language: Finnish

HISTORIALLISIA ÖITÄ

Ensimmäinen sarja

Kirj.

RAFAEL SABATINI

Englannista suomentanut

Jussi Tervaskanto

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1930.

SISÄLLYS:

Esipuhe.

I. Holyroodin yö.
David Rizzion murha.

II. Kirk o' Fieldin yö.
Darnleyn murha.

III. Ilmiantoyö.
Antonio Perez ja Espanjan Filip II.

IV. Armeliaisuuden yö.
Rva Alice Lislen juttu.

V. Teurastusyö.
Pärttylin yön tapahtumat.

VI. Jalokiviyö.
Kuningattaren kaulakoristejuttu.

VII. Kauhun yö.
Carrier'n toimeenpanemat hukutukset Nantes'issa.

VIII. Kuristusyö.
Napolin Giovanna ja Unkarin Andreas.

IX. Vihan yö.
Gandian herttuan murha.

X. Naamiaisyö.
Ruotsin Kustaa III:n murha.

ESIPUHE.

Ryhtyessäni kirjoittamaan »Historiallisia öitä» asetin itselleni vaatimuksen mahdollisimman yksityiskohtaisesti ja kaikista jäljellä olevista lähteistä hankittavin värityksin hahmotella uudelleen ryhmän enemmän tai vähemmän kuuluisia tapahtumia. Valitsin sitä tarkoitusta varten varsinkin sellaisia itsessään eriskummallisia tapauksia, jotka aiheutuvat inhimillisistä intohimoista, ja esittäessäni kunkin näistä tapahtumista kertomuksen muodossa pakotin tämän kertomuksen tarkasti noudattamaan lähteiden mukaisia tosiasioita eikä vähimmässäkään määrässä omaa kekseliäisyyttäni; ja mielikuvitusta olen käyttänyt apuna vain historian harmaiksi jättämien ääriviivojen värittämiseen huolehtien tarkasti siitä, että värini olisivat mahdollisimman luonnonmukaiset. Kahdenpuhelut olen poiminut sellaisista todellisten keskustelujen rippeistä, joita kussakin eri tapauksessa tavataan aikakirjoista, ja laajentanut niitä siten, että olen muuttanut keskustelunmuotoon senaikaisten kirjoittajain kertomuksia.

Sellaisen vaatimuksen asetin itselleni. Tiedän kyllä, että sitä on jo ennenkin jonkin kerran yritetty, alkaen ehkä Alexandre Dumas'n »Crimes Célèbres'istä». Mutta tietääkseni ei tämä yritys ole milloinkaan onnistunut. Tarkoitukseni ei ole väittää, että itse olisin onnistunut seuraavissa kyhäelmissäni. Mutta lähelle onnistumista olen päässyt — arvosteltuna sen päämäärän mukaan, minkä asetin ohjeekseni ja missä määrin olen tehtävässäni epäonnistunut, sen päättäkööt lukijat. Tiedän kuitenkin yleensä tunnollisesti vastustaneeni kiusausta käsitellä asioita keveämmin, poiketa kuvausta rajoittavista tosiasioista tarkoituksella saada kertomus seikkailurikkaammaksi. Muutamissa tapauksissa olen kuitenkin yrittänyt vapaammin ratkaista salaisuuksia, joihin en ole tavannut missään selitystä. Niistä minun täytyy tehdä tässä täysi tunnustus.

Rohkein yritykseni esittää oma käsitykseni asioista esiintyy »Vihan yössä». Mutta puolustuksekseni voin rehellisesti mainita, ettei se suinkaan ole sen rohkeampi kuin historiaan tosiasiana omaksuttu saman asian selitys. Toisin sanoen, minä väitän, ettei se yksityiskohtainen uudelleenhahmottelu, jonka minä olen esittänyt Giovanni Borgian, Gandian herttuan, salaperäisen kuoleman yhteydessä olevista asianhaaroista, ole historiallisesti vähemmän luotettava kuin yksikään niistä selittävistä kertomuksista, jotka historia on omaksunut koettaessaan todistaa syylliseksi Gandian veljen, Cesare Borgian.

»Cambridge Modern Historyssa» ovat meidän sitä aikakautta käsittelevät arvovaltaisimmat kirjailijamme päättävästi lausuneet, ettei ole olemassa minkäänlaista hyväksyttävää todistusta, jonka nojalla historiankirjoittajat voisivat kannattaa neljän vuosisadan ajan vallinnutta käsitystä, että murhaaja oli Cesare Borgia.

Muussa yhteydessä olen laveasti käsitellyt tätä kysymystä. Tässä riittäköön vain, kun mainitsen, että vasta yhdeksän kuukautta murhan jälkeen Cesare Borgian nimi ensi kerran mainittiin asian yhteydessä; että yleinen mielipide oli siihen mennessä syyttänyt järjestyksessä viittä kuutta muuta henkilöä; ettei voida keksiä mitään vaikutinta, joka olisi saanut Cesaren murhaamaan veljensä; että ne vaikuttimet, joita on esitetty, eivät kestä tarkastusta, ja että ne kaikki tuntuvat kiireessä keksityiltä tukemaan jotakin häikäilemätöntä poliittista tarkoitusperää; että kansan ääni kaikkein ensinnä syytti kardinaalia, varakansleri Ascanio Sforzaa ja hänen veljenpoikaansa Giovanni Sforzaa, Pesaron itsevaltiasta; ja lopuksi, että Matarazzon »Perugian historiassa» on aivan seikkaperäinen kertomus siitä, miten viimeksimainittu murhan suoritti.

Myönnän kylläkin, ettei Matarazzo ole sen luotettavampi kuin muutkaan senaikaisten kulkupuheitten esittäjät. Mutta ei hän myöskään ole vähemmän luotettava. Eikä voida suinkaan kieltää, ettei Sforzaan nähden puutu voimakkaita murhan vaikuttimia.

Kertomukseni »Vihan yössä» tosin on pelkästään teoreettinen kuvaus tästä rikoksesta. Mutta se perustuu tarkasti kaikkiin tapahtumista ja luonteista tunnettuihin tosiseikkoihin; ja vaikkapa ei säilyneissä asiakirjoissa olekaan mitään kertomustani ehdottomasti tukevaa, niin ei niissä myöskään tavata mitään, mikä sen ehdottomasti kumoaisi.

»Naamiaisyössä» olen tehnyt itseni vikapääksi siihen, että aivan omavaltaisesti olen keksinyt syyn, joka selittää vapaaherra Bielken äkillisen ja salaperäisen muuttumisen Ruotsin Kustaa III:n uskollisesta ystävästä ja palvelijasta hänen katkerimmaksi vihollisekseen. Tätä menettelyäni en voi millään puolustaa, vaikkakin se tarjoaa mahdollisen selityksen tuolle salaisuudelle. Mitä taas tulee »Kirk o’ Fieldin yöhön», niin en usko, että Darnleyn kuolintavan yksityiskohtainen hahmotteluni kaipaa mitään puolustelua. Tätä tapausta on kauan pidetty yhtenä historian salaisuuksista — salaperäistä asiassa on erittäinkin se, että vaikka Kirk o' Fieldissä oleva talo tuhoutui räjähdyksen kautta, Darnleyn ruumis tavattiin jonkin matkan päässä siitä, samoin hänen huvipoikansa ruumis, ja ne näyttivät selvästi kuoliaaksi kuristetuilta. Minun keksimäni selitys tuntuu sentähden mielestäni hyvin uskottavalta.

Antonio Perezin jutussa — »Ilmiantoyö» — olen tosiasioihin nähden ollut vähemmän omavaltainen kuin miltä ehkä näyttää. Olen tarkasti noudattanut hänen omaa »Relacioniaan», joka, samalla kuin se on varsinaisesti puolustuskirjoitus, varmaan myös on siinä käsiteltyjen tapahtumain luotettavin todistuskirja. Olen vain vaihtanut Perezin esittämien arvojen järjestystä, kohottamalla henkilölliset näkökohdat poliittisia tärkeämmiksi ja erikoisesti painostamalla hänen suhdettaan Ebolin ruhtinattareen. »Ilmiantoyö» on esitetty kertomuksen kertomuksena. Pääkertomuksesta huomautan, että vaikkakin se on jossakin määrin kuviteltu, ei se suinkaan kokonaan ole sellainen. »Relacion» itse sisältää kylliksi asioita, jotka tekevät sen suurimmalta osalta oikeutetuksi.

Mainituin poikkeuksin lukija toivoakseni huomaa, että olen tarkasti noudattanut asettamaani vaatimusta olla perustamatta mielikuvitukseen tätä yritystäni verhota lihalla ja vaatteilla näitä muutamia historian luita.

On ehkä vielä lisättävä, että milloin lähteet ovat vaikuttimista erimielisiä, milloin todisteet ovat itse tapahtumiin nähden ristiriitaisia tai milloin tosiasiat myöntävät monta tulkintaa, olen uskaltanut itse valita tulkinnan noudattaen silloin alussa mainitsemaani näkökohtaa.

Lontoossa, elokuussa 1917.

I. HOLYROODIN YÖ

David Rizzion murha

I. HOLYROODIN YÖ.

Lordi Darnleyn elämän onnettomuus johtui siitä, että hän oli joutunut pois varsinaiselta hänelle sopivalta elämänuralta — hän oli tomppeli, jonka hänen syntyperänsä ja rikkautensa sattumalta veivät kuninkaanistuimelle. Suonissaan virtaavan kuninkaallisen veren nojalla hän olisi voinut muiden puutteessa pyrkiä sekä Englannin että Skotlannin valtaistuimelle, ja Maria Stuartin aviopuolisona hän todella yrittikin vallata itselleen Skotlannin kruunun.

Skotlantilaisten kuningatar, joka hetkellisesti ihastui tämän häntä kosivan »pitkän yhdeksäntoistavuotiaan nuorukaisen» soreaan muotoon ja melkeinpä naiselliseen kauneuteen (»naiskasvoiseksi» Melville häntä kerran sanoikin), oli avioliitossa pian huomannut hänen turhamaisen, mässäävän, taitamattoman ja raukkamaisen luonteensa. Heinäkuussa 1565 olivat häät ja Mikonpäivään mennessä Maria jo oli tullut tuntemaan miehensä rakastettavaksi tyhjäntoimittajaksi, sydämettömäksi ja pystymättömäksi; ja tämä tieto muutti rakkauden ylenkatseeksi.

Hänen avioton veljensä, Murrayn kreivi, oli vastustanut tätä avioliittoa, etenkin siitä syystä, että Darnley oli katolilainen, ja hän oli Argyllin, Chatelleraultin, Glencairnin ja useiden muiden protestanttisten lordien kanssa noussut aseelliseen kapinaan kuningatartaan ja tämän liittolaisia vastaan. Mutta Maria oli karkottanut niskoitelevan veljensä puoluelaisineen rajan yli Englantiin, ja juuri tällä teollaan, johon hän oli ryhtynyt arvottoman puolisonsa vuoksi, oli hän kylvänyt ensimmäiset eripuraisuuden siemenet tämän ja itsensä välille. Häntä avusti tällöin tarmokkaasti röyhkeä Bothwellin jaarli. Osaksi häntä palkitakseen, osaksi hänen herättämänsä luottamuksen johdosta, Maria nimitti hänet itä-, keski- ja länsirajan komentajaksi — virka, johon Darnley oli koettanut toimittaa isänsä, Lennoxin. Tämä olikin kuninkaallisen avioparin ensimmäinen ja viimeinen yksimielinen toimenpide. He vieraantuivat senjälkeen yhä enemmän toisistaan, ja samalla Darnleyn kuninkuus, joka tuskin vielä oli voimassakaan — sillä kuningatar ei ollut vielä täyttänyt häiden edellä antamaansa lupausta siirtää kuninkaallinen valta hänellekin — alkoi huveta.

Alussa puhuttiin »Kuninkaasta ja Kuningattaresta», tai »Heidän Majesteeteistään»; mutta jouluun mennessä — viisi kuukautta häiden jälkeen — Darnleyta sanottiin yksinkertaisesti vain »Kuningattaren mieheksi», ja kaikissa asiakirjoissa esiintyi kuningattaren nimi hänen miehensä nimen edellä, ja rahat, joihin oli kuvattu kummankin pää ja reunakirjoitus »Hen. et Maria», peruutettiin ja niiden sijaan laskettiin liikkeeseen uudet, joissa Darnley oli muutettu jälkimmäiseksi.

Kovin loukkaantuneena, ja etsien syytä kuningattaren nyt jo aivan julkiseen vihamielisyyteen kaikesta muusta paitsi omasta mitättömyydestään, hän kuvittelikin keksineensä sen siinä vaikutusvallassa, mikä Seigneur Daviella oli kuningattareen — tuolla piemontilaisella David Rizziolla, joka noin neljä vuotta aikaisemmin oli nälkiintyneenä laulajana saapunut Skotlannin hoviin Savoijan lähettilään, Monsieur de Moretten, seurueessa.

Rizzion taituruus viulunsoitossa oli ensiksi herättänyt Marian huomion. Myöhemmin hänestä sukeusi Marian ranskalaisasiain sihteeri, ja nuori kuningatar, joka oli kasvanut Ranskan hovin loistossa, kiintyi yhä enemmän tuohon maanpakolaistoveriinsa, joka samoin kuin hän itsekin oli ikäänkuin kartoitettu tähän vieraaseen, melskeiseen maahan, jonka hallitsijaksi kova kohtalo oli hänet määrännyt. Tilaisuutta ja ovelaa italialaista älykkyyttään hyväkseen käyttäen Rizzio oli edistynyt niin nopeasti, ettei kohta koko Skotlannissa enää ollut miestä, joka olisi ollut kuningattaren suuremmassa suosiossa. Kun Lethingtonin Maitland erotettiin epäiltynä protestanttisten pakolaislordien suosimisesta, kohosi Seigneur Davie kuningattaren sihteeriksi; ja kun nyt Morton oli joutunut saman epäilyn alaiseksi, huhuiltiin julkisesti, että Seigneur Davie tulisi kansleriksi hänen jälkeensä.

Niin oli Seigneur Daviesta sukeutunut Skotlannin mahtavin mies, eikä tarvinnut uneksiakaan, että korskea, jäykkäniskainen aatelisto olisi aikonut sellaista sietää. He vehkeilivät häntä vastaan, levittäen muun muassa sellaista huhua, että tämä ulkolainen nousukas oli paavin lähettiläs, joka suunnitteli protestanttisen uskon kumoamista Skotlannissa. Mutta sitä seuraavassa kamppailussa ei heidän yksinkertainen skotlantilaisjärkensä vetänyt vertoja hänen italialaiselle älykkyydelleen. Vehkeilivätpä he kuinka paljon hyvänsä, hänen valtaansa he eivät pystyneet horjuttamaan. Ja silloin ruvettiin vihdoin kuiskailemaan, että nuoren, kauniin kuningattaren hänelle osoittama suuri suosio johtui muista seikoista kuin hänen kirjurikyvyistään. Niinpä kirjoittikin Bedford Cecilille:

»Kuningattaren persoonalle kuuluvan arvonannon vuoksi en saata kirjoittaa, minkälaista suosiota hän Davidille osoittaa.»

Huhua uskottiin — onpa näihin päiviin asti ollut olemassa sen uskojia — ja levitessään se saapui Darnleynkin korviin. Koska hän näin sai jonkinlaisen selityksen kuningattaren vihamielisyydelle, hän kun ei ollut kyllin terävä nähdäkseen oikean syyn olevan hänen omassa mitättömyydessään, niin hän lisäsi sen kytevän vihansa liekkien sytykkeiksi, ja hänestä tuli Rizzion leppymättömin vihamies.

Hän kutsutti puheilleen Ruthvenin, joka oli Murrayn ja pakolaislordien ystävä — on muistettava, että heidät juuri Darnleyn vuoksi oli karkoitettu — ja lupasi toimittaa noiden henkipattojen karkoitusmääräyksen peruutetuksi, jos he kostaisivat hänen puolestaan ja saattaisivat hänet skotlantilaisten kuninkaaksi muutenkin kuin vain nimellisesti.

Ruthven, joka oli kutsua noudattaen noussut tuskaiselta kuolintautivuoteeltaan, kuunteli happamena tuon miellyttävän pojanhoukkion kiihtynyttä juttua.

»Epäilemättä olette oikeassa tuon Davie-veijarin suhteen», hän kolkkona myönteli, ja lisäili vielä tahallaan asioita, jotka varmaankin mitä syvimmin loukkasivat Darnleyn tunteita kuninkaana ja aviomiehenä. Sitten hän ilmoitti, millä ehdoilla suostui avustamaan Darnleytä.

»Ensi kuun alussa parlamentti kokoontuu neuvottelemaan Murrayta ja hänen ystäviään vastaan nostetun syytteen johdosta aikoen julistaa heidät kapinoimisensa vuoksi menettämään henkensä, maansa ja omaisuutensa. Siitä seikasta, että kuningatar suostuu häpäisemään oman veljensä, näette, missä määrin hän on tuon ulkolaisen viuluniekan lumoissa. Murray on aina vihannut Daviea, tuntien liiankin hyvin hänen ja kuningattaren keskinäiset suhteet, jotka ovat häpeäksi kuningattarelle, ja Davie-herra uskoo näin tekevänsä lopun Murraysta ja hänen vihastaan.»

Darnley pui nyrkkiä ja kiristi hampaita taitavasti syötetyn myrkyn tuskissa.

»Entä sitten? Mitä on tehtävä?» hän huusi.

Ruthven sanoi hänelle suorat sanat.

»Tuota syytettä ei saa lainkaan nostaa. Parlamentti ei saa ollenkaan kokoontua asiaa käsittelemään. Te olette hänen armonsa mies ja skotlantilaisten kuningas.»

»Vain nimellisesti!» ivasi Darnley katkerasti.

»Nimi riittää», sanoi Ruthven. »Siinä nimessä kirjoitatte minulle sitoumuksen, missä muodollisesti annatte Murraylle ja hänen ystävilleen anteeksi kaikki heidän tekonsa ja nurjamielisyytensä ja sallitte heidän vaaratta palata Skotlantiin antaen vasallien tehtäväksi saattaa heidät turvallisesti perille. Se tehkää ja jättäkää kaikki muu meidän huoleksemme.»

Jos Darnley tällöin vähintäkään epäröi, niin ei hän ainakaan sen vuoksi arastellut, että olisi huomannut tilanteen hullunkurisuuden — nimittäin että hän itse salaisesti kuningatarta vastaan vehkeillen määräisi armahdettavaksi ne miehet, jotka olivat nousseet kapinaan juuri siitä syystä, että kuningatar oli ottanut hänet miehekseen. Jos hän epäröi, niin johtui se vain siitä, että epäröiminen kuului hänen luonteenominaisuuksiinsa.

»Entä sitten?» hän viimein kysyi.

Ruthvenin vetistävät silmät tuijottivat häneen jäykästi kalpeista, hohtavista kasvoista.

»Sitten olette hallitseva skotlantilaisten kuninkaana, teittepä sen sitten puolisonne kanssa tai ilman häntä. Sen lupaan omasta ja toisten puolesta, kunhan vain saamme sitoumuksen.»

Darnley istuutui kirjoittamaan nimensä Seigneur Davien kuolemantuomioon.

* * * * *

Oli lauantai-ilta maaliskuun 9:ntenä päivänä 1566. Kuningattaren huoneen viereisen kammion takassa paloi tuoksuva honkatuli täyttäen huoneen viihtyisyyden tunnulla, minkä vaikutusta vielä lisäsi se seikka, että vallitsi kolkko ilma itätuulen viuhuessa koleaa tietään Arthurs Seatilta alas yli lumisen tienoon.

Suloinen, kultakutrinen nuori kuningatar istui illallispöydässä läheisimpine ystävineen, joita olivat: sisarpuolensa, Argyllin varakreivitär, Holyroodin linnanpäällikkö, hovimestari Beaton, henkivartiokapteeni Arthur Erskine ja lisäksi vielä eräs — samainen David Rizzio, joka kuljeskelevasta soittoniekasta oli kohonnut tähän vaaralliseen korkeuteen, mies, jonka ruman mustuuden korvasi hänen tummista silmistään säihkyvä älykkyys, ja joka oli niin hoikka ja heikko, että näytti melkeinpä varrettomalta. Hän ei ollut vielä kolmea kymmentä täyttänyt, mutta kuitenkin jo kehno terveydeltään, aikainen puute ja kova kohtalo olivat painaneet niin selvät leimansa häneen, että hän näytti viisikymmenvuotiaalta. Hän oli puettuna tumman upeasti, ja hänen hennon ja hienon kätensä keskisormessa kimalteli kallisarvoinen jalokivi.

Illallinen päättyi. Kuningatar loikoi ryijypeitteisen seinän vieressä olevalla lepolavitsalla. Argyllin varakreivitär istui tuolilla kuningattaren vasemmalla puolella nojaten kyynärpäillään pöytään ja katsellen Seigneur Davien hentoja sormia, kun hän hiljaa näppäili pitkäkaulaisen luutun kieliä. Äsken vielä vapaa ja tutunomainen keskustelu, joka koski hänen majesteettinsa noin kolmen kuukauden kuluttua odottamaa lasta, oli nyt laimenemassa ja pidettiin sitä vireillä vain sen ajan täytteeksi, minkä Rizzio tarvitsi luuttunsa esilleottamiseen.

Kieliä hyväillessä Rizzion kolkko muoto kirkastui, hän eli kokonaan musikaalisen innostuksensa lumoissa. Ylen vienosti — oikeastaan vasta kokeillen — hän aloitteli erästä niitä salaperäisiä sävelmiä, joissa hänen henkensä vieläkin Skotlannissa elää, kun odottelevan kuiskailun äkkiä katkaisi verhorenkaiden kalahtelu. Oviverhot lensivät syrjään, ja kynnyksellä seisoi ilmoittamatta pitkä, poikamainen, nuori kuningas.

Darnleyn ilmestyminen hävitti oitis italialaisen innoituksen. Sävelmä katkesi äkkiä yksinäisen kielen liian kovaan näppäykseen.

Tämä ja sitä seuraava äänettömyys vaikutu kiusallisesti jokaiseen ja tuntui aivan siltä kuin olisi nyt rikottu jotakin, mikä ei ollut milloinkaan korjattavissa.

Darnley tulla tepasteli esille. Hänen kauniit kasvonsa olivat kalpeat, kahta poskipäillä hehkuvaa täplää lukuunottamatta, ja hänen silmänsä kiiluivat kuumeisesti. Oli selvää, että hän oli juopotellut: ja se, että hän siinä tilassa tuli tapaamaan kuningatarta, kun selvänäkin harvoin hänen seuraansa etsi, suututti näitä kuningattaren lähimpiä ystäviä, jotka hekin olivat oppineet syystä inhoamaan Darnleyta. Vaikka olikin nimellisesti kuningas, oli hän joutunut niin halveksituksi, ettei ainoakaan huoneessa olijoista noussut kunnioituksesta seisomaan, ja Maria itse katseli vihaisesti ja epäilevästi tulijaa.

»Mikä nyt on, herraseni?» hän tylysti kysyi, kun Darnley retkahtaen istahti hänen viereensä.

Darnley iski silmää kuningattarelle, kietaisi käsivartensa hänen vyötäisilleen, veti hänet lähemmäksi itseään ja suuteli kömpelösti.

Kukaan ei hievahtanut. Kaikki katselivat hämmästyneinä. Olihan hän sittenkin kuningas ja Maria hänen vaimonsa. Ja sitten seurasi tätä kaameata hiljaisuutta etuhuoneesta kuuluva raskas, kalskuva astunta. Taaskin sysättiin verhot syrjään, ja Argyllin varakreivitär huudahti säikähdyksestä nähdessään sen julman näyn, mikä sieltä avautui. Oviaukossa seisoi aivan kuin turnajaisia varten varustautunut, kiireestä kantapäähän asti välkkyvään teräkseen puettu mies, miekka vyöllä ja oikea käsi tikarin kahvassa. Kypärin naamio oli nostettu, niin että Ruthvenin kammottavat kasvot paljastuivat — niin kammottavat, että ne varmaankin ilman hänen seuruetta tarkastavia hehkuvia silmiään olisivat näyttäneet kuolleen kasvoilta. Nuo tutkivat silmät kiersivät pöydän, pysähtyivät Rizzioon ja näyttivät hymyilevän kammottavasti.

Tästä näystä säikähtyneenä kuningatar yritti nousta, mutta Darnleyn käsivarsi oli yhä hänen vyötäisillään estäen häntä.

»Mitä tämä merkitsee?» huusi kuningatar tiukasti.

Ja sitten, aivan kuin vaistomaisesti arvaten mistä oli kysymys hän kalpeana ja halveksien katsahti mieheensä.

»Juudas!» hän tälle virkkoi, kiskousi irti pidättävästä käsivarresta ja astui teräspukuisen miehen eteen. »Mitä täältä etsitte, mylord — ja tuossa asussa?» tiukkasi hän tältä vihaisesti.

Ruthvenin hehkuvat silmät eivät kestäneet hänen katsettaan. Hän astui eteenpäin pari kalisevaa askelta, kohotti haarniskoidun käsivartensa ja osoitti vapisevalla kädellä Seigneur Daviea, joka tyrmistyneenä tuijotti häneen.

»Tuota miestä minä etsin», hän karmeasti virkkoi. »Käskekää hänet pois täältä.»

»Hän on täällä minun tahdostani», vastasi kuningatar käyden yhä vihaisemmaksi. »Mutta te ette ole — ja siitä saatte vielä vastata.»

Sitten hän tuolilla kumarassa istuvaan Darnleyhin kääntyen virkkoi:

»Mitä tämä tarkoittaa, sir?»

»Häh — mistäs minä tietäisin? Häh — ei mitään», sopersi Darnley hämmentyneenä.

»Suokoon Jumala, että puhutte totta», sanoi kuningatar, »oman itsenne tähden. Ja te», jatkoi hän taas Ruthvenia puhutellen ja viitaten käskevästi ovelle päin, »korjatkaa luunne täältä ja odottakaa, kunnes kutsutan teidät minkä vakuutan tapahtuvan varsin pian.»

Oli vaikea tietää, aavistiko kuningatar ollenkaan heidän pahoja aikeitaan, ahdistiko häntä epämääräinen pelko, mutta ainakaan hän ei sitä osoittanut. Hän hillitsi itsensä erinomaisesti.

Mutta karmean ja uhkaavan näköinen Ruthven ei säikähtänyt.

»Käskekää tuo mies pois täältä», hän toisti. »Hän on ollut täällä jo liian kauan.»

»Liian kauan?» toisti kuningatar paljastaen mielenliikutuksensa.

»Niin, Skotlannin ja puolisonne onnellisuudelle aivan liian kauan», vastasi Ruthven töykeästi.

Henkivartiokapteeni Erskine hyppäsi pystyyn.

»Ettekö aio poistua, sir?» hän huusi; ja häntä seurasivat Beaton ja linnanpäällikkö kumpikin toistaen kapteenin uhkaavan kysymyksen.

Ruthvenin kalpeille kasvoille levisi hymy. Raskas miekka lensi tupesta.

»Ei minulla ole teille mitään asiaa, mutta jos tulette kovin lähelle —»

Kuningatar astui esille pöydän luota yrittäen estää väkivaltaisuuksia tapahtumasta hänen läsnäollessaan. Rizzio, joka oli noussut seisomaan, oli hänen rinnallaan katsellen kaikkea kalpeana ja säikähtyneenä. Ja silloin samassa kiskaistiin verhot auki ja huoneeseen syöksyi kymmenkunta miestä, joiden tuloa ei oltu huomattu. Ensimmäisenä astui huoneeseen Morton, kansleri, jolta valtiosinetin oli tarkoitus siirtyä Rizziolle. Häntä seurasivat Byresin Lindsay, Faudonsiden Kerr, mustakulmainen Brunston, punatukkainen Douglas ja viisi, kuusi muuta.

Seurasi yleinen hämminki; kuningattaren kolme hovimiestä piiritettiin oitis ja voitettiin. Tässä kahakassa kaatui pöytä ja olisi seurannut umpipimeä, jollei Argyllin varakreivitär pöydän kaatuessa olisi siepannut kynttilänjalkaa käteensä ja nyt pidellyt sitä korkealla ilmassa, siten valaisten tätä omituista näytelmää. Rizzio, joka Mortonin nähdessään menetti viimeisenkin toivonkipinän, polvistui kuningattaren eteen. Heikko ja voimaton kun oli, eikä mikään varsinainen miekan käyttäjä, ei hän ymmärtänyt ryhtyä mihinkään.

»Justice, madame!» hän huusi. »Faites justice! Sauvez ma vie!»

Pelottomana kuningatar astui hänen ja lähestyvän murhaajajoukon väliin, asettuen siten ruumiineen hänen suojukseen. Kalpeana, povi kohoillen ja silmät kahtena safiirina hehkuen hän seisoi heidän edessään.

»Peräytykää, henkenne uhalla!» hän komensi.

Mutta sokeassa raivossaan tuota ulkolaista nousukasta kohtaan, joka oli loukannut niin syvästi heidän skotlantilaista ylpeyttänsä he olivat menettäneet kaiken kunnioituksen, jopa säädyllisyydenkin tunteen. George Douglas, välittämättä ollenkaan hallitsijattarensa asemasta ja tilasta kuningattarena ja naisena — vieläpä äitiyden kynnyksellä olevana naisena — töykkäsi häntä pistoolilla rintaan ja käski väistyä syrjään.

Pelkäämättä kuningatar jäätävin katsein silmäili häntä, Rizzion kauhistuneena kyyristellessä hänen takanaan ja pidellessä kiinni hänen hameestaan. Mutta äkkiä Darnley kietaisi käsivartensa puolisonsa vyötäisille ja puolittain raahasi, puolittain nosti hänet syrjään samassa jalallaan potkaisten Rizzion eteenpäin.

Murhaajat lähestyivät saalistaan. Faudonsiden Kerr viskasi silmukan hänen vartalonsa ympäri ja nykäisi sen tiukalle niin rajusti, että sihteeri kaatui. Sitten hän ja Morton tarttuivat yhdessä nuoraan ja raahasivat siten uhrinsa lattian poikki ovea kohden. Hän huitoi umpimähkään ympärilleen, tarttui turhaan kaatuneeseen tuoliin, sitten pöydän jalkaan ja kaiken aikaa surkeasti huutaen kuningatarta avukseen. Ja vihasta väristen Maria, joka itse reuhtoi Darnleyn käsissä, huusi varoituksen poistuville miehille.

»Jos Davien verta vuodatetaan, on siitä koituva kallista verta muutamille teistä! Se muistakaa, hyvät herrat!»

Mutta he eivät olleet enää hillittävissä; he olivat saaliin kimppuun laskettuja koiria. Morton ja Douglas raahasivat hänet pois kuningattaren näkyvistä, muun joukon seuratessa sadatellen kintereillä. Uhrin yhä kirkuessa he vielä retuuttivat hänet esihuoneen läpi pääportaiden yläpäähän ja hyökkäsivät sitten kaikki yht'aikaa hänen kimppuunsa ja niin rajusti, että haavoittivat toisiaan kiihkeässä raateluraivossaan. Riekaleiksi silvottu ruumis, joka vuoti verta viidestäkymmenestäkuudesta haavasta, viskattiin sitten portaiden yläpäästä alas porrasjuureen, kultakahvainen tikari — Darnleyn omistama, merkkinä siitä, että hän oli ottanut osaa veritekoon, vielä rinnasta törröttämässä.

Ruthven erkani joukosta Verta tippuva tikari oikeassa kädessään, kammottavat, raa'at kasvot rumassa irvissä. Sitten hän lähti yksin astelemaan takaisin kuningattaren huoneeseen laahaten jalkojaan kuin uuvuksissa.

Huone oli muuten melkein samassa kunnossa kuin hänen sieltä lähtiessäänkin, paitsi että kuningatar oli vaipunut takaisin istuimelleen, ja Darnley seisoi hänen puoleensa kumartuneena, ja hänen miehensä pitelivät yhä kuningattaren väkeä. Sanomatta »luvallanne» hän heittäytyi tuolille ja vaati käreästi kipollista viiniä.

Kalpea kuningatar katsoi häneen vihaisesti huoneen poikki.

»Saattepa kerran vielä juoda sitä viiniä, minkä minä teille palkaksi tästä illasta valmistan, mylord, ja tästä loukkauksesta! Kuka on luvannut teidän istua minun läsnäolossani?»

Ruthven teki torjuvan liikkeen kädellään, aivan kuin haluten lopettaa sellaisen keskustelun. Hänestä nähtävästi tuntui joutavalta puuttua noin mitättömään seikkaan, kun kerran oli paljon tärkeitäkin asioita.

»Ei tämä johdu kunnioituksen puutteesta, armollinen rouva, vaan voimain puutteesta. Olen sairas, ja olisin maannut vuoteen omana, jollei täällä olisi ollut tätä tehtävää.»

»Voih!» Kuningatar katsoi häneen kylmästi ja vastenmielisesti. »Mitä olette Davielle tehnyt?»

Ruthven kohautti olkapäitään, mutta hän ei kestänyt kuningattaren katsetta.

»Tuolla kai hän on ulkona», hän vastasi juron välttelevästi: ja sitten hän tarttui viinipikariin, jonka eräs hänen seuralaisistaan hänelle ojensi.

»Menkääpä katsomaan», sanoi Maria varakreivittärelle.

Auttaen kynttilänjalan pöydälle varakreivitär lähti ulos kenenkään yrittämättä estää häntä.

Sitten kuningatar silmät sirrillään tarkasteli Ruthvenia tämän juodessa.

»Murrayn ja hänen puoluelaistensa tähden te tämän tietenkin teitte», hän hitaasti lausui. »Sanokaapa minulle, mylord, mikä erinomainen ystävyys Murrayn ja teidän kesken vallitsee, kun te hänet rangaistuksesta pelastaaksenne antaudutte vaaraan joutua itse saman rangaistuksen alaiseksi?»

»Kaiken, minkä olen tehnyt», Ruthven sanoi, »olen tehnyt muiden vuoksi ja sellaisen takauksen turvin, joka suojaa minut kaikelta vahingolta.»

»Takauksen turvinko?» sanoi kuningatar ja katsahti Darnleyhin, joka yhä seisoi hänen lähellään. »Ja teidänkö antamanne oli takaus, mylord?»

»Minunko?» Darnley tuijotti vastaan. »En tiedä mitään sellaisesta.»

Mutta Darnleyn liikahtaessa Maria huomasi jotakin muuta. Hän kumartui eteenpäin osoittaen vyöllä olevaa tyhjää tuppea.

»Missä on tikarinne, mylord?» hän tiukkasi.

»Tikariniko? Hoo! Mistä minä tietäisin?»

»Mutta minäpä otan siitä selvän!» uhkaili Maria aivan kuin ei olisi ollutkaan näiden väkivaltaisten miesten vankina, jotka olivat tunkeutuneet hänen palatsiinsa ja raahanneet Rizzion hänen viereltään. »En hellitä, ennenkuin saan siitä selvän!»

Varakreivitär tuli huoneeseen aivan kalpeana, silmien kuvastaessa sitä kauhua, jota murhatun näkeminen hänessä oli herättänyt.

»Mitä on tapahtunut?» kysyi Maria häneltä äänen muuttuessa äkkiä sopertavaksi ja hiljaiseksi.

»Madame — hän on kuollut! Murhattu!» hän ilmoitti.

Kuningatar tuijotti häneen kivettynein kasvoin. Sitten hän lausui hiljaa, mutta tiukasti:

»Oletteko — varma?»

»Itse näin hänen ruumiinsa, madame.»

Seurasi pitkä äänettömyys. Hiljainen huokaus pääsi kuningattarelta, ja hänen suloiset silmänsä olivat tulvillaan kyyneleitä, jotka hitaasti vierivät hänen poskiaan alas. Hänen surunsa näytti niin valtavalta, että kaikki läsnäolijat puhuivat kuiskaten, ja hänen raukkamainen miehensä aivan vapisi, kun Marian katse sattui häneen.

»Onko niin?» sanoi hän lopulta mieheensä katsoen. Hän kuivasi silmänsä. »Hyvästi sitten, kyynelet; kostoa minun on valmistettava.» Hän nousi aivan kuin vaivoin seisomaan ja piteli vähän aikaa pöydän reunasta kiinni. Hetkisen hän silmäili Ruthvenia, joka kolkkona istui tuolillaan, tikari toisessa ja tyhjä viinipikari toisessa kädessään; sitten hänen katseensa siirtyi pahaenteisenä Darnleyhin. »Olette nyt vienyt tahtonne perille, mylord», hän sanoi, »mutta pankaa tarkoin mieleenne, mitä nyt sanon. En hellitä ennen kuin olen saattanut teidän sydämenne yhtä tuskaiseksi kuin minun on nyt.»

Sen sanottuaan hän hoiperteli eteenpäin. Varakreivitär riensi hänen avukseen, ja hänen käsivarteensa nojaten Maria poistui kammion pienestä ovesta omaan huoneeseensa.

Yöllä soitettiin kaupungin kelloa, ja Edinburgh heräsi säikähtyneenä. Kun Bothwell, Huntly, Atholl ja monet muut, jotka olivat Rizzion murhan aikana olleet Holyroodissa, ymmärsivät kuningattaren auttamisen mahdottomaksi ja pelkäsivät itsekin saavansa osakseen sihteerin kohtalon — sillä linna oli tulvillaan murhaajain asemiehiä — olivat he paenneet eräästä ikkunasta. Heidän Edinburghissa aiheuttamansa hälinä sai pormestarin ja kaupungin porvarit asestettuina tulisoihtujen valossa lähtemään linnan edustalle, jossa he vaativat nähdäksensä kuningatarta, eivätkä suostuneet poistumaan, ennenkuin Darnley näyttäyi vakuuttaen, että kuningatar ja hän itse voivat kaikin tavoin hyvin. Ja Darnleyn heille tätä julistaessa eräästä Marian huoneen ikkunasta, seisoi tämä kalpeana ja jännittyneenä tuon töykeän joukon keskellä, joka hälinän johdosta oli väkivaltaisesti tunkeutunut hänen yksityishuoneeseensa, ja konnamainen Puna-Douglas välähdytteli tikariaan hänen silmiensä edessä vannoen, että jos hän päästäisi pienimmänkin äänen, he silpoisivat hänet palasiksi.

Kun he vihdoin poistuivat jättäen hänet yksin, ei hän enää ollut epätietoinen oikeasta asemastaan. Hän oli vankina omassa linnassaan. Eteiset ja pihat olivat täynnä Mortonin ja Ruthvenin sotilaita, itse palatsi oli saarrettu, eikä kukaan päässyt tulemaan eikä menemään muuten kuin murhaajain luvalla.

Vihdoinkin oli Darnley saavuttanut sen valta-aseman, jota oli tavoitellut. Hän saneli heti paikalla julistuksen — aamulla se luettiin julki Edinburghin torilla — määräten, että ne aateliset, jotka olivat kokoontuneet Edinburghiin muodostamaan parlamentin, jonka oli määrä hyväksyä syytöskirjelmä, poistukoot kaupungista kolmen tunnin kuluessa, muuten heidät pantaisiin syytteeseen maanpetoksesta ja tuomittaisiin oikeutensa menettäneiksi.

Ja sillä aikaa Maria, Rizzio-paran viimeinen »justice»huuto vielä korvissaan kaikuen, istui yksin huoneessaan hautoen kostoa kuten oli luvannut. Mikäli hänen oma henkensä säästyisi, niin oikeutta kyllä, sen hän vannoi, tehtäisiin — rangaistuksen he saisivat, eivät vain tuosta raakalaisteostaan, vaan myöskin itse tekotavasta, kaikesta loukkauksesta, joka oli tullut hänen omaksi osakseen, siitä hirveästä väkivallasta, mikä oli kohdannut hänen tunteitaan ja vieläpä henkilöäänkin, nykyisestä pidättämisestään ja vaarallisesta asemastaan, josta hän oli täysin tietoinen.

Hänen suuttumuksensa voimakkuutta lisäsi vielä se, ettei hän sallinut sen hajaantua kohdistamalla sitä moniin loukkaajiinsa. Ruthvenia, joka oli loukannut häntä niin kauheasti; Douglasta, joka oli uhannut hänen henkilöään; Faudonsiden herraa, Mortonia ja kaikkia muita, jotka nyt pitivät häntä avuttomana vankinaan, hän piti vain Darnleyn apulaisina. Darnleyhin sentähden keskittyi koko hänen raivonsa. Noina katkerina hetkinä hän palautti mieleensä kaiken sen pahan, minkä Darnley oli hänelle aiheuttanut, ja vannoi kaiken uhalla perin pohjin kostavansa hänelle.

Itselleen riistämänsä vallan rohkaisemana Darnley aamulla tuli tapaamaan kuningatarta, uskoen että kun hän nyt oli osoittanut hallitsevansa tilannetta, kuningatar ei enää olisi suutuksissaan tuon auttamattoman teon johdosta, vaan alistuisi kohtaloonsa, sopisi hänen kanssaan ja antaisi hänelle, siihen pakotettuna — kannattihan häntä nyt kapinallinen aatelisto — avioliiton perustuksella hänelle kuuluvan ja hänen haluamansa kuninkaallisen arvon ja vallan.

Mutta hänen osakseen tuli niin tyly vastaanotto, että kaikki sellaiset haaveet raukesivat.

»Te olette loukannut minua niin syvästi», sanoi Maria kylmällä ja vihan täyttämällä äänellä, »ettei entisen ystävyytemme muisto eikä minkäänlaisen lupaamanne tulevaisuuden toivo voisi milloinkaan saada minua sitä unohtamaan. Jamais! Jamais je n’oublierai!» hän Iisasi, ja sen sanottuaan viittasi hänet niin käskevästi poistumaan, että hän lähti heti paikalla.

Maria koetti miettiä keinoa, miten suhtautua Darnleyhin, mutta kun hänellä ei vielä ollut täyttä selvyyttä siitä, mitä oli tekeillä, hapuili hän vain umpimähkään; mutta hänen näin hapuillessaan tarjousikin hänelle apu aivan itsestään. Mary Beaton, niitä harvoja apulaisia, jotka hän sai pitää, kertoi myöhemmin samana päivänä, että kreivi Murray oli Rothesin ja muutamien muiden maanpakolaisten aatelisherrojen kanssa saapunut linnaan. Nyt hänelle selvisi asia. Tämä uutinen loi kirkkautta viime yön murhenäytelmään, nyt hän käsitti, että Darnley koetti muodostaa itselleen valtiollisen puolueen. Mutta muutakin hän käsitti. Hän muisti Murrayn ja Darnleyn entisen molemminpuolisen vihan ja epäluuloisuuden ja älysi, millä tavalla se mahdollisesti voisi häntä itseään tässä asiassa hyödyttää.

Oitis hän pyysi Murrayn saapumaan puheilleen käskien samalla sanoa tälle, että hän lausui hänet tervetulleeksi takaisin. Tästä tervehdyksestä huolimatta Murray tuskin saattoi aavistaa — kun muisti heidän keskinäiset suhteensa minkälainen hänen vastaanottonsa oli oleva.

Kuningatar nousi seisomaan hänen saapuessaan, suloiset silmänsä kyyneliä tulvillaan. Hän syleili Murrayta, suuteli häntä ja sitten painautuen häntä vasten aivan kuin lohtua etsien, poskensa hänen partaisia kasvojaan vasten, hän antoi kyynelten vuotaa hillitsemättä.

Murray ei muuta voinut kuin pidellä kiinni hänestä ja taputella hartioille, koettaen lohduttaa häntä, kovin hämmästyneenä ja perin järkytettynä tämän teeskennellyn rakkauden johdosta, jota hän siihen asti ei ollut Mariassa epäillyt.

»Ah, mon Dieu, Jamie, miten tervetullut oletkaan minulle tässä surussani!» nyyhki kuningatar. »On toisten syy, että sinä olet saanut olla niin kauan maanpaossa. En sinulta muuta pyydä, kuin että olet minulle hyvä alamainen, ja minä olen aina kohteleva sinua ansioittesi mukaisesti.»

Ja Murray, jota hänen kyynelensä, hänen hyväilynsä ja hänen ystävyyden vakuutuksensa järkyttivät syvimpiä sydänjuuria myöten, vannoi huoaten, ettei tulisi koko Skotlannissa olemaan parempaa, uskollisempaa eikä vilpittömämpää alamaista kuin hän.

»Ja mitä Davien murhaan tulee», lopetti hän kiihkeästi, »niin vannon sieluni autuuden kautta, etten ole ollut siihen osallisena, enkä edes kotiin palaamiseeni asti tiennyt mitään koko asiasta!»

»Kyllä tiedän — kyllä tiedän!» vaikeroi Maria. »En kai minä muuten olisi toivottanut sinua tervetulleeksi. Ole ystäväni, Jamie; ole minun ystäväni!»

Hän vannoi sen auliisti, sillä hän oli hyvin vallanhimoinen ja huomasi tässä tarjoutuvan paremman tilaisuuden kuin oli osannut odottaakaan. Sitten hän puhui Darnleystä, pyytäen että Maria ottaisi hänet puheilleen ja kuuntelisi, mitä hänellä oli sanottavaa, ettei hän ollut halunnut murhaa, ja että lordit olivat ylittäneet valtuutensa tehden paljon sellaista, jota hän ei ollut tarkoittanut.

Maria myöntyi, ollen taipuvinaan suostutteluun, koska se sopi hänen suunnitelmiinsa. Hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että voidakseen kostaa Darnleylle ja kapinallisille aatelisherroille, hänen oli ensin päästävä Holyroodista pois.

Darnley tuli. Hän oli nyt allapäin, koska hänellä oli tuoreessa muistissa edellinen vastaanotto ja hän pelkäsi Murrayn vakuutteluista huolimatta — uudestaan samanlaista poistumiskäskyä. Maria ilmoitti olevansa valmis kuuntelemaan häntä, ja Darnleyn puhuessa hän kuunteli tarkkaavana nojaten kyynärpäällään leikkauskoristeisen tuolinsa sivunojaan ja pitäen kättään poskella. Kun Darnley oli lopettanut, istui Maria kauan aikaa ajatuksiinsa vaipuneena tuijottaen ikkunasta harmaalle maaliskuun taivaalle. Vihdoin hän kääntyi Darnleyhin päin.

»Väitättekö siis, mylord, surevanne tapahtunutta?» hän kysyi.

»Te viettelette minua ulkokultaisuuteen», Darnley sanoi. »Mutta minä olen avosydäminen kuin pääsiäisripillä. Siitä asti kuin tuo Davie-herra pääsi Teidän Majesteettinne suosioon ja tuttavuuteen, ette enää kohdellut minua ettekä keskustellut kanssani entiseen tapaan ettekä halunnut seurustella parissani, jollei tuo Davie ollut kolmantena. Voisinko siis väittää surevani sitä, että henkilö, joka ryösti minulta sen, minkä arvioin kalleimmaksi maan päällä, on raivattu pois tieltä? Sitä en voi. Mutta voin väittää ja väitänkin olevani viaton tähän tekoon, johon en millään tavoin ole osallistunut.»

Maria loi silmänsä hetkeksi alas, mutta kohotti sitten taas katseensa.

»Tehän olette ollut tekemisissä noiden maankavaltajalordien kanssa», hän Darnleylle muistutti. »Teidän päätöksellännehän he ovat päässeet palaamaan maanpaostaan. Mikä oli tarkoituksenne?»

»Toimittaa itselleni takaisin kaikki se, minkä tuo Davie-herra minulta ryösti, osallisuus hallitukseen ja avioliittoni perusteella minulle kuuluva kuninkaallinen valta, jonka olette minulta evännyt. Siinä kaikki. Ei ollut ollenkaan tarkoitukseni, että Davie tulisi surmatuksi. Minä vain en arvannut heidän niin rajusti vihaavan tuota nousukasveijaria. Enkö olekin teille avosydäminen?»

»Olette kyllä, ja minä uskon teitä», valehteli Maria, puhuessaan katsoen häntä silmiin. Ja petosta arvaamatta Darnley huokasi helpotuksesta. »Entä tiedättekö miksi teitä uskon? Koska olette hölmö.»

»Madame!» huusi Darnley.

Maria nousi seisomaan ylevän halveksivana.

»Todistanko sen teille? Te siis sanotte, että avioliittonne perusteella teille kuuluvan kuninkaallisen vallan, jonka minä olen teiltä evännyt, toimittavat teille nuo maanpetturit? Siinä uskossa julistitte heille anteeksiannon ja kutsuitte heidät takaisin maanpaosta. Haa! Ettekö ymmärrä, mylord, että olette vain heidän välikappaleensa ja narrinsa? Ettekö ymmärrä, että he käyttävät teitä vain omia tarkoituksiaan varten, ja kun eivät enää teitä tarvitse, tekevät teille samoin kuin Davie-paralle? Ettepä tietenkään, ettehän te mitään ymmärrä, siksipä sanonkin teitä hölmöksi, koska tarvitaan naisen älyä avaamaan silmänne.»

Hän puhui niin kiihkeästi, että sai osittain tartutetuksi Darnleyhin saman vakaumuksen, minkä teeskenteli itsellään olevan. Kuitenkin Darnley vastaan ponnistellen huusi, että hän oli erehtynyt.

»Erehtynytkö?» Maria nauroi »Antakaapa kun virkistän muistianne ja autan arvostelukykyänne. Kun nämä lordit, Murray etunenässä, panivat vastalauseensa avioliittoamme vastaan, niin missä muodossa he lausuivat tämän vastalauseensa? He valittivat, että minä olin asettanut heidän käskijäkseen miehen, jolla ei ollut siihen minkäänlaista oikeutta, ei syntyperänsä eikä kykynsä perusteella eikä valtiosäätyjen suostumuksella. Muistakaa se! Vielä muistakaa, mitä he lisäsivät — toistanpa teille aivan samat sanat, jotka he sekä kirjoittivat että julkaisivat — että vaikka he pitivätkin velvollisuutenaan suvaita minua, eivät he mitenkään katsoneet voivansa sietää teitä.»

Hänen poskensa hehkuivat, ja silmät säikkyivät kiihtymyksestä. Hän tarttui Darnleyn takin hihaan ja lähensi omat kasvonsa hänen kasvojansa ja katsoen syvään ja tiukasti häntä silmiin, jatkoi:

»Sellainen heidän julistuksensa oli, ja he koettivat asevoimin pakottaa minut alistumaan, koettivat saada minun vetämään teidät alas siltä paikalta, johon olin teidät tomusta koroittanut. Mutta sen te saatatte unohtaa ja mielettömässä lyhytnäköisyydessänne kääntyä samojen miesten puoleen, jotta he korjaisivat sen vääryyden, minkä kuvittelette minun teille tehneen. Uskotteko te, että miehet, jotka noin ajattelevat teistä, välittävät teille antamistaan lupauksista? Näidenkö miesten te luulette vahvistavan ja ylläpitävän teidän oikeuttanne kuninkuuteen? Kysykää itseltänne ja vastatkaa itse siihen.»

Maria oli huulia myöten kalpea. Sekä hänen ankaran teeskennelty vilpittömyytensä että näennäisesti kumoamaton järkeilevä todistelunsa saivat Darnleyn uskomaan. Tämä toi mukanaan hirveän pelon ja hänen sydämensä oli aina pelolle altis. Hän asteli tuolin luo ja vaipui siihen tuijottaen Mariaan silmät suurina — hullu tuijottamassa hulluttelunsa todennäköisiin hedelmiin.

»Mutta — mutta — miksi he sitten tarjosivat minulle apuaan? Miten he sillä tavoin saavuttavat päämääränsä?»

»Mitenkä? Vieläkö sitä yhä kysytte? Ettekö ymmärrä, mikä sokea välikappale te olette ollut heidän kavalissa käsissään? Olettehan te ainakin nimellisesti kuningas, ja teidän allekirjoituksenne on sitova minun alamaisiini nähden. Olettehan kuninkaallisella käskykirjeellä palauttanut heidät maanpaosta ja toisella olette hajoittanut parlamentin, jonka oli määrä syyttää heitä maanpetoksesta.»

Maria tuli aivan Darnleyn lähelle ja kumartuen hänen puoleensa, hänen istuessaan siinä tekojensa todennäköisten seurausten masentamana, sanoi kuiskaten.

»Suokoon Jumala, mylord, etteivät he vielä ole lakanneet kokonaan tarvitsemasta teitä, sillä siinä tapauksessa ei teidän elämänne luullakseni ole heidän käsissään omenanperkeittenkään arvoinen. Teille tulee silloin sama lähtö kuin Davie-paralle.»

Darnley laski kauniin päänsä käsiensä varaan ja peitti kasvonsa. Hetken aikaa hän istui siten kumarassa, Marian katsellessa häntä silmät viekkaasti välkehtien. Vihdoin hän taas virkistyi. Hän katsoi ylös, keikauttaen tumman tukkansa pois valkealta otsaltaan, yrittäen vielä heikosti ponnistella vastaan.

»Se ei ole mahdollista», hän huusi. »Eivät he saattaisi! Eivät he saattaisi!»

Maria nauroi katkerana ja surullisena.

»Koettakaa elää siinä uskossa», hän sanoi. »Mutta ajatelkaa, miten asiat nyt jo ovat. Minä olen täällä noiden miesten vankina. He eivät halua laskea minua käsistään, ennenkuin ovat päässeet tarkoitustensa perille — ehk'eivät», hän salaperäisenä lisäsi, »ehk'eivät vielä sittenkään.»

»Voi, älkää niin sanoko!» huudahti Darnley.

»Kuitenkin se on mahdollista», vastasi Maria vakavasti. »Mutta», ja taas hän kiihtyi, »miten on oma laitanne? Oletteko te vähemmän vanki kuin minä itse? Luuletteko, että he antavat teidän tulla ja mennä mielenne mukaan?» Hän huomasi, miten pelko taas alkoi yhä enemmän vallata Darnleyn, ja silloin hän umpimähkään teki arviohyökkäyksen. »Minua pidetään täällä vankina siksi kunnes olen niin lamaantunut, että liitän oman nimimerkkini teidän allekirjoitukseenne ja annan anteeksi kaikki, mitä on tapahtunut.»

Darnley säpsähti ja hänen katseensa äkillinen vilkastuminen todisti Marialle, että hän oli arvannut oikein. Siksi hän varmana ja pelkäämättä jatkoi: »Siihen tarkoitukseen he käyttävät teitä. Sen kun olette saanut tehdyksi, olette heille vain vastuksina. Kun he teidän avullanne ovat hankkineet minulta turvallisuuden itselleen, silloin he tekevät teille, mitä ovat aina halunneet tehdä — niin ettette kauemmin ole heidän vastuksenaan. Haa, viimeinkin näytte ymmärtävän!»

Holyroodin yö 37

Darnley ponnahti pystyyn, otsa hiestä kiiltäen, hennot kädet hermostuneesti ristissä.

»Herra Jumala!» hän huudahti tukehtuneella äänellä.

»Niin, olettepa joutunut satimeen, mylord. Itse olette laukaissut sen.»

Ja nyt näemme Darnleyn masentuneena Marian taitavasti herättämän pelon vaikutuksesta. Hän heittäysi polvilleen Marian eteen ja häneen katsoen ja käsillään hänen käsiinsä tarttuen pyysi Mariaa antamaan hänelle anteeksi sen vääryyden, minkä hän oli mielettömyydessään tehnyt liittymällä hänen vihamiehiinsä.

Maria kätki lempeyden naamarin varjoon hänen raukkamaisuutensa synnyttämän inhontunteen.

»Minunko vihamiehiini?» hän toisti kiihkeästi. »Sanokaa pikemminkin omiin vihamiehiinne. Heidän vihamielisyytensä teitä kohtaan heidät saattoikin maanpakoon. Hätiköiden olette kutsunut heidät takaisin ja samalla olette niin sitonut minun käteni, etten nyt kykenisi teitä auttamaan vaikka haluaisinkin.»

»Jollette te, Maria, voi, niin ei voi kukaan», Darnley huudahti.
»Evätkää heiltä anteeksiantamus, jota he kohta tulevat teiltä anomaan.
Kieltäytykää kirjoittamasta nimeänne armahdusanomukseen.»

»Ja antaisin heidän siis pakottaa teidät kirjoittamaan nimenne siihen ja saattaisin meidät molemmat tuhon omaksi», vastasi Maria.

Darnley alkoi silloin kiihdyksissään huutaa taivaan pyhimyksiä avuksi ja vannotti heidän nimissään Mariaa — joka oli niin viisas ja voimakas — keksimään pääsyn tästä umpikujasta, johon hän, Darnley, mielettömyydessään oli heidät johtanut.

»Mitäpä pelastusmahdollisuuksia tässä olisi?» kysyi Maria. »Ja miten me pääsisimme pakenemaan, kun olemme vankeina — sekä te että minä? Ei, Darnley-parka, pelkäänpä, että saamme hengellämme maksaa teidän mielettömyytenne.»

Tällä tavoin Maria kiihoitti Darnleyn pelkoa siihen määrään, ettei tämä suostunut poistumaan, ennenkuin Maria oli luvannut miettiä jotakin pelastuskeinoa, ja Maria puolestaan vannotti Darnleytä olemaan äärimmäisen varovainen, jottei kukaan pääsisi hänen aikeittensa perille.

Näin Maria toimitti Darnleylle unettoman, tuskaisen yön ja lähetti sitten hakemaan häntä varhain maanantaiaamuna kehoittaen häntä menemään lordien puheille ja sanomaan heille, että koska Maria huomasi olevansa heidän vankinsa, hän oli suostuvainen neuvottelemaan heidän kanssaan. Hän sanoi antavansa heille anteeksi tehdyt vääryydet, jos he puolestaan lupasivat olla vastedes hänelle uskollisia ja palauttaisivat hänelle vapautensa.

Darnley säpsähti tällaista ilmoitusta. Mutta Marian hymyily sai hänet taas rauhalliseksi.

»Muutakin teidän on tehtävä», Maria sanoi, »jos tahdomme saada jotakin aikaan näiden petollisten herrojen suhteen. Kuulkaa.» Ja hän sanoi jotakin, joka sytytti uuden toivon Darnleyn toivottomaan sieluun.

Darnley suuteli Marian käsiä nöyränä ja alistuvana kuin piesty koira ja lähti alakertaan viemään hänen ilmoitustaan lordeille.

Morton ja Ruthven kuuntelivat, mitä hänellä oli sanottavaa, mutta eivät osoittautuneet innokkaiksi tarttumaan tilaisuuteen.

»Nämähän ovat vain sanoja», murisi Ruthven, joka makasi pitkänään sohvalla tuskaisen taudin vaivaamana, mikä hiljalleen jäyti hänen elinjuuriaan.

»Ranskan hovissa kasvaneena hän on kavala kuin käärme», lisäsi Morton. »Hän saa teidät noudattamaan tahtoaan, mutta ei meitä. Me pidämme hänet vankina emmekä laske häntä vapaaksi ilman varmaa tulevaisuuden takuuta.»

»Mitä takeita te vaaditte?» kysyi Darnley.

Hänen puhuessaan tulivat Murray ja Lindsay huoneeseen, ja Morton kertoi heille, mitä tietoja Darnley oli tuonut. Murray asteli hitaasti huoneen poikki ikkunakomeroon ja istui siellä olevalle istuimelle. Hän pyyhkäisi kädellään ikkunaruudun kirkkaaksi ja katseli siitä talvista maisemaa aivan kuin ei asia olisi häntä vähääkään liikuttanut. Mutta Lindsay toisti saman, minkä muut kaksi jo olivat lausuneet.

»Vaadimme paljon enemmän kuin pelkkiä lupauksia, joita ei ole pakko täyttää», hän sanoi.

Darnley katsoi toisesta toiseen ymmärtäen heidän jäykästä esiintymisestään, että kuningattaren väitteet olivat oikeat, ja huomasi myöskin — jota hän muuten ehkä ei olisi huomannutkaan — että he kovin epäkunnioittavasti kohtelivat häntä, kuningastaan.

»Herrat», hän sanoi, »vannon, että arvostelette väärin hänen majesteettiaan. Panen henkeni pantiksi hänen kunniansa puolesta.»

»Pankaa te vain», ivasi Ruthven, »kunhan ette pane meidän henkiämme.»

»Vaatikaa mitä takeita hyvänsä, ja minä suostun.»

»Niin, mutta suostuuko kuningatar?» epäili Morton,

»Suostuu kyllä. Hän on minulle luvannut.»

Koko päivä kului heidän pohtiessaan ehtoja, joita vaatisivat. Iltaan mennessä sopimuskirja oli valmis, ja Morton ja Ruthven, Murray mukanaan, lähtivät Darnleyn matkassa muiden edustajina siihen huoneeseen, missä hänen majesteettiaan heidän määräyksestään vartioitiin.

Maria näytti aivan kuin istuvan valmiina heitä odottamassa, hyvin suloisena ja kyyneleitä vuodattaen, tietoisena siitä, että naisen suurin voima on hänen heikkoudessaan, että itku on paras keino osoittaa itsensä murtuneeksi ja alistuvaksi.

Alamaisuuden merkiksi he polvistuivat hänen eteensä, jotta näyttäisi siltä kuin olisivat he armonanomusta hänelle jättämässä, vaikka todellisuudessa kiristivät sen häneltä asevoimin ja ankaruudella. Kun kukin vuorostaan oli pitänyt valmistamansa lyhyen anteeksipyyntöpuheen, kuivasi Maria kyynelensä ja hillitsi vaivoin mielenliikutuksensa.

»Hyvät herrat», hän sanoi äänellä, joka värisi ja katkesi joka toisella sanalla, »milloin olette huomanneet minut verenhimoiseksi tai että olisin ahnehtinut itselleni teidän maitanne ja tavaroitanne, kun noin kohtelette minua ja ryhdytte tuollaisiin toimenpiteisiin minua kohtaan? Te olette tehneet mitättömäksi minun arvovaltani ja saaneet valtakunnassa kapinan aikaan. Mutta minä annan kaiken anteeksi, jotta tällä armahtavaisuudellani saisin teistä rakastavampia ja uskollisempia alamaisia. Toivon, että kaikki tapahtunut unohdetaan ja että te vannotte tulevaisuudessa olevanne ystäviäni ja palvelevanne uskollisesti minua, heikkoa naista, joka välttämättä tarvitsen rohkeita miehiä rinnallani.»

Hetkeksi hänen sanansa hukkuivat nyyhkytyksiin. Sitten hän taas hillitsi itsensä niin väkinäisellä ponnistuksella, että sen näkeminen vähin liikutti kovasydämistä Ruthveniakin.

»Suokaa minulle anteeksi tämä kehnouteni, sillä olenhan minä kovin heikko ja jo pian vuoteeseen joutuva, niinkuin hyvin tiedätte, eikä minussa siis ole minkään vastustajaa. Ei ole minulla muuta sanottakaa, hyvät herrat. Koska te puolestanne lupaatte olla vast'edes uskollisia minulle, niin minä vakuutan armahtavani kaikki, jotka viime kapinan tähden karkotettiin maasta, ja samoin annan anteeksi niille, jotka olivat osallisia Seigneur Davien murhaan.»

Morton tarjosi hänelle armahduskirjaa, jonka he olivat kirjoittaneet. Maria luki sen hitaasti itsekseen toisten äänettöminä häntä tarkatessa, pysähtyen tuon tuosta pyyhkimään silmiä sumentavat kyynelet. Viimein hän nyökkäsi kaunista, suloista päätään.

»Se on oikein hyvä», hän sanoi. »Tässä on kaikki meidän väliset suhteemme järjestetty juuri sellaisiksi kuin minäkin ne haluan.» Ja Darnleyhin kääntyen hän virkkoi: »Antakaa minulle kynä ja mustetta, mylord.»

Darnley kastoi kynän musteeseen ja ojensi sen hänelle. Maria asetti pergamentin vieressään olevalle pikku pöydälle. Hänen kumartuessaan nimeään kirjoittamaan kynä kirposi hänen kädestään, ja vavisten ja syvästi huokaisten hän vaipui takaisin tuoliinsa, silmät ummessa ja kasvot säälittävän kalpeina.

»Kuningatar pyörtyy!» huudahti Murray juosten luo.

Mutta Maria toipui kohta ja hymyili heille heikosti.

»Ei se ole mitään; se meni jo ohi», hän sanoi. Mutta puhuessaan hän kohotti käden otsalleen. »Minua tuntuu hieman huimaavan. Tilani —» Hänen äänensä kävi vapisevaksi mikä lisäsi heidän säälintunnettaan ja sai heidät häpeämään omaa tylyyttään. »Jättäkää sopimuskirja minun haltuuni. Kirjoitan aamulla sen alle — niin, heti kun tästä kylliksi toinnun.»

Hänen kehotuksestaan he nousivat polvistuneesta asennostaan ja Morton vakuutti kaikkien nimessä, että he suostuivat hänen ehdotukseensa, ja pyysi anteeksi sitä kärsimystä, minkä he olivat hänelle aiheuttaneet ja minkä he tulevaisuudessa lupasivat hyvittää.

»Kiitän teitä», vastasi Maria yksinkertaisesti. »Saatte poistua.»

Tyytyväisinä he poistuivat; ja koska heistä koko juttu täten oli päättynyt, jättivät he kuninkaallisen linnan ja ratsastivat kukin omaan asuntoonsa Edinburghissa, Murrayn mennessä Mortonin mukaan.

Kohta sen jälkeen saapui Lethingtonin Maitlandin luo, joka vielä oli jäänyt linnaan, eräs kuningattaren kamarineitsyistä pyytämään häntä Marian puheille. Tullessaan hän tapasi kuningattaren valmistautumassa menemään makuulle ja vesissä silmin Maria häntä nuhteli.

»Sir», hän sanoi, »yksi niistä edellytyksistä, joilla suostuin herrojen asettamiin ehtoihin oli, että tämä loukkaava vankeustila, missä minua pidetään, heti paikalla lopetetaan. Siitä huolimatta asestetut miehet yhä vartioivat jopa oman huoneeni ovea, eivätkä omat palvelijaakaan voi vapaasti tulla ja mennä. Onko se mielestänne sopimusehtojen täyttämistä minua kohtaan? Enkö ole suostunut kaikkiin lordien vaatimuksiin?»

Lethington myönsi hänen väitteensä oikeiksi ja poistui häveten ja hämmentyneenä ja lähti heti paikalla korjaamaan vääryyden poistamalla vartijat käytävistä ja portaista ja muualta; vain linnan ulkopuolella astelevat vartijat hän jätti paikoilleen.

Tätä ripeää toimintaansa hän sai aamulla katkerasti katua, kun huomattiin, ettei vain Maria ollut paennut, vaan oli hän vielä ottanut Darnleynkin matkaansa. Hänen ja muutamien harvojen apulaisten seurassa Maria oli pannut täytäntöön sen suunnitelmansa, jolle jo aikaisemmin samana päivänä oli hankkinut säikähtyneen miehensä suostumuksen. Puolen yön aikaan he olivat poistuneet vartijattomiksi jätettyjä käytäviä pitkin ja laskeutuneet linnan holveihin, joista salainen käytävä vei kappeliin. Tämän ja hautausmaan kautta, missä lepäsi Seigneur Davien äsken haudattu ruumis — melkeinpä itse haudan yli, joka oli kappelin oven lähellä — he olivat päässeet Darnleyn toimesta kaupungin ulkopuolella odottavien hevosten luo. Ja niin rajusti he ratsastivat, että jo kello viideltä samana tiistaiaamuna saapuivat Dunbariin.

Turhaan hätäytyneet lordit lähettivät airuen Marian jälkeen vaatimaan allekirjoitusta siihen sopimuskirjaan, johon Maria oli saanut heidät ennenaikojaan uskomaan.

Viikon kuluttua he jo suin päin pakenivat sen sotajoukon tieltä, jonka etunenässä heidän pakoon pujahtanut vankinsa oli palaamassa takaisin tuhoamaan heidät. Liian myöhään he älysivät hänen juonensa, joilla hän oli pitänyt heitä narrinaan ja saanut tyhmän Darnleyn pettämään heidät.

II. KIRK O' FIELDIN YÖ

Darnleyn murha

II. KIRK O' FIELDIN YÖ

Ehkä suurimpia erehdyksiä, mitä skotlantilaisten kuningatar erehdysrikkaan elämänsä aikana teki, oli se epäröinti, jota hän osoitti pannessaan täytäntöön David Rizzion murhasta miehelleen Darnleylle vannomansa pikaisen koston.

Kun Rizzio oli murhattu ja hän itse istui murhaajain vankina Holyroodin linnassa, Darnleyn kuninkaana hallitessa, oli hän ollut uskovinaan miehensä viattomuuden voidakseen siten käyttää häntä kostotarkoituksiinsa.

Hän oli niin viekkaasti vaikuttanut Darnleyn raukkamaiseen luonteeseen, että sai hänet varmaksi siitä, että Morton, Ruthven ja muut petolliset lordit, joihin hän oli liittoutunut, olivat sisimmässään hänen leppymättömiä vihollisiaan; että he olivat olevinaan hänen ystäviään voidakseen käyttää häntä aseenaan, ja että he lakattuaan häntä tarvitsemasta tuhoaisivat hänet.

Tästä aiheutuneen kauhuntunteensa vallassa Darnley oli pettänyt liittolaisensa auttaen Mariaa petkuttamaan heidät lupaamalla allekirjoittaa sopimuskirjan, jolla kaikki tapahtunut annettaisiin anteeksi. Siihen luottaen lordit olivat höllentäneet vartioimistaan, jolloin Maria yhdessä Darnleyn kanssa oli paennut Holyroodista.

Toivo alussa vaimensi petettyjen lordien raivon ja kiukun, ja he lähettivät sanansaattajan Dunbariin pyytämään Mariaa lupauksensa mukaan kirjoittamaan sen sopimuskirjan alle, jonka oli määrä taata heidän turvallisuntensa.

Mutta Maria lähetti sanansaattajan takaisin tyhjin toimin, ja sillä aikaa kun hänen kutsumansa sotajoukko nopeasti kokoontui, hän viekkaasti koetti kylvää eripuraisuutta kapinallisten keskuuteen.

Aviottomalle veljelleen, Murrayn kreiville Argyllille, ja kaikille niille, jotka hänen naimisensa aikaisen kapinan vuoksi olivat karkoitetut maanpakoon — ja jotka olivat ymmällä siitä, miten suhtautua asiain nykyiseen tilaan, koska murhan yhtenä tarkoituksena oli ollut heidän jälleen oikeuksiinsa saattaminen — hän lähettiläänsä kautta tarjosi täydellisen anteeksiannon ehdolla, että he heti paikalla eroaisivat Seigneur Davien murhaan osaaottaneista.

Tähän ehtoon he ilomielin suostuivat, mikäli se heille oli mahdollista. Näin kaikkien hylkääminä — Darnleynkin, jonka toimesta he olivat murhan suorittaneet — Morton, Ruthven ja heidän liittolaisensa hajaantuivat pakoon.

Saman maaliskuun lopussa Morton, Ruthven, Byresin Lindsay, George Douglas ja noin kuusikymmentä muuta julistettiin kapinallisina lainsuojattomiksi ja kaikki oikeutensa menettäneiksi, mutta eräs Thomas Scott, sen vartioston johtaja, joka oli pitänyt hänen majesteettiaan vankina Holyroodissa, hirtettiin, venytettiin ja silvottiin kaupungin torilla.

Kun tämä saapui pakolaisten tietoon, kiihoitti se vielä heidän kiukkuaan ja suuttumustaan. Mutta Darnleyn juhlallinen julistus, missä hän kielsi tietäneensä mitään Rizzion murha-aikeista ja olleensa millään tavoin osallisena siihen, vasta oikein raivostutti itse päämurhaajaa, Ruthvenia; eikä hänen vihaansa lauhduttanut sekään tietoisuus, että koko Skotlanti nauroi tuolle häpeämättömälle ja raukkamaiselle valapatolle. Sairasvuoteeltaan Newcastlesta, missä hän kuusi viikkoa myöhemmin kuoli, tämä kurja hylkiö lähetti vastaukseksi Darnleyn julistukseen kuningattarelle sen sopimuskirjan, mihin hän oli vaatinut Darnleyn allekirjoituksen, ennenkuin oli ryhtynyt koko seikkailuun.

Se oli syyttävä asiakirja. Kuninkaan selvän nimikirjoituksen ja sinetin yläpuolella siinä ei vain myönnetty osallisuutta asiaan, vaan vakuutettiin vielä, että kaikki tehtiin hänen nimenomaisesta käskystään ja määräyksestään, että hän itse oli asiasta vastuussa ja että hän suojeli varsinaiset tekijät kaikilta seurauksilta.

Maria olisi tuskin osannut toivoakaan saavansa koskaan käsiinsä niin selvää todistusta arvottoman puolisonsa kaksimielisyydestä ja alhaisuudesta. Hän kutsui hänet puheilleen, saattoi hänet hämille näyttämällä hänelle tuon häpäisevän asiakirjan, lopetti omia tarkoituksiaan varten siihen asti teeskentelemänsä ystävällisyyden ja karkoitti hänet luotansa niin raivoisana, ettei hän uskaltanut hetkeäkään hidastella.

Silloin Darnley vihdoinkin nöyryytettynä ja masentuneena älysi, miten kaikki olivat pitäneet häntä pilkkanaan, ensinnäkin lordit omia tarkoituksiaan varten ja sitten kuningatar omiaan. Marian halveksiminen oli nyt niin selvä ja julkinen, että se tarttui kaikkiin, jotka olivat tekemisissä Darnleyn kanssa — sillä Maria teki kaikille tiettäväksi, että jokainen, joka oli Darnleylle ystävällinen, joutui hänen epäsuosioonsa — niin että Darnleyn oli pakko poistua hovista, koska hänen elämänsä siellä kävi sietämättömäksi. Jonkin aikaa hän kuljeskeli sinne tänne maassa, jossa joka ainoa ovi suljettiin hänen nenänsä edessä, jossa jokainen, olipa mitä puoluetta hyvänsä, kavaltaja tai uskollinen, halveksi häntä yhtäläisesti. Viimein hän lähti isänsä, Lennoxin, luo ja Glasgow'ssa hän koetti mahdollisuuden mukaan huvitella koiriensa ja haukkojensa ja sellaisten yksinkertaisten maalaistyttöjen parissa, joita tapasi.

Juuri se, että Maria antoi hänen näin omin päin kuljeskella, että hän heitti kostonsa — oikeastaan ansaitun rangaistuksen — täytäntöönpanon keskeneräiseksi, oli hänen suurimpia erehdyksiään. Olisi ollut parempi hänelle, että hän olisi menetellyt Darnleyhin nähden suoraan, kuten hän oli oikeutettu. Olisi ollut parempi, että hän olisi toiminut ankarasti ja karkoittanut Darnleyn maasta tai hirtättänyt hänet maankavaltajana ja Rizzion murhaan yllyttäjänä. Pahaksi onneksi eräs seikka, joka vielä lisäsi Marian inhoa häneen, myöskin saattoi hänet varovaiseksi kostotoimissaan.

Tämä näin sopimattomasti hänen elämänkulkuunsa vaikuttava seikka oli hänen mieltymyksensä Bothwellin ylimieliseen ja häikäilemättömään kreiviin. Hänen vapaata toimintaansa pidätti pelko, että ihmiset sanoisivat hänen Bothwellin vuoksi vapauttaneen itsensä vastenmieliseksi käyneestä puolisosta. Se seikka, että Bothwell oli ollut hänen ystävänsä hetkenä, jolloin hän kipeimmin ystävää kaipasi eikä tiennyt keneen luottaa; että hän kykenevänä miehenä osoittautui henkilöksi, johon nainen saattoi luottaen turvautua, oli kai alkujaan aiheuttanut sen erinomaisen vaikutusvallan, minkä tämä mies niin nopeaan saavutti häneen nähden, ja Mariassa häneen virinneen rakkauden, niin silmittömän, ettei Maria pystynyt sitä salaamaan.

Hänen mieltymyksensä Bothwelliin, joka mieltymys esiintyi sitäkin räikeämpänä sen halveksimisen rinnalla, jota hän Darnleyta kohtaan osoitti, ilmeni selvästi siinä jälkisäädöksessä, minkä hän ennen lapsivuoteeseen joutumistaan seuraavassa kesäkuussa teki. Samalla kuin hän Darnleylle siinä määräsi vain puna-emaljisen timanttisormuksensa, jota tämä oli vihkiäisissä käyttänyt — »Tällä minut vihittiin», hän melkein halveksuen kirjoitti. »Jätän sen kuninkaalle, joka sen minulle on antanutkin» — määräsi hän Bothwellin poikansa holhoojaksi ja valtionhoitajaksi, jos itse ei saisi elää.

Kuningas tuli häntä katsomaan toipumisaikana, ja Murray ja Argyll, jotka olivat Holyroodissa, ja varsinkin Bothwell, jonka häikäilemättömyys oli kehittynyt siihen määrään, että hänestä oli tullut Skotlannin vihatuin mies, kohtelivat häntä tylysti. Kuningatar otti hänet kylmästi vastaan, samalla kuin hän itsensä Darnleyn läsnäollessa kohteli Bothwellia enemmän kuin sydämellisesti, niin että hän poistui entistäänkin nöyryytetympänä.

Tapahtui sitten heinäkuun lopulla Marian vieraskäynti Bothwellin luona Alloassa, joka aiheutti niin paljon häväistysjuttuja. Kun tämä tuli Darnleyn tietoon, yritti hän, vaikka turhaan, vaatia itselleen kuuluvia kuninkaan ja puolison oikeuksia, mutta sai vain pilkkaa osakseen ja tuli siihen vakaumukseen, ettei hänen ollut enää turvallista elää Skotlannissa, vaan paras siirtyä rajan taakse. Mutta ylimielisessä pöyhkeydessään, mikä tavallisesti on houkille ominaista, hän ei onnettomuudekseen noudattanut tätä järkevää päätelmäänsä. Sen sijaan hän palasi koirilla ja haukoilla metsästelemään ja näyttäytyi tämän jälkeen harvoin hovissa.

Kun Maria lokakuussa samana vuonna makasi Jedburghissa melkein kuolemaisillaan, tuli Darnley vain yhdeksi päiväksi häntä katsomaan ja poistui, ennenkuin tuli tietämään, että Maria paranisi. Mutta taudin syyt ja aiheutuminen eivät olleetkaan omiaan lisäämään hänen ystävyyden-tunteitaan, vaikka hän olisi ollut siihen taipuvakin.

Bothwell oli nimittäin jossakin rajakahakassa muutamaa viikkoa aikaisemmin haavoittunut pahasti ja makasi vaarallisesti sairaana Hermitagessa. Tästä tiedon saatuaan Maria hellän huolekkaana oli ratsastanut sinne — kolmenkymmenen mailin matkan — ja takaisin samana päivänä vilustuen sen johdosta niin ankarasti, että oli aivan kuoleman kielissä.

Ei vain tämä ollut tullut Darnleyn tietoon, vaan oli hän vielä tavannut Bothwellinkin Jedburghissa, jonne tämä oli paareilla kuljetuttanut itsensä, kuultuaan vuorostaan, miten oli Marian laita; ja Bothwell oli kohdellut häntä vielä halveksivammin, kuin mitä häntä nykyjään yleensä kohdeltiin, mikä loukkaus tämän miehen puolelta tuntui vielä katkerammalta kuin muiden taholta, koska häntä huhuiltiin Marian rakastajaksi.

Aviopuolisoiden välinen suhde oli nyt kehittynyt semmoiselle kannalle, ettei se voinut sillään jatkua, kuten kaikki ihmiset näkivät ja niinkuin Maria itsekin tunnusti Craigmillarissa, jonne hän yhä heikkona ja raihnaisena lähti marraskuun lopulla.

Linnan suuressa salissa Maria loimuavan tulen ääressä istui elämään kyllästyneenä ja värisevänä, vaikka hänen riutunut ruumiinsa oli käärittynä tumman purppuranväriseen, kärpännahalla päärmättyyn viittaan. Hänen kasvonsa olivat laihat ja kuultavan kalpeat, hänen silmänsä taudin aiheuttamien varjostojen keskellä kuin surullisten mietteiden suuret umpilammet.

»Toivoisin olevani kuollut!» hän huokasi.

Bothwell rypisti kulmiaan. Tämä mies, jolla oli haukannenä ja partaiset vakavankauniit kasvot, nojasi kookasta miehekästä vartaloaan Marian korkean tuolin selustaan. Hän työnsi otsaltaan syrjään tummat kiharat ja huokasi.

»Enpä totisesti ole milloinkaan omaa kuolemaani toivonut, kun on mies ollut pyrkimysteni tiellä», hän virkkoi ääntään hiljentäen, sillä Lethingtonin Maitland, joka oli saanut sihteerintoimensa takaisin, kirjoitteli pöydän ääressä huoneen toisessa päässä, ja Argyllin varakreivi seisoi kumartuneena hänen ylitseen.

Maria katsahti äkkiä säpsähtäen Bothwelliin.

»Mitä pahanhengen neuvoja te kuiskailette?» hän kysyi. Ja kun Bothwell näytti aikovan vastata, kohotti Maria kättään. »Ei», sanoi hän. »Ei sillä keinoin.»

»On toinenkin keino», sanoi Bothwell tyynesti. Hän siirtyi takan ääreen ja seisoi selin tuleen Mariaa vastapäätä, eikä hän enää välittänyt hiljentää ääntänsä. »Olemme miettineet asian jo valmiiksi.»

»Minkä asian?»

»Sen, miten teitä sitovat kahleet saataisiin katkotuiksi. Älkää pelästykö. Siveä Murray itse sitä esitti Argyllille ja Lethingtonille — teidän ja Skotlannin onneksi.» Hänen ahavoituneet kasvonsa vetäytyivät ivalliseen hymyyn. »Puhukoot itse puolestaan.» Hän koroitti ääntään ja huusi heille huoneen toiseen päähän.

He tulivat heti, ja nuo neljä henkilöä muodostivat omituisen ryhmän siinä tulenloimun valaisemassa marraskuisen päivän hämärässä — suloinen nuori kuningatar, niin heikkona ja ajatuksiin vaipuneena korkeaselkäisessä tuolissaan; uljas, ylimielinen Bothwell komeana vaaleanpunaisessa samettitakissaan, joka oli vyötetty kultavyöllä. Argyll muhkeana ja juhlallisena upeassa mustassa puvussaan; ja Lethingtonin Maitland laihana ja viekkaannäköisenä, yllään pitkä turkisviitta, jonka liepeet läpsyivät hänen luiseviin sääriinsä.

Bothwell puhutteli Lethingtonia.

»Armollista kuningatarta haluttaa kuulla, miten hänen avioliittonsa gordilainen solmu olisi kirvoitettava», sanoi hän yrmeän ivallisesti.

Lethington kohotti silmäkulmiaan, nuolaisi ohuita huuliaan ja hieroi luisevia käsiään.

»Kirvoitettavako?» hän toisti ihmeissään. »Kirvoitettavako? Haa!» Hänen tummat silmänsä välähtivät. »Paras kai lie seurata Aleksanterin esimerkkiä ja katkaista se. Se on varmempi keino — ja peruuttamaton.»

»Ei, ei!» sanoi Maria. »En halua, että hänen vertaan vuodatetaan.»

»Eipä hän itse ollut yhtä arkatuntoinen, kun toisen henki oli kysymyksessä», muistutti Bothwell — aivan kuin Rizzion muisto olisi ollut hänelle rakas.

»Eiväthän hänen tekonsa rasita minun tuntoani», vastasi Maria.

»Hänet voitaisiin tuomita», virkkoi Argyll, »valtiopetoksesta, koska hän salli teidän armoanne pidettävän vankina Holyroodissa Rizzion murhan jälkeen.»

Maria aprikoi hetken aikaa, mutta pudisti sitten päätään.

»Nyt on jo liian myöhäistä. Se olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten. Ihmiset sanoisivat nyt, että se on vain keksitty veruke, millä päästä vapaaksi hänestä.» Hän katsahti Bothwelliin, joka yhä seisoi aivan hänen edessään, hänen ja tulen välissä. »Tehän sanoitti, että lordi Murray oli miettinyt asiaa. Tämmöisiäkö olivat hänenkin suunnitelmansa?»

Bothwellia hymyilytti ajatus, että kavala Murray olisi osallistunut mihinkään niin suoraan ja hurjapäiseen tekoon. Lethington puuttui puheeseen.

»Lordi Murray kannatti avioeroa. Sehän palauttaisi teidän armollenne vapauden ja se voitaisiin suorittaa siten, että revittäisiin rikki se paavin käskykirje, jolla hän antoi suostumuksensa tähän avioliittoon. Kuitenkin, madame, vaikk'ei lordi Murray haluakaan itse mennä pitemmälle, niin en ollenkaan epäile, etteikö hän, jos muihin keinoihin ryhdyttäisiin, suostuisi ummistamaan silmiään.»

Maria ei kuitenkaan tuntunut tajuavan hänen puhettaan kauemmaksi kuin avioeroon asti. Vieno innostuksen puna väikehti hänen kalpeilla kasvoillaan.

»Niinpä niin!» hän huudahti. »Olen itsekin sitä ajatellut — avioeroa. Ja Jumala tietää, ettei minulta syitä puutu. Ja tekö sanotte, että se voisi tapahtua repimällä paavin käskykirjeen?»

»Avioliitto voitaisiin sitten julistaa mitättömäksi», selitti Argyll.

Historiallisia öitä

Maria tuijotti Bothwellin ohi tuleen ja nojasi poskeaan käteensä.

»Niin», hän virkkoi hitaasti mietteissään, »niin. Siinähän olisi keino. Siinäpä se onkin keino.» Ja sitten hän yhtäkkiä katsahti ylös, ja hänen silmissään näkyi epäilystä ja pelkoa. »Mutta siinä tapauksessa — miten kävisi sanoi Lethington äreästi. Hän kohautti kapeita hartioitaan, levitti käsiään ja laski ne taas. »Sepä tässä asiassa juuri onkin vastuksena. Se vaarantaisi hänen vallanperimystään.»

»Tarkoitatteko, että hänestä silloin tulisi äpärä?» huudahti Maria vaatien heidät ilmaisemaan ajatuksensa kokonaan.

»Niinpä siinä kylläkin kävisi», myönsi sihteeri.

»Niin että meidän on sittenkin palattava Aleksanterin ratkaisukeinoon», virkkoi Bothwell lempeästi. »Mitä eivät sormet pysty aukaisemaan, sen voi veitsi hajoittaa.»

Mariaa väsytti, ja hän veti nahkareunaisen viittansa tiukemmin ympärilleen. Lethington kumartui häneen päin ja puhutteli häntä rauhoittavin, ystävällisin sanoin.

»Sallikaa meidän hoitaa tämä asia, madame», hän mutisi, »ja me kyllä keksimme keinon teidän armonne vapauttamiseksi tuosta nuoresta narrista, vahingoittamatta mainettanne tai vaarantamatta poikanne asiaa. Ja kreivi Murray ei tule olemaan asiaa näkevinään, edellyttäen, että te annatte Mortonille ja hänen ystävilleen heidän Darnleyn käskystä suorittamansa murhan anteeksi.»

Maria katsahti toisesta toiseen, tarkastaen vuorotellen kunkin kasvoja. Sitten hänen silmänsä kääntyivät tuijottamaan palaviin halkoihin, ja hän puhui hyvin hiljaa.

»Älkää ryhtykö mihinkään sellaiseen, mikä vähimmässäkään määrässä vahingoittaisi mainettani tai rasittaisi omaatuntoani», hän sanoi omituisen harkitsevasti, mikä tuntui vaativan hänen sanojensa tarkkaa kuuntelemista. »Pyydän, että annatte mieluummin koko asian jäädä Jumalan ratkaisun varaan.»

Lethington katsahti toisiin, ja toiset katsahtivat häneen. Hän hieroi hiljaa käsiään.

»Luottakaa meihin, madame», hän vastasi. »Hoidamme asian niin, ettei teidän armonne tule näkemään muuta kuin hyvää ja kunnollista, minkä parlamenttikin hyväksyy.»

Maria ei vaivautunut enää vastaamaan, ja niinpä he tyytyivät pitämään hänen vaitioloaan myöntymyksen merkkinä. He lähtivät hakemaan Huntlya ja sir James Balfouria, ja nämä viisi solmivat keskenään liiton sen miehen pään menoksi, jota he mainitsivat nimellä »nuori narri ja pöyhkeä tyranni», ryhtyäkseen asiaan käsiksi kohta, kun Maria olisi antanut anteeksi Mortonille ja hänen liittolaisilleen.

Vasta jouluaattona Maria kirjoitti nimensä armahduskirjaan, jolla armahdettiin noin seitsemänkymmentä pakolaista, jotka oli karkoitettu maasta heidän osallisuutensa vuoksi Rizzion murhaan, missä asiassa hän oli siihen asti ollut niin leppymätön.

Maailman silmissä tämä oli vain laupeuden ja armeliaisuuden työ, mikä hyvin sopi tähän suureen rakkauden juhlaan. Mutta nuo viisi, jotka Craigmillarin linnassa olivat keskenään liittoutuneet, käsittivät asian paremmin, nähden siinä sopimusehtojen täyttämisen Marian puolelta, hinnan, minkä hän etukäteen suoritti vapautuakseen Darnleysta, Marian suostumukseen siihen, että solmu, joka ei ollut avattavissa, saatiin leikata poikki.

Samana päivänä hänen armonsa lähti Bothwellin kanssa lordi Drummondin luo, missä he viipyivät melkein kokonaisen viikon, ja sieltä he menivät yhdessä Tullibardinen luo. Tämä heidän ajattelematon ja julkinen ystävyytensä aiheutti sittemmin paljon pahennusta.

Samoihin aikoihin Darnley lähti Stirlingistä, missä hän oli viimeksi elellyt surkeissa oloissa, ylhäisön halveksimana, jopa ollen vailla välttämättömiäkin, palvelijat poistettuina ja hopeakalunsa vaihdettuna tina-astioihin. Onneton nuorukainen saapui Glasgow'hon kuoleman sairaana. Hän oli matkalla sairastunut, ja huhuiltiinpa jo, että hänet oli myrkytetty. Kun myöhemmin tuli tunnetuksi, että hänen ennen niin kauniit kasvonsa nyt olivat käyneet rumiksi ja näppyisiksi, käsitettiin, että hänen tautinsa oli vain hänen hurjistelevan elämäntapansa välttämätön seuraus.

Kun hän tunsi olevansa kuoleman partaalla, hän kirjoitti nöyriä kirjeitä kuningattarelle; mutta Maria oli niihin vastaamatta siihen asti, kunnes kuuli hänen olevan paranemaan päin, jolloin hän vihdoin (tammikuun 29 päivänä) lähti häntä tapaamaan Glasgow'hon. Ehkäpä hän hyvinkin toivoi, että luonto olisi ratkaissut asian hänen puolestaan ja tehnyt tarpeettomiksi ne epätoivoiset toimenpiteet, joihin oli oltu ryhtymässä. Mutta huomatessaan, että Darnley nähtävästi tulisi toipumaan, Maria käsitti kaksi asiaa välttämättömäksi: toimittaa hänet paikkaan, joka sopisi hänen aikeittensa toimeenpanemiselle, ja teeskennellä sovinnon tekoa hänen kanssaan, jopa uudistunutta, hellää rakkauttakin, jottei kukaan sittemmin syyttäisi häntä osallisuudesta tapahtumiin.

En luule näin päättäessäni tuomitsevani häntä väärin. Sellaiseen johtopäätökseen olen tullut, enkä saata toisin käsittää asiaa.

Maria tapasi hänet vuoteen omana, kasvot silkkirievun peitossa, jotta niiden rumuutta ei näkyisi, ja hän tuli niin liikutetuksi — siltä ainakin näytti — hänen kurjan tilansa vuoksi, että polvistui vuoteen viereen ja itki sekä omien että Darnleyn seuralaisten nähden, sanoen olevansa pahoillaan, jos hän menneisyydessä oli jollakin tavalla edistänyt heidän vieraantumistaan. Näin palasi sovinto heidän välilleen, ja Maria kohteli häntä hellästi, oli huolissaan hänen tähtensä ja vakuutti, että kohta kun hänet saattoi siirtää, hänet vietäisiin terveellisempään ja hänen arvoaan paremmin vastaavaan ympäristöön.

Mielellään Darnley lupasikin seurata häntä Holyroodiin.

»Ei Holyroodiin,» sanoi Maria. »Ei ainakaan ennenkuin terveytenne on palannut, jottette kuljettaisi sinne tartuntaa, mikä olisi pikku pojallenne vaarallista.»

»No minne sitten?» kysyi Darnley, ja kun Maria mainitsi Craigmillarin, hyppäsi hän niin äkkiä istualleen, että silkkiriepu valahti hänen kasvoiltaan, ja vaivoin Maria sai salatuksi sen inhon, minkä kasvoissa olevat märkäpaiseet synnyttivät.

»Craigmillariin!» huudahti Darnley. »On siis totta, mitä minulle on kerrottu.»

»Mitä teille sitten on kerrottu?» sanoi Maria, tuijottaen häneen hämmästyneenä ja otsa rypyssä.

Darnleyn korviin oli jotenkin kantautunut huhu Craigmillarin liitosta. Hänelle oli kerrottu, että siellä laadittu kirjelmä oli esitetty Marian allekirjoitettavaksi, mutta että hän oli kieltäytynyt. Tämän verran hän kertoi Marialle, lisäten, ettei hän jaksanut uskoa Marian haluavan mitenkään vahingoittaa häntä; mutta toisaalta, miksi halusi Maria kuljettaa hänet juuri Craigmillariin?

»Teille on kerrottu perättömiä», vastasi Maria. »En ole nähnyt sellaista kirjelmää; en ole kirjoittanut sellaisen alle, eikä ole minulle milloinkaan sellaista esitetty», mikä olikin sananmukaisesti totta. »Sen vannon. Ja vaikka ehdotinkin teille Craigmillaria ei teidän ole pakko sinne mennä. Saatte itse päättää, mihin haluatte siirtyä.»

Mies vaipui takaisin pielukselleen, ja hänen vavistuksensa asettui.

»Uskon sinua, Maria. En usko sinun haluavan minua mitenkään vahingoittaa», hän toisti, »ja jos joku muu sitä yrittäisi», hän lisäsi kerskuen, »niin se on kyllä käyvä heille kalliiksi, elleivät minua nukkuessani yllätä. Mutta Craigmillariin en ikinä halua.»

»Sanoinhan, että saatte itse valita, minne haluatte siirtyä», vakuutti
Maria hänelle toistamiseen.

Darnley mietti.

»Kirk o’ Fieldissähän meillä on talo. Sitä ympäröi kaunis puutarha, ja seutua pidetään terveellisimpänä Edinburghin lähistössä. Tarvitsen hyvää ilmaa; minulle on määrätty hyvää ilmaa ja kylpyjä, saadakseni tämän ruton itsestäni pakenemaan. Kirk o' Field on sopiva paikka, jos vain teille sopii.»

Maria suostui heti paikalla, lähetti sanansaattajia edeltäpäin panemaan taloa kuntoon ja noutamaan Holyroodista määrättyjä huonekaluja, mitkä parantaisivat sisustusta, ja tekemään sen mahdollisimman mukavaksi kuninkaalliseksi asunnoksi.

Muutamia päiviä myöhemmin he itse lähtivät matkaan. Darnleyn pahat aavistukset asettuivat sen hellän kohtelun johdosta, jota Maria hänelle osoitti — varsinkin todistajien läsnäollessa.

Tämä hellä huolenpito yhä vain lisääntyi niiden kahdentoista päivän kuluessa, joina Darnley makasi toipilaana Kirk o' Fieldin talossa; Maria oli leikkisä ja keimaileva kuin tyttö rakastajalleen, niin ettei muusta puhuttukaan kuin heidän täydellisestä sovinnostaan ja siitä toivosta, että tämä saisi aikaan rauhan koko valtakunnassa, mikä koituisi kaikille siunaukseksi. Paljon oli kuitenkin niitä, joita tämä kummastutti, ja heitä epäilytti, tokko naisen oikullisuudellekaan oli mahdollista niin äkkiä muuttaa viha rakkaudeksi.

Darnley sijoitettiin yläkerrassa olevaan huoneeseen, joka sisustettiin mukavaksi linnasta tuoduilla huonekaluilla. Seinillä riippui kuusi gobeliinia, ja lattiaa peitti osittain itämainen matto. Kalustona oli, paitsi kaunista vuodetta — mikä aikaisemmin oli kuulunut kuningattaren äidille — pari korkeaselkäistä purppurasamettipeitteistä tuolia, pieni pöytä, jota peitti vihreä samettiverho, ja muutamia punaisia pieluksia. Vuoteen vieressä oli erikoisesti valmistettu kylpyamme, joka kuului Darnleyn hoitoon. Sille oli pantu aivan sopimattomaksi kanneksi saranoiltaan nostettu ovi.

Aivan tämän huoneen alle oli kuningattarelle valmistettu huone, missä oli pienoinen vuode, jonka vaatteet olivat keltaista ja viheriää silkkiä ja peite turkisvuorinen. Ikkunat olivat pihalle päin, ja ovi aukeni käytävään, joka vei puutarhaan.

Täällä kuningatar nukkui useina öinä helmikuun alkupuolella, sillä hän oleskeli useammin Kirk o’ Fieldissä kuin Holyroodissa, ja milloin hän ei seurustellut Darnleyn kanssa hänen huoneessaan, lyhentäen hänen pitkää aikaansa, nähtiin hänet puutarhassa kävelemässä Lady Reresin seurassa, ja vuoteeltaan Darnley saattoi kuulla hänen siellä välistä käyskellessään laulavan.

Lyhyen morsiusaikansa päivistä asti ei Maria milloinkaan ollut ollut niin rakkaassa suhteessa mieheensä, ja kaikki Darnleyn pelko, että Marian seuralaiset suunnittelisivat vihollisuuksia häntä vastaan, haihtui vihdoin. Ei kuitenkaan pitkäksi aikaa. Hänen onnelaansa tuli lordi Robert Holyroodista, tuoden hänelle varoituksen, mikä saattoi hänet kauhun valtaan.

Liittoutuneet olivat palkanneet luotettavia apulaisia, joiden oli määrä auttaa heitä heidän suunnitelmiensa toteuttamisessa, ja oli levinnyt huhu — niinkuin usein huhut käsittämättömällä tavalla pääsevät leviämään — että kuninkaan henki oli vaarassa. Tätä huhua lordi Robert tuli hänelle kertomaan, sanoen suoraan, että jos hän ei paennut sukkelaan sieltä, menettäisi hän henkensä. Mutta kun Darnley oli kertonut tämän kuningattarelle ja kuningatar suuttuneena oli haettanut lordi Robertin sinne ja kysynyt, mitä hän oikein tarkoitti, oli tämä kieltänyt lausuneensa mitään sellaista varoitusta ja väittänyt, että kuningas nähtävästi oli käsittänyt väärin hänen sanansa että hän oli vain tarkoittanut kuninkaan sairautta, jonka vuoksi kuningas hänen mielestään kaipasi toisenlaista hoitoa ja ilmanalaa.

Darnley ei tiennyt mitä oikein uskoa ja pysyi siis levottomana. Mutta luottaen Mariaan ja tuntien itsensä turvalliseksi hänen saapuvilla ollessaan, hän alkoi yhä itsepintaisemmin vaatia hänen läsnäoloaan ja oli yhä kiihtyneempi hänen poissa ollessaan. Tyynnyttääkseen häntä Maria suostui viettämään yönsä mahdollisimman usein Kirk o' Fieldissä. Siellä hän nukkui tuona kohtalokkaan viikon keskiviikkona ja taas perjantaina ja olisi nukkunut taas sunnuntainakin, helmikuun 9:ntenä päivänä, jollei hänen Sebastian-palvelijallansa — jonka hän oli tuonut mukanaan Ranskasta ja johon hän oli kovin kiintynyt — olisi ollut sinä iltana häät, ja hänen majesteettinsa olisi luvannut olla saapuvilla juhlassa, joka sen johdosta vietettiin Holyroodissa.

Hän ei kuitenkaan senkään tähden kokonaan laiminlyönyt miestään. Hän ratsasti Kirk o' Fieldiin varhain iltapäivällä, mukanaan Bothwell, Huntly, Argyll ynnä muutamia muita; ja jätettyään herrat kuluttamaan aikaansa kortinpeluulla hän itse meni Darnleyn luo ja istui hänen vuoteensa vieressä, koettaen viihdyttää onnetonta olentoa, jolla tuntui olevan aivan kuin jonkinlainen aavistus siitä, mitä oli tekeillä.

»Ettehän jätä minua tänä iltana», pyysi Darnley.

»Mutta minunhan täytyy», sanoi Maria. »Nythän ovat Sebastianin häät, ja minä olen luvannut olla niissä, läsnä.»

Darnley huokasi ja liikahti levottomasti.

»Kohta minä tulen terveeksi, ja silloin tämä pahantuulisuuteni lakkaa minua kiusaamasta. Mutta vielä en voi kestää, että te poistutte näkyvistäni. Kun te olette luonani, olen rauhallinen. Tiedän, että silloin on kaikki hyvin. Mutta kun te poistutte, täyttää mieleni pelko täällä avuttomana maatessani.»

»Mitäpä teillä olisi pelättävää?» kysyi Maria.

»Sitä vihaa, jonka tiedän kytevän minua vastaan.»

»Te peloitatte itseänne tyhjillä varjoilla», vastasi Maria.

»Mikä se oli!» huudahti Darnley, hypähtäen äkkiä säikähtäen puoliksi istualleen. »Kuunnelkaa!»

Alapuolella olevasta huoneesta kuului heikosti askelten ääniä ja sitten aivan kuin olisi jotakin raskasta vyörytetty.

»Palvelijani kai siellä ovat huoneessani — laittaen sitä kuntoon.»

»Missä tarkoituksessa, kun te ette kerta aio siellä nukkua tänä yönä?» kysyi Darnley. Hän huusi ääneen palvelijaansa.

»Mitä nyt, mitä aiotte?» kysyi Maria, koettaen itse rauhoittua.

Vastaukseksi Darnley käski huoneeseen tulleen nuorukaisen mennä katsomaan, mitä allaolevassa huoneessa hommattiin. Poika lähti, ja jos hän olisi toimittanut tehtävänsä uskollisesti, olisi hän tavannut Bothweliin seuralaiset, Hayn ja Hepburnin ja kuningattaren palvelijan Nicholas Hubertin — tutumpi nimeltä ’ranskalainen Paris’ — tyhjentämässä ruutinassakkaa lattialle aivan kuninkaan vuoteen kohdalle. Mutta käytävässä hän yhtäkkiä sattui vastakkain uhkeavartaloisen Bothwellin kanssa, jolla oli viitta yllään ja hattu päässään ja joka kysyi häneltä, minne hän oli menossa.

Poika selitti.

»Ei se ole mitään», sanoi Bothwell. »Kuningattaren käskystä siellä vain siirtävät hänen sänkynsä toiseen paikkaaan.»

Tämän käskevän olennon masentamatta, joka niin tehokkaasti sulki häneltä pääsyn, poika valitsi helpoimman tien. Hän palasi kertomaan kuninkaalle tämän tiedon aivan kuin itse olisi nähnyt tapahtuman eikä vain Bothwelliltä sitä kuullut.

Darnleytä tämä tieto tyynnytti, ja poika poistui.

»Enkös minä sitä sanonut?» virkkoi Maria. »Eikö minun sanani teille riitä?»

»Suokaa anteeksi epäilykseni», pyysi Darnley. »Ei totisesti ollut kohtuullista epäillä teitä, joka olette minua tässä surkeudessani niin hellästi hoivannut.» Hän huokasi ja katsoi surullisin silmin Mariaan.

»Toivoisinpa, että menneisyytemme olisi ollut toisenlainen», hän sanoi. »Taisin olla liian nuori kuninkaaksi. Nuorena ja kokemattomana minä kuuntelin petollisia neuvonantajia ja olin altis mustasukkaisuudelle ja sen mielettömyyksille. Kun te sitten hylkäsitte minut ja minä harhailin ystävättömänä, jouduin aivan pois suunnilta. Mutta jos vain suostutte unohtamaan kaiken menneen, niin lupaan hyvittää kaiken ja esiintyä vastedes arvokkaammin.»

Maria nousi kalman kalpeana, rinta kohoillen pitkän viitan alla. Hän käänsi pois kasvonsa ja siirtyi ikkunan ääreen. Siinä hän seisoi vapisevin polvin, tuijottaen pihan pimentoon.

»Miksette vastaa?» virkkoi Darnley.

»Mitä vastausta te sitten kaipaatte?» sanoi Maria, ja hänen äänensä värisi. »Ettekö jo ole saanut vastausta?» Ja sitten hän lisäsi hiljaa: »Taitaapa olla aika minun jo lähteä.»

Samassa kuului käytävästä raskaita askelia ja miekan kalahtelua kaidepuihin. Ovi aukeni, ja Bothwell puettuna punaiseen viittaansa seisoi kumarassa matalan ovenkamanan alla. Hänen kiiluvat silmänsä, joissa oli ivallinen katse, sattuivat Darnleyhin ja saattoivat hänet sisäisen pelon ja raivon valtaan.

»Teidän armonne», sanoi Bothwell syvällä äänellään, »puoliyö on jo ohi.»

Hän tuli parhaaseen aikaan; hänen näkemisensä muistutti Marialle, mitä kaikkea Bothwell merkitsi hänelle, ja se kannusti häntä pysymään päätöksessään, jota sääli yritti kumota.

»Hyvä on», sanoi Maria. »Minä tulen.»

Bothwell astui syrjään antaakseen Marialle tietä ja samalla vaikuttaen kehoittavasti. Mutta kuningas pidätti häntä.

»Vain hetkinen — yksi sana!» hän pyysi, ja Bothwelliin kääntyen.
»Jättäkää meidät yksiksemme, sir!»

Mutta vaikka hän oli kuningas, ei tuo häikäilemätön rajaherra, Marian rakastaja, ollut ollenkaan aulis tottelemaan. Hän katsoi Mariaan, käskyä odottaen, eikä hievahtanut, ennenkuin tämä viittasi hänet menemään. Eikä hän sittenkään poistunut kauemmaksi kuin oven taakse, ollakseen läsnä vahvistamassa Mariaa, jos häntä yrittäisi vaivata heikkous tänä ratkaisevana hetkenä.

Darnley ponnistautui vuoteessa istualleen, tarttui Marian käteen ja veti hänet luokseen.

»Älkää minua jättäkö, Maria. Älkää minua jättäkö!» hän rukoili.

»No, mitä tämä nyt on?» huudahti Maria, mutta hänen äänensä ei ollut vakava. »Tahtoisitteko sitten minun tekevän Sebastian-raukan, uskollisen palvelijani, onnettomaksi?»

»Vai niin. Sebastianko on teille rakkaampi kuin minä?»

»Mitä hullutuksia nyt puhutte? Sebastianhan on uskollinen palvelijani.»

»Enkö minäkin ole? Ettekö usko, että ainoa pyrkimykseni tästälähin tulee olemaan palvella teitä uskollisesti. Voi, antakaa minulle anteeksi tämä heikkouteni. Pahat aavistukset ahdistavat minua tänä iltana. Menkää sitten, jos teidän kuitenkin on mentävä, mutta antakaa minulle edes jokin takuu rakkaudestanne, jokin vakava vakuus siitä, että palaatte luokseni huomenna ettekä minua sitten enää jätä.»

Maria katsoi noita kalpeita, säälittäviä, nuoria kasvoja, jotka kerran olivat olleet niin kauniit, ja hänen sielunsa epäröi. Häntä vahvisti kurjassa hankkeessaan tietoisuus, että Bothwell odotti oven takana ja että hän kuuli kaiken, mitä puhuttiin.

Mariaa on tuomittu ankarasti sen johdosta, mitä hän seuraavana hetkenä teki. Murray itse myöhemmin mainitsee sen suurimmaksi seikaksi koko asiassa. Mutta ehkäpä Maria ajatteli vain hetkellistä pulaansa ja halusi saada päätökseen tilanteen, joka häntä hermostutti, ja niinpä hän vain käytti pikaisinta keinoa.

Hän vetäisi sormuksen sormestaan ja solahdutti sen Darnleyn sormeen.

»Olkoon tämä sitten panttina», hän sanoi; »ja tyyntykää nyt ja levätkää.»

Sen sanottuaan hän erosi Darnleysta, kalpeana ja säikähtyneenä, ja asteli ovelle. Mutta säppiin tarttuessaan hän pysähtyi. Katsahtaessaan Darnleyhin hän näki tämän hymyilevän, ja ehkä häntä silloin petollinen tekonsa kauhistutti. Mahdollisesti hän silloin halusi varoittaa Darnleyta, mutta älysi samalla, että vähäisinkin varoitus kun Bothwell oli äänen kuuluvilla, vain jouduttaisi asian kulkua ja tuottaisi onnettomia seurauksia Bothwellin ja hänen asialleen.

Voittaakseen heikkoutensa hän koetti muistella David Rizziota, jonka Darnley oli surmannut melkeinpä hänen jalkainsa juuressa ja jonka kuolema nyt juuri oli tarkoitus kostaa. Hän muisteli sitä Juudaan osaa, jota Darnley oli asiassa näytellyt, ja koetti vakuuttaa itselleen, että oli kohtuullista, että Darnley nyt saisi samanlaisen maksun. Mutta naisena hän ei saavuttanutkaan tätä vakaumusta, vaan Rizzion muisteleminen päinvastoin hankki hänelle keinon varoittaa Darnleyta.

Seisoen jännittyneenä ja kalpeana oven luona ja katsoen häntä silmät suurina hän puhui viimeiset sanansa Darnleylle.

»Suunnilleen näihin aikoihin vuosi sitten kai Rizzio murhattiin», hän lausui ja poistui sitten huoneesta odottavan Bothwellin luo.

Portaille päästyään hän laski kätensä tuo voimakkaan rajaherran olkapäälle.

»Onko se välttämätöntä? Voi, onko se välttämätöntä ?» hän kuiskasi kauhuissaan.

Hän erotti Bothwellin silmäin välähdyksen tuossa puolipimeässä, tämän kumartuessa häntä kohden ja laskiessa kätensä hänen vyötäisilleen, vetäen häntä luokseen.

»Mutta onhan se hänelle oikein. Onhan hän sen ansainnut», hän vastasi.

»Minä vain en tahtoisi, että me hyötyisimme siitä», sanoi Maria.

»Siitäkö syystä meidän sitten pitäisi sääliä häntä?» kysyi Bothwell naurahtaen lempeästi. »Mennään pois täältä», lisäsi hän samassa. »Teitä jo odotetaan!» Ja niinpä Maria hänen käsivartensa ja lujan tahtonsa pakottamana jatkoi kulkuaan kohtaloaan kohden.

Ulkopuolella hevoset olivat valmiina. Pieni ryhmä herroja oli lähdössä saattamaan, puolisen tusinaa palvelijoita valaisi yön pimeyttä sytytetyin soihduin, ja lady Reres jo odotti häntä. Esille astui mies auttaakseen häntä hevosen selkään, ja tämän kasvot ja kädet olivat niin ruudin mustaamat, ettei Maria häntä heti tuntenut. Hän naurahti, kun mies mainitsi nimensä.

»Herranen aika, Paris, miten likainen te olette!» hän huudahti; ja noustuaan hevosen selkään hän seuralaisineen ja soihdunkantajineen ratsasti Holyroodia kohden.

Yläkerroksen huoneessaan Darnley muisteli Marian viime sanoja. Hän seuloi niitä sinne tänne mielessään, päätyen, hänen äänenpainoaan ja katsettaan muistellessaan, siihen tulokseen, että ne olivat tarkoitetut hänelle varoitukseksi.

»Suunnilleen näihin aikoihin vuosi sitten kai Rizzio murhattiin.»

Nämä sanat eivät oikeastaan lausuneet tarkkaa totuutta. Puuttui vielä kuukausi Rizzon murhan vuosipäivään. Ja miksipä hän erotessaan olisi häntä tuosta muistuttanut, vaikka oli vakuuttanut sen jo unohtaneensa? Hänen mieleensä välähti, että Maria näin koetti varoittaa häntä lähestyvästä kostosta. Hänen mieleensä muistuivat taas huhut, jotka kertoivat Craigmillarissa solmitusta salaliitosta; samoin hän muisti lordi Robertin varoituksen, minkä tämä tosin jälkeenpäin peruutti.

Hänen mieleensä muistuivat myöskin Marian omat sanat Rizzion murhan jälkeen: »Pankaa tarkoin mieleenne, mitä nyt sanon. En ennen hellitä kuin olen saattanut teidän sydämenne yhtä tuskaiseksi kuin minun on nyt» Ja vieläkin hän muisti Marian tuskaisen ja raivoisan kostonhimoisen huudahduksen: »Jamais, jamais je n'oublierai.»

Äkkiä hän joutui kauhun valtaan, mutta tyyntyi taas katsellessaan sormusta, jonka Maria oli pannut hänen sormeensa uudistuneen rakkautensa vakuudeksi. Menneisyys oli kuollut ja kuopattu, se oli varma. Vaikka uhkaisivatkin vaarat, Maria kyllä häntä niiltä suojelisi, ympäröiden hänet rakkaudellaan kuin teräshaarniskalla. Kun Maria huomenna tulisi, kysyisi hän häneltä tarkkaan, ja Maria olisi hänelle suora ja avomielinen, kertoen kaikki. Siihen mennessä hän ryhtyisi varovaisuustoimenpiteisiin yötä varten.

Hän lähetti hovipoikansa sulkemaan kaikki ovet. Nuorukainen teki työtä käskettyä ja sulki kaikki ovet paitsi puutarhaan viepää. Siinä ei ollut salpaa, ja avain oli hukassa; mutta kun hän huomasi herransa hermostuneen tilan, ei hän palatessaan virkkanut siitä mitään.

Darnley pyysi virsikirjaa lukeakseen itsensä nukuksiin. Poika torkkui nojatuolissa, ja niin kuluivat tunnit. Vihdoin kuningaskin vaipui keveään uneen. Tästä hän säpsähtäen heräsi vähän ennen kello kahta ja hyppäsi istualleen, säikähtyneenä, itsekään syytä tietämättä, höröllä korvin ja sydän jyskyttäen.

Hänen korviinsa kantautui taas sama ääni, mikä oli hänet herättänyt, samantapainen ääni kuin se, mikä oli aikaisemmin, Marian vielä ollessa hänen luonaan, herättänyt hänen huomiotaan. Se kuului heikosti aivan alla olevasta huoneesta: Marian huoneesta. Hänestä tuntui, että joku siellä liikkui. Sitten hänen yhä kuunnellessaan kaikki taas kävi rauhalliseksi, paitsi hänen oma pelkonsa, joka ei enää ottanut tyyntyäkseen. Hän sammutti valon, nousi varovasti vuoteestaan ja hiipien hiljaa ikkunan luo kurkisti kuun ensimmäisen neljänneksen heikosti valaisemalle pihalle. Hänestä näytti kuin olisi jokin varjo siellä liikkunut. Kauhun vallassa hän katseli tarkemmin, päästäkseen varmuuteen asiassa, ja huomasi piankin olleensa oikeassa. Ei vain yksi, vaan monta varjoa liikehti puiden välissä. Ne olivat miesten varjoja, ja siinä katsellessaan hän näki yhden heistä lähtevän juoksemaan talon tyköä nurmikon poikki toisten luo, jotka olivat kokoontuneet yhteen ryhmään. Mitähän siellä oli tekeillä? Yön hiljaisuudessa hän oli taas kuulevinaan Marian viime sanojen kaikuvan korvissaan:

»Suunnilleen näihin aikoihin vuosi sitten kai Rizzio murhattiin.»

Kauhistuneena hän hapuili sen tuolin luo, missä poika nukkui, ja ravisteli häntä rajusti.

»Nouse pian!» hän sanoi käheästi kuiskaten. Se oli tarkoitettu huudoksi, mutta hänen äänensä petti, kauhu kun sulki henkitorven. »Nouse pian — olemme vihollisten saartamat!»

Poika heräsi heti täysin valveille, ja yhdessä he — kuningas semmoisenaan, paitasillaan — hapuilivat pimeästä huoneesta pois ja saapuivat siten talon takasivun ikkunoiden luo. Darnley aukaisi yhden niistä hiljaa ja lähetti sitten pojan hakemaan lakanaa. Kiinnitettyään tämän he laskeutuivat sitä myöten puutarhaan ja lähtivät etenemään muuria kohden aikoen kiivetä sen yli päästäkseen aukealle.

Poika kulki edellä ja kuningas seurasi hänen kintereillään hampaat kalisten yhtä paljon kylmästä kuin siitä kauhusta, joka hänet oli vallannut. Ja silloin heistä yhtäkkiä tuntui kuin maa olisi kohonnut heidän jalkainsa alla ja he syöksyivät suin päin silmilleen. Suuri tulenloimu halkaisi yön pimeyden ja samalla kuului niin hirvittävä räjähdys, että olisi luullut koko maailman lentävän pirstaleiksi.

Hetkisen kuningas ja hänen hovipoikansa makasivat puoliksi pökertyneinä siinä, mihin olivat kaatuneet, ja olisipa tainnut olla onneksi heille, jos olisivat siinä edelleenkin maanneet. Mutta kun Darnley tointui, hän kömpi pystyyn ja veti pojankin mukanaan tukien häntä. Kun hän sitten taas lähti liikkeelle, kuuli hän hiljaista vihellystä takaansa pimennosta. Hän katsahti olkansa yli taloon päin ja näki siinä ammottavan suuren, savuavan aukon. Aukon läpi hän vilahdukselta näki miesten haamuja liikkumassa talon takana olevalla pihalla ja hän ymmärsi, että hänet oli huomattu. Valkoinen paita oli ilmaissut hänet.

Hillitysti huudahtaen hän alkoi juosta muurille päin pojan kompuroidessa perästä. Heidän takaansa kuului kymmenkunnan lähestyvän miehen askelten kopse ja kolina. Pian heidät oli saarrettu. Kuningas yritteli sinne tänne etsien raivoisana pääsyä tuosta verenhimoisesta miespiiristä, joka ympäröi heidät.

»Mitä etsitte? Mitä etsitte?» hän kirkui, turhaan yrittäen lausua kysymyksensä arvokkaasti.

Laahustavaan viittaan puettu pitkä mies astui hänen luokseen tarttuen kiinni häneen.

»Sinua me etsimme, senkin pöllöpää!» lausui Bothwellin ääni.

Kuninkaallinen arvokkuus, jota Darnley ei milloinkaan ollut kyennyt kunnolla esittämään, unohtui häneltä nyt kokonaan.

»Armoa — armoa!» hän huusi.

»Armahditko sinä David Rizziota?» vastasi rajapäällikkö.

Darnley lankesi polvilleen yrittäen syleillä murhaajan sääriä. Bothwell kumartui hänen ylitseen, tarttui miespoloisen paitaan ja kiskoi sen hänen värisevältä vartaloltaan; sitten hän kietaisi paidan hihat kuninkaallisen kaulan ympäri ja veti ne kireälle; eikä hän hellittänyt ennenkuin nuoren miehen sätkyttelyt olivat kokonaan tauonneet.

* * * * *

Neljä päivää myöhemmin Maria meni katsomaan miehensä ruumista Holyroodin kappeliin, jonne se oli kuljetettu, ja siellä hän erään aikalaisensa kertoman mukaan katseli sitä kauan, »ei vain suruttomasti, vaan jopa halukkaasti». Sitten se yöllä salaa haudattiin Rizzion viereen, niin että murhaaja ja hänen uhrinsa lopulta makasivat rauhassa vierekkäin.

III. ILMIANTOYÖ

Antonio Perez ja Espanjan Filip II

III. ILMIANTOYÖ.

»Tekö aito espanjalainen?» oli nainen hänelle ilkkunut pisteliäästi ja halveksuen. »Enpä uskokaan.»

Ja sen sanottuaan nainen oli kannustanut isoa mustaa hevosta, jonka selässä istui, ja ratsastanut pois jyrkkää jokiäyrästietä.

Naisen jälkeen hän oli viskannut vastauksensa katkerasti ja kyynillisesti nauraen, nauraen kuolemaantuomitun naurua, naurua, mihin sisältyi kaikkea muuta paitsi iloa.

»Aito espanjalainen sittenkin, Madame la Marquise. Varmasti aito espanjalainen, sen vakuutan.»

Iso musta hevonen ja sen selässä istuva punapukuinen nainen vilahtivat kallioisen tien mutkassa ja katosivat lehtikuusiryhmän peittoon. Mies nojasi raskaasti ebenholtsisauvaansa, huokasi väsyneesti ja vaipui mietteisiinsä. Sitten hän naurahtaen ja olkapäitään kohauttaen istahti tietä reunustavien mäntyjen varjoon. Hänen takanaan kohoavilla kaukaisilla kummuilla häämöttivät Gaston Phoebus'n, Foix'n kreivin, kaksisataa vuotta sitten rakentama ruskea linna ja Montauzetin linnoitus, jonka seinät olivat kapinallisten biskaijalaisten luotien naarmuttamat. Hänen allaan virtasi joki, joka sai vetensä kevätauringon sulattamasta lumesta; sen toisella puolella levisi niittyjä ja peltoja kaukaisiin kumpuihin asti, ja niiden takana kohosi jättimäisenä Pyreneitten terävähuippuinen seinä, jonka pitkää harjannetta hallitₛᵢ lumipeitteisen Pic du Midin halkinainen keila.

Tuon inahtavan rintavallin näkeminen, joka oli samalla sekä luonnollinen että valtiollinen rajamuuri, herätti tässä pakolaisessa turvallisuuden tunteen tuon rajan takaisessa Espanjassa väijyvään vaaraan ja vainoon nähden. Täällä Béarnissa hän oli kuninkaan vieraana asuen upeassa ja vieraanvaraisessa Paun linnassa, turvassa Espanjaa hallitsevan halpamielisen itsevaltiaan kostonhimoiselta vainolta. Ja täällä hän vihdoin oli tavannut rauhan sataman tai olisi tavannut, jollei häntä olisi kiusannut tuon naisen muisteleminen — tämän markiisitar de Chantenacin — joka oli mennyt niin pitkälle yrityksessään lievittää hänen maanpakolaisuuttaan, ettei mikään keikari olisi hetkeäkään epäillyt hänen tarkoituksiaan, vaikka Antonio Perez niitä jonkinverran epäili. Kärsimykset ja onnettomuudet, puhumattakaan lisääntyvästä iästä, olivat ikiajoiksi parantaneet hänet turhamaisuuden taudista. Varsinkin ikäänsä muistellessaan häntä pahimmin epäilytti tuon korkean béarnilais-rouvan hämmästyttävä kiihkeys. Kymmenkunta vuotta aikaisemmin — ennenkuin onnettomuus häntä kohtasi — hän olisi aivan luonnollisena asiana suostunut tämän naisen julkeaan kosintaan. Sillä silloin hän oli ollut hänen katolisen majesteettinsa kuningas Filip II:n kaunis, rikas, älykäs, irstas valtiosihteeri, jolla oli lähinnä suurin valta Espanjassa kuninkaan jälkeen, jopa joskus suurempikin. Siihen aikaan hän olisi iloinnut tästä naisesta tämän ansioiden mukaan. Hän oli ihanan suloinen säteilevän nuoruutensa kukkeudessa, tämä béarnilaisen aatelismiehen jalosukuinen leski. Eikä olisi suinkaan ollut silloisen Antonin Perezin tahdonlujuudelle eikä taipumuksille mahdollista kieltäytyä tämän naisen tarjoamista kiusauksista. Aina huvittelunhaluisena hän ei ollut hylännyt ainoatakaan onnen suosimaa nautinnon maljaa. Tämä syy oikeastaan olikin saanut hänet suistumaan korkeasta asemastaan; nainen hänet oli saattanut perikatoon, itsekin samalla syöksyen turmioonsa. Tämä naisraukka oli vihdoin kuollut, eikä olisi yksikään rakastaja hänelle parempaa kohtaloa osannut toivottaa. Mutta itse hän yhä eli katkeroituneena, kostonhaluisena, suonissaan sappea veren asemesta. Hän oli entisen onnen suosikin, häikäilemättömän, suruttoman, iloluontoisen Antonio Perezin valju, kalvennut varjo. Hän oli viidenkymmenen ikäinen, laiha, kuoppasilmäinen, harmaa, puolittain vaivaiseksi kidutettu, sairaan näköinen monivuotisesta sairaana olosta.

Mitä saattoikaan hänessä enää olla jäljellä sellaista, joka herätti madame de Chantenacin tapaisen naisen rakkauden, hän siinä istuessaan itsekseen mietti, silmät luotuina tuohon ikuisen lumen peittämään suojamuuriin, joka erotti hänet hänen menneisyydestään. Hänen kärsimyksensäkö herättivät tuon naisen säälin, vai loiko hänen kautta koko Euroopan kaikuva maineensa romanttisen sädekehän hänen kuihtuneen olentonsa ympärille?

Se, että hän näin pysähtyi miettimään syitä, se juuri osoittikin, että hän oli muuttunut, sillä ennen vanhaan hän aina empimättä suostui kaikkiin onnettaren hänelle suomiin lahjoihin. Mutta nyt hän todellakin mietti aprikoiden mielessään naisen lähtöhetkellään ponnekkaasti sinkauttamaa pilkkapuhetta — »Tekö aito espanjalainen?» Olisiko hän voinut selvemmin ilmaista tarkoitustaan?

Olihan Espanja lämmön ja värikkyyden, julmuuden ja veren, raollaan olevien ristikko-ikkunain alla värähtelevien luuttujen, julkista rangaistusta kärsivien synnintekijäin maa, maa, jossa hekuma ja hurskaus kulkivat käsikkäin, jossa intohimo ja katumus asustivat yhdessä − olihan Espanja maa, missä rakkaus viljavimpana versoi. Ja olihan espanjalainen oikea rakkauden ylimmäinen pappi.

Hänen ajatuksensa lensivät samassa kaivaten vaimonsa Juanan ja lastensa luo, joita Filip piti julmassa vankeudessa, koettaen näihin edes hieman sammuttaa kostonhaluaan, jota puoliso ja isä vihdoinkin oli päässyt pakenemaan. Ei niin tarkoittaen, että Antonio Perez olisi ottanut huomioonsa aviollista uskollisuutta sen ankarammin kuin muutkaan hänen aikansa tai minkään aikojen espanjalaiset. Mutta Antonio Perez alkoi olla vanha, vanhempi kuin itse luulikaan, vanhempi kuin hän ikävuosiensa perusteella vielä olisi ollut. Hän tiesi sen. Madame de Chantenac oli saanut hänet sen ymmärtämään.

Madame oli moittinut häntä siitä, ettei hän kertaakaan lähtenyt hänen luokseen Chantenaciin jättäen siten vastaamatta hänen tiheihin Paussa käynteihinsä.

»Te olette ylen ihana, madame, ja maailma on ilkeä», oli Perez puolustuksekseen selittänyt. »Uskokaa miestä, joka kovaksi onnekseen on kokenut maailmaa. Kielikellot tulevat olemaan toimessa.»

»Ja teidän espanjalaisylpeytennekö ei siedä, että kollot ja tomppelit puhuvat teistä?»

»Ajattelin teitä, madame.»

»Minuako?» oli nainen vastannut. »Minustahan he jo puhuvat puhuvat oikein kyllikseen. Minä en ole näkevinäni niitä hymyileviä katseita, joita kohtaan joka kerta tänne Pauhon tullessani; en ole ymmärtävinäni niitä hävyttömiä silmäyksiä, joita linnoituksen kapteeni tänne ratsastaessani minuun luo.»

»No miksi sitten tulette?» oli hän kysynyt kiertelemättä. Mutta nähdessään naisessa tapahtuvan äkillisen muutoksen hän oli nopeasti lisännyt: »Voi, madame, tiedän kyllä, että sääli teidät tänne tuo, ja olen hyvin, hyvin kiitollinen; mutta —»

»Vai sääli», oli nainen äkkiä keskeyttänyt nauraen ivallisesti. »Vai sääli.»

»Mikäpä sitten muu, madame?»

»Kysykää itseltänne», oli nainen vastannut punastuen ja kääntäen kasvonsa poispäin hänen kysyvästä katseestaan.

»Madame», oli hän sopertanut, »en uskalla.»

»Ette uskalla?»

»Madame, miten voisinkaan. Olen vanha mies, taudin murtama, kovan onnen masentama, kärsimysten lannistama — onnettaren hylkäämä kuona, kun taas te olette ihana ja suloinen kuin taivaan enkeli.»

Nainen oli katsonut menehtyneisiin kasvoihin, kärsimysten niihin uurtamiin vakoihin, ja oli vastannut lempeästi:

»Huomenna tulette luokseni Chantenaciin, ystäväiseni.»

»Olen espanjalainen, jolla ei enää ole huomista.»

»Mutta tällä kertaa teillä on. Odotan teitä huomenna.»

Perez katsoi ison mustan hevosen selässä istuvaan naiseen, jonka rinnalla hän itse oli kävellyt.

»Paras luopua siitä ajatuksesta, madame! Paras luopua!» hän oli sanonut.

Ja silloin hän huomasi siihen asti lempeiden silmien muuttuvan pilkallisiksi; silloin hän lausui nuo pisteliäät sanansa:

»Tekö espanjalainen? Enpä uskokaan!»

Voi, ei ollut epäilemistäkään: hän oli suututtanut naisen. Hänen kaltaisensa naiset ovat yhtä kärkkäät vihaan kuin muuhunkin mielenliikutukseen. Mutta hän ei olisi halunnut suututtaa häntä. Taivaan Jumala tietää, ettei kuulunut Antonio Perezin tapoihin suututtaa ihastuttavia naisia — ei ainakaan tällä tavalla. Ja olipa tämä kehno palkkio naisen hänelle osoittamasta lempeydestä ja ystävällisyydestä. Tätä hän siinä istuessaan mietti ja tuli siihen-päätökseen, että hänen oli hyvitettävä naista — ainoalla mahdollisella tavalla.

Tuntia myöhemmin hän eräässä linnan upeista huoneista, missä nautti Ranskan ja Navarran kuninkaan, Henrik IV:n, kestiystävyyttä, ilmoitti kaikkien aikojen uskollisimmalle tallimestarille, Gil de Mesalle, aikovansa seuraavana päivänä ratsastaa Chantenaciin.

»Onko se viisasta?» kysyi Mesa kulmiaan rypistäen.

»Hyvin epäviisasta», vastasi don Antonio. »Siksipä sinne menenkin.»

Ja seuraavana päivänä hän lähtikin sinne vain yhden ainoan tallirengin saattamana. Gil de Mesa oli ensin pyytänyt päästä hänen mukaansa. Mutta Giliä varten hänellä oli muuta tehtävää, mistä hän antoi hyvin seikkaperäiset ohjeet. Matka ei ollut pitkä — kolme mailia Gave de Panta pitkin — ja don Antonio kulki sen hiljaa astelevan muulin selässä, joka ehkä oli kasvatettu pyhän kirkon iäkästä arvohenkilöä kantamaan.

Chantenacin aatelisherrat, olivat yhtä ylhäisiä, yhtä ylpeitä ja yhtä köyhiä kuin Béarnin useimmat mahtimiehet. Heidän sukunsa oli suuri, mutta tulot pienet. Ja viimeistä markiisia oli tämä kaksinainen paha rasittanut vieläkin ilkeämmin kuin hänen edeltäjiään, eivätkä hänen asiansa suinkaan parantuneet siitä, että hän harjoitti erästä peliä, johon oli nuoruudessaan tottunut. Linna todisti sen monella tavalla. Se oli punainen tiilirakennus, joka nelikulmaisena seisoi kuohuvan joen kiertämällä vähäisellä kunnaalla. Sen joka kolkassa oli torni, jotka tosin tavallaan lisäsivät komeutta, mutta jotka olivat perin kehnossa ja rappeutuneessa kunnossa.

Kun don Antonio ehti sisäpuolelle, hän huomasi sen paremmaksi; kalustus, vaikkakin harvalukuinen, oli jykevää ja upeaa; seinäverhot olivat vanhoja, mutta kallisarvoisia ja ensiluokkaisia. Kaikkialla oli kuitenkin havaittavissa vaateliaisuuden ja köyhyyden kehnosti sopeutuva yhtymä. Hallin ja olohuoneen lattioille oli sirotettu tuoretta kaislaa, vanhentunut tapa, joka täällä sekä säästi kalliit lattiamatot että myöskin antoi asunnolle vanhaa aatelista arvokkuutta. Yritettiin näennäisesti elää säädyn mukaisesti, mutta palvelijoita oli riittämättömästi ja ne olivat kaikki iäkkäitä, joten oli epävarmaa, saatiinko kauankaan pitää palveluksessa sitä raihnaista hovimestaria, joka juhlallisesti otti vastaan don Antonion. Yksinäinen tallirenki, jolla ei ollut palvelijanpukua, otti haltuunsa don Antonion muulin, hänen palvelijansa hevosen ja palvelijan itsensä.

Espanjalaisemme edellä laahustava hovimestari vei hänet suuren hallin kautta, joka oli synkkä ja tyhjänlainen, linnan suurimman vierashuoneen läpi pienempään, yksityisluontoisempaan huoneeseen, jossa saattoi huomata joitakin ylellisyyden rippeitä ja jonka hän ilmoitti madamen omaksi huoneeksi. Ja sinne hän jätti hänet odottamaan châtelainen tuloa.

Linnanrouva toki ei ollut rappeutuneen ympäristönsä kaltainen. Hän lähestyi don Antoniota puettuna hohtavaan silkkipukuun, joka oli syksyisen kullanruskea väriltään ja kiinnitetty vyötäisiin kapealla tekokultavyöllä. Tummansiniset silmät tarkastivat häntä kysyvästi, ja punaiset huulet hymyilivät tervetuloa.

»Tekö siis tulitte kaikesta huolimatta?» hän lausui. »Olkaa tuhannesti tervetullut köyhään asuntooni, don Antonio.»

Ja kuninkaallisesti hän ojensi kätensä don Antoniolle kunnianosoitusta varten.

Don Antonio tarttui siihen huomaten sirot suippopäiset sormet sievästi kaartuvine kynsineen. Melkein vastahakoisesti hän itsekseen myönsi, että linnanrouvan kauneus oli hyvin täydellinen ja että hänen tenhovoimansa oli ehdoton. Ehkä hän huokasi kadotettua nuoruuttaan, kumartuessaan ylhäisestä, laihasta korkeudestaan painamaan velvollisuuden tunnosta kylmät huulensa tuohon käteen.

»Teidän tahtonne, madame, oli voimakkaampi kuin minun varovaisuuteni», hän sanoi.

»Varovaisuusko?» sanoi linnanrouva melkein ivallisesti. »Mistä alkaen
Antonio Perez on alentunut varovaiseksi?»

»Siitä asti kuin olen saanut kalliisti maksaa varomattomuuteni.
Oletteko kuullut elämäntarinani?»

»Jonkinverran. Tiedän esimerkiksi, että te murhasitte Escovedon − koko maailma sen tietää. Sekö on tarkoittamanne varomattomuus? Olen kuullut sanottavan, että teitte sen rakkaudesta naiseen.»

»Oletteko senkin kuullut?» sanoi don Antonio. Hän oli kalvennut hieman. »Olette kuullut koko joukon, markiisitar. Olenpa utelias tietämään, huvittaisiko teitä kuulla enemmän, kuulla omasta suustani tämä elämäntarinani, jota koko Eurooppa pohtii. Huvittaisiko?»

Hänen äänensävynsä oli hieman huolestunut, samoin hänen katseensa.

Linnanrouva tarkasti häntä hetkisen vakavasti, melkein tutkimattomasti.

»Mitäpä hyötyä siitä olisi?» hän kysyi; ja hänen äänessään tuntui kieltävä sävy — melkeinpä pelonsekainen:

»Se selittää», intti don Antonio.

»Selittää mitä?»

»Mistä johtuu, etten tällä hetkellä heittäydy teidän jalkainne juureen; mistä johtuu, etten polvillani palvo teidän jumalaista kauneuttanne; miten suloinen ihanuutenne, jonkalainen ennen vanhaan olisi saattanut minut vallan pois suunnilta, nyt ei ole vaikuttanut minuun.»

»Vive Dieu!» mutisi markiisitar puolittain ivallisesti. »Ehkäpä se kaipaa selitystä.»

»Kuinka teidän eilen oli pakko», jatkoi don Antonio keskeytyksestä välittämättä, »lausua epäilevänne, olenko minä, kuten sanoitte, aito espanjalainen. Mistä johtuu, etteivät Antonio Perezille enää ole mahdollisia muut mielenliikutukset kuin viha. Huvittaako teitä kuulla tuo tarina — kokonaan?»

Hän kumartui markiisittareen päin, kalpeat kasvot lähellä hänen kasvojaan, kytevä tuli tummissa, kuopalla olevissa silmissään, jotka nyt ahmivat linnanrouvan suloista olemusta.

Markiisitarta puistatti, ja hänen omat poskensa kalpenivat tuntuvasti. Hänen huulensa olivat hieman raollaan aivan kuin hän olisi yrittänyt hymyillä.

»Ystäväiseni — jos välttämättä haluatte, hän lausui myöntyen.

»Sitä varten oikeastaan tänne tulinkin», sanoi don Antonio.

Kumpikin katsoi kauan ja kiinteästi toistaan silmiin.

Vihdoin nainen virkkoi:

»No niin, kertokaa sitten.»

Ja hän viittasi don Antonion ristikkoikkunan syvennyksessä olevaan tuoliin, josta levisi näköala jokeenpäin loivasti kaltevalle niittymaisemalle.

Don Antonio vaipui tuoliin pannen hattunsa ja piiskansa viereensä lattialle. Markiisitar istui häntä vastapäätä ikkunakomeron pehmeälle istuimelle, selkä valoon päin, kasvot varjossa.

Ja nyt seuraa tässä don Antonion elämäntarina hänen omilla sanoillaan kerrottuna, jollaisena sen markiisitar pian sen jälkeen kirjoitti muistiin. Vaikka se paikka paikoin onkin tarkempi ja seikkaperäisempi kuin don Antonion oma kuuluisa »Relacion», on se kuitenkin kauttaaltaan niin samansisältöinen, etten epäile markiisittaren vakuutusta, että joka ainoa sana, minkä don Antonio lausui, oli lähtemättömästi syöpynyt hänen muistiinsa.

Ilmiantoyö

ANTONIO PEREZIN TARINA.

Rakkaustarinana tämä luullakseni on surullisimpia, mitä romaaninkirjoittajat milloinkaan ovat keksineet tarkoituksella pusertaa kyyneleitä myötätuntoisen lukijan silmistä. Saatte jonkinlaisen aavistuksen siitä, miten surullinen se on, kun sanon teille, että päivittäin kiitän polvillani Jumalaa — sillä uskon vielä Jumalaan kaikesta siitä huolimatta, mitä Aragonian inkvisiittorit minua vastaan väittivät — siitä, että hän, joka herätti minussa tämän rakkauden, josta nyt aion teille kertoa, nyt on haudan levossa. Hän kuoli maanpakolaisena Pastranassa vuosi sitten. Anne de Mendoza oli erinomainen naitava. Hän polveutui Espanjan kuuluisimmista suvuista ja oli suurperijätär. Nämä seikat tiesi koko maailma. Mutta erään seikan maailma unohti, nimittäin että hän oli nainen, jolla oli naisen sydän ja sielu, naisen luonnolliset vaistot haluta itse valita elämänkumppaninsa. On olemassa hölmöjä, jotka kadehtivat jalosukuisia ja rikkaita. Eipä ole syytä kadehtia heitä, noita kurjia valtioviisauspelin nappuloita, joita sinne tänne mielivaltaisesti siirtelevät pelaajat, jotka itse eivät ole sen parempia. Heidän ihmisyytensä on mitättömän arvoinen nimen ja tulojen rinnalla, mitkä seikat määräävät heidän asemansa maallisen maineen pelilaudalla, jota tahraa veri, ahneiden suusta valuva kuola ja kaikenlainen halpamaisuus.

Kun siis Anne oli Mendoza-suvun tyttäriä, kun hänen myötäjäisensä olivat suuret, otettiin hänet luostarista jo kolmentoista ikäisenä, jolloin hän tiesi maailmasta yhtä vähän kuin pieni lapsi, ja hänet naitettiin Ebolin ruhtinaalle, Ray Gomezille, joka oli kyllin vanha ollakseen hänen isänsä. Mutta Eboli oli Espanjan suuria miehiä, ehkä suurin kaikista; hän oli Filip II:n pääministeri, ja hänen sukunsa ja Mendozan suvun välille toivottiin liittoa. Tämän aikaansaamiseksi uhrattiin armotta tuo hento lapsi. Hän huomasi silloin, ettei maailma täyttänyt ainoatakaan hänen tyttöaikansa unelmista; että se päinvastoin oli hirmutöiden ja ahneuden ja rakkaudettomuuden ja kaiken inhoittavan tyyssija. Sillä paljon pahempaa oli tulossa.

Eboli vei lapsi-ruhtinattarensa hoviin. Hän käsitteli häntä kevyesti kuin nauhaa tai sormikasta sen rikkauden ja mahtavan liiton merkityksettömänä lisäkkeenä, jonka hän hänen kauttaan oli saavuttanut. Ja hovissa Anne joutui hurskaan elostelijan, Filipin, näköisälle. Tämä katolinen kuningas on uskonkiihkoinen — palavan uskonkiihkoinen. Hän rukoilee, hän paastoaa, hän käy Herran ehtoollisella, hän harjoittaa katumustöitä, kaikki ajallaan niinkuin pyhä kirkkoäiti määrää; hän kauhistuu syntiä ja uskonpuutetta — varsinkin muissa ihmisissä; hän on hukuttanut Flanderin verivirtoihin puhdistaakseen sen täten siitä kerettiläisyydestä, että se uskon asioissa ajattelee eri tavalla kuin hän, ja saman hän olisi tehnyt Englannille, jollei Jumala — joka ei toki saata ajatella aivan Filipin tavalla — olisi ollut toista mieltä. Kaiken tämän hän on tehnyt Luojansa kunnioitukseksi ja ylistykseksi, mutta hän ei voi sietää, että Luoja sekaantuu hänen vähäpätöisiin synnillisiin haluihinsa. Hän on, teidän sanojanne käyttääkseni, aito espanjalainen.

Tämän elostelijan mulkosilmät sattuivat Ebolin ihanaan ruhtinattareen — sillä ihana hän todellakin oli, helmi naisten joukossa. Säästän teidät yksityiskohdilta. Eboli oli hyvin uskollinen ja alamainen kuninkaallensa, hyvin sopuisa ja mukautuva. Sehän oli luonnollista, älköönkä se pahastuttako teitä. Hänhän oli ottanut Annen vaimokseen juuri maallisen maineensa lisäämistä varten; miksipä hän sitten epäröisi luopua hänestä taas, kun sillä tavalla voi vieläkin tehokkaammin samaista mainettaan edistää?

Jos Anne-parka ollenkaan järkeili, niin tähän tapaan kai hän järkeili. Muuten hänelle selitettiin, että kuninkaan rakastamana oleminen oli ylenpalttinen kunnia, josta kannatti kiittää ja ylistää Jumalaa. Filip oli olennoltaan yläpuolella tavallisten ihmisten, tuskinpa oikeastaan inhimillinenkään; melkeinpä jumalallinen. Mikä oli Anne väitelläkseen sellaisten kanssa, jotka tunsivat maailman ja jotka hänelle näitä asioita esittivät? Eihän hän milloinkaan ollut kuulunut itselleen. Ainahan hän oli ollut toisen omaisuutta, jolle omistajansa voi tehdä, minkä parhaaksi harkitsi. Jospa hän näkikin hovissa paremmin hänen ikäisiään miehiä — vaikka paljon niitä ei kylläkään ollut, sillä Filipin hovi oli aina kolkko, vähäkansainen paikka — niin piti hän selvänä, etteivät sellaiset miehet kuuluneet hänelle. Tällä kannalla olivat asiat siihen asti kuin minä opetin hänet ajattelemaan toisin, mihin kuitenkin kului vielä tovin aikaa. Jos minä olisin ollut hovissa siihen aikaan, niin uskon, että olisin keksinyt keinon estääkseni millä hinnalla hyvänsä tuon häpeän tapahtumasta; sillä tiedän rakastuneeni häneen aivan ensi näkemältä. Mutta en ollut vanhempi kuin hän itsekään, enkä vielä ollut joutunut tuohon kurimukseen.

Hän siis antautui tuolle riisitautiselle ruhtinaalle ja synnytti hänelle pojan — sillä, niinkuin kaikki tietävät, Prastanan ruhtinas omaksuu Filipin isäkseen. Ja Eboli edistyi vallassa ja rikkaudessa ja herransa suosiossa, mutta epäilemättä myöskin jälkimaailman halveksimisessa on hetkiä, joina jälkimaailman ja sen kostavan arvostelun muistaminen suuresti lohduttaa.

Noin kuusi vuotta näiden tapahtumain jälkeen minä ensi kerran saavuin hoviin, isäni sinne toimittamana, astuakseni Ebolin ruhtinaan palvelukseen hänen kirjurinaan. Niinkuin olen teille sanonut, rakastuin ruhtinattareen heti ensi näkemältä. Hovijuoruista kokosin hänen tarinansa ja säälin häntä, ja säälini sai minut rakastamaan häntä yhä enemmän. Hänen kauneutensa lumosi minut, hänen viehkeytensä kiehtoi minut, ja hän oli nyt jo saavuttanut maallista viisautta ja henkistä kyvykkyyttä. Mutta teeskennellen minä salasin tunteeni ja käyttäydyin hyvin varovasti, sillä olin luonnostani niin huoleton ja turmeltunut kuin miksi minua koko maailma sanookin. Hän oli mahtavan valtiosihteerin puoliso ja kuninkaan jalkavaimo. Mikä minä olin kilpailemaan noiden ylhäisten herrojen kanssa heidän omaisuudestaan?

Ja toinenkin seikka minua pidätti. Hän näytti rakastavan kuningasta. Kun olin nuori ja kokematon, kummastutti se minua. Ikänsä puolesta kuningas kyllä voitti edukseen hänen miehensä — hän kun oli vain kolmeatoista vuotta vanhempi Annea — mutta ei missään muussa suhteessa. Hän oli raihnaisen ja kivulloisen näköinen mies, riisitautinen, lyhytkasvuinen, säippäsäärinen, kasvoiltaan miltei epämuotoinen, esiintyöntyvine leukoineen, ammottavine suineen, isoine koiransilmineen ja keltaisine partatupsuineen. Suuri kuningas ehkä, tämä Filip, kun oli siksi syntynyt, mutta miehenä naurettava ja rakastajana käsittämätön. Ja sittenkin tämä verraton nainen näytti häntä rakastavan.

Mutta jatkanpa kertomustani. Kymmenen vuotta rakastin häntä näin salassa. Tätä pidättymistäni ehkä helpotti se seikka, että olin tällä välin nainut — niin, aivan Ebolin tapaisesti, itsekkäitä näkökohtia silmälläpitäen — enkä olisi saattanut tavata parempaa ja uskollisempaa elämänkumppania kuin oli minulle Juana Coello. Meillä oli lapsia, ja olimme onnellisia, ja jonkin aikaa — aivanpa vuosikausia — minusta alkoi tuntua, että minun vielä ilmaisematon rakkauteni Ebolin ruhtinattareen oli kuollut ja kuopattu. Näin häntä harvoin tähän aikaan, ja toimeliaisuuteni lisääntyi sitä mukaa kuin tehtävänikin laajenivat. Kuudenkolmatta ikäisenä olin ministeri ja sen valtiollisen puolueen tärkeimpiä jäseniä, jonka johtajana Eboli oli. Istuin Filipin neuvostossa ja jouduin tuon harvapuheisen, epäluuloisen miehen lumoihin, jolla, niin perin epämiellyttävä kuin olikin, kuitenkin oli ihmeellinen kyky herättää altista antaumusta itseään kohtaan. Tämän lumouksen vallasta en ollenkaan vapautunut, ennenkuin vasta monivuotisten vainojen jälkeen. Mutta se seikka, että henkilö, joka luonnostaan oli minulle niin vastenmielinen, kuitenkin niin tyystin hallitsi sieluani, auttoi minua ymmärtämään Annen kiintymyksen häneen.

Kun Eboli vuonna 1573 kuoli, olin minä siihen määrään edistynyt kyvykkyydessä ja kuninkaan suosiossa, että minut määrättiin hänen jälkeensä valtiosihteeriksi tullen minusta siten Espanjan ensimmäinen mies kuninkaan jälkeen. En usko, että Espanjassa on milloinkaan ollut niin suuresti hallitsevan ruhtinaan suosiossa olevaa ja niin mahtavaa miestä, kuin minusta silloin tuli. Ei Eboli itsekään ollut onnensa päivinä ollut niin Filipin kunnioittama eikä niin mahtava kuin minä. Koko Eurooppa sen tietää — sillä minun puoleeni kääntyi koko Eurooppa katolista kuningasta koskevissa asioissa.

Ja samalla kuin tulin mahtavaksi, minulle kokoontui myöskin rikkauksia — suunnattoman suuria rikkauksia. Asuin kuin synnynnäinen ruhtinas, eikä ole mikään synnynnäinen ruhtinas milloinkaan elänyt loisteliaammin kuin minä, eikä ole sellaista enempää kunnioitettu, liehakoitu tai imarreltu. Ja muistakaa, että minä olin nuori, vähän yli kolmenkymmenen, täysissä voimissa ja ylen halukas nauttimaan tästä päihdyttävästä maineestani. Merkitsin puolueelleni samaa kuin Eboli oli merkinnyt, vaikka johtajana pysyikin Toledon arkkipiispa, Quiroga. Vastassani oli Alban herttua kannattajineen.

Teidän on muistettava, että Filip-kuninkaan menettelytapoihin kuului yllyttää kahta keskenään kilpailevaa valtiollista puoluetta, joiden kesken hän jakoi suosiotaan ja valtaansa. Näin hän kiihoitti niiden keskistä kilvoittelua ja teki itselleen helpommaksi ratkaista niiden vastakkaisten mielipiteiden kesken, mitkä hänelle esitettiin. Mutta minun puolueeni oli siihen aikaan ehdottomasti vallassa, ja Alba itse vain kuin maan tomu, jota poljimme.

Sellaisen maineen sanotaan olevan vaarallisen. Hyvin korkealle kohoavat päät saattavat minä hetkenä hyvänsä joutua vieläkin korkeammalle — pistimen kärkeen. Eipä juuri paljoa puutu, etten ole sen totuuden elävänä todistuksena, ja kuitenkin minä melkein uskon, ettei minun olisi käynyt niin, jos olisin yhä suhtautunut torjuvasti tuohon uinailevaan rakkauteeni. Minun olisi pitänyt käsittää, että kun sellainen tuli kerran on päässyt syttymään jossakin ihmisessä, ei se enää milloinkaan peräti sammu. Aika ja työskentely tosin saattavat sen peittää aivan kuin tuhkakerroksella, mutta syvemmällä se yhä kytee, ja pieninkin henkäisy puhaltaa sen taas ilmiliekkiin.

Kuninkaan käskystä minä lähdin Annen puheille hänen hienoon madridilais-taloonsa, joka sijaitsi Santa Maria Mayoria vastapäätä, muutamia kuukausia hänen miehensä kuoleman jälkeen. Oli selvitettävä joitakin perintöseikkoja, ja ottaen huomioon hänen korkean asemansa Filip toivoi, että minä — joka nyt olin Ebolin seuraaja virassa — menisin henkilökohtaisesti tapaamaan häntä.

Oli perehdyttävä asiakirjoihin ja kirjoitettava niiden alle, ja siihen kului muutamia päiviä, sillä Ebolin tilukset olivat sekä laajat että hajallaan, ja hänen leskensä tuntui olevan hyvin selvillä asioista ja osoittautui älykkääksi ihmiseksi, joka halusi tyystin perehtyä kaikkeen. Onnettomuudekseni hän tutki liian perinpohjin erästä asiaa. Se koski erästä maata — pientä tilusta — Velezissä. Hän oli kiintynyt tähän maatilaan, ja kun hän ei löytänyt sitä tuomissani papereissa mainittuna, kysyi hän minulta syytä siihen.

»Se ei enää kuulu teille», minä sanoin.

»Ei kuulu!» huudahti hän. »Kuka sen sitten on antanut pois?»

»Teidän miehenne, ruhtinas, vähän ennen kuolemaansa.» Hän katsoi minuun — hän istui suuren, leikkauksilla koristetun kirjoituspöydän ääressä, ja minä seisoin hänen vieressään — aivan kuin olisi odottanut minun jatkavan. Kun en sen tarkemmin selittänyt, rypisti hän tyytymättömänä kulmiaan.

»Mutta mitä tämmöinen salaperäisyys merkitsee?» kysyi hän minulta.
»Kenelle se on joutunut?»

»Eräälle Sancho Gordolle.»

»Sancho Gordolleko?» Hän kävi yhä tyytymättömämmäksi. »Pesijättäremme pojalleko? Ette kai väitä, että hän osti sen?»

»Sitä en sano, madame. Teidän miehenne, ruhtinas, lahjoitti sen hänelle.»

»Lahjoitti!» Anne nauroi. »Sancho Gordolle. No sitten on pesijättären lapsi Ebolin poika!»

Ja hän naurahti taas halveksivasti.

»Madame!» huudahdin minä säikähtyen ja syvästi häntä säälien.
»Vakuutan, että teette liian rohkeita päätöksiä. Ruhtinas —»

»Älkää yrittäkö», keskeytti hän minut. »Luuletteko minun välittävän siitä, mitä kilpailijoita minulla mahdollisesti on ollut ja miten alhaissäätyisiä? Mieheni, ruhtinas, on kuollut, ja se on ainakin hyvä asia. On paljon parempi, että hän on kuollut, don Antonio. Ikävä vain, että hän milloinkaan onkaan elänyt, tai toisaalta, että minä olen syntynyt naiseksi.»

Hän tuijotti suoraan eteensä kädet helmaan vaipuneina; hänen kasvonsa olivat aivan kuin elottomat ja kiveen veistetyt, ja hänen äänensä kaikui kovana kuin olisi kahta kiveä kalisteltu vastakkain.

»Ette voi aavistaakaan, miltä tuntuu se, kun on ollut pakko elää niin häväistynä, ettei enää voi edes suuttua eikä loukkaantua, kun keksii uuden häväistyksen, ettei tunne muuta kuin — kylmää, kolkkoa vihaa. Sellainen on minun kohtaloni, don Antonio. Ette tiedä, minkälaista minun elämäni on ollut. Tuo mies —»

»Hän on kuollut, madame», muistutin, häntä säälien.

»Ja toivottavasti saanut tuomionsa», hän vastasi samalla kylmällä, tunteettomalla äänensävyllä. »Sen hän vähintään ansaitsee kaikesta siitä pahasta, mitä on minulle tehnyt ja mistä oli pienin se hänen suuri rikoksensa, että hän nai minut. Ylenemistään varten hän minut hankki omakseen. Ylenemistään varten hän minua käytti ja kaupitteli, tehden minusta häpeällisen olennon.»

Minä jouduin niin surun ja säälin ja rakkauden valtaan, että aivan huomaamattani parahdin. Hän keskeytti ja tuijotti minuun ylimielisesti.

»Luulenpa, että säälitte minua», sanoi hän moittivasti. »Se on oma vikani. Oli väärin, että kerroin siitä teille. Naisten pitäisi kärsiä äänettöminä, jotta edes ulkonaisesti näyttäisivät arvokkailta. Muuten he saavat ihmiset säälimään itseään — eikä sääli ole kaukana ylenkatseesta.»

Ja silloin minä jouduin aivan suunniltani.

»Ei ainakaan minun, ei minun!» huudahdin minä käsiäni levittäen; ja vaikka en sen enempää sanonut, oli kuitenkin hillityssä äänessäni sellainen sointu, että hän nousi jäykästi istuimeltaan ja seisoi suorana ja jännittyneenä edessäni, melkein silmätysten katsoen moittivasti minuun.

»Antakaa anteeksi, ruhtinatar!» minä huudahdin. »En kestä kuulla teidän lausuvan ajatuksia, jotka ovat vaivanneet mieltäni kaikki nämä vuodet valaen myrkkyä uskollisuuden tunteisiini ruhtinas-vainajaa kohtaan, ja myrkyttäen jopa nekin alamaisuuden tunteet, jotka olen kuninkaalleni velkaa. Te sanotte minun säälivän teitä. Jos niin olisi, niin ei ole siihen kenelläkään parempaa oikeutta!»

»Kuka teille sellaiset oikeudet on antanut?» kysyi Anna henkeään pidättäen.

»Itse taivas luullakseni», vastasin minä mistään enää välittämättä. »Kaikki, mitä te olette kärsinyt, olen minäkin teidän puolestanne kärsinyt. Kun minä tulin hoviin, oli tuo häpeä jo tapahtunut asia — joka suhteessa. Mutta minä tulin sen tuntemaan ja kiitin Jumalaa siitä, että hän oli säästänyt minut kaiken tuon surkeuden näkemiseltä, sillä sitä en varmaankaan olisi kestänyt. Mutta teidät nähdessäni, kun katselin teitä salaperäistä kauneuttanne, verratonta viehkeyttänne — niin olipa aikoja, jolloin kuljin synkissä murha-aikeissa voidakseni edes kostaa puolestanne.»

Hän vaaleni edessäni kalveten huuliin asti ja tuijotti minuun silmät suurina.

»Mutta, Jumalan nimessä, minkä vuoksi?» kysyi hän tukahtuneella äänellä.

»Koska rakastin teitä», vastasin, »joka hetki siitä saakka kuin ensi kerran teidät näin. Pahaksi onneksi tuo ensinäkeminen tapahtui monta vuotta liian myöhään, vaikkapa minulla olisi toiveitakin ollut —»

»Antonio!»

Hänen äänessään oli jotakin, mikä sai minut kääntämään silmäni häneen. Hänen huulensa olivat raollaan, hänen silmiinsä oli syttynyt eloa, poskiin oli ilmestynyt väriä.

»Enkä minä saanut sitä tietää! Minulla ei ollut aavistustakaan!» sopersi hän surkealla äänellä.

Tuijotin kysyvästi häneen.

»Voi hyvä Jumala, miksi salasitte minulta tiedon, joka olisi tukenut ja rohkaissut minua kärsimyksissäni? Kerran, aikoja sitten, minä toivoin —»

»Te toivoitte!»

»Minä toivoin, Antonio — hyvin kauan aikaa sitten.» Syleilimme toisiamme, hän olkapäähäni nojaten ja itkien kuin olisi sydämensä ollut pakahtumaisillaan, minä aivan hulluksi tulemaisillani sekä ilosta että surusta — ja niin totta kuin Jumala elää, enemmän oli syytä suruun kuin iloon.

Me istuimme sitten kauan aikaa yhdessä ja puhuimme asiat selviksi. Ei ollut meillä minkäänlaisia toiveita. Oli joka suhteessa liian myöhäistä. Mitä häneen tulee, oli vastuksina kuningas, mustasukkaisin kaikista miehistä, jonka omaisuutta hän nyt oli; minun puolellani taas olivat vaimoni ja lapseni, ja niin totinen ja syvä oli rakkauteni Anneen, että se sai minut epäröiden ajattelemaan uskollisuuttani Juanaa kohtaan, jonkalaiset ajatukset eivät tähän asti milloinkaan olleet vaivanneet minua huvituksia halajavan elämäni aikana — eikä vain Annen, vaan kaikkien naisten suhteen. Meidän rakkautemme oli jossakin suhteessa niin ylevää ja pyhää, että se kerrassaan muutti minun koko elintapani ja vaellukseni. Luovuin hurjasta elämästäni ja kävin niin vakavaksi ja säännölliseksi, että minua oli vaikea tuntea samaksi Antonio Pereziksi, minkä maailma oli siihen asti tuntenut.

Erosimme sinä päivänä vakaasti päättäen unohtaa kaiken, mitä nyt oli välillämme tapahtunut! Hupsuraukkoja meitä, kun kuvittelimme voivamme vastustaa sitä tapausten pyörrevirtaa, jonka valtaan olimme joutuneet. Kolme kuukautta noudatimme tarkoin päätöstämme; silloin vihdoin väsähti vastustuksemme molemmin puolin, me luovuimme taistelusta ja alistuimme kohtaloomme.

Mutta koska rakastimme toisiamme, niin liikuimme sangen varovasti. Minä harkitsin tarkoin kaikki tekoni, ja niin huolellisesti menenettelimme, että maailmalla neljään vuoteen oli kovin vähän vihiä eikä varmastikaan minkäänlaista tietoa siitä, että minä olin Ebolin ruhtinaalta perinyt muutakin kuin valtiosihteerin toimen. Tämä salamyhkäisyys oli välttämätön niin kauan kuin Filip eli, sillä käsitimme molemmat varsin hyvin, mikä kosto meitä odottaisi, jos suhteemme tulisi tuon mustasukkaisen kuninkaan tietoon. Ja uskonpa, että jos ei olisi sattunut noita don Juan d'Austrian seikkailuja ja jollei tuo samainen Escovedo, jonka sanotte — jonka koko maailma sanoo — minun murhanneen, olisi niihin sekaantunut, niin saattaisi kaikki olla hyvin vielä tänäkin päivänä.

Samoin kuin minä itse, oli Escovedokin aikoinaan ollut Ebolin sihteereitä, ja tämä seikka se Ebolin kuoltua hankki hänelle paikan kuninkaallisessa neuvospöydässä. Tosin vain toisarvoisen paikan, mutta kuningas huomasi hänet teräväpäiseksi ja kyvykkääksi mieheksi, josta joskus vielä saattaisi olla hyötyä.

Se aika ei ollutkaan kaukana, vaikka tilaisuus, minkä se tarjosi, tuskin oli sellainen, jota Escovedo ahnaassa, pohjattomassa kunnianhimossaan oli toivonut. Mutta mainittu tilaisuus, minkä minä hänelle toimitin, oli ainakin sen laatuinen, että jos hän olisi käyttänyt sitä kunnollisesti hyväkseen, se olisi kantanut hänet kauas ja aivan varmasti kauemmaksi kuin hänen kykynsä ja ominaisuutensa edellyttivät.

Don Juan d'Austrian itsevaltiusunelmat tämän tilaisuuden aiheuttivat. Varmaankin olette kuullut — ja kukapa ei olisi? — niin paljon don Juanista, Kaarle V:n aviottomasta pojasta, ettei minun tarvitse paljoakaan hänestä kertoa. Sekä sielun että ruumiin puolesta hän oli aivan erilainen kuin velipuolensa Espanjan Filip. Ollen yhtä iloluontoinen kuin Filip oli synkkämielinen, yhtä vilpitön ja avomielinen kuin Filip oli salaperäinen ja epäluuloinen, ja yhtä kaunis kuin Filip oli vastenmielisen näköinen, don Juan oli meidän päiviemme »ritari moitteeton ja peloton», kaikkien ritarillisten avujen esikuva. Paitsi Lepanton voittoa, jossa hän oli saavuttanut etevän soturin maineen, hän vielä, vuonna '73 — Ebolin kuolinvuonna — oli valloittanut Tunisin, sillä teollaan täydentäen kristinuskon voiton muhamettilaisista Välimerellä. Menestyminen ehkä hieman nousi hänen päähänsä. Hänhän oli nuori, niinkuin tiedätte, ja keisarin poika. Hän haaveili itselleen omaa valtakuntaa, itsevaltiutta, aikoen tehdä Tunisin tulevan kuningaskuntansa pääkaupungiksi.

Tämä tuli meidän tietoomme. Eikähän don Juan juuri aikomuksiaan salannut. Mutta ne eivät sopineet ollenkaan Filipin tarkoituksiin. Hän ei jaksanut ollenkaan sulattaa sellaista ajatusta, että don Juan perustaisi oman kuningaskunnan. Hänen kykyään ja urhoollisuuttaan oli käytettävä Espanjan kruunun arvon ja kunnian lisäämiseksi, eikä muuhun mihinkään.

Filip kysyi neuvoa minulta, joka siihen aikaan olin hänen kaikkien salaisuuksiensa tallettaja, ystävä, jolle hän uskoi salaisimmat toiveensa. Oli seikkoja, jotka viittasivat siihen, että don Juanin kunnianhimoisia aikeita kiihoitti hänen sihteerinsä, joka nähtävästi haaveili itsekin kokoavansa samalla kuin hänen isäntänsä yleni. Filip ehdotti, että tämä mies siirrettäisiin muualle.

»Siinähän olisi keino», minä myönsin »Mutta ei riittävä Hänen sijalleen on saatava joku meidän miehiämme, mies, joka on uskollinen teidän majesteetillenne, joka ei ainoastaan suostu koettamaan ohjata don Juania siihen suuntaan, mihin hänen olisi mentävä, vaan myöskin tarkkaan valvomaan hänen hankkeitaan ja ilmoittamaan niistä teille, jos ne uhkaisivat syrjäyttää teidän etujanne — Espanjan etuja — hänen omien etujensa vuoksi.»

»Entä sellainen mies? Mistä hänet saamme käsiimme?»

Mietin hetken aikaa, ja silloin muistui Escovedo mieleeni. Hän oli sopiva; hän oli miellyttävän ja suostuttelevan luontoinen, uskoin hänet luotettavaksi ja kuvittelin voivani vielä yllyttää tuota hänen luotettavuuttaan selittämällä hänelle, että tämän tehtävän tarkka täyttäminen tietäisi varmaa ylenemistä hänelle; hän ei ollut välttämätön neuvostossa, jossa, niinkuin mainitsin, hänellä oli vain toisarvoinen toimi; ja vihdoin, hän oli ystäväni, ja olin iloinen saadessani näin tilaisuuden auttaa häntä ja toimittaa suurempien saavutusten tielle.

Kaiken tämän sanoin Filipille, ja niin oli asia päätetty. Mutta Escovedo petti minut. Hänen kyvykkyytensä ja miellyttävä esiintymisensä viehättivät heti don Juania, ja itse hän ihastui peräti don Juan d'Austrian lumoavaan olentoon ja hänen kunnianhimoisiin hankkeisiinsa. Se ylenemisen tie, jolle minä olin hänet toimittanut, tuntui hänestä pitkältä ja vaivalloiselta sen oikotien rinnalla, minkä hänen uuden isäntänsä haaveet tarjosivat. Hän lankesi, kuten edeltäjänsäkin oli langennut, mutta pahemmin, sillä hän oli kunnianhimoisempi, ja kun hän alussa vain auttoi don Juania hänen suunnitelmiensa toteuttamisessa, niin jonkin ajan kuluttua hän niitä jo kannusti ja alkoi pian haaveilla omia haaveitaan, joita esitti don Juanin toteutettaviksi.

Tunisista, jonka turkkilaiset olivat valloittaneet takaisin, ja siihen liittyvistä toiveista, joista Filip-kuningas oli vaatinut hänet luopumaan, don Juanin katseet luultavastikin Escovedon kehoituksesta kääntyivät Englannin kruunuun.

Filip oli vastikään kehoittanut häntä ottamaan järjestääkseen Flanderin asiat, mitkä Alban kehnon hallituksen aikana olivat joutuneet huonoon kuntoon. Hänen mieleensä juolahti, että jos hänen onnistuisi voitokkaasti selviytyä tästä tehtävästä — ja tähän asti hänen kaikki yrityksensä olivat päättyneet voitokkaasti — jos hänen onnistuisi palauttaa rauha ja espanjalainen komento kapinoivaan Flanderiin, niin hän sen jälkeen voisi Espanjan sotajoukkojen etunenässä hyökätä Englannin kimppuun, kukistaa Elisabetin, vapauttaa Maria Stuartin vankeudesta, jossa hän riutui, ja naimalla hänet laskea Englannin kruunu omaan päähänsä. Tämän suuren suunnitelmansa toteuttamista varten hän pyysi Rooman kannatusta, ja Rooma lupasi sen auliisti, koska siellä tietenkin vihattiin Anna Boleynin harhaoppista tytärtä.

Escovedo itse lähti don Juanin salaisena lähettinä Vatikaaniin tästä asiasta sopimaan — Escovedo, joka oli sijoitettu don Juanin palvelukseen koettaakseen hillitä tuon nuoren miehen kunnianhimoa. Eikä hän edes älynnyt toimia asiassa tarpeeksi varovasti.

Tiedon näistä hankkeista toi meille paavin Madridin-lähettiläs, joka muutamana päivänä tuli tämän asian johdosta puheilleni.

»Olin saanut virkakirjeen Roomasta», hän selitti »missä hänen pyhyytensä käskee minun sanoa kuninkaalle, että Englannin retkeen olisi nyt yhdyttävä ja että Englannin kruunu olisi annettava don Juan d'Austrialle, jotta sen kautta pyhän kirkon kunnia ja maine lisääntyisi.»

Olin aivan ällistynyt. Hyökkäys Englantia vastaan tosin ei ollut mikään uusi keksintö. Kolme vuotta aikaisemmin oli skottilaisten kuninkaan salaisena lähettinä muudan Ridolfi-niminen italialainen tullut esittämään Filipille, että hän yksissä neuvoin paavin kanssa palauttaisi katolisen uskon Englantiin ja asettaisi Maria Stuartin valtaistuimelle. Tämä suunnitelma miellytti Filipiä, koska se sopeutui sekä hänen politiikkaansa että uskontoonsa. Mutta Alban neuvosta oli siitä luovuttu, koska se hänen mielestään oli liian kallis siinäkin tapauksessa, että se onnistuisi. Tässä se oli taas, vaikka vähän muunnetussa muodossa ja paavin istuimelta lähteneenä.

»Miksi don Juan d'Austrialle?» minä kysyin.

»Suuri uskonsoturi. Ja skottilaisten kuningatar tarvitsee puolison.»

»Minun mielestäni hänellä on jo ollut tarpeeksi monta puolisoa», minä sanoin.

»Hänen pyhyytensä ei näy olevan samaa mieltä», vastasi hän äreästi.

»Mitenkähän lie kuninkaan mielestä», minä sanoin.

»Katolinen kuningas on aina kirkko-äidin kuuliainen lapsi», huomautti tuo pelastusintoinen lähetti siten paheksuen epäilystäni. Mutta minä tiesin paremmin, että kuninkaan tottelevaisuus riippui hänen politiikastaan. Sen oli lähetti itsekin kokeva; sillä minä kyllä tunsin Filipin ja tiesin tarkkaan, miten hän tähän esitykseen suhtautuisi.

»Haluatteko puhutella kuningasta heti?» ehdotin pahansuopaisesti, koska olin halukas näkemään hänen papillisen röyhkeytensä nöyryytyksen.

»En vielä. Siitä juuri lähdin neuvottelemaan kanssanne. Minun käskettiin ensin neuvotella jonkun Escodan kanssa siitä, millä tavalla asia on esitettävä hänen majesteetilleen. Kuka on Escoda?»

»En tunne sen nimistä miestä», sanoin. »Ehkä hän tulee Roomasta.»

»Ei, ei. Onpa kummallista!» hän mutisi rypistäen otsaansa ja vetäisi pergamentin hihastaan. »Tässä se on.» Hän katseli veltosti paperiin ja tavaili siitä hitaasti nimen: »Juan de Escoda».

Silloin minulle yht'äkkiä asia selkeni.

»Escovedo tarkoitatte», minä huudahdin.

»Niin, niin — Escovedo, aivan oikein», hän myönsi tarkastettuaan kirjoitusta uudestaan. »Missä hän on?»

»Matkalla Madridiin don Juanin kanssa», minä sanoin.

»Hän on don Juanin sihteeri.»

»En sitten ryhdy mihinkään, ennenkuin hän on saapunut», sanoi hän ja poistui luotani.

Voi suunnatonta varomattomuutta! Tuo Roomasta tullut virkakirje oli taitavasti kyhätty salakirjoituksella, eikä siinä kuitenkaan ollut varoitettu pitämään salassa Escovedon osuutta asiassa. Ovela ihminen on muita varomattomampi. Lähdin heti kuninkaan puheille ja kerroin hänelle kaiken, minkä olin kuullut. Hän kalpeni hämmästyksestä. En ole milloinkaan nähnyt häntä niin lähellä vihastumista. Sillä Espanjan Filipin ei ollut tapana osoittaa suuttumustaan tai muutakaan mielenliikutustaan. Hän oli kalamaisen, kylmän, läpitunkemattoman tutkimaton. Hänen keltainen ihonsa kävi keltaisemmaksi, hänen ammottava suunsa ammotti enemmän ja hänen mulkoilevat silmänsä mulkoilivat vieläkin pahemmin. Totuus on, että jos olisin antanut hänen omin päin päättää asian, niin hän olisi heti paikalla kutsunut pois don Juanin ja karkoittanut Escovedon maanpakoon, niin kuin hän tosiaankin ehdotti. Ja minulla on ollut sen jälkeen syytä yllinkyllin toivoa, että olisin antanut hänen toimia mielensä mukaan.

»Kukapa voitaisiin lähettää Flanderiin don Juanin tilalle?» kysyin häneltä rauhallisesti. Hän tuijotti minuun. »Te tarvitsette häntä siellä. Käyttäkää häntä, sire, omaksi hyväksenne.»

»Mutta he tulevat alituiseen ahdistamaan minua tuon Englanninretken johdosta.»

»Olkaa levollinen.»

»Levollinenko? Oletteko hullu?»

»Olkaa olevinanne levollinen. Vastatkaa heille: yksi asia erällään. Sanokaa: kun Flanderin asiat on saatettu kuntoon, niin ryhdymme pohtimaan Englannin kohtaa. Antakaa heidän toivoa, että menestyminen Flanderissa saa heidät kannattamaan tuota toista suunnitelmaa. Sillä tavoin kiihoitatte don Juania toimimaan pontevasti itse mihinkään sitoutumatta.»

»Entä tuo Escovedo-koira?»

»Hän on koira, joka paljastaa itsensä haukunnallaan, kuunnelkaamme sitä.»

Ja niin päätettiinkin; kun don Juan, Escovedo mukanaan, kohta sen jälkeen saapui hoviin, ahdettiin hänet täyteen turhia toiveita. Näin ruokittuna hän lähti Alankomaihin, jättäen Escovedon Madridiin edustajakseen määräten salaisesti, että tämän oli koetettava edistää hänen suunnitelmiaan.

Mutta Escovedon kyvykkyys olikin paljon pienempi kuin miksi minä sen olin arvioinut.

Hän oli vain ahnas suunnittelija, joka ei älynnyt salata ruokahaluaan, ja jolla ei ollut asian päätökseen saattamista varten tarpeellista kärsivällisyyttä.

Flanderin asia ei kylläkään kovin hyvin edistynyt, mutta se ei häntä hillinnyt. Hän ahdisteli kuningasta isäntänsä asialla niin kiihkeästi, että se läheni kunnioittamattomuutta, ja sitä ei Filipin ylevä majesteetti voinut milloinkaan sietää. Escovedo syytti kuningasta epäröinnistä ja asian lykkäämisestä ja vihdoin — kesällä '76 — hän kirjoitti kuninkaalle rajun soimauskirjeen, arvostellen halveksuvasti hänen valtiollista toimintaansa, ja saattoi näin Filipin aivan suunniltaan.

Turhaan minä koetin häntä varoittaa; turhaan häntä neuvoin ja koin hänen mieletöntä hurjapäisyyttään hillitä. Minähän jo sanoin, että hän oli ystäväni, ja siitä syystä ehkä näin tässä asiassa enemmän vaivaa kuin jos se olisi koskenut jotakin muuta miestä.

»Jollet nyt saa koottua jonkinverran järkeä tuohon päähäsi, ystäväni, niin menetät sen tässä jupakassa», sanoin hänelle eräänä päivänä.

Hän kiivastui tämän neuvoni johdosta, herjasi minua, väitti kiven kovaan, että minä se olin poikkiteloin hänen tiellään, että minä vastustin don Juanin toiveitten toteutumista ja ylläpidin kuninkaan vitkastelevaa menettelytapaa.

Jätin hänet silloin omiin hoteisiinsa, koska en halunnut riidellä tuon itsepintaisen nousukkaan kanssa; kun etenkin pidin hänestä, en silti säästänyt vaivoja suojellakseni häntä seurauksilta, joita hän itse ärsytti esiin. Mutta hänen Filipille kirjoittamansa kirje teki tämän tehtävän minulle melko vaikeaksi. Filip näytti sen minulle.

»Jos tuo mies», hän sanoi, »olisi sanonut vasten silmiäni sen, mitä hän on rohjennut kirjoittaa, niin uskon, etten olisi voinut salata suuttumustani. Se on kauhea kirje.»

Koetin kykyni mukaan saada hänet rauhoittumaan.

»Mies on hölläsuinen, jolla seikalla on hyvätkin puolensa, sillä tiedämme aina, mitä sellainen ihminen suunnitellee. Hänen intoilunsa isäntänsä puolesta sokaisee hänet ja saattaa hänet menettelemään varomattomasti. Se on meille paremmin eduksi kuin jos hän olisi salaperäinen ja viekas.»

Näin todistellen hillitsin hänen suuttumustaan sihteeriin. Mutta minä tiesin, että hän vihasi Escovedoa ja janosi hänen vertansa siitä hetkestä alkaen, jolloin Escovedo oli unohtanut majesteetille kuuluvan kunnioituksen. Olin iloinen, kun hän vihdoin matkusti Flanderiin, yhtyäkseen taas don Juaniin.

Flanderin asiat menestyivät niin kehnosti, että siitä seuraavat toiveet Englannin valtaistuimen saavuttamisesta hupenivat väleen. Pahimman varalle oli keksittävä jotakin muuta, ja nyt don Juan ja Escovedo ryhtyivät miettimään keinoa, millä hankkisivat itselleen valtaa itse Espanjassa. Heidän kunnianhimonsa saattoi heidät yrittämään hankkia don Juanille perintöruhtinaan aseman. Kumpikin kirjoitti asiasta minulle, saadakseen minut jouduttamaan tämän heidän uuden suunnitelmansa toteutumista, toimimaan niin, että heidät kutsuttaisiin takaisin Espanjaan, jotta he voisivat yhtyä minun puolueeseeni — arkkipiispan puolueeseen — ja auttaa sen pysymistä valtapuolueena. Escovedo kirjoitti minulle kirjeen, jota melkein on pidettävä yrityksenä lahjoa minut. Kuningashan alkoi olla vanha, ja perintöruhtinas oli liian nuori pystyäkseen auttamaan häntä raskaissa hallitustehtävissä. Don Juan ottaisi ne kantaakseen, ja silloin Escovedo ja minä kohoaisimme suurempaan mahtavuuteen.

Annoin kuninkaan lukea kaikki nämä kirjeet ja hänen kehoituksestaan olin suostuvinani heidän ehdotuksiinsa, siten houkutellaksemme Escovedon paremmin ilmaisemaan lopulliset tarkoituksensa. Se oli vaarallista, ja minä kehoitin kuningasta menettelemään varovasti.

»Olkaa varovainen», minä hänelle sanoin, »sillä jos minun keinotteluni tulisi ilmi, niin ei teillä olisi enää mitään hyötyä minusta. Omatuntoni kyllä on puhdas näin toimiessani, sillä täytänhän vain velvollisuuteni. Sen seikan käsittämiseen en tarvitse muuta jumaluusoppia kuin omani.»

»Oma käsitykseni jumaluusopista», hän vastasi, »on melkein samanlainen. Ette olisi täyttänyt velvollisuuttanne Jumalaa ettekä minua kohtaan, jos ette olisi ilmoittanut minulle tätä petosta. Nämä asiat masentavat minun mieltäni», lisäsi hän nyrpeästi.

Minä siis kirjoitin don Juanille ja kehoitin häntä, aivan kuin vain olisin hänen hyväänsä ajatellut, eikä asia olisi minua itseäni ollenkaan liikuttanut, jäämään Flanderiin siksi kunnes sikäläiset tehtävät oli saatu tyydyttävään päätökseen. Hän noudattikin neuvoani, koska hänellä ei ollut siinä valitsemisen varaa, mutta vehkeily jatkui yhä. Myöhemmin huomasimme, miten vähän hän oli aikonutkaan luopua Englannin-haaveistaan, kun minä sain ilmi, että hän oli saanut paavin lupaamaan hänelle avuksi kuusituhatta miestä ja 150000 dukaattia heti, kun retkelle lähdettäisiin.

Ja silloin yhtäkkiä ja ennakolta ilmoittamatta Escovedo ilmestyi Madridiin, tarkoituksella henkilökohtaisesti ahdistaa Filipiä lähettämään don Juanille lisäjoukkoja, jotta hän pystyisi lähtemään tälle sotaretkelle. Hän toi sellaisia uutisia, että siellä vallitseva kehno rauha oli taas rikottu, mutta että don Juan oli taas palauttanut järjestyksen ja vielä väkirynnäköllä valloittanut Namurin. Tämä valloitus oli vastoin meidän lähettämiämme määräyksiä ja Filipin toiveitten suoranaista ylittämistä. Kuningas halusi rauhaa Alankomaissa, koska hänen ei sillä hetkellä sopinut uudistaa sotaa, ja Escovedon julkeat vaatimukset lisäsivät vain kuninkaan suuttumusta.

»Minun tahtoni», hän sanoi, »ei merkitse mitään noille kahdelle kunnianhimoiselle. Tehän lähetitte selvät määräykseni Escovedolle, jonka piti koettaa taivutella don Juania mukautumaan minun tahtooni. Mutta hän päinvastoin yllyttää hänet aivan kapinalliseksi. Tästä miehestä on päästävä eroon.»

»Sire», huudahdin, »ehkäpä he vain halusivat edistää teidän asiaanne.»

»Varjelkoon taivas!» hän huudahti. »Onko yksikään roisto milloinkaan esiintynyt niin läpikuultavassa naamarissa kuin tämä Escovedo-koira? Edistääkseen minun asiaani — niin kai hän asian selittää; hänen edistämisensä vie minut perikatoon; hän antaa palttua kaikelle muulle, kunhan vain Flanderin asiat menestyvät ja don Juan sitten hänen uskonsa mukaan pääsee hyökkäämään Englantiin. Sanon vieläkin, että tästä miehestä on päästävä eroon, ennenkuin hän saa enemmän pahennusta aikaan.»

Yritin taas saada hänet rauhoittumaan, kuten olin jo monesti ennenkin yrittänyt, ja taas esiinnyin kilpenä Escovedon ja kuninkaallisten vihanpurkausten välillä, Escovedo-houkan edes itsensä aavistamatta, että kuningas halusi hänen tuhoaan. Tällä kannalla asiat olivat monta kuukautta, kunnes don Juan tammikuussa '78, kun Elisabet Alankomaita kannattamalla oli pakottanut Espanjan toden teolla tarttumaan aseisiin, saavutti suuren voiton Gembloursissa. Tämä hieman kohotti kuninkaan masentunutta mieltä, hieman vähensi hänen yhä kasvavaa epäluottamustaan velipuoltaan kohtaan ja saattoi hänet kyllin kärsivälliseksi lukemaan don Juanin kirjeet, joissa tämä pyysi häntä lähettämään rahaa — takomaan niin kauan kuin rauta on kuuma, tai muussa tapauksessa totuttautumaan siihen ajatukseen, että hän kadottaa Flanderin ikiajoiksi. Koska se samalla merkitsi hänelle itselleen luopumista ikiajoiksi kaikista toiveista Englantiin nähden, niin Escovedon toimeliaisuus lisääntyi satakertaiseksi.

»Lähettäkää minulle rahaa ja Escovedo», kirjoitti don Juan minulle melkein päivittäin, ja lähettyvilläni oli Escovedo alituiseen kiusaamassa minua suostuttamaan kuningasta hänen isäntänsä tahtoon. Toistakin seikkaa hän minulta alituiseen kiusasi, että minä nimittäin toimittaisin hänelle Mogron linnan päällikkyyden, mikä linna vallitsee Santanderin satamaa. Tämä hänen halunsa vaivasi minua kovasti, sillä totuuden tunnustaakseni, en jaksanut ollenkaan käsittää, missä yhteydessä tämä asia oli kaikkien muiden kanssa.

Ja silloin tapahtui jotakin muuta. Espanjan Louvren-lähettiläältä saimme eräänä päivänä kuulla, että don Juan ja Guiset olivat solmineet keskenään salaisen liiton, joka tunnetaan nimellä Kahden Kruunun Puolustus. Sen tarkoitus oli yhtä salaperäinen kuin sen nimikin. Mutta se saattoi Filipin epäluulon maljan kukkuroilleen. Tällä kertaa hän moitti minulle suoraan itse don Juania. Ja jotta en tekisi vääryyttä, oli minun puolustettava don Juania ja kohdistettava syyte oikeaan henkilöön.

»Ei, sire», sanoin minä hänelle vakuuttavasti, »nämä korkeat pyyteet eivät ole lähtöisin don Juanista. Kaikkine kiihkeine suuruuden-unelmineen hän on aina ollut ja tulee aina olemaan uskollinen kuninkaallensa.»

»Jos olette milloinkaan kuullut että kiusauskin on olemassa», hän vastasi, »niin pitäisi teidän tietää, ettei sitä kukaan loppumattomiin kestä. Kuinka kauan on don Juan pysyvä uskollisena, kun Escovedo häntä kehoittaa uskottomuuteen, kun hän päivittäin lisää kiusausten taakkaan uuden pyyteen? Kuulkaa, hyvä mies, en tunne oloani enää turvalliseksi.» Hän nousi seisomaan eteeni, värikäs täplä valjuilla kasvoillaan ja sormillaan hermostuneesti oljenkarvaista parrantupsuaan hypistellen. »Uskokaa minua, jokin onnettomuus kohtaa meitä, jollemme ryhdy sitä estämään. Tuo mies — tuo — Escovedo-lurjus — on tuhottava, ennenkuin hän surmaa meidät.»

Kohautin olkapäitäni ja teeskentelin huolettomuutta tarkoituksella rauhoittaa häntä.

»Hupsu haaveilija», minä sanoin. »Säälikää häntä, sire. Hän on omalla tavallaan meille hyödyllinen. Jos hänet raivaamme pois, niin hävitämme kanavan, jota pitkin aina saamme tarkan tiedon siitä, mitä on tekeillä.»

Pääsin taas voitolle, ja sillä kannalla asiat sitten pysyivät jonkin aikaa. Mutta kuningas oli oikeassa, hän vaistosi tällä kertaa vaaran paremmin kuin minä. Aina kärsimätön Escovedo oli käymässä aivan hurjaksi, kun hänen asiansa alinomaan epäonnistui. Keskustelin hänen kanssaan — olihan hän yhä ystäväni — koetin hillitä häntä, koetin neuvoa häntä järkevyyteen ja kärsivällisyyteen ja yleensä esiintymään rauhallisemmin. Koetin yhtä pontevasti estää häntä menettämästä henkeään tässä jupakassa kuin toisaalta halusin epäröimättä ja arvelematta täyttää velvollisuuteni kuningasta kohtaan. Mutta tuo houkka ajoi minut umpikujaan. Hovi on aina kehno paikka, jopa niinkin harvalukuinen hovi kuin Espanjan Filipin oli. Huhu versoo siellä, panettelu kukkii rehevästi sen haisevassa ilmapiirissä. Ja huhu ja panettelu olivat käsitelleet Ebolin ruhtinattaren ja minun suhdettani, vaikk'en minä ollut sitä aavistanut.

Olimme tietenkin olleet varomattomia. Meidät oli nähty liian usein toistemme seurassa julkisuudessa. Olimme usein menneet yhdessä teatteriin; kerran Anne oli ollut minun seurassani härkätaistelussa, ja yleensä juoruiltiin, niinkuin sittemmin kuulin, että minä liian usein kävin hänen luonaan.

Toinen hänen luonaan kävijä oli Escovedo, milloin hän oli Madridissa. Minähän jo mainitsin, että hän aikoinaan oli ollut Ebolin sihteereitä. Siksi hänellä oli milloin hyvänsä vapaa pääsy Ebolin kotiin. Ruhtinatar piti hänestä, oli hänelle ystävällinen ja kehoitti häntä siellä käymään. Tapasimme sieltä yhdessä, ja sinä päivänä tuo houkka päästi kipinän sytytyslankaan, mikä johti suoran siihen miinaan, jolla hän tietämättään seisoi.

»Neuvon sana aikanaan, don Antonio», hän minulle virkkoi, kun astelimme yhdessä. »Älkää käykö niin usein ruhtinattaren luona.»

Koetin kiskoa käsivarteni pois hänen käsikoukustaan, mutta hän piteli sitä lujasti, puristaen sitä kylkeään vastaan.

»No, no — älkäähän nyt!» tyynnytteli hän minua. »Ei niin kiivaasti, ystävä hyvä. Enhän minä mitään sellaista lausunut, jonka pitäisi närkästystä synnyttää. Ystävänähän minä vain teitä neuvon.»

»Neuvokaa, piru vie, vastaisuudessa tuota toista ystäväänne», vastasin äkäisesti ja kiskaisin vihdoin käteni vapaaksi. »Don Juan, te olette nyt puhunut sellaista, mikä ei teihin kuulu. Enhän minä ole kysynyt neuvoanne. Te itse olette tällä hetkellä neuvon tarpeessa paremmin kuin kukaan muu koko Espanjassa.»

»Taatto taivahinen», huudahti hän ystävällisesti, »kuulkaapa tuota! Puhun tästä teille syystä, että olen kiitollisuuden velassa ruhtinattarelle. Ihmisethän puhuvat teidän käynneistänne ja seurustelustanne. Ja kuningas, ymmärrättehän — no niin, jos se kantautuisi hänen korviinsa, niin olisin vaarassa menettää ainoan ystäväni hovissa, ja sitten —»

»Jos sanotte vielä, sanankaan tästä asiasta nyt tai muulloin», keskeytin hänet rajusti, »niin lävistän teidät kuin kaniinin.»

Minä pysähdyin. Seisoin hänen edessään, kasvoni vain vaaksan päässä hänen kasvoistaan; kiskaisin viittani auki ja tartuin miekan kahvaan. Hän kävi vakavaksi. Hänen kauniit silmänsä — ne olivat suuret, tummat ja kirkkaat, jollaisia tuskin näkee muualla kuin Espanjassa — tarkastivat minua miettivästi hetkisen. Sitten hän naurahti kevyesti ja peräytyi askelen.

»Hyh!» sanoi hän. »Kautta kaikkien pyhien! Enpä ole mikään teidän lävistettävänne kaniini. Jos tässä lävistämiset tulevat kysymykseen, niin olenpa kätevä mies siinä suhteessa, don Antonio. Hyvä mies» — ja taas hän tarttui käsivarteeni — »jos puhun sopimattomia, niin suonette sen minulle anteeksi, kun vakuutan, että tarkoitan vain teidän parastanne. Olemme olleet ystäviä liian kauan, jotta minulla ei olisi siihen oikeutta.»

Olin taas tyyntynyt ja älysin, että närkästykseni näyttäminen ehkä oli ollut epäviisasta. Minä siis rauhoituin, ja me jatkoimme matkaamme, minun enää osoittamatta pahantuulisuuttani ja hänen enää minua neuvomatta. Mutta asia ei päättynyt siihen. Päinvastoin se nyt vasta alkoi. Kun seuraavana päivänä varhain iltapäivällä menin Annen luo, niin tapasin hänet itkemässä — vieläpä suuttumuksesta itkemässä.

Escovedo oli käynyt hänen luonaan ennen minua ja hän oli rohjennut soimata Annea saman asian johdosta.

»Teistä puhutaan, teistä ja Perezistä», hän oli sanonut, »ja siitä saattaa olla pahat seuraukset. Koska olen syönyt teidän leipäänne, niin tahdon oman etunne tähden sanoa sen teille.»

Anne oli noussut kiihtyneenä seisomaan.

»Te lähdette nyt paikalla talostani, ettekä tänne enää jalallanne astu», oli hän sanonut. »Teidän pitäisi älytä, ettei renkien ja palvelijain sovi puuttua hienojen naisten asioihin. Koska olette syönyt minun leipääni, niin sanon tämän teille oman etunne tähden.»

Se sai Escovedon heti lähtemään talosta, mutta saattoi Annen siihen tilaan, millaisena minä hänet nyt tapasin. Koetin saada hänet rauhoittumaan. Vannoin, että Escovedo tulisi saamaan rangaistuksen. Mutta hän ei tyyntynyt millään. Hän oli pahoillaan siitä, että oli käyttäytynyt niin rajusti Escovedoa kohtaan. Hänen ei olisi pitänyt tuolla tavalla häntä puhutella. Escovedo saattaisi vielä kostaa kertomalla Filipille, ja jos hän sen tekisi ja Filip häntä uskoisi — ja Filip kyllä uskoisi, koska oli mustasukkaisempi ja epäluuloisempi kuin kaikki muut ihmiset — niin seuraisi siitä minun tuhoni. Hän oli ajatellut vain itseään karkoittaessaan Escovedon noin töykeällä tavalla. Kun hän sitten oli muistanut minut, oli hän joutunut tällaiseen epätoivoon. Hän syleili minua itkien.

»Anna minulle anteeksi, Antonio. Minun on kaikki syy − syy kaikkeen. Olen kaiken aikaa ymmärtänyt, että tämä vaara sinua uhkaa rangaistuksena siitä, että minua rakastat. Olen tiennyt sen kaiken aikaa, ja tämän tietoisuuden olisi pitänyt tehdä minut voimakkaammaksi. Minun olisi pitänyt karkoittaa sinut luotani heti alussa. Mutta olin lapsuudestani asti riutunut rakkaudettomuudessa siihen asti kuin sinut kohtasin. Janosin kovin rakkautta — sinun rakkauttasi, Antonio — niin, ettei minulla ollut siihen voimaa. Olin heikko ja itsekäs, ja koska olin itse valmis ilomielin suorittamaan minkä hinnan hyvänsä ja milloin tahansa, niin en tullut tarpeeksi sinua ajatelleeksi.»

»Älä nytkään minusta välitä», pyysin hartaasti häneltä, pusertaen häntä tiukasti rintaani vastaan.

»Minun täytyy. En voi sille mitään. Minähän tämän vaaran olen sinulle aiheuttanut. Hän varmasti kertoo Filipille.»

»Ei kerro; hän ei uskalla. Minä olen hänen ainoa toivonsa. Minä olen se porras, jota myöten hän toivoo pääsevänsä korkeiden pyyteittensä paratiisiin. Jos hän minut tuhoo, on hän itsekin tuhon oma. Sen hän tietää.»

»Sanotko sen vain lohduttaaksesi minua, vai onko se totta?»

»Niin totta kuin Jumala on taivaassa, oma armaani», minä vannoin ja pusersin häntä tiukemmin rintaani vastaan.

»Hän oli rauhoittunut jo paljon ennen kuin minä sieltä poistuin. Mutta kun tulin kadulle, lähestyi minua mies. Hän oli ilmeisesti odottanut minua jossakin lähistöllä. Hän alkoi astella rinnallani melkein ennen kuin olin hänet huomannutkaan. Se oli Escovedo.

»Vai niin», sanoi hän synkästi, »te ette tunnu varoituksistani välittävän.»

»Ettekä te», minä vastasin, vähintään yhtä synkästi.

Oli kirkas päivä. Valju maaliskuun aurinko paistoi mukulakivikatuun, ja kulkijoita oli paljon. Emme me nyt miekan kahvoja sormielleet emmekä toistemme lävistämisestä puhuneet kumpainenkaan. Enkä minä nyt saattanut ilmaista sisässäni kiehuvaa suuttumusta. Olin liian tunnettu henkilö Madridin kaduilla, eikä valtionsihteerin sovi katuyleisölle mielenkuohuaan näytellä. Minä siis kuljin jäykkänä ja arvokkaana reippaasti edelleen, tuo koira kaiken aikaa rinnallani astumassa.

»Anne on kai kertonut teille, mitä minä hänelle sanoin», mutisi hän.

»Ja sen, minkä hän sanoi teille. Niinkään hyvää vastausta ette olisi ansainnut.»

»Renkiä ja palvelijaako tarkoitatte?» hän sanoi. »Ja minäkö en olisi sitäkään ansainnut — minun arvoiseni mies. Vai niin. Renki ja palvelija. Sellaista herjausta ei soviteta vähemmällä kuin verellä ja kyynelillä.»

»Eivät suuret sanat suuta halkaise», minä sanoin.

»Tai on sitten maksettava kalliit lunnaat.» Hänen äänensävynsä oli ilkeä — niin ilkeä, että pidin parhaana olla vastaamatta, sillä vastaamalla ilkeälle ihmiselle vain auttaa häntä, ja minä halusin hänen itse ilmaisevan syyn tähän ilkeyteen. Seurasi hetken hiljaisuus. »Tiedättekö», sanoi hän sitten, »että useat Annen sukulaisista oikein tosissaan miettivät teidän surmaamistanne?»

»Moni on sitä tosissaan miettinyt — niin tosissaan, etteivät ole milloinkaan sitä yrittäneetkään. Antonio Pereziä ei ole helppo surmata, don Juan, kuten ehkä tulette huomaamaan.»

Sen kerskauksen olen myöhemmin toivottavasti todistanut oikeutetuksi.

»Sanonko teille heidän nimensä?» kysyi hän.

»Jos haluatte heidän perikatoaan.»

»Hoo!» Hän nauraa rähähti lyhyesti. »Te puhutte ovelasti perikadosta — mutta tehän puhuttelettekin renkiä ja palvelijaa.» Nämä arvonimet kalvoivat hänen sisimpäänsä; ne näyttivät olevan myrkkyä hänen verelleen. Vain nainen pystyy keksimään sanat, jotka miestä polttavat ja jäytävät. »Mutta niin renki ja palvelija kuin lienenkin, olette nyt kumpikin koreasti minun vallassani. Pienellä tempulla tuhoan teidät, tuhoan hänet. Jos esimerkiksi kertoisin Filip-kuninkaalle, että olen nähnyt teidän syleilevän häntä —»

»Senkin roisto!»

»Olen varmasti — Jumalan nimessä vannon, että olen, näillä kahdella silmälläni — ainakin toisella, puoli tuntia sitten avaimen reiästä. Hänen palvelijansa päästivät minut sisälle; pari hyvin käytettyä tukaattia — ymmärrättehän?»

Olimme saapuneet taloni ovelle. Minä pysähdyin ja käännyin häneen päin.

»Ettekö tule sisälle?» kysyin kehoittavasti.

»Niinhän sanoi susikin lampaalle, eikö niin? No, miksikä en?» Ja me menimme sisään.

»Te asutte komeasti», huomautti hän tarkastaen ahnein, kateellisin silmin kaikkea, mikä todisti minun rikkauttani. »Olisipa sääli menettää noin paljon, luullakseni. Kuningas kuuluu oleskelevan nykyjään Escurialissa.»

Se oli totta. Hän oli vetäytynyt sinne yksinäisyyteen, voidakseen puhdistaa jumalaapelkäävän, synkkämielisen sielunsa pääsiäisjuhlaa vastaanottamaan.

»Ettehän halua pakottaa minua tekemään niin vaivalloista matkaa», sanoi hän.

»Sopisikohan teidän heittää tuo ilkeämielinen puhetapa ja sanoa suoraan, mitä haluatte?» pyysin häneltä. »Teillä on jokin kaupanteko mielessänne. Puhukaa suunne puhtaaksi.»

Sen hän tekikin ja hämmästytti minut perinpohjin.

»Te olette jo kylliksi kauan vitkastellut, Perez», hän alkoi. »Olette yrittänyt sekä soutaa että huovata. Siitä on nyt tehtävä loppu. Auttakaa minua nyt, niin teen teidät mahtavammaksi kuin nyt olette, mahtavammaksi kuin olette milloinkaan voinut uneksiakaan. Jos vastustatte minua, jos petätte minut — sillä aion todellakin nyt puhua suuni puhtaaksi — niin on kuningas minun suustani kuuleva asioita, jotka tuhoavat sekä teidät että Annen. Oletteko ymmärtänyt?»

Seurasivat sitten hänen vaatimuksensa. Itselleen hän ensinnäkin vaati Mogron linnoituksen ylipäällikkyyden. Se minun oli hankittava hänelle heti paikalla. Toiseksi minun oli saatava aikaan, että Filip sitoutui kannattamaan don Juanin retkeä Englantia ja Elisabetia vastaan ja asettamaan hänet valtaistuimelle sekä antamaan hänelle Maria Stuartin puolisoksi. Kaiken tämän hän vaati nopeasti tapahtuvaksi, muuten olisin tuhon oma. Eikä vielä siinä kaikki. Päinvastoin, se oli vasta alkua. Hän avasi sitten eteeni unelmiensa haavemaailman voidakseen, kun nyt näin oli minua toisaalta kiristänyt, toisaalta taas lahjoa. Kun he ensin olisivat saaneet Englannin haltuunsa, oli hänellä aikomus hyökätä itse Espanjaa vastaan. Siksi hän Mogroa tarvitsi, jotta maihinnousu Santanderissa kävisi helpommin. Samoin kuin kristityt aikoinaan olivat laskeutuneet alas Asturian vuoristosta karkoittamaan maurit niemimaalta, niin olisivat don Juanin joukot saapuvat valloittamaan sen uudelleen hänelle.

Se oli kauttaaltaan hullun ihmisen mielihouretta — kunnianhimon tykkänään turmelemain aivojen tuotetta, enkä minä usko, että don Juanilla oli mitään osuutta siihen, tai että hän edes tiesi koko asiasta. Escovedo ehkä näki itsensä istumassa jommankumman kuningaskunnan valtaistuimella don Juanin sijaishallitsijana — häntä itseään ja minua varten, jos häntä auttaisin, olisi niin paljon valtaa odotettavissa. Mutta jos kieltäydyin, tuhoisi hän minut.

»Entä jos menen suoraa päätä Escurialiin ja esitän koko suunnitelman kuninkaalle?» kysyin minä.

Hän hymyili.

»Silloin pakotatte minut sanomaan hänelle, että se on vain valhetta, minkä te olette keksinyt vapautuaksenne miehestä, joka omaamansa tiedon perusteella pystyy tuhoamaan teidät, ja minkä tietoni silloin myöskin paikalla kerron Filipille. Harkitkaapa, mitä se teille merkitsee. Harkitkaa», hän jatkoi hyvin ilkeämielisesti, »mitä se merkitsee Annelle.»

Niin totta kuin olen kristitty, uskon, että jos asia olisi koskenut vain minua itseäni, olisin heittänyt hänet talostani suoraa päätä ja käskenyt tehdä pahimpansa. Mutta hän oli kyllin älykäs muistuttamaan minua Annesta. Minkä hyvänsä rangaistuksen Filip minulle keksisikin, ei se merkitsisi mitään sen rangaistuksen rinnalla, minkä hän tulisi määräämään tuolle paljon kärsineelle naiselle, joka oli pettänyt hänet. Haa, vakuutan teille, että on ilkeä asia olla kuninkaan kilpakosijana, varsinkin Filip-kuninkaan tapaisen kalasieluisen itsevaltiaan.

Olin kauhusta aivan hervoton. Pyyhkäisin kädellä otsaani, se oli kylmä ja kostea.

»Olen teidän vallassanne, Escovedo», tunnustin minä onnettomana.

»Sanokaa mieluummin, että me olemme liittolaisia. Unohtakaa kaikki muu.» Hän oli innoissaan ja iloissaan uskoen kaiken nyt olevan kunnossa, niin suureksi hän uskoi minun vaikutusvaltani kuninkaaseen. »Ja nyt Mogro minulle ja Englanti don Juanille. Vikkelästi toimeen nyt.»

»Kuningas on poissa. Meidän täytyy odottaa muutama päivä.»

»No pääsiäiseksi sitten.» Ja hän ojensi kätensä. Tartuin siihen hervottomasti päättäen siten keskenämme sovitun häpeällisen vaihtokaupan. Mitä muutakaan olisin saattanut tehdä. Miten olisi Annelle muuten käynyt?

Olisinhan voinut valvoa omaa etuani ja käyttää asemaani omaksi parhaakseni, kuten minusta on myöhemmin väitettykin. Olisinhan voinut käyttää kiristystä ja ottaa vastaan ruhtinaallisia lahjuksia. Mutta minä olin aina kuninkaalle uskollinen ja uhrauduin hänen hyväkseen. Ei minua vielä milloinkaan ollut lahjottu tekemään mitään, mikä olisi ollut vastoin hänen etujaan, ennenkuin nyt olin kerrassaan myynyt kunniani ja sitoutunut luopumaan uskollisuudestani.

Ei ollut koko Espanjassa onnettomampaa miestä kuin minä olin. Yön läpeensä istuin työhuoneessani ja vaimoni kehoituksiin, että soisin itselleni edes vähän lepoa vastasin, että Espanjan asiat vaativat huomiota. Ja kun aamun valjetessa olin aivan menehtynyt ja epätoivosta suunniltani, saapui luokseni Filipin lähetti kirje mukanaan.

»Olen saanut kirjeitä don Juanilta», hän kirjoitti, »jotka ovat entistä tiukemman sävyisiä. Hän vaatii heti lähetettäväksi rahaa ja Escovedon. Olen miettinyt asiaa ja nämä kirjeet vahvistavat kaikin puolin pelkoani. Minulla on syytä pelätä iskua, joka häiritsee yleistä rauhallisuutta ja tuhoo itsensä don Juanin, jos hän yhä saa pitää Escovedon palveluksessaan. Kirjoitan don Juanille, että Escovedo hänen pyyntönsä mukaisesti kyllä oitis lähetetään matkaan. Huolehtikaa te siitä, että hänet lähetetään ansioidensa mukaiselle matkalle ja heti paikalla, ennenkuin tuo konna tappaa meidät.»

Minua puistatti tätä lukiessani. Kohtalo itse oli tarttunut ohjaksiin. Filipiä vaivasi vanha pelkonsa — ja, totta tosiaan, hänen aavistuksensa ei ollut aiheeton, kuten olin tullut tietämään — että Escovedo hautoi kurjimpiin toimenpiteisiin ryhtymistä. Hän siis taaskin vaati, kuten oli jo useasti ennenkin vaatinut, tuhoamaan tuon kavaltajan, jonka levoton olemus niin alinomaa hänen rauhaansa häiritsi. En suinkaan käsittänyt väärin sitä, mitä hän tarkoitti »lähettämis»-sanallaan. Ymmärsin varsin hyvin, mille matkalle hän halusi minun lähettävän Escovedon.

Ajatelkaahan, missä kiusauksessa olin. Jos Escovedo kuolisi, ei minulla olisi mitään hätää, eikä Annellakaan, vieläpä minun tarvitsematta ollenkaan ryhtyä tuohon iljettävään petoshommaan, johon minun oli ollut pakko suostua. Ja tuon kuoleman kuningas itse käski minun panna toimeen − salaisen, kuninkaallisen teloituksen, jollaista hänen rippi-isänsä Frey Diego de Chaves sittemmin piti oikeutettuna ja kuninkaalle kuuluvana hyödyllisenä oikeutena. Hän oli ennenkin aivan selvin sanoin minua siihen vaatinut, mutta minä olin joka kerta asettunut Escovedon ja miekan väliin. Olisiko minun jatkettava tätä menettelytapaa? Saattoiko inhimillisesti katsoen minulta vaatia, että asiain näin ollen taaskin koettaisin käännyttää kuninkaallisen vihan tuon uskalikon päästä? Olinhan vain ihminen minäkin, lihan kiusauksille altis, ja olihan sitäpaitsi olemassa nainen, jota rakastin enemmän kuin omaa autuuttani, jonka rauhaa ja onnekkuutta tuo Escovedo-heittiö uhkasi.

Jos hän sai elää, ja niin kauan kuin hän eli, tulisimme, Anne ja minä, olemaan hänen tahtonsa orjia, ja minun olisi pakko ryvettää kunniaani ja uskollisuuttani hänen hurjien pyyteittensä rapakossa. Ja kuningas, valtiaani, vaati minua selkein sanoin toimittamaan hänet oikopäätä kuolemaan.

Ryhdyin heti vastausta kirjoittamaan ja kirjeeni sisältö oli: »Lausukaa selkeämmin ajatuksenne, sire. Mille matkalle oikein tarkoitatte Escovedon lähetettäväksi?»

Seuraavana aamuna, pääsiäisviikon torstaina, palautettiin minulle kirjeeni ja sen reunaan oli Filipin omalla käsialalla kirjoitettu Escovedon kuolemantuomio. »Tarkoitan, että olisi joudutettava tuon konnan kuolemaa, ennenkuin hän vielä ehtii ryhtyä mihinkään sellaiseen tekoon, että kaikki on myöhäistä; sillä häntä ei mikään saa pysähtymään eikä mieltänsä muuttamaan. Toimittakaa se siis pian tehdyksi, ennenkuin hän tappaa meidät.»

Siihen ei ollut mitään sanottavaa. Saamani käsky oli selvä ja määrätty.
Oli vain toteltava. Ryhdyin siis toimenpiteisiin.

Kuten minulla kaiken ikäni on ollut onni omata mitä uskollisimmat ystävät, on minulla samoin aina ollut mitä luotettavimmat palvelijat. Eikä näistä ollut yksikään uskollisempi kuin taloudenhoitajani, Diego Martinez, ellei ehkä tallimestarini, Gil de Mesa, joka vielä nytkin, kovan onneni päivinä, minua seuraa. Mutta Mesaa en siihen asti vielä ollut koetellut, kun sen sijaan tiesin Diegon minulle sydänjuuriaan myöten uskolliseksi, mieheksi, joka minun tähteni antaisi kidutuspenkillä silpoa itseltään jäsenen jäseneltä.

Jätin koko asian Diegon tehtäväksi. Sanoin hänelle, että toimin kuninkaan käskystä ja että oli kysymyksessä vaarallisen kavaltajan salainen surmauttaminen, koska häntä ei voitu laillisesti tuomita, jotta hän ei voisi syyttää rikoskumppanuudesta henkilöä, jonka syntyperää ja sukua on suojeltava kaikelta häväistykseltä. Käskin hänen hankkia itselleen tarpeelliset avustajat ja suorittaa työn niin pian kuin suinkin. Sitten poistuin heti Madridista ja matkustin Alcalaan.

Diego hankki viisi miestä auttamaan itseään tässä toimessa; nämä olivat eräs nuori Enriquez-niminen upseeri, eräs Rubio-niminen palvelija, aragonialaiset Mesa ja Insausti sekä vielä eräs Bosque-niminen. Hän halusi nähtävästi olla varma onnistumisestaan, mutta minun käsitykseni on, että hän oli liian varovainen ja käytti enemmän apulaisia kuin olisi ollut tarpeen. Nämä kuusi väijyivät sitten kolmena perättäisenä yönä Escovedoa pienellä Santiago-aukiolla. Pääsiäismaanantai-iltana, maaliskuun 31:senä, he vihdoin saivat hänet käsiinsä ja surmasivat hänet. Hän kuoli Insaustin miekan lävistämänä melkein ennen kuin huomasi olevansa saarrettu. Mutta kun ruumis tavattiin, oli siinä ainakin puolisen tusinaa haavoja. Olenhan maininnut Diegon mieheksi, joka aina toimitti asiansa perinpohjin.

Työn tehtyään he oitis hajaantuivat, ja Rubio-palvelijani matkusti heti Madridista Alcalaan kertomaan minulle asiasta vakuuttaen, ettei ketään ollut vangittu. Mutta kuten arvaatte, nousi Madridissa aamulla hirmuinen hälinä, sillä ei joka päivä tavata kadulta kuninkaallista sihteeriä murhattuna.

Alcaldet ryhtyivät asiaa tarmokkaasti tutkimaan ja vangitsivat ja kuulustelivat aluksi kaikkia, jotka yrittivät poistua kaupungista. Seuraavana päivänä he vaivasivat urkkimisillaan kaikkia, jotka tarjosivat huoneita vuokralle. Tässä toimessa he vielä häärivät, kun minä illalla palasin Madridiin, koska — näennäisesti — ystäväni ja virkaveljeni murha oli saanut minut ennen aikojani lähtemään maalta kaupunkiin. Menettelin siten kuin ei minulla olisi ollut mitään aavistusta siitä, miten murha oli tapahtunut. Tämä oli aivan välttämätöntä, vaikka olikin inhoittavaa, varsinkin surunvalituskäyntini Escovedon kotona, jonne en voinut olla menemättä ja jossa tapasin perheen syvän surun vallassa.

Heti alusta alkaen epäilykset kohdistuivat minuun, vaikkei ollutkaan olemassa mitään selviä merkkejä, jotka olisivat viitanneet minun osallisuuteeni. Mutta huhu oli liikkeellä, ja vaikka minulla oli mahtavia ystäviä, niin olipa mahtavia vihamiehiäkin, sillä sellaisia aina kateus synnyttää minunkaltaisessani korkeassa asemassa olevia henkilöitä kohtaan. Escovedon puoliso epäili minua, vaikka näyttikin alussa yhtä paljon epäilleen Alban herttuan osallisuutta murhaan, koska tämä vihasi don Juania ja kaikkia hänen kannattajiaan.

Tämän johdosta tulikin hovi-alcalde pian minun tutkimaan. Hän sanoi toivovansa, että minä voisin johdattaa hänet salamurhaajan jäljille; mutta hänen käyntinsä varsinainen tarkoitus oli, kuten hänen urkkivasta ja tiukasta kyselytavastaan kävi selville, saada minut paljastamaan itseni. Esiinnyin pelottoman julkeasti. Olin näkevinäni asiassa flanderilaisten valtioitten työtä. Valitin — muistuttaakseni häntä asiasta — että olin silloin sattunut olemaan Madridista poissa.

Hänen jälkeensä tuli toinen korkea virkamies, joka sanoi tulevansa ystävänä minua varoittamaan, koska oli liikkeessä huhuja, jotka mainitsivat minut teon yhteydessä, mutta joka oikeastaan tuli houkutellakseen minut jonkinlaiseen myönnytykseen ja väijymään pettävää kasvojeni ilmettä.

Kestin sen uljaasti, mutta sisällisesti olin järkytetty kirjoittaessani Filipille ja selittäessäni hänelle tarkoin, mitä minulle oli sanottu ja mitä minä puolestani olin vastannut ja mitä katkeria rohtoja olin saanut niellä.

Hän kirjoitti vastaan:

»Mielestäni te vastasitte mainiosti. Koettakaa edelleenkin esiintyä varovasti. Kyllähän he tulevat kertomaan teille paljon asioita, eivät kertoakseen, vaan saadakseen teidät paljastamaan itsenne. Mainitsemanne katkerat rohdot ovat välttämättömiä. Mutta käyttäkää kaikki taitonne ja teeskentelykykynne, jossa olette mestari.»

Me olimme sen jälkeen päivittäin kirjeenvaihdossa, ja minä kerroin hänelle kaikki tekoni; miten pidin kaikki mieheni kotosalla, koska pelkäsin, että heidät vangittaisiin, jos yrittäisivät poistua Madridista, ja miten minun vihdoin onnistui toimittaa heidät yksitellen matkaan asioissa, jotka saattoivat heidät kaiken epäilyksen ulkopuolelle. Juan de Mesa lähti Aragoniaan järjestämään Ebolin ruhtinattaren asioita. Rubio, Insausti ja Enriquez saivat kuninkaan omakätisesti allekirjoittaman lipunkantajan valtakirjan ja määrättiin liittymään armeijaan Italian eri osissa; ensinmainittu lähetettiin Milanoon, toinen Sisiliaan ja viimeksimainittu Napoliin. Bosque palasi Aragoniaan. Niin tulivat kaikki sijoitetuksi Kastilian tuomiopiirin ulkopuolelle, kaikki muut paitsi minä itse ja kuningas, joka kirjoitti minulle lausuen tyytyväisyytensä, kun ketään ei ollut saatu vangituksi.

Mutta huhu pysyi yhä vireillä, ja sen mukaan olin minä, yhdessä Ebolin ruhtinattaren kanssa, pannut toimeen murhan. En ymmärrä, miten hänen nimensä tuli vedetyksi asian yhteyteen. Ehkä se johtui pelkästä ilkeämielisyydestä, koska meillä tiedettiin olevan keskinäisiä suhteita. Hän oli ehkä antanut aihetta tähän syytökseen ryhtymällä kovin itsepintaisesti sitä kieltämään. Hän kuulutti vihoissaan, että häntä syytettiin asiasta, melkeinpä ennenkuin se vielä oikein tapahtuikaan, ja pani yhtä vihaisen vastalauseensa sellaista syytöstä vastaan ja uhkaili niitä, jotka uskalsivat puhua sellaista.

Lopputulos kaikesta tästä oli, että Escovedon perhe kuukautta myöhemmin kyhäsi kuninkaalle anomuskirjan, jossa syyttivät murhasta minua, ja Filip suostui ottamaan puheilleen don Pedro de Escovedon — murhatun pojan — ja lupasi harkita asiaa ja antaa oikeuden käsiin sen, kenen havaitsi oikeaksi syylliseksi, oli se sitten kuka hyvänsä. Hänet saattoivat pahaan pulaan Escovedojen vaatimukset, minun vaarani, hänen velvollisuutensa kuninkaana ja hänen oma osallisuutensa rikoskumppanina tai paremminkin asian alkuunpanijana.

Escovedoja avusti mahtava Vasques, neuvoskunnan sihteeri, Alban puoluelaisia, oman puolueeni salainen vihamies, joka kadehti minun valtaani eikä enää pelännyt ilmaista itseään ja ahdistaa minua, koska nyt uskoi voivansa tuhota minut.

Hän puhui salaperäisesti kuninkaalle asian yhteydessä olevasta naisesta uskaltamatta vielä mainita Annen nimeä, ja kehoitti häntä oikeuden tyydyttämiseksi, koska rumia huhuja oli liikkeessä, määräämään pantavaksi toimeen tutkimuksen totuuden selville saamiseksi.

Filip itse kertoi minulle, mitä oli tapahtunut, ivaten huhujen mielettömyyttä, jotka erehtyivät niin kauas totuudesta, ja kun minä valitin olevani ilkeässä asemassa, koetti hän rauhoittaa minua; erottuamme hän vielä kirjoitti minulle: »Niin kauan kuin minä elän, ei teillä ole mitään pelättävää. Muut saattavat muuttua, mutta en ikinä minä, mikä teidän pitäisi käsittää, koska niin hyvin tunnettu minut.»

Tämä kirje lausui lyhykäisyydessään niiden monien kirjeiden sisällön, mitkä noihin aikoihin saapuivat minulle Madridiin Escurialista, jonne kuningas oli vetäytynyt. Eivätkä nuo kirjeet rauhoittaneet minua vain sisältämillään vakuutteluilla, vaan vieläkin enemmän sen niistä epäsuorasti ilmenevän hyvän uskon kautta, mikä kuninkaalla tuntui minusta olevan. Minulla oli nyt hallussani suuri joukko Escovedon asiaa koskevia kuninkaan kirjeitä, ja niissä hän melkein joka ainoassa paljasti itsensä päämurhamieheksi osoittaen, että minä olin vain velvollisuuteni täyttävä hänen määräystensä toimeenpanija. Mitä olikaan minulla pelättävää, niin kauan kuin minulla oli tuommoiset kirjeet. Ei Filip itsekään uskaltaisi ilmaista minua.

Mutta uusi vaara uhkasi minua nyt − pelkäsin tulevani itse murhatuksi. Ilmassa tuntui olevan uhkaa. Escovedo-suku kannattajineen, joihin kaikki vihamieheni yhtyivät, vieläpä jotkut Eboli-suvun jäsenetkin, joiden mielestä minä olin tahrannut heidän nimensä kunnian, suhteellani Anneen, puhuivat julkisesti kostosta, niin että minun oli pakko aina ulkosalla ollessani pitää ympärilläni asestettua seuralaisjoukkoa.

Vetosin taas Filipiin pyytäen häntä suojelemaan itseäni. Pyysinpä häntä vapauttamaan minut ministerintoimestanikin, jotta siten se surkuteltava kateus, mikä aiheutti vainoamiseni, menettäisi vaikuttimensa. Vihdoin pyysin häntä määräämään minut tutkittavaksi, koska uskoin, että kun ei ollut olemassa mitään todisteita minua vastaan, tuomioistuimet siis julistaisivat minut vapaaksi ja asia siten kerta kaikkiaan joutuisi pois päiväjärjestyksestä.

»Menkää Kastilian kuninkaallisen neuvoston puheenjohtajan puheille», hän sanoi. »Kertokaa hänelle, mitkä syyt johtivat Escovedon kuolemaan ja pyytäkää häntä sitten puhumaan don Pedro de Escovedolle ja Vasquezille; koettakoon hän saada heidät luopumaan asiasta.» Tein työtä käskettyä, ja kun puheenjohtaja, jona oli Patin piispa, oli kuullut kertomukseni, lähetti hän hakemaan kahta päävihollistani.

»Kuulkaa, don Pedro», hän sanoi, »olen tutustunut kuninkaalle lähettämäänne anomuskirjaan, jossa syytätte don Antonio Pereziä isänne murhaajaksi. Ja minulla on kuninkaan nimessä valta vakuuttaa, että murhaaja tulee saamaan oikeudenmukaisen tuomionsa, kuka ikänä hän onkin, arvoon katsomatta. Mutta velvollisuuteni on ensin kehoittaa teitä harkitsemaan, mitä varmuutta teillä on näyttää toteen syytöksenne niin korkeassa asemassa olevaa miestä vastaan. Sillä jos todistuksenne osoittautuisivat riittämättömiksi, niin kääntyisi asia luultavasti itsellenne kohtalokkaaksi, se tietäkää. Ja vihdoin, ennenkuin vastaatte minulle, haluan vielä lisätä, sielunhoitajan kunniasanalla, että Antonio Perez on yhtä viaton kuin itsekin olen.»

Se olikin totuus — ehdoton totuus, mikäli kuningas ja piispa asiaa tunsivat — sillä olinhan vain herrani tahdon välikappale.

Don Pedro näytti hämmästyvän, melkeinpä kauhistuvan. Hän näytti mieheltä, joka yht'äkkiä huomaa hairahtuneensa yrittäessään astua kuilun yli, missä tuho häntä vaanii. Ehkä hän viimeinkin käsitti, että kaikki hänen rajut syytöksensä perustuivat pelkkiin epäilyihin, joita ei voitu todistaa.

»Herra piispa», hän sopersi, »koska niin sanotte, niin vakuutan kunniasanallani sekä omasta että perheeni puolesta, ettemme enää tule sanallakaan syyttämään don Antoniota tästä kuolemasta.»

Piispa kääntyi sitten Vasquezin puoleen rypistäen kulmiaan halveksivasti.

»Mitä teihin tulee, sir, niin olette nyt kuullut miten asia on — vaikk'ei se oikeastaan ollut teidän korvillenne tarkoitettu, sillä eihän asia kuulu teille virkanne puolesta, eikä teillä ole kuollutta kohtaan minkäänlaisia velvollisuuksia, niinkuin don Pedrolla, jonka vuoksi hänelle voidaan antaa anteeksi hänen malttamattomuutensa ahdistaa Escovedon surmaajia. Teidän kiihkeä huolehtimisenne tästä asiasta saattaa teidät epäilyksenalaiseksi, ja sitä vielä lisää se seikka, että te olette pappi. Kehoitan teitä luopumaan asiasta, sillä sen oikeasta laadusta teillä ei ole kaukaisintakaan aavistusta.»

Mutta kateus on voimakas kiihoitin, se on jäytävä, vastustamaton himo, joka kaivaa viisautta ja on kuuro kaikille järkeville neuvoille. Vasquez ei kyennyt luopumaan asiasta. Ilkeyden ja kateuden pirun kahlehtimana hänellä ei ollut halua pysähtyä ennenkuin oli tuhonnut joko itsensä tai minut.

Koska Escovedon varsinainen perhe nyt erottautui asiasta, etsi Vasquez käsiinsä murhatun kaukaisempia sukulaisia ja kiihoitti heitä niin kauan, että he vuorostaan lähtivät hovia saastuttamaan, eivät ainoastaan minuun kohdistetuilla syytöksillä, vaan myöskin syytöksillä, jotka nyt julkisesti liittivät Ebolin ruhtinattaren nimen minun nimeeni.

Meidät ahdistettiin aivan epätoivon partaalle, ja silloin Anne kirjoitti Filipille. Se oli mieletön teko. Hän puolusti itseään liian kiihkeästi. Hän pyysi kuningasta suojelemaan häntä Vasquezilta ja tämän ilkeiltä huhuilta, asettamaan varoittavaksi esimerkiksi tuollaiset miehet, jotka uhkarohkeudessa ja kunnioittamattomuksessa menivät näin pitkälle, ja rankaisemaan tuota maurilaiskoiraa, Vasquezia — hänen suonissaan virtasi todellakin maurilaista verta — hänen ansioidensa mukaisesti.

Uskon, että perikatomme aiheutui tuosta kirjeestä. Filip noudatti minut Escurialiin. Hän halusi tarkempia tietoja noista syytöksistä. Minä kerroin, mutta kielsin samalla niiden todenperäisyyden. Sitten hän vaati ruhtinattaren todistamaan väitteensä Vasquezia vastaan eikä Annen ollutkaan vaikea tyydyttää häntä. Filip tuntui uskovan meidän vakuuttelujamme, että kaikki syytökset olivat perättömiä. Kuitenkaan hän ei ryhtynyt Vasquezia rankaisemaan. Mutta tiesinhän toisekseen, että hän oli luonnostaan kuhnustelija. »Aika olen minä», hän saattoi vastata, kun häntä ahdistelin kiirehtimään.

Olimme senjälkeen, minä ja Vasquez, sotakannalla keskenämme neuvostossa. Escurialissa ollessani asia kehittyi huippuunsa. Olin lähettänyt palvelijani Vasquezin luo pyytämään, että hän toimittaisi eräitä virallisia asiakirjoja kuninkaalle. Hän toi ne, mutta liitti mukaan hirveän syytöskirjelmän, joka oli täynnään herjauksia ja häväistyksiä, muun muassa viittauksia siihen, etten ollut puhdasrotuinen eli jalosyntyinen.

Kiihtyneenä, melkeinpä aivan suuttumuksesta suunniltani ja vihasta väristen, lähdin Filipin puheille.

»Katsokaa, sire, mitä tuo maurilaisroisto minulle kirjoittaa. Tämähän on jo hävyttömyyden huippu. Joko kostatte minun puolestani nuo herjaukset tai sallitte minun itse kostaa puolestani.»

Hän tuntui käsittävän suuttumukseni, antoi minulle luvan itse kostaa miehelle, mutta pyysi minua ensin odottamaan vähän aikaa, kunnes eräät Vasquezin kokeneissa käsissä olevat asiat tulisivat suoritetuiksi. Mutta viikot venyivat kuukausiksi, eikä mitään tapahtunut. Oli jo huhtikuu vuonna '79, vuosi murhan jälkeen, ja minä olin käynyt niin rauhattomaksi ja hermostuneeksi minua uhkaavien vaarojen vuoksi, etten enää uskaltanut käydä Annea tapaamassa. Ja silloin Filipin rippi-isä, Frey Diego de Chaves, tuli eräänä päivänä luokseni kuninkaan nimessä pyytämään, että minä sopisin Vasquezin kanssa.

»Sillä ehdolla, että hän peruuttaa väitteensä», vastasin. Ja Chaves lähti vihamieheni luo. Mitä siellä lienee tapahtunut, mitä Vasquez hänelle lienee puhunut, mitä hän lienee lisännyt minun ja Annen suhteita koskeviin huhuihin, sitä en tiedä. Mutta tiedän, että siitä lähtien oli kuninkaan käytös minua kohtaan toinen, hänen minulle kirjoittamiensa kirjeiden sävy oli toinen, ja kun tämä asiantila yhä jatkui, kirjoitin vihdoin hänelle vapauttaen hänet lupauksestaan hankkia minulle hyvitystä Vasquezia vastaan, vakuuttaen hänelle, että koska hän itse saattoi antaa anteeksi meihin kohdistuvat loukkaukset, niin minä kyllä omasta kohdastani saattaisin helposti tehdä samoin, ja lopuksi pyysin, että hän antaisi minulle luvan luopua virastani ja vetäytyä yksityiselämään.

Anne oli minua tähän kehoittanut. Hän oli lähettänyt minua hakemaan ja vesissä silmin rukoillut minua sopimaan Vasquezin kanssa, koska kerran kuningas sitä toivoi, eikä asian näin ollen sopinut yrittää hänen toivomuksiaan vastustaa. Jäin hänen luokseen muutamiksi tunneiksi ja lohduttelin häntä, sillä hän oli aivan epätoivon partaalla tuntiessaan varmasti, että olimme molemmat tuhon omia, ja aivan lohduton uskoessaan itsensä syypääksi kaikkeen.

Ehkäpä minua pidettiin silmällä tarkemmin kuin itse aavistinkaan. Ehkä ympäröivät meitä vakoilijat, joita mustasukkainen Filip oli asettanut, haluten saada joko vahvistusta tai peruutusta niille huhuille, joita hänelle oli kerrottu ja jotka jäytivät hänen sydänjuuriaan.

Lähdin Annen luota vähintäkään aavistamatta, etten enää milloinkaan tässä elämässä tulisi häntä näkemään. Samana iltana hovi-alcalde vangitsi minut kuninkaan käskystä. Syyksi ilmoitettiin muka se, että olin kieltäytynyt sopimasta Vasquezin kanssa, vieläpä hetkenä, jolloin kirjeeni, missä ilmoitin itseni valmiiksi siihen suostumaan, jo oli kuninkaan hallussa; sillä, minun sitä tietämättä, kuningas oli Madridissa. Hän oli nähtävästi tullut sinne ollakseen läsnä eräässä toisessa vangitsemisessa, mikä samana iltana toimitettiin. Santa Maria Mayorin kirkon ovelta hän katseli, kun hänen alguazilinsa tunkeutuivat Ebolin ruhtinattaren taloon, toivat hänet ulos, sijoittivat hänet odottaviin ajoneuvoihin ja lähtivät kuljettamaan häntä Pinton linnoitukseen, mikä vankeus myöhemmin vaihdettiin karkoitukseksi Pastranaan, missä hän oli kuolemaansa saakka.

Ruhtinasta vastaan rikkominen näyttää olevan pahempi kuin rikkominen itse Jumalaa vastaan. Sillä Jumala armahtaa, mutta ruhtinaat, joiden turhamaisuutta ja ylpeyttä on loukattu, eivät tunne armahdusta.

* * * * *

Alcaldet pitivät minua vangittuna neljä kuukautta, ilman että minua mistään syytettiin. Sitten minut, koska terveyteni kovin kärsi yksinäisyydestä ja epävarmuuden aiheuttamasta murheesta, siirrettiin omaan kotiini, missä minua ankarasti vartioitiin seuraavat kahdeksan kuukautta. Ystäväni saivat turhaan rukoilla kuningasta joko vapauttamaan minut tai saattamaan minut oikeuden tutkittavaksi. Hän selitti heille, että asia oli aivan eriluonteinen kuin mitä he kuvittelivat, ja väisti siten kaikki vaatimukset.

Kesällä 1580 Filip matkusti Lissaboniin ottaakseen muodollisesti haltuunsa Portugalin kruunun, jonka hän oli perinyt. Lähetin vaimoni hänen luokseen koettamaan saada sovintoa aikaan. Mutta Filip ei suostunut ottamaan häntä puheilleen, ja niinpä minä jäin jatkamaan hänen kostonhimoisen hitautensa uhrina oloa. Vuotta myöhemmin, annettuani muodollisen lupauksen, että luovuin kaikesta vihamielisyydestä Vasquezia kohtaan ja etten milloinkaan yrittäisi häntä mitenkään vahingoittaa, minulle myönnettiin jonkinverran vapautta. Sain kulkea ulkona ja ottaa vastaan vieraita, mutta itse en saanut käydä kenenkään luona.

Mutta seurasi taas keskeytys. Vasquez oli nyt mahtava mies, sillä minun puolueeni oli kukistunut samalla kuin minä itsekin, ja hänen puoluelaisensa olivat sijoittuneet kuninkaalliseen neuvostoon. Hänen toimestaan vihdoin, vuonna 1584, minut vietiin oikeuteen vastaamaan syytökseen lahjusten ottamisesta ja toisen omaisuuden anastamisesta. Tiesin, että vihamieheni tällävälin olivat saaneet käsiinsä Enriquezin ja että hän oli valmis todistamaan jutussa, että hän ei salannut osallisuuttaan Escovedon kuolemaan ja että Escovedot vaativat kuningasta asettamaan minut syytteeseen murhasta. Mutta siitä huolimatta minua syytettiin vain noista mainitsemistani toisista rikkomuksista.

Väitettiin, että minä olin elänyt upeammin kuin ainoakaan muu ylimys Espanjassa, että kun matkustin ulkomaille, minulla oli mukanani aivan ruhtinaallinen seurue, että olin ottanut vastaan lahjuksia ulkolaisilta ruhtinailta, luvaten valvoa heidän etujaan Espanjassa.

Minut tuomittiin kahden vuoden vankeuteen eräässä linnoituksessa ja olemaan senjälkeen kymmenen vuotta maastakarkoitettuna, ja yhdeksän päivän kuluessa minun oli maksettava noin kahdenkymmenen miljoonan maravedin korvaussumma [Vastaa liki kahta miljoonaa nykyistä Suomenmarkkaa, mutta ostoarvolleen liki 20 000 000 Smk.] — niin paljon minun väitettiin anastaneen — sekä lisäksi muutamia jalokiviä ja varuksia, mitkä olin saanut Ebolin ruhtinattarelta ja jotka minut määrättiin luovuttamaan ruhtinaan perillisille.

Talossani toimitettiin kotietsintä ja paperini tutkittiin. Tiesin hyvin, mitä he hakivat. Sillä ne kirjeet, joita Filip ja minä olimme Escovedon kuoleman aikaan keskenämme vaihtaneet, varmaankin nyt häiritsivät kuninkaan mielenrauhaa. Olin ryhtynyt tarpeellisiin varokeinoihin kohta kun huomasin kasaantuvien pilvien ennustavan tätä sään muutosta. Olin tallettanut nämä paperit kahteen raudoitettuun lippaaseen, mitkä piilotettiin vastaisen varalle, jolloin ehkä tarvitsisin niitä pääni päästimiksi. Ja koska hän ei löytänyt mitä haki — todistuksia omasta osallisuudestaan rikokseen ja nykyisestä kaksinaamaisuudestaan — niin ei Filip uskaltanut laskea irti koiria, jotka Escovedon murhan tähden olisivat karanneet kurkkuuni. Siksipä hän käski syyttää minua vain lahjusten ottamisesta.

Minut kuljetettiin Turrueganon linnoitukseen ja siellä tultiin minulta vaatimaan niitä papereita, joita alcaldet eivät olleet onnistuneet kotoani löytämään. Saatoin kuvailla mielessäni Filipin rauhattomuuden hänen lähettäessään luokseni nuo miehet. Kieltäytyessäni niitä luovuttamasta minä melkein nauroin. Nämä paperit olivat minun suojakilpeni pahempia seikkoja vastaan kuin mitä tähän asti oli tapahtunut. Jos minua liiaksi ahdistettaisiin, saattaisin vielä nytkin niiden avulla ehkä katkoa kahleeni. Ihmettelen välistä itsekseni, miksi en tuohon keinoon ryhtynyt. Vaikka oikeastaan asia ei ollut niinkään ihmeteltävä. Melkeinpä poikavuosistani asti oli Filip-kuningas ollut herrani. Uskollisuus häntä kohtaan oli käynyt melkein toiseksi luonnokseni. Vilpittömästi ja arvelematta olin palvellut häntä, ja minusta oli aivan luonnotonta pettää häntä muuten kuin äärimmäisessä hädässä. Luulen, ettei hän milloinkaan aavistanut uskollisuuteni syvyyttä tai laajuutta.

Kieltäytymiseni saattoi koirankuonolaiset uhkaamaan vaimoani hirvittävillä asioilla, jollei hän suostuisi heille luovuttamaan kätkemiäni papereita. Häntä ja lapsiamme uhattiin elinkautisella vesi- ja leipävankeudella, jos hän yhä kieltäytyisi niitä antamasta. Mutta hän kesti kaikki uhkaukset ja pysyi lujana myöskin Filipin rippi-isän, Frey Diegon, samassa tarkoituksessa tapahtunutta liukaskielistä ahdistelua vastaan. Viimein minulle ilmoitettiin, että sekä vaimoni että oman jäykkäniskaisuuteni tähden hänet sekä lapsemme olivat teljetyt vankilaan, missä saisivat virua, kunnes niinä näkisin parhaaksi alistua kuninkaan tahtoon.

On ovela muoto henkistä kidutusta antaa ihmisen ajatella niiden, jotka ovat hänelle rakkaat, olevan pakotetut kärsimään hänen tähtensä.

Minä riehuin ja raivosin sille upseerille, joka minulle tämän katalan uutisen kertoi. Annoin voimattoman vihani puhjeta jumalattomiksi herjaussanoiksi, joita myöhemmin käytettiin minua vastaan. Upseeri oli ovelan myötätuntoinen.

»Ymmärrän surunne, don Antonio», hän sanoi. »Uskokaa minua, tunnen niin suurta myötätuntoa teitä kohtaan, että kehoitan teitä tekemään lopun noiden viattomien, rakkaiden omaistenne vankeudesta, jotka kärsivät tähtenne.»

»Ja sitenkö lopettamaan itseni?» kysyin kiivaasti.

»Jos oikein harkitsette asiaa, niin ehkä käsitätte, että sekin on velvollisuutenne näissä oloissa.»

Tarkastin hänen teeskentelevää naamaansa, ja vähällä piti, etten iskenyt häntä vasten kuonoa. Sitten hillitsin luontoni ja taltutin tahtoni.

»Hyvä on», sanoin. »Paperit tullaan luovuttamaan. Tuokaa taloudenhoitajani, Diego Martinez, tänne luokseni, niin minä käsken hänen toimittaa, lippaat, missä paperit ovat, vaimolleni, jotta hän vuorostaan voi luovuttaa ne kuninkaalle.»

Hän poistui hyvin tyytyväisenä. Varmaankin hän luki sen itselleen erinomaiseksi ansioksi. Kolmen päivän kuluttua — niin kiire heillä oli — uskollinen taloudenhoitajani seisoi edessäni vankilassani Turrueganossa.

Ymmärrätte, mikä kauhea sieluntuska minut valtasi annettuani suostumukseni, kun tiesin, että paperit luovuttamalla luovutin oman henkeni, että ilman niitä minulla ei olisi mitään puolustusmahdollisuutta. Mutta niinä kolmena päivänä, jotka kuluivat, olin miettinyt asiaa, enkä suinkaan turhaan.

Kun Martinez lähti luotani, oli hänellä tarkat toimintaohjeet, joista oli seurauksena, että nuo raudoitetut lippaat, lukittuina ja sinetöityinä, avaimineen luovutettiin kuninkaan rippi-isälle. Martinezilta kysyttiin, mitä ne sisälsivät.

»En tiedä», hän vastasi. »Minun vain käskettiin ne antaa.»

Käsitän, mikä huojennus oli kuninkaalle, kun hän uskoi näin tehneensä minut vaarattomaksi, kun hän uskoi, että tulipa mitä tahansa, minä en enää kykenisi itseäni puolustamaan enkä viattomaksi todistamaan. Lähimmät seuraukset minua aivan hämmästyttivät. Oltiin lopulla vuotta '85, ja terveyteni kärsi tästä vankina olosta ja sen kieltäymyksistä. Ja nyt tätä vankeuttani lievennettiin. Onnistuipa vaimoni Juanan vielä hankkia lupa, että minut saatiin viedä kotiin Madridiin, ja siellä sain neljäntoista kuukauden ajan elää melko vapaasti, vastaanottaa vanhoja ystäviäni, niiden joukossa useita hovin jäseniä.

Kuvittelin ensin, että kuningas nyt, tehtyään minut vaarattomaksi, halveksisi minua, eikä ryhtyisi enää mihinkään. Mutta pian huomasin siinä suhteessa pettyneeni. Aluksi vangittiin Martinez ja syytettiin häntä osallisuudesta Escovedon murhaan. Ja sitten minut eräänä päivänä aivan aavistamattani vangittiin ja vietiin joksikin aikaa Pinton linnoitukseen. Sieltä minut kuljetettiin takaisin tiukkaan vankeuteen Madridiin, jossa vasta sain kuulla, mitä oli tapahtunut.

Filip-kuningas oli edellisenä yönä matkustanut Aragoniaan cortesia johtamaan, ja Vasquez, joka oli ollut hänen matkassaan, oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen kuulustellakseen lipunkantajaa Enriquezia, joka sillä välin oli ilmoittautunut osalliseksi Escovedon murhaan. Enriquez tunnusti kaikki — antoi ilmi muut, kun hänelle itselleen luvattiin täydellinen anteeksianto — ja syytti Mesaa, Rubiota ja taloudenhoitajaani Martinezia osallisuudesta murhaan ja ilmoitti Martinezin salahyökkäyksen johtajaksi. Muut kaksi, Insausti ja Bosque olivat jo kuolleet.

Vasquez yritti oitis vangita elossa olevat. Mutta Mesa oli pelastautunut Aragoniaan, ja Rubio oli hänen kanssaan. Oli siis jäljellä vain Martinez, ja hänet he ottivat kiinni ja tutkivat. Hän pysyi yhtä kylmäverisenä ja hillittynä kuin oli minulle uskollinen. Heidän uhkauksensa eivät häneen pystyneet. Hän väitti, että koko juttu oli valhetta, joka oli kerrottu kostonhalusta, että minä olin ollut Escovedon paras ystävä, että hänen kuolemansa oli syvästi vaikuttanut minuun ja ettei yksikään ihminen olisi saattanut tehdä enempää hänen todellisten murhaajiensa etsimiseksi. Häntä kuulusteltiin yhdessä Enriquezin kanssa, eikä tämä ristikuulustelu häntä vähintäkään hämmentänyt. Hän puhutteli tuota petturia halveksien valapatoksi, lahjotuksi todistajaksi, uskottomaksi palvelijaksi, mieheksi, joka, kuten hän osoitti, oli kauttaaltaan rikollinen roisto, pahemmasta puhumatta, ja joka nähtävästi oli rahalla ostettu entistä isäntäänsä syyttämään.

Martinezin järkähtämättömyys oli täten saattanut asian umpisolaan. Kun toisaalta henkilö, jota tuomareille kuvailtiin kelvottomaksi konnaksi, vakuutti syytöksen todeksi, ja toisaalta sen kielsi mies, jota vastaan kellään ei ollut mitään sanottavaa, niin oli tuomioistuimen mahdoton tehdä päätöstään asiassa. Oli löydettävä ainakin toinen todistaja. Ja Vasquez käytti valtaansa, taitoaan ja kavaluuttaan houkutellakseen Rubion pois Aragoniasta Kastilian tuomioistuimen kynsiin. Mutta hänen ponnistuksensa olivat turhat, sillä olin keksinyt salaisen keinon, millä sain neuvotuksi minulle uskollisen Mesan pidättämään hänet siellä.

Tällä epämääräisellä kannalla asia oli kuukausia, ja minun vankinaoloani jatkui. Kirjoitin Filipille rukoillen armoa, valittaen hänelle Vasquezin lainvastaista asian viivyttämistä, mikä uhkasi jatkua loputtomiin, ja pyytäen, että hänen majesteettinsa määräisi asian saatettavaksi päätökseen. Tämä tapahtui elokuussa '89. Huomatkaa, miten aika oli kulunut. Tästä vetoomuksestani ei ollut muuta seurausta, kuin että ensinnäkin vankeuttani kovennettiin ja sitten saapui Vasquez kuulustelemaan ja tutkimaan minua Enriquezin todistuksen johdosta. Voitte arvatakin, että hänen yrityksensä houkutella minua paljastamaan itseni oli turhaa vaivaa. Vihamieheni poistui nolona lähtien kuulustelemaan vaimoani, mutta yhtä huonolla menestyksellä.

Siitä huolimatta Vasquez ajoi kannettaan minua ja Martinezia vastaan antaen meille kymmenen päivää aikaa vastauksen laatimiseen. Heti sen jälkeen don Pedro de Escovedo nosti muodollisen kanteen meitä vastaan ja minut kytkettiin rautoihin.

Yhden ainoan ilkeämielisen todistajan väitteiden kumoamiseksi minä hankin kuusi hyvämaineista todistajaa, niiden joukossa Aragonian Neuvoston sihteerin. Nämä todistivat puolestani, että minä Escovedon kuoleman aikana olin ollut Alcalassa, että olin aina ollut Escovedon ystävä, että minä olin hyvä kristitty, jolle moinen teko oli mahdottomuus, ja että Enriquez oli kehno mies, jonka sana oli arvoton, väärä todistaja, joka toimi kostonhimosta.

Niinpä, tuomarieni nurjamielisyydestä ja vainoojieni vihasta huolimatta ei minua näiden todistusten perusteella voitu lain mukaan langettaa rangaistukseen. Olisi kyllä ollut olemassa asiakirjoja, jotka osoittivat osuuteni rikokseen; mutta kuningas ei uskaltanut esittää ainoaakaan niistä, koska ne samalla olisivat ilmaisseet, että minä olin ollut vain hänen välikappaleenaan. Ja vaikka olikin selvä, että kuningas jo toivoi kuolemaani, oli hänen pakko voimattomana ja kärsivällisesti vain istua odottamassa, aivan kuin olisi hän ollut jättimäinen, ilkeä hämähäkki, jonka verkkoon minä itsepintaisesti kieltäydyin menemästä.

Aloin taas toivoa. Kun tuomioistuin vihdoin ilmoitti lykkäävänsä tuomion julistamisen, kunnes löydettäisiin uusia todistuksia, niin kuului joka taholta närkästyksen huudahduksia. Tämä oli hirmuvaltaista vallan väärinkäyttöä, sanottiin; ja minä yhdyin näihin vaatien tuomion julistamista ja että minulle palautettaisiin vapauteni huomauttaen, että olin jo vuosikausia virunut vankeudessa, ilman että minua oli havaittu mihinkään syylliseksi paitsi lahjusten ottamiseen, mikä asia jo oli selvä.

Silloin kuningas vihdoin ryhtyi pirullisiin, salakähmäisiin keinoihinsa. Pian lähetti luokseni vankilaan rippi-isänsä. Munkki puhutteli minua lempeästi ja ystävällisesti.

»Poloinen ystäväni», hän sanoi, »miksi suotta aikojanne niin paljon kärsitte, vaikka yhdellä sanalla voitte vapauttaa itsenne? Tunnustakaa tekonne ilman pelkoa, koska samalla saatatte ilmaista pätevän valtiollisen syyn, mikä osoittaa teidät syyttömäksi.»

Loukku oli liian ilmeinen. Jos sellaisilla perusteluilla tunnustaisin, niin minua vaadittaisiin todistamaan väitteeni; ja tällä välin oli asian todistamiseen tarvittavat asiapaperit kiristetty minulta ja siirretty kuninkaan huostaan. Seurauksena olisi, että joutuisin kokonaan tuhon omaksi, kun murhan tunnustuksen lisäksi vielä petollisesti ja katalasti syyttäisin kuninkaani kunniaa.

Mutta en virkkanut mitään kaikesta tästä. Vastasin kavaluuteen kavaluudella.

»Olenhan minä, Jumala paratkoon, tuntenut kiusausta», vastasin vain. »Mutta Luojan kiitos, olen myös ymmärtänyt tässäkin kurjuudessani vastustaa kiusausta ja olla lankeamatta sellaiseen uskottomuuteen. En saata unohtaa, veli Diego, että kuningas eräässä minulle lähettämässään kirjeessä lausuu: 'Älkää olko huolissanne, vaikka vihamiehenne ryhtyisivät mihin hyvänsä teitä vastaan. Minä en teitä hylkää, ja olkaa varma, ettei heidän kiihkoilunsa tule pääsemään voitolle. Mutta ymmärrättehän, ettei saa tulla tunnetuksi, että murha suoritettiin minun käskystäni'.»

»Mutta entäpä, jos kuningas peruuttaa tämän kieltonsa?» kysyi munkki.

»Jos hänen majesteettinsa hyvyydessään ja jalomielisyydessään lähettää minulle omakätisen kirjoituksen, missä hän lausuu: 'Saatte tunnustaa, että minun nimenomaisesta määräyksestäni toimititte Escovedon murhatuksi', silloin ilomielin katson itseni vapautetuksi siitä vaikenemisesta, johon hänen palveluksessaan oleminen minut velvoittaa.»

Hän silmäsi minua tiukasti. Ehkä hän arvasi, että minä älysin heidän liian läpikuultavan juonensa tuhota minut ja että vastaukseni tavallaan ilkkui hänen yritykselleen.

Hän poistui, eikä muutamaan päivään kuulunut mitään. Sitten tiukennettiin vankeuttani vieläkin ankarammaksi. Minun ei sallittu seurustella kenenkään kanssa, ja minua vartioivaa alguazilia oli kuoleman uhalla kielletty puhuttelemasta minua.

Tammikuussa tuli Vasquez puheilleni tuoden minulle kirjeen kuninkaalta, ei tosin minulle osoitettua eikä minun ehdottamaani sanamuotoon laadittua, vaan Vasquezille itselleen kirjoitetun ja näin kuuluvan:

Sanokaa Antonio Perezille minun nimessäni, ja jos on välttämätöntä, näyttäkää hänelle tämä kirje, että hänelle kyllä on tunnettua, että minä tiedän käskeneeni hänen toimittaa Escovedo surmatuksi ja että hän myöskin tuntee syyt, joiden vuoksi hän sanoi tämän olevan välttämätöntä; ja koska omantuntoni rauhan vuoksi minun on tärkeä tietää, olivatko mainitut syyt riittäviä, niin minä käsken hänen luetella ne mahdollisimman seikkaperäisesti ja näyttää toteen silloiset väitteensä, jotka asiat tekin tunnette, koska olen niistä teille tarkkaan kertonut. Kun olen saanut hänen vastauksensa ja selityksensä, niin määrään ryhdyttäväksi asianvaatimiin toimenpiteisiin.

Minä, Kuningas.

Huomaatte siis, miten kierosti hän esitti asian. Minä muka olin kehoittanut surmaamaan Escovedon; minä olin esittänyt syitä, jotka hän sanoihini luottaen oli harkinnut riittäviksi; ja näillä perusteilla hän oli suostunut antamaan määräyksensä. Tämä kaikki minun olisi ollut tunnustettava ja todistettava, vieläpä todistettava, että esittämäni syyt olivat täysipainoisia tai muussa tapauksessa olisin tuhoutuva. Sehän oli selvä. Ja tämä halpamielinen kuningas piti suljettuina ne kaksi lipasta, joiden sisältämät paperit olisivat todistaneet vääräksi tämän hänen kirjoituksensa, todistaneet, että minä yhä uudestaan yritin suojella Escovedoa siltä kuolemalta, jota hänen kuninkaansa hänelle suunnitteli.

Katsoin vihollistani silmiin hymyillen ivallisesti.

»Mikä uusi loukku tämä taas on?» minä kysyin. »Filip, kuningas ei ole voinut tätä kirjoittaa.»

»Teidän kai luulisi tuntevan hänen käsialansa. Katsokaa tarkemmin», hän sanoi äreästi.

»Minä kyllä tunnen hänen käsialansa — paremmin kuin kukaan muu. Mutta tunnenpa minä myös jonkinverran hänen luonnettaankin. Ja minä tiedän, ettei hän ole luonteeltaan mikään valapattoinen valehtelija, jollainen on nämä rivit kirjoittanut.»

Eipä ruhtinaasta olisi enää uskaltanutkaan sen suoremmin ajatustaan lausua.

»Ja muuten», minä sanoin, »en siitä mitään käsitä. En tiedä mitään Escovedon kuolemasta. Siihen, mitä jo olen julkisessa oikeudenistunnossa lausunut, ei minulla ole mitään muuta lisättävää, kuin vastalauseeni teidänkaltaistanne kiihkeän vihamielistä tuomaria vastaan.»

Kuusi kertaa Vasquez seuraavan kuun kuluessa tuli luokseni mukanaan kirjuri, kiristämään minulta tunnustusta. Huomattuaan vihdoinkin, etteivät millään suostutteluilla saaneet minua taipumaan, he ryhtyivät toisiin toimenpiteisiin.

»Te pakotatte meidät käyttämään kidutusta saadaksemme teidät puheliaammaksi!» murahti Vasquez suuttuneena minun itsepintaisuudestani.

Nauroin sellaiselle uhkaukselle. Olin espanjalainen aatelismies, joka syntyperänsä nojalla oli kidutuksesta vapaa. Eivät he uskaltaisi lakia rikkoa. Mutta he uskalsivat. Ei ollut olemassa lakia, ei inhimillistä eikä jumalallista, jota ei kuningas olisi ollut valmis rikkomaan, kun hän halusi kostaa miehelle, joka oli rakastanut samaa naista kuin hänkin.

Alastomana minut luovutettiin kidutusviranomaisten käsiin, ja minut alistettiin köysikidutukseen. Minua varoitettiin, että jos menettäisin henkeni tai jokin jäsenistäni kävisi käyttökelvottomaksi, niin olisi se pelkästään oma syyni. Huomautin heille syntyperästäni ja terveydentilastani, joiden syiden vuoksi ei yleensä ollut lupa kidutusta käyttää, muistuttaen heille vielä siitä, että jo yksitoista vuotta oli minua vainottu ja pidetty vangittuna, niin että kaikki tarmoni oli lopussa.

Vielä viimeisen kerran minua kehoitettiin vastaamaan niinkuin kuningas halusi. Ja silloin, kun yhä kieltäydyin, kutsuttiin kiduttaja. Hän asetti käsivarteni ristiin rinnalle, sitoi ne lujasti, pisti pitkän kapulan nuoran alle ja tarttuen kumpaankin päähän kiersi ensimmäisen kerran.

Minä huusin. En voinut kestää tuskaa ääntä päästämättä, heikko kun olin. Mutta koska henkisesti olin tarmokkaampi kuin ruumiillisesti, niin kieltäydyin yhä vastaamasta. Eivätkä he sittenkään saaneet minua masennetuksi ennenkuin olivat kiertäneet kapulaa kahdeksan kierrosta, niin että nuora pusertui lihasteni läpi ja murskasi luut toisesta käsivarrestani, niin ettei siitä sen jälkeen ole ollut paljoakaan apua. Enempää en kestänyt.

»Jumalan nimessä, päästäkää minut irti!» voihkin minä. »Sanon, mitä ikinä haluatte.»

Kun minut oli laskettu irti, niin puolipyörtyneenä, yltäni verisenä ja tuskissani vääntelehtien tunnustin, että minä valtiollisista syistä olin kuninkaan käskystä aiheuttanut Escovedon kuoleman. Kirjuri riensi kirjoittamaan sanani muistiin, ja kun olin lopettanut, vaadittiin minua todistamaan oikeiksi ne valtiolliset syyt, mitkä olin esittänyt.

Voi, siinä suhteessa en ollut milloinkaan ollut liian toivorikas, kuten jo olen teille kertonut. En ollenkaan tätä vaatimusta hämmästynyt. Odotin sitä tietäen, että tämän vastaukseni perusteella minut tultaisiin tuomitsemaan. Mutta kuitenkin kaikitenkin minä vastasin:

»Paperini ovat otetut minulta, enkä minä ilman niitä pysty mitään todistamaan. Ne jos saisin, olisi minulla todistuksia liikenemäänkin.»

He poistuivat silloin. Aamulla, kuten sittemmin kuulin, luettiin tunnustukseni uskolliselle Martinezilleni, ja kun tämä mies-parka, joka siihen asti kaikista yrityksistä huolimatta oli jäykästi pysynyt kiellossaan, näki sen nyt hyödyttömäksi, niin hän heidän vaatimuksestaan myönsi Enriquezin syytöksen oikeaksi.

Minä tietenkin sairastuin ankaraan kuumeeseen ja pyynnöstäni sallittiin oman lääkärini tulla vankilaan minua katsomaan. Hän ilmoitti, että tilani oli erittäin vakava ja että minä nähtävästi kuolisin, jos minut jätettäisiin ilman apua. Tämän johdosta ja ottaen huomioon heikon tilani ja käsieni käyttökelvottomuuden — toinenhan oli poikki — sallittiin ensin palveluspoikani, sitten muiden palvelijain ja vihdoin vaimoni tulla minua hoitamaan.

Tämä tapahtui helmikuun lopulla. Huhtikuun puoliväliin mennessä haavani olivat parantuneet ja jäseneni taas tulleet käyttökelpoisiksi, jos kohta toinen käteni onkin jäänyt puolirammaksi loppuiäkseni, ja yleisvointini oli parantunut melkoisesti. Mutta kaiken tämän salasin, niin ettei viranomaisilla ollut asiasta aavistustakaan. Makasin vain yhä vuoteessani aivan kuin olisin ollut lopen riutunut, niin että siinä nopeasti voimistuessani vartijani luulivat minun jatkuvasti heikkenevän ja pian kuolevan.

Ainoa toivoni oli nimittäin pakeneminen ja siihen minä näin ovelasti valmistauduin. Kunhan vain pääsisin Kastilian rajojen ulkopuolelle, niin pystyisin kyllä taistelemaan Filipin kanssa, ja hän saisi silloin nähdä, etten ollut niin voimaton ja vaaraton kuin hän luuli. Mutta nyt riennän tapausten edelle.

Vihdoin eräänä iltana, huhtikuun 20:ntenä, johon mennessä kaikki asiat oli saatu kuntoon ja Gil de Mesa hevosineen odotti minua vankilan ulkopuolella — rakas vaimoni oli järjestänyt kaiken — minä yritin. Näennäinen heikko tilani oli tietenkin saanut vartijani huolettomiksi. Kukapa avutonta, kuolevaa miestä huolisi vartioida? Pimeän tultua minä puin omien vaatteiden! päälle vaimoni hameen ja huppuviitan ja astelin näin verhottuna pois kopperostani vartijain ohi ja vankilasta ulos kenenkään minua pidättämättä. Löysin Gil de Mesan, riisuin naisenvaatteet ja niin lähdin hänen seurassaan tuolle viisitoistapenikulmaiselle matkalle Aragoniaan.

Saavuimme turvallisesti Saragossaan, ja siellä ensi töikseni jätin asiani Aragonian suur-tuomioin haltuun antautuen sen tutkittavaksi Escovedon murha johdosta, josta minua syytettiin.

Katala Filip varmaankin kauhistui saadessaan sen tietää. Hän oli varmaankin perin hämmästynyt, sillä tie lenkin hän saattoi jonkinverran aavistaa sitä asianlaitaa että koska minä kaikista vastaani kasaantuneista todisteista, muun muassa kidutuksen pakottamasta omasta tunnustuksestanikin huolimatta uskalsin julkisesti vaatia asiani tutkimista, niin minulla varmaankin oli aavistamattomat todistuskappaleet totuuden esittämiseksi − mikä totuus tulisi saattamaan hänen oman nimensä löyhkäämään ihmisten sieraimissa. Ja niinpä minulla olikin. Oletteko ehkä otaksunut, että Antonio Perez, joka kaiken ikänsä oli tutkinut monikoukeroisen valtioviisauden maanalaisia työskentelytapoja, oli niin helposti suostunut joutumaan heidän pauloihinsa? Oletteko kuvitellut, että minä lähettäessäni hakemaan Diego Martinezia Turrueganoon ja käskiessäni hänen luovuttamaan ne kaksi asiakirjaopasta, en olisi ensin huolellisesti neuvonut häntä valitsemaan muutamia käyttökelpoisia papereita ja uudistamaan sinetit, jotta ei huomattaisi hänen aukaisseen niitä? Jos olette siten ajatellut, niin olette tehnyt minulle väärin. Filipin ja minun välinen kirjeenvaihto kun oli ollut niin laaja, niin monta asiapaperia kun oli kirjoitettu Escovedon kuoleman johdosta, ja Filipillä kun vielä oli tuo tapa kirjoittaa vastauksensa minun kirjeideni reunaan palauttaen ne sitten, niin hänen oli mahdoton muistaa niitä kaikkia, eikä hän siis voinut huomata kolmen tai neljän poissaoloa.

Nämä muutamat ylen syyttävät kirjeet, jotka taloudenhoitajani oli hyvin harkiten valinnut, olivat tähän asti kenenkään tietämättä olleet vaimoni hallussa. Mutta Kastiliassa en uskaltanut niitä esittää käsittäen, että ne olisi oitis ryöstetty minulta ja samalla kaikki pelastamismahdollisuuteni. Niitä piilotettiin juuri tämänkaltaista tilaisuutta varten, jolloin minä, Filipin välittömän vaikutuspiirin ulkopuolella ollen, olisin ne esittämällä hämmästyttävä maailmaa ja puhdistava oman maineeni.

Tiedättehän, mitä vanhoja etuoikeuksia Aragonia nauttii, ja että aragonialaiset ovat niistä niin arkoja, ettei Kastilian kuningas saa omaksua itselleen Aragonian kuninkaan nimitystä, ennenkuin on avopäin kuunnellut Aragonian suurtuomarin näin kuuluvaa lausuntoa: »Me, jotka olemme samanarvoiset ja suurvaltaisemmat kuin sinä, valitsemme sinut kuninkaaksemme sillä ja vain sillä ehdolla, että kunnioitat etuoikeuksiamme». Ja se on kuninkaan juhlallisesti ja valalla vannoen luvattava, ja jos hän sen valansa rikkoisi, niin nousisivat katukivetkin kapinaan häntä vastaan. Ainoakaan Espanjan kuningas ei vielä ollut uskaltanut loukata tätä vanhaa perustuslakia ja Aragonian fueroita, heidän nelisäätyisen cortesinsa eli eduskuntansa riippumattomuutta. Suurtuomarin oikeusistuin oli korkeampi kuin mikään kuninkaan asettama tuomioistuin koko valtakunnassa; tähän tuomioistuimeen oli kenellä tahansa oikeus vedota missä asiassa hyvänsä; ja siellä ratkaistiin asiat niin ankaran puolueettomasti, ettei sillä ollut vertaansa missään Euroopan valtakunnassa.

Tämän oikeuden turviin minä antauduin ja siihen vetosin asiani. Filip yritti siepata minut haltuunsa ja kuljettaa takaisin Kastillaan, omaan valtapiiriinsä. Hänen käskyläisensä murtautuivat sitä varten vankilaani, ja minä jo olin heidän hallussaan, kun tuomioistuimen miehet kiihtyneen kansanjoukon seuraamana, joka uhkasi nousta ilmikapinaan tämän heidän ikivanhojen oikeuksiensa loukkaamisen johdosta, vapauttivat minut heidän käsistään.

Näin pettyneenä — ja voinpa kuvitella, miten suuri oli silloin hänen raivonsa, mikä sittemmin on purkautunut aragonialaisiin — kuningas lähetti edustajansa ja lakimiehensä syyttämään minua suurtuomarin oikeudessa ja ajamaan asiaa hänen puolestaan.

Oikeudenkäynti alkoi herättäen mitä suurinta mielenkiintoa, ei vain Aragoniassa, vaan Kastiliassakin, joka, kuten myöhemmin kuulin, oli julkisesti iloinnut minun pakoonpääsystäni. Se jatkui lykkäyksineen ja vitkasteluineen, mitkä kuuluvat erottamattomasti lain hitaaseen ylevyyteen. Eräänä tällaisena väliaikana minä kirjoitin Filipille kehoittaen häntä luopumaan syytteestä ja myöntämään minulle oikeuden rauhassa perheeni kanssa viettää lopun elämääni jossakin hänen kuningaskuntansa syrjäisessä kolkassa. Sanoin hänelle, etten suinkaan ollut avuton hänen vainoaau vastaan, kuten hän kuvitteli; että vaikka olinkin luovuttanut hänelle kaksi kirjelipasta, minulla silti oli hallussani tarpeeksi monta alkuperäistä asiapaperia — hänen omalla käsialallaan kirjoitettuja kirjeitä — voidakseni todistaa oman viattomuuteni ja hänen syyllisyytensä niin hämmästyttävän selkeästi, että siitä tulisi olemaan pahat seuraukset hänelle.

Vastaukseksi hän panetti vaimoni ja lapseni vankeuteen ja käski sitten Madridin tuomioistuinten julistaa minut henkeni menettäneeksi Escovedon murhaamisesta. Sellaisilla voimakeinoilla hän koetti raivoavaa kostonhimoaan tyydyttää.

Sitten oikeudenkäynti taas jatkui. Minä laadin pitkän selityskirjelmän vedoten siinä pidättämiini kirjeisiin. Ja silloin vihdoinkin Espanjan Filip säikähti. Eräs hänen edustajistaan huomautti hänelle, ettei ollut juuri epäilemistä, ettei minua vapautettaisi joka suhteessa, ja liian myöhään hän nyt yritti pelastaa nahkansa käskemällä keskeyttää itse alulle panemansa oikeudenkäynnin.

Hän selitti, että koska minä itseäni puolustaessani olin koskettanut seikkoja, joiden kumoaminen — ja kumota ne kyllä voitaisiin — vaatisi salaisten ja loukkaamattomien asiain esittämistä ja sellaisten henkilöiden mainitsemista, joiden kunnia ja maine olivat valtiolle suuremman arvoiset kuin Antonio Perezin tuomitseminen, niin hän piti parempana luopua syyttämästä minua Aragonian oikeusistuimessa. Mutta hän vakuutti kuninkaallisella kunniasanallaan, että minun rikokseni olivat suuremmat kuin vielä milloinkaan ainoankaan ihmisen, ja että vaikkakin hän luopui syyttämästä minua Aragonian oikeusistuimessa, hän silti pidätti itselleen oikeuden vaatia minut tilille töistäni missä hyvänsä toisessa tuomioistuimessa ja milloin ikinä sopivaksi näki.

Heti sen jälkeen minut laskettiin vapaaksi. Ja heti minua vastaan taas nostettiin kuninkaan käskystä uusia syytteitä. Ensin koetettiin todistaa, että minä olin aiheuttanut kahden palvelijani kuoleman — syyte, jonka helposti torjuin todistamalla, että he olivat kuolleet luonnollisen kuoleman. Sitten minua koetettiin syyttää lahjusten ottamisesta, vaikka minua siitä jo oli syytetty, tuomittu ja rangaistu. Rohkeasti vaadin vapaaksi julistamistani, ja varmaankin Filip raivoissaan kiristi hampaitaan nähdessään, miten saalis livahti hänen kynsistään ja huomatessaan itse joutuneensa ivan ja pilkan esineeksi niiden rikkomustensa vuoksi, joihin jokainen vähitellen käsitti hänet syylliseksi.

Yksi ase oli edelleen hänen käytettävissään, vieläpä hirmuinen ase — pyhän inkvisitsionin tuomioistuin, jonka edessä kaikkien maallisten oikeuslaitosten oli pakko alistua ja taipua. Hän yllytti sen voimat minua vastaan, ja juuri kun minä arvioin päässeeni voittajaksi epätasaisessa taistelussa, hän syytti minua kauheasta herjaussynnistä. Kevytmielisesti livahtaneet sanat — jotka vankilan kurjuudessa olin lausunut — olivat hänen vakoilijansa määrätietoisina panneet muistiin.

Eräässä tilaisuudessa olin lausunut: »Luulenpa Jumalan nukkuvan minun asioitteni suhteen ja olenpa vaarassa menettää uskoni.» Inkvisitsioni piti sitä pahennusta herättävänä lausuntona, joka loukkasi hurskasta korvaa.

Taas kun olin kuullut, että vaimoni ja lapseni oli vangittu, olin raivostuneena huudahtanut: »Jumala nukkuu! Jumala nukkuu! Ei voi olla olemassa Jumalaa!»

Tätä he vihdoin pitivät oikein karkeana herjauksena, koska ihmisen velvollisuus on ehdottomasti uskoa, ja ken ei usko, on tietenkin kerettiläinen.

Vielä kuulun kerran huudahtaneen: »Jos niin kävisi, niin en enää jaksaisi uskoa Jumalaan!» Tätä pidettiin jumalattomana, loukkaavana ja herjaukseen vivahtavana lausumana.

Näillä perusteilla inkvisitsionin ylin neuvosto Madridissa syytti minua ja lähetti tämän kanteensa Aragonian Saragossassa oleville inkvisiittoreille. Nämä lähettivät heti palvelijansa vaatimaan suurtuomaria, jonka hallussa yhä olin, luovuttamaan minut. Suurtuomari kieltäytyi empimättä.

Sen jälkeen inkvisiittorit laativat uhkavaatimuksen, joka oli osoitettu suurtuomioistuimen jäsenille ja henkilökunnalle, kehoittaen heitä pyhän kuuliaisuuden nimessä, kirkonpannan, 1.000 dukaatin mieskohtaisen sakon ja muiden myöhemmin mahdollisesti tuomittavien seuraamusten uhalla luovuttamaan minut inkvisitsionilaitoksen valtuutetuille kolmen tunnin kuluessa.

Silloin herpaantui suurtuomarin vastarinta. Siihen muotoon sepitettyä vaatimusta hän ei enää uskaltanut kieltäytyä noudattamasta, ja minut luovutettiin asianomaisessa järjestyksessä. Mutta asia oli tullut ilmi. Minulta ei suinkaan puuttunut ystäviä, joille heti tiedoitin, mitä oli tekeillä, ja he huolehtivat siitä, että tieto ruton tavoin levisi. Saragossa alkoi oitis liikehtiä. Olihan kysymyksessä vain kehnosti peitetty heidän vanhojen etuoikeuksiensa loukkaaminen. Jos he sietäisivät tämän oikeuksiensa kiertämisen ennakkotapauksen, niin miten tulevaisuudessa kävisi heidän vapauksiensa, kuka olisi turvassa väärältä vainolta? Koko tutkinnon ajan he pitivät minun puoltani.

Olin tuskin ehtinyt pyhän inkvisitsionin vankilaan, kun jo alkoi kaikua tuo kammottava Contrafueros!-huuto Saragossan kaduilla, kutsuen kansalaiset aseisiin ja puolustamaan loukkaamattomia oikeuksiaan. He hyökkäsivät suurtuomarin linnaan, vaativat häntä puolustamaan fueroja, joista hänet oli valittu huolehtimaan. Kun eivät saaneet sieltä tyydyttävää vastausta, niin he ryntäsivät inkvisitsionin palatsiin vaatien hellittämättä huutaen, että minut viipymättä luovutettaisiin takaisin suurtuomarin vankilaan, josta minut oli laittomasti viety pois.

Inkvisiittorit pysyivät jonkin aikaa lujina, mutta asema kävi hetki hetkeltä uhkaavammaksi. Lopulta he alistuivat, pelastaakseen henkensä ja päättäen varmaankin myöhemmin kostaa tämän törkeän loukkauksen heidän pyhää arvokkuuttaan vastaan. Mutta asiaa ei saatu päätökseen, ennenkuin oli kasattu risuröykkiöitä pyhän talon ympäri ja kiihoittunut kansanjoukko oli uhannut tulella ajaa heidät ulos sieltä.

»Ulkokullatut kastilialaiset!» olivat kapinalliset kiljuneet. »Luovuttakaa vankinne tai kärvennämme teidät tulella, jolla te olette niin monta kärventäneet.»

Veri vuoti kaduilla. Kuninkaan edustaja kuoli metelissä saamistaan haavoista, ja valtionhoitaja itse joutui saarroksiin ja pakotettiin toimimaan välittäjänä ja toimittamaan minut luovutetuksi.

Olin siis hetken aikaa ilman vaaraa. Mutta vain hetken. Ei ollut puhettakaan nyt, että minut olisi laskettu vapaaksi. Suurtuomari ei kaikesta tapahtuneesta pelästyneenä uskaltanut vastoin kuninkaan nimenomaista määräystä vapauttaa minua. Ja inkvisitsioni ryhtyi kuninkaan ohjeiden mukaan maanalaiseen myyräntyöhönsä, omaksumaansa tapaan; keksittiin laillisia verukkeita aragonialaisten herkkätuntoisuuden tyynnyttämiseksi ja minun siirtämisekseni suurtuomarin vankilasta inkvisitsionin vankilaan. Saragossaan tuotettiin vahvoja sotaväenosastoja pitämään aisoissa roskaväen yltiöpäisyyttä, ja kun syyskuuhun mennessä oli saatu kaikki esivahnistukset päätökseen, inkvisitsioni ryhtyi oikein väellä ja voimalla anastamaan minua haltuunsa.

Kansa katsoi ja murisi; mutta sitä peloitti järjestynyt sotajoukko; se oli ehkä hieman väsähtänyt koko juttuun eikä nähtävästi arvellut kannattavan vuodattaa vertansa eikä hankkia itselleen ikävyyksiä miehen tähden, joka ei lopultakaan merkinnyt Aragonialle mitään. Olin perikatoni partaalla. Kaikki ponnistukseni olivat siis olleet hyödyttömät. Olin tuhon oma. Mutta silloin tapahtui jotakin odottamatonta. Pyhän inkvisitsionin alguazil oli juuri kiinnittämässä kahleita jalkoihini, kun kuului ensimmäinen laukaus, ja sitä seurasi kohta kokonainen yhteislaukaus.

Gil de Alesa siellä oli, uskollisin palvelija, mitä kellään ihmisellä milloinkaan on ollut. Hän oli nostattanut asestetun joukon, johon kuului muutamia aragonialaisia herrasmiehiä palvelijoineen, ja tämän kanssa hän salaman nopeudella hyökkäsi kastilialaisten soturien ja inkvisitsionin miesten kimppuun. Alguazil pakeni jättäen toisen jalkani vapaaksi ja kahleet toiseen jalkaan, ja hänen paetessaan pakenivat kaikki muutkin tullessaan täten yllätetyiksi. Inkvisiittorit pötkivät lähimmän suojan turviin, ja valtionhoitaja syöksyi kotiinsa salvaten oven.

Ei ollut ketään käskemässä, ei ketään johtamassa. Sotaväki ei näissä oloissa, ja luullen olevansa ylivoimaisen vihollisen ahdistamana, kyennyt tekemään minkäänlaista vastusta. Sekin pakeni yhteislaukauksen kuullessaan luotien sataessa niskaansa.

Ennenkuin vielä käsitin, mitä oli tapahtunut, oli raudat riistetty jalastani, minut nostettiin hevosen selkään, ja Gilin rinnalla ajoin täyttä neliä Santa Engracia-katua pitkin ulos Saragossasta ja penkereitä kohden tarvitsematta vielä pelätä takaa-ajoa, — sellaisen sekamelskan olimme aiheuttaneet.

Siinä lyhyt kuvaus kärsimyksistäni ja pelastumisestani. Lisään vain vielä, että kun järjestys vihdoin palasi, ottivat inkvisiittorit Saragossassa lukuisia vankeja. Seurasi autodafee, kostotoimenpiteistä kauhistuttavin, jossa moni sai hirveästi kärsiä sen heikkoutensa vuoksi, että oli armahtanut vainottua ihmistä. Ja vaikk'ei minun ruumiini enää ollut heidän hallussaan, niin he siitä huolimatta tuomitsivat minut kuolemaan uppiniskaisesti poissaolevana, ja kuvani poltettiin pyhissä liekeissä, ihmistuohuksien joukossa, mitkä armorikkaan Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi sytytettiin palamaan. En sano sen enempää, jotta en tekisi itseäni vikapääksi todelliseen herjaukseen.

Kuukausia kestäneen harhailun ja piileskelyn jälkeen Gil ja minä
päädyimme tänne Navarraan, mihin jäämme protestanttisen kuninkaan,
Henrik IV:n, vieraiksi, joka hänkään ei suinkaan ole enempää mieltynyt
Filip-kuninkaaseen sen jälkeen kuin on kuullut minun elämykseni.

Mutta Filip-kuninkaan kostonhimo ei ole asettunut. Kahdesti hän on lähettänyt kimppuuni salamurhaajansa — sillä hänellä salamurha on enää ainoa jäljellä oleva keino. Mutta hänen katalat kätyrinsä on kummallakin kertaa saatu vangituiksi ja paljastettu — Filipin yhä suuremmaksi häpeäksi — sekä hirtetty, minkä hyvin ansaitsevat, koska suostuvat niin kurjalla tavalla palvelemaan niin kurjaa isäntää. Onpa yritetty lahjoa uskollista Gil de Mesaakin kääntämään kätensä minua vastaan, ja tämäkin yritys on saatettu ihmiskunnan yleiseen tietoon. Vaikkapa nyt jo kuolisinkin, ei Filip siitä enää suuria hyötyisi. Muistiinpanoni ovat julkaistut koko Euroopassa kaikkien luettavaksi. Niitä on ahnaasti luettu, niin että joka ainoa kunnon mies halveksii Espanjan Filipiä. Hänen omassa valtakunnassaankin on jo kuulunut ääniä, jotka kiroavat häntä. Eräs hänen omia aatelismiehiään on halveksien lausunut, että Espanja on Filipin hallitessa käynyt turvattomaksi kenelle herrasmiehelle hyvänsä ja ettei historiassa tunneta vertaa tällaiselle tapaukselle, että kuningas pettää oman alamaisensa.

Täten olen jo jossakin määrin kostanut hänelle. Mutta jos saan elää, niin ei tämä vielä tule riittämään. Navarran Henrik on kääntymässä katolisuuteen päästäkseen siten paremmin pyrkimystensä perille. On jäljellä Englannin Elisabet. Hänen valtakuntaansa, missä vallitsee vilpitön viha Filipiä ja hänen kataluuttaan kohtaan, olen oleva tervetullut ja sieltä käsin olen kykenevä järjestämään toimintani niin voimaperäiseksi, että hän kyllä tuntee Antonio Perezin elävän. Olen lähettänyt hänelle sanan, että kun hän väsyy taisteluun, niin hän antautumisensa merkiksi voi vapauttaa vankeudesta vaimoni ja lapseni, joihin hän koettaa edes jossakin määrin kohdistaa sen koston, jota minun on onnistunut välttää. Kun hän sen tekee, niin minäkin pidätän toimenpiteeni. Mutta en ennen.

* * * * *

»Siinä, madame, on elämäkertani», sanoi don Antonio hetkisen vaiti oltuaan ja tähysteli silmäluomiensa lomitse kaunotarta, joka oli häntä kärsivällisesti kuunnellut.

Päivä oli hämärtynyt hänen kertoessaan. Pimeä oli tullut, tulet oli jo aikoja sytytetty ja kaihtimet vedetty joen puoleiseen puistoon päin olevien korkeiden ikkunoiden eteen.

Vain kahdesti don Antonio oli koko kertomuksensa aikana pysähtynyt. Ensimmäisen kerran kuvaillessaan Annelle, Ebolin ruhtinattarelle, tekemäänsä rakkaudentunnustusta, jolloin kuuntelevan markiisittaren nyyhkytykset olivat saaneet hänet keskeyttämään; ja toisen kerran, kun ulkoa pimeydestä oli kuulunut kummallinen linnun ääni. Silloin hän pysähtyi kuuntelemaan.

»Onpa omituista», hän oli sanonut — »kotkan huuto. Enpä ole sitä kuullut kaikkina näinä kuukausina, en siitä kuin lähdin Aragoniasta.»

Sitten hän oli jatkanut kertomustansa loppuun asti.

Kun hän nyt tutkimattomin katsein tarkasteli markiisitarta, sanoi hän:

»Te itkette, madame. Sanokaa minulle, mikä teitä on liikuttanut — kärsimystenikö ajatteleminen vai oma kaksimielisyytenne?»

Markiisitar säpsähti, käyden kalpeaksi ja säikähtyneen näköiseksi.

»En käsitä teitä. Mitä tarkoitatte, sir?»

»Tarkoitan, madame, ettei Jumala suinkaan ole luonut teitä noin kauniiksi siinä tarkoituksessa, että kauneudellanne viettelisitte onnettoman miehen, että vuokraisitte sen salamurhaajan palkkiosta kurjan Espanjan kuninkaan palvelukseen.»

Hän nousi ja seisoi markiisittaren edessä korkeana, vihaisena, arvokkaana ja hieman säälivänäkin.

»Että nuoruus ja kauneus olisivat niin kiihkeästi halanneet vanhuutta ja heikkoutta, oli jo itsessään epäilyttävää. Muistin, että tuo katolinen kuningas on pirullisen kavala. Olin epätietoinen, toivoin, että epäilyni olisivat perusteettomat. Mutta varovaisuuden vuoksi halusin ottaa asiasta selvän, jotta vaara, jos sitä oli olemassa, paljastaisi itse itsensä ja siten itsestään häviäisi. Niinpä kerroin teille koko tarinani, niin että jos sittenkin olitte vikapää tekoon, josta teitä epäilin, ainakin tulisitte tarkkaan käsittämään, mitä teitte. Täällä ollessani olen tullut tietämään, että epäluuloni — paha kyllä — oli täysin oikeutettu. Te olitte todellakin syötti, täky, joka oli lähetetty valmistamaan tuhoani, houkuttelemaan minut loukkuun, missä minua tikarit vartoivat. Miksi sen teitte? Mikä palkkio saattoi lahjoa teidät, ihana rouva?»

Markiisitar nyyhkytti järkytettynä. Hänen jäykkyytensä lannistui don
Antonion synkän ankaruuden edessä.

»En käsitä, millä taikakeinolla olette saanut asian tietoonne», hän huudahti. »Epäluulonne oli oikeutettu; mutta ei ole enää. En tiennyt, mitä tein. Tuosta ikkunasta pääsette niittyjen poikki turvallisesti joelle.» Hän nousi seisomaan, hilliten liikutuksensa voidakseen neuvoa don Antoniota. »Filipin miehet odottavat teitä puutarhassa.»

Don Antonio hymyili salaperäisesti.

»He odottivat, madame. Eivät he enää odota, elleivät ehkä kuolemaa. Tuo kolmasti toistuva kotkan huuto oli uskollisen Gilini merkki, ei vain siitä, että väijytys oli keksitty, vaan myöskin, että itse väijyjät oli vangittu. Koska tänne tullessani epäilin teitä, niin ryhdyin tarpeellisiin varokeinoihin ennen tänne tuloani. Antonio Perez ei ole, kuten jo olen teille huomauttanut, niin vain helposti murhattava. Vastakohtana Filipille minä en käy sotaa naisia vastaan, enkä siis vaadi teitä mistään tilille. Mutta olen utelias, madame, saamaan tietää, mikä sai teidät suostumaan näin alhaiseen tekoon.»

»Minä — minä luulin teitä rikolliseksi, ja — ja minut lahjottiin. Minulle tarjottiin kymmenen tuhatta tukaattia teidän päästänne. Olemme ylen köyhiä, me Chantenacit, ja niinpä lankesin. Mutta, hyvä herra» — hän oli langennut polvilleen don Antonion eteen ja tarttunut hänen käteensä — »vaikka olenkin köyhä, niin kaikki, mitä omistan, on teidän, ja voitte käyttää sitä mielenne mukaan, kostaaksenne tuolle Espanjan hirviölle. Ottakaa kaikki, mitä minulla on.»

Don Antonion hymy muuttui vienommaksi. Kohteliaasti hän nosti markiisittaren seisomaan.

»Madame», hän lausui, »olenhan itsekin heikko, kuten olen teille kertonut, voimaton vastustamaan kiusausta, kun se minut voimakkaana kohtasi. Kaikista tarjoamistanne eduista otan itselleni vain oikeuden tähän suudelmaan.»

Ja kumartuen hän kohotti markiisittaren käden huulilleen.

Sitten hän lähti ulos tapaamaan Giliä ja hänen miehiään, jotka odottivat pihalla, vartioiden kolmea ottamaansa vankia.

Perez tarkasteli heitä Gilin pitelemän lyhdyn valossa.

»Yksi teistä», hän ilmoitti, »saa palata Kastillaan tiedoittamaan isännälleen, Filipille, että Antonio Perez aikoo lähteä Englantiin ja Elisabetin hoviin, auttaakseen häntä Espanjan asiain tuntemuksellaan hänen toimenpiteissään katolista kuningasta vastaan ja jatkaakseen pyhää tehtäväänsä, mikä on Filipin nimen saattaminen löyhkääväksi kaikkien kunnon miesten sieraimissa. Yhden teistä säästän siihen tarkoitukseen. Heittäkää siitä aamulla arpaa keskenänne. Toiset kaksi joutuvat hirteen.»

IV. ARMELIAISUUDEN YÖ

Rouva Alice Lislen juttu

IV. ARMELIAISUUDEN YÖ.

Kaikista niistä jutuista, joita tutkittiin tuon kauhean oikeudenkäynnin aikana, joka syystä sai verikäräjän nimen, on ihmisten muistissa säilynyt vain rouva Alice Lislen juttu. Hänen ikänsä, se, että hän oli ensimmäinen nainen, jonka Englannin historia tietää kärsineen kuolemanrangaistuksen vain siitä syystä, että oli harjoittanut naisellista armeliaisuutta, ja lisäksi vielä se, ettei häntä tähänkään muodolliseen rikkomukseen voitu sitovasti todistaa vikapääksi, tämä kaikki on lähtemättömänä kauhuna syöpynyt ihmisten mieliin. Lisäksi tulee vielä se seikka, että hänen juttunsa oli ensimmäinen, jota tuo hirmuinen ylituomari, wemiläinen paroni Jeffreys, Länsi-Englannissa tutki.

Mutta historian tutkijalle tämän jutun tekee sielutieteellisesti erikoisen mielenkiintoiseksi se puoli asiassa — ja tämä on pyrkinyt jäämään huomioon ottamatta — ettei voida katsoa hänen oikeastaan kärsineen rangaistustaan tuon muodollisen rikkomuksen tähden. Se oli pikemminkin keksitty veruke kuin varsinainen syy. Oikeastaan hän oli armottoman, arvostelukyvyttömän kostottaren viaton uhri.

Sedgemoorin taistelussa oli protestanttien esitaistelija, Monmouthin herttua James, joutunut tappiolle. Länsi-Englantiin, joka oli noudattanut herttuan kapinaannousu-kehoitusta, asetettiin nyt kauhea hirmuhallitus, mikä kuvasti kuninkaan tekopyhää, säälimätöntä, kostonhimoista luonnetta. Faversham oli jättänyt joukkojen johtajaksi Bridgwateriin eversti Percy Kirken, säälimättömän konnan, joka oli aikoinaan ollut Tangerin linnaväen päällikkönä ja jonka miehet olivat täysin johtajansa veroisia. Kirken karitsoiksi heitä sanottiin, mikä pilkkanimi johtui tämän ensimmäisen tangerilaisen, alkujaan uskottomia vastaan taistelemaan pestatun rykmentin lippuun kuvatusta pääsiäiskaritsasta.

Bridgwateristä eversti Kirke teki kauhean kostoretken Tauntoniin, jossa sijoittui Valkoisen Peuran majataloon. Majatalon oven edustalla oli kolmion muotoisen, vihreän aukion keskellä hyvin vankka tienviitta, ja eversti Kirken pisti mieleen kujeellinen tuuma muuttaa tämä vieraanvaraisuuden ilmoituspylväs hirsipuuksi — ajallisen menestyksen tienviitta ikuisuuden tienviitaksi. Hän siis noudatti vangit, jotka oli kahlehdittuina kuljettanut Bridgwaterista, ja ryhtyi ilman minkäänlaista edelläkäypää muodollistakaan tutkintoa vetämään heitä hirteen majatalon eteen. Kerrotaan, että kun vangit hilattiin tähän tilapäiseen hirsipuuhun, niin Kirke alapäällystöineen ikkunoissa seisten kohotti maljansa toivotellen onnea matkalle; ja kun uhrit sitten alkoivat kouristuksen tapaisesti sätkiä, niin Kirke komensi rummut soimaan, jotta herrat saisivat tanssia soiton tahdissa.

Eversti oli näet leikkisä mies, Afrikan pohjoisrannikon käsityskannan mukaisesti, missä hän oli oppinsa käynyt.

Kun eversti Kirke vihdoin kutsuttiin pois ja häntä moitittiin, niin ei se suinkaan tapahtunut hänen raakamaisuuksiensa tähden — joista useita ei saata siivossa kirjallisuudessa julkaista — vaan sen lievän menettelyn vuoksi, jota tämä rahanahne herrasmies alkoi harjoittaa huomatessaan, että useat hänen uhreistaan olivat valmiit suorittamaan sievoiset summat armahduksesta.

Sitäpaitsi hänen hirmuhallituksensa aikana miehet, joilla oli syytä pelätä kuninkaan koston kauheutta, piileksivät missä ikinä saattoivat. Niiden joukossa, jotka pakenivat Hampshireen, arvellen olevansa paremmassa turvassa sellaisella seudulla, mikä ei ollut osallistunut sotaan, oli muudan George Hicks-niminen eriuskolaispappi, joka oli kuulunut Monmouthin armeijaan, ja Richard Nelthorp-niminen lakimies, joka oli julistettu lainsuojattomaksi osanottonsa vuoksi Rye Housen salaliittoon. Epätoivoisena turvaa etsiessään hänen mieleensä muistui Moyle's Courtin armelias eriuskolaisemäntä, sen John Lislen leski, joka oli ollut Cromwellin valtionsinetin hoitajia ja tarmokkaimpia kuningas Kaarlo I:n rangaistuksen vaatijoita.

Kun Kaarlo I:n suku taas palasi valtaistuimelle, pakeni John Lisle Sveitsiin; mutta Stuartien kosto oli seurannut häntä, oli luvannut palkinnon hänen hengestään ja niin aiheuttanut hänen murhansa Lausannessa. Tämä oli tapahtunut kahtakymmentä vuotta aikaisemmin. Niistä ajoista lähtien leski, jonka tiedettiin auttaneen ja suojanneen monta kuningasmielistä, ja koska hänellä oli monta mahtavaa tory-ystävää, jotka puhuivat hänen puolestaan, oli saanut rauhassa hoitaa tiluksiaan. Ja siellä kai lady Alice Lisle — kohteliaisuudesta häntä ladyksi sanottiin, sillä oikeastaan eivät Cromwellin arvonimet kuninkaallisen suvun palaamisen jälkeen enää olleet voimassa — olisi rauhassa päivänsä päättänytkin, jollei sallimus olisi määrännyt, että ne, jotka häntä — viatonta ja iäkästä naista — hänen nimensä vuoksi inhosivat ja kohdistivat häneen saman vihansa, mikä oli aiheuttanut hänen miehensä salamurhan, tulisivat täysin tyydytetyiksi. Ja sallimuksen apurina toimi mainittu Hicks-pappi. Hän taivutti westminsteriläisen leipurin Dunnen, joka oli eriuskoinen, lähtemään lady Lislen luo pyytämään häneltä turvapaikkaa. Dunne lähti heinäkuun 25 päivänä siinä tarkoituksessa matkalle Ellinghamiin, jonne oli noin kaksikymmentä mailia. Hän kulki Fovantin ja Chalkin kautta Salisbury Plainiin. Mutta kun hän ei tuntenut matkaa sieltä edelleen, niin hän haki käsiinsä omanuskolaisensa Barterin, joka maksusta suostui lähtemään hänen oppaakseen.

Lauantai-illalla myöhään tämä pari saapui AIoyle's Courtin kauniiseen taloon, ja Dunne, joka tuntuu olleen yksinkertainen ja harkitsematon, kertoi lady Lislen taloudenhoitajalle, että hänet on lähetetty tiedustelemaan, ottaako hänen armonsa turviinsa Hicks-nimisen pappismiehen.

Carpenter, taloudenhoitaja, joka oli iäkäs ja vakaa mies, pelästyi oitis. Vaikkei hän luultavastikaan uskonut tällaisen piileskelevän presbyteriläis-papin mitenkään osallistuneen äskeiseen kapinaan, niin hän nähtävästi ainakin uskoi hänen olevan niitä, jotka oli määrätty vangittavaksi syystä, että saarnasivat luvattomissa yksityiskokouksissa. Niinpä Carpenter kertoessaan asian hänen armolleen samalla varoitti häntä.

Mutta tuo hento, heikko, vaatimaton, lempeänsinisilmäinen, seitsenkymmenvuotias rouva hymyili hänen pelolleen. Hän oli ennenkin pitänyt pakolaisia suojassaan — Cromwellin hallituksen aikana — eikä siitä ollut hänelle koitunut minkäänlaisia pahoja seurauksia. Hän siis käski päästää sanantuojan puheilleen.

Pahaa aavistaen Carpenter nouti Dunnen rouvan luo ja jätti heidät kahdenkesken. Dunnen selityksen mukaan Hicks pakeni sitä vangitsemismääräystä, mikä koski kaikkia eriuskolaissaarnaajia. Mutta kun hän mainitsi, että Hicksillä oli kumppani, halusi rouva tietää tämän nimen.

»Sitä en tiedä, teidän armonne. Mutta en usko, että hänkään on ottanut osaa kapinaan.»

Lady Lisle mietti hetkisen. Mutta lopulta sääli voitti epäilyn hänen lempeän armeliaassa sielussaan.

»Hyvä on», hän sanoi, »minä otan heidät turviini viikon ajaksi. Tuokaa heidät tänne tiistaina pimeän tultua ja tulkaa takatietä puutarhan kautta, ettei heitä nähtäisi.

Sitten hän nousi seisomaan ottaen käteensä ebenholtsipuisen sauvansa ja lähti itse saattamaan Dunnen ulos ja huolehtimaan hänen kestityksestään ennen lähtöä. Vasta keittiöön tultaessa hän huomasi, että Dunnella oli seuralainen. Nähdessään Barterin, joka hänen huoneeseen tullessaan nousi kunnioittavasti seisomaan, hän pysähtyi, kääntyi Dunneen ja kuiskasi hänelle jotakin, naurahtaen sitten Dunnen vastaukselle.

Tämä kuiskailu ja naurahdus, jonka hän ymmärsi kohdistuvan itseensä, kiusasi Barteria, ja kotimatkalla hän sentähden uteli Dunnelta asiaa.

»Hän kysyi minulta, tiesitkö sinä mitään asiasta», vastasi Dunne; »ja minä vastasin 'ei'.»

»Asiastako?» sanoi Baxter. »Mistä asiasta?»

»Tietenkin siitä asiasta, jota varten tänne olemme tulleet», vastasi
Dunne vältellen ja nauroi.

Tämä vastaus teki Barterin levottomaksi. Eivätkä häntä suinkaan rauhoittaneet ne Dunnen eroamishetkellä hänelle lausumat sanat, joilla hän säesti sitä puolen kruunun rahaa, minkä hänelle vaivoistaan maksoi.

»Tämä on vain sen rahan pesti, minkä saat, jos tiistaina taas lähdet minua opastamaan Moyle's Courtiin. Minä tuon matkassani kaksi herrasmiestä — rikkaita miehiä, joilla on kymmenisen tuhannen punnan vuositulot kummallakin. Uskoitpa tai olit uskomatta, mutta siitä kyllä koituu minun osalleni sellainen saalis, etten sinä ilmoisna ikinä enää ole rahan puutteessa. Ja jos liityt tässä meidän seuraamme, niin voit sinäkin olla varma runsaasta palkkiosta.»

Barter ilmoitti suostuvansa ja lähti kotiin. Mutta kun hän sitten muisteli Dunnen typerää puhetta, ihmetellen, miksi kunnialliset ihmiset maksaisivat niin satumaisia summia oikeasta työstä, tuli hän siihen järkevään päätökseen, että miehet olivat kapinoitsijoita. Tämä sai hänet niin levottomaksi, että hän lopulta päätti ilmoittaa asian lähimmälle tuomarille.

Mutta nyt määräsi oikullinen kohtalo niin, että tuomari, jota Barter puhutteli, oli muudan eversti Penruddock — sen Penruddockin kostonhimoinen poika, jonka John Lisle vainaja — korkeimman oikeuden puheenjohtajana ollessaan — noin kolmekymmentä vuotta aikaisemmin oli tuominnut kuolemaan tämän osanotosta erääseen epäonnistuneeseen kapinaan tasavaltaista hallitusta vastaan.

Eversti, joka oli noin viidenviidettä ikäinen, laiha ja luiseva mies, kuunteli mielenkiinnolla Barterin kertomusta.

»Oletpa kunnon mies!» sanoi hän kehuen Barteria. »Minkä nimisiä roistot ovat?»

»Ei Dunne minulle mitään nimiä maininnat, sir.»

»Hyvä, hyvä, siitä saamme kyllä itse selvän, kun vangitsemme heidät sillä sovitulla kohtauspaikalla. Minne sanoitkaan sinun olleen määrä opastaa heidät?»

»Moyle's Courtiin, sir, jossa lady Lislen on määrä kestitä heitä.»

Eversti tuijotti hetkisen; sitten kirkasti leveä hymy hänen tuuhean tekotukkansa alaiset jurot kasvonsa. Mutta muuten ei hän mitenkään ilmaissut ajatuksiaan.

»Saat mennä», sanoi hän lopulta hitaasti. »Luota siihen, että me saavumme sovitulle kohtauspaikalle ottamaan nuo konnat haltuumme.»

Mutta eversti ei ollut sanansa mittainen. Barterin ihmeeksi ei Salisbury Plainilla seuraavana tiistaina ollut ollenkaan sotilaita; ja hän sai lähteä opastamaan Dunnea ja hänen kahta seuralaistaan — lyhyttä ja lihavaa Hicksiä ja pitkää ja laihaa Nelthorpia — Moyle's Courtiin kenenkään heitä matkalla häiritsemättä.

Dunnen hänelle lupaama runsas palkkio nousi viiteen shillinkiin, jotka hän erotessa sai Nelthorpilta. Ihmeissään siitä, ettei eversti Penruddock ollut pitänyt sanaansa, Barter lähti oikopäätä everstin kotiin ilmoittamaan, että miehet nyt olivat lady Lislen talossa.

»No, hyvä on», sanoi eversti hymyillen vielä entistäkin pahaenteisemmin. »Jätä sinä vain asia nyt minun huostaani.»

Eikä Barter, tämä kohtalon ajattelematon välikappale, ollenkaan ymmärtänyt, että kahden maankavaltajapappismiehen vangitseminen ei eversti Penruddockille paljoakaan merkinnyt sen verivainon rinnalla, mikä hänen ja Lislen suvun välillä vallitsi.

Pakolaisia kestittiin sillä välin Moyle's Courtissa, ja kun he istuivat illallisella eräässä yläkerran huoneessa ja Dunnekin vielä oli mukana, tuli talon rouva omakohtaisesti katsomaan, että he saivat, mitä tarvitsivat, ja viipyi hetken aikaa juttelemassa heidän kanssaan. Mainittiin muun muassa Monmouth ja Sedgemoorin taistelu, mikä muuten oli aivan luonnollinen asia, koska se oli päivän kysymyksiä siihen aikaan.

Talon rouva ei kysellyt sillä kertaa mitään Hicksin pitkästä laihasta toverista. Mutta hänelle tuli myöhemmin mieleen, että ehkä oli paras ottaa hänestä tarkempi selvä. Seuraavana aamuna varhain hän sentähden noudatti Hicksin puheilleen, kun tämä juuri oli istahtamassa aamiaispöytään, ja sai häneltä suoraan kysymällä tietää, että hänen seuralaisensa oli sama Nelthorp, joka oli ottanut osaa Rye Housen salaliittoon ja sen johdosta julistettu lainsuojattomaksi. Tämä tieto ei vain pelästyttänyt häntä, vaan saattoipa hänet vielä siihen käsitykseen, ettei häntä ollut kohdeltu rehellisesti, minkä hän myös sanoi Hicksille.

»Ymmärrätte kai, sir», hän lopuksi lausui, »ettette voi jäädä tänne. Koska luulin, että teitä vainottiin vain eriuskolaisuutenne vuoksi, niin suostuin piilottamaan teidät. Mutta koska seuralaisenne on se, minkä sanotte, niin on vaara suurempi, kuin mihin minulla on halua antautua sekä omasta kohdastani että tytärteni vuoksi. Enkä minä ole milloinkaan pitänyt salaliittoja ja kansalaissotia muuta kuin hirmuasioina — sekä ennen vanhaan että nykyjäänkin. Olen lainkuuliainen nainen ja sellaisena pyydän, että toimitatte ystävänne pois talostani kohta, kun olette päässeet aamiaiselta.»

Lihava, mustanpuhuva Hicks seisoi masentuneena talon rouvan edessä. Hän olisi nähtävästi koettanut rukoilla rouvaa armahtamaan heitä, mutta yht'äkkiä alkoi alhaalta kuulua kovaa kolkutusta ja samassa Carpenter kalpeana ja kauhistuneen näköisenä ja hurjasti elehtien syöksyi huoneeseen.

»Sotilaita, teidän armonne!» hän huusi läähättäen. »Meidät on annettu ilmi. Herra Hicksin täälläolo on tullut tietoon. Mitä nyt teemme? Mitä nyt teemme?»

Lady Lisle seisoi aivan hiljaa, kasvojen ilmettäkään muuttamatta, sen kuin vähän hymyili Carpenterin pelästykselle. Hänen armelias luonteenlaatunsa astui nyt etualalle.

»Tietenkin piilotettava miesraukat niin hyvin kuin mahdollista», hän virkkoi; ja Hicks lankesi toiselle polvelleen, suudellen hänen kättään ja väittäen, että halusi mieluummin tulla hirtetyksi kuin tuottaa murhetta hänen kodilleen.

»Mutta lady Lisle pysyi päätöksessään, ollen tyyni ja hillitty; ja Carpenter vei Hicksin pois piilottaen hänet yhdessä Dunnen kanssa säkkikasan alle mallashuoneen loukkoon. Nelthorp oli omin neuvoin tyystin hävinnyt.

Mutta itsepintainen kolkutus porttiin jatkui yhä. Kuului kovaäänisiä vaatimuksia avaamaan kuninkaan nimessä, kunnes talon rouvan tyttäret ikkunasta puhuttelivat kolkuttajia.

Eversti Peuruddock, joka omakohtaisesti oli lähtenyt sotamiehineen tutkimaan perinnäisen vihollisensa kotia, astui esiin vastaamaan ylen jäykkänä ja urheana, puettuna punaiseen takkiin ja mustaan töyhtöhattuun.

»Teillä on talossanne kapinoitsijoita», hän huusi, »ja minä vaadin kuninkaan nimessä teitä luovuttamaan heidät minulle.»

Ja silloin, ennenkuin tyttäret vielä ehtivät mitään hänelle vastata, tuli Carpenter avaamaan portin ja päästämään heidät pihalle. Penruddock seisoi taloudenhoitajan edessä ja puhutteli häntä vakavasti.

»Ystäväiseni», hän sanoi, »teidän on paras puhua suunne puhtaaksi ja kertoa minulle keitä vieraita teillä on talossa, sillä tietooni on tullut, että tänne eilen illalla on saapunut muutamia miehiä.»

Hämmästynyt Carpenter seisoi kalpeana ja vapisevana.

»Sir — sir —», hän änkytti.

Mutta eversti oli kärsimätön.

»No, antakaa kuulua, hyvä mies. Koska tiedän heidän olevan talossa, niin teidän on turha mutkitella. Näyttäkää minulle, missä he ovat piilossa, jos mielitte säästää oman kaulanne hirttonuoralta.»

Enempää ei Carpenter kestänyt. Mallashuoneeseen piilotetut miehet olisivat jääneet löytämättä, jos ei taloudenhoitaja olisi ollut pelkuri. Heti paikalla hän ilmaisi piilopaikan.

»Mutta, sir, olkaa armelias minulle, älkää kertoko emännälleni, että minä sen teille sanoin. Pyydän, sir —»

Penruddock sysäsi hänet syrjään kuin hän olisi ollut kiusallinen itikka ja astui miehineen taloon ja oikopäätä Hicksin ja Dunnen piilopaikalla. Saatuaan heidät haltuunsa, hän pyörähti Carpenteriin päin, joka oli seurannut perässä.

»Tässähän on vasta kaksi», hän sanoi, »ja tietääkseni tänne eilen illalla saapui kolme konnaa. Älä yritäkään verukehtia minun kanssani, roisto. Mihin olet kolmannen kätkenyt?»

»Vannon taivaan nimessä, etten tiedä, missä hän on», intti onneton taloudenhoitaja totuudenmukaisesti.

Penruddock kääntyi miehiinsä päin.

»Etsikää», hän heille sanoi; ja sotilaat alkoivat etsiä tavalliseen säälimättömään tapaansa.

Raa'at sotamiehet samoilivat huoneesta huoneeseen hakaten seinälaudoitusta pistimillään ja pyssynperillä, häikäilemättä murskaten ja pirstoen. Kaapit murrettiin auki ja niiden sisältö levitettiin lattialle, arkut rikottiin ja tyhjennettiin, ja etsijät ottivat itselleen sellaiset esineet, jotka heitä miellyttivät jutellen tavallisia sotilaiden ruokottomuuksia. Eräs peili murskattiin ja muutamia lattiapalkkeja revittiin irti, koska jonkun kersantin mielestä hänen pertuskansa iskut kumahtivat ontolta.

Metelin ollessa kovimmillaan astui talon rouva vihdoin siihen huoneeseen, missä eversti Penruddock katseli miestensä hommia. Ebenholtsipuiseen sauvaansa nojaten hän seisahtui ovensuuhun katsellen sumentunein silmin ja kysyvän moittivasti laihan luisevaa soturia.

»Sir», sanoi hän hienon ivallisesti salaten kiihtymystään, »onko taloni luovutettu ryöstettäväksi?»

Eversti kumarsi kohottaen miltei liioitellun juhlallisesti töyhtöhattuaan.

»Etsittäväksi, madame», hän oikaisi. Ja lisäsi: »Kuninkaan nimessä.»

»Kuningas», vastasi vanha rouva, »saattaa oikeuttaa teitä kotietsintään, mutta ei hävitystyöhön.»

Eversti kohautti olkapäitään. Semmoistahan oli sotilaiden etsintä. Eihän heiltä sopinut odottaa hienoja tapoja, hän huomautti. Ja hän moitti rouvaa siitä, että tämä oli pitänyt luonaan kapinoitsijoita ja kestinnyt kuninkaan vihollisia.

»Se ei ole totta», sanoi lady Lisle. »Kuninkaan vihollisista en tiedä mitään.»

Eversti hymyili ilkeästi korkeudestaan. Lady Lisle oli niin heikko ja iäkäs, ettei miehisen miehen olisi kannattanut uhrata häntä koston alttarille. Mutta eversti Penruddock ei ollut samaa mieltä. Siksi hän hymyili.

»Kaksi heistä, mankuvan Hicks-nimisen pappismiehen ja Dunne-nimisen konnan, olemme jo saaneet käsiimme. Pyydän teitä, madame, olkaa niin suora ja avomielinen minulle — niin, ja niin ystävällinen itseänne kohtaan — että jos taloonne on vielä joku kätkettynä — ja olen varma, että täällä vielä on joku — niin luovutatte hänet minulle, jolloin en teitä sen enempää vaivaa.»

Lady Lisle katsahti everstiin ja vastasi hänen hymyilyynsä.

»En käsitä ollenkaan», hän sanoi, »mistä te puhutte ja mitä minulta pyydätte.»

Everstin hahmo muuttui.

»No sitten, rouvaseni, meidän on pakko jatkaa etsintää.»

Mutta viereisestä huoneesta kuuluva huuto ilmaisi, että etsintä oli päättynyt. Nelthorp oli löydetty ja raahattu esille savupiipusta, johon oli ryöminyt.

* * * * *

Melkein tarkalleen kuukautta myöhemmin — elokuun 27. päivänä — lady Alice Lisle haastettiin Winchesterin käräjätaloon vastaamaan valtiopetoksesta.

Kaunokirjassa sanottiin, että hän oli salaisesti, katalasti ja kavaltaen kestinnyt, piilottanut, hoivannut, elättänyt ja ylläpitänyt John Hicksiä, jonka tiesi maankavaltajaksi, pettäen siten alamaisen-velvollisuutensa ja rikkoen siten »meidän korkeata, nykyjään hallitsevaa herraamme ja kuningastamme vastaan».

Yksinkertaiseen harmaaseen pukuun puettuna tämä pieni valkotukkainen rouva rauhallisesti astui ylituomari Jeffreysin ja niiden neljän tuomarin eteen, jotka hänen kanssaan oikeutta istuivat, ja puhui luottavaisesti syyttömyytensä puolesta.

Oli aivan käsittämätöntä, että kristityt ihmiset saattoivat vakavissaan tuomita häntä muodollisesta rikoksesta, joka itsessään oli ollut kristillistä armeliaisuutta. Ja punaiseen, kärpännahalla vuorattuun virkatakkiinsa puettu tuomari näytti sävyisältä ja ystävälliseltä mieheltä; hänen sievät, kapeat, tuuhean, tumman tekotukan kehystämät nuorekkaat kasvonsa — Jeffreys oli kuudenneljättä ikäinen — olivat niin kalpeat, että suu näytti niissä kirkkaan punaiselta viivalta; ja silmät, jotka häntä nyt tähystivät, olivat suuret ja hänen mielestään ystävälliset ja säälivät.

Lady Lisle ei arvannut, että kalpeus, mikä sai hänet näyttämään niin miellyttävältä, ja tummat täplät, jotka tekivät hänen silmänsä niin sävyisän salaperäisiksi, olivat seurauksia sekä yöllisestä mässäämisestä, mikä oli pidättänyt häntä menemästä levolle ennen kello kahta sinä aamuna että armottomasta taudista, joka hitaasti jäyti hänen elinvoimiaan ja sai hänet aivan raivosta suunniltaan.

Ja hänen suopeiden kasvonpiirteittensä aiheuttamaa luottamusta vahvistivat ensimmäiset sanat, mitkä hän lady Lislelle lausui. Lady Lisle oli keskeyttänyt yleisen syyttäjän, kun tämä pitäessään avauspuhettaan valamiehistölle — jonka muodosti joukko Hampshiren huomattavimpia aatelisherroja — tuntui pitävän selvänä, että hän oli suosinut Monmouthin asiaa. Lady Lislellä ei ollut asianajajaa, vaan oli hänen itse yritettävä puolustaa itseään.

»Hyvä herra», hän huudahti, »minua kauhistutti tuo kapina yhtä paljon kuin ketä hyvänsä naista maailmassa!»

Jeffreys kumartui eteenpäin tehden kieltävän liikkeen.

»Kuulkaa nyt, rouva Lisle», huomautti hän lempeästi, »koska meidän on noudatettava tavallista tutkintojärjestystä teidän asiassanne, niin on minun nyt pakko keskeyttää teidät.» Ja sitten hän lupasi, että rouva Lisleä kyllä aikanaan kuultaisiin asiaansa puolustaessaan ja että hän itse neuvoisi rouvalle lain muodollisuuksia hänen omaksi edukseen. Hän vakuutti rouvalle viitaten kunnioittavasti taivaan ja maan tuomariin, jonka silmäin edessä he seisoivat, että oikeutta tultaisiin noudattamaan. »Ja minä rukoilen Jumalaa», hän lopetti, »että te osoittautuisitte viattomaksi.»

Hän puhui ystävällisesti ja vakuuttavasti. Mutta ensimmäisen käsityksen hänen oikeasta luonnonlaadustaan rouva Lisle sai Dunnea — kovin vastahakoista todistajaa — kuulusteltaessa.

Kovin vastenmielisesti ja ahdistettuna Dunne suostui kertomaan, miten hän rouva Lislen suostumuksella oli kuljettanut nuo kaksi piileksijää hänen kotiinsa, ja yleinen syyttäjä koetti todistaa, että rouva Lisle oli tiennyt, että he olivat sekaantuneet kapinaan. Uppiniskaisen välttelevältä Dunnelta kysyttiin lopuksi:

»Luuletteko, että rouva Lisle tunsi ennestään herra Hicksin?»

Hän vastasi siihen samaan tapaan, kuin jo oli vastannut moneen samanlaiseen kysymykseen.

»En todellakaan tiedä.»

Jeffreys liikahti punaisessa virkatakissaan, ja hänen kiihkeästi tarkkaavat silmänsä kävivät peloittaviksi kääntyessään riippuvien kulmakarvojen alta katsomaan todistajaan.

»No, luuletteko sitten», hän kysyi, »että lady Lisle kestitsisi ketään, josta ei mitään tiedä, vain teidän kertomuksenne perusteella? Herra Dunne, herra Dunne! Olkaa varovainen. Ehkäpä minä tiedän tästä asiasta enemmän kuin luulettekaan.»

»Armollinen herra, minä puhun vain, mikä on totta!» sopersi pelästynyt
Dunne.

»Kehoitan teitä vain olemaan varovainen», hymyili Jeffreys; ja hänen hymyilynsä oli kammottavampi kuin hänen tuima katseensa. »Totuus ei kaipaa verukkeita; se haluaa aina esiintyä alastomana; se ei tarvitse koristavaa verhoa. Mutta valehteleminen, kieräily, koukkuileminen ja kenkkuileminen esiintyvät aina naamioituina. No, jatkakaapa todistustanne.»

Mutta Dunne oli haluton jatkamaan, ja tämä hänen vastahakoisuutensa sai hänet valehtelemaan taitamattomasti. Hän väitti, ettei tuntenut ollenkaan Hicksiä eikä Nelthorpia. Kun häneltä kysyttiin, miten hän oli suostunut palvelemaan kahta miestä, joita ei milloinkaan ennen ollut nähnyt, vastasi hän:

»Minulle riitti se, että he ilmoittivat olevansa velkaantuneita miehiä ja haluavansa piileksiä jonkin aikaa.»

Silloin muuttui Jeffreysin ääni jyriseväksi.

»Luuletko kenenkään täällä uskovan sinua? Entä mikä on ammattisi?»

»Armollinen herra», sopersi onneton mies, »minä — minä olen leipuri.»

»Ja leivotko leipäsikin noin halvasta hinnasta? Kylläpä sinä, tottamaarin, sitten olet hyväsydäminen. Sanohan, kuule — sinä taidat leipoa sunnuntaisin, etkö leivokin?»

»En, armollinen herra, en minä leivo!» huudahti Dunne loukkaantuneena.

»Vie sun turkanen! Siinä kohden sinä olet tunnontarkka», ilkkui tuomari. »Mutta kuljeksimaan kyllä ehdit sunnuntaisin ja kuljettamaan konnia piilopaikkoihin.»

Kun vangin kietomiseksi Dunnea myöhemmin koetettiin saada tarkkaan kertomaan, miten lady Lisle oli ottanut vastaan hänen seuralaisensa, niin tuo törkeä kohtelu sai hänet niin pelästyksiinsä, että hän sotki puheensa vielä entistäkin pahemmin. Jeffreys kääntyi valamiehistöön päin.

»Siinä nyt näette, hyvät herrat, mikä veitikka tämä on; parasta poikaa tällaiseen toimeen käytettäväksi, konna, jolle kukaan ihminen ei puolta kruunua uskoisi. Turkkilaisellakin on paremmat autuuden toiveet kuin tällaisilla nimikristityillä.»

Ja kosk'ei Dunnesta sillä hetkellä saatu enempää kiristetyksi, niin hänet vietiin ulos, ja Barterin langettava todistus merkittiin muistiin. Sitten kutsuttiin Dunne parka taas sisälle ja Jeffreys haukkui häntä niin törkeästi, ettei se sovi tähän painettavaksi.

Barter oli kertonut tuomioistuimelle, että rouva Lisle oli tullut yhdessä Dunnen kanssa keittiöön, ja että kun hän oli Dunnelta myöhemmin kysynyt, mitä he keskenään kuiskailivat ja mille yhdessä nauroivat, sanoi Dunne lady Lislen kysyneen, »tiesikö hän mitään asiasta». Jeffreys koetti nyt kiristää Dunnea tunnustamaan, mikä oli se asia, johon hän oli niin salaperäisesti viitannut — tarkoituksena oli tietenkin saada siten todistetuksi, että lady Lisle tiesi Hicksin ottaneen osaa kapinaan.

Dunne vastusti entistäkin jäykemmin. Jeffreys joutui vihan vimmoihin, koska olisi ollut vaikea tuomita lady Lisleä ilman tätä tunnustusta, ja pyysi valamiehistöä ottamaan huomioonsa miehen omituisen, inhoittavan esiintymisen ja herjasi sitä tekopyhää, kenkkuilevaa uskonlahkoa, mihin hän kuului. Lopuksi hän muistutti Dunnea siitä, että hän oli valallaan vannonut puhuvansa totta, ja puhutteli häntä sitten jonkinlaisella lempeällä julmuudella.

»Mitä se ihmistä hyödyttää, vaikka hän voittaisi kaiken maailman ja saisi sielullensa vahingon?» karjui tuo kauhea tuomari, silmät hehkuen. »Sanotaanhan sanassa niin. Ja panetko sinä valheen vuoksi alttiiksi kuolemattoman sielusi? Senkin kurja ketale! Vaikka kaikki maailman vuoret ja kukkulat päällekkäin kasattaisiin, eivät ne voisi suojella sinua kaikkivoivan Jumalan kostolta, jos nyt vannot väärin.»

»En käsitä, mitä minun oikein pitäisi puhua, armollinen herra», sanoi
Dunne huokaisten.

Raivoissaan siitä, että huomasi kaikki ponnistuksensa turhiksi, tuomari yltyi aivan räiväsuiseksi. Kun hän viimein tuli järkiinsä, yritti hän taas ystävällisyyttä, kehoitellen kaikin keinoin Dunnea armollisen rouvan omaksi hyväksi kertomaan hänelle, mitä asiaa hän oli tarkoittanut Barterille puhuessaan.

»Hänen armonsa kysyi minulta, enkö tiennyt, että Hicks oli eriuskolainen.»

»Siinäkö kaikki? Sehän on mahdotonta. Varmasti se muutakin tarkoitti.»

»Siinä kaikki, armollinen herra», intti Dunne. »En minä muuta tiedä.»

»Onko nähty julkeampaa heittiötä?» karjui tuomari. »Luuletko sinä kaiken sen vaivan jälkeen, mikä minulla on ollut saadakseni sinulta kunnon vastausta voivasi ilkkuen viskata minulle tuollaisen hätävalheen? Pitäkääpä kynttilää hänen julkean naamataulunsa lähellä, että näkisimme sen selvästi.»

Dunne seisoi kauhistuneena ja vavisten noin hirvittävien silmien häntä tarkastaessa.

»Armollinen herra», hän huudahti, »minua on täällä niin hätistelty, että olen melkein tolkultani.»

Hänet vietiin taas pois hetkeksi, kun eversti Penruddock selitti, miten kapinoitsijat vangittiin. Kun hän oli kertonut löytäneensä Hicksin ja Dunnen piilotettuina jonkin kasan alle mallashuoneeseen, tuotiin Dunne taas takaisin, jotta Jeffreys voisi pitää ristikuulustelua.

»Kuulepas, Dunne, miksikä piilouduit mallashuoneeseen?»

»Armollinen herra, minä melusta niin säikähdin», sanoi Dunne typerästi.

»Mutta hyvänen aika, mitä syytä sitten sinulla oli pelästyä, kun et tuntenutkaan Hicksiä etkä Nelthorpia ja kun ei armollinen rouvakaan sinulta muuta kysynyt, kuin oliko Hicks eriuskolaispappi. Ei kai niin viattomalla ihmisellä ollut aihetta mitään pelätä. Mutta uskonpa, että siinä asiassa, josta äsken keskustelimme, oli sittenkin jotakin enemmän. Kunpa vain saisimme sen kiristetyksi sinusta.»

Mutta Dunne yhä vain vastaili vältellen.

»Armollinen herra, kuulin kovaa melua talosta, enkä tiennyt, mitä se merkitsi. Siksi minä piilouduin.»

»Onpa merkillistä, että sinä vähäisen kolinan vuoksi piilouduit, vaikk'et asiasta mitään tiennyt.»

Taaskin todistaja, jonka kasvojen ääressä kynttilää yhä pideltiin, valitti, että hänet oli hätistelty niin tolkultaan, ettei enää tiennyt, mitä sanoi.

»Mutta ei kai totuuden puhuminen sinua tolkultasi saata, jos lienet milloinkaan oikein tolkussasi ollutkaan», sanoi Jeffreys suuttuneena. »Mutta minusta näyttää siltä, kuin ette te, sinä ja emäntäsi, olisi milloinkaan oikein tolkussanne olleetkaan; sillä ei hänkään tuntenut kumpaakaan, vaikka oli lähettänyt heitä noutamaan.»

»Hyvä herra», huudahti siihen lady Lisle, »toivon, ettei minua tuomita tutkimatta.»

»Varjelkoon Jumala, rouva Lisle, eihän toki», vastasi Jeffreys; ja sitten hän tokaisi ilkeämielisen syytöksen, joka ilmaisi, minkälaiset kohtalon voimat oikeastaan vainosivat rouvaa. »Miesvainajanne aikanahan sellaista tavattiin tehdä — ymmärrätte kyllä, mitä tarkoitan — mutta, Jumalan kiitos, ei sellaista enää nykyisin tapahdu.»

Seurasi sitten Carpenterin ja hänen vaimonsa vastahakoinen todistus, ja sen jälkeen yritettiin vielä neljännen kerran, vaikkakin yhtä huonolla menestyksellä, saada Dunne myöntämään, että hänen armonsa tiesi Hicksin ottaneen osaa kapinaan. Mutta niin typerä kuin Dunne olikin, oli hän ainakin horjumaton, ja niinpä Jeffreys haukuttuaan hänet vielä lopulta pahanpäiväiseksi, antoi viedä hänet pois ja kääntyi vihdoin vankiin kehoittaen häntä puhumaan omaksi puolustuksekseen.

Hän nousikin puhumaan pelkäämättä, mutta sävyisästi.

»Armollinen herra, eräitä seikkoja haluaisin huomauttaa. En tiennyt, että talooni oli saapuva kukaan muu kuin herra Hicks, ja hänen kerrottiin piileskelevän siitä syystä, että hänet oli määrätty vangittavaksi, koska oli saarnannut salaisissa hartauskokouksissa: siksi neuvoin häntä saapumaan yöllä. Mutta minulle ei ollut ollenkaan mainittu, että Nelthorp oli saapuva hänen kanssaan, enkä Nelthorpin nimeäkään ollut kuullut mainittavan ennen hänen tuloaan talooni. Vannon sen kunniasanallani. Mitä herra Hicksiin tulee, ei minulla ollut aavistustakaan, että hän oli kuulunut armeijaan, hän kun oli kirkkoneuvoston jäsen, jonka tehtävä oli saarnata eikä taistella.»

»Mutta sanonpa teille», keskeytti Jeffreys, »ettei ole koko tuossa valehtelevien, kieräilevien, tekopyhien presbyteriläis-hurttien joukossa ainoaakaan, joka ei tavalla tai toisella olisi ottanut osaa äskeiseen kauheaan salaliittoon ja kapinaan.»

»Armollinen herra, minua sekä periaatteellisesti että käytännöllisesti kauhistutti äskeinen kapina», intti vanki lisäten, että jos häntä olisi tutkittu Lontoossa, olisivat lady Abergavenny ja monet muut ylhäiset henkilöt voineet todistaa, millä inholla hän oli kapinasta puhunut, ja että hän oli oleskellut Lontoossa siihen asti kuin Monmouth teloitettiin.

»Jos olisin maalla ollessani tiennyt, milloin tutkitaan —», hän jatkoi, »olisin voinut toimittaa nuo henkilöt todistamaan puolestani. Mutta, armollinen herra, minulle sanottiin ja niin itsekin uskoin, ettei minua olisi Hicksin suojelemisesta ennen syytetty kuin hänet itse olisi todistettu maanpetturiksi.

»Minä inhosin niitä, jotka juonittelivat ja vehkeilivät kuningasta vastaan. Käsitän hyvin velvollisuuteni kuningastani kohtaan ja olen aina ollut hänelle uskollinen. Vannotan kenen hyvänsä maailmassa, joka tietää asian olevan toisin, tulemaan todistamaan minua vastaan.»

Jeffreysin ääni kaikui äreänä hänen hieman pysähtyessään. »Onko teillä vielä jotakin sanottavaa?»

»Mitä siihen seikkaan tulee, että minun sanotaan kieltäneen Nelthorpin olevan talossani», hän jatkoi, »niin oli sotamiesten törkeä ja väkivaltainen esiintyminen saattanut minut kovin hämmennyksiin ja pelästyneeksi. Pyydän, että te, armollinen herra, käsitätte asian siltä kannalta, ettekä usko minusta pahaa niiden valheellisten huhujen perusteella, jotka kertovat minun suhteestani entiseen kuninkaaseen, ja että minä olisin ollut jollakin tavalla suostuvainen Kaarlo I:n mestaukseen: sillä tietäkää, armollinen herra, että se on yhtä valheellista puhetta kuin Jumala on totinen. En koko kuninkaan teloituspäivänä käynyt huoneestani ulkona ja luulen, että vuodatin hänen tähtensä enemmän kyyneliä kuin yksikään muu senaikainen nainen.

»Ja minä toistan vieläkin, armollinen herra, niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi, että en ole milloinkaan tuntenut Nelthorpia enkä tiennyt kenenkään muun saapuvan talooni kuin herra Hicksin. Hänet tiesin eriuskolaispapiksi. Koska, niinkuin jokainen tietää, kaikki eriuskolaispapit oli määrätty vangittaviksi, niin suostuin minä antamaan hänelle suojaa, koska se ei ollut maankavallusta.»

»Onko teillä vielä muuta sanottavaa puolustukseksenne?» kysyi Jeffreys.

»Armollinen herra», yritti lady Lisle taas puhua, »olin saapunut maalle vasta viittä päivää aikaisemmin.»

»Niinkö», keskeytti Jeffreys, »sitä en tiedä enkä välitäkään. Näyttepä saapuneen tarpeeksi ajoissa ehtiäksenne ottamaan suojaanne kapinoitsijoita.»

Lady Lisle intti, että jos hän minkään hyväksi suostuisi henkensä uhraamaan, niin mieluimmin sitten kuninkaan hyväksi.

»Mutta vaikka en itse voinutkaan taistella hänen puolestaan, niin poikani taisteli; hän otti osaa taisteluun kuninkaan puolesta. Minä hänet olen kasvattanut kuninkaalle uskolliseksi.»

»Hyvä, onko vielä muuta?» kysyi Jeffreys töykeästi.

»Ei ole, armollinen herra», vastasi lady Lisle; ja istuutui paikalleen, vavisten hieman ponnistuksesta ja puolustuspuheensa aiheuttamasta mielenliikutuksesta.

Seurasi sitten Jeffreysin puhe valamiehistölle. Se oli hyvin pitkä, ja alkuosa oli täynnä sisällyksettömiä korulauseita, joissa muistettiin joka käänteessä vedota kaikkivaltiaaseen. Eräässä kohdin se huononi aivan saarnaksi tekstistä »antakaa keisarille, mikä keisarille kuuluu», missä hän herjasi presbyteriläistä uskontoa. Ja hänen ylhäisyytensä ikävystyttävän pitkät lauseet ja yksitoikkoinen ääni tuudittivat syytetyn aitiossa istuvan rouvan nukuksiin. Hän heräsi säpsähtäen, kun Jeffreysin nyrkki samassa paukahti pöytään ja hänen äänensä kiihtyi hänen pauhatessaan äskeistä kapinaa vastaan. Mutta lady Lisle nukahti uudestaan — niin perin levollinen hän oli — ennenkuin Jeffreys oli ehtinyt puheessaan kohdistaa syytettään häntä itseään vastaan, huolimatta siitä, että hän oli vakuuttanut inhonneensa koko kapinaa.

Tämän esipuheen tarkoitus oli vaikuttaa valamiehistön mielipiteeseen ennenkuin hän tuli varsinaiseen asiaan. Eikä tämä hänen puheensa valamiehistölle suinkaan ollut mitään oikeudellista asian kertausta, vaan ilkeätä syyttelemistä, samoin kuin hänen tähänastinen esiintymisensä todistajien kuulustelussa ja ristikuulustelussa oli ollut aivan yleisen syyttäjän tehtävän luontoista. Lady Lislen omaa puolustuspuhetta hän ei ottanut huomioon muuta kuin yhdessä suhteessa, jossa huomasi voivansa selittää asiaa haluamaansa suuntaan.

»Minua surettaa muistella», hän sanoi tekeytyen huolestuneen näköiseksi, »muutamia sanoja, jotka armollinen rouva tuli äsken lausuneeksi. Hän on olevinaan kovin uskonnollinen ja kuninkaalle uskollinen — hänhän oli kovin itkenyt marttyyrikuninkaan, Kaarlon, kuolemaa — ja myöntää olevansa suuressa kiitollisuudenvelassa kuningasvainajalle ja hänen kuninkaalliselle veljelleen. Ja tuskin on toinen heistä ehtinyt hautaan, kun hän jo unohtaa kaikki kiitollisuudet ja ottaa suojaansa miehiä, jotka nousevat kapinaan hänen seuraajaansa vastaan.»

»En nyt halua puhua siitä», jatkoi hän harkitsevan pontevasti, »millä tavalla hänen miehensä osallistui tuon siunatun marttyyrin kuolemaan; armollisella rouvalla on kyllä itselläänkin tarpeeksi vastattavaa; eikä mielestäni olisi sallittava hänen menneisyytensä missään suhteessa vaikuttaa asian menoon.»

Mutta itse hän oli ottanut sen puheeksi, vaatien muka, ettei se saisi vaikuttaa asiaan, vaikka tietenkin juuri siinä tarkoituksessa sen mainitsi. Lady Lislehän oli kuninkaansurmaajan leski, mikä seikka Jeffreysin ja hänen kuninkaallisen isäntänsä mielestä oli enemmän kuin riittävä syy keksiä verukkeita hänen tuhoamisekseen.

Sitten hän huomautti heitä todistajien lausunnoista puhui Dunnen kieräilystä, päätteli, että syynä sellaiseen valhetulvaan oli pyrkimys salata tuomitseva totuus — nimittäin, että lady Lisle tiesi Hicksin kapinoitsijaksi, kun hän otti hänet suojelukseensa, tullen siten tämän hirveän rikkomuksen osakumppaniksi. Sen jälkeen hän kehoitti heitä tekemään päätöksensä »henkilöön katsomatta ja vain totuutta silmällä pitäen.»

Mutta vaikka oli selvä, mitä hän tarkoitti, näyttivät kuitenkin muutamat valamiehet pelkäävän sitä Jumalaa, johon Jeffreys niin tiheään vetosi. Eräs heistä nousi kysymään häneltä asiallisesti, oliko lain kannalta pidettävä maankavalluksena Hicksin suojaamista ennenkuin tämä itse oli maankavalluksesta tuomittu.

Jeffreys vastasi hänelle lyhyesti, että tietenkin oli, ja sen kuultuaan valamiehet poistuivat huoneesta, tuomarit asettuivat vaitiollen odottamaan, ja hänen armonsa torkahti taas tuolilleen.

Hetket kuluivat. Alkoi olla myöhäinen, ja Jeffreys oli kärsimätön pääsemään tästä jo ennakolta päätetystä asiasta, voidakseen mennä rauhassa päivällistään syömään. Hän katkaisi vihaisena oikeussalissa vallitsevan hiljaisuuden, sanoen ihmettelevänsä, miten niin selvä asia vaati niin pitkällistä harkintaa. Hän uhkasi lykätä asian seuraavaan päivään ja antaa valamiehistön jäädä sinne koko yöksi, jolleivät pian ilmoittaisi päätöstään. Kun nämä puolen tunnin kuluttua vihdoin palasivat, huomasi hänen tuima, kärsimätön katseensa heidät pahaenteisen vakaviksi.

»Armollinen herra», sanoi valamiesten esimies, herra Whistler, »meidän täytyy pyytää teidän armoltanne muutamia ohjeita, ennenkuin voimme tehdä päätöksemme. Olemme jonkinverran epätietoiset siitä, tuliko tarpeeksi selvästi todistetuksi, että lady Lisle tiesi Hicksin kuuluneen armeijaan.»

Olihan heillä syytä sitä epäillä, koska siihen ei ollut ollenkaan mitään todistusta. Mutta hetkeäkään epäröimättä hän vastasi:

»Onhan siihen niin selvät todistukset kuin ikinä olla saattaa. Mutta teidän asiannehan juuri on arvioida todistusten riittävyys. Minun mielestäni asiassa ei ollut mitään epäselvyyttä.»

»Armollinen herra», intti esimies yhä, »meistä ei asia ole oikein selvä.»

»Minkä minä teidän epäilyksillenne mahdan», sanoi hän kärtyisästi. »Tulihan todistetuksi, että illallisen aikaan keskusteltiin kapinasta ja armeijasta.»

»Mutta, armollinen herra, emme ole varmoja siitä, että lady Lisle tiesi
Hicksin kuuluneen armeijaan.»

Tuomari tuijotti heihin äänettömänä hetken aikaa. Sietäisipä antaa heidät itsensä ilmi siitä, että olivat ylen hitaita älyämään velvollisuuttaan kuningastaan kohtaan.

»Enpä käsitä, mikä oikein teidät saisi varmoiksi», sanoi hän purevasti. »Eikö sitten lady Lisle kysynyt Dunnelta, oliko Hicks kuulunut armeijaan? Ja kun Dunne ei sanonut tietävänsä, niin ei lady Lisle kieltäytynyt häntä siinä tapauksessa ottamasta, vaan käski hänen tulla Daikaan, josta huomaa, että hän sitä epäili.»

Jeffreys siis ei ottanut ollenkaan huomioon lady Lislen selitystä tästä seikasta.

»Ja kun Hicks ja Nelthorp saapuivat, niin keskustelihan hän heidän kanssaan kapinasta ja armeijasta.» (Aivan kuin eivät nämä asiat olisi siihen aikaan olleet yleisenä puheenaiheena.) »No, mitä sanotte, hyvät herrat», jutteli hän ollenkaan häpeämättä, »eikö sellainen todistus ole riittävä?»

Mutta herra Whistler ei ollut vieläkään tyytyväinen.

»Emme muista, armollinen herra, todistajien väittäneen, että lady Lisle olisi sellaisia asioita kysellyt.»

Silloin Jeffreys joutui vihan vimmaan.

»Ettepä tosiaankaan», hän karjui, »näy muistavan mitään koko asian menosta. Kertoihan Dunne teille, että sellaisista asioista keskusteltiin, ja olihan lady Lisle saapuvilla. Mutta vaikkapa sitä ei olisikaan suoranaisesti todistettu, niin ovathan asianhaarat ja koko menettely niin hyvänä todistuksena kuin ikinä olla saattaa. En oikein käsitä, missä suhteessa te olette epävarmoja!»

Rouva Lisle oli noussut seisomaan. Hänen vanhoilla, harmahtavilla kasvoillaan saattoi havaita heikon kiihtymyksen punan.

»Armollinen herra, minä toivon —», aloitti hän vapisevin äänin, mutta ei ehtinyt pitemmälle.

»Ei teillä ole lupa nyt puhua!» kiljui kammottava tuomari ja tukki siten hänen suunsa.

Väleen siis tyrehtyi tämä hänen peloittavan tahtonsa vastustaminen. Neljännestunnin kuluttua valamiehistö ilmoitti päätöksensä. Se julisti lady Lislen syylliseksi.

»Hyvät herrat», sanoi Jeffreys, »en luullut, että minun tarvitsi puhua teille enää päätöksen tehtyänne, mutta koska huomaan muutamien teistä hieman epäröivän ja epäilevän, niin en voi muuta sanoa, kuin että se minua ihmetyttää; sillä minä puolestani tunnen sisimmässäni, että todistukset ovat niin täydelliset ja selvät kuin olla saattaa, niin että jos minä olisin ollut yksi teistä ja tämä syytetty vaikkapa oma äitini, olisin sittenkin julistanut hänet syylliseksi.»

Aamulla lady Lisle yhdessä muiden myöhemmin vangittujen kanssa tuotiin oikeussaliin tuomiotaan kuulemaan. Siellä Jeffreys vielä ivasi hänen tunnustamaansa uskoa ja tuomitsi hänet elävänä poltettavaksi — jolla tavoin maankavallus tavallisesti rangaistiin — määräten sheriffin panemaan tuomion täytäntöön vielä samana iltapäivänä.

»Mutta kuulkaa, rouva Lisle», hän lisäsi, »me tuomarit viivymme kaupungissa vielä tunnin, pari. Teille tuodaan kynä, mustetta ja paperia, ja jos te sillä aikaa käytätte hyvin tuota kynää, mustetta ja paperia ja tuntia paria — ymmärrätte kyllä mitä tarkoitan — niin ehkäpä suostumme lykkäämään tuomionne täytäntöönpanoa.»

Mitä Jeffreys oikein uskoi lady Lislen ymmärtävän? Hän oli tietenkin kuullut kerrottavan Kirken tuottavasta toiminnasta Länsi-Englannissa, ja tunnettua on, ettei hän säästänyt keinoja hankkiakseen itselleen säätynsä mukaisen varallisuuden, jota ei ollut isältään perinyt. Hän siis näin karkealla tavalla kehoitti lady Lisleä tarjoamaan lahjuksia.

Vain tämä johtopäätös kykenee selittämään Jeffreysin myöhemmin häntä vastaan osoittamaa salavihaa, joka oli kehittynyt hänessä sen johdosta, että lady Lisle ei suostunut käyttämään hyväkseen hänen tarjoustaan. Winchesterin hengenmiesten väliintulo sai aikaan hänen kuolemantuomionsa täytäntöönpanon lykkääntymisen viikon ajaksi, ja sinä viikkona hänen mahtavat lontoolaiset ystävänsä, kreivi Abergavennyn johdolla pyysivät kuninkaan armahtamaan hänet. Sedgenioorin voittaja, Fevershamkin, rukoili kuningasta hänen puolestaan — hänen sanotaan saaneen siitä hyvästä tuhat puntaa palkkioksi. Mutta kuningas oli taipumaton, selittäen luvanneensa Jeffreysille olla armahtamatta lady Lisleä, ja ainoa suopeus, minkä vaikutusvaltaiset anomukset kykenivät Jaakko II:lta kiristämään, oli se, että hänet polttamisen sijasta suostuttiin mestaamaan.

Hänet mestattiin Winchesterin torilla syyskuun toisena päivänä. Kristillinen armeliaisuus oli hänen ainoa rikkomuksensa, ja sen sovitukseksi vaadittiin hänen päänsä. Hän luopui siitä ylevän rohkeana ja lujaluontoisena. Sen sijasta, että olisi puhunut, hän jätti sherifille arvokassisältöisen kirjoituksen, missä vakuuttaa olevansa syytön kaikenlaiseen rikkomukseen kuningasta vastaan ja antaa anteeksi vihamiehilleen, jotka erikseen luettelee — tuomarille, joka oli hänet väärin tuominnut ja unohtanut, että »tuomioistuimen pitäisi olla syytetyn puolustaja», ja eversti Penruddockille, »vaikka hän kertoi minulle, että olisi voinut vangita miehet ennenkuin he saapuivat minun talooni.»

Näiden rivien välistä käsittänette, mikä oli todellinen syy lady
Alice Lislen kuolemaan. Hän kuoli tyydyttääkseen toisaalta kuningas
Jaakko II:n ja toisaalta eversti Penruddockin julman kostonhimon hänen
miestään kohtaan, joka oli ollut kuolleena jo kaksikymmentä vuotta.

V. TEURASTUSYÖ

Pärttylin yön tapahtumat

V. TEURASTUSYÖ.

Pärttylin verilöylyn suhteen on olemassa jonkinverran salaperäisyyttä, josta historiankirjoittajat luultavasti tulevat väittelemään niin kauan kuin maailmassa historiaa kirjoitetaan. Oikeastaan nuo väittelyt juuri ovat aiheuttaneet koko salaperäisyyden. Nämä historiankirjoittajat voisi ehkä luokittaa kahteen ryhmään — katolisiin ja antikatolisiin. Edelliset ovat yrittäneet todistaa, että tuo verilöyly oli pelkästään poliittinen tapahtuma, joka ei ollenkaan koskenut uskontoa; jälkimmäiset ovat samoin ponnistaneet kaiken voitavansa osoittaakseen, että se oli pelkkä uskonnollinen vaino, joka ei ollenkaan koskenut politiikkaa. Ne, jotka käsittävät asian tällä jälkimmäisellä tavalla, väittävät, että sitä oli kauan edeltäpäin harkittu, että se perustui seikkoihin, joista Katariina Medici ja tuo onneton Alban herttua olivat sopineet keskenään jo seitsemisen vuotta aikaisemmin. Ja he näyttävät otaksuvan, että Navarran Henrik, protestanttisen puolueen nimellinen johtaja, oli tuotettu Pariisiin naidakseen Margareetta Valois'n vain sitä varten, että valtakunnan protestanttiset ylimykset, häihin pääkaupunkiin saapuessaan, siten saataisiin houkutelluksi perikatoonsa.

Tämän kertomuksemme tarkoituksena ei ole syventyä tutkimaan noiden kahden suunnan esittämiä syitä ja perusteita, emmekä sitä yritäkään tehdä. Tulkoon kuitenkin mainituksi, että totuus luultavasti on löydettävissä noiden kahden selitystavan keskiväliltä — että tuo verilöyly oli suunnittelultaan poliittinen, mutta toimeenpanoltaan uskonnollinen; eli toisin sanoen, että valtioviisaus harkiten käytti uskonkiihkoa aseenaan; että sopivan tilaisuuden eli sattuman aiheuttama äkkipäätös sai aikaan verilöylyn.

Ennakkoharkintaa vastaan mainittakoon seuraavat pääseikat:

a) Mahdottomuus säilyttää seitsemän vuoden ajan salaisuutta, jonka nähtävästi olisi täytynyt olla useiden tietona;

b) Se, ettei Kaarle IX eikä hänen äitinsä, Katariina, kumpikaan suinkaan olleet kiihkokatolisia, eivätpä edes tavallisia vakavamielisiä uskovaisia.

c) Yhtenäisen toiminnan puute — kun koko valtakunta otetaan huomioon — verilöylyn toimeenpanossa.

Samaa todistaa vielä sekin seikka, että Coligny yritettiin murhata kaksi päivää ennen verilöylyä, mikä teko nähtävästi olisi saanut hugenotit varovaisiksi ja niin aiheuttanut koko suunnitelman epäonnistumisen — jos sellaista olisi ollut olemassa.

On muistettava, että Ranska vuosikausia oli ollut jakautuneena kahteen leiriin, ja että katolilaisten ja hugenottien kesken oli riehunut kansalaissota, mikä oli jakanut maan. Protestanttisen puolueen johtaja oli tuo etevä soturi Gaspard de Chatillon, amiraali Coligny, moraalisessa mielessä Ranskan protestanttinen kuningas, mies, joka nostatti sotajoukkoja, ylläpiti niitä protestanttisilta alamaisiltaan kantamilla veroilla, ja neuvotteli Kaarle IX:n kanssa kuin samanarvoinen ruhtinas. Katolisen puolueen johtajana — joka puolue oli toinen »valtio valtiossa» — oli Guisen herttua. Kolmantena puolueena valtakunnassa oli kuninkaan puolue, jolla ei ollut paljonkaan muuta tehtävää kuin koettaa saada toiset kuohuvat puolueet pysymään keskenään tasapainossa.

Ne syyt, jotka jouduttivat verilöylyä, on kuninkaan veli, Anjoun herttua (myöhemmin Henrik III) esittänyt kertomuksessaan. Hän kirjoitti sen Mironille, lääkärilleen ja uskotulle ystävälleen Krakovassa, jossa hän myöhemmin hallitsi Puolan kuninkaana, ja olosuhteissa, jotka tekivät mahdottomaksi otaksua, että se olisi sepitetty missään vieraassa tarkoituksessa. Tätä osaksi tukevat ja osaksi yksityisseikoilla rikastuttavat muun muassa silloisen Navarran kuninkaan seurueeseen kuuluneen nuoren miehen, Sullyn, kertomus, sekä Colignyn talouskuntaan kuuluneen herrasmiehen, Lusignanin, kertomus. Itse tapahtumia ja niiden välittömiä vaikuttimia kuvaillessamme seuraamme tarkkaan näitä lähteitä.

* * * * *

Louvren pitkässä pylväskäytävässä tungeksivien keikarien ja ylhäisten naisten iloinen rupattelu vaikeni hiljaiseksi supatukseksi, ja koetettiin tehdä tietä kuninkaalle, joka oli äkkiä ilmestynyt näkyviin nojaten hellästi amiraali Colignyn olkapäähän.

Anjoun herttua, solakka, kohtelias, kullalla kirjaeltuun sinipunaiseen pukuun puettu nuori mies, unohti kiinnostavan kauniit kätensä ja kumartui syvempään ihanan madame de Nemoursin puoleen, ja molemmat suuntasivat epäystävälliset katseensa amiraaliin.

Kuningas ja tuo suuri hugenottijohtaja, oudon vastakohtainen pari, astelivat hitaasti pylväskäytävää alas. Coligny olisi oikeastaan ollut puolta päätä pitempi, jollei olisi ollut jo kumara, mistä huolimatta hänen ryhdissään ilmeni tarmoa ja sotilaallista pontevuutta ja hänen kurttuisilla, arpisilla kasvoillaan vakavaa arvokkuutta, joka melkein vivahti ylpeyteen. Moncontourin taistelussa luoti oli lävistänyt hänen poskensa ja murskannut kolme hammasta, josta oli jäljellä sinertävä, harmaan parran alle jatkuva arpi. Otsa oli korkea ja uljas, ja tuuheiden kulmakarvain alta katsovat silmät tiukat ja terävät. Hän oli puettu kalvinistisen yksinkertaisesti kokonaan mustaan, ja samoin kuin hän tässä suhteessa oli rikinkeltaiseen satiiniin puetun kuninkaan vastakohta, samoin olivat hänen vakavat kasvonsa hallitsijansa typeräin kasvojen vastakohta.

Kaarle IX, hintelävartaloinen kolmenkolmatta ikäinen nuori mies, oli likaisen kalpean värinen, silmät isot, vihertävät ja harhailevat ja nenä paksu ja alasriippuva. Leveän, ohuen suun esiintyöntyvä ylähuuli teki hänet hölmömäisen näköiseksi, ja sitä vielä lisäsi hänen tapansa kurkoittaa päätänsä eteenpäin.

Hänen luonteensa oli aivan hänen ulkonäkönsä mukainen — tylsä ja karkea. Jalosukuiset ihmiset pitivät häntä yleensä raakapuheisena ja etevänä keksimään haukkumasanoja.

Pylväskäytävän päähän päästyään Coligny kumartui hyvästiksi suutelemaan kuninkaallista kättä. Kaarle toisella kädellään taputti amiraalia olkapäälle.

»Luottakaa siihen, että minä olen teidän ystävänne», hän sanoi, »ruumiineni, sieluineni, sydämin ja sisälmyksin, samoin kuin uskon teidän olevan minun ystäväni. Hyvästi, isä.»

Coligny poistui, ja kuningas palasi samaa tietä takaisin astellen nopeasti, pää hartiain välissä, katsomatta vastenmielisine silmineen oikealle tai vasemmalle. Kun hän hävisi näkyvistä, poistui Anjoun herttua madame de Nemoursin rinnalta ja lähti kuninkaan jälkeen. Silloin hovilaisten keskeytynyt rupattelu vihdoin taas puhkesi ääneen.

Kuningas asteli edestakaisin työkammiossaan — se oli yksinkertainen huone, kalustonaan erilaisia esineitä, mitkä kuuluivat opiskeluun, kotihartauteen ja metsästykseen. Suuri Jumalan-äidin kuva riippui eräällä seinällä, ja sen kahden puolen väkipyssy, sekä toisessa yläkulmassa metsästystorvi. Oven suussa olevaa pientä alabasterista vihkivesimaljaa, johon oli pistetty palmun oksa, näkyi käytettävän haukantiukujen ja hihnojen säiliönä. Lyijypuitteisen ikkunan luona oli kauniilla leikkauksilla koristeltu pähkinäpuinen kirjoituspöytä, jolla oli sekalaisia kirjoja ja papereita — metsästystä koskeva tieteellinen teos ja hartauskirja olivat rinnakkain: rukousnauha ja koiraruoska olivat ristikkäin Ronsardin avonaisten runojen päällä. Kuningas oli aikansa kehnoimpia runoseppiä.

Veljensä astuessa huoneeseen Kaarle katsahti olkansa yli. Hänen katseensa kävi tuimemmaksi, kun hän näki, kuka tulija oli, ja murahtaen hän ilkeästi potkaisi jalkaansa juuressa pitkänään makaavaa maksanväristä koiraansa. Vingahtaen koira pakeni nurkkaan, herttua pysähtyi säpsähtäen.

»No?» murisi kuningas. »No. Enkö milloinkaan saa rauhaa? Enkö milloinkaan saa olla yksin? Mikä nyt on hätänä? Taivahan talikynttilät! Mitä sinä oikein tahdot?»

Hänen vihreät silmänsä säkenöivät, hän aukoi ja sulki oikeaa kättään, jolla piteli vyöllään riippuvan miekkansa kultaista kahvaa.

Tällaisesta raivoisan vimmatusta vastaanotosta säikähtyneenä nuori herttua kiireesti peräytyi.

»Enpä mitään. Tulen toiste, koska häiritsen sinua nyt.» Hän kumarsi ja poistui kuullen takaansa ilkeää, karkeaäänistä naurua.

Anjou kyllä tiesi, miten vähän hänen veljensä hänestä piti, ja hän myöntää sinä hetkenä suuresti pelänneensä häntä. Mutta toisaalta on selvää, että hän pelätessään myöskin tunsi katkeruutta häntä kohtaan. Hän lähti oikopäätä etsimään äitiään, jonka lemmikki hän oli, kertoakseen hänelle, millä päällä kuningas oli ja selittääkseen — nähtävästi aivan oikeaan osuen — mikä siihen oli syynä.

»Se on tuon konnamaisen hugenotti-amiraalin työtä», päätti hän sanatulvansa lopuksi. »Aina hän Colignyn kanssa seurusteltuaan on tuollainen.»

Katariina Medici mietti. Hän oli lihava, mukavuutta rakastava nainen, paksunenäinen, tiukkasilmäinen, unelias.

»Kaarle», sanoi hän viimein yksitoikkoisella, tunteettomalla äänellään, »on tuuliviiri, joka kääntyy joka tuulen mukaan, mikä hänet kohtaa. Johan sinun pitäisi hänet tuntea.» Ja Katariina haukotteli niin, että se, joka ei tuntenut häntä ja hänen tapaansa alituiseen haukotella, olisi luullut, ettei asia häntä suurestikaan kiinnostanut.

He olivat kahden hänen pienessä, verhoseinäisessä yksityishuoneessaan, jota hän itse sanoi kotikappelikseen. Katariina puolittain istui, puolittain loikoi kirjaillulla, ruusunvärisellä silkkikankaalla päällystetyllä sohvalla. Anjou seisoi huoneen toisessa päässä ikkunan luona, selin ikkunaan, niin että hänen kalpeat kasvonsa olivat varjossa. Hän katseli kauniita käsiään, joita hän ei halunnut laskea alas, koska pelkäsi, että veri silloin laskeutuisi niihin ja rumentaisi niiden puhtaan valkeuden.

»Amiraalin vaikutus häneen yhä vain lisääntyy», hän valitti, »ja niin meidän vaikutuksemme vähenee.»

»Kai minä sen tiedän», vastasi Katariina uneliaasti.

»On jo aika tehdä siitä loppu», sanoi Anjou kiihkeästi», ennenkuin hän tekee lopun meistä. Teidän vaikutuksenne käy päivä päivältä heikommaksi ja hänen voimakkaammaksi. Kaarle alkaa pitää hänen puoltaan meitä vastaan. Vielä hänestä ennen pitkää koituu hugenottipuolueen kannattaja, Jumala paratkoon! Olisittepa nähnyt, miten hän nojasi tuon vanhan parpaillot’n olkapäähän sanoen häntä isäkseen ja vakuuttaen olevansa hänen alati uskollinen ystävänsä — 'ruumiineen, sieluineen, sydämin ja sisälmyksin', niin kuin hän itse sanoi. Ja kun minä sitten menen häntä tapaamaan, niin hän ärjyy ja kiukuttelee minulle ja sormielee miekkaansa aivan kuin haluaisi pistää sen kurkkuuni. On helppo käsittää, mistä tuo vanha konna puhui hänen kanssaan.» Ja entistäkin kiivaammin hän toisti äskeiset sanansa: »On aika tehdä siitä loppu!»

»Niinpä kylläkin», sanoi Katariina yhä edelleen yhtä kiihkottomana. »Ja loppu siitä on tuleva. Tuo vanha salamurhaaja olisi ollut hirtettävä jo monta vuotta sitten siitä, että ohjasi sitä kättä, joka ampui Frans Guisen. Hän käy päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi Kaarlelle, meille itsellemme ja Ranskalle. Tuolla hugenottiarmeijallaan, jonka hän kokoo mennäkseen taistelemaan kalvinilaisuuden puolesta Flanderissa, hän vielä sotkee meidät sotaan Espanjan kanssa. Olisipa se kaunis juttu Jumal'avita!» Hetkeksi hänen äänensä hieman vilkastui ja lämpeni. »Katolinen Ranska sodassa Katolista Espanjaa vastaan hugenottisen Flanderin vuoksi!» Hän naurahti. Sitten hänen äänensä taas laskeutui tavalliselle uneliaalle tasolleen. »Olet oikeassa. On jo aika tehdä siitä loppu. Coligny on tuon kapinallisen pedon pää. Jos katkaisemme pään, niin ehkä petokin tuhoutuu. Kysytään Guisen herttualta neuvoa.» Hän haukotteli taas. »Niin, Guisen herttua meitä kyllä neuvoo ja auttaa. Amiraalista meidän on päästävä, tuli mitä tuli.»

Tämä tapahtui maanantaina elokuun 18. päivänä 1572, ja niin vakava ja tarmokas oli tämä lihava ja näennäisen hidas nainen, että kahden päivän kuluttua kaikki tarpeelliset valmistelut oli suoritettuja salamurhaaja Maurevert oli väijyksissä Vilainen talossa. St. Germaine l'Auxerrois'n luostareissa, madame de Nemoursin hankkimana, joka oli amiraalin verivihollinen.

Mutta vasta seuraavana perjantaina Maurevertille sattui tilaisuus suorittaa hänelle uskottu tehtävä. Kun amiraali sinä aamuna muutamien talouskuntaansa kuuluvien herrasmiesten kanssa, paluumatkalla Louvresta Rue Bétisy-kadun varrella olevaan asuntoonsa, kulki ohi, niin salamurhaaja teki tekonsa. Eräästä ensikerroksen ikkunasta alettiin yht'äkkiä ampua, ja pyssynluoti murskasi amiraalin oikeasta kädestä kaksi sormea ja pysähtyi hänen vasemman käsivartensa lihaksiin.

Näin typistetyllä ja verta vuotavalla kädellään hän viittasi ikkunaan, mistä laukaus oli ammuttu, käskien seuralaistensa tunkeutua taloon vangitsemaan salamurhaaja. Mutta sillä aikaa kuin nämä murtausivat taloon sen julkipuolelta, pakeni Maurevert takatietä, missä häntä oli hevonen odottamassa, ja vaikka häntä ajettiin takaa, ei häntä milloinkaan saatu vangituksi.

Asia kerrottiin oitis kuninkaalle. Hän oli parhaillaan pelaamassa tennistä Guisen herttuan ja amiraalin vävyn, Télignyn, kanssa.

»Amiraali uskoo, sire», sanoi Colignyn lähettämä yksinkertainen herrasmies, »teidän käsittävän tämän salamurhaajan teon todistukseksi siitä, minkä arvoinen oli hänen ja herra Guisen St. Germainen rauhansopimuksen jälkeen tekemä sovinto.»

Guisen herttua jäykistyi, mutta ei virkkanut sanaakaan. Kuningas raivosta kalman kalpeana katsoi häneen hetkisen myrkyllisesti, ja johonkin vihaansa purkaakseen iski sitten verkkomailansa murskaksi seinään.

»Jumalan veri!» hän huusi kauheasti karjuen. »Enkö sitten milloinkaan saa rauhaa?» Hän viskasi katkenneen verkkomailansa menemään ja lähti kiroten tiehensä. Sanantuojalta tarkemmin asiaa kysellessään hän sai kuulla, että laukaus oli ammuttu Vilainen talosta, joka joskus oli ollut Guisen herttuan opettaja, ja että hevosta, jolla salamurhaaja oli paennut, oli pidellyt Guisen livreaan puettu tallirenki.

Sillävälin herttua ja Téligny olivat sanaakaan keskenään vaihtamatta poistuneet paikalta — Guise sulkeutuakseen hotelliinsa ja kootakseen ystävänsä, Téligny lähtien oitis appi-isänsä luo.

Kello kahden aikaan iltapäivällä kuningas äiti-kuningattaren ja kahden veljensä, Anjoun ja Alenconin, ja useiden upseerien ja hovinaisten seurassa lähti amiraalin hartaasta pyynnöstä tätä katsomaan. Kuninkaallinen ei saanut ollenkaan nähdä sitä kiihtymystä, joka oli vallinnut kaupungissa aamullisesta tapauksesta asti, mutta joka heidän lähestyessään asettui. Kuningas oli synkkä suuttunut ja vaitelias. Hän ei vielä tähän asti ollut keskustellut asiasta kenenkään kanssa ja oli kieltänyt äidiltäänkin puheillepääsyn. Katariina ja Anjou olivat harmissaan asian epäonnistumisesta, huolestuneita ja yhtä puhumattomia kuin kuningaskin.

Perille saapuessaan he tapasivat amiraalin odottamassa heitä tyynenä ja levollisena. Kuuluisa Ambroise Paré oli poistanut katkenneet sormet ja hoitanut käsivarressa olevaa haavaa. Mutta vaikka Coligny näyttikin päässeen asiasta vähällä eikä näyttänyt olevan hengenvaarassa, niin oli sen sijaan liikkeellä huhu, että luoti oli myrkytetty; eikä amiraali eivätkä hänen omaisensa näyttäneet jättävän sitä mahdollisuutta lukuun ottamatta. Onpa syytä epäillä, että siitä seikasta tahallisesti yritettiin hyötyä. Arveltiin ehkä, että amiraalin vaikutusvalta kuninkaaseen sillä tavalla paremmin säilyisi. Sillä jos olisi epätietoista, kuolisiko Coligny vai jäisikö henkiin, niin järkyttäisi se varmasti syvemmin kuningasta, kuin jos hän tietäisi haavan vaarattomaksi.

Äitinsä ja veljiensä seuraamana Kaarle asteli keikaillen avaran esihuoneen läpi, joka nyt oli ahdinkoon asti täynnä juroja, kostonhimoisia hugenottiherroja, ja astui sitten huoneeseen, missä Coligny lepäsi ikkunan luona olevalla päivävuoteella. Amiraali näytti aikovan nousta seisomaan, mutta kuningas riensi estämään häntä siitä.

»Levätkää, isä-kulta!» hän huudahti hyvin huolestuneella äänellä. »Jumalan sydän! Minkä ne nyt teille tekivät? Sanokaa toki, ettei henkenne ole vaarassa, muuten minä kautta messun —»

»Olen saanut henkeni Jumalalta», vastasi amiraali vakavasti, »ja kun hän sitä vaatii, luovutan sen. Ei tämä mitään.»

»Vai ei mitään! Jumalan veri! Vai ei mitään! Kipu kohtasi teidät, isä, mutta loukkaus minut; ja vannonpa teille veren ja kuoleman kautta, että olen kostava tämän niin hirmuisella tavalla, ettei se ikinä unohdu!»

Sitten hän puhkesi niin kammottavasti sadattelemaan ja herjaamaan, että amiraali, joka oli vakavan uskonnollinen, Jumalaa pelkäävä lahkolainen, sitä kuunnellessaan aivan kauhistui.

»Rauhoittukaa, sire!» pyysi hän viimein laskien terveen kätensä kuninkaan samettihihalle. »Rauhoittukaa ja kuunnelkaa, sillä enpä ole rohjennut kutsua Teitä tänne puhuakseni itsestäni tai haavoistani tai minua kohdanneesta vääryydestä. Tämä murhayritys minua vastaan on vain merkki siitä pahasta, mikä Ranskassa liikehtii kukistaakseen teidän valtanne ja voimanne. Mutta —» Hän pysähtyi ja katsahti niihin kolmeen, jotka seisoivat kuninkaan takana. »Se, mitä minulla on teille sanottavaa, jos suvaitsette kuunnella, on yksin teitä varten.»

Kuningas pyörähti äkkiä omalla omituisella tavallaan; kaikki hänen liikkeensä olivat äkillisiä ja suonenvedon tapaisia. Hän katsahti altakulmain äitiään ja veljiään. Hänen oli mahdoton katsoa ketään suoraan silmiin.

»Poistukaa!» hän komensi heilauttaen kärsimättömästi kättään melkein heidän nenänsä edessä »Kuulettoko? Jättäkää minut keskustelemaan isäni, amiraalin kanssa.»

Nuoret herttuat liikahtivat heti lähteäkseen, aina peläten aiheuttavansa niitä hirveitä raivon purkauksia, mitkä ehdottomasti seurasivat hänen heikon tahtonsa vastustamista. Mutta hitaaseen Katariinaan ei se niin pian vaikuttanut.

»Luuletko herra de Colignyn olevan tarpeeksi hyvissä voimissa keskustellakseen tällä hetkellä asioista? Muista hänen tilaansa, ole hyvä», huomautti hän yksitoikkoisella äänellään.

»Kiitän teitä huolehtimisestanne, madame», sanoi amiraali ivallinen hymyn häive suupielissään. »Mutta olen, Jumalan kiitos, kyllin hyvissä voimissa! Ja vaikkapa olisin heikompikin, niin rasittaisi voimiani varmasti enemmän se ajatus, että olisin laiminlyönyt velvollisuuteni hänen majesteettiaan kohtaan kuin samaisen velvollisuuden täyttäminen.»

»Haa! Kuuletteko?» tokaisi kuningas. »Menkää siis; menkää!»

He menivät, palaten esihuoneeseen odottamaan vastaanoton päättymistä. He seisoivat siellä kolmisin kuumaan, aurinkoiseen pihaan päin olevan ikkunan komerossa. Siellä heitä ympäröi, kuten Anjou itse meille kertoo, parisen sataa juroa, synkännäköistä amiraalin puolueen herrasmiestä ja upseeria, jotka vihamielisyyttään salaamatta katselivat heitä, jotka pysyivät muuten ääneti paitsi minkä keskenään kaiken aikaa kuiskuttelivat ja jotka liikkuivat edestakaisin kuninkaallisen ryhmän edessä välittämättä vähimmälläkään tavalla osoittaa heille erikoista kunnioitusta ja arvonantoa.

Tämän vihamielisen väentungoksen eristämänä Katariina poikineen kävi yhä rauhattomammaksi, niin ettei äiti-kuningatar, kuten hän itse myöhemmin tunnusti, ollut milloinkaan ollut paikassa, missä niin pelkäsi ja mistä päästessään niin iloitsi.

Tämä pelko häntä vihdoin kannusti jouduttamaan viereisessä huoneessa käytävän salaisen neuvottelun päättymistä. Ulkonaisesti täysin rauhallisena, pidättäen mennessään haukotuksen, hän asteli huoneen poikki verkalleen ovelle, pojat perässään, kolkutti lyhyesti oviruutuun ja astui huoneeseen käskyä odottamatta.

Kuningas, joka seisoi amiraalin vieressä, pyörähti äkkiä ympäri kuullessaan oven käyvän. Hänen silmänsä välähtivät suuttumuksesta, kun hän näki äitinsä, mutta tämä ehätti ensin puhumaan.

»Poikani», hän sanoi, »minun käy sääliksi amiraaliparkaa. Hän voi vielä saada kuumetta, jos nykyisellään sallit hänen yhä vaivata itseään asiain käsittelyllä. Ei ole ystävällistä häntä kohtaan enää pitemmälti jatkaa neuvottelua. Anna asiain odottaa, kunnes hän on toipunut, mikä tapahtuu sitä pikemmin, jos hän nyt saa levätä.»

Coligny siveli ääneti valkoista partaansa kuninkaan vihan vimmoissa ärjäistessä äidilleen:

»Par la mort Dieu! Mitä tämä äkillinen huolehtiminen amiraalista nyt tietää?»

»Ei mikään äkillinen, poikani», vastasi tämä yksitoikkoisella äänellään katsoen häntä suoraan silmiin, ja hänen uneliaassa katseessaan tuntui olevan jotakin magneettista, mikä osaksi lannisti kuninkaan tahdon. »Ei kukaan käsitä paremmin kuin minä, minkä arvoinen amiraali oikein on Ranskalle.»

Anjou, joka seisoi äitinsä takana, mahtoi varmaankin hymyillä tälle kaksimieliselle puheelle.

»Jumalan sisälmykset! Olenko minä kuningas, vai mikä minä olen?»

»Eipä kuninkaan oikein sovi väärinkäyttää haavoittuneen alamaisensa voimia», vastasi äiti-kuningatar katsoen yhä poikaansa suoraan silmiin. »Tule, Kaarle. Toiste kun amiraali on enemmän toipunut, voit jatkaa tätä neuvottelua. Tule nyt.»

Kuninkaan suuttumus tasaantui pelkäksi pahantuulisuudeksi, jota hän osoitti melkein pahankurisen pikkupojan tavoin. Hän koetti kestää äitinsä katseen, mutta hämmentyi peräti.

»Ehkäpä — — — Oh, ventre Dieu, äitini on oikeassa!

Antaa sitten asian jäädä toistaiseksi, isä-kulta. Puhutaan sitten, kun te olette terve.»

Hän astui vuoteen ääreen ojentaen kätensä. Coligny tarttui siihen, katsoen huolestuneena kuninkaansa nuorekkaita, kalpeita kasvoja.

»Kiitos, että tulitte minua kuulemaan. Puhun ehkä toiste lisää, jos saan elää. Pitäkää siihen mennessä mielessänne, mitä jo olen sanonut. Ei minua tässä maailmassa kiinnosta muu kuin teidän etunne, sire.» Ja hän suuteli kuninkaan kättä hyvästiksi.

Vasta kun he olivat taas Louvressa, rupesi kuningatar ahdistelemaan kuninkaan kolkkoa hajamielisyyttä, saadakseen tietää — sillä tietää hän tahtoi — mistä asiasta amiraali oli hänelle kahden kesken puhunut.

Yhdessä Anjoun kanssa hän lähti kuningasta tapaamaan hänen työkammioonsa, eikä hän kiellosta välittänyt. Kuningas istui kirjoituspöytänsä ääressä pää hartiain väliin painuneena leuallaan käsiinsä nojaten. Hän katsoi tuimasti tulijoita, kirosi karkeasti ja kysyi, mitä asiaa heillä oli hänelle.

Katariina istahti jykevän rauhallisesti. Anjou jäi seisomaan hänen viereensä ja vähän taemmaksi, nojaten kuningattaren tuolin korkeaan selustaan.

»Poikani», sanoi kuningatar kiertelemättä, »lähdin kuulemaan, mistä sinä ja Coligny keskenänne keskustelitte.»

»Mistäkö keskustelimme? Mitä se teitä liikuttaa?»

»Kaikki sinun asiasi liikuttavat minua», vastasi kuningatar rauhallisesti. »Olenhan äitisi.»

»Ja minä olen teidän kuninkaanne!» vastasi Kaarle iskien nyrkillään pöytään. »Ja aion edelleenkin olla kuningas!»

»Jumalan armosta ja Colignyn suosiollisella avulla», ilkkui kuningatar levollisesti.

»Mitä puhetta sellainen on?» Kuningas tuijotti silmät suurina ja suu ammollaan. Hänen likaisenharmaat kasvonsa lensivät punaisiksi. »Mitä puhetta sellainen on?»

Katariina katsoi uneliaasti ja väistämättä kuningasta suoraan silmiin ja toisti pilkkapuheensa.

»Ja siksi olen lähtenyt sinun puheillesi», hän lisäsi. »Jollet kykene ohjaajatta hallitsemaan, niin aion ainakin tehdä voitavani saadakseni aikaan, ettei ohjaajana ole kapinallinen, jonka päämääränä on lopulta hallita sinua.»

»Hallita minua!» huudahti kuningas. Hän nousi suuttuneena seisomaan ja katsoi äitiinsä. Mutta hän ei kestänyt äitinsä järkähtämätöntä katsetta, vaan hämmentyi ja käänsi silmänsä pois. Karkeita kirouksia virtasi hänen kuninkaallisilta huuliltaan. »Hallita minua!» hän toisti.

»Niin juuri — hallita sinua», vastasi kuningatar. »Hallita sinua siksi, kunnes viimeinenkin arvovaltasi on hävinnyt; kunnes olet vain hugenottien tanssittama nukke, roi fainéant, olkinen kuninkaan kuva.»

»Jumal’avita, madame, ellette olisi äitini —»

»Juuri siksi koetan pelastaa sinut.»

Kuningas katsoi taas äitiään silmiin, mutta hämmentyi taaskin. Hän asteli huoneen kerran edestakaisin irvistellen rumasti ja itsekseen mutisten. Sitten hän pysähtyi äitinsä eteen, nojaten rukoustuoliin.

»Jumalan kuoleman nimessä, madame, koska tahdotte tietää, mitä amiraali sanoi, niin saattepa totisesti sen tietää. Todistakaa sitten minulle, ettei se kaikki ole puhdasta totuutta. Hän sanoi minulle, että kuningas tunnustetaan Ranskassa kuninkaaksi vain niin kauan kuin hänellä on valta alamaisiinsa nähden sekä hyvässä että pahassa; että niin hyvin tämä valta kuin kaikkien valtion asiain hoitokin on teidän ja Anjoun viekkaan juonittelun kautta luisumassa minulta teille; että tätä valtaa ja arvonantoa, jota te molemmat minulta nyt anastatte, voidaan ehkä jonakin päivänä käyttää minua ja kuningaskuntaani vastaan. Ja hän kehoitti minua olemaan varuillani teihin molempiin nähden ja toimimaan asianhaarain mukaan. Hän arveli olevansa velvollinen antamaan minulle tämän neuvon, koska on uskollisimpia ja luotettavimpia alamaisiani ja aivan kuoleman kynnyksellä, ja −»

»Häpeämätön teeskentelijä!» keskeytti Katariina hänet pitkäveteisellä, halveksivalla äänellään. »Vai kuoleman kynnyksellä! Kaksi sormea poikki ja lihashaava käsivarressa — ja hän sanoo olevansa in articulo mortis vaikuttaakseen teihin ja saadakseen teidät paremmin uskomaan valheitaan.»

Kuningattaren siekailematon esiintymistapa ja hänen ankara ja vastustamaton johdonmukaisuutensa tekivät tehtävänsä. Kaarlon suuret, viheriät silmät näyttivät laajenevan, suu aukeni ammolleen.

»Jos —», hän alkoi, mutta hämmentyi, tokaisi kirouksen, ja hämmentyi uudestaan. »Valheitako ne ovat, madame?» kysyi hän hitaasti.

Katariina erotti hänen kysymyksessään jännittynyttä toivoa — toivoa, joka johtui turhamaisuudesta saada olla kuningas ei vain nimellisesti, vaan myöskin todellisesti. Hän nousi seisomaan.

»On loukkaus minua kohtaan edes kysyäkään — minulta, äidiltäsi — sellaista. Tule, Anjou.»

Ja sen sanottuaan hän poistui, jättäen siten viekkaasti vihjauksensa kalvamaan kuninkaan mieltä.

Mutta kun hän pääsi Anjoun kansaa kahden kesken kotikappeliinsa, oli hänen tavallinen tylsyytensä hävinnyt. Nyt hän vapisi, punoitti ja puhui kovaäänisesti, samalla kuin hänen uneliaat silmänsä hehkuivat ja leimusivat hänen herjatessaan Colignyta ja hugenotteja.

Sillä hetkellä ei kuitenkaan ollut mitään tehtävää. Hyökkäys ei ollut onnistunut; Coligny oli jäänyt eloon murhayrityksen jälkeen, olipa olemassa vaara, että isku takaisin ponnahtaessaan surmaisi aiheuttajansa. Mutta seuraavana päivänä, joka oli lauantai, asiat yht'äkkiä saivat aivan uuden käänteen.

Katolisuuden suuri päämies, mahtava, kaunis Guisen herttua, joka, enemmän kuin epäiltynä salamurhan järjestäjäksi, oli pysynyt hotellissaan eilisestä asti, tuli nyt tapaamaan äiti-kuningatarta kertoakseen hänelle, mitä uutta kaupungissa tapahtui. Asestettuja hugenottiylimysjoukkoja ratsasti katuja pitkin huutaen:

»Kuolema amiraalin salamurhaajille! Alas guiseläiset!»

Ja vaikka Pariisiin oli kiireesti tuotettu rykmentti Ranskan kaartilaisia järjestystä ylläpitämään, pelkäsi herttua sittenkin suuria häiriöitä tapahtuvan kaupungissa, jonka kuninkaalliset häät olivat täyttäneet hugenottiylimyksillä seurueineen. Huhuiltiin sen lisäksi, että hugenotit varustautuivat kaikkialla — mitkä huhut, olivatpa sitten tosia tai eivät, tuntuivat näissä oloissa hyvin uskottavilta ja luonnollisilta.

Jättäen Guisen yksikseen kotikappeliinsa ja kehoittaen Anjouta tulemaan mukaansa Katariina lähti suoraa päätä kuninkaan puheille. Hän ehkä itse uskoi tosiksi nämä huhut ja esitti ne kenties kuninkaalle epäämättöminä tosiasioina vahvistaakseen siten omaa asemaansa Gaspard de Colignyta vastaan.

»Kuningas Gaspard I», hän sanoi kuninkaalle, »on jo ryhtynyt asianmukaisiin toimenpiteisiin; upseereja on lähetetty maaseudulle joukkoja kokoamaan. Amiraali on käskenyt nostaa kymmentuhantisen ratsujoukon Saksasta ja toisen kymmentuhantisen palkkaväkijoukon Sveitsin hautoneista.»

Kuningas tuijotti tylsänä. Tuontapaisia huhuja oli hänkin jo ehtinyt kuulla ja nyt hän sai tietää ne tosiksi.

»Nyt näet, kutka ovat ystäviäsi, kutka uskollisia alamaisiasi», Katariina sanoi. »Miten kyetäänkään tässä valtakunnassa kestämään niin voimakasta hyökkäystä? Katolilaiset, jotka ovat kansalaissodan näännyttämät, missä heillä muuten oli kovin vähän apua kuninkaastaan yrittävät tietenkin voimiensa mukaan ja sinusta riippumatta puolustautua. Niin tulee valtakunnassasi kaksi suurta puoluetta taistelemaan vastakkain, ilman että sinä voit sanoa kumpaakaan omaksesi. Jollet nyt kiireesti, ryhdy ratkaiseviin toimenpiteisiin ja käsitä, kutka ovat ystäviäsi, kutka vihamiehiäsi, niin olet kohta oleva yksin ja eristettynä, sekä suuressa vaarassa, vailla arvonantoa ja valtaa.»

Masentuneena kuningas vaipui tuolille nojaten päätään käsiinsä ja mietti. Kun hän taas katsoi äitiinsä, näkyi hänen suurissa silmissään vakavaa pelkoa, minkä kuningattaren sanojen synnyttämä mielikuva oli saanut aikaan.

Hän katsahti kuningattaresta Anjouhun.

»Entä mitä on tehtävä?» kysyi hän. »Miten pelastumme tästä vaarasta?»

»Yksinkertaisella miekaniskulla», vastasi Katariina rauhallisesti. »Katkaise yhdellä sivalluksella pää tuolta kapinalliselta pedolta, tuolta vääräoppiselta vampyyrilta.»

Kuningas hätkähti ja tuijotti kauhistuneena. Hänen kätensä lipuivat hitaasti tuolin leikeltyjä käsinojia pitkin ja pusertuivat niiden päihin niin tiukasti, että rystyset näyttivät aivan marmorinystyröiltä.

»Surmatako amiraali?» sanoi hän vitkaan.

»Amiraali ja hugenottien pääjohtajat», sanoi kuningatar sellaisella äänellä, kuin olisi ollut kysymyksessä vain niskan vääntäminen kymmenkunnalta kukonpoikaselta.

»Là, ça! Por la Mort Dieu!» Kaarle kohottuusi seisomaan raivoissaan. »Sillä tavalla saisitte vihanne häntä kohtaan tyydytetyksi. Siten te —»

Kylmäkiskoisesti Katariina keskeytti hänen raivoavan sanatulvansa.

»En minä — en minä!» hän sanoi. »Älä minun neuvoani noudata. Kutsu kokoon neuvostosi. Lähetä hakemaan Tavennes, Biragues, Retz ja muut. Neuvottele heidän kanssaan. He ovat ystäviäsi; usko heitä ja luota heihin, Kun he saavat tietää asian, niin saat kuulla, ajattelevatko he toisin kuin äitisi. Lähetä heitä hakemaan; he ovat Louvressa nyt.»

Kaarle katsoi häneen hetkisen.

»Olkoon menneeksi», sanoi hän ja hoiperteli ovelle, josta kiljui käheällä äänellä käskyjään.

He saapuivat, yksitellen — marsalkka de Tavannes, herttua de Retz, Neversin herttua, kansleri de Biragues, ja vihdoin Guisen herttua, jota kuningas epäluuloisesti vihasi, varsinkin tällä hetkellä.

Joelle ja rantalaiturille päin oleva ikkuna oli avoinna päästääkseen huoneeseen tuona kuumana elokuun päivänä mahdollisesti liikkeellä olevat tuulenhenkäykset.

Kaarle istui kirjoituspöytänsä ääressä alakuloisena ja synkkämielisenä kietoen helminauhaa sormiensa ympäri. Katariina istui tuolilla pöydän toisella puolen ja Anjou hänen lähellään. Muut seisoivat kunnioittavasti odottaen, että kuningas ilmaisisi toivomuksensa. Kuninkaan välttelevä altakulmainen katse tarkasti heitä ohimennen, sitten se aivan kuin uhmaten pysähtyi äitiin.

»Kertokaa heille», sanoi hän lyhyesti.

Katariina kertoi heille saman, minkä jo oli pojalleen kertonut, esittäen kaikki nyt tarkemmin ja seikkaperäisemmin. Ei kuulunut huoneessa hetkeen aikaan muuta kuin hänen yksitoikkoisen äänensä tasainen sorina. Lopetettuaan hän haukotteli ja asettui kuuntelemaan, mitä läsnäolijoilla mahdollisesti oli siihen sanottavaa.

»No niin», tokaisi kuningas, »olette nyt kuulleet. Mitä neuvotte?
Lausukaa mielipiteenne!»

Nevers ensimmäisenä vastasi.

»Ei ole muuta keinoa», hän sanoi jäykästi, »kuin minkä hänen majesteettinsa tässä esitti. Vaara on vakava. On toimittava ripeästi ja tarmokkaasti, jos mieli siitä selviytyä.»

Tavannes pani kädet selkänsä taakse ja lausui melkein samaa, samoin teki kansleri.

Helminauhaa keskisormensa ympäri punoen ja taas purkaen kuningas silmät alas luotuina kuunteli kutakin vuorostaan. Sitten hän katsahti heihin. Tavallisesti Guiseä vältellen hänen katseensa osui Retzin herttuaan, joka pysytteli syrjässä.

»Entä te, herra marsalkka, mitä te neuvotte?»

Retz ojentautui aivan kuin olisi hankkiutunut taistelemaan vastustavia voimia vastaan. Hän oli hieman kalpea, mutta muuten aivan levollinen.

»Jos minun jotakin miestä pitäisi vihata», hän sanoi, »niin kai ennen muita tätä Gaspard de Colignyta, joka on saattanut pahaan huutoon sekä minut itseni että koko perheeni niillä häpäisevillä huhuilla, mitä hän on pannut liikkeelle. Mutta minä en tahdo», lisäsi hän vakavana, »kostaa vihollisille herrani ja kuninkaani kustannuksella. En voi neuvoa ryhtymään teidän majesteetillenne ja koko valtakunnalle niin onnettomaan tekoon. Jos menettelisimme niinkuin täällä on neuvottu, niin luuletteko, ettei meitä syytettäisi — ja syystä kyllä, jos ottaa huomioon tehdyn sopimuksen — valapattoisuudesta ja petturuudesta?»

Seurasi kuolon hiljaisuus tätä vastarinnan pommia joka tuli sellaiselta taholta, mistä sitä vänimmän osattiin odottaa. Sillä Katarina ja Anjou olivat olleet varmat siitä, että herttuan viha Colignyta vastaan saisi hänet kannattamaan heidän suunnitelmiaan.

Kuninkaan kalpeat kasvot kävivät taas hieman värikkäiksi. Hänen katseensa vähän kirkastui. Hän näytti mieheltä, joka kesken epätoivon huomaa toivon kipinän.

»Se on totta», hän sanoi. »Hyvät herrat ja te äitini, olette nyt kuulleet totuuden. Mitä nyt sanotte?»

»Ylenpalttinen uskollisuuden tunne on johtanut herra de Retzin harhaan», sanoi Anjou sukkelaan. »Koska hän henkilökohtaisesti vihaa amiraalia, niin näyttää hänestä, että toisin puhuminen vahingoittaisi hänen mainettaan. Hänestä nähtävästi tuntuu, niinkuin hän sanoikin, aivan kuin käyttäisi hän herraansa ja kuningastaan yksityisten loukkaustensa kostamiseen. Saatamme tosin kunnioittaa herra de Retzin näkökantaa, vaikka hän meidän mielestämme onkin väärässä.»

»Tahtoisiko herra de Retz neuvoa meille muun keinon?» virkkoi suorasukainen Tavannes.

»Jokin toinen keino on keksittävä», huusi kuningas kiihtyneenä. »Se täytyy keksiä, kuuletteko? En salli ystäväni amiraalin henkeen koskettavan. En ikinä — Jumal'avita!»

Seurasi meteli ja hälinä, kaikkien puhuessa yht'aikaa, kunnes kuningas löi nyrkkinsä pöytään muistuttaen heille, ettei hänen työhuoneensa ollut mikään markkinatori.

»Mutta muuta keinoa ei ole», intti Katariina. »Ranskassa ei saa olla kahta kuningasta eikä myöskään kahta puoluetta. Oman turvallisuutesi vuoksi ja kuningaskuntasi vuoksi pyydän sinun toimimaan niin, että Ranskassa tulee olemaan vain yksi puolue ja sillä yksi johtaja — sinä itse.»

»Ranskassako kaksi kuningasta?» sanoi Kaarle. »Mitkä kaksi kuningasta?»

»Sinä itse ja Gaspard I — kuningas Coligny, hugenottien kuningas.»

»Hänhän on alamaisiani — luotettava ja uskollinen alamainen», intti kuningas vastaan, mutta jo äskeistä epävarmemmin.

»Alamainen, joka kokoaa omia joukkoja, omia veroja ja linnoittaa hugenotti-kaupunkeja», sanoi Biragues. »Sehän on sangen vaarallisen laatuinen alamainen, sire.»

»Alamainen, joka pakottaa teidät yhdessä protestanttisen Flanderin kanssa sotimaan katolista Espanjaa vastaan», lisäsi suorapuheinen Tavannes.

»Pakottaako minut?» kiljui kuningas silmät leimuten ja kohoten puolittain seisomaan. »Sepä oli aika rohkea sana.»

»Se olisi, jos ei sitä voitaisi näyttää todeksi. Muistakaa, sire, hänen omia sanojaan, jotka hän lausui teille ennen kuin te sallitte hänen ryhtyä valmistautumaan tähän sotaan! 'Sallikaa meidän lähteä sotaan Flanderia vastaan', hän sanoi, 'sillä muuten meidän on pakko nousta sotaan teitä itseänne vastaan!'»

Kuningas hätkähti ja kalpeni. Hiki helmeili hänen otsallaan. Häntä oli koskettu arimpaan kohtaan. Nuo Colignyn sanat hän ennen muita olisi toivonut voivansa unohtaa. Hän kiersi rukousnauhansa niin tiukkaan, että helmet painuivat syvälle hänen sormiinsa.

»Sire», jatkoi Tavannes, »olisinpa minä kuningas, ja lausuisipa joku alamaisistani minulle tuollaiset sanat niin tunnin kuluttua minulla olisi hänen päänsä. Mutta pahempaa on senjälkeen tapahtunut, ja pahempaa tapahtuu parhaillaan. Hugenotit varustautuvat. He ratsastavat röyhkeästi pääkaupunkinne kauduilla ja kiihoittavat kansaa kapinaan. Heitä on täällä nyt lukuisasti, ja vaara käy vakavaksi ja uhkaavaksi.»

Kaarle vääntelihe heidän edessään. Vapisevin käsin hän pyyhki otsaansa.

»Vaara — niin. Minä käsitän. Myönnän, että on olemassa vaara. Mutta
Coligny —»

»Kumman nyt haluat olevan kuninkaan. Gaspardinko vai kuningas Kaarlen?» kärisi Katariina.

Rukousnauha naksahti samassa poikki Kaarlen sormissa. Hän hyppäsi pystyyn kalman kalpeana.

»Olkoon sitten niin!» hän huusi. »Koska on välttämätöntä surmata amiraali, niin surmatkaa hänet sitten. Surmatkaa hänet!» hän kiljui raivolla, joka tuntui kohdistuvan niihin, jotka hänet tähän tekoon pakottivat. »Surmatkaa hänet — mutta huolehtikaa sitten myöskin siitä, että joka ainoa hugenotti Ranskassa tulee surmatuksi, ettei jää ketään minua syyttämään. Ei ainoatakaan, kuuletteko? Ryhtykää valmistuksiin ja suorittakaa asia heti.» Ja sen sanottuaan hän kasvot nytkähdellen ja tuhkanharmaina, ja joka jäsen vavisten, hyökkäsi huoneesta ulos ja jätti heidät.

Muuta valtuutusta he eivät pyytäneetkään, ja he ryhtyivät toimeen heti siellä kuninkaan työkammiossa, jonne hän oli heidät jättänyt. Guise, joka tähän asti oli ollut vain mykkä katselija otti nyt hyvin tehokkaasti asiaan osaa. Hän otti omalle osalleen amiraalin toimittamisen pois päiviltä.

Loppu päivää ja osa iltaa kulutettiin keinojen ja menettelytapojen miettimiseen. He hankkivat puolelleen Pariisin kauppiaskunnan päämiehet, Ranskan kaartin ja kolmentuhannen sveitsiläisen upseerit, kaupunginosien päälliköt ja muut tunnetusti kapinallismieliset miehet, joita voitiin käyttää johtajina. Kello kymmeneen mennessä illalla kaikki valmistukset olivat suoritetut, ja sovittiin niin, että St. Germain l'Auxerrois'n aamukellojen soitto olisi merkkinä teurastuksen alkamiseen.

Eräs amiraalin huonekuntaan kuuluva herrasmies oli kotimatkallaan sinä iltana nähnyt useiden miesten kantelevan keihäskimppuja olkapäillään vähintäkään aavistamatta, ketä varten ne oli tarkoitettu. Hän kohtasi useita pieniä sotiiasryhmiä rauhallisesti marssimassa, kiväärit olalla, taulat hehkuen, eikä sittenkään mitään epäillyt, ja eräässä kohden hän pysähtyi katselemaan jonkun miehen hommia, jotka häntä ihmetyttivät, ja huomasi, että tämä piirsi liidulla valkean ristin muutamien talojen oviin.

Kun hän myöhemmin taas tapasi miehen kantamassa asekimppua hartioillaan, kysyi tämä ihmettelevä hugenotti-herrasmies häneltä suoraan, mitä hän kantoi ja minne hän meni.

»Ne ovat Louvren tämänöistä huvittelua varten», hän sai vastaukseksi.

Mutta Louvressa äitikuningatar ja katoliset johtajat, saatuaan valmistelutyöt suoritetuiksi, asettuivat hetkeksi levolle. Kello kahden ja kolmen välillä aamulla Katariina ja Anjou palasivat taas kuninkaan työkammioon. He tapasivat kuninkaan siellä menehtyneen ja kuumeisen näköisenä odottamassa.

Hän oli kuluttanut osan iltaa biljardia pelaten, ja pelikumppanien joukossa oli ollut muun muassa La Rochefoucauld, josta hän piti ja joka kello yhdentoista seuduissa oli päätään nyökäten jättänyt hänet, vähintäkään aavistamatta, että teki sen viimeisen kerran.

He astuivat kolmisin joelle päin olevan ikkunan luo, avasivat sen ja katselivat pelokkaina ulos. Katariinakin nyt ajan lähestyessä vapisi. Ilma oli raitis ja vilpoinen ja aamukareen puhdistama. Yht'äkkiä jossakin lähellä pistooli raksahti. Tämä heikko äännähdys vaikutti heihin kummasti. Kuningasta alkoi puistattaa, ja hampaat kalisivat suussa kuuluvasti. Hän joutui kauhun valtaan.

»Jumal’avita, se ei saa tapahtua! Se ei saa tapahtua!» hän äkkiä huusi.

Hän katsoi äitiään ja veljeään, ja he katsoivat häneen: kaikkien kasvot olivat aavemaiset, silmät tuijottivat kauhistuneina.

Pelon vallassa Kaarle vannoi peruuttavansa kaikki käskyt. Ja koska eivät Katariina ja Anjou yrittäneetkään häntä estellä, kutsutti hän luokseen upseerin ja määräsi tämän heti paikalla etsimään käsiinsä Guisen herttuan ja käskemään hänen olla mihinkään ryhtymättä.

Sanan viejä tapasi vihdoin herttuan amiraalin talon pihalla, seisomassa amiraalin maassa viruvan ruumiin vieressä, jonka salamurhaajat olivat viskanneet alas makuuhuoneen ikkunasta. Guise nauroi ja töykäten jalallaan ruumiin päätä vastasi, että käsky tuli liian myöhään. Hänen juuri tätä sanoessaan alkoi St. Germain l’Auxerrois'n iso kello soittaa aamurukoukseen.

Louvren ikkunan ääreen kerääntynyt kuninkaallisten ryhmä kuuli sen samalla hetkellä, ja välittömänä vastauksena sille he kuulivat pyssyjen ja pistoolien pauketta, huutoa ja kirkunaa läheltänsä ja yhä yltyvää kiihtyneiden kansanjoukkojen mylvinää. Muut kellot yhtyivät joukkoon, kunnes hälytys kajahti Pariisin joka ainoasta kellotapulista. Tuhansien tulisoihtujen punainen hehku sai taivaan rusottamaan aamuruskon tavoin, ilma kävi pien ja pihkan hajusta sakeaksi.

Ikkunalautaa suonenvedontapaisesti puristaen kuningas purki suustaan kalisevien hampaidensa lomitse kirousryöpyn. Sitten melu äkkiä läheni. Louvren lähistöllä asui lukuisasti hugenotteja ja sinne nyt syöksyivät kiihtyneet katoliset kansalaiset ja sotilaat. Pian linnan ikkunoiden alla oleva rantalaituri oli koko Pariisin kamalimpana teurastuksen temmellyspaikkana.

Puolialastomia miehiä, naisia ja lapsia pakeni kiljuen salamurhaajien tieltä, kunnes katujen poikki kaikkialle jännitetyt vitjat heidät pysähdyttivät. Toiset syöksyivät jokeen toivoen sillä keinoin miten kuten pelastuvana. Mutta pirullisen harkitusti olivat siihen laituriin tavallisesti kiinnitetyt venheet kuljetetut vastarannalle. Niin pakotettiin joku sata hugenottia toivottomaan taisteluun hengestään ja surmattiin kuninkaan nähden, joka oli tämän hirmumelskeen päästänyt valloilleen. Ovet murrettiin auki, liekit loimusivat taivaalle, miehiä ja naisia ammuttiin kuoliaaksi linnan muurien juurelle, ruumiita viskattin ikkunoista kadulle, ja joka suunnalta — kuten D'Aubigné kertoo — virtasi nyt veri puroina joelle päin.

Hetkisen kuningas tätä näkyä katseli, huutojen ja kirousten pursuessa hänen huuliltaan ja häipyessä taistelun meteliin. Hän pyörähti ympäri, ehkä aikomuksessa syyttää äitiään ja veljeään tästä kauhun työstä, mutta huomasi, ettei heitä enää ollutkaan saapuvilla. Hänen takanaan huoneessa kyyristeli palveluspoika kalpeana ja kauhuissaan.

Yht'äkkiä kuningas purskahti nauramaan — mielipuolen hurjaa, hillitöntä naurua. Hänen katseensa osui Laupeuden Äidin kuvan molemmin puolin riippuviin pyssyihin. Hän otti toisen niistä seinältä alas, tarttui sitten poikaa takin kaulukseen ja retuutti ikkunan ääreen.

»Tänne lataamaan minulle!» hän komensi kammottavien naurunpuuskiensa lomassa. Sitten hän suuntasi aseensa ikkunasta ulos; »Parpaillots! Parpaillots!» hän kiljui. »Tappakaa! Tappakaa!» ja hän laukaisi pyssynsä keskelle pakenevaa hugenottijoukkoa.

* * * * *

Viittä päivää myöhemmin kuningas — joka siihen mennessä oli työntänyt kaiken syyn ja häpeän tästä parin tuhannen hugenotin teurastuksesta Guisen niskoille, he kun vihasivat Colignyta — ratsasti kaupungista Montfauconiin katsomaan päättömän amiraalin ruumista, joka riippui ketjusta hirsipuussa. Älyltään yksinkertainen, mutta tungetteleva hoviherra kumartui häneen päin.

»Amiraali taitaa ruveta jo haisemaan», hän sanoi.

Kuningas katsahti häneen viheriöillä silmillään, muikistaen rumasti suutaan.

»Kuolleen vihamiehen ruumis tuoksuu hyvälle», hän sanoi.

VI. JALOKIVIYÖ

Kuningattaren kaulakoristejuttu

VI. JALOKIVIYÖ.

Leutona, tuoksuvana elokuun yönä vuonna 1784 ruhtinas Louis de Roban, Strassburgin kardinaali, Ranskan grand-aumônier, asteli sykkivin sydämin Versaillesin puistossa mennäkseen Venuksen aukiossa määrättyyn kohtaukseen.

Tämä kahdesta kuninkaallisesta sukuhaarasta, Valois'n ja Bourbonin, polveutuva kuuluisa mies oli vielä parhaissa voimissaan. Hän oli kookasvartaloinen, oli säilyttänyt vielä jossakin määrin nuoruutensa notkeaa solakkuutta, ja kasvonsa olivat ylevän, melkeinpä naisellisen kauniit.

Harmaaseen viittaan puettuna, päässä kultapunoksilla koristettu pyöreä, harmaa hattu ja kahden huomaamattoman olennon kintereillä seuratessa, hän asteli reippaasti ja nopeasti, ollen malttamaton ja innokas aukaisemaan pyrkimystensä polulla olevan portin, jonka olivat sulkeneet samat sormet, joista hän nyt meni avainta noutamaan.

Hän ansaitsee myötätuntonne, tämä ylen hieno ruhtinas-kardinaali, joka oli ollut tuon kovasydämisen Itävallan keisarinnan vainon ja juonittelujen uhrina niistä päivin, jolloin hän Wienin hovissa edusti Ranskan kuningasta.

Se loistelias elämä, jota hän siellä oli viettänyt, oli ollut kuninkaallistakin elämää loistavampi, vieläpä huikaisevassa, ranskalaisessa hengessä, mikä Maria Teresian tapaisen vakavan saksalaisnaisen silmissä jo oli sopimatonta. Hänen metsästysretkensä, hänen illalliskutsunsa, hänen joka tilaisuuden johdosta toimeenpanemansa pidot, se maailmallinen kekseliäisyys, prameus ja huima vallattomuus, mikä sai kaikki nämä tilaisuudet näyttämään »Tuhannen ja yhden yön» jatkoöiltä, häntä ympäröivä hekumallinen loisteliaisuus, hänen aivan uskomaton tuhlaavaisuutensa ja runsaskätisyytensä, tämä kaikki loukkasi ja katkeroitti keisarinnaa.

Että hengenmies koreassa maallikonpuvussa saattoi ratsain ajaa hirviä, sai keisarinnan aivan kauhistumaan hänen kevytmielisyyttään; että hän salaisesti keimaili Wienin ylimystönaisten kanssa, saattoi keisarinnan aivan epätoivoiseksi hänen siveytensä suhteen; samoin hänen oma hienoutensa ja eittämätön viehätysvoimansa todistivat keisarinnan mielestä irstaisuutta, joka turmeli hänen johtamaansa hovia.

Hän koki kaikin voimin tukahduttaa kardinaalin pahennusta herättävää loisteliaisuutta, ja toimi salaisesti hänen kotiin kutsumisekseen. Hän ei yrittänytkään salata vihamielisyyttään, eikä sekään, että kardinaali hänen penseään ylpeyteensä vastasi ivallisella kohteliaisuudella, mikä tuntui aina asettavan hänet syyllisen puolelle, suinkaan parantanut asiaa. Ja sitten kardinaali eräänä päivänä erehtyi esiintymään ilkkuvan hävyttömästi.

»Maria Teresialla», hän kirjoitti D'Aiguillonille», on toisessa kädessään nenäliina, jolla hän kuivaa kyynelet, mitkä vuotavat Puolan kärsimysten vuoksi, ja toisessa miekka jatkaakseen sen silpomista.»

Tuntuu ehkä ensi kuulemalta törkeällä liioittelulta sanoa, että tämä kokkapuhe osaltaan oli syynä Ranskan vallankumoukseen. Mutta varma on, että jollei tuota sukkeluutta olisi tullut lausutuksi, niin ei olisi milloinkaan esiintynyt syitä, jotka olisivat saaneet Rohanin tuona elokuun iltana rientämään Versaillesin puistoa pitkin kohtaukseen, josta myöhemmin oli koituva peloittava ase vallankumouksellisen puolueen käsiin.

D'Aiguillon oli päästänyt tuon pilkkapuheen julkisuuteen. Se oli joutunut Maria Antoinetten tietoon ja hänen kauttaan takaisin hänen äidilleen. Se herätti keisarinnassa sellaisen katkeruuden ja suuttumuksen, ettei se asettunut ennenkuin tuo loistava kardinaali oli kutsuttu kotiin lähetystöstä. Eikä se asettunut vielä sittenkään. Saattamalla hänet naurunalaiseksi — ja joka vähänkään tuntee Maria Teresiaa, voi käsittää, mitä se merkitsi — tuo pilkkapuhe herätti hänessä vihamielisyyden, joka uupumatta toimi kardinaalia vastaan.

Kardinaali oli kunnianhimoinen, hän uskoi lahjakkuuteensa, hän luotti mahtavan sukunsa vaikutusvaltaan, ja hän toivoi tulevansa uudeksi Richelieuksi tai Mazariniksi, valtion ensimmäiseksi ministeriksi, Ranskan purppuroiduksi hallitsijaksi, valtaistuimen takaiseksi johtavaksi voimaksi. Kaiken tämän hän uskoi varmasti saavuttavansa; kaiken tämän hän olisikin ehkä saavuttanut, jollei Maria Teresian katkeroituminen olisi rakentanut esteitä hänen tielleen. Keisarinna piti huolen siitä, että hänen vihansa kardinaalia vastaan tyttärensä välityksellä seurasi häntä Ranskaankin.

Kuuliaisena äitinsä rautaiselle tahdolle, ottaen osaa hänen närkästykseensä, Maria Antoinette käytti kaiken vaikutusvaltansa vastustaakseen kardinaalia, jonka äitinsä vaikutuksesta oli oppinut käsittämään vaaralliseksi ja tuiki turmeltuneeksi mieheksi.

Kun kardinaali palasi Wienistä, mukanaan kirjeitä Maria Teresialta Ludvig XVI:lle ja Maria Antoinettelle, otti hidas ja saamaton kuningas hänet kylmästi vastaan kehoittamatta häntä jäämään hoviin, eikä kuningatar edes sallinut hänen henkilökohtaisesti toimittaa kirjeitä perille, vaan pyysi ne lähettämään.

Harmistunut kardinaali ei turhia kuvitellut. Hän käsitti, että Maria Teresian tahto tässä määräsi Maria Antoinetten menettelyn ja hänen kauttansa itse kuninkaan menettelyn. Mutta seurasi vieläkin pahempaa. Sen sijaan, että hän oli kuvitellut tulevansa uudeksi Richelieuksi, hänen vain vaivoin onnistui pysytellä hänelle suodussa Ranskan grand-aumônier’n asemassa ja siinäkin vain sukunsa mahtavan ja vaativan vaikutusvallan avulla.

Hän käsitti, että jos halusi ollenkaan menestyä, hänen oli yritettävä lepyttää kuningattaren nurjaa mieltä. Siinä tarkoituksessa hän kirjoitti Maria Antoinettelle. Mutta kolmeen perättäiseen kirjeeseensä hän ei saanut vastausta. Muitakin teitä hän hellittämättä anoi puheille pääsyä, voidakseen saapua henkilökohtaisesti pyytämään anteeksi loukkaavaa ja ajattelematonta esiintymistään. Mutta mikään ei hellyttänyt kuningatarta, jota joka hetki johti Itävallan keisarinna, joka tyttärensä välityksellä pyrki ohjaamaan Ranskan asioita.

Rohan joutui aivan epätoivon valtaan, ja silloin hän onnettomuudekseen kohtasi Jeanne de la Motte de Valois'n, jonka sanottiin olevan kuningattaren salaisessa suosiossa, ja epäsuorasti vaikuttavan kuningattareen, ja joka eli tällä maineellansa.

Niinkuin hukkuva tarttuu oljenkorteen, niinpä ruhtinas-kardinaali
Louis de Rohan, Ranskan grand-aumônier, Elsassin maakreivi, Pyhän
Hengen ritarikunnan esimies, tarttui tähän faiseuse d'affaires'iin
saadakseen häneltä apua epätoivoiseen hätäänsä.

Jeanne de la Motte de Valois — ehkä hämmästyttävin seikkailijatar, mikä milloinkaan on hankkinut toimeentulonsa älykkyydellään ja kauneudellaan — aloitti elämänsä katukerjäläisenä. Hän väitti morganaattista tietä polveutuvansa kuninkaallisesta Valois'n suvusta ja häntä suosivan markiisitar Boulainvilliersin avulla hän oli saanut valtiolta vähäisen eläkkeen ja otti miehekseen burgundilaiseen rykmenttiin kuuluvan nuoren sotilaan, Marc Antoine de la Motten.

Myöhemmin, syksyllä 1786, hänen suosijansa esitti hänet kardinaali de Rohanille. Hänen ylhäisyytensä, jota tämän naisen eriskummallinen elämäkerta, hänen erinomainen kauneutensa, vilkkautensa ja älykkyytensä kiinnosti, kutsutti de la Mottet loistavaan, Savernassa Strassburgin lähellä olevaan linnaansa, antoi hänen tarkemmin kertoa elämäkertansa, lupasi ottaa hänet suojelukseensa ja todistaakseen aikeittensa vakavuutta hankki hänen miehelleen rakuunakapteenin arvon.

Sen jälkeen tapaamme de la Mottet Pariisissa ja Versaillesissa karkoitettuina asunnosta toiseen, koska eivät maksaneet vuokraansa, ja asettuen lopulta asumaan Rue Neuve St. Gilles'in varrella olevaan taloon. Siellä he elivät omalaatuista ylellistä ja tuhlailevaa elämää, milloin lainaten rahaa kardinaalilta tai kardinaalin takuulla, milloin muuttamalla rahaksi luotolla ostamiaan tavaroita, tai petkuttamalla henkilöitä, joita tämän naisen nimi ja sukuperä ja suuren kardinaalin suosio hurmasivat.

Ei ole suinkaan helppoa elää älykkyydellään. Se vaatii loppumatonta suostuttelua, kylmäverisyyttä, rohkeutta ja keinottelua — ominaisuuksia, jotka madame de la Mottella olivat hyvin kehittyneet, niin että, jos velkojat häntä vaivasivat ja ahdistivat, hän kaikissa tilanteissa kykeni pelastumaan heidän hyökkäyksiltään ja esiintymään ihmisten silmissä rauhallisena ja siis luottamusta herättävänä.

Ei kukaan epäillyt, ettei madame de la Motte de Valois’lla olisi ollut vaikutusvaltaa hovissa. Maria Antoinetten luonne ei antanut sellaisiin epäilyksiin aihetta. Hänen majesteettinsa oli monin tavoin varomaton puheissaan ja varsinkin kiintymyksissään, mistä ovat todistuksina hänen tuttavalliset suhteensa madame de Polignaciin ja ruhtinatar de Lamballeen. Ja yleinen mielipide oli suurentanut — kuten sen on tapana — noita varomattomuuksia, kunnes oli repinyt riekaleiksi hänen hyvän nimensä.

Kun kreivitär Jeanne de Valois'n — niin madame de la Motte nyt nimitti itseään — maine kasvoi, käyttivät häntä paikanhakijat ja ihmiset, joilla oli oikeusasioita ajettavana, välittäjänään ja maksoivat hänelle mielellään siitä, että hän lupasi puhua heidän puolestaan hovissa.

Ja niinpä sotkeutui hänen vehkeilyjensä verkkoon myöskin kardinaali de Rohan, jota oman tunnustuksensa mukaan »peräti sokaisi äärettömän suuri halunsa voittaa takaisin kuningattaren suosio». Kreivitär Jeanne de Valois herätti uutta toivoa hänen toivottomassa sydämessään vakuuttamalla, että vähän korvatakseen kaikkea kardinaalin puolelta nauttimaansa suosiota hän ei ennen lepäisi kuin olisi saanut kuningattaren muuttumaan suosiollisemmaksi häntä kohtaan.

Seurasi sitten vakuutteluja, että kuningattaren vihamielisyys kreivittären vaikutuksesta oli hälvenemässä, ja vihdoin hän ilmoitti kardinaalille, että hänen majesteettinsa oli valtuuttanut hänet kehoittamaan kardinaalia esittämään puhdistuspuheensa, jota niin kauan oli saanut turhaan yrittää.

Ylen tyytyväisenä Rohan kyhäsi puhdistuskirjelmänsä, lähetti sen kreivittären välityksellä kuningattarelle ja sai muutamia päiviä myöhemmin sinireunaiselle ja Ranskan liljoin koristellulle paperille kirjoitetun kuningattaren omakätisen kirjeen.

»Olen iloinen», kirjoitti Maria Antoinette, »kuullessani, että olettekin syytön. En voi vielä luvata teille puheille pääsyä, jota anotte, mutta kohta kun olosuhteet sen sallivat, ilmoitan teille. Älkää puhuko asiasta kellekään.»

Kreivitär de Valois'n kehoituksesta hänen ylhäisyytensä vastasi tähän kirjeeseen, ilmaisten suurta iloaan ja kiitollisuuttaan.

Niin sai alkunsa kuningattaren ja kardinaalin välinen kirjeenvaihto, jota sitten jatkui säännöllisesti kolmen kuukauden ajan, kehittyen vähitellen yhä tuttavallisemmaksi ja yksityisluontoisemmaksi. Kun aika kului, rupesi kardinaali yhä tiukemmin vaatimaan puheille pääsyä, kunnes kuningatar vihdoin kirjeessään ilmoitti, että ystävyydestä ja kunnioituksesta kardinaalia kohtaan, joka niin kauan oli ollut hovista karkoitettuna, hän itse, kuningatar, halusi kohtausta. Mutta se oli oleva salainen. Julkinen puheille pääsy olisi vielä ennenaikainen; kardinaalilla oli hovissa paljon vihamiehiä, jotka täten ennakkovaroituksen saatuaan, voisivat toimia niin pontevasti häntä vastaan, että pilaisivat kaiken.

Tällaisen kirjeen saaminen kauniilta naiselta, vieläpä kuningattarelta, jonka luoksepääsemättömyys oli vielä tuhansin verroin enentänyt hänen ihanuuttaan, oli varmaankin saattanut kardinaalin peräti ymmälle. Se seikka, että kirjeenvaihto oli salainen ja että se päättyi salaiseen kohtaukseen, tuntui rakentavan heidän välilleen tuttavallisuuden, jollainen muissa oloissa ei olisi ollut mahdollinenkaan.

Hänen kunnianhimonsa loimiin oli nyt kutoutunut uusi herkän haaveellinen, vaikkakin äärettömän kunnioittava tunne.

* * * * *

Toivoakseni käsitätte, missä mielentilassa ruhtinaskardinaali asteli tuona valoisana, tuoksuvana kesäyönä Venuksen-aukiota kohden. Hän oli menossa laskemaan pyyteittensä upean rakennuksen kulmakiveä. Hänelle tämä oli öiden yö — jalokiviyöksi hän sitä itsekseen nimitti katsahtaessaan ylös kirkkailla tähdillä koristettuun taivaaseen. Ja tämä hänen sanontansa olikin erikoisen ennuksellinen.

Puksipuiden ja valkopyökkien reunustamaa käytävää pitkin hän asteli aukioon, jonka keskellä oli ympyrä, mihin aiottua Venuksenpatsasta ei milloinkaan tullut pystytetyksi. Mutta vaikka sieltä puuttuikin jumalattaren kylmä, marmorinen kuva, niin seisoi siellä puiden pimennossa sen sijaan välkehtivän valkeaan pukuun puettu lämmin, elävä kuningatar itse häntä odottamassa.

Rohan pysähtyi hetkeksi, henkeään pidättäen ja tykyttävin sydämin. Sitten hän riensi esiin ja viskattuaan päästään leveälierisen hattunsa hän heittäytyi maahan suutelemaan kuningattaren valkean kamritsihameen helmaa. Jokin — kuningattaren pudottama ruusu — hipaisi hänen poskeaan. Kunnioittavasti hän poimi sen maasta, pitäen sitä hänen suosionsa sormin kosketeltavana tunnusmerkkinä, ja hän katsahti ylös kuningattaren ylevän ihaniin kasvoihin — jotka hän, niin hämärästi kuin ne nyt näkyivätkin, erehtymättömästi tunsi — vakuuttaen kiitollisuuttaan ja harrasta antaumustaan. Hän huomasi Maria Antoinetten vapisevan ja saman vavistuksen hän erotti hänen äänessäänkin, kun hän hänelle vastasi.

»Saatte toivoa, että kaikki mennyt tulee unohdetuksi.»

Mutta silloin, ennen kuin hän ehti syvemmälti tyhjentää tätä riemun maljaa, lähestyivät kiireiset askelet häiritsemään heitä. Solakka mies, jonka kardinaali luuli tuntevansa kuningattaren kamaripalvelijaksi, Desclaux'ksi, syöksyi lehti-uudinten lomitse aukioon.

»Sukkelaan, madame», hän huusi kiihtyneenä, »madame la Comtesse ja mademoiselle d'Artois tulevat tänne!»

Kuningatar kuljetettiin kiireesti pois, ja kardinaali hävisi hienotunteisesti, onnensa keskeytyksen aiheuttaman mielipahan taltuttamana.

Kun Valois’n kreivitär seuraavana aamuna toi hänelle sinireunaisen kirjelipun, missä hänen majesteettinsa kehoitti häntä kärsivällisesti odottamaan suotuisaa ajankohtaa, jolloin hänelle julkisesti palautettaisiin kuninkaallinen suosio, niin hän täysin tyytyväisenä alistui kohtaloonsa. Kaikuihan hänen korvissaan yhä kuningattaren ääni, ja olihan hänellä tallella saamansa ruusu. Pian sen jälkeen tuli taas sinireunainen lippu, jossa Maria Antoinette neuvoi häntä vetäytymään Strassburgin hiippakuntaansa siihen asti kuin hän, kuningatar, näkisi ajan otolliseksi hänen asettamisekseen entisiin oikeuksiinsa.

Tottelevasti Roban noudatti kehoitusta.

* * * * *

Seuraavassa joulukuussa Valois'n kreivittären erinomaista avunantoa hoviasioissa kaipasi uusi asiakas, ja silloin hän ensi kerran näki kuuluisan jalokivikoristeen.

Sen olivat valmistaneet Rue Vendômen varrella asuvat hovi-jalokivisepät — Böhmer ja Bassenge — ja se oli tarkoitettu kreivitär de Barrylle. Jalokiviä siihen kootessaan Böhmer oli työskennellyt viisi vuotta ja matkustellut Euroopan pitkin ja poikin. Tästä oli seurauksena, että hän ei oikeastaan ollut saanut aikaan kaulakoristetta, vaan pikemminkin välkehtivän timanttinauhan, joka oli komeampi kuin mikään jalokiviteos koko maailmassa.

Pahaksi onneksi Böhmerin työ venyi liian pitkälliseksi. Ludvig XV kuoli sopimattomaan aikaan, ja toiminimen haltuun jäi siten kahdenmiljoonan livren arvoinen kaulakoriste.

Apua toivottiin Maria Antoinetten kuuluisasta tuhlaavaisuudesta. Mutta hinta kauhisti häntä, ja jalokiviseppäin kiihkeisiin pyyntöihin Ludvig XVI vastasi, että maa paremminkin oli sotalaivan kuin kaulakoristeen tarpeessa.

Sitten Böhmer tarjoili sitä Euroopan eri hoveihin, mutta missään menestymättä. Asia alkoi tuntua arveluttavalta. Toiminimi oli tehnyt suuria velkoja pystyäkseen ostamaan jalokivet, ja hätä näyttää saattaneen Böhmerin aivan suunniltaan. Hän tarjosi kaulakoristetta uudestaan kuninkaalle, ilmoittaen olevansa valmis tinkimään hinnasta ja suostuvansa vähittäismaksuun; mutta yhtä huonolla menestyksellä.

Böhmeristä oli nyt tullut aivan seuraelämän vitsaus, mies, jolla on suuri suru, jota hänen on pakko purkaa joka tilaisuudessa. Unohtipa hän kerran siinä määrin sopivaisuuden vaatimukset, että tunkeutui puhuttelemaan kuningatarta, kun tämä oli kävelyllä Trianonin puistossa. Heittäytyen polvilleen Maria Antoinetten eteen hän nyyhkyttäen valitti olevansa epätoivon partaalla ja että jos ei kuningatar ostaisi häneltä kaulakoristetta, hän hukuttautuisi. Hänen kyynelensä eivät saaneet Maria Antoinettessa aikaan muuta kuin ylenkatsetta.

»Nouskaa seisomaan, Böhmer», sanoi kuningatar. »En pidä tällaisista kohtauksista. Olen kieltäytynyt ostamasta kaulakoristetta enkä halua siitä enää tämän jälkeen kuulla puhuttavan. Sen sijaan että hukuttaisitte itsenne, hajoittakaa se ja myykää timantit yksitellen.

Mutta Böhmer ei tehnyt kumpaakaan, vaan jatkoi yhä surunsa valittamista; ja muun muassa hän tuli puhuneeksi asiasta Laportelle, Valois'n kreivittären luona käyvälle vähävaraiselle henkilölle.

Böhmer oli kertonut olevansa valmis maksamaan tuhat louis'ta kenelle tahansa, joka hankkisi ostajan kaulakoristeelle. Se riitti saattamaan köyhän Laporten toimivaksi. Hän mainitsi asiasta kreivittärelle ja sai hänet innostumaan asiaan. Sitten hän kertoi Böhmerille, miten suuri vaikutusvalta kreivittärellä oli hovissa, ja vei jalokivikauppiaan kaulakoristeineen hänen puheilleen.

Vaikka timanttien loisto häntä huikaisikin, väitti kreivitär kuitenkin — mutta niin kierolla tavalla, että sai Böhmerin uskomaan asian olevan päinvastoin — ettei hänellä ollut mitään vaikutusvaltaa kuningattareen. Mutta ilmeisen vastahakoisesti taipuen Böhmerin hartaisiin pyyntöihin hän lopulta kuitenkin lupasi koettaa parastaan.

Tammikuun 3. päivänä kardinaali palasi Strasshurgista. Hänen kirjeenvaihtonsa kuningattaren kanssa oli madame de Valois'n välityksellä jatkunut hänen poissaoloaikanaankin, ja nyt, muutama päivä hänen takaisin tulonsa jälkeen, oli hänelle tarjoutuva tilaisuus todistaa auliutensa palvelemaan hänen majesteettiaan ja saattaa hänet suureen kiitollisuuden velkaan itselleen.

Kreivitär toi nimittäin hänelle Maria Antoinetten kirjeen, missä kuningatar ilmaisi halunsa päästä kaulakoristeen omistajaksi, mutta lisäsi että, koska häneltä tällä hetkellä puuttui siihen tarvittavat varat, olisi välttämätön sopia hinnasta ja maksuehdoista, ja olisi osamaksut määrättävä maksettaviksi kolmen kuukauden väliajoin. Asian järjestämistä varten hän tarvitsi välittäjän, joka samalla olisi välttämättömänä takaajana Böhmerille, ja hän lopetti kirjeensä pyytämällä, että hänen ylhäisyytensä toimisi hänen nimessään.

Tähän pyyntöön kardinaali, joka Venuksen-aukion kohtauksesta lähtien oli odottanut tilaisuutta saada osoittaa auliuttaan, ilomielin suostui.

Ja niinpä tammikuun 24:ntenä kreivitär ajoi Grand Balconiin, Rue Vendômen varrella olevaan jalokivikauppiaiden liikkeeseen. Hänen tummat silmänsä välkehtivät, hänen suloiset, eloisat kasvonsa olivat hymyn vallassa.

»Hyvät herrat», hän lausui kauppaan astuessaan huolestuneille liikekumppaneille, »luulenpa voivani luvata teille, että kaulakoriste pian tulee myydyksi.»

Jalokivikauppiaat tuijottivat selkosilmin kuullessaan nämä toivorikkaat sanat.

»Tämän kaupan», hän jatkoi selitykseksi, »tulee päättämään hyvin ylhäinen herra.»

Bassenge puhkesi runsaisiin kiitoslauseisiin, mutta kreivitär keskeytti hänet.

»Mainittu ylimys on ruhtinas-kardinaali Louis de Roban. Hänen kanssaan saatte sopia kaupasta, mutta minä neuvon teitä», lisäsi hän tuttavallisesti, »olemaan erittäin varovaisia, varsinkin maksuehtoihin nähden, joita teille tullaan ehdottamaan. Siinä kaikki, hyvät herrat. Toivon teidän muistavan, ettei asia ollenkaan liikuta minua, ja ettei minun nimeäni edes mainita asian yhteydessä.»

»Kyllä varmasti, madame», sopersi Böhmer, joka aivan hikoili, vaikka ilma oli kylmä — »kyllä varmasti. Kyllä ymmärrämme ja olemme kovin kiitollisia. Jos» Hänen kätensä haparoivat hermostuneesti erästä laatikkoa. »Jos suvaitsette, madame, ottaa vastaan tämän mitättömän esineen kiitollisuudenvelkamme käsirahana, niin me —»

Keskeyttäessään hänet oli kreivittären käyttäytymisessä jotakin ylimielistä.

»Te ette näy, Böhmer, oikein käsittävän, ettei asia liikuta ollenkaan minua. En minä ole mitään tehnyt», hän yhä väitti. »Minä vain halusin auttaa teitä.»

Ja sen sanottuaan hän poistui, jättäen heidät ihmettelemään hänen suurta ystävällisyyttään ja vielä enemmän hänen kieltäytymistään vastaanottaa kallisarvoista jalokiveä.

Seuraavana aamuna hänen mainitsemansa korkea ylimys, kardinaali itse, saapui Grand Balconiin, tullen kuningattaren nimessä kaulakoristetta katsomaan ja maksuehdoista sopimaan. Viikon loppuun mennessä kauppa oli päätetty. Hinnaksi määrättiin 1.600.000 livreä, jotka kuningattaren tulisi suorittaa neljässä erässä, kuluen maksamiseen siten kaikkiaan yli kaksi vuotta, ja olisi ensimmäinen erä suoritettava elokuun 1. päivänä.

Nämä kauppaehdot kardinaali kirjoitti kauppakirjaan, minkä lähetti madame de la Mottelle, jotta hän hankkisi siihen kuningattaren hyväksymisen.

Kreivitär palautti hänelle kauppakirjan seuraavana päivänä.

»Hänen majesteettinsa on iloinen ja kiitollinen», hän ilmoitti, »ja hyväksyy kaikki toimenpiteenne. Mutta hän ei halua panna nimeään mihinkään.»

Mutta siinä kohden kardinaali oli taipumaton. Kaupan tavaton suuruus sitä vaati, ja hän kieltäytyi ehdottomasti jatkamasta asiaa ilman hänen majesteettinsa allekirjoitusta.

Kreivitär poistui ja palasi vasta kuukauden viimeisenä päivänä, kauppakirja täydennettynä kardinaalin toivon mukaisesti. Siihen oli nyt kuningattaren omalla käsialalla merkitty, että kauppaehdot oli »hyväksytty», ja allekirjoituksena oli »Marie Antoinette de France.»

»Kuningatar», ilmoitti madame de la Motte, »tekee tämän kaupan salaisesti, kuninkaan tietämättä, ja hän pyytää erikoisesti, ettei teidän ylhäisyytenne päästä kauppakirjaa käsistään. Älkää siis salliko kenenkään nähdä sitä.»

Rohan lupasi, mutta hän ei käsittänyt kiellon koskevan asianomaisia jalokiviseppiä ja näytti heille kauppakirjan sekä kuningattaren nimikirjoituksen, kun he seuraavana päivänä tulivat kaulakoristetta tuomaan.

Illan hämyssä pysähtyivät suljetut ajoneuvot Place Dauphinen varrella
Versailles'issa olevan madame de la Motte Valois'n asunnon edustalle.
Niistä ilmestyi Rohan, joka lipas kainalossa nousi yläkertaan.

Madame odotti häntä valkopaneloidussa, hämärästi valaistussa huoneessa, johon liittyi lasiovinen makuukammio.

»Toitteko kaulakoristeen?»

»Se on tässä», vastasi kardinaali taputtaen hansikoidulla kädellään lipasta.

»Hänen majesteettinsa odottaa sitä tänä iltana. Odotan hänen lähettiään joka hetki. Hän tulee olemaan tyytyväinen teidän ylhäisyyteenne.»

»Enempää en toivokaan», vastasi kardinaali vakavana ja istahti madamen kehoituksesta, kallisarvoinen lipas polvillaan.

Näin odotellessaan he hetken aikaa kevyesti keskustelivat. Kuului vihdoin askelia portaista.

»Sukkelaan! Makuukammioon!» huudahti kreivitär. »Kuningattaren lähetti ei saa teitä nähdä.»

Roban käsitti heti tilanteen ja poistui makuukammioon, jonka lasioven läpi hän voi nähdä, mitä tapahtui.

Oven aukaisi madamen palvelijatar sanoen:

»Kuningattaren asiamies.»

Pitkä, hoikka, mustapukuinen mies, joka oli seurannut kuningatarta tuona toisena jalokiviyönä — Venuksenaukion yönä — astui ripeästi huoneeseen, kumarsi hovilaisen tavoin madame de la Mottelle ja ojensi hänelle kirjeen.

Madame mursi sinetin ja pyysi sitten lähettiä poistumaan hetkeksi. Kun tämä oli mennyt, kääntyi hän kardinaaliin päin, joka seisoi makuukammion oviaukossa.

»Se on kuningattaren kamaripalvelija Desclaux», hän sanoi ja ojensi kardinaalille kirjeen, jonka tuojalle kaulakoriste pyydettiin jättämään.

Hetkistä myöhemmin lähetti taas kutsuttiin huoneeseen, ja madame de la
Motte ojensi hänelle lippaan.

Viisi minuuttia sen jälkeen kardinaali oli taas ajoneuvoissaan ajaen onnellisena takaisin Pariisiin ja matkalla haaveillen kuningattaren kiitollisuudesta ja uskollisuudesta.

Kahta päivää myöhemmin kardinaali tavatessaan Böhmerin Versaillesissa ehdotti, että tämä menisi kiittämään kuningatarta siitä, että hän oli ostanut kaulakoristeen.

Turhaan Böhmer etsi siihen sopivaa tilaisuutta. Sellaista ei sattunut. Turhaan hän myöskin odotti saavansa kuulla, että kuningatar oli pitänyt kaulakoristetta. Mutta siinä suhteessa hän ei näy olleen huolissaan. Sitäpaitsi madame de la Motte oli uskottavasti selittänyt Laportellc kuningattaren pidättymisen sitä kantamasta kertomalla, ettei hänen majesteettinsa halunnut sitä käyttää ennenkuin se oli maksettu.

Samoin hän seuraavassa heinäkuussa selitti asian kardinaalille, kun tämä sitä kyseli palattuaan kolmikuukautisen Strassburgissa olonsa jälkeen takaisin Pariisiin. Käyttipä tällöin vielä tilaisuutta selittääkseen hänelle, että eräs syy siihen, miksi kuningatar ei oikein saattanut omaksua kaulakoristetta, oli se, että hän paljoksui hintaa.

»Olipa mahdollista, että hänen oli vieläkin pakko palauttaa se, elleivät Böhmerit suostuneet tinkimään.»

Jospa hänen ylhäisyytensä tämän kuullessaan ehkä oli hieman alakuloinen, niin ainakaan hän ei sitä mitenkään osoittanut. Hän lupasi käydä neuvottelemassa jalokivikauppiaiden kanssa, ja heinäkuun 10:ntenä — kolme viikkoa ennenkuin ensimmäinen osamaksu erääntyi — hän ilmestyi Grand Balconiin esittämään Böhmerille kuningattaren toivomukset.

Böhmer tuskin yrittikään pidättää suuttumustaan näkymästä tuikeilla, mustanpuhuvilla kasvoillaan. Jollei hänen asiakkaansa olisi ollut kuningatar ja kaupanvälittäjänä kardinaali, niin hän varmaankin olisi antanut sen puhjeta täyteen valtaansa.

»Hinta, josta sovimme, oli jo kaulakoristeen arvoa paljon alempi», hän murisi. »En olisi siihen muuten ollenkaan suostunut, jollemme kivien ostamisen vuoksi olisi joutuneet vaikeuksiin — ottamamme lainan ja sen korkojen maksamisen takia. Enempi tinkiminen on aivan mahdoton.»

Kaunis kardinaali oli miellyttävä, kohtelias ja pahoitteleva, mutta päättävä. Jos niin oli asia, niin ei kai sitten asialle voinut muuta kuin palauttaa kaulakoriste.

Böhmer pelästyi. Kaupan purkautuminen saattaisi hänet suorastaan perikatoon. Vastahakoisesti hän siihen pakotettuna alensi hintaa 200 000 livreä, suostuipa vielä kirjoittamaan kuningattarelle seuraavan kirjeen, jonka hieno kaunokirjallinen muoto panee lukijan uskomaan, että kardinaali oli sen sanellut:

»Madame, olemme onnelliset uskaltaessamme ajatella, että meidän harras ja kunnioittava alistumisemme asian uuteen järjestelyyn todistaa alttiuttamme ja kuuliaisuuttamme Teidän Majesteettinne määräyksille. Ja olemme todella iloiset tietäessämme, että kaunein timanttiyhdistelmä koristaa suurinta ja parasta kuningatarta.»

Nyt sattui, että Böhmer oli henkilökohtaisesti viemässä kuningattarelle muutamia jalokiviä, jotka kuningas sisarenpoikansa kastamisen johdosta lahjoitti kuningattarelle. Hän käytti hyväkseen tätä tilaisuutta antamalla kaksi päivää myöhemmin omakohtaisesti kirjeensä hänen majesteetilleen. Mutta sattumalta ylihovimarsalkka tuli huoneeseen ennenkuin kuningatar ehti aukaista sen, ja niinpä jalokivikauppias poistui ennenkuin kuningatar oli lukenut kirjeen.

Perästäpäin kuningatar, madame de Campan'in läsnäollessa, joka asiasta muistiinpanoissaan mainitsee, aukaisi kirjeen, tuijotti siihen hetkisen ja sitten ehkä Böhmerin itsemurhauhkaa muistellen virkkoi:

»Kuulkaapa, mitä tuo Böhmer houkka minulle kirjoittaa», ja luki kirjeen ääneen. »Tehän ratkaisitte Merenren arvoitukset tänä aamuna. Voisittekohan ehkä tämänkin arvoituksen ratkaista?»

Ja halveksivasti olkapäitään kohauttaen hän pisti paperin pöydällä kirjeiden sinetöimistä varten palavan kynttilän liekkiin.

»Tuo mies on minun oikea kiusanhenkeni», hän jatkoi. »Hänellä on aina joitakin mielettömiä päähänpistoja ja aina hänen täytyy niillä minua kiusata. Kun ensi kerran hänet tapaatte, niin selittäkää hänelle, miten vähän minä timanteista välitän.»

Ja siihen asia raukesi.

Aika kului, ja silloin, viikkoa ennenkuin 350 000 livreä erääntyi, saapui madame de la Motte kuningattaren nimessä kardinaalin luo.

»Hänen majesteettinsa», madame ilmoitti, »tuntuu olevan pulassa osamaksun suhteen. Hän ei näy haluavan vaivata teitä kirjoittamalla siitä. Mutta minä olen keksinyt keinon, millä tavoin voisitte häntä miellyttää ja samalla rauhoittaa hänen mieltänsä. Ettekö voisi hankkia tuon erääntyvän rahamäärän suuruista lainaa?»

Jollei kardinaali itse olisi sanellut Böhmerille kirjettä, jonka Böhmer itse oli antanut kuningattarelle, niin hän varmaankin nyt vihdoin olisi älynnyt, ettei kaikki ollut kunnossa. Mutta tuo mainittu seikka poisti kaikki epäluulot, ja hän siis ryhtyi neuvottelemaan madame de la Motten esittämästä asiasta. Mutta vaikka Rohan olikin upporikas, oli hän aina ollut yhtä tuhlaava.

Asian teki mutkikkaammaksi vielä se seikka, että hänen veljenpoikansa, Guimenéen ruhtinas, jonka velat nousivat noin kolmeen miljoonaan livreen, oli juuri tehnyt vararikon. Luonteensa mukaisesti ja pelastaakseen sukunsa kunnian Rohan oli siirtänyt koko velan omiin nimiinsä. Siksi hänen mahdollisuutensa olivat tällä hetkellä rajoitetut, eikä hän siis niin vähässä ajassa kyennyt hankkimaan niin suurehkoa rahamäärää. Ei hänen myöskään onnistunut ajan niukkuuden vuoksi lainaakaan hankkia.

Hänen levottomuuttaan vielä lisäsi kuningattaren kirje, jonka madame de la Motte toi hänelle heinäkuun 30. päivänä ja jossa hänen majesteettinsa kirjoitti, ettei ensimmäistä osamaksua voitu suorittaa ennenkuin lokakuun 1. päivänä; mutta silloin tultaisiin varmasti maksamaan 700 000 livreä — puolet alennetusta kauppahinnasta. Samalla madame de la Motte antoi hänelle 30 000 livreä, erääntyneen osamaksun korot, joilla jalokivikauppiaat olisi rauhoitettava.

Mutta jalokivikauppiaat eivät olleetkaan niin vähällä rauhoitettavissa. Böhmerin kärsivällisyys oli lopussa, ja hän kieltäytyi ehdottomasti myöntämästä maksunlykkäystä tai vastaanottamasta noita 30 000 livreä muuten kuin erääntyneen osamaksun lyhennyksenä.

Kardinaali poistui harmistuneena. Jotakin oli heti tehtävä, muuten hänen ja kuningattaren salaiset suhteet tulisivat ilmi siten jouduttaen onnetonta loppuratkaisua ja aiheuttaen häväistysjutun. Hän haetti luokseen madame de la Motten, kiihdytti hänet aivan suunniltaan kertomalla uutisensa ja heidän erotessaan kehoitti häntä yrittämään parastaan. Kardinaali olisi varmaan hämmästynyt, jos olisi aavistanut, mitä kreivitär nyt teki. Huomatessaan, että asia nyt oli tullut sellaiseen ratkaisukohtaan, joka vaati rohkeita toimenpiteitä, lähetti hän kutsumaan puheilleen Bassengen, yhtiökumppaneista rauhallisemman. Tämä saapuikin Rue Neuve St. Gillesin varrelle väittäen, että häntä kohdeltiin huonosti.

»Vai kohdellaan huonosti!» virkkoi kreivitär takertuen hänen sanaansa. »Kohdellaan huonosti. Niinkö sanotte?» Hän nauroi makeasti. »Sanokaa te vain, ystäväiseni, että teidät on petetty, sillä se on oikea sana. Te olette joutunut petkutuksen uhriksi.» Bassenge kalpeni; hänen mulkosilmänsä pullistuivat vieläkin ulommas hänen pöhöttyneistä kasvoistaan.

»Mitä sanottekaan, madame?» Hänen äänensä aivan korisi.

»Kuningattaren nimikirjoitus kardinaalin hallussa olevassa kauppakirjassa on väärennetty.»

»Väärennetty! Kuningattaren nimikirjoitusko? Herra Jumala!» Hän tuijotti kreivittäreen, ja hänen polvensa alkoivat vapista. »Mistä sen tiedätte, madame?»

»Olen nähnyt sen», vastasi kreivitär.

»Mutta — mutta —»

Bassengen hervottomat jalat eivät kannattaneet häntä, ja hän vaipui kursailematta tuolille, joka onneksi sattui olemaan hänen lähellään. Yhtä kursailematta hän koneellisesti ja aivan pökerryksissään pyyhki helmeilevän hien otsaltaan, kohotti sitten peruukkiaan ja pyyhki päätään.

»Ei ole mitään syytä kiihtyä», sanoi kreivitär rauhoittavasti. »Kardinaali de Rohan on hyvin rikas. Teidän täytyy turvata häneen. Hän kyllä maksaa teille.»

»Maksaako?»

Kysymykseen sisältyi sekä toivoa että epäilystä.

»Mitenkäs muuten?» kreivitär kysyi. »Luuletteko hänen sallivan sellaista häpeää omalle nimelleen ja kuningattaren nimelle?»

Bassengelle maailma kirkastui. Mikä asiassa oli oikeaa, mikä väärää, ja kutka olivat menetelleet rikollisesti, ne olivat aivan toisarvoisia seikkoja. Hän ei muusta välittänyt kuin että liike tulisi saamaan ne 1.400 000 livreä, josta kaulakoriste oli myyty; ja Bassenge älysi sukkelaan madame de la Motten sanojen merkityksen.

Mutta kaikkien asiaan kuuluvien onnettomuudeksi, jalokivikauppiaatkin mukaan luettuna, Böhmer oli vähemmän mukautuva. Bassengen kertomuksen johdosta kovin säikähtyen hän kannatti ehdottomasti avonaista menettelyä. Häntä ei voitu mitenkään taivuttaa käymään varovasti käsiksi asiaan ja menemään aluksi kardinaalin puheille. Hän hyökkäsi oikopäätä Versaillesiin aikoen mennä kuningattaren luo. Mutta niinkuin tiedämme, oli kuningatar saanut kyllikseen Böhmeristä. Hän sai siis tyytyä purkamaan rukoustensa ja vaatimustensa sekamelskan madame de Campanin korviin.

»Teitä on petkutettu, Böhmer», sanoi kuningattaren hovinainen oitis. »Hänen majesteettinsa ei ole milloinkaan saanut sellaista kaulakoristetta.»

Böhmer ei uskonut. Epäilevänä ja raivoissaan hän palasi Bassengen luo.

Mutta Bassenge, vaikka oli ymmällä hänkin, oli kuitenkin rauhallinen. Kardinaali, hän intti, oli heidän takausmiehensä, eikähän voinut epäilläkään, ettei kardinaali hinnalla millä hyvänsä täyttäisi sitoumustaan, ennemmin kuin suostuisi hukkumaan häväistystulvaan.

Ja niin olisi epäilemättä käynytkin, jos ei Böhmer olisi niin suinpäin syöksynyt Versaillesiin. Se pilasi kaiken. Siitä oli seurauksena, että Böhmer kutsuttiin heti paikalla saapumaan kuningattaren puheille jonkin jalokiviväärennyksen johdosta.

Kuningatar puhutteli häntä kahdenkesken, ja hänen ensi sanoistaan Böhmer käsitti, että jalokiviväärennysjuttu oli vain veruke. Kuningatar kysyi, mitä hän oikein oli tarkoittanut puheillaan madame de Campanille.

Böhmer ei kyennyt vapautumaan siitä käsityksestä, että häntä pidettiin pilkkana. Olihan hän kirjoittanut ja vielä itse antanut kuningattarelle kirjeen, missä kiitti häntä kaulakoristeen ostamisesta, ja kuningatarhan ei ollut vastannut kirjeeseen — mykkä myöntymys siitä, että kaulakoriste oli hänen hallussaan. Kiihtyneessä mielentilassa kun oli, hän kävi aivan röyhkeäksi.

»Tarkoittanutko, madame? Tarkoitukseni on vaatia maksu kaulakoristeesta ja ilmoittaa, että velkojieni kärsivällisyys on lopussa, niin että jollette määrää sen hintaa maksettavaksi, olen perikadon partaalla!»

Maria Antoinette katsoi häntä kylmästi ja ylpeän vihaisesti.

»Rohkenetteko viittailla sellaista, että kaulakoriste on minun hallussani?»

Böhmer kalpeni huulia myöten, hänen kätensä liikehtivät tarmokkaasti.

»Kieltääkö teidän majesteettinne sen?»

»Tehän olette röyhkeä!» huudahti kuningatar. »Teidän asianne on vastata kysymyksiin, eikä itse kysyä. Vastatkaa siis. Viittailetteko sellaista, että minulla on teidän kaulakoristeenne?»

Mutta epätoivon partaalla olevaa ihmistä ei vähällä peloiteta.

»En vain viittaile, madame; minä väitän niin olevan. Valois'n kreivitärhän —»

»Kuka on Valois'n kreivitär?»

Tämä äkillinen ja tiukasti lausuttu kysymys oli epäilyksen miekka, joka puhkaisi Böhmerin luottamuksen. Hän tuijotti selkosilmin hetken aikaa närkästynyttä kuningatarta, malttoi sitten mielensä ja kertoi niin suoraan ja mutkattomasti kuin osasi, missä olosuhteissa hän oli luovuttanut kaulakoristeen — madame de la Motten avuksi tulosta, kardinaali de Rohanin välitystoimesta hänen majesteettinsa allekirjoittamine kauppaehtosopimuksineen ja kaulakoristeen luovuttamisesta hänen ylhäisyydelleen kuningattarelle viemistä varten.

Maria Antoinette kuunteli kauhistuen ja yhä enemmän suuttuen. Hänen kalpeille poskilleen alkoi levitä väriä.

»Laatikaa ja lähettäkää minulle kirjoitettu kertomus kaikesta siitä, mitä nyt olette puhunut», hän sanoi. »Saatte mennä.»

Tämä keskustelu tapahtui elokuun 9. päivänä. 15. päivänä oli Marian taivaaseenastumisen juhla ja samalla kuningattaren nimipäivä ja siis suuri hovipäivä, jolloin Versaillesiin kokoontui paljon ylimyksiä. Messu oli määrä toimittaa kuninkaallisessa kappelissa kello kymmeneltä, ja tavan säätämänä messun lukijana oli oleva Ranskan grand aumônier, kardinaali de Rohan.

Mutta kello kymmeneltä pidettiin kuninkaan työhuoneessa kokous, johon ottivat osaa kuningas ja kuningatar, vapaaherra de Breteuil ja valtiosinetin hoitaja Miromesnil. He luulivat olevansa kutsutut neuvottelemaan siitä, mihin toimiin olisi ryhdyttävä jossakin timanttikaulakoristeasiassa. Mutta todellisuudessa nämä sallimuksen ohjaamat nuket auttoivat Ranskan kohtalon ratkaisua.

Kuningas, lihava, paksu ja hidasluontoinen, istui kullatussa tuolissa, kultapronssiupotuksilla koristetun kirjoituspöydän ääressä. Hänen häränsilmänsä olivat huolestuneet. Kaksi harminryppyä poimutti hänen ison nenänsä yläpuolella olevaa lihaa. Hänen vieressään, hieman taempana, seisoi kuningatar, kalpeana ja ylevänä, ja heitä vastapäätä seisoi herra de Breteuil, lukien ääneen Böhmerin laatimaa kertomusta.

Kun hän oli lopettanut, vallitsi hetken aikaa kuolon hiljaisuus. Sitten lausui kuningas melkein valittavalla äänellä:

»Mitä sitten on tehtävä? Mitä oikein on tehtävä?» Siihen vastasi kuningatar äreänä ja vihaisesti.

»Kun roomalainen purppura ja ruhtinaan arvonimi ovat vain naamioita petkuttajan suojaamiseksi, niin on vain yksi tehtävä. Petkuttaja on paljastettava ja rangaistava.»

»Mutta», sopersi kuningas, »emmehän ole kuulleet kardinaalia.»

»Luuletteko sitten, että Böhmer tai kukaan muukaan ihminen rohkenisi valehdella tällaisessa asiassa?»

»Mutta ottakaa huomioon, madame, kardinaalin sääty ja suku», puuttui rauhallisesti puheeseen järkevä Miromesnil, »ottakaa huomioon se hälinä ja häväistys, mikä on seurauksena, jos tämä asia saatetaan julkisuuteen.»

Mutta Maria Teresian kuuliaista tytärtä, joka äitinsä käskystä ja äitinsä vuoksi vihasi Rohania, ei sellainen järkevä huomioonottaminen miellyttänyt.

»Mitä häväistykset meihin kuuluvat?» hän kysyi.

Kuningas katsahti Breteuiliin.

»Entä te, vapaaherra? Mikä on teidän ajatuksenne?» Breteuil, Rohanin verivihollinen, kohautti olkapäitään ja näpsäytti asiakirjaa.

»Kun meillä kerran on tämä, sire, niin minusta tuntuu, että ainoa keino on vangita kardinaali.»

»Te siis uskotte —», aloitti kuningas, mutta keskeytti lauseensa.

Mutta Breteuil oli käsittänyt.

»Tiedän kardinaalin olevan rahapulassa. Hän on ainakin ollut tuhlaava kulutuksessaan, ja nyt häntä lisäksi rasittavat ruhtinas de Guimenéen velat.»

»Ja te jaksatte uskoa», huudahti kuningas, »että Rohanin sukuinen ruhtinas, olipa hän miten pahassa rahapulassa tahansa, saattaisi — voi, se on mahdotonta!»

»Mutta onhan hän anastanut nimeni», keskeytti kuningatar. »Onhan hän osoittautunut alhaiseksi, typeräksi väärentäjäksi.»

»Emme ole kuulleet, mitä hänellä saattaa olla sanottavaa puolustuksekseen», huomautti kuningas ystävällisesti.

»Ja hänen ylhäisyytensä voisi ehkä selittää asian», virkkoi Miromesnil, »varmaankin olisi järkevää suoda hänelle tilaisuus.»

Hitaasti kuningas nyökäytti suurta, puuteroitua päätään.

»Hakekaa hänet käsiinne. Tuokaa tänne heti!» hän sanoi Breteuilille; ja
Breteuil poistui kumartaen.

Pian hän palasi ja hänen ovea pidellessään komea kardinaali ollenkaan aavistamatta, mikä häntä odotti, tyynenä ja rauhallisena, käskevä olento tulipunaisessa silkkiviitassaan, asteli kahisten kuninkaallisten eteen ja joutui siten kuningattaren silmien eteen ensi kerran tuon vuosi takaperin Venuksen-aukiossa sattuneen ihanan yön jälkeen.

Yht’äkkiä kuningas antoi salamansa iskeä.

»Serkku hyvä», hän sanoi, »mitä timanttikoristeita teidän sanotaan kuningattaren nimessä ostaneen?»

Kuningas ja kardinaali katsoivat toisiaan silmiin kuningas tiukasti, kardinaali hämmästyneenä, kuningas tuolissaan etunojassa istuen, kardinaali seisten jännittyneenä ja yht'äkkiä jäykistyen.

Vähitellen veri pakeni Rohanin kasvoilta, ja hän kävi kalman kalpeaksi. Hän etsi kuningattaren silmiä ja huomasi hänen halveksivan katseensa ja mutruisen suunsa. Silloin hänen uljas päänsä vihdoinkin hieman kumartui.

»Sire», hän sanoi epävarmalla äänellä, »huomaan tulleeni petetyksi.
Mutta itse en ole ketään pettänyt.»

»Sitten teidän ei tarvitse olla huolissanne. Teidän tarvitsee vain selittää asia.»

Selittää! Sitäpä juuri hän ei voinut tehdä. Ja toisekseen, minkä luontoista selitystä häneltä oikeastaan vaadittiin? Hänen siinä hämmästyneenä seistessään kuningatar ratkaisi tämän kysymyksen.

»Jos te todella olette tullut petetyksi», sanoi hän ivallisesti, posket hehkuen ja silmät terävinä kiiluen, »niin olette joutunut itsepetoksen uhriksi. Mutta siinäkin tapauksessa on uskomatonta, että itsepetos olisi johtanut teidät niin pitkälle, että esiinnytte minun asiamiehenäni — te, jonka luulisi tietävän olevansa viimeinen ihminen Ranskassa, jota siihen tarkoitukseen käyttäisin, te, jota en ole puhutellut kahdeksaan vuoteen.» Hänen silmissään kimalteli harmin kyyneleitä, hänen äänensä kävi kimeäksi. »Ja koska ette ole sitä kieltänyt, koska esitätte sellaisen kehnon verukkeen, että teitä on petetty, niin täytyy meidän vasten tahtoammekin se uskoa.»

Näin hän yhdellä iskulla murskasi kaikki ne ihanat toiveet, joita kardinaali oli hellinyt jalokiviyöstä lähtien — jalokivipä todellakin — Venuksen-aukiossa; näin hän teki tyhjäksi kardinaalin kaikki kunnianhimoiset pyyteet ja saattoi miehen itsensä puolipökerryksiin.

Huomatessaan tämän kardinaalin hämmentyneen tilan tärkeä, mutta hyvänluontoinen kuningas nousi seisomaan.

»Kuulkaapa, serkku», hän sanoi ystävällisemmin, »rauhoittukaa. Istukaa tähän ja kirjoittakaa, mitä teillä mahdollisesti on sanottavaa selitykseksi.»

Ja sen sanottuaan hän kuningattaren ja kummankin ministerin seuraamana poistui takana olevaan kirjastoon.

Yksin jäätyään Rohan hoiperteli pöydän luo ja vaipui hervotonna tuolille. Hän otti kynän käteensä, mietti hetken aikaa ja alkoi kirjoittaa. Mutta hän ei ollut vieläkään selvillä asiasta. Hän ei vieläkään jaksanut käsittää, miten suunnattomasti häntä oli petetty, ei voinut vielä uskoa, että nuo rakkaat kirjeet, jotka hän oli saanut Maria Antoinettelta, olivat väärennettyjä, ettei hänen Venuksenaukiossa kohtaamansa nainen ollut kuningatar, ja ettei siis kuningatar ollut antanut hänelle ruusua, jonka kuihtuneita terälehtiä hän yhdessä noiden kirjeiden kanssa säilytti punaisessa marokonnahkaisessa kirjesalkussa. Mutta sen hän toki käsitti, että hänen kunnian tähden — kuningattaren kunnian — oli esitettävä asia siinä muodossa; ja sen mukaisesti hän nyt laati kertomuksensa.

Kun se oli valmis, niin hän itse vei sen kirjastossa olevalle kuninkaalle.

»Onko teillä nyt kaulakoriste?» hän kysyi Rohanilta. »Sire, minä annoin sen tuon Valois-naisen haltuun.»

»Missä on tuo nainen?»

»En tiedä, sire,»

»Entä kuningattaren nimikirjoituksella varustettu valtakirja, jonka jalokivikauppiaat sanovat teidän esittäneen heille — missä se on?»

»Se on minulla, sire. Minä toimitan sen teille. Vasta tällä hetkellä käsitän, että se on väärennetty.»

»Nytkö vasta?» huudahti kuningatar pilkallisesti.

»Hänen majesteettinsa kuningattaren nimeä on loukattu», sanoi kuningas vakavana. »Se on puhdistettava. Kuninkaana ja puolisona velvollisuuteni on selvä. Teidän ylhäisyytenne on pakko alistua vangittavaksi.»

Rohan peräytyi hämmästyneenä askelen. Hän oli valmistunut epäsuosioon ja viraltapanoon, mutta ei tähän.

»Vangittavaksiko?» hän kuiskasi. »Voi, vartokaa, sire. Julkisuus! Häväistys! Ajatelkaahan toki! Mitä tulee kaulakoristeeseen, niin minä maksan sen itse ja kärsin siten rangaistuksen herkkäuskoisuudestani. Vannotan teitä, sire, antakaa asian päättyä tähän. Pyydän sitä oman itseni vuoksi, Soubisen ruhtinaan vuoksi ja Rohanin nimen vuoksi, joka syyttä suotta ja mitään hyödyttämättä tulisi tallatuksi lokaan.»

Hän puhui sekä lämmöllä että voimalla; ja vaikk'ei hän siihen enää mitään lisännyt, saattoi hän kuitenkin läsnäolijat siihen vakaumukseen, että paljon enemmän voitaisiin puhua hänen esittämänsä menettelytavan hyväksi.

Kuningas epäröi miettiväisenä. Tämän huomatessaan järkevä, kaukonäköinen Miromesnil rohkeni esittää ne perusteet, joihin Rohan oli viitannut, ja painosti varsinkin sitä seikkaa, että häväistystä olisi vältettävä.

Ludvig nyökkäili merkiksi, että hyväksyi tämän kannan, mutta silloin Maria Antoinette ei kauemmin voinut pidättää vihaansa, vaan puhkesi puhumaan näitä järkeviä toimenpiteitä vastaan.

»Tämä inhoittava juttu on saatettava julkisuuteen», hän vaati. »Minun nimeni puhdistamiseksi asia on julkisesti selvitettävä. Kardinaali selittäköön kaikkien tiettäväksi, miten hän johtui olettamaan, että minä, vaikk'en ole puhutellut häntä kahdeksaan vuoteen, olisin halunnut hänen apuaan kaulakoristeen ostossa.»

Hänellä oli kyynelet silmissä, ja hänen heikkoluontoinen, vaihemielinen puolisonsa arveli hänellä olevan oikeuden tätä vaatia. Ja niinpä koko maailman hämmästykseksi ruhtinas Louis de Rohan teljettiin vankilaan tavallisena varkaana.

Typerä, ajattelematon, lyhytnäköinen nainen oli antanut vihansa voittaa kaikki järkiperusteet — välittämättä seurauksista, välittämättä tapahtuvasta vääryydestä, kunhan vain hänen kostonhimonsa, jota kokonaan hallitsi hänen vihansa kardinaalia vastaan, tuli tyydytetyksi.

Tämän halpamaisen teon seuraukset olivat hirmutavalla kohdistuvat häneen itseensä. Vesissä silmin ja verisenä hän oli sovittava tämän armeliaisuudenpuutteensa; hyvin pian hän oli korjaava sen katkerat hedelmät.

Saint-Just, huomattava parlamentin jäsen, vallankumouksessa täyteen kukoistukseensa puhkeavien uusien aatteiden etevimpiä ajajia, lausui kansanomaisen käsityksen kaulakoristejutusta sanoilla:

»Suuri ja ilahduttava juttu! Kardinaali ja kuningatar sekaantuneina väärennys- ja petkutusrikokseen! Kuonaa piispansauvalla ja valtikalla! Mikä vapaudenaatteiden riemuvoitto!»

Seuranneensa oikeudenkäynnissä, joka suoritettiin parlamentin edessä, madame de la Motte, eräs Reteaux de Villette-niminen mies, joka oli väärentänyt kuningattaren nimen ja jäljitellyt hänen käsialaansa ja esiintynyt Desclaux'na, ja muudan neiti d'Oliva — hän oli käyttänyt hyväkseen erehdyttävää yhdennäköisyyttään Maria Antoinetten kanssa esiintyäkseen kuningattarena Venuksenaukiossa — havaittiin syyllisiksi ja tuomittiin. Mutta kaulakoristetta ei saatu takaisin. Se oli hajoitettu ja muutamat timanteista olivat jo myydyt; toisia oli kapteeni de la Motte myymässä Lontoossa, jonne hän oli sitä varten matkustanut ja jonne hän, viisaasti kyllä, jäi.

Kardinaali julistettiin syyttömäksi kaiken kansan suureksi iloksi ja riemuksi, mikä varmaankin suututti ja katkeroitti kuningatarta. Hänen mahtava sukunsa, Ranskan papisto, ja itse kansa, jonka suosiossa hän aina oli ollut, olivat kukin uupumatta työskennelleet hänen vapauttamisekseen. Ja niinpä tapahtui, että se ainoa mies, jonka kuningatar oli aikonut kukistaa, päinvastoin oli ainoa asiaan sekaantunut henkilö, joka selvisi siitä vahingoittumattomana. Kuningattaren viha kardinaalia kohtaan nostatti häntä itseään vastaan kardinaalin kaikkiin kansanluokkiin kuuluvien ystävien vihan. Hirvittäviä häväistyskirjoituksia kierteli hänestä kautta Euroopan. Uskottiin ja todistettiin, että hän oli sekaantunut tähän huijausjuttuun syvemmin, kuin mitä oli päässyt julkisuuteen, että madame de la Motte oli vain syntipukkina, että kuningatarkin olisi kuulunut syytettyjen penkille, ja että hänet pelasti vain häntä suojeleva kuninkuus.

Ajatelkaa, mikä erinomainen ase tästä tuli niiden miesten käsiin, jotka ajoivat uusia vapauden aatteita — jotka koettivat todistaa turmeltuneeksi sen järjestelmän, jota he yrittivät kaataa!

Maria Antoinetten olisi pitänyt jonkinverran käsittää tätä. Ja hän olisikin ehkä käsittänyt, jollei vihansa olisi häntä sokaissut, jollei hän niin kiihkoisesti olisi käyttänyt hyväkseen tilaisuutta kostaa Rohanille tämän pureva ivalausuma hänen äidistään. Hän olisi ehkä säästynyt paljosta, jos olisi, itse tilaisuudessa ollessaan, säästänyt Rohania. Mutta nyt kaikuivat alati hänen korvissaan jutun ilkeämieliset jälkipuheet ja Saint-Justin ilakoivat sanat. Ne seurasivat häntä siihen oikeudenistuntoon, jossa häntä vallankumoustribunaalin edessä kahdeksan vuotta myöhemmin tutkittiin. Ne seurasivat häntä itse mestauslavalle, johon ne epäilemättä olivat hankkineet laudan.

VII. KAUHUN YÖ

Carrier'n toimeenpanemat hukutukset Nantes'issa

VII. KAUHUN YÖ.

Nantes'in kaupungin vallankumousvaliokunta, joka oli täydentänyt itsensä muutamilla piirikunnan viranomaisilla ja joillakin kansanseuran jäsenillä, istui Cour des Comptes'in upeassa eteissalissa, joka vielä oli säilyttänyt paljon yksinvallan-aikaista ylellisyyttään. He istuivat odotellen — Goullin, asianajaja, valiokunnan puheenjohtaja, heikko, hienon kivulloinen, tulisen kaunopuhelias; Grandmaison, miekkailumestari, joka oli joskus ollut herrasmies, tiukkasilmäinen, kiihkeän näköinen; Minée, entinen piispa, nyt departementin päällikkö; Pierre Chaux, hävinnyt kauppias; sansculotti Forget, kansanseuran jäsen, epäsiisti, takkutukkainen renttu; sekä lisäksi kolmisenkymmentä muuta miestä, kaikilta elämänaloilta kokoonhaalittuja.

Lamput paloivat, ja niiden keltaisessa valaistuksessa tuo sekalaisiin pukimiin pyntätty joukko näytti alakuloiselta ja tyytymättömältä, oli näet joulukuu, ja tuon suuren huoneen ilma oli kylmä ja kostea.

Yht'äkkiä ovenvartija työnsi ovet auki ja ilmoitti kuuluvalla äänellä:

»Kansalainen-edusmies Carrier.»

Tuo mahtava mies tuli huoneeseen ripeästi astellen. Hän oli keskikokoinen, ylen hieno ja hento, hänen savenväriset kasvonsa olivat laihat, kulmakarvat kaarevat, nenä korkea, ja suu suuri ja veltto. Hänen syvälle painuneet tummat silmänsä tuijottivat tuimasti, ja sysimustia hiustupsuja, jotka olivat irtautuneet palmikkonauhan alta, riippui hänen tuhkanharmaalla otsallaan. Hänellä oli yllään pullonvihreä, turkisvuorinen ratsastakki, jonka helmat ulottuivat polussaappaitten varrensuihin asti, ja tavattoman korkea pystykaulus melkein kosketti hänen pyöreän hattunsa lieriä. Takin alta näkyi vyötäisille kääritty, virkaan kuuluva trikolori, ja korvissa oli kultarenkaat.

Sellainen oli viidenneljättä ikäisenä Jean Baptiste Carrier, konventin valtuuttama länsiarmeijan tarkastaja, edustaja, jonka juumalaapelkäävät vanhemmat aikoinaan olivat pappisuralle aikoneet. Hän oli oleskellut kuukauden päivät Nantes'issa, lähetettynä sinne valtiorakennusta puhdistamaan.

Hän tavoitti puoliympyrässä istuvan kokouksen polttopisteeseen asetetun tuolin. Sen vieressä seisten, toinen laiha käsi sen selustaan nojaten, hän silmäili heitä inhoavin katsein, iva suupielessä, hentoudestaan huolimatta niin peloittavan ja töykeän näköisenä, että noista rotevista miehistä usea tunsi masentuvansa hänen edessään.

Yht'äkkiä hän kimeällä ja äkäisellä äänellä puhkesi vuolaaseen sanatulvaan:

»En käsitä, mistä tulen vietävästä se aiheutua, mutta totta on, että koko sinä kuukauden aikana, minkä minä olen oleskellut täällä Nantes'issa, te olette alituiseen antaneet minulle aihetta moittia teitä. Olen kutsunut teidät tänne eteeni puolustamaan itseänne, mikäli se on mahdollista, kelvottomuutenne johdosta!» Ja hän heittäytyi tuoliinsa, kääräisten turkisvuorisen takkinsa tiukkaan ympärilleen. »Antakaapa kuulua!» hän tiuskaisi.

Minée, virkansa menettänyt piispa, jolla oli vielä jäljellä jonkinverran piispallista arvokkuutta olennossaan, jonkinverran piispallista liukaskielisyyttä puheessaan, pyysi kunnioittavasti, että edusmies lausuisi ajatuksensa täsmällisemmin.

Tällainen kehoitus saattoi hänet aivan vimmoihinsa. Hänen tuittupäisyytensä oli todellakin ansiosta tullut sananparreksi.

»Vai vielä täsmällisemmin!» hän kiljui naama irvissä ja kuopalla olevat silmät hehkuen. »Onko sitten mielestänne tässä saastaisessa kaupungissa ainoatakaan asiaa, mikä ei olisi hullusti? Kaikki täällä on hullusti! Te olette lyöneet laimin velvollisuutenne pitää kunnollista huolta Vendéen armeijasta. Angers on menetetty, ja nyt nuo rosvot uhkaavat itse Nantes'ia. Kaupungissa vallitsee suuri puute, tauti leviää, ihmisiä kuolee kaduilla nälkään ja vankiloissa lavantautiin. Ja — sacré nom! — te pyydätte minua selittämään täsmällisemmin, missä on vika. Vika on teidän kurjan hallintonne. Tekö muka olette hallitsijamiehiä? Senkin — » Hänen sanojaan ei sovi painattaa. »Olen tullut tänne ravistaakseni teistä velttoutenne, ja niin totta kuin − − minä sen teistä ravistan tai sitten katkaisen kirotut päänne.»

He aivan kauhusta vapisivat hänen kuoppaisten silmiensä raivoisan katseen vaikutuksesta.

»No?» haukahti hän tovin aikaa vaiettuaan. »Oletteko te paitsi hulluja vielä mykkiäkin?»

Forget-renttu uskalsi vastata hänelle:

»Minä olen sanonut kansanseuralle, että jos asiat käyvät hullusti, niin johtuu se siitä, ettei kansalainen Carrier suostu neuvottelemaan hallinnon kanssa.»

»Niinkö te sanoitte heille, tottako, senkin − − valehtelija?» kiljui Carrier. »Enkö ole parhaillani täällä neuvottelemassa kanssanne? Olisin kai minä tullut ennenkin, jos olisitte pyytäneet. Mutta sen sijaan te vain odotatte, että minä itsestäni lähtisin kertomaan teille, että teidän − − hallintonne vie Nantes'in perikatoon.»

Goullin, hieno ja kaunopuhelias Goullin, nousi häntä lepyttämään:

»Kansalainen-edusmies, me myönnämme todeksi kaiken, mitä täällä olette puhunut. Kaikki on aiheutunut väärinkäsityksestä. Emme ole pitäneet sopivana kutsua puheillemme pyhän kansan korkeaa edusmiestä. Me olemme odottaneet, että itse hyväntahtoisesti olisitte antanut meidän tietää, miten haluatte meneteltävän, ja kun te nyt olette sen meille ilmoittanut, niin ei ole syytä pelätä, ettei tästäpuolin toimittaisi pontevasti. Ne epäkohdat, mitkä mainitsette, ovat paha kyllä olemassa! Mutta ne eivät ole niin syvälle juurtuneet, ettemme teidän johdollanne ja neuvollanne saisi niitä hävitetyiksi, ja maaperää, vapauden hedelmöittävien sadekuurojen avulla, taas hyviä hedelmiä kantavaksi.»

Leppyneenä Carrier murisi hyväksyvästi.

»Hyvin puhuttu, kansalainen Goullin. Se hedelmöittävä aine, jota maaperä tarvitsee, on veri — ylimysten ja liittoutuneiden veri, ja minä voin teille luvata, ylevän kansan nimessä, että sitä teille tullaan runsaasti toimittamaan.»

Kokous taputti innostuneena käsiään ja hiveli niin hänen turhamaisuuttaan. Hän nousi seisomaan, lausui kiitoksensa sen johdosta, että oli tullut niin perinpohjin ymmärretyksi, levitti kätensä ja pyysi departementin päällikön, Minéen, tulemaan hänen luoksensa, jotta hän voisi antaa hänelle veljeyssuudelman.

Sitten he rupesivat miettimään parannuskeinoja ja keinoja nälän ja taudin vastustamiseksi. Carrier'n käsityksen mukaan oli olemassa vain yksi ainoa vaikuttava keino — ruokittavien suiden lukua oli vähennettävä, sairaista oli päästävä.

Samana päivänä oli kuusi Le Bouffayn vankia tuomittu kuolemaan pakoyrityksestä.

»Mistä voimme tietää», hän kysyi, »ovatko nuo kuusi ainoat syylliset? Mistä voimme tietää, eivätkö Le Bouffayssa kaikki ole kuolemaan vikapäitä? Vangit potevat tautia, mikä leviää Nantes'in hyviin isänmaan ystäviin; he syövät leipää, joka on vähissä, ja samaan aikaan hyvät isänmaan ystävät kuolevat. Meidän täytyy katkaista kaula noilta kirotuilta sioilta!» Hän aivan kiihtyi omasta ehdotuksestaan. »Niin, se se olisi vaikuttava toimenpide. Ryhdytäänpä asiaan heti paikalla. Menköön joku hakemaan vallankumoustribunaalin puheenjohtajan tänne.»

Hänet haettiin — hyväsukuinen lakimies, nimeltä François Phélippes.

»Kansalainen-puheenjohtaja», lausui hänelle Carrier, »Nantes'in hallitus on neuvotellut tärkeästä toimenpiteestä. Tänä päivänä te tuomitsitte kuolemaan kuusi Le Bouffayn vankia pakoyrityksestä. Saatte lykätä toistaiseksi tuomion täytäntöönpanon voidaksenne ulottaa tuomionne Le Bouffayn kaikkiin vankeihin.»

Vaikka Phélippes olikin innokas vallankumouksellinen, oli hän kuitenkin järkevä ja johdonmukainen ja kunnioitti lakimiehenä laillisia muotoja. Tämä käsky, joka annettiin niin huolettoman häikäilemättömällä tavalla jota ei yksikään läsnäolijoista vastustanut, tuntui hänestä yhtä luonnottomalta ja naurettavalta kuin se oli kauhistuttava.

»Mutta sehän on sula mahdottomuus, kansalainen-edusmies», hän sanoi.

»Mahdottomuus!» ärjyi Carrier. »Mitä hullua puhetta?

Hallitus haluaa teidän käsittävän, että se ei ole mahdottomuus. Ylevän kansan pyhä tahto — »

Phélippes keskeytti hänet ilman muuta.

»Ei ole Ranskassa sitä valtaa, joka voi peruuttaa lainvoiman saaneen tuomion täytäntöönpanon.»

»Ei ole — ei ole sitä valtaa!»

Carrier'n veltto suu jäi ammolleen. Hän oli liian hämmästynyt suuttuakseen.

»Sitäpaitsi», jatkoi Phélippes rauhallisena, »on huomattava, että Le Bouffayn muut vangit ovat syyttömät siihen rikkomukseen, jonka tähden nuo kuusi on tuomittu kuolemaan.»

»Mitä se kuuluu asiaan?» kiljui Carrier. »Viime vuonna minä ratsastin aasintammalla, joka järkeili paremmin kuin te! Kautta — — mitä se kuuluu asiaan?

Mutta kokouksessa oli jäseniä, jotka olivat samaa mieltä kuin Phélippes, ja jotka, vaikkei heillä ollut rohkeutta lausua ajatuksiaan, kuitenkin rohkenivat kannattaa toista, joka niin pelkäämättä ne esitti.

Vihasta väristen Carrier hyppäsi pystyyn tämän vastarinnan huomatessaan. »Minusta näyttää», hän ärjyi, »että on olemassa muitakin kuin Le Bouffayn roistot, jotka kansakunnan hyväksi vaatii tehdä päätään lyhyemmiksi. Sanonpa teille, että te hitaudellanne ja varovaisuudellanne vahingoitatte yleishyvää. Hävittäkää nuo roistot joka sorkka!»

Eräs Robin-niminen, kaunis, huonotapainen nuorukainen säesti häntä.

»Kunnon kansalaiset ovat ilman leipää! On oikeus ja kohtuus, että roistot kuolevat, eivätkä syö nälkään nääntyvien kunnon ihmisten leipää.»

Carrier pui nyrkkiä kokoukselle.

»Siinä nyt kuulette, senkin — ! En minä voi armahtaa niitä, jotka laki tuomitsee.»

Se oli onneton sana, ja Phélippes takertui siihen.

»Se on totta, kansalainen-edusmies», sanoi Phélippes. »Ja mitä Le Bouffayn vankeihin tulee, niin saatte odottaa, kunnes laki heidät tuomitsee.»

Ja jäämättä enempää kuuntelemaan hän poistui yhtä varmoin askelin kuin oli tullutkin, välittämättä ollenkaan äkkiä syntyneestä metelistä.

Kun hän oli mennyt, viskausi kansanedustaja huultansa purren tuoliinsa takaisin.

»Siinä menee mies, joka vielä ajan tullen astelee giljotiinille», hän murisi.

Mutta hän oli iloinen päästessään hänestä eikä olisi suinkaan halunnut häntä takaisin noudettavaksi. Hän näki, miten Phélippes'in vastarinta oli saattanut muutamien kokouksen jäsenten heikomman vastarinnan jäykistymään. Jos hän halusi ajaa tahtonsa perille, niin sai hän sen paremmin aikaan ilman lakimielistä vallankumoustribunaalin puheenjohtajaa. Ja tahtonsa hän saikin lopulta perille, ei kuitenkaan ennenkuin oli raivoten kironnut ja haukkunut niitä harvoja, jotka uskalsivat väitellä hauen tukkuteurastustaan vastaan.

Kun hän vihdoin poistui, oli päätetyksi tullut, että kokous ryhtyisi valitsemaan toimikuntaa, jonka olisi heti laadittava luettelo Nantes'in vankiloihin teljetyistä kansalaisista. Kun luettelo oli valmis, oli se toimitettava vallankumousvaliokunnalle, joka tiesi miten toimia, sillä Carrier oli lausunut ajatuksensa täysin selkeästi. Ensimmäinen hyödyllinen toimenpide kaupunkia rasittavien epäkohtien poistamiseksi oli heti paikalla tuhota Nantes’in vankilain asukkaat.

Seuraavana kylmänä joulukuun aamuna ani varhain valiokunta — joka Goullinin puhetta johtaessa oli pitänyt kokousta kaiken yötä — lähetti noin viisataa nimeä käsittävän luettelon Nantes'in kaupungin komentajalle, kenraali Boivinille, käskien hänen viipymättä koota mainitut henkilöt, kuljettaa ne L'Eperonniereen, ja ammuttaa ne siellä.

Mutta Boivin oli sotilas, eikä sotilas ole sanculotti. Hän vei käskykirjeen Phélippes'ille, ilmoittaen tälle, ettei hän aikonut sitä noudattaa. Boivinin hämmästykseksi Phélippes oli samaa mieltä. Hän lähetti käskykirjeen takaisin valiokunnalle, leimaten sen julkean laittomaksi, huomauttaen heitä siitä, että oli laitonta kenenkään käskystä siirtää ainoaakaan vankia, jollei käsky perustunut tribunaalin tuomioon.

Valiokunta säikähtyi tätä vallankumoustribunaalin puheenjohtajan päättävää esiintymistä eikä uskaltanut jatkaa vaatimustaan, ja asia jäi silleen.

Kun tämä tuli Carrier'n tietoon, niin lausui hän asioita, jotka ovat entistäkin mahdottomampia painattaa. Hän raivosi kuin mielipuoli ajatellessaan, että verukehtiva lakimies uskalsi vastustaa häntä, pyhän kansan korkeaa edusmiestä.

Sattui niin, että viisikymmentäkolme pappia, jotka oli tuotu Nantes'iin jokin päivä sitten, majaili entrepôt’n vajoissa tilaa odottamassa, niin etteivät heidän nimensä esiintyneet vielä missään vankiluetteloissa. Loukattuja tunteitaan lohduttaakseen hän käski ystäviensä, Marat-seuran jäsenten, hävittää heidät.

Lamberty, marat'laisten esimies, kysyi häneltä, millä tavalla se olisi tapahtuva.

»Milläkö tavalla?» urahti hän. »Älä ole salaperäinen, ystäväni. Heitä ne siat veteen, ja hävitä sillä tavoin. Kyllähän niitä Ranskassa vielä on yllinkyllin jäämäänkin.»

Mutta hän näyttää selittäneen tarkoituksensa tarkemmin, ja mitä hän oikein oli määrännyt ja miten määräyksiä noudatettiin, ilmenee eräästä hänen konventille kirjoittamastaan kirjeestä, missä hän ilmoitti, että nuo viisikymmentäkolme papin pakanaa »oli suljettu alukseen Loire-virralle, joka oli viime yönä niellyt heidät.» Ja lisäsi lopuksi: »Mikä kumouksellinen virta onkaan meidän Loire!»

Konventti ei aavistanut, mitä hän oikein tarkoitti ja kun Carrier sai kuulla, että kansalliskonventissa oli taputettu käsiä hänen kirjeelleen, niin hän sai uutta rohkeutta murtamaan kaikki esteet, mitä joutavanpäiväinen laillisuus asetti hänen tielleen. Ja lisäksi, mitä vallankumousvaliokunta kokonaisuutena — Phelippes'in peloittamana − ei uskaltanut tehdä, sen hän saattoi toimittaa uskollisten ja vähemmän tunnontarkkojen marat'lais-ystäviensä avulla.

Tämän Marat-seuran, vallankumousvaliokunnan poliisijärjestön, jonka jäsenet olivat Nantes'in sanculottien huonointa ainesta ja jota johti Fleury-niminen roisto oli Carrier itse Goullinin avulla perustanut.

Frimaire-kuun 24. päivän iltana vuonna 3 (joulukuun 14:s, 1793, vanhaa lukua), mikä oli lauantai, Fleury kokosi noin kolmekymmentä miestänsä ja vei heidät Cour des Comptes'iin, jossa Goullin, Bachelier, Grandmaison ynnä muutamia muita Carrier'lle ehdottomasti uskollisia valiokunnan jäseniä heitä odotti. Näiltä marat'laiset saivat muodolliset ohjeensa.

»Tyrmässä», ilmoitti heille Goullin, »raivoaa kulkutauti ja sen
hävitystyö on saatava pysähtymään. Menette sen tähden tänä iltana Le
Bouffayn vankilaan ottamaan haltuunne vangit ja marssitatte heidät Quay
La Fosselle, josta heidät kuljetetaan vesitse Belle Isleen.

* * * * *

Le Bouffayksi nimitetyn, vanhan, likaisen rakennuksen vankikopissa virui muudan cocassier, muna- ja siipikarjakauppias, joka oli vangittu noin kolme vuotta aikaisemmin syytettynä hevosvarkaudesta, mutta joutunut sittemmin unohduksiin. Itse hän selitti, että joku hänelle melkein tuntematon henkilö oli antanut hänen myytäväkseen tuon varastetun eläimen, mikä sitten häneltä tavattiin.

Juttu kuuluu hyvin tutulta; tämän tapaiseen selitykseen on kai maailmassa usein turvauduttu; ja luultavaa on, ettei cocassier ollut muita kummempi. Siitä huolimatta kohtalo valitsi hänet tiedottomaksi välikappaleekseen. Hänen nimensä oli Leroy, ja oman vakuutuksensa mukaan hän oli vankka isänmaan ystävä. Hevosjuttu varmaankin teki hänet sopivaksi sansculottisuuteen.

Leroy heräsi noin kello kymmenen seuduissa sinä yönä ääniin, jotka olivat hyvin harvinaisia tuossa kolkossa, haudanhiljaisessa vankilassa. Ne olivat hillittömän remuamisen ääniä — kuului rivojen laulujen katkelmia, kirouksia, naurun remahduksia — ja hänen mielestään ne tuntuivat tulevan pihalta ja portinvartijan huoneesta.

Hän ryömi olkipahnoiltaan ja lähestyi ovea paremmin kuullakseen. Selvää oli, että portinvartijalla, Laquèzella, oli vieraspidot ja tavattoman hauskaa. Helppo oli myöskin huomata, että Laquèzen vieraat alkoivat jo olla melkolailla humalassa. Mitä hiivattia se oikein merkitsi?

Hänen uteliaisuutensa tuli kylläkin pian tyydytetyksi. Raskaat askelet kuuluivat nousevan kiviportaita ylös, kuului puukenkäin kopsetta, aseiden kalsketta, ja hänen oviristikkonsa kautta alkoi koppiin tunkeutua yhä enemmän valoa.

Joku hoilasi »carmagnolea» juopuneella, epäsointuisella äänellä. Avaimet kalisivat, salpoja vedettiin; ovia kiskottiin auki. Melu yhä kasvoi. Yleisen hälinän ohella hän kuuli vanginvartijan inhoittavan äänen.

»Käykääpä katsomaan häkkilintujani. Katsokaapa kauniita lintujani.»

Leroy alkoi aavistaa, että tämä ilonpito ennusti pahaa.

»Nouskaapa makaamasta joka sorkka!» kiljui vanginvartija. »Nouskaa kampsujanne kokoamaan. Lähdetään matkalle. Pois nyt kuhnaileminen. Nouskaa jo!»

Leroyn ovi avattiin vuorollaan, ja hän joutui juopuneitten renttujen eteen. Eräs joukosta — punalakkinen .jättiläinen, jolla oli pitkät viikset ja toisella käsivarrellaan köysikimppu — hyökkäsi äkkiä hänen kimppuunsa Cocassier oli notkea ja voimakas nuori mies. Mutta varovaisuuden vuoksi ja pelosta hän salli viedä itsensä vastustelematta pois.

Häntä kuljetettiin liuskakivillä kivettyä käytävää pitkin, ja kaikkialla hän näki vankitovereitaan samassa kurjassa tilassa, samoin kopistaan retuutettavan ja samoin kuljetettavan alas. Portaiden yläpäässä eräs heppu, tukkihumalassa, piteli kädessään jotakin luetteloa, mistä hän nikotteli nimiä, sopertaen niitä hassunkurisesti. Toinen yhtä juopunut piteli hänelle kynttilää valaistukseksi. Tämä heiluva pari tuntui hullunkurisesti tukevan toinen toistaan.

Leroy antoi kuljettaa itseään portaita alas ja saapui niin portinvartijan huoneeseen, missä näki puolisen tusinaa marat'laisia pöydän ympärillä istumassa, viinipikarit edessään, huutaen, hoilaten, kiroten ja tokaisten hävyttömiä pilkkapuheita kunkin huoneeseen astuvan vangin kustannuksella. Huoneessa kaikki oli huiskin haiskin. Eräs lampuista oli murskattu, ja lattialle oli kaatuneesta pullosta valunut viinilaimiska. Seinän viereisellä penkillä istui vankeja rivissä, toisia makasi sekaisin lattialla, ja kaikki olivat sidotut.

Pari kolme marat'laista hiipi hänen luokseen, kopeloivat kaikkialta, käänsivät taskut nurin ja kirosivat karkeasti huomatessaan ne tyhjiksi. Hän huomasi toisille tehtävän samaa ja näki heiltä ryöstettävän rahaa, lompakkoja, kelloja, sormuksia, solkia ja kaikenlaisia arvoesineitä, joita heillä sattui olemaan. Eräältä papilta jalkineitta oleva renttu riisti saappaat jalasta.

Ranteita sidottaessa Leroy nosti katseensa. Hän myöntää olleensa peloissaan.

»Mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa?» hän kysyi. »Kuolemaako?»

Kiroten hänen käskettiin tukkia kitansa.

»Jos minut tapatte», vakuutti hän heille, »niin tapatte hyvän tasavaltalaisen.»

Pitkä, kiihkeän näköinen mies, jonka silmät olivat tummat ja tuikeat, vaikka hieman lasimaiset, iski hänelle silmää.

»Senkin hullu höpläkkö! Me viis veisaamme sinun hengestäsi, omaisuutesihan me haluamme.»

Puhuja oli Grandmaison, miekkailumestari, joka aikoinaan oli ollut herrasmies. Hän oli illastanut Carrier'n kanssa ja oli vast'ikään Goullinin seurassa saapunut Bouffayhen. Hänen mielestään oltiin myöhässä, minkä hän sanoikin heille.

»Heittäkää tuo heppu nyt, Jolly. Kyllä hän pysyy. Lähtekää ylös muita noutamaan. On aika jo lähteä… aika on lähteä.»

Kun Leroy nyt oli tullut sidotuksi, viskattiin hänet syrjään, ja hän istahti lattialle katsellen ympärilleen. Hänen vieressään oleva vanha mies kerjäsi kupillista vettä. Rukousta tervehdittiin pilkkanauruin.

»Vettä! No voi nyt pyhä giljotiini, hän pyytää vettä.» Juopuneita sansculotteja asia kovasti huvitti. »Kärsivällisyyttä, ystäväiseni — kärsivällisyyttä, niin saatpa juoda kylliksesi. Saatpa totisesti juoda oikein isosta kupista.»

Pian oli portinvartijan huone tulvillaan vankeja, ja liiat oli pakko sijoittaa käytävään.

Gnmdmaisonkin tuli sinne kiroten ja sadatellen marat'laisten saamattomuutta, muistuttaen heille — kuten oli jo tunnin aikaa alituiseen muistuttanut — että oli jo aika lähteä matkaan, että alkoi jo pakoveden aika.

Hänen kehoituksestaan Jolly — ennen mainitsemamme punalakkinen jättiläinen, jolla oli mustat viikset — ja muutamat muut Marat-seuran miehet, alkoivat sitoa vankeja kahdenkymmenen ryhmiin ollakseen vieläkin varmempia mahdollisia karkaamisia vastaan. Heidät ajettiin kylmälle pihalle, ja siellä Grandmaison lyhtyä näyttävän miehen seuraamana kulki pitkin rivejä laskien vangit.

Laskun tulos sai hänet aivan raivoon.

»Salaviisi!» hän karjui ja kirosi kauheasti. »Olette olleet täällä melkein viisi tuntia ja koko siinä ajassa ette ole pystyneet sitomaan köysiin enempää kuin salaviisi. Emmekö sitten ikinä selkiä tästä! Sanonpa teille, on jo pakoveden aika. On aika lähteä.»

Laquéze, Le Bouffayn portinvartija, jonka ruokaa ja viiniä nuo valiokunnan raakimukset olivat niin häpeämättä nauttineet, tuli ilmoittamaan hänelle, että hän oli saanut kaikki vankilassa olevat.

»Kaikkiko?» huusi Grandmaison hämmästyneenä. »Mutta luettelon mukaanhan vankeja olisi pitänyt olla liki kaksisataa.» Ja hän huusi kovalla äänellä: »Goullin! Hei, Goullin! Missä hemmetissä Goullin on?»

»Luettelo», sanoi Laquéze, »tehtiin nimikirjan mukaan. Mutta te ette ole ottanut huomioon, että useat ovat tänne tultuaan kuolleet — täällähän on raivonnut kuumetauti — ja että jotkut ovat parhaillaan sairaalassa.»

»Sairaalassa! joutavia! Menkääpä ylös joku miehistä noutamaan heidät. Viemme heidät paikkaan, missä kyllä paranevat.» Ja sitten hän puhutteli siistiä Goullinia, joka viittaan puettuna tuli paikalle. »Tässä on hieno kylpyseurue!» hän murisi. »Harvinainen sataluku noita sikoja!»

Goullin kääntyi Laquézeen päin.

»Mihin olette pannut ne viisitoista rosvoa, jotka teille illalla lähetin?»

»Mutta hehän ovat saapuneet Nantes'iin vasta tänään», sanoi Laquéze, joka ei ollenkaan käsittänyt, mitä oli tekeillä. »Heitä ei vielä ole viety kirjoihin eikä kuulusteltu.»

»Minähän kysyin teiltä, mihin olette heidät pannut?» ärjäisi Goullin.

»He ovat yläkerrassa.»

»No, hakekaa heidät sitten tänne. He ovat yhtä hyviä kuin muutkin.»

Kun nämä tulivat lisäksi ja toistakymmentä sairasvuoteilta raahattua, niin nousi koko luku noin sataankolmeenkymmeneen.

Marat'laiset, joihin nyt oli liittynyt puoli komppaniaa kansalliskaartilaisia, lähtivät vankilasta noin kello viiden aikaan aamulla ajaen uhrejaan, lyöden ja kiroten.

Cocassier'mme huomasi itsensä sidotuksi ranteittain nuoreen kapusiini-veljeen, joka kärsivällisen alistuvana hoiperteli eteenpäin, pää kumarassa ja huulet aivan kuin rukousta mutisten.

»Ymmärrättekö ollenkaan, mitä meille nyt aiotaan tehdä?» mutisi Leroy.

Hän erotti pimeässä kapusiinin silmien heikon välkkeen.

»En tiedä, veli. Heittäytykää Jumalan huostaan ja olkaa valmis kaikkeen.»

Vastaus ei miellyttänyt Leroyn luontoista miestä. Hän kompuroi eteenpäin, ja he saapuivat nyt Place de Bouffaylle, missä punaisen giljotiinin ääriviivat aavemaisina häämöttivät, ja suuntasivat kulkunsa Quai Tourvilleä kohden. Sieltä heitä marssitettiin jokea pitkin Quai la Fossen päästä päähän. Kun he vähitellen joutuivat pelon valtaan ja alkoi kuulua valitushuutoja, niin ne oitis tukahdutettiin iskuin ja vakuuttamalla, että heidät kuljetettaisiin laivalla Belle Isleen, jossa heidät pantaisiin linnoitusta rakentamaan.

Cocassier’n mielestä se oli hyvinkin uskottavaa, ja hän piti sitä hauskempana kuin rukouksen hokemista — minkä taidon hän oli jo aikoja sitten unohtanut.

Laivasiltoja pitkin marssittaessa aukaistiin eräässä kohden ikkuna, ja siitä pistäysi esiin utelias pää, mutta se peräytyi melkein samassa.

Cale Robinilla heidät vihdoin ahdettiin erääseen vajaan, joka aukeni joelle päin. Laituriin oli sille kohdalle pitkittäin kiinnitetty suuri proomu, ja lyhtyjen valossa he erottivat varjomaisina puolisen tusinaa ahkerassa työssä olevaa kirvesmiestä, ja koko ympäristö kaikui vasaroin pauketta ja sahojen särinää.

Muutamat proomua lähinnä olevat näkivät, mitä oli tekeillä. Aluksen kylkeen puhkaistiin kaksi isoa aukkoa, ja toisen näin puhkaistun aukon peitteeksi kirvesmiehet lakkasivat lankkuja. He huomasivat, että nämä aukot, jotka proomun tyhjänä ollessa olivat veden pinnan yläpuolella, joutuisivat veden pinnan alle heti kun se tulisi kuormitetuksi, ja sen ymmärtäessään he vihdoin käsittivät, mikä epäinhimillinen kohtalo heitä odotti, ja joutuivat taas kauhun valtaan. Heidän mieliinsä muistui keskustelun ja inhoittavan ilkkupuheen katkelmia, joita marat’laiset olivat Le Bouffayssa lausuneet ja jotka nyt yht'äkkiä selvisivät heille, ja sen johdosta levottomuus ja pelästys valtasi heidät, niin että he kiemurtelivat ja kirkuivat, pyysivät huutaen armoa, kirosivat ja raivosivat.

He saivat ryöppynään iskuja. Turhaan heitä koetettiin uudestaan rauhoittaa kertomalla äskeinen satu Belle Islelle rakennettavasta linnoituksesta. Epätoivon vimmassa eräs heistä hetken hämminkiä hyväkseen käyttäen riuhtaisihe irti siteistään ja hävisi niin tyystin, että Grandmaison ja hänen miehensä hukkasivat neljännestunnin turhaan häntä etsiessään ja olisivat kuluttaneet siihen toimeen lopunkin yötä, jollei Goullinin kanssa puheissa oleva päällystakkiin ja pyöreään hattuun puettu mies, joka katseli hommaa, olisi puuttunut jyrkästi asiaan.

»Jatkakaa, miehet!» Älkää tuosta yhdestä välittäkö! Kyllä hänet sitten löydetään. Alkaa jo pia npäivä valjeta. Olette jo hukanneet tarpeeksi paljon aikaa.»

Mies oli Carrier.

Hän oli tullut omakohtaisesti katsomaan, miten hänen määräyksiään noudatettiin, ja hänen käskynsä mukaan Grandmaison nyt ryhtyi laivaamaan vankeja. Laivan kylkeä vasten asetettiin tikapuut, jotta vangit voisivat niitä pitkin laskeutua sinne. Köydet, joilla heidät oli ryhmiksi kytketty, aukaistiin nyt, ja heidät jätettiin vain ranteistaan sidotuiksi. Heidät komennettiin menemään laivaan. Mutta koska he olivat hitaita tottelemaan, ja koska muutamat ponnistivat vastaan valittaen ja armoa rukoillen, niin hän ja Jolly tarttuivat heitä kauluksesta, työnsivät heidät rannalle ja heittivät nurin niskoin laivan ruumaan, vähääkään piittaamatta katkesiko siinä menossa jalka tai käsi. Kun huomattiin tämä laivaamistapa joutuisammaksi, hylättiin sen jälkeen koko tikapuiden käyttö.

Viimeisiä, jotka näin heitettiin laivaan, oli cocassier'mme Leroy. Pehmeästi hän putosi aaltoilevalle, kiemurtelevalle ihmisröykkiölle, joka vain vähitellen laskeutui ja järjestyi proomun pohjalle, kun yläpuolella olevat luukut naulattiin kiinni. Mutta aivan kuin ihmeellisestä sattumuksesta nuori kapusiini ja Leroy, jotka ketjussa olivat olleet tovereina, eivät olleet nytkään joutuneet erilleen. Ihmissotkusta, joka tuskissaan kiemurteli tuossa pimeydessä, kaiken huudon ja vaikeroinnin seasta, Leroy erotti nuoren munkin äänen tämän kehoittaessa heitä rukoukseen.

He olivat aluksen peräpuolessa, toisessa kyljessä kiinni, ja Leroy, jolla vielä oli tallella järkensä, minkä avulla hän oli maailmassa tullut toimeen, pyysi kapusiinia kohottamaan ranteitaan. Sitten hän rupesi koiran tavoin nuuskimaan, kunnes löysi ne viimein, ja hänen vahvat hampaansa tarttuivat nuoraan, jolla ne olivat sidotut, ja alkoivat ylen kärsivällisesti jyrsiä sitä poikki.

Sillä välin tuo kelluva ruumisarkku oli jättänyt kiinnityspaikkansa ja ajelehti virran mukana. Kansiluukulla istuivat Grandmaison ja Jolly sekä pari muuta marat'laista hoilaten »carmagnolea», siten tukahduttaakseen allaan olevien kurjien huudot, ja polkien jalallaan tahtia kanteen.

Leroyn hampaat työskentelivät kuin rotan, kunnes köysi vihdoin aukeni. Sitten hän peläten, että tuossa ihmismyllerryksessä saattaisivat joutua toisistaan erilleen, tarttui hampaillaan kapusiinin hihaan.

»Tarttukaa nyt minuun kiinni!» hän käski niin selvästi kuin mahdollista; ja kapusiini totteli kiitollisena. »Kirvoittakaa nyt nuora minun ranteistani!»

Kapusiinin kädet liukuivat Leroyn käsivarsia pitkin, kunnes tapasivat hänen kätensä, ja sitten hänen sormensa alkoivat ahkerasti toimia hapuillen solmuja. Ei ollut helppo asia aukaista niitä pimeässä pelkän tuntoaistin avulla. Mutta munkki oli kärsivällinen ja hellittämätön, ja lopulta aukeni viimeinenkin solmu ja cocassier'mme oli siteistä vapaa.

Se rohkaisi häntä aivan sanomattomasti hänen omaksi onnekseen. Ainakin olivat nyt hänen kätensä vapaina kaiken mahdollisen varalle. Se, että hänen asemansa oli niin kurja, ettei hän edes kyennyt kuvittelemaan, mitä ollenkaan voisi sattua, osoittaa, miten sitkeä hän oli toivossaan.

Hän ei ollutkaan päässyt vapaaksi hetkistäkään liian aikaisin. Hänen yläpuolellaan eivät Grandmaison ja hänen miehensä enää laulaneet. He liikkuivat sinne tänne. Jokin kolahti aluksen kylkeen, keulan lähelle, vene nähtävästi, ja alkoi kuulua ääniä, jotka tulivat laivan kantta alempaa. Sitten vapisutti proomua ankara isku etuportin lankkuihin. Huudot aluksen sisustassa kävivät kahta kammottavammiksi. Huohottavia, kiroavia, ruikuttavia miehiä survoi joka puolelta Leroyta, ja hetkeksi heidän painonsa hänet melkeinpä rusensi, kun alus kallistui vasemmalle. Seurasi sitten jakso iskuja, ei vain keulaporttiin, vaan myöskin peräporttiin. Kuului puun ryskettä ja pirstaamista, ja vesi alkoi kuohuen syöksyä alukseen.

Sitten kävi elämä tuossa pilkkopimeässä umpiloukussa aivan kuvaamattoman kauheaksi. Epätoivon vimmassa useat olivat riuhtoutuneet irti siteistään. Nämä tunkeutuivat avonaisia portteja kohden, joista vesi virtasi proomuun. He repivät raivoissaan lankkuja verisin sormin. Jotkut saivat pistetyksi käsivartensa aukosta ulos yrittäen kouristuksen tapaisesti riuhtoen isontaa aukkoja päästäkseen pois. Mutta ulkopuolella Grandmaison, miekkailumestari, kirvesmiesten veneessä heilutteli tuhoavaa miekkaa.

Ilkkuen ja törkeästi manaten hän iski esiintyöntyviä käsiä ja käsivarsia, pisti miekkansa yhä uudestaan portista sisään tiukkaan sullottuun, vyöryvään ihmisröykkiöön, kunnes kirvesmiehet vihdoin työnsivät veneen loitommaksi välttääkseen uppoavan proomun imuvoimaa.

Alus, perikatoon tuomittunne kuormineen, satoinekolminekymmenine ihmishenkineen, laskeutui hitaasti keulalleen pohjaan, ja yht'äkkiä vaikeni kaikki kiroilu ja vaikertelu, kun Loiren jäätävät laineet vyöryivat sen yli.

Sisään syöksyvä vesitulva oli kuljettanut Leroyn ylös proomun kantta kohden. Vaistomaisesti hän oli tarttunut muutamaan poikkihirteen. Vesi virtasi hänen päänsä yli, mutta peräytyi sitten hänen ihmeekseen, ja kun se proomun pohjaan töksähtäessä vielä pari kertaa oli leiskahtanut hänen ylitseen, asettui se lopulta hänen hartioidensa tasalle.

Sukkelaan hän oivalsi, mitä oli tapahtunut. Proomu oli pysähtynyt pystyyn pohjaa vasten. Sen perä pysyi hieman vedestä koholla, niin että veden pinnan ja kannen väliin jäi noin jalan tai puolentoista korkuinen vapaa tila. Mutta sadastakolmestakymmenestä kurjasta perikatoon tuomitusta miehestä hän yksin oli hyötynyt tästä erinomaisesta onnen sattumasta.

Leroy pysytteli siinä; ja sitten hän, omien sanojensa mukaan, kahden tunnin ajan kellui ruumiiden varassa. Vähemmän lujarakenteinen ihminen, sekä ruumiillisessa että siveellisessä merkityksessä, ei olisi mitenkään kyennyt kestämään tällaista kahden tunnin pituista upoksissa oloa jääkylmässä joulukuun aamuisessa vedessä. Mutta Leroy piteli itsepintaisesti kiinni ja toivoi. Ylempänä jo mainitsimme, että hän oli toivossa sitkeä. Ja päivän valjettua hän hyvin pian tulikin huomaamaan olleensa oikeassa luottaessaan hyvään onneensa. Kun ensimmäinen valon häämötys alkoi hämärästi valaista vettä, missä hän kellui, niin hänen korviinsa kantautui soutuhankasten narinaa ja ihmisääniä. Vene oli kellumassa virtaa alas.

Leroy huusi, ja hänen äänensä kaikui ontolta ja haudantakaiselta tuossa aamun hiljaisuudessa. Yht'äkkiä airojen narina taukosi. Hän huusi taas ja kuuli itselleen vastattavan. Airot rupesivat nyt työskentelemään kahta ripeämmin. Vene saapui proomun kupeelle. Seurasi raskaita, murskaavia iskuja kansipalkkeihin, kunnes ilmestyi kyllin suuri reikä, mistä hän sopi ryömimään ulos.

Hän katseli hämärän usvan läpi, jota ei ollut luullut enää milloinkaan näkevänsä, hinasi itsensä ylös viimeisillä voimillaan, kunnes rintansa oli kannen tasalla, ja näki kaksi miestä veneessä.

Mutta ponnistuksesta uupuneena eivät hänen puutuneet jäsenensä jaksaneet kannattaa häntä. Hän vajosi takaisin ja putosi päistikkaa peläten, että apu sittenkin oli saapunut liian myöhään. Mutta hänen päästyään taas veden pintaan mäiskähti hänen ulottuvilleen köyden silmukka. Hän tarttui siihen kouristuksentapaisesti, kiersi sen toisen käsivartensa ympäri ja käski heidän vetää.

Niin he raahasivat hänet proomusta omaan veneeseensä ja laskivat lähimpään kohtaan rannalle — haluten inhimillisyydestä tehdä sen verran, mutta rohkenematta tehdä enempää kuultuaan häneltä, miten hän oli joutunut proomuun.

Puolialastomana, perin kohmettuneena, hampaat kalisten ja riutunein voimin Leroy kompuroi Chantenayn vartiotupaan. Sinisen komppanian sotilaat riisuivat häneltä hänen likomärät vaatteensa, käärivät hänet villapeittoon, lämmittivät häntä ulkonaisesti tulen paisteella ja sisällisesti kauraliemellä ja kehoittivat sitten kertomaan seikkailunsa.

Hevosjuttu on kai saanut teidät uskomaan, että hän oli oikea emävalehtelija. Hän turvautui nyt tähän taitoonsa, sanoi olevansa Montoirista kotoisin oleva merimies ja kertoi oikein repäisevän haaksirikkojutun. Mutta onnettomuudeksi hän liioitteli aivan ylenpalttisesti. Kuulijoiden joukossa oli mies, joka tunsi jonkin verran meriasioita ja myöskin jonkin verran Montoiria, ja hänestä ei Leroyn kertomus kuulostanut oikein todenperäiseltä. Edesvastuusta päästäkseen sotilaat kuljettivat hänet Nantes'in vallankumousvaliokunnan eteen.

Täälläkin olisi kaikki saattanut päättyä hyvin, koska koko tuohon toimikuntaan ei kuulunut ainoaakaan meriasiain tuntijaa, joka olisi kyennyt paljastamaan hänen petoksensa. Mutta pahaksi onneksi sattui sinä päivänä olemaan istuntovuorossaan mustaviiksinen sansculotti Jolly, sama mies, joka oli raahannut Leroyn vankikopista ja sitonut hänet.

Hänet nähdessään Jollyn silmät suurenivat.

»Mistä hemmetistä te olette tullut?» kysyi hän häneltä jyrisevällä äänellä.

Veri hyytyi Leroyn suonissa. Jollyn toverit tuijottivat.

Mutta Jolly selitti heille:

»Hän kuului viimeöiseen kylpyseurueeseen. Ja hän on kylliksi julkea tullakseen tällä tavoin taas eteemme. Viekää hänet pois ja työntäkää takaisin veteen.»

Mutta Bachelier, mies, jolla puheenjohtajan, Goullinin, jälkeen oli suurin vaikutusvalta valiokunnassa, oli leikkisä luonteeltaan, oikeinpa vallankumouksen arvon mukaisesti. Hän purskahti äänekkääseen nauruun katsellessaan alakuloista cocassierta, ja ehkä sen tähden, että Leroyn tapaus huvitti häntä, hän taipui inhimillisyyteen.

»Ei, ei!» sanoi hän. »Viekää hänet takaisin Le Bouffayhen toistaiseksi.
Tutkikoon tribunaali hänet.»

Niinpä Leroy palasi takaisin Le Bouffayhen, takaisin vankikoppiinsa, haiseville pahnoilleen, entiseen tapaan vettä ja leipäänsä syömään, unohtuakseen sinne taas, kuten oli ennenkin unohtunut, siihen asti kunnes häntä kohtalo tarvitsisi.

Häneltä ovat suurimmaksi osaksi peräisin ne tiedot, joiden perusteella meidän on ollut mahdollista näin yksityiskohtaisesti kuvailla Carrier'n ensimmäisen suurupotuksen, joka oli tarkoitettu olemaan vaikuttava toimenpide kaupungin vapauttamiseksi hyödyttömistä suista, ja korjaamaan huonon hallituksen aiheuttamia kireitä oloja.

Sitä seurasi kohta muita, ja kun tottumus pian teki Carrier'n rohkeammaksi, niin näitä upotuksia — näitä noynde'ja oli kaikkiaan noin kaksikymmentäkolme — lakattiin panemasta toimeen yön hiljaisuudessa ja rajoittamasta niitä yksinomaan miehiin. Ne ulotettiin pian myöskin naisiin — joita vain yhdessä ainoassa upotuksessa Nivôsessa, hukkui mitä kauhistuttavimmissa olosuhteissa kolmesataa — jopa pikku lapsiinkin. Carrier itse myönsi että niiden kolmen kuukauden aikana, jolloin hän hallitsi näihin kansallisiin kylpytilaisuuksiin otti osaa noin kolmetuhatta henkeä, mutta muut, ja luultavastikin uskottavammat kertojat, väittävät tähän »kansalliseen kasteeseen» osallistuneiden luvun kolminkertaiseksi.

Pian nämä tukku-upotukset kehittyivät oikein viralliseksi toimitukseksi, jonkinlaiseksi kansalliseksi nähtävyydeksi, joita Carrier ja hänen valiokuntansa pian pitivät velvollisuutenaan panna toimeen.

Vihdoin oli kuitenkin saavutettu huippukohta, jonka yli tuntui vaikealta niitä ulottaa. Tämä toimenpide oli niin tehoisa, että itsestään selvät uhrit pian loppuivat. Vankilat olivat tyhjinä. Mutta totutuista tavoista ei ole helppo päästä. Carrier'n oli pakko etsiä uhreja toisaalta, ja vaikea oli tietää, mistä hän niitä etsisi, ja kuka olisi turvassa. Kantautui pian valiokunnan kuuluville huhu, että kansanedustaja aikoi lakkauttaa sen ja valita uuden, jolloin usealle sen jäsenistä alkoi olo tuntua epävarmalta.

Levottomiksi kävivät kansanseurankin jäsenet. He olivat lähettäneet Carrier'n luo lähetystön ehdottamaan, että jatkuvan Vendéen-sodan johtoa parannettaisiin. Tämä oli kansanedustajan kipeä kohta. Hän haukkui nämä kunnon kansalaiset mitä törkeimmin ja antoi kirjuriensa heittää heidät portaista alas.

Tähän keskinäisen epäilyksen ilmapiiriin ilmestyi mitä naurettavin deus ex machina hyvin nuoren ja hyvin reippaan Marc Antoine Jullienin hahmossa. Hänen isänsä, edusmies Jullien, oli Rohespierren läheisimpiä ystäviä, jonka avulla Marc Antoine oli otettu yleisen turvallisuusvaliokunnan asiamieheksi ja lähetetty tarkastusmatkalle ottaakseen selville kansan mielialan ja kansalliskonventin edustajain esiintymistavan.

Nantes'iin saapuessaan tammikuun lopulla vuonna 1794 sattui hän aivan ensi töikseen tarkastukselle kansanseuraan, joka vielä oli aivan raivoisana niiden hävyttömyyksien johdosta, joilla Carrier oli sen lähetystöä kohdellut.

Marc Antoine oli aivan hämmästynyt siitä, mitä sai kuulla, niin hämmästynyt, ettei hän edes päättänyt mennä seuraavana päivänä kansanedustajaa tapaamaan, vaan käytti aikansa kyhätäkseen Robespierrelle kirjeen, missä hän kertoi seikkaperäisesti niistä väärinkäytöksistä, joihin Carrier oli tehnyt itsensä vikapääksi, ja siitä kurjasta tilasta, johon huomasi Nantes'in kaupungin joutuneen.

Kun Marc Antoine sitten illalla suoritetun päivätyön jälkeen oli vaipunut rauhalliseen uneen, herättivät hänet siitä raa'asti upseeri ja pari kansalliskaartin sotilasta, jotka julistivat hänet vangituksi ja käskivät hänen nousta ja pukeutua.

Marc Antoine hypähti suutuksissaan vuoteesta ja esitti ylpeästi valtakirjansa. Mutta upseeri oli järkähtämätön. Hän toimi kansalaisen-edusmiehen käskystä.

Yhä pahalla tuulella ollen Marc Antoine puki kiireesti vaatteet ylleen. Hän kyllä pian näyttäisi tälle kansanedustajalle, ettei ole suinkaan vaaratonta pitää pilkkanaan yleisen turvallisuusvaliokunnan asiamiestä. Kansalainen-edusmies saisi kyllä vielä kuulla hänestä. Upseeri, joka edelleenkin oli jäykkä, pani hänet odottaviin ajoneuvoihin ja kuljetti hänet Maison Villetreux'hön, sille saarelle, missä Carrier asusti.

Carrier oli jo mennyt makuulle. Mutta hän oli hereillä ja nousi reippaasti istumaan, kun sotamiehet raa'asti heittivät nuoren pariisilaisen muscadin’in hänen huoneeseensa. Pelkkä kansanedustajan näkeminen riitti sytyttämään Marc Antoinen vihan ilmiliekkiin ja nostatti samalla hänen rohkeuttaan.

Carrier oli aivan harmaan vihertävän kalpea sisäisestä raivosta. Hänen mustat silmänsä kiiluivat kuten pimeässä olevan eläimen, ja hänen kostealle otsalleen sikin sokin valahtaneet mustat hiuksensa tekivät hänet vielä hirveämmän näköiseksi. Marc Antoine vaikeni kauhistuneena.

»Vai niin», sanoi Carrier katsoen häneen tiukasti ja kammottavasti, »vai te olette se ketale, joka uskallatte ilmiantaa minut turvallisuusvaliokunnalle, joka uskallatte arvostella kehnoiksi minun toimiani!» Pieluksensa alta hän veti esiin Marc Antoinen Robespierrelle kirjoittaman kirjeen. »Onko tämä teidän?»

Nähdessään tämän itsensä ja »lahjomattoman» välisen kirjeenvaihdon loukkauksen, Marc Antoinen suuttumus leimahti uudestaan liekkiin ja hän sai takaisin rohkeutensa.

»Se on minun», hän vastasi. »Millä oikeudella te olette sen pidättänyt?»

»Milläkö oikeudella?» Carrier pisti jalan esille vuoteesta. »Vai kysvttete minun oikeuksiani, niinkö? Te olette koettanut saada ihmisiä uskomaan, että teillä on suuri valta, ja olette tullut sillä tänne komeilemaan, — — vie!»

»Saatte vastata kansalainen Robespierrelle käyttäytymisestänne», uhkasi
Marc Antoine.

»Kas vain!» Carrier irvisti ylen inhoittavasti. Hän livahti vuoteestaan ja hiipien kyyrysillään aivan kuin niskaan hypähtääkseen hän osoitti laihalla sormellaan vankia.

»Te olette sitä väkeä, jota on vaarallista käsitellä julkisesti, ja te turvaatte siihen. Mutta teidänlaisianne voidaan käsitellä salaisesti, ja niin minä teille teenkin. Te olette minun vallassani ja − − vie, ettepä livistä kynsistäni, senkin —!»

Marc Antoine katsoi kansanedustajaa silmiin ja huomasi hänen tarkoittavan, mitä sanoikin. Hän karkaisi luontonsa. Hän oli älykäs ja kekseliäs ja näitä lahjojaan hän nyt käytti.

»Kansalainen Carrier», hän sanoi, »kyllä käsitän. Minut on tarkoitus murhata tänä yönä kaikessa hiljaisuudessa ja pimeän varjossa. Mutta minun perästäni te tulette kuolemaan selkeällä päivällä ja kaiken kansan kiroamana. Olette tosin pidättänyt kirjeeni isälleni ja Robespierrelle. Mutta jos minä en pääse lähtemään Nantes'ista, niin isäni kyllä on vaativa teidät tilille ja te tulette päättämään päivänne kurjana salamurhaajana niinkuin ansaitsette.»

Kaikesta tästä sanatulvasta oli yksi ainoa lause syöpynyt Carrier'n mieleen. »Kirjeeni isälleni ja Robespierrelle», oli viekas Marc Antoine lausunut. Ja Marc Antoine näki kansanedustajan suun herpaantuvan ja huomasi hänen tummiin silmiinsä ilmestyvän pelkoa julmuuden sijasta.

Seikka, jota Marc Antoine oli koettanut saada Carrier’n uskomaan, olikin oitis vallannut hänen mielensä — että nimittäin oli ollut olemassa toinenkin kirje, jota hänen asiamiehensä eivät olleet onnistuneet sieppaamaan. Sen he saisivat maksaa hengellään. Mutta jos se ainakin olisi totta, niin hän ei uskaltaisi jatkaa asiaa. Hän epäili ehkä kylläkin asian todenperäisyyttä. Mutta hän ei voinut sitä millään todistaa. Marc Antoine, niinkuin huomaatte oli viekas.

»Isällennekö?» murahti kansanedustaja. »Kuka on isänne?»

»Edusmies Jullien.»

»Mitä?» Carrier oikaisi itsensä ollen hirveästi hämmästyvinään. »Tekö olette edusmies Jullienin poika?» Hän purskahti nauramaan. Hän astui kädet levällään Marc Antoinea kohden. Hänkin nähkääs osasi olla viekas. »Mutta, hyvä ystävä, miksi ette ennemmin sitä sanonut? Katsokaas nyt, missä hirveässä erehdyksessä olette antanut minun olla. Minä kuvittelin — hassua kylläkin, sen myönnän — teidät samannimiseksi angersilaiseksi henkipatoksi.»

Hän kietoi kätensä Marc Antoinen kaulaan ja syleili häntä.

»Antakaa anteeksi, ystävä hyvä», hän pyysi. »Tulkaa huomenna luokseni päivälliselle, ja silloin voimme yhdessä nauraa koko asialle.»

Mutta Marc Antoinea ei huvittanut syödä päivällistä Carrier'n kanssa, vaikka hän reippaasti lupasi. Tultuaan takaisin majataloonsa, tuskin jaksaen uskoa päässeensä ehein nahoin asiasta ja yhä kauhusta hikoillen ajatellessaan, miten hädin tuskin hän oli pelastunut, hän täytti matkalaukkunsa ja sai valtakirjansa perusteella heti paikalla postihevoset.

Aamulla päästyään Angersiin, Carriet’n valtapiirin ulkopuolelle, hän kirjoitti taas Robespierrelle ja tällä kertaa myöskin isälleen.

»Nantes'issa», hän kirjoitti, »tapasin vanhan hallitusjärjestelmän kukkeimmillaan.» Hän osasi vallankumouksen siansaksaa, tunsi sävelen, mikä sai isänmaanystävät tanssimaan. »Carrier'n ylimieliset kirjurit jäljittelevät entisten ministerin lakeijain pöyhkeyttä. Carrier itse elää ylellisyydessä, naisten ja loiseläjäin hemmottelemana, pitäen haaremia ja hovia. Hän polkee oikeuden mutaan. Hän on antanut heittää Loireen kaikki vankilain asukit. Nantes'in kaupunki», hän lopetti, »tarvitsee pelastajan. Vendéen kapina on tukahdutettava ja vapauden hävittäjä Carrier on kutsuttava pois.»

Kirjeellä oli tarkoitettu vaikutus, ja Carrier kutsuttiin Pariisiin, mutta ei suinkaan epäsuosiossa. Heikontunut terveys mainittiin pakottavana syynä, miksi hänen oli jätettävä raskas toimensa, Nantes'in hallitseminen.

Konventissa hänen palaamisensa ei herättänyt suurtakaan huomiota, ja vieläpä hän, kun seuraavassa heinäkuussa sai kuulla, että Bourbotte, hänen seuraajansa Nantes'issa, oli antanut vangita Goullinin, Bachelier'n, Grandmaisonin ja muita hänen valiokuntalaisystäviään, syytettyinä upottamisista ja siitä, että olivat anastaneet itselleen valtion omaisuutta, mikä oli takavarikoitu emigranteilta, pysyi rauhallisena, iloiten siitä, että hänen oma asemansa oli turvallinen.

Mutta Nantes’in valiokunnan jäsenet lähetettiin Pariisiin tutkittaviksi. Ja heidän kuulustelunsa tapahtui tuona vallankumouksen historiassa muistettavimpana päivänä, Thermidorin 10:ntenä (heinäkuun 29:ntenä 1794, v.l.), samana päivänä, jolloin Robespierre kukistui ja terroristeihin kohdistuvan koston tulvaportit avattiin selko selälleen.

Marc Antoine Jullienin jutussahan näimme, miten nopea Carrier oli eläytymään uuteen osaan. Vaunuissa ajaen hän seurasi niitä hiekkarattaita, joilla Robespierreä kuljetettiin mestattavaksi, iloisena ja täyttä kurkkua huutaen: »kuolema kavaltajalle!» Seuraavana päivänä hän konventin puhujalavalta liikuttavasti esitti itsensä kaatuneen hirmuvaltiaan uhriksi, kääntäen viekkaasti Marc Antoine-jutun itselleen edulliseksi, muistuttaen konventille, miten hänet itsensä oli annettu ilmi Robespierrelle. Häntä tervehdittiin kättentaputuksella tuossa thermidorkuisen vastavaikutuksen ilmapiirissä.

Mutta Nemesis väijyi häntä leppymättömästi, joskin hiljaa.

Eräässä vankisarjassa, jonka omituinen sattumien sarja oli tuonut Nantes'ista Pariisiin, oli vanha ystävämme Leroy, cocassier, jota tarvittiin nyt todistamaan valiokunnan jäseniä vastaan.

Kerrottuaan tuomioistuimelle ensin syyt vangitsemiseensa ja että hänen oli kolme vuotta annettu unohdettuna ja tutkimatta virua Le Bouffayn tautisessa vankilassa, Leroy siirtyi kuvaamaan kärsimyksiään tuona kauhun yönä, jolloin hän oli ajelehtinut Loirea alas perikatoon tuomitussa proomussa. Hän esitti kertomuksensa niin luonnollisen kaunistelematta, että se sen kautta kävi vain liikuttavammaksi ja uskottavammaksi. Oikeussalin täyttävä ihmispaljous oli kauhusta tyrmistyneenä ja nyyhkytti kuullessaan hänen yksityiskohdittain kertovan tuskistaan ja itki ilosta hänen pelastumiselleen. Kun hän lopetti, taputettiin joka taholla käsiä, mikä saattoi hänet hieman hämille, sillä hän ei ollut koko vankeuselämänsä aikana tottunut muuhun kuin herjauksiin.

Ja silloin sen ripeän taantumushengen lumoissa, mikä vallitsi tuona aikana, jolloin Ranska havahtui hirmuvallan painajaisesta, joku pani heti paikalla hänen hyväkseen toimeen keräyksen ja pisti hänen käteensä ison tukun assignaatteja ja seteleitä, mitkä halvalle cocassier'lle merkitsivät melkeinpä kokonaista omaisuutta. Nyt oli hänen vuoronsa itkeä.

Sitten oikeussalissa oleva kansanjoukko, joka oli kuunnellut Leroyn kertomusta, alkoi huutaen vaatia Carrier'n päätä. Tähän vaatimukseen yhtyi koko Pariisi, ja vihdoin hänen konventtitoverinsa luovuttivat hänet vallankumoustribunaalille.

Hän joutui sen eteen vastaamaan marraskuun 25. päivänä, eikä saanut mistään itselleen puolustusasianajajaa. Kuusi asianajajaa perätysten, mitkä oikeuden puheenjohtaja mainitsi, kieltäytyivät puhumasta niin epäinhimillisen hirviön puolesta. Raivoissaan Carrier vihdoin ilmoitti itse puolustavansa itseään. Niin hän tekikin.

Hän koetti selittää, että hänen tehtävänsä Nantes'issa oli ennen muuta ollut huolehtia länsiarmeijan muonittamisesta ja että hän oli kovin vähän puuttunut Nantes'in hallitushommiin, mitkä hän oli jättänyt kokonaan vallankumousvaliokunnan huoleksi, ja ettei hänellä siis ollut aavistustakaan niistä asioista, joiden kerrottiin siellä tapahtuneen. Mutta Goullin, Bachelier ynnä muut olivat saapuvilla viskaamassa takaisin nämä syytökset, he kun koettivat pelastaa oman kaulansa hänen kustannuksellaan.

Hänet tuomittiin juuri tuon kauhunyön vuosipäivänä, jona Marat'-komppanian miehet hyökkäsivät Le Boyffayn vankilaan, ja hänen toverinaan hiekkarattailla istui tuo säälimätön Grandmaison, joka nyt oli siihen määrin itseänsä säälivä, että itki, katkerasti.

Kansanjoukko, joka oli huutanut hänelle ja herjannut häntä Conciergerie'stä Place de Grève'lle asti, vaikeni äkkiä, kun hän vakain askelin, mutta kumaraharteisena ja silmät maahan luotuina astui mestauslavalle.

Samassa katkaisi hiljaisuuden luonnottoman, kammottavan iloinen klarinetin ääni soittaen »ça ira!»

Äkkinykäyksellä itsensä oikaisten Carrier kääntyi päin soittajaa ja suuntasi häneen viimeisen kammottavan silmäyksensä.

Hetkistä myöhemmin veitsi putosi mätkähtäen, ja verta vuotava pää vieri koppaan silmät yhä vieläkin tuijottaen, mutta voimatta enää herättää pelkoa.

Yleisen hiljaisuuden vallitessa saattoi vielä erottaa iskun kaiun.

»Vlan!» huusi joku joukosta. »Siinä suuren upottajan hieno loppu.»

Huutaja oli Leroy, cocassier. Joukko yhtyi huutoon.

VIII. KURISTUSYÖ

Napolin Giovanna ja Unkarin Andreas

VIII. KURISTUSYÖ.

Durazzon herttua Kaarle oli suur-shakinpelaaja, joka käsitteli ilmieläviä kuninkaita ja kuningattaria, lähettejä ja prelaatteja pelatessaan Kohtaloa vastaan Napolin politiikan tummalla pelilaudalla. Eikä hänellä suinkaan ollut väärää mielikuvaa sen panoksen suuruudesta, minkä hänen julma vastapelaajansa tulisi vaatimaan häneltä, jos hän pelin menettäisi. Hän tiesi kyllä, että panoksena oli hänen oraa päänsä, ja senkin hän käsitti, että jos tekisi ainoankaan väärän siirron, olisi siitä seurauksena ehdoton tappio. Siitä huolimatta hän pelasi rohkeasti ja taitavasti, niinkuin tulemme näkemään.

Ensimmäisen siirtonsa hän teki maaliskuussa 1343, noin kolme kuukautta Robert Anjoulaisen, Jerusalemin ja Sisilian kuninkaan, kuten Napolin hallitsijoita nimitettiin kuoleman jälkeen. Tilaisuuden siihen tarjosi se hirveä sekasorto, johon kuningaskunta siihen aikaan oli vajonnut nurjien ja väärin arvioitujen parannusyritysten kautta.

Hyvä kuningas, Robert Viisas, oli anastanut Napolin kruunun vanhemmalta veljeltään. Unkarin kuninkaalta, ja oli hallinnut vallananastajana. Ehkäpä omaatuntoaan rauhoittaakseen ja ollakseen ehkä varma siitä, ettei tulevaisuudessa tulisi olemaan riitaa hänen omien ja veljensä jälkeläisten kesken, hän oli koettanut korjata väärän tekonsa naittamalla keskenään veljensä pojanpojan Andreaksen ja oman pojantyttärensä Giovannan, mikä avioliitto oli solmittu jo kymmenen vuotta aikaisemmin, Andreaksen ollessa vasta seitsemän ja Giovannan viiden vuoden vanha.

Hän oli tarkoittanut sillä tavoin liittää yhdeksi Anjou-suvun kaksi haaraa. Mutta sen sijasta kävikin kilvoittelu vielä entistäkin kireämmäksi, ja sitä joudutti vielä suuresti se, että Robert itse tämmöistä tulosta pelkäsi. Kuolinvuoteellaan hän kutsutti luokseen syntyperäiset ruhtinaat — Durazzon ja Taranton hallitsijasukujen jäsenet — ja kuningaskuntansa korkeimmat ylimykset vaatien heitä vannomaan uskollisuudenvalan Giovannalle ja itse määräten hallitusneuvoston, jonka tuli hallita hänen alaikäisyytensä aikana.

Siitä oli seurauksena, että vastoin kaikkia avioliiton solmimisen aikaisia tarkoituksia, Giovanna nyt julistettiin kuningattareksi omassa nimessään ja hallitusta ryhtyi hoitamaan äsken mainittu neuvosto. Heti Napolin hovi jakaantui kahteen leiriin, kuningattaren puolueeseen, johon Napolin ylimykset kuuluivat, ja Unkarin Andreaksen puolueeseen, minkä muodostivat hänen seurueeseensa kuuluvat Unkarin ylimykset ja pieni joukko tyytymättömiä Napolin paroneja, ja jota johti tuo Andreaksen mielipuolinen opettaja, munkki Robert.

Tämä julkea munkki, jonka Petrarca on meille hyvin elävästi kuvannut, punanaamainen, punapartainen mies, jonka kaljua punainen hiuskiehkura ympäröi, lyhyt ja paksu varreltaan, likainen puvultaan ja tavoiltaan, mutta rääsyistään huolimatta ylpeä kuin Lucifer, tunkeutui väkisten hallitusneuvostoon, vaatien itselleen siellä oppilaansa Andreaksen nimessä äänivallan. Ja neuvosto pelkäsi häntä, ei yksin hänen ylimielisen olemuksensa vuoksi, vaan siitäkin syystä, että häntä rahvas kannatti, omaksuen hänen yleisen likaisuutensa ulkonaiseksi pyhyyden merkiksi. Hänen neuvostoon tunkeutumisensa aiheutti niin paljon hämminkiä ja sekamelskaa, että lopulta paavi lääniherrana sekaantui asiaan — Napoli oli näet pyhän kirkon läänejä — ja nimitti lähettilään hallitsemaan kuningaskuntaa Giovannan alaikäisyyden aikana.

Unkarilaiset, Andreaksen veljen, Unkarin kuninkaan Ludvigin johdolla, vetosivat nyt Avignonin paavilliseen istuimeen, anoen bullaa, joka määräisi Andreaksen ja Giovannan yhdessä kruunattaviksi, mikä olisi merkinnyt samaa kuin hallituksen jättäminen Andreaksen käsiin. Napolilaiset, kotimaisten ruhtinaiden johdolla — he olivat lähimpiä vallanperillisiä, ja heillä siis oli oma etukin ajettavana — vaativat, että Giovanna yksin kruunattaisiin.

Tällä kannalla olivat valtakunnan asiat, kun Durazzon Kaarle, joka syrjässä seisten oli seurannut asiain kulkua, punniten tarkoin mahdollisuuksia, päätti lopulta aloittaa vaarallisen pelinsä. Hän puuttui asiaan, salaisesti ryöstämällä Anjoun Marian, neljäntoistavuotiaan lapsen, joka oli hänen oma serkkunsa ja Giovannan sisar. Hän piti häntä piilotettuna linnassaan kuukauden ajan, jolloin hän setänsä, Perigordin kardinaalin, ystävällisellä avulla sai hankituksi paavilta erivapautuksen veriheimolaisuuden asettaman esteen voittamiseksi. Erivapautuksen saatuaan Kaarle nai tytön julkisesti koko Napolin nähden ja tuli tämän avioliiton kautta — joka ei näyttänyt olevan morsiamelle vastenmielinen — Napolin kruunun lähimmäksi perilliseksi.

Tämä oli hänen avaussiirtonsa. Seuraavana siirtona hän kirjoitti avuliaalle sedälleen, Perigordin kardinaalille, jolla oli Avignonissa suuri vaikutusvalta, että hän koettaisi taivuttaa paavi Clemens VI:n olemaan allekirjoittamatta bullaa, joka puolsi Andreasta ja yhteiskruunausta.

Nyt Kaarlen väkivaltainen teko, hänen naidessaan Maria Anjoulaisen, oli tietenkin saattanut Giovannan nurjamieliseksi häntä kohtaan; samoin se oli tehnyt häntä vastaan nurjamielisiksi ne kotimaiset ruhtinaat, jotka olivat lähimpiä vallanperillisiä, ja jotka hän oli petollisesti sivuuttanut omaa perimisoikeuttaan vahvistaessaan. Tähän hän nähtävästi oli pyrkinytkin, saadakseen sillä tavoin haluamansa tekosyyn — hän, napolilainen ruhtinas — liittyi unkarilaiseen vallananastajaan.

Jos hän olisi menetellyt millä muulla tavalla hyvänsä, olisivat varmaankin Andreas ja varsinkin ovela munkki Robert epäilleet hänen puuhiaan. Mutta niissä olosuhteissa, mitkä olivat aiheutuneet hänen petollisesta teostaan, otti unkarilainen puolue hänet avosylin vastaan, ja hänen luopumisensa Giovannan hovista Andreaksen kannattajat laskivat omaksi voitokseen. Hän vakuutti hyväntahtoisuuttaan Andreasta kohtaan ja väitti vihaavansa Giovannan puoluelaisia, jotka yllyttivät Giovannaa vihaan miestänsä vastaan. Hän metsästi ja joi Andreaksen kanssa − jonka elämän pääsisältönä näyttää olleenkin metsästys ja mässääminen — ja yllytti kaikin tavoin tämän muukalaisen suurellisia taipumuksia, joita hän sisimmässään halveksi.

Oltuaan ensin nuoren ruhtinaan iloinen toveri, Kaarlesta pian tuli hänen neuvonantajansa, ja hänen myrkylliset neuvonsa näyttivät hyviltä ja viisailta, jopa munkki Robertinkin mielestä.

»Vastatkaa vihollisuuteen vihollisuudella, kulkekaa säälimättä omaa tietänne, osoittakaa olevanne varma siitä, että paavin on lopulta pakostakin päätettävä asia teidän eduksenne. Sillä muistakaa aina, että olette Napolin kuningas oman oikeutenne perusteella, ettekä avioliittonne perusteella, sillä onhan Giovanna vain vallananastajahaaran jälkeläinen.»

Andreaksen valjut, härkämäiset silmät saattoivat tällöin välähtää jonkinlaista ymmärtämystä, ja hänen typerille kasvoilleen saattoi levitä lämmin puna. Hän oli vaaleatukkainen nuori jättiläinen, vaaleaverinen ja kaunispiirteinen, mutta tylsännäköinen, laimeine, tylyine silmineen, jotka kielivät hänet siksi raakalaiseksi, jona häntä sivistyneet napolilaiset pitivät, ja jolta hän silmäänpistävän erilaisuutensa vuoksi todella näyttikin. Kun munkki Robert kannatti Durazzon herttuan neuvoa, ei Andreas epäröinyt sitä noudattaa; omassa nimessään hän vapautti vankeja tyrmästä, jakoi kunnianosoituksia unkarilaisille seuralaisilleen ja kreivi Altamuran tapaisille napolilaisille paroneille, jotka olivat hovin epäsuosiossa, ja uhmasi kaikin tavoin kuningatarta. Tästä oli välttämättömänä seurauksena, kuten ovela Kaarle taas oli laskenutkin, että joukko kuningattaren korkeimpia aatelisia suuttuneina muodosti salaliiton Andreaksen päänmenoksi.

Se oli hyvä alku, ja onnettomuudeksi Giovannan oma käyttäytyminen antoi
Kaarlelle tilaisuuden vieläkin kehittää peliään.

Nuorta kuningatarta johti catanialainen Filippa, joka oli ilkeä ja vallanhimoinen nainen. Tämä Filippa, entinen pesijätär, oli nuorena, erinomaisen terveytensä vuoksi, valittu Giovannan isän imettäjäksi. Kasvattilapsensa rakastamana hänestä oli tullut hovin vakituinen asukas, hänet oli naitettu rikkaalle Cabane-nimiselle maurilaiselle, joka korotettiin kuningaskunnan ylihovimestariksi, minkä kautta entinen pesijätär kohosi Napolin ylhäisinten naisten joukkoon. Hän varmaankin osasi mukautua uusiin olosuhteisiin, muuten häntä tuskin olisi valittu kasvattipoikansa kuoltua tämän alaikäisten tyttärien kasvattajaksi. Myöhemmin hän, saadakseen vieläkin suuremman vaikutusvallan nuoreen kuningattareen, ja ylen häikäilemätön kun oli vallanhimossaan, oli itse toimittanut poikansa, Robert Cabanen, Giovannan rakastajaksi.

Giovannan ensimmäisiä toimenpiteitä isoisänsä kuoltua oli ollut nimittää tämä Robert Evolin kreiviksi, ja tämän hän teki siitä huolimatta, että häntä sillä välin jo oli Giovannan suosiossa seurannut nuori, kaunis Bertrand d'Artois. Tämä ryhmä — catanialainen, hänen poikansa ja Bertrand — ynnä kotimaiset ruhtinaat muodostivat kuningattaren puolueen johdon.

Millä silmin Andreas lienee kaikkea tätä katsellut, emme tiedä. Ehkä hän, haltioitunut kun oli haukkoihinsa ja koiriinsa, oli tylsä ja sokea näkemään omaa häpeäänsä, ainakin Bertrandiin nähden. Joku muu kuin Kaarle olisi ehkä valinnut epähienon keinon avata hänen silmänsä näkemään kaiken tämän. Mutta Kaarle oli liian kaukonäköinen. Hätiköiminen ei ollut hänen heikkouksiaan. Hänen seuraava siirtonsa tuli riippumaan siitä, miten Avignonissa kruunausasia päätettiin.

Tämä päätös tuli heinäkuussa 1345 ja se kohtasi hovin kuin salama kirkkaalta taivaalta. Paavi oli päättänyt asian Andreaksen hyväksi julkaisemalla bullan Andreaksen ja Giovannan yhteisestä kruunauksesta.

Tämä oli shakkaus Kaarlelle. Hänen setänsä, Perigordin kardinaali, oli tehnyt parhaansa tällaisen päätöksen vastustamiseksi, mutta Unkarin Ludvig oli hänet lopulta voittanut, esittämällä sellaisen vaikuttavan perusteen, että itse oli Napolin kruunun laillinen perillinen ja että hän luopuisi oikeudestaan nuoremman veljensä hyväksi. Hän oli tukenut perustettaan maksamalla paaville satatuhatta kultakruunua, mikä siihen aikaan oli suunnaton rahamäärä, ja asia, joka siihen asti oli ollut hämärä, selkisi heti paavin hoville.

Se oli shakkaus Kaarlelle, kuten jo mainitsin. Mutta Kaarle jännitti voimansa ja mietti vastasiirtoa, joka saattaisi hänet voitolle. Hän lähti onnittelemaan Andreasta ja tapasi hänet voitonriemussaan ylpeän ja ylimielisen pöyhistyneenä.

»Terve tuloa, Kaarle», tervehti hän Durazzon herttuaa. »Minä en ole niitä, joka unohdan ystäväni, jotka minua kannattivat, kun valtani oli vielä epävarma.»

»Uskon, ettette oman etunne vuoksi», sanoi liukas Kaarle veljellisestä syleilystä irtautuessaan, »unohda niitä, jotka ovat olleet vastustajianne ja jotka nyt epätoivossaan voivat ryhtyä epätoivoisiin tekoihin estääkseen kruunauksen tapahtumasta.»

Unkarilaisen valjut silmät välähtivät.

»Kenestä puhutte?»

Kaarle silitti miettiväisenä mustaa partaansa, tummat silmät tiukan vakavina. Oli keksittävä uhri, joka herättäisi pelkoa Giovannan ystävissä ja saisi heidät toimimaan Kaarlen eduksi.

»No, ensimmäiselle sijalle asettaisin Giovannan neuvonantajan, Isernian, tuon lakimiehen, jonka kehnot, neuvot ovat vahingoittaneet kuninkaallisia oikeuksianne. Sitten tulee —»

Mutta samassa Kaarle pysähtyi ja katsoi viekkaasti poispäin, aivan kuin olisi joutunut hämilleen.

»Kuka sitten tulee?» huudahti Andreas. »Kuka on seuraava? Puhukaa suunne puhtaaksi!»

Herttua kohautti olkapäitään.

»Kautta kärsimyksen, muita ei toki puutu. Kuningattaren ystävissä on teidän vihamiehiänne liiaksikin.»

Andreaksen heikosti päivettynyt iho kalpeni. Hän riuhtaisi auki punaisen viittansa aivan kuin olisi hänen tullut kuuma ja seisoi herttuan edessä norjana kuin painija ihonmyötäisessä _cote-hardiess_aan ja sinipunaisissa silkkihousuissaan.

»Eipä todellakaan ole syytä heitä luetella», sanoi hän kiivaasti.

»Ei», myönsi Kaarle. »Mutta vaarallisin kaikista on Isernia. Niin kauan kuin hän elää, liikutte te miekkojen keskellä. Hänen kuolemansa ehkä synnyttäisi kauhun, joka peloittaisi muut.»

Hän ei välittänyt sanoa enempää tietäen sanoneensa tarpeeksi kiihoittaakseen Andreaksen äreänä ja julmistuneena kylvämään kauhua mieliin, jotka syyllisyyden tunto varmaankin jo saattoi rauhattomiksi ja joiden joukkoon hän varmaankin laski Giovannankin.

Andreas neuvotteli munkki Robertin kanssa. Mitä Iserniaan tulee, oli syytä liiaksikin pitää häntä vaarallisena, ja niinpä Isernia seuraavana päivänä kaatui salamurhaajan miekkaan ollessaan juuri lähdössä Castel Nuovosta, ja Kaarle itse ilmoitti asiasta hoviin saattaen sen siten hämmästyksen valtaan.

Hovilaiset olivat juuri iltakävelyllä Castel Nuovon ihanassa puutarhassa, kun Kaarle heihin yhtyi ja laski kätensä Bertrand d'Artois'n voimakkaalle olkapäälle. Bertrand, kuningattaren suosikki, katsoi häntä kysyvästi, tuntien epäluuloa ja vastenmielisyyttä häntä kohtaan, koska hän oli Andreaksen puoluelaisia.

»Tuo unkarilainen karju», sanoi Kaarle, »teroittaa torahampaitaan nyt, kun pyhä isä on vahvistanut hänen oikeutensa.»

»Kukapa siitä välittää?» ilkkui Bertrand.

»Välittäisitteköhän sitten, jos lisäisin, että hän on jo tahrinut ne vereen?»

Bertrand kävi vakavaksi. Herttua selitti.

»Hän on aloittanut Giacomo d’Iserniasta. Kymmenen minuuttia sitten hänet pistettiin kuoliaaksi kivenheiton päässä linnasta.» Niin Kaarle ilmoitti uutisensa. »Se on vain alkua, ei muuta.»

»Hyvä Jumala!» sanoi Bertrand. »D’Isernia! Olkoon taivas hänelle armollinen.» Ja hartaana hän teki ristinmerkin.

»Taivas tulee kyllä olemaan armollinen useammallekin teistä, jos sallitte Unkarin Andreaksen olla sen välikappaleena», sanoi Kaarle rumasti irvistäen.

»Uhkaatteko?»

»En toki; älkää mielettömästi kiihtykö. Minä vain varoitan. Tunnen hänen luonteensa. Tiedän, mitä hän aikoo.»

»Tehän olettekin aina ollut hänen uskottunsa», sanoi Bertrand purevasti.

»Tähän asti olen ollut. Mutta nyt se päättyy. Olenhan Napolin ruhtinaita enkä suostu kumartamaan muukalaista. Hänen kanssaan oli kyllä hauska metsästellä ja ryypätä, niin kauan kuin hän oli Calabrian herttua, eikä hänellä ollut toiveita siitä yletä. Mutta että hänestä tulisi minun kuninkaani, eikä meidän armollinen Giovanna olisi muuta kuin kuningatar-puoliso —.» Hän teki inhoa ilmaisevan eleen.

Bertrandin silmät välähtivät. Hän tarttui toista käsivarteen ja vei hänet mukanaan viiniköynnösverkon alle joka vihreänä kerroksena peitti seinät.

»Mutta sehän on hyvä uutinen meidän kuningattarellemme», hän huudahti.
»Hän tulee olemaan iloinen kuullessaan, että te olette hänen miehiään.»

»Se on sivuasia», vastasi hän. »Tärkeintä oli, että ehdin varoittaa teitä — juuri teitä erikoisesti, ja Evolia. Tietenkin tulee muitakin olemaan. Mutta unkarilainen ei uskonut minulle enempää.»

Bertrand oli pysähtynyt. Hän katsoi Kaarleen pitkään, ja hänen kasvonsa kalpenivat vähitellen.

»Minuako?» hän sanoi osoittaen itseään.

»Juuri teitä. Te olette seuraava järjestyksessä. Mutta ei ennenkuin kruunu on lujasti hänen päässään. Silloin hän aikoo selvittää tilinsä niiden Napolin ylimysten kanssa, jotka ovat häntä vastustaneet. Kuulkaa», ja Kaarle hiljensi ääntänsä aivan kuin uutisensa kauhean taakan masentamana; »hänen kruunauskulkueensa etunenässä tullaan kantamaan mustaa koston lippua. Ja teidän nimenne on ensimmäisenä lainsuojattomiksi julistettavien luettelossa. Ihmetyttääkö se teitä? Onhan hän aviomies, ja hänellä on jonkin verran tietoja teidän ja kuningattaren suhteesta —»

»Seis!»

»Joutavia!» Kaarle kohautti olkapäitään. »Mitäpä syytä on vaieta sellaisesta asiasta, minkä koko Napoli tietää? Milloin te ja kuningatar sitten olette olleet varovaisia? Teidän sijassanne en kaipaisi varoitusta. Käsittäisin, mitä on odotettavissa aviomieheltä tämän päästyä kuninkaaksi.»

»Asiasta on kerrottava kuningattarelle.»

»Niin minäkin luulen. Teidän sopinee parhaiten se tehdä. Menkää kertomaan hänelle, jotta hän voisi ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin. Mutta menkää salaa ja varovasti. Henkenne ei ole vaarassa siihen asti kuin hänellä on kruunu päässään. Ja vielä tärkeä seikka — mitä ikänä päätättekin — älkää tehkö täällä Napolissa mitään.»

Ja sen sanottuaan Kaarle poistui, kun Bertrand taas riensi Giovannin luo. Puutarhan portilla hän pysähtyi katsomaan taakseen. Hänen silmänsä etsivät ja löysivätkin kuningattaren, pitkän, reippaan seitsentoistavuotiaan tytön, puettuna ihonmyötäiseen, punaiseen silkkipukuun, jonka korkea, valkoinen kaulus kehysti sanomattoman suloisia, kapeita kasvoja, joita ylinnä vielä koristi tuuhea, kuparinvärinen tukka. Hän seisoi hämmästyneen näköisenä katsoen rakastajaansa silmiin tämän kertoessa hänelle, mitä juuri oli kuullut.

Kaarle poistui tyytyväisenä.

Kolme päivää myöhemmin kuningattaren hovikuntaan kuuluva, Melazzo-niminen mies, joka oli Kaarle-herttuan palveluksessa, tuli ilmoittamaan hänelle, että hänen kylvämänsä siemen oli langennut hyvään maahan. Kuninkaan pään menoksi oli solmittu salaliitto, johon kuuluivat Bertrand d'Artois, Evolin kreivi Robert Cabane ja hänen lankonsa Terlizzi ja Morcone. Melazzo itse, kuningattaren ihailijaksi tunnettuna, oli myöskin otettu liittoon, ja samoin eräs Pace-niminen mies, joka oli Andreaksen kamaripalvelija ja joka Melazzon tavoin oli Kaarlen palveluksessa.

Durazzon Kaarle hymyili hiljaa itsekseen. Peli luisti hyvin.

»Hovi», sanoi hän, »lähtee ennen kruunajaisia kuukaudeksi Aversaan.
Silloinhan olisi sopiva aika heidän panna toimeen suunnitelmansa.
Neuvokaa niin.»

Kruunauspäivä oli määrätty syyskuun 20:nneksi. Kuukautta aikaisemmin — elokuun 20:ntenä — hovi muutti Napolin kuumuudesta ja savusta Aversan viileämpään ilmaan odotusaikaa kuluttamaan. He sijoittuivat Pyhän Pietarin luostariin, joka siinä tarkoituksessa oli muodostettu mahdollisimman hyväksi kuninkaalliseksi asunnoksi.

Heidän saapumisiltanaan oli luostarin virvoitushuone muutettu tuon monipäisen ylhäisen ja ylen iloisen seurueen illallishuoneeksi. Pitkään, liuskakivillä laskettuun korkeaan huoneeseen, jossa ikkunat olivat hyvin korkealla ja joka tavallisissa oloissa oli niin jäykkä ja alaston, oli nyt ripustettu ryijyjä seinille ja lattialle oli sirotettu kaislaa, johon oli sekoitettu tuoksuheinää ja rautayrtin kukkia ja muita hyvätuoksuisia ruohoja. Sivuseiniä ja kaksoisovia vastapäätä olevaa päätyseinää pitkin oli asetettu yksinkertaisten munkkien kivipöytiä matalalle korokkeelle, joka kohotti ne lattian pintaa ylemmäksi. Nämä pöydät olivat nyt koristetut kimaltelevalla kristallilla ja välkkyvillä kulta- ja hopea-astioilla. Pöytien toisella puolella, selin seinään, istuivat hovinaiset ja ylimykset. Huoneen holvikattoon oli tökerösti maalattu avonainen taivas — jonkun luostariveljen työtä, jonka siveltimessä oli enemmän hartautta kuin taitoa — ja apotin pöydän yläpuolella huoneen yläpäässä oli tuo välttämätön cenacolo.

Tässä pöydässä istui kuninkaallinen seurue, leveäharteinen Unkarin Andreas raajat hieman hajallaan ja kultainen harjansa nyt jonkinverran epäjärjestyksessä, sillä sivistymättömän tapansa mukaan hän joi runsaasti; tuon tuosta hän viskasi luun tai lihapalan maksanvärisille koirilleen, jotka odottaen loikoivat lattiakaisloilla.

He olivat metsästelleet sen päivää Capuan lähistöllä, ja Andreas oli hyvin kunnostautunut ja oli nyt ylen hyvällä tuulella, muistellen tuskin ollenkaan niitä ilkeitä asioita, joita Durazzon Kaarle oli hänelle kuiskaillut, nauraen ja pilaillen vieressään istuvan Morcone-kavaltajan kanssa. Hänen takanaan, joka hetki valmiina ja huomaavaisena, seisoi hänen palvelijansa Pace, joka aikaisemmin oli ollut Durazzon palveluksessa. Hänen oikealla puolellaan istui kuningatar, joka tuskin yrittikään syödä: hänen kauniit kasvonsa olivat kalman kalpeat, hänen tummat silmänsä tuijottivat suurina; vieraiden joukossa oli mustakulmainen Evoli ja hänen lankonsa Terlizzi: Bertrand d'Artois ja hänen isänsä: Melazzo, Kaarlen toinen palkkalainen, ja catanialainen Filippa, kaunis ja korskea, mutta tänä iltana tavattoman vähäpuheinen.

Mutta Durazzon Kaarle ei ollut mukana. Eihän pelaajan itsensä sovi olla nappulana laudalla.

Hänen korviinsa oli kantautunut tieto, että teko, johon hän niin ovelasti oli yllyttänyt Bertrand d'Artois'n, oli aikomus panna toimeen täällä Aversassa, ja siksi Kaarle jäi Napoliin. Hän oli sopivalla hetkellä huomannut, että vaimonsa oli huonovointinen, ja hän oli vaimostaan niin huolissaan, ettei saattanut lähteä hänen luotaan. Hän oli pyytänyt Andreakselta tuhannesti anteeksi, sillä kaikkein mieluummin hän tietenkin olisi tullut hänen kanssaan Aversan viileään, raittiiseen ilmaan huviksensa metsästelemään; ja lähtöhetkellä hän oli lahjoittanut nuorelle kuninkaalle parhaan metsästyshaukkansa suuren intonsa ja mielipahansa todistukseksi.

Ilta kului, ja vihdoin kuningattaren antamasta merkistä naiset nousivat pöydästä ja poistuivat makuuhuoneisiinsa. Miehet asettuivat paikoilleen taas. Kellarinhoitajat kävivät kahta toimeliaammiksi, viinikannut kiertelivät entistä virkeämmin, ja heidän aikaansaamansa melu varmaankin häiritsi munkkeja, jotka olivat sulkeutuneet kammioihinsa näiltä maallisilta turhamaisuuksilta suojaan. Andreaksen nauru kävi yhä äänekkäämmäksi ja ontommaksi, ja kun hän vihdoin puolenyön seuduissa riuhtaisihe pystyyn ja poistui makuukammioonsa, ehtiäkseen hieman levätä ennen huomista metsästystä, niin hän jonkinverran hoiperteli.

Mutta joukossa oli toisia metsästäjiä, joiden kärsivällisyys ei kestänyt odottaa aamua, joiden riista oli saatava hengiltä vielä samana yönä. He odottivat — Bertrand d'Artois, Robert Cabane, Terlizzin ja Morconen kreivit, Melazzo ja Andreaksen kamaripalvelija Pace — kunnes kaikki Aversassa makaajat sikeästi nukkuivat. Silloin he, kello kahden seuduissa aamulla, hiljaa hiipivät kolmannessa kerroksessa olevaan loggiaan, apotin puutarhan yläpuolella olevaan pitkään pylväskäytävään. He pysähtyivät hetkeksi kuningattaren oven kohdalle, joka aukeni tähän käytävään, ja jatkoivat siitä matkaa toisessa päässä olevan kuninkaan oven eteen. Pace sai kolkuttaa kovasti kolme kertaa, ennenkuin sisältä kuului unista murahtelua vastaukseksi.

»Minä täällä olen — Pace — armollinen herra», hän ilmoitti. »Napolista on saapunut munkki Robertin lähettämä pikaviesti, jolla on tärkeä asia.»

Oven toiselta puolelta kuului äänekästä haukottelua, kahinaa, kaatuvan tuolin kolinaa ja viimein salvan avaamisen ratinaa. Ovi aukeni ja sarastavan päivän hämärässä valaistuksessa näkyi paitasillaan oleva Andreas, joka veti ylleen turkisreunaista viittaa.

Hän ei nähnyt muita kuin Pacen. Toiset olivat vetäytyneet varjoon.
Pahaa aavistamatta hän astui huoneesta ulos.

»Missä on sanantuoja?»

Ovi, josta hän juuri oli tullut, paukahti samassa kiinni, ja kuu hän kääntyi katsomaan taakseen, näki hän Melazzon parhaillaan pönkittämässä sitä miekallaan, estääkseen kenenkään sitä tietä kulkemasta — sillä huoneen toinen ovi aukeni sisäkäytävään.

Melazzon olisi sopinut sen sijasta miekallaan pistää takaapäin Andreas kuoliaaksi, joten asia olisi ollut paikalla valmis. Mutta joku sattui tietämään, että Andreas kantoi mukanaan amulettia — sormusta, jonka äitinsä oli hänelle antanut — joka teki teräksen ja myrkyn vaikutukset häneen tehottomiksi. Ja niin suuri oli taikausko siihen aikaan, niin suuri noiden miesten sokea luottamus tuon taikakalun ihmevoimaan, ettei ainoakaan heistä edes miekallaan koetellut sen todenperäisyyttä. Samasta syystä ei yritettykään turvautua vieläkin helpompaan keinoon selvitä hänestä, nimittäin myrkyttämiseen. Olettaen amuletin tarunomaisen tehon eittämättömäksi olivat salaliittolaiset päättäneet kuristaa hänet.

Hänen kääntyessään he siis karkasivat hänen kimppuunsa ja kaatoivat hänet äkkiarvaamatta maahan, ennenkuin hän ollenkaan arvasi, mitä oli tekeillä. Siinä he sitten painivat hänen kanssaan. Hän oli voimakas kuin nuori härkä ja hän käytti nyt näitä voimiaan. Hän viskasi heidät päältään ja nousi seisomaan, mutta hänet kaadettiin uudestaan, ja kaiken aikaa hän huusi apua. Hän huitoi umpimähkään ympärilleen ja kaatoi ison nyrkkinsä iskulla Morconen puolipökertyneenä maahan.

Nähdessään miten vaikea häntä oli kuristaa, he varmaankin kirosivat hänen amulettiaan. Hän ponnistausi taas polvilleen ja siitä pystyyn ja vihdoin, verissä kasvoin ja jättäen hiustukkoja murhamiesten käsiin, hän murtautui irti ja lähti juoksemaan täyttä vauhtia loggiaa pitkin, huutaen kaiken matkaa, kunnes tuli vaimonsa ovelle. Hän heittäytyi sitä vastaan huutaen häntä nimeltä.

»Giovanna! Giovanna! Ristiinnaulitun Jumalan nimessä! Avatkaa! Avatkaa!
Minut murhataan!»

Sisältä ei kuulunut mitään vastausta — ei hiiiskahdustakaan.

»Giovanna! Giovanna!» Hän kolkutti raivoissaan ovea.

Ei vieläkään vastausta, mikä oikeastaan oli kyllin selvä vastaus.

Kuristajat, jotka hetkeksi hämmentyivät ja pelkäsivät, että hänen huutonsa herättäisivät luostarin asukkaat, olivat seisoneet epäröivinä ja toimettomina hänen ryöstäydyttyänsä vapaaksi. Mutta silloin Bertrand d'Artois, älyten, että oli jo menty liian pitkälle, jotta työtä enää voitaisiin heittää kesken, hyökkäsi yht'äkkiä uudestaan hänen kimppuunsa. Toinen toisiaan pusertaen nämä painijat läähättäen hoippuivat edestakaisin loggiassa hetkisen, sitten kaatuivat ryskähtäen, Bertrand ylinnä, Andreas kolhaisten kaatuessaan päänsä kivilattiaan. Kuningattaren rakastaja piteli häntä siinä lujasti, painaen polvillaan hänen rintaansa.

»Kövsi!» hän huusi huohottaen toisille näiden rientäessä paikalle.

Eräs heistä viskasi hänelle vyyhdin purppuranpunaista silkkinuoraa, jonka sisään oli punottu kultalanka ja jonka päähän oli solmittu juokseva silmukka. Bertrand pujotti sen Andreaksen yli, veti kireälle ja piti sitä lujassa, miehen hurjasta, suonenvedontapaisesta sätkyttelystä huolimatta. Toiset ehättivät apuun. Yhdessä he nostivat kiemurtelevan uhrinsa loggian rintavarjolle ja työnsivät yli laidan, Bertrandin, Cabanen ja Pacen pidätellessä köyttä, pysähdyttääkseen putoamisen ja pitääkseen häntä siinä riippumassa siksi kuin henki olisi lähtenyt. Melazzo ja Morcone riensivät auttamaan heitä, ja tällöin Cabane huomasi, että Terlizzi pysytteli syrjässä näyttäen kauhistuneelta.

Päättävästi hän silloin huusi tälle:

»Tänne auttamaan! Köydessä on kyllä pituutta, jotta tekin siitä vielä kiinni saatte. Haluamme kanssarikollisia emmekä todistajia, herra kreivi.»

Terlizzi totteli, ja silloin tätä seuranneen hiljaisuuden äkkiä katkaisivat alla olevasta kerroksesta kuuluvat huudot — huutaja oli nainen, joka makasi aivan heidän allaan olevassa huoneessa ja joka herätessään näki sarastavan päivän hämärässä valossa miehen nuoran päässä potkimassa ja kiemurtelemassa hänen ikkunansa kohdalla.

Hetken aikaa säikähtyneet kuristajat vielä pitelivät köydestä, kunnes sätkyttely sen päässä oli loppunut; sitten he hellittivät ja päästivät ruumiin putoamaan apotin puutarhaan. Sen jälkeen he hajaantuivat ja pakenivat, sillä luostarissa tuntuivat ihmiset olevan liikkeellä tuon naisen huutojen herättäminä.

Kolmesti, niin tarina kertoo, tulivat munkit koputtamaan kuningattaren ovelle ja kysymään, mitä hän määräsi tehtäväksi miehensä ruumiille, saamatta kuitenkaan kysymykseensä vastausta. Se jäi vastaamatta vielä silloinkin, kun kuningatar myöhemmin päivällä suljetussa kantotuolissa matkusti Aversasta ja palasi Napoliin keihäsmiesjoukon saattamana, ja määräysten puutteessa munkit jättivät ruumiin virumaan apotin puutarhaan, samaan paikkaan, mihin se oli pudonnut, siihen asti kunnes Durazzon Kaarle kaksi päivää myöhemmin tuli siirtämään sen pois.

Murhatun ruhtinaan — jonka kuoleman hän oli niin ovelasti aiheuttanut — hän mielenosoituksellisesti kuljetti Napoliin, ja katedraalissa, kokoamiensa unkarilaisten edessä ja suuren kansanjoukon läsnäollessa hän juhlallisesti ruumiin yllä vannoi kostoa murhaajille.

Käytettyään näin Giovannaa välikappaleenaan — hänen rakastajansa, Bertrandin, ja hänen kanssaan liittoutuneiden salamurhaajain välityksellä — ja raivattuaan näin tieltään henkilön, joka oli hänen ja valtaistuimen välissä, hän nyt yritti käyttää oikeuslaitosta hyväkseen raivatakseen vuorostaan Giovannan tieltään.

Sillä välin päivät kertyivät viikoiksi ja viikot kuukausiksi, eikä kuningatar ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin miehensä murhaajien kiinni saamiseksi, eikä mitään kuulusteluja pidetty. Bertrand d'Artois tosin oli isänsä kanssa paennut heidän omistamansa St. Agathan linnoituksen turviin. Mutta muut — Cabane, Terlizzi ja Morcone — oleskelivat yhä häikäilemättä kuningattaren lähellä Castel Nuovossa.

Kaarle kirjoitti Unkarin Ludvigille ja paaville vaatien oikeuden noudattamista ja huomauttaen siitä, miten itse kuningaskunnassa sitä ei ollut edes yritettykään, ja kehoittaen heitä miettimään, mikä siihen oli syynä. Siitä oli seurauksena, että Klemens VI seuraavan vuoden kesäkuun 2. päivänä julkaisi bullan, jolla Napolin ylituomarin, Bertrand des Baux'n, käskettiin ottaa kiinni salamurhaajat ja rangaista heitä, ja — samaan aikaan — paavi toisella bullalla julisti heidät pannaan. Mutta määräyksensä ohella pyhä isä lähetti des Baux'lle yksityiskirjeen, missä hän ankarasti varoitti ylituomaria, valtion edun tähden, päästämästä julkisuuteen mitään kuningatarta koskevaa.

Des Baux ryhtyi heti työhönsä ja nähtävästi Kaarlen kehoituksesta vangitutti Melazzon ja palvelijan Pacen. Kaarlen ei sopinut syyttää kuningatarta eikä hänen ylimyksiäänkään, koska olisi siten voinut nostattaa uskolliset puoluelaisensa itseään vastaan. Hänelle riitti, kun antoi ilmi kaksi alhaisinta salaliittolaista ja hän luotti siihen, että heidät kiduttamalla saataisiin tunnustamaan asioita, jotka saattaisivat toisetkin perikatoon ja lopulta itsensä Giovannan.

Terlizzi, joka näiden kahden vangitsemisesta kuultuaan selvästi käsitti oman vaarallisen asemansa, ryhtyi rohkeaan ja toivottomaan tekoon sen torjumiseksi. Ratsasjoukko mukanaan hän hyökkäsi sen saattueen kimppuun joka kuljetti Pacea vankilaan. Vanki saatiin kylläkin kaapatuksi, mutta ei pelastuakseen. Hänen vaikenemistaan Terlizzi vain halusi. Hänen käskystään miespoloiselta kiskottiin kieli suusta, jonka jälkeen hänet luovutettiin takaisin vartijoilleen ja kohtalolleen.

Jos Terlizzin olisi onnistanut, niinkuin hän kyllä aikoi, tehdä sama temppu Melazzolle, niin Kaarle olisi joutunut pahaan pulaan. Mutta se ei hänelle onnistunut, ja tuo Paceen kohdistettu hirmuteko oli tehty aivan turhaan. Kun Melazzoa kidutettiin, niin hän ilmaisi Terlizzin ja samalla myöskin Cabanen, Morconen ynnä muut. Hänen tunnustuksensa saattoi syytettyjen penkille vielä catanialaisen Filippan ja hänen kaksi tytärtään, Terlizzin ja Morconen vaimot. Mutta kuningattaren nimeä hän ei maininnut, sillä hän oli alempiarvoisia salaliittolaisia, Pacen lailla tuskin paljoakaan palvelijaa parempi, eikä hänellä siis voinut olla tietoa kuningattaren osallisuudesta asiaan.

Toiset vangittiin heti ja tuomittiin kuolemaan sekä poltettiin julkisesti Sant Eligion aukiolla kestettyään sitä ennen neljännentoista vuosisadan kaikki sanomattoman raa'at hirmukidutukset, joita jatkui jopa mestauslavalle asti ja joiden tarkoituksena oli saada heidät ilmaisemaan yhä uusia rikoskumppaneita. Mutta vaikka he teloittajain pihdeissä kiemurtelivat ja pyörtyivät, eivät he mitään tunnustaneet. He vaikenivat todella niin tyystin, että kansa oli aivan ihmeissään, sillä kansa kaipasi selitystä. Ylituomari Hugh des Baux oli näet huolehtinut siitä, että paavin määräykset tulivat tarkkaan noudatetuiksi. Etteivät tuomitut voisi liikoja ladella, oli hän varovaisuuden vuoksi antanut kiinnittää heidän kielensä onkikoukuilla suupohjaan.

Niinpä tuli Kaarlelle hetkellinen pettymys, ja uusi pettymys hänelle aiheutui, kun Giovanna otti itselleen toisen miehen, serkkunsa, Taranton ruhtinaan Ludvigin. Jollei Kaarle halunnut antaa asian jäädä tälle kannalle ja pelin siis päättyä pattiasentoon, niin oli hänen turvauduttava uhkarohkeihin tekoihinsa sellaisiin hän todella ryhtyikin. Hän kirjoitti Unkarin kuninkaalle syyttäen nyt avoimesti Giovannaa murhasta ja viitaten asianhaaroihin, jotka jo yksin riittivät vahvistamaan hänen syytöstään.

Nämä asianhaarat Ludvig sitten kokosi jyriseväksi kirjeeksi, minkä hän kirjoitti Giovannalle vastaukseksi hänen puolusteluunsa Ludvigin syytöstä vastaan siitä toimettomuudesta, mitä hän oli osoittanut miehensä murhaajiin nähden:

»Giovanna, sinun aikaisempi epäsäännöllinen elämäsi, sinun vallanpidättämisesi yksin itsellesi, miehesi murhaajien koston laiminlyöminen, se, että olet ottanut uuden miehen, ja omat puolustelusi todistavat enemmän kuin riittävästi syyllisyytesi miehesi kuolemaan.»

Siihen asti kaikki kävi aivan Durazzon Kaarlen toiveiden mukaisesti. Mutta tapahtuipa muutakin. Ludvig oli nyt sotajoukkoineen tulossa ottamaan haltuunsa kuningaskunnan, jonka laillisena perillisenä hän, kaikki asianhaarat huomioonottaen, nähtävästi piti itseään, ja Italian ruhtinaat sallivat hänen vapaasti kulkea alueidensa halki. Tämä ei ollut suinkaan Kaarlen mieleen. Päinvastoin saattoi siitä, jos ei hän kiirehtinyt, koitua matti aivan odottamattomalta taholta, tehden turhaksi koko tähänastisen niin mestarillisesti hoidellun pelin.

Hän hämmentyi hieman, ja hätäisesti vastasiirtoa miettiessään hän erehtyi.

Ludvigin nopeasta lähestymisestä säikähtyneenä Giovanna kutsui avuksi vasallinsa, muiden muassa Kaarlen, käsittäen, että Kaarle oli hinnalla millä hyvänsä saatava siirtymään hänen puolelleen. Kaarle meni, kuunteli ja myi lopulta itsensä hyvästä hinnasta — Kalabrian herttuan arvonimestä, mikä teki hänet kruununperilliseksi. Hän kokosi mahtavan keihäsmiesjoukon ja marssi Aquilaa vastaan, joka jo oli nostanut Unkarin lipun.

Siellä hän hyvin pian huomasi tehneensä huonon siirron. Hänelle tuotiin sana, että kuningatar oli kauhuissaan paennut Provenceen, etsien turvaa Avignonista.

Kaarle ryhtyi viipymättä korjaamaan erehdystään ja marssi Aquilasta Ludvigia vastaan vakuuttaakseen hänelle uskollisuuttaan ja yhtyäkseen vallananastajan joukkoihin.

Folignossa Unkarin kuningas kohtasi paavin lähetin, joka Klemens VI:n nimessä kielsi häntä pannan uhalla tunkeutumasta pyhän kirkon läänitysalueelle.

»Kun olen Napolin isäntä», vastasi Ludvig järkähtämättä, »niin olen pitävä itseni pyhän istuimen läänitysmiehenä. Siihen mennessä vastaan töistäni vain Jumalalle ja omalletunnolleni.» Ja hän jatkoi etenemistään mustan kuolemanlipun johdolla, levittäen aito unkarilaiseen tapaan murhaa, ryöstöä, rosvousta ja hävitystä hymyilevälle maaseudulle, kostaen siten koko maalle hirveällä tavalla veljensä murhan.

Näin hän saapui Aversaan ja majoittui unkarilaisineen samaan Pyhän Pietarin luostariin, missä Andreas vuosi sitten oli kuristettu kuoliaaksi. Ja täällä hänet tapasi Kaarle, joka tuli uskollisuuttaan vakuuttamaan, ja avosylin kuningas toivotti hänet tervetulleeksi, kuten sopii odottaakin, Kaarle kun oli ollut Andreaksen todellinen ystävä tässä vihollismaassa. Kaarlen ajattelemattomasta ja varomattomasta teosta Aquila-jutussa ei puhuttu mitään. Kuten Kaarle oli toivonutkin, annettiin se hänelle anteeksi sekä menneisyyden että nykyisyyden perusteella.

Illalla oli suuri juhla samassa virvoitushuoneessa, missä Andreaskin oli juhlinut sinä yönä, jona kuristajat häntä odottaen vartioivat, ja Kaarle oli nyt kunniavieraana. Aamulla Ludvigin oli määrä jatkaa matkaansa Napolin kaupunkiin, ja kaikki olivat varhain liikkeellä.

Kun oltiin juuri lähtemässä, sanoi Ludvig Kaarlelle: »Ennenkuin lähden, tekisipä mieleni katsoa sitä paikkaa, missä veljeni kuoli.»

Kaarlesta tämä tietenkin tuntui inhoittavalta mieliteolta, josta hän tahtoi saada Ludvigin luopumaan. Mutta Ludvig ei hellittänyt.

»Viekää minut sinne», hän pyysi herttualta.

»Mutta tuskin minä tiedänkään — en ollut täällä, muistakaa», vastasi hänelle Kaarle käyden levottomaksi, johtuen se ehkä osaksi ilkeästä ilmeestä laihan kuninkaan kasvoilla, osaksi hänen oman omantuntonsa soimaavista kuiskeista.

»Tiedän kyllä, ett'ette ollut; mutta tiedätte kai te paikan. Tietävät kai sen näillä main kaikki ihmiset. Ja ettekö te juuri kuljettanut ruumista pois? No, viekää minut nyt sinne.»

Kaarlen oli siis pakko tehdä hänen käskynsä mukaan. Käsi kädessä he nousivat portaita, jotka veivät tuohon onnettomaan loggiaan, ja puolikymmentä Ludvigin upseeria seurasi mukana.

He astelivat apotin puutarhan kohdalla olevaa kivipermantoa pitkin, joka nyt oli täydessä auringonvalaistuksessa ja jonka täytti siellä kasvavien ruusujen tuoksu.

»Tässä kuningas nukkui», sanoi Kaarle, »ja tuolla kuningatar. Tässä välimaissa jossakin tuo onneton teko tapahtui, ja tuosta paikasta he hänet heittivät.»

Ludvig pitkänä ja laihana seisoi mietteissään, käsi leuassa. Yht'äkkiä hän pyörähti päin herttuaa, joka seisoi hänen vieressään. Hänen kasvojensa ilme oli muuttunut, ja hän väänsi suutaan niin, että hampaat näkyivät niinkuin murisevalla koiralla.

»Kavaltaja!» hän ärähti. »Juuri te — te, joka hymyillen ja liehakoiden käännyitte puoleeni ja yllytitte kostamaan — olette syypää siihen, mitä täällä tapahtui.»

»Minäkö?» Kaarle astui askelen taaksepäin käyden kalpeaksi ja polvet vapisten.

»Juuri te!» vastasi kuningas kiivaasti. »Hän ei olisi tullut surmatuksi, jollette te olisi vehkeillyt häntä vastaan, koettaen estää häntä kuninkuudesta ja kruunatuksi tulemasta.»

»Se ei ole totta!» huusi Kaarle. »Se ei ole totta! Vannon sen Jumalan nimessä!»

»Valapattoinen koira! Kiellättekö pyytäneenne tuota erinomaista setäänne, kardinaali Perigordia, koettamaan estää paavia julkaisemasta siihen tarvittavaa bullaa?»

»Sen kiellän. Tosiasiat puhuvat sitä vastaan. Bullahan oli valmis.»

»Sitten kieltämisenne vain todistaa syyllisyytenne», vastasi kuningas, vetäen vyöllään riippuvasta nahkapussista pergamentin ja pitäen sitä hämmästyneen herttuan silmien edessä. Se oli kirje, minkä hän oli kirjoittanut kardinaali Perigordille, pyytäen häntä estämään paavia allekirjoittamasta bullaa, joka vahvisti Andreaksen kruunauksen.

Kuningas hymyili kaameasti katsellessaan noita kalpeita, vavahtelevia kasvoja.

»Kieltäkääpä vieläkin», hän ilkkui. »Kieltäkää sekin, että te Kalabrian herttuan arvonimestä suostuitte rupeamaan kuningattaren puoluelaiseksi ja että te taas siirryitte meidän puolellemme, kun huomasitte vaaranne. Te uskotte, senkin katala kavaltaja, voivanne käyttää meitäkin astinlautana, jonka avulla pääsette valtaistuimelle — kuten koetitte veljeäni käyttää, jopa siihen määrään, että toimititte hänet murhatuksi.»

»Ei, ei! En minä ole siihen osallistunut. Minä olin hänen ystävänsä —»

»Valehtelette!» Ludvig iski häntä vasten suuta.

Samassa Ludvigin upseerit tarttuivat herttuaan peläten, että tuo häväistys kiihoittaisi hänet kostamaan.

»Tepä olette kovin tilaisuuksiin mukautuva», sanoi Ludvig; ja lisäsi huolettomasti: »Lopettakaa hänet.»

Kaarle kiljui hetken aikaa, kuten Andreaskin oli samalla paikalla kiljunut huomatessaan tuijottavansa kammottavaa kuolemaa silmiin. Sitten muuttui kiljuminen yskäksi, kun unkarilainen miekka hänet lävisti.

Hänen ruumiinsa nostettiin loggian kivipermannolta ja kannettiin rintavarjon luo, kuten Andreaskin oli kannettu, ja viskattiin menemään apotin puutarhaan, kuten Andreaskin oli viskattu. Se virui ruusupensaassa värjäten apotin ruusut kirkkaamman punaisiksi.

Tuskin voi ajatella runollisempaa kostoa.

IX. VIHAN YÖ

Gandian herttuan murha

IX. VIHAN YÖ.

Kardinaali-varakansleri otti käärön, jonka vaaleatukkainen, punapukuinen palveluspoika hänelle ojensi ja käänteli sitä käsissään tarkastellen sitä, ylevät, hienopiirteiset, melkein askeettiset kasvonsa hyvin miettivän näköisinä.

»Sen toi, teidän ylhäisyytenne, naamioitu mies, joka ei ilmoita nimeään. Hän odottaa alhaalla», sanoi punainen pojanjolppi.

»Naamioitu mieskö? Mitä salamyhkäisyyksiä!»

Miettivät ruskeat silmät hymyilivät, hienot kädet mursivat irti lakan palasia. Kääröstä putosi kultasormus ja vieri jonkin matkaa mustan ja purppuranpunaisen kirjavalla itämaisella matolla. Poika syöksyi sen jälkeen ja antoi sen hänen ylhäisyydelleen.

Sormuksessa oli kilpi, ja tähän kilpeen kardinaali huomasi kaiverretuksi oman vaakunansa — Sforzan jalopeuran ja kvittenin kukan. Samassa hänen tummat, miettivät silmänsä poikaan kääntyessään muuttuivat ankariksi.

»Näitkö vaakunan?» hän kysyi, ja hänen äänensä vienoudessa oli teräksinen sävy.

»En nähnyt mitään, teidän ylhäisyytenne — sormuksen vain, en muuta. En katsonutkaan.»

Kardinaali tarkasti häntä hetken aikaa tutkivasti.

»Mene — tuo mies tänne», sanoi hän vihdoin; ja poika poistui, palaten taas kohta, ja vetäen syrjään oviverhon päästi huoneeseen keskikokoisen, mustaan viittaan puetun miehen, jonka kullankeltaisen tuuhean tukan alla olevia kasvoja musta naamari peitti leuasta otsaan.

Kardinaalin viittauksesta poika poistui. Sitten mies lähemmäksi astuen antoi viittansa valahtaa hartioiltaan, jolloin tuli näkyviin hieno, violetinvärinen, ihonmyötäinen silkkipuku, jonka jalokivikoristeisesta vyöstä riippui miekka; hän riisui naamarinsa ja paljasti Giovanni Sforzan, Pesaron ja Cotignolan herran, paavi Aleksanterin tyttären, madonna Lucrezian, hylätyn miehen kauniit kalpeat kasvot.

Kardinaali katseli vakavana ja hämmästymättä veljensä poikaa. Alussa hän oli luullut sormuksen omistajan lähettäneen vain sanansaattajan hänen luokseen. Mutta nähtyään hänen vartalonsa ja pitkän vaalean tukkansa, hän oli tuntenut Giovannin jo ennenkuin tämä vielä oli poistanut naamariaan.

»Olen kyllä ainakin pitänyt sinua jonkinverran hulluna», sanoi kardinaali lempeästi. »Mutta en toki näin hulluna. Mikä sinut Roomaan tuo?»

»Välttämättömyys, teidän ylhäisyytenne», vastasi nuori yksinvaltias.
»Tarve puolustaa kunniaani, joka on kohta kokonaan pilalla.»

»Entä henkesi?» kysyi hänen setänsä ihmeissään. »Sekö on jo aivan arvoton?»

»Kunniatta se ei ole minkään arvoinen.»

»Ylevä ajatus, minkä koulussa oppii. Mutta käytännön kannalta — »

Kardinaali kohautti olkapäitään.

Mutta Giovanni ei ollut huomaavinaan.

»Luulitteko ehkä, armollinen herra, että minä olisin siivosti alistunut olemaan hylätty, pilkan alainen aviomies, etten minä kostaisi tuolle roistomaiselle paaville, joka on saattanut minut naurunalaiseksi ja pilkkapuikoksi koko Italiassa?» Hän oli suuttumuksesta aivan kalmankalpea kasvoiltaan. »Luulitteko todellakin, että minä olisin jäänyt Pesaroon, jonne pakenin, kun he henkeäni uhkasivat, vaatimatta häntä tilille töistään?»

»Millekäs tilille sinä oikein aiot vaatia hänet?» kysyi kardinaali hieman ylimielisesti. »Et kai aikone surmata pyhää isää?»

»Surmatako?» Giovanni naurahti ivallisesti. »Kärsivätkö ehkä kuolleet?»

»Helvetissä toisinaan», sanoi kardinaali.

»Saattaa olla. Mutta minä tahdon olla varma. Tahdon kärsimyksiä, jotka itse saatan havaita, kärsimyksiä, joita voin käyttää palsamina haavoitetulle kunnialleni. Minä isken häntä, kuten hänkin on minua iskenyt — sieluun enkä ruumiiseen. Haavoitan häntä hänen arimpaan kohtaansa.»

Ascanio Sforza, pitkänä ja hoikkana punaisessa kaavussaan, pudisti hiljaa päätään.

»Kaikki tämä on hullutusta — hullutusta! Paras sinun olisi pysyä poissa, paras pysyä Pesarossa. Etpä totisesti ilman hengenvaaraa voi näyttää kasvojasi Roomassa.»

»Siksihän minulla on naamari. Siksi tulen teidän luoksenne, armollinen herra, voidakseni elää rauhassa täällä, kunnes — »

»Tännekö?» Kardinaali kävi oitis virkeäksi. »Sitten kai luulet minua yhtä hulluksi kuin itse olet. Etkö sitten käsitä, että jos vähimmälläkään tavalla tulisi tietoon, että sinä olet Roomassa, niin täältä sinua ensiksi etsittäisiin. Jos tahdot pitää pääsi, jos pidät niin tärkeänä menneitten loukkausten kertomisen ja tulevien torjumisen, niin ei minun sukulaisenasi sovi sinua vastustaa. Mutta palatsiini et voi jäädä oman turvallisuutesi tähden. Tuo palveluspoika esimerkiksi, joka sinut tänne johdatti, enpä menisi vannomaan, ettei hän nähnyt sormuksessasi olevaa vaakunaa. Toivon, ettei hän nähnyt. Mutta jos hän näki, niin sinun täälläolosi on jo tunnettu.»

Giovanni kävi levottomaksi.

»Mutta missäpä muuallakaan minä täällä Roomassa olisin turvassa?»

»Et missään, luullakseni», vastasi Ascanio pilkallisesti. »Tai ehkäpä Picon luona. Yhteinen paavivihanne ehkä liittäisi teidät lujasti yhteen.»

Kova kohtalo toi tämän ehdotuksen hänen mieleensä. Kova kohtalo sai
Pesaron herran sitä noudattamaan ja etsimään käsiinsä Antonio Maria
Picon. Mirandolan kreivin, joen rannalla olevasta linnastaan, missä
Pico, kuten Ascanio oli arvannut, toivotti hänet sydämellisesti
tervetulleeksi.

Siellä hän asui melkein piileskellen toukokuun loppuun asti, mennen harvoin ulos, eikä milloinkaan ilman naamariaan — mikä seikka muuten ei herättänyt suurtakaan huomiota, sillä naamarin käyttö oli hyvin tavallista Rooman kaduilla iltaisin viidennellätoista vuosisadalla. Picon kanssa keskustellessaan hän tälle ilmoitti tarkoituksensa, selittäen hänelle samaa, mitä jo oli puhunut kardinaali-varakanslerille.

»Hän on isä — tuo isien isä», hän kerran sanoi. »Hellä, rakastava isä, jonka elämä on hänen lapsissaan, joka elää heidän kauttaan ja heitä varten. Jos ne häneltä riistäisi, niin kävisi hänen elämänsä tyhjäksi ja arvottomaksi, eläväksi kuolemaksi. Niitä ovat Giovanni, hänen silmäteränsä, jonka hän on koroittanut Gandian herttuaksi, Beneventon herttuaksi, Sessan ruhtinaaksi, Teanon herraksi ynnä muuksi. Niitä ovat Valencian kardinaali, niitä Giuffredo, Squillacen ruhtinas, ja niitä on vielä vaimoni Lucrezia, jonka hän on minulta ryöstänyt. Siinä on meidän Akhilleuksemme iso kantapää. Nyt on kysymys, mistä meidän on aloitettava?»

»Ja myöskin, miten», huomautti Pico.

Sallimus huolehti näiden molempien kysymysten vastaamisesta, vieläpä hyvinkin pian.

He lähtivät kesäkuun 1. päivänä — Pesaron herra sekä hänen isäntänsä ja tämän tytär, Antonia — kuluttamaan päiväänsä Picon Trasteveressa olevaan viinitarhaan. Kun he sieltä illalla lähtivät paluumatkalle Roomaan, niin kreiviä juuri lähtöhetkellä pidätti hänen taloudenhoitajansa, joka oli vasta palannut joltakin matkalta, ja jolla oli asioita ilmoitettavana hänelle.

Hän kehoitti vierastaan ratsastamaan hänen tyttärensä ja saattueensa kanssa edeltä, sanoen kohta itse seuraavansa heitä ja saavuttavansa heidät. Mutta taloudenhoitaja pidätti häntä kauemmin kuin hän oli luullut, niin että vaikka seurue eteni hitaasti kaupunkia kohden, ei Pico ollut saavuttanut heitä vielä silloin kun he saapuivat joelle. Sillan toisella puolella olevalla kapealla kadulla tuli yhtäkkiä tätä pientä saattuetta vastaan työntäen sen syrjään, loistava ratsasseurue, johon kuului hienoja naisia ja herroja, haukat ranteilla ja koirapari perässä.

Giovanni näki tästä loistavasta seurueesta vain yhden ainoan — pitkän, komean-kauniin, vihreäpukuisen miehen, jolla tummanruskeilla kutreillaan oli sulkakoristeinen hattu, ja jonka silmät vuorostaan eivät sillä hetkellä nähneet muita kuin madonna Antonian, joka nojasi hevoskantotuolinsa selustaan, jonka nahkauutimet hän oli työntänyt syrjään, voidakseen ratsastaessaan keskustella Giovannin kanssa.

Pesaron herra näki lankonsa katseen äkkiä välähtävän, sillä tuo kaunis keikari oli Gandian herttua, paavin vanhin poika, pyhän isän silmäterä. Hän näki herttuan melkein tiedottomasti pidättävän ohjaksista hevostaan; näki hänen kääntyvän satulassaan julkeasti tuijottamaan madonna Antoniaan, kunnes tämä, huomattuaan hänen katseensa, punastui. Ja kun kantotuoli vihdoin oli siirtynyt pois, näki hän olkansa yli, miten herttuan sivulta ratsupalvelija lähti heitä seuraamaan. Tämä mies seurasi heidän jälkiään kaiken matkaa Parione-kaupunginosaan asti, aikoen nähtävästi herraansa varten ottaa selvää, missä kantotuolin kaunis neiti asui.

Giovanni ei puhunut tästä mitään Picolle, kun tämä pian sen jälkeen palasi. Hän älysi sukkelaan hänelle tässä tarjoutuvan tilaisuuden, mutta ei ollut läheskään varma siitä, että Pico suostuisi antamaan käyttää tytärtään syöttinä, eikä läheskään varma edes siitä, että itsekään uskaltaisi häntä siihen tarkoitukseen käyttää.

Mutta kun hän aamulla pelkästä uteliaisuudesta sattui katsomaan ikkunasta, mikä hevonen kadulla asteli, näki hän komeaan vaippaan puetun miehen, jonka heti tunsi herttuaksi, ja hän päätti, että sallimuksen arpa oli langennut.

Giovanni peräytyi sukkelaan, ennenkuin ratsastaja ehti nähdä hänet. Hetkellisestä mielijohteesta hän toimi niin ovelasti kuin olisi jo kauan asiaa harkinnut Antonia ja hän olivat kummallisesta kohtalon oikusta yksinään tuossa välikerroksen huoneessa. Antoniaan kääntyen hän sanoi:

»Omituinen veitikka se tuolla kadulla ratsastelee, hän seisottelee hevostaan aivan kuin odottaisi jotakin. Tunnettekohan te hänet?»

Antonia nousi seisomaan — pitkä, hoikka, noin kahdeksantoistavuotias tyttö, vienon vaalea kaunotar, tummine miettivine silmineen ja mustine palmikoineen, joihin oli punottu jalokivin koristeltuja kultalankasäikeitä. Hän sipsutti kahisten ikkunan luo ja katseli kadulla odottavaa ratsumiestä; ja hänen katsoessaan ja tarkkaan miestä silmäillessään, kohotti herttua päätään. Heidän katseensa kohtasivat, ja huudahtaen Antonia vetäytyi pois ikkunasta.

»Mikä nyt?» kysyi Giovanni.

»Se on sama julkea mies, joka tuijotteli minua eilen illalla kadulla.
Kunpa ette olisi kehoittanut minua katsomaan.»

Sillä aikaa kuin Antonia oli katsellut ikkunasta, oli Giovanni liikkunut hiljaa hänen takanaan ja huomannut huoneen keskellä olevalla ebenholtsipuisella pöydällä ruusumaljakon. Vikkelään ja äänettömästi hän oli siepannut itselleen kukan, jota nyt piteli selkänsä takana. Kun Antonia taas kääntyi hänestä poispäin, viskasi hän sen ikkunasta kadulle; ja samalla kun hän sisimmässään nauroi, inhoten ja pilkallisesti ajatellessaan, miten Gandia poimi kukan maasta ja millä sydämen hartaudella hän sitä säilytti, samalla hän ääneen nauroi Antonian pelolle, ivaten sitä tyhjänpäiväiseksi.

Illalla Giovanni huoneessaan harjoitteli uutterasti kirjoitustaitoa Antonian hänelle viattomuudessaan antaman mallin mukaan. Hän rupesi vuoteelle hyvin tyytyväisenä päätellen, että niinkuin ihminen elää, niin hän kuoleekin. Giovanni Borgia, Gandian herttua, oli aina ollut herttainen irstailija, häikäilemätön hekumoitsija, jota ei kannustanut muu kuin nautinnonhimo, mikä nyt oli syöksevä hänet omaan tuhoonsa. Giovanni Borgia, hän lisäksi päätteli, oli, kuten hän oli lausunut, isänsä silmäterä; ja koska herttua omaehtoisesti oli pistänyt jumalattoman päänsä silmukkaan, niin tulisi Pesaron herra alkamaan loukkaustensa suloisen kostotyön, vetämällä silmukan tiukkaan.

Seuraavana aamuna hän uhkarohkeana ilmestyi Vatikaaniin itse tuomaan väärennyksensä herttualle. Naamarinsa vuoksi epäiltynä häneltä kysyttiin, kuka hän oli, ja kenen asioilla hän kulki.

»Ilmoittakaa minut mieheksi, joka haluaa pysyä tuntemattomana, ja jolla on hänen ylhäisyydelleen, Gandian herttualle, mieluinen kirje.»

Vastahakoisesti eräs kamaripalvelija lähti hänen asiaansa toimittamaan. Tuota pikaa hänet kuljetettiin siihen yläkerran komeaan huoneistoon, missä Gandia Roomassa olonsa aikana asui.

Herttua oli vasta noussut, ja hänen kanssaan oli hänen veljensä, nuori, tummatukkainen Valencian kardinaali puettuna mustaan ihonmyötäiseen pukuun, jossa ilmeni hänen notkea, sopusuhtainen voimailijavartalonsa, ja punaiseen silkkivaippaan, joka ilmaisi hänen kirkollisen arvonsa.

Giovanni kumarsi syvään ja alentaen ääntään, jotta sitä ei tunnettaisi, ilmoitti itsensä ja asiansa samalla kertaa.

»Ruusuneidiltä», hän sanoi, ojentaen kirjeensä.

Valencia tuijotti hetkisen ja purskahti sitten äänekkäästi nauramaan. Gandian kasvot lehahtivat punaisiksi, ja hänen silmänsä säkenöivät. Hän sieppasi kirjeen, mursi sinetin ja ahmi sisällön. Sitten hän hyökkäsi pöydän ääreen, otti kynän käteensä ja istuutui kirjoittamaan; pitkä Valencia tarkasteli häntä hetken aikaa ivallisen huvitettuna, asteli sitten hänen luokseen ja laski kätensä hänen olkapäällensä.

»Sinä et kokemuksesta viisastu», sanoi ovelampi Cesare. »Aina sinun vain on pakko jättää jälkiä sinne, missä jälkiä ei kaivattaisi.»

Gandia katsoi ylös noihin älykkäisiin, nuorekkaan kauniisiin kasvoihin.

»Olet oikeassa», hän sanoi ja rutisti kirjeen kädessään.

Sitten hän katseli epäröiden sanantuojaa.

»Olen madonnan uskottu», sanoi naamioitu mies.

Gandia nousi seisomaan.

»No sanokaa sitten — sanokaa, että hänen kirjeensä on nostanut minut taivaaseen, että minä vain odotan hänen lupaansa saadakseni tulla vakuuttamaan rakkauttani. Mutta pyytäkää häntä pitämään kiirettä, sillä kahden viikon kuluttua tästä lukien minä menen Napoliin, ja sieltä palaan mahdollisesti suoraan Espanjaan.»

»Tilaisuuden kyllä keksimme, teidän jalosukuisuutenne. Tulen itse siitä teille ilmoittamaan.»

Herttua kiitteli häntä yhä uudestaan ja vaati hänen poistuessaan ottamaan lahjaksi viisikymmentä dukaattia sisältävän kukkaron, minkä Giovanni viskasi Tiberiin kymmenen minuuttia myöhemmin kulkiessaan kotimatkallaan Sant'Angelo-sillan poikki.

Pesaron herra kehitti asiaa kiirehtimättä. Vitkastelu ja vaitiolo, sen hän tiesi, tekisivät Gandian vain yhä kiihkeämmäksi, ja kiihkeä, kärsimätön ihminen on harvoin varovainen. Sillävälin Antonia oli puhunut isälleen tuosta ruhtinaallisesta muukalaisesta, joka eräänä iltana oli niin julkeasti häntä katsellut ja joka seuraavana aamuna oli tunnin ajan kummitellut kadulla hänen ikkunansa kohdalla. Pico puhui asiasta Giovannille, jolloin Giovanni kertoi hänelle suoraan, kuka se oli.

»Se oli minun irstas lankoni, Gandian herttua», hän sanoi. »Jos hän olisi jatkanut, olisin kehoittanut teitä vartioimaan tytärtänne. Mutta hänellä näkyy olevan muuta mietittävää. Hän valmistautuu matkustamaan Napoliin liittyäkseen veljensä Cesaren matkaan, joka lähtee paavin lähettiläänä kruunaamaan Aragonian Federigoa.»

Hän jätti asian silleen, eikä siitä kuulunut mitään, ennenkuin kesäkuun 14. päivän iltana, päivää ennen kuin Borgian ruhtinaiden oli määrä lähteä mainitulle matkalleen.

Viittaan puettuna ja naamari kasvoillaan hän sinä iltana lähti pimeän tullen Vatikaaniin ja pyysi, että hänet ilmoitettaisiin herttualle. Mutta hänelle vastattiin, ettei herttua ollut kotona, että hän oli mennyt hyvästelemään äitiään ja syömään illallista hänen maataloonsa Trastevereen. Häntä odotettiin takaisin vasta myöhään.

Ensin Giovanni pelkäsi, että hän, jättäessään suunnitelmansa täytäntöönpanon yhdenteentoista hetkeen, oli jättänyt sen liian myöhäiseen. Levoton kun oli asiastaan, hän heti paikalla semmoisenaan jalkaisin lähti matkalle madonna Giovanna de Catanein maataloon. Hän saapui sinne kello kymmenen aikaan illalla ja sai tietää, että Gandia oli siellä, illallisella. Palvelija lähti ilmoittamaan herttualle, että naamioitu mies halusi puhutella häntä, mikä sanoma heti kiihdytti herttuaa. Hän käski tuoda miehen oitis luokseen.

Pesaron herraa kuljetettiin talon läpi puutarhaan ja siellä olevaan viiniköynnöslehtoon, jonne oli illan viileyteen katettu hekumallinen pöytä, jota alabasterilamput valaisivat. Tässä pöydässä Giovanni näki istumassa ylhäisen seurueen aviosukulaisiaan. Siellä oli Gandia, joka hänen lähestyessään nousi nopeasti pöydästä ja tuli häntä vastaan; siellä oli Cesare, Valencian kardinaali, jonka piti seuraavana päivänä lähteä paavin lähettiläänä Napoliin, mutta joka vielä illalla oli puettuna kultakankaaseen, ja jossa ei huomannut jälkeäkään hänen kirkollisesta arvostaan, siellä oli heidän nuorempi veljensä Giuffredo, Squillacen ruhtinas, kaunis pojanviikari, vieressään vaimonsa, ujostelematon aragonialainen donna Sancia, tumma, karkeapiirteinen ja nuoruudestaan huolimatta lihava; siellä oli Giovannin entinen vaimo, kaunis, kultakiharainen Lucrezia, viaton syy kaikkeen siihen vihaan, mikä vallitsi Pesaron herran sielussa; siellä oli heidän äitinsä, ylevän kaunis Giovanozza de Catanei, jolta Borgiat olivat perineet ruskeat päänsä; ja siellä oli madonnan vieressä heidän serkkunsa, Giovanni Borgia Monrealen kardinaali, komea ja punapukuinen.

Kaikki kääntyivät katsomaan tätä naamioitua rauhanhäiritsijää, joka kykeni niin kummallisesti kiihdyttämään heidän rakasta Gandiaansa.

»Ruusuneidiltä», ilmoitti Giovanni hiljaa herttualle.

»Niin, niin», vastasi herttua kuumeisen kärsimättömästi! »No, mitä teillä nyt on asiaa?»

»Tänä iltana hänen isänsä ei ole kotona. Hän odottaa teidän jalosukuisuuttanne keskiyön aikana.»

Gandia huokasi syvään.

»Kautta hostian! Kylläpä tulette juuri viime hetkellä. Olen jo ollut melkein toivoton, ystäväni, paras ystäväni. Tänä yönä!» Hän lausui nämä sanat aivan haltioissaan. »Odottakaa täällä. Saatte itse viedä minut. Siihen mennessä menkää illallista syömään.»

Ja käsiään taputtaen hän kutsui palvelijoita.

Paikalle tuli taloudenhoitaja ja pari maurilaisorjaa, vihreät turbaanit päässä, ja näiden huostaan herttua jätti naamioidun vieraansa. Mutta Giovanni ei kaivannut heidän palveluksiaan; hän ei huolinut ruoasta eikä juomasta, vaan tyytyi vihan kärsivällisyydellä odottamaan kaksi pitkää tuntia typerän uhrinsa ilonpitoa.

Vähän ennen keskiyötä he vihdoin lähtivät matkaan — herttua, hänen veljensä Cesare, hänen serkkunsa Monreale ja monilukuinen palvelijasaattue, hänen omat palvelijansa ja mainittujen kahden kardinaalin. Näin he ratsastivat takaisin Roomaan, Borgiat hvvin iloisina, naamioitu mies heidän rinnallaan tarpoen.

He saapuivat Rione di Pontelle, missä heidän tiensä erosivat, ja siellä, kardinaali-varakanslerin palatsin kohdalla, Gandia pysähdytti ratsunsa. Hän ilmoitti toisille, ettei jatkanut matkaa heidän kanssaan, käski yhden ainoan rengin seurata häntä ja muiden palata Vatikaaniin häntä odottamaan.

Kuului vielä Cesaren viimeinen pilailu ja nauru, kun seurue eteni paavin linnaa kohden. Sitten Gandia kääntyi naamioituun mieheen päin, käski hänen nousta hevosen lautasille ja ratsasti siten hitaasti Giudeccaan päin, ainoan mukaan ottamansa palvelijan juostessa hänen jalustimensa kohdalla.

Giovanni ei vienyt lankoaan talon pääkäytävälle, vaan puutarhaportille, joka aukeni ahtaalle kujalle. Siellä he laskeutuivat hevosen selästä, jättäen ohjakset rengille, jonka käskettiin odottaa. Giovanni veti esille avaimen, avasi portin ja johdatti herttuan puutarhan pimentoon. Kiviportaat veivät välikerroksen loggiaan, ja tätä tietä Gandia nyt oppaansa jäljessä hiljaa asteli. Tällä oli mukanaan toinenkin avain, jolla hän aukaisi loggiasta madonna Antonian eteishuoneeseen vievän oven. Hän piti auki ovea herttualle, joka epäröi astua pimeään huoneeseen.

»Käykää sisään», kehoitti Giovanni. »Astukaa hiljaa. Madonna odottaa teitä.»

Huolettomasti tämä mitään pahaa aavistamaton mies silloin astui loukkuun.

Giovanni seurasi jäljessä, sulki oven ja lukitsi sen. Herttua, joka kiihtyneenä seisoi tuossa umpipimeässä, huomasi yht'äkkiä itseään syleiltävän, mutta ei niin hellästi kuin hän oli odottanut. Painijan käsivarret puristivat hänen vartaloaan, voimakas jalka kiertyi käärmeen lailla hänen jalkansa ympäri ja veti sen hänen altaan.

Kun hän romahti näkymättömän vastustajansa painosta lattialle, kuului kova huuto:

»Mirandolan herra! Tulkaa! Auttakaa! Varkaita!»

Samassa aukeni ovi. Valoa tulvi huoneeseen, ja kiemurteleva herttua näki sen tytön valkean haamun, jonka kauneus oli ollut syöttinä houkuttelemassa häntä tähän vaaraan, jota hän ei vieläkään käsittänyt. Mutta katsoessaan hänen kanssaan painivan miehen kasvoihin, miehen joka painoi hänet selälleen lattialle, alkoi hän vihdoinkin käsittää tai ainakin aavistaa, sillä kasvot, jotka hän nyt näki ilman naamaria tuuheiden kultakutrien lomitse häneen leimuavan vihaisina tuijottamassa, olivat Giovanni Sforzan, Pesaron herran, jota hänen sukunsa oli ylen verisesti loukannut. Giovanni Sforzan oli äänikin, joka nyt kammottavana julisti hänen tuomionsa.

»Te ja sukunne olette saattanut minut pilkan ja naurun esineeksi. Te itse olette minulle nauranut. Kohta saatte nauraa helvetissä!»

Miekka välähti Giovannin kädessä. Gandia nosti toisen kätensä rintansa suojaksi, ja terä upposi lihaksiin. Hän kiljui tuskasta ja kauhusta. Toinen nauroi vihan vimmassa ja voitonriemuisena ja pisti taas, tällä kertaa olkapäähän.

Antonia, joka kauhun ja pelon vallassa katseli ovella, päästi kuuluville läpitunkevan huudon, mikä kaikui kautta koko talon, ja sitten kuului taas Giovannin kova, mutta riemukas ääni:

»Pico! Pico! Mirandolan herra! Pitäkää huolta tyttärestänne!»

Alkoi kuulua lähestyviä askelia ja ääniä, ilmestyi lisää valoa, mikä nyt täytti koko huoneen, ja usvan läpi, joka alkoi sumentaa Borgian esikoisen silmiä, tämä näki puolipukeisten, aseellisten miesten rientävän sinne. Mutta tulivatpa he nyt häntä tappamaan tai pelastamaan, niin joka tapauksessa he tulivat liian myöhään. Kymmenesti Giovanni jo oli miekallaan pistänyt herttuaa, mutta tämän reuhtomisen vuoksi ja koska hän oli pakotettu pitelemään häntä paikoillaan, hänen ei ollut onnistunut pistää häntä sydämeen, jonka vuoksi hän, kun muita rupesi saapumaan huoneeseen, viilsi poikki hänen kurkkunsa ja lopetti niin uhrinsa.

Kun hän siitä nousi, kauttaaltaan veren tahrimana, oli hän niin kauhean ja kammottavan näköinen, että Pico luuli hänen haavoittuneen ja riensi hänen luokseen. Mutta nauraen Giovanni vakuutti hänelle, ettei niin ollut laita, ja viittasi vertatippuvalla miekallaan.

»Hänen vertansa se on — likaista Borgian verta!»

Tämän nimen kuullessaan Pico säpsähti, ja ne kolme palvelijaakin, jotka olivat tulleet hänen mukanaan, näyttivät pelästyvän. Kreivi katseli lattialla hiljaa ja äänetönnä viruvaa komeaa, veren tahraamaa olentoa, jonka ilmeettömät silmät tuijottivat maalauksilla koristettuun kattoon, niin ylevän ja säälittävän näköisenä valkoisessa, kultaompeleisessa satiinipuvussaan, jonka jalokivikoristeisessa vyössä riippuivat käsineet ja kukkaro ja timanttikoristeinen miekka, mistä hänellä tällä viime hetkellään oli ollut niin kovin vähän apua.

»Gandia!» hän huudahti ja katseli Giovannia silmät pelosta ja hämmästyksestä pyöreinä. »Mistä syystä hän on tänne tullut?»

»Mistäkö syystä?»

Verisellä kädellä Giovanni viittasi Antonian huoneen avoinna olevaa ovea kohden.

»Tuossa houkutus, teidän ylhäisyytenne. Kun olin ulkona vilvoittelemassa, näin hänen hiipivän tänne ja luulin häntä varkaaksi, joka hän kyllä onkin kunnian varas, kuten koko hänen sukunsa. Minä seurasin, ja — tuossa hän makaa.»

»Hyvä Jumala!» huudahti Pico. Ja kysyi sitten käheällä äänellä: »Entä
Antonia?»

Giovanni keskeytti äkkiä kysymyksen.

»Hän näki, mutta ei tiedä mitään.»

Ja sitten eri äänensävyllä:

»Liikkeelle nyt, Pico!» hän huudahti. »Herättäkää kaupunki ja saattakaa kaiken kansan tietoon, että Gandia kuoli varkaan kuoleman. Antakaa kaikkien ihmisten tietää, mitä väkeä Borgiat oikein ovat.»

»Oletteko hullu?» huudahti Pico. »Minäkö toimittaisin nuoran kaulaani?»

»Tehän hänet täällä tapasitte yön pimeydessä, ja teillä oli oikeus tappaa hänet. Te sen teitte.»

Pico katsoi pitkään ja tutkivasti toista silmiin. Totta kylläkin, kaikki asianhaarat viittasivat tuohon selitykseen, samoin se, mitä aikaisemmin oli sattunut ja josta Antonia oli hänelle valittanut. Kun hän kuitenkin tunsi Sforzain ja Borgiain välit, niin hänestä kai tuntui kovin ihmeelliseltä tapahtumalta, että Giovanni olisi sattumalta ollut paikalla Mirandolan suvun kunniaa puolustamassa. Mutta hän ei kysynyt mitään. Hän tyytyi järkevästi hyväksymään tapahtuman sellaisenaan ja olemaan siitä joka suhteessa kiitollinen. Mutta mitä Giovannin ehdotukseen tuli, että hänen pitäisi julistaa koko Roomassa, miten hän oli käyttänyt oikeuttaan ja surmannut tuon röyhkeän roiston, siihen Mirandolan herralla ei ollut vähintäkään halua.

»Tehtyä ei saa tekemättömäksi», sanoi hän lyhyesti äänellä, joka ilmaisi paljon. »Riittäköön se meille kaikille. Nyt on vain päästävä eroon tästä.»

»Oletteko vaiti asiasta?» kysyi Giovanni ilmeisesti huolestuneena.

»En kai minä hullu ole», sanoi Pico ystävällisesti.

Giovanni käsitti.

»Entä nämä teidän miehenne?»

»He ovat hyvin uskollisia ystäviä, jotka nyt auttavat teitä hävittämään kaikki jäljet.»

Ja sen sanottuaan hän lähti kutsumaan tytärtään, jonka poissaolo huolestutti häntä. Kim ei kuulunut mitään vastausta, meni hän Antonian huoneeseen ja tapasi hänet siellä poikkipuolin vuoteellaan pyörtyneenä. Hän oli pyörtynyt pelkästä näkemänsä kauheudesta.

Noiden kolmen ruumista kantavan palvelijan häntä seuratessa Giovanni meni hyvin, hiljaa alas ja puutarhan läpi. Porttia lähestyessään hän käski heidän odottaa sanoen menevänsä katsomaan, oliko tie selvä. Sitten hän yksin edeten avasi portin ja kutsui hiljaa odottelevaa renkiä:

»Tulkaa tänne luokseni!»

Viipymättä mies ilmestyi hänen eteensä pimeässä, ja yhtä viipymättä Giovanni upotti miekkansa miehen rintaan. Häntä suretti tämä tekonsa, mutta se ei ollut vältettävissä, eikä viidestoistavuosisatalainen milloinkaan epäröinyt tehdä sellaista, mikä kerran oli välttämätöntä. Jos palvelijan olisi jättänyt eloon, olisi se tietänyt sitä, että bargellit olisivat olleet aamulla talossa.

Mies vaipui heikosti äännähtäen maahan ja makasi hiljaa. Giovanni raahasi hänet syrjään seinän varjoon, missä eivät muut häntä huomaisi, ja kutsui sitten hiljaa heitä seuraamaan häntä.

Kun palvelijat ilmestyivät Picon puutarhasta, istui Pesaron herra hajareisin sen kauniin hevosen selässä, jolla Gandia oli ratsastanut surman suuhun.

»Pankaa hänet poikkipuolin lautasille», hän käski.

Ja miehet asettivat ruumiin niin, pään roikkuessa toisella ja jalkojen toisella puolen. Ja jurona Giovanni itsekseen ajatteli, miten hän nyt oli muuttanut päinvastaiseksi sen järjestyksen, missä hän ja Gandia olivat tuntia aikaisemmin samalla hevosella ratsastaneet.

Käymäjalkaa he etenivät joelle vievää kujaa pitkin, palvelija kummallakin puolella katsomassa, ettei taakka pudonnut lautasilta, ja kolmas edellä tietä urkkimassa. Kujan suussa Giovanni pysähdytti hevosen ja antoi urkkijan mennä joen rannalle katsomaan, oliko ketään liikkeellä.

Hän ei nähnyt ketään. Mutta yksi siellä oli, joka näki heidät — Giorgio, puutavarakauppias, joka makasi Schiavonin kohdalle kiinnitetyssä veneessään ja joka kolme päivää myöhemmin ilmoittautui todistamaan, mitä oli nähnyt. Hänen todistuksensa on yleisesti tunnettu. Olemme sen usein kuulleet — miten hän näki miehen tulevan esille puistokäytävästä ja tähystelevän joka suunnalle, sitten palaavan takaisin, ilmestyäkseen uudelleen perässään ratsumies taakkoineen ja kaksi muuta; miten hän näki heidän ottavan ruumiin hevosen lautasilta ja laskettuaan »yksi, kaksi ja kolme» heittävän sen jokeen; miten hän kuuli ratsumiehen kysyvän heiltä, olivatko he heittäneet kunnollisesti keskelle, ja heidän vastaavan: »Kyllä, armollinen herra»; ja lopulta, miten hän, kun häneltä oli kysytty, miksi hän ei ollut tullut aikaisemmin kertomaan asiasta, oli vastannut, ettei hän ollut pitänyt asiaa sen arvoisena, hän kun eläessään oli nähnyt yli sata ruumista näin viskatuksi öiseen aikaan Tiberiin.

Puutarhaportille palattuaan Giovanni käski miesten mennä sisälle ilman häntä. Hänellä oli vielä jotakin tekemistä. Kun he olivat poistuneet, laskeutui hän alas hevosen selästä ja meni seinän varjoon jättämänsä hevosrengin ruumiin luo. Hänen täytyi poistaa sekin. Hän leikkasi yhden jalustinhihnoista irti satulasta, sitoi sen toisen pään kuolleen miehen käsivarteen, nousi taas hevosen selkään ja raahasi siten ruumista — valmiina vaaran tullen heti jättämään sen ja ratsastamaan tiehensä — kappaleen matkaa, kunnes saapui Piazza della Giudeccalle. Sinne hän, keskelle juutalaiskaupunginosaa, jätti ruumiin, ja hänen liikehtimisensä on siitä lähtien osaksi hämärän peitossa. Ehkä hän lähti ratsastamaan takaisin Pico della Mirandolan talolle päin, mutta käyden luonnollisesti matkalla levottomaksi peläten ehkä, etteivät kaikki jäljet olisi sittenkään tulleet tarkoin hävitetyiksi, että herttuan jälkiä ehkä voitaisiin seurata tuohon taloon ja että, jos hänet itsensä tavattaisiin sieltä, voitaisiin hänet epäilyn perusteella vangita, oli lähtenytkin etsimään turvaa setänsä, varakanslerin luota.

Herttuan hevosen, jolla hän oli ratsastanut, hän oli laskenut irti kadulle, josta se joitakin tunteja myöhemmin tavattiin, antaen ensimmäisenä aihetta huhuihin, että jotakin rikollista oli tapahtunut. Kun huhut yhä kasvoivat Gandian hevosrengin ruumiin löytymisen johdosta ja koska asestetut bargelli-joukot kahden seuraavan päivän aikana tutkivat Rooman ja varsinkin Giudeccan, ilmestyi vihdoin Giorgio, Schiavonin venemies, kertomaan näkemiään. Kun murheen murtama paavi sen kuuli, määräsi hän joen uoman tarkoin naarattavaksi, jolloin onneton Gandian ruhtinas eräässä verkossa nousi päivänvaloon jonka jälkeen tuo sydämetön Sanazzaro sepitti pilkkarunonsa Pyhän Pietarin, tuon ihmiskalastajan, seuraajasta.

Ihmiset harkitsivat, kellä olisi ollut eniten aihetta tämän rikoksen tekemiseen, ja päätyivät piankin Giovanni Sforzaan, joka silloin jo oli Roomasta kaukana ratsastaen nopeasti oman valtakuntansa, Pesaron, turviin; ja kardinaali Ascanio Sforza, jonka nimi myöskin mainittiin ja joka pelkäsi tulevansa sotketuksi asiaan, koska oli mahdollista, että hänen palveluspoikansa sittenkin oli nähnyt hänen naamioidun vieraansa sormuksessa olevan Sforzan vaakunan — pakeni myöskin, eikä suostunut palaamaan, ennenkuin pyhä isä oli lähettänyt hänelle suojeluskirjan, missä lausui olevansa varma hänen viattomuudestaan.

Myöhemmin yleinen kulkupuhe syytti muita; se oikeastaan syytti järjestyksessä kaikkia, jotka mahdollisesti olivat saattaneet sen mielestä tehdä tämän rikoksen, keksien toisille näistä mitä eriskummallisimpia ja uskomattomimpia aiheita tähän. Kerran, nähtävästi koska kuolleen herttuan irstaileva ja nautinnonhaluinen luonne oli yleensä tunnettu, huhu osui niin lähelle todellisia murhatapahtumia, että bargellit saapuivat kreivi Mirandolan taloon ja tutkivat sen, jolloin Pico oli pannut jyrkän vastalauseensa, vedoten julkeasti paaviin, koska sellaiset viittailut voivat pilata hänen tyttärensä hyvää nimeä.

Tämä salaperäinen asia jäi selittämättömäksi, eikä syyllistä voitu milloinkaan saattaa rangaistukseen. Niinkuin olemme nähneet, ei Giovanni Sforza surmatessaan Gandian oikeastaan tarkoittanut kostaa tälle itselleen, vaan hänen isälleen. Hän halusi aiheuttaa paavi Aleksanterille haavoista hirveimmän ja vaikeimmin parannettavan, ja vaikka häneltä puuttui kostajan nautinto saada ilmaista itsensä, niin ei häneltä ainakaan puuttunut varmuutta siitä, että hänen iskunsa oli tehnyt tehtävänsä. Hän sai kuulla — kuten kuuli koko Italia — tuolta Sant' Angelon sillan yli kulkeneelta matkamieheltä, miten paavi surun puuskan vallassa, saadessaan nähdä Tiberistä nostetun poikansa ruumiin, oli tuskissansa mylvinyt kuin kidutettu härkä, niin että hänen huutonsa linnasta kuuluivat sillalle asti. Hän sai kuulla, miten tuo muhkea, reipas paavi oli saman kuun yhdeksäntenätoista päivänä hoiperrellut neuvostonsa istuntoon, aivan kuin olisi ollut rampa ukonköntys, ja miten hän oli nyyhkyttäen valittanut katkeraa suruaan sanoilla:

»Vaikka omistaisimme seitsemän paavikuntaa, niin luopuisimme niistä kaikista, jos voisimme palauttaa herttuan eloon.»

Olisi luullut Giovannin nyt olleen tyytyväinen. Mutta hän ei ollut. Hänen pohjaton vihansa niitä vastaan, jotka olivat saattaneet hänet pilkan esineeksi, ei ollut niin helposti sammutettavissa. Hän odotti, väijyen tilaisuutta saada tuottaa vihamiehilleen uusia vaurioita. Sellainen tarjoutuikin vuotta myöhemmin, kun Gandian veli, kunnianhimoinen Cesare Borgia, luopui kardinaalinnimestään ja -arvostaan vaihtaen ne ajallisiin virka-arvoihin ja Valentinois'n herttuan arvonimeen. Silloin hän tarttui panettelun kuolettavaan aseeseen levittäen salaisesti sellaista huhua, että Cesare oli tappanut veljensä maailmallisten pyyteitten ja muiden syiden vuoksi, mihin suvun kaikki päähenkilöt olivat sotkeutuneet.

Ihminen ei kohoa Borgiain korkeuteen hankkimatta samalla itselleen vihamiehiä. Tämä ruma juttu levisi kaikkine törkeine lisäyksineen, ja vain yleisen mielipiteen perusteella kaikki sen ajan kynäilijät liittivät sen aikakirjoihin. Ja neljäsataa vuotta tuo valhe on säilynyt historiassa kaikkien Borgiain nimelle kasattujen inhatekojen varsinaisena kulmakivenä. Kosto ei milloinkaan ollut hirvittävämpi, laajemmalle vaikuttava ja kestävämpi. Vasta nyt meidän kahdennellakymmenennellä vuosisadallamme ovat puolueettomat historioitsijat tarkkojen tutkimusten perusteella osoittaneet tuon syytöksen vääräksi.

X. NAAMIAISYÖ

Ruotsin Kustaa III:n murha

X. NAAMIAISYÖ.

Vapaaherra Bielke harppasi vaunuistaan melkein ennen kuin ne olivat pysähtyneetkään ja odottamatta, että palvelija ehti laskea alas astuimia. Hänen arvoasemassaan olevalle henkilölle peräti oudon kiireisesti hän riensi kuninkaallisen linnan suureen vestihyliin ja kysyi väräjävällä äänellä ensimmäiseltä kohtaamaltaan palvelijalta:

»Onko hänen majesteettinsa jo lähtenyt?»

»Ei vielä, teidän ylhäisyytenne.»

Tämä vastaus sai hänet hiljentämään vauhtiaan, mutta ei vähentänyt: hänen levottomuuttaan. Hän heitti yltään raskaat sudennahkaiset turkkinsa, joihin hän oli ollut puettu, ja antaen ne palvelijalle lähti reippaasti nousemaan komeita portaita, tuo pitkä, nuorekas olento, joka mustassa puvussaan näytti niin kauniilta ja arvokkaalta.

Hänen kulkiessaan monien etuhuoneiden läpi kuninkaan yksityishuoneistoon päin huomasivat läsnäolijat hänen sileän-puhtoisten kasvojensa kalpeuden tummanruskean palmikkopermikin alla ja ympäristöään tarkkaamattomien silmien kuumeisen hehkun. He eivät saattaneet aavistaa, että vapaaherra Bielke, kuninkaan sihteeri ja suosikki, kantoi käsissään kuninkaallisen isäntänsä elämää tai sen vastinetta, hänen murhahankkeensa salaisuutta.

Bielke ei monessakaan suhteessa ollut paheellisen Ruotsin Kustaan paheellisia liehakoitsijoita parempi. Mutta siinä suhteessa hän oli heitä etevämpi, että oli älyllisesti heidän keskitasoaan korkeammalla. Hän oli huomannut sen lähestyvän myrskyn ensi merkit, minkä kuningas oli niin ajattelemattomasti nostattanut. Sekä harkitsemalla että välittömästi tajuamalla hän tiesi, ettei kuninkaan, tällaisena aikana, jolloin naapurivaltio Ranska vääntelihe yksinvaltaista ja ylimysvaltaista itsevaltiutta vastaan suunnatun kauhean vallankumouksen synnytystuskissa, ollut turvallista itsepintaisesti jatkaa loisluontoisen valtansa väärinkäyttöä. Ilma oli täynnä uusia yhteiskunnallisia aatteita. Ne levisivät kautta Euroopan, eivätkä vain Ranskassa ihmiset pitäneet häpeällisenä epäkohtana sitä, että yhteiskunnan suuri enemmistö raatoi ja hikoili ja kärsi ylimielisen vähemmistön hyväksi.

Talonpoikaislevottomuuksia oli Ruotsissa jo ollut, ja Bielke oli vaarantanut oman asemansa kuninkaan suosikkina ryhtymällä varoittamaan herraansa. Kustaa III odotti seuralaisiltaan hauskuutta eikä viisautta. Häntä oli mahdoton saada käsittämään kuninkaan aseman asettamaa vastuunalaisuutta. On väitetty, että hän oli luonnostaan hyvin lahjakas. Ehkä hän olikin, mutta samaa on väitetty hyvinkin monesta ruhtinaasta, niin että sitä on vaikea uskoa silloin kuin puuttuu todistuksia. Jos hän todella oli lahjakas, niin osasi hän ihmeen hyvin kätkeä tämän ominaisuutensa turhamaisen iloisen, kevytmielisen ja tuhlailevan luonteensa peittoon.

Hänen tuhlaavaisuutensa pakotti hänet kauheasti kiskomaan, eikä muu kuin mielenvikainen olisi hukannut irstailuun pitkämielisiltä alamaisilta tunnottomasti kiristettyjä varoja. Kiskomisen jälkeen hänen hurja rahanpuutteensa vei hänet törkeään epärehellisyyteen. Yhdellä ainoalla kynänvedolla hän oli alentanut paperirahan arvon kolmanneksella — niin väkivaltainen ja äkillinen arvonaleneminen, että se, samalla kuin saattoi monet köyhiksi, vei toiset täydelliseen perikatoon — vain voidakseen tyydyttää komeudenhaluaan ja rikastuttaa saaliinhimoisia suosikkejaan, jotka olivat yhtä paheellisia kuin hän itsekin.

Tyytymättömyys levisi valtakunnassa. Ei ollut enää kysymys enemmän tai vähemmän taipuisan talonpoikaisväestön katkeroitumisesta, talonpoikaisväestön, jonka ensimmäiset kumoukselliset liikehtimiset olisi helppo tukahduttaa. Ruotsin alempi aatelisto oli suuttunut eräästä toimenpiteestä — eikä suinkaan ainoasta — joka koski heihin erikoisen raskaasti; ja tästä suuttumuksesta leimahti, yhden ainoan miehen — Johan Jakob Anckarströmin — jota kuningas vääryydellä kohdellen oli kovin loukannut, lietsomana se salaliitto kuninkaan henkeä vastaan, minkä Bielke oli saanut ilmi.

Hän oli saanut sen ilmi sillä vaarallisella, tavalla, että oli itse yhtynyt salaliittolaisiin. Hän oli hankkinut itselleen heidän luottamuksensa, ja he myönsivät, että hänen liittymisensä heihin oli aivan sanomattoman arvokas sen läheisen suhteen johdosta, missä hän oli kuninkaaseen. Ja ovelan viisaana Bielke omasta vaarastaan välittämättä oli pitänyt asian salassa. Hän oli odottanut tähän asti, siihen hetkeen asti, jolloin isku oli sattumaisillaan, ennen kuin ilmaisisi asian, mikä ilmianto ei vain pelastaisi Kustaata, vaan tekisi hänelle myöskin mahdolliseksi heittää verkko, johon kaikki kapinoitsijat voitaisiin pyydystää. Ja hän toivoi, että kun Kustaa huomaisi, miten täpärällä hänen pelastumisensa oli ja miten todenperäisiä ne vaarat, joiden vaiheilla hän liikkui, hän käsittäisi parhaaksi muuttaa hallitustapaansa.

Hän oli saapunut viimeisen eteishuoneen ovelle, kun samassa pidättävä käsi laskeutui hänen käsivarrelleen. Häntä puhutteli hovipoika — Ruotsin ylhäisimpien sukujen jälkeläinen, jonka isä oli Bielken läheisimpiä ystäviä, vaaleatukkainen, nenäkäs nuorukainen, jonka kanssa sihteeri oli totuttautunut jonkinverran tuttavalliseksi.

»Oletteko menossa kuninkaan luo, vapaaherra?» poika kysyi.

»Olen, Kaarle. Mitä sitten?»

»Kirje hänen majesteetilleen — hyväntuoksuinen kuin juhannusruusu — jonka eräs palvelijoista juuri antoi minulle. Viettekö sen mennessänne?

»Anna tänne, herra nenäkäs», sanoi Bielke, ja hymyn häivä kirkasti hetkeksi hänen kalpeita kasvojaan.

Hän otti kirjeen ja jatkoi matkaansa -viimeiseen eteishuoneeseen, jossa ei ollut ketään muuta kuin yksinäinen kamaripalvelija. Tämä kamaripalvelija kumarsi kohteliaasti vapaaherralle.

»Hänen majesteettinsa?» sanoi Bielke.

»Pukeutumassa. Ilmoitanko teidän ylhäisyytenne?»

»Olkaa hyvä.»

Kamaripalvelija katosi ja Bielke jäi yksikseen. Siinä odotellessaan hän sormieli tuoksuvaa kirjelippua, minkä hovipoika oli hänelle antanut. Hänen siinä sitä käännellessään sattui osoitteen puoli ylöspäin, ja hän herkesi heti sitä liikuttelemasta. Silmistä katosi hajamielinen ilme, ne kävivät tarkkaavaisiksi, ja hän rypisti tyytymättömänä kulmiaan; hetkeksi salpautunut henki purkautui taas läähättäin. Hän käveli pöydän ääreen, jolla oli raskaassa, hopeisessa haarajalassa parikymmentä kynttilää, ja piteli kirjettä niin, että valo sattui suoraan kirjoitukseen.

Siinä seistessään hän varjosti kädellään silmiään ja kaksi punaista täplää hehkui hänen kalpeilla poskillaan. Yht'äkkiä päällekirjoituksesta välittämättä hänen vapisevat sormensa taittoivat eheän sinetin ja aukaisivat hänen kuninkaalliselle isännälleen osoitetun kirjeen. Hän luki vielä, kun kamaripalvelija tuli ilmoittamaan, että kuningas halusi tavata vapaaherran heti. Hän ei nähtävästikään kuullut tätä ilmoitusta. Hänen koko huomionsa oli kiintynyt kirjeeseen, huulet olivat irvissä paljastaen hampaat ja suuria hikikarpaloita kimmelsi hänen otsallaan.

»Hänen majesteettinsa —», kamaripalvelija aikoi toistaa ilmoituksensa, mutta keskeytti äkkiä. »Onko teidän ylhäisyytenne sairas?»

»Sairasko?»

Bielke katseli häntä silmät tuijottaen. Hän rutisti kirjeen kädessään ja sulloi sen mustan satiinitakkinsa taskuun. Vakuuttaakseen pelästynyttä palvelijaa siitä, että oli terve, hän koetti nauraa, mutta onnistui vain hassunkurisesta irvistämään.

»Minun ei sovi odotuttaa hänen majesteettiaan», hän virkkoi käheästi ja lähti hoipertelemaan pois jättäen kamaripalvelijan mieleen epäilyksen siitä, ettei hänen majesteettinsa sihteeri ollut selvänä.

Mutta Bielke kykeni siihen määrään hillitsemään mielenliikutuksensa, että hän kuninkaan pukuhuoneeseen tullessaan jo oli melkein tavallisessa tasaisessa mielentilassa; eipä hänessä huomannut edes sitä kiihtymystä, mikä näkyi hänen tullessaan linnaan.

Kustaa, hoikka ja kaunis, keskipituinen mies, seisoi kääntökuvastimen edessä, kun Bielke tuli huoneeseen. François, korvaamaton sisäpalvelija, jonka hänen majesteettinsa noin viisi vuotta aikaisemmin oli tuonut mukanaan huvimatkaltaan vallankumouksenedelliseen Ranskaan, seisoi jonkin matkan päässä arvostellen tarkastamassa dominoa, minkä hän juuri oli sovittanut kuninkaallisille hartioille. Vapaaherra Armfelt — jonka salaliittolaiset väittivät tuhoisimmin vaikuttavan kuninkaan mieleen — kiireestä kantapäähän välkehtivän valkoiseen satiinipukuun puettuna, loikoi sohvalla niin tuttavallisen huolettomana kuin ikinä kävi laatuun tälle hovilaisista suosituimmalle, tälle kaikkien kuninkaallisten hulluttelujen kannattajalle.

Bielken astuessa huoneeseen katsoi kuningas häntä olkansa yli.

»No mutta, Bielke», hän huudahti, »luulinpa, että olitte lähtenyt maalle!»

»En käsitä», vastasi Bielke,» mistä teidän majesteettinne on johtunut sellaiseen harhakäsitykseen.» Ja hän hymyili ehkä itsekseen huomatessaan, miten hänen sanansa saattoivat Kustaan hämille.

Kuningas nauroi kuitenkin, tekeytyen rauhalliseksi.

»Minä vain siitä päättelin, kun tällaisena iltana olette pysynyt poissa hovista. Mikä on pidättänyt teitä?» Mutta vastausta odottamatta hän jo tokaisi uuden kysymyksen: »Mitä sanotte dominostani, Bielke?»

Kysymyksessä oleva domino oli mustaa satiinia, johon oli punaisia ja kullanvärisiä lankoja taitavasti sekoittamalla ommeltu niin luonnollisen näköisiä tulen kielekkeitä, että ne hänen siinä käännähtäessään kynttilän valossa välähtivät aivan kuin oikeat tulenieskat.

»Teidän majesteetillanne tulee olemaan erinomainen nenestys», sanoi Bielke, ja nautti itsekseen pilapuheensa koko julmuudesta. Sillä se oli kammottavaa pilaa, koska hän ei enää aikonutkaan toimittaa sitä asiaa, mitä varten hän oli niin kiireesti saapunut linnaan.

»Aivan niin, ja minä sen ansaitsenkin!» vastasi Kustaa sukkelasti ja kääntyi taas kuvastimeen päin pannakseen paikoilleen leukansa vasemmalla puolella olevan täplän. »Tässä dominossa on nerokkuutta, eikä se ole François'n nerokkuutta, sillä liekkien luonnos on minun keksintöäni, paljon miettimisen ja tutkimisen tulos.»

Näillä sanoilla Kustaa ilmaisi koko mielenlaatunsa. Kemujen järjestäjänä tai oopperan impressariona tämä kuninkaallinen elostelija olisi täyttänyt hyvin paikkansa elämässä. Ikävä vain, että onneton syntymä puki hänet kuninkaalliseen purppuraan. Monen muun ruhtinaan tavoin, joka on kuollut väkivaltaisen kuoleman, hänkin oli syntynyt väärälle alalle.

»Aiheen minä siihen sain», hän jatkoi, »Goyan taulun sanbenitosta.»

»Pahaenteinen puku», sanoi Bielke hymyillen omituisesti.
»Katumustuomiolleen menevän syntisen puku.»

Armfelt huudahti muka kauhuissaan, mutta Kustaa nauroi huolettomasti.

»Hoo, myönnän, että se siihen parhaiten sopisi. En tullut sitä ajatelleeksi.»

Hän haparoi sormiinsa hiusvoidetölkkiä ja tuli silloin työntäneeksi pöydällä olevaa marokkonahkaista lipasta. Sen päältä putosi silloin pitkulainen paperikäärö, joka herätti kuninkaan huomiota.

»No, mikä tämä on?» Hän otti käteensä sen — kirje, jossa oli päällekirjoitus:

HÄNEN MAJESTEETILLEEN, KUNINKAALLE SALAINEN JA TÄRKEÄ.

»Mitä tämä on, François?» kuninkaan ääni oli äkkiä käynyt tiukaksi.

Palvelija tuli lähemmäksi, ja samoin Armfelt kuninkaan äkillisen äänenmuutoksen johdosta nousi sohvaltaan ja meni yhdessä Bielken kanssa isäntänsä lähelle.

»Mistä tämä kirje on tähän ilmestynyt?»

Palvelija näytti aivan hämmästyneeltä. Se oli nähtävästi tuotu sinne tunti sitten hänen poissa ollessaan, sitten kuin hän oli saanut kaikki valmiiksi kuninkaan pukeutumista varten. Silloin se varmastikaan ei ollut siinä ollut, sillä hän olisi sen kyllä huomannut.

Kärsimättömänä kuningas mursi sinetin ja aukaisi kirjeen. Hetken aikaa hän luki itsekseen hiljaa, kulmiaan rypistäen. Sitten hän virkahti halveksien: »Pyh!» ja ojensi sen sihteerilleen.

Ensi silmäyksellä Bielke tunsi sen käsialasta eversti Liljehornin kirjoittamaksi, salaliittolaisen, jonka rohkeus nähtävästi oli pettänyt hänet yhdennellätoista hetkellä. Hän luki:

Sire, — Suvaitkaa ottaa huomioonne sellaisen henkilön varoitus, joka, vaikka ei olekaan palveluksessanne, eikä tavoittele suosiotanne eikä ylistä rikoksianne, sittenkin haluaa torjua luotanne teitä uhkaavan vaaran. On olemassa salaliitto, mikä on muodostettu teidän surmaamiseksenne, mikä jo olisi tapahtunutkin, jollei oopperahuoneella viime viikolla pidettäviä tanssiaisia olisi peruutettu. Mikä ei tapahtunut silloin, se varmaankin tapahtuu tänä iltana, jos suotte heille tilaisuuden. Pysykää kotona ja välttäkää juhlia ja kokoustilaisuuksia lopun vuotta, niin teidän henkeänne tavoitteleva yltiömielisyys vähitellen haihtuu.»

»Tunnetteko käsialan?» kysyi Kustaa.

Bielke kohautti olkapäitään.

»Se on luultavasti vääristelty», vastasi hän vältellen.

»Mutta noudatattehan varoitusta, sire?» huudahti Armfelt, joka sihteerin olan yli oli lukenut kirjeen ja joka oli kalvennut lukiessaan.

Kustaa nauroi halveksivasti.

»Totta vie, jos minä joka miehen varoituksia kuuntelisin, niin enpä sitten saisi elämästä paljoakaan nauttia.»

Mutta suuttunut hän oli, minkä huomasi hänen muuttuneesta väristään. Nimettömän tiedotuksen kunnioitusta puuttuva sanonta häntä kuitenkin enemmän kiihdytti kuin varsinainen ilmoitus. Hän leikki hetken hiusnauhalla alahuuli pitkällä ja mietteissään. Viimein hän kirosi harmistuneena ja ojensi nauhan palvelijalle.

»Tukkani, François», hän sanoi, »ja sitten lähdetään.»

»Lähdetään!»

Näin huudahti kauhistuneena Armfelt, jonka kasvot olivat nyt yhtä kalpeat kuin norsunluunvärinen pukunsa »Mitenkäs muuten? Antaisinko minä peloitella itseäni pois huvituksista?» Mutta ettei hän vimmassaan ollut yhtä uljas kuin sanoissaan, sen huomasi jo seuraavasta kysymyksestä: »Apropos, Bielke, mistä syystä peruutitte viimeviikkoisen juhlan?»

»Geflen lähetystöähän oli heti kuultava», muistutti Bielke.

»Niinhän te silloin sanoitte. Mutta kuultuamme asian ei se tuntunut kovinkaan tärkeältä. Oliko teillä mitään muuta syytä mielessänne — mitään epäilyksiä?»

Hänen tiukat, tummat silmänsä tarkkasivat sihteerin kalpeita, jäykkiä kasvoja.

Niiden vakava, melkein synkkä ilme höltyi hymyileväksi.

»En minä silloin epäillyt enempää kuin nytkään, vastasi hän huolettoman kaksimielisesti. »Ja nyt epäilen vain, että joku pikku vihamies yrittää säikyttää teidän majesteettianne.»

»Säikyttääkö minua?» Kustaa punastui korvia myöten. »Olenko minä sitten niin säikytettävä?»

»Niin, mutta ajatelkaapa, sire, ja te, Bielke», yritti Armfelt joukkoon. »Tämä saattaa olla ystävällinen varoitus. Sallikaa minun kaikessa alamaisuudessa ehdottaa, ettette antautuisi mihinkään vaaraan; että peruutatte naamiaiset.»

»Ja sallisitte tuon röyhkeän kirjoittajan kerskua säikyttäneensä kuninkaan?» ilkkui Bielke.

»Totta vie, vapaaherra, te olette oikeassa. Tuon kirjoituksen tarkoitus on saattaa minut pilkanalaiseksi.»

»Mutta entäpä, jos asia ei olisikaan niin, sire?» intti huolestunut Armfelt. Ja puheliaasti hän nyt koetti selittää varovaisuuden viisaimmaksi, muistuttaen kuningasta hänen vihamiehistään, jotka ehkä ovat voineet joutua kiusaukseen mennä niin pitkälle kuin nimetön kirjoittaja sanoi. Kustaa kuunteli ja kävi vakavaksi.

»Jos minä kaikkia kehoituksia ottaisin huomioon», sanoi hän, »niin olisi minun paras ruveta oitis munkiksi. − Ja kuitenkin…» Hän tarttui kädellä leukaansa ja näytti miettivän, nähtävästi epäröiden, pää kumarassa, ja suora, solakka vartalo liikkumattomana.

Näin hän seisoi siihen asti kunnes Bielke, joka nyt yli kaiken toivoi juuri sitä, mitä niin innokkaasti oli saapunut torjumaan, katkaisi äänettömyyden tehdäkseen tyhjäksi sen, minkä Armfelt oli aikaansaanut.

»Sire», hän sanoi, »teidän on mahdollista välttää sekä pilkanalaiseksi joutuminen että vaarakin ja kuitenkin saapua naamiaisiin. Jos olisi todella olemassa salaliitto, niin on murhaajille tietenkin ilmoitettu, missä puvussa te tulette esiintymään. Antakaa minulle teidän liekkikoristeinen dominonne ja esiintykää itse yksinkertaisessa mustassa puvussa.»

Armfelt oli ihmeissään tällaisesta rohkeudesta, mutta Kustaa ei näkynyt kuulleen koko ehdotusta. Hän seisoi yhä äskeisessä jäykässä asennossaan, silmät epämääräisen uneksivina. Ja aivan kuin osoitukseksi siitä, mitä teitä hänen ajatuksensa vaelsivat, hän lausui yhden ainoan sanan — nimen — kysyvällä äänellä, joka tuskin oli kuiskausta kuuluvampi.

»Anckarström?»

Myöhemmin hän taas sai syytä muistella Anckarströmiä, etsiä ja tutkituttaa häntä, mikä oikeuttaa meidät tässä arvaamaan, mitkä olivat hänen ajatuksensa. Ne kulkivat hänen omantuntonsa viitoittamia polkuja. Enemmän kuin ainoallakaan muulla ruotsalaisella oli hänellä syytä pelätä Anckarströmiä, sillä vaikka hän kyllä oli rumasti loukannut montakin miestä aikanaan, ei hän kuitenkaan ollut ketään loukannut niin syvästi kuin tätä ylpeää ja ylevämielistä aatelismiestä. Hän vihasi Anckarströmiä niin suuresti kuin ihminen aina pakosta vihaa niitä, joita on loukannut, ja hän vihasi häntä vieläkin enemmän siitä syystä, että tiesi Anckarströmin halveksivan häntä verisen leppymättömällä ylenkatseella, jota hän ei missään tilaisuudessa edes yrittänytkään salata.

Tämä viha oli jo yli kahdenkymmenen vuoden vanha. Se polveutui niistä päivin, jolloin Kustaa oli ollut pahantapainen nuorukainen ja Anckarström itsekin poika. He olivat melkein samanikäiset. Kustaa oli häpeällisesti loukannut nuorta toveriaan ja saanut siitä iskun vasten kasvojaan. Vain Anckarströmin nuoruus, ja koska myönnettiin Kustaan häntä ärsyttäneen, olivat pelastaneet hänet siitä ankarasta rangaistuksesta, mikä seurasi syntyperäisen ruhtinaan lyömisestä. Mutta ne eivät olleet häntä pelastaneet Kustaan kostolta. Tämä oli säilyttänyt kostonhimonsa virkeänä ja kärsivällisesti odottanut tilaisuutta tuhota miehen, joka oli lyönyt häntä.

Tilaisuus siihen oli tarjoutunut neljä vuotta sitten — vuonna 1788 — Venäjän sodan yhteydessä. Anckarström komensi Gotlannin puolustusjoukkoja. Nämä joukot olivat tarkoitukseen riittämättömät, eikä saari muutenkaan ollut asianmukaisessa puolustuskunnossa, sillä kun ei ollut linnoituksia. Olisi ehkä ollut sankarillista järkähtämättä jatkaa puolustusta, mutta se olisi ollut tyhjääkin pahempi, sillä paitsi että se olisi aiheuttanut varusväen teurastuksen, olisi se varmasti syössyt asukkaat kaikkiin ryöstön ja hävityksen kauhuihin.

Asiain niin ollen Anckarström oli käsittänyt velvollisuudekseen antautua Venäjän ylivoimalle, jolloin hänelle taattiin asukkaiden hengen ja omaisuuden koskemattomuus. Tässä nyt kuningas oivalsi itselleen olevan tilaisuuden tyydyttää kostonhimoaan. Hän vangitutti Anckarströmin ja antoi syyttää häntä valtiopetoksesta, koska hänen väitettiin kehoittaneen Gotlannin kansaa olemaan tarttumatta aseisiin venäläisiä vastaan. Kuninkaalliset asiamiehet hankkivat vääriä todistajia todistamaan Anckarströmiä vastaan, ja hänet tuomittiin niiden nojalla kahdenkymmenen vuoden vankeusrangaistukseen jossakin linnoituksessa. Mutta tuomiota ei pantu milloinkaan täytäntöön. Kustaa huomasi piankin menneensä liian pitkälle. Kansan vihamielisyys häntä kohtaan, mikä tähän asti oli salassa kytenyt, leimahti ilmiliekkiin tämän vääryyden huippusaavutuksen johdosta, ja korjatakseen erehdyksensä Kustaa riensi, ei toki vapauttamaan Anckarströmiä syytöksistä, vaan antamaan hänelle anteeksi rikoksen.

Kun tämä ruotsalainen aatelismies tuotiin hoviin tätä anteeksiantamusta vastaanottamaan, käytti hän sitä aseena halveksimaansa kuningasta kohtaan.

»Väärät tuomarini», hän julisti selkeän kuuluvalla äänellä, jonka kaiku kantautui Ruotsinmaan ääriin, »eivät ole sisimmässään milloinkaan epäilleet viattomuuttani niihin rikoksiin nähden, joista minua on syytetty, ja jotka väärillä todistuksilla vahvistettiin. Tuomio, joka minulle julistettiin, ei ollut oikea. Tähän vapautukseeni siitä olen täysin oikeutettu. Kuitenkin tahtoisin mieluummin kuolla kuninkaan vihamielisyyden kautta kuin elää hänen armahduksensa suomaa häpeän elämää.»

Kustaa oli kiristänyt hampaitaan raivosta, kun nämä rajut sanat hänelle kerrottiin, ja hänen raivonsa oli vielä yltynyt, kun hän sai kuulla, miten sydämellisesti Anckarström oli vapaaksi päästyään kaikkialla otettu vastaan. Hän huomasi nyt suuresti erehtyneensä, ja että hän, yrittäessään kavalasti vahingoittaa Anckarströmiä, olikin tuottanut vahinkoa vain itselleen. Eikä hän armahduksellaan myöskään ollut saanut yleistä närkästystä asettumaan. Kapinan liekki tosin oli tukehtunut. Mutta häneltä ei suinkaan puuttunut todistuksia siitä, että se yhä kyti salassa ja syöpyi yhä syvemmälle sekä ylhäisiin että alhaisiin.

Eipä siis ihme, että hänelle tällä hetkellä, tuo varoitus näkyvissään, tuli Anckarströmin nimi kielelleen, että Anckarströmin muisto, Anckarströmin pelko kangasti suurena hänen mielessään. Se oli kyllin suuri saamaan hänet ottamaan huomioon varoituksen. Hän vaipui tuoliin.

»En minä mene», hän sanoi, ja Bielke huomasi, miten kalpea hän oli, ja miten hänen kätensä vapisivat.

Mutta kun sihteeri oli toistanut ehdotuksensa, mikä äsken oli jäänyt huomioon ottamatta, niin Kustaa tarttui siihen himokkaasti, vähät välittäen siitä, mihin vaaraan Bielke siinä antautui. Hän hyppäsi pystyyn taputtaen käsiään. Jos oli olemassa salaliitto, niin tällä keinoin se saatettaisiin satimeen; jos taas salaliittoa ei ollut olemassa, silloin tuo yritys säikähdyttää häntä oli rauennut tyhjiin: tällä tavalla hän säästyisi vihamiestensä sekä pilkalta että puukoilta. Eikä Armfeltkaan enää vastustanut eikä koettanut pidättää häntä menemästä. Bielken ehdottamalla tavalla asia olisi vaarallinen vain Bielkelle, mikä taas ei liikuttanut vähääkään Armfeltia, päinvastoin, hänellä ei ollut syytä pitää Bielkestä, jonka käsitti vaaralliseksi kilpailijakseen, eikä hän suinkaan olisi kyyneliä vuodattanut, jos kuninkaan sisälmyksiin tarkoitettu puukko olisikin osunut Bielkeen.

Niinpä vapaaherra Bielke, katumuskaavun mukaan jäljennettyyn dominoon puettuna, lähti menemään Oopperataloon, jättäen Kustaan perässä tulemaan. Mutta varovaisuustoimenpiteistä huolimatta naamioitu kuningas itse, kreivi von Essenin käsivarteen nojaten, tuskin oli astunut väkeä täynnä olevaan teatteriin, kun hän jo luuli huomaavansa varoituksen oikeutetuksi ja katui, ettei ollut ottanut sitä niin paljon huomioon, että olisi jäänyt saapumatta. Sillä ensimmäisiä hänen näkemiään kasvoja, ja harvoja naamioimattomia kasvoja, olivat Anckarströmin kasvot, ja Anckarström tuntui odottavasti tähystelevän tulo-ovea.

Kustaa pidättyi kesken askeltaan, vilun väreet kävivät hänen lävitsensä, ja hän jäykistyi äkillisestä pelästyksestä, sillä tuon aatelismiehen pitkän vartalon ja ylpeän päättäväin kasvojen näkeminen, jota hän oli loukannut, oli merkitsevämpi kuin ensi kuulumalta luulisi. Aina häpeällisestä tutkimuksestaan asti Anckarström oli käyttänyt hyväkseen kaikkia mahdollisia tilaisuuksia osoittaakseen halveksimistaan ruhtinastaan kohtaan. Hän ei milloinkaan ollut mistään kokouksesta kuninkaan saapuessa heti poistumatta; eikä hänen tiedetty milloinkaan tahallaan ottaneen osaa mihinkään tilaisuuteen, jota Kustaan tiedettiin läsnäolollaan kunnioittavan. Miten hän siis oli saapunut tähän juhlaan, joka oli pantu toimeen kuninkaan nimenomaisesta määräyksestä, muuten kuin siinä kamalassa tarkoituksessa, josta kirje oli varoittanut?

Vaistomaisesti kuningas aikoi heti poistua. Hän joutui kummallisen, melkein käsittämättömän pelon valtaan, mikä oli hänelle outoa, sillä kaikista puutteistaan huolimatta häneltä ei vielä milloinkaan ollut rohkeutta puuttunut. Mutta hänen siinä juuri epäröidessään, liukui hänen ohitsensa tulenkielekkeillä kirjailtuun dominoon puettu, kumpaakin sukupuolta olevien juhlavieraiden ympäröimä olento, ja hänelle johtui mieleen, että jos Anckarströmillä oli pahat aikomukset, niin hänen huomionsa kiintyisi tuohon olentoon, jonka tieltä yleisö kunnioittavasti, tietä antaen väistyi, luullen sitä kuninkaaksi. Mutta siitä huolimatta Anckarström yhä vain katseli Kustaata itseään tavalla, joka sai Kustaan kuvittelemaan, että hänen naamionsa oli lasista.

Ja silloin yht'äkkiä, juuri kun hän oli aikeissa kääntyä takaisin, vyöryi paikalle uusi aalto huimapäisiä huvittelijoita, ja käden käänteessä olivat Kustaa ja kreivi von Essen saarroksissa. Seuraavassa silmänräpäyksessä tuo tungeksiva joukko oli erottanut hänet tallimestaristaan. Hän huomasi olevansa yksin noiden hurjimusten muodostaman ryhmän keskellä, jotka näyttivät luulevan häntä omaan joukkoonsa kuuluvaksi ja kuljettivat hänet mukanaan. Hetkisen hän yritti vastustella. Mutta yhtä hyvin hän olisi voinut vesivyöryä vastustaa. Heidän eteenpäinsyöksymisensä ei ollut estettävissä. Se melkein kaatoi hänet kumoon, ja sitä välttääkseen hänen oli pakko seurata mukana. Niin hän työntyi teatterin lattian poikki, avuttomana kuin uimari vuolaassa viirassa ja hukkumispelon ahdistaessa hänen sydäntään.

Hänen juolahti mieleensä poistaa naamari, ilmaista itsensä ja vaatia itselleen kuuluvaa arvonantoa. Mutta silloinhan hän olisi antautunut juuri siihen vaaraan jonka olemassaolosta hän nyt oli varma. Ainoa keino, mistä hän toivoi pelastusta, oli antaa vastustelematta kuljettaa itseään eteenpäin, kunnes sopivassa tilassa pääsisi pujahtamaan näitten mielipuolten käsistä.

Permannon yhdistivät näyttämöön leveät puuportaat. Näitä portaita ylös tuo ihmisaalto hänet kuljetti. Mutta itse näyttämöllä hän vihdoin kykeni pysähtymään vasten toista sivuseinää. Kovin huohottaen hän nojasi selkäänsä sitä vastaan odottaen ihmisaallon vyöryvän edelleen hänen ohitseen. Mutta se pysähtyikin ja asettui paikoilleen hänen ympärilleen, ja samassa joku laski kätensä hänen olkapäälleen. Hän kääntyi päin ja katsoi silmästä silmään päättävän näköistä Anckarströmiä, joka oli aivan hänen takanaan. Samassa hän tunsi kyljessään polttavan, vihlovan tuskan ja tuli pahoinvointiseksi ja häntä alkoi pyörryttää. Suuriääninen meteli hiljeni; valot olivat muuttuneet loistavaksi aalloksi, joka paisui ja kutistui ja sitten kokonaan hävisi.

Pistoolin laukausta eivät tuossa yleisessä hälinässä olleet kuulleet muut kuin ne, jotka olivat seisoneet sen paikan lähellä, missä se oli laukaistu. Ja nämä tunsivat yhtäkkiä itseään työnnettävän takaisin päin, kun pieni joukko naamioituja miehiä loittoni näyttämöllä pitkänään makaavasta vertavuotavasta olennosta.

Kuului huutoja: »Tuli on irti! Tuli on irti!» Salaliittolaiset koettivat sillä keinoin saada sekasortoa syntymään päästäkseen hajaantumaan ja väkijoukkoon sekaantumaan. Mutta siitä aiheutunut sekasorto oli hyvin lyhytaikainen. Sen pysähdytti melkein alkuunsa kreivi von Essen, joka asian oikean laidan aavistaen juoksi näyttämön portaita ylös. Hän kumartui sieppaamaan naamarin uhrin kasvoilta ja nähdessään, kuten oli pelännytkin, kuninkaansa tuhkanharmaat kasvot, nousi hän pystyyn itse melkein yhtä kalpeana.

»On tapahtunut murha!» hän kiljui. »Sulkekaa ovet ja vartioikaa niitä älkääkä salliko kenenkään poistua teatterista.» Heti paikalla henkivartioväen upseerit panivat hänen käskynsä täytäntöön. Ne hovikuntalaiset, joilla oli palvelusvuoro, tulivat nyt nostamaan Kustaan lattialta ja kantamaan hänet eräälle sohvalle. Siellä hän pian tointui tajuihinsa, ja eräs lääkäri hoiti hänen haavaansa, ja kohta kun hän sai tietää, minkälainen hänen tilansa oli, kävi hän niin rauhalliseksi, että itse ryhtyi komentamaan. Hän määräsi, että kaupungin portit oli suljettava jokaiselta, ja pyysi itse anteeksi Preussin lähettiläältä, joka oli hänen lähellään, että oli antanut niin hankalan, mutta välttämättömän määräyksen.

»Portit pidetään suljettuina kolme päivää, herra ministeri», hän ilmoitti. »Sinä aikana ette voi kirjoittaa hallituksellenne; mutta silloin teidän tiedonantonne tuleekin olemaan määrätympi, koska siihen mennessä kai jo on tiedossa, tulenko minä elämään vai en.»

Seuraavan määräyksensä, jonka hän ankarien tuskiensa vuoksi sai sanotuksi vain katkonaisesti, hän antoi hovimestarilleen käskien, että kaikkien läsnäolijani oli riisuttava naamarinsa ja kirjoitettava nimensä esille pantuun kirjaan, ennenkuin pääsisivät poistumaan. Sen tehtyään hän käski kantaa itsensä kotiin sillä sohvalla, mille hänet oli nostettu, välttyäkseen siten tarpeettomien liikkeiden aiheuttamalta tuskalta.

Niin hänen krenatöörinsä siis soihtujen valossa kantoivat hänet olkapäillään katuja pitkin, jotka olivat tungokseen asti täynnä kansaa, sillä oli levinnyt huhu, että kuningas oli kuollut, ja sotaväkeä oli komennettu järjestystä valvomaan. Hänen vieressään asteli Armfelt välkehtivän valkoisessa satiinipuvussaan itkien yht'aikaa sekä kuninkaansa että itsensä tähden, sillä hän käsitti kuuluvansa niihin, jotka kaatuisivat samalla kuin Kustaakin. Ja tämän tietäessään hän oli sisimmässään raivoisan katkeroitunut niille miehille, jotka olivat aiheuttaneet tämän kukistumisen, ja tämä hänen raivonsa teroitti hänen älyään aivan sanomattomasti.

Vihdoin kuningas oli taas omissa huoneissaan odottaen lääkäreitä, joiden tuli julistaa hänen kohtalonsa, ja Armfelt muiden muassa oli hänen seurassaan hautoen mielessään kauheata epäilystä, mikä oli herännyt hänessä.

Kohta saapuivat siihen Kaarle-herttua, kuninkaan veli, ja
Benzelstjerna, jolla oli mukanaan naamiaisissa läsnäolleiden luettelo.

»Sanokaa minulle», virkkoi kuningas, ennenkuin nimiluettelo oli luettu hänelle, »onko siinä Anckarströmin nimeä?»

»Hän kirjoitti nimensä viimeisenä, sire», vastasi hovimestari.

Kuningas hymyili ilkeästi.

»Käskekää Liljesparren vangita hänet ja kuulustella.» Armfelt riensi esille.

»Olisi toinenkin vangittava!» huudahti hän kiihkeästi. Ja lisäsi:
»Bielke!»

»Bielkekö?»

Kuningas toisti nimen melkein suuttuneena sellaisesta syytöksestä.

Armfelt puhui kiireesti.

»Hänhän se kehoitti teitä menemään, vaikka varoituksen saatuanne olitte jo päättänyt pysyä poissa, ja lopulta vietteli teidät siihen tarjoutumalla esiintymään teidän dominossanne. Kun salamurhaajat etsivät kuningasta, niin miten he eivät välittäneet henkilöstä, jolla oli yllään kuninkaan domino, ja miten he tunsivat teidät valepukunne läpi, vaikka se oli samanlainen kuin monella muulla? Tietenkin siksi, että heille oli ilmoitettu tästä muutoksesta. Mutta kuka sen olisi tehnyt — kuka? Kuka tunsi asian?»

»Hyvä Jumala!» mutisi onneton kuningas, joka aikanaan oli niin monta pettänyt ja joka nyt sai kokea luottamuksen pettämistä sen puolelta, johon hän luotti enemmän kuin kaikkiin muihin.

Vapaaherra Bielke vangittiin tuntia myöhemmin, vangittiin juuri, kun hän oli astumassa omaan taloonsa. Liljesparren poliisit olivat rientäneet sinne ennen häntä ja odottivat hänen kotiintuloaan. Hän pysyi aivan rauhallisena, kun he yhtäkkiä ympäröivät hänet, tarttuivat häneen ja julistivat hänet vangituksi.

»Olisihan minun pitänyt se arvata», sanoi hän. »Sallikaa minun vain jättää hyvästi vapaaherrattarelle, niin olen teidän käytettävissänne.»

»Minulla on tarkat määräykset, vapaaherra», vastasi komentava upseeri.
»En saa päästää teitä näkyvistäni.»

»Mitä? Kielletäänkö minulta niin tavallinen pyyntö?» Hänen äänensä värisi äkillisestä suuttumuksesta ja vielä jostakin muusta.

»Sellaiset minulla on määräykset, vapaaherra.»

Bielke pyysi, että hänelle armonosoituksena suotaisiin viisi minuuttia tuota hyvästelyä varten. Mutta upseerin täytyi noudattaa määräyksiä. Hän oli vain pelkkä kone. Vapaaherra kohotti äänettömänä vastalauseena nyrkkiin puristetut kätensä taivasta kohti ja antoi niiden sitten raskaasti pudota alas.

»Hyvä on», sanoi hän ja salli heidän työntää hänet takaisin vaunuihinsa ja kuljettaa odottavan Liljesparren luo.

Hän tapasi poliisipäällikön virkahuoneessa Armfeltin puhuttelemassa Anckarströmiä, joka jo oli siellä vangittuna. Suosikki keskeytti puheensa, kun Bielke tuotiin huoneeseen.

»Te olitte salaisesti osallinen tähän konnantyöhön, Bielke», hän huudahti. »Jos ei kuningas parane —»

»Hän ei parane.» Anckarströmin tyly ja rauhallinen ääni nämä sanat lausui. »Pistoolini oli ladattu ruostuneilla nauloilla. Tahdoin olla aivan varma siitä, että vapautan maani tuosta valapattoisesta hirmuvaltiaasta.»

Armfelt tuijotti vankiin hetken aikaa raivosta verestävin silmin.
Sitten hän rupesi kiroilemaan ja herkesi vasta, kun Liljesparre käski
viedä Anckarströmin pois. Kun hän oli mennyt, kääntyi poliisipäällikkö
Bielkeen.

»Minä valitan, vapaaherra, että kohtaamme toisemme tällä tavalla, ja minun on vaikea uskoa todeksi, mitä teistä väitetään. Ehkä vapaaherra Armfelt surussaan ja oikeutetussa suuttumuksessaan on ollut liian äkkipikainen. Mutta minä uskon, että te voitte selittää — — ainakin kieltää osallisuutenne tähän hirmutekoon.»

Bielke seisoi hyvin jännittyneenä ja kalpeana.

»Minulla on selitys, mikä riittäisi teille kunnon miehenä», sanoi hän rauhallisesti, »mutta ei poliisipäällikkönä. Minä yhdyin tähän salaliittoon oppiakseni tuntemaan sen tarkoitusperät ja sen jäsenten aikomukset. Tein tämän hurjanrohkean teon rakkaudesta ja uskollisuudesta kuningasta kohtaan ja minä onnistuin. Saavuin tänä iltana kuninkaan linnaan mukanani tiedotus, joka ei olisi vain pelastanut kuninkaan hengen, vaan vielä saattanut hänet tilaisuuteen kaikiksi ajoiksi tukahduttamaan kapinahengen. Hänen huoneensa kynnyksellä annettiin minulle tämä kuninkaalle osoitettu kirje. Lukekaa se, Liljesparre, nähdäksenne oikein, minkälaista isäntää palvelette, ymmärtääksenne, miten Ruotsin Kustaa palkitsee rakkauden ja uskollisuuden. Lukekaa se ja sanokaa, miten itse olisitte minun sijassani menetellyt!»

Ja hän viskasi kirjeen pöydälle, jonka ääressä Liljesparre istui.

Poliisipäällikkö otti sen käteensä, rupesi lukemaan, katsoi uudestaan otsikkokirjoitusta ja jatkoi sitten lukemista, vienon punan levitessä hänen kasvoilleen. Hänen olkansa yli Armfeltkin luki sen. Mutta Bielke ei siitä välittänyt. Saakoon koko maailma nähdä tämän kuninkaan kunniattoman teon julistuksen, tuon syyttävän rakkauskirjeen, minkä Bielken vaimo oli kirjoittanut kuninkaalle, joka oli häväissyt Bielken.

Liljesparre oli hämmästyksestä aivan sanatonna. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan katsoakseen vankia silmiin. Mutta häpeämätön Armfelt oivalsi käyttää sitä hyväkseen.

»Te siis myönnätte syyllisyytenne», murisi hän.

»Että toimitin tuon epäsikiön menemään naamiaisiin, missä tiesin Anckarströmin siunatun käden antavan hänelle lähtöpassin tästä maailmasta, jonka hän on tahrannut — myönnän.»

»Kidutuspenkki kyllä saa teidät ilmoittamaan jokaisen salaliittolaisen nimen.»

»Kidutuspenkki!» Bielke hymyili halveksivasti ja kohautti olkapäitään. »Teidän miehenne, Liljesparre, olivat kovin ripeätoimisia ja itsepintaisia. He eivät antaneet minun jättää hyvästiä vapaaherrattarelle, niin että hän on livahtanut käsistäni. Mutta ehkä onkin sopivampi kosto antaa hänen elää ja muistella. Vietäköön tuo kirje nyt kuninkaalle, jolle se on tarkoitettukin. Sen hellät tervehdykset ehkä lievittävät hänen jäljellä olevien hetkiensä kurjuutta.»

Hänen kasvonsa vääntyivät — raivosta, arveli Armfelt, joka katseli häntä, mutta todellisuudessa tuskasta, minkä aiheutti hänen sydänjuuriaan kalvava myrkky. Hän oli nielaissut pienen pullollisen juuri ennen kuin astui Liljesparren eteen, mikä tultiin tietämään, kun tutkittiin hänen ruumiinsa sen jälkeen, kun hän oli kuolleena kaatunut heidän jalkoihinsa.

Se sai heidät tuomaan takaisin Anckarströmin tutkittavaksi, jottei hänkin samalla tavalla livahtaisi heidän kynsistään. Kun hänet oli tutkittu, ilman että mitään oli löydetty, määräsi Liljesparre, ettei hänelle saanut antaa veistä eikä haarukkaa eikä metallikampaa tai muuta sen kaltaista, jolla hän saattaisi surmata itsensä.

»Teidän ei tarvitse pelätä, että minä koetan välttää rangaistusta», vakuutti hän heille ylpeästi ja silmänsä hurmahenkisestä kiihkosta hehkuen. »Se on hinta, minkä minä suoritan siitä, että olen vapauttanut luonnon epäsikiöstä ja maani kelvottomasta ja valapattoisesta hirmuvaltiaasta, ja minä suoritan sen ilomielin.» Sen sanottuaan hän hymyili ja veti hihansa kultanauhan alta haavurin suoniraudan. »Tämä minulle annettiin tarpeen varalle — voidakseni avata laskimon. Mutta Jumalan ja ihmisten lait vaatinevat, että kuolen mestauslavalla.»

Ja hymyillen hän laski suoniraudan Liljesparren pöydälle.

Kun hänet oli tuomittu, seurasi teloitus, jota kesti kolme päivää — huhtikuun 19:nnestä 21:een — ja jossa käytettiin kaikkia hirmuisia ja asteettaisia kidutusmuotoja, mitkä oli varattu kuninkaan surmaajia varten. Ehkä hän ei kuitenkaan kärsinyt enempää kuin uhrinsakaan, jonka tuskat kestivät kolmetoista päivää ja joka kuoli surkeissa sieluntuskissa tuntiessaan ansainneensa kohtalonsa, kun sen sijaan Anckarströmiä rohkaisi ja kannusti hänen hurmahenkisyytensä.

Mestauslava pystytettiin Suurtorille vastapäätä Tukholman Oopperataloa, missä murha oli tapahtunut. Sieltä Anckarströmin silvotut jäännökset kuljetettiin tavanmukaiselle hirttopaikalle Södermalmin laitakaupunkiin näytteille pantavaksi, ja naulattiin tällöin oikea käsi pään alapuolelle. Aamulla tavattiin käden alla levy, johon oli kirjoitettu:

    Käs', isänmaan mi suojus,
    Siunattu olkoon.