language: Finnish

KARIVIITTOJA

Kirjoitti

Aatto S. [Aatto Suppanen]

Porvoossa, Werner Söderström, 1888.

Tämä lapsi kun kerran oli syntynyt, täytyi sen, kuten kaikkein Spartan lasten, joutua vanhimpain eli muutamain luottamusmiesten tuomioistuimen eteen. Katsottuna elämään kelvolliseksi astuu se täten julkisuuteen, vaikka kyllä omain aviolasten esikoiseksi kooltaan pienenä; ja toivottaa hänelle edes rahtusenkaan hyvän tekoon onnea.

Isänsä.

I.

Lauri Valju istui ahkerassa työssä kirjoituspöytänsä ääressä niin ajatuksiinsa vaipuneena, että tuskin ollenkaan huomasi puolisonsa tuloa.

Allin laskiessa kätensä hänen olkapäälleen hän säpsähti.

"Hyvää yötä, kultaseni!" — Allin ääni soi hyvin lempeältä.

"Hm!" vastasi Lauri. Hän ei vieläkään ollut oikein herännyt työstään, ei ainakaan siltä näyttänyt.

Kiirepä siinä Valjulla muuten olikin. Äsken hän jo luuli päässeensä pariksi päiväksi vähän helpommalle, kun sai huomeispäiväisen sanomalehtensä täytetyksi. Mutta tuosta edessään olevasta kirjasta täytyi hänen nyt vielä saada joku lehti käsikirjoitusta latojalle huomeisaamuksi. Juoksupoika oli tuonut kirjan juuri vähän ennen Allin tuloa.

Ei Lauri kuitenkaan enää aikonut kauan viipyä työssä, se kun häneltä paremmin sujui aamusilla. Sen tähden hän ja myöskin luontaisen harvapuheisuutensa vuoksi ei tullut vastanneeksi Allin hyvästiin; oli tuo lausekin siinä kesken kirjoittamisen, pitkänlainen ja vähän "konstikas", valmiiksi mietittynä.

Alli ikävystyi odottamiseen ja poistui.

Lauri jo aikoi huutaa jäljestä, mutta arveli sitte: "no, joudunhan minä tästä ennen, kuin hän ehtii nukkua."

Hän jatkoi työtään. Kappale toisensa perästä kasvoi paperille, aine miellytti ja Lauri unohtui istumaan, kunnes alkoi selkää vähän jomottaa.

Päästyään taas puolisivuisen kappaleen loppuun katsahti Lauri kelloaan.

"No, johan tämä aika hyvin hurahti, kohta yö puolessa. Taitaapa nyt uni pettää huomeisaamuna. Vaan johan tätä tässä onkin latojalle työtä aamupäiväksi. Kas noin."

Hän kiersi paperit torvelle, kourasi paperikorista käärettä, puhalsi lampun sammuksiin ja astui pimeässä ruokasalin kautta makuukammariin, jättäen paperitorven ruokapöydälle.

Alli jo nukkui. Lauri ensin aikoi suudella häntä, mutta mietti sitte: "ehkä herää suotta, kun kuitenkin makaa noin rauhallisesti."

Yölampun hämärässä valossa ei Lauri huomannut mitään erinomaista. Hän riisui hiljaa vaatteensa ja asettui hyvin varovasti vuoteelleen, että vain ei suotta herättäisi Allia unen suloisesta rauhasta.

Jo oli Lauri ihan nukkumassa, kun yht'äkkiä Allin povesta nousi syvä huokaus. Lauri heräsi ihan virkeäksi ja kuunteli. Allin hengitys ei ollut nukkujan tasaista huo'untaa.

"Onkohan hän vielä hereillä? Jokohan kysyn? hiljaa, ihan hiljaa."

Alli makasi seljin. Lauri laski hiljaa kätensä hänelle olkapään ylitse kaulaan.

Se vaikutti kuin sähköpatteri. Alli alkoi väristä, vavahdella hiljaa ja tiheään, sitte yhä kovemmin ja harvempaan. Jo puhkeili syviä huokauksiakin. Ja viimein koko ruumis milloin vapisi kuin haavanlehti, milloin koukistui kuin ankarasta suonenvedosta.

Lauri ensin yritti maltittomasti kääntymään seljin ja ruveta nukkumaan, kun häntä melkoisesti väsytti pitkän päivätyön jälkeen. Hän oli ennenkin huomannut Allinsa itkeskelevän ja se oli vähän loukannut häntä, koska se muka todisti, että Alli ei enää tuntenut itseään onnelliseksi omassa kodissaan.

Mutta näin kovaa itkun puuskaa ei ollut vielä ennen tapahtunut. Se haihdutti Laurilta kaiken närkästyksen.

"Alli kulta, mikä sinulla on?" — Laurin äänestä kaikui hellää osanottoa ja ikäänkuin hätäilemistä.

Alli ei vastannut mitään, ehkäpä ei vielä kyennytkään. Pahin puuska oli jo sentään mennyt ohitse.

"Armas muijaseni, sanopas nyt, mikä sinulla on!" Ja Lauri kiersi uudestaan käsivartensa Allin ympäri.

"Tuntuu niin autiolta ja tyhjältä." — Allin sydänala vielä harvakseen nytkähteli.

"Mikä sitte?"

"Koti ja elämä ja kaikki tyyni."

"Minkä tähden?" — Lauri oli kuin pilvistä pudonnut.

"Viime aikoina on tuntunut, kuin et sinä välittäisikään minusta, ja se on niin katkerata." — Allia pyrki uudestaan itkettämään.

"Nyt minä en käsitä sinua ollenkaan." — Lauri hiukan maltittomasti vetäsi pois käsivartensa.

"Ja tuonkin sanot niin kylmästi."

"No, olisiko kumma, jos sinun itkemisesi viimein alkaisikin tuntua minusta raskaalta?"

Alli vavahti ja vastasi kolealla äänellä: "Lauri parka, sinä et rakasta enää minua. Nyt minä kyllä ymmärrän kaikki. Voi, Lauri raukka, mihin olet joutunut!"

"Mutta minä en ymmärrä mitään. Mistä tiedät, ett'en sinua rakasta? Ja minkä tähden olen raukka?"

"Niin, niin, olen kyllä huomannut, että olen sinulle taakka, ja sentähden juuri olen koettanutkin olla niin vähän kuin mahdollista sinua häiritsemässä."

"Sanopas, muijaseni, mistä oikeastaan olet saanut päähäsi nuo luulot?"

"Kun tulen sanomaan sinulle 'hyvää yötä', vastaat sinä vain 'hm' ja tuskin sitäkään."

Laurin suu vetäytyi hymyyn.

Alli oli tällä välin kääntynyt puolittain Lauriin päin ja huomasi sen.

"Onko tämä sinusta niin hauskaa, että oikein naurattaa?"

"Ei juuri hauskaa, mutta joutavaa."

"Minäkö olen joutava?"

"Et sinä, vaan sinun syysi. Minä kun juuri tänäkin iltana käydessäsi kummastelin, mihin sinulla sellainen kiire oli. Ja samaa olen kummastellut muulloinkin, kun et ole pitkään aikaan istunut työskentelemässä pöytäni vieressä. Minä olen nähnyt sinun jotakin surevan, vaan luulin syyksi vallan toista, enkä ole sentähden huolinut sinua häiritä siitä. Äskenkin aioin vain kirjoittaa lauseen loppuun ja sitte ottaa sinut polvelleni ja kertoa sinulle hauskan uutisen. Juoksupoika toi H:lta juuri paksun kirjan välitöinäni suomennettavaksi 35 markasta arkilta ja sitä ruvetaan latomaan huomeisaamuna. Alku on nyt tuolla pöydällä."

Allin käsivarsi oli kiertynyt Laurille kaulaan. Kuiskaamalla sanoi hän:

"Lauri, annatko anteeksi?"

"Mitä sitte?"

"Että olen tuottanut sinulle pahaa mieltä, vaikka juuri sitä tahdoin karttaa."

"Mitäs joutavasta."

"Ja sanotkos nyt, mitä muuta luulit suruni syyksi?"

"Ajattelin vain — voithan sen arvatakin — ja luulin sinunkin valmistautuvasi lähtemään, jos Isämme tahto on, että sinä jätät meidät. Tietysti jo se ajatuskin on tuntunut minusta raskaalta, mutta paras olla kuitenkin valmis."

"Sitäkö luulit? Olen kyllä sitäkin ajatellut, mutta siitä sanon luottamuksella: tapahtukoon Herran tahto! Pidäthän sinä lapsistamme huolen ja hankit heille toisen äitin, paremman minua."

"Vaikea minun, kultaseni, on sitä ajatella. Mutta älkäämme nyt huoliko raskauttaa mieltämme. Kyllä Isä tekee, mikä meille on parasta."

Suutelulla vahvistettiin sovinto. Mutta mielenliikutus oli tehnyt molemmat niin virkeiksi, että unen tulosta ei ollut tietoakaan.

"Kuulepas, oma Alliseni," jatkoi Lauri, "sanos nyt kerran suoraan: oletko minuun oikein tyytyväinen vai tahtoisitko minua toisenlaiseksi millään tavalla?"

"Olen, olen minä sinuun tyytyväinen nyt, mutta itseeni en ollenkaan."

"Mistä nyt taas siihen johdut?"

"Näinhän olen nytkin sinua valvottanut ihan suotta, vaikka kyllä tarvitsisit lepoa."

"Heitä jo joutuvat sikseen."

"Ja sitte esimerkiksi, vaikka niin mielelläni tahtoisinkin nousta aamusilla juomaan kahvia yht'aikaa sinun kanssasi, kun sanoit sen maistuvan siten paremmalta, niin enhän tuota mitenkään jaksa. Molemmat tytöt ovatkin olleet niin rauhattomat ensi vuosinaan, että nyt jo kolmeen vuoteen tuskin olen saanut yhtenäkään yönä nukkua paria tuntia rauhassa. Tulitikuista ole lukenut monenakin aamuna, milloin en ole polttanut lamppua, että olen noussut kolmattakymmentä kertaa."

"Maistuu se kahvi yksinkin. Enkähän minä muista pitkiin aikoihin tahtoneenikaan sinua nousemaan yht'aikaa aamusilla. Kyllä minä käsitän aamu-unesi tarpeen."

"Niin niin nyt, mutta ensi vuotenamme kuitenkin sanoit toisin."

"No, katsos, silloin olin vielä aivan poikanulikka, maalla kasvanut ja toisiin oloihin tottunut. Silloin minusta todellakin näytti aamumakuu tarpeettomalta vitkastelemiselta. Sitä paitsi pyöri mielessäni sananlasku: Illan virkku, aamun torkku, se tapa talon hävittää. Kai sinä nyt voit antaa anteeksi, että keksin tuon kahvijutun. Olihan siinä sentään vähä tottakin. Kun sinä olit jonakuna aamuna aikaisin liikkeellä, tuntui mieleni virkeämmältä ja sentähden halukkaammin join sinun kaatamasi kahvikupin."

"Niinkö päin se olikin. Katsos sinua veitikkaa."

Alli suuteli miestään.

"Tehkäämmepäs nyt luja liitto", jatkoi hän. "Älkäämme salatko mitään toinen toiseltamme."

"Kyllä minun puolestani."

Kuitenkin kävi Lauri vähän miettiväiseksi: "Sanonkohan nyt?" ajatteli hän.

"Mitäs nyt tuumit, ukkoseni?"

"Johtuipahan vain mieleeni eräs pyyntö, jota olen jo kauankin aikonut esittää, vaan olen peljännyt sen ehkä loukkaavan sinua. Nyt kun lupasimme olla salaamatta mitään…"

"Kun kosin sinua ja sinä estelit ja sanoit luonnettasi taipumattomaksi, minä siihen vastasin tahtovani sinut aivan sellaisena, kuin olit. Voitko antaa sen sanani minulle takaisin?"

"Miksi sitä pyydät?" — Alli hiukan oudostui. Se oli hänelle odottamatonta.

"Katsos, se sanani oli ajattelematon ja se vähän sitoo minua. Niin kauan kuin se on peruuttamatta, minä en katso itselläni olevan oikeutta tehdä sinua toisenlaiseksi, kuin silloin kosiessani olit."

"Siis kuitenkin tahdot minua toisenlaiseksi, kuin olen, ja ehkä katsot ajattelemattomaksi koko kosimistasi."

"Muija kulta, emme nyt huoli taas eksyä karille, kun äsken juuri toiselta pääsimme ja helppo on tästäkin livahtaa ohitse. Ajattelehan vähän, miten paljon kuitenkin olet siitä asti muuttunut, vaikka minä en arkuutesi tähden olekaan uskaltanut sinua sanoin muutella. Muistathan, miten kerran kiistelimme lasten vaatteista. Sinä väitit, että niille vain ei maksa vaivaa tehdä mitään vanhasta, ja nyt kaikki hylkynuttuni kelpaavat vallan hyvin. Ja jos nyt olisimme talouttamme perustamassa, et arvattavasti suinkaan vastustelisi, jos ehdottaisin, että ostaisimme kaluja vähitellen huutokaupoista, niinkuin sittemmin olemme vähin tehneetkin. Vaan silloin se ei sopinut. Nikkarista vain ihka uutta kaikki tyyni."

"Niin, olen oppinut säästämään."

"Todellakin, eikö ollut se taloutemme perustaminen aivan kuin ryhtyminen vieraasen ammattiin? Sinä olit tottunut jotakuinkin mukavuuteen; minulla ei ollut edes aavistustakaan, mitä oli tehtävä. Sentähden maksettiin oppirahoja vähä kullekin taholle."

"Niinhän se kävi."

"Oletkos pahoillasi, että olet muuttunut?"

"En, en ollenkaan."

"Ja vielä muistuu yksi kohta mieleeni. Alussa sinä olit jotenkin arka kaikesta 'mitä muut sanovat', varsinkin äitisi ja sukulaisesi. Se minua melkoisesti harmitti, kun en ollenkaan käsittänyt, mitä muilla oli tekemistä meidän elämisemme kanssa, kunhan vain itse olimme onnelliset. Mutta minä en tohtinut vastustaa tuon samaisen lauseeni tähden. Sentähden olin myöskin tyly äitillesi ja arvelin monesti: menkää jo viisauksinenne! Tokkohan nyt enää välität, mitä hän sanoo tai muut ihmiset?"

"En yhtään."

"No niin. Muuttunuthan kuitenkin olet. Voitko siis antaa takaisin tuon sanani? se minua joskus vähän kiusaa."

"Saat, saat, ja olisit saanut jo ammoin, jos vain olisit näin selittänyt. — Vaan mitenkä tulit sen oikeastaan lausuneeksi, kun muuten olit niukkasanainen kosiessasi?"

"Enpä oikein tiedä itsekään. Suoraan sanoen, hyvin vähänhän minä sinua tunsin. Ja itsekin olin varsin keltanokka vielä. Romaanivehkeet ja kotoa saatu suoravaisuus taistelivat mielessäni. Kuitenkin voin vakuuttaa, että kotikasvatus oli vaikuttanut niin paljon, että, mitä romaaneissa oli turmiollista, ei koskaan päässyt mieleeni juurtumaan, vaan päin vastoin hyvät siemenet aina sattuivat hyvään maahan. Kokematon ja kaino kun olin, en osannut oikein sovitella sanojani; romaanein tavallisia korulauseita en tahtonut käyttää, mutta jotain minun silloin oli sinulle kuitenkin vastattava. Ja luonnollisimmalta tuntui se vastaus, jonka sait."

"Sanopas, ukkoseni: rakastitko kosiessasi todellakin minua?"

"Tietysti, enhän muuten olisi kosinut. Mutta miksi sinua rakastin, en vielä ensi vuotenakaan oikein saanut selville. Nyt sen kuitenkin tiedän. Sinussa oli jotakin salaperäistä, omaa kokemusta, joka minua veti puoleensa. — Siltä en kuitenkaan tahdo sanoa, että en olisi saattanut rakastua toiseenkin tyttöön, jos olisin sinun sijastasi joutunut niin usein olemaan yhdessä hänen kanssansa. Mutta tuskinpa vain olisin tullut kenenkään muun kanssa yhtä onnelliseksi kuin sinun kanssasi. Sentähden minä puolestani olenkin usein kiittänyt suurta Isäämme, että hän satutti juuri sinut minun eteeni."

Molemmat jäivät vaiti.

"Ethän ole katunut kosimistasi, vaikka minä en olekaan sellainen, kuin tahtoisit?" kysyi Alli viimein.

"En, ja arvaatko, mistä syystä?"

"Ettäkö minulla on mukautumiskykyä. Saattaapa olla niin, mutta on sitä sinullakin."

"Monikohan avioliitto olisi onnellinen ilman molemminpuolista mukautumiskykyä ?"

"Niinpä vainenkin. Mutta eiköhän nyt jo olisi aika nukkua. Taitaa jo kello olla kaksi!"

"Nukutaan, ja vahvistakaamme todellakin äsken ehdottamasi liittomme, älkäämme salatko toisiltamme mitään, ei edes tunteitakaan, niin emme joudu karille."

"Muistatkos, milloin minä ensi kerran yritin ajamaan karille?"

"En."

"No, sen kerron toiste. Hyvää yötä nyt!"

"Hyvää huomenta!"

Kohta olivat Lauri ja Alli rauhallisen unen helmoissa.

II.

Taloutta perustamaan ruvetessa ei Allilla ollut sanottavasti varoja, Laurilla vieläkin vähempi. Kuitenkin oli Lauri äskettäin päässyt parin tuhannen markan palkalle pienen, kahdesti viikossa ilmestyvän, vähän laajennettavaksi aiotun sanomalehden toimitukseen, ja siihen luottaen nuoret menivät vihille.

Eräs Allin sukulainen arvasi, miten tukala on sellaiseen aikaan tulla toimeen rahatta ja lähetti viisisataa markkaa. Niillä Alli osteli ja hankki minkä mitäkin talon tarpeita.

Vihkiäisten jälkeen Lauri toisena päivänä virkkoi Allille:

"Tehkäämmepäs nyt selko raha-asioista."

Alli veti laatikostaan esille tukun maksettuja rätinkejä ja alkoi laskea summia yhteen.

Miten lieneekään ollut, hän ei oikein päässyt niistä selville.

Niinpä hän jätti paperit pöydälle ja toi laatikosta toisen tukun ja rahakukkaronsa.

"Tässä on jäännös rahoista. Ja tässä on muut."

"Mitkä muut? Kas, arvopapereja! Onko sinulla niitä? — No, hyvähän tuo on. Mutta niihin ei kosketa."

"Parasta onkin säilyttää ne."

"Paljokos sinun rahoistasi meni meidän tarpeihimme?"

Allin silmät alkoivat kiiltää.

"Mitäs niistä niin tietoa tahdot ja tarvitset? Mikä on mennyt, ei tule takaisin."

Ääni vähän värähteli. Alli luuli Laurin tinkivän tiliä, nähdäkseen vain, kuinka paljon hän oli muka tuhlannut.

"Panisin vain muistiin, minkä verta sinulla oli varoja, kun rupesimme kotia puuhaamaan, että sitte voisin tarvittaessa tehdä tilin."

"Lauri, Lauri, mitä sinä puhut? En minä niitä tahdo sitä varten muistiin pantavaksi. Mitä sinä ajatteletkaan minusta?"

"Totta ainakin nämä arvopaperit? Muuten ei minusta ole oikein."

"Ei, ei niitäkään. Kaikki meillä pitää oleman yhteistä."

"Saattaisipa se kuitenkin olla tarpeen. Katsos, kun minulla on vain velkoja, niin voisihan sattua, että saamamiehet rupeisivat perimään ja silloin menisi nuokin sinun varasi kaikki tyyni."

"Menkööt vain. Johan sanoin, että kaikki meillä nyt on yhteistä."

Ja sikseen sen asian täytyi jäädä.

Tämä se oli nuoren avioparin ensimmäinen salakari, vaan onnellisesti sentään avioliiton kaksoislaiva livahti siitä ohitse, vaikka molemmat nuoret olivatkin ihan tottumattomat perää pitämään.

Kuluipa kuitenkin vuosi ja toinenkin, ennen kuin Lauri tottui katsomaan yhteisiksi Allin tuomia varoja, vaikka ne eivät olleetkaan suuret.

Matkalla varsinkin alussa pyrkivät alukset usein kolahtelemaan milloin kaikenlaisiin pikku kareihin, milloin selvälläkin vedellä vastakkain; mutta onnellisesti ne sentään kaikki vältettiin, kun aina ajoissa peruutettiin, milloin vähänkin tuntui kivet pohjaa raapivan, eikä työnnetty aluksia väkisin ylös kuivalle asti.

* * * * *

Viisi vuotta oli kulunut äsken esitetystä tapauksesta ja vuosikausi ensi luvussa kerrotusta illasta.

Alli tuli sukanneule kädessä istumaan Laurin kirjoituspöydän viereen. Kohta juoksivat siihen myöskin tytöt Lempi ja Ruusu ja poika Urho konttasi minkä enimmän ennätti perästä.

Eiväthän ne lapset malta niin hiljaa olla, kuin sietäisi ajatuksillaan työskentelevän luona, vaikka Lauri kyllä jo oli tottunutkin melkoiseen hälinään.

Lempi oli ensin ehtinyt äitinsä polviin nojaamaan. Siihen teki Ruusunkin mieli; hän koetti tunkeutua, mutta ei oikein mahtunut. Jo kuului kinaa, paraiksi sen verta, että se häiritsi Lauria.

"Isä, isä, ei Lempi laske minua."

"Menkää juoksemaan, niin sovitte molemmat."

Aika hajakkaa läksivät he, isompi edeltä, pienempi perästä. Kiireessään ei Lempi nähnyt Urhoa, joka juuri sai toisen kätensä kammarin kynnykselle, tulla kontaten vähän syrjästä päin.

Ensin kimakka parahdus, sitte sekakööri.

Jo piti Allin ja Laurinkin hätään joutua, ohjaamaan laulua tasaisemmaksi.

Pian sentään rakentui rauha. Liisu-tyttö korjasi Urhon pois toisten jaloista ja samaan seuraan hävisivät nuokin huimapäät.

Lauri palasi työhönsä ja Alli pöydän viereen.

"Etköhän sinä koettaisi vähän kirjoittaa minulle, minä sanelisin?" kysyi Lauri.

"Oletko väsyksissä?"

"En, mutta minun pitäisi ehtiä enempi. Sanellen joutuisi sukkelammin."

"Koetetaan vain."

Alli istui pöydän eteen, Lauri kirja kädessä kiikkutuoliin.

Hyvästi sujui työ viisi minuuttia.

"Saisko Tilda puhtaan astiapyyhkeen?" toimitti Lempi, juostuaan täyttä vauhtia äitiinsä käsiksi, että suuri harakanvarvas ja pieniä mustepilkkuja ilmestyi paperille.

"Mitä noin lennät? Katsos nyt, millaiseksi teit isän paperin!"

Vahingon syyksi luettiin enin osa, joten toruminen jäi vähemmälle.

Alli läksi antamaan anottua pyyheliinaa. Lauri kirjoitti loppuun
Allilta kesken jääneen lauseen, jopa toisenkin.

Sitte Alli palattuaan jatkoi taas viisi minuuttia.

Äkisti kuului kova hätähuuto. Alli juoksi lasten huoneesen; lause jäi kesken.

Laurin piirrellessä sanaa toisensa perästä paperille juosta haihatti
Lempi kertomaan:

"Ruusu seisoi tuolilla ja vahingossa kaatui. Päässä on suuri kuhmu.
Äiti painelee sitä villaisella."

Kului hetkinen. Alli istui jo taas kirjoittamassa.

"Äiti, äiti, Tilda kutsuu kyökkiin."

Lempi se niin toimitti työtä käskettyä. Alli kaiketi arvasi Tildan asian, koska ei tarkemmin kysellyt.

"Ei taida tulla tästä minun kirjoittamisestani mitään, Lauri kulta.
Enhän saa hetkeäkään rauhassa istua."

"Mene vain! Kirjoitan, minä itsekin."

Allista tuo vastaus tuntui vähän tylyltä.

Lauri kirjoitteli ehtimiseen. Alli hoiteli lapsia, laitteli heille vaatteita ja luki enimmät korjausluvut sekä sanomalehteen että Laurin suomennoksiin.

Mutta ei Lauri mielestään saanut kylliksi valmista käsistänsä lähtemään. Hän järjesteli työnsä tarkemmin. Sanomalehteen kului häneltä ainoastaan pari kolme tuntia päivässä. Ne hän nyt sovitti kokonaan iltapuoliksi ja otti aamupäiväksi kirjurin, joka sai ruveta jo kello seitsemästä joka aamu kiinnittämään Laurin ilmassa lenteleviä sanoja paperille.

Tätä vauhtia kasvoi kasoittain käsikirjoituksia ja sikäli myöskin lisäytyi kirjapainon korjausarkkien lukua.

Laurin silmät riippuivat kiinni kirjoissa aamusta iltaan. Itse hän ei tuosta tuntenut mitään haittaa. Mutta — kukapa sen olisi osannut arvata? — siitä kasvoi uusi kari Allin purjehdusvesille.

Oli synkän näköinen syyspäivä. Lauri oli sanellut kirjurillensa jo neljä tuntia, kaksi ennen aamiaista ja kaksi jälkeen. Lapset saivat pysyä poissa häiritsemästä työtä. He olivatkin jo vähitellen tottuneet katselemaan kirjoitustätiä jonkinlaisella kammolla ja hänen tullessaan aina pakenivat äitinsä turviin. Tämä kammo lienee ollut tarttuvainen, sillä Allikin alkoi kartella miehensä työhuonetta.

Nyt hän mainittuna päivänä avasi oven ja astui kirjakaapin luo.

Lauri vilkasi häneen, lakkasi sanelemasta ja tirkisti tarkemmin, sillä Allin silmissä näkyi jotakin omituista. Tirkistää hänen täytyi sentähden, että silmistä oli monituntinen kirjaan katsominen heikontanut mukautumiskyvyn, jonka avulla muuten nähdään yhtä selvään lähelle kuin etäällekin.

Samalla kirjurikin kohotti päätään, kun saneleminen taukosi.

"Luonnonkirjaa minä etsin", selitti Alli tulonsa syytä. "Sen pitäisi
Lemmen saada, kun muuten siellä yhä kiukuttelee."

"Se pitäisi Lemmen saada", oikasi Lauri hymyillen.

Alli punastui hiukan, katsahti Lauriin, näki hymyn, katsahti kirjuriin ja näki hänenkin hymyilevän.

Puna levisi Allin kasvoilta korviin saakka. Hän löysi Luonnonkirjan ja pakeni oven taa, joka paiskahti jotenkin rajusti kiinni.

Lauri jatkoi sanelemistaan.

Parin minuutin kuluttua kuului salista päin Lemmen juoksu. Jo hän tuossa paukutti kämmenellään ovea ja huusi itkuäänellä:

"Isä, isä, äiti kuolee!"

Lauri hypähti seisalleen ja riensi pois.

Alli istua kyyrötti kokoon kiertyneenä makuukammarin sohvalla, kädet kovasti puserrettuina kasvoille ja ruumis vavahtelevana.

Lempi ja Ruusu katsoivat oudostellen äitiänsä, vaan eivät enää itkeneet, kun isä jo oli turvana.

"Menepäs, Lempi, sanomaan tädille: ei isä nyt jouda sanelemaan enää tänä päivänä."

Lemmen palattua lähetti Lauri lapset Liisun luo.

"Isä, kuoleeko äiti?" kysyi Lempi ovella mennessään.

"Ei kuole, kyllä hän paranee."

Lauri sulki oven, otti sängyltä tyynyn, sovitti sen sohvan päähän ja kaatoi puoliväkisin Allin lepäämään sekä avasi leningin napit, että keuhkot pääsivät vapaasti paisumaan.

Sitte hän nosti tuolin aivan sohvan viereen ja alkoi silitellä Allin tukkaa.

Ensimmältä Laurin kosketukset vaikuttivat Alliin kuin sähkön iskut; ruumis joka kerran vavahti. Vähitellen ne värähdykset alkoivat kuitenkin hiljetä.

"Onkohan se kari suurikin, jolle laivasi nyt on joutunut, muijaseni?" —
Lauri sanoi sen melkein suputtamalla Allin korvaan.

Myrsky oli jo tyyntynyt, mutta maininki kävi vielä väkevästi. Sen suurimmat harjat antoivat vielä silloin tällöin aika jysäyksen kylkeen.

"Tuntuu niin kolkolta, olen aivan kuin tiellä sinulla."

"En vielä tiedä karin laatua."

"Sanovathan silmäsi joka kerran, kuin kammariisi astun: mitä sinulla on täällä tekemistä? Sitä paitsi olen juuri pitänyt mielessäni, että koko kahteen kuukauteen et ole kertaakaan sanonut etkä osoittanut rakastavasi minua."

"Miltäs ne silmäni sitte näyttävät?"

"Niin harmailta ja tuijottavilta, ja muotosikin on niin hirveän totinen."

Lauria yritti naurattamaan.

"Vieläkö pilkkaat minua?” — Viimeinen maininki puristi Allin rinnasta syvän huokauksen.

"En, kultaseni, en ollenkaan pilkkaa. Minulle vain muistui mieleen, mitä sisareni ennen aina sanoi, kun pikku poikana lueskelin: 'Niin noita silmiäsi tiukkaat kirjaan, että ovat oikein harmaina.' Nyt alan ymmärtää, mitä hän sillä tarkoitti."

"Mitäs te sitte nauroitte, kun satuin erehtymään puheessa?"

"Minua nauratti punastumisesi ja oma erehdykseni. Tuo kielivikojen korjaileminen on minulla tullut melkein toiseksi luonnoksi, että välistä eksyn siihen sopimattomissakin tiloissa. Olethan sitä paitsi pyytänyt minua oikomaan virheitä, että lapset eivät niihin tottuisi."

"Niin, mutta tee se kahden kesken äläkä vierasten kuullen."

"Sen kyllä olen arvannut, vaan enhän tuosta tottumuksesta niin helposti pääse. Eikä niitä muistakaan noita korjattavia sitte enää perästä päin."

"Mitäs se kirjurisi sitte nauroi?"

"En minä sitä huomannutkaan. Jos hän nauroi, niin lienee kai hänkin aikaa myöten huomannut sopimattomaksi minun mestaroimiseni."

"Minä luulin teidän pilkkaavan minua."

"Ja sentähden itkit. — Kuulepas, muijaseni, ethän vain samalla luullut jotain muutakin?"

"Mitä muuta?"

"Ethän vain liene ollut mustasukkainen kirjurin tähden?"

Allia nauratti. — Meren pinta välkkyi jo aivan rasvatyynenä.

"Hänenkö! Johan nyt lasket leikkiä. Kauniimpi hänen ainakin pitäisi olla. Ja muuten, luulenpa olevani ainakin siinä asiassa järkevä."

"Ei mustasukkaisuus järkeen katso. Jos se vieras sattuisi vastoin luuloasi joskus vast'edes tulemaan, muista silloin oma liittosi, että mitään emme saa salata toisiltamme."

"Vaikeampi sen pitäminen näyttää olevankin, kuin ensin luulin. Tuskin minä sitä enää uskallan yhtä varmaan luvata kuin silloin, vaikka paras kai olisi, jos niin tulisi tehdyksi."

Lempi juoksi salista päin kammariin, vaan ikäänkuin jotakin muistaen pysähtyi oven suuhun.

"Isä, joko äiti on terve?" kysyi hän hyvillään.

"Jo, lintuseni, jo minä olen terve", vastasi Alli.

"Äiti, mitenkäs sinä olit kipeä?"

Vastaus jäi sikseen, kun toisetkin lapset, tullen kumpikin tavallansa, keskeyttivät vakavan keskustelun.

Suloinen sopu ja rauha vallitsivat taas Valjun perheessä.

III.

Joulujuhla oli vietetty.

Rauhallisesti se oli yleensä kulunut Valjun perheessä ja myöskin ollut riemuinen varsinkin lapsille, heille kun oli aatto-iltana kokoutunut kasoittain lahjoja ja niiden ihmettelemistä kesti viikkokaudeksi.

Lauri oli saanut runsaasti lahjoja hänkin, vaan Alli tuskin mitään. Tuosta oli Lauri vähän pahoillansa, mutta Alli ei sitä huomannut, lapset vielä vähemmin.

Tuli uudenvuoden aatto. Taas asetettiin joulukuusi, suuri ja muhkea, keskelle salin lattiaa. Huone ei ollut suuren suuri, varsinkaan sitte, kuin Laurin työhön kuuluvat huonekalut oli sinne sijoitettu hänen oman kammarinsa saadessa maksavan asujamen. Mutta lapsille kuitenkin riitti tilaa juoksennella ympäri metsän kuninkaan.

Kynttilät sytytettiin ja niiden valossa alkoi oksilta hohtaa hopeahärmä; omenain poskuset punottivat tuskin eroten tumman havukon väristä; konvehdit ja sokuri-ukkoset pyörivät rihmoissaan; rusinarypäleet makasivat tenhottomina oksilla, tuntematta vuoteensa pisteliäisyyttä; mantelit olivat jonkun tenhovoiman avulla muuttuneet kuusta kietoviksi helminauhoiksi; kynttilöistä nouseva lämpö liehutteli monivärisiä eri maiden vaakunalippuja. Lasten leikkiessä kärvensi jonkun heilahtaneen oksan kynttilä lähimpiä havuneulasia, että huoneesen levisi miellyttävä pihkan tuoksu.

Kaikki näytti iloiselta ja sopusointuiselta. Ainoastaan Lauri oli melkein liian totinen, ikäänkuin toisiin ajatuksiin vaipunut.

Alli oli niin kiintynyt lasten viattomaan iloon, että Laurin olo jäi häneltä huomaamatta.

Saapuipa siihen joulupukki tiedustelemaan, millä mielellä hänen lahjansa oli joulun aattona vastaan otettu, ja sen mukaan joko tuomaan lisää tai vastaisen varalle muuta muistiin merkitsemään.

Laurille hän toi virkatun työnutun. Sitä ottaessaan kääröstä Lauri ikäänkuin vapisi. Antajan, tietysti Allin, kiittäminen häneltä unohtui kokonaan. Allikin jo viimein tästä epäkohteliaisuudesta aavisti jotakin ja alkoi lasten leikin lomasta tarkastella miestänsä. Kun Lauri yhä pysyi unpimielisen näköisenä, kysyi hän:

"Milläs ilmoilla se ukkoseni nyt matkustelee? Ethän sinä näy tietävän koko tästä maailmasta."

"Alli, Alli, minä olen karilla, ja hyvin pitkäriuttainen ja petollinen luoto se on ollutkin. Riuttaa pitkin olen laskenut monta vuotta ja onhan tuo tähän asti laiva kulkenut, vaikka karistenkin; mutta nyt se tarttui ihan kiinni, tänään vasta, enkä minä sitä suinkaan yksin saa irti." Alli yritti puhumaan.

"Älä, älä, vielä on pahin sanomatta. Kerran jo välähti mielessä ajatus: 'jätä kaikki ponnistukset ja hyppää tuonne mereen!' Pois karkoitin sen ja etsin silmilläni majakkaa, tuota salaamattomuuden sopimustamme, mutta se vilkkui niin äärettömän kaukana, ja mitäpä siitäkään apua, kun en pääse irti!"

Alli kauhistui.

"Joko, ukko parka, olet niin pitkälle joutunut, että aioit hukuttaa itsesi?" kysyi hän itkun sekaisella äänellä.

"Enhän sanonut aikoneeni, vaan kyllä siten kerran välähti mielessäni.
Muuten tiedäthän, että Isän avulla toki sellaisen synnin vältän."

"Mutta kauheata jo on sekin, että sinulle voi sellaista edes johtuakaan mieleen. Tottapa silloin lienee pulasi suuri, ja minunko nyt pitäisi auttaa sinua, heikomman väkevämpäänsä. Itsekin tarvitsisin apua."

"Kyllä teillä naisilla voimaa on, kun vain tiukka eteen tulee."

Alli ensin vaipui murheelliseksi. Mutta olihan nyt kerran vedottu hänen apuunsa ja hänen siis täytyi näyttää, että hänelläkin oli voimia.

Suurella ponnistuksella sai hän viimein kysytyksi :

"Mitenkähän minä voisin auttaa sinua?"

"Muistatko vielä ensi joulumme? Silloin meillä ei ollut joulukuusta, vaan sen sijaan äitisi vieraana."

"Muistan hyvinkin. Se ei ollut läheskään niin hauska kuin nyt oli. Sinähän kohtelit äitiäni niin tylysti, että minun oli oikein paha ollakseni."

"Tiedäthän jo osaksi käytökseni syynkin. En ollut vielä unhottanut maalaista suoravaisuuttani. Mutta siitä joulusta juuri tämän luodon riutta alkoi, jolla nyt olen."

"Äitinikö tähden. Jospa sen silloin olisin aavistanut!"

"Kyllä se oli hänenkin tähtensä; sillä hänhän se otti puheeksi meidän raha-asiamme ja toimeentulomme. Ja kun hän sanoi, että on hyvin kiusallista, jos emännän täytyy joka kerran miettiä ja punnita, kannattaako ostaa sitä tai tätä, ja vielä kiusallisempaa, jos ei ole millä ostaa, niin sinä et tuota vastustanut."

"Enhän minä muun tähden ollut vastustamatta kuin joulurauhan tähden. Ja jos silloin olisinkin hyväksynyt hänen mielipiteensä, niin olenhan siitä asti paljon muuttunut, kuten itsekin tuonnoin sanoit. Olinpa silloin vielä jotenkin tottumaton talouden hoitoon; luulin tultavan vähemmällä toimeen."

"Niinkö se olikin. Ja minä kun olen vielä ollut huomaavinani sinustakin monta kertaa, että kyllä rahaa aina pitäisi olla kukkarossa kylliksi varalla."

"No, ainahan sitä joku penni ja markka tarvitaan, kun on kaikki ruokatarpeet vain päiväkseen ostettava; mutta ei sillä ollenkaan väliä, jos emme koskaan edes näekään suurempia summia."

"Suuristapa summista ne pienetkin otetaan."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Tämäkin työnuttu kaiketi maksoi monta markkaa."

"Maksoihan se 18. Eikö se sinua miellytä?"

Alli tuli pahoilleen. Ilahuttaahan hän oli tahtonut miestänsä eikä nyt saanut millaistakaan kiitosta.

"Mukiin tuo menee, mutta olisin tullut toimeen ilmankin, kun on vanhoja nuttuja kyllin työssä käyttääkseni. — No, ja tuon kuusen varusteluun meni myöskin osansa."

"Annahan katson. — Ei se maksanut kuusineen kaikkineen kuin 16 markkaa."

"Eikö kuin 16? Eikö kuin?"

"Niin, maksaahan H:n joulukuusi 30 ja kauppaneuvoksen 50."

"Mitäs rikkaista. Heiltä kyllä riittää vaikka sata."

"Ja eikö meiltä kuuttatoista? Tottahan tuon verta pitää lapsille iloa toimittaa."

"Taitaisihan iloa saada vähemmälläkin; vähästä lapsen mieli hyvittyy. Muuten minä oikein en tiedä, mikä riittää, mikä ei. Sinullahan on pikku kirjat, minä vain kerran kuukaudessa kokoon loppusummat ja niistä taas vuoden lopussa teen toiset loppusummat. Mutta nämä näyttävät niin kamaloilta, että siitä juuri minun laivani tänään tarttui karille."

"Onko todellakin niin hullusti?"

"Ensi joulustamme asti olen joka vuosi tehnyt lopputilin. Velat eivät ole kasvaneet, vaan eivät vähenneetkään. Toisin sanoen: kaikki tulomme ovat menneet kädestä suuhun, paitsi noita paria kolmea sataa korkoihin. Joka kerran olen aikonut puhua sinulle, vaan silloinen vait’olosi esti."

"Miksi et ennen puhunut?"

"Ehkä olen tehnyt pahoin; vaan kun silloin ensi jouluna itsekseni päätin, että sinulta ei pidä rahaa puuttuman niin kauan, kuin minä suinkin jaksan tehdä työtä, niin olihan velvollisuutenikin hankkia vain ja olla vaiti."

"Ei, Lauri, ei sinun olisi pitänyt niin ajatella. Ja minäkin olen ollut moinen höpelö, että olen luullut olevan kaikki hyvin, kun vain emme kuluta enempää, kuin sinä ansaitset."

"No, no, on siinä ansiossa osasi sinullakin. Mutta jospa nyt koettaisimme pohtia asiaa tarkemmin. Lapset kasvavat ja tarvitsevat muutaman vuoden päästä jonkun tuhat markkaa omalle osalleen. Mistä se raha sitte otetaan? Minä en jaksa tämän enempää ansaita kuin nyt kirjuria käyttäen, eikä tänäkään vuonna ole tullut yhtään säästöä, vaikka sitä toivoin hänet ottaessani. Hyvähän olisi myöskin saada velat ainakin pienemmiksi, jospa ei kokonaan kuitiksikaan siihen asti, kuin lapset isommiksi kasvavat. — Tämä se nyt on minun karini enkä siltä selviä."

Alli näytti hyvin huolestuneelta ja katsahti lapsiin.

Urho oli jo ammoin viety lastenkammariin. Ruusu oli nukkunut makeiskasansa viereen ja Lempi katseli, silmät siirallaan, kuvakirjaa.

Alli toimitti heidät nukkumaan.

Palattuansa takaisin saliin virkkoi hän, kasvot ilosta loistavina:

"Minäpä tiedän keinon, miten pääsemme karilta."

"Tehdään kulunkiarvio tulevaksi vuodeksi ja sitte tarkotaan sitä joka vuosi edelleen."

"Mihin tapaan?"

"Paljonko arvaat ansaitsevasi tulevana vuonna?"

"Ehkä neljä tuhatta, niinkuin tähänkin asti. Enempää en voi luvata."

"Siitä määräämme ensinnäkin velkain varalle tuhat markkaa. — Paljokohan on muita vakinaisia menoja?"

"Luetellaan. Hyyry 500, kruunun, kirkollis- ja kunnan maksut 150, hengen ja irtaimen vakuutus 150, köyhille ja kaikenlaisiin listoihin menisi paljokin, mutta määrätään 50, sanomalehtiin ja kirjoihin 50 ja polttopuihin 100. Siinä jo on toinen tuhat."

"Kyllähän minä meidän omista ja lasten menoista ja talouden pidosta laitan itselleni ohjeet. Kunhan vain tiedän, minkä verran saan käyttää, niin on kaikki selvillä. Mutta jos omiin kaikenlaisiin menoihisi, niinkuin tupakkaan tai muuhun sellaiseen, jotakin tarvitset, niin hanki itse. Kaksi tuhatta on minulle jo muutenkin niin pieni summa, että pahoin pelkään sinun saavasi tyytyä joskus yhteenkin ruokalajiin päivällisellä."

"Siitä ei hätää. Vaan voisitko todellakin tulla toimeen sillä summalla?"

"Kyllä luulen. Minä etsin kaikki eri menot täänvuotisista kirjoistani: mitä on kulunut lasten, mitä minun vaatteihini, mitä leikkikaluihin, seurusteluun, ruokaan ja kaikkeen muuhun, ja sitte vähennän tasan kaikista, kunnes loppusumma tulee kahdeksi tuhanneksi. Sillä lailla sen kyllä pitäisi onnistua."

"Unohtuipa sinulta 'kissan kontto'; onhan joka kuukausi pitänyt merkitä sinun kirjoihisi muutamia markkoja nimellä 'kissa vei'."

"Vähennän muita sitä enemmän."

"Oletpa aika mestari, jos tuon kaiken saat toteutumaan! — Ja nythän minut kuitenkin autoit pois pahalta karilta, vaikka ensin valitit heikkouttasi."

Lauri tarttui sylin Alliin.

"Nyt meillä vasta joulu-ilo alkaa. Tekisi mieleni oikein tanssia, jos osaisin."

"No, no, riittää vähempikin."

"Soitas nyt juhlan kunniaksi jotakin virttä, että saisimme kiittää häntä, joka minulle antoi noin hyvän vaimon."

"Ja minulle niin kelpo miehen."

Soitto alkoi kaikua hiljakseen ja Lauri yhtä hiljaan hyräili sanoja:

    Mut hetkeksi jos näyttäiski
    Myös Jesus nukkunehen,
    Hän valvoopi ja joutuupi,
    Tuop' avun omillehen.
    Siis pelko pois! Mi hätä ois,
    Kun laivaamme hän johtaa!
    Ei nukukaan, hän koitti vaan;
    Taas auttaa meitä kohta.

IV.

Lapset olivat Valjun perheessä siksi vaurastuneet, että sopimaton oli niitä kauemmin enää pitää yksistään leikin varassa. Lempi kyllä oli viime jouluksi saamistaan irtanaisista kirjainlastasista vähitellen oppinut tuntemaan kirjaimet ja monta niistä jo tunsi Ruusukin. Mutta pitihän niitä sentään alkaa paremmin ohjaella opin tielle.

Valjun sanomalehti ja asuinpaikka olivat ja elivät eräässä pikku kaupungissa, jossa vielä vanhan tavan mukaan pidettiin ruotsalaisuutta yllä ainakin mielikuvituksessa; käytäntö, kas, se oli ihan toista, saattoihan puhua mitä kieltä hyvänsä, kun vain itse tiesi osaavansa ruotsiakin. Tästä syystä pidettiin kaupungin yksityinen tyttökoulu ruotsinkielisenä, että toki ei sivistyksen kultainen suoni kokonaan häviäisi paikkakunnalta.

Kansakoulu kyllä oli olemassa suomenkielinen. Mutta siinä käyttivät vain kaikkein köyhimmät lapsiansa, jotka muuten saivat harjoittaa katunuorison mieltä-ylentävää ammattia. Kukapa sivistynyt heidän seuraansa olisi uskaltanut jättää lapsiaan!

Lauri Valjun mieli teki katkomaan vanhain etuluulojen kahleita ja panemaan sittekin lapsensa kansakouluun, hän kun arveli yhden kerran aljettua toistenkin ehkä seuraavan esimerkkiä ja sitte useamman sivistyneen lapsen seurassa katulastenkin sivistyvän.

Alli tuota tuumaa jyrkästi vastusti. Hänestä lapset olivat liian kalliit kappaleet moisen kokeen tekoon; jos ne koetta tehdessä ehkä turmeltuivat, oli edesvastaus hirvittävä.

Tarkasti ja kauan sitä asiaa pohdittiin ja punnittiin eivätkä Laurin ja
Allin mielipiteet ruvenneet yhteen sulamaan.

Valju koetti pulasta päästäkseen puuhata pois muuttoakin toiseen kaupunkiin, jossa oli runsaammin suomalaisia kouluja. Turha vaiva; kaikkialla ja kaikilla ammateilla oli hoitajansa, eikä kukaan heistä tietysti ollut halukas luopumaan tuloistansa Valjun lasten tähden.

Mikäs neuvoksi? Kotiopettajattaren ottoa ei Valju uskaltanut ajatellakaan, hän itse kun oli aikoinaan sellaisesta toimesta saanut koko kahdeksansataa markkaa vuodessa ja pelkäsi palkkain vieläkin olevan liian suuret, vaikka ne tietysti viime aikoina olivat alenneet leivättömäin koulunkäyneiden karttumisesta.

Koetteeksi pantiin ilmoitus sanomalehtiin, kerrottiin siinä työn laatu ja pyydettiin tietoa hakijain palkkaehdoista.

Ensimmäinen tarjoutuja pyysi 150 markkaa, toinen vain vähän vaaterahaa eikä kukaan koko parista kymmenestä enempää kuin 350.

Lauri oli aivan ihmeissään. "Kylläpä lienee paljo joutilaita, kun aakkosten opettajaksikin tarjoutuu näin monta ja melkein ruokapalkalla!" arveli hän.

Nyt oli hyvä valita. Otettiin huomioon sekä palkka että todistusten mukaan taito ja kutsuttiin neiti Salmelaa tulemaan syyskuun alussa. Muille hakijoille ilmoitettiin vain sanomalehdissä, että opettajatar jo oli otettu.

Kului loppupuoli keskikesästä. Lempi jo alkoi yhä tiheämpään kysellä, milloin uusi täti tulee lukemaan, ja viimein alkoi pitää mielessään, miten monta yötä vielä oli nukuttava siihen asti.

"Tänään tulee täti, kun päivällinen ensin syödään!" riemuitsi hän eräänä aamuna.

Iltapäivällä olivat Lauri ja Alli, Lempi ja Ruusu laivarannassa ottamassa vastaan neiti Salmelaa.

Tuollapa laiva jo tulla jonottikin niemen nenässä vetäen piipullaan pitkää savuköyttä jäljestänsä.

Kaikki asiaan kuuluvat ja kuulumattomat ihmiset koettivat tunkeutua laiturin reunalle. Allilla oli kylliksi huolta Lemmen ja Ruusun hoitelemisesta, että säilyisivät ihmisten jalkoihin joutumasta eivätkä myöskään tipahtaisi ahventen seuraan.

Jo viskattiin laivasta nuorat, joilla piti köysien silmukat maalle vedettämän. Taitoa heittäjällä piti olla, että osasi nuoran päähän sovitetun painokuulan saada lentämään ihmisrivin ylitse ja siten poistaa uteliailta katsojilta kovan kolauksen vaaran, jos olikin mahdoton estää nuoraa sivaltamasta jotakuta hattua pois asianomaisesta päästänsä. Aina se oli ennen onnistunut ja niin nytkin. Köysien silmukat osutettiin patsaihinsa ja laiva vedettiin kiinni laituriin.

Lauri oli lähinnä laivan rappulautaa ottamassa vastaan neiti Salmelaa.

Alli oli työnnetty tungoksessa lasten kanssa etemmäksi. Sieltä hän tarkasteli heitä. "Mitähän Lauri noin punastuu?" ajatteli hän.

Neiti Salmela ei tuntenut Valjua, joka hieman ujostellen esitti itsensä hänelle. Pitkään hänen katseensa kuitenkin viivähti tarkastellessaan Laurin muotoa.

Lauri vei neiti Salmelan Allin ja lasten luo. Esittäessään heitä hän näytti ikäänkuin vähän neuvottomalta. Alli sen huomasi, mutta sen enempää siihen kiintymättä tervehti ystävällisesti neitiä.

Kun tavarat oli saatu kärryihin ja käsketty ajurin viemään ne Valjun asuntoon, läksivät kaikki yhdessä astumalla jäljestä. Matkalla neiti Salmela taas pitkään katseli Lauria sivulta ja Alli senkin huomasi.

Lempi pian tuli tutuksi Salmelan kanssa ja sai häneltä sateenvarjon kannettavakseen. Ruusu sen sijaan pyöriskeli äitinsä toisella puolella, kuitenkaan malttamatta vähä väliä kurkistaa uutta tätiä.

Kohta istuttiin kotona teepöydässä.

Puheltiin neiden matkasta, kauniista ilmasta ja minkä mistäkin joutavista asioista.

Tuli loma-aika.

"Olitteko te, herra Valju, ennen eräänä kesänä K:n pitäjässä."

"Olin veljeinne opettajana valmistamassa heitä lyseoon."

"Tosiaankin, sitähän juuri katsoin, vaikka en ollut oikein varma. Jopa siitä onkin aikaa."

"Silloin pääsin juuri kuudennelle luokalle. Mutta kyllä minä teidät heti tunsin, vaikka olettekin paljon muuttunut. Kasvot ovat entiset."

Alli jäi heti vaiti eikä enää puhunut koko iltana muuta kuin jonkun sanan saattaessaan neitiä kammariinsa.

Lauri kyllä oli koettanut pitää keskustelua vireillä, ottaen muun asian puutteessa lasten opetussuunnittelunkin puheeksi, mutta kun hän mieluisimmin sen jätti kokonaan neiden järjestettäväksi, loppui lyhyeen sekin aine. Sitä paitsi hän oli tänä iltana tavattoman kömpelö, kun itsekseen arvaili Allin ehkä käsittävän väärin heidän tuttavuutensa.

Kului päiviä, viikkoja, jopa pari kuukauttakin.

Ulkonaisesti oli elämä Valjun kotona entisellään rauhaisa. Kukin teki tehtäviänsä.

Mutta sisällä alkoi kuohua.

Levollisin oli neiti Salmela. Hän oli mieltynyt työhönsä, sillä Lempi ja Ruusu halulla oppivat eikä niin pienten lasten luettaminen ollut rasittavainen.

Lauri ei ollut yhtä levollinen. Sillä neiti Salmela oli kaunis ja viehättävä sekä vilkas ja kykenevä keskustelemaan melkein mistä asiasta ja aineesta hyvänsä. Sitä paitsi oli hänellä kyky löytää puhetta ja siten vilkastuttaa muitakin. Eipä siis ihme, että Lauri hyvin viihtyi hänen seurassaan.

Sitä vastoin neiti Salmelan seura ei ollenkaan miellyttänyt Allia. Hän ei tosin ollut luonnoltaan vilkkaimpia ennenkään, mutta neiden tulosta asti oli hän muuttunut jotenkin umpimieliseksi ja harvapuheiseksi.

Tästä juuri Lauri oli vähän levoton. Itse puolestaan hän ei peljännyt mitään vaaraa neiti Salmelasta, vaan luuli näkevänsä Allin edessä kaririuttoja.

Ja Allin laivan pohja todella jo kolkahtelikin kiviin aika lailla. Salissa istuessaan hän ei koskaan sekautunut miehensä ja neiti Salmelan väittelyihin, vaan usein poistui, milloin puhe toisten kesken alkoi vilkastua. Hän ehkä ei luullut voivansa niin tarkkaan salata mielialaansa, kuin tahtoi. Jos miehensä häntä pyysi kävelemään niinä yleensä harvoina hetkinä, kuin Laurilta siihen aikaan riitti, valitti hän väsymystä ja neuvoi kumppaniksi neiti Salmelaa, joka olikin aina valmis lähtemään, koska katsoi paljon oppivansa Valjun puheista.

Lauri tajusi selvään tilan tukaluuden. Mutta raskaan työn lomahetkinä tuntui huvittava seura niin virkistävältä, että hän ei siitä malttanut luopua. "Muuten", ajatteli hän, "tulkoon nyt Alli kerran itsekin apua pyytämään; pitääkö minun etsiä kaikki hänen karinsa. Pitäköön silmällä majakkaa."

Tallansa oli elämä vielä jonkun aikaa.

Tuli pakkanen, läheinen järvi jäätyi ylt'yleensä peilikirkkaaksi.

Lauri oli taitava luistelija, samoin neiti Salmela. Urheilu, min lajinen hyvänsä, on erinomainen lumoamaan mielet puoleensa.

Lauri pyysi aamiaista aikaisemmin päästäkseen jäälle. Neiti Salmela ei oikein tahtonut laiminlyödä tuntejansa, vaan Lauri lohdutteli, että yksi päivä ei paljoa vaikuta, eikähän voitu tietää, oliko huomenna enää luistinkeliäkään.

Niinpä he kahden läksivät hämärissä jäälle. Alli oli kyllä ennen myöskin luistellut, vaan sanoi nyt jo olevansa liian vanha lasten leikkiin.

Lauri unhotti jäällä oman itsensä. Päästyään kerran irti jokapäiväisistä huolistaan riemuitsi hän kuin lapsi. Mutta ollen käytöllinen mies oli hän rannasta ottanut vaaran varalle keveän seipään.

Alli ensin ei ollut millänsäkään. Hänhän jo oli tottunut kantamaan tuota taakkaansa, että muka miehensä häntä laiminlöi. Ikävä kuitenkin pyrki vaivaamaan.

Lapset olivat mieltyneet raamatullisiin kuviin, joista neiti Salmela heille kertoeli. Nyt he muun huvin puutteessa pyysivät äitiänsäkin kertomaan kuvista.

"Ne ovat tädin kammarissa."

"Kyllä minä tiedän, missä ne ovat." — Ja Lempi talutti äitinsä niitä hakemaan.

Alli pysähtyi neiden kammarissa pöydän eteen. Siinä oli avoinna jokin kirja ja lehtien välissä seisoi kortti. Allin silmät sattumalta kiintyivät paperiin. Se näytti aivan samanlaiselta kuin Laurin painamattomat nimikortit. Hän tempasi sen käteensä. Ihan oikein, siinä oli jotakin kirjoitettuna ja alla nimi Lauri Valju.

Mustenemaan pyrki maailma Allin silmissä.. Kului kotvanen aikaa, ennenkuin hän kykeni lukemaan koko kirjoituksen. Näin se kuului:

"Tässä saatte karamellit, jotka Teille jäin velkaa. Ystävyydellä Lauri
Valju."

Alli ei siitä päässyt oikeastaan sen selvemmälle. Jos siinä olisi ollut "rakas neiti" tai muuta sellaista, silloin hän kyllä olisi ymmärtänyt lipun tarkoituksen. Mutta karamellivelka! Sitä ei tavallinen mustasukkaisuuskaan kyennyt selittämään. Entä tuo kortti ja kirjoitus? Nehän olivat ihan Laurin omat, ainakin kirjoitus.

Saadakseen asiata selvemmäksi läksi Alli saliin, avasi Laurin kirjoituspöydän laatikoista sen, jossa hän tiesi miehensä pitävän nimikortteja ja muita pikku tavaroita.

"Ihan oikein, tuossahan juuri on samanlaisia kortteja, puhtaita kummaltakin puolen. Epäilyttävää, mutta en minä tätä sittekään käsitä."

Valju ja neiti Salmela jäällä huviksensa pitivät kiinni seipään päistä, koettaen sillä tavalla päästä toinen toistansa kiertämään. Mutta sepä ei onnistunut kummallekaan.

Alli meni kirjoituspöydän luota ikkunasta katsomaan järvelle. "Tuolla he nyt etäällä luistelevat käsi kädessä. Kaiketi luulevat, että minä heitä en näe. Mutta hyvät silmät minulla on. Olisivatpa saattaneet olla hiukan varovammat. Kun julkenevatkaan ihan tuossa silmäin edessä."

Inholla kääntyi Alli pois. "Joko todellakin on jouduttu niin pitkälle!… Kun oikein ajattelen, niin Laurihan se juuri esitti neiti Salmelaa meille! Voi, miksi en silloin jyrkästi tahtonut jotakin toista?"

Hän vaipui tuollaiseen hervottomuuden tilaan, jolloin tunne työskentelee sitä kiivaammin, mitä vähemmin se kykenee selviämään järkeviksi ajatuksiksi.

Tilda tuli sanomaan, että päivällinen jo olisi valmis, mutta…

"Niin, niin, eihän täällä ole syöjiä kotona. Odotetaan, kunnes herra ja neiti tulevat."

"Minulla on niin nälkä", valitti tyytymättömänä Lempi.

"Eikö jo mennä syömään? sanoihan kello, että ruoka on valmis", selitti
Ruusu.

"Pyytäkää Tildalta!"

Lapset menivät Tildan turviin.

Alli katsahti ikkunasta.

Lauri ja neiti Salmela olivat lähellä kotirantaa, mutta järvelle menossa. He nauttivat luonnon raittiutta ja urheilun viehätystä aivan sydämmensä pohjasta. Moneen kertaan he jo olivat luistelleet yli seljan edes takaisin. Mutta eihän harvinaisesta ja niin mieluisesta huvista muista luopua, kun kerran makuun pääsee. He jatkoivat sitä aivan huomaamatta ajan kulumista, kunnes alkoi hämärtää.

"Eiköhän nyt jo päivällinen kuiva, kun näin kauan viivymme?" virkkoi
Lauri.

Kiireesti siitä ajettiin kotirantaan, niin että he etempää katsojasta näyttivät leikkivän "haukkasilla", varsinkin kun hämärä jo esti aivan tarkkaan erottamasta joka liikettä.

Luistinten päästäminen jaloista ei käynyt yhtä helposti kuin jalkaan pano, sillä olipa pitkä luistelu tehnyt jäsenet kankeiksi. Neiti Salmela ei ensinkään selvinnyt omin neuvoin, kun vivut olivat jäykänlaiset. Valjun täytyi laskeutua polvilleen häneltä luistimia päästämään. Luonnollisesta kohteliaisuudesta ei hän niitä enää antanutkaan pois, vaan ripusti yhdessä omain luistimiensa kanssa sormeensa.

Kotiin astunta rannasta, vaikka matkaa ei ollut monta kivenheittoa, veti aikaa enemmän kuin kohtuullisesti. Jalat olivat puutuneet luisteluasentoon eivätkä ottaneet heti tottuaksensa tavalliseen käyntitahtiinsa.

Tämän kaiken otti Alli ikkunasta katsellen huomioonsa.

Luistelijat tulivat sisään ja vaikka hyvin väsyksissä astuivat suoraa päätä ruokapöytään. Eihän raitis ulko-ilma ole ravinnon vihollinen.

Lauri luuli Allin jo syöneen eikä osannut häntä erittäin kaivata, vaikka kyllä puhdas lautanen oli Allin sijalla.

Pian oli nälkä sammutettu ja tyytyväisinä erosivat luistelukumppanit, neiti Salmela lähtien kammariinsa ja Lauri Allia tapaamaan.

Makuukammarissa oli melkein pimeä. Kuitenkin voi vielä erottaa Allin sohvasta. Hän oli taistelunsa taistellut.

Lauri istuutui hänen viereensä.

"Et usko, miten hauska päivä minulla oli", virkkoi Lauri iloisesti ja otti häntä kädestä.

Se tuntui välinpitämättömän hervakalta.

"Johan tuon arvaa vähemmälläkin", kuului kolea, keskeyttävä vastaus.

"Mutta hauskempi vieläkin olisi ollut, jos sinäkin olisit lähtenyt mukaan."

"Tokkohan?" — Ääni helähti kuin kuiva pakkasjää.

Lauri hiukan pahastui ja aikoi poistua, mutta muisti, että neiti Salmelakin arvattavasti oli kykenemätön seuran pitoon, eikä hänen kuitenkaan tehnyt mieli nyt yksin olla, kun ei sinä päivänä enää haluttanut työhön ryhtyä.

Niinpä hän sytytti lampun, joka seisoi pikku pöydällä sohvan edessä, huomasi sitä tehdessään Allin itkusta mustuneet silmät ja huomasi sekä tunsi myöskin oman nimikorttinsa, jonka Alli oli tuonut neiden kammarista.

"Mistä tuon olet saanut?"

"Kyllä sen kai itse tiedät."

"Sekös sinun karinasi nyt on?"

"Se ja paljo muutakin." — Ja päästyään kerran alkuun luetteli Alli joka eri kiven karistansa. Siinä oli punastumiset ja ujostelemiset neiti Salmelan tullessa, vilkkaat puheet, pitkät kävelyt, koko päivän luistelemiset käsi kädessä, liian tuttavat leikit jäällä ja polvillaan olot sekä viimeksi vielä vitkastelemiset kotiin tullessa. Ennen kaikkea huomautettiin, että Lauri juuri oli valinnut neiti Salmelan, vaikka kyllä olisi ollut muitakin yhtä hyviä.

Nyt vasta Laurille selvisi kerrassaan karin vieressä ammottavan meren pohjaton syvyys. Kotvaseen hän ei löytänyt yhtään tukipaikkaa. Syytökset näyttivät aivan kumoamattomilta.

Viimein hän toivoi, että kun saisi edes yhdenkään kiven ensin kiskotuksi laivan alta, niin ehkäpä muutkin siitä höltyisivät. Eihän käynyt yrittääkään vetää laivaa sinänsä pois; se olisi siihen paikkaan hajonnut.

"Mikä noista syytöksistä on pahin?" kysyi hän sen ajatuksensa johdosta.

Alli luuli tätä pilkaksi, mutta vastasi kuitenkin: "Milloin kirjoitit tuon kortin?" ja itsekseen oli vakuutettu osanneensa oikein kohti.

"Sen kesäluvan jälkeisen lukukauden alussa, kuin olin Salmelassa kotiopettajana. Eräässä leikissä kesällä menetin neljännesnaulan karamelleja, ja kun niitä ei ollut maapuodeissa, lähetin ne kyytimiehen mukana kaupungista."

"Milloin ostit ne samanlaiset kortit, jotka vielä ovat laatikossasi?"

Kas vain, pikku vakoilemistakin, ajatteli Lauri.

"Ne sain samana kesänä neiti Salmelan veljeltä ostamatta."

Ei Alli vielä ollut vakuutettu. Mitä varten neiti oli säilyttänyt sellaista joutavaa korttia niin kauan ja mitä varten sen nyt ottanut käsille?

Pitkä siitä syntyi keskustelu ennenkuin koko kari oli purjettu.

Viimein illallisen aikaan kertoi Liisu neiti Salmelan nukkuvan niin raskaasti sohvallaan, että ei herännyt tilan teostakaan.

Se oli Allille parempi vakuutus kuin mitkään muut perusteet, "sillä", ajatteli hän, "jos heillä olisi tänään ollut mitään rakkausvehkeitä, ei neitiä varmaankaan olisi nukuttanut".

Alli hiivien vei Laurin nimikortin takaisin neiden kirjaan, joka vielä oli auki pöydällä, sekä käänsi sen kiinni.

Seuraavana aamuna koetti Lauri työskennellä, mutta eipä se oikein sujunut. Liika ponnistus, kuten tuo eilinen, on aina liikaa.

Aamiaisen syötyä pyysi Lauri neiti Salmelalta jotakin hauskaa kirjaa ajan ratoksi, kun ei sujunut työ eikä nukunta.

"Toisiltana juuri löysin kirjalaatikkoni pohjalta Kiven Seitsemän veljestä. En tiedä, miten lieneekään joutunut mukaan. Mutta arvattavasti olette sen lukeneet."

"En, paha kyllä on se tähän asti jäänyt lukematta. Sopipa varsin hyvin, että se sattui teillä olemaan."

Neiti Salmela toi kirjan.

"Tuossa kirjassa se kortti juuri on!" kuiskasi Alli neiden tullessa.

"Ahaa!" mietti Lauri. Hän selaili hiukan lehtiä. Aivan oikein, siinä se oli.

"Muistatteko, neiti Salmela, milloin luitte viimeksi tätä kirjaa?"

"Sinä kesänä, kuin te olitte meillä, minä sitä jo alottelin, mutta eipä siitä tullut mitään ennen, kuin veljein ja teidän lähdettyä koti tuntui tyhjältä."

"Ja silloin kaiketi pistitte tämän kortinkin tähän?" — Lauri näytti sitä.

"Olin juuri lukemassa, kun kyytimies palasi kaupungista ja toi ne karamellit; se lippu sopi niin hyvin kirjanmerkiksi, ja siitä asti se on ollut siinä."

Tämä puhelu kävi niin ujostelematta, että Allin täytyi kerrassaan tulla vakuutetuksi. Noiden poistuttua hän syleili ja suuteli miestänsä. Pilvet olivat hajonneet.

"Kyllä minä olin pahalla karilla ihan suotta, mutta oli siihen sinunkin syytäsi. Sinä sammutit majakan."

"Millä ihmeen tavalla?"

"Kun et edeltä päin puhunut, että tunsit neiti Salmelan. Kaiketi sinä jo aikaa sitte huomasit mustasukkaisuuteni. Miksi et ennemmin pakottanut minua puhumaan?"

"Silloinpa ei asia olisikaan tullut niin selväksi kuin nyt; sillä en tosiaankaan olisi muistanut tuota korttia, niin vähäpätöinen se minusta oli."

Alli nyt puolestansa rauhoittaakseen Lauria kertoi, millä tavalla hän oli aivan sattumalta sen löytänyt.