language: Finnish

HERRASPERHEISSÄ

Palvelijattaren muistelmia

Kirj.

MATHILDA LJUNG-DAHL [Hilda Elisabet Hagman]

Suom.

Hellin Mustala

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1916.

SISÄLLYS

Ensimäinen palveluspaikkani.
Ompeluliikkeessä.
Professori Wallenborgin perheessä.
Korven kartanossa.
Kotona Pohjanmaalla.
Pietarissa.
Vastanaineiden luona.
Jälleen professori Wallenborgin perheessä.
Omassa kodissa.

Kun entiset palvelustoverit, ystävät ja tuttavat ovat kehoittaneet minua kirjoittamaan muistojani ja kokemuksiani niiden 25 vuoden ajalta, jotka olen palvellut eri perheissä, niin tahdon koettaa tehdä sen parhaan kykyni mukaan.

Minulle tuottaisi suurta iloa, jos voisin saamieni kokemusten kautta antaa muutamia hyödyllisiä neuvoja niille nuorille tytöille, jotka tulevat kaupunkiin köyhistä, yksinkertaisista maalaiskodeista etsiäkseen palveluspaikkaa. — Palvelijattaren kohtalo ei ole aina niinkään helppo!

Kun istuu kotituvassa maalla ja elää mitä vaatimattomimmissa oloissa taistellen toivottoman köyhyyden kanssa, kangastaa kaupunkilaiselämä niin valoisana, iloisena ja houkuttelevana. Sanomalehdet kuvailevat "yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista" ja sunnuntaisin keskustellaan kirkkomäellä matkoista suureen, avaraan maailmaan. Ennen kaikkeahan on ansaittava rahaa. Mutta ei kukaan ajattele, ollaanko kypsyneitä tehtäviin kaupungissa; luullaan osattavan mitä tahansa.

Mitä kauniimmaksi elämä tuolla ulkona maailmalla loihditaan mielikuvituksessa, sitä ahtaammalta näyttävät koti ja kotipitäjä. Eihän saakaan ihmetellä, että nuoriso halajaa pois. Kotona niukoissa oloissa ei useinkaan ole tilaisuutta oppia mitään uutta senjälkeen, kun on lopettanut kansakoulukurssinsa, vaikkakin syvimmällä sielussa palaa epämääräinen kaipaus johonkin parempaan. Usein käy koti liian ahtaaksi suurelle lapsijoukolle eikä kotiseudulla aina saa edes jotenkuten kannattavaa työtä.

Toisia kyllä ajaa maailmalle jonkinlainen seikkailuhalu — ja silloin käy harvoin hyvin. Mutta se, joka käy käsiksi velvollisuuksiinsa täydellä todella, joka tunnontarkasti täyttää tehtävänsä, saa kyllä palkkansa.

Amerikasta tulevat sukulaisten kirjeet houkuttelevat osan nuorisoa sinne, toiset taas pitävät parempana etsiä leipänsä lähempänä kotiseutua. Pois, pois koettelemaan omia voimia ja näkemään enemmän maailmaa! Monille muodostuu matka maailmalle onnekkaaksi, toisille tulee siitä suuri pettymys juuri sen tähden, että he itse ovat niin vähän ajatelleet, mikä heitä siellä odottaa.

Nuori tyttö ottaa paikan — ja ennenpitkää huomaa hän kykenemättömyytensä täyttämään emäntänsä yksinkertaisimpiakin vaatimuksia. Eikä sitä voi ihmetelläkään, sillä missäpä hän olisi saanut tarpeelliset alkutiedot palvellakseen kodissa, jossa vallitsevat hänelle aivan vieraat olot ja tavat. Mutta hän ei toki tahdo tunnustaa tietämättömyyttään — ei. "Minä muutan. Rouva on ilkeä. Rouva vaatii liian paljon. Minä tahdon enemmän vapautta" j.n.e.

Rouva puolestaan antaa hänen mennä. — "Hän oli huolimaton, juoksi ulkona öisin eikä yleensä ollenkaan sopinut meidän taloomme", sanoo hän. Todistus muutamien kuukausien palveluksesta on noin — ei moittiva eikä kiittävä. Nuori tyttöparka, mitä hän oppii vaihtamalla alituisesti paikkaa? Ei mitään! Ja vaikeudet ja vastukset tekevät hänet usein katkeraksi.

Kaikki eivät ole olleet niin onnellisia kuin minä, että ovat lähteneet hyvästä, joskin köyhästä kodista. Kokenut, hellä äiti on aikaisimmasta nuoruudestani asti opettanut minua rakastamaan järjestystä ja ahkeruutta, juurruttanut minuun velvollisuudentuntoa ja omantunnontarkkuutta. Niin — äitiä minun on kiittäminen siitä, että kaikki on käynyt niin hyvin, hän on minua opettanut pitämään Jumalaa aina silmäini edessä. Ja Jumala on auttanut minut monen raskaan ja vaikean hetken läpi. Hän on johtanut askeliani elämän koulussa. Rukouksen voima on suuri!

Viisitoista vuotiaana joutui äitini yksinäiseksi palvelijaksi yksinkertaiseen, mutta erittäin kunnolliseen kotiin pikkukaupungissa. Se paikka hänellä oli 30 vuotta. Siinä oppi hän työteliään, säästäväisen ja hyvän emännän johdolla toimittamaan ne tehtävät, joita taloudessa tarvitaan. Ja kun hänen rakastamansa emäntä sairasti loppuikänsä vuoteenomana, sai äiti hoitaa kokonaan talouden perheen kolmen tyttären avustamana, kunnes nämä joutuivat naimisiin.

"Minä olin onnellinen saadessani olla hyödyksi muille. Joka aamu nousin klo 5. Pukeuduttuani luin aamurukoukseni ja rupesin sitten iloisin, rohkein mielin päivän tehtäviä suorittamaan," oli äidin tapana kertoa. Hän otti osaa perheen iloihin ja suruihin, ja kun taloushuolet yhteen aikaan liiaksi painoivat hänen emäntäraukkaansa, pyysi äitini, että saisi palvella ilman palkkaa — niin, hän teki kaikki, minkä kykeni, helpottaakseen sairaan huolia. Jumala palkitsikin lämminsydämistä äitiäni.

Emäntänsä kuoltua sai äitini odottamattaan periä pienen tuvan Pohjanmaalla. Sinne muuttikin hän ottaen mukaansa pienet säästönsä, ja siellä näki hän jälleen hänet, jota oli nuoruudessaan oppinut rakastamaan ja meni naimisiin hänen kanssaan. Siellä synnyin minä.

Isäni, kunnon kirvesmies, kuoli kolmivuotisen avioliiton jälkeen ja äitini oli usein vaikeata tulla toimeen, mutta hänhän oli saanut pääoman kaikessa siinä, mitä oli oppinut pitkänä palvelusaikanaan, ja se oli hänelle nyt suureksi hyödyksi. Häissä ja hautajaisissa käytettiin häntä ruuanlaittajana. Niihin tilaisuuksiin sain minäkin tavallisesti seurata mukana. Ja ne olivat todellisia juhlahetkiä minulle, sillä meidät haettiin talon hienoimmilla ajoneuvoilla rikkaisiin talonpoikaistaloihin; vieläpä rovastinna, pastorin ja nimismiehen rouvatkin tahtoivat äitiä avustamaan hienoissa pidoissa. Usein viivyimme siten poissa useampia viikkoja. Aina löysi äiti siellä työtä minullekin. — Kun tulin vanhemmaksi, oli suurimpana ilonani saada olla apuna ruuanlaitossa hyvin varustetuissa keittiöissä.

Kaikki ihailivat äidin hyvää järjestysaistia, mutta kyllä hän sitten pölyyttikin ja siisti kaikkialla, ennenkuin hän rupesi leipomaan tai keittämään. Siistiä ja puhdasta piti hänen ympärillään olla, ja parhaimpaan järjestykseen jätti hän jälestään keittiön, kellarin ja säiliöt.

Kun olin täyttänyt 8 vuotta, kuoli ainoa tätini. Hän oli köyhä leski ja jätti jälkeensä Janne-nimisen pojan, joka oli vuotta vanhempi minua. Äitini otti hänet kasvatiksi, hän ei voinut sietää, että orpo poika raukka myytäisiin huutokaupalla joutuakseen kenties kokemaan sydämettömän isännän kovaa kohtelua.

Jannesta sai äiti hyvän apulaisen. Minä taas sain leikkitoverin ja ystävän koko elinajakseni.

Välistä meistä kyllä tuntui, että äiti oli liian kova meitä kohtaan, mutta että hän aina oli oikeudentuntoinen, se meidän täytyi tunnustaa.

Molemmat siunaamme äidin muistoa kiitollisina kaikista hyvistä neuvoista ja opetuksista, mitä hän on antanut meille. Ilman niitä olisi meidän monasti ollut vaikeaa suoriutua kunnialla kaikesta, mikä meitä on kohdannut niillä tuntemattomilla teillä, joita on pitänyt vaeltaa.

Elämä ei ole leikintekoa.

ENSIMÄINEN PALVELUSPAIKKANI.

Pääkaupungissa lokakuun 1 p. 1884.

Kaivattu, hyvä äiti!

Kiitos kirjeestäsi, jonka kirjeenkantaja toi minulle eilen — minä rupesin itkemään ilosta, kun minulla iltasella oli aikaa lukea se rauhassa. Vain yksi kuukausi on kulunut siitä, kun tulin tähän paikkaan, ja tiedätkö äiti, minusta tuntuu kuin siitä olisi jo vuosi, kun Janne ja minä tulimme Helsinkiin. Joka ilta itken minä ja minun on niin kovin ikävä. Sinun kirjeesi lohdutti minua, nyt koetan taas tehdä parhaani. Mutta tiedätkö äiti, täällä on kaikki niin epäsiistiä, ja joka nurkka oli niin likainen, kun minä tulin. Minun vuodevaatteeni pitäisi pestä, paikata hursti ja parsia peitto, mutta en uskalla sanoa mitään. Rouva oikein harmistui, tulipa melkein vihaiseksi, kun kysyin, enkö saisi kaksi lakanaa ja tyynynpäällisen. Hän sanoi, että palvelijattarilla on nykyaikaan niin suuret — tässä hän käytti vieraskielistä sanaa. Sänkyä minulla ei ole, vaan sängynpohja, joka nostetaan joka ilta etehisestä ja pannaan kahdelle tuolille. Keittiön uutimet pesin eräänä yönä, mutta en uskaltanut silittää niitä, ettei rouva sanoisi puita kuluvan. Herra on niin ystävällinen, mutta tiedätkö, luulen että hän maistelee — tuntuu siltä hänen tullessaan kotiin. Kuulen rouvan usein toruvan häntä. Anna on 5 vuotias, Kalle 3 ja Pikkunen 1 vuotias. Minun täytyy sanoa sinulle äiti, että he käyvät aika repaleisesti puettuina. Kun saan aikaa, autan rouvaa ompelemaan heille vaatteita. Kysyt, saanko kylliksi ruokaa. Kyllä — rouva panee aina minulle lautaselle, sitten kuin herrasväki on syönyt. Leipää saan kyllä. Voita en ole maistanut tänne tultuani. Minä saan 3 sokeripalaa, vehnäpullan ja kaksi kuppia kahvia päivässä. Janne on juoksupoikana suuressa liikkeessä. Kyllä vaan oli hyvä, että Leena-täti hankki meille paikat. Janne tuli sunnuntaina tervehtimään minua, mutta rouva sanoi, etten minä saa päästää "kavalierejä" luokseni. Hän kysyi kuinka vanha olen ja kun ilmoitin, että olen 16 vuotias, sanoi hän, ettei nuorten tyttöjen sovi istua poikien kanssa. Minä vastasin, että olemme serkuksia, ja että hän on kuin veli minulle. Rouva huudahti silloin oikein suuttuneena: "Aina puhuvat palvelijattaret serkuistaan!" Minä rupesin itkemään ja vakuutin etten valehdellut; juuri silloin kuohahti maito hellalle, ja rouva sanoi olevan parasta hoitaa vaan velvollisuutensa. Tiedätkö äiti, pyysin Jumalaa auttamaan minua — ei ole helppo palvella.

Lokakuun 6 p.

Pikkunen sairastui ja kuoli, ja herra sanoi, että se oli hyvä, niin ei tarvinnut kuulla hänen huutoaan. Rouva itki niin hirveästi, että minusta oli oikein vaikeata. Hän on ollut niin kiltti minulle ja sanonut, että minä laitan hyvää ruokaa ja että olen siistinyt niin huolellisesti hautajaisia varten. Pitoja meillä ei ollut hautajaispäivänä. Tervehdä kaikkia.

Matilda.

Helsinki marraskuun 15 p.

Rakas, kaivattu äiti!

Kiitos riveistäsi! Älä ole levoton, alkaa käydä paremmin jo, anna anteeksi että olen valittanut. Koetan parastani. Nyt lähetän sinulle postimerkkejä, että voit useammin kirjoittaa minulle etkä tarvitse tuhlata pikku varoistasi. Tiedätkö äiti, minun piti ottaa palkkani, 6 mk, lokakuusta, kun aioin mennä kirkkoon eräänä sunnuntaina eikä minulla ollut mustaa huivia eikä käsineitä. Tulin niin iloiseksi, kun rouva sanoi, että saisin mennä. Täällä on suuri kirkko, jonne vie hyvin korkeat portaat. Sitä kutsutaan Nikolainkirkoksi. Minä menin Maijan kanssa, joka palvelee kerrosta ylempänä meitä eräässä rikkaassa, hienossa herrasperheessä. Maija on 23 vuotias ja käyttää hattua. Minulla on vielä 4 mk 80 p; ne olen piiloittanut pumpulisukkaan arkkuuni. Arkun avain on hyvässä tallessa tyhjässä kukka-astiassa ruokasäiliössä. Tiedätkö äiti, on niin sääli meidän rouvaamme, hän on kuitenkin oikein kiltti, kun olen oppinut enemmän tuntemaan häntä. Luulen että hän on tyytyväinen työhöni, koska ei ole käskenyt minua muuttamaan. Maija kertoi, että palvelustytöt ovat muuttaneet täältä joka kuukausi ja sanovat, etteivät he ole saaneet ruokaa, ja että rouva on juonitellut. Kyllä minä tulen kylläiseksi! Rouva parka, hänellä on kyllä ikävyyksiä herran tähden. Maija kertoi, että herrasväkeni on ollut rikas, mutta että herra on "rustaillut" ja vienyt parhaat tavarat "tamppiin", luulen että sillä tarkoitetaan panttilainastoa. Rouva ompelee niin kauniita pukuja. Maija on kertonut hänen olleen herrasväen ompelijattaren. Pikkusen kuoleman jälkeen on hän ruvennut käymään perheissä ompelemassa. Minä saan silloin hoitaa koko päivän yksinäni lapsia ja taloutta. Älä ole levoton, olen kyllä täsmällinen ja teen parhaani. Rouvalla on kotityötäkin ja ompelee hän öisin. Minä pyydän saada auttaa häntä. Hän ei tiedäkään, että pappilanväki on opettanut minua ompelemaan koneella. Herralla on toimi konttorissa, sanoi Maija. Usein ei hän tule kotiin edes öiksikään. Silloin näkyy aina rouvan silmistä, ettei hän ole nukkunut. Rouva parka! Ei, kyllä juopottelu on kauheaa. Joka päivä menen lasten kanssa vähäksi aikaa kävelemään. Pääkaupunki on sentään aika kaunis ja niin kauhean suuri, että täällä helposti eksyy. Eräänä päivänä tapasin Jannen; tulimme iloisiksi, kun saimme jutella. Jannella on kyllä hyvä paikka, mutta tädin mielestä hän on jo liian vanha ollakseen juoksupoikana. Täti aikoo hankkia Jannelle renginpaikan siinä hienossa, rikkaassa talossa, jossa hän itse on pesijättärenä. Kun rouva tuli kotiin, niin kerroin hänelle, että olin puhellut Jannen kanssa. Rouva sanoi, että sepä oli hauskaa — eikä ollut ollenkaan vihainen. Täti on lahjoittanut minulle mustan rintaneulan. Älä vain luule äiti, että tulen turhamaiseksi. Tervehdä kaikkia, Misseä ja Mustikkia myös — kirjoita pian

Matildalle.

Helsinki joulukuun 1 p. 1884.

Hyvä ja kovin kaivattu äitini!

Minun täytyy taas lähettää sinulle kirje, äiti rakas, että saat kuulla kuinka raskasta kiltin rouvani elämä on. Olemme itkeneet monta kertaa yhdessä, ja hän sanoo, että olen hänen ystävänsä. Mistä alkaisin — minulla on niin paljon kerrottavaa sinulle. Lapset ovat olleet sairaina kuumeessa, ja rouvalla on ollut niin paljon tilauksia, että hän on ommellut yöt läpeensä. Saan aina viedä kotiin valmiit ompelukset, ja tiedätkö äiti, saan silloin usein jotain hyvää tai lantin sieltä, minne menen. 1 mk 35 p olen koonnut, sen säästän joululahjaksi sinulle. Herra on ollut paljon ulkona öisin. Rouva on sekä torunut häntä että puhunut kauniisti, mutta aina hänellä on joku tekosyy livistää ulos ja sitten pysyy hän poissa. Välistä on hän niin vihainen, kun rouva pyytää häntä pysymään kotona, ettei hän edes syö päivällistä. Ei hän anna penniäkään talouteen ja kuitenkin on meidän elettävä, ja kaikki on niin kallista. Vuokra oli tänään maksettava, eikä rouvalla ollut niin paljoa kuin olisi tarvittu. Eräänä päivänä olin lappuineni panttilainastossa ja lunastin sieltä talvivaatteet; olin niin iloinen, kun lapset saivat lämpimät päällystakkinsa kotiin, yhtä iloinen kuin jos itse olisin saanut lahjan. No niin — herra on nyt ollut poissa 5 päivää ja 6 yötä. Täällä on niin surullista. Nyt saat sitten kuulla. Eilen soitettiin ovikelloa, rouva pyysi minua menemään aukaisemaan, ja ajatteles, Janne seisoi siellä! Pelkäsin niin, että rouva vihastuisi, kun Janne tuli, mutta tiedätkös, hän pyysi saada puhua rouvan kanssa, "herrasta", kuiskasi hän minulle. En ymmärtänyt mitään, en tiennyt, että herra oli konttoristina samassa liikkeessä, jossa Janne on juoksupoikana. Rouva tuli — minä menin lasten luo. Hän ja Janne puhuivat kauan etehisessä, sitten rouva huusi minua ja pyysi minua keittämään kahvia Jannelle. Ajatteles, kuinka kiltti hän oli! Hän oli niin kalpea kasvoiltaan kuin tämä paperi, mutta ei hän itkenyt. Kun Janne istui kanssani keittiössä, kertoi hän, että hänen päällikkönsä, niin nimitti hän isäntäänsä, oli pyytänyt häntä ilmoittamaan rouvalle, ettei herra ollut ollut konttorissa viime viikolla. Hän oli käskenyt kysymään, oliko herra sairas. Nyt oli Janne luvannut rouvalle etsiä herraa ravintoloista. Rouva sanoi perästäpäin, että hän on pitänyt paljon Jannesta, ja että hänen pitäisi usein tulla tervehtimään kasvattisisartaan. Iltapäivällä pyysi rouva minua menemään Hotelli Vilhelmsbadiin kysymään, onko Herra Konttoristi Grenlund, se on herran nimi, ollut siellä. Ja tiedätkö äiti, kun tulin sinne, nauroi eräs tarjoilija ja sanoi: "Kyllä hän, hittovieköön, ryypiskelee täällä velaksi muiden hyvien veljien kanssa kaiket yöt, mutta juomarahoja antaa hän runsaasti. Nyt nukkuu hän varmaan kohmeloaan jossakin." Enhän voinut kertoa kaikkea tätä rouva paralle. Kenties minun olisi pitänyt tehdä se? Sanoin vain, että herra oli ollut kyllä siellä muiden kanssa, mutta oli mennyt jo pois. Rouva otti hatun ja takin ylleen ja meni ulos. Tiedätkö, äiti, minä oikein suren. Miksi pitää ihmisen olla niin huono ja juoda. Hyi, niin kauheata! Kun rouva tuli kotiin, oli hän aivan itkettynyt. Ei rouva enkä minäkään koskenut ruokaan, vaikka olin keittänyt hyvää suurimovelliä. Rouva on sanonut, että saan ottaa padasta niin paljon ruokaa kuin tahdon, hän ei enää pane minulle lautaselle, kuten ennen. Seuraavana yönä emme saaneet ollenkaan unta. Rouva katseli vain ulos akkunasta. Kun kello oli 12, keitin minä kahvia ja tarjosin rouvalle. Olin ostanut omilla rahoillani leipää 25 p edestä. Olihan minun syntymäpäiväni. Rouva tuli oikein iloiseksi, puristi kättäni ja sanoi: "Sinäpä olet kiltti", ja minulle teki hyvää kuulla se. Klo 7 heräsivät lapset, ja Kalle huusi: "Tänään tulee isä kotiin, minä tahdon parhaan mekkoni." — Rouva pyysi että antaisin hänen saada sen. Aamulla aikaisin soitettiin kiivaasti ovikelloa, minä aukaisin oven, ja siellä seisoivat Janne ja herra, joka näytti hyvin raihnaiselta. Janne auttoi hänet sisään. Sitten tuli rouva etehiseen. Ajattele äiti — hän ojensi molemmat kätensä herralle ja sanoi: "Tervetuloa kotiin!" Herra rupesi itkemään. "Astu sisään vaan", pyysi rouva. Kalle tuli juosten ja sanoi: "Miten hauskaa, Isä, nyt leikimme hevosta. "Rouva oli niin herttainen ja hyvä. — Hän ei ollenkaan torunut herraa; kyllä minä olisin hänelle antanut! Kun he olivat menneet vierashuoneeseen, tuli Janne keittiöön ja kertoi löytäneensä herran istumasta eräällä penkillä Kaisaniemessä, hän oli ilman takkia. Janne oli mennyt hänen luokseen, ottanut päällystakkinsa yltään ja pyytänyt hänen pukeutumaan siihen, "sitten tulee herra konttoristi kotiin rouvan ja lasten luo". Ensin ei hän tahtonut, mutta kuten tiedät äiti, on Janne aika järkähtämätön, kun hän tahtoo jotakin hyvää — ja herra nousi ja tuli kotiin.

Rouva tuli pian keittiöön luoksemme, antoi minulle markan ja pyysi menemään lihan ostoon, niin laittaisimme kunnon aamiaisen ja keittäisimme hyvät kahvit. Janne juoksi ostamaan lihaa, minä panin perunat ja kahvin kiehumaan, ja sitten kattoi rouva sievästi vierashuoneen pöydän, "ja Jannen pitää myöskin istua herrasväen kanssa pöydässä", sanoi hän. Minä tarjoilin — ja siinäpä oli iloa! Rouva kiitti sitten Jannea tuhatkertaisesti ja kertoi, että herra nyt oli luvannut elää kunnollisesti. Kuinka voi rouva olla niin ystävällinen herralle? kysyin minä. — "Niin, näetkös lapsi", sanoi hän, "olin eilen kirkossa ja kuulin kuinka pappi saarnasi, että rakkaudella voi usein käännyttää langenneet ihmiset. Silloin pyysin Jumalaa antamaan minulle voimia, ja Hän onkin auttanut minua."

Pahinta on, että herra on menettänyt paikkansa, kun hän on niin usein juopotellut ja laiminlyönyt velvollisuutensa. Rouva arvelee kuitenkin, että Jumalan tahto on, että herra jättää Helsingin ja huonot toverinsa, silloin voi hänestä ehken vielä tulla kunnon mies. Rouvalla on rikas lanko Kotkassa, ja sinne aikoo hän kirjoittaa ja pyytää paikkaa herralle. Janne tuumi, että herra on kelpo konttoristi, paras heidän liikkeessään, mutta "esimerkin vuoksi täytyy hänet eroittaa", oli päällikkö sanonut.

Rouva ompelee koneella niin että paukkuu, ja herra leikkii lasten kanssa. On oikein hauskaa nähdä rouva iloisempana. Maijan mielestä on herra aika nauta, minusta hän on raukka. Maija käyttää karvalakkia ja näyttää niin hienolta. Tämän kirjeen lähetän Mäkelän Liinan muassa, jonka täti oli tavannut torilla eräänä päivänä. Vain yhden markan lähetän sinulle, äiti. Janne lähettää 5 markkaa. Hänellä on nyt 12 mk kuukaudessa. Jouluksi toimitamme sinulle käärön. Kuinka voit äiti? Me nukumme nyt hyvin öisin.

Kirjoita pian iloiselle tyttärellesi

Matildalle.

Viimeinen kirje ennen joulua, joulukuun 18 p. 1884.

Rakas äiti!

Kiitos, rakas äiti, joulukirjeestä ja kääröstä! Käärön aukaisen jouluaattona, kun Janne tulee tänne. Rouva on pyytänyt hänet tänne, kun hän pääsee vapaaksi palveluksestaan. Jouluaattona hänellä lienee paljon hommaa kantaessaan kääröjä kotiin. Nyt tahdot varmaan tietää, millaista rouvamme elämä on, mutta ensiksi toivotan sinulle hyvää joulua. Ajatukset ovat tuvassamme. Olipa hauskaa, että rovastinna pyysi sinut pappilaan pyhiksi.

Muistathan, että herra eroitettiin toimestaan. Heti vuokrasi rouva vierashuoneen pois, niin että meillä nyt on yksi huone ja keittiö. Vierashuoneessa asuu eräs vanha saksalainen rouva, jota minä palvelen. — Hän on kiltti ja opettaa minulle saksaa. Nyt naurat varmaan, äiti, ja ihmettelet, mitä minä teen saksankielen taidolla, mutta näetkös, hän ei osaa muuta kieltä. Hänen poikansa on soittoniekka ja asuu Helsingissä. Kyllä on hyvä osata kaikkea. Herra menee ulos joka päivä klo 7 — hänellä on uusi virka joulukuun loppuun saakka, silloin lähtee hän Kotkaan, jossa hän on saanut paikan rouvan langon luona. Rouva käy edelleen perheissä ompelemassa. Eilen pidin suursiivouksen herrasväen huoneessa. Maija auttoi minua nostamaan ulos huonekalut, ja saksalainen rouva piti lapset luonaan. Voit uskoa, että oli hauskaa pölyyttää ja siistiä. En unohtanut puhdistettuani seinät ja katon, pyyhkiä kostealla rievulla uuninpäällystän, kuten olet neuvonut. Maija antoi minulle kiillotuspulveria, niin että sain kiillottaa lukot ja uunin luukut. Akkunat pesin myöskin ja pölyytin uutimet. Kun eilen ei ollut kylmä, voin pudistella makuuvaatteetkin; mutta en uskaltanut pitää niitä kauan ulkona. Viimeiseksi pesin huonekalut puhtaalla vedellä ja kun oikein hankasin niitä kuivalla rievulla, tulivat ne kiiltäviksi. Saksalainen rouva on erittäin huolellinen, hänen mielestään kaikki tuli niin hienoksi. Tänään olen siistinyt keittiön, ja ajatteles että rouva on antanut minulle sängyn ja piirongin, ja nyt minulla on kaksi lakanaakin. Kyllä minulla on työtä, mutta hyvä on ollakseni. Maija piteli portaita, kun kiipesin pesemään hellan kupua. Säiliöt olen siistinyt ja pannut puhtaat paperit hyllyille. Lopuksi rouva kiitteli työtäni ja sanoi: "Kyllä näkyy, että Matildalla on huolellinen äiti." Näetkös nyt, äiti! Sinun ansiotasi on, että ollaan tyytyväisiä työhöni. Sain saksalaiselta rouvalta koreita tilkkuja ja olen öisin valvonut ja ommellut uudet vaatteet Annan nukille. Kallelle olen virkannut ohjakset langasta, jonka pappilan neiti kerran antoi minulle. Rouvalle olen virkannut patatilkut ja Maijalle neuloin käsineet. Saksalainen rouva saa neulotun pölyliinan, ja herra saa myös jotain pientä. Huomenna kun rouva on poissa, aion pestä ja silittää lasten parhaat esiliinat ja jonakin toisena päivänä leivon kakun, jonka opetit minulle.

20 päivän iltana.

Kuinka voit, rakas äiti? Kovin mielelläni olisin jouluaaton luonasi. Ajatuksissani olenkin siellä. Nyt olen siistinyt ja järjestänyt joka paikan, ja rouva on tyytyväinen tullessaan väsyneenä kotiin iltasin. Lapset ovat terveitä ja kilttejä. He saivat molemmat 1 markan joulurahoiksi herralta, ja sitten menin minä heidän kanssaan ostamaan joululahjoja. Herralle ostimme porokupin. Saksalaiselle rouvalle ostivat he pienen neulasäiliön ja rouvalle hienot kahvikupit. Kun 15 penniä jäi jälelle, tahtoivat he ostaa minulle nuppineuloja. Herra matkustaa kolmantena joulupäivänä. Rouva jää toistaiseksi tänne, hänellä on nyt paljon työtä. Herra ei ole ollenkaan "rustaillut". Janne ja minä laitoimme kuntoon sinun joulukäärösi, ja nyt vie Janne sen postiin.

Älä naura sille vähälle, minkä voin lähettää.

Paljon terveisiä ja hyvää joulua ja kiitos, kiitos kaikesta!

Uskollinen Matildasi.

Rouva on koroittanut palkkani 8 markkaan kuukaudessa.

Uudenvuodenpäivänä 1885.

Rakas, kaivattu äiti!

Hyvää uutta vuotta ja kiitos minulle lähettämistäsi joululahjoista! Sukat ovat lämpimät ja käsineet ovat niin hienot. Ne minulla oli kädessäni jouluaamuna kirkossa. Janne tuli niin iloiseksi käsineistä ja kaulahuivistaan. Kiitos kaikesta! Jouluaatoksi olivat herra ja rouva koristaneet sievän joulukuusen. Meillä oli 15 kynttilää kuusessa ja 2 kynttilää paloi keittiössä kaappini päällä. Herra ja rouva antoivat minulle puserokankaan ja kriminnahkalakin. Ajatteles, että minulla on lakki! Arveletko äiti, että se on turhuutta? Janne antoi minulle keittiöesiliinan ja täti rukouskirjan. Saksalaiselta rouvalta sain valkoisen kauluksen, ja se näyttää niin hienolta. Ajattelepas kuinka monta joululahjaa! Maija heitti keittiön ovesta käärön ja siinä oli postipaperia ja kuoria — sellaisia kuin nyt lähetän sinulle. Jouluaattona joimme teetä minun leipomani kakun kera, se onnistui oikein hyvin. Myöhemmin illalla tuli kaksi tähtipoikaa, ja ne lauloivat "Betlehemin tähdestä". Herra antoi heille jonkun pennin. Lapset olivat hyvin iloisia. Anna sai uuden puvun ja Kalle hevosen. Kello 9 söimme illallisen ja rouva sanoi, että olin keittänyt hyvin lipeäkalan ja puuron. Torttuja oli herra ostanut. Kyllä se oli iloinen jouluaatto, ja lopuksi huusi rouva minut ja Jannen saliin ja luki meille joulurukouksen. Se oli kauneinta kaikesta! Joulupäivänä olimme kaikki kirkossa. Toisena joulupäivänä olimme Janne ja minä tädin luona, hän tarjosi meille vehnäskahvit. Janne muuttaa maaliskuun 1 p. hienoon taloon, samaan jossa täti pesee pyykkiä. Hän tulee sinne rengiksi, hakkaa puut, kantaa ne sisälle ja auttaa siellä, täällä; välistä pitää hänen olla ajajanakin, kun ei vanha kuski enää jaksa paljoa. Täti sanoo, että se on kaupungin hienoimpia taloja. Ajatteles, miten hyvä Jannen tulee olla ja 18 mk kuussa! Uutena vuotena ottaa rouva ompelutytön, ja minäkin saan auttaa ompelemisessa, sanoi hän. Kyllä vaan pääkaupungissa oppii paljon. Erään tuttavankin olen saanut tässä talossa. Hänen nimensä on Roosa, ja hän palvelee erään suutarin perheessä. En tiedä miksi Maija aina puhuu pahaa Roosasta ja sanoo, että hän lentää ulkona liian paljon ja että hän panee rahansa koristeihin. Minusta hän on kiltti ja käy hienosti puettuna.

Hyvästi äiti, voi hyvin. Minähän olen nyt 17 vuotias. Ajatteles miten vanha!

Tyttäresi Matilda.

Leivoin piparpähkinöitä uudenvuoden lahjaksi rouvalle, ne onnistuivat oikein hyvin. Jannelle annoin joululahjaksi 2 nenäliinaa.

Helsinki toukok. 2 p. 1885.

Kaivattu, pidetty äiti!

Tuhansia kiitoksia kaikista rakkaista kirjeistä! Nyt olet, äiti kiltti, saanut niin monta postikorttia, että tahdon taas kerran lähettää sinulle pitkän kirjeen. Aika lentää! Rouva on taas ommellut vieraille monta, hienoa pukua. Mutta niinpä hän ansaitseekin hyvästi rahaa, ja sitä kyllä tarvitaan. Hän on tullut hyvin sairaalloiseksi, luulen että hän valvoo liiaksi öisin. Minä saan kyllä nukkua. Minä hoidan talouden ja lapset. Meillä on nyt neljä ompelutyttöä, mutta he eivät syö meillä, saavat vain aamupäiväkahvia k:lo 12 korvapuustin kera. Kolme tytöistä on oikein kilttiä ja hyvää, mutta rouva ei pidä neljännestä, hän valhettelee usein ja rouvan mielestä hän koreilee kauheasti. Hän kähertää hiuksiansa, ja hänellä on kukkia hatussa. Eilen oli meillä vapaapäivä kaikilla ja minulla oli oikein hauskaa. Rouva lahjoitti minulle vaalean huivin ja valkean, hienon esiliinan, ja minä sain mennä isäntäväkeni kanssa Kaisaniemeen k:lo 9. Et voi uskoa äiti, kuinka paljon siellä oli hienoa väkeä. Näin kolme rouvaa puvuissa, jotka me olimme ommelleet; ne olivat kaikkein hienoimmat. Ylioppilailla oli valkeat lakit, ja he lauloivat että kaikui, "katso kuinka suloisesti kevätpäivä hymyilee"! Eikö ollutkin kaunista? Me saimme paikan penkillä erään teurastajan vieressä, jonka rouva tuntee. Hän tarjosi meille kaikille simaa ja tippaleipiä, niin ystävällinen hän oli. Vaikka minulla oli huivi päässäni, sain kuitenkin istua herrasväkeni kanssa. Janne tuli meitä tervehtimään. Kyllä hän on sentään aika "tyylikäs". Hän on saanut isännältään, joka on kenraali, uudet siniset vaatteet, ja sitä paitsi oli hänellä hieno valkea olkihattu. Teurastaja sanoi Jannelle: "Teillä oli onni, herra Dahl, kun pääsitte rikkaaseen ja hienoon herrasperheesen. Se ostaa kaiken naudanlihan minulta, parasta laatua pitää aina olla, ja hyvän hinnan minä saan. Ei siinä kitsastella. Kenraalin rouva on ollut kaupungin kaikkein kauneimpia ja herttaisimpia tyttöjä. Ja kenraali on rehti ja oikeamielinen herra. Hän taitaa kyllä olla kiivas, mutta mitäpä se tekee. Vahinko vain, ettei heillä ole kuin yksi poika, sillä lurjuksia on kyllä tarpeeksi."

Meidän rouvamme yskii kauheasti. Lääkäri sanoo, että hänen pitäisi joutua pois Helsingistä. Rouva ehken jättää koko ompeluliikkeen ja muuttaa Kotkaan. Nyt herran käy hyvin — hänellä on palkkaa 200 mk kuukaudessa ja hän lähettää 100 mk kuukaudessa rouvalle. Herra on tullut uskovaiseksi. Rouva ei ota minua mukaansa Kotkaan; kun hän ei enää saa ommella, aikoo hän itse hoitaa talouden. Kahtena kuukautena on minulla ollut 9 mk palkkaa ja syksystä lähtien olen säästänyt 7 mk 15 p säästölaatikkoon, jonka annoit minulle joululahjaksi. Olen antanut säästölaatikon avaimen Jannelle säilytettäväksi, siten en joudu kiusaukseen ottaa sieltä, mutta kirjoitan muistiin joka pennin, minkä panen sinne. Roosa istuu joka päivä meidän keittiössämme. Meidän rouvamme ei voi käsittää, kuinka hänellä aina on niin hyvää aikaa, mutta minulla on tapana sanoa, että kun suutari ja hänen vaimonsa ovat puodissa, eivät he tiedä, mitä Roosa tekee. Astioiden antaa hän usein olla pesemättä iltaan asti, ja kyllä hänellä on aika likaista keittiössään. Maija kutsuu häntä hutilus-Roosaksi. Mutta kukaan ei ole opettanut Roosaa huolelliseksi. Kirjoita pian rakas, hyvä äiti, voi hyvin

Tyttäresi Matilda.

Pääkaupungissa heinäk. 10 p. 1885.

Rakas äiti!

Anna anteeksi, etten ole tarttunut kynään ja kirjoittanut sinulle viiteen viikkoon, mutta tiedätkö, olen ollut kuin myllyssä. Kiitos viime kirjeestäsi! Itkin oikein, kun kirjoitit, että sinulla on luuvaloa jaloissasi. Janne arveli, että tupa on varmaan ollut vetoinen, ja että se pitäisi laudoittaa talveksi. Lähetän sinulle luuvalovoidetta. Sen olen saanut matami Ström'iltä, jonka luona asun. Hiero sitä ihoon ensin ja kääri sitten villaista säären ympärille. Voithan repiä minun vanhan villaisen suojahuivini, olen saanut uuden rouva Grenlundilta.

Tuntui niin raskaalta sanoa jäähyväiset Grenlundin herrasväelle, itkimme kaikkityyni. Kun juna lähti liikkeelle, ja minä palasin tyhjään kotiin tehdäkseni viimeisen siivoukseni, tunsin itseni linnuksi, joka on pudonnut pesästään. Työ auttoi, voitin pian ensimäisen surun, mutta rouvaa ja lapsia en koskaan elämässäni unohda. Rouva antoi minulle niin hyvän todistuksen. Siinä sanotaan, että olen palvellut heitä uskollisesti, ollut rehellinen, siivo ja työteliäs, sekä että rouva voi hyvin suositella minua. Hän antoi minulle vielä todistuksen, että osaan ommella ja hankki minulle paikan eräässä suuressa, hienossa ompeluliikkeessä. Ompelen nyt siellä puvun liivejä, ja työ käy hyvin. Kaikki ovat minulle ystävällisiä ja hyviä. Kyllä siellä vallitsee ankara järjestys. Ompelutytöt eivät saa ollenkaan puhella ja nauraa työskennellessään. Roosa on myöskin siellä ja kaikki sanovat, että hän on ihastuttavan sievä ja hieno, mutta kukaan ei kuitenkaan pidä oikein hänestä. Hän tuli niin äkkiä pois suutarin perheestä, eikä ole koskaan näyttänyt minulle todistustaan, vaikka olen sitä pyytänyt. Rouva Grenlund oli kovin kiltti ja lahjoitti minulle paljon tavaroita; sain kesätakin, joka oli käynyt liian pieneksi hänelle ja sitäpaitsi sain kesähatun. Näetkös äiti, kaikki ompelutytöt käyvät pääkaupungissa hattu päässä. Älä pelkää, että minut valtaa turhamaisuuden henki! Sain vielä kaikenlaista pientä tavaraa, kukkalasin ja neulavadin. Lapset antoivat minulle valokuvansa. He näyttävät niin herttaisilta kesäpuvuissaan. Rouva auttoi minua leikkaamaan ja koettelemaan uuden pumpulipukuni. Kaikki kysyvät, mistä olen ostanut niin sievää kangasta ja voit uskoa, äiti, että oikein ylpeilen sanoessani, että oma äitini on kutonut kankaan ja lahjoittanut sen minulle. Roosa ja minä asumme nyt erään oikein kiltin ja siistin matamin luona, joka on Ström nimeltään. Hän käy pesemässä pyykkiä ja siivoamassa hienoissa herrasperheissä, hänellä on paljon työtä ja on usein poissa koko viikon. Meidän täytyy itsemme pitää huoneemme kunnossa, mutta Roosa ei viitsi siistiä, niin että minä saan luvan tehdä sen. Matami on aika ankara ja päättäväinen. Me maksamme huoneesta 1 mk viikossa vuokraa. Minulla on nyt palkkaa 6 mk viikossa. Me elämme enimmäkseen voileivällä ja maidolla, mutta usein pyytää ompeluneitimme minua jäämään päivälliselle. Silloin syön hänen pöydässään ja saan niin hirveän hyvää ruokaa. Se harmittaa aina Roosaa, hän on vähän kateellinen minulle. Kunhan Roosa oppii englantilaista laskostamista ja osaa neuloa harakanvarpaita, joita minä jo osaan, niin kutsutaan hänetkin varmaan neidin luo. Kyllä on tyhjää ja ikävää, kun kaikki tuttavat ovat poissa, Grenlundit Kotkassa, täti pesijättärenä Loviisan kylpylaitoksella ja Janne kenraalin herrasväen kanssa heidän maatilallaan lähellä Viipuria. Usein itken kaivatessani Teitä kaikkia. Ompeluliikkeessä on eräs kiltti tyttö, nimeltä Anna Riskanen. Hän asuu äidinäitinsä kanssa ja heidän luonaan olen usein. He ovat kyllä köyhiä, mutta heillä on puhdasta ja siistiä. Minulla on tapana mennä heidän kanssaan hartauskokouksiin, kun vaan joudan. Roosalla on niin monia miestuttavia ja hän pitää tanssista ja sirkuksessa käymisestä. Hän ei välitä ollenkaan Annasta.

Ehkenpä sinäkin äiti voisit joskus muuttaa pääkaupunkiin, niin vuokraisimme yhteisen huoneen, kyllä se olisi minusta hauskaa. Huone maksaa täällä 8 à 10 mk kuukaudessa ilman huonekaluja. Muutamien kuukausien perästä saan suuremman palkan. Roosalla ei ole enää yhtä hienoja pitsinenäliinoja kuin silloin, kun hän palveli suutarilla. Luulen että hänellä oli tapana lainata rouvansa tavaroita mennessään tansseihin. Kerran hänellä oli kiiltonahkakengät solkineen, pelkään että ne olivat suutarin rouvan. Tiesiköhän rouva sen? Et saa kertoa tätä kellekään. Kirjoita pian omalle tyttärellesi

Matildalle.

Lyhyt kirje äidiltäni.

Rakas, yksinäinen tyttäreni!

Kyllä on hauskaa saada rivisi, mutta tiedätkö lapsi, minä olen levoton tähtesi, kun olet jäänyt niin ypö yksin. Suojelkoon Jumala sinua kaikista kiusauksista siellä suuressa kaupungissa! Mene usein Ström'in matamin kanssa kuulemaan Jumalan sanaa. Älä anna nuoren, kauniin Roosa ystäväsi houkutella itseäsi eksyttävälle merelle, siellä on moni nuori tyttö joutunut turmioon. Kyllä minä säilytän salaisuutesi, minkä Roosasta kirjoitit, mutta koeta varoittaa häntä. Ole usein Annan ja hänen isoäitinsä kanssa.

Silmäni ovat nyt niin heikot, etten näe enempää kirjoittaa, "Jumala näkee minut, se olkoon voimasi kiusauksen hetkenä", luet siinä rukouskirjassa, jonka annoin sinulle, kun jätit kodin. Niin, hän näkee kaiken. Lue usein rukouskirjaa.

Voi hyvin, toivoo äitisi.

OMPELULIIKKEESSÄ.

Vaikka jo oli heinäkuu käsissä, otti neiti Axén joka päivä vastaan uusia, hienoja hää- ja tanssiaispukutilauksia. Hänen liiketuttavapiirinsä ulottui ei ainoastaan omaan maahan, vaan hänen liikettään käyttivät Pietarin ja vieläpä Itämerenmaakuntienkin naiset, sitä pidettiinkin pääkaupunkimme hienoimpana. Varmaan oli niitäkin, jotka pitivät hänen laskujaan liian kalleina, kun hän otti 15 à 18 mk työpalkkaa hienosta seurustelupuvusta. Mutta ne, jotka kerran olivat oppineet tuntemaan hänet ja tottuneet hänen erinomaiseen pukukuosiinsa ja pienimpiä yksityiskohtia myöden huolellisesti suoritettuun työhönsä, tulivat aina uudelleen.

Neiti Axén oli ollut pakoitettu lisäämään ompelutyttöjen lukua kymmenestä neljääntoista. Ja kuitenkin saimme usein valvoa myöhään yöhön saadaksemme tilaukset ajoissa valmiiksi. Koskaan ei liiketuttava tarvinnut odottaa turhaan. "Sanansapitäväisyyttä ja täsmällisyyttä ennenkaikkea liikeasioissa", oli neidillämme tapana sanoa. Ja yhtä täsmällinen kuin hän oli liiketuttujaan kohtaan, yhtä täsmällinen oli hän meihin työntekijöihin nähden, mutta kyllä hän vaatikin, että me suoritimme huolellisesti ja hyvin työmme. Sen koetimmekin tehdä, kun tiesimme, että meillä emännässämme oli äidillinen ystävä, joka tahtoi parastamme. Hän kohteli meitä aina mitä suurimmalla ystävällisyydellä ja meidän ilonamme oli työskennellä niin, että neiti oli tyytyväinen.

Ainoa meistä ompelutytöistä, joka aika usein ansaitsi ojennusta välinpitämättömyydestä ja huolimattomuudesta työssään, oli Roosa. Monta kertaa ihailimme neiti Axén'in suurta kärsivällisyyttä ja suopeutta häntä kohtaan. Mutta Roosan olennossa oli jotain hyväntahtoista tai oikeammin mielistelevää, joka teki, että hän aina pääsi helposti pälkähästä; sanalla sanoen, ei voinut koskaan oikein suuttua häneen.

K:lo 8 aamulla piti meidän istua työmme ääreen. K:lo 1/2 2 — k:lo 3 oli meillä päivällistunti, ja illalla k:lo 8 saimme mennä kotiin, kunhan ensin olimme järjestäneet ja siivonneet työhuoneen. Taitavimmilla meistä oli 1 mk 25 p päivältä ja ylitunneista aina joku penni. Neiti tarjosi meille joskus aamupäiväkahvit suuren korvapuustin kera, ja ne olivat meille todellisia juhlapäiviä.

Usein tunsi suurta väsymystä varsinkin kesällä ja oli onnellinen, kun sai päivätyön päätyttyä mennä kotiin nukkumaan. Me ihmettelimme kovin, että Roosa harvoin seurasi meitä kotiin. Hän selitti tulevansa pirteämmäksi iltapuolella ja kehoitti meitä tekemään kävelymatkan hänen kanssaan Kaisaniemeen tai Kaivopuistoon, mutta siihen ei kellään meistä ollut halua.

"Hyvästi sitten — voin kyllä mennä yksinkin. Aina minä arvokasta seuraa löydän. Minun täytyy saada ilmaa", — huudahti hän ja asettui johonkin porttikäytävään järjestääkseen hiuksiaan katsellen pieneen peiliin, jota hän aina kantoi hameensa taskussa.

Lähenipä elokuun 1 päivä, jolloin neiti Axén matkustaisi Tukholmaan ja Berliniin syysostoksillensa. Meillä oli odotettavissa kolmen viikon loma. Kadehdittiin vähän niitä tovereita, jotka olivat olleet niin onnellisia, että sukulaiset tai ystävät olivat kutsuneet heidät maalle joksikin aikaa. Minä kuuluin niihin, joiden piti jäädä kaupunkiin. Mietiskelin kuinka oikein asettaisin oloni. Janne ja täti olivat poissa, tunsin itseni yksinäiseksi ja hyljätyksi. En voinut edes ajatellakaan matkustaa tervehtimään äitiä, siihen olivat säästöni liian pienet.

Tulin sentähden hyvin iloiseksi, kun neiti Axén ehdotti minulle eräänä päivänä, että muuttaisin hänen äitinsä luokse loma-ajakseni.

Hän sanoi olevansa levoton jättäessään vanhan äitinsä yksin siksi aikaa, kuin hän itse olisi ulkomailla, varsinkin, kun hän ei tiennyt, milloin heidän uskottu palvelijansa palaisi Räävelin matkaltaan. Vastasin luonnollisesti kiitollisena myöntävästi ja olin onnellinen saadessani jättää pienen, tukahuttavan huoneemme joksikin aikaa. Oikein minä nautin, kun liikuin rouva Axén'in siistissä kodissa, aurinkoisissa, kauniissa huoneissa.

Vanha rouva oli saksalainen. Nuoruusvuosinaan oli hän tullut kotiopettajaksi erääseen perheeseen Vaasassa ja sitte mennyt naimisiin erään helsinkiläisen kauppiaan kanssa. Jäätyään leskeksi perusti hän ompeluliikkeen, jota hänen tyttärensä sitten jatkoi.

Vanhan rouvan silmät olivat hyvin heikot. Ja kun hän oli sattumalta huomannut, että minä ymmärsin hieman saksaa, ehdotti hän, että lukisin hänelle ääneen saksalaisia sanomalehtiä. Aluksi oli se kyllä hieman vaikeata, mutta kun keksin silmäillä vähän etukäteen lehtiä, kävi lukeminen helpommin. Se oli minulle hyvää harjoitusta, ja ennen pitkää tunnusti rouva Axén, että olin edistynyt aika tavalla.

Taloon kuului pieni puutarha, jossa meidän oli tapana istua. Siellä nautimme ateriammekin. Sain aina auttaa vanhaa rouvaa ruuanlaitossa, ja hän antoi minulle monta hyvää opetusta. Usein teimme pieniä kävelymatkoja. Milloin mentiin Kaivopuistoon, jossa kuunneltiin torvisoittoa, milloin Töölön puistoon. Oli niin hauskaa kuulla rouva Axénin kertovan vanhoista ajoista, jolloin ei Kaivopuisto eikä Töölökään olleet vielä suunniteltuja. Hän oli usein nähnyt erään vanhan kauppaneuvoksen istuvan siellä ulkona tuolilla ja kädellään osoittavan käytävien mutkia, työmiesten asetellessa merkkipaaluja maahan.

Minusta olivat nuo kesäretkemme unohtumattoman hauskoja hetkiä.

Välistä kävi Roosa tervehtimässä minua. Hän oli erikoisen hienosti puettu ja näytti sangen sievältä. Hän sanoi, että hänellä oli paikka Ullanlinnan kylpylässä kassanhoitajan apulaisena. Kerskuen kertoi hän, että "siellä ansaitsee rahoja".

Eräänä päivänä menin tervehtimään matami Ström'iä ja sain silloin kuulla häneltä, että Roosa oli usein poissa kotoa öisin. Välistä makasi hän koko päivän, nousi illalla, pukeutui hienoksi ja meni ulos. Matami Ström oli tyytymätön häneen ja tuntui toivovan, että minä pian muuttaisin kotiin. Hän väitti, ettei Roosa uskaltaisi "lennellä ulkona", jos minä olisin kotona.

Aika kului vain liian nopeasti. Äiti kirjoitti iloisia kirjeitä, hän oli levollinen ja tyytyväinen kun tiesi, että minulla oli hyvä olla kiltin rouva Axénin luona. Jannelta sain myös usein tietoja. Hänellä oli hauskaa kenraalin maatilalla eikä hän osannut kyllin ylistää hyvää paikkaansa.

Kun vanha rouva ja minä istuimme eräänä iltapäivänä puutarhassa, tuli Roosa sinne aivan itkettyneenä. Hän kertoi kiihtyneenä, että kaikki olivat puolueellisia ja ilkeitä hänelle. Eukkojen juorujen tähden oli hän menettänyt toimensa ja oli nyt pakoitettu ottamaan astioiden pesijän paikan Kaivohuoneella voidakseen tulla toimeen, kunnes ompelutyö taas alkaisi.

— Ei mikään tehtävä ole meille häpeäksi, kunhan vaan rehellisesti ja kunnollisesti ansaitsee leipänsä, — sanoi vanha rouva ystävällisesti kehoitti Roosaa tarkoin varomaan joutumasta huonoon seuraan. Sitten antoi rouva hänen ymmärtää, että olisi parempi, jos hän pukeutuisi yksinkertaisemmin ja säästäisi rahansa sensijaan, että panee ne turhanpäiväisiin koruihin.

Roosa näytti oikein kiitolliselta vanhan rouvan ystävällisyydestä ja sanoi itkien:

"Ei ole nuoren tytön niinkään helppoa olla heitettynä yksin mailmaan
Kiitos kaikista hyvistä neuvoista!"

Kun hän oli mennyt, sanoi vanha rouva: — Tuota kaunista tyttöä käy sääliksi. Olen vakuutettu, että hänessä on paljon hyvää. Meidän pitää koettaa johtaa hänet oikealle tielle. Olen iloinen, että hänellä on sinussa, Matilda, hyvä toveri.

Neiti tuli kotiin ulkomaanmatkaltaan; ja minä sain muutamina päivinä auttaa häntä ottamaan esille kaiken hienouden, minkä hän oli tuonut muassaan. En koskaan ennen ollut nähnyt niin kauniita kankaita ja koristenauhoja.

Kun sanoin jäähyväiset palatakseni matami Ström'in luo lahjoitti neiti minulle esiliinan ja kukkaron, jonka hän oli ostanut Berlinistä. Kaivaten jätin vanhan rouvan ja palasin vähän huolestuneena yksinkertaiseen synkkään huoneeseemme, huomasin hyvin huonosti hoidetuksi. — Ei ihmekään, koska matami Ström kertoi, ettei Roosa ollut viitsinyt siistiä sitä koko sinä aikana, jonka olin poissa.

Hyvin kiihkeästi aloin pölyyttää ja pestä, ja kun Roosa tuli kotiin, näytti hän aivan hämmästyneeltä ja ihmetteli, että ikkunaruudut olivat niin tavattoman kirkkaat.

Roosa meni aikaisin nukkumaan, ja minä rupesin järjestämään arkkuani. Kaipasin säästölaatikkoani. Otin jälleen kaikki esille, pudistin tarkoin jokaisen vaatekappaleen, etsin ja etsin, mutta säästölaatikkoa ei löytynyt. Tulin kertoneeksi siitä Roosalle. Hän syöksyi ylös sängystä ja huudahti kiivaasti:

— Luuletko kenties, että minä olen varastanut säästölaatikkosi — ja niin juoksi hän vihoissaan keittiöön matami Ström'in luo ja kertoi kuinka "hävytön" minä olin, joka "epäilin hyvää ystävääni ja huonetoveriani".

Matami tuli aivan kauhistuneena huoneeseemme ja auttoi minua tarkastamaan vielä kerran koko arkun sisällön — mutta turhaan. Kun emme löytäneet säästölaatikkoa, arveli matami, että ilmoittaisimme poliisille tapahtumasta. Roosa joutui aivan raivoihinsa ja huusi, ettei hän vaan aikonut antaa poliisin tulla huoneeseensa.

Itkien rauhoitin häntä ja sanoin, että toivoin löytäväni säästölaatikkoni ilman poliisin apua, en voinut uskoa, että joku olisi sen varastanut — mutta sisimmässäni olin hyvin levoton. Matami Ström pudisti päätään ja näytti miettiväiseltä.

Kun Roosa oli jälleen paneutunut maata, istuuduin kirjoittamaan pitkän kirjeen Jannelle ja kerroin hänelle tapahtuman, mutta pyysin, ettei hän puhuisi siitä kirjeissään äidille. Äiti parka vain surisi, että minun säästöni, jotka olivat tarkoitetut kotimatkaa varten Pohjanmaalle, olivat kadonneet käsittämättömällä tavalla.

Muutamia päiviä senjälkeen sain Jannelta ystävällisen kirjeen. Hän sanoi ajattelevansa asiasta omalla tavallaan, ja oli varma, että se, joka oli säästölaatikkoni ottanut, saisi kyllä rangaistuksensa ja pyysi minua vain kärsivällisesti odottamaan aikaani. "Kaikki selviää kyllä kerran, ja silloin saat rahasi takaisin" — niin kirjoitti hyvä Janne.

Hän pyysi etten surisi. Viipurista toisi hän minulle hienon säästölaatikon, jossa, olisi oikein hyvä lukko.

Mutta en voinut karkoittaa tapahtumaa ajatuksistani. Makasin unettomana koko yön ja mietin saamatta selvyyttä asiaan.

Seuraavana päivänä näytti Roosa hyvin levottomalta. Hän ei mennyt työhönsä — vaan piti parempana jäädä kotiin paikkaamaan vaatteitaan. Hän oli erikoisen palvelevainen ja ystävällinen matami Strömille ja minulle.

Päivää ennen kuin ompeluliike avattiin, tahtoi Roosa välttämättömästi tarjota matamille ja minulle "hyvät aamupäiväkahvit". Hän antoi minulle 1 mk ja pyysi minua olemaan hyvän ja juoksemaan leipuri Ekbergiin ostamaan "oikein hienoa kahvileipää". Matkalla leipuriin tapasin neiti Axén'in, joka kysyi, enkö tahtoisi syödä päivällistä hänen luonaan ja auttaa häntä sitten varastohuoneen järjestämisessä.

Ostettuani leivän kiirehdin kotiin, jätin leipäpussini Roosalle ja sanoin, etten ehtinyt odottaa kahvia, vaan piti minun mennä neitimme luokse. Roosa tuli tyytymättömäksi ja vielä nolommaksi, kun matami Ström selitti, että hänenkin oli pakko mennä pois.

Matami saattoi minua ja kertoi vapisevalla äänellä, että sillä aikaa kuin minä olin ollut poissa, oli Roosa tullut keittiöön ja sanonut, että hän oli löytänyt säästölaatikon tyhjänä uunista. Kuinka se oli sinne joutunut, ei hän tietysti tiennyt. Minä olin kuin halpaantunut, otaksuin että se oli keksitty juttu.

— Joka elää, hän saa nähdä — sanoi matami. Mitä hän sillä tarkoitti, en ymmärtänyt.

Roosa nukkui jo, kun tulin kotiin illalla. Tyhjä säästölaatikkoni oli pöydällä. Sanomatta sanaakaan käärin sen paperiin ja panin sen itkien arkkuuni.

Sinä iltana ei kukaan olisi saanut minua sanomaan hyvää yötä huonetoverilleni.

En saanut unen rahtuakaan silmiini. Päätäni särki ja koko ruumista poltti. Sydän löi niin, että se tahtoi haleta ja joka kerran, kun koetin nousta, tunsin kuinka minua pyörrytti. Roosa oli varmaan myöskin maannut hereillä, koska hän useita kertoja kysyi olinko sairas. Mitä vastasin, en tiedä, muistan vaan, että matami Ström ja Roosa hautoivat päätäni.

Seuraavana aamuna en voinut nousta sängystä. Roosa meni yksin ompeluliikkeeseen. Myöhemmin sain tovereilta kuulla, että Roosa oli hyvin osaaottavasti kertonut heille säästölaatikkoasian ja kyynelsilmin sanonut, että makasin hirveän sairaana, aivan hourien.

Vanha rouva kävi heti luonani. Matami Ström ja hän huolehtivat minusta kaikin puolin. Tuntui hyvältä olla ystävällisten ja hyvien ihmisten ympäröimänä.

Samassa talossa kuin me, asui eräs vanha lääkäri. Matami Ström oli tuttu siinä perheessä ja oli kertonut lääkärin taloudenhoitajattarelle kuinka kovasti olin sairastunut. Kun lääkäri kuuli sen, tuli hän meille. Hän kysyi, oliko jokin aiheuttanut minulle mielenliikutusta, ja kun hän kuuli varkaudesta, oli hän vakuutettu, että unettomuus ja päänsärky johtuivat siitä. — Hän antoi minulle rauhoittavia lääkkeitä, ja parin päivän perästä tunnuin virkeämmältä.

Vanha rouva toi minulle munia ja lihalientä, ja matami Ström hoiti minua mitä parhaiten.

Kun Roosa tuli kotiin iltasin, oli hänellä aina jotain hyvää mukanaan. Hän kohteli minua oikein hellästi. Toverit lähettivät kukkia ja hajuvettä — kaikki olivat sydämellisen ystävällisiä ja hyviä.

Minun tietämättäni oli Roosa kirjoittanut Jannelle ja kertonut sairaudestani. Hän lähetti heti vastauksen, kiittäen häntä ystävällisyydestään, kun oli ilmoittanut sairaudestani ja lähetti minulle 5 mk "vahvistaviin lääkkeisiin".

En pitänyt oikein siitä, että Roosa oli kirjoittanut Jannelle ja minua harmitti, että Janne oli hänen kauttaan lähettänyt minulle rahoja. Niinpä kun Janne ja minä tapasimme toisemme syksyllä, annoin minä hänelle Roosan läsnäollessa takaisin 5 mk ja kiitin lainasta. Tahdoin näyttää Roosalle, etten ottanut Jannelta rahoja.

Minua ilahdutti suuresti, että sain taas viikon kuluttua istua paikallani ompeluliikkeessä. Neiti ja toverit ottivat minut ystävällisesti vastaan, mutta kun he alkoivat puhua säästölaatikosta, pyysin, etteivät koskaan mainitseisi tuota ikävää tapausta, joka oli ollut syynä sairauteeni. Olin huomaavinani, että Roosa punastui ja näytti levottomalta, kun siitä puhuttiin, ja kyyneleet kimaltelivat hänen kauniissa silmissään. Vähitellen tulimme hän ja minä jälleen ystäviksi.

Viikko toisensa jälkeen kului ahkerassa työssä. Harvoin oli minulla aikaa käydä Leena tätiä tervehtimässä ja Jannen olin tavannut vain pari kertaa senjälkeen, kuin hän oli palannut maalta. Hän oli tuonut minulle sievän säästölaatikon. Avainta ei hän minulle antanut, sen tahtoi hän itse säilyttää, mutta olin aika utelias tietämään, mikä siinä laatikossa kolisi.

— Salaisuus, oli hän sanonut, ja siihen se jäi. Pitkän aikaa oli Roosa seurannut minua kotiin iltasin matami Ström'in suureksi iloksi, ja me olimme menneet aikaisin nukkumaan, mutta sitten heräsi hänessä taas halu mennä ulos tuttaviensa kanssa. Joka lauantai- ja sunnuntai-iltana tuli joku hänen miestuttavistaan hakemaan häntä, ja hän meni kaikenlaisiin huveihin.

Yhä harvemmin tuli hän matamin ja minun kanssani kirkkoon. Hänellä oli aina jokin este, kun pyysin häntä tulemaan mukaamme. Eräs nuori nikkarinkisälli Löfberg ja maalari Karlsen kävivät useimmin Roosan luona. Joskus saivat he houkutelluksi minutkin mukaansa sirkukseen, mutta minä en erityisesti pitänyt sellaisista huvituksista. He tekivät tavallisesti pilaa minusta, kun tahdoin aina esityksen loputtua mennä kotiin, kun Roosa sitävastoin meni mielellään heidän kanssaan johonkin kahvilaan. Iloisena ja äänekkäänä tuli hän sitten kotiin yöllä kertoen kuinka hauskaa hänellä oli ollut "tyylikästen kavalieriensa" kanssa.

Eräänä sunnuntaina toi Löfberg meille liput ruotsalaiseen teatteriin. Minä kiitin ja sanoin, että olin pyydetty tätini luo. Mutta kuinka nyt Roosa suunnittelikaan ja houkutteli minua käymään aikaisemmin iltapäivällä tädin luona ja tulemaan sieltä teatteriin k:lo 7 — myönnyin ehdotukseen. Roosa oli saanut jonkinlaisen vallan minuun. Minä tunsin itseni aina aivan mitättömäksi, kun hän vakuutti minulle jotakin. En voinut koskaan oikein selvittää itselleni tuota tunnetta, mutta niin kävi tavallisesti, kuin hän määräsi.

Leena tädin luona tapasin Jannen. Minä olin ottanut äidin viimeisen kirjeen mukaani ja luin sen heille. Se oli hyvä kirje. Äiti kertoi, että perunasato oli onnistunut oikein hyvin tänä vuonna — että hän oli häkilöinyt pellavan, ajatellut kehrätä sen ja kutoa siitä sitten palttinaa Jannelle ja minulle. Kaihomielin tunnusti hän meille, että hän nyt syksytalvella, kun alkoi tulla pitkät, pimeät illat, kaipasi meitä enemmän kuin koskaan ennen. Hän ikävöi päivää, jolloin molemmat tulisimme häntä tervehtimään. — Kyllä on onnellista omata hyvä äiti, joka muistaa, sanoi täti.

— Niin, parempi kuin hyvä, se sitten on varma — vastasi Janne. — Sitten kun kadotin omani, on täti aina ollut minulle toisena äitinä. Jospa vain voisin tulevaisuudessa tehdä jotakin hänen hyväkseen.

Istuin kuin neuloilla. Kello oli jo lyönyt 1/2 7. Nousin äkkiä ja sanoin, että minun pitää mennä. Kun Janne halusi saattaa minua, pyysin häntä jäämään tädin luo ja välttääkseni hänen seuraansa sanoin, että minun oli mentävä tervehtimään erästä toveriani. En uskaltanut puhua siitä, että aioin ensi kertaa teatteriin, täti olisi varmaan paheksunut sitä.

Ruotsalaisen teatterin luona tapasin Löfbergin ja Roosan. Menimme kolmannelle riville, jossa meillä oli paikkamme.

Kaikki oli minulle uutta. Ihailin kaunista salia ja hienoja naisia, — ja siellä täällä näin puvun, jonka me olimme ommelleet.

Kun esirippu nousi, hämmästyin kovasti. Mitään niin ihmeellistä en ollut koskaan voinut ajatellakaan. Näyteltiin "Kesäyön unelmaa". Roosa nauroi ja sanoi minun näyttävän tyhmistyneeltä.

Löfberg saattoi meidät kotiin. Portilla kiitin häntä ja sanoin, että oli ollut oikein hauska ilta.

— Se ilahduttaa minua, menemme taas pian katsomaan jotakin toista kappaletta — arveli hän.

Ja ajattelematta lähemmin, mitä vastasin, huudahdin iloisesti — kiitos, tulen mielelläni mukaan!

— Kas niin pitää sanoa, — niin, kyllä joskus pitää huvitella — arveli
Roosa.

Matami Ström'ille emme uskaltaneet puhua, missä olimme olleet, hän kun piti teatteria "synnin pesänä".

Kerran olin Roosan kanssa tanssiaisissa Ylioppilastalolla. Oli kyllä hauskaa kuunnella laulua ja soittoa, mutta kun tanssi alkoi, tunsin itseni niin kömpelöksi ja yksinkertaiseksi, että hiivin pois. Vanha, musta pukuni ei sopinut yhteen muiden tyttöjen vaaleiden pukujen kanssa. Roosa oli kyllä tahtonut, että olisin lainannut hänen parhaan pukunsa, mutta sitä en halunnut. Itse oli hän puettu vaaleansiniseen ja oli pannut kukkia hiuksiinsa.

Kuinka Roosan rahat riittivät niin moniin eri pukuihin, en voinut ymmärtää. Minun palkkani riitti tuskin välttämättömimpään.

— Juutalaisten narinkasta saa ostaa huokealla — oli hänellä tapana sanoa. Varmaan pitäisi minunkin mennä jonakin päivänä narinkkaan ja hankkia hienoja vaatteita, ajattelin usein, mutta en tullut koskaan menneeksi sinne, vaikka Roosa oli saanut minut houkutelluksi huvitusten pyörteisiin.

Viime aikoina en ollut tuntenut itseäni oikein terveeksi. Minulla ei ollut ruokahalua ja olin usein väsynyt. Unettomuus oli taas alkanut vaivata ja tulin kärtyiseksi. Se johtui varmaan rasittavasta elämästä, jota vietimme. Koko päivät työssä ja yöt ulkona. — Ei, ajan pitkään ei voinut jatkua näin. Minullahan ei ollut edes aikaa kirjoittaa äidille, niin oli aikani vähissä.

Kun eräänä aamuna kohtasin odottamatta Leena tätini ja olin hänen mielestään laihtunut ja näytin kalpealta, ja hän kysyi olinko sairas, harmitti se minua niin, että vastasin hänelle äreästi:

— Vähemmästäkin tässä laihtuu ja kalpenee. Kyllä liika työ kuluttaa totisesti — ja menin tieheni sanomatta hänelle edes hyvästiä.

Matami Ström, joka luultavasti myöskin arveli, että näytin riutuneelta, tarjoutui keittämään meille päivällisen, kunhan vain hankkisimme kotiin, mitä halusimme. Hän sanoi ettei ollut nuorille tytöille terveellistä elää vain voileivällä ja kahvilla.

— Tulee liian kalliiksi kustantaa itselleen kunnon päivällinen, kellä siihen on varaa? Ei minulla ainakaan — vastasi Roosa kiivaasti.

— Niin, niin, vaatteet ja huvitukset maksavat — sanoi matami ja iski silmää minulle.

— Eikä kuulu kehenkään, mihin omat rahamme panemme. Itsehän ne ansaitsemme — tiuskasi Roosa, kääntyi kantapäillään, meni huoneeseemme ja paukahutti oven kiinni.

— No, no, ei niin kiivaasti, minäkin olen ollut nuori ja tiedän, että silloin pidetään huvittelemisesta — sanoi matami oikein äidillisesti.

Katkerasti kaduin epäystävällisyyttäni häntä kohtaan, joka aina oli ollut hyvä minulle ja niin hellästi hoitanut minua sairastaessani. Kun pyysin häneltä anteeksi, syleili hän minua sanoen:

— Nuoret erehtyvät välistä. Me vanhat olemme koetelleet elämää ja tarkoitamme teille niin hyvää!

Halveksivasti ja niskojaan heitellen sanoi Roosa kuultuaan, että matami oli antanut minulle anteeksi:

— Ei voi tulla kysymykseenkään, että pyytäisin anteeksi, kun en ole rikkonut. Mitä itse ansaitsen, on minun ja siinä piste.

Seuraavana päivänä ostin kaurasuurimoita ja maitoa ja pyysin matami Ström'iä olemaan hyvä ja keittämään minulle velliä päivälliseksi. Ja lämmin ruoka maistui oikein hyvältä, kun tulin kotiin. Tarjosin annoksen Roosallekin, mutta hän oli nyreissään eikä sanonut koskaan syövänsä niin "halpaa ruokaa". Kolmena iltana oli Janne turhaan etsinyt minua. Leena täti oli myöskin ollut pari kertaa kyselemässä minua, mutta kun eivät löytäneet kotoa eikä neulomaliikkeestä, kirjoitti Janne minulle kortin, jossa pyysi minua tulemaan seuraavana sunnuntaina iltapäivällä Leena tädin luokse. Täti oli saanut kirjeen äidiltä ja tahtoi mielellään lukea sen meille.

Kutsu tuli hyvin sopimattomasti, sillä Karlsen oli juuri siksi iltapäiväksi kutsunut meidät sirkukseen ja sieltä piti meidän mennä Löfbergin kanssa teatteriin. Mitä piti minun tehdä? Kun jälleen neuvottelin Roosan kanssa, huomasi hän parhaaksi, että menisin päivällisaikana tädin luokse ja sanoisin, että minun piti olla työssä liikkeessä iltapäivällä. Roosa selviytyi kaikissa olosuhteissa, hän keksi aina jonkun neuvon ja ajattelematta pitemmältä, kuinka väärin on narrata, menin Leena tädin luokse.

Olin unohtanut, että oli tädin nimipäivä. Minua oikein harmitti, ettei Janne ollut voinut kirjoittaa ja muistuttaa minua siitä. Kuinka häpesinkään, kun täti näytti minulle kauniin esiliinan, jonka Janne oli antanut hänelle. Päässäni pyöri, en voinut enää selvittää ajatuksiani ja hallita itseäni. Muu täytti mieleni niin, että unohdin lähimmät velvollisuuteni. Pienimmästäkin asiasta saatoin kiivastua ja suuttua. Niinpä nytkin. Kun täti luki äidin kirjeen, ja äiti siinä ihmetteli, miksi kirjoitin hänelle niin harvoin ja kysyi olinko sairas, nousi veri päähäni, ja sanoin suuttuneella äänellä:

— Eihän ole aikaa eikä varaa kirjoittaa usein. — Ja kun täti hyvää tarkoittaen ehdotti, että kaikki kolme kirjoittaisimme yhdessä kortin äidin syntymäpäiväksi, narrasin minä, että olin jo lähettänyt onnitteluni. Havaitsin kyllä, että täti oli huomannut minun valhetelleen ja olisi mielellään nuhdellut minua, mutta se jäi tekemättä.

Juotuani kahvin sanoin jäähyväiset sangen kylmästi ojensi täti minulle kätensä kysymättä edes, miksi pidin niin kiirettä ja sanomatta kuten hänellä aina oli tapana: "tule pian jälleen".

Minä kiiruhdin ulos, häpesin todellakin käytöstäni. Vaikka omantuntoni ääni kuiskasi, että olin ollut epärehellinen hyvää tätiäni kohtaan, en kuitenkaan kääntynyt takaisin pyytämään häneltä anteeksi.

Kotimatkalla tapasin Jannen. Hän ihmetteli, että olin jo ollut tädin luona ja kysyi iloisesti, lähtisinkö hänen kanssaan sirkukseen.

— Ei kiitoksia, minulla on muuta tehtävää — vastasin minä ja kiiruhdin pois. Kyllä Janne varmaan ihmetteli käytöstäni, se oli kaikkea muuta kuin ystävällistä.

Roosa istui ja odotti jo kärsimättömänä minua. Lähdimme heti matkaan. Kadulla tapasimme "kavalierimme", jotka olivat tulleet kahdella hevosella hakemaan meitä.

Sirkus oli täynnä väkeä. Soittokunta soitti, ja ohjelma oli juuri alkamaisillaan, kun Roosa töyttäsi minua kiivaasti kuiskaten:

— Katsos kuka tulee! Herra Dahl uuden morsiamensa kanssa! Ja minä näin
Jannen ja Anna Riskasen menevän vastakkaiselle puolelle.

Silmissäni musteni ja sydämeeni pisti, ensikerran elämässäni kärsin mustasukkaisuuden tuskia. Nyt tunsin hämärästi, että Janne oli minulle enemmän kuin veli. Ja kun Roosa yhä edelleen tyrkki minua, ymmärsin että hän tahtoi kiusoitella ja huudahdin vihaisesti:

— Anna minun olla rauhassa, Jannella ei ole morsianta — mutta minä salasin häneltä, että Janne oli pyytänyt minua mukaansa.

Itku tahtoi kuitenkin nousta kurkkuuni. Hyvä että esitys alkoi, ja minun ajatukseni johtuivat muualle. Katseeni lensivät kuitenkin usein Janneen, joka iloisesti puhellen Annan kanssa, ei ollut huomaavinaan meitä.

Olin hyvilläni kun ohjelma oli lopussa. Ulkona raittiissa ilmassa voin taas hengittää. Olin luullut tukehtuvani sisällä.

Välinpitämättömänä, tunteettomana olentona seurasin heitä
Arkadia-teatteriin. En nähnyt enkä kuullut, ajatukseni olivat muualla.

— Onko hän usein noin tylsä ja ikävä — kuulin Karlsenin kysyvän
Roosalta.

Hänen vastauksensa jäi minulta kuulematta, sillä hän kuiskasi sen
Karlsenin korvaan.

Kun olimme vihdoin jotenkin myöhään illalla kotona, kiiruhdin minä sänkyyn ja vedin peiton pääni yli, etten kuulisi Roosan lörpötystä. Olin pahoillani, tunsin olevani pieni lammas, joka on eksynyt. En voinut edes rukoilla iltarukoustani — olin niin kaukana Jumalastani?

Tunti toisensa jälkeen kului. Kun vihdoinkin nukuin, olin olevinani pimeässä metsässä. Etsin etsimistäni tietä, mutta — turhaan. Kuulin hirveitä, kummallisia ääniä. Pimeni yhä enemmän. Rupesin pelkäämän ja purskahdin itkuun. Joku lintu visersi, ja yht'äkkiä huomasin istuvani omassa pienessä kelkassani. Laskin korkeata, jäistä mäkeä alas. Ajoin äidin tuvan, kaivon ja navetan ohi, ja tuolla kaukana — kaukana näytti valkenevan. Siellä nousi aurinko, ja keskellä kirkkainta valoa istui äiti lukien kirjettä. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan. Ne kierivät minun luokseni asti ja sulattivat jään kelkkani ympäriltä. Aloin huutaa: "äiti, äiti, auta minua!" Äkkiä tuli pilkkopimeä, ja äiti katosi näkyvistäni.

Heräsin siihen, että Roosa nipisti minua käsivarresta.

— Mitä sinä siinä makaat ja huudat. Nouse jo, kello on 1/2 8 —, kuulin hänen huutavan vihaisesti.

Sinä päivänä ostin kauniin maisemakortin, kirjoitin äidille vähän enemmän kuin pitkiin aikoihin ja mainitsin myöskin, etten ollut ollut oikein terve viime aikoina.

Joulu läheni. Liikkeessämme oli kova kiire, ja ompelutyttöjen lukua lisättiin taas.

Joka päivä kertoi Roosa minulle jotakin Annasta ja Jannesta. Hän sanoi olevansa varma, että he olivat "salakihloissa". Se teki minut kovin rauhattomaksi. Välttelin puhua kenenkään toverin kanssa ja menin tavallisesti yksin kotiin.

Ärtyisyyteni eneni yhä ja usein purskahdin itkuun. Leena täti oli ollut eräänä päivänä luonamme ja pyytänyt matami Ström'in sanomaan minulle, että olin tervetullut hänen luokseen päivälliselle joulupäivänä. Jouluaatoksi oli täti pyydetty kenraalin perheeseen ja minut neiti Axén'in luokse. Matami Ström ja Roosa viettivät illan kotona kaikessa vaatimattomuudessaan; heillä ei ollut edes joulukuusta, eivätkä he kustantaneet itselleen mitään erikoista hyvää.

Vasta kun istuin Axén'ien luona komean ja kauniin joulukuusen ääressä, jonka vanha rouva oli koristanut, tulin ajatelleeksi äitiä. Minä heräsin aivan kuin horroksesta, kun neiti Axén kysyi, mitä olin antanut äidilleni joululahjaksi. Olin kovin häpeissäni vastatessani viivytellen, ettei minulla ollut varaa lähettää hänelle mitään.

— Pienimmästäkin ja vähäpätöisimmästäkin lahjasta on äiti kiitollinen, kun se tulee hänen lapseltaan. Joulukirjekin on jo sydämellisesti tervetullut — arveli vanha rouva.

Minä punastuin, kun hän sanoi sen. Äitini ei ollut saanut riviäkään minulta täksi jouluillaksi. Kuinka hän surisikaan sitä!

Kun näytin kotona matami Ström'ille ja Roosalle pukukankaan ja nenäliinat, jotka olin saanut Axén'eilta, rupesi Roosa itkemään ja sanoi:

— Matilda on onnenlapsi. Hänellä on ystäviä, jotka häntä muistavat, toista on sellaisen vaivaistalon lapsen, kuin minä olen. Ei keltään riitä ajatustakaan hänen osakseen, ei edes jouluaattonakaan.

Minun kävi häntä sääliksi. Ja ensi kerran kuulin nyt Roosan mainitsevan lapsuuttaan.

Matami Ström antoi minulle paketin, jonka Janne oli jättänyt hänelle.
Kun aukaisin sen, niin löysin siitä kauniin esiliinan.

— Ihmettelenpä mitä hän antaa morsiamellensa, kun sinä saat häneltä noin kallisarvoisen joululahjan! Luultavasti saa hän kultakellon — sanoi Roosa halveksivasti.

— Mitä se meitä liikuttaa — tiuskasin minä, sanoin hyvää yötä matamille ja paneuduin nukkumaan.

Päästyäni sänkyyn muistelin kuinka erilainen tämä jouluaatto oli ollut kuin se, jonka vuosi sitten vietin herrasväki Grenlundin luona. Muistin kaikki ne pienet joululahjat, jotka kullekin annoin. Ja tänä vuonna — en ollut ajatellut ketään. En edes äitiä! Ja olin aivan laiminlyönyt muistaa kilttiä matamia. Olisinhan voinut ostaa hänelle vaikkapa muutamia joulutorttuja vain. Mitähän Janne ajatteli minusta, joka en ollut antanut hänelle mitään? Olikohan hän todellakin kihloissa Annan kanssa? Ehkenpä Anna oli ommellut jotain sievää hänelle! Viime vuonna minulla oli pienempi palkka ja olin kuitenkin kyennyt ostamaan muutamia joululahjoja valmistaakseni vähän iloa. Nyt ajattelin vain itseäni ja huvejani — — —; kaikista näistä surullisista ajatuksista huolimatta nukahdin lopulta.

Seuraavana aamuna heräsin niin kovaan päänsärkyyn, etten voinut nousta.

Kirkossa oli matami tavannut Leena tädin ja sanonut hänelle, että olin sairas, niin ettei hän odottaisi minua päivälliselle. Täti oli kysynyt huvittelinko paljon, mutta en saanut tietää, mitä matami vastasi.

Joulupäivän oli Roosa poissa. Kun hän tuli kotiin, oli hän itkettynyt.

Koko joulunpyhät istuimme enimmäkseen kotona. Me parsimme ja paikkasimme vaatteitamme, ja se oli kyllä tarpeen, sillä harvoin tuli ommelleeksi itselleen.

Vasta uudenvuoden iltana menin tädin luo kiittääkseni kutsusta joulupäivälliselle. Hän tuntui jäykältä, pyysi minua tuskin istumaan eikä ollenkaan kysynyt kuinka voin. Hänen käytöksensä minua kohtaan ei muuttunut ystävällisemmäksi silloinkaan, kun Janne tuli sisään. Kun kiitin Jannea joululahjasta, sanoi hän katsellen minua surullisesti:

— Et taida enää välittääkään minun lahjoistani, kun olet saanut niin monta uutta ja hienoa ystävää.

— No sepä olisikin kaunista — huudahti täti. Sen sanon sinulle Matilda, vanhoihin uskollisiin ystäviin voi luottaa. Saat nähdä, että uudet ystävät katoavat yhtä pian, kuin ovat tulleetkin. Onkohan tuo kaunis Roosa oikein hyvää seuraa sinulle? Hänestä puhutaan niin paljon.

Nyt kuohahti mieleni ja vastasin oikein nenäkkäästi:

— Kyllä luulen, että hän on yhtä hyvä kuin Anna Riskanenkin. Miksi täti aina pyrkii riitelemään minun kanssani? Parasta on, että menen tieheni, niin saan olla rauhassa. Näenhän ettei kukaan enää välitä minusta — ja itkien jätin heidät.

Kotona kerroin kaikki Roosalle ja hänen mielestään olin vastannut oikein.

— Kyllä ovat hävyttömiä sinulle. Älä välitä siitä, mitä sanovat. Tuo Janne on oikea aasi ja entä tätisi sitten! Hyvä on, ettei ole ollenkaan sukulaisia. Silloin saa ainakin tehdä, mitä tahtoo — puheli Roosa asettaen samalla kahvipannun lieden hiilokselle.

Kun menin nukkumaan, löysin teatterilipun pielukseltani. Karlsen ja
Löfberg olivat kutsuneet meidät katsomaan uudenvuoden kuvaelmia.

— Huomenna pidämme hauskaa ja tanssimme uuden vuoden alkamaan. Hyvää yötä, kiitos menneestä vuodesta! — mutisi Roosa haukotellen.

Minä makasin kauan valveilla katuen kiivastumistani tädin luona. Miksi pitikään tuon Anna Riskasen tulla häiritsemään välejämme.

Näin ajatellen lopetin vanhan vuoden.

Uudenvuoden aamuna antoi matami minulle kirjeen. Se oli äidiltä.
Omantunnon soimaamana ja hätäisenä aukaisin sen. Äiti kirjoitti:

Rakas, kaivattu lapseni!

Siunausrikasta, hyvää uutta vuotta toivotan sinulle! Kiitos tervetulleesta kortistasi! Minuun koski sanomattomasti kuulla, ettet ole terve. Pahat uneni ovat kyllä sanoneet, ettei kaikki ole niinkuin pitäisi. Siitä asti kun rupesit ompelijaksi, ei minulla ole ollut ensinkään rauhaa. Äidistäsi tuntui niin turvalliselta, kun hänen tytärellään oli hyvä palveluspaikka ja hyvä emäntä, joka huolehti hänestä. Niin monet kiusaukset kohtaavat nuoria siellä suuressa kaupungissa. Älä anna kauniin Roosan houkutella itseäsi öisille teille tai huonoon seuraan. Moni pursi on ajanut karille elämän virralla.

Käy usein kirkossa ja hartauskokouksissa. Sellaisista paikoista saa voimaa sielullensa. Jumala lastani siunatkoon! Syksystä asti ovat silmäni olleet niin heikot, etten itse voi kirjoittaa. Pappilan neiti, joka välistä lukee minulle raamattua, on kirjoittanut tämän kirjeen. Hän lähettää sinulle paljon terveisiä.

Älä aivan unohda vanhaa, levotonta

Äitiäsi.

Liikutettuna luin kirjeen kerran toisensa jälkeen. Äiti parka! Kuinka kaipasinkaan häntä. Kiltti äiti ei sanonut sanaakaan siitä, että olin unohtanut lähettää hänelle joululahjan. Tämä vaikeneminen oli paras todistus siitä, kuinka syvästi se oli surettanut häntä.

Minä aloin itkeä katkerasti. Kun Roosa kuuli nyyhkytykseni, nousi hän äkkiä pystyyn sängyssään ja huusi:

— Miksi sinä itkeä pillittelet? Kyllä voisit antaa minun nukkua rauhassa edes uudenvuoden aamuna. Mikä on hätänä? Vai kirje. Se on varmaan tuolta rakastettavalta Jannelta, joka ilmoittaa kihlauksestaan. Kyllä minä tiesin, että se koskisi sinuun. En minä sokea ole, olen kyllä nähnyt, että sinä häntä rakastat. Anna minulle kirje!

— Ole hiljaa, ei se ole Jannelta, vaan äitiraukalta.

— Vai niin, sepä muuttaa asian. "Hyvää uutta vuotta" Matilda, uskollinen ystäväni! Toivon sinulle sulhasen tänä vuonna. Anna minun nyt kaikessa rauhassa lukea kirjeesi.

Ja ajattelemattomuudessani annoin hänelle äidin kirjeen. Sitä ei minun olisi pitänyt tehdä.

Hyvin hitaasti luki hän sen ääneen läpi ja kun hän tuli "kauniiseen Roosaan", kurkisteli hän peiliin, joka riippui hänen sänkynsä yläpuolella ja kysyi ääneensä nauraen: "olenko sitten todellakin kaunis?"

Ivallisen näköisenä ojensi hän kirjeen minulle sanoen:

— Niin, äitien kirjeet voivat kyllä olla kauniita ja liikuttavia, niin että ne houkuttelevat oikein kyyneleitä silmiin. Mutta älä välitä kaikista heidän siveyssaarnoistaan. Sanopas minulle, mitä ymmärtää maalaismummo pääkaupungin elämästä! Minun äitini on ymmärtäväinen, hän kirjoittaisi toisella tavalla, usko se. Hän on kaupungin lapsi — "Elä elämäsi, niin kauan kuin olet nuori, ja katso, että ansaitset rahaa" — niin kuuluvat hänen neuvonsa. Kas niin — ja Roosa nousi seisomaan sängyssään ja alkoi kiiruusti pukeutua.

— Onko sinulla äiti? Elääkö hän? — kysyin minä kovin hämmästyneenä.

— No, älä nyt näytä noin hämmästyneeltä. Tottahan minullakin on ollut ilo syntyä ja kunnia tuntea äitini. — Hän on hieno, hän, — tiedä se — hän on linnan rouva — istuu turvassa lukkojen ja telkkien takana — nauroi Roosa hypähtäen sängystä. Hän aukaisi keittiön oven ja lisäsi: — Me olemme vapaaherrattaria tänään. Ström'in matamihan ei tule kotiin ennen kuin illalla. Nyt minä keitän kahvia. —

Minä istuin kuin kivettyneenä. Roosa parka — kuinka onneton hän onkaan — ajatella, että äiti istuu vankilassa — niin kauhean surullista. Minua pöyristytti. Hyvin hellästi käärin äidin kirjeen kokoon, piilotin sen arkkuuni ja päätin vastata siihen niin pian kuin suinkin.

Myöhemmin päivällä tuli Janne toivottamaan minulle "hyvää uutta vuotta". Tulin kovin iloiseksi nähdessäni hänet. Mutta puhe ei tahtonut oikein sujua. Oli kuin olisi ollut muuri välillämme. Lopuksi rupesi Janne vapaalla tavallaan kertomaan kuinka hauskasti joulua oli vietetty kenraalin herrasväen luona. Väki oli saanut "hienoja joululahjoja" ja runsaasti kestitystä.

Toisena joulupäivänä oli kenraalilla ollut suuret tanssiaiset ja 150 kutsuvierasta. Paitsi omaa palvelijaa Björkiä, oli heillä kaksi senaatin vahtimestaria auttamassa ja Jannekin oli saanut tarjoilla ensi kerran puettuna hännystakkiin, jonka kenraali oli antanut hänelle joululahjaksi.

Janne uskoi, että Björk ennen pitkää saisi vahtimestarin toimen ja silloin arveli kenraali, että Janne voisi päästä hänen tilalleen miespalvelijaksi. "Se olisi hienoa", sanoi hän tyytyväisesti hymyillen.

Siinä sitten istuimme ja juttelimme yhtä ja toista, ja kaikki oli hyvin kuten ennenkin välillämme, kunnes Roosa tuli ja sekoitti kaikki. Hän pisti päänsä kamarin ovesta — pää oli täynnä paperikähertimiä — ja sanoi:

— Hyvää uutta vuotta, herra Dahl! saako kenties onnitella kihlauksen johdosta?

— Kiitän uudenvuoden toivotuksesta! Roosa neiti. Minä toivon teille samoin hyvää uutta vuotta — sulhasineen — vastasi Janne kumartaen Roosalle.

— Mitä sulhaseen tulee, niin sellainen minulla jo on! Kuinka voi morsiamenne Anna? — kysyi Roosa nauraen ja löi kamarin oven kiinni.

Janne tuli aivan punaiseksi kasvoiltaan ja katsoi kysyvästi minuun.
Minä istuin vaiti enkä saanut sanaakaan suustani.

— Oletko kuullut mitään äidistä? — kysyi Janne hetkisen kuluttua.

— En — vastasin nopeasti peläten, että hän mahdollisesti pyytäisi saada lukea kirjeen.

— Äiti on heikko. Hän kaipaa sinulta kirjettä, ne ovat varmaan kadonneet postissa. Emmekö nyt voisi kirjoittaa hänelle — ehdotti Janne iloisesti.

— Olen juuri tänään lähettänyt pitkän kirjeen hänelle — narrasin minä saadakseni hänet lähtemään tiehensä, niin että voisin pukeutua mennäkseni teatteriin.

— Matilda, äiti on levoton sinun terveydestäsi. Hänen mielestään sinun pitäisi jättää ompeluliike ja ottaa palveluspaikka. Kun palvelee on elämä monessa suhteessa rauhallisempaa ja parempaa — tuumi Janne hyväntahtoisesti.

Hänen ystävällisyytensä kiusoitti minua, ja sanoin kiivaasti:

— Kuka sinut on lähettänyt tänne saarnaamaan minulle. Tiedän itse parhaiten, mitä teen. Sinä suurine palkkoinesi voit kyllä sanoa, että on hyvä palvella, mutta minä, jolla oli 8 mk kuukaudessa, tiedän kuinka pitkälle sellainen summa riittää.

— Sinä voisit saada hyvän paikan sisäkkönä ja 12 mk:n kuukausipalkan, jos vain tahtoisit.

— Ei kiitos, silloin on parempi näin kuin nyt on — tiuskasin minä.

— Kukin tekee niinkuin tahtoo, mutta sen vain tiedän, että kun on palveluksessa, niin on hyvä olla. On hyvä ruoka ja —

— ja ihana vapaus — jatkoi Roosa, joka tuli huoneestaan puettuna vaaleankeltaiseen pukuun ja tummanpunainen ruusu mustissa kiharoissaan. Oi kuinka kaunis hän oli! Silmäni sattuivat hienoon pitsikaulukseen ja ihmettelin suuresti, mistä hän oli sen saanut.

Kaunis ilmestys vaatimattomassa huoneessa oli varmaan vaikuttanut
Janneenkin. Hän nousi tuijottaen häneen.

— Enkö ole hieno, vai mitä? — kysyi Roosa ja pyörähti, niin että pienet jalat näkyivät.

— Matilda, kiiruhda pukeutumaan — lisäsi hän käskevästi. Me aiomme teatteriin, herra Dahl. Muista Matilda, että sinä et saa esiintyä vanhassa mustassa puvussasi ja näyttää minun kamarineidiltäni. Ei, saat lainata vaaleansinisen pukuni. Ei sitä toki saa näyttää köyhäraukalta, kun istuu hienossa seurassa toisella rivillä. — Eikös niin, herra Dahl? Minä luulen, että Anna Riskanenkin laittelee itsensä koreaksi, kun menette yhdessä ulos vai kuinka? — löpisi hän lakkaamatta.

Minä vilkaisin Janneen. Hän näytti hämmästyneeltä, otti lakkinsa ja sanoi:

— Anteeksi, jos olen häirinnyt. Kyllä tarvitaan rahoja ollakseen noin hieno. Oma on kuitenkin parempaa kuin lainattu. Hyvästi Matilda — ja niin hän meni.

— Hävytön, ylpeä vintiö — huusi Roosa, polkien jalkaansa lattiaan. —
Onko hän ehken sinun holhoojasi!

Kuinka häpesinkään! Miten rumasti Roosa käyttäytyi! Mitä ajatteleekaan Janne hänestä ja minusta? Ei — päätin etten menisi Roosan mukaan, — mutta kun hän kuuli sen, joutui hän aivan suunniltaan eikä antanut minulle ensinkään rauhaa.

— Ellen kelpaa omissa vaatteissani sellaisena kuin olen, jään kotiin. Ja sen sanon sinulle Roosa, jos tulenkin mukaasi tänä iltana niin — teen sen viimeisen kerran sanoin hyvin päättävästi.

— Sen saamme nähdä, neiti nirppanenä. Ihmettelenpä, mitä herra Karlsen silloin sanoisi. Hänhän on vähän ajatellut kosia sinua — puheli Roosa, samalla kun hän kurkisti akkunasta käärekaihtimen taitse. — Totisesti, eikös kuomureki olekin jo portilla. Pian päällystakki yllesi, "kavalierien" ei tarvitse odottaa.

Ja käsittämättä kuinka kaikki kävi, istuin ennen pitkää hyvin valaistussa teatterisalissa. Olin kuin kivettynyt, kuin tahdoton olento, joka ei nähnyt eikä kuullut.

Mutta vielä käsittämättömämpää oli, että minä näytännön loputtua seurasin muiden mukana ravintolaan. Se oli täynnä väkeä, ja kaikki oli kietoutuneena tupakan savuun. Tunsin kuinka punssihöyryt löyhähtivät vastaani.

Kauimpana akkunan ääressä, joka antoi kadulle päin, saimme paikat. Kaikkien katseet suuntautuivat Roosaan, joka kulki pää pystyssä salin läpi.

— Tuhat tulimmaista, miten kaunis tyttö — kuuluivat useat herrat huudahtavan. Löfberg esitteli meille muutamia nuoria miehiä, jotka istuutuivat meidän pöytäämme. Roosa ilakoi ja huvitti heitä hullunkurisilla tarinoillaan. Usein kohotti hän punssilasinsa ja kilisteli milloin minkin kanssa.

Kun Karlsen muutti paikkaa Löfbergin kanssa saadakseen istua minun vieressäni, näin minä, miten Roosa katseli meitä vihaisesti.

— Avatkaa akkuna, täällä on niin tukahduttavaa — komensi hän. Karlsen veti heti ylös käärekaihtimen ja aukaisi akkunan. Nyt voitiin hengittää, minä tunsin kuin herääväni, kun raitis ilma virtasi saliin.

Rämisevä soitto kaikui. Melu salissa lisääntyi, ja minun oli paha olla. Käänsin katseeni akkunaan. Mitä? Jannehan sieltä tuli katua pitkin. Hän hiljensi askeleitaan ja nosti lakkia, kun näki meidät. Minä istuin kuin kuvapatsas voimatta liikuttaa jäsentäkään.

Roosa, joka oli huomannut hänet, puhkesi halveksivasti sanomaan:

— Herraseni, neiti Matildan ihailija on vahdissa tuolla ulkona.
Sulkekaa akkuna ja vetäkää verho alas, hänen ei tarvitse vakoilla meitä.

— Onko hänellä sulhanen? kuiskasi Karlsen Roosan korvaan.

— On varmastikin, kenraalin kuski, hänestä tulee luultavasti pian vahtimestari — kiusoitteli Roosa.

Veri nousi päähäni. En löytänyt ainoatakaan sanaa vastaukseksi.

— Joka vaikenee, hän myöntyy — sanoi Karlsen, nousi ja siirtyi toiseen pöytään, jonne toisetkin nuoret miehet menivät korttia lyömään.

Löfberg maksoi, tarjosi Roosalle käsivartensa ja niin menimme ahtaaseen etehiseen etsimään päällysvaatteitamme, se ei totisesti ollutkaan helppoa.

Kadulle tultuamme ehdotti Roosa, että kävelisimme "hetkisen Espiksellä". Löfberg ja hän kulkivat käsi kädessä eteenpäin nopein askelin välittämättä minusta. Minä tunsin olevani aivan kuin eksyksissä ja muistin äkkiä tädin sanat, että uudet ystävät katoavat yhtä pian kuin ovat tulleetkin. Päätin jättää heidät molemmat — ja hiipiä pois. Poikkesin eräälle toiselle kadulle ja kiiruhdin nopeasti kotiin päin.

— No, no, ei niin kiirutta, pikku neiti. Eikö hän tahdo seuraa? — kuulin ohimennen erään vanhan miehen sanovan.

Kuinka sydämeni löi! Rupesin juoksemaan. Jalkani tuskin koskivat maahan, oli kuin olisin lentänyt. Hyvin hengästyneenä ja tuskaisena saavuin vihdoin portille. Vaivoin sain sen auki.

Kuvittele kauhuani, kun odottamatta seisoin pihalla vastatusten Jannen kanssa. Peräydyin hämmästyneenä, kun hän surullisesti hymyillen ojensi kätensä minulle sanoen:

— Matilda, tulet yksin kotiin? Tiedätkö myös missä ja kenen seurassa olet istunut?

— Se ei kuulu kenellekään, kaikkein vähimmän sinulle — vastasin minä uhkamielisesti ja kiiruhdin etehisen ovelle.

Janne asettui tielleni. Koetin työntää hänet syrjään puhjeten rukoilevalla äänellä puhumaan:

— Anna minun mennä. Jos joku näkee meidät, tulee tästä vielä pahempi meteli.

— Ei, vastasi Janne jyrkästi — ensin pitää sinun sanoa minulle, tiedätkö kenen kanssa seurustelet. — Kenties et? No, silloinpa sanon sen — niin, kahden pelihuijarin kanssa. Onko sellainen sinulle sopivaa seuraa? Matilda, ajattele äitiä — ja katsellen uskollisesti silmiini kuiskasi hän:

— Matilda, sinä ja minä kuulumme yhteen — enempää en jaksanut käsittää, kun portti narisi ja askeleet lähestyivät. Minä ennätin kuitenkin kuiskata hänelle epätoivoisena:

— Anna anteeksi, Janne. Lupaan sinulle, etten koskaan enää anna Roosan vietellä itseäni. — Auta minua, pyydä tätiä ottamaan minut luokseen. —

— Kas vain sitä viattomuutta — kuului Löfberg nauravan. — Matilda neidillä on kohtaus sulhasensa kanssa. Terveeksi, herra Dahl. Onnittelen! Roosa ja minä olemme myös "kuutamokihlautuneita". Huomenna vaihdetaan sormukset.

Minä kauhistuin. Näin kuinka Jannen silmät säkenöivät vihasta. Mitä rauhallisimmin saattoi hän kuitenkin vastata nostaen hattuaan:

— Onnittelen! Hyvää yötä! Matilda, me tapaamme täti Leenan luona huomenna klo 12.

— Kerrassaan pulska mies — nauroi Löfberg, kun Janne oli mennyt minä hiivin sisään ja menin vuoteeseen vaihtamatta sanaakaan Roosan kanssa.

Rauha ja lepo olivat palanneet, saatoin taasen rukoilla. Minulla oli tunto Jumalan läheisyydestä, uskoin että hän kuuli minua, kun rukoilin voimaa vastustaa kiusauksia, jotka vielä kohtaisivat minua. Nukahdin varmana siitä, että Jumala oli antanut minulle anteeksi.

Seuraavana aamuna nousin aikaisemmin kuin tavallisesti ja kirjoitin äidille pitkän kirjeen, jossa tunnustin kaikki, pyysin hänen anteeksiantoaan ja kerroin kuinka häpesin ja kaduin suurta hairahdustani. Ja muutamia päiviä myöhemmin sain ilokseni hänen vastauksensa, joka huokui pelkkää rakkautta ja lämpöä. Sellaisen kirjeen voi vain äiti kirjoittaa.

Avoimin sylin otti Leena täti minut vastaan, kun muutin hänen luokseen. Hän kohteli minua rakastavasti nuhtelematta ja torumatta. Näkihän hän kuinka masentunut olin. Hän oli varma, että olin katunut rikkomustani ja että nyt pitäisin, mitä olin päättänyt. Ja Jumalan avulla on se onnistunutkin.

Heti loppiaisen jälkeen aloimme taas työskennellä ompeluliikkeessä. Roosa tuntui hyvin nyreältä minua kohtaan. Tovereille oli hän kertonut, että olin tullut ylpeäksi, enkä tahtonut enää jakaa huonetta hänen kanssaan, mutta hän sanoi olevansa hyvin tyytyväinen, sillä nyt hän oli saanut hyvän asuintoverin, erään tehdastytön, jolla oli samanlaisia harrastuksia kuin hänelläkin.

Neiti Axén kaipasi kallisarvoista pitsikaulusta, jonka eräs liiketutuista oli jättänyt hänelle ennen joulua. Laatikko, jossa se oli ollut, oli tyhjä, eikä kukaan voinut ymmärtää, minne kaulus oli joutunut. Me etsimme kaikkialta, käänsimme nurin närin sekä kaapit että laatikot löytämättä sitä. Ja Roosa oli aivan väsymätön etsiessään. Mitä suurimmalla innolla haeskeli hän joka päivä kadonnutta mahdollisista ja mahdottomista paikoista, mutta turhaan. Eräänä aamuna tuli hän kuitenkin päistikkaa eräästä pimeästä säiliöhuoneesta kaulus kädessään. Hän oli aivan hengästynyt ja näytti säikähtyneeltä.

— Kuka ihmeessä sen on sinne vienyt ja sehän haisee tupakalta, — huudahti neiti Axén ja näytti hyvin suuttuneelta huomattuaan, missä asussa kaulus oli.

Tarkastellessani lähemmin kaulusta havaitsin suureksi hämmästyksekseni, että Roosalla oli ollut juuri sellainen kaulus uudenvuoden päivänä. Katsoin terävästi Roosaan, ajattelin avattua säästölaatikkoani, mutta en päästänyt yhtään sanaa suustani.

Neitimme puuttui asiaan varsinkin, kun hän tehdessään luetteloa varastostaan, kaipasi sekä pitsejä että koristenauhoja. Roosa ei ollut näyttäytynyt vähään aikaan, oli sanonut olevansa sairas, jonkatähden neiti meni hänen luokseen kotiin. Seurauksena tästä käynnistä oli, ettei Roosaa enää näkynyt ompeluliikkeessä, vaan rupesi hän keittiö-oppilaaksi Kleinehn hotelliin ja matami Ström sulki ainiaaksi ovensa häneltä.

Näin erosivat Roosan ja minun tieni.

Seitsemäntoista vuotta myöhemmin sain kirjeen eräältä tuntemattomalta vankilasaarnaajalta. Kirjeessä oli 4 mk:n edestä postimerkkejä. Saarnaaja kirjoitti, että hänellä oli tuotavanaan nöyrä tervehdys eräältä kuolevalta naisvangilta, joka pyysi anteeksi kaikkea sitä pahaa, minkä hän oli tuottanut toverilleen ylistäen onnelliseksi sitä, joka ajoissa on astunut oikealle tielle. Kirjeessä ei ollut mainittu nimeä — otaksuin, että se oli Roosalta.

* * * * *

Sinä talvena pidettiin useita ja suuria tanssiaisia Helsingissä. Meilläkin oli ompeluliikkeessä aavistus hienosta seuraelämästä, jota vietettiin suuressa maailmassa. Meiltä tehtiin tilauksia enemmän kuin koskaan ennen.

Sen jälkeen kuin Roosa oli jättänyt ompeluliikkeen, työskentelimme me muut suuremmalla innolla ja halulla. Se johtui varmaan siitä, että hän oli vieras aines, joka ei oikein sulautunut meidän muiden vakavampiin harrastuksiin. Me viisitoista toveria muodostimme nyt kokonaisuuden, jossa ei koskaan epäsopu vallinnut.

Sekä neiti Axén että vanha rouva näyttivät olevan tyytyväisiä meihin. Kun kiire oli suurin, innostivat he meitä aina milloin aamupäiväkahvilla, milloin pienellä lahjalla.

— Kaikki on nyt niin sopusointuista — oli vanhan rouvan tapana sanoa hymyillen minulle.

Leena tädin luona minulla oli hyvä koti, ja minä koetin nyt osoittaa hänelle sydämellistä kiitollisuuttani. Kaikki olisi ollut oikein hyvin, jos vain olisin tuntenut olevani terve. Mutta ruokahalu oli huono, väsymys ja unettomuus alkoivat taas vaivata. Lopulta täytyi minun kysyä lääkäriltä neuvoa. Hän sanoi, että olin vähäverinen ja että minulla oli vatsakatarri luultavastikin seurauksena epäsäännöllisestä syönnistä. Työskentely paikallaan istuen ei enää ollut sopiva minulle. Minun piti liikkua enemmän ulkona raittiissa ilmassa. Sanalla sanoen, lääkäri arveli, että minun pitäisi jättää ompelutyö joksikin aikaa ja ottaa mieluummin palveluspaikka. Silloin ne vahvistavat lääkkeet, joita hän oli määrännyt, tekisivät minut kyllä pian terveeksi.

Jonkun aikaa senjälkeen oli täti pesemässä pyykkiä professori Wallenborgin perheelle. Sisäkkö oli kertonut, että hän menee naimisiin, ja että professorin rouva koettaisi saada palvelijattaren niiksi kolmeksi kuukaudeksi, jotka he vielä viipyisivät kotimaassa. Herrasväki Wallenborg hajoittaisi sitten kotinsa siksi aikaa, minkä he oleskelisivat ulkomailla.

Sattumalta sai professorin rouva kuulla minusta ja päätti ottaa minut palvelukseensa, vaikka täti oli koettanut vakuuttaa hänelle, etten minä ollut koskaan ennen palvellut hienoissa perheissä.

— Jos hän tahtoo oppia, käy kaikki hyvin — oli professorin rouva arvellut.

Kyllä neiti Axén tuli pahoilleen, kun hän sai kuulla tästä, mutta hän ymmärsi kyllä, että minun piti seurata lääkärin neuvoa. Hän toivoi kuitenkin, että tulisin takaisin jonkun ajan kuluttua eikä antanut minulle todistusta. Ennenkuin astuin uuteen palveluspaikkaani, olin kotona muutamia päiviä saadakseni vaatteeni kuntoon.

Eräänä iltapäivänä tuli Janne juosten luoksemme ja tahtoi tavata tätiä. Hänellä oli hirveän kiire. Kenraalin herrasväellä piti olla illalla paljon vieraita, ja palvelijatar, jonka piti pitää huolta teen tarjoamisesta, oli sairastunut, jonka tähden Janne tahtoi saada tädin sinne auttamaan. Kun hän sai kuulla, että tädillä oli työtä toisaalla, huudahti hän iloisesti:

— Silloin tulet sinä Matilda. Voi olla kylläkin hyödyllistä, että saat, ennen kuin muutat professorin luo, vähän vihiä hienon talon tavoista. Ja sitäpaitsi saat nähdä minut juhlapuvussani. — Janne oli kuukausi takaperin tullut miespalvelijaksi kenraalin perheeseen.

— Luuletko todellakin, että minusta voisi olla jotakin hyötyä, ja mitä panisin päälleni? — kyselin minä.

— Mustan pukusi luonnollisesti ja hienoimman esiliinasi. Minä kyllä näytän sinulle, mitä sinun on tehtävä. Tervetuloa klo 6 — kiiruhti hän vastaamaan ja sitten hän lähti.

Kun en ollut koskaan ennen ollut kenraali Ehreströmin talossa, tunsin itseni oikein ujoksi ja araksi, kun astuin suureen, hyvin valaistuun keittiöön. Mutta selviydyin paremmin kuin olin luullutkaan, kun taloudenhoitajatar tuli heti minua vastaan. Hän tarttui iloisesti käteeni sanoen:

— Arvaan, että olette Dahlin serkku, Matilda. Tervetuloa! Käykää tarjoiluhuoneeseen. — Sitten saattoi hän minut avaraan huoneeseen, jossa oli suurella pöydällä joukko teekuppeja. Teelusikoita oli pitkissä riveissä ja pitsiliinalla peitetylle tarjottimelle oli asetettu kaikenlaisia hienoja leivoksia.

— Ota takki päältäsi, pikku Matilda ja ole kuin kotonasi. Dahl tulee kyllä pian — lisäsi hän hyväntahtoisesti ja esitteli minut sisäkkö Olgalle, joka sanoi olevansa iloinen saadessaan tutustua minuun.

Ja sieltä tulikin Janne pitkänä ja "tyylikkäänä". Tunsin häntä tuskin. Hän näytti tavattoman komealta kiiltävine edustoineen, valkeine kaulanauhoineen ja hännystakkeineen.

— Siinäpä sinä oletkin! Hyvää iltaa, hyvää iltaa. Nyt sanon sinulle, mitä kaikkea sinun tulee tehdä, mutta ensin pitää sinun nähdä illallispöytä — sanoi Janne kiireisesti.

Pitkää käytävää myöten vei hän minut ruokasaliin.

— Oi, niin kaunista! pöytähän on kuin kukkapenger — huudahdin minä ihastuneena. Ja juuri kun Janne näytti minulle miten ruokapöytä oli katettu selittäen yhtä ja toista, astui kenraalin rouva sisään. Puettuna, siniseen silkkipukuun pitkine laahustimineen näytti hän kuningattarelta.

Ystävällisesti tervehtien tarttui hän käteeni ja sanoi:

— Nimesi on Matilda? Olit kiltti, kun tulit meitä auttamaan — ja kääntyen Janneen — Dahl on hyvä ja sytyttää salongin ja vierashuoneen kruunujen kynttilät. Kenraalin suuressa huoneessa tarvitaan vain neljä kynttilää, niin eivät ne vaivaa hänen silmiään. Lamput ovat varmaan jo sytytetyt? —

— Kyllä, rouva — vastasi Janne kumartaen kunnioittavasti.

— Dahl pyytää Matildan mukaansa, ehkä hänestä on hauskaa nähdä huoneet — lisäsi kenraalin rouva lempeästi.

Ihmettelin oikein kuinka Janne osasi liikkua niin vapaasti salongin liukkaalla lattialla. Minun jalkani luiskahti useita kertoja ja olin kaatumaisillani.

Vain kuvakirjoissa olin nähnyt niin kaunista kuin siellä oli. Salongissa oli palmuja ja muita kasveja minne ikinä katsoikin. Seinillä riippui suuria, kauniita tauluja. Kun kuljin suurten peilien ohi ja näin niissä kuvani, niin tunsin itseni kovin pieneksi ja mitättömäksi. Minä en sopinut ollenkaan sellaiseen loistoon. Tarjoiluhuoneessa opetti Janne minulle miten hoitaisin teekeittiötä, järjestäisin tarjottimet j.n.e. Ja Olga antoi minulle suuren esiliinan ja valkeat irtohihat, jotka ulottuivat yli kyynärpäiden, ja sanoi huolehtivasti:

— Kas niin, nyt ei Matilda tahraa pukuaan. —

Hän ei luultavasti huomannut kuinka vanha ja kulunut se jo oli. Itse hän oli hyvin sievä mustassa puvussaan ja valkeassa koruommellussa esiliinassaan. Ja soma hilkka, joka oli hänen mustilla, yksinkertaisesti kammatuilla hiuksillaan, puki häntä.

Etehisen kello soi lakkaamatta. Kuski seisoi etehisessä ottaen vieraita vastaan. Kuului vain silkkilaahusten kahina, naisten mennessä sisään.

Ensimäinen teetarjotin oli valmis. Janne veti valkeat sormikkaat käteensä, otti tarjottimen ja sanoi rohkaisevasti:

— Hyvin kävi Matilda. Täytä nyt teekeittiö vedellä ja pidä vaaria, että hehkuvia hiiliä on tarpeeksi. Katso, että vesi rupeaa kiehumaan — ja niin vei hän suuren tarjottimen sisään. Olga meni hänen perässään kantaen teeleipiä.

Kaikki oli kuin unta ja minulla oli kovin hauskaa. Kun rupesin pesemään kuppeja, varoitti Janne minua:

— Pidä varasi, ettet vaan lyö mitään rikki. Ne ovat oikeata porsliinia, tiedä se.

Onnettomuutta ei tapahtunut.

Kun tarjoilu oli päättynyt, saivat palvelijat teetä keittiössä ja niin paljon leipää kuin vain tahtoivat ottaa.

Salongista kuului laulua ja soittoa. Taloudenhoitajatar pyysi minua tulemaan hänen kanssaan ruokasaliin, niin saisimme mekin "nauttia". Joka kerran kun Olga tai Janne kulkivat salongin ovesta, voin selvästi nähdä muutamia hienoja naisia, jotka istuivat löyhytellen viuhkoillaan. Ja kerran tein oikein tyhmästi, kun nim. päästin ihastuksen huudahduksen nähdessäni yhden niistä hienoista puvuista, joita olin itse ollut ompelemassa neiti Axénin luona. Oli hyvä, ettei silloin ollut ketään ruokailuhuoneessa.

Sitten Janne viittasi minut käytävään, jossa hän oli pitkän aikaa tuijottanut seinällä riippuvaan paperiliuskaan.

— Katsos Matilda, tähän on kenraalin rouva merkinnyt milloin mitäkin tarjoillaan. Vai niin, kello 10 hedelmät ja toti — hän katsoi kelloaan — siis neljän minuutin kuluttua pitää hedelmätarjottimen joutua sisään. — Hän veti käsineet käteensä ja kiiruhti tarjoiluhuoneeseen.

Pian kannettiin vieraille suuria kristallimaljoja täynnä kaikenlaisia hedelmiä ja hopeakoreja makeisineen.

— Se Dahl sitten on täsmällinen — hymyili talouden hoitajatar, kun kello löi juuri 10.

Klo 12 alkoi illallinen. Vadit olivat kauniisti koristetut. Voi oli muodostettu lampaaksi, pieni karitsa vieressään. Se näytti niin somalta. En voinut ymmärtää mitä jälkiruoka oli, sillä siitä oli laitettu suuria, valkeita joutsenia. Janne selitti myöhemmin, että se oli jäätelöä. Äiti olisi varmaan ihmetellyt noita monimutkaisia ruokalajeja. Eivät edes rovastinnan pidot olleet näin suurenmoisia.

Kyllä Janne näytti olevan aika nokkela kantaessaan edestakaisin lautaskasoja ja suuria paistivateja, eikä koskaan kuulunut pienintäkään kolinaa, eikä hän ensinkään hutiloinut.

Illallisen aikana pestiin keittiössä astioita ja hiljaa sielläkin kaikki kävi. Kun kahvi oli tarjottu heti illallisen jälkeen, tuli meidän kiireessämme seisaus, ja palvelijoilla oli nyt aikaa istuutua syömään keittiöön. Tarjottiin aivan samaa, kuin mitä herrasväkikin oli syönyt. Olutta saatiin myöskin ja kullekin annettiin lasi viiniä. Vahinko vain etten ollut ollenkaan nälissäni.

Noin klo 2 lähtivät vieraat, jonka jälkeen kenraalin rouva tuli keittiöön kiittäen taloudenhoitajatarta, että kaikki oli ollut niin "onnistunutta". Hän kiitti Janneakin, kun hän oli huolehtinut niin hyvin tarjoilusta.

Kun kenraalin rouva jätti minulle hyvästi, antoi hän minulle 2 mk sanoen:

— Kiitos tästä illasta! Sinä olet kunnon tyttö.

Janne oli heittänyt hännystakin päältään ja kulki nyt toimekkaana paitahihasillaan ja suuri, valkea esiliina edessään. Ruokailuhuoneessa ja salongissa oli hän jo sammuttanut kruunujen kynttilät ja aukaissut akkunat. Minä sain auttaa Olgaa asettelemaan tuoleja oikeille paikoilleen ja järjestämään nuotit ja valokuvakokoelmat.

— Kenraalin rouva tahtoo saada heti kaiken paikoilleen — kertoi Olga.

Ennenkuin meillä oli kaikki valmiina, oli kello melkein puoli neljä.

Janne saattoi minut sitten kotiin. Portillamme tarttui hän käteeni sanoen:

— Kiitos hyvästä avusta Matilda! Voinpa sanoa sinulle, että sekä minä että muu keittiöväki huomasimme, että sinulla on suuret taipumukset tulla hyväksi sisäköksi.

Nämä hänen rohkaisevat sanansa ilahduttivat minua, ja onnellisena menin nukkumaan.

Juomarahaksi saamani kaksimarkkanen tuli ensimäiseksi rahaeräksi, jonka kätkin uuteen säästölaatikkooni.

PROFESSORI WALLENBORGIN PERHEESSÄ.

Arkkuni oli laitettu kuntoon ja minä olin pukeutunut lähteäkseni uuteen paikkaani. Täti saattoi minut professorin taloon. Professorin rouva aukaisi itse keittiön oven, kun koputimme. Ystävällisesti ja iloisesti lausui hän minut tervetulleeksi.

Hän oli komea nainen ja kantoi syvää surupukua. Hän näytti riutuneelta ja kärsivältä. Tädiltä olin kuullut, että professorin herrasväki oli pari kuukautta sitten menettänyt ainoan lapsensa, 4-vuotiaan tytön ja että rouva oli siitä pitäen ollut usein sairaana.

Uusi emäntäni pyysi minua ottamaan esille tavarani, sitten menisin hänen luokseen.

Keittäjätär Lotta tuli samassa kotiin ja vei minut "meidän huoneeseemme", näytti minulle kaksi tyhjää piirongin laatikkoa, joihin sain panna tavarani ja vaatekaapin, jonne voin ripustaa pukuni.

— Ahdasta täällä on, niin että tuskin voi kääntyä, kun sänkyni on vedetty auki. Sisäkön täytyy nukkua keittiön lavitsalla. Herrasväellä on kyllä aina mukavaa, mutta kuka ajattelee palvelusväkeä, eivät rouvat eivätkä arkkitehdit — nurisi Lotta huokaillen.

— No Matildaa ei ole ollenkaan hemmoteltu. Hän on aina tyytyväinen — arveli täti.

— Saa nähdä, kuinka tyytyväisenä hän pysyy! Professorin rouvan kanssa ei totisestikaan ole helppo tulla toimeen. Hän on turhantarkka ja juonittelee kaiken päivää. Olen ollut vain kuukauden talossa, mutta olen jo läpeensä kiusaantunut — valitteli Lotta.

Jos koettaa parhaansa ja on vähän kärsivällisyyttä ja suvaitsevaisuutta, niin käy kaikki hyvin — arveli täti. — Hyvästi Lotta, hyvästi Matilda, toivon että teistä kahdesta tulee hyvät toverit. Koettakaa vain tehdä, kuten rouva toivoo — ja niin sanottuaan meni Leena täti tiehensä.

Kyllä Lotta oli ilkeä, kun puhui pahaa emännästään, ajattelin minä. Mutta varmaan katui hän, koska hän hetken kuluttua, kun kello soi, sanoi lempeällä äänellä:

— Numero 3 — rouva soittaa Matildaa, ole hyvä ja mene ruokailuhuoneeseen.

Rouva kuljetti minua kaikkialla huoneustossa ja selitti mitä kuului minuun tehtäviini. Klo 1/2 7 pitäisi minun joka aamu aukaista akkunat niissä huoneissa, jotka minun oli siistittävä. Hän määräsi, että varsinkin professorin huone oli siistittävä ja pölyytettävä erityisen tarkoin. Lotalla oli osallaan ruokailuhuone, mutta eteinen kuului minulle.

Tarjoiluhuoneessa näytti hän minulle suuren seinäkaapin, jossa harjat, pölyliinat ja muut siistimiseen kuuluvat kapineet olivat ripustetut järjestykseen. Rouva selitti kaikki hyvin perinpohjaisesti ja pyysi minua vain kysymään häneltä neuvoa, ellen tiennyt miten tekisin.

— Näetkös Matilda, minua sanotaan kyllä ankaraksi ja turhantarkaksi, ja sitä olenkin, mutta jos tekee niinkuin professori ja minä toivomme, niin ei meillä ole vaikea palvella. Me vaadimme järjestystä ja siisteyttä. Professori on hyvin täsmällinen, aterioiden pitää olla minuutilleen valmiit — sanoi hän ystävällisesti mutta varmasti — aukaisi ruokailuhuoneen kaapin ja alkoi selittää yhtä ja toista.

Äidin olisi pitänyt nähdä miten erinomainen järjestys siellä kaikkialla vallitsi.

Professori oli jo iäkäs mies, hän näytti oikein vanhalta rouvaansa verraten. Hirveän ankaran ja tuiman näköinen hän oli. Hyvin lyhyesti tervehti hän minua, samalla kun vilkaisi minuun pienillä, terävillä silmillään kultasankaisten silmälasiensa ylitse. Minua hirvitti. Muistin Lotan kertoneen, että häntä kaupungissa kutsuttiin "ylioppilaiden kauhistukseksi".

Seuraavana aamuna olimme aikaisin ylhäällä. Kello 1/2 8 piti huoneiden olla siivotut ja aamukahvin ruokasalin pöydällä professorille.

Kun professori tuli ruokasaliin ja minä niiasin "hyvää huomenta", nyökäytti hän vain päätään sanomatta sanaakaan.

Hetkisen kuluttua soitettiin kiivaasti ja Lotta aukaisi keittiön oven huutaen minulle tarjoiluhuoneeseen:

— Professori soittaa, kiiruhda hänen huoneeseensa!

Kun tulin sinne hengästyneenä, istui professori kirjoituspöytänsä ääressä. Hän kääntyi tuolissaan minuun päin sanoen hyvin matalalla äänellä:

— Nimesi on Matilda? Katso tarkkaan tänne — tämän paperiveitsen pitää aina olla kirjoituspöytäni oikealla puolella eikä vasemmalla. Ja tämän tuhkakupin pitää olla suorassa eikä vinossa — kun liikahdin vähän, kuunteli hän tarkkaan ja lisäsi sitten: — Onko sinulla narisevat kengät? Kulje pari askelta eteenpäin! Kyllä todellakin narina häiritsee minua. Tästä saat 5 mk ostaaksesi ensi tilassa kevyet jalkineet, ymmärrätkö? sellaiset, jotka eivät narise! Kuinka suuren palkan lupasi rouva sinulle?

Minä niiasin ja änkytin, ettei rouva ollut puhunut palkastani.

— Vai niin, vai niin — sanoi hän hymyillen, — (hän osasi siis hymyillä!) — rouva on varmaan unohtanut puhua siitä. Me annamme sinulle 12 mk kuukaudessa. Oletko tyytyväinen?

— Niiasin vaieten. Professori nousi sanoen: — Niiaat vain silloin kun tervehdit. Siis, 12 markkaa kuukaudessa, esiinnyt puettuna pesupukuun aamusin, klo 12 mustaan, pieni valkea esiliina edessä ja hilkka päässä, sen antaa rouva sinulle. Ymmärräthän, mitä olen sanonut? Nyt kuuluu rouva soittavan, ole kiltti ja mene kuulemaan, mitä hän haluaa.

Sänkykamarissa oli aivan pimeää.

— Hyvää huomenta Matilda, vedä ylös käärekaihdin. Onko professori saanut kahvinsa ajoissa? — kysyi rouva levottomasti.

Kun vastasin, että se oli pöydällä hänen tullessaan ruokailuhuoneeseen, näytti hän levolliselta. Valittaen päänsärkyä pyysi hän minua tuomaan kahvia.

Lotan avulla järjestin kahvitarjottimen oikein sievästi ja vein sen sisään. Katsellen sitä hyvin tarkoin sanoi rouva vain:

— Kiitos, hyvä on. Nyt lepään puoli tuntia. Ole hyvä ja harjaa pukuni ja kenkäni. Oletko jo harjannut professorin päällystakin ja pyyhkinyt hänen päällyskenkänsä?

— Kyllä, rouva, sen tein ennenkuin siistin eteisen.

— Sepä oli kiltisti. Ota nyt tarjotin, niin saat korjata pois kahvin ruokailuhuoneesta ja pestä kahvikupit sekä hopeat. Sen teet tarjoiluhuoneessa, mutta varo tarkoin kahvikalustoa. Voi, kuinka olen kipeä! Matilda, anna minulle hajuvesipullo peilipöydältä. Ei, ei sitä vaan tuo oikealla puolen oleva. Ja samassa koputettiin voimakkaasti makuuhuoneen ovelle, niin että rouva aivan hypähti. Professori tuli sisään kysyen kuinka "hänen pikku armonsa" voi.

Hän nimitti rouvaansa usein siten.

— Voi rakas Bengt, minulla on kova päänsärky, olen pakotettu lepäämään vielä hetkisen — vaikeroi rouva.

— Oletko puhunut Lotalle tämän päivän ruuasta? — kysyi professori, istuutuen sängyn viereen.

— En, Bengt kulta, minun on ollut aivan mahdotonta ajatella sitä — voihki rouva.

Ja juuri kun minä aijoin sulkea makuuhuoneen oven jälkeeni, pyysi professori minua tulemaan takaisin. Kääntyen rouvaan kuiskasi hän hellästi:

— Muistathan, ystävä kulta, että konsuli Bergström tulee tänään tänne päivälliselle — ja sitten katsoi hän minuun sanoen: — ole hyvä ja pyydä Lottaa minun huoneeseeni. Rouvan täytyy levätä. —

Ennenkuin ehdin lähteä huoneesta kuulin rouvan kuiskaavan valittavalla äänellä: — Bengt rakas, kuinka tässä käynee. Matilda on vielä tottumaton, ja minä olen sairas — sitten en kuullut enempää, sillä suljin oven.

Lotta pani puhtaan esiliinan eteensä ja meni professorin luokse. Nauraen tuli hän takaisin. Hän oli saanut professorilta paperin, jossa seisoi: "Aamiaiseksi klo 12: voita, leipää ja silliä. Päivälliseksi klo 4 (vieraita): voileipäpöytä, jossa yksi lämmin ruokalaji. Lihalientä piiraiden kera (Ekbergistä). Kanaa riissin ja sitruunakastikkeen kera. Kermavanukasta. Olutta." Sitten oli professori antanut hänelle 20 mk talousrahoiksi.

— Niin käy oppineissa taloissa, kun emäntä on sairas — nauraa hohotti
Lotta.

Soitettiin. — Rouva! — huusi Lotta keittiöstä, ja kun tulin makuuhuoneeseen, kysyi rouva väsyneesti:

— Matildalla on kait suuri esiliina edessään, kun Matilda pesee astioita — kyllä, näen että sinulla on — hyvä, sitten viittasi hän kädellään, että sain mennä.

Olin tuskin ennättänyt tarjoiluhuoneeseen, kun taas soitettiin. — Numero 1, eteinen — huusi Lotta ovesta. "Ei, Matildan täytyy itsensä katsoa, mikä numero on pudonnut. Nyt on minun mentävä torille."

Kyllä teen sen vastasin minä kiiruhtaen eteiseen jossa professori oli valmiina menemään ulos.

Kello 12 syön aamiaisen. Ota aina pesuesiliina edestäsi tullessasi sisään, Matilda. Ole hyvä ja pidä hyvin vaaria rouvasta — sanoi hän ja meni ulos. Minä en uskaltanut niiata.

Sillä aikaa kun Lotta oli torilla, soitti rouva viisi kertaa. Milloin halusi hän että vetäisin ylös, milloin taas että laskisin alas käärekaihtimen, sitten tahtoi hän päivän sanomalehden ja viimeisellä kerralla antoi hän minulle lääkemääräyksen pyytäen minua menemään apteekkiin tuodakseni hänelle lääkkeitä. Muistin 5 markkasen, jonka professori oli antanut, kerroin asian rouvalle ja kysyin saisinko samalla kuin menin apteekkiin ostaa kengät.

Professori antoi sinulle 5 markkaa ostaaksesi narisemattomat kengät, niinkö? No, mene kaikin mokomin ja hanki ne ennen aamiaista. Mitä muuta sanoi hän sinulle? — kysyi rouva hymyillen.

— Että tuhkakupin pitää olla oikealla puolella ja paperiveitsen suorassa.

— Ei, ei, päinvastoin ja hän vääntelehti naurusta. — Ja entä muuta?

— Niin, sitten määräsi professori minun palkkani.

— Jaha, olen aivan unohtanut puhua siitä, saat 10 markkaa kuukaudessa, eikö niin?

— Professori sanoi kyllä 12 — vastasin ujosti.

— Tarkoitan 12 markkaa, niin juuri, niinhän sovimmekin. Ole nyt kiltti ja kiiruhda ajoissa kotiin. Minä nousen nyt ylös, päänsärkyni on parempi. Teki oikein hyvää saada vähän nauraa.

Ei ollut pitkä matka apteekkiin, ja kun suutari asui aivan vieressä, olin kotona puolen tunnin kuluttua.

Sillä aikaa oli rouva jo ennättänyt pukeutua ja istui nyt pianon ääressä laulamassa. Minua ihmetytti, että hän huusi vain "aa! aa!", ei se juuri kauniilta kuulunut.

Lotta touhusi parhaillaan aamiaisruokaa. Rouva opetti minulle miten makuuhuone oli siistittävä. Minusta tuntui, että hän piti tärkeimpänä miten ja missä professorin vaatteet riippuisivat. Professorin pienessä pukuhuoneessa oli pitkä rivi jalkineita, jotka piti joka aamu pölyyttää ja harjata. Sain hyvin tarkat määräykset, missä hänen tohveliensa piti olla. Eipä siinä ollut yksi eikä kaksi asiaa, jotka minun oli muistettava. Ajattelin sitä levottomana.

Kaikkein vaikeimman oli professorin rouva kuitenkin aivan unohtanut opettaa minulle, nimittäin tarjoilun aamiaispöydässä. Siksi se kävi niinkuin kävi.

Rouva itse oli kattanut pöydän, kehoittanut minua lukemattomia kertoja katsomaan, että veitset ja haarukat olisivat aivan suorassa kukin omalla puolellaan lautasta, että kukkamaljakko olisi keskellä pöytää, ja muistuttanut etten saisi koskaan unohtaa professorin suurta suola-astiaa.

Täsmälleen kello 12 istuutui herrasväki pöytään. Kun vaihdoin aika huolimattomasti lautasia, sanoi professori jyrkästi.

— Ei, Matilda. Toiselta puolen, ei niin vaan näin — hän nousi pöydästä ja näytti minulle, miten oli tehtävä, ja kuiskasi sitten rouvalle:

— Ystävä kulta, anna hänelle erikoinen opetustunti ennen päivällistä.

— Kyllä, Bengt pieni, sen kyllä teen — vastasi rouva alistuvasti.

Minun käteni vapisivat niin että pudotin haarukan — ja vielä veitsenkin. —

— Ei koskaan saa pudottaa mitään. Hiljaa ja ääneti pitää tarjoilun käydä. Kaikki ilman narinaa! Kuulen, että Matilda on jo ostanut kengät, se oli hyvä, äänettömästi pitää liikkua — sanoi professori oikein ystävällisesti.

Itku kurkussa kiiruhdin sanomaan: — Kyllä kiitos, ne maksoivat 4 markkaa 50 penniä, niin että minulle jäi 50 penniä.

Matilda on hyvä ja pitää ne — sanoi professori, sytytti sikaarin ja meni työhuoneeseensa.

Koko aamiaisen ajan oli rouva näyttänyt levottomalta ja istunut mielestäni kuin neuloilla. Varmaankin siksi, että olin hutiloinut!

Lotta oli pakahtua naurusta, kun kerroin miten huonosti olin tarjoillut. — No, kaikki ovat lapsia alussa arveli hän.

Rouva auttoi minua kattamaan päivällispöydän. Hän koristi sen sievästi vaaleanpunasilla kukilla. Jo kello 2 oli meillä kaikki valmista. Ja niin pian kun rouva oli kuullut miehensä menevän ulos, istuutui hän pianon ääreen. Ensin soitti hän vähän, mutta sitten hän alkoi taas — aa! aa! — aansa.

A! a! aansa tähden unohtaa hän aivan juonitella tänään keittiössä. Sepä on hyvä — sanoi Lotta.

Päivällistä varten pukeutui rouva laahuspukuun ja pani valkean kukkasen hiuksiinsa.

Olin jo etukäteen levoton, miten selviäisin. Mutta kävikin odottamattoman hyvin, luullakseni sentähden, että professori keskusteli koko päivällisen ajan hyvin innokkaasti vieraansa kanssa eikä huomannut edes sitä, että annoin kerran puhtaat lautaset väärältä puolelta.

Kyllä hengähdin helpotuksesta, kun ensimäinen päivällistarjoiluni hienossa talossa oli ohi.

Vaikka koetin pitää silmäni auki ja tehdä niinkuin oli käsketty, sattui joka päivä kuitenkin jotakin, minkä olin laiminlyönyt, mutta oikaisun jälkeen muistin sen kyllä koko ikäni.

Eräänä aamuna soitti professori minua. Kun olin tullut hänen huoneeseensa, osoitti hän poikkinaista tulitikkua, joka oli kirjoituspöydän alla sanoen:

— Täällä tämä tulitikku on ollut jo kaksi päivää. Matilda on varmaan unohtanut siistiä huoneeni.

Otin tikun ja vastasin vapisevalla äänellä:

— Anteeksi, herra professori, olen kyllä siistinyt joka päivä, mutta en ole huomannut tikkua.

— Matilda on hyvä ja siistii huolellisemmin.

Senjälkeen ryömin kyllä pöytien ja tuolien alle kurkistellen joka pölyhiukkasta.

Erään kerran sattui päivällisellä, että professori yht'äkkiä käski minun noutaa tikapuut. — Soittokello on varmaan epäkunnossa, ajattelin minä.

— Aseta tikapuut tähän, kas noin! Nouse nyt neljännelle portaalle! — käski professori.

Hämmästyneenä tuijotin ensin rouvaan sitten professoriin joka jatkoi:

— Katso tarkkaan mitä ruokapöydästä puuttuu!

— Professorin suola-astia! huudahdin minä korkeudestani, kiipesin alas ja kiiruhdin kaapille.

— Luulenpa ettei Matilda toista kertaa unohda panna sitä pöytään — sanoi hän hymyillen.

Ei, totisesti en sitä tehnyt!

Ollessani tarjoiluhuoneessa kuulin kuinka professorin rouva kuiskasi nauraen:

— Mutta Bengt, sinulla sitten on päähänpistoja, korkeita kuin talot!

Muutamia päiviä senjälkeen tarjoillessani aamiaispöydässä, antoi professori minulle kirjeen sanoen:

— Matilda on hyvä ja panee paistivadin pöydälle ja vie tämän kirjeen raatimiehen rouva Wallenborgille. Hän asuu numero 4:ssä tämän saman kadun varrella. Odota vastausta vaikka se viipyisikin. — Taputtaen rouvaa kädelle jatkoi hän:

— Näätkös ystäväni, olen kirjoittanut ja kysynyt emmekö saisi äitiä tänne päivälliselle ensi sunnuntaina. Hänhän on jo niin reipas nuhakuumeensa jälkeen, että hän on ollut kaksi kertaa ulkona ajelemassa. — Älä unohda odottaa vastausta — huusi professori jälkeeni.

— Ja ota hattu ja päällystakki yllesi, Matilda. Mene kaikin mokomin kadulta, pääovesta — lisäsi rouva kiireisesti.

— Oli kiltisti, rakas ystäväni, että huomautit siitä — kuulin professorin sanovan, mutta minä en voinut käsittää, mitä he sillä tarkoittivat.

— Hattu, päällystakki ja pääovesta! — ei, jospa sen ymmärtäisin.

Vasta myöhemmin sain sen selville. Raatimiehen rouvan sisäkkö kertoi minulle nimittäin kerran, että hänen emäntänsä ei pitänyt siitä, että näki palvelijattaren juoksevan kadulla ilman hattua tai huivia vain suojahuivi yllään. Ja sitäpaitsi toivoi raatimiehen rouva, että kaikki, mitä professori lähetti hänelle, tuotaisiin pääovesta.

Kirkkaassa messinkilevyssä oli: Raatimiehen rouva Henriette Wallenborg. Nimikilven vieressä oli suuren renkaan muotoinen messinkinen kädensija ja kuinka nyt vedinkään ja väänsinkään sitä, avautui ovi kuin taikaiskusta meluten ja paukkuen.

Astuin suureen eteiseen, jonka lattia oli peitetty kauneilla punaraitaisilla matoilla. Kun en suureksi hämmästyksekseni nähnyt siellä ketään, kiipesin ilman muuta ylös portaita, jotka veivät ylempään kerrokseen, ihailin paksuja kiiltäviä messinkitankoja, jotka pitivät kullakin porrasaskelmalla mattoja hyvin pingotettuina. Kun olin tullut ylös, avautui taasen ovi ja pitkä, laiha palvelija otti minut vastaan. Hän oli raatimiehen rouvan sisäkkö, "Heta".

Kun hän kuuli, että toin tietoja professorilta, pyysi hän minua käymään eteiseen ja sitten ruokailuhuoneeseen.

Raatimiehen rouva istui kahvipöydässä korkeaselkäisessä tuolissa. Hän oli kaunis, vanha nainen, valkea hilkka harmaassa, kiharaisessa päässään.

— Voiko noin kauniilla rouvalla olla niin ruma poika? — ajattelin minä antaessani kirjeen syvään niiaten hänelle.

— Tämä on professorin herrasväen uusi sisäkkö — huusi Heta kovasti raatimiehen rouvan korvaan.

— Hän on varmaan aika kuuro, tuumin minä itsekseni.

— Hyvää päivää, hyvää päivää! Kiitos, olipa hauskaa! Mikä on nimesi, lapseni? — kysyi hän lempeästi.

— Matilda, — rouva — vastasin minä niiaten taas.

— Vai niin, Hilda? Minulla on ollut tytär, jonka nimi oli myöskin Hilda, hän on nyt kuollut. Heta on hyvä ja vie Hildan teidän huoneeseenne niin kauaksi kun minä kirjoitan vastauksen professorille. Tarjoa nyt kahvia tai teetä Hildalle. Ota leipää täältä korista ja muutamia sokeripaloja teevadille. Toivon että poikani, professori, voi hyvin? — kysyi hän, kääntyen minuun.

Minä kumarsin päätäni ja niiasin.

Nojaten hopeapäiseen keppiin kulki raatimiehen rouva suoraryhtisenä saliin, istuutui kirjoituspöydän ääreen ja aukaisi kirjeen. Säteilevin kasvoin alkoi hän lukea sitä.

— Kuinka kaunis rouva on, hän on varmaan ollut kaunotar nuoruudessaan — kuiskasin minä Hetalle.

Keittiössä istui Miina, keittäjätär, ja hakkasi lihaa. Hän oli kyllä
Hetaa vanhempi, mutta yhtä laiha ja melkein yhtä pitkä.

Kun hän kuuli, että olin Matilda, professorin perheestä, tervehti hän hyvin sydämellisesti minua ja kysyi:

— Kuinka hyvä, kiltti professorimme voi?

Kun kiitin ja vastasin, että hän voi hyvin, lisäsi hän:

— Ollaan aina niin peloissaan, että kunnon professori kylmetyttäisi itsensä ja saisi pahan tulehduksensa.

Katseeni lentäessä pitkin hyllyjä, joilla oli pitkät rivit kirkkaita kuparikattiloita, huudahdin ihaillen:

— Semmoinen kuparipaljous, ja nehän kiiltävät kuin olisivat kultaa!

Miina hymyili ja sanoi:

— Niin, kyllä sitä tavaraa on tässä talossa. Kaikki on rouvan isän, piispan, talosta. Niiden kirkkaanapitäminen antaa kyllä työtä.

Palvelijattarilla oli suuri huone, jossa oli kaksi akkunaa. Siellä oli niin hienoa ja järjestyksessä kaikki. Molempien kaappien päällä oli useita valokuvia kehyksissä sekä joukko kukkamaljakolta ja pikku esineitä. Seinillä riippui kauniita uskonnollisia tauluja. Sängyt olivat huolellisesti peitetyt valkeilla peitoilla. Minua pyydettiin heti istumaan keinutuoliin.

Heta kattoi sievän kahvipöydän meille kaikille kolmelle. Miina ja minä joimme teetä; hänellä oli niinkuin minullakin vatsakatarri ja oli lääkäri kieltänyt häntä juomasta kahvia.

Palvelijattaret näyttivät minulle useita eri kuvia professorista, aina niiltä ajoilta saakka, jolloin hän oli pieni poika. Miina ja Heta olivat palvelleet yli 30 vuotta raatimiehen rouvaa ja sanoivat olevansa aivankuin hänen perheensä jäseniä.

— Me olemme jakaneet rouvan kanssa sekä surut että ilot — sanoi Heta kyynelsilmin.

— Ja sitten kun kaikki hänen muut lapsensa ovat kuolleet, on professori ollut aina meidän rakas kultapoikamme — lisäsi Miina iloisesti.

— Kauan istuimme ja juttelimme Wallenborgin perheestä, mutta minua ihmetytti suuresti, etteivät he kertaakaan puhuneet professorin rouvasta.

Kun raatimiehen rouva antoi minulle professorin rouvalle menevän kirjeen, sanoi hän taputtaen minua olalle:

— Koeta nyt parastasi, Hilda hyvä. Katso tarkoin, että professori saa kaiken niinkuin hän tahtoo, äläkä unohda aamuisin sulkea ajoissa professorin huoneen akkunoita, hän ei siedä vetoa. Pelkään niin, että hän kylmettyy.

* * * * *

Seuraavana sunnuntaiaamuna kulki professori huoneesta huoneeseen kohennuskeppi kädessään ja kohensi tulta ja itse sulki hän pellit. Huoneissa tuntui oikein kuumalta, mutta niin piti olla kun odotettiin raatimiehen rouvaa.

Kaikki oli ajoissa valmiina.

Professorin rouva oli auttanut minua päivällispöydän kattamisessa, hän oli koristanut sen keltasilla kukilla. Vieraan lautasen vieressä oli matala kukkalasi resedoineen.

— Ne ovat anoppimuorini lempikukkia — kertoi rouva minulle.

Hetan piti saattaa raatimiehen rouvaa ja jäädä meille päivälliselle, jonka tähden minun käskettiin kattaa hänelle, Lotalle ja minulle pöytä tarjoiluhuoneeseen. Meidänkin pöydällemme asetti rouva kukkamaljakon ja sitten kulki hän ympäri huoneita ja katsoi tarkkaan, että kaikki oli suorassa ja täsmällisesti.

Lotan piti juuri ruveta paistamaan lihapalleroita, kun rouva tuli keittiöön. Hämmästyneenä huudahti hän:

— Mitä Lotta ajattelee? Kenellä nyt on tapana laittaa lihapallerot käsissään? Laita ne kaikin mokomin kahvikupissa tai kahdella lusikalla leikkuulaudalla.

Lotta näytti vihaiselta. Luulin että hän heittäisi vadin lihapallerotaikinoineen lattiaan. Hän oli aivan tulipunainen kasvoiltaan ja mutisi vihaisesti nenäkkäitä sanoja.

— Rauhoitu Lotta, tee vain kuten haluan — sanoi rouva, otti vanukasmuotin jääsoikosta, kaatoi vadille jälkiruuan ja koristeli sen mesimarjahillolla.

Raatimiehen rouva näytti tyytyväiseltä kaikkeen. Hän kiitteli kirkasta lihalientä, sanoi että vasikanlihapallerot olivat erinomaisen hyviä ja vanukkaaseen oli hän ihastunut.

— Se on oivallista! — luulen että hän sanoi niin. — Aada rakas, olet varmaan itse valmistanut sen? Saanko pyytää vielä yhden annoksen? — Professori näytti oikein tyytyväiseltä.

— Hildahan tarjoilee oikein sievästi ja liikkuu niin hiljaa — kuulin raatimiehen rouvan lausuvan, kun menin tarjoiluhuoneeseen. — Minun piti naurahtaa itsekseni ja muistaa "narisemattomia" kenkiä.

Kun istuimme aterioimassa, niin näkyi kyllä, että Lotta oli nyreissään ja tahtoi mielellään sanoa jotain ilkeätä rouvastamme, mutta Heta osasi aina estää sen ajoissa.

Kahvin jälkeen uinahti raatimiehen rouva hetkisen istuen professorin keinutuolissa. Kun hän heräsi, oli professori mennyt ulos. Hänen piti tavata joku herra asemalla.

Meidän rouvan käsivarteen nojaten tuli raatimiehen rouva saliin, jossa hän istuutui mukavaan nojatuoliin. Juuri kun vein heille toisen kupin kahvia, sanoi hän suloiseen tapaansa:

— Aada kulta, laula vähän minulle! Laula ensin "Fjorton år tror jag visst att jag var" [Luulen että olin neljätoista vuotta.] ja sitten muutamia muita lempilaulujani.

— Mielelläni, rakas anoppimuori, vastasi rouvamme iloisesti, istuutui pianon ääreen ja lauloi toisen laulun toisensa jälkeen.

Heta ja minä seisoimme ruokailuhuoneen ovella ja kuuntelimme. Rouva lauloi niin kauniisti, että meille kihosi aivan kyyneleet silmiin.

Raatimiehen rouva istui hartaasti kuunnellen. Hän oli kuin kirkastettu, minusta näytti, kuin hän olisi ollut ajatuksissaan aivan toisessa maailmassa. Hän oli kuin kuva menneiltä ajoilta. Se kuva ei ole koskaan menevä mielestäni: vanha kaunis nainen hienoine kasvonpiirteineen istuen siellä kirjaviin pieluksiin nojaten. Hän oli puettu mustaan silkkipukuun ja samettiseen mantiljaan. Päässä oli hänellä valkea, sinipunervilla nauhoilla koristettu pitsipäähine. Muinaisaikuinen kultainen rintaneula kiinnitti kallisarvoista pitsikaulusta ja pitkät, paksut kultakäädyt riippuivat hänen kaulassaan.

Suloisesti hymyillen sanoi hän, kun rouva nousi pianon äärestä:

— Kiitos, ystävä kultani, kuinka kauniisti sinä laulat! Tule tänne
Aadani, että saan suudella sinua.

Kyyneleitä kiilsi professorinrouvan silmissä, kun hän polvistui jakkaralle vanhan rouvan jalkojen juureen.

— Kiitos, rakas Aada! Tee Bengtini aina yhtä onnelliseksi kuin hän nyt on, tuo hyvä sielu ansaitsee sen niin hyvin — kuiskasi vanha rouva ja suuteli professorin rouvaa hellästi otsalle.

Juuri silloin astui professori salonkiin eteisestä; iloisesti hymyillen jäi hän seisomaan oven viereen. Hän ei varmaan voinut irroittaa katsettaan kauniista taulusta, joka hänellä oli edessään.

Heta, joka myöskin oli nähnyt emäntänsä hellyyden miniäänsä kohtaan, puhui tästä hetkestä alkaen ystävyydellä ja kunnioituksella meidän rouvastamme.

Vanha rouva seisoi jo eteisessä puettuna samettiseen päällystakkiin ja silkkiseen päähineeseen mennäkseen kotiin, kun hän yht'äkkiä sanoi meidän rouvallemme:

— Rakas Aada, minulla on eräs pyyntö sinulle, älä kiellä sitä minulta! Anna minun vielä kerran nähdä kaivatun pikku Henrietten huone — kenties viimeisen kerran.

Professorin rouva hätkähti ja vastasi hitaasti:

— Ovea ei ole aukaistu sitten hautajaispäivän. Pelkään että siellä on niin kylmä, että anoppimuori vilustuu.

— Ei, en minä sitä tee — vain viimeinen jäähyväissilmäys. — Hänen äänensä kuului alakuloiselta.

Professorin rouva otti avaimen alushameensa taskusta, pyysi minua aukaisemaan ruokailuhuoneen vieressä olevan kamarin oven ja vetämään käärekaihtimen ylös. Olin useasti ihmetellyt minne se ovi vei.

Minä kiiruhdin sinne ja kun olin vetänyt ylös tumman käärekaihtimen, niin näin minä mitä somimman kokonaan valkeaksi ja ruusunpunaiseksi sisustetun lastenkamarin.

Professorin ja hänen rouvansa tukemana astui vanha rouva huoneeseen. Hän katsoi siellä lämpimästi ympärilleen, puristi miniänsä kättä ja sanoi tarkoittavasti:

— Peitä kaikki huonekalut ja säästä ne uudelle pikku Henriettelle.

— Kiitos tästä päivästä, kiitos rakkaudestanne! Tervetuloa ensi sunnuntaina luokseni päivälliselle, Jumalan avulla elän vielä silloin!

Professori saattoi äitinsä kotiin, ja meidän rouva meni itkien makuuhuoneeseen annettuani hänelle avaimen takaisin.

Kun tulin sanomaan, että illallinen oli pöydässä, istui rouva kirjoittamassa suureen kirjaan. Professori jäi äitinsä luokse teelle.

* * * * *

Leena täti oli meillä pesemässä pyykkiä, ja Lotta oli koko päivän auttamassa pesuhuoneessa, jonkatähden minä sain luvan olla keittäjänä. Kun rouva sanoi pitävänsä ruuanlaittamisesta keittokirjan avulla silloin tällöin, puuhailimme me koko aamupäivän yhdessä keittiössä. Oli niin hauska nähdä kuinka iloinen rouva oli seisoessaan hellan ääressä hämmennellen hiljaa hyräillen keitoksia. Sekä aamiaisella että päivällisellä kiitti professori ruokiamme. Niin, jopa Leena täti ja Lottakin vakuuttivat, että kaikki maistuu "erinomaisen hyvältä".

Lotta oli antanut minulle aamulla 4 markkaa talousrahoista kaikenlaisiin pikkuostoksiin ja minä kirjoitin kaikki menoni hänen talouskirjaansa. Päivää myöhemmin merkitsin taasen pienen menoerän kirjaan ja huomasin silloin suureksi hämmästyksekseni, että Lotta oli muuttanut osan kirjoittamiani numeroita. 50 pennin sijasta oli 80 penniä ja eräässä toisessa kohdassa, missä menoni oli 1 mk oli hän lisännyt 25 penniä. Kun kysyin Lotalta, miksi hän oli tehnyt niin, tuli hän hirveän vihaiseksi ja sanoi kiivaasti: — Kas niin, aikooko neiti "Tärkeä" ruveta sekaantumaan minun asioihini? Kylläpä hän on hauska toveri! Jätä toiste koskematta kirjaani. Hoitakoon hän omansa, minä hoidan omani. — Ja sitten nimitteli hän minua kaikenlaisilla lisänimillä, otti kirjan ja lukitsi sen kaapin laatikkoonsa. Kun tiesin, että minulla oli puhdas omatunto, enkä ollut tehnyt mitään vääryyttä, päätin olla vaiti.

Samassa soitettiin ovikelloa, minä kiiruhdin sisään ja huomasin että tarjoiluhuoneen ovi oli ollut raollaan, ja että rouva oli siellä hääräten liinavaatekaapin ääressä. Hän oli aivan varmaan kuullut koko ikävän kohtauksen, mutta ei sanonut siitä sanaakaan. Kun tulin takasin keittiöön, tuntui Lotta säikähtyneeltä ja oli minulle ystävällinen; hän oli luultavasti huomannut rouvan olleen tarjoiluhuoneessa.

* * * * *

Sunnuntaina oli herrasväkemme päivällisellä raatimiehen rouvan luona, ja Lotta ja minä saimme vapaata klo kolmesta yhdeksään illalla.

— Olipa hyvä että muistetaan, että köyhä palvelijatarkin tarvitsee joskus vapautta. Ajatteles, koko sinä aikana, jonka olen ollut tässä talossa, ei rouva ole kertaakaan käskenyt minua kirkkoon. Tällaisessa paikassahan tulee aivan pakanaksi ja vain pari kertaa olen saanut vapautta sunnuntai-iltapäiväksi. Ellen olisi joskus iltasin hiipinyt salaa ulos, en olisi koskaan tavannut tuttaviani. Kuka tässä viitsii palvella kuin vanki — nurisi Lotta harjatessaan uuden kevättakkinsa samettikaulusta.

— Miksei Lotta pyydä rouvalta lupaa mennä kirkkoon, niin minä teen, eikä hän ole koskaan kieltänyt minua.

— Se on selvää, sisäköillä on aina parempi kuin keittäjättärillä. Minä en pyydä koskaan lupaa, vaan menen ulos milloin tahdon! Hyvästi! — sanoi hän ja paukautti keittiön ovea.

Menin ensin tervehtimään rouva ja neiti Axénia. He näyttivät tulevan iloisiksi tavatessaan minut. Kun he kuulivat, että herrasväkeni matkustaisi pian ulkomaille, sanoi neiti:

— Ja sitten saamme Matildan takaisin liikkeeseen! — Siihen en voinut vastata mitään, sillä tunsin itsessäni, että kohtalo oli määrännyt toisin.

Leena tädin luona tapasin Jannen, jota en ollut nähnyt moniin viikkoihin. Meillä oli niin paljon puhumista, ja molemmat olimme saaneet kirjeen äidiltä, ne luimme nyt yhdessä. Äiti kirjoitti, että hän tunsi olevansa reippaampi ja oli iloinen, kun meillä molemmilla oli niin hyvä olla.

Täti kertoi meille, että hän oli eräänä päivänä nähnyt Roosan ajavan erään poliisin kanssa, ja kun täti mielellään halusi tietää, eikö Roosa enää ollut Kleinehn hotellissa, meni hän sinne ja kysyi häntä. Keittäjätär oli vastannut, että he olivat useita viikkoja sitten erottaneet tuon epärehellisen tytön.

— Mielelläänhän auttaisi tuota harhaanjoutunutta raukkaa, jos vain voisi. Luulen, että hän joutuu turmiolle — sanoi täti surullisesti.

Minuun koski kuullessani sen ja ajattelin surumielin kaikkea, mitä
Roosa parka oli kerran kertonut äidistään.

Täti kysyi, mitä pidin Lotasta. Vastasin vain etten aina ymmärtänyt häntä.

— Niin, sitä en ihmettele — sanoi täti. — Hän teki aika rumasti panetellessaan emäntäänsä heti sinun tullessasi taloon. Minun täytyy sanoa, että sinä päivänä, jolloin viimeksi pesimme yhdessä pyykkiä, opin oikein tuntemaan hänet. Hänellä on terävä kieli ja puhuu mielellään pahaa niistä perheistä, joissa on palvellut, se osottaa huonoa luonnetta. Sanoin hänelle suoraan etteivät kaikki emännät ole niin ilkeitä, kuin miksi hän heidät maalaa. Palvelijattarilla on myöskin vikansa. Olen itse palvellut herrastaloissa ja oppinut niissä paljon. Vasta kun jouduin naimisiin ja pidin itse palvelijattaria, näin kuinka huolimattomia tyttöjä voi saada. Emännällä on oikeus vaatia ja palvelija saa luvan taipua hänen toivomuksiinsa. Kyllä Lotta sai kuulla minun mielipiteeni asiasta. Hän tuli noloksi, eikä uskaltanut enää puhua pahaa kenestäkään. — Janne ja Matilda, tahdon sanoa teille jotakin. Kun on paikka jossakin perheessä, niin ei saa kertoa muille, mitä siinä kuulee ja näkee. Vieraat voivat niin helposti selittää kaiken väärin. Kyllähän voi kertoa yhtä ja toista talosta, mistä leipänsä saa, mutta pitää tietää, mitä sanoo. Pitää aina ikäänkuin sulkea ovi jälestään eikä laverrella muille kotoisia salaisuuksia perheestä, jossa palvelee. En koskaan unohda, mitä eräs rikas rouva sanoi kerran pojalleen: "Kodin sisäiset asiat eivät ole vieraita korvia varten, kaikkea, mikä joutuu kauemmaksi, vääristellään niin helposti ja käsityskantakinhan saattaa olla niin erilainen." Ja sitten tahdon sanoa teille vielä, että Lotta ei tiennyt mitä siisteys ja puhtaus merkitsevät, vaikka hän niin kerskaillen kertoi, että hän on palvellut "vain hienoissa taloissa". Ajatelkaas, en nähnyt hänen koskaan professorin perheessä pesevän leivinpöytää tai peltejä leipomuksen jälkeen. Onko se siisteyttä?

Oli niin hauskaa kuulla Leena tädin kertovan, hän oli niin viisas ja oli koonnut paljon kokemuksia pitkän elämänsä aikana.

Myöhemmin menimme kaikki kolme iltakirkkoon, ja sitten saattoi Janne minut kotiin. Hyvästellessään minua portillamme, sanoi hän:

— Matilda, syksyllä matkustamme tervehtimään äitiä. — Olisipa se hauskaa — vastasin minä epäilevästi.

* * * * *

Maanantai-aamuna pyysi Lotta rouvalta talousrahoja ja antoi hänelle talouskirjansa.

Hetkisen kuluttua kutsui rouva Lottaa ja minä kuulin hänen sanovan:

— Huomaan, että vasikanpaisti maksoi 8 markkaa? Lottahan jakoi tuon suuren paistin erään rouvan kanssa?

— Niin, rouva, — vastasi Lotta ja näytti hämmästyneeltä.

— Muistaako Lotta paljonko koko paisti maksoi? — kysyi rouva.

— Ei, sitä en todellakaan muista — vastasi Lotta vältellen.

— 10 markkaa, vai kuinka? — kysyi rouva ja katsoi terävästi Lottaan, joka vastasi punastuen:

— Niin — luulen että oli niin:

— Silloin sai tuo vieras rouva palasensa kovin huokealla — 2:della markalla!

— Ei, hänen osansa maksoi 4 markkaa — kiiruhti Lotta vastamaan.

— Lotta on varmaan erehdyksestä kirjoittanut 2 mk liian paljon, sillä olin eilen erään tutun rouvan luona, joka tarjosi minulle vasikanpaistia ja kertoi jakaneensa paistinsa meidän keittäjättäremme kanssa.

— Rouva luulee nähtävästi, että minä olen varas — sanoi Lotta kiivaasti.

— Sitä en ole sanonut, mutta uskon kyllä varmasti, että Lotta on useammin kuin yhden kerran merkinnyt väärin talouskirjaamme.

Sanomatta sanaakaan meni Lotta keittiöön, mutta seuraavana päivänä pyysi hän rouvalta palvelustodistuksensa, sillä hänelle oli tarjottu keittäjättären paikka eräässä höyrylaivassa ja tahtoi hän siis heti muuttaa.

— Hyvä — sanoi rouva, ja professori kirjoitti itse todistuksen, jonka rouva luki Lotalle.

Lotta tuli aivan kuohuksissaan takaisin keittiöön ja näytti minulle, luultavasti hajamielisyydessään todistuksen, ja minä huomasin, että siitä puuttui pieni sana "rehellinen". Kun annoin hänelle todistuksen takaisin, repi hän sen palaisiksi ja poltti ne sanoen:

— Kyllä minä elän ilman heidän todistuksiaankin.

Mutta kun tuli eron hetki, katui hän ja pyysi rouvalta anteeksi, ja jätti minulle hyvästi hyvin ystävällisesti, sanoen:

— Kiitos Matilda, sinä olet ollut hyvä toveri. Unohda vikani.

Itkien jätti hän meidät.

Rouva päätti olla ottamatta palvelijaa Lotan sijaan, varsinkin kun raatimiehen rouva oli toivonut, että herrasväki söisi hänen luonaan sekä aamiaisen että päivällisen niinä muutamina viikkoina, jotka he vielä olisivat kotona. Leena täti saisi auttaa, kun tarvittaisiin, sanoivat he minulle, ja minä olin siihen hyvin tyytyväinen.

Heti Lotan muutettua ryhdyin perinpohjaiseen siivoukseen keittiössä, säiliössä ja meidän huoneessamme. Tarvittiinkin sekä saippuaa, vettä että harjaa saadakseni kaikki hyvään kuntoon.

* * * * *

Eräänä yönä heräsin siihen, että joku naputti keittiön ovelle. Se oli Heta, joka aivan kalpeana ja hengästyneenä pyysi puhua professorin kanssa. Raatimiehen rouva oli sairastunut vaikeasti ja makasi nyt hourien. Professori pyysi minua juoksemaan hakemaan lääkäriä ja tulemaan sitten vanhan rouvan luokse. Heta kiiruhti kotiin, ja herrasväki pukeutui kiireimmiten ja lähti.

Kun soitin raatimiehen rouvan ovikelloa, tuli Miina itkettyneenä vastaani. Hän pyysi minut keittiöön ja kertoi, että hänen emäntänsä voi hyvin huonosti, ja että hän oli aivan vakuutettu, että Hetan ja hänen unensa merkitsivät jotakin.

He olivat molemmat nähneet kolmena yönä peräkkäin unta, että pikku
Henriette oli valkopukuisena kulkenut huoneiden läpi.

Lääkäri näytti hyvin vakavalta, kun hän tutkittuaan sairaan sanoi, että hänellä on keuhkokuume. Koko yön istuivat hän ja professori raatimiehen rouvan sairasvuoteen ääressä.

Professorin rouvan piti vastoin tahtoaan paneutua vierashuoneeseen nukkumaan; lääkäri ei sallinut hänen valvoa, kun hän näytti hänen mielestään kalpealta ja uupuneelta.

Kello 4 aamulla oli Miinalla kahvi valmiina. Heta hiipi hiljaa sairashuoneeseen ja ilmoitti herroille, että kahvipöytä oli katettu ruokailuhuoneeseen. Lääkäri katsoi kelloaan ja kuiskasi professorille:

— On hauskaa nähdä niin täsmällisiä ja uskollisia palvelijoita kuin äitisi ovat. Tässä lepää heidän emäntänsä sairaana, eikä enää jaksa antaa heille määräyksiä, ja kuitenkin tietävät he niin hyvin, miten hän tahtoo kaiken olevan. Monena yönä olen valvonut tässä talossa äitisi kanssa sairasvuoteen ääressä, ja aina on huolehtiva, kohtelias emäntä tarjonnut kahvia klo 4 aamulla. Niin, hänen ajatuksensa riittivät silloin huolehtimaan kaikesta ja kaikista. Tule, rakas veli, niin täytämme hyvän äitisi toivomuksen, tai jos mieluummin jäät tänne, niin tuon sinulle kupillisen.

Professori maistoi tuskin kahvia. Mitä levottomimpana istui hän ja seurasi äitinsä pienimpiäkin liikkeitä.

Aikaisin aamulla lähetti lääkäri minut kirje muassani diakonissalaitokseen ja pyysi minun odottamaan siellä vastausta. Eräs "sisar" tuli mukaani hoitaakseen sairasta.

Herrasväkeni jäi koko päiväksi vanhan rouvan luokse, mutta minä sain mennä kotiin siistiäkseni huoneet ja tuodakseni professorin postin.

Kun laitoin professorin rouvan vuodetta, löysin hänen pieluksensa alta kultaisen muistokotelon, joka riippui ketjuissa. Kun muistokotelo oli auki, näin siinä pienen tytön kuvan. Se oli varmaan pikku Henriette, kuinka herttainen ja sievä oli hän mahtanutkaan olla! Luultavasti hypistelin koteloa liian kovakouraisesti, sillä toinen kansi aukeni ja näkyviin tuli nuoren, kauniin miehen kuva. Professori ei ikinä ollut voinut olla niin kaunis nuoruudessaan, ei, se oli mahdotonta, ajattelin minä ja katsoin oikein tarkoin tuota komeaa, nuorta herraa. — Kukahan hän lienee ollut? Kun minusta samassa tuntui, että joku kulki eteisen ovesta, piiloitin minä muistokotelon taskuuni ja menin katsomaan, kuka siellä oli. Mutta en eteisessä enkä muissakaan huoneissa nähnyt ketään. Palasin sentähden makuuhuoneeseen ja jatkoin siistimistä.

Rouva oli varmaan kiireissään jouduttautuessaan anoppimuorinsa luokse unohtanut kirjoituspöytänsä laatikon auki siinä oli suuri, punainen kirja, johon hän usein kirjoitti, ja kun se oli auki, sattuivat silmäni siihen: "Murisija", tuo sana tuntui minusta niin lystikkäältä, että minun piti lukea edelleen. — "Murisijani on tänään ollut minulle niin ystävällinen, niin sydämellisen kiltti ja herttainen, että todellakin häpeän kuinka tyhmä olen usein ollut häntä kohtaan. Kuinka paljon minulla onkaan katumista! Anoppimuorini eilistä ystävällisyyttä olen aina muistava kiitollisuudella. Ja hänen rakastava, lämmin katseensa pyytäessään minua aina tekemään hänen Bengtinsä yhtä onnelliseksi." — — — Sitten luin alempaa: "Kuinka olenkaan voinut lapsellisessa ymmärtämättömyydessäni olla hänelle mustasukkainen? Hänhän on hänen poikansa, hänen kaikkensa, ja hänellähän on oikeus rakastaa häntä." Ei, nyt nuhteli omatuntoni minua, heikko ääni sisimmässäni sanoi: "Onko sinulla Matilda oikeutta tunkeutua emäntäsi salaisuuksiin! Teet väärin. Pitäisitkö itse siitä, että joku asiaankuulumaton lukisi sisimmät ajatuksesi? Et, varmaankaan!" — Mutta kukahan saattanee nuori mies muistokotelossa olla? Sisäinen ääneni muistutti taas: "Mitä se sinua liikuttaa?" Ei professori ole voinut koskaan olla niin kaunis. Ei, kyllä olen varma, että emäntäni nuoruuden salaisuus kätkeytyy pikku Henrietten valokuvan taakse. Tätä ja paljon muuta mietiskelin pannessani muistokotelon päiväkirjan päälle ja lukitessani pöytälaatikon. Otin avaimen mukaani rouvalle ja kerroin hänelle, mitä olin löytänyt ja minne olin sen piilottanut.

Olin kyllä huomaavinani, että rouva punastui sanoessaan:

— Kiitos, Matilda, kiitos, se oli oikein tehty.

Kenties oli väärin, etten tunnustanut kuinka utelias olin ollut, mutta tein sen siksi, että katsoin olevan parempi rouvalle, ettei hän aavistanut vieraan tunkeutuneen hänen salaisuuksiinsa. Mutta sen päätin, etten koskaan ilmaise kenellekään, mitä olin lukenut ja nähnyt, sehän olisi ollut väärin kilttiä emäntääni kohtaan.

Koko päivän oli raatimiehen rouva hyvin levoton, hän houraili ja heittelehti sinne tänne vuoteellaan. Iltapuolella tuli hän levollisemmaksi, jonka tähden lääkäri kehoitti herrasväkeäni paneutumaan levolle. Heta ja minä valvoimme vuorotellen sisar Agaatan kanssa. Yö kului oikein rauhallisesti, ja kun lääkäri tuli seuraavana aamuna, selitti hän, että valtimo oli tasaisempi ja sairaan tila parempi.

Vanha rouva nukkui hyvin koko päivän ja me toivoimme kaikki parasta. Illan tullen loi hän silmänsä auki ja katsellen ympärilleen kysyi hän paljonko kello oli. Kun professori vastasi, että se oli 1/2 7, tarttui vanha rouva hänen käteensä ja sanoi hymyillen:

— Minä olen nukkunut liiaksi. Meidänhän pitää matkustaa kello 1/2 10. — Rakas Bengt, oletko jo täällä —? Ja tuollahan näen Aadan, tule, niin saan kiittää sinua laulusta! Ehkäpä tahdot vielä kerran laulaa minulle: "Mitt liv är en våg" [Eloni on kuin aalto.] Tahi ehkenpä jätämme sen kello 9:ksi. Heta, ole hyvä ja tuo minulle voileipä ja lasi olutjuustoa.

Sisar Agaatta koetteli valtimoa ja katsoi tarkoittavasti professoriin.
Hän lähetti minut heti noutamaan lääkäriä.

Kun Heta toi tarjottimella, mitä oli pyydetty, nukkui sairas jo.

Lääkäri tuli, pudisti päätään ja sanoi että valtimo oli ylen heikko ja epäsäännöllinen.

Sairasvuoteen vieressä seisoi professori käsi vaimonsa vyötäröllä. Hän näytti vanhalta ja kumaralta. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.

Rouva taputti häntä hellästi olalle. Näki kuinka he molemmat kärsivät katsellessaan kuolevan levottomuutta ja taistelua. Hengitys kävi yhä heikommaksi. Lääkäri istui koko ajan kello kädessä ja laski valtimon lyöntejä.

Oli puhjennut kova ukkosilma. Salamat valaisivat kerran toisensa jälkeen sairashuoneen. Sisar Agaatta laski alas käärekaihtimen ja sytytti kruunun kynttilät. Jyrähdykset kävivät yhä kovemmiksi. Me seisoimme kaikki äärimmilleen jännittyneinä, huoneessa vallitsi kuoleman hiljaisuus. — Kuului pitkä huoahdus vuoteesta, ja vanha rouva hengähti viimeisen kerran.

Lääkäri nousi ja tarttuen professorin käteen sanoi hän vapisevalla äänellä:

— Lämmin äidinsydän on lakannut sykkimästä. Onnellinen sinä Bengt, joka aina olet ollut hyvä poika.

Professorimme polvistui äitinsä vuoteen ääreen. Hän suuteli useita kertoja vielä lämmintä kättä. Hänen vaimonsa laskeutui myöskin polvilleen puolisonsa viereen ja sanoi kiihkeästi itkien:

— Kiitos kaikesta! Bengt, siunattu olkoon rakastetun äitisi muisto!

Ulkona oli rajuilma tauonnut ja ilta-aurinko loisti säteilevän kirkkaana huoneeseen, kun sisar Agaatta veti käärekaihtimen ylös.

Professori viittasi Miinan ja Hetan luokseen. Hän tarttui heidän käsiinsä ja talutti heidät vuoteen ääreen, missä heidän emäntänsä lepäsi. Itkien sanoi hän:

— Kiitos, uskolliset palvelijat. Äitini piti teitä suuressa arvossa.

— Parempaa emäntää ei voi koskaan saada — sanoi Heta nyyhkyttäen.

— Ja Jumala palkitkoon hänelle kaiken hyvän, minkä hän on tehnyt — lisäsi Miina syvästi liikutettuna. — Nyt on rakastettu emäntämme mennyt parempaan maailmaan! Jumala siunatkoon hänen muistoansa!

Kauvan seisoivat kaikki vaiti kuolleen vuoteen ääressä. Ilta-aurinko laski, vallitsi lepo ja rauha.

* * * * *

Seuraavina päivinä oli kaikilla ja erittäinkin professorilla paljon toimitettavaa. Viidentenä päivänä tulisivat hautajaiset olemaan.

Eräs vanha senaatin vahtimestari, joka sitä ennen oli ollut palvelijana raatimies Wallenborgin perheessä, ajeli koko päivän ympäri kaupunkia vieden kutsukortteja hautajaisiin. Sataviisikymmentä henkilöä oli kutsuttu.

Neiti Axén auttoi rouvaamme surupukujen laittamisessa. Miina, Heta ja minä saimme mustat pukukankaat ja neiti Axén tarjoutui ompelemaan meidänkin pukumme, koska hänen äitinsä ja hän olivat 60 vuoden aikana ommelleet kaikki raatimiehen rouvalle.

Surutalo puetettiin valkeaan. Hursteja ripustettiin kaikkien akkunoiden eteen, huonekalut peitettiin valkeilla päällyksillä, taulut samoin valkealla tarlataanilla, ja punaisten eteis- ja porrasmattojen sijaan pantiin valkeat.

Suuressa salongissa oli arkku korokkeella korkeiden laakeripuiden ympäröimänä. Koko päivän paloi tuli korkeissa hopeisissa haarakynttiläjaloissa molemmin puolin arkkua. Siinä lepäsi raatimiehen rouva Wallenborg, kaupungin ennen niin ihailtu kaunotar. Kaunis oli hän vielä kuolleenakin, lempeä hymy seurasi häntä hautaan saakka.

Kello 1/2 1 kokoontuivat vieraat. Professori oli järjestänyt kaiken erittäin käytännöllisesti ja hyvin. Hänen äitinsä olisi kyllä ollut tyytyväinen.

Alemmassa kerroksessa oli suuressa huoneessa eteisen vieressä pitkät rivit vaatenaulakkoja. Siellä oli vahtimestari Åberg, joka otti herrojen päällystakit ja toisen kerroksen eteisessä oli eräs senaatin vahtimestari auttamassa naisia.

Kaikki istuivat juhlallisina ja ääneti. Vahtimestarit kantoivat kahvitarjottimia. Miina, Heta ja minä puettuina uusiin mustiin pukuihimme ja suuriin valkeisiin esiliinoihin seurasimme jälestä leipätarjottiminemme.

Suureen tarjoiluhuoneeseen oli katettu kahvipöytä palvelijoille. Raatimiehen rouvan maatilalta Niemenkylästä, oli tullut kolme vanhaa uskottua palvelijaa hautajaisiin. Niemenkylän taloudenhoitajatar, mamselli Malla, joka oli palvellut 55 vuotta perheessä, seisoi keittiön hellan ääressä valvoen kahvinkeittämistä.

Kun kaikki olivat juoneet kahvin, tarjottiin reinin viiniä korkeissa vihreissä laseissa sekä musta ja valkojuovaisia paperipusseja, joissa oli surumakeisia.

Eräällä salin pöydistä oli kuolleen valokuvia, ja jokainen, joka tahtoi, sai ottaa kuvan muistoksi.

Ennenkuin arkun kansi suljettiin, seisoi professori kauan kumartuneena katsellen äitivainajataan. Oikealla kädellään teki hän ristinmerkin hänen rintaansa ja sitten peitti kansi rakkaan vanhuksen.

Ruumisvaunut olivat saapuneet. Nikolainkirkon kellot soivat niin kaihoisan hitaasti ja kun kukkasin koristettu arkku kannettiin huoneesta, istui professorin rouva soittokoneen ääressä ja lauloi värisevin äänin: "Mitt liv är en våg". Hän lauloi liikuttavan kauniisti, luulen että tuskin ainoakaan silmä oli kuiva.

Minä olin saanut tehtäväkseni seistä alimmalla ovella sulkeakseni sen sitten, kun kaikki olivat lähteneet haudalle. Herrat ja naiset tulivat portaita alas ja menivät etsimään ajoneuvojaan.

Kenraali Ehreströmin uusien, suljettujen vaunujen vieressä seisoi Janne ja aukaisi oven herrasväelleen. Sitten hyppäsi hän itse kuskipukille aika ketterästi, ja istuessaan siellä kuskin vieressä käsivarret ristissä rinnoillaan, näytti hän minusta oikein sorjalta ja "tyylikkäältä".

Sydämeni löi kiivaasti, kun pitkä surusaatto lähti liikkeelle ja kenraalin vaunut kulkivat oven ohi, jonka vieressä seisoin. Janne oli nyökännyt minulle ystävällisesti.

Kun suljin oven, huomasin, ettei sen kiinni paukahtaessa syntynyt enää samanlaista melua kuin ennen, ei — nyt päästi se kumean, haudanomaisen äänen, kuin olisi se tahtonut sanoa: "Vanha on kadonnut".

Senaatin vahtimestarit kantoivat ruumiskorokkeen pois ja järjestivät huoneet. Ruokailuhuoneessa sain minä auttaa vanhaa vahtimestaria päivällispöytää katettaessa.

Vaikka olikin jo 75 vuotias, näytti vahtimestari Åberg vielä aika terveeltä ja reippaalta. Hän kertoi minulle, että hän oli palvellut Wallenborgin perheessä 35 vuotta, ensin juoksupoikana ja sitten palvelijana. Seitsemättä kertaa kattoi hän nyt tässä talossa hautajaispäivänä päivällispöytää.

— Ja nyt teen sen viimeisen kerran — sanoi hän surumielisesti. — Nyt on kaikki lopussa, kun vanha, rakas emäntämme on kätketty maan poveen. Niin, kiitollisessa muistossa säilytän kaikki, mitä hän on tehnyt ja ollut minulle ja omilleni. Niin, niin, sekä herralla että rouvalla oli sydän oikealla paikallaan. Sellaista kotia kuin Wallenborgien ei synny taas pian tässä hyvässä pääkaupungissamme. Kaikki oppinut ja hieno väki on kokoontunut täällä, ja monessa suuressa juhlassa on tässä talossa oltu mukana, sekä laulua että soittoa on saatu kuulla. Kaikki eivät voi, kuten minä, kerskua palvelleensa Jenny Lindhiä, rouva Michaelia, Runebergiä, Topeliusta ja muita suuruuksia. Puhumattakaan Ole Bullista, Rubinsteinista ja niin edespäin. — Kaiken tämän kertoi hän koristelussaan pöytää kieloilla ja resedalla. Keskelle asetti hän vainajan muotokuvan. Kehyksen ympärille oli hän kietonut suruharsoa. — Niin, niin, yksi vain on jälellä Wallenborgin perheestä, mutta kyllä hän sitten onkin miesten mies, tuo sinun professorisi. Ylioppilaiden pitäisi oikein tuntea hänet — silloin eivät he kutsuisi häntä "meidän kauhuksemme". Hän ei vaadi heiltä enempää, kuin on vaatinut itseltään! Ja kuinka monia köyhiä ylioppilaita onkaan hän auttanut rahoillaan. Siitä hän ei kyllä puhu, mutta sen tiedän minä, vahtimestari Åberg. Matilda, ole hyvä ja anna minulle tuo maljakko valkeine ruusuineen peilipöydältä, sen pitää olla professorin rouvan lautasen vieressä. Oi! kuinka hän lauloi, sehän olisi voinut hellyttää kivenkin. Kyllä hänestä olisi tullut toinen Pohjolan satakieli, ellei hän olisi professorin tähden jättänyt lauluopintojansa Pariisissa. Mutta minä suon professorille niin mielelläni tämän laululinnun. Tunnusta tosiksi sanani Matilda, hänestä tulee vielä kerran kunnon emäntä Niemenkylään. Katsoen kultakelloonsa lisäsi hän: — Klo 5 syövät he päivällisen. Tunti on vielä aikaa. Niin, pöytä näyttää sievältä, juuri sellaiselta jollaiseksi vanha rouva olisi tahtonut sen. Tässä istuu lääkäri, tässä asessori ja tuossa piispa, hän on rouvavainajan sisarenpoika. Muita vieraita ei tule. Luulen että he aukaisevat testamentin tänä iltana, sillä asessorin pitää matkustaa huomisaamuna varhain kotiinsa Vaasaan. Luulen, että rouva on tehnyt suuria lahjoituksia, rahoja kyllä on! Hän ei varmaankaan ole unohtanut kaupungin köyhiä. Samassa soitettiin ovikelloa, minä kiiruhdin avaamaan. Palvelijat tulivat kotiin haudalta. He kertoivat kuinka juhlallinen hautaus oli ollut. Piispa oli puhunut liikuttavan kauniisti ja sekakuoro oli laulanut useita lauluja sekä kappelissa että haudalla. He sanoivat, että hautakummulle muodostui kokonainen kaunis seppelevuori.

Mamselli Mallalle ja Miinalle tuli nyt kiire laittaa ruoka, ja me olimme juuri lopettaneet päivällisemme tarjoiluhuoneessa, kun professorin herrasväki ja vieraat saapuivat.

Niemenkylän puutarhuri ja pehtori sanoivat jäähyväiset, heidän piti matkustaa kotiin, mutta mamselli Malla jäi seuraavaan päivään. Tulevana sunnuntaina pidettäisiin hautajaispidot Niemenkylän väestölle.

Vahtimestari Åberg ja Heta tarjoilivat herrasväen päivällispöydässä, ja he sanoivat, että professori ei ollut voinut syödä juuri mitään.

Iltasella ennen illallista kutsuttiin Miina, Heta ja mamselli Malla saliin. Syvästi liikutettuina tulivat he takaisin keittiöön ja kertoivat, että he olivat saaneet kuulla testamentin. Vanha rouva oli hyvyydessään määrännyt, että he saisivat huoneen vapaasti asuttavakseen kuolinpäiväänsä saakka ja vuotuisen eläkkeen.

Professori oli kysynyt ystävällisesti, haluaisivatko he palvella hänen perhettään toistaiseksi ja senhän he niin kovin mielellään tahtoivat tehdä.

Vahtimestari Åbergiakin oli muistettu antamalla hänelle rahasumma, josta tämä oli hyvin kiitollinen.

Professorin rouva soitti minua. Otaksuin, että hän lähettäisi minut kotiin jollekin asialle. Hämmästykseni oli sentähden rajattoman suuri, kun asessori pyysi minua astumaan lähemmä ja luki testamentista seuraavaa: "Jos rakas poikani Bengt on tyytyväinen niihin palvelijattariin, jotka ovat hänen palveluksessaan minun kuollessani, haluan minä, että he kukin saavat 500 mk:n säästöpankkikirjan".

Hän katsoi minuun, mutta kun en käsittänyt, että tämä koski minua, sanoi professori:

— Matilda, sinä näet miten hyvä ja rakastava äitini on ollut, hän on ajatellut minunkin palvelijoitani. Huomenna saat 500 mkan säästöpankkikirjan. Olet ollut vain lyhyen ajan meidän palveluksessamme, mutta tahdon sanoa sinulle, että sekä rouva että minä olemme sinuun hyvin tyytyväisiä.

Kyynelsilmin ja ystävällisesti katsoi rouva minuun. Niiasin niin syvään kuin osasin ensin professorille sitten rouvalle ja viimeksi asessorille kuiskaten:

— En ansaitse tätä hyvyyttä. Tarkoittikohan raatimiehen rouva sen todellakin minulle?

Emäntäni tarttui käteeni ja sanoi:

— Matilda, pysy aina yhtä rehellisenä ja uskollisena, niin sinulle käy hyvin elämässäsi.

Puhkesin itkuun ja kiitin isäntäväkeäni heidän suuresta ystävällisyydestään minua kohtaan.

Seuraavana päivänä pyysin päästä ulos joksikin aikaa. Ensin juoksin täti Leenan luokse ja kerroin hänelle suuresta lahjasta, jonka olin saanut, ja sitten ostin pienen kimpun reseedaa ja menin hautausmaalle. Tultuani aivan lähelle vanhan rouvan hautaa, huomasin minä, että professori istui siellä penkillä pää käsien varaan painuneena. Minä, vetäydyin pois peljäten häiritseväni häntä, juuri kun hän oli vaipuneena suureen suruunsa.

Mutta professori oli varmaan kuullut askeleeni, koska hän kääntyi ja sanoi:

— Sinäkö se olet, Matilda? Tule katsomaan näitä kauniita seppeleitä, jotka ovat tällä kummulla.

Menin portaita ylös ja professori kysyi, mitä minulla oli paperissa.
Vastasin ujosti:

— Siinä on vain muutamia vaatimattomia kukkasia, saanko luvan panna ne rouvan haudalle? Tahdoin niin mielelläni osoittaa hänelle kiitollisuuttani.

— Sen saat toki mielellään tehdä. Kiitos, rakas lapsi! — sanoi professori.

Minä niiasin ja hiivin hiljaa pois piilotettuani vaatimattoman kimppuni kallisarvoisten seppeleiden joukkoon, joita oli siinä rikkaan rouvan haudalla.

Vahtimestari Åberg on oikeassa — ajattelin minä kulkiessani pois hautausmaalta — kuinka voi kutsua niin hyväsydämistä professoria "ylioppilaiden kauhuksi". Ei, he eivät tunne professoriamme!

Kotimatkalla tapasin Jannen, ja kun kerroin hänelle, mitä olin saanut, sanoi hän iloisesti! — Onnittelen! Matilda, kuinka iloitsenkaan puolestasi! — Oli oikein hyvä, että tapasin sinut. Tahdotko ottaa hyvän paikan kesäksi? Eversti Ehreströmin venäläinen miespalvelija saa vapautta, ja nyt haluavat he sisäkön, joka samalla huolehtisi tarjoilusta. He asuvat Hämeessä olevalla maatilallaan kesäkuukaudet. Ehkäpä saat sitten seurata heitä Pietariin. Palkka on hyvä, 18 markkaa kuukaudessa ja kaksi pumpulipukua vuodessa. Pietarissa he kyllä antavat suuremman palkan. Ota todistukset mukaasi ja tule meille huomisiltana klo 7, niin saat itse puhua everstin rouvan kanssa. Ei, nyt minun pitää joutua leipuri Ekbergiin, meillä on vieraita tänä iltana. Hyvästi! Tervetuloa huomenna! — ja ennenkuin ehdin edes vastata hänelle, juoksi hän tiehensä.

Tämä tuli niin odottamatta, että oikein päätäni huimasi.

— Minun pitää neuvotella professorin rouvan kanssa. Osaanko minä hoitaa niin hienoja tehtäviä? Minähän olen sitäpaitsi aikonut palata neulomaliikkeeseen! Mutta kyllä on kuitenkin rauhallisempi ja parempi olla palveluksessa. — Kaikki nämä ajatukset risteilivät päässäni.

Kun tulin kotiin, kertoi rouvani, että everstin rouva oli ollut vieraisilla hänen luonaan ja kysellyt minusta ja että hän oli jo suositellut minua tuohon paikkaan. Hän arveli kyllä, että selviytyisin siinä.

Kun herrasväkeni antoi minulle palvelustodistuksen, sanoivat he, että toivoivat saavansa minut takaisin, kun palaisivat kahden vuoden kuluttua kotimaahan, ja sen lupasinkin.

— Siinä tapauksessa ettei Matilda silloin jo ole naimisissa — sanoi rouva hymyillen.

Todistus oli minulle aivan liian hyvä, tunsin etten ansainnut sitä.

Päivää myöhemmin menin todistuksineni, neiti Axén oli myöskin antanut minulle hyvän suosituskirjeen — kenraali Ehreströmin luo. Siellä tapasin everstin rouvan, joka tuntui minusta hyvin kiltiltä. Hän sanoi olevansa englantilainen ja puhui sentähden murteellista ruotsia.

Päätettiin, että minä 5 pnä kesäkuuta matkustaisin erään pesijättären ja keittiötytön kanssa Hämeenlinnaan ja sieltä edelleen laivalla Korven kartanoon. Everstin rouva antoi minulle 15 markkaa matkarahoiksi sekä 30 markkaa kahta pumpulipukua varten.

Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että kuljin kuin unessa. Heta ja Miina olivat hyvin tyytyväisiä, että olin saanut paikan eversti Ehreströmin luona ja sanoivat, etten olisi koskaan voinut saada parempaa.

— Englantilaisessa kodissa voi Matilda oppia paljon uutta. Niin hyvässä järjestyksessä olevaa taloa saa etsiä — arveli Heta.

* * * * *

Niemenkylässä pidetty surujuhla oli ollut hyvin tunnelmarikas. Vanha rouva oli muistanut testamentissaan anteliaasti kaikkia vanhoja palvelijoita ja alustalaisia.

Kun professorin piti vielä palata Niemenkylään muutamiksi päiviksi järjestelläkseen siellä asioita, toivoi hän, että rouva kutsuisi sillä aikaa seurakseen hyvän ystävättärensä, nuoren papinlesken Kangasalta.

Hän tulikin, ja ystävien kohtaaminen oli oikein liikuttava. He eivät olleet tavanneet moneen vuoteen ja nyt heillä oli niin paljon kerrottavaa toisilleen.

— Minun elämäntarinani ei ole pitkä — sanoi köyhä rouva eräänä päivänä, kun emäntäni ja hän istuivat aamiaispöydässä. Hän asetti muutamia valokuvakehyksiä ruokapöydälle ja jatkoi:

Tässä näet, Aada rakas, lapsuuskotini, senhän hyvin tunnet. Tässä on tuon nuoren jumaluusopin ylioppilaan kuva, häntä et koskaan nähnyt. Tässä meidän pieni, mutta hauska ja rauhaisa pappilamme, ja tässä lopuksi hauta, — — — siihen luhistui elämäni.

Kyyneleet vuotivat pitkin hänen kalpeita poskiaan. Professorin rouva katsoi häneen ystävällisesti ja sanoi osaaottavasti.

— Lyhyt, mutta onnellinen elämä! Sinun miehesihän kuuluu olleen erikoisen rakastettava luonteeltaan. Taasen tuo "miksi"? johon ei saa vastausta. — — — Minun elämäni on jo ollut aika vaihtelevaa. Halulla ja innolla kävin käsiksi lauluopintoihin Pariisissa, kun olin onnistunut saamaan lainan. Pariisissa oleskeleminen tulee kalliiksi, vaikkakin minä, kuten moni muukin, koetin elää niin säästäväisesti kuin mahdollista. Rahat sulivat olemattomiin, terveyteni alkoi horjua; — sitten tuli Bengt tielleni. Tässä huokasi rouva rummuttaen sormillaan pöytään.

— En ole kuitenkaan koskaan katunut ottamaani askelta, hänhän on itse hyvyys personoituneena.

— Olet onnellinen? — papinleski katsoi kysyvästi ystäväänsä.

— Kyllä, olenhan toki, mutta laulua en kokonaan jätä. Bengt on musikaalinen, hänhän soittaa itse viulua. Toivon, että hän palattuamme ulkomailta alkaa taas harrastaa musiikkia kodissa. Jospa tietäisit miten hauskoja soitannolliset illat olivat kodissamme, mutta pikku tyttömme kuoleman jälkeen on musiikkielämä ollut meillä kokonaan lamaannuksissa. Ei ystäväni, puhukaamme muusta. Kuinka Kalle voi? — kysyi rouva, hätäisesti.

Ajattelin silmänräpäyksessä nuoren kauniin miehen muistokotelossa olevaa valokuvaa, jonka päivää jälkeen vanhan rouvan kuoleman löysin paperikorista pieniksi palaisiksi revittynä.

— Kalle veli, kiitos hän voi hyvin! Sinähän tiedät, että hän on vuoden ollut naimisissa vaatimattoman, mutta oikein herttaisen tytön kanssa. Hän on nyt kaupunginlääkärinä Torniossa — vastasi pastorin rouva hitaasti heidän noustessaan ruokapöydästä.

Päivät ja viikot vierivät matkavalmistuksia tehdessä ja siivouksessa. Herrasväkeni oli purkanut kauniin kotinsa ja muuttanut tavaransa raatimiehen rouvan taloon.

Professori oli kehoittanut rouvaansa lahjoittamaan pois ja hävittämään kaiken, mitä he eivät tarvinneet, ja minäkin sain ilokseni joukon hyödyllisiä tavaroita.

— Matildan tulevaa kapiota! — laski rouvani leikkiä.

Tunsin äkkiä olevani oikein rikas maallisesta omaisuudesta. Suuren osan siitä, mitä olin saanut, lähetin kotiin äidille, ja loput panin säilöön suureen matka-arkkuun, jonka rouva oli antanut minulle.

Kuolleen kodissa oli herrasväelläni paljon järjestämistä hänen testamentissa lausuttujen toivomustensa mukaan. Muun muassa oli hän määrännyt, että kaikki hänen paremmat pukunsa kuuluisivat eräälle nykyisin Ruotsissa asuvalle nuoruuden ystävättärelle. Ja Heta kertoi minulle, että rouvalla oli jo 23 vuotta ollut tapana syksyisin ja keväisin lähettää suuri kori täynnä vaatteita ja muuta varattomalle ystävättärelle, joka ennen oli ollut rikas, mutta eli nyt kokonaan vanhan rouvan hyvyydestä. Pienimpiä yksityiskohtia myöten oli vainaja aina ajatellut, mikä voisi tuottaa ystävälle hyötyä ja iloa. Jopa hameiden taskutkin täytti hän vanhoilla napeilla ja kaikenlaisilla muilla ompelutarpeilla, ja joka vuosineljänneksenä lähetti rouva Hetan pankkiin ostamaan 700 kruunun pankkiosoituksen ystävättärelle Ruotsiin.

— Uskollisempaa ystävää ei ole maailmassa kuin rouva vainaja on ollut — lisäsi Heta.

Yksinkertaisimmat vaatteet oli jaettava talon palvelijoille, ja meidän rouvalle tuli yllin kyllin työtä ennenkuin hän oli järjestänyt kaiken anoppimuorinsa tahdon mukaan.

Herrasväen lähtöpäivä oli tullut, ja me saatoimme heidät laivalle. Kun porraspuu vedettiin pois ja suuri laiva lähti liikkeelle, tuntui minusta, kuin olisin kadottanut elämäni tuen. Tuntui niin raskaalta palata tyhjään kotiin, raskaalta ruveta kokoilemaan tavaroitani seuraavan päivän matkaa varten.

Kun olin rautatieasemalla sanonut jäähyväiset Hetalle, Miinalle ja Jannelle ja istuutunut vaunuun uusien tovereitteni, pesijätär-Eriikan ja keittiö-Iidan kanssa, olin purskahtaa itkuun. Oli niin ikävää käydä taas uutta tuntematonta tulevaisuutta kohti. Janne oli varmaan huomannut kuinka surullinen olin, koska hän lähtövihellyksen kaiuttua huudahti huiskuttaen iloisesti lakkiaan:

— Matilda, syksyllä matkustamme äitiä tervehtimään!

KORVEN KARTANOSSA.

Matkallamme Hämeenlinnaan kertoi Eriika meille, että hänellä oli jo muutamia vuosia ollut oma pesu- ja silityslaitos Helsingissä. Eräs rikas rouva oli ystävällisyydessään perustanut sen hänelle. Kahdeksan kesää oli hän jo ollut pesijättärenä eversti Ehreströmin omistamassa Korven kartanossa. Hän ei osannut kyllin kiittää sekä herrasväkeä että talousmamsellia ja sanoi että muut palvelijat olivat mitä parhaita tovereita. Eriika piti kesäkuukausia vuoden onnellisimpana ja hauskimpana aikana.

— Parempaa kotia ei saata ajatella. Kaikkialla on puhdasta ja siistiä minne ikinä katsookin, mutta kyllä sekä rouva että mamselli vaativatkin järjestystä ja siisteyttä jokaiselta. Kaikki käy siellä kuin nuottien mukaan. Jumala armahtakoon sitä, joka hutiloi! Mamselli Borgin kanssa ei ole leikittelemistä, parasta vaan on tehdä, kuten hän käskee ja pitää joka kapine sillä paikalla, jonka hän on sille osoittanut. Mutta kyllä hän onkin sitten ihminen, joka ymmärtää kaikki ja osaa kaikki! "Minähän olen käynyt kaikki arvoasteet läpi" on hänellä tapana leikillisesti sanoa. Hyvin nuorena aloitti hän halvimpana astioidenpesijänä Tukholman linnassa ja 24 vuotiaana jätti hän kuninkaan keittiön mitä parhaimmilla todistuksilla varustettuna. Everstin rouva kutsuu häntä "aarteeksi". Mamselli Borgin johdolla voi jokainen, joka vain tahtoo oppia ruuanlaittoa ja kaiken, mitä herrastalossa vaaditaan. Hänestä tulee Iidan emäntä. Maalla ei everstin rouva puutu ollenkaan talouteen eikä keittiöpalvelijoiden asioihin, ne kuuluvat mamsellille. Tahtomatta pelotella neuvon sinua kuitenkin, Iida, heti mukautumaan hänen toivomuksiinsa.

Iida heitti niskojaan ja sanoi:

— Jos se mamselli rupeaa liiaksi juonittelemaan kanssani, niin voinhan muuttaa, niin minulla on tapana tehdä. En siedä enempää kuin tahdon.

— No kunhan Ida vain koettaa, niin menee kaikki kyllä hyvin. Sinä, joka olet niin nuori, et ole varmaan vielä paljon kokenut? — arvelin minä.

— Nuori! — sanoi hän nauraen pilkallisesti. — Kun täyttää jo pian 16 vuotta, niin kyllä tässä selviää! Toista oli, kun olin holhouksen alaisena lasten kodissa. Siellä paimensi johtajatar aamusta iltaan. Nythän saa olla oma herransa!

— Minne Ida joutui lastenkodista? — kysyi Eriika.

— Johtajatar oli niin olevinaan, kun hän oli hankkinut minulle paikan sukulaistensa luokse, erääseen talonpoikaisperheeseen maalla. Olin silloin 13 vuotias. Mutta en viihtynyt siellä, sillä en pitänyt pienten lasten hoitamisesta ja sikojen ruokkimisesta. Sentähden menin puolen vuoden kuluttua Porvooseen erään nimismiehenlesken kanssa. Hän oli kyllä hyvä ja ystävällinen, mutta niin kauhean saita, etten voinut pysyä hänen luonaan. Sitten sain hyvän paikan erään nuoren parin luona, mutta kun he saivat pienokaisen, tulin liiaksi sidotuksi, harvoin, tuskin koskaan sain mennä ulos. Kun siellä kävi liian ikäväksi, kirjoitin tädilleni Helsinkiin ja pyysin häntä hankkimaan minulle paikan siellä. Hän teki sen, ja minä jouduin erään herrasväen luokse pääkaupunkiin. Sekä herralla että rouvalla oli virka, ja minä tulin kuin taloudenhoitajaksi heille ja sain huolehtia koko kodista sanoi Iida kerskuen.

— Sillonhan sinulla oli hyvä ollaksesi. Miksi et pysynyt heillä? — kysyin ininä.

Iida tuumi hetkisen ja sanoi sitten tärkeän näköisenä:

— Niin, näettekös, minä tunsin itseni vähän heikoksi ja rasittuneeksi, jonka tähden käännyin erään yhdistysrouvan puoleen, ja hän arveli, että minun pitäisi saada raitista maailmaa, ja hän se on hankkinut minulle paikan everstin herrasväen luona.

Sipoon Grennukseenko Iida joutui lasten kodista? — kysyi Eriika.

Hämmästyneenä vastasi Iida:

— Niin, juuri sinne. Kuinka ihmeessä voi Eriika arvata sen?

— Koska minäkin olen ollut lastenkodin lapsi ja palvelin ensiksi Grennuksessa. Se on hyvä paikka. Siellä sai oppia paljon sellaista, mikä myöhemmin elämässä on ollut suureksi hyödyksi. Lastenkotia pidän vieläkin hyvänä kotinani, ja Grennuksen vanhukset ovat kuin vanhempiani. Kiitollisuudella siunaan kaikkea, mitä lastenkodin johtajatar on opettanut minulle, ja suuren kiitoksen olen Grennuksen asukkaille velkaa. — — —Ei, mutta tuollahan on jo Hämeenlinna, tässä meidän on mentävä junasta — jatkoi Eriika ja alkoi nostella tavaroitaan hyllyltä.

Olen varma siitä, että Eriika oli iloinen, kun keskustelu Iidan kanssa keskeytyi, sillä huomasin kyllä, kuinka häntä vaivasi kuulla nuoren tytön puhuvan halveksuvasti hyväntekijöistään.

Vasta kun olimme lähtemässä vaunusta, huomasin että eräs vanha rouva istui oven vieressä. Hän oli aivan varmaan kuullut keskustelumme, koska hän juuri ennenkuin juna pysähtyi, sanoi Iidalle:

— Nuori tyttö, katsokaa minun harmaita hiuksiani, olen jo 80 vuotias ja
koetellut elämää. "Kyllä maailma maksaa", sanoo suomalainen sananlasku.
Rakas lapsi, ota aina kiitollisuudella vastaan vanhempien hyvät neuvot.
— Sitten tarttui hän Iidan käteen sanoen:

— Jumala olkoon kanssasi!

Iida tuijotti hämmästyneenä vanhukseen, niiasi ja näytti nololta laskeutuessaan vaunusta.

Hämeenlinnasta jatkoimme matkaa höyrylaivalla pitkin Vanajavettä. Iida istuutui heti yksin keulaan, joko hän häpesi tai oli kenties suuttunut meihin. Hetkisen kuluttua näimme hänet vilkkaassa keskustelussa erään nuoren talonpojan kanssa, joka tarjosi hänelle makeisia.

Epäilen, ettei hän tule sopimaan mamselli Borgin kanssa, — kuiskasi Eriika osoittaen Iidaa. Ajattelen kaikkea sitä vaivaa, mikä lastenkodin johtajattarella on ollut turvattomista, köyhistä lapsista — ja sitten palkitaan hänet kiittämättömyydellä! Minä jos kukaan tiedän, miten monenlaisia tyttöjä siellä on. Johtajatar ja yhdistyksen rouvat tekevät kaiken, minkä voivat, kasvattaessaan meistä kunnollisia palvelijoita. Mutta olen huomannut että nuoren tytön huonot taipumukset ilmenevät vasta, kun hän on jättänyt lastenkodin ja on omin neuvoinsa maailmalla. Olen vakuutettu, että sekä johtajatar että rouvat ovat saaneet tietää, kuinka epävakainen Iida todella on, ja sitä varten ovatkin he kääntyneet everstin rouvan puoleen saadakseen Iidan mamselli Borgin johdettavaksi. Siellä jos missään voi Iidasta tulla kunnon palvelija. Ei mamselli Borg ole vain yhtä eikä kahta kasvattanut. Kunpa hänellä vain olisi ajan mittaan kärsivällisyyttä Roosan kanssa.

— Hän näyttää olevan sekä kiivas että ylimielinen, mutta eiköhän se ole enimmäkseen lapsellista ymmärtämättömyyttä? Luulen, että hän pohjaltaan on hyvä tyttö — sanoin minä, ja ajatukseni lensivät Roosaan. Nämä molemmat muistuttivat paljon toisiaan.

— Toivokaamme parasta — sanoi Eriika miettivästi.

Kolme tuntia kestäneen laivamatkan jälkeen laskettiin Korven laituriin, jossa kahdet ajoneuvot olivat meitä vastassa. Nyt oli jälellä vain tuskin tunnin matka taloon.

Jo kaukaa näkyi Korven kartanon komea päärakennus kohoavan kunnaalla tuuheiden puiden ympäröimänä.

Keittiön portaiden vieressä seisoi mamselli Borg, iloisen pyylevä, vanhahko henkilö ja otti meidät vastaan. Sitten tulivat sisäkkö, englantilainen kamarineiti ja väen taloudenhoitaja toivottamaan meidät tervetulleiksi. Kaikki näyttivät hyvin iloisilta nähdessään taas Eriikan, huomasi että hänestä pidettiin.

Mamselli Borg vei minut erääseen pieneen huoneeseen omansa vieressä.

— Tämä on Matildan huone, ole kuin kotonasi täällä! — sanoi hän ystävällisesti. — Kun Matilda on siistiynyt matkan jälkeen, niin tule luokseni, niin menemme saamaan ruokaa.

Kun hän oli mennyt, katselin ympärilleni sievässä huoneessa, joka vaaleine, kukikkaine seinäpapereineen teki hyvin iloisen vaikutuksen. Sänky, piironki, pesuteline, tuolit ja pöydät olivat kaikki maalatut vaalean tammen värisiksi. Akkuna oli hedelmäpuutarhaan päin, jossa omenapuut olivat täydessä kukassa. Akkunassa oli kotikutoiset puna- ja valkoraitaiset uutimet, ja pöydällä akkunan edessä oli kielomaljakko. Seinällä vuoteen yläpuolella riippui taulu, jonka alla seisoi: "Onnellinen ja tyytyväinen". Taulussa oli pieni tupa, portaalla lojui kissa nuollen käpäläänsä. Suuren kukkivan puun alla istui penkillä vanha mummo sukankudin kädessä. Veräjällä seisoi nuori mies. Sehän oli kuva meidän tuvastamme siellä kotona — äidistä, mirristä — — ja Jannesta! Tuo taulu tuli minulle rakkaaksi ja kun jätin Korven kartanon, sain sen everstin rouvalta, ja se riippuu vielä tänäkin päivänä sänkyni yläpuolella.

Eräs ovi oli auki, olin utelias ja kurkistin, siellä oli pieni vaatesäiliö. Seinällä riippui neljä esiliinaa, koruompelulla koristettu tarjoilua varten, suuri valkea vuoteiden laittoa varten ja karkeampi astioiden pesua varten. Neljäs oli vahakankaasta ja käytettiin sitä luultavasti hopeita kirkastettaessa. Pari irtohihoja oli kiinnitetty pesuesiliinaan ja vahakangasesiliinan taskusta pisti esille harmaa sormikaspari, — kaikkea oli ajateltu. Kädet eivät saaneet tulla rumiksi hopeita kirkastettaessa. Piirongilla, joka oli peitetty valkealla liinalla, oli sievä tarjoiluhilkka.

Nautittuamme palvelusväen ruokailuhuoneessa hyvän aterian, saattoi mamselli Borg meidät arkihuoneeseen, jossa everstin rouva tahtoi toivottaa meidät tervetulleiksi. Hän pyysi Eriikaa huolehtimaan pesusta yhtä hyvin, kuin hän oli tehnyt sen edellisinäkin kesinä.

Sitten ilmoitti hän Iidalle, että mamselli Borg oli hänen emäntänsä, ja että hän toivoi, että Iida kaikessa noudattaisi tarkoin mamsellin määräyksiä ja talon sääntöjä.

Kääntyen minuun sanoi everstin rouva, että hän itse ohjaisi minua tehtävissäni ja että hän toivoi minun tuntevan talon tavat ennenkuin eversti ja neiti Kate palaisivat ulkomailta. Hän pyysi minua aina kysymään häneltä neuvoa, kun en tiennyt, miten piti tehdä, hän tahtoi mielellään auttaa minua. Tämän kaiken sanoi hän hyvin ystävällisesti ja kuului niin sievältä, kun hän puhui murtaen englanniksi.

Kamarineiti Polly kuljetti minua sitten ympäri taloa ja näytti minulle joukon kauniita huoneita. Yläkerran salin parvekkeelta oli laaja näköala. Kauempana näkyi suuri selkä, alhaalla rannalla oli pappila ja punaseksi maalattu kirkko, ja alapuolellamme oli suuri puisto.

Pollyn oli hyvin vaikeata lausua ajatuksensa ruotsiksi, mutta hän koetti kuitenkin selittää ja kuvailla kaikki minulle niin hyvin kuin osasi.

Ensimäisenä iltana, jolloin istuin hänen huoneessaan, ehdotti hän, että "vaihtaisimme tunteja". Minä puhuisin ja lukisin ruotsia hänen kanssaan ja hän opettaisi minulle englantia. Alotimmekin jo seuraavana iltana ja ennen pitkää olimme molemmat tehneet aimo edistysaskeleita.

Professorin perheessä saamani hyvät opetukset auttoivat minua aika pian perehtymään talon tapoihin ja muutamien päivien kuluttua osasin jo kattaa pöydän ja tarjoilla everstin rouvan toivomuksen mukaisesti. Aluksi oli kuitenkin aika vaikeata muistaa, mikä kuului kahvi-, aamiais- ja päivällispöytään, kun kuhunkin näistä piti olla eri pöytäkalusto ja eri pöytähopeat. Ensimäisinä päivinä piti minun usein pyytää neuvoa everstin rouvalta ja mitä suurimmalla kärsivällisyydellä näytti hän aina, miten minun oli tehtävä. Kerran kerroin hänelle tikapuista, jotka professori pyysi minun tuomaan sisään, kun olin unohtanut hänen suola-astiansa, ja hän nauroi sydämellisesti, sanoen "very good". [Sangen hyvä.]

Everstin rouva koristi aina itse ruokapöydän kukkasilla, myöhemmin joutui se neiti Katen tehtäväksi.

Joka lauantai-ilta klo 4 piti meidän palvelijattarien mennä vuorotellen liinavaatekamariin, jossa everstin rouva oli itse suurten liinakaappien ääressä ja antoi pöytäliina-, pyyheliina-, esiliina- ja muun varaston, minkä kukin tarvitsi tehtävissään viikon kuluessa. Samalla jätettiin takaisin ne, mitä oli kuluneella viikolla käytetty, kamarineiti laski ne, samalla kun kukin sai itse taittaa joka esineen ja panna sen likavaatearkkuun. Tällä tavoin ei mitään koskaan kadonnut.

Joka kahden viikon perästä kantoi Polly herrasväen vaatteet Eriikalle pestäväksi. Palvelusväellä oli oma erityinen pesijättärensä. Kun Eriika ennen mankeloimista veti vaatteet silityshuoneessa, piti hänen aina tarkoin katsoa oliko jotakin kulunut ja tarvitsi korjausta. Polly ja sisäkkö istuivat siellä aina saapuvilla parsiakseen ja paikatakseen sen, mikä oli mennyt rikki.

Jos joku palvelijoista huomasi pienimmänkään reiän niissä pyyheliinoissa tai muissa tavaroissa, mitä oli saanut, oli se heti parsittava. "Pienestä reiästä tulee niin helposti suuri", sanoi everstin rouva antaessaan kullekin meistä lippaan kaikenlaisine ompelutarpeineen.

Paremmin järjestettyä taloa ei voinut ajatellakaan. Kaikilla meillä oli määrätty työmme, eikä kukaan saanut sekaantua toisen tehtäviin, kunkin oli hoidettava omat askareensa.

Herrasväen aterioiden jälkeen pesin minä tarjoiluhuoneessa kupit, lasit ja hopeakalut, se kuului miespalvelijan tehtäviin, missä sellainen oli, kun Iidan sitävastoin piti keittiössä pestä lautaset ja vadit. Iidan tehtäviin kuului myös kattaa ja tarjoilla palvelusväen ruokailuhuoneessa. Sisäkkö auttoi häntä pesemään meidän astiamme.

Toisessa rakennuksessa huolehti väen taloudenhoitaja renkien ja navettaväen ruuasta. Siellä oli oma erikoinen taloutensa. Polly nauroi sydämellisesti, kun lausuin hänelle ihmettelyni siitä, kuinka hyvin kaikki oli järjestetty. — Kaikissa hienoissa englantilaisissa taloissa tehdään näin! "That's it!", niin pitää olla!

Kaikki olisi käynyt rauhallisesti ja hyvin ellei Iida olisi alkuaikoina tuottanut usein huolta mamselli Borgille huolimattomuudellaan ja suurella leväperäisyydellään.

Vaikka mamselli oli usean kerran näyttänyt, miten Iidan piti asettaa ja järjestää siinä säiliössä, joissa palvelijoiden ruoka säilytettiin, tapahtui joka päivä kuitenkin laiminlyöntejä. Hänen oli mahdotonta muistaa peittää ruoka, vaikka sitävarten oli erityisiä kansia ja voipaperia. Leivän jätti hän esille, sensijaan, että olisi pannut sen läkkilaatikoihin, joita oli hyllyllä. Mamselli koetti oikein suurennuslasin avulla näyttää Iidalle, miten vastenmielistä oli syödä leipää, lihaa tai muuta, mikä oli ollut säiliössä tomulle ja kärpäsille alttiina. Mahdotonta oli hänen myöskin saada Iida pyyhkimään joka aamu säiliön hyllyjä peittävät vahakankaat.

Ruokasäiliössä ja kellarissa, joissa herrasväen ruoka säilytettiin, hallitsi ja vallitsi mamselli Borg yksinään. Välistä otti hän Iidan sinne mukaansa näyttääkseen, miten piti olla. — Hilloastioiden, pullojen ja muiden pitää olla riveissä kuin hienoimmassa apteekissa! Millainen taloudenhoitajatar minä olisin, jos antaisin pölyn ja kärpästen päästä isäntäväkeni ruokaan? Sehän olisi epäsiisteyden huippu! — kuulimme hänen eräänä päivänä sanovan Iidalle. Me oikein ihailimme mamselli Borgin suurta kärsivällisyyttä.

Eräänä iltana, kuin istuimme sireenimajassa keittiön portaiden vieressä, tuli kysymys nuorista köyhistä tytöistä, jotka joutuvat kokemattomina maailmaan. Se oli kysymys, joka oli erittäin lähellä mamselli Borgin sydäntä. Hänhän oli itse kokenut ja nähnyt niin paljon elämässä. Nyt hän oli ottanut oikein tehtäväkseen auttaa ja neuvoa nuoria, milloin vain voi.

— Minä toivoisin neuvoillani voivani tehdä heille helpommaksi hypätä loukkauskivien yli elämän koulussa — sanoi hän niin sydämellisen ystävällisesti, kyynelten loistaessa hänen suurissa, ruskeissa silmissään. — Älkää luulko, että elämä on aina ollut minulle ruusuilla tanssimista, ei, suruja ja vastoinkäymisiä riittää kyllä kullekin.

Mamselli Borg ihmetteli suuresti, ettei jokainen emäntä, jolla on nuori, kokematon palvelijatar, istuta häneen puhtauden ja järjestyksen tärkeyttä, sekä opeta häntä hoitamaan hyvin ja siististi keittiötä, keittoastioita, säiliöitä ja ruokaa.

— Mitä hyödyttää koota ruokasäiliöön lukemattomille vadeille ja lautasille ruuanjätteitä seisomaan, kuivamaan ja homehtumaan, sen sijaan että käyttäisi ne niin pian kuin mahdollista tai antaisi ne köyhille. Nehän täyttävät aivan tarpeettomasti säiliön hyllyt ja sehän on sitäpaitsi tuhlausta. Minun mielestäni voisivat lastenkodit ottaa tehtäväkseen kasvattaa kelvollisia keittäjättäriä. Nuorille tytöille pitää opettaa, että vain huolimattomuudesta ja hutiloidessa lyödään paloja isäntäväen pöytäkalustosta ja emaljoiduista kasareista. Heidän täytyy nähdä tekevänsä väärin, kun eivät tarkoin varo herrasväkensä tavaroita. "On helppo leikata leveitä hihnoja toisen nahasta", sanoi minulle eräs emäntäni, kun kerran annoin kerman olla lämpimässä ja hapantua, sen sijaan että olisin keittänyt sen. Täytyy ajoissa opettaa nuorille, että kaiken voi käyttää. Jopa kuninkaallisen Majesteetin keittiössäkin otimme talteen vähimmänkin, sen opetti meille ranskalainen keittiömestari. Oli aivan ihmeellistä nähdä, mitä erinomaisia pikku ruokalajeja hän sai aikaan ruuan tähteistä. Joskaan ne eivät koskaan joutuneet kuninkaan pöydälle, niin saimme me syödä ne. Niin — jopa leivänmurutkin, jotka lakastiin ruokapöydiltä, koottiin ja niillä ruokittiin taivaan lintuja. — — — Muistan että kuulin kerran erään kuuluisan lääkärin sanovan: — "Jokaisen kodin pitäisi ottaa tunnuslauseekseen: 'Puhtaus ja järjestys'. Siten estettäisiin moni sairaus ja karkotettaisiin moni taudinsiemen. Ihmiset käyttävät yleensä aivan liian vähän aurinkoa, ilmaa ja vettä. On esim. perheitä, jotka muuttavat keväällä maalle ja jättävät kaupunkikotinsa panematta toimeen perinpohjasta puhdistusta. Seinille ja uunin päälle saa talven tomu jäädä. Ei keittiötä eikä säiliöitä siistitä ennen matkalle lähtöä. Huoneissa pingotetaan paksu paperi akkunoiden eteen, jotta oikein estettäisiin auringonvaloa tunkeumasta sisään. Peljätään seinäpapereiden ja huonekalujen haalistumista. Silloin saavat taudinsiemenet rauhassa lisääntyä. Paljon parempi olisi ollut, että aurinko olisi saanut tappaa ne. Syksyllä siistitään sitten. Parina päivänä tuuletetaan huoneita, samalla kun apuvaimo, useinkin ilman valvontaa, panee toimeen puhdistuksen sangen huolimattomasti ja pintapuolisesti huoneustossa, jonne kolmen kuukauden aikana ei ole päässyt raitis ilma eikä taivaan hyvää tekevä valo." — Tämän sanoi kokenut lääkäri, ja hän oli oikeassa. — Hetken kuluttua lisäsi mamselli Borg painokkaasti: "Ja ajatelkaa, kuinka koi lisääntyy kaikkialla."

— Meillä Englannissa ei tehdä niin, me rakastamme puhtautta, ilmaa ja aurinkoa. Siellä on kaikki erittäin terveellisesti järjestettyä — sanoi Polly suoristautuen.

— Niinpä kyllä! Meillä on teiltä paljon oppimista. Te olette tervettä, karaistua väkeä, ja se on seurauksena kylmistä aamukylvyistänne ja nukkumisesta avoimen akkunan ääressä vuodet läpeensä. Kotona Ruotsissa ja täällä Suomessakin tehdään nykyisin kaikki mikä voidaan, jotta saataisiin elämä niin terveydenvaatimusten mukaiseksi kuin suinkin. Minähän olen myöskin palvellut jonkun aikaa Englannissa ja tiedän miten hyvin englantilainen talo on järjestetty. Kaikki, minkä siellä sain oppia, on ollut minulle hyvään tarpeeseen. Mutta, rakas Polly, meidän pohjoismaalaisten, jotka olemme tottuneet lämpimiin uuneihimme emmekä tarvitse koivupuuta säästää, on vähän vaikeata sietää teidän huoneidenne koleutta kylmänä vuoden aikana. Teidän luonanne palellutin käteni — sanoi mamselli laskien leikkiä.

Polly nauroi sydämellisesti vastatessaan:

— Oho! On ihmeellistä etten koskaan palele täällä, vaikka teidän talvenne ovat paljon ankarammat kuin meidän ja käyn kuitenkin paljon ohuemmin puettuna kuin te muut.

Sitten sanoimme toisillemme hyvää yötä ja menimme sisään.

Nuo sireenimajassa vietetyt iltahetket olivat hyvin hauskoja. Oli sekä huvittavaa että opettavaa kuulla mamsellin ja Pollyn kertovan muistojaan ja kokemuksiaan. Oli kuin olisi avautunut uusia näköaloja. Me muuthan olimme nähneet vasta niin vähän.

Ensialuksi istui Iida harvoin kanssamme. Hän piti parempana mennä kylään etsimään nuorisoa. Niin pian kuin hän oli saanut päivän tehtävät suoritetuksi, lähti hän matkaan. Tavallisesti tuli hän kuitenkin ajoissa kotiin, meidän piti nim. kaikkien mennä nukkumaan klo 11 illalla, se kuului talon sääntöihin. Pari kertaa olivat kyllä Eriika ja sisäkkö, jotka asuivat samassa huoneessa hänen kanssaan, valittaneet että heidän yöleponsa oli häiriytynyt, kun hän oli tullut myöhemmin kotiin. Mutta senjälkeen kun Iida oli saanut siitä ankaran varotuksen mamselli Borgilta, ei sitä enää tapahtunut.

Mamselli tuli päivä päivältä tyytyväisemmäksi häneen, ja Iida koetti kyllä parastaan, mutta hän näytti usein niin väsyneeltä ja veltolta, että me luulimme hänen muistamattomuutensa voivan johtua heikkoudesta, jonkatähden mamselli antoi hänelle vahvistavia lääkkeitä.

Selitys tuli kuitenkin muutamien päivien perästä.

Eräänä yönä oli mamselli herännyt nauruun ja meluun, ja kun hän kurkisti akkunasta saadakseen tietää mitä oli tekeillä, näki hän Iidan ja muutamia nuoria miehiä keittiön portaiden vieressä. Seuraavana aamuna meni hän aikasemmin kuin tavallisesti keittiöön ja löysi silloin Iidan makaamasta tuoleilla. Hän nukkui raskaasti. Mamselli ei sanonut tästä Iidalle mitään päivän kuluessa, vaan antoi hänen kuten tavallisesti hoitaa tehtävänsä. Seuraavana aamuna löysi hän hänet taas makaamasta keittiössä, ja koko sen päivän oli Iida erittäin väsynyt ja muistamaton.

Herrasväen päivällisen jälkeen otti mamselli Iidan mukaansa vierashuoneeseen, missä everstin rouva istui. Siellä kysyi hän Iidalta, missä tämä oli viettänyt viime yöt. Iida ei vastannut, seisoi vain ja tuijotti säikähtyneenä everstin rouvaan.

Kysymys uudistettiin. Iida rupesi itkemään kiihkeästi, sanoen että hän oli ollut kylällä tansseissa.

— Onko Iida pyytänyt luvan mamsellilta? — kysyi everstin rouva.

— En, minä unohdin! — vastasi Iida nyyhkyttäen.

— Sellaista ei pidä unohtaa! Miksi makasit sitten keittiössä? — lisäsi mamselli vakavalla äänellä.

— En uskaltanut häiritä Eriikaa ja sisäkköä — kuiskasi Iida ääneensä nyyhkien.

Oletko usein ollut yhtä myöhään ulkona? — Nyt oli mamsellin ääni ankara.

— Kyllä välistä, kuri minua on houkuteltu tulemaan — änkytti Iida.

Kun mamselli ihmetteli, että Iida oli mennyt samaan aikaan muiden kanssa nukkumaan, kertoi Iida aivan avomielisesti ja kiihkeästi itkien, että hän oli maannut täysin puettuna vuoteessa ja kun muut olivat nukahtaneet, oli hän hiipinyt ulos.

Säälivästi katsoi everstin rouva Iidaan, kun mamselli Borg sanoi rauhallisella mutta päättävällä äänellä:

— Iida, ellet tahdo mukautua everstin rouvan ja minun vaatimuksiini, niin olet täysin vapaa jättämään paikkasi täällä. Kun sekä everstin rouva että minä tiedämme yhdistysrouvain kautta, että isäsi ja äitipuolesi ovat toivoneet, että tulisit heidän luokseen, olemme päättäneet, että saat matkustaa kotiin. Olet itse kertonut minulle kuinka sinua pahoinpideltiin omassa kodissasi ja sitten jouduit lastenkotiin. Hyvät vieraat ihmiset ovat ottaneet sinut hoiviinsa ja kohdelleet sinua rakkaudella, mutta kun et näy käsittävän sitä etkä panevan arvoa siihen, mitä hyväntekijäsi ovat sinulle tehneet, niin saat palata omaistesi luokse. Tahdotko tehdä sen, rakas lapsi? Mieti hetkisen!

Kouristuksen tapaisesti itkien pyysi Iida everstin rouvalta ja mamselli Borgilta anteeksi ja sanoi, ettei hän koskaan enää olisi tottelematon kunhan vain saisi jäädä paikkaansa.

Tämä tuli tyttöraukan elämän käännekohdaksi. Siitä hetkestä alkaen oli mamselli oikein tyytyväinen häneen. Ja Iida haki nyt aina kiitollisena meidän seuraamme sireenimajassa.

Eräänä päivänä sai mamselli sähkösanoman, että hänen ainoa veljensä, joka oli hovimestarina eräässä Helsingin suurimmista hotelleista, oli kuolemankielissä ja tahtoi tavata häntä.

Everstin rouva kehoitti häntä matkustamaan ensimäisellä laivalla. Rouva lupasi sillä aikaa itse huolehtia taloudesta ja pyysi minua auttamaan Iidaa ruuanlaittamisessa.

Ennenkuin mamselli matkusti, antoi hän meille määräyksensä ja pyysi Iidan tarkoin huolehtimaan siitä, mitä hänen tehtäviinsä kuului, ja antoi hänelle pienen kirjan sanoen:

— Tähän olen kirjoittanut yhtä ja toista, niin ettet unohda mitään. Lue välistä sitä ja ajattele minua. Anna kaiken mennä samaa latua kuin minun kotona ollessanikin.

Joka aamupäivä oli everstin rouva kiertokäynnillä keittiöpuolella, tarkastaen huolellisesti joka paikan. Eräänä päivänä sattuivat hänen silmänsä keittiön pyyheliinanaulakkoon. Hän kutsui Iidan luokseen ja kysyi osoittaen erästä lasipyyhettä?

— Onko nokikolari ollut täällä, vai mistä johtuu, että pyyhe on noin musta?

— Ei, mutta katsokaas rouva, minä tulin erehdyksessä pyyhkineeksi siihen veitset.

— Enkö ole antanut Iidalle veitsipyyhkeitä? Kyllä varmaan, tuossahan riippuukin yksi omalla paikallaan.

Iida näytti pelästyneeltä.

— Minun jokaisessa pyyhkeessäni on selvillä, punaisilla kirjaimilla kirjoitettuna mihin tarkoitukseen sitä on käytettävä, senvuoksi pitää Iidan olla kiltti ja katsoa tarkoin, ettei sitä käytetä muuhun. Osaahan Iida lukea? — Iida niiasi. — Hyvä on — sanoi rouva ja meni tarkastamaan ruokasäiliötä. Ja kun hän huomasi kaiken siellä olevan mallikelpoisessa kunnossa, nyökäytti hän ystävällisesti Iidalle sanoen:

— Niin pitää olla, mamselli olisi kyllä tyytyväinen!

Kun hän sitten kurkisti säiliöön, jossa harjat ja pölyliinat pidettiin, huudahti hän kauhistuneena.

— Ei, mutta mitä tämä merkitsee, että pölyliinani on tullut sekä keltaseksi että mustaksi. Ole hyvä ja ota se naulakosta, että saan lähemmin katsoa sitä! — Rouva silmäili kysyvästi Iidaa, joka kuiskasi vapisevalla äänellä:

— Mamsellin lamppu savutti eräänä iltana, ja minä pyyhin kasvien lehdet — — —

— Minun pölyliinaani — täydensi rouva lauseen. Kasvin lehdethän ovat rasvaisia ja lampun noki niin vastenmielisen öljyistä. Iida, sellainen on emäntänsä tavaroiden turmelemista. Tässähän riippuu sieniä juuri kasvien pesemisiä varten! Kuinka voi pyyhkiä pölyjä niin likaisella liinalla? Sitäpaitsi tahdon sanoa Iidalle, etten soisi keittiössä käytettyjen liinavaatteiden olevan likaisempia kuin on välttämätöntä. Pane nyt tämä tarkoin mieleesi, Iida hyvä.

En luule että Eriikan tarvitsi sen jälkeen valittaa rouvalle, että keittiöpyyhkeet eivät tahtoneet tulla oikein valkeiksi pesussa.

* * * * *

Everstin rouva oli saanut kirjeen mamselli Borgilta, joka kertoi, että hän oli kadottanut veljensä ja saattanut hänet hautaan. Seuraavana päivänä tulisi hän kotiin.

Kun Iida oli panemassa kuntoon mamselli Borgin huonetta, — se kuului hänen tehtäviinsä, — kurkisti everstin rouva ovesta ja huomasi Iidan seisomassa keskellä lattiaa lukien puoliääneen erästä kirjaa: — "Mamselli Borg sanoo, kun viikkosiivous" — —

— Mitä Iida lukee? — keskeytti rouva hänet hyvin hämmästyneenä.

Iida näytti kirjaa sanoen:

— Kyllä oli onni, että mamselli Borg kirjoitti minulle muistiin neuvot, muutoin olisin alkanut siivoukseni väärässä järjestyksessä. Ajatelkaas rouva, minä pyyhin jo lattian ja huomasin silloin vasta, että olin unohtanut pölyyttää pöytäliinat. Nyt minun pitää alkaa siivous uudelleen — sanoi hän ja poimi kiireesti kaikki pöytäliinat pois.

Everstin rouva pyysi saada nähdä kirjan, istuutui mamsellin keinutuoliin ja luki ääneen:

— Mamselli Borg sanoo: "Kun pannaan toimeen viikkosiivous huoneessa, avataan luonnollisesti kuten aina akkunat ja otetaan sitten pois kaikki liinat piirongeilta ja pöydiltä." — Kun everstin rouva oli vielä istunut hetkisen ja silmäillyt kirjaa, ojensi hän sen Iidalle. Hymyillen taputti hän häntä olalle sanoen:

— Olipa kiltisti, että mamselli on kirjoittanut kaikki nämä hyvät säännöt Iidalle. Lue aina tätä kirjaa Iida, kun olet epätietoinen, miten on tehtävä. Kutsukaamme kirjaa: "Mamselli Borg sanoo". Säilytä se rakkaana muistona hyväätarkoittavalta, kiltiltä mamsellilta.

Kun rouva sitten kulki huoneeni läpi, jossa sattumalta olin ollut tapahtuman todistajana, kuiskasi hän minulle:

— Matilda, olen vakuutettu, että mamselli saa vielä iloa suojatistaan. Nuori tyttö parka, häneltähän on puuttunut rakastava äiti, joka olisi johtanut hänen askeleitaan — tässä huokasi hän astuessaan ruokailuhuoneeseen.

Ja minä olen varma, että Iida osasi tuon pienen kirjan sisällön paremmin kuin katekismuksen.

Syvään surupukuun puettuna tuli mamselli hyvin alakuloisena takaisin matkaltaan.

— Työ on surullisten ajatusteni paras viihdyttäjä — sanoi hän surumielisesti ja ryhtyi heti jokapäiväisiin tehtäviinsä.

Hän näytti tyytyväiseltä huomatessaan kaiken olevan mitä parhaimmassa kunnossa, ja Iidan halu koristaa hänen huoneensa kukilla, liikutti häntä syvästi.

Viikon kuluttua odotettiin everstiä ja neitiä kotiin, ja jokainen meistä sai yllin kyllin tehtävää. Kaikki vierashuoneet ja herrain huoneet, joita ei tähän asti oltu käytetty, pantiin nyt kuntoon.

Iltasin oli meillä kuitenkin hetkinen aikaa kokoontua sireenimajaan. Kun eräänä iltana istuimme siellä, lähetti mamselli Iidan asialle puutarhurin luokse. Kun hän oli mennyt sanoi mamselli:

— Nyt pidän oikein tuosta tytöstä ja näen, että hän on minuun kiintynyt. On oikein liikuttavaa, kuinka hän koettaa tehdä meille kaikille mieliksi. Ensi aikoina, jolloin hän oli täällä, uskalsin tuskin toivoa, että onnistuisimme saamaan hänestä huolellisen ja hyvän tytön. Huomasin että hän aika usein narrasikin. Minusta hän tuntui ikäänkuin kiilalta, joka ei sopinut meidän rakennukseemme. Huoaten lisäsi hän: — Olen sydämestäni rukoillut Jumalaa auttamaan meitä löytämään oikean tavan johtaa häntä. Jumala tahtoi varmaan vain aluksi koetella kärsivällisyyttämme? Minun pitää sentään sanoa, että Iidan muuttuminen parempaan päin on mennyt tavattoman pian. Hänen velttoutensa ja haluttomuutensa olivat sairaloisuutta. Hän oli valvonut liiaksi ja ollut ehken ravitsevaa ruokaakin vailla luultavasti jo monta vuotta. Nyt hän on nukkunut kyllikseen ja saa hyvän ruoan. Tehän näette jo ruusut hänen poskillaan. Näinä aikoina olen ajatuksissani usein pohtinut palvelijattaren kohtaloa. Tiedättekö ystäväni, mitä olen keksinyt, niin kummalliselta kuin se kuuluukin — niin, että yhtä vaikeata kun on näyttelijättärenkin, joka on kotoisin kehnosta, köyhästä kodista, heti näytellä maailmannaisen osaa, yhtä mahdotonta on yksinkertaisen metsätorpan tytön yht'äkkiä sopeutua hienon talon tapoihin ja oloihin. Keneltä ja mistä hän olisi sen oppinut? Palvelijatar muuttaa paikasta toiseen — hänhän näyttelee hänkin, niin sanoakseni, eri osia. Jokaisessa sivistyneessä kodissa on eri tavat ja kuinka monet eivätkö vaadi, ajattelemattomasti kyllä, että yksinkertaisen, kokemattoman nuoren tytön pitää heti tuntea ne. Ei ole aina niin helppoa näytellä arkielämän näyttämöllä. Kaikki täytyy ensin oppia. Ymmärrättekö minua oikein?

— Yes, yes [Kyllä, kyllä.] — huudahti Polly — minä olen jo näytellyt niin monta eri osaa eri maissa.

— Polly, olkaa hyvä ja kertokaa meille lapsuudestanne, — pyysi Eriika.

— Ja kuinka Englannissa kasvatetaan tyttöjä kamarineideiksi — ja miten
Polly sai ensimäisen paikkansa — lisäsin minä.

— Sen teen mielelläni joskus toisten. — Hän hypähti pystyyn huudahtaen:
"Nyt hyvää yötä. Everstin rouva soittaa!"

Ja hiljaa hyräillen juoksi hän sisään.

* * * * *

Muutamien kylmien, sateisten päivien jälkeen paistoi aurinko taas säteilevän kirkkaasti, ja ilma tuntui lämpimältä. Everstin rouva oli matkustanut Hämeenlinnaan ottamaan everstin ja neiti Katen vastaan. Vasta seuraavana päivänä odotimme heitä kotiin aamiaiselle klo 12.

Koko päivän oli mamselli ollut työssä leivintuvassa. Kuskin vaimo, joka oli ennen palvellut keittäjänä everstillä Pietarissa, auttoi häntä pikkuleipien leivonnassa. Puutarhuri, herra Svensson ja puutarharenki Jensen olivat koristaneet huoneet ja parvekkeet kukkasilla ja kasveilla. Kun kaikki olimme saaneet työmme valmiiksi klo 7 illalla, pyysi mamselli meidät sireenimajaan teelle. Puutarhurin rouva, väen taloudenhoitajatar ja kuski vaimoineen olivat myöskin kutsutut.

— Everstin rouva oli tahtonut niin — kertoi mamselli ottaessaan meidät vastaan.

Odottaessamme väen taloudenhoitajatarta, joka ei voinut tulla teelle aikaisemmin kuin klo 1/2 8, muistutti Eriika Pollya hänen lupauksestaan kertoa meille lapsuudestaan. Polly, joka harvoin sanoi ei, otti matalan tuolinsa, hän istui aina lasten tuolilla, asetti sen keskelle majaa, kumarsi käsi sydämellä sanoen vallattoman iloisesti:

— All right [Kas niin.], ystäväni, sen tahdon tehdä, kunhan sallitte minun samalla ommella koruompelustani — hän ei voinut koskaan istua toimetonna.

Puutarhuri sanoi nauraen — eläköön vapaus — ja sitten kertoi Polly meille, että hän oli syntynyt Intiassa, jossa hänen isänsä oli suorittanut sotapalveluksensa. Hänen molemmat vanhempansa olivat Englannista kotoisin.

Kun isän palvelusaika päättyi, muuttivat he takaisin Lontooseen. Intian ilmasto oli kuitenkin vaikuttanut niin pahasti hänen isänsä terveyteen, että hän kohta heidän tultuaan Englantiin kuoli; hänen äitinsä jäi nyt varattomaksi neljän pienen lapsen kanssa. Eräs varakas, lapseton täti oli kyllin ystävällinen ottaakseen huolehtiakseen Pollyn kasvatuksesta. Täti oli nuorena ollut kamarineitona hienoissa taloissa ja toivoi, että Pollykin kasvatettaisiin siksi. 16 vuoden ikäisenä oli Polly lopettanut koulunsa ja puhui silloin paitsi äidinkieltään myöskin ranskaa, saksaa ja vähän espanjaa. Sitten sai hän suorittaa koruompelukurssin ja oppia kynsien hoitoa sekä hienoa kampaamista, jonka jälkeen täti piti häntä valmiina ottamaan paikan.

Joka päivä osti täti Lontoon suurimman ilmoituslehden ja tutki "Palvelukseen halutaan", eikä kestänyt kauan ennenkuin hän nykäsi koukkua. — Eräässä Lontoon hienoimmista hotelleista asuva rouva vapaaherratar halusi kielitaitoista kamarineitiä, joka olisi halukas matkustamaan ulkomaille. Polly puettiin niin sievästi ja yksinkertaisesti kuin suinkin ja nyt vei täti hänet näytteille. Saavuttuaan hotelliin kysyi täti ovenvartialta rouva vapaaherratarta, ja eräs nauhoilla koristettu poika saattoi heidät suurten, hienojen hallien kautta, korkeiden peilien ohi, suuren sekä mustan että valkean palvelushenkijoukon töllistelemänä vapaaherrattaren hienoon huoneeseen.

— Minä kuljin kuin unessa, kaikki tuntui minusta aivan "Tuhannen ja yhden yön sadulta" — sanoi Polly. — Minä kuulin ikäänkuin etäisyydestä kuinka tätini ja vapaaherratar sopivat asiasta — 100 markkaa kuukaudessa, kaikki vapaata, lähtö parin päivän perästä Pariisiin, jossa rouva tapaisi miehensä, paroonin. Minun mielipidettäni asiassa ei otettu ollenkaan huomioon. Vapaaherratar ojensi minulle ystävällisesti kätensä ja antoi 2 puntaa — Iida kuiskasi: "kuinka paljon se on?" — Mamselli vastasi hänelle kiireimmiten: "50 markkaa". — "pikku ostoksiin" ja sanoi toistaiseksi "au revoir" [Hyvästi.], ja sitten kuljin tädin perästä alas leveitä, punaraitaisilla, paksuilla matoilla peitettyjä marmoriportaita. Alakerran hallissa tuli ovenvartia tätiä vastaan kysyen miten oli käynyt. "Otettu", kuulin tädin vastaavan ja ovenvartia onnitteli minua sydämellisesti sanoen, etten olisi koskaan voinut saada parempaa emäntää. Paroonia ei hän tuntenut, mutta hän oli kuullut kerrottavan, että rouva oli vain vanhempiensa tahdosta mennyt naimisiin hänen kanssaan. Rouva oli amerikatar ja oli useita kertoja ollut vanhempiensa kanssa Lontoossa. Hänen isänsä oli espanjalaista syntyperää, oli tullut Amerikaan nuorena suutarin oppipoikana ja päässyt siellä ennenpitkää ahkerasti työtä tekemällä monimiljonääriksi. Äiti oli amerikatar, ehkä vielä kauniimpi kuin vapaaherratar. "Meidän hotellimme on ylpeä voidessaan lukea heidät kantavieraittensa joukkoon, anteliaampia ihmisiä ei voi ajatellakaan", kehui ovenvartia. "Pari kuukautta senjälkeen, kun rouva oli mennyt naimisiin, kuolivat hänen vanhempansa, ja ollen ainoa perillinen sai hän miljoonat." — Tässä kutsuttiin ovenvartia puhelimeen, niin että täti ei suureksi harmikseen saanut kuulla enempää, jonkatähden me menimme kotiin.

Polly nousi, ja juuri samassa silmänräpäyksessä kurkisti väen taloudenhoitaja majaan sanoen:

— Hyvää iltaa. Anteeksi, että olen viipynyt.

— Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tervetuloa, tervetuloa!
Taloudenhoitajatar on hyvä ja istuu — sanoi mamselli ja kääntyen Iidaan
lisäsi hän: — Nyt on Iida hyvä ja tuo tänne ulos kaikki mitä tarvitaan.
Ehkenpä Jensen on hyvä ja auttaa Iidaa kantamaan teepöydän.

— Pelkään että häiritsin. Eikö Polly juuri kertonut jotakin hauskaa tarinaa kysyi taloudenhoitajatar hämillään.

— Eihän toki, ette te häirinnyt meitä ollenkaan. Minä olin jo lopettanut kertomukseni ja aioin mennä sisään ottamaan ylleni lämpimän nutun, on viileätä — ja niin kiiruhti Polly iloisesti laulaen taloa kohti.

— Tavattoman korea tyttö — sanoi puutarhuri Svensson, näyttäen ihastuneelta.

— Ja ajatelkaas mitä kaikkea tuo nuori tyttö jo on nähnyt ja kuullut — lisäsi kuski tarkoittavasti.

— Niin niin, kun palvelee, saa sekä nähdä että kuulla! Polly on viisas ja sydämestään hyvä tyttö. Everstin rouva oli onnellinen saadessaan sellaisen kamarineidin. Ja sitä miestä sopii onnitella, joka voittaa hänen suosionsa — puhui mamselli auttaessaan Iidaa teepöydän kattamisessa.

— Taitaa jo ollakin joku, joka on voittanut hänet — laski rouva
Svensson leikkiä.

— Kyllä todellakin! Eräs nuori, saksalainen teknikko Pietarista muistuttaa itsestään usein, joka viikko tulee häneltä kirje — sanoi mamselli päättäväisesti.

— Hän on kunnollinen nuori mies — kertoi kuskin vaimo tärkeän näköisenä. Olen usein tavannut hänet Pietarissa. Everstin rouvahan kutsuu hänet aina meidän nuorisoiltoihimme. Kyllä on enemmän kuin ystävällistä, että rouva kokoaa pari kertaa kuukaudessa nuo yksinäiset ulkomaalaiset nuoret kotiinsa. Ja ajatelkaapas kuinka rikkaaksi tuo teknikko tulee ajan pitkään. Hänhän on varakkaan pohjois-Saksassa asuvan tehtaanomistajan ainoa poika.

Samassa tuli Polly ja keskeytti hänet, huudahtaen:

— Sella neiti tarvitsee jotakin lämmintä hartioilleen, kas tässä, ottakaa minun suojahuivini!

— Kiitos, sydänkäpyseni! Saanko nyt todellakin lainata Pollyn hienoimman itäintialaisen suojahuivin? — kysyi mamselli.

— Persialaisen, pyydän — vastasi Polly, samalla kun hän kietoi suojahuivin mamsellin ympärille. — Katsokaas ystäväni, kuinka Sella neiti näyttää hauskalta! Punainen väri pukee häntä!

Everstin lapset ja Polly kutsuivat mamselli Borgia aina "Sellaksi".

Mamselli tarjoili itse teen, samalla kun Iida kuljetti ympäri suurta voileipävatia.

— Kun tuli puhe "Sella neidistä" niin tulin ajatelleeksi nuorta Herbert herraamme! Milloin tulee se reipas poika kotiin? — kysyi herra Svensson.

— Elokuun ensimäiseksi päiväksi, jolloin neitimme täyttää 20 vuotta. Poika parka — ajatelkaahan että hänen pitää oleilla 2 kuukautta yksinkertaisessa maalaispappilassa. Minusta olisi yhdessä kuukaudessa ollut kylliksi. Olkaa niin hyvä, rouva Svensson, ja ottakaa, keittiössä on kyllä enemmän voileipiä. Iida, ole hyvä ja tuo toinen vati ja tuo myöskin kakku ja pikkuleipäkori — pyysi mamselli.

— Yksi kuukausi olisi ollut hänelle aivan liian lyhyt aika oppiakseen suomea. Miksi pitikään Herbertin hankkia ehdot tuossa vaikeassa kielessä, hän olisi voinut urheilla vähemmän ja lukea enemmän — lausui Polly innokkaasti.

— Hän kirjoitti minulle eilispäivänä, että hän kaipaa pikku käyntejään Sellan säiliössä — niin — sen lupaan, että se rakas poika saa mielellään tyhjentää kaikki hillo- ja pikkuleipäpurnukkani. Ottakaa lisää, ystäväni, maistakaa englantilaista korinttikakkua, olkaa hyvät — pyysi mamselli. Niin, kyllä tulee elämää taloon, kunhan nuoret tulevat kotiin! Neidin syntymäpäivänä pidetään suuret nuorisokutsut ja tanssiaiset illalla. Vain kerranhan elämässään täyttää 20 vuotta. — Serkku, nuori Yrjö herra, tulee vartavasten tänne Marstrandista pariksi päiväksi ollakseen mukana tanssiaisissa.

— Ehkenpä se merkitsee jotakin? — tuumi kuski.

— Kukapa tietää? — laski Polly leikkiä. — Minä olisin niin iloinen jos noista kahdesta nuoresta tulisi pari.

— Polly, ei, älkää toivoko sitä, he ovat vielä aivan liian nuoria. Herra Jensen, ottakaa enemmän voileipää! — kehoitti mamselli — Iida on oikein kunnostautunut, ne ovat aivan yhtä hyviä kuin tanskalaiset voileipänne.

— Ei mutta mitä kuulenkaan? Onko Jensen tanskalainen? "Jeg synes got om
Kongens by", [Minusta näyttää kuninkaan kaupunki hyvältä.] — huudahti
Polly hyvin hämmästyneenä.

— Niin, tahtoo sanoa, että isäni oli Tanskasta kotoisin ja muutti sitten Ruotsiin, jossa hänestä tuli alempi puutarhuri Haagan linnaan — vastasi Jensen kainostellen.

— Saanko tarjota teille toisen kupin? Teidän pitää syödä itsenne kylläisiksi, sillä emme saa muuta, illallisruokaa — sanoi mamselli, ja kaikki nousivat ja lähenivät teekeittiötä.

— Tuumin juuri tässä kuinka monta eri kansallisuutta meitä on täällä tänä iltana? Lasketaanpas! Alotamme neiti Pollysta, intialaisenglantilainen — sanoi Svensson huvitettuna.

— Englantilainen, if you please [Olkaa hyvä.] — sanoi Polly laskien: yksi — Jensen, tanskalainen: kaksi; mamselli Borg ja minä ruotsalaisia: kolme — jatkoi Svensson.

— Hyi häpeä, Svensson, joka unohtaa vaimonsa, minä lienen toki myös ruotsalainen, tiedän mä — puhkesi rouva Svensson puhumaan lyöden miestään keveästi käsivarrelle.

— Ja minä en oikeastaan ole ruotsalainen, vaikka olen Ruotsissa kasvatettu — selitti mamselli. — Olen syntynyt Ranskassa, äitini oli ranskatar. Isääni en muista, äitini kertoi, että hän oli kuollut heti syntymisen! jälkeen, ja kun ei äidilläni ollut mitään tuloja, rupesi hän lasten opettajaksi erääseen hienoon taloon. Hänen isäntänsä nimitettiin Ranskan ministeriksi Tukholmaan, siten joutui äitini sinne. Minut otti hän myös mukaansa. Ranskalaista syntyperääni ja korkea-arvoisten henkilöiden suosituksia on minun kiittäminen siitä, että sain alottaa urani Tukholman kuninkaallisen linnan keittiössä. Kuningas Kaarle XV on omakätisesti laatinut minulle todistuksen, että olen harjoitellut linnassa. Ruotsia kutsun toiseksi isänmaakseni. — Saanko tarjota Pollylle vähän lisää leipää; ottakaa lisää, ystäväni, kursailematta!

— Soo, senpätähden tunteekin mamselli niin perin pohjin ranskankielen, arveli herra Svensson. — Eivät kaikki kykene näyttämään kuninkaallista todistusta.

— Siis: englantilainen, tanskalainen, ruotsalainen, ranskalainen — laski Svensson. — Nyt meillä on neljä kansallisuutta. Edelleen!

— Me muut olemme kait suomalaisia? — kysyin minä.

— Ei toki, Eriikahan on norjalainen, tiedän mä — sanoi kuski päättäväisesti.

— Niin, vanhempani olivat kyllä kotoisin Norjasta. Olin niin pieni, kun he kuolivat, että tuskin muistan heitä. Mutta sen tiedän, että olen syntynyt Kotkassa, ja että hyvät suomalaiset ovat pitäneet minusta huolta — huokasi Eriika.

— Varmasti on Eriika siis norjalainen, niin hauskaa. Viisi — laski
Polly vallattomasti.

— Ja nyt tulee numero kuusi, itsepäiset suomalaiset — sanoi kuskin vaimo nauraen.

— Kuusi — hyvä niinkin! Kuusi kansallisuutta, kaikki erilaisia aineksia ja kuitenkin näin yksimielisiä. Niin pitää ollakin! Saanko pyytää mamsellia antamaan minulle vielä kupin teetä, olen niin janoinen! — pyysi Svensson, ojentaen kuppiaan.

— Kyllä mielellään. Jos miespalvelija Aleksei olisi täällä, niin olisi meitä yksi kansallisuus lisää, siis seitsemän. Olkaa hyvä, herra Svensson! — pyysi mamselli antaessaan teekupin.

— Aleksei, niin — missä hän nyt on? kysyi kuski uteliaasti ja sytytti sikaarin.

— Pelloillaan etelä-Venäjällä korjaten arpuuseja, joita ei kukaan halua ostaa. Hän kirjoitti minulle niitä olevan niin runsaasti, että ne saavat jäädä pelloille mätänemään, kun ei kukaan tahdo maksaa edes kahta kopeekkaa parista. Kyllähän oli hyvä, että Aleksei sai periä pienen maapalasen isänsä jälkeen, mutta se näkyy tuottavan hänelle enemmän huolta kuin iloa — arveli Svensson ja otti palan kakkua.

— Onpa hyvä, että Alekseilla on hyvä paikka meillä. Kyllä hän taitaa tulla mielellään takaisin syksyllä — lisäsi mamselli suoristautuen.

— Svensson nousi hattu kädessään ja kumartaen mamselli Borgille puhui hän juhlallisella äänellä:

— Suuri kiitos runsaasta kestityksestä! Pyydän kiittää mamselli Borgia kaikkien puolesta. Nämä hauskat illat sireenimajassa ovat unohtumattomia hetkiä. Kiitämme Iidaa myös kaikesta vaivasta, mikä hänellä on ollut! Iida niiaili ja vääntelihe hämillään.

— Kiitos kestityksestä kuuluu rakkaalle emännällemme, joka pyysi minun järjestämään tämän pienen juhlan. Minä kiitän teitä kutakin hauskuudesta, jota levitätte! On ilahduttavaa että toveruus on hyvä, niin pitää aina ollakin. — Nyt nousi mamselli, teki vanhanaikuisen kumarruksen lisäten — kiitos ystäväni! Katsoen Iidaan jatkoi hän ystävällisellä tavallaan — nyt on Iida kiltti ja korjaa pöydän.

— Ja sitten saamme kuulla Polly neidin kertovan edelleen — hymyili
Svensson.

— No, no — sitä ette saa — sanoi Polly iloisesti, on mahdollista, että saatte kaukaisessa tulevaisuudessa lukea jatkon. — Kun kaikki näyttivät hämmästyneiltä, lisäsi hän:

— Kun tulen vanhaksi ja harmaaksi, aion ruveta ansaitsemaan rahaa julkaisemalla "Polly neidin muistelmia". Jos nyt kerron teille surullisennaurettavat kohtaloni ei luultavasti kukaan teistä osta kirjaani. — Kaikki purskahtivat nauramaan.

Kun olimme sanoneet toisillemme "hyvää yötä" ja olimme juuri eroamaisillamme, kuulin mamselli Borgin sanovan:

— Tahdotteko, herra Svensson, tarjota minulle käsivartenne, niin kuljemme kappaleen matkaa puutarhaan katsomaan joko karviaismarjat ovat pian kypsiä.

Hän oli väsymätön! Aina huolellinen ja toimelias.

* * * * *

Sireenit olivat kauan sitten kukkineet, ja kesä oli jo pitkälle kulunut. Sireenimaja oli ollut tyhjänä monena kauniina iltana, meillä ei ollut kellään ollut aikaa etsiä sieltä lepoa, sillä siitä asti, kun eversti ja neiti olivat tulleet kotiin, oli meillä usein vieraita, ne tulivat ja menivät ja uusia odotettiin alituisesti. Korven kartano oli kuulu suuresta vieraanvaraisuudestaan.

Mutta huolimatta siitä oliko perhe yksin tai oli sillä vieraita, ei koskaan muutettu talon jokapäiväisiä tapoja. Everstin rouva halusi, että kaikki menisi vanhoja latujaan. — Se juuri lisää suurta kodikkuutta — kuultiin monen vieraan sanovan.

Aamukahvin jälkeen kokoontui herrasväki aina kirjastoon, jossa everstin rouva luki ääneen aamurukouksen ja sunnuntaisin oli kertakaikkiaan sanottu, että ne palvelijat, jotka eivät olleet menneet kirkkoon, saivat olla mukana yläkerran hallissa kuulemassa everstin lukemaa saarnaa klo 12. Tuota juhlallista hartaushetkeä ei kukaan meistä tahtonut laiminlyödä, jonka tähden asetimme aina työmme niin, että olimme silloin vapaat.

Nuori herra Herbert oli tullut kotiin neidin syntymäpäiväksi, ja hänen mukanaan tuli eloa taloon. Hän levitti iloa ja hauskuutta minne vain tuli ja oli kaikkien meidän suosikki! Hän muistutti suuresti isäänsä siinäkin, että hänellä oli aina ystävällinen sana jokaiselle. Hänet näki kaikkialla ja hän ennätti olla kaikkien kanssa. Milloin kulki hän pelloilla isänsä ja pehtorin kanssa, milloin luki hän ääneen äidilleen tahi pelasi krokettia sisarensa kanssa, milloin auttoi hän vanhaa tallirenkiä, Mattia, hevosten sukimisessa, ja usein näki hänet kanaeukon muassa etsimässä kananpoikia.

Niin, ja joka päivä tuli hän aivan hengästyneenä hyökäten keittiöön ja huusi:

— Sella, Sella, olen niin janoinen, mitä tarjotaan? — ja silloin oli hauskaa nähdä hänen ja mamsellin kulkevan käsikädessä ruokasäiliöön. Siellä oli tuoli ja pöytä erityisesti hänen varalleen ja siellä tarjoili mamselli kultapojalleen kaikkia mahdollisia herkkuja.

Neidin syntymäpäivää oli vietetty ilolla ja innolla. Noin 40 nuorta oli saapunut erityisellä laivalla italialainen soittokunta mukanaan Helsingistä. Iloisen päivällisen aikana vaihtelivat laulu ja soitto ja iltasella oli tanssiaiset. Tanssien välillä kävelivät nuoret puistossa, joka oli valaistu keltaisilla lyhdyillä.

Emme olleet koskaan nähneet neitiämme niin iloisena ja kauniina. Yksinkertainen valkea puku ja vaaleat ruusut hänen tummissa hiuksissaan pukivat häntä erinomaisesti! Kun hän kerran kulki ruokailuhuoneen akkunan ohi kauniin serkkunsa, maisteri Yrjö Ehreströmin käsivarteen nojaten, kuiskasi Polly minulle:

— Matilda, näettekö, miten herttainen meidän neitimme on! Katsokaa hänen vartaloaan, se on puhtaasti englantilainen, eikä kellään muista neideistä ole sellaista ryhtiä kuin hänellä. Heistä tulee sorja pari! Katsokaas vain, kuinka maisteri pyrkii hänen suosioonsa! Kyllä pian tulee kihlajaiset. — — —

Soitettiin, minun piti mennä viemään lisää virvoitusjuomia.

Vasta kello 4 aamulla pääsimme nukkumaan ja tuntui kyllä jaloissa, että oli ollut täydessä toimessa koko vuorokauden läpeensä!

Seuraavana päivänä lopetettiin heinänteko eräässä ulkotalossa pitämällä suuret kahvikestit heinäväelle. Riemun vallitessa ajoivat nuoret sinne viidessä kukilla koristetussa heinähäkissä. Metsästysvaunuissa, joita ohjasi Herbert herra, istuivat italialaiset soittaen ja laulaen koko matkan. Everstin rouva ja mamselli Borg menivät vaunuilla runsailla ruokavaroilla varustettuina. Eversti oli lähtenyt jo aikaisin aamulla.

Niityllä oli suuri kiire. Työ kävi joutuisasti soittokunnan soittaessa kappaleen toisensa jälkeen.

Lepohetkinä tarjoilivat nuoret neidit kahvia väelle ja everstin rouva ja mamselli kehoittivat ystävällisesti kaikkia ottamaan kylliksi leipää. Leikin ja laulun kaikuessa ajettiin heinät latoihin.

Tuli ilta. Aurinko laski suurena kultaisena kehränä, kun herrasväki ja heinäväki palasivat taloon. Pihalla oli pitkät pöydät valmiiksi katettuina. Ruoka tarjoiltiin esi-isien aikuisilta tina- ja puulautasilta, ja kotitekoinen olut juotiin kiiltävän puhtaista puuhaarikoista. Illalliseen ottivat osaa niin hyvin herrasväki kuin palvelijatkin.

Tuo iloinen päivä päätettiin tanssimalla korean riu'un ympärillä, jonka puutarhuri oli edellisenä päivänä pystyttänyt neidin kunniaksi, vilkkaaseen tanssiin ottivat sekä vanhat että nuoret osaa.

Vieraat olivat viipyneet neljä päivää Korven kartanossa ja joka päiväksi oli eversti keksinyt uuden ohjelman nuorille joten aika meni ilossa ja humussa.

Kun kaikki olivat matkustaneet, kuulin everstin sanovan neiti Katelle, kun tämä kietoen käsivartensa isän kaulaan kiitti häntä sydämellisesti iloisista, onnellisista päivistä:

— Rakas, kallis tyttöseni, vanhempasi iloitsevat suuresti kun teillä on ollut hauskaa. Äiti ja minä pidämme siitä, että nuoret huvittelevat. Näetkös lapseni, aika on niin lyhyt ja vain kerranhan elämässään ollaan nuoria. Vakavuus kohtaa kyllin aikaisin meitä kutakin ja sitten suuteli hän sydämellisesti tytärtään otsalle.

Myöhemmin elämässä olen usein ajatellut näitä everstin sanoja. — —

Olimme hyvin kiitollisia, kun nyt tuli muutamien päivien lepoaika, sillä huolimatta siitä, että everstin rouva oli niin hyvä ja antoi meille ylimääräistä apua, kun oli enemmän vieraita talossa, (kuskin vaimo auttoi mamsellia keittiössä, ja puutarhurin rouva palveli aina nuoria herroja ja avusti tarjoilussa), niin väsyimme me kuitenkin enemmän tai vähemmän kaikkien pitopäivien jälkeen. Jopa väsymätön mamsellikin näytti välistä aika uupuneelta, vaikkei hän tahtonut sitä koskaan tunnustaa.

* * * * *

Ruis oli jo kypsää ja valmistettiin elonkorjuujuhlaa. Kylän soittoniekat oli jo tilattu, he kulkisivat ojassa soitellen viulujaan, sillä aikaa kuin elonkorjuuväki leikkaisi ruista.

Nuori herra Herbert kulki ja iloitsi juhlasta. Mutta odottamatta tulikin virhe hänen laskelmiinsa, hän tuli pahoinvoivaksi, oli pakoitettu pysyttelemään kotona, rupeamaan vuoteeseen ja elämään mustikkaliemellä.

Iida, Matti ja minä jäimme kotiin talonvahdeiksi. Jo aikaisin aamulla olivat muut lähteneet Suurellepellolle, joka oli parin tunnin matkan päässä talosta.

Iltapuolella tunsi Herbert herra voivansa paremmin, niin että hän nousi vuoteesta, pukeutui ja istuutui yläparvekkeelle. Kun aika kävi hänelle pitkäksi, käski hän minun pyytää Mattia seurakseen ja sitten pitäisi minun laittaa heille teetä "oikein hyvän leivän kanssa". Kuin pari hyvää toverusta istuivat he sitten molemmat yhdessä nauraen sydämellisesti ja kertoivat toisilleen hauskoja juttuja.

Rupesi kerääntymään tummia pilviä ja ukkonen jyrisi kaukana. Vähitellen lähestyi rajuilma, salamat seurasivat nopeasti toisiaan, ja jyrähdykset kävivät hyvin koviksi.

Kuulin jonkun juoksevan pitkin portaita, kurkistin eteiseen, — se oli Matti! Sanomatta minulle sanaakaan sieppasi hän lakkinsa naulakosta ja hyökkäsi pihalle.

Samassa soitti nuori herra minua, ja kun tulin ylös, huusi hän ihastuneena:

— Matilda, tulkaa katsomaan, tuolla on tulipalo! Salama sytytti metsän tuolla. Ajatelkaas mikä onni, että olin kotona, enhän ole koskaan ennen ollut mukana metsäpalossa. Matti juoksi valjastamaan. Hän ajaa suuren paloruiskun sinne ja Matildan pitää olla kiltti ja auttaa minua kuljettamaan sinne kaikki vakuusruiskut. Sillä aikaa kun otan huonommat vaatteet ylleni, on Matilda hyvä ja soittaa väen ruokakelloa. Soittakaa minkä vaan jaksatte, Matilda, niin että ympäristön väki huomaa palon. Sanokaa Iidalle että hän saa vahtia taloa sillä aikaa, kun me olemme poissa. Hän voi mielellään sulkea kaikki alakerran ovet ja istua parvekkeelle, niin saa hän nähdä tulipalon! Kyllä oli todellakin onni, että jäin kotiin — — — kuulin hänen sanovan mennessään huoneeseensa.

Minä kiiruhdin väen rakennukselle ja rupesin soittamaan kelloa niin että kaikui. Vedin kaikin voimin nuorasta, tahti ei kyllä ollut tuo tavallinen, joka kuultiin joka päivä, mutta yhdentekevää, kilisi ja kalkutti niin että kyllä riitti.

Niin pian kuin Matti oli saanut kaikki kuntoon, lähdimme me matkaan. Hän hoputti lakkaamatta hevosia ja niin mentiin täyttä laukkaa. Herra Herbert ja minä tulimme perästä seisoen molemmat pitkissä kärryissä. Ja sillä aikaa kuin hän hoiteli hevosia antaen niille sivalluksen silloin tällöin, oli minulla täysi työ pysyttää neljää vakuusruiskua paikoillaan.

Rajuilma oli lakannut, aurinko paistoi säteilevän kirkkaasti ja taivaalla näkyi mitä kaunein sateenkaari.

Palopaikalla työskenneltiin jo useiden ruiskujen avulla onnistumatta kuitenkaan sammuttamaan tulta, joka näytti levenevän levenemistään. Joukko ihmisiä oli kokoontunut, useimmat seisoivat toimettomina, ja naiset valittelivat ääneensä nähdessään, kuinka liekit kohosivat. Eräs ääni joukosta huusi:

— Ehken olisi parasta saada tänne Maija Liisa "ukonnuolikivineen".

— Niin — vastasi toinen — se kyllä auttaisi, se on nähty ennenkin. Tuo Anttihan voi juosta Maija Liisan luokse — ja eräs poika livisti metsään päin minkä jalat kantoivat.

Nuori herramme oli väsymätön sammutustyössään. Hän seisoi tulipunaisena kasvoiltaan pahimmassa kuumuudessa muutamien miesten kanssa Korven kartanon ruiskujen ääressä. Hän johti kaikkien mielestä työtä erin omaisella tavalla. Eräästä lähellä olevasta lähteestä saatiin runsaasti vettä. Herbert herran määräyksen mukaan seisoin minä jonkun matkan päässä sieltä huolehtien hevosista.

Kuului huuto: "Tuolla on Maija Liisa", ja minä näin vanhan, köyryselkäisen eukon tulevan keppiinsä nojaten. Hän läheni reippain askelin ja kun hän huomasi tulen tuhoisan levenemisen, huudahti hän:

— Ai, ai, tässä ei ole ensinkään aikaa hukattavissa. Tuossa näette ihmeitätekevän kiven — hän kohotti oikeata kättään ja näytti nyrkinkokoisen kiven. — Salama pitää salamalla tuhota! Seuratkoot kaikki, joita ei tarvita ruiskujen ääressä, minua kolme kierrosta palopaikan ympäri. Rukoillaan lakkaamatta ääneen "Isä meidän"! — Nyt alotamme, meidän on käytävä hanhenmarssissa! — Ja pitkä kulkue enimmäkseen naisia ja lapsia lähti liikkeelle Maija Liisa ensimäisenä.

Alkoi sataa tihuuttaa. Paloruiskut työskentelivät taukoamatta, ja kun kulkue palasi kolmannen kerran lähtöpaikkaan oli tulen valta jo saatu voitetuksi, vain paksu savupatsas kohosi enää palopaikasta.

Osa väestä piti onnellista käännettä kiven ihmeitätekevän voiman ansiona. Useimmat ajattelivat kuitenkin enemmän vesijoukkoja, joita suihkusi niin monista ruiskuista.

Eräs eukko selitti minulle kiven luultua voimaa. Kivi oli palanen paadesta, johon kerran kauan, kauan sitten oli sattunut salama ja murskannut sen, ja seudulla oli vielä taikauskoisia ihmisiä, jotka luottivat sen ihmeitätekevään kykyyn.

Nokisina ja läpimärkinä saavuimme kotiin. Herrasväki oli juuri lopettanut illallisensa ja istui nyt puutarhassa.

Kun nuori herra oli pyyhkinyt pahimman noen itsestään, meni hän ruokailuhuoneeseen, jossa hän istuutui rapuvadin ääreen. Hän tunsi itsensä nälkäiseksi rasittavan työn jälkeen, ja tuore lohi ja uudet perunat maistuivat hänestä aivan erinomaisilta! Hän oli juuri lopettamaisillaan illallisensa suurella annoksella puutarhavadelmia, kun mamselli tuli sisään kantaen lautasta kädessään. Kauhistuneena huudahti hän:

— Herbert! älä millään muotoa syö vadelmia! Tässä tuon juuri annoksen oikein hyvää kauralientä, se ei voi vahingoittaa. Kun on ollut niin kipeä kuin Herbert oli viime yönä, niin pitää noudattaa ankaraa ruokajärjestystä — ja niin sanoen asetti hän liemilautasen hänen eteensä.

— Kiitos, rakas Sella — vaikka jo olen aika kylläinen, teen mielelläni Sellan mieliksi ja maistan lientä — sanoi Herbert lopettaessaan vadelma-annoksensa. Sitten otti hän kohteliaisuudesta pari lusikallista lientä, taputti rintaansa, huokasi ja näytti tyytyväiseltä. Sitten nousi hän pöydästä, kumarsi syvään mamselli Borgille ja sanoi siepaten nokisen lakkinsa ruokapöydältä:

— Kiitos, Sella pieni, sepä maistoi oivalliselta! Oi jospa Sella tietäisi, miten hauskaa minulla on ollut! — Ja sitten juoksi hän suoraan puutarhaan. Mamselli kiiruhti portaille ja huusi hänen jälkeensä rukoilevasti:

— Herbertin pitää olla kiltti ja ottaa lämmin kylpy ennen maata menoaan.

Nuori herra katsoi iloisesti häneen, huiskutti hattuaan puutarhassa ja katosi puitten sekaan.

Hän oli aivan juosta minut kumoon, seisoessani puutarhassa pöydän ääressä ja järjestellessäni laseja ja suudavesipulloja.

Vanhemmat ja sisar rupesivat sydämellisesti nauramaan nähdessään hänen nokiset kasvonsa ja pahoin turmeltuneen pukunsa. He tulivat heti niin huvitetuiksi hänen vilkkaasta kuvauksestaan, että unohtivat kokonaan syyn, jonka tähden hänen oli pitänyt jäädä kotiin.

Vasta kun mamselli lähetti sanan, että kylpy oli valmis, muisti everstin rouva, kuinka kipeä hän oli ollut ja sanoi:

— Mutta rakas poikani, kuinka nyt voit kaiken tämän jälkeen? Oletko saanut mustikkalientä kotiin tultuasi?

— Ei kiitos, sitä ei enää tarvita. Kiitos pikku äiti ravuista! Ja tuore lohi oli — — —

Everstin rouva keskeytti hänet huudahtaen kauhistuneena:

— Rakas lapsi, ethän vain ole syönyt rapuja?

— Olen kyllä, äiti kulta ja vadelmia myös. Olen aivan terve! Olen keksinyt uuden ruokajärjestyksen — ja sitten suuteli hän äitinsä kättä.

Everstin rouva näytti todellakin huolestuneelta, everstin ja neidin nauraessa niin että olivat menehtyä.

— Lapsenvatsa, saappaanvarsi! — sanoi eversti taputtaen poikaansa voimakkaasti olalle. — Annappas minun katsella hattuasi! — Hän otti hatun Herbertin päästä ja näytti rouvalle kuinka täynnä se oli reikiä.

— Ja katsokaas hänen vaatteitaan, ne eivät ole vain nokiset vaan repaleiset myöskin ja kuinka ne haisevat savulta! — sanoi Kate neiti, nyrpistäen nenäänsä.

— Niissä näkyy vain jälkiä siitä, mitä hän on tehnyt. Ja reijät hänen vaatteissaan ovat kunniamerkkejä, jotka hän on itse rehellisesti ansainnut! Herbert poikani, seiso aina eturivissä, kun on kysymyksessä hyvän asian palveleminen! Sano nyt hyvää yötä ja ota kylpysi — sanoi eversti ystävällisesti suudellen poikaansa.

— Sanos pikku äiti, eikö ollut ymmärtäväisesti tehty, kun pukeuduin tähän vanhaan, sinun hylkäämääsi pukuun? Hyvää yötä! — huusi Herbert ja alkoi juosta, mutta pysähtyi äkkiä kysyen isältään:

— Isä, mihin aikaan menemme huomenna Hämeenlinnaan ottamaan setä Kallea vastaan?

— Minun mielestäni jää Herbert huomenna kotiin ja lepää kaikkien tämänpäiväisten ponnistustensa jälkeen — sanoi hänen äitinsä.

Herbert herra, joka kuuli, mitä äiti oli sanonut, tuli takaisin, asettui isänsä viereen ja sanoi päättäväisesti:

— Isä, olet luvannut, että saan matkustaa kanssasi!

— Ja minä pidän lupaukseni, jos olet aivan terve huomisaamuna klo 8, silloin lähdemme — vastasi eversti ja nipisti poikaansa korvasta.

— Pikku isä kulta, minäkin tahtoisin mielelläni tulla mukaan. Enkö saa? — pyysi Kate neiti.

Nuori herra kiiruhti sisarensa luo ja kuiskasi:

Ihmettelenpä, mitä sisarkullalla on siellä tekemistä? Yrjö serkku, se kultamuruhan ei tule — ja sitten läimäytti hän leikillisesti sisartaan nokisella hatulla ja vilisti ruokailuhuoneen portaita kohti minkä jaksoi.

— Hyi, kuinka tyhmä hän on! — sanoi Kate neiti punastuen.

— Herbert, Herbert, älä unohda panna vatsakäärettä yöksi! — huusi hänen äitinsä.

Pelosta että nuori herra saattaisi tulla uudelleen sairaaksi ei mamselli voinut nukkua yöllä. Useita kertoja oli hän noussut ja asettunut kuuntelemaan hänen ovensa taakse. Ja vaikka siellä sisällä tuntui hiljaiselta, otaksui hän kuitenkin, että Herbert oli sairas. Tullakseen täysin vakuutetuksi siitä, raotti hän lopulta ovea ja vasta kun hän näki kultapoikansa syvään uneen vaipuneena rauhoittui hän ja uskalsi itse paneutua levollisesti nukkumaan.

Seuraavana päivänä astui nuori herramme klo 1/2 8 terveenä ja reippaana ruokailuhuoneeseen, jossa hän joi isänsä ja sisarensa kanssa aamukahvin ja sitten lähtivät he kaikki kolme Hämeenlinnaan ottaakseen vastaan everstin veljen, kenraali Ehreströmin.

Uutta parannuskeinoani sopii suositella! — oli Herbert herra iloisesti vastannut kaikille, jotka olivat kysyneet hänen vointiaan.

Myöhemmin päivällä kutsui everstin rouva minut luokseen ja kysyi olisiko minulla halua seurata heitä Pietariin sisäpalvelijattareksi. Hän tarjosi minulle 20 markkaa kuukaudessa ja valmiiksi ommellun mustan villapuvun. Tehtäviini kuuluisi myös aina silloin, kun olisi vieraita, auttaa miespalvelijaa tarjoilussa, ja rouva sanoi, että heillä on kyllä hyvin usein vieraita. Syyskuun viettäisi herrasväki ulkomailla, ja silloin saisin vapaasti oleskella joko Korven kartanossa tai matkustaa kotiin — äidin luo! riemuitsin mielessäni. Missä olisinkin, saisin kuitenkin nauttia täyden palkan siitä kuukaudesta. Everstin rouva sanoi kaiken niin ystävällisesti, että minulle teki oikein hyvää. Ilman enempää tuumimista vastasin minä, että suostun hänen ehdotukseensa suurimmalla kiitollisuudella, siinä tapauksessa, että everstin rouva arveli minun voivan täyttää tehtäväni herrasväen mieliksi.

Jos Matilda tekee työnsä yhtä omantunnontarkasti ja uskollisesti kuin tähän asti, olemme me tyytyväisiä — sanoi rouva ojentaen minulle kätensä.

* * * * *

Satoi rankasti, kun vaunut pysähtyivät portaiden eteen. Minä juoksin ulos sateenvarjoja mukanani ottaakseni herrasväen vastaan. Yhtäkkiä tulin kuin halpaantuneeksi, en saattanut uskoa silmiäni — Janne! Ei, oliko se todellakin Janne, joka hyppäsi ensimäisten vaunujen kuskipenkiltä ja puristi kättäni hyvin kiireisesti ottaen samalla yhden sateenvarjoista ja kiiruhti Kate neidin luo, joka juuri nousi toisista vaunuista. Kyllä se todellakin oli Janne!

Sydämeni löi niin, että se tahtoi halkaista rintani. Varmaankin se oli vain ilosta, kun näin taas Jannen. Olin niin hajamielinen, että tuskin niiasin kenraalille, kun hän tarttuen ystävällisesti käteeni sanoi:

— Hyvää päivää, Matilda kiltti, älkää nyt enää seiskö täällä ja tulko läpimäräksi. — Vasta kun kuulin hänen huutavan everstin rouvalle, joka kurkisti kuistin ovesta: "Hyvää päivää, rakas käly, tässä minut taas saat!" — säpsähdin minä, aukaisin sateenvarjon ja annoin sen kenraalille hänen noustessaan reippain askelin portaita.

Olipa hyvä, että sade valui rankasti, niin ettei kukaan huomannut, miten hajamielinen olin.

Janne oli jo kantanut sisään kenraalin matkatavarat, ennenkuin minä tulin kokoilleeksi päällystakit ja kantohihnat vaunuista ja menneeksi sisään.

Eteisessä kuulin kenraalin kääntyen Herbertiin sanovan:

— Ennenkuin menen huoneeseeni tahtoisin mielelläni tervehtiä kilttiä mamselli Borgia — ja nuori herra hyökkäsi keittiöön huutaen täyttä kurkkua:

— Sella, missä Sella on? Kaarle setä tahtoo tavata Sellaa! — Ja mamselli tuli huoneestaan somana ja hienona puettuna valkeaan linongihilkkaan ja suureen valkeaan esiliinaan.

— Kiitos, kultaseni! Vai niin, Kaarle setä on jo saapunut, sepä oli hauskaa — ja sitten meni hän kiireisin askelin keittiön läpi tarjoiluhuoneeseen, jonne hän pysähtyi asetellakseen vielä kerran vähän hienoa hilkkaansa ennenkuin meni eteiseen.

Hetkisen kuluttua palasi hän hymyilevänä suuri makeislaatikko mukanaan, istuutui tarjoiluhuoneen pöydän ääreen, jossa minä taitoin lautasliinoja, ja tyytyväisen näköisenä aukaisi hän laatikon huudahtaen:

— Ei, mutta katsopas Matilda, mitä olen saanut kiltiltä kenraalilta. Nyt maistakaamme. Ole hyvä — ota vielä yksi, ei sitä joka päivä tarjota niin hyvää! — Pienillä pihdeillä otti hän sokeroidun hedelmän, katseli sitä tarkasti ja lisäsi: — Luulenpa todellakin, että se on ananassia, sen saan luvan säästää Herbertille! — Lämpimästi, silmät kyyneltyneinä sanoi hän edelleen:

— Niin, niin kiltti Matildani, ei voi olla kyllin kiitollinen, että on oppinut tuntemaan sellaisia sydänhyviä ihmisiä kuin veljekset Ehreström! Ja on harvinainen onni saada palvella sellaisissa perheissä. — — Ja millaiset rouvat he ovat saaneet! He eivät ole kasvatetut ja luodut vain salonkielämää vaan myös kotiliettä varten. Niin, sellaisia emäntiä pitäisi kaikkien hienojen rouvien olla. — Matilda tietää kait, että everstin rouva ja kenraalin rouva ovat serkuksia?

Ei, sitä en todellakaan tiennyt.

— Kyllä he ovat serkuksia ja ylen hienoa sukua. Heidän äitinsä olivat sisaruksia. Everstin rouvan äiti oli naimisissa englantilaisen ja kenraalin rouvan äiti suomalaisen kanssa. Molemmat serkukset olivat hyvin ihailtuja nuoruudessaan. — — — On aika vahinko, ettei Matilda ole nähnyt koskaan herrojamme sotilasvirkapuvuissaan, he olivat todella "tyylikkäitä", se täytyy minun sanoa. Olen aina ihaillut sotilaita. Kukaan, vaikkapa kuinka komea hännystakkiin puettu herra, ei voi kuitenkaan kilpailla upseerin kanssa, jolla on korea virkapukunsa tähdistön nauhoineen ja kunniamerkkeineen. Ja mitä on tanssisali ilman sotilasvirkapukuja muuta kuin kukkamaa ilman kukkia! Ja mitä on masurkka ilman kiliseviä kannuksia? — Tässä näpsäytti hän sormiaan, katsoi kauniiseen kultakelloonsa, joka oli kuninkaallinen lahja — ja huudahti:

— Varjelkoon, kello on jo neljännestä vailla viisi, minunhan pitää suurustaa liemi!

— Mamselli oli jo sulkenut keittiön oven jälestään, kun hän uudelleen aukaisi sen ja sanoi nyökäyttäen iloisesti päätään:

Matilda pieni, älä unohda tarjota apollinaarista parsan jälkeen.

* * * * *

Minulla ei ollut juuri tilaisuutta puhua Jannen kanssa, sillä jo seuraavana aamuna piti hänen mennä herrojen kanssa "Kalakotiin", everstin kalastajatupaan. Olin töin tuskin ennättänyt kertoa hänelle miten sydämestäni iloitsin ja olin kiitollinen, kun saisin seurata herrasväkeä Pietariin. Mutta minua ihmetytti suuresti, kun Janne ei näyttänyt ottavan osaa ilooni. Hän näytti oikein huolestuneelta tarttuessaan käteeni ja sanoessaan:

— Vai niin, Pietariin! Sinullehan se kyllä on hauskaa ja opettavaa, mutta tulee — — — tässä hänet keskeytettiin, kun nuori herra tuli sisään. Olisin niin mielelläni tahtonut kuulla, mitä hän aikoi vielä sanoa.

Vielä myöhään illalla, kun olin lukenut iltarukoukseni ja sammuttanut lampun, kaikui korvissani: "Sinulle, mutta tulee". — — — Olisiko mahdollista, että hän tulisi kaipaamaan minua, ei — mahdotonta, se olisi minulle aivan liian suuri onni — sitä ajatellen nukahdin. Näin ihanan unen ja heräsin tuntien, että Janne piti minusta, että — ei, en uskalla toivoa sitä! Mutta koko päivän tunsin itseni sanomattoman onnelliseksi ja iloiseksi. Kuinka kaipasinkaan sitä päivää, jolloin saisin taas nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan.

Muutamia päiviä senjälkeen palasivat eversti ja kenraali kotiin mukanaan kaksi suurta koria täynnä mitä kauniimpia kuhia. Kuinka noloksi kävinkään — sillä Janne ei tullut. Hän ja nuori herra jäivät ampumaan sorsia.

Oli onni, että minulla oli yllin kyllin työtä eikä ollenkaan aikaa ajatella itseäni! Kesän viimeisiä vieraita odotettiin, herrojen vanhoja kadettitovereita ja nyt piti kaikki saada kuntoon.

— Tämä juhla on ollut jo monta vuotta huvikauden loistokohta. Vahinko vain, että vain neljä tai viisi upseeria käyttää sotilasvirkapukuaan. — Matilda saa nähdä kuinka läpeensä naurettavaa on, kun herrat, ennenkuin matkustavat pois, marssivat kaksittain keittiöön, tekevät minulle kunniaa ja huutavat kaikki yhtaikaa: — Kiitos hyvästä kestityksestä, ensi vuonna tavataan taas, "au revoir", [Hyvästi.] — kertoi mamselli Borg hymyillen auttaessani häntä hietaleivosten laittamisessa.

Näkyi kyllä selvästi kaikesta, että mamselli aikoi näiden vieraiden tähden varustella enemmän kuin tavallisesti.

Kate neiti oli koristanut päivällispöydän erityisen sieväksi. Keskellä pöytää oli korkea kristallimaljakko, jossa oli keltaisia ja sinipunervia kukkasia. Elämänlangan pitkät rönsyt riippuivat maljakosta ja kiertelivät moneen kertaan pöytää. Sinne tänne oli vihreän sekaan pistetty keltaisia kukkia.

Nuori herra ja Janne tulivat vihdoin kotiin. Heillä oli tuskin aikaa muuttaa pukua kun oli mentävä vaunuilla laivalle ottamaan vieraita vastaan.

Nyt alkoi iloinen elämä! Herrasväkemme otti mitä sydämellisimmin vastaan vieraansa, iloiset, rattoisat, vanhahkot herrat. Ruokarummun ääni oli kaikunut jo toisen kerran, ja herrasväki kokoontui voileipäpöydän ääreen, kun minä näin tarjoiluhuoneen akkunasta vanhojen pölyisten, yksi-istuimisten kääsien, joiden eteen oli valjastettu laiha hevoskoni, pysähtyvän pääoven eteen. Takaistuimelta hyppäsi poika. Hän oli puettu haalistuneeseen, nauhoilla koristettuun pitkään nuttuun, vain liian pitkään tuolle poikaselle. Päässään oli hänellä korkea, harmaa, kultanauhainen hattu, jossa oli kummallinen musta nauharuusu toisessa syrjässä. Huomasi selvästi, että sekä takki että hattu olivat aiotut suuremmalle olennolle kuin hänelle. Kaikki tuo näytti oikein sirkusilveilyltä.

Mutta minä katsoin kuitenkin olevani velvollinen menemään uutta vierasta vastaan. Hän oli pitkä, laiha herra, ja kiipesi hitaasti alas kääseistä lakeijan pitäessä ylhäällä kulunutta jalkapeitettä. Kun vanha herra huomasi minut, katsoi hän ensin terävästi pienillä mustilla silmillään ja sanoi sitten kuiskaten:

— Hyvää päivää, lapsi kultani, sinä olet varmaan vasta tullut tähän taloon? Ole hyvä ja ota "manteau'ni" ja "sac de voyage" ja kanna ne tornihuoneeseen. Otaksun että saan kuten tavallisesti asustaa siellä — ja sitten alkoi hän hitaasti kömpiä portaita ylös nojaten tukevaan keppiin. Minusta hän oli oikein nenäkäs, ja arvelin ettei hän ollut oikein viisas.

Hevonen rupesi kiivaasti hirnumaan, ja se antoi herra Herbertille aihetta kurkistaa ulos.

Tervetuloa, eno Gaston! — huusi hän ja syöksyi alas portaita tarjotakseen käsivartensa saapuneelle.

— Kiitos, poikaseni! Tulen ehken vähän myöhään, mutta näetkös, hevonen — — — —

— On niin laiska — täydensi nuori herra, joka tunsi anteeksipyynnön jo vanhastaan.

— Juuri niin — vastasi tuo omituinen vieras nauraen.

Vaikka en silloin vielä ymmärtänyt vieraskielisiä sanoja, joita hän oli käyttänyt, otaksuin, että minun pitäisi viedä sisään matkaviitta ja pitkä kirjava matkalaukku, jonka poika oli nostanut kääseistä.

Juuri kun olin pudistelemassa pölyä kuluneesta viitasta, sattuivat silmäni Pollyyn ja muihin tovereihin, jotka seisoivat keittiön akkunassa ja nauroivat kovasti. Polly taputti oikein käsiään. Yhä enemmän ihmettelin, kuka tuo hullunkurinen herra saattoi olla.

Päivällisen tarjoilu kävi aivan erinomaisesti, siitä kiitos Jannen, joka kantoi raskaimmat vadit; minä seurasin jälestä kastikkeen ja vihanneksien kanssa. Huomasin kyllä eron Jannen ja minun tarjoilemiseni välillä. Hän oli nopsa ja liikkui niin vapaasti pitkän pöydän ympärillä.

Päivällistunnelma oli hyvin iloinen. Toinen lystikäs juttu seurasi toistaan, kaikilla oli jotakin hauskaa kerrottavana. Ja varsinkin "eno Gaston'in" tai "serkku Gaston'in", kuten he häntä kutsuivat, hullunkuriset kuvaukset näyttivät herättävän yleistä iloisuutta.

Kuullessani herrasväen sydämellisen naurun, oli minun usein oikein vaikea pysyä vakavana. Mutta nähdessäni Jannen juhlallisen ilmeen hänen ottaessaan pois lautasia muistin hyvin kuinka hän muuttaessani professori Wallenborgille oli sanonut varoittaen, ettei se, joka tarjoilee, saa koskaan ainoallakaan ilmeellä osoittaa huomaavansa, mitä pöydässä puhutaan. Pitää vain hoitaa tehtävänsä.

Kahvin jälkeen vetäytyivät everstin rouva ja neiti Kate pois. Herrat menivät yläkertaan, josta laulu, soitto ja toinen naurunpurskahdus toisensa jälkeen kuului aina myöhään yöhön asti. Nuoren herran piti, kuten näytti, vastoin tahtoaan pitää aluksi seuraa naisille, ja sitten kehoitti everstin rouva häntä menemään aikaisin nukkumaan otaksuen, että hän oli väsynyt metsästyksen jälkeen.

Everstin rouva oli ilmoittanut minulle, etten tarvitseisi enää sinä iltana pitää vaaria herroista, Janne tarjoilisi heille siellä ylhäällä. Kun olin tehnyt tehtäväni, menin mamsellin luo. Hän istui keinutuolissa neuloen innokkaasti sukkaansa. Hetkisen kuluttua tuli Polly. Sekä hän että minä otimme käsityömme esille ja istuuduimme mamsellin kehoituksesta. Naputettiin ovelle. Janne siellä kysyi saisiko tulla sisään. Hän sanoi olevansa kaksikymmentä minuuttia vapaa ennenkuin oli vietävä totitarjotin herroille.

— Olkaa hyvä ja istukaa. Dahl tarvitsee kyllä levätä vähän — sanoi mamselli sydämellisesti. Olen iloinen kun hieno päivällisemme onnistui niin hyvin. Everstin rouva oli oikein tyytyväinen, kun tarjoilu oli käynyt niin erittäin sujuvasti.

— "Eno Gaston" on tainnut taas tänä vuonna hauskuttaa kaikkia hullunkurisilla pikkujutuillaan. Ajatelkaas, hän on jo 73 vuotias ja vielä niin vilkas, — sanoi Polly vähän naureskellen.

— Kuka tämä "serkku" eli "eno Gaston" on, kysyin minä uteliaasti.

— Niin — vastaa sinä, Sella pieni, sillä minä en tiedä muuta, kuin että hän on vanhan ukko Noakin kautta sukua everstille — ilvehti Polly.

Mamselli Borg kertoi nyt hyvin vakavasti, että luutnantti, vanha, kunnon mies, oli everstin kaukainen sukulainen. Hän oli naimaton, varakas ja asui suurella maatilalla. Kaikki pitivät hänestä.

— Onko herra Dahlilla ollut jo tilaisuus — tässä osoitti Polly peukalollaan kattoon — kuulla luutnantin kertovan tuolla ylhäällä tarinan "ensimäisestä itsenäisestä askeleestaan elämässä". Eikö? lisäsi hän veitikkamaisesti, kun Janne pudisti päätään.

— Polly kiltti, kertokaa meille se tarina — pyysin minä huvitettuna.

— Mielelläni. — Vai niin, herrat eivät ole vielä houkutelleet "Gaston serkkua" kertomaan heille tavanmukaista naurettavaa elämäntarinaansa — laski Polly leikkiä.

Mamselli keinui innokkaasti ja näytti vakavalta.

— Kas niin, ystäväni ja toverini — alkoi Polly juhlallisesti — sillä aikaa kuin herrat tuolla ylhäällä — taas kohotti hän etusormensa kattoon päin — ehken juuri nyt kuuntelevat "eno Gaston'in" surullisennaurettavaa kertomusta, tahdon jutella sen teille täällä alhaalla. Se on kaikua tuolta — nyt kohotti hän molemmat kätensä kattoa kohti ja näytti veitikkamaiselta.

Polly dear [Kallis.] — pyydän — älä tee kilttiä herra luutnanttia naurunalaiseksi — sanoi mamselli hymyillen.

— Ei, varjelkoon — mutta anteeksi jos vähän koristelen lystikkäänsurullista tapahtumaa, jolloin hän, "eno serkku Gaston", ottaen ensimäisen itsenäisen askeleensa elämässään, osti erään Pietarin hienoimman sanomalehden ilmoituksen mukaan hevosia (12 kappaletta) Schlüsselburgista satumaisella hinnalla, nim. 30 ruplalla parin. Ja sitten kertoi hän mitä lystikkäimmän jutun. Tahdoimme aivan menehtyä naurusta. Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, sanoi Janne iloisesti:

— Kiitos Polly neiti, te kerrotte niin hyvin. Minä toivoisin omaavani teidän iloisen mielenne ja kykynne tajuta elämän naurettavat puolet.

— Niin, olen kyllä sallimukselle kiitollinen nuorteasta, iloisesta luonnostani. Ilman sitä olisin tuskin jaksanut hypätä kaikkien niiden loukkauskivien yli, jotka ovat joutuneet tielleni elämän sokkeloissa. Suomalaiset ovat kyllä kunnon kansaa, mutta tiedättekö, teissä on jotakin raskasta, luultavasti teidän pohjolanne pakkasen ja syvien, synkkien mäntymetsienne ansiota — sanoi Polly vakuuttavasti.

Mamselli, joka oli neulonut ja keinunut innokkaasti koko ajan, sanoi lempeästi:

— Niin, Polly kertoo aivan erinomaisesti. Kuinka monta hauskaa hetkeä hän onkaan valmistanut meille täällä maalla, sitä emme koskaan unohda. Polly on kuitenkin ehken liioitellut tänään juttuaan hyvästä, ystävällisestä luutnantista.

— Lisätkää vielä anteliaisuus hänen kaikkiin hyviin ominaisuuksiinsa. Sitä saavat herra Dahl ja Matilda kokea eron hetkellä. Te saatte kumpikin pienen kirjekuorenne sisältäen uuden viidenmarkan setelin — sanoi Polly vallattomasti. — Anteeksi ystäväni, minullakin voi olla kaihomielisyyden hetkeni, ne peittyvät tavallisesti leikinlaskuun. Hyvä että elämässä on viatonta pilaa ja — velvollisuus.

Hän nousi, katsoi kelloa, joka riippui seinällä ja huudahti:

— Ja velvollisuudet on täytettävä minuutilleen!

Ovelta kuului hiljainen naputus, Iida pisti päänsä sisään ja kuiskasi:

— Herra Dahl, totivesi kiehuu!

* * * * *

Oli lämmin, aurinkoinen päivä. Herrasväki oli juuri huiskuttanut viimeiset jäähyväiset vierailleen ja istuutunut pengermälle. Posti oli saapunut ja minä kannoin postilaukun everstille, jonka oli aina itsensä tapana aukaista se. Kun lähenin, kuulin kenraalin sanovan:

— On ystävällistä että kutsutte hänet. Olen vakuutettu, että nämä päivät teidän vierasvaraisessa, hauskassa kodissanne ovat hänelle vuoden onnellisin aika.

Minä annoin laukun everstille ja jäin odottamaan väen postia.

Everstin rouva vastasi kenraalille englannin kielellä:

— Me kutsumme hänet mielellämme, mutta tiedätkö, rakas lanko, tunnen sydämeni aina keveäksi, kun näen hänen kääsiensä katoavan portista.

Vähänpä aavisti everstin rouva, että osasin jo niin paljon englannin kieltä, että ymmärsin hyvin, mitä hän sanoi "eno Gaston'ista".

— Suuri posti tänään. Täällähän on seitsemän kirjettä minulle. Herbert, ole kiltti ja avaa ne, niin pääsen siitä vaivasta — sanoi eversti ojentaen pinkan kirjeitä nuorelle herralle. Kate, täällä on sinulle kortti.

— Onko se Yrjö serkulta, annas minun katsoa — sanoi Herbert herra veitikkamaisen näköisenä ja ojensi kätensä sisartaan kohti.

— Anna olla — vastasi tämä läimäyttäen häntä kädelle, samalla kun hän silmäili korttia. Terveisiä teille kaikille kummisetä Wallenborgilta.

— Kiitos, missä he nyt oleskelevat? — kysyi everstin rouva.

— Montreuxissa ja matkustavat viikon kuluttua Wieniin pitemmäksi aikaa — vastasi neiti.

— "Neiti Matilda Ljung", luki eversti — tässäkin kortissa näkyy olevan sveitsiläinen leima.

— Se on varmaan professorin rouvalta — sanoin minä, niiasin ja otin sen, — kun nuori herra sanoi:

— Matildahan ei tavallisesti saa selvää Aada tädin epäselvästä käsialasta, luenko minä sen, kuten tavallisesti, Matildalle?

— Kiitos — vastasin minä ja annoin kortin hänelle.

— "Kesätervehdys Matildalle tästä ihanasta paikasta! Me olemme terveitä" — luki nuori herra, pysähtyi hetkiseksi ja sanoi: — Aada täti lopettaa tavallisilla sanoillaan: "Eihän Matilda vain unohda lupaustaan! ystävällisesti A. Wallenborg."

— Mikä lupaus se on? kuiskasi kenraali englanniksi everstin rouvalle.

— Niin, rakas lanko, ennenkuin Aada matkusti, otti hän Matildalta lupauksen, että hän tulisi takaisin, kun Wallenborgit palaavat — vastasi everstin rouva — aika ikävää meille.

— Vai niin, Wallenborgithan olivatkin häneen hyvin tyytyvällä, mutta rakas käly, aika voi muuttaa niin paljon — sanoi kenraali edelleen englanniksi.

— Ja tässä, veli rakas, sokeri pohjalla — sanoi eversti, lajiteltuaan sanomalehdet — kirje sinulle. Toivon että siinä on hyviä tietoja.

Kenraali otti kirjeen ja luettuaan sen nopeasti, nousi hän ja rupesi kulkemaan synkän näköisenä edestakaisin.

Everstin rouva nousi, pisti kätensä kenraalin kainaloon ja sanoi:

— Lanko, onko siinä jotain ikävää?

— Minun pitää matkustaa Tukholmaan. Marie Louise on heikko, lääkäri vaatii, että hänen pitäisi mennä Voksenkolleniin joksikin aikaa. Yrjö pyytää minua tulemaan ensi tilassa. Herbert, tahdotko olla hyvä ja katsoa lehdestä milloin ensimäinen laiva lähtee Ruotsiin. — Lyöden otsaansa jatkoi hän: — Mahtanee olla hyvin huonosti asiat.

Everstin rouva kulki yhä hänen käsivarteensa nojaten.

— Lauantaina kello 12 von Döbeln — sanoi nuori herra.

— Lauantaina — sanoi kenraali ja pysähtyi — katsotaanpas, tänään on keskiviikko… täältä on matkustettava huomisaamuna — hän suuteli everstin rouvaa kädelle — järjestämään passi ja muuta; tulen kyllä valmiiksi lauantain laivaan. Herbert ole hyvä ja pyydä Janne huoneeseeni.

Eversti nousi, tarttui vaimonsa käteen ja sanoi kenraalille:

— Veli Kaarle, me tulemme mukaasi jos haluat.

— Niin, sen teemme mielellämme — lisäsi rouva taputtaen ystävällisesti kenraalia.

Tämä syleili häntä sanoen:

— Kiitos, rakkaat ystäväni, se olisi minulle suuri lohdutus ja olen vakuutettu että tuottaisitte Marie Louiselle sanomattoman ilon. Mutta — katsoen neitiin lisäsi hän ystävällisesti — Kate, sinähän tulet myös mukaan?

Neiti juoksi setänsä luokse vastaten:

— Niin mielelläni! Ikävää vain, että täti on niin sairas.

Vallitsi alakuloinen mieliala. Ei kukaan muistanut enää postiluukkua. Herrasväki meni sisään, jonka tähden minä otin laukun ja vein sen keittiöön, jossa kerroin sovitusta matkasta.

Kun iltatyöt oli tehty, pyysi mamselli meidät huoneeseensa. Ja Janne kertoi, että kenraali oli määrännyt, että senjälkeen kuin herrasväki oli matkustanut Ruotsiin, piti hänen lähteä ensimäisellä junalla Metsähoviin, kenraalin lähellä Viipuria olevalle maatilalle, järjestämään siellä asioita. Sitten saisi hän vapautta muutamiksi viikoiksi, mutta kenraali toivoi, että hän olisi valmiina tulemaan milloin tahansa Norjaan, jos hänelle sähkötettäisiin.

— Miten onnellista kenraalille, että hänellä on käytettävänään sellainen luotettava henkilö kuin Dahl — sanoi mamselli katsoen Janneen.

— Isännän pitää toki aina voida täysin luottaa palvelijaansa — vastasi Janne ja rupesi selailemaan pientä almanakkaa, jonka hän oli ottanut kukkarostaan.

— Niin pitäisi tietysti olla, mutta palvelijoita on valitettavasti monenlaisia — sanoi mamselli neuloen uutterasti sukkaansa.

— Matilda, mehän voimme mennä yhdessä Pohjanmaalle. Annappas kun
katson, 28 päivänä matkustaa herrasväki Helsingistä, 29 olen minä
Viipurissa — siis — 3 päivänä syyskuuta tapaamme me Riihimäen asemalla?
Sopiiko sinulle?

Minä katsoin kysyvästi mamselliin, joka sanoi:

— Käy kyllä laatuun. Meillä pitäisi kyllä siksi olla huoneiden puhdistus lopussa. — Iloisesti huudahdin minä:

— Nyt minun varmaan pitäisi aukaista säästölaatikkoni ja laskea matkarahani! Mutta Janne, onko sinulla avain?

Janne irroitti kellonperistään pienen avaimen sanoen: — Tässä se on riippunut siitä alkaen, kun annoin sinulle säästölaatikon.

Polly kiirehti huoneeseeni hakemaan säästölaatikkoa. Me kokoonnuimme kaikki sohvapöydän ympärille ja sitten aukaisin minä laatikon ja tyhjensin sisällön.

— Eno Gastonin jäähyväislahja — huudahti Polly innokkaasti osoittaen uutta viidenmarkan seteliä.

Kupari ja hopearahat järjestettiin kasoihin ja laskettiin.

— Seitsemänkymmentäkaksi markkaa ja seitsemäntoista penniä — sanoi Iida, joka myöskin oli mukana. — Olisi aika hauskaa omistaa säästölaatikko.

— Saanko luvan tuoda Iidalle sellaisen Norjasta, jos nimittäin joudun sinne — kysyi Janne kumartaen Iidalle, joka tuli hehkuvan punaiseksi.

— Odotappas, täällä on vielä jotakin — sanoi mamselli ja kaiveli sukkapuikollaan esille pienen kirjekuoren.

Kirjekuoressa seisoi: "Sen sijaan mikä sinulta varastettiin." — —

— Janne, sen olit sinä pannut säästölaatikkoon, kun annoit sen minulle, kiitos! — sanoin minä avaten kuoren.

— Kymmenenmarkan seteli! Nyt minulla on enemmän kuin kylliksi matkaa varten. Ja kahden kuukauden palkka on ottamatta, nyt voin ostaa äidille kauniin suojahuivin — sanoin minä iloisesti.

Kyllä on hyvä säästää rahansa, sillä "monesta pienestä purosta tulee iso virta" sanotaan. Ei, nyt meidän on sanottava toisillemme hyvää yötä, sillä huomenna meidän on noustava auringon kanssa — sanoi mamselli ja pani pois sukanneuleensa.

Seuraavana aamuna olimme Polly ja minä ylhäällä jo klo 5. Me kannoimme alas arkkuja ja matkalaukkuja ja minä sain auttaa Pollya niiden kuntoon panemisessa. Nyt olin taas tilaisuudessa näkemään ja oppimaan uutta. Kunkin matka-arkussa oli aina valmiina alusvaatteet, jotka otettaisiin mukaan matkalle.

— Kun on näin järjestetty, niin voi matkustaa minä hetkenä tahansa. Silloin ei ole riippuvainen pesusta eikä muusta sellaisesta. Kuluneita vaatteita ei pidä koskaan ottaa mukaansa, kaiken pitää olla kestävää ulkomaalaisessa pesussa — sanoi Polly, samalla kun hän laittoi hyvin huolellisesti kuntoon everstin rouvan matkalaukun.

— Kuten näet Matilda, täytän minä kaikki tyhjät paikat silkkipaperilla, sukilla tai muulla pikkutavaralla. Jos panee tavarat oikein hyvin matkalaukkuun, niin eivät vaatteet koskaan liiku, eivätkä siis rypisty siinä, vaikka sitä kuinka heiteltäisiin satamissa ja asemilla. Minuun usein oikein koskee, kun näen miten pahasti matkatavaroita pidellään asemilla. Välistä niitä pyöritellään, kuin olisivat ne tyhjiä tynnyreitä — kertoi Polly, levittäen samalla hienoja, pieniä liinoja jokaisen osaston yli arkkuun.

Eräästä matkalaukusta otti hän pari vaatepussia sanoen:

— Matkoilla on minulla tapana järjestää oloni niin käytännöllisesti kuin suinkin. Näihin pusseihin panen ompelutarpeet ja kaikenlaisia pukukapineita. On hyvin mukavaa kun kaikki on käsillä, varsinkin pitkillä laivamatkoilla, jolloin meri käy usein niin kovasti, että voi tuskin liikahtaakaan: — Ja avaimet on minulla tässä pienessä säämyskäpussissa. Sen kätken aluskameeni taskuun, — sinne eivät varkaat löydä — lisäsi hän leikillisesti.

Matkatavarat kannettiin ulos, ja herrasväki sanoi hyvästi palvelijoilleen. Hevoset olivat jo liikkeessä, kun everstin rouva pyysi kuskin pysähdyttämään, viittasi mamselli Borgin luokseen ja sanoi:

— Tahtooko Sella olla ystävällinen ja antaa Matildan, hänen matkustaessaan kotiinsa, saada mukaansa korillinen kaikenlaisia tuomisia äidilleen! Matilda, terveisiä kotiin — nyökkäsi hän minulle iloisesti.

Tulin niin syvästi liikutetuksi tästä emäntäni huolenpidosta, etten saanut sanaakaan suustani.

Jumala siunatkoon ja varjelkoon heitä kaikkia — sanoi mamselli kyynelsilmin.

Vaunut katosivat pian näkyvistämme ja me menimme kaikki ääneti sisään.

KOTONA POHJANMAALLA.

Veturi vihelsi.

— Se on tulovihellys. Tässä meidän on mentävä junasta, — sanoi Janne.

Ja samalla kun hän nosti matkakapineemme vaunun hyllyltä, vaihdoin minä hattuni siihen huiviin, jonka äiti oli lahjoittanut minulle, kun lähdin kotoa.

Kun Janne kääntyi, huudahti hän hämmästyneenä:

— No voi, kun en ollut tunteakaan sinua! Miksi olet ottanut hatun pois?

Katsellen akkunasta vastasin hiljaa: "Uskotko että äiti tuntisi minut hattuun puettuna?"

Janne lähestyi ja sanoi hymyillen:

— Pelkäätkö sitä? — Ei — mutta eikö se ole Uusmäen Anders, joka seisoo tuolla kaksi-istuimisten keltaisten kääsien vieressä? Hän on varmaan tullut meitä hakemaan.

Me nousimme junasta, Anders oli sitonut hevosensa aitaan ja otti nyt meidät vastaan asemasillalla. Vaatimattomaan, rauhalliseen tapaansa sanoi hän:

— Hyvät ystävät, olkaa tervetulleet kotiseudullenne! Nouskaa kääseihin, niin lähdemme. Kanervalan muori odottaa teitä kärsimättömänä — Hän veti housuntaskustaan tupakkakukkaron, täytti piippunysänsä, sytytti sen kiireesti ja niin lähdettiin — kotia kohti.

Tunsin itseni niin onnelliseksi ja iloiseksi kuin leivonen pilvissä. Ajatteles — kotona Pohjanmaalla! Katselin oikealle ja vasemmalle kulkiessamme suuren kirkonkylän läpi. Voin tuskin seurata Jannen kysymyksiä ja Andersin vastauksia, niin olin innoissani katsellessani kaikkia tuttuja taloja ja tupia.

Oli lauantai. Kaikkialla lämmitettiin saunoja. Savu, joka tuli ulos sekä ovien että luukkujen, vieläpä joskus seinienkin kautta, kulkeutui maantielle saakka. Oi, mikä ihana tuoksu!

Siellä täällä kuului joku takkuinen kylärakki haukahtelevan ja kun lapset, jotka istuivat tuvan portailla, näkivät ajoneuvojen tulevan, syöksyivät he ylös, juoksivat lähemmä maantietä, pysähtyivät äkkiä ja töllistelivät, pojat paitahihasillaan kädet housuntaskuihin pistettyinä ja pikku tytöt sileäksi kammattuina, pellavankeltaiset palmikot riippuen pitkin selkää. Kaikki huokui minusta niin kotoista tunnelmaa. Sunnuntain rauha ja hartaus vallitsi seudussa!

Tie kääntyi, suuri, uusi talo tuli näkyviin.

— Anders sinä, mikäs komea rakennus tuo on? kysyi Janne.

Maiskauttaen huuliaan vastasi Anders:

— Se on majatalo ja meidän suurin kauppapuotimme. Se on hieno talo ja on maksanut paljon rahaa, mutta kyllä sitten omistaja osaakin ottaa kaksinkertaisesti siihen nähden, mitä on antanut.

— Kuka on omistaja — kysyi Janne huvitettuna.

Anders veti sauhun piipustaan ja vastasi hitaasti:

— Pitäjän suurkukko, rikas sahanomistaja ja kauppias Martikainen. Hänen vaimonsa oli Suurtalon isännän ainoa perillinen. Isäntä kuoli pari vuotta sitten, ja siten joutui savolainen patruuna tänne. Hänen mukanaan tuotiin kyllä rahoja seudullemme, mutta myös paljon muuta, josta emme häntä kiitä.

— Mitä se sitten on? — kysyi Janne innokkaasti.

— Niin, juopottelu ja muuta lisäksi — vastasi Anders.

— Juopotteleeko hän? — kysyin minä.

— Josko hän juopottelee? Hänhän näkee tuskin selvää päivää ja vielä pahemmaksi on hän tullut, sitten kun hänen kunnon vaimonsa kuoli vuosi takaperin. Hän oli hyvä ja lempeä kuin enkeli. Mutta — lisäsi Anders hetken kuluttua — liikepää sillä miehellä on! Ostaa huokealla ja myy kalliilla. Ja hevosmies on hän myös. Hänen oriinsa ottavat nykyisin ensi palkinnon kaikissa ravikilpailuissa. — Vahinko vain, että hän juopottelullaan tuhoaa sekä itsensä että muut.

— Anders, mikä korkea piippu tuolla kohoaa? — Janne osoitti metsään päin.

— Niin, se on "hävityksen kauhistuksen välikappale", kuten minulla on tapana sanoa, sitten kun kerran näin Savossa kuinka nuo "sahapatruunat" kohtelivat maamme kauniita metsiä. Hyvä on ettei meidän pitäjässämme ole enää suuria metsiä hakattaviksi, sillä kyllä hän, tuo rahamies, tekisi niistä lopun! Hän on ostanut talonpojilta Suurtalon ympäriltä heidän tilansa halvalla hinnalla. He tarvitsevat rahaa ja Martikainen maksaa käteisellä.

Osoittaen vasemmalle jatkoi Anders:

— Tuolla kaukana voitte nähdä hänen uutisviljelyksensä; maanviljelystä edistää hän kyllä. — Ja tuolla metsikössä näkyy nyt selvästi tuo suuri saha. — Arvannette että siellä tarvitaan työvoimia. Mutta kun Martikainen tarjosi liian pienen päiväpalkan, ei hänen onnistunut saada tältä seudulta kylliksi työmiehiä, jonka tähden hän toi niitä Savosta. Irtolaisväki, joka näin muutti tänne oli taipuvaista juopotteluun, jota emme siedä täällä meidän ennen niin raittiilla seudullamme.

Suuresti hämmästyneenä huudahdin minä:

— Ei mutta Anders, mikä vesi tuolta puitten lomitse kimaltelee, sitä en ole koskaan ennen nähnyt?

— Se on joki, tiedän mä. — Kun metsä katoaa, saa vapaamman näköalan, arvelee varmaan savolainen vastasi Anders, vetäen paksuja savuja piipustaan.

Hän läimäytti piiskallaan ja eteenpäin sitä mentiin.

Janne näytti hyvin miettiväiseltä. Hetkisen vaitiolon jälkeen jatkoi
Anders:

— Tahdon mielelläni tunnustaa, että Martikainen on maksanut suuria summia pitäjämme puolesta. Kun hän on selvä, osaa hän olla aika antelias, mutta uskokaa pois, että on hauskaa sekä nähdä että kuulla, kun hän aikoo jakaa lahjojaan. Puheensa alkaa hän silloin aina: "perhana kanssa" — ja odotetaan vain mitä hän vielä tulee sanomaan. Tuo suuri talo tornineen ja lippuineen — tässä keskeytti Janne hänet puhjeten hyvin ihastuneena sanomaan:

— Anders, se on uljas talo! Minun täytyy sanoa, että meidän pitäjämme on edistynyt monessa suhteessa.

— Se on meidän uusi kunnantalomme — sanoi Anders ylpeästi — se kuuluu Martikaisen hyviin töihin. Hän on antanut rakentaa sen kuolleen vaimonsa muistoksi. Ja kunta on hänelle hyvin kiitollinen siitä kallisarvoisesta lahjasta.

Vedettyään muutamia savuja piipustaan, jatkoi hän: — Ja voitte uskoa, että naisväki ylistää savolaista hyvistä tavaroista, joita hän antaa myydä kauppapuodeissaan.

Nyt saavat he puhtaampaa kahvia, jauhosokeriin on sekoitettu vähemmän liitua ja perunajauhoja, ja siirappi kuuluu olevan paksumpaa. Mutta — mutta — olut — hänen kirotulla oluellaan on liian suuri menekki. Ja salakapakoitakin kuuluu nykyisin olevan. Lisätkää tähän vielä ne kutsumattomat vieraat, jotka ovat tunkeutuneet savolaisten tavaroiden mukana Suurtalon kylän tupiin, nuo ruskeat, nokkelat elukat, joita kutsutaan torakoiksi. Hyi olkoon! — ja Anders läimäytti nyt niin kiivaasti piiskalla, että hevonen nykäisi ja lähti laukkaamaan.

Janne istui ajatuksiinsa vaipuneena. Lopuksi huudahti hän reippaasti:

— Miks' ei kunta voi tarttua asiaan ja vastustaa juopottelun enentymistä?

— Sen aiomme tehdäkin, me odotamme vaan, mitä Martikaisen poika, Antti, kykenee saamaan aikaan. Hän on kunnon mies! Hän on äskettäin lopettanut opiskelunsa maanviljelyskoulussa. Ja kun hän kerran istuu isäntänä Suurtalon tilalla, niin koituu se siunaukseksi koko pitäjälle. Surulla katselee hän isänsä himoa väkeviin juomiin. Antti on juuri sellainen mies, josta tulet pitämään sanoi Anders antaen Jannelle sysäyksen kyynärpäällään.

— Ja — näetkös Janne, ellei Antin onnistu kääntää isäänsä niin silloin — silloin julistamme me sodan sekä väkeviä juomia että torakoita vastaan — lisäsi hän iloisesti hypäten alas kääseistä.

— Tuolla näkyy kirkko! Ja köyhäukko seisoo yhä jäykkänä ja suorana ojentaen kättään — huudahdin minä.

— Käsi on poissa, mutta käsivarsi on kyllä jälellä, laski Anders leikkiä.

— Mutta pitäkää nyt varanne, että katsotte kirkkomaalle, tuonne oikealle, niin näette korkean ristin kauniin rauta-aidan ympäröimänä. Kas miten hienoja istutuksia ja kukkasia aidan sisäpuolella on. Se hauta on maksanut suuria summia, mutta sitten se onkin meidän kaunein koristeemme koko kirkkomaalla — tämän kertoi hän ylpeillen.

— Kenen se kaunis hauta on? — kysyin minä.

— Se on Martikaisen sukuhauta. Hän osti kahdeksan sijaa, se maksoi, voitte uskoa — vastasi Anders, pidätti hevosta ja antoi sen levätä ennenkuin nousimme mäestä.

— Janne, muistatko sadun "köyhäukosta", joka äidin oli tapana kertoa, kun olimme pieniä — kysyin minä.

— Ajatuksemme yhtyivät — tuumin juuri samaa asiaa vastasi Janne ja hyppäsi maantielle.

— Ja muistatko — jatkoin minä — kuinka äidin oli aina tapana lopettaa sanoilla: "Lapset, kun kuljette kirkon ohi, niin siunatkaa itsenne aina ja antakaa vaikkapa kuinka pienenkin kolikon vain pudota köyhäukon rintaan."

Janne oli ottanut jotakin kukkarostaan ja sanoi katsoen minuun:

— Kyllä, Matilda, muistan sen niin hyvin.

— Anna hänelle vähän minultakin — sanoin minä, kun Janne meni kirkkoon päin.

Helähti niin somasti, kun rahat putosivat säästölaatikkoon, joka oli piilotettu köyhäukon rintaan.

Anders ja Janne kävelivät mäkeä ylös. Aurinko paistoi niin kirkkaasti. Ilma oli suloinen — olin tuntevinani "kaskimaan tuoksua", — se muistutti minua lapsuusvuosista.

Hevonen sai intoa sääriinsä, mitä enemmän lähenimme kotia.

— Luulenpa että lautamiehen talo on uudelleen maalattu — arveli Janne.

— Onpa niinkin — vastasi Anders ja näytti veitikkamaiselta. — Fiina näyttää seisovan portilla, hän tahtoo varmaan tervehtiä teitä.

Hän seisautti hevosen, ja lautamiehen Fiina kiipesi maantielle.
Ojentaen minulle käärön sanoi hän iloisesti:

— Hyvää päivää, hyvää päivää, te molemmat! Matilda, ota tästä tervetuliaisiksi äidiltä palanen vastakirnuttua voita ja leipä. Onko hän tuossa — hän osoitti nauraen Andersia — muistanut kutsua teidät häihin keskiviikkona?

Kun molemmat katsoimme kysyvästi Anderssiin, joka vain nauroi, sanoi
Fiina:

— Ei hän ole taitanut kertoa edes sitäkään, että hän on kihloissa?

— Ei, sitä hän ei ole tehnyt. Onnittelen Anders — sanoi Janne kumartaen.

— Kenen kanssa? kysyin minä puristaen Andersin kättä.

— Hyi kuinka välinpitämätön sulhanen minulla on. Ellei olisi kuuluutettu jo kaksi kertaa kirkossa, niin joutuisin totisesti kiusaukseen "purkaa" — huudahti Fiina veitikkamaisen näköisenä ja rupesi juoksemaan kotiin päin minkä jaksoi. Päästyään portin sisäpuolelle huusi hän täyttä kurkkua:

— Tervetuloa jo tiistaina klo 1! Silloin katamme pöydät ja pystytämme kukkaissalon.

Hymyillen sytytti Anders piippunsa ja rupesi innokkaasti vetämään savuja.

— No kyllä sinä olet aika lystikäs veitikka, joka et edes puhu meille, että aiotte mennä naimisiin — sanoi Janne, lyöden Anderssia voimakkaasti olalle.

Ujosti hymyillen vastasi Anders:

— No nähkääs, minä tahdoin, että hän itse saisi tehdä sen, sillä naisväkihän tahtoo aina sananvuoron. Mutta yhden asian sanon teille, hyvät ystävät, parempaa emäntää ei Uusmäen talo voi koskaan saada, sen sanoo äitinikin.

— Luulen että talosi on muuttanut väriä — sanoi Janne ihmetellen.

— Kyllähän se onkin, Fiina oli kerran nähnyt eräässä kuvakirjassa keltaiseksi maalatun talon, jossa oli vihreät nurkat ja nyt hän ei antanut minulle ei siunattua rauhaa, ennenkuin sai Uusmäen talon sellaiseksi kuin tahtoi — vastasi Anders hitaasti.

— Ja olet istuttanut koivukujankin — sanoi Janne.

— Niin, Fiinan mielestä näytti rakennuksen ympäristö niin paljaalta, vaikka kyllä se nyt näyttää minusta liian herraskaiselta — sanoi Anders vähän hämillään.

— Ei toki! Mutta minkäs asuinrakennuksen olet tuonne pystyttänyt? Tuon punaiseksi maalatun tuolla metsikössä! — kysyi Janne.

— Se on äitiä varten! Hän on kyllä ansainnut saada oman kotilieden kuolinpäiväänsä saakka. Ja sitten luulen todellakin olevan viisainta, että kaksi nuorta, jotka rakentavat pesää, saavat kahden kesken hioa pois toinen toisensa särmikkäisyydet.

— Eikö tuo ole Anni sisaresi, joka seisoo portailla kysyin minä ja huiskutin nenäliinalla.

— Kyllä se on hän, raukka sanoi Anders surumielisesti.

— Kutsut häntä raukaksi? — kysyin minä ihmetellen.

— Saan kai luvan kertoa Matildalle, joka on lapsuudesta saakka ollut Annin paras ystävä, mutta älä ilmaise sitä kellekään, että Anni kantaa sydänsurua. On näettekös niin, että Antti Martikainen ja hän ovat kiintyneet toisiinsa ja — — —

Keskeyttäen hänet sanoi Janne kiivaasti:

— No — o — onko siinä suremista, sinähän sanot, että hän on kunnon mies?

Kyllä hän onkin mutta luuletko sinä Janne, että tuleva kauppaneuvos tahtoisi jonkun Uusmäen Annin miniäkseen — kysyi Anders hitaasti.

Janne kääntyi kiivaasti häneen ja huudahti:

— Mitä lorua tuo on! Poika on kait mies puolestaan?

— Mutta pojan pitää totella isäänsä — vastasi Anders ja käänsi hevosen metsään eräälle kylätielle.

Oli herttaisen kaunis päivä ja auringonsäteet puikkelehtivat mäntyjen oksain välitse. Havupuut ja pihka tuoksuivat raikkaasti!

— Tuolla näkyy savu nousevan Kanervalan piipusta!

— Nyt vilahtelee tupa näkyviin — mutta sehän on äskettäin maalattu punaiseksi ja nurkat ja akkunanpielet valkoisiksi. Janne, katsos miten hauskalta se näyttää koivujen välissä — huudahdin minä ihastuneena.

— Kuka on maalannut tuvan — kysyi Janne iloisesti.

Vaatimattomasti vastasi Anders:

— Kun minulle jäi maalia tähteeksi, niin pyysin Kanervalan muorilta, että saisin maalata sen.

— Kiitos Anders, se oli kiltisti — sanoin minä — nyökäten hänelle.

Äiti seisoi veräjällä. Minä aukaisin jalkapeiton. Oli niin vaikeata istua yhä kääseissä. No, vihdoinkin seisahtui hevonen. Hyppäsin alas ja jouduin samassa äidin rakastavaan syliin.

* * * * *

Uneksinkö minä? Ei siinä oli äidin tupa. Kaikki oli entisellään, pihamaa yhtä hyvin hiekoitettuna kuin ennenkin. Havuja oli portaiden edessä, ja eteisessä tuoksuivat niin tuoreelta katajat, joita äiti oli sirotellut lattialle. Tuvan ovi oli auki. Vanha Könnikello näytti 5. Minun piti pysähtyä kynnykselle kuullakseni sen lyövän. Sama kaunis sointu kuin lapsena ollessanikin! Miten kodikkaalta näytti suuressa tuvassa! Puna ja valkoraitaiset matot lattialla ja uudet, kotikutoiset uutimet akkunoissa!

Peräseinän akkunan ääressä seisoi kukkiva palsami keskellä päivällispöytää, joka oli katettu valmiiksi.

Äiti kehoitti meitä syömään, itse tahtoi hän mieluimmin katsella.

— Kiitos äiti! Janne aloita sinä, minä haluan vähän silmäillä ympärilleni — sanoin minä ja menin nurkka-akkunan luokse, josta auringon valo tulvi sisään valaisten kauniin myrtin, joka seisoi pöydällä siinä vieressä.

— Ei, mutta kuinka se on kasvanut! — huudahdin minä.

— Ja kukkii ensi kertaa — vastasi äiti lepäillen kahdenistuttavassa keinutuolissa ja poimien samalla toisen pussin toisensa jälkeen korista, jonka mamselli Borg oli lähettänyt hänelle. — Matilda, se merkitsee jotakin lisäsi hän tarkoittavasti.

Vaistomaisesti käänsin pääni peräseinän akkunaan päin. Sitä minun ei olisi pitänyt tehdä — Jannen ja minun katseeni sattuivat yhteen. Veri nousi päähäni, kun hän iski hymyillen silmää minulle. Minä menin nopeasti kamariin ja huudahdin hämmästyneenä.

— Äiti — uudet seinäpaperit! Sama omenankukka-malli oli minulla huoneessani professorin herrasväen luona. Kuka ne on antanut sinulle?

— Ne olivat yksi Jannen joululahjoista — vastasi äiti.

Sydämeeni pisti. Ajattelin sitä joulua, jolloin unohdin äidin. Kuulin vain kuin kaukaa äidin äänen, kun hän lisäsi: — Ja tässä on teepaketti ja luumuja, rusinoita ja riissisuurimoita, sepä oli oivallista. Luulen että minulla on tuskin milloinkaan ollut niin hienoja varastoja. Jumala siunatkoon kaikkien näiden hyvien lahjojen antajaa!

— Äiti, kuinka kaunis sinun piironkisi on. Professorin rouva kutsuisi sitä "antiikiksi" — sanoin minä hetken kuluttua.

Janne kumartui eteenpäin, katsoi kamariin ja virkkoi: — Se on mahonkia, näen minä. Kenraalin rouvalla on samanlainen työhuoneessaan. Mutta hän antaa laskulaudan olla alhaalla, niin että kaikki helmiäisellä koristetut pikkulaatikot näkyvät. Äiti kuka sinulle antoi sen?

— Se ja peili ovat perintöä emännältäni.

— Tuollahan riippuvat Jannen ja minun valokuvani. Janne hännystakissa ja minä tarjoiluhilkka päässäni. Kuinka lystikkäiltä me näytämme — sanoin minä.

— Se on meidän toinen minämme — nauroi Janne tuvassa — se puku ei sopisi täällä maalla.

— Keneltä olet saanut nuo sievät puitteet ja maljakon? — kysyin minä.

— Ne lähetti Janne minulle syntymäpäivälahjaksi.

Silmissäni musteni ja taas tunsin piston sydämessäni. Ei — Janne ei saanut huomata mielenliikutustani. Ja vaimentaakseni omantunnon nuhtelevaa ääntä, joka tuntui sanovan: "Näetkös Matilda, hän on aina muistanut äitiäsi, mutta sinä, oma tytär, unohdit hänet joksikin aikaa", kiiruhdin minä tupaan ja istuuduin pöytään. Ottaessani sillisalaattia sattuivat silmäni lautaseen ja silloin huudahdin hämmästyneenä:

— Ajattelepas äiti, raatimiehen rouvalla oli kokonainen suuri pöytäkalusto tällaista porsliinia. Heta kertoi kerran, että se on hyvin harvinaista ja että raatimiehen rouva ei ottanut sitä esille muulloin kuin joulupitoihin. Janne, mikä kuva sinulla on lautasessasi, minun seisoo "Kunink. linna".

— "Kunink. Eläintarha", — luki Janne ja katseli lautastaan hyvin tarkkaan joka puolelta. Hetken kuluttua huudahti hän iloisesti: — Minä saatoinkin arvata, että se oli Gustafsbergin porsliinia. Kuvat ovat vanhasta Tukholmasta. Äiti, se on vasta hienoa. Yrjö herra koristaisi kyllä ruokailuhuoneen seinät niillä ja sanoisi:

— Ne ovat "antiikkia" — Jos joku ymmärtää vanhoja tavaroita, niin kyllä meidän nuori herramme. Hän on jo koonnut itselleen koko joukon sekä huonekaluja että porsliinia, "vanhaa rojua", kuten taloudenhoitajatar sitä kutsuu, mutta Yrjö herra sanoo, että ne ovat muinaisesineitä. Ja kun hän on taas löytänyt jonkun uuden esineen jostakin sekalaisten tavarain kaupasta, voi hän pitää minulle pitkän luennon tuosta "harvinaisesta kapineesta". Suurennuslasilla on meidän tapana katsoa, onko leima tai merkki oikea. Merkillistä, etten ole ennen huomannut, että sinulla, äiti, on niin monta kallisarvoista esinettä.

— Kuinkapa sinä olisit voinut sen huomata, kun en ole itsekään tiennyt sitä — sanoi äiti hymyillen. Minä en näe niissä mitään kaunista. Ainoa minkä tiedän, on että kaikki, mitä minulla on, on vanhaa. Esimerkiksi piirongin ja peilin, jotka ovat tuolla kamarissa, toi emäntäni isä mukanaan Ruotsista kauan ennen sotaa. Hänen kuolemansa jälkeen osti emäntäni itselleen uudet huonekalut, ja piironki joutui palvelijan huoneeseen. Peilille ei ollut mitään sopivaa paikkaa, jonka tähden se asetettiin uilakkosäiliöön, jossa se sai olla monta vuotta muun rojun joukossa. Musta sokerirasia tuolla nurkkakaapilla ja nämä sinivalkeat lautaset, joista minulla on enää 17 matalaa ja 10 syvää jäljellä, huusi äidinisäni mitättömästä hinnasta erään herraskartanon huutokaupasta. Sokeriastia on oikein ruma, mutta se on sopiva tekokukkia varten. Ainoa perintö, minkä Matildan isä sai vanhemmiltaan, on tuo Könnikello. Sen koneisto on hyvin hyvä, sanoi isä. Muita vanhoja kaluja kuin Jannen huoneessa oleva lipasto sekä muutamia saunassa käytettävinä olevia tuoleja ei minulla olekaan. Täällä maalla pidetään, että nuo vanhat huonekalut näyttävät niin raskailta eivätkä ole erittäin kauniita, mutta ehkenpä te, jotka olette olleet maailmalla ja palvelleet niin hienoissa perheissä, olette saaneet silmänne auki näkemään monenmoista, joka meille täällä vaatimattomissa oloissamme on aivan vierasta.

— Kiitos ruuasta! Tiedätkö äiti, ei mikään herrasväen pitoruoka ole maistunut minusta niin hyvältä, kuin se, mitä nyt olet tarjonnut. Ohukaisia olen kyllä usein saanut, mutta mesimarjahilloa en ole edes nähnyt, sitten kun matkustin täältä — sanoi Janne, nousi ja meni nurkkakaapin luokse, alkaen innokkaasti tutkia mustaa sokerirasiaa.

— Jos ruoka maistui, niin todistaa se parhaiten, että olit nälkäinen — arveli äiti. Ja muutamien minuuttien kuluttua puhkesi hän ihastuneena sanomaan. — Ei, mutta katsos Matilda, mitä oli alimpana korissa — hartialiina, sen panen huomenna päälleni kirkkoon.

— Sen on mamselli itse virkannut sinulle ja Polly kiersi nyörin ja laittoi tupsut — sanoin minä.

— Kuinka sydämellisen hyvä mamselli mahtaakaan olla — ja Polly myös.
Mitä ihmettä keksisin lähettää heille vastalahjaksi?

Ja Janne, jolla oli aina neuvo valmiina, sanoi:

Jos sinulla on runsaasti mesimarjahilloa, niin anna heille kummallekin purnukkansa, sillä se on harvinaista Uudellamaalla.

— Sitä minulla kyllä on. Tänä vuonna oli vasikkahaassa runsaasti mesimarjoja — vastasi äiti ja pani korin sisällön "maustekaappiin".

Sitten kun Janne oli pitkän aikaa sormeillut ja hypistellyt sokerirasiaa, huudahti hän:

— Oli kuten tuulinkin! Tässä on sama merkki kuin kannussa, joka meillä on englantilaisen vierashuoneen hyllypöydällä. Siitä kalusta on Yrjö herra erityisesti arka — se on erikoisen hienoa englantilaista tavaraa! — Sydämellisesti nauraen sanoi äiti:

— No mutta luulenpa, että teet minut rikkaammaksi kuin olen. Janne, ota sinä tuo ruma, musta sokerirasia, niin pääsen siitä. Tekokukat voin panna lasipurnukkaan.

Janne kiitti, mutta näytti olevan oikein hämillään ja arveli, että hän oli saanut liian kallisarvoisen lahjan.

Äiti vain nauroi ja lisäsi:

No, — entäs tuo taulu tuolla — jossa on äitini mielilause, hän on itse ommellut helmet hopearistikankaalle — kutsutko ehken sitäkin "antiikiksi?" Siinä on kyllä vuosiluku, mutta minä olen unohtanut, mikä se on.

Hitaasti rupesi Janne lukemaan: "Elska Ordning och Flit. Gör All Ting med Nit! Anno 1765." [Rakasta järjestystä ja ahkeruutta. Tee kaikki tehtäväsi innolla! Vuonna 1765.]

— Ajatelkaapas, yli 100 vuotta vanha, luonnollisesti on se muinaisesine — sanoi Janne vakuuttavasti.

— Matilda, tahdotko saada sen muistoksi ensimäisestä kirjoituksesta, minkä opit lukemaan? Arvelen, että se sääntö on painunut mieleesi koko elinajaksesi, — sanoi äiti.

— Sen se on tehnyt ja kaiken sen ansiota, mitä, sinä äiti, olet opettanut minulle, on, että olen suoriutunut niin hyvin niissä hienoissa taloissa, joissa olen palvellut. — Kiitos äiti, se saa aina riippua vuoteeni yläpuolella. — Kun olin sitten avannut ruokasäiliön oven, lisäsin minä:

— Äiti, kylläpä sinulla on siistiä ja hyvä järjestys kaikkialla — sekä ulkona että sisällä. Mamselli Borg kutsuisi kotiasi mallitaloksi.

Äiti kääntyi ja katsoi minuun hämmästyneenä:

— Sehän kuuluu kodin hauskuuteen, tiedän mä, että on siistiä ja järjestys vallalla joka sopessa ja nurkassa. Ja jos kerran on alunpitäen asettanut kotinsa mallikelpoiseen kuntoon, on vain aina pidettävä se siinä — siinä on koko salaisuus. — — Ei, mutta Matilda, emme saa unohtaa lypsää "Kossaa". — Janne, tahdotko olla hyvä — pyysi äiti — ja heittää muutamia kalikoita saunan uuniin.

Vasta myöhemmin illalla, kun äiti ja minä olimme yksin huoneessa, ja minä sanoin hänelle "hyvää yötä", huomasin minä, miten hän oli vanhentunut ja kuinka harmaaksi hän oli tullut. Ja taasen tuntui pistos sydämessäni — minä syöksyin äidin luo, vaivuin itkien hänen jalkojensa juureen ja kuiskasin:

— Äiti, voitko ja tahdotko antaa minulle anteeksi ne harmaat hiukset, joita olen koonnut päähäsi?

Ja hän sulki pääni hellästi vanhoihin käsiinsä.

— Sille, joka on katunut ja kääntynyt oikealle tielle, on jo anteeksiantamus suotu. Lapsi, Jumala on rakkaus, äläkä koskaan unohda, että rukouksen voima on suuri — — — niin puhui äiti. Ja minä voin nyt nukahtaa oikein levollisesti — — — kotona äidin luona.

* * * * *

Aika se vain meni liian nopeasti, ajatteles, kolme viikkoa oli jo pian kulunut siitä, kun tulimme kotiin, ja jokainen päivä oli ollut niin vaiherikas, että sai vain kulkea ja koota iloisia, kauniita muistoja. Niin, jo ensimäinen sunnuntai kirkossa, kun jälleen istuin äidin vieressä lautamiehen penkissä ristikäytävän luona, vanhalla tavallisella paikallamme, oli juhlahetki, jota en ole koskaan unohtava.

Kaikki oli entisellään — ja minne katsoinkin näin tuttuja kasvoja, jotka nyökkäsivät ystävällisesti ja iloisesti, ja minusta tuntui kuin olisin ollut pelkkien sukulaisten ja ystäväin ympäröimänä. — Mutta huomasin, että kaikki katsoivat meitä hämmästyneinä, uteliaina. — Oikeastaan he katsoivatkin varmaan Jannea, mikä ei ollutkaan ihmeellistä, sillä istuessaan penkissä miesten puolella Andersin vieressä, näytti hän oikein herraskaiselta hienossa tummansinisessä puvussaan kovine kauluksineen ja kalvosimineen. Ja luultavasti huomasivat he myöskin äidin uuden hartialiinan, sitähän ei kukaan ollut vielä nähnyt. — Olipa hyvä etten ollut antanut Jannen houkutella itseäni ottamaan hattua — kyllä he olisivat silloin tuijottaneet vielä hämmästyneempinä. Ei, minä pysyin päätöksessäni ja panin päähäni vanhan valkean silkkihuivin pitkine kähäräisine ripsuineen.

Kun urut soivat, ja me nousimme laulamaan aamuvirren, täytti hartaus mieleni niin, että olin kohoavinani korkealle ylös avaruuteen — kauas pois kaikesta maisesta ja tunsin itseni niin sanomattoman onnelliseksi. Oli oikein vahinko, että lautamiehen Fiina ja Uusmäen Anni astuivat penkkiin sillä hartauteni häiriytyi, kun Fiina hyvässä tarkoituksessaan pisti saksankatajanoksan käteeni ja kertoi hullunkurisella tavallaan kaikenmoista. Hyvä että hän pysyi hiljaa alttaritoimituksen aikana — mutta — silloin havaitsin itse hautovani maallisia ajatuksia, sillä silmäni olivat sattuneet korkeisiin hopeakynttiläjalkoihin alttarilla. — "Ne pitäisi kiillottaa", — olisi everstin rouva sanonut — "samoin saarnatuolissa olevat lamput", joihin silmäni olivat myös lentäneet — ei — mutta minne harhailivatkaan ajatukseni!

Olin melkein iloinen, kun Fiina töykkäsi minua sanoen:

— Varjelkoon, katsos Suurtalon "patruunaa", Antti, hänen poikansa, se varmaan on saanut hänet kirkkoon kuuntelemaan helsinkiläispapin vaalisaarnaa. Ei, mutta — katsos, kuinka Antti vilkuilee tännepäin — Anniin tietysti, — näetkös miten punaseksi Anni tuli — — — urkujen soitto voitti hänen äänensä — hän vaikeni, mutta olin salaa huomannut, että Antti näytti oikein uljaalta — ja patruuna — — niin, mamselli Borg olisi varmaan sanonut häntä "rattosaksi".

Me lopetimme saarnavirren ja minä katselin vähän ympärillemme — no mutta kirkkohan oli täpö täysi väkeä, ja seurakunta alkoi varustautua kuuntelemaan saarnaa. — Äidit kantoivat ulos itkevät sylilapsensa, ja naiset, jotka olivat jo väsyneet käytävällä seisomiseen, käänsivät pyhähameittensa liepeet ylös ja istuutuivat lattialle.

Kaikki köhiminen ja yskiminen lakkasi ja vallitsi kuolemanhiljaisuus, kun nuori pastori astui saarnatuoliin. Minun ajatukseni kääntyivät heti vakavaan suuntaan, kun hän lausui katse kirkastuneena ja rauhallisella, lempeällä äänellä sanat:

— "Soimaamatta" — tässä pysähtyi hän hetkiseksi — "eikö se ole Jumalan kaltaista" — jatkoi hän. — "Niin toisin kuin me ihmiset — kun me annamme pyytävälle jotakin, annamme usein nuhteen seurata lahjaa ja ryöstämme siten lahjalta sen tuoksun — — — niin ei tee Jumala. Hän antaa ja antaa. — Antaa surua, antaa iloa — antaa kaikki — ettei ihmisellä olisi mitään millä puolustautua, mitään tekosyytä pysyäkseen synnissä." — — — Sanat "soimaamatta" otetut Jaak. 1:5 lausuttiin lähinnä tarkoittaen meidän viisauden puutettamme "me olemme kuin pieniä lapsia, jotka harhailemme pimeässä" niin puhui ja puhui pastori ja selitti kaiken niin yksinkertaisesti, kauniisti ja vaikuttavasti. Ei ainoakaan silmä kirkossa ollut kuiva, ja kuolemanhiljaisuus oli vallinnut koko hänen saarnansa ajan. Hiljaa poistui väki ja vaiti kuljimme mekin kolmisin oikotietä kotiin metsän läpi.

Se oli saarna, joka jätti vaikutteita koko elämän ajaksi.

Mutta — missä ihmeessä olen ennen nähnyt ja kuullut hänen puhuvan — mietin minä — mutta — sehän oli varmaan hän, joka piti luennon Palestiinasta Ylioppilastalolla — professori oli antanut tädille ja minulle kummallekin lipun sanoen: — "Harvoin saa kuulla sellaista puhujaa " — niin — niin oli — nyt sen muistin.

* * * * *

— On aika mukavaa, kun on keittiö, joka hoitaa itsensä — sanoi äiti ottaessaan kamarin uunista perunasoselaatikon ja naudanlihan, joka oli sillä aikaa kun olimme olleet kirkossa, paistunut kypsäksi ja heinälaatikossa olivat riissisuurimot kiehuneet pehmeiksi.

Syödessä ei vaihdettu monta sanaa — istuimme enimmäkseen kukin omiin ajatuksiimme vaipuneina. Mutta lopetettuamme aterian, sanoi Janne äkkiä:

— Poikana oli minulla aina tapana ihailla kirkossa kaunista kruunua, se oli aurinko ja seinälamput olivat minusta taivaan tähtiä. — Tänään näytti kaikki mielestäni niin himmeältä ja muistin mitä kenraalin rouva kerran sanoi minulle, kun teekeittiö ei ollut oikein kirkas.

— Niin, hän sanoi, että yhtä paljon kuin pidämme iloisista kasvoista ja kirkkaista akkunaruuduista, yhtä mielellämme näemme myös, että kaikki, mikä voi kiiltää on hyvin puhdistettua ja hohtavan kirkasta.

— Äiti keskeytti hänet.

— Minä ymmärrän, mitä tarkoitat. Muutamia vuosia sitten kuulin kirkkoväärtin sanovan, että pitäisipä ehken puhdistaa ja kiillottaa kaikki paikat kirkossa seuraavia virkaan asettajaisia varten — nähkääs, ajatellaan kait kuten, "entinen tyttö" — on enemmän kuin kylliksi, jos siistin ruokasäiliön jouluksi ja pääsiäiseksi, sanoi hän leikillisesti.

* * * * *

Sitten tulivat häät lautamiehentalossa. Ne kestivät neljä päivää, tuliaispidot Uusmäessä niihin luettuna — ja se päivä olikin kait hauskin, mitä minulla on koskaan ollut.

Häät vietettiin vanhanaikaisia häämenoja noudattaen, kuten tapana oli lautamiehen suvussa.

Soittoniekat ottivat vastaan vieraat portin vieressä ja saattoivat heidät sitten viulujaan soittaen aina portaille asti. Morsian ja sulhanen olivat puetut esi-isien hääpukuihin, ja Anders näytti oikein hauskalta polvihousuissa ja punasissa liiveissä. Korkea morsiuskruunu kaikkine helyineen, valkea pitsi otsalla ja monet helminauhat kaulassa pukivat oikein Fiinaa. Niin, hän oli erittäin kaunis, ja silmät ne loistivat ilosta ja onnesta.

Ja ruoka? — kaikki, kaikki oli kuten pitikin — sanoi äiti. Juomapöydältä puuttui vain paloviina, mutta oli luonnollista, ettei sitä eikä muita väkeviä juomia tarjottaisi siinä talossa, kun lautamiehenperhe oli jo vanhastaan kuulunut raittiusväkeen.

— Ruokalajit olivat nuo sellaisissa tilaisuuksissa tavalliset — monilukuiset ja hyvin valmistetut — kaikkea oli runsaasti, mitään ei oltu unohdettu.

Kaljalla ja kirnupiimällä oli tavaton menekki. Ja ilo oli ylimmillään
Fiinan ja Andersin häissä.

Katrillin aikana oli patruuna Martikainen, joka tanssi sen äidin kanssa, oikein ihmetellyt, että häät ilman naukkua saattoivat olla niin iloiset ja hauskat.

Minun täytyy sanoa, että Suurtalon patruuna tuntui oikein kiltiltä ja ystävälliseltä ja minua vähän harmitti, kun alettiin supatella, että hän oli ollut erikoisen ystävällinen äidille ja minulle. — Ja kun hän puolen yön aikaan, jolloin kaikki vanhat lähtivät pois, tarjoutui saattamaan äidin kotiin hevosellaan, näkyivät monet nykäsevän tarkoittavasti toisiaan.

— Se merkitsee kyllä jotakin — sanoi Anni ja näytti hyvin huolestuneelta.

— Ole rauhassa, minä en ole koskaan syrjäyttävä sinua — kuiskasin minä nauraen ja vedin hänet mukaan tanssiin.

Kahvitarjottimia kanniskeltiin ympäri aina auringon nousuun saakka — ja silloin vasta lakkasimme tanssimasta.

* * * * *

Oli todella oikeata lepoa auttaa äitiä ulkotöissä kaiken juhlimisen ja tanssimisen jälkeen. Nyt meillä oli jo perunat nostettuina samoin juurikasvit ja kaikki kannettu ja lajiteltu kellariin. Pellava, joka oli ollut likoamassa, oli levitetty nurmelle kuivamaan, ja äiti kulki ja ylisteli onnea, mikä meillä oli ollut ilman suhteen.

Herrasväeltämme olimme saaneet ystävällisiä kirjeitä ja hyviä uutisia. He olivat päässeet onnellisesti Holmenkolleniin, ja kenraalin rouva oli kyllä parempi, mutta vielä niin heikko, että piti pidentää herrasväen ulkomailla oloaikaa — ja Jannen oli matkustettava Norjaan.

Kenraali kirjoitti, että Jannen kuitenkin pitäisi ensiksi lähteä Pietariin liikeasioissa ja everstin rouva tahtoi, että minä menisin silloin hänen mukanaan. Sähkösanomalla määräisi herrasväki lähemmin lähtöpäivämme täältä.

Ja äiti rauhoittui, kun kuuli, että saisin matkaseuraa Pietariin, sillä hän oli ollut oikein levoton, miten minä voisin yksin suoriutua niin pitkällä matkalla.

Eräänä päivänä sain läpeensä hullunkurisen kirjeen Pollylta. Se oli oikeata sekasotkua kaikilla mahdollisilla kielillä, ja kun en saanut selvää sisällöstä tarjosi Janne apuaan. — Kirje alkoi: Ma, saknade, dear, Freundin, Mathilduschka [Kaivattu, kallis, ystävättäreni, hyvä Matilda!], hyvä, ja olin tuskin ennättänyt lukea viimeisen sanan, ennenkuin Janne jo oli kääntänyt kaikki äidille.

Hämmästyneenä huudahti tämä:

Ei, mutta Janne, ymmärrätkö vieraita kieliä? — jolloin Janne nauraen kertoi, että kun kenraali oli toivonut, että hän oppisi kieliä, jos hän joskus tulisi seuraamaan mukana ulkomaille, oli Yrjö herra ollut niin ystävällinen ja antanut hänelle tunteja englannin ja saksan kielessä. Venättä oli hän oppinut vähän heidän kamarineidiltään, joka oli palvellut jonkun aikaa Moskovassa. Ja kun herrasväki oli puhunut ranskaa, oli hän kokoillut yhden ja toisen sanan, "ja kun en tiedä, mitä jokin sana merkitsee, niin katson sanakirjastani. Voilà tout!" [Siinä kaikki.] Äiti näytti tyytyväiseltä ja sanoi:

— Ajatelkaas mitä kaikkea saatte nähdä ja oppia! Ja minä kun olen mennyt elämän läpi vain ruotsillani ja suomellani, enkä ole koskaan joutunut Vaasaa kauemmaksi.

Polly lopetti kirjeensä näin: "Voit uskoa, että on hauska kurkistaa uutimien läpi Yrjö herraa ja neitiämme, kun he tulevat kahdenkeskisiltä kävelymatkoiltaan. Olkoon miten synkkää ja ikävää tahansa, aina on kevättä ja auringonpaistetta heidän ympärillään — lopun saat itse kuvitella mielessäsi."

Hm — hm — myhäili Janne ja meni Anttia vastaan, joka tuli tiellä. — Aina häistä alkaen oli Antti ollut usein meillä ja silloin oli Jannen ja hänen tavallisesti tapana kadota luhtiin "nikkaroidakseen" kuten sanottiin — mutta mitä he nikkaroivat, ei äiti enkä minäkään saanut vielä tietää.

* * * * *

Oli harvinaisen kaunis iltapäivä säteilevine auringonpaisteineen ja korkeine sinisine taivaineen. Istuin piilipuun alla keinulaudalla ja vispilöin kakkua. Äiti tuli ja istuutui puutarhatuoliin, jonka kenraalin rouva oli lähettänyt hänelle Jannen muassa.

— Matilda, tänään voimme kyllä juoda kahvin täällä ulkona. — Ei, mutta tuossahan meillä on Uusmäen Anni sanomalehtineen, toivon että siinä on nurkkakertomusta; se loppui eilen niin jännittävän kohtaan sanoi äiti iloisesti.

Niinpä niinkin, — tulija näkyi todellakin olevan Anni, hän tuli sanomalehti ja "lämpimäiset" mukanaan ja sitä paitsi luulen kyllä, että hän oli saanut vihiä Antin olosta täällä.

Kun menin tupaan keittämään kahvia ja paistamaan kakkuani, pyysin Annia mukaani, niin saisi äiti lukea rauhassa kertomuksensa. Olin tuskin saanut kakun uuniin, ennenkuin Anni tarttui käsivarteeni ja osoittaen tielle huudahti kauhistuneena:

— Patruuna! — Matilda — patruuna!

Minä kurkistin ulos ja kiiruhdin vetämään puoliverhot eteen, akkunaa en ennättänyt sulkea. Ja suureksi hämmästyksekseni näin itse patruunan, joka sitoi hevosensa veräjän pieleen.

Anni vapisi kuin haavanlehti ja oli kalpea kuin palttina. Minä tartuin hänen käteensä ja talutin hänet kamariin sanoen:

— Olet sairas, paneudu maata! — Suljettuani kamarinoven, juoksin akkunaan ja kurkistin puoliverhon takaa.

Niin, totisesti istui siellä patruuna äidin nojatuolissa ja näkyi ihmettelevän miten mukava se oli. — Ja äiti, hän kertoi oikein kerskaillen, että hän oli saanut sen kenraalin rouva Ehreströmiltä. — — — Patruuna istui kädet ristissä vatsalla — ja puhui luullakseni ilmasta. — — — Nyt tuli tuulenpuuska ja toi sanat kuuluviini — ei — hän puhuikin terveydestään. Sydänvika — sen kuulin aivan selvästi. — No, mutta katsos Anttia, joka kurkisti luhdin ovesta. Hyvä että isä istui selkä häneen päin. — Soo-o, hän tahtoi ajatella poikansa onnea — tahtoi järjestää hänelle hyvin, ja äiti vastasi oikein liikutettuna: "Niin, kukapa ei tahtoisi ajatella lapsensa onnea!" — — — Äsh, nyt hirnui hevonen — mitä ihmettä he sanoivat? — No nyt tulivat sanat tuulen mukana selvästi korviini: "Joka on istunut kaikilla valtiopäivillä aina vuodesta 63, kuten minä olen tehnyt ja ollut mukana tanssiaisissa linnassa — puhemiehen ja valiokunnan päivällisillä j.n.e., on luonnollisesti koettanut omaksua tavat, minne on tullut, ja ettei pistäisi silmään ja näyttäisi sivistymättömältä on totisesti saanut oppia hoitelemaan sekä veistä että haarukkaa"! Patruuna nauroi hyväntahtoisesti ja yski. Onkohan hän selvä, ajattelin minä. — Anni raotti ovea.

— Nosta kahvipannun hattua, kahvihan kuohuu yli reunojen ja sitten voit kurkistaa uuniin sanoin minä käskevästi ja annoin sitten Annille viittauksen mennä takasin kamariin. Nyt minun pitää taas kuunnella! — — Kas niin — nyt kuului selvästi tuulen puuskan tuomana: "Eikö Kanervalan muori luule, että huomasin häissä, kenellä oli herrastavat eikä vienyt veistä suuhun" — — — ei, mutta eipä uskoisi vaan — ajattelin minä ja kuuntelin edelleen; "ky-llä juuri hän, teidän Matildanne sopisi minun pojalleni, joka on myöskin noin vähän hieno puolestaan"! —

Luhdin ovi painui kiinni paukahtaen aika lailla, patruuna katsoi taakseen, mutta jatkoi: "Hän, teidän Matildanne olisi juuri oikea emäntä Suurtaloon". — — Vai niin, todellakin, minua pöyristytti, olin levoton — — mitä ihmettä tulee äiti vastaamaan? — — — Voin aivan selvästi kuulla hänen sanansa: "Patruunahan oli onnellinen avioliitossaan?" — "Kyllä, niin onnellinen kuin ihminen voi olla täällä maan päällä. — Vaimoni oli enkeli" — vastasi patruuna pyyhkien silmiään kirjavalla silkkinenäliinallaan. — — — Nuuskaakohan hän? ajattelin minä — — — hiljaa — äidin lempeä ääni kuului taasen: — "Miten kiitollinen mahtoi patruunan isä olla, kun hän oli onnistunut valitsemaan niin erinomaisen vaimon pojalleen". — Nyt nousi patruuna kiivaasti ja kumartuen pöydän yli tuijotti hän äitiin ja melkein huusi; — "minun isäni? — luonnollisesti valitsin minä — minä itse hänet". — — — "Vai niin" — kuului äiti sanovan hitaasti — "luulin vain, että patruunan perheessä on tapana, että isä aina valitsee vaimon pojalleen. Ellei niin ole, niin otan vapauden sanoa huomanneeni häissä, että teidän kunnon Anttinne on jo iskenyt silmänsä erääseen, — erääseen, josta luullakseni tulisi mitä parhain emäntä Suurtaloon". — — Patruuna vaipui tuolille, pyyhki otsaansa silkkinenäliinalla — ojensi äidille kätensä — — ja tarjosi hänelle ehken nuuskaa — — en tiedä, sillä nyt tuli minulle kiire, aukasin kamarin oven sanoen: "Nyt on taottava, niin kauan kuin rauta on kuumana"! Kiiruhda hieromaan punaa kalpeisiin poskiisi! Me viemme kahvia appiukolle sinun appiukollesi, senhän ymmärtänet, ja kiitä sinä äitiäni, on hyvä että on ystäviä hädässä! — Riennä vain selvittämään kahvi, sillä aikaa kun minä kaadan kakun vadille. — — No, onpa hyvä, että minulla on tarjoiluhilkka mukanani, nyt sitä koetellaan! — Ja minä otin hilkan laatikosta ja panin sen päähäni, silitin esiliinani ja leikkasin kiireesti kakun. Mamselli Borg olisi kyllä sanonut palasia kovin kömpelöiksi — mutta "soromnoo". — — — Kas noin, kahvipannunmyssy vielä! — Anni, ota sinä pannu, mutta varo ettei nokasta valu — minä kannan kahvitarjottimen. Älä unohda niiata töksähyttää appiukolle…. Kaikki kävi käden käänteessä ja siellä seisoimme nyt patruunan edessä — Antti kurkisti luhdin ovesta, iski silmää ja hymyili.

Kun olimme niianneet, asettaneet tarjottimen pöydälle ja vastanneet patruunan kysymykseen kuinka voimme, kysyin minä vuorostani kohteliaasti: — Kuinka voi patruuna Martikainen itse? — — Sanokaa setä, niin saan minä kenties sanoa Matilda — — ja Anni, sanoi patruuna laskien ystävällisesti leikkiä.

Luhdin ovi paukahti kiinni! Minä tartuin Annin käsi varteen, ja me menimme sisään. Taas vapisi Anni tällä kertaa varmaan ilosta ja toivosta. Hevonen näkyi käyvän rauhattomaksi, se hirnui ja raapi kaviollaan. Kurkistin taasen puoliverhon takaa — patruuna puristi voimakkaasti äidin kättä sanoen: — Kiitos, Kanervalan muori! olipa kuin olisin kuullut vaimovainajani äänen ja hänen omat sanansa. Suuri kiitos! — — Nyt huusi äiti meitä.

Patruuna seisoi tuvan portailla ja sanoi iloisesti:

— Kenties saan saattaa Annin kotiin?

Kun ei Anni tullut hämmästyksissään vastanneeksi, kiiruhdin minä sanomaan nipistäen häntä käsivarresta: — "No sehän sopii hyvin, sinähän olet luvannut olla kotona k:lo 7." — Sen keksin minä vain kiireessä — ja sitten näimme heidän lähtevän yhdessä.

Antti tuli päätäpahkaa luhdista, kiersi käsivartensa äidin kaulaan ja kuiskasi liikutettuna: — Kiitos! tätä hetkeä en koskaan unohda!

Samassa oli hän jo harpannut aidan yli ja juoksi Uustaloon päin.

Kantaen jakkaraa tuli Janne luhdista ja meni nopein askelin äidin luokse sanoen:

— Kas tässä, tämän olemme nikkaroineet sinulle. Kenraalin rouvan on tapana sanoa, että vanhoille ihmisille on vaarallista kylmetyttää jalkansa.

Äiti ei ennättänyt edes kiittää, ennenkuin hän jatkoi tuikean näköisenä: — Noo — patruunahan oli täällä puhemiehenä!

— Ja äiti hän piti puoliaan niin hyvin — sanoin minä iloisesti ja juoksin tupaan.

* * * * *

Koko aamupäivän oli sataa tihuuttanut. Päivällisen aikaan selkeni ilma, ja Janne ehdoitti, että menisimme Uustaloon jäähyväisvierailulle, sähkösanomahan voi tulla minä päivänä tahansa ja oli parasta olla valmiina lähtöön.

Oli lauantai, ja se päivä säilyy unohtumattomana mielessäni. Päätimme palata kotiin metsäpolkua, joka kulki puronvartta pitkin, niin voisimme katsoa, näkyisivätkö vielä kirjaimet, jotka lapsina olimme kaivertaneet koivun kylkeen.

Aurinko paistoi säteilevän kirkkaasti, pikku linnut visertelivät puissa ja sateen jälkeen tuoksui niin raikkaalta. Kun tulimme puron luo, oli Janne yhdellä harppauksella toisella puolella, jossa hän jatkoi kulkuaan ja astuttuamme hetkisen pysähtyi hän sanoen:

— Tiedätkö Matilda, muistan niin hyvin, kuinka ennen istuin täällä ja ajattelin ja ajattelin ja mielestäni oli puro kuva elämästä. — Katsos miten se kulkee vallattomasti leikkien eteenpäin — eteenpäin vierii se aina — ei koskaan takaisinpäin. — Matilda, eikö se sinunkin mielestäsi ole kuva meidän elämästämme — sinun ja minun — kun askartelemme päivät pitkät toimessamme — ilman pysähdystä ja lepoa kuljetaan aina vain — mutta minne, mikä on päämaali? — maallinen päämäärä, tarkoitan minä.

— Niin, sanoin minä miettivästi. Mutta näetkö padon, jonka rakensimme.
— Keskeyttäen minut puhkesi Janne sanomaan ja täällä on myllynpaikka!
Muistatko kuinka suutuin? — — — Kun minä katkaisin myllyn siiven —
kiiruhdin minä vastaamaan. — Siinä tein pahasti.

— Voitko antaa minulle anteeksi, Matilda, että olin niin kiivas silloin? — sanoi Janne ja ojensi kätensä minulle. — Täällä me aina koettelimme ulottuisivatko käsivartemme puron yli.

Ja kuinka olikaan kuljimme me ennen pitkää, kuten muinoin lapsuusvuosina, käsi kädessä jälleen eteenpäin. Kun tulimme koivun luokse, hyppäsi Janne minun puolelleni huudahtaen vilkkaasti: "Koivun vieressä mättäillä oli meillä tapana istua ja levätä" — — ja me — istuuduimme kuten ennen. — — —

Pitkän aikaa istuimme vaiti, koivun latva suhisi ja puro riensi kiireesti eteenpäin. Janne nykäisi muutamia heinän korsia maasta ja sanoi niin kiihkeästi, että minä oikein säpsähdin: Matilda, oletko ajatellut, että äiti kenties hätäili liiaksi, kun ei kysynyt sinulta ensiksi ennenkuin torjui patruunan tarjouksen. Ajattelepas, sinä — voisit — saada — istua rikkaana rouvana Suurtalon tilalla!

Tunsin, miten veri kohosi päähäni ja minä hypähdin ylös huudahtaen itku kurkussa: — Janne, mitä sinä ajattelet!

Tuttavallisesti tarttui hän käteeni ja veti minut varovaisesti mättäälle sanoen hiljaa ja hitaasti:

— Anna anteeksi — mutta olisiko sinun mielestäsi äidin pitänyt olla suostumatta, jos minä olisin ollut patruunan poika?

Käänsin nopeasti kasvoni Janneen päin ja silmieni välke mahtoi antaa hänelle vastauksen, sillä nyt — niin nyt näki ja kuuli vain koivu — — ja puro — ei välittänyt mistään. Samoin kuin ennenkin kiiruhti se iloisesti leikkien edelleen.

Pieni lintu visersi koivussa. — "Ensimäinen, joka meitä onnittelee", — sanoi Janne. — Koivun lehdet suhisivat taas ja muutamia vesipisaroita putoili kädelleni. — "Ne ovat onnen helmiä. Matilda, toivon ettet koskaan tarvitse vuodattaa yhtään kyyneltä minun tähteni!" — — — Ja nyt meillä oli niin paljon sanottavaa toisillemme — me — ei kyllä se oli oikeastaan Janne, joka puhui. Kaikki oli hänellä jo selvillä. — — Hänen tulevana päämääränään oli senaatin vahtimestarin toimi. — — Mutta vasta kun hän voisi tarjota minulle huolettoman elämän, menisimme me naimisiin. Olimmehan vielä niin nuoria. — — Meillä oli hyvät paikat — voimme odottaa — — niin minäkin arvelin. Äkkiä nousi Janne, veti puukon tupestaan ja meni koivun luokse. Kun hän oli hetken seisonut ja kaivertanut kuoreen, puhkesi hän sanomaan iloisesti: — Matilda, katsos miten M — J on levinnyt tuolla ylhäällä — miten kuori on tullut rosoiseksi ja rumaksi, mutta näetkös miten L-D on hieno. Ja koivu säilyttää kyllä salaisuutemme. — — En tiedä miten kaikki kävi, mutta huomasin seisovani käsi hänen olkapäällään.

Istuuduimme taasen koivun juurelle.

— Sormuksia emme vielä vaihda — ei, niin arvelin minäkin ennenkuin olemme lähempänä päämaalia. — — Vahtimestarin salkkua, nauroin minä. — — Juuri sitä! Mutta erään muiston tahdon kuitenkin antaa sinulle — ja sitten otti hän liivintaskustaan pienen hopeakellon sanoen: — Tätä olen, ajatellen tätä hetkeä, kantanut muassani yli vuoden. Saanko kiinnittää sen nauhaan, joka on kaulassasi? — Ja hän veti esille pienen kultaristin, joka oli aina piilossa vyössäni.

Ota sinä tämä puolestasi, olen saanut sen kummitädiltäni — sanoin minä irroittaen ristin ja kiinnitin sen hänen kellonperiinsä.

Vain äiti saisi tietää salaisuutemme ja herrasväellemme piti siitä myös ilmottaa mutta vasta vähän myöhemmin. Oi, kuinka paljon, paljon meillä olikaan puhuttavaa, kun menimme kotiin päin, nytkin kumpikin omalla puolellamme puroa. — Katsopas tuota suurta kiveä, joka estää puron kulkua sanoin minä surumielisesti. — Ei — puro on uurtanut itselleen tien ja hiipii molemmin puolin kiveä taas eteenpäin — huomautti Janne — ja nyt peitti kivi hänet minun näkyvistäni. — — Ja täällä yhdymme taas sanoi hän iloisesti ojentaen kättään. — Näetkös, niin käy meillekin elämässä, me eroamme — kenties usein — ennenkuin olemme ehtineet — — —

— Senaattiin, — nauroin minä.

Yhtäkkiä pysähdyin minä, oli kuin olisivat kieleni siteet irtautuneet ja kysyin surullisesti:

— Janne, luuletko todellakin, että minä, joka olen niin hiljainen — niin vakava, sovin sinulle, joka olet niin vilkas ja iloinen? Tiedätkö — olen usein ennättänyt tuskin ajatella loppuun, ennenkuin sinä jo olet pukenut ajatukseni sanoiksi — — olemme niin erilaisia.

— Ei ihmettelemistä, vastasi Janne veitikka silmäkulmassa. — Kuten tiedät on minulla mustalaisverta suonissani — niin ainakin väittävät — vastakohdat, sanotaan, sopivat parhaiten yhteen. Ole rauhassa, me kaksi olemme luodut toisillemme, ja luota sinä minuun — lisäsi hän pudistaen vakuuttavasti kättäni.

— Ja minä odotan vaikka 20 vuotta — laskin minä leikkiä. Ja nyt olimme metsän reunassa. — Vaieten käännyimme katsomaan taaksemme, siellä näkyi koivu huojuttavan oksiaan jäähyväisiksi.

— No, mutta minne katosi puro! — huudahdin minä surullisesti.

— Näkyäkseen taas tuolla — vastasi Janne, joka seisoi jo maantiellä ojentaen minulle kättään auttaakseen minut ojasta.

Olimme kulkeneet hetkisen tietä, kun Janne pysähtyi äkkiä huudahtaen: — Joukko väkeä kunnallistaen pihalla — hiljaa — "eikö ole ketään, joka tahtoo ottaa tytön vähemmästä kuin kolmesta tynnöristä rukiita" — kuulimme me selvästi.

— Onko nyt lauantai? Niin todellakin — lisäsi Janne kiivaasti. — Silloinhan piti huutokaupata suutari Salmis-vainajan tyttö. Matilda, äiti lausui toivomuksen saada hänet luokseen — hän on äidin kummityttö — — pian, kiiruhda — ja sitten hän rupesi juoksemaan kunnallistalolle päin ja minä perästä. — Ellei äiti olisi pelastanut minua, olisi minutkin tarjottu kerran kuin muutakin kauppatavaraa — kuulin hänen sanovan.

Aivan hengästyneenä pysähtyi hän pöydän luona, jonka ääressä kunnanmiehet istuivat. Kohteliaasti nosti Janne lakkiaan ja sanoi läähättäen:

— Kanervala tarjoutuu ottamaan hänet ilman mitään korvausta.

Yleinen hiljaisuus. — — Hyvin tehty, — parempiin käsiin ei Anna-Liisa voi koskaan joutua huudahti lautamies vilkkaasti.

Patruuna Martikainen nousi ja lyöden Jannelle voimakkaasti kättä sanoi hän: "Jos vaimoni olisi elänyt, niin tiedän kyllä, että hän olisi ottanut tytön, sillä hän, kuten minäkin, tunsin vanhemmat, olimme kaikki samasta kylästä. Samalla kun huono onni ja sairaus ovat alituisesti seuranneet heitä, on myötäkäyminen tullut minun osalleni. Perhana kanssa — antakaa minunkin olla osaltani mukana" — ja tässä otti hän täysinäisestä lompakostaan kaksi 100 markan seteliä lisäten:

— Sallittakoon minun antaa nämä hyvittääkseni kaikki ne korvapuustit, jotka poikavuosina annoin Anna-Liisan isälle. — Ja kääntyen poikaansa sanoi hän edelleen: — Antti, todistajien läsnäollessa sitoudun minä siihen, että vuosittain maksetaan minun pesästäni, olinpa sitten elävä tai kuollut, kaksisataa markkaa tytön holhoojalle, kunnes hän on täysi-ikäinen. Rahat on käytettävä hänen kasvatukseensa.

Erääseen seinään nojaten seisoi pikku Anna-Liisa paljain jaloin ja puettuna risaiseen pumpulimekkoon. Toisessa kädessään oli hänellä pieni mytty ja toisessa piti hän likaista nukkeaan. Kun minä sanoin, että hän saisi seurata meitä Kanervalaan, kohotti hän iloisesti kauniit silmänsä minuun ja kysyi saisiko nukke tulla mukaan.

Kun äiti näki meidän tulevan ja pienokaisen myöskin, kiiruhti hän avosylin meitä vastaan puhjeten sanomaan:

— Jumala on kuullut rukoukseni lapsi saa kodin ja minä seuraa.

— Ja hän on side, joka yhdistää meidät kaksi — sanoi Janne pannen käsivartensa ympärilleni.

Kyyneleet valuivat äidin silmistä, kun hän kuiskasi:

— Jumala siunatkoon tulevaisuuttanne!

Aivan koteutuneena istui Anna-Liisa pian portailla ja leikki "missen" kanssa, ja meille tuli kiire järjestää kaikki pienokaista varten. Ullakkohuoneesta kantoi Janne minun lapsensänkyni ja äiti otti arkusta kaikenlaisia pikku vaatteita, mitä hän oli säästänyt.

— Matilda, sinähän lähetit kotiin kaikenlaista, mitä olit saanut professorin rouvalta. — Niistä saamme koko pukuvaraston pienokaiselle.

Illalla ompelin kiireimmiten vaatteet nukelle. Se nukkui nyt puhtaana ja hienona Anna-Liisan vieressä vuoteella.

* * * * *

Äiti ja Anna-Liisa nukkuivat niin makeasti, mutta minä makasin kauan hereillä ja ajattelin kaikkea, mitä oli tapahtunut niin lyhyessä ajassa. Oliko se kenties vain unta? Ei — nostin pienen kellon korvalleni — se tuntui sanovan: Jan-ne, Jan-ne, kyllä kaikki oli todellista. Kuulin Jannen askeleet ullakkohuoneesta. Mitähän hän ajatteli? Vahtimestarin — sitten varmaan nukuin, mutta heräsin, kun Könnikello löi 4. Tähdet vilkuttivat ystävällisesti minusta tuntui liian tukahduttavalta kamarissa kaikkihan oli vain unta! — Ei — kello! Oli mahdotonta saada unta, olin liian virkeä. Nousin vuoteesta, otin vaatteet käsivarrelleni ja hiivin hiljaa tupaan, jossa pukeuduin nopeasti. Nyt huomasin, että olin unohtanut sukkani ja kenkäni kamariin — ei tee mitään, voin mennä paljain jaloin — ja niin hiivin hiljaa, niin hiljaa eteiseen, nostin ovensäpin — ja päästyäni portaille saatoin hengittää. Oi kuinka ilma oli suloinen ja raikas! Ulos veräjästä, pitkin maantietä, metsäpolkua koivun luokse, oli kuin olisivat näkymättömät langat vetäneet minua — minun piti saada varmuus, ettei kaikki ollut vain unta.

Utuinen verho leijui puron yllä — morsiushuntu — minä kuulin puron leikkivän vallattomasti ja nyt olin rakkaan koivun luona. Aivan selvästi oli siellä L-D — viivalla yhdistettyinä. Voi, miten tunsin itseni onnelliseksi! Ojensin käteni, olisin tahtonut jakaa onnestani muille, tahtonut syleillä koko maailmaa.

Minä vaivuin koivun juurelle, syleilin rakasta puuta — ja rukoilin ja rukoilin — se rukous kohosi kiitollisesta, sanomattoman onnellisesta sydämestä. — — Tunsin itseni niin pieneksi, niin halvaksi siellä korkean koivun juurella, katseeni ylti tuskin näkemään sen latvaa, vielä vähemmän sinne — ylös — korkeuteen, josta kaikki hyvä tulee. — — Nousin nopeasti, minua paleli. Missä olinkaan? Tuollahan kiemurteli puro iloisena; sumu ei peittänyt sitä enää ja aurinko nousi kaikessa loistossaan. Seisoin kultameren ympäröimänä. — Jalkani olivat märät kasteesta, kiiruhdin kotiin ja yhtä hiljaa, kuin olin mennyt, hiivin nyt sisään. Jannen uudin oli alhaalla, kaikki nukkuivat vielä sikeästi.

Päästyäni tuskin tupaan kuulin ajoneuvojen pysähtyvän tiellä, minä kurkistin ulos, mitä — — Suurtalon kärryt? Koputettiin ja minä kiiruhdin avaamaan eteisen oven. Anni syöksyi aivan kalmankalpeana sisään — niin kauheata, — niin hirveätä — voihki hän.

Äiti heräsi ja kysyi, mikä oli hätänä. — Minä kuulin Jannen askeleet ylhäältä. — Anni vaipui itkien äidin vuoteen viereen ja kuiskasi: — Hevonen odottaa — pyydä häntä menemään Antin luokse — niin kauheata, ja sitten alkoi hän taas itkeä. Kun hän oli vähän rauhoittunut, saimme kuulla, että hän oli keskiyönaikaan saanut sanan Antilta. Hänen isänsä oli sairastunut kovasti ja tahtoi tavata Annia. Kun Anni tuli Suurtaloon, oli patruuna saanut jo toisen halvauskohtauksen, hänen toinen kylkensä oli halvaantunut — hän ei voinut enää puhua. Ystävällisesti hymyillen oli hän katsonut milloin Anniin milloin Anttiin — ja sitten — sitten tuli kauhea kuolema — huusi Anni, juuri kun Janne aukaisi tuvan oven. Muutamin sanoin kerroin Jannelle, mitä oli tapahtunut, ja hän lähti Antin luokse.

Anna-Liisa oli herännyt ja istui säteilevän iloisena sängyssään.
Näyttäen minulle nukkeaan sanoi hän:

— Matilda, katso miten puhdas ja hieno Miia on, hänkin on ollut saunassa.

* * * * *

Sähkösanoma oli tullut, ja juuri patruunan hautajaispäivänä oli meidän matkustettava — mutta "velvollisuus ennen kaikkea", oli äiti sanonut, ja hän oli oikeassa. Me olimme kuitenkin saaneet olla mukana koristamassa kirkkoa, jossa ruumiinsiunaus toimitettaisiin ja saaneet jättää jälkeemme "kirkkaan muiston", kuten lukkari sitä kutsui, sillä nyt kiilsi kruunu todellakin kuin aurinko, seinälamput olivat kirkkaat kuin taivaan tähdet, ja muut lamput ja kynttilänjalat olivat myös hohtavan puhtaat. — Kaikki oli valmista ja perhehauta odotti. — —

Oli viimeinen iltapäivämme kotona. Kaihomielisenä istui äiti tuvassa ja pudisteli suurta kermapulloa — hän kirnusi meille eväsvoita.

Minä istuin ja ompelin pukua Anna-Liisalle professorin rouvan vanhasta aamunutusta, — pukua huomispäivän suuriin hautajaisiin. Kun Janne oli saanut matkatavarat kuntoon, istuutui hänkin tupaan sanoen surullisesti:

— Niin, tässä sitä nyt on kulkenut ja eläytynyt rakkaisiin vanhoihin oloihin, ja sitten pitää pois, — pois pukeutuakseen taas toiseen minäänsä. Mutta etkö luule äiti, että juuret jäävät ainaiseksi kiinni siihen maaperään, jossa on kasvanut?

— Kenties — vastasi äiti hitaasti. — Niin, voinette uskoa, että tuntuu tyhjältä, kun olette matkustaneet. Mutta minun ei sovi valittaa, se olisi väärin, kun tiedän, että olette joutuneet niin läpeensä hyvien ja ystävällisten ihmisten luokse. "Alku on aina hankala", sanotaan, ja palvelijattaren ei ole todellakaan helppo olla ensi aikoina vieraassa talossa, jossa on oudot tavat vallalla — kaikkihan pitää oppia. Mutta kuten on erilaisia palvelijoita, samoin on myöskin monenlaisia paikkoja ja Jumalan olkoon kiitos, että olette olleet niin onnelliset, että olette saaneet paikan niin kunnon perheissä. Kaikki se, minkä olette noissa hienoissa herrastaloissa saaneet oppia, on laskenut hyvän ja pysyvän perustuksen koko tulevaisuudellenne, ja nyt kun olette jo voittaneet ensimäiset ja suurimmat vaikeutenne, käy palveleminen vuosi vuodelta helpommaksi. On vain edelleen hoidettava omantunnon tarkasti ja uskollisesti tehtävänsä. Lapseni, minä tiedän kokemuksesta, että mitä paremmin tuntee talon vaatimukset ja tavat, sitä nopeammin kuluvat vuodet — ja kiintyy yhä enemmän ja enemmän herrasväkeensä.

Minä katsoin äitiin ja kysyin:

— Mutta äiti, eiköhän palvelija lopulta työskentele kuin kone?

Vakavasti katsoen ja lujalla äänellä vastasi äiti:

— Voi, ei koskaan! Jos työskentelee isäntäväkensä puolesta ilolla ja harrastuksella, niin ei tule koskaan koneeksi.

— Olet oikeassa äiti huudahti Janne vilkkaasti — "alku on aina hankala". Ajatelkaapas, ennenkuin maalaispoika on oppinut äänettömästi, liikkumaan sileiksi vahatuilla lattioilla — oppinut tarjoilemaan hienossa pöydässä hutiloimatta ja kolistelematta astioita tai läikäyttelemättä viinipisaroita pöytäliinalle niin, voitte uskoa, että se kesti kauan. Välistä sanoin leikillä tovereille, että olisi varmaan helpompi opettaa aasia kuin minua. Ja usein epäilin minä ja olin toivoton, mutta kiitos hyvän kenraalin kärsivällisyyden, nyt käy kaikki jo niin hyvin. Kyllä tarvittiin enemmän kuin yksi harjotus, voitte uskoa, ennenkuin kenraali sai talonpoikaistollukan ottamaan vieraat talon arvolle sopivalla tavalla vastaan; niin, minä ajattelin usein pelolla vierailuaikaa. Ei totisesti ollut helppoa oppia kohteliaisuutta ja hyvää käytöstä. Kyllä vapisin monta kertaa kenraalin antaessa minulle sotilastapaan ansaitun ojennuksen, kun en ollut hoitanut huolellisesti hänen vaatevarastoaan. Mutta kyllä olen nyt hänelle kiitollinen kaikesta siitä paljosta, mitä hän on opettanut minulle.

Nauraen lisäsi Janne: — Matilda, jos saamme palvelijoita, niin on minusta tuleva sellainen kuin kenraali Ehreström ankara mutta oikeudenmukainen.

Äiti, joka oli innostunut niin Jannen kertomuksesta, että oli kokonaan unohtanut pudistella pulloa, kysyi:

— No ja suhde teidän palvelijoiden kesken, onko se yhtä hyvä kuin
Matildan toverien välillä?

— Nykyisin kyllä, mutta ei se ikävä kyllä ole aina ollut — vastasi Janne tarkoittavasti. — Ei tahtoisi puhua muuta kuin hyvää tovereistaan, mutta elämä muodostuu pikku asioista, niin sanotaan, ja nytpä kerron kuinka voi syntyä riitaa vain pikku asiasta. — Meitä on kahdeksan palvelijaa, ja kun tulin taloon vallitsi siellä mitä parhain sopu. Oli vain vanhaa koeteltua väkeä ja kaikki koettivat hoitaa tehtävänsä herrasväen toivomuksen mukaisesti. Meidän isäntäväkemme ei koskaan aseta kohtuuttomia vaatimuksia palvelijoilleen, mutta he tahtovat, että tehdään kuten he ovat määränneet. Muiden vaatimusten ohella on kenraalin rouva nimenomaan sanonut, että meidän pitää olla varovaisia pestessämme hänen astiakalustojaan, ja jos onnettomuudeksi on sattunut, että olemme rikkoneet jotakin, niin pitää meidän heti ilmoittaa se hänelle. No niin, kun sekä keittäjätär että toinen sisäpalvelija menivät naimisiin, saimme me taloon uusia aineksia, kaksi aika kilttiä tyttöä, mutta heidän tähtensä tuli aluksi ikävyyksiä. Uusi sisäkkö oli silmänpalvelija ja teki usein kenraalin rouvan selän takana toisin kuin oli sanottu, ja sitäpaitsi oli hänellä ihmeellinen taito lyödä rikki ja kolhia palasia laseista ja porsliineista, eikä hänen tullut koskaan mieleensäkään ilmoittaa siitä emännälleen. Me muut paheksuimme sitä, mutta toverien kesken ei koskaan mennä valittamaan toinen toisestaan. Ei, me katsomme, että jokaisen on vastattava puolestaan. — Keväällä tuli varastontarkastus, kenraalin rouva tuli kirjoineen ja näki suureksi hämmästyksekseen, kuinka tavattoman paljon astioita puuttui ja kuinka monien reunat oli kolhittu rikki. Hän kutsui meidät kaikki luokseen ja kysyi ystävällisesti, kuka oli tuottanut hänelle tuon suuren vahingon. Rikkikolhituita ei tietysti enää panna herrasväen pöytään — kalustot olivat nyt vaillinaisia.

Ei kukaan vastannut. Syyllinen seisoi yhtä rauhallisena kuin me muutkin. Kenraalin rouva vihastui tietysti kovin ja sanoi, että kuten hyvin tiedämme, ei hän koskaan vaadi korvausta rikotuista kaluista, mutta hän tahtoo, että käsittelemme varovaisesti talon tavaroita — hän uskoi, että tapahtunut vahinko johtui vain hutiloimisesta ja huolimattomuudesta. Hän sanoi surevansa vähemmän rikottuja porsliinia kuin sitä, ettei hän näkynyt voivan luottaa palvelijoihinsa. "Kun en voi luottaa teihin pienessä, kuinka voin tehdä sen suuressa?" — sanoi hän ja meni surullisena pois.

Kenraalin rouvan heikkoon sydämeen koski tämä ikävyys niin, että hän joutui pariksi päiväksi vuoteeseen.

Me vanhat palvelijat säälimme hyvää emäntäämme. Me katkeroiduimme uudelle toverillemme ja päätimme rangaista ja jos mahdollista parantaa hänet. Keino, jota käytimme, ei ollut erikoisen kaunis, mutta pääasia oli, että se auttoi. Muut valitsivat minut rikkomaan salaa maljakon, jonka hän oli kerran saanut minulta. — Kun hän sitten löysi maljakon palasina huoneestaan, hyökkäsi hän itkien keittiöön ja kysyi vihasena, kuka sen oli särkenyt. Rauhallisena astuin esiin sanoen, että minä olin syyllinen ja olin halukas antamaan hänelle toisen sen sijaan. — Nyt kiivastui hän, ja me saimme kuulla selvät sanat. Kun sanatulva oli ohi, kysyin minä toverieni nimessä, oliko hänellä tapana vuodattaa kyyneleitä kaikesta siitä vahingosta, minkä hän oli tuottanut kenraalin rouvalle. Annoimme hänen tietää ettemme siedä silmänpalvelijoita, vaan toivomme, että jokainen suorittaa tunnontarkasti tehtävänsä, ja ettemme aikoneet toista kertaa antautua viattomasti kenenkään epäluulon alaisiksi. Ei, jotta toveruus olisi hyvä, vaadimme me kaikilta rehellisyyttä ja totuuden mukaisuutta.

Hän huomasi vikansa ja sai sekä kenraalinrouvan että meidän anteeksiantomme. Nyt koettaa hän parastaan ja kaikki käy rauhallisesti ja hyvin.

— Tyttö parka, hän ei ollut koskaan ennen palvellut talossa, jossa olisi vaadittu ja opetettu hänelle järjestystä.

— Mikä onni, että tuo nuori tyttö sai hyvän paikan ja hyviä tovereita — sanoi äiti osaaottavasti. — No, entäs se toinen? — lisäsi hän hyvin huvitettuna.

— Niin, se oli naurettavaa. Eräs haarukka oli syynä suureen riitaan keittiössä. — Stiina, uusi keittäjätär, kehui aina, että hän oli käynyt talouskoulun — missä, sitä en tiedä. Eräänä päivänä kun hän seisoi ja hienonsi lihaa, näki taloudenhoitajatar, että hän pani palaset sormillaan myllyyn, jonka tähden hän huudahti:

— Mitä Stiina tekee, enkö ole sanonut, ettei saa tarttua käsin lihaan. En ole edes nähnyt, että Stiina olisi pessyt kätensä, ennenkuin rupesi jauhamaan.

Stiina mutisi vihaisesti jotakin, ja taloudenhoitajatar, joka huomasi sen, huusi suuttuneena:

— Missä on haarukka — tee kuten on sanottu!

— Se on vain pikkumaisuutta! Talouskoulussa oli meillä aina tapana ottaa sormillamme — tiuskasi Stiina.

— Vai niin, ja painoitte kenties lihan sormillanne myllyyn? Ja kun laitoitte ruokaa, maistoitte kait sitä samalla lusikalla, millä hämmensitte kasaria. Meidän talossa on hienommat tavat, eivätkä palvelijat tuo tänne tapojaan. Täällä tehdään kuten emäntämme vaatii. Ja muista mitä nyt sanon, täällä säästämme sormiamme, sillä kenraali Ehreström'in talossa on sekä haarukoita — että lusikoita.

Riitaa, itkua — anteeksianto ja parannus.

Ja nyt kuulemme Stiinan kerskaavan tovereilleen: "Niin teemme me kenraalin talossa".

Janne katsoi kelloa ja sanoi vilkkaasti:

— Nyt sanon teille hyvästi hetkiseksi, minun piti tavata Antti k:lo 6 kirkkomäellä.

Ovella kääntyi hän ja sanoi leikillisesti:

— Matilda, avaammeko vastaisuudessa kasvatuslaitoksen tottumattomille palvelijoille? Kenties sekä he että heidän herrasväkensä pääsisivät silloin helpommalla.

— Luulen että unohdat senaatin — vastasin minä nauraen.

Kun Janne oli mennyt, sanoi äiti:

— Kunnon poika, hän lienee hyvin täsmällinen toimessaan. — Hetkisen kuluttua lisäsi hän: — Matilda, oletko huomannut kuinka Anna-Liisalla on suuria taipumuksia järjestyksen pitoon, hän tulee äitiinsä. Siitä asti kun sinä sanoit, että hänen tulee pestä kätensä ennen ateriaa, ei hän ole koskaan unohtanut sitä. Ja kun hän kuorii perunaa, pitää hän sitä niin sievästi haarukassa. No mutta näetkö miten suureksi voipala on kasvanut — huudahti äiti näyttäen minulle pulloa.

* * * * *

Hautajaiskellot soivat. Tienkäänteessä näimme kaksi, jotka käsi kädessä taivalsivat metsäpolkua kirkkoon. Toinen oli vanha ja kumara, toinen pieni ja hento — molemmat vastasivat jäähyväisviittauksiimme.

Kaihoisasti soivat kellot, kun pysähdyimme tapulin portaille antaaksemme ropomme köyhäukolle.

Kirkon ovet olivat auki ja kruunussa olivat valot jo sytytetyt.
Odotettiin häntä, joka nyt vihittäisiin haudan lepoon.

Kellot soivat niin surullisesti, kun me jatkoimme matkaa, jättäen kuoleman ja kuoleman ajatukset taaksemme.

Saapuessamme rautatieasemalle kuului kirkonkellojen kumea ääni vielä kaukaa.

Veturin pilli vihelsi. Se oli lähtövihellys — ja me riensimme taas eteenpäin — tulevaisuutta kohti.

PIETARISSA.

Pietarissa lokakuussa, en tiedä päivänmäärää, kun täällä lasketaan vanhan luvun mukaan.

Rakas äiti!

Kiitos kirjeestäsi! — — — on sunnuntai, joten minulla on hyvää aikaa kirjoittaa, mutta mistä alottaisin, sillä et voi uskoa, kuinka paljon kaunista olen jo nähnyt keisarikaupungissa niinä viikkoina, jotka olen ollut täällä. Mutta sinähän tahdot tietää tarkemmin tulostamme tänne. Niin, voit uskoa, että tuntui kaamealta kun juna pysähtyi. Asemalla vallitsi sellainen sekasorto, että minä aivan hämmästyin. Kyllä oli hyvä, että Janne oli mukana, sillä olin aivan ymmällä. Hämmästykseni kasvoi, kun eräs komea, nuori mies hyökkäsi heti Jannen luokse — kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä poskille. — Matilda — Aleksei — esitteli Janne hetkisen kuluttua — en ollut koskaan saattanut aavistaa, että herrasväen miespalvelija olisi niin hieno. Mutta ystävällinen hän oli ja näytti olevan yhtä toimelias ja nopsa liikkeissään kuin Jannekin. Sillä aikaa kun Janne meni ottamaan matkatavaramme, saattoi Aleksei minut kohteliaasti ajoneuvoihin, jotka odotteli aseman portaitten luona ja kiiruhti sitten auttamaan Jannea. Mitä ihmettä! — Nythän tapasin Korven kartanon kuskin — ja arvaathan että jälleennäkeminen oli iloinen molemmin puolin. Sain terveisiä mamselli Borgilta ja kaikilta muilta, ja sain kuulla että kuskin vaimon piti auttaa mamsellia syksyteurastuksessa ja tulee hän siis tänne vasta meidän jouluksemme. Edelleen kertoi kuski, että Iida — tiedäthän, keittiötyttö, on nyt mamsellin oikea käsi; "niin voi luonnistua, kunhan vain tahto on hyvä", arveli hän. — Olin ennättänyt luoda silmäyksen moniin Korven kartanon asioihin, ennenkuin Janne ja Aleksei tulivat kantaen matka-arkkua. Ja kun heidän piti istuutua ajoneuvoihin kursailivat he kauan keskenään ennenkuin Aleksei sai vihdoinkin tahtonsa läpi ja istuutui vastapäiselle istuimelle ja nyt lähdimme hyvää vauhtia.

Matkalla pitkin Liteijniä kokosin jo monia vaikutelmia. Ajurit, joita seisoi pitkissä riveissä katuvierillä, näyttivät minusta niin läpeensä naurettavilta, kun he viittoen ja huutaen tarjosivat ohikulkeville kyytiä. Ja kauvan näyttivät ihmiset tinkivän, ennenkuin nousivat ajurin rattaille.

Kaikilla ihmisillä tuntui olevan tavaton kiire. Väsymättömän kiihkeinä kiiruhtivat miehet ja naiset eteenpäin. Ja kun kysyin Alekseilta, miksi niin monet naiset kantoivat suuria muodottomia myttyjä, nauroi hän ja sanoi, että se on kylläkin mukava tapa kuljettaa tavaroitaan. Hän otaksui, että siellä oli monta palvelijatarta, jotka muuttivat paikkaansa tai sieltä pois ja kantoivat nyt vuodevaatteitaan. Vuodevaatteita? Niin, äiti, täällä taitaa vaatimattomissa perheissä olla tapana, että palvelijoilla on omat vuodevaatteensa. — On oikein lystikästä kuulla Aleksein puhuvan ruotsia, se käy kyllä sujuvasti, mutta hän sekoittaa siihen usein venäläisiä sanoja. Rupeaa pian jäljittelemään häntä, sen olen jo huomannut.

No, vihdoinkin poikkesimme Njevski prospektille, ja tiedätkö äiti, se tuntui minusta yhtä hienolta ja valtavalta kuin jos avaisi ovet hienoon salonkiin. Suuret hevoset, kauniit ajopelit ja ihmisjoukot, jotka vilisivät kaduilla, muodostivat kirjavan panoraaman. Olen kyllä nähnyt Helsingissä tataareja ja yhden neekerinkin, — mutta täällä näki sekä kiinalaisia, arabialaisia että persialaisia. Hauskaa oli kuin teatterissa ja matka oli pitkä; poikkesimme toiselta kadulta toiselle ja joka talon edessä istui turkkiin kääriytynyt "dvornikka" — se on portinvahti. Kun vihdoinkin pysähdyimme sen talon eteen, missä meidän herrasväkemme asuu, ennätin tuskin alas ajopeleistä ennenkuin Janne jo oli meidän dvornikkamme sylissä, tämä näytti olevan hyvin iloinen nähdessään hänet taas. Lakki kädessänsä jo syvästi kumartaen tuli Iivan, dvornikka, minun luokseni ja toivotti "malenkaja djevotschan" (pikku tytön) tervetulleeksi. Hän oli erittäin ystävällinen vanha mies. Muutamien päivien perästä kutsui hän minua "galuptschik" ja nyt saan kantaa "pikku kyyhkysen" nimeä.

Koska keittiön portaita korjattiin, arveli Aleksei, että voisimme mennä pääovesta, varsinkin, kun kaikki talon herrasväet olivat poissa. Kulkeissamme leveitä marmoriportaita, kertoi Aleksei, että talon isäntä, rikas kreivi, asui nuoren kreivittärensä kanssa kahdessa ensimäisessä kerroksessa. Heillä oli kymmenen palvelijaa, joista osalla oli huoneensa siinä sivurakennuksessa pihalla, missä hän ja kuskikin asuivat. Nuori kreivillinen perhe asui suurimman osan vuotta ulkomailla tai maatiluksillaan ja eräs vanhahko neiti, joka oli seurannut kreivitärtä Wienistä piti aina huolellisesti silmällä heidän kotiaan. — Niin, ja sitten kertoi Aleksei myöskin, että ennenkuin herrasväkemme tulee kotiin, koristetaan porraskäytävä laakeripuilla ja portaille pannaan punanen matto. Keskustelun aikana olimme saapuneet kolmanteen kerrokseen ja everstin keittäjätär, Amanda, otti meidät hyvin sydämellisesti vastaan.

Äiti, sinulla on tapana sanoa, että ensi vaikutus jää aina pysyväksi — ja tiedätkö, tuntui niin hyvältä astua uuteen kotiin. Huone, jossa tulen Pollyn kanssa asumaan, oli sievä ja kodikas valkeine huonekaluineen. Amanda oli ollut niin ystävällinen ja asettanut maljakon, jossa oli tuoreita kukkia, piirongilleni; kaikki näytti iloiselta ja miellyttävältä. Suurimmalla kiireellä pukeuduin uudelleen ja kun olin ottanut tavarani esille ja pannut tarjoiluesiliinan eteeni, tunsin heti olevani kuin kotonani ja uuteen toimeeni perehtynyt.

Kun Janne oli pakoitettu jäämään tänne vielä seuraavaksikin päiväksi, tahtoi Aleksei kutsua meidät oopperaan, ja minä menin hänen kanssaan ostamaan liput. Kun tulimme teatteriin oli lappu luukulla. — Liput loppuun myydyt! Meidän täytyy saada käsiimme "barischnikki" — sanoi Aleksei ja kiiruhti pienelle poikkikadulla, jossa hän alkoi hieroa kauppaa erään miehen kanssa, joka kulki hitaasti edestakaisin kadulla. Mies viittasi meille katsottuaan ensin tarkoin ympärilleen — hän pelkäsi kait poliisia — ja kun olimme eräässä porttikäytävässä, otti hän päällystakkinsa taskusta joukon teatterilippuja ja pitkän tinkimisen jälkeen sai Aleksei lopulta neljä kohtuullisella hinnalla. Sitten menimme katsomaan muutamia kirkkoja — voi äiti! kuinka ne olivat koreita!

Janne oli saanut sillä aikaa asiat järjestetyiksi, ilmottanut siitä kenraalille sähkösanomalla ja sitten menimme oopperaan. Kun Amanda ei tuntenut itseään oikein terveeksi, pyysi Aleksei kreivin talousneidin mukaamme. Voit arvata että oli hyvä, kun nyt osasin saksaa. Voi äiti, miten suuri ja kaunis teatteri! Minusta, joka en ollut koskaan ennen kuullut oopperaa, tuntui niin ihmeelliseltä, kun esiintyjät eivät puhuneet vaan lauloivat koko ajan. Näytettiin "Elämä tsaarin puolesta", ja neiti oli kiltti ja kertoi minulle kappaleen sisällön. Oli niin liikuttavan kaunista, että silmäni oikein kyyneltyivät. Ja tanssi sitten! He tanssivat masurkkaa kilisevin kannuksin! Et usko miten minulla oli hauskaa!

Teatterin jälkeen pyysi neiti meidät erääseen "trahtiiriin", ravintolaan, tarkoitan — ja siellä söimme kaviaarivoileipiä ja joimme teetä. Oli niin kovin hauskaa! Mutta seuraavana aamuna itkin minä, kun Janne matkusti. Oli hyvä, että meillä oli paljon työtä huoneuston siistimisessä ja järjestämisessä, muutoin en tiedä, miten minulle olisi käynyt, sillä kyllä minulla on ollut hyvin ikävä äitiä ja Jannea. Älä sentään luule, että tahdon valittaa. Ei, se olisi kiittämätöntä, kun minulla on niin hyviä tovereita ja joka suhteessa niin hyvä olla. — — —

Kyllä huomaa, että Amanda on ollut mamselli Borgin koulussa, hän hoitaa kaikkea mitä suurimmalla huolella ja pitää niin talon puolta. Aleksi tekee sen myöskin, hän on hyvin tarkka talon tavaroihin nähden.

Ennenkuin Janne matkusti, lahjoitti hän minulle päiväkirjan. — Hän oli ostanut sellaisen itselleenkin ja sanoi että kokoileisimme "valon välähdykset" elämästämme niihin ja lukisimme sitten vastaisuudessa yhdessä kokemuksemme. Kaikkea se Janne ajattelee, mutta vielä en ole voinut kirjoittaa kirjaan, sillä kaipaan teitä usein — — —

Parin päivän kuluttua odotamme herrasväkeä kotiin. Huoneusto on valmiina, muhkeana ja hienona kauniine uutimineen ja kalliine mattoineen.

En ennättänyt saada kirjettä postilaatikkoon ennenkuin tuli sähkösanoma, joka teki meidät hyvin alakuloisiksi. Herrasväki viipyy vielä poissa jonkun aikaa. — Kukikkaiset karttuunipäälliset peittävät jälleen huonekaluja, ja matot ovat myös peitetyt.

* * * * *

Päivistä tuli viikkoja ja meidän herrasväkemme oli yhä edelleen Norjassa. Everstin rouva oli kirjoittanut, että he eivät tahtoneet jättää kenraalin rouvaa, joka ei ollut vielä kyllin voimakas pitkää kotimatkaa varten. — Hän määräsi, että Amanda ja minä päärmäisimme ja ompeleisimme nimet pyyheliinoihin, jotka olivat liinavaatekaapissa ja kehoitti meitä ajelemaan joka päivä, kun kuski jaloitteli hevosia.

Näillä matkoilla sain nähdä suuren osan Pietaria.

Jannelta sain hauskoja kirjeitä. Hän kertoi, että hän oli saanut olla everstin ja nuorten mukana kiertomatkalla ja oli hyvin ihastunut norjalaiseen luotoon. Hän ei voinut kyllin ylistää yksinkertaisia, mutta siistiä matkailijahotelleja, joita olivat tavanneet kaikkialla. — Polly ikävöi Pietariin, mitä ei sopinutkaan ihmetellä. Nuori saksalainen insinööri oli usean kerran kuulustellut Alekseilta, milloin herrasväkeä odotettiin.

Aavistaen että ompelimme neidin morsiuskapioita, saimme toisen tusinan pyyheliinoja toisensa jälkeen valmiiksi. Aamusin ja iltasin istuin ja virkkasin pitsiä omaa kapiotani varten — niin lystikästä, kaksia kapioita yhtaikaa! Pitsiä tuli kyynärä toisensa jälkeen valmiiksi — mutta herrasväki ei vaan tullut.

Kreivin neiti otti minut usein mukaansa milloin saksalaiseen kirkkoon milloin johonkin konserttiin, niin jopa kerran olimme italialaisessa oopperassakin. Kun meidän piti lähteä sieltä kotiin, ei ollut ainoatakaan ajuria saatavissa ja matka kotiin oli pitkä. Eräs ystävällinen dvornikka armahti meitä, kuultuaan missä asuimme, ja ehdotti, että ajaisimme kotiin yksitysajurilla, joka oli juuri jättänyt herrasväkensä eräisiin tanssiaisiin ja palaisi nyt sille kadulle, jossa asuimme.

— "Antakaa hänelle jokunen kopeekka savukkeita varten" — myhäili hyvää tarkoittava dvornikka avaten hienojen vaunujen oven. Neiti epäröi hetken, mutta pakkanen ajoi hänet kuitenkin lopulta vaunuihin hienojen pielusten joukkoon. Varmuuden vuoksi laski hän sentään vaunun toisen akkunan alas siltä varalta, että pitäisi huutaa poliisia. Mutta sitä ei tarvittu, sillä ilman muita seikkailuja tulimme onnellisesti kotiin — kymmenellä kopeekalla.

— "Uhkarohkeata, hyvin uhkarohkeata! Matilda ei saa koskaan enää tehdä sitä"; sanoi Aleksei oikein järkytettynä. Hän tunsi paremmin kuin minä Pietarin salaperäisyydet.

Erään kerran olin neidin ja Amandan mukana, kun heidän piti ostaa itselleen päällystakit "Gostinni Dvorista", joka on tavattoman suuri talo täynnä pelkkiä puoteja. Me kävimme 14 takkikaupassa, ja he koettelivat 42 takkia, tinkivät, tuumivat ja menivät pois palatakseen lopultakin ensimäiseen puotiin ja pysähtyäkseen kaikkein ensimäisten takkien ääreen, joita olivat koetelleet. Neljä ja puoli tuntia oli kulunut siihen ostokseen ja joka kaupassa olin todellakin ihaillut kauppapalvelijoiden suurta kärsivällisyyttä, kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta.

* * * * *

Viikoista tuli kuukausia, eikä herrasväki ollut vielä kotona. Minä tunsin itseni väsyneeksi, olin vailla ruokahalua ja nukuin huonosti. Minua varoteltiin vedestä. — Ei, tarvitsen vaan enemmän työtä — vastasin minä. En tahtonut kellekään tunnustaa, että kärsin koti-ikävää. Eikä sitä sairautta voi kukaan lääkäri parantaa.

No, vihdoinkin tuli sitten odotettu iloinen päivä, jolloin huonekalujen päällykset otettiin pois ja huoneusto koristettiin tuoreilla kukilla. — Herrasväkemme oli kotona, ja Kate neiti tuli säteilevän iloisena näyttämään sileätä kultasormusta, joka oli hänen sormessaan. Yrjö herra oli nyt tohtori ja keväällä tulisi neidistä tohtorin rouva.

Ulkona oli pimeää ja synkkää, mutta meidän kodissamme oli aurinkoista kaikkialla. Neiti oli sisällä säteilevän iloinen, ja keittiössä huvitti Polly meitä vallattomilla jutuillaan.

Joulu läheni meidän joulumme. Eversti oli pitänyt muutamia hienoja päivällisiä liikeystävilleen, rouvalla oli ollut pari torstaikutsua, "five o' clock tea" ja nyt järjestettiin suurehkoja nuorisokutsuja, joihin odotettiin Yrjö tohtoriakin. Kaikki tuntui onnelliselta ja iloiselta. Neiti kulki kuin auringonsäde ja kun hän koetteli vaaleata iltapukuaan, oli hän iloinen kuin leivonen.

Mutta kävi kuten niin usein käy elämässä, ilo muuttui suruksi. Vaalea puku vaihdettiin mustaan — kenraalin rouvaa ei ollut enää.

* * * * *

Jouluiltamme olimme viettäneet kaikessa hiljaisuudessa. Herrasväki oli kenraalin luona Metsähovissa, Aleksei ja Polly olivat heidän kanssaan. Suuri suru, joka oli kohdannut herrasväkeämme, vaikutti luonnollisesti meihinkin. Joulutunnelmaan ei jaksettu päästä. Maassa ei ollut lunta — kaikki oli niin harmaan harmaata. Ajatukset lensivät omieni luokse, kun sytytettiin kynttilät pienessä kuusessa, joka seisoi päivällispöydällämme. Ajattelin äidin ja Anna-Liisan iloa, kun he aukasivat kääröt ja kirjeet, jotka Janne ja minä olimme lähettäneet heille — muistin Suurtalon, jossa Anni oli nyt ensimäistä joulua emäntänä — niin, ja sitten kiisivät ajatukseni Jannen luokse.

Vieraamme, kreivin neiti ja kuski vaimoineen, olivat poistuneet avattuamme kääröt, jotka herrasväkeni oli ystävällisesti antanut meille. Amanda ja minä sanoimme toisillemme hyvää yötä ja minä menin huoneeseeni, sytytin kynttilät piirongillani ja otin esille ne suuret kääröt, jotka Janne oli Aleksein mukana lähettänyt. Siellä oli lipas "päiväkirjaa ja kirjeitäsi varten" niin oli Janne kirjoittanut. — Sen pikku avaimen talletan hyvin — —. Sukkapari, jonka äiti oli itse neulonut, kirjanmerkki, jonka Anna-Liisa oli ommellut ja rasia "Matilda ystävälle onnelliselta parilta" seisoi käärössä ja siinä oli kultainen rintaneula, joka oli kuulunut Antin äidille.

Antti oli liikuttavan ystävällinen. Ja nyt viimeinen pieni käärö — Jannelta. Olin säästänyt sen viimeiseksi. Ja sitten piti minun kirjoittaa päiväkirjaan. — — — Ajatteles, kaikkina niinä viikkoina, jotka ovat kuluneet, en ole voinut keksiä miten alkaisin. Mutta juuri nyt tuli mieleeni, että olen kuullut kerrottavan, kuinka eräs nuori pastori oli vastannut tovereilleen heidän kysymykseensä, mikä hänen morsiamensa nimi oli: "Tulkaa ensi pyhänä kirkkoon, minä aloitan saarnani hänen nimellään." — He nauroivat, mutta menivät kuitenkin sinne ja saivat kuulla: "Aina, aina, aina valoa ja lämpöä mä kaipaan." — Minäkin tahdon alkaa sulhaseni nimellä. Aukaisin käärön ja kirjoitin päiväkirjaan: "Janne, Janne tuhansia kiitoksia kauniista hopeaperistä! Ne ovat varmaan Norjasta. Kello on nyt kiinnitetty niihin. — Kiitos!" — — ja sitten oli helppo kirjoittaa edelleen. Ennenkuin nukuin, pyöri monta onnellista ajatusta mielessäni. — — Pitiköhän Janne hopeisista kalvosinnapeista, jotka hän oli saanut minulta joululahjaksi? — — Sitten lienen nukahtanut — — sillä näin kauniin jouluyön unen ja heräsin iloisena ja kiitollisena jouluaamuna.

Parin viikon aikana oli kreivin luona siistitty ja puhdistettu perinpohjin. Hänen kymmenen palvelijaansa olivat juosseet ja hääränneet saadakseen nuo lukemattomat huoneet kuntoon. Verhoilija ja puutarhuri olivat tehneet parhaansa, ja kun kaikki oli valmiina pyysi neiti meidät katsomaan, miten kaunista heillä oli. Niin, talvipuutarha hiekoitettuine käytävineen, tanssisali, vierashuoneet ja vastaanottohuoneet olivat kuin haltialinnassa. En ollut koskaan voinut uneksiakaan mistään niin loistavasta.

Ulkomailta oli kreivi tuonut mukanaan Müller nimisen miespalvelijan. Hän kutsutti itseään hovimestariksi. Ei neiti enkä minäkään pitänyt hänen ulkonäöstään. Koko hänen olennossaan oli jotakin kettumaista, mutta mitä "erinomaisin tarjoilija ja pöydän koristaja hän on", tuumi neiti.

Vasta loppiaisemme jälkeen saimme everstin ja rouvan kotiin. Neiti ja Herbert herra olivat menneet kenraalin muassa Helsinkiin. Polly kertoi, että oli ollut liikuttavaa nähdä miten kenraali oli vanhentunut.

Oli venäläinen uudenvuodenpäivä. Aleksei oli kirkossa ja minulle oli sanottu, ettei herrasväki ota vastaan. Äkkiä soitettiin kiivaasti ovikelloa — siellä oli kreivi, joka näytti kovin huolestuneelta. Kun hän kuuli, ettei oteta vastaan, kirjoitti hän muutamia rivejä käyntikortilleen ja pyysi minua viemään sen sisään. Everstin rouva tuli heti ja pyysi kohteliaasti häntä käymään salonkiin. Kreivi oli pois suunniltaan, — heillä oli talo täynnä matkustavia vieraita, klo 8 olisi heillä suuret päivälliset ja tanssiaiset ja nyt oli toinen miespalvelijoista kovasti sairastunut. Ensimäinen sisäpalvelija oli pyytänyt eron toimestaan ja piti hänen muuttaa juuri tänään. Miksi? — Sitä en voinut ymmärtää, kun kreivi oli käyttänyt ranskalaista sanaa. No niin, suudellen everstin rouvaa kohteliaasti kädelle rukoili hän pyytäen monin kerroin anteeksi ja käyttäen hyvin hienoja englanninkielisiä lausetapoja saada lainata hänen miespalvelijaansa ja sisäpalvelijaansa täksi illaksi, johonka toivomukseen everstin rouva heti ilomielin suostui. Rauhoittuneena sanoi kreivi hyvästi ja eteisessä nyökkäsi hän ystävällisesti minulle sanoen englanniksi: tervetuloa klo 7. — Kyllä oli oikein hyvä osata sekä englantia että saksaa.

Everstin rouva pyysi, että panisin päähäni englantilaisen tarjoiluhilkan pitkine nauhoineen ja tulisin hänen nähtäväkseen ennenkuin menin kreivin luo. Kun seisoin valmiiksi puettuna rouvan tutkivien silmien edessä, katsoi hän kaiken muun hyväksi, paitsi huomautti siitä, että hopeaperät eivät sopineet kultaisen rintaneulan kanssa, jonkatähden otin ne pois. — No, makuaisti kehittynee vähitellen minussakin, ajattelin minä.

Kreivin keittiössä näin Sonjan — sisäkön — suuri mytty kainalossaan valmiina muuttamaan. Müller ja hän seisoivat pitkän aikaa ja puhuivat keskenään, ja ennen kuin he erosivat, kuulin Sonjan kuiskaavan hänelle "älä unohda, talo nro 40 ja asunto 11". Müller naureskeli pilkallisesti hänen mentyään.

Neiti, Aleksei ja minä taitoimme tarjoiluhuoneessa lautasliinoja, kun kreivi tuli sinne. Hän kutsui Müllerin ja keittäjän ilmoittaen heille, että palvelijat söisivät herrasväen päivällisen jälkeen ruokailuhuoneessa, mutta että heille ei saisi tarjota kukonharjoja, fasaaneja eikä samppanjaa. "Panimajete", (ymmärrättehän) sanoi kreivi hyvin jyrkästi ja keittäjä ja Müller kumarsivat nöyrästi.

Ruokapöytä herätti yleistä ihastusta ja Müller olikin koristanut sen erityisen aistikkaasti. Se aivan notkui oikeiden kristallien, hopeaesineiden ja mitä ihanimpien kukkalaitteiden painosta.

Päivällisen aikana soitti sotilassoittokunta viereisessä huoneessa. Naiset olivat avorintaisissa puvuissa ja useimmilla herroista oli sotilasvirkapuku ja kunniamerkkejä ja koristeita. Mamselli Borgin olisi pitänyt nähdä tämä häikäisevä loisto. Müller ja Aleksei tarjoilivat aivan erinomaisesti, samppanja valui virtanaan ja tunnelma oli vilkas.

Niin pian kuin kahvi ja liköörit olivat tarjotut talvipuutarhassa, istuutui palveluskunta pöytään. Keittäjä pani lukon taakse sekä kukonharjat että fasaanit ja samppanjan ja väsynyt kun oli päivän rasittavasta työstä, oli hän istuen tuolilla nukahtanut tarjoiluhuoneeseen avainkimppu vieressään pöydällä.

Müller asettui pöydän päähän kauimmaksi ruokailuhuoneeseen ja oli kehoittanut matkustavien vieraiden kamarineitejä istuutumaan lähelleen. Äkkiä nousi hän, kiiruhti tarjoiluhuoneeseen ja palasi hetken kuluttua useita avattuja samppanjapulloja mukanaan ja jälessään keittiöpoika, joka kantoi kukonharja ja fasaanivateja.

Kovin hämmästyneinä katsoimme neiti ja minä toisiimme ja Aleksei, joka oli pöytätoverini, sysäsi minua kyynärpäällään, kuiskaten: "masjennik" (lurjus).

Hyvin hermostuneesti tarjoili Müller kamarineidoille. Samppanjaa kaatoi hän vihreihin viinilaseihin ja pullot piilotti hän pöydän alle. Samassa aukaisi kreivi ruokailuhuoneen oven. Nopeasti heitti Müller ruokaliinansa aivan kuin erehdyksestä vatien yli ja juoksi kreivin luokse. Kuultuaan teeskennellysti kumartaen isäntänsä määräykset istuutui hän jälleen kamarineitien joukkoon. Kohteliaasti täytti hän heidän lasinsa ja lähetti sitten sekä vadit että samppanjan meille muille, mutta oli luonnollista ettei neiti, Aleksei enkä minä ottanut "kiellettyä hedelmää".

Keskustelu oli pöydän alapäässä erittäin vilkas, ja Müller osoitti erityistä harrastusta erään ruhtinattaren saksalaista kamarineitiä kohtaan, joka oli hyvin herttainen ja avomielinen tyttö. He puhuivat enimmäkseen matkoista, ja tyttö kertoi muun muassa, että sekä hän että hänen emäntänsä olivat iloisia saadessaan monta kuukautta kestäneen hotellielämän jälkeen asua yksityisperheessä, jossa ei tarvinnut pelätä ei varkaita eikä petkuttajia. — — Varkaita? nauroi Müller. — "Niin, juuri varkaita!" Luuletteko että on niinkään hauskaa istua matkoilla aina henki kurkussa ja vahtia jalokivilipasta ja muita kalleuksia. Kodissa ainakin voi jättää kaikki levollisesti esille. — — — Ja siellä pöydänpäässä puhuttiin ja naurettiin lakkaamatta.

Keskellä jälkiruuan syöntiä nousi Müller äkkiä ja kumartaen kohteliaasti naisille, sanoi hän — "pardon mesdames" [Anteeksi, hyvät naiset.], kreivi soitti — ja kiiruhti eteiseen.

Kreivitär raotti samassa vierashuoneen ovea ja tahtoi puhua hovimestarin kanssa. Teidän armonne, hän on kreivin luona, vastasi neiti nousten. Kreivitär nyökkäsi ystävällisesti ja sulki oven. Mutta kun hän ei ollut löytänyt Mülleriä, tuli hän taas takaisin ja pyysi, että Aleksei toisi teekeittiön biljaardisaliin.

— "Vierashuone nro 4 soittaa", huusi eräs keittiöpoika tarjoiluhuoneesta. Saksalainen kamarineiti kiiruhti ruhtinattaren luokse. Hetken kuluttua palasi hän kalmankalpeana ruokailuhuoneeseen ja kertoi, että kun ruhtinatar oli tullut huoneeseensa puuteroidakseen itsensä ennen kuin tanssiaisten piti alkaa, oli hän huomannut, että jalokivilipas oli poissa ja kysynyt häneltä, missä se oli. Yleinen hämmästys! — Eikä Mülleriä näkynyt. — Lipas oli kadonnut, samoin ruhtinaan arkipuku, jonka sijalla oli hännystakki tuolilla. Miten ikävää — ja Müller oli ja pysyi poissa.

Kun ruhtinatar oli toivonut, ettei isäntäväkeä tehtäisi levottomaksi, antoi neiti valjastaa ja ajoi itse poliisin luokse, samalla kun tanssiaiset jatkuivat sisällä häiriöttä.

Kun vieraat olivat aikaisin aamulla sanoneet hyvästi, kaipasi eräs herroista eteisessä hattuaan, toinen päällystakkiaan ja se vaikutti sekä isäntäväkeen että palvelijoihin kiusallisesti. — Ja Müller oli kadonnut.

Pari päivää sen jälkeen oli Sonja, entinen sisäkkö, tullut ja kysynyt Mülleriä, ja kun hän ei ollut enää talossa, oli Sonja kertonut että Müller oli luvannut ottaa hänet mukaansa Pariisiin. Turhaan oli hän odotellut häntä, mutta saanut sen sijaan postitse käärön, lippaan, jossa seisoi eräässä lapussa: "narri ei ole se, joka narraa, vaan se, joka antaa itseään narrata". — Lipas hänellä oli mukanaan — se oli — jalokivilipas!

Müller ei saanut suurta saalista, sillä hän ei ollut ottanut lukuun, että ruhtinattarella oli useimmat korut yllään ja matkapankkiosotuksella, jonka hän oli löytänyt salalaatikosta, ei hän saanut mitään, koska Pariisin pankkiin oli heti ilmoitettu varkaudesta, mutta sen sijaan joutui hän kiinni. Ja sanomalehdissä luettiin sitten, että kansainvälinen hotellivaras Baume, joka kutsui itseään myös Schwarziksi ja Mülleriksi, istui nyt lukkojen ja telkien takana.

Aleksei ja minä olimme saaneet kreiviltä 10 ruplaa kumpikin juomarahoiksi, ja minun ruplani kätkettiin heti säästölaatikkoon.

* * * * *

Kevätaurinko sulatti hanget, puut olivat täynnä paisuvia silmuja, mutta minä tunsin itseni päivä päivältä väsyneemmäksi. — "Pietarin ilma" — sanoi herrasväen kotilääkäri ja antoi minulle vahvistavia lääkkeitä.

PÄIVÄKIRJASTANI.

Janne, kuten tuolla ulkona on kevät, samoin on kevät sydämessäni — minä saan tulla Helsinkiin, sinne sinua lähemmäksi.

Eräänä päivänä kutsuttiin minut everstin rouvan luokse hänen huoneeseensa, jossa oli neitikin.

— Olisiko Matildalla mitään vastaan jättää Pietari — kysyi everstin rouva ystävällisesti.

Minä tunsin miten veri nousi päähäni. — Herrasväki ei ole tyytyväinen minuun — ajattelin minä, mutta rauhoituin, kun neiti jatkoi: — Kuten Matilda tietää, tahtoo kiltti äitini antaa minulle kaiken, minkä voi. Nyt riippuu vain siitä onko Matildalla halua seurata meitä uuteen kotiimme Helsinkiin. Kyyneleet nousivat silmiini ja minä seisoin sanattomana.

Everstin rouva lisäsi, että hän tulisi kaipaamaan minua, mutta kun lääkäri arveli, että terveydelleni olisi parempi jos jättäisin Pietarin, olisi hän iloinen jos tahtoisin ottaa paikan vastanaineiden luona, johon minä hänen mielestään sopisin aivan erikoisen hyvin.

Minä kiitin rouvaa hänen ystävällisyydestään, mutta pelkäsin, etten olisi kyllin taitava ruuanlaitossa.

— Voi, siitä kyllä selvitään, pikku Matilda, — sanoi neiti iloisesti. Sinä aikana, jolloin äiti on Englannissa hommaamassa minun kapiotani, voimme Matilda ja minä olla Korven kartanossa ja Sella opettaa meille kyllä ruuanlaittoa. Sveitsiläisessä kasvattilassa olen jo oppinut kaikki nuo karkeammat työt, mitä vaaditaan taloudessa. Minä osaan pestä lattiat, puhdistaa leivinuunin rasvanoesta ennenkuin paistetaan kakkuja ja leipää ja muut sellaiset työt, jotka eivät ole erittäin hauskoja. Ranskalaisia ruokalajeja osaan myös valmistaa, mutta näetkös Matilda, kun nyt tulen tohtorin rouvaksi, tahdon osata laittaa sellaistakin ruokaa, johon tohtorini on tottunut. — — Voi miten herttainen neiti oli, puhuessaan kaikesta tuosta. Everstin rouva vain hymyili.

No niin, asia päätettiin, 25 markkaa tulisin saamaan kuukaudessa. Koska katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa heille kihlauksestani, kerroin siitä nyt pyytäen vaitiololupauksen.

— Miten hauskaa, miten hauskaa, vielä enemmän onnea meidän uuteen kotiimme! — huudahti neiti ja syleili minua.

Heinäkuussa on häät, aivan yksinkertaiset häät Korven kartanossa, ja sitten matkustavat nuoret ulkomaille pariksi kuukaudeksi.

— Sillä aikaa järjestämme Matilda ja minä kotinne — sanoi everstin rouva suudellen tytärtään sydämellisesti.

Ja nyt olen kirjoittanut elämäni ensimäisestä valon säteestä, sitten kun sain päiväkirjani.

VASTANAINEIDEN LUONA.

— Aivan ihastuttavan sievä koti — todellinen nukkekaappi! — sanoi mamselli Borg, kulkiessaan everstin rouvan kanssa huoneiden läpi tarkastaen perinpohjin kaikkea. — Kyllä huomaa että huolellisen ja rakastavan äidin käsi on järjestänyt kaiken aivan erinomaisesti pienimpiä yksityiskohtia myöten. Se on kyllä antanut työtä, sillä minä tiedän, mitä merkitsee tulla tyhjään huoneustoon ja alkaa ensimäisestä naulasta. Mutta nyt on nukkekaappi valmis, ja huomisiltana saa everstin rouva ilon nähdä nuoret.

Minua ilahduttaa, että Sella pitää järjestelyä onnistuneena, ja olen kiitollinen, että Sella varasi aikaa tarkastaakseen Matildan ja minun työtäni. Niin, kyllä on mennyt aikaa ennenkuin olemme saaneet kaiken järjestetyksi ja paikoilleen, mutta Matilda on ollut kovin kiltti ja suureksi avuksi minulle — sanoi everstin rouva, kun he pysähtyivät ruokailuhuoneen kaapin ääreen, jossa minä otin hopeaesineitä kääreistä ja ladoin ne laatikkoon. Taputtaen minua ystävällisesti jatkoi hän kyynelsilmin: "Matilda on kuten minäkin tuhlannut rakkautta jokaiseen pikku asiaan. Nyt Sella on hyvä ja katsoo puuttuisiko keittiön puolelta vielä jotakin."

— Mielelläni rouva. — Mutta katsokaapas, miten hopea näyttää sievältä punaisella veralla. Niin, kaikki on ihastuttavaa — sanoi mamselli, mennessämme keittiöön, jossa hän katseli kaikkea hyvin tarkasti.

— Kerrassaan täydellistä! Mutta katsotaanpas — onko huuhteluvati lihaa ja samoin kalaa varten? — Ei, ne me olimme aivan unohtaneet; samoin liinat lihan kuivaamista varten, mutta mamselli otti hankkiakseen ne.

Säiliöihin oli hän tyytyväinen. Hänen mielestään oli siistiä että seinät oli peitetty valkealla kartuusipaperilla ja vahakangasta hyllyillä piti hän käytännöllisenä.

Hän katsoi keittiön akkunasta ulos ja huudahti hämmästyneenä: — Mutta hyvä rouva, tässäkin uudessa, hienossa talossa ovat herrat arkkitehdit tehneet virheen. Ajatelkaas, asettaa pölyytysparveke aivan keittiön ja ruokasäiliön akkunan läheisyyteen! Hyi miten vastenmielistä! Nyt on, Matilda pieni, pidettävä akkunat kiinni, kun parvekkeella pölyytetään ja pudistellaan ja katsottava että ruokatavarat ovat hyvin peitetyt. Voipaperi sopii peitoksi parhaiten. Varovaisuuden vuoksi olisi hyvä saada tiheä pellavakankainen verho ruokasäiliön akkunaan estämään hienoa pölyä ja taudinsiemeniä tunkeumasta sisään! Jos kerran saisimme naisarkkitehtejä, ajattelisivat he varmaan vähän enemmän terveyden vaatimuksia ja käytännöllisyyttä keittiöpuolella, — lisäsi hän kurkistaen minun huoneeseeni. — Palvelijainhuone — no niin, yhdelle henkilölle voi se sopia, mutta jos on kaksi, niin missä nukkuu toinen?

— Sella on oikeassa, taloja rakennettaessa ajatellaan aivan liian vähän palvelusväkeä ja hän joka tekee koko päivän työtä, tarvitsee yhtä hyvin kuin mekin oman hauskan huoneen — sanoi everstin rouva katsoen kelloa. — Ei, nyt saamme luvan mennä, kenraali odottaa meitä kahville. Minä kiitän oikein sydämellisesti kaikista hyvistä neuvoista, joita olemme saaneet ja toivon, että Sella jää tänne huomispäiväksi ottamaan nuoret vastaan.

— Kiitos, herttainen rouvani, sitä en todellakaan voi — vastasi mamselli Borg eteisessä. — Olen luvannut Herbertille olla kotona Korven kartanossa huomenna. Hän saa muutamia koulutovereita luokseen joiksikin päiviksi, ja viikon kuluttua pitää poika kullan mennä kouluun. Kyllä on onni kenraali raukalle, että hän saa Herbertin luokseen. Suuri koti tuntuu nyt niin autiolta ja tyhjältä. Hyvästi, pikku Matilda! Jumala siunatkoon uuden kotinne! —

Ja niin jäin minä yksin nukkekaappiin — kuten mamselli kutsui sitä.

PÄIVÄKIRJASTANI.

Uusi jakso elämässäni on alkanut. Minusta tuntuu välistä, kuin en löytäisi varmaa jalansijaa maanpäällä. Olen jälleen heitetty uusiin oloihin! — Minäkin tunsin sanoin kuvaamatonta onnea, kun näin tänä iltana nuoren herrasväkeni kulkevan käsi kädessä toisesta huoneesta toiseen ihaillen uutta kotiaan. He kuhersivat kuin pari kyyhkystä, aukaisivat kaappien ovet ja aina kuului ihastuksen huudahdus. Hauskinta oli nähdä, kun he kurkistivat liinavaatekaappiin, ja tohtori huudahti iloisesti: — Mutta, Kate, mitä suloisia silkkipusseja nuo ovat, jotka riippuvat pitkissä nauhoissa?

Tohtorin rouva nosti yhden pusseista hänen nenälleen ja vastasi leikillisesti — laventelia, herra tohtori, — laventelia, että herrani ja mieheni pyyhkeet ja ruokaliinat saisivat suloisen tuoksun. — Viimeiseksi tulivat he keittiöön ja pitivät, että siellä oli niin kiiltävää ja siistiä.

— Matilda, miten hauskaa tuleekaan olemaan saada yhdessä puuhata täällä! — sanoi tohtorin rouva taputtaen minua olalle. Kuinka hauskaa olikaan nähdä heidät illallispöydässä, kun tohtorin rouva tarjosi ensi kertaa omassa kodissaan teetä miehelleen ja sanoi iloisesti nauraen, että hän tunsi itsensä oikein kunnianarvoiseksi. — Niin — nuori herrasväkeni säteili onnea ja iloa. Saankohan minäkin kerran istua omassa kodissa — Jannen kanssa? Kenties — mutta hyvin kaukaisessa tulevaisuudessa. Voi niin kaukaisessa — — —

* * * * *

Kuukaudet kuluivat, onnea uhkuvat kuukaudet. Kaikki sunnuntait vietti herrasväki kenraalin luona ja minäkin menin sinne aina päivälliselle. Ja joka keskiviikko tulivat kenraali ja Herbert herra meille. Silloin laitoimme rouva ja minä yhdessä päivällisen. Ne olivat iloisia hetkiä keittiössä. Janne tuli aina kenraalin mukana ja tarjoili herrasväelle pöydässä, ja kun sitten hän ja minä söimme kahden kesken päivällisemme tarjoiluhuoneessa, rakennettiin monta pilvilinnaa. Unohtumattomia, muistorikkaita päiviä!

Joulun vietimme Korven kartanossa. Se oli tunnelmarikasta aikaa. Väen suureen ruokailuhuoneeseen olimme Polly ja minä koristaneet joulukuusen, sinne oli katettu pitkä kahvipöytä ja keskellä pöytää oli kauravakka. Molemmin puolin vakkaa oli suuri joululeipä. Vanhan tavan mukaan piti hevosten saada joulupäivänaamuna kauroja, mutta leipään ei saanut kukaan koskea, sen piti olla pöydällä Nuutinpäivään asti.

K:lo 6 sytytettiin joulukuusi. Palvelusväki, joka oli juuri tullut joulusaunasta ja pukeutunut juhlapukuun, istuutui seinänvieripenkeille.

Kun herrasväki vähän senjälkeen tuli sisään, nousivat kaikki ja viritettiin jouluvirsi. Senjälkeen puhui eversti niin kauniisti joulun merkityksestä, ja sitten alkoi kahvinjuonti. Kun se oli ohi, poistui herrasväki, pehtori jakoi väen joululahjat ja sitten huviteltiin leikkimällä joululeikkejä.

Ylhäällä suuressa salissa säteili komea joulukuusi, ja herrasväki vietti siellä hiljaisen, tunnelmallisen illan.

Jouluaamuna kuultiin jo aikasin kulkusten kilinää. Pitkä rivi rekiä seisoi pihalla, ja jo k:lo 1/2 6 ajoimme joulukirkkoon. Janne, Polly ja minä ajoimme yhdessä — se oli ihana matka! Kirkkotiellä näkyi joka talossa, vieläpä pienimmissä tölleissäkin palava kynttilä akkunassa — ja kirkko loisti edessämme kuin valomeri.

Joulunpyhät kuluivat — ja me palasimme kaupunkiin.

* * * * *

Viikot ja kuukaudet vierivät, ja onni näytti tunkevan juurensa yhä syvemmälle nuorten kotiin. Nuori emäntäni auttoi minua usein keittiössä, ja kun tohtori tai kenraali kiittivät ruokaamme, oli hän säihkyvän iloinen ja tyytyväinen.

Kun tohtori oli työssään, istui rouva ahkerana ompelukoneen ääressä. Hän ompeli ja ompeli mitä suurimmalla innolla, ja kun hän iltasin istui miehensä huoneessa, virkkasi hän uutterasti. Tohtori kehoitti häntä lepäämään. Ei, siitä hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, eikä hänellä ollut halua käydä huvituksissa. Joka päivä oli hän kuitenkin ajelemassa kenraalin kanssa. Hän näytti nauttivan täysin siemauksin aikaisesta keväästä ja ylisti eloa antavaa aurinkoa. Oi, miten hän sitä rakasti! — Ja hän oli tyytyväinen hiljaiseen perhe-elämään, jota he viettivät.

Rouva oli niin rakastettava ja suloinen, että oli oikein vaikeata irroittaa katseitaan hänestä.

Mutta yht'äkkiä rupesi emäntäni tulemaan kivuloiseksi. Kevätilma uuvutti häntä. Yhä harvemmin tuli hän keittiöön ja eräänä päivänä pyysi hän ystävällisesti minua huolehtimaan taloudesta. Kyynelsilmin sanoi hän, ettei hän jaksa ajatella sitä.

Kotilääkärin, kuulun professorin yksi-istuimiset rattaat pysähtyivät joka päivä meidän pääportaittemme eteen. Kun hänen käyntinsä sairaan luona kesti kauvemmin kuin tavallista ja hän otaksui että pikku varsa, joka oli seurannut mukana, pitkästyisi odotukseen, pyysi hän minua käskemään kuskin ajaa kotiin. Välistä saattoi tapahtua, että professori pistäysi meille ratsastuspukuun puettuna. Oli aivan ihmeellistä nähdä kuinka hänen käyntinsä vaikuttivat rauhoittavasti sairaaseen. — "On kuin hän voisi valaa uutta voimaa minuun" — oli rouvan tapana sanoa.

Eräänä päivänä hänen ollessaan erikoisen alakuloinen ja epätoivoinen sairautensa päättymisestä, kuulin professorin sanovan luottamusta herättävällä äänellä: "Rohkeutta ja luottamusta vaan, rouva, ja Jumala tekee loput."

Niin, kyllä hän osoitti emännälleni erityistä huolenpitoa, ja antoi minulle tarkkoja määräyksiä hänen ruokajärjestyksestään. Ja kun hän arveli oman siivilöimislaitoksensa olevan paremman kuin meidän, pyysi hän minua hakemaan joka päivä juomavettä hänen omasta keittiöstään.

Kun tulin sinne eräänä päivänä, niin sain tietää, että professori halusi puhua kanssani ja oli pyytänyt, että tulisin odotushuoneeseen. Se oli täynnä naisia ja kun ei ollut enää yhtään istuinpaikkaa, kantoi sisäkkö minulle tuolin. Yksinkertaisuudessani en saattanut ymmärtää miksi kaikki nämä naiset, vanhat ja nuoret, näyttivät niin pelästyneiltä — hyvää professoria ei toki tarvinnut peljätä — mutta tunnelma tuntui minusta todellakin painostavalta. Oli kuin olisi istunut hautajaisissa.

Vastaanottohuoneen ovi aukaistiin. Kynnyksellä seisoi professori jäykkänä ja hienona. Hän antoi katseensa kiertää ympäri salin, ja kun se kohtasi minut, astui hän muutamia askeleita sisään. Ylhäisesti sorahtavalla äänellään ja antaen minulle etusormellaan pienen viittauksen sanoi hän: — "Tohtorin rouva Ehreströmin lähetti".

Minä nousin, niiasin ja menin hänen perästään ruokailuhuoneeseen. Kun hän oli sulkenut oven jälkeemme, pyysi hän minua katsomaan suurta pronssista tehtyä vuohta, joka seisoi jalustalla. "Eikö se ole kaunis? Tekisi mieli tarttua sitä turkkiin" — sanoi hän hymyillen omalla erikoisella tavallaan. Minusta tuntui aina, kuin olisi hän koettanut niellä tai tukahduttaa hyväntahtoiset hymyilynsä. Ja sitten antoi hän minulle leipälautasen sanoen:

— Tervehtikää tohtorin rouvaa ja sanokaa, että jos hän pitää tästä ohraleivästä, niin voitte saada ainesmääräyksen minun taloudenhoitajattareltani. Pyytäkää sisäpalvelijaa eteisessä käärimään paperia leivän ympärille. — Hän aukaisi oven ja meni saliin. Minä seurasin kantaen lautasta. Päästyään saliin kääntyi hän minuun sanoen:

— Muistakaa, ei koskaan jauhoja lihakastikkeeseen, vain luonnollinen mehu, ja viilipiimä tarjotaan tohtorin rouvalle — jälkiruuaksi.

Minä niiasin ja ennenkuin ennätin ulos eteisestä, kuulin hänen sanovan jyrkällä äänellään:

— Päänsärky tulee sisään!

* * * * *

Pari viikkoa sitten tuli everstin rouva kaupunkiin ja asui meillä. Tohtorin rouva tuntui hyvin heikolta, ja hänen miehensä näytti huolestuneelta. Samoin kenraali, joka istui päivät päästään luonamme. Janne seurasi aina häntä auttaakseen minua tarjoilussa, sillä nyt minulla oli todellakin yltäkyllin työtä keittiössä.

Lääkäri tuli yhä ankarammaksi sairaan ruokajärjestyksen suhteen. Jopa tuli hän kerran itse keittiöön everstin rouvan kanssa opettaakseen minua "sivelemään" kaavittua selkäpaistia ja tullakseen vakuutetuksi, että olin paistanut sen hyvin. Sinä päivänä olin juuri leipomassa ja olin siis puettu valkeaan leivinpukuuni.

Tarkastettuaan huolellisesti paistinlaittoani, katsoi hän minua hetkisen — minä luulin, että minun englantilainen keittiöhilkkani oli herättänyt hänen huomiotaan — ja sanoi everstin rouvalle:

— Hän on kalpea, näyttää riutuneelta. Ja kun on aivan välttämätöntä, että rouva tyttärenne voi tuntea itsensä täysin levolliseksi, pitää meidän katsoa että se, joka hoitaa hänen talouttaan, kestää. — Minä kirjoitan teille vahvistavia lääkkeitä — lisäsi hän katsoen minuun.

Ja kun tyhmästi kyllä arvelin, että olin terve, keskeytti hän minut lyhyesti, sanoen:

— Olette Pohjanmaalta? — kestävää väkeä. Tästä lähtien tulee teidän hakea juomavettä kaksi kertaa päivässä keittiöstäni. Siten joudutte enemmän raittiiseen ilmaan.

Ennenkuin he menivät sisään, katsoi hän nopeasti ympärilleen ja sanoi: "Rouva, jospa kaikki kaupungin keittiöt olisivat yhtä siistiä kuin tämä, olisivat lapsetkin terveempiä".

* * * * *

Elämä on usein kuin unelma. Minä en tarvinnut pitkältä kestävyyttä. — — Kun linnut rakensivat iloisesti viserrellen pesiään, ja aurinko heitti lämpimät säteensä avoimesta akkunasta sisään, ja koko luonto riemuitsi ja huokui keväistä onnea — silloin — niin silloin särkyi onni nuorten pesässä.

Pienokainen oli saanut heikon hymyilyn kuolevalta, nuorelta äidiltään, ja omaiset, jotka seisoivat rakkaansa vuoteen ympärillä, olivat kuulleet hänen viimeisen kuiskauksensa:

"Yrjö, Jumala on rakkaus".

Lääketaito oli voimaton, ja sen harjoittajan täytyi taipua korkeamman voiman edessä.

PÄIVÄKIRJASTANI.

Minun piti koota vain valonvälähdyksiä päiväkirjaani, mutta — mistäpä löytää ne, kun elämä näyttää tarjoovan enemmän suruja kuin iloja! — Olenko se minä, joka kuljetan sairautta ja kuolemaa mukanani, minne menen, vai onko Kaikkeuden Isän tarkoitus, että minun tulee oppia ottamaan osaa toisten ihmisten suruihin? Niin, nyt vasta tiedän, mitä suru on. — "Sillä meillekin löysi viikatemies tien, täällä säälimättä niitti hän sarat". Ja miten se koskeneekaan siihen, jota suru on lähinnä kohdannut, kun minäkin, vieras ja vain palvelijatar, tunnen sen niin raskaana.

Koti tuli vielä tyhjemmäksi, sen jälkeen kuin lapsi ja sen hoitaja olivat muuttaneet kenraalin luokse. Äänettömänä ja synkkänä kulki nuori isäntäni huoneustossa viettäen usein pitkiä aikoja huoneessa, jossa rakastettu lepäsi ruusujen ympäröimänä. Mitä suurimmalla kunnioituksella kosketti hän esineitä, jotka olivat olleet hänen. — Minusta tuntui kuin pieninkin vainajalle kuulunut esine olisi ollut hänelle pyhä. Minä kannoin ruuan sisään, kehoitin häntä syömään, mutta hän tuskin maistoi mitään.

Ja sitten tuli aurinkoinen, kaunis kevätpäivä, jolloin Nikolainkirkon kellot soivat niin valtavan kaihoisasti — päivä, jolloin laulu soi avatun haudan ääressä — ja kaikesta jäi vain muisto. — —

Tohtori ei palannut enää hävitettyyn kotiinsa. Iltapäivällä tuli Janne ja täytti hänen matka-arkkunsa. Yöllä matkusti kenraali poikineen ulkomaille ja — Janne seurasi mukana.

— Tyhjyys ja kaipaus tuntuivat vielä suuremmilta.

* * * * *

Everstin rouva otti pienoisen mukaansa Korven kartanoon ja kehoitti minua niin pian kuin mahdollista tulemaan sinne ja lepäämään. Mutta — kohtalo oli päättänyt toisin.

Kun mamselli Borg ja minä panimme kokoon isäntäni tavaroita ja purimme "nukkekaappia", sain kirjeen professorin rouva Wallenborgilta. Hän oli ruvennut kaipaamaan kotia ja he aikoivat palata Helsinkiin parin viikon kuluttua tuoden mukanaan ei — pientä Henrietteä, vaan kyllä pienen Henrin. Hän pyysi minua, jos mahdollista, täyttämään lupaukseni. Ja heti sen jälkeen kun mamselli Borg ja minä olimme lopettaneet surullisen työmme, rupesin jälleen sisäköksi professori Wallenborgin perheeseen.

JÄLLEEN PROFESSORI WALLENBORGIN PERHEESSÄ.

Vuosia on taasen vierinyt, samalla kun minä olen yhä enemmän ja enemmän eläytynyt professorin perheessä vallitseviin oloihin.

Kesät olemme viettäneet Niemenkylässä, oikeassa järjestyksen kodissa, missä kaikki on pysynyt samassa kunnossa kuin mihin raatimiehen rouvavainaja oli jättänyt sen. Mitään ei saanut muuttaa, — professori tahtoi niin. Jopa pienten sydämenmuotoisten neulatyynyjenkin piti riippua joka huoneen uutimessa. Ja professorin rouva kunnioitti kaikessa miehensä toivomuksia.

Pikku Henri, vanhempiensa auringonsäde, kasvoi suuremmaksi ja suuremmaksi, ja hänelle tuhlasivat raatimiehen rouvan vanhat uskotut palvelijattaret nyt hellyyttään.

Niin Niemenkylässä vietetty aika oli levollinen ja rauhaisa.

Syyskuun lopulla muutimme aina Helsinkiin. Herrasväki asui raatimiehen rouvavainajan suuressa kodissa, jonka eräs arkkitehti oli muuttanut mukavaksi, uudenaikaiseksi huoneustoksi. Vanha salonki oli kuitenkin entisellään aivan kuten vanhan rouvan aikana — professori tahtoi niin, varsinkin, kun se oli erinomainen musiikkihuone. Ja tuossa suuressa salongissa oli ikäänkuin menneen ajan ylhäisen hienouden tuntua.

Talvisin eli herrasväkeni keskellä soitannollista elämää. He kävivät kaikissa suuremmissa konserteissa ja jos tulijoitakin huomattavampia taiteilijoita kaupunkiin, niin varmasti käskettiin heidät joko aamiaiselle tai päivälliselle. Professori Wallenborgin koti oli laajalti tunnettu vierasvaraisuudestaan. Kun brüsseliläis- tai pietarilaiskvartetti antoi konserttejaan, oli professori aivan haltioissaan, ja kun se sitten soitti hänen kotonaan matineoissa — niin silloinpa oli isäntäni vasta oikein omassa olossaan.

Pari kertaa kuukaudessa oli meillä niin sanottuja kvartetti-iltoja, jolloin professori itse soitti oikeata stradivariustaan. Talon ystävät näyttivät aina iloitsevan, kun heidät kutsuttiin näihin illatsuihin. Niin, kyllä oltiin professorin talossa tilaisuudessa sekä kuulemaan että nauttimaan laulusta ja soitosta.

Ja Janne? Niin, hän oleskeli enimmäkseen ulkomailla kenraalin ja tohtorin kanssa. Milloin sain häneltä kirjeen Algeriasta, milloin pyramiideilta ja milloin Norjasta, jossa hän sanoi parhaiten viihtyvänsä. Hänen kirjeensä sieltä huokuivat pelkkää ihastusta, hän näkyi oikein eläytyvän sikäläiseen matkailijaelämään ja haaveili matkailijatulvan käännyttämistä Suomeen. — Tohtori se varmaan oli herättänyt hänessä tuon ajatuksen.

Näytti todellakin siltä, kuin olisi Janne heittänyt senaatin vahtimestarin toimen mielestään. Mutta mitä tulevaisuuden tuumia hänellä nyt oli, en saanut selville.

* * * * *

Oli tavattoman ikävä ja kolea kevättalvi. Professorin rouva oli pidemmän aikaa sairastanut kurkkutulehdusta ja vaikeata leiniä, jonkatähden perhelääkäri lopulta kehoitti häntä matkustamaan etelään. Professori ei tahtonut, että hän matkustaisi yksin, ja kun hän itse oli estetty seuraamasta häntä, päätti rouva ottaa minut mukaansa. — Ja nyt tuli kaikki, mitä Polly oli opettanut minulle, tarpeeseen kamarineidin tehtävässäni.

Laittauduimme valmiiksi ja matkustimme ensimäisellä laivalla Lübeckiin.

PÄIVÄKIRJASTANI.

Olen aina toivonut saada tehdä pitkän merimatkan, mutta nyt tiedän vasta, mitä merkitsee maata pari päivää liikkumattomana tukahduttavassa hytissä meren kovasti aaltoillessa. Jo Helsingin ja Räävelin välillä luulin kuolevani, niin kauhean sairas olin. — Professorin rouva raukka, hänellä ei ollut silloin mitään hyötyä kamarineidistään.

Laivan tarjoilijattaret ihmettelivät kovin miten reipas emäntäni oli merellä ollessamme. Kun muut matkustajat olivat matkalla merikipeitä, istui rouvani aina pöydässä kapteenin kanssa. Ja minä, joka en saattanut edes kuulla puhuttavankaan ruuasta! No niin — niin pian kuin pääsin maihin meni tuo "sairaus" ohi, vaikkakin pääni oli vähän raskas rautatiematkalla Berliiniin.

Saksalaisessa pääkaupungissa sain seurata emäntääni suuriin kauppoihin, joissa hän teki ostoksia sekä omaa puvustoaan että minun pukujani varten. Hän piti hyvin tärkeänä, että olisin yhtä aistikkaasti puettu kuin ulkomaalaiset kamarineiditkin.

Hän oli tunnettu hyvästä aististaan. Hänellä oli yksinkertaiset puvut, mutta kun hänellä oli kaunis vartalo, näytti hän aina hienolta ja ylhäiseltä. "Une dame trés distinguée" [Erittäin hieno nainen.], kuulin kerran erään ranskalaisen sanovan hotellissa, kun rouva astui hissistä pois.

Rouva ei koskaan ostanut huonoa tavaraa. Hän kertoi, että hänen äitinsä, joka oli ollut jotenkin varaton, mutta erittäin käytännöllinen, oli opettanut hänelle, että on edullisempaa ostaa aina varsinkin arkipuvukseen hyvää kangasta, sillä sen kalleus tulee korvatuksi ajan mittaan. Ja siinä hän oli oikeassa, sillä kun ajattelee, mitä jo tekopaikka maksaa, niin ei kannata ompeluttaa vaatteita huonosta kankaasta. Ei, jos kustantaa itselleen hyvää kangasta, niin on pukineesta myös kauvemmin hyötyä.

Niinä päivinä, jotka olimme Berlinissä, teimme vaunuilla ajelumatkan Eläintarhaan, jossa kastanjapuut kukkivat. Sitten kävelimme Kasvitieteellisessä puutarhassa, jossa oli erilaisia eläimiä, mutta apinat ja virtahepo huvittivat minua eniten. Kyllä silloin sain nähdä paljon tuossa suuressa kaupungissa — jopa itse keisarinkin.

Ja sitten matkustimme pikajunalla Sveitsiin.

Kun tulin ensimäisenä aamuna Montreuxin hotellissa professorin rouvan huoneeseen, pyysi hän minua vetämään käärekaihtimen ylös ja menemään parvekkeelle. Minä tein niin — pysähdyin hämmästyneenä — kyyneleet nousivat silmiini — seisoin äänetönnä ihastuksesta — luonto puhui harrasta kieltä. Niin, sitä näkyä en koskaan unohda.

Rouva oli pukeutunut kiireimmiten ja astui aamupuvussaan parvekkeelle, josta hän löysi minut itkemässä.

— Ymmärrän niin hyvin tunteesi, Matilda, — sanoi hän ystävällisesti. — Eikö olekin valtavan kaunista? Aina nuoruudestani asti on tämä ollut lempinäköalani. Katso miten taivas on korkea ja kirkas. Tuolla alhaalla puutarhassa näet hedelmäpuiden ja magnoliain kukkivan. — Tuolla on peilikirkas Genferjärvi — tuolla taas Chillon'in linna — ja toisella puolella järveä ranskalainen rannikko omituisesti muodostuneine Savoijinalppeineen, joilla nyt näkyy olevan äskensatanutta lunta. Tuolla — suoraan edessä päin on viljava Rhônelaakso. — Tuolla kauimpana näet pilvenkorkuiset vuoriselänteet ikuisen lumen peittäminä ja "Dent du Midi'n" ihanan aamuauringon kultaamana. Voiko nähdä jotain kauniimpaa? Täällä tässä suurenmoisessa luonnossa jos missään, tuntee Jumalan suuruuden — mutta täällä tuntee myös oman arvottomuutensa.

Miten hyvin rouva ymmärsi, minkä vaikutuksen tämä luonto oli tehnyt minuun.

Aika vieri. Päivät kuluivat miellyttävästi minun koettaessani kaikkina vapaahetkinä perehtyä ranskankieleen niin paljon kuin mahdollista. Ja se kävikin helposti, kun hotellin palvelusväki ja matkustavien naisten kamarineidit puhuivat ranskaa.

Kun emäntämme eivät tarvinneet meitä, otimme kamarineidit ja minä käsityömme ja istuuduimme puutarhaan, jossa oli varattu erityinen paikka matkustavien palvelijoille. Vähitellen voin mennä omin neuvoin torille ja ostaa kukkia rouvalleni, jopa tehdä ostoksia puodeissakin.

Kun kuumuus kävi liian painostavaksi, lähtivät matkailijat korkeammalle vuoristoon. Hotellit olivat melkein tyhjiä, kun mekin jätimme Montreuxin ja matkustimme melkein äkkijyrkkää rataa Glion'iin, joka on 692 m meren pinnan yläpuolella.

Me asetuimme hienoon Puistohotelliin, jonka vakinaisiin vieraihin isäntäväkeni kuului.

Ylimmässä kerroksessa, nim. kolmannessa, sain minä pienen sievän huoneen. Näköala akkunastani oli ihastuttavan kaunis. Oikealla näkyivät viinivuoret vivahtaen jo vihreään ja kentät, jotka olivat valkeanaan narsisseja. Allamme lepäsi Genferjärvi, jolla purjeveneet näyttivät pieniltä pisteiltä. Ja ihanaa näköalaa reunustivat suurenmoiset alpit.

Mikä kuitenkin melkein enimmän herätti mielenkiintoani oli nähdä, miten suurella huolella kaikki hoidettiin tuossa suuressa hotellissa. Professorin rouva, joka oli tuntenut hotellin jo pitemmän aikaa, kysyi kerran isännältä, kuinka oli mahdollista, ettei yhtenäkään vuonna saattanut koskaan havaita mitään puutteellisuuksia ei ravintolassa, salongeissa eikä matkustajahuoneissa. — Siinä lienee joku salaisuus — mikään ei ole kulunutta — kaikki on mallikelpoisessa kunnossa.

Hotellin omistaja, hienosti sivistynyt mies, nauroi sydämellisesti sanoen:

— Salaisuus ei ole suuri, hyvä rouva. Jos tahdotaan saada aikaan jotakin ensiluokkaista, on katsottava, että kaikki — yksinkertaisinkin on hyvää lajia — se kannattaa, se kestää kuluttaa. Ja sitten on vain pidettävä kaikki kunnossa. Minä kuten muutkin hotellien isännät olen kulkenut "asteikon läpi", aloitin urani juoksupoikana suuressa hotellissa. Sitten ylenin kengänkiilloittajaksi, harjaajaksi, hissipojaksi, rengiksi ja tarjoilijaksi. Keittäjänä en ole koskaan ollut, se on puute kasvatuksessani, mutta keittiöpoikana olin kyllä jonkun aikaa. Sitenhän on saanut oppia miten kukin tehtävä on suoritettava ja tiedän nyt, mitä vaaditaan ja mitä voi vaatia palveluskunnaltaan. Oman valvovan silmän pitää ulottua kaikkialle. Olkoon että on hyvää apuakin, esim. ylitarjoilijasta, joka valvoo ravintolassa ja ruokailuhuoneessa että tarjoilu tapahtuu täsmällisesti ja huolehtii, että pöytäkalusto on hyvässä kunnossa. Haljennut lautanen tai säröinen lasi eivät kuulu ensiluokkaiseen hoitolaan tai ravintolaan. Ja sittenhän minulla on "kotiopettajatar" — tätä nykyä eräs neiti aatelisesta kodista — hänen tehtäviinsä kuuluu — paitsi liinavaatekaapin hoitamista — myöskin tehdä kiertokäyntinsä vierasten huoneissa. Jos hän huomaa lattiassa tai seinissä pienimmänkään tahran tai särön, antaa hän heti poistaa sen, jos on jotakin kulunutta tai epäkunnossa olevaa, pitää se pikimmiten korjata. Niin, salaisuus ei ole suuri — kaikki tulee vain pitää hyvin kunnossa.

Paljon uutta sain täällä sekä nähdä että kuulla, minä vain kuljin ja keräsin kokemuksia. Ja monta opettavaista, iloista muistoa jäi minulle kaikista hauskoista hetkistä, jotka olin viettänyt niiden ulkomaalaisten palvelijoiden parissa, joihin olin tutustunut.

"Oma maa mansikka muu maa mustikka", sanotaan; sekä emäntäni että minä aloimme ikävöidä kotiin. Hotellielämä tulee ajan pitkään väsyttäväksi. Ikävä kyllä emme vielä saaneet palata Suomeen. Kun rouvan leini tuli päivä päivältä pahemmaksi ja professori oli kirjeellisesti saanut siitä tiedon, sähköitti hän heti, että perhelääkäri katsoi kylpyparannusta Teplitzissä välttämättömäksi, jonka tähden me täytimme matka-arkkumme ja lähdimme Böhmiin.

Rakas äiti!

Unohdin kenties mainita viime kirjeessäni sinulle, ettemme nyt asu hotellissa vaan rouvan lääkärin luona, jonka arvonimi on "lääkintäneuvos". Rouvallani on kaunis huone parvekkeineen, josta on näköala "Kurgarteniin". Siellä soittokunta soittaa kaksi kertaa päivässä. Aamukonsertti alkaa aina k:lo 1/2 7 virrellä. Minun huoneeni on pihalle päin. Voit uskoa äiti, että on hauskaa saada asua yksityisasunnossa. Täällä ei meitä kuten suurissa hotelleissa palvele pitkin päivää hännystakkeihin puetut tarjoilijat, se saattoi minut aina oikein hämilleen. Kun emme saa täällä kotona muuta kuin aamukahvin, pitää meidän aina syödä ateriamme ravintoloissa ja siellä tietysti tarjoilijat palvelevat meitä, mutta se on kuitenkin toista. Hauskaa on myös saada nähdä, miten eletään ulkomaalaisessa kodissa. Täällä tuntuu minusta kaikki olevan asetettu käytännöllisemmin kuin meillä kotona. Ajatteles, tohtorilla on seitsemän huoneen ja keittiön huoneusto ja vain yksi palvelija; Lischen on hänen nimensä. Paitsi professorin rouvaa asuu täällä vielä kaksi muuta kylpyvierasta, eräs englantilainen lordi kamaripalvelijoineen ja eräs rouva Amerikasta. Hänelläkin on kamarineiti mukanaan.

Minua ihmetyttää todellakin, että Lischen ennättää tehdä kaiken yksin. On tosin niin, että eräs poika auttaa häntä joka aamu pari tuntia pudistelemaan mattoja ja harjaamaan kenkiä. Ja sitten tulee jokatoinen päivä kaksi miestä valkaisemaan portaat ja hallin kivilattian. K:lo 5 aamulla on Lischen jo ylhäällä ehtiäkseen saada lääkärin kolme huonetta siistityiksi kello 1/2 7, jolloin vastaanotto alkaa. Ja kaksi kertaa päivässä pitää hänen laittaa kylpyvierasten vuoteet ja siistiä heidän huoneensa — sekä ennen että jälkeen kylvyn. Nopsa se tyttö on ja aina ystävällinen ja iloinen, ja työnsä suorittaa hän erittäin huolellisesti. Mutta kyllä sitten hänen emäntänsä, lääkintäneuvoksetar, valvookin ettei missään saa näkyä tomuhiukkasta. Ja voitko ajatella äiti, ettei Lischen eikä poika saa ensinkään palkkaa lääkäriltä. Ei, ne ovat talon vieraat, jotka, paitse vuokraansa, maksavat myös määrätyn maksun viikossa palvelusväelle, ja se maksu on aika suuri. Eikö totta — mukava tapa palkata palvelijansa! Niin on tapana tehdä kaikissa böhmiläisissä kylpypaikoissa.

Minusta on myöskin hyvin hupaista luoda silmäys ulkomaalaisten taloudenhoitoon. Täällä eletään päivä — niin, melkeinpä vain tunti kerrallaan. Sain kerran sattumalta nähdä talon ruokasäiliön, ja siellä ei todellakaan ollut mitään muita ruokavaroja kuin maitoa ja palanen voita. Lischenillä ei ole milloinkaan käsillä mitään syötävää. Kaikki on lukon takana, ja lääkärin rouva kulkee koko päivän ympäri avainkimppuineen. Hän keittää itse kahvin, valmistaa ruuankin ja Lischenille antaa hän kaiken annoksittain.

On vähän vaivaa eikä tarvita mitään taitoa ruuan laittamiseen, kun kaikki ostetaan melkein valmiina. Ruokalaji on vain paistettava tai keitettävä. Olen välistä saanut seurata lääkärin rouvaa hänen mennessään talousostoksille. Ja on ollut hyvin hauskaa ja opettavaista nähdä suuria hienoja herkku- ja ruokatavaramyymälöitä marmoripöytineen ja siisteine, valkoisiin puettuine myyjineen. Noissa kaupoissa on kaikenlaisia ruokatavaroita kauniisti ja maukkaasti järjestettyinä. Niistä saa ostaa jopa valmiiksi perattua kalaakin, maustettuja ja höystettyjä metsäkauriin ja muita paisteja, puhumattakaan erilaisista valmiiksi laitetuista kyljyksistä ja höyhennetyistä, peratuista linnuista, kiehautetuista vihanneksista ja erinomaisista liemistä. — Kaikki maukasta ja parasta lajia. Ja kukin emäntä ostaa juuri niin paljon, kuin hän laskee menevän yhdellä aterialla, ei koskaan enempää.

Ennen kutakin ateriaa juoksee Lischen tyhjiä haarikoita mukanaan hotelliin, jossa ne täytetään tynnyreistä kylmällä, kuohuavalla oluella.

Ei tiedätkö äiti, kyllä meillä on paljon hauskemmin siellä kotona. Siellä meillä on ruokavaroja ruokasäiliössä, ja emäntä osoittaa luottamusta palvelijoitaan kohtaan. Minusta tuntuu, että olisi kovin ikävää palvella talossa, jossa jokainen pala annetaan vähissä erin.

Kuulin eräänä päivänä erään rikkaan saksalaisen rouvan kysyvän emännältäni, kuinka monta voileipää meillä annetaan palvelijoille illalliseksi. Hämmästyneenä sellaisesta kysymyksestä vastasi rouva nauraen, ettei meillä lasketa voileipiä, palvelijattarella on ruoka hallussaan ja hän saa luonnollisesti syödä, niin paljon kuin haluaa.

— Mitä ihmettä te sanottekaan! — huudahti rikas rouva. — Minä annan aina kaksi voileipää tytölleni, mutta kaikki tuttavani arvelevat, että siinä on yksi liikaa! Äiti, oletko kuullut sellaista!

Kun kerroin tästä päivällisellä loordin kamaripalvelijalle ja amerikkalaiselle kamarineidille, joutuivat he aivan pois suunniltaan. Edellinen sanoi: — Sellaista ei tapahtuisi koskaan Englannissa! — Ei meilläkään Amerikassa — lisäsi kamarineiti terävästi.

Äiti, tahdotko vielä kuulla, miten ulkomailla pidetään yksityisajoneuvot? Useita kertoja päivässä ajaa lääkärimme sairaskäynneilleen hienoissa, pienissä umpivaunuissa. Hänen nimikirjaimensa ja aateliskruununsa ovat maalatut vaunun oveen. Kun olen aina ihaillut hänen kauniita, mustia hevosiaan, pyysin eräänä päivänä Lischeniltä luvan saada kurkistaa talliin.

— Talliin! — huudahti hän nauraen ääneensä. — Mitä tallilla tekee, kun ei ole hevosia! Ne kuten kuskikin ovat vuokratut. Lääkärillä on vaan vaunut ja kuskinpuku.

Voit uskoa että hämmästyin. Mutta kyllä mahtanee tulla paljon huokeammaksi näin.

Nyt on rouva niin paljon parempi, että jätämme Teplitzin kahdeksan päivän kuluttua ja matkustamme Köpenhaminan kautta suoraan kotiin. Miten iloitsenkaan kun saan syyskuun lopussa kahden viikon loman ja saan viettää sen luonasi. Silloin kerron kaikenlaista käynneistämme munkki- ja nunnaluostareissa. Niin paljon ihmeellistä olen nähnyt ja kuullut tällä matkalla.

Sain eilen kirjeen Jannelta. Kenraali, tohtori ja hän ovat nyt paluumatkalla Huippuvuorilta.

PÄIVÄKIRJASTANI.

"Polaris" laivalla.

Jos emäntäni tuli iloiseksi kohdatessaan Berlinissä miehensä joka oli tullut ottamaan hänet vastaan, en minä ollut sitä vähemmän, kun näin odottamatta Jannen Köpenhaminassa Polaris laivalla. Ajatteles ettei hän ollut kirjoittanut minulle, että kenraali matkustaisi samaa tietä kuin mekin. Mutta kun nyt olin kuullut Jannen tulevaisuuden suunnitelmat, ymmärsin niin hyvin, miksi hän tahtoi valmistaa minulle tämän yllätyksen. Laivamatka Köpenhaminasta Helsinkiin on aina jäävä rakkaimmaksi muistoksi pitkältä ulkomaamatkaltani.

Kun lähdimme ulkomaille, oli kova myrsky, nyt sitä vastoin lepää meri peilityynenä, ja on mitä kaunein ilma. Olen vakuutettu, että se on hyvä enne Jannen ja minun onnelle. Näinä ihanina kuutamoiltoina olemme me puhelleet kannella tulevaisuudestamme. Janne on kertonut minulle, miten odottamatta hänen kaikki suunnitelmansa ovat muuttuneet, kertonut, miten hyvin meidän elämämme tulee pian järjestetyksi, hänen hyvän isäntänsä ystävällisen huolenpidon kautta. Ja jos kaikki käy, kuten on laskettu, istumme me vuoden kuluttua onnellisina omassa kodissamme.

Asia on nimittäin niin, että kun Janne jonkun aikaa sitten pyysi kenraalin suositusta erääseen vahtimestarintoimeen, joka oli auki, ei kenraali ollut tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä. Hän ei tahtonut erota Jannesta, johon oli jo niin tottunut. Mutta kun hän hyvin ymmärsi, että Janne haluaisi mennä naimisiin ja perustaa oman kodin, oli kenraali tehnyt erään ehdotuksen, koska hän samalla toivoi, että hän siten saisi Jannen mukaansa vielä eräälle ulkomaamatkalle. — No niin, hän oli kertonut, että tohtori aikoi ostaa pienen maatilan, jonne hän voisi välistä vetäytyä syrjään saadakseen kokonaan antautua tieteellisiin töihinsä. Hän tarvitsisi jonkun, joka hoitaisi tilaa — ja se tehtävä pitäisi Jannen ottaa. Ja kun tohtori tarvitsi myöskin henkilön, joka huolehtisi hänen kodistaan maalla, arveli kenraali, että minun sopisi tehdä se.

Kun tohtori kuuli isänsä ehdotuksen, tuli hän iloiseksi ja lupasi Jannelle järjestävänsä meille hyvin. Me saisimme hauskan asunnon, kaksi huonetta ja keittiön ja palkkaehdot olivat erinomaiset.

Janne ei ollut epäröinyt, varsinkin kun hän tiesi, kuinka mielelläni minä halusin asua maalla vaan suostui ilomielin tarjoukseen.

Nyt on tohtori jo ostanut maatilan. Hänellä oli onni saada juuri se paikka Hämeestä, johon hän eräällä matkallaan oli erityisesti kiintynyt ja jota hän oli toivonut omakseen. Janne, joka myös oli ollut mukana matkalla, on nähnyt paikan ja sanoo, että se on ihastuttavan kaunis ja sijaitsee Kukkianjärven rannalla Hauhon ja Luopioisten pitäjien rajalla. Järvessä on tarinan mukaan yhtä monta saarta kuin vuodessa on päiviä.

Janne kertoi vielä, että kun tohtori tulee omistamaan muutamia näistä saarista, on hänellä aikomus perustaa jollekin niistä matkailijakoti. Hän uneksii matkailuliikenteen edistämisestä Suomessa.

Niin pian kun tohtori saa pienen talonsa haltuunsa, rakennuttaa hän huvilan itselleen ja asunnon meille. Tärkeän näköisenä näytti Janne sen talon piirustukset, jossa me tulemme asumaan. Ajatteles, hän oli saanut itse tehdä ne. "Talo tulee rakennettavaksi suomalaisnorjalaiseen kuosiin" — laski hän leikkiä.

Ei taida usein elämässä saada kirjoittaa sellaisista onnen välähdyksistä kuin nämä. Älköön vain tulko mitään esteitä meidän valoisten tulevaisuussuunnitelmiemme toteutumisen tielle!

Rakas, kulta äiti!

Älä ollenkaan kiiruhda kutomaan vihkimattoa tai ompelemaan reikäompeluhursteja — meidän häämme ovat lykätyt epämääräiseen tulevaisuuteen. Tuleneeko niistä koskaan mitään?

Äiti, en koskaan enää rakenna pilvilinnoja, tuntuu katkeralta, niin sanomattoman katkeralta, kun ne luhistuvat. Mutta on väärin, että valitan, on itsekästä ajatella nyt itseään. Minun tulee ennemminkin valittaa niitä surullisia tapahtumia, jotka ovat olleet syynä suuriin muutoksiin, joita on sattunut, ja ajatella niitä, joita onnettomuus on lähinnä kohdannut. — — Isku tuli odottamatta, tuli juuri silloin, kun kaikki näytti valoisalta ja toivorikkaalta.

"Muistolassa", tohtorin tilalla Hämeessä, oli kaikki melkein valmista. Huvila oli rakennettu ja talo, jossa Jannen ja minun piti asua, oli jo katon alla, kun kuolema tempaisi äkkiä tohtorin tapaturman kautta ratsastusmatkalla. Äiti, et saata kuvailla mielessäsi omaisten surua. — Haudalla oli oikein sydäntä särkevää nähdä kenraalia. Hän oli aivan menehtynyt ja murtunut.

Lähetän sinulle muutamia sanomalehtileikkeleitä, niin saat lukea muistosanat rakkaasta, kaivatusta tohtoristamme. Niistä voit nähdä, miten yleisesti valitetaan hänen kuolemaansa ja kuinka sanotaan ettei maallamme olisi varaa kadottaa sellaisia poikia. Niin, tohtori Ehreström oli todella harvinaisen hyvä ja jalo mies.

Vähän hautajaisten jälkeen sai kenraali lievän halvauskohtauksen. Voit sentähden ymmärtää, rakas äiti, että näissä surullisissa oloissa ei luonnollisesti voi tulla kysymykseenkään, että Janne jättäisi isäntänsä. Nyt jos koskaan tarvitsee kenraali häntä. Me olemme nuoria, meillä on tulevaisuus edessämme ja voimme odottaa.

Lääkäri toivoo, että kenraali, niin pian kuin hän tulee terveemmäksi, matkustaa ulkomaille pidemmäksi aikaa. Hänen veljenpoikansa, herra Herbert, joka nyt on lääketieteen kandidaatti, seuraa hänen mukanaan tuolle matkalle ja Janne.

Minun herrasväkeni aikoo myöskin viettää ensi talven etelässä, ja he ottavat pikku Henrin ja minut mukaansa. Professori on luvannut hyvälle ystävälleen kenraalille oleskella ainakin jonkun aikaa samassa paikassa kuin hänkin.

OMASSA KODISSA.

PÄIVÄKIRJANI VIIMEISET LEHDET.

Vuosia on vierinyt siitä kun viimeksi kirjoitin päiväkirjaani. Nyt kun mieheni — olen näet naimisissa — on matkustanut Hämeenlinnaan pariksi päiväksi, tahdon lyhentää aikaa panemalla muistiin muutamia muistoja viimeksi kuluneilta vuosilta. Paljon on tapahtunut ja suuria muutoksia on tullut elämään, ilo ja suru ovat vaihdelleet näinä vuosina. Mistä alottaisin? — Valonvälähdyksiähän minä etupäässä kokoilin kirjaani. Siis tahdon alkaa kertomalla siitä suuresta "valonvälkähdyksestä", että Janne, minun mieheni, on nyt Muistolan pienen talon omistaja Hämeessä. Sen hän sai perinnöksi hyvältä isännältään kenraali Ehreströmiltä, joka kuoli vuosi sitten. Hän sai tilan kaikkine irtaimistoineen — sellaisena kuin se oli. Tämän kalliin lahjan sai Janne muistoksi monivuotisesta, uskollisesta palveluksesta sekä tunnustukseksi siitä hoidosta ja huolenpidosta, jota hän oli osoittanut isäntänsä pitkällisen sairauden aikana. Kenraali oli testamentannut Jannelle vielä rahasummankin ja määrännyt, että matkailijakoti, joka tohtori Ehreströmillä oli ollut aikomus perustaa eräälle saarista, rakennettaisiin ensi tilassa piirustusten mukaan, jotka jo oli tehty, ja Jannen kuoleman jälkeen siirtyisi koti Suomen Matkailijayhdistykselle.

Emme voi kyllin siunata lämminsydämisen kenraalin muistoa.

Kaikki tuntuu minusta kuin unelta. En voi käsittää, että juuri minä olen emäntänä tässä ihanassa paikassa, tässä haukassa kodissa, jonka rakastavat kädet ovat meille rakentaneet.

Suuren osan elämästäni oli minulla hyvä koti professori Wallenborgin perheessä. Vuosi vuodelta kiinnyin yhä enemmän hyvään herrasväkeeni. Oli kuin olisin lopulta kasvanut kokonaan kiinni perheeseen. Kuinka hyvä ja antelias onkaan herrasväki ollut minua kohtaan! En ollenkaan ansainnut runsaita myötäjäisiä, jotka sain naimisiin mennessäni rakkaalta isäntäväeltäni. En saata koskaan olla kyllin kiitollinen heille hyvyydestä, jota ovat osoittaneet minulle.

Kaikkialla kodissamme näemme rakkaita muistoja pitkältä palvelusajaltamme. Joka esine, jonka omistamme, kertoo oman tarinansa. Arkihuoneemme seinällä on taulu, jonka puitteiden sisään olemme koonneet kuvat niistä perheistä, joissa olemme palvelleet. Se taulu voi kertoa monta elämäntarinaa. Ja kun Könnikello lyö, näen lapsuuskodin elävästi edessäni.

Jonkun aikaa sen jälkeen, kun olimme saaneet kotimme järjestykseen, saimme rakkaita vieraita, mamselli Borgin ja herra Herbertin. He olivat tulleet autolla suoraan Korven kartanosta. Sinä aikana, jolloin he olivat vierainamme, vietettiin harjannostajaisjuhlaa saarella, jossa matkailijakoti nyt kohoaa.

Oli ihana kesäkuun päivä. Järvi lepäsi peilityynenä ja aaltomaisesti kumpuiset, metsäpeitteiset saaret kuvastuivat veteen. Mamselli Borg oli aivan hurmaantunut tästä ihanasta taulusta.

— Juhlallisin oli hetki, jolloin moottoriveneemme laski "Tohtorinsaareen" ja nostettiin lippu, jossa oli sanat "Muistolan matkailijakoti".

Työväki ja kutsuvieraat huusivat eläköötä ja paljastetuin päin laulettiin "Maamme".

Jannen lausuttua muutamia lämpimiä kiitossanoja kenraalin ja tohtori Ehreströmin muistolle, astui Herbert herra esille ja lausui ilonsa siitä, että hänen serkkuvainajansa suunnitelma oli nyt toteutunut. Ja hän pyysi jättää pieneksi avustukseksi kodille autonsa matkailijain vastaiseksi mukavuudeksi.

Parin viikon kuluttua aikoi hän palata takaisin muutamien englantilaisten sukulaistensa kanssa. Hän kertoi, että eräs heistä, vanhahko rouva, oli ollut muutamia vuosia sitten erittäin ihastunut Kukkianjärven kauneuteen. Hän se oli kehoittanut tohtori Ehreströmiä rakentamaan sinne matkailijakodin. Hän oli käynyt useita kertoja maassamme ja ihaili suomalaista luontoa ja viihtyi täällä hyvin. Mutta hän oli tuntenut silmitöntä kauhua epäsiistejä majataloja ja meidän korkeita, epämukavia, kaksipyöräisiä ajopelejämme kohtaan. Hänellä oli tapana kertoa pitkiä juttuja ihmeellisistä uhkarohkeista retkistään Suomessa. Nyt hän oli vanha mutta tahtoi vielä kerran nähdä maamme ja näyttää sen lapsilleen. Herbert herra toivoi ettei hänen enää tarvitseisi valittaa meidän kulkuneuvoistamme ja yömajoistamme. Matkailijayhdistys oli jo avannut useita täysihoitoloita maassa, ja tälle seudulle oli Janne hankkinut nelipyöräiset ajopelit. Ainakin Hämeessä saattoi rouva nyt kuten Norjassa, vuokrata itselleen hevoset, vaunut ja kuskin useiden päivien matkaa varten. — — —

Huutamalla "eläköön" matkailijakodin tulevaisuudelle lopetettiin vaatimaton juhlamme nautittuamme virvokkeita kodin suurilla parvekkeilla. Senjälkeen poistui seudun väki venheissään.

Mamselli Borgilta sain monta hyvää neuvoa hänen auttaessaan minua kalustamaan uutta matkailijakotia. Sekä ruokailuhuone että suuri arkihuone avonaisina takkoineen ovat suomalaista rahvaan kuosia. Vierashuoneet, vaikka yksinkertaiset, näyttävät kuitenkin miellyttäviltä. Ja mamselli Borgin mielestä teki koti kokonaisuudessaan kodikkaan vaikutuksen.

Minua ilahdutti suuresti, että hänkin oli huvitettu minun "pienestä kaartistani", kuten kutsun kuutta nuorta tyttöä, jotka olen ottanut kotiini. Tahdon koettaa kasvattaa heidät kunnon palvelijattariksi.

Antaa niiden ensin käydä "asteikon läpi" ennenkuin Matilda lähettää heidät maailmalle ottamaan paikkoja — sanoi mamselli huvitettuna.

Niin, sellaisessa viinitarhassa tahdon minä työskennellä vaikkapa vaatimattomastikin. Koetan täällä sovelluttaa käytännössä niitä kokemuksia, mitä olen koonnut pitkän ajan kuluessa — elämän koulussa. Saamme sitten nähdä onnistunko!

Ennenkuin mamselli matkusti, antoi hän minulle paperin; johon hän oli merkinnyt muutamia hyväätarkoittavia neuvoja nuorille tytöille, jotka aikovat etsiä leipäänsä maailmalla vieraissa oloissa. Nämä "neuvot" olen antanut painaa ja ripustanut nuorten holhokkieni huoneisiin.

Ne kuuluvat:

"Mamselli Borg sanoo":

1. Lähtekää kodistanne avoimin silmin ja ottakaa aina kiitollisuudella vastaan kaikki hyvät opetukset.

2. Käsittäkää elämä kouluksi useine luokkineen, joissa pitää kaikki oppia.

3. Ottakaa ensin yksinkertainen, vaatimaton paikka.

4. Rakastakaa siisteyttä ja järjestystä.

5. Koettakaa aina olla iloisia ja ystävällisiä. Äreä käytös ja jurot kasvot eivät miellytä ketään.

  6. Sopeutukaa tarkoin emäntänne toivomuksiin hänen talossaan.
  Jokaisella kodilla on omat vaatimuksensa ja erilaiset tapansa.

7. Älkää koskaan olko silmänpalvelijoita!

8. Varokaa huolellisesti talonväkenne omaisuutta ja huolehtikaa siitä, kuin olisi se teidän omaanne.

9. Jos olette rikkoneet jotakin tai tehneet jonkin vahingon sanokaa siitä heti emännällenne, siten vältetään moni ikävyys, sillä rehellisyydellä ja totuutta rakastamalla pääsee pisimmälle elämässä.

10. Koettakaa aina parastanne, joskin monasti tuntuu vaikealta.

Kärsivällisyyttä ja suvaitsevaisuutta!

Kaikki ympärilläni huokuu pelkkää onnea ja iloa. Mutta iloon sekottuu kaihoa ajatellessani suurta tappiota, jonka olemme viimeksi kuluneina vuosina kärsineet. Sanon me, sillä Janne jakaa tämän suruni ja kaipuuni.

En koskaan tule varmaankaan unohtamaan sitä päivää professorin rouvan ja minun ulkomaamatkallani, jolloin sain tiedon äitini kuolemasta. — Niin, äiti on poissa!

Me olimme aurinkoisessa Pallanzassa. Emäntäni oli sairaana, niin sairaana, etten uskaltanut edes ilmoittaa hänelle suruani. Janne oli kenraalin kanssa Egyptissä. — En ole koskaan ennen tuntenut itseäni niin yksinäiseksi ja hyljätyksi. Minusta tuntui kuin olisi aurinko menettänyt loisteensa, kuin paradiisillinen luonto ympärilläni olisi kadottanut kauneutensa. Nyt oli minut kohdannut ensimäinen, todellinen suru elämässäni. Voi, miten kärsin! Suuren hotellin kirkossa pidetyn aamujumalanpalveluksen jälkeen pyysin puhutella englantilaista pastoria. Hän oli niin ymmärtävä, niin osaaottava ja lohdutti minua. Hän sanoi muun muassa, että Jumala aina tietää, mitä hän tekee ja arveli, että äiti tarvitsi lepoa pitkän päivä työnsä jälkeen. Pastorin kotona sain sitten itkeä kyllikseni. — —

Anna-Liisan kirje minulle huokui todellista kaipausta rakkaan vainajan poismenon johdosta. Anna-Liisa oli niin monena vuotena hellinyt äitiä tyttären rakkaudella. — Niin, äidin muisto ei voi koskaan haihtua. Se on valonsäde, jonka olen aina säilyttävä kiitollisessa mielessäni. Tähän valonpilkkeeseen lopetan päiväkirjani.

* * * * *

Olimme juuri muuttaneet uuteen kotiimme, kun saimme ikävän tiedon, että äidin tupa Pohjanmaalla oli palanut. Piipusta oli pudonnut säkeniä ja sytyttänyt vuodevaatteet, jotka olivat ulkona tuulettumassa. Vallitsi veden puute, ja Anna-Liisa oli yksin kotona. Kaikeksi onneksi oli äidin tavarat jo lähetetty meille. Tuntui kovin haikealta ajatella rakasta kotia tuhkakasana.

Anna-Liisa on nyt luonamme. Hän on minun oikea käteni. Kun minä olen kiinni matkailijakodin taloudessa, hoitaa hän taloa.

Purkaessani äidin tavaroita löysin ne kirjeet, jotka olen tässä esittänyt. Kirjeet oli kääritty huolellisesti äidin parhaaseen silkkihuiviin.

Rauha rakkaan vanhuksen muistolle!

* * * * *

Jannella, joka on sekä isäntä, auton kuljettaja että opas, on yllin kyllin tehtävää. Melkein joka päivä ajaa hän autolla suomalaiseen kansallispukuun puetun pojan kanssa ottamaan vastaan uusia vieraita.

Matkailijakodissa on elämää ja liikettä. Siellä puhutaan monta kieltä. Kun vieraat tulevat aamuisin huoneistaan, katsovat he aina tuuliharppuun, jonka olin tuonut ulkomailta. Kun se on samalla tuuliviiri, tahtovat kaikki nähdä, mikä tuuli käy voidakseen sen mukaan päättää päivän huvimatkat.

Soutuveneitä risteilee pitkin päivää saarten ympärillä, ja moottorivenhe kulkee edestakaisin talon ja matkailijakodin välillä.

Muiden vieraiden joukossa oli meillä ollut ilo nähdä entiset isäntäväkeni eversti Ehreströmin ja professori Wallenborgin perheet luonamme. Ja kaikki ovat yhtä ihastuneita kauniiseen luontoon Kukkianjärven rannalla.

Englantilaiset ovat väsymättömiä onkiessaan. On oikein hauskaa nähdä heidän seisovan rannalla niin juhlallisina — polttaen piippunysäänsä ja vetäen toisen kalan toisensa jälkeen. Kun he sitten päivällisen jälkeen klo 8 ovat pukeutuneet kiiltonahkakenkiinsä ja mustiin pukuihinsa ja istuvat takkatulen ääressä lukien lehtiään, näyttää se niin kodikkaalta.

Meistä tuntuu, kuin meidän vieraamme viihtyisivät hyvin tässä yksinkertaisessa maalaiselämässä.

Aamusta iltaan työskentelen minä innolla ja halulla matkailijakodissa. Kun aurinko laskee metsänreunaan, ja minä istun venheessä Jannen soutaessa minut kotiin, tunnen olevani sanomattoman onnellinen. Ajattelen monia asioita, muistelen niitä lukuisia henkilöitä, jotka olen oppinut tuntemaan ja erilaisia olosuhteita, joissa olen elänyt — — ajattelen lämpimästi niitä, jotka ovat asettaneet kaiken niin hyvin meille. Minä ristin käteni ja kohotan sydämeni syvyydestä kiitollisen huokauksen Jumalalle, joka on johtanut kaiken niin hyvin.