language: Finnish

VARJOJEN LINNAN PRINSSIT

Kirj.

Laura Soinne

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1918.

SISÄLLYS:

Varjojen linnan prinssit
Tarina valkoisesta ruususta
Hukkasaaren salaisuus
Linnea

VARJOJEN LINNAN PRINSSIT

I.

Kaukana, kaukana Pohjolassa kasvoi synkkä, salaperäisen näköinen metsä. Puut olivat kasvaneet siellä niin lähekkäin, että näytti melkein mahdottomalta tunkeutua sinne. Koskaan ei ollut ihmiskäsi kaatanut siellä puuta eikä kukaan ollut astunut sinne jalallaan. Tuon tuostakin siellä hirmumyrskyt ja raesateet raivosivat. Kerrottiinpa vielä, että kesäisin kokoontui metsän yläpuolelle mustia pilviä, ja silloin satoi siellä niin äärettömästi, että muodostui suuria puroja, jotka virtasivat joka suunnalle. — Vielä ihmeellisempää oli kuitenkin, että sinne ilmestyi sateenkaari ainoastaan kerran 13 vuodessa. Silloin taukosivat siellä hirmumyrskyt ja sateet. Metsä näytti leppoisalta ja lintujen sirkutusta kuului joka oksalta. Mutta tällaista kesti ainoastaan yhden vuorokauden. Sen jälkeen pakenivat taas kaikki linnut ja hirmumyrskyt saivat sijansa.

Aivan tämän metsän reunassa asui köyhä leski nuoren poikansa kanssa. He asuivat aivan erillään muista ihmisistä. Leena oli jo useita vuosia ollut leskenä. Hän kehräsi ahkerasti ihmisille villoja ansaiten siten niukan ravinnon itselleen sekä pienelle Olli-pojalleen.

Ei aivan kaukana Leenan mökistä oli kuninkaan palatsi. Siellä oli kaikkialla vain kultaa ja hohtokiveä. Mutta kuningas istui päivät pääksytysten mustalla valtaistuimella ja kuningatar kulki kaikkialla surupuvussa, jossa oli pitkä, pikimusta laahustin. Koska linnassa näytti asuvan ainainen murhe, kutsuivat ihmiset sitä "Varjojen linnaksi".

Leena-muori ja Olli olisivat eläneet mökissään hyvin onnellisina, ellei Leena-muoria olisi painanut jokin erikoinen suru. Olli ei tietänyt siitä mitään, vaan oli aina iloinen ja tyytyväinen. Hänellä oli pieni puusotamies "Pallu", jonka hän oli löytänyt tuvan takaa jo kauan aikaa sitten. Sillä hän leikki aamusta iltaan tuvan seinustalla olevassa hiekkakuopassa. Olli rakasti äärettömästi Palluaan, kun sillä oli niin elävän näköiset silmät. Joskus hän oli ollut huomaavinaan, että Pallu pyörittelikin silmiään. Silloin Ollin oli tapana sanoa: "Pallu, pikku Pallu, älä muljottele noin pahasti Ollia!"

Toisinaan Olli oli kuitenkin huomannut, että äiti oli surullinen ja että hän itkikin oikein katkerasti. Mutta Olli ei uskaltanut kysyä syytä siihen, koetti vain kaikin tavoin olla äidilleen mieliksi.

Eräänä päivänä, kun äiti tapansa mukaan kehräsi villoja, Olli istui rukin ääressä koettaen asettaa Pallulle uutta kättä pajunoksasta. Käsi oli näet katkennut eilen hiekkakuopassa. Hetkisen kuluttua Olli kysyi äidiltään, oliko tämä koskaan nähnyt oikein elävää sotamiestä, joka olisi istunut hevosen selässä, ja kuinka komealta se mahtoikaan näyttää!

— En sotamiestä, mutta "Varjojen linnan" prinssien olen nähnyt komeilla ratsuillaan eräänä varhaisena aamuhetkenä ratsastavan tästä ohi tuonne metsään.

— Mutta miksi kutsutaan tuota komeaa linnaa, jossa joka paikka hohtaa hopeasta ja kullasta, "Varjojen linnaksi"? Miksi sitä ei kutsuta ennemmin "Auringon linnaksi" tai joksikin muuksi?

— Se on pitkä ja surullinen tarina. Tahdotko, lapseni, että kerron sen kokonaan sinulle?

— Kerro, äiti, kerro!

Äiti kertoi:

— Tämä metsä, jonka reunassa me asumme, on vaarallisempi kuin luuletkaan, Olli. Sinne on hukkunut monta ihmistä enää koskaan palaamatta. Mutta siitä huolimatta ovat monet lähteneet metsään päästäkseen selville sen lumoista. Samoin olivat myös nämä kaksi "Varjojen linnan" prinssiä eräänä päivänä päättäneet lähteä ottamaan selvää tämän synkän metsän lumoista hinnalla millä tahansa. Kuningatar oli tästä kovin pahoillaan ja pyysi itkien, etteivät he menisi sinne, sillä varmasti heitä kohtaisi siellä sama onnettomuus kuin edellisiäkin. — Sinne jäisivät iäksi päiväksi. Mutta prinssit olivat järkähtämättömiä eivätkä luopuneet aikeestaan. Sen sijaan he lupasivat kuningattarelle jättää matkansa vähän tuonnemmaksi.

Seuraava aamu oli kirkas, ja prinssien päähän pälkähti lähteä heti. Kuningattaren vielä nukkuessa he antoivat valjastaa ratsunsa ja niin he karauttivat matkalle. Samana aamuna, jolloin he ratsastivat tästä ohitse, tapahtui minulle suuri onnettomuus. En ole sitä kertonut sinulle, mutta saat sen tietää, kunhan tulet vanhemmaksi. Kohta taitaa siitä olla jo 13 vuotta.

Prinsseille kävi kuitenkin huonosti. Toinen heistä palasi mykkänä ja toinen jäi sille tielleen. Kuningas ja kuningatar olivat tästä äärettömästi murheissaan. He lupasivat suuren palkinnon sille, joka antaisi pienimmänkin tiedon kadonneesta prinssistä. Yksi ja toinen koetti onneaan, mutta turhaan. Prinssistä ei näkynyt jälkeäkään. Sitten kuningas kutsutti valtakunnan kuuluisimmat lääkärit luokseen pyytäen heitä antamaan toiselle prinssille puhekyvyn takaisin. Mutta kun ei yksikään voinut täyttää kuninkaan pyyntöä, hän panetti heidät kaikki rautaiseen torniin niin pitkäksi aikaa, kunnes prinssi saisi puhekykynsä takaisin. Tämän kauhean tapahtuman jälkeen verhoutui linnassa kaikki mustaan surupukuun, minkä tähden ihmiset alkoivat kutsua sitä "Varjojen linnaksi".

Tässä oli tämä surullinen tarina. Isäsi kuolema ja tämä päivä ovat olleet raskaimpia koko elämässäni. — Saman päivän iltana minä näin tuon suuren männyn tuolla metsän reunassa kaatuvan hirveällä ryskeellä ja suuren jättiläisen haamun seisovan sen vieressä.

Äidin kertoessa Olli oli koko ajan tarkkaavana kuunnellut ja huomaamattaan pudottanut Pallun lattialle. Nyt, kun äiti oli lopettanut kertomuksensa, Olli aikoi ottaa sen ylös jatkaakseen käden paikoilleen panemista, mutta — Olli kirkaisi pelosta — hänen Pallunsa oli tullut hulluksi! Voi, kuinka se pyöritteli kamalasti silmiään! Näki selvästi, että se ymmärsi kaiken, mitä äiti oli kertonut. Olli otti Pallun syliinsä ja katseli sen silmiä ja — mitä ihmettä — ihanhan sillä oli kuin ihmisen silmät! Kauan Pallu ei kuitenkaan pyöritellyt silmiään. Se oli taas vain tavallinen puusotamies.

Vähän aikaa tämän jälkeen äiti taas jatkoi:

— Kukaan ei tiedä, minkä tähden prinsseille kävi niin. Olen joskus kuullut kerrottavan, että he saivat sen palkaksi petoksesta ja valheesta, kun he olivat karanneet. Täällä metsässä voi näet saavuttaa joko suuren onnen tahi suuren onnettomuuden. Onnen, jos aina pysyy totuudessa, mutta onnettomuuden, jos on epärehellinen. Kuule siis, lapseni, jos haluat onnea maailmassa, niin älä koskaan poikkea totuudesta! Muista aina äitisi sanoneen niin. — Muuta en sitten tiedä, kuin että prinssit ovat vielä pelastettavissa, mutta kukaan ei ole saanut selville, kuinka se oikein voisi tapahtua.

Olli mietti kauan aikaa, kuinka prinssit olivat voineet pettää äitiään ja lähteä salaa. Minä en ainakaan karkaisi, en vaikka saisin lentävän hevosen tai vadillisen rusinasoppaa!

II.

Muutamia päiviä tämän jälkeen äidin täytyi lähteä viemään kehräämiään lankoja kylään. Ollin hän käski pysyä kotona puusotamiehen kanssa, ettei olisi tapahtunut mitään pahaa sillä aikaa, kun hän viipyi kylässä. Olli lupasikin.

Olli leikki Pallun kanssa ja asetti sen seisomaan tuolinjalkaa vasten komentaen samalla tapansa mukaan: "Mars eteenpäin!" Olli aikoi juuri liikuttaa Pallun jalkoja vuorotellen kädellään ja sanoa: "Oikea vasen, oikea vasen!" Mutta ennen kuin hän ehti edes koskemaankaan Palluun, se lähti itse liikkeelle ilman apua ovelle päin. Olli melkein kirkaisi ilosta, että Pallu näin pian oppi kävelemään. Hän kiirehti ovelle ottamaan sitä kiinni, mutta se ei ollut enää yhtään Pallun näköinen. Hän näki edessään pienen, pikkaraisen miehen, jolla oli jokin tikarin näköinen esine vyössään. Samalla mies kohotti kätensä ja viittasi haluavansa ulos. Olli aukaisi oven ja mies meni ulos. Olli seurasi. Hän tahtoi nähdä, jokohan Pallu nyt kokonaan karkaa, vaikka hän oli ruokkinut sitä niin hyvin, että siitä tuli oikea pieni mies. Olli koetti kysyäkin siltä, saamatta kuitenkaan vastausta. Sillä mies oli mykkä.

Vähän ajan kuluttua he saapuivat suuren kaatuneen männyn luo. Olli näki käytävän johtavan kauas metsän sisään. Siellä oli pilkkoisen pimeää. Ollia ihan kauhistutti. Hän ei vain uskaltaisi mennä sinne yksin, ei vaikka! Käytävä oli vielä niin ahdaskin, ettei siinä mahtuisi kulkemaan muuten kuin nelinkontin. Pallu meni käytävään. Olli pysähtyi ja aikoi kääntyä takaisin, mutta silloin Pallu kääntyi ja viittasi häntä seuraamaan. Olli lähtikin, mutta hänen täytyi koko ajan ryömiä, kun Pallu sen sijaan sai kävellä suorana. He olivat kulkeneet jo kauan aikaa pilkkoisen pimeässä, eikä tiestä tahtonut tulla loppua. Olli oli jo aivan väsyksissä. Hän aikoi kääntyä takaisin, mutta huomasi kauhukseen, että se oli ihan mahdotonta, sillä sitä mukaa kuin he menivät eteenpäin, tie sulkeutui heidän jälkeensä. — Silloin Olli vasta muisti, että äiti oli kieltänyt häntä lähtemästä minnekään, ja nyt hän oli kuitenkin lähtenyt. Hän alkoi itkeä. Itki niin katkerasti, että silmät olivat sulaa! Lopulta hän vaipui väsyneenä maahan.

Silloin kosketti joku Ollia ja hän nousi seisomaan. Hän huomasi, että käytävä oli laajentunut ja ettei enää ollut niin pimeä. Pallu seisoi hänen edessään.

— Älä itke enää, vaan koetapas reipastua uudelleen, sanoi Pallu. — Kuuntele nyt tarkkaan, mitä puhun. En ole mikään puusotamies, vaan oikea ihminen. Minä olen se kadonnut prinssi, josta äitisi kerran kertoi sinulle. Nyt kohta auringon noustessa tulee kuluneeksi 13 vuotta siitä, jolloin tulin loihdituksi tällaiseksi puusotamieheksi. Ainoastaan silmäni jäivät ennalleen. Kohta nousee aurinko enkä silloin voi enää puhua. Mene siis ja pelasta minut. Saat minulta sitten, mitä vain tahdot. Mene aina vain eteenpäin tätä tietä. Kun tulet tienristeykseen, niin siinä on viitta, joka osoittaa, mitä tietä on kuljettava. Varo itseäsi. Kulje oikeata tietä omantuntosi johdattamana. Älä koeta tehdä itseäsi paremmaksi kuin olet, sillä se voi tehdä kaikki tyhjäksi ja sinä tulet itse loihdituksi. Kun sitten tulet suuren, aukean kukkaniityn laidalle, niin sen vasemmalla puolella, erään kannon päällä, kasvaa pieni mätäs sammalia. Ota sammalet käteesi, niin löydät pienen aukon. Pistä kätesi aukosta sisään ja ota sieltä pieni soikea kotelo. Kotelosta löydät pienen neulan. Pidä se sitten aina kädessäsi siltä varalta, että sattuisit tulemaan loihdituksi. Jos joudut lumoihin, pistä itseäsi neulalla, niin lumous menettää tehonsa. Koeta saada käsiisi velhokuninkaan taikasauva. Velhokuningas säilyttää sitä aina luolassaan. Tänä yönä kokoontuvat kaikki velhokuninkaan alamaiset kuninkaansa ympärille erääseen maanalaiseen kallioluolaan. Siellä he neuvottelevat 13 vuoden töistä. Jos hyvin pidät varasi, voit anastaa taikasauvan. Se on 13 sisäkkäisen sauvan sisässä. Se on hyvin pieni ja sen päässä on pieni terävä piikki. Jos joudut vaaraan sen jälkeen, kun olet saanut sauvan käsiisi, niin paina sen piikkiä oikealla etusormellasi. Silloin tupruaa sen toisesta päästä sakeata sumua, jonka turvissa voit hiipiä pois. Tästä sumusta tulevat velhokuningas ja kaikki hänen alamaisensa sokeiksi. Palaa sitten takaisin samaa tietä. Velholuolan ovi sulkeutuu sinun jälkeesi itsestään ikuisiksi ajoiksi ja kaikki olemme vapaat. Sen jälkeen puuttuu vain, että vapautat meidät lumouksesta. Pelastusaikaa kestää ainoastaan yhden vuorokauden. Voi, unohdin sanoa, että siellä on rivissä 13 samanlaista sauvaa sekaannuksen vuoksi, ja oikea niistä on…

Aurinko nousi. Pallun kieli kangistui eikä hän voinut puhua enää halaistua sanaa. Hän ei ehtinyt sanoa, mikä niistä sauvoista oli oikea ja mitkä olivat sen tuntomerkit. Hän viittoili vain kädellään hätäisesti ja Olli ymmärsi, että oli ryhdyttävä työhön.

Tuli aivan valoisaa. Olli lähti kulkemaan eteenpäin. Hän pysähtyi ihastuneena tarkastamaan metsää. Linnunlaulua kuului läheisistä puista. Ihania kukkia oli joka paikassa ja ilman täytti suloinen tuoksu. Ollia ihmetytti, että metsä, joka ulkoapäin näytti niin kolkolta ja synkältä, todellisuudessa olikin näin ihana. Hän unohti kaikki surunsa ja hänen oli taas hyvä olla.

Ei kestänyt kauan, ennen kuin Olli saapui tienristeykseen. Siinä oli viitta ja hän lähestyi sitä lukemaan. Vasemmanpuoleisessa osoittajassa oli kirjoitus: "Hyville" ja oikeanpuoleisessa: "Pahoille". — Vasempaa tietä olisi Olli hyvin mielellään mennyt, se näytti niin kauniilta. Puiden oksissa riippui helyjä ja kultaa. Pahojen tie taas oli kammottavan näköinen. Se oli synkkä ja pimeä, ja metsässä tuijotti suuria kiiluvia silmiä! Huh! Ollia ihan peloitti. Pallu oli sanonut, että täytyy tehdä, niinkuin omatunto sanoo. Hänen omatuntonsa ei koskaan sanoisi, että hän on hyvä. Ei, ei, hän oli viimeksikin juuri tehnyt vastoin äidin tahtoa, ja monta muuta kertaa. Olli huomasi, että aurinko jo oli korkealla ja että aikaa oli käytettävä säästäväisesti. Hän lähti siis astumaan synkkää tietä.

Pelosta vavisten Olli kulki eteenpäin. Silloin tällöin pujahti sisilisko tien yli. Toisinaan taas longerteli käärme aivan hänen jalkojensa juuressa. Mutta mennä täytyi, kääntyä hän ei voinut. Mitä kauemmaksi hän kulki, sitä pimeämmäksi tuli tie, sillä metsä tuli niin tiheäksi, ettei auringon valo päässyt pilkahtamaankaan tielle. Mutta Olli riensi vain eteenpäin. Vähän väliä hän kompastui suuriin kiviin ja kantoihin. Hän kiirehti kulkuaan, mutta tie ei näyttänyt loppuvan. Lopulta, ties kuinka pitkän ajan kuluttua, hän näki kaukaa valopilkun. Se näytti ensin pieneltä tähdeltä, mutta vähitellen se suureni. Pitkän tovin kuluttua pääsi Olli vihdoin ulos metsästä.

Ihana kukkavainio aukeni Ollin eteen. Siellä oli niin valoisaa, että aivan silmiä huikaisi. Kukkien keskellä istui ympyrässä ihania neitosia kädet täynnä kukkia ja kukkaseppelet päässä. He näyttivät olevan vilkkaassa keskustelussa. Olli ei mennyt heidän näkyviinsä, vaan hiipi syrjään. Hän muisti, että hänen oli nyt etsittävä kanto vasemmalta puolelta tietä. Hän löysikin sen pian, ja kuten Pallu oli sanonut, hän löysi sieltä myös pienen neulan. Sitten hän läheni neitoja.

Yksi heistä lauloi kauniilla, sointuvalla äänellä:

    Kaks' oli kerran satuprinssiä,
     niin kaunista kuin urhot unten mailla.
    Kuin taivaansini loisti silmänsä,
    ja kutrit kuulsi kultapilven lailla.
    En enää heitä milloinkaan ma nää,
     siis kanssain, siskot, surkaa, itkekää!

    Ei uljuudessa ollut vertaistaan,
     sai olla miestä vastassaan kuin seinää.
    Kun prinssit mittelivät miekkojaan,
    niin kaatui heitä niinkuin kuloheinää.
    En enää heitä milloinkaan ma nää,
     siis kanssain, siskot, surkaa, itkekää!

    Kun kevätpäivä ensi pälvet loi,
    ja karhun vihellykset ilmaa viilsi,
    niin tiheiköissä metsätorvet soi,
    ja prinssein kypärät kuin päivä kiilsi.
    En enää heitä milloinkaan ma nää,
    siis kanssain, siskot, surkaa, itkekää!

    He Velhovuoren luokse harhaili
     ja joutui verkkoon Vuorenvelhon viekkaan.
    Kuin loihdittuina ratsut raivosi
    ja prinssit satulasta sortui hiekkaan.
    En enää heitä milloinkaan ma nää,
     siis kanssain, siskot, surkaa, itkekää!

    Sai Vuorenvelho heidät valtaansa
     ja kehnon taian heille keksi moisen:
    Hän mykäks' kielen kytki toiselta
    ja puiseks' sotamieheks' taikoi toisen.
    En enää heitä milloinkaan ma nää,
     siis kanssain, siskot, surkaa, itkekää!

— Sellainen on heidän tarinansa, sanoi eräs pieni, mustakiharainen tyttö surullisena. — Jos edes sitten joku heidät pelastaisi, mutta se on ihan mahdotonta. Kukaan ihminen ei tiedä taikaa, ettei tästä eteenpäin mennessä saa kertaakaan katsoa taaksensa.

— Oikeastaanhan me voisimme varoittaa ihmisiä, jatkoi toinen, — mutta kun meidän heidät nähdessämme heti täytyy tulla mykiksi. Tämä on kauheaa! Me emme ikipäivinä voi tulla pelastetuiksi!

Huomattuaan kuulleensa tarpeeksi Olli hiipi hiljaa pois piilopaikastaan jatkaakseen matkaansa. Mutta neidot huomasivat hänet, juoksivat luo ja vaipuivat polvilleen hänen ympärilleen. Olli näki äskeisen mustakiharaisen tyttösen aivan edessään ojentelevan sanattomana käsiään häntä kohden. Kyynelet valuivat tytön silmistä. Ollia melkein itketti, sillä kaikki tytöt olivat tulleet mykiksi. He osoittivat käsillään aurinkoa, joka oli jo laskemassa. Sitten he nousivat seisomaan ja viittasivat hätäisinä Ollille, että hänen täytyi pian jatkaa matkaansa.

Olli kulki edelleen. Hän saapui pienen järven rannalle. Tie näkyi jatkuvan yli järvenkin, mutta millä hän pääsisi toiselle puolelle? Äkkiä ilmestyi vanha, ruma ukko hänen eteensä. Ukko aukaisi hampaattoman suunsa ja sanoi:

— Mitä etsit, mies? Sinähän kuljet suoraan velholinnaan päin. Haluatko yli järven?

— Haluan, vastasi Olli.

— Vai niin, no sitten kai sinä haluat anastaa taikasauvan?

— Niin haluankin. Onko tästä vielä pitkä matka linnaan?

— Ei matka ole enää pitkä, mutta se on sitä vaarallisempi. — Koska puhuit noin suoraan asiasi, tahdon sanoa sinulle, että velholuolaan pääsee ainoastaan keskiyöllä, jolloin kaikki ovat sieltä poissa. Jos järven tuolla puolen jatkaessasi matkaa pelastut velholinnan vartijasta, niin kulje aina vain eteenpäin, kunnes tulet erään punaisen ladon luo. Sen vieressä kasvaa vanha tammi. Ota siitä oksa ja vuole nopeasti itsellesi nuoli ja heitä sillä sateenkaarta. Silloin muodostuvat punaisen ladon seinälle kirjaimet, joiden avulla ovi velholuolaan aukeaa. Enempää en sano.

Sitten astuivat molemmat pieneen venheeseen, ja ukon pitäessä perää venhe solui itsekseen eteenpäin. Keskellä järveä nousi ankara myrsky ja vene keikkui laineilla kuin pieni herneenpalko. Tuli pilkkopimeä ja Olli kuuli siipien suhinaa takanaan. Mutta hän muisti, että taakseen ei saanut katsoa ja ummisti silmänsä siksi, kunnes venhe törmäsi rantaan. Sitten hän hyppäsi veneestä ja kiiruhti eteenpäin.

Tie kulki mutkaisena ylös korkeaa rinnettä, synkän kuusikon halki. Olli luuli jo olevansa ihan pilvissä. Mutta äkkiä loppui tie. Rautainen ovi oli vastassa.

Olli ei tiennyt, mitä tehdä, sillä ovi oli lukossa ja takaisin kääntyminen oli mahdotonta, koska hän ei saanut katsoa taakseen. Seisoessaan siinä mietteissään rautaoven edessä kuuli hän äkkiä jymisevän äänen: — Velholinnaanko sinua haluttaa, poikalurjus? Sinne sinä pääsetkin pian toisten joukkoon! Tässä on ovi! — Raskas rautaovi kohosi ylös ja musta pimeä käytävä aukeni Ollin eteen. Hän astui kynnykselle. Mutta — hän ei nähnytkään mitään luolaa eikä käytävää. Sen sijaan hän näki pohjattoman mustan kuilun! Kuinka hän voisi sinne heittäytyä? Se olisi hänelle varma kuolema. Samassa sanoi ääni: — Astu eteenpäin nopeasti! Se on vain velholinnan ensimmäinen käytävä. Ovi suljetaan heti. — Olli tunsi selässään voimakkaan tuulenpuuskan, joka oli vähällä heittää hänet ammottavaan kuiluun, ja kääntyi kauhusta kirkaisten takaisin. Mutta silloin hän oli tehnyt varomattomasti. Maailma musteni Ollin silmissä. Hän putosi huimaavasta korkeudesta alas kuilun pohjaan ja suuri kivi putosi hänen päälleen!

* * * * *

Sillä aikaa kun kaikki tämä tapahtui, oli kuninkaan linnassa sattunut merkillinen tapaus.

Eräänä yönä oli prinssi nähnyt ihmeellisen unen. Pieni puusotamies oli tullut hänen luokseen ja sanonut: — Tänä aamuna tulee kuluneeksi 13 vuotta siitä, jolloin sinä tulit lumotuksi. Nyt juuri ennen auringon nousua on kielesi vapaa ja sinä voit puhua. Kiiruhda siis ja puhu pelastuksesi tähden!

Äkkiä prinssi hypähti vuoteesta. Tosiaankin, hän osasi puhua! Hän alkoi huutaa täyttä kurkkua palvelijoita luokseen. He saapuivat suuresti ihmetellen, että prinssi oli oppinut puhumaan. Prinssi kutsui luokseen hovimestarinsa sekä erään palvelijan. Sitten hän selitti heille tarkasti, mitä heidän oli tehtävä. Hän tahtoi, että molempien tuli kiiruhtaa metsään kaatuneen petäjän luona olevaa polkua myöten. Kun he tulevat tienhaaraan, täytyy toisen mennä toista, ja toisen toista tietä. Jos ei toinen tie vie perille, vie ainakin toinen, ajatteli prinssi. Ennen seuraavan päivän koittoa heidän täytyi olla takaisin, mukanaan taikasauva. Viimeiseksi prinssi sanoi vielä: — Muistakaa pysyä totuudessa! Ja niin lähtivät hovimestari ja palvelija matkaan.

Sitten kiiruhti prinssi puhumaan myös kuninkaalle ja kuningattarelle. Mutta juuri kun hän oli saapunut heidän huoneeseensa ja oli ehtinyt lausua muutaman sanan, nousi aurinko. Prinssi tuli taas mykäksi ja riensi synkkänä omaan huoneeseensa. Kuningas ja kuningatar säikähtivät kovasti. He luulivat, että prinssi oli vaikeasti sairastunut.

Sillä aikaa olivat ylpeä hovimestari ja hovipalvelija saapuneet metsään kaatuneen petäjän luo. He lähtivät ryömimään pilkkoisen pimeää polkua ja saapuivat lopuksi vihoissaan tienristeykseen. Mutta kumpiko heistä kulkisi pimeää tietä? Ei kumpikaan! Molemmat olivat mielestään liiankin hyviä kulkemaan edes parempaa tietä! Syntyi ilmi tappelu. Hovimestari, joka oli hyvin vahva, voitti palvelijan ja työnsi hänet pimeälle polulle, itse jatkaen matkaansa parempaa tietä pitkin. Ahnas kun oli, hän kokosi pitkin matkaa taskunsa täyteen kultaa ja jalokiviä. Hän ajatteli jo mielessään, kuinka hänet sitten otetaan kuninkaan linnassa vastaan prinssin pelastajana. Tie näytti niin valoisalta ja kauniilta. Sitä kulki ihan huvikseen. Aivan tietämättään hovimestari kulki yhä eteenpäin, kunnes tuli erään kuilun reunalle, jonka pohjalla näkyi lähde. Hän hätkähti ja kääntyi takaisin, mutta takana oli samanlainen. Sitten hän aikoi mennä sivulle — mutta sielläkin oli samanlainen. Hän ei voinut kulkea eteen eikä taakse. Maata oli ainoastaan pieni kaista jalkojen alla. Hän huomasi, että se väheni ja väheni. Lopulta oli maata ainoastaan niin vähän, että hänen täytyi seisoa yhdellä jalalla. Siinä hän hoippui ja hoippui saamatta mistään tukea, mihin olisi voinut tarttua. — Viime hädässä saapui metsästä mies. Hän nauroi pilkallisesti nähdessään hovimestarin hoippuvan yhdellä jalallaan. Silloin hovimestari julmistui: — Mies, auta minua heti paikalla, taikka henkesi on vaarassa! Mutta mies vain nauroi ja ilkkui. Hän ei näyttänyt välittävän mitään hovimestarin sanoista. — Saadaanpas nähdä, kenen henki tässä vaarassa on! Muutaman silmänräpäyksen kuluttua olet sinä tavallinen puupölkky, ellet hyppää alas kuiluun! — Silloin hovimestari turvautui viimeiseen keinoonsa ja otti tikarinsa heittäen sillä miestä. Mies seisoi hievahtamatta. Pyörähti sitten kerran kantapäällään. Maasta nousi heti pieni pullo. Mies otti sen käteensä ja ruiskutti siitä vettä hovimestarin päälle sanoen samalla: — Puupölkyksi ja tikari rintaan! — Samalla hovimestari muuttui pölkyksi, johon oli lyöty tikari kiinni. — Tikari oli sama, jolla hän oli heittänyt miestä.

Hovipalvelijalle ei käynyt yhtään sen paremmin. Hän ei viitsinyt kulkea loppuun asti, vaan nukahti tien viereen erään suuren männyn juurelle.

III.

Olli oli maannut kauan tainnoksissa luolan pohjalla. Mutta vähitellen hän tunsi virkoavansa. Hän koetti nousta, mutta ei tahtonut voida jäsentä liikuttaa. Suuri kivi oli vielä hänen päällään. Kauan ponnisteltuaan Olli pääsi kuitenkin pois kiven alta ja huomasi itsensä aivan vahingoittumattomaksi. Silloin hän vasta muisti neulan, joka hänellä oli kädessään. Juuri silloin, kun kivi oli pudonnut hänen päällensä, painui neula kämmeneen, ja se hänet pelasti.

Olli nousi seisaalleen ja koetti päästä selville, missä oikeastaan oli. Lopulta hän muisti koko seikkailunsa. Hänhän oli vasta puolitiessä. Mutta millä päästä pois luolasta, sillä joka puolella oli jyrkät seinät? Mahdotonta oli kiivetä ylös kaljuja seiniä. Olli hapuili joka seinän erikseen ja tarkasti, löytyisikö niissä mitään pelastuskeinoa. Viimeisestä seinästä hän löysi pienen renkaan. Hän mietti, mitä sille olisi tehtävä. Hän painoi sitä ja pyöritti, mutta ei se vaikuttanut sen enempää. Olli mietti ja koetti uudestaan. Sattumalta hän veti rengasta, ja seinästä tuli esiin pitkä tanko, jonka päässä rengas oli. Lattia alkoi kohota hiljalleen ja kohosi kuilun suulle asti, jossa ovi oli. Olli aivan riemastui. Mutta kun lattia oli kohonnut oven kohdalle, se alkoi heti vaipua alas. Olli mietti, millä hän saisi sen pysähtymään ylös ja millä aukaisisi raskaan rautaoven. Lattia oli alhaalla. Hän veti uudestaan renkaasta ja lattia alkoi jälleen kohota. Tällä kertaa Olli huomasi ylhäällä samanlaisen renkaan kuin alhaallakin oli. Hän vetäisi siitä: lattia pysähtyi silmänräpäyksessä ja ovi lensi auki. Olli hyppäsi ketterästi ulos.

Nyt Olli oli vapaa, mutta mihin päin kääntyä? Hän huomasi olevansa aivan eri paikassa kuin tullessaan. Oli jo hämärä, sillä aurinko oli laskenut. Olli muisti, että hänen täytyi keskiyön aikana anastaa sauva. Hänellä oli jo kiire, sillä hän ei tiennyt, kuinka kauan hän oli maannut kuilun pohjalla.

Olli kiiruhti siis eteenpäin ja saapui punaisen ladon luo. Nähtyään sen luona suuren tammen hän otti vyöltään puukon ja veisti nuolen. Hän heitti nuolen taivaan kaarta kohti, joka oli jo haihtumassa. Taivaankaaren eri värit hajosivat ja jokaisesta väristä muodostui ladon seinälle kirjain. Olli luki, mitä seinälle ilmestyi. Siinä oli:

"PLO ATUI".

Hän luki sen moneen kertaan, että vain sen muistaisi.

Sitten Olli taas jatkoi matkaansa. Katajapensaiden varjossa hän näki pienen kallion, jossa oli ovi. Siinäköhän se velholuola sitten olikin? Olli painoi korvansa ovea vasten ja kuunteli. Mitään ei kuulunut. Kaikkialla oli aivan hiljaista. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Silloin hän kuuli aivan läheltään kumean äänen, joka lausui:

    Nyt tunnussana lausu, mies,
    ja oikeahan satu!
    Ken väärän sanan lausui vain,
     sen tähän loppui latu!

Olli ei nähnyt ketään. Häntä peloitti. Jos hän ei muistaisikaan oikeata sanaa? Hän ajatteli kauan ollakseen aivan varma, että sanat olivat oikeat ja lausui sitten: "Plo atui!" Silloin kuului vuoresta jyminää ja paksu kiviovi lensi auki.

Olli astui sisään. Hän tuli huoneeseen, jonka katossa oli pieniä, himmeitä lamppuja. Olli lukitsi oven jälkeensä, ettei kukaan pääsisi häntä häiritsemään. Ja siltä varalta, että velhot sattuisivat tulemaan hänen jäljessään, hän veti oven eteen vielä muutaman rautaisen puomin. Sitten hän alkoi tutkia luolan sisustaa.

Huone oli melkein pimeä. Seinillä näytti riippuvan vanhoja eläinten nahkoja. Liukkaalla lattialla luikerteli käärmeitä ja hyppeli sammakoita.

Olli siirtyi seuraavaan huoneeseen. Se ei ollut niin pimeä kuin edellinen, mutta vaikea oli sielläkin tarkastaa esineitä. Tässä huoneessa oli kolmetoista ovea eri suuntiin. Keskellä huonetta oli pitkänomainen 13-jalkainen pöytä. Sen ympärillä oli tuoleja. Olli meni lähemmäksi. Pöydällä oli kuivuneita käärmeennahkoja. Pöydän päässä oli suuri 13-jalkainen tuoli. Se oli päällystetty kultakankaalla ja sen edessä pöydällä oli kultainen vati. Olli arvasi, että se oli velhokuninkaan oma ruokailupaikka. Pöydällä oli vielä ruoanjätteitäkin — nyljettyä käärmeenpaistia ja sisiliskonverikastiketta.

Ollia puistatti. Mutta viivytellä ei saanut. Eteenpäin oli riennettävä. Mutta mihin huoneeseen hän nyt menisi? Hän päätti aloittaa huoneesta, joka oli velhokuninkaan tuolin takana ja aukaisi oven. Peloittava näky kohtasi häntä. Seinät olivat täynnä viiden jalan pituisia teräviä piikkejä. Vihertävän lampun valossa hän näki, että lattiassakin oli piikkejä, vaikka ne eivät olleetkaan niin pitkiä eivätkä niin tiheässä kuin seinissä. Mahdottomalta näytti astua huoneeseen piikkeihin takertumatta. Perällä oli vain yksi ovi.

Olli ei mennyt sisään, painoi vain oven kiinni ja koetti päästä muihin huoneisiin. Hän koetti aukaista ovea toisensa jälkeen, mutta kun ei yksikään niistä auennut, hän meni takaisin piikkihuoneen ovelle. — Totta kai sen kautta pääsee, koska ei muista pääse, hän ajatteli. Varoiksi hän piti toisen jalkansa oven raossa ja toisella astui piikkien väliin. Silloin alkoivat huoneen seinät lähetä toisiaan. Olli vetäisi jalkansa takaisin ja astui toiseen paikkaan. Kävi samoin. Silloin hän haparoi jalallaan edestakaisin ja jalka sattui koskettamaan erästä piikkiä. Se heilahti hiukan. Hän astui piikin päälle ja piikki meni kokoon pehmeäksi kuin ruoho. Seinät etenivät entiselleen. Muutkin lattialla olevat piikit olivat samanlaisia — kaikki painuivat pehmeästi kokoon. Piikiltä piikille astuen Olli saapui ovelle — mutta siinä ei ollut lukkoa. Ei mitään, mistä olisi avannut. Suutuksissaan hän potkaisi ovea. Oven alapuoli myötäsi ja yläpuoli kolautti Ollia otsaan. Hän siirtyi sivulle ja asetti oven vaakasuoraan asentoon. — Ahaa, tämä onkin tällainen ovi! No, ei hätää! — Hän paneutui oven päälle vatsalleen, ovi paukahti kiinni ja Olli luisui jotakin sileätä pitkin alas kädet ojona, kunnes töksähti johonkin. Hänen edessään aukeni pienoinen luukku, joka johti kirkkaasti valaistuun huoneeseen.

Olli kömpi ulos aukosta ja astui huoneeseen. Se oli paljon kauniimpi kuin muut huoneet ennen tätä. Katossa riippui pitkiä helminauhoja, korallisia ja hohtokivisiä. Huonetta valaisi 13 kirkasta, punertavaa lamppua, joiden jokaisen alla oli komea vuode. Ne olivat tavattoman viettelevän näköisiä. Peitteissä kimalteli helmiä ja jalokiviä. Ollin teki mieli heittäytyä lepäämään edes pieneksi hetkeksi. Sitten hän olisi taas reipas. Häntä alkoi omituisesti väsyttää. Silmiä painoi niin, etteivät ne millään tahtoneet pysyä auki. Hän meni erään vuoteen luo ja kosketti sitä kädellään. Se oli vasta pehmeä! Hän ei ollut koskaan nukkunut noin pehmeässä vuoteessa! Mutta äkkiä Olli hätkähti. Voisikohan tässäkin piillä jokin petos? Hän otti nurkasta pienen simpukkakaapin ja kantoi sen vuoteeseen. Tuskin hän oli ehtinyt sen tehdä, kun sängyn pohja vaipui alas, sitten se äkkiä ponnahti ylös ja simpukkakaappi lensi erään aukon kautta katon läpi. Olli oli huomaavinaan, että se lensi samaan huoneeseen, josta hän juuri oli tullut. Hän kuuli selvästi ryskeen ylhäältä. Simpukkakaappi oli musertunut piikkihuoneessa.

Huomattuaan, että velholuolassa yhä oli vaaroja tarjona, Olli päätti olla hyvin varovainen.

Hän aukaisi oven seuraavaan huoneeseen. Sepä vasta oli ihana huone! Olli ihan ällistyi. Huone oli hyvin suuri ja se oli täynnä mitä erilaisimpia hedelmäpuita. Keskellä huonetta oli suuri suihkukaivo. Kaivon keskellä seisoi kaunis, valkeasta marmorista veistetty vedenneito, joka toisella kädellään kannatti punertavaa kristallimaljaa. Toisessa kädessä oli hänellä pieni pikari. Kristallimaljasta virtasi kirkas lähdevesi pikariin. Ollia janotti. Hän ei muistanut, milloin hän oli viimeksi syönyt tai juonut. Kun hän katseli kirkasta lähdevettä, rupesi häntä janottamaan niin, että kieli oli kuivaa kitalakeen. Hän katseli ympärilleen. Joka paikassa kasvoi kypsiä omenia, appelsiinejä, rypäleitä ja muita mehukkaita hedelmiä. Mutta Olli muisti edellisen huoneen pehmeät vuoteet ja simpukkakaapin kohtalon ja ajatteli: — Parempi katsoa kuin katua. — Hän meni suihkukaivon luo ja tarttui pikariin, jossa oli kirkasta, kylmää lähdevettä.

Vahingossa läikähti pikarista vesipisara vasemmalle kädelle. Käsi vaipui alas hervotonna. Olli oivalsi vaaran. Jos hän olisi juonut pisarankin, hän olisi heti tullut tunnottomaksi. Säikähtyneenä hän paiskasikin pikarin lattiaan, niin että sirpaleet sinkoilivat. Lumous menetti heti tehonsa. Vasen käsi tuli ennalleen eikä Ollia janottanut enää. Hän muisti tehtävänsä ja kiirehti edelleen.

Nyt Ollilla ei ollut enää mitään esteitä. Vapaasti hän pääsi huoneesta huoneeseen. Ne tulivat yhä komeammiksi. Olli ei ollut koskaan ennen nähnyt sellaista komeutta. Kaikkialla kimalteli kultaa ja hohtokiviä, ja jokaisessa huoneessa oli aina jotakin erikoista.

Eräästä huoneesta Olli tuli suureen, pihantapaiseen paikkaan. Keskellä pihaa kasvoi suuria kultapuita. Sivuilla kasvoi hopeisia. Kaikissa puissa oli suuria helmipalloja kukkasina. Puiden latvoissa oli mitä erivärisimpiä lintuja, mutta ne eivät ollenkaan liikkuneet eivätkä viserrelleet.

Olli käveli pihan yli ja aukaisi lopultakin viimeisen, kolmannentoista huoneen oven. Astuttuaan kynnyksen yli hän hätkähti, sillä huone oli täynnä ihmisiä. Oli vähän hämärä, niin ettei Olli voinut nähdä oikein selvästi. Hän oli kumminkin huomaavinaan, että henkilöitä oli 13. Kaikki seisoivat liikkumattomina ja katselivat Ollia. Hän astui askeleen eteenpäin. Silloin astuivat huoneessa olijatkin askeleen Ollia kohti. Samassa tuli valoisaa ja Olli huomasi olevansa 13-särmäisessä huoneessa, jonka seinät olivat peililasia. Jokaisella seinällä oli jykevä, korkea kaappi ja jokaisen kaapin vieressä seinällä oli toinen toisensa yläpuolella riviin asetettuina 13 sauvaa. Kaapit ja sauvarivit olivat kaikki niin selviä, ettei Olli tiennyt, millä seinällä olivat oikeat sauvat. Hän haparoi joka seinämältä ja löysikin pian oikean.

Kiireesti alkoi Olli purkaa ensimmäistä sauvaa, sitten toista, kolmatta, neljättä ja viidettä, mikään ei niistä ollut oikea.

Jostakin kaukaa kuului kolinaa. Olli meni ovelle paremmin kuullakseen. Aivan oikein — jostakin ylhäältä kuului selvästi kolinaa. Hän painoi oven kiinni ja lukitsi sen vahvasti. Sitten hän ryhtyi jatkamaan sauvojen purkamista.

Kun sauvat olivat toinen toistaan ylempänä ja sauvojen välimatka suurenemistaan suureni, kävi sauvojen alas ottaminen yhä vaikeammaksi. Kuudennen sauvan Olli sai vielä kurottamalla, mutta seitsemänteen hän ei enää ylettynyt. Silloin hän kapusi ketterästi kaapille ja jatkoi työtään. Hän oli purkanut jo kahdeksannen, yhdeksännen, kymmenennen ja yhdennentoista. Silloin kuului hirveä jymähdys ja koko luola vapisi. Kauheaa huutoa ja kirkunaa kuului ulkoa ja se tuntui lähenevän lähenemistään. Kahdestoista sauva oli purettu. Viimeinen oli enää jäljellä. Olli kurotti sitä ottamaan, mutta — ei ylettänyt enää, vaikka olisi kuinka kurottanut. Hätääntyneenä hän katseli ympärilleen. Ei mitään esinettä näkynyt, jonka avulla olisi voinut ylettyä sauvaan. Olli koetti loikkaamalla saada sitä alas, vaan ei, siellä se pysyi paikallaan liikahtamatta. Hän mietti hetken, hyppäsi sitten alas kaapilta ja etsi lattialta erään sisimmäisenä olleen, kaikkein ohuimman sauvan, sitten seuraavan vähän paksumman, ja sovitti sauvojen päät sisäkkäin, niin että sauva piteni melkein toisen verran. Näin hän aikoi jatkaa sauvan niin pitkäksi, että voisi sillä sohaista alas seinältä ylimmän sauvan. Mutta työ oli tavattoman vaikea, sillä sauvoja ei tahtonut mitenkään saada sopimaan toisiinsa. Olli sai kuitenkin rakennetuksi niin pitkän sauvan, että toivoi sillä saavansa seinältä viimeisen sauvan alas.

Olli kapusi jälleen kaapille ja kurotti sauvallaan. Se ei ulottunut, puuttui ainoastaan muutama tuuma. Ei auttanut muu kuin tähdätä ja loikata. Olli hypähti ja sohaisi sauvallaan. Viimeinen sauva putosi seinästä lattialle.

Samassa tuli ihan pimeä. Olli hyppäsi kaapilta alas, että tömähti ja alkoi haparoida sauvaa.

Sillä aikaa olivat velhot päässeet ensimmäisestä ovesta sisään. Nyt he luulivat pääsevänsä esteettä kulkemaan eteenpäin. Mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Suorin tie oli tukossa. Piikkihuoneen seinät olivat vielä vastakkain ja simpukkakaappi oli säpäleinä välissä. Velhojen täytyi kiertää toisten huoneitten kautta päästäkseen sauvahuoneeseen. Velhokuningas kiirehti, minkä ennätti. Hän tiesi, että hänen sauvansa oli vaarassa. Kaikki velhot olivat raivoissaan, huusivat ja ulisivat. He olivat päässeet jo sauvahuoneen oven taakse. Mutta Olli oli lukinnut oven tarkasti monilla varokeinoilla. Velhot tyrkkivät ovea, minkä jaksoivat ja karjuivat kauheasti. Velhokuningas kirkui ja komensi. Hän pelkäsi auringon nousevan. Silloin heillä ei olisi enää yhtään voimaa ja he muuttuisivat harmaiksi kiviksi. Yhä kovemmin he ryskyttivät ovea, mutta se ei auennut. Silloin he heittivät yhden pienistä velhoista oven yläosaa vasten. Ovi narahti ja aukesi raolleen.

Yhä Olli haparoitsi sauvaa pilkkoisen pimeässä. Vaikea oli löytää oikeaa, sillä hänen edessään oli suuri kasa sauvoja. Kylmä hiki nousi hänen otsalleen, kun hän huomasi oven olevan jo raollaan. Yksi ryntäys vielä ja Olli olisi ollut hukassa. Hän seisoi keskellä sauvaläjää. Silloin kuului hirmuinen rysäys. Ovi lensi auki ja velhot syöksyivät kirkuen huoneeseen.

Olli koetti paeta, mutta hänen jalkansa takertuivat sauvoihin ja hän kaatui kumoon. Mutta pimeässä takertuivat velhotkin sauvoihin, kompastelivat ja kaatuilivat. Seinäpeilit hämmensivät heidät niin, etteivät he voineet heti saada selville, missä Olli oli. Olli alkoi haparoida käsillään ovelle päin pujahtaakseen karkuun ilman sauvaa, sillä sitä hänen oli nyt mahdoton löytää. Haparoidessaan seinänviertä hänen kätensä sattui johonkin esineeseen. Se oli sauva. Ollin mielestä se tuntui raskaammalta kuin edelliset. Hän nousi kiireesti seisaalleen ja alkoi purkaa sauvaa pujahtaen samalla ovesta ulos. Velhot huomasivat sen ja ryntäsivät perässä. Mutta ainoastaan kolme heistä, niiden joukossa velhokuningas, osasi ovesta ulos. Muut löivät päänsä seinäpeileihin ja jäivät noloina tuijottamaan eteensä.

Kuin henkensä edestä Olli juoksi sauva kädessä samoja huoneita takaisin, joista oli tullutkin. Hän tuli jo piikkihuoneen viereiseen huoneeseen. Velhot kintereillään hän juoksi ympäri huonetta ja purki sisäkkäisiä sauvoja. Vihdoin sattui hänen käteensä sauva, jonka toisessa päässä oli pienoinen piikki. Hän painoi piikkiä oikealla etusormellaan ja heti tuprutti sauva sankeata sumua. Hän oli vihdoinkin löytänyt velhokuninkaan taikasauvan.

Sumun tähden Olli ei nähnyt yhtään eteensä. Mutta se haihtui pian ja hän näki velhojen kiemurtelevan lattialla ja hierovan silmiään. He olivat tulleet kaikki sokeiksi. Olli hiipi varpaisillaan velhojen ohi ja päästyään pienoiselle luukulle, joka johti piikkihuoneen ovelle, pujahti ketterästi luukusta sisään ja sulki sen jälkeensä.

IV.

Kun Olli astui ulos velholuolasta, nousi aurinko jo punaisena ja kirkkaana. Kumealla jymähdyksellä paukahti raskas kiviovi kiinni. Suuria kivijärkäleitä lensi ilmaan ja luolan keskikohta suitsusi tulta. Lopuksi se sortui kokoon ja Olli näki edessään vain suuren, harmaan kiviröykkiön.

Nyt vasta alkoi Ollin varsinainen pelastustyö. Vaikein oli voitettu ja loppu oli nyt aivan helppoa. Hän astui iloisena taikasauva kädessään samaa tietä kuin oli tullutkin. Se ei ollut enää samanlainen kuin tullessa. Tie kulki ihanan metsän halki. Lintujen sirkutusta kuului joka taholta.

Jonkin matkaa kuljettuaan Olli tapasi eräässä tienmutkassa joukon kalpeita neitoja. He olivat vapautuneet linnasta samana aamuna. Mutta he olivat vielä mykkiä. Olli vapautti taikasauvallaan kaikki lumouksesta, jonka jälkeen neidot iloisina tanssien hajaantuivat metsään eri suuntiin, kukin kotiin mennäkseen.

Vihdoin Olli saapui siihen paikkaan, missä oli ollut järvi. Sitä ei ollut enää. Sen sijalla oli vain pieni, viheriäinen lampi, jossa uiskenteli sammakonpoikia. Lampea kiertäessään Olli kohtasi saman ruman ukon, joka oli vienyt hänet järven yli. Mies veti hampaattoman suunsa leveään nauruun ja sanoi: — Kas vain poikaa! En olisi uskonut, että palaat takaisin! Olet pysynyt totuudessa, koska saavutit taikasauvan. Mutta ole varuillasi, sillä voit vielä kadottaa sen. Lähde nyt pelastamaan niitä, jotka ovat joutuneet velhokuninkaan lumoihin. Tästä saat luettelon, että tiedät, montako pelastettavia on ja missä he ovat. — Olli otti luettelon. Pallun hän tiesi itsekin, neidot hän oli jo vapauttanut. Parhaansa mukaan hän koettaisi pelastaa muutkin. Hän jätti ukolle hyvästit ja lähti edelleen.

Kulkiessaan hän tuli erään suuren männyn luo. Luettelon mukaan piti männyn kuoren alta löytyä pieni toukka. Olli löysikin toukan. Mutta nyt hän ei tiennyt, kuinka se olisi pelastettava. Hän katsoi luetteloaan. Tämän paikan kohdalle oli merkittynä jotakin, mutta Olli ei ymmärtänyt sitä. Siinä oli näin: Hän näki siinä suoran viivan pystyssä, kolme kaarta sen päällä ja pisteen vieressä. Olli mietti ja mietti. Viiva tarkoitti luultavasti sauvaa ja piste neulaa, mutta mitä nuo kolme kaarta merkitsivät? Olli otti sauvan vasempaan käteensä ja neulan oikeaan käteensä ja koetti tehdä niillä kaikenlaisia temppuja, mutta tuloksetta. Lopulta iski hänen mieleensä, että kaaret merkitsisivät sauvan liikettä. Siis samalla, kun hän liikuttaa sauvaa kolme kertaa vasemmalta oikealle, hän pistää neulalla yhden kerran toukkaa. Olli tekikin niin. Äkkiä ilmestyi hänen eteensä "Varjojen linnan" palvelija. Se ei ehtinyt sanoa muuta kuin: — Hyvää huomenta! Olen viipynyt liiaksi! Ja samassa palvelija alkoi juosta kotiin sellaisella kiireellä, että Olli jäi ällistyneenä katselemaan hänen jälkeensä.

Mutta nyt oli etsittävä vielä hovimestari. Hän ei ollut tässä samassa paikassa. Luettelon mukaan piti hovimestarin löytyä seuraavasta tienhaarasta hiukan vasemmalle. Siellä oli tien vieressä puupölkky, johon oli isketty tikari kiinni. Kauan ei kestänytkään, kun Olli löysi senkin. Hän uudisti toukalle tekemänsä tempun: pisti neulalla pölkkyä ja samalla liikutti taikasauvaa kolmesti kaaressa pölkyn yläpuolella. Hovimestari ilmestyi hänen eteensä. Olli tunsi hänet siitä, että hovimestari kerran oli potkaissut hänet ulos "Varjojen linnan" portista, kun hän oli ollut lankoja viemässä äitinsä mukana. Mutta hän ei ollut sitä muistavinaan, vaan kumarsi hovimestarille nöyrästi ja kohteliaasti. Hovimestari raapi niskaansa tuumien, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut. Pian hän muisti kaikki — ja silloinkos hän vasta suuttui! Kuka oli uskaltanut hänelle tehdä sellaista! Hän kysyi Ollilta, missä tämä oli käynyt. Olli selitti kaikki tarkasti.

— No, onko tuo nyt se taikasauva?

— On, vastasi Olli. Aion pelastaa vielä Varjojen linnan prinssitkin.

— Vai aiot! Etpäs! sanoi hovimestari. — Se olen minä, joka ne pelastan! Samassa hän tyrkkäsi Ollin kumoon ja ryösti häneltä sauvan. Sitten hän ilkkui vielä mennessään: — Katsos, minä se olen, joka prinssit pelastan, etkä sinä, mokoma köyhä tallukka! — Hovimestari katosi metsään ja Olli jäi makaamaan nurmelle purskahtaen itkemään.

Hovimestari harppasi kiireesti linnaan päin ylpeänä kuin riikinkukko. Hoviväki tuli häntä vastaan. Mutta hovimestari ei ollut heitä huomaavinaankaan, vaan riensi suoraa päätä kuninkaan ja kuningattaren luo ja lausui seuraavasti: Huomenna puolen päivän aikaan on tänne kutsuttava kaikki kuninkaalliset vieraat. Prinssi on asetettava kaikkien keskelle ja kaikkien nähden annan minä hänelle puhekyvyn takaisin. Olen sen tekevä, koska kerran olen niin luvannut, enkä tahdo syödä sanaani!

"Varjojen linnassa" valmistettiin seuraavaksi päiväksi suuret päivälliset. Kuninkaallisia vieraita saapui saapumistaan. Ylinnä kaikkia oli ylpeä hovimestari. Hän oli nyt kaikkien suosikki.

Päivällisen jälkeen kokoontuivat kaikki suureen kuninkaalliseen saliin. Prinssin paikka oli kukitettu ylt'ympäri. Vähän ajan kuluttua hovimestari astui esiin kullalla kirjaillussa puvussa, sauva kädessä. Kaikkien huomio kääntyi häneen, ja uteliaina seurasivat kaikkien katseet uljaan hovimestarin pienimpiäkin liikkeitä. Nyt hän seisoi prinssin edessä valmiina vapauttamaan prinssin kielen.

* * * * *

Olli oli nukahtanut itkuunsa. Hän oli väsynyt ja nukkui kauan. Hän heräsi siihen, että oli unissaan satuttanut kätensä johonkin. Palluhan se siinä vain hänen vierellään makasi. Olli hypähti heti ylös ja otti vanhan rakkaan Pallun syliinsä. Hän kertoi kaikki Pallulle, kuinka hän oli hankkinut taikasauvan, mutta kuinka hän oli sen taas menettänyt, kun ilkeä hovimestari oli sen väkisin häneltä riistänyt ja lähtenyt karkuun. Pallu näytti niin surulliselta ja osaaottavaiselta, että Ollin täytyi oikein silittää sen päätä. Sitten Olli otti vanhan ukon antaman luettelon ja tarkasti sitä. Hänellä olisi ollut enää kaksi pelastettavaa, molemmat prinssit. Olli huomasi, että samat merkit olivat näidenkin vieressä. Yht'äkkiä hän ilostui! Hovimestarilla ei ollut neulaa. Taikasauva yksinään ei siis merkitsisi mitään. Kiireesti hän kaappasi Pallun syliinsä ja lähti juoksemaan.

Päivä oli jo jokseenkin puolessa, kun Olli saapui linnaan. Porttivahti ei aikonut päästää häntä sisään. Olli rukoili hartaasti sanoen, että hänellä oli hyvin tärkeää asiaa itse kuninkaalle. Koska nyt oli suuri juhlapäivä, oli porttivahti tavallista paremmalla tuulella ja laski Ollin sisään. Mutta monet vaikeudet kohtasivat häntä vielä, ennen kuin hän pääsi kuninkaan luo. Joka paikassa häntä tyrkittiin, kun hän oli niin köyhän näköinen. Hän pääsi kumminkin lopulta siihen saliin, jossa kaikki kuninkaalliset vieraat olivat. He näkyivät katselevan kaikki uteliaina jonnekin, mutta Olli ei nähnyt, mitä he oikein katselivat, kun hän oli niin pieni. Hän alkoi pujotella ihmisjoukon läpi nähdäkseen. Hovimestari se siellä seisoi prinssin edessä taikasauva koholla.

Olli kuuli selvästi hovimestarin sanat: — Olen hankkinut sauvan, jonka avulla olet saava puhekykysi takaisin. — Samalla hovimestari kosketti sauvalla prinssin olkapäätä. Ihmiset ympärillä kurottivat päitään ja tuuppivat toisiaan paremmin nähdäkseen. Olli puusotamiehineen oli vähällä kaatua ja jäädä toisten jalkoihin. Suurella mielenkiinnolla hän seurasi hovimestarin jokaista ilmettä, kun hän tiesi, ettei se tehoisi. Prinssi kumarsi syvään, aukaisi suunsa ja koetti puhua, mutta ei voinut. Hovimestari muuttui tuhkanharmaaksi ja koetti uudestaan. Ei auttanut. Sitten hovimestari teki ristinmerkin prinssin edessä, löi sauvalla kolme kertaa prinssiä päälaelle, asetti hänet polvilleen eteensä, kiersi kolmesti prinssin ympäri myötäpäivään ja pisti sauvalla suuhun. Prinssi nousi seisomaan ja koetti jälleen puhua, mutta ei voinut. Hovimestari ei enää ymmärtänyt, mitä hän olisi tehnyt. Hän oli jo tehnyt kaikki, mikä hänen luulonsa mukaan olisi voinut auttaa, jos sauva olisi ollut oikea. Vihoissaan hän heitti sauvan kädestään ja huusi: — Mikään ei auta! Prinssi on pysyvä ikänsä mykkänä! — Kuningatar pyörtyi heti. Syntyi suuri hälinä. Hovimestari otettiin kiinni ja teljettiin rautaiseen torniin. Vieraat juoksivat sinne tänne. Kuninkaan ääni kuului ylinnä. Hän tahtoi sauvaa itselleen. Eräs palvelija vei sen hänelle. Kuningas huusi niin, että kuului yli salin: — Onko täällä ketään, joka luulee voivansa pelastaa prinssin? Sille olen antava, mitä hän vain tahtoo. Silloin kuului ääniä joukosta, ja monta kättä ojentautui yht'aikaa ottamaan sauvaa. — Minä tahdon! Ja minä! Eipäs, minä osaan varmasti! — Sellaisia huutoja kuului ja muutamat alkoivat jo tapellakin. Kuningas jo suuttui. — Vuorotellen! hän huusi. Toinen toisensa perään menivät vieraat ja tekivät kaikki temppunsa ja kaarroksensa, mutta mikään ei auttanut.

Olli odotti kärsivällisesti vuoroaan ja lopulta se tulikin. Hänen piti juuri astua esiin, kun joku tarttui hänen takinliepeeseensä ja sanoi: — Pois kerjäläiset jaloista! ja samassa hänet nakattiin ihmisjoukon taakse.

Jo olivat kaikki koettaneet pelastaa prinssiä, mutta yhtä huonolla menestyksellä. — Vieläkö on ketään, joka tahtoo koettaa? huusi kuningas. — Ei! kuului vastaus. Olli työntyi uudestaan etunenään. — Minä tahtoisin vielä koettaa, hän sanoi nöyrästi. — Siinähän on itsepäinen penikka! sanoi äskeinen mies, joka oli heittänyt Ollin jonosta pois, — kyllä jo saamme uskoa ilman tuota kerjäläistäkin, ettei tässä enää mikään auta. Mutta Olli astui kuninkaan eteen ja toisti pyyntönsä. — Ei käy laatuun enää vaivata kuningatarta, sanoi kuningas kieltäen. Silloin Olli astui kuningattaren eteen ja kumarsi nöyrästi: — Saanko minäkin koettaa? Luulen voivani pelastaa molemmat prinssit. — Kuningatar tuli hyvilleen nöyrästä pyynnöstä ja sanoi: — Missä luulet, poikaseni, toisen prinssin olevan? — Tässä! sanoi Olli ja otti hiukan hämillään kainalostaan puusotamiehensä. Koko joukko Ollin ympärillä räjähti nauramaan. — Viekää pois tuo lurjus, joka uskaltaa häväistä kuninkaallista prinssiä! huusi joku. Kuningatar punastui harmista. — Että sinä kehtaatkin, pojanvekara, uskotella minulle, ylhäiselle kuningattarelle, että tuollainen puupökkelö olisi prinssini! — Samassa kuningatar sieppasi puusotamiehen ja nakkasi sen uuniin. Silmänräpäyksessä Olli juoksi uunin luo ja pelasti puusotamiehen liekeistä. Sitten hän palasi kuningattaren luo, asettui polvilleen hänen eteensä ja sanoi: — Sallikaa minun pitää tämä ja koettaa pelastaa prinssi! Muutamat palvelijat aikoivat tarttua Olliin ja viedä hänet rautatorniin, kuten hovimestarinkin, koska hän oli niin itsepäinen. Mutta kuningas esti sen kädenliikkeellä ja pyysi kuningatarta taipumaan Ollin pyyntöön. Kuningatar suostuikin, mutta sillä ehdolla, että Olli teljettäisiin torniin, ellei hän onnistuisi.

Prinssi haettiin taas esille. Mutta nähdessään Ollin hän kääntyi takaisin ovesta ja ainoastaan monilla pyynnöillä kuningas sai hänet tulemaan saliin.

Olli sai sauvan käteensä ja meni prinssin luo. Hän etsi taskustaan neulan ja alkoi tehtävänsä. Ivaillen katselivat kaikki vieraat ja toiset matkivat hänen liikkeitään. Olli teki sauvalla samat liikkeet kuin ennenkin ja pisti neulalla prinssiä. — Ai! huusi prinssi ja samassa hän osasi puhua. Kuningas ja kuningatar huudahtivat riemastuksesta ja sulkivat prinssin syliinsä. Kenenkään huomaamatta Olli teki puusotamiehellekin saman tempun ja silmänräpäyksessä seisoi hänen edessään toinen prinssi. Ilosta suunniltaan riensivät kuningas ja kuningatar nuorempaa prinssiään tervehtimään. Kuningatar oli vähällä pyörtyä suunnattomassa ilossaan. Kauan oli siitä kulunut, kun hän oli nähnyt nuoremman prinssin. Kuningatar käänteli prinssiä edes ja takaisin oikein nähdäkseen, oliko hän yhtään muuttunut. Äkkiä kuningatar kalpeni. Hän havaitsi, että prinssiltä oli oikea korva poissa. Kuningatar kysyi, mistä se johtui. Ei prinssi vain tiennyt sitä sanoa. Silloin Olli pujahti heidän eteensä ja sanoi: — En ehtinyt tarpeeksi pian pelastaa puusotamiestä uunista, jonne kuningatar sen vihoissaan heitti. Siitä johtuu, että korva paloi pois. — Ellei olisi ollut näin suuri riemujuhla, olisi Ollin käynyt huonosti. Sillä kukaan ei koskaan saanut sanoa, että kuningatar erehtyi tai oli väärässä. Tällä kertaa kuningatar rypisti vain hiukan kulmiaan, mutta ilo voitti hänen vihansa ja hän hymyili. Prinssit ottivat Ollin keskelleen ja lennättivät hänet muassaan toisiin huoneisiin. Siellä Olli saisi sanoa toivomuksensa, jotka kuningas täyttäisi. Vieraat kiiruhtivat perässä. Mutta kuningas antoi käskyn, että kaikkien asiaankuulumattomien täytyy siivosti odottaa. Kaikki saavat kyllä aikanaan kuulla päätöksistä.

Ollille kerrottiin kaikki, mitä tätä ennen oli tapahtunut, kuinka hovimestari nyt istuu rautaisessa tornissa kärsimässä tekojaan. Kuningas kysyi, tahtoisiko Olli muutkin vihamiehensä saman kohtalon alaisiksi. Sitä hän ei tahtonut. Päinvastoin hän vaati, että kaikki vangit oli heti päästettävä vapaiksi. Niin tehtiinkin. Hovimestari pääsi taas vapaalle jalalle, ja lääkärit, jotka olivat istuneet pimeässä jo kolmetoista vuotta, pääsivät taas päivänvaloon.

Kun vieraat sitten saivat kuulla Ollin toivomuksista, he tulivat kaikki hänen luokseen, kiittivät häntä kilvan ja osoittivat kaikkea kunnioitusta. Ainoa, joka ei sitä tehnyt, oli hovimestari. Hän oli hirveän kateellinen Ollia kohtaan. Par'aikaa hän tuumi keinoa, millä päästä Ollin edelle. Silloin hän äkkiä muisti, että hän oli poiminut metsästä kultapalloja ja muita kalleuksia.

Hovimestari työnsi kaikki syrjään, astui ylpeänä kuninkaan eteen ja sanoi:

— Kunnia tästä on tuleva minulle, sillä minä olen hankkinut sauvan.
Tämä poika on ainoastaan varastanut minulta taidon. Maatessani vähän
aikaa metsässä tämä poika on monien velhojen avulla varastanut taitoni.
Minä voin sen selvästi todistaa, mutta tämä poika todistakoon, jos voi.

— En voi todistaa muutoin kuin että se, joka omistaa sauvan, voi yksin pelastaa loihditut, sanoi Olli.

— No niin, mutta minäpä näytän, että olen ollut itse sauvan hankkimassa ja sieltä saanut kultapalloja. — Hovimestari veti käden taskustaan ja sanoi: — Tämä kultapallo on siitä todisteena! — Mutta samassa hän pudotti huudahtaen esineen kädestään. Se ei ollutkaan kultapallo, vaan tavallinen, harmaa kivimöhkäle! Hänen ainoa ja viimeinen keinonsa oli mennyt myttyyn.

Hovimestari pyysi anteeksi kuninkaalta sanoen, että tänään kaikki oli loihdittua. Mutta kuningas oli vihastunut. Hän ei halunnut pitää hovissaan tuollaista narria! Ja heti paikalla kuningas erotti hovimestarin virastaan.

Äkkiä kääntyi kaikkien huomio ovelle. Sieltä näytti tulevan joku, koska väkijoukko hajaantui valmistaen tietä. Heti ilmestyikin sieltä pieni, mustakiharainen tyttö — Olli tunsi hänet samaksi, jonka oli nähnyt metsässä kukkavainiolla. Ensimmäiseksi tyttö riensi Ollin luo ja kietoi kätensä hänen kaulaansa sanoen: — Tässä on Olli, joka on vapauttanut minut sekä monet muut velhojen vallasta! Kuulkaa kaikki, jotka täällä olette — Olli se hankki sauvan suurella vaivalla ja vapautti meidät! Sitten hän kuiskasi Ollille: — Olen odottanut sinua jo kauan kotona, mutta en malttanut enää, vaan minun täytyi rientää tänne. Tule, menkäämme kotiin, äiti odottaa meitä!

Kuningas ei päästänyt heitä kuitenkaan heti lähtemään. Hän katsoi tuikeasti hovimestariin, joka näytti lyyhistyvän riepuna kokoon. Nyt ei auttanut enää mikään. Hovimestari meni Ollin eteen ja pyysi häneltäkin nöyrästi anteeksi sanoen, että hän oli tehnyt kaikki kunnianhimossaan, luullen, että Olli oli helposti petettävissä. Olli antoikin mielellään kaikki anteeksi ja pyysi kuninkaalta, että hovimestari saisi jäädä vielä paikalleen. Kuningas, joka ei kieltänyt Ollilta mitään, suostuikin tähän.

Kuningas pyysi Ollia saapumaan seuraavana päivänä takaisin saamaan palkkiotaan. Olli lupasikin tulla. Kiittäen nöyrästi lähtivät Olli ja pikku tyttö juoksemaan kiireimmän kautta kotiin.

Jo veräjällä tuli äiti iloisena heitä vastaan. — Olli, tunsitko sisartasi? kysyi äiti. — Hän on se, jota olet minun nähnyt alituisesti surevan. Mutta nyt meillä ei ole enää suruja! Sitten he kolme riensivät käsikkäin pieneen tupaan, jossa äidin valmistama maukas ateria vastaleivottuine leipineen heitä odotti.

Olli sai suuren palkinnon. Kuningas lupasi pitää huolen koko perheestä niin kauan kuin vain yksikin heistä eläisi. Ja milloin Olli vain tekisi pienimmänkin pyynnön, täytettäisiin se heti paikalla. — Ollilla oli nyt itsellään oma hevonen. Äiti sai lehmän ja Maiju sai monta suurta ja pientä nukkea sekä vielä pienen lampaankin, jota hän erityisesti rakasti. Ja sitä paitsi heillä oli nyt aina riittävästi rusinasoppaa ja muita Ollin herkkuja.

Tästä lähtien muuttui "Varjojen linna" "Auringon linnaksi". Missään ei kuningattaren tahdon mukaan saanut näkyä mustaa väriä. Kaikkialla loisti vain kultaa ja kaikkia iloisia värejä. Tuon tuostakin vietettiin linnassa suuria juhlia, eikä milloinkaan unohdettu kutsua niihin Ollia siskonsa ja äitinsä kanssa.

Metsä, jonka reunassa Ollin koti oli, oli sekin muuttunut kokonaan. Nyt paistoi sinne aurinko täydeltä terältään kirkkaan siniseltä taivaalta. Kuului lintujen sirkutusta ja käen kukuntaa. Harakkakin uskalsi jo istahtaa männyn oksalle ja nauraa sydämensä pohjasta taas pitkästä aikaa.

TARINA VALKOISESTA RUUSUSTA

I.

Komean Ridat-linnan suuressa puutarhassa kasvoi ihana valkoinen ruusupensas.

Se kasvoi erään linnan sivurakennuksen punaista seinustaa vasten. Näin ihanaa ruusupensasta ei ollut missään muualla koko siinä suuressa valtakunnassa. Kaukaa ja läheltä matkusti ihmisiä ihailemaan sitä. Kukat olivat siinä suuria ja tiheäteräisiä ja nuput painoivat päänsä kainoina alas.

Ruusupensas kukki koko kesän alusta loppuun asti.

Ridat-linnan omisti vanha, rikas ritari. Hänellä oli poika, joka alituisesti kierteli valtakuntaa keräten itselleen mainetta ja kunniaa, sillä kukaan ei osannut ratsastaa niin hyvin ja taitavasti kuin hän. Sitä paitsi nuorukainen oli harvinaisen kaunis. Usein hän ratsasti omalla sysimustalla ratsullaan ympäri linnan puutarhaa ajaen sellaista hurjaa vauhtia, etteivät suuret pensaat, jotka sattuivat hänen eteensä, häntä vähääkään haitanneet.

Punaisessa sivurakennuksessa asui linnan porttivahti vaimoineen. Heillä oli ainoastaan yksi tytär. Tämä oli vielä aivan nuori. Heleena oli hänen nimensä. Hän hoiti ja kasteli ruusupensasta, sillä se oli hänen omansa.

Tällä ruusupensaalla oli oma, erityinen tarinansa.

* * * * *

Eräänä syysiltana oli hirveä myrskyilma. Satoi rakeita ja vettä vuorotellen. Myrskytuuli puhalsi suoraan synkästä hongikosta, joka ympäröi linnaa mustan muurin tavoin. Se raivosi hirveällä voimalla linnan pihalla, nostattaen ilmaan kaikki maassa makaavat kellastuneet lehdet ja lennättäen niitä suurina pyörteinä sinne tänne.

Oli pilkkoisen pimeä. Vanha vaimoraukka hapuili avojaloin ja ohuissa ryysyissä vaivalloisesti eteenpäin. Hän saapui linnan ovelle ja pyrki sisään. Nuorukainen tuli avaamaan, mutta nähdessään vanhan vaimon hän kiukustui ja pamautti oven kiinni tiuskaisten: — Ei meillä ole tilaa kaikenlaisille kulkijoille! Yksin, jäsenet kylmästä kangistuneina vanha vaimoraukka seisoi pimeässä kuunnellen, kuinka tuuli ulvoi hongikossa.

Vaimo suuntasi kulkunsa porttivahdin asunnolle ja kolkutti. Porttivahdin emäntä kuuli kolkutuksen ja meni avaamaan. Vanha vaimo uudisti silloin pyyntönsä pyrkien sisään, mutta porttivahdin vaimo, joka oli tyly ja ilkeä ihminen, ei ollut kuulevinaankaan, vaan sulki oven. Silloin vanha vaimoraukka lysähti portaille istumaan, keskelle rajuilmaa.

Nyt hän ei enää jaksaisi eteenpäin. Siinä täytyisi hänen istua, kunnes kuolisi kylmästä. Äkkiä vaimo veti povestaan valkoisen ruusun, ikään kuin varmistuakseen siitä, että se vielä oli tallella. Tallella se oli, ja yhtä ihanana kuin olisi se juuri pensaasta taitettu! Kiireesti hän pani sen takaisin poveensa, ettei kylmä olisi siihen koskenut ja tuuli sen lehtiä rapisuttanut.

Samassa aukeni ovi ja vanhus näki nuoren, kauniin tytön ovella. Se oli Heleena. Lempeästi Heleena tarttui vanhuksen käteen ja käski hänet sisään.

— Olen saanut äitini jo suostumaan tähän, sanoi tyttö ja ohjasi vanhuksen sisälle lämpöiseen tupaan.

Seuraavana aamuna varhain vaimo pyysi, että joku tulisi häntä saattamaan seuraavaan tienhaaraan, joka johti kylään, sillä hän oli aivan vieras täällä eikä tuntenut tietä. Mutta se oli porttivahdin vaimon mielestä jo liikaa. — Eikö yösija riittänyt? Pitääkö häntä vielä lisäksi saatellakin? hän ajatteli kiukkuisena. Heleenasta oli hirveää, että äiti oli niin tyly. Hän nosti kauniit, rukoilevat silmänsä äitiin ja pyysi päästä vanhusta saattamaan. Äiti, joka ei koskaan voinut vastustaa hempeämielistä Heleenaa, suostui tähän, vaikkakin vastahakoisesti.

Heleenan tukiessa vanhusta he kulkivat yhdessä pitkät taipalet synkän hongikon halki. Heleena ei ollut itsekään oikein varma tiestä ja oli monta kertaa vähällä kulkea harhaan.

Kun he saapuivat tienristeykseen, osoitti Heleena vanhukselle tien kylään ja kysyi, tarvitsisiko vanhus vielä hänen apuaan. Tämä kiitti ja sanoi, että hän osasi jo yksinkin jatkaa matkaansa. Heleena tarttui vanhuksen käteen aikoen sanoa hyvästi, mutta vanhus ei päästänytkään häntä vielä, vaan sanoi:

— Sinä kiltti, pikku tyttönen, minä tahdon palkita sinun ystävällisyytesi. Sitten hän otti povestaan valkoisen ruusun ja jatkoi: — Ota tämä onnea tuottava ruusu ja istuta se johonkin lempipaikkaasi, hoida ja vaali sitä niin, että siitä kasvaa pensas. Mutta varo, ettei yksikään mies sinun tietesi saa taittaa siitä ruusua eikä nuppua, sillä silloin pensas kuolee, sinun onnesi särkyy ja ruusun taittajaa kohtaa tuho.

Jos pensas saa kasvaa rauhassa ja sinä olet saavuttanut onnesi, kuihtuu pensas ja siihen jää ainoastaan yksi ruusu ja nuppu. Anna tämä ruusu ja nuppu salaisuuksineen kuolemasi lähetessä sille ihmiselle, jota eniten rakastat, jotta hänkin saavuttaisi onnensa.

— Mutta jos varovaisuudestasi huolimatta joku kuitenkin taittaisi ruusun, niin minä autan sinua. Saavu silloin aamulla aikaisin, ennen auringon nousua Mörkövaaran kallion uloimmalle kielekkeelle ja ota mukaasi pajusta tehty ohkainen vapa. Huiskuta sitä ilmassa edestakaisin, niin että syntyy vinkunaa. Silloin olen heti apunasi.

Vanhus ojensi Heleenalle valkoisen ruusun ja siinä olevan nupun. Heleena otti sen onnellisena vastaan ja kiitti. Samassa vanhus oli kadonnut. Heleena katseli ihmetellen ympärilleen, mutta ketään ei näkynyt. Kaikkialla oli hiljaista — ei edes metsä humissut. Varovasti pitäen valkoista ruusua kädessään hän kiiruhti kotiin päin.

Kotiin päästyään Heleena istutti heti ruusunsa maahan lempipaikkaansa, tuvan seinustalle. Hän hoiti ja kasteli sitä ahkerasti, ja muutamien aikojen kuluttua siitä tuli mitä ihanin ruusupensas, joka oli täynnä suuria, valkoisia ruusuja.

* * * * *

On kulunut jo useita vuosia. Ruusupensas versoi ja tuli vuosi vuodelta yhä ihanammaksi. Kenellekään Heleena ei ollut uskonut salaisuuttaan, sillä silloin hän olisi voinut kadottaa ihanan ruusunsa.

Mutta eräänä päivänä sattui merkillinen tapaus.

Linnan nuori herra ratsasti tapansa mukaan rajua vauhtia ympäri puutarhaa. Heleenan juuri kastellessa ruusuaan nuorukainen ajoi mustalla orhillaan hänen eteensä kuin tuulispää. Heleena säikähti kovasti. Ratsu pyrki väkisin sotkemaan hänen ruusupensaansa. Heleena koetti suojella sitä, mutta oli vähällä itse jäädä hevosen jalkoihin. Silloin nuorukainen hyppäsi alas ratsunsa selästä. Mustat, hiestä kosteat kiharat valuivat hänen otsalleen. Ruusupensaan nähtyään hän ihastui, sillä hän ei ollut ennen tarkastanut sitä näin läheltä. Ihastuksissaan nuorukainen aikoi taittaa siitä ruusun, mutta Heleena esti sen ja huudahti: — Et saa koskea ruusupensaaseeni! — No, jos en minä saa koskea siihen, niin taita siitä sitten itse ruusu ja anna se minulle! — Tyttö kielsi senkin sanoen, ettei hän tahtonut taittaa siitä ainoatakaan ruusua, sillä pensas ei olisi enää sama kuin ennen. Mutta nuorukainen ei tyytynyt selityksiin. Itsepintaisena hän osoitti ruusua, joka tuskin oli vielä nupustaan puhjennut ja joka oli aivan piilossa ruusupensaan sisässä. — Anna minulle edes tuo nuppu tuolta! — Ei, ei. Pensaastani en anna taittaa nuppuakaan! huudahti tyttö.

Silloin kohosi puna nuorukaisen kasvoille. Hän suuttui hirmuisesti ja riuhtaisi vimmoissaan ihanimman ruusun, joka oli pensaassa ylinnä, hyppäsi ketterästi kuin kissa ratsunsa selkään ja katosi pois.

Heleena kauhistui. Liikkumattomana hän jäi katselemaan nuorukaisen jälkeen eikä lausunut sanaakaan. Sinne katosi nuorukainen vieden mukanaan valkoisen ruusun ja samalla hänen onnensa. Heleena peitti kasvot käsiinsä ja meni katkerasti itkien sisään.

Seuraavana aamuna ruusupensas oli kuollut. Siinä oli ainoastaan yksi ruusu ja nuppu, joka painoi päänsä surullisena alaspäin.

Juuri samana päivänä oli linnassa melua ja hämminkiä. Nuori herra oli kadonnut tietymättömiin ja vanha ritari oli siitä äärettömästi huolissaan. Hän kuulutti kaikkialla koko valtakunnassa, voisiko kukaan antaa jotakin tietoa hänen pojastaan. Heleena meni heti ritarin luo ja kertoi hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut. Silloinkos ritari suuttui! Heleenan tuli vanhempineen muuttaa heti paikalla pois hänen linnastaan! Heleena koetti kyllä kaikin tavoin selittää asiaa ja rukoili rukoilemalla, ettei hänen vanhempainsa tarvitsisi muuttaa, kun he olivat jo niin vanhoja. Mutta mikään ei saanut ritarin vakavaa päätöstä horjumaan, koska Heleena, hänen käskyvaltansa alainen, oli kieltänyt, ettei hänen poikansa saisi ottaa ruusua omasta puutarhastaan! Sitä ritari ei voinut sallia.

Heleena vanhempineen sai muuttaa pois komeasta Ridat-linnasta. Se oli ensimmäinen suuri onnettomuus ruusun katoamisen jälkeen. Heleena ei ollut koskaan ennen ollut niin onneton kuin nyt.

II.

Muutamia viikkoja oli jo kulunut ilman minkäänlaisia muutoksia.

Eräänä iltana vieraan pirtin loukossa istuessaan tuli Heleenan mieleen, mitä vanha vaimoraukka oli hänelle sanonut muutamia vuosia takaperin antaessaan ruusun. Hän muisti tarkalleen vaimon sanat: — Saavu ennen auringon nousua Mörkövaaran uloimmalle kielekkeelle. — Ehkä vanhus vielä elää ja voi auttaa häntä. Jännittyneenä Heleena odotti seuraavaa aamua. Hän ei malttanut nukkua yhtään, vaan jo melkein keskiyöllä nousi vuoteeltaan hiljaa, vanhempiensa tietämättä, ja lähti taivaltamaan Mörkövaaralle päin.

Ulkona oli sumuista ja kosteaa. Kaikkialla oli aivan hiljaista ja yön hämäryys lepäsi seutujen yllä. Heleena saapui kapealle polulle, joka vei Mörkövaaralle ja lähti kulkemaan sitä myöten yhä pimenevään ja sakenevaan metsään. Tuntui kaamealta kulkea näin ypö yksin keskellä yötä. Pieninkin risahdus sai hänet kauhusta hätkähtämään. Heleena lähti juoksemaan. Mitä kauemmaksi hän juoksi, sitä tiheämmäksi tuli metsä. Lopulta metsä oli niin tiheää, ettei taivasta näkynyt juuri ollenkaan puiden latvojen lomitse.

Pitkän aikaa kuljettuaan Heleena saapui jyrkän ja huimaavan korkean vuoren juurelle. Hän alkoi kavuta rinnettä ylös. Se oli äärettömän vaikeata, sillä kallio oli kovin jyrkkä eikä Heleena tahtonut saada mistään kiinni. Monta kertaa petti jalansija ja hän oli syöksyä alas, mutta lopulta hän pääsi kuitenkin Mörkövaaran laelle. Tuntui uhkarohkealta astua uloimmalle kielekkeelle, sillä se oli kovin kapea ja pitkä. Mutta täytyi uskaltaa ruusun tähden.

Ensin Heleena istuutui kuitenkin vähäksi aikaa lepäämään, kunnes tulisi aamupuoli. — — —

Yht'äkkiä Heleena oli seisaallaan ja hereillä. Hän säikähti kovasti luullen nukkuneensa liian kauan, sillä päivä oli jo valkenemassa. Hän oli ollut niin väsynyt, että oli nukahtanut, vaikka oli ajatellut vain hiukan levähtää. Nyt oli toimittava nopeasti. Muutaman hetken perästä nousisi aurinko, koska sumu oli jo hälvenemässä ja päivä yhä valkeni. Mutta hän olikin unohtanut pajukepin! Siis kiireesti alas sellaista etsimään! Siitä koitui uusi vaiva, mutta eihän haittaa, jos hän vain ehtisi ennen auringon nousua.

Kauan ei kestänytkään, ennen kuin Heleena oli jälleen Mörkövaaran laella. Rivakasti hän astui kielekkeelle ja heilutti pajukeppiään niin että vinkui. Silloin Heleena näki suuria mustia lepakoita lentelevän ympärillään. Ne asettuivat kielekkeen päähän istumaan. — Pian niiden joukkoon ilmestyi vanha vaimoraukka, joka oli antanut Heleenalle ruusun. Heleena kirkaisi ilosta. Vanhus asetti käden suulleen viitaten Heleenaa vaikenemaan, mutta kirkas auringonsäde sattui Heleenaa silmiin. — Liian myöhään! vaikeroivat lepakot, ja näky oli kadonnut.

Yksin seisoi Heleena kallionkielekkeellä, kuten kaikki olisi ollut vain harhanäkyä. Aurinko nousi yhä korkeammalle ja Heleenan oli pakko mennä takaisin kotiin ja palata uudelleen seuraavana aamuna.

Seuraavalla kerralla Heleena oli varovaisempi. Hän ei ummistanut hetkeksikään silmiään koko yönä. Heti kun aamu valkeni, hän meni kallionkielekkeelle ja alkoi vinguttaa pajukepillään ilmassa. Samassa yölepakot alkoivat taas lennellä hänen ympärillään ja istuutuivat kielekkeen päähän. Vanha vaimo ilmestyi siihen kuten edelliselläkin kerralla, se vain erona, että hän nyt oli vihaisen ja ankaran näköinen. Vanhus astui aivan Heleenan eteen. — Sinä varomaton tyttö, saatoit eilen henkeni vaaraan! Mutta unohtakaamme se nyt ja ryhtykäämme asiaan!

Vanhus kysyi, mitä varten Heleena oli tullut hänen luokseen. — Olen kadottanut ruusun ja haluaisin saada sen takaisin. — Vanhus näytti tuumivaiselta ja sanoi sitten: — Tahdotko välttämättömästi saada sen takaisin? — Kyllä tahtoisin, vastasi Heleena. — Oletko valmis kärsimään ruusun tähden? kysyi vanhus taas. — Olen, vastasi tyttö. — No, koettakaamme sitten.

Vanhus vihelsi kimeästi. Yölepakot asettuivat kaikki riviin kielekkeen reunalle isommasta pienempään. Vanhus kutsui yhden lepakoista luokseen, käänsi sen korvat nurinpäin ja käski sen istua hiljaa. Sitten hän meni Heleenan luo, käänsi pienellä puikolla hänen silmänsä nurin ja pisti korviin pienet teräsrenkaat. Heleena voihkaisi tuskasta. — Älä säikähdä, lapseni! Sinun täytyy kestää vielä paljon enemmän. Minä vain autoin sinua vähäisen, ettet näkisi kaikkea ja kuulisi kaikkea, mitä ympärilläsi tapahtuu. — Istupas nyt sitten tuon lepakon selkään, niin pääsemme matkaan! — Heleenaa kummastutti vanhuksen käsky, sillä eihän pieni lepakko jaksaisi häntä kantaa. — Istu, istu! kiirehti vanhus, — meillä ei ole aikaa hukattavaksi.

Heleena totteli. Lepakko suureni äkkiä, jopa siitä tuli paljon suurempi kuin Heleena itse. — Hei, eteenpäin, Jim! mutta varovasti, ettet pudota tyttöstä! komensi vanhus istuutuen samalla itsekin lepakon selkään, ja niin he lähtivät matkaan. Vanhusta ja Heleenaa kantavat lepakot lensivät edellä ja pikkulepakot jäljessä. — — —

Kaukaa usman takaa kiilsi komea palatsi. Lepakot hiljensivät vauhtiaan. — Jim, läntiselle ristikkoportille! komensi vanhus. Lepakko kääntyi hiukan vasemmalle alkaen samalla laskeutua. He olivat jo aivan lähellä linnaa. Linnan ympärillä oli puutarha, johon johti kaksi porttia. Läntinen portti oli musta, idänpuoleinen valkea. Kummankin portin edestä vei kaunis puistotie itse linnaan, jossa oli samoin kaksi ovea, lännen puolella musta ja idän puolella valkoinen. Linnan kummankin oven yläpuolella kohosivat suippopäiset tornit kohti korkeutta.

Lepakot lensivät läntisen ristikkoportin eteen ja vanhus ja Heleena laskeutuivat maahan. Lepakot pienenivät taas entiselleen. — Järjestyksessä riippumaan ullakkoni orteen, että olette tarvittaessa heti saapuvilla! Heti paikalla, Jim! komensi vanhus ja astui mustasta portista puutarhaan.

Portin pieleen oli kirjoitettu jotakin valkoisilla kirjaimilla. Heleena luki:

    Ken astuu Portista Murheen
     tähän tuskien synkkään tarhaan
    ja kestää loppuhun asti,
    hän Onnen on löytävä parhaan. —
     Vaan ken jos Portista astuu
    eikä kestä loppuhun saakka,
    sen tuhatta suuremmaksi
     vain kasvaa tuskainsa taakka!

Vanhus huomasi Heleenan pelon ja sanoi: — Älä pelkää, tyttöseni, vaikka tämä portti onkin musta! Ei se merkitse kuolemaa, vaan kärsimystä. Joka astuu tästä portista sisälle puutarhaan ja Sumupalatsiin, saa kärsiä paljon. Mutta joka kärsii valittamatta ja rohkeasti, pääsee valkoisen portin kautta ulos. — Kalpeana Heleena vetäytyi taaksepäin. — Tyttöseni, nyt on myöhäistä peräytyä! Seuraa siis minua rohkeasti!

Heleena seurasi arkana vanhusta. He kulkivat pitkin tietä, jonka kummallakin puolella kasvoi mustia orvokkeja ja suuria, tummia havupuita, jotka varjostivat tien hämäräksi. Tie päättyi ja he saapuivat suurten, mustien pylväiden eteen. Pylväiden takana oli mustat portaat, jotka johtivat korkealle, pyöreäholviselle ovelle. Ovikin oli musta. — Astu sisään, lapseni! sanoi vanhus ja osoitti porttia. Heleena katsoi hämmästyneenä vanhukseen — portaathan olivat pelkkää sumua, eihän niille voinut astua! — Astu, tottele! käski vanhus hiukan ankarammin. Heleena totteli, ja ihmeekseen hän astui sumuportaita niinkuin oikeitakin portaita.

Kesti nousta, ennen kuin he olivat päässeet portaitten yläpäähän. Siellä vanhus osoitti ovea ja käski Heleenan astua sisään. — Tämä on kamarisi. Vietä aikasi, miten tahdot, mutta saavu heti, kun huudan, sinua. Tästä lähtien tulee sinun heti totella, kun käsken, sillä tottelemattomuuden värekin kasvoilla voi saattaa perikatoon.

Huone, johon Heleena tuli, oli kokonaan läpinäkyvä. Katto, seinät ja lattia olivat ikään kuin hienoimmasta lasista. Kamarin kussakin nurkassa katon rajassa roikkui lepakko. Huoneessa oli jäätävän kylmä ja siellä kierteli kummallisia tuulia. Alhaalla näkyivät mustat orvokit ja tummat havupuut. Siellä oli merkillisen tyyntä — puiden oksat eivät ollenkaan liikkuneet. Huoneessa sen sijaan alkoi tuulla yhä kovemmin. Ilmavirta kiersi kummallisesti Heleenan ympärillä tuntuen aluksi selvimpänä jaloissa. Sitten se kohosi hiljaa ylöspäin pyörien yhä, ja sitä mukaa kuin ilmavirta kohosi, katosivat Heleenan jalat näkyvistä. Hän koetti käsillään jalkojaan. Ne olivat jäljellä kuten ennenkin, vaikka niitä ei voinut nähdä. Ilmapyörre kohosi yhä, kunnes Heleena tunsi olevansa kokonaan sen sisässä.

Silloin kuului ulkoa vanhuksen käskevä ääni. Heti Heleena meni ovelle. — Hyvä on, että olet jo valmiina! Nyt lähetän sinut matkaan. Olet näkymätön ja Jim voi vaaratta kuljettaa sinut tarkastuspiireihini. — Sitten vanhus ohjasi Heleenan ullakkokamariin, komensi yhden lepakoista alas, asetti sen eräälle ulosjohtavalle luukulle ja käski Heleenan istuutua sen selkään. Heleena istuikin ja heti suureni lepakko. — Nyt te lennätte etsintäretkelle! Katselkaa tarkasti ympärillenne ja etsikää huolellisesti valkoista ruusua! Siis eteenpäin, Jim! Ensimmäiseen tarkastuspiiriini! Toimikaa nopeasti, sillä matkanne saa kestää ainoastaan yhden päivän! Ole varovainen, Jim, ettet pudota tyttöstä!

Vanhus kosketti lepakkoa, joka heti lähti lentoon ullakkoikkunasta.

III.

Kauan he lensivät huimaavan korkealla. Heleenan oli vaikea hengittää, sillä he olivat paljon yläpuolella pilvien. Kaukaa heidän edessään häämötti jotakin tummaa. Lähemmäksi tultuaan Heleena huomasi sen suureksi, mustaksi ukkospilveksi. Se oli hirmuisen sankka ja salamat singahtelivat siellä ristiin rastiin. Heleenaa alkoi peloittaa, kun lepakko lensi suoraan sinnepäin. Sillä ei näyttänyt olevan aikomustakaan kääntyä sivulle. Heleena osoitti silloin mustaa pilveä ja pyysi lepakkoa kääntymään sivulle. — Suoraan eteenpäin on käsky mennä! Joka vaaraa välttää, se vaaraan menee! vastasi lepakko. Suuri salama leimahti ja kuului hirveä jyräys. — Kestä, kestä, huusi lepakko, — pian olemme perillä! — Heleena ummisti silmänsä ja puristi kätensä lujemmin lepakkoon. Taas leimahti ja jyrähti! Heleena ja lepakko hävisivät mustaan pilveen.

Hetken kärsimysten ja kauhistusten jälkeen he saapuivat perille. — Missä me olemme? kysyi Heleena. — Ilmojenhaltija Ryppynenän valtakunnassa. Hän on hyvin ilkeä mies. Saamme olla varuillamme, ettei hän saa meitä kiinni. — Ehkä löydämme täältä valkoisen ruususi. Tarkasta hyvin joka paikkaa, mutta älä poikkea tieltä. Jos löydät ruusun, puhalla silloin tähän pilliin kaksi kertaa, jos taas joudut vaaraan niin yhden kerran. — Samalla lepakko ojensi Heleenalle pillin, lentäen omalle suunnalleen etsimään ruusua.

Heleena lähti kulkemaan kapeata polkua toiseen suuntaan. Kaikki hänen ympärillään oli valkoista. Kukat, puut ja eläimet — kaikki olivat valkoisia. Heleena kulki tarkastaen joka paikkaa, mutta missään ei näkynyt valkoista ruusua. Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat ja ihastuksen huuto pääsi hänen huuliltaan. Kaukana hänen edessään kasvoi valkoinen ruusupensas jonkin valkean sivurakennuksen seinustalla. Heleena lähti juoksemaan oikaisten suoraan yli vainioitten. Pahaa aavistamatta Heleena riensi eteenpäin. Hän ei ollenkaan huomannut hämähäkinverkkoa, jonka suuri valkoinen hämähäkki oli kutonut kahden koivun väliin. Hämähäkinseitit tarttuivat hänen kasvoihinsa, mutta Heleena pyyhkäisi ne kädellään pois ja riensi ruusupensasta kohti.

Heti kun hämähäkin verkko oli rikkoutunut, älysi Ryppynenä, että joku oli tunkeutunut hänen valtakuntansa rajojen sisäpuolelle. Tyytyväisenä hän hiveli takkuista partaansa ja myhäili itsekseen: — Onpa syöttini erinomainen! Taas saan yhden kuin tyhjää!

Heleena kumartui tarkastamaan pensasta. Silloin hän vasta huomasi, etteivät ruusut olleetkaan valkoisia, vaan hiukan kellertäviä. Etäältä katsottuina kukat olivat näyttäneet aivan valkoisilta. Pettyneenä Heleena kääntyi takaisin.

Kauhukseen hän näki edessään inhottavan olennon. — Erehdys, tyttöseni! irvisti Ryppynenä. — Tunnen sinut, vaikka oletkin näkymätön! Minun viholliseni, Sumupalatsin valtiatar, on tehnyt sinut näkymättömäksi, mutta saan minä sinut sittenkin kiinni! — Ryppynenä alkoi hapuilla ympärilleen. Onneksi Heleena muisti pillinsä ja puhalsi siihen heikosti yhden kerran. Heti ilmestyi noidan selän taakse lepakko. Heleena juoksi ketterästi noidan ohitse ja istuutui lepakon selkään. Lepakko levitti siipensä ja kohosi ilmaan.

Huomattuaan Heleenan paon Ryppynenä juoksi kiukkuisena asuntonsa ullakkokamariin ja manasi esiin vihaisimman myrskyn, mitä koskaan oli ollut.

Heti alkoivat tuulet puhaltaa lentäjiä vastaan, niin että he eivät tahtoneet mitenkään päästä eteenpäin. Rakeet roiskuivat vasten Heleenan kasvoja, salamat singahtelivat ja vihurituulet puhalsivat ja ulvoivat kauheasti. Heleena luuli jo joutuneensa tulimereen. Lepakko alkoi vaikeroida. Sen siivet eivät tahtoneet enää kannattaa eikä matka lyhentynyt juuri ollenkaan. Toivoa piti yllä enää se, ettei Ryppynenän ilmapiiriä kestäisi kauan, ja ulkopuolelle omaa piiriään se ei voinut valtaansa ulottaa.

Äkkiä tuli aivan tyyni. Vihdoinkin he olivat saapuneet Ryppynenän valtakunnan ulkopuolelle. Kauan oli matka kestänyt, sillä myrsky oli heitä kovin hidastanut. Heidän täytyi jo kiirehtiä, sillä päivä alkoi kohta kulua loppuun.

Ajoissa he kuitenkin saapuivat Sumupalatsille. Mutta molemmat, sekä lepakko että Heleena, olivat jo niin väsyksissä, että jaksoivat töin tuskin liikkua päästyään ullakkoikkunasta sisään. Jim-parka oli jo aivan sairas. Nöyränä se meni kuitenkin roikkumaan omalle paikalleen ullakkokamarin orrelle.

Kotvasen kuluttua saapui vanhuskin ullakkokamariin. — Olipa kerrassaan hyvä, että saavuitte aikanaan takaisin, hän mumisi hiljaa. — Jim, löysittekö mitään? hän kysyi sitten. Lepakko lensi alas orreltansa ja vastasi: — Emme mitään, vaikka kuinka etsimme! Moneen vaaraankin jouduimme. Kaksi vältimme kuitenkin hyvin, mutta kolmas oli saattaa meidät perikatoon. — Mitkä vaarat saitte kestää? kysyi vanhus taas. — Ensiksi mennessämme sattui ukkospilvi eteemme, se oli polttaa meidät. Sitten oli Ryppynenällä viritettynä ansa, joka ilmoitti meidän olevan siellä. Viime hetkessä pääsimme sieltä kuitenkin pelastumaan. Kolmas ja vaikein, johon olimme hukkua, sattui tulomatkalla. Huomattuaan meidän paenneen, Ryppynenä manasi myrskyilman meidän jälkeemme. Lentäminen oli raskasta ja tavattoman hitaasti pääsimme eteenpäin. — No, hyvä näinkin, virkkoi vanhus. — Mene nyt, Jim lepakkoni, lepäämään orrellesi! Ja sinä, tyttöseni, tule pois mukaani!

He menivät alakertaan ja vanhus johdatti Heleenan eräästä ovesta sisään. — Jätän sinut nyt tänne vähäksi aikaa, hän sanoi ja sulki oven.

Heleena huomasi olevansa tällä kertaa tilavassa, kauniissa huoneessa. Huonekaluja ei näkynyt kuin muutamia harvoja. Keskellä huonetta oli kolmikulmaisella puukorokkeella suuri nojatuoli. Se oli päällystetty tummanvihreällä sametilla. Monimutkaisine koristuksineen se näytti upealta kuin kuninkaallinen valtaistuin. Kummallakin puolella sitä paloivat lamput, jotka tummanvihreine varjostimineen antoivat huoneelle miellyttävän, rauhallisen hohteen. — Heleena, joka oli matkasta lopen väsynyt, meni tuolin luo ja istuutui. Suloiselta tuntui lepo näin komeassa tuolissa, jonka pehmeyteen hän melkein kokonaan vaipui. — — —

Ulkoa kuului vanhuksen ääni. Heleena heräsi ja juoksi ääntä kohti. Ovi aukeni ja vanhus tarttui hänen käteensä. — Ole rohkea, lapseni! sanoi vanhus, — nyt sinä olet levännyt, mutta nyt sinulta kysytään kestävyyttä! Muista, että lannistuminen on häviön merkki. Ainoastaan kestävästi kärsien löydät ruusun ja saavutat onnesi.

Reippaasti Heleena puristi vanhuksen kättä ja sanoi päättävästi: —
Tässä on käteni, tahdon olla rohkea ja kärsiä pelkäämättä.

IV.

Aamuaurinko nousi suurena ja punaisena. Huimaavan korkealla avaruudessa purjehti pienen pieni musta pilkku.

Siellä lensivät Heleena ja lepakko uudelle etsinnälleen.

Tällä kertaa ilma oli aivan tyyni. Meren kohdalla alkoi vasta tuulla. Selälle tultua lepakko teki äkkinäisen kulman alaspäin kiitäen suoraan mereen.

Heleena kuuli selvästi, kuinka meri kohisi heidän allaan, mutta ei vähääkään pelännyt. Tästä lähin hän ei pelkäisi enää mitään. Hän ei pakenisi mitään kärsimyksiä, kunhan vain löytäisi ruusun!

Parissa silmänräpäyksessä olivat Heleena ja Jim pudonneet mereen, ja suuri harmaa hyökyaalto peitti heidät alleen.

Heleena tunsi, kuinka viileä merivesi huuhteli hänen kasvojaan. Meri kohisi ja valitteli myrskytuulen kourissa. Lepakko äänteli hiljaa. Yhden kerran se vielä voihkaisi ja sen jälkeen Heleena ei kuullut enää mitään. Hän tunsi vaipuvansa hitaasti alaspäin. Henkeä ahdisti. Vihdoin hän tunsi allansa pohjan.

Heleena lähti haparoimaan eteenpäin tunnustellen käsillään ympärilleen. Hänen kätensä sattuivat johonkin kylmään, limaiseen… kuului sihinää ja sakeaa mutaa ryöppysi hänen kasvoilleen, niin että henki kokonaan salpaantui. Hän haparoitsi uudelleen ja tapasi taas jotakin, mutta kävi samalla tavalla kuin edelliselläkin kerralla. Lopulta hän ei koskenut enää mihinkään, puristi vain kätensä nyrkkiin ja istui hiljaa. Vähän ajan kuluttua kysyi matala ääni:

— Pelkäätkö, yläilmojen asukas? — En! vastasi tyttö. Samassa tarttui suuri limainen käsi hänen käteensä ja Heleena kuuli saman matalan äänen sanovan:

— Seuraa! — Hän nousi heti ja seurasi olentoa, vaikka tuntui ilkeältä pitää kiinni sen liejuisesta kädestä.

Jonkin ajan perästä olento päästi Heleenan käden, ja hän kuuli suuren muurioven paukahtavan takanaan kiinni. Samalla hetkellä hän huomasi seisovansa vihertävän hämärässä huoneessa. Ympärillään hän ei nähnyt ketään.

Ylhäällä kuului suhinaa ja lepakko ilmestyi Heleenan eteen. — Olemme päässeet perille, sanoi lepakko. — Nuo olennot tuolla meren pohjalla näkivät, että sinä et pelännyt mitään, mitä ympärilläsi tapahtui ja päästivät sinut tänne. Minä olen tullut tänne toista tietä heidän huomaamattaan. Nyt lähden etsimään ruusua. Odota tässä, kunnes palaan. Jos näet jotakin peloittavaa, niin älä näytä säikähdystäsi äläkä huuda. Ainoastaan täten onnistumme. Minä tulen kohta! — Samalla kuului pieni suhahdus ja lepakko oli kadonnut.

Aika kului kulumistaan. Huoneessa oli aivan hiljaista. Tuli yhä hämärämpää. Hiljaisuus alkoi kammoksuttaa Heleenaa. Lepakko oli luvannut palata pian, mutta mitään ei kuulunut. Olikohan tapahtunut jokin onnettomuus? Heleena istuutui pieneen nurkkaukseen odottelemaan ja torkahti sinne.

Äkkiä kuului kimeä kirkaisu. Heleena hypähti pystyyn. Huone oli tullut pimeäksi eikä hän nähnyt ketään. Sama sydäntä vihlova kirkaisu kuului uudelleen ja sen jälkeen seurasi karkeaa naurun pärinää. Heleena ei käsittänyt mitään.

Samassa aukeni ovi vastakkaiselta puolelta ja sisään astui soihtujen valossa kolme rumaa olentoa. Heleena tarkasti niitä ja huomasi, että niillä oli hirveän suuret ja tylpät nenät. Kaljut päät vasemmalle kallellaan ne linkuttivat hitaasti eteenpäin. Ensimmäinen heistä oli lihavin ja lyhin ja raahasi perässään jotakin. Toiset, jotka seurasivat jäljessä, olivat hiukan isompia ja kantoivat käsissään soihtuja. — Heleena kalpeni ja ummisti silmänsä. Ensimmäisellä oli oikeassa kädessään valkoinen ruusu. Heleena kuuli olennon puhuvan matalalla äänellä: — Jättäkäämme hänet tähän, hän on elävä enää vain muutaman hetken. — Minä olen voittanut, se jatkoi sitten ja kohotti ruusun silmiensä tasalle oikein sitä tarkastellakseen.

Kuului suhinaa ja Heleena näki lepakon lentävän huoneessa edestakaisin. Hiljaa, kenenkään huomaamatta, se lensi ensimmäisen olennon luo, sieppasi siltä äkkiä valkoisen ruusun ja hävisi hämäryyteen. Olennot tulivat raivoihinsa. Ne ottivat huoneen nurkasta pitkiä ruokovapoja ja alkoivat niillä ahdistaa lepakkoa. Kuului hiljainen vingahdus, ja jotakin putosi Heleenan jalkojen juureen. — Se oli Jim-parka. — Ota, ota! se sanoi hiljaa, — piilota… älä anna… olen kuolemaisillani! — Heleena otti lepakolta pienen valkoisen ruusun, piilotti sen poveensa ja otti lepakon syliinsä. Se pieni raukka oli saanut rintaansa haavan ja vapisi tuskasta. Heleenaa alkoi itkettää. — Jim, Jim, kuoletko sinä? kuiskasi Heleena. — Kuolen! vastasi lepakko ja jatkoi katkonaisesti: — Vasemmalla… ovi… tässä pilli… puhalla… yl… häällä…

Samalla se liikahti hiukan ja jäi sitten hiljaa makaamaan. Heleena huomasi, että Jim oli kuollut, ja alkoi itkeä hiljaa.

Olennot hosuivat yhä vavoillaan. He eivät olleet huomanneet, että lepakkoon oli sattunut. Pian he kuitenkin väsyivät ja asettivat ruokovavat nurkkaan, poistuen kiukkuisina huoneesta.

Heleena nousi ja meni katsomaan maassa makaavaa. Siinä oli Ridat-linnan nuorukainen! Silmät kiinni hän makasi siinä, kasvot naarmuissa ja verisinä. Heleena otti nuorukaisen pään käsiensä väliin ja puhdisti kasvot hiljaa ja hellävaroen esiliinallaan.

Nuorukaisen silmät aukenivat ja hän katsoi kummastuneena Heleenaan. — Rauhoitu, sanoi Heleena, — me lähdemme pois kotiin! — Nuorukainen näkyi käsittävän tämän ja koetti nousta, mutta voimat pettivät ja hän vaipui takaisin lattialle. Heleena meni tarkastamaan huonetta. Ympärillä oli kosteat kallioseinät, eikä missään voinut erottaa ovea hämäryyden takia. Hän haparoitsi kädellään joka seinää ja löysi vasemmalta puolelta oven, kuten lepakko oli sanonut. Heleena kiiruhti takaisin nuorukaisen luo ja ponnistaen viimeisetkin voimansa kantoi hänet ovelle.

Vielä kerran Heleena meni lepakon luo. Siinä makasi urhoollinen Jim-raukka kuolleena, samassa asennossa, johon hän oli sen jättänyt. Heleena otti sen syliinsä, silitti sitä hiljaa ja kuiskasi: — Hyvästi, Jim, me emme koskaan enää tapaa toisiamme! Sinä annoit elämäsi kahden ihmisen onneksi! Sitten hän laski lepakon takaisin lattialle, ja kirkkaat kyynelet valuivat hänen poskilleen.

Heleena kiiruhti ovelle, aukaisi sen ja astui ulos kantaen sylissään nuorukaista.

Heidän eteensä avautui nyt suuri, vedenalainen maailma. Oli melkein pimeää, eivätkä he erottaneet edessään muuta kuin pitkän, kapean tien. Yhdessä he lähtivät taivaltamaan tietä myöten. Se kiemurteli kapeana vuoren rinnettä. Vaivalloista oli kulku, sillä nuorukainen oli vielä niin heikko, että hän Heleenan tukemanakin jaksoi kulkea vain vähän matkaa kerrallaan. Onnettomuudeksi he kadottivat pimeässä vielä tienkin näkyvistään, ja kun ei muuta neuvoa ollut, he istahtivat kallion juurelle lepäämään.

Ympärillä oli hiljaista ja pimeää. Missään ei näkynyt, ei kuulunut mitään. Ainoastaan jossakin kaukana liikkui jokin harmaa, epämääräinen olento äänettömänä eteenpäin häviten jälleen.

Heidän siinä istuessaan alkoi kaukaa näkyä punertavaa valoa. Se läheni lähenemistään tullen samalla voimakkaammaksi. Ihmetellen Heleena ja nuorukainen katselivat valoa eivätkä ymmärtäneet, mitä se oikein oli. Mutta kun valo vielä läheni, he näkivät suuren kalan, jonka päälaella oli lyhty. Lyhty levitti valoa ympärilleen niin, että molemmat kulkijat saattoivat selvästi erottaa tien. Kala pysähtyi ja katseli vuorotellen nuorukaista ja Heleenaa, kääntyi sitten pois ja liukui hiljalleen tietä ylöspäin. Heleena ja nuorukainen näkivät parhaaksi seurata kalaa, joka valaisi tietä. He kulkivat nyt suoraan vuoren rinnettä ylöspäin. Mitä korkeammalle he nousivat, sitä valoisammaksi tuli tie. Kun tuli kylliksi valoisaa, hävisi kala ja samalla loppui tiekin.

He olivat tulleet meren pinnalle. Mutta minne päin mennä? He olivat pienellä kalliolla, ja ympärillä lainehti rannaton meri. Silloin Heleena muisti pillin, jonka lepakko oli hänelle antanut. Hän puhalsi siihen, ja heti alkoi ilmassa näkyä lepakoita, jotka lentelivät kalliota kohti. Ne laskeutuivat kivelle ja Heleena ja nuorukainen asettuivat lepakoiden selkään. Nämä levittivät siipensä ja kohosivat ilmaan kantamuksineen.

V.

Oli jo ilta. Aurinko oli laskemaisillaan ja sen viimeiset säteet punersivat merta ja taivaanrantaa. Nuorukaista peloitti, sillä he lensivät vinhaa vauhtia, ja hän oli sellaiseen kyytiin tuiki tottumaton.

Ei kestänyt kauan, ennen kuin Heleenan tarkka silmä näki kaukaa Sumupalatsin häämöttävän. Tornit kimmelsivät auringon ruskossa ja linna suureni suurenemistaan heidän sitä lähetessään.

He saapuivat perille. Lepakot laskeutuivat maahan ja jättivät nuorukaisen ja Heleenan seisomaan lumivalkoisen portin eteen. Kummallakin puolella porttia oli yhtä valkoiset marmorimuurit, jotka ympäröivät palatsia. Muurin yli kaareutui suuria, reheviä ruusupensaita. Niiden oksat olivat täpötäynnä valkoisia ruusuja, niin että ne kukkien ylenmääräisestä painosta vaipuivat alas valkoiselle marmorimuurille vielä enemmän ruusuja puhjetakseen.

Heleena ja nuorukainen olivat ihastuksissaan. Koettaessaan avata porttia he huomasivat siinä kirjoituksen:

    Ken taipui taakkansa alle
     ja kärsien kuormaansa kantoi
    ja Onnensa saavuttaakseen
    kaikk' uhrasi, kaikkensa antoi,
     hän kautta Valkean Portin
    saa käydä sisälle tarhaan
    ja sieltä myötänsä viedä
     nyt Onnen kaikista parhaan.

Heleena ja nuorukainen katsoivat toisiinsa ihmetellen ja ihastuksissaan.

Samassa avautui portti ja vanha vaimo astui heidän eteensä tarkastaen heitä kumpaakin: — Vai niin, tekö siinä? En uskonut teidän vielä palaavan. — Astukaa nyt sitten sisään, lapsukaiseni! — Samalla hän hymyili Heleenalle, mutta nuorukaista hän katsoi kylmästi ja läpitunkevasti, ikään kuin muistuttaen hänelle jotakin. Nuorukainen kalpeni ja jäi katsomaan vanhusta silmiin. Sitten hän purskahti äkkiä itkemään ja sanoi: — Olin kerran tyly ja kova sinua kohtaan, kun ajoin sinut linnani ovelta myrskyn selkään. Anna minulle anteeksi! — Vanhuksen piirteet pehmenivät ja hän sanoi: — Hyvä on, että sinä tunnet minut. Ja vielä parempi, että muistat tylyn käytöksesi vanhaa vaimoraukkaa kohtaan ja pyydät anteeksi. Mielelläni minä unohdan kaikki ja annan anteeksi, sillä sinä olet saanut jo kylliksi kärsiä ajattelemattomuutesi tähden.

Nuorukainen tarttui nöyränä ja kiittäen vanhuksen käteen, ja vanhus johdatti hänet Sumupalatsiin. — He kulkivat pitkin kaunista tietä, jonka kummallakin puolella kasvoi valkoisia ruusupensaita, täynnä puhkeamaisillaan olevia nuppuja. Linnan valkoisten marmoriportaitten kummallakin puolen kasvoi vaaleansinisiä orvokkeja ja valkoisia lehdokkeja.

He astuivat Sumupalatsin suureen saliin, joka oli niin upea ja täynnä kultaa ja kalleuksia, että Heleena ja nuorukainen jäivät sanattomina seisomaan ja ihmettelemään. Vanhus pyysi Heleenaa kertomaan matkasta. Sen tämä tekikin ja kertoi alusta alkaen. Kertoessaan Jimin kuolemasta täyttyivät vanhuksen silmät kyynelillä ja hän sanoi: — Pikku Jim, sinä täytit uskollisesti tehtäväsi etkä kuitenkaan saanut ansaitsemaasi palkkaa!

Heleena otti povestaan valkoisen ruusun, joka oli yhtä puhdas ja vahingoittumaton kuin olisi se äsken poimittu, ja ojensi sen vanhukselle. Hän otti sen iloisena vastaan ja sanoi: — Heleena, sinä olet antanut kaikkesi alttiiksi onnesi tähden ja siksi sinä sen saavutat. — Palatkaa nyt kotiin, sillä teitä odotetaan!

Heleena ja nuorukainen lähtivät nyt Sumupalatsista vanhuksen saattamina. He kulkivat samaa tietä, jota olivat tulleetkin. Aamuauringon sarastus näkyi jo taivaan rannalla, ruusut puhkesivat nupustaan ja ihana tuoksu täytti ilman.

Kun he olivat tulleet valkoiselle portille, sanoi vanhus heille hyvästi toivottaen runsasta onnea, ja niin istuutuivat nuorukainen ja Heleena vielä kerran lepakoiden selkään. Lepakot kohosivat ilmaan ja lähtivät lentämään yli avaruuksien.

Puolenpäivän aikana he vihdoinkin saapuivat Ridat-linnalle. Jätettyään Heleenan ja nuorukaisen pienen sivurakennuksen edustalle lepakot lähtivät jälleen lentoon kadoten pian näkyvistä.

Porttivahdin pieni, punainen tupa näytti ihan kuolleelta. Ruusupensaassa ei ollut ainoatakaan kukkaa, ei nuppuakaan. Heleena katseli surullisena pensasta. Nuorukainen kysyi ihmeissään, miksi ruusupensas ei kukkinut, vaikka se ennen oli ollut täynnä ruusuja. Heleena kertoi alusta alkaen, miksi hän ei ollut antanut ruusua ja miksi he saivat muuttaa pois. Silloin nuorukainen kiivastui omaa ja isänsä tyhmyyttä ja huudahti: — Noille kunnon ihmisille korvataan vielä kaikki heidän kärsimänsä paha kaksinkertaisesti! — Hän otti Heleenaa kädestä, puristi sitä hellästi ja sanoi: — Kiitos, Heleena ja hyvästi! Huomenna tapaamme isäni linnassa. Ota vanhempasi mukaan! He erosivat.

Suuri ilo syntyi Ridat-linnassa, kun nuori ritari palasi. Vanhan isän riemulla ei ollut rajojakaan!

Yhtä suuri ilo oli myös Heleenan vanhemmilla, kun saivat takaisin oman tyttärensä, ainoan, jota he rakastivat maailmassa. — Samana päivänä tuli kutsu linnan ritarilta, että Heleena vanhempineen heti muuttaisi takaisin entiseen asuntoonsa. Tätä kutsua he riemulla noudattivatkin.

Seuraavana päivänä oli Ridat-linnassa suuret pidot. Vanha ritari, jonka ankaruus ja ylpeys näytti nyt kokonaan muuttuneen hellyydeksi ja lempeydeksi, otti itse vastaan Heleenan vanhempineen parhaimpina ystävinään. Linnan suuressa salissa he istuivat kaikki yhdessä pitopöydän ääressä, johon kannettiin mitä erilaisimpia ruokalajeja niin paljon, ettei Heleena koskaan ollut sellaista nähnyt.

Pöydässä pyysi vanha ritari poikaansa kertomaan alusta asti kaikki seikkailunsa. Hän suostuikin mielellään isänsä pyyntöön ja kertoi:

— Riuhtaistuani raivoissani Heleenan ruusupensaasta ihanimman ruusun ponnahdin ratsuni selkään ja kannustin siinä silmänräpäyksessä täyttä karkua eteenpäin, ilman mitään päämäärää. Kiinnitin ruusun rintaani ratsuni yhä kiihdyttäessä vauhtiaan. Vähän aikaa annoin sen vapaasti juosta, mutta kun huomasin, että vauhti yhä kiihtyi, koetin hillitä sitä kaikin voimin, sillä meno alkoi tulla aivan huimaavaksi. Mutta ratsuni ei totellut. Mitä enemmän kiristin ohjaksista, sitä hurjemmaksi vauhti kiihtyi. Jouduin aivan epätoivoon, sillä olin pudota ratsun selästä. Metsät, vuoret, niityt ja järvet vilahtelivat ohitseni kirjavina kuvina ehtimättäni edes erottaa niitä selvästi toisistaan. Maisemat muuttuivat vieraiksi ja yhä vimmatummin lensi orhini. Äkkiä oli edessä meri. Luulin, että ratsu nyt pysähtyisi, mutta ei — yhä kiihtyi vauhti ja se laukkasi suoraan mereen! Koetin heittäytyä satulasta, mutta huomasinkin, että se oli mahdotonta. Tultiin syvään veteen ja vähän ajan kuluttua vajosin ratsuineni syvyyteen. Kauhusta menetin tajuntani enkä tiedä, mitä sitten tapahtui…

Jännittyneinä kuuntelivat ympärillä olevat nuorukaisen kertomusta. He eivät tahtoneet voida uskoa, että hän oli ilmielävänä tuossa heidän keskellään.

— Ja sitten… kuinka sitten kävi? kysyi ritari.

— Kun sitten heräsin, en tiennyt, missä olin. Ensimmäinen näky avattuani silmäni oli hirmuinen! Ympärilläni oli suuria, jättiläismäisiä eläimiä. Ne olivat hiukan kalan muotoisia ja pitkäpyrstöisiä. Kidat olivat ammollaan, ja sieltä pistäytyi esiin teräviä myrkkyhampaita. Silmät olivat nyrkin kokoiset ja roikkuivat ulos päästä kuin säkit. Otsassa oli kaikilla kaksi sarvea. Pedot makasivat liikkumattomina, ainoastaan säkkisilmät pyörivät sinne tänne. Sitten ilmestyi eteeni kolme inhottavaa olentoa, jotka saivat minut kauhusta jähmettymään. Ne lähestyivät linkuttamalla ja päät kallellaan. Ensimmäinen huomasi ruusuni, hyökkäsi kimppuuni ja riisti sen minulta. Sitten se pyöri ja hyppeli ihastuksissaan, ulisten ja vinkuen inhottavasti. Olento näytti tuntevan valkoisen ruusun salaisuuden, josta minulla ei silloin vielä ollut aavistustakaan. Se tuli uudelleen eteeni ja kysyi: — Pelkäätkö, yläilmojen asukas? — Minä olin kokonaan kauhun vallassa enkä kyennyt edes vastaamaan. Olento kysyi uudelleen. En taaskaan vastannut. Silloin se suuttui, linkutti edessäni olevan pedon luo ja kiskaisi sitä säkkisilmästä, jolloin minä sain silmilleni sakeata mutaa, niin että olin tukehtua.

Heleena oli koko ajan istunut hiljaa ja kuunnellut tarkkaavana, mutta nuorukaisen kertoessa pedoista häntä alkoi värisyttää — hän ymmärsi olleensa samassa paikassa. Mutta samalla Heleena tunsi itsensä onnelliseksi, että kaikki oli jo ohi.

Nuorukainen jatkoi:

— Ihminen pelkää! huusi olento samalla ja irvisti hyvillään. Kaikki olennot kävivät minuun käsiksi ja raastoivat minut pimeään tyrmään. Sitten ne poistuivat ja minä jäin pimeyteen yksinäni. En ole vieläkään selvillä, montako yötä ja päivää siellä makasin, mutta ikuisuudelta se tuntui. — Toisinaan olennot tulivat luokseni ja raahasivat minut suurempaan huoneeseen ja utelivat yhtä ja toista ruususta. Mutta kun en tiennyt muuta kuin että olin ottanut sen väkisin toisen pensaasta, ne hakkasivat minua ruokosauvoilla niin, että menetin tajuntani.

— Tajuihini tultuani seisoi Heleena edessäni. Luulin näkeväni harhakuvan, jonka kadottua joutuisin taas olentojen ruoskittavaksi. Kaikki oli kuitenkin totta, ja Heleena toimi nopeasti meidän molempien pelastukseksi. Nyt olemme tässä molemmat. Ja minun pelastukseni on yksinomaan Heleenan ansiota.

Samalla nuorukainen katsoi Heleenaan, joka koko kertomuksen ajan oli innokkaasti seurannut jokaista nuorukaisen sanaa ja ilmettä. Heleena painoi päänsä kainona alas, niinkuin puhkeamassa oleva valkoinen ruusun nuppu.

Juhlaa oli vietetty iltaan asti. Molemminpuolisten kiittelyjen ja hyvästelyjen jälkeen Heleena lähti vanhempineen kotiinsa. He olivat taas onnellisempia kuin pitkään aikaan.

* * * * *

Tänään tuntui aurinko paistavan kirkkaammin ja lämpöisemmin kuin koskaan ennen. Taivas oli heleän sininen ja ilma ihmeellisen tyyni. Heleena seisoi taas ruusupensaansa vieressä, joka oli kuin ihmeen kautta puhjennut täyteen kukoistukseensa, ja kasteli sitä tapansa mukaan. Nuorukainen ratsasti puutarhassa mustalla orhillaan kuten ennenkin. Hän ohjasi Heleenan luo ja hyppäsi alas satulasta. Kiitollisena ja onnellisena nuorukainen otti Heleenaa kädestä ja pyysi häntä vaimokseen. Heleena katsoi nuorukaista onnesta säteilevin silmin ja mitään puhumatta taittoi pensaastaan ihanimman, juuri puhjenneen valkoisen ruusun, ja kiinnitti sen vastauksen asemesta nuorukaisen rintaan.

Seuraavana aamuna ruusupensas oli kuollut. Siinä oli ainoastaan yksi ruusu ja nuppu, joka painoi päänsä somasti alaspäin.

Heleena oli saavuttanut suurimman onnensa.

HUKKASAAREN SALAISUUS

I.

Keskellä aavaa valtamerta oli muinoin korkea, mereen äkkijyrkkä kalliosaari. Se oli niin jyrkkärantainen, että sinne pääsy näytti melkein mahdottomalta. Siellä ei kasvanut ainoatakaan kasvia. Koko saari oli vain paljas, suuri kallio.

Usein olivat merimiehet koettaneet päästä tutkimaan tätä kolkkoa saarta, mutta se oli aina äkkiä kadonnut heidän ollessaan enää vain muutaman sylen päässä siitä. Samalla he olivat usein nähneet taivaalla pyrstötähden, mutta sekin oli aina heti kadonnut.

Merimiehet kertoivat, että saarella lenteli aina kummallisia, sysimustia lintuja ristiin rastiin. Ne eivät olleet ollenkaan tavallisten lintujen näköisiä. Niillä oli pitkät roikkuvat jalat ja suuret korvat. Sellaisia lintuja merimiehet eivät olleet nähneet missään muualla.

Toisinaan heidän purjehtiessaan saari oli taas selvästi näkyvissä. — Jos saari näkyi, se oli onnen merkki, eikä silloin tarvinnut pelätä haaksirikkoa. Mutta jos se katosi, oli odotettavissa hirmumyrsky, haaksirikko tai jokin muu suuri onnettomuus.

Tämän suuren valtameren rannalla oli pieni kaupunki. Kaupungiksi sitä tuskin olisi voinut sanoa, sillä siinä ei ollut upeita rakennuksia eikä palatseja, vaan ainoastaan huonoja, rappeutuneita hökkeleitä. Katujen sijasta oli kapeita, likaisia kujia.

Erään tällaisen likaisen syrjäkujan varrella, aivan kaupungin laidassa, asui mies ja vaimo. He olivat jo aivan vanhoja ihmisiä. Heillä oli nuori kasvattipoika, josta ei kukaan tietänyt, kenen se oli ja mistä he olivat sen saaneet.

Yleisesti kerrottiin, että nämä vanhat ihmiset olivat ilkeitä ja osasivat noitua. Kerrottiin, että he olivat noituneet pois vaikeita tauteja vaatien palkakseen kymmenen pisaraa muutaman päivän vanhan lapsen verta. Se oli jo hirveätä! — Ihmiset kertoivat vielä, että noita olisi käyttänyt kasvattipoikaansa jollakin tavoin hyödykseen. Tätä ei nähty juuri koskaan ulkona, paitsi silloin, kun hän sattui olemaan noidan asioilla. Poika oli kaunis, mutta tavattoman kalpea ja laiha. Tuskin hän näytti elävältäkään.

Myöhään eräänä iltana poika istui pimeässä komerossaan. Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut. Hän odotti, että kello olisi tullut 12. Noita oli käskenyt hänen, tornin kellon lyödessä kahtatoista, paljastamaan oikean käsivartensa, puhkaisemaan valtimon ja laskemaan siitä kymmenen veripisaraa pieneen pikariin. Tämä ei peloittanut poikaa, sillä hän oli siihen tottunut. Entinen haava ei ollut vielä ehtinyt parantua umpeen, ennen kuin se jo täytyi puhkaista uudelleen.

Palda — niin poikaa nimitettiin — mietti keinoa, millä päästä pakenemaan noidan luota. Ulos hän ei voinut mennä, sillä noita oli pitänyt huolen ovien lukitsemisesta. Vielä oli vähän aikaa, ennen kuin kello löisi kaksitoista. Hän ehti siis vielä tutkimaan ovet. Ne olivat kiinni. Hän tuli sen huoneen ovelle, jossa noita par'aikaa oleskeli. Sieltä kuului hillittyä puhelua. Palda painoi korvansa lähelle ovenrakoa ja kuunteli. Noita siellä puhui akkansa kanssa. — Ei kelpaa, ei… liian vanha… täyttää pian viisitoista vuotta… Silloin hän ei enää kelpaa meille… täytyy tukkia hänen suunsa… viedä Hukkaluolaan… siellä saa olla, kunnes kuolee… en voi laskea muuanne. — Palda kauhistui. Hän oli kuullut tarpeeksi. Nyt ei hukata silmänräpäystäkään! Viimeinen keino oli lähteä karkuun vaikka mistä! Muutamia minuutteja oli enää jäljellä. Palda ryntäsi ikkunan luo, aukaisi sen hiljaa, vapisevin käsin, peläten tulevansa yllätetyksi, hyppäsi alas ja lähti kiireesti juoksemaan kaupunkiin.

Oli yö. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja ikkunoista oli tulet sammutettu. Sykkivin sydämin Palda juoksi pimeässä eteenpäin, minkä ennätti, ilman määrättyä suuntaa. Hän kuuli tornikellon lyövän kaksitoista kumeaa lyöntiä. Tämä puistatti Paldaa. Jokainen kellon kumahdus oli kuin ruoskan isku hänen selkäänsä ja hän joudutti yhä vimmatummin juoksuaan. Kohta noita oli saapuva noutamaan hänen vertansa. Hui, kuinka ukko julmistuu, lähtee ajamaan häntä takaa ja varmaan saavuttaakin hänet. Melkein tajuttomana pelosta poika joudutti yhä juoksuansa. Hän oli kuulevinaan jo askeleitakin jäljessään! Eteenpäin, eteenpäin! — Mutta minne päästä piiloon? Noidalta ei kukaan voinut piiloutua!

Palda oli saapunut jo kaupungin toiseen laitaan asti. Meren ranta tuli näkyviin. Kaukaa rannalta tuikki pieni tuli. Se virkisti Paldan mieltä. Vihdoinkin hän tapasi jonkun ihmisen, jonka suojaan pääsisi!

Rannalla oli suuri kaksimastoinen laiva, joka oli juuri lähdössä merelle. Palda hyppäsi siihen viime hetkessä ja kaatui väsymyksestä pyörtyneenä laivan kannelle.

* * * * *

Noita oli mennyt Paldan huoneeseen täsmälleen kellon lyötyä. Mutta huoneessa ei ollut ketään. Hirmuiseksi muuttui silloin noidan muoto! Hän puristi kätensä niin lujasti nyrkkiin, että inhottavan pitkät kotkankynnet tunkeutuivat lihaan. Vihasta kirkuen ja ulvoen hän kiiruhti noitakammioonsa ja asettui noitakaappinsa eteen tarkastamaan, missä karkuri oli. Hän näki, että Palda juoksi keskellä pimeää kaupunkia. — Ahaa, hän ajatteli, — saanpa sinut kiinni! — Samalla hän väänsi erästä viisaria suuntakellossa. — Juoksepas nyt sitten vaikka suoraan laivaan! Sitten kyllä itse huolehdin, mihin sinut saatan. Suoraan Hukkaluolaan!

Sitten noita otti kaapista suuren lasisen tähden, vei sen toiseen huoneeseen, istui sen selkään akkansa kanssa ja lausui pari sanaa, jolloin tähti kohosi katon läpi taivaalle. Siellä se leimahti kirkkaaksi pyrstötähdeksi ja lähti kiitämään merelle päin Hukkasaarta kohti.

* * * * *

Pitkän ajan kuluttua Palda heräsi laivan keinumiseen. Hän katseli unisena ihmetellen ympärilleen. Hän ei voinut käsittää, minne oli joutunut. Monta nuorta miestä seisoi hänen ympärillään katsellen häntä tutkivasti. Palda kysyi miehiltä, missä hän oli. He selittivät hänelle tarkoin, kuinka hän oli juossut keskellä yötä laivan kannelle ja pyörtynyt siihen. Laivamiehet olivat sitten nostaneet hänet ja vieneet nukkumaan pieneen hyttiin. Ensin he olivat jättäneet hänet yksin, mutta olivat sitten kuulleet hytistä kauheaa huutoa ja rientäneet katsomaan. Palda oli riuhtonut hirveästi ja huutanut katkonaisia sanoja. — Annan pisaran verta! Ei vielä!… myöhäistä… voi! — Sitten hän oli levännyt hetkisen hiljaa, mutta vähän ajan kuluttua ponnahtanut äkkiä pystyyn ja huutanut: — Auttakaa, auttakaa! — Sitten Palda oli vaipunut jälleen voihkaisten vuoteelleen. Hiukan aikaa siinä maattuaan hän oli avannut silmänsä ja herännyt.

Palda muisti nyt, että hän oli nähnyt hirveää unta. Hän oli yhä istuvinaan pienessä huoneessaan noidan luona, odottaen kellon lyöntiä. Äkkiä hän oli päättänyt karata. Mutta hän ei ollut ehtinyt kuin ikkunan luo, kun tornikello löi kaksitoista. Samassa noita oli hyökännyt sisään noutamaan vaadittuja veripisaroita. Nähdessään Paldan yrittävän paeta, noita oli kauheasti raivostunut. Silmät vihasta ulos pullistuneina ja kasvot viheriäisinä se oli huutanut ja mylvinyt hirmuisesti: — Poika, miksi et tehnyt sitä, mitä sinulta vaadin! Vaadin sinulta sydänyöllä vuodatettuja veripisaroita etkä antanut niitä! Nyt olet ansainnut kuoleman! — Samalla noita oli levittänyt hirveät kämmenensä ja hyökännyt Paldan kimppuun kähisten: — Missä ovat kymmenen veripisaraa? Vastaa!

Tähän Palda oli herännyt. Hänen sydämensä sykki vieläkin rajusti äskeisen hirveän unen vuoksi. Hän näki vieläkin noidan pullistuneet silmät elävinä edessään.

Aamulla nousi aurinko punaisena keränä näköpiirin takaa. Palda istui hytin ikkunan ääressä nojautuen hiukan eteenpäin. Nyt hän oli keskellä valtamerta vapaana ja onnellisena! Tänne hän oli aina toivonut. Nyt hänen toivonsa oli toteutunut. — Palda ei aavistanut, että noita oli hänet tänne johtanut saadakseen hänet uudestaan käsiinsä.

Päivällä Palda meni merimiesten luo ja kertoi heille, kuka hän oli ja mistä oli tullut. Lopuksi hän pyysi saada jäädä kokonaan laivan palvelukseen. Merimiehet kuuntelivat tarkkaavasti Paldan kertomusta. Sitten he katsoivat ihmeissään toisiinsa eivätkä puhuneet mitään. Tämä oli siis sen ilkeäksi tunnetun noidan kasvattipoika. Merimiehet näyttivät oikein karttavan Paldaa, sillä epävarmahan tuollainen mies aina on. Mutta kun hän pyytämällä pyysi saada jäädä, he lupasivat lopulta, Palda kun ei näyttänyt pahankuriselta, vaan oli päinvastoin rehellisen ja nöyrän näköinen.

Monta päivää oli kulunut. Palda istui taas eräänä iltana pienessä hytissään. Hän katseli, kuinka aurinko hiljaa laski ja meri peittyi harmaisiin utuverhoihin. Silloin Palda huomasi, että pieni musta lintu seurasi laivan jäljessä. Ihmeellistä, ettei hän ollut sitä ennen huomannut! Se ei ollut kertaakaan levähtänyt laivan mastossa, sillä silloin hän olisi sen huomannut. Palda meni ulos kutsumaan sitä, sillä eiköhän pikkuista linturaukkaa jo väsyttänyt. Hän seisoi kannella houkutellen lintua laivaan. — Annapa olla! — lintu lähestyi lähestymistään, se näytti kesyltä. Se laskeutui melkein Paldan pään tasalle. Kohta hän ylettyisi siihen käsillään. Palda kalpeni ja kirkaisi! Hän oli pyörtyä. Lintu pakeni äkkiä. Palda istuutui kannella olevalle penkille. Hyi, oliko hän sairas, vai kummittelivatko ne hirveät silmät yhä hänen edessään? Ne olivat niin kostonhaluiset, tuon linnun silmät, ja aivan samanlaiset kuin hän oli unissaan nähnyt. Oliko se harhanäky vai mikä? Palda oli ihan kalpea säikähdyksestä.

Merimiehet olivat kuulleet Paldan huudon ja riensivät kannelle. Palda selitti, että hän oli vain hiukan säikähtänyt erästä lintua, ei muuta. — Lintua säikähtänyt! ihmettelivät miehet. — Olemme kohta sillä paikalla, jossa saamme nähdä suurempiakin ihmeitä. — Palda ei ymmärtänyt heidän puhettaan ja pyysi miehiä selittämään, mitä he noilla ihmeillä tarkoittivat. Miehet istuutuivat piiriin ja vanhin heistä alkoi kertoa: — Huomenillalla olemme valtameren keskellä. Siellä on saari, jonka ohi me purjehdimme. — Sitten hän kertoi saaresta kaikenlaisia ihmeellisiä asioita, kuinka siellä lentelee kummallisia lintuja, kuinka saari toisinaan katoaa ja kuinka sen läheisyydessä tapahtuvat useimmat haaksirikot. Palda kuunteli tarkkaavasti, mutta ei tahtonut kuitenkaan uskoa merimiesten kertomuksia.

Seuraavana iltana Palda istui laivan kannella ja katseli merelle. Oli jokseenkin tyyni. Mietteissään Palda seurasi, kuinka kuu vuorotellen sukelsi pilviin ja pulpahti taas esiin muutaman hetken kuluttua. Näytti siltä kuin pilvi ja kuu olisivat olleet kilpasilla toistensa kanssa. Kuu koetti kurkistaa joka pilvenrakosesta, vaikkapa edes toisella silmällään, ikään kuin kiusoitellakseen pilveä. Pilvi taas näytti tahtovan kaikin mokomin sulkea kuulta näköalan merelle ja koetti hattaroillaan peittää sen leveätä naamaa.

Tätä kilpaleikkiä Palda seurasi kauan aikaa, ja huomaamatta laiva saapui aivan Hukkasaaren kohdalle. Nyt oli hyvä tilaisuus tarkoin katsella tätä ihmeellistä saarta, sillä koskaan merimiehet eivät olleet päässeet sitä näin lähelle. Saari oli Paldan mielestä hyvin synkän näköinen. Ei siellä näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Ja mikä oli vieläkin ihmeellisempää — yksikään kirkas valonsäde ei päässyt tunkeutumaan saarelle, sillä saaren ja taivaan välillä oli suuri musta varjo, joka esti valon tunkeutumasta lävitse.

Kotvasen kuluttua laiva kääntyi saaren toiselle sivustalle. Ilma oli melkein tyyni ja laiva eteni hiljaista vauhtia. Mutta hiljaa! Mitä sieltä kuuluikaan? Palda nousi seisomaan ja kurottautui eteenpäin tarkemmin kuullakseen. Hän kuuli saaresta kirkkaan, sointuisan äänen laulavan jotakin surullista säveltä. Hän erotti muutamia säkeitä:

    Ei päivä tänne paista,
    Ei kuulu linnun ääni…

Sitten sanat muuttuivat epäselviksi ja lopuksi Palda erotti vielä muutaman sanan:

    Oi, pelastuksen päivä,
    Sa etkö koskaan koita?

Koskaan Palda ei ollut kuullut niin ihanaa laulua! Se hiljeni vähitellen ja taukosi lopulta kokonaan. Sankka sumu laskeutui saaren eteen ja saari oli kadonnut.

Palda pinnisti katsettaan paremmin nähdäkseen, eikö saarta tosiaankaan enää ollut. Ei, sitä ei ollut! Palda katsahti samalla taivaalle. Se oli kokonaan tasaisen synkkä.

Palda kiiruhti hyttiin ilmoittamaan merimiehille näkemäänsä.

Miehet tulivat kaikki kannelle. Tosiaan — saari oli kadonnut! Miehet kalpenivat pelosta. He tiesivät, että se merkitsi varmaa perikatoa.

II.

Miehet palasivat takaisin hyttiin. Heidän mielestään myrsky ei kuitenkaan voisi puhjeta tänä yönä, sillä ilma oli hyvin tyyni. Taivas näytti tosin hiukan liian synkältä. Se teki miehet rauhattomiksi ja epäröiviksi. Joku outo aavistus valtasi heidän mielensä. Palda etenkin oli rauhaton, sillä hänen päässään pyörivät kaikki tapahtumat, aivan alusta asti. Jos pieninkin risahdus kuului, hän hypähti heti pamppailevin sydämin vuoteesta. Hän ei saanut unta silmiinsä. Hän odotti vain jännittyneenä — ei hän itsekään tiennyt mitä — ja häntä peloitti kauheasti.

Oli keskiyö. Palda ei ollut kertaakaan vielä ummistanut silmiään. Silloin kuului ylhäältä kapteenin komentohuuto: — Kaikki kannelle! — Nyt se siis tapahtuu! ajatteli Palda peloissaan, ja kiiruhti muiden mukana kannelle. Kapteeni seisoi siellä kalpeana ja osoitti pohjoista kohti. Merimiehet kauhistuivat ja vetäytyivät askelen taaksepäin. Voi laupias taivas! hirmumyrsky oli tulossa! Pohjoisessa oli taivas musta ja meri raivosi ja ärjyi julmasti! Vihurinpuuskat kiitivät etelää kohti ja myrsky valloitti yhä suurempaa alaa.

— Nyt ei yksikään pelastu, ellei heti paikalla ryhdytä tarmokkaisiin varokeinoihin! Pumput käyntiin! Kukin mies asettukoon paikalleen ja tehköön tehtävänsä viimeiseen asti! Muistakaa, mitä olen sanonut! — Ellei joku tottele heti kun käsken, minä ammun hänet paikalla! Valmiina!

Kapteeni komensi varmalla, melkein vihaisella äänellä ja antoi kullekin määrätyn tehtävän. Pelokkaina miehet asettuivat paikoilleen. Kukin ajatteli vain omaa henkeään, ja ainoastaan pakolla, ampumisen uhalla, he tottelivat kapteenin käskyjä.

— Palda toiseksi pumppuamaan! Joko olet valmiina, poika? Varo itseäsi, ellet tee hyvin tehtävääsi!

— Valmiina olen ja teen minkä voin! vastasi Palda, joka oli jo saanut rohkeutensa takaisin.

Suuria ukkospilviä vyöryi taivaalle ja ne sakenivat yhä. — Ellemme saa apua, olemme pian kaikki kuoleman omia! huusi kapteeni jo toivottomana. Hätälippu nostettiin mastoon ja merkkilaukauksia ammuttiin. Mutta mitään vastamerkkejä ei näkynyt synkästä yöstä. Yht'äkkiä alkoi sataa rankasti, kylmä pohjatuuli vinkui mastoissa yhä vihaisemmin ja aallot myllersivät vaahtoharjaisina.

Meri ja taivas näyttivät ikään kuin kilpailevan, kumpi uhkaavammalta näyttäisi ja suuremman myrskyn nostaisi. Taivas synkistyi, salamat singahtelivat ja koko avaruus jylisi, kaiku kieri pitkin taivaan kaarevaa kantta ja häipyi meren raivoisaan pauhuun. Joka kerta, kun salama leimahti, se valaisi laivan kannen ja merimiesten kalpeat kasvot, joista kuvastui kauhu ja kuoleman pelko. Jokaisen jyrähdyksen jälkeen meri pauhasi hetkisen yksinään, mutta sitten satoi taivas sankan kuuron rakeita ja jäitä, jotka ropisivat laivan kannelle ponnahtaen takaisin korkealle ilmaan. Rakeitten pauhu ja roiskuminen oli niin tavatonta, ettei kapteenin komennushuutoja tahtonut kaiken sen keskeltä parhaimmallakaan tahdolla erottaa.

Kaikki merimiesten ponnistukset näyttivät olevan turhia. Laiva keikkui aalloilla kuin lastu. Se kohosi tummien, vaahtopäisten aaltovuorien harjalle vaipuen samassa hetkessä jälleen niin syvälle niiden helmaan, että aallonharjat olivat mastonhuippujen tasalla. Taas se kohosi harjalle ja laskeutui jälleen syvyyteen. Vesi virtasi kohisten laivan kannella. Miehet pumppusivat minkä ennättivät, mutta yhä uutta vettä syöksyi sisään. Palda oli toimessa koko ajan melkein epätoivon vimmalla. Hän tahtoi ponnistaa kaikki voimansa, jotta voitaisiin pelastua. Ei hetkeäkään hukkaan, ei silmänräpäystäkään! Laiva heittelehti sinne tänne. Kaikki ohjaus oli turhaa. Laiva ei totellut enää peräsintä, vaan ajautui pois oikeasta suunnasta. Myrsky painoi sitä yhä enemmän tuulen alle. Miehet alkoivat väsyä. Kapteeni huomasi, että ainoa, joka vielä rohkeasti ja innolla toimi, oli Palda. Hänen tarmonsa näytti vain kasvavan sitä mukaa kuin myrsky yltyi. Hän huuteli miehille jo komentosanojakin.

Tuli suuri hyökyaalto ja pyyhkäisi yli laivan kannen jatkaen matkaansa meren ulapalle. Yksi miehistä oli poissa. Aalto oli pyyhkäissyt hänet mennessään. Kapteeni katsoi kauhuissaan. Muutamat miehet ryhtyivät heti pelastuskeinoihin. Pelastusrengas heitettiin mereen, mutta siitä ei ollut apua, sillä pimeässä oli mahdotonta erottaa hukkuvaa meren kuohujen keskeltä. Silloin tällöin salamain leimahtaessa miehet näkivät vilahdukselta toverinsa, joka turhaan ponnisteli aaltojen raivoa vastaan. Aallot olivat vieneet hänet jo kauas laivasta ja kun taas välähti salama, miehet näkivät vain rannattoman, villinä kuohuvan meren.

Kauhea räjähdys kuului! Salama oli iskenyt etumastoon ja kaatanut sen silmänräpäyksessä. Paksut tervaköydet olivat katkenneet kuin hiukset ja purjeet paiskautuneet riekaleina laivan kantta vasten. Maston taittuessa oli raakapuu iskenyt Paldaa päähän. Hän makasi tajuttomana laivan kannella. Miehet kantoivat hänet suojaan pieneen hyttiin.

Kapteeni huomasi kauhukseen, että viimeinen hetki oli käsissä. Toinen masto ei enää yksinään jaksanut kestää myrskyn raivoa. Se taipui tuulen kourissa kuin ohut vapa. Tervaköydet katkesivat ja masto kaatui romahtaen. Perämies jäi sen alle ja menetti silmänräpäyksessä henkensä. Loppu oli käsissä, mastot maassa ja purjeet riekaleina siellä täällä.

Myrskyämistä jatkui yhä ja kaikki irralliset esineet laivan kannella vierivät sinne tänne, kunnes uusi aalto löi yli kannen ja vei niistä osan mukanaan. Pirstoutuneita tavaroita ja lasinsirpaleita oli ylt'ympärinsä.

Silloin ilmestyi tummia lintuja laivan ympärille. Yksi niistä asettui kokkaan istumaan. — Linturaukat tulevat nekin suojaan, tuumi kapteeni, — vaikka ei meistä suojaa ole, itsekin juuri hukumme.

Silloin he kuulivat äänen kokasta:

— Yksi on liikaa, yksi on liikaa!

Kaikki merimiehet katselivat ihmeissään toisiinsa.

— Yksi on liikaa! kuului uudelleen. — Yhden on erottava joukosta, sillä yksi on liikaa!

— Kuka meistä on liikaa? kysyi kapteeni.

— Tulkaa lähemmäksi, katsokaa minuun, kyllä se itsensä ilmaisee, joka on liikaa! sanoi lintu.

Kaikki astuivat lähemmäksi.

— No, kuka meistä on liikaa? kysyi kapteeni. — Meistä ei ole yksikään liikaa, sillä meitä on juuri niin paljon kuin pitääkin.

— Te ette ole kaikki tässä, vastasi lintu, — yksi on poissa ja yksi on sittenkin liikaa!

— Palda! huudahti kapteeni tuskin kuuluvasti, — voi sitä onnetonta poikaparkaa!

Palda haettiin kannelle. Merimiehet taluttivat hänet linnun eteen, sillä Palda oli vielä heikko ja lopen väsynyt. Tuskin hän oli ehtinyt linnun eteen ja katsahtanut siihen, kun hänen kasvonsa kalpenivat ja parkaisten hän kaatui merimiesten käsivarsille.

— Siinä on se yksi, joka on liikaa lastissa! kirkui lintu. — Katsokaa, kuinka sen omaatuntoa kaivertaa! Ei ole muuta neuvoa kuin liika lasti heti pois laivasta, jos tahdotte pelastua! Liika on aina liikaa! Toimeen heti, ennen kuin uppoatte! Mereen tuo lurjus!

— Paldako mereen! huusi kapteeni kauhuissaan, — tuo kunnon poika, joka on urhoollisin ja parhain joukossamme! Ei, ei, se on erehdys, suuri erehdys!

— Erehdys se ei ole! Tehkää pian, mitä käsken ja heittäkää poika mereen, sillä ettekö näe, kuinka pohjoisesta vyöryy myrsky tänne päin? Te olette silloin kuoleman omia kaikki! huusi lintu.

Kapteeni oli tuskissaan ja painoi käden otsalleen huokaillen raskaasti. Täytyikö hänen komentaa miehiä heittämään tuo pieni, urhoollinen poika meren kuohuihin? Hän katsoi Paldaan, joka seisoi kalpeana erään merimiehen tukemana.

— Pian, pian! kirkui lintu.

Miehet kävivät käsiksi Paldaan.

— Seis! Paldaa ei heitetä mereen! kielsi kapteeni. Hän on urhoollisesti täyttänyt tehtävänsä!

— Sitten saatte hukkua kaikki. — Ettekö näe, mitä pohjoisesta tulee?
Toimikaa nopeasti, jos aiotte pelastua! sanoi lintu ivallisesti.

Miehet katsoivat pohjoista kohti.

— Jäitä!

— Niin, vieläkö haluttaa vitkastella?

— Palda mereen! huusivat merimiehet ja tarttuivat kapteenin vastustuksista huolimatta kalpeaan poikaan ja heittivät hänet laidan yli kuohuihin.

Lintu pyrähti lentoon rääkkyen pilkallisesti:

— Syyttömän miehen heititte mereen! Nyt saatte mennä itse perässä!

Salama välähti! Sen valossa merimiehet näkivät kauhukseen, kuinka suuret, harmaat jääkappaleet ryntäsivät aaltojen mukana heitä kohti. Tuskin merimiehet olivat ehtineet saada pelastusrenkaat käsiinsä, kun jääkappaleet paiskautuivat laivaa vasten. Räiskyi, kolahteli ja ritisi… vene murskautui pieniksi kappaleiksi, ja miehistö vaipui aaltoihin.

Lintu oli heidät pettänyt. — — —

Kun tuuli oli tyyntynyt ja meri laannut pauhaamasta, ajelehti siellä täällä sen rauhallisella pinnalla lankunkappaleita ja airoja, toiset niistä katkenneita.

III.

Pitkän ajan kuluttua Palda tuli tuntoihinsa. Hän oli tavattoman kankea. Hän ei voinut liikuttaa ainoatakaan jäsentä — ei edes aukaista silmiäänkään sen vertaa, että olisi saattanut nähdä, missä oli. Hän makasi hiljaa ja liikkumatta.

Mutta pian Palda muisti kaiken. — Ahaa, hän ajatteli, — minä makaan meren pohjassa ja olen kuollut. Tällaistako se kuolema onkin? Minunhan on hyvä olla. Minä kuulen ja tunnen. — Kuinka se voi olla mahdollista kuolleelle? — Ehkä hekin kuulevat ja tuntevat.

Mietteissään Palda ei huomannut, kuinka hän alkoi kohota hitaasti ylöspäin. Vähitellen hän alkoi kuulla veden hiljaista loiskinaa. — Nyt olen meren pinnalla, hän ajatteli. Veden loiskina taukosi ja Paldan silmät aukenivat. Mitä ihmettä? Taivas kaareutui korkealla hänen yläpuolellaan! Se oli harmaa ja pilvinen. Paldan mielestä tuntui olevan aamuyö. Mutta missä hän oikeastaan nyt oli? Sivuilleen hän ei voinut katsoa — sen verran kuin hän saattoi nähdä, oli sielläkin taivasta. Kaikkialla vain taivasta… taivasta! Olisiko ehkä taivasta hänen allansakin? Hänen kaikkea tätä tuumiessaan alkoi väsymys painaa häntä. Hänen silmänsä painuivat kiinni ja hän vaipui levolliseen uneen.

Oli aivan pimeä. Pitkä, valkoiseen vaippaan pukeutunut mies läheni jostakin kaukaa. Hän pysähtyi Paldan eteen, kumartui hänen ylitseen ja siveli kädellään hänen kasvojaan sanoen: — Voimistu, poikani! — Paldasta tuntui kuin olisi virkistävää lähdevettä vuodatettu hänen kuumeiselle otsalleen. Samalla Palda tunsi, kuinka elämä alkoi virrata hänen suonissaan. Hän sai uusia voimia ja kavahti nopeasti seisaalleen.

Valkoinen mies jatkoi:

— Tunnen sinut, Palda. Olet kuninkaan poika Sarban valtakunnasta, joka on tämän meren rannalla. Älä pelästy, poikaseni, et ole tietänyt tätä aikaisemmin. Olen seurannut tarkasti sinun surullista elämääsi. Minulla ei ole nyt aikaa kertoa sinun tarinaasi, mutta kuule tarkasti, mitä puhun. — Tällä saarella asustaa ilkeä Musta noita palvelijoittensa parissa. Minä tahdon pelastaa sinut heidän käsistään. Katsohan nyt ensiksi, missä olet. Tämä on se sama korkea saari, jonka ennen haaksirikkoa näit vaipuvan mereen. Kun merimiehet heittivät sinut laivasta, upposit sinä ja olet nyt noussut saaren mukana meren pohjasta. Musta noita saapuu vasta aamun koitteessa noutamaan sinua. Hän ei tiedä, että minä olen käynyt sinun luonasi. Minä voin tehdä sen ainoastaan unessa. Kuule tarkasti, mitä sanon, sillä kohta sinä et enää voi uneksia enkä minä voi tulla luoksesi. Kun Musta noita näet ottaa saaliinsa, hän anastaa ensimmäiseksi sen sielun. Silloin tuo onneton ei voi enää koskaan uneksia enkä minä voi saapua hänen luokseen. Täällä on paljon saman kohtalon alaisia kuin sinäkin. He ovat ensin joutuneet merellä haaksirikkoon ja sitten ilkeä Musta noita on korjannut ne. Voi, kuinka onnettomia ovat tämän saaren asukkaat noiden kallioiden keskellä! Heidän ruumiinsa kulkevat tajuttomina ilman sielua. Vain joskus he pääsevät ulos, mutta silloin heidän täytyy muuttua linnuiksi, sellaisiksi, jotka eivät koskaan jaksa lentää tämän meren yli. Siten he eivät voi karata — ja jos voisivatkin, he pysyisivät aina lintuina, sillä he eivät voi muuttua ihmisiksi muualla kuin Hukkaluolan sisällä. Minulla on vielä vähän aikaa neuvoa sinulle, miten pääset pelastumaan. — Mustalla noidalla on harmaa, kivinen arkku, jonne kaikki sielut kytketään. Siinä on sellainen lukko, jota ei voi saada auki kuin yhdellä avaimella. Tätä avainta ei voi löytää muuten kuin lasisen tähden avulla, joka on eräässä luolassa tällä saarella. Mutta sitä ei saa lentoon, ennen kuin osaa sanoa sille kolme määrättyä sanaa. Nämä sanat ovat salaisia eikä niitä tiedä kukaan muu kuin noidan akka, joka asuu eräässä pienessä kylässä tämän meren takana. Häneltä saa taikasanat, jos menee sydänyöllä, akan maatessa, ja pistää hänen otsaansa tikarilla, joka on hänen tyynynsä alla. Sitten kun on saanut taikasanat selville, tarvitsee vain mainita ne, ja tähti lähtee heti lentoon, suoraan sinne, missä avain on. Seuraa nyt minua, niin näytän sinulle paikan, jonka kautta pääset ulos Hukkaluolasta.

Samalla leimahti pieni tuli heidän eteensä ja alkoi liukua tasaisesti eteenpäin. Valkoinen mies seurasi tulta ja Palda kulki perässä. Lopulta tuli pysähtyi ja leimahti kuin salama muuttuen samalla punaiseksi. Sitten se katosi ja tuli aivan pimeä. Valkoinen mies pysähtyi.

— Tässä on se paikka, pane tarkoin merkille. Kolme askelta jyrkänteen reunasta — aivan tällä kohdalla Hukkavuoren sisällä — on pieni luola. Luolassa on kaappi ja kaapissa lasinen tähti. Siirrä kaappi hiljaa pois ja aukaise luukku, niin pääset ulos. Istu sitten tähden selkään ja lausu taikasanat, niin se lähtee lentoon. Tehtävä on äärettömän vaikea. Ole hyvin varovainen, ettei Musta noita huomaa mitään toimistasi, sillä silloin joudut hukkaan. No niin, nyt on aika jo lähteä, sillä aamun koitto on pian käsissä.

Valkoinen mies viittasi kädellään ja katosi.

Palda heräsi ja aukaisi silmänsä. — Minäkö kuninkaan poika? hän kertasi hiljaa itsekseen. Mutta mitä? Alhaalta kuului vienoa, surullista laulua. Palda tunsi äänen. Se oli sama, jonka hän oli kuullut saaresta laivassa ollessaan. Sanoja hän ei erottanut, mutta sävel kuului sen sijaan selvästi. — Miksikähän tyttö lauloi aina noin surullisia lauluja? Tosiaan! — Nyt hän muisti, mitä unta hän oli nähnyt! Valkoinen mies oli sanonut, että Hukkasaarella oli muitakin samanlaisia kuin hän. Olikohan tuo tyttönenkin yksi noita onnettomia? Tyttö raukka!

Palda nousi istualleen. Hän muisteli untansa. Ei millään ehdolla hän saanut sitä unohtaa! Hän muisteli unensa alusta loppuun ja painoi tärkeät kohdat tarkoin mieleensä. Palda katseli ympärilleen. Hän huomasi olevansa Hukkasaaren korkeimmalla huipulla. Meri oli kokonaan harmaan sumuvaipan peitossa, sillä aurinko ei ollut vielä noussut.

Alhaalta kallion sisältä alkoi kuulua kolinaa ja kaksi Mustan noidan palvelijaa ilmestyi Paldan eteen. — Olemme hiukan myöhästyneet, se on harmillista! hän kuuli niiden puhuvan. — No, samapa se, pitäkäämme häntä ankarammin ja tarkemmin silmällä kuin muita! Samassa noidan palvelijat ottivat Paldan ja kantoivat hänet eräästä suuresta aukosta sisään, aivan lähellä sitä paikkaa, josta Palda oli nähnyt unta.

Palda oli nyt joutunut Mustan noidan huostaan. Hänet kannettiin erääseen pimeään luolaan. Hän ei nähnyt mitään, tunsi vain, kuinka kylmää huokui luolan seinistä ja kuinka hänen ympärillään häärättiin. Hänen vähän aikaa siinä oltuaan alkoi näkyä valoa. Eräs mies astui sisään pitäen kädessään heikosti valaisevaa vahakynttilää. Kauhusta Palda tuli aivan tunnottomaksi. Ne olivat tutut kasvot. Se oli hänen kauhea kasvatti-isänsä! Palvelijat osoittivat noidalle Paldaa. Hän makasi liikkumatta ja sulki noidan lähestyessä silmänsä. — Siis lopultakin ohjasi se viisari oikeaan! kähisi noita. Palda aukaisi taas silmänsä. Noidan pöllönsilmät pullistuivat ulos, kääntyivät sitten vastakkain, kasvot tulivat sinipunerviksi, eikä hän voinut kiukuissaan puhua sanaakaan. Sen sijaan noita puristi suuren karvaisen kämmenensä nyrkkiin, pui sitä Paldan edessä ja kähisi: — Kostan, kostan! Sinä olet nyt vihdoinkin kynsissäni! Sydämesi on pysähtynyt ikipäiviksi eikä sinulla ole enää muuta jäljellä kuin sielusi. Mutta senkin otan minä ja kytken kiviarkkuuni, sillä karkaamisesi maksaa juuri sen! — Musta noita osoitti ovelle päin ja kaikki palvelijat astuivat verkalleen Paldan ympärille. Sitten he raastoivat hänet suurelle, koverolle kivipöydälle. Noita asettui itse Paldan viereen. Palda näki hänen mustalla rinnallaan välkkyvän verisen kolmion. Noita kumartui Paldan puoleen, painoi sormellaan hänen silmänsä umpeen ja pisti tikarilla pienen haavan hänen otsaansa. Sitten noita otti tikarin kärjellä pienen punaisen veripisaran ja hyydytti sen verikolmioonsa. Samalla Palda tunsi, ikään kuin jotakin olisi siirtynyt pois hänestä. Hänen silmänsä aukenivat jälleen ja hän näki olentojen poistuvan erään halkeaman kautta, josta tunkeutui luolaan pieni valojuova. He kantoivat käsissään jotakin, joka muistutti pientä, pitkänomaista kiviarkkua.

Palda nousi istualleen ja katseli ympärilleen. Hän ponnahti rivakasti ylös kivipöydältä ja riensi rakoa kohden, mutta silloin tarttui joku häneen takaapäin. Se oli eräs Mustan noidan palvelijoista, joka oli jäänyt häntä vartioimaan. Se pudisti päätään merkiksi, ettei aukolle saanut mennä. — Minun täytyy päästä sinne! Mitä he kantoivat? kysyi Palda jyrkästi ja riuhtaisi itsensä irti juosten aukolle. Äkkiä hän tunsi vasemmassa käsivarressaan kipua. Vartija oli kuumalla raudalla piirtänyt hänen käsivarteensa syvän merkin. Paldan täytyi kääntyä takaisin. Vartija viittasi kädellään vihaisena ja osoitti luolan toisessa päässä olevaa aukkoa, josta noita oli tullut. — No, menenpä sitten, ajatteli Palda, — mutta kyllä minä vielä tuollakin käyn!

Palda riensi aukosta ulos. Hän tuli ihmeelliseen paikkaan. Taivas oli poissa, kukat olivat poissa! Ei tähtiä, ei aurinkoa eikä kuuta ollut täällä, ja ulkona hän kuitenkin oli. Taivaan asemesta täällä oli harmaa, jäinen katto. Kukkien ja puiden asemesta oli pitkiä, jäisiä tankoja. Huh! kuinka kaikki täällä oli kylmän näköistä! Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli yhtämittaista jäämaailmaa! Palda otti käteensä erään jääputken ja koetti sulattaa sitä, mutta se ei sulanut — ei edes tuntunut kylmältä! Varmaa oli kuitenkin, ettei se ollut lasia eikä kristallia. Jäätä se oli aivan varmasti. Yht'äkkiä hän painoi kätensä sydämelleen! Ensi kertaa hän huomasi, ettei se sykkinyt! Mikä hirmuinen todellisuus! Sydän ei sykkinyt, veri oli kylmää ja hän oli siis kuollut! Hänen kädessään ei ollut pikkuistakaan lämpöä — siksi ei jääkään sulanut! Hän katsahti ympärilleen. Siellä täällä, kaukana ja lähellä kulki ihmisiä verkalleen edestakaisin. He kulkivat päät riipuksissa, alakuloisina ja ilman päämäärää. Heillä oli tummat viitat yllään.

Samasta oviaukosta, josta Palda juuri oli tullut, tuli musta vartija kantaen käsivarrellaan tummaa viittaa. Hän tuli Paldan luo, asetti viitan hänen ylleen ja veti hänen vasempaan käsivarteensa punaisen ristin. Merkillistä oli Paldan mielestä, että ainoastaan hänellä oli punainen merkki.

Vähän ajan kuluttua Palda lähti tarkastamaan lähemmin ympäristöään. Hän piti tarkoin silmällä vastaantulijoita. He olivat aivan kuin kuolleita. Heidän silmänsä tuijottivat jonnekin kauas katsahtamatta lainkaan sivuille päin. Silmistä näki selvästi, että he kulkivat tajuttomina, tietämättä mitään ympäristöstään.

Palda tuli erään suuren jättiläisjääpuun luo. Sen juurella oli pieni tumma olento kyyristyneenä. Palda vetäytyi äkkiä askelen taaksepäin ja huudahti hiljaa hämmästyksestä. Tuolla tummalla olennolla oli samanlainen risti käsivarressa kuin hänelläkin! Huudahduksen kuultuaan olento hypähti ylös. Silloin Palda huomasi, että tämä oli pieni tyttönen. Näki selvästi, että tyttö oli itkenyt. Kyyneleitä oli vielä hänen poskillaan ja hän nyyhki hiljaa. Tyttö kohotti tummat, kyyneleiset silmänsä Paldaan, mutta huomattuaan ristin hänen käsivarressaan hän voihkaisi ja lyyhistyi uudelleen maahan alkaen itkeä katkerasti. Palda tuli aivan neuvottomaksi. Hän otti tyttöä käsivarresta, nosti hänet ylös ja alkoi lohduttaa häntä.

— Miksi itket? kysyi Palda.

— Itken omaa onnettomuuttani, ja nyt nähdessäni, että sinullakin on samanlainen risti, itken myös sinun onnettomuuttasi! Tiedän, että olet juuri tänne tuotu etkä tiedä, missä olet. Olemme niin onnettomia!

Samalla tukahdutti uusi nyyhkytys hänen äänensä eikä hän voinut enää jatkaa puhettaan.

— No, rauhoitupas nyt, pikku tyttönen, ja kerro minulle, kuinka onnettomia olemme, niin minä kerron sitten sinulle, kuinka onnellisiksi tulemme! sanoi Palda.

Tyttö nosti silmänsä Paldaan ja hymyili.

— Kiitos, hän sanoi, sinä olet hyvä poika. Minä tahdon heti olla sinun hyvä ystäväsi. Istukaamme tuohon, niin kerron sinulle kaikki alusta alkaen.

Sitten he istuutuivat ja tyttö alkoi kertoa:

— Tottahan tiedät, että olemme molemmat kuolleet pois maailmasta. Sinne emme voi enää koskaan palata. Olen ollut täällä jo kauan, kauan! Minä en tiedä ajan pituutta, mutta sen vain tiedän, että kauan olen täällä ollut! — Jouduin kerran haaksirikkoon isäni kanssa. Molemmat me silloin hukuimme. Minä jouduin heti tänne ja isääni en ole sen koommin nähnyt. Voi, pikku äitiraukkaani! Muistan, että hän oli suloinen olento. On tainnut jo kuolla suruun meidän tähtemme! Minä olin silloin aivan pieni, olen siitä asti viettänyt tätä yksitoikkoista elämää. Täällä on useita mustia olentoja, joiden päänä on ilkeä Musta noita. Nämä olennot vartioivat ankarasti ja tarkasti minua. — Oletko nähnyt verikolmiota Mustan noidan sysimustalla rinnalla? Mitä enemmän hän saa ihmisiä tänne vangikseen, sitä enemmän suurenee ja kimaltelee kolmio! jokaisen ihmisen elämän hän ottaa pienenä, lämpimänä veripisarana ja hyydyttää sen kolmioonsa. Minua ihan kauhistuttaa koko tämä kuollut maailma ja nämä kuolleet olennot! Sielua meillä ei ole, sillä noita anastaa sen ensimmäiseksi. Niin kauan kuin emme voi saada sitä takaisin, täytyy meidän olla täällä. Tämä paikka, jossa olemme, ei ole mikään saari, vaan suuri vedenalainen maailma. Ainoastaan pieni osa tästä on vedenpinnan yläpuolella, mutta sekin voi kadota, jos noita on nähnyt hyväksi anastaa lisää onnettomia vankeja. Täällä ei ole päivää eikä yötä. Kukaan ei kasva eikä vanhene. Minulla on niin ikävä, kun en koskaan voi nukkua enkä nähdä unta kesästä, linnuista ja kukkasista!

Enempää tyttö ei voinut kertoa, hänen silmänsä kyyneltyivät ja hän puhkesi itkemään.

Palda kauhistui ajatellessaan, kuinka hirmuista elämää tuo pieni, viaton olento oli saanut viettää! Mutta lannistua hän ei millään hinnalla tahtonut! Rohkeutta, rohkeutta vaadittiin. Palda lupasi tytölle, että hän koettaa kaikin voimin pelastaa hänet tästä kauheasta paikasta.

Tyttö tuli äärettömän hyvilleen. Hän kehoitti Paldaa olemaan hyvin varovainen, sillä jos hänen yrityksensä tulisi ilmi, Musta noita voisi panna täytäntöön viimeisen rangaistuksensa. — Nämä punaiset ristit ovat merkkinä jostakin tottelemattomuudesta. Minullakin on sellainen merkki, kun kerran aioin väkisin mennä saarelle ihmisenä toisten kaikkien muuttuessa linnuiksi. Jos saa kolme tällaista merkkiä, joutuu erään kiviluolan sisään, jossa on ainainen yö. Mutta minun tietääkseni siellä ei ole ketään.

Sitten Palda erosi tytöstä, joka alkoi hyräillä hiljaa.

IV.

Pitkä aika oli kulunut. Palda ei ollut saanut aikaan mitään. Ei ollut pienintäkään toivoa päästä Hukkaluolasta ulos, sillä kaikkia vartioitiin tarkasti.

Eräänä päivänä Musta noita lähetti ilmoituksen, että koska oli jo kulunut pitkä aika siitä, kun vangit olivat olleet viimeksi ulkona, he saisivat tänään mennä saarelle. Kaikkien täytyi peräkkäin mennä kallioisen huoneen läpi, jonka toisesta päästä pääsi saarelle. Tämä huone oli täynnä myrkkyä, jota hengitettyään jokaisen täytyi heti muuttua roikkuvajalkaiseksi, suurikorvaiseksi linnuksi. Paldaa harmitti tämä muuttuminen äärettömästi, sillä silloin hän oli aivan kykenemätön toimimaan. Mutta mennä täytyi, ja niin Paldakin muuttui linnuksi.

Kaikki liitelivät nyt saaren yläpuolella sinne tänne. Siivet olivat hyvin heikot ja kannattivat ainoastaan pikkuisen aikaa. Palda tuumi yhä, millä hän pääsisi meren toiselle puolelle. Mitään muuta keinoa ei ollut kuin lentäminen, mutta siitäkään ei olisi apua, kun siivet olivat niin kovin heikot. Palda liiteli sinne tänne ja koetti yhä pidentää lentomatkoja. Lopulta hän jaksoi jo lentää yli saaren ja teki samalla vielä pienen kierroksen merellekin. Hän erkani muista ja lensi saaren toiseen kolkkaan. Siellä hän sitten laskeutui istumaan erääseen pieneen sopukkaan. Pitkän aikaa hän istui siellä ja mietti keinoja. Silloin alkoi kaukaa mereltä näkyä pieni vaalea täplä. Palda arvasi, että sieltä lähestyi laiva. Jännittyneenä hän odotti laivan lähestymistä. Mutta samassa kuului saarelta Mustan noidan huuto: — Takaisin, linnut, laiva lähestyy! Saari katoaa! — Palda joutui nyt onnettomaan pulaan. Täytyisikö hänen palata takaisin? Ei, takaisin hän ei mene, hän pysyy saarella viimeiseen asti! Rauhattomina alkoivat linnut lennellä edes takaisin. Lopuksi ne näkyivät vastahakoisina lentävän sisään, samasta aukosta, josta olivat tulleetkin.

Palda vain ei liikahtanut paikaltaan. Laiva näkyi jo selvästi, mutta se läheni kovin hiljaista vauhtia. Saari alkoi vajota mereen vähitellen. Palda lensi yhä ylemmäksi ja ylemmäksi aina sen mukaan kuin saari vajosi. Sankkaa sumua alkoi laskeutua saaren ympärille. Palda joutui hätään. Aukko, josta linnut menivät sisään, vaipui veden alle. Ratkaisu oli tapahtunut! Palda ei voinut enää astua sisään. Hänen täytyi nyt joko lentää laivaan tai kuolla siihen paikkaan. — Laiva oli tullut yhä lähemmäksi, sinne ei ollut enää pitkä matka, mutta hänen siipensä tuskin kannattaisivat sinne asti. Saari vajosi yhä ja sumu sakeni. Kun viimeinenkin jalansija vaipui mereen, Palda pyrähti lentämään sumun läpi sinne päin, missä muisti laivan olevan. Hetken kuluttua sumu loppui ja Palda lensi selvällä merellä. Mutta voi! Siipiä alkoi väsyttää ja laiva oli vielä jonkin matkan päässä! Hän ponnisti ja ponnisti, niin että jokainen siiven nousu ja lasku tuotti hänelle suurta tuskaa. Vielä, vielä oli matkaa! Palda alkoi vaipua, sillä voimat olivat lopussa. Siivet olivat jo niin kankeat, etteivät ne tahtoneet enää lainkaan liikkua. Mutta Palda ponnisti viimeisetkin voimansa. Muutama siivenisku vielä. Lopen väsyneenä Palda putosi laivan kannelle.

Yksi ainoa merimies seisoi kannella ja tähysteli merelle. Hän huomasi, että jotakin putosi laivan kannelle. — Mistä tipahti tämä merkillinen lintu keskellä aavaa valtamerta — ja näin heikot siivetkin vielä? hän tuumi ihmeissään. Nokan juuressa oli pieni haava, josta vuoti verta. Palda oli satuttanut sen pudotessaan. Säälien alkoi merimies hyväillä lintua ja toi sille ruokaa, mutta lintu ei maistanut muruakaan. Toisetkin merimiehet tulivat katsomaan merkillistä lintua. He nauroivat ja vetivät säälimättömästi sen pitkistä korvista ja jaloista. Ellei hyvä merimies olisi ehtinyt apuun, olisi lintuparka ihan kuollut miesten raakaan leikkiin. Hän otti linnun heidän käsistään, asetti sen pieneen häkkiin ja sulki oven. Palda oli joutunut taas vangiksi.

Koko seuraavan yön Palda istui häkissä ja katseli merelle. Hän oli ehtinyt tulla taas voimiinsa ja oli valmis mihin ponnistuksiin tahansa päästäkseen vapaaksi.

Aamulla aikaisin merimies tuli häkin luo, aukaisi oven ja laski linnun vähäksi aikaa ulos syömään siemeniä. Mutta tuskin lintu oli päässyt häkistä, kun se pyrähti lentoon merimiesten jäädessä tavoittelemaan sitä. Erään suuren purjeen taakse Palda lensi piiloon ja odotti kärsivällisenä maan lähestymistä. Illalla he saapuisivat maihin, jos tuuli olisi suotuisa.

Tuuli olikin koko päivän myötäinen, ja he pääsivät perille hyvissä ajoin. Laiva laskettiin satamaan ja väki astui maihin. Palda ei vain liikahtanut paikaltaan. Hyvin myöhään, kun kaikkialla oli jo aivan pimeää, hän vasta uskalsi lähteä laivasta. Mutta minne päin hän suuntaisi lentonsa? Ensin hän lenteli edestakaisin kylän yläpuolella ja huomasi, että tulet oli sammutettu. Mutta kun Palda muisti, että noita-akka valvoi aina myöhään, hän arvasi, että aivan tällä kohtaa se ei asunut. Palda lähti lentämään kylän laitaan. Sieltä näkyi tuikkivan pieni tuli. Palda lensi tulta kohti. Siinä oli tosiaan pieni, risainen hökkeli. Palda lensi ikkunalle ja kurkisti sisään. Noita-akka siellä hääräili ahkerasti. Palda alkoi nyt etsiä paikkaa, mistä päästä sisälle. — Katon rajassa oli pieni ikkuna, josta oli mennyt ruutu rikki. Hän lensi siitä sisään ja jäi odottamaan, kunnes noita-akka menisi levolle.

Kauan aikaa Palda istui ja odotteli. Loppujen lopuksi akka sammutti tulen ja lakkasi hääräämästä. Vähän aikaa vielä odotettuaan Palda alkoi lennellä vinnillä edestakaisin etsien portaita. Äkkiä kuului ankara kolahdus! Palda oli lennellessään pudottanut akan katossa riippuvan noitakontin. Alhaalta alkoi kuulua liikettä ja mutinaa. Akka oli herännyt romahdukseen ja puhui kiukustuneena itsekseen. Sitten kuului askeleita. Akka kömpi ylös ullakonportaita. Kauhuissaan Palda aikoi lentää takaisin aukosta, mutta pimeässä ei löytänyt sitä. Hän lensi kaukaisimpaan nurkkaan ja piiloutui sinne. Akka astui ylös ullakolle. Käsillään haparoiden hän läheni Paldaa. Akka sai käsiinsä pudonneen noitakonttinsa ja huusi kiukkuisena: — Kuka on aikonut varastaa konttini? — Palda kyyristyi nurkkaan peläten, että akka löytäisi hänet. Mutta akka asetti kontin takaisin naulaan ja lähti sitten taas huoneeseensa.

Pitkän aikaa Palda istui paikallaan liikkumatta. Oli jo melkein sydänyö ja kaikkialla oli jälleen hiljaista. Palda alkoi laskeutua varovasti alas portaita. Hän oli jo päässyt ovelle. Akka oli unohtanut sen raolleen. Palda meni huoneeseen. Tikarin saaminen tyynyn alta oli tavattoman vaikeaa, mutta se onnistui kuitenkin lopuksi. Palda hypähti sängyn reunalle pitäen nokassaan tikaria. Samassa akka aukaisi silmänsä! Palda säikähti, mutta säilytti kuitenkin malttinsa ja pisti tikarilla akkaa otsaan. Akan silmät painuivat jälleen umpeen ja syvään huokaisten hän vaipui uneen. Siinä makasi nyt noita hiljaa Paldan odotellessa sanoja. Mitään ei vain kuulunut. Samassa kuului kylältä tornikellon kumahduksia, se löi 12. Silloin alkoi noidan ruumis liikahdella. Kädet menivät ristiin ja peukalot alkoivat kiivaasti pyöriä toistensa ympäri, ensin myötä- sitten vastapäivään. Vähän ajan kuluttua peukalot pysähtyivät ja akka alkoi puhua joitakin epäselviä sanoja. Äkkiä noita korotti äänensä ja huusi kuin huuhkaja:

— Tut amo palda… tut amo…!

Palda hätkähti. Se kai oli jokin sekava pyyntö eikä noitalause, sillä noita lausui hänen nimensä. Siinä täytyi olla kolme sanaa, eikä kaksi. Palda painoi tikarinsa kärkeä lujemmin noidan otsaan. Silloin akka alkoi uudelleen huutaa:

— Tut… a… amo… pal… da…!

Siis taas sama! Noidan sanat loppuivat siihen ja akka jäi makaamaan liikkumattomana. Kolmannen kerran Palda koetti kysyä, mutta vastausta ei enää tullut. Sen sijaan herahti otsasta pieni veripisara. Palda hellitti otteensa, pudotti tikarin nokastaan ja kiiruhti pois.

Samassa alkoi vuoteesta kuulua kahinaa. Noita siellä taas itsekseen mutisi. Kuuli selvästi, että hän oli äärettömän kiukkuinen.

Nopeasti Palda kiipesi ullakolle. Pilkkopimeässä hän ei voinut löytää ikkunaa, josta oli tullut. Alhaalta alkoi näkyä valoa. Noita-akka sieltä tuli lyhty kädessä! Palda piiloutui nurkkaan. Noita seisoi ullakon toisella puolella ja katsoi terävästi ympärilleen. Lyhdyn valossa Palda huomasi, että se ikkuna, josta hän oli tullut, oli aivan noidan vieressä ja — tukittuna.

Huomattuaan Paldan noita-akka syöksyi raivoissaan hänen kimppuunsa. Syntyi hirveä takaa-ajo. Ympäri ullakon he juoksivat peräkkäin, noita lyhty kädessä.

Yht'äkkiä kuului ankara rysähdys ja tuli pilkkoisen pimeää. Noita-akka oli kompastunut juostessaan ja rikkonut lyhdyn. Palda ei antanut mennä silmänräpäystäkään hukkaan. Muistettuaan, millä kohdalla ikkuna oli hän kiiruhti sinne ja kiskaisi rievun pois. Ikkunasta virtasi sisään heikko valonsäde. Akka kompuroi nurkassa ja sadatteli: — Senkin lurjus, kun sai sittenkin varastetuksi ne sanat! — Mutta Palda hypähti ikkunalle, levitti rikkonaiset siipensä ja lensi takaisin meren rannalle.

Koko aamuyön Palda istui satamassa ja odotti laivan lähtöä. Siellä oli monta alusta, mutta missään ei näkynyt liikettä. — Aivan toisessa päässä satamaa oli pieni laiva, josta kuului ääniä. Sitä luultavasti varustettiin matkalle. Palda lensi sinne. Kenenkään huomaamatta hän pääsi laivaan ja piiloutui matkatavaroiden taakse. Laiva lähtikin matkalle ja Palda oli onnellinen tietäessään, että vaikein tehtävä oli nyt suoritettu. Yksin istuessaan hän mietti sanoja, jotka noita-akka oli lausunut. Sanojahan piti olla kolme eikä kaksi. Mutta noita-akka oli lausunut vain kaksi sanaa: — Tut amo, ja lopuksi hänen nimensä, sillä akka luultavasti tunsi hänet.

Koko päivän oli ollut hyvä tuuli ja laiva kulki kovaa vauhtia. Illan suussa tuli kaksi merimiestä kantta pitkin juuri sen laatikon kohdalle, jonka takana Palda istui piilossa. Paldaa peloitti, että miehet sattuisivat huomaamaan hänet. Mutta ei — toinen heistä istuutui laatikolle ja toinen nojasi kaidetta vastaan.

— Oletko koskaan kuullut Hukkasaaren tarinaa? kysyi toinen miehistä.

— Olen — senhän kaikki merimiehet tietävät, vastasi toinen.

— Niin, mutta Hukkasaari on nyt kokonaan kadonnut. Monta laivaa on purjehtinut siitä ohi ja se on aina ollut poissa.

— Luultavasti se on vajonnut mereen — niin ainakin kerrotaan.

— Vajonnut se onkin. Olen kuullut kerrottavan, että jos Hukkasaarelta katoaa joku vanki, niin se pysyy meren alla, kunnes se olento on kokonaan kuollut ja vaaraton. Nyt on luultavasti tapahtunut niin, sillä saari on ollut vajonneena kauan aikaa.

Siihen lopettivat miehet keskustelunsa ja menivät pois.

Hiljaa ja hiiskumatta Palda oli ollut piilopaikassaan. Siis oli kaikki ollut turhaa! Saari oli kadonnut! Mahdotonta on siis päästä sinne. Oliko hänen nyt seurattava laivaa yli meren ja sitten lopulta kuoltava tällaisena kauheana linnunpelättimenä? Pitikö hänen sittenkin jättää kaikki vankiraukat Hukkasaaren luolaan? Vähän ajan kuluttua saapuisivat he siihen paikkaan, jossa saaren piti sijaita. Jännityksellä Palda odotti hetkeä, jolloin saari siintäisi kaukaa mereltä. Ei kestänytkään kauan, ennen kuin taivaan rannalta tuli näkyviin pieni musta pilkku. Se läheni ja selveni. Todellakin — saari oli siellä samanlaisena kuin ennenkin! Miehet olivat puhuneet turhia. Paldan mieli tuli taas iloiseksi ja hän alkoi jo räpytellä siivillään, sillä saari läheni ja hänen oli kohta lähdettävä lentoon.

Yks' kaks' Palda pyrähti lentoon ja lähti suoraan saarta kohti. Merimiesten silmät suurenivat pyöreiksi nähdessään tuollaisen merkillisen linnun lähtevän laivastaan. Ja vielä enemmän he ihmettelivät nähdessään saaren taas pitkästä aikaa. Kauan he eivät kuitenkaan sitä nähneet, sillä sumua alkoi laskeutua saaren ja laivan välille.

Palda lensi yhä eteenpäin. Sumu sakeni niin, että saari enää vain vähän häämötti. Palda kiiruhti lentoaan. Jäljellä oli enää vain muutaman siiven iskun matka. Enempää hän ei olisi jaksanutkaan, sillä siivet olivat väsyneet ja rikkonaiset. Mutta äkkiä — saari katosi! Palda pysähdytti lentonsa ja räpytteli siivillään yhdessä kohtaa. Minne mennä keskellä aavaa valtamerta, jossa ei näkynyt peukalon levyistä kuivaa paikkaa, jolle olisi voinut laskeutua? Siinä hän räpytteli niin kauan kuin siivet kannattivat. Viimein voimat loppuivat ja Palda putosi mereen.

V.

Palda aukaisi silmänsä. Mustia lintuja lensi hänen ympärillään sinne tänne, ristiin rastiin. Ne näyttivät hyvin tutuilta ja — aivan oikein — ne olivat samanlaisia kuin hänkin, roikkuvajalkaisia ja suurikorvaisia. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Palda ei päässyt käsitykseen. Äkkiä hän muisti, kuinka hän oli pudonnut mereen. Hän oli luullut hukkuvansa. Mutta juuri hänen pudotessaan oli pieniä laivahylyn kappaleita sattunut ajelehtimaan hänen kohdallaan ja hän oli pudonnut suoraan eräälle niistä. Musta noita oli Hukkasaarella seurannut koko ajan Paldan matkaa suuntakellostaan. Nähtyään viisarista, että Palda läheni saarta, hän laski sen viime hetkessä veden alle. Silloin hän huomasi, kuinka Palda vähän aikaa räpyteltyään putosi suoraan mereen. Sen pitemmälle noita ei enää viitsinyt seurata. Hän luuli, että Palda oli hukkunut mereen ja tullut vaarattomaksi. Sitten hän antoi saaren jälleen kohota esiin, laskipa vangitkin ulos raittiiseen ilmaan kuten ennenkin.

Nyt Palda oli siis lopultakin pelastunut, ja vielä onnellisesti. Tuntemattomana hän pääsi sisään Hukkaluolaan. Käytyään myrkkyhuoneen läpi hän muuttui taas ihmiseksi ja kiiruhti jäävaltakuntaan. Kukaan ei huomannut häntä. Ainoastaan pikku tyttö tunsi hänet ja ilostui niin, että hänen kirkkaat, kylmät kyynelensä vierivät poskille. Palda tunsi itsensä ylen onnelliseksi tietäessään, että hän joskus voisi pelastaa tuon suloisen ja hänelle niin rakkaan olennon.

Pikku tyttö kutsui hänet heidän yhteisen, suuren jääpuunsa alle ja kertoi Paldalle:

— Tänään on Musta noita palvelijoineen kokouksessa. He luulevat sinua kuolleeksi, ja koska he nyt luulevat olevansa rauhassa sinulta, he päättävät tänä yönä, milloin seuraava saalis otetaan. Heti yön tultua he menevät kokoushuoneeseen ja viipyvät siellä sydänyön ajan. Se huone sijaitsee aivan tämän saaren pohjukassa. Sen ovella seisoo aina kymmenen vartijaa, eikä sinne pääse kukaan muu kuin Musta noita palvelijoineen. Siellä he rauhassa päättävät, mitä tahtovat, eikä kukaan voi heitä kuunnella.

Palda tuli äärettömän hyvilleen. Taas sattui hänelle hyvä tilaisuus! Mitään puhumatta hän asettui piiloon odottamaan noidan lähtöä. Myöhään illalla hän näki, kuinka noita palvelijoineen lähti pois ja katosi Hukkasaaren alimpaan sopukkaan. Ollen varma, ettei kukaan enää häntä nähnyt, Palda lähti etsimään huonetta, jossa lasitähti oli. Se ei ollut kovin vaikeaa, sillä hän oli nähnyt kerran Mustan noidan menevän sinne.

Huoneessa ei ollut muita esineitä kuin suuri, vanhanaikainen kaappi, joka oli asetettu huoneen perälle seinää vasten. Repimällä hän sai ovet auki ja alkoi hapuilla hyllyjä. Toiselta hyllyltä hän löysi kellon, joka osoitti karkulaisten olinpaikan. Hän tarkasti sitä. Hän näki kellosta itsensä aivan samassa paikassa, jossa hän juuri oli. Palda sinkautti kellon seinään, ettei noita enää saisi selville hänen olinpaikkaansa. Sitten hän hapuili kiireesti hyllyjä löytääkseen tähden. Se oli heti kolmannella hyllyllä. Hän otti sen ulos kaapista ja alkoi etsiä paikkaa, mistä päästä ulos. Hän muisti, että kaapin takana pitäisi olla aukko. Vaikea oli siirtää kaappia, sillä se oli kovin raskas ja oli seisonut siinä jo vuosikausia liikuttamatta. Kovien ponnistusten jälkeen se kumminkin siirtyi sen verran, että Palda sai työnnetyksi tähden raosta ulos. Sitten hän tunkeutui itse perässä.

Hän oli nyt ulkona, vapaudessa, muutaman askelen päässä jyrkänteen reunasta. Palda istui lasitähden selkään ja lausui taikasanat:

— Tut amo…!

Mutta Paldan suureksi kauhuksi lasitähti pysyi lasitähtenä eikä liikahtanutkaan paikaltaan. Hän lausui sanat uudelleen, vielä mahdikkaampana, mutta tulos oli sama.

Palda nousi pois lasitähden selästä ja tutki sitä joka puolelta. Hän tuumi ja tuumi. Valkoinen mies oli sanonut hänelle, että sanoja täytyi olla kolme, mutta noita oli lausunut vain kaksi sanaa ja päälle päätteeksi hänen nimensä. Hän asettui uudelleen lasitähden selkään ja koetti lausua samalla tavalla kuin noita-akkakin:

— Tut amo — ja hän lisäsi vielä — palda!

Silloinkos alkoi hänen ympärillään surista ja rätistä! Kaiken värisiä tulia risteili hänen silmissään! Tähti alkoi hehkua, kohosi ilmaan, ja sille leimahti pitkä, tulinen pyrstö! Ennen kuin Palda ehti selvitä hämmästyksestään, hän lensi jo pyrstötähden selässä halki ilmojen kiitäen.

Kovaa vauhtia Palda lensi eteenpäin. Tähti kohosi kohoamistaan yhä korkeammalle. Maa oli jo syvällä hänen allansa. Se oli kuin pieni paikkatilkku. Siellä oli tummempia ja vaaleampia paikkoja, maita ja meriä. Palda tunsi huimausta päässään. Hän ei uskaltanut enää katsoa alas. Mitä ylemmäksi hän kohosi, sitä kylmemmäksi ilma muuttui. Siellä kulki kylmiä viimoja ja Palda alkoi palella. Hän piti lujasti kiinni tähdestä, mutta kädet alkoivat kohmettua kovassa ilmanvedossa. Huih! Mitä, jos hän ei jaksaisikaan pitää kiinni, vaan liukuisi tähden selästä ja putoaisi! Mutta Palda muisti Hukkasaaren vankeja ja ponnisti voimiaan pysyäkseen tähden selässä. Vähitellen tähti alkoi laskeutua alemmaksi ja ilma lämpeni taas. Tultuaan meren kohdalle tähti alkoi lentää hurjaa vauhtia suoraan eteenpäin.

Kaukana taivaanrannalla häämötti pilvenkorkuinen vuori. Lähemmäksi tultuaan Palda huomasi, että vuori laskeutui mereen äkkijyrkkänä kuin seinä. Tähti lensi suoraan vuoren seinämää kohti! Voi onnetonta! Tähdellähän ei ollut silmiä, eikä se siis voinut nähdä, mitä edessä oli! Se lensi yhä samaa vauhtia, vaikka vuori oli jo aivan lähellä! Palda tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkin ruumistaan. Nyt oli siis hänen viime hetkensä tullut! Oi, oliko tämäkin vain yksi Mustan noidan verkko, johon hänen piti joutua! Muutama silmänräpäys enää ja hän murskautuisi kalliota vasten! Palda sulki silmänsä.

Mitä ihmettä oli tapahtunut? Missä hän oikeastaan oli? Hänen ympärillään oli pilkkoisen pimeää. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin lasitähden, joka hehkui hänen vieressään. Tähden hehku himmeni vähitellen, ja pian se oli kokonaan sammunut. Palda ei ymmärtänyt mitään. Hän muisti viimeksi lentäneensä suoraan päin korkeata vuorta. Mutta — jos hän olikin lentänyt vuoren seinästä sisään? Hän hymähti hassua ajatustansa. Mitä! Kaukana syttyi sininen liekki, joka valaisi himmeästi ympärilleen. Palda huomasi olevansa suuressa kallioluolassa. Samassa hän ymmärsi kaikki! — Juuri viime hetkessä, kun hän oli ummistanut silmänsä luullen murskautuvansa kallioon, seinämästä oli lentänyt auki kaksi jättiläiskokoista kiviovea, ja hän oli tähtineen pudonnut luolan lattialle ja mennyt tainnoksiin. Ovet olivat sulkeutuneet, ja kun Palda jälleen heräsi, hehkui tähti jo sammumaisillaan. — Palda lähti menemään sinistä liekkiä kohti. Tultuaan lähelle hän näki pöydällä pienen tuikkulampun. Sen vieressä oli suuri valkoinen pääkallo. Paldaa peloitti. Pääkallo pyöri joka suuntaan ikään kuin etsien jotakin. Sen punaiset silmät katsoivat läpitunkevasti Paldaan. Sitten kallo aukaisi suunsa selko selälleen, niin että leukaluut lonksahtivat. Hampaita pääkallolla ei ollut, vaan sen sijaan pieniä ja suuria avaimia. Siinä oli siis sekin avain, jota Palda oli tullut etsimään. Hän kumartui tarkastamaan niitä. — Jokaisessa oli pienin kirjaimin kirjoitettu, mikä avain oli. Palda luki: "Tulihuoneeseen". "Höyhenkammioon". "Helmikaappiin". Luettuaan "Hukkaluolan elämänkirstuun" hän sieppasi äkkiä avaimen käteensä. Enempää Palda ei viitsinyt avaimia tarkastella. Hän oli saanut, mitä oli tullut hakemaan ja pani avaimen taskuunsa. Oli jo aika lähteä. Hän meni lasitähden luo ja istuutui sen selkään. Sininen liekki nurkassa sammui.

— Tut amo palda!

Suuret kiviovet avautuivat selko selälleen, ja tähti lensi ulos. Taas kohosi Palda korkealle ilmaan ja lensi eteenpäin hirveää vauhtia. Maa häämötti hänen allansa harmaana pilkkuna ja hävisi lopulta kokonaan.

Kotvasen kuluttua tähti hiljensi taas vauhtia, kuten tullessakin, ja laskeutui alemmaksi. Hukkasaaren jylhät kalliot alkoivat häämöttää yön hämäryydessä.

Kun Palda saapui saarelle, oli keskiyön aika jo ohi. Harmaalla taivaanrannalla alkoi jo näkyä nousevan päivän ruskoa.

* * * * *

Hukkaluolaan tultuaan Palda juoksi kiireesti kaikkien huoneiden läpi päästäkseen jääpalatsiin. Siellä oli kaikki entisellään. Tummat varjot kulkivat tajuttomina edestakaisin. Kenestäkään välittämättä Palda kiiruhti suuren jääpuun alle. Siellä istui hänen pikku tyttönsä kyyryssä, toivottoman näköisenä. Nähtyään Paldan hänen silmänsä kirkastuivat.

— Sinä siis palasit! huudahti tyttö. — Pelkäsin niin kovasti, ettet enää ehtisi takaisin, sillä muutaman hetken kuluttua palaavat noidat kokouksesta!

— Olemme pelastetut! Minulla on avain! Kiiruhtakaamme, että ehdimme! Olemme sitten niin kovin onnellisia! Tule! huusi Palda yhteen hengenvetoon vetäen tyttöä kädestä mukanaan.

Kun muut vangit näkivät Paldan ja tytön poistuvan jääpalatsista, he lähtivät seuraamaan heitä. Eivät he ymmärtäneet, mikä oli tarkoituksena, seurasivat vain tajuttomina.

Kun he saapuivat siihen huoneeseen, jossa harmaa kiviarkku oli, Palda otti avaimen taskustaan ja työnsi sen lukkoon. Voimakkaasti hän väänsi avainta oikealle ja arkun kansi ponnahti auki! Sielut vapautuivat kivisestä vankilastaan ja kaikki vangit tulivat jälleen eläviksi. Sydämet sykkivät jälleen ja veri virtasi lämpimänä suonissa. Samoin oli käynyt Paldalle itselleenkin.

Palda neuvoi nyt pelastettuja menemään yksitellen kapean halkeaman kautta saarelle. Itse hän jäi odottamaan, kunnes kaikki olivat ehtineet pois luolasta, ja astui sitten viimeisenä ulos.

Kuinka ihanalta maailma nyt näyttikään! Taivas oli hohtavan sininen ja ilma kuultavan kirkas!

Vapautetut vangit seisoivat Hukkasaaren huipulla nauttien kaikesta ihanuudesta ja hengittäen täysin rinnoin raitista ilmaa pitkän vankeuden jälkeen.

Sitten he laskeutuivat hitaasti äkkijyrkkää rinnepolkua alas rantaan.

Erään lahdekkeen mutkassa oli suuri laivasto. Vilkasta liikettä ja ihmisvilinää näkyi laivoilla. Kiire näytti olevan jokaisella. Missä vedettiin purjeita ylös, missä kannettiin tavaroita, ja missä taas komenteli kapteeni ja jakeli merimiehille käskyjään. Ankkureita nostettiin, ja alus toisensa jälkeen alkoi hiljaa liukua merelle päin. Joka puolella näkyi vain laivoja ja purjeita.

Eräs suuri laiva erottautui kaikista muista. Sillä oli kuninkaallinen vaakuna kyljessä ja kultainen leijonankuva kokassa.

Vapautetut kiiruhtivat kulkuaan joutuakseen katsomaan, mistä oli tuo suuri laiva ja tuo suuri laivasto. Palda puristi ihastuksissaan pikku tyttönsä kättä — he kaksi kulkivat edellä muiden seuratessa. Suuren laivan kyljessä oli nimi "Sarba".

— Kuninkaan laiva! huudahtivat kaikki, ja Palda kuiskasi tytölleen: —
Isäni laiva! Minä olen Sarban kuninkaan poika!

Tyttö veti kätensä hiljaa Paldan kädestä, painoi päänsä surullisena alas ja hiipi kenenkään huomaamatta syrjään.

— Voi, nyt minä menetin hänet! hän nyyhki hiljaa, — hän on kuninkaan poika ja minä — kalastajan tyttö!

Palda oli heti huomannut tyttönsä hämmästyksen, kiiruhti perässä ja kuuli hänen viime sanansa.

— Niin, minä olen kuninkaan poika ja tulen kerran kuninkaaksi, ja sinä, pikkuinen kalastajatyttöni, kuningattareksi. Mutta katso nyt minuun kirkkailla silmilläsi kuten ennenkin äläkä sure enää, sanoi Palda, sitten tarttuen uudelleen tytön valkoiseen, hentoon käteen.

Tyttö nosti silmänsä ja hymyili kyynelten läpi.

He saapuivat laivalle. Hienosti pukeutunut hoviherra astui sieltä vastaan ja kumarsi syvään Paldalle. Palda talutti kädestä tyttöään, joka seurasi säikähtyneenä ja vastahakoisena, ja jätti hänet kuninkaan kammion oven eteen, kunnes palasi.

Kuningas astui Paldaa vastaan kädet ojossa sulkien ainoan poikansa syliinsä, eikä liikutuksesta voinut sanoa sanaakaan. Palda oli onnellinen. Kuinka ihanalta tuntuikaan nyt, kaikkien huolien ja kärsimysten jälkeen, vaipua oman isänsä syleilyyn!

— Rakas, rakas poikani, sanoi kuningas, ilkeän noidan lumous on nyt vihdoinkin voimaton! Olipa ihanaa, että sain ainoan perilliseni takaisin! — Kymmenen vuotta sitten joutui minun kuninkaallinen kalastajani tämän saaren kohdalla haaksirikkoon ja hukkui pienen tyttönsä kanssa. Saatuamme tiedon onnettomuudesta lähdimme heti koko laivaston kanssa etsimään kalastajan laivaa, mutta emme löytäneet siitä jälkeäkään. Hukkasaaren noita, josta emme tienneet silloin vielä mitään, nostatti hirveän myrskyn ja me jouduimme haaksirikkoon. Sinä olit silloin viisivuotias. Mutta nyt on nostettava ankkuri ja lähdettävä purjehtimaan kotiin päin! Olemmekin olleet matkalla jo kymmenen vuotta!

Silloin Palda muisti pikku tyttönsä ja meni hakemaan hänet kuninkaan eteen. Kuningas hämmästyi suuresti ja huudahti:

— Siinähän on Rosalda, minun kunnollisen kalastajani tytär! — Kuningas oli aina pitänyt Rosaldasta ja hänen nöyrästä esiintymisestään.

Kuninkaallinen laiva lähti purjehtimaan Sarban valtakuntaa kohti. Oli varhainen aamu, ja aurinko nousi kaukaa meren takaa. Rosalda ja Palda seisoivat kannella ja katselivat merelle. Melkein itkusilmin tyttö kuiskasi:

— Voi, jos tämä onkin vain unta, ja me heräämme taas Hukkaluolan jäämaailmassa! Tämä on liian ihanaa ollakseen todellista!

— Ihanaa tämä on, mutta silti ihan totta! Eihän Hukkavuoressa koskaan uneksita! Pyyhi nyt kyynelesi ja hymyile kuten ennenkin, sitten on meillä taas hyvä olla! lohdutti Palda.

— Se on totta! Eihän Hukkavuoressa uneksita! huudahti Rosalda ja pyyhki kyynelensä. Hän otti Paldaa kädestä ja jäi yhdessä hänen kanssaan katselemaan auringon ihmeellistä nousua.

Kaukaa häämötti komea kaupunki. Korkeat tornit kimmelsivät auringossa.
Lumous oli haihtunut. Risainen kylä oli muuttunut entiseksi komeaksi
Sarban kaupungiksi.

Suuri ilo ja riemu syntyi Sarban valtakunnassa kuninkaan ja kruununperillisen palaamisen johdosta. Kaikkien rakennusten katoille nostettiin liput, ja tulojuhlaa vietettiin kokonaista kymmenen päivää.

Rosalda saapui kotiinsa. Hän luuli tapaavansa siellä ainoastaan vanhan äitinsä — tai ehkä ei enää häntäkään. Mutta mitä ihmettä! — Äiti ja isä istuivat molemmat pirtissä, kun hän avasi oven.

— Isä täällä — ja äiti! huudahti Rosalda. — Voi, kuinka te olette vanhentuneet!

— Niin, lapseni, suuri suru vanhentaa! — Isäsi hukkui kymmenen vuotta sitten. Hän tuli tänään kotiin sen suuren laivaston mukana kuten sinäkin. Taivas on antanut molemmat aarteeni takaisin!

Iloinen oli se hetki, jolloin nuo kolme saivat taas nauttia yhdessäolon onnesta.

* * * * *

Viimeisenä "kymmenen päivän" juhlana oli kaksinkertaiset pidot. Silloin vietettiin kuninkaan pojan ja kalastajatytön häitä. Onnellisia olivat nuo kaksi, mutta heidän onnensa kautta olivat kaikki muutkin tulleet onnellisiksi. — Suuria ja arvokkaita olivat häälahjat. Joka puolelta niitä saapui, toinen toistaan ihanampia. Eräs pieni lahja kiinnitti erityisesti morsiusparin huomiota. Se oli pieni punainen, välkkyvistä rubiineista valmistettu risti, johon oli taidokkaasti kaiverrettu sanat:

Muistoksi pienelle morsiamelle ja hänen pelastajalleen Hukkaluolan vapautetuilta vangeilta.

Rosalda piti ristiä pienessä kätösessään ja katseli sitä kauan. Kyynelet tulivat hänen silmiinsä, kun hän muisteli noita hirveitä aikoja.

Palda otti rubiiniristin käteensä ja kysyi, miksi Rosalda itki juuri tänään.

— Itken ainoastaan ilosta tietäessäni, kuinka onnellinen nyt olen ja kuinka onneton olen kerran ollut!

— Rosalda, tämän ristin pidämme kalleimpana muistonamme, sillä tässä on yhteisen onnemme salaisuus! Pyyhi kyynelesi, Rosalda, ja laula minulle nyt tuo surullinen laulu, jonka kerran kuulin sinun laulavan ollessasi Hukkasaaren vankina.

Rosalda kohotti ihanat silmänsä Paldaan ja lauloi hänelle vienolla, hiljaisella äänellä surullisen Hukkasaaren laulun:

    Oon kerran ennen ollut
    ma tyttö kalastajan.
    Niin selvään vielä muistan
     sen onnellisen ajan.

    Niin hyvä oli isä,
    niin hellä äiti-kulta!
    Ne kauan sitten vienyt
     on kova onni multa.

    Sen myrsky-yön ma muistan,
    kun aallot isän peitti,
    ja Hukkasaaren rantaan
     mun onnettoman heitti.

    Ei päivä tänne paista,
    ei kuulu linnun ääni.
    Vain holvikatto jäinen
     nyt kaartuu yli pääni!

    Ei kukaan täällä elä,
    ei ykskään sydän sykkää.
    On kaikki sielutonta
     ja kuollutta ja mykkää.

    Oon vanki Hukkasaaren,
    mua vahtii Musta noita!
    Oi, pelastuksen päivä,
     sa etkö koskaan koita?

    Vaan kuitenkin ma toivon
    ja tyynnä hiljaa vuotan…
    Sun, Sankarini, kerran
     ma tulevaksi luotan!

LINNEA

I.

Keskellä raivaamattoman metsän pimentoa oli ihana kukkasniitty. Ikivanhat, naavaiset kuuset ja parrakkaat männyt ympäröivät sitä joka puolelta. Näiden väliin oli sinne tänne eksynyt muutama kitukasvuinen lehtipuukin. Keskellä niittyä oli sammaltunut kivi, joka oli ollut siinä jo yhtä kauan kuin ympärillä olevat puutkin.

Eräänä ihanana, tyynenä kesäiltana istui yksinäinen satakieli pienen vaivaiskoivun oksalla tämän kukkasniityn laidassa. Se katseli ihastuksissaan ympärilleen. Näin rauhaisaa ja tyyntä paikkaa se rakasti ja omisti tämän paikan itselleen. Pikku sydän täynnä iloa se puhkesi raikkaasti livertelemään. Iloisesti sirkutellen se alkoi rakentaa pesäänsä erään vanhan kannon päähän ja kantoi ahkerana suussaan aineksia tiheistä pensaikoista ja korsia pienen metsälammen rannalta, kukkasniityn läheisyydestä.

Saatuaan pesänsä valmiiksi satakieli istui entiselle oksalleen ja kaiutti esiin suloisimmat sävelensä.

Tuli ilta, ja aurinko punoitti jo taivaanrannalla, mutta yhä satakieli liverteli. Sen riemu oli mittaamaton ja laulu loppumaton.

Tumman metsän hämäryydestä alkoi lähestyä vaaleita olentoja. Ne olivat keveitä kuin kesäillan henkäys ja kulkivat eteenpäin kuulumattomin askelin. — Ihmisiä! sanoi satakieli itsekseen, ja kesken katkesi riemuinen liverrys.

Tulijat lähenivät. Heidän ohuet harsovaippansa hulmusivat. Kiharaiset hiukset valuivat hartioille ja valkoiset kukkakiehkurat koristivat heidän otsiaan. Toinen toisensa kädestä kiinni pitäen he astuivat kevyesti eteenpäin pitkänä rivinä. Sitten he hajaantuivat ilonhuudahduksin ympäri kukkaskenttää poimien kukkasia minkä ennättivät, päivänkakkaroita, sinikelloja ja punaisia neilikoita. He laittoivat niistä toiset kiehkurat ja kiinnittivät ne vyötäröilleen.

Satakieli katseli tulijoita ihmeissään ja tuumi: — Jos nuo eivät ole ihmisiä, ymmärtävät he liverrystäni. Pahat ihmiset eivät sitä ymmärrä. Tahdon laulaa heille ja kysyä, keitä he ovat. — Samassa kuului oksalta raikasta laulua ja olennot kuulivat sen heti.

— Katsokaa satakieltä! kuului joukosta. — Se tahtoisi laulaa meille, mutta ei tunne meitä. Sirkuta, sirkuta, satakieli! Laula meille laulusi ja liverrä meille elämäsi tarina! Me rakastamme sinua — me olemme keijukaisia!

— Niin kuulkaa sitten, satakieli liverteli. — Minun tarinani on lyhyt ja surullinen. Te ette tunne ihmisiä — tuskin olette niitä koskaan nähneetkään. He ovat olleet pahoja minulle, hyvin pahoja. Joka kerta, kun näen ihmisen, mykistyy kieleni enkä voi laulaa enää, sillä minä olen katkeroitunut heitä kohtaan.

Oli kaunis, varhainen kesäaamu. Olin silloin vielä hyvin pieni poikanen emoni pesässä. Meitä oli monta yhtä pientä ja ahkerasti kantoi emo nokassaan meille ruokaa. Me kurottelimme pieniä päitämme emon tuomisia tavoitellaksemme. Kun emo taas katosi etsimään uutta, sirkuttelimme ja laulelimme me sillä aikaa parhaan taitomme mukaan. Tämä oli suloista elämää. Päivä päivän perään kului riemuissa ja lauleloissa.

Eräänä aamuna sanoi emo: — Huomenna saavat poikaseni alkaa lentoharjoituksensa. — Se oli meistä ihaninta, mitä voi toivoa! — Huomenna vasta! Miksi ei jo tänään? huudahdimme. — Ei, ei, huomenna vasta, ei ennen! vastasi emo. No, me tyydyimme siihen. Emo viserteli pari kertaa, käännähti ja pyrähti lentoon uutta ruokaa etsimään. Me kurottelimme iloisina päitämme pesän laidan yli ja seurasimme emomme taitavaa liitelyä.

Mutta ilomme ei ollut pitkäaikainen. Eräs poika tuli esiin puiden takaa ja näytti tarkastelevan emoa. Minä huomasin, ettei hänen katseensa ollut suopea. Poika kohotti pitkän keppinsä ja osoitti sillä emoa. Minä en silloin ymmärtänyt, mitä se tarkoitti, mutta pikku sydämeni supistui kokonaan kauhusta, sillä arvasin, että hyvää se ei merkinnyt äitiparallemme. Emo sirkutti oksalla iloisena, se ei huomannut poikaa eikä hänen ilkeää tarkoitustaan. Samassa kuului kova paukahdus. Emo ei viserrellyt enää, se putosi oksalta ja piipitti tuskissaan. Me vedimme päämme kauhuissamme takaisin. Laulua ei enää kuulunut, emon ääni oli vaiennut ja me istuimme pesässä hiljaa, syvän kaipauksen vallassa.

Keijukaiset kuuntelivat tarkkaavaisina. — Tuollaisiako ovat ihmiset? he huusivat kauhuissaan. — Oi, kuka voi vahingoittaa pikkuista satakieliemoa? Hui, niillähän ei ole sydäntä enempää kuin peikoilla täällä vuorissa. Niinkö ilkeitä ovat ihmiset? — Sinulla onkin sitten suuri suru kannettavanasi, pikku satakieli! sanoivat keijukaiset surullisina.

Satakieli istui puussa kaihoisan näköisenä ja viserteli muistojensa valtaamana surullisimmat sävelensä.

— Minulla on ollut suuri suru. Emoani en sen jälkeen ole nähnyt. Arvasimme, että sille oli tapahtunut jotakin hyvin ikävää. Me odotimme pesässä emon tuloa ja kuuntelimme tarkkaavina, kuuluisiko mistään sen sirkutusta. Mutta ei — emoa ei kuulunut eikä näkynyt, ja yhä suurempi suru vallitsi pienessä pesässämme. Silloin minä tein uhkarohkean päätöksen. Päätin lentää pois pesästä ja lähteä etsimään emoa, ja itselleni ruokaa, sillä nälkä tuntui vatsassa. Toiset sisarukset katsoivat minuun ihmeissään, kun hyppäsin pesän reunalle ja räpyttelin heikkoja siipiäni. Hellitin jalkani ja räpyttelin siipiäni, kuten olin emonkin nähnyt tekevän. Pysyinkin ihmeekseni ilmassa vähän aikaa, mutta sitten pudota tupsahdin maahan. Siinä sitten hyppelin ja lentelin pikku matkoja. Tuntui ihanalta olla niin vapaana, kun oli koko ajan saanut istua pesässä, ahtaudessa muiden keskellä. Nyt hyppelin sitä enemmän, lauloin ja visertelin. Suruni alkoi jo unohtua ja toivoin vain, että olisin saanut jotakin syödäkseni.

Mutta pitkäaikainen ei ollut silloinkaan iloni. Äkkiä ilmestyi eteeni puiden takaa sama poika, jonka olin nähnyt pesästäni. Odotin, mitä minulle tapahtuisi. Poika ei kuitenkaan tehnyt samalla tavoin kuin edellisellä kerralla, vaan ojensi kätensä ja tuli lähemmäksi. Minä pakenin ja piipitin peloissani. Poika seurasi minua ja pääsi yhä lähemmäksi. Minä hyppelin pensaikkoon, mutta poika tuli yhä jäljessäni tahtoen ottaa minut kiinni. Minä en jaksanut paeta tarpeeksi nopeasti, kun olin vasta ensi kertaa ulkona, ja pojan suuri käsi oli jo ihan pääni yläpuolella. Lyyhistyin kauhuissani maahan ja vapisin pelosta. Tunsin, kuinka käsi laskeutui painavana päälleni ja tarttui minuun. Sitten poika katseli minua tarkasti ja hyväili minua kädellään. Voi, kuinka sen hyväileminen oli kauheata! Raskaalla kädellään se painoi hentoista ruumistani ja silitteli minua. Olin tukehtua siihen paikkaan. Ihminen ei ymmärtänyt, että sen hyväily oli minulle kuritusta. Kärsin kauheasti ja kaduin kovasti, että olin lähtenyt pesästä pois. Lopuksi poika pani minut pilkkopimeään taskuunsa ja vei kotiinsa. Sen koommin en ole nähnyt sisaruksiani enkä tiedä, kuinka niille kävi. Mutta uskon varmasti, ettei niiden elämä voinut olla sen surullisempi kuin minunkaan.

Sitten — oi, sitten seurasi pitkä, ikävä aika. Poika vei minut kotiinsa ja pani minut häkkiin. Olin vankina, en päässyt lentämään enkä hyppimään muuta kuin parilla orrella, jotka oli asetettu häkkiin. En laulanut koskaan enkä viserrellyt. Surin vain menetettyä vapauttani, jota en koskaan enää saisi takaisin. Itkin surusta. Ihmiset tulivat usein luokseni ja ihailivat minua. He heittivät muutaman murun minulle, ikään kuin armosta. Minä en syönyt. Olisin tahtonut lentää kauas, ettei minun olisi tarvinnut nähdä noita kauheita ihmisiä eikä niiden armopaloilla elää! Oi, kuinka lyhytnäköisiä ovat ihmiset! He ihailivat vankia eivätkä ajatelleet, kuinka paljon heidän ihailemansa vankiraukka kärsi!

Keijukaisten silmiin oli tullut kyyneleitä. — Vankina — oi, kuinka kauheita ihmiset mahtavatkaan olla! he sanoivat. — Minä en koskaan tahtoisi olla ihminen! huudahti yksi heistä.

Taas satakieli lauloi pari surullista säveltä ja jatkoi:

— Elin yhä edelleen vankina päivästä päivään ja viikosta viikkoon. Asustin edelleen korkean huoneen ikkunalla vankikopissani, joka oli niin pieni, että tuskin sain siipiäni levälleen. Epätoivoissani ryntäsin usein häkkini seiniä vastaan, mutta voimani olivat niin heikot, etteivät sen ristikot edes taipuneet. Usein ponnistelin niin kauan, että väsyneenä ja epätoivoisena vaivuin häkin lattialle. Kerran siinä maatessani ja miettiessäni sattui lintu lentämään ikkunan ohi. — Tuo onnellinen, tuumin silloin, kuinka ihanaa mahtaakaan sinulla olla, kun saat olla vapaana luonnon helmassa! Mutta minä, joka olen luotu lentämään enkä vankina olemaan, en ole koskaan saanut lentää, enkä koskaan olla vapaana! Ihminen on minun vapauteni ottanut, ja hänen tähtensä täytyy minun koko elämäni olla vankina! Piipitin taas yksinäni ja itkin suruissani.

Eräänä päivänä tapahtui kuitenkin muutos. Oli tullut niin ihmeellisen kirkkaat päivät. Se hiukan virkisti minua ja silloin päästin ilmoille iloisen sirkutukseni. Ihmiset tulivat luokseni ja ihailivat taas minua. Minä vaikenin heti muistaessani kohtaloni enkä laulanut enää yhtään. Silloin ihmiset ottivat häkkini ja kantoivat sen minun suureksi ihmeekseni ulos ihanaan valoon ja auringonpaisteeseen. Se oli ensimmäinen muutos yksitoikkoisessa elämässäni koko vankinaoloni aikana. Minä en kuitenkaan laulanut enkä riemuinnut, minä olin yhä edelleen vanki.

Suruni kasvoi päivä päivältä nähdessäni toisten lintujen lentävän ohitseni ja silloin minä aina hyppäsin orrelleni ja räpyttelin siipiäni. Kun ihminen silloin tuli lähelleni, minä piipitin: — Vapauttakaa minut, vapauttakaa! Antakaa minun lentää niinkuin muittenkin lintujen! Antakaa vapauteni takaisin! Mutta ihminen ei ymmärtänyt minua. Hän tuli lähemmäksi, luuli minua iloiseksi ja sanoi: — Voi, kuinka kauniisti se piipittää! Se mursi sydämeni viimeisenkin toivon. Mahdotonta oli minun enää koskaan saada lentää. Asetuin istumaan orrelleni ja hiljaa katkeroituneena katselin toisten lentoa.

Silloin tuli pieni tyttö häkkini eteen. Se katseli minua ihastuksissaan. Minä piipitin sille, mutta ei hänkään minua ymmärtänyt. Tyttö alkoi tutkia vankikoppiani, käänteli ja katseli sitä joka puolelta. Minä seurasin hänen puuhiansa ja odotin, aukaisisiko hän oven. Aivan oikein! Tyttö aukaisi oven ja koetti saada minua käsiinsä. Minä koetin pakoilla pienessä häkissäni, mutta se oli mahdotonta. Minä tunsin käden ympärilläni ja minut vedettiin ulos kopista. Tyttö puristi minua ja minä piipitin pelosta. Odotin hetkeä, jolloin olisin voinut pyrähtää lentoon. Mutta kauhukseni näin, että iso ihminen lähestyi tyttöä. Hän huomasi minut tytön kädessä ja huudahti: — Oi, nyt sinä lasket sen karkuun! Sitä ei olisi saanut ottaa häkistä! — Tyttö säikähti ja aukaisi kätensä ja minä pyrähdin lentoon.

Olin vapaa! Lensin korkeutta kohden ja silloin visertelin niin raikkaasti kuin vain osasin. Lensin ylös pilvien luo, liitelin siellä edestakaisin, laskeuduin alas metsän rajalle, taas kohosin ylös ja livertelin! Minä en halunnut istua enkä levätä, — ei — se muistutti vankilaa. Lensin vuoroin ylhäällä ja alhaalla edestakaisin ja visertelin kaiken aikaa. Ensi kertaa nautin sydämestäni vapauden ihanuutta. En koskaan enää palannut takaisin. En tahtonut nähdä vankilaa, se kammoksutti minua. Nyt olen ollut vapaana siitä asti, ja tähän loppuu elämäni surullinen tarina.

Samalla kuului oksalta kirkasta sirkutusta ja livertelyä.

Nyt keijukaiset olivat kuulleet satakielen surullisen tarinan. He olivat kaikki hiljaa ja surullisia. Kaikki kukatkin olivat painaneet nuppunsa alas — ne ymmärtävät linnunkieltä ja surivat nekin.

Mutta aurinko oli sillä välin laskenut ja keijukaisten täytyi palata takaisin, sillä keijukaiskuningatar ei sallinut heidän olla kovin kauan poissa. Ensiksi he kuitenkin asettuivat vaivaiskoivun ympärille, ottivat toisiaan kädestä ja alkoivat tanssia piiriä siroin liikkein. Ohuet harsovaipat hulmusivat ilmassa ja kiharat hiukset aaltoilivat vienossa iltatuulessa. Jalka tuskin kosketti maata ja vartaloiden liikkeet kilpailivat notkeudessa ilmassa leijuvien huntujen kanssa. Satakieli katseli ihastuksissaan tanssia. — Nuo keijukaiset ovat suloisia olentoja! Ne ovat varmaankin linnuille sukua ja siksi kevyitä kuin auringonsäde!

Vähän ajan kuluttua piiri hajosi ja keijukaiset alkoivat lähteä kotiin päin, kulkien samassa tahdissa. He ottivat vyöltään kukkakiehkurat, heiluttivat niitä satakielelle ja huusivat: — Hyvästi, hyvästi, satakieli! Tule huomenillalla taas! Istu tuolla samalla oksalla! Me tahdomme kuulla sinun viserrystäsi! Tule, tule!

Keijukaiset katosivat vähitellen metsän pimeyteen. Kukkaskiehkurat liehuivat vielä.

Mutta nyt tapahtui jotakin merkillistä. Yksinäinen keijukainen tuli esiin metsän pimennosta ja astui satakielen eteen. Kuinka ihana tuo keiju oli! Vaalea, kihara tukka, taivaansiniset, lempeät silmät ja taivaansininen hulmuava harsopuku! Valkoiset kukat hänen otsakiehkurassaan olivat kuihtuneet, mutta vyötäröllä olivat kukat vielä virkeitä.

Satakieli katseli kummastuneena keijuun ja liversi arvoituksellisen, lyhyen liverryksen. Keiju kohotti vaaleat, hentoiset käsivartensa ylös satakieleen päin ja sanoi pelokkaalla äänellä:

— Minä olen Linnea, keijukainen. Satakieli, ystäväni, älä katso minua noin kummeksuen! Olin äsken tanssimassa tämän koivun ympärillä, mutta kuultuani sinun tarinasi en tahtonutkaan enää mennä kotiin. Jättäydyin viimeiseksi ja menin piiloon. Älä anna minua ilmi, sillä olen tehnyt kovin väärin, ja he rankaisevat minua! Oi, auta minua ja neuvo minulle tie ihmisten luo! Tahtoisin oppia tuntemaan heitä.

— Ihmisten luo, kaunis keijukainen? Mikä on tuon merkillisen tuuman päähäsi pistänyt? Älä mene sinne, sillä siellä et saa olla niin vapaana kuin täällä! sirkutteli satakieli.

— Vaikka niinkin, mutta auta minua kuitenkin pääsemään sinne! Minä en tahdokaan olla enää näin vapaana, minua ikävystyttää olla täällä! huudahti Linnea.

Satakieli sulki toisen silmänsä ja asetti pienoisen päänsä kallelleen.
Näin tekee satakieli aina, kun sillä on tuumittavana oikein tärkeä asia.

— Niin, kuten tahdot, se sanoi sitten. — Minä varoitan kuitenkin sinua vielä. Sinä olet kaunis keijukainen, ja ihmiset tahtovat sinut naimisiin. Silloin et saa olla vapaana etkä koskaan enää voi palata tänne.

— Naimisiin! huudahti Linnea. — Mitä se mahtaa merkitä? — Mutta sitten hän huudahti äkkiä rukoilevasti: — Lähdetään, lähdetään pian! Meillä ei ole enää pitkää aikaa. He huomasivat, että olen poissa ja tulevat etsimään. Pian, pian! Lennä edellä, minä seuraan sinua! Minne päin nyt ensin on käännyttävä? Auta minua nyt tällä kertaa, sillä minun on mahdoton palata takaisin! — Linnea-rukka oli hätääntynyt ja kovin peloissaan.

Satakieli pyrähti oksalta lentoon. Linnea seurasi sitä ja juoksi
keveästi yli kivien ja kantojen. Metsä oli suuri ja matka pitkä.
Koskaan ei keijukainen ollut kulkenut näin kauas kukkasniityltä.
Viimein Linneaa alkoi väsyttää ja hän pyysi satakieltä levähtämään.

Keijukainen asettui pehmeälle sammalelle lepäämään. Satakieli istuutui puun oksalle Linnean yläpuolelle. Keijukainen oli matkasta väsynyt ja nukahti pian, kiharainen pää tummaa mätästä vasten.

Satakieli katseli surullisena kaunista keijukaista ja tuumi: — Kenties ihmiset asettavat keijukaisenkin samanlaiseen suurempaan häkkiin, jollaisessa minä olen ollut ja ihailevat siinä sitten. Ei, se olisi liian surullinen kohtalo tuolle pienelle Linnealle!

Siinä satakieli istui ja tuumi tuumimistaan. Aika kului ja aamu alkoi jo olla käsissä, mutta yhä nukkui Linnea. — Miksi ei Linnea jo herää? tuumi satakieli. — Aika olisi jo taas jatkaa matkaa, että ehtisi perille ennemmin. — Satakieli alkoi aikansa kuluksi visertää ja hyppeli oksalta oksalle sirkutellen auringon nousulle.

Aurinko nousi ja aamu valkeni, mutta vielä nukkui keijukainen. Silloin satakieli asettui keijukaisen eteen ja liverteli niin kovaäänisesti kuin vain taisi. Kuullessaan satakielen raikkaan liverryksen keijukainen heräsi heti ja avasi ihanat silmänsä. Hän hämmästyi huomatessaan, että oli nukkunut niin kauan ja katsahti satakieleen ikään kuin anteeksi pyytäen.

Yht'äkkiä satakieli pyrähti lentoon ja katosi metsään. Keijukainen kuuli sen piipittävän valittaen.

Säikähtyneenä keijukainen hypähti ylös ja koetti seurata satakieltä, mutta ei löytänyt sitä enää.

Samassa kuului rapinaa ja keijukainen näki koiran tulevan esiin metsiköstä ja heti sen jälkeen nuoren miehen. Miehellä oli jokin pistävä esine olallaan. Keijukainen säpsähti ja piiloutui pensaan taa. Sieltä hän seurasi katseellaan tulijoita. Nyt hän ymmärsi, mikä oli syynä satakielen äkkinäiseen katoamiseen. Pikku satakieli oli tuntenut ihmisen.

Mies läheni yhä ja katseli tarkkaavasti ympärilleen. Koira juoksenteli puiden ympärillä vähän väliä katkonaisesti haukahdellen. Keijukainen kyyristyi yhä enemmän, ettei mies olisi häntä huomannut. Mutta mitä hän näkikään? Koira pyöri erään puun ympärillä ja haukkui vimmatusti. Voi, nyt mies kohotti pitkän esineen ylös ja osoitti sillä jonnekin. Sieltä kuului linnun ääntä. Pyssy pamahti ja keijukainen näki mustan linnun putoavan puusta. Koira hyökkäsi heti sen kimppuun ja kantoi sen suussaan isännälleen. Linnea huudahti säikähdyksestä ja kaatui kalpeana sammalille.

Metsästäjä kuuli huudahduksen ja kiiruhti katsomaan. Hänen hämmästyksensä oli suuri, nähdessään ihanan keijukaisen makaavan tummalla mättäällä. Mitä oli tapahtunut? Mistä oli tuo kaunis olento joutunut tänne? Metsästäjä oli aivan ymmällä eikä tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Hän kumartui katsomaan. Keijukainen oli kai pyörtynyt, koska silmät olivat sulkeutuneet ja rinta aaltoili hiljaa.

Metsästäjä otti keijukaisen syliinsä. Se lepäsi hervottomana hänen vankoilla käsivarsillaan. He saapuivat lähteelle. Metsästäjä laski kauniin keijukaisen maahan ja kaatoi virkistävää lähdevettä hänen lumivalkoiselle otsalleen. Ihastuneena metsästäjä huomasi, että keijukainen alkoi tointua. Se aukaisi ihanat, taivaansiniset silmänsä ja katseli kummastuneena ympärilleen. Huomattuaan metsästäjän keijukainen jäi säikähtyneenä tuijottamaan häneen.

— Rauhoitu, sanoi metsästäjä, — en tee sinulle mitään pahaa. Minä varjelen sinua ja autan sinua pääsemään kotiisi jälleen.

Keijukainen kummastui yhä enemmän. Hän ei ymmärtänyt ihmisen puhetta eikä päässyt selville metsästäjän tarkoituksesta. Samassa hän muisti, että se oli juuri tuo sama mies, joka oli äsken ampunut linnun. Keijukaisen katse synkistyi, hän peitti kasvot käsillään ja nyyhki hiljaa: — Satakieli, satakieli, eikö sinua enää ole? Olenko minä nyt jäänyt ihan yksin ilman ainoatakaan ystävää! Tule ja laula minulle vielä edes yksi ainoa kerta! — Mutta satakieltä ei näkynyt, ei kuulunut. Se ei tullut visertelemään Linnealle.

Metsästäjä ei ymmärtänyt, mikä tuo ihmeen ihana olento oli, joka ei käsittänyt puhetta, vaan katseli häntä ikään kuin ei olisi koskaan ennen ihmistä nähnyt. Hän kysyi keijukaiselta, missä tämän koti oli. Keijukainen pudisti päätään, sillä hän ei ymmärtänyt mitään. Metsästäjä ihmetteli.

— Eikö ole kotia? No, mistä sinä sitten olet tullut?

Taas keijukainen pudisti päätään.

— No, mutta minne sinä sitten menet? hän kysyi uudelleen.

Keijukainen pudisti päätään, niin että vaaleat kiharat heilahtelivat ja katsoi kummeksuen metsästäjään.

Nyt metsästäjä ei enää voinut jatkaa kyselyjään. Hän katseli vain ihmeissään keijukaista, jolla oli vielä kuihtunut kukkakiehkura päässä ja toinen vyötäröllä. Mistä tuo olento on tänne joutunut? Ei suinkaan hän ole taivaasta pudonnut? Vaikka siltä hän tosiaan näyttää, sillä noin kaunista olentoa ei voisi maan päältä löytyä.

He nousivat kumpikin ylös. Metsästäjä otti keijukaista kädestä ja pyysi häntä seuraamaan kotiaan, sillä mihinkään muuallekaan hän ei voinut keijukaista jättää.

Keijukainen seurasi hyvin vastahakoisesti, sillä hän ei ymmärtänyt metsästäjän tarkoitusta. He kulkivat nyt ihmisten luo, ja keijukaista alkoi peloittaa.

Aurinko nousi yhä korkeammalle ja oli jo tullut päivä.

II.

Pitkänä rivinä liitelivät keijukaiset eteenpäin kuningattarensa luo. He kulkivat niin hiljaa, niin kevyin askelin, että pienen perhosen siipien suhina kuului.

He saapuivat suureen lehtimajaan, jonka keskellä heidän keijukaiskuningattarensa istui. Hän nuhteli jo hiukan keijukaisten viipymistä, mutta lauhtui helposti, kun keijut purkivat kiehkuransa ja heittelivät kukkaset hänen ympärilleen sanoen: — Satakieli kertoi meille surullisen tarinansa ja me kuuntelimme sitä, rakas kuningattaremme. Vasta sitten, kun olimme sen kuulleet, tanssimme kukkastanssimme ja palasimme kotiin. Älä ole meille vihainen!

— No, hyvä, sanoi kuningatar, — istukaa sitten paikoillenne ja ottakaa kitaranne esiin. Nyt on aurinko jo laskenut ja teidän on aika soittaa iltasävelet. Mutta mitä ihmettä — yksi paikka on tyhjänä! Mitä on tapahtunut? Linnea on poissa! huudahti kuningatar.

— Linnea on poissa! Linnea! Mitä on Linnealle tapahtunut? — Keijukaiset olivat hämillään ja säikähdyksissään. He keskustelivat kiihtyneinä ja tuon tuostakin kuului joukosta ihmettelyn huudahduksia. Koskaan ei ollut tällaista tapahtunut. Aina olivat kaikki saapuneet yhdessä kotiin. Tämä oli nyt ensimmäinen kerta, jolloin keijukaiset joutuivat suremaan jotakin sisartaan, ja alakuloisina he istahtivat takaisin paikoilleen. Yksi joukosta oli poissa. Linnea oli poissa!

Tuli yö. Hiljainen suru vallitsi lehtimajassa. Kukaan ei puhunut, ei soittanut.

— Soittakaa, sanoi kuningatar hiljaa, — soittakaa surusävel Linnealle.

Hiljaa, tyyninä kaikuivat kaihoisat surusävelet öisessä lehdossa.

Kauan ne soivat väreillen, siksi kunnes viimeinenkin lintu nukahti lauluunsa ja viimeinen kukka sulki teränsä uneen. Silloin hiljenivät kitaran sävelet ja niiden heläjävät kielet lakkasivat soimasta.

Kaste laski ja yöperhonen yksin liiteli. Suru ja hiljaisuus vallitsi öisessä lehdossa.

* * * * *

Seuraava päivä kului ja aurinko oli jo laskemaisillaan. Taas liiteli kukkasniittyä kohden rivi keijukaisia. Tänään heillä oli tummat, merenvihreät harsopuvut yllään ja mustat apilankukkakiehkurat päässä. Tällainen oli keijukaisten surupuku. Tänään he tanssivat alakuloisina ja hiljaisina. Eivät liehuneet kukkakiehkurat, eivät kaikuneet ilonhuudahdukset.

— Satakieli, satakieli! Missä olet, pikku lintu? he huusivat. — Oi, missä on meidän satakielemme, sehän lupasi tänä iltana tulla meille laulamaan!

Mutta satakieli ei istunutkaan tänään puussa. Se oli kadonnut kuten Linneakin. Aurinko laski ja yö saapui, mutta satakieli ei saapunut. Sen visertelyä keijukaiset eivät saaneet tänä iltana kuulla.

Tällä kertaa keijukaisten tanssi oli lyhyt. He palasivat kotiinsa vielä surullisempina kuin olivat tulleet. Mustat apilankukkakiehkurat kuihtuivat pian heidän päässään, ja kuningattaren luo päästyään tuli keijukaisten silmiin kyyneleitä. He eivät vieläkään olleet löytäneet Linneaa. Linnea ei enää palannut, ja satakieli oli kadonnut.

Taas he ottivat kitarat ja soittivat surusävelet Linnealle ja satakielelle. Heiltä oli kadonnut yht'aikaa kaksi ystävää.

Monta iltaa kului samalla tavalla eikä kumpikaan palannut. Linnea oli yhä poissa ja satakieli oli poissa. Joka ilta keijukaiset soittivat surusävelet kummallekin ystävälleen.

* * * * *

Eräänä iltana satakieli istui taas pitkästä aikaa vaivaiskoivun oksalla. Kukkaskentällä ei ollut ketään. Siellä vallitsi hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan suurten hyttysparvien hyrinä, kun ne tanssivat iltatanssiaan mailleen laskevan auringon viimeisillä säteillä. Ne hyrisivät ja lauloivat, minkä ennättivät. Keijukaiset eivät olleet vielä tulleet, mutta satakieli odotti heitä hartaasti. Ei kestänytkään kovin kauan, ennen kuin pitkä keijukaisrivi tuli näkyviin metsän hämäryydestä. Satakieli ihastui. Mutta voi, kuinka he nyt olivat muuttuneet! Missä olivat taivaansiniset harsovaipat ja missä valkeat kukkakiehkurat? Miksi he liitelivät noin tummissa verhoissa, kulmillaan mustat kukkakiehkurat ja — noin surullisina? Satakielen ilo katosi samassa hetkessä kuin se oli syntynytkin. Mitä, — oliko Linnea yhä vielä poissa, eikö tuo pieni keijukainen ollut palannut takaisin? Sitäkö nuo keijut nyt surivat? Erilaisia ajatuksia ja kysymyksiä nousi satakielen mieleen ja hän tuumi niin paljon kuin pikku pää vain kesti.

Keijukaiset olivat tulleet kaikki kukkaskentälle. He eivät poimineet kukkia eivätkä näyttäneet huomaavan satakieltä, joka istui hiljaa vaivaiskoivun oksalla. Silloin paisui pikku satakielen rinta ja hän kaiutti esiin suloisimmat sävelensä ja jäi katsomaan, minkä vaikutuksen se oli keijukaisiin tehnyt.

Keijukaiset hämmästyivät ja juoksivat satakielen luo.

— Oi, pikku satakielemme, missä sinä olet näin kauan viipynyt? Miksi et ole tullut tänne, ja missä on Linnea? Oi, sano, missä on sisaremme Linnea? Meillä ei ole koskaan enää oleva iloa, ellei Linnea palaa takaisin! Vastaa, rakas satakieli, kerro meille kaikki, mitä tiedät!

Satakieli kuunteli kummastuneena sanatulvaa, jolla keijukaiset ottivat hänet vastaan.

— No, kyllä minä kerron teille, mutta paljon enempää minä en tiedä kuin tekään. Samana iltana, jolloin minä täällä viimeksi olin, tuli Linnea teidän lähdettyänne luokseni. Hän pyysi, että minä veisin hänet ihmisten luo. Minä en olisi tahtonut sitä kuitenkaan tehdä ja pyysin häntä peruuttamaan aikomuksensa ja ajattelemaan tarkoin, mitä hän pyytää. Mutta Linnea pysyi päätöksessään ja rukoili minua mukaansa, sillä hän ei uskaltanut enää palata takaisin teidän luoksenne. Lopulta suostuinkin ja johdatin Linnean tämän metsän halki. Mutta suureksi kauhukseni ilmestyi aamupuolella eteeni tuo sama poika, joka minut kerran vangitsi. Silloin en voinut muuta tehdä kuin lähteä pakoon. Siihen jäi Linnea mättäälle ja sen jälkeen en enää ole häntä nähnyt. Palasin takaisin jonkin ajan kuluttua, mutta Linnea oli poissa. Nyt tiedätte, mitä minäkin tiedän. Onpa surullista, ettei Linnea olekaan palannut takaisin, minä ihan niin luulin, sanoi satakieli.

Keijukaiset eivät puhuneet mitään. Minne Linnea oli joutunut? Ehkä istuu tuo pieni raukka vuorenpeikon luolassa tai ehkä on noita-akka loihtinut hänet sammakoksi, joka ei pelastu, ennen kuin on kymmenen vuotta noitaa palvellut. Hui, kuinka kauhea silloin olisi Linnea-paran kohtalo! tuumivat keijukaiset.

Keijukaiset sanoivat nyt satakielelle: — Sinä voit yksin auttaa meitä. Lupaa meille, että sen teet! Me pidämme sinusta ja sinä meistä, etkä sinä voi kieltäytyä täyttämästä meidän pientä pyyntöämme: Auta meitä löytämään rakas sisaremme! Me emme itse voi tehdä sen hyväksi mitään! Lupaa, lupaa! Keijukaiset pyysivät hartaasti ja kohottivat toivottomina käsiään satakieltä kohti.

Nähdessään heidän surunsa satakieli nyökkäsi myöntymyksen merkiksi ja sirkutteli: — Lupaan, lupaan! Tahdon etsiä Linneaa ja saattaa hänet takaisin kotiin!

Keijukaiset tulivat iloisiksi ja kiittivät satakieltä sydämensä pohjasta: — Kiitos, kiitos sinulle, satakieli! Tule huomenillalla ilmoittamaan, oletko nähnyt Linneaa? Me olemme taas täällä ja odotamme sinua! Muista tulla, älä unohda!

He asettuivat sammalkiven ympärille piiriin ja aloittivat iltatanssinsa. Kevyt oli keijukaisilla jalan nousu ja lasku! Merenvihreät hunnut hulmusivat, mutta tummuutensa takia niitä metsän synkkää taustaa vastaan tuskin erottikaan. Tanssin jälkeen katkesi piiri taas ja rivi hävisi vähitellen metsään, kevyesti, kuulumattomin askelin. Satakieli näki jonkun vielä viimeiseksi viittovan hänelle kädellään hyvästiksi.

Satakieli istui vielä puussa ja viserteli, kunnes aurinko oli mennyt mailleen. Sitten se lennähti pois ja hävisi metsään.

III.

Linnea istui surullisena ikkunan ääressä juuri samaan aikaan, jolloin keijukaiset tanssivat kukkasniityllä. Hän oli nyt ihmisten luona.

Metsästäjä oli tuonut keijukaisen kotiinsa, suureen linnaan. Siellä ihastuivat kaikki häneen ja ottivat hänet iloisina vastaan. Mutta keijukainen ei voinut yhtyä heidän iloonsa, hän oli surullinen ja kyynelet pyrkivät kostuttamaan hänen taivaansinisiä silmiään. Tämä kummastutti kaikkia. He kyselivät, mikä oli syynä keijukaisen suruun, mutta keijukainen ei ymmärtänyt heitä, hän pudisti päätään.

Keijukainen puettiin nyt ihmisten pukuun. Kevyen harsovaipan sijaan sai hän paksuja vaatteita, sukat ja kengät pantiin hänen jalkaansa ja kukkakiehkura otettiin pois päästä. Sitten keijukainen vietiin omaan huoneeseensa. Hui, kuinka se näytti synkältä! Pieni, korkeaseinäinen komero, johon valo ja auringonsäde pääsi ainoastaan yhdestä ikkunasta! Tällaiseen keijukainen ei ollut tottunut. Hänen huoneessaan oli ollut lehväiset seinät ja sininen taivas oli ollut sen kattona. Kukkaset kasvoivat maassa ja linnut lauloivat puiden oksilla.

Nyt oli kaikki muuttunut. Paksut vaatteet vangitsivat hänet, ja kengät kiristivät hänen hentoisia jalkojaan. Voi, kuinka keijukaisen oli vaikea olla! Hän tuli yhä surullisemmaksi. Ihmiset tarjosivat hänelle ruokaa, mutta keijukainen ei voinut syödä sitä, — sillä hän ei ollut koskaan syönyt muuta kuin marjoja ja hunajaa. Ihmiset eivät ymmärtäneet häntä. He ihmettelivät, ettei hän tahtonut syödä eikä pukeutua eikä vastannut heidän kysymyksiinsä. Keijukaista ei mikään voinut lohduttaa.

Illalla jäätyään yksin huoneeseensa Linnea istui surullisena ikkunaansa nojaten ja katseli kauan metsään päin. Aurinko laski ja punersi puiden latvoja. Kaukana, kaukana olivat hänen ajatuksensa. Siellä tanssivat keijukaiset kukkasniityllä ja hän oli poissa eikä koskaan enää saisi tanssia ja nauttia ilosta ja vapaudesta.

— Missä on satakieli, voi, missä on ainoa ystäväni? Nyt minä en pääse enää koskaan keijujen luokse! — Kyynelet tulivat Linnean silmiin. Hän aukaisi hiljaa ikkunan ja antoi viileän kesätuulen hyväillä kasvojaan. Siinä hän istui. Iltarusko hävisi taivaalta ja yhä pimeni ilta. Kaukaa metsän takaa kuului hiljaisia kitaran säveliä. Linnea kuunteli tarkkaavaisena. Siellä soittivat siskokset, siellä kaukana kukkasniityn läheisyydessä. Sinne Linnea ei enää koskaan pääsisi takaisin.

Yö tuli ja linnut lakkasivat laulamasta. Mutta yhä kaikuivat kitaran surulliset sävelet kaukaa metsän takaa.

* * * * *

Useita päiviä oli kulunut.

Taas Linnea istui yksin ikkunan ääressä auringon laskiessa. Surulliset olivat hänen lempeät silmänsä, ja kalpeus oli levinnyt kasvoille. Linnean elämässä ei ollut tapahtunut mitään muutosta. Hän oli vankina ihmisten luona, ja päivä päivältä kävi hänelle yhä raskaammaksi olla siellä. Mitä enemmän ihmiset koettivat häntä lohduttaa, sitä surullisemmaksi hän tuli. — — — Kerran tuli nuori metsästäjä hänen luokseen ja vei hänet ulos puutarhaan. Siellä kirkastuivat Linnean silmät taas, ja nähdessään nokkosperhosen liitelevän, hän lähti juoksemaan jäljessä ja tavoitteli sitä. Kuinka kevyesti hän hyppeli ja kuinka notkeasti hänen vartalonsa taipui! Nuorukainen hämmästyi nähdessään keijukaisen ilakoivan perhosen kanssa. Koskaan ennen hän ei ollut nähnyt niin notkeaa olentoa. Hän ihastui Linneaan ja lähti hänen kanssaan ottamaan kiinni perhosta. Kauan ei kestänytkään, kun se jo oli hänen käsissään. Nuorukainen oli kuitenkin ollut liian kovakourainen ja pieni perhonen litistyi hänen käsissään. Linnea seisoi nuorukaisen edessä, jonka avatussa kädessä kuollut perhonen oli. Kyynelet tulvivat hänen silmiinsä ja hän nyyhki: — Armoton ihminen. Paha on ihminen. Hennolta perhoselta se taittoi siivet ja lyhyen elämänilon katkaisi. Minä tahdon täältä pois pian! — Nuorukainen huomasi keijukaisen surun. — Oi, kuinka herkkä hän on, hän tuumi itsekseen, — kun itkee perhosen kuoloa! — Sitten menivät molemmat sisään, eikä keijukaisen surua kukaan voinut lievittää. — — — Nyt Linnea istui ikkunansa ääressä ja katseli auringon laskua kuten niin monena iltana ennen. — Nyt minä lähden pois! Minun täytyy päästä vapaaksi! En jaksa olla kauempaa ihmisten luona! He ovat julmia! Eikö kukaan minua auta? — Linnea oli aivan epätoivoissaan ja nyyhki hiljaa. Silloin alkoivat kuulua taas nuo kauniit kitaran sävelet. Ne kaikuivat yli metsän surullisina ja kaihoavina. Linnea purskahti itkuun.

Eräänä aamuna tuli nuori metsästäjä Linnean huoneeseen kantaen kädessään pientä häkkiä ja asettaen sen ikkunalle. — Kas tässä, pikku tyttö, saat seuraa. Nyt ei ainakaan iloa puutu, kun tuon sinulle tämmöisen pienen oravan! — Linnea kalpeni. Tuossahan on juuri sellainen vankila, josta satakieli oli puhunut! Noin pieni ja noin ruma! Pieni, ruskea orava kiipesi siellä ympäri seiniä ja hyppäsi taas notkeasti alas. Kauhea vankila tuo! Oravaraukka ei voinut hypätä kuin yhden kerran, kun oli jo seinä vastassa! Metsästäjän mentyä Linnea meni aivan häkin eteen ja kuiskasi oravalle:

— Tunnetko minut, metsän keijukaisen? Minä en ole ihminen, olen ystäväsi! Kerro minulle, kuinka olet tänne joutunut? Etkö tahtoisi takaisin kotiisi?

Orava katsoi keijukaista pyöreillä silmillään ja ilostui suunnattomasti.

— Vieläkö kysyt, tahtoisinko kotiin! Oi, niin kovin mielelläni! Minulla on oma pesä ja monta poikasta. Nyt ne pikku raukat kuolevat nälkään! Minun sydämeni on haljeta surusta enkä kuitenkaan pääse pois, en koskaan! Olen joutunut ihmisen vangiksi. Hän heitti minua kivellä, kun olin juuri pesääni menossa. Kivi sattui jalkaani ja minä putosin alas. Pikku poikaraukkani kuolevat nälkään ja minä suruun! — Orava päästeli pieniä äännähdyksiä, se itki.

— Älä itke, pikku oravani. Illalla, kun nuo kauheat ihmiset paneutuvat nukkumaan, päästän sinut tästä ikkunasta vapaaksi. Sitten saat taas mennä poikiesi luo. Odota siksi rauhassa! lohdutteli Linnea.

Orava tuli kovin iloiseksi. Se otti kävyn etukäpäliensä väliin ja alkoi jyrsiä sitä. — Päivä kului nopeasti heidän pakistessaan. Metsästäjä kävi monta kertaa katsomassa ja huomasi, että keijukainen oli tullut paljon iloisemmaksi. — Arvasinhan, että se auttaa, hän sanoi poistuessaan itsekseen.

Illalla Linnea aukaisi kopin oven ja päästi oravan ulos. Se hyppäsi ikkunalaudalle ja sanoi: — Kiitos, kaunis metsänkeiju! Kunhan marjat kypsyvät, näytän minä sinulle parhaat paikat! Hyvästi, muistan sinua aina! — Samalla orava hypähti notkeasti alas ja lähti juoksemaan pitkin vihreää nurmikkoa metsään päin.

Seuraavana päivänä Linnea oli taas yhtä surullinen kuin ennenkin. Metsästäjä tuli hänen luokseen ja huomasi oravan olevan poissa. — No, mutta missä orava on? hän kysyi. Linnea pudisti päätään surullisena. — Se on kai päässyt karkuun, tuumi metsästäjä, — mutta kyllä minä vielä toisen pyydystän, sillä tyttö on saatava iloiseksi jälleen. — Sitten hän meni taas pois vieden häkin mennessään.

Linnea puikahti ulos, ensi kertaa ihan yksinään. Siellä oli sentään paljon hauskempaa kuin pimeässä huoneessa! Mutta mitä hälinää tuolta tieltä kuului? Mitä siellä huudettiin ja meluttiin? Linnea meni hyvin varovasti lähemmäksi, nähdäkseen, mitä siellä tehtiin. Hän jäi seisomaan erään suuren pensaan taa. Vanha hevoskaakki siellä veti raskasta halkokuormaa. Kuinka pieni ja laiha se raukka oli — ja noin suuri kuorma! Se koetti vetää raskasta taakkaansa mäkeä ylös, mutta ei jaksanut. Silloin vingahti ruoska ilmassa ja ajaja huusi ja ärjyi hevoselle tempoen ohjaksista. Hevonen vapisi tuskasta ja väsymyksestä koettaen viimeisillä voimillaan saada ylen painavaa kuormaansa mäkeä ylös, mutta turhaan. Taas pamahti ruoska hevosen laihaan selkään, taas nykäisi hevonen ja koetti ponnistaa viimeisillä voimillaan eteenpäin. Linnea seisoi kauhusta jäykkänä paikallaan. Hän painoi kädet kasvoilleen ja kirkaisi. Minne hän vain meni, hän näki joka paikassa ihmisten raakuutta! — — Oi, noita julmia ihmisiä! hän huusi tuskissaan ja vaipui tiedottomana pensaan juurelle.

Kun hän taas tuli tuntoihinsa, oli hevonen kuormineen jo poissa.

Linnea tahtoi nähdä vielä hevosta. Hän tiesi, missä talli oli ja meni sinne. Hyväksi onneksi ei siellä sattunut olemaan ketään, niin että Linnea sai olla rauhassa hevosten kanssa. Siellä oli niitä useita. Linnea kävi hyväilemässä jokaista. Ne ymmärsivät kaikki hänen puhettaan. Tultuaan äskeisen vanhan hevosen luo Linnea otti sitä kaulasta kiinni, hyväili sitä hiljaa ja itki. Hevosellakin oli suuret kyynelkarpalot silmissä.

— Voi, kuinka ihmiset ovat sinulle pahoja, kuinka ne lyövät sinua! kuiskasi Linnea sille. — Minulla on niin ikävä, kun sinä kärsit! Kärsitkö sinä paljon?

— Paljon, paljon minä saan kärsiä! Olen jo vanha ja voimaton. Kauan olen palvellut ihmisiä uskollisesti saamatta palkakseni juuri muuta kuin lyöntejä ja kirouksia. Minä en kelpaa enää mihinkään, sen tähden he vedättävät minulla noita raskaita halkokuormia. Ne ovat niin raskaita minulle, liian raskaita! Kuinka ihmiset eivät tule sitä ajatelleeksi, että minä olen jo heikko ja sairas! Jaksan tuskin enää tallissa seistä. Mutta äänettömänä on minun kaikki kärsittävä, kunnes kuolen. — Samalla vierähti vanhan hevosen silmistä kaksi suurta kyynelkarpaloa. Se itki ihmisten julmuutta. Oi, kuinka raskas oli tuon vanhan, uskollisen hevosen elämä! Linnea piti sitä yhä kaulasta ja hyväili ja lohdutti sitä.

Kauan Linnea ei kuitenkaan uskaltanut tallissa olla. Hän kävi sanomassa hyvästi jokaiselle hevoselle ja lupasi taas käydä niitä katsomassa. Hevoset nyökyttivät hänelle vastaukseksi, ja Linnea palasi huoneeseensa takaisin.

Mutta mitä ihmettä! Häkki oli uudelleen tuotu hänen pöydälleen, ja siellä kyyrötti pieni lintu yhdessä nurkassa. Taas uusi vanki, tällä kertaa pikku lintu! huudahti Linnea. Hän kiiruhti häkin luo ja katseli lintua. — Satakieli! hän huudahti hämmästyneenä. — Satakieli, pikku satakieli, taas sinä olit joutua ihmisten vangiksi! Mutta minä päästän sinut uudelleen karkuun! Oi, kuinka minun on ollut ikävä sinua, niin ikävä! Lupaa minulle, ettet lähde yksinäsi, ota minut mukaasi! Minä olen niin onneton, niin onneton ihmisten luona!

Satakieli, joka oli surullisena kyyröttänyt vankilansa nurkassa, heräsi ikään kuin unesta kuullessaan Linnean puhuvan. Sillä ei ollut aavistustakaan, että se oli joutunut Linnean huoneeseen. — Nyt olen minäkin taas onnellinen nähdessäni sinut! Jouduin vangiksi, kun tulin sinua täältä etsimään, sillä lupasin siskoillesi saattaa sinut jälleen kotiin. Minä luulin aikomusteni raukeavan tyhjään, mutta onnellinen sattuma toikin minut sinun luoksesi. Illalla lasket sinä minut kopista, ja sitten pakenemme yhdessä täältä. Voi, sitten on meillä taas hauskaa! — Satakieli hyppäsi orrelle ja sirkutti sydämensä pohjasta, aivan kuin se olisi istunut vaivaiskoivun oksalla kukkaskentän laidassa.

Samassa astui nuorukainen sisään. Hän hämmästyi suuresti nähdessään Linnean iloisena ja satakielen sirkuttelevan sydämensä pohjasta. — Nyt hän on taas iloinen, ei suinkaan hän nyt enää päästä lintua karkuun, niinkuin päästi oravan, tuumi metsästäjä itsekseen poistuessaan huoneesta.

Kun linnassa oli hiljaista ja kaikki olivat nukkuneet, päästi Linnea satakielen vapaaksi. Se hyppäsi heti ikkunalle ja siitä puuhun. — Tule pian, tule pian! se sirkutteli.

— Odota, odota, minä tulen heti! huudahti Linnea. Hän riisui nopeasti paksut vaatteet päältään ja kengät jalastaan ja heitti ylleen ohuen, taivaansinisen harsovaippansa. Sitten hän astui ikkunalle ja hypähti kevyesti alas huudahtaen: — No, nyt olen valmis seuraamaan sinua! Olen niin onnellinen, että taas olen vapaana ja pääsen kotiin! — Linnea lähti seuraamaan satakieltä, ja molemmat jättivät linnan.

Metsän reunaan saavuttuaan Linnea katsahti vielä kerran taakseen ja näki linnan hämäriin verhoutuneena. Sitten katosivat molemmat metsään.

Seuraavana aamuna huomattiin, että Linnea ja satakieli olivat poissa. Vaatteet oli jätetty tuolille, mutta harsovaippaa ei näkynyt missään. — Ihmeellinen olento oli tuo hentoinen tyttö, tuumivat ihmiset. — Aina surullinen ja yksin. Hän ei voinut olla mikään muu kuin hempeämielinen hengetär.

IV.

Pitkä oli matka metsän halki. Linnean täytyi taas levähtää, ja satakieli istuutui hänen viereensä. — Heti kun tahdot minut hereille, viserrä korvaani! sanoi keijukainen satakielelle. — Sen teenkin! sanoi satakieli ja ummisti sekin pienet silmänsä hetkeksi.

Tuli jo päivä ja yhä nukkuivat Linnea ja satakieli. Kukat heidän ympärillään oli aurinko jo herättänyt. Ne kuiskivat keskenään ja ihmettelivät, keitä nuo kaksi ystävää mahtoivat olla. Oravakin hyppäsi esiin pesästään ja kiipesi puunrunkoa pitkin nukkuvien viereen. Se katseli toisella silmällään niitä ja ihmetteli. Se oli ihastuksissaan tuntiessaan jälleen Linnean, vapauttajansa. Katseltuaan vähän aikaa orava meni rauhallisena matkaansa etsimään ruokaa poikasilleen.

Linnea ja satakieli heräsivät virkistävästä unestaan. He katsoivat toisiinsa, ja Linneaa nauratti nähdessään satakielen uniset silmät. Ne olivat vasta vähäsen rakosellaan. — Hyvää huomenta, satakieli! sanoi Linnea iloisena, — heräsimmekö kesken uniamme? Haukottele nyt näin, niinkuin minäkin — vai etkö sinä osaakaan? — Linnea oli erinomaisen virkeällä tuulella. Satakieli raotteli pieniä silmiään, pöyhisteli höyheniään ja päästi pari raikasta liverrystä. Sitten se alkoi hypellä oksalta oksalle ja pian raikui sen laulu jo ympäri metsää. — Nyt jatkamme matkaa! sanoi satakieli ja hyppeli viserrellen edellä. Linnea nousi ylös ja seurasi satakieltä kevyesti juosten.

* * * * *

Kukkaskentällä oli hiljaista ja pimeää. Vaalea olento istui sammaltuneella kivellä kyyristyneenä ja nyyhkytti hiljaa. Se oli Linnea. Satakieli istui vaivaiskoivun oksalla. He olivat juuri saapuneet ja olivat väsyksissä pitkästä matkasta. Linneaa peloitti kovasti. Hän katui tuhmuuttaan ja itsepäisyyttään, kun oli tahtonut mennä ihmisten luo. Nyt hän oli saattanut sisarilleen niin paljon surua, ja kuinka hyviä he sentään olivat hänelle olleet! Voi, kuningatar on suuttunut minulle ja rankaisee minua. Hän koetti pidättää nyyhkytystänsä, ettei satakieli olisi kuullut. Satakieli kuuli sen kuitenkin ja lauloi:

— Älä sure, Linnea! Nyt olemme perillä ja kaikki on unohdettu. Eivät he sinua rankaise. Ole nyt taas vain iloinen, ettet itkullasi tee heitäkin surullisiksi.

Satakieli hyppeli ja sirkutti.

Samassa ilmestyi metsästä rivi tummaharsoisia keijukaisia. He hyppelivät yhtä kevyesti kuin ennenkin. Jo kaukaa he olivat kuulleet satakielen iloisen sirkutuksen. — Se on tavannut Linnean, oi, kiiruhtakaamme, he huusivat, — muuten se ei voisi noin iloisesti sirkutella!

Heti kukkasniitylle päästyään keijukaiset huudahtivat hämmästyksestä, ja rivi hajosi. He olivat nähneet olennon istuvan kivellä. Se ei voinut olla kukaan muu kuin Linnea. Hän oli siis palannut eikä ollutkaan joutunut vuorenpeikon tai noita-akan kynsiin! Iloisia huudahduksia kuului, ja jokainen riensi Linnean luo. — Sisaremme on palannut! Oi, Linnea, kuinka kauan sinä viivyit! — Linnea nosti päänsä ja katsoi heihin surullisesti. Voi, keijukaisilla oli surupuvut yllään ja mustat apilankukkakiehkurat silkinhienoilla hiuksillaan! Surivatko he häntä, vaikka hän oli heidät jättänyt? — Antakaa minulle anteeksi! huudahti Linnea ja vaipui kivelle itkien. — Linnea, älä ole noin surullinen! Meillä ei ole sinulle mitään anteeksiannettavaa, me olemme iloisia, että sinä palasit takaisin. Nyt tanssimaan ja uusia kukkakiehkuroita solmimaan! — Keijut ottivat Linneaa kädestä ja tanssittivat häntä ympäri kukkaskenttää. Linnean täytyi väkisinkin nauraa ja suru haihtui pian kokonaan. Sitten he poimivat kukkia, ja pian valmistuivat uudet valkoapilakiehkurat. Mustat kiehkurat heitettiin pois ja valkoiset asetettiin sijaan. Linnea peitettiin kokonaan kukilla, ja onnesta säteilivät kaikkien kasvot! Satakieli lauloi ja keijukaiset tanssivat. Tänään oli juhlapäivä, ja keijukaiset tanssivat kauneimman perhostanssin, minkä osasivat.

Aurinko oli jo laskemaisillaan, ja keijukaiset lähtivät hyppien kuningattarensa luo. Yön hämärästä erottuivat vielä valkeat kukkakiehkurat. Ne loistivat kuin lumitähdet mustan metsän keskessä.

Kauan satakieli istui vielä sinä iltana puun oksalla laulaen ja viserrellen. Viimein se lensi pesälleen ja istahti sen sisälle. Voi, kuinka suloiselta tuntui istua siinä! Satakieli lauloi vielä pari kaunista säveltä ja nukahti.

Tänä iltana vallitsi rauha ja ilo lehtimajassa. Keijukaisilla oli taas taivaansiniset harsovaipat yllään ja he istuivat kaikki hiljaa kuningattarensa ympärillä. Linnea kertoi heille käynnistään ihmisten luona. Kaikki kuuntelivat tarkkaavasti. Kun Linnea oli lopettanut, nousi kuningatar seisomaan ja sanoi: — Pienet keijukaiseni, nyt olette kuulleet, millaista on ihmisten luona. Kuitenkaan älkää tuomitko heitä liian ankarasti. Linnea sattui näkemään vain ihmisten pahoja puolia, mutta kyllä ihmiset voivat olla hyviäkin. Ajattelemattomuudessaan he tekevät usein pahemmin kuin tarkoittavatkaan. Uskokaamme heistä hyvää, niin he tulevat hyviksi, ja älkäämme olko katkeria heitä kohtaan! Nyt ottakaa kitaranne ja soittakaa pois kaikki katkeruus ja paha mieli!

Keijukaiset alkoivat soittaa. Tänä ehtoona helkkyi soitto iloisemmin ja kirkkaammin kuin ennen. Sävelet kohosivat korkeuteen ja kaikuivat tyyninä öisessä lehdossa.

Mutta Linnean kitara oli vaipunut alas ja hän istui surullisena. Hänellähän olisi pitänyt olla hauskaa, kun hän oli päässyt takaisin kotiin! Miksi sittenkin kaipaus täytti hänen mielensä? Niin — Linnea tiesi kyllä syyn suruunsa — nuorukainen oli ollut hänelle hyvä ja Linnea piti hänestä, ja nyt hän ei enää koskaan saisi nähdä nuorukaista. Toiset keijukaiset huomasivat Linnean surun ja koettivat lohduttaa häntä. — Älä sure, Linnea, kaikki tulee vielä hyväksi jälleen. Tule, me tahdomme keinuttaa sinut nukkumaan! — Hämähäkki oli kutonut verkkokeinun keijukaiselle kahden valkorunkoisen koivun väliin. Siihen Linnea asetettiin nukkumaan.

Aurinko oli jo laskenut. Metsän reunassa ruskotti taivaanranta. Kaste laski ja sen kirkkaat vesihelmet kimaltelivat verkkokeinun reunoissa. Yksi keijukaisista tuuditti ja toiset soittivat kitaroillaan ja lauloivat Linnealle kehtolaulun:

    Nuku, nuku, keijunen,
    pehmeä sulla on kehto!
    Kuule, kuinka humisten
     sulle laulavi lehto!

    Kastehelmet ne kimmeltää
    ruskossa riutuvan illan.
    Hämärän neitoset kutovat
     unten saarihin sillan.

    Nuku, nuku, keijunen,
    koko metsä jo nukkuu.
    Unten saarissa sinulta
     kaikki huolesi hukkuu…

Kitaran äänet hiljenivät ja niiden tuudittavat sävelet lakkasivat soimasta.

Oli yö ja koko lehto uinui…