Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed

Proofreaders

KOOTUT TEOKSET I: EDELLINEN OSA

Runoelmia

Kirj.

J. H. Erkko

1908 (1868-1885).

SISÄLLYSLUETTELO:

Vuodet 1868-1870.

Lukijalle 1
Kun vaan laulaa saan 2
Nyt mä laulan 3
Suomalaiselle 4
Kohtalosi, Suomi 7
Pohjan maalla 8
Itku laaksossa 9
Voitto 10
Hämäläisen laulu 11
Lapset kesällä 12
Hevospaimenet yömajalla 14
Maalleni 17
Aika 17
Jäiden lähtö 18
Taistele! 19
Palkattoman palkka 19
Vanhus 21
Lähtö 22
Juhannus 23
Sotilaan muisto 23
Ihmis-onni 25
Mainen kosto 26
Kiehkura 27
Kukalle 28
Siksi itken 28
Kaipaus 29
Etsin 30
Löysin toisen 31
Yhtyessä ja erotessa 31
Laula, kultani! 32
Nyt hän nukkuu 33
Silloinpa kesä minulla 34
Kahden tahto 34
Min' en huoli 35
Maailma ja sydämeni 35
Kahdenlaisia kukkia 36
Nuorelle taidemaalarille 37
Rukoukseni 37
Viinimalja 38
Pieni Katri 39

Paimenelta.

1 40 2 Paimenen laulu 41 3 42 4 Poikana 43 5-9 44-45 10 Kompastus 46 11-22 46-50

Vuodet 1870-1872.

Paimenelta.

23 Paimenet tulilla 51 24 53 25 Myrskyinen ja tyyni lampi 53 26 Marjatyttö 54 27-28 54-55 29 Paimentyttö 55 30-32 57 33 Armaani syntyaika 57 34 57 35 El' aina 58 36 Kevätlaulu 58 37 Tammen varjossa 59 38-43 60-61 44 Erhetyksiä 62 45 Pakeneva lohdutus 63 46 63 47 Kevytmieli 64 48-49 64 50 Äiti ja tytär 64 51-52 65 53 Paimen lähteelle 66 54 67 55 Murrettu seppeli 67 56 Viimeinen toivo 68 57 68 58 Tyytymättömät 69 59 70 60 Paimenen surma 70 61 71 62 72 63 Lyhyt kesä 72 64 Yön kuu ja tähdet 72 Lauluni 73 Silmäyksiä 74 Kullan luona 74 Sointu ja lempi 75 Yksin 76 Äiti ja morsian 76 Rakkahat laaksossa 77 Tytön muistikirjaan 79 Viina ja rakkaus 79 Perintömalja 80 Kuningatar 84 Pojari 90 Kärsin aikani 94 Kalju luoto 94 Enkel'-laulu 95 Perheen Jouluhartaus 97 Äidin haudalla 98 Lipulle kirkossa 99 Takkavalkean ääressä 100 Kamppiaiset 102 Olvilaulu 106 Toukokuun 1:nä päivänä v. 1870 107 Manaus 108

Vuodet 1872-1878.

Viimeistä päivää 110
Urhoin haudalla 111
Isänmaani 112
Palava kansa 113
Herännyt Suomi 114
Laulu Vuoksella 116
Tunnethan impeni? 117
Vangittu äiti 118
Neiti Iisa Asp'in haudalla 123
Lyhyt kesä 124
Tohtori R. Polén'ille 124
Armaansa kadottanut 125
Enkel' armahani 126
Helmin lähtö 127
Helmi 128
Yön kuu ja tähdet 129
Surevalle sulholle 129
Kuvan vaan 130
Eräs matka pohjanmaalta 130
Kesämuisto Lohjalta 132
Lempi 133
Pojan laulu 134
Hän 134
Syksyn tullen I. II. 135
Pohjatuulelle 136
Pohjatuulen tuomiset 138
Häilyvät saaret 139
Lemminkäisen laulu 141
Eloni 142
Joulutähti 142
Tähtien tanssi 143
Maapallo 144
Ei—jos 146
Tomussa 146
Hukka ja lintu 147
Pikku Ilma 148
Lapsen osa 149
Äiti lapselle 150
Kodista kotiin 150
Kuun sammuttajat 151
Taikavoide 152
Viinanpolttajan sanat 153
Hurjan viisastelua 154
Vyyhtynyt 155
Loisen poika 157
Määssääville suunsoittajille 158
Syrjähdys 159
Suku-etu 159
Uusi maailma 159
Päivän säde 161
Matka aurinkoon 162
Laulajan lapset 164
Kun kerta väsyn 165
Kas nyt en laula 166
Maantyttö 167
Mokoma lempi 168
Niittypuro 169
Tuettu pää 170
Vasen puoli 170
Kultaa 171
Aattehet 171

Paimenet.

Ensimäinen jakso

On ilta, pirtin istujat 172
Kun voisin 178
Aamulla 180
Kesäaika 181
Iltalaulu 185
Paimenten talvilaulu 186

Toinen jakso

Matkalla syysyössä 190
Karhun saarto 194
Palaus 197

Kolmas jakso

Pyhän aatto 200
Uneton 200
Valonsäteitä yöhön 201
Valvojaiset 202

Vuodet 1878-1881.

Maan ja taivaan tähdet 205
Tytöt lintuja 206
Elohon maan 206
Muutos 207
Kirkkomatka 207
Viipurin vapaaehtoisen
  palosammutuskunnan marssi 208
Käyntini immen haudalla 209
Runo, lausuttu suomalaisen
  lyseon perustamiskokouksessa 211
Turhako elämä? 215
Siellä ja täällä 216
Luomisen kevät 217
Puro 219
Syyslaulu vuonna 1879 220
Nuori vieras 221
Korkein 222
Nuori luistaja 224
Tulta lainaamaan 225
Laupeuden enkeli 226
Pikku Elli 227
Myllypuro 228
Ukonsyötti 230
Pöllön viisaus 230
Keisari Aleksander II
  riemujuhlassa 232
Kesäkirje maalta 237
Häpeissäni 239
Jumalan vika 239
Pettynyt 240
Anni 241
Uno Cygnaeus'en täytettyä
  70 vuotta 242
Pietari Brahen juhlassa 244
Joulukuun 10 päivänä 1880 246
Isällemme 249
Leppärukki 250
Väinämöisen palaus 252
Surut 264
Leivän tähden 264
Paarmat 267
Haaksirikko maalla 267
Kielestä 270
J. V. Snellman'in juhlassa 270
Kevätlaulu 273
Onneton nenä 274
Puhdas tosi 275
Moinen maa 276
Pöytäpuhe 277
Nöyristy, ihminen 279
Rukous 281
Runovirtani 282
Kotoinen sydän 283
Kyyhkyn pojat 284
Konnan synty 286
Ei viisastunut 288
Matkakuvia 289
Kukkatarhassa 293
Niin mieti 295
Runottarelleni 295
Kuvain palvelus 296
Pettyneen lohdutus 297
Rakkaus 299
Sairaana 300
Tuoni ja elämä 301

Kesäpoimintoja

I Saimaan rannalta Karjalan ruusulle

Ruusun luonne 302
Taivaskuvat 303
Rauhaiset rannat 304
Louhipellot 304
Karjalan kukkulat 305
Kelle seppeltä 305
Kalastaja 306
Sinne jäitte 307

II.

Kevät aamu 308
Sade 309
Eräässä puutarhassa 310
Kaksi kosijaa 311
Kotilammen soutajat 311
Niinhän ennen 312
Niittäjälle 313
Nyt ja silloin 313
Siit asti 314
Yksinäinen 314
Muistoksi 315
Sinikaunokki 316
Hernekukka 316
Tuoksuheinä 316
Sopu luonnossa 317
Tyyni lampi 318

Vuosi 1882.

Elias Lönnrot 319
Kustavi Aadolfin muistojuhlassa 322
Kerran 325
Salon Silja 325

Vuosi 1883.

Tuutiessa 327
Pettäväistä 328
Varoitus 328
Ihme 329
Ihailua 329
Kuustoistavuotiaan laulu 329
Kalamies 330
Kansalaislaulu 332
Häälahja 334
Taivahasi 338
Äiti 338
Poimulehti 342
Oppia 343
Tuo iloa! 343
Maamiehenlaulu 343
Jouluaatto 344

Vuosi 1884.

Timanttipuikkonen 346
Onnellinen 347
Kaksin 347
Dresdenin lammilla 348
Elben luona 348
Mokoma lokomotiivi 349
Utelias kuu 349
Avutoin 350
Elääkö Jumalas? 351
Herttuata nähdessä 351
Peipolle Elbellä 352
Kukkien mieleen 353
Miks eletään? 354
Kaivatessa 354
Lapseni nukkuu 355
Valheita 355
Hän jääpi 356
Onneton 357
Vaan kaksi 357
Nenistä aatelin 358
Huoleti 358
Eläintarhassa I-III 359
Unkarin tyttö 360
Kahlitulle 361
Itsenäiselle 361
Päivänruusu 362
Tytön muistiinpanoista 362
Kaksi kirsikkaa 363
Vastahakaan 364
Pikku tuikkehet 364
Salaisuus 365
Kerran itse 366
Onkimista 366
Häiriö 366
Ensi kemujen jälkeen 367
Risumummo 367
Vaihdos 368
Laula, murheeton! 369
Luona keisarin hovin 369
"Tiki tak" 370
Spartan nuorukaiset 370
Tapa 371
Syyskeväällä 371
Sukutuskat 372
Kulkija 373
Kadun varrella 374
Pelissä 375
Poikanen 375
Kansien tähden 376
Vanha mummo 377
Köyhä runsaus 378
Epäsointua 378
Nuoret 379
Kolme lintua 380

Vuosi 1885.

Nyt ja sitten 382
Peipolle Iisarilla 382
Pieni 383
Iisar 384
Suomenlahdella 384
Lapsonen 385
Runottarelle 385
Ensin ja nyt 386
Kiertokulku 387
Mikko 388
Laulun tosi 389
Henki 390
Egypti 391
Kukat Pinciolla 392

VUODET 1868-1870.

LUKIJALLE.

Täss' on virteni vähäiset,
Lapselliset laulelmani!
Suosit niitä vai vihannet,
Ethän polkene poroksi.
Kun et viihdy kuulemahan,
Ohi korvaisi kuleta,
Salli ilmoja samota,
Koetella korkeutta:
Kyll' on taivaalla tiloja
Sävelille suuremmille,
Saati pienen lehtolinnun,
Lauluille vähäväkisen.

KUN VAAN LAULAA SAAN.

Vaikka minne joutunen,
Sitä toivon, rukoilen,
Että laulaa saan.

Onnellisna eläisin,
Hyv' ois mökki pienoisin,
Kun vaan laulaa saan.

Sodan pauhinassa ois
Multa kuolon pelko pois,
Kun vaan laulaa saan.

Mun jos kahlein vangittais,
Vapaus rinnan valloittais,
Kun vaan laulaa saan.

Sairaana jos vaikeroin,
Silloinkin iloita voin,
Kun vaan laulaa saan.

Haahmoin kanssa taistellen
Murran henget manallen,
Kun vaan laulaa saan.

Vietkö, Luoja, luokses mun,
Soitan, tanssin eessä Sun,
Kun vaan laulaa saan.

Vaikka minne joutunen,
Sitä toivon, rukoilen,
Että laulaa saan.

NYT MÄ LAULAN.

Nyt mä laulan! Kuunnelkaatte,
Kuunnelkaatte kummallista!—
Täss' on seinät särkynehet,
Katot maahan murtunehet,
Lattiat lovistunehet,
Rikki ruudut ikkunoista:
Laulan seinät seisomahan,
Katon päälle kaartamahan,
Laulan lattian lujimman,
Ruudut ikkunan ihanat.—

Viel' on seinät siivotonna,
Katto noen karvallisna,
Lattia lakaisematta,
Peite puuttuu ikkunoilta:
Seinät laulan loistaviksi,
Katon kullan kiiltäväksi,
Laulan silkit lattialle,
Taivon ikkunan etehen.

Vielä laulan pitkän pöydän,
Siihen peiton purppuraisen,
Siihen kukkaset koreat,
Kaunihimmat luonnon kaiken;
Siihen mettä maljat täynnä
Mehuisinta, makuisinta,
Mit' on luonto lypsynynnä,
Antanunna äidin rinta.

Vielä laulan lempilinnut:
Sulhon sorjan, neidon nuoren.
Kuvastinna katto heille,
Seinät loistavat sulona,
Leikiksensä lattiainen,
Heille ikkunat iloksi,
Pöytä kaunis kunniaksi.
Kukkia min katselevat,
Senpä taivon enkeliä;
Minkä mettä maistelevat,
Senp' on autuus sielussansa.

SUOMALAISELLE.

Vieläkö on urhoutta
Suomalaisen suonissa?
Saiko suku raikkautta,
Saiko miehet miehuutta,
Niinkuin oli isiemme
Rinnan alla urhous:
Armahalle
Isänmaalle
Kuolema tai vapaus!

Katso, kuinka sankaruutta
Sukusi vaan kuvailee!
Muista vielä muinoisuutta,
Siellä kuva loistelee!
Katso, kuinka kirkkahana
Diamantti tirkistää,
Luolastansa
Kunniansa
Taivahia kaunistaa!

Kuule kuinka sulokielin
Laaksoin hongat laulelee,
Hengäten ja hellämielin
Toisillensa kertoilee:
Oi kuin tässä verta vuoti,
Sankarit kun sortuili,
Tässä kansa
Eestä maansa
Kunnialla taisteli.

Astu tuolla ahoillamme!—
Siellä ruoho ruskottaa,
Siellä veri isiemme
Kukissakin kuiskuttaa:
Kenen maa ja kenen valta?
Eikö sen, min vuotanut
Veri siihen
Viimeisehen
Pisaraan on pudonnut?

Katso, kuule koskiamme,—
Rauhaton on riehuna!
Virroissamme, puroissamme
Virtaa vesi kiehuna.
Kaikkialla—koko luonto
Sama sull' on muistutus:
Elämälle,
Kuolemalle
Sankaruus on kaunistus.

KOHTALOSI, SUOMI.

Oletko jo löytänyt, sä Suomi,
Satamasi, tyynen landekkehen,
Miss' ei läiky laineet myrskyisinä,
Rannoiltasi lyöden lohkareita,
Sortamalla sulot suojastosi?
Oletko jo löytänyt, sä Suomi,
Laakson, missä kukkain, pensahitten
Varjostossa vietät vapautta,
Nautit ilon, elon hekumata,
Mettinen kuin nurmen-kukkasista
Mettä imee, ihaa kauneutta?
Vaiko, Suomi, seisot kukkulalla,
Kirjavana mihin kuvastaapi
Onnesi sun taivas tähtinensä,
Selvinnynnä epäilyksen säistä?

Mutta muista: meren tyynimmänki
Syvyydess' on kätkyt kuohutarten,
Petollisna mitkä mellastaapi,
Kunnes tuovat myrskyn toivottoman
Hävittämään rantas rauhalliset.
Muista myöskin, miten mettiäinen,
Uupunut mi onpi unehensa
Mesikannun kultakupehilla,
Tallatahan usein astujoilta
Tahi ryöstää vieras väijyväinen
Puhtahaksi parhaat aartehensa.
Niinpä muista, koska kukkulalla
Lujimpana luulet seisovasi,
Selvinnynnä epäilyksen säistä:
Vaara onpi silloin vaarallisin,
Tuulet uhkaa yhä tuimempina,
Vihurina puuskat vinguttaapi,
Honkiakin ahtain alankohon.

Siispä taukoo unen horroksista,
Jo nyt katso, ettei oikeutes,
Oikea sun kätes kärventyisi
Roviolla rojutavarana,
Kuni kannel kultakielinensä
Suomalaisen oli sortumillaan
Muukalaisen mustakoppeliksi.
Siispä nouse, silmää ympärilles,
Suomalainen, tilaas tarkastele,
Milloinki mi lienee kohtalosi!
Vaappumatta seiso vastuksissa,
Tyyvennessä aina torkkumatta
Kuni vahti, maasi varjelia,
Suojelia kansas, kunniasi!

POHJAN MAILLA.

Miksi täällä pohjan mailla
Elon myrskyt mellastaa,
Vaikka luonto laakson lailla
Tyynen rauhan tarjoaa?

Suotta tänne muilta mailta
Raatolinnut lentelee,
Jalot joutsenet kun noilta
Maamme soilta soutelee.

Suotta mustat korpit kauhun,
Kavaluuden kantaa saa,
Koska käet suoran laulun
Lempi-äänin ilmoittaa.—

Näyttää kuin tää kallis kansa
Orjuutehen poljettais,
Näyttää kuin ei kunniaansa
Suuremmaksi arvattais.

Ei niin—kuulkaa korven hongat!—
Isäin lahjaa tuhlata!
Vielä seisoo seinät, tolpat,
Käsivarret kahleitta!

Vielä huutaa hurme maasta,
Kummut kutsuu vannomaan,
Ääni toinen taivahasta
Iskee tulen leimumaan.

Niinkun tomu tuulen tieltä,
Väärät maasta haihtukoon!
Ken se käyttää kyitten kieltä,
Surma hänet sortakoon!

ITKU LAAKSOSSA.

Mä itkin laaksolossa,
Keskellä kukkia:
Ol' kukat kuivamassa,
Ei noussut nuppia.

Ne kaatui kuihtumalla,
Kuin korsi kuivunut,
Mi poudan polttamalla
On maahan murtunut.

Siin' istuin—ympärillä
Ei linnut laulaneet,
Kuin ennen kesäisellä,
Käköiset kukkuneet.

Mun kieri kasvoilleni
Taas kylmät kyyneleet,
Kun katsoin kukkiani
Eik' enää hymyilleet.

Ma Luojan laaksostani
Jo luulin luopuneen,
Sen lemmen kukistani
Peräti poikenneen.

Vaan kuulin epäillessä
Mä vienon hyminän,
Ja näin, kun lemmitessä
Loi enkel' elämän.

Nyt nurmi taaskin loisti,
Kukatkin laaksossa
Ne toisillensa toisti:
On lempi Luojassa!

VOITTO.

Kuka voittaa vaivat kaikki,
Kenpä kokee kuoleman?—
Taaskin maailmalle loisti,
Niinkuin tähti Pohjolan:
Kirkkahana,
Karkaistuna,
Kuin on kulta tulessa.

Se on armas Suomen kansa,
Jolle apu Jumalan
Mahtavalla voimallansa
Tuopi voiton loistavan
Taistelusta,
Tuonelasta
Kultakruunun kalleimman!

Kärsimykset kansan muuri,
Taivaskin sen todistaa;
Myrskyissäpä hongan juuri
Haarojansa vahvistaa;
Niinpä Luoja,
Maamme suoja,
Kansoamme kasvattaa.

Koska sitte kulta-aamu
Meille koittaa kuoloton,
Silloin soipi riemulaulu:
Kansallamme voitto on,
Toivottumme,
Kaivattumme
Päivä kirkas, sumuton.

HÄMÄLÄISEN LAULU.

On mulle Suomi suloisin,
Vaan Häme siitäi kallihin!
Sen tuskin tiedän vertaista,
Niin kaunista, niin herttaista,
Kuin kulta Hämeen maa.

Lempeitä laaksoin lehtoja
Ja lintuin laulupuistoja,
Ja marjaisia kankaitaan
En unhoittaa voi milloinkaan,
Oi Hämeen kallis maa!

Oi Hämeen pellot viljavat,
Ja kasket kullan loistavat,
Ja tuhannet sen tuomistot,
Sen niityt, norot, varjostot,
Ei maata vertaistaan.

Kuin taivas tääll' on loistoisa
Ja iltatähti kultaisa,
Ja ruskot yhtä runsahat,
Syys-öiden sähköt leimuvat,
Ja talvet suojaiset!

Ei impee missään rakkaampaa,
Ei siveempää, ei jalompaa,
Kuin Hämeen valkotukkainen,
Tuo sinisilmä neitonen
On ruskoposkineen.

Ja kansaa kussa löytänen
Niin jäykkää kuin on Hämehen,
Niin vakavaa, mi' auraltaan
Ei suotta siirry milloinkaan,
Halveksi säätyään.

Kun miestä missä tarvitaan,
Maan eestä vaikka kaatumaan,
Niin uljaita on uroita,
On järkeä, on kuntoa,
Jos toimeen tartutaan.

On mulle Suomi suloisin,
Vaan Häme siitäi kallihin!
Sen tuskin tiedän vertaista,
Niin kaunista, niin herttaista
Kuin kulta Hämeen maa.

5. V. 1869.

LAPSET KESÄLLÄ.

Kesätaisteluissahan pienet
Viatonna vaan vierivät;
He täyttävät kukkaiset niemet,
Mesikankaita kierivät.

Ja lintujen kanssa he kilvan
Vapavirttähän veisaavat,
Varahin ja iltasin hiljan
Tuoll' ulkona tanssivat.

He huutelevat hymyhuulin,
Kuin Lemmetär armahallen,
Ja virvaten vinkuvat tuuliin,
Min kaiku kuin kantelehen.

Kuin ehtoisen auringon loisto
Kesätaivahan kuvaelee,
Niin laps'ajan lauhkea muisto
Sydämessäni sykkäelee:

Se kultainen aika jos vielä
Olis mullakin muinoinen,
Niin saisin nyt nauttia siellä
Sulolempeä lapsuuden.

Vaan mennyt se on kuni varjo,
Se kuivunut kukkakin on;
Sen taivas ei loistoa tarjoo,
Muu mennyt—muisto vaan on.

Mut toivon tok' kevähän toisen
Ja toisenkin lapsuuden,
Kun saan kera kukkain moisten
Ilon, onnen ja autuuden.

HEVOSPAIMENET YÖMAJALLA.

Useissa paikoin maatamme on yleisenä tapana vartioida synkeinä syys-öinä hevosia kaukaisemmilla niitty- ja hakalaitumilla.

Kuunteles mi kumma melske
Kuuluu korvessa!

Sydänyö on—äänten helske
Sointuu korvissa.
Hongat jyskää,
Vuoret ryskää,
Kallioilla louhet kaikuu,
Äänen aallot raivot raikuu:
On kuin telme korkeain
Tapiolan jumalain.

Lähemmäksi astukaamme
Syytä tutkimaan,
Miksi luonto levot
Yökkö riehtoo,
Siivin liehtoo

Vastahamme; huuhka huutaa,
Kamalasti korpeen kuutaa
Tuike tulen kalpean,
Liekkiväisen valkean.

Tähdet tuikkaa taivahalla,
Pohjo leimuaa;
Sähkön tulet korkealla
Säihkyin remuaa.
Soitto torven
Läpi korven
Kuusen latvast' äänen antaa
Kohti taivon kaukorantaa:
Poika puussa toitottaa,
Torvi korven kai'uttaa.

Havumaja kuusen alla
Tuossa tehty on.
Majan eessä polttaa puita
Poika pelvoton.
Liekki liehuu!—
Veri kiehuu
Suoniss' urhon rauhatonna,
Huutaa hän vaan vallatonna,
Niinkuin toinen torvellaan,
Kuusessa mi raikuttaa.

Kuluu hetki; huutaminen,
Torvi taukoaa,
Mutta kellot hevosien
Soipi sekavaan.——
Susi ulvoo!
Hirmu valvoo!
Vaara uhkaa elukoita!—
Syöksee päälle, vaan ei voita!
Hevot hyppii hirnuen,
Tulvaa pojan tulillen.

"Nouse!" huutaa puussa toinen,
"Riennä tappohon!
Luotiani täältä voinen
Syöstä petohon!"—
"Nousta voinen",
Virkkoi toinen.
"Ei nyt tässä pelko auta—
Onhan tuossa vahva rauta;
Sillä koen vastustaa,
Minkä peto puolustaa."

Silloin sieppaa majastansa
Poika kirvehen,
Juosten rientää rohkeasti
Suden jälkehen.
Ähkää, puhkaa!—
Peto uhkaa
Raatain pojan muserrella,
Vaan jo kaatui ulvehella:
Luoti lensi kuusesta,
Kirvehestä iskuja.

Ylpehinä oiva työstä,
Pojat saalistaan
Rientävät nyt keskiyössä
Kilvan kuorimaan.—
"Korpimaahan
Karheahan
Luusi, peto, lasketahan—
Tapporahat maksetahan
Meille kihlakunnalta,"
Kuului hautasaarnansa.

Aamun tullen aurinkoinen
Loisti taivaaltaan.

Väsyneinä pojat nautti
Unta vuoteellaan.
Hampaan luske,
Ruohon ruske
Nurmell' äänen saada koitti,
Puut ne huokui, linnut soitti,
Juhla tyyn' ol' luonnossa,
Melske öinen tauonna.

MAALLENI.

Nuotti: Ur svenska hjärtans djup en gång.

Oi Suomi, isän, äidin maa!
Ei sua vieras sortaa saa,
Ei vallat vääryyden:
Kun olen jäsen kansasi,
Sull' elän, kuolen, Suomeni,
Tää ota heikko uhrini,
Sä maani armainen.

AIKA.

Niin kulkevi aika, kuin rientävi kiitävä pyörä:
Kun aamua odotan, puoless' onpi jo päivä,
Kun puolehen odotan, ehtivi kohta jo ilta;
Vaan illoin siintävi silmiin aamuinen taivas.
Niin kulkevi aika, kuin rientävi kiitävä pyörä.

JÄIDEN LÄHTÖ.

Koska rannan ruohot nousee
Talven kolkon haudoista,
Silloin järvet jäänsä laskee,
Virrat purkaa kahleensa.

Koska linnut rannan hiekkaa
Suutelee ja tervehtää,
Koska koski riehuu, pauhaa—
Silloin sulaa järven jää.

Silloin laine loiskii rantaa,
Tuuli jäitä järkyttää,
Virran vesi sillat sortaa,
Koneet kaataa, hävittää.

Vaan kun vesi vallatonna,
Työnsä täyttäin, mellastaa,
Taisto taukoo, kahleetonna
Kulkee laine laidoissaan.

Niinpä kansa, noustuansa,
Vallat väärät masentaa,
Sydän samoin taistollansa
Aaltosensa rauhoittaa.

TAISTELE!

Jos mikä vaivaa sieluasi,
Jos mikä polttaa keuhkojasi:
  Taistele vaan!
Jos rumat henget raivoten ryöstää,
Tahtoen surmaan sielusi syöstää:
  Taistele vaan!

Jos koko taivas tummenisi,
Ei tulet tähtein tuikkelisi:
  Taistele vaan!
Vaikkapa kaikki kostoa kiehuu,
Maailma pauhaa, raivoten riehuu:
  Taistele vaan!
Taistelu sankarin voittohon vie,
Taistelun kautta on taivahan tie:
  Taistele vaan!

PALKATTOMAN PALKKA.

Mon' ei ihmislapsi tässä
Elämässä
Nauttia saa suloista
Kukkiensa
Kylvämäinsä
Kauneutta, tuoksua:

Useasti äiti hellä,
Kätkyellä
Lapsillens kun laulann' on,
Korjatahan
Tuonelahan—
Kalm' on kolkko, armoton.

Usein isä aurallansa,
Kuokallansa
Pellon perkaa pojalleen.
Maat kun vääntää,
Korvet kääntää—
Hautaan horjuu levolleen.

Moni, maansa parahinta,
Kallihinta
Etsein, uhraa voimansa:
Puuhailtuaan,
Taisteltuaan—
Jälkeen jättää aarteensa.

—Kehno oiskin palkka mainen,
Haihtuvainen:
Saatu taikka saamaton!
Työn ja kunnon,
Jalon tunnon
Oma on taivas verraton.

VANHUS.

Lasna huokaelin näin,
Miesten töitä nähdessäin:
"Ah, jos lapskin mies jo ois,
Miehen töitä tehdä vois!"

Kuulin töitä urhojen,
Rauhan, sodan sangarten,
Ajattelin: "Onneton
Olen kurja, kunnoton."

Nousi päivä nuoruuden,
Hyörin, pyörin, puuhaillen,
Vaan ne, mitkä aikaan sain,
Kaikk' ol' lasten töitä vain.

Rintani nyt raivostui,
Elon päivät halventui,
Huusin: "Enkö nuornakaan
Mies voi olla toimissaan?"

Maltuin. Toivoin miehuutta.
Tuli miehuus, mainetta.
Vaan se, minkä tehdä voin,
Kaikk' on kehno, arvotoin.

Tyydyin, vaikka hämmästyin.
Vanhennuin ja nöyristyin.
Maani alttarille vein
Heikon uhrin, minkä tein.

Nyt ei voimat työhön käy.
Toista toivon, jok' ei näy.
Iloitsen, kun kuntoni
Kaikki kannoin maalleni.

LÄHTÖ.

Lähtö, lähtö seuraa ihmislasta
Äidin helmast' asti hautahan;
Tuhat ilon, tuskan kyyneleitä
Kylvänyt on lähtö hiekkahan.

Lähtö onpi synty ihmislapsen,—
Alku surun ensi kyyneleen,—
Jokahinen askel ottamansa,
Lähtö vaan on monin vaiheineen.

Huolen, toivon, ilon kyyneleitä
Vaikuttavi jättö vanhempain:
Lemmen laiho taikka tuskan tähkä
Tiedossa on päiväin tulevain.

Lähtö, lähtö onpi ihmisriento,
Vanhuuteen kun vaipuu voimansa;
Haudassa on vanhan harmaahapsen
Lähdön loppu, uusi maailma.

JUHANNUS.

Oi sä kallis juhla Juhannuksen!
Toivon silmät sulle aukeaa,
Korvat kuulee soiton kaikutuksen,
Kiitollisna sydän kohoaa;
Kyyneleitä pyyhkein poskiltansa
Huojentelet köyhäin huoliansa.

Kedon kukat, linnut lauluinensa,
Vainioilla viljat laihoineen
Kaunistaapi luonnon riemuinensa,
Lohdutuksen luopi sydämmeen;
Tuhat nousee toivon huokausta
Taivahalle, tuhat rukousta.

Terve, terve, juhla Juhannuksen!
Maa ja taivas sulle aukeaa,
Toivon tuot ja kannat kaipauksen,
Kaipauksen uutta maailmaa:
Kaikk' on kaunis maassa muuttuvainen,
Täm' on kuva, tosi tulevainen.

SOTILAAN MUISTO.

Nyt kuules, kulta neitonen,
Kun eilen ammuin joutsenen,
Sisästä löysin timantin,
Tuon loistokiven kallihin!

Kuin joutsen, lempilintuni,
Sä olet puhdas enkeli,
Mi syämen lennät taivaalla,
Ja laulat lemmen riemua.

Kuin kivi kallis, kalliimpi
On hellä silmänluontisi;
Ei kristallit, ei timantit
Sen vertaiset, niin kallihit.

Siis, sydämeni ruhtinas,
Sen voittaja, sen valtias,
On halpa sulle loistoni,
Vaan ota sentään uhrini!

Se muistoks olkoon minulta,
Kuin hiekka kalman kankaalta.
Se kanna kiehkurassasi—
Sen nähden, muista kultasi.

Jos petän maani, mustukoon
Tää timantti! niin sammukoon
Myös muistoni! Vaan taistellen
Jos kuolen—näet sä loistehen.

Ja vereni kun vuotaa maan
Edestä viime pisaraan,
Sä tähtimaihin katsahtain
Mun näet ja loistat sielussain.

Kun nurmi, nostain kukkia,
Tuo haudalleni kruunua,
Sä lemmen kyynel siihen luo,
Jon levännehet luuni juo.

Tää maa jos sortuu kansoineen,
Jos syöstään kurja orjuuteen,
Niin luokseni sä lennä pois,
Sull orjan kahleita en sois.

IHMIS-ONNI.

Niinkö täällä ihmis-onni,
Niinkö katoo, kuihtuu, kuolee,
Hautaan hoippuu, hajoaa?—

Moni kantaa, kiskoo, raataa,
Kituin kärsii, kuolo kaataa,
Hautaan hoippuu, hajoaa.

Moni perheen, lapset laittaa,
Leivän leipoo, paistaa, taittaa,
Hautaan hoippuu, hajoaa.

Moni toimii, riehuu, rientää.
Hyvän toivoo, huonon niittää,
Hautaan hoippuu, hajoaa.

Moni kurja kerjää, kiertäin,
Pyrkii, pyytää, samoo sieltäin,
Hautaan hoippuu, hajoaa.

Monen sielu, ruumis runtuu,
Itkein elää, maahan murtuu,
Hautaan hoippuu, hajoaa.

Niinkö täällä ihmis-onni,
Niinkö katoo, kuihtuu, kuolee,
Hautaan hoippuu, hajoaa?

Ei!—Ken kyisen korven kulkee,
Petoin keskelt' turvaan tunkee:
Kunnialla kruunataan.

Niin on maisen matkan laita.
Tääll' on toivoin toukoaika:
Hauta onnen tarjoo.

MAINEN KOSTO.

Kosto, kelvoton, jo viihdy!
Elä kiihdy!
Rinnan runneltaisit jalon,
Hengen valon
Pyhän saisit sortumaan;
Kosto, viihdy, viihdy vaan!

Sydän, salli koston kuolla!
Tuolla, tuolla
Koston kalpa korkealla
Taivahalla!
Parhain kosto päällä maan:
Kiitä kelvotonta vaan.

KIEHKURA.

Suloseppeleisen laittoi
Neito kukkasista niemen,
Istui, allens oksan taittoi,
Varjostohon vesan pienen.

Unelmihin siihen uupui,
Kultaistansa kaipaellen,
Metsäinen kun soitto kuului,
Käki kukkui kaikutellen.

Unetarpa hempukkansa
Laski lemmen taisteloihin:
Siinä sortui kiehkuransa,
Muiston-kukka murennoihin.

Niin nyt herättyään, neito
Lintuin lauluja ei kuullut,
Päivääkään ei nähnyt, keito,
Kukkain tuoksukaan ei tuullut.

"Kirottu!" soi huuliltansa,
Sydän sykki toivotonna;
"Kuka onnen kiehkuransa
Hukkaapi, on onnetonna."

KUKALLE.

Väistä, kukka kaunokainen,
Ettei outo ampiainen
Myrkyin sua surmoais!
Väistä, ettei mehiläinen,
Laulavainen, kiertäväinen
Huuhdo mettä huuliltais!

Mutta katso perhon silmään,
Kuin hän lemmen kyynelillään
Lehtiäsi lämmittää.
Hälle hellä suusi suikkaa,
Suusi suikkaile ja kuiskaa:
Tule mulle, mulle jää!

SIKSI ITKEN.

"Miksi itket, poikaseni,
Valittelet illat, aamut?"—
Siksi itken illat, aamut,
Siksi vaivainen valitan:
Olen ilman impyettä,
Aivan onnetta elelen,
Vailla neidon näppäryyttä,
Soreutta sievän varren,
Vailla kasvojen valoa,
Suun suloisen suuteloita,
Säihkyä sinisen silmän,
Kiiltoa kiharahiuksen.
Siksi itken illat, aamut,
Siksi vaivainen valitan.

KAIPAUS.

Ah! kaipaus täyttää rintani nyt,
Kun Lemmetär onpi mun eksytellyt:
Se enkeliänsä tok' nähdäni tuo,
Mut siipiäns mull' ei varjoksi suo.

Tult' isken, kirpovi kipeniä,
Vaan yöhön ne haihtuvi höytyvinä:
Niin Lemmetär hempeät lapsensa vie,
Se menness' on heillä mi tullessa tie.

Nyt taaskin taivahan impyen nään!
Kah tulta kuin tuiskuvi höyhenistään!
Suur kiitos, lahjasi maalle kun tuot!—
Mut miks ne vaan harvoin kukkia suot?

Ah! aina jos rinta hehkuvainen
Sais kiihtäjän, palkehen liehtovaisen,
Ja saisko sydämmeni vaipuessaan
Ain' untua helmaan rakkahimpaan.

Mull' laaksosi, enkeli, tuo toki, voi!
Nyt kuuntele!—huoleni kantele soi!
Jos pakenet, toivoni riutuva on,
On taivaan riemuki tuikkeheton.

ETSIN.

Kauan etsin kankahalta
Mansikkata mieluisata,
Kauan puron partahalta
Kukkaa lemmen liehuvata.

Etsin taivon purppuroista
Lemmen punaa loistavata,
Mustan yönki haamustoista
Onnen kultakiehkurata.

Etsin tyyntä lemmen silmää
Sinipilvein pieleksistä,
Tutkin tähtein tulta selvää
Kiiltohelmein hettehistä.

Etsin. Kuulin äänen vienon,
Löysin kukan kultapäisen,
Punaposket, hiuksen hienon—
Löysin silmän säihkyväisen.

LÖYSIN TOISEN.

Ah! en huolis,
Vaikka kuolis
Eilinen mun impyeni!
Löysin toisen
Ruusunmoisen,
Kauniimman kuin kastehelmen:
Elän hällen.

Niinpä pyöri,
Hypi, hyöri,
Leiki, lempilintuseni!
Kah, tää vasta
Autuasta!
Taivas, niinkuin enkeleillä,
Maass' on meillä!

YHTYESSÄ JA EROTESSA.

Kun viimeks yhdyin sun,
Ol' uhka pakkanen,
Kuin hangen selkä mun
Myös sydän talvinen.

Vaan tuike silmäsi
Mun mielen virkisti,
Ja huulen-hohtosi
Mun rinnan hauteli.

Myös lempi-silmillä
Meit' taivas katseli,
Ja eron hetkellä
Kasvomme kasteli.

LAULA, KULTANI!

Laulapas, mun kultasen',
Nurmi vihannoi!
Kuules kuinka kerttunen
Pensastossa soi!
Laulus on
Lempe'in,
Soittos on
Suloisin,
Kuulla kuin voi.

Kuules, kultaseni, kuin
Kosket pauhajaa,
Hongat laulaa huimistuin,
Ilma vinkuaa!
Laulus on
Lempe'in,
Soittos on
Suloisin
Kuulla kuin saa.

Laula, hellä kultani,
Kerttu vaikenee,
Kuni pensas kuihtuvi,
Ruusus raukenee!
Lempi mun
Rintani
Täyttää, kun
Laulusi
Vaan helisee.

NYT HÄN NUKKUU.

Nyt hän vaipui vuotehelle,
Huokaa—huoatkoon.
Hymy nousee huulosille,
Pyhä hohde poskusille,
Nukkuu—nukkukoon.

Kuu jo valaa kiehkuroihin
Kiiltohelmiään;
Sielu taivaan asunnoihin,
Loistaviin ja vihannoihin
Lentää leikkimään.

Keveästi sydän sykkii,
Rinta kohoilee;
Veri soutaa, suonet tykkii,
Enkel' häijyt henget lykkii,
Tuonen torjuilee.

Nyt hän nukkuu; henki häilyy
Lemmen lehdoissa;
Mulle sydämensä säilyy,
Mulle silmä kirkas päilyy
Aamun koittaissa.

SILLOINPA KESÄ MINULLA.

Konsa peippo piipottavi,
Kesä lapsille tulevi;
Konsa leivo laulahtavi,
Nuoret hyppivi norolla;
Konsa kukkuvi käkönen,
Vanhuksetkin virkoavi.

Milloin on kesä minulla?—
Silloinpa kesä minulla,
Kun on kultani kotona,
Joutsen hellä helmassani,
Vaikka talvella tulisi,
Lumisäällä laulahtaisi.

KAHDEN TAHTO.

Suuteloista äiti kieltää.
Pitäneekö noutaa mieltään?
Sydämeni sanoo toisin.
Kumpaakin jos noutaa voisin!

Rinta kiehuu, kuohuu—oi!
Ken nyt viihdyttää sen voi?

Äidillä on vanhan mieli,
Vanhan mieli, vanhan kieli;
Sydämen sain Jumalalta,
Tahtoni lie Taivahalta:

Joudu, kultaseni, jo,
Jo on valmis suutelo!

MIN' EN HUOLI.

Eikös neito naida sais,
Ketä rinta rakastais?
Kaikki miehet naivat niin—
Miksi mua kiellettiin?

Mulle Matti tarjotaan,
Jot' en huoli milloinkaan.
Muut sen kyllä ottaa vois,
Min' en huoli, viekää pois!

MAAILMA JA SYDÄMENI.

Miksi sydämeni töitä moitin?
Maailmallakaan ei toimet toisin.
Missä kaikuu sopu sointuisalta?
Kuohua vaan kaikk' on, aaltoin valtaa:

Pouta-ilma uhkaa ahavalla,
Ahavainen myrskyn pauhinalla;
Niin on melske, niinpä mellastukset,
Salamat ja luonnon liikutukset.

En mä töitä sydämeni soimaa:
Maailmallakaan ei kyllin voimaa
Estämähän eripuraisuutta,
Sotaa, sortoa ja kavaluutta.
Mistä lahkot, eriseuraisuudet,
Vainon valta, surman hirmuisuudet?
Kaikk' on koston, turmeluksen tuoma
Maailmassa karvas myrkkyjuoma.

Sydämeni täynn' on tuhansia
Maailmaisen elon tuntehia,—
Ihmekö jos telmäilee, jos riehuu,
Toisinaan niin polttavaisna kiehuu,
Voimia kun voimat vastustellen
Polkevi ja raataa raivoellen.
Miksi sydämeni töitä moitin?
Maailmallakaan ei toimet toisin.

KAHDENLAISIA KUKKIA.

Kukkii kylmä jää,
Kukkii nurmi nukkapää.
Mut miks, kun on päivän paiste,
Sulaa jäisten kukkain loiste?

Siksi—nytpä nään—
Sulaa loiste kylmän jään,
Silmäns kirkkautt' ei kestä:
Lempi puuttuu sydämestä.

NUORELLE TAIDEMAALARILLE.

Toivon Sulle, nuori Taideniekka,
Että taitos kasvais kukoistaen,
Kesällä kuin Suomen kankahilla
Kasvaa koivut, tuomet tuoksuavi,
Lehdot kaikki leyhkää lähistölle,
Paistehessa kesä-aurinkoisen!
Niin Sun taitos, kuntos kasvakohon
Kuvailemaan kummut, kukkulamme,
Laaksot, lammet, kosket kuohuinensa,
Hyrskyinensä virrat vahvimmatkin,
Maalaamahan maamme mahtipaikat
Sekä sodan, rauhan sankarimme,
Loihtimahan tummat loistaviksi.
Niin Sä kasva, kartu kansallemme,
Kunniasi olkoon kunniamme!

RUKOUKSENI.

Luojani!

Jos nuorna mun viet pois maasta, jos nuorna,
Niin helpota ensin lähtöni kuorma:
Mun kaks elon maljaa juoda ens anna,—
Sä, Kuolema, sitten maljasi kanna.

  Runotar, tuo ensiksi
  Mulle mehumaljasi!
  Nesteet maasta, taivaasta
  Salli siihen kumpuilla,
  Sulattele nesteesen
  Aarteet ihmissydänten:
  Rinnoiss' elon virrat saan
  Laulaa sitte kuohumaan.

  Lemmetär, tuo toiseksi
  Mulle herkkumaljasi!
  Loihdi lemmen ruusuista
  Siihen viina vahtoisa,
  Sulattele viinahan
  Riemuhelmet taivahan:
  Autuaana sitte voin
  Elää, kuolla, huoletoin.

Luojani!

Näin juotua, tuon viel' uhrini Sulle,
Ja helppo on silloin kuoloki mulle:
Niin seisota silloin tykkivä suoni,
Niin maasta mun tuokoon luoksesi Tuoni.

VIINIMALJA.

(Suomennos).

Nuotti: Upp genom luften j.n.e.

Veikot, kun vuotavi kultaset maljat,
Niin kevät sieluhun virkoavi;
Murheita murtavi hehkuvat marjat,
Riemujen laakso on maalimaki.
Henki jo nousevi tähtien luo;
Sumutkin sammuvi, maljan kun juo.
Löydy ei pilviä otsalla meidän,
Joit' ei sais viini pois, haihdutellen,
Siispä sen vaahtohon huoleni heitän,—
Riennä jo maljojen kalkkehesen!

PIENI KATRI.

Ruotsalaisen kansanlaulun mukaan.

Kuninkaan eli hovissa pien' Katri piikana
Kuin taivahalla tähtinen, ihana, loistava.

Hän loisti lailla tähtyen ylitse neitojen,
Kuningas nuori näki sen ja lausui hymyillen:

"Jos tahdot olla kultani, sinulle, Katrisen,
Hevoisen annan parhaimman, satulan kultaisen."

"Nuorelle puolisollesi, kuningas, anna ne,
Äläkä kunniatani minulta viettele!"

"Jos tahdot olla kultani, sinulle lahjoitan
Punaisen kultakruununi, helmistä hohtavan."

"Nuorelle puolisollesi, kuningas, anna se,
Äläkä kunniatani minulta viettele."

"Jos tahdot olla kultani, jo saatki, Katrini,
Sä puolen valtakuntaani ja puolen maatani."

"Nuorelle puolisollesi, kuningas, anna ne,
Äläkä kunniatani minulta viettele."

"Ja jos et kullakseni mun ruvenne sittenkään,
Niin piikkitynnyrihin sä hirmuiseen syöksetään."

"Jos kuolla piikkitynnyriin mun nuorna täytyisi,
Näkevät taivaan enkelit mun viattomuuteni."

Syöksetti piikkitynnyriin kuningas Katrisen,
Ja orjan käski pyörittää, vihasta vapisten.

Kaks sitte valkokyyhkyä lens alas taivaasta,
Takaisin taivahasen ne lennähti kolmena.

PAIMENELTA.

1.

Muistan kuinka paimenessa
Immen kanssa iloitsin,
Muistan kuinka iloitessa
Toisinaan myös suutelin,
Suutelin ja suudellessa
Neiti hymyi hempehin.

Aika kului lehdikossa
Leikiten ja lemmiten,
Kaikk' ol' leikki viatonta,
Tointa luonnon lapsien.
Kaksitellen, joukotellen,
Kaikk' ol' yhtä vapaisuus,
Viatonna vieretellen—
Se on soma suloisuus!

Miks et vielä veri kiehu,
Niinkuin lasna, lemmiten?
Miks et hyöri, liiku, liehu,
Laulaen ja leikiten?
Niin, mä tiedän, miks et liehu:
Tunto suree turmeltu;
Viallinen ver' ei kiehu,
Luonto itkee loukattu.

2.

PAIMENEN LAULU.

Täällä koira karjoineen,
Täällä karja kelloineen,
Hui, huhu huu!
Täällä nurmi ruohokas,
Aho, mäki marjakas,
Hui, huhu huu,
Korpi kajahuu!

Salot suuret salini,
Mätäs pieni pöytäni,
Hui, huhu huu!
Eväskontti aittani,
Lähde kaljakannuni,
Hui, huhu huu,
Korpi kajahuu!

Tyynet lehdot leikkini,
Linnut soittoseurani,
Hui, huhu huu!
Joutohetket juhlani,
Luojan luonto pappini,
Hui, huhu huu,
Korpi kajahuu!

3.

Lauloipa mullekin laakson lintu
Taivahan kaunihill' äänellänsä;
Päiv' oli silloin lämmin ja leuto,
Kukkaset suuteli toisiansa,
Kukkaset suuteli, lehtoset lempi,
Kuusia syleili hempeä henki,
Minäkin lintua lempiä sain.

Autuas aika ja kultanen kehto!—
Laakson lintua lempiä sain!
Kukkaset lempivät, lempivät lehdot,
Luonto kaikk' oli lempeä vain.

Vaan ijäks taivas ei maillemme mahdu.
Onni tääll' on kuin tuulessa rahtu.—
Kulkeva kotka mun lintuni vei!

4.

POIKANA.

  Kerran, poikana,
  Vuoren harjulta
Katselin koskehen rientoa ankara aaltoin.
  Silloin toivoni
  Vyöryi, virtaili,
Miettehet taivohon, pilviä ohaten, lensi.
  Vuoren korkeus,
  Virran vilppaus
Kilvass' ei kyllin kestää voinut.

  Läksin laaksohon,
  Kosken kalttohon,
Kukkia, Vellamon hopeahelmiä, katsoin.
  Nautin tuoksua,
  Lintuin laulua,
Maistelin marjoja, suutelin ruusuja rannan.
  Näin sai untumaan
  Luonto helmassaan—
Vaan jopa kutsuva kaikui soitto.

  Käki vietellen
  Sai mun vuorellen,
Siellä mä kuuntelin kukkua, pauhua kosken.
  Päivät riemuiten
  Vietin laulellen,
Muistelin laaksoa, ihmehin huokuja honkain.
  Aika riensi vaan,
  Riensi rientoaan—
Viel' en ol' entänyt toivoin maata.

5.

Mikä olenki utala?—
Olen höyhen tuulosessa,
Rae raju-ilmasessa,
Vene vieno vaahtopäissä,
Lastu aaltojen ajolla.
Kuhun kulkenen katala,
Kuhun oksahan osannen,
Kuhun jäähän jäätynenki,
Missä löytänen leponi,
Rannan tyynen, rauhallisen?

6.

Kuin himmeä on helmi hohtavaisin,
Timanttihin verraten.
Kuin tumma vaan on tähti tuikkavaisin,
Aurinkohon verraten.
Niin vienosti ja tummaan välkkyväinen
On ihmishenki, korkein käskyläinen,
Luojahansa verraten.

7.

Kun päiv' on kirkas, paisteinen,
Niin pääsky pilviin entää,
Vaan kun on taivas pilvinen,
Se läsnä maata lentää.
Niin toivot, riennot ihmisen
Ne nousee, laskee jällehen.

8.

Kah, punapilvet mustain alle tunkee!
Kah, ruskonenkin yöhön uppoaa!
Vaan rintani tok' riemun, rauhan tuntee:
Näen yölläkin kuin Pohjo leimuaa!
En näe vaan, mut tunnenkin sen palon,
Se sydämeen luo pyhän lämmön, valon
Jok' yli maan ja kansan kuumoittaa.

9.

Kuka iloitseepi kukast' auran,
Päivän kukasta ken punoo paulan,
Vaan on mulle mieluisampi varmaan
Kämmekkäinen Maariani armaan.

10.

KOMPASTUS.

Useesti, kun ma kompastuin,
Niin häpesin ja tuskastuin;
Mut kerta sattui onnikin:
Mä neidon helmaan horjahdin!
Ah, kuinka silloin ihastuin!

11.

Peippo pesii puuhun,
Sorsa salmen suuhun,
Minne pesin neito raukka,
Kun on katkottuna kauppa
Kanssa Kaarloni?—

Pesin turpeen alle
Kauas korpimaalle,
Sinne tuudin turvattoman,
Laitan liekun onnettoman
Lapsi-laittoni.

12.

Kukkaa monta kasvaa kunnahalla.
Muuan kaunis, kiiltävä ja kirkas
Tuoksutonna luopi loistoansa:
Sille paimen hymyy huoletonna.
Kukka toinen, vailla kauneutta,
Lähettävi tuoksun taivahille:
Sitä paimen katsoo kainostellen.
Kukka kolmas, kaunis, tuoksuvainen:
Sille paimen hymyy hiljallensa,
Suutelee ja ottaa rinnoillensa.

13.

Missä kukka,
Siellä kesä,
Missä tähti,
Siellä taivas,
Missä lempi,
Siellä autuus.

14.

Puhjetessa kukka puhtahin,
Lehti tuorein hiirenkorvallisna.
Kevähästä kesä kaunihin,
Lintuin laulu silloin suloisinta.
Aamusella päivä armahin,
Kastehelmen kukkaa suudellessa.
Lemmen kukan ensin puhjetessa
Sydän sulin onpi neitosessa.

15.

Oi, jos oisit sydämeni:
Raitis kuni uusi oras,
Puhdas kuni kehdon lapsi,
Kirkas kuni lähteen silmä—
Niin jos oisit sydämeni!

16.

Missä köyhän kujerrus?—
Kankahilla kuivilla.
Missä reuhtoo rikkaus?—
Korpisoilla kolkoilla.

Entäs maine, kunnia?—
Tuolla vuorten harjuilla.
Mutta missä lempi?—Ai!
Rauhan ruusulaaksot sai!

17.

Kuin kukka rannan hiekassa,
Mun sydämeni Liisassa
Niin kiinni riippuvi.
Mut myrsky jos vaan kohtaapi,
Ja toinen kukka hohtaapi,
Niin jätän Liisani.

18.

Lapsen kyynel kirkkahin
  Äidin rinnoilla,
Lemmen kyynel lämpimin
  Neidon poskilla,
Kaipuun kyynel katkerin
  Haudan reunalla.

19.

Virta! ah kuin kiehut, kuohut!
Suli' on taivas loiston suonut:
Näin sun hyppys hauska ois.
Vaan jop' uhkaa vaahdon vyörre,
Tuoss' sun peittää, miss' on pyörre:
Kiiltohelmet haihtui pois!

20.

Neidolta sai poika suuta.
Paimentyttö kuuli sen,
Kertoi emännällehen.
Koko kaupunki nyt huutaa:
"Neidolta sai poika suuta!"

21.

Jos ma sirkkana sirisen:
Kuuntelevi kukkatarha.
Soittelenko sirkkusena:
Lehdet puissa leikitsevi.
Pensaskerttuna pajatan:
Paimen seisovi polulla.
Laulelenko leivon lailla:
Kyntömieskin kuuntelevi.
Satakielisnä sanelen:
Vaipunutkin virkoavi.
Kukun kuululla käkösen:
Kajahtaapi korpimetsä,
Neidon rinta riemahtaapi.

22.

Käki nauraa kukkuessa:
"Kohta sataa vettä!"
Neito hymyy nukkuessa:

Sataa aamun koittaessa
Hunajaa ja mettä!
  Kelle vesi?—
  Paimenelle.
  Kelle mesi?—
  Sulhaselle.

VUODET 1870-1872.

PAIMENELTA.

23.

PAIMENET TULILLA.

Kaikki leikkihin nyt!
Nautinto on karjan työ,
Kuin liekki tuo
Roviolta rangat syö
Ja ilmaa juo.
Kaikki leikkihin nyt!
Yhtykäämme rinkihin,
Kädet käsihin:
Riemu leikin liekki on,
Jossa murheet kortuu,
Leikki karsas, riemuton
Kylmenee ja sortuu.
Laulumme
Leikille
On kuin tuuli liekille.

Leikkivät lehdotkin,
Laulavat linnutkin
Lehdikoissa;
Niinpä me
Laulain leikimme
Nurmen kukastoissa.—
No, no, no!
Nyt loppukohon jo!
Leikki niinkuin laulukin
Lyhyest' on kaunihin.—

Miss' on torvet,
Virkasarvet?
Niihin kynnet, sormet!
Kukin soittamaan,
Posket palkehina liehtomaan,
Että metsä raikaa!
Nytp' on meill' oikein aikaa.

Koko soittosarja
Juur ammoo kuin karja;
Toiset pärrittää ja tärrittää,
Niinkuin ratas tiellä täräjaä;
Toisten torvi voimakas
Raikuu raivokkaasti,
Kuulee korven kuningas
Louhilinnaans' asti.
Ei tästä säiky maailma—
Pedot säikähtyy,
Ei mielly ihmiskuuntelja—
Karjat mielistyy.

Vaan hengästyyhän orhitkin,
Uupuu härjät ammomasta,
Niin miks'ei heikko paimenkin
Torveansa soittamasta.
Hoho, hoho hoi!
Koirat haukkuu, karjan kellot soi.

24.

Ellös kadehtiko onneani,
Paimenellakin on pahat henget:
Paarmat käskee kiroelemahan,
Närhi räiskyttävi ruokotonta,
Korppi kavaluutta ylistääpi,
Varkautehenkin pyytää vares,
Kotka kiihoittavi murhatöihin,
Viel' on yksi pahin kiusanhenki,
Joka täyttää koko sydämeni:
Se on, näet, tuo Nella nilkosilmä.

25.

MYRSKYINEN JA TYYNI LAMPI.

Kun kylmänlintu myrskyn ennustaa,
Ei muut kuin tuuli silloin uskaltaa
Kuohutella lammen lainehia,
Liikutella rannan lehtosia.

Vaan taivasta kun lampi kuvailee,
Niin sorsat siinä kilvan uiskelee,
Sulho soutaa kanssa impyensä,
Taivas täyttää heidän sydämensä.

Näin vaihetellen sydän vallatoin
On usein riehuvainen, rauhatoin;
Vaan kun lohdutus tuo rauhoituksen,
Tyyntyy rinta, löytää virvoituksen.

26.

MARJATYTTÖ.

"Oi te maasta mansikkaiset,
Saatte kyllin suudella:
Teitä etsii ihmislapset,
Teitä lintu laulava;
Vaan ken etsii minua,
Kenen silmä mulle tuikkaa,
Ken se mulle suuta suikkaa?"

Näin se neito suulla soitti,
Mansikoita poimien;
Vuoret kaikui, vaikka koitti
Neito laulaa hymisten:
Metsämiespä hiipien
Suunsa tarjosi,—mut kuuli:
"Pois sä, käärme, myrkkyhuuli!"

27.

Kuuluu kellot, kalkkanat,
Ulkon' orhit kuopivat,
Talohon käy kosijoita:

Tyttö, säpsähtäen noita,
Heräjääpi aitastaan
Ylkävierait' ottamaan:
Silmäns' unen sikkarassa,
Korvans' unen kokkarassa,
Pääns' on turrin tarrillaan,
Suunsa mirrin marrillaan:
Kosiotpa peljästyvät,
Ovest' ulos peräyvät,
Ratsuin kellot helkähtää:—
Tyttö parka yksin jää.

28.

Miksi viheltääpi Vilho,
Miksi ilon itsestänsä
Ottaa aina iltasella?—
Siks kun päiv' on päähän päästy,
Päivä päästy, työt on tehty,
Kulku viepi kullan luokse,
Asunnolle armahansa.

29.

PAIMENTYTTÖ.

Mättähältä mättähälle
Poika seuras neitoa:
"Annathan sä suuta mulle,
Ethän poista huulia?
Eihän torju kukkakaan
Perhosia huuliltaan!"

Mättähältä mättähälle
Neito juoksi allapäin:
"Enpä kuule kuiskujasi,
Elän paimenessa näin:
Satakieltä kuultelen,
Mansikoita suutelen."

30.

Havahduin kevät-aamulla.
Juur ehti korvan' aueta:
Niin kuulin soittavan
Kuin lehtolintusen;
Juur ehti silmän' aueta:
Näin aamun koittavan,
Kuin kasvoist' enkelin.

Ei laulu lehtolintusen,
Ei koite kevätpäivyen:
Ol' laulu oman lintuni
Ja koite kasvot kultani.

31.

Likisti neito kättäni:
Vavahti silloin rintani;
Sivelsi sormin poskeain:
Kuohahti veri rinnassain;
Syleillen vaipui kaulalleni:
Jo luulin jättäväni maan;
Huulensa liitti huulilleni:
En tiennyt mitä luulinkaan.

32.

Sin' et usko tarua,
Ett' ois ruusupensasta
Luotu puiden kuninkaaksi;
Vaan kyll' uskot, poika, sen,
Ett' on luotu neitonen
Sydämesi valtiaaksi.

33.

ARMAANI SYNTYAIKA.

Silloinpa syntyi minun kultani,
Kun kirkas päivä nousi taivahalle:
—Siitä sielun kirkkaus.
Ja kuu kun riensi lempeänä länteen:
—Siitä syämen lempeys.
Koi kaunihisti silloin vilkutteli:
—Siitä silmäin ihanuus.
Ja ruusut juuri puhkeilivat silloin:
—Siitä kasvoin kauneus.
Ja lemmenkukkaa kevät kasvatteli:
—Siitä lempi rinnassaan.
Sen Luoja käski mulle kasvamaan.

34.

Miks aholla mansikkainen?—
Kun vihertää nurmen nukka.
Miks vihertää nurmen nukka?—
Kun lehottaa lemmen lehti.
Miks aholla lemmen lehti?—
Kun heloittaa immen vuode.
Milloin siihen impi untui?
Kaivatessa kultoansa.

35.

EL' AINA.

El' aina kerro keväimestä,
El' aina kevät-aamusta,
El' aina kuisku kukkasesta,
El' aina laula lemmestä!
Vaan mistä nuorna laulaisin,
Kun kevät nuoruuteni on?
Ja oisko kukka-aikakin
Ja lemmenpäivä lauluton?

36.

KEVÄTLAULU.

Vihertää viljasarka
Ja hyppii lammas arka
Edellä paimenen,
Ja vuohet vainiolla
Vipeltää vallatonna,
Kuin hurja poikanen.

Ja tuulten kanssa pillit
Viheltää: pedot villit
Kavahtaa kankailta;

Kaikk' ilkipeikot kuiluun
Pujahtaa, kuullen huilun
Sävelten sointua.

Hyvästi, murhe musta!
Nyt rinnan tahrausta
Kev'-aallot puhdistaa,
Ja kukkain kanssa mieli
Havahtuu: sydän, kieli,
Kuin linnut, laulahtaa.

37.

TAMMEN VARJOSSA.

Mä kesä-iltan' uuvuin
Unehen nurmikolle,
Varjohon vahvan tammen,
Keskellä tuoksukukkain:

Mun luoksen' astui impi
Utuisin hienohelmoin
Ja hapsin hajannaisin,
Valosta välkkyväisin,
Kuin säikehinä kullan.
Kasvonsa loiste hehkui
Kuin helle aamupäivän,
Ja siniliekin lailla
Myös säihkyi silmäsensä.
Mun luoksen' astui impi
Ja taittoi tammen lehvän
Ja kukkakimpun taittoi,
Tul' itse kolmanneksi.

Hän lehvin peitti pääni:
Niin järki raukan sulki.
Kukilla täytti rinnan:
Niin sydämeni ryösti.
Ja tuosta rohkeasti
Syliini itse hiipi:—
Näin kerrassaan mun voitti.
Ei, totta, neito viekas
Näin valvoissan' ois tehnyt.

38.

Kukka rinnoillani on
Kuva lemmen-ruususta;
Lemmen-ruusun varjossa
Säilyy kuva kultani,
Mutta kullan rinnassa
Säilyy oma kuvani.

39.

On jotkut tulleet näkyihin
Ja silloin nähneet enkelin,
Vaan selvälläpä päällä minä
Sain suudellakin enkeliä.

40.

Kaikk' ihmein oudoksuu, kun Katri rohkenee
Levätä aitassa, joss' aavet hoippuilee,
Vaan lujastihan Katri uskoo sen,
Ett' aaveheks ei muutu sulhanen.

41.

  Kukka nukkui—
Neito valvoi vieläkin;
  Linnut nukkui,—
Neito lauloi vieläkin!
  Sulho nukkui,—
Nytpä nukkui neitokin!

42.

Etelä-Hämeestä löydetyn kansanlaulun mukaan.

Yleni vuori kaunis kaukana,
Puu kaunis kasvoi vuoren kupeella,
Puuss' ihanainen oksa viherti,
Ja oksa kantoi pesän ihanan,
Pesässä linnun munan korean,
Munasta sievä lintu liverti,
Linnussa kasvoi höyhen hienonen,
Ja höyhenestä tehtiin tyynynen,
Tyynylle kaunis neito nukahti.
Niin nukahti, vaan siit' ei mainittais,
Jos onnellisen unt' ei uinahtais.

43.

Niin muinen lauloin lemmestä,
Kuin oudon kukan tuoksusta,
Jon tuuli toi
Ja huokua mun soi.

Nyt löysin lempiruusun, nyt
Voin laulaa myös kuin lempinyt,
Ken hunajaan
Kastaapi huuliaan.

44.

ERHETYKSIÄ.

Me ihmislapset usein erhetymme
(Vaikk' erhetyksiä en ylistä):
Kas, äsken janossa mä vettä etsin,
Mut vahingossa tartuin viinahan;
Nyt neitonen toi mulle kukkakimpun,
Mä erhetyin ja tartuin—neitohon.

45.

PAKENEVA LOHDUTUS.

Pisarainen,
Loistavainen
Lehden poimessa:
Kuiskaellos hiljaa mulle,
Mistä löydän vertaa sulle
Kirkkaudessa.

Näin kun lausuin,—tuima tuuli
Kukkaa häilytti,
Hiljaa vavahti sen huuli,—
Helmi hälveni.
Kukka rannan!
Kelle annan
Sinut muistoksi?
Kell' on huulet samanlaiset,
Kasvot, kuin sun, ihanaiset,
Ken on kultani?

Laine läikkyi,—rannan sorti,
Ryösti kukkasen,
Niin mun mielenikin murti,
Jätti murheesen.

Hellä rastas!
Mieli raskas
Multa virvoita!
Lausu voinko toista kuulla
Ääntä suloista, kuin sulla,
Kuulla armasta!

Rastas lauloi—mutta haukka
Hänet karkoitti!
Yksin siinä seisoin, raukka—
Kyynel vierähti.

46.

Tuskan kuumuus liekillään
Murhemaljan kuohuttaa,
Mutta kyynelhelmillään
Kuohut liekin sammuttaa:
Murhemalja vailentuu,
Tuskanliekit laimentuu.

47.

KEVYTMIELI.

Mik' oisi parhain elon malli?—
Tuo kevytsydän kimmopalli.
Mitenkä parhain kuolla ois?—
Lennähtää tuulispäässä pois.

48.

En tiedä miksi laulaa lintunen
Ja miksi jyräjääpi ukkonen,
Vaan itse tiedän siksi laulavani,
Kun sävelehet soivat rinnassani.

49.

Kun sulhoist' impiseura haastelee,
Yks siinä naurahtaa, yks hymyilee
Ja toinen raskahasti huoahtaa,
Salassa kolmas itkuun tillahtaa.

Ken arvaa, miksi näin he kujeilee?—
Ken naurahtaa, sen toivo vahva on,
Ken huoahtaa, sen toiveet horjuilee,
Ken itkevi, se raukk' on toivoton.

50.

Äiti.
Rakas tyttöin, kuulepas!
Kun sä kitket kukkasarkaa,
Ellös kitke kukkias.

Tytär.
Kas, kuink' äiti näiss' on arka,
Vaan ei sääli ruusuja
Sydämeni pellolla.

51.

Kukahti käkö kolme ennustusta
Kes'-yön sydännä talon tanhuvilla:
Kukahti emännälle kuolinvuotta,
Ja leskivuotta lauloi isännälle,
Vaan tyttärelle kuiskui sulhovuotta,
Niin, sulhovuotta sekä naimavuotta.

Tuost' aamusella miel'-aloja syntyi:
Emäntä itki lähdön katkeruutta,
Isäntä armastansa sureksivi,
Vaan tytärtäpä lohduttavi sulho.

52.

Tyttö kaunis ja korea,
Hienohelmainen, sorea
Tuli tanssihin ilolla,
Toivorintana remahti;
Etsi sulhonsa suloa,
Kaihomielin kultoansa,
Etsi silmin, kuuli korvin,
Kuni lintua lehosta.

Vaan ei kuullunna käköä,
Nähnyt ei hunajahuulta,
Kuuli vierahan vikinän,
Sävellykset oudon linnun:
Murhe mielensä pimenti,
Huolia herätti harmi.
Tyttö kaunis ja korea,
Hienohelmainen, sorea
Läksi seurasta surulla,
Kaihoten keraltä joukon.

53.

PAIMEN LÄHTEELLE.

Niin on paimenen elämä,
Kuin on lähtehen lirinä
Läikkyväisen lehdikossa:
Kuuset sulle kunniaksi,
Rannan kukkaset ratoksi
Rengastavat reunojasi,
Hongat huolias puhuvi,
Koko metsä murheitasi;
Lehtolintujen lirinä
Tunnot syämesi sanovi;
Kuun kuvat ja päivän paiston
Kalvosi kimaltelevi;
Tähdet tuikkavan tulensa
Yö-sydännä sylkyttävi
Pintasi pimentehelle.
Lemmeksi sinulle luonto,
Ihmisist' ilo vähempi:

Jos ken juo heleän helmen
Silmäsi sirottamasta,
Kasvonsa ken kaunistavi
Pohjasi pusertamasta,
Niin jo matkalleen menevi,
Sun uralle unhoittavi.
Niin on lähtehen lirinä,
Kuin on paimenen elämä:
Lemmeksi sinulle luonto,
Ihmisist' ilo vähempi.

54.

Tuost' iloitsevi nuorin tyttö,
Kun kohta puhkee ruusunsa,
Vaan tuost' on riemu vanhimmalla,
Kun nyt jo kukkii ruusunsa.
Tuost' iloitsevi nuorin tyttö,
Kun toivoo naimavuottansa,
Vaan tuost' on riemu vanhimmalla,
Kun nyt jo löysi sulhonsa.

55.

MURRETTU SEPPELI.

Tyttö tanssi nurmikolla,
Päässä kukkaseppeli;
Poikajoukko vainiolla
Vallatonna hyppeli.

Tyttö istui nurmikolle,
Nauraen ja ilkkuen;
Poikajoukko ruusustolle
Riensi luokse tyttösen.

Poikajoukko liehakoi:—
Tyttö seppeleensä soi:
Vaan sen ruusu murtui rikki:—
Tyttö vaikerti ja itki:
"Voi, mun seppeleeni, voi!"

56.

VIIMEINEN TOIVO.

Kevät kului kesää toivoen.
Kesä rankka myrskyn raatama.
Tule syyskin, keltahiuksinen,
Haudalleni hapses hajoita,
Käske kukkas saattovierahaksi,
Nurmi haudalleni nukkujaksi,
Iltarusko haudan siunatkoon,
Tuulen viima virren veisatkoon,
Talvi tulkoon, hautapeittoni,
Senpä all' on viime toivoni!

57.

Mik' on kuulla kaunihin?—
Korpin laulu ja vareksen.

Mik' on nähdä ihanin?—
Suden silmät ja ilveksen.
Tuntea mik' armahin?—
Surman sormet ja suukkonen.

58.

TYYTYMÄTTÖMÄT.

Pisara:
Miksi mä kurja
Pisarana?
Miksi ei suotu
Virtana vierrä
Viitojen halki
Järvehen mun?

Virta:
Miksi mä halpa
Virtana vain?
Miksi en järven
Lainehin loiski,
Kuohuen kauas
Merehen käy?

Järvi:
Miksi mä mieto
Järvenä näin?
Enkö mä aalloin
Vyöryvin voisi
Merenä maita
Valtaella?

Meri:
Miksi mä hurja
Rantoja lyön?
Miksi en taivon
Pilvenä päily,
Taikkapa loista—
Helmenä vaan?

59.

Maa yksi, joss' on kukkia,
On mulle herttaisin;
Kukista yksi nurmella
On muista armahin;
Yks impi neitoparvessa
Muist' onpi rakkahin.

60.

PAIMENEN SURMA.

Pelvotonna paimen leikki
Rannalla, joss' aallot vyöryi;
Lainehille lastun heitti,
Venheesen hän itse vieryi—
Aalloistapa äänsi tuuli:
"Paimen, ellös eksy harhaan,
Käänny Tapiolan tarhaan!"—
Leikiksi sen paimen luuli.
Ärjy-aallot mylleröivät,
Kuohutellen vetten karjaa,
Suuret pienempänsä söivät.
Vaan kun hirmun vaahtoharjan
Herkkuihin nyt syttyi mieli,
Kurkkuns' ahnehen se aukas,
Suuretkin, kuin pienet, haukkas,—
Paimenenkin silloin nieli.

61.

Akka raiska käyssäleuka väijyi
Kadehtien kiharoita immen.
Kevät-yösen kuutamossa hiipi
Harvahammas immen vuotehelle;
Siinäpä hän säkkäräiset ryösti,
Iloissahan tuosta ilkkuellen.

Aamullapa auringon valossa
Peilihin nyt silmäs impi rukka,
Hämmästynnä lausuin kyynelissä:
"Unissani kultan' ylisteli
Ihmetellen pääni kiharoita,
Liehuivat kuin tuulen lainehissa,
Päivyen keväisen kullatessa:
Iloitsinpa tuosta ujostellen.—
Vaan nyt ikän' itken ilkityötä,
Kujertelen kurja kiharoita,
Hävetenpä katson kultahani,
Uskallan hänt' tuskin toivoella."
Kevähän ja kesän suri neito
Häpeällä kultasäkkäräänsä:
Kesäiset kun rusoitteli ruusut,
Poskuetpa vaalenivat immen;
Lakastui kun syksyn kukkasarja,
Sammuneena vaipui neidon silmä.

62.

Et suosioa voittavan
Sä näy vaimos rakkahan;—
Mik' ihme, jos en vois mä siis
Mieliksi laulaa maailman,
Jok' on kuin tuhatpäinen hiis?

63.

LYHYT KESÄ.

On lyhyt kesä Pohjolassa, on,
Sit' usein täytyy, usein surkutella:
Töin tuskin lintu ehtii lentohon,
Töin tuskin kevätlaulut lauleskella,
Niin myrsky jo sen lannistaa, ja hän
On nähty kuolevan tai nääntyvän.

64.

YÖN KUU JA TÄHDET.

Yön kuu ja tähdet miksi noin
Hääjoukon lailla loistavat?
Mä mietin.—Arvata jo voin:
Unissaan henget hurskahat
Taivaassa käyvät vieraisilla,
Siit' ilo syttyy taivahilla:
Yön kuu ja tähdet loistavat.

LAULUNI.

Mun lauluin halvat kaikumaan
On alttarilta isänmaan.
Ehk' oiskin parhain jäädä pois,
Kun tehdä vois
Sen poika-innoltaan.

Puhunko tuulta turhanpäin?
Tai voinko peikot peljättäin,
Kuin paimen-torvi toitottaa,
Niin raikuttaa
Ratoksi maamme ystäväin?

Se liikaa ois!—Mä laulan vaan
Kuin paimen kulkein polkujaan
Hyräillen hyppii mielissään,
Vaikk' yksikään
Ei lainais hälle korviaan.

SILMÄYKSIÄ.

Se silmäys, jonk' ensin sulta sain
Ol' liekki maasta jumalain,
Kuin aarnitulten liekki lehkuva,
Niin luoksehen se lumos sielua.

Ja silmäykses toinen polttavan
Löi rintahani vasaman,
Kuin noidannuolen sinipilvistä,—
Se pois on polttaa puoli sydäntä.

Vaan silmäykses kolmas loisti kuin
Salama-pilvet suutasuin
Kun sähkön säkeniä vaihtavat:—
Maa, taivas silloin suuta antoivat.

KULLAN LUONA.

Vaikk' on ilta noin
Synkkä, valotoin
Nips, naps,
Luona kultani
Haihtuu huoleni
Yks, kaks.

Vaikk' on ulkona
Myrsky raivoisa,
Nips, naps,

Luona kultani
Sointuu syämeni
Yks, kaks.

Vaikka taistelun
Kuulen juurikun
Nips, naps,
Vaivun herttaisiin
Lemmen unelmiin
Yks, kaks.

Vaikka maailman
Tiedän murtuvan
Nips, naps,
Kaksi lempivää
Taivas yhdistää
Yks, kaks.

SOINTU JA LEMPI.

Ja neitonen soittaa;
Ja sulho laulaa vieressään,
Hyväillen neittä silmillään:
Kuin soitto liittyy lauluhun,
Niin sielu sulaa sieluhun
Ja syntyy sointuisuus.

Ja neitonen soittaa;
Sulhonsa laulaa, kiertäen
Kahleensa immen kaulallen:

Kuin soinnut äsken tauonneet
Niin taivahasen kohonneet
On sielut lempiväin.

YKSIN.

Kun yksin laulelen,
Näin aina aattelen:
Ah jos kultani
Yhtyis kanssani
Laulamaan!

Kun huulein kosketan
Taas maljan laitahan,
Soisin silloinkin
Huulet huulihin
Yhtyvän.

Ja illan tultua
En muuta toivota,
Kuin: jos nukkuvan
Immen helmahan
Nukkuisin.

ÄITI JA MORSIAN.

Yö myrskyilevä merellä
Upotti poikasen,
Niin turvan ryösti äidiltä,
Tytöltä sulhasen.

Tuost' äiti raukka itkien
Odotti iltoaan:
Hän toivoi hautaturpehen
Levoksi murheistaan!

Mut tyttöp' ei vaan viihtynyt
Hautaansa toivomaan:
Luo kultansa hän riensi nyt—
Merehen kuohuvaan.

RAKKAHAT LAAKSOSSA.

Nyt tarinan Kaiman kalliolta
Surulla kertoilen katkeran;
Sen koski kallion alangolta
On kuiskunut kansan korvahan.

Kuleksi neitonen notkelmissa:
Se vattu-marjoja poimien,
Kutoili seppelen kukkasista:
Sill' aikoi kruunata kultasen.

Vipelsi kallion hartehille
Se neito—kuunteli kuohuja,
Jotk' iloiten vuoren; alkamille
Valoivat hopean hohtoa.

Alhaalla aaltojen kaltehella
Hyräili lauluja poikanen;
Sen soinnut hajoili taivahalle,
Kuin iltasen ruske kultainen.

Tään neito, katsoen kalliolta,
Het' omaks äkkäsi kullakseen:
Kuin kotkan siivet ois hartiolla,
Hän viepi sulholle seppeleen.

Hän juoks, ei muistanut turmioita,
Hän luokse armahan riensi vaan.
Ja alas kiiveten kallioita,
Hän—loukahti surmaan kamalaan.

Ja sulho, silmäten äyrähällä,
Näk' oman armahans' turmion:
"Mik arvo onpi nyt elämällä?—
Sen tuiki sammunut valo on."

Hyvästit otti hän maailmalta
Ja painoi seppelen päähänsä:
Näin syöksihe kuohuin partahalta,
Syvyyteen päättäen päivänsä.

Oili' usein kuullahan aina vielä
Sen kosken huolella huokaavan,
Ja jylhän kallion murhemieliä
Suloista neitoa kaipaavan.

Vaan kevätpäivyen lämpimillä
On nähty rakkahat laaksossa:
Siell' laulavat riemu-sydämillä
Nuoruuden ihanat muistonsa.

TYTÖN MUISTIKIRJAAN.

Runoilijat ne vertaavat
Sun silmiäsi, neitonen,
Sinehen taivahan;
Ja poskillesi laulavat
He sulanneeksi pilvien
Punervan purppuran;
Ja, imarrellen, huulias
Vertaavat pilven reunuksiin,
Joist' annat vuotaa hunajas
Janoovain sulhoin sydämiin:
Ah, neito, ällös vuodata
Siis sielustasi sappea!

VIINA JA RAKKAUS.

Maan päällä kaks on voimakasta,
Jotk' onneen ihmislapset muuttaa:
Yks ydinmehu kuolon maasta,
Jok' ajaks hengen riemastuttaa,
Ja huolet pyörryksihin nukkuvat:
Maan asukkaat sen viinaks kutsuvat.
Vaan toinen taivaan viinapuusta
On ydinneste, vuodatettu
Sammuttamahan kaipausta,
Kun paratiis' on kadotettu;
Maass' autuaita sillä juotetaan
Ja rakkaudeksi se kutsutaan.—
Ken "maast' on tullut", nauttii viinoja,
Ken taivaan tahtoo, etsii rakkautta.

PERINTÖMALJA.

On sata kosinnut jo Rusillaa,
Mont' tarjottu on kihlaa kalleimpaa,
Vaan rukkasill' on tulleet palkituiksi
Ja kotiansa sulhot neuvotuiksi:
Sill' isävainajansa tahtoa
Kuink' unhottaiskaan kaunis Rusilla.

Näin isä: "Mun jo pääni kallistuu,
Sun, rakas Rusillani, kohouu;
Sä perinnöksi jäät ja perijäksi,
Sua sulhosarjat etsii ystäväksi,—
Vaan kihloiksi heilt' ano pikari,
Jonk' isäs sotavuonna hukkasi!

Se, Rusillani, vaadi sulholta,
Ett' töissänsä hän näyttää urholta
Ja maljan vuorenhaltialta tuopi,
Sen tehtyään vast' onnen viinaa juopi.
Tuoli' onkalossa vuoren takamaan
Se malja löytyväksi kerrotaan."

Näin isä lausui, päänsä kallisti,
Vaan tyttärensä ensin siunasi:
Ja tytär vannoi lemmen-hunajansa,
Ken maljan tuopi, sille antavansa;
Ja sulhoja tää saalis lennätti
Nyt maljaa etsimään, mink' enätti.

On sata kosinnut jo Rusillaa,
Ei kenkään voita vuorenhaltiaa,
Viel' ykskään heist' ei niellä uskaltanut
Sit' ihmejuomaa, jonk' on ehdoks pannut
Se vuoren-ukko, antaaksensa sen
Rusillan maljan sekä sydämen.

Jo neidon ruusut luullaan kuihtuvan,
Eik' ikänään sen lemmen koittavan,—
Vaan silloinpa, juur silloin ryöpähyttää
Kalpaavo kartanolle, välkähyttää
Soturi miekkaansa ja vaahtosuun
Oriinsa kytkee oksaan tammipuun.

Niin reipas ei, eik' uljas, voimakas
Muut sulhoist' olleet, kuin tää sotilas:
Pukunsa pulska silmät häikäsytti,
Katseensa valloitti ja peljästytti:
Sill' urhouden kanssa lempeys
On maassa voimallisin väkevyys.

Luo impyen nyt urho lähestyy;
Povestaan kultapikar ilmestyy,
Kivillä kalleimmilla koristeltu
Ja ympäriinsä kauniiks kirjaeltu:
Sen Rusillalle nöyrästi hän tuo
Ja säkenöivät silmäykset luo.

"Teit', armas neito, kauan rakastin
Jo salassa; nyt julki uskalsin,
Kun sallimus teit' antanut ei muille
Ja onni vastakynttä valituille
Osoitti urhoillen, jotk' ensisti,
Kosissa käyden, teitä rakasti!

Kun haltioit' ei nähdä päivällä,
Mä yössä ratsastin kuin pilvessä,
Ja aattelin: kun taistelussa kuolla
Urholle kunniaksi lie, niin tuolla,
Jos voittoa en löydä, kuoleman
Suloisen löydän eestä Rusillan.

Näin, valmis kuolohon kuin voittohon,
Mä ratsastin ja löysin onkalon,
Niin jylhän kuin on kerrottukin noissa
Saduissa haltioiden asunnoista;
Vaan vasta kylmenin ja kuumenin,
Kun vuoren-ukon itse äkkäsin.

Voi hirmua, kun muistan muotoaan,
En ihmislapsiin vertaa suuruuttaan:
Hän pienest' äkkipikaa suurentui ja
Kädessään häälyi vankka rautanuija,
Silmänsä synkät, suunsa ammollaan,
Partansa harmaa, hiukset narrillaan!

Tepastain kuorskui valko ratsuni,
Vaahdossaan vapis, maata tallusti:
Ukolla vaippa pilven-harmajainen
Peljätti niinkuin sota pauhaavainen,
Ja tuskin orhi ehti talttua,
Kun vuorest' alkoi tulta suitsua.

'Saap' impi maljan, urho impyen,
Ken surmajuoman nielee tulisen!'
Näin huutaen hän myrkkyviinaa laski
Sen maljan täyteen, josta juomaan käski.
Ens-hetkeksi tuost' aivan ällistyin,
Mut, keinon keksittyä, selvennyin.

Tein päätöksen—työ seuraa päätöstä:—
Otinpa maljan ukon kädestä,
Tuon maljan, joka silloin tulta hohti,—
Jost' ilkein myrkky ärsyttää mua tohti,
Sen myrkyn paiskasin, kuin salaman,
Silmille julman vuorenhaltian.

Pois ratsastin, kuin tuulten siivillä,
Maa järkyili, soi parku jäljessä:
Mua murhatakseen ukko haperoiten
Ja koston-vimmass' etsi vaikeroiten:
Mut päiväkullan juuri noustua,
Mä kiitin Herraa tuolla kirkossa.

Mä kiitin Herraa, Hän kun kaunisti
Mun voitolla ja neidon lahjoitti
Noin jalon—ah vaan anteeksi tok' suokaa
Tää rohkeuteni ja kaksi tuokaa
Viel' urhotyötä!—ne kun täyttäisin,
Ehk' ansainneeni teidät näyttäisin."

Täst' ihastuu nyt impi sankariin,
Punaisen viinan kaataa pikariin,
Sen hymyhuulin sulholleen hän näyttää:
"Nyt toisen urhotyösi voinet täyttää,
Ja kolmannen teet, kun tään kultaisen
Kädestäin painat sormees sormuksen!"

Näin tarina.—Vaan loppu lausutaan:
"Sokeentui vuoren-ukko viinastaan,
Ja tuskissaan hän tulivuoreen syöksyi,
Niin henkensä ja valtansakin ryöstyi:
Mut tuli tukehtui ja vallita
Nyt ihmislapset voivat vuoria."

KUNINGATAR.

Kuningas armast' itselleen
Yhä etsii ympäri maata,
Ei mielly yksin ylhäiseen,
Jalon impyen tahtoo saada.

Hovissa silmin ahnahin
Kyll' immet hänehen tähtää,
Vaan tytöt kreivin, paronin
Kaikk' katkerin mielin nähdään.

Kuningas vaatteiss' sotilaan
Alhaisten parvehen astuu,
Näin lausuu: "Mökkiin matalaan
Sydän kaunihin, suurin mahtuu."

Hän neittä kolme kuulee—kas!—
Salavihkaa haastelemassa:
"Ken lie se neito, kuningas
Jonk' käypä on kosimassa?"

Yks jatkaa: "Tulkoon naimahan
Hän mun, jok' kutoa taidan
Yhdestä kuidust' aivinan
Joka miehelleen soman paidan."

Vaan toinen näin: "Jos mun hän nais,
Jyväst' ohran laatisin oltta,
Jok' urhot intoon kuohuttais,
Sotaliekkinä vois näin polttaa."

Näin kolmas: "Tää mua hauskuttaa,
Lupa leikkihin, vaikk' ei toivoon,
Jos leikki toiveet ilmoittaa,
Ne haudatkoon tosi kaivoon.

Jos kuningas tänlaisen nais,
Niin poikapa syntyis multa:
Kuut kulmilta sen kumottais,
Kasvoilta auringon kulta."

Kuningas tämän kuultua
Nyt liekkihin leimaht' aivan:
"Ei toista kanna maailma,
Jok' etsiä maksais vaivan!"

Hoviinpa neito saatetaan,
Kuin kruunuhun timantiksi,
Pääs puolisoksi kuninkaan,
Kuin päivytär paisteheksi.

Kuohahti sota surmaava,
Sota karsas, rikkoja rauhan:
Kuningas miekkaan.—Armaansa
Hänt' itkein kaipasi kauan.

Minister' ohjat rauhaisat
Sai hovissa hallitakseen,
Sai käskyt kovin ankarat
Kuningatart' totellakseen.

Unhottain käskyt, himonsa
Hän iski irstahin mielin
Armaasen uljaan herransa,
Vietellen viekkahin kielin.

Pois kuningatar inhoten
Luotansa työntävi häijyn,
Vaan kostoa tää vannoen
Näin miettii: henkeäs väijyn!

Mut ennustettu syntyiki:—
Kuninkaall' ihana poika:
Kulmansa kuita kuvasti,
Kasvonsa auringon koita.

Ja hovi riemulaululla
Nyt liekkihin leimaht' aivan:
"Ei toista kanna maailma,
Jok' etsiä maksais vaivan!"

Ilonsa tahtoo ilmoittaa
Nyt puoliso armaallensa;
Siis tiedon kalliin kirjoittaa
Hän synnystä poikasensa.

Voi tuskaa, voi kun kirveltää!
Kun minister' viestin ryöstää:
Hän valhekirjeen lähettää,
Totuuden jalkoihin syöstää.

Näin kirjoittaa: "Nyt puolisos,
Kuin konnan, synnytti lapsen;
Mun työn' on täyttää tuomios,
Sun tahtos teen, sitä käsken."

Kuningas tät' ei uskonut,
Vakuutta hän vaati tarkkaa:
Minister', keinon huomannut,
Heti väärät vannojat palkkaa.

Nää vannovat, ett' ilkiön
Laill' armas on elänynnä,
Niin synnyttänyt sikiön,
Jost' on kovin hämmästynnä.

Voi tuskaa, voi kun tuomitaan
Päiviltään puoliso surmaan;
Syyt' ei hän tiedä, vaivassaan,
Ei ymmärrä kehen turvaa!—

Suur' tynnyr', kolme vannetta
Sen laitain ympäri kiertyy:
Sinn' äiti syöstään, lapsensa,—
Sen kanssa merehen viertyy.

Voi tuskaa, voi ja itkua
Hovissa ja kaupungissa,
Voi äitiä ja lastansa
Laineiss' ylen kuohuvissa.

* * * * *

Vaan kokko ilmass' uikselee—
Se laskihe tynnyrille,
Se vanteen siitä katkaisee—
Taas lentävä taivahalle.

Kun toinen kokko kiljahtaa,
Niin äitipä rukoilevi:
Taas vanne poikki paukahtaa
Ja ranta jo lähenevi.

Viel' yltyy äidin rukous,
Ja kolmas kokko jo viiltää
Halk' ilmojen: kuin laukaus,
Pois kolmannen vanteen siirtää.

* * * * *

Kuninkaalt' onnen ryöstänyt
Ylen surkee kohtalo ompi,
Miesjoukot henkens heittänyt,
Taikk' on vihamiehen vanki.

Pien' ympärillään joukkonen
Hän piileksii pakoteillä,
Rannalla meren vaahtoisen
Sotalaivat turvan' on heillä.

Ei tiedä tuskaa armaansa
Kuningas, vaan mure miellä
Kadonneeks uskoo toivonsa—
Mut koittaapas valo vielä:

Yht'äkkiä rannall' ilmestyy
Kuu valvas, aurinko kirkas:
Kaikk' ihmetellen ällistyy,—
Kuningas toivohon virkas.

Hän rantaan astuu innolla,
Hän löytävi puolisonsa;
Sen syliss' armaan poikansa,
Kuuvalon ja aurinkonsa.

Ken kertoa voi riemua
Kuninkaan, kuin sotilaitten:
Kun hurraa kaikui kilvalla
Läp' ilmain, merien, maitten.

Kaikk' urhokkaina ryntäävät
Nyt lyömähän vihollista,
Ja voitolla sen pyörtävät
Meren aaltoihin aluksista.

Taas voitto uuden riemun toi
Ja hurraa-huutoja kuullaan,
Ylistys taivahille soi,
Maan, meren sortuvan luullaan.

Ja voittoretkin juhlaisin
Kuningas maillehen kulkee,
Kerallaan armas rakkahin
Syliinsä poikasen sulkee.

Ja riemulaulut raikuvat
Hovissa ja kaupungissa:
"Kiitoksen saakoon taivahat,
Taas onni on maakunnissa!"

Vaan minister' saa surmansa
Ja kansakin kuninkaansa,
Saa kuningatar loistonsa,
Jalo poikanen kunniansa.

POJARI.

Tässä kuvatun tapauksen kertoo kansa toteutuneen Kiteellä
Alakarjalassa. Salmi, jonka yli Pojari pakeni, nimitetään
Syrjänsalmeksi.

"Kosta, kosta korkea Luoja,
Kosta Pojarin ilkeät työt!
Morsiuskammarista hän ryösti
Nuorikon, ainoan tyttäreni.
Mieheni tyttöä takaisin tahtoi,
Pojari surmas miehenikin.
Kyösti nyt itkee, Jumalan suoma,
Armastaan yli kaivaten yöt.
Kosta, kosta, korkea Luoja,
Kosta Pojarin ilkeät työt!

Jumalan kiitos! tyttöni kuoli,
Järven aaltoihin hyppäsi hän.
Paremp' on toki järvehen kuolla,
Kuin himo-uhrina Pojarillen.—
Hauta, jo vie tää kauhtunut korsi,
Vahvankin sekä vehreän veit!
Auta jo leskeä miehensä luokse,
Äitiä johdata tyttären luo!—
Kosta ensin, korkea Luoja,
Kosta Pojarin ilkeät työt!

Tuossa on hauta, mieheni vuode:
Siihenpä vuotaa kyyneleni.
Tuolla on taivas, tyttöni tarha:
Sinne nyt äidin huokaus käy.
Kyynelet näin sanan Tuonehen saattaa:
Kohta jo lähtee puoliso pois.
Huokaus, kuin tulikypenet, nousee,
Siittäen koston salamata.
Välkytä miekkaas, taivahan Herra,
Salamas iske Pojarihin!"—

Äiti näin haudan partahall' itkee.
Kyöstipä kalman kalpeana
Huolet kätkevi vain povehensa,
Lohduttaapi hän leskeä näin:
"Odota aikaas, itkevä äiti,
Noussut ihana päivä jo on!
Noussut on tämä Juhanin päivä,
Jolloin kultainen morsiuspuu
Kruunasi kaunihin tyttäres otsaa,—
Taivahan kosto nyt Pojarin lyö

Morsiot kullan hetalehissa
Kulkevat temppelin kumuhun taas.
Tok' ei heitä nyt Pojari ryöstä,
Vaikka hän, kuin susi, väijyelee.
Niin todentotta kuin päivä nyt Herran
Noussut on kunnaita kultailemaan,
Niinp' on koittanut Pojarin kosto,
Koston kellot kohta jo soi:
Hällepä kauhistusta ne vonkuu,
Meille ne lohdun hetkeä lyö."—

Juuripa kellot kirkkohon kutsui,
Kirkkohon kannusti Pojarikin:
Seljäss' orhin karjuvan kulki
Keskell' uljast' temppeliä.
Korskast' iski hän kekälesilmäns
Ympäri kirkon morsiomiin:
Morsiot vapisi, vaan vihan vimma
Sulhojen rintoja karsi ja söi.
Saarna kun kaikui, Pojarin orhi
Sanoja kuunteli—Pojari ei.

Ylpeäll' orhill' ylpeä herra
Hopeasatulall' istuvi vaan,
Kultapa suitsist' orihin hohtaa.
Kiireest' ain' alas kannuksihin
Herra on kullan ompelehissa.—
Kasvot, kuin sydän, synkkä on yö!
Silmät hehkuvat kuin tulikuulat,
Valmihit saalist' ampuamaan:
Niinp' on Pojari, huikeahattu,
Kuin peto keskell' lampahia.

Kyynelin kuumin rukous nöyrä
Kansan rinnast' uhkuelee.
Saarnan tulisen pappi jo päätti,
Kuultokseen kajos äkkiä hän:
"On kuninkaalta näin kuuluva käsky:
Oikeuden jos ryöstävi ken
Teilt', alamaiset—kostohon käykää
Nimessä Herran ja kuninkahan:
Näin omin kourin oikeus tuokaa,
On majesteetin tahto nyt näin."

Kuin tulivirran kuohuva koski,
Kansa nyt, raivoon yltyen, nous.
Temppeli, kuin ois liekkiä täynnä,
Hehkui koston palavasta.
Kalman hiki nyt Pojarin kastoi,
Kannustaissahan orhia pois.
Koston kiukkua takana kiehui,
Herran huoneest' aaltoellen.
Tuonn' yli salmen Pojari uittaa,
Kansa, kuin verkkona, vastahan käy.

"Verrytä varsaas, verrytä, häijy!"
Pojarin jälkehen huutavi yks.
"Nyt vihan liekkiä saat sitä niellä,
Jot' olet kauan liehtoellut!"—
Takana salmen Pojarin orhi
Maahan kuorskahtaa vahasuin.
Kansa jo Pojarin ympäri kiertyy,
Lennättäin kiven lohkoja: "Näin
Herrallemme nyt lahjoja tuomme,
Täyttäen viimeisen verotyön".

—"Tuossa on ylpeän Pojarin hauta,
Haudan merkkinä roukkio on.
Ravakan orhin vierehen vaipui
Korskean herran rotevat luut.
Vääryydellepä oikeus kosti,
Säätyisyys pyhä rikkojalleen.
Sorrettuin tuhat huokaus-ääntä
Salamaks yhtyi, liekkiä löi,
Rakeina koston kyynelet lankes."
Tämä on siunaus Pojarillen.

KARSIN AIKANI.

Mua revitään ja mua raastetaan,
Kuin korpit raatelevat saalistaan.
En sanaa virki, vaikka kirveltää,
Vaikk' kappaleita koirat häyheltää,
En sanaa virki, kärsin aikani,
Vaan aikani.

Te välttäkää!—nyt teitä varoitan—
Mä tuliterän miekan sivallan!
Te välttäkää, jos ruuti kuuman saa,
Niin kellarikin ilmaan paukahtaa.
En sanaa virki, kärsin aikani,
Vaan aikani.

KALJU LUOTO.

Miksi luotonen merestä
Pinnalle pilaksi nousit,
Kaljupääksi katsellaita,
Kun et nurmena kohonna,
Kuni neitonen, kukilla
Meren soutajan suloksi,
Kunniaks oman elosi,
Tahi maannut maan omana,
Venynyt veden povessa?

Ellös vain mokoma moiti!
Luoto on Jumalan luoma
Ihmislapsien iloksi:
Jos olis syvälle syösty,
Piiloteltu pinnan alle,
Ehk' ois surma soutajalle,
Kuolema meren kululle,
Kuni kahlehet salassa
Väijyväiset vainolaisen.
Vaan nyt, tultua tukalan,
Yön myrskyisen mylleröivän,
Voitpa väistyä pulasta
Luodolle lakeapäälle,
Kuni kultasi sylihin,
Rinnoille oman emosi.

ENKEL'-LAULU.

Nukutti äiti lapsosen
Puun varjoon liinaliekkuhun;
Suut' antoi hälle siunaten,
Riens' itse töitten humuhun.

Laps ääneti vaan nukkuikin,
Kuin lintu oksall' yötähän,
Ja äiti voimin ahkerin
Iloisna riehui töissähän.

Nyt tuuti turvatonta se,
Ken löyhytteli lehtoja;
Se virren lauloi lapselle,
Ken kai'utteli korpea.

Se lämpimän, se valon soi,
Ken kukat aamuin aukaisee;
Se suloiset unelmat toi,
Ken kevätluonnon kultailee.—

Vaan sävel outo illalla,
Kuin veisu, kaikui korvihin;
Siit' aateltiin: "se laulua
Lie lapsoselle enkelin!"

Jo päivyt sammui. Lapsen luo
Riens äiti riemuin kukkineen:
Hän syleilee, vaan—kylm' on tuo!
Tukehtui raukka ryysyilleen!

Niin:—"enkel'-laulu" äskeinen
Vuoteella lapsen veisattiin:
Hän kanssa kultapäivyen
Valoisiin maihin muutettiin.

PERHEEN JOULUHARTAUS.

Tervakset takassa loimotteli,
Juhlapöydäll' loisti kynttiläinen,
Takan ympär' istui perheväki,
Äsken noussut atrialta. Lapset
Kulta-oljill' iloisesti leikki,
Iloisesti muistoks' ilon tuojan.

Katkaisipa sävel lapsileikin:
Perhe veisull' alkoi ylevällä
Ylistellä juhlan sankaria;
Autuaasti sointui sävelvirrat
Leimuavan liekin ympärillä.

Juhlavirren kuminakin taukos,
Niinkuin koski lampehen laseikse
Kuulemahan hongikon humua:
Perhe-vanhin äänell' arvoisalla
Pöydän äärell' luki Raamatusta
Jaloimmasta Isän armotyöstä.
Kiitokset ja rukouspa päätti
Vanhuksen vakavan palveluksen.

Äiti nyt kuus-vuotiasta lasta
Lauluhun kehoitti kunniaksi
Jumal-lapsen, valon ruhtinahan.
Niinkuin kukkareunuksinen virta,
Kulta-aalloin heleästi helkkyy,
Puhdistellen juuret rantapuiden,—
Niinpä lapsen viattoman veisu
Virvoitusta valoi kuulijoihin:

Vavahteli huulet vanhojenkin,
Silmät kiilsi kyynelkarpaleina,
Rauhanvilja solui sydämihin,
Rauhanvilja, joulun jalo lahja.

Lapsi lakkas. Äänetönnä perhe
Tunsi, mit' ei kertoella tainnut:—
Povessansa tunsi jumaluuden.

ÄIDIN HAUDALLA.

Pois äiti läks, jäi tänne lapsensa!
Nyt kuinka maksan huolet, vaivansa
Ja monet kyyneleensä kylvetyt
Mun sairasvuoteheni vierellä?
En maksaa voi niit' itkullani nyt,
En katkeralla murhemielellä.

Oi, kallis äiti, lahja armias,
Useesti lasna nukuin rinnoillasi
Voi, silmäykses, sielus huokaus,
Ne sydämeni pohjaan tunkevat!
Ah, muistutukses, rintas rukous—
Ijäti sielussan' ne valvovat!

Läks äiti pois! Ei itku haudallaan,
Eik' kultapatsas maksa vaivojaan,—
Vaan multa tää, jon nukut helmassa
Odottain suuren päivän pasunaa,
Se mullekin on maassa kalleinta—
Ah, vanhempain ja—munki hautuumaa!

Oisinko maalleni kuin kukkapuu,
Jok' kummun kunniaksi versostuu,
Jaellen ympär' ruusut tuoksuineen:
Niin hautas kunniana loistaisin;
Kuin kukka turpeesen, kuin keväinen,
Niin luokses, riemuksesi raukeisin!

LIPULLE KIRKOSSA.

Sä uljas lippu urho-aikojen,
Sä voitonviiri töitten veristen!
Mik' on sun tuonut aikain telmehistä
Tänn' urkuparven juhlasoitelmiin?
Siell' ennen liehuit kiihoitellen, mistä
Soi sotatorvet saloin sydämiin.

Siell' ennen liehuit, missä parkua
Vaan kuultihin, ei juhlaveisua,
Ja kuulain pauke rummun räminähän
Sekaantui siellä kuolon kutsuna,—
Vaan täällä taivas vuotaa elämähän,
Täält' ilon, rauhan raikuu sanoma.

Siell' ennen liehuit, missä sankarten
Vuos' hurmehet kuin koski höyryten,—
Nyt kyynelvirrat vuotaa hurmehena,
Täält' uhrisauhuna käy rukous;
Et liehu, lippu, seisot vakaisena,
Isäimme töitten jalo muistutus!

Sä sodan muisto rauhan temppelissä.
Sä tänne johdat aikain telmehistä:
Tääll' innostutat rauhan sankareita,
Kun kerrot ihmeit', iki muistojas,
Vaan kiroukses polttava on heitä,
Jos halpan' unhoittavat toiveitas.

TAKKAVALKEAN ÄÄRESSÄ.

Teräksellä piistä voin
Iskeä liekin noin,
Niinkuin silmä silmästä
Iskee lemmen liekkiä.
Kipunat
Polttavat
Ympärille räiskyy;
Kaikki väistyy.
Liekki syöksyy huminalla
Kiukkuisalla
Hormihin.—
Intokin
Nuoruudessa riehuu, reuhaa,
Vaarat ympäriltään peuhaa:
Kohouu,
Kirkastuu.

Liesi tyyntyy, talttuu;
Perhe ympärille käy,
Rauha vaan on, tuult' ei näy.
Näin ne raivomielet malttuu;
Miehuus seuraa nuoruutta,
Järjen johto hurjuutta;
Näin kuin takka perheellen
Vanhemmat on lapsillen:
Valo, lämpö virvoittava,
Karkoittava
Järjen taudin tyhmyyden,
Syämen kolkon kylmyyden.
Niinpä vanhemmat
Taivaan töitä auttavat,
Juurkuin iltatuike on
Apulainen auringon.

Katso yöhön,
Kuinka valhekuvan tuolla
Ikkunaisen ulkopuolia
Lieden työhön
Melkein voisit verrata!
Petos vältä,
Tutki lähemmältä!
Usein tyhjä valon varjo
Kolkon pimeyden tarjoo,
Vaikk' ens näyttää loistoa.

Puutkin riutuu, räytyy,
Niinkuin ihmis-elämä
Täytyy
Vanhuutehen nääntyä.
Liekki puhdas, sinervä,
Niinkuin senki
Jalo henki,
Jok' on juuri lähtevä.
Mutta raitis lämpö jää
Huoneellen,
Perheellen;—
Miks ei siis ylevämpää.
Maansa ja
Kansansa
Sydämiin
Kätke ihmishengen lyhtykin,
Muuttaissaan
Taivaalle loistamaan.

KAMPPIAISET.

  Tuuli huojuttavi hiljaa
  Pellon viljaa
  Valmista.
  Isäntä tuo väkensä:
  Sirpit viuhkaa niittäissä
  Kilvalla.
  Päivät vierii. Kuhilaat
  Vainioll' on mahdikkaat.
  Syletysten jyväkkäät
  Tähkäpäät
  Suutelevat toisiaan:

Kas nyt isäntää, kuink' ilo
Kasvoilla sen väreilee,
Silmistänsä lemmen valo
Emännälleen säteilee.

  "Kiitos Herran!
  Ilmat sääsi, voimat säästi,
  Niiton loppuhun näin päästi,
  Hetken verran
  Suopi huoata.—
  Ravinnolla pöytä täytä,
  Vaimoni, nyt voimme uhrata!
  Täytä pullot, kannut, näytä,
  Ett' on voimaa viljalta!
  Kutsu miehet, käske naiset,
  Sano, ett' on kamppiaiset,
  Ett' on aika riemuita!"

Emäntä nyt olvet laatii,
Keittää, paistaa, höyryttää;
Naapurit pitoihin vaatii,
Toimi töitä pyörittää.

  Pidot alkaa.
  Vieraiks' entää joka henki,
  Suurempi kuin pienoinenki,
  Jolla vaan on kaksi jalkaa.
  Lup' on syödä, juoda, niellä
  Mielin määrin:
  Käskee antajat, ei kiellä.
  Vaan ei väärin
  Vapauttaan käytä kenkään.—

Syöty on ja loppuun liitos
Pantu: antajille kiitos.

  Leikiten
  Lapsiparvi kirskuu lattialla,
  Pojat, tytöt toisialla
  Naureksivat, silmät tulta iskien.
  Äidit, emännät
  Lapsiaan ja miehiänsä tähtäävät,
  Haastaen
  Lehmistä ja lampahista,
  Villoista ja pellavista:
  Työnsä kullai huolena.
  Mutta miesten huulilla
  Kunto on ja toimekkuus,
  Voimakkuus:
  Miesten avuja.
  Ukot taas, nuo harmaapäiset,
  Miettiväiset,
  Ylistellen Luojan tuomioita,
  Muistelevat tekoja,
  Joill' on kiitos, ansioita,
  Halveksivat kaikkea,
  Jok' on tuonut turmioita.

Käsistä käy käsiin olvikannut;
Tuo on juonut, toinen aloittanut.

  Ilta lähestyy,
  Töitten päätös, pitoin jatko.
  Lepoon lähtee, joll' on pakko.
  Kannut pintaralleen vielä täydentyy.
  Vanhus, huulensa kun kastaa,
  Suoraksi selkänsä nyt nostaa,
  Toivottaa:

  "Maasta nouskoon kyntäjälle kyllin
  Tavaraa,
  Syötävää ja juotavaa!—
  Hänellä, jost' on meill' apu hellin
  Ja ken suojannut on tähkät, korret
  Pellolla,—
  Hänelläp' on voima aitat, orret
  Täyttää riistalla:
  Palkita niin talon
  Juhlapidon jalon."

  —Vanhat pois!
  Haittaa ois
  Heistä nuorten kesken.—
  Hyppy alkaa!
  Joka jalkaa
  Nostelee
  Viulu, tullut äsken;
  Hiki virtailee
  Kautta ruskoisen posken.
  Suku nuori kun nuokkuu,
  Hartiot,
  Vartalot
  Verevyyttä huokuu.

Jokainen nyt yhtä sorja,
Kuin on viljan niitossa
Ponteva;
Tanssiss' yhtä nopsas, norja,
Kuin on työssä, toimessa
Tukeva.

Hauskaa on totta
Puristaa tytön kättä,
Tuon ottaa,
Tään jättää;
Riemuss' uiden kaiken iltaa
Polkea salin siltaa,
Kunnes ilta yöhön vie:
Tanssi taukoo, pois on tie,
Viulun kielet sorahtaa—
Kamppiaiset lopun saa.

OLVILAULU.

Tää olvi, kas tää on herkkua vasta!
Jos tynnyr' ois oltta, en katoamasta
Maailmoja kieltäis, olvi kun jäis,
Sill' olvipa huolet hornahan veis.

Muun unhoittakoon tää nouseva polvi,
Mut muistossaan pyhän' olkohon olvi:
Ken unhoittaa, sen parempi ois,
Ett' astuisi maailmastakin pois.

Kas viisas Väinämö, oltta hän nieli,
Ja siitäpä virkos lauluhun kieli;
Ja Lemminkäinen, se urhokas mies,
Myös olven arvoa parahin ties.

Muit' urhoja paits' iloll' lausunen senki,
Ett' ois mun täytynyt hyljätä henki,
Jos oltta en juonut, mutta kas nyt
Olen syntymäst' alkaen vaan elänyt.

TOUKOKUUN 1:NÄ PÄIVÄNÄ V. 1870.

Jo Pohjan taivas pisaroihin puhkeaa,
Jo lämmönmalja loistaessaan läikkyy
Ja maalle terveen elonvoiman vuodattaa,
Jo talvenvalta kesän tieltä väistyy.

Ja linnut, jalon juhla-aamun kaunistain,
Jo tänne rientää matkoiltaan ja laulaa
Nyt kunniata Korkeimman, nyt toivottain
Myös menestystä maallemme ja rauhaa.

Kuin luontohon, niin sydämihin ihmisten
Myös kevään lemmen taivas vuodatteli,
Ja enkel'seuran suojelijaks lintujen
Maan lapsist' ihanaisen valitseli.

Ei murhaten, mut iloisina tervehtäin
Nyt lapset rientää lintulaumain luokse,
Ei niinkuin vihollisten luo, vaan ystäväin
He tästäpäivin merkittyinä juoksee.

Siis terve, Suomen lapset, "Kevätseuroihin"!
Näin luonnon juhla-aamu kuiskuttaapi.
Siis terve linnut tänne Pohjan laaksoihin,
Tääll' ystävien joukko odottaapi!

MANAUS.

Meill' olkoon ansiona työ,
Työ kunniallinen,
Ja totuus vahva rintavyö,
Jok' ei sydäntä syö,
Vaan kantaa miehuuden.

Tuo kumarrusten kunnia
On halpain ansio;
Ei nöyryys kiellä miehuutta.
Vaan koirain tapana
Imarrus olkohon.

Ken möisi maansa onnea!—
Nuo henget irstaiset:
He vieraan jalkapohjia
Nuoleevat raukkoina,
Kuin ruotuvaivaiset.

Hävetköön häijyt!—häpyä
Jos verimadoill' ois:
Ei elonvoimaa, henkeä,
Eik' ihmissydäntä
He kansallemme sois.

Nuo tunnottomat uskaltaa
Viel' luunsa saastaiset
Tän maamme poveen tallentaa,
Hyväillä kunniaa,
Jot' ovat häväisseet!

Vaan maamme multa rauhoa
Ei anna raukoillen;
Uus uljas polvi nouseva
Kiroilee muistoa
Maan kurjain semmoisten.

Työ olkoon ansiomme vaan,
Työ kunniallinen!
Jos nostetaan tai poljetaan,
On onni synnyinmaan
Työmm' alku, loppu sen.

VUODET 1872-1878.

VIIMEISTÄ PÄIVÄÄ.

Niin muistot mieluisat,
Kuin katkerat,
Niin muistot riemujen,
Kuin murheitten:
Ne yhteen maljahan
Nyt kaikki liuennan
Ja juon.

Niin muistot lemmekkäät,
Kuin tuimapäät,
Niin rakkauden-yöt,
Kuin kostontyöt:
Totia teistä teen,
Suu kutsuu huulilleen
Ja juon.

Ja toivon maailman,
Kuin rakkulan,
Näen vaahtoharjahan
Nyt hukkuvan:
Niin helmen, kalliimman
Kuin Krasso, sulatan
Ja juon.

1872

URHOIN HAUDALLA.

Vallan tuntuvi kuin Jumal' its' olis ollunna tässä;
Niin pyhä, juhlahinen, jalo on koko tää ketokumpu.
On isäsankarten pyhä, rauhallinen lepoturve,
Jost' ylös käy satavuotiset harmaat kunniahongat,
Tai viherjöitsee huojuen, aaltoellen elonvilja.
Nyt pojat laihoa leikkaa, miss' isät toukoja kynti,
Miss' isät toukoja kynti ja hurmeen kallihin kylvi.
Tass' ilo on eleskellä ja armas huolia kantaa.
Ken tyly tahtoiskaan lopen unhoittaa pyhän haudan,
Tunnoton ken isäarmasten hi'en, työn, veren hylkää—
Ruhjoilkoot ihanasti hänt' isänmaan kiroukset,
Hänt' isänmaan pyhä taivas uhkailkoon vihasilmin!—
Ah! sano miss' suloisempi ja arvokkaamp' elon tanner?
Tass' elon kunniakenttä ja kuolokin autuas tässä.
Täst' en järkähtää taho viimeiseen verentilkkaan.
Kamppailut, sodat, rauha ja vastukset palavimmat
Tass' sukuhaudallaan hyv' on kestää versovan polven.
Ken, isänmaani, ken julma ja tapparakainalo tohtii,
Raivoellen rajupäissään katkertaa ilopäiväs,
Katkertaa ilopäiväsi, lannistaa jalot rientos?
Ah, Jumal' aut'! suo koston kalpojen välkkyä silloin!
Haamut haudoistaan nykypolvehen taas pukeutkoot.
Kuin tuli tauloa jäytää, sortajat syö tuli koston;
Hurmeetkin sadevihmana virvoittaa sulon haudan.
Nouskohon näin vapauskin ruskona, kuin sulo aamu,
Päiv' elon auetkoon tahi haut', isänmaan povi armas!

ISÄNMAANI.

Jos minne kuljen, mistä lähden,
Tää maani mulle kallis on,
Mut kallis on se vaan sentähden,
Sen kansa kun niin armas on.
Sen kansa taas on armas siksi,
Se maansa kun tek' kallihiksi
Verellään, kärsimyksillään.

Salomme vaikk' ois täynnä kultaa,
Hopeita hyrskyis aaltomme;
Vaikk' ois meill' loistoa ja valtaa,
Vaan konnan toit' ois muistomme,
Kansamme kulkis hylkyteitä,—
Ah! silloin maamme varjo meitä
Kuin musta haamu vainoais.

Vaan nyt ei synkät syyt, ei hallat
Meit' isäin haudoilt' eroita,
Ei taistelut, eik' ilkivallat
Maast' armaimmasta vieroita,
Niin korvet synkät, kallioiset,
Kuin laaksot, järvet tuhatmoiset—
Kaikk' ovat kalliit, rakkahat.

Takana soitten, kallioissa
Sai äidit piilon lapsineen,
Kun urhot kaatui taisteloissa,
Tai voiton toivat armailleen.
Niin korpea kuin vainioita
Luut isäin peitti, veri noita
Kostutti kallis kaikkia.

Vakaana niinkuin vuoren seinä
Kansamme puolsi maatansa;
Ei huikennellut niinkuin heinä,
Säilytti pyhät tapansa.
Parjatkoot tyhmät, ett' tää kansa
Hyljätty, halp' on tavoiltansa—
Maan kalliin ostanut se on!

Muun riemun jos ken ryöstäis multa.
Maan' armahan kun muistot jäis:
Ne rinnassani voiman tulta
Ja innon liekin virittäis.
Oi urhoin kehto, isänmaani!
Suojelkoon Herra armastani,
Siunatkoon hautaa urhojen!

PALAVA KANSA.

Nyt rovioihin kansa kootkaa
Ja sytyttäkää tulehen
Ja palavina päästäkäätte
Taas liekkiväiset valloilleen.

Kuin lentäväiset tulisoihdut
He vihollista säikyttää
Ja ilkimykset, niinkuin sääsket,
Pois joukostamme häviää.

Ja silmät tippuu peikkoin päästä
Valoa vastustaessaan,
Ja huuhkat lakkaa huutamasta
Ja sudet nääntyy luolissaan.

Ja salomme, nuo syksyn synkät
Ja talven kolkot, valkenee,—
Ne lämpiää ja ruusut puhkee
Ja urhoin haudat aukenee.

Ja isäin henget poikiansa
Taas siunaten käy johtamaan,
Jo kansa kuohuu innoissansa,
Kohoten tähtein kunniaan.

HERÄNNYT SUOMI.

Pois sortajan valta ja ansa
Saloilta mun Suomeni maan!
Tult', intoa täynnä on kansa,
Pojat valmihit taistelemaan.

Et, Suomeni, nyt unisilmin
Saalistasi kaapata suo;
Siis voimasi nostaos ilmiin,
Etukyntehen kuntosi tuo!

Ken ties, vihamiehesi uhkaa
Sun silmäsi puhkoa pois,
Tai työntäis täytehen ruhkaa,
Hämärään sinut eksyvän sois.

Vaan syys-yön tonttujen kanssa
Voit rynnätä taistelohon,
Et peljätä voi petokansaa,
Kun vaan valo lippunas on.

Jalo kansani ei kitukasvi,
Mut voimakas orhi on vaan,
Joka kytkyess' innoten puhkaa,
Yhä kaivaten valjahiaan.

Siis valjahat orhini ylle
Ja kansojen kilpaeluun!
Ei lainatut konkarit tälle
Vedä vertoja päivinä kuun.

Niin surraten vaapsiaisparvet
Ja paarmat karkavi pois,
Ja vastukset ei satasarvet
Hätäpäiviä tiellesi tois.

Pala, kansani voimakas henki,
Valon leimua Pohjahan luo!
Läpi vuorien vaskisienki
Etukyntehen kuntosi tuo!

LAULU VUOKSELLA.

Mahtavasti,
Voimakkaasti
Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.
Vuori nostaa poikiaan
Veden voimaa kiusaamaan,
Synnytellen salakaria.
Leikitenpä hypähtää
Niistä aalto kuohupää.
Mahtavasti,
Voimakkaasti
Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.

Virran raisun
Mahti paisuu,
Vuoren vastuksista vimmastuu.
Jäykkäpäisen kallion
Kylki vastassa nyt on—
Ahdistettu aalto rajustuu!
Kuohut uppiniskoissaan
Eespäin työntää toisiaan.
Mahtavasti,
Voimakkaasti
Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.

Aaltoin vimman
Kiukkuisimman
Tieltä särkyy voimat kallion:
Kas, kuin ähkymähän jää
Vuori jyrkkä, härkäpää,
Syrjin katsoo virran voittohon.
Metsä, äänetön kuin yö,
Näkee aaltoin ihmetyön.
Mahtavasti,
Voimakkaasti
Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.

Maalle sullen,
Kiusatullen,
Voitonvirttä laulaa Imatra.
Saimaan aallot uneljaat
Vuoksessa on voimakkaat,
Kalliot niit' ei voi kahlita.
Niinp' on kansa Suomenmaan,
Herättyään, noustuaan,
Mahtavasti,
Voimakkaasti
Ilkivaltain muurit murtava.

TUNNETHAN IMPENI?

Tunnethan impeni kaunoisen?
Hänethän tuntevi jokainen!
No niin, yht' armas on synnyinmaani,
Yht' armas on se ja ihana.

Kuin vuorten metsistö lehväinen
On neito kukkiva, keväinen,
Jonk' otsa-kumpua seppel suojaa
Ja tukka tuulessa lainehtii.

Tuo aalto on sinisilmäinen,
Kuin neito helmassa sulhasen,
Ja rannat aalloillen suuta suikkaa,
Kuin sulho kultansa huulillen.

Jok' aamu kultaavi ruskollaan,
Jok' ilta painavi ruusujaan
Tuon sinisilmäisen poskipäihin,
Tuon aallon armahan kalvohon.

Tääll' armas on koti kultani,
Jonk' isät taistellen perkasi;
Ja tuoli' on kirkko, jonk' kainalossa
On hautakumpu mun vanhempain.

On maani kaunis ja kansalla
On voima tenhokas tallella.
Oi kallis maani ja jalo kansa,
Oi kansa uljas ja voimakas!

Tunnethan impeni kaunoisen?
Hänethän tuntevi jokainen!
No niin, yht' armas on synnyinmaani,
Yht' armas on se ja ihana.

VANGITTU ÄITI.

Yöll' istui vangittuna linnassa
Murheinen äiti, lapsi rinnoilla,
Sodassa, verta niellehessä, jo
Kuol' isä lapsen, äidin puoliso,
Suomelleen sortuen,
Sen onnellen.

Hirmuisna karjui vihollinen, kuin
Hirmuinen tiiker', etsein sakkasuin
Uutt' ydintä ja verenvaahtoa.
Niin äidin luo ja lapsen julmana
Vihollissoturi
Käy, lausuvi:

"Sun pääsinpäiväs, vaimo, lähestyy!
Iloitse! Kas kuin poikas ällistyy!
Armosta olet vangiks' otettu,
Sä muutoin paikall' oisit tapettu,
Kun miehes kuollehen
Näit pyörtyen.

Kun suoritat nuo helpot lunnahat,
Ett' aseman ja piilon ilmoitat,
Mihinkä piili sotajoukko se,
Jok 'äsken syöksyi päälle joukkomme—
Koht' astut vapaana
Pois linnasta.

Kavahda! Kuule linnan tornista
Vapaitten petolintuin kirkuna.
No, eikös koske korvarumpuhus
Kahleitten kalke, vankein uikutus?
Ne maasi lapsia
On kurjia!"

Vavahti äiti, lapsi parkasi,
Kun julmur' raaka sisään karkasi.
Vaan pelko ensi kyynelissä jo
Valahti pois. Vaikk' uhkas turmio,
Vakaasti äiti vaan
Käy lausumaan:

"Voin olla vanki, kuolla vankina,
Kun säilyssä on maani kunnia!
Vaan uhrata en verta urhojen
Voi edestä näin halpain, heikkojen,
Kuin äiti lapsineen
On kansalleen.

Oi sotilas! jos sydän rinnassas
Sun onpi, eikä kiven kannikas,
Et vainotöilläs veren vikoja
Niskoilles etsi viattomilta!
Ne tahra sotilaan
On kunniaan.—

Ja kaunihin mun oiskin ollunna
Tään lapsen kanssa silloin sortua,
Kun armahani hurmevirrat mun
Löi pyörryksiin kuin sieluun ammutun.
Mä siitä virkosin
Vaan—kahleihin!"

Irvistäin nauroi julma sotamies:
"Sun kahlees katkeaa ja loppuu ties
Tää maallinen. Nyt surman satulaan
Saat kohta istua ja ratsastaa
Kuolleitten kamalaan
Yömaailmaan.

Sun silmäs kirkastuu! ja riemusta
Suu muhoilee myös tuolla lapsella!
Te kuolost' iloitsette? Malttakaa!
Voin lähtöhelvetin ma valmistaa.
Se riemut hälventää,
Vaan tuskat jää.

Tuon poikas ensin näet paistuvan,
Sun hiilloksilla sitten korvennan.
Yks sana vaan sun tästä pelastaa:
"Tahdotko sotajoukon ilmoittaa?
Lupaatko tehdä sen?"—
Vaan äiti: "En!"

Mies myrkkyinen pois läksi. Äitipä
Polvilleen vaipui, lapsi sylissä:
"Nyt, taivaan Herra, tahtos pyhän näin,
Sä armosilmin katsot meihin päin:—
Suot kuolla kansallein
Mun lapsinein.

Vaan lapseni, jos tahdot, pelasta:
Se miehenä vois maataan palvella!
Viaton säästä! Kunnialla mun
Suo kuolla, urhoin edest' uhratun:
Niin lapsen isänmaa,
Mun kuolo, saa."

Näin äiti rukoili ja silmänsä
Nyt muuriss' aukon löysi—äkkiä
Siit' ulos laski lapsen itkevän
Kuin suuhun surman kaikki nielevän,
Vaikk' antoi enkelten
Sen kätehen.

Taas julmur' raaka sisään karkasi,
Kädestä miekanterä irvisti.
Ja jäljessä toi toinen kattilaa
Tulisten hiilten alla hehkuvaa:
Näin ilmi helvetti
Nyt uhkasi.

Härnistäin miekkaa toinen karjahti:
"Nyt tänne lapses!"—"Sen vei enkeli!
Kun armoa ei teiltä riittänyt,
Sit' olen taivahalta pyytänyt."—
"Vait! istu kattilaan
Nyt kiehumaan!"

Näin komentaen, nilkosilmiään
Hän toverilleen paahtoi ähmissään.—
Kas silloinpa, kuin iskein valkeaa,
Uroolta vaimo miekan sivaltaa!—
Rintaansa syöksee sen
Nyt—kaatuen.

Yö kirkastui ja kahleet helskähti,
Ään' outo vankein keskelt' tärähti:
"Oi, jalo vaimo, maasi kunnia,
Sä sankar-arvon ostit vankina!
Vapaina urhot maan
Nyt puoltakaan!"

NEITI IISA ASP'IN HAUDALLA.

k. 12/11 1872.

Lausuttu vainajan hautakiven nostettua Jyväskylän hautausmaalla kesäkuun 7 päivänä 1874.

Tuoll' aina, missä Pohjantulten palo
Yön synkeydeltä rauhan valloittaa,
Siell' yleni se ihmishenki jalo,
Jon ruumista tuo hauta tallentaa.

Siell' yleni hän, siellä syttyi koitto
Sieluunsa Pohjan taivaspalosta,
Ja isänmaalle kunnia ja voitto
Säteili vienosti sen valosta.

Ja siellä hälle sielun hartautta
Herätti salon syvä huokaus;
Siell' antoi rauhan, riemun runsautta
Kotoisen lammen tyyni kirkkaus.

Mut Pohjan tuli, kerta syttyneenä,
Ei rauhaa suo, se tahtoo valaista,
Kun päiväks' yön se näkis muuttuneena,
Silloinpa vasta löytäis lepoa.

Se Pohjan neiden rauhatonna syöksi
Valoa isänmaalle kantamaan,
Se rinnastansa levonlaulut ryösti,
Kamppaavan kosken nosti pauhaamaan.

Vaan taivaan tult' on kauan mahdotonta
Maan lapsen kestää, tomu-asunnon:
Tuo toivon maa, tuo tähtein valtakunta
Taivaisten tulten asuinpaikka on.

Kas sinne Pohjan leimuna myös lenti
Kukinto-ajallansa neitonen;
Tääll' lepää ruumis, siell' on puhdas henki,
Kotoisen lammen tyyntä nauttien.

Jäi laulun ruusut haudalleen ja tänne
Jäi ystävät ja siskot suremaan.
Vaan hautakumpu kuiskaa: Elämänne
Valoksi loistakohon synnyinmaan.

LYHYT KESÄ.

On lyhyt kesä Pohjolassa, on,
Sit' usein täytyy, usein surkutella:
Töin tuskin lintu ehtii lentohon,
Töin tuskin kevätlaulut lauleskella,
Niin myrsky jo sen lannistaa, ja hän
On nähty kuolevan ja nääntyvän.

TOHTORI R. POLÉN'ILLE

50:nä syntymäpäivänä 23/4 1873.

Taivas, ota kiitos meiltä,
Kiitoksemme lahjoistas:
Miehiä suot Suomellemme
Jotka johtaa kansoas!

Niinpä puolen sataa vuotta
Tästä taakse syntyi mies,
Taimi puhkes, puuksi paisui—
Myrskyt torjua se ties.

Moni nyt jo viikset kantaa
Jok' on lasna kuullunna
Miehestä, jok' kaikki antaa
Kansalleen ja maallensa.

Jos ken suomenkieltä sortaa,
Esill' on hän aseillaan,
Valmis aina valon teitä
Kansallensa avaamaan.

Ja jos kansaa tunnet, sieltä
Kuulet rintain huokuvan:
Suomenkielen puoltajata
Kiittävän ja siunaavan.

Sydän sulaa, silmät vettyy,
Korvillaan kun kuulla saa
Kansan suusta nimet urhoin,
Jotka maataan rakastaa.

Nimihinpä niihin sulkee
Suomen kansa armaakseen
Kunnialla kunnon miehen,
Nimen—Rietrikki Polén.

ARMAANSA KADOTTANUT.

Ykstoista vuotiaana vasta
Kisailin, kun jo taivahasta
Kuiskaili mulle rakkaus.
Kakstoista täytin töin ja tuskin,
Niin sammui tuo ens' rakkauskin,—
Sen tukahdutti kateus.

Lie viidestoista vuosi tullut:
Taas rakastuin—voi ihmishullut!
Me palamme kuin rohtimet!—
Vaan pian sammui rohdintutta:
Mä kylmenin ja etsin uutta,
Näin vierauntui sydämet.

Vuos' yhdeskolmatt' ehti tulla:
Kuin teräksellä karkaistulla
Mä iskin lemmen valkean:
Voi tuhat, voi sit' armautta,
Sit' ihmissielun kirkkautta!—
Vaan sen vei surma hautahan.

Hän kuoli! Ken vois ihmetellä,
Jos, synkeällä sydämellä,
Suon kyynelvirran vuotavan?
Vei kateus—ei murhe siitä;
Söi halla—tapahtuuhan niitä;—
Vaan surma vie mun surmahan!

ENKEL'ARMAHANI.

Mä enkeliksi tulla himoitsin,
Kun enkel' oli armahanikin.
Mut tomussa mun ollessani, jo
Hän loisti kirkasna kuin aurinko.
Kun siipiänsä tahdoin sukostella,
Ne välkkyivät jo Luojan istuimella.
"Tee, Luoja, minut enkeliksi, tee!"
Niin sieluni viel' aina huokailee.
Himoitsen yhä armahani luo,
Ja kerran hetki koittaneekin tuo.
Maan mustan tomut päältäni kun puistan,
Mä rinnoill' enkel'armahani loistan.

HELMIN LÄHTÖ.

Syys itki kesän lähtemistä,
Vaan syksy raukan kyynelistä
Ei kesä kulta huolinut—
Ol' elämä sen sammunut.

Ja kesän sammuessa impi,
Keväistä kukkaa kaunihimpi,
Pois lähti maailmasta: hän
Taivaasen näkyi rientävän.

Hän iltaruskon rauetessa
Vaaleena lepäs vuotehessa,
Ja noustess' aamuauringon
Vierellään kyynelseura on.

Uus päivä katsoi kyyneleitä,
Ja taivas parven enkeleitä
Lähetti immen noutamaan,—
Maan lapsille jäi muisto vaan.

Vaan muisto kasvoi kukkasiksi,
Haudalla immen loistaviksi;
Niit' ystävien kyyneleet
On illoin, aamuin kastelleet.

HELMI.

Sairas on Helmi:
Sen rusoposkien
Ruusuinen seppel
Kuihtunut on.

Kuoliko ruusut?
Ei—mut on enkeli
Autuain maahan
Kantanut ne.

Sairas on Helmi:
Sen sulosilmien
On palo armas
Himmeä jo.

Sammuiko liekki?
Ei—mut on enkeli
Autuain maahan
Kantanut sen.

Kuollut on Helmi:
Sen jalo henki jo
Kalpean haamun
Jättänyt on.

Kuoliko Helmi?
Ei—mut on enkeli
Kantanut sen.
Autuain maahan

Purppuraposkin,
Leimuva-silmänä
Autuain maass' on
Helmeni nyt.

YÖN KUU JA TÄHDET.

Yön kuu ja tähdet miksi noin
Hääjoukon lailla loistavat?
Mä mietin.—Arvata jo voin:
Unissaan henget hurskahat
Taivaassa käyvät vieraisilla,
Siit' ilo syttyy taivahilla:
Yön kuu ja tähdet loistavat.

SUREVALLE SULHOLLE.

Kansanlaulun tapaan.

Ellös surko nuorukainen, ellös huolko ylkä!
Eihän sua armahasi ikänänsä hylkää.

Hänkö sinut unhottaisi? Kuinka taidat luulla?
Ennen aallot järvissämme jäätyis kesäkuulla.

Voishan kukat kuihtua ja syys ja talvi tulla,
Immen sydän liekkiväinen säilöss' ain' on sulia.

Muut jos kaikki unhoittais sun, eihän Suomen impi:
Hälle maansa, armahansa muit' on kallihimpi.

KUVAN VAAN.

Ja viimeksi
Hän katsahti
Kultansa kuvaa illalla.
Ja noustuaan
Sen povestaan
Taas ensin otti aamulla.
Hän siunasi
Ja rukoili
Tuo kullan kuva rinnoillaan—
Ja muistanpa, kun kuollessaan
Hän vaipui, kuva huulillaan.
Vaan tiedetään,
Ett' eläissään
Hän muut' ei nähnyt kullastaan,
Kuin—kuvan vaan.

ERÄS MATKA POHJANMAALTA.

Ah, kuink' armas muistilleni
Matk' on Pohjanmaalta pois:
Neiti istui vierelläni,
Ah, jos vielä siinä ois!

"Kerro, kerro!" kuiskui neiti.—
"Sano mitä kertoisin!"—
"Jokos murhe muistos peitti?"—
"Ei, mä eksyin toiveihin."—

"Mitäs toivot?"—"Enpä jaksa
Toivoa tät' enempää!
Toivoisinpa, ett' tää matka
Meill' ois ijät' kestävää."—

"Päivästäkin tulee loppu,
Illan ruskot lähestyy!
Matkan päähän meill' on hoppu,
Aika-kulta tärkistyy."

Näin se neiti,—mut kas täältä
Mäki kuvettansa tuo;
Taivas nousee mäen päältä—
Onkos kaikki totta nuo?

"Eihän taivas maahan riitä!"—
"Riittääpäs, kun koskee noin!
Parahin sen tunnen siitä,
Autuas kun olla voin."

Vaan nyt silmiin astuu maamme!
Tuolta järvet aukeaa,
Tuolla vuoren nähdä saamme,
Hartioitaan kohoittaa.

Oi te laaksot, niemet, saaret,
Kenpä helmassanne ois,
Vierell' armas lemmen aarre,
Koskaan sielt' ei pyrkis pois!

Näin ma lauloin, ratas kulki,
Läpi seutuin armaitten,
Vaan en lempeäni julki
Voinut laulaa immellen.

Päivä hämärään jo vaipui,
Minä unelmihin jäin:
Käten' immen vyölle taipui,
Pääni rinnoillensa päin.

Ah, kuin armasta!—"No varsa!
Juokse, ethän seistä saa!"—
Käten' impi varreltansa
Päästi—pääni kohoaa.

Sydämeni sulaa aivan,
Koht' on matka päättynyt.
Suutakaan en saanut! taivaan
Kadotan!—Jo päättyi nyt!

KESÄMUISTO LOHJALTA.

Maantietkin auhdot Lohjan nummella
Mun silmissäni näytti kukkivan,
Ja taivas loisti Lohjan aalloista
Mun rintahani onnen rauhaisan.

Ja laaksojen ja saarten kukastot
Mä hymyhuulin kuulin kuiskuneen:
Maan nurmet, metsät, vuoret, vainiot
On lemmen tulta nousseet tulvilleen.

Miss' oli lintuin laulut vaienneet,
Siell' oksat puun sai lehdet kielikseen,
Ja, kuin ois tuulet sormin soitelleet,
Mä luulin suvilintuin laulelleen.

Ja öillä soudellessa, vaikka kuu
Ja tähdet piili pilven peitossa,
Venheessä taivas mulle kirkastuu—
Näin aurinkoni immen kasvoissa.

Nyt pois on impi, poissa aurinko
Ja nurmi vaan nyt hiekkaa tuoksuttaa,
Ei kukkain hymy, lintuin laulelo
Voi Lohjan maita mulle sulostaa.

Jäi Lohja, jäi. Nyt rinta rauhaton
Vaan kaipausta hiljaa laulelee:
Ah, armas neiti! onni, rauha on
Sun luonasi—sun kanssas pakenee.

LEMPI.

Mun elämäni aamuruskona
Sä, lempi, loistat, palat tulena.
Vaan päivän valjetessa laajenet
Ja sydämeni joka sopukan
Sä puhdistat kuin kesätaivahan,
Niin koko elämäni valaiset.

Vaan illan tullen, ilman viileten
Ja lempipäivän maassa sammuen,
Mik' onpi silloin iltarusko tuo?
Ikuisen lemmen aamukoi se on,
On juhla-aamu, joka lepohon
Tomusta kutsuu meidät Luojan luo.

POJAN LAULU.

En lempiä mä tahtois
Teater'lavalla,
En kihloja myös kantais
Tytöllen kirkossa.
Vaan laaksossa, kun kaksi
Sydäntä kaksin on,
Kuullessa lehtolintuin,
Nähdessä ruususton—
Siell' armahani huulet
Sais' ensi suutelon.
Kas sieltä linnut kantais
Taivaille sanoman,
Ja ruusuin tuoksu täyttäis
Lemmellä maailman.

HÄN.

Kuin hoikka Pohjan neiti
Hän onpi varreltaan,
Pelloilla kasvatettu
Viljaisen Pohjanmaan.
Ja kasvot Hämeen immen
On hällä kainommat
Kuin laaksot, metsälammet
Hämeessä hohtavat.
Silmäinsä sulo, säihky
Kuin Savon tyttären,
Saimaalla päivän nousu
Ei niin lie herttainen.
Jo mainitsenko tukkaa
Niin tumman ruskeaa,
Kuin salohon syys-ilta
Sulattais purppuraa.
Vaan armain aartehista
On sydän kultani,
Kuin Suomen naisen sydän:
Sulouden temppeli.

SYKSYN TULLEN.

I.

Jos olet mun,
Tuo syyskin kevähäksi käy.
Jos olet mun,
Ei myrskyt taivahalta näy.
Ei ruoho lakastu,
Ei lehti kellastu,
Ei jäädy aallotkaan,
Hymyilee taivas vaan,
Ei tule talvi, vaikka näyttää,
Vaan kevät sydämeni täyttää,
Jos olet mun.

II.

Syys lähestyy.
Jok' aamu kukat kyynelehtii,
Jok' ilta heist' yks surkastuu.
Pois linnut laaksoistamme lähti,
Nyt laulaa tuuli hallasuu;
Pois lähti linnut, veivät kanssa
Mun armahani parvessansa—
Kauniisen kaikki ihastuu.—
Tuoll' on hän, merten tuolla puolla.
Kun jätti, antoi rukkasensa
Lähteissään mulle kullallensa
Ja käski syksyn tullen kuolla.
Mutt' enpäs kuole kiusoinkaan!
Syys tullut on, mä elän vaan—
Mä elän! Ja kun kevät koittaa
Kun uudet ruusut puhkeaa,
Voin uuden armahan mä voittaa,
Voin riemuita ja rakastaa.

POHJATUULELLE.

Syys muita uhkaa Pohjolasta,
Syyshallat muita peljättää,
Mä pohjatuulten huo'unnasta
Kevättä toivon lempeää.
Mä kenties aivan syyttä luulen
Niin lempeäksi pohjatuulen.

Et vaan, oi tuuli vankkasiipi,
"Ei"-sanaa immeltäni tuo!
Sen tuotko—koht' yöhallat hiipii
Viluisna sydämeni luo.
Mä kenties sentään suotta luulen
Niin ankaraksi pohjatuulen.

Mä toivon pohjatuulen tuovan
Simaisen lemmen sanelman,
Niin ruusut rintahani luovan,
Niin luovan kukkamaailman.
Mä kenties sentään syyttä luulen
Niin lempeäksi pohjatuulen.

Nupussaan kukat sydämeni
Uneksii puhjetaksensa;
Oi, tuuli, säästä kukkaseni,
Ett'eivät kuole kehdossa!
Mä kenties sentään suotta luulen
Niin ankaraksi pohjatuulen.

Puhalla, armas pohjatuuli,
Rintaani lemmen sanelma:
Kun impen' ei lie hallahuuli,
Hän kukkani suo puhjeta.
Mä kenties sentään syystä luulen
Niin armahaksi pohjatuulen.

POHJATUULEN TUOMISET.

Oi ruusut rintani,
Oi vilustunehet,
Oi surkastunehet!—
Oi ruusut rintani,
Kuink' ovat kuollehet!

Kuink' uskalsin ja voin
Hyyn, hallan tuulelta
Rukoilla rakkautta!
Kuink' uskalsin ja voin—
Toi talven pohjola!

Toi talven, linnut vei
Ohitse etelään.
Ne lauloi mennessään:
"Ei tyttös lemmi, ei"—
Jäi kannel itkemään.

El' itke, kannel, noin,
El' itke ruusujas,
Sureksi lintujas!
Viel' et lie onnetoin:
Voit soida Suomestas.

Pois lempi kieliltäs,
Pois kaiu kuolemaan!—
Vaan Suomi ainiaan
On lempityttönäs:
Soi kannel synnyinmaan!

HÄILYVÄT SAARET.

Oi maailma, mun mereni,
Kuin häilyvät on saaresi!
Kas valtameri saariansa
Ei kuohuttele juuriltansa—
Sun saares yhä häilyvi.

Sun aaltois ajoll' ihmiset
On saaret tuhatlukuiset.
Kun luokse toistensa he rientää,
Sun mielijohtos heitä kieltää—
Heit' aavikolle viskelet.

Mä pieni luoto tahdoin vaan
Liittäidä saareen kukkivaan;
Sun kitas silloin, ahnasmieli
Kurimus, kukkasaaren nieli—
Mä aaltoihin jäin huojumaan.

Taas toinen, saarten ruhtinas,
Niin keväinen, niin loistokas!—
"Sun ruusu-rinnoilles mä liityn,
Saan rauhan autuaan, kun piityn
Ihailemaan sun tuoksuas!"

Niin uneksin ja toivotin,
Mä saari saarta hyväilin,—
Vaan silloin aalto raisu kiskoi
Mun saareni, sen kauas viskoi:
Taas yksin jäin yömyrskyihin.

Yön epätoivo, hämmästys
Ja ulapalla eksymys
Mun syöksi kurimusta kohti;
Vaan silloin taivahalta hohti
Valoisan tähden välkähdys.

Nuo tähdet Jumal-asunnoista
Meist' epätoivon tuskat poistaa.
Ja kukkasaaret saarta vasten
Uneksuu lailla autuasten,
On meri hetkeks tyyntynyt.

Kupeesta saaren liittyneen
Näen pikku saarten syntyneen:
Ne kasvaa, kukkii, riemuitseepi,
Vaan kurimus ain' ahmaileepi—
Se nielee saaret lapsineen.

Oi, tähti, johda kulkevaa,
Äl' aaltoin anna johdattaa!
Kas tuolla luoksein saari kiitää,
Sä, taivas, voit mun siihen liittää,
Kaks yhdeksi voit sulattaa!

Jo kuulen lintuin laulua,
Jo tunnen kukkain tuoksua,
Jo nautin, taivas, sointuisuuttas,
Syleilen, saari, kauneuttas—
Jo rauhoittuupi maailma.

LEMMINKÄISEN LAULU.

Ei lampea välkkynyt rauhaisaa
Mun kotini ikkunan alla,
Vaan koskipa vaahtosi vallaton—
Siit' aina on rintani rauhaton,
Kuin aallolla taistelevalla.

Ei vakainen huo'unta hongikon,
Vaan lietopa lehtojen helke
Mun heijaili lapsuen kehtohon—
Siit' aina mun mieleni lieto on
Kuin tuulessa lehtien väike.

Ja en lepovuonna mä syntynyt,
Vaan sota oli ankara silloin:
Sen pauhussa viettelin vuosia—
Siit' ain' ilotyöni on taistella,
Kun on sota myrskyisä milloin.

Näin kuohun mä aikani koskena
Ja lemminpä lietona hetken.
Mä taistelen—toivonpa voittoa,
Kun armahan äitini helmassa
Olen päättänyt melskeisen retken.

ELONI.

Mun eloni tääll' on kuin astunta
Petollisella haudan kannella,
Jok' usein upottaa
Ja uhkaa vajottaa
Povehen mustan kirkkomullan.

Niin maassa riemu mulle pilkahtuu
Kuin pilvitaivahalta valju kuu,
Ja immen rakkaus,
Kuin tähden kirkkaus,
Vaan kaukaa hohtaa kaipausta.

On elon kukat tomumajassa
Kuin Lapin kevät hetken loistava,
Ja harvoin kypsyvät
Tääll' ehjät hedelmät:
Ne toivon maa voi valmistella.

JOULUTÄHTI.

Taivaalla muinen tähti kiilsi,
Kuningas tähtiparvien.
Sen sydänt' usein murhe viilsi,
Nähdessä vaivat ihmisten;
Ja, surren synkeyttä maan,
Hän jätti riemun ylhäisen
Ja astui maata loistamaan.

Majaanpa pienehen täht' ensin
Valonsa pyhän vuodatti;
Siit' ympär' ihmiskunnan lensi,
Sydämet, mielet lämmitti.
Hän kuoleman ja varjoin maan
Elämän maaksi kirkasti,
Ja rauhan toi sit' asumaan.

Tuo tähti synkeästä yöstä
Valoisan armopäivän loi,
Ja ihmissielut harhatyöstä
Totuuden tielle viedä voi.
Hän, taivahinen kirkkaus,
Joul'-aamuhun tuon valon toi,
On >maan ja taivaan valkeus.

TÄHTEIN TANSSI.

Pihalla taivaan tanssivan ma nään
Tuon tähtiparven ringissään.
Sen keskell' loiste auringon
On valonsoihtu summaton.

Hymyillen katsoo tanssiseuroja
Auringon silmä valvova;
Vaan surunsätein himme'in
Vilahtaa tähtiin eksyviin.

Oi onneton, ken tähtyeistä vaan
Vieraantuu alkuvalostaan:
Se jähmettyen, sammuen,
Musertuu avaruutehen!

Vaan toiset, "Herran kehrää" kiertäen,
Radallaan riemuin tanssien,
Valoa juovat, loistavat—
Rinnoille päivän nukkuvat.

Maan lapset, tomun sikiötkin me
Valolla Luojan loistamme:
Elämä riemujansa tuo,
Kun Herran Henki valons' suo.

Vaan onneton, ken Luojast' eksynee:
Sen sielun soinnut vaikenee,
Sydämen liekit sammuu—hän
Rintansa tuntee jäähtyvän!

Oi taivaan soihtu tanssiseuroines!
Ken onnellisna rinnoilles
Tuikahtaa vois ja ken sais sun,
Sun luonas soinnun kaivatun!

MAAPALLO.

Mun sydämeni kiveä lie raskahinta varmaan,
Kun toisinaan pois puhkaista on rintakehäni.
Ei kovaa tok', ei jähmeää kuin kylki vuoren harmaan,
Kosk' useasti kuohulähteen lailla läikkyvi.

Maapallon nuorna kerrotaan myös tulikehrä olleen,
Joss' aaltoeli kalliot ja vuoret virtana;
Kun hiukan vanhui, kerrotaan maan kuoren kovaks' tulleen,
Vaikk' ydin malmivuorineen viel' uhkui kuumana.

Vaan ydin kuuma pintahan kuohutti kukkatarhat,
Loi maahan avull' auringon puut, ruohot, pensastot,
Eläimet—riemuks' toisilleen niin halvimmat kuin parhaat,
Täynn' elämää, täynn' onnea viherti vainiot!

Näin kevätloistossansa maa heloitti nuorna ollen,
Vaan joskus rinta pakahtui nuort' tulta kuohumaan,
Kun kirousta nousnehen näk' elon-vainiollen—
Sen poltti, rankaisi—ja taas sävystyi innostaan.

Mon' ennustaa, ett' ydin, maan vanhaksi tullen, jäähtyy—
Tuot' ennustusta, rintani, el' usko kauheaa!
Kun ain' on liekit valveilla, elämä maassa viihtyy,
Maa autioksi kallioks' ei kohmettua saa!

Maapallo ihmissydän on, joss' aaltoelee tulta,
Tult' aaltoilee, kun nuoruutta sen ydin uhkuaa.
Ah, sydän, hedelmöitse myös, kuin kukkii kevätmulta,
Jos puhkeat, niin rankaise vaan pahaa maailmaa!

EI—JOS.

Ei purjelaivat nähdä sais aaltoin huojuvan, Jos tuulet aina torkkuis, ei näyttäis valvovan. Vaan myrsky-yöt on Herran hallussa.

Maan valkeat ei koskaan valaisten ruskottais, Jos hiilihin ne hiipuis, ei leimuks' lekahtais. Vaan vaaratulta Herra torjukoon.

Ei elämä, ei henki maailmaa valloittais, Jos haltioiss' ei koskaan maan lapset touhuais. Vaan torju, Herra, murhan enkelit!

TOMUSSA.

Mudassa uivat helmisimpukat,
Hiekasta virran kulta huuhdellaan,
Timantit erämaasta nousevat—
Tomussa kaikk' on kalleudet maan.

Vaan ihmisrinnan mutalähtehestä
Maan arvoisimmat löytyy aartehet.
Jos kaivaa voisin, kirkkaiksi ne pestä,
Tuhannet loisin maalle loistehet.

Ma loisin valot, jotka lämmittäis
Ja elonvoimaa paistais maailmaan;
Ei Pohjan jäätkään kukkimatta jäis,
Ja Pohjan kansa hehkuis loistossaan.

Niin, loisin, loisin—moinen raukka luoja!
Omatkin kalleuteni uppoais,
jos aarteitten ei korkein ilmituoja
Rintani tomuun joskus puhaltais.

KUKKA JA LINTU.

Kukan ympäri
Leikki lapsia,
Lapset kiitteli:
Kah kuin kaunista!
Kukka tuoksui vaan
Eikä tauonnut,
Kukka loisti vaan
Eikä kuihtunut—
Kuihtui vasta syksyn tultua.

Linnun ympäri
Leikki lapsia,
Lapset kiitteli
Linnun laulua.
Lintu lauloi vaan
Eikä tauonnut,
Lauloi innoissaan,
Pois ei muuttanut—
Muutti vasta syksyn tultua.

Kukka kaunihin
Lienet, lapsonen,
Lienet lintukin
Laulu-lahjainen:
Kiihdy tuoksumaan,
Konsa hyväillään,
Laula parhailtaan,
Konsa kiitellään—
Tauota voit syksyn tultua.

PIKKU ILMA.

Helmass' äidin, suojass' isän
Pikku Ilma iloitsee,
Aamupäivän, kevätkesän
Riemuja hän nautitsee.

Rauhan laakso äidin helma,
Jossa sadut kukoistaa,
Isän sylissä taas Ilma
Hongan turviss' istahtaa.

Päivyt hellä hymyileepi
Isän, äidin kasvoista,
Joka silmä tuikkeleepi
Hälle tähtivalona.

Ilman kyynelkin on armas,
Kuin yön kyynel kesäisen;
Raitis on se eikä karvas,
Ei kuin myrskyt murheitten.

Taas kun riemuita hän saapi,
Enkelitkin riemastuu,
Ja ken häntä katsahtaapi,
Siltä murhe surkastuu.

Taivas, ellös viekö maasta
Tuota viatonta pois!
Tääll' ois monta autuasta,
Monta puhdasta jos ois.

LAPSEN OSA.

Naapurihin Tuomo aamull' astui
Iloissahan, hyppyhynkin valmis;
Vuorotellen vihellys ja laulu
Tuomon suusta hilpeästi raikkui.

"Miksi, Tuomo"—emäntä näin kysyi—
"Läikkyvi nyt ilos' yli laitain?
Joko onni lapsilles soi leivän,
Puuttehessa ennen itkeneille,
Vaiko otti osan heistä Tuoni
Majoillensa riistarikkahille?"

"Eipä Tuoni ottanut, mut leipä
Taivahasta putosi, kun kuuteen
Lapsehen loi Luoja seitsemännen.
Hälle "hengen antaja suo leivän",
Leivän, jot' ei nauti vielä lapsi;
Toisillenpa osansa siis jääpi.
Työtä anon, emäntä, nyt sulta
Iloissani Luojan antimista."

ÄITI LAPSELLE.

Nyt, Herran lahja, lepäät helmassani,
Vaan kerta lepäät Luojan helmassa;
Nyt imet elon voimaa rinnoistani,
Ikuisen elon imet taivaasta;
Nyt leikkielet halvoin heppeleisi,
Taivaassa voitonpalmu tarjotaan;
Hymyillen katselet nyt kasvojani,
Sun kerta Herran kasvot kirkastaa.
Ja äänes heikko, usein murheellinen,
On riemulaulu seuroiss' enkelten:
Viaton unimaailmasi viimein
On ilmestyvä riemuks' autuuden.

KODISTA JA KOTIIN.

Kun jätin kodin hyvästi,
Syntypaikkani parahan,
Taivas pilvihin pimeni,
Ilma heltyi itkemähän;
Ihmissydämet syvästi
Huokaeli, huolten pilvi
Niistä synnytti satehen.

Kun kodista matkustelin,
Tiepä pystyhyn pysähti,
Vastamaaksi vainiotkin,
Matkan tuuletkin tukalti,

Vinkui vastahan vihuri;
Kaikki ihmiset ivalla
Tiepuolista tirkisteli,
Mua pilkaten poloista.

Käännyinpä kotihin koito:
Nytpä vainiot viherti,
Myötätuulet tuuditteli,
Maat mäelti mennessäni,
Kulkeissan' alamäkeä
Kodin kultaisen pihalle:
Taivas kiilsi kirkkahana
Päivän paistavan valossa,
Luonto riemussa rehoitti,
Ihmiset ilon väessä
Mun syliinsä sieppaeli.

Niinp' on vierahisin kulku,
Kuin syksyllä surman suuhun;
Niinpä on kotihin kulku,
Kuin keväällä kullan luokse.

KUUN SAMMUTTAJAT.

Kiiruusti apuhun kaikki jo!
Miss' ovat kiulut ja ammehet,
Ves'-ruiskut, rattahat, hevoset?
Tuoll' yltyy valkean vahinko,
Sen leimu väikkyvi kauhuna:
Kohoontuu, näettekös, pilvihin
Hivuksin liekki nyt punaisin,
Kuin orhin kaulakin kaareva!

Näin talost' äkkiä tuoksahti
Nyt väki valkean vaarahan,
Ja vuoren taakse se kiiruhti,
Sielt' uskoi tult' ylös kuohuvan.
Syys-illan riensivät hämärää,
Jop' aukas' huutoihin hätä suun;
Vaan silmät vuorella selviää,
Kun nähdä saavat he hellän—kuun.

TAIKAVOIDE.

Kolme kertaa kolme
Koston rauhoittaa,
Kolme kertaa kolme
Surman karkoittaa,
Kolme kertaa kolme
Haavat parantaa.

Ruoste kirkonkellon,
Tuhka kyisen pellon,
Lähdevettä lemmon
Kanna kiehumaan.

Ydinpihka puusta,
Vaahto karjun suusta,
Hammas hiiden suusta
Tunge kattilaan.

Ihmisverta nuorta,
Muru ikivuorta,
Lemmon leivän kuorta
Työnnä hautumaan.

Kiehuvi,
Kuohuvi,—
Kypsyy.

Jäähtynyt,
Pentynyt,—
Haavaan.

Kirvelee,
Paranee,—
Terves!

Kolme kertaa kolme
Koston rauhoittaa,
Kolme kertaa kolme
Surman karkoittaa,
Kolme kertaa kolme
Haavat parantaa.

VIINANPOLTTAJAN SANAT.

Kiehu kattila,
Si'itä sappea,
Jolla pyörrytä
Ihmishenkeä.

Höyry polttavin,
Liity liekkihin,
Niinpä vimmahan
Syökset maailman.

Liemi vaahtoinen,
Loitsi ihmisten
Himot nielemään
Neste höyrynään.

Maistanut ken on,
Olkoon rauhaton,
Siks' kun juodessaan
Kurkku sauhuaa.

Pää kun selviää,
Sydän kirveltää,
Kunnes suitsuvi
Niinkuin helvetti.

HURJAN VIISASTELUA.

Ken moittii, sano, ken,
Jos viiniss' uiskelen?
Maailma tukehtuis
Ja ain' ois tomuinen,
Jos viinissä ei uis.

Ken moittii, sano, ken,
Jos syöksyn tulehen?
Kun viin' ei puhdistaa
Voi saastaa sydämen,
Sen liekit kirkastaa.

Näin vuoroin uiskelen
Ja syöksyn tulehen:
Mä viinissä vaan uin
Ja lemmen tulehen
Mä syöksyn päin ja suin.

VYYHTYNYT.

Yöt päivät yhtä mittaa nyt
Tuo lapsi park' on itkenyt
Rinnoilla äitiarmaan:
Sairasna pieni vaikeroi,
Kertoilla kipujaan ei voi,
Kun sanoiksi sen ään' ei soi—
Hän kenties kuolee varmaan.

Yöt päivät äit' on valvonut,
On rukoellut, toivonut
Herralta lahjaa kahta:
"Laps' armas terveheksi luo,
Kotihin lapsen isä tuo,
Selkeenä häntä nähdä suo!"—
Ken noita kieltää mahtaa?

Yöt päivät isä juonut vaan
On kapakassa raivossaan,
Ei muista kotiparkaa;
Vaan kaikk' kun tuhlannut hän on,
Järkeensä niellyt turmion,
Niin koti johtuu muistohon—
Hän sinne vihdoin karkaa.

On äiti vuotehella nyt
Ja laps' on hiukan vyyhtynyt,
Kun haamu tulla horjuu:
Ov' aukenee ja lonkahtaa,
Sisälle haamu horjahtaa,
Vaan taas laps' sairas kirahtaa—
Tuost' isä hurja karjuu.

Last' äiti heijaa polvillaan,
Mut pieni kiihtyy itkussaan,
Ei saa hän unt', ei rauhaa.
Äit' itkee myös ja vapisee,
On hiljaisna ja rukoilee,
Mies mieletön kun kiroilee
Ja huimapäisnä pauhaa.

Juur' äiti lasta siunasi,
Vaan kohta huone tärähti,
Kun kirous soi raskas:
Sylissä pieni säpsähti,
Sen kyynelvirrat vaikeni,
Hän riutui, sydän seisahti—
Nyt Herra korjaa lastas!

Yö rauhoittui. Mut aamulla
Sairasti äiti vuoteella,
Kalpeena nukkui lapsi.
Vaan isä huokaa tuskissaan,
Valittaa, itkee polvillaan,
Kun lapsi hänt' ei milloinkaan
Tunnusta vanhemmaksi.

LOISEN POIKA.

Pimeessä synnyit pirtissä
Sä mustaan maailmaan;
Vaan äitis päivän rinteellä
Sun kantoi kasvamaan.

Loispoika pirtin pimeään
Jäi yksin äitineen;
Häll' ehk' ei äidin silmäkään
Paistellut sydämeen.

Sinulle äiti lauloi näin:
"Valosta puhkeaa
Maan ruusut—valost' ystäväin
Myös sydän aukeaa."

Loispoika pirtin nurkassa
Peikoista kuuli vaan.
Häll' äiti lauloi: "Petoja
On asuvaiset maan."

Näin tunteet julmat, katkerat
Poik' imi äidistään;
Sai pedon kynnet, hampahat,
Pirtistä lähteissään.

Nyt loisen poika maailmaa
Hurjasti raatelee:
Yöt murhaten hän rosvoaa,
Korvessa karkelee.

Ja kylän kansa vapisee
Nyt loisen pojasta,
Hänt' etsii, häntä vainoilee
Kuin metsän petoa.

Oi kylän kansa, laskekaa
Valoa pirttihin,
Ja loisen poikaa muistakaa,
Sen hirmutöitäkin!

MÄSSÄÄVILLE SUUNSOITTAJILLE.

Tulta kurkkuhun
Työnnän teille, kun
Huutaa hoikotatte!
Milloin isänmaa
Teistä miehen saa?—
Kieltänne vaan sille palpatatte!

Ja kun synnyinmaa
Teiltä parhaaltaan
Vaatii uhrianne,
Mielen katkeran,
Jäisen Gehennan
Tarjoatte sille rinnastanne.

Herra hengestäs
Iske liekkiäs
Noihin rahkasoihin!
Tunge rintoihin
Tulta Horebin,
Sielut että syttyis salamoihin!

SYRJÄHDYS.

No, väitelkää min väittelette,
Jos uskotte sen taikka ette—
Vaan sydän luotiin ihmiselle
Ens oikealle kupehelle.
Mut syntihin kun langettiin,
Niin vasemmalle kaaduttiin,
Myös sinne sortui sydänpalli—
Siit' asti kaikk' on mullin mallin.

SUKU-ETU.

Jaloa on sukua
Sander'; ei siis lukua,
Vaikka juo ja huilaa suotta:
Esi-isäin töihin luottaa.

UUSI MAAILMA.

Ma noitur' olla tahdon nyt,
Lumooja, velho verraton—
Ma riidan irvihampahan
Pois manaan tieltä maailman—
Luon rauhan sulo-sovinnon.

Ma vihan, kateuden työt
Ja kostonhimon alhaisen
Pois loitsin—rakkauden vaan
Ma kutsun maata asumaan,
Maan lapsill' luomaan autuuden.

Nuo himot, surman siittämät,
Ja kaiken vainon, vääryyden
Sanalla ruhjon syvyyteen:
Totuuden päästän valloilleen,
Perintöön valta-istuimen.

Yön maasta kadotan mä pois,
Ja kärsimys ja vaivaisuus
Lieventyy suloisuutehen:
Näin valonmaahan uutehen
Jää puhdas kuolemattomuus.

Maailman mikä rumentaa,
Mi saastuttavi elämän,
Sen avaruuden rajoista
Pois karkoitan—maa ihana,
Kuin taivas, nähdään välkkyvän.

Maa autuain näin valmis on—
Maan lapset siihen joutukaa!
Vaan kenpä joutuu, hyljätkään
Hän rumat henget syämestään:
Hääkauneutta vaaditaan.

Siipenne tomust' irrottain
Siis nouskaa kilpalennossa!
Kohotkaa valon sydämeen,
Unelmain iki totuuteen,
Ihaillen jumal'-istuinta!

PÄIVÄN SÄDE.

Oi, jos päivän säde öisin,
Niin sun silmäis kautta voisin
Tunkeutua sieluhus!
Valona siell' lämmittäisin,
Mit' ois mustaa, hävittäisin:
Vallan voittais sulous.

Vaan mä, ollen itse musta,
Kaipaelen valaistusta—
Sinä sieluhuni käyt.
Siellä loistat puhtautta,
Kauneutta, hurskautta—
Toivon-tähtenäni näyt.

Olet päivän säde hellä,
Joka lemmell' ijäisellä
Johdat mun luo auringon,
Josta rauhaa autuasta,
Josta—itse Jumalasta—
Vuotaa voima elohon.

MATKA AURINKOON.

Maast' ihminen luo auringon
Matkustaa kuoltuansa.
Sä tiedät, siellä Luoja on,
Odottain lapsiansa.
Vaan tähdissä Hän matkalla
Suo lasten huo'ata.

Hän lemmen säteill' lähettää
Autuutta matkaajille,
Vaan valo kirkkain yllättää
Tähdille lähemmille.
Siks' usein Venus-tähtehen
Halaapi ihminen.

Maass' onni vaan suo vaskihäät
Riemulla viettääksemme.
Häät juomme—kohta myrskysäät
Jo pauhaa etehemme.
Ei kauan kestä onni maan,
Kuin maistimiksi vaan.

Väsynyt taistelosta jo
Nyt puuhaa lähtöänsä.
Maan jättää. Kirkas aurinko
Vaan loistaa silmissänsä.
Taas väsyy tiellä, poikkeaa—
Venukseen seisahtaa.

Kas riemua, min nostattaa
Uus tulokas nyt siellä,
Vaikk' itse matkan vaivoista
Hän itkusilm' on vielä!
Vaan toivo pyyhkii kyyneleet,
Maan muistot viimeiset.

Nyt lempi satakertainen
Heloittaa auringosta,
Hopeahäitä tanssien
Saat laulaa Merkuriosta:
Kas sinne Venus-tähdestä
Himoitset lähteä.

Maan lasten lemmen-jumala,
Tuo Venus, meit' ei voita:
Henkemme etsii korkeinta,
Himoitsee auringoita.
Kas sinne—lempiviikot vaan
Kun loppuu—matkataan!

Sä sanot: "Lentotähtiä!"
Ei, nuot on enkeleitä.
Kautt' ilman, Luojan käskystä,
Noin kaitsevat he meitä.
Oi riemua, kun astutaan
Merkurion satamaan!

Nyt lempi tuhatkertainen
Vastaamme tulvaileepi,
Ja kultahäitä tanssien
Nyt sielu riemuitseepi.
Ja meri, täynnä hekkumaa,
Eteemme aukeaa.

Vaan tuonne, ah maa autuain!
Oi tuonne Luojan luokse
Nyt henki siivin innokkain
Halk' avaruuden juoksee.
Hän valloittaa tuon uuden maan,
Totuus on miekkanaan.

Timanttihäitä oi ken vois
Kuvailla luotu kieli!
On murhe, tuska, vaiva poiss',
Autuutta täynn' on mieli.
Auringost' auringoihin päin
Me matkustamme näin.

LAULAJAN LAPSET.

Sun lapses, laulaja, on kummanlaiset:
Jo synnyttyään täysikasvuiset,
Ja lausehet on suussa sointuvaiset,
On usein purevaiset hampahaiset,
Vaan joskus huulet leikinlaskuiset.

Vakaasti toisinaan kuin hongan humu
Nuo lapset haastavat, ja otsallaan
Heill' useast' on surun synkkä sumu;
Vaan suru tuo on maasta noussut tomu,
Mi lemmen valkealla poltetaan.

Niin, lempisilmin, täynnä rakkautta
On laulajani lapset ainiaan.
He leikitellen suosii viisautta,
Vaan välttävät sen yliherrautta
Ja kauneutta luovat maailmaan.

Vaan, Herran tähden, jospa suuttumahan
Nuo jumal'-lapset syntyissään jo saat:
Lemmenkin liekit vihan valkeahan
Vaihtuupi silloin, syttäin kapinahan
Ja kukistaen kaupungit ja maat.

Ikuiset kuin nuo tähdet korkeuden
On laulajani jalot siittämät.
Maan yöhön paistavat he kirkkauden
Ja lämmittävät jäisen kolkkouden,
Maan äärist' äärihin näin lentävät.

KUN KERTA VÄSYN.

Kun kerta väsyn enkä jaksa laulaa,
Kas silloin kastan kuolemaksein kaulaa,
Ja lähden pois maat' isäin kiusaamasta,
Vaan kuoltuani laulan taivahasta.

Suo anteeks' silloin, armas maani, mulle,
Runoilijalle surmaan tuomitulle!
Sun häpeäkses eläisin; kun kuolen,
Sun kunniasi kasvaa toisen puolen.

Mä taivahille mainetöitäs soitan,
Sielt' arvoseppeleitä sulle voitan;
Ja kevätpäivän paistaessa sieltä
Tuon saloillesi tuhat satakieltä.

Ja taivahasta laulan maailmalle,
Runoillen sanat metsän huminalle,
Ja lainehille loiskiville rannan
Syvyyden suusta sanoja mä kannan.

Kun myrsky-yö on, meuruaa kun tuulet,
Sanani niiden säveleissä kuulet,
Ja ukkosenpa tulen pauhinassa
Sanoja lausun voiman Jumalasta.

KAS NYT EN LAULA.

Kas nyt en laula, en!
Kun paimen, hyppelen
Mäillä, kunnahilla,
Kukkivilla.

Keväällä laulelin,
Kun lauloi linnutkin:
Nyt hoitaa pääsky pieniään,
Niin, kenties, peippo, kerttunen,
Töin tuskin kuulet leivosen,
Ja rastas sata säveltään
Jo vaihtoi tiukkuvirtehen;
Huus käki ammoin: "hoiloilo",
Ja päätti laulun jo.

Joukossa laulais huonoinkin,
Ja yksin, kun ei kuultaisin;
Vaan kuullen monen kultasuun,
Pilannen ehkä laulupuun,
Halvennan virretkin:
Siis kesän vietän näin ja noin,
Vaan syksyll' yhtyä mä voin
Taas lähtövirsihin.

Kas nyt en laula, en!
Kuin paimen, hyppelen
Mäillä, kunnahilla,
Kukkivilla.

MAANTYTTÖ.

Maantyttö syntyi kotonaan,
Hän syntyi laulamaan:
Hän lauloi kotikunnailla
Ja riemastutti rintoja,
Ja kansa riensi kuohuna
Nyt häntä kuulemaan.

Maantyttö kulki kaupunkiin
Ja lauloi tielläkin:
Hän kiitti koti armastaan,
Ylisti leikkikumpujaan—
Kaikk' kansa juoksi kuulemaan,
Kun tyttö lauloi niin.

Ja tyttö kaupungille sai
Hän lauluvallan sai:
Nyt korvansa kun aukaisi,
Sen sydänsuonet hehkuili—
Vaan kateus viel' ylpeili,
Maantytön halventain.

Maantyttö salon sydämmeen
Palasi lauluineen:
Hän hetken korven rinnasta
Kuunnella tahtoi rastasta,
Sen säveleitä seurata—
Taas läksi lauluilleen.

Nyt ken sen laulun kuuli vaan,
Sen sydän palamaan!
Maa, kaupunki nyt riemastui
Ja häijyt henget kukistui,
Ja korvat kaikkein auentui
Maantytön laulantaan.

MOKOMA LEMPI.

Keväällä kun kihlasin
Syksyllä sain rukkaset,
Näinkös luonnon kuollessa
Kuolee lemmen kukkaset?

Syksyllä taas kihlasin—
Keväällä sain rukkaset,
Näinkös vasten luontoa
Kuolee lemmen kukkaset?
Tuost' en valheesta nyt huolis,
Ettei muka lempi kuolis.

NIITTYPURO.

Näin moititaan: voi kuink' on murheinen
Ja synkän musta niittypuron juoksu,
Vaikk' onkin niityn metsä lehväinen
Ja partahilla kukkain tuhat tuoksu.

Ei muisteta: tuo puro kotoisin
On synkältä ja hallaiselta suolta,
Ja korven kautta juosten, kuulikin
Se näljänhätää, itkua ja huolta.

Nyt, kukkaniityn läpi kulkeissaan,
Vilkastui puro, iloisammin hyppii,
Vaan murhe kuvastuupi muodossaan,
Kun rinnassa viel' entismuistot sykkii.

TUETTU PÄÄ.

"On mulla sydän vasemmalla,
Vaan jotain puuttuu oikealta,
Sen vuoksi elo kaikkialla
Niin tuntuu heikolt', ontuvalta:
Tuo syrjäpaino laitaan kiskoo,
Useesti vasemmalle viskoo,
Pois eksyttää tielt' oikealta."

Niin nurkui mies. Vaan naisen kainon
Kun puolelleen löys' oikealle,
Hän tunsi kohta tasapainon
Ja toisin lauloi maailmalle:
"Mies naisen pää on, pappi lukee!
Niin, kyllä—sydän kun vaan tukee
Sen, ettei eksy hunningalle."

VASEN PUOLI.

Kun kunniamerkkejä annetaan,
Ne pannaan rintahan vasempaan,
On tähdetön oikea puoli.
Ja morsiusneito, kun kukkasen
Istuttaa rintahan poikasen,
Oikeesta puolest' ei huoli.

Kas pappia—kelle hän paukuttaa?
Hän vaan sydänpohjia kuohuttaa
Ja järjen syrjähän käyttää.
Ja laulaja—kelle hän laulelee?
Hän syäntäsi ruusuilla kiehtoelee
Ja kukkien tuoksulla täyttää.

Ken liittyisi kylmähän järkehen?
Vasemmallapa on sydän lämpöinen,
Se valtias kenpä sen voittaa:
Hän järkesi mykkänä seisottaa
Ja maailmoita hän valloittaa—
Se valtias kenpä sen voittaa.

KULTAA.

Kultaa, tyttöni, kultaa sulta mä kaipaan,
Rikkaudetta ja aarteitt' en tule aikaan.
Kultaa täytesi! ulkokulta ei kelpaa,
Ontto jos sisus on tai täynn' iki velkaa.

Onkin, tyttöni kalliimp' onpi kuin kulta,
Verrakseen minä halp' olen tuhka ja multa.
Vaan ken köyhä on, rikkautt' etsivi silloin,
Rikkaall' ei rikas tarpeeseen ole milloin.

AATTEHET.

Oi, jalot aattehet,
Tähtyet taivahan!
Tuulet jos myrskyiset
Puskevat laivahan,
Tähtien johtohon
Luottaen tie
Aukevi, aavikon
Halki mi vie,
Luo levon valkaman.

Oi, jalot aattehet,
Voittajat kuoleman!
Maass' elonkukkaset
Näyttävät kuihtuvan,
Vaan säde aattehen
Taas elon luo,
Taas kevät ruusujen
Tuoksua tuo,
Vallaten maailman.

PAIMENET.

ENSIMAINEN JAKSO.

On ilta. Pirtin istujat
Näyttääpi rauhaisalle,
Vaan ikkunasta ikkunaan
Käy levotonna Kalle.
Rinnassa häll' ei katumus—
Poskilla kevät-tuoreus
Toist', aivan toista todistaa,
Ja silmiensä palon
Sä luulet luovan, loitsivan
Tähdille uuden valon.

Hän harteva ja varteva,
Häll' otsa kirkas hohtaa;
Tuo otsa kirkas, kaareva
Pelvotta vaarat kohtaa.
Syys-yölle vastakohtana
On tukka liinan valkea.
Mut huolta kantaa rinnassaan
Ja rauhatonna kulkee,
Kun laulut äidin lauhkean
Tiet, ovet häitä sulkee.

"Et mallassaunaan mennä saa
Tän' iltana, se muista!
Nuo miettehet nyt mielestäis
Vaan, poika parka, poista!
Syys-illat on ja pitkät yöt,
Vaan viel' ei lopu iltatyöt:
Voit veistää re'en kaplaita
Tai pärehiä vuolla—
Niin, luulen, isäs tahtoo—yöks'
On sulle sänky tuolla.

Ei muulloin iltavalkea
Niin hauskuta kuin silloin,
Kun perhe kaikk' on kotona
Ja takan ympär' illoin.
Myös silloin vanha rukkini
Voi pyörähdellä helposti,
Ja huolet, joita kantaa saa
Lapsestaan vanhin aina,
Ei silloin muistu mielehen,
Ei höyhentäkään paina."

Näin äiti, polkein rukkiaan,
Pojalle lauleskeli,
Puut paukkuen kun takassa
Ratosti leimueli.
Vaan Kalle yöhön synkeään
Tähysti—terässilmistään
Hän ehkä syys-yön pilvihin
Valoa luoda tahtoi.—
Tuost' äidill' outo aavistus
Rinnassa piillä mahtoi.

Sisälle isä astui nyt,
Mies lyhyt, vankka varsi.
Entistä käskevämpi on
Nyt hällä käytösparsi.
Hän poikahan kun katsahtaa,
Sen käskyksi het' oivaltaa:
"Sä otat eväskontin nyt,
Kirveen ja pyssyn parhaan!
Kuin nuoli nopsa, kiiruhtaa
Saat Villin niittytarhaan!

On karhut, kuulin, kaataneet
Kylästä orhin nuoren.
Muu hevosparvi paennut
On turviin Räihävuoren.
Kylässä kaiken nuorison
On hanke karhun-ajohon.
Mä häpeän, jos poikani
Ei siell' ois' joukon kanssa;
Kun nuoremp' oisin, nuolena
Saapuisin seuranansa."

Kuin päivän silmäterältä
Pois pilvet pyyhkii tuuli,
Niin Kallen yö nyt kirkastui,
Tuon sanoman kun kuuli.—
"Tult' iskee nuorten kantapäät,
Vaan vanhain pohkeissa on jäät!
Kun korven herran turkki vaan
Silmiini vilkahtaapi,
Niin metsän rinta raikahtaa
Ja karhu kellahtaapi!"

Mut tuohon isä: "Maitosuut
Noin kerskaa ennen työtä.
Kun voiton toisit kotihin,
Muut kiitoksen tois myötä."
Vaan näitä Kalle kuulisko?
Hän valmis lähtöhön on jo.
Mut lähteissään mit' etsii hän?—
Hän säästömakeisensa
Kokoopi kontin pohjahan—
Ne viepi kullallensa.

Kylässä matkan varrella
On Kallen Mari kulta.
Keväästä asti kummankin
Rinnassa hehkui tulta.
Kuustoista täytti kumpikin,
Kun kevät puhkes kukkihin.
On syys—se kesän kuihdutti,
Vaan loistaa nuorukaiset;
Rehoittaa ruusut poskien,
On rinnat paisuvaiset.

Syys-ilt' on, tähtein silm' ei näy,
Kuu hallava ei paista.
Keveesti Kalle kiiruhtaa,
Yön synkeytt' ei muista.
Syys vaikk' on kolkko, kukaton,
Vaan tähtitarhan, ruususton
Rinnassaan poika säilyttää
Ja laulaa riemuisasti;
Noin vuoroin laulaa, viheltää
Hän mallassaunaan asti.

Kas, höyry sauhun sekainen
Ovesta tupruaapi.
Käy joutuin, Kalle, kiiruhda,
Jo Mari odottaapi!
Ah, makeata lämmintä!
Oi Maria, kuin lempeä!
Sen tukka liekin leimuna
Harteilla lainehtiipi;
Kuin lintunen hän liikkuvi,
Kuin pääsky sirkosiipi.

Uunissa hiillos punoittaa,
Kas Marin poskipäitä!
Oi, sulho, aamun koittavan
Sä luulet, nähden näitä.
Sinervä liekki hiilloksen
On leimu Marin silmien.
Oi, poika, etsi taivahas
Ja joudu tyttös luokse!
Oi, muista aamuruskoas
Ja kiiruisammin juokse!

Kuin tulen kieli tuikuttaa
Pihdissä pärevalo,
Ja viulu-Aapran sävel soi,
Rehoittaa nuorten ilo.
He permannolla pelmuaa,
Ken laulelee, ken rallattaa.—
Kupeessa uunin yksinään
Ei sirkan virsi soinut,
Ei soinut sirkan—Mari ei
Myös laulella nyt voinut.

"Pois, Aapra, viulu! laulut pois!
Syys-yöll' ei leikki sovi!—
Vaan ken se kopsii ulkona?
Aukeeko saunan ovi?
Oi, soita, Aapra! laulakaa!
Nyt vallan vaikka tanssi saa!
Ah, oisko seinät, katto pois,
Sais hyppiä kuin hullut!
Taas Mari onnen lapsi on:
On Kalle kulta tullut."—

"Oi, Mari, katso konttihin—
Kas siellä ispinöitä!
Tuo suukkosi!"—"Oi, Kalle, noin
Sä kuljet yksin öitä!
Kas täältä naurispaistikkaat
Ja ohra-pannukaakut saat.
Tääll' ystäväs' ja kultas' on,
Et yksin lähde varmaan;
Voit hetken hellän viipyä
Ja laulaa luona armaan."

Niin kuiskuivat, ja Aapra taas
Viritti viuluansa;
Sai Kalle, Mari rinnakkain
Taas laulaa muistojansa.
Hymyili huulimansikat
Ja silmätähdet loistivat.
Syys synkkä vaihtui riemuhun,
Neidoiksi karhut vaihtui;
Loi lempi sielut kahleihin
Ja vaaran pelko haihtui.

He ylistellen lauloivat
Suloa paimenmuistoin,
Kuin kautt' ois rinnan kulkeneet
Purojen, metsäpuistoin:—
Kuink' kevät uhkui armautta,
Kuink' kesä kantoi kukkia,
Syys kuink' on runsas lahjoistaan,
Syys-illat rauhaisia,
Ja talven jäillä leikitkin
Kuink' ovat raittihia.

KUN VOISIN.

Ylhäinen metsästäjä
Näin lauloi kulkeissaan:
"Oi teitä laakson lehdot,
Kanervat kangasmaan,
Puut pienet, puolan varret
Ja korven mökkinen!

Teilt' ei vie myrskyt rauhaa,
Ei tuiske tuulien;
Teill' aina kaste kirkas
Otsalla loistelee,
Luonanne perhot pyörii
Ja linnut laulelee.
Niin tyyness' aina oisin,
Kun voisin."

Vaan köyhä mieron poika
Tien varrell' lauloi näin:
"Te hongat uljaslatvat
Taivaasen käytte päin;
Palatsit teistä paisuu
Valoisat aina vaan—
Mit' on nuo laakson lehvät
Pimeessä piilossaan!—
Te tuulten juhlavirttä
Synnyitte laulamaan,
Saleina loistollisna
Soitollen kaikumaan.—
Niin ylhäinen ain' oisin,
Kun voisin."

Vaan paimen huiluhuuli
Polulla soitti noin:
"Kuin raitis kevättuuli,
Vapaana laulaa voin:
Kuin kuuset huokaa, silloin
Hartaammin laulelen,
Ja myrskyll' entis-aikain
Murheita muistelen.

Ja kosken pauhu kertoo
Kuink' ennen taisteltiin,
Vaan laakso tuolla kutsuu
Iloihin nykyisiin.
Tällaisna aina oisin,
Kun voisin.

Kas täällä lintu laulaa
Ilonsa, huolensa,
Ja kukka armas kuiskaa
Suloimmat toivonsa.
Mä rinnassani tunnen
Purojen helkkehen,
Ja aamukaste kirkas
Mik' on, sen tuntenen:
On paimentytön silmä,
Jok' etsii kukkia
Laaksossa—poika poimii
Aholla marjoja.—
Tällaisna aina oisin,
Kun voisin."

AAMULLA.

Tutu, tuu, jo päivä koittaa,
Tutu, tuu, jo paimen soittaa
Laitumelle laumojaan:
Laajan laakson, ruohomaan,
Virran vieremille,
Miss' on paimenille
Kukkakumpu, marjamaa,
Missä lauma rauhan saa
Rehoittaa.

Ahdas laidun, lauma nälkäinen
Syy on paimenten.—
Tutu, tuu, jo kellot kaikuu,
Tutu, tuu, jo torvet raikuu:
Riemu aamun, rauha illallen.

KESÄAIKA.

On kevät. Paimentorvi soi
Ja soipi karjan kellot.
Jo nurmen nukka vihannoi,
Vihoittaa viljapellot.
Purosen partailla vilppahan
Puut puhkeaapi jo lehteen,
Ja paimentyttö hän kirkkahan
Istuupi laidalla lähteen.

Ja tuores kevätvesa on
Purosen luona poika;
On raitis hän ja huoleton,
Kuin toivon-, riemun-aika.
On puhdas lähde se tyttönen
Ja poika kuin kevättuuli,
Ei heitä hallan ja myrskyjen
Viel' ole koskenut huuli.

Heill' elämä on aavistus,
Kuin toivon aamurusko:
On haaveksiva rukous,
On murtumaton usko.
Min kevät kätkevi kohdussaan,
Sen kesä kukkina kantaa;
Ja syys kun joutuvi, tultuaan
Se lahjat runsahat antaa.

Sai toiste nurmi kukkihin,
Heräsi tunnot nuorten,
Puroset niinkuin ilmihin
Rinnoista puhkee vuorten;
Niin sammalmättähäll' istahtaa
Luo tytön poika nyt tohti.—
Vaan luudat, siivilät singoittaa
Tuo tyttö poikasta kohti!

Ei poika suutu—poimi vaan
Ropeisen mansikoita:
Nyt tyttö ylväs nauramaan
Ja huolinut ei noita!
Vaan sitten suolla kun luutineen
Hän karjan jälkiä astui—
Jo vaipui multahan, lietteeseen,
Ja tyttö parka nyt kastui!

Poik' avuks' ehti, ryntäillään
Kummulle tytön kantoi:
Nyt kiitokset jo mielissään
"Marjoista" tyttö antoi.
Ja sammalmättähäll' istua
Luo tytön poika nyt tohti;
Nyt silmät säihkyivät riemua,
Nyt posket ruusuja hohti.

* * * * *

On kesä. Kummut kukkivat,
Aholla marjat hohtaa,
Ja paimenlapset iloisat
Nyt usein toistaan kohtaa.
He marjat kukkihin vaihtavat
Ja missä kulkevat, siellä
Jo vuortenrinnatkin huokuvat
Ja laaksot on ilomieliä.

On päivä kuuma, helteinen
Ja harvoin käki kukkuu;
Niin paimentyttö kukkien
Keskelle väsyi—nukkuu.
Kuin metsäruusujen haltijaa
Nyt kesän hengetär suojaa,
On tyyni rauha, on pyhä maa
Ja luonto kiittävi Luojaa.

Katveesta paimenpoika vaan
Tuon näkee suloisuuden;
On hiljaa, tuskin huokuikaan—
Hän havahtuu vois muuten!
Vaan silloin kellot soi karjojen,
Jotk' eellä paarmojen kiili:—

Heräsi tyttö ja—poikanen
Nyt taakse pensahan piili!

* * * * *

Vaan kevät, kesä lyhyinen
Kuin siivin ohi kulkee.
Syys saapuu, suru paimenten
Ja riemun laaksot sulkee.
Jo laumast' on susi kaatanut
Parasta hiehoa kaksi:
Nyt paimentyttö on muuttunut,
On käynyt murheisemmaksi.

Vaan paimenpoika lohduttaa:
"Kas pellon kuhilaita!—
Ne hiehoja taas kasvattaa!—
Ja muista niittymaita.
Suo syksyn tulla! ja talvi tuo
Paimenten juhlivan joulun,
Talv'-illat raittihin riemun suo,
Kun viulu soi kera laulun."

Niin kesä vierii paimenten
Ja muistot hellät painaa;
Yks' etsii toista kaivaten,
Yhdessä oisvat aina.
Kun sitten näin kesät vuorottain
On mennyt, toisia tullut,
Niin poika, tyttönen rinnakkain
On vihkityynyllä ollut.

ILTALAULU.

Ukon ilmaa, sadetta,
Tyyntä, päivän paistetta—
Ken niit' aamull' aatteli!
Vaan kun päivä mennyt on,
Kaikki johtuu muistohon,
Ilta kaikki muistavi.

Päivän silmä sammuva
Luopi iltaruskonsa
Vainioille, metsillen.
Väsyttää jos paimenta,
Vielä soittaa torvea
Hyvästiksi saloillen.

Kylä viljavainion
Keskelt' aukee; laaksohon
Rauhaisaan se viettelee.
Sauhut kohden taivasta
Nousee ilta-uhrina,
Laakson virta vilisee.

Kylän lapset laulaen
Rientävät luo paimenen:
"Missä metsän tuomiset?"
Karja ammoo, kellot soi:
Päivän voiton ilta toi,
Kylän lapset riemuiset.

Sinne lauma kylläinen
Edellä käy paimenen.
Heltehestä väsyneet
Siellä virvoitusta saa.
Paiment' innoll' odottaa
Siellä kasvot kaivanneet.

Petoin kanssa kamppailla,
Myrskyss' olla, ukkoista
Kokea jos päivän saa,
Kunhan illan tultua
Löytyy koti rauhaisa—
Taistella se kannattaa.

PAIMENTEN TALVILAULU.

On kesä mennyt paimenten,
Ja kuihtui kesän kukka;
Syys ohitse on myrskyinen,
Pois metsän keltatukka.
Ne mennehet,
Vaan paimenet
On talven pakkasissa
Viel' iloiset,
Kuin tähtyet
Tuoll' ylätaivosissa.

Vaan kukkalaaksot muistoineen
Ei heitä paimenlasta:
Ne piilee paimensydämeen
Viluhun kuolemasta.
Viel' lauluja
Kuin niitulla
Saat kuulla paimenelta!
On ruusuja
Sen poskilla,
Ei poistu pakkaselta.

Nyt paimen metsäst' ajelee
Vaan havuja ja multaa,
Ja mieli täynnä hehkuilee
Vaan hunajaa ja kultaa!
Hän muistelee,
Kuink' kutelee
Nyt tyttö kangastansa,
Tai neulonee
Ja kehräilee
Hän äitimummon kanssa.

Ja hän, jok' kutoo palttinaa,
Hän ketä aatteleepi?
Hän muistaa mullan-ajajaa,
Hänestä lauleleepi.
Oi, poikanen
Jos tyttösen
Kädestä paidan saisi—
Ois lämpöinen!
Vaan noin nyt ken
Toivottaa uskaltaisi!

Saas jouluaamun joutua,
Voi hauskaa, riemullista!
Kun tervaslyhtyin loistossa
On kylät juhlallisna.
Ja kilvassa
Kun kelloissa
Kirkolle varsat juoksee!—
On tullunna
Nyt valoa
Maan paimenlasten luokse.

On Hiivanuutti, Laskiain
Kaks suurta talven juhlaa.
Oi, niistä kieli laula vain,
Et turhan päiten tuhlaa!
Kun illoilla
Soi raitilla
Tuhatta kellokaulaa!
Kun varsat vaan
On vaahdossaan
Ja nuorikansa laulaa!

Mont' talven jouto-illoista
Kuluupi leikkijöissä
Ja monta tanssin tahtia
On soinut tähtiöissä.
Ei murheitaan
Suo kaikumaan
Tää raitis paimen-elo.
On talvi vaan
Kuin tarinaan
Puettu kesän sulo.

* * * * *

Syys-illall' istuessa noin
Soi viulu, laulut luisti:
Ken miehentöitä, vaaroja
Yön hekkumassa muisti?
Vaan kopse kuuluu ulkona,
Ov' aukenee ja—ovesta
Sisälle vanhus keikahtaa,
Muut' yllä ei kuin paita;
Hän säärin seisoo paljahin
Ja katsoo "kuink' on laita".

Pään harmajan ken nosti noin
Yövuotehelta varhain,
Kun kukko viel' ei laulanut,
Tuo aamun virkku parhain?—
No, eihän koske kukkohon,
Min soitto, laulu tehnyt on.—
Hän vakavaan kun silmäilee,
Ujoina seisoo naiset
Ja vaiti miehet tuijottaa—
Niin kaikk' on kummanlaiset.

"Kun elin nuorna", ukko näin
Nyt laukes' lausumahan,
"Ei tyttö kättäns' antanut,
En mennyt ottamahan—
Ma kunnes töissä olin mies,
Niin että muut, kuin tyttö, ties
Mun urhoseuraan kelpaavan,—
Nyt tyttäreni tässä
On valmis kätens' antamaan,
Vaikk' ken ois pyytämässä!"

Tuo soimaus kuin käsky soi
Ja kaivoi nuorten mieltä.
Asehet nousi olallen,
Ei kuultu äänt', ei kieltä.
Kätellen jäivät tyttöset.—
Marilta vieri kyynelet.—
Kuin päivä ukkoispilvehen,
Niin riemu peittyi yöhön.
Viel' lähtöviulu vingahti—
Ja sulhot riensi työhön.

TOINEN JAKSO.

MATKALLA SYYSYÖSSÄ.

I.

On metsätiellä poikajoukko
Niin reipas astumaan.
Ken myrskyss' itkisi, ois' houkko,
Vaan mies ei milloinkaan.
Vaikk' usein hongat vuorten
Saa tuuli sortumaan,
On selkä notkee nuorten,
Ei sorru kuitenkaan.

Jos riemu runsas tyttötarhaan
Jäi poikaparvesta,
El' eksy toki nuorna harhaan,
Vaan kestä urhona!
Saas tulla taisteluita,
Ne meistä miehen saa,
Yön petoja tai muita—
Ne voimme karkoittaa!

Yö must' on, kesän kiiltomato
Ei loista ruohosta;
Vaan aamun voitto, runsas sato
On meillä toivona.
Pois nimen poikanalkki
Me kauas suljemme:
Kuin urho uljas halki
Maailman kuljemme.

II.

Syysviima vinkuu puusta puuhun
Ja metsä huokuu raskahasti.
Yön pilvet varjonsa luo kuuhun
Ja taivas katsoo surevasti.
Vaan vaikk' on luonnossa
Syys-yö ja kuolema,
Ain' nuorten rinnoissa
Elämän virrat pauhaa:
Ne rauhaa
Ei suo—ne jalohon vie taisteloon.

Nyt itkee luonto kyynelsilmin,
Syys kun sen riisuu kukat yltä;
Noin rinnan huokaus käy ilmi,
Kun kuihtuu ruusut lemmityltä.
Mut poikaparv' on vaan,
Kuin kevät, riemuissaan,
Ja toukolauluillaan
Se ennustaa: syysvallan
Ja hallan
Taas nuori kevät kerran karkoittaa.

Hitaasti valtansa yö heittää,
Pimeys ei sois' päivän tulla;
Yön varjot aamun otsaa peittää,
On usva luonnon hartiolla.
Vaan nuoret rinnoistaan
Saa usvat poistumaan
Ja aamun koittamaan,
Vaikk' keskell' luonnon yötä—
Miestyötä
On poikaparvi uljas alkamaan!

LAULU HEVOSPAIMENISTA.

Annas kuulla kertomusta
Poikaparven keskeltä,
Kuinka ennen hevospaimen
Eli syys-yön metsässä:
Kuinka alla kuusien
Luona niittylähtehen,
Havumajan edustalla
Roihui liekki korkealla,
Yötä mustaa valaisten.

Kuinka koivukannon päähän
Tulinuijaa jyskittiin,
Taikka paimentorven rai'ull'
Ilmanranta halkaistiin:
Metsät, vuoret vastasi,
Sudet, karhut pakeni.
Kellot vaan soi hevoskarjan,
Hirnu kuului liinaharjan—
Paimentaan se muisteli.

Satuja jos kerrottihin,
Peljätty ei peikkoja;
Painittiin jos toisinansa,
Aina oltiin veikkoja.
Nukkua jos tohti ken,
Jalat ilmaan nousi sen,
Vettä kylmää satoi päähän.—
Ken nyt, jos ei käynyt jäähän,
Taas ei tuost' ois virkkuinen?

Valvoa ja hoitaa tulta
Tääll' on virka paimenten;
Huuto, pauke, torven raiku,
Niissä pelko petojen.
Niin he lauman säilyttää,
Vaikk' on yö ja myrskysää,
Kunnes kultaotsa aamu
Koittaa—poistuu yö kuin haamu,
Rauha maille leviää.

KARHUN SAARTO.

Ryöstösaalist' usein rauhassa
Kun par'aikaa nautitaan,
Mehu mieless' on ja huulilla,
Rangaistust' ei aavistetakaan,—
Silloin saapuu nuolet kostajan,
Päättää päivät, matkat maailman,
Tilin vaatii ankaran.

Niinpä osmon, korven herran,
Kohtas kosto kerran,
Saalistaan kun aamusella
Räihävuoren kupehella
Ahmi parhaillaan.
Silloin saapui parvi nuorten,
Sulki tiet ja polut vuorten
Jahtiverkoillaan.

Joukko uljas ties:
Niinkuin yksi mies
Kuulat laskettava on—
Petohon.

Vaan ken käskyn ankarimman
Sai, ja toivon suloisimman
Tallentaa, ja kellä tahdon ponsi
Luja on, ei mielenhaave onsi,—
Valmis on hän mielellänsä
Täyttämähän tehtävänsä,
Säästämättä henkeänsä.
Semmoinen
Nuor' on joukoss' sulhanen.

"Kättä neidon enkö voittais,
Kun sen miehen työllä saa?
Nuorukaisna enkö koittais
Vanhain toivot vahvistaa?
Mik' on miesten työksi luotu,
Lie se mun myös tehdä suotu!"
Näinpä sulho rohkeasti.
Silloin joukko vakavasti
Tähtäsi—
Paukahti!
Huuto hurja raikui,
Vuoren rinta kaikui!

Vaan nyt nousi kämmenilleen
Korven herra kauhea;
Ennustaen vainojilleen
Kuolemaa ja kostoa.—
Päälle karkaskin
Kaksin kämmenin,
Irvihampahin,
Karjunalla
Hirmuisalla!

Pyssyn ponsi, kirveslapa,
Minkä kukin löytää!
Paeta ei ole tapa,
Päälle parvi töytää.
Ensi miesnä ken on siellä,
Jonk' on peto melkein niellä?
Hän, tuo nuorin,
Pulskin, suorin,
Sulho parven parhain!
Hänpä viskaa
Lailla huiman
Pedon niskaan
Iskun tuiman—
Mutta sortuu varhain
Maahan alle kämmenten,
Raivoisten.

Avuks' ehtii toiset.
Silloin sinkuu iskut julmat,
Lyönnit rajunmoiset:
Puhkoo pedon otsakulmat,
Verihinsä sulloo, sortaa,
Maahan murtaa
Urhokkaan
Korven kuulun valtiaan.

Miks ei kuulu riemun raiku,
Miks ei kaiku
Kajahtele vuoresta?
Voittoparv' on synkkä aivan,
Lailla taivaan,
Jok' on pilvivaipassa.
Siit' on päivä pilvessänsä,
Poikaparvi murheissaan:
Urhon alku, ystävänsä,
Tainnoksiss' on haavoistaan.
Vaan ei hädäst' auta voivotus,—
Työstä, toimesta on lohdutus.

Kotihin nyt vaan on tie.
Heinäreki, valjahat
Niityll' on. Siell' uljahat
Ruunat syö;—kas niistä pari
Reippahasti kyllä vie
Saalihit ja sairahat,
Vaikk' ois tie kuin hiekkakari.—
Elävän ja kuolevaisen,
Vanhuksen ja nuorukaisen
Koti, armas koti saa
Rauhoittaa.

PALAUS.

Himmeesti pärevalkea
Valaisee uuninkorvalla
Nokisen orren alla.
Sen luona, käsi poskellaan,
Uneksii tyttö valveillaan
Kuin illan kuutamalla.

Innosta mieli hehkuaa,
Se silmäin kautta soimuaa,
Kuin joskus pohjan palo.
Ja kyyhky kotkan rohkean
Saa siivet—sulhon seurahan
Se kiiruhtaa kuin valo.

"Oi, armas, joukost' uljahin
Sä ollos!—tullen kotihin
Saat miehen-arvon kantaa.
Ja tyttös, juosten vastahas,
Sukostaa huulin poskeas,
Kätensä sulle antaa.

Koi, anna aamun joutua,
Hän saapuu, saalis seurassa
Ja voittolaulut raikuu.
Niin nuoret, vanhat riemuitsee,
Ett' ilmanranta kohisee
Ja kylän kummut kaikuu."—

Sai vihdoin päivä puolehen,
Syyspäivä tumma, sumuinen,
Kuin murhevaipassansa.
Vaan silloin hetkeks' aurinko
Pilkahti—pilvilouhisto
Sen laski luolastansa.

Nyt kansa kulki kujallen
Ja voittajille riemuiten
Se kiitoslaulut kantaa.
Ylinnä Kallen nimi soi:
"Hänestä urho tulla voi,
Kun Luoja elää antaa."

Kas silloin hapsin hajonnein
Keskelle nuorten kumppalein
Riens' innoissansa Mari.
Siell' luona korven kuninkaan
Nyt kansa kiehui riemuissaan,
Syleili nuori pari.

Vaan päivä väistyi pilvehen,
Syys saapui taasen sumuinen——
Vait synkistyi nyt kansa;
Ja Mari hämmästyksissään
Syvästi heltyi itkemään—
Hän itki sulhoansa.

"El' itke!" Kalle aprikoi,
"Näin nuorna syys ei tulla voi,
Sen kevätlempi voittaa.
Sun nähtyän' en kuolla saa,
Sinussa lemmin maailmaa,
Sun kauttas taivas koittaa!"

Taas uljasta kaks' orhia
Otusta kiskoi vaahtoisna—
Reen tallat tulta tuiski!
Kelmeenä sairas verinen
Taas istui karhun kupeellen
Ja armastaan vaan muisti.

Vaan Mari toivon, epäilyn
Välillä horjuu—lemmityn
Hän suree onnetuutta:
Syys kadehtiiko nuoruuden
Keväältä ruusuin, liljojen
Suloa, tuoksuisuutta?

KOLMAS JAKSO.

PYHÄN AATTO.

On ilta, Herran päivän aatto
Ja kirkon kellot kumisee:
Näin päivän töistä väsyneille
Ne juhlalevon julkaisee.

Vakaana, tyynnä, hartahana
Käy kansa töiltään kotihin.
Ken täyttänyt on tehtävänsä,
Sill' ain' on rauha suloisin.

Pois arkitomut iltasilla
Saa päivämies nyt puhdistaa.
Kirkkailla juhlavaattehilla
Hän Herran päivää odottaa.

Yö vihdoin, hiljainen kuin hauta,
Syliinsä sulkee nukkuneen.
Hän nukkuu, kunnes aamun koitto
Herättää Herran huoneeseen.

UNETON.

Unessa muut on autuaassa,
Ken yksin valvoo, rukoilee?
Ken juhlan valko-vaattehissa
Taivasta kohti huokailee?

Hän onko tunnon tuskissansa
Ja etsii sielun lepoa?
Tai rauhan-enkel', Luojaltansa
Jok' anoo maalle armoa?

On ihminen, on luonnon lapsi,
Keväimen tytär nuhteeton;
Ylkänsä pelkää luopuvaksi—
Siit' on hän valpas, rauhaton.

Ei unta saa, hän hiipii yöhön,
Hän etsii kullan kotoa:
"Oi, jospa aamun koittehessa
Ylkääni voisin kohdata!"

Ei kuu, ei tähdet taivahalta
Valaise tietä tyttösen,
Epäilys häitä toivon peitti,
Kuin taivahan yö pilvinen.

Ei pettäjää hän yljässänsä,
Mut valoansa etsii vaan;
Hän etsii kevätlempeänsä
Ja toivon aamuruskoaan.

VALONSÄTEITÄ YÖHÖN.

Tyyn' ilma on kuin hallayönä,
Kuin taistelust' ois uupunut;
Pimeys murhekapaloonsa
On luonnon kaiken verhonnut.

Ja neito sulhon kartanolle
Nyt hiipii valko-vaatteissaan;
Hän lohdutusta, virvoitusta
Tuo sairahalle rinnassaan.

Vaan vastahan mik' outo loiste
Sielt' ikkunoista hohtelee?
"Hän ehk' on terves—voiton vuoksi
Nyt nuoret siellä riemuitsee!

Siell' lauletaan ja viulu soipi,
Mä saavuin voittojuhlahan!
Tääll' yöss' en viihdy harhaellen,
Kosk' avata voin taivahan."

VALVOJAISET.

Siell' laajan pöydän ympärillä
Nuor' istuu parvi paimenten,
Ja korven saalis, karhun jalka,
On olvikannun viereinen.

Vaan alla orren honkapuisen
Ei riemunkannel kaiukaan,
Ja reunall' ei nyt honkapöydän
Juo nuoret riemumaljojaan.

Ei viulu-Aapran virret vieri
Nyt lailla hyppysoitelman,
Ja laulu nuorten metsämiesten
On sävel surun haikean:

On parvest' uljain miehentoivo,
On ylkä sorja sortunut.
Hän, jonka luoti karhun löysi,
On kylmäks' aivan kalvennut.

Siin' äiti istuu kyynelsilmin
Pään luona poikavainajan,
Ja isä, vailla lohdutusta,
Myös sortuvans' sois hautahan.

"Miks' omiaan ei syksy riistä,
Vaan kevätvesat katkaisee?
Tääll' elänyt ken kyllin onpi,
Hän hautahan jo joutanee."

Näin kaikuu virret kaipausta
Ja viulun kielet surua.
Niin ilmestyypi valko-impi
Sisällen yöstä mustasta.

Hän kirkastui—vaan haamun lailla
Kasvonsa kohta vaaleni:
Kuin kuolon enkel', armahansa
Hän vuotehen luo lankesi.

Nyt kynttilätkin kirkkahammin
Valaisi kuolinvuotehen
Ja sävelvirrat suruisammin
Soluivat kautta sydänten.

Yön kaiken voimakkaasti kaikui
Näin murhevirret ahkeraan,
Vaan ylkänsä luo impi vaipui—
Ja siit' ei noussut milloinkaan.

Syysluonto armotonko voitti
Näin ihmis-elon kevähän?
Kun kukka puhkes, päivä koitti—
Jo hallayö vei hedelmän.

Vaan varro! Herran päivän tullen
Saat kuulla kelloin kaikuvan,
Saat kuulla täältä kutsutullen
Ikuisen kevään koittavan.

VUODET 1878-1881.

MAAN JA TAIVAAN TÄHDET.

Talvi-illalla
Kulki kaupunkiin
Matkamies.
Maassa kirkkahan
Lyhtytähdistön
Näki mies.
Vaan ne myöhempään
Synkkään pimeään
Sammuivat.

Maa kun musteni,
Siitä synkistyi
Matkamies.
Lyhtytähdet maan
Vihdoin sammuvan
Nyt hän ties.—
Vaan ei taivahan
Tähtein sammuvan
Nähnyt mies.

Pain. 6/2 1878.

TYTÖT LINTUJA.

Tottakin, hitto jos vie,
Tyttöset lintuja lie,
Lentäviä,
Koska ei saavuta Matti,
Heit' ikänä.
Taas Simo sen tytön otti,
Lintunen tuo hänet vei
Taivahan seitsemännen
Kynnyksellen.
Nyt ilojaan Simo laulaa
Matti kun nurmella maan
Murheisna vaan
Kastavi kaulaa.

Pain. 13/2 1878.

ELOHON MAAN.

Himojen liekki
Lekahti maassa,
Poroksi poltti
Maan asujat.
Jumalan kosto
Taivaalla syttyi,
Lakaisi maasta
Turmelijat.

Siunaus lailla
Taivahan kasteen
Virtaili taasen
Elohon maan.
Paisteella armon
Luojamme nosti
Henkensä maassa
Hallitsemaan.

Elämän henki
Kukoista maassa,
Kohoita luonto
Korkeuteen!
Himojen liekki
Tomuhun paina,
Säilytä luotus
Ikuisuuteen.

Pain. 9/3 1878.

MUUTOS.

Kukka kukalt' ennen aina lemmin, leikitsin,
Mutta sataa lempiessä yhden unhoitin;
Vaan nyt yhtä armastellen ainoata
Unhoitan mä joka päivä sata.

Pain. 8/6 l878.

KIRKKOMATKA.

Kun halki seljan aaltoisen
Mies souti kirkkohon,
Jäi venhe kirkkorannallen,
Hän itse templiss' on.
Hän siellä kuulee, ett' on maan
Elämä kirkkomatka vaan
Ja hauta kirkkoranta.

Elämän venhe matkalla
Kun särkyy, sill' on tarjona
Satama: haudan santa.
Hän, henki, kirkkomatkallaan
On valmistettu, nostetaan
Pois sovun maihin sointuisiin,
Ikuisen rauhan temppeliin.

29/8 1878.

VIIPURIN VAPAAEHTOISEN PALOSAMMUTUSKUNNAN MARSSI.

Säveleen näille sanoille on sepittänyt R. Kajanus.

Niinkuin rientää uljas urho vasten vainojaa
Innoll' aina isänmaansa puoltohon,
Niinpä pojat, rauhanmiehet, leiju nostakaa,
Kosk' on noussut luonnonvoimat raivohon!
Yksin mielin lannistamme luonnonvoimat vimmastaan,
Rauhantöitten palveljaks' se kahlitaan.
Päivä taikka yö,
Lepo taikka työ,
Valmis ollos vasten tulta taistelemaan!

Ahkeruus ja työ ja toimi rikkautta luo,
Kartanot ja kaupungit se nostattaa,
Kansakunnan karttua se mahtavaksi suo,
Rauhantöitä, rauhanpojat, suojelkaa!
Vapaina työ, voima, henki uhriks' yhteiskunnallen
Antakaamme lailla jaloin isien!
Päivä taikka yö,
Lepo taikka työ,
Valmis ollos vasten tulta taistelemaan!

Leijumme, sun ympärilläs into liekitsee,
Into nuori, valmis vaarat voittamaan.
Vaikka myrskytuulet murhatulta auttelee,
Meill' on käsky: avuks' lähimmäisen vaan!
Usko uljas, tahto tuima, altis itseuhraus,
Niist' on vaarass' apu, voitto, lohdutus.
Työ ja taisto vaan
Meille Suomenmaan
Luonnonvoimat aarteita saa antelemaan.

15/11 1878.

KÄYNTINI IMMEN HAUDALLA.

On ilta, kesä-ilta,
Jo päiv' on mailleen mennyt,
On tyyni rauha vaan.
Keveä kukkain tuoksu
Metsässä viimehtii.

Maa vaikk' on täynnä rauhaa,
Mun sielussan' on myrsky,
Katumus katkera.
Mä haudall' immen hurskaan
Käyn ahdistuksessa.

Tuo impi kerran kutsui
Mun "toivoks' synnyinmaani"—
Niin kallihiksi mun!
Mä hurja unhoitinko
Tuon toivon siunatun?

Tomuinen sielu parka
Nyt täynn' on ahdistusta
Ja huokaa tuskissaan,
Ett' turhuus alttarilleen
Mun viettel' uhraamaan.

Oi, maani, kallis maani,
Oi, milloin velkas vaadit
Ja täytän toivosi?
Oi, hauta, kallis hauta,
Suo tulla luoksesi!

Partaalla virran pauhun
Rauhainen hautakumpu
On immen hurskahan.
Katuen synninlapsi
Ma sinne uskallan.

Oi, ruusut, valkoruusut,
On haudall' immen armaan
Teill' onni kukoistaa.
Häpeestä tuskin tohdin
Ma teihin katsahtaa.

Eteenne maahan vaivun,
Hartaasti voimaa uutta
Taivaalta rukoilen:
Pyhitä, Luojan henki,
Tomua ihmisen!

Ja helmet, kuumat helmet
Mun silmistäni tulvi
Armaalle haudallen.
Kuin immen sielun, silloin
Näin iltatähtyen.

Nyt lohdutus ja rauha,
Nyt toivonvirrat vuoti
Taas sieluhuni mun.
Sain uutta voiman tulta
Haudalta kaivatun.

Jos virta, elonvirta
Mun vasta uhkaa niellä,
Mutaansa upottaa:
Kun muistan immen hurskaan,
Uus' henki virkoaa.

1878.

RUNO,

lausuttu Suomalaisen lyseon perustamiskokouksessa, Viipurissa, Tammikuun 15 p. 1879.

Ei vaan leiväst' elä ihmissuku:
Sana Luojan, aate, hengenmahti
Maailman loi, muodostaa ja johtaa.
Ja kun aate, rakkauden luoma,
Ihmisrinnan nytkin valtaa, valmis
Hän sentähden uhraamaan on leivän,
Hengellensä voitoks' elääksensä.

Moinen aate, kansallinen aate,
Kansan itsetunto on, jok' ohjaa
Kansakunnan omast' itsestänsä,
Omist' oloista ja keskuksista
Etsimään ja kasvattamaan suurta,
Korkeaa ja arvon-ansioista,
Omituista, uutta ihmiskunnan
Ihailuksi, elinrakenteeksi,
Palvellen näin kukin kulmallansa
Ihmiskunnan suurta tornintyötä,
Taivahasen ylttyväistä kerran:
Sivistystä suuren ihmissuvun.

Moinen aate, kansallinen aate,
Suomen kansan elimihin uhkui,
Kuohutellen luonnon lähtehestä,
Kansan hengest', ennen nukkuneesta,
Vilppahan ja valvovaisen virran,
Virran vastuksia murtavaisen,
Laajenevan, taajenevan tulvan—
Kansalliset riennot, oudot ennen,
Hartauden, innon uppo uuden,
Itse-uhrauksen ihmevoiman,
Opin-innon, valon valloituksen—
Kunnes aaltoaapi kaikkialla,
Kaikkialla kansan henkivalta,
Kansan henki kansaa vartioipi.

Moinen aate, kansallinen aate,
Läpi Suomen etelän ja pohjan,
Kautta Suomen sydämen nyt käypi,
Nostatellen, luoden loitsimalla
Kansallisen hengen oppitarhat,
Joissa ajan tulevaisen toivot,
Kansan lapset, kansan rakkauden
Päivänpaistehessa versostuvat,
Siunauksesta rakkauden töiden.

Moinen aate, kansallinen aate
Myös loi innon Suomen itämaille,
Hartauden, toimen tänne tuotti,
Kansan kutsui avuks itsellensä,
Oman toivehensa täyttäjäksi:
Päästämähän kansan kasvavaisen
Tiedon-tarhaan oman kielen kautta.

Kansallisen omantunnon ääni
Kajahtaa nyt kautta Itä-Suomen,
Rajojenkin tuolla puolen tuntuu:
Nouse, kansa, valvo vanha suku,
Kauan kaihoksissa unteloinut
Alla vitsan vierahan ja vallan!
Tunne lippus, uhris ilmi kanna,
Hengenvalta, kaiken vapauden
Alku-ehto, itsellesi hanki,
Maallisella uhrill' osta kallein,
Maassa kallein, suurin taivahassa,
Jälkipolven perintö ja aarre:
Hengenvalta, vapauden mahti.
Nouse, kansa, valvo vanha suku,
Itä-Suomi, Karjalainen kanta!
Muistojesi hiilloksesta lietso
Toivojesi toinnutteeksi tulta:

Täältähän, kas täältä Suomen suku
Mainehensa maailmalle nosti,
Täällä kuulun kunniamme lähde:
Kansallisen hengen ikihelmet,
Laulut suuret Kalevalan kansan
Täällä syntyi kansan sydämestä,
Sydäntenpä sytteheksi lähti.—
Nytkös, koittaessa ajan uuden,
Piilloksissa tääll' ois luonnon-lähde,
Kansan henki, nukkuis hangen alla
Virtomatta maata vihannaksi,
Kansallisen viljelyksen maata?
Koteloonko särkyis hengenhelmet,
Ilmestymätt' iloks' ihmisille,
Maalle kuuluksi ja kunniaksi?
Nouse, kansa, valvo vanha suku,
Itä-Suomi, Karjalainen kanta!
Lahjat suli' on muita muhkeammat,
Henki herkempi ja herttaisempi,
Muistot mainioimmat maailmassa,
Kalevalan kaukahiset muistot.
Kunpa nouset, nouse notkeasti
Oman toivehesi täyttäjäksi:
Laittaos pääkaupunkisi kuulu
Kansallisen koulun kaupungiksi,
Oppitarhaks' omankieliseksi,
Josta opin korkeamman tähkät—
Niinkuin muinen valkeuden oppi
Karjalan pääkaupungista kulki,
Valtavasti laajeni ja voitti—
Puhkeaa ja singahtaapi kauas
Suuren Suomen, kaunon Karjalamme

Iloks', ihmeheks' ja ihanteeksi;
Jossa lapset täältä sekä tuolta,
Itä-Suomen suuren ilman alta
Versostuvat maansa mainioiksi,
Haltijoiksi Kalevalan hengen,
Laulajoiksi sekä loitsijoiksi,
Loitsijoiksi uuden aikakauden,
Sankar'-ajan kunniasta kuulun.
Itä-Suomi, Karjalainen kanta,
Laittaos pääkaupunkisi kuulu
Kansallisen koulun kaupungiksi!

Näenhän jo isät Itä-Suomen,
Kasvattajat kansallisen toivon,
Näen silmät toivon säihkehessä:
Rinnass' innon kansallisen hehku
Kertyvät he avuks' asiansa.—
Pyhittää jo kansallinen aate,
Rakkauden aate, Suomen kansan.

TURHAKO ELÄMÄ?

Turhapa tääll' elo ihmisen on,
Hyörintä houkkoin:
Erhettymään, katumaan tekojaan
Syntyvät tänne;
Erhetyksistään kärsimähän tuhat tuskaa
Katkerata;
Syntyvät vaan kokemaan—ylen harvoin ja myöhään
Viisastumaan.

Leikinkö vuoks', ivan tähdenkö vaan
Ihminen luotiin,
Jos elämää tämän täytteheks' ei
Luotuna hälle?
Ihminen en, niin tietäen, olla ma tahtois,
Hukkuva pois.
Ei! elämää, elämää iki henkeni kaipaa,
Uutt' elämää!

23/4 1879.

SIELLÄ JA TÄÄLLÄ.

Jo taasen pääsin kotoisehen luontoon
Pois kaupungista rauhattomasta,
Taas ihmiskeskustahan hyvänsuontoon
Pois tomupilvest' onnettomasta.
Siell' ihmistelme ja pauhu vaan,
Tääll' onni, rauha on työssä maan.

Sot'-asehissa siell' liehuu kansa
Ja soittaa vaan sotatorviansa;
Tääl' luonnon helmahan sointuisaan
Vaan paimen laskevi laulujaan.
Ja runon hengetär täällä kohtaa—
Maantyttö kaino hän syntyjään—
Hän kukkalaaksojen kautta johtaa,
Lumoten maailman ihmeillään.

Pääkaupungin tomupilven tanner
Voi sota-urhoja miellyttää,
Vaan rauhan töille on maalla manner
Ja salo lauluja synnyttää.

25/7 1879.

LUOMISEN KEVÄT.

Ensi kevätpäivä loisti
Yli kaiken luomistyön;
Valon Herra varjot poisti,
Tunnettu ei valtaa yön.

Herran kirkkautta kohti
Kaikki luodut nosti pään,
Lemmen voimaa luonto hohti,
Mielt' ei karsast' yhtäkään.

Toisen onni toista nosti,
Riemun syyn soi runsahan,
Lempi lemmen töitä kosti
Halki kevätmaailman.

Kukat—ennen varsissansa
Aattehina piilivät,—
Loistivat nyt, tuoksullansa
Maailmata täyttivät.

Leijonakin kukkaseensa
Mieltyi—naarasleijonaan;
Uroskyyhky kultasensa
Lauloi—kukkaseksi vaan.

Luonnon morsiamet täytti
Aamukaste keväinen.—
Miehen sydämessä näytti
Aatehelmet piillehen.

Yksin, varsi kukkaa vailla,
Kaipion hän tunsi vaan;
Onnen keskelt' orvon lailla
Viel' ei löydä onneaan.

Luonnon Herra, luotu maata
Eedeniksi hoitamaan,
Itse riemuita ei saata,—
Varsi kaipaa kukkastaan.

Silloin luonnon hekkumasta
Vuoti tunne suloisin,
Ylin aate taivahasta—
Mies ne nautti sydämin.

Kaunihinta nähden, vaipuu
Sankar' ihme-unelmiin.
Näkee unta—vihdoin toipuu—
Kukkansa luo Eedeniin.

Tunne suloisin ja ylin
Aate, uni kaunihin
Miehen sydämen ja sylin
Täytti—nainen luotihin.

Ihminen, jot' onnen hukka
Peljätti, nyt nousta voi.
Luomiskevään viime kukka
Vasta täyden kesän toi.

12/8 1879.

PURO.

Puronen niityn liepehellä
On pieni virraks', ojaks' suuri,
Sen oppineetkin hylkää juuri,
Ei tiedä kirjat nimitellä.

Ei tehdas eikä mylly pyöri
Sen juoksussa, niin vienoisessa;
Sen matalassa lainehessa
Ei höyrylaivain liike hyöri.

Se suurt' ei voi, ei tiedä, toivo,
Vaan kukkanientä, vainiota
Se virvoittaa—sen tyyni sota
On vapaa rauhantyö, ei raivo.

Tien vastukset silt' usein sulkee
Ja nöyrtyen se väistyy, kaivaa,
Niin kokee monta matkavaivaa,
Vaan valtavirtahan tok' kulkee.

Niin virta paisuu mahtavaksi
Ja laivat, tehdastyöt se käyttää
Se voiman, rikkauden näyttää
Purojen pienten nostamaksi.

19/8 1879.

SYYSLAULU VUONNA 1879.

Viipurin lyseon avajaisissa 2 päivänä syyskuuta.

Miehen into ilmoitaksen
Töissä, ei vaan sanoissaan.
Niin soi ääni sydämissä
Kautta suuren Suomenmaan,
Kevätkylvöjään kun kansa
Lapsensa tuo niittämään
Hellin mielin, riemurinnoin,
Valmis Luojaa kiittämään.

Rakkaudella toivon touko
Kevätsäällä kylvettiin
Seitsemähän peltosarkaan:
Suomen kansan kaupunkiin.
Vilj' on valmis—hengenvilja
Maisest' ainekylvöstä.
Syy on lasten, poikain, naisten,
Rientää, koota, niitellä.

Kevät-touon syksysato
Kylvetähän uudelleen
Nuoren kansan hengen peltoon,
Lasten sydän-uumeneen.
Vasta versoo siellä siemen
Uuden ajan tähkäpään,
Jonk' on jyvä kaiken kansan,
Ei vaan harvan, itsekkään.

Äidin, isän veri hehkuu,
Kuumenee, kun armaitaan
Tuovat kansan lemmen luomaan
Tiedon satusaarelmaan.
Rakkaus, rukous ja toivo
Kuohuu kansan silmihin;
Uskot: syys jo kevähäksi
Vaihtuu vallan väkisin.

Kevät onkin: Kansallinen
Aate luopi maailmaa;
Kansa, kuullen ääntä aatteen,
Tottelee vaan Jumalaa.
Hehku, intoellos, kansa!
Mutta muista ainiaan:
Miehen into ilmoitaksen
Töissä, ei vaan sanoissaan.

NUORI VIERAS.

"Tuo nuori vieras pöydässä
Ei syö", niin moittii emäntä.
Eihän syö, no tietää sen—
Vastapäätä tyttären.

On poissa tytär pöydästä.
"Ei vieras syö", niin emäntä.
Eihän syö, no tietää sen—
Ikävissä, kaivaten.

Taas emännäll' on vieraita
Niin paljon—häät on talossa!
Jo syö vieras entinen—
Vierell' istuu tyttären.

KORKEIN.

Halki laajan
Metsälaakson
Lensi perho.
"Onhan ihme",
Kuiski kukka,
"Lennät noin!"

Halki ilman,
Tuulten teitse
Kiiti kotka.
"Luojan luokse",
Huokui honka,
"Nouset noin!"

Niinkuin taivaan
Tanssitanner
Leijui pilvi.
"Ilman ääret",
Voihkui vuori,
"Täytät noin!"

Yllä tähtein
Tanssiseuran
Paistoi päivä.
"Suurin, korkein!"
Huokas kuu, "kun
Nouset noin!"

Asui maassa,
Voitti taivaan
Ihmishenki.
"Yli luotuin",
Haastoi Koitar,
"Nouset noin!"

Maan ja taivaan
Kautta huokuu,
Henkii Luoja.
"Suurin, korkein!"
Kaikki luodut
Tunnustaa.

22/9 1879.

NUORI LUISTAJA.

On kirkas, liukas luistinjää.
On nuorten raitis riemu tää!
Jää kannattaa.
Siis luikukaa!
Mies uljain ensin ennättää!

Jää läikkyy, väikkyy, ruskailee,
Jää vongahtaa ja tuskailee,
Kun pelvotta
Sen kannella
Nuor', uljas parvi kilpailee.

Kaks innon poikaa kiitämään
Nyt lähtee saareen siintävään:
Yks jälkeen jää,
Yks ennättää—
"Kas, taivas välkkyy alta jään!"

Jää viekas virtapaikalla
On tyynenkirkas, loistoisa.
Ken aavistaa,
Ett' ennustaa
Sen taivasloiste kuoloa?

Vaan nuoren posket ruskoittaa
Ja silmät riemuin hehkuaa.
Ken aavistaa
Voi kuolemaa,
Kun rinta toivost' aaltoaa?

Ja nuorukaisen silmissä
On saari kaunis, siintävä.
Jää ruskailee,
Jää tuskailee—
Vaan virran jää on pettävä …

Jää petti taivasloistollaan.
On rannall' itku, parku vaan.
Oi, lohtukaa!
Ei surra saa!
Jään all' on taivas loistossaan.

12/11 1879.

TULTA LAINAAMAAN.

"Äsken tulit—nyt jo pois?
Paremp' ettet tullut ois!
Tulit tänne niinkuin vaan
Tulta lainaamaan."

"Oikein arvasit! Sen tein:
Pyhää tulta luotas vein.
Auta, armas, aina vaan
Liekki leimumaan!"

1879.

LAUPEUDEN ENKELI.

Nälkävuonna hallasuolla torpan väki sairastui.
Lopuss' oli pettuleipä, taudin tuskat tuimentui.
Kylä kaukana. Nyt mistä hoiva, huojennus?
Luojallenpa yksin kuului köyhän rukous.

Silloin orpo mierontyttö saapui suolle torppahan;
Hänestä tek' itselleen nyt Herra pyhän palveljan.
Lähtehestä toi hän vettä, leipää laukussaan,
Sieluillen hän lohdutusta lauloi rinnastaan.

Lieventyi nyt taudin tuskat, mieli virkos sairasten,
Henki huokas sanattoman kiitoksensa Luojallen.
Orpo kiitti onneansa, lohduttaa kun saa,
Iloks' olla ihmisille, heitä rakastaa.

Viikot vieri, leipä loppui—tauti yltyi uudelleen;
Houreihinsa torpan väki taasen vaipui vuoteelleen.
Ken nyt virvoitusta tuopi? Orpo valvontaan,
Nälkähän on nääntyneenä eikä jaksakaan.

Tuoni tuopi rauhoitusta—vanhemmat ja lapset vei.
Taudin tuskaa, vaikerrusta äsken kuului—nytpä ei.
Orvon kyynel loistaa vainen, kuuluu huokaus:
Onni loppui häitä: olla muiden lohdutus.

"Vanhemmistani jäin ensin, nyt mun jätti maailma.
Kelle voin nyt onneks' olla, lohdutusta tarjota?
Kylässä—ken sinne jaksais!—ihmisiä ois,—
Tarpeheton lienen maassa, joudan täältä pois."

Näin kun toivoi mieron orpo, silmät kohti taivasta,
Ilmestyi het' outo, vieras matkustaja ulkoa:
"Rukoukses kaikk' on kuultu, tahtos toimitan,
Riemun rakkauden töistä sulle valmistan.

Kun sä kaipaat puhtahinta palvelusta Jumalan,
Kuolemata maistamatta autuaaks' sun koroitan:
Laupeuden enkel' olla saat sä ainiaan,
Tuskain lohdutusta kantaa asuville maan.

Missä sairas on ja missä sota, vainot ahdistaa,
Siellä laupeuden enkel' lohdutusta tarjoaa.
Täynnä Luojan rakkautta maljas olkohon,
Onnesi on, lohdutusta kun saa onneton."

PIKKU EELI.

Usein ihmisiä maan
Enkeleihin verrataan—
Turhaan tosiaan!
Vaan jos pikku Ellillen
Luoja antais siipyen,
Muut' ei puuttuiskaan.

Rafaelin, Murillon
Enkeleitten viaton
Katse hällä on.
Mutta Ellin tyyneys,
Armas ihmelempeys—
Muille mahdoton!

Nyt jo jaksaa uskoa
Enkeleitten varjella
Voivan pahasta.
Miss' on puhdas kauneus,
Siell' ei synnin-ajatus
Mieltä valloita.

MYLLYPURO.

Ei rikas—köyhä myllär' vaan
Tuoli' asuu mökki-huonossaan
Purosen pienen partahalla.
Puroa talvi kahlehtii
Ja myllär'-ukko huolehtii,
Ja metsä huokuu korkealla.

On mylly luoman laskussa
Niin jäykkä, jäinen, kankea,
Ei tullia sen työ nyt anna.
Purosen ääni alta jään
Ei kuulu tuuless' ensinkään—
Ei heikon ääni kauas kanna.

Kun metsä huokuu, humisee,
Mies rannall' usein käyskelee
Ja korvansa hän alas painaa:
Niin silloin soitto heloisa
Purosen pienen rinnasta
Suo hälle toivon, lohdun lainaa.

Mies lastensa luo kiiruhtaa,
Ja vaimo heille valmistaa
Nyt suurusviljan viimeisensä.
Kun viel' on tuulta, tuiskua,
Niin sekoittaa hän pettua.—
Jos joutuis kevät lämpöinensä!

Niin metsän tuuli lämpiää
Ja rannan lumet heltiää,
Puronen tulvillaan jo pauhaa.
On mylly valmis pyörimään
Ja myllär'-ukko mielissään,
Kun mylly tullin tuo ja jauhaa.

On rannan louhten lomihin
Jo noussut lemmenkukkakin,
Jot' armastelee luoman laine.
Kuin ranta ruokkii kukkiaan,
Niin myllär'-äiti lapsiaan
Ja molemmill' on riemun-aine.

Viel' itse myllär'-ukko on,
Purosen lailla, kolkkohon
Nyt vyötty talvikuorehensa.
Vaan, läsnä kuullen, sydän sen
On rinnass' armas: keväimen
Se toivoo, tahtoo lapsillensa.

5/1 1880.

UKONSYÖTTI.

On vuorell' uljas temppeli,
Sen torni nousee rohkeasti,
Kuin tahtois taivahille asti,
Maan arkihuolet hylkisi.

Jos ukkonen, jos myrsky-yö
Lyö sydämihin honkapuitten,
Voi rikkoa se rinnat muitten,
Sen liekki temppeliin ei lyö.

On ihmisrakkauden työ
Siell' ukonsyötti—lemmenvalta
Voi vihan lientää taivahalta,
Vaikk' oiskin maassa synnin yö.

7/1 1880.

PÖLLÖN VIISAUS.

Tarhapöllöllen kun kerrottiin,
Että hänen sukulaisensa,
Uljas kotka, läsnä taivasta
Asustaapi hongan latvassa—
Riemust' innostui hän pyörryksiin.

Virkosi. Nyt jahtihaukan luo,
Vanhan hoviherran, kiiruhti,
Häntä pyysi, oikein rukoili:
Haasta, serkku, että herrasi
Mulle armon edessänsä suo!

Loistaessa tähtituohusten
Valta-istuimen luo saavuttiin.
Kotka mieltyi pöllön palaviin
Silmiin, vaikka hullunkurisiin,
Ennushenkeä niist' arvaten.

Pöllö lintuin valtiossa niin
Nostettiin profeetan kunniaan.
Öisin onnistui hän virassaan:
Pelkoa ja vapistusta vaan
Levitti hän lintuin sydämiin.

Yöllä uskottiin, kun peljättiin.
Aamu totta virkki valollaan:
Avosilmin neuvoi liikkumaan,
Valoa ja taivast' uskomaan.
Pöllön viisautta naurettiin.

Häpeissänsä pöllö sittemmin
Pimeässä vaan nyt vaikuttaa.—
Päiväst' ennustaa hän kuolemaa.—
Vaan nyt käki, rastas, leivo saa
Lauluin täyttää lintuin temppelin.

7/1 1880.

KEISARIN, SUOMEN SUURIRUHTINAAN ALEKSANDER TOISEN

viidenkolmatta hallitusvuoden riemujuhlana

Maaliskuun 2 p. 1880.

I.

Kansa, viel' on muistossas
Nuori, uljas Ruhtinas,
Mieli täynnä jaloja
Aatteita ja toivoja.
Sydän nuori aaltoeli
Rakkautta tulvillaan:
Kansain toivot Häness' eli,
Kansain onni kalleinnaan.

Vaikk'ei silloin valtikkaa
Kantanut, loi suloisaa
Lohtua jo kärsiviin.
Valoi kansain elimiin,
Aamuruskon lailla, uutta
Elonvoimaa, tenhoa;
Suojaeli vapautta,
Hellitteli kahleita.

Itse jalo kevät, Hän
Kantoi kansain kevähän:
Tallensi sen povessaan
Suuriss' aatteiss', aikeissaan.
Paljon suurta nuorukainen
Kantanut lie rinnassaan,
Mies kun jalotöillä maineen
Kiitosta sai kaikumaan.

II.

Kun toivottu nous valta-istuimelle
Ja tarttui kansakuntain valtikkaan,
Kohosi miljonien sydämelle
Rukous, nousten uumenista maan,
Ja toivonriemu aavistuksen lailla
Sit' ennusti, mit' oli oltu vailla..

Ja niinkuin kevätpäivä noustuansa
Maan kaiken täyttää siunauksellaan
Ja salot, salmet laskee kahleistansa
Ja kukkaseppeleillä kiehtoo maan,
Niin valtiaankin rakkaus, mahti kansat
Pimeestä päästi, laukoi orjain ansat.

Nyt miljonat, jotk' ennen iestä kantoi,
Vapaina nosti päänsä painuneen.
Ja vapaus se ihmis-arvon antoi
Kuin kevät elonmerkin kukkaseen.
Ja kansakunnan ydin voitti uutta
Nyt sisällistä voimaa, mahtavuutta.

Nuo uudet voimat viisas valta sääsi
Työn, toimen, aatteen palveluksehen:
Tiet korpeen kasvoi, höyrynvoima pääsi
Maat halki;—sydämihin kansojen
Myös tiedontiet ja opinsuonet johti,
Vei maat ja kansat edistystä kohti.

Työt jalot, suuret rajoja ei tunne,
Vaikk' oman maan ja kansan kehdokseen
Ne kaipaa—muuten rientävät ne kunne
Vaan tosi tarve etsii avukseen.
Sen tunsi Ruhtinaamme kansoinensa,
Kun Balkan-niemi kutsui avuksensa.

Nyt kansa vieras läpi vaiheittensa
Ain' ylistellen muistaa Valtiaan,
Jok' ihmiskunnan voitoks uhriensa
Kautt' osti orjuudesta Balkan-maan.
Niin kansa, ennen poljettu, nyt siellä
On kansallisen edistyksen tiellä.

Näin ihmis-arvon, vapauden aiheet,
Näin edistystä maille, kansoillen
On valtiaamme luonut, kansain vaiheet
Uutt' aikakautta kohti ohjaten.
Mutt' itsessään on kansoiss' onnen ponsi,
Jos sampo heill' on eikä tyhjä kansi.

Vaan vaikea ois laulun luetella
Mit' ihmiskunnan sankar' tehnyt on,
Sill' aikakirjain lehdet arvostella
Vaan voipi töitä moisen urohon.
Maa palkintoa niist' ei jaksa antaa,
Sen rinnass' omassansa sankar' kantaa.

III.

Öin usein raaka, jylhä suo
Maan yli ruttohuurut luo
Ja ilman saastuttaa.
Ja sielt' öin hiipii, väijyy hiljaa
Myös hallan henki pellon viljaa
Ja tahtoo tähkät kuolettaa.

Niin noussut keisar'valtion
On sivistyksen peltohon
Myös rutto myrkkyinen.
Sen liitoss' on kaikk' ilkivallat,
Kaikk' inhoittavat surmat, hallat—
Niin ihmiskuntaa häväisten.

Ja valtakunnan kunniaa,
Sen kruunua, maan jaloimpaa
Työt mustat vainoaa.
Hänt', uuden aikakauden luojaa,
Maan edistyksen, onnen suojaa
Pimeys vaanii, ahdistaa.

Mut Korkein kaitsee omiaan.
Niin tuhat juonta julmaa vaan
On turhaks' rauennut.
Ja valtias Hän vaaroissansa
On kirkastunut, kunniansa
On kansain suussa kaikunut.

Niinkauan kuin voi seistä maa,
Ain' ihmiskunta kiroaa
Työn julman, kavalan.
Vaan järjestystä, oikeutta
Ken suojaa, voittaa rakkautta
Ja voittaa jälkimaailman.

IV.

Suomen, synnyinmaamme, kansa mist' on riemuissaan?
Harras kiitosjuhlan henki huokuu halki maan.
Tuntuu niinkuin kautta honkain pyhät tuulet puhaltais,
Kansan elonkorju-juhlaan temppeleihin kokoais.

Neljänneksen vuosisadan saaliist' iloitaan,
Kantain uhrikymmenykset alttarille maan.
Riemu raikuu, kiitos kasvaa, ylttyy ylle pilvien:
Luojallen ja Ruhtinaallen kantaa kansa kiitoksen:

Kansallisen hengen sato meill' on voittona.
Sit' ei koi syö, ruoste, mato ei voi turmella.
Ruhtinaamme sanan voima on sen kasvun suojellut,
Kansan työ ja itsetunto hedelmän on kantanut.

Valistuksen juhlasoihtu koittaa kansallen,
Torjuu mustat työt, kuin hallat, poistaa vääryyden.
Kansa, niinkuin kallis aarre, kätköstänsä kohoaa;
Siit' on riemu Ruhtinaalle, siitä Suomi kukoistaa.

Hänpä armas valtioomme uuden elon loi,
Korvilleen kun kansan äänen jälleen nousta soi.
Niin nyt Suomi, templin lailla, juuristansa rakentuu,
Ruhtinaan ja kansan tahto siinä yhteen tajountuu.

Viel' oi' aarre vartioitta, templi turvatta,
Kansa, niinkuin lapsi, ilman miehen aseitta.
Silloin Valtiaamme tahto liittyi kansan tahtohon:
Ruhtinaan ja maansa suojaks' Suomi nosti vartion.

Täysi-miehen vyölle vyötti miekan Ruhtinas,
Löi kuin ritariksi kansan jalo Valtias.
Miehen uskollisen rinta kiitoksest' on täyttynyt.
Rakkautta Ruhtinaansa Suomen kansa kuohuu nyt.

Siksi palatsit ja mökit, kylät, kaupungit
Juhlariemua on täynnä niinkuin temppelit:
Kaikkialla kiitos kaikuu, kiitos harras Luojallen,
Henki jalo voitossaan kun loistaa yli vehkeitten.

Mitkä myötä-, vasta-vaiheet kohtaa Suomenmaan,
Kansa kiitollinen muistaa jalon Ruhtinaan:
Suku suvun, lapsi lasten kuulla kertoo, siunaten
Suurta ruhtinasta, joka täytti kansan toivehen.

Niinkuin elonjuhlaa Suomi viettää riemuiten,
Ruhtinaansa töitten muistoks' lyhteit' uhraten:
Valistuksen, hyvän, pyhän voitoks' uhraa Suomenmaa.
ALEKSANDER Toisen muisto niistä aina loiston saa.

KESÄKIRJE MAALTA.

Ma täällä maalla käyskelen "pääll' kukkaisten ja ruusuin",
En maailman murheit' tunne ollenkaan,
Mut tunnustan: jos yksinään vaikk' Eedenissä öisin
Mun helposti nälkä tappais oitistaan.

En muuta tee kuin kukkien ja lintuin kieltä kuulen
Ja vahvasti syön ja juon, kun annetaan:
Vaan onneksi on isäntä niin ahkera ja reima,
Mies pyyt, kalat, sorsat, kyyhkyt kantamaan.

Ja emäntä on herttainen, on hyvä niin ett' oikein,
Hän paistit ja ruohotkin saa maistumaan,
Hän lapsiparvess' askaroi, hän toimittaa ja hyörii,
Kuin lempeä mettis-emo huoneissaan.

Tääll' ympärill' on hongikko, joss' oravia juoksee.
Mä istun ja kuulen:—teiret kukertaa.
Kas, tuolla kerttu ahkera kuin käenpoikaa ruokkii,
Tuo joutilas minua noin muistuttaa!

Vaan mont' on puolta elämäss': yks' ensin ampuu linnun,
Sen toinen syö, kun on kolmas paistanut.
Niin vaatii järjestys—mun syönti osaksen' on tullut,
Mut luonto on mun ja käen laittanut.

Siis asetun taas hongikkoon ja aattehia poimin,
Ne tippuvat täällä oksilt' otsallen,
Kuin aamukaste kukkihin, niin virvoitusta luoden
Ja huojentaen maan raskaan heltehen.

Voi sentään kuin nyt kevyt on ja raitis metsän henki
Ja tuo lemu, joka ilmass' aaltoilee!
Ja isäntä ja emäntä on hyvä niin ett' oikein—
Vaan rintani yhtä yhä kaipailee.

21/7 1880.

HÄPEISSÄNI.

Hyi häpeää!
Hänt' ensin jumaloin.
Nyt tuomitako voin?
Jo särkyi jumala,
On ihmisheikkona
Hän kaunis vieläkin,
On kyllin kaunis vieläkin.

Hyi häpeää!
Mä muilta vaadin vaan,
Ja tuskin muistankaan,
Ett' itse syntisin
Maan lapsist' olenkin:
Ma yö, hän kuutamo,
Vaan Luojamme on aurinko.

17/8 1880.

JUMALAN VIKA.

On pikku porsahat niin ihmeen sievät,
Ett' emäntää ne oikein viehättää,
Niin puhtahat ja kaunihit! Ei uskois,
Ett' aika sikoja niist' tulla voi.
On kissanpojat leikkisät ja somat;
Niist' usein koko peihe ihastuu.
Ken uskoisi, kun suuriks' sukeuvat,
Ett' ovat häijyt, salakavalat?
Ja koiranpentu vast' on itse hyvyys,
Aik'ihmisten ja lasten lellimä;
Ja kuitenkin, kun hammas karkeneepi,
Se kyllin haukkua ja purra voi.
Niin moni ihminenkin lasna lammas
On lauhkea, ett' oikein ihmettää.
Sua lohdutan, kun olit lapsest' aikain
Niin häijy, että oikein hävettää:
Jos susi, koira, kissa taikka sika
Sa nyt et lie—se Jumalan on vika.

17/8 1880.

PETTYNYT.

Jo kauan kaiveli aarretta
Hän Paulan rinnasta,
Ei uhrannut kukkoja, kanoja,
Vaan lempilauluja.

Muut, valvoen keyri- ja juhannus-yöt,
Jo löytää aartehen;
Hän kaikki yöt valvoi ja päivän työt
Jäi usein unheesen.

Hän silmänliekkiä vartioi,
Tuot' aarnitultansa;
Ei arvaakaan miten pettää voi
Myös virvan valkea.

Ois luullut jo aartehen löytyneen
Ja vaivat maksavan,
Mut tyhjän löysi hän: ruostuneen
Ja "heikon astian".

19/8 1880.

ANNI.

Tuo Toivolan pikku Anni,
Tuo kahdeksan-vuotias,
On vieraita nähdess' ensin
Niin reipas ja haastelias.

Ei teeskele: aukomielin
Hän tietonsa kertoilee
Ja ääniä sydämensä
Hän kielellä säestelee.

Mut vuosia vuodet seuraa,
Niin Anni on muuttunut:
Hän nyt yhä yksin laulaa,
Vaan muille on vaiennut.

Nyt vuoret ja lahden laine
Vaan tyttöä kuuntelee:
Hän luontohon vielä luottaa,
Mut ihmistä "epäilee.

On tyttö kuin rannan sorsa,
Jok' ensin on pelvoton:
Kun ampujan silmä säihkyy,
Niin lintu on rauhaton.

22/9 1880.

UNO CYGNAEUS'EN TÄYTETTYÄ 70 VUOTTA

Lokakuun 12 p. 1880.

Kun kääntänyt ol' itse suuri Snellman
Jo kansallisen hengen kesannosta;
Kun Lönnrot uuden touon siemenjyvät
Toi kansan muinaisuuden hinkalosta,

Ja Koskinen, kuin kevät-ouru, uursi
Par'aikaa pellon valtakaivannoita:
Loi Suomen muistot eri sarkahansa—
Maa vaati vielä paljon muokkaajoita.

Maa vaati kaiken kansan nostamista
Tuost' ynseästä tainnos-unestansa;
Sill' itse jumalainkin tahto raukee,
Jos heidän hengestään ei syty kansa.

Siks' opin-auran kaikkialla käydä
Pit' ihmissydämiä penkomassa,
Ett' alttihiksi, kylvökelpoiseksi
Maa kypsyis ajan hengen tuoksinassa.

Mies silloin kokemusten koulutieltä,
Elämän aartehisto rinnassansa,
Esille astui: armast' oli kaksi
Vaan hällä: valistus ja Suomen kansa.

Ne vihkiä hän tahtoi toisihinsa
Ja kutsui kaikki Suomen nuorukaiset
Häävierahiksi; sulhaspojat niistä
Hän valitsi ja etsi nuodenaiset.

Niin auraltaan ja rukin luota läksi
Mon' itsepäinen, jäykkä nuorukainen,
Ja jalon innon tunsi, niinkuin tuntee
Se, jonka maata vaanii vainolainen.

Ken rakkaudellaan ja laitoksillaan
Näist' innokkaista luonnontuottehista
Tek' isänmaalle hengen auramiehet
Ja kansan äidit Suomen neitosista?

Ken rinnan rikkahan ja köyhän lasta
Yht'-arvoisina koulutielle johti,
Ett' yhtä kirkas heille toivontähti
Elämän aamutaivahalta hohti?

Ken halki syytösten ja soimausten
Viel' innoll' aina johti joukkoansa
Ja leijussansa kantaa vaihtumatta
Nuo toivonsanat: "Valistus ja kansa"?

Ei kysytä. Työ seitsenkymmenisen
On rakkauden uhri kansallensa,
Ja tunne jalo, jonka povessansa
Hän kantaa, seuraa häntä haudallensa.

Vaan kansallisen hengen kukkiessa
Ja hedelmiä kantaessa kerran,
Ken silloin kieltäis, ett' on ansioita
Myös Uno Cygnaeolla suurten verran?

Kun mahtihenget silloin kansaa johtaa,
Heit' tukee sankat joukot takanansa,
Ja jumalainkin tahto vasta täyttyy,
Kun heidän hengestänsä syttyy kansa.

PIETARI BRAHEN

juhlassa Viipurissa 31 p. Lokak. 1880.

Ei suomalainen syntyään,
Mut meidän maata lempimään
Hän oppi omanansa.
Ja Suomen toivot, tarpehet
Hän tutki, täytti puuttehet
Kuin isä lapseltansa.

Ol' isä maalle tosiaan.
Ja säästämättä vaivojaan
Hän hoiti armastansa,
Vaikk' ylhäisen ain' arvonsa
Hän muisti—"kreivin aikana"
Ei unhoittanut kansa.

Ja Suomen suloutta hän
Niin mielin, kielin lempivän
Kuin maamme lapsi, näytti.
Ei ylistellen innoissaan
Hän toivotuilla aarteillaan
Jo silloin Suomen täytti.

Kuin ennushenki, Suomenmaan
Hän kuningasten kunniaan
Jo aikanansa nosti.
Ja minkä toivoi, tahtoi, sen
Hän valtavasti puuhaten
Töin, toimin meille osti.

Hän missä kulki, kukkaseen
Maa puhkes hänen muistokseen,
Niin tiukkui askeleensa.
Vaan tiedon valolähtehen
Tuon kukkienkin kukkasen
Sai Aura rannallensa.

Kun kerran jätti meidän maan
Sen rakkahana rinnassaan
Tok' ijän kaiken kantoi;
Ja Suomen kansa omakseen
Myös hänen sulki sydämeen
Ja isän nimen antoi.

On vieraskin meill' omainen,
Kun Suomeamme palvellen
Hän yhtyy henkehemme;
Ja toivojamme aikanaan
Ken valmis onpi valvomaan
Hän on kuin omaisemme.

Ei Suomen mies hän syntyään,
Mut meitä oppi lempimään
Ja johti rientojamme;
Siks ylistää ja rakastaa
Ain' omanansa Suomenmaa
Nyt Pietar-Braheamme.

JOULUKUUN 10 PÄIVÄNÄ 1880.

En sano kestä laulelen,
Kun tuntee hänet jokainen:
Niin köyhin, jok' on valveillaan
Jo mökki-huonossansa,
Kuin rikas, jolle onni maan
On kallis ja sen kansa.
Jo "Nuijasotaa" lukeissaan
He miehen oppi tuntemaan.

Hän kansaan, kansa hänehen
Jo silloin kiinsi sydämen.
Siit' asti hyvin tajunneet
He ovat toisiansa,
On käsi kädess' seuranneet
Ja tehneet voittojansa.
Ja kansalla on historia
Nyt toivon tiellä soihtuna.

Ja historiaan tää aimo mies
Niin kansan hengen luoda ties,
Ett' oman muinoiskuvansa
Siell' löytää suomalainen,
Ja toivo kasvaa voimassa,
Jos on se horjuvainen.
Sielt' innon uuden kansa saa
Ja työhön, työhön kiiruhtaa.

Nyt monta muiston helmeä,
Joit' ennen unho synkeä
Tai harhatieto tunsi vaan,
On noussut valohonsa;
On tosi noussut kunniaan,
Sai varjot tuomionsa.
Ja uudet aatesäkeneet
On kansan tielle singonneet.

Niin valaissut on historiaa.
Ja nykyaikan' arvoisaa
Mit' etsii, kaipaa Suomenmaa,
Hän ensi mies on kohta,

Jok' onnen-airot ohjaltaa
Ja Sampolaivaa johtaa:
On Louhen vallan kauhistus,
Vaan kansan ilo, ihastus.

Työ, sana häll' on aseinaan
Ja kansan henki purjeissaan:
Tuo henki, joka yltä maan
Nyt huokuu kaikkialla,
Tuo innostus, jok' aallollaan,
Kuin koski, valtavalla
Kaikk' esteet tieltä kumoaa,
Maan onnenmurut kokoaa.

Viiskymment' on hän vuosiltaan,
Vaan kansa toivois ainiaan
Elävän moisen miehensä.—
Elääkin totta varmaan
Hän aina kansan mielessä
Kuin kuva oman armaan.
Kuin aika nuortuu vanheten,
Niin muisto miesten semmoisten.

Kun suomenkieli sointujaan
Jo luopi kautta kaiken maan;
Kun kaiku Suomen kanteleen
Yli idän, lännen soipi,
Ken silloin voittoseppeleen
Myös häitä kieltää voipi?
On Suomen kansan kilvessä
Hän aina loistohelmenä.

ISÄLLEMME.

Oi, isä armas,
Taivasten Herra!
Henkesi luodut
Uudistelee:
Kun sulo lempes
Maan yli huokuu,
Kuoleman varjot
Pois pakenee.

Maammekin silloin
Yön, lumivallan
Kahleista nousee
Kukkimahan;
Siunaus silloin
Virtoina vuotaa,
Päivänä paistaa
Maailmahan.

Talviyön kahleet
Kansakin katkoo,
Henkensä voiman
Herra kun suo:
Saa valo voiton,
Rakkaus vallan:
Niin jalot urhot,
Kuin kukat, luo.

Ihminen tääll' on
Vaan tomu, tuhka,
Tok' isä meit' ain
Etsiskelee:
Henkensä lahjoill'
Luo elon uuden,
Kuvansa meissä
Kirkastelee.

Aut', Isä, meit' ain
Altisna Sulle,
Oikeudessas
Vaeltamaan:
Niin sulo Suomi,
Kansasi kallis,
Sun ilos on ja
Kaunistus maan!

1881

LEPPÄRUKKI.

Miks sinusta ei, leppä lauhkea,
Miks sinusta ei huoli laulaja?
Jos tietäis sorvarin hän laittaneen
Sun varrestasi rukin rullineen,
Sill' iltakaudet tytön kehränneen,
Jos tietäis sen!

Ja kelle kiersi paitarihmoja
Ja mihin lointa, mihin kudetta,
Ja kuka täytti tytön sydämen,
Kun tullon täytti rihma hienoinen,
Ja ken sai omakseen sen tyttösen,
Jos tietäis sen!

Jos tietäis laulaja, kuin lapsiaan
Se tyttö, emännäksi tultuaan,
Tuon leppärukin ääress' opetti
Ja kuinka heitä neuvoi, nuhteli
Ja usein yötkin istui, kehräsi,
Jos tietäis sen!

Ja kuinka vaimo, miehen kuoltua,
Jäi lasten hoivaks', itse turvatta,
Vaan luotti Luojahan ja rukkiseen
Ja mökki-huonoss' asui lapsineen,
Joi leivän särpimeksi kyyneleen,
Jos tietäis sen!

Kun lapset lintusina lentohon
Jo pääsi, väsyksissä äiti on.
Vaan lapsilleen viel' antoi aartehet
Hän, sydämensä neuvot, ohjehet:
Työn arvon, Luojan armoantimet,
Ne neuvoi hän.

Ja sitten nukkui. Mutta laulaja
Sai kuulla leppärukin vaiheista,
Ett' äidiltänsä tytär peri sen,
Sen peri hän ja puhtaan sydämen:
Ne aartehet ken voitti poikanen,
On onni sen.

Jo tunnet, laulu, lepän vaiheita,
Se halpa on, sai paljon kokea:
Jos muistojen ja toivon kyynelet,
Kaikk' ilon, sulon, surun tuntehet
Tuon leppärukin luota poiminet:
Saat helmivyön.

VÄINÄMÖISEN PALAUS.

ALKUSANAT.

Yli-Ukon luota ilman impi
Muinen alas laskeusi, luoden
Olot uudet, uuden aikakauden;
Maata, maailmata muodosteli,
Tyhjän täytti, autioon loi elon,
Synnyttäen vihdoin viisahimman
Kalevalan kansan luopaneron,
Suuren suku-isän Väinämöisen,
Kansallisen hengen kanta-urhon.

Lailla immen aattehetkin maahan,
Luojan lapset, laskeuvat, syttäin
Sydämissä lemmen liehaukset,
Oudon innostuksen ihmisissä;
Synnyttäen suuret mahtimiehet,
Olot muuttaen ja muovaellen,
Kasvatellen kelvollista uutta
Olevaisen vanhan olkapäille
Kansakunnan onnen oksapuuksi.

Lailla immen laskeusi maahan,
Suomen kansan sydänmaahan, kerran
Aate, oppi taivahasta tullut,
Kaikkivallan neuvokammiosta.
Vaikeasti täällä mielet voitti,
Vaan kun voitti, otti omiksensa
Ikuisesti, niinkuin impi yljän
Uskollisen rinnoillensa riistää,
Kuolemassakaan ei luopuakseen.

Vaan se impi, tullessansa tänne
Suomen rannan sulostuttajaksi,
Oppahan sai oudon matkallansa,
Jalon, vaikka meille muukalaisen,
Tuomisien tuojan kyllä kalliin:
Järjestyksen, oikeuden miehen.
Mutta vierashenkinen sen valta
Työlästytti vanhan Väinämöisen,
Kansallisen hengen kanta-urhon.

Tuota surren, tuskaellen tuota,
Immen oudon suojass' istujalle,
Vierahalle, mielin murretuisin
Väinämöinen valtikkansa jätti;
Jätti kansallensa kanteleensa,
Lapsiensa lohdutteeksi laulut,
Uuden aikakauden ihmetellä,
Ett'ei sorru suruihinsa Suomi,
Kaihotessa valtaa Väinämöisen.

Läksi vanha, jätti valvattinsa
Vierahalle valvateltavaksi,
Ihastelijaksi uuden immen,
Läksi vanha Yli-Ukon luokse,
Kaikkivallan neuvokammiohon
Oppimahan uutta aikakautta
Syvimmästä syitten lähtehestä,
Tullaksensa viittä viisahammin,
Kuutta kuuluisammin kansallensa.

Kerran, kuuluessa kaipauksen
Suomen lasten suusta, sydämestä;
Kerran, kaikuvi kun vanha kannel,
Kalevalan kannel, kaikkialla,
Laulut Väinämön kun vierehtivi
Suomen lasten suusta, sydämestä—
Silloin saapunut on Väinämöinen,
Silloin valloittanut valtikkansa
Kansallisen hengen kanta-urho.

ENSIMÄINEN RUNO.

Astui impi taivahasta tänne:
Valon impi, rakkauden aate
Rinnassa, tuo autuaisen tunnon
Tulikerä, josta Suomen lasten
Sydämihin, ennen synkeöihin,
Paistoi päivä, loisti lemmen hehku,
Sytytteli lemmen liehaukset,
Oudon innostuksen ihmisissä,
Luoden järjestyksen uppo uuden,
Olot muuttaen ja muovaellen,
Uuden taivahan loi, maanki uuden—
Sotkan munist' ei, kuin ilman impi
Muinen loi, mutt' uusist' aatoksista—
Suomen kansan mielehen ne muutti.

Näin kun Suomen kansan kaikkialla
Valon impi, rakkauden aate,
Valtasi ja suli Suomettaren,
Suomen kansan hengettären, kanssa
Yhdeks' sieluksi ja sydämeksi,
Silloin aika, suurten synty-aika:
Hedelmänä kypsynehen lemmen
Syntyi suuret immen ihmelapset,
Uuden aikakauden toukomiehet,—
Syntyneet ei ansiotta sentään,
Mitään suurt' ei synny vaivan vailla,
Ilman neron sormi-nimetöntä:—
Kantoi äiti, aikakauden henki,
Itse kykenivät kynsillensä,
Itse sormillensa suoriuivat
Aikakaudellensa johtajiksi,
Viittojiksi Kalevalan kansan.—
Niinpä suurten luotujensa kautta
Edellensä Luoja maata luopi,
Olot muuttaen ja muovaellen.

Hedelmänä kypsynehen lemmen
Syntyi urhot, aikanansa kuulut,
Kaunisteeksi kansakunnallensa,
Vielä suuret Suomen historiassa
Rakkautensa tähden tähän maahan,
Tähden intonsa ja toimiensa
Kohoitteeksi kansan lemmittynsä.
Hedelmänä kypsynehen lemmen
Syntyi silloin Maunut, mainioimmat
Suomen kansan katoliset miehet,
Aikanansa isät Suomen kansan,
Väinämöisen lasten lohduttajat,
Valon pilkoittajat pimeähän,
Yksin yöhön tuohuksien tuojat.
Moiset syntyi suuret toukomiehet,
Jotka uuden viljelyksen maalle,
Suomen kansan sydänmaalle, kylvi
Aattehia uuden aikakauden,
Kylvivät kuin Luojan kahmaloitse
Siunausta tuottavaisen touon,
Niinkuin muinen Väinämöinen vanha,
Maalle puuttomalle noustuansa,
Kautta palveljansa Pellervoisen,
Siihen kasvun kaikellaisen kylvi,
Vaikka vastuksen toi Luojan tammi.

Tammen lailla tänne kylvettihin
Uhrausten, vaivain halmehelle,
Opin kirkollinen yksinvalta;
Toivottihin kauan kasvavaksi
Suomen kansan onnen oksapuuna.
Kasvoi iloks' ensi aikojansa,
Nuorna ollen kukki kunnioiksi,
Kunnes ylentihe ylpeäksi,
Suoriaikse suureks' yli suurten,
Kuun ja päivän otti oksihinsa:
Tiedon maallisen ja taivahisen
Kätki valtikkansa vahvikkeeksi,
Levitteeksi oman lehvistönsä,
Että ikävissä istuskellen,
Kaiutellen surukanneltansa
Kaipasi jo kansa Väinämöisen
Syvempien syitten lausujata,
Valon päästäjätä paistamahan,
Jakajata tammijättiläisen,
Opin kirkollisen yksivallan,
Kansakunnan onneks' yhteiseksi.

Maalta meren takaiselta silloin
Aate saapui, aikakauden ilme,
Parannuksen, puhdistuksen aate:
Ensin halveksittu, pienen pieni,
Yhden toisen sydämessä sykki;
Kirveskin sen ensin pienen pieni,
Sanankirves, Luojan tapparainen,
Yhden toisen sydämehen iski.
Vaan jo aate, vaan jo sanan valta
Suureks sukesi ja mahtavaksi
Sydämessä urhon suomalaisen,
Urhon, joka kansan kanteleesta,
Sitä oppien ja kuulustellen,
Heltyi hehkumahan rakkautta
Kalevalan kansahan ja maahan.
Kansallisehen kun rakkauteen
Liittyi häness' aikakauden aate,
Suureks' sukesi ja voimakkaaksi,
Tenhoisaksi sanan tapparalla
Kaatamahan tammijättiläisen,
Opin kirkollisen yksivallan.

Suvehenpa kaatui taikatammi:
Valistuksen koittavahan kesään
Runsahinta loi se rikkautta.
Itähän sen tyvi työnnältihe:
Valon puolell' ain' on onnen tyvi.
Osan-ottajillensa se onnen
Kaikenlaisen kartutti kuin aina
Luojan lahjat taiten tasottuina.
Vihdoin päivän päästi kaikkialle
Kautta pilvienki pilkkimähän.
Aavistuksiansa kaukaisia
Lohdutuksen rastas raksutteli.
Suomen kansan toivon kevätkäki
Elpyi kukkumahan kunnahilla.

Moinen uuden aikakauden urho,
Väinämöisen lapsi laatuansa,
Oli Mikkel Agrikola meillä,
Suomen kansan suuri kasvattaja.
Synkeyttä suojelevan metsän,
Katoliset kirkkolaitoksemme,
Kaskeksi hän kaasi viljavalle
Rakkauden sanan siemenelle,
Jonka Luojan kahmaloitse kylvi—
Luojan käsi johti ihmiskättä—
Siunausta tuottavaksi touoks'
Uuden polvikunnan kasvatella,
Niinkuin muinen Väinämöinen vanha
Kalevalan vainioille kylvi,
Kasken kaatun poltettua, ohran
Koivahaisen yhden ympärille.

Moisen koivun Suomen kunnahalle
Agrikola kaatamatta jätti:
Kirkon, kihlakunnan kukkaseksi,
Josta toivon-käki kukkuaapi,
Voiman-henki kokkolinnun lailla
Innon-liekin iskee ihmisihin.
Niin on koivahainen kunnahalla
Suomen kansan onnen oksapuuna,
Kaunisteena kaiken viljelyksen.

Kaikkivallan neuvokammiosta—
Sydänkammiosta Suomen kansan—
Katsahtavi silloin Väinämöinen,
Kansallisen hengen kanta-urho,
Edistystä uuden viljelyksen:
Rukoellen kasvun runsautta,
Toivottavi ajan ehtiväksi
Asettua vanhan valtahansa.

Nouse kansa, niinhän virkki vanha,
Heräjä jo hengen horroksista,
Niinkuin nukka kevätnurmen alta,
Päivän helliväisen paistehessa!
Hyösty sydämissä hengen-touko,
Tohisevan toukopellon lailla,
Toivon kevätkäen kukkuessa
Kirkonpuusta kultaa kunnahille,
Tehden Suomen rannat rakkahiksi,
Mettä mairemmiksi manteremme,
Kasvattaen kansan uskollisen,
Vastasäillä, vaivojenki tullen
Kestäväksi, kaikkivoittavaksi,
Voittavaksi vihdoin valtikkansa!

TOINEN RUNO.

Usein maassa kateuden mahti
Astuu suurten aattehien tielle,
Tarkoitusten suurten sullojaksi,
Niinkuin muinen tielle Lemminkäisen
Satasilmä, tuhatkieli käärme—
Vaikk'ei moista säiky miehen mieli.

Kansallisen voiman kasvannolle
Ylpeästi vastahangan veti,
Joukahaisen lailla, pohjan luonto:
Uljas, uhkea kuin nuorukainen,
Karsasmieli, paljon pauhaavainen,
Tieltä työntymätön, itsepäinen.

Mutta moisen luonnon mahdillansa
Syyti suohon—valtahansa vaati—
Suomen kansa, kunnes kallihimman
Aartehensa vannoi antavansa
Saita vanki—vaikka pettäväiset
Pohjanmaill' on luonnon lupaukset: