language: Finnish

JUVENILIA

Nuoren teinin ja runoniekan muistelmia

Kirj.

LARIN-KYÖSTI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1927.

Motto:

»Nil humanum a me alienum puto.»

SISÄLLYS:

JUVENILIA:

Kotitaloni
Vanha Renki-Kustaa
Peluri
Oispa pursi ja…
Relegatio
Paimenhuilu (Muistelmia J.H. Erkosta)
Thaleijan temppeliherra (Muistelmia Kaarlo Bergbomista)
In dulci jubilo (Muistelmia Eino Leinosta)
Rappiolla
Viinuri
Hämäläisiä
Karjalaisia
Katupeilin kuvia
Killin ensi seikkailu

JÄLKIMUISTELMIA:

Punainen kukko
Kuolemannäky
Vierailla veräjillä

JUVENILIA

KOTITALONI

Minä muistan, miten minä kotitaloni katolla suurella nautinnolla luin jotakin kirjaa, ehkä De Koen Robinson Crusoe'ta. Tämän mestariteoksen olon myöhemmällä iällä lukenut vieläkin suuremmalla nautinnolla.

Kirjaa lukiessani olin niin syventynyt sen jännittävään sisältöön, etten huomannut mitään, mitä ympärilläni tapahtui. Mutta kun nostin katseeni kirjasta, minä näin alhaalla sijaitsevan »Stjärnan», »Tähtipuiston», sen vehmaat, kauniit puut ja herkkinä nukkuvat nurmikentät. Auringonsäteet välkehtivät puitten vihreillä, lepäävillä lehdillä. Tervatun kattohuovan haju huumasi minua, aurinko huumasi minua, minun nuori vereni kiehui ajatellessani ihmissyöjien ja mustien murjaanien julmia tekoja. Minä lojuilin hiljaa katolla, sillä tiesin, että minua pian kaivattaisiin. Olin tikapuita pitkin salaa kiivennyt katolle saadakseni olla yksin, saadakseni vaipua vapaan mielikuvitukseni maailmoihin.

Kuulin, miten kalkkuna pihalla kotkotti koleita kurkku-ääniään, kuulin, miten palvelustytöt sitä koettivat ärsyttää punaisilla esiliinoillaan. Kuulin, kuinka vanha Renki-Kusti meni talliin sukimaan vanhaa Pokua. Kuulin, miten pitkä, ystävällinen nokikolari tuli nuohoamaan sivurakennuksen uuninpiippua. — Pikkupoikana minä pelkäsin tätä, valkoisin hampain irvistävää, mustaa miestä kuin mörköä, mutta nyt olin jo alkanut ymmärtää, ettei hän ollut neekeri eikä ihmissyöjä. — Minä elin nyt vain Robinson Crusoen maailmoissa. Kuulin, miten hyvä äitini askarteli keittiössä, miten lusikat kilahtelivat ja lasit kilisivät, kun niitä puhdisteltiin. Musti-koira haukahteli unisesti portilla.

Valkeat, punasilmäiset kaniinit juoksentelivat tallinportailla. Kalkkuna-emo oli eksynyt kadulle ja muninut koville, pyöreille katukiville pehmeän munan. Palvelustytöt korjasivat munan ja ajoivat kalkkuna-emon taas pihalle. Tämä minua hiukan nauratti. Kuulin, miten leikkitoverini tulivat pihalle, pihan perällä näet oli rekki, jolla meidän oli tapana voimistella. Rekki oli pystytetty lähelle aitaa, minkä vierellä kasvoi karviaismarjapensaita. — Ja aivan lähinaapurissa asui Jean Sibelius. Borgin talon kulmahuoneustosta, vastapäätä pientä palotoimia, olin pikkupoikana ohi kulkiessani toisinaan kuullut viulun ja sellon soittoa. Siellä veljekset Jean ja Kristian soittelivat ja harjoittelivat yläluokkalaisten perustaman pikkuorkesterin esityksiä varten. [Jälkeenpäin olen nyt kuullut kuvaavan kaskun siitä, miten tuleva maailman maestro jo silloin pianon ääressä loihti omaperäisiä, outoja säveltään. Niiden salattu, syväsointuinen maailma taisi taitamattomalle lataukselle olla terra incognita et intacta, koskapa kerran eräs Sibeliuksen koulutoveri tokaisi hänelle tällaisessa tilaisuudessa: »Mitäs sinä, Janne, siinä rimputtelet, ethän sinä osaa soittaa, anna sinä Kröönlunnin soittaa valssia!»] Talvella kotipihalla leikkiessämme me pikkunaskalit pommitimme ullakon ikkunaa ja kuuluisaa säveltäjänaapuriamme lumipalloilla, kunnes me hänen pallojensa voimasta pakenimme. Tämän hän on minulle kerran itse kertonut.

Siinä samassa naapuritalossa pienen palokujan puolisessa päädyssä asui myös postimestari ja hänen koreana keimaileva, punaposkinen vaimonsa sekä heidän poikansa Gösta Perander sisarineen. Minä kiipesin toisinaan kielletyn lauta-aidan yli. Siellä me lapset vanhan piilipuun alla leikimme parturitupaa, Gösta saippuoi minun kasvoni, kynsi minun korviani ja oli minulle ilkeä. Hänen isänsä, pitkä postimestari oli ajoittaisjuoppo. Isän nukkuessa huumeessaan Gösta varasteli seteleitä hänen lompakostaan ja kätki ne Tähtipuiston pienen kesäravintolan kivijalan lokeroihin. Tämä teko minua kauhistutti, se vieroitti kisakumppanit ikipäiviksi.

Hämäriä ovat nämä muistoni siltä ajalta. Yläluokkalaiset olivat puolijumalia, minä vain pieni »kraparisti», jonka ylimieliset, samettilakkiset tupsuniekat jo olivat lumella kasvoja hieroen kastaneet »koulun uskoon». Normaalilyseon puinen rakennus sijaitsi aivan kulmittain vastapäätä kotitaloani. Olimmehan mekin mukana lumisotasilla eri luokkien välisissä, usein tuimissakin taisteluissa, mitkä saattoivat päättyä verisiinkiin otteluihin. Lyseon aidansolan luona kävi kuuma kamppailu, kiljuen kuin pienet punanahat me kraparistit ahdistelimme päämiehiä ja kuninkaita jääkovilla palloilla. Koulun kello kalkutti, neljännestunnin opettajat seisoivat juhlasalin ikkunoiden ääressä ja heristivät meille nyrkkejään, mutta mikään ei auttanut. Vasta kun Thermopylain sola oli vallattu, töytäsimme me luokkahuoneisiimme, istuimme penkeillemme verisin nenin ja kohmettunein käsin — ja saimme muistutuksia päiväkirjoihimme. —

Minä katselin nyt kotitaloni katolta Tähtipuiston pientä ravintolaa, mikä muistutti bambumajaa. Se näytti aina niin salaperäiseltä. — Puiston penkeillä istuivat nuoret parit kuherrellen. Silloin en vielä ymmärtänyt rakkautta. Näin katolta, miten koulupojat härnäilivät puolihullua kamreeria, joka polvistui heidän eteensä ja nimitti heitä kreiveiksi. Pojat olivat siitä hiukan mairiteltuja. Pian he lakkasivat kiusaamasta — ehkä he alkoivat huomata, että vähäjärkistä ei sovi ärsyttää. He eivät tietäneet, että arabialaiset kunnioittavat vähäjärkistä ja pitävät häntä pyhänä.

Olinhan minä lukenut Harun-er Rashid kaliifin Tuhannen ja yhden yön tarinoita kotimme salin hämärässä. Salin keskellä oli kysymysmerkin muotoinen leposohva ja sen keskikohdalla pieni, pyöreä pöytä, jonka ääressä hauskat sedät maistelivat iltatotiaan ja olivat iloisia. Ja siinä salinseinällä, eteisoven puolella, oli kuvanveistäjä Thorvaldsenin kuva, jonka lempeitä kasvoja ja sinisiä silmiä minä lapsena katselin ja opin niissä rakastamaan hyvyyttä ja sydämellisyyttä. Oven toisella puolella oli Kustaa Aadolfin kuva, jonka kehyksen yllä oli kullattu kruunu. Kuninkaan ylväs katse seurasi minua ihmeellisen itsepintaisesti astellessani salin permannolla. Majesteetillinen, tyyni mahtavuus johdatti mieleeni »Välskärin kertomusten» kirjavat tapahtumat ja taistelut.

Salin toisella seinällä oli kaunis, etelämaalainen, kultapuitteinen kesäkuva, sen etualalla oli puron yli johtava silta, nurmella pieniä pumpulinpehmeitä lampaita sekä pieni paimenpoika, joka niitä kaitsi, taustalla siintäviä kukkuloita, tuulimyllyjä ja punakattoisia taloja, jotka hohtivat heleässä auringonpaisteessa. Kuvan alla oli pitkä vanhanaikainen sohva, jonka koristeina oli kotkanpäitä. Koululääkäri B. kärkkyili aina tätä sohvaa sitä ostaakseen. — Sama korskean koppava herra komensi minut kerran, koulusta kraapattuani ja lääkärintodistusta hakiessani, näyttämään kieltäni hänen eteisessään monta monituista, mittaamatonta minuuttia, sillä aikaa kuin hän itse sisähuoneessaan pöllytteli ainaista sikarinpätkäänsä. Ajattelin, että kyllä minä sinulle nyt näytän kieltäni aivan julkisesti enkä enää nurkan takana. — Hän kärkkyili toisinaan portinpielessä seisten palvelijattariamme palvelukseensa. Humoristinen ja harmistunut äitini lähetti hänelle kerran katekismuksen, johon eräs kymmenennen käskyn kohta oli alleviivattu: Älä himoitse lähimmäisesi aviopuolisoa, palkollisia, karjaa, äläkä mitään hänen omaansa. Tämän kaiken takia olin oppinut tätä pataljoonan lääkäriä salassa halveksimaan, vaikka ennen olinkin ihaillut hänen sotilaallista ryhtiään ja hänen jäykkää harmaata leukapartaansa. Salimme kadunpuoleisella seinällä oli kaksi pitkää, korkeata peiliä, joista katsellen ihmettelin iloisia lapsonkasvojani. Pitkän kuvastimen vieressä oli etelämaalainen kuva, joka esitti nuorta, punahuivista vaimoa, lastaan olallaan kantaen, ruukku kädessä oli hän matkalla rantaan vettä noutamaan. Tätä taulua minun oli tapana ihailla päivän paistaessa huoneeseen. Se kuva synnytti nuoressa sielussani suloisia runokuvia.

* * * * *

Loikoelen hiljaa katolla uuninpiipun vieressä ja nautin omasta nuoresta voimastani ja nuoresta olemuksestani. Minä elän taas yksinäisessä Robinson Crusoen saaressa. Tahtoisin olla hänen »Perjantainsa», tahtoisin purjehtia pois kaukaisille merille kokemaan suuria seikkailuja. — Kuulin, miten talonpihallo tulleet toverini ärsyttävät kotitalon tallipässiä puskemaan päänsä tallinoveen. Kuulen, miten vanha Renki-Kustaa hakkaa vajassa puita. Sen vajan yläpuolella on heinä vaja, jonka apilantuoksuisissa heinissä olen uneksinut. Ja nurkan taitse kulkien on salaperäinen takapiha, jossa kasvaa suuria nokkosmetsiä, pistäviä palmuja. Toisen naapuritalon lännenpuoleiset korkeat ikkunat kiiltävät himmeinä illan puolihämärässä. Sieltä naapurista tuntuu hivelevä maalin tuoksu, sillä siellä on maalarinverstas. — Kuulen askeleita alhaalta kadulta, mutta ne tuntuvat hyvin kaukaisilta, sillä minä kuulen nyt ajatuksissani vain neekerien paljaiden jalkojen hiipivät askeleet sekä norsunluisten nilkkarenkaiden kaamottavan kalinan.

Minä tunnen pienessä nenässäni alhaalta leviävän paistin käryn, mutta minä en vielä ilmaise itseäni. Tahdon olla yksin mielikirjani ääressä. Luulevat kai taas, että minä harhaan yksin kotikaupungin ympärillä polveilevia metsäpolkuja tai »Puistoravintolan» kauniita rantateitä Vanajaveden vierillä, missä vietin varhaisimman lapsuuteni ajan. — Muistan siltä ajalta isäni, joka vei minua uimaan, ui minua selässään kantaen keskelle järvenselkää — ja sukelsi, niin että minä rupesin huutamaan.

— Olen jo päässyt siihen kohtaan kirjassa, jossa laiva lähestyy yksinäistä saarta ja pelastaa Robinson Crusoen. Minä hengitän helpotuksesta. Ja kohta minä purjehdin kotiin vanhanaikaisessa englantilaisessa kolmimastolaivassa Robinson Crusoen seurassa. Tähtipuiston pieni ravintola näyttää nyt suurelta kajuutalta, saksankuuset mastopuilta. Sen majan salaperäisyys minua hiukan kammottaa, ikäänkuin siellä olisi mustia merirosvoja, sillä olen kuullut, että kaupungin herrat sekä vääräpeluri ukko Selsten lukittujen ikkunaluukkujen takana petaavat siellä öisin uhkapeliä pitkien kynttilöiden himmeässä valossa.

* * * * *

Iloitsen nuoresta olemuksestani. Kuulin, miten Pokun kavio kolahtaa tallin permantoon. Kuulen ilakoivien toverieni askeleet, ne loittonevat poistuen portista. Tiedän, että Krankin veljekset, joista toinen oli kai saanut nimen »Athos», tulevat taas iltapäivällä kanssani urheilemaan ja kisailemaan. Minä en ilmaise itseäni. Ylläni hohtaa huimaava taivas, puisto levittäytyy eteeni vihreänä, vellovana Atlantinmerenä. Allani vanhat, vapisevat vaarit kulkevat katukäytävällä vanhanaikaisiin sortuukeihin puettuina. Kansliaherrat senaattorin oloineen palaavat virastoista. Näen »tervakukon», katontervaajan mustat kasvot. Näen hänen kulkevan hienossa, hetken lohduttavassa hiprakassa pitkin vastapäistä katukäytävää. Ehkä hän on käynyt postiljooni Lönnin mamman keittiössä, joka ilkkuillen on kysynyt: — No kuinkas tervakukko jaksaa? — Tulin vain kanaani kattomaan, on hän vastannut. Tai on tervakukko »Pitkällä sillalla» tavannut kaupungin viskaalin, joka on ärjäissyt: Oletkos sinä, tervakukko, taas pöhnässä! — Siihen on kukko virnuillut: Älä sinä, fiskus, minua sinuttele, en ole itteänikään sinutelin sitte viime maanantain. — Ja tuossahan vanha, hyvä ajuri »Limmi» (Lindberg), joka lapsena nosti minut Puistolassa »troskaansa», ajaa petkuttaa nyt vanha, kulunut kaakki edessään vanhoilla, ränstyneillä rattaillaan pitkin koluista, mukulakivistä katua.

Minä suljen kirjani, sillä olen jo salamannopeasti ahmien lukenut viimeisen lehden. Minä suljen silmäni, sillä auringonpaiste alkaa valoisasti väsyttää nuorta ruumistani. Minun on nälkä. — Vanha kirkonkello on lyönyt kolme kertaa. Kuulen alhaalta äitini huudon: »Tule syömään». Ja minä laskeudun hiljaa pitkin tikapuita pihalle.

VANHA RENKI-KUSTAA

Me olimme hyviä ystäviä, minä ja Renki-Kusti.

Hän oli vanhapoika, vanha oli meidän Pokummekin, jota hän tallissa hoiteli kuin omaa silmäteräänsä. Hän oli hiukan omituinen mies, nauraa hissutteli, kun hänelle ilveiltiin, erittäinkin palvelustytöt olivat leksottelevia. Hän asui yksin pesutuvan takaisessa renginkamarissa, venyi yksin vaatimattomalla vuoteellaan, joi jouluisin yksikseen vaarinkaljaa, kotitekoista sahtiaan. Muuten hän oli hyvänluontoinen ja yksinkertaisen vakaa. Huomasin, ettei hän koskaan välittänyt naisista…

Minä asuin viereisessä huoneessa, jossa toverien kera joskus soittelin kitaralla ja laulelin. Öisin tulipalon sattuessa kaupungissa minä jyskytin seinään palotorven ammuessa härän tavoin. Pianpa Renki-Kustaa saikin Pokun valjastetuksi vesitynnyrin eteen rattaiden kolistessa mukulaisilla katukivillä. Usein hän tuli ensimmäisenä perille ja sai jälkeenpäin palkinnon, josta hän oli ylpeä. Mutta sattui niinkin, että vesitynnyri oli katuojassa, kun hän hoputti hevosta.

Ajoittain hän ratkesi juomaan, silloin hän minua matkien kamarissaan lauleskeli vanhaa hämäläistä hääpolskaa:

    Ei ole ajat kuin oli ennen Suomess',
    musta kiulu peilinä ja muurikiuvas huoneess',
     sumfa riitirallaa — —

    Häitä pitis pirettämän, vaikkei pennii olskaa,
    ämmät hyppi, ukot hyppi oikein aika polskaa,
     sumfa riitirallaa — —

    Pappi oli paras vieras, istu saunan nurkkaan,
    emäntä se nenän alle oluttuopin turkkaa,
    sumfa riitirallaa, sumfa riitirallaa,
     sumfa, riiti, riiti, riiti, rallallalei!

Sitten hän saattoi hihkaista, että: »P….le!

Hih! Minä se olen herra Kustaa minä!»

Mutta toisin ajoin hän istui hiljaa huoneessaan. Hän oli niin uskollinen, ettei olisi nuppineulaakaan omin luvin ottanut. Ja portin hän aina sulki yöksi niin, että minä sain ryömiä sen ali tai kiivetä sen yli palatessani joskus öisiltä iloretkiltäni.

Kun hänelle tuli juomisen tuuli, hän usein tuli äidiltäni pyytämään »ulosseteliä». Äitini piti usein hallussaan puolet hänen vuosipalkkaansa, jottei hän sitä tuhlaisi. Mutta kun hän taas oli eroamisen puuhissa ja tiukkasi rahaa, niin täytyihän se todistus antaa.

— Miksi so Kustaa nyt tahtoo pois, eikös talossa ole hyvä olla? minä otelin.

— Kyllä, mutta minä tahdon nyt ulossetelin.

Ja lopulta minun täytyi antaa »seteli», johon piirsin, että Kustaa oli rehellisesti työnsä toimittanut, kuten uskollinen palkollinen ainakin. Hän myhäili hiukan saatuaan todistuksen. Joku viinaveikko, joutilas jätkä oli taas kehoittanut häntä vaatimaan palkkaansa. Kun hän oli sen saanut, hän hummasi puolen vuoden palkka taskussa. Hän oli yksinkertainen, hyvä mies, joten viekkaat toverit helposti saattoivat vetää häntä nenästä. Muutamien aikojen kuluttua hän tuli taas katuvaisena ja nöyränä, veristävin silmin pyytäen taas päästä palvelukseen.

Siten hän tuli olleeksi talossa renkinä yksitoista, kolmetoista eri kertaa. Palvelukseen palattuaan hän taas ajaa retuutti vanhan, lönkyttävän, yli kolmenkymmenen vuoden vanhan kotihevosen, vanhan, hiukan kiukkuisen ja inahtavan Pokun hännän yläpuolella kolisevilla rattailla ostoksille torille, leipurille tai asemalle.

Se Pokukin oli hiukan konstikas, oliko ottanut luontonsa Renki-Kustaalta vai Renki-Kusti vanhalta Pokulta. Molemmat olivat oikukkaita. Ei voinut ajatella toista ilman toista. Hevonenkin tahtoi aivan väkisin seisahtua leipuripuodin eteen, vaikka matkan piti asemalle. Ja takaistuimella Renki-Kustaa vain virnisteli, kun joku kadulla laski leikkiä tästä ajotavasta.

Kun Renki-Kustaa joskus ratkesi ryyppäämään, niin hän saattoi saada pienen kiivaan kohtauksenkin keittiössä palvelustyttöjen häntä härnätessä. Niinpä hän tyttöjen ja kyökkikarhun pilkatessa tarttui kerran kyökkiveitseen. Keittiöstä kuului kirkunaa, kun minä riensin sinne. Silloin minäkin suutuin, tartuin häntä käsivarteen, talutin pihan yli pesutupaan ja annoin pari vahvaa korvatilliä.

— Herra kulta, herra kulta, ei saa…

— No mitäs se Kustaa sillä tavalla naisia kohtelee! minä kivahdin.

— Ei saa, ei saa, en minä enää toiste… minä olen aina pitänyt nuaresta herrasta.

— No niin olen minäkin Kustaasta, mars vain nukkumaan huoneeseen!

Sellaista oli hänen menonsa elämässä, yksinäisen miehen, jolla ei ollut muuta iloa kuin ottaa joskus partakyynäriä ja olla, hyvä ja uskollinen talon vahti ja hevoshoitaja.

Kun talomme myytiin, niin hänkin joutui pois. Oli renkinä tupakkatehtaalla, jonka isäntä jollakin merkillisellä aineella sai hänet jättämään viinakset. Tapasin hänet toisinaan kaupungin kaduilla, ja hänen hämäläiset, siniset, rehelliset silmänsä loistivat lämpimästi kuin uskollisen kotikoiran, joka vartioi taloa.

Hän lienee joutunut kotipitäjäänsä, jossa vielä ukkonakin raataa pellolla.

Hän on joskus käynyt jälkeenpäin nykyisessä asunnossani minua tervehtimässä aina siistinä ja puhtaasti puettuna, silmissä sama sininen, lämmin liekki. Ja kun hän on mennyt, muistelen kaipauksella koulupoika-aikoja vanhassa pesutuvan takaisessa huoneessani, jonka seinän takaa kuulin Renki-Kustaan äänen ja hassunkurisen loilotuksen.

PELURI

Hänen huulensa olivat sinertävän paksut ja silmissä oli ahne ilme. Hän kulki pihallamme, hän kulki huoneissamme ja söi ruokiamme. Meidän vajassamme oli vanhojen rahojen kokoelma. Erikoisesti näkyi hänen mielensä kärkkyvän niitä. Kaupungissa huhuiltiin, että hän oli rikas, että hänellä oli paljon kultaa, hopea-astioita, hopealusikoita, tätä maailman tavaraa, joka pian tulee ja pian katoaakin.

Hän pelasi korttia kaupungin herrojen kanssa, aina hän voitti, aina hän osasi lyödä pöytään oikean valtin ja hänellä lie ollut pelitovereita, jotka merkkikielellään tai salaisilla viittauksilla auttoivat häntä uhkapelissä. Kerrotaan, että kun eräs venäläinen upseeri oli menettänyt kaikki rahansa, tämä pyysi häneltä joko takaisin lainaksi rahansa, jonka oli ottanut rykmentin kassasta tai antamaan hänelle revolverin. Silloin tämä viekas, kylmä ukko neuvoi häntä ostamaan revolverin. En tiedä, ampuiko upseeri itsensä.

Ukko Seisten oli ahkera onkija, ehkei juuri onkimisen takia. Hän sai aina kaloja, kun muut eivät saaneet mitään. Hänen talonsa rikastui, hänellä oli kaupungin ulkopuolella Hattulanselän varrella Mierolan sillan luona kalamökkinsä, jonka hän oli laatinut hyvin omituisen näköiseksi. Se näytti nukkekaapilta, jonka seinille oli piirretty ihmeellisiä, isoja kuvia ja oven yläpuolelle sana: Johorimoikkus.

Isäni oli iloinen, antelias ja tuhlaava luonne. Tuo tunnoton peluri huomasi kai isäni luonteen heikot puolet ja alkoi seurata häntä kuin varjo. Kun ulkoravintolassamme oli mitä vilkkain elämä, kun vaivoistamme, äidin ahkerista puuhista keittiössä alkoi kertyä hiukan varoja, niin ukko Seisten istui jossakin sivuhuoneessa pelaten korttia kuin näön vuoksi. Kun sitten ravintolavieraat alkoivat poistua ja elämä alkoi käydä hiljaisemmaksi, istuivat salapelurit lepattavien kynttilöiden ääressä korttia läiskien.

Isäni oli väsynyt illan työstä. Hän tahtoi laulaa ja laskea välitöntä leikkiään. Mutta nämä hämmähäkkiherrat istuivat vain sivuhuoneessa ja odottivat uhriaan. Ukko Selstenin kuiva leikinlasku veti isääni siihen sivuhuoneeseen kuin perhosen lentämään vasten liekkiä. Äitini varoitti turhaan ja läksi huokaillen nukkumaan. Kun hän aamulla heräsi, olivat vieraat poissa, koko illan tulot poissa, viimeistä penniä myöten. Tämä viekas, laskeva ukko Seisten tartutti isääni pelihimon, hän viekoitteli isän kaikenlaisiin rahaselkkauksiin. Hän oli kotimme paha henki.

Tapahtui sitten, että ukko Selstenin hyvä vaimo kuoli. Nyt seurasi käänne, oman kohtalon kova isku ja sen surkea seuraus. Seisten huomasi elämänsä yksinäiseksi, häntä oli tyydyttänyt rikkauksien kokoaminen väärällä tavalla. Niin toi elämä hänen tielleen naisen, ruman ja raihnaisen, honottavan, juopotelevan ja juonikkaan. Entinen rauhallinen kotielämä muuttui nyt ukko Selstenille maalliseksi helvetiksi. Kun hän ei saituudessaan myöntänyt uudelle vaimolleen rahoja, tämä alkoi häneltä varastella. Vei hopeamaljat, hopealusikat ja möi ne salaa. Vaimo kävi kuin kurja kummitus kaduilla likaisine hameliepeineen. Ukko Seisten piti häntä viisaana ja ihaili muka hänen terävää järkeään. Ja niin alkoi vähitellen ukko Selstenin väärällä tavalla ansaittu omaisuus huveta. Hänen täytyi myydä talonsa.

Kävihän se ukko Seisten vielä kalassa, sai joskus hauen, useimmin vain särjen, joka ei kelvannut kissallekaan. Ja niin alkoi kaikki rappeutua. Kaupungissa alkoi liikkua huhuja, että ukko Seisten muuttaisi kaupungin ulkopuolelle pieneen mökkiinsä. Sinne hän muuttikin. Ukko Seisten istui onkivapa kädessä virran luona, mutta harvoin kala enää tarttui hänen onkeensa. Kalatkin alkoivat häntä kartella.

Hän möi pianonsa äidilleni. Hän sai viekkaudella isäni kuoleman jälkeen, jolloin talomme oli vararikon partaalla, vanhojen rahojen kokoelman myytäväkseen. Möi sen hyvästä hinnasta ja pisti suurimman voiton omiin taskuihinsa.

Senkin jälkeen hän toisinaan vielä kävi talossamme, hän söi päivällispöydässämme, hän huokaili ja katsoi välttelevin katsoin äitiäni ja sanoi, että kaupunkiin johtava, maalta nouseva mäki tuntui hänestä viime aikoina raskaalta. Hänen vaimonsa kuoli. Jonkun ajan kuluttua hän itsekin kuoli. Kuolinpesässä oli tuskin penniäkään.

Lapsen vaistoni ja hellän äitini hyvän sydämen sytyttämä henki vaikutti, etten koskaan ole voinut kärsiä uhkapeliä missään muodossa. Koulupoikana kanootilla soudellessani olin jo muuttanut nimen »Johorimoikkus» nimeksi »Nuoli». Olen sen jälkeen purjehtinut monessa elämän kovassa myrskyssä, joista olen kuin ihmeen kautta pelastunut. Olen oppinut halveksimaan ja karttamaan kaikkia vääriä pelureita, joille ihmisten kohtalo ei merkitse mitään. Heidän käy kuten käy:

    »Ken tutkii suuret tuskat,
    mi pistää ihmisrintaa,
    ei pelaajilla viimein oo
     ees ruumisarkun hintaa.»

OISPA PURSI JA…

    Motto:
    »Gaudeamus igitur, juvenes dum sumus!»

Tuskin olin päässyt lapsenkengistä ja nappikuoppapojan pikkusaappaista,kun niinä aloin haaveilla itselleni oikeata purtta kaarnalaivojen ja lastuproomujen sijalle. Ne olin jo aikoja sitten hyljännyt. »Johorimoikkus»-kanoottini takia. Oispa pursi ja punapurjeet…

Puistoravintolassa, »Parkissa» kävi toisinaan Eekmannin setä, eräs linnan vankilan vahtimestari, rokonarpinen, sepelipartainen, entinen merimies. Hän osasi oivasti jaaritella merimiesvalheitaan ja rosvojuttujaan kaukaisista maista ja meristä. Hän pani pienen pääni aivan pyörälle, minä ruinasin ja pyysin kunnes äitimuori suostui siihen, että minulle Turusta serkkuni toimesta hankittiin oikea saaristopursi. Mikä riemun runsaus täyttikään levottoman, myrskyävän, nuoren mieleni, kun se vene saapui, kun vanha Renki-Kustaa sen rattailla kuljetti asemalta kaupungin puiston kiviselle rantalaiturille.

Se pursi oli harmaa, hiukan kiikkerä, sentään tarpeeksi leveäpohjainen. En malttanut edes syödäkään, kun jo lähdin sillä suutelemaan. Aironvarret olivat pyöreät, kahden hankanappulan välissä niillä piti kiskoa, ne luiskahtivat käsistäni. Pian minä sentään totuin veneeni oikkuihin ja tapoihin.

Olin aina naureskellut ryssien soututavalle, ne kun huitoivat ja huusivat eivätkä saaneet venettä mihinkään, vain pyörimään keskellä järvenselkää. Saattoipa siinä kieppua kymmenenkin solttua, kun iso, raskaskulkuinen lotjavene oli vedettävä maalle. Ne kirkuivat ja riuhtoivat oman mielensä ja metkunsa mukaan eri ajalla ja eri tavalla. Sen sijaan olin aina ihaillut harvasanaisia hämäläisiä, vahvoja miehenjurreja, jotka kämmeniinsä sylkien sekä rohkaisevia perr-ärriä parrasta päristellen, yhtaikaa kiskoen tempasivat veneensä kokan korkealle maalle niin, että hurahti. ►— Soutelin nyt ohi lehmuksiselta niemeltä kohoavan Vanhankaupungin, siinä kummulla oli jälellä enää vain kaksi, kaksikerroksista, punaista, taitekattoista talovanhusta vanhanaikaisin ikkunoineen. Joskus iltaisin kuului sieltä jostakin yliskamarista kapellimestarin torven törinä. Soutelin eteenpäin ohi talon lähinaapurien, rumien, luderuskeitten, venäläisten kasarmirakennusten. Sieltäpäin levisi ilkeä lian ja tökötin haju yli järven, vastapäiselle Sairion möljälle, jolta »Roine» laiva lähti länteenpäin polskuttaen vettä ruosteisella potkurillaan. Sahan rannalta tukkiponttoolta kuului tukkipoikien haikea haitarin voihkiva soitto. Hevonen huiskutti laiskasti häntäänsä pärepilttuussaan; vorokilla hohtivat kuivumaan ripustetut, punakirjavat paidat. Airoilla kiskoen pääsin minä nyt linnan rantaan. Vanajaveden rantakalvoon kuvastuivat Birger Jarlin linnan kahdet tiiliset, neliskulmaiset tornit mustine peltikatteilleen. Ne tornit näyttivät alhaalta katsoen huimaavan korkeilta vasten kesäistä helotaivasta. Pilvet purjehtivat yli kotikaupungin, rantatalojen, mäkikatujen, lyseorakennuksen sekä valkean kupukattoisen kirkon, jonka palovartijakojun harjalla kimmelsi kullattu risti, johon auringonsäteet taittuivat. Ylempien talojen pihatarhoista tulvehti tuores, kesäinen tuoksu pyöreän kaupunkikummun laelta. Kaupunki näytti isolta muurahaiskeolta, jota poikittaiset ruudut ja vihreät lehdon läikät leikkasivat.

Tori kirkon alla oli valossa, sen kummallakin puolella seisoivat juhlallisen jäykkinä, kuin kivettyneinä lainvartijoina valkea residenssitalo sekä sitä vastapäätä raastuvan rakennus, jonka ohi vieri valtaväylä katua pitkin ylös mäkeä ja siltä alas puisen »Pitkänsillan» yli. Tuonpuolisen sillanpään kummastakin korvasta kohosivat valkea lääninsairaalarakennus sekä valkea kruununmakasiini. Ne puhuivat siinä ikäänkuin mykkää kieltään nekin, elämänleivästä ja elämänkivuista. Sillalta kuului kuormahevosten kumea kavioitten kopina, siltakaarien alta sukeltautuivat esille hinaajalaivat. Tänpuolisen korvan sivulla törrötti kaksikerroksinen, tulenarka, puinen »Hotel de Ruckle» pilanimen saanut kurjuuden ja paheen pesä, minkä rotanlokeroista häijyimmät hummeripojat hyökkäsivät pimeässä normaalikoululaisten, »norssien» ja »kraparistien» kimppuun. —

Kaupungin ympärillä levisivät suoniityt ja metsien vihreät mäkirannat, häämöittivät harmaat maantiet, suot syksyisin suitsuttivat sumuaan yli kaupungin kattopiippusavujen.

Sellaiselta näytti kaupunki seistessäni harmaan linnanmuurin vanhalla rintavarustuksella tai käydessäni Portoksen ja Aramiksen seurassa tapaamassa vankilanjohtajan poikia, Attea ja Jammua heidän huoneessaan.

Vankilan järvenpuolisella pihalla, linnan jylhän graniittisen kivijalan lähellä, korkean, puisen piikki-aidan sisällä harmaa naisvankien jono kiersi kehäänsä kuin vaeltavien sielujen kulkue Danten helvetin ylimmässä, yhdeksännessä osassa. Toivottomat kulkijat tuskallisille kasvoineen hengittivät hetken helpoitusta ulkoilmassa tai virnakoivat siinä jonossa salaista merkkikieltään kuiskaten kevytmieliset kadun kasvattisisaret. He huiskuttivat kasarmin pihalla seisoville rivosuisille ryssille. Uuden vankirakennuksen ikkunaristikosta vilahti joku pää, joka ehkä ajatteli, miksi ei päivä koskaan lasko itään yli vankiloita yhdistävän »Kyynelten sillan», tai ehkä ei se kummituksentapainen pää enää ajatellut yhtään mitään.

Linnan työ vajasta kävin etsimässä Eekmannin setää. Hän naureli veitikkamaisesti iloiselle purjehdusinnolleni. Hän oli jo tilannut purjekankaan, jonka hän oli luvannut minulle neuloa, hän oli jo ostanut kankaan syrjänuorat, reivinyörit sekä muut tarpeet. Pian olimme alhaalla venerannassa, setämestari mittasi mastopuun, purjepuomin, liivaripuomin pituuden ja lupasi viikon parin kuluttua saada purjeet neulotuiksi.

Öin päivin odotin sitä jännittävää hetkeä, jolloin saisin pullein purjein viiletellä synnyinseutuni sisävesiä. Ja eräänä päivänä minä näin harmaan veneen valkein purjein ohjaavan puiston laiturille. Se tuli minua kohden kuin rohkeiden ajatusten kuningaslintu, sadun suuri joutsen. Minä viskauduin veneeseen ja setä alkoi minulle heti neuvoa purjeiden jaloa käyttöä. Hiljaisen tuulen virissä minä pian jo itse tartuin peräsimeen, kiinnitin liivarin kontit vetosolmulla venelaidan takaluukkuihin, puominuoran pään minä jätin polvilleni voidakseni puuskan pusertaessa irroittaa purjeen. Kiristin puomia lähemmäksi perätuhtoa ja painoin ylpeästi jalkapohjani vasten alihangan pohjakaaria, kuten olin nähnyt sorminäppärän sedän tekevän. Purje paisui, vene kallistui, kokka kohisi ja kohosi, katseeni kohosi kohden mastonhuippua, pitkin pullistuneen ison purjeen pirkkelitankoa, ajatuskin kohosi hetkeksi kohden korkeata avaruutta…

Pian minä yksin uskalsin uhmata pieniä puuskia, risteilin edestakaisin vastarantaa kohden. Ratavallin takana seisoi rinteellä valkeapartaisen, pitkän platsmajorin helakka huvilla. Purjetta kääntäessä sain nopeasti juosta kokkaan korjaamaan nuoriin takeltunutta, lepattavaa halkaisijaa, juoksin taas takaisin peräsimelle ja ponnistin yhä ylös tuuleen, lahdenpoukamasta poukamaan, kohden kotikaupunkia. Siellä minä salmessa pahemman puuskan tullessa annoin kuohujen vyöryä yli laidan niin, että puominpää viisti vettä ja masto kallistui. Minä riemuitsin siitä, että rantakäytävällä kulkevat ihmiset seisahtuivat pelätessään purteni kaatuvan. Kokka kohosi kuohuista, myötätuulta purjehdin minä taas kuin mikäkin morisissi kohden puiston kotirantaa.

Päivä paahtoi poskeni vaaleanruskeiksi, paahtoi mieleni kiihkeäksi, karaisi nuoren tahtoni ja tarmoni. Päivät pääksytysten minä vain velloin vesillä. Kun ei tullut tuulta, annoin purren kulkea omia teitään, makasin purren pohjalla selälläni ja katselin pilviä, jotka näyttivät isoilta purjelaivoilta aavoilla valtamerillä. Niillä merillä oli korallisaaria ja neekerikyliä, bambumajoja, kummallisia, valkoisia karavaaneja, lohikäärmehirviöitä, jättiläisstrutseja ja kiiltäviä keidaskaupunkeja. Ja sitten näin minä suuria pumpulipilviä, ne olivat kuin yliluonnollisia lampaita. Joku valkoinen olento, ehkä itse isä Jumala kultareunainen kruunu päässä ajeli niitä taivaanportista sinistä siltaa pitkin tummaan karsinaan. Minä nukahdin laineen liplattaessa, ajatukseni kulkivat unessa omia teitään. Minä heräsin siihen, että kokka hiljaa liukui kaislikkoon ja tarttui liejuun. Airolla sain työntää ja irroittaa. Kun saavuin kotiin, olin nälkäinen kuin nuori susi, kovakourainen ja kopelo syödessäni ja puhuessani kovaääninen. Huomasin, että äitini iloitsi minun nuoresta voimastani, iloitsi vereni kuohunnasta ja uskaliaisuudestani. Minä olin yksinäisten purjehdusmatkojeni jälkeen käynyt, ikäänkuin vieraissa maissa, omissa unelmissani, olin purjehtinut kaukaisia meriä kuten eräs setäni, joka ei koskaan sieltä palannut.

Nukahdin illalla raskaasti kuin tukki ja heräsin aamulla herkkänä puiston peippojen iloiseen liverrykseen. Tuskin olin syönyt, kun jo juoksin rantaan ja nostin taas purjeeni mastoon. Minä keikuin keulassa ja lauleskelin veneenlaidalla istuen:

    Oispa pursi ja punapurjeet,
    jolla mennä merten taa,
    sieltä tuottaisin kullalleni
     ko'on kultaa ja hopeaa…!

Peräistuimen alla oli minulla eväspaperissa hyviä voileipiä, olin hyvällä tuulella, vasten kaikkia tuulia ja kaikkia suuntia minä nyt päätin lähteä Columbus-matkalleni. Minä risteilin pientä salmea ja rautatiesiltaa kohden, kahisevan kaislikon ohi sekä vihreänvipevän, nurmisen mäen ja sen humalistomajan. Siinä vihreässä majassa minä olen istunut pienen, vihreän pöydän ääressä katsellen tukkilauttaa. Paperi oli pöydällä, jolle olin jotain piirtänyt — ensimmäisiä runoyrityksiä kai, tuulen vietäviä. — Näin nyt edessäni rautatiesillan pollarit.

Jätin taakseni mustikkamaan, syrjään vasemmalle, omituisen »Paraplyy»-majan, sateenvarjon kaltaisen, ison, puisen pilarimajan. Sen sateenvarjon varren alapäähän oli kiinnitetty pyöreä pöytä. Se »Sateenvarjo» oli kuin mikäkin iso kärpässieni pienten tanssivien tonttujen keskellä. — Sen pöydän luona seisoi usein aamulla se kummallinen, poskipartainen eversti Colliander. Hän oli työntänyt maalaustelineen rinteen tervakukkamättääseen, sanajalkojen alle, jotka näyttivät suurilta palmuilta tai jättiläisviuhkoilta. Hän piteli toisessa kädessään värilastaa ja piirteli toisella kädellä valkoiseksi sivellylle kankaalle pilviä, puita, rautatiepenkereen horsmia ja keltaista, kiiltävää santaa. Sen kullan takaa näkyi niittylatoja ja mökki vuoren alla. — Olipas se ihmeellinen taituri se eversti. Iltaisin hän taas oli ihan kuin toinen mies, kuin muotonsa muuttanut, suuri sotasankari, joka kultakalunat olkapäillä valkoisella parivaljakolla ajeli alhaalla rantatiellä sen saman Sateenvarjon ohi. Hevosten kaviot kipenöivät, ajurinistuimella könötti kookkaana ja korkealla, kädet ojona ohjaksissa pitkäkauhtanainen ja mustapartainen kuski, jolla oli riikinkukon höyheniä mustassa pyöreässä hatussa. Tomu pölähti ilmaan ja punertui auringon laskiessa, kun ylhäältä keilaradalta kuului raskaiden pallojen pauke sekä keilapojan kimakka huuto: lant vör otta, rinkskuuran kunk, viinryk, heela pataljoona, hurraa! [Slant för otta, kringskuren kung, svinrygg, hela bataljon, hurra!] Olinhan minä itsekin kieppunut keilapoikana isäni vyörytellessä setien seurassa isoja palloja. Kun isäni kaatoi koko pataljoonan, olin minä kovin ylpeä tästä heitosta. Minulle heitettiin piikki, milloin markkakin. — Mutta ne kuskin höyhenet, ne höyhenet, niitäkös kelpasi vielä kauan katsella!

Muistini hetken näky katosi, kun minun täytyi kallistaa purteni laitaa päästäkseni rautatiesillan alitse. Niiden yläristikkojen kautta minun oli pojan paapattina pitänyt puikkelehtia alas kivipylvään reunalle onkimaan säynäviä. — Purjeeni sai vauhtia, pienet, mustat vihurit vilisivät silmissäni, kuin pienet kiemurtelevat käärmeenpoikaset vedenpinnalla. Näin Karlbergin kartanon kauniit, lehtoiset rannat, luovin ohi rantojen, rannalta vastarannalle. — Rannoilla kasvoi silloin pillistöjä, niiden läpi vedin ennen lapsena uistinta isäni kanssa, uistin takertui usein pillinpäihin, joita kasaantui veneen kokkaan enemmän kuin haukia. Jo järki, sano särki, kun kiiski ahventa söi, sanoi aina ratavahdinpoika sylkiessään matoa. Katsoin hetkeksi taakseni. Ratavartijanpoika oli nyt luultavasti Vähikkäläntorpan suutarinverstaassa katselemassa pikilanganvetoa ja lestintekoa. Siellä verstaassa tehtiin pikkulasten kenkiä ja miesten saappaita. Sen suutarinmökin takana, kivikkoisella pikkukukkulalla oli oikoa katinkultalinna, joka lapsien leikkiessä kimmelsi tuhansin kitein. Ne kultakimpaleet pistivät meidän pieniä, ruskettuneita ja hierottuneita jalkojamme; siellä oli sisiliskoja, siellä oli kärpässieniä sekä isoja punaisia puolukoita pienillä mesimättäillä. Kun oli noustu sen koillisen mäen laelle, näki pienen pojan pieni, sininen silmä laaksoja, sotkemattomia soita, ja kaukana, hyvin kaukana sinisiä vaaroja. Jos se sininen silmä jäi ylöspäin tuijottamaan, niin sininen, korkea avaruus ihan huimasi. Mitähän sen avaruuden yläpuolella mahtoi olla, mitähän mahtoi olla sen sinisen vaaran takana, Parolanleirin nummien takana? Iltaisin puiston kesäravintolan vinttikamarissa, lattiavuoteella maaten minä kuuntelin leirin iltatoitotusta. Ja mitä sen toitotuksen takaa mahtoi kuulua ja näkyä? Metsän outo humina ja kaukaiset korvet, korpinäyt ja koppeloiden komeat kotkotukset. Puiston kiviraunioiden pienten kivitaskujen hellästi piipittävät äänet muistin siinä samassa. Hakalantorpan luhdin minä muistin sekä katsetta vilvoittavan nurmen vihreyden rannalla. Muistin isäni, muistin minun ja isän vierekkäin maanneen nurmikolla viilipunkan ääressä. Se valkea viili tuntui niin puhtaalta ja makealta, kun isäkin sitä söi nauraen ja viikset olivat piimässä.— Isäni lapsuudenkuva haihtui himmeyteen, kun ohjasin purttani kohden Kirstulansalmea. Sen kautta minä tahdoin päästä ahtaasta, kivisestä salmesta, jonka niemeen kiviraunioille oli kasattu kalkilla valkaistu kummeli. Nyt minä jo pääsin Hattulanselälle, näin kaukana suippotornisen kirkon ja sen yläpuolella mustan pilvenlongan. Nyt minä sain hyvän laitatuulen, ei minun enää tarvinnut luovia ahtaiden salmien kautta. Näin Hattulanselän rannoilla kohoavat vanhat, valkeat, kunnioitettavat kartanot puutarhoineen, joiden kaari-ikkunoihin nyt lankesi tumma varjo. Varjo ennusti pientä myrskyä. Minä pieni ponnistin nyt pienessä purressa, vihurit alkoivat vinkua ympärilläni, nyt ei ollut leikkimistä tuulen kanssa. Hellitin koutia, kuohut kohisivat kokassa, eivät ne nyt silkkinä sihisseet veneen sivuilla ja ruorisaranan ympärillä. Nyt oli totinen tosi edessä, vastassani oli tuulia, joita en vielä tuntenut. Silloin jotain paukahti avaruudesta Aulangonvuoren takaa. Taivas ei ollut nyt lampaanvillanvalkoinen, se oli vihainen kuin satasarvinen, mylvivä härkä, se puski pilviä, ammui ja ampui, sen sarvet salamoivat. Minä olin tuulen varassa kohonnut Varassaaren kohdalle. Sen synkkä, kuusikkoinen niemenkärki näytti nyt vielä synkemmältä, saaren nimi oli jo lapsena ahdistanut mieltäni. Siitä saaresta kulki tarina, että varas oli kerran soutanut sen rantaan luullen sitä mannerniemeksi, oli juossut metsään kuin itse paholainen pimeään. Ranta-aallot olivat paiskanneet veneen takaisin järvenselälle, varas ei osannut uida, pitkillä, mustilla varaskynsisaappaillaan oli kelju loikannut liejuun, takertunut siihen kuin omaan konnankoukkuunsa. Niin saatiin kiinni se suurvaras.

Mutta oli minulla mielessä iloisempiakin muistikuvia. Saaressa oli pieni kalamaja, jonne kaupungin sedät tekivät kalaretkiään, onkivat kaislikkojen reunoilla ja laskivat pitkääsiimaa viistoon pitkin Hattulanselkää. Setä Selsten oli usein mukana kokemassa — ja isänikin. Minä sain pujotella matoja ongenkoukkuihin kuten erään toisen sedän, oluttehtailijan isompi poika, saimme soutaa niin, että rakkoja oli käsissä. Pienenkin piti pinnistää, sillä isä oli väkevä, oli ankara ja kiivas mies, samalla niin hyvä, herttainen ja hilpeä, kun oikea pietarinkalansaalis oli saatu rantaan. Soutamisen jälkeen olikin hauskaa katsella kalamajan uunin tulta ja kalakeiton kiehumista koukulla riippuvassa padassa, hauskempaa oli lippoa leukoihinsa omia onkimia kaloja, kun sedät maistelivat jotain kullankeltaista teevettä, niin, ja kertoivat meheviä juttuja hohottaen niin, että vatsat hyllyilivät.

Salaman tavoin välähtivät pienissä aivoissani nämä lapsuuteni kirkkaat kuvat ohjatessani venettäni Varassaaren ohi. Varastaisiko sen saaren minussa herättämä kauhu minulta nyt minun nuoren voimani ja tarkkuuteni? Silmä tähysti tiukkana yli kokan, samassa silmänräpäyksessä täytyi vilkaista sivuille vihaisempien vihurien tuloa. Saaren suojassa sain sen verran lepoa, että ehdin ruveta kääntämään purjetta, minä juoksin kokkaan, pursi alkoi ajelehtia, ei tahtonut totella peräsintä. Mutta kovalla ponnistuksella sain minä vihdoin purteni kääntymään. Ohitseni vilahtivat rannat, valkoiset kartanot; valkoiset kuohut kohottivat perätuhtoa. Veden vihainen voima oli takanani, kulkuni oli kuin vaarallinen pilvenlento, syvyys minua enemmän peloitti kuin taivaan salamat. Mutta minä muistin setä Eekmannin neuvon, hellitin purjenuoraa ja ohjasin vasten tuulta. Minua ohjasi onni, minua ohjasi itse elämä, elämä, joka tahtoi karaista luontoani keskellä uhkaavia kuohuja. Minä viiletin ikäänkuin siivillä lentäen ohi niemien ja vaarallisten karien. Kuin onneksi ei mastonhuippu taittunut rautasillan kaariin, kuin onneksi, joka aina on minua elämässäni seurannut. Näin humalistomajan kuin usvassa ja unessa, näin keilaradan, jonka isot raskaat pallot usein olivat vyöryneet alas rantaveteen. Sade kasteli puhtaat purjeeni läpimäriksi, minä ajoin purteni laiturinrannan liejuun, käteni heltisi ruorista kuin helpotuksesta, isopurje puomeineen levitti kuin väsynyt, valkea siipi kärkensä rannalle.

Minä nousin rantakivelle. Puiston rannanpuut kohisivat, pahkakuoriset oksat taipuivat notkahdellen, kuin kumartaen jollekin tuntemattomalle voimalle.

Olin viluissani, hampaani löivät loukkua, koipeni olivat kankeat. Eväspussini oli kastunut, en ollut ehtinyt syödä, oli jäänyt onkimatta säynävät, särjet ja sen semmoiset. Niitä olin ennen osaksi itse vetäissyt vavallani, osaksi saanut ratavartijan pojilta, joiden kanssa minä toisinaan ajelin resiinalla veivaten yli rämisevän rautasillan. Pajukoukkuun pistetty, pieni kalakimppu kädessä viipottelin minä kotiin, olin minä nyt mukamas oikea onkimies, kun äiti oli ihailevinaan minun suurta saalistani. Sain jälkeenpäin maksaa vaihtosäynävät voileivillä, joita äidiltä pyysin, kanniskellakseni niitä ulkona odotteleville onkipojille — ja äiti ihmetteli minun pienen vatsani suurenmoista ruokahalua. En kai koskaan saanut erikoisen isoa kalaa, en haikalaakaan, hummeripoikien mielikuvitussyöttiä. Kravustaminen oli minusta mieluisampaa huvitusta, rantatulilla poikien kopistellessa krapuja nokkosten sekaan koppaansa. Oli siinä jotain merkillistä pienten miesten iloksi, kun kravun sakset pistivät pieniä jalkoja elokuun iltoina, kun kuu paistoi kuin kummallinen, täplikäs jättiläispannukakku pulskan, valkopartaisen platsmajorin huvilan takaa. Minä juoksin näiltä retkiltäni kotiin vinkaisten ja viheltäen ylös mäkeä ravintolan etupengermälle, jonka keskellä pylvään päässä oli lasipallo. Kun siihen painoi pienen nenänsä, niin se suureni nauriin kokoiseksi niin, että oikein nauratti. Olin ruskea kuin intiaani, mohikaani, jolla on sata sulkaa päässä, kiitävä ratsu, pampasaavikolla puhvelihärkiä, tomavaakkivyöllä voitettujen irokeesien pääkalloja, päänahkoja ja muita mitättömiä hepeneitä.

Mielestäni olin nyt muka voittanut myrskyn. Eekmannin sedän neuvoa noudattaen olin ennen käärinyt kiiruusti purjeet kokoon, nyt ne jäivät leväälleen lepattamaan. Ranta-aallot heittivät hyrskyjä kivilokeroihin.

Minun oli jo hirveän nälkä, likomärkänä juoksin kotiin.

Taivaan puhvelihärkä ammui jo kauempana jossain Sairion möljän takana. Harmaa, hiljainen sade alkoi nyt viistoon vihmoilla yli puiston tekoraunioluostarin. Seitsenkirjava vesikaari kohosi kuin puolipyöreä päärlyportti yli kastuneen kaupungin.

Korkeudestaan katseli sitä nyt kaksi tornia kuin kaksi ritarivanhusta ruostuneine rautahaarniskoineen ja kypäriristikkoineen, joiden silmäreijissä nyt kimmelsi salattu kyynel — ehkä siksi, että ne nyt saivat olla vanginvartijoina. Linna oli ajan myrskyjä uhmaten pysynyt melkein muuttumattomana. — Päivä oli alkanut pilkistää pilvenraosta.

Mielessäni alkoi liikkua ja läikkyä niin pian kun minä aamuisin juoksin rantaan ja näin paaluun kiinnitetyn purteni. Toisinaan minä vajasta olallani kannoin maston purjeineen rantaan, toisinaan minä hain ne pajupensaiden alta, jonne ne olin piiloittanut. Se pursi keikkui siinä laiturilla kuin mikäkin varsa, kaula kenossa kuoppien ja kaappien hiljaisessa aallokossa, ikäänkuin se olisi odottanut minua päästäkseen pois karsinastaan. Olinhan itsekin sellainen raju, kesytön orivarsa, vereni vilkastui purjeita levittäessäni, niiden valkeus häikäisi minua, kun vielä aurinkokin paistoi ja koko lahti loisti pienten lakkapäiden loiskuessa vasten veneen laitaa. Kun iso purje hulmahti, kävi minussa humaus, ja niin me molemmat ystävät, minä ja minun purteni vapaina temmelsimme aalloilla.

Ja suven henki liikkui vetten päällä, rantatuomien ja pihlajien tuoksut tulvehtivat peräsimen vanavesille. Pensasaitojen reunustamilla rantakäytävillä kulkivat kaupungin neitoset suvisine, taivaansinisine puseroineen vaahdonvalkeat päivänvarjostimet käsissä. Ne istuivat kivilaiturin vihreällä penkillä ja odottivat minun tuloani, ne pyrkivät purteeni. Ylpeänä minä taas lasketin lakkapäille, tahallani minä annoin vihurin kallistaa venettä, kuohut kohahtivat yli laidan, ne kastelivat minun saappaani, ne kastelivat neitosten valkeita kenkiä ja hameenliepeitä, ja minä naurelin, kun he kirkuivat peläten hukkuvansa. Minä väänsin ruoria ja painoin purteni päin tuulta niin, että laita kohisten taas kohosi vedestä, ja neidit hengittivät kalpeina helpotuksesta. —

Toisenlaisiakin sisäisiä näkyjä loihtii mieleni. On kesä-ilta, juhannusaatto tai elokuun kuutamokarnevaali. Veneitä vilisee puiston lahdella, siellä on kaupunkilaisia pikkuporvarisperheitä eväsvasuineen ja kahvipannuineen. Tuli palaa kivien koloissa rautatiesillan vastapäisessä niemessä, keilapallot paukkuvat. Kokkolautalle, keskelle järveä on pystytetty neljä tervatynnyriä, viides niiden harjalle, ympärillä risuja ja katajapensaita. Rannalla kuhisee kansaa, puiston tomuista mäkeä pitkin nousee ja ratisee ajurin rattaita. Näen kaupunkilaisherroja, Parolan ratsastavia leiriupseereita, joiden hevosia minä joskus taluttelin saadakseni säästöön pikkurahoja. Hienoja herroja ja vallasrouvia istuu Puiston verannalla, pylväitten välissä loistaa monivärisiä paperilyhtyjä, terrassilla soittaa rykmentin soittokunta. — Äitini kertoi minun polvenkorkuisena seisseen kapellimestarin vieressä matkien kädelläni tahtipuikon heiluttamista. Sama kapellimestari istuu kai soiton väliajoilla tarjoiluhuoneessa ikkunapöydän ääressä isäni kanssa, joka puhelee outoa kieltä, saksaa, sen puikonheiluttajan kanssa. Minä tiedän, ettei se kieli ole katupoikien kontinkieltä eikä salolaisten siansaksaa vaan oikeata saksaa, sillä isäni on opettanut minua laskemaan jo kymmeneen saakka: ein, zwei, drei… Ison salin nurkkapianon ääressä isä on opettanut minua myös rimputtamaan Hellmanin, siis ensimmäisen oppi-isäni Ukko Nooa-laulua — siinä alle kymmenen korvissa ollessani. Isän taivutellessa vastahakoisia sormiani, olen ihmetellen katsellut isän lämpöisessä kämmenessä, pulleiden, sinisten suonien syvänteessä riippuvaa vihreätä ankkurinkuvaa. On tainnut seilata isäkin vierailla vanavesillä, taitaapa osata englanninkieltäkin, koskapa olen kaupungin kotitalon ullakon arkusta löytänyt kielioppaita, kummallisia kirjasin-koukeroita, joita en ymmärtänyt… Siellä arkussa oli muutakin kilua, kalua ja kamaa, oli jos mitäkin aarteita, irvistäviä naamioita, kotiljongeja, ryssäläisiä, kullattuja virkanappeja kakspäisine kotkineen, kellastuneita, tanskalaisia operettilaulukirjoja, harvinaisia postimerkkejä, koukeroisia kynttilänjalkoja ja vanhoja, ruostuneita rahoja.

Sivupöydässä istuu Eekmannin setä Selstenin sedän ja Selanderin, kaljukuhmuisen kievariukon seurassa rupatellen Eeklunnin Kallen isän kanssa. Hän kulauttaa rokonarpiseen poskeensa jotakin kipparinkermaa, nenä tuhisee ja silmät kiiltävät niin kummallisesti, kun hän sivelee sepelipartaansa ja naureskelee. Siellä puistoravintolan salissa tanssitaan puolalaista masurkkaa ja franseesia, keittiön seinäovessa on oksareikä, josta minä salaa saan katsella tätä sirouden ja nuoruuden ihanuutta kuin kuvakaappia. Minä muistan samalla hetkellä, miten isäni Seurahuoneen suuren salin vieruskamarissa jouluna esitti meille lapsille marionettiteatteria, siirteli keikkuvia, kukkuvia, kiekuvia nukkeja ja sai ne vatsapuheillaan juttelemaan keskenään ihan hullunkurisesti niin, että meitä lapsia oikein kutkutti ja kikatutti. Tai miten hän myöhemmin joulu-ukkona kömpi esille kotitalomme salinovesta, kun tähtipojat valkein mekoin pahvikruunut päässä ja kullatut puumiekat vyöllä isoa paperitähteä kantaen jo lauloivat keittiössä murjaaneista ja itämaiden tietäjistä, pukintaljoihin kääriytyneen pojanjullin ryömiessä lattialla kilikello kaulassa. — Mutta eihän nyt ole joulu kaupungissa, nyt on Puistossa mittymaaria. Katsos, kokko hulmahtaa jo ilmiliekkiin, tulenlieskat kuvastuvat vedenkalvoon, minä viilletän purrellani aivan kokkolautan ohitse niin, että kipinät lentävät ohi maston polttaen pieniä reikiä purjeen yläkulmaan ja minä notkauhutan kokan liivaripuomin toisaalle. Ilta jo hiukan hämärtää, kuuluu bassotorven kaiku kiirien yli järven, Sairionmöljän ja linnan tornien. Ja nyt suhahtaa ylhäältä ravintolan terrassilta. Siellä seisoo itse salaperäinen setä Selsten telinettä vasten nojaten, kuin noita, rumuuden ruhtinas, hän sytyttää palavalla sikarillaan raketteja, ne sihahtavat ja singahtavat ilmaan, räjähtävät korkealla lentäen kaaressa, ne paukahtavat ja siroittelevat ympärilleen pieniä sinisiä ja punaisia tähtiä, jotka hajautuvat ja putoavat veteen. Katunaskalit ja säkkipurjehtijat kiljuvat kuin pienet paholaiset pääjehun ympärillä, juoksevat rantaan punapensastoihin otsien pudonneita raketin varsia. Nyt siellä ylhäällä taas sihisee, sähisee tulisia aurinkoja ympäri, ympäri lopulta paukahtaen. Ja minun pienessä päässäni sähisee ja säkenöi elämän nuori, repäisevä riemu. Minun pääni on ihan pyörällä, ihan kuin olisin Ojoisten, lähikartanon ojapensaista juopukoita syötyäni ollut hiukan luullotellussa heikunkeikun huipperissa. Aurinko painuu kauas, jonnekin hyvin kauas Hattulan vanhan kirkon ylitse, Sääksmäen satasaarisen selän taakse. Sinne isä joskus ulotti kalaretkensä lahnarikkaille lahdelmille ja vitaantuneille ahvenluodoille sekä selälle, mikä näytti mereltä, eikä sillä merellä ollut rantoja, oli vain kaukaisia, utuisia taivaan ääriviivoja. — Niin, juuri sinne oli kallistumassa kultainen, kesäinen aurinko.

Minä olen jo purrellani laskenut vanhaan venevalkamaani. Olen kiivennyt jo vinttikamariin tai lojuilen isolla ullakolla kattoaukon ääressä, jonka kautta alhaalta keittiöstä tunkeutuu sieraimiini hellasta nouseva höyry. Katselen alas ja näen siellä alhaalla äitini puuhaavan paistinpannujen ääressä suuren piikaparven pestessä lautasia. Vahtimestarit kantavat isoja tarjottimia ja samppanjapulloja saliin tai verannalle, minä olen nähnyt, miten he salaa pistivät jonkun pienen pullon poveensa — ja setelinkin omaan takataskuunsa. — Vihdoin minä hiivin lattiavuoteelleni ja nukahdan. Minä näen unta purrestani, lattia allani ikäänkuin keinuu niinkuin purtenikin äsken päivällä ja minä purjehdin unissani kauas pehmeäsaniaisille, suloisille Höyhensaarille.

Niin kului kesä kuin levoton liverrys puiston puissa, kuin loiske ja lämpöinen läike sekä viimainen vihuri purteni perässä. Niin menivät päivät kuin vilisten, ankarassa taistelussa aaltojen kanssa tai tyynellä soutaen kömpelöillä airoilla. Minä seisoin keskellä järvenselkää mastoon nojaten kuin pieni satuprinssi tai löytöretkeilijä ja minä katselin jo kuin valloittaja allani päilyviä syvyyksiä, joihin koko pilvivuorimaailma kuvastui muodostaen sillan maan ja taivaan välille. Minä katselin siinä rakasta puistoani, joka rannalta pengermittäin kohosi ylemmäksi harjaksi, jonka laella harmaanvipevä kuvernöörin paviljonki seisoi kuin pienoislinna. Sen ikkunoiden edessä oli aina mustat luukut, joiden raoista minä tirkistin johonkin salattuun ja hämärään, mikä askarrutti pieniä aivojani. Sillä samalla mäen huipulla näet oli ollut pyövelin mäki, jossa rikollisia oli mestattu ja teilattu. Se paviljonki varmaankin kummitteli ja peloitti pimeässä. Puistoa reunustivat korkeat kiviaidat, joita linnanvangit olivat saaneet rakentaa isoista graniittipaasista. Minä muistan ne harmaat vangit ahertamassa itse ravintolan rakennuksella, joukossa ehkä oli ollut itse kuuluisa Sutki, joille äitini oli antanut voileipiä ja kahvia, taisipa kaataa pienen tuiman tilkankin kupposeen. — Ja minä muistan ensimmäisen elämäni kauhun, kun äiti kertoi, miten kerran yhdeksän vankia eräänä yönä karkasi yli linnan pisteaidan. He murtautuivat kulmahuoneen lattian alla olevaan jääkellariin, veistivät puukolla ison loven vahvan kellarilukon kohdalle. Minä muistan sen reijän, jota jälkeenpäin katsoin kuin uhkaavan surman silmää, mikä vaani meidän pienoisten elämää. Äiti oli herännyt kolinaan, kuunteli, luuli isän vielä iloittelevan pöytäveikkojensa kanssa. Oli onni, ettei hän mennyt verannalle, silloin ehkä sama puukko olisi voinut suuntautua hänen rintaansa ja me lapset olisimme olleet vailla äitiä. Vangit olivat vieneet kellarista viinejä, kananpaisteja, lohta ja olutkoreja veneellä Karlbergin rantaan, olivat paenneet jonnekin Sääksmäen metsien korkealle, autiolle kukkulalle. Siellä olivat rosvot mässäilleet ja mellastelleet unohtaen harmaat linnanmuurit ja rumat ristikot lyhyen vapaudenhetken huumeessaan. — Näitä lapsuuteni kauhunkuvia minä mietin seistessäni purressa kuin mikäkin nuori, harhaileva Odysseus, jonka edessä oli koko rikas elämä suurine seikkailuineen. —

Muistan siinä elämäni alkukeväässä toisenkin näyn, kun ensi kerran näin kuoleman kuvan. Minä soutelin kerran laiturille, sillä vesi oli tyyni, hiljainen maininki loiskutteli vasten laiturin paaluja, johon huvilaivat sunnuntaisin laskivat kylkensä ärsyttäen siten kaupungin pikkuajurien kilpailun kateutta. Siinä laiturin laidalla kellui silloin jotain outoa. Pallomainen, pieni esine jyskytti hiljaa vasten laiturin paatta. Mitä! Olisiko se pienin pallo keilaradalta pyörinyt pitkin nurmikkoa alas veteen? Niin pieni oli se pallo, kevyt kuin nauris, kun sitä lennättäessä pitkin keskilautaa kuningaskeilaa kohden muut keilat kolisten kaatuivat sen ympärillä: hela pataljuun! Karahdin veneessä pystyyn ja kurottauduin yli laidan, nyt erottautui kellertävästä, sinipilkkuisesta pallosta, joka oli kääritty paperiin ja riepuihin, pienen pieni, koukistunut käsi. Siinä oli lapsen ruumis! Aalto oli vasten kiveä kahnuttanut pienen kallon siniharmaille kuhmuille. Minua värisytti, tuntui kuin pimeä pilvi olisi juuri liukunut yli vankilan tornin, jossa tiesin nuorien, onnettomien äitien imettävän rintalapsiaan. Ensi kerran elämän suuri suru ja epätoivo varjosti katseeni. Minä liikutin sitä palloa airollani, mutta en rohjennut siihen käsin tarttua. Niin leikkii elämä ja kuolema kansamme pallosilla, olimme sitten kookkaita kuningaskeiloja tai pieniä siirrettäviä pelinappuloita. — Sillä samalla kohdalla olin ennen kaksi kertaa ollut hukkua. Kerran siinä pulikoin erään uimataidottoman keilapojan kanssa, korkkipussit luiskahtivat hänen kainaloittensa alta, hän vaipui veden alle. Minä kauhistuin hänen samean silmänsä katsetta. Kun pää taas nousi veden pinnalle, tuntui kuin olisin nähnyt edessäni kuoleman pääkallon, minä heittäydyin hänen rintaansa vasten, hän tarrautui raudankovasi ranteisiini ja niin me molemmat aloimme vaipua, vaipua johonkin vihertävään ja vetelään… Minä potkin ja kiskoin kunnes sain toisen käteni irti hänen kouristuksestaan, ponnistin paalulle ja vedin hänen yläruumiinsa kivirappusille. — Samalta laiturilta polskahti kerran leikkivä venäläinen, veltto poika veteen. Minä hyppäsin hänen päänsä yli, minkä ympärillä jo kiemurteli kuolemanrenkaita ja sain hänet pelastetuksi. Hiukan kauempana Vanhankaupungin lahdella liikuskeli huvisoutelulla venäläinen perhe. Aalto kuljetti kauas lakkiani, perhe katseli tätä kaikkea välinpitämättömänä kuin jotakin kevyttä seuranäytelmää upseerikasinolla, eivät tuoneet lakkiani, itse sain uida sitä noutamaan. Ei kiitosta, ei mitään pientä tunnustusta uhrautuvaisuudestani. Jo niiltä ajoilta asti opin halveksimaan ja vihaamaan koko ryssän rietasta, selkärangatonta heimoa, mikä inho vain kasvoi ja kaivautui syvälle nuoreen sydämeeni, kun urhoolliset ryssäläiset sotilaat olivat sapelilla katkaiseet kotikoiramme, minun hyvän leikkitoverini Mustin selkärangan, niin että se täytyi tappaa…

Niin kului kesä. Koulutoverieni kanssa minä päiväkaudet kulutin Kirstulan kartanon metsissä linnunmunia ja mäyränpesiä etsien tai vesillä liikkuen. Tunsin kaupungin ympäristön metsän kuin villikissa, jonka pyyntimaana on kilometri jättiläisharpilla ympäri vetäen. Tunsin kuin kalakaija kaikki Vanajaveden lähilahdet, niemet ja salakariset salmet. Kuin nuoret veden jumalat me pojat alastomina ja päivän paahtamina molskimme purren ympärillä, keikutimme kokkaa ja perää tai sukelsimme kölin alitse, mikä vain karaisi luontoani tulevaa kuolinkamppailuani varten, kun en vielä tuntenut kaikkien ristituulien oikkuja enkä vaaroja.

Ja niin tuli syksy. Puiston pengermillä vaahterat olivat jo sairaanpunertavia, luonto hohti kuin jälkikuumeen viimeloistossaan, keltaiset lehdet kahisivat jo käytävillä, joita Renki-Kustaa kasasi rattailleen. Ravintola oli jo suljettu, luukut oli kierretty kiinni, pumppukasvien köynnökset riippuivat pylväillään mustanpuhuvina kuin surunauhat. Lystikäs lasipallo, silmieni suurentaja, oli viety ullakolle. Tuntui kuin aurinko olisi piillyt pilviin. Me olimme muuttaneet kaupunkitaloon, koulukin oli taas alkanut. Minun rakas purteni, kesäkumppanini ja raisu vesiratsuni oli pyöreitä puita pitkin vieritetty puiston puutarhurin asunnon, synnyinmajani alla olevalle rantanurmikolle. Renki-Kustin kanssa me peitimme sen havunoksilla ikäänkuin olisimme kuopanneet kauniin kesän menneille muistoineen. Ohitsemme kulki rantakäytävää pitkin kasarmille se vanha valkopartainen, lempeäsilmäinen platsmajori Gottlund, Kaarle Akselin, runonkerääjän poika. Hän hymyili aina, kun veneen pohjaa ja emäpuuta siinä keväällä tervattiin ja maalattiin sekä lykättiin vesille, hän varoitteli minua vakavana salakavalista lehmänkäännöksistä, kun tensikka oli soudattanut hänet huvilasta puiston laiturille. Hän oli valkoinen kuin joulu-ukko, joka ennusti talvea ja lomaa. — Satoi sitten lunta, se peitti purren kuin hautakummun.

Kiihkeästi minä taas odotin kevättä, kiihkeästi kuin kiivas vereni, joka ei koskaan tahtonut talttua. Tuskin jäät, joihin minä usein olin pulskahtanut, olivat lähteneet, kun minä jo läksin uusille uhkaretkille. Hattulanselän selkkausta ajatellen minä nyt luovin varovaisemmin mutta myös vapaammin. Luovin ali kaupunginsillan ja ohi Kaijankiven. Rannoilta levisi vastaani nahkurilauttojen parkinhaju, värjäystehtaan ja kutomatehtaan piippujen sakeat sauhut leijailivat yli vanhan viinapolttimon sekä »Vikmannin lahden», jonka jäällä lapsena luistelin Jassin poikien kanssa. Oluttehtaan niemenkärjessä tapasin vilkkaat Krankin veljekset sekä muut rekki- ja miekkailutoverini. Purjehdimme joutessamme kohden Virvelin pyöreätä mäkeä, jolla kasvoi itsepäisiä visakoivuja. Uimahuoneelta tulivat pursimiehiksi Portos ja Aramis ruskeina kuin minäkin, riemuisina elämän toivosta ja seikkailuhalusta.

* * * * *

Siinä uimarannan laiturilla odotin kerran hartiakasta ja jykevää Portosta, joka tuli punakkana rantatietä käyden kotipuodistaan. Hän vilkutti minulle veitikkamaisesti silmää, puhui harvasanaisena jotain »pimittämisestä». Minä ymmärsin heti yskän, hän astui veneeseen, potkaisi veneenperän laiturilta, minä tartuin peräsimeen. Portos pisti jonkun sardiinilaatikon ja jonkun jonnin joutavan keltaisen, kiiltävän, viekoittavan kehveleen perätuhdon alle.

Se kehveli kimmelsi sitten »Suurprunnin» lähteellä, se kehveli sai meidät alkukeväässä laulamaan, vaikkeivät kiurut vielä liverrelleetkään paljaiden peltojen ja päivien yläpuolella. Se kevään kiuru liverteli meidän omissa nuorissa sydämissämme:

    Touvon aika lähenee,
    Kylmät hallat vähenee…

Niin me laulelimme Fredmannin jäljennettyä epistolaa, Portos käyttäen barytoniaan, johon minä korvakuulon mukaan säestin. Me jatkoimme:

Jos vaara uhkaa maatamme…

Lopuksi me ehkä kajahutimme:

    Gaudeamus igitur,
    juvenes dum sumus,
    post jucundam juventutem,
    post honestam senectutem
     nos habebit humus!

Se veitikka, elämän ilo, huumasi meidät, luonnon suuren sydämen suloinen salaisuus huumasi meidät, sen pienen muurahaisimaailman keko kuhisi ympärillämme, meitä ei ihmetyttänyt pienen muurahaisen rohkeus kulkea lasisirpaleenkin yli taittamatta koipeaan. Ja siihen sirpaleeseen taittui säteilyllään koko taivaan kirkas korkeus. Lähteenpohjalta katsoivat meitä kevään kasvot. Se kehveli viekoitti vilkkaat veremme, se tanssi tulena meidän veressämme, se oli väkevämpi kuin veremme, se oli oman elämämme kuuma purkaus, jota emme itsekään ymmärtäneet. Korkeana metsän takana kaarteli Hattelmalan harjanne, jonka pähkinäpuut jo olivat hiirenkorvalla, ja salmen takana kohosi raivatun metsä-aukon päältä »Perttulanlinna», valkoinen tornihuvila, maaherra Rehbinderin rakentama, saman miehen, joka oli vangeilla kaunistanut Puiston, teettänyt raunioluostarin ja kiviaidat. Siksipä vangit olivat muuttaneet Perttulanlinnan nimen Pirunlinnaksi. Idempänä lahden pohjukasta nousi vanhan Vanajankirkon goottilainen, äkkijyrkkä katto, ja kauempana Katumajärven liepeillä kimmelsivät Katisten tiilisen kivikartanon valkolautaiset kaari-ikkunat kuin tulipatsaat. Eivät ne olleet helvetin portin patsaita eikä siellä Perttulan palteella piru pitänyt peliään vaan kevään karvarintainen, nuori menninkäinen tai itse isä Remunen, jonka huilun hullut sävelet saivat meidät lähteen reunalla riemahtelemaan.

Minä havahdin ja katselin äkkiä purtta, joka oli unohtunut rannalle. Silloin kuulin jotakin kiviin kilahtavan, Portos oli paiskannut tyhjän kehvelin kuoren maahan, lasi meni sirpaleiksi. Me juoksimme rannalle.

Portos työnsi väkevillä harteillaan veneen vesille, minä pinnistin polvellani kokanlaitaa saadakseni sen irtautumaan liejusta.

Pursi oli vesillä. Nostimme purjeen mastoon, purjeen poimut lepattelivat, samoin liivari alkoi lepatella. Minä väänsin peräsintä ja kiristin puomin koutia koukun ympäri vetosolmuun. Portos hoiti liivarin koutia.

Päivä oli mennyt pilveen. Kimmel, joka taivaalta oli välkehtinyt ja joka silmissämme oli säteillyt, oli nyt kadonnut. Jotain uhkaavaa oli ilmassa, mustat vihurit liikkuivat veden pinnalla, ne olivat vihaisia äskeiselle tuhmalle elämänuhkallemme. Minä olin viheltänyt ja raappinut purjekangasta, Portos oli viskannut viisipennisen veteen tuulta taikoakseen. Puhalla Kaisa, puhalla Kaisa! Vene kiiti nyt kuin vihon vimmattu, se oli ikäänkuin suuttunut meihin, niinkuin taivaskin. Kapeassa salmessa piti kääntää, peräsin totteli, mutta liivari ei totellut. Sieltä Kaijankiven takaa tuli vielä mustempi puhuri. Luonnon voima iski kokkaan, sitä oli mahdoton hallita. Airoilla työntäen saimme vihdoin kokan kääntymään ja vene alkoi kallistua. Se kulki vinhaa vauhtia, tuli vielä pahempi puuska. Kun juuri olin saamaisillani koutin irti koukusta, iso purje alkoi nousta mastoa kohden. Purjekangas alkoi lipua, hurjalla tempauksella puomi paiskautui alihangan yli, ja silloin vene täyttyi vedellä.

— Kyllä tämä menee rantaan, minä sanoin pitäen kiinni peräsimen varresta.

— Ei se mene, sanoi Portos sammaltaen ja painoi laidan veden alle, me voimme upota.

Me tartuimme molemmat purren keskilaitaan. Veneen pohjakivet vierivät salmen pohjaan. Laita painui allamme, saimme ponnistaa, tartuimme emäpuuhun, sekin painui allemme, pursi alkoi pyöriä. Iskimme kyntemme veneen toiseen laitaan. Nyt oli yllämme masto ja purje. Koko voimallamme täytyi meidän sekavien ja sotkuisten purjeitten alta iskeytyä yli toiseen laitaan. Ympärillämme vinkui ja vilisi vihureja, kuohut kahmaisivat kupeita, masto ja puomi uhkasivat murskata päämme, ja syvyys alla veti puoleensa kuin raskas lyijy. Pursi alkoi taas pyöriä. Tämä oli kuolinkamppailua alkukevään voimien kanssa. Kylmä, vielä jäinen vesi oli vaatteissamme, se tunkeutui taskuihin ja saappaisiin, kätemme kontistuivat. Vene alkoi taas pyöriä. Emme siinä ehtineet huutaa hätäämme, silmien täytyi terästyä, etsiessämme turvaa vain kämmenistämme ja veneenlaidoista. Kuinka kauan tätä kauhun karusellia kestäisi!

— Onko sun kylmä, Portos sanoi.

— On, minä sanoin.

Muuta emme sanoneet.

Tahtomme ja nuori elämämme kamppaili. Se oli kovaa kamppailua, kamppailua kuoleman kanssa, johon oma vallaton varomattomuutemme oli syynä. Pursi alkoi ajelehtia Pitkääsiltaa kohden. Aloimme jo väsyä, katseemmekin taisivat jo jäykistyä, sormet luiskahtivat, aloimme uupua…

Mutta silloin näimme veneen lähestyvän pyörivää purtta. Olutpanimon pumppusillalta souti vinhasti eräs väkevä koulutoverimme. Viisaasti hän huopaili veneensä perän vilusta värjöttäviä, sinisiä käsiämme kohden.

Me kiipesimme veneeseen, olimme pelastuneet. Pumppuhuoneessa minä koetin voimistelulla saada ruumiini lämpenemään. Saimme kuumaa kahvia ja kuivia vaatteita oluenpanijan pojan kotona. Kahvikuppi vapisi kädessäni, se kilahti ja rikkoutui pudotessaan lattialle. Sen kimmellys ja kilahdus oli nyt toisenlainen kuin Suurprunnin lähteellä, se oli varoituksena koko elämällemme.

Purteni, jolla ei ollut nimeä, ajelehti nyt tuuliajolla ali Pitkänsillan ja takertui asemanpuoleiseen rantaan, masto jäi kiinni pohjaan.

Nuoruuden hurjassa huimuudessa oli tehty kardinaalipukki, lehmänkäännös. Olen joskus nyt jälkeenpäin nauranut koko tälle käännökselle. Minua hiukan naurattaa se, että pikkukaupungin riitaisat ja henkisesti risatautiset lehdet painattivat aivan erilaiset uutiset tästä tapahtumasta: »Kumoon purjehdus». Toinen lehti väitti, että kaksi lyseolaista oli purjehtinut kumoon, olivat ehjin nahoin kaupungin rantaan uimalla itse pelastautuneet, toinen lehti kirjoitti todenmukaisesti, että eräs koulutoveri oli meidät pelastanut. Syyttä suotta oli ensimmäinen lehti antanut meille sankarimaineen.

Kulkee nyt naurun väre veressäni, kun muistelen parkkilauttaa, minkä nahan haju sekottui veteen polskiessamme keväisin uimahuoneen rannassa.

Olinhan jo päässyt lapsenkengistä ja nappikuoppasaappaista.

Olin poissa kesäisin maaseudulla. Purteni unohtui rannalle, se alkoi ravistua ja ruoppaantua. Kaikenlaiset hummeripojat sitä kiikuttivat ja kahnuttivat keväisin, kun se oli täyttynyt vedellä.

Minä möin sen lopulta eräälle kaupungin suutarille ja sain siitä vaihtokaupalla patiinikengät.

Minä purjehdin nyt patiineillani kotikaupunkini katujen lätäkköjen yli, luovin torin ympäri muiden mukana kujeillen koulutyttöjen kintereillä. Takakamarissani minä rustasin rallatuksiani, viskasin paljon turhia lemmenlurituksia palavaan pesään, lopulta viskasin vanhat kenkärisatkin pesutuvan nurkkaan.

Olin purjehdusretkelläni tehnyt tyhmän lehmänkäännöksen. — Lehmännahasta tehdään vuotia ja vuodista tehdään lapsenkenkiä, isoja saappaita ja patiineja. Nauravan narisevat lapsenkengät kuluvat, isot väkevät, viistokorkoiset patiinitkin ränsistyvät. Nuoruus ja elämä kuluvat kuten muistotkin kuluvat ja kelmenevät, mutta se vanha kehveli, se vietävä ilon veitikka elää vielä vilkkaana — omassa nahassani.

RELEGATIO

(Koulusta karkoitus)

Meitä oli koulussa kolme muskettisoturia, Portos, Aramis ja d'Artagnan. — Olin lukenut Alexandre Dumas pèren romaania ja sen sankarien mukaan olimme me koulutoverit ottaneet nimiksemme: Portos, Aramis ja d'Artagnan. Oikeastaanhan vain Athos, Portos ja Aramis olivat romaanin musketöörejä, d'Artagnan oli vain heidän aseveikkonsa, mutta kirjaa lukiessani olin siinä määrin mieltynyt d'Artagnanin luonteeseen, että olin valinnut hänen nimensä. — Väkevä, selvänä ollen tyyni ja tasainen, humalassa ollen hurja ja huimapäinen oli Hannes, kauppiaan poika, Portos. Artturi, naapurissa asuva poika, komea, kumunenäinen, tummaihoinen, etelämaalaisen näköinen oli Aramis ja minä vaalea-ihoinen, sinisilmäinen d'Artagnan.

Pesutuvan takaisessa kamarissa me usein istuimme yhdessä poltellen Livadia-savukkeita tai »hörriä» paiskellen. Hannes D… berg, alias Portos oli vakava. En tiedä, miksi häneen kiinnyin. — Kerran eräässä palokunnan juhlassa palosotilaat pienessä huipperissa kantoivat soihtuja pitkin pikkukaupungin tulipatojen valaisemia katuja. Minä tapasin hänet kadulla. Ilman muuta aloimme kävellä yhdessä katuja, hän aina vakavana, minä aina vilkkaana. Ehkä juuri luonteiden vastakohtaisuus vetää meitä ihmisiä salaperäisellä voimallaan yhteen. — Sen illan jälkeen aloimme joka iltapäivä kävellä yhdessä. Minä puhuin ja pärpättelin kirjoista, kirjallisuudesta, runoaiheistani, hän kuunteli vakavana, harvoin hän hymyili. Seuraamme liittyi joskus Artturi J… ström, alias Aramis, eläväliikkeisempi, veitikkamainen, naisia ihaileva, koulutyttöjen ilmetty ihanne. Hannes oli punaposkinen, miehekäs, hänellä oli parempi onni salatussa naismaailmassa, hän oli uhkarohkea ja reipas. Koulussa hän oli kyllä etevä, oppi kieliä, mutta oli taipumaton luonne. Jonkun opettajan pistosanan tai minulle selittämättömän syyn takia hän erosi koulusta viidenneltä luokalta. Hän kulki usein lyijypuntti taskussa ja tappeli »rottien», kansakoulupoikien ja pienten rantasällien kanssa. Minullakin oli joskus messinkinen nyrkkirauta housunlakkarissa. Meitä normaalilyseolaisia »rotat» nimittivät »norsseiksi», mikä pieni pilkkanimi sai nuoret veremme kuohuksiin. Hannes, Portos, viskeli niitä rottia kuin lehtiä, heittipä kai kerran »Pitkänsillan» kaiteelta alas pehmeään pensaikkoon. Minä ihailin hänen tyyntä voimaansa, ehkä hän ihaili minun nuorta, notkeaa vilkkauttani. Koulupojan ajalla sidotut toveriliitot solmivat meidät kolme kumppanusta lujasti yhteen pienissä murheissamme, ehtoja saatuamme, koululukujen tankkaamisessa, koulu-ajan pienissä iloissa, perhetanssiaisissa, kävelyillä kaupungin puistossa, uintimatkoilla, urheiluissa ja palloleikeissä. Näissä Hannes, Portos oli »kuninkaana» lyöden mailallaan kumipallon kaikkein korkeimmalle ilmaan. Ihailimme häntä kaupungin torilla, kun voimistelunopettaja joskus johdatti meidät ulkoilmaan, ihailimme hänen pallonsa kaunista, korkeata kaarta. Katsoessamme sen pallon lentoa näimme sinisen taivaan, näimme lumivalkoisten pumpulipilvien leijailevan vanhan, amfiteatterimaisen kirkon ja vanhan taitekattoisen, puisen raastuvan yläpuolella. —

Minua on myöhemmin harmittanut se, että tämä kaunis, ainutlaatuinen kirkko, jossa minä pikkupoikana äitini kanssa istuin kirkon penkissä, raa'asti muutettiin ristikirkoksi. Muistan surupukuisen äitini itkeneen pää penkkiin painuneena. Isä oli kuollut. »Rukoilkaamme leskien ja orpojen puolesta», kuulin papin puhuvan korkeasta saarnastuolista, sinisen holvin aukosta kuin taivaasta. Minuakin tuppasi itkettämään, vaikken silloin oikein ymmärtänyt surun suurta syytä. — Muistan kahdet kauniit, vapaina seisovat, korinttilaiset pylväät, ne muurattiin kiinni kirkon pääoven valkeaksi rapattuun seinään. Kirkontornissa oli pieni, ahdas palovartijoiden neliskulmainen koju. Ikkunasta vanhat vartijat torvilla, pasuunoilla toitottivat silloin, kun jossain kaupungissa oli syttynyt tulipalo. Se torvi herätti hyvän kaupungin hyvät asukkaat hyvästä unesta kaameaan kauhistukseen. Se herätti minutkin raskaasta unestani. Minä jyskytin silloin nyrkilläni viereisen huoneen seinään ja huusin: »Kustaa, tuli on irti!» Kuulin, miten vanha Renki-Kustaa kulki kiiruusti talliin, valjasti vanhan, ruskean Pokun rattaitten eteen ja alkoi, suitsia nykien, ajaa retuuttaa vesitynnyrineen pitkin koluisia katuja. —

Tällaisia ajatuksia välähti mielessäni, kun Portoksen pallo lensi iloista, sinistä ilmaa kohden. Kun palloleikki oli iltapäivällä loppunut, hiivimme me joskus, Portos ja d'Artagnan, »Olvi-Siinan» salakapakkaan. Se salapitojen paikka sijaitsi vanhan juutalaisen narinkan, Nooakin arkin puolella, pienen pihan perällä matalassa majassa. Siellä me joimme Bastmanin olutta ja polttelimme Fältmarssin tehtaan Livadia-savukkeita. Siellä rantakadun varrella oli väritehdas sekä Vetterhoffin kutomakoulu. Siellä »Lömppa» nuorena koulupoikana asui täti Fredriikan luona ja rustaili jo silloin runojaan. Muistan, että samalla rantakadulla oli panttilaitoskin. Sinne minä kerran myöhemmin vein kelloni kaniin. Iltahämärässä kulkea kepsutteli kadulla vastaamme pienenläntä värjäri työstä tullen, kotiinsa koikkelehtien sormet väristä sinisinä, silmissä alakuloinen ilme. Mutta me nuoret huimapäät olimme onnellisia ja iloisia. Me kuljimme kaupungin katuja kuin kuningashuumeessa.

Pesutuvan takaisessa kamarissani Portos, jolla oli hyvä barytoni, sekä minä d'Artagnan lauloimme urheasti: »Jos vaara uhkaa maatamme…» Sitten seurasi gluntteja, bellmaniaadeja, serenaadi- ja rekilauluja. Pian astui huoneeseen Aramis kuultuaan kadulta avonaisen venttiilin kautta kajahtavan laulumme. Laulun lomassa olin Portokselle lukenut runotekeleitäni. — »Sinä olet harvinainen sielu, sinä», Portos virkahti. — Minä en sanonut siihen mitään. »Kuules, minä menen hirteen!» Portos sanoi. Minä avasin hymyillen kirjoituspöytäni romulaatikon. »Katsos, veli Portos, tässä on nuora, mutta älä vain rähjää minun huonettani!»

»Niin, niin», ajatteli Portos hiukan hymähtäen. »Minun isäni on minuun suuttunut, minun pitää seisoa puotipöydän takana, minun pitää myydä maalaisille makkaraa, ryssänlehtiä, vanhoja sillejä, silavaa ja kaikenlaista kuonaa ja kamaa. Minun pitää tarjota maajusseille piiskaryyppyjä, että kauppa kävisi hyvin. Ei minusta ole tiskinnuolijaksi, ei kauppiaaksi, kamasaksaksi! Ei minusta myöskään ole tiedemieheksi, ehkä olisi ollut kielimieheksi. Erosin koulusta, koulu oli minulle pakkolaitos, nyt olen oppinut juomaan. Minä koetan oppia englanninkieltä ja sitten minä lähden Olvi-Siinan sisarentyttären, sen Sannan kanssa Amerikkaan. Sen, jukoliste, minä teen!» Hän iski ison nyrkkinsä sohvan kulmaan.

Minä aloin aavistaa, ettei ihminen, varsinkaan nuorukainen, joka muiden kuullen uhkaa tehdä itsemurhan, sitä koskaan tee. Tämä on vain sitä nuorukaisen omituista, aiheetonta alakuloisuutta, mikä häntä vaivaa ennenkuin hän astuu miehuuden ikään. Jälkeenpäin hän hymähtää nuoruuden huimille hullutuksilleen ja aiheettomille ajatuksilleen ja hän voittaa miehuusiän voimalla ja raudankovalla tahdolla nuoruutensa ajattelemattomuuden, alakuloisuuden ja heikkouden.

Aramis tuli huoneeseen naurellen: »Kuulkaas, pojat, olutta te vain hörpitte, ostetaanpas kerran oikein muskattiviiniä, sitä saa alennetuin hinnoin 'Kostuksen' puodista, kaksi markkaa pullo! Kublai, peukalot yhteen!» Me aloimme kaivella taskujamme ja saimme kuin saimmekin kokoon haalituksi kahden viinipullon hinnan. Aramis läksi hakemaan viiniä ja palasi pian pari pulloa povitaskuun kätkettyinä. Sitten me aloimme maistella, nauttia omasta naurustamme, omasta nuoruudestamme, omasta olemuksestamme, omista toiveistamme sekä omasta tuntemattomasta tulevaisuudestamme. Me aloimme humaltua. Ja niin me sitten äkkiä pienen päähänpiston johdattamina päätimme lähteä hakemaan pieniä seikkailuja sällien sekä »Olvi-Siinan» luona. Ensin me haimme kotitaloni vajasta tervaleilin sekä sudin, sitten me läksimme tervaamaan naapuritalon katupeiliä, josta lääninsihteerin nyppylänenäiset ikäneitoset aina kurkistelivat kadulla kulkijoita. Minua se oli jo kauan aikaa harmittanut. — Huikeassa humalassa kädet tervassa me kuljimme sivukatuja. Me eksyimme toisistamme »Tähtipuistossa», jonka vieressä oli »Teatterinavintola». — Siellä minä myöhemmin ylioppilaaksi tultuani, kirjallisiin aherruksiin, yötyöni valvontaan sekä henkisesti ummehtuneen pikkukaupungin pikkupyyteisiin väsyneenä vietin ikäviä iltojani pähkäpäisten tyhjäntoimittajien turhia juttuja kuunnellen. Siinä ravintolan vieressä sijaitsi torin varrella naapurikapakka »Kaupungin Hotelli». Sinne minä jo koulupoikana joskus uskalsin pistäytyä johonkin sivuhuoneeseen. Minua hurmasi huikea seikkailunhalu, halu uhmata huhuja, halu uhmata juoruja, senkin uhalla, että minut ehkä joskus karkoitettaisiin koulusta.

Kun olin eksynyt Aramiksesta, olin muistavinani, että joku mäyräsilmäinen akka jostakin Teatteriravintolan vastapäisestä portista oli kurkottanut kahvinkarvaista kaulaansa. Muistan myös hämärästi, että Aramis kujemielin kiihkossaan oli soittanut suutaan jonkun pienen piikaisen kanssa kadulla. — Harhailin Tähtipuiston puoleista katua ohi Teatteriravintolan. Aavistin, että Portos oli joutunut käsikähmään sällien kanssa puistossa. Tapasin hänet puiston penkillä makaamassa ruhjottuna ja runneltuna. Silmäkulmat olivat mustelmia täynnä. Hän oli taas hurjapäisyydessään yksin ryhtynyt taistelemaan monta miestä vastaan. Hän oli kuin puolikuollut. Vaivalla sain hänet nousemaan penkiltä. Minä talutin hänet yli torin hänen kotitaloonsa nahkurien nukkuvan kaupunginosan puolelle. Itse minä hämärässä kuljin pitkin katuja pyrkien kotiini. Näin joitakin tulia talojen ikkunoista, joiden pielissä oli pieniä katupeilejä. Tuntui siltä ikäänkuin raastuvan katto olisi kohteliaasti keikahtanut ja kumartanut kuvernöörin talolle. Kirkontornin palovartijakojusta välkehti tuli, mikä silmissäni hyppi edestakaisin. Jostakin talosta kuulin pianiinon soittoa, jossakin talossa sammui lampun valo. Minä kuljin kuin puoli-unessa Kymnaasinkadulle. Kotona olivat kaikki tulet sammuneet. Minä ryömin ali Renki-Kustaan, puomilla pönkittämän korkean pilariportin, minkä otsikossa oli numero 111. Keppisataa keppikymmentä keppi! Hm!

Niin, niin, keppiä kai minä nyt ansaitsisin, ajattelin, mitähän tästä kaikesta selkkauksesta seuraa! Näin kai himmeästi ajattelin kompuroidessani ison kiuvasmuurin ohi pesutuvan takaiseen, matalaan majapaikkaani. Vaivuin kuin horrosunessa vuoteelleni. Kuulin kuin unessa, miten Kustaa kuorsasi viereisessä, pienessä renginkamarissaan. —

* * * * *

Kun minä myöhään aamulla heräsin, huomasin, että oli myöhäistä mennä kouluun. Minä päätin sinä päivänä »kraapata» koulusta. Vuoteella venyessäni minä katkerasti hymähdin ajatellessani, että saksankielen opettajatar kuulemani mukaan oli epäillyt minun, nuoren pojan, juovan varhain aamulla viinaa siksi, että olin ravintoloitsijan poika. Sitä en koskaan ollut tehnyt. Äitini näet huuhtoi mariafarina nimisellä hajuvedellä kivuloisia kasvojaan; minä koulupojan turhamaisuudessani tiputin joskus jonkun pisaran tätä alkoholinsekaista nestettä takinkaulukseeni. Siitä hassunkurinen epäluulo, siitä opettajattaren kummallinen kauna! Luultavasti hän oli opettajakunnalle kannellut, että minä muka jo aikaisin aamulla maistelin miestä väkevämpää!

Eilen olimme maistelleet vain mietoa muskattiviiniä sekä ovelaa olutta, mikä oli kihahtanut ja humahtanut nuoriin päihimme. Sekamelskassa askarteli aivoissani nyt aamulla eilinen seikkailu, josta muistin vain yksityiskohtia. Päätin pysyä kuin karkoitusvanki piilossa sen päivän, sillä aavistin pahinta. Iltapäivällä minä hämärän tullen Tähtipuistossa tapasin Portoksen ja Aramiksen. Me aloimme neuvotella. D'Artagnan sanoi Portokselle: »Kuules, Portos, sinä olet eronnut koulusta, koeta sinä nyt ottaa syyt niskoillesi. Diplomaattisesti järjestämme asian niin, että tulimme muka asemalta ja tapasimme sinut Tähtipuiston penkillä mukiloituna, tulimme sinua tietysti auttamaan, se oli velvollisuutemme; sinä olit hiukan humalassa, me silkkosen selviä. Eikös näin sovita!» — »Kublai! Selvä kuin plakki!» sanoi Portos vakavana.

Minä läksin vakavana ja tyyntyneenä kotiin. Äidille en puhunut sanaakaan ruokapöydän ääressä. En tahtonut tehdä häntä levottomaksi. Istuimme vakavina kuten omaiset syödessään tavallisesti ovat vakavia ja vaiteliaita. Hymähdin hiukan, vaikka tiesin, että huomispäivä olisi tuimin tuomiopäiväni. — Hymähdin ja hätkähdin sille, että äitini sanoi kesken syöntiä: »Kukahan sen naapurin katupeilinkin on yöllä tervannut, huomasin sen, kun tulin torilta aamulla. Joku vuosi sitten muutettiin torin vaakakojun nimi: 'Vaaka talonpojille' nimeksi: 'Vaara talonpojille'. — Kukahan senkin kolttosen teki!» —

— Hm, en minä vain tiedä, — sanoin minä teeskennellyn vakavana ja vaikenin, sillä tunsin ikäänkuin pihvinpala olisi tarttunut kurkkuuni. Syötyäni minä juoksin huoneeseeni keittiön rappusia pitkin alas ohi pihalla törröttävän vesitynnyrin. Minä heittäydyin sohvalle ja aloin miettiä. Pitkulaisesta mankelihuoneesta kuului jytinää ja kaulaavien, vanhojen naisten puheen porinaa.

Minä aavistin, että rehtori, jota koulussa sanottiin »pehtoriksi», tulisi minua huomenna tutkimaan. Mietin, mitä sanoisin, mietin, miten vastaisin hänen kysymyksiinsä, mietin, miten ehjin nahoin minä d'Artagnan ja veli Aramis pärjäisimme tästä pälkähästä. Se tervaamisjuttu minua arvelutti, se Aramiksen katuseikkailu minua arvelutti, se sälliseikkailu Tähtipuistossa minua arvelutti. Mutta minä luotin Portoksen lupaukseen, hän voisi meidät pelastaa.

Minä nousin, otin seinältä kanteleeni, aloin kosketella sen kieliä, jotka särähtivät. Aleksis Kiven kuva seinällä näytti kovin vakavalta. Venttiiliin pesiytyvien talitinttien äänet eivät vikisseet niin virkistävästi kuin tavallisesti. Ikkunani alta kadulta kuului askeleita. Katuäänet tunkeutuivat korviini läpi venttiilin. Otin jonkun kirjan käteeni, selailin sitä ja laskin sen taas kädestäni pöydälle. Katselin Dorén kuvittamia Divina Commedian helvetinkuvia. Näin sen helvetinportin, jonka otsikkoon on piirretty: »Lasciate, ogni, speranza, voi, che entrate!» Jättäkää kaikki toivonne, te, jotka astutte tästä portista! Jättäkää, te hurjat, huimapäiset koulupojat, te, jotka olette kolttosia tehneet, sällien kanssa seikkailleet, muskattiviiniä maistelleet, heittäkää kaikki toivonne, sillä huomenna voi ankaran enkeli Gabrielin muodossa astua asuntoosi itse rehtori ja karkoittaa sinut pois vapaasta paratiisistasi… Kuulin taas askeleiden kopinaa kadulta. Jokohan se rehtori jo tulee? Torimuijat siellä vain nokitusten supattelivat ja juoruilivat ikkunani alla. Minä tyynnyin. Koetin ruveta ratkaisemaan ekvatioita. Heitin paperit pöydän alle. Koetin Anna Maria Lenngrenin runosutkauksilla ilahuttaa mieltäni, nyt se ei onnistunut. Odotin, että Aramis tulisi minua tapaamaan. Arvelin, että häntä juuri nyt vaivasi ehkä sama pelko kuin minuakin. Aramis pysytteli kai piilossa kuten minäkin tai istui luokkahuoneen keskipenkillä kuunnellen rehtorin historian opetusta? — Muistin, miten eräs poika kerran nuhteen saatuaan nousi pystyyn ja sanoi rehtorille: »Mutta mitäs tästä sanoo koulun laki?» Napoleoniliikkeinen, reipas rehtori ärjäisi karttapuikkoa heiluttaen: »Minä olen koulun laki, minä!» — Minä olin hiljaa kuiskannut penkkitoverini korvaan Ludvig neljännentoista valtiollisen mielilauseen: »L'état c'est moi». »Minä olen valtio minä!» Rehtori oli kuullut sutkaukseni. Tämän kunnon, oikeudenmukaisen, koulun tekoankaran johtajan silmiin syttyi nyt veitikkamainen välke. Kaikki oppilaat pitivät rehtorista hänen karskin ja suorasukaisen luonteensa takia sekä hänen leveän, lempeän leikillisyytensä takia. Ankarat rypyt otsalla tasoittuivat. Hän meni seisomaan ikkunan ääreen ja nauroi hiljaa itsekseen. Kun hän oli voittanut naurunpuuskansa, hän kääntyi taas luokan puoleen ja oli vakava. Hän kysyi luokalta jatkaen entisiä kyselyjään: »Ent' sitten?»… Kun päästiin kirjallisuushistoriaan ja renessanssiaikaan, hän kysyi: »No, tiedättekö, kuka oli Dante ja tiedättekö, mitä hän on kirjoittanut?» — Minä muistin käsi ojona viitanneeni. — »No mitäs se Larson taas filosofeeraa? Tietääkö Larson, kuka oli Dante?» — Minä nousin innostuneena painajaispenkiltäni, selitin, että Dante on Italian suurin runoilija, on kirjoittanut »Divina Commedia» nimisen runoteoksen, jossa hän kuvaa tämän- ja tuonpuoleisen elämän helvetin, purgatorion ja taivaan. Tietysti unohdin helvetinportin otsakirjoituksen, unohdin selittää, että Dante kotikaupungistaan, Firenzestä karkotettuna vieraalla paikkakunnalla kirjoitti mestariteoksensa, jossa hän tuomitsi huonot paavitkin alimpaan helvettiin.

Näitä minä mietin ja muistelin pienessä, viihtyisässä koulupojan mörskässäni. Samalla hymähdin, sillä »paavi» sanan johdosta muistin, miten eräs koulupoika oli opettajista tekaissut seuraavan, viattoman pilkkalaulun: »Skrepa teki, Skrepa teki nappularattaat, paavi ja pehtori raudotti», ja miten rehtori huumorintajuisena kansliassa oli pakoittanut pojan laulamaan saman laulun yhä uudestaan.

Skrepa oli aliluokkien epäonnistunut, aina kurkkuaan kakisteleva, sylkylaatikolla koikkelehtiva matematiikan opettaja, jonka hassutuksille pojat salassa nauroivat. Hänen opetustapansa kävi joskus jotenkin tähän tapaan: »Kuka viittaa? Eikö kukaan viittaa! Roope T. ei viittaa, ai, ai. Nyt on ratkaistavana korkolasku. Mikä on korko, ai, ai? Osaako kukaan sitä laskea. A. osaa, B. viittaa. Mikä tärkeä sana jäi pois, ai, ai, »siis» sana jäi pois. Siis… Krankin veljekset eivät viittaa…» — Kysymykset ja vastaukset sujuivat ja kompastelivat aivan koneellisesti. Skrepa itse valmisteli laskutehtäviään osatakseen ne ulkoa, kylmän koneellisesti piti vastatakin poikkeamatta pienimmästäkään todistelun sanasta. Sylkylaatikon ja mustan taulun väliltä kuului ainainen kakistelu, ai, ai. Skrepa istuutuu taas liitu kädessä kateederiin: »Kuka viittaa, täällä viitataan, tuolla ei viitata, Larson ei koskaan viittaa, ai, ai, ai, ai!»

Jollakin tunnilla lienee Skrepa harppia heiluttaen koettanut poikien päähän päntätä maan pyörimistä auringon ympäri hyvin omaperäisellä tavalla: »Ai, ai, ettekö tiedä, kuinka maa pyörii auringon ympäri, ai, ai… Jos minulla nyt olis skeppi ja sen skepin päässä olis sknuppi ja sen sknupin sisällä olis skruuvi, niin minä näyttäisin, kuinka maapallo pyörii auringon ympäri.» Luokalla ei ollut muuta kuin karttakeppi. Tällaisesta opetuksesta pahkaiset päämme olivat aivan pyörällä. — Jos Skrepa olisi tehnyt kysymyksensä nuorelle Galileolle, niin olisi Skrepa kepin ja knupin juonitellessa varmaankin saanut »skakkuksen» kuullessaan Galileon vastauksen: E pur si muove! Se liikkuu kuitenkin! Ehkä Galileo olisi Skrepalle niin selitellyt, vaikkei hän olisikaan rohjennut todistella tunnettua väitettään Rooman inkvisition tribunaalille.

Skrepaa sekä etupäässä omaa haluttomuuttani ja laiskuuttani koulupoika-aikana saan kiittää huonosta matematiikan taidostani. En osaisi nykyään parhaimmallakaan tahdon voimallani ratkaista pienintäkään ekvatiota; luihun loikeroiset logaritmit olisivat minulle nykyään Kabbala-maailman salaperäisimpiä hieroglyyfejä.

Pilalaulussa mainittu »paavi» oli vararehtori F., punanaamainen ja punapartainen, aina partaansa raappiva, hiukan hyväntahtoisen ilkkuileva, lyhyenvanttera, aina siististi puettu herrasmies. Samalla hän oli koulun kirjastonhoitajana. Häneltä kävin lyseon yläkerrasta lainaamassa G.M. Bellmanin, A.M. Lenngrenin, Dalinin ja Kellgrenin runoja, Dickensin, Sir Walter Scottin romaaneja, Tuhannen ja yhden yön tarinoita, Topeliuksen Välskärin kertomuksia, Defoen Robinson Crusoe'ta, Chateaubriandin Atalaa sekä monia muita teoksia. — Minulla oli J.L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat. Niitä olin usein ylärakennuksessa pöydällä seisten koulutovereilleni lausunut. »Äl’ yli päästä piruja, sä poika urhoinen!» Tämän säkeen minä ehkä nyt muistin istuessani yksin huoneessani, oudoin tuntein, odotellen pehtorin eli rehtorin tuloa. Minä päätin olla lujana, tiesinhän rehtorin ankaraksi mutta samalla leppoisaksi mieheksi. Suunnitelmanihan oli, että Portos saisi ottaa syyt selkkauksista niskoilleen. Minä heittäydyin vuoteelleni kootakseni voimiani ja ajatuksiani. Mankelihuoneessa oli jo koneen jytinä laannut. Kuulin, miten iso pesutuvan ovi narisi. Pihalta tuli Renki-Kustaa ja kulki huoneeseensa. Minä jyskytin seinään, pian tuli Renki-Kustaa luokseni. — »Mitäs nuari herra tahtoo?» — »Nyt on 'nuoren herran' laita niin ja näin, taitaa olla hiukan hullusti.» — »'Meni poika paimeneen, kadotti sen parhaan lehmän, kuusi käski kulkemaan, koivu lupas tiskun taskun pienen pojan pempun päälle.'» — »Niin — huomenna ehkä hutkitaan, luulen, että koulun rehtori tulee tänne huomisaamuna, Kustaa on hyvä ja tuo minulle huomenna jäitä kellarista, täytyy tässä tekeytyä sairaaksi.» Kustaa virnisteli tapansa mukaan ja läksi sitten talliin sukimaan vanhaa Pokua.

Minä koetin yöllä lueskella saadakseni unta. Kirja putosi permannolle. Kuulin, miten yövartiat kuhmurasauvojaan katuun kolkuttaen, turkkeihin puettuina, huopasaappailla kulkien astelivat ikkunani alitse. Kirkontornin kello löi kai kaksi kertaa. Minä vaivuin horroksentapaiseen uneen. Joku ravintolasta kotiin hoiperteleva, myöhäinen yövieras kulkea kupsahteli kotiinsa. Kaikki oli niin hiipivän hiljaista. Hiiret vain vikisivät nurkissa, kulkivat ihan korvani ohitse, seinäpaperin takana pitkin seinähirren rakoa. Minä otin hermostuneena puukkoni ja iskin hirren rakoon. Hiiret vilisivät vikisten pakoon permannonalaisiin pesäpaikkoihinsa. Niin, niin… Huomenna minä asetan pienen, pyöreän hiiriloukun, jossa on seitsemän reikää, ihan valkean uunin eteen ja te, hiljaisuuden häiritsijät, satutte satimeen. Usein olen sohvalla hiljaa istuen nauttinut siitä, miten te liukashäntäiset, pippurisilmäiset, piskuiset olette livahtaneet loukkuuni. Renki-Kustaa vie teidät huomenna halkovajan taakse, ravistaa teidät rautahäkissä kuoliaaksi ja heittää rikkatunkiolle. — Mutta huomenna minä itse ehkä voin olla loukussa. Vuori tulee hiiren luokse, koska hiiri ei eilen tullut vuoren luokse. Vuorenvahva, vakava rehtori tulee minun luokseni, sen minä arvaan, sen minä aavistan. Mutta antaa tulla vaan! — Siellä lyseon punatiilisen rakennuksen kellarikerroksessa on vankikopintapainen ja sen kopin edessä on kalteritkin, johon koulun vanha vahtimestari sinut suuren syntisen raukan, nuoren syyllisen syntipukin lukitsee loukkuunsa. Sinne sinulle vaivaiselle vangille tuodaan ruokaa, et saa edes tupakoida, vaikka sinulla kotona on lupa vedellä haikuja. Saat siellä könöttää, lukea kyllä saat, mutta et saa välitunneilla luokkien pitkällä käytävällä laskea leikkiä etkä leksotella. Kuulet vain siellä syvyydessäsi, helvetissäsi koulun korkeudesta ja totisesta taivaasta kuuluvat koulupoikien askeleet. Kuulet koulukellon kalkatuksen, sen kellonnuoraa olet itsekin saanut tempoa. Kuulet ehkä juhlasalin urkuharmonien äänet, pojat ovat rientäneet saliin kuulemaan uskonnonopettajan aamuhartauspuhetta. Istut hiljaa kuin hiiri loukussasi. Joku toveri tuo sinulle sitten salaa tupakkaa ja puhuu sinulle lohduttavia sanoja. Jäät yksin miettimään, että onhan tämäkin julma ja samalla hullunkurinen, keskiaikainen, drakooninen rankaisutapa loukata nuoren koulupojan pientä ylpeyttä, vilkasta vapautta, rangaista häntä siitä, että hän on hiukan maistellut muskattiviiniä ja tapellut nuorten, raakojen, ylivoimaisten sällihampparien kanssa Tähtipuistossa. Koulun laki?! Minä olen koulun laki minä! L'état c'est moi!

Huomenna tulee tuomari tutkimaan syytettyä ja syyllistä. Karsseri ja kalterit tässä tämäntapaisen pojan perii. Tai ehkä käy pahemmin. Huomenna ei taida auttaa, vaikka osaisit ulkoa historian lukukirjan koko Ludvig neljännentoista valistuneen ajan tai luettelisit sormenpäilläsi numeroita unohtaen senaikaiset nerot, puhuisit Moliéren näytelmistä tai selittäisit juurta jaksaen renessanssiaikuisen Dante Alighierin Divina Commedian sisällön. Tiedät, ettet osaisi, korkeintaan voisit luetella vain kirjailijoiden nimet. — In dulci jubilo! Crapula mundi! Voisit pitkälle, kaljupäiselle latinankielen opettajalle selittää, että crapula-sana on latinalaista alkujuurta, mutta sille rehtori taitaisi vain ivallisesti hymähtää.

Sinä muistat, että sama »hongankolistaja» eli »iso» lyseoon pyrkiessäsi istui ensi luokan pulpetilla Gulliverin näkemänä jättiläisenä sinun pienen, penkillä istuvan peukaloisen, mitättömän pelokkaan pisteen edessä tutkimassa sinun suurta taitoasi, sinun »Valmistavasta koulusta» saamiasi alkutietoja.

Niin, huomenna pauhaisi tuomion pasuuna. — Kirja putosi toisen kerran permannolle. Vihdoin minä nukahdin.

Aamulla minä heräsin. Renki-Kustaa koputti oveen, toi jäitä kellarista. Minä asetin niitä pyyheliinaan ja käärin sen ikäänkuin sairassiteeksi otsani ympäri. Olinhan nyt kuin mikäkin von Döbeln Juuttaalla. Kirjoituspöydällä taisi ehkä olla Vänrikki Stoolin tarinat. »Äl’ yli päästä piruja, sä poika urhoinen!» — Ei pöydällä silloin eikä ennenkään koulusta kraapatessa ollut Charles Paul de Kock'in romaania, kuten Eino Leino erehdyttävän hupaisesti on »Elämäni kuvakirjassaan» kertonut. — Makasin vuoteessani ja katselin ovea. Palvelustyttö oli tuonut minulle aamukahvini. Tyttö oli pistänyt avaimen kiuasmuurin kranssilta matalan oven avaimenreikään, ovi oli jäänyt lukitsematta. Silloin… silloin minä kuulin rehtorin pesutuvan palkeilla kajahtavat, vankat askeleet. Hän koputti kumeasti oveen ja astui huoneeseen. Minä koetin näyttää hyvin sairaalta, silmäni kävivät raukeiksi ja väsyneiksi. Minä lepäsin side otsalla vuoteellani ja katselin kattoon.

— No mikäs Larsonia vaivaa! sanoi rehtori napoleonimaisella äänellä.

— Olen tässä hiukan sairastellut, sanoin minä valittavalla äänellä.

— Taitaa Larsonia vain vaivata se toispäiväinen krapula.

— Kuinka niin? Uskooko rehtori kaikenlaisten pahojen akkojen puheita!

— Kyllä minä tiedän! Mitä te olette tehneet?

— Kuinka niin?

— Ent' sitten?

— Ensin tutkitaan ennenkuin hutkitaan! sanoin minä.

Ja sitten minä aloin selvitellä sotkuista asiaamme. Olimme Aramiksen kanssa käyneet koulupoikien mukana tapamme mukaan kaupungin ulkopuolella sijaitsevalla asemalla katselemassa Helsinkiin lähteviä junia. Asemalta palattua olimme kuulleet »Tähtipuistosta» melua ja tappelun tohinaa ja me menimme tietysti hyvinä tovereina auttamaan Portosta, joka sällien kourissa jo oli joutunut alakynteen.

— Ent' sitten? kivahti rehtori.

Kieleni alkoi kangertaa, mutta minä koetin urheasti jatkaa keksimääni juttua.

— Larson valehtelee!

— Kuinka niin?

— Minä tiedän, että te olitte juoneet ja olleet humalassa. Minä olen jo saanut varman tiedon asiasta.

— Siinä tapauksessa minulla ei ole enää mitään lisättävää, lausuin hiukan masentuneena.

— No mitä te sitten joitte?

— Joimmepahan muskattiviiniä.

— No mistä te sitten sitä saitte, ent' sitten…!

— Saimme Kostuksen puodista, se on siellä halpahintaista ja…

— Ent' sitten!

— … se maksaa kaksi markkaa pullo.

— Ent' sitten! — Rehtori hiukan hymähti.

— Mitäpäs enää muuta…

— Larson saa huomenna tulla kouluun kuulemaan johtokunnan päätöstä tässä ikävässä asiassa. — Rehtori meni ja paiskasi oven kiinni.

* * * * *

Tässä sitä nyt ollaan, ajattelin. Karsserin kynnykselle minut vahtimestari vie, jollei tässä käy vieläkin hullummin. Ent' sitten! Niin, ent' sitten? Sitten minä lähden pois kaukaisille merille, junkkarikouluun tai pyrin tohtori Bergbomin puheille Helsinkiin päästäkseni teatteriin näyttelijäksi. Miksi minut panivatkaan kouluun! Äitihän se tahtoi, niin, niin… ent' sitten!

Minä viskasin otsaltani jääpussin sohvalle. Von Döbeln oli kärsinyt taistelussa tappion. Aramis oli ehkä ollut heikko, Aramis oli ehkä tunnustanut. — Tai oli sitten joku kaupungin julkea juoru-akka käynyt kantelemassa. Viimeinen johtopäätökseni tuntui totuudenmukaisemmalta. Minä pukeuduin. Läksin vakavana yli kotipihan, nousin keittiön rappusia. Keittiön kautta kuljin keittiön viereiseen ruokahuoneeseen. Vaiti istahdin ruokapöydän ääreen, minä pöydän päähän, oikealle puolelle äitini. Hänen kasvonsa punoittivat vielä, tapansa mukaan ahkerana askarreltuaan aamusta iltaan saakka keittiön kuumuudessa palvelustyttöjen kikattaessa juopottelevan, käheä-äänisen kyökkikarhumme, entisen Sauna-Ullan ärhentelyille, jonka hautajaisia olen »Katupeilin kuvissa» kuvannut. — Pöydän vasemmalla puolella istui sisareni. Vaiti me siinä, aamu-auringon paistaessa äitini harmaisiin hiuksiin, aterioimme. Katselin säälillä ja rakkaudella näitä jo hopealle hohtavia hiuksia, katselin kurttuisia, kovassa työssä karaistuneita käsiä sekä sinisenharmaita, lempeitä silmiä. Hän katseli minua kuin kummeksien. Siskokin loi minuun kysyvän katseen. Heitä kummastutti minun vakava vaiteliaisuuteni, sillä olinhan tavallisesti vilkas istuessamme aamiaispöydän ääressä. En tahtonut tehdä äitiä levottomaksi, olihan hän yllinkyllin saanut sydämessään kärsiä minun yöretkistäni, hurjapäisyydestäni ja kesyttämättömästä kevytmielisyydestäni. Ei ruoka oikein maistunut sinä aamuna, vaikka tavallisesti, kirjat kainalossa, ensimmäisenä juoksin matematiikantunnilta kotiin kuin karkuri ja olin nälkäinen.

— Minä nousin pöydästä. Sanaa sanomatta minä kuljin yli kotipihan kamariini, sieppasin lakin naulakolta ja läksin maantietä pitkin ohi vanhan Birger Jarlin linnan, ohi viheliäisen, venäläisen kasarmin. Sen avonaisista ikkunoista kuuluivat huonosti harjoittelevan soittokunnan räikeät ja epäsointuiset, pauhaavat sora-äänet. Bassotorven kirotun korahtava, hullunkurisen kaamea ääni seurasi ja kiusasi korviani rientäessäni pois pitkin vanhaa poppelikujaa kaupungin puistoon, jossa olin viettänyt hilpeän lapsuuteni ajan Vanajaveden rakkailla rannoilla. Siellä minä istahdin rantatien penkille ja jäin miettimään tulevaisuuttani. —

* * * * *

Olivatko kaikki asiat nyt aivan hullusti? Erotetaanko minut koulusta? Huomenna pitää mennä lyseoon, siellä opettajakunta ratkaisee minun kohtaloni. Ai, ai, ai! sanoo aina Skrepa. Siellä koulun alakerrassa on karsseri ja kalterit. Siellä saisi istua ehkä koko opettajakunta. Ovat itse nuorina juoneet ehkä parempaa ainetta kuin mitä muskattiviini on. Joivat vanhempina jotain ihan ihmeellistä kotitalojensa puutarhoissa. Mekin, pienet paapatit saimme lapsina sediltä lusikallisen jotakin hemasevaa ja makealle maistuvaa. Taisi olla totia. Niin, lusikallisen vain. Eihän se meitä pieniä kaatanut. Ja sitten me pienet pojat ehkä hiprun hiukkasen humalluimme ja pyllyilimme pensaikossa. Ajattelin siinä penkillä istuessani, että ei hätä ole tämän näköinen. Ensin tutkitaan ennenkuin hutkitaan! Teillä opettajilla lie ollut sama pieni synti kuin meillä piskuisilla, minulla ja muilla pojilla istuessanne koulunpenkiltä.

Kaupungilla oli jo kulkenut huhuja meidän toispäiväisistä seikkailuistamme. — No niin! Kuljin tyyntyneenä poppelikujaa pitkin takaisin kaupunkiin. Kotiin tullessani oli hilpeännäköinen, vanha Renki-Kustaa nyt vakavan näköinen. Ajattelivat kai kotona, että missä minä nyt taas olen ollut. Olinhan kerran muka päättänyt tehdä mykkyyden lakon saatuani nuhteita. Mutta vereni vilkkaus lopetti pian lakon. Sanoin kerran äidilleni päivällispöydässä, kun hän kysyi: — »Kenen kanssa sinä olet ollut?» — »Hyvä äiti, mitäs se teitä liikuttaa… minussa on koko syy… Mutta kuulkaas, minä kerron erään tarinan: Kerran kun C.M. Hellmanin luokse tuli eräs taiteilija kysymään, onko Pohjolan Anakreon, riemun runoilija, kotona, Hellmanin arkipäiväinen vaimo oli vastannut: 'Han gick ut med den slusken Sergel?' 'Hän meni Sergelin, sen lurjuksen kanssa juopotteluretkille.' — Kuulkaas, mamma, Sergel oli aikoinaan Ruotsin suurin kuvanveistäjä.» Ehkä sisareni hymähti. [Hän lahjoitti minulle myöhemmin eräänä jouluna »Goethes Werke» teoksen.] — Minä jatkoin tarinaani: »Kun sitten Bellmanin kuvapatsas hänen kuolemansa jälkeen paljastettiin, tuli Ruotsin kuningas onnittelemaan Bellmanin leskeä ja sanoi: — 'Minä onnittelen Teitä siitä, että Te olette elänyt niin lähellä suurta vainajaa.' Bellmanin leski tokaisi syvään niiaten: 'Salig mannen var så sällan hemma!' — 'Se minun miesvainaani oli niin harvoin kotosalla!' Kuningas lienee hymähtänyt.» Niin päätin minä tarinani.

Äiti ei nyt nauranut viisailla silmillään minun sutkauksilleni. Sisareni oli myös vakava. Minä aloin aavistaa, että he tiesivät sitä, mitä minä nyt en olisi tahtonut tietää. Tiesin, että äitini piti minun uhkarohkeudestani sekä urheilijan reippaudestani, mutta tiesin myös, että hän salassa joskus itki minun hurjia hullutuksiani, tiesin ja tunsin, että nyt minunkin piti olla vakavana.

Menin pesutuvan takaiseen kamariini. Nyt oli lähdettävä lyseolle. — Tapasin Birger Jarlin kadulla Aramiksen. Hän oli samalla Canossan-matkalla lyseolle kuin minäkin. Kuljimme yhdessä ohi entisen Seurahuoneen, jonka palosta muistin, että ryssäläiset sotilaat varastelivat pelastamiaan tavaroita. Kuljin ohi »Hämäläisen» kirjapainon, josta kuului painokoneen jyskytys. Tiesin, että painopojat siellä parasta-aikaa latovat pikkukaupungin hassunkurisesti toimitettua lehteä. Kuljin ohi vanhan lääkäri Granlundin talon. — Kaupungissa kävi huhuja, että tämä lääkäri, Lammin »Vanhankartanon» isännän v. Platenin ja hänen kauttaan myös Johan Ludvig Runebergin ystävä, yhdellä ainoalla reseptillä saattoi parantaa kaikkia tauteja. Puhuttiin, että hän oli päättänyt elää niin kauan kuin vain tahtoi. Väitettiinpä häntä vapaamuurariksikin. Ihmeen mies! Näin likinäköisen vanhuksen joskus ajelevan kaduilla jikikääseissä, nenällä mustat silmälasit. Se jikikääsi keikkui siinä palotornin kadun kivinotkossa, aivan siinä Borgin talon kohdalla. Ihmetohtori ja itse ihme! Mene tiedä, mitä oli miehiään! Siinä Granlundin salaperäisen, kaihikatseisen talon portinpielessä istui aina pieni, valkoinen villakoira, joka kiukkuisesti haukkui meitä kouluun kulkevia, koulusta viimeisen tunnin jälkeen kotiin juoksevia, isoavia ja iloisia koulupoikia. Se villakoiran haukunta oli minua aina harmittanut. Muistan, että kerran oikealla jalallani nostin sen pienen, valkoisen, räyhäävän rakin vatsan alta ilmaan ja siirsin sen kadulle.

Tällaisia muistoja minä mietin katsellessani punaisista tiilistä rakennetun lyseon otsikkokirjoitusta. Kullatuilla, isoilla kirjaimilla oli katonrajan alle piirretty latinalainen lause: Labor improbus omnia vincit: Rehellinen työ kaikki voittaa! — Joku latinankielen erikoistaitoinen, leukaileva, tyhmä oppilas oli huomauttanut, että improbus sana voi merkitä myös sanaa epärehellinen. — Me astuimme nyt portin kautta lyseon sisäpihalle, ohi makkirakennuksen, jossa salaa välitunneilla tavallisesti käyttiin tupakoimassa. Oikealle kaartaen nousimme lyseon rappusia pitkin toiseen kerrokseen. Oudosti kajahtivat askeleemme kiviseiniin. Pohjanpuolisen, pitkän käytävän poikki me astuimme hiukan arkoina seitsemännen luokan huoneeseen.

Vanha, viippuva vahtimestari tissutteli ja tassutteli pitkin käytävää. Hän avasi nyt varovasti oven etelänpuoliseen opettajien huoneeseen. Päivä paistoi Tähtipuistoon, sen heijastus häilähti mustalle luokkataululle. Taululla oli jonkinlaisia liidulla piirrettyjä numeroiden koikaleita. Näiden haihtuvia hahmoja oli kissankäpälällä koetettu poispyyhkiä tästä matoisesta mammonan maailmasta. Oli jonkinlaista salaperäisyyttä ilmassa. Niin, nythän siis ratkaisee vihreän pöytäverkansa ääressä koulun korkea raati, tuleeko meidän osaksemme nyt kurja karsseri ja kalterit vai karkoitus ja erottaminen koulusta. Tärkeäntomerina ne kai nyt siellä istuvat ja — miettivät. Vanhat paatuneet pedagoogit ja peruukit miettivät. Miettivät, mitä tehdä näille hurjimuksille. Koulun laki, L'état c'est moi! Minä olen valtio minä! Niin, niin, mutta mitäs siitä sanoo koulun laki! Sanokoon mitä sanoo, minä ajattelin, voin minä lähteä muille maille, en minä ole ennenkään vähästä häikäillyt. Tämä koulu on usein tuntunut koekaniinilaitokselta, kaikki opettajat eivät ole olleet toveria, jotkut tyhjiä, pisteliäitä puuylijumalia. Meidän monen oppilaan äly oli ehkä joskus terävämpi ja vilkkaampi kuin monen opettajan, me luimme klassillista kirjallisuutta, me ajattelimme, he ajattelivat ehkä usein vain sitä, mikä koski heidän kuukausipalkkaansa. »Qvem Juppiter odit, pedagogum fecit!»

Niin virkahti kerran joviaalinen latinankielen opettaja eräällä tunnilla. — »Boni fratres, me kierrämme tässä vain leipäämme!» Näin oli sama opettaja kerran lausunut virkatovereilleen, kun nämä välitunnilla lyseon korttelin aitauksen ympäri kulkien olivat haukkomassa raitista ilmaa.

— Ent' sitten! sanoin minä Aramikselle jatkaen omia ajatuksiani. No antaa tulla vaan!, ajattelin. Mitä te, vanhat, ymmärrätte nuoresta runoudesta, teidän kuivakiskoisuutenne tappaa tunteen tulen ja runouden rikkauden! Mitä te, elämässänne ehtyneet, mustankirjan lainlaatijat, nyt ymmärrätte, ette ehkä mitään muuta ymmärrä kuin, että nyt pitäisi kaataa kahden nuorukaisen kaunis tulevaisuus. A la bonne heure! Olkoon menneeksi! Minä lähden merille! Minä en ihmettele enää mitään. Nil admirari! En ihmettele enää mitään! Uskokaa unisiin aaseihin ja juoruaviin alvariakkoihin!

Artturi, Aramis nauraa minun levottomille leikinlaskuilleni. Hän alkaa mustalle taululle piirtää karsserin kuvia ja ristikolta.

* * * * *

Vahtimestari kulkee korridoorissa. Kuulemme, miten hän hiljaa avaa opettajahuoneen oven, me kuulemme, miten hän sen sitten taas hiljaa sulkee. — Muistan, että hän yhdellä tulitikulla sytytti kahden luokkahuoneen kattolamput palamaan. Sitä taitoa me kaikki ihmettelimme, että kas kun ei se poropeukalo polttanut näppejään. Ehkä nyt opettajat kahdella tulitikulla illalla sytyttävät yhden salinsa kattokruunun palamaan —, kun ensin ovat toimittaneet tärkeän tuomarintehtävänsä. Minä sanon Aramikselle: »Liituapas nyt naamataulusi, että näyttäisimme hyvin kalpeilta. Kublai!» Ja niin me aloimme liidulla kalventaa kasvojamme kuolinnaamioiden näköisiksi.

Vahtimestari kulkea kepsuttaa taas pitkässä käytävässä, askeleet lähenevät, hän naputtaa ovellemme. Me ymmärrämme ystävällisen yskän. Puhuvatko nyt ankaran areopagin jäsenet suuresta runoudesta. Eivät! He istuvat avonaisen lukon takana, niin, niin, niinkuin mekin nyt avonaisen lukon takana seitsemännen luokan huoneessa. Mutta huomenna me istumme ison, lukitun karsserin oven ja lujan, rautaisen salvan takana. »Lasciate, ogni speranza, voi che entrate.»

Me astumme vahtimestarin edellä näennäisesti kalpeina opettajahuoneeseen. Tällä matkalla tiesin tai olin jo sitä ennen tullut ajatelleeksi sen tosiseikan, että opettajat parjaavat kuukauskokouksissaan äksypäisiä oppilaita, usein suosivat teeskenteleviä »fidespoikia». Oppilaat taas parjaavat hyviäkin opettajiaan ja parjaavat usein syyttä suotta.

Me syytetyt, Aramis ja d'Artagnan, seisomme oven suussa kalmankalpeina. Vihreällä veralla katetun, neliskulmaisen pöydän ympärillä istuvat opettajakunnan jäsenet. Pöydän päässä istuu vararehtori »paavi», repii punaista partaansa ja rykii. Ajattelin: missähän on »pehtori»? — Ehkä hän on »kraapannut» tästä hänelle vastenmielisestä istunnosta. Siinä istuvat pöydän ympärillä kuivakiskoinen, jesuiittamainen vanhapoika, rokonarpinen, kärttyisä uskonnon opettaja »rupikukko», kaljupäinen, pitkä »hongankolistaja», lempeä latinankielen opettaja, aina savolaisella huumorilla varustettu: »Mäne loukkoon!» Muistan hänen kerran tunnilla minulle sanoneen, kun minä nauroin eräälle hullunkuriselle, latinalaiselle sanalle, mikä suomenkielelle käännettynä merkitsee: itsestään. Sain sen näljän takia seistä nurkassa. Siinä istuu »jassi», venäjänkielen ankaran tiukka, pieni opettaja, joka enemmän ja ahkerammin poltteli Livadia-savukkeita kuin me koulupojat »hörrien» ääressä pesutuvan takaisessa kamarissa. Jassi nosteli aina housujaan ja syyteli suuttumuksen sanoja laiskanläksyläisille niin, että sylki singahti etupenkin painajien silmille. Miehessä oli tulta ja tarmoa ja sitä vierasta, kiusallista kieltä opittiin — kuin pakosta. Minä sain häneltä usein korkeimmat arvosanat. — Kerran eräällä tunnilla opetettiin meille epäsäännöllisten umeret ja isdohnut verbien taivutusta. Edellistä sanaa käytetään ihmisistä ja jälkimmäistä eläimistä puhuen. Välitunnilla saimme tiedon, että keisari Aleksanteri kolmas oli kuollut. Minä huudahdin silloin pojille: Aleksander treetii isdoh! Aleksanteri kolmas on kuollut!… Saman keisarin kuvan minä kerran poistin salimme seinältä; floretilla me vannoutuneet vihaajat puhkaisimme sen pesutuvan takaisessa huoneessani. Tämä teko ilmiannettuna olisi voinut aiheuttaa pitemmänkin karkoituksen, ehkä — Siperian tundrojen taakse. Vahinko, ajattelen nyt jälkeenpäin, ettei silloin samalla ponnella meille voitu opettaa ranskan ja englannin kieliä, joiden taitoa elämän taipaleella olisin kipeämmin tarvinnut lukeakseni suurten sivistyskansojen suurta runoutta niiden alkukielillä. — Ehkä siinä pöydän ääressä istui »Saksan tantti», saksankielen opettajatar, jolle olen kiitollinen siitä, että sain koulun pääsytutkinnossa reput, opin epäsäännölliset verbit ja opin jälkeenpäin ominpäin harrastamaan saksan kieltä. Ehkä siinä istui yläluokkien matematiikan opettaja, tiukkahuulinen, kylmänkuiva, argussilmäinen, kuhmunenäinen Sargren, jolta sain usein ehtoja. Häntä minä pelkäsin kuin pahinta painajaista. — Hän oli ostanut kaupungintalon ihan »Pitkänsillan» seutuvilta, satulamaakari Heleniuksen talon, entisen »Pitkänkrouvin» alapuolella olevalta tontilta. — Olinhan kuullut, että Nummisuutarin Iivari Eno Sakerin tavattuaan juuri siinä samalla Sargrenin, entisellä »porvari Nyylunnin» pihalla oli kaivolla juottanut janoavaa »luukasaa», laihaa koniaan. Ja sitten olivat kuomat ja kaverit ehkä lähteneet »Pitkään krouviin», kun nurmijärveläinen teini, Stenvallin Aleksis, sitä ennen ensin oli lähtenyt läheiseen Klepoffin puotiin myymään kauppiaalle makulaaturipaperiksi »Kanervala» runokokoelmansa.

— Niin, olivathan ne lystiä poikia, se iloinen Iivari sekä hänen rohkea enonsa Sakeri, joka oli saanut »apskeetin» niin raittiusseurasta kuin poliisin virastakin. Niin, niin. — Nyt saisimme mekin »apskeetin» koulusta, minä iloinen, sinisilmäinen d'Artagnan ja Aramis, käärinenäinen, tummaverinen, etelämaalaisen näköinen, espanjalainen naisten ritari. Näitä ajatuksia vilahti ehkä mielessäni, kun katselin sitä vihreätä pöytäverkaa. Muut opettajahahmot peittyivät jonkinlaiseen olympolaiseen puolihämärään. Näin kai seinällä Euroopankartan ja katselin kattoon. Minä vaaleaverisenä olin kai kalpeampi kuin liidulla puuteroitu, armas Aramis. Aramis katseli jalkoihinsa.

Ja sitten se alkoi.

Sen Euroopankartan viereltä alkoi pienen karttakepin paukkinan tavoin kuulua kurkun kröhinää. »Paavi» alkoi rykiä ja raapia punaista partaansa. Maantieteen opettaja, lyseon kirjastonhoitaja, vararehtori alkoi nyt lukea opettajakunnan tähän suuntaan laadittua pöytäkirjaa: »Niin, hömm, hömm…

Opettajakunta on nyt tarkoin tutkittuaan teidän toisiltaisia rikkomuksianne päättänyt karkoittaa kaupungista Larsonin neljäksi kuukaudeksi sekä Artturi J:n kuudeksi kuukaudeksi. Hömm, hömm… Ja kun te palaatte takaisin kouluun, hömm, hömm… niin opettajakunta puolestaan lupaa unohtaa teidän rikkomuksenne. Menkää nyt kotiin!» Hömm, hömm, höh!…

Kumarsimme ja läksimme.

* * * * *

Niin, mene nyt kotiin, siellä äidin kyyneleet, neuvot ja neuvottelut! Olin kai kaikkien mielestä nyt hirveän rikollinen ja paha, paatunut koulupoika! Pois kolmen peninkulman päähän kaupungista, yli kaupungin rajapyykin ja paalun taakse! Sellainen vanha pykälä oli koulun vanhassa laissa. Filosofoin Danten Divina Commedian mietelmiä ajatellen: »Jos nyt sen kolmannen peninkulman päässä olevan rajapyykin ja lahon paalun kohdalla sattuu olemaan talonpoikaistalo ja siinä talossa sattuu olemaan kaksi kamaria, toinen kamari kotikaupungin rajapyykin kielletyllä puolella, toinen kamari siellä vapaan maaseudun puolella, niin olisikohan minulla vaivaisella, hurjapäisellä, kurjalla koulupojalla oikeutta koulun lain mukaan kulkea siitä toisesta kamarista siihen toiseen kamariin. — Höm, höm… Mitäs sanoo siitä koulun laki?

Mutta sitten tuli pelastus! Äitini oli saanut isäni vanhan hyvän ystävän ja lauluveikon, Pohjoisten kartanon hyvän herran, Karanderin (Karan) tulemaan kotitalooni. Sitten me yhdessä eräänä aamuna retkutimme karkoituskärryillä, tuuloslaisilla rattailla hyvän hevosen vetäminä ohi punaisten virstantolppien. Saavuimme ensimmäiseen Heinikankaan kievariin. Ukko Karander-Kara tarjosi minulle hiukan olutta. Koko matkalla hän jutteli vain hauskoja kaskuja. — Tämä suuri humoristi ja ihmisystävä ymmärsi nuoren huimapään, nuoren koulupojan pienet huolet ja harmit.

Olen muissa nuoruuden muistelmissani kuvannut oloani Tuuloksessa Pohjoisten kartanossa. Saavuin sinne parhaimpaan metsästys- ja kravustusaikaan toimeenpannakseni huveja ja seuraleikkejä uusien ystävieni Toikon Teppojen, Soitto-Puuskien, Suutarjussien, Hennojen, Annien ja pitäjänpomojen parissa. Palasin sieltä täysin tervehtyneenä ja elämäniloisena neljän kuukauden karkoitusajan kuluttua kotikaupunkiini. Kun astuin punatiilisen lyseon rappusia pitkin yläkertaan, tapasin minä korridoorissa seitsemännen luokan kohdalla Pehtorin. Hän tuli minua reippaana tervehtimään, paiskasi kuin vanhempi toveri kättä ja sanoi: »Terve tuloa! Larson on nyt mies!» Mies! Se sana menee nuoreen koulupoikaan kuin tuores terva kuivaan puuhun, se vaikuttaa herkkään, heräävään mieleen enemmän kuin kaikenlaiset teeskennellyn tyhjät, turhat varoitukset.

Äiti oli leppynyt, rangaistusaika oli päättynyt. Kun astuin yli kotipihan, tapasin minä vanhan Renki-Kustaan tallin kynnyksellä, minä sanoin hänelle: »No mitäs Kustaalle kuuluu?»

— He — mitäs nuarelle herralle ittelleen kuuluu?

— Mitäpäs tässä…

Minä menin talliin ja silitin vanhan Pokun kaulaa. Sitten astuin pihalle, vanha vesitynnyri oli vanhalla paikallaan, mankelihuone oli paikallaan. Astuin matalan oven kautta huoneeseeni, jossa oli hiukan ummehtunut, tunkka ilma. Kaikki oli paikallaan, kirjakaappi oli paikallaan. Avasin kirjakaapin oven. Kaikki oli paikallaan. Kirjahyllyllä oli Alexandre Dumas pèren kirjoittama romaani »Kolme muskettisoturia» vanhalla paikallaan.

Entä sitten?

Ei siitä sitten mitään sen enempää. —

PAIMENHUILU

Muistelma J.H. Erkosta

Muistan niin elävästi sen hetken, jolloin tutustuin Juhana Heikki Erkko-vainajaan noin kymmenen vuotta sitten. — Olin kyllä nähnyt hänet ennen ja olin kuullut hänen runoilijapersoonastaan. Salaisin toivoni oli kuitenkin kerran saada paiskata kättä tämän lämminsydämisen miehen kanssa, kuunnella hänen yleviä sanojaan, haastella hänelle mielihalujani. — Olin vuosi pari sitten saavuttanut ylioppilaslyyryni, jolloin: »Ei huolta ollut ollenkaan, kun viikset vain sai kasvamaan.» Mutta eipäs! Olipahan muutakin huolta. Salaa napertelin siihen aikaan runonpäitä pesutuvan takaisessa, pienessä peräkamarissani, rummutin pöytään, sormenpäillä laskien Shakespearen säkeitä ja muita runomittoja, jota työtä säesti pesumuijien kurikkojen läiskinä pesutuvassa.

Siinä alkukesän aikaan näin sitten Erkon Hämeenlinnassa matkustajakotimme käytävän hämärässä kopeloimassa puhelimen ääressä. Kuljin hänen ohitsensa ja tunsin hänet. Hän näytti siltä ikäänkuin hän olisi etsinyt jotakin, selkä oli hiukan kumarassa, käynti hissutteleva, poskipäillä tumma punerrus. Harmaat, vakavat silmät tuuheiden kulmakarvojen alta tähystelivät jonnekin etäämmälle. Hienot, suonikkaat, pehmeät sormet ojentautuivat minua kohden: »Taitaa olla se nuori runoseppo, olen lukenut runonne 'Nuoressa Suomessa'»… »Kyllähän minä vähin»… sopersin hämmentyen. Ja niin oli tuttavuus tehty.

Kovin olin iloissani, ikäänkuin huumeessa saatoin minä hänet yli pihan omaan peräkamariini. Ja kun hän siinä sohvalla istui levollisena kuin vanha tuttu ikään, jonka jo usein on tavannut, laukesivat kielen siteet itsestään. Tuntui kuin olisi ollut juhlaa ilmassa. Olinhan saanut harvinaisen, hyvän vieraan, jonka läsnäolo ikäänkuin pyhitti pienen huoneeni. — Ja kun minä katselin hänen vakavia, myötätuntoisia kasvojansa, katosi hämminki ja sijaan tuli rauha ja luottamus. Omat mielijohteet ja kauan haudotut ajatukset saivat nyt heilimöityä, saivat vastakaikua, jota ne kauan olivat salassa odottaneet. — Hänelle uskalsi puhua, hän teki niin rehellisen ja vaatimattoman puhtaan vaikutuksen ja hän oli niin avomielinen, mikä on ainoa avain kolkuttaessamme ystävyyden portille. — Ja hän kertoi lyhyin piirtein koko elämänsä, miten hän Orimattilan kankailla patusti paimenena isänsä karjan jälessä, kertoi oppivuosistaan, aherruksistaan leipäkannikan kimpussa, Vilken koulusta, kertoi vaikeista kirjailija-oloista entiseen aikaan, jolloin tekijä vielä itse sai maksaa painatuskustannukset! Kuvaili, miten ammattitoimet sitoivat laajemmalle läikähtävän runoilijamielen vapautta. Niin — mustalaisluonnetta oli hänessäkin kuten useissa kynän, taltan tai siveltimen käyttäjissä, levotonta, kuohuvaa ajelehtimista elämässä paikasta toiseen eikä lepoa kussaan, lepona vain hengen kangastukset ja korkeat luomishetket, sitten taas epäilykset, mustan musta suru ja sitten taas ihanan kirkas elämän toivo, hänessä ehkä sittenkin enemmän horjumaton usko ihanteisiin, ihmisiin ja omaan kansaansa…

Ja todistukseksi siitä, että hänen sielussaan oli mustalaissointujakin, kerron kuinka hän kuvaili erästä merimatkaansa. Kerran Viipurissa asuessaan hän tunsi itsensä eräänä päivänä omituisen levottomaksi. Kaikki painosti, ei halua, harrastusta, ei päämäärää. Jonnekin piti päästä, pois, pois, kuka pakotti, kuka käski? Veri vaati! Pois jonnekin, missä tuska talttuisi, sydän ja ajatus avartuisi, vapaus, vapaus! — Ja niin hän kulkee satamaan ja näkee lähtöään valmistavan kaljaasin, saa kipparilta tietää, että kaljaasi lähtee Itämerelle päämääränä Kööpenhamina. Hän pyytää päästä mukaan. Mitähän ne ajattelivat, eihän hän ollut kippari eikä kauppias, muuten vain lähtisi — kummallinen päähänpisto — tahtoi merelle…? — Ja sinne hän sitten kiiti pienen kaljaasin kannella ali asvalttimustien pilvien, pois kotimaasta, pois Suomen raukoilta rannoilta. — Myrsky yhä nousi, meri raivoili ympärillä niinkuin se olisi käsittänyt oudon merenkulkijan sielun myrskyn. Toisena päivänä meri yltyi niin hurjahyrskeiseksi, että se kahlasi yli kannen, sulloi mereen lastia, ja laivamiehet hätääntyneinä hääräsivät purjepuiden alla, meri uhkasi upottaa pienen aluksen… Hätä oli suuri, laivamiehet näyttivät tottumattomilta, silloin sanoi outo merenkulkija heille: »Heittäkää minut mereen niinkuin profeetta Joonas heitettiin, ehkä myrsky siitä talttuu.» — Kolmantena päivänä myrsky taukosi ja kaljaasi laski saarivaltakunnan valkoiseen pääkaupunkiin.

Jotain tuohon tapaan kertoi runoilija ja minä olin jo unohtanut, että istuimme rauhallisesti pienessä pesutuvan takaisessa kamarissa, johon tavallisesti kuului ainoastaan veden myrskytön, laiska läiskinä pesupunkissa. — Hän nousi usein puhuessaan, käveli pitkin lattiata ja hänen jykevä vartalonsa ulottui miltei mataliin kattoparruihin saakka, oikea käsi teki innostuneita liikkeitä. — Ehkä tuossa sutkauksessa Joonaksesta piili pientä leikkiä, itse-ivaakin, sitä en tarkoin muista. Muistan Erkon aina vakavana, hänen ihanteellinen luonteensa oli sellainen, harvoin kuulin hänen remahtavan nauruun, sensijaan näin joskus ohiliitävän hetken hymyn…

Se päivä oli juhlapäivä, se päivä oli kirkkaiden toivojen ja kajastavan tulevaisuuden onnenpäivä, se päivä merkitsi minulle paljon. Ylitsevuotavasta runoilijasydämestään jakeli hän, poismennyt runoilijaystävä, niin runsaasti muillekin. Nuori hän tahtoi olla ja nuorten parissa hän paraiton viihtyi. Nostaa hän tahtoi nuoria, kehoitti ja antoi sysäyksiä aroille aikeille. Ja niin uskalsin hänelle ilmaista salassa haudotut nuoret toiveeni, jotka olivat mustan, vahakankaisen kannen sisässä. — Sen olin täyteen runoilla rustannut pesutupakamarin hiutuvassa hämärässä, mutta vielä useampia sellaisia mustia vihkoja olin minä toivottomana heittänyt vanhanaikuisen, kalkilla valkaistun uunin liekkeihin.

Aika oli kulunut niin nopeaan, ettei sitä huomannutkaan, vielä kauan olisin tahtonut pitää vieraan luonani. Ja kun hän nousi, hänen leveä varjonsa taittui pienen huoneen seinäpaperille ja ilta-aurinko kimmelsi vihreänvipevien ruutujen läpi kirkastaen Aleksis Kiven kuvaa seinällä. Ja kun hän astui pois ja katosi pienestä ovesta pesutuvan hämärään, tuntui kuin huone olisi ollut tyhjempi kuin ennen. Mutta samassa humahti veri vilkkaaksi, henkinen juopumus täytti mielen, syöksähdin riemullisessa mielentilassa ulos kadulle, yli »Pitkän sillan», läpi Idänpään kylän, pois, pois maallepäin metsien kuningashuminaa kuuntelemaan. Ja ajatukset hyppelivät edessäni kuin ilosta hullaantuneet linnut aidanseipäältä aidanseipäälle vietellen yhä kauemmas pois ahtaista oloista, väljemmille aloille, vapauden merelle ajoi aatos. Mutta edessäni pilkoitti vain Katumajärven alakuloinen silmä, Hämeen hämäräsilmäinen sisäjärvi…

Jo samana kesänä tapasin Erkon uudestaan Tampereella. Kauan etsittyäni löysin hänet Konsulinsaaressa, missä hän lasipillien ynnä muiden kummallisien kojeiden avulla tarkasti kaikellaisia pirtupulloja. — Niin, hänhän oli viinantarkastaja! Mikä kohtalon iva! Ruusu- ja viinimäkien tarhuriksi olisi hän ehkä paremmin sopinut, sillä hänen paimenlaulunsa ovat Hämeen kirsikka- ja maaraintarhoista puristettua, puhdasta luonnonviiniä. — Minä toin hänen tarkastettavakseen laulutekeleeni. (Hän osasi mielestäni paremmin tarkastaa runoja kuin viinaa.) — Ja kun minä näin, miten vahakangaskantinen, rakas vihkoni, mikä oli ollut salainen, moni-öinen iloni, katosi hänen povitaskuunsa, niin minä hätkähdin, mutta aavistin samalla, että se olisi hyvässä tallessa, lämmintunteisen miehen povella, eikä se pehmeä, hienosuoninen käsi sitä raatelisi, herkästi se koskisi, kääntäisi lehtiä ja miettisi…

Laulujuhlille oli menossa mies, laulujuhlille runojen rikas seppo, jonka säveliä jo kansakin hyräili ja jolle se jo oli laittanut riemuporttejaan, kun hän kunniakulussa oli matkustanut läpi Suomen pitäjien. — Niin, — muutaman viikon päästä sain minä sitten postissa vihkoni, johon runoilija oli sinikynällä reunaan piirtänyt myötätuntoisia ajatuksiaan. Osoitteeksi kirjankuoreen oli Erkko kirjoittanut »runoilija», mikä arvonimi niin pätevältä taholta saatuna tuotti minulle erityistä iloa, vaikka hän lähetyksen johdosta kirjoittamassaan postikortissa vaatimattomasti lausui, ettei se arvonimi olisi viimeinen, viitaten siten yliopistollisen arvon saavuttamiseen. — Niin — ja syksyllä koputin minä sitten kaikkivaltiaan kustantajan oveen.

Tapasin sittemmin elämässäni useat kerrat ylevän vainajan. Viimeisiä kertoja tapasin hänet hänen huvilassaan Tuusulassa, enkä minä silloin olisi voinut aavistaa hänen lähenevää, pikaista loppuaan. Jonkinlainen alakuloisuus häntä painosti, mutta elävästi otti hänen valpas henkensä osaa kaikkiin elämän pyrintöihin. Ehkä sekin seikka tuotti hänelle suurta pettymystä, ettei kansa, johon hän ihanteellisessa mielessään oli luottanut ja josta hän oli suuria uneksinut, ettei se kansa silloin, hänen viimeisinä elinpäivillään, ollut osoittautunut siksi, miksi hän oli sen laulanut. Ja omasta tulevaisuudestaan puhui hän hiljaisella, värähtelevällä äänellä: »Sinulla on tulevaisuus edessäsi, minulla se jo on takanani!»

Poissa on hän nyt, mutta hänen henkensä elää meidän ympärillämme hänen teoissaan, isänmaanrakkaudessaan ja hänen lauluissaan, joista useat ovat muuttuneet kansallislauluiksemme. Herkkä, aatteille aukeava, vakava ja rehellinen oli hänen suuri runoilijansydämensä. Sellaisena muistelen häntä, hiljaisena, rehellisenä aatteen pappina ja miettivänä suomalaisena miehenä. Himmentymättömänä tulee aina muistossani kajastamaan se iltahetki, jolloin hän istui luonani pesutuvan takaisessa, pienessä peräkamarissani, tuo suuri vakavaotsainen mies, jonka varjo taittui seinäpaperille, kun ilta-aurinko kuulti läpi himmeiden ruutujen kirkastaen Aleksis Kiven kuvaa seinällä.

Hollolan Jalkaranta, Ranta-Kustaan mökki 7.VI.07.

THALEIJAN TEMPPELIHERRA

Muistelmia Kaarlo Bergbomista

Asuin siihen vanhaan, hyvään teatteriaikaan Teuvo Pakkalan luona Helsingissä. Jo sitä ennen olin usein nähnyt vilahdukselta »tohtorin» vanhassa Arkadia-teatterissa, käydessäni tapaamassa näyttelijätuttaviani. Siihen aikaan oli teatterin ravintola biljardipöytineen sekä pianohuoneineen jonkinlainen eri taiteilijain piirihengen kokoutumis- ja seurustelupaikka. Kuulin kulissien takana harjoituksien aikana tohtorin terävän äänen näyttämöltä. Minä pelkäsin ja kunnioitin tätä miestä, niin mielelläni kuin olisinkin tahtonut päästä tämän teatterimme suuren luojan ja hallitsevan järjen läheiseen, henkiseen yhteyteen. Me nuoret kirjailija-alut ja elämänrikkaat »maan toivot» täytimme tavallisesti siihen aikaan pienen »viinapolttimoteatterin», jota keisari Aleksanteri siellä käydessään oli sanonut ladoksi, joka ilta antautuvalla ja alttiilla, vastaanottavaisella mielenhartaudella sekä lämpöisellä läsnäolollamme. Me valloitimme vanhan Arkiksen etumaiset, sinisellä sametilla verhotut pienet, natisevat permantotuolit. Usein kuukauden lähestyessä loppuaan me tyhjiä kukkaroitamme tutkiessamme vippasimme toisiltamme tavanmukaiset viitosemme voidaksemme olla mukana ensi-esityksissä, sillä meidän rakkaat mammamme eivät ehkä vielä olleet ehtineet lähettää meille tavanmukaisia kuukausirahojamme. Saimme toisinaan tyytyä kahteenkymmeneenkin penniin voidaksemme kirjoittaa kotiin, että me ahkerasti kävimme luennoilla ja edistyimme »alma materin» hellässä hoivassa — ja tarvitsimme rahaa. Mutta vastalahjaksi tohtori tarjosi meille kokonaisen aartehiston, sarjan klassillista, draamallista kirjallisuutta: Shakespearea, Schilleriä, Calderonia, Molièrea, Holbergia, Hebbeliä, Björnsonia y.m. Saimme ihailla Ida Aalbergin, Axel Ahlbergin ja Lindforsin mestariluomia. Kaikessa sovussa näimme näiden sanataiturien säestävän toinen toisiaan niillä pienillä, piukkuvilla palkeilla, jotka edustavat tätä maailmaa ja joilla tohtorin määräyksen mukaan »ryssän kasarmin» puolisia kulisseja käännettiin. Siellä se kuuluisa teatterikissakin Mikko loikoili tohtorin aition kohdalla näyttämöllä. Sitä kissaa Taavi Pesos-vainaja aina kuului teitittelevän häätäessään sitä puku-aitiosta: »Olkaa hyvä ja menkää ulos!» Samalla näyttämöllä harjoituksien aikana ei kulissijuoruista päättäen aina vallinnut sovun henki. Aspegren saattoi vihapäissään heittää florettinsa »paratiisiin», kuninkaallinen Akseli saattoi joskus väsyä suureen Idaan tähän tapaan: »Kuulkaa, rouuvva Aalberg, miinä oolen raakastanut teitä niin moonta vuootta, että miinä aalan jo vääsyä teihin.» Taavi Pesonen, jota tohtori oli pahoittanut laulamaan yhä uudestaan samaa laulua, saattoi huumorin heleä välke silmissä joskus tohtorille huomauttaa, että: »tohtori kai pitää tästä laulusta, koska minun niin usein täytyy laulaa sitä uudestaan». Kävi juttuja sellaisiakin, että ukko Achté ja tohtori usein kinastelivat ennen esiripun nousua. Kerranpa ukko Achté oli ennen Faustin esitystä hyökännyt näyttämölle huudahtaen: »Tässä pöydän pitää olla!» — »Eipäs kuin tässä», intti tohtori vastaan. Kun ei muu auttanut, antoi tohtori merkin nostaa esiripun. Esirippu nousikin, mutta Achté tarrautui siihen kiinni, joten hänen trikoohousunsa tulivat näkyviin. Itsepäinen, jääräniskainen »pummi» sai tahtonsa perille. Katsomosta kajahti raikas nauru.

Jokaisella nuorella kirjailijalla siihen aikaan oli tuleva taiteen marsalkan sauva piilossa selän takana. Kukaan ei sitä hevillä rohjennut jättää tohtorin tarkastettavaksi, sillä hän oli tunnettu ankaraksi, teräväksi mieheksi, joka yhdellä ainoalla satiirisella sanallaan hallitsi koko teatterikoneistoa, henkilökuntaa ja meitä nousevia pieniä kiertotähtiä. Sillä monen meidän salaiset ajatuksemme kiersivät teatteria ja aivoissamme liikkui näytelmäsuunnitelmia. Me pyrimme teatterin auringon ja valontuojan piiriin, mutta ujoudessamme pelkäsimme tätä hedelmöittävää kosketusta, mikä oli antava joko henkisen, suuren sysäyksen tai kuoliniskun tulevaisuuden toiveillemme.

Olin julkaissut »rallatukseni», joissa olin kuvannut hämäläistyyppejä. Ehkä joku oli vihjaissut tästä tohtorille. Mene, tiedä. Kerran minä seisoin Arkadian tupakkahuoneessa, jonka seinälle oli kiinnitetty oma runoni, jonka kerran Hämeenlinnasta olin lähettänyt Turkuun, Arkadiateatterin taiteilijoille muistoksi heidän lähdettyään kiertueelle kotikaupungistani Auran armaille rannoille. Silloin tulla tassutteli tohtori hyväntuulisena ovesta tupakkahuoneeseen. Hän oli vanttera, hartiakas mies, kulki hiljaa, hiukan kumaraisena, omituinen, samalla hyvänsuopa ja hiukan ivallinen hymy viisailla, pyöreillä kasvoilla. Isossa karkea-pystytukkaisessa päässä, tuuheiden kulmakarvojen alla, rauhallisten ripsien raossa paloi kaksi kaikkiymmärtävää, hengenhehkuista silmää. Niiden syvä katse oli tarkka ja tutkiva. Jäykkä, härkämäinen niska kannatti itsepäistä, taipumatonta, tarmoa puhuvaa päätä. Hän oli puettu yksinkertaisesti, kaulaa kiersi vaatimaton, alaspäin käännetty kaulus, musta pieni kravatti peitti sen pienen aukon, minkä korkealle napitetut liivit jättivät paljaaksi. Kulki näennäisesti kuhnustellen kuin mikäkin vakava, vaatimaton muurarimestari. Mestari, niin! Vapaan taiteen vapaamuurarimestari, jonka koko olemuksessa oli jotakin suuren-yksinkertaista ja monumentaalista. Rakentaja Solness, niin! Mutta rakentaja, joka ei horjunut oman, sielunsa luoman rakenteen harjalta. Hän kulki vankkana maan kamaralla, kuin mies, joka tiesi, mitä tahtoi, joka antoi taikasanan, jota täytyi totella. Sillä vaistomaisesti tuntui hänen seurassaan siltä, että hän kuitenkin kaikitenkin tarkoitti kaikkea hyvää ja suurta Suomen nousevalle näyttämö- ja näytelmätaiteelle.

Tohtorin astuessa tupakkahuoneeseen siirsin vaistomaisesti savukkeeni seinän peltiselle tuhka-astialle. Tohtori äkkäsi minut nurkassani, lähestyi, antoi kättä ja sanoi veitikkamainen välke syvissä silmissä: »Kuulkaas, herra Larson, ettekö kirjoita meille jotakin?» Ei sen enempää. Meni pian kuten oli tullutkin. Mutta minä jäin siihen sopertelemaan sekavia sanoja. Päässäni kävi kuin humaus. Minä saisin siis yrittää, saisin kirjoittaa näytelmän. Minua muistettiin, minulta toivottiin jotakin! Minulla oli siis mahdollisuuksia. Tie oli auki, tie taiteen epätasaiselle taipaleelle, tie auki näyttämölle ja avaraan maailmaan. Minä saisin yrittää, minun yritykseni saisivat ymmärtäjän, kohottajan… Kun olin tointunut pökerryksestäni, tuli Kaarlo Keihäs luokseni ja sanoi: »Voit olla hyvilläsi, tohtori oli hyvällä tuulella!»

Kului aikoja; näin tohtorin silloin tällöin kadulla ja kulissien takana. Monella meidän nuoremmasta taiteilija- ja toveriryhmästämme, johon kuuluivat Eino Leino, O. Manninen, E. Katila, Pontus Artti, K. Kytömaa, E. Aaltio, K. Murros y.m. oli ehkä salaisia näytelmäkirjallisia syntejä omillatunnoillamme. Kerrottiin, että niitä kotimaisia näytelmien käsikirjoituksia kuljetettiin harva se viikko Yrjönkadun varrella asuvan tohtorin rappusia pitkin hänen asuntoonsa. Kerrottiin kaameita kaskuja siitä, miten kirjailijaparka sai lukea tekeleensä tutkivan tuomarin edessä. Jos tohtori silloin käännähteli ja siirtyi esim. tuolilta sohvalle, oli se merkki heikosta kohdasta näytelmässä. Ja jos hän kulki ikkunan ääreen ja katseli kadulle kääntäen sinulle selkänsä, oli se merkkinä siitä, että pistä pillisi pussiin: jos toiste tulet sillä pillillä kerjäämään kuin entinen kulkuripoika niin saat enemmän keppiä kuin kakkua. Olit saanut »pumssit».

Teuvo Pakkalan luona asuessani Pakkala kirjoitteli moneen kertaan »Tukkijoella» näytelmäänsä ja minä sepittelin siihen laulunpätkiäni. Pakkala sai karsia ja kirjoitella uudestaan tohtorin ohjeiden mukaan. Siihen aikaan heräsi minussakin harras halu saada näyttämölle jotakin. Olinhan kirjoitellut juhannuslauluja! Niistä kai sukeutui aine ja aihe pikkunäytelmääni »Juhannustulilla». Olinhan nuorena koulupoikana ja ylioppilaana ollessani maaseudulla esittänyt Kiven »Kihlausta», R. Kiljanderin pikkukappaleita y.m. Nyt piti rustata oikea oma, pieni laulunäytelmä. Sen päähenkilö Lassi hahmoittui vähitellen eläväksi keskustaksi, jonka ympärille punoin pienen juhannusrakkaustarinan mittymaarialauluineen. Olin sitä kirjoitellut jo pitkän matkan loppua kohden, mutta Lassin lopullinen kohtalo ei minulle vielä ollut selvinnyt. Näytelmän sain viimeisteltynä valmiiksi vasta Hämeenlinnassa.

Eräänä päivänä Aleksanterinkadulla kävellessäni tuli tohtori Kaarlo Bergbom vastaani. Hän oli ennenkin seisahtunut kadulla puhuttelemaan minua, udellen tähän tapaan: »No, herra Larson, eikö teillä jo ole näytelmää? Me odotamme teiltä…» Sentähden en kiiruhtanut nytkään askeleitani ohikulkiessani. Takanani kuulinkin ystävällisen äänen. Pyörähdin ympäri, tohtori alkoi taas: »Kuulkaas, herra Larson, kirjoitatteko jo näytelmää?»

Minä siihen: »Kyllähän minulla sen tapainen olisi…»

Tohtori siihen: »No, kertokaapa nyt sen sisältö!»

Aloimme hiljakseen kävellä, hiljakseen minä siinä selvittelin näytelmän henkilökuvia, toimintaa ja juonta.

Tohtorin Yrjönkadun 13 varrella sijaitsevan asuinpaikan pääovelle päästyämme minäkin olin päässyt näytelmäni loppuratkaisuun, ja tohtori tokaisi: »Eikös se Lassi voisi saada yksi huushollerska?»

»No, enhän minä juuri huushollerskaa ole tarkoittanut, mutta pitänee ajatella jotain lystiä Lassillekin», minä sanoin hiukan hämilläni naurahtaen.

Erotessa sain sitten kehoituksen tulla seuraavana sunnuntaina
Yrjönkadun 13:een lukemaan »Juhannustulilla»-näytelmää.

Koitti sitten se siunattu sunnuntai. Minä astelin kuten monet muutkin ennen minua, oikea pahanmoinen parraskuume kallossani, pitkin huokausten tai helpoitusten rappusia tohtorin asuntoon.

Ystävällinen oli vastaanotto, mutta siitä huolimatta vaivasi minua jonkinlainen »skakkus», kuten ennen ylioppilastentissä. Aloin lukea pientä kansanpilaani. Vilkaistessani papereistani tohtorin kasvoja näin niillä vuoroin vilkkaan ja vakavan viisaan ilmeen, vuoroin jotakin homeerisen hymyn tapaista. Siinä sitten lukiessani tohtori kerran nousi tuoliltaan ja asettui sohvaan istumaan. Sanat takeltuivat kurkkuuni, minä vilkaisin ikkunaan ja ajattelin, että milloinkahan se pahus kääntää minulle selkänsä ja katselee ikkunasta kadulle. Melkeinpä olisin nyt mielelläni tahtonut olla kadulla. Mutta vihdoin minä taas karaisin kurkkuani ja tahtoani ja luin yhä suuremmalla vauhdilla ja helpoituksella näytelmän loppua kohden, sillä tohtori ei kertaakaan ottanut pelkäämääni, kohtalokasta askelta ikkunan luo, mikä uutimien tavoin olisi esirippuna laskeutunut kaikille nuoruudenherkille tulevaisuuden näytelmä-unelmilleni. Esirippu ei laskenut, vaan päinvastoin nousi kuin pieni aurinko Hämeessä juhannusaamuna pehmeästi kumpuilevien, sinisten vaarojen takaa.

Näytelmäni kohtalo oli ratkaistu. Kadulle päästyäni minä riemussa rientäen suoraan sanoen lensin. Sellaisia sitä ollaan nuoruuden häikäisevässä luomis-ilon huumeessa, voidaan olla vieläkin, vaikka elämä on yhtä ja toista karistanut pois juhannusaikojen suviseppeleestä sekä kuluttanut joskus marsalkansauvan kieroksi kulkurin kepiksi.

Kotikaupungissani minä sain sitten lopullisesti näytelmäni valmiiksi. Eräänä riemuisena remu-Vappuna se sitten myöhemmin esitettiin in dulci jubilo Kansallisteatterin uudessa taidetalossa täytekappaleena 2-näytöksiselle »Vapunpäivänä»-nimiselle näytelmälle, serpentiinien sinkuessa kaduilla, ylioppilaslaulujen kajahdellessa.

Tulinhan jälkeenkinpäin kosketuksiin tohtori Bergbomin kanssa. Kerran hän oli Hämeenlinnassa ja asui matkustajakodissamme, muistaakseni N:o 4:ssä käytävän vasemmalla puolella. Edellisen illan olin kai viettänyt kotikaupunkini pikkutaiteilijain ja pikkuporvarien parissa »Kaupungin Hotellissa». — Minä makasin myöhään aamulla pesutuvan takaisessa huoneessani ja podin pientä pohmeloa. Silloin palvelustyttö tuli ilmoittamaan, että joku vieras herra tahtoi minua tavata. »Minä en lähde mihinkään!» — minä sanoin, sillä olin päättänyt olla jatkamatta juominkeja. Joku viiniveikko siellä nyt varmaankin tahtoo minua tavata. Ehei! Minä tahdon tänään tehdä työtä! Jonkun ajan kuluttua tyttö tuli uudestaan ja ilmoitti sen herran lakoonisesti sanoneen, että »pitää tulla joko elävänä tai kuolleena». Mitä? — Ei tämä ole laitapeliä! Ei! Nyt on varmaan joku vanha kaukovieras talossa. Kavahdin pystyyn, pian minä pukeutuneena astuin N:o 4:ään. Siinä seisoi edessäni itse tohtori Bergbom. Sohvalla oli jonkinlainen matkalaukku, pöydällä näin Sophokleksen »Antigone» näytelmän. Ujostelin hiukan sameita silmiäni ja olin muutenkin hämmentynyt. — »No, kuulkaas, herra Larson, ettekö te tahtoisi kirjoittaa tekstiä Lemminkäis-oopperaa varten?» — Estelin ja sopersin: »En taida kyetä laatimaan oopperatekstiä, mutta olenhan minä joskus ajatellut Lemminkäis-draamaa. — »Vai niin, vai niin.» — Ystävällisissä silmissä näin kehoittavan katseen. Lyhyt oli kohtaaminen. Tohtori kätteli ja läksi tapaamaan tohtori Kaarlo Forsmania (Koskimiestä), joka oli Antigonen suomentanut. — Tulinhan vielä jälkeenkinpäin kosketuksiin tohtori Bergbomin kanssa »Herra Valtuusmiehen» harjoitusten ja »Tuhkimo»-näytelmän johdosta, mutta syvimmän vaikutuksen on jättänyt muistini lokeroihin se hiljainen hetki Yrjönkadun varrella korkeiden, peloittavien ikkunanuutimien varjossa, jolloin ajatuksissani Lassin »huushollerska» muuttui maklakoivaksi Suntion-Taavaksi.

Kun muistelen tohtori Kaarlo Bergbomia, niin ajattelen vankkaa vuorta, joka kohoaa pienten, arkipäiväisten mäennyppylöiden ylitse. Siihen aikaan tuli vuori usein hiiren luokse. Nykyään saavat hiiret tulla pienten vuorien luokse. Ne vuoret eivät ole yhtä lujia ja lämminhohtoisia, usein ne saattavat olla kylmiä, vaihtuvia rapakivivuoria, joita ei mikään liikuta.

Jos tohtori keksi jonkun sellaisen runostelijan, joka kaukana maaseudulla ontuvilla jambeilla rapsutteli jotakin näytelmäntapaista, niin hän kirjoitti hänelle kehoittavan sanan, mikä sytytti ja synnytti. Siten hän »keksi» monet näyttelijät eri pikkuseuranäyttämöillä, siten hän »keksi» suurimmat näytelmäkirjailijamme, Kiven, Numersin, Kiljanderin ja Minna Canthin, joita hän ohjasi, opasti, kannusti ja kirkasti näytelmien kirjoittamisen jalossa, mutta kaikkein vaikeimmassa taidossa. Hän oli aina aulis antamaan apuaan, lukemaan teoksia. Hän itse tunsi ja tiesi, miten näytelmä piti kirjoittaa, vaikkei hänellä ollut yhtä suurta kykyä sitä itse luoda. Hänellä oli harvinaisen tarkka ja terävä, draamallinen silmä ja sen takana nerokas aihe ja ajatus. Siksi hän uhrautui, antoi koko elämänsä ajatukselleen luoda suurelle, suomalaiselle näyttämölle suuri, suomalainen näytelmätaide, nostamalla muita, alentamatta koskaan omaa suuruuttaan.

Oulunkylässä 15.12.1923.

IN DULCI JUBILO

Muistelma Eino Leinosta

Hän tuli kuudennelle luokalle Hämeenlinnan lyseoon, minä olin silloin seitsemännellä luokalla. Toverikunnan, konventin valtuuttamana minä tulin häneltä kerran pyytämään erästä runokäännöstä jotain näytelmäesitystä varten. Koulun pitkään käytävään, sen eteläpäähän olimme lauantaisin laittaneet jonkinlaisen näyttämön. Esirippuna oli jonkinlainen vihreä sertiinkivaate, mikä nuorilla vedettiin sivulle, kun näytelmän piti alkaa. — Näin tapahtui meidän tutustumisemme.

Minä pumsahdin usein huonon matematiikan taitoni takia toiseksi vuodeksi luokalle. Siten me jouduimme molemmat seitsemännelle luokalle tai oikeastaan — Eino Lönnbohm = »Lömppa» = Eino Leino, jota kirjailijanimeä hän alkoi jo silloin käyttää kirjoittaessaan konventtimme »Vasama»-nimiseen lehteen. Meillä oli myös pilalehti Joci Baccalaureus, johon minä tuhertelin ensimmäisiä runoyrityksiäni. Kynäni kangerteli silloin, runon muovaileminen ja viimeisteleminen olivat minulle kovia kompastukiviä. Lömpalta säkeitten sitominen sujui loistavasti. Hän oli syntynyt Perä-Pohjolassa, Paltamossa, Kainuun karuilla mailla sekä tullut heleämpään, harvasointuisempaan Hämeeseen runorikkailta, rikassanaisilta seuduilta.

Kuten äsken mainitsin, oli meillä toverikunnan näytelmäseura, jonka »tirehtöörinä» minä toimin. Minä näyttelin usein pääosia, harjoituksien aikana olin olevinani hyvinkin ankara herra. Lömppa ja Kalle Kytömaa olivat konventin väittelytilaisuuksissa aina eri mieltä ja muodostivat kaksi eri puoluetta, mutta olivat kuitenkin hyviä ystäviä ja näyttelivät yhdessä lauantaisin meidän primitiivisellä näyttämöllämme. Minä komensin heitä katsomaan yht’aikaa kulissi-ikkunasta: »Katsokaa ikkunasta, seiskää perätysten toistenne takana, niin että yleisö todellakin luulee jonkun kulkevan kadulla. Ja muistakaa roolinne yhtä huonosti kuin läksynne. Kyllä Roope (T-io) lunttaa ja kuiskaa, jos unohdatte. Seis, otetaan uudestaan!» Näin minä pauhasin ja pärmänttäsin. — Taiteilija R. L—qvist oli maalannut meille kulissit, ne kuvasivat muistaakseni hentoja koivuja, kulissien toisella puolella oli tupakuvia, joita mielinmäärin käänsimme aina näytelmän aiheen ja sisällön mukaan. Jos tarvitsimme tuulta tai sadetta, niin joku toveri näyttämön takana kynsillään raapi kulissia sekä vihelsi hiljaa. Jos tarvitsimme ukkosta, niin joku toveri vyörytteli näyttämön takana nostopuntteja. — Ja toisinaan oli ukkosta toverienkin kesken. Syntyi joskus riita näytelmien valitsemisesta. Mutta »Lömppa» suostui lopulta myhäillen kääntämään jonkun saksalaisen mitättömän farssin. Hän taisi jo koulussa ollessaan hyvin saksankieltä. Luki Heinrich Heineä, »Buch der Lieder» kirjaa. Kahdeksannen luokan oppilas E. Katila luki samaan aikaan saksalaisena käännöksenä Byronin »Kainia». Jo yläluokilla Eino alkoi suomentaa Runebergia. Eino Leino vaikutti minuun niin, että minäkin aloin innolla lukea Heinrich Heineä. Mieliluettaviani olivat kuitenkin Anna Maria Lenngrenin ja C.M. Hellmanin runot, Scottin, Dickensin, Defoen, Kiven y.m. romaanit. Minä en saanut Einoa ihastumaan Bellmanin dionysoslaisiin runoihin, hän oli apollooninen luonne, suuri humoristi jo koulupoikana, terävä sanansutkauttaja ja hyvä toveri. Meistä kummastakaan ei tullut näyttelijää! En tiedä, mikä vetovoima vei meitä yhteen, mutta pian me aloimme seurustella yhdessä joka päivä. Ehkä se voimakas vetovoima oli korkea runous, kaiken kauniin kaipaus, tulevaisuuden toivo, maamme haaveksittu vapaus ja luja toverihenki, jotka veivät meidät yhteen. — Minä kävin Lömpan ja Väinö Toppeliuksen (Puteliuksen) »puulaakissa» rehtorinrouva Bergrothin luona. He kävivät vuorostaan minun kotitalossani äitini huoneessa, jossa minä tarjosin tervetulleille toveruksille kotini kahvia. Siellä me laskimme leikkiä ja väittelimme, mikä pila päättyi usein siihen, että leikinpäin ajoin potkien pois toverukset alas pitkin keittiön portaita. Mutta seuraavan päivän iltapäivällä ilmestyivät kompaileva Lömppa ja veikeilevä Putelius taas leveästi myhäillen huoneeseen kahvia hörppimään ja leikkiä laskemaan.

Me koulupojat kävelimme usein kuvernöörin talon sivuitse Residenssikadulla, »roskalla», koulutytöt edellä. Minä ja Lömppa »hakkailimme» kilpaa tyttökoulun komeinta tyttöä. Ehkä me kilpaa salassa kirjoitelimme hänelle lemmenrunojakin. Eino Leino taisi niitä jo koulupoikana kirjoittaa »Hämeen Sanomiin», jonka toimittajana silloin oli Severi Nuormaa-vainaja. Minä heitin monta rakkausrunoa palavaan pesään! Mene, tiedä! Minultakin ilmestyi sitten kerran samaan lehteen ensimmäinen painettu, mitätön runoni, jonka sisältöä en enää tarkoin muista. Sen aihe taisi olla sienestä ja kukkasesta. — Einon työpöydällä, rehtorinrouva Bergrothin luona oli aina kosolta paperia ja valmiiksi kirjoitettuja runoja. Kerran hän veitikkamaisesti nauraen asetti erään runon erikoisesti nähtäväkseni ja sanoi: »Kuules, Kössi, lueppas tämä, olen sen erikoisesti asettanut tähän pöydälleni luottavaksesi.» Sanoi, hymähti merkitsevästi, ehkä hiukan itseivallisesti ja lukitsi oven sekä alkoi lukea runojaan, — lukitsi oven, etten olisi päässyt livistämään tieheni.

Kuunneltuani runoa, ehkä jotakin hangenhelakkaa maaliskuun laulua, minä sanoin: »Odotas, Eino, ensi kerralla minä lukitsen oveni ja rankaisen Sinua samalla tavalla!»

Oulunkylä, 3.9.1926.

RAPPIOLLA

Hän käy toisinaan luonani, Eeklunnin Kalle. Hän on lapsuuteni toveri. Toisinaan hän seisoo aamupäivällä kadunkulmassa odotellen minua. Hän katselee kärsivästi silmiini, puhuu kansankeittiöstä, metallityöntekijöiden lakosta, vanhasta toveruudesta, lopulta hän pyytää rahaa. Minä olen antanut hänelle useat kerrat, vaikka minä tiedän, että hän vie rahan olutanniskeluun. — Iltapäivällä hän toisinaan palaa humalaisena. Silloin hän istuu muitta mutkitta korituoliin, on häikäilemätön ja röyhkeä, hänen viinasta kiihtyneet, kiiluvat silmänsä tähyilevät villeinä pitkin huonetta.

Eeklunnin Kalle naputtaa aamulla oveen, ja huoneeseen astuu kookas mies, vielä vuosiensa parhaimmassa kukoistuksessa, käsivarsissa on terästä, katse on hukkuvan katse, viikset riippuvat veltosti alaspäin, leukaa peittää parransänki, kasvot ovat tiilenpunaiset, ruskettuneet. Ja ääni värähtelee:

— Kuules, rakas veli, saanko tulla?

— Miten on laitasi?

— Hullusti, rakas ystävä. — Siellä ulkona on niin kylmä. Saanko viipyä?

Minä katselen hänen rasvoittunutta takkiansa, jolla on mieron epämääräinen, vihreän vipevä väri. Hänen huulensa ovat punertavan siniset.

— Hyvä, kun saan edes jossakin olla.

— Etkö ole siltatöissä?

— Olin.

— Mikset ole enää?

— Minä en viitsi olla heidän kanssansa.

— Olithan sinä junttatöissäkin. Olethan sinä vahva mies.

— Niin, koitas näitä käsivarsia!

— Mikset sinä viihdy missään työssä? Pilkkaavatko ne sinua?

— Hä, pilkkaavat, sanovat, että minä olen herraskaisen kakara, ja sitä minä olenkin. Mutta minä annan heille sanan sanasta. Minä annan heille palttua ja palturia!

Minä koetan hienosti laskea leikkiä hänen herraskaisuudestaan. Toivoisin, että hän lähtisi, sillä hänen henkensä turmelee koko huoneeni ilman. — Äkkiä muljottaa hän seinägobeliiniin ja huudahtaa:

»Eikös tuo ole Venedig, ja tuo tuossa Markustorni, minä olen sen kuvan joskus nähnyt lapsena isäni kuvakirjoissa!»

Minä ymmärrän hänen kauttarantaisen, valheellisen tarkoituksensa, hän tietää, että minä ilostun matkamuistoista. — Olen sillä tuulella, että täyttäisin hänen kaikki pienet suuren-lapsen oikkunsa.

— Saanko minä ottaa pari paperossia?

— Ota, ota!

— Saanko minä taas istua korituoliin?

— Istu, istu!

— Muistatkos, sanoo hän, siitä on jo monta, monta vuotta, minusta ei ollut kirjatoukaksi, opettajat — ymmärrät — eivät ymmärtäneet minua — niin, silloin istuimme sinä ja minä kerran yhdessä vanhassa kievarissa, ukko Selanderin pianosalissa, minulla oli rahaa — en tahdo siitä kerskata — taisi olla noin neljäkymmentä markkaa — sain isältäni — sinä soitit pianoa — muistatko?

— Muistan.

— Minulla oli viulu mukanani.

— Muistan senkin.

— Me erosimme, sillä minä heitin pari herrasmiestä alas rappusia pitkin, lopulta potkivat toiset minutkin alas. Minä huusin viuluani, tarjoilijatar toi sen minulle salaa kadulle. Sitten minä menin kotiin.

— Entä sitten?

— Kotona asetin viulun pianontuolille, turhaan hain kaapista juotavaa, hoiperrellen menin pianon luokse ja istuin tuolille, silloin…

— Silloin?

— Silloin viulu meni tuhatta säpäleiksi. Minä hirmustuin ikäänkuin minussa itsessäni olisi mennyt jotakin rikki. Minä aloin rikkoa huonekaluja kunnes isäni tuli huoneeseen.— Onhan minun pappani huonekalutehtailija, mööpelivaprikööri, niin, ja tirehtööri. Nyt minä olin möpleerannut oikein Porvoon mitalla. — Katsos, pappa oli antanut minulle viulun päästyäni neljännelle luokalle, mutta seuraavana lukukautena minä sain potkut koulusta… Niin, pappani tuli huoneeseen. Katsos, minun pappani oli sellainen vanhan ajan kunnon porvari… osti muka katovuosina polkuhinnasta kultarenkaita, sormuksia, mitä vain köyhiltä ihmisiltä sai… mutta sitä minä en usko… Pappa antoi minulle olutta ja niin minä nukuin sohvalle. Tulipas pappa vielä aamulla ja kysyi, oliko minulla kohmelo, antoi taas pullon olutta ja kaatoi minulle ryypynkin ja sanoi: Juo poikani! Minä sanoin: Juo itsekin! Illalla me läksimme yhdessä kapakkaan. Jaa, jaa, minun pappani oli kunnon mies, sanottakoon hänestä mitä hyvänsä, jo noin pienestä pitäen sain minä ruokapöydässä juoda ryyppylasin tähteet. — Kunnon mies, minä kunnioitan häntä, vaikka hän oli sellainen, vanha, rähisevä herra.

— Niin, niin.

— Onkos sinulla, rakas ystävä, olutta?

— Ei ole!

— Herra jesta, minä en tule ilman toimeen, sinä tiedät, että minä olen alkoholisti.

— Koetahan hillitä itseäsi, sinullahan on vielä koko elämä edessäsi, roteva olet kuin karhu, hiukan tahdonvoimaa vaan.

— Minun tahdonvoimani on suun kautta mennyt vatsaani. Katsos näitä repaleita, katsos tätä nuttua, kehtaanko minä näillä ruojukengillä liikkua kadulla!

Hänen äänessään oli taas hillittyä itkua.

— Toissa päivänä sain eräältä liikemieheltä melkein uuden takin, mutta aamulla herättyäni Punaportin majapaikassa huomasin, että minun takkini viety oli. Eikös sinulla ole edes jotain vanhaa, ehjänlaista takkia, sinähän lupasit… katsos näitä kenkiä!

Hän nosti kenkänsä kirjoituspöydän tasalle.

— Katsos housujen persustaa!

Hän kumartui aivan mauttomaan asentoon.

— Voinko minä tällaisissa tamineissa mihinkään mennä, ja huomennahan on juhannusaatto… jukukliut! Ja minulla on morsian siellä Parolan leirin liepeillä, jaa, jaa, vaimo vaikkei vihitty ja poika, ihan minun näköiseni, sellainen jykevä julli, juu, juu.

Nousin, annoin hänelle takin ja autoin häntä pukeutumisessa.

— Sopiiko se takaa?

— Sopii aivan erinomaisesti.

— Niin, se sopii ikäänkuin se olisi minua varten tehty.

— Hiat ovat liian lyhyet.

Minä ojentelin hioja ja käteni sattui hänen käteensä.

Hän tarttui käsivarteeni.

— Katsos, onhan sinullakin jänteitä.

— Hiukan vain kotitarpeiksi.

— Hä, kotitarpeiksi? Aiotko sinä käskeä minut kadulle!

— Enhän minä, ole kuin kotonasi.

Minä nojauduin kakluunia vasten.

— Ei minua enää voi pois potkia kuten silloin kievarissa, muistatko?

— Muistan.

— Katsos, älä luulekaan, että minä olen sinun armosi vaivainen, luuletko sinä, että minä sinun pienien penniesi tähden rupean sinua tässä rosvoamaan.

— Sinä lasket leikkiä!

— Ah!

Vähitellen irroitin itseni hänen kovasta kouristuksestansa. Minä en katsonut häntä silmiin. Minä tutkin kauhulla hänen hämäryydessä ajelehtivaa ajatustansa, päähänpistoa, ilkkua, sairaalloista mieltä, sumentuvaa ajatusta, joka välähti valonheittäjänä paljastaen koko hänen elämänsä syvimmän katkeruuden sekä kätkettyjen rikoksellisten aikeiden alkusiemenet.

Minä valmistauduin ikäänkuin iskua vastaanottamaan, jähmetyin, järkeni kävi kylmäksi ja kirkkaaksi, ponnistin henkisen voimani, aloin puhua hänelle hiljaa, koetin olla samalla kova ja hyvä. Vetosin hänen nuoruuteensa, hänen ruumiilliseen voimaansa, hänen sielunsa hyvyyteen, joka vain nukkui, puhuin hänen isästään, veljistään ja siskoistaan. Koetin puhua lohdutuksen suloisia sanoja elämänsä hulluutta vastaan kamppailevalle, hunninkoiselle, huonosti ohjatulle elämän orvolle, ihmiselle, jonka avuton kurjuus minua syvästi säälitti.

— Kuule, anna minulle anteeksi! En minä tee sinulle mitään pahaa… Minä olen roisto! — Voitko sinä vipata minulle viisikymmentä penniä, että minä pääsen kansankeittiöön!

Minä annoin hänelle pyytämänsä rahan. — Hän talttui, tyyntyi, istuutui taas korituoliin ja vilkuili arasti ympärilleen.

Sitten aloin minä jutella hänelle iloisia juttuja; vähitellen ja väsyneesti tuli hänen silmiinsä iloisempi ilme.

»Kuule, Kalle», sanoin, »mene nyt, syö vahvasti ja nuku sitten kokonainen vuorokausi!»

»Minä menen», hän sanoi, »minä menen».

Ja Eeklunnin Kalle meni, meni pää kumarassa, katsoi kerran taakseen ja huokasi. Minä vältin hänen katsettansa.

— Terve!

— Terve!

Korituoli narisi jonkun aikaa sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt. Korituoli ikäänkuin kummitteli, ikäänkuin siinä vielä olisi istunut joku epämääräinen, kohtalon kirooma ihmisolento epämääräisessä hämärässä. Illan yksinäisessä hämärässä kuuntelin minä sitä narinaa ikäänkuin minä olisin kuullut jonkun puhuvan ristikon takaa ja minä ajattelin ihmiselämän suurta surkeutta ja ainaista arvoitusta.

— — —

Joku kuukausi sen jälkeen istui lapsuuteni toveri lukkojen takana.

VIINURI

Muistan hänet vielä niiltä ajoilta, jolloin pikkupoikana katselin kotikaupunkini ulkoravintolan sunnuntai-elämää. Hän liikkui verannalla yleisön keskellä kuin markkinataiteilija, käsi korkealla ilmassa heilutellen suurta tarjotinta, jolla oli kokonainen vuori lautasia. Ja ravintolan edustalla soitteli soittokunta ikäänkuin säestäen hänen liikkeitänsä. Minä en silloin nähnyt muuta kuin hänet, hänen suuret, loistavat silmänsä ja kiherän tukkansa, mikä aaltoili oikealla korvalla. — Hän tuli luokseni illemmalla, kun minä talutin puistokäytäviä pitkin Parolan leiriupseerien hevosia, sillä aikaa kun upseerit heittelivät verannalta samppanjalaseja vihreiden pumppuköynnöksien läpi. Salaa nousimme ratsujen selkään ja karahutimme yli kivien, kantojen. Ja tukka hänen oikealla korvallaan hulmuili kuin kasakalla ikään.

* * * * *

Helsingissä hänet taas näin. Puettuna mustaan, kiiltävään hännystakkiin, kaulassa valkea rusetti, kiiltokengät jaloissa kulki hän vieraspöytyeitten ja tarjoilupöydän väliä. Katossa kimmeltelivät kruunut, niiden lasisärmät heijastuivat hänen paitansa valkeaan, tärkkelöityyn rintamukseen, kalvosinnappeihin ja kellon vitjoihin. Hänen silmissänsä oli omituinen yövalvonnan ja iloisten intohimojen lietsoma välke, huulilla liikkui keveä hymy. Minä en ollut tuntevinani häntä, olin vaipuvinani syviin keskusteluihin taiteilijaystävieni kanssa, kun hän notkeasti kantoi juomia pöytään ja hymyillen kuunteli sukkeluuksia, joita hänelle lasketeltiin. Hän seisoi salin pylvästä vasten nojautuneena servietti kainalossa ja katseli minua. Minä tiesin sen, vaikken katsonut sinne. Silmieni ohi liitivät nuoruuden ihanat ajat, kotikaupungin sunnuntai-illat ravintolan ympärillä. Tunsin vielä sieraimissani satulan hajun ja hevosien kuolaantuneen rinnan hajun, kuulin kavion kopseen ja hirnunnan. Ja minä aavistin, että hän ajatteli samoja asioita. Korkit paukkuivat ja iloinen äänien sorina säesti meidän ajatuksiamme, kun minä sattumalta loin häneen katseeni. Jäykästi katselimme toisiamme, minä tunsin, että minä punastuin, hänen katseessaan oli moitetta, hiljaista hillittyä moitetta, jota en voinut kestää. Hän kallisti hiukan päätään, notkahdellen hän kulki tarjoilupöydän taakse ja minä näin, että hän sopessa salaa kaatoi lasillisen konjakkia suuhunsa. Sinä iltana minä en ollut oikein iloinen.

Vuosien kuluessa seurasin hänen käytöstänsä. Hänen pukunsa ei enää ollut huoliteltu, hänen paitansa rintamuksella näkyi punssin pilkkuja ja hänen kenkänsä korot olivat viistossa. Hän kävi hajamieliseksi, hänen silmänsä olivat raukeat, ja minä tein sen huomion, että muut viinurit ivailivat häntä. Hän oli varmaankin huonossa suosiossa keittiöosaston puolella, sillä ruoka, jonka hän toi pöytään, viipyi niin kauan, että hän sai nuhteita vierailta, ja paistit olivat palaneita.

Minä näin hänen luisuvan yhä alempiluokkaisiin ravintoloihin, syrjäkapakoihin keskikaupungin hienommista ja valoisista. Sitä myöten muuttui hän yhä uuden ympäristönsä mukaiseksi. Boheemiretkillä kulkiessani minä tällaisia havaintoja tein.

Kerran sanoi hän minulle kadulla: »Eihän se sovi, että minä tunnen sinut — anteeksi, teidät, anteeksi, niin, niin, me elämme ihan eri maailmoissa, minä olen vain tällainen… Kyllä ymmärrän, mutta saisinkohan minä kympin lainaksi, minun hännystakkipukuni on kanissa, yrittäisin taas keskikaupungille, hm, niin, alkaisin uudestaan. Katsokaas, jollei ole siistiä pukua, ei pääse mihinkään maailmassa… Naisethan ne vetävät alaspäin niinkuin mutaiseen virtaan laita-elämän mustiin kuohuttiin.»

En koskaan saanut lainaani takaisin, hän katosi silmistäni sumuisten lyhtyjen alle himmeään hämärään.

* * * * *

Minä istuin kerran Oopperakellarin puistonpenkillä kuuntelemassa soittoa. Viereisellä penkillä näin miehen, joka naureli ääneen itseksensä. Minä näin risaisen huopahatun lieren alta punertavat kasvot, parransängen peittäminä. Kädet olivat syvällä taskuissa, ja isot, palavat silmät katselivat ravintolan lasiruutuja, joiden ääressä istui yleisöä katosta tulvivan, iloisen valon hohteessa. Kerjäävän katkera katse ei sopinut suupielen nauraviin ryppyihin. Minä tunsin hänet hänen silmistänsä. Kaksi käsityöläispoikaa istuutui hänen viereensä. Sitä mukaa kuin hän nauroi, tirskuivat pojatkin hänen omituisille eleillensä.

»Katsokaas, tuolla istuu vapaaherra S… hahhaa, lysti herra, vapaaherra — vanha sodomiitti, tiedättekö, mitä se on, miks maks! Hän antoi minulle kerran sata markkaa juomarahaa, katsokaas, nyt hänen otsansa ulottuu niskaan saakka. Hieno kuori, tyhjät taskut! Niin, niin, ja kas tuolla istuu tunnettu, suuri säveltäjä, monta kertaa olen minä kaatanut hänen lasiinsa bolssia, hän polttaa aina viiden markan sikaria, hieno, antelias, hyvä herra! Minulla oli hyvät päivät siihen aikaan, keikutin mustaa hännystakkiani kuin iloinen sulhasmies, sivelin vahatuita viiksiäni ja olin rakkaussuhteissa monen hienon naisen kanssa. Minä ansaitsin silloin monta sataa markkaa viikossa, tuhlasin kuin ruhtinas — niin, sitä oppii sellaiseksi nähdessään, kuinka herrat tuhlaavat. — Ja kun minulla oli vapaata aikaa, minä ajoin umpikuomussa, join vain hienoja viinejä ja poltin vain viiden markan sikareja. Minä olisin voinut hankkia itselleni ensin pienen, sitten suuremman ravintolan, vihdoin olisin ostanut Kämpin. Niin, Kämppi voisi olla minun, ajatelkaas, iso, loistava Kämppi — ja nyt minä asun, hahhaa — vanhan laatikon alla sataman laidassa, sen kyljessä on numero 176, sisäänkäytävä kadun puolelta, painakaa nappia! Mitä minä omistaisinkaan! Parihevoset ja vaunut, soopeliturkit, sähkölamput, silkkiset oviverhot, viinikellarit. Niin, niin, mutta naiset, naiset ja viina! Älkää koskaan, pojat, juoko viinaa, älkää luottako naisiin, viina kiihottaa naisiin ja naiset kiihottavat viinaan. Se on elämän tanssia se. Hurjaa ja iloista, pohjalla pimeätä ja sairautta, hiipivää sairautta, myrkkyä…

Mutta kyllä minä tästä vielä reipastun, jahka jäsenet pehmenevät, niin, ja kun minä pääsen takaisin tuonne, missä sähkölamppu niin kaunisti säteilee. Kääntykää vain silloin minun puoleeni, minä toimitan teille hopeavyöt ja kalunat, kultavitjat ja vahtimestarin arvon merkit. Kuulkaas, kuinka korkit paukkuvat kuin pyssyt, ja masurkan tahti teuhaa lavalla ihan kuin ratsuhevosten jalkojen töminä. Minä olin hyvä ratsastaja ennen vanhaan minä, nyt pääsen tuskin liikkumaan. P…le!»

Hän puhui kuin omiksi lämpimikseen, kertoi pojille satuja kiitollisena siitä, että hän sai puhua, sai mielestään häätää yksinäisyyden ja hunningon hurjat mietteet. Käsityöläispojat eivät enää nauraneet, suurin silmin tuijottelivat he ravintolan kimmeltäviin kruunuihin, joista tulvehti valoa, häikäisevän paratiisin iloja janoaville, pienille kasvoille.

Hän nousi, nosti pojille kohteliaasti lakkia ja sanoi: »Ehkä herroilla sattuisi olemaan kaksikymmentäviisi penniä, lainaksi tietysti, minä maksan sen takaisin, jahka olen Kämpin omistaja!»

Käsityöläispoika kaivoi rahan taskustaan, viinuri otti sen kumarrellen vastaan.

»Kiitos, hyvät herrat! Ja nyt te saatte nähdä, miten minä menen tuonne verannalle ja tilaan seidelin olutta! Minä juon onneksenne!»

Käsityöläispojat näkivät hänen istuutuvan pöydän ääreen, naputtavan sormellaan pöytään ja tilaavan jotakin. Edeskäypä tuli hänen luoksensa ja huitoi käsillään. Hän teki myöskin kiivaita liikkeitä, ja ennenkuin pojat ehtivät tointua hämmästyksestään, ovenvartija tarttui hänen takinkaulukseensa, talutti hänet ulos ja viskasi rappusilta alas. Hänen kasvonsa vetäytyivät naurun ryppyihin, ikäänkuin hän olisi taistellut itkuaan vastaan. Hän kopeloi eteensä niinkuin hukkuva oljenkortta, sitten hän teki koko käännöksen, linkutti yli torin ja katosi kuoppaan, hämärään olutkulluun.

HÄMÄLÄISIÄ

Muistelma ja luonnekuvaus Hämeestä

Sanat ovat kuin vuorenhuippuja, jotka kohoavat pinnalle merenpohjasta. Pohjaa ei näy, mutta siellä elää salaperäinen, syvä maailma. Hämäläinen on sanaköyhä, harvapuheinen ja hidas, sanotaan. Kun minä puhun hämäläisen talonpojan kanssa, käyn minä itse harvapuheiseksi sekä miettiväksi. Ehkä hämäläinen suurien sotien ja vaelluskauden vainoperintönä on saanut hitaan, itseensä sulkeutuvan luonteen pääpiirteet. Ehkä häntä on enimmin sorrettu ja sodan jalkoihin poljettu, niin että mieli on käynyt mykäksi, hiukan epäluuloiseksi. Hämäläinen on seuranhaluinen, siksi hän asuu mieluimmin viti vieretysten rykelmässä ahdaskujaisessa kylässä. Hämäläisen silmänreijästä vilahtaa veitikka, »uuspeili». Hän lausuu leikkisanansa vakavan näköisenä. Ei hän hohota sukkeluuksilleen, hän tarkastelee, huomasiko vieras hänen kauttarantaisen sutkauksensa. Jälkeenpäin hän hyvänsuovasti hymähtelee tyhmänpuoleisen vieraan hoksaamattomuudelle. Hämäläinen ei viitsi puhua turhia, mutta työssä hän raataa kuin kaksi, ilonpidossa, tansseissa hän ei äkkiä vilkastu, mutta annas kun kaksi tuntia jurosti on jumputettu, jopa veri vilkastuu kuin napolilaisella. Hän on selvänä sävyisä ja jörö, mutta päihtyneenä ja kiivastuneena hän voi tehdä murhan aivan tyhjästä sanasta. Mutta sanassa ei häntä solmita. Pohjalainen vetelee kimmastuessaan puukonkärjellä viiruja vastustajaansa, mutta hämäläinen iskee syvälle. Hänen alkuvaistonsa on syvemmällä. — »Kukkoo työ ootta?» kysyi savolainen kerran hämäläiseltä. »Kanako te sitten olette?» sanoi hämäläinen puhtaalla kirjakielellä.

Esimerkkinä siitä, että hämäläinen mies ja nainen voi olla kiivas ja vilkas kuin etelämaalainen, osoittaa seuraava muistelmani Hämeestä varhaisimmilta ylioppilasvuosiltani.

Puuhailin ensimmäistä runovihkoani, jossa sielun silmieni ohi kulkivat hämäläiset Hennat, Soittaja-Puuskat, Erkki-paimenet, Pitäjän pomot, joukossa myös Hidas-Hippo, joka kaukaa mökistä tuli hakemaan apua, puheli harvakseen, ehkä puolisen tuntia muista asioista ilmoittaakseen lopuksi, että hänen mökkinsä juuri sillä hetkellä paloi. Niin. — Katselin Hämeen karttaa, jota kauniit, laajat vesistöt satoine saarineen, Vanajavedet, Näsijärvet, Hauhonselät ja Päijänteet halkoilivat sinijuovineen ja valitsin Pälkäneen pitäjän Mallasveden rannalla, ihan niemen kärjessä sijaitsevan kylän. Hämeenlinnasta lähdin matkalle laukkuineni ja lauluine vanhan Pokun vetämänä vanhan Renki-Kustaan ollessa ohjaksissa takaistuimella ja saavuin K:n taloon. (Jälkeenpäin sain kuulla, että runoilijaveljeni Eino Leino edellisenä kesänä oli eksynyt samaan kylään ja taloon asumaan ja ehkä kirjoittanut siellä »Tammen tarinaansa».) Kyselin ruokaa ja huonetta. Pitkien puhelujen jälkeen sain myöntävän vastauksen. »Kai sitä tässä…» sanoi Kalle isäntä, hidasliikkeinen, tanakka, lempeäsilmäinen, ja emäntä Maija, hiukan vilkassilmäisempi, pieni, vinkeä, terhakka ja tiukan näköinen, lisäsi: »Kyllähän maisteri… ison kamarin saa… tuolla herraspytinkissä, jos vaan tytyy meirän ruakiin.»

Ahertelin sitten paperieni ääressä viikkomäärät. Valmistelin ja viimeistelin »rallatuksiani». Emäntä itse kantoi ruuan pöytään. Tavanmukaiset tervehdyssanat ja niiaamiset. Kun viihdyin talossa, näkyivät ihmisetkin viihtyvän minusta huolimatta. Isäntää näin harvoin, hän puheli kanssani riihellä sanan silloin sanan tällöin, rukiista, ilmoista: »että taitaa se ukkosen vaarukin nousta». Joskus emäntäkin lämpeni, seisahtui ovensuuhun ikäänkuin olisi tahtonut jotakin sanoa, mutta siihen se jäi puolitiehen sana — kuin katkennut lanka lattialle pudonneesta kerästä. Hän pyörähti taas pihan yli väentuvan puolelle. Vilkkaasti hän aherteli tuvassa isännän raataessa renkeineen ulkotöissä. Harvoin haastelivat emäntä ja isäntä keskenään. Puhuivat kuten vanhat tutut ja sukulaiset puhuvat vähän ja katkonaisesti. Silmäniskusta, kädenliikkeestä, äänenpainosta he ymmärsivät toinen toisensa, jo puolitiessä, alkusanassa. Ja jos he joskus eksyivät puhumaan hiukan enemmän, niin he ikäänkuin hämmästyivät omaa monisanaisuuttaan ja ujostelivat. Hämäläinen kuuntelee kyllä mielellään vieraan vilkasta puhetta, mutta se ei tartu häneen, hän on siksi asiallinen, perinpohjainen, ettei hän tahdo tuhlata pientä seikkaa varten monta sanaa, hän on ehkä enemmän pienessä suuri kuin suuressa asiassa pieni. Ja hän ajattelee: »Kyllähän tuon nyt vähemmälläkin ymmärtää, eihän ne suuret sanat suuta halkase.» Hänen sielunsa on ujo, aivot miettiväiset. Hämäläinen voi taipaleella tallustellessaan punoa ajatuksia kaikista maailman asioista maan ja taivaan välillä, Jumalan olemassaolosta, maailman rakenteesta, luonnon suuresta salaperäisyydestä, mutta hän ei ilmituo ajatuksiaan, hän voi myös joskus pelätä, että hänen mietteitään voidaan väärin ymmärtää. Koska hän puhuu katkonaisesti, luulee hän, että toiset voivat pilkatakin häntä. »Mitäs minä ymmärrän, halpa talonpoika!» Mutta siinä samassa lauseessa voi piillä hieno, itsetietoinen sivuajatuskin: »Ethän sinä, miesraukka, minua kuitenkaan ymmärrä, vaikka kuinka selittäisin, enkä ole niin tyhmä kuin sinä kaikessa viisaudessasi luulet!» Ja jälkeenpäin hän voi nauraa sinun rikkiviisaudellesi. Mutta sinä et tätä kaikkea huomaa. Et ole luotinut kansan sielua.

Asuin monet viikot talossa. Joka ilta tein toivioretkiä kauniille niemelleni ihailemaan värikylläisiä auringonlaskuja. Emäntä tapasi minut joskus karjapihan polulla, erään kerran hän silloin vihjaili: »Joskus minäkin käyn tualla niämessä ja kattelen lahren yli kirkonkylään, sillä siällä minä olen syntyny.» Ja ääni värähti. Jos sana on kuin vuorenhuippu, niin ihmisen ääni voi olla kuin valonheittäjä, joka valaisee syviä, viileitä vesiä.— Ääni värähti ja siinä väreessä tuntui kuin eivät talonväen keskinäiset välit aina olisi olleet aivan onnellisia. Sen sainkin kokea jälkeenpäin. Toisinaan isäntäkin tuli »pytinkin» puolelle kanssani haastelemaan ilmoista, talon asioista, huomasin, että hän piti velvollisuutenaan pitää minulle seuraa. Hän kai hiukan sääli minua ja luuli kai, että minulla oli ikävä. Hän istui pitkät ajat piippua poltellen eikä puhunut luotua sanaa, niin hän minua huvitti »seurallaan» ja läksi, kun minä vain kirjoittelin: »Ei maar, täytyy taas lähteä, menenpäs kattomaan, mitäs se meirän Maija… Tulin vaan kattomaan maisteria.» Ja sitten hän lönkytti pihan poikki tuvan puolelle, josta joskus olin kuullut hillittyä sanakiistaa. Pian minulle selvisikin avioliiton pieni salaisuus, jota minulta koetettiin peitellä.

Kirjoittelin kerran myöhään illalla kamarissani syysyönä, kun kuulin rattaan rymyä ja orhin hirnuntaa pihalta. Isäntä oli siis palannut kotiin Messukylästä sukulaishäistä. Jonkun ajan kuluttua kompuroi joku porstuassa ja huoneeseen astui isäntä punaisena ja myhäillen. Hitaasti ja hiukan horjuen istahtaa hän tuolille, katselee työtäni ja sanoo jotenkin vilkkaasti, josta minä hiukan hämmästyin: »Olen aina sanonut sille meirän Maijalle, että aina se meirän maisteri vaan kirjottaa ja kirjottaa… eiks sen aika mahra tulla rimantiksi, tulinpa kattomaan ja nähkääs maisteri…» Sitten iski isäntä silmää ja veti pienen konjakkiputelin povestaan. — »Eiks sais olla häätuliaisia? Pieni partakyynärä vaan!» Aioin ensin kieltäytyä, olin niin syventynyt työhöni, mutta sitten ajattelin, että nythän pienen, tuiman tärskäyksen ääressä voin tutkia hidasta hämäläistä munaskuita myöden. Aloimme siis maistella. Isäntä puhui ukkosen vaarusta, maisterin ikävästä, mutta lopulta hän vilkastui, puhui kauniisti kaikesta koreasta maailmassa, viljasta, valosta ja Luojan voimasta, joka kasvattaa. Hän tuli oikein kaunopuheiseksi. Karun, kovan kuoren alla sykki lempeä sydän, joka otti osaa vieraankin ihmisen huoliin. Yö oli hämärä, läpi ikkunan tuikkivat jo syystähdet yli Mallasveden, hämärien metsien, yli katonharjan ja aittarivien. Kun vilkaisin pihamaalle, haamoitti jotain valkeata väentuvan peräikkunasta. Mutta en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Isäntä alkoi kehua hevostaan. Muistelin kyläpuheena kerrotun, että se »meirän Maija» oli niin kiivasluontoinen, että saattoi tarttua orhin ohjaksiin, isännän lyödessä hevosta sinkoutui hän ilmaan, mutta ei hellittänyt otettaan, ennenkuin sai hevosen talliin ja miehen nukkumaan. Tämähän todisti hämäläisen naisluonteen taipumatonta tulisuutta, rakkautta ja rohkeutta. Hän uskalsi henkensä estäessään miestään lähtemästä kyläretkille. (Juuri tätä kohtausta olen käyttänyt kuvatessani kasakkaepopeijassa Kuisman ja Helinän eroa.)

Kun häätuliaiset loppuivat, olin minäkin päässyt maalaisessa yksitoikkoisuudessani hiukan häätunnelman valtaan ja halusin jatkaa: »Eiks sitä kylästä mistään sais lisää?» kysyin. — »Kuulkaas, maisteri, kyll tualla aitassa on meirän Maijan nimipäiväviinit, mutta sillä Maijalla on aitan avain», kuiskasi isäntä. — »No mites ne sitte sieltä Saaraan?» minä utelin. — »Kuulkaas, maisteri, tulkaas pihalle… hiljaa!» Mentiin pihalle, isäntä löysi jostain kangen ja sillä hän väänsi aitanoven auki. Pärekoriin pistetty, iso viinipullo kädessä keikutimme saaliinemme pytinkikamariin. Mutta ennenkuin ehdimme riisua riemun runsauden sarvemme pakkokuorestaan, kuului humaus ja jotain valkeata hahmoitteli oven nurkkauksesta. Tuntui kuin se valkea, epämääräinen… aavemainen tuvan peräikkunasta olisi lehähtänyt yli pimeän pihan huoneeseen kuin humiseva haamu. Käsi tarttui pärekoriin, toinen käsi meirän Kallen kaulukseen: — »Vai sinä mun nimipäiväviiniäni, senkin runtti!» tiuskahteli itkusta värähtävä naisen ääni, johon sekaantui miehen matalampi, häveliään välttelevä: »Maija so, Maija so, mitäs se meirän maisteri tästä… Soh, soh, älähän nyt…» Ja niin katosivat äänet yön pimeyteen, josta kuului mykkämielistä mutinaa.

Parin päivän aikana toi palvelustyttö »maisterille» ruuan. »Meirän Maija» ja »meirän Kalle» pysyivät piilossa. Kun samaan aikaan olin saanut työni valmiiksi ja tein lähtöä talosta, Maija-emäntä tuli niiaillen ja uursehtaillen: »Eihän se maisteri vaan pahaa tykkää, minulla kun toisinaan on niin halkinainen se luonnonlaatu!»

Hyvästelin hyväntahtoista isäntäväkeäni. Rankkasateessa tuuloslaisilla, ratisevilla rattailla ajaa kärryytin Mallasveden neitseellisten vesien ja syysunisten koivusaarien rakkaaksi tulleilta rannoilta, ohi kumpuilevien vaarojen, pitkien soiden, sänkisten peltojen ja harmaiden, yksinäisten kievarien ja kylien kohden kotiani, nuoruuteni ja muistojeni heleätä Hämeenlinnaa.

Mutta usein ajatukseni palaavat pieneen kylään ja ystävälliseen, vanhaan taloon Mallasveden runollisella ja rauhallisella rannalla. — Kuten esikoisteokseeni liittyy tähän tutunhauskaan, hämäläiseen talonpoikaistaloonkin muistoja, jotka pitkien vuosivaelluksien jälkeen vierailla veräjillä vain kirkastuvat kauniimmiksi ja kaihottavammiksi. Tällaiseen taloon eksyneet, erehtyväiset elämän etsijät eivät luultavasti koskaan ole kuulleet vanhaa, hyvää latinalaista lausepartta:

»Praestat tacere, quam male loqui!»

»Parempi vaieta kuin pahoin puhua!»

Lammin Kurikassa 20.1.22.

KARJALAISIA

Minä asuin silloin siinä Matti Tiaisen, pikkupalstatilallisen kaksikamarisessa talossa. Matilla oli iso perhe, iso tytär, roteva ja rohkea Mari, sitä seuraava nuori kasaveikka Ontrei-poika, isän silmäterä ja lempilapsi, sitten seurasi vain tytön tynnyköitä, pahnanpohjimmainen, pieni, aina kirkuva, kitisevä kehtolapsi. Matilla ei huolta huomisesta, eleli, aherteli pellollaan, söi minkä sattui saamaan. Jos mielestään oli kystä ja lientä liikaa talossa, niin se heti karjalaiseen tapaan piirakoilleen pistettiin omiin parempiin poskiin. Olihan heillä huolta kesävieraastaan, joka ehkä hiukan täytti heidän vajavaista rahamassiansa. Mutta toimeen tultiin. Olihan siitä Matin mökiltä viitisen virstaa »pokostalle», kirkolle, kun puodista piti kerran pari viikossa hankkia ruuanaineet. Mari se pääasiassa hääräsi päivät pääksytysten. Nopsasti teki työnsä, oli avosilmäinen karjalainen, jo immestä naiseksi puhkeava, punaposkinen, suorasukainen ja avomielinen. Äiti, suuren lapsijoukon synnyttäjä ja imettäjä, hiljainen, hiukan ärtyinen, mutta alistuvainen. Ja Matti pyylevä, aina housunlahkeet kintuilla riippumassa, lakki takaraivolla, alituisesti myhäilevä, hyväntahtoinen, tahdoton nahjus, leksotteleva äijänkäppänä.

Minulla oli hallussani toinen huone, jonka ikkunasta oli kaunis näköala vuonontapaiselle Laatokan lahdensuulle. Näin Laatokan häämöittävän sinisestä siimeksestä. Tein metsäpolkuretkiä ja harhailin Laatokan raukean rakkaita rantoja miettien henkeni nuoria töitä. Minä olin eristettynä maailmasta, mikä ajaa meitä kuin metsänriistaa paikasta toiseen. Me pakenemme elämästä ja itsestämme yksinäisyyteen löytääksemme taas toisesta yksinäisyydestämme oman itsemme ja oman ilomme. Kun palasin honkaisen työpöytäni ääreen, niin se pahnanpohjimmainen alkoi tavallisesti huutaa hurjalla äänellä, ikäänkuin se riivatun itsepintaisena olisi tahtonut osoittaa, että hänellä oli se oikea äänioikeus tässä matoisessa maailmassa.

Kuljin edestakaisin huoneessani repien tukkaani. Työstä ei tahtonut tulla mitään. Pakenin taas metsään papereineni ja kynineni, mutta siellä hyttyset, hetken heiluvat lapset, eivät antaneet minulle hetkenkään rauhaa. Tällaista oloa jatkui joku aika. Lopulta vihjasin hellävaroen, että eiköhän tuota vikisevää vesaa voisi hiukan paistatella ulkona auringon valossa. Se olisi sille terveellistä. Lapsi vietiin pihalle — sateellakin, johon minun täytyi kuitenkin panna vastalauseeni. Aloin kirjoitella illalla ja yöllä. Kuului kuorsausta tuvasta. Siellä makasivat kaikki mukulat mullinmallin, isä ja äiti samassa vuoteessa, Mari aivan minun huoneeni kohdalla seinän takana. Hän valvoi. Kuunteliko hän? Hän oli usein niin omituisesti katsellut minua, mutta ujous kai esti puhumasta jotakin, mikä oli sydämellä. Mutta silmät puhuivat suoraa, suloista puhtautta ja luottamusta. Tulipa häntä joskus säälikin: hän se puuhasi koko perheen puolesta.

Aamulla herättyäni olivat kaikki jo paitasillaan ja jalkeilla. Ontrei se vain penkillään veteli makeita uniaan. »Ontrei, noh, Ontrei, nousehan siitä!» Isä ravisteli hellävaroen: »Ontrei, nousehan jo, käyhän peltoa astavoimaan!» Ontrei vain liikahteli. Puolen tunnin aikana isä näin hoputti ja hoputti. Vihdoin Ontrei nousi. Pellolla hän haukotteli hevosen selässä ladan laahustaessa pölyisellä pellolla. Matti lähti haapiopahasellaan pokostalle ruokalihoja hankkimaan. Oli toripäivä, juhlapäivä meillä kaikilla. Äiti ja Mari olivat nyt puheliaampia. Ja Mari puhui, en tiedä miksi, ikäänkuin tarkoituksella kosijoistaan ja niille antamistaan rukkasista. Niin, olihan se tullut se rahallinen, kitsas Kuismakin, orhilla komialla oli taloon tullut. Viinakset oli pöytään paiskannut, puhunut puhemiehen keralla sulhaissanottavansa. Piirakat, liemet oli tarjottu, vieraalle kotiolutta kaadettu ja kotoista vieraanvaraisuutta osoitettu. Isä se oli laulaa lallatellut, äidin kärsivissä silmissä lämpöisempi kiilto, ja vekaroiden joukossa vikinä ja vilinä, minkä vieraan tulo aina aiheutti. Mari oli vain veikistellyt, velmuillut. Lopulta oli kosjo rekeensä pyytänyt, kainalosta kaapaissut. Olihan se Mari rekeen ruvennut, olihan se orhi kiidätellyt. Mutta ei oikea ollut kosjo, ei se onnen kosjo koltuskoineen, viluinen vieras vain. Reestä oli Mari hypännyt: »A tieltä mie hankehen hyppäsin!» Niin päätti hän kertomuksen kosijaretkestä ja nauroi niin, että hampaat hohtivat heleästi auringon valossa.

Jo saapui Matti iltapäivällä haapiollaan. Hän ei viitsinyt soutaa, vaan oli pystyttänyt purjeeksi repaleisen, ruskean säkkikankaan, joka laiskasti lepatti myötätuulessa. Perätuhdolla istui Matti virnistellen, rantaan ohjaten. Kaikki olimme vastassa rannalla, ensimmäisenä musta Mirri, joka kyyryili viikset veikeinä rantakiveä vasten haistellen joelta leyhyvää lihan hajua. Pian oli Matti rannassa, pian oli lihakin padassa, joka alkoi porista ja popotella. Mari kantoi huoneeseeni lihakeiton. Syödessäni huomasin, kuinka Matti tavan takaa raotti ovea. Kun olin lopettamaisillani syöntini, Matti astui suu mareessa huoneeseen ja kaappasi muitta mutkitta koko lihaliemiastian kainaloonsa ja kantoi sen tuvan pöydälle. Pian alkoi sieltä kuulua kuuden suun sopotus, maiskinta ja lusikkojen kilinä saviastian reunaa vasten. Tuossa tuokiossa oli liemi nielty ja nuoltu. Pirtissä oli hiljaista… Kylläpä nyt Matille uni maistui pitkän, vaivaloisen kirkkomatkan jälkeen.

Sellaiset ne olivat päivät Matti Tiaisen tutussa talossa, jossa varsin hyvin viihdyin. Minä olin taloon tyytyväinen ja talo minuun, emme häirinneet toisiamme. Matin ja vaimon välillä aina pientä kiukkuista kahnausta, murinaa ja mutinaa, mikä kuitenkin aina päättyi sovintoon, sillä Matti oli pohjaltaan hyvä ja hellä kaikesta leukailemisestaan ja saamattomuudestaan huolimatta. Mutta kerran äidin ja isän kinastellessa Mari jo kivahti ja kihahti: »Mitä sie, isä, äitiä kiusaat. Kun nuori olit, itse sie tyttölöi polvillas hypittelit, suussa siulla sanat ovat eikä syämessä!» Niin Mari. Isä virnisteli ja vaikeni katsellen syrjäsilmällä nurkkaan ja minun oveani kohden.

Tuli sitten juhannus, Karjalan kaunis praasniekka. Mari se hyöri ja hääri aamusta alkaen. Pesi tuvan lattian, puhdisti seinät, valkaisi vanhan uunin ja asetti katajanoksia uuniin ja ovenpieliin. Pöydälleni ilmestyi vihko tuoreita juhannuskukkia. Karkeloissa, illatsuissa oli oltu, Karjalan impien iloissa, kohahtavien kokkovalkeiden ääressä. Minä seisoin yöhämyisessä, valkoisessa valossa ikkunani ääressä ja katselin kaukaisia, siniutuisia vaaroja sekä Laatokan unisia ulapoita puolivalossa, joka levitti öistä, suvista kajastusta taivaan avarille seinille, muodostaen pilvistä purjelaivoja, itämaisia kaupunkeja, jättiläislohikäärmeitä, pumpulinpuhtaita torneja, upoten kullankellertävän sinireunaiseen, monikirjavaan, pohjattomaan avaruuteen. Ja yörastas soitti rakkaalleen rannan puussa. Väki tuvassa nukkui. Oli niin hiljaista, että minä itse kävin sielultani omituisen hartaaksi ja hiljaiseksi.

Seisoin lumottuna suuren, suvisen näyn vallassa. Olin ajatuksissani kaukana, jossakin Itämailla, Himalajan tuntureilla tai Gungan lauhkeassa laaksossa, missä mogrukukkaset keskiyön kasteessa kiilsivät ja tamarindimetsät uinuivat pyhien pagodien temppeliharjojen hohtaessa huimaavan korkeuden kaaren alla.

Olin niin vaipunut vaikutuksiini, etten huomannut oven liikkuvan. Hiljaa hiipien oli Mari tullut huoneeseen. Me katselimme toisiamme kuin kummastellen ja oudostollen. Päivällä me naurelimme ja naljailimme. Nyt mykkä pakko tukahutti sanat. Äskeinen hiljaisuus vallitsi vielä ulkona, huokui huoneessa ja omassa mielessäni. En voinut sitä särkeä. Ja Mari seisoi siinä edessäni kuin naulittuna, hiukan kuin häpeissään, hiukan kuin varmana rohkeudestaan. Mikä oli hänet saattanut keskellä yötä tulemaan ventovieraan luo, joka ei ollut kosija, vain kulkija, levoton elämänetsijä, joka jättäisi jälkeensä ehkä vain haihtuvan muiston, hymyn tai pienen ajatuksen — unohduksen?

Me emme puhuneet sanaakaan. Minä en lähestynyt häntä. En tiedä, miksi en voinut ottaa askelta eteenpäin. Jokin puhdas tuoksu hänestä ja hänen olennostaan esti minua. Minä seisoin kuin ihmeen edessä. Hän astui toisen ikkunan ääreen ja katseli jo lapsuudesta saakka rakasta Laatokan kaukaista onnensaartaan. Niin me siinä katselimme kesäyön hiljaisuudessa. Se hiljaisuus oli vaarallinen, se hiljaisuus sisälsi koko elämän, turhaan kuluneen, askareissa ahdistuneen tuskan, mikä pyrki ilmoille.

Mutta ajatus tukahutti tunteen. Minä kirjoitelin ja mietin. Mietiskely viileytti vereni. Toisinaan loin katseeni häneen. Tuo outo kummallinen tyttö vain seisoi vaiti ollen ikkunan ääressä. Miksikä hän oli tullut? Tahtoiko hän hyväilyä? — Mutta kotiväki voisi herätä. Ja mitäpä minä, miekkoinen vaeltava, itämainen linnanlaulaja ja riimiritari leikittelisin, liehittelisin! Eihän hän ollut se linnanneito, josta minä silloin nauravassa nuoruudessa olin uneksinut, enkä minäkään se puhdas metsänpoika, satuprinssi, josta hän oli juhannusöisin yljänyrttiä pieluksensa alle asettaen unta nähnyt. Minä nousin, katselin häntä kummeksuen, kylmenin kylmenemistäni. Olin ikäänkuin jossakin poissa. Liikkumattomuudessaan nyt tyttö miltei tympäisi, vaikka päivisin lämpöisellä kädellä joskus olin hivellyt hänen raikasta hipiäänsä. Olinko leikkinyt, olinko varomattomasti saanut »lemmen liehumahan» ilman lemmen nostosanoja, ilman lämpöisiä loihtuja? Mitä hän ajatteli? Miksi hän vain katseli poispäin? Hänhän saattoi maineensa tai välinsä vanhempiin vaaranalaiseksi. Jos äiti heräisi?… Odottiko hän näin outoa onneaan? Odottiko hän vain käden ojennusta, tuskin kuulumatonta kuisketta tässä hirveässä hiljaisuudessa? Niin hän siinä seisoi. Minä toivoin, että hän jäisi, vereni toisinaan velloi vaihtelevana myrskynä, toisinaan jälkiaatos pakotti tunteet talttumaan. Istuuduin taas pöytäni ääreen. Kynäni seisahtui paperilla, en keksinyt yhtäkään ajatusta, lause katkesi kuin sotkuinen rihma, jota en voinut yhteen kiinnittää. Hiljaisuus kävi yhä painostavammaksi. Lopulta Mari huokasi. Taakseen katsomatta hän hiipi hiljaa toiseen huoneeseen. Ja minä hengitin kuin helpotuksesta. Lumous ja verenpatous oli lauennut. Olin voittanut itseni ja ehkä samalla hänet. En iloinnut tästä voitosta enkä sitä surrutkaan.

Seuraavana päivänä minä sitten kuulin Marin sanovan isälle:

»Kuule, isä, mie rupean kirjuttelemaan!»

»A, konsa sie sitte työtä teet?» virnisteli Matti.

Tämä tukahutti Marin mielen. Tuo hassunkurinen lause asetti nyt koko öisen kohtauksen hullunkuriseen valoon. Valohämy, juhannusöinen, hieno hiljaisuuden humina oli poissa. Ankara arkielämä oli tappanut tunteen ja hetken onnen heijastuksen ja toivon. Mutta se yö puhtaine muistoineen on jäänyt mieleeni kuvana karjalaisesta avomielisestä ja samalla umpisanaisesta immestä, joka kerran seisoi kuin mykkänä elämänsä edessä ikkunan ääressä tuijottelemassa lapsuutensa lehtoja ja Laatokan lempeitä aaltoja. Hän on kai jo löytänyt lykkynsä ja oman, oudon onnensa.

Eräänä syysaamuna minä läksin. Läksin taas levottomaan, leppymättömään maailmaan matkamiehenä, edessäni uusi, aavistamaton elämä, sen suuret voitot ja mahdollisuudet, sen suuret tuskat ja tappiot.

Portailla puristeli hyvä, herkkä karjalainen Matti-ystäväni kättäni: »Hyvästi, hyvästi, olet ollut kuin miun oma poikani. Hyvää sie, hyvä vieras, muistele, pahoa elä mielessä pidä!»

Paremmin ja hienommin ei voi sanoa kohtelias ranskalainenkaan.

Ja hyvää vain minä olen ajatellut, kun joskus juhannusyönä mieleni laikahtaa ja muistelen tyttöä, joka silloin seisoi edessäni ikkunan ääressä suurena, arkana arvoituksena.

KATUPEILIN KUVIA

1.

Ikkunaani vastapäätä on »plankku», lauta-aita, sen takana postitalon puutarha. Noita vanhoja puita olen aina rakkaudella katsellut. Toisinaan minulle tulee omituinen sääli… miksi puut eivät voi liikkua — kuten ihmiset ikkunani alla — mennä sinne, minne mieli tahtoo?

Kevät on ilmassa. Vastapäinen katu on aina aurinkoinen, katu ikkunani alla varjossa. Täältä varjosta katselen elämää. Ihan päivänpaisteisimpaan paikkaan vastapäisen kadun aidanpuoliseen santaan ovat pikku pojat kaivaneet nappikuoppia. Siinä on kolme, neljä herrasmiehen poikaa, joiden äidit ovat hellällä kädellä koettaneet hoivata näitä nuoria herrasmiehen alkuja, etteivät ne vain kylmettyisi, etteivät joutuisi huonoon seuraan. — Kaikilla on hienot kengät ja he heittävät näppärällä kädenliikkeellä nappikuoppaan lyijy-»plöröjään» ja vaihtavat nappia, jotka he ovat varastaneet äitiensä korulaatikoista. Joukossa on myös iso poika, jolla on isot isän saappaat, hiukan visainen takki ja päässä rasvainen, kulunut, viheriän vipevä huopahattu, huolimattomasti kallellaan toisella korvalla. — Minä en kuule nappikuopan heittäjien nappipuhetta, mutta minä näen, että isolla pojalla ei ole nappia — edes omassa takissaan. Pienet pojat katselevat herrasluokan säälillä ison pojan saappaita. Minä näen, että hän kärsii siitä hetken, sitten tulee hänen silmiinsä veitikkamainen ilme. Hän on kuullut, että hänen isänsä saappaita pilkataan. Hän heittää plörön katuun, sylkäsee kämmeneensä, lyö voimakkaalla liikkeellä likaisella kädellään vasten saappaanvarsia ja sanoo röyhkeällä, itsetietoisella äänellä:

»Teillä pojat, ei olekaan tällaisia pitkävartisia saappaita!»

Pienten poikien kasvot venyvät pitkiksi, he katsovat ensin isoa poikaa kummastuksella silmät suurina, sitten katsovat häpeissään omiin kenkiinsä.

Pitkä poika luikkii viheltäen tiehensä kädet housuntaskuissa.

Olen varma siitä, että toiset pojat kotiin tullessaan pyytävät kiltisti pappojaan antamaan heille isot saappaat.

2.

Hymni huoneelleni.

Tässä huoneessa olen asunut lyseo-ajoilta saakka. Se on kaksi syltä pitkä, puolitoista syltä leveä. Kaikki esineet ovat niin lähelläni, ettei minun tarvitse tehdä juuri muuta kuin ojentaa kättäni saavuttaakseni ne. — Olen maailmassa harhaillut, olen suurissa juhlasaleissa synkkänä seisonut ovipielessä. — Olen aina ikäänkuin pelännyt ihmisiä, pelästynyt raakoja ihmisääniä pimeissä, ummehtuneissa ylioppilaskortteereissa asuessani. — Ainoa iloni olivat kirjat, elämä ja naiset. Istuin usein taiteilijaseuroissa, muutamien taiteilijain hirveä itserakkaus minut tympäisi, se ajoi minut taas kadulle.

Kerran tuli huoneeseeni turhamainen taiteilija. Sanoin pilanpäiten: »Minun huoneeseeni täytyy tulla kumartaen.» Huoneeni ovi on näet matala. »Minä en kumarra ketään!» huudahti turha taituri. Kumarrat itseäsi, ajattelin. — Sen jälkeen ei hän koskaan käynyt luonani.

Kun kuljin katuja ja iloinen ihmisvirta solui ohitseni, nautin minä elämästä. Harhailin ulkomailla, nautin siitä, että vieraalla kielellä saatoin puhua vieraille ihmisille, joista tiesin pääseväni ensi junalla. Katsellessani Italian kypressejä muistelin Suomen valkoisia koivuja. Missään ei koivu ole niin valkoinen kuin Suomessa. Missään ei ole uinuva iltahämärä niin kaunis kuin hämyisessä Hämeessä. Missään en niin viihdy kuin pienessä pesutuvan takaisessa kamarissani, jossa ajatukseni heltyy, kokoo ja kaikestaa, mitä olen maailmassa nähnyt. — Vanha kirjakaappi katsoo minua niin moittivasti. Olen sen tykkänään unohtanut viime aikoina. Pikkurahoillani olen kokoon haalinut tämän hyvän seuran. Harvoin se, joka luonani käy, huomaa nämä ystäväni.

Sinä kitara, ylistetty olet, sinä lepoa annoit, kuin yksin olin ja epätoivossani ja yksinäisessä yössäni kärsin. Ylistetyt, te suuret henget, joiden kuvat riippuvat seinälläni! Ja kiitos sinulle, sinä vanha taalalainen kaappikello, joka ikuisuutta mittailet ja jonka hiljaisessa kellon naksutuksessa tunnen ikuisen rauhan!

Sinä vaatimaton kammioni, jossa puhtaimmat aatokseni ovat syntyneet, jonne olen palannut maailman pahasta pakolaisena, sydän särkyneenä, kiitos sinulle! Kiitos, vanhat seinät, kiitos, vanha hiiri, joka kuljit seinähirttä pitkin seinäpaperin takana ihan korvani ohitse vuoteelle vaipuessani. Menit kun en enää syönyt huoneessani. — Kiitos, sinä talitiainen, joka huoneeni ilmareijässä söit minun ruokaani ja kaihollisesti visertäen läksit kumppanillesi kuiskaamaan: »hänellä ei ole toveria!»

3.

Minä katselen seinällä riippuvaa Aleksis Kiven kuvaa, ajattelen ja puhelen puoliääneen itsekseni.

* * * * *

Kulkija minä olen, enkä tiedä, kuhun minä kuljen. Ja kun minä laulelin kylissä, mitä sydämeni puhui, eivät ne kylän lapset, ne elämän kuokkavieraat huoliani huolitelleet, eivät vettä antaneet janoovalle, eivät lämmintä antaneet palelevalle. Minun lauluni oli heille helinä ja tuskani oli heille turha hälytys. Ei virteni verassa käynyt, ei sanani salissa soinut. Yksinäisillä ylängöillä ja talvisilla taipaleilla minun lauluni kumpusi verenä sydämeni syvyydestä iloksi itselleni, kun minun oli nälkä ja kun tieni oli pimeä. Ja minä pakenin kyliä ja piilin pitoja, joissa jouten ilakoin, syksyn tympeä tyhjyys soi sielussani, ja minä lankesin maahan ja etsin itseäni, iloani ja Jumaalani. Näin minä kuin viitasta vilauksen, tunsin kuin ylläni olisi ollut suuri henki, joka oli mykkä eikä vastannut valituksiin!. Ja minä nousin ja läksin lähteelle, pesin jalkani, kuulin lintujen siipien suhisevan ilmassa, ja lapsuuden laulut kaikuivat minun korvissani, kun armas aamu kultasi kyyneleeni. Ja minä kuljin taas kylille ja olin iloinen.

Enkä minä iloa etsinyt valtamaantien ihmisistä. Etsin minä naista, joka olisi minulle kaikkeus, joka silittäisi rypyt otsaltani ja puhaltaisi minuun koko rakkautensa ja kanssani rakentaisi sen sinisen sillan, jolla onnettaret karkelevat. En naista ole osannut, en lykkyäni ole löytänyt ja kauas olen minä kulkenut. Minä kaadan, mitä juuri olen rakentanut, minä pilkkaan itseäni ja ilvehdin ihmisille, olen outo, missä ennen olin tuttu, olen ylpeä suljetussa surussani ja suruton huomenesta. Minä revin kuin ilves laululintuja, niitä kultaisia haaveitani, kamppailen kimmani kanssa; pyydän ja häädän, tallaan ja huudan, itken kun nauran. Ei uni unohdusta anna, hirveät kuvat kulkevat maailmoissani ja minä anon avutonna, mitä eilen kielsin, koti polttaa minun jalkojeni alla, elämäni on nyt helvetin laulu, josta viheriäiset lieskat hiuksiani kärventävät. Milloin kulkuni on tasaantuva ja ahteet alenevat? Mutta ehkä minä suurentelen surujani. Olen kulkenut kauan ja olen väsynyt.

2/3 1900.

* * * * *

Miksi minä valitan? Siksi minä suurentelen surujani ja niillä ehkä keikailen, etten ehkä ole oikein nähnyt murhetta muissa. — Oli suuri mestari ja hän asui Hämeessä. Hänen polkuansa minä tahtoisin kulkea, jos minulla olisi hänen kummilahjansa. Sinä suuri mestari, sinä kuljit Impivaaran katajaisilla liepeillä ja sinä kuulit tuskanvuoresta valitusta, kun polku kisaili sinun edessäsi. Ja ennenkuin sen huomasit, tulit sinä aukeille ahoille, aidan takaa näit sinä valkeat kotivainiosi ja sinä istuit tienhaaran vierelle, ilokivelle soittelemaan paimenhuilullasi. Ja mäkitupalaiset ja talon tasaiset kulkivat hääsoitossa sinun ohitsesi, ja sitten sinä näit vankkurien vierivän kylistä kylmään korpeen, kohden Impivaaran rosoista jättiläisrintaa. Siinä sinä soittelit luomisinnossa ja unhoitit suuren surusi. Sinun laulusi on minulle rakas kuin kotoisen, kolkon kuusen suhina ja iloisen rantalehdon uninen helinä etelä-Hämeen sinisten järvien ja hiekkaisten nummien ranteilla. Samoja saloja olen samonnut, samoja järviä on silmäni hyväillyt, samoja rajatöllejä ja yksinkertaisen hupaisia eläjiä olen minä nähnyt. Sinä olit suuri surussasi ja jättiläinen tutkimattomassa tuskassasi. Sinä nauroit juuri kun sinä itkit, vaikka elämäsi oli sinulle vaiva ja vitsaus. Mutta elämä oli sinulle myös ihanien luomien sopusointua ja riemujen ristiriitaa. Sinä olit kulumaton kipenä ja korven kohina. Sinä olit se taula, joka itseäsi kulutit, ja siitä sinä singahutit säkeniä, jotka ikuisesti loistavat ja itsessänsä kytevät. Patsaan päähän sinut asettaisin muiden tietäjien rinnalle. Sinä olit suomalaisin Suomessa syntynyt. Sen luonteen suurimmat salaisuudet sinä kuvasit ja piirsit ne oman henkesi värivaroilla, sinä olit kuva omasta kansastasi. Kiven sinä sait elämäsi leipään, sinä olit oman kohtalosi Kullervo ja oman onnesi hilpeä Nyyrikki. Ja lastuja sinä hakkasit ja puihin piirtelit, että etsijät sinun uriasi kulkisivat. Kiven sinä sait elämäsi leipään, heikot, turhat, tyhjäntarkat kuvaajat sinua hylkivät ja kynivät sinun siipiesi höyheniä. Mutta sinä lensit kuitenkin korkealle ja sinä olit niin korkealla, että sinä maasta nähden näytit pieneltä. Ja maasta me vieläkin tuijotamme ilmaan, sinne siniseen korkeuteen, johon sinä katosit.

— Minä olen vain kyllästynyt kulkuri, joka toivioretkiä teen sinun haudallesi, siinä minä hiljaa tahdon seistä ja katsella ympärilläni kohisevaa metsää, jossa sinä olet paimenhuilullasi soitellut. Ja minä tahdon katsella lampea, jolla aatoksesi ailakoivat, minä tahdon nähdä sen majan, missä sinun elämän ruukkusi särkyi. — Ja kun minä taas taipaleelle työnnän sauvani ja näen kotini, niin minä tahdon tukahduttaa oman tuskani ja vaeltaa valossa sinun voimassasi. Sillä kun minä elämän kovissa kourissa ponnistelen koleassa kammiossani, näen minä auringon kultaiset langat, jotka käyvät ylitseni. Minä katson, minne ne langat luistavat, katselen taakseni ja näen seinällä sinun kuvasi, jota ilta-aurinko hyvästelee, se Hämeen hämärässä uinuva ilta-aurinko. Ja silloin minä herään hengessäsi ja silloin minä heitän suruni ja sanon itselleni: Miksi minä valitan ja miksi minä huokaan, sinä, mestari, sait paljon kovempia kokea, olit köyhä ja outo, avuton ja sairas, sinä elit epäilyksissä, mutta sentään sinä loit elämästäsi elämää, sillä sinä olit taula ja se neron kipenä, mikä itse kuluttaa itseään. — Miksi minä surisin suven lyhyyttä ja talven pitkää pimeyttä, sillä öljy palaa minun lampussani ja onhan minulla sentään leipää?

Hämeenlinna 2/3 1900.

4.

Kadulla ei ole pitkään aikaan kulkenut ketään. Nyt siinä kulkee kumarainen mies, vanha puiden sahaaja ja sillanlakaisija. Muistan hänet monista ajoista saakka. Hänen kasvonsa ovat Danten näköiset. Ja hänellä on sellainen omituinen korvalapuilla varustettu lakkikin, mikä muistuttaa Danten päähinettä. Hän on mielestäni niin vaatimattoman puhdas. Elämän pyhä kurjuus! Ajattelen omaa vanhuuttani, tunnen ikäänkuin minä itse kulkisin tuossa kadulla. Sydämeni suree, silmät ovat kuivat. Hän katoaa silmistäni. Katson kukkarooni… en mene auttamaan… minä tiedän, ettei hän kuitenkaan ottaisi vastaan lahjaani. — Pelkään ihmisten kieroa kiitollisuutta.

5.

Ne katsovat juorupeilistään ne pienet sielut, ne tekohurskaan vaatimattomat ikäneitoset, jotka ovat jäähtyneet, jäätyneet, joiden hellimmät tunteet ovat kuolleet. He ovat nuorina tanssineet itsensä väsyksiin, väsyksiin asti kiihoitelleet miesten sydämiä, koskaan rakastamatta, koskaan antautumatta kokonaan. Siksi he nyt ovat jäätyneet juorupeiliensä taakse. He kulkevat talosta taloon, levittävät juoruja ja häväistyksiä. Jos he juorupeilistään huomaavat nuoren, salaisen rakkauden kuiskailevan jonkun himmeän katulyhdyn alla sumuisena syyskuun iltana, kun sade hauskasti pieksee ruutuja, niin he katsovat suurin, elottomin silmin, katsovat, kadehtivat, ja kateuden myrkky täyttää heidän sydämensä. Heillä ei ole enää sielua, heidän sielunansa on vain »juorupeili».

6.

Koulupojat olivat lumisotasilla kaduilla. Eksynyt lumipallo lensi ikkunaruutuun ja imeytyi siihen kiinni.

* * * * *

Minä katselin sitä lumipalloa kauan, ja vähitellen alkoi hämärässä huoneessani sydämeni lyödä taajempaan, sillä minä muistelin minun huoneeni salaista haltijatarta. Hän hiipi usein ikkunani alle ja heitti lunta ruutuun. — Minä aukaisin oveni ikäänkuin elämän ruhtinaalliselle riemulle, hän istui sohvaan ja katseli minua suurilla, kimmaltavilla, kummallisilla, mustikankosteilla silmillään ja odotti, että lopettaisin työni. Ja kun minä nousin ja kannoin häntä käsivarsillani, muuttui huoneeni huvimajaksi, missä ruusuköynnökset meitä ympäröivät, meille avartui, aukeni kadotettu paratiisi… Ilma oli täynnä veren ilotulitusta, taikatuoksua, onnen huumetta, suloista soittoa ja salaisia suudelmia. Sulami, minun vereni, vapaan vihkivuoteeni uhripapitar! Sinun ruumiisi oli alttari, jossa sinun sydämesi minulle suitsusi. Sinä seitsentoistias, suloinen Salome, tuntematon, hämäräsieluinen vaeltajattareni, rakastajattareni, sinä karkoitit hetkeksi otsaltani surun syvän varjon, sinä tanssit pois minun katkeruuteni! Ihana olit sinä sinun nuoressa, armaassa alastomuudessasi, kaunis nousevassa kiihkossasi ja unelmaherkkä sinun rakkautesi raukeudessa! Sinä ehkä rakastit minua, Sulami, mutta minä hylkäsin sinut, Sulami. Mistä tuli katkera sana kesken kuuminta kuherrusiloa? Tutkimaton, tuntematon on ihmissielun sokkelo. Me ihmisraukat, me syntisparat, me vain yhdymme ja eroamme… itsessämme on oman tunteemme tuhka, oman kuluttavan kohtalomme laki. — Missä sinä nyt vaellat… yössä niinkuin minäkin, tuntemattomana, tutkimattomana kuin minäkin? Kuiskaan sen sinulle, Sulami, minähän se olin alastomampi kuin sinä, minunhan huuliltani putosi ensiksi myrkyllinen sana, joka alensi sinun valoisan alastomuutesi. Minä olin se alaston, rosoinen, vakava muuri, sinä olit se elämän päihdyttävä viina ja keveä viiniköynnös, joka peitti minun rosoisuuteni ja suojeli minua yön tuulilta. Mutta sinä olit keveä kuin köynnös, minun täytyi erota sinun viekkaasta syleilystäsi, vaikka me olimmekin kuin yksi ruumis, yksi suuri veripunainen liekki, läikkyvä, harhaava, haihtuva vaahtokupla, avoteräinen, outo yökukka, tulikukka, jonka siitinpölyssä tuhannet kipenet ja kuoleman kiiltomadot kimmelsivät…

Ja kun me eronneet olimme, etsit sinä vielä minua, mutta minä kielsin sinut. Katuvana kuljin minä jälkeenpäin ja etsin sinua hämäryyden huoneista ja maailman kurjuuden kujilta, mutta sinä et palannut milloinkaan.

* * * * *

Minä katselin lunta ikkunallani, joka oli valkea kuin hänen nuori alastomuutensa. Ja juuri kun minun sydämeni jäiset muistot alkoivat sulaa, alkoi lumikin sulaa ikkunalla. Päivän kuluttua oli lumi haihtunut, hänen kuvansa himmeni, katosi kuin epämääräinen, arka ajatus… jonnekin kauas katujen hämärään…

7.

Ikkunani ulkopuolella on lintulauta. Olen siihen niinkuin härkätaisteluiden katsoja kiinnittänyt pienellä nuoralla rasvapaloja pienen lintulautasen pieneen puikkopylvääseen. Usein siinä talitiaiset kiistelevät parhaimmista paloista. — Niin tekevät ihmisetkin. — Ulkona on pakkanen, se paukkuu kuin pieni kanuuna talon nurkassa. Postipuutarhan puut seisovat mykkinä, koreina kristallikruunuina. Ihmisten kengät narisevat ikkunani alla. Isosta aikaa vanha ystäväni, vanha talitiainen ihmisistä välittämättä hyppää laudalle ja nokkii ahneesti ihraa. Sen on nälkä. Muuten ei se tulisi luokseni. — Ihmisetkin tulevat toisinaan luokseni vain silloin, kun he tarvitsevat minua. — En tahdo liikauttaa jäsentäni, en tahdo kirjoittaa kynälläni, joka vapisee kädessäni. Minä nautin siitä, että lintu saa pienen kupunsa täyteen. Ja minä nautin myös siitä, että ulkona on pakkanen. Minäkin söin äsken vankan aterian. Lempeä lämpö virtaa selkääni palavasta takkavalkeasta.

8.

Kevät on taas ilmassa. Yli vaaleankellertävän, kivisen postitalon, entisen kymnaasirakennuksen lentelevät kyyhkyset. Siinä on iso taivaansinirintainen uroskyyhky, joka lentelee kiivaan, nuoren naaraskyyhkyn kintereillä. Punaiset kynnet juoksevat pitkin lauta-aidan harjaa. Ja minä näen, kuinka nuori, hento naaraskyyhky juosta sipsuttelee edellä, antaa tulla lähelle, pyrähtää äkkiä lentoon, lentää postihuoneen räystään alle, siinä he leikkivät hieroen nokkiaan yhteen, antautuvat armaasti toisilleen. Sitten tuo nuori äidin alku lentää levollisesti kadulle, noukkii heinänsiemenen sieltä toisen täältä, huomaa äkkiä, vielä rakkautensa huumaamana pitkän heinänkorren.

Näin eilen, että eräs ajuri kantoi isoa heinäleiviskää selässään, hänellä on luultavasti hyvä hevonen, myös hyvä vaimo ja hyviä lapsia, itsekin hän näyttää hyvältä. Mitäpäs muuta!

Iloisin siivin lentää nuori naaraskyyhky korsi nokassa tiehensä. Minä en enää katsele, minne se lentää, minä tiedän heidän onnellisen, nuoren rakkautensa tarinan. En juorua tämän enempää.

9.

En saa unta. Vedän ylös uutimet. Koko taivas loistaa kuin kimmeltävä pyhä kirja täynnä omituisia, itämaalaisia kirjaimia. — Kevätkuurassa seisovat postitalon pihlajat ja naapurin katolla naukuvat kissat kevätkiimassa. Minä tiedän, että jos menisin kadulle, en näkisi ketään. Jostain porttikäytävästä ehkä kuulisin jonkun rakastavan parin kuiskailevan kevättoiveitaan. Yli kadun loikkisi kissa kellariluukusta vastapäiseen kellariluukkuun. — Päivä on kade, päivä on paha! Yö on häiden hetki, anteeksi antava, suloinen, hyvä, — Hyvä erakollekin yksinäisyydessä.

Joku loilottava herrasmies kulkee nyt ikkunani alitse. Vanhassa kirkon kellotornissa lyö kello kaksitoista kertaa. — Sitten kuulen raskasta astuntaa. Kolme vanhaa yövartijaa kulkee paksuihin turkkeihin puettuina, pahkasauvat iskevät kumeasti katuun. Heidän askeleensa loittonevat, kolina kuolee pois, on hiljaista. — Minä muistan erään tapauksen, siitä on jo pitkä aika. Tulin kerran kotiin iloisesta seurasta ja tapasin nuo samat yövartijat ja sanoin heitä »pyhäksi kolmiyhteydeksi». Ajattelematon, vallaton sana! Seuraavana päivänä yövartijat tulivat »kantelemaan». Mutta poissa olivat pahkasauvat, poissa paksut turkit, poissa tähtikirkkaan yön runous, joka lepäsi kuolleen, nukkuvan kaupungin yllä. Nyt he olivat perin siivoja, siistinnäköisiä miehiä. Tarjosin äitini suostumuksella kolmelle vanhalle, hyvälle yövartijalle kolme kuumaa, hyvää höyryävää kuppia. Ja siihen he tyytyivät, läksivät kai koreasti kotiinsa nukkumaan valvoakseen taas ensi yönä hiljaisen kaupungin ja yhteiskunnan rauhaa.

10.

— Sydämeni on auttamattoman tyhjä. Leilini on pohjia myöten tyhjä, en tahdo sitä enää täyttää, sillä muistan lord Byronin Don Juan teoksen lauseen: »Mene ensimmäiseen kapakkaan, niin löydät ystävän!»

Katselen ikkunasta kadulle. Nyt viheltää joku ikkunani alla, viheltää kiukkuisesti pitkään ja mieltäosoittavasti. Minä olen jo siihen tottunut. Naapurin koira alkaa haukkua. Tämä on sitä nykyaikaista lähimmäisen rakkautta. — Kerran heitettiin iso katukivi kotini ikkunasta sisään makuuhuoneeseemme. Silloin olin vielä lapsi ja pelkäsin. Nyt minä odotan tyynesti, että lurjus ikkunani alla kumartuisi ja viskaisi kiven. Mutta hän ei tee sitä… hän häpeää kai itseään tai haukkuvaa koiraa. — Nyt on taas hiljaista. Koko kaupunki nukkuu, minä yksin valvon. Kiitetty, sinä yö! Et ole minulle enää rakkauden korkea hetki, et ole enää työnikään hedelmällinen aika. Ikuisuuden ainaisia ajatuksia sinä minussa herätät. — Katselen tähtitaivasta, joka minua yksin lohduttaa ikuisella levollisuudellaan. Läpi puiden häämöittää vanhan linnan tornin hahmo. Vedän uutimet alas ikäänkuin vetäisin alas esiripun oman elämäni eteen.

11.

»Sokea ikkuna.»

Sinä sokea ikkuna, kuinka minun tulee sinua sääli. Mustaksi sinä olet maalattu, ei elämä koskaan paista sinun kauttasi, pimeys on edessäsi, pimeys on takanasi. Mitä mietit sinä yksinäisyydessäsi? Mietitkö sitä, että olet asetettu peittämään jonkun taitamattomasti punnitsevan rakennusmestarin erehdystä? Vai mietitkö hölmöläisiä, jotka ihastuivat niin valoon, että hakkasivat pois koko seinän? Ehkä silloin naurat omaa kolkkoa nauruasi. — En ole koskaan ymmärtänyt sinun tehtävääsi maailmassa.

Vai haaveiletko naapuri-ikkunasta, jonka ruutuun keltakutrisen, pienen tytön kasvot painautuvat lukemaan kuuraisen lasin tuhansia tähtikukkia ja ihmeellisiä tähtisatuja? — Et sinä haaveile, taidat olla kuurokin? Koskaan ei talviunesta valveutunut kärpänen surise iloisesti ikkunapielessäsi ennustaen aina palaavan kevään kultaista aikaa. — Koskaan ei nuori neitonen kasvata ikkunalaudallasi myrttiä, josta hänen äitinsä kerran sitoisi hänelle morsiusseppeleen. — Ei saituri rummuta paksuilla sormillaan lasiasi vasten laskiessaan korkorahojaan. — Ei edes konna eikä vanki katsele sinun kauttasi toivottomaan elämään. — Ei kukaan sinua huomaa, sentähden ehkä oletkin olemassa, ettei kukaan sinua huomaisi. Sinä olet niinkuin moni ihmisraukka, jonka sielun silmillä on ikuinen kaihi, sielussa ikuinen hämärä.

Kukaan ei sinua huomaa, mutta minä huomaan sinut toisinaan. Kun kuljen alitsesi, tuijotat sinä minuun kuin sfinksi, kuten elämän suuri, salainen arvoitus. Ja silloin minä peljästyn sinun hirveän surullista silmääsi. Mutta kun minä olen ohitsesi kulkenut, iloitsen minä, ettei sinun silmänreikääsi sentään ole asetettu »juorupeiliä». Joka sen tekisi, sen puolihullut ihmiset julistaisivat kokonaan hulluksi.

Sinä sokea ikkuna, et usko, kuinka minun tulee sinua sääli, kovin tulee minun sinua sääli…

12.

Yöllä satoi. Postipuutarhan puut ovat virkistyneet. Myöhäisenä on kesä saapunut kaupunkiin. Jostain naapuritalosta kiekuu kukko. Keskikesän raukea hiljaisuus on häiriintynyt. Ikkunan alatse kulkevat ihmiset, toiset kiroillen, toiset siunaten. Vanhat ilkeät, harmaisiin saaleihin puetut akat tulevat kuin harmaat rotat pullein silmin, jotka kiiluvat uteliaina ja häväistysahneina, seisahtuvat ja puhuvat julkeina juorujaan. Toiset tulevat kuin ahkerat muurahaiset omista kotikeoistaan, vievät köyhän roponsa torille, palaavat vasut täynnä elintarpeita ja ovat iloisia.

Pöydälläni on voileipä, jonka olen syönyt vain puoliksi.

Nyt kuulen vastapäisellä Kymnaasinkadulla pienten jalkojen kolinan. Päivänpaisteen puolisella kadulla kapsavat viidentoista pienen koululapsen pienet kengät. He kulkevat järjestyksessä kuin pienet sotilaat. Ja opettajatar kulkee heidän sivullaan arvokkaana ja itsetietoisena. Hän on lapsiin luonut sen teko-ankaran ilmeen, mikä kuvastuu hänen omista kasvoistansa. Kärsivä, hillitty ilme on hänen silmissänsä. Miksi ei hän hymyile? Hän on hyytynyt ilottomissa kouluhuoneissa, joiden seinillä hän ehkä on kaivannut iloisia kuvia.

Ajattelen minun nuoruuteni iloa, lyhyttä lempeni aikaa, elämäni aamuonnea ja rajun rakkauteni riemua. Ajattelen häntä, joka ei ymmärtänyt sisintä sydämeni sykettä, ajattelen hänen kulkevan kylätiellä vailla elämän suurta, kaikkitäyttävää iloa. — Se oli ehkä onneksi minulle. —

13.

Ikkuna-uutimet ovat alaslasketut. Lamppu on palanut koko yön pöydälläni. Palasin iloisesta seurasta, jossa henkeni ei ollut mukana sen iloissa. Jos katselen uutimien syrjästä, niin näen pimeän kadun. Pimeys läikähtää minua vastaan kuin iso lepakon siipi. Ei ihmisääntä, ihmisaskelta. Kaupunki on kuin kuollut. Nyt kohisevat vanhat, homekuoriset puut syyssurullisina vanhan kymnaasin puistossa. Vanhat keltaiset puut, aina nuoren tuores tuuli! Tuletko sinä, viileä tuuli, Lapin tuntureilta?

Huoneeni nurkassa huokailee hiljaa itseksensä pieni pystykorvainen lappalaiskoira, haukottelee pieni punainen kita hohtaen lampun valossa. Koira katselee minua jo vilkkaasti silmiin, se on herännyt. — Ehkä se juuri äsken näki unta Lapin loppumattomista jängistä, kiveliöistä ja korkeista tuntureista, joiden viileään varjoon, joen partaalle, erämaassa kulkeva, hiljainen lappalainen pystyttää kotansa. —

Killi nukkuu taas. Se on niin hiljainen se nuori lappalaiskoira, arka ja iloinen, ikäänkuin se pelkäisi omaa vilkasta viisauttaan tai aavistaisi, että sen joskus joku likinäköinen, taitamaton kyttä Hämeen hämärissä metsissä ehkä erehdyksestä voisi kettuna ampua. — Se on niellyt kaupungin tomua ja asvaltinhajua, ehkä sen tarkka vaisto on vaimentunut, se ei löydä enää alkukotiinsa, sinne on niin pitkä matka sen kolkkoon kotimaahan. Se ei löydä enää jälkiä, jotka veisivät sen jängille, jossa tiuhdot, tiklat kuhertelevat ja metsähiiret kaivavat pounuun käytäviään, ei löydä jälkiä, jotka johtaisivat sen kodalle, missä räppänästä tuikkivat väräjävät tähdet tai revontulet suurin kimpuin ja valovaahdoin räiskähtelevät kylmässä, terveessä talvi-ilmassa. — Junassa on tuotu sen iso-emo kautta toivottomien taivalten, läpi Pohjanmaan lakeuksien, läpi Pohjois-Hämeen syvien metsien Etelä-Hämeen viljaville vainioille.

Herään hetken unestani. Kuulen taas ihmisaskeleiden poljennon. Hiljaisuus on poissa, mutta yön yksinäinen, jäytävä tunnelma on myös poissa. Minä tyynnyn tuntiessani, etten ole yksin. Lappalaiskoira herää. Se tulee hiljaa koipiaan oikoen, kulkee ympäri huonetta, katselee venttiiliin, mistä se jo kuuli naapurin pennun, pienen siskonsa iloisen haukunnan. Se tulee nuolemaan kättäni, joka rentona riippuu sängyn laidalla. Minä hätkähdän ja herään kuin horrosunesta. Koira on kuullut, että sen leikkitoveri, naapurin lappalaiskoira, jo iloisesti haukahteli pohjoista ilmansuuntaa kohden. Minä en henno torua sitä, sillä se on niin herkkä ja hiljainen, minä nousen vuoteeltani, aukaisen oven ja päästän sen vapauteen.

Mutta huoneessani tuntuu omituisen hiljaiselta.

14.

Katselen ulos ikkunastani, katselen viimeisen kerran vanhan viheriänvipevän ikkunan kautta. Minun huoneessani on täydellinen epäjärjestys. — Kaikki tutut kuvat olen hellävaroen seiniltäni alas ottanut, Goethen ja Schillerin kuolinnaamiot, Sarah Bernhardin reliefin, Aleksis Kiven, Heinrich Heinen ja K.A. Tavaststjernan kuvahahmot, Danten korkokuvan, seinällä riippuvan, pitkän, reiniläisen posliinipiippuni, metsästysleilipulloni ja vanhan kulkurin tuohikonttini sekä muut muistoesineet. Ne ovat kaikki läjättyinä nurkassa, kitarani on toisessa nurkassa. Se uneksii ehkä niistä ajoista, jolloin sen säestyksellä nauru kimposi vallattomana kattoa ja seiniä pitkin. Kaikki on viety, vanha rapistunut sänky, jossa olen levon löytänyt yksinäisissä öissäni, ankarissa ajatuksissani, kun heräsin ja tunteet temmelsivät mielikuvien ihanissa maailmoissa.

Tuossa kulkee ohi ikkunan reki, jossa vanha kaappikello on kallellaan. Se näyttää ruumiskirstulta, jonka etunokalla renkipoika könöttää ohjakset kädessä hoputtaen tuttua kotihevosta. Reki katoaa kadun alapäähän. Kuljen edestakaisin vanhassa huoneessani. Askeleet kajahtavat niin kummallisesti. Minun ympärilläni on niin hiljaista. Pesän edessä on röykkiönä paperikorin sisällys. — Katselen ikkunaan, lintulaudalla hyppelevät talitiaiset ovat pelästyneet ihmisten äänien takia. Hyvää vauhtia palaa tyhjin kuormin hevonen. — Lattialla koreja täynnä kirjoja. Kirjakaappi törröttää tyhjänä ikäänkuin siltä olisi viety sielu. Tutut, rakkaat kirjat ovat sullottuina sikin sokin. Vieraat miehet kantavat niitä pihalle, missä on vielä suurempi epäjärjestys. Vanha, äitini huoneen kattoamppeli on heitetty lumeen rautaromujen sekaan. Sen punaisessa tuhatyön tärinäin satuvalon hohteessa juotiin oikeata punaista, ranskalaista viiniä, kun äidillä oli tätivieraita tai parturimestari Freymanin (alias Frits Israel Kiesewetterin) perhe. Lapsena minä nukahdin tuolille tätien puheen porinaan, mikä loittoni, loittoni kauas kummalliseen unien maailmaan. Sen saman amppelin verenvärisessä rusossa olen nuorukaisena koulutovereilleni lukenut Vänrikki Stoolin isänmaallista, korkeata, tulista tunnetta sytyttäviä tarinoita — pienen kirjoituspöydän ääressä, minkä vieressä oli etagère, hyllypöydällä oli postilla, kuvaraamattu sekä Wirsén'in runokirja. Siinä runokirjassa oli pieni runo pienestä sepäntyttärestä, äitini mieliruno. Olihan äiti itse sepäntytär. Oli pikkutyttönä kantanut monille veljille eine-eväitä pajaan. Näitä kirjoja äitini sunnuntaisin tapasi lukea. Sen saman pöydän ääressä olen lukenut abiturienttina päästötutkintolukujani. Hyllylle minä kasasin pieniä kiviä ja viispennisiä. Kivillä minä viskelin kulkurikoiria, jotka häiritsivät haukunnallaan lukujani, ja kuparirahoilla minä onnellistutin kulkurisoittajia, jotta he menisivät tiehensä apina kainalossa ja parkuva positiivi selässä. Samassa huoneessa olen mekastellut runoilija- ja urheilijaveikkojeni veikeässä seurassa. Siinä huoneessa minä myöhemmin olen korjaillut Lemminkäis-näytelmääni ja elänyt mukana saaren suloisten impien iloissa. Huoneen alkoovissa olen hieronut sairaan äitini jäseniä vuoteen ääressä, jonka yllä katossa riippui polkupyöräni, minkä olin kerran ostanut »Kylän laulujen» palkkiolla. Äitini laskikin lempeätä leikkiään, että hän mukamas, vanha, lihavanläntä ihminen keveästi unissaan ajelee polkupyörällä. Minä lisäsin siihen, että minä unissani pompin keveästi kuin kumipallo kattoon, lennänpä yli kattojenkin, Tähtipuiston ja lyseon. — Entisellä pyöräkrämälläni minä Hämeen pääkaupungin nuori teini ja runoniekka olin viilettänyt yhdessä koulutoverini, punkalaitumelaisen teinin, Kalle Kytömaan kanssa kautta koko Etelä-Suomen, H:linnasta Poriin, Vaasaan ja Kuopioon, iso, vahva karhunköriläs kumppani edellä, minä pieni, peloton ponnahdellen pippurina perässä.

Niin, niin, mietin, polkupyöräni on jo viety hevosenrattailla uuteen kotiimme, jossa vanha äiti minua jo odottaa. Minunkin pesutupakamarini alkaa tyhjenemistään tyhjentyä, mutta tuntuu ikäänkuin minä vapautuisin jostakin, tuntuu ikäänkuin minun kovin kourin täytyisi painaa sieluni sisimpään tämä huoneeni kolkko kuva. — Ikkunani ohi kiitää taas reki, kirjoituspöytätuolilla naurellen ajelee renki. Tämä elämän pilkka jäätää ja naurattaa minua ja minä tunnen kummallisen, jääkylmän ja puhtaan viiman sydämessäni. — Lappalaiskoira leikkii katukinoksessa toverinsa kanssa. — Katselen viimeisen kerran ikkunani ulkopuolella olevaan lintulautaan. Ne pienet rasvapalat, jotka olen siihen kiinnittänyt iloksi talvessa värjöttäville ja paleleville talitiaisille, lämmittävätkö ne, lintuset, teidän köyhiä kupujanne ja pieniä sydämiänne! Visertäkää, linnut, aamulla herätessänne, tulkaa ja nokkikaa kuin ennen, iloisella piipityksellänne ilahuttakaa itseänne ja minuakin uudessa kodissani, sillä sinne minä kaikki kotijumalani nyt kuljetan.

Kuljen vanhassa huoneessani. Kuljen kadulla ohi ikkunan, missä ikkunalauta riippuu kuin pieni tunturimaja pienen kuilun partaalla. — Minä kuljen kohden uutta kotia. Vanhan kymnaasin puissa punatulkkuset visertelevät iloisesti.

15.

Minä kartan kulkemasta sinun ohitsesi, sinä minun vanha pesutuvan takainen huoneeni. Maailman markkinaremu räihää minun herkissä korvissani kulkiessani vanhaa Kymnaasinkatua. Vanhat talot, niiden ullakot ja sokeat ikkunat nyökyttävät minulle, ikäänkuin mumisisivat minulle vanhoja lapsuuden muistoja. Ja minä unohdan nykyisyyden ja kuljen kuin tottumuksesta vanhasta talon portista, missä muistan isäni hautajaiskuusien seisoneen, kun hautajaissaattue siitä kulki ja kääntyi kadun läntiseen päähän, yli kadulle ripotettujen havunoksien. Tulen pihalle. Näen vieraiden ihmisten tavarat, reet, astiat. Katselen vanhaa tallinovea, minkä uksella muistan lapsena leikkineeni valkoisten kaniinien ja marsujen kanssa, kun pöyhkeä kalkkuna asteli pihalla palvelustyttöjen ärsytellessä sitä punaisilla esiliinoillansa ja kun tallipässi renkipojan ärsyttämänä puski sarvensa seinään. Vanhan makasiinin yläsyrjästä näen vanhalle takapihalle, missä nokkoset melkein miehenkorkuisina seisoivat ja joiden lävitse renkipoika illoin kulki polkemaansa polkua ikkunansa kautta, palattuaan öisiltä lemmenretkiltään. Astun pitkin portaita, aukaisen pesutuvan oven, kuljen ohi mankelihuoneen, jonka tutun mankelikoneen ruostuneen kiljahduksen kuulin yksin istuessani huoneessani. Astun pesutuvan ison, valkeaksi kalkitun kiukaan ohi ovinurkkaukseen. Vanhan huoneeni ovi on auki. Huone on melkein autio. Vanhojen permantopalkkien jytistessä astun kumartuen matalaan huoneeseeni. Paksu tomukerros on seinällä, missä kirjakaappi ennen ystävällisenä seisoi. Vanhojen taulujen sijalla on haalistunut jälki, naulat puhuvat niiden entisistä paikoista. Vanha uuni on lohduttoman kylmä, sen edessä usein lämmittelin ja katselin hiilloksen synnyttämiä mielikuvia. Vieras pöytä on siinä, missä työpöytäni ääressä istuin katsellen kuurassa kiiltäviä kymnaasipihan vanhoja pihlajia, joissa punaisten terttujen notkuvilla parmailla punakupuiset punatulkkuset tirskuivat iloisesti toisillensa totisessa, paukkuvassa talvipakkasessa. — Huoneen nurkassa seisoo markkinamiesten jättämä tyhjä viinipullo.

Minä en tahdo nähdä enempää. Minä kuljen taas pihalle ja seison katukäytävällä. Ja kadulla kulkiessani ohi vanhan maalaispirtin tapaisen neliruutuisen ikkunan ajattelen:

Toivoisin, ettei sitä vierasta pöytää olisi, eikä sitä meluavien markkinamiesten tyhjää pulloa olisi siinä nurkassa, missä vanha kaappikello ennen rauhallisella, iäisellä naksutuksellaan mittasi hitaasti kulkevat tunnit ja hetket. — Minä toivoisin, että minun vanha huoneeni olisi yhtä autio kuin on autio nyt oma sydämenikin.

Mutta minä tunnen sittenkin ikäänkuin minä olisin vapautunut jostakin. —

KILLIN ENSI SEIKKAILU

Kuljen kaupungin vanhaa rantatietä. Tulipunalle vivahtava, ruskeasilmäinen, pystykorvainen koiranpentu piehtaroi lumessa, jota on satanut ikäänkuin pilkaksi eiliselle kevätsateelle.

Joki on mustansininen. Ne lumipeitteiset jääjätteet, jotka vielä itsepintaisesti pysyvät rannoissa kiinni, lisäävät tummien ja viileiden, kiemurtelevien, käärmeitten tapaisten aaltojen syvää väriä.

Vastapäätä jyskyttää saha, sahan työmiehet palaavat työstään isolla veneellä. Voimakas pihkan ja sahajauhon tuoksu liitelee kaupunkiin päin länsituulen varassa. Siihen sekoittuu lääninsairaalasta tuleva karboolinhaju, mutta kaikki tämä haju ei voi hälventää ihanaa, keväänenteistä, kylmästä hiipivää, lämpöä odottavaa kevään henkeä.

Rantatienpuoleisista jäälautoista ammottaa railoja, ne muljottavat kuin isot sammakon silmät.

Vastapäisellä, sahanpuoleisella rannalla vaakkuu vanha varis lantaröykkiöllä, sen arvoisa puoliso istuu sairaalan rantapuussa.

Killin huomio on herännyt. Se tuntee sieraimissaan ensi keväänsä ilon. Se jättää vanhan pukinsarven, jonka kanssa se on kiiriskellyt ja leikitellyt. Se nostaa turpaansa ja näkee mustan, rääkkyvän variksen, joka sitä pilkaten koikkelehtii jään reunalla.

Se vanha varis ärsyttää Killiä. Koira hypähtää alas rantalaiturilta jäälle ja haukahtelee. Varis hyppii kuin vanha juoruava täti pitkin jään reunaa. Koira kiivastuu, hyökkää ympäri avannoiden, nuuskii hetken avantoa muistaen entiset varoitukset. Varisemo rähisee ja räkättää sairaalan rannan vanhasta piilipuusta. Molemmat varikset kraakkuvat ja syytävät suustaan rivoja sanoja Kiltille. Tätä ei Killi enää voi kestää, huudoista huolimatta syöksyy se eteenpäin, se ei näe edessään sammakonsilmää ja yht’äkkiä polskahtaa se railoon.

Minä hätkähdän, katselen hetken pelastusrenkaita ja tikapuita, jotka ovat asetetut rantakäytävälle. Koira on vedessä, jääköhän se sinne? Näen punaisen pään, joka äsken oli veden alla, häntä ja sen valkoinen pää vilahtavat esiin. Silmänräpäyksen kuva! En voi juosta heikolle jäälle, sillä se pettäisi. Musta railo ammottaa, varis vaakkuu kuin hullu vahingonilosta, ja sen puoliso sairaalan puussa vastaa sille, he ymmärtävät toisensa kuten vanhat, ilkeät puolisot ainakin. Hukkuuko koira veteen? Voiko se omin voimin nousta? Mutta se on jo kuullut variksen vaakkumisen, nyt se nostaa etukäpälänsä jään reunalle, valkeat varpaat kiiltävät, silmät palavat vihreinä niinkuin fosforitulet. Notkealla, äkkinäisellä, kaarevalla liikkeellä tekee se komean ponnistuksen ja siinä samassa se on jäällä. Se pudistaa karvojaan, sitten se hetkeksi luo silmäyksen railoon, lähtee juoksemaan korkeata rantalaituria kohden. Se inisee ja itkee vaikka vaara on jo ohi, se juoksee pitkin rantaa pesulaiturille, juoksee luokseni. Se liehuttaa häntäänsä. Killin ensimmäinen kevät ja ensimmäinen seikkailu! Sitten kääntää se kuononsa sahalle päin, seisoo hiljaa, karvat nousevat pystyyn, ihmeissään katselee se varista, joka taas on lentänyt jääröykkiön lantaläjälle. Sitten se katselee minua silmiin, mutta ei heiluta häntäänsä. — »Ei ne ole sinun lintujasi, Killi, se vanha varis vain ärsyttelee sinua», sanon minä sille. »Syksyllä, kun päästään metsään, niin siellä näet jalompia lintuja!» Minä käännyn ja alan astua. Silloin Killi alkaa pitkässä kaaressa ja ympyrässä juosta lämpimikseen pitkin rantapuiston kenttää, se on iloinen siksi, että se vältti kuoleman vaaran. Me kuljemme kotiin päin, Killi juoksee edellä. Emme puhu kumpikaan mitään. Jotain salaperäistä on tapahtunut, elämä tuntuu ikäänkuin rakkaammalta, kun se oli vähällä loppua, ja se on opiksi. Killi on välinpitämättömän näköinen ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta minä tiedän sen, se ei juokse enää koskaan railoon tuhman variksen takia, se halveksii niitä koko ikänsä eikä koskaan hauku niitä. — Sillä eihän niiden liha ole mitään herkkua!

Niin, se oli Killin ensimmäinen kevätkylpy, sen ensi keväässä, se oli sen Paanin pyhä kaste, jonka kautta se vihittiin metsän suuria, salaisia seikkailuja varten.

Me kuljemme iloisina kotiinpäin, mutta ukkovaris lantaröykkiöllä ja sen kyhmynokkainen, puoliso sairaalan karboolinhajuisessa puussa mäkättävät kauan meidän takanamme, mutta me emme enää välitä heistä.

JÄLKIMUISTELMIA

PUNAINEN KUKKO

Tuli on suurin lahja taivaalta. Lämmön tuoja, suven suoja. Mitä olisi maapallo ja koko ihmiskunta ilman auringon tulista, sähköistä suloa! Pimeys, ikuinen jääkausi, kadotus ja kuolema!

Kuljin näitä vieraita veräjiä sivuuttaen, harvoin niitä avaten, sillä yleviä ystäviä, lämmintä liettä, jonka ääressä lämmittelisin ankeata aatosta, olen vain harvassa löytänyt näillä kurjilla, kuraisilla kujilla. Mutta yksi hyvä ystävä on minulla. Ränstyneisyydessäänkin rakkaaksi käynyt matalaotsainen mökkini, jonka oven yllä hirvensarvet puhuvat minulle eräretkistä ja korpinäyistä.

Kun sähköt syttyivät huviloissa ja minä väsyneenä pitkiltä kävelymatkoiltani metsistä tai joenrannoilta saavuin kotiini, minäkin sytytin kaikki valot kodissani palamaan saadakseni valoa omaan olentooni ja sieluni sisimpään. Mitä minä valitin! Olihan minulla vuode, työpöytä, leipää yöllisessä yksinäisyydessäkin ja oikeus ja onni ajatella, mitä vain tahdoin, kaikkea kaunista maan ja taivaan alla.

Niin minä siinä kerran sähköäni sieluni sytykkeeksi sytytin.

Ja silloin se tapahtui, se surkea lyhytsulku. Viereisestä, vanhasta läävästä olin kerran kuin unessa ollut kuulevinani punaisen kukon kiekuvan. Se lehahti tikapuita pitkin pykälä pykälältä naapurivajan katon keskiharjalle ihan pajapiipun reunalle, josta singahti säkeniä ilmaan. Siinä se kiekahti kimeästi kolme kertaa, kiekahti ja kupsahti sitten kärventynein kannuksin pihamaalle. Taisipa vain olla ennelintu, taikalintu. Punainen kukko oli puhunut!

* * * * *

Äkkiä seinä huoneeni ovenpielessä leimahti ilmituleen. Valo valahti kasvoilleni, koko huone hohti helvetillistä hehkuaan. Minä syöksähdin ovesta, joka onneksi minua suojasi. En muistanut rakkaita laulujani, kirjojani, muistojani. Yksi ainoa ajatus, mieletön ja sekava: pois palavasta pätsistä! Ymmällä seisoin maantiellä, tarmoni, hermoni herpaantuneina.

Lieska kohosi ikkunaan. Jo riensi ihmisiä tielle. Kuulin kuin unessa sekavia huutoja, käskysanoja, palokuntalaisten huutoja. Ovea ei saada auki, en ymmärrä antaa avaimia, pidän niitä lujasti kädessäni kuin suojellakseni taloa vaanivilta varkailta. Vesiruiskuja käännetään, äsken maalattu kaivonkansi kumotaan, tikapuut pystytetään seinälle, ne taittuvat kiivetessä. — Kuuluu koleita kirveen iskuja, tuntuu kuin ne koskisivat omaan rintaani. Ovi, josta usein olen kulkenut, jota hellästi olen hipaissut pyrkiessäni iltakylmästä lämpöiseen suojaan, se murretaan. Savua, mustaa nokea tulvaa aukoista. Tulenlieskat kuin kihisevät, ahneet käärmeet nuolevat seiniä, kiemurtelevat kattoa. Häilyy, heiluu, hulmahtaa, suhisee ja sähisee vihainen tulen henki, se on ahne kuin pahin peto, se rakastaa raunioita, köyhyyttä ja kurjuutta, se tahtoo tehdä tyhjäksi yhdessä yössä vuosikausien vaivat ja mietteen voitot ja tappiot.

Mutta vesi, tulen vanha vihollinen, on jo vastassa kaikkialla. Sekin on ahne kuin täyttymätön toivo. Se huuhtoo ja hävittää, pilaa paperini ja muistelmani, elämäni ainoan maallisen onnen, työni, jota en ehkä enää voi uudestaan luoda, vaikka mökki pelastuisikin. Ja hetken minä siinä seison kuin vieras mies vieraan raunion ääressä.

Mitä se minua liikuttaa! Kaikki on katoavaista, kulta, kunnia, arvo ja asema, talot ja tavarat. Tuntuu kuin palaisi nyt poroksi paljon sellaistakin, jolla ei ollut sielullista, suurta arvoa, paljon turhuutta, paljon kylmää korua, mikä ei ollut sisimmän itseni iloksi, vaan esteeksi eteenpäin edistyvälle elämälleni.

Minun piti siis kulkea tulen lävitse saavuttaakseni sovinnon, saavuttaakseni tahdon ja tasapainon harhaillessani vielä levottomissa haaveiluissa aikamiehenä, kun jo olisi ollut aika miehen töihin.

Ja minä seison kuin kivipatsas, en voi liikahtaa, seison kuin alasti keskellä kiirastulta kaiken kansan pilkattavana, häijyjen silmien häväisemänä, alhaisten aatosten syyttäessä vahinkoa, tätä hullua hävitystä itsepaloksi. On kuin olisin polttanut kaikki sillat takanani — ei perääntymistä, nyt on mentävä eteenpäin, vaikka valkean läpi! Katseeni kiiltää tulipalon hohteessa, ja varmasti nyt kuvastuu silmäni kalvoon koko palavan kotini taivasta tavoittava palo!

Lasi kilahti, sen ääni vihiäsi kuin veitsi korvia. Miehiä nousee ikkunalle. Ruiskut suihkuvat, pumput kumisevat kuin jyskyttävät rautasydämet. Vaimot kantavat vettä korennoilla. Joutilaan, joutavan kansan keskellä katselen värisevin vaistoin ja hehkuvin hermoin huoneeni hävitystä. Käryn tuoksu ja savun sekava hiilenhaju tunkeutuu kuin hornan ja rikkikiven katku kurkkuuni, minun silmäni sumenevat savusta. Koko yläkerta on tulessa, nyt palavat kai rakkaat, nuoruudesta saakka kootut lempikirjani, ystävieni maalaukset, jotka koristivat kotia ja viihdyttivät mieltäni yksinäisyydessäni.

Mutta tuli saa vastaansa yhä uusia vesivoimia. Sen aika ei ole vielä täyttynyt, vielä ei katto pääni päältä ole romahtanut. Alakerta, jossa yksinkertainen leipäni pöydällä lepää, on säilynyt. Jo vetäytyvät tulilieskat kuin kuoreensa omaan olemukseensa tai olemattomuuteensa, ne sammuvat siellä täällä. Häipyvät tuliset tuttavat ja vieraani, jotka eivät kysyneet lupaa tupaan tullessaan. Kutsumaton vieras on työnnetty ovelta. Yhä pimenee ylähuoneiden hohto. Kuuluu hiljaisempia käskyjä. Kuulen kuin kuiskeita ympärilläni. Mitä ne supattelevat? Ilkeät katseet ilkkuvat hämärässä. Olen tarjonnut heille heidän arkisessa, tyhjässä, tympeässä ahertelussaan maksuttoman, mieluisan huvinäytelmän, mikä loppuu punaisella palolla, punaisen kukon käheällä, hullunkurisella, kolminkertaisella kiekuraisella, ikäänkuin kukko kuun noustessa olisi eksynyt luulemaan sitä aamun auringoksi ja olisi erehtynyt ajasta, paikasta ja omasta tärkeästä tehtävästään, ikäänkuin auringonnousu riippuisi kukonlaulusta eikä päinvastoin.

Niin, menkää kotiin, te nauravat narrit, jotka vain töllistätte vieraan elämän tuhoutumista, iloitkaa ja tyytykää, koska ei vielä tullut oman itsekkään ilonne vahingon vuoro! Tuossakin seisoo vetelänä ja virnistellen pitkä, höhlä halkokaupan myyjä, veistelee kai jonkun tökerön sukkeluuden suulaille akoille, jotka seisovat ympärillä sierottuneet kädet pöhöttyneellä mahalla. Ja tuossa sipsuttelee tärkeän tarkkana pieni virkaherra hopeahelapäiseen keppiinsä nojaten jaellen järjettömiä neuvojaan. Hän laskee kai nyt poloisessa, pienessä päässään numeroita ja nollia, palokorvauksensa suuruutta, jos sattuisi… sattuisi omat pienet pinkkapöksyt palamaan. — Miksi ei kukaan kutsu minua nyt luokseen turkkilaiselle divaanisohvalle lepäämään? Miksi nyt ovat minut unohtaneet? Missä ovat nyt valheystävät ja hyvät naapurit? Ehkä tämäkin on heille vain juhlaa ja ilotulitusta heidän harmaassa, tyhjässä ja typerässä arkisuudessaan. Näytelmä on loppunut. Jumala varjelkoon maatamme, taloja ja tavaroitamme tulesta ja turmiosta, sodasta ja rutosta! Rutto tarttuu, te ristissäkäsin seisovat, siunaavat, saatanalliset akat. Menkää kotiin ja sulkekaa uuninpeltinne ja kutsukaa huomenna nuohoojaa nurkkianne ja sielujanne puhdistamaan!

Esirippu on laskeutunut, tuli on sammunut, iltayössä häämöittää pimeä kotini. Näytelmä on loppunut. Minä hiivin pitkin vedestä lotisevia, nokisia portaita yläkertaan. Kaikki on mustunutta hiiltä, seinät käryävät. Inhoittava savun katku seuraa minua kuin varjo kaikkialla. Kirjani ovat pelastetut, vuosieni vaivat säilyneet, armaan äitini kuva seinältä pelastettu. Yöpöydällä palaa kynttilä, sen ääressä istun ystäväni kanssa. Hän on märkä vaate kasvoilla tunkeutunut ensimmäisenä palavaan huoneeseen. Hän on palomiesten mukana pelastanut kotini pahemmalta tuholta.

Olen tällä hetkellä tahdoton ja tylsä. Koetan keskellä mustunutta, hiiltynyttä huonetta etsiä märältä sohvalta yölepoa. Vihdoin saavat minut ymmärtämään, että alakerta on säilynyt. Sinne minä kuljen kuin unissani. Huoneessa on kaikki sekaisin. Pihalla ihmisten sotkuisia jälkiä lumisessa loassa. Ikkunan alla vilpillisen palvelustytön repaleisia, likaisia muistivihkoja, vaatekappaleita. Yksinäiset ajurinrattaat törröttävät aisat ilmassa kuin ristiinnaulitun puut kaivon luona. Tulipalon aikana oli yksinäinen hevonen seisahtunut aivan huvilan kohdalle. Sen isäntä oli kai poikennut johonkin tiepuolen kahvilaan iloittelemaan. Hevonen oli kyllästyneenä lähtenyt hakemaan vapaata huvitusta sekin. Ehkä huoneeni hohto oli tuottanut jotakin iloa tälle vanhalle, rääkätylle kaakille, joka oli korjattu talteen johonkin naapurin talliin.

Lepään vuoteella ja tuijotan kattoon. Tippuu, tippuu välikatosta lattialle. Kuulen yläkerrasta yö vahdin askeleet. Ummistaessani hetkeksi silmäni näen lentäviä lieskoja. Aivoissani palaa unessa uudestaan eilinen näkyni. Koko olemukseni vapisee ja värisee kuin tuskaisessa tulessa. Kummitusääninä vielä kajahtelevat käskyt ja huudot korvissani.

En saa unta. Ehkä kytee vielä sahajauho ullakkohuoneen vinnillä. Ehkä leimahdan unissa ilmivalkeaan. — Olen ollut ulkona kävelemässä ja palaan kotiini vaipuneena mietteisiini. Yläkerrasta näkyy valoa. Joko taas! Minä syöksähdän sinne. Mutta portaissa minä hillitsen itseni, en tahdo ilmaista heikkoa pelkoani. Tyynenä astun yläkertaan. Kynttilän valo on erehdyttänyt. Pyydän kai vettä tuomaan. Ja minä juon polttavan kurkkuni kosteaksi, vereni palon sammumiseksi. Sillä sielussani käy nyt hirmupalo, joka vuoteella taas yöllä muuttunee horrosuneksi ja helvetilliseksi heijastukseksi, ikäänkuin koko maapallo palaisi, tulikiviä sataisi taivaasta ja minä vaipuisin, vaipuisin yhä syvemmälle maan alle, jonnekin ainaiseen avaruuteen. Pieni piste taivaalia lähenee silmääni, se kasvaa ja paisuu, painajaisena se muuttuu suunnattomaksi jättiläissilmäksi, joka sokaisee minut — mutta aamulla minä sitten samassa herään ja hengitän helpoituksesta.

Ajuri tulee aamulla pienessä huipperissa hakemaan rattaitaan. Tämä minua omituisesti naurattaa. Ja sitten tulevat tärkeät tarkastajat, poliisit ja palomiehet. Ja minun täytyy koota kaikki henkiset voimani, täytyy masentaa ankara apeuteni ajatellessani, että pääni päällä on käynyt hirveä hävitys ja raaka raunioittuminen. Minä kohoan vuoteeltani. Näennäisesti tyynenä, vaikka väräjävin äänin luen laatimani todistelun kymmenen kylmää pykälää tulen syistä ja synnyistä.

Olen taas yksin. Minä hengitän taas helpoituksesta. Minä jään sittenkin tähän raunioni alle ja rakennan sen uudestaan! Tuli on puhdistanut, tuli on kirkastanut. Minun piti käydä läpi tämäkin kova kärsimys. Minun piti karaistua elämän tulessa, minun piti voittaa takaisin voimani ja henkeni hehku. Ja minä olen voittanut!

Joskus ajattelen vielä sitä hirmuyötä, mutta se on jo kaukana kuin kaamea uni. Tuomet tuoksuvat nyt pihalla. Kesäaurinko paistaa huoneeseeni. Otan pöydältä vanhan sanakirjan, jonka lehdet ovat hiukan kärventyneet. Minä hätkähdän. Muistot elävät, mutta me ihmiset myös elämme! En laske kirjaa kädestäni. Luen sitä kuin uhalla, luen sitä kuin suurta elämän kirkasta kirjaa.

Punaisen kukon ääni on vaiennut.

KUOLEMANNÄKY

Kuoleman kasvot!? Olen ajatellut ne lempeiksi kuin vanhan lääkärin, joka unijuomalla väsyttää uupuneen uneen ja vapauttaa hänet taudin tuskasta. Elämän kasvot!? Ne saattavat olla myös lempeät, mutta ne saattavat myös olla kivikovat kuin sfinksin. Näinkö minä kuoleman vai sen irvikuvan, se jää minulle yhä vieläkin arvoitukseksi?

Palasin kerran suomalaisella laivalla ulkomailta kotiin. Olin juhlissa nähnyt loistoa ja lämpöä, sielun suuruutta ja syvyyttä, josta en lapsena saattanut uneksiakaan. Olin kuin kunniakujaa pitkin kulkenut juhlasta juhlaan, keskustellut nerojen ja kruunupäiden kanssa, nauranut narrien kanssa ja vahvistunut viisaiden kanssa. Olin nähnyt kaduilla kurjuuden ja kunnian, kuoleman ja elämän kasvot. Olin huumannut itseäni sanoilla ja väkevillä valenesteillä, jotka kalvoivat kavalasti oman elämäni voimannesteitä. Olin kyllästynyt kunniaan ja itseäni kuluttavaan tulihuumaukseen. Kaipasin Itämeren viileitä vesiä ja kotimaani puhtaan-rauhallisia rantoja. Valitsin meritien, vaikka tiesin, että meressä uiskenteli räjähtäviä miinoja, eläviä muistoja maailmansodasta, joka oli kuolemalla kaatanut niin paljon korkeata ja kaunista, mutta joka oli tuonut kauan kärsineelle kotimaalleni vapauden.

Kajuutassa en saanut unta, kaikki muut matkustajat nukkuivat hiljaisen meren mainingin keinuttamina. Nousin kannelle ja istuuduin etukannen penkille. Kone jytkytti salaperäisen hiljaisesti. Laiva kulki niin kummallisen hiljaa ja varovasti. Kapteeni seisoi komentosillalla. Tuntui kuin hän, kapteeni, tahallaan antaisi laivan kulkea hiljaa. Ehkä hän kaukoputkellaan tarkkaili uiskentelevia kuolemanmiinoja. — Katselin merta ja taivasta. Läntisellä taivaanrannalla oli kullankirjavia juovia ja punertavia heijastuksen hohteita kuin valonheittoja kaukaisesta, kauniista onnenmaasta, jonne aurinko aikoja sitten oli laskeutunut. Mutta samassa kulki yli meren kuin viluinen viima, joka puistatti kylmällä henkäyksellä. Tuntui kuin taivaanrannan raukeata rajaa pitkin olisi vaeltanut suuri varjo. Äskeiset ruusutarhat ja vihannat paratiisiportit himmenivät. Ja minä tuijotin kuin tuonpuoleisiin tummiin tuonelan esikartanoihin, joiden takaa häämöitti omituinen, onnettomuuden läheisyyttä aavistava, hiipivä hämärä. — Ja laiva kulki yhä hiljemmin. Tuntui kuin tumma varjo olisi valahtanut sielunikin ohitse, mutta minun ruumiini oli kuin tainnoksissa, tunnoton. Tätä outoa taivaanvalon näkyä minä tuijotin läpi väylinkien, joiden alapäässä laivankannen yläpuolella oli iso väkipyörä. — Silloin minä ne näin, kuoleman kasvot tai kuoleman irvikuvan. Väkipyörä muuttui vähitellen pääkallokuvaksi, sellaiseksi, miksi kuolema maisilla silmillä katsottuna on kuvattu. Minä jähmetyin, en voinut nousta paikaltani enkä voinut hellittää katsettani katseesta, joka ontoista silmäkuopistaan minua tarkasti ja liikkumattomana piti koko olemukseni kahlehdittuna. Minä ajattelin, että nyt ehkä on viimeinen hetkeni tullut, mutta samassa minussa heräsi hiljaisen voimakas halu kestää tuo katse, joka minua ja ehkä koko laivaa uhkasi. Minä en hellittänyt katsettani, tahdoin kamppailla kuoleman kanssa. Vai kamppailinko minä kuoleman kanssa? Pääkallo? Kuolema, joka on kuvattu ihmisen pääkallon ja luurangon muotoiseksi, mitä se on? Eikö se ole vain tänpuoleisen elämän viimeinen kuva, ihmisaivojen ja ihmisaatosten synnyttämä valhekuva kuolemasta, jonka kasvoista ei kukaan kuolevainen ole tullut tuonpuoleisesta elämästään selitystään antamaan. Ja minä tuijotin kuin hullunitsepintaisesti tuohon irvistävään kuolinnaamioon, joka väylinkien välistä minua ja muita uhkasi. En tiedä, kuinka pitkä aika kului, en tiedä, kuinka kauan tätä olevaisen tai olemattoman välistä kamppailua kesti. En kuullut meren hiljaista huminaa enkä koneen jyskettä, joka äsken oli tykyttänyt kuin elävä sydän, tämän laivan, »liikkuvan ruumiskirstun» elävä rautasydän. Salaman tavoin risteili aivoissani ajatuksia. Minä ponnistin tahtoni, tahdoin tutkia tätä kuoleman kuvaa. Mistä se mahdollisesti olisi aiheutunut? Silmänräpäyksessä minä sieluni silmillä näen toisen laivan. Aika ja paikka siirtyvät sijoiltaan. Istun elokuvien teatterissa kotimaassani. Esitetään juuri jonkun murhenäytelmän viimeistä näytöstä. Mies kamppailee kajuutassa… hän taistelee viimeisillä voimillaan yksin yössä, hän tarrautuu kiinni pöytään ja retkahtaa hengettömänä lattialle. Samassa silmänräpäyksessä kuoleman pääkallokasvot painautuvat laivankannella vasten kajuutan ikkunaa. — Ja näytös on lopussa.

Nyt yön yksinäisyydessä näkemäni kuva ja teatterissa näkemäni kuva kietoutuvat toinen toisiinsa. Mikä on todellista, tämä nyt näkemäni kuva? Onko se tuonpuoleisen elämänaavistuksen arka varoitus? Ja teatterissa näkemäni ihmismielikuvituksen luoma kuva, onko sekin tavallaan todellinen? Sillä voihan mielikuvituskin olla todellista, jos ajattelee niin, että ihmisen mielikuvituskin on saanut alkuaiheensa todellisuudesta. Vai voimmeko me herkkinä henkemme hetkinä nähdä ulkopuolelle omaa itseämme, voimmeko nähdä joskus itsemmekin tai oman kuoleman kauhumme vertauskuvallisesti tai nähdä kuoleman valekuvan siitä vapautuaksemme?!

Minä tuijotin ja tutkin. Kysyin itseltäni: onko tämä nyt kuolema vai sen varjokuva? Ja aivan kuin ihmeen kautta minä tyynnyin enkä enää pelännyt pelottavaa vierasta, joka kummitteli — ehkä vain omissa aivoissani.

Mutta nyt tapahtui jotain, jota en voi selittää. Aloin taas kuunnella jyskettä konehuoneesta. Sen kannelle johtavasta aukosta ilmestyy kannelle nokinen konetyömies. Hänen työnään on hoitaa konetta, mutta miksi hän nyt on noussut kannelle? Vilvoitellakseen? Ei. — Hän astuu väylinkejä kohden, asettuu ihan kuin kuoleman taakse korjaten jotain… Ja samassa kuoleman irvistävä pääkallokuva katoaa. Minä näen nyt vain konemiehen, joka korjaa jotain väkipyörän luona. Minä hengitän kuin helpoituksesta, en ole kauhun enkä ilonkaan vallassa, välinpitämätön raukeus hiipii ruumiiseeni. Kutsun luokseni konemiehen, viittaan. Hän astuu kuin nauraen luokseni. Tarjoan hänelle tyyntyneenä savukkeen. En puhu hänelle sanaakaan äskeisestä kuolemannäystäni. Hän katsoo ensin komentosillalle, jossa kapteeni tähystelee merta. Sitten mies ottaa savukkeen vastaan ja katoaa aukosta alas syvään konehuoneeseen, jossa kone nyt jyskyttää hiljaa kuin tyyntynyt sydän, joka on kovan myrskyn ja vaaran voittanut. Laiva kulkee yhä hiljemmin, kummallisen hiljaa. — Menen komentosillalle. Vaiti ruorimies, kapteeni ja minä katselemme merta. Olimmeko välttäneet vaaran, oliko onnettomuutta tuottava miina kulkenut aivan laivan läheltä? Aioin sitä kysyä kapteenilta, mutta en kuitenkaan kysynyt. Ehkä kysymys nyt oli tarpeeton. Astuin alas portailta, läksin tyynenä hyttiini ja vaivuin pian tasaiseen, rauhalliseen uneen. Ja meri soitteli minulle hiljaa kuin kaikkeuden kaukainen urkujen hyminä.

Oulunkylässä 6.5.20.

VIERAILLA VERÄJILLÄ

           »Se tu sarai solo, tu sarai tutto tuo.»
    [»Jos sinä olet yksin, olet sinä kokonaan oma itsesi.»]
                                    Lionardo da Vinci.

Minä tuijotan huvilani yläkerroksen ikkunasta ulos syksyiseen, harmaaseen luontoon. Pihapensaista ovat viimeiset mustat viinimarjat pudonneet maahan, jotkut oksat harvoine, kellertävine lehtineen värjöttävät vielä kuin ryysyissään. Pihakeinuni punertava väri alkaa haalistua ja istuimet alkavat lahota. Aita on kallellaan ikäänkuin se häpeäisi häviötään. Milloinkahan sen öinen ohikulkija kaataa kumoon? Näen kuraisen valtamaantien, jonka räikeät, raa'at äänet kuuluvat kammiooni viiltäen hermojani. Näen vain kuormanajajia aamusta iltapäivään saakka. Samoja ikäviä, ilkeitä, juoruavia vanhoja vaimoja, jotka kulkevat kantaen puotiin maitokannujaan. Kuulen joskus kikatusta ja kirouksia. Joskus joku päihtynyt hoipertelee pitkin tietä, kun autot karjunäänineen myrkyillään täyttävät hetkeksi sumuisen ilman Jo varhain vanha varis kallion pitkässä männyssä herättää minut aamu-unesta. Kumarainen peltiseppä lähivajassa kalkuttelee vasarallaan iloisempia säveliä, joihin sekoittuu autoja haukkuvien, rähisevien rakkien ja susikoirien tarkoituksetonta, tyhmää ärhentelyä. Nousen, pukeudun ja harjoitan voimistelulla jäseniäni kestääkseni päivän yksinäisyyden pitkät hetket ja elämän tinkimättömän vakavuuden. Kuljen huoneesta toiseen. Seisahdun vanhojen ystävieni eteen, otan kirjakaapista kirjan ja asetan sen taas paikoilleen. Avaan pianiinonkannen ja hivelen koskettimia. Joku ääni särähtää, minä lasken kannen kiinni.

Olen sitten työpöytäni ääressä jotain tuhertavinani. Selailen vanhoja, kellastuneita paperilehtisiä. Niissä on satoja aiheita, suunnitelmia, joita en koskaan voi saada valmiiksi. Keltaisia muistoja, rohkeita ajatuksia, pieniä alotteita.

Elämä ja työ nousevat eteeni kuin näkymätön suuri voima, jonka kanssa kamppailen. Minä puhelen hetken ääneti Ikuisen Tuntemattoman kanssa ja saan rauhan. En tahdo mennä kirkkoon, en tahdo tekohurskaiden joukossa teeskennellä Jumalani edessä, jonka löydän kaikessa ja kaikkialla.

Ilma huoneessa alkaa painostaa kuin painajainen. Täällä on kaikki niin ahdasta, pientä ja pilkkaavaa pienissä, oudoissa oloissa. Harvoin käyn vieraissa ja harvoin käy vieras luonani. Joskus käy luonani joku entinen pöytäilotoveri, joka ei koskaan ymmärtänyt sisäisintä kaipaustani. Hän hakee minusta vain huumaavaa huvitusta. Minä hengitän helpotuksesta, kun hän on mennyt. Hän ei tullut itseni takia, vaan oman itsensä takia. Luokseni tullaan usein vain silloin, kun minua tarvitaan. Verorästinkantajat, velkojat, kulkukauppiaat ja kerjäläiset, ne ovat minun kutsumattomia vieraitani.

»Man merkt die Absicht und wird verstimmt», sanoo suuri Goethe.

[»Tarkoituksen huomatessaan ihminen myrtyy.»]

Ali-oven postiluukkuun ei enää lupsahda iloa tuottavia kirjeitä. Rakkaus lie kuollut ja vale-ystävyys pelästynyt tupani ränsistymistä ja leilini tahallista tyhjyyttä. Katosta vesipisara vuotaa vuoteelleni.

Minä tahdon pois, ulos! Minä tahdon ilmaa, valoa ja vapautta! Minä pakenen maantielle. Kulkenut olen jo vuosia näitä kuluneita, kurjia kujia ohi vieraiden veräjien. Samat vastaantulijoiden sumuiset kasvot ovat minulle yhtä vieraita kuin ennen. Kuulen junien vihellykset, jotka vihlovat sydäntäni. Iloinen nauru tuntuu minusta kuin pilkalta. Minä olen niin kaukana kaikesta tästä. Tuossa tuo kumma houraaja kulkee, mikä lie laulaja, ajattelevat ehkä. Tai ehkeivät ajattele mitään. Vain omia pyyteitään. Leipää ja lapsia, lapsia ja leipää! Sehän on luonnollista! — Kun on hampaat, niin ei ole leipää ja kun on tarpeeksi leipää, ei ole enää hampaita. Sekin on luonnollista!

Halkoliikkeen saha sähisee kuin vihainen kissa. Kuljen huviloiden ohi, joiden juonivat ikkunat katsovat minua kuin outoa kulkijaa. Miksi minä olen tällainen, miksi muut ovat toisenlaisia? — Likaiset koirat kulkevat kintereilläni loassa loksuttaen.

Niin kuluu päivä. Minä pakenen metsäpoluille ja vanhan Vantaanjoen partaalle. Mutta niiden syksyinen, surullinen yksinäisyys ajaa minut taas huoneeni omaan hämärään ja yksinäisyyteen.

Minä katselen kuvastimen edessä kasvojani, tutkin ryppyjä kuin vuosirenkaita. Mitäpä minä enää itseäni katselen! Syksy on tullut auttamattomasti syin ja seurauksin. Minä olen elänyt kuten olen elänyt. Olen paljon iloinnut, paljon laulanut, luonut, paljon etsinyt, hairahtunut, rakentanut, rikkonut, paljon ajatellut, ehkä vähän viljellyt, mitä osakseni on tullut.

Mutta jos saisin aloittaa uudestaan tämän pitkän elämän vaelluksen, niin astuisin kai samojen kuilujen partaita pitkin samojen erehdysten kautta samaan päämäärään: Suuriin tappioihin ja suuriin voittoihin, karsauteen, lempeyteen, elämän vihaan, elämänrakkauteen ja lopulta kai viileään viisauteen.

Alkaa enemmän hämärtää. Vedän uutimet ikkunani eteen ikäänkuin vetäisin esiripun entisyyden eteen. En tahdo nähdä enempää. Sytytän huoneeni kaikki sähkölamput palamaan.

Huone täyttyy kirkkaudella, mikä häikäisee. Kaikki saa viihtyisän valon vivahduksen. Kirjakaappi loistaa kuin ilosta, ja pianiino kutsuu minua omaan salattuun, haltioivaan maailmaansa. Kirjoituspöytäni ei ole minulle enää tyly, se kutsuu minua tosityöhön maani, elämäni, leipäni ja vanhuuteni puolesta.

Pieni talitintti naputtaa nokallaan ikkunan alla, jossa sillä on lintulauta. Sinulla on kumppani, kolkuttaa se minun kovalle omalletunnolleni. Miksi sinä valitat, olethan sinä saanut osallesi paljon kunniaa, onnea, rakkautta, ja sinä saat vielä suuremman rakkauden, kunhan vain voimassa olet mies, joka kaikki kokee ja kestää.

Aamullinen väsymys on haihtunut. Minä tunnen, kuinka tarmoni ja tahtoni kasvaa. Onhan minulla vielä voima ja elämä edessäni. Mitä on takana, olkoon haudattu, elävät ja kuolleet eivät kummittele muuten kuin herkissä aivoissamme. Me olemme suuria lapsia ja jollemme tule kuin lapset, emme pääse runon valkeaan valtakuntaan. —

Lasken kynän kädestäni. Minut valtaa suloinen väsymys ja tyydytys. Katselen vuodettani, jota olen kironnut ja kaivannut, paennut ja odottanut, jossa olen hyväillyt ja hymyillyt, hylännyt ja nyyhkinytkin. Vuode ja uni kutsuvat minua. Yksinäisyys on ystäväni, yksinäisyys on elämäni!

Yöpöydälläni on yksinkertainen leipäni.

Valkea peiteliina peittää pehmeästi ruumiini. Kirkkaus ympäröi henkeni. Syksyn tuuli tuo ikkunaani lehden, joka kahisee. Syksyn viimeinen kärpänen kimmahtaa kitarani kieliin, jotka hetken soivat. Syksyn säveliä, niin! Syksy on minun ystäväni, hedelmöitsemisen aika, työn ja tuloksen aika. Vinkukoon vihmasade, minä nauran ja uhmaan sitä. Minä tartun kirjaani. Luen Goethen »Tarua ja totta». Ja minun henkeni heilimöityy suuren neron ajatuksista. Minä luen kunnes kirja putoo. Kun herään, on puoliyö.

Minä sammutan sähkön. Pois, pois kaikesta!

Tule, uni, sinä suuri lohduttaja, lempeä auttaja, tule ja tuudita niinkuin ennen läsnä hyvä äitini minua tuuditti! Minä nukahdan ja näen unta äidistäni.

Oulunkylässä, 30.10.1924.