ei mitään uskallusta kärsiä.

— Ja pois huomenna. Jättää nämä huoneet, jättää maisteri, oi, miten se tekee kipeää. Kunpa saisi häneltä vielä yhden katseen. Jos hän tulisi kotiin, ja saisi kuulla edes askelet eteisestä. Kuulisi hänen kulkevan ovessa. Ei, en näytä hänelle itseäni, en mene hänen luokseen. En puhu sanaakaan. Olen yksin, ylpeä kuin hän. Mutta väliseinätkin hiiltyvät minun sieluni huutaessa häntä. Oi, kidun ja kärsin ja tahdon kärsiä, kärsiä. Osani on kärsiä —

Tämä viimeinen ajatus sai kyynelet tulvahtamaan, se oli niin hellä ja sääliväinen, sitä piti toistella:

— Osani on kärsiä, minun osani. Tieni on oleva täynnä tuskaa — kunnes tuli taas oikea itkupuuska. Ja kun se tuli, ei sille mitään voinut. Siihen hukkui kuin hiekkajyvä mereen. Kivisti jo päätä, kirveli kasvoja. Silmät kieltäytyivät eristämästä nestettä. Tuli vaimennus, aallonpohja. Mutta ajatuksetpa alkavat taas kiertää murhetta järkähtämättä kuin tähdet aurinkoa. Alkavat kaukaa, säännöllisinä, ottavat pyrstötähden radan ja sivuavat itse päivää: tavoittavat säälin, hellyyden raukkaa ihmislasta kohtaan, jonka osa on kärsiä ja tuleva tie tuskaa täynnä.

— Niin vieras, niin armoton minulle. Hänen kylmyytensä minut tappaa. Sydämeni sulaa hehkuviin tuskiinsa. Jos hän tietäisi — tietäisi. Mutta kuinka voin mennä hänen eteensä, joka on niin kova ja ankara? Kuinka minä voisin sanoa sen? Hänelle? Jos hän sanoo jotakin pahaa. Kohottaa päänsä, katsoo sillä tavalla. Mustuu kuin pilvi suuttuessaan. Voi kuinka pidän hänestä sellaisenaan. Minä kuolen rakkaudesta…

Tämä sai kuumat vedet valumaan jälleen tiheiden ripsien alta. Eeva itki mitään ajattelematta kauan aikaa. Sai silmänsä kuiviksi — ja väsyneinä, janoisina painuvat ajatukset taas uralleen:

— Miten minä kauhistun omaa ruumistani. Siellä elää — siellä elää lapsi. Jo kolmatta kuuta. Ja kasvaa yhä. Inhoan ja kammoan itseäni. Armollinen Isä, menenkö minä kotiini tällaisena? En voi sanoa tätä hänelle, hän suuttuisi. Ennen tulkoon mitä tahansa. Ennen satakoon tulta ja tulikiveä ylitseni, ennen kalvetkoot luuni erämaan hiekassa. Ennen häpeä ja kärsimys. Oi, Kärsimys, ääretön. »En kerjää lempeä sulta, olen ylpeä niinkuin sa.» Sitä laulettiin kotona maalla. Nyt ymmärrän sen laulun, ne ihanat sanat… En kerjää lempeä sulta — mutta en koskaan saata lakata ajattelemasta häntä, en irtoontua hänestä. Aina, oi aina ja aina tulen rakastamaan häntä, niin että vapisen. Hän voi murskata minut, polkea jalkoihinsa, lyödä, mutta vaikka hän tekisi minulle mitä tahansa, vaikka kuolisin —

Kyynelet vilvoittivat jälleen punaisia kirveltäviä, hangattuja silmiä. Herkkyys oli taas ehtinyt kohota huippuunsa, ajatukset säälivät omaa itseä. Silloin kuului eteisestä oven käyminen. Neiti! Eeva kavahtaa istumaan, pitsin virkkuus riippuu rautatankoa vasten maahan putoamaisillaan. Hän ottaa sen ja tuhertaa silmukkaa neidin tullessa kello juuri minuuttia vailla yhdeksän.

Neiti ottaa taitavasti hyllyltä pienen alumiinikattilan, puhtaan ja kirkkaan. Eeva on sen juuri tänään kuurannut. Hän mittaa siihen lasin täyden kermansekaista maitoa, pistää kaasulle, jää seisomaan hellan viereen. Toinen käsi lepää kevyesti reunaraudalla, siinä missä Paula antoi riippua vesikauhan. On vaalea hämärä siistissä keittiössä. Eeva harrastaa todella puhtautta milloin muistaa. Suuresta ikkunasta näkyy auvoisa taivas, ja hehkeä, ihmeellinen kuulaus kulkee yli peltikattojen. Neiti, rauhallisesti ja ystävällisesti:

— Näettekö te vielä virkata ilman sähköä?

— Kyllä tässä näkee.

Neiti ajattelee, että Eeva harrastaa sänkyä. Jalatkin sängyssä. Eihän tuossa mustanharmaassa huovassa tosin lika tunnu, mutta kun se kuitenkin on yölläkin peitteenä. Muut ihmiset istuisivat tuolilla. Hän sanoo:

— Se luisuu kuin itsestään, kun on tottunut.

— Niin.

— Teettekö joskus virheitä?

— Kyllä minä toisinaan puran parikin näpykkää, kun en tule katsoneeksi.

— Minäkin olen virkannut paljon pitsejä. Tänä talvena on mennyt koko aika siinä suuressa liinassa. Mutta minä katsonkin aina niin huolellisesti, etten tee väärin.

— Onko se liina jo ihan valmis?

— Yksi sininen kukka on vielä neulomatta. Ajattelin laittaa sen tänä iltana valmiiksi, mutta menisi vähän liian myöhäksi. Minusta ei pidä ahnehtia työtä, minulla on aina ollut se periaate. Ihmisen tulee hallita työtä, niin että osaa ryhtyä ja lakata oikeaan aikaan.

Eevaa harmitti, puhelipas neiti tänään hänen kiusakseen, muulloin ei siltä saanut sanaakaan. Mutta neidin teki hiljaisesti mieli tietää, matkustaako maisteri kesälomalle maalle. Huomennahan loppuu koulu. Hän ei kuitenkaan halunnut kysyä suoraan. Eeva sanoi vähän ajan päästä kuin ohi mennen:

— Huomenaamulla minä tuon neidille viimeisen kerran suklaata.

— Vai niin. Siis tekin pääsette kesälomalle.

Eeva nytkäytti päätään:

— Menen lopullisesti lomalle.

— Vai niin, maisteri kai matkustaa maalle. Kouluthan loppuvat huomenna.

Maito kiehui. Neiti laittoi voileipänsä — kolme viipaletta ihan pehmyttä ranskanleipää, melkeinpä lämmintä, runsaasti voita ja maksapiirasta päälle.

Eeva nousi ikkunan luo tuolille polvilleen, työnsi puoliskon auki ja kumartui katselemaan pihalle. Siellä kulki lihava nainen liina päässä ja paketti kainalossa saunasta. — Vai niin, vai niin. Häntä niin hirvittävästi suututtaa tuo satakertainen vai niin. Mokoma vai-niin-neiti, ei osaa muuta sanoa. Ihan tässä hermostuu, kun aina kuulee samaa.

Tuli hiukan koleahko ikkunassa, Eevalla oli lyhythihainen pumpulimekko. Hän sulki ruudun, sytytti sähkön ja laittoi astiaveden kuumenemaan. Hiipi maisterin huoneeseen kuin pyhättöön. Matala kirjahylly, joka tekee kulman seinän mukana. Hän on sen edessä usein lukenut polvillaan matolla. Täällä maisteri kirjoittaa, istuu ja tupakoi. Sanomaton kaihomieli valtaa Eevan. Joudunko enää koskaan elämässäni käymään tässä huoneessa? Ehkä hänelle tulee ikävä minua, ehkä hän etsii minut käsiinsä. Hän, joka ei koskaan osoita sydäntään, tulee ja sanoo: En voi elää ilman sinua. Katso, minua painaa suuri suru, jota en voi kertoa kenellekään, sinä yksin voit minua lohduttaa. — Eeva tuntee sydämensä hiukenevan hyvyydestä sitä ajatellessaan. Hän otti kirjahyllyltä kirjan: Tytöistä parhain, ja lähti keittiöön lukemaan. Pian hän nauraa hyrähytteli Tomin kepposille, varsinkin siirappinekkujen laitto oli hauskaa.

Vesi kiehui hulluna kattilassa ja tirisi jo kannen raoista hellalle Eevan noustessa sammuttamaan kaasua. Kello yksitoista kuuli hän maisterin tulevan kotiin ja huomasi tiskiveden jo jäähtyneen. Piti lämmittää sitä hiukan ja alkaa tiskata. Ei, maisteri ei pistänyt päätään keittiöön, vaikka sieltä kuului kolinaa. Voi voi.

Kun Eeva vei neidille suklaata aamulla, sai hän tältä viisikymmentä markkaa juomarahaa. Lassila viipyi kauan makuulla. Koputti vasta puoli yksitoista keittiön oveen.

— Saako nopeasti kahvia?

Eeva lennätti tarjottimen sisään, pysähtyi ovelle. Epäselvällä äänellä:

— Maisteri on kai koulussa — se juna lähtee kahdentoista aikaan.
Ajattelin jättää osoitteeni tänne, jos — tulisi kirjeitä.

Lassila katseli häntä ja Eeva tarttui jo ripaan.

— Jaha. Pankaa sinne keittiön pöydälle, kyllä minä lähetän, jos tulee.

Se tuli painokkaasti ja Eeva pakeni pois. Kuunteli henki kurkussa, vievätkö askelet keittiön oven ohi, eikö sanota edes jäähyväisiä. Ei. Maisteri tuli täysissä päällysvaatteissaan, koputti, sanoi kynnyksen takana seisten, hattuaan nostaen ja kumartaen: Hyvästi.

Eeva hämääntyi ja niiasi hiukan. Kuului ulko-oven loukahdus.

— Armias Isä!

5.

Koulun lopettajaiset. Juhlasali on täynnä oppilaita, heidän ystäviään ja koulun ystäviä, eturivissä istuu Valonkodin kunnia. Amos Varjoranta nousee korokkeelle. Hän esittää edistyksen, käytöksen ja huolellisuuden numeroilla lausuttuna. On tehty paljon työtä, aherrettu, ponnistettu, mutta vielä enemmän aherrusta ja ponnistusta olisi tarvittu. Sitten rehtori laajentaa puhettaan kosketellen rajoja. On rajoja ihmisten välillä, rajoja kansallisuuksien välillä, rajoja valtakuntien välillä, rajoja aikakausien ja rajoja maailman kehitysjaksojen välillä. On myös raja vanhan ja uuden koulun välillä. Hän käsittelee perinpohjaisesti vanhaa ja uutta koulua. — Uusiin kesäpukuihinsa pukeutuneet tytöt ja pojat alkavat tulla levottomiksi ja liikehtiä. Kaikki rajat sekaantuvat heidän käsityksissään täydellisesti. Joku on onneksi sattunut tuomaan karamelleja, joita siinä voi hiljaa imeksiä.

Lassila seisoo salin takana ja nojaa selkäänsä voimistelutelineeseen, ajattelee: Miksi ei mainitse rajoja, jotka määräävät luvun arvon yhden tuhannesosan tarkkuudella?

Puhe kestää lähes kaksi tuntia. Kaikki ovat jo aivan toivottomia. Arvokkaat koulun ystävät istuvat ymmärtäväisinä, rauhallisina ja tarkkaavina. Täytyyhän heidän pystyä sulattamaan tämä puhe, vaikkakin tavattoman laajakantoinen. Aurinko lähettää vinottain pienen kirkastuksen noille yleville, arvokkaille kasvoille. Ikkunan takana huojuu pilkallinen lehmuksenoksa sinistä taivasta vasten. Oppilaat nykivät toisiaan, jaksavatpa olla iloisia. Ei, eivätpä rajat kuitenkaan pysty täysin tappamaan heitä. Ei täysin.

Rehtorin jälkeen astuu korokkeelle johtajatar. Siinä vierellä flyygelin kannella ovat valkoiset lakit, kussakin omistajansa nimilappu sen hienon kuminauhan alla. Ja Leppätarha luona, mustassa elegantissa puvussa, joka ulottuu polviin. Onpa hänellä näytteen arvoiset sääret. Seisoo toisella jalalla, toinen suloisessa lepoasennossa hiukan takana, kärki koskien kevyesti maata. Kasvoja ei uskalla katsoa. Niissä on vanhaa ja vastenmielistä, vastaamattomien loukkauksien jälkiä.

Johtajatar on korkealentoinen. Laihat kasvot kiiltävät innosta ja sisäisestä ilosta. Hän puhuu koulun tähdestä:

— Se on se Valonkodin tähti, joka meitä kutsuu ja viittoo — eteenpäin ja ylöspäin. Sen tähden alla olette te, rakkaat nuoret ylioppilaamme, kulkeneet monta vuotta. Te olette olleet sille uskollisia, sen valossa olette luoneet elämällenne perustan, ponnahduslaudan. Sen loisteessa olette oppineet katsomaan ympäröivää maailmaa. Te lähdette siihen maailmaan, ponnahduslaudalta hypähdätte elämään. Koulumme puolesta, Valonkodinpuolesta, minä kiitän teitä. Te olette olleet ahkeria oppilaita. Tavattomalla sitkeydellä olette pyrkineet päämääräänne. Te olette tuottaneet meille opettajille paljon iloa, sanomattoman paljon. Olette opettaneet meidät pitämään itsestänne, ja mikä tärkeintä: olette opettaneet meidät uskomaan koulumme tulevaisuuteen, työmme tulevaisuuteen ja maamme ja kansamme tulevaisuuteen. Me tulemme kaipaamaan teitä. Lähdette maailmaan, joka voi olla paljon toisenlainen kuin mitä olette odottaneet. Voi olla, että siellä odottaa työ eikä vapaus. Ja monet teistä, jotka kulkevat nyt idealismin lumoissa, huomaavatkin itsensä realisteiksi. Mutta Valonkodin tähti viittaa edelleen teille, se kutsuu teitä vieläkin eteenpäin ja ylöspäin. Täällä ovat ovet teille aina avoinna — —

Viimein saavat rakkaat nuoret ylioppilaat lakkinsa. Leppätarha poistaa nimilaput, ojentaa ne johtajattarelle, ja tämä painaa ne heidän kiharoilleen. He pääsevät istumaan ja silmäilevät todistuksiaan. Juustonvärinen fuksi heittää ironisen katseen Leppätarhaan nähtyään numeronsa. Alennettu kaikissa Leppätarhan aineissa. Voi, että hän luki kasvioppinsa niin hyvin. Voi, että hän kirjoitti siitä viiden pisteen vastauksia kokeissa.

Johtajatar puhuu vielä maisteri Lassilalle. Hänen eroamisensa on koululle todellinen vahinko, sillä hänen työnsä on ollut sangen suuriarvoista täällä. Häntäkin kiitetään ja tullaan kaipaamaan. Edelleen puhe koskettelee toisia opettajia ja koulun ystäviä. Kaikki saavat ylistystä tarpeekseen.

Lassila oli tullut kotiin päättäjäisistä. Kävi kuin humahdus hänen rinnassaan, kun huoneet olivat tyhjät ja Eevan avain keittiön pöydällä osoitelipun päällä. Humahdus, tuuli umpilaaksossa. Riippa oli katkennut kantapäistä, kivi oli vierryt veteen.

Hän avasi kaikki ovet ja kuljeskeli huoneissa. Päivänpaiste loi ikkunoista kuvaimiaan lattialle. Lassila kävellä pouskutteli kantapäillään.

Hirvittäväksi taakaksi voi joskus ihminen tulla toiselle ihmiselle. Kerrassaan lamaannuttavaksi, tappavaksi piinapenkiksi. Kiusaa tuo jokainen askel, kiusaa hymy ja pieninkin sana, vaikka vain ilmoitus: Päivällinen on valmis, tai kysymys: Tuleeko maisteri teelle illalla? Ne herättävät raivoisan vihan. Pitäisi polkea jalkaa, pitäisi lyödä maahan vastenmielisyydestä. Tuntee hienoa kiirastulta, kun tietää toisen olevan seinän takana, tympeää tietoa, että sen milloin tahansa vielä näkeekin.

Lassila avasi tiskipöydän alaisen kaapin oven ja pisti osoitelipun roskaämpäriin. Hirveän huono käsiala, mutta ne puheet! Varjelkoon sitä korkeutta ja tunnetta. Sokerivettä, paljasta sokerivettä. Saakeli lennättäköön helvettiin nuo lirunlarut, sokeat ja sokeroidut. Eipä nyt muuta kuin huutaa ihanteista, itkeä Aseveljien ääressä. Suitsutusta hämärässä kirkossa, että tuntisi sielunsa sulavaksi ja autuaaksi, että nousisi tunteet ja tunnelmat. Ravita niillä itseään, imeä tunnelmia kuin lapsi rintamaitoa. Uskalla, kärsi — maailma on sinun. — Sitä vatkuttaa, että vesi valahtelee alaleualle ja ääni turahtelee nenään. Seisoo siinä, nilkat kuin puntarinpäät, kengänkärjet tököttää sisäänpäin. Helvetti, ihan sitä tuntee itsensä näljäiseksi ja liimaiseksi kärpäspaperiksi, roskaa, pölyä ja raatoja täydeksi.

Lassila puisteli hartioitaan, käveli ja pääsi vähitellen vapaaksi harmaasta ilkeästä olosta. Tuulen humahdus umpilaaksossa!

Pihamaalta kajahti säreä laulu. Siellä seisoi vanha ukko, rähjäisen näköinen, kasvot parroittuneena turilaana, taivasta kohti kohotettuna, molemmin käsin pitäen kiinni kepistä, joka sojotti eteenpäin. Hänen vierellään matala, lihava mummo, punaiset kasvot ylöspäin ikkunoita tähystellen. Sinisen taivaan alla päivän lämpimässä kilossa he kaksi lauloivat rinnan värjyvillä äänillä tuota tuttua laulua — pihalaulajien lempilaulua:

    »Kotimaani ompi Suomi,
    Suomi on mulle synnyinmaa.
    Siellä valkolatva tuomi
    ahon laidalla kukoistaa.»

Joistakin ikkunoista heitettiin paperiin käärittynä rahaa. Paksu mummo poimi ne ketterästi ja kuljetti vaatimattomasti ukon taskuun. Hänen silmänsä siirtyivät anovina ikkunasta toiseen, huomasipa hän Lassilan varjonkin ikkunassa, josta ei vielä ollut pudonnut mitään, risti kätensä, vetäisi:

»— liekö ollut se tahto Herran, sen piti päättyä kyyneliin.»

Lassila käännähtää pois, kävelee kädet selän takana. Kaikki ovet ovat auki, uskaltaa mennä keittiöönkin. Ilma alkaa tulla liian lämpimäksi. Aurinkoa tulee ikkunoista. Lassila ehtii omaan huoneeseensa kävellessään ja seisahtuu. Neiti Mikkonen kuuluu tulevan kotiin. Kuuluu riisuvan päältään ja menevän keittiöön. Niin, viemään sinne tuoreen ranskanleivän kaappiin ja 50 grammaa leikkeleitä. Menee sitten omalle puolelleen. Lassila heittäytyy nojatuoliin ja ottaa tupakan. Neiti koputtaa raollaan olevalle ovelle ja tulee sisään.

— Anteeksi, tulen maksamaan vuokraani. Yksi, kaksi kolme, neljä, viisi, siis viisisataa. Olkaa hyvä.

Lassila ottaa tupakan sormiensa väliin: Kiitos.

Neiti aikoo lähteä, astuu jo ovelle, pysähtyy kuitenkin:

— Ajattelin vain, että maisteri varmaan matkustaa kesäksi maalle. Toivottavasti minä voin asua silti täällä edelleen. Olen poissa kaupungista vain heinäkuun ajan.

— Kernaastihan te saatte asua. Minä kyllä tulen olemaan koko kesän kaupungissa. En vain tiedä, miten tässä järjestäisin, kun tämä palvelustyttö on lähtenyt maalle, niin täällä ei ole ketään, joka pitäisi huolta siivouksesta.

— Melkeinhän minä voisin itse pitää huolta omasta huoneestani tai kutsua jonkun —

— Ei, no — täytyyhän täällä muuallakin siivota. Minä vain en välittäisi ottaa nyt palvelijaa, söisin ulkona.

— Niin, tietysti, eihän sitä kesällä paljon jaksa syödäkään. Vain viiliä ja sellaista kevyempää. Tulin tässä ajatelleeksi, että jos te tahdotte, niin voisinhan pyytää kerran viikossa meidän konttorimme siivoojaa laittamaan huoneeni. Tuli mieleeni, että samalla hän voisi siivota kaikki huoneetkin, jos tahdotte.

— Samahan se on, kuka ne siivoaa. Eiköhän täällä pitäisi laittaa kuitenkin pari kertaa viikossa. Tahtoisitteko te puhua hänelle ja sopia siitä?

— Mielelläni, kovin mielelläni minä sen järjestän. Olen melkein varma, että hän tulee. Ja hän on vanha ja luotettava ihminen.

— Minä voinkin sitten jättää hänelle itselleen avaimet, että pääsee sisälle. En ole päivisin kotona.

Neiti nyökkää ja lähtee. Häntä ei pyydetty istumaan. Se tuntuu käsittämättömältä. Mysteerioksi jää myös, mitä maisteri tekee kesällä kaupungissa. Mistään hän ei saa sitä selville, niin paljon kuin hänen ajatuksensa askartelevatkin maisterin ympärillä.

6.

Niin alkaa kesä ja meneehän se jotenkuten. Konttorityö suuressa firmassa on hyvää unilääkettä ihmisen henkiselle elämälle. Se on pientä, täsmällistä, huolellista. Sitoo mielen pieneen, täsmälliseen, huolelliseen. Siihen kuuluvat liikkeen puolesta hyvät aamiaiset, pehmeät ranskanleivät, runsaasti meijerivoita ja erilaisia leikkeleitä. Vanhempien naisten aamiaispöydässä keskustellaan ylimalkaan näin:

— Kuule, Hilja, missä sinä söit eilen päivällisesi? Minä söin Elannossa, tässä Kluuvikadulla. Menin kerran sinnekin katsomaan, millaista siellä on. Minähän syön muuten Putkosella.

— Minä taas söin eilen Erottajan automaatissa. Munakasta ja viiliä ja mansikoita.

— Sehän oli hienoa. Mitä se maksoi?

— Kaksitoista markkaa.

— Miten halpaa! Kuinka sinä sait niin halvalla?

— En ottanut ensinkään leipää eikä voita ja maitoa. Minä en koskaan syö kesällä päivälliseksi leipää, voita ja maitoa.

— Minäpä en osaa syödä koskaan ilman voileipää ja maitoa. Eihän liharuoka millään mene alas ilman leipää. Johan se rasva tuntuu ilkeältä suussa.

— Kuinka ihmeessä te voitte syödä ilman leipää?

— Minäpä en syökään rasvaisia ruokia.

— Mutta kyllä se oli halpaa. Minä menisin sinne tänään, mutta everstinna Mellin kutsui minut heidän huvilalleen illallispäivälliselle. He vievät minut autollaan.

— Vai everstinna Mellin? Minä menen pankinjohtaja Kyreniukselle.

— Minä en mene minnekään, vain syömään. Oliko siinä annoksessa paljon mansikoita?

— Ei nyt niin paljoa, mutta oli kuitenkin. Mitä sinä Katri söit?

— Patapaistia ja viiliä. Eihän sitä kesällä voi niin raskaasti syödä. Minä pidän hirveästi sipulista, sen tähden tilaankin aina patapaistia, mutta siinä olikin niin suuri annos, ettei jaksanut syödäkään.

— Hyvänen aika. Minä en voi sietää sipulia!

— Jos vaan minulla olisi koti, niin minä oikein paistaisin suuria ruskeita sipuliviipaleita ja söisin ne kuumana voileivän päällä.

— Tämä pikku neiti ajattelee aina samalla tavalla kuin Katri. Se on sitä chefin vaikutusta.

— Istuukin aina chefinsä rinnalla.

— Anteeksi, minä istun tähän sinun rinnallesi, vaikka sinä et olekaan minun chefini.

— Kuule, Katri, mitä se sinun patapaistisi ja viilisi maksoi?

— Kahdeksan viisikymmentä. Siinä nyt oli vielä voita, leipää ja maitoa.

— Missä niin halvalla saa?

— Kaupunginkellarilla.

— Hyi sinua.

— Mutta mitäs me ostaisimme tänään kahvin kanssa? Nyt on minun vuoroni ostaa.

— Ne olivat eilen hyviä, ne Opriksen vienerleivät.

— Voi, jos vain tietäisin, mitä toisin.

— Mene Ekbergille.

— Mitä minä sieltä ottaisin?

— Niitä pikkupullia, rusinoituja.

— En minä ainakaan pidä niistä.

— Enkä minä. Kuka nyt ostaa pikkupullia.

— No sanokaa nyt, mitä sitten…

— Ota oikein hyvää. Jotakin —

— Voi, jos minä tietäisin.

On kaikenlaisia muitakin puheita, mutta tämäntapainen kertautuu useimmilla aamiaisilla vuodesta vuoteen. Ja täällä on naisia, jotka ovat olleet yli kaksikymmentä vuotta. He voivat hyvin ja heillä on hupaisaa. Joku säästäväinen laittaa itselleen kolme voileipää kahvia varten. Hän ei osta erityistä kahvileipää, koska puuhaa omaa osaketta.

Toisessa pöydässä syö nuorempia tyttöjä ja herroja. Erään tytön posket ovat hyvin pehmeät, ehkä liian lihavat, iho kuin maito. Hän nauraa paljon. On kapeita ja puuterin syömiä kasvoja, viivamaisia, värjättyjä kulmakarvoja. Erään nenä on kuin kasa liitujauhoa, iho pienellä syhermällä, sinervänvalkoisena.

Joku herra huomauttaa vastapäiselle tummalle tytölle:

— Neidin puvussa on vaalea ihailija.

Neiti hymyilee ja katsoo olkapäälleen. Siellä on pieni langanpätkä. Eräs nainen ei lakkaa puhumasta elokuvista, epätoivon vimmalla hän yrittää lumota edes joitakin kuuntelemaan itseään. Ääni tulee kuin tuulenhavina — ikäänkuin hänen suunsa olisi ontto lasipallo. Hänellä ei varmastikaan ole takahampaita. Hän lakkaa ja punastuu, kun kuulee pöydän päässä sanottavan toiselle ihmiselle:

— Teillä, neiti, on kolo hampaassa — ja hampaan kolossa jotakin.

Yksi miellyttävä neitonen nauraa hervotonna mustasukkaisen ihailijan pistellessä. He ovat yrittäneet yhdessä kaataa kahvia.

— Te olette taitamaton.

— Mitä?

— Tepä ette osaa kaataa kahvia.

— Mitä? Hi-hi-hi. Kysyn jo toista kertaa, mitä.

— Anteeksi, neidin hieno kuulo meni harhaan.

Sanoin, että te ette osaa kaataa kahvia.

— Ei, teidänhän se pitikin kaataa.

— Milloinka miehet ovat emäntinä?

— Voi voi, sitä en tiennytkään, että se kuuluu naisille. Ihan totta.

— Sitten teidän pitäisi käydä koulu kahvin kaatamisessa.

— Hyvänen aika. Tehän piditte kiinni sangasta — — ja neitonen lyyhistyi ihan kasaan nauraessaan.

Työaikana alituinen humina suuressa pankkisalissa. Korvissa paperien kahina, laskukoneen tahti, askelet, hiljaiset äänet ja yskäykset.

Kirjoita tarkasti numeroita numeron jälkeen. Niiden takana on rahaa. Katso rauhallisesti ja erehtymättä. Samalla elää alitajunnassa hienoinen hermostus, kun joku olento vilahtaa tummansinisessä työpuvussa pöydän ohi ja kiharat lehahtavat. Kuka se oli niistä? Yleisön puolella kopsavat kannat, silmiä on kaikkialla.

Silmiä. Silmiä.

Nuorimmat naiset lähtevät työstä suoraan uimalaitokselle, puku tungettuna käsilaukkuun.

Lassila istuu joskus iltapäivällä Mississippin kuistilla. Polttelee savukkeita, katselee, miten kansallispukuiset tytöt liikkuvat tarjoillessaan. Lukee lehdistä jokaisen pätkän, ilmoituksetkin.

Erään ystävän hän löytää pankista. He ovat joutuneet syömään aamiaista rinnan. Eivät alussa puhu toisilleen, eivät näytä huomaavankaan. Toveri on vähän yli neljänkymmenen, ryppyjäkin on kasvoissa. Hän näyttää tavattoman myöntyväiseltä, mutta hänen sielunsa salainen ilo on tehdä hiljaista kiusaa toisille — hän hautoo sellaista ja nautiskelee siitä. Ei kukaan voi huomata mitään. Omituista — hän ei kylläkään kohdista haluaan Lassilaan, vetää tämän kohdalla ikäänkuin tuntosarvensa piiloon. Lassila sai tietää hänen nimensä: Gabriel Keto.

— Gabriel — hän tekee itse pilkkaa nimestään — minähän synnyin taivaassa, mutta enkeli sattui istumaan reiässä ja minä tipahdin sukkelasti alas Kedolle. Jumalat ulostavat maanpäälle — hän sanoo sen hiljaa, juuri lähimmän kuuluville, ja katsoo samalla tarkkaan syrjäsilmällä, mitä Lassila ajattelee. Mitäs, tämä näyttää huvitetulta.

Kerran he sattuvat yhtä aikaa tulemaan ulos pankin ovesta ja alkavat kulkea rinnan. Gabriel pyytää Lassilaa lähtemään kanssaan rannalle kävelemään.

— Mennään sitten Kaivohuoneelle syömään ja puhumaan.

— Mistäs me puhumme — Lassila ei tiedä, lähtisikö.

— Jos ei ole muuta haastamista, niin haastellaan hävyttömiä.

Sen kerran jälkeen he ovat paljon yhdessä. Kulkevat rinnan enimmäkseen äänettöminä, kunhan vain ovat samalla tiellä. Syövät kaksittain päivällisensä Kluuvikadun Elannossa. Syötyä kumpikin ehättää tarjoamaan toiselle savuketta.

— No, otetaan nyt tästä.

— Olisihan täälläkin ollut.

Joskus toinen torjuu:

— Sieltähän sitä viimeksikin pantiin. Ei nyt niin… Pidähän puoliasi.

Sillä ottamisen täytyy käydä vuoron perään. Näin Lassila viihdyttää itseään, kuin olisi muuttunut vanhaksi herraksi, joka panee suuren arvon tällaiselle — tupakan tarjoamiselle. Aivan kuin se olisi yksi hyvin tärkeä tapahtuma päivän elämässä. Hän tulee tietämään, että Gabrielilla on ollut hyvin kiukkuinen ja heitto vaimo, jo aikaa kuollut. Gabrieliin ei enää koske elämän pikkumaisuudet ja harmit. Hän on jo lakannut välittämästä. He alkavat yhdessä pelata Lassilan kotona shakkia ja istuvat siellä pian joka ilta nenäkkäin pienen pöydän ääressä savuisessa huoneessa.

7.

Elokuussa samana kesänä Paula makasi verkkokeinussa puutarhassa. Se oli vedetty kahden suuren koivun väliin. Oksat riippuivat hyvin alas, niiden lävitse siilautui pieniä läiskiä auringon paisteesta — se ei ollut enää ollenkaan polttavaa eikä väsyttävää.

Ihmeellisesti lepattavat pienet lehdet tuossa yläpuolella. Kas, miten hauskasti värisevät. Niitä on tuhansia ja taas tuhansia. Mahtaa niistä olla hauskaa hiukan keinutella, tuntea ilman virtaavan ohitseen, imeä vihertävään pintaansa valoa ja lämpöä. Mahtavat ne nauttia olostaan. Mutta syksyllä ne putoavat tähän nurmikolle. Sääli, sääli — kaikki tuhannet kuolevat tuhanten perästä. Paula tuntee itsensä runolliseksi ja syvämietteiseksi, hän iloitsee omista ajatuksistaan. Samalla väsyttää. Keinu on aikoja lakannut liikkeestä. Entä jos langat, joilla se on kiinnitetty koivun runkoihin, alkaisivatkin venyä ja laskisivat hänet aina ja aina alemmaksi, eikä hän tapaisi ollenkaan nurmikkoa, vaan tässä avautuisi syvä kuilu, ja hän vajoaisi sinne yhä — hautaan. Huu — ei saa ajatella sellaista.

Omenapuiden välistä käytävää tulee Elsa, hän on aina virkapuvussaan, musta leninki ja pieni pitsiesiliina.

— Tahtooko rouva, että tuon kahvin tänne ulos?

— En tiedä. Minä vähän mietin, kuinka olisi — ei, kyllä minä tulen sisälle, minun on kuitenkin noustava tästä.

Paula kömpii nurmikolle ja korjaa vyötäistään, se tahtoo nykyisin vähän vaivata. Hän huoahtaa ja kulkee hitaasti sisälle, tuskin kehtaisi nostella jalkojaan. Juo kahvin kuistilla ja kiipeää sitten yläkertaan omaan huoneeseensa ja laittaa ikkunan auki. Istuutuu sohvalle ja avaa liivinsä napit, että olisi helpompi olla.

Tuntuu surulliselta. Eric on ongella, hän jaksaa onkia loputtomasti, ja sitten pitäisi joka päivä syödä kalaa. Olisi velvollisuus syödä, kun kerta toinen onkii. Paula ei pidä mistään vähemmän kuin kalasta. Ja ollapa sitten kaikki ajat yksinään täällä kotona. Hänestä ei ole mukaan kalaan eikä siellä tulisi toimeenkaan kokonaisia rupeamia. Mutta kotonakin on paha olla yksinään — eikö rakkaus olekin naiselle vain sitä, että halutaan tulla palvotuksi, koroitetuksi ja pidetyksi hyvänä.

He olivat tulleet ulkomailta jo jouluksi kotiin. Paula oli niin tahtonut, hän ei lopultakaan viihtynyt matkustelemassa ja katselemassa maailman ihanuutta ja kurjuutta. Toisaalta hän kaipasi takaisin jo senkin tähden, että pääsisi Thorpen kotiin, saisi nähdä siellä joka nurkan ja vallata henkeensä koko kodin. Silloin vasta Eric oppisi hänestä oikein pitämään. Kaikki kuvitelmat ja toiveet koskivat Ericin kotia. Mutta se olikin niin kunnossa, ettei siellä ollut mitään erikoista järjestämistä ja valtaamista. Keittäjä-Hilda ja Elsa tiesivät liiankin hyvin tehtävänsä.

Paula parka tunsi itsensä ottolapseksi siellä, lisäksi Eric esiintyi niin vieraasti. Paula ei uskaltanut ottaa itselleen mitään oikeuksia mieheensä nähden. Hän muisti pelolla: Älä hyväile minua usein. Talvi muistui harmaana ja raskaana, kun sitä nyt jälkeenpäin katseli. Olivathan he jo toki vihityt — edes jollakin tapaa sidotut toisiinsa.

Voi voi. Ihminen saattaa olla vihitty mieheen eikä kuitenkaan voi tähän luottaa. Ei tiedä, mitä tämä ajattelee ja tahtoo.

Paula kadehti kadehtimalla Ericin jokaista sanaa itselleen, jokaista silmänräpäystä. Hän tahtoi saada kaikki. — On ihan liikuttavaa tuo hänen itserakkautensa.

Niin. Sitten oli Paula onneksi huomannut tulleensa raskaaksi. Eräänä iltana, kun valo oli sammutettu, hän istuutui miehensä sängyn laidalle — he olivat vielä Helsingissä. Hänellä oli muka jotakin kerrottavaa, eräs asia — Ericin piti arvata. Tämä ei osannut aavistaakaan. Paula sanoi, että se oli hyvin salaista, heidän kahden oma omituinen asiansa — eikö hän ollutkin Ericin vaimo? — Ja vihdoin mies arvasi, sanoi, ettei olisi uskonut sellaista iloa tulevan itselleen — rakas Paula. Siitä lähtien Eric oli paljon hellempi häntä kohtaan ja huolehti hänestä. Piti syödä, nukkua ja levätä.

Tietysti Paula oli unohtanut ottaa kärpässuojustimen komerosta ja panna sen avatessaan ikkunaan — huoneessa on yht'äkkiä hirvittävästi surisevia kärpäsiä. Ne kiitävät pitkin valkoista kattoa, voi kuulla niiden kopisuttavan pahvia iskiessään siihen lennosta. Ne ovat tavattoman suuria.

Nurkassa ylhäällä pärisee eräs hengenhädässä. Se on joutunut hämähäkin verkkoon, tempoilee ja kähisee, siivet voivat vielä käydä. Verkko heiluu ja kärpänen lentelee kuolemankeinussaan lyöden välillä itsensä seinään. Ihmeellistä, että Elsalta on voinut jäädä tuonne hämähäkin verkko. Hän kun on niin tarkka.

Paula nousee seuraamaan joutessaan, pääseekö se pois verkosta. Hän on avannut vyötäisestään kaikki napit, ja alusvaatteet valahtavat polviin, sukat makkaralle. Olenpa minä kurja tuumii hän — kuin siiville lyöty riikinkukko, ja kannattelee niitä kaksin käsin. Mutta liivitkin tuntuvat aivan mahdottomalta sietää kiinni, painavat sydänalan poikki.

Hämähäkki, paljon pienempi kuin riehuva kärpänen, juoksee vähän väliä saaliinsa luo. Näyttää kuin ne iskisivät vimmatusti yhteen, sitten pienempi juosta vikittää pois. Ne taistelevat moneen kertaan. Siitä hämähäkki viisastuu, se käy aina vain hiukan puraisemassa raivoisaa kärpästä, kiinnittää samalla langan siihen ja taas toisaalle, juosta vikittää edestakaisin — kärpänen on jo hiljaa, vain toinen siipi lepattaa. Teurastaja pääsee jo sen niskaan eikä enää poistukaan. Se on käärinyt uhrinsa täysin varmasti.

Paula seisoo, pitelee vaatteitaan, katselee tarkasti ja ajattelee ennen kuulemaansa:

— Onkohan, onkohan se totta, että hämähäkillä on seitsenkertaiset leijonanvoimat — suhteellisesti?

Viimein aika lähenee päivällistä. Hän laittaa vyötäisensä kuntoon ja asettuu ahkerasti ompelemaan koruliinaansa — Ericin pitäisi pian tulla. Sitten hän houkuttelee mieheltään lupausta lähteä kävelemään syötyä. He menisivät huvilalta kirkonkylään asti ja ostaisivat kaupasta omenia ja banaaneja. Hän pyytelee kovasti, Eric ei tahtoisi millään lähteä, hän on ollut kalassa ja istunut kauan auringonpaisteessa ja laiskistunut. Vihdoin toinenkin lakkaa hoputtamasta.

Vähän ajan kuluttua näyttää Ericille muistuvan asia uudestaan mieleen.
Hän sanoo:

— Voithan lähettää Elsan hakemaan kirkolta hedelmiä.

— Ei, ei. En tahdo enkä tarvitse — hän on loukkaantunut ja lisää ajatuksissaan: Vai Elsa? Hän ainakaan ei saa kantaa minulle omenia, kerta sinä et lähde niitä hakemaan.

— On kai täällä kotona sitten vielä jonkinlaisia omenasäilykkeitä?

— Luuletko minua pikkulapseksi? — Paulaa jo suututtaa. Hän on nykyisin herkkä ärtymään.

— Sinähän oikuttelet. Miksi sinulle ei kelpaa Elsan hakemat omenat?

— Ei kelpaa. En syö hänen omeniaan.

— Hänen omeniaan! Voi voi — no, olkoon. Jätetään tämä asia nyt. Täällä on niin hiton paljon kärpäsiäkin, täytyy pyytää niitä haaviloimaan.

Paulalle jäi paha mieli siitä. Syötyä hän teki käsityötään Ericin huoneessa, Eric istui siinä ja poltteli tupakkaa, oltiin melkein hiljaa. Sitten mies omituisesta sattumuksesta sanoo:

— Minä maksoin tyttöjen palkatkin tässä. Annoin Elsalle viisikymmentä markkaa juomarahaa, kun hän on aina puhdistanut sinun valkoiset kenkäsikin.

Paula sanoo kiireesti neuleeltaan: Niin, niin… Että Ericin piti vielä kertoa sekin. Tosin hän oli aina illalla pistänyt hiukan nuhraantuneet kenkänsä oven ulkopuolelle, aamulla löytyivät ne siitä puhdistettuna, lumivalkoisena. Oli iloinen, ettei tarvinnut käydä likaisissa kengissä. Sittenkin — malja on kuohumassa: Elsa saa viisikymmentä markkaa, Elsa saa vaikka mitä, Elsasta kyllä pidetään ja puhutaan. Hän itse ei saa edes yhtä omenaa.

Paula päättää olla ääneti, puree kieltään, että kipu tekisi hänet lujaksi. Ei auta, vaikka yrittäisi purra kielensä poikki.

— Minun mielestäni — ei sinun huoli sitä tavaksi ottaa.

Eric katsahtaa ihmeissään:

— Minä olen siinä suhteessa aivan erilainen kuin sinä. Tahtoisin kaiken maksaa niin runsaasti.

Paula katkeroituu hyvin pahoin. Tehdäänkö hänestä vielä saitakin? Samantekevää, vaikka heittäisi rahansa tuuleen, mutta Elsa ja aina Elsa! — Ja miksi hän itse ei saa edes yhtä omenaa? Miksi Eric ei välitä hänestä? Hän neuloo ääneti ja ahkerasti. Ei lähde edes illalla teetä juomaan, ei muka haluta.

Nukkumaan mennessä hän toivoo vihdoin sulaneensa. Eric tulee ja peittää hänet, pitää kovasti huolta vaimostaan nyt. Silloin Paula sanoo jo iloisesti:

— Kiitos, sinä olet niin hyvä.

Mutta jäätyään sinne yksin — he nukkuvat täällä maalla eri huoneessakin — katkeruus kasvaa taas hänen rinnassaan. Se on kuin paise, joka yhä kovenee — tulee kestämään kauan, ennenkuin se on niin hautunut, että laskee ytimensä ulos. Ydin: Minulle sinä et lähtenyt hakemaan omenia, muille tuhlaat mitä tahansa.

Paulasta tuntuu, ettei voi koskaan leppyä ja tulla hyväksi miehelleen, niin kova on hänen mielensä. Aivan hyvin hän tietää, miten pikkumaista ja aiheetonta tämä on, mutta se ei lähde pois eikä sula. Paula suuttuu harvoin, hän voi antaa anteeksi kaikki suuret asiat maailmassa, mutta katkeroituu jostakin pienestä kuin lapsi. Lisäksi tuntuu pahalta ajatellessa, että hänen pikku lapsensa kukaties perii äidin itsekkyyden. Mutta miksi Eric ei välitä hänestä sen vertaa, että lähtisi hakemaan hänen seurassaan joitakin omenoita?

Paula nousi ja kulki paitasillaan ikkunaan. Ruudun läpi henki viileyttä, se tuntui selvästi kulkevan ihoa pitkin.

Hämärässä pihan ja puutarhan takana toisen huvilan korkea hahmo. Sen juovat ovat pehmeät, raukenemaisillaan, ikäänkuin aikoisi se muuttua ilmaksi ja jättää kaikki makaavat ihmiset alas tanterelle kuin lintu pudonneen sulkansa.

Hän menee vuoteeseensa, mutta ei saa lepoa. — muille tuhlaa mitä tahansa…

Se palasi niin usein mieleen, että hän tuli epätoivoiseksi, ajatteli astua miehensä eteen uhkaavin kasvoin ja kysyä: Sitäkö varten miehet menevät naimisiin, etteivät tarvitse sitten enää välittää vaimoistaan? — Mutta hävittyään tuskissaan Ericin huoneeseen hän laskeutuikin polvilleen pienelle matolle vuoteen viereen ja nojasi päätään sängyn laitaan.

— Että minun pitää olla näin äärettömän pikkumainen.

Kunpa Eric heräisi ja löytäisi hänet tästä. — Toinen nukkuu. Täkki riippuu hiukan huolimattomasti. Paula vetäisee päättävästi peitteen ylös ja painautuu viereen. Mies kiertää unissaan kätensä hänen sydänalansa yli. Paula ei voinut olla lyömättä kättä pari kertaa kiukkuisesti sormillaan:

— Mitä nyt — miksi sinä hakkaat?

— Olen niin kehnolla tuulella.

— Nuku nyt jo — uninen murahdus.

Käsivarsi lämmitti sydänalaa, se tarttui koko hänen olentoonsa ja hän alkoi miettiä, miten harvoin oli saanut olla miehensä luona. Eric nosti unissaan päänsä hänen olalleen, tasainen hengitys kulki hänen kaulaansa pitkin. Hän tunsi toisen vatsan ja rinnan pienet liikahtelut selkäänsä vasten. Ne tulivat hänen omikseen ja kulkivat suloisesti lävitse. Olisi tavattomasti tehnyt mieli kääntyä ja silittää Ericin tukkaa, hamuilla huulillaan poskea ja koettaa hampaillaan, mutta piti olla hiljaa kuin hiiri. Äärettömän suloiseksi voi toisen ihmisen ruumiillinen läheisyys tulla. Se herättää hurmaa, ohutta janoa, jollaista tuntee kevään viimeisillä hangilla.

TAVATAAN JÄLLEEN

1.

Pieni palvelijanhuone Kauppiaskadun varrella. Pari metriä alempana pihaa, samalla tasolla kuin pesutupa ja kellarit. Se oli epäsäännöllisen nelikulmion muotoinen, pienin, puoli metriä leveä sivu pihaan päin ja siinä katon rajassa sangen likainen ja hämähäkin verkkojen kaunistama kaksiruutuinen ikkuna. Lattialla seisoja tunsi olevansa kuilun pohjalla, ikkuna näytti sopivalta luukulta johtamaan kaikki pihan likavedet pieneen huoneeseen. Seinäpaperit olivat sinervät, niissä pieniä sikeröisiä luikkia päällekkäin, tuota vanhaa kuosia, jonka ääretön kukkarunsaus on lukuisampi kuin tien santa. Monen viattoman hurme oli ajan vieriessä vuotanut näille kukkaskentille. Ne kantoivat pitkiä ja verisiä jälkiä taisteluista luteiden kanssa. Viluinen, vihertävä pieni peltiuuni seisoi nurkassa. Sitä oli lämmitetty edellisenä talvena, ja nyt se sai hytisemään äänettömällä, tunnottomalla kylmyydellään koko huoneen. Kuilun pohjalla oli korkeajalkainen, hontelon näköinen pukkisänky laihan ja kuluneen viltin peittämänä. Katon rajassa olevan ikkunan alla pöytä ja tuoli. Tässä hämäryydessä voi vaivoin erottaa pöydän ääressä lautaa vasten kuukistuneena ihmisolennon. Pää oli painunut ristikkäin pujotettujen käsivarsien päälle. Tukka kohosi pörröisenä, olisi luullut hänen nukkuvan, mutta ruumis värähteli hiljaa — hän heilutteli toisen polven päälle heitettyä oikeaa jalkaansa kiihkeässä tahdissa pöydän alla. Olennon koko tarkkaavaisuus oli kiinnitetty jalan heiluttamiseen, hän piirteli sillä kahdeksan numeroa ilmaan, ärtyneet, harrittavat hermot keinuivat ja lepäsivät kahdeksan numeron tahdissa.

Oveen koputettiin.

Keittiöstä pisti päänsä sisään vanha vaimo. Kasvot vaaleat ja iljaiset, posket valuneet syville pusseille ja pussien lomasta pisti esiin pehmeä suu haastellen pehmeällä äänellä rauhallisia sanoja hampaattomien ikenien välistä. Silmät olivat venyneet pienelle rakoselle, punertavat yläluomet saivat uskomaan, että hän oli jo kadottanut tämän maailman valon ja olisi aivan hyvin voinut seisoa katuvarrella ilman mustia tai vihreitä silmälaseja käsivarressaan keltainen nauha.

— Kah, nukkuuko se? Minä täällä keitin perunoita, jos se tahtoo syödä.

Olento nousi ja kohosi päivänvaloon.

— Kiitoksia, en minä nukkunut. Ei sitä silloin jaksa maata, kun olisi aikaa.

Hän näytti noin kaksikymmennelivuotiaalta, kalvakka ja veretön tyttö. Vaalea ja likainen tukka sekaisin kiharoin ympäröi päätä kuin kruunu. Joutilaisuudessaan hän aina iltaisin kierteli tukkaansa sanomalehden ympärille. Pienikokoinen, sangen mitättömän näköinen. Hän vetäytyi vaimon perästä keittiöön, painui istumaan jakkaralle, pyyhkäisi molemmin käsin kasvojaan kuin karkoittaakseen jotakin maahanvetävää, lamaannuttavaa, mutta hänen leponsa ei ollut uni.

Matalalla kaappipöydällä oli perunakuppi, teevati ja veitsi. Tyttö,
Ester Viitala, alkoi kuoria perunaa.

Vanha vaimo istui hellan luona, katseli häntä ja sanoa loksahutti:

— Ottaa siitä silakkaa.

Hiljaisuutta. Ester söi ja yritti syödä hitaasti.

— Meneekös se tänä päivänä sinne Myllyyn?

— Pitänee mennä, vaikka ei sieltä kuitenkaan mitään työtä saa.

Esterin katse harhaili seinähyllyyn. Siellä oli kirjavia rasioita, kyljessä reklaamikuvia. Mitähän niissä kaikissa oli? Kahvia ja sokeria. Hänen väsyneet ajatuksensa hyppäsivät ylös: Kahvia! — Maata janoavat solut huudahtivat: kahvia! ja vaikenivat taas.

Mitä turhaa?

Omituinen harmaja sumu tunkeutui aivoihin. — Hän oli syönyt kolme perunaa ja kaksi silakkaa, eikä uskaltanut ottaa enää, vaikka mummo kehoittikin:

— Syö nyt pois kyllikseen.

Ester veti päälleen harmaan ohuen takkinsa. Vetäen nuttua tiukempaan hän työnsi kädet toistensa hihoihin ja silitteli omia käsivarsiaan. Oli syksy, kadut kuivia, kylmä, selkeän harmaa päivä. Näin hän lähestyi Myllyä, s.o. Helsingin kaupungin työnvälitystoimistoa länsirannassa, pujahti siivoojain puolelle, jätti korttinsa sisälle ja istuutui odotushuoneeseen. Huone oli täynnä väkeä, vanhoja ilkeännäköisiä eukkoja, toisia, jotka nököttivät paikallaan kuin vanhat naakat, nuoria naisia julkein, halveksivin piirtein. Kolea, raskas henki täytti huoneen — joukko istui puupenkeillään, kaikki rivit täynnä, äänetönnä, puolikuolleena, toivottomana, koskaan vähenemättä.

Joku sopotti hiljaa jotakin vierustoverilleen, joku saattoi väsyä ja lähteä pois, joku tulla sisään. Kaikkia katsottiin. Päät liikahtivat koneellisesti ja painuivat jälleen samaan asentoon. Ei edes odotettu, oltiin vain. Mittaamattoman pitkä on tuntien kulku.

Neiti tuli sisältä, lihava ja tylyilmeinen. Huusi: — Ester Viitala —
Viitalaa!

Ester säpsähti ja vetäisi pois kädet nutun hihoista, seurasi neitiä konttorihuoneeseen ja pinnisti aivojaan käsittääkseen ensi kerralla tämän kylmän puheen.

— Täällä olisi siivousta pariksi tunniksi. Tahdotteko te ottaa sen? Se alkaa kello kaksi.

Ester oli kiitollinen siitä, neiti kirjoitti hänelle kortin ja huusi, kun hän oli livahtamaisillaan ovesta:

— Älkää myöhästykö. Kello kaksi.

— En, en.

Kadulla Ester alkoi tutkia korttiaan.

Anvisningskort. N:o 5 A.

Fru Thorpe Georgsgatan 13.

Enligt Eder rekvisition av den — är Ester Viitala hänvisad till Eder för erhållande av arbete som städerska och bör inträffa å stället — kl. 2.

Helsingfors Stads Arbetsförmedlingsbyrå.

Esterin suu vetäytyi makeaan nauruun, hän toisti: — är Ester Viitala hänvisad till Eder…

— Mitäs tyttö nauraa?

Raikea ääni tunkeutui hänen korviinsa, hän katsoi pelästyneenä ylös. Kulmassa seisoi sälli, kädet housuntaskuissa, suu vihellyksessä, silmät kiiluen mielihyvää tämä tirkisti Esteriä silmiin. Ester ei kyennyt nauramaan hänelle vastaan, vaan lähti pitkin, epätasaisin askelin Kauppatorille. Kello kulmassa oli 11,50. Hän lähti siksi aikaa istumaan Katajanokalle huoneeseensa, mutta koska ei ollut kelloa, sattui hän istumaan vähän liian kauan ja tultuaan takaisin Kauppatorille se oli 2,30.

Hän kulki puolijuoksua Espistä ylös. Yläruumis eteenpäin taivutettuna, kädet ilmaa hakaten, hän loukkasi monen esteettistä silmää, syytäen solvauksia ylitseen.

— Voi kirottu päivä! Kun sinä kerran saat työtä, niin seisoisit Yrjönkatu kolmentoista ovella vaikka viisi tuntia etkä myöhästyisi. Nyt on joku muu sen vienyt, se on varmaa. Sinusta ei tule ihmistä, vaikka hakkaisit itsesi kappaleiksi.

Poltti tulena, että joku muu on ehtinyt sinne, ja hän juoksi loppumatkan, ei odottanut hissiä, vaan rontusti portaita ylös ja soitti.

Oven avasi mustapukuinen hoikka tyttö, valkea esiliina vyöllä, katsoi epäilevästi. Hän ojensi tälle korttinsa ja jäi ovensuuhun. Vastapäätä oli avoin leveä ovi ja hän näki suureen huoneeseen, missä pehmeä, sammalenvärinen matto hienoin punaisin ja keltaisin kuvioin peitti koko lattian. Perällä kahden ikkunan välissä oli kirjoituspöytä sivuttain. Siellä oli pieni lamppu sytytetty ja valaisi hyvin kirjoittavan naisen kasvot. Esterin levoton katse imi hätäisiä kuvia hänen ruskeasta herttaisesta tukastaan ja valkoisin nahkoin reunustetusta, hopealangoilla koristellusta punertavasta puvusta. Sinne kulki palvelija sipsuttavin askelin ja jätti kortin… »är Ester Viitala hänvisad till Eder».

Ester käänsi päänsä sivulle, oli älytön ja vieras. Sydänalaa tuimi, aivojen sumuun eivät jaksaneet tunkeutua kuvat tästä kodin hienoudesta… kuin liukuvassa, kaukaisessa unessa erotti hän suuren ja kauniin peilin pöytineen, sen molemmin puolin oli kaksi kultakehyksistä pyöreää taulua. Hevosen pää —

Rouva tuli hänen luokseen.

— Me luulimme, ettette enää, tulekaan, ja ehdimme alottaa. Mutta jos te nyt jatkaisitte. Elsa kiltti, näyttää mitä on tehtävä.

Elsa, se mustapukuinen, vei hänet eteisestä suureen ruokasaliin.

— Täällä on jo matto viety ulos ja puhdistettu. Nyt teidän pitäisi pestä tämä lattia ja pyyhkiä pölyt. Jos te nyt otatte sen takkinne ja hattunne pois päältänne, niin minä vien ne keittiöön ja tuon sieltä vettä.

Ester sai luutun ja haaleaa vettä, johon oli vatkattu hiukan saippuaa joukkoon. Sen lämpimyys teki hyvää käsille. Elsa neuvoi ihan tarkkaan, miten oli pestävä. Pieni pala kerrallaan tämän pehmeän harjan kanssa ja kuivattava heti jälkeen, myöskin kaappien aluset. Hän alkoi pestä, ryömyili polvillaan, työnsi kätensä olkapäitä myöten sohvan alle. Koko ajan vilahteli katse ympäriinsä, hipoi tauluja, hipoi pehmeää sohvaa, pieniä esineitä seinälaudoituksen reunustalla ja suurta öljyväritaulua, josta katselivat hienot, lempeät vanhahkon naisen kasvot.

Olipas täällä suloista! Ilmakin niin hienoa. Hän liikkui hyvin varovasti. Mieleen syntyi hieno halu siinä pyyhkiessä lattiaa suuren kruunun loisteessa, halu johonkin tällaiseen.

Elsa tuli sisään.

— Jättäkää nyt kesken ja tulkaa juomaan kahvia, jatkatte sitten.

Hänet vietiin johonkin käytävään ja sieltä keittiöön. Tanakka, lauhkea nainen paistoi munkkeja hellan ääressä. Kiehuva rasva tirisi, hän pyöritteli ruskeanpunaisia pallerolta kristallisokerissa. Keittiössä oli vähän sauhua, ihana käry tunki sieraimiin, oli kuin se tuntuisi nälkäisessä vatsassa saakka, kiertelisi suolistoa pitkin.

Oh, huimaavan hyvä haju!

Ester muisti, miten oli joskus kuljeksinut Fazerin karamellitehtaan luona kadulla ja hengittänyt suklaailmaa keuhkoihinsa. Eikä se ravinnut, lakkasi tuntumasta, jos kuljeksi pitemmän aikaa. Tuskinpa tämä lakkaisi, se tuo hurjaa nälkää.

— Laittakaa siitä voileipää, jos tahdotte — sanottiin.

Hän tunsi itsensä heikoksi, söi neljä voileipää, ei jaksanut vastustaa kiusausta. Sitten alkoikin Elsa pyyhkiä tomuja ruokasalista, hänet pantiin pyyhkimään suuren salin lattiaa. Rouva kulki kerran salin läpi. Punertava, hopeakuvioinen puku heilahti. Kevyestipä se meni. Ja hirveän hoikka oli vyötäisistä. Katsahti polvillaan olevaan Esteriin. Sitten kuului keittiön väliköstä:

— Ehtisikö Hilda antamaan tälle siivoojalle kahvia?

— Kyllä hän on saanut jo. Annoin samalla, kun mekin joimme.

— Hyvä on, mutta saisinko minä sitten maistaa yhden ihan kuuman munkin?
Näyttävät niin herkullisilta.

— En minä häntä estä, jos rouva tahtoo ottaa —

Kuului pientä naurua. Ester toisti: Tälle siivoojalle kahvia. — Se hiukan loukkasi. Olipa hän käynyt kauppakoulun ja ollut kaupassa, olipa asunut hyvässäkin perheessä. Tiesi hän, että ihmiset osaavat puhua mukavasti ja laatuisasti keskenään. Syövät kylläkseen. Menevät aikanaan nukkumaan, käyttävät yöpaitaa. Niinkuin Salmenkin Martta, joka aina istui yöpaidassaan sängyssään ja luki Nyyrikkiä. Onpas hienoja koteja ihmisillä. Onpas ilmapiiri kuin suitsutusta. Hyh — miten sitä on halveksittu ja huono, kun on hajallinen nuttu, ränsäiset kengät ja paksut sukat. Kuin olisi luotukin paksuksi, kömpelöksi ja hitaaksi. Ihan sitä vaivaa itse itseään. Taidankin olla paksumpi kuin tuo rouva, vaikka olenkin näin laiha. Mutta sillä onkin niin ruumiinmyötäinen puku, ihan nuoltu ihoa pitkin, helmat leveinä heilahtavat, valkoinen nahka kiertää. Miehensä sille ostaa kaikki, ja mistäkä hyvästä?

Mistäkä hyvästä — sama koneisto joka muijalla.

Rouva tuli takaisin. Pyyhkäisi kevyesti huuliaan, kun Ester vilkaisi sinne, meni toisesta ovesta ja jätti sen raolleen. Siinä oli tietysti makuuhuone. Sieltäpä alkoi tulla lirkutusta ja säveleitä:

— Kultaseni, pikku kultaseni valvoo siinä yksinään silmät auki eikä virka mitään. Pöpö, pöpö, pöpö — pöpö. Senkin pieni pöpö. Naura vähäisen, naurahan kultaseni. Maitoko pulahtaa suusta? Ja äidin käsille. Sellainen mies, syö mahapunkerinsa niin täyteen — suuta myöten. Röystäyttää ja nauraa. Kultaseni, tu-tu-tuu: Ime äidin pientä sormea, imehän. Sellaiset ikenet punaiset ikenet. Eikö kulta leikikään? Katselee niin totisesti.

»Minun kultani kaunis on, se on kuin nurmen nukka. Sillä on silmät sametista ja suu kuin aurankukka.»

Samettisilmät, totiset samettisilmät, isän silmät. Äiti pitää sinusta niin paljon, kun sinä olet niinkuin isä. Ei poju tule sellaiseksi kuin äiti, eihän, samettisilmä. Äitipä jättää sinut, koska et naura. Pöpö, pöpö, pöpö-pöpö. Suuta myöten täysi, pieni ahmuri.

Rouva tuli ja meni pois salin läpi. Lattia joutui puhtaaksi. Ester sai kantaa Elsan kanssa ruokasalin maton parvekkeelta paikoilleen. Suureen saliin ei levitetty mattoa. Siellä tanssittaisiin illalla. Sitten Esterille annettiin palkka ja hän sai lähteä…

2.

Paula heittäytyi nahkatuoliin maksettuaan Esterille: Kunhan Eric tulisi pian.

— Hyvä Jumala. Miten hento, heikko ja vielä voimaton olen. Kävely huoneiden läpi väsyttää, vieppaa päätä. Jospa Eric tulisi pian. — Ooo — Se oli kovaa, kovaa. Yhäti värisen niitä poltteita. Kuin revittäisiin jäseniä irti. Kylläpä suloisesti nyt väsyttää. Tekee hyvää sydänjuuriin asti, että on vapaa kuormasta, että on läpi. Ajatella, jokainen äiti on käynyt sellaisen liekin läpi. Jokaisen äidin pitäisi olla hyvä kuin henki kaiken sen jälkeen. Kosketella ja liikkua kuin enkeli. Hänen sydämensä sulaa ensikerralla eikä voi tulla lujaksi enää. Tuskako muuttaa? Jalostaa? Mutta minä olen niin raukea, etten voisi olla paha. Värisyttää, värisyttää. En tahtoisi enää sellaista. Enää minä en kestäisi, en jaksaisi läpi. Kuolisin — tiedänhän sen itsekin, vaikka lääkärikin varoitti. Omituinen aavistus viiltää mieltä. Hyvä Jumala, ole minulle armollinen! Kun nyt Eric tulisi. Minäpä otankin itselleni jonkin paikan hänen äitinsä raamatusta. Mikä sattuu minulle nyt? Nyt ehkä tulee jotakin parempaa.

Hän nousi, etsi mustakantisen Biblian kirjahyllyltä. Eric piti tätä omalla hyllyllään kunniapaikalla, hän kunnioittaa äitinsä uskontoakin. Paula asetti saranan kädelleen, odotti silmät ummessa, että avautuu.

Taas! Piileekö tässä kirjassa lumous? Eikö se koskaan lakkaa?

»Älkää eksykö. Eivät huorintekijät, ei epäjumalan palvelijat, ei avionrikkojat, ei velttiöt eikä miehimykset, ei varkaat, ei ahneet, ei juomarit, ei herjaajat eivätkä anastajat saa periä Jumalan valtakuntaa.

Kaikki on minulle luvallista, mutta ei kaikki ole hyödyksi. Kaikki on minulle luvallista, mutta minä en saa antaa minkään itseäni vallita.

Ettekö tiedä, että ruumiinne ovat Kristuksen jäseniä? Ottaisinko nyt
Kristuksen jäsenet ja tekisin ne porton jäseniksi? Enpä suinkaan.

Vai ettekö tiedä, että joka yhtyy porttoon, tulee yhdeksi ruumiiksi hänen kanssaan? Sanoohan Jumala: 'Ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.'

Paetkaa haureutta. Kaikki muu synti, mitä ihminen tehneekin, on ruumiin ulkopuolella, mutta haureudenharjoittaja tekee syntiä omaan ruumiiseensa.

Vai ettekö tiedä, että ruumiinne on sen Pyhän Hengen temppeli, jonka olette Jumalalta saaneet, ja ettette ole itsenne omat?

Sillä te olette kalliisti ostetut. Kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne ja hengessänne, jotka ovat Jumalan.»

Paula laukaisi nopeasti kirjan paikoilleen. Painoi poskeaan.

— En ikinä enää avaa tuota kirjaa, koska minulle aina sattuu se sama. Olenko minä yhtynyt porttojen kanssa? Tai harjoittanut haureutta? Olenko varas, juomari, anastaja, miehimys? Huuh, millaisia sanoja. Minua inhottaa raaka kieli, olkoon vaikka raamatussa. Velttiö ja miehimys. Sitä en edes ymmärrä. Ihmistenkin pitäisi toisilleen puhua hellävaroen. Minä en koskaan loukkaisi ketään, en edes maan matosta. Huuh, tosin olen joskus tuntenut intohimoa, mutta siitä ei pääse kukaan ihminen. Intohimo on ihanaa tulta, alkuliekkiä olemuksen. Ikävöin lähelle miestäni, hänen luokseen. Se on totta: Jos olisin kylmä, jos olisin jäätä, pitäisi hän enemmän minusta. Ei vuokraisi muualta työhuonetta, etten minä häntä häiritsisi, ettei hän muka kuulisi minun askeleitani oven takaa. — Silloinpa hän päinvastoin heristäisi korviaan kuullakseen minun menevän ja tulevan. Mutta minkä sille voi, että olen tällainen? Ja on mukava olla tällainen. Minun luonteeni on paljon hauskempi kuin joku jäinen ja jölö. Eric — hän nauroi, kun sanoin, että siinä kirjassa on kaamea lumous, että saan aina sanat miehimyksestä. Mitä minä välitän, vaikka hän nauraa, tekee pilaa, sanoo: Miehimys… Hän kuitenkin pitää minusta, se on varmaa. Ovatpa nämä päivät pitkiä!

Alkoi yhä enemmän unettaa. Ajatukset hidastuivat ja harvenivat. Vähitellen Paula vaipui unen horrokseen. Pojan syntymästä oli kaksi viikkoa. Hän istui raukeana, henkäisi väliin syvään. Pää oli nuokuksissa tuolin selustaa vasten. Tänä iltana piti olla pienet kutsut pojun kunniaksi. Arkkitehti oli vielä työssä, hän työskenteli ahkerasti vuokratussa työhuoneessaan, jossakin Sepänkadulla. Oli kerrassaan uponnut piirustuksiinsa ja omiin ajatuksiinsa.

Paula ei kuullut hänen kotiin saapumistaan. Ovi avautui.

— Täälläpä sinä olet. Katselin joka huoneesta — Thorpe laski kätensä vaimonsa olkapäälle, ravisti hiukan. — Oletko sinä nukuksissa?

— Voi veikkonen, minua raukaisee niin julmasti. En jaksa pitää koholla edes kättäni, se retkahtaa itsestään alas. Katso, noin. Jok'ikinen lihas on kuin keitetty, niinkuin keväällä, kun on voimakas kirkas ilma, eivätkä vaaleat ihmiset jaksa tehdä mitään. Älä sinä työnnä kättäsi minun sisälleni, Eric.

— Mutta mitäs tämä on? Ei suinkaan sinun vyötäisilläsi ole kureliivi?

— Kuule, ei se ole epäterveellistä. Rouva Nikki sanoi, että näin heti synnytyksen jälkeen pitää olla tiukat liivit, että vatsalihakset supistuvat entiselleen.

— Juoskoon järveen, eihän tohtorikaan niitä määrännyt.

— Pitäisikö minun ottaa ne pois? Luuletko?

— Mistä minä tiedän — pitäisikö sinun ottaa liivisi pois. Ainakin nyt, kun mennään syömään. Elsa sanoi, että ruoka on pöydässä.

— Nosta sinä minua. Nostathan?

— Oh lasta. Nousepa sitten. Kyllä sinä minua vaivaat.

Syötiin ruokasalissa kruunun valossa. He pitivät aina sähkön sytytettynä syödessä, se oli kotoisampaa. Paula näytti ihmeen herttaiselta punaisessa puvussaan, valkoinen nahka kauluksen rajalla, hopeakuviot rinnoilla. Hän söi runsaasti huolimatta väsymyksestään, antoi käsiensä välillä levätä pöydällä. Eilen hän oli ollut niin virkeä. — Thorpe arveli, että täytyy hiukan sopivalla tavalla huomauttaa vieraille, etteivät ole kovin kauan.

Oh pyydetty ainoastaan muutamia lähimpiä ystäviä.

Vieraat tahtoivat nähdä heti perintöruhtinasta. Täytetyt viinilasit kohotettuina seistiin pienen vaunun ympärillä. Poika nukkui pää syrjällään lumivalkoisella tyynyllä, sinisen silkkipeitteen ja ohuiden pitsilakanain alla. Otsakaljua vasten piirtyi jokin suora pikimusta haituva. Vanha rouva Malin kumartui, läikäytti hiukan viiniään lattiamatolle.

— Oi joi, kun se hiukan kasvaa, sen tukka voi muuttua vielä ihan kullankeltaiseksi.

— Kultaseni, laskekaa lasinne tähän yöpöydälle, muuten kastatte urhomme viinillä.

— Olkaa te kiltti ja asettakaa se sinne. Minun tekee niin mieleni katsoa sitä lähempää.

— Kyllä se on kaunis.

— Äärettömän kaunis.

— Niin suuri ja kaunis.

— Luuletteko, että se hymyilee unissaan?

— Kyllä se hiukan hymyilee — ja ynähtää, senkin herttainen.

Tehtailija Halli kumarsi Paulalle:

— Rakas rouva Thorpe!

Muut äänet vaikenivat. Hallilla oli toinen silmä ummessa, toisella hän tähtäsi Paulaan sinisenleikkisän ylpeän katseen, kumarteli yhtämittaa lasi kohotettuna, ikäänkuin olisi jo siitä maistanut. Ummistetun silmän puoleinen suupieli oli vetäytynyt hyvin ylös, tärkeästi.

— Rakas rouva Thorpe — Minä pyydän… meidän kaikkien puolesta… onnitella teitä äitinä… Ei ole mitään korkeampaa… ei ole mitään kunnioitettavampaa… kuin nainen äitinä… Äiti ja lapsi ovat yhtä… Yksi erottamaton persoona — kuin isä, poika ja pyhä henki… Siispä… teidän ja teidän esikoisenne malja…

Lapsi jätettiin rauhaan ja mentiin nauttimaan kahvia ja kaikenlaista hyvää. Rouva Malinia ei tahdottu saada pois lapsen äärestä. Istuttiin pikkuryhmissä suuressa salissa.

Paula meni sohvaan neiti Alvina Bromsin viereen. Hänellä oli sydämellään erikoisesti tälle puhuttavaa. Alvina oli Ericille etäisempää sukua äidin puolelta. Lähellä neljääkymmentä, tietoinen hyväntekeväisyysihminen.

— Tiedätkö, minä ajattelen usein Ericin äitiä, oikeastaan ihailen häntä ja pidän esikuvanani. Minussa itsessäni on niin paljon pikkumaisuutta, olen nähnyt sen eräästä tapahtumasta. Jokaisen vaimon tulisi saavuttaa miehensä kunnioitus. Eivät muut tunteet ole mitään, kuplahtelevat ja häviävät. Olen vähän huolissani, rakas Alvina, neuvo minua.

— Eivätpä miehet itsekään ole niin kunnianarvoisia.

— Niin, voihan se olla. Voihan sekin olla.

— Toisekseen: jos ei kenellä ole itsellään kunniaa, kuinka se voisi kunnioittaa toista.

— Voihan, tietysti voi. Jos esimerkiksi minä olen miten alhaalla tahansa, eihän se estä minua näkemästä, että joku toinen on korkealla. Tietäähän paha henkikin Jumalan olemassaolon. Ne, jotka istuvat pimeässä helvetissä, tietävät aivan hyvin, että on taivas ja autuaita.

— Ei se ole niin. Jos ken on kunniaton, tehnyt kaikenlaisia alhaisia tekoja, laittaa konnanjuonia ja ilkeyksiä ihan ilokseen, ajattelee itse aina likaisia ajatuksia, on sillä asteella, että nauraa vain siveettömille sukkeluuksille, ihastuu ruokottomasta sanasta kuin olisi löytänyt aarteen, uuden maanosan kerrassaan, ja ajattelee jokaista naista, minkä sattuu näkemään, vain esineenä, joka voisi kukaties huumata hänen turtuneita aistejaan, jota pitäisi koetella, voisiko tämä sen tehdä, pystyisikö siihen paremmin kuin joku edellinen — ush — sellainen saastainen mies, jonka aivot ovat kourallinen syksyistä lokaa, miten hän voisi kunnioittaa naista?

— Et suinkaan sinä tarkoita Ericiä — Paula avasi silmänsä suuriksi ja kalpeni.

— En, älä mene henkilöihin. Minä puhun yleensä miehistä. Ja minä, minä olen kyllä tullut kokemaan, minkä verran ne voivat kunnioittaa naista. Olen sen itse nähnyt.

— Niin, tietysti sinä olet oikeassa — tavallaan. Mutta ei sentään niinkään. Jos joku on ollut korkealla ja sitten pudonnut alas, kaikkein alimmalle portaalle, ajattelehan, hän on mitannut omalla itsellään matkan ylhäältä alas, tietää, miten pitkä se voi olla. Hän näkee eron — että lumivalkea on aivan toista kuin vaaleanharmaa. Hän voi ikävöidä, ihannoida puhtainta.

— Sitä minä sanon elämän mittaamiseksi, että mittaa matkan alhaalta ylös. Vähä loassa rypevien ajatuksista. Kelpaa kai sitten ihannoida j a ikävöidä!

— Ericin äiti ainakin on ollut sellainen nainen, jos palaan vielä siihen äskeiseen, jota voi kunnioittaa.

— Äiti — se on eri juttu.

Alvina sanoi aina täällä Ericin äitiä äidikseen. Hän vakuutti heidän olleen henkiystäviä.

— Tiedätkö, olen tavattomasti ajatellut tätä kunnia-asiaa. Se on vaivannut minua, eräs tapaus kerran iski sen mieleeni. Olen miettinyt myötä- ja vastapäivään, niinkuin jokin ajatus voi juuttua mieleen, eikä lähde millään. En ole puhunut tästä muiden kanssa. Katsos, tahtoisin, että minua kunnioitetaan, mutta sitä varten pitää olla sellainen, että kunnioittaminen tulee mahdolliseksi.

— Hyy — jos nyt löytyy enää miestä, joka kykenisi lainkaan kunnioittamaan naista. Se on epäiltävää.

— Rakas Alvina, älä puhu. Vaikka tiedänkin, ettet tarkoita Ericiä, niin minuun koskee. Mutta sanopas, Alvina, kun kerran tuli puheeksi, mitkä olisivat naisen parhaita ominaisuuksia? Millainen hänen tulisi olla?

— Naisen tulee olla ylevä, ei ylpeä, tietoinen tehtävästään eikä liian nöyrä. Hänen tulee ehdottomasti pysyä totuudessa, pitää kotinsa järjestyksessä ja tehdä hyvää oikealla tavalla.

Paula katkaisi keskustelun, hän arveli, että Alvinan oli hyvä puhua. Hänellä oli itsellään kaikki ne ominaisuudet. Tältä ei saanut apua omien ajatustensa hyökkäyksille. Voi, miten hän puhui miehistä. Paula oli tullut tarkoin tuntemaan kaksi miestä — molemmat parempia kuin hän, niin varmasti olivat.

Gramofoni oli pantu soimaan valssia. Thorpe kumarsi ensimmäisenä vaimolleen. Avaralle lattialle tuli muitakin pareja, kun Paula äkkiä painoi päänsä miehensä olkaan ja sopotti:

— Minua huimaa niin omituisesti.

Mies puoleksi kantoi hänet suureen nojatuoliin. Elsa toi lasin kylmää vettä.

— Oi, ei tämä ole mitään. Rakkaat ystävät, tanssikaa nyt, minä katselisin niin mielelläni.

Rakkaat ystävät eivät enää kuitenkaan tanssineet. Halli seisautti särisevän levyn kiertämästä. Juteltiin siinä emännän ympärillä. Kaikki olivat osaaottavia. Eihän ihmekään, jos hän on vielä heikko. Vähitellen lähdettiin, Thorpe jäi kahden vaimoineen.

— Vieläkö sinä voit pahoin? Näytähän, minä autan sinut sänkyyn.

— Tekee vähän ilkeää tästä.

— Otitko sinä ne liivit pois?

— En.

— Siinä se on. Tule nyt, minä avaan ne. Kaikenlaisia kapineita!

Aviopuolisot olivat päässeet sänkyihinsä, huone oli pimeä. Paula käänteli, kierteli täkkiä ympärilleen, korvissa humisi pimeys. Eric varmaan jo nukkui. Hän siirteli päätään tyynyn laidalta toiselle, etsi viileyttä, käänsi tyynyn toisinpäin. Hipoi poskia, päässä huojui, silmät peittyivät hiljaa kuumaan verhoon. Alkoi tulla pieniä nyyhkäyksiä.

Pimeä vavahteli.

— Paula. — Thorpe kohottautui, käsi sattui vaimon tukkaan: — Paula, itketkö sinä? — Älä nyt suotta. — Mikä sinua vaivaa? — Sano, mitä tämä on?

— Minulla on niin ikävä, olen niin onneton.

— Tahtoisitko sinä mitä?

— Ei, ei mitään.

— Lakkaahan nyt. Sinä olet vielä sairas, ehkei sinun pitäisi nousta ylös päivällä.

Eric taputteli, silitteli ja rauhoitti. Silloin uskalsi Paula sanoa:

— Hyvä, kiltti Eric, tule sinä tämän täkin alle. Kun olen tässä yksin, niin ihan keinun.

Pää miehensä kaulaa vasten, käsivarsien sulkemana hän tyyntyi. Miehestä uhosi se lämpö, voima ja turva, jota tarvittiin.

Siinä Paula nukkui.

3.

Lassila on tullut halukkaaksi tanssimaan ja lähtenyt Polylle.

Hän on tullut aikaisin, seisoo ja nojaa salin oven pieleen. Edessä soittolavan yläpuolella köyristelee musta kissa, hopeanhohtoa selässään. Soittajien taakse on kuvattu jättiläismäinen päivänkorento. Ympäri salin seinustoja istuu naisia vieri vieressä, vähän puettuja, avoimin kauloin, punaisin huulin, käherretyin tukin ja tuhatvivahteisin silmin. He ympäröivät ryhmässä parvea kannattavan patsaan. Pieniä huudahduksia, naurahduksia. Päät kääntyvät kuin kyyhkysillä, katseet vilahtaa, kiharat lehahtaa. Siinä värejä. Siinä liepeitä, rimsuja, kurttuja, silkkisukkaisia sääriä. Kaikki he ovat laitelleet itseään hirvittävällä huolella. Jokaisen kiharan asento ja kaarevuus on tarkoin tarkastettu. Moneen kertaan on puuteroitu, pyyhitty puuteria pois ja puuteroitu vähän lisää taas. Jokainen nainen on tullut voittamaan kaikki toiset. Siinä ne istuvat pitkin seinänvieriä ja seisovat patsaan ympärillä. Ei ole kedonkukkanen niin vaatetettu kuin yksi heistä.

Tyhjä, avara lattia odottaa. Ovensuussa seisoo kourallinen miehiä. Alkaa soitto; muutamia pareja ilmestyy lattialle. Lassila puhelee jonkun tutun polyteikkarin kanssa.

— Ihan tässä tulee itserakkaaksi.

— Hah-haa. Kun ei sitä tiedä kenen ottaa…

— Minä haen tuon vihreän, sillä on niin hienot sääret.

— Minä olen tanssinut sen kanssa, se on tylsä.

— Katsohan nyt sen sääriä.

— Se on niin jumalattoman raskas viedä.

— Nyt siellä on jo tyttöpareja, katso, katso.

— Eivät ne siekaile ja istu turhaan nuoruuttaan.

— Mitä helvettiä se toimittaisi. Minä otan sittenkin tuon viheriän.

Ihana on jazzin sähköinen, kuuma tahti. Ihania ovat kaikki naiset lattialla. Kuluu ilta, lämpenee sali, värisee ilma sähköä. Paperihattuja painetaan kiharoille, serpentiininauhat kiemurtelevat ilmassa, kiertyvät paljaisiin käsivarsiin, kietovat kaksi ihmistä yhteen. Parvekkeella muuntelee mies valonheittäjän värejä. Keltaista, punervaa ja vienon violettia, hohtavan kuninkaallista valoa. Ah tätä huumaavaa soittoa. Ah tätä liikuntoa. Ah näitä naisia.

Lassila ei lyönyt laimin ainoatakaan tanssia. Loputtua hän kuumana, paita kosteana lähti harhailemaan pitkin katuja. Oli joulukuun alkupuoli.

Hän harhailee kauan, joutuu Turuntielle, kun aamun ensimmäiset raitiovaunut kulkevat tyhjällä kadulla. On vielä hämärää. Raiteet kiiltävät, kivi kiven vieressä levittää sileän rintansa himoiten askeleita, kulumista. Harva lyhtyrivi loistaa, talot ovat pimeitä, peitettyjä ja elottomia. Katu leveä ja pitkä. Ylhäällä harmaa, ääretön taivas.

Hän tulee kotiinsa, ehtii nukkua kolme tuntia ja lähtee työhönsä sumein mielin. Numerot menevät oikein, kaikki käy, mutta pientä usvaa välähtelee mielessä.

Kotiin lähtiessään hän sattumalta kääntyy Keskuskadulle. Seisahtaa äkkiä käytävälle:

Toisella puolen, juuri Uuden Stockmannin oven edustalla kävelee nainen, riiputtaa nappulasta pakettia.

Paula.

Paula — juuri sellaisenaan.

Hän kulkee nopeasti kadun yli, laskee kätensä turkin hihalle, hänen olentonsa kuumenee.

— Olli.

Paula käännähtää, peräytyy askelen, silmät kohoaa, terät laajenee.

— Tule minun kanssani.

— Kuulehan, minun pitää odottaa erästä rouvaa, hän on tuolla…

— Tule minun kanssani nyt.

Hän taluttaa Paulan turkinhihasta autoon, siinä keskellä katua on pirssi.

— Antinkatu 38.

Auto heilahtaa pehmeästi nurkan ympäri, Paula lennähtää takatyynyä vasten, naurahtaa hiukan. Pikkupoikia juoksentelee perätysten Heikinkadulla. Koko kaupunki soi huudoista: Dagens telegramblad.

Jokainen talo kaikuu, kaikilta kaduilta kajahtaa sotahuuto, kirkas, raikuva, loppumaton: Dagens telegramblad.

Paula nauraa, toistaa nuotilleen: Dagens telegramblad. — Lassila sanoo:
Urheilusähkösanomia.

He eivät muuta puhu matkalla. Paula on kevyellä tuulella. Kun hän lukee hissin ovella sen vanhan taulun: Kerjääminen ja kaikenkaltainen kaupusteleminen…, naurahtaa taas.

— Se on vähän kaksimielinen sana — tuo kaikenkaltainen kaupusteleminen, sanoo Lassila.

Hän riisuu Paulan turkin ja työntää tämän huoneeseensa. Paula heittää pakettinsa kirjoituspöydälle, istuu, vetäisee jalkansa sohvalle. Lassila käy toiseen kulmaan.

— Kuulehan, ethän sinä ole suuttunut minuun?

— Hy — sepä olisi typerää.

— Annathan anteeksi.

— Älä puhu, äläkä pyytele sellaisia. Onko mitään anteeksiantoa? Ei kai voi antaa anteeksi, mitä ei voi unohtaa tai korvata. Luuletko, että olisin unohtanut sinut?

— Olen pelännyt tätä.

— Niinikö? Et ole öisin nukkunutkaan?

— Oo-l-li. — Pyytävästi, rukoillen.

— Paula. Mitä nyt?

— Älä tee pilaa minusta. Usko minua, olen hirveän pahoillani, että olen tällainen. Mutta enhän minä voi mitään itselleni.

— Et niin… En minäkään.

— Hyvä Olli, älä näytä tuollaiselta, noin katkeralta ja halveksivalta.

Lassila siirtyi hiukan ja nosti kätensä Paulan olkapäälle. — Yhä muuttumaton, sama pikku tyttö, notkea ja liikkuva. Paulalla on yllään jokin tummansinisen ja hopeansekainen silkkipulloveri, noita metallinhohtoisia, kalliita pullovereita, joita naiset rakastavat. On tummeneva hämärä. Mies tuijottaa sangen avonaista kaulaa. Ikävä polttaa hänen ruumistaan kuin välähtelevät tulikielekkeet. Patoutunut ikävä, pitkäaikainen suunnaton himo. Sillä ei viini, ooppiumi eikä mitkään maan myrkyt vaikuta mieheen niinkuin nainen, joka on käden ulottuvilla, mieleltään voittamattomissa, joka puhelee, liikuttelee itseään, nauraa ja kiihottaa. Saa aivot takomaan, suonet kohoamaan; nostaa voimakkaimmat vietit: omistajan, herran, luojan vietit. Tekee ymmärtäväisen ja hillityn miehen järjettömäksi, mielipuoleksi, raivon aalloksi, kuumenevaksi dynamiitiksi.

Paula työntää huulensa eteen tyytymättömänä, kohauttaa itseään.

— Sinä painat minun olkapäätäni.

Hän ottaa rauhallisesti miehen käden ranteesta, nostaa sen pois, panee tämän omalle polvelle. Kohottaa ihmeesti silmiään ja hätkähtää: On jotakin omituista. Lassilan tavallisesti vaaleat kasvot ovat tummanhehkuvan punaiset, kuin paisuneet.

— Tiedätkö, minulla on vähän kiire.

— Minnekä kiire?

— Kotiin.

Paula katsoo tyynesti ja uhkarohkeasti.

— Thorpen luo?

— Niin.

On äänetöntä.

— Kuule, mistä sinun piti puhua? Puhu nyt.

— Istu minun syliini.

— Ei, ei. — Paula pudistaa päätään, ei kuitenkaan voi olla nauramatta.

— Kymmeneksi minuutiksi.

Paula epäröi, katselee.

— Tule nyt, minä puhun sitten.

Viehättävää on herättää miehessä intohimoa, viedä hänet lähelle viimeistä rajaa, kun tuntee itsensä häneen nähden kylmäksi, vapaaksi, huolettomaksi. Niin Paula istuu polvelle, varovasti ja totisena. Toinen kiertää kätensä hänen vyötäistensä ympäri.

— Yksi suukko.

— Ei, ei.

— Yksi suukko — se tuli janoten, vaativasti.

— Ei, hyvä, rakas Olli.

— Miksi sanot hyvä rakas?

— Tahdoin vain pyytää sinua.

— Mutta miksi sanot niin? En minäkään käytä sanoja, jotka eivät mitään merkitse.

— Hyvänen aika, älä kiivastu. Sanoin vain sentähden, että sinä tottelisit minua. Älä katso noin. Sinä et saa pyytää. Minä en voi.

— Olet suudellut minua ennenkin.

— Mutta en voi nyt enää.

— Onko Thorpe pyhittänyt sinun huulesi?

Paula liikahti tuskaisesti.

— Älä puhu noin.

— Anna minun suudella — itsevaltiaan käsky.

Paula otti miehen pään käsiensä väliin, silitti tämän poskea, sanoi ystävällisesti ja houkutellen:

— Älä pyydä, katso, minä en tahdo, minä en voi. Ole minulle hyvä.
Sinähän sanoit puhuvasi jotakin.

Turhaa ovat sanat, turhaa hyvyys, turhaa, typerää pilkkaa kaikki. Paula pelästyy tuntiessaan miehen sydämen hakkaavan itseään vasten. Se on villin arohevosen kuumaa laukkaa, kun tämä on päässyt aidoista omaan haltuunsa, janotuille aavikoille. Hän kiskaisee irti.

— Minun täytyy lähteä nyt.

Samassa mieskin tempaisee. Imee huulia kuin tahtoisi juoda veren, herpaantuneen naisen tuskasta vääntyneet kasvot retkahtaneena käsivarrelleen, kuiskaa:

— Sinä olet suloinen, suloinen nainen. Kääntelet kuin kyyhkynen.
Olkapääsi liikahtelevat, olet taipuva.

— Älä, puhu nyt se asiasi vikkelästi.

— Hahhaa. Enhän minä päästä sinua, tämän kerran minä en hellitä… vaikka maa halkeaisi ja nielisi sinut, vaikka salama juoksisi lävitseni, halvaus kahlitsisi, kuolema löisi. Soikoon viimeinen pasuuna, ajakoot laumoja tuomiolle, syttyköön ja palakoon maankuori, auetkoon helvetti, tuli, vesi, kirous tulkoon. Nyt minä rakastan sinua. Sinun lihasi on ihanaa, teet hulluksi miehen. Minä tahdon rakastaa sinua. En päästä.

— Ei ikinä.

— Mutta minun täytyy saada rakastaa sinua.

Paula koettaa päästä irti. Syntyy taistelu. Molemmat putoavat lattialle. Laahautuen vatsallaan maassa, vetäen sohvan jalasta kiskoutuu nainen ovea kohti.

— Et sieltä pääse. Ovi on lukossa.

— Sinä et saa. Minulla on lapsi kotona, minun täytyy olla sille äitinä.
Etkö sinä käsitä minua?

— Minä tahdon sinut nyt.

— Rakkaani, rukoilen sinua, pyydän sinua. Rakas Olli, ole armollinen.

— Mitä sinä hoputat: rakkaani. Minä en siedä sitä.

— Päästä minut. Minä vannon, että tulen luoksesi toisen kerran. Katso: minä tulen luoksesi, keitän sinulle ruokaa vaikka joka päivä, siivoan sinulle, käyn palvelijaksesi. Teen mitä ikinä tahdot, jos päästät minut irti. Rakkaani, minä vannon, että tulen…

— Valehtelet.

— Niin valehtelenkin. Minun on päästävä pois.

— Älä kynsi minua.

— Oo — sinä taitat ranteeni. Älä kierrä, minun käteni katkeaa. Kuulehan, minä istun sinun sylissäsi koko illan, annan sinulle ystävyyteni, olen sinulle hyvä. Päästä minut irti, muutoin en koskaan, koskaan, en koskaan tule näkemään sinua.

— Tule tai ole tulematta. Se ei tule kysymykseen.

— Sinun täytyy hillitä itsesi. Sinähän olet kauhea. Ole rauhallinen, ole niinkuin minä. Lähde saattamaan minua.

— Ymmärrä nyt sinäkin, että olet kiusannut minua niin kauan. Olen siinä tilassa, että minua ei estä mikään.

— Sinä sanoit, ettet ole vihainen.

— Se ei kuulu tähän.

— Älä ole kova. Älä ole raaka. Älä tapa minua.

— En minä tapa, elävänä sinua tarvitsen.

— Minähän olen toisen miehen.

— Vaikka olisit ollut sadan miehen, rakastan sinua sittenkin.

— Minulla on lapsi, olen äiti, muista se.

— Portto sinä olet. Et muuten olisi minun kanssani tänne tullutkaan.
Maksun sinä saat.

— Älä tapa minua. Olet järjetön, mielipuoli. Rakkaani, minä rukoilen…

Lattia värisi tuskasta, seinät seisoivat tukahtuneina ja onnettomina naisen rukousten vuoksi. Ne toistuivat uudestaan ja uudestaan. Mies piti häntä kiinni ja repi vaatteita vastaan taistelevalta olennolta. Silkkitrikoo sihahti revetessään.

— Usko minua, olet ihan hullu. Minä puren, minä lyön ja revin.
Taistelen elämästä ja kuolemasta.

— Minä rakastan sinua, taikka tapan meidät molemmat. Isken sinut kuoliaaksi. Älä pure, älä pure.

Mies työnsi naisen pään rutosti lattiaan. Takaraivo kolahti.

Ei yhtään liikettä enää.

4

On jo aivan pimeä.

Paula pitkänään lattialla, painaa kasvojaan puuhun.

— Jumalani, minä en tahdo mennä kotiin. Jumalani, menen mereen, mereen.

Ruumis vavahteli. Hän koetti takaraivoaan, jossa oli kirvelevä kuhmu. Mustelmat pakottivat käsivarsissa. Hän hankasi tahallaan otsaansa lattiaan.

Lassila istui sohvalla. Teki kipeää nähdä naisen hierovan otsaansa puuhun. Hän laskeutui alas, vierelle, koski olkapäähän.

— Paula, Paula. Mies voi kadottaa järkensä.

Ei vastausta.

— Paula, pane päällesi. Saatan sinut kotiin.

Ei vastausta.

— Paula, kuuletko, minä olin hullu. Kun istuit syliini, en enää ollut oikeassa mielentilassa. Eihän tämä hyödytä. Paula, nouse nyt.

Paula kohottautui hiukan.

— Mene toiseen huoneeseen. Minä puen.

Lassila totteli, meni. Ovi ei ollutkaan lukossa.

Paula alkaa puutuneesti ja koneellisesti laitella päälleen revityitä vaatteita. Menee sitten kylpyhuoneeseen. Pesulaitteen yllä on sama peili, sen alla pienellä ulokkeella yksi hammaslasi tuhruisena valkeasta jauheesta. Hän pesee lasin. Sen kyljessä seisoo vihrein kirjaimin, vinosti: Oxygenol. — Asettaa harjan lasiin ja panee sen paikoilleen…

Sääli ja kurjuus pitävät toisiaan kädestä.

Hän huuhtelee ja painelee kasvojaan kylmällä vedellä, hieroo niitä vähän likaiseen pyyheliinaan. Menee eteiseen, alkaa vetää turkkia päälleen.

Lassila tulee ja ottaa päällystakkiinsa…

— Minä menen yksin.

— Minä saatan sinua.

On kirkasta ulkona lyhtyjen valossa, hyvin kova tuuli. Paulan silmät ovat puoliummessa. Omituisen vetävä, toivoton katse tuijottaa luomien rakosesta. Hän ei ole itkenyt.

He kulkevat ääneti Antinkatua. Pölyn kohdalla sanoo Lassila:

— Missä sinä asut?

— Yrjönkatu 13.

Katu on kuiva, melkein autio. Tuuli tohahtelee siellä täällä. Lyhtyrivit loistavat ja hukkuvat kaarena kauas. He menevät kuin tuomitut, jähmettyneet oliot. Kaksi hyvin vierasta, kolkkoa ja kuollutta ihmistä kulkee rinnakkain.

Puiston kulmasta on kymmenen askelta kadun yli Paulan ovelle. Siinä
Lassila tarttuu toisen hihaan, seisahdutaan.

— Näemmekö sitten?

— Käsitäthän sinä, että emme saa panna uudestaan toimeen tällaista kohtausta.

— Ei, emme mene edes sisälle. Kävelemme — Paula heitti hartioitaan ja päätään taaksepäin, repäisi kiinni Lassilan nutun rinnustaan.

— Mistä minä voin sen tietää? Niinhän sinä sanoit tänäänkin… puhellaan! Menet turmiolle naisten tähden, olet tullut sellaiseksi. Minä sanon sen sinulle, että menet pilalle. Lupaatko, ettet ensi kerralla järjestä mitään sellaista. Katso nyt minua silmiin. Lupaatko sinä?

Mies käänsi harhailevan, epämääräisen katseensa naiseen ja heti taas pois. Ei näytä tajuavan. Paula melkein sille hymyilee. Seistään hetkinen, mies sanoo:

— Minä tulen sitten sinua vastaan tähän. Maanantainako?

— Maanantaina — kahden viikon päästä.

— Siis kahden viikon päästä. Mihin aikaan?

— Puoli yksi — Paula ihmettelee itsekseen, että Olli suostuu lykkäämään niin kauas. Hän näyttää myöntyvän mihin tahansa. Mutta heidän on välttämätöntä tavata — nyt.

— Päivällä? Minähän olen konttorissa.

— Sitten seitsemän illalla. Yksi tunti.

Paula lähtee oveaan kohti. Sen yläpuolella on seinäpinnassa suurin kirjaimin: Uusi Suomi. — Tämä on liiketalo.

Lassila kiirehtii perästä, avaa oven valmiiksi, Paula pujahtaa sisään.
Rappukäytävässä on punainen matto, samanlainen kuin Antinkadun 38:ssa.
Se muistuu nyt. Hän nousee muutamat askelmat ensi kerrokseen. Siinä on
rautasohva hissin odottajille. Hän painuu istumaan.

Hissipoika, pieni, keltaisin kiinalaiskasvoin, avaa häntä varten oven. On virkapuvussaan, lakin lipalta loistaa metallikirjaimin: Uusi Suo i. Kirjaimista on haluton m tippunut pois. Poika pureksia matustelee hiljaa jotakin. Oli matustellut jo Paulan lähtiessä. Posket liikkuvat kuin unessa.

— Ei kiitos. Minä en tulekaan ylös nyt — unohdin — sanoo Paula, lisää ajatuksissaan: Yhäköhän tuokin pureksii samaa palaa? Astelee hitaasti alas ovelle, kurkistaa kadulle, mies on jo kadonnut.

Hän lähtee nopein askelin Yrjönkatua pitkin Erottajalle. Jatkaa merenrantaan asti. Puut kohisevat, tuulee mereltä. Kesken kaiken häntä huvittaa se pikkuseikka, että Olli syö nyt hänen banaaninsa. Ajattelee, että sama Paula… Hän naurahti itkunsekaisesti, laskeutui alas rantaan miesten uimalaitoksen luona, kulki siltaa pitkin. Lankkujen alla hyrskyi vesi. Hän kuljeskeli tyhjiä, harmaita käytäviä pitkin. Tuuli kohisi harvalla katolla, ritisi lautojen liitoksissa. Edessä aallot löivät kallioon. Lakkaamatonta voimaa, tyrskyä, kohinaa. Ylhäällä seisoi yksinäinen lyhtypylväs ajotien laidalla. Yö hallitsi Ullanlinnan valleja, tanssi aaltojen harjoilla.

— Tuolla Vedutassa join Ericin kanssa kahvia kesällä. Raidallinen varjostin oli pöydän yli. Niin. Katseltiin purjeveneitä. Koira ui hakemassa kalikoita vedestä. Ihmiset istuivat tyyninä lämpimässä. Oli tuhatvuotinen valtakunta.

Niin.

Kuitenkin on elämä kurjan kurjaa. Eikä kukaan näe tätä rauhan hetkenään. Puhuvat ja syövät, puhuvat, kunnes avautuu seinä ja nielaisee. Jokin hetki muuttaa kaiken, ei tunne yhtään ihmistä enää.

— Huuh. — Täällä rutisee. Jos täällä pimeässä asuu — henkiä. Henkiä? Jos täällä on tapettu mies ja työnnetty sillan alle? Jos noissa kopeissa istuu murhattuja — ja kuiskailevat keskenään. Koputtavat lautoja, koettavat lukkoa. Jumala!

Ne tietävät, että elän. Ajavat, panevat kätensä minun ylitseni.

— Uu-huh-huuu.

Paula karkaa ylös kalliolle. Murhattu juoksee kantapäillä. Kuolleet pitävät kauluksesta. Silta lankut louskuvat. Hän seisahtuu, pitelee poskiaan, tuijottaa alas. Silmät verestävät, alkavat paisua ulos. Ruumis lepattaa. Selässä matelee kauhu kuin kylmä käärme.

— Henget. Henget täällä yössä — olkapäät syöksähtävät pystyyn, hän kyyristyy —

* * * * *

— — Kalliolla sivahtelee ilma käpertyneen olennon yli. Vesi huutaa alempana.

— Raivoa, vedä. Kas, ettei vielä tule rakeita! Tuulikin viiltää kuin veitsenterällä! Kas, ettei talvi salamoi, tulipallo käy elävästä elävään.

Tuo hirveä muutos miehessä, raivo ja kylmyys. Pääni oli halkaista, en uskaltanut enää sormea kohottaa. Olisi voinut lyödä kuoliaaksi asti. Mieletön — sanoo minua portoksi…

Ennen minä hieroin olkaani häntä vasten, katselin silmäkulmastani: Pane pois se kirja. Pane tämän kerran. Sain hänet aina myöntymään. Voiko luonto vaihtua? Kammottava hän on — mies mielipuolena, petojen päämies. Musta hulluus. Niinhän taittuivat rukoukseni kuin ruoho laavavirran tieltä, verta, tulikiveä, palavaa rikkiä.

Minähän nytkin istuin syliin, minähän nauroin, silittelin kaulaa. Voi hullu koira, jota aina saa usutetuksi kalikalla. Piski, iäti juoksussa, se olen. Tuuliviiri, aina valmis lepattamaan. Houkuttaa nauraa, houkuttaa nykäistä ja temmata käteni pois.

Viisastunut?

Voi Paula, poloinen Paula. Voi raukka, kurja olento, kurjimusten kurjimus, typeristä typerin. Sokeista sokein. Siveettömistä siveettömin. Voi likalätäkkö, Paula.

Olisi joku toinen tässä. Olisipa ylväs nainen, vaikkapa Alvina. Alvinan pitäisi juuri olla tässä. Hän olisi suuttunut, sättinyt Ollin erotessa, musertanut vihallaan. Polkenut ja lyönyt sen jälkeen. Kostaisi leppymättömästi. Vetäisi oikeuteen, antaisi poliisille. Nostaisi skandaalijutun. Siitä puhuttaisiin Amerikassa asti.

Alvina — hän juuri.

* * * * *

Paula menee Ollia tapaamaan. Paula on valmis nuolemaan. Pistä nauhaan pieni rakkikoira — ole hyvä! Vaikka minä autuuteni, onneni ja henkeni nimessä vannoisin, vannoisin kirouksen nimessä, etten mene häntä tapaamaan, tiedän jo nyt, tällä sekunnilla, että menen ja odotan häntä puiston nurkalla. En voi olla menemättä. Jalkani vievät väkisin. Tuhannen pientä pirulaista asuu ruumiissani ja hengessäni. Kaikki ne ovat ihanampia kuin Isä Jumala.

Kostoko? Ei se ollut kostoa. Hyvä Jumala, että hän on sellainen luonne. En koskaan ole aavistanut, että miehen luonto voi olla sekin. Kuin olisi yht'äkkiä kauhea syvyys avautunut… Olin rusentua iskusta. Ei yhtään hän ajattele, että nainen on ihminen, viskaa kuin olisin kivi, murskattava kalliota vasten.

Tämähän on sääliä, kurjaa sääliä. Sääli on inhottavaa, kaikista inhottavinta.

Minäkin tunsin ennen intohimoa — se oli niin toisenlaista.

Olen tyhmä, niin olen, voi voi.

Ystävyyteni tarjoaisin hänelle. Käärme lihan asemesta. Olla hyvä, sanoja, keskustelua. Hyy, kivi leivän sijasta nälkäiselle. Toveri — pilaa, se on tässä. Jos voisi olla kahden miehen vaimo yht'aikaa —

Paula nousi seisomaan, hän uskalsi jo.

— Mitä minä välitän itsestäni? Mitä minä katuisin? Tätäkö. Lapsenko hän minussa raiskasikin?

— Ooo — minä en ole naisasianainen enkä Neitsyt Maria. Kyllin syntinen on ruumiini ennestään. Minä hautaan tämän — se jää ikuisesti tämän yön ja myrskyn salaisuudeksi. Ja nyt kotiin, Paula.

Hän lähti nopeasti pitkin askelin. Suu mutistui toisinaan. Tuli kotiin hiljaa ja painoi tulen eteiseen.

Eric ilmestyy ruokasalin ovelle, tulee ottamaan turkkia pois.

— Kiitos, päällyskengät vielä. Sormeni ovat niin kankeat. Kiitos.

Eric panee kätensä hartioille, vie hänet ruokasaliin.

— Minä olin näin kauan.

— Missä sinä olit?

— Tapasin Alman, kun tulin Stockmannilta. Tiedäthän, Alma Bergin, sen musiikkiopistotoverin. Hän vei minut luokseen ja sinne tuli vieraita…

— Jo minä ihmettelin, kun et tullut päivälliselle etkä edes soittanut?
Olin ihan levoton — voihan sitä sattua mitä tahansa.

— Älä ole vihainen, Eric.

— Enhän minä sinulle vihainen olekaan. Sinun kasvosi ovat kovin punaiset. Ja huulesi — ihan paisuneet.

— Siellä on suuri myrsky ja tuuli ulkona.

— Sataako siellä?

— Ei sada.

— Ettei sinulla vain ole kuumetta? lämmitetään teetä ja juodaan vielä yhdessä.

— Ei, kuule. Minua vähän väsyttää. Vie minut sänkyyn, Eric.

* * * * *

Maanantaina kaksi viikkoa sen jälkeen seisoo Paula levottomana ikkunassa ja katselee ulos. Siellä on sähkön valaisema puisto. Puut kantavat lunta haaroillaan, on satanut vasta äskettäin. Ehkä tämä on jo pysyvä lumi. Ja pian tulee joulukin. Joulu — nyt Paula kaipaa joulua. Niin, puiden on hyvä ja rauhaisa olla peitettynä.

— Oh, paljonko kello? Puoli seitsemän. Voisin aivan hyvin mennä, Eric viipyy kokouksessa yhdeksään asti. Menisinkö? On oikeastaan paha luvata eikä mennä, jos toinen odottaa. Mitä varten en menisi? Minä tiedän kuitenkin nyt hallitsevani häntä, eihän hän edes uskaltanut katsoa minua silmiin silloin erotessa. Ja hänelle tulee yksinäinen joulu — tietysti minä menen. Hyvänen aika, miten minua liikuttaa, että mies pelkää, seisoo olat riipuksissa, ei näe mitään. Pitää olla hyvä hänelle. Olli naurahtaa niin mukavasti, matalasti. Hahaa… kuin näkisi hullua ja mitätöntä kaikessa. Kunhan vain ne kasvot muuttuisivat toisenlaisiksi. Se terävyys, sellainen koleus. Leuka kuin kallion särmä.

— että jo neljännestä vailla. Kuitenkin olen levoton. Eric sanoisi taas: Kuumetta. Hän ei sitä ymmärrä, että monta asiaa yht'aikaa panee ihmisen kiehumaan. Omituisia sekoituksia. Kahvikin tulee parempaa sekoituksista. Jaava — La Guayra — Santos… nytpä tein keksinnön, tämän kerron Ericille ja sanon päälle: katso, minussa on kaikkia sekoituksia. Pikkuruikkusen mitä tahansa. Minä olen sitä jalostettua ja suurta. Helmi Syvyydestä… Kyllä Eric nauraa. Jumala olkoon minulle syntiselle armollinen.

Viittä vailla. En lähde ennenkuin viisi yli. Olli on löytänyt sen minun pakettini, jäi sinne kirjoituspöydälle. Tietysti hän avasi sen. Banaaneja ja liköörikaramelleja. Onkohan se jo syönyt minun karamellini? Banaanit se on ainakin syönyt.

Nyt! Tuolla on mies, se on varmasti Olli, ei näy hyvin. Hyvä, ettei täällä ole valoa, hän ei erota minua ikkunasta. Kiireesti, menen pahuuttani.

Yhdessä sutakassa pani Paula päälleen ja juoksi portaita alas.

Ei, puiston kulmassa ei ole ketään. Paula kuljeskelee siinä. Olli ei tule.

— Miksi hän ei tule? Ei ole leppynyt vielä. Tai hän on viisaampi kuin minä.

Paula nousi ylös portaita kotiinsa hiukan allapäin, ei tahtonut käyttää edes hissiä. Hän tuli ajatelleeksi elämän ihmeellistä surkeutta. Se tuntuu toivottomalta ja on sattumia täynnä. Vie ihmisiä niinkuin haluaa, leikkii heillä. Ja turvaton on jokainen sen kädessä.

Portaissa seisoi yksinäinen pieni koira, sillä oli lyhyt karva, ja kuono näytti jollakin tapaa turvonneen. Muistui mieleen vasikat.

Hän kumartui sitä silittelemään ja puheli sille: — Pikku vasikka, pieni vasikka rukka.

5.

Ester Viitala seisoi kamarinsa avoimella ovella, toinen käsi hamuili saranaa. Vanha mummo istui siinä jakkaralla, selkä hellan laitaa vasten, muuri lämmitti häntä vähän.

— Minä ajattelin, että lähden tässä maalle. Ei täällä olosta kuitenkaan tule tuon taivaallista.

Vanha mummo avasi suunsa, loksahutti:

— Minnekäs se maalle menee?

— Onhan minulla siellä isä. Eiköhän tuo antane ruokapalkalla työtä.

— Milloinkas se meinaa mennä?

— Tänään, kun nyt on kuukausikin täysi, eikä minulla ole vuokraa maksaa, olen jo entisestäkin velkaa.

— Tuleepa ne velat maksetuksi, kun työtä saa. On tässä ollut vähän rattoisampaa minulla.

— Vielä minusta rattoa on!

— Onhan se turvaisampaa, kun on joku seinän takana.

— Mikäs turva täällä on kelkassa kellään. Ja siksi toisekseen: saattehan te toisen vuokralaisen.

— Milläs rahoilla se sitten maalle menee?

— Käyn yhden serkun luona. Kyllä se antaa minulle lipun.

— Ne serkkujen liput — huut hiiteen.

— En voi tässäkään kasata velkaa velan päälle. Teen vaikka mitä. Jokin selvyys tästä elämästä pitää tulla.

— Jokos se on nyt just paikalla menossa? Nuttu ja hattu päällä?

— Juu. Minä jättäisin tänne nämä muut vaatteeni pantiksi, tuossa sängyn alla korissa. Siellä on joitakin alusvaatteita ja se toinen leninki. Jätän ne siitä velastani. Edes.

— Tarvitseehan se vaatteet itsekin. Eikä ne minun päälleni sovi.

— Voittehan te myydä. Ne ovat puhtaita sen pyykin jäleltä. Ei niistä tosin monta markkaa saa.

— Se on nyt ihme… aikooko se alasti tästä lähtien kuljeksia?

— Ajattelen, että jos minun elämäni ei sen vertaa parane, että saan uuden paidan, kun tämä on likainen, niin sekin on sitten samantekevää. Helvettiin kelpaa likaisellakin paidalla.

— En minä niitä vaatteita niihin tellää. Kyllä sen on parasta viedä ne mukana. Jaksaahan nuo kantaa — lintu höyhenensä. Ja onhan se pessyt minulle pyykin ja kantanut puut. Millä minä senkin korvaan. Istuu nyt sekunnin, kyllä niihin juniin aina kerkiää. Keitän tässä erojaiskahvin, koska se on niin minuun suuttunut. No, ottaa nyt vielä nutun päältään.

— En minä, istun nuttu päällä.

— On kolea tuo päivä.

— Niin näyttää.

— Omituiseksi käy… Ei tule pakasta eikä kunnon lunta.

Juotiin kahvia, mummo otti hyllyltä kaksi kovettunutta korvapuustia.

— Jos nyt jotenkuten sattuisi, ettei mene maalle, niin tulee tänne minun luokseni.

— Niin. Tuskinpa joutunen tulemaan.

— On se isäkin, ettei ole mitään tiedustellut.

— Hiisi minä hänen tiedusteluistaan.

— Katsoo nyt eteensä. Yksinäinen nuori tyttö on kuin lihapala suden nenän edessä. Ei ole miestä, joka sitä säästäisi.

— Olenpa minäkin nuori tyttö. Kaksikymmentäneljä vuotta.

— Nuori minun rinnallani, jolla on kuolema kosijana.

— Mistä sen tietää, kumpaa kuolema kulkee lähempänä.

— Ei puhu nyt ylen kahteen. Voi tulla kuolema tosissaankin. Ja voi tulla pahempaakin kuin kuolema.

— En minä paljoa hievahda minkään edessä.

Ilman tätä talvea olisin toinen ihminen. Nyt ei sappeni enää väljähdy.

— Ei vain lähde kadulle. Kyllä tässä sopii asua.

— Hyvänen aika. Mitä se on? Katujahan kulkevat kaikki.

— Kulkevat eri aikoina. Vanhempana sinua neuvon, vaikka vieras oletkin.
Näenhän, etteivät sinua ole omasi neuvoneet. Kun sitä on mieli
myrryksissä, on valmis heittämään kaikki kerralla vaikka mutahautaan.
Sinne ne liejuun juuttuu. Sinulla on vain oma kunniasi.

— Ei teidän kannattaisi luottaa minun kunniaani. Tässä se näkyy.

— Olet asunut minun silmäini alla. Kirvelee mieltäni, että noilla sanoilla lähdet.

— Millä sanoilla? Mikä on kurjan kunnia? Sitä ei ole.

— Joko se hyökkää ovelle? Antaa nyt kättä edes mummolle. Hakee sitten ne vaatteet pois.

— Myykää ne, niin saatte muutaman markan. Hyvästi ja kiitoksia.

— Tulee nyt katsomaan.

— Tulen jos hyvin käy, jos pahasti, ette minua näe. Hyvästi nyt.

— Hyvästi, hyvästi. Niin se on.

Kolea, kolea iltapäivä.

Taivas ylt'yleensä harmaa kuin liotettu savi. On kuivaa, mutta korkeat talot seisovat surkeina kuin olisivat juuri nostetut likavedestä. Sadat ikkunat palelevat. Jossakin näkyy jo valo. Nälkä kaivaa sisuksia kuin syömähullu rotta. Kahvi, se oli vain yllykettä nälälle. Päätä vieppaa huimaus taapäin. Likainen ruumis ei saa millään lämpimäänsä. Hyvä Jumala, jos kerran vielä pääsisi saunan lautehille.

— Nuo autot ne ajavat minun ylitseni varmasti. Uuh, että vielä pääsinkin tuon alta pois.

Hän harhailee. Kuluvat tässä lisää rikkinäiset kengänpohjat, kannat lintsottavat. Onpa tuokin herra lihava, syönyt minunkin edestäni. Jos minä äkkiä iskisin sitä nyrkillä selkään. Se olisi temppu. Hän luulisi, että olen raivohullu. Minä kumartaisin ja sanoisin: Erehdys… Se olisi vasta temppu. Onkohan sillä turkki päällään? Vai päällystakki? Turkki tietysti, pitää sillä olla lämmin. Entä jos juoksisin hiukan, kohottaisin helmaa ja sanoisin: Anteeksi setä, katson vain, onko tämä turkki. Hahhaa. Ehkä se silittäisi päätäni.

Ester on tullut Kalevankadulle. Pysähtyy katselemaan Orionin elokuvia.
Setä Tuomon tupa. Neekereitä, paksut huulet ja leveä suu.

Siihen seisahtuu myöskin joku rouva. Hänellä on urheilumallinen ruskea takki, suuri kaulus, pieni musta hattu. Pitää pikkutytön kädestä kiinni. Lapsi on korkeintaan nelivuotias. Puettu taivaansiniseen lyhyeen nuttuun, valkoisin nahkoin. Valkea turkishattu, siinä suuri sininen rusetti. Huulet ovat ruusuiset, iho puhtaampi kuin taivaallisilla. Tämä pieni enkeli hankaa itseään Orionin ikkunakarmin peltiä vasten. Sanoo keikkuessaan:

— Va' heter den här filmen?

— Onkel Toms stuga.

— Den sku' ja villa si — sanoo enkeli.

Ester lähtee tiehensä. Ruotsalaisia. — Den sku' ja villasi… Hohoo.
Nuo autot ne hyrräävät huumaavasti, varmasti ajavat minun ylitseni.
Siitä ei pelasta mikään.

Hän kulkee Temppelikadun leikkikentän ohi. Siellä vasta on kerubeja. Niillä on tupsuja, nauhoja, nahkoja. Ne ovat punaisia, sinisiä, valkoisia. Juoksevat kuin pienet pallot. Ovat lämpimiä kuin karhunpoikaset.

Onpa hyvin puettuja lapsia Helsingissä. Kyllä nousee kansaa.

Kolea iltapäivä vaihtua öiseksi. Ester Viitala kuljeksii yhä katuja, hyvin hitaasti. Lihakaupan ikkunassa on kinkku. Sisällä riippuu rivissä sadoittain makkaroita, ruskeita ja lihaisia. Vihlaisee. Miten paljon söisikin, tämä nälkä ei lakkaisi. Voi voi, tekisi mieli repiä itsensä kappaleiksi. Vapisee tuo kauppa ja makkarat rivissä heilahtavat pelosta, kun katsonkin niitä.

Ester päätyy Vanhan kirkon puistoon. Hautakivet lepäävät kallellaan.
Hän heittäytyy penkille selkänojaa vasten. Suu juontelee katkerasti.

Joku herra kulkee puiston halki vinottaista tietä. Katsoo sangen pitkään. Menee joitakin askeleita ohi, pyörähtää takaisin hänen eteensä. Vaaleat, kylmännäköiset kasvot.

Se on Lassila. Hän muisti kulkiessaan siinä puiston läpi, että tuolla laitatalossa nukkuu Paulakin. Niin, koko talo näkyy olevan pimeänä. Yhtä hyvinhän voi jäädä puhumaan tuon naisen kanssa kuin mennä valvomaan sänkyynsä. Ulkona kuluu aika sentään paremmin. Voisihan tuotakin tutkia.

— Mitä te istutte siinä, neiti?

— Pidän kortteeria.

— Vai niin. Oletteko tyytyväinen majapaikkaanne?

— Eihän tässä ole valinnan varaakaan.

— Onko tuo olevinaan totta?

— Tuossa on pussini, tutkikaa paperini ja rahani. He!

Lassila avasi käsilaukun. Sisällä oli pieni linkkuveitsi, kauppakoulutodistus ja papinkirja: Nuori neito Ester Viitala… kauppakoulua varten….

— Ester Viitala? Minä olen kuullut sen nimen ennen. Kuulkaas, haitteko tässä viime syksynä erään herran taloudenhoitajaksi, minusta tuntuu…

— Entä sitten?

— Se herra olen minä. Oletteko te taas ilman paikkaa?

— Taas olen ilman paikkaa, taas olen ilman asuntoa, taas olen ilman rahaa, taas olen ilman ruokaa. Taas, taas, taas. No?

— Tehän olette ihan raivo. Jos ette lyö, istun tähän penkin päähän.

— Koettakaahan.

Lassila istui, katseli kasvoja edessään. Parin askelen päässä on lyhty.

Leveät kasvot, likaisen kellervä iho. Silmät painuneet hyvin syvälle vahvojen kulmaluiden alle, ne ovat harmaat ja tuikeat, niiden valkuaiset hyvin sameat ja verisuonia täynnään. Hiukan kiero, kapea nenä, sen nipukka kohoaa oikullisesti ylöspäin. Tyly suu. Kun ylähuuli nousee, näkyvät keltaiset leveät hampaat. Likainen vaalea tukka törröttää suorana hatun laidan alta. Ikävät, kehnot kasvot. Pieni mitätön olento.

Ester räjähtää nauramaan:

— Siinä te mietitte, voisiko minua käyttää.

— Mietin, että olette ruma.

— Mitattu, mitattu, punnittu ja liian köykäiseksi havaittu.

— Äsh, sitä kieltä…

— Varjelkoon, kuinka nuorukainen tiensä puhdistaisi…

— Oletteko uskovainen?

— Käynyt rippikoulun. Eikö näkynyt papinkirjasta: rokotettu ja Herran
Pyhällä ehtoollisella käynyt nuori neito.

— Kas, nuori neito.

— Epäilettekö? Annan pääni pantiksi siitä.

— Kyllä teidän päänne silloin on löysässä, hyvä neiti.

— Hankin lääkärintodistuksen.

— Siis viaton kuin pappilan lapset — ja tietää kaikki.

— Mikä kieltää tietämästä? Luuletteko, että pelko sitoo kieleni? Pelätköön se, jolla on jotakin pelättävää. Moraali? Työttömyys alentaa moraalia, sitä ei ole. Luuletteko minua niin tyhmäksi, etten osaa ajatella? Viisaampi kuin te minä olen. Niin hiiden viekas ja älykäs. Onnettomuus on hionut ajatukseni loistavaksi kuin salama.

— Kaksi hyvää yhdessä.

— Kaksi viisasta. Vaikka te ette tunnu erikoisen viisaalta.

— Jassoo. Luulin jo saavani älyn laakeriseppeleen, kun sanoin teitä rumaksi.

— Ei sitä anneta yhdestä sanasta. Täytyy tulla totuuksia tusinoittain, mättää kuin turkin hihasta.

— Kotiinne siitä jo!

— Ei ole asuntoa, uskokaa se.

— Monesko yö tämä on?

— Ensimmäinen. Läksin päivällä, kun jäin velkaa asuntooni eikä ollut vuokrarahaa.

— Ja mitä sitten teette?

— Se on minulla selvänä: Jos saan työtä tahi tulen jollakin keinoin toimeen, niin tulen toimeen. Jos ei olo tästä parane, on parempi avata valtimo ja laskea veri kuiviin. Siinä kukkarossa on pieni linkkuveitsi. Kuolo on silmäin edessä: yhä lipuaa kieli, jos saisi jotakin maistella. Liikaa maailmassa.

— Tulkaa.

— Samapa tuo.

Lassila vei Esterin asuntoonsa, avasi keittiön oven.

— Siellä on sänky, menkää maata.

Ester laittoi itselleen vuoteen. Luoja, tätä nälkää. Tämähän on keittiö, eiköhän tuolla kaapissa ole mitään? Estä ja varjele, jos se mies tulisi tänne. Hiljaa hän kiersi avainta ja veti komeron oven auki. Olihan siellä lasipurkissa puolikas ranskanleipää ja hyllyllä hyvin käärittynä voita ja leikkeleitä. Kannussa lasillinen rasvaista maitoa. Ester söi, yltyä tämä vain oli nälälle.

Seuraavana aamuna hän peittelee par'aikaa kokoontyönnettyä sänkyään viltillä. Ei ole aavistustakaan ajasta. Keittiön ikkunalla on herätyskello, se seisoo.

Kuuluu koputus ovelta. Ester seisahtuu kaapin oven eteen, huutaa:
Sisään.

Mies tulee päällysvaatteissaan, vetää ruskeaa nahkakinnasta käteensä.

— Hyvää huomenta.

— Huomenta — Ester katsahtaa sieviä kintaita ja vilkaisee kylmiin silmiin. — Onpa sillä ihmisellä karhea ääni.

— Osaatteko te laittaa ruokaa?

— Osaan minä — tavallista ruokaa.

— No, eihän sitä tavatonta tarviskaan. Ihmisten ruokaa ainoastaan, ei mitään eläinten ruokaa. Voitte jäädä tänne, jos haluatte pitää siistinä nämä huoneet ja laittaa ruokaa.

— Niin — kyllä.

— Tulen päivälliselle siinä viiden tienoissa. Tässä on rahaa pariksi päiväksi ensin. Pidätte sitten kirjaa menoista ja tuloista.

Ester jäi hämmästyneenä seisomaan seteli kourassa. Katseli avuttomasti harmailla silmillään hellaa, kiiltävää tiskipöydän peltiä ja alumiinikattiloita hyllyllä. Nyt hänkin saisi syödä.

Keittiön ovelle ilmestyy nainen.

Neiti Mikkonen pitkässä sinisessä kellervin verkakukin koristetussa aamuviitassa. Pehmeät karvareunaiset tossut jalassa. Ottaa Esterin nähdessään pari askelta taapäin ja taas eteen.

— Anteeksi, en tiennyt täällä olevan ketään.

Ester pistää selän taa kätensä, jossa on satamarkkanen, kohottaa päätään, katselee suoraan kuningatarta:

— Olkaa hyvä.

Neiti siirtää katseensa pois lähellä ruokakaapin ovea seisojasta, astuu keittiöön, jokainen liike on varma ja hallitseva kuin hän olisi yksin. Ottaa pienimmän kattilan hyllyltä, laskee siihen hiukan vettä, huljauttaa kaikki reunatkin, ei tiedä, vaikka kuka olisi tähän koskenut. Pienellä inhon tunteella hän asettaa kattilan kaasulle. Ei vielä tee tulta, vaan kääntyy Esteriin. Tämä katsoo yhä häntä suurin silmin ja vartioi ruokakaappia. Neiti ojentaa kätensä ja osoittaa tuolia pöydän toisessa päässä:

— Ehkä te istutte tuolle tuolille. Minä haluaisin mennä sinne kaapille.

Ester asettuu tuolille, sukaisee rahan pieneen mytykkään kouransa sisään. Valppaasti hän katsoo, kuinka neiti nostaa tyhjän lasipurkin pöydälle, siellä on pieniä murusia pohjalla. Neiti käärii auki myöskin voi- ja leikkelepaperinsa ja nostaa maitoastian pöydälle, kohottaa olkapäitään, vetäisee äkkiä kätensä pois pöydältä ja peräytyy keskilattialle.

— Onko jotakin hävinnyt?

— Melkein kokonainen ranskanleipä ja vielä minun häränkielileikkeleeni.

— Ehkä siellä on käynyt rottia.

Neiti ojentaa kättään:

— Se on kannellinen astia.

— Mutta isoja rottia.

— Kuka te olette?

Ester hankaa jalallaan lattiaa.

— Iso rotta.

— Ai-ai — terävä kirkaisu.

— Voiko neiti pahoin?

— Ehkä olette sahaamatta lattiaa, se tekee pahaa hermoille tuo hankaaminen.

— Kernaasti.

— Oletteko syönyt koko leivän?

— Puolikashan se olikin. Luulin sen olevan tuon herran leipää. Hän on ottanut minut palvelukseensa.

— Tämä ylin hylly on kokonaan minun, ehkä annatte sen vastedes olla.

— En minä sitä pois otakaan.

Neiti nosti pienen kattilan hyllylle alassuin ja sanoi:

— Minä käytän aina tätä kattilaa, pyydän, että te ette keittäisi sillä.

Hän pesi leipäpurkkinsa, osoitti pyyheliinaa ja huomautti:

— Tämä on minun pyyheliinani. Täällä ei näy olevan maisteri Lassilan pyyheliinoja ensinkään.

Neiti muutti vielä uuden paperin hyllyynsä, työnsi voin tähteen laskiämpäriin, pesi ja nosti maitokannunsa, lasinsa ja lautasensa omalle hyllylleen, lähti pois ja pudisteli eteisessä leninkiään.

— Mikä epämiellyttävä nainen. Mutta ei pidä antaa minkään lamaannuttaa itseään. Ei saa ottaa sydämeensä pahoja vaikutteita. Jos ihminen hallitsee itseään, kilpistyy kaikki ikävä ja ilkeä mielinen hänestä niinkuin kuiva rikka helmasta karisee.

Hän lähti Fazerille juomaan suklaata ja paahdettua ranskanleipää.

Lamaantuneena jäi Esterkin keittiöön, nojasi pöytään, silitteli rasvaista tukkaansa.

Oli harmaja päivä taas. Vieras keittiö katseli oudoksuen väritöntä pienenlaista olentoa, joka istui otsa rypyssä.

— Vai maisteri Lassila onkin sen miehen nimi.

Niin Ester Viitala jäi Lassilalle koko talveksi. Hän osoittautui tunnolliseksi ja hiljaiseksi. Huoneessa ei ollut pölyä edes sähkönappulan päällä, päivällisissä ei mitään muistuttamista. Maisteri sai olla täysin rauhassa, hän näki tyttöä vain silloin, kun tämä toi ruokia pöytään. Neiti Mikkonen ei ottanut Esteristä enää pahastuakseen, eikä tämä myöskään ollut enää nenäkäs. Heidän välillään puhuttiin tuskin sanaakaan.

Keväällä Ester kuitenkin alkoi tuumia itsekseen: Hullu täällä istumaan vaaleassa keittiössä ja ikävöimään itsensä kuoliaaksi. Saatuaan huhtikuun palkkansa hän pari päivää sen jälkeen painoi oven kiinni ja lipsutteli portaita alas. Kuljeksi ulkona keväisen illan, tiedusteli asuntoa. Sitten hänelle johtui mieleen, että keittiön kaappiin oli jäänyt vadillinen hyvää hernerokkaa. Sen hän vielä voisi mennä syömään. Voihan soittaa ja sanoa avaimen unohtuneen.

Mutta ketään ei ollut kotona. Ester pyörsi takaisin kadulle. Häntä ei sen jälkeen kuulunut.

6.

Huhtikuu, aamut hohtoa täynnä, omituisia väreitä, kimmoavaa, kohahtelevaa, avorintaista hohtoa. Ilma hiukan hulluna ensimmäisestä juuri alkavasta inspiraatiosta. Päivät kiloa, puut venähyttelevät vartaloaan, raoittavat silmiään, oksa hipaisee toista — ihan sattumalta. Vesipisarat solajaa sadekourussa — kyllä niillä pitää olla puhelemista. Ilta riippuu näkymättömin käsin auringon kaulassa: Älä jätä. Älä pudota alas, ikävöin suloisella ikävällä sinua.

On iltapäivä.

Paula istuu makuukamarin pienellä sohvalla lapsi sylissään. Juuri siihen lankeaa vinosti ikkunasta päivän kuvainen. Lämpö silittelee, hyväilee. Kuuluu pisarain sorlatus.

Hän on hiukan kumartuneena. Ruskea tukka putoaa poskelle. Kasvoilla on kauan aikaa asunut pieni alakuloinen, ajatteleva väsymys. Hän katselee kylläistä lasta.

— Pienoiseni, miten voisin suudella sinun silmiäsi. Ne ovat niin kirkkaat. Ei varjoakaan ajatuksista, ei tietoa kaikesta täällä. Puhtaat ovat lapseni silmät. Ihan viattomat, ei edes aavistuksia, ne ovat kuin uusi lähde. Äidin huulet ovat karkeat ja likaiset.

Kultaseni, kultaseni, tunnetkos, että joku pitää sinua sylissään? Tunnetko minut? Tunnetko, mikä tuska sinua silmäilee? Etpä tiedä murhetta lähelläsi, etpä aavista, että äitisi mieli on kipeä ja joka hetki hellänä murheesta lähtemättömästä. Rakkaani, ei sellaisia kerrota. Eivät ne ole suruja, joista puhutaan. Pieni kulta, jos äiti voisi suukkosillaan pestä joka paikan, johon sinä tulet jalkasi astumaan. Katso, elämä on kurjaa ja surkuteltavaa. Ihmiset ovat kovia, kovia, kaikki ne pilaavat oman elämänsä. Eikä äiti sittenkään raaskisi jättää kaikkea tätä… Kulta, tule minun kanssani sitten. Tulethan? Pelottaa olla yksin arkussa. Ei ketään luona rinta rintaa vasten. Multa putoaa päälle, ei yksikään lihas liiku.

Voi rakkaani — kun me olemme kuolleet, millä äärettömällä kateudella ajattelemme toisia, jotka ovat täällä. Saavat asua ilmanhengessä, alati virtaavan, koko maata syleilevän ilman. Se on koskettanut jokaista ihmistä, menneitä ja olevia, yhdistää kaikki — ja yhäti on se läpikuultavaa.

He saavat kävellä teitä, nauttia askeleistaan, kohottaa kätensä avaruutta kohti, voivat huutaa riemunsa yli ruohon ja mullan, läpi yön, läpi päivän. Saavat nauraa vapauttaan, voivat ohjata tahtonsa kaipuunsa jälkiä, ei mikään ole kielletty heiltä — he kulkevat kadulla, nousevat ylös kotiportaita, istuvat ihmisten keskellä… ilmaisevat ajatuksensa, valavat sielunsa maailmaan, ja suonissa kiertää punainen veri.

He saavat suudella, rakastaa toisiaan, ovat nuoria ja terveitä, mies voi tavata naisen — oi tätä polttavaa nälkää, tätä ikävää ja janoa: He elävät ja me olemme poissa.

Olkoonkin heillä tuskaa, painakoot päivät harmaana vuorena, olkootpa nyreitä, sairaita, pikkumaisia: Ei, en sittenkään siedä, että he liikkuvat ja elävät, että heillä on Ruumis — jota ei itse jumalilla ole — ja sielu, sanat, ajatukset.

Oo — anna minulle kaikki, älä jätä mitään jälkeeni. Ei ruohon kahinaa, ei tuulta, päivää. Minä haluan saada kaikki.

Voi lapsukainen, et sinä tätä paloa käsitä, se minua itseänikin kammottaa. Älä kummastele, kultaseni, samettisilmä, ihmekö tämä, kun tiedän mitä on tuleva. Viiltää niin kipeästi sydämestä. En voi sanoa sitä sinullekaan, rakas pikku tuppu, ei sitä voi lausua ääneen edes itsensä kuullen. Vaikka et sinä tajuaisi, se livahtaisi korvaisi ohi kuin käärme jalan alta. Äidin päässä se vatvoo alituiseen. Hyvä Jumala, miten raskas ja arka on mieleni — mikä synkkyys siellä sisällä. Ei minun syntini hautautunut sen yön ja myrskyn salaisuudeksi — vaan tulee päivänvaloon ja kehittää hedelmää. Ja synti tuottaa kuoleman.

Näetkös, aurinko veitikka luiskahtaa pois paistamasta meille.
Siirrytäänpäs istumaan ikkunalle. Ei, johan sinua unettaa.

Paula pani lapsen nukkumaan ja lähti ruokasaliin, otti käteensä laudoituksen reunalta pienen Buddhan-kuvan, katseli hellyydellä rypykkäisiä vanhoja kasvoja. Pieni käyristynyt olio polvet ristissä, puutuneena. Ikäänkuin olisi nähnyt maailmaa niin paljon ja siihen jähmettynyt. Hän kosketti sormellaan sen otsaa, irroitti yläosan vyötäröä myöten, haki keittiöstä tulitikkuja ja sytytti sisään kätketyn suitsukkeen palamaan. Pisti yläosan paikoilleen ja istuutui pöydän ääreen jumala edessään. Sen sieraimista suitsusi hyvänhajuinen pyhä savu. Vieläkään eivät sen kasvot näyttäneet elävän. — Paula tuijotti kiirain silmin:

— Tätä jumalankuvaahan katselin silloin, kun söimme kerran aamiaista, ja minä päätin lähteä Ericin kanssa ulkomaille. Katuisinko tätä kaikkea? Ei, ei, sillä vaikka en olekaan yhtään viisasta päätöstä elämässäni tehnyt, katuisin enemmän, jos en olisi niitä saanut toteuttaa.

Hän kävi katsomassa lasta — se nukkui jo. Hyvin kiltti poika.

Eric tuli ja toi mukanaan Hallin rouvineen. Syötiin päivälliseksi tomaattikeittoa, lintupaistia ja ananasta. Keskusteltiin kevyesti ja tasaisesti. Halli istui toinen silmä melkein ummessa, toisella hän tähtäsi milloin kehenkin sinisenleikkisän katseen. Saman puolen suupieli oli myös vetäytynyt ylös tärkeästi: Juuri niin. Hän oli tarmokkaan näköinen, Paulan oli siitä hyvä olla. Tehtailija oli kerrassaan mainio. Hänen rouvansa, kovasti maalatuin huulin, salaisia uurteita kasvoissa, taivutteli leukaansa ja nosteli vuoroon olkapäitään, lauseet saapuivat nykäisten ja ylenkatseellisesti. Hän oli eilen illalla ollut oopperassa, mutta ei pitänyt siitä kappaleesta. Ihmetteli, kun Paulaa ei ole näkynyt siellä eikä missään.

— Paula on käynyt vallan koti-ihmiseksi — sanoi Thorpe.

— Niin, sinä olet hylännyt kaikki harrastuksesi. Sehän on suuri vahinko.

— Ei minua haluta, olen niin uskomattoman laiska.

Halli sihtasi Paulaa:

— Niin juuri — se äitiys, äitiys.

Paula hymyili, tuska istui sisällä käppyrässä: Ah, jos ne tietäisivät. Eivät ne katsoisi minua noin ystävällisesti, mutta täällä on herttaista ja ruoka on hirveän hyvää. Oh, miten olen iloinen, että ne minulle kumartelevat ja hymyilevät, katsovat kuin olisin kukkanen. Eivätkä käsitä, miksi silmäni kiiltävät. Minä — mätä hedelmä. Mutta täällä on hyvä olla.

— — eikös ole, Paula?

— Mikä on? Rakas Eliisa, mitä sinä tarkoitat oikein? Mitä sinä äsken sanoit?

— Eikö Missy Kalm ole omituinen, hän on suuttunut Eemuun ja purkanut kihlauksen.

— Voihan sitä ihminen suuttua niinkin, ettei koskaan anna anteeksi.

— Eihän siinä ole mitään syytä suuttua, omaa tyhmyyttään sellaisessa osoittaa.

— Mutta eihän sitä tiedä, mitä heidän välillään on tapahtunut.

— Eemu sanoi minulle itselleni, ettei hän ole tehnyt mitään. Ojensi kätensä hämmästyksestä leveälle, oli kuin ukkosen lyömä.

— Vaikkei hän olisikaan tehnyt mielestään mitään, voi olla olemassa jokin asia, joka on loukannut toista sydänjuuriin asti. Hän ei unohda sitä ikinä. Vaikka olisi sen kostanutkin, ei lepy sittenkään — väitti Paula.

Eric katseli ihmetellen vaimoaan, hymyili epäuskoisesti ja tutkimattomasti. Halli arveli, että Paula tahtoi puolustaa Missyä.

— Missy kärsii tästä kuitenkin enimmän.

— Loukkaus puree itse itseään.

— Minä en välittäisi — sihahti rouvan punaisilta huulilta. Hän nosti leukaansa, olat kohoilivat aaltoliikkeessä.

— Lojaalisuutta, lojaalisuutta. Mitä enemmän ihminen tuntee maailmaa, sitä lojaalisemmaksi tulee — Eric sanoi sen silmät hiukan harhaillen — hän pitää vähitellen kaikkea pikkuisina, mitättöminä asioina.

— Minä olen äärettömän lojaalinen.

Eric virnaili:

— Katsopas Paulaa, omisti heti lojaalisuuden.

Halli nauroi:

— Hahhahhaa — —, jos ei kissa itse…

— Ei sentähden. Eihän lojaalisuus olekaan hyvä.

— Parempiko on tarrautua kynsin hampain kiinni joka asiaan?

— En minä osaa sitä selittää, mutta ei lojaalisuus ole hyvä. Jos minä en huolisi mistään asiasta, olisin ikäänkuin syönyt itseni elämästä pois. En tuntisi mitään, en tahtoisi mitään, enkä paljon haluaisi mitään. Olisin jo täällä yhtä kuin kuollut. Kadun, että olen tähänkin asti ollut niin lojaalinen.

— Sepä on luuloa.

— Tietysti en ole ollut kaikista kaikkein lojaalisin, mutta kuitenkin liiaksi.

— Mikä ihmeen tarmon puuska sinut tulee valtaamaan sitten tästä lähtien? Tämä talo varmasti muuttuu perin juurin.

— Minä päättelen teistä ihan sekavasti. En osaa selittää, mutta itselleni se on selvänä kuin päivä.

— Ole, Eric — torjui Halli. — Eihän häntä nyt voi vaatia ajattelemaan tuollaisia asioita. Mitäs niistä.

Sinä iltana Paula ei voi nukkua. Eric kuuluu hengittävän syvästi, on varmasti unessa. Hän kohoutuu, siirtelee peitettä. Toinen ei kuule. Niin hän jää kyynärpäänsä varaan valvomaan ja tuijottaa pimeään. Ihokin tuntuu kihelmöivän levottomasti, tuskallisesti. Hän pelkää olevansa kuumeessa, tuntee huiputusta päässään. Samassa kihoaa hiki pintaan, koko ruumista ahdistaa, paita on kostea ja kuuma. Pää retkahtaa toivottomasti tyynylle:

— Jumala, ole minulle syntiselle armollinen. Jumala, älä hylkää minua, älä lyö, Jumala. Minä en uskalla olla, olen onneton ja koko maailman kurjin ihminen. Auta minua, en kestä, en jaksa, en tule toimeen. Hyvä Jumala, miksi sinä teet elämän tällaiseksi? Miksi sinä ahdistat, miksi sekoitat olomme tuskaksi? Ole armollinen. Ole armollinen.

Kuluu pitkän aikaa pimeässä. Miten monia öitä hän on valvonut yksin tässä avioliitossaan? Tuhat vuotta kiirastulta. Jos ne pantaisiin yhteen ketjuun, ne muodostaisivat iankaikkisuuden. Mutta jos hän tämän rikoksenlapsen jälkeen saisi elää ja olla täällä, hän ottaisi riemumielin valvoakseen ne satakertaisesti uudelleen. Niin, Eric ei ole koskaan tukenut hänen sieluaan missään suhteessa. Ottolapsi hän on ollut tässä talossa. Sittenkin —

Paula nousee istumaan, tunkee kätensä omaan vyötäröönsä ja hivelee kosteaa, pehmeää ihoaan. Sormet ovat kylmät kuin jää. Hän kuljettaa niitä pitkin vyötäistään. Siellä alla on elämää… Tuntuu kuin tulisi ylenannatus, hän nielee, kuiskaa: Eric…

— Eric.

— Jaa — etkö sinä jo nuku?

— Minun pitäisi kertoa sinulle jotakin.

— Mitä se on? — No, sanohan nyt, Paula.

— Ei, kuule — en minä voi.

— Sinähän olet mukava otus. Ihan kuin jänis, seisahdut ja loikkaat pakoon taas. Valveutit minut.

Eric etsi pimeässä toisen pään käsiinsä. Veti olkapäälleen, huulet korvaansa kohti, ahdisti sanomaan:

— Voi rakkaani.

— Sekö sinun piti vain sanoakin?

— Ei. Muistatko sinä kerran ennen, kun minun oli vaikea sanoa sinulle jotakin. Etkö nyt muista? Minä en voi nytkään sanoa. Arvaathan sinä, mitä en voi sanoa. Etkö arvaa? Voi rakkaani?

— Niinkö? Kuule, onko niin?

— On.

— Oletko ihan varma?

— Olen. Jo neljättä kuuta.

— Ilmankos olet niin muuttunut entisestään. Etkä ole sanonut? Mitä varten et ole sanonut?

Paula ei kuulu vastaavan.

— Pelkäätkö sinä niin kovasti? Ihan hytiset.

— En minä pelkää. Täällä on kylmä. Peite on mennyt niin alas.

— Eihän täällä ole kylmä. Sinä pelkäät.

— Kiitos. En minä pelkää. Sinä olet niin hyvä, Eric.

— Minullehan se vain on vaikeaa. Olisi pitänyt olla huolellisempi. Eihän sille voi mitään, jos Herra tuhlaakin lahjojaan. Mutta nukutaan nyt.

— Pane sinä kätesi minun selkäni taakse, se on niin turvallista.

Eric naurahtaa: Pikku Paula, sinä olet kuin pääskynen takatalven aikana.

7.

Eräänä syyskuun alkuiltana Lassila makaa selällään sohvalla ja polttaa savukkeita. Huone on pimeä, ilma raskas ja sakea savusta. Hän karistelee silloin tällöin tuhkaa savukkeestaan pikkupöydällä olevaan kuppiin. Ulkona kuuluu satavan kovasti.

Puhelin soi.

Hän hypähtää, painaa ohimennen sähkön palamaan.

— Halloo.

— Onko maisteri Lassila?

— Puhelimessa.

— Tämä on Thorpe. Halloo, halloo!

— Kyllä minä kuulen. Siis arkkitehti Thorpe.

— Paula on täällä Ensisairaalassa Merikadulla. Hänen tilansa on hyvin vaikea, pelätään pahinta, ja hän tahtoisi nähdä teitä. Voitteko tulla heti? Halloo, halloo! — Vastatkaa. Ettekö kuule, vastatkaa.

— Mitä minä siellä teen?

— Paula on sairaana.

— Mutta enhän minä ole lääkäri.

— Hävetkää mies, vätystellä. Suutun tässä, vaikkei olisi oikeuttakaan.
Ymmärrätte varsin hyvin, että hän tahtoo puhua kanssanne.

— Mitä se hyödyttää? Sanokaa, että Lassila on ruvennut ruokottomasti juomaan ja istuu Katajanokalla kopissa.

— Haluatteko syöttää valhetta kuolevalle Herran ehtoolliseksi?

— No sanokaa, että vanha ischias on puhjennut. Olen kuollut reumatismiin. Se on jokseenkin totta, ainakin vastaa totta.

— Mitä tuo tarkoittaa? Sadismiako?

— Tarkoittaa, että yksinkertaisesti minä en tahdo tulla.

— Kuulkaa tämä: teidän täytyy.

— Mikä täytymys minulla on? Sanokaa hänelle, että kysyipä mitä tahansa, minä vastaan kaikkeen: kyllä. Kyllä, kyllä. Mutta en tahdo nähdä häntä. Sanokaa: kaikkeen kyllä.

— Luuletteko minun soittavan turhanpäiten? Hän on raukuttanut jo kaksi tuntia hakemaan teitä.

— Puhukaa hänelle järkeä. Mitä ihmettä se toimittaa? Että minä istun vuoteen ääressä — kiusatakseenko hän minua ja minä häntä? Pyytää minua kukaties vielä ottamaan häntä kädestä.

— Hiljaa. Te olette sikamainen mies suorastaan. Vaikkei teillä olisi mitään kunnioitusta kuolemaa ja ihmisen tuskaa kohtaan, niin suu kiinni Paulasta. Minä vahdin itse, ettette koske häneen sormenpäälläkään. Jos sanotte hänelle yhden ilkeän sanan, heitän teidät niskasta pellolle, onko selvä?

— Olkaa rauhallinen. Älkää huutako. Ihan turhaa — minä en tule, siitä ei ole pelkoa.

Lassila sulki puhelimen.

* * * * *

Thorpe palasi vuoteen ääreen. Paula piteli kylkiään otsa rypyssä, silmät ummessa, rikkipurruissa huulissa kohosi pieniä, vaaleampia nahkan kulmakkeita veresjuovien välillä.

— Ai jai — miten se ottaa, miten se ottaa. Se repii minut, voi, voi, voi.

Suoraa huutoa. Eric tarttui lujasti ranteeseen ja Paula avasi silmänsä.

— Oliko kotona?

— Oli, mutta ei hän tule.

— Mitä hän sanoi, sano Eric. Voi voi — tätä ei kestä. Kaikki minun sisukseni katkeavat. Anna minun edes hakata käsiäni. Mitä hän sanoi?

— Riitelimme puhelimessa.

— Voi sinuakin, Eric. Etkö käsitä, ettei huoli vastustaa katkeraa ihmistä, katso nyt, minä kuolen aamulla. Tee minulle se palvelus, hae hänet tänne.

— Rakas Paula, älä vaivaa itseäsi, koeta olla levollinen. Kyllä se käy hyvin, kyllä se käy.

— Älä puhu, tohtori sanoi jo viime kerran, etten kestä. Hae hänet tänne.

— Älä pyydä sitä, rakkaani. Hän ei tahdo.

— Sinä et tahdo! Tällainen tuska minulla. Viimeistä kertaa pyydän jotakin, kaikki muut saat olla tekemättä, et sitä viimeistä. Minäpä tahdon, minun on saatava. Jos et sinä hae häntä, ryömin sinne vaikka polvillani. Nyt se alkaa taas — joka säie poikki.

Huudot vihloivat. Kätilö saapui, kohenteli vuodetta ja rauhoitteli, laski valtimon ja tunnusteli vatsaa. Tohtori oli sanonut, että jollei synnytys ala ennen aamua, toimitetaan keisarileikkaus. Polte meni ohi, Paula puhkesi itkuun:

— Hae hänet tänne. Etkö sinä näe, etten minä voi lähteä sinne.

Thorpe lähti autolla. Oli rankka sade. Hän komensi autonkuljettajan mukaansa ylös. He soittivat kelloa ja ryskyttivät ovea. Sitten tuli neiti Mikkonen aamuviitassaan. Hän avasi, pujahti huoneeseensa ja huusi ovenraosta korkealla äänellä: — Maisteri Lassila, maisteriii!

Thorpe jätti autonkuljettajan eteiseen seisomaan ja katselemaan seinäpapereita, valkoisia ovia ja joitakin päällystakkeja. Hän marssi suoraan Lassilan huoneeseen. Mies istui nojatuolissa ja poltteli tupakkaa. Seiväs olisi seisonut savussa.

— Tulin hakemaan sairaalaan.

— Olen jo kerran sanonut, etten tule.

— Mutta on tultava.

— Aiotteko naittaa minut hänelle uudestaan? Pitäkää mitä olette ottanut, pitäkää. Varjelkaa kuin silmäneulaa, ettei mene sillanrakoon. Vai rukoilemaanko? Että hauta kaiken sovittaa! Ikäänkuin tässä olisi mitään sovittamista. Typeriä leikkiyrityksiä — kun ei voi enää mitään tehdä, ei ole mitään tehtykään. Yhdellä henkäyksellä pyyhkäisty puhtaaksi kuin lumi, viattomaksi kuin Jumalan Karitsa. Jättää kauniin muiston, oli hyvä, siveä ja hurskas, kaino ja puhdas, nöyrä sydämeltään, altis palvelukseen. Tuotti suurta iloa meille molemmille miehilleen.

Ja Lassila peräytyi ikkunan luo, istuutui karmille ja saneli:

— Syvällä surulla ja katkeralla kaipauksella ilmoitan, että hellästi rakastettu vaimoni pitkän ja hivuttavan taudin murtamana nukkui kuolon uneen autuaasti luottaen Vapahtajaansa. — Kyllä minä panen siihen nimeni alle ja välähti yht'äkkiä vielä mieleeni oiva ajatus: tehän voitte panna siihen nimenne minun nimeni perään. Sehän on vielä hyvin vaatimatonta, vain kaksi miestä.

— Rienaaja.

— Mitä? Tapellaanko? Mutta kuoleman pitää olla pikainen ja kivuton. Lyödä jos haluttaa, tahi ei lyödä; aina mitä haluttaa. Istun valmiina kädet polvilla. Hahhahhaa. Löisitte, ettekä kuitenkaan lyö? Verratonta, tämähän on verratonta, jumalaista. Ihminen ottaa orjan muodon, tekee juuri sitä mitä ei tahdo. No, ei ole pelkoa, että teistä tulee nero. Eikös hiukan kaivele, että minä olen Paulan ensimmäinen ja viimeinen mies.

— Näkyy kyllä, ketä kaivelee. Yhäti.

— Yhäti, niin, kuuletteko, yhäti, eikä se lakkaa. Turha on tulla sovinnoille, ettekö jo usko? Yhäti se palaa ja käryää, sakenee kuin sairas sappi. Mitä te siinä seisotte? Eikö jo kuulunut selvään?

— Jos minulla on milloin kostettavaa, minä kostan enkä sadattele.

— Ohoo. Tappaisin teidät? Aivan teidän älynne mukainen ajatus, vieläpä siksi kiitettävä. Totisesti minulle taivas aukenisi, ruusut puhkeaisi, siirtyisin pian vielä Valonkotiin. Sillä sekunnilla, jolloin te makaisitte maassa, muuttuisi Paula koskemattomaksi morsiamekseni ja minä, vartoisin hääyötäni. Vai luulette, että tämä olisi paremmin, jos ette olisi syntynytkään? Paremmin, jos hän olisi vielä minun — hyödytöntä sekin! Mikä helvetin oikku piilee koko tässä roskassa? Tarvittiin totisesti Jumala ja saatana yhdessä keksimään jotakin tällaista. Järjetön narrinpeli, loppumaton ilveily ensimmäisestä päivästä viimeiseen. Petoksien petos, hulluuksien hulluus. Pelipallojen karnevaali. Joka näkee totuuden tästä, se hänet tappaa.

— Vaiti jo. Lähdetään. Mutta varokaa kieltänne sairaalassa.

— Me voisimme älytä pysyä jo erillään. Tasoissa ollaan, te saitte minun ja minä teidän. Vai pidättekö etuna, että te saitte lapsen? Ja surette suuresti, että lauma jäi niin piskuiseksi. Suokoon Luoja, nukketeatterin varamies, että poika astuisi kaikki isänsä askelet ja lisäisi vielä tusinalla kansaa. Tätä rehellistä, hyvää, ahkeroivaa. Näitä happamia naamoja ja luihuja silmiä, näitä pyhiä ja sankareita. Menkää nyt pois. Tämä on ystävällinen pyyntö.

— Nyt lähdetään — ja heti, vien teidät vaikka ruumiina.

— Siinä kyllä teette hyvän työn, mutta mitä varten? Riittää, kaikki riittää.

— Autonkuljettaja odottaa. Heti! Vaimoni on siinä tilassa.

— Missä tilassa?

— Synnytyslaitoksella. Kyllä kai sen kuulitte.

— Mitä? Mitä minä siellä teen?

— Mistä minä sen voin tietää? Teitäpä huutaa.

Lassila lähti, hän oli kuin lyöty kuullessaan, että synnytyslaitoksella. Thorpe oli niin suuttunut, ettei kyennyt puhumaan. Hän oli vähintään yhtä vihainen Paulalle kuin tuolle ruokottomalle miehelle, jonka kanssa hänen piti sopia samaan autoon.

Lassila seisahtui vuoteen jalkopäähän, oli harmaassa syystakissaan.
Sade pieksi ikkunaa kuin mieletön. Kuului raskaita, suuria pisaroita
kimmahtavan rikki peltiin. Kuului tiheää säntäämistä vasten ruutua.
Thorpe oli mennyt ja sulkenut oven. Tämä oli pieni sievä yksityishuone.

— Istu Olli, tähän tuolille. En jaksa puhua sinne asti. Ei, nyt tulee polte. Tekisi hirvittävästi mieli huutaa.

Lassila katsahti laikullisiin kasvoihin, turvonneihin, sekaisiin. Pää heittelehti, ruskea tukka vanui vyyhtenä. Mies pisti kyynärpäänsä polville ja jäi tuijottamaan sängyn viereen lattialle. Häntä kauhistutti.

Polte asettui, Paula kouraisi hänen sadetakkinsa hihaa.

— Olethan leppynyt, ethän ole vihainen enää, ethän. Sano nyt, ettet ole.

— Olen, olen. — Se tarkoitti myönnytystä.

— Voi, sinunhan piti sanoa, ettet ole — Paula näki kyllä, että Olli oli niin sekaisin, se huvitti häntä hiukan. Hänen äänensä oli hyvin heikko.

Lassila naurahti matalasti, nolona: En, en, en.

— Minäkin kysyin sekavasti — Paula oli huomannut tuon naurahduksen, se tuntui pieneltä hyvältä mörähdykseltä — ja oli harvinaista Ollilta. Yhtäkkiä toinen kiirehti torjumaan:

— Älä vain pyytele anteeksi taas, Paula. Äläkä puhu vihasta taikka rakkaudesta, muuten minä pian juoksen tieheni.

— Sinä et olisi tullut tänne? Minkätähden?

— Thorpe on ilmankin mustasukkainen. Katseli minua tullessa kuin tiikeri, pelkäsin jo henkeäni. Sanoi minulle puhelimessa, etten saa koskea sinuun sormenpäällänikään. Enhän minä uskalla katsoakaan sinnepäin — ja sinä vaan istutat minua tässä — Lassila tunsi helpottuneensa, leikillähän tästä selvisikin.

— Kyllä sinä olet… Olli.

— Voi lasta, johan se on sekaisin. Ollihan minä olen ollut aina.

— Nyt se tulee taas — polte. Hyvä Jumala, voi voi voi —

Se lakkasi ja Lassila kääntyi Paulaan ihan sekaantuneena, silmät levottomasti pyörien. Paula sille melkein hymähti, vaikka huulet eivät liikahtaneetkaan. Tätä surkeutta.

— Minä luulin, että sinä kuolet jo. Päästä nyt minut pois.

— Olli — yksi asia — Olli. Kuule nyt: Tämä lapsi tulee — sinun lapsesi.

He tuijottavat toisiaan.

— Eihän, kuule, eihän se voi olla niin?

— Etkö sinä usko sitä? Voi voi.

— Ole nyt, Paula, uskonhan minä.

Lassila on niin peloissaan, hän istua könöttää siinä hartiat kyyryssä eikä tiedä, uskaltaako katsoa minnekään. Hän tuntee yhtäkkiä hajoavansa — ikäänkuin hänen ruumiistaan lähtisi monta köyttä eri suunnille, ne vievät näkymättöminä pois tästä huoneesta ja harmaaseen äärettömyyteen, siellä joku nykii kustakin köydestä, koko äärettömyyden pyöreä piiri on nykijöitä täynnä.

Hän hajoaa nyt, hänet vedetään rikki jostakin ulkopuolelta. Tähän asti hän on aina ollut suljettu, itsenäinen ja kokonainen. Nähnyt kyllin selvästi itsensä ja muut. Omituista, hän ei tunne tästä mitään tuskaa, ainoastaan pelkoa. On kuin hänen elävät jäsenensä olisivat hajoitetut ympäri maanpiirin, kukin tuntee erikseen ja huutaa.

Paula muistaa hämärästi heidän viimeistä kohtaustaan ja samalla sukeltaa toinen kuva: Hän oli sanonut kerran Ericille, että mies voi olla mieletön. Ja Eric oli omituisen kiihkeästi ahdistanut häntä: Millä tavalla mieletön? Sano, sano, mitä tarkoitat? — Tässä tilassa mitkään ajatukset eivät ole hänen omiaan, ne kulkevat välähdyksenä jossakin ylitse, aivankuin lukisi ne katosta; aivoissa ne eivät synny. Tulee uusi polte, hän pitelee sängyn päästä kiinni, mutta tämä tuntuu helpommalta. On jollakin tapaa tullut selväksi kaikki ja Ollikin on ehkä unohtanut. Hyvä, että sai sen sanotuksi. Hän yrittää nykäistä tätä.

— Jos minä nyt kuolen — kutsuin sinut tänne sitä varten, että — ajattelin, että sinä voisit haluta lapsen itsellesi. Siitä voisi olla sinulle — jotakin hyvää ja iloa.

Mies ei saa sanaakaan irti, ei osaa sanoa.

— Eric ei tiedä — tästä mitään. Mutta minä kerron hänelle sen, ennenkuin —

— Älä kerro, Paula. Minä teen sen.

— No ei sitten. Se on hyvä. Katsos — ei toisen elämä ole aina niin hyvä kuin uskoisi — niin helppoa. Mutta mene nyt, mene nyt. Se tulee pian — taas. Mene. Voi —

Paula huusi lopun ja tunki toisen kätensä tuskasta ylös, väljä yöpaidan hiha putosi olkapäälle, paljas valkea käsi oli torjuva uhkaus jollekin — ikäänkuin sen ajamana lähti mies huoneesta.

* * * * *

Seuraavana iltapäivänä soitti joku sairaanhoitajatar Ensisairaalasta hänelle: Rouva Thorpe oli kuollut aamulla vähän vailla yhdeksän, kolme tuntia synnytyksen jälkeen korkeaan kuumeeseen. Pikku lapsi oli tyttö ja oli syntynyt kuolleena. Rouva Thorpe oli pyytänyt illalla soittamaan maisterille miten käy. Hän oli jo soittanut päivällä pari kertaa, mutta ei ollut ketään kotona.

8.

Toisena iltana kulkee Thorpe Antinkatua mustaan pukuun pukeutuneena. Hän on menossa Lassilalle eikä voi sydämessään antaa anteeksi Paulalle että tämä on pakottanut hänet vielä tähänkin. Hän ei voi sitä antaa anteeksi, mutta miehelle kuuluu tehdä tehtävänsä. Sitäpaitsi kunnioitus kuolemaa kohtaan vallitsee häntä, ei mikään halpa-arvoinen mielle saisi häntä horjumaan tässä.

Sitten ajatukset kääntyvät toiselle tolalle, vainajaan, hänen eläissään.

— Hän aavisti tämän itse, oli nämä viime kuukaudet kuin pieni surullinen tähti, ei pyytänyt mitään eikä houkutellut, ei saanut päähänpistoja, oli kuin hellä henki. Ja niin kaunis ja nuori. Nyt lihakset jäykkinä ja kivettyneinä…

Sanotaan, että naisia aina löytää… Enkä usko vieläkään yhden niin suuresti eroavan toisesta, niillä on vain omat detaljinsa jokaisella, omat viehätyskeinonsa… mutta sittenkään en tahdo etsiä lohdutusta yhdeltäkään. Ei ketään talooni, ei syliini. Ei enää uusia käsivarsia niiden jälkeen.

Raskain ja kolein mielin kulki mies siinä. Olipa hän nähnyt täällä elämässä yhtä ja toista. Tavannut paljon hienoa huvia, ei koskaan suuria suruja. Tätä miestä eivät mitkään kokemukset voi tappaa. Syvenee vain tuo juonne suun ympärillä, ei kovene, vaan pehmenee. Paljon ymmärtämystä, hiukan hymyä ja hiukan surumielisyyttä:

— So ist das Leben.

Hän on jollakin tapaa elämän ulkopuolella. Ei tämäkään ole suuri suru, mutta hyvin koleaksi ja tyhjäksi se lyö mielen.

On raskas, lämmin, tummahko ilta.

Häntä suututtaa jälleen asiansa.

Lassila tulee avaamaan ovea. He marssivat äänettä peräkkäin tämän huoneeseen. Jokin kirja on avattuna pöydällä. Maisteri viittaa tuoliin, seisoo itse nojaten puoleksi istuvassa asennossa kirjoituspöytäänsä.

Arkkitehti heilauttaa kättään, ei haluta istuutua. Hän seisoo ja koputtaa hatullaan sääreensä. Maisteri katselee häntä ja näkee: Komea pitkä mies. Tuollaiset harmaa- ja mustaraitaiset housut näyttävät hienoilta.

Minä tulin vaimoni pyynnöstä. Hän on kuollut.

— Tiedän sen.

He molemmat ovat hyvin vieraita ja kohteliaita. Arkkitehti kumartaa hiukan:

— Nyt tekin nähtävästi voitte lakata vihaamasta minua. Minä en ole koskaan vihannut ketään — korkeintaan halveksinut. Osansa lankeaa kullekin ja kyllin paha jokaiselle… kuitenkin. Ei silti, että välittäisin siitä, mitä minulle toivotte. Tulin vain sanoneeksi.

Hän on puhunut suu hiukan hyväntahtoisessa hymyssä — tai ei hymyssä, mutta sellaisella piirteellä. Toinen ajattelee, että aivan sellainen hän oli ennenkin.

— Onpa teillä luuloja. Minä en toivo teille sadetta enkä poutaa. En yhtä mukulakiveä tiellenne — aivan samantekevää. Pyydän anteeksi — ymmärtänette kuitenkin, että minulle ei ole erityistä iloa nähdä teitä… seisoa tässä…

— Kyllä minä heti lähdenkin. Ei ole mitään halua vaivata teitä. Vain vaimoni pyynnöstä… hän pyysi — lupasin tehdä, jos te haluatte jotakin, esitätte jonkin toivomuksen. Kuolevan tahto, minkä sille voin, että minun pitää vielä tämän kerran vaivata teitä. Lupasin, että täyttäisin… onko teillä jokin toivomus hänen hautaansa nähden.

— Ei — mitäs minä siitä. Voittehan laulaa hautajaisissa: »Tiet kaikki yhtyy täällä…»

— Minulla on aikomus haudata hänet krematoriossa, pidän siitä tavasta, ellei teillä ole mitään vastaan.

— Ei, miten haluatte.

Vastatuksin seisovat herrat kumarsivat toisilleen ja arkkitehti lähti. Maisteri ajatteli, miten paljon hienommin toinen osasi kumartaa kuin hän.

* * * * *

Kirkas, kuurainen päivä. Auringonsäteet ovat laimeat, melkein kylmät. Valaisevat kuitenkin sen mihin sattuvat. Maa ei pölyä eikä hengitä, mutta ei pidä myöskään tästä härmästä. Talot mielellään kutistuisivat, ettei tarvitseisi kohota niin ylös tyhjyyteen.

Ruumissaatto kulkee hautuumaan viertä krematoriota kohti. Tien toisella puolen kalkuttelevat ja lohkovat työmiehet kiviä. Joku heistä seisahtuu, katsoo ja pyyhkäisee rukkasella nenänsä alustaa. Kaksi mustaa kuskia istuu rinnakkain korkealla. Suruvaunuissa on valkoinen arkku peittonaan suuri seppele kieloista. Perässä tulevat autot hitaasti, hitaasti, hevosten tahdissa. Nekin näyttävät hiljaisilta.

Kukkulalla nousee seurue autoistaan. Jokin vuokra-auto pyörähtää takaisin tielle ja laskettelee pois iloista vauhtia.

Kappelin korkeista kapeista ikkunoista lankeaa kylmiä, kuvaisia seinille. Mustan korkean verhon edessä on nyt valkea arkku. Se somistetaan seppeleillä ja kukkakimpuilla. Kieloseppele ylinnä, tulpaaneja, asparaguksia, cyclameja, liljoja, leukoijia, orvokkeja, syreenejä ja ruusuja. Narsisseja, krysanteemeja, neilikoita… suuri paljous suloisia kukkia, tuoksuvia ja tuoreita. Thorpen seppele lepää keskimmäisenä arkun päällä, juuri siinä on lukematon määrä kieloja asparaguksen oksien keralla. Niiden terät ovat kuin valkeista valkeimmat helmet, jotka haluaisivat pudota alas. Pitkä musta seppelenauha riippuu arkun viertä hipoen lattiaa. Siinä seisoo kultaisin kirjaimin: Viimeinen tervehdys rakkaalle vaimolleni ja lapselleni. — Sillä pikkulapsi, joka ei ehtinyt hengittää maan ilmaa, on pantu arkkuun äitinsä käsivarrelle. Paula ei joutunutkaan yksinään.

Arkun ympärillä leviää kukkameri, nauhat riippuvat rakkain sanoin. Kuljetaan hiljaa kappelissa. Punaiselle matolle on varissut joitakin kukanlehtiä. Valkeita alppiorvokin lehtiä. Kappelin palvelija tuo viisihaaraiset kynttilät arkun molemmille puolille. Jokin hiljainen sana kuuluu ilmassa. Tervehditään tuttavia, siellä on paljon Thorpen sukukuntaa. Herrat pitelevät silkkisilintereitään valkohansikkaisissa käsissään ja kumartelevat arvokkaasti, hillitysti ja hienosti.

Rouva Halli saapuu miehineen, suutelee lähimpiään ja taputtelee olkapäälle. Arkkitehtiä hän suutelee vain poskelle. Antaa ystävällisesti kätensä levätä toisen olkapäällä ja lupaa sydämellisen osanottonsa. Hänen pienet maiskutuksensa kuuluvat hiljaisessa ilmassa. Vanha rouva Malin hiukan kuluneessa plyyshipalttoossaan kulkee eturiville, hänen takkinsa riippuu laihan ruumiin ympärillä, suksimaiset kalossit suhahtelevat pitkin punaista mattoa, hän nyökkäilee ystävällisesti ja istuutuu Alvina Bromsin viereen. Katselee kaihoten kukkamerta, kuiskii ihmetellen:

— Poltetaanko nuo kaikki arkun mukana? Katoavatko nekin siinä kauheassa liekissä? Silloin hänen tuhkansa on kukkien tuhkaa. — Vanhan rouvan harmaat silmät värähtelevät levottomasti. — Kuinka pian kaikki nuo kuihtuvatkaan.

Alvina silmäilee toiseen seinään nojaavaa nuorta miestä, joka painaa silinteriään rintaansa vasten ja tuijottaa liikahtamatta mustaan verhoon. Aivankuin temmaten tämän kasvoista ajatuksen hän sanoo:

— On kaameaa, että tämä kaikki siirretään tuon mustan verhon taa.

— Hirveän sääli noita kukkia, ne muistuttavat nuoruutta. Nuori ihminen, jonka iho on yhtä hieno kuin tuollainen terälehti, liljanvalkea tai ruusunpunerva, kasvaa huolettomasti kuin itsestään, ihan kuin kukka. Mutta nyt ne ovat leikatut juuristaan irti ja sekunnissa ne palavat ja raukeavat. Jos minä olisin kuollut sellaisena — nuorena — säälisin itseäni niin, että sulaisin kyyneleihin.

Alvina huomaa, ettei totisen miehen katse hievahdakaan mustasta verhosta. Hän tietää kyllä ennestään, minkälaisia miehet ovat. Jättää tahallaan vastaamatta vanhan rouvan ajatuksiin. Joku nainen tämän toiselta puolelta sanoo:

— Minä antaisin polttaa itseni, mutta pelkään, että siellä sittenkin vielä tuntee. Tuntee sen kemiallisen liekin menevän lävitseen, se minua arastuttaa. En usko, että jokainen hiven tuntoa on kuollut.

Kappeli täytyy vähitellen ihmisistä. Toiseen ovenpieleen nojaa Lassila harmaassa sadetakissaan ruskein hansikkain. Hän on tullut jalan, katselee herroja mustissa puvuissa ja valkeissa käsineissä, he pitelevät kauniisti silinteriä rinnallaan.

Milloin katoaa arkku mustan verhon taa?

Kapea päivänkuvainen ikkunasta lankeaa kappelin seinälle. Täällä on kylmähkoä.

— En milloinkaan tiennyt, että Paulalla on näin paljon ystäviä — ja kukkasia.

Hiljainen suruhymni soi, kulkee pienessä kappelissa äänettömän joukon keskellä. Lassilan pään päältä parvelta kuuluu yksinlaulua. Miehen ääni — se laulaa kirkkaammasta elämästä. Jotkut pyyhkivät kyyneleitä. Niin, todella, joku ihminen itkee. Niitä on monta. Ihmeellistä, itkevätkö ne itseään vai häntä…? Hän kuuli vain hajanaisia lauseita ruumissaarnasta, ne eivät päässeet tajuntaan. Siellä oli nuorenlainen vaalea pappi, jalkojensa juuressa sadat kukkaset, sanoi, että Sana ei voi lohduttaa. Suru tekee maailman tyhjäksi, asettaa ihmisen yksin — loitolle jokaisesta. Ei kenenkään ihmisen ääni pääse sisälle sellaiseen sieluun. Tässä äärettömässä yksinäisyydessä ihminen tarttuu ideaan, haparoi kiinni siihen, mikä on kaiken yläpuolella ja pysyvää.

Lassilan väsyneet ajatukset tarttuivat tuohon, laahaten ja hämärästi ne jatkoivat: Ihminen luo täytteen elämäänsä mielikuvillaan, ideoilla. Jos minäkin voisin saada sellaisen täytteen — uskoisin sokeasti.

Mietiskelevä pappi pääsi vihdoin ratkaisuun:

— Maasta sinä, olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.
Jeesus Kristus, Vapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä herättävä.

Rukoukset putoilevat yli kansan, Lassilasta ne kimmahtavat kuin herkät kumipallot. Hän nojaa vähän toisella olkapäällään ovenpieleen. Katseleekohan kukaan hänen kirjavaa kaulusnauhaansa? Nuo toiset ne pyyhkivät silinteriään hihallaan. Häntä vaivaa nykyjään oma olentonsa loputtomasti.

— Kuulkaamme Jumalan sanan todistuksia katoavaisuudestamme: »Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta, kasvaa niinkuin kukkanen ja lakastuu; pakenee niinkuin varjo eikä pysy. Hänen päivänsä ovat määrätyt ja hänen kuukausiensa luku on Sinun hallussasi; Sinä panit hänen eteensä määrän, jonka yli hän ei voi käydä.

Multa tulee maaksi jälleen niinkuin se on ollut. Henki palajaa Jumalan tykö, joka sen on antanut.» —

Jälleen kuuluu tumma ääni ylhäältä parvelta. Hiljaista soittoa.

Kas, Thorpe astuu arkun luo, kumartuu heittämään hiukan multaa sille.
Hän lukee seppeleensä nauhoista:

— Viimeinen tervehdys rakkaalle vaimolleni ja lapselleni.

Lassilasta tuntuu niin kylmältä, että hänen hartiansa köyristyvät: Jos nyt sukeltaisin tuonne arkun toiselle puolen häntä vastapäätä ja julistaisin myöskin: Viimeinen tervehdys vaimolleni ja lapselleni, ne luulisivat sitä rienaamiseksi, pilkaksi taivasta vastaan… Siellä on minun vaimoni ja lapseni. Tässä seison ruskein käsinein — mitä apua siitäkään, jos olisi valkeat…

Jokin ääni kuuluu lukevan arkun luona:

Brutit ha banden mellan hjärtan kära. Menskliga anden kan ej sorgen bära…

Vähitellen alkoi kappeli tyhjetä. Lähdettiin hidastellen, palvelija odotti jo ovien sulkemista. Joku vanha nainen sanoi hänelle:

— Eikö sitä saa jäädä katsomaan?

— Ei sinne saa katsoa kukaan muu kuin professori.

Kumpareella ulkona odotti Valjakka Lassilaa. Yksitasaisesti, melkein äänettöminä kulkivat nuo kaksi miestä hautuumaan laitaa. Valjakka sanoi silloin tällöin sanan. Kävi selville sekin, että hän oli äskettäin tullut kaupunkiin ja nähnyt tämän sanomalehdestä. Oli tuonut kimpun punaisia tulpaaneja.

Lassilasta ei lähtenyt irti yhtään ajatusta. Hänen seuransa
oli palelluttavaa, se tuntui selkäpiissä. Kun he saapuivat
Mechelininkadulle, ilmoitti Valjakka tulevansa Hietalahteen päin.
Toinen sanoi: Tule.

— Sinä et tuonut kukkia.

— En. Olisihan sekin sukkeluus, että minä siellä laskisin seppeleitä.

— Jaa. En minä siinä näe mitään sukkeluutta.

— Jos se arkku nyt on ehtinyt luisua sen verhon taa, oletetaan, että siitä kaikesta on hiukan kuumaa tuhkaa jälellä. Luuletko, että Paula sellaisenaan laskisi minulle seppeleitä — tuhkana? Vielä vähemmin teen sitä minä, minä olen jo niin pitkällä, että poroni on ehtinyt kylmetäkin.

— Omituista; minä en pääse mihinkään siitä ajatuksesta, että hän eläisi — ilman tätä toista perioodia — jos… kun rehellisesti sanon, jos olisi pysynyt sinun holhottavanasi.

Toinen ei siihen vastannut — kuin ei olisi kuullutkaan. Kun he saapuivat Lapinlahdenkadun kohdalle, ei hän näyttänyt sitä näkevänkään, vaan aikoi kulkea samaa suoraa, päätään kääntämättä, hartiat omituisen kokoonpuristetussa asennossa. Valjakka tarttui häntä kyynärpäähän ja pyöräytti kulman ympäri:

— Mitä sinä sinne rantaan menet? Tule tästä kautta — hän muisti, kuinka toveri oli kerran kironnut ja jatkoi: — Velimies, kuolleelle ei huoli pitää kaunaa. Sinä otat kaikki asiat liian raskaasti, vaikka ymmärränhän minä…

— Mitä sinäkin puhut? Enkö minä sanonut, että tuhkanikin on jo kylmää. Se ei enää kuumene mihinkään päin. Olen sisäisesti kuollut — olen sitä, jos sen sanan uskoisitte. Miksi minua revitte joka suuntaan, sinä ja kaikki — vaaditte minulta kaikenlaisia — anteeksiantoa — mistä sitten? Väsyttää minua kovasti… Jos niin tahdot… Hyvähän oli Paula. Olisitko tyytyväinen, jos olisin polvistunut arkun ääreen ja itkenyt — vai mitä sinä minusta tahdot? Ei se minulle merkitse mitään, eikä mikään muukaan. Antaisit minun olla rauhassa.

Hän ei kohottanut hartioitaan ja päätään tätä puhuessaan, näytti sanelevan kadun kiveykselle. Ääni oli kovin muuttunut ja asentokin vetäytynyt sisään. Hän mutisi vielä… ei osannut vihata ketään — ja ajatukset painuivat uralle, joka niille oli auennut sen jälkeen, kun hän oli viimeksi ollut Paulan luona: Minä itsehän olen ollut syynä kaikkeen. Tämä kaikki on lähtenyt ja aiheutunut minusta, alkusyystä… Äärettömäksi kirousten taakaksi voi ihmiselle muodostua oma itsensä.

Sitä hän toisti: Äärettömäksi kirousten taakaksi voi ihmiselle tulla oma itsensä. Ja kauhistutti silmätessä elämän loppumatonta kurjuutta. Nyt hän on kuollut — vihdoinkin. Oli ollut lujaa ainesta.

Valjakan ääni kuului viereltä kysyvänä:

— Ehkä minä käännyn tästä kulmasta?

— Käänny pois.

— Minulla on nälkä. Eiköhän mentäisikin yhdessä syömään kunnolla?

— En minä nyt — syön myöhemmin.

— No, minä tulen sitten jonakin iltana siellä käymään. Terve nyt.

— Terve.

Valjakka jäi vielä katsomaan taakseen toisen kääntyessä menemään yksin omaa katuaan. Miehen hartiat olivat vielä köyryssä, hän näytti pienentyneen.