The Project Gutenberg eBook of Kootut teokset 1: Runoelmia 1868-1885 This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Kootut teokset 1: Runoelmia 1868-1885 Author: J. H. Erkko Release date: July 30, 2004 [eBook #13063] Most recently updated: December 15, 2020 Language: Finnish Credits: Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOOTUT TEOKSET 1: RUNOELMIA 1868-1885 *** Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders KOOTUT TEOKSET I: EDELLINEN OSA Runoelmia Kirj. J. H. Erkko 1908 (1868-1885). SISÄLLYSLUETTELO: Vuodet 1868-1870. Lukijalle 1 Kun vaan laulaa saan 2 Nyt mä laulan 3 Suomalaiselle 4 Kohtalosi, Suomi 7 Pohjan maalla 8 Itku laaksossa 9 Voitto 10 Hämäläisen laulu 11 Lapset kesällä 12 Hevospaimenet yömajalla 14 Maalleni 17 Aika 17 Jäiden lähtö 18 Taistele! 19 Palkattoman palkka 19 Vanhus 21 Lähtö 22 Juhannus 23 Sotilaan muisto 23 Ihmis-onni 25 Mainen kosto 26 Kiehkura 27 Kukalle 28 Siksi itken 28 Kaipaus 29 Etsin 30 Löysin toisen 31 Yhtyessä ja erotessa 31 Laula, kultani! 32 Nyt hän nukkuu 33 Silloinpa kesä minulla 34 Kahden tahto 34 Min' en huoli 35 Maailma ja sydämeni 35 Kahdenlaisia kukkia 36 Nuorelle taidemaalarille 37 Rukoukseni 37 Viinimalja 38 Pieni Katri 39 Paimenelta. 1 40 2 Paimenen laulu 41 3 42 4 Poikana 43 5-9 44-45 10 Kompastus 46 11-22 46-50 Vuodet 1870-1872. Paimenelta. 23 Paimenet tulilla 51 24 53 25 Myrskyinen ja tyyni lampi 53 26 Marjatyttö 54 27-28 54-55 29 Paimentyttö 55 30-32 57 33 Armaani syntyaika 57 34 57 35 El' aina 58 36 Kevätlaulu 58 37 Tammen varjossa 59 38-43 60-61 44 Erhetyksiä 62 45 Pakeneva lohdutus 63 46 63 47 Kevytmieli 64 48-49 64 50 Äiti ja tytär 64 51-52 65 53 Paimen lähteelle 66 54 67 55 Murrettu seppeli 67 56 Viimeinen toivo 68 57 68 58 Tyytymättömät 69 59 70 60 Paimenen surma 70 61 71 62 72 63 Lyhyt kesä 72 64 Yön kuu ja tähdet 72 Lauluni 73 Silmäyksiä 74 Kullan luona 74 Sointu ja lempi 75 Yksin 76 Äiti ja morsian 76 Rakkahat laaksossa 77 Tytön muistikirjaan 79 Viina ja rakkaus 79 Perintömalja 80 Kuningatar 84 Pojari 90 Kärsin aikani 94 Kalju luoto 94 Enkel'-laulu 95 Perheen Jouluhartaus 97 Äidin haudalla 98 Lipulle kirkossa 99 Takkavalkean ääressä 100 Kamppiaiset 102 Olvilaulu 106 Toukokuun 1:nä päivänä v. 1870 107 Manaus 108 Vuodet 1872-1878. Viimeistä päivää 110 Urhoin haudalla 111 Isänmaani 112 Palava kansa 113 Herännyt Suomi 114 Laulu Vuoksella 116 Tunnethan impeni? 117 Vangittu äiti 118 Neiti Iisa Asp'in haudalla 123 Lyhyt kesä 124 Tohtori R. Polén'ille 124 Armaansa kadottanut 125 Enkel' armahani 126 Helmin lähtö 127 Helmi 128 Yön kuu ja tähdet 129 Surevalle sulholle 129 Kuvan vaan 130 Eräs matka pohjanmaalta 130 Kesämuisto Lohjalta 132 Lempi 133 Pojan laulu 134 Hän 134 Syksyn tullen I. II. 135 Pohjatuulelle 136 Pohjatuulen tuomiset 138 Häilyvät saaret 139 Lemminkäisen laulu 141 Eloni 142 Joulutähti 142 Tähtien tanssi 143 Maapallo 144 Ei--jos 146 Tomussa 146 Hukka ja lintu 147 Pikku Ilma 148 Lapsen osa 149 Äiti lapselle 150 Kodista kotiin 150 Kuun sammuttajat 151 Taikavoide 152 Viinanpolttajan sanat 153 Hurjan viisastelua 154 Vyyhtynyt 155 Loisen poika 157 Määssääville suunsoittajille 158 Syrjähdys 159 Suku-etu 159 Uusi maailma 159 Päivän säde 161 Matka aurinkoon 162 Laulajan lapset 164 Kun kerta väsyn 165 Kas nyt en laula 166 Maantyttö 167 Mokoma lempi 168 Niittypuro 169 Tuettu pää 170 Vasen puoli 170 Kultaa 171 Aattehet 171 Paimenet. Ensimäinen jakso On ilta, pirtin istujat 172 Kun voisin 178 Aamulla 180 Kesäaika 181 Iltalaulu 185 Paimenten talvilaulu 186 Toinen jakso Matkalla syysyössä 190 Karhun saarto 194 Palaus 197 Kolmas jakso Pyhän aatto 200 Uneton 200 Valonsäteitä yöhön 201 Valvojaiset 202 Vuodet 1878-1881. Maan ja taivaan tähdet 205 Tytöt lintuja 206 Elohon maan 206 Muutos 207 Kirkkomatka 207 Viipurin vapaaehtoisen palosammutuskunnan marssi 208 Käyntini immen haudalla 209 Runo, lausuttu suomalaisen lyseon perustamiskokouksessa 211 Turhako elämä? 215 Siellä ja täällä 216 Luomisen kevät 217 Puro 219 Syyslaulu vuonna 1879 220 Nuori vieras 221 Korkein 222 Nuori luistaja 224 Tulta lainaamaan 225 Laupeuden enkeli 226 Pikku Elli 227 Myllypuro 228 Ukonsyötti 230 Pöllön viisaus 230 Keisari Aleksander II riemujuhlassa 232 Kesäkirje maalta 237 Häpeissäni 239 Jumalan vika 239 Pettynyt 240 Anni 241 Uno Cygnaeus'en täytettyä 70 vuotta 242 Pietari Brahen juhlassa 244 Joulukuun 10 päivänä 1880 246 Isällemme 249 Leppärukki 250 Väinämöisen palaus 252 Surut 264 Leivän tähden 264 Paarmat 267 Haaksirikko maalla 267 Kielestä 270 J. V. Snellman'in juhlassa 270 Kevätlaulu 273 Onneton nenä 274 Puhdas tosi 275 Moinen maa 276 Pöytäpuhe 277 Nöyristy, ihminen 279 Rukous 281 Runovirtani 282 Kotoinen sydän 283 Kyyhkyn pojat 284 Konnan synty 286 Ei viisastunut 288 Matkakuvia 289 Kukkatarhassa 293 Niin mieti 295 Runottarelleni 295 Kuvain palvelus 296 Pettyneen lohdutus 297 Rakkaus 299 Sairaana 300 Tuoni ja elämä 301 Kesäpoimintoja I Saimaan rannalta Karjalan ruusulle Ruusun luonne 302 Taivaskuvat 303 Rauhaiset rannat 304 Louhipellot 304 Karjalan kukkulat 305 Kelle seppeltä 305 Kalastaja 306 Sinne jäitte 307 II. Kevät aamu 308 Sade 309 Eräässä puutarhassa 310 Kaksi kosijaa 311 Kotilammen soutajat 311 Niinhän ennen 312 Niittäjälle 313 Nyt ja silloin 313 Siit asti 314 Yksinäinen 314 Muistoksi 315 Sinikaunokki 316 Hernekukka 316 Tuoksuheinä 316 Sopu luonnossa 317 Tyyni lampi 318 Vuosi 1882. Elias Lönnrot 319 Kustavi Aadolfin muistojuhlassa 322 Kerran 325 Salon Silja 325 Vuosi 1883. Tuutiessa 327 Pettäväistä 328 Varoitus 328 Ihme 329 Ihailua 329 Kuustoistavuotiaan laulu 329 Kalamies 330 Kansalaislaulu 332 Häälahja 334 Taivahasi 338 Äiti 338 Poimulehti 342 Oppia 343 Tuo iloa! 343 Maamiehenlaulu 343 Jouluaatto 344 Vuosi 1884. Timanttipuikkonen 346 Onnellinen 347 Kaksin 347 Dresdenin lammilla 348 Elben luona 348 Mokoma lokomotiivi 349 Utelias kuu 349 Avutoin 350 Elääkö Jumalas? 351 Herttuata nähdessä 351 Peipolle Elbellä 352 Kukkien mieleen 353 Miks eletään? 354 Kaivatessa 354 Lapseni nukkuu 355 Valheita 355 Hän jääpi 356 Onneton 357 Vaan kaksi 357 Nenistä aatelin 358 Huoleti 358 Eläintarhassa I-III 359 Unkarin tyttö 360 Kahlitulle 361 Itsenäiselle 361 Päivänruusu 362 Tytön muistiinpanoista 362 Kaksi kirsikkaa 363 Vastahakaan 364 Pikku tuikkehet 364 Salaisuus 365 Kerran itse 366 Onkimista 366 Häiriö 366 Ensi kemujen jälkeen 367 Risumummo 367 Vaihdos 368 Laula, murheeton! 369 Luona keisarin hovin 369 "Tiki tak" 370 Spartan nuorukaiset 370 Tapa 371 Syyskeväällä 371 Sukutuskat 372 Kulkija 373 Kadun varrella 374 Pelissä 375 Poikanen 375 Kansien tähden 376 Vanha mummo 377 Köyhä runsaus 378 Epäsointua 378 Nuoret 379 Kolme lintua 380 Vuosi 1885. Nyt ja sitten 382 Peipolle Iisarilla 382 Pieni 383 Iisar 384 Suomenlahdella 384 Lapsonen 385 Runottarelle 385 Ensin ja nyt 386 Kiertokulku 387 Mikko 388 Laulun tosi 389 Henki 390 Egypti 391 Kukat Pinciolla 392 VUODET 1868-1870. LUKIJALLE. Täss' on virteni vähäiset, Lapselliset laulelmani! Suosit niitä vai vihannet, Ethän polkene poroksi. Kun et viihdy kuulemahan, Ohi korvaisi kuleta, Salli ilmoja samota, Koetella korkeutta: Kyll' on taivaalla tiloja Sävelille suuremmille, Saati pienen lehtolinnun, Lauluille vähäväkisen. KUN VAAN LAULAA SAAN. Vaikka minne joutunen, Sitä toivon, rukoilen, Että laulaa saan. Onnellisna eläisin, Hyv' ois mökki pienoisin, Kun vaan laulaa saan. Sodan pauhinassa ois Multa kuolon pelko pois, Kun vaan laulaa saan. Mun jos kahlein vangittais, Vapaus rinnan valloittais, Kun vaan laulaa saan. Sairaana jos vaikeroin, Silloinkin iloita voin, Kun vaan laulaa saan. Haahmoin kanssa taistellen Murran henget manallen, Kun vaan laulaa saan. Vietkö, Luoja, luokses mun, Soitan, tanssin eessä Sun, Kun vaan laulaa saan. Vaikka minne joutunen, Sitä toivon, rukoilen, Että laulaa saan. NYT MÄ LAULAN. Nyt mä laulan! Kuunnelkaatte, Kuunnelkaatte kummallista!-- Täss' on seinät särkynehet, Katot maahan murtunehet, Lattiat lovistunehet, Rikki ruudut ikkunoista: Laulan seinät seisomahan, Katon päälle kaartamahan, Laulan lattian lujimman, Ruudut ikkunan ihanat.-- Viel' on seinät siivotonna, Katto noen karvallisna, Lattia lakaisematta, Peite puuttuu ikkunoilta: Seinät laulan loistaviksi, Katon kullan kiiltäväksi, Laulan silkit lattialle, Taivon ikkunan etehen. Vielä laulan pitkän pöydän, Siihen peiton purppuraisen, Siihen kukkaset koreat, Kaunihimmat luonnon kaiken; Siihen mettä maljat täynnä Mehuisinta, makuisinta, Mit' on luonto lypsynynnä, Antanunna äidin rinta. Vielä laulan lempilinnut: Sulhon sorjan, neidon nuoren. Kuvastinna katto heille, Seinät loistavat sulona, Leikiksensä lattiainen, Heille ikkunat iloksi, Pöytä kaunis kunniaksi. Kukkia min katselevat, Senpä taivon enkeliä; Minkä mettä maistelevat, Senp' on autuus sielussansa. SUOMALAISELLE. Vieläkö on urhoutta Suomalaisen suonissa? Saiko suku raikkautta, Saiko miehet miehuutta, Niinkuin oli isiemme Rinnan alla urhous: Armahalle Isänmaalle Kuolema tai vapaus! Katso, kuinka sankaruutta Sukusi vaan kuvailee! Muista vielä muinoisuutta, Siellä kuva loistelee! Katso, kuinka kirkkahana Diamantti tirkistää, Luolastansa Kunniansa Taivahia kaunistaa! Kuule kuinka sulokielin Laaksoin hongat laulelee, Hengäten ja hellämielin Toisillensa kertoilee: Oi kuin tässä verta vuoti, Sankarit kun sortuili, Tässä kansa Eestä maansa Kunnialla taisteli. Astu tuolla ahoillamme!-- Siellä ruoho ruskottaa, Siellä veri isiemme Kukissakin kuiskuttaa: Kenen maa ja kenen valta? Eikö sen, min vuotanut Veri siihen Viimeisehen Pisaraan on pudonnut? Katso, kuule koskiamme,-- Rauhaton on riehuna! Virroissamme, puroissamme Virtaa vesi kiehuna. Kaikkialla--koko luonto Sama sull' on muistutus: Elämälle, Kuolemalle Sankaruus on kaunistus. KOHTALOSI, SUOMI. Oletko jo löytänyt, sä Suomi, Satamasi, tyynen landekkehen, Miss' ei läiky laineet myrskyisinä, Rannoiltasi lyöden lohkareita, Sortamalla sulot suojastosi? Oletko jo löytänyt, sä Suomi, Laakson, missä kukkain, pensahitten Varjostossa vietät vapautta, Nautit ilon, elon hekumata, Mettinen kuin nurmen-kukkasista Mettä imee, ihaa kauneutta? Vaiko, Suomi, seisot kukkulalla, Kirjavana mihin kuvastaapi Onnesi sun taivas tähtinensä, Selvinnynnä epäilyksen säistä? Mutta muista: meren tyynimmänki Syvyydess' on kätkyt kuohutarten, Petollisna mitkä mellastaapi, Kunnes tuovat myrskyn toivottoman Hävittämään rantas rauhalliset. Muista myöskin, miten mettiäinen, Uupunut mi onpi unehensa Mesikannun kultakupehilla, Tallatahan usein astujoilta Tahi ryöstää vieras väijyväinen Puhtahaksi parhaat aartehensa. Niinpä muista, koska kukkulalla Lujimpana luulet seisovasi, Selvinnynnä epäilyksen säistä: Vaara onpi silloin vaarallisin, Tuulet uhkaa yhä tuimempina, Vihurina puuskat vinguttaapi, Honkiakin ahtain alankohon. Siispä taukoo unen horroksista, Jo nyt katso, ettei oikeutes, Oikea sun kätes kärventyisi Roviolla rojutavarana, Kuni kannel kultakielinensä Suomalaisen oli sortumillaan Muukalaisen mustakoppeliksi. Siispä nouse, silmää ympärilles, Suomalainen, tilaas tarkastele, Milloinki mi lienee kohtalosi! Vaappumatta seiso vastuksissa, Tyyvennessä aina torkkumatta Kuni vahti, maasi varjelia, Suojelia kansas, kunniasi! POHJAN MAILLA. Miksi täällä pohjan mailla Elon myrskyt mellastaa, Vaikka luonto laakson lailla Tyynen rauhan tarjoaa? Suotta tänne muilta mailta Raatolinnut lentelee, Jalot joutsenet kun noilta Maamme soilta soutelee. Suotta mustat korpit kauhun, Kavaluuden kantaa saa, Koska käet suoran laulun Lempi-äänin ilmoittaa.-- Näyttää kuin tää kallis kansa Orjuutehen poljettais, Näyttää kuin ei kunniaansa Suuremmaksi arvattais. Ei niin--kuulkaa korven hongat!-- Isäin lahjaa tuhlata! Vielä seisoo seinät, tolpat, Käsivarret kahleitta! Vielä huutaa hurme maasta, Kummut kutsuu vannomaan, Ääni toinen taivahasta Iskee tulen leimumaan. Niinkun tomu tuulen tieltä, Väärät maasta haihtukoon! Ken se käyttää kyitten kieltä, Surma hänet sortakoon! ITKU LAAKSOSSA. Mä itkin laaksolossa, Keskellä kukkia: Ol' kukat kuivamassa, Ei noussut nuppia. Ne kaatui kuihtumalla, Kuin korsi kuivunut, Mi poudan polttamalla On maahan murtunut. Siin' istuin--ympärillä Ei linnut laulaneet, Kuin ennen kesäisellä, Käköiset kukkuneet. Mun kieri kasvoilleni Taas kylmät kyyneleet, Kun katsoin kukkiani Eik' enää hymyilleet. Ma Luojan laaksostani Jo luulin luopuneen, Sen lemmen kukistani Peräti poikenneen. Vaan kuulin epäillessä Mä vienon hyminän, Ja näin, kun lemmitessä Loi enkel' elämän. Nyt nurmi taaskin loisti, Kukatkin laaksossa Ne toisillensa toisti: On lempi Luojassa! VOITTO. Kuka voittaa vaivat kaikki, Kenpä kokee kuoleman?-- Taaskin maailmalle loisti, Niinkuin tähti Pohjolan: Kirkkahana, Karkaistuna, Kuin on kulta tulessa. Se on armas Suomen kansa, Jolle apu Jumalan Mahtavalla voimallansa Tuopi voiton loistavan Taistelusta, Tuonelasta Kultakruunun kalleimman! Kärsimykset kansan muuri, Taivaskin sen todistaa; Myrskyissäpä hongan juuri Haarojansa vahvistaa; Niinpä Luoja, Maamme suoja, Kansoamme kasvattaa. Koska sitte kulta-aamu Meille koittaa kuoloton, Silloin soipi riemulaulu: Kansallamme voitto on, Toivottumme, Kaivattumme Päivä kirkas, sumuton. HÄMÄLÄISEN LAULU. On mulle Suomi suloisin, Vaan Häme siitäi kallihin! Sen tuskin tiedän vertaista, Niin kaunista, niin herttaista, Kuin kulta Hämeen maa. Lempeitä laaksoin lehtoja Ja lintuin laulupuistoja, Ja marjaisia kankaitaan En unhoittaa voi milloinkaan, Oi Hämeen kallis maa! Oi Hämeen pellot viljavat, Ja kasket kullan loistavat, Ja tuhannet sen tuomistot, Sen niityt, norot, varjostot, Ei maata vertaistaan. Kuin taivas tääll' on loistoisa Ja iltatähti kultaisa, Ja ruskot yhtä runsahat, Syys-öiden sähköt leimuvat, Ja talvet suojaiset! Ei impee missään rakkaampaa, Ei siveempää, ei jalompaa, Kuin Hämeen valkotukkainen, Tuo sinisilmä neitonen On ruskoposkineen. Ja kansaa kussa löytänen Niin jäykkää kuin on Hämehen, Niin vakavaa, mi' auraltaan Ei suotta siirry milloinkaan, Halveksi säätyään. Kun miestä missä tarvitaan, Maan eestä vaikka kaatumaan, Niin uljaita on uroita, On järkeä, on kuntoa, Jos toimeen tartutaan. On mulle Suomi suloisin, Vaan Häme siitäi kallihin! Sen tuskin tiedän vertaista, Niin kaunista, niin herttaista Kuin kulta Hämeen maa. 5. V. 1869. LAPSET KESÄLLÄ. Kesätaisteluissahan pienet Viatonna vaan vierivät; He täyttävät kukkaiset niemet, Mesikankaita kierivät. Ja lintujen kanssa he kilvan Vapavirttähän veisaavat, Varahin ja iltasin hiljan Tuoll' ulkona tanssivat. He huutelevat hymyhuulin, Kuin Lemmetär armahallen, Ja virvaten vinkuvat tuuliin, Min kaiku kuin kantelehen. Kuin ehtoisen auringon loisto Kesätaivahan kuvaelee, Niin laps'ajan lauhkea muisto Sydämessäni sykkäelee: Se kultainen aika jos vielä Olis mullakin muinoinen, Niin saisin nyt nauttia siellä Sulolempeä lapsuuden. Vaan mennyt se on kuni varjo, Se kuivunut kukkakin on; Sen taivas ei loistoa tarjoo, Muu mennyt--muisto vaan on. Mut toivon tok' kevähän toisen Ja toisenkin lapsuuden, Kun saan kera kukkain moisten Ilon, onnen ja autuuden. HEVOSPAIMENET YÖMAJALLA. Useissa paikoin maatamme on yleisenä tapana vartioida synkeinä syys-öinä hevosia kaukaisemmilla niitty- ja hakalaitumilla. Kuunteles mi kumma melske Kuuluu korvessa! Sydänyö on--äänten helske Sointuu korvissa. Hongat jyskää, Vuoret ryskää, Kallioilla louhet kaikuu, Äänen aallot raivot raikuu: On kuin telme korkeain Tapiolan jumalain. Lähemmäksi astukaamme Syytä tutkimaan, Miksi luonto levot Yökkö riehtoo, Siivin liehtoo Vastahamme; huuhka huutaa, Kamalasti korpeen kuutaa Tuike tulen kalpean, Liekkiväisen valkean. Tähdet tuikkaa taivahalla, Pohjo leimuaa; Sähkön tulet korkealla Säihkyin remuaa. Soitto torven Läpi korven Kuusen latvast' äänen antaa Kohti taivon kaukorantaa: Poika puussa toitottaa, Torvi korven kai'uttaa. Havumaja kuusen alla Tuossa tehty on. Majan eessä polttaa puita Poika pelvoton. Liekki liehuu!-- Veri kiehuu Suoniss' urhon rauhatonna, Huutaa hän vaan vallatonna, Niinkuin toinen torvellaan, Kuusessa mi raikuttaa. Kuluu hetki; huutaminen, Torvi taukoaa, Mutta kellot hevosien Soipi sekavaan.---- Susi ulvoo! Hirmu valvoo! Vaara uhkaa elukoita!-- Syöksee päälle, vaan ei voita! Hevot hyppii hirnuen, Tulvaa pojan tulillen. "Nouse!" huutaa puussa toinen, "Riennä tappohon! Luotiani täältä voinen Syöstä petohon!"-- "Nousta voinen", Virkkoi toinen. "Ei nyt tässä pelko auta-- Onhan tuossa vahva rauta; Sillä koen vastustaa, Minkä peto puolustaa." Silloin sieppaa majastansa Poika kirvehen, Juosten rientää rohkeasti Suden jälkehen. Ähkää, puhkaa!-- Peto uhkaa Raatain pojan muserrella, Vaan jo kaatui ulvehella: Luoti lensi kuusesta, Kirvehestä iskuja. Ylpehinä oiva työstä, Pojat saalistaan Rientävät nyt keskiyössä Kilvan kuorimaan.-- "Korpimaahan Karheahan Luusi, peto, lasketahan-- Tapporahat maksetahan Meille kihlakunnalta," Kuului hautasaarnansa. Aamun tullen aurinkoinen Loisti taivaaltaan. Väsyneinä pojat nautti Unta vuoteellaan. Hampaan luske, Ruohon ruske Nurmell' äänen saada koitti, Puut ne huokui, linnut soitti, Juhla tyyn' ol' luonnossa, Melske öinen tauonna. MAALLENI. Nuotti: Ur svenska hjärtans djup en gång. Oi Suomi, isän, äidin maa! Ei sua vieras sortaa saa, Ei vallat vääryyden: Kun olen jäsen kansasi, Sull' elän, kuolen, Suomeni, Tää ota heikko uhrini, Sä maani armainen. AIKA. Niin kulkevi aika, kuin rientävi kiitävä pyörä: Kun aamua odotan, puoless' onpi jo päivä, Kun puolehen odotan, ehtivi kohta jo ilta; Vaan illoin siintävi silmiin aamuinen taivas. Niin kulkevi aika, kuin rientävi kiitävä pyörä. JÄIDEN LÄHTÖ. Koska rannan ruohot nousee Talven kolkon haudoista, Silloin järvet jäänsä laskee, Virrat purkaa kahleensa. Koska linnut rannan hiekkaa Suutelee ja tervehtää, Koska koski riehuu, pauhaa-- Silloin sulaa järven jää. Silloin laine loiskii rantaa, Tuuli jäitä järkyttää, Virran vesi sillat sortaa, Koneet kaataa, hävittää. Vaan kun vesi vallatonna, Työnsä täyttäin, mellastaa, Taisto taukoo, kahleetonna Kulkee laine laidoissaan. Niinpä kansa, noustuansa, Vallat väärät masentaa, Sydän samoin taistollansa Aaltosensa rauhoittaa. TAISTELE! Jos mikä vaivaa sieluasi, Jos mikä polttaa keuhkojasi: Taistele vaan! Jos rumat henget raivoten ryöstää, Tahtoen surmaan sielusi syöstää: Taistele vaan! Jos koko taivas tummenisi, Ei tulet tähtein tuikkelisi: Taistele vaan! Vaikkapa kaikki kostoa kiehuu, Maailma pauhaa, raivoten riehuu: Taistele vaan! Taistelu sankarin voittohon vie, Taistelun kautta on taivahan tie: Taistele vaan! PALKATTOMAN PALKKA. Mon' ei ihmislapsi tässä Elämässä Nauttia saa suloista Kukkiensa Kylvämäinsä Kauneutta, tuoksua: Useasti äiti hellä, Kätkyellä Lapsillens kun laulann' on, Korjatahan Tuonelahan-- Kalm' on kolkko, armoton. Usein isä aurallansa, Kuokallansa Pellon perkaa pojalleen. Maat kun vääntää, Korvet kääntää-- Hautaan horjuu levolleen. Moni, maansa parahinta, Kallihinta Etsein, uhraa voimansa: Puuhailtuaan, Taisteltuaan-- Jälkeen jättää aarteensa. --Kehno oiskin palkka mainen, Haihtuvainen: Saatu taikka saamaton! Työn ja kunnon, Jalon tunnon Oma on taivas verraton. VANHUS. Lasna huokaelin näin, Miesten töitä nähdessäin: "Ah, jos lapskin mies jo ois, Miehen töitä tehdä vois!" Kuulin töitä urhojen, Rauhan, sodan sangarten, Ajattelin: "Onneton Olen kurja, kunnoton." Nousi päivä nuoruuden, Hyörin, pyörin, puuhaillen, Vaan ne, mitkä aikaan sain, Kaikk' ol' lasten töitä vain. Rintani nyt raivostui, Elon päivät halventui, Huusin: "Enkö nuornakaan Mies voi olla toimissaan?" Maltuin. Toivoin miehuutta. Tuli miehuus, mainetta. Vaan se, minkä tehdä voin, Kaikk' on kehno, arvotoin. Tyydyin, vaikka hämmästyin. Vanhennuin ja nöyristyin. Maani alttarille vein Heikon uhrin, minkä tein. Nyt ei voimat työhön käy. Toista toivon, jok' ei näy. Iloitsen, kun kuntoni Kaikki kannoin maalleni. LÄHTÖ. Lähtö, lähtö seuraa ihmislasta Äidin helmast' asti hautahan; Tuhat ilon, tuskan kyyneleitä Kylvänyt on lähtö hiekkahan. Lähtö onpi synty ihmislapsen,-- Alku surun ensi kyyneleen,-- Jokahinen askel ottamansa, Lähtö vaan on monin vaiheineen. Huolen, toivon, ilon kyyneleitä Vaikuttavi jättö vanhempain: Lemmen laiho taikka tuskan tähkä Tiedossa on päiväin tulevain. Lähtö, lähtö onpi ihmisriento, Vanhuuteen kun vaipuu voimansa; Haudassa on vanhan harmaahapsen Lähdön loppu, uusi maailma. JUHANNUS. Oi sä kallis juhla Juhannuksen! Toivon silmät sulle aukeaa, Korvat kuulee soiton kaikutuksen, Kiitollisna sydän kohoaa; Kyyneleitä pyyhkein poskiltansa Huojentelet köyhäin huoliansa. Kedon kukat, linnut lauluinensa, Vainioilla viljat laihoineen Kaunistaapi luonnon riemuinensa, Lohdutuksen luopi sydämmeen; Tuhat nousee toivon huokausta Taivahalle, tuhat rukousta. Terve, terve, juhla Juhannuksen! Maa ja taivas sulle aukeaa, Toivon tuot ja kannat kaipauksen, Kaipauksen uutta maailmaa: Kaikk' on kaunis maassa muuttuvainen, Täm' on kuva, tosi tulevainen. SOTILAAN MUISTO. Nyt kuules, kulta neitonen, Kun eilen ammuin joutsenen, Sisästä löysin timantin, Tuon loistokiven kallihin! Kuin joutsen, lempilintuni, Sä olet puhdas enkeli, Mi syämen lennät taivaalla, Ja laulat lemmen riemua. Kuin kivi kallis, kalliimpi On hellä silmänluontisi; Ei kristallit, ei timantit Sen vertaiset, niin kallihit. Siis, sydämeni ruhtinas, Sen voittaja, sen valtias, On halpa sulle loistoni, Vaan ota sentään uhrini! Se muistoks olkoon minulta, Kuin hiekka kalman kankaalta. Se kanna kiehkurassasi-- Sen nähden, muista kultasi. Jos petän maani, mustukoon Tää timantti! niin sammukoon Myös muistoni! Vaan taistellen Jos kuolen--näet sä loistehen. Ja vereni kun vuotaa maan Edestä viime pisaraan, Sä tähtimaihin katsahtain Mun näet ja loistat sielussain. Kun nurmi, nostain kukkia, Tuo haudalleni kruunua, Sä lemmen kyynel siihen luo, Jon levännehet luuni juo. Tää maa jos sortuu kansoineen, Jos syöstään kurja orjuuteen, Niin luokseni sä lennä pois, Sull orjan kahleita en sois. IHMIS-ONNI. Niinkö täällä ihmis-onni, Niinkö katoo, kuihtuu, kuolee, Hautaan hoippuu, hajoaa?-- Moni kantaa, kiskoo, raataa, Kituin kärsii, kuolo kaataa, Hautaan hoippuu, hajoaa. Moni perheen, lapset laittaa, Leivän leipoo, paistaa, taittaa, Hautaan hoippuu, hajoaa. Moni toimii, riehuu, rientää. Hyvän toivoo, huonon niittää, Hautaan hoippuu, hajoaa. Moni kurja kerjää, kiertäin, Pyrkii, pyytää, samoo sieltäin, Hautaan hoippuu, hajoaa. Monen sielu, ruumis runtuu, Itkein elää, maahan murtuu, Hautaan hoippuu, hajoaa. Niinkö täällä ihmis-onni, Niinkö katoo, kuihtuu, kuolee, Hautaan hoippuu, hajoaa? Ei!--Ken kyisen korven kulkee, Petoin keskelt' turvaan tunkee: Kunnialla kruunataan. Niin on maisen matkan laita. Tääll' on toivoin toukoaika: Hauta onnen tarjoo. MAINEN KOSTO. Kosto, kelvoton, jo viihdy! Elä kiihdy! Rinnan runneltaisit jalon, Hengen valon Pyhän saisit sortumaan; Kosto, viihdy, viihdy vaan! Sydän, salli koston kuolla! Tuolla, tuolla Koston kalpa korkealla Taivahalla! Parhain kosto päällä maan: Kiitä kelvotonta vaan. KIEHKURA. Suloseppeleisen laittoi Neito kukkasista niemen, Istui, allens oksan taittoi, Varjostohon vesan pienen. Unelmihin siihen uupui, Kultaistansa kaipaellen, Metsäinen kun soitto kuului, Käki kukkui kaikutellen. Unetarpa hempukkansa Laski lemmen taisteloihin: Siinä sortui kiehkuransa, Muiston-kukka murennoihin. Niin nyt herättyään, neito Lintuin lauluja ei kuullut, Päivääkään ei nähnyt, keito, Kukkain tuoksukaan ei tuullut. "Kirottu!" soi huuliltansa, Sydän sykki toivotonna; "Kuka onnen kiehkuransa Hukkaapi, on onnetonna." KUKALLE. Väistä, kukka kaunokainen, Ettei outo ampiainen Myrkyin sua surmoais! Väistä, ettei mehiläinen, Laulavainen, kiertäväinen Huuhdo mettä huuliltais! Mutta katso perhon silmään, Kuin hän lemmen kyynelillään Lehtiäsi lämmittää. Hälle hellä suusi suikkaa, Suusi suikkaile ja kuiskaa: Tule mulle, _mulle jää_! SIKSI ITKEN. "Miksi itket, poikaseni, Valittelet illat, aamut?"-- Siksi itken illat, aamut, Siksi vaivainen valitan: Olen ilman impyettä, Aivan onnetta elelen, Vailla neidon näppäryyttä, Soreutta sievän varren, Vailla kasvojen valoa, Suun suloisen suuteloita, Säihkyä sinisen silmän, Kiiltoa kiharahiuksen. Siksi itken illat, aamut, Siksi vaivainen valitan. KAIPAUS. Ah! kaipaus täyttää rintani nyt, Kun Lemmetär onpi mun eksytellyt: Se enkeliänsä tok' nähdäni tuo, Mut siipiäns mull' ei varjoksi suo. Tult' isken, kirpovi kipeniä, Vaan yöhön ne haihtuvi höytyvinä: Niin Lemmetär hempeät lapsensa vie, Se menness' on heillä mi tullessa tie. Nyt taaskin taivahan impyen nään! Kah tulta kuin tuiskuvi höyhenistään! Suur kiitos, lahjasi maalle kun tuot!-- Mut miks ne vaan harvoin kukkia suot? Ah! aina jos rinta hehkuvainen Sais kiihtäjän, palkehen liehtovaisen, Ja saisko sydämmeni vaipuessaan Ain' untua helmaan rakkahimpaan. Mull' laaksosi, enkeli, tuo toki, voi! Nyt kuuntele!--huoleni kantele soi! Jos pakenet, toivoni riutuva on, On taivaan riemuki tuikkeheton. ETSIN. Kauan etsin kankahalta Mansikkata mieluisata, Kauan puron partahalta Kukkaa lemmen liehuvata. Etsin taivon purppuroista Lemmen punaa loistavata, Mustan yönki haamustoista Onnen kultakiehkurata. Etsin tyyntä lemmen silmää Sinipilvein pieleksistä, Tutkin tähtein tulta selvää Kiiltohelmein hettehistä. Etsin. Kuulin äänen vienon, Löysin kukan kultapäisen, Punaposket, hiuksen hienon-- Löysin silmän säihkyväisen. LÖYSIN TOISEN. Ah! en huolis, Vaikka kuolis Eilinen mun impyeni! Löysin toisen Ruusunmoisen, Kauniimman kuin kastehelmen: Elän hällen. Niinpä pyöri, Hypi, hyöri, Leiki, lempilintuseni! Kah, tää vasta Autuasta! Taivas, niinkuin enkeleillä, Maass' on meillä! YHTYESSÄ JA EROTESSA. Kun viimeks yhdyin sun, Ol' uhka pakkanen, Kuin hangen selkä mun Myös sydän talvinen. Vaan tuike silmäsi Mun mielen virkisti, Ja huulen-hohtosi Mun rinnan hauteli. Myös lempi-silmillä Meit' taivas katseli, Ja eron hetkellä Kasvomme kasteli. LAULA, KULTANI! Laulapas, mun kultasen', Nurmi vihannoi! Kuules kuinka kerttunen Pensastossa soi! Laulus on Lempe'in, Soittos on Suloisin, Kuulla kuin voi. Kuules, kultaseni, kuin Kosket pauhajaa, Hongat laulaa huimistuin, Ilma vinkuaa! Laulus on Lempe'in, Soittos on Suloisin Kuulla kuin saa. Laula, hellä kultani, Kerttu vaikenee, Kuni pensas kuihtuvi, Ruusus raukenee! Lempi mun Rintani Täyttää, kun Laulusi Vaan helisee. NYT HÄN NUKKUU. Nyt hän vaipui vuotehelle, Huokaa--huoatkoon. Hymy nousee huulosille, Pyhä hohde poskusille, Nukkuu--nukkukoon. Kuu jo valaa kiehkuroihin Kiiltohelmiään; Sielu taivaan asunnoihin, Loistaviin ja vihannoihin Lentää leikkimään. Keveästi sydän sykkii, Rinta kohoilee; Veri soutaa, suonet tykkii, Enkel' häijyt henget lykkii, Tuonen torjuilee. Nyt hän nukkuu; henki häilyy Lemmen lehdoissa; Mulle sydämensä säilyy, Mulle silmä kirkas päilyy Aamun koittaissa. SILLOINPA KESÄ MINULLA. Konsa peippo piipottavi, Kesä lapsille tulevi; Konsa leivo laulahtavi, Nuoret hyppivi norolla; Konsa kukkuvi käkönen, Vanhuksetkin virkoavi. Milloin on kesä minulla?-- Silloinpa kesä minulla, Kun on kultani kotona, Joutsen hellä helmassani, Vaikka talvella tulisi, Lumisäällä laulahtaisi. KAHDEN TAHTO. Suuteloista äiti kieltää. Pitäneekö noutaa mieltään? Sydämeni sanoo toisin. Kumpaakin jos noutaa voisin! Rinta kiehuu, kuohuu--oi! Ken nyt viihdyttää sen voi? Äidillä on vanhan mieli, Vanhan mieli, vanhan kieli; Sydämen sain Jumalalta, Tahtoni lie Taivahalta: Joudu, kultaseni, jo, Jo on valmis suutelo! MIN' EN HUOLI. Eikös neito naida sais, Ketä rinta rakastais? Kaikki miehet naivat niin-- Miksi mua kiellettiin? Mulle Matti tarjotaan, Jot' en huoli milloinkaan. Muut sen kyllä ottaa vois, Min' en huoli, viekää pois! MAAILMA JA SYDÄMENI. Miksi sydämeni töitä moitin? Maailmallakaan ei toimet toisin. Missä kaikuu sopu sointuisalta? Kuohua vaan kaikk' on, aaltoin valtaa: Pouta-ilma uhkaa ahavalla, Ahavainen myrskyn pauhinalla; Niin on melske, niinpä mellastukset, Salamat ja luonnon liikutukset. En mä töitä sydämeni soimaa: Maailmallakaan ei kyllin voimaa Estämähän eripuraisuutta, Sotaa, sortoa ja kavaluutta. Mistä lahkot, eriseuraisuudet, Vainon valta, surman hirmuisuudet? Kaikk' on koston, turmeluksen tuoma Maailmassa karvas myrkkyjuoma. Sydämeni täynn' on tuhansia Maailmaisen elon tuntehia,-- Ihmekö jos telmäilee, jos riehuu, Toisinaan niin polttavaisna kiehuu, Voimia kun voimat vastustellen Polkevi ja raataa raivoellen. Miksi sydämeni töitä moitin? Maailmallakaan ei toimet toisin. KAHDENLAISIA KUKKIA. Kukkii kylmä jää, Kukkii nurmi nukkapää. Mut miks, kun on päivän paiste, Sulaa jäisten kukkain loiste? Siksi--nytpä nään-- Sulaa loiste kylmän jään, Silmäns kirkkautt' ei kestä: Lempi puuttuu sydämestä. NUORELLE TAIDEMAALARILLE. Toivon Sulle, nuori Taideniekka, Että taitos kasvais kukoistaen, Kesällä kuin Suomen kankahilla Kasvaa koivut, tuomet tuoksuavi, Lehdot kaikki leyhkää lähistölle, Paistehessa kesä-aurinkoisen! Niin Sun taitos, kuntos kasvakohon Kuvailemaan kummut, kukkulamme, Laaksot, lammet, kosket kuohuinensa, Hyrskyinensä virrat vahvimmatkin, Maalaamahan maamme mahtipaikat Sekä sodan, rauhan sankarimme, Loihtimahan tummat loistaviksi. Niin Sä kasva, kartu kansallemme, Kunniasi olkoon kunniamme! RUKOUKSENI. _Luojani!_ Jos nuorna mun viet pois maasta, jos nuorna, Niin helpota ensin lähtöni kuorma: Mun kaks elon maljaa juoda ens anna,-- Sä, Kuolema, sitten maljasi kanna. Runotar, tuo ensiksi Mulle mehumaljasi! Nesteet maasta, taivaasta Salli siihen kumpuilla, Sulattele nesteesen Aarteet ihmissydänten: Rinnoiss' elon virrat saan Laulaa sitte kuohumaan. Lemmetär, tuo toiseksi Mulle herkkumaljasi! Loihdi lemmen ruusuista Siihen viina vahtoisa, Sulattele viinahan Riemuhelmet taivahan: Autuaana sitte voin Elää, kuolla, huoletoin. _Luojani!_ Näin juotua, tuon viel' uhrini Sulle, Ja helppo on silloin kuoloki mulle: Niin seisota silloin tykkivä suoni, Niin maasta mun tuokoon luoksesi Tuoni. VIINIMALJA. (Suomennos). Nuotti: Upp genom luften j.n.e. Veikot, kun vuotavi kultaset maljat, Niin kevät sieluhun virkoavi; Murheita murtavi hehkuvat marjat, Riemujen laakso on maalimaki. Henki jo nousevi tähtien luo; Sumutkin sammuvi, maljan kun juo. Löydy ei pilviä otsalla meidän, Joit' ei sais viini pois, haihdutellen, Siispä sen vaahtohon huoleni heitän,-- Riennä jo maljojen kalkkehesen! PIENI KATRI. Ruotsalaisen kansanlaulun mukaan. Kuninkaan eli hovissa pien' Katri piikana Kuin taivahalla tähtinen, ihana, loistava. Hän loisti lailla tähtyen ylitse neitojen, Kuningas nuori näki sen ja lausui hymyillen: "Jos tahdot olla kultani, sinulle, Katrisen, Hevoisen annan parhaimman, satulan kultaisen." "Nuorelle puolisollesi, kuningas, anna ne, Äläkä kunniatani minulta viettele!" "Jos tahdot olla kultani, sinulle lahjoitan Punaisen kultakruununi, helmistä hohtavan." "Nuorelle puolisollesi, kuningas, anna se, Äläkä kunniatani minulta viettele." "Jos tahdot olla kultani, jo saatki, Katrini, Sä puolen valtakuntaani ja puolen maatani." "Nuorelle puolisollesi, kuningas, anna ne, Äläkä kunniatani minulta viettele." "Ja jos et kullakseni mun ruvenne sittenkään, Niin piikkitynnyrihin sä hirmuiseen syöksetään." "Jos kuolla piikkitynnyriin mun nuorna täytyisi, Näkevät taivaan enkelit mun viattomuuteni." Syöksetti piikkitynnyriin kuningas Katrisen, Ja orjan käski pyörittää, vihasta vapisten. Kaks sitte valkokyyhkyä lens alas taivaasta, Takaisin taivahasen ne lennähti kolmena. PAIMENELTA. 1. Muistan kuinka paimenessa Immen kanssa iloitsin, Muistan kuinka iloitessa Toisinaan myös suutelin, Suutelin ja suudellessa Neiti hymyi hempehin. Aika kului lehdikossa Leikiten ja lemmiten, Kaikk' ol' leikki viatonta, Tointa luonnon lapsien. Kaksitellen, joukotellen, Kaikk' ol' yhtä vapaisuus, Viatonna vieretellen-- Se on soma suloisuus! Miks et vielä veri kiehu, Niinkuin lasna, lemmiten? Miks et hyöri, liiku, liehu, Laulaen ja leikiten? Niin, mä tiedän, miks et liehu: Tunto suree turmeltu; Viallinen ver' ei kiehu, Luonto itkee loukattu. 2. PAIMENEN LAULU. Täällä koira karjoineen, Täällä karja kelloineen, Hui, huhu huu! Täällä nurmi ruohokas, Aho, mäki marjakas, Hui, huhu huu, Korpi kajahuu! Salot suuret salini, Mätäs pieni pöytäni, Hui, huhu huu! Eväskontti aittani, Lähde kaljakannuni, Hui, huhu huu, Korpi kajahuu! Tyynet lehdot leikkini, Linnut soittoseurani, Hui, huhu huu! Joutohetket juhlani, Luojan luonto pappini, Hui, huhu huu, Korpi kajahuu! 3. Lauloipa mullekin laakson lintu Taivahan kaunihill' äänellänsä; Päiv' oli silloin lämmin ja leuto, Kukkaset suuteli toisiansa, Kukkaset suuteli, lehtoset lempi, Kuusia syleili hempeä henki, Minäkin lintua lempiä sain. Autuas aika ja kultanen kehto!-- Laakson lintua lempiä sain! Kukkaset lempivät, lempivät lehdot, Luonto kaikk' oli lempeä vain. Vaan ijäks taivas ei maillemme mahdu. Onni tääll' on kuin tuulessa rahtu.-- Kulkeva kotka mun lintuni vei! 4. POIKANA. Kerran, poikana, Vuoren harjulta Katselin koskehen rientoa ankara aaltoin. Silloin toivoni Vyöryi, virtaili, Miettehet taivohon, pilviä ohaten, lensi. Vuoren korkeus, Virran vilppaus Kilvass' ei kyllin kestää voinut. Läksin laaksohon, Kosken kalttohon, Kukkia, Vellamon hopeahelmiä, katsoin. Nautin tuoksua, Lintuin laulua, Maistelin marjoja, suutelin ruusuja rannan. Näin sai untumaan Luonto helmassaan-- Vaan jopa kutsuva kaikui soitto. Käki vietellen Sai mun vuorellen, Siellä mä kuuntelin kukkua, pauhua kosken. Päivät riemuiten Vietin laulellen, Muistelin laaksoa, ihmehin huokuja honkain. Aika riensi vaan, Riensi rientoaan-- Viel' en ol' entänyt toivoin maata. 5. Mikä olenki utala?-- Olen höyhen tuulosessa, Rae raju-ilmasessa, Vene vieno vaahtopäissä, Lastu aaltojen ajolla. Kuhun kulkenen katala, Kuhun oksahan osannen, Kuhun jäähän jäätynenki, Missä löytänen leponi, Rannan tyynen, rauhallisen? 6. Kuin himmeä on helmi hohtavaisin, Timanttihin verraten. Kuin tumma vaan on tähti tuikkavaisin, Aurinkohon verraten. Niin vienosti ja tummaan välkkyväinen On ihmishenki, korkein käskyläinen, Luojahansa verraten. 7. Kun päiv' on kirkas, paisteinen, Niin pääsky pilviin entää, Vaan kun on taivas pilvinen, Se läsnä maata lentää. Niin toivot, riennot ihmisen Ne nousee, laskee jällehen. 8. Kah, punapilvet mustain alle tunkee! Kah, ruskonenkin yöhön uppoaa! Vaan rintani tok' riemun, rauhan tuntee: Näen yölläkin kuin Pohjo leimuaa! En näe vaan, mut tunnenkin sen palon, Se sydämeen luo pyhän lämmön, valon Jok' yli maan ja kansan kuumoittaa. 9. Kuka iloitseepi kukast' auran, Päivän kukasta ken punoo paulan, Vaan on mulle mieluisampi varmaan Kämmekkäinen Maariani armaan. 10. KOMPASTUS. Useesti, kun ma kompastuin, Niin häpesin ja tuskastuin; Mut kerta sattui onnikin: Mä neidon helmaan horjahdin! Ah, kuinka silloin ihastuin! 11. Peippo pesii puuhun, Sorsa salmen suuhun, Minne pesin neito raukka, Kun on katkottuna kauppa Kanssa Kaarloni?-- Pesin turpeen alle Kauas korpimaalle, Sinne tuudin turvattoman, Laitan liekun onnettoman Lapsi-laittoni. 12. Kukkaa monta kasvaa kunnahalla. Muuan kaunis, kiiltävä ja kirkas Tuoksutonna luopi loistoansa: Sille paimen hymyy huoletonna. Kukka toinen, vailla kauneutta, Lähettävi tuoksun taivahille: Sitä paimen katsoo kainostellen. Kukka kolmas, kaunis, tuoksuvainen: Sille paimen hymyy hiljallensa, Suutelee ja ottaa rinnoillensa. 13. Missä kukka, Siellä kesä, Missä tähti, Siellä taivas, Missä lempi, Siellä autuus. 14. Puhjetessa kukka puhtahin, Lehti tuorein hiirenkorvallisna. Kevähästä kesä kaunihin, Lintuin laulu silloin suloisinta. Aamusella päivä armahin, Kastehelmen kukkaa suudellessa. Lemmen kukan ensin puhjetessa Sydän sulin onpi neitosessa. 15. Oi, jos oisit sydämeni: Raitis kuni uusi oras, Puhdas kuni kehdon lapsi, Kirkas kuni lähteen silmä-- Niin jos oisit sydämeni! 16. Missä köyhän kujerrus?-- Kankahilla kuivilla. Missä reuhtoo rikkaus?-- Korpisoilla kolkoilla. Entäs maine, kunnia?-- Tuolla vuorten harjuilla. Mutta missä lempi?--Ai! Rauhan ruusulaaksot sai! 17. Kuin kukka rannan hiekassa, Mun sydämeni Liisassa Niin kiinni riippuvi. Mut myrsky jos vaan kohtaapi, Ja toinen kukka hohtaapi, Niin jätän Liisani. 18. Lapsen kyynel kirkkahin Äidin rinnoilla, Lemmen kyynel lämpimin Neidon poskilla, Kaipuun kyynel katkerin Haudan reunalla. 19. Virta! ah kuin kiehut, kuohut! Suli' on taivas loiston suonut: Näin sun hyppys hauska ois. Vaan jop' uhkaa vaahdon vyörre, Tuoss' sun peittää, miss' on pyörre: Kiiltohelmet haihtui pois! 20. Neidolta sai poika suuta. Paimentyttö kuuli sen, Kertoi emännällehen. Koko kaupunki nyt huutaa: "Neidolta sai poika suuta!" 21. Jos ma sirkkana sirisen: Kuuntelevi kukkatarha. Soittelenko sirkkusena: Lehdet puissa leikitsevi. Pensaskerttuna pajatan: Paimen seisovi polulla. Laulelenko leivon lailla: Kyntömieskin kuuntelevi. Satakielisnä sanelen: Vaipunutkin virkoavi. Kukun kuululla käkösen: Kajahtaapi korpimetsä, Neidon rinta riemahtaapi. 22. Käki nauraa kukkuessa: "Kohta sataa vettä!" Neito hymyy nukkuessa: Sataa aamun koittaessa Hunajaa ja mettä! Kelle vesi?-- Paimenelle. Kelle mesi?-- Sulhaselle. VUODET 1870-1872. PAIMENELTA. 23. PAIMENET TULILLA. Kaikki leikkihin nyt! Nautinto on karjan työ, Kuin liekki tuo Roviolta rangat syö Ja ilmaa juo. Kaikki leikkihin nyt! Yhtykäämme rinkihin, Kädet käsihin: Riemu leikin liekki on, Jossa murheet kortuu, Leikki karsas, riemuton Kylmenee ja sortuu. Laulumme Leikille On kuin tuuli liekille. Leikkivät lehdotkin, Laulavat linnutkin Lehdikoissa; Niinpä me Laulain leikimme Nurmen kukastoissa.-- No, no, no! Nyt loppukohon jo! Leikki niinkuin laulukin Lyhyest' on kaunihin.-- Miss' on torvet, Virkasarvet? Niihin kynnet, sormet! Kukin soittamaan, Posket palkehina liehtomaan, Että metsä raikaa! Nytp' on meill' oikein aikaa. Koko soittosarja Juur ammoo kuin karja; Toiset pärrittää ja tärrittää, Niinkuin ratas tiellä täräjaä; Toisten torvi voimakas Raikuu raivokkaasti, Kuulee korven kuningas Louhilinnaans' asti. Ei tästä säiky maailma-- Pedot säikähtyy, Ei mielly ihmiskuuntelja-- Karjat mielistyy. Vaan hengästyyhän orhitkin, Uupuu härjät ammomasta, Niin miks'ei heikko paimenkin Torveansa soittamasta. Hoho, hoho hoi! Koirat haukkuu, karjan kellot soi. 24. Ellös kadehtiko onneani, Paimenellakin on pahat henget: Paarmat käskee kiroelemahan, Närhi räiskyttävi ruokotonta, Korppi kavaluutta ylistääpi, Varkautehenkin pyytää vares, Kotka kiihoittavi murhatöihin, Viel' on yksi pahin kiusanhenki, Joka täyttää koko sydämeni: Se on, näet, tuo Nella nilkosilmä. 25. MYRSKYINEN JA TYYNI LAMPI. Kun kylmänlintu myrskyn ennustaa, Ei muut kuin tuuli silloin uskaltaa Kuohutella lammen lainehia, Liikutella rannan lehtosia. Vaan taivasta kun lampi kuvailee, Niin sorsat siinä kilvan uiskelee, Sulho soutaa kanssa impyensä, Taivas täyttää heidän sydämensä. Näin vaihetellen sydän vallatoin On usein riehuvainen, rauhatoin; Vaan kun lohdutus tuo rauhoituksen, Tyyntyy rinta, löytää virvoituksen. 26. MARJATYTTÖ. "Oi te maasta mansikkaiset, Saatte kyllin suudella: Teitä etsii ihmislapset, Teitä lintu laulava; Vaan ken etsii minua, Kenen silmä mulle tuikkaa, Ken se mulle suuta suikkaa?" Näin se neito suulla soitti, Mansikoita poimien; Vuoret kaikui, vaikka koitti Neito laulaa hymisten: Metsämiespä hiipien Suunsa tarjosi,--mut kuuli: "Pois sä, käärme, myrkkyhuuli!" 27. Kuuluu kellot, kalkkanat, Ulkon' orhit kuopivat, Talohon käy kosijoita: Tyttö, säpsähtäen noita, Heräjääpi aitastaan Ylkävierait' ottamaan: Silmäns' unen sikkarassa, Korvans' unen kokkarassa, Pääns' on turrin tarrillaan, Suunsa mirrin marrillaan: Kosiotpa peljästyvät, Ovest' ulos peräyvät, Ratsuin kellot helkähtää:-- Tyttö parka yksin jää. 28. Miksi viheltääpi Vilho, Miksi ilon itsestänsä Ottaa aina iltasella?-- Siks kun päiv' on päähän päästy, Päivä päästy, työt on tehty, Kulku viepi kullan luokse, Asunnolle armahansa. 29. PAIMENTYTTÖ. Mättähältä mättähälle Poika seuras neitoa: "Annathan sä suuta mulle, Ethän poista huulia? Eihän torju kukkakaan Perhosia huuliltaan!" Mättähältä mättähälle Neito juoksi allapäin: "Enpä kuule kuiskujasi, Elän paimenessa näin: Satakieltä kuultelen, Mansikoita suutelen." 30. Havahduin kevät-aamulla. Juur ehti korvan' aueta: Niin kuulin soittavan Kuin lehtolintusen; Juur ehti silmän' aueta: Näin aamun koittavan, Kuin kasvoist' enkelin. Ei laulu lehtolintusen, Ei koite kevätpäivyen: Ol' laulu oman lintuni Ja koite kasvot kultani. 31. Likisti neito kättäni: Vavahti silloin rintani; Sivelsi sormin poskeain: Kuohahti veri rinnassain; Syleillen vaipui kaulalleni: Jo luulin jättäväni maan; Huulensa liitti huulilleni: En tiennyt mitä luulinkaan. 32. Sin' et usko tarua, Ett' ois ruusupensasta Luotu puiden kuninkaaksi; Vaan kyll' uskot, poika, sen, Ett' on luotu neitonen Sydämesi valtiaaksi. 33. ARMAANI SYNTYAIKA. Silloinpa syntyi minun kultani, Kun kirkas päivä nousi taivahalle: --Siitä sielun kirkkaus. Ja kuu kun riensi lempeänä länteen: --Siitä syämen lempeys. Koi kaunihisti silloin vilkutteli: --Siitä silmäin ihanuus. Ja ruusut juuri puhkeilivat silloin: --Siitä kasvoin kauneus. Ja lemmenkukkaa kevät kasvatteli: --Siitä lempi rinnassaan. Sen Luoja käski mulle kasvamaan. 34. Miks aholla mansikkainen?-- Kun vihertää nurmen nukka. Miks vihertää nurmen nukka?-- Kun lehottaa lemmen lehti. Miks aholla lemmen lehti?-- Kun heloittaa immen vuode. Milloin siihen impi untui? Kaivatessa kultoansa. 35. EL' AINA. El' aina kerro keväimestä, El' aina kevät-aamusta, El' aina kuisku kukkasesta, El' aina laula lemmestä! Vaan mistä nuorna laulaisin, Kun kevät nuoruuteni on? Ja oisko kukka-aikakin Ja lemmenpäivä lauluton? 36. KEVÄTLAULU. Vihertää viljasarka Ja hyppii lammas arka Edellä paimenen, Ja vuohet vainiolla Vipeltää vallatonna, Kuin hurja poikanen. Ja tuulten kanssa pillit Viheltää: pedot villit Kavahtaa kankailta; Kaikk' ilkipeikot kuiluun Pujahtaa, kuullen huilun Sävelten sointua. Hyvästi, murhe musta! Nyt rinnan tahrausta Kev'-aallot puhdistaa, Ja kukkain kanssa mieli Havahtuu: sydän, kieli, Kuin linnut, laulahtaa. 37. TAMMEN VARJOSSA. Mä kesä-iltan' uuvuin Unehen nurmikolle, Varjohon vahvan tammen, Keskellä tuoksukukkain: Mun luoksen' astui impi Utuisin hienohelmoin Ja hapsin hajannaisin, Valosta välkkyväisin, Kuin säikehinä kullan. Kasvonsa loiste hehkui Kuin helle aamupäivän, Ja siniliekin lailla Myös säihkyi silmäsensä. Mun luoksen' astui impi Ja taittoi tammen lehvän Ja kukkakimpun taittoi, Tul' itse kolmanneksi. Hän lehvin peitti pääni: Niin järki raukan sulki. Kukilla täytti rinnan: Niin sydämeni ryösti. Ja tuosta rohkeasti Syliini itse hiipi:-- Näin kerrassaan mun voitti. Ei, totta, neito viekas Näin valvoissan' ois tehnyt. 38. Kukka rinnoillani on Kuva lemmen-ruususta; Lemmen-ruusun varjossa Säilyy kuva kultani, Mutta kullan rinnassa Säilyy oma kuvani. 39. On jotkut tulleet näkyihin Ja silloin nähneet enkelin, Vaan selvälläpä päällä minä Sain suudellakin enkeliä. 40. Kaikk' ihmein oudoksuu, kun Katri rohkenee Levätä aitassa, joss' aavet hoippuilee, Vaan lujastihan Katri uskoo sen, Ett' aaveheks ei muutu sulhanen. 41. Kukka nukkui-- Neito valvoi vieläkin; Linnut nukkui,-- Neito lauloi vieläkin! Sulho nukkui,-- Nytpä nukkui neitokin! 42. Etelä-Hämeestä löydetyn kansanlaulun mukaan. Yleni vuori kaunis kaukana, Puu kaunis kasvoi vuoren kupeella, Puuss' ihanainen oksa viherti, Ja oksa kantoi pesän ihanan, Pesässä linnun munan korean, Munasta sievä lintu liverti, Linnussa kasvoi höyhen hienonen, Ja höyhenestä tehtiin tyynynen, Tyynylle kaunis neito nukahti. Niin nukahti, vaan siit' ei mainittais, Jos onnellisen unt' ei uinahtais. 43. Niin muinen lauloin lemmestä, Kuin oudon kukan tuoksusta, Jon tuuli toi Ja huokua mun soi. Nyt löysin lempiruusun, nyt Voin laulaa myös kuin lempinyt, Ken hunajaan Kastaapi huuliaan. 44. ERHETYKSIÄ. Me ihmislapset usein erhetymme (Vaikk' erhetyksiä en ylistä): Kas, äsken janossa mä vettä etsin, Mut vahingossa tartuin viinahan; Nyt neitonen toi mulle kukkakimpun, Mä erhetyin ja tartuin--neitohon. 45. PAKENEVA LOHDUTUS. Pisarainen, Loistavainen Lehden poimessa: Kuiskaellos hiljaa mulle, Mistä löydän vertaa sulle Kirkkaudessa. Näin kun lausuin,--tuima tuuli Kukkaa häilytti, Hiljaa vavahti sen huuli,-- Helmi hälveni. Kukka rannan! Kelle annan Sinut muistoksi? Kell' on huulet samanlaiset, Kasvot, kuin sun, ihanaiset, Ken on kultani? Laine läikkyi,--rannan sorti, Ryösti kukkasen, Niin mun mielenikin murti, Jätti murheesen. Hellä rastas! Mieli raskas Multa virvoita! Lausu voinko toista kuulla Ääntä suloista, kuin sulla, Kuulla armasta! Rastas lauloi--mutta haukka Hänet karkoitti! Yksin siinä seisoin, raukka-- Kyynel vierähti. 46. Tuskan kuumuus liekillään Murhemaljan kuohuttaa, Mutta kyynelhelmillään Kuohut liekin sammuttaa: Murhemalja vailentuu, Tuskanliekit laimentuu. 47. KEVYTMIELI. Mik' oisi parhain elon malli?-- Tuo kevytsydän kimmopalli. Mitenkä parhain kuolla ois?-- Lennähtää tuulispäässä pois. 48. En tiedä miksi laulaa lintunen Ja miksi jyräjääpi ukkonen, Vaan itse tiedän siksi laulavani, Kun sävelehet soivat rinnassani. 49. Kun sulhoist' impiseura haastelee, Yks siinä naurahtaa, yks hymyilee Ja toinen raskahasti huoahtaa, Salassa kolmas itkuun tillahtaa. Ken arvaa, miksi näin he kujeilee?-- Ken naurahtaa, sen toivo vahva on, Ken huoahtaa, sen toiveet horjuilee, Ken itkevi, se raukk' on toivoton. 50. _Äiti_. Rakas tyttöin, kuulepas! Kun sä kitket kukkasarkaa, Ellös kitke kukkias. _Tytär_. Kas, kuink' äiti näiss' on arka, Vaan ei sääli ruusuja Sydämeni pellolla. 51. Kukahti käkö kolme ennustusta Kes'-yön sydännä talon tanhuvilla: Kukahti emännälle kuolinvuotta, Ja leskivuotta lauloi isännälle, Vaan tyttärelle kuiskui sulhovuotta, Niin, sulhovuotta sekä naimavuotta. Tuost' aamusella miel'-aloja syntyi: Emäntä itki lähdön katkeruutta, Isäntä armastansa sureksivi, Vaan tytärtäpä lohduttavi sulho. 52. Tyttö kaunis ja korea, Hienohelmainen, sorea Tuli tanssihin ilolla, Toivorintana remahti; Etsi sulhonsa suloa, Kaihomielin kultoansa, Etsi silmin, kuuli korvin, Kuni lintua lehosta. Vaan ei kuullunna käköä, Nähnyt ei hunajahuulta, Kuuli vierahan vikinän, Sävellykset oudon linnun: Murhe mielensä pimenti, Huolia herätti harmi. Tyttö kaunis ja korea, Hienohelmainen, sorea Läksi seurasta surulla, Kaihoten keraltä joukon. 53. PAIMEN LÄHTEELLE. Niin on paimenen elämä, Kuin on lähtehen lirinä Läikkyväisen lehdikossa: Kuuset sulle kunniaksi, Rannan kukkaset ratoksi Rengastavat reunojasi, Hongat huolias puhuvi, Koko metsä murheitasi; Lehtolintujen lirinä Tunnot syämesi sanovi; Kuun kuvat ja päivän paiston Kalvosi kimaltelevi; Tähdet tuikkavan tulensa Yö-sydännä sylkyttävi Pintasi pimentehelle. Lemmeksi sinulle luonto, Ihmisist' ilo vähempi: Jos ken juo heleän helmen Silmäsi sirottamasta, Kasvonsa ken kaunistavi Pohjasi pusertamasta, Niin jo matkalleen menevi, Sun uralle unhoittavi. Niin on lähtehen lirinä, Kuin on paimenen elämä: Lemmeksi sinulle luonto, Ihmisist' ilo vähempi. 54. Tuost' iloitsevi nuorin tyttö, Kun kohta puhkee ruusunsa, Vaan tuost' on riemu vanhimmalla, Kun nyt jo kukkii ruusunsa. Tuost' iloitsevi nuorin tyttö, Kun toivoo naimavuottansa, Vaan tuost' on riemu vanhimmalla, Kun nyt jo löysi sulhonsa. 55. MURRETTU SEPPELI. Tyttö tanssi nurmikolla, Päässä kukkaseppeli; Poikajoukko vainiolla Vallatonna hyppeli. Tyttö istui nurmikolle, Nauraen ja ilkkuen; Poikajoukko ruusustolle Riensi luokse tyttösen. Poikajoukko liehakoi:-- Tyttö seppeleensä soi: Vaan sen ruusu murtui rikki:-- Tyttö vaikerti ja itki: "Voi, mun seppeleeni, voi!" 56. VIIMEINEN TOIVO. Kevät kului kesää toivoen. Kesä rankka myrskyn raatama. Tule syyskin, keltahiuksinen, Haudalleni hapses hajoita, Käske kukkas saattovierahaksi, Nurmi haudalleni nukkujaksi, Iltarusko haudan siunatkoon, Tuulen viima virren veisatkoon, Talvi tulkoon, hautapeittoni, Senpä all' on viime toivoni! 57. Mik' on kuulla kaunihin?-- Korpin laulu ja vareksen. Mik' on nähdä ihanin?-- Suden silmät ja ilveksen. Tuntea mik' armahin?-- Surman sormet ja suukkonen. 58. TYYTYMÄTTÖMÄT. _Pisara_: Miksi mä kurja Pisarana? Miksi ei suotu Virtana vierrä Viitojen halki Järvehen mun? _Virta_: Miksi mä halpa Virtana vain? Miksi en järven Lainehin loiski, Kuohuen kauas Merehen käy? _Järvi_: Miksi mä mieto Järvenä näin? Enkö mä aalloin Vyöryvin voisi Merenä maita Valtaella? _Meri_: Miksi mä hurja Rantoja lyön? Miksi en taivon Pilvenä päily, Taikkapa loista-- Helmenä vaan? 59. Maa yksi, joss' on kukkia, On mulle herttaisin; Kukista yksi nurmella On muista armahin; Yks impi neitoparvessa Muist' onpi rakkahin. 60. PAIMENEN SURMA. Pelvotonna paimen leikki Rannalla, joss' aallot vyöryi; Lainehille lastun heitti, Venheesen hän itse vieryi-- Aalloistapa äänsi tuuli: "Paimen, ellös eksy harhaan, Käänny Tapiolan tarhaan!"-- Leikiksi sen paimen luuli. Ärjy-aallot mylleröivät, Kuohutellen vetten karjaa, Suuret pienempänsä söivät. Vaan kun hirmun vaahtoharjan Herkkuihin nyt syttyi mieli, Kurkkuns' ahnehen se aukas, Suuretkin, kuin pienet, haukkas,-- Paimenenkin silloin nieli. 61. Akka raiska käyssäleuka väijyi Kadehtien kiharoita immen. Kevät-yösen kuutamossa hiipi Harvahammas immen vuotehelle; Siinäpä hän säkkäräiset ryösti, Iloissahan tuosta ilkkuellen. Aamullapa auringon valossa Peilihin nyt silmäs impi rukka, Hämmästynnä lausuin kyynelissä: "Unissani kultan' ylisteli Ihmetellen pääni kiharoita, Liehuivat kuin tuulen lainehissa, Päivyen keväisen kullatessa: Iloitsinpa tuosta ujostellen.-- Vaan nyt ikän' itken ilkityötä, Kujertelen kurja kiharoita, Hävetenpä katson kultahani, Uskallan hänt' tuskin toivoella." Kevähän ja kesän suri neito Häpeällä kultasäkkäräänsä: Kesäiset kun rusoitteli ruusut, Poskuetpa vaalenivat immen; Lakastui kun syksyn kukkasarja, Sammuneena vaipui neidon silmä. 62. Et suosioa voittavan Sä näy vaimos rakkahan;-- Mik' ihme, jos en vois mä siis Mieliksi laulaa maailman, Jok' on kuin tuhatpäinen hiis? 63. LYHYT KESÄ. On lyhyt kesä Pohjolassa, on, Sit' usein täytyy, usein surkutella: Töin tuskin lintu ehtii lentohon, Töin tuskin kevätlaulut lauleskella, Niin myrsky jo sen lannistaa, ja hän On nähty kuolevan tai nääntyvän. 64. YÖN KUU JA TÄHDET. Yön kuu ja tähdet miksi noin Hääjoukon lailla loistavat? Mä mietin.--Arvata jo voin: Unissaan henget hurskahat Taivaassa käyvät vieraisilla, Siit' ilo syttyy taivahilla: Yön kuu ja tähdet loistavat. LAULUNI. Mun lauluin halvat kaikumaan On alttarilta isänmaan. Ehk' oiskin parhain jäädä pois, Kun tehdä vois Sen poika-innoltaan. Puhunko tuulta turhanpäin? Tai voinko peikot peljättäin, Kuin paimen-torvi toitottaa, Niin raikuttaa Ratoksi maamme ystäväin? Se liikaa ois!--Mä laulan vaan Kuin paimen kulkein polkujaan Hyräillen hyppii mielissään, Vaikk' yksikään Ei lainais hälle korviaan. SILMÄYKSIÄ. Se silmäys, jonk' ensin sulta sain Ol' liekki maasta jumalain, Kuin aarnitulten liekki lehkuva, Niin luoksehen se lumos sielua. Ja silmäykses toinen polttavan Löi rintahani vasaman, Kuin noidannuolen sinipilvistä,-- Se pois on polttaa puoli sydäntä. Vaan silmäykses kolmas loisti kuin Salama-pilvet suutasuin Kun sähkön säkeniä vaihtavat:-- Maa, taivas silloin suuta antoivat. KULLAN LUONA. Vaikk' on ilta noin Synkkä, valotoin Nips, naps, Luona kultani Haihtuu huoleni Yks, kaks. Vaikk' on ulkona Myrsky raivoisa, Nips, naps, Luona kultani Sointuu syämeni Yks, kaks. Vaikka taistelun Kuulen juurikun Nips, naps, Vaivun herttaisiin Lemmen unelmiin Yks, kaks. Vaikka maailman Tiedän murtuvan Nips, naps, Kaksi lempivää Taivas yhdistää Yks, kaks. SOINTU JA LEMPI. Ja neitonen soittaa; Ja sulho laulaa vieressään, Hyväillen neittä silmillään: Kuin soitto liittyy lauluhun, Niin sielu sulaa sieluhun Ja syntyy sointuisuus. Ja neitonen soittaa; Sulhonsa laulaa, kiertäen Kahleensa immen kaulallen: Kuin soinnut äsken tauonneet Niin taivahasen kohonneet On sielut lempiväin. YKSIN. Kun yksin laulelen, Näin aina aattelen: Ah jos kultani Yhtyis kanssani Laulamaan! Kun huulein kosketan Taas maljan laitahan, Soisin silloinkin Huulet huulihin Yhtyvän. Ja illan tultua En muuta toivota, Kuin: jos nukkuvan Immen helmahan Nukkuisin. ÄITI JA MORSIAN. Yö myrskyilevä merellä Upotti poikasen, Niin turvan ryösti äidiltä, Tytöltä sulhasen. Tuost' äiti raukka itkien Odotti iltoaan: Hän toivoi hautaturpehen Levoksi murheistaan! Mut tyttöp' ei vaan viihtynyt Hautaansa toivomaan: Luo kultansa hän riensi nyt-- Merehen kuohuvaan. RAKKAHAT LAAKSOSSA. Nyt tarinan Kaiman kalliolta Surulla kertoilen katkeran; Sen koski kallion alangolta On kuiskunut kansan korvahan. Kuleksi neitonen notkelmissa: Se vattu-marjoja poimien, Kutoili seppelen kukkasista: Sill' aikoi kruunata kultasen. Vipelsi kallion hartehille Se neito--kuunteli kuohuja, Jotk' iloiten vuoren; alkamille Valoivat hopean hohtoa. Alhaalla aaltojen kaltehella Hyräili lauluja poikanen; Sen soinnut hajoili taivahalle, Kuin iltasen ruske kultainen. Tään neito, katsoen kalliolta, Het' omaks äkkäsi kullakseen: Kuin kotkan siivet ois hartiolla, Hän viepi sulholle seppeleen. Hän juoks, ei muistanut turmioita, Hän luokse armahan riensi vaan. Ja alas kiiveten kallioita, Hän--loukahti surmaan kamalaan. Ja sulho, silmäten äyrähällä, Näk' oman armahans' turmion: "Mik arvo onpi nyt elämällä?-- Sen tuiki sammunut valo on." Hyvästit otti hän maailmalta Ja painoi seppelen päähänsä: Näin syöksihe kuohuin partahalta, Syvyyteen päättäen päivänsä. Oili' usein kuullahan aina vielä Sen kosken huolella huokaavan, Ja jylhän kallion murhemieliä Suloista neitoa kaipaavan. Vaan kevätpäivyen lämpimillä On nähty rakkahat laaksossa: Siell' laulavat riemu-sydämillä Nuoruuden ihanat muistonsa. TYTÖN MUISTIKIRJAAN. Runoilijat ne vertaavat Sun silmiäsi, neitonen, Sinehen taivahan; Ja poskillesi laulavat He sulanneeksi pilvien Punervan purppuran; Ja, imarrellen, huulias Vertaavat pilven reunuksiin, Joist' annat vuotaa hunajas Janoovain sulhoin sydämiin: Ah, neito, ällös vuodata Siis sielustasi sappea! VIINA JA RAKKAUS. Maan päällä kaks on voimakasta, Jotk' onneen ihmislapset muuttaa: Yks ydinmehu kuolon maasta, Jok' ajaks hengen riemastuttaa, Ja huolet pyörryksihin nukkuvat: Maan asukkaat sen _viinaks_ kutsuvat. Vaan toinen taivaan viinapuusta On ydinneste, vuodatettu Sammuttamahan kaipausta, Kun paratiis' on kadotettu; Maass' autuaita sillä juotetaan Ja _rakkaudeksi_ se kutsutaan.-- Ken "maast' on tullut", nauttii viinoja, Ken taivaan tahtoo, etsii rakkautta. PERINTÖMALJA. On sata kosinnut jo Rusillaa, Mont' tarjottu on kihlaa kalleimpaa, Vaan rukkasill' on tulleet palkituiksi Ja kotiansa sulhot neuvotuiksi: Sill' isävainajansa tahtoa Kuink' unhottaiskaan kaunis Rusilla. Näin isä: "Mun jo pääni kallistuu, Sun, rakas Rusillani, kohouu; Sä perinnöksi jäät ja perijäksi, Sua sulhosarjat etsii ystäväksi,-- Vaan kihloiksi heilt' ano pikari, Jonk' isäs sotavuonna hukkasi! Se, Rusillani, vaadi sulholta, Ett' töissänsä hän näyttää urholta Ja maljan vuorenhaltialta tuopi, Sen tehtyään vast' onnen viinaa juopi. Tuoli' onkalossa vuoren takamaan Se malja löytyväksi kerrotaan." Näin isä lausui, päänsä kallisti, Vaan tyttärensä ensin siunasi: Ja tytär vannoi lemmen-hunajansa, Ken maljan tuopi, sille antavansa; Ja sulhoja tää saalis lennätti Nyt maljaa etsimään, mink' enätti. On sata kosinnut jo Rusillaa, Ei kenkään voita vuorenhaltiaa, Viel' ykskään heist' ei niellä uskaltanut Sit' ihmejuomaa, jonk' on ehdoks pannut Se vuoren-ukko, antaaksensa sen Rusillan maljan sekä sydämen. Jo neidon ruusut luullaan kuihtuvan, Eik' ikänään sen lemmen koittavan,-- Vaan silloinpa, juur silloin ryöpähyttää Kalpaavo kartanolle, välkähyttää Soturi miekkaansa ja vaahtosuun Oriinsa kytkee oksaan tammipuun. Niin reipas ei, eik' uljas, voimakas Muut sulhoist' olleet, kuin tää sotilas: Pukunsa pulska silmät häikäsytti, Katseensa valloitti ja peljästytti: Sill' urhouden kanssa lempeys On maassa voimallisin väkevyys. Luo impyen nyt urho lähestyy; Povestaan kultapikar ilmestyy, Kivillä kalleimmilla koristeltu Ja ympäriinsä kauniiks kirjaeltu: Sen Rusillalle nöyrästi hän tuo Ja säkenöivät silmäykset luo. "Teit', armas neito, kauan rakastin Jo salassa; nyt julki uskalsin, Kun sallimus teit' antanut ei muille Ja onni vastakynttä valituille Osoitti urhoillen, jotk' ensisti, Kosissa käyden, teitä rakasti! Kun haltioit' ei nähdä päivällä, Mä yössä ratsastin kuin pilvessä, Ja aattelin: kun taistelussa kuolla Urholle kunniaksi lie, niin tuolla, Jos voittoa en löydä, kuoleman Suloisen löydän eestä Rusillan. Näin, valmis kuolohon kuin voittohon, Mä ratsastin ja löysin onkalon, Niin jylhän kuin on kerrottukin noissa Saduissa haltioiden asunnoista; Vaan vasta kylmenin ja kuumenin, Kun vuoren-ukon itse äkkäsin. Voi hirmua, kun muistan muotoaan, En ihmislapsiin vertaa suuruuttaan: Hän pienest' äkkipikaa suurentui ja Kädessään häälyi vankka rautanuija, Silmänsä synkät, suunsa ammollaan, Partansa harmaa, hiukset narrillaan! Tepastain kuorskui valko ratsuni, Vaahdossaan vapis, maata tallusti: Ukolla vaippa pilven-harmajainen Peljätti niinkuin sota pauhaavainen, Ja tuskin orhi ehti talttua, Kun vuorest' alkoi tulta suitsua. 'Saap' impi maljan, urho impyen, Ken surmajuoman nielee tulisen!' Näin huutaen hän myrkkyviinaa laski Sen maljan täyteen, josta juomaan käski. Ens-hetkeksi tuost' aivan ällistyin, Mut, keinon keksittyä, selvennyin. Tein päätöksen--työ seuraa päätöstä:-- Otinpa maljan ukon kädestä, Tuon maljan, joka silloin tulta hohti,-- Jost' ilkein myrkky ärsyttää mua tohti, Sen myrkyn paiskasin, kuin salaman, Silmille julman vuorenhaltian. Pois ratsastin, kuin tuulten siivillä, Maa järkyili, soi parku jäljessä: Mua murhatakseen ukko haperoiten Ja koston-vimmass' etsi vaikeroiten: Mut päiväkullan juuri noustua, Mä kiitin Herraa tuolla kirkossa. Mä kiitin Herraa, Hän kun kaunisti Mun voitolla ja neidon lahjoitti Noin jalon--ah vaan anteeksi tok' suokaa Tää rohkeuteni ja kaksi tuokaa Viel' urhotyötä!--ne kun täyttäisin, Ehk' ansainneeni teidät näyttäisin." Täst' ihastuu nyt impi sankariin, Punaisen viinan kaataa pikariin, Sen hymyhuulin sulholleen hän näyttää: "Nyt toisen urhotyösi voinet täyttää, Ja kolmannen teet, kun tään kultaisen Kädestäin painat sormees sormuksen!" Näin tarina.--Vaan loppu lausutaan: "Sokeentui vuoren-ukko viinastaan, Ja tuskissaan hän tulivuoreen syöksyi, Niin henkensä ja valtansakin ryöstyi: Mut tuli tukehtui ja vallita Nyt ihmislapset voivat vuoria." KUNINGATAR. Kuningas armast' itselleen Yhä etsii ympäri maata, Ei mielly yksin ylhäiseen, Jalon impyen tahtoo saada. Hovissa silmin ahnahin Kyll' immet hänehen tähtää, Vaan tytöt kreivin, paronin Kaikk' katkerin mielin nähdään. Kuningas vaatteiss' sotilaan Alhaisten parvehen astuu, Näin lausuu: "Mökkiin matalaan Sydän kaunihin, suurin mahtuu." Hän neittä kolme kuulee--kas!-- Salavihkaa haastelemassa: "Ken lie se neito, kuningas Jonk' käypä on kosimassa?" Yks jatkaa: "Tulkoon naimahan Hän mun, jok' kutoa taidan Yhdestä kuidust' aivinan Joka miehelleen soman paidan." Vaan toinen näin: "Jos mun hän nais, Jyväst' ohran laatisin oltta, Jok' urhot intoon kuohuttais, Sotaliekkinä vois näin polttaa." Näin kolmas: "Tää mua hauskuttaa, Lupa leikkihin, vaikk' ei toivoon, Jos leikki toiveet ilmoittaa, Ne haudatkoon tosi kaivoon. Jos kuningas tänlaisen nais, Niin poikapa syntyis multa: Kuut kulmilta sen kumottais, Kasvoilta auringon kulta." Kuningas tämän kuultua Nyt liekkihin leimaht' aivan: "Ei toista kanna maailma, Jok' etsiä maksais vaivan!" Hoviinpa neito saatetaan, Kuin kruunuhun timantiksi, Pääs puolisoksi kuninkaan, Kuin päivytär paisteheksi. Kuohahti sota surmaava, Sota karsas, rikkoja rauhan: Kuningas miekkaan.--Armaansa Hänt' itkein kaipasi kauan. Minister' ohjat rauhaisat Sai hovissa hallitakseen, Sai käskyt kovin ankarat Kuningatart' totellakseen. Unhottain käskyt, himonsa Hän iski irstahin mielin Armaasen uljaan herransa, Vietellen viekkahin kielin. Pois kuningatar inhoten Luotansa työntävi häijyn, Vaan kostoa tää vannoen Näin miettii: henkeäs väijyn! Mut ennustettu syntyiki:-- Kuninkaall' ihana poika: Kulmansa kuita kuvasti, Kasvonsa auringon koita. Ja hovi riemulaululla Nyt liekkihin leimaht' aivan: "Ei toista kanna maailma, Jok' etsiä maksais vaivan!" Ilonsa tahtoo ilmoittaa Nyt puoliso armaallensa; Siis tiedon kalliin kirjoittaa Hän synnystä poikasensa. Voi tuskaa, voi kun kirveltää! Kun minister' viestin ryöstää: Hän valhekirjeen lähettää, Totuuden jalkoihin syöstää. Näin kirjoittaa: "Nyt puolisos, Kuin konnan, synnytti lapsen; Mun työn' on täyttää tuomios, Sun tahtos teen, sitä käsken." Kuningas tät' ei uskonut, Vakuutta hän vaati tarkkaa: Minister', keinon huomannut, Heti väärät vannojat palkkaa. Nää vannovat, ett' ilkiön Laill' armas on elänynnä, Niin synnyttänyt sikiön, Jost' on kovin hämmästynnä. Voi tuskaa, voi kun tuomitaan Päiviltään puoliso surmaan; Syyt' ei hän tiedä, vaivassaan, Ei ymmärrä kehen turvaa!-- Suur' tynnyr', kolme vannetta Sen laitain ympäri kiertyy: Sinn' äiti syöstään, lapsensa,-- Sen kanssa merehen viertyy. Voi tuskaa, voi ja itkua Hovissa ja kaupungissa, Voi äitiä ja lastansa Laineiss' ylen kuohuvissa. * * * * * Vaan kokko ilmass' uikselee-- Se laskihe tynnyrille, Se vanteen siitä katkaisee-- Taas lentävä taivahalle. Kun toinen kokko kiljahtaa, Niin äitipä rukoilevi: Taas vanne poikki paukahtaa Ja ranta jo lähenevi. Viel' yltyy äidin rukous, Ja kolmas kokko jo viiltää Halk' ilmojen: kuin laukaus, Pois kolmannen vanteen siirtää. * * * * * Kuninkaalt' onnen ryöstänyt Ylen surkee kohtalo ompi, Miesjoukot henkens heittänyt, Taikk' on vihamiehen vanki. Pien' ympärillään joukkonen Hän piileksii pakoteillä, Rannalla meren vaahtoisen Sotalaivat turvan' on heillä. Ei tiedä tuskaa armaansa Kuningas, vaan mure miellä Kadonneeks uskoo toivonsa-- Mut koittaapas valo vielä: Yht'äkkiä rannall' ilmestyy Kuu valvas, aurinko kirkas: Kaikk' ihmetellen ällistyy,-- Kuningas toivohon virkas. Hän rantaan astuu innolla, Hän löytävi puolisonsa; Sen syliss' armaan poikansa, Kuuvalon ja aurinkonsa. Ken kertoa voi riemua Kuninkaan, kuin sotilaitten: Kun hurraa kaikui kilvalla Läp' ilmain, merien, maitten. Kaikk' urhokkaina ryntäävät Nyt lyömähän vihollista, Ja voitolla sen pyörtävät Meren aaltoihin aluksista. Taas voitto uuden riemun toi Ja hurraa-huutoja kuullaan, Ylistys taivahille soi, Maan, meren sortuvan luullaan. Ja voittoretkin juhlaisin Kuningas maillehen kulkee, Kerallaan armas rakkahin Syliinsä poikasen sulkee. Ja riemulaulut raikuvat Hovissa ja kaupungissa: "Kiitoksen saakoon taivahat, Taas onni on maakunnissa!" Vaan minister' saa surmansa Ja kansakin kuninkaansa, Saa kuningatar loistonsa, Jalo poikanen kunniansa. POJARI. Tässä kuvatun tapauksen kertoo kansa toteutuneen Kiteellä Alakarjalassa. Salmi, jonka yli Pojari pakeni, nimitetään Syrjänsalmeksi. "Kosta, kosta korkea Luoja, Kosta Pojarin ilkeät työt! Morsiuskammarista hän ryösti Nuorikon, ainoan tyttäreni. Mieheni tyttöä takaisin tahtoi, Pojari surmas miehenikin. Kyösti nyt itkee, Jumalan suoma, Armastaan yli kaivaten yöt. Kosta, kosta, korkea Luoja, Kosta Pojarin ilkeät työt! Jumalan kiitos! tyttöni kuoli, Järven aaltoihin hyppäsi hän. Paremp' on toki järvehen kuolla, Kuin himo-uhrina Pojarillen.-- Hauta, jo vie tää kauhtunut korsi, Vahvankin sekä vehreän veit! Auta jo leskeä miehensä luokse, Äitiä johdata tyttären luo!-- Kosta ensin, korkea Luoja, Kosta Pojarin ilkeät työt! Tuossa on hauta, mieheni vuode: Siihenpä vuotaa kyyneleni. Tuolla on taivas, tyttöni tarha: Sinne nyt äidin huokaus käy. Kyynelet näin sanan Tuonehen saattaa: Kohta jo lähtee puoliso pois. Huokaus, kuin tulikypenet, nousee, Siittäen koston salamata. Välkytä miekkaas, taivahan Herra, Salamas iske Pojarihin!"-- Äiti näin haudan partahall' itkee. Kyöstipä kalman kalpeana Huolet kätkevi vain povehensa, Lohduttaapi hän leskeä näin: "Odota aikaas, itkevä äiti, Noussut ihana päivä jo on! Noussut on tämä Juhanin päivä, Jolloin kultainen morsiuspuu Kruunasi kaunihin tyttäres otsaa,-- Taivahan kosto nyt Pojarin lyö Morsiot kullan hetalehissa Kulkevat temppelin kumuhun taas. Tok' ei heitä nyt Pojari ryöstä, Vaikka hän, kuin susi, väijyelee. Niin todentotta kuin päivä nyt Herran Noussut on kunnaita kultailemaan, Niinp' on koittanut Pojarin kosto, Koston kellot kohta jo soi: Hällepä kauhistusta ne vonkuu, Meille ne lohdun hetkeä lyö."-- Juuripa kellot kirkkohon kutsui, Kirkkohon kannusti Pojarikin: Seljäss' orhin karjuvan kulki Keskell' uljast' temppeliä. Korskast' iski hän kekälesilmäns Ympäri kirkon morsiomiin: Morsiot vapisi, vaan vihan vimma Sulhojen rintoja karsi ja söi. Saarna kun kaikui, Pojarin orhi Sanoja kuunteli--Pojari ei. Ylpeäll' orhill' ylpeä herra Hopeasatulall' istuvi vaan, Kultapa suitsist' orihin hohtaa. Kiireest' ain' alas kannuksihin Herra on kullan ompelehissa.-- Kasvot, kuin sydän, synkkä on yö! Silmät hehkuvat kuin tulikuulat, Valmihit saalist' ampuamaan: Niinp' on Pojari, huikeahattu, Kuin peto keskell' lampahia. Kyynelin kuumin rukous nöyrä Kansan rinnast' uhkuelee. Saarnan tulisen pappi jo päätti, Kuultokseen kajos äkkiä hän: "On kuninkaalta näin kuuluva käsky: Oikeuden jos ryöstävi ken Teilt', alamaiset--kostohon käykää Nimessä Herran ja kuninkahan: Näin omin kourin oikeus tuokaa, On majesteetin tahto nyt näin." Kuin tulivirran kuohuva koski, Kansa nyt, raivoon yltyen, nous. Temppeli, kuin ois liekkiä täynnä, Hehkui koston palavasta. Kalman hiki nyt Pojarin kastoi, Kannustaissahan orhia pois. Koston kiukkua takana kiehui, Herran huoneest' aaltoellen. Tuonn' yli salmen Pojari uittaa, Kansa, kuin verkkona, vastahan käy. "Verrytä varsaas, verrytä, häijy!" Pojarin jälkehen huutavi yks. "Nyt vihan liekkiä saat sitä niellä, Jot' olet kauan liehtoellut!"-- Takana salmen Pojarin orhi Maahan kuorskahtaa vahasuin. Kansa jo Pojarin ympäri kiertyy, Lennättäin kiven lohkoja: "Näin Herrallemme nyt lahjoja tuomme, Täyttäen viimeisen verotyön". --"Tuossa on ylpeän Pojarin hauta, Haudan merkkinä roukkio on. Ravakan orhin vierehen vaipui Korskean herran rotevat luut. Vääryydellepä oikeus kosti, Säätyisyys pyhä rikkojalleen. Sorrettuin tuhat huokaus-ääntä Salamaks yhtyi, liekkiä löi, Rakeina koston kyynelet lankes." Tämä on siunaus Pojarillen. KARSIN AIKANI. Mua revitään ja mua raastetaan, Kuin korpit raatelevat saalistaan. En sanaa virki, vaikka kirveltää, Vaikk' kappaleita koirat häyheltää, En sanaa virki, kärsin aikani, Vaan aikani. Te välttäkää!--nyt teitä varoitan-- Mä tuliterän miekan sivallan! Te välttäkää, jos ruuti kuuman saa, Niin kellarikin ilmaan paukahtaa. En sanaa virki, kärsin aikani, Vaan aikani. KALJU LUOTO. Miksi luotonen merestä Pinnalle pilaksi nousit, Kaljupääksi katsellaita, Kun et nurmena kohonna, Kuni neitonen, kukilla Meren soutajan suloksi, Kunniaks oman elosi, Tahi maannut maan omana, Venynyt veden povessa? Ellös vain mokoma moiti! Luoto on Jumalan luoma Ihmislapsien iloksi: Jos olis syvälle syösty, Piiloteltu pinnan alle, Ehk' ois surma soutajalle, Kuolema meren kululle, Kuni kahlehet salassa Väijyväiset vainolaisen. Vaan nyt, tultua tukalan, Yön myrskyisen mylleröivän, Voitpa väistyä pulasta Luodolle lakeapäälle, Kuni kultasi sylihin, Rinnoille oman emosi. ENKEL'-LAULU. Nukutti äiti lapsosen Puun varjoon liinaliekkuhun; Suut' antoi hälle siunaten, Riens' itse töitten humuhun. Laps ääneti vaan nukkuikin, Kuin lintu oksall' yötähän, Ja äiti voimin ahkerin Iloisna riehui töissähän. Nyt tuuti turvatonta se, Ken löyhytteli lehtoja; Se virren lauloi lapselle, Ken kai'utteli korpea. Se lämpimän, se valon soi, Ken kukat aamuin aukaisee; Se suloiset unelmat toi, Ken kevätluonnon kultailee.-- Vaan sävel outo illalla, Kuin veisu, kaikui korvihin; Siit' aateltiin: "se laulua Lie lapsoselle enkelin!" Jo päivyt sammui. Lapsen luo Riens äiti riemuin kukkineen: Hän syleilee, vaan--kylm' on tuo! Tukehtui raukka ryysyilleen! Niin:--"enkel'-laulu" äskeinen Vuoteella lapsen veisattiin: Hän kanssa kultapäivyen Valoisiin maihin muutettiin. PERHEEN JOULUHARTAUS. Tervakset takassa loimotteli, Juhlapöydäll' loisti kynttiläinen, Takan ympär' istui perheväki, Äsken noussut atrialta. Lapset Kulta-oljill' iloisesti leikki, Iloisesti muistoks' ilon tuojan. Katkaisipa sävel lapsileikin: Perhe veisull' alkoi ylevällä Ylistellä juhlan sankaria; Autuaasti sointui sävelvirrat Leimuavan liekin ympärillä. Juhlavirren kuminakin taukos, Niinkuin koski lampehen laseikse Kuulemahan hongikon humua: Perhe-vanhin äänell' arvoisalla Pöydän äärell' luki Raamatusta Jaloimmasta Isän armotyöstä. Kiitokset ja rukouspa päätti Vanhuksen vakavan palveluksen. Äiti nyt kuus-vuotiasta lasta Lauluhun kehoitti kunniaksi Jumal-lapsen, valon ruhtinahan. Niinkuin kukkareunuksinen virta, Kulta-aalloin heleästi helkkyy, Puhdistellen juuret rantapuiden,-- Niinpä lapsen viattoman veisu Virvoitusta valoi kuulijoihin: Vavahteli huulet vanhojenkin, Silmät kiilsi kyynelkarpaleina, Rauhanvilja solui sydämihin, Rauhanvilja, joulun jalo lahja. Lapsi lakkas. Äänetönnä perhe Tunsi, mit' ei kertoella tainnut:-- Povessansa tunsi jumaluuden. ÄIDIN HAUDALLA. Pois äiti läks, jäi tänne lapsensa! Nyt kuinka maksan huolet, vaivansa Ja monet kyyneleensä kylvetyt Mun sairasvuoteheni vierellä? En maksaa voi niit' itkullani nyt, En katkeralla murhemielellä. Oi, kallis äiti, lahja armias, Useesti lasna nukuin rinnoillasi Voi, silmäykses, sielus huokaus, Ne sydämeni pohjaan tunkevat! Ah, muistutukses, rintas rukous-- Ijäti sielussan' ne valvovat! Läks äiti pois! Ei itku haudallaan, Eik' kultapatsas maksa vaivojaan,-- Vaan multa tää, jon nukut helmassa Odottain suuren päivän pasunaa, Se mullekin on maassa kalleinta-- Ah, vanhempain ja--munki hautuumaa! Oisinko maalleni kuin kukkapuu, Jok' kummun kunniaksi versostuu, Jaellen ympär' ruusut tuoksuineen: Niin hautas kunniana loistaisin; Kuin kukka turpeesen, kuin keväinen, Niin luokses, riemuksesi raukeisin! LIPULLE KIRKOSSA. Sä uljas lippu urho-aikojen, Sä voitonviiri töitten veristen! Mik' on sun tuonut aikain telmehistä Tänn' urkuparven juhlasoitelmiin? Siell' ennen liehuit kiihoitellen, mistä Soi sotatorvet saloin sydämiin. Siell' ennen liehuit, missä parkua Vaan kuultihin, ei juhlaveisua, Ja kuulain pauke rummun räminähän Sekaantui siellä kuolon kutsuna,-- Vaan täällä taivas vuotaa elämähän, Täält' ilon, rauhan raikuu sanoma. Siell' ennen liehuit, missä sankarten Vuos' hurmehet kuin koski höyryten,-- Nyt kyynelvirrat vuotaa hurmehena, Täält' uhrisauhuna käy rukous; Et liehu, lippu, seisot vakaisena, Isäimme töitten jalo muistutus! Sä sodan muisto rauhan temppelissä. Sä tänne johdat aikain telmehistä: Tääll' innostutat rauhan sankareita, Kun kerrot ihmeit', iki muistojas, Vaan kiroukses polttava on heitä, Jos halpan' unhoittavat toiveitas. TAKKAVALKEAN ÄÄRESSÄ. Teräksellä piistä voin Iskeä liekin noin, Niinkuin silmä silmästä Iskee lemmen liekkiä. Kipunat Polttavat Ympärille räiskyy; Kaikki väistyy. Liekki syöksyy huminalla Kiukkuisalla Hormihin.-- Intokin Nuoruudessa riehuu, reuhaa, Vaarat ympäriltään peuhaa: Kohouu, Kirkastuu. Liesi tyyntyy, talttuu; Perhe ympärille käy, Rauha vaan on, tuult' ei näy. Näin ne raivomielet malttuu; Miehuus seuraa nuoruutta, Järjen johto hurjuutta; Näin kuin takka perheellen Vanhemmat on lapsillen: Valo, lämpö virvoittava, Karkoittava Järjen taudin tyhmyyden, Syämen kolkon kylmyyden. Niinpä vanhemmat Taivaan töitä auttavat, Juurkuin iltatuike on Apulainen auringon. Katso yöhön, Kuinka valhekuvan tuolla Ikkunaisen ulkopuolia Lieden työhön Melkein voisit verrata! Petos vältä, Tutki lähemmältä! Usein tyhjä valon varjo Kolkon pimeyden tarjoo, Vaikk' ens näyttää loistoa. Puutkin riutuu, räytyy, Niinkuin ihmis-elämä Täytyy Vanhuutehen nääntyä. Liekki puhdas, sinervä, Niinkuin senki Jalo henki, Jok' on juuri lähtevä. Mutta raitis lämpö jää Huoneellen, Perheellen;-- Miks ei siis ylevämpää. Maansa ja Kansansa Sydämiin Kätke ihmishengen lyhtykin, Muuttaissaan Taivaalle loistamaan. KAMPPIAISET. Tuuli huojuttavi hiljaa Pellon viljaa Valmista. Isäntä tuo väkensä: Sirpit viuhkaa niittäissä Kilvalla. Päivät vierii. Kuhilaat Vainioll' on mahdikkaat. Syletysten jyväkkäät Tähkäpäät Suutelevat toisiaan: Kas nyt isäntää, kuink' ilo Kasvoilla sen väreilee, Silmistänsä lemmen valo Emännälleen säteilee. "Kiitos Herran! Ilmat sääsi, voimat säästi, Niiton loppuhun näin päästi, Hetken verran Suopi huoata.-- Ravinnolla pöytä täytä, Vaimoni, nyt voimme uhrata! Täytä pullot, kannut, näytä, Ett' on voimaa viljalta! Kutsu miehet, käske naiset, Sano, ett' on kamppiaiset, Ett' on aika riemuita!" Emäntä nyt olvet laatii, Keittää, paistaa, höyryttää; Naapurit pitoihin vaatii, Toimi töitä pyörittää. Pidot alkaa. Vieraiks' entää joka henki, Suurempi kuin pienoinenki, Jolla vaan on kaksi jalkaa. Lup' on syödä, juoda, niellä Mielin määrin: Käskee antajat, ei kiellä. Vaan ei väärin Vapauttaan käytä kenkään.-- Syöty on ja loppuun liitos Pantu: antajille kiitos. Leikiten Lapsiparvi kirskuu lattialla, Pojat, tytöt toisialla Naureksivat, silmät tulta iskien. Äidit, emännät Lapsiaan ja miehiänsä tähtäävät, Haastaen Lehmistä ja lampahista, Villoista ja pellavista: Työnsä kullai huolena. Mutta miesten huulilla Kunto on ja toimekkuus, Voimakkuus: Miesten avuja. Ukot taas, nuo harmaapäiset, Miettiväiset, Ylistellen Luojan tuomioita, Muistelevat tekoja, Joill' on kiitos, ansioita, Halveksivat kaikkea, Jok' on tuonut turmioita. Käsistä käy käsiin olvikannut; Tuo on juonut, toinen aloittanut. Ilta lähestyy, Töitten päätös, pitoin jatko. Lepoon lähtee, joll' on pakko. Kannut pintaralleen vielä täydentyy. Vanhus, huulensa kun kastaa, Suoraksi selkänsä nyt nostaa, Toivottaa: "Maasta nouskoon kyntäjälle kyllin Tavaraa, Syötävää ja juotavaa!-- Hänellä, jost' on meill' apu hellin Ja ken suojannut on tähkät, korret Pellolla,-- Hänelläp' on voima aitat, orret Täyttää riistalla: Palkita niin talon Juhlapidon jalon." --Vanhat pois! Haittaa ois Heistä nuorten kesken.-- Hyppy alkaa! Joka jalkaa Nostelee Viulu, tullut äsken; Hiki virtailee Kautta ruskoisen posken. Suku nuori kun nuokkuu, Hartiot, Vartalot Verevyyttä huokuu. Jokainen nyt yhtä sorja, Kuin on viljan niitossa Ponteva; Tanssiss' yhtä nopsas, norja, Kuin on työssä, toimessa Tukeva. Hauskaa on totta Puristaa tytön kättä, Tuon ottaa, Tään jättää; Riemuss' uiden kaiken iltaa Polkea salin siltaa, Kunnes ilta yöhön vie: Tanssi taukoo, pois on tie, Viulun kielet sorahtaa-- Kamppiaiset lopun saa. OLVILAULU. Tää olvi, kas tää on herkkua vasta! Jos tynnyr' ois oltta, en katoamasta Maailmoja kieltäis, olvi kun jäis, Sill' olvipa huolet hornahan veis. Muun unhoittakoon tää nouseva polvi, Mut muistossaan pyhän' olkohon olvi: Ken unhoittaa, sen parempi ois, Ett' astuisi maailmastakin pois. Kas viisas Väinämö, oltta hän nieli, Ja siitäpä virkos lauluhun kieli; Ja Lemminkäinen, se urhokas mies, Myös olven arvoa parahin ties. Muit' urhoja paits' iloll' lausunen senki, Ett' ois mun täytynyt hyljätä henki, Jos oltta en juonut, mutta kas nyt Olen syntymäst' alkaen vaan elänyt. TOUKOKUUN 1:NÄ PÄIVÄNÄ V. 1870. Jo Pohjan taivas pisaroihin puhkeaa, Jo lämmönmalja loistaessaan läikkyy Ja maalle terveen elonvoiman vuodattaa, Jo talvenvalta kesän tieltä väistyy. Ja linnut, jalon juhla-aamun kaunistain, Jo tänne rientää matkoiltaan ja laulaa Nyt kunniata Korkeimman, nyt toivottain Myös menestystä maallemme ja rauhaa. Kuin luontohon, niin sydämihin ihmisten Myös kevään lemmen taivas vuodatteli, Ja enkel'seuran suojelijaks lintujen Maan lapsist' ihanaisen valitseli. Ei murhaten, mut iloisina tervehtäin Nyt lapset rientää lintulaumain luokse, Ei niinkuin vihollisten luo, vaan ystäväin He tästäpäivin merkittyinä juoksee. Siis terve, Suomen lapset, "Kevätseuroihin"! Näin luonnon juhla-aamu kuiskuttaapi. Siis terve linnut tänne Pohjan laaksoihin, Tääll' ystävien joukko odottaapi! MANAUS. Meill' olkoon ansiona työ, Työ kunniallinen, Ja totuus vahva rintavyö, Jok' ei sydäntä syö, Vaan kantaa miehuuden. Tuo kumarrusten kunnia On halpain ansio; Ei nöyryys kiellä miehuutta. Vaan koirain tapana Imarrus olkohon. Ken möisi maansa onnea!-- Nuo henget irstaiset: He vieraan jalkapohjia Nuoleevat raukkoina, Kuin ruotuvaivaiset. Hävetköön häijyt!--häpyä Jos verimadoill' ois: Ei elonvoimaa, henkeä, Eik' ihmissydäntä He kansallemme sois. Nuo tunnottomat uskaltaa Viel' luunsa saastaiset Tän maamme poveen tallentaa, Hyväillä kunniaa, Jot' ovat häväisseet! Vaan maamme multa rauhoa Ei anna raukoillen; Uus uljas polvi nouseva Kiroilee muistoa Maan kurjain semmoisten. Työ olkoon ansiomme vaan, Työ kunniallinen! Jos nostetaan tai poljetaan, On onni synnyinmaan Työmm' alku, loppu sen. VUODET 1872-1878. VIIMEISTÄ PÄIVÄÄ. Niin muistot mieluisat, Kuin katkerat, Niin muistot riemujen, Kuin murheitten: Ne yhteen maljahan Nyt kaikki liuennan Ja juon. Niin muistot lemmekkäät, Kuin tuimapäät, Niin rakkauden-yöt, Kuin kostontyöt: Totia teistä teen, Suu kutsuu huulilleen Ja juon. Ja toivon maailman, Kuin rakkulan, Näen vaahtoharjahan Nyt hukkuvan: Niin helmen, kalliimman Kuin Krasso, sulatan Ja juon. 1872 URHOIN HAUDALLA. Vallan tuntuvi kuin Jumal' its' olis ollunna tässä; Niin pyhä, juhlahinen, jalo on koko tää ketokumpu. On isäsankarten pyhä, rauhallinen lepoturve, Jost' ylös käy satavuotiset harmaat kunniahongat, Tai viherjöitsee huojuen, aaltoellen elonvilja. Nyt pojat laihoa leikkaa, miss' isät toukoja kynti, Miss' isät toukoja kynti ja hurmeen kallihin kylvi. Tass' ilo on eleskellä ja armas huolia kantaa. Ken tyly tahtoiskaan lopen unhoittaa pyhän haudan, Tunnoton ken isäarmasten hi'en, työn, veren hylkää-- Ruhjoilkoot ihanasti hänt' isänmaan kiroukset, Hänt' isänmaan pyhä taivas uhkailkoon vihasilmin!-- Ah! sano miss' suloisempi ja arvokkaamp' elon tanner? Tass' elon kunniakenttä ja kuolokin autuas tässä. Täst' en järkähtää taho viimeiseen verentilkkaan. Kamppailut, sodat, rauha ja vastukset palavimmat Tass' sukuhaudallaan hyv' on kestää versovan polven. Ken, isänmaani, ken julma ja tapparakainalo tohtii, Raivoellen rajupäissään katkertaa ilopäiväs, Katkertaa ilopäiväsi, lannistaa jalot rientos? Ah, Jumal' aut'! suo koston kalpojen välkkyä silloin! Haamut haudoistaan nykypolvehen taas pukeutkoot. Kuin tuli tauloa jäytää, sortajat syö tuli koston; Hurmeetkin sadevihmana virvoittaa sulon haudan. Nouskohon näin vapauskin ruskona, kuin sulo aamu, Päiv' elon auetkoon tahi haut', isänmaan povi armas! ISÄNMAANI. Jos minne kuljen, mistä lähden, Tää maani mulle kallis on, Mut kallis on se vaan sentähden, Sen kansa kun niin armas on. Sen kansa taas on armas siksi, Se maansa kun tek' kallihiksi Verellään, kärsimyksillään. Salomme vaikk' ois täynnä kultaa, Hopeita hyrskyis aaltomme; Vaikk' ois meill' loistoa ja valtaa, Vaan konnan toit' ois muistomme, Kansamme kulkis hylkyteitä,-- Ah! silloin maamme varjo meitä Kuin musta haamu vainoais. Vaan nyt ei synkät syyt, ei hallat Meit' isäin haudoilt' eroita, Ei taistelut, eik' ilkivallat Maast' armaimmasta vieroita, Niin korvet synkät, kallioiset, Kuin laaksot, järvet tuhatmoiset-- Kaikk' ovat kalliit, rakkahat. Takana soitten, kallioissa Sai äidit piilon lapsineen, Kun urhot kaatui taisteloissa, Tai voiton toivat armailleen. Niin korpea kuin vainioita Luut isäin peitti, veri noita Kostutti kallis kaikkia. Vakaana niinkuin vuoren seinä Kansamme puolsi maatansa; Ei huikennellut niinkuin heinä, Säilytti pyhät tapansa. Parjatkoot tyhmät, ett' tää kansa Hyljätty, halp' on tavoiltansa-- Maan kalliin ostanut se on! Muun riemun jos ken ryöstäis multa. Maan' armahan kun muistot jäis: Ne rinnassani voiman tulta Ja innon liekin virittäis. Oi urhoin kehto, isänmaani! Suojelkoon Herra armastani, Siunatkoon hautaa urhojen! PALAVA KANSA. Nyt rovioihin kansa kootkaa Ja sytyttäkää tulehen Ja palavina päästäkäätte Taas liekkiväiset valloilleen. Kuin lentäväiset tulisoihdut He vihollista säikyttää Ja ilkimykset, niinkuin sääsket, Pois joukostamme häviää. Ja silmät tippuu peikkoin päästä Valoa vastustaessaan, Ja huuhkat lakkaa huutamasta Ja sudet nääntyy luolissaan. Ja salomme, nuo syksyn synkät Ja talven kolkot, valkenee,-- Ne lämpiää ja ruusut puhkee Ja urhoin haudat aukenee. Ja isäin henget poikiansa Taas siunaten käy johtamaan, Jo kansa kuohuu innoissansa, Kohoten tähtein kunniaan. HERÄNNYT SUOMI. Pois sortajan valta ja ansa Saloilta mun Suomeni maan! Tult', intoa täynnä on kansa, Pojat valmihit taistelemaan. Et, Suomeni, nyt unisilmin Saalistasi kaapata suo; Siis voimasi nostaos ilmiin, Etukyntehen kuntosi tuo! Ken ties, vihamiehesi uhkaa Sun silmäsi puhkoa pois, Tai työntäis täytehen ruhkaa, Hämärään sinut eksyvän sois. Vaan syys-yön tonttujen kanssa Voit rynnätä taistelohon, Et peljätä voi petokansaa, Kun vaan valo lippunas on. Jalo kansani ei kitukasvi, Mut voimakas orhi on vaan, Joka kytkyess' innoten puhkaa, Yhä kaivaten valjahiaan. Siis valjahat orhini ylle Ja kansojen kilpaeluun! Ei lainatut konkarit tälle Vedä vertoja päivinä kuun. Niin surraten vaapsiaisparvet Ja paarmat karkavi pois, Ja vastukset ei satasarvet Hätäpäiviä tiellesi tois. Pala, kansani voimakas henki, Valon leimua Pohjahan luo! Läpi vuorien vaskisienki Etukyntehen kuntosi tuo! LAULU VUOKSELLA. Mahtavasti, Voimakkaasti Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa. Vuori nostaa poikiaan Veden voimaa kiusaamaan, Synnytellen salakaria. Leikitenpä hypähtää Niistä aalto kuohupää. Mahtavasti, Voimakkaasti Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa. Virran raisun Mahti paisuu, Vuoren vastuksista vimmastuu. Jäykkäpäisen kallion Kylki vastassa nyt on-- Ahdistettu aalto rajustuu! Kuohut uppiniskoissaan Eespäin työntää toisiaan. Mahtavasti, Voimakkaasti Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa. Aaltoin vimman Kiukkuisimman Tieltä särkyy voimat kallion: Kas, kuin ähkymähän jää Vuori jyrkkä, härkäpää, Syrjin katsoo virran voittohon. Metsä, äänetön kuin yö, Näkee aaltoin ihmetyön. Mahtavasti, Voimakkaasti Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa. Maalle sullen, Kiusatullen, Voitonvirttä laulaa Imatra. Saimaan aallot uneljaat Vuoksessa on voimakkaat, Kalliot niit' ei voi kahlita. Niinp' on kansa Suomenmaan, Herättyään, noustuaan, Mahtavasti, Voimakkaasti Ilkivaltain muurit murtava. TUNNETHAN IMPENI? Tunnethan impeni kaunoisen? Hänethän tuntevi jokainen! No niin, yht' armas on synnyinmaani, Yht' armas on se ja ihana. Kuin vuorten metsistö lehväinen On neito kukkiva, keväinen, Jonk' otsa-kumpua seppel suojaa Ja tukka tuulessa lainehtii. Tuo aalto on sinisilmäinen, Kuin neito helmassa sulhasen, Ja rannat aalloillen suuta suikkaa, Kuin sulho kultansa huulillen. Jok' aamu kultaavi ruskollaan, Jok' ilta painavi ruusujaan Tuon sinisilmäisen poskipäihin, Tuon aallon armahan kalvohon. Tääll' armas on koti kultani, Jonk' isät taistellen perkasi; Ja tuoli' on kirkko, jonk' kainalossa On hautakumpu mun vanhempain. On maani kaunis ja kansalla On voima tenhokas tallella. Oi kallis maani ja jalo kansa, Oi kansa uljas ja voimakas! Tunnethan impeni kaunoisen? Hänethän tuntevi jokainen! No niin, yht' armas on synnyinmaani, Yht' armas on se ja ihana. VANGITTU ÄITI. Yöll' istui vangittuna linnassa Murheinen äiti, lapsi rinnoilla, Sodassa, verta niellehessä, jo Kuol' isä lapsen, äidin puoliso, Suomelleen sortuen, Sen onnellen. Hirmuisna karjui vihollinen, kuin Hirmuinen tiiker', etsein sakkasuin Uutt' ydintä ja verenvaahtoa. Niin äidin luo ja lapsen julmana Vihollissoturi Käy, lausuvi: "Sun pääsinpäiväs, vaimo, lähestyy! Iloitse! Kas kuin poikas ällistyy! Armosta olet vangiks' otettu, Sä muutoin paikall' oisit tapettu, Kun miehes kuollehen Näit pyörtyen. Kun suoritat nuo helpot lunnahat, Ett' aseman ja piilon ilmoitat, Mihinkä piili sotajoukko se, Jok 'äsken syöksyi päälle joukkomme-- Koht' astut vapaana Pois linnasta. Kavahda! Kuule linnan tornista Vapaitten petolintuin kirkuna. No, eikös koske korvarumpuhus Kahleitten kalke, vankein uikutus? Ne maasi lapsia On kurjia!" Vavahti äiti, lapsi parkasi, Kun julmur' raaka sisään karkasi. Vaan pelko ensi kyynelissä jo Valahti pois. Vaikk' uhkas turmio, Vakaasti äiti vaan Käy lausumaan: "Voin olla vanki, kuolla vankina, Kun säilyssä on maani kunnia! Vaan uhrata en verta urhojen Voi edestä näin halpain, heikkojen, Kuin äiti lapsineen On kansalleen. Oi sotilas! jos sydän rinnassas Sun onpi, eikä kiven kannikas, Et vainotöilläs veren vikoja Niskoilles etsi viattomilta! Ne tahra sotilaan On kunniaan.-- Ja kaunihin mun oiskin ollunna Tään lapsen kanssa silloin sortua, Kun armahani hurmevirrat mun Löi pyörryksiin kuin sieluun ammutun. Mä siitä virkosin Vaan--kahleihin!" Irvistäin nauroi julma sotamies: "Sun kahlees katkeaa ja loppuu ties Tää maallinen. Nyt surman satulaan Saat kohta istua ja ratsastaa Kuolleitten kamalaan Yömaailmaan. Sun silmäs kirkastuu! ja riemusta Suu muhoilee myös tuolla lapsella! Te kuolost' iloitsette? Malttakaa! Voin lähtöhelvetin ma valmistaa. Se riemut hälventää, Vaan tuskat jää. Tuon poikas ensin näet paistuvan, Sun hiilloksilla sitten korvennan. Yks sana vaan sun tästä pelastaa: "Tahdotko sotajoukon ilmoittaa? Lupaatko tehdä sen?"-- Vaan äiti: "En!" Mies myrkkyinen pois läksi. Äitipä Polvilleen vaipui, lapsi sylissä: "Nyt, taivaan Herra, tahtos pyhän näin, Sä armosilmin katsot meihin päin:-- Suot kuolla kansallein Mun lapsinein. Vaan lapseni, jos tahdot, pelasta: Se miehenä vois maataan palvella! Viaton säästä! Kunnialla mun Suo kuolla, urhoin edest' uhratun: Niin lapsen isänmaa, Mun kuolo, saa." Näin äiti rukoili ja silmänsä Nyt muuriss' aukon löysi--äkkiä Siit' ulos laski lapsen itkevän Kuin suuhun surman kaikki nielevän, Vaikk' antoi enkelten Sen kätehen. Taas julmur' raaka sisään karkasi, Kädestä miekanterä irvisti. Ja jäljessä toi toinen kattilaa Tulisten hiilten alla hehkuvaa: Näin ilmi helvetti Nyt uhkasi. Härnistäin miekkaa toinen karjahti: "Nyt tänne lapses!"--"Sen vei enkeli! Kun armoa ei teiltä riittänyt, Sit' olen taivahalta pyytänyt."-- "Vait! istu kattilaan Nyt kiehumaan!" Näin komentaen, nilkosilmiään Hän toverilleen paahtoi ähmissään.-- Kas silloinpa, kuin iskein valkeaa, Uroolta vaimo miekan sivaltaa!-- Rintaansa syöksee sen Nyt--kaatuen. Yö kirkastui ja kahleet helskähti, Ään' outo vankein keskelt' tärähti: "Oi, jalo vaimo, maasi kunnia, Sä sankar-arvon ostit vankina! Vapaina urhot maan Nyt puoltakaan!" NEITI IISA ASP'IN HAUDALLA. k. 12/11 1872. Lausuttu vainajan hautakiven nostettua Jyväskylän hautausmaalla kesäkuun 7 päivänä 1874. Tuoll' aina, missä Pohjantulten palo Yön synkeydeltä rauhan valloittaa, Siell' yleni se ihmishenki jalo, Jon ruumista tuo hauta tallentaa. Siell' yleni hän, siellä syttyi koitto Sieluunsa Pohjan taivaspalosta, Ja isänmaalle kunnia ja voitto Säteili vienosti sen valosta. Ja siellä hälle sielun hartautta Herätti salon syvä huokaus; Siell' antoi rauhan, riemun runsautta Kotoisen lammen tyyni kirkkaus. Mut Pohjan tuli, kerta syttyneenä, Ei rauhaa suo, se tahtoo valaista, Kun päiväks' yön se näkis muuttuneena, Silloinpa vasta löytäis lepoa. Se Pohjan neiden rauhatonna syöksi Valoa isänmaalle kantamaan, Se rinnastansa levonlaulut ryösti, Kamppaavan kosken nosti pauhaamaan. Vaan taivaan tult' on kauan mahdotonta Maan lapsen kestää, tomu-asunnon: Tuo toivon maa, tuo tähtein valtakunta Taivaisten tulten asuinpaikka on. Kas sinne Pohjan leimuna myös lenti Kukinto-ajallansa neitonen; Tääll' lepää ruumis, siell' on puhdas henki, Kotoisen lammen tyyntä nauttien. Jäi laulun ruusut haudalleen ja tänne Jäi ystävät ja siskot suremaan. Vaan hautakumpu kuiskaa: Elämänne Valoksi loistakohon synnyinmaan. LYHYT KESÄ. On lyhyt kesä Pohjolassa, on, Sit' usein täytyy, usein surkutella: Töin tuskin lintu ehtii lentohon, Töin tuskin kevätlaulut lauleskella, Niin myrsky jo sen lannistaa, ja hän On nähty kuolevan ja nääntyvän. TOHTORI R. POLÉN'ILLE 50:nä syntymäpäivänä 23/4 1873. Taivas, ota kiitos meiltä, Kiitoksemme lahjoistas: Miehiä suot Suomellemme Jotka johtaa kansoas! Niinpä puolen sataa vuotta Tästä taakse syntyi mies, Taimi puhkes, puuksi paisui-- Myrskyt torjua se ties. Moni nyt jo viikset kantaa Jok' on lasna kuullunna Miehestä, jok' kaikki antaa Kansalleen ja maallensa. Jos ken suomenkieltä sortaa, Esill' on hän aseillaan, Valmis aina valon teitä Kansallensa avaamaan. Ja jos kansaa tunnet, sieltä Kuulet rintain huokuvan: Suomenkielen puoltajata Kiittävän ja siunaavan. Sydän sulaa, silmät vettyy, Korvillaan kun kuulla saa Kansan suusta nimet urhoin, Jotka maataan rakastaa. Nimihinpä niihin sulkee Suomen kansa armaakseen Kunnialla kunnon miehen, Nimen--Rietrikki Polén. ARMAANSA KADOTTANUT. Ykstoista vuotiaana vasta Kisailin, kun jo taivahasta Kuiskaili mulle rakkaus. Kakstoista täytin töin ja tuskin, Niin sammui tuo ens' rakkauskin,-- Sen tukahdutti kateus. Lie viidestoista vuosi tullut: Taas rakastuin--voi ihmishullut! Me palamme kuin rohtimet!-- Vaan pian sammui rohdintutta: Mä kylmenin ja etsin uutta, Näin vierauntui sydämet. Vuos' yhdeskolmatt' ehti tulla: Kuin teräksellä karkaistulla Mä iskin lemmen valkean: Voi tuhat, voi sit' armautta, Sit' ihmissielun kirkkautta!-- Vaan sen vei surma hautahan. Hän kuoli! Ken vois ihmetellä, Jos, synkeällä sydämellä, Suon kyynelvirran vuotavan? Vei kateus--ei murhe siitä; Söi halla--tapahtuuhan niitä;-- Vaan surma vie mun surmahan! ENKEL'ARMAHANI. Mä enkeliksi tulla himoitsin, Kun enkel' oli armahanikin. Mut tomussa mun ollessani, jo Hän loisti kirkasna kuin aurinko. Kun siipiänsä tahdoin sukostella, Ne välkkyivät jo Luojan istuimella. "Tee, Luoja, minut enkeliksi, tee!" Niin sieluni viel' aina huokailee. Himoitsen yhä armahani luo, Ja kerran hetki koittaneekin tuo. Maan mustan tomut päältäni kun puistan, Mä rinnoill' enkel'armahani loistan. HELMIN LÄHTÖ. Syys itki kesän lähtemistä, Vaan syksy raukan kyynelistä Ei kesä kulta huolinut-- Ol' elämä sen sammunut. Ja kesän sammuessa impi, Keväistä kukkaa kaunihimpi, Pois lähti maailmasta: hän Taivaasen näkyi rientävän. Hän iltaruskon rauetessa Vaaleena lepäs vuotehessa, Ja noustess' aamuauringon Vierellään kyynelseura on. Uus päivä katsoi kyyneleitä, Ja taivas parven enkeleitä Lähetti immen noutamaan,-- Maan lapsille jäi muisto vaan. Vaan muisto kasvoi kukkasiksi, Haudalla immen loistaviksi; Niit' ystävien kyyneleet On illoin, aamuin kastelleet. HELMI. Sairas on Helmi: Sen rusoposkien Ruusuinen seppel Kuihtunut on. Kuoliko ruusut? Ei--mut on enkeli Autuain maahan Kantanut ne. Sairas on Helmi: Sen sulosilmien On palo armas Himmeä jo. Sammuiko liekki? Ei--mut on enkeli Autuain maahan Kantanut sen. Kuollut on Helmi: Sen jalo henki jo Kalpean haamun Jättänyt on. Kuoliko Helmi? Ei--mut on enkeli Kantanut sen. Autuain maahan Purppuraposkin, Leimuva-silmänä Autuain maass' on Helmeni nyt. YÖN KUU JA TÄHDET. Yön kuu ja tähdet miksi noin Hääjoukon lailla loistavat? Mä mietin.--Arvata jo voin: Unissaan henget hurskahat Taivaassa käyvät vieraisilla, Siit' ilo syttyy taivahilla: Yön kuu ja tähdet loistavat. SUREVALLE SULHOLLE. Kansanlaulun tapaan. Ellös surko nuorukainen, ellös huolko ylkä! Eihän sua armahasi ikänänsä hylkää. Hänkö sinut unhottaisi? Kuinka taidat luulla? Ennen aallot järvissämme jäätyis kesäkuulla. Voishan kukat kuihtua ja syys ja talvi tulla, Immen sydän liekkiväinen säilöss' ain' on sulia. Muut jos kaikki unhoittais sun, eihän Suomen impi: Hälle maansa, armahansa muit' on kallihimpi. KUVAN VAAN. Ja viimeksi Hän katsahti Kultansa kuvaa illalla. Ja noustuaan Sen povestaan Taas ensin otti aamulla. Hän siunasi Ja rukoili Tuo kullan kuva rinnoillaan-- Ja muistanpa, kun kuollessaan Hän vaipui, kuva huulillaan. Vaan tiedetään, Ett' eläissään Hän muut' ei nähnyt kullastaan, Kuin--kuvan vaan. ERÄS MATKA POHJANMAALTA. Ah, kuink' armas muistilleni Matk' on Pohjanmaalta pois: Neiti istui vierelläni, Ah, jos vielä siinä ois! "Kerro, kerro!" kuiskui neiti.-- "Sano mitä kertoisin!"-- "Jokos murhe muistos peitti?"-- "Ei, mä eksyin toiveihin."-- "Mitäs toivot?"--"Enpä jaksa Toivoa tät' enempää! Toivoisinpa, ett' tää matka Meill' ois ijät' kestävää."-- "Päivästäkin tulee loppu, Illan ruskot lähestyy! Matkan päähän meill' on hoppu, Aika-kulta tärkistyy." Näin se neiti,--mut kas täältä Mäki kuvettansa tuo; Taivas nousee mäen päältä-- Onkos kaikki totta nuo? "Eihän taivas maahan riitä!"-- "Riittääpäs, kun koskee noin! Parahin sen tunnen siitä, Autuas kun olla voin." Vaan nyt silmiin astuu maamme! Tuolta järvet aukeaa, Tuolla vuoren nähdä saamme, Hartioitaan kohoittaa. Oi te laaksot, niemet, saaret, Kenpä helmassanne ois, Vierell' armas lemmen aarre, Koskaan sielt' ei pyrkis pois! Näin ma lauloin, ratas kulki, Läpi seutuin armaitten, Vaan en lempeäni julki Voinut laulaa immellen. Päivä hämärään jo vaipui, Minä unelmihin jäin: Käten' immen vyölle taipui, Pääni rinnoillensa päin. Ah, kuin armasta!--"No varsa! Juokse, ethän seistä saa!"-- Käten' impi varreltansa Päästi--pääni kohoaa. Sydämeni sulaa aivan, Koht' on matka päättynyt. Suutakaan en saanut! taivaan Kadotan!--Jo päättyi nyt! KESÄMUISTO LOHJALTA. Maantietkin auhdot Lohjan nummella Mun silmissäni näytti kukkivan, Ja taivas loisti Lohjan aalloista Mun rintahani onnen rauhaisan. Ja laaksojen ja saarten kukastot Mä hymyhuulin kuulin kuiskuneen: Maan nurmet, metsät, vuoret, vainiot On lemmen tulta nousseet tulvilleen. Miss' oli lintuin laulut vaienneet, Siell' oksat puun sai lehdet kielikseen, Ja, kuin ois tuulet sormin soitelleet, Mä luulin suvilintuin laulelleen. Ja öillä soudellessa, vaikka kuu Ja tähdet piili pilven peitossa, Venheessä taivas mulle kirkastuu-- Näin aurinkoni immen kasvoissa. Nyt pois on impi, poissa aurinko Ja nurmi vaan nyt hiekkaa tuoksuttaa, Ei kukkain hymy, lintuin laulelo Voi Lohjan maita mulle sulostaa. Jäi Lohja, jäi. Nyt rinta rauhaton Vaan kaipausta hiljaa laulelee: Ah, armas neiti! onni, rauha on Sun luonasi--sun kanssas pakenee. LEMPI. Mun elämäni aamuruskona Sä, lempi, loistat, palat tulena. Vaan päivän valjetessa laajenet Ja sydämeni joka sopukan Sä puhdistat kuin kesätaivahan, Niin koko elämäni valaiset. Vaan illan tullen, ilman viileten Ja lempipäivän maassa sammuen, Mik' onpi silloin iltarusko tuo? Ikuisen lemmen aamukoi se on, On juhla-aamu, joka lepohon Tomusta kutsuu meidät Luojan luo. POJAN LAULU. En lempiä mä tahtois Teater'lavalla, En kihloja myös kantais Tytöllen kirkossa. Vaan laaksossa, kun kaksi Sydäntä kaksin on, Kuullessa lehtolintuin, Nähdessä ruususton-- Siell' armahani huulet Sais' ensi suutelon. Kas sieltä linnut kantais Taivaille sanoman, Ja ruusuin tuoksu täyttäis Lemmellä maailman. HÄN. Kuin hoikka Pohjan neiti Hän onpi varreltaan, Pelloilla kasvatettu Viljaisen Pohjanmaan. Ja kasvot Hämeen immen On hällä kainommat Kuin laaksot, metsälammet Hämeessä hohtavat. Silmäinsä sulo, säihky Kuin Savon tyttären, Saimaalla päivän nousu Ei niin lie herttainen. Jo mainitsenko tukkaa Niin tumman ruskeaa, Kuin salohon syys-ilta Sulattais purppuraa. Vaan armain aartehista On sydän kultani, Kuin Suomen naisen sydän: Sulouden temppeli. SYKSYN TULLEN. I. Jos olet mun, Tuo syyskin kevähäksi käy. Jos olet mun, Ei myrskyt taivahalta näy. Ei ruoho lakastu, Ei lehti kellastu, Ei jäädy aallotkaan, Hymyilee taivas vaan, Ei tule talvi, vaikka näyttää, Vaan kevät sydämeni täyttää, Jos olet mun. II. Syys lähestyy. Jok' aamu kukat kyynelehtii, Jok' ilta heist' yks surkastuu. Pois linnut laaksoistamme lähti, Nyt laulaa tuuli hallasuu; Pois lähti linnut, veivät kanssa Mun armahani parvessansa-- Kauniisen kaikki ihastuu.-- Tuoll' on hän, merten tuolla puolla. Kun jätti, antoi rukkasensa Lähteissään mulle kullallensa Ja käski syksyn tullen kuolla. Mutt' enpäs kuole kiusoinkaan! Syys tullut on, mä elän vaan-- Mä elän! Ja kun kevät koittaa Kun uudet ruusut puhkeaa, Voin uuden armahan mä voittaa, Voin riemuita ja rakastaa. POHJATUULELLE. Syys muita uhkaa Pohjolasta, Syyshallat muita peljättää, Mä pohjatuulten huo'unnasta Kevättä toivon lempeää. Mä kenties aivan syyttä luulen Niin lempeäksi pohjatuulen. Et vaan, oi tuuli vankkasiipi, "Ei"-sanaa immeltäni tuo! Sen tuotko--koht' yöhallat hiipii Viluisna sydämeni luo. Mä kenties sentään suotta luulen Niin ankaraksi pohjatuulen. Mä toivon pohjatuulen tuovan Simaisen lemmen sanelman, Niin ruusut rintahani luovan, Niin luovan kukkamaailman. Mä kenties sentään syyttä luulen Niin lempeäksi pohjatuulen. Nupussaan kukat sydämeni Uneksii puhjetaksensa; Oi, tuuli, säästä kukkaseni, Ett'eivät kuole kehdossa! Mä kenties sentään suotta luulen Niin ankaraksi pohjatuulen. Puhalla, armas pohjatuuli, Rintaani lemmen sanelma: Kun impen' ei lie hallahuuli, Hän kukkani suo puhjeta. Mä kenties sentään syystä luulen Niin armahaksi pohjatuulen. POHJATUULEN TUOMISET. Oi ruusut rintani, Oi vilustunehet, Oi surkastunehet!-- Oi ruusut rintani, Kuink' ovat kuollehet! Kuink' uskalsin ja voin Hyyn, hallan tuulelta Rukoilla rakkautta! Kuink' uskalsin ja voin-- Toi talven pohjola! Toi talven, linnut vei Ohitse etelään. Ne lauloi mennessään: "Ei tyttös lemmi, ei"-- Jäi kannel itkemään. El' itke, kannel, noin, El' itke ruusujas, Sureksi lintujas! Viel' et lie onnetoin: Voit soida Suomestas. Pois lempi kieliltäs, Pois kaiu kuolemaan!-- Vaan Suomi ainiaan On lempityttönäs: Soi kannel synnyinmaan! HÄILYVÄT SAARET. Oi maailma, mun mereni, Kuin häilyvät on saaresi! Kas valtameri saariansa Ei kuohuttele juuriltansa-- Sun saares yhä häilyvi. Sun aaltois ajoll' ihmiset On saaret tuhatlukuiset. Kun luokse toistensa he rientää, Sun mielijohtos heitä kieltää-- Heit' aavikolle viskelet. Mä pieni luoto tahdoin vaan Liittäidä saareen kukkivaan; Sun kitas silloin, ahnasmieli Kurimus, kukkasaaren nieli-- Mä aaltoihin jäin huojumaan. Taas toinen, saarten ruhtinas, Niin keväinen, niin loistokas!-- "Sun ruusu-rinnoilles mä liityn, Saan rauhan autuaan, kun piityn Ihailemaan sun tuoksuas!" Niin uneksin ja toivotin, Mä saari saarta hyväilin,-- Vaan silloin aalto raisu kiskoi Mun saareni, sen kauas viskoi: Taas yksin jäin yömyrskyihin. Yön epätoivo, hämmästys Ja ulapalla eksymys Mun syöksi kurimusta kohti; Vaan silloin taivahalta hohti Valoisan tähden välkähdys. Nuo tähdet Jumal-asunnoista Meist' epätoivon tuskat poistaa. Ja kukkasaaret saarta vasten Uneksuu lailla autuasten, On meri hetkeks tyyntynyt. Kupeesta saaren liittyneen Näen pikku saarten syntyneen: Ne kasvaa, kukkii, riemuitseepi, Vaan kurimus ain' ahmaileepi-- Se nielee saaret lapsineen. Oi, tähti, johda kulkevaa, Äl' aaltoin anna johdattaa! Kas tuolla luoksein saari kiitää, Sä, taivas, voit mun siihen liittää, Kaks yhdeksi voit sulattaa! Jo kuulen lintuin laulua, Jo tunnen kukkain tuoksua, Jo nautin, taivas, sointuisuuttas, Syleilen, saari, kauneuttas-- Jo rauhoittuupi maailma. LEMMINKÄISEN LAULU. Ei lampea välkkynyt rauhaisaa Mun kotini ikkunan alla, Vaan koskipa vaahtosi vallaton-- Siit' aina on rintani rauhaton, Kuin aallolla taistelevalla. Ei vakainen huo'unta hongikon, Vaan lietopa lehtojen helke Mun heijaili lapsuen kehtohon-- Siit' aina mun mieleni lieto on Kuin tuulessa lehtien väike. Ja en lepovuonna mä syntynyt, Vaan sota oli ankara silloin: Sen pauhussa viettelin vuosia-- Siit' ain' ilotyöni on taistella, Kun on sota myrskyisä milloin. Näin kuohun mä aikani koskena Ja lemminpä lietona hetken. Mä taistelen--toivonpa voittoa, Kun armahan äitini helmassa Olen päättänyt melskeisen retken. ELONI. Mun eloni tääll' on kuin astunta Petollisella haudan kannella, Jok' usein upottaa Ja uhkaa vajottaa Povehen mustan kirkkomullan. Niin maassa riemu mulle pilkahtuu Kuin pilvitaivahalta valju kuu, Ja immen rakkaus, Kuin tähden kirkkaus, Vaan kaukaa hohtaa kaipausta. On elon kukat tomumajassa Kuin Lapin kevät hetken loistava, Ja harvoin kypsyvät Tääll' ehjät hedelmät: Ne toivon maa voi valmistella. JOULUTÄHTI. Taivaalla muinen tähti kiilsi, Kuningas tähtiparvien. Sen sydänt' usein murhe viilsi, Nähdessä vaivat ihmisten; Ja, surren synkeyttä maan, Hän jätti riemun ylhäisen Ja astui maata loistamaan. Majaanpa pienehen täht' ensin Valonsa pyhän vuodatti; Siit' ympär' ihmiskunnan lensi, Sydämet, mielet lämmitti. Hän kuoleman ja varjoin maan Elämän maaksi kirkasti, Ja rauhan toi sit' asumaan. Tuo tähti synkeästä yöstä Valoisan armopäivän loi, Ja ihmissielut harhatyöstä Totuuden tielle viedä voi. Hän, taivahinen kirkkaus, Joul'-aamuhun tuon valon toi, On _>maan ja taivaan valkeus_. TÄHTEIN TANSSI. Pihalla taivaan tanssivan ma nään Tuon tähtiparven ringissään. Sen keskell' loiste auringon On valonsoihtu summaton. Hymyillen katsoo tanssiseuroja Auringon silmä valvova; Vaan surunsätein himme'in Vilahtaa tähtiin eksyviin. Oi onneton, ken tähtyeistä vaan Vieraantuu alkuvalostaan: Se jähmettyen, sammuen, Musertuu avaruutehen! Vaan toiset, "Herran kehrää" kiertäen, Radallaan riemuin tanssien, Valoa juovat, loistavat-- Rinnoille päivän nukkuvat. Maan lapset, tomun sikiötkin me Valolla Luojan loistamme: Elämä riemujansa tuo, Kun Herran Henki valons' suo. Vaan onneton, ken Luojast' eksynee: Sen sielun soinnut vaikenee, Sydämen liekit sammuu--hän Rintansa tuntee jäähtyvän! Oi taivaan soihtu tanssiseuroines! Ken onnellisna rinnoilles Tuikahtaa vois ja ken sais sun, Sun luonas soinnun kaivatun! MAAPALLO. Mun sydämeni kiveä lie raskahinta varmaan, Kun toisinaan pois puhkaista on rintakehäni. Ei kovaa tok', ei jähmeää kuin kylki vuoren harmaan, Kosk' useasti kuohulähteen lailla läikkyvi. Maapallon nuorna kerrotaan myös tulikehrä olleen, Joss' aaltoeli kalliot ja vuoret virtana; Kun hiukan vanhui, kerrotaan maan kuoren kovaks' tulleen, Vaikk' ydin malmivuorineen viel' uhkui kuumana. Vaan ydin kuuma pintahan kuohutti kukkatarhat, Loi maahan avull' auringon puut, ruohot, pensastot, Eläimet--riemuks' toisilleen niin halvimmat kuin parhaat, Täynn' elämää, täynn' onnea viherti vainiot! Näin kevätloistossansa maa heloitti nuorna ollen, Vaan joskus rinta pakahtui nuort' tulta kuohumaan, Kun kirousta nousnehen näk' elon-vainiollen-- Sen poltti, rankaisi--ja taas sävystyi innostaan. Mon' ennustaa, ett' ydin, maan vanhaksi tullen, jäähtyy-- Tuot' ennustusta, rintani, el' usko kauheaa! Kun ain' on liekit valveilla, elämä maassa viihtyy, Maa autioksi kallioks' ei kohmettua saa! Maapallo ihmissydän on, joss' aaltoelee tulta, Tult' aaltoilee, kun nuoruutta sen ydin uhkuaa. Ah, sydän, hedelmöitse myös, kuin kukkii kevätmulta, Jos puhkeat, niin rankaise vaan _pahaa_ maailmaa! EI--JOS. Ei purjelaivat nähdä sais aaltoin huojuvan, Jos tuulet aina torkkuis, ei näyttäis valvovan. Vaan myrsky-yöt on Herran hallussa. Maan valkeat ei koskaan valaisten ruskottais, Jos hiilihin ne hiipuis, ei leimuks' lekahtais. Vaan vaaratulta Herra torjukoon. Ei elämä, ei henki maailmaa valloittais, Jos haltioiss' ei koskaan maan lapset touhuais. Vaan torju, Herra, murhan enkelit! TOMUSSA. Mudassa uivat helmisimpukat, Hiekasta virran kulta huuhdellaan, Timantit erämaasta nousevat-- Tomussa kaikk' on kalleudet maan. Vaan ihmisrinnan mutalähtehestä Maan arvoisimmat löytyy aartehet. Jos kaivaa voisin, kirkkaiksi ne pestä, Tuhannet loisin maalle loistehet. Ma loisin valot, jotka lämmittäis Ja elonvoimaa paistais maailmaan; Ei Pohjan jäätkään kukkimatta jäis, Ja Pohjan kansa hehkuis loistossaan. Niin, loisin, loisin--moinen raukka luoja! Omatkin kalleuteni uppoais, jos aarteitten ei korkein ilmituoja Rintani tomuun joskus puhaltais. KUKKA JA LINTU. Kukan ympäri Leikki lapsia, Lapset kiitteli: Kah kuin kaunista! Kukka tuoksui vaan Eikä tauonnut, Kukka loisti vaan Eikä kuihtunut-- Kuihtui vasta syksyn tultua. Linnun ympäri Leikki lapsia, Lapset kiitteli Linnun laulua. Lintu lauloi vaan Eikä tauonnut, Lauloi innoissaan, Pois ei muuttanut-- Muutti vasta syksyn tultua. Kukka kaunihin Lienet, lapsonen, Lienet lintukin Laulu-lahjainen: Kiihdy tuoksumaan, Konsa hyväillään, Laula parhailtaan, Konsa kiitellään-- Tauota voit syksyn tultua. PIKKU ILMA. Helmass' äidin, suojass' isän Pikku Ilma iloitsee, Aamupäivän, kevätkesän Riemuja hän nautitsee. Rauhan laakso äidin helma, Jossa sadut kukoistaa, Isän sylissä taas Ilma Hongan turviss' istahtaa. Päivyt hellä hymyileepi Isän, äidin kasvoista, Joka silmä tuikkeleepi Hälle tähtivalona. Ilman kyynelkin on armas, Kuin yön kyynel kesäisen; Raitis on se eikä karvas, Ei kuin myrskyt murheitten. Taas kun riemuita hän saapi, Enkelitkin riemastuu, Ja ken häntä katsahtaapi, Siltä murhe surkastuu. Taivas, ellös viekö maasta Tuota viatonta pois! Tääll' ois monta autuasta, Monta puhdasta jos ois. LAPSEN OSA. Naapurihin Tuomo aamull' astui Iloissahan, hyppyhynkin valmis; Vuorotellen vihellys ja laulu Tuomon suusta hilpeästi raikkui. "Miksi, Tuomo"--emäntä näin kysyi-- "Läikkyvi nyt ilos' yli laitain? Joko onni lapsilles soi leivän, Puuttehessa ennen itkeneille, Vaiko otti osan heistä Tuoni Majoillensa riistarikkahille?" "Eipä Tuoni ottanut, mut leipä Taivahasta putosi, kun kuuteen Lapsehen loi Luoja seitsemännen. Hälle "hengen antaja suo leivän", Leivän, jot' ei nauti vielä lapsi; Toisillenpa osansa siis jääpi. Työtä anon, emäntä, nyt sulta Iloissani Luojan antimista." ÄITI LAPSELLE. Nyt, Herran lahja, lepäät helmassani, Vaan kerta lepäät Luojan helmassa; Nyt imet elon voimaa rinnoistani, Ikuisen elon imet taivaasta; Nyt leikkielet halvoin heppeleisi, Taivaassa voitonpalmu tarjotaan; Hymyillen katselet nyt kasvojani, Sun kerta Herran kasvot kirkastaa. Ja äänes heikko, usein murheellinen, On riemulaulu seuroiss' enkelten: Viaton unimaailmasi viimein On ilmestyvä riemuks' autuuden. KODISTA JA KOTIIN. Kun jätin kodin hyvästi, Syntypaikkani parahan, Taivas pilvihin pimeni, Ilma heltyi itkemähän; Ihmissydämet syvästi Huokaeli, huolten pilvi Niistä synnytti satehen. Kun kodista matkustelin, Tiepä pystyhyn pysähti, Vastamaaksi vainiotkin, Matkan tuuletkin tukalti, Vinkui vastahan vihuri; Kaikki ihmiset ivalla Tiepuolista tirkisteli, Mua pilkaten poloista. Käännyinpä kotihin koito: Nytpä vainiot viherti, Myötätuulet tuuditteli, Maat mäelti mennessäni, Kulkeissan' alamäkeä Kodin kultaisen pihalle: Taivas kiilsi kirkkahana Päivän paistavan valossa, Luonto riemussa rehoitti, Ihmiset ilon väessä Mun syliinsä sieppaeli. Niinp' on vierahisin kulku, Kuin syksyllä surman suuhun; Niinpä on kotihin kulku, Kuin keväällä kullan luokse. KUUN SAMMUTTAJAT. Kiiruusti apuhun kaikki jo! Miss' ovat kiulut ja ammehet, Ves'-ruiskut, rattahat, hevoset? Tuoll' yltyy valkean vahinko, Sen leimu väikkyvi kauhuna: Kohoontuu, näettekös, pilvihin Hivuksin liekki nyt punaisin, Kuin orhin kaulakin kaareva! Näin talost' äkkiä tuoksahti Nyt väki valkean vaarahan, Ja vuoren taakse se kiiruhti, Sielt' uskoi tult' ylös kuohuvan. Syys-illan riensivät hämärää, Jop' aukas' huutoihin hätä suun; Vaan silmät vuorella selviää, Kun nähdä saavat he hellän--kuun. TAIKAVOIDE. Kolme kertaa kolme Koston rauhoittaa, Kolme kertaa kolme Surman karkoittaa, Kolme kertaa kolme Haavat parantaa. Ruoste kirkonkellon, Tuhka kyisen pellon, Lähdevettä lemmon Kanna kiehumaan. Ydinpihka puusta, Vaahto karjun suusta, Hammas hiiden suusta Tunge kattilaan. Ihmisverta nuorta, Muru ikivuorta, Lemmon leivän kuorta Työnnä hautumaan. Kiehuvi, Kuohuvi,-- Kypsyy. Jäähtynyt, Pentynyt,-- Haavaan. Kirvelee, Paranee,-- Terves! Kolme kertaa kolme Koston rauhoittaa, Kolme kertaa kolme Surman karkoittaa, Kolme kertaa kolme Haavat parantaa. VIINANPOLTTAJAN SANAT. Kiehu kattila, Si'itä sappea, Jolla pyörrytä Ihmishenkeä. Höyry polttavin, Liity liekkihin, Niinpä vimmahan Syökset maailman. Liemi vaahtoinen, Loitsi ihmisten Himot nielemään Neste höyrynään. Maistanut ken on, Olkoon rauhaton, Siks' kun juodessaan Kurkku sauhuaa. Pää kun selviää, Sydän kirveltää, Kunnes suitsuvi Niinkuin helvetti. HURJAN VIISASTELUA. Ken moittii, sano, ken, Jos viiniss' uiskelen? Maailma tukehtuis Ja ain' ois tomuinen, Jos viinissä ei uis. Ken moittii, sano, ken, Jos syöksyn tulehen? Kun viin' ei puhdistaa Voi saastaa sydämen, Sen liekit kirkastaa. Näin vuoroin uiskelen Ja syöksyn tulehen: Mä viinissä vaan uin Ja lemmen tulehen Mä syöksyn päin ja suin. VYYHTYNYT. Yöt päivät yhtä mittaa nyt Tuo lapsi park' on itkenyt Rinnoilla äitiarmaan: Sairasna pieni vaikeroi, Kertoilla kipujaan ei voi, Kun sanoiksi sen ään' ei soi-- Hän kenties kuolee varmaan. Yöt päivät äit' on valvonut, On rukoellut, toivonut Herralta lahjaa kahta: "Laps' armas terveheksi luo, Kotihin lapsen isä tuo, Selkeenä häntä nähdä suo!"-- Ken noita kieltää mahtaa? Yöt päivät isä juonut vaan On kapakassa raivossaan, Ei muista kotiparkaa; Vaan kaikk' kun tuhlannut hän on, Järkeensä niellyt turmion, Niin koti johtuu muistohon-- Hän sinne vihdoin karkaa. On äiti vuotehella nyt Ja laps' on hiukan vyyhtynyt, Kun haamu tulla horjuu: Ov' aukenee ja lonkahtaa, Sisälle haamu horjahtaa, Vaan taas laps' sairas kirahtaa-- Tuost' isä hurja karjuu. Last' äiti heijaa polvillaan, Mut pieni kiihtyy itkussaan, Ei saa hän unt', ei rauhaa. Äit' itkee myös ja vapisee, On hiljaisna ja rukoilee, Mies mieletön kun kiroilee Ja huimapäisnä pauhaa. Juur' äiti lasta siunasi, Vaan kohta huone tärähti, Kun kirous soi raskas: Sylissä pieni säpsähti, Sen kyynelvirrat vaikeni, Hän riutui, sydän seisahti-- Nyt Herra korjaa lastas! Yö rauhoittui. Mut aamulla Sairasti äiti vuoteella, Kalpeena nukkui lapsi. Vaan isä huokaa tuskissaan, Valittaa, itkee polvillaan, Kun lapsi hänt' ei milloinkaan Tunnusta vanhemmaksi. LOISEN POIKA. Pimeessä synnyit pirtissä Sä mustaan maailmaan; Vaan äitis päivän rinteellä Sun kantoi kasvamaan. Loispoika pirtin pimeään Jäi yksin äitineen; Häll' ehk' ei äidin silmäkään Paistellut sydämeen. Sinulle äiti lauloi näin: "Valosta puhkeaa Maan ruusut--valost' ystäväin Myös sydän aukeaa." Loispoika pirtin nurkassa Peikoista kuuli vaan. Häll' äiti lauloi: "Petoja On asuvaiset maan." Näin tunteet julmat, katkerat Poik' imi äidistään; Sai pedon kynnet, hampahat, Pirtistä lähteissään. Nyt loisen poika maailmaa Hurjasti raatelee: Yöt murhaten hän rosvoaa, Korvessa karkelee. Ja kylän kansa vapisee Nyt loisen pojasta, Hänt' etsii, häntä vainoilee Kuin metsän petoa. Oi kylän kansa, laskekaa Valoa pirttihin, Ja loisen poikaa muistakaa, Sen hirmutöitäkin! MÄSSÄÄVILLE SUUNSOITTAJILLE. Tulta kurkkuhun Työnnän teille, kun Huutaa hoikotatte! Milloin isänmaa Teistä miehen saa?-- Kieltänne vaan sille palpatatte! Ja kun synnyinmaa Teiltä parhaaltaan Vaatii uhrianne, Mielen katkeran, Jäisen Gehennan Tarjoatte sille rinnastanne. Herra hengestäs Iske liekkiäs Noihin rahkasoihin! Tunge rintoihin Tulta Horebin, Sielut että syttyis salamoihin! SYRJÄHDYS. No, väitelkää min väittelette, Jos uskotte sen taikka ette-- Vaan sydän luotiin ihmiselle Ens oikealle kupehelle. Mut syntihin kun langettiin, Niin vasemmalle kaaduttiin, Myös sinne sortui sydänpalli-- Siit' asti kaikk' on mullin mallin. SUKU-ETU. Jaloa on sukua Sander'; ei siis lukua, Vaikka juo ja huilaa suotta: Esi-isäin töihin luottaa. UUSI MAAILMA. Ma noitur' olla tahdon nyt, Lumooja, velho verraton-- Ma riidan irvihampahan Pois manaan tieltä maailman-- Luon rauhan sulo-sovinnon. Ma vihan, kateuden työt Ja kostonhimon alhaisen Pois loitsin--rakkauden vaan Ma kutsun maata asumaan, Maan lapsill' luomaan autuuden. Nuo himot, surman siittämät, Ja kaiken vainon, vääryyden Sanalla ruhjon syvyyteen: Totuuden päästän valloilleen, Perintöön valta-istuimen. Yön maasta kadotan mä pois, Ja kärsimys ja vaivaisuus Lieventyy suloisuutehen: Näin valonmaahan uutehen Jää puhdas kuolemattomuus. Maailman mikä rumentaa, Mi saastuttavi elämän, Sen avaruuden rajoista Pois karkoitan--maa ihana, Kuin taivas, nähdään välkkyvän. Maa autuain näin valmis on-- Maan lapset siihen joutukaa! Vaan kenpä joutuu, hyljätkään Hän rumat henget syämestään: Hääkauneutta vaaditaan. Siipenne tomust' irrottain Siis nouskaa kilpalennossa! Kohotkaa valon sydämeen, Unelmain iki totuuteen, Ihaillen jumal'-istuinta! PÄIVÄN SÄDE. Oi, jos päivän säde öisin, Niin sun silmäis kautta voisin Tunkeutua sieluhus! Valona siell' lämmittäisin, Mit' ois mustaa, hävittäisin: Vallan voittais sulous. Vaan mä, ollen itse musta, Kaipaelen valaistusta-- Sinä sieluhuni käyt. Siellä loistat puhtautta, Kauneutta, hurskautta-- Toivon-tähtenäni näyt. Olet päivän säde hellä, Joka lemmell' ijäisellä Johdat mun luo auringon, Josta rauhaa autuasta, Josta--itse Jumalasta-- Vuotaa voima elohon. MATKA AURINKOON. Maast' ihminen luo auringon Matkustaa kuoltuansa. Sä tiedät, siellä Luoja on, Odottain lapsiansa. Vaan tähdissä Hän matkalla Suo lasten huo'ata. Hän lemmen säteill' lähettää Autuutta matkaajille, Vaan valo kirkkain yllättää Tähdille lähemmille. Siks' usein Venus-tähtehen Halaapi ihminen. Maass' onni vaan suo _vaskihäät_ Riemulla viettääksemme. Häät juomme--kohta myrskysäät Jo pauhaa etehemme. Ei kauan kestä onni maan, Kuin maistimiksi vaan. Väsynyt taistelosta jo Nyt puuhaa lähtöänsä. Maan jättää. Kirkas aurinko Vaan loistaa silmissänsä. Taas väsyy tiellä, poikkeaa-- Venukseen seisahtaa. Kas riemua, min nostattaa Uus tulokas nyt siellä, Vaikk' itse matkan vaivoista Hän itkusilm' on vielä! Vaan toivo pyyhkii kyyneleet, Maan muistot viimeiset. Nyt lempi satakertainen Heloittaa auringosta, _Hopeahäitä_ tanssien Saat laulaa Merkuriosta: Kas sinne Venus-tähdestä Himoitset lähteä. Maan lasten lemmen-jumala, Tuo Venus, meit' ei voita: Henkemme etsii korkeinta, Himoitsee auringoita. Kas sinne--lempiviikot vaan Kun loppuu--matkataan! Sä sanot: "Lentotähtiä!" Ei, nuot on enkeleitä. Kautt' ilman, Luojan käskystä, Noin kaitsevat he meitä. Oi riemua, kun astutaan Merkurion satamaan! Nyt lempi tuhatkertainen Vastaamme tulvaileepi, Ja _kultahäitä_ tanssien Nyt sielu riemuitseepi. Ja meri, täynnä hekkumaa, Eteemme aukeaa. Vaan tuonne, ah maa autuain! Oi tuonne Luojan luokse Nyt henki siivin innokkain Halk' avaruuden juoksee. Hän valloittaa tuon uuden maan, Totuus on miekkanaan. _Timanttihäitä_ oi ken vois Kuvailla luotu kieli! On murhe, tuska, vaiva poiss', Autuutta täynn' on mieli. Auringost' auringoihin päin Me matkustamme näin. LAULAJAN LAPSET. Sun lapses, laulaja, on kummanlaiset: Jo synnyttyään täysikasvuiset, Ja lausehet on suussa sointuvaiset, On usein purevaiset hampahaiset, Vaan joskus huulet leikinlaskuiset. Vakaasti toisinaan kuin hongan humu Nuo lapset haastavat, ja otsallaan Heill' useast' on surun synkkä sumu; Vaan suru tuo on maasta noussut tomu, Mi lemmen valkealla poltetaan. Niin, lempisilmin, täynnä rakkautta On laulajani lapset ainiaan. He leikitellen suosii viisautta, Vaan välttävät sen yliherrautta Ja kauneutta luovat maailmaan. Vaan, Herran tähden, jospa suuttumahan Nuo jumal'-lapset syntyissään jo saat: Lemmenkin liekit vihan valkeahan Vaihtuupi silloin, syttäin kapinahan Ja kukistaen kaupungit ja maat. Ikuiset kuin nuo tähdet korkeuden On laulajani _jalot_ siittämät. Maan yöhön paistavat he kirkkauden Ja lämmittävät jäisen kolkkouden, Maan äärist' äärihin näin lentävät. KUN KERTA VÄSYN. Kun kerta väsyn enkä jaksa laulaa, Kas silloin kastan kuolemaksein kaulaa, Ja lähden pois maat' isäin kiusaamasta, Vaan kuoltuani laulan taivahasta. Suo anteeks' silloin, armas maani, mulle, Runoilijalle surmaan tuomitulle! Sun häpeäkses eläisin; kun kuolen, Sun kunniasi kasvaa toisen puolen. Mä taivahille mainetöitäs soitan, Sielt' arvoseppeleitä sulle voitan; Ja kevätpäivän paistaessa sieltä Tuon saloillesi tuhat satakieltä. Ja taivahasta laulan maailmalle, Runoillen sanat metsän huminalle, Ja lainehille loiskiville rannan Syvyyden suusta sanoja mä kannan. Kun myrsky-yö on, meuruaa kun tuulet, Sanani niiden säveleissä kuulet, Ja ukkosenpa tulen pauhinassa Sanoja lausun voiman Jumalasta. KAS NYT EN LAULA. Kas nyt en laula, en! Kun paimen, hyppelen Mäillä, kunnahilla, Kukkivilla. Keväällä laulelin, Kun lauloi linnutkin: Nyt hoitaa pääsky pieniään, Niin, kenties, peippo, kerttunen, Töin tuskin kuulet leivosen, Ja rastas sata säveltään Jo vaihtoi tiukkuvirtehen; Huus käki ammoin: "hoiloilo", Ja päätti laulun jo. Joukossa laulais huonoinkin, Ja yksin, kun ei kuultaisin; Vaan kuullen monen kultasuun, Pilannen ehkä laulupuun, Halvennan virretkin: Siis kesän vietän näin ja noin, Vaan syksyll' yhtyä mä voin Taas lähtövirsihin. Kas nyt en laula, en! Kuin paimen, hyppelen Mäillä, kunnahilla, Kukkivilla. MAANTYTTÖ. Maantyttö syntyi kotonaan, Hän syntyi laulamaan: Hän lauloi kotikunnailla Ja riemastutti rintoja, Ja kansa riensi kuohuna Nyt häntä kuulemaan. Maantyttö kulki kaupunkiin Ja lauloi tielläkin: Hän kiitti koti armastaan, Ylisti leikkikumpujaan-- Kaikk' kansa juoksi kuulemaan, Kun tyttö lauloi niin. Ja tyttö kaupungille sai Hän lauluvallan sai: Nyt korvansa kun aukaisi, Sen sydänsuonet hehkuili-- Vaan kateus viel' ylpeili, Maantytön halventain. Maantyttö salon sydämmeen Palasi lauluineen: Hän hetken korven rinnasta Kuunnella tahtoi rastasta, Sen säveleitä seurata-- Taas läksi lauluilleen. Nyt ken sen laulun kuuli vaan, Sen sydän palamaan! Maa, kaupunki nyt riemastui Ja häijyt henget kukistui, Ja korvat kaikkein auentui Maantytön laulantaan. MOKOMA LEMPI. Keväällä kun kihlasin Syksyllä sain rukkaset, Näinkös luonnon kuollessa Kuolee lemmen kukkaset? Syksyllä taas kihlasin-- Keväällä sain rukkaset, Näinkös vasten luontoa Kuolee lemmen kukkaset? Tuost' en valheesta nyt huolis, Ettei muka lempi kuolis. NIITTYPURO. Näin moititaan: voi kuink' on murheinen Ja synkän musta niittypuron juoksu, Vaikk' onkin niityn metsä lehväinen Ja partahilla kukkain tuhat tuoksu. Ei muisteta: tuo puro kotoisin On synkältä ja hallaiselta suolta, Ja korven kautta juosten, kuulikin Se näljänhätää, itkua ja huolta. Nyt, kukkaniityn läpi kulkeissaan, Vilkastui puro, iloisammin hyppii, Vaan murhe kuvastuupi muodossaan, Kun rinnassa viel' entismuistot sykkii. TUETTU PÄÄ. "On mulla sydän vasemmalla, Vaan jotain puuttuu oikealta, Sen vuoksi elo kaikkialla Niin tuntuu heikolt', ontuvalta: Tuo syrjäpaino laitaan kiskoo, Useesti vasemmalle viskoo, Pois eksyttää tielt' oikealta." Niin nurkui mies. Vaan naisen kainon Kun puolelleen löys' oikealle, Hän tunsi kohta tasapainon Ja toisin lauloi maailmalle: "Mies naisen pää on, pappi lukee! Niin, kyllä--sydän kun vaan tukee Sen, ettei eksy hunningalle." VASEN PUOLI. Kun kunniamerkkejä annetaan, Ne pannaan rintahan vasempaan, On tähdetön oikea puoli. Ja morsiusneito, kun kukkasen Istuttaa rintahan poikasen, Oikeesta puolest' ei huoli. Kas pappia--kelle hän paukuttaa? Hän vaan sydänpohjia kuohuttaa Ja järjen syrjähän käyttää. Ja laulaja--kelle hän laulelee? Hän syäntäsi ruusuilla kiehtoelee Ja kukkien tuoksulla täyttää. Ken liittyisi kylmähän järkehen? Vasemmallapa on sydän lämpöinen, Se valtias kenpä sen voittaa: Hän järkesi mykkänä seisottaa Ja maailmoita hän valloittaa-- Se valtias kenpä sen voittaa. KULTAA. Kultaa, tyttöni, kultaa sulta mä kaipaan, Rikkaudetta ja aarteitt' en tule aikaan. Kultaa täytesi! ulkokulta ei kelpaa, Ontto jos sisus on tai täynn' iki velkaa. Onkin, tyttöni kalliimp' onpi kuin kulta, Verrakseen minä halp' olen tuhka ja multa. Vaan ken köyhä on, rikkautt' etsivi silloin, Rikkaall' ei rikas tarpeeseen ole milloin. AATTEHET. Oi, jalot aattehet, Tähtyet taivahan! Tuulet jos myrskyiset Puskevat laivahan, Tähtien johtohon Luottaen tie Aukevi, aavikon Halki mi vie, Luo levon valkaman. Oi, jalot aattehet, Voittajat kuoleman! Maass' elonkukkaset Näyttävät kuihtuvan, Vaan säde aattehen Taas elon luo, Taas kevät ruusujen Tuoksua tuo, Vallaten maailman. PAIMENET. ENSIMAINEN JAKSO. On ilta. Pirtin istujat Näyttääpi rauhaisalle, Vaan ikkunasta ikkunaan Käy levotonna Kalle. Rinnassa häll' ei katumus-- Poskilla kevät-tuoreus Toist', aivan toista todistaa, Ja silmiensä palon Sä luulet luovan, loitsivan Tähdille uuden valon. Hän harteva ja varteva, Häll' otsa kirkas hohtaa; Tuo otsa kirkas, kaareva Pelvotta vaarat kohtaa. Syys-yölle vastakohtana On tukka liinan valkea. Mut huolta kantaa rinnassaan Ja rauhatonna kulkee, Kun laulut äidin lauhkean Tiet, ovet häitä sulkee. "Et mallassaunaan mennä saa Tän' iltana, se muista! Nuo miettehet nyt mielestäis Vaan, poika parka, poista! Syys-illat on ja pitkät yöt, Vaan viel' ei lopu iltatyöt: Voit veistää re'en kaplaita Tai pärehiä vuolla-- Niin, luulen, isäs tahtoo--yöks' On sulle sänky tuolla. Ei muulloin iltavalkea Niin hauskuta kuin silloin, Kun perhe kaikk' on kotona Ja takan ympär' illoin. Myös silloin vanha rukkini Voi pyörähdellä helposti, Ja huolet, joita kantaa saa Lapsestaan vanhin aina, Ei silloin muistu mielehen, Ei höyhentäkään paina." Näin äiti, polkein rukkiaan, Pojalle lauleskeli, Puut paukkuen kun takassa Ratosti leimueli. Vaan Kalle yöhön synkeään Tähysti--terässilmistään Hän ehkä syys-yön pilvihin Valoa luoda tahtoi.-- Tuost' äidill' outo aavistus Rinnassa piillä mahtoi. Sisälle isä astui nyt, Mies lyhyt, vankka varsi. Entistä käskevämpi on Nyt hällä käytösparsi. Hän poikahan kun katsahtaa, Sen käskyksi het' oivaltaa: "Sä otat eväskontin nyt, Kirveen ja pyssyn parhaan! Kuin nuoli nopsa, kiiruhtaa Saat Villin niittytarhaan! On karhut, kuulin, kaataneet Kylästä orhin nuoren. Muu hevosparvi paennut On turviin Räihävuoren. Kylässä kaiken nuorison On hanke karhun-ajohon. Mä häpeän, jos poikani Ei siell' ois' joukon kanssa; Kun nuoremp' oisin, nuolena Saapuisin seuranansa." Kuin päivän silmäterältä Pois pilvet pyyhkii tuuli, Niin Kallen yö nyt kirkastui, Tuon sanoman kun kuuli.-- "Tult' iskee nuorten kantapäät, Vaan vanhain pohkeissa on jäät! Kun korven herran turkki vaan Silmiini vilkahtaapi, Niin metsän rinta raikahtaa Ja karhu kellahtaapi!" Mut tuohon isä: "Maitosuut Noin kerskaa ennen työtä. Kun voiton toisit kotihin, Muut kiitoksen tois myötä." Vaan näitä Kalle kuulisko? Hän valmis lähtöhön on jo. Mut lähteissään mit' etsii hän?-- Hän säästömakeisensa Kokoopi kontin pohjahan-- Ne viepi kullallensa. Kylässä matkan varrella On Kallen Mari kulta. Keväästä asti kummankin Rinnassa hehkui tulta. Kuustoista täytti kumpikin, Kun kevät puhkes kukkihin. On syys--se kesän kuihdutti, Vaan loistaa nuorukaiset; Rehoittaa ruusut poskien, On rinnat paisuvaiset. Syys-ilt' on, tähtein silm' ei näy, Kuu hallava ei paista. Keveesti Kalle kiiruhtaa, Yön synkeytt' ei muista. Syys vaikk' on kolkko, kukaton, Vaan tähtitarhan, ruususton Rinnassaan poika säilyttää Ja laulaa riemuisasti; Noin vuoroin laulaa, viheltää Hän mallassaunaan asti. Kas, höyry sauhun sekainen Ovesta tupruaapi. Käy joutuin, Kalle, kiiruhda, Jo Mari odottaapi! Ah, makeata lämmintä! Oi Maria, kuin lempeä! Sen tukka liekin leimuna Harteilla lainehtiipi; Kuin lintunen hän liikkuvi, Kuin pääsky sirkosiipi. Uunissa hiillos punoittaa, Kas Marin poskipäitä! Oi, sulho, aamun koittavan Sä luulet, nähden näitä. Sinervä liekki hiilloksen On leimu Marin silmien. Oi, poika, etsi taivahas Ja joudu tyttös luokse! Oi, muista aamuruskoas Ja kiiruisammin juokse! Kuin tulen kieli tuikuttaa Pihdissä pärevalo, Ja viulu-Aapran sävel soi, Rehoittaa nuorten ilo. He permannolla pelmuaa, Ken laulelee, ken rallattaa.-- Kupeessa uunin yksinään Ei sirkan virsi soinut, Ei soinut sirkan--Mari ei Myös laulella nyt voinut. "Pois, Aapra, viulu! laulut pois! Syys-yöll' ei leikki sovi!-- Vaan ken se kopsii ulkona? Aukeeko saunan ovi? Oi, soita, Aapra! laulakaa! Nyt vallan vaikka tanssi saa! Ah, oisko seinät, katto pois, Sais hyppiä kuin hullut! Taas Mari onnen lapsi on: On Kalle kulta tullut."-- "Oi, Mari, katso konttihin-- Kas siellä ispinöitä! Tuo suukkosi!"--"Oi, Kalle, noin Sä kuljet yksin öitä! Kas täältä naurispaistikkaat Ja ohra-pannukaakut saat. Tääll' ystäväs' ja kultas' on, Et yksin lähde varmaan; Voit hetken hellän viipyä Ja laulaa luona armaan." Niin kuiskuivat, ja Aapra taas Viritti viuluansa; Sai Kalle, Mari rinnakkain Taas laulaa muistojansa. Hymyili huulimansikat Ja silmätähdet loistivat. Syys synkkä vaihtui riemuhun, Neidoiksi karhut vaihtui; Loi lempi sielut kahleihin Ja vaaran pelko haihtui. He ylistellen lauloivat Suloa paimenmuistoin, Kuin kautt' ois rinnan kulkeneet Purojen, metsäpuistoin:-- Kuink' kevät uhkui armautta, Kuink' kesä kantoi kukkia, Syys kuink' on runsas lahjoistaan, Syys-illat rauhaisia, Ja talven jäillä leikitkin Kuink' ovat raittihia. KUN VOISIN. Ylhäinen metsästäjä Näin lauloi kulkeissaan: "Oi teitä laakson lehdot, Kanervat kangasmaan, Puut pienet, puolan varret Ja korven mökkinen! Teilt' ei vie myrskyt rauhaa, Ei tuiske tuulien; Teill' aina kaste kirkas Otsalla loistelee, Luonanne perhot pyörii Ja linnut laulelee. Niin tyyness' aina oisin, Kun voisin." Vaan köyhä mieron poika Tien varrell' lauloi näin: "Te hongat uljaslatvat Taivaasen käytte päin; Palatsit teistä paisuu Valoisat aina vaan-- Mit' on nuo laakson lehvät Pimeessä piilossaan!-- Te tuulten juhlavirttä Synnyitte laulamaan, Saleina loistollisna Soitollen kaikumaan.-- Niin ylhäinen ain' oisin, Kun voisin." Vaan paimen huiluhuuli Polulla soitti noin: "Kuin raitis kevättuuli, Vapaana laulaa voin: Kuin kuuset huokaa, silloin Hartaammin laulelen, Ja myrskyll' entis-aikain Murheita muistelen. Ja kosken pauhu kertoo Kuink' ennen taisteltiin, Vaan laakso tuolla kutsuu Iloihin nykyisiin. Tällaisna aina oisin, Kun voisin. Kas täällä lintu laulaa Ilonsa, huolensa, Ja kukka armas kuiskaa Suloimmat toivonsa. Mä rinnassani tunnen Purojen helkkehen, Ja aamukaste kirkas Mik' on, sen tuntenen: On paimentytön silmä, Jok' etsii kukkia Laaksossa--poika poimii Aholla marjoja.-- Tällaisna aina oisin, Kun voisin." AAMULLA. Tutu, tuu, jo päivä koittaa, Tutu, tuu, jo paimen soittaa Laitumelle laumojaan: Laajan laakson, ruohomaan, Virran vieremille, Miss' on paimenille Kukkakumpu, marjamaa, Missä lauma rauhan saa Rehoittaa. Ahdas laidun, lauma nälkäinen Syy on paimenten.-- Tutu, tuu, jo kellot kaikuu, Tutu, tuu, jo torvet raikuu: Riemu aamun, rauha illallen. KESÄAIKA. On kevät. Paimentorvi soi Ja soipi karjan kellot. Jo nurmen nukka vihannoi, Vihoittaa viljapellot. Purosen partailla vilppahan Puut puhkeaapi jo lehteen, Ja paimentyttö hän kirkkahan Istuupi laidalla lähteen. Ja tuores kevätvesa on Purosen luona poika; On raitis hän ja huoleton, Kuin toivon-, riemun-aika. On puhdas lähde se tyttönen Ja poika kuin kevättuuli, Ei heitä hallan ja myrskyjen Viel' ole koskenut huuli. Heill' elämä on aavistus, Kuin toivon aamurusko: On haaveksiva rukous, On murtumaton usko. Min kevät kätkevi kohdussaan, Sen kesä kukkina kantaa; Ja syys kun joutuvi, tultuaan Se lahjat runsahat antaa. Sai toiste nurmi kukkihin, Heräsi tunnot nuorten, Puroset niinkuin ilmihin Rinnoista puhkee vuorten; Niin sammalmättähäll' istahtaa Luo tytön poika nyt tohti.-- Vaan luudat, siivilät singoittaa Tuo tyttö poikasta kohti! Ei poika suutu--poimi vaan Ropeisen mansikoita: Nyt tyttö ylväs nauramaan Ja huolinut ei noita! Vaan sitten suolla kun luutineen Hän karjan jälkiä astui-- Jo vaipui multahan, lietteeseen, Ja tyttö parka nyt kastui! Poik' avuks' ehti, ryntäillään Kummulle tytön kantoi: Nyt kiitokset jo mielissään "Marjoista" tyttö antoi. Ja sammalmättähäll' istua Luo tytön poika nyt tohti; Nyt silmät säihkyivät riemua, Nyt posket ruusuja hohti. * * * * * On kesä. Kummut kukkivat, Aholla marjat hohtaa, Ja paimenlapset iloisat Nyt usein toistaan kohtaa. He marjat kukkihin vaihtavat Ja missä kulkevat, siellä Jo vuortenrinnatkin huokuvat Ja laaksot on ilomieliä. On päivä kuuma, helteinen Ja harvoin käki kukkuu; Niin paimentyttö kukkien Keskelle väsyi--nukkuu. Kuin metsäruusujen haltijaa Nyt kesän hengetär suojaa, On tyyni rauha, on pyhä maa Ja luonto kiittävi Luojaa. Katveesta paimenpoika vaan Tuon näkee suloisuuden; On hiljaa, tuskin huokuikaan-- Hän havahtuu vois muuten! Vaan silloin kellot soi karjojen, Jotk' eellä paarmojen kiili:-- Heräsi tyttö ja--poikanen Nyt taakse pensahan piili! * * * * * Vaan kevät, kesä lyhyinen Kuin siivin ohi kulkee. Syys saapuu, suru paimenten Ja riemun laaksot sulkee. Jo laumast' on susi kaatanut Parasta hiehoa kaksi: Nyt paimentyttö on muuttunut, On käynyt murheisemmaksi. Vaan paimenpoika lohduttaa: "Kas pellon kuhilaita!-- Ne hiehoja taas kasvattaa!-- Ja muista niittymaita. Suo syksyn tulla! ja talvi tuo Paimenten juhlivan joulun, Talv'-illat raittihin riemun suo, Kun viulu soi kera laulun." Niin kesä vierii paimenten Ja muistot hellät painaa; Yks' etsii toista kaivaten, Yhdessä oisvat aina. Kun sitten näin kesät vuorottain On mennyt, toisia tullut, Niin poika, tyttönen rinnakkain On vihkityynyllä ollut. ILTALAULU. Ukon ilmaa, sadetta, Tyyntä, päivän paistetta-- Ken niit' aamull' aatteli! Vaan kun päivä mennyt on, Kaikki johtuu muistohon, Ilta kaikki muistavi. Päivän silmä sammuva Luopi iltaruskonsa Vainioille, metsillen. Väsyttää jos paimenta, Vielä soittaa torvea Hyvästiksi saloillen. Kylä viljavainion Keskelt' aukee; laaksohon Rauhaisaan se viettelee. Sauhut kohden taivasta Nousee ilta-uhrina, Laakson virta vilisee. Kylän lapset laulaen Rientävät luo paimenen: "Missä metsän tuomiset?" Karja ammoo, kellot soi: Päivän voiton ilta toi, Kylän lapset riemuiset. Sinne lauma kylläinen Edellä käy paimenen. Heltehestä väsyneet Siellä virvoitusta saa. Paiment' innoll' odottaa Siellä kasvot kaivanneet. Petoin kanssa kamppailla, Myrskyss' olla, ukkoista Kokea jos päivän saa, Kunhan illan tultua Löytyy koti rauhaisa-- Taistella se kannattaa. PAIMENTEN TALVILAULU. On kesä mennyt paimenten, Ja kuihtui kesän kukka; Syys ohitse on myrskyinen, Pois metsän keltatukka. Ne mennehet, Vaan paimenet On talven pakkasissa Viel' iloiset, Kuin tähtyet Tuoll' ylätaivosissa. Vaan kukkalaaksot muistoineen Ei heitä paimenlasta: Ne piilee paimensydämeen Viluhun kuolemasta. Viel' lauluja Kuin niitulla Saat kuulla paimenelta! On ruusuja Sen poskilla, Ei poistu pakkaselta. Nyt paimen metsäst' ajelee Vaan havuja ja multaa, Ja mieli täynnä hehkuilee Vaan hunajaa ja kultaa! Hän muistelee, Kuink' kutelee Nyt tyttö kangastansa, Tai neulonee Ja kehräilee Hän äitimummon kanssa. Ja hän, jok' kutoo palttinaa, Hän ketä aatteleepi? Hän muistaa mullan-ajajaa, Hänestä lauleleepi. Oi, poikanen Jos tyttösen Kädestä paidan saisi-- Ois lämpöinen! Vaan noin nyt ken Toivottaa uskaltaisi! Saas jouluaamun joutua, Voi hauskaa, riemullista! Kun tervaslyhtyin loistossa On kylät juhlallisna. Ja kilvassa Kun kelloissa Kirkolle varsat juoksee!-- On tullunna Nyt valoa Maan paimenlasten luokse. On Hiivanuutti, Laskiain Kaks suurta talven juhlaa. Oi, niistä kieli laula vain, Et turhan päiten tuhlaa! Kun illoilla Soi raitilla Tuhatta kellokaulaa! Kun varsat vaan On vaahdossaan Ja nuorikansa laulaa! Mont' talven jouto-illoista Kuluupi leikkijöissä Ja monta tanssin tahtia On soinut tähtiöissä. Ei murheitaan Suo kaikumaan Tää raitis paimen-elo. On talvi vaan Kuin tarinaan Puettu kesän sulo. * * * * * Syys-illall' istuessa noin Soi viulu, laulut luisti: Ken miehentöitä, vaaroja Yön hekkumassa muisti? Vaan kopse kuuluu ulkona, Ov' aukenee ja--ovesta Sisälle vanhus keikahtaa, Muut' yllä ei kuin paita; Hän säärin seisoo paljahin Ja katsoo "kuink' on laita". Pään harmajan ken nosti noin Yövuotehelta varhain, Kun kukko viel' ei laulanut, Tuo aamun virkku parhain?-- No, eihän koske kukkohon, Min soitto, laulu tehnyt on.-- Hän vakavaan kun silmäilee, Ujoina seisoo naiset Ja vaiti miehet tuijottaa-- Niin kaikk' on kummanlaiset. "Kun elin nuorna", ukko näin Nyt laukes' lausumahan, "Ei tyttö kättäns' antanut, En mennyt ottamahan-- Ma kunnes töissä olin mies, Niin että muut, kuin tyttö, ties Mun urhoseuraan kelpaavan,-- Nyt tyttäreni tässä On valmis kätens' antamaan, Vaikk' ken ois pyytämässä!" Tuo soimaus kuin käsky soi Ja kaivoi nuorten mieltä. Asehet nousi olallen, Ei kuultu äänt', ei kieltä. Kätellen jäivät tyttöset.-- Marilta vieri kyynelet.-- Kuin päivä ukkoispilvehen, Niin riemu peittyi yöhön. Viel' lähtöviulu vingahti-- Ja sulhot riensi työhön. TOINEN JAKSO. MATKALLA SYYSYÖSSÄ. I. On metsätiellä poikajoukko Niin reipas astumaan. Ken myrskyss' itkisi, ois' houkko, Vaan mies ei milloinkaan. Vaikk' usein hongat vuorten Saa tuuli sortumaan, On selkä notkee nuorten, Ei sorru kuitenkaan. Jos riemu runsas tyttötarhaan Jäi poikaparvesta, El' eksy toki nuorna harhaan, Vaan kestä urhona! Saas tulla taisteluita, Ne meistä miehen saa, Yön petoja tai muita-- Ne voimme karkoittaa! Yö must' on, kesän kiiltomato Ei loista ruohosta; Vaan aamun voitto, runsas sato On meillä toivona. Pois nimen poikanalkki Me kauas suljemme: Kuin urho uljas halki Maailman kuljemme. II. Syysviima vinkuu puusta puuhun Ja metsä huokuu raskahasti. Yön pilvet varjonsa luo kuuhun Ja taivas katsoo surevasti. Vaan vaikk' on luonnossa Syys-yö ja kuolema, Ain' nuorten rinnoissa Elämän virrat pauhaa: Ne rauhaa Ei suo--ne jalohon vie taisteloon. Nyt itkee luonto kyynelsilmin, Syys kun sen riisuu kukat yltä; Noin rinnan huokaus käy ilmi, Kun kuihtuu ruusut lemmityltä. Mut poikaparv' on vaan, Kuin kevät, riemuissaan, Ja toukolauluillaan Se ennustaa: syysvallan Ja hallan Taas nuori kevät kerran karkoittaa. Hitaasti valtansa yö heittää, Pimeys ei sois' päivän tulla; Yön varjot aamun otsaa peittää, On usva luonnon hartiolla. Vaan nuoret rinnoistaan Saa usvat poistumaan Ja aamun koittamaan, Vaikk' keskell' luonnon yötä-- Miestyötä On poikaparvi uljas alkamaan! LAULU HEVOSPAIMENISTA. Annas kuulla kertomusta Poikaparven keskeltä, Kuinka ennen hevospaimen Eli syys-yön metsässä: Kuinka alla kuusien Luona niittylähtehen, Havumajan edustalla Roihui liekki korkealla, Yötä mustaa valaisten. Kuinka koivukannon päähän Tulinuijaa jyskittiin, Taikka paimentorven rai'ull' Ilmanranta halkaistiin: Metsät, vuoret vastasi, Sudet, karhut pakeni. Kellot vaan soi hevoskarjan, Hirnu kuului liinaharjan-- Paimentaan se muisteli. Satuja jos kerrottihin, Peljätty ei peikkoja; Painittiin jos toisinansa, Aina oltiin veikkoja. Nukkua jos tohti ken, Jalat ilmaan nousi sen, Vettä kylmää satoi päähän.-- Ken nyt, jos ei käynyt jäähän, Taas ei tuost' ois virkkuinen? Valvoa ja hoitaa tulta Tääll' on virka paimenten; Huuto, pauke, torven raiku, Niissä pelko petojen. Niin he lauman säilyttää, Vaikk' on yö ja myrskysää, Kunnes kultaotsa aamu Koittaa--poistuu yö kuin haamu, Rauha maille leviää. KARHUN SAARTO. Ryöstösaalist' usein rauhassa Kun par'aikaa nautitaan, Mehu mieless' on ja huulilla, Rangaistust' ei aavistetakaan,-- Silloin saapuu nuolet kostajan, Päättää päivät, matkat maailman, Tilin vaatii ankaran. Niinpä osmon, korven herran, Kohtas kosto kerran, Saalistaan kun aamusella Räihävuoren kupehella Ahmi parhaillaan. Silloin saapui parvi nuorten, Sulki tiet ja polut vuorten Jahtiverkoillaan. Joukko uljas ties: Niinkuin yksi mies Kuulat laskettava on-- Petohon. Vaan ken käskyn ankarimman Sai, ja toivon suloisimman Tallentaa, ja kellä tahdon ponsi Luja on, ei mielenhaave onsi,-- Valmis on hän mielellänsä Täyttämähän tehtävänsä, Säästämättä henkeänsä. Semmoinen Nuor' on joukoss' sulhanen. "Kättä neidon enkö voittais, Kun sen miehen työllä saa? Nuorukaisna enkö koittais Vanhain toivot vahvistaa? Mik' on miesten työksi luotu, Lie se mun myös tehdä suotu!" Näinpä sulho rohkeasti. Silloin joukko vakavasti Tähtäsi-- Paukahti! Huuto hurja raikui, Vuoren rinta kaikui! Vaan nyt nousi kämmenilleen Korven herra kauhea; Ennustaen vainojilleen Kuolemaa ja kostoa.-- Päälle karkaskin Kaksin kämmenin, Irvihampahin, Karjunalla Hirmuisalla! Pyssyn ponsi, kirveslapa, Minkä kukin löytää! Paeta ei ole tapa, Päälle parvi töytää. Ensi miesnä ken on siellä, Jonk' on peto melkein niellä? Hän, tuo nuorin, Pulskin, suorin, Sulho parven parhain! Hänpä viskaa Lailla huiman Pedon niskaan Iskun tuiman-- Mutta sortuu varhain Maahan alle kämmenten, Raivoisten. Avuks' ehtii toiset. Silloin sinkuu iskut julmat, Lyönnit rajunmoiset: Puhkoo pedon otsakulmat, Verihinsä sulloo, sortaa, Maahan murtaa Urhokkaan Korven kuulun valtiaan. Miks ei kuulu riemun raiku, Miks ei kaiku Kajahtele vuoresta? Voittoparv' on synkkä aivan, Lailla taivaan, Jok' on pilvivaipassa. Siit' on päivä pilvessänsä, Poikaparvi murheissaan: Urhon alku, ystävänsä, Tainnoksiss' on haavoistaan. Vaan ei hädäst' auta voivotus,-- Työstä, toimesta on lohdutus. Kotihin nyt vaan on tie. Heinäreki, valjahat Niityll' on. Siell' uljahat Ruunat syö;--kas niistä pari Reippahasti kyllä vie Saalihit ja sairahat, Vaikk' ois tie kuin hiekkakari.-- Elävän ja kuolevaisen, Vanhuksen ja nuorukaisen Koti, armas koti saa Rauhoittaa. PALAUS. Himmeesti pärevalkea Valaisee uuninkorvalla Nokisen orren alla. Sen luona, käsi poskellaan, Uneksii tyttö valveillaan Kuin illan kuutamalla. Innosta mieli hehkuaa, Se silmäin kautta soimuaa, Kuin joskus pohjan palo. Ja kyyhky kotkan rohkean Saa siivet--sulhon seurahan Se kiiruhtaa kuin valo. "Oi, armas, joukost' uljahin Sä ollos!--tullen kotihin Saat miehen-arvon kantaa. Ja tyttös, juosten vastahas, Sukostaa huulin poskeas, Kätensä sulle antaa. Koi, anna aamun joutua, Hän saapuu, saalis seurassa Ja voittolaulut raikuu. Niin nuoret, vanhat riemuitsee, Ett' ilmanranta kohisee Ja kylän kummut kaikuu."-- Sai vihdoin päivä puolehen, Syyspäivä tumma, sumuinen, Kuin murhevaipassansa. Vaan silloin hetkeks' aurinko Pilkahti--pilvilouhisto Sen laski luolastansa. Nyt kansa kulki kujallen Ja voittajille riemuiten Se kiitoslaulut kantaa. Ylinnä Kallen nimi soi: "Hänestä urho tulla voi, Kun Luoja elää antaa." Kas silloin hapsin hajonnein Keskelle nuorten kumppalein Riens' innoissansa Mari. Siell' luona korven kuninkaan Nyt kansa kiehui riemuissaan, Syleili nuori pari. Vaan päivä väistyi pilvehen, Syys saapui taasen sumuinen---- Vait synkistyi nyt kansa; Ja Mari hämmästyksissään Syvästi heltyi itkemään-- Hän itki sulhoansa. "El' itke!" Kalle aprikoi, "Näin nuorna syys ei tulla voi, Sen kevätlempi voittaa. Sun nähtyän' en kuolla saa, Sinussa lemmin maailmaa, Sun kauttas taivas koittaa!" Taas uljasta kaks' orhia Otusta kiskoi vaahtoisna-- Reen tallat tulta tuiski! Kelmeenä sairas verinen Taas istui karhun kupeellen Ja armastaan vaan muisti. Vaan Mari toivon, epäilyn Välillä horjuu--lemmityn Hän suree onnetuutta: Syys kadehtiiko nuoruuden Keväältä ruusuin, liljojen Suloa, tuoksuisuutta? KOLMAS JAKSO. PYHÄN AATTO. On ilta, Herran päivän aatto Ja kirkon kellot kumisee: Näin päivän töistä väsyneille Ne juhlalevon julkaisee. Vakaana, tyynnä, hartahana Käy kansa töiltään kotihin. Ken täyttänyt on tehtävänsä, Sill' ain' on rauha suloisin. Pois arkitomut iltasilla Saa päivämies nyt puhdistaa. Kirkkailla juhlavaattehilla Hän Herran päivää odottaa. Yö vihdoin, hiljainen kuin hauta, Syliinsä sulkee nukkuneen. Hän nukkuu, kunnes aamun koitto Herättää Herran huoneeseen. UNETON. Unessa muut on autuaassa, Ken yksin valvoo, rukoilee? Ken juhlan valko-vaattehissa Taivasta kohti huokailee? Hän onko tunnon tuskissansa Ja etsii sielun lepoa? Tai rauhan-enkel', Luojaltansa Jok' anoo maalle armoa? On ihminen, on luonnon lapsi, Keväimen tytär nuhteeton; Ylkänsä pelkää luopuvaksi-- Siit' on hän valpas, rauhaton. Ei unta saa, hän hiipii yöhön, Hän etsii kullan kotoa: "Oi, jospa aamun koittehessa Ylkääni voisin kohdata!" Ei kuu, ei tähdet taivahalta Valaise tietä tyttösen, Epäilys häitä toivon peitti, Kuin taivahan yö pilvinen. Ei pettäjää hän yljässänsä, Mut valoansa etsii vaan; Hän etsii kevätlempeänsä Ja toivon aamuruskoaan. VALONSÄTEITÄ YÖHÖN. Tyyn' ilma on kuin hallayönä, Kuin taistelust' ois uupunut; Pimeys murhekapaloonsa On luonnon kaiken verhonnut. Ja neito sulhon kartanolle Nyt hiipii valko-vaatteissaan; Hän lohdutusta, virvoitusta Tuo sairahalle rinnassaan. Vaan vastahan mik' outo loiste Sielt' ikkunoista hohtelee? "Hän ehk' on terves--voiton vuoksi Nyt nuoret siellä riemuitsee! Siell' lauletaan ja viulu soipi, Mä saavuin voittojuhlahan! Tääll' yöss' en viihdy harhaellen, Kosk' avata voin taivahan." VALVOJAISET. Siell' laajan pöydän ympärillä Nuor' istuu parvi paimenten, Ja korven saalis, karhun jalka, On olvikannun viereinen. Vaan alla orren honkapuisen Ei riemunkannel kaiukaan, Ja reunall' ei nyt honkapöydän Juo nuoret riemumaljojaan. Ei viulu-Aapran virret vieri Nyt lailla hyppysoitelman, Ja laulu nuorten metsämiesten On sävel surun haikean: On parvest' uljain miehentoivo, On ylkä sorja sortunut. Hän, jonka luoti karhun löysi, On kylmäks' aivan kalvennut. Siin' äiti istuu kyynelsilmin Pään luona poikavainajan, Ja isä, vailla lohdutusta, Myös sortuvans' sois hautahan. "Miks' omiaan ei syksy riistä, Vaan kevätvesat katkaisee? Tääll' elänyt ken kyllin onpi, Hän hautahan jo joutanee." Näin kaikuu virret kaipausta Ja viulun kielet surua. Niin ilmestyypi valko-impi Sisällen yöstä mustasta. Hän kirkastui--vaan haamun lailla Kasvonsa kohta vaaleni: Kuin kuolon enkel', armahansa Hän vuotehen luo lankesi. Nyt kynttilätkin kirkkahammin Valaisi kuolinvuotehen Ja sävelvirrat suruisammin Soluivat kautta sydänten. Yön kaiken voimakkaasti kaikui Näin murhevirret ahkeraan, Vaan ylkänsä luo impi vaipui-- Ja siit' ei noussut milloinkaan. Syysluonto armotonko voitti Näin ihmis-elon kevähän? Kun kukka puhkes, päivä koitti-- Jo hallayö vei hedelmän. Vaan varro! Herran päivän tullen Saat kuulla kelloin kaikuvan, Saat kuulla täältä kutsutullen Ikuisen kevään koittavan. VUODET 1878-1881. MAAN JA TAIVAAN TÄHDET. Talvi-illalla Kulki kaupunkiin Matkamies. Maassa kirkkahan Lyhtytähdistön Näki mies. Vaan ne myöhempään Synkkään pimeään Sammuivat. Maa kun musteni, Siitä synkistyi Matkamies. Lyhtytähdet maan Vihdoin sammuvan Nyt hän ties.-- Vaan ei taivahan Tähtein sammuvan Nähnyt mies. Pain. 6/2 1878. TYTÖT LINTUJA. Tottakin, hitto jos vie, Tyttöset lintuja lie, Lentäviä, Koska ei saavuta Matti, Heit' ikänä. Taas Simo sen tytön otti, Lintunen tuo hänet vei Taivahan seitsemännen Kynnyksellen. Nyt ilojaan Simo laulaa Matti kun nurmella maan Murheisna vaan Kastavi kaulaa. Pain. 13/2 1878. ELOHON MAAN. Himojen liekki Lekahti maassa, Poroksi poltti Maan asujat. Jumalan kosto Taivaalla syttyi, Lakaisi maasta Turmelijat. Siunaus lailla Taivahan kasteen Virtaili taasen Elohon maan. Paisteella armon Luojamme nosti Henkensä maassa Hallitsemaan. Elämän henki Kukoista maassa, Kohoita luonto Korkeuteen! Himojen liekki Tomuhun paina, Säilytä luotus Ikuisuuteen. Pain. 9/3 1878. MUUTOS. Kukka kukalt' ennen aina lemmin, leikitsin, Mutta sataa lempiessä yhden unhoitin; Vaan nyt yhtä armastellen ainoata Unhoitan mä joka päivä sata. Pain. 8/6 l878. KIRKKOMATKA. Kun halki seljan aaltoisen Mies souti kirkkohon, Jäi venhe kirkkorannallen, Hän itse templiss' on. Hän siellä kuulee, ett' on maan Elämä kirkkomatka vaan Ja hauta kirkkoranta. Elämän venhe matkalla Kun särkyy, sill' on tarjona Satama: haudan santa. Hän, henki, kirkkomatkallaan On valmistettu, nostetaan Pois sovun maihin sointuisiin, Ikuisen rauhan temppeliin. 29/8 1878. VIIPURIN VAPAAEHTOISEN PALOSAMMUTUSKUNNAN MARSSI. Säveleen näille sanoille on sepittänyt R. Kajanus. Niinkuin rientää uljas urho vasten vainojaa Innoll' aina isänmaansa puoltohon, Niinpä pojat, rauhanmiehet, leiju nostakaa, Kosk' on noussut luonnonvoimat raivohon! Yksin mielin lannistamme luonnonvoimat vimmastaan, Rauhantöitten palveljaks' se kahlitaan. Päivä taikka yö, Lepo taikka työ, Valmis ollos vasten tulta taistelemaan! Ahkeruus ja työ ja toimi rikkautta luo, Kartanot ja kaupungit se nostattaa, Kansakunnan karttua se mahtavaksi suo, Rauhantöitä, rauhanpojat, suojelkaa! Vapaina työ, voima, henki uhriks' yhteiskunnallen Antakaamme lailla jaloin isien! Päivä taikka yö, Lepo taikka työ, Valmis ollos vasten tulta taistelemaan! Leijumme, sun ympärilläs into liekitsee, Into nuori, valmis vaarat voittamaan. Vaikka myrskytuulet murhatulta auttelee, Meill' on käsky: avuks' lähimmäisen vaan! Usko uljas, tahto tuima, altis itseuhraus, Niist' on vaarass' apu, voitto, lohdutus. Työ ja taisto vaan Meille Suomenmaan Luonnonvoimat aarteita saa antelemaan. 15/11 1878. KÄYNTINI IMMEN HAUDALLA. On ilta, kesä-ilta, Jo päiv' on mailleen mennyt, On tyyni rauha vaan. Keveä kukkain tuoksu Metsässä viimehtii. Maa vaikk' on täynnä rauhaa, Mun sielussan' on myrsky, Katumus katkera. Mä haudall' immen hurskaan Käyn ahdistuksessa. Tuo impi kerran kutsui Mun "toivoks' synnyinmaani"-- Niin kallihiksi mun! Mä hurja unhoitinko Tuon toivon siunatun? Tomuinen sielu parka Nyt täynn' on ahdistusta Ja huokaa tuskissaan, Ett' turhuus alttarilleen Mun viettel' uhraamaan. Oi, maani, kallis maani, Oi, milloin velkas vaadit Ja täytän toivosi? Oi, hauta, kallis hauta, Suo tulla luoksesi! Partaalla virran pauhun Rauhainen hautakumpu On immen hurskahan. Katuen synninlapsi Ma sinne uskallan. Oi, ruusut, valkoruusut, On haudall' immen armaan Teill' onni kukoistaa. Häpeestä tuskin tohdin Ma teihin katsahtaa. Eteenne maahan vaivun, Hartaasti voimaa uutta Taivaalta rukoilen: Pyhitä, Luojan henki, Tomua ihmisen! Ja helmet, kuumat helmet Mun silmistäni tulvi Armaalle haudallen. Kuin immen sielun, silloin Näin iltatähtyen. Nyt lohdutus ja rauha, Nyt toivonvirrat vuoti Taas sieluhuni mun. Sain uutta voiman tulta Haudalta kaivatun. Jos virta, elonvirta Mun vasta uhkaa niellä, Mutaansa upottaa: Kun muistan immen hurskaan, Uus' henki virkoaa. 1878. RUNO, lausuttu Suomalaisen lyseon perustamiskokouksessa, Viipurissa, Tammikuun 15 p. 1879. Ei vaan leiväst' elä ihmissuku: Sana Luojan, aate, hengenmahti Maailman loi, muodostaa ja johtaa. Ja kun aate, rakkauden luoma, Ihmisrinnan nytkin valtaa, valmis Hän sentähden uhraamaan on leivän, Hengellensä voitoks' elääksensä. Moinen aate, kansallinen aate, Kansan itsetunto on, jok' ohjaa Kansakunnan omast' itsestänsä, Omist' oloista ja keskuksista Etsimään ja kasvattamaan suurta, Korkeaa ja arvon-ansioista, Omituista, uutta ihmiskunnan Ihailuksi, elinrakenteeksi, Palvellen näin kukin kulmallansa Ihmiskunnan suurta tornintyötä, Taivahasen ylttyväistä kerran: Sivistystä suuren ihmissuvun. Moinen aate, kansallinen aate, Suomen kansan elimihin uhkui, Kuohutellen luonnon lähtehestä, Kansan hengest', ennen nukkuneesta, Vilppahan ja valvovaisen virran, Virran vastuksia murtavaisen, Laajenevan, taajenevan tulvan-- Kansalliset riennot, oudot ennen, Hartauden, innon uppo uuden, Itse-uhrauksen ihmevoiman, Opin-innon, valon valloituksen-- Kunnes aaltoaapi kaikkialla, Kaikkialla kansan henkivalta, Kansan henki kansaa vartioipi. Moinen aate, kansallinen aate, Läpi Suomen etelän ja pohjan, Kautta Suomen sydämen nyt käypi, Nostatellen, luoden loitsimalla Kansallisen hengen oppitarhat, Joissa ajan tulevaisen toivot, Kansan lapset, kansan rakkauden Päivänpaistehessa versostuvat, Siunauksesta rakkauden töiden. Moinen aate, kansallinen aate Myös loi innon Suomen itämaille, Hartauden, toimen tänne tuotti, Kansan kutsui avuks itsellensä, Oman toivehensa täyttäjäksi: Päästämähän kansan kasvavaisen Tiedon-tarhaan oman kielen kautta. Kansallisen omantunnon ääni Kajahtaa nyt kautta Itä-Suomen, Rajojenkin tuolla puolen tuntuu: Nouse, kansa, valvo vanha suku, Kauan kaihoksissa unteloinut Alla vitsan vierahan ja vallan! Tunne lippus, uhris ilmi kanna, Hengenvalta, kaiken vapauden Alku-ehto, itsellesi hanki, Maallisella uhrill' osta kallein, Maassa kallein, suurin taivahassa, Jälkipolven perintö ja aarre: Hengenvalta, vapauden mahti. Nouse, kansa, valvo vanha suku, Itä-Suomi, Karjalainen kanta! Muistojesi hiilloksesta lietso Toivojesi toinnutteeksi tulta: Täältähän, kas täältä Suomen suku Mainehensa maailmalle nosti, Täällä kuulun kunniamme lähde: Kansallisen hengen ikihelmet, Laulut suuret Kalevalan kansan Täällä syntyi kansan sydämestä, Sydäntenpä sytteheksi lähti.-- Nytkös, koittaessa ajan uuden, Piilloksissa tääll' ois luonnon-lähde, Kansan henki, nukkuis hangen alla Virtomatta maata vihannaksi, Kansallisen viljelyksen maata? Koteloonko särkyis hengenhelmet, Ilmestymätt' iloks' ihmisille, Maalle kuuluksi ja kunniaksi? Nouse, kansa, valvo vanha suku, Itä-Suomi, Karjalainen kanta! Lahjat suli' on muita muhkeammat, Henki herkempi ja herttaisempi, Muistot mainioimmat maailmassa, Kalevalan kaukahiset muistot. Kunpa nouset, nouse notkeasti Oman toivehesi täyttäjäksi: Laittaos pääkaupunkisi kuulu Kansallisen koulun kaupungiksi, Oppitarhaks' omankieliseksi, Josta opin korkeamman tähkät-- Niinkuin muinen valkeuden oppi Karjalan pääkaupungista kulki, Valtavasti laajeni ja voitti-- Puhkeaa ja singahtaapi kauas Suuren Suomen, kaunon Karjalamme Iloks', ihmeheks' ja ihanteeksi; Jossa lapset täältä sekä tuolta, Itä-Suomen suuren ilman alta Versostuvat maansa mainioiksi, Haltijoiksi Kalevalan hengen, Laulajoiksi sekä loitsijoiksi, Loitsijoiksi uuden aikakauden, Sankar'-ajan kunniasta kuulun. Itä-Suomi, Karjalainen kanta, Laittaos pääkaupunkisi kuulu Kansallisen koulun kaupungiksi! Näenhän jo isät Itä-Suomen, Kasvattajat kansallisen toivon, Näen silmät toivon säihkehessä: Rinnass' innon kansallisen hehku Kertyvät he avuks' asiansa.-- Pyhittää jo kansallinen aate, Rakkauden aate, Suomen kansan. TURHAKO ELÄMÄ? Turhapa tääll' elo ihmisen on, Hyörintä houkkoin: Erhettymään, katumaan tekojaan Syntyvät tänne; Erhetyksistään kärsimähän tuhat tuskaa Katkerata; Syntyvät vaan kokemaan--ylen harvoin ja myöhään Viisastumaan. Leikinkö vuoks', ivan tähdenkö vaan Ihminen luotiin, Jos elämää tämän täytteheks' ei Luotuna hälle? Ihminen en, niin tietäen, olla ma tahtois, Hukkuva pois. Ei! elämää, elämää iki henkeni kaipaa, Uutt' elämää! 23/4 1879. SIELLÄ JA TÄÄLLÄ. Jo taasen pääsin kotoisehen luontoon Pois kaupungista rauhattomasta, Taas ihmiskeskustahan hyvänsuontoon Pois tomupilvest' onnettomasta. Siell' ihmistelme ja pauhu vaan, Tääll' onni, rauha on työssä maan. Sot'-asehissa siell' liehuu kansa Ja soittaa vaan sotatorviansa; Tääl' luonnon helmahan sointuisaan Vaan paimen laskevi laulujaan. Ja runon hengetär täällä kohtaa-- Maantyttö kaino hän syntyjään-- Hän kukkalaaksojen kautta johtaa, Lumoten maailman ihmeillään. Pääkaupungin tomupilven tanner Voi sota-urhoja miellyttää, Vaan rauhan töille on maalla manner Ja salo lauluja synnyttää. 25/7 1879. LUOMISEN KEVÄT. Ensi kevätpäivä loisti Yli kaiken luomistyön; Valon Herra varjot poisti, Tunnettu ei valtaa yön. Herran kirkkautta kohti Kaikki luodut nosti pään, Lemmen voimaa luonto hohti, Mielt' ei karsast' yhtäkään. Toisen onni toista nosti, Riemun syyn soi runsahan, Lempi lemmen töitä kosti Halki kevätmaailman. Kukat--ennen varsissansa Aattehina piilivät,-- Loistivat nyt, tuoksullansa Maailmata täyttivät. Leijonakin kukkaseensa Mieltyi--naarasleijonaan; Uroskyyhky kultasensa Lauloi--kukkaseksi vaan. Luonnon morsiamet täytti Aamukaste keväinen.-- Miehen sydämessä näytti Aatehelmet piillehen. Yksin, varsi kukkaa vailla, Kaipion hän tunsi vaan; Onnen keskelt' orvon lailla Viel' ei löydä onneaan. Luonnon Herra, luotu maata Eedeniksi hoitamaan, Itse riemuita ei saata,-- Varsi kaipaa kukkastaan. Silloin luonnon hekkumasta Vuoti tunne suloisin, Ylin aate taivahasta-- Mies ne nautti sydämin. Kaunihinta nähden, vaipuu Sankar' ihme-unelmiin. Näkee unta--vihdoin toipuu-- Kukkansa luo Eedeniin. Tunne suloisin ja ylin Aate, uni kaunihin Miehen sydämen ja sylin Täytti--nainen luotihin. Ihminen, jot' onnen hukka Peljätti, nyt nousta voi. Luomiskevään viime kukka Vasta täyden kesän toi. 12/8 1879. PURO. Puronen niityn liepehellä On pieni virraks', ojaks' suuri, Sen oppineetkin hylkää juuri, Ei tiedä kirjat nimitellä. Ei tehdas eikä mylly pyöri Sen juoksussa, niin vienoisessa; Sen matalassa lainehessa Ei höyrylaivain liike hyöri. Se suurt' ei voi, ei tiedä, toivo, Vaan kukkanientä, vainiota Se virvoittaa--sen tyyni sota On vapaa rauhantyö, ei raivo. Tien vastukset silt' usein sulkee Ja nöyrtyen se väistyy, kaivaa, Niin kokee monta matkavaivaa, Vaan valtavirtahan tok' kulkee. Niin virta paisuu mahtavaksi Ja laivat, tehdastyöt se käyttää Se voiman, rikkauden näyttää Purojen pienten nostamaksi. 19/8 1879. SYYSLAULU VUONNA 1879. Viipurin lyseon avajaisissa 2 päivänä syyskuuta. Miehen into ilmoitaksen Töissä, ei vaan sanoissaan. Niin soi ääni sydämissä Kautta suuren Suomenmaan, Kevätkylvöjään kun kansa Lapsensa tuo niittämään Hellin mielin, riemurinnoin, Valmis Luojaa kiittämään. Rakkaudella toivon touko Kevätsäällä kylvettiin Seitsemähän peltosarkaan: Suomen kansan kaupunkiin. Vilj' on valmis--hengenvilja Maisest' ainekylvöstä. Syy on lasten, poikain, naisten, Rientää, koota, niitellä. Kevät-touon syksysato Kylvetähän uudelleen Nuoren kansan hengen peltoon, Lasten sydän-uumeneen. Vasta versoo siellä siemen Uuden ajan tähkäpään, Jonk' on jyvä kaiken kansan, Ei vaan harvan, itsekkään. Äidin, isän veri hehkuu, Kuumenee, kun armaitaan Tuovat kansan lemmen luomaan Tiedon satusaarelmaan. Rakkaus, rukous ja toivo Kuohuu kansan silmihin; Uskot: syys jo kevähäksi Vaihtuu vallan väkisin. Kevät onkin: Kansallinen Aate luopi maailmaa; Kansa, kuullen ääntä aatteen, Tottelee vaan Jumalaa. Hehku, intoellos, kansa! Mutta muista ainiaan: Miehen into ilmoitaksen Töissä, ei vaan sanoissaan. NUORI VIERAS. "Tuo nuori vieras pöydässä Ei syö", niin moittii emäntä. Eihän syö, no tietää sen-- Vastapäätä tyttären. On poissa tytär pöydästä. "Ei vieras syö", niin emäntä. Eihän syö, no tietää sen-- Ikävissä, kaivaten. Taas emännäll' on vieraita Niin paljon--häät on talossa! Jo syö vieras entinen-- Vierell' istuu tyttären. KORKEIN. Halki laajan Metsälaakson Lensi perho. "Onhan ihme", Kuiski kukka, "Lennät noin!" Halki ilman, Tuulten teitse Kiiti kotka. "Luojan luokse", Huokui honka, "Nouset noin!" Niinkuin taivaan Tanssitanner Leijui pilvi. "Ilman ääret", Voihkui vuori, "Täytät noin!" Yllä tähtein Tanssiseuran Paistoi päivä. "Suurin, korkein!" Huokas kuu, "kun Nouset noin!" Asui maassa, Voitti taivaan Ihmishenki. "Yli luotuin", Haastoi Koitar, "Nouset noin!" Maan ja taivaan Kautta huokuu, Henkii Luoja. "Suurin, korkein!" Kaikki luodut Tunnustaa. 22/9 1879. NUORI LUISTAJA. On kirkas, liukas luistinjää. On nuorten raitis riemu tää! Jää kannattaa. Siis luikukaa! Mies uljain ensin ennättää! Jää läikkyy, väikkyy, ruskailee, Jää vongahtaa ja tuskailee, Kun pelvotta Sen kannella Nuor', uljas parvi kilpailee. Kaks innon poikaa kiitämään Nyt lähtee saareen siintävään: Yks jälkeen jää, Yks ennättää-- "Kas, taivas välkkyy alta jään!" Jää viekas virtapaikalla On tyynenkirkas, loistoisa. Ken aavistaa, Ett' ennustaa Sen taivasloiste kuoloa? Vaan nuoren posket ruskoittaa Ja silmät riemuin hehkuaa. Ken aavistaa Voi kuolemaa, Kun rinta toivost' aaltoaa? Ja nuorukaisen silmissä On saari kaunis, siintävä. Jää ruskailee, Jää tuskailee-- Vaan virran jää on pettävä ... Jää petti taivasloistollaan. On rannall' itku, parku vaan. Oi, lohtukaa! Ei surra saa! Jään all' on taivas loistossaan. 12/11 1879. TULTA LAINAAMAAN. "Äsken tulit--nyt jo pois? Paremp' ettet tullut ois! Tulit tänne niinkuin vaan Tulta lainaamaan." "Oikein arvasit! Sen tein: Pyhää tulta luotas vein. Auta, armas, aina vaan Liekki leimumaan!" 1879. LAUPEUDEN ENKELI. Nälkävuonna hallasuolla torpan väki sairastui. Lopuss' oli pettuleipä, taudin tuskat tuimentui. Kylä kaukana. Nyt mistä hoiva, huojennus? Luojallenpa yksin kuului köyhän rukous. Silloin orpo mierontyttö saapui suolle torppahan; Hänestä tek' itselleen nyt Herra pyhän palveljan. Lähtehestä toi hän vettä, leipää laukussaan, Sieluillen hän lohdutusta lauloi rinnastaan. Lieventyi nyt taudin tuskat, mieli virkos sairasten, Henki huokas sanattoman kiitoksensa Luojallen. Orpo kiitti onneansa, lohduttaa kun saa, Iloks' olla ihmisille, heitä rakastaa. Viikot vieri, leipä loppui--tauti yltyi uudelleen; Houreihinsa torpan väki taasen vaipui vuoteelleen. Ken nyt virvoitusta tuopi? Orpo valvontaan, Nälkähän on nääntyneenä eikä jaksakaan. Tuoni tuopi rauhoitusta--vanhemmat ja lapset vei. Taudin tuskaa, vaikerrusta äsken kuului--nytpä ei. Orvon kyynel loistaa vainen, kuuluu huokaus: Onni loppui häitä: olla muiden lohdutus. "Vanhemmistani jäin ensin, nyt mun jätti maailma. Kelle voin nyt onneks' olla, lohdutusta tarjota? Kylässä--ken sinne jaksais!--ihmisiä ois,-- Tarpeheton lienen maassa, joudan täältä pois." Näin kun toivoi mieron orpo, silmät kohti taivasta, Ilmestyi het' outo, vieras matkustaja ulkoa: "Rukoukses kaikk' on kuultu, tahtos toimitan, Riemun rakkauden töistä sulle valmistan. Kun sä kaipaat puhtahinta palvelusta Jumalan, Kuolemata maistamatta autuaaks' sun koroitan: Laupeuden enkel' olla saat sä ainiaan, Tuskain lohdutusta kantaa asuville maan. Missä sairas on ja missä sota, vainot ahdistaa, Siellä laupeuden enkel' lohdutusta tarjoaa. Täynnä Luojan rakkautta maljas olkohon, Onnesi on, lohdutusta kun saa onneton." PIKKU EELI. Usein ihmisiä maan Enkeleihin verrataan-- Turhaan tosiaan! Vaan jos pikku Ellillen Luoja antais siipyen, Muut' ei puuttuiskaan. Rafaelin, Murillon Enkeleitten viaton Katse hällä on. Mutta Ellin tyyneys, Armas ihmelempeys-- Muille mahdoton! Nyt jo jaksaa uskoa Enkeleitten varjella Voivan pahasta. Miss' on puhdas kauneus, Siell' ei synnin-ajatus Mieltä valloita. MYLLYPURO. Ei rikas--köyhä myllär' vaan Tuoli' asuu mökki-huonossaan Purosen pienen partahalla. Puroa talvi kahlehtii Ja myllär'-ukko huolehtii, Ja metsä huokuu korkealla. On mylly luoman laskussa Niin jäykkä, jäinen, kankea, Ei tullia sen työ nyt anna. Purosen ääni alta jään Ei kuulu tuuless' ensinkään-- Ei heikon ääni kauas kanna. Kun metsä huokuu, humisee, Mies rannall' usein käyskelee Ja korvansa hän alas painaa: Niin silloin soitto heloisa Purosen pienen rinnasta Suo hälle toivon, lohdun lainaa. Mies lastensa luo kiiruhtaa, Ja vaimo heille valmistaa Nyt suurusviljan viimeisensä. Kun viel' on tuulta, tuiskua, Niin sekoittaa hän pettua.-- Jos joutuis kevät lämpöinensä! Niin metsän tuuli lämpiää Ja rannan lumet heltiää, Puronen tulvillaan jo pauhaa. On mylly valmis pyörimään Ja myllär'-ukko mielissään, Kun mylly tullin tuo ja jauhaa. On rannan louhten lomihin Jo noussut lemmenkukkakin, Jot' armastelee luoman laine. Kuin ranta ruokkii kukkiaan, Niin myllär'-äiti lapsiaan Ja molemmill' on riemun-aine. Viel' itse myllär'-ukko on, Purosen lailla, kolkkohon Nyt vyötty talvikuorehensa. Vaan, läsnä kuullen, sydän sen On rinnass' armas: keväimen Se toivoo, tahtoo lapsillensa. 5/1 1880. UKONSYÖTTI. On vuorell' uljas temppeli, Sen torni nousee rohkeasti, Kuin tahtois taivahille asti, Maan arkihuolet hylkisi. Jos ukkonen, jos myrsky-yö Lyö sydämihin honkapuitten, Voi rikkoa se rinnat muitten, Sen liekki temppeliin ei lyö. On ihmisrakkauden työ Siell' ukonsyötti--lemmenvalta Voi vihan lientää taivahalta, Vaikk' oiskin maassa synnin yö. 7/1 1880. PÖLLÖN VIISAUS. Tarhapöllöllen kun kerrottiin, Että hänen sukulaisensa, Uljas kotka, läsnä taivasta Asustaapi hongan latvassa-- Riemust' innostui hän pyörryksiin. Virkosi. Nyt jahtihaukan luo, Vanhan hoviherran, kiiruhti, Häntä pyysi, oikein rukoili: Haasta, serkku, että herrasi Mulle armon edessänsä suo! Loistaessa tähtituohusten Valta-istuimen luo saavuttiin. Kotka mieltyi pöllön palaviin Silmiin, vaikka hullunkurisiin, Ennushenkeä niist' arvaten. Pöllö lintuin valtiossa niin Nostettiin profeetan kunniaan. Öisin onnistui hän virassaan: Pelkoa ja vapistusta vaan Levitti hän lintuin sydämiin. Yöllä uskottiin, kun peljättiin. Aamu totta virkki valollaan: Avosilmin neuvoi liikkumaan, Valoa ja taivast' uskomaan. Pöllön viisautta naurettiin. Häpeissänsä pöllö sittemmin Pimeässä vaan nyt vaikuttaa.-- Päiväst' ennustaa hän kuolemaa.-- Vaan nyt käki, rastas, leivo saa Lauluin täyttää lintuin temppelin. 7/1 1880. KEISARIN, SUOMEN SUURIRUHTINAAN ALEKSANDER TOISEN viidenkolmatta hallitusvuoden riemujuhlana Maaliskuun 2 p. 1880. I. Kansa, viel' on muistossas Nuori, uljas Ruhtinas, Mieli täynnä jaloja Aatteita ja toivoja. Sydän nuori aaltoeli Rakkautta tulvillaan: Kansain toivot Häness' eli, Kansain onni kalleinnaan. Vaikk'ei silloin valtikkaa Kantanut, loi suloisaa Lohtua jo kärsiviin. Valoi kansain elimiin, Aamuruskon lailla, uutta Elonvoimaa, tenhoa; Suojaeli vapautta, Hellitteli kahleita. Itse jalo kevät, Hän Kantoi kansain kevähän: Tallensi sen povessaan Suuriss' aatteiss', aikeissaan. Paljon suurta nuorukainen Kantanut lie rinnassaan, Mies kun jalotöillä maineen Kiitosta sai kaikumaan. II. Kun toivottu nous valta-istuimelle Ja tarttui kansakuntain valtikkaan, Kohosi miljonien sydämelle Rukous, nousten uumenista maan, Ja toivonriemu aavistuksen lailla Sit' ennusti, mit' oli oltu vailla.. Ja niinkuin kevätpäivä noustuansa Maan kaiken täyttää siunauksellaan Ja salot, salmet laskee kahleistansa Ja kukkaseppeleillä kiehtoo maan, Niin valtiaankin rakkaus, mahti kansat Pimeestä päästi, laukoi orjain ansat. Nyt miljonat, jotk' ennen iestä kantoi, Vapaina nosti päänsä painuneen. Ja vapaus se ihmis-arvon antoi Kuin kevät elonmerkin kukkaseen. Ja kansakunnan ydin voitti uutta Nyt sisällistä voimaa, mahtavuutta. Nuo uudet voimat viisas valta sääsi Työn, toimen, aatteen palveluksehen: Tiet korpeen kasvoi, höyrynvoima pääsi Maat halki;--sydämihin kansojen Myös tiedontiet ja opinsuonet johti, Vei maat ja kansat edistystä kohti. Työt jalot, suuret rajoja ei tunne, Vaikk' oman maan ja kansan kehdokseen Ne kaipaa--muuten rientävät ne kunne Vaan tosi tarve etsii avukseen. Sen tunsi Ruhtinaamme kansoinensa, Kun Balkan-niemi kutsui avuksensa. Nyt kansa vieras läpi vaiheittensa Ain' ylistellen muistaa Valtiaan, Jok' ihmiskunnan voitoks uhriensa Kautt' osti orjuudesta Balkan-maan. Niin kansa, ennen poljettu, nyt siellä On kansallisen edistyksen tiellä. Näin ihmis-arvon, vapauden aiheet, Näin edistystä maille, kansoillen On valtiaamme luonut, kansain vaiheet Uutt' aikakautta kohti ohjaten. Mutt' itsessään on kansoiss' onnen ponsi, Jos sampo heill' on eikä tyhjä kansi. Vaan vaikea ois laulun luetella Mit' ihmiskunnan sankar' tehnyt on, Sill' aikakirjain lehdet arvostella Vaan voipi töitä moisen urohon. Maa palkintoa niist' ei jaksa antaa, Sen rinnass' omassansa sankar' kantaa. III. Öin usein raaka, jylhä suo Maan yli ruttohuurut luo Ja ilman saastuttaa. Ja sielt' öin hiipii, väijyy hiljaa Myös hallan henki pellon viljaa Ja tahtoo tähkät kuolettaa. Niin noussut keisar'valtion On sivistyksen peltohon Myös rutto myrkkyinen. Sen liitoss' on kaikk' ilkivallat, Kaikk' inhoittavat surmat, hallat-- Niin ihmiskuntaa häväisten. Ja valtakunnan kunniaa, Sen kruunua, maan jaloimpaa Työt mustat vainoaa. Hänt', uuden aikakauden luojaa, Maan edistyksen, onnen suojaa Pimeys vaanii, ahdistaa. Mut Korkein kaitsee omiaan. Niin tuhat juonta julmaa vaan On turhaks' rauennut. Ja valtias Hän vaaroissansa On kirkastunut, kunniansa On kansain suussa kaikunut. Niinkauan kuin voi seistä maa, Ain' ihmiskunta kiroaa Työn julman, kavalan. Vaan järjestystä, oikeutta Ken suojaa, voittaa rakkautta Ja voittaa jälkimaailman. IV. Suomen, synnyinmaamme, kansa mist' on riemuissaan? Harras kiitosjuhlan henki huokuu halki maan. Tuntuu niinkuin kautta honkain pyhät tuulet puhaltais, Kansan elonkorju-juhlaan temppeleihin kokoais. Neljänneksen vuosisadan saaliist' iloitaan, Kantain uhrikymmenykset alttarille maan. Riemu raikuu, kiitos kasvaa, ylttyy ylle pilvien: Luojallen ja Ruhtinaallen kantaa kansa kiitoksen: Kansallisen hengen sato meill' on voittona. Sit' ei koi syö, ruoste, mato ei voi turmella. Ruhtinaamme sanan voima on sen kasvun suojellut, Kansan työ ja itsetunto hedelmän on kantanut. Valistuksen juhlasoihtu koittaa kansallen, Torjuu mustat työt, kuin hallat, poistaa vääryyden. Kansa, niinkuin kallis aarre, kätköstänsä kohoaa; Siit' on riemu Ruhtinaalle, siitä Suomi kukoistaa. Hänpä armas valtioomme uuden elon loi, Korvilleen kun kansan äänen jälleen nousta soi. Niin nyt Suomi, templin lailla, juuristansa rakentuu, Ruhtinaan ja kansan tahto siinä yhteen tajountuu. Viel' oi' aarre vartioitta, templi turvatta, Kansa, niinkuin lapsi, ilman miehen aseitta. Silloin Valtiaamme tahto liittyi kansan tahtohon: Ruhtinaan ja maansa suojaks' Suomi nosti vartion. Täysi-miehen vyölle vyötti miekan Ruhtinas, Löi kuin ritariksi kansan jalo Valtias. Miehen uskollisen rinta kiitoksest' on täyttynyt. Rakkautta Ruhtinaansa Suomen kansa kuohuu nyt. Siksi palatsit ja mökit, kylät, kaupungit Juhlariemua on täynnä niinkuin temppelit: Kaikkialla kiitos kaikuu, kiitos harras Luojallen, Henki jalo voitossaan kun loistaa yli vehkeitten. Mitkä myötä-, vasta-vaiheet kohtaa Suomenmaan, Kansa kiitollinen muistaa jalon Ruhtinaan: Suku suvun, lapsi lasten kuulla kertoo, siunaten Suurta ruhtinasta, joka täytti kansan toivehen. Niinkuin elonjuhlaa Suomi viettää riemuiten, Ruhtinaansa töitten muistoks' lyhteit' uhraten: Valistuksen, hyvän, pyhän voitoks' uhraa Suomenmaa. ALEKSANDER Toisen muisto niistä aina loiston saa. KESÄKIRJE MAALTA. Ma täällä maalla käyskelen "pääll' kukkaisten ja ruusuin", En maailman murheit' tunne ollenkaan, Mut tunnustan: jos yksinään vaikk' Eedenissä öisin Mun helposti nälkä tappais oitistaan. En muuta tee kuin kukkien ja lintuin kieltä kuulen Ja vahvasti syön ja juon, kun annetaan: Vaan onneksi on isäntä niin ahkera ja reima, Mies pyyt, kalat, sorsat, kyyhkyt kantamaan. Ja emäntä on herttainen, on hyvä niin ett' oikein, Hän paistit ja ruohotkin saa maistumaan, Hän lapsiparvess' askaroi, hän toimittaa ja hyörii, Kuin lempeä mettis-emo huoneissaan. Tääll' ympärill' on hongikko, joss' oravia juoksee. Mä istun ja kuulen:--teiret kukertaa. Kas, tuolla kerttu ahkera kuin käenpoikaa ruokkii, Tuo joutilas minua noin muistuttaa! Vaan mont' on puolta elämäss': yks' ensin ampuu linnun, Sen toinen syö, kun on kolmas paistanut. Niin vaatii järjestys--mun syönti osaksen' on tullut, Mut luonto on mun ja käen laittanut. Siis asetun taas hongikkoon ja aattehia poimin, Ne tippuvat täällä oksilt' otsallen, Kuin aamukaste kukkihin, niin virvoitusta luoden Ja huojentaen maan raskaan heltehen. Voi sentään kuin nyt kevyt on ja raitis metsän henki Ja tuo lemu, joka ilmass' aaltoilee! Ja isäntä ja emäntä on hyvä niin ett' oikein-- Vaan rintani yhtä yhä kaipailee. 21/7 1880. HÄPEISSÄNI. Hyi häpeää! Hänt' ensin jumaloin. Nyt tuomitako voin? Jo särkyi jumala, On ihmisheikkona Hän kaunis vieläkin, On kyllin kaunis vieläkin. Hyi häpeää! Mä muilta vaadin vaan, Ja tuskin muistankaan, Ett' itse syntisin Maan lapsist' olenkin: Ma yö, hän kuutamo, Vaan Luojamme on aurinko. 17/8 1880. JUMALAN VIKA. On pikku porsahat niin ihmeen sievät, Ett' emäntää ne oikein viehättää, Niin puhtahat ja kaunihit! Ei uskois, Ett' aika sikoja niist' tulla voi. On kissanpojat leikkisät ja somat; Niist' usein koko peihe ihastuu. Ken uskoisi, kun suuriks' sukeuvat, Ett' ovat häijyt, salakavalat? Ja koiranpentu vast' on itse hyvyys, Aik'ihmisten ja lasten lellimä; Ja kuitenkin, kun hammas karkeneepi, Se kyllin haukkua ja purra voi. Niin moni ihminenkin lasna lammas On lauhkea, ett' oikein ihmettää. Sua lohdutan, kun olit lapsest' aikain Niin häijy, että oikein hävettää: Jos susi, koira, kissa taikka sika Sa nyt et lie--se Jumalan on vika. 17/8 1880. PETTYNYT. Jo kauan kaiveli aarretta Hän Paulan rinnasta, Ei uhrannut kukkoja, kanoja, Vaan lempilauluja. Muut, valvoen keyri- ja juhannus-yöt, Jo löytää aartehen; Hän kaikki yöt valvoi ja päivän työt Jäi usein unheesen. Hän silmänliekkiä vartioi, Tuot' aarnitultansa; Ei arvaakaan miten pettää voi Myös virvan valkea. Ois luullut jo aartehen löytyneen Ja vaivat maksavan, Mut tyhjän löysi hän: ruostuneen Ja "heikon astian". 19/8 1880. ANNI. Tuo Toivolan pikku Anni, Tuo kahdeksan-vuotias, On vieraita nähdess' ensin Niin reipas ja haastelias. Ei teeskele: aukomielin Hän tietonsa kertoilee Ja ääniä sydämensä Hän kielellä säestelee. Mut vuosia vuodet seuraa, Niin Anni on muuttunut: Hän nyt yhä yksin laulaa, Vaan muille on vaiennut. Nyt vuoret ja lahden laine Vaan tyttöä kuuntelee: Hän luontohon vielä luottaa, Mut ihmistä "epäilee. On tyttö kuin rannan sorsa, Jok' ensin on pelvoton: Kun ampujan silmä säihkyy, Niin lintu on rauhaton. 22/9 1880. UNO CYGNAEUS'EN TÄYTETTYÄ 70 VUOTTA Lokakuun 12 p. 1880. Kun kääntänyt ol' itse suuri Snellman Jo kansallisen hengen kesannosta; Kun Lönnrot uuden touon siemenjyvät Toi kansan muinaisuuden hinkalosta, Ja Koskinen, kuin kevät-ouru, uursi Par'aikaa pellon valtakaivannoita: Loi Suomen muistot eri sarkahansa-- Maa vaati vielä paljon muokkaajoita. Maa vaati kaiken kansan nostamista Tuost' ynseästä tainnos-unestansa; Sill' itse jumalainkin tahto raukee, Jos heidän hengestään ei syty kansa. Siks' opin-auran kaikkialla käydä Pit' ihmissydämiä penkomassa, Ett' alttihiksi, kylvökelpoiseksi Maa kypsyis ajan hengen tuoksinassa. Mies silloin kokemusten koulutieltä, Elämän aartehisto rinnassansa, Esille astui: armast' oli kaksi Vaan hällä: valistus ja Suomen kansa. Ne vihkiä hän tahtoi toisihinsa Ja kutsui kaikki Suomen nuorukaiset Häävierahiksi; sulhaspojat niistä Hän valitsi ja etsi nuodenaiset. Niin auraltaan ja rukin luota läksi Mon' itsepäinen, jäykkä nuorukainen, Ja jalon innon tunsi, niinkuin tuntee Se, jonka maata vaanii vainolainen. Ken rakkaudellaan ja laitoksillaan Näist' innokkaista luonnontuottehista Tek' isänmaalle hengen auramiehet Ja kansan äidit Suomen neitosista? Ken rinnan rikkahan ja köyhän lasta Yht'-arvoisina koulutielle johti, Ett' yhtä kirkas heille toivontähti Elämän aamutaivahalta hohti? Ken halki syytösten ja soimausten Viel' innoll' aina johti joukkoansa Ja leijussansa kantaa vaihtumatta Nuo toivonsanat: "Valistus ja kansa"? Ei kysytä. Työ seitsenkymmenisen On rakkauden uhri kansallensa, Ja tunne jalo, jonka povessansa Hän kantaa, seuraa häntä haudallensa. Vaan kansallisen hengen kukkiessa Ja hedelmiä kantaessa kerran, Ken silloin kieltäis, ett' on ansioita Myös Uno Cygnaeolla suurten verran? Kun mahtihenget silloin kansaa johtaa, Heit' tukee sankat joukot takanansa, Ja jumalainkin tahto vasta täyttyy, Kun heidän hengestänsä syttyy kansa. PIETARI BRAHEN juhlassa Viipurissa 31 p. Lokak. 1880. Ei suomalainen syntyään, Mut meidän maata lempimään Hän oppi omanansa. Ja Suomen toivot, tarpehet Hän tutki, täytti puuttehet Kuin isä lapseltansa. Ol' isä maalle tosiaan. Ja säästämättä vaivojaan Hän hoiti armastansa, Vaikk' ylhäisen ain' arvonsa Hän muisti--"kreivin aikana" Ei unhoittanut kansa. Ja Suomen suloutta hän Niin mielin, kielin lempivän Kuin maamme lapsi, näytti. Ei ylistellen innoissaan Hän toivotuilla aarteillaan Jo silloin Suomen täytti. Kuin ennushenki, Suomenmaan Hän kuningasten kunniaan Jo aikanansa nosti. Ja minkä toivoi, tahtoi, sen Hän valtavasti puuhaten Töin, toimin meille osti. Hän missä kulki, kukkaseen Maa puhkes hänen muistokseen, Niin tiukkui askeleensa. Vaan tiedon valolähtehen Tuon kukkienkin kukkasen Sai Aura rannallensa. Kun kerran jätti meidän maan Sen rakkahana rinnassaan Tok' ijän kaiken kantoi; Ja Suomen kansa omakseen Myös hänen sulki sydämeen Ja isän nimen antoi. On vieraskin meill' omainen, Kun Suomeamme palvellen Hän yhtyy henkehemme; Ja toivojamme aikanaan Ken valmis onpi valvomaan Hän on kuin omaisemme. Ei Suomen mies hän syntyään, Mut meitä oppi lempimään Ja johti rientojamme; Siks ylistää ja rakastaa Ain' omanansa Suomenmaa Nyt _Pietar-Braheamme_. JOULUKUUN 10 PÄIVÄNÄ 1880. En sano kestä laulelen, Kun tuntee hänet jokainen: Niin köyhin, jok' on valveillaan Jo mökki-huonossansa, Kuin rikas, jolle onni maan On kallis ja sen kansa. Jo "Nuijasotaa" lukeissaan He miehen oppi tuntemaan. Hän kansaan, kansa hänehen Jo silloin kiinsi sydämen. Siit' asti hyvin tajunneet He ovat toisiansa, On käsi kädess' seuranneet Ja tehneet voittojansa. Ja kansalla on historia Nyt toivon tiellä soihtuna. Ja historiaan tää aimo mies Niin kansan hengen luoda ties, Ett' oman muinoiskuvansa Siell' löytää suomalainen, Ja toivo kasvaa voimassa, Jos on se horjuvainen. Sielt' innon uuden kansa saa Ja työhön, työhön kiiruhtaa. Nyt monta muiston helmeä, Joit' ennen unho synkeä Tai harhatieto tunsi vaan, On noussut valohonsa; On tosi noussut kunniaan, Sai varjot tuomionsa. Ja uudet aatesäkeneet On kansan tielle singonneet. Niin valaissut on historiaa. Ja nykyaikan' arvoisaa Mit' etsii, kaipaa Suomenmaa, Hän ensi mies on kohta, Jok' onnen-airot ohjaltaa Ja Sampolaivaa johtaa: On Louhen vallan kauhistus, Vaan kansan ilo, ihastus. Työ, sana häll' on aseinaan Ja kansan henki purjeissaan: Tuo henki, joka yltä maan Nyt huokuu kaikkialla, Tuo innostus, jok' aallollaan, Kuin koski, valtavalla Kaikk' esteet tieltä kumoaa, Maan onnenmurut kokoaa. Viiskymment' on hän vuosiltaan, Vaan kansa toivois ainiaan Elävän moisen miehensä.-- Elääkin totta varmaan Hän aina kansan mielessä Kuin kuva oman armaan. Kuin aika nuortuu vanheten, Niin muisto miesten semmoisten. Kun suomenkieli sointujaan Jo luopi kautta kaiken maan; Kun kaiku Suomen kanteleen Yli idän, lännen soipi, Ken silloin voittoseppeleen Myös häitä kieltää voipi? On Suomen kansan kilvessä Hän aina loistohelmenä. ISÄLLEMME. Oi, isä armas, Taivasten Herra! Henkesi luodut Uudistelee: Kun sulo lempes Maan yli huokuu, Kuoleman varjot Pois pakenee. Maammekin silloin Yön, lumivallan Kahleista nousee Kukkimahan; Siunaus silloin Virtoina vuotaa, Päivänä paistaa Maailmahan. Talviyön kahleet Kansakin katkoo, Henkensä voiman Herra kun suo: Saa valo voiton, Rakkaus vallan: Niin jalot urhot, Kuin kukat, luo. Ihminen tääll' on Vaan tomu, tuhka, Tok' isä meit' ain Etsiskelee: Henkensä lahjoill' Luo elon uuden, Kuvansa meissä Kirkastelee. Aut', Isä, meit' ain Altisna Sulle, Oikeudessas Vaeltamaan: Niin sulo Suomi, Kansasi kallis, Sun ilos on ja Kaunistus maan! 1881 LEPPÄRUKKI. Miks sinusta ei, leppä lauhkea, Miks sinusta ei huoli laulaja? Jos tietäis sorvarin hän laittaneen Sun varrestasi rukin rullineen, Sill' iltakaudet tytön kehränneen, Jos tietäis sen! Ja kelle kiersi paitarihmoja Ja mihin lointa, mihin kudetta, Ja kuka täytti tytön sydämen, Kun tullon täytti rihma hienoinen, Ja ken sai omakseen sen tyttösen, Jos tietäis sen! Jos tietäis laulaja, kuin lapsiaan Se tyttö, emännäksi tultuaan, Tuon leppärukin ääress' opetti Ja kuinka heitä neuvoi, nuhteli Ja usein yötkin istui, kehräsi, Jos tietäis sen! Ja kuinka vaimo, miehen kuoltua, Jäi lasten hoivaks', itse turvatta, Vaan luotti Luojahan ja rukkiseen Ja mökki-huonoss' asui lapsineen, Joi leivän särpimeksi kyyneleen, Jos tietäis sen! Kun lapset lintusina lentohon Jo pääsi, väsyksissä äiti on. Vaan lapsilleen viel' antoi aartehet Hän, sydämensä neuvot, ohjehet: Työn arvon, Luojan armoantimet, Ne neuvoi hän. Ja sitten nukkui. Mutta laulaja Sai kuulla leppärukin vaiheista, Ett' äidiltänsä tytär peri sen, Sen peri hän ja puhtaan sydämen: Ne aartehet ken voitti poikanen, On onni sen. Jo tunnet, laulu, lepän vaiheita, Se halpa on, sai paljon kokea: Jos muistojen ja toivon kyynelet, Kaikk' ilon, sulon, surun tuntehet Tuon leppärukin luota poiminet: Saat helmivyön. VÄINÄMÖISEN PALAUS. ALKUSANAT. Yli-Ukon luota ilman impi Muinen alas laskeusi, luoden Olot uudet, uuden aikakauden; Maata, maailmata muodosteli, Tyhjän täytti, autioon loi elon, Synnyttäen vihdoin viisahimman Kalevalan kansan luopaneron, Suuren suku-isän Väinämöisen, Kansallisen hengen kanta-urhon. Lailla immen aattehetkin maahan, Luojan lapset, laskeuvat, syttäin Sydämissä lemmen liehaukset, Oudon innostuksen ihmisissä; Synnyttäen suuret mahtimiehet, Olot muuttaen ja muovaellen, Kasvatellen kelvollista uutta Olevaisen vanhan olkapäille Kansakunnan onnen oksapuuksi. Lailla immen laskeusi maahan, Suomen kansan sydänmaahan, kerran Aate, oppi taivahasta tullut, Kaikkivallan neuvokammiosta. Vaikeasti täällä mielet voitti, Vaan kun voitti, otti omiksensa Ikuisesti, niinkuin impi yljän Uskollisen rinnoillensa riistää, Kuolemassakaan ei luopuakseen. Vaan se impi, tullessansa tänne Suomen rannan sulostuttajaksi, Oppahan sai oudon matkallansa, Jalon, vaikka meille muukalaisen, Tuomisien tuojan kyllä kalliin: Järjestyksen, oikeuden miehen. Mutta vierashenkinen sen valta Työlästytti vanhan Väinämöisen, Kansallisen hengen kanta-urhon. Tuota surren, tuskaellen tuota, Immen oudon suojass' istujalle, Vierahalle, mielin murretuisin Väinämöinen valtikkansa jätti; Jätti kansallensa kanteleensa, Lapsiensa lohdutteeksi laulut, Uuden aikakauden ihmetellä, Ett'ei sorru suruihinsa Suomi, Kaihotessa valtaa Väinämöisen. Läksi vanha, jätti valvattinsa Vierahalle valvateltavaksi, Ihastelijaksi uuden immen, Läksi vanha Yli-Ukon luokse, Kaikkivallan neuvokammiohon Oppimahan uutta aikakautta Syvimmästä syitten lähtehestä, Tullaksensa viittä viisahammin, Kuutta kuuluisammin kansallensa. Kerran, kuuluessa kaipauksen Suomen lasten suusta, sydämestä; Kerran, kaikuvi kun vanha kannel, Kalevalan kannel, kaikkialla, Laulut Väinämön kun vierehtivi Suomen lasten suusta, sydämestä-- Silloin saapunut on Väinämöinen, Silloin valloittanut valtikkansa Kansallisen hengen kanta-urho. ENSIMÄINEN RUNO. Astui impi taivahasta tänne: Valon impi, rakkauden aate Rinnassa, tuo autuaisen tunnon Tulikerä, josta Suomen lasten Sydämihin, ennen synkeöihin, Paistoi päivä, loisti lemmen hehku, Sytytteli lemmen liehaukset, Oudon innostuksen ihmisissä, Luoden järjestyksen uppo uuden, Olot muuttaen ja muovaellen, Uuden taivahan loi, maanki uuden-- Sotkan munist' ei, kuin ilman impi Muinen loi, mutt' uusist' aatoksista-- Suomen kansan mielehen ne muutti. Näin kun Suomen kansan kaikkialla Valon impi, rakkauden aate, Valtasi ja suli Suomettaren, Suomen kansan hengettären, kanssa Yhdeks' sieluksi ja sydämeksi, Silloin aika, suurten synty-aika: Hedelmänä kypsynehen lemmen Syntyi suuret immen ihmelapset, Uuden aikakauden toukomiehet,-- Syntyneet ei ansiotta sentään, Mitään suurt' ei synny vaivan vailla, Ilman neron sormi-nimetöntä:-- Kantoi äiti, aikakauden henki, Itse kykenivät kynsillensä, Itse sormillensa suoriuivat Aikakaudellensa johtajiksi, Viittojiksi Kalevalan kansan.-- Niinpä suurten luotujensa kautta Edellensä Luoja maata luopi, Olot muuttaen ja muovaellen. Hedelmänä kypsynehen lemmen Syntyi urhot, aikanansa kuulut, Kaunisteeksi kansakunnallensa, Vielä suuret Suomen historiassa Rakkautensa tähden tähän maahan, Tähden intonsa ja toimiensa Kohoitteeksi kansan lemmittynsä. Hedelmänä kypsynehen lemmen Syntyi silloin _Maunut_, mainioimmat Suomen kansan katoliset miehet, Aikanansa isät Suomen kansan, Väinämöisen lasten lohduttajat, Valon pilkoittajat pimeähän, Yksin yöhön tuohuksien tuojat. Moiset syntyi suuret toukomiehet, Jotka uuden viljelyksen maalle, Suomen kansan sydänmaalle, kylvi Aattehia uuden aikakauden, Kylvivät kuin Luojan kahmaloitse Siunausta tuottavaisen touon, Niinkuin muinen Väinämöinen vanha, Maalle puuttomalle noustuansa, Kautta palveljansa Pellervoisen, Siihen kasvun kaikellaisen kylvi, Vaikka vastuksen toi Luojan tammi. Tammen lailla tänne kylvettihin Uhrausten, vaivain halmehelle, Opin kirkollinen yksinvalta; Toivottihin kauan kasvavaksi Suomen kansan onnen oksapuuna. Kasvoi iloks' ensi aikojansa, Nuorna ollen kukki kunnioiksi, Kunnes ylentihe ylpeäksi, Suoriaikse suureks' yli suurten, Kuun ja päivän otti oksihinsa: Tiedon maallisen ja taivahisen Kätki valtikkansa vahvikkeeksi, Levitteeksi oman lehvistönsä, Että ikävissä istuskellen, Kaiutellen surukanneltansa Kaipasi jo kansa Väinämöisen Syvempien syitten lausujata, Valon päästäjätä paistamahan, Jakajata tammijättiläisen, Opin kirkollisen yksivallan, Kansakunnan onneks' yhteiseksi. Maalta meren takaiselta silloin Aate saapui, aikakauden ilme, Parannuksen, puhdistuksen aate: Ensin halveksittu, pienen pieni, Yhden toisen sydämessä sykki; Kirveskin sen ensin pienen pieni, Sanankirves, Luojan tapparainen, Yhden toisen sydämehen iski. Vaan jo aate, vaan jo sanan valta Suureks sukesi ja mahtavaksi Sydämessä urhon suomalaisen, Urhon, joka kansan kanteleesta, Sitä oppien ja kuulustellen, Heltyi hehkumahan rakkautta Kalevalan kansahan ja maahan. Kansallisehen kun rakkauteen Liittyi häness' aikakauden aate, Suureks' sukesi ja voimakkaaksi, Tenhoisaksi sanan tapparalla Kaatamahan tammijättiläisen, Opin kirkollisen yksivallan. Suvehenpa kaatui taikatammi: Valistuksen koittavahan kesään Runsahinta loi se rikkautta. Itähän sen tyvi työnnältihe: Valon puolell' ain' on onnen tyvi. Osan-ottajillensa se onnen Kaikenlaisen kartutti kuin aina Luojan lahjat taiten tasottuina. Vihdoin päivän päästi kaikkialle Kautta pilvienki pilkkimähän. Aavistuksiansa kaukaisia Lohdutuksen rastas raksutteli. Suomen kansan toivon kevätkäki Elpyi kukkumahan kunnahilla. Moinen uuden aikakauden urho, Väinämöisen lapsi laatuansa, Oli _Mikkel Agrikola_ meillä, Suomen kansan suuri kasvattaja. Synkeyttä suojelevan metsän, Katoliset kirkkolaitoksemme, Kaskeksi hän kaasi viljavalle Rakkauden sanan siemenelle, Jonka Luojan kahmaloitse kylvi-- Luojan käsi johti ihmiskättä-- Siunausta tuottavaksi touoks' Uuden polvikunnan kasvatella, Niinkuin muinen Väinämöinen vanha Kalevalan vainioille kylvi, Kasken kaatun poltettua, ohran Koivahaisen yhden ympärille. Moisen koivun Suomen kunnahalle Agrikola kaatamatta jätti: Kirkon, kihlakunnan kukkaseksi, Josta toivon-käki kukkuaapi, Voiman-henki kokkolinnun lailla Innon-liekin iskee ihmisihin. Niin on koivahainen kunnahalla Suomen kansan onnen oksapuuna, Kaunisteena kaiken viljelyksen. Kaikkivallan neuvokammiosta-- Sydänkammiosta Suomen kansan-- Katsahtavi silloin Väinämöinen, Kansallisen hengen kanta-urho, Edistystä uuden viljelyksen: Rukoellen kasvun runsautta, Toivottavi ajan ehtiväksi Asettua vanhan valtahansa. Nouse kansa, niinhän virkki vanha, Heräjä jo hengen horroksista, Niinkuin nukka kevätnurmen alta, Päivän helliväisen paistehessa! Hyösty sydämissä hengen-touko, Tohisevan toukopellon lailla, Toivon kevätkäen kukkuessa Kirkonpuusta kultaa kunnahille, Tehden Suomen rannat rakkahiksi, Mettä mairemmiksi manteremme, Kasvattaen kansan uskollisen, Vastasäillä, vaivojenki tullen Kestäväksi, kaikkivoittavaksi, Voittavaksi vihdoin valtikkansa! TOINEN RUNO. Usein maassa kateuden mahti Astuu suurten aattehien tielle, Tarkoitusten suurten sullojaksi, Niinkuin muinen tielle Lemminkäisen Satasilmä, tuhatkieli käärme-- Vaikk'ei moista säiky miehen mieli. Kansallisen voiman kasvannolle Ylpeästi vastahangan veti, Joukahaisen lailla, pohjan luonto: Uljas, uhkea kuin nuorukainen, Karsasmieli, paljon pauhaavainen, Tieltä työntymätön, itsepäinen. Mutta moisen luonnon mahdillansa Syyti suohon--valtahansa vaati-- Suomen kansa, kunnes kallihimman Aartehensa vannoi antavansa Saita vanki--vaikka pettäväiset Pohjanmaill' on luonnon lupaukset: Usein kevät morsianna loistaa, Vaan ei kesä häitä heilimöitse, Luonnolt' ottaa morsiushelmet halla; Syksy sulhollen ei armast' anna: Kättä koskee kylmä saalis--suistuu Sekin sulotonna mannun maihin, Luonnon uhriks ihmis-onnen aihe; Niinkuin Väinämöiselt' armas Aino Alle aallon unhovallan vaipui, Jätti äitikullan itkusuulle, Surupäälle sulhon kaihomielen. Usein itkusuulla Suomen luonto Suri kadonnutta kalleuttaan, Vuoden toivottua tähkäpäätä; Usein kaihomielin Suomen kansa Olkisella, hernevartisella Hevosella--nälkävuotten varsa-- Läksi etsingolle onnen linnun Miehen vierahansa varpehilta, Immen luojan, uuden ystävänsä, Niinkuin Väinämöinen morsianta Päätyi etsimähän Pohjolasta, Mutta Joukahaisen jousen tiestä Myrkkynuoli matkan vaivaloitsi, Urhon kurjillen vei kohtaloillen. Myrkkynuolet: rutto, sodan surma Suomen kansan tielle työnteliiksen, Alta ampui nälkävuotten varsan, Kovihin löi kansan kohtaloihin, Monen vaahtomyrskyn vaivaella, Että ainoasti Luojan kokko-- Sisällinen suuri hengenvoima-- Kirkonpuusta aina kiitollisna, Pelastuksen pengerelle kantoi Kansan, vaivojansa vaikeroivan: Luonnon kuolettavan vainovallan Valvovainen henkivalta voitti, Niinkuin voipunehen Väinämöisen Kokko kantoi Pohjan pengerelle, Pohjan vahakansan valvatella, Kuljetella urhon kotihinsa. Vaan ei vieras auta ilmaiseksi: Päänsä päästimeksi Väinämöinen Uhras Ilmarisen Louhen luokse Sammon, onnen tuojan, takojaksi, Pohjan kansan vallan vahvikkeeksi. Ansioilla eikä armon tullen Asemansa osti Suomen kansa: Työn ja vaivan, kunnon kansallisen Antoi oppi-ahjon laitannaksi, Taonnaksi tiedon taika-Sammon, Valtakansan hengen vahvikkeeksi, Hengen kanneltamme karsovaisen. Monta miestä, Sammon sankaria, Ilmarisen lasta laatuansa, Antoi Suomi vahakansallensa Sammon, onnen tuojan, takojaksi. Asemamme maksoi mainetöillään Kuulut _Fleming'it_ ja jalot _Horn'it_, Monet muutkin heidän vertaisensa.-- Usein ehkä loiston lumokuusi Heitä johti mainematkallansa, Niinkuin pettynyttä Ilmarista Valhe-kuuhut vietti Louhen luokse; Usein ehkä onnen aamutähti Heille hiilui toivon taivahalta, Niinkuin Kalevalan sankareille Pohjan impi kultaniitten luota.-- Heidän työnsä, vaivojensa voitto Valtakansallen loi vahviketta, Mutta meille vahvuus valtakansan Henkivallan muutti muukalaisen, Kansan hengen katvehesen jätti Soittamahan surukanneltansa, Äänin vienoin, kielin sorretuisin. Niinkuin Väinämöinen, Pohjan neittä Mielistellen, kotimatkallansa Kärsi kovan onnen kohtaloita, Vuodatellen voimaa miehuutensa, Hurmemettä, sydämensä simaa Koti-onnen linnun ostimeksi-- Niinpä nouti Väinämöisen kansa Kaikki valtakansan vaatimukset, Ostimeksi Suomen koti-onnen, Ehdon valloin edistyäksensä Kansallista kutsumusta kohti: Rauhan ruuhet, sotasoimet siksi Veisti valtakansan suosioksi, Suomalaisen kunnon kuulutteeksi. Mutta vierahilla veikkatöillä Voimat ehtyi, kansan elinvoimat, Kunnes vihdoin rauhan kotiukko, Kooten sankarimme suojahansa, Parantavat syntysanat muisti. Niinhän monta kertaa Suomen urhot Valtakansan vainotöiltä kulki Kotihinsa ehtynehin rinnoin, Onnen vailla onnen etsingolta, Parantuakseen, kuin Väinämöinen Venheveiston hurmehaavoistansa, Kansallisen taidon taikomalla. Pain. 15/1-15/7 1881. SURUT. (E. Geibel.) Nuo surut lailla nokkosten Ne polttaa, hiljaa pidellen; Vaan rohkeasti tarttuen Ei pistä ne niin kirvelien. Pain. 15/2 1881. LEIVÄN TÄHDEN. Elämä on pelkän leivän tähden: Kerjäläisest' aikain ruhtinaasen Kaikki hikoaa ja ähkää, puhkaa Niukan taikka runsaan ruuan vuoksi. Maamies kuokkii, kyntää, kylvää, niittää, Korjaa viljan--kiittää leivän tähden. Tai, kun halla vie, hän päänsä painaa Alas, katkerasti surren, anoo Anteiks syntejänsä--leivän tähden. Vaan kun leipä runsas on, hän kuorsaa Kirkoss' ajan ratoks istuessaan. Mitä kielt' ei haastais leivän tähden Kaupungissa, maalla kauppasuku? Tosi, valhe, oikea ja väärä, Käsi liukas, kieli lipeäinen Tuusin luusin kiehtoo tuhansia, Leipää, viinaleipää ansaitakseen. Merimieskin aaltoin kimpuss' etsii Leipää vaan ja suolaa leipähänsä. Sotamies senvuoksi puoltaa maataan, Kun mies maaton leivätön myös onpi. Papit sitten, suuri hengensääty! Leivättäkö lähtis sana suusta? Vaativatpa vielä voit ja juustot, Lammasjalat leivän höysteheksi: Henki heissä vaan on leivän tähden. Virkaviisaat kirjan-oppineetkin Viisaudestansa leipää syövät, Todest' ei, vaan leiväst' ottelevat, Osan saanut vasta rauhoittuupi: Nauttii viisaan lepoa ja leipää. Leivällen kaikk' ihmistaito nöyrtyy: Ericsson'it sekä Edison'it Keksintöjen kilpajuoksuansa Kiiruhtavat--leipää huojentaakseen. Kirjasepät--Scott ja Cooper--kilvan Sekoittavat mustett' ajatuksiin, Tapauksiin, ansaitakseen leivän, Kenties hiukka hienomman kuin toiset. Runosepät--Cervantes ja Kivi-- Näljissänsä suurta soinnuttavat, Näljissään he, toiset täynnä ollen, Mutta kaikki, kaikki leivän tähden. Joskus keino keksijänsä pettää, Lasten itkuks isän leipä särkyy, Viinakoppi vaihtuu velkakoppiin: Usko silloin loppuu, sammuu toivo: Myrkky, nuora, ruuti, teräs--teiltä Kurja henki pelastusta ruinii Loppuluovutusta suorittaakseen-- Kaikki, totta varmaan, leivän tähden. Annas, kaikki kun käy Luojan luokse: Jokainen ois sankar' mielestänsä, Parhainta ei palkkaa paljoksuisi Jaloist', ylevistä--leipätöistään! Niinhän nykyaika lauleleepi. Lienee totta puolet leikissäkin. Mutta Luoja leivänjyväsistä Löytää jonkun lemmen jalokiven, Tunnon puhtahan ja vilpittömän, Hyvän tahdon--poimii aittahansa Kaiken, mikä kukki elämässä, Lausuu: nuo on siemeneni sato. Pain. 15/2 1881. PAARMAT. Ei ihme jos paarmat sokeat Noin kilvassa surmaan juoksevat, Kun monta nähty on näkevää, Jotk' eivät ymmärrä enempää. Pain. 15/3 1881. HAAKSIRIKKO MAALLA. (Kirje ystävälle.) Oi, armas veli, onnellinen veli! Nyt ehkä juuri pullin ääress' istut Ja kuulet soitantoja Turhalassa Ja katsot kaunotarten hepan keppaa, --On silmänruoka myöskin nautintoa-- Tai väsyneenä, nokka vasten pyötää, Vaan unta näet "syviss' aatoksissa" Niinkauan kunnes kätten paukkehesta Taas heräjät ja kutsut täyden pullon, Ja kallistat--oi onnellinen veli! Ei pojat äitini niin armahia Lie mulle, kuin sä, kallis ryyppyveli! Meit' yhdistävät riennot yhtehiset: Mont' iloist' iltaa, yötä liekkumaista. Vaan aamut pisteli ja kiroilutti, Siks että uusi ryyppy untuvilla Taas kietoi sydämen--oi onnen aikaa! Vaan nyt mun toisin: Asun, tiedät, maalla, Joss' on vaan tuhmaa moukkaseuruetta. Ja isäntäni, aika itseviisas! Hän kansallisill' asioilla kiusaa Ja ärsyttää kuin pistäis neulasilla (Mun lakimieheksi hän näet tietää). Ei siinä kyllin--saarnaa raittiutta: Ei itse juo ja hammastaapi muita. Siit', armas veli, tunnet asemani. Hän olkoon se, kun mun suo olla tämän. Jo arvaat, että etsin lohdutusta Ja seuraa hauskempaa. Niin rautatiellä Ma löysin hotellin ja ystäviä. Siin' iltaa istuttiin ja juotiin yöhön Ja aamuhun niin hauskast', iloisesti Kuin ennen muinen. Mutta piru vieköön! Sun vertaistas ei monta ystävätä! Kuin tunnet, olen arka kunniasta, Niin loukattuna suutuin kauheasti: Löin pirstoiks ikkunat ja tuolit, pöydät, Yörauhan rikoin.--Olen lakimies ja Nuo seikat tunnen--kuule armas veli! Ei armo auta tässä, jos ei raha. Jos itsemurhan teen, te, virkaveljet, Kun rakkaudella lain lievennätte, Mun kunnialla voitte hautauttaa. Vaan nyt, kun virkamies on valtiolle Syyn-alainen, on julki rikollinen, Kun oikeus on vasten valvojaansa, Jok' elää vielä eikä tahtois kuolla-- Oi, armas veli, täm' on kauheata! Ja mikä hirmuisinta: pääni, pääni Ja tyhjä kukkaroni! Auta veli Ja muista onnetonta veljeäsi! Oi muista rahalla! Kautt' ystävyyden Ja yhteisien rientojemme kautta Mä vannon, että onnekses juon maljan! Ja sitten saavun kohta kaupunkihin Ja sovitan----no, itse kyllä arvaat! Vaan eikö kaiken kovan onnen syynä, Kun mietin taakse, ollut isäntäni? Niin tuottaa tuhmat vaivaa viisahille. Oi, armas veli, onnellinen veli, Oi, auta onnetonta veljeäsi! Vaan vielä sana. Kuulehan! Jo horjuu Mun vanha uskoni ja aavistuttaa Kuin olis isäntäni oikeassa. Täm' oire, pelkään, muutost' ennustaapi. Pain. 15/4 1881. KIELESTÄ. (Th. Körner.) Nuo sanat muukalaiset kielen kautta Myös vierashenkiseksi muuttaa mielen. Niin moni korska sokeudessansa On äidinkielellensä häpeäksi, Kun mongerrellen kieltä muukalaista Omalle kielellensä kahleet takoo, Niin kansan voimaa oppii hylkimähän Niin pettäin luopuu kansastaan. Pain. 15/4 1881. J. V. SNELLMANIN JUHLASSA Viipurissa Toukokuun 12 p. 1881. Tienhaarass' seisten Suomi arpaa heitti, Kääns' itä silmät, länsi sydämen. Vaan vastaisuuden epätieto peitti, Kuin ruudinsauhu sotatanteren. Vaikk' oli ammoin käyty sota Suomen, Ei vielä valjenneena uusi huomen. Ken Suomenkansan voittaa omaksensa? Tai hukkumaanko meidät tuomittiin? Niin tutkailtiin. Vaan silloin paistehensa Loi järjen soihtu Suomen toivelmiin. Uus aamu luki sädeotsaltansa: On Suomellensa voitettava kansa. Uus sota syttyi, uusi Suomen sota Ja Johan Vilhelm Snellman johtamaan. Kun kansan hengen kuolemalta ota On särjettävä, siksi taistellaan. Niin teräs-innon, rautatahdon taika Nyt nosti kansan--koitti uusi aika. Niin Kallaveden kainalosta nousi Maan halki "Saimaan" sananvasamat, Ei syrjähtänyt jäykkä järjen jousi, Vaan oikeaanpa aatteet sattuivat: Sai epäilyksen Goljath kuolinhaavan Ja kansa näytti oman tahdon saavan. Ja vanhat kaavat vankkui, herrat horjui, Kun sananpuuskat tuimat tuiskuivat. Uutt' urhoa nyt mahtimiehet torjui, Vaan Joukahaisna suohon sortuivat. Sill' uros uusi vanhan Väinön tunsi, Se Suomalaisen paras tiedonponsi. Ja tiedon tiellä käyvä nuorukainen Kun innotonna tutki kirjojaan-- Kun leipä, virka hälle kuivanlainen On hengen palavuutta nostamaan-- Soi silloin korviss' isänmaa ja kansa: Työ luisti, sydän syttyi, poistui ansa. Niin Saimaan aallot, Kallaveden vuoksi, Kuin kevätulva, kansan sydämeen Tien uursi, hengen ytimehen juoksi Ja sielun nurmet nosti kukkaseen. Ja kansan miehet sankar' ympärilleen On nähnyt yhdistyvän sankimmilleen. Heit' ylhinnä hän valppahasti johtaa Ja ruorissa on käsi voimakas. Kuin nuori, myrskyt vanhanakin kohtaa Ja taisteluiss' on voiton valtias. Vaan kesken kirkuville huutajille Hän hillitys on: Kauko-kumppanille. Ja Iku-Turson, kansan hengen turman, Hän alle aallon syöksi syöveriin: Hän torjui Suomen kansan iki surman, Kun oman hengen nosti valvoksiin. Ei Louhen luoma vieras vainovalta Voi onnen-aarrett' ottaa valvovalta. Mies suuri, mutta suurin kansallensa On Johan Vilhelm Snellman tosiaan. Hän mihin koski tenhotaikoinensa, Sen suomalaiseks muutti kerrassaan: Maailman lasta, rahaa, hetken kantoi, Niin suomalaisen tunnon sille antoi! Hän vanhana viel' on kuin urho nuorin, Tult' täynnä sydän, järki valveillaan. Ei ihmis-arka: sanoissansa suorin Hän aina on, kun totta tarvitaan. Siks ihmetykseen innostuttaa nuoret Tää vanha sankar', juuriltansa tuoret. Ja siksi Suomi kilpakiitoksilla Nyt vanhukselle kantaa kunniaa. On Suomen kevätjuhla. Kukkasilla Siis seppelöimme touon alkajaa. Nuo kukat, jotka Suomi hälle laittaa, Se sydämensä lähteneitä taittaa. Se sama sydän, lämmin, suomalainen, Niinkauan kuin tää kansa hengittää, On hälle ijankaiken kukkivainen Ja hänet muistaen taas lämpiää. Niin nuortuu aina uudelleen tää kansa, Kun muistaa suuren henkiin-nostajansa. Nyt Suomen silmät tähtää kotirantaa Ja kansan sydän Suomen oma on. Mies, jost' on alku, johtoa viel' antaa Ja uusi polvi jatkaa taistelon. Vaan alkuaate: kansa Suomellensa, On vallattava--se on johtehensa. KEVÄTLAULU. Päiväsi, oi isänmaani, jo koittaa, Tullut jo sun keväthetkesi on! Kunnian, mainehen maa jalo voittaa, Kansa on astunut taistelohon. Henkensä haittoja Suomi jo ratkoo, Kielensä sointuja sommittelee, Kuin kevät järvien kahleita katkoo, Salomme lauluilla lumoelee. Pain. 15/5 1881. ONNETON NENÄ. Eli muinen morsian, Joka kantoi maailman Kaunihinta nenää. Siitä kääntyi sulhojen Pää ja sydän pyöräilen. Onnetonta nenää! Vaan se neiti kukkasiin Mieltyi kaikellaatuisiin, Vei ne lähes nenää. Ken ois voinut ymmärtää, Että kukka myrkyttää? Onnetonta nenää! Kukan kupu aueten Päästi myrkkyhyönteisen, Joka pisti nenää: Tuhansien sydänten Polte nousi nokallen. Onnetonta nenää! Kylä itkee säälien Tähden nenän kaunoisen, Jok' ei loista enää. Mutta onhan tervehet Sulhoin päät ja sydämet. Onnetonta nenää! 11/7 1881. PUHDAS TOSI. Espanjanpa kruunu kantaa Timanttia kalleinta, Arvellaan, mut ei sit' antaa Hijottavaks' tohdita: Peljätään, ett' tulis ilmiin Valhekivi ihmissilmiin. Moni kullaks uskotellen Kiiltävätä tallentaa Eikä tohdi tutkiellen Uskoansa vahvistaa: Kenties kultasepän luona Kätehen jää kehno kuona. Ihaellen piiloittaapi Moni mielihauteitaan, Muitten korvaa kammoaapi, Ett'ei tuomittaisi vaan: Puhdas tosi peljättääpi, Epätietohon siis jääpi. Milloin tosi kallihinna Ihmismielet kirkastaa? Milloin sana julkisinna Maailmalle todistaa: Parempi on jyvä kultaa, Kuin on kuorma kuonaa, multaa? 16/7 1881. MOINEN MAA. Maa, jossa jotkut jahtiseurat jaksaa Variksen, korpin, haukan hengen maksaa Ja sitten yhtyy ilmaan ampumaan Ja syömään, juomaan voittoriemussaan-- On sekin voitto olla voittamatta Ja jättää sudet, karhut tappamatta!-- Maan semmoisen ma tiedän: Suomenmaan. Tääll' laki vainoo koiraa uskollista, Sit' elättää ei köyhän mahdollista. Kuus kuuta jänistäkin suojellaan, Vaan lapset sutten suuhun lahjotaan. Niin jäniksiä suojaa jänissuku, Vaan miehen tehtävist' on vähä luku Ja urhokas on susikunta vaan. Ja pedoist' esivalta palkinnoita Jos tarjoaa--et huoli pyytää noita, Jos tapettuas ihmisverta vaan Ei susi vuoda, että huomataan Ett' on se syönyt lasta kymmenkunnan Ja kauhistuksiin saanut ihmiskunnan-- Kun näytät sen, niin tappos palkitaan. Kun äidit itkee verta lapsiensa, Niin urhot nostaa maljan huulillensa Ja ruutiaan taas ilmaan ampuaa. Vaan sudet silloin riemust' ulvahtaa. Ja kosto viattoman verilaineen On tahra maamme kunnian ja maineen-- On moinen maa tää armas Suomen maa. Pain. 15/10 1881. PÖYTÄPUHE. Mun juhlapöytähäni tulkaa, Te Suomen pulskat nuorukaiset, Ja, neidot armahimmat, olkaa Nyt kutsulleni kuuliaiset. Vaan, vanhukset, te seurassamme Olette harmaa kunniamme. Kas teille annan juhlajuomat Jaeltaviksi nuorisolle, Ett'ei nuo voimat Luojan luomat Sais sukuamme turmiolle: Te viisain, kokenehin käsin Täytätte parhain juhlalasin. Nyt siunatkaatte Luojan vilja Nimenen urhovainajitten Ja heille juokaa ensi malja, Vaan toinen pöytäonneks sitten. Uus suku entistä näin kiittää Ja työnsä muinaistöihin liittää. Nyt ruokahan!--vaan jäniksiä Me emme suosi paisteissamme. Meiss' ei lie arkain ystäviä, Sill' urhous on kunniamme: Siis tänne karhun pää ja jalat, Nuo miesten parhaat makupalat. Vaan lammas lienee naisten ruokaa, Karitsa itsens' uhraavainen-- Se paisti pöytähän siis tuokaa! Ett' ain' ois altis hurskas nainen, Ois onni perehen ja lasten, Ois seuraenkel' autuasten. Myös kyyhkyspaistin voitte kantaa Armaille lemmen kyyhkysille. Se pyhää kainoutta antaa Ja helleyttä sydämille: Niin suojaavat he kodin tulta, Niin ovat perheen kallis kulta. Saas tänne kalaa, lohta kanna, Tuo vedenkarjaa voimakasta! Se vastavirtojen ei anna Matkaansa estää joutumasta. Meill' olkoon myös sen verran mieltä, Ett'emme kesken käänny tieltä. Suun levätessä oltta juokaa. Siin' uikoon karhu sekä kala. Vaan sitten sopan tulla suokaa, Ei yksin kulje kuiva pala. On elämä vaan aika soppaa, Mies se, ken parhaat palat koppaa. Nyt puuttuu ispinät, ei muuta. Makeat sanat niiks on oivat. Siis, vieraat, käyttäkäätte suuta, Nuo herkut maistuvat ja soivat. Vaan muistakaa: ken leikkiin suuttuu, Imelä väkiviinaks muuttuu. Jos elämä ois ruokaa, juomaa, Ei loppuiskaan tää pöytäsaarna. Vaan eipä niin, sen parhain huomaa Se, jonka leipänä on kaarna. Senvuoksi usein henki huokaa Jotakin pysyväistä ruokaa. Pain. 15/11 1881. NÖYRISTY, IHMINEN. Paisutko, ihminen, Kyynärän kunniaa, Mainetta vakkasen Voitettuas? Jos yli honkien Kunnias nousikin, Ei edes pilvihin Leijata voi. Maan tämän äärihin Maine jos lentelee, Siivet jo raukenee Voimattomiin. Nousisko kunnia Ain' yli tähtien, Halk' avaruuksien Mainehemme! Voittaisko ihminen Yhdeksän taivahan Kunnialoistehen-- Voittaisko sen! --Heimoa Luojan on Henk' ijankaikkinen, Täydellisyytehen Siks ikävöi.-- Vaan lelu tyhjä on Kunnia kultineen, Mainekin mahtineen Maailmassa. Kunnian, mainehen Ainoa lohdutus, Ainoa siunaus On isänmaa. Sen povi nouskohon, Sen nimi soikohon! Sen onni ainoa Onnemme on. Nöyristy, ihminen! Liittäy Luojahas, Mainehes, kunnias, Unhoittaen! 1881. RUKOUS. Oi, Jumal' auta miestä minusta! Ma yhä syvemmälle vaivun Ja uppoan kuin lapsi liejussa. Sun luokses hetkeksi jos taivun, Kun nostat aatteill', aikehilla Ja hyvän henkes tuulelmilla---- Taas niinkuin malmi syöksyn syvyyksiin. Ja ahdistusten alhossa Ma tunnen tuskaa, puutetta, Kuin miekka pistäis hengen ytimiin: Totuuden miekka minut vapahda, Omakses olentoni valloita! Mit' auttaa ulkosiivous, Kun sisäll' asuu kirous? Mit' auttaa vaikka varjelet Mua töistä jumalattomista, Ja joskus juomaan johtelet Mua lähtehistäs puhtahista? On sydämeni täynnä saastaa, Se omaatuntoani raastaa. Mua pese, puhdista! Mua auta, armahda! Mua nosta luokses, laskeu minuhun, Mun henkeni suo sulaa Sinuhun! Tee minut kaltaisekses, täytä Mun vajavuuteni ja näytä, Ett' olen kuvas, josta heijastaa Sun valos muihinkin ja nostattaa Heit' ylhäisiin Sun taivas-ilmoihis! Tee mua poikas parhaan kaltaiseksi, Tee vimein luonas jumal'ihmiseksi, Tääll' avukseni laita enkelisi 1881. RUNOVIRTANI. Ei mun runovirtani Juoksu seiso siitä, Jos sä moitit töitäni Taikka kiität niitä. Min' en laula--luonto vaan Rinnassani laulaa: Eihän luonut lintukaan Itse laulukaulaa. Eikä virta laaksossa Väsy vieremästä, Kunnes lähde vuoressa Ehtyy päilymästä. Lähde, laakso, virta vaan Kaikk' on Luojan töitä,-- Hänpä laululahjoillaan Muistelee myös meitä. KOTOINEN SYDÄN. Mä sydänt' etsin sieltä, täältä, Maan mustan multapallon päältä, Vaan silkin, kultakuoren alta En löydä vertaa maailmalta, Sydämen vertaa kotoisen. Kotoni köyh' on mökki vainen, Salossa Suomen seisovainen. Vaan matalan sen orren alta Petäjä maistuu mairemmalta Kuin voit ja vehnät vierahan. Siell' äidin ääni hellän soiva On omantunnon rauhan hoiva, Ja isän sana, lemmen laki, Paremmin tuntoon tiensä haki Kuin runne vitsan vierahan. Jos erhetyn--kun paljon puuttuu Maailma mulle tiuskoo, suuttuu; Vaan kotonani armas nainen On kaikki anteiks antavainen, Hän sylihinsä sulkee mun. Kun väsyn, ken niin virvoittaisi, Jos kotimökk' ei aukeaisi? Ken sairasna ja murhemiellä Niin ohjais uskon, toivon tiellä, Jos kodin sydän auk' ei ois? Sydäntä etsin sieltä, täältä, Maan, mustan multapallon, päältä, Vaan silkin, kultakuoren alta En löydä vertaa maailmalta, Sydämen vertaa kotoisen. KYYHKYN POJAT. Kuusi suojas oksillansa Kyyhkylinnun pesää, Jossa emo poikiansa Hoiti kaiken kesää, Hoiti niinkuin äiti aivan, Näki yöt ja päivät vaivan. Kasvoi pojat, viel' ei lennä-- Kuherrusta kuultiin: "Pakohon täst' ei nyt mennä", Pesässä niin luultiin, Vaikka usein pesän luoksi Kalle Villen kanssa juoksi. "Häkkilinnut siivot noista Kyyhkysistä saisi; Oispa hauskaa kaikenmoista, Kun nuo kasvattaisi." Vaan ei poikain päähän lennä, Mit' ois häkkiin itse mennä. Poiss' on emo. Pienet puusta Häkkiin työnnetähän; Nähdäkään ne ei saa kuusta-- Kylään riennetähän. Siellä kauhistuvat uutta Rautahäkin vankeutta. Ville, Kalle ylpeästi Voitto-riemuissansa Äidilleen nyt kiireisesti Näytti saalistansa: "Onhan saalis kumma saatu, Äiti, huomaapas sen laatu!" Murehtui nyt äidin mieli, Kasvot synkistyivät, Nuhteihin sai hellä kieli, Silmät kyyneltyivät: "Ah, ett'ei vaan voima Herran Sois teit' orjuutehen kerran! Joutuin linnut paikkahansa Viekää! Rukoilkaatte, Että vapauden kansa Aina olla saatte, Eikä häkkilinnun lailla, Orja, vapautta vailla." KONNAN SYNTY. Tarulla tyttölasta On kaksi: toisella On sydän taivahasta Ja muoto toisella. Vierekkäin tyttölapset Lähteelle läksivät, Kun kuu ja illan tähdet Kilvassa välkkyivät. Toinenpa lähtehellä Ihastui muodostaan. Sydämell' ylpeällä Hän puhkes lausumaan: "Oi, kuinka, lähde halpa, Kuvastaa tohdit mun? Kyll' iloita nyt kelpaa Tuon veden riivatun," Vaan toinen tyttö aivan Siell' löysi aartehet: Lähteessä tähtitaivaan, Reunoilla kukkaset. "Jos kirkas lähde öisin", Hän puhkes lausumaan, "Kuvastaa tähdet voisin Ja taivahan ja maan! Mun rinnastani autuus Maan lapsill' aukeais, Maailman myrskyin suuruus Sameeksi sit' ei sais." Nyt puhdas sielu nousi Kasvoille tyttösen Ja enkel'haamu sousi Kalvolle lähtehen. Vaan toinen tyttö: "Miksi Mä yhä rumennun, Sä muutut enkeliksi? Hyi, lähde, sotken sun!" Punastui tyttö toinen Nyt kauneudestaan, Mut toinen, häijynmoinen Lähdettä sotki vaan. Ja tyttö onnetonna Nyt parkui sotkeissaan, Kun ruma rupikonna Hän on kuin onkin vaan. Kateisna aina siellä Tuo konna kurnuttaa, Jalompaa kun hän vielä Vaan maassa nähdä saa. EN VIISASTUNUT. Suopursuin keskelt' ennen aikaan Kun lakkamarjoja ma poimin, Pään pakoituksen pahan sain; Vaan siit' en liioin viisastunut-- Kun löysin, poimin aina vain. Taas maljan laidalt' ennen aikaan Kun riemua join vaahtoisata, Pään pakoituksen pahan sain; Vaan tuost' en liioin viisastunut-- Kun seura sattui, joinpa vain. Niin tyttöin keskelt' ennen aikaan, Kun sydänt' etsin lempiväistä, Sydämen tuskan tuiman sain; Vaan milloin viisastuin ma, milloin?-- Kun vanhat jäi, taas uutta hain. Muut kenties viisastuu, kentiesi, Mun älyni vaan luonto voittaa-- Tää katkeraa on tunnustaa.-- Tiet' oikeaa on turha koittaa Mun omin neuvoin vaeltaa. MATKAKUVIA. Mies tomuisesta kaupungista astui Maaniityn laajan kukkatanterelle. Siell' ilopuvussansa kukkaneitseet, Hääkauneuksin verhottuina, loisti, Iloa luoden tuhatlukuisille Maaniityn perhosille, hyttysille. Ja lemun heistä tuuli tuoksutteli Ylt' ympäriinsä vuorten rintehille, Joilt' ylevinä kuuset, hongat katsoi Kuin urhot niityn neitsytkauneutta, Tai kuuli jokirannan kerttukieltä. Niin yhtyi kukkien ja metsän sohu-- Kun heissä sama salon henki huokui-- Niin yhtyivät ne kosken kohinahan, Jok' alla niityn vuoren juurell' ähkyi Ja neuvoi, ett' on elämä vaan taisto Ja työ, kuin kosken, joka jyskää, jauhaa Ja myllärin, jok' ohjaa, takoo myllyn Ja miehen, joka pellollaan par'aikaa Hik' otsassaan maan muokkaa, kyntää, kylvää, Ett' taisto ja työ pysyvää luo yksin. Tuon kosken uurto auk' on läpi aikain Ja pellon viljelys, kun jatkuu työtä, Ain' antaa uutta, uutta hedelmätä. Ja myllärin, maamiehen omatunto Saa rauhan kestävän ja sopusoinnun, Kuin ruumiskin yön unen, terveyden. Niin kukkakunnahat ja metsän rinta, Niin virran vapaus ja linnun laulu Ain' uudistuvat luonnon toiminnoista, Siis työstä, työst' on salon rinta raitis, Kuin kansakin, jok' uurtaa ahkerasti Suon kuivaks, salon viljavaksi pelloks: On raitis peltopoika piikkopaita Ja paimen paljasjalka paitaressu. Oi, peltopoika, paimentyttö, teissä On tulevaisen Suomensuvun väki! Mies tomuisehen kaupunkihin lensi Nyt aatostensa siivin: sieltä löysi Hän pensastot ja kukat käytävillä, Vaan kaikki nuokkui pölyst' uuvuksissa. Ei kesälintuja, vaan soittosarjan Hän kuuli, pensaiss' ei, vaan Turhalassa. Ja kiihko-äänill' intohimoisilla Se veltot hermot nosti tuntoihinsa Tuon seurakunnan, jok' ei virran vilppaan, Vaan viinalasiensa ääress' istui Ja imi suin ja korvin "virvoitusta", Yön lopettaen aamun uupumukseen. Siin' istui jäykät virkakonehetkin, Nyt voiteit' ääress', istui moittimassa Tät' ihmiskuntaa, jok' ain' uutta, uutta Vaan toivoo, vaatii, himoaa ja tahtoo Eik' anna asiain ja ajan mennä Vaan itsestään, noin kauniist' itsestänsä, Kuin vierii virkatie tai palkka korkoo. Siin' istui kuivettunut kirjaviisas, Mies, jonka viisautta luonto nauraa, Jonk' aattehet vaan asuu kammioissa, Ei ulkona, kun siell' on raitist' ilmaa. Ja vasten häntä näkee nälkä-unta Myös laulaja:--on näillä ruumisrukka Vaan leivän pelko, hengen hätävara, Suu sydämen, ei paljo vatsan tähden. Viel' istuu siellä kielas liikekansa, Joll' on suu vatsaa, vatsa päätä varten. Ja kumma! Nyt par'aikaa keskusteltiin Juur' Runebergist'. Ehkä teoksistaan, Noist' ihmishengen aarteist'? Eikö mitä! Pää-omast', ukon raha-aartehista On juttu seurassa.--"Vai köyhä, hänkö? Ei sitten maksa muistamisen vaivaa!" On siinä sitten seuraa kaikenlaista, Niin löysää, keveää kuin itse turhuus Tai tuulen tuiskittava niittyvilla, Niin kiiltävää kuin ontot lasihelmet, Niin murtuvaa kuin ne--mut sisus löyhkää. Vaan pohjass' sokur', lopuss' armautta: Nuo heinävarret, hennot kaunottaret, Ja uuden kaunotaidon mallikuvat, Nuo tuulen-arat ansar-ruusut, jotka Ain' innostuvat muodist' uusimmista, Joit' imeläiset kirjat ihastuttaa Ja korvat kutkuu mairekieltä kuullen; Vaan kansaa, luontoa ja kansan kieltä Niin kammovat, ett' ennen ahtahassa He pulloss' asuvat, jos muoti vaatii, Kuin kansan keskess'; ennen auringossa He jouten liukenevat palsamiksi Turhuuden alttarilla haihtuvaksi, Kuin töin ja toimin, askareinsa ruumiin Ja hengen jänttä terästyttäisivät. Voi kukkaa, joka elää haihtuakseen Ja hedelmää ei kanna elämälle! Jos kysyt, mik' on oikeaa ja totta Näilt' itseviisailt': uusin päivälehti. Mink' edest' elää tahtovat ja kuolla? Ei kuolla minkään edestä, mutt' elää Niin ett' on elämä jo kuolemata. Vaan tuolla astuu urho pystörinta! Jumalan kiitos, että sodan henki Viel' ihmiskuntaa asevelvoituttaa! Niin lahoamast' estää ihmisyyden, Jok' eksyy luonnosta ja Luojastansa. Pois väistyi mies. Niin saapui Armonlaaksoon. Siell' ihanasti päilyi luonnonlähde, Bethesdana se kuohui terveyttä. Sen läsnä läikkyi Pohjanlahden laine. Ja ihmisetkin, luonnost' eksynehet. Tääll' emonsa luo hoippuellen horjui: Elämä luonnoton taas luonnon helmaan Ja epäjärki järjestyäksensä Maan alkuvoiman aallon kylpehissä. Josp' aalto myöskin huuhtois ihmishengen! Vaan kirkas luoma luikui lähtehestä, Vei vettä nöyräst' aaltoisehen mereen Ja olemistansa se tuskin muisti: Kuin tuolla vainiolla kyntömieskin, Jok' elää, kuolee unhoituksen lasna Ja kylvää maalle siunausta sentään; Kuin merimies, jok' elinpäivät soutaa Maailman aarteit' esi-isäin rantaan Ja itse unhoittuu kuin lahden laine Vaan sodassakin raittius ja rauha On heillä elämässä--kuolemassa On heidän suuruutensa Jumalassa. KUKKATARHASSA. Mielelläni istun täällä Rannan kukkatarhassa; Omenoit' on pääni päällä, Ympär' ruusuin tuoksua. Tyynnä, rauhallisna noita Ruusuja ma katselen, Mieli ei tee omenoita-- Muuta, muuta aattelen. Saapuu ruusujen luo kukka, Alle omenaisen puun: Terässilmä, tummatukka, Sanat soivat ruususuun. Silloin rauha rinnassani Vaihtuu outoon tuskahan: Kukkaseksi muuttuvani Soisin--neidon poimivan. Tai jos omenainen öisin,-- Vaikk' ei sentään kieltyn puun Neidon hyppysihin voisin Sutkahtaa--luo ruususuun! --Hiljaa, sydän! eihän korsi Kukan kohtaloa saa, Halvan laulajan ei varsi Kanna onnen omenaa! Laula lemmen tuskiasi Kärsien kuin kyyhkynen, Mutta jatka lentoasi Kotkan lailla korkeellen! NIIN MIETTI. Niin näyttää, ett'et lemmi laulajaa, Vaikk' kanneltaan hän sulle soinnuttaa. Sä mietit, ett' on hänen laulunsa Vaan ilmalinna, kukkamaailma, Jok' usvan lailla tuulen tullen haihtuu, Elämän halloiss' itkuvirteen vaihtuu Ja laulaja jää kalliolle Autiolle. Niin mieti! Mutta laulunhenki luo Taas uudet linnat, kukkamaailmat, Sydänten kurjain, onnetonten suo Se maassa maistaa toivon taivahat. Jos ryysyissäkin hyljättynä kuljen, Poveeni aarteen kallihimman suljen, Ikuisen lemmen synnyinmaalle Muistokkaalle. RUNOTTARELLENI. Runotar, oi ethän päästä Mua luotasi, Vaikka toinen tyttö kiehtoo Usein mieleni. Kutsutko mun tähtiyöhön Aattehia etsimään? Yö on Lyylin tumma tukka, Tähdet tuikkaa silmistään. Lahjoittaako tahdot mulle Aamu-auringon? Lyylin kauneus ja katse Suloisempi on. Rinnoilleni kantaisitko Kukkatarhat keväiset? Kukat Eedenin ei oisi Impyeni vertaiset. Vaiko viet mun syys-yön hallan Usvaan synkeään? Oi, sen tunnen--epäillessä Hänen lempeään: Liehun, liikun levotonna Niinkuin tuuli lehdossa, Etsin, Runotar, sun luonas Taasen tyyntä, lepoa. KUVAIN PALVELUS. Lie synninteko onnetoin Tuo kuvain palvelus: Ma Luojan kuvaa jumaloin, Siit' uhkaa kadotus. Ma uskoin: tuoss' on kaikki maan Ja taivaan kauneus; Hän jalon, armahan on vaan Ihana asumus. Ja sydämeni pyhimpään Jo kuvan ylensin, Luo alttarin, ja edessään, Kuin pappi, suitsutin. Vaan kuva kauan mykkä on, Ei sydänt' ollenkaan; Kun vastaa, kylm' on, tunnoton "En lemmi" huulillaan. Jumala ilman lempeä, Jääpatsas kylmä vaan! Kuin marmor'kuva, henkeä Jok' ei saa luojaltaan. Voi kauheaa! jo temppelin Nyt seinät vavahtaa: Jumala särkyy pirstoihin Ja maahan ramahtaa. Niin mielen alttarille vaan Jäi huurut katkerat. Pois!--Luoja vaatii istuintaan, Pois valhejumalat! PETTYNEEN LOHDUTUS. Tuo poika neittä jumaloi ja laulaa Ja toivontuskiss' istuu illat, yöt, Jää tekemättä halvat arkityöt-- Hän muistaa kutoa vaan lemmen paulaa. Mit' ihanaa ja suloista maa kantaa, Sen omistaa hän yksin neidolleen: Maan kastehelmet, kukat keväineen Ja lintuin laulut--tahtoo hälle antaa. Mit' ylevää ja jaloa on maassa, Sen yhteen nimenen hän sisältää, Ja taivast', isänmaata ylistää Hän armahansa nimess' autuaassa. Hän mielellänsä taisteluja kohtaa, On valmis voittohon tai kuolemaan. Ja ideaalein tähtimaailmaan Hänt' impi Beatricen lailla johtaa. Vaan rakkaus jos epätoivoks raukee Ja toivo häviää kuin kangastus: Maan kaiken silloin kuihtuu kukoistus-- Maailma kolkoks erämaaksi aukee. Ja missä äsken maa ja taivas valvoi, Siell' asuu häviö ja hiutumus, Ei tuskaa lievittänyt valitus, Vaan hengen jänttä mykkä kuolo kalvoi. Mut silloin aatos nuorukaisen rintaan Lens' istuimelta pyhän Jumalan: Kun altis rakkaus on taivahan, Ei kuolla sovi maisen lemmen hintaan. Hän erämaassa löysi kosteikkonsa, Jost' elonvoimaa uutta ammentaa: Se kosteikko on hälle synnyinmaa-- Se antaa onnen, tarjoo taistelonsa. Mit' ihanaa ja suloista maa kantaa Ja jaloa mink' ihmisrinnass' on, Työn hedelmät ja voitot taistelon-- Ne nöyrästi hän synnyinmaalle antaa. RAKKAUS. Jumalan kirous On pyhä rakkaus: Kun sydän hyljättynä halkeaa, Elämä kuihtuu, toivo katoaa, Yön rauha poistuu, päivän kirkkaus Ja katkeraa on joka tuulahdus: On autio, on tyhjä silloin maa. Jumalan siunaus On pyhä rakkaus: Kun sydän sydämelle aukeaa, Elämä viinin lailla kuohuaa Ja toivonhelmet loistaa, kirkkaus Maan, taivaan täyttää, niinkuin heijastus Maast' autuain, ja aarteit' täynn' on maa. SAIRAANA. Oi, Jumalani, ellös ota pois Mua maailmasta ennen aikojaan! Niin armasta tääll' asustella ois, Kun mieli täynn' on toiveit', aatteitaan Ja sydän vasten rintaa painaltaa Kun tahtois ihmistä jok' ainoaa. Mun mieleni vaan luokses nostata, Suo täällä työtä, anna voimia. Oi, Jumalani, ellös ota pois Mua maailmasta ennen aikojaan! TUONI JA ELÄMÄ. _Tuoni_: Kauan sä kylvät, Kauan sä kynnät, Toukoa teet omaks hallan. _Elämä_: Kauanko--kauan! Elä sano kauan, Ei kevät kestä kauan. _Tuoni_: Kauan sä toimit, Kukkia poimit-- Surkastuu kesän kukka. _Elämä_: Kauanko--kauan! Elä sano kauan, Ei kesä kestä kauan. _Tuoni_: Kauan sä hyörit, Niität ja pyörit, Teet elonkorjua kauan. _Elämä_: Kauanko--kauan! Elä sano kauan, Etsin jo hoivaa sauvan. _Tuoni_: Kauan sä horjut, Myrskyjä torjut, On elo kaikk' oma haudan. _Elämä_: Kauanko--kauan! Elä sano kauan, Syys tuli, murtaa sauvan. _Tuoni_: Halla vei toukos, Viikate toivos, Syyssato on oma tuonen. _Ääni haudalla_: Tuonenko--tuonen! Elä sano tuonen, Kaikk' elo ei oma tuonen: Taas valo voittaa, Uus kevät koittaa, Nousevi uus elonhuomen! KESÄPOIMINTOJA. I. SAIMAAN RANNALTA KARJALAN RUUSULLE. RUUSUN LUONNE. Voi armasta, voi veitikkaa! Semmoista harvoin nähdä saa: Kun suuttuu, posket ruskoittaa, Hän sukkaneulat viskaa pois Ja joukosta pois keikahtaa.-- Ei päivää silloin nähdä vois, Sen ukkospilvet karkoittaa. Vaan varropas: kun hetkisen Siell' istuu lisko murheinen-- Taas ruusu päivänpaisteinen Huoneeseen tulla heilahtaa: Hymyilee, sukkaa neuloen. Voi armasta, voi veitikkaa, Yön päiväks muuttaa semmoinen! Hän täynn' on tulta, lempeä, Vihastuu taikk' on hempeä-- Ei ruusu, jollei piikkiä. Ken mieltyis valhekukkaseen?-- Hän tuores on ja viehkeä, Kuin hehku viinin rypäleen-- Sen moist' on harvoin nähtynä! TAIVASKUVAT. Saimaalla souti poikanen Kanss' immen iltasilla. Kuvastui iltatähtönen Sen rannan matalilla. Vaan sorsasiskot uidessaan Sen kuvan sotki kerrassaan. Niin suistui venhe salmellen, Syvälle seljänteelle; Taas taivas, iltatähtönen Lask' illan tyynen veelle: Ui nytkin sorsat sotkuineen, Vaan kuva selkis uudelleen. On täynnä taivaskuvia Ihana Saimaan ranta. Useesti venhe aalloilla Pyhimmät tunteet kantaa. Niit' ehkä melske häiritsee, Vaan uudelleen ne selkenee. RAUHAISET RANNAT. Hämeessä paimen seuraa laumojaan Kedolla, rohkaisten niit' torvellaan. Vaan Saimaan rannan laumat rauhalliset Öin, päivin yksin liikkuu laitumilla; Ei niitä pedot väijy vaaralliset, Ei huolt', ei puuhaa niistä paimenilla. Sovussa versoo lauma luonnon kanssa Ja paimen laulaa kotikummullansa. Niin suojass' ollos, kansa Karjalan, Pedoista myrkkyisistä maailman! LOUHIPELLOT. Voi sentään, kuink' on pellot Karjalan Niin louhiset ja viljan vaivaloiset. On toista Hämehen ja Pohjolan Satoisat pellot, järviemme moiset! Vaan sittenkin nuo louhipellot mulle Niin tuntuu metisiltä, mieluisilta, Kun tiedän, ett' on leikkikentät sulle Ne olleet lapsiajoilt' armahilta. Voi sentään, kuink' on esi-isäs kauan Hikoillen työtä tehneet ankaraa, Ennenkuin moisen hellän kukkavauvan Nuo louhipellot jaksoi kasvattaa. KARJALAN KUKKULAT. Minne kiipeätte, Karjalan Kukkulat, oi minne kiipeätte? Niinkuin vuonat lauman iloisan Ylös hyppien te yllätätte. Rinnoillanne viljavainion Povi uhkuvainen aaltoileepi, Otsaltanne laulut nuorison Väinönkielin laaksot vallitseepi. Kiivetkäätte, vuoret Karjalan, Taivahalle asti kummutkaatte! Väinön laulut, henki Kalevan Maailmalle kauas kaikukaatte! KELLE SEPPELTÄ. Kun kukkasia poimi poika, Siteli neito seppeltä. Oi, kelle palmikoivat noita Niin onnellisna, hellinä? Sitooko impi sulhollensa Suloisen tuoksuseppeleen, Vai poika kutrit kultasensa Noin kattaa kukkasiimekseen? Ei niin! On juhla Karjalassa Ja kansa joukoin riemuitsee, Ja nimet suuret kaikuvassa Se laulussansa mainitsee. Nimeä laulunlöytäjänsä Kuvailee kansa kukkihin: Sitoopi nuoret seppeltänsä Työn kunniaksi Lönnrot'in. Siit' otsat onnellisna loistaa Ja nuorten kasvot kirkastuu: Maan onni hetken huolet poistaa Ja kansan henki raitistuu. KALASTAJA. Asusti poika saarella Lähellä kirkkonientä. Kalahan lähti illoilla, Vaan kiiskin päät' ei pientä Tuo aamulla hän kotihin-- Iloisna saapuu kuitenkin. "On poika pahan noituma," Kotona kuiskaa väki, "Toi kaloja, toi lintuja Hän ennen kyllältäki. Nyt, vaikk' yön halk' on kalassa, On aamuin tyhjä kontissa." Vaan lintu kirkkoniemessä Soreesti laulaa illoin. Unohtuu verkot mielestä Kalastajalta silloin: Hän öiksi viihtyy linnun luo. Kaloja siks ei aamuin tuo. Se lintu tarttui pyydykseen, Kaloja kallihimpi, Kun saaren sulhon venheeseen Istahti niemen impi: Nyt saarenväki ihmeissään Ei noidanjuonta syytäkään. Rannalta saaren vastakin Kalahan venhe lähti; Se lähti illoin, kuitenkin Kotihin yöksi ehti,-- Vaan saalista toi enemmän Kuin sulhon' olless' isännän. SINNE JÄITTE. Sinne jäitte, immet Karjalan, Jäitte järven kirkkorantahan Louhipellon kukkakaunisteeksi. Muistan loistehesta silmienne Taivaskuvat tyynten järvienne, Muisto mieleeni jäi ihanteeksi. Sinne jäitte, sulhot Karjalan, Soutajiksi seljän aaltoisan, Jäitte louhipellon perkaajiksi. Intonne ja työnne, toimintanne, Niiss' on toivo, turva Karjalanne Ollut ja on päiviks ikuisiksi. Sinne jäitte, vanhat Karjalan, Kasvattajat polven nousevan, Jäitte toivon tainten hoitajoiksi. Siellä lempi äidin Lemminkäisen, Viisas henki vanhan Väinämöisen Nuoret nostaa maansa kunnioiksi. Halla voipi viljat kylmentää, Koti Karjalan ei kylmäks jää: Siellä hehkuu lempi hellän naisen, Urhoihin se lietsoo sankaruutta, Taisteluun ja työhön intoisuutta, Onneks maan ja vaaraks vainolaisen. II. KEVÄT-AAMU. On kevät-aamu, Suomen kevät-aamu Ja kaikki nousee kohden taivasta. Ei yksin kuusi, honka lehväslatva Tavata tahdo pilven pengertä-- Matokin nostaa päänsä mullan alta Ja ruohoin tutkain nousee nurmesta. Myös kohden taivast' aukee lehden korva, Kuin kuulla tahtois kieltä rastahan Tai leivoparven, joka liiteleikse Ain' ylös silmin siintämättömiin, Kuin laulujaan veis istuimelle Luojan. Niin kaikki nousee kohden taivasta. Nuo mettisten ja perhoin lemmityiset, Tuo kevät-aamun kukkanuoriso, Avaapi nousevalle auringolle Nyt hellin silmin tuoksuhuulensa; Ja päivän koitto kansan nukkunehen Jo nostaa töille kevätvainion. Elämä, henki huokuu kaikkialla Ja kaikki nousee kohden taivasta. Niin käen kukku korven liepehellä Viel' lausuu toivon kaukotuntehet. Ja silloin neito kanssa nuorukaisen Myös astuu kevätjuhlan temppeliin. On kevät-aamu, Suomen kevät-aamu Ja kaikki nousee kohden taivasta. SADE. Maa halkeili jo poudan heltehestä, Työvoimat kuihtui luonnon elimistä. Jo linnun laulu kuivi kurkkuhun Ja kukka laakson rinteell' lakastui. Niin ihminenkin, luonnon valtaherra, Käy allapäin ja mielin murretuin.-- Vaan luonnon työstä, elintoiminnoista Kohosi pilvet paksut taivahalle: Maan elimiin taas vuoti virvoitus, Maan jäsenet ja suonet sykki taas. Vireemmin lauloi lintu, liikkui lehto, Hymyili laakson kukka auringolle. Ja ruohot, lehdet kiilsi kiitoksen Elämän kaiken alkulähteellen. Niin ihminenkin epätoivostansa Taas virkosi: hän luotuin keskellä Nyt loistaa heltyneenä, kyynelsilmin, Hän riemunkyynelt' elpyi uhkumaan. ERÄÄSSÄ PUUTARHASSA. Tääll' oisi luonto kanssa Luojansa Niin suloisessa sopusoinnussa Ja taide helmoja sen kaunistais, Jos halpa käs' ei työtä jaloa Sais ihmishäpeäksi tahrata, Jos kaunist' ilkitöill' ei soaistais.-- Vaan opi, armahani, poimimaan Maan päältä, mik' on taivahista, Ne kuvat paina sieluhusi vaan-- On täällä paljon, paljon poimimista. KAKSI KOSIJAA. Perhonen ja mehiläinen kosimahan lähti, Molemmilla mielessänsä loisti lemmen tähti: Tuuli heitä johti Kukkanientä kohti. Perho viihtyi niittyvillan hienohelman luokse, Mehiläistä miellytteli apilahan tuokse. Kumpainenkin sai sen Kullan omanlaisen. Häitä kevät vietettihin; kesä elon jatkaa. Mutta perho puolisonsa kanssa mietti matkaa: Tuuli sai ne viedä, Minne--emme tiedä. Mehiläinen mesihuulin puolisoinens' eli, Kotinurmen kaunisteeksi, toimi, tuoksueli, Kunnes syksy elon Päätti, antoi levon. KOTILAMMEN SOUTAJAT. Oi teitä, kotilammen soutajat, Oi, kotilammen lapset rauhaisat! Te valtameren aarteit' ette tunne, Sen ette myrskyaaltoja. On kotilammen laine suosittunne, Se vaikk'ei anna herkkuja: On souto helppo, myrskyt pienoiset Ja matkalla ei suuret toivehet; On illan tullen rauhan valkama, Isien ranta, tyyni tarjona. Oi teitä, kotilammen soutajat, Oi, kotilammen lapset rauhaisat! NIINHÄN ENNEN. Kotoisen tien varrella Ohdakkeenkin latvassa Kasvoi kukkasato. Polttiaisten juurella Loisti kesä-illalla Usein kiiltomato. Niinhän ennen kotona, Kuin lie sitten matkalla. Kotimurhe mukanaan Riemun ruusun latvassaan Kaunihimman kantoi. Äiti vihmoi vitsallaan, Vaan hän silmänluonnillaan Lohdutusta antoi. Niinhän ennen kotona, Kuin lie sitten matkalla. NIITTÄJÄLLE. Kauanko, niittäjä armoton, niität, Kukka kuin korsikin tieltäsi kaatuu, Kauanko niität? Sääli et pienintä rinnalla suuren, Nuorta et vanhan vierellä säästä, Miksi et säästä? Kun suret lapsias, naistasi nuorta, Tuoni jos armoton heilt' elon leikkaa, Miksi et säästä?-- En kysy. Luonnon sääntöä täytyy, Kuulla sun täytyy: Korjaat näin elomailtasi viljaa, "Luonnon herrana", kunneka hiljaa Lyö sinut vuorollaan terä tuonen-- Huomenna kenties. NYT JA SILLOIN. Kedolla paimen etsi kukkia. Hän kotiinsa sielt' yhden valitsi. Sen helläst' istutti ja hoiti hän, Ei muille sois sen hymyilevänkään, Ja huulten vierasten ei koskevan! Vaan eihän paimen tiedä, eihän vain, Kuink' usein ennen perhot kedolla Sai suudella tuon kukan huulia. SIIT' ASTI. Teist' ei lie kaunis Luhtavaaran rinne, Kun louhinen se on ja kallioinen; Vaan mieleni mun aina hehkuu sinne, Kun sielt' on mulla paimenmuisto moinen: Siell' ennen istuin kanssa paimen-immen, Siit' asti muistan sieltä kukat lemmen; Ja missä kasvaa lemmenkukka, siellä On elinvoimaa, suloutta vielä. YKSINÄINEN. I. Oi, kukkaseni, armas kukkani, Sä olet ainoa mun riemuni! Mua maailma kun soimaa, tuomitsee, Sä siit' et huoli, mulle hymyilet Ja tuoksull' asuntoni täyttelet-- Mua tuskin muut maan päällä muistelee. Tuoll' oisi impi kirkkorannalla, Vaan häntä tuskin tohdin aatella, Hän kenties millä, millä rankaisee! Oi, kukkaseni, armas kukkani, Sä olet ainoa mun riemuni. II. Kevähällä ruusuni Kukki kaksitellen, Syksyllä on yksi, Vaan yksi kukkanen. Kevähällä lintuni Lauloi kaksitellen, Syksyllä on yksi, Vaan yksi lintunen. Yksinäinen kukkani Vaill' on viehätystä, Lintu yksinäinen On aivan vaiennut. MUISTOKSI. Saas tästä tyttö, muistoksi Tää sinikukka, lemmikki! Suo hetkinen sen riemuita Sun silmiesi valossa.-- Voi, kuin se siit' on autuas!-- Kun kyllästyt, niin heitä pois Tuo joutokasvi lasistas-- Se muutoin toisten tiellä ois: Hän sen voi tehdä kukallen, Ken polkea voi sydämen. SINIKAUNOKKI. Kysytte, miks' elokaunokki Kasvoi pellon leipäviljahan, Kyntömies vaikk' ei ois tahtonut?-- Taivassinellään se muistuttaa, Että on maan päällä muutakin-- Taivahista, pyhää, ihanaa-- Paljon muutakin kuin leipä vaan. HERNEKUKKA. Mist' eksynyt lie ohrapellollen Tuo hernekukka perhosiipinen, Vaan ihastuinpa, kun sen siellä näin; Vaikk' aikaharvoin hernepellolla Ma silmiäni käänsin sinne päin, Kun siellä niit' on ylen viljalta. Jos mikä miss' on harvinaista vaan, Se kiitoksella usein mainitaan; Vaan viljalt' ollen moni unhoittaa Ihailla kaunista ja arvoisaa. TUOKSUHEINÄ. Tuoksuheinä tuskin vaan Kukkaseksi huomataan; Niin sen muoto kaino on, Vaatimaton, loistoton. Usein lähin ruohonen Nuokkuu vaan sen tuoksullen, Muut ei tunne, tiedäkään. Kukkaseuraan loistavaan Tuoksua sen kaivataan, Mutta harvoin löydetään. Useammin löytää sen Halpa paimentyttönen. SOPU LUONNOSSA. Tääll' ei etsi riitoja Honka kuusen rinnalla. Koivu tuomen, pihlajan Luona näyttää suostuvan. Niityn kukat tuhansin Rinnan on ja sekaisin, Sovuss' elää kuitenkin. Peippo sekä kerttunen Usein täyttää lauluillaan Saman lehdon liepehen-- Kiistele ei kumpikaan. Rastahalle leivonen Kosk' on ollut kateinen? Milloin taivas kuvansa Kielsi lammen kalvolta? Oi, kosk' ihmismaailman, Niinkuin luonnon sointuisan Täyttää sopu taivahan! TYYNI LAMPI. En usko, ett' on hongat vuorella, Tuoll' läsnä taivast' onnellisemmat Kuin kukkaset ja lehdot laaksossa Joit' tuskin vuorihongat huomaavat. Näenhän, ett' on laaksoss' alhaisin Tuo tyyni lampi--siihen kuitenkin Maa kuvastuu ja taivas parhaimmin. VUOSI 1882. ELIAS LÖNNROT. Lausuttu Viipurissa 17 p. Huhtik. 1882. Lönnrot on kuin Suomen kansa, Suomen kansa on kuin Lönnrot. "Mitä vaadit, suomalainen? Vapautta, valtikkaa! Köyhä, halpa mökkiläinen vaatiako uskaltaa! Vapauden valtakirja nosta ensin ilmoillen: Miehen voima, hengenponsi, millä osoittaa voit sen?" Voima? Eikö miehuuttamme Runeberg soi lauluissaan? Sankareimme urhotöitä maine kantaa maailmaan. Missä uljas miehen kunto, jalo voima loistaa niin, Kuin ne kukkii puhjenneina Vänrik Stoolin laulelmiin? Väitettiin: "Ne vaan on laina, vieras kouluanti vaan, Jost' on Suomi kiitostansa luotu aina laulamaan. Palveluun tää kansa kelpaa, sill'ei voimaa hallintoon, Oman hengen ponsi puuttuu,--ilmoillen sen nostakoon!" Työ ja kunto silloin nosti mökin pojan piilostaan, Ajan henki hänet kutsui kalleukset kaivamaan: Vaatimaton niinkuin hyve, ahkera kuin kuntoisuus, Kaino metsälammen lailla, tyyni niinkuin rauhaisuus. Sellainen tuo ajan urho, kalleusten kaivaja, Aluss' unhoitettu, halpa, nyt jo tuntee maailma; Kätketty kuin Suomen kansa salon synkän unheeseen, Mutta työllään sieltä nousi, niinkuin kansa aarteineen. Vaatimaton sanoissansa, kaino käytöksessä hän, Mutta työnsä hedelmillä vaati ehkä enemmän: Vaati kansallensa arvon rikkahitten rinnalla, Laittoi, että Suomen laulun kuulee kaukomaailma. Suomen vaaroille hän nousi, näki järvet metsien, Loistavat kuin kiiltohelmet tummuudessa kutrien. Maansa järvillä hän kuuli laulun hellän helkkävän, Luonto kiehtoi kuulijata, vaan tuo laulu enemmän. Laulun helmet poimi urho kielilt' iki kanteleen, Niistä punoi Suomettaren päähän jalon seppeleen: Laulut liittyi toisihinsa niinkuin järvet Suomenmaan, Sinijärvet luotu maata, laulut kansaa kultaamaan. Niin nyt välkkyi maailmalle _Kalevalan_ tähtivyö, Kertoi vanha sankar'-aikaa kansan hengen ihmetyö: Entisyyden muistolaulut, ase ajan nykyisen, Aatemeri ammennella aukes Suomen kansallen. Vanha _Kanteletar_ kaikui syvät Suomen tuntehet, Virvoitti kuin laakson virta uuden laulun kukkaset. Vihdoin tietäjämme käsi isäin _Loitsut_ ilmi toi, Neuvomaan, ett' aate, sana, henki muodot muuttaa voi. Elias Lönnrot, Suomen kansa,--sanat kauas kuuluvat, Suomen hengen sullojilta ase, voimat vaipuvat. Snellmanin jo ääntä kuullaan, Runeberg jo uskotaan, Suomen kansan hengenvoimiin enemmän jo luotetaan. Rauhan-aikaa kansa kaipaa, vaan tok' ensin voittoa: Kansan henki kotonansa tahtoo johtaa, hallita. Vasta sitte rauha koittaa, aika suurten hedelmäin, Lönnrotimme toivon-aika, päivät rauhan-ystäväin. Silloin suurten töitten touko kauneutta kukoistaa, Isäin sankar'ajan henki pojilt' uudet muodot saa; Suomi loistaa, Suomen yllä nimi laulun löytäjän, Soiton suorijan ja uuden päiväkullan päästäjän. Seppeltä nyt Suomi sitoo, viettää päivän nousuaan, Harmaapäisen kunniata kaikkialla lauletaan. Seppelehet viheriöivät polvi polvelt' uudelleen, Niiksi Suomi kukat kylvää lapsiensa sydämeen. Seppelehet viheriöivät kunniaksi suuren työn, Kukkasia kylvetty on poistajalle unhoyön. Joudu sampo suvantohon, sammon sankar' eläköön! Suomen onnen kultapäivä paistakohon, yletköön! KUSTAVI AADOLFIN MUISTOJUHLASSA Viipurissa 18 päivänä marraskuuta 1882. Hän noussut onko? Taasko valtavasti Hän miekkaa käyttää, johtaa maailmata? Kuin aamurusko maitten ääriin asti Hän säteilee--ja herää vuosisata. Ja mitkä kirjat miekanterä kantaa? Vapaus, totuus kuvastuu kuin taivas. Ne lahjat urho ihmiskunnall' antaa Ja niille uskonvoimin tietä raivas. Se usko voimaa, urhoutta luopi, Se valtaa kansoja ja maailmoita, Se tunnonrauhan, vapauden suopi-- Ken taisteluissakin ei etsis noita! Hän ilmestyi, hän rannallemme nousi, Kuin joulujuhla, ain' yht' uusi, suuri, Kuin kevät, jonka länsituuli sousi, Kuin rakkaus, tuo voimain alkujuuri! Niin muistossa nyt suurena hän loistaa, Kun astuu Suomen rantain syleilyksiin. Hän katsoo--silmän valo varjot poistaa-- On kuin hän katsois Suomen sydämyksiin. Mit' etsii? Ehkä poikaa ohjatonta, Jot' ennen ohjasi kuin ratsuansa? Tai sotavanhust' ehkä voimatonta, Jok' orjan lailla kantaa kahleitansa? Ei oppipoik', ei vanha sotavanki-- Edessäs seisoo Suomi-nuorukainen, Miestöihin valmis, raitis niinkuin hanki, Vaan sydän lämmin kevät sointuvainen. Tääll' into aaltoaa sun innostasi, Sun aattehilles hehkuu kansan rinta; Kuin ennen taistelee se johdossasi, Vaan sananmiekkaa käyttää mahtavinta. Kuin ennen, nyt se hengenkahleet laukoo Ja Suomen voiman nostaa nähtäville, Se hengenlennolleen nyt teitä aukoo Ja voitonseppel tarjona on sille. Me ihmisyyden valtaa nostatamme, Sen alttarilla Suomen viiri liehuu, Sen voitoks Suomen voimaa kasvatamme, Siks into kansallinen täällä kiehuu. Oi, terve, suuri Kustav Aadolfimme! Sua muistossakin maamme sylin sulkee. Me rinnan suurist' aatteist' ottelimme, Nyt viittomaasi tietä Suomi kulkee. Vaan vait! Tuo suuri muiston haamu haastaa, Silm' iskee tulta, paisuu sankar'rinta, Maa kirkastuu ja Suomen hongat vastaa, Kuin kuunteleisi armas armahinta. "Oi, kiitos, suuruuden ja voiman henki! Sun käsivartes kansat vapauttaa! Kun tahdot, toimii suurta pienonenki Ja ihmisyyden kruunun kirkastuttaa. Tää Demmin'in ja Lytsin urhoin kansa Nyt kohoaa kuin honkametsä sankka; Mies johtamaan se nyt on taistojansa, Kuin Hakkapäällit, murtumaton, vankka. Pois oudot ohjat!--loppunut se aika: Ohjattu itse ohjaa kulkuansa. Mies kunniaa nyt tuottaa--kelpo poika, Ken kohtaloistaan vastaa vaiheissansa. En kiitä--olit kiitoksille kaino-- Et urhotöistäs ollut koskaan ylväs. Ja milloin kohtas kärsimysten paino, Et valittanut, suuruutemme pylväs. Ain' uskollinen, sodassakin tyyni, Asemas ansaitsit kuin vahva muuri. Iloita voin, ett' on myös minun syyni, Ett' täällä kansaa johtaa aate suuri." Noin lausui suuri muiston sankar'haamu Ja salon rinta liekehti kuin tuli, Valaisi juhlaa Suomen uusi aamu Ja Lytsin urho Suomen omaks suli. KERRAN. Käyskelin kerran käärmesuota,-- Suo oli onneks jäässä. Astelin käärmeittenkin päälle,-- Onneksi näin vaan unta. Vaan Jumalan jos paistaa päivä, Käärmehet tointuu taasen, Jos uni vaihtuu valvonnaksi, Voi toki silloin, silloin! SALON SILJA. Niinkuin leivin-uuni hehkui keskikesä helteinen, Tuulenliekka häirinnyt ei rauhaa lammen pienosen. Sorsanlapsi turvallisna kaislikossa ui, Uskoi rauhaa maassa, kunnes kyttä ilmaantui. Lammen luona peltotyössä Silja hyöri hiessään. Silloin tällöin loiskahtihen aallon syliin kylpemään. Vastarannall' Antin Paavo loiski--siitä viis: Kun on sama saunanlöyly, miksei lampi siis? Aaltoon Silja laskee, nousee väliin rannan viitahan, Juoksee, että tuulta syntyis, loiskahtaa taas uimahan, Kun on uinut, peltoa hän käypi kuokkimaan. Kuokkii, laulaa--Paavo lauluun liittyy rannaltaan. Niin on Silja usein uinut, juossut nähden naapurin, Vaan ei hovinherran nähden, jok' on kansaa kaupungin. Tuskin torpantytön mieleen herrat johtuiskaan, Jollei hovissa heit' asuis kesänvietollaan. Useasti lammen rantaan kalvas herra astelee. Astuu kerrankin, niin näkee kuinka Silja uiskelee, Kuinka viitahan hän juoksee eikä huomaakaan, Että herra viidakossa väijyy piilossaan. Hovinherr' on paljon nähnyt, matkustaja monen maan, Vaan naiskuvaa viel' ei moista, neitsyeinnään, puhtainnaan. Niinkuin ihmiseksi luotu salon kauneus, Josta puuttuu himon liekki, vaan ei armaus. Mutta hovinherran rinta syttyi, palaa roihunaan, Polttopuikseen kultakutrin tytön tahtois kiihkossaan. Vaan jo ruokakello kutsuu, tyttö vaatehtii. Hoviin herra astuu, yhä rinta liekehtii. Vierii viikko, kaksi, niin ei Silja lammess' enään ui. Turhaan Antin Paavon ääni kaipausta kajahui. Hovinherralt' otti Silja pestin kaupunkiin, Maalle Paavokaan ei jäänyt, vaikka kiusattiin. VUOSI 1883. TUUTIESSA. Tuuditan tulisoroista, Kipenäistä kiikuttelen, Vaalin pientä valkeaista, Luojan lasta liikuttelen. Taivahast' on lahja tullut, Taivahan tulen kisoista, Luojan lemmen liekinnöistä, Ei vahingon valkeoista. Tuudin lasta maan valoksi, En vahingon valkeaksi, Tuudin toivojen tuleksi, Työn jaloisen jatkajaksi. Senpä tuudin tuikkeheksi, Tähdeksi tähän talohon, Maan hyväksi maineheksi, Suurionnisten ilohon. 19/2 PETTÄVÄISTÄ. Uskoa täytyy mun, mitä kertovi tietäjä-vanhat: Vaahdostaan meri loi rakkauden jumalan. Siks' yhä vaahtona teutuuttaa omiaan, yhä heittää Rannalt' toisellen rakkauden kisamiin, Niin kuni Lemminkäistäki lietoa niemeltä saareen, Sielt' takasin kotihin, Sariolahan kodistaan. Surra ja suuttua vaan, jopa uskoa, toivoa antaa, Onnen tarjotun taas tempaa pettäen pois. 20/2 VAROITUS. Aisopos kun sanasutkia Delfin toi pyhämaalle, Syntipä keksittiin, surman sai pilamies. Muistaos, ystävä: temppelin palvelijoit' elä pilkkaa, Kiittele vaan miten voit, peittele myös pahojaan. Tai pahan tietäen vaan ole vait, pysy tyhmänä, tollo, Jos valo, jos tosi niin kärsii, niin sinä et. Viisait' ei sovi neuvoa, nousevat niin rasavilliin, Seppää jos opetat, päähäsi saat vasaran. Ylpeät leimoistaan ovat valtion puntarit aina, Heidän huulilta vaan viisaudet putoaa. 27/2 IHME. Kaikki katsoo Ellin armautta: Leikkii tuossa hiekan heltehessä, Läikkyy lainehina kultakutrit, Liehuellen tuulen tuttavina, Päilyy ihmelähtehenä silmä Tumman ripsiverhon siimeksessä, Kuvastaapi taivahan kuvia, Tyynen, pilvisaihottoman taivaan, Kajastaapi kasvojen kukoistus Vienon, puhtahimman aamupuhteen; Mut on kaiken kauneuden ihme, Ett'ei Elli tiedä ihmettänsä. IHAILUA. "Ah, ihanaa! Miten on Sulonen! Ihan ihmehen lapsi! Ainoa onnettomuus: kuuro kun on polonen!" Hurskahat naiset noin, ihastusta ja sääliä huutain, Kiertävät last' ihanaa,--onneksi kuuro hän on. KUUSTOISTAVUOTISEN LAULU. Mieltäni mun, miekkoisen, ei murhepilvet paina, Täytin vuotta kuusitoista viime helluntaina. Siit' on asti mieleni kuin hunajaa ja mettä, Tunnen toivot rinnassani, vaan en kyynelettä. Tuntisin jos kaipausta, siit' ei hiiskausta! Eihän aika-ihminen voi päästää valitusta. Nouse riemu rinnassani, kaiu korkealle! Kylvä onnen-omenoita tälle maailmalle! Auki tiesi, maailma, ja anna työtä, aika! Toimitan kuin tohtori ja parannan kuin taika. Kauas hehkuu mieleni ja kunniani palaa, Liekö tässä Suomessamme tarpeheksi alaa? Voinhan alkukaunisteeksi kotimaassa koittaa, Kansalleni seppeleitä solmita ja voittaa. 6/7 KALAMIES. Kalamies laskee verkkonsa, Verkkonsa aaltohon. Kalamies ei voi arvata Mitä käy verkkohon. Jumalaan luotetaan, Hänen on vallassaan. Kalamies laskee verkkonsa, Verkkonsa aaltohon. Moni on yökin valvottu, Kala ei tartu vaan; Aamu kun nousee siunattu, Kalakin nostetaan. Ahkeruus, luottamus, Niissä on siunaus. Moni on yökin valvottu, Kala ei tartu vaan. Moni mies voihkaa, oihkailee Murheen-tuskissaan. Suru ei auta, työtä tee, Siit' apu lähtee vaan. Työtä tee tyytyen, Onni käy onkehen. Moni mies voihkaa, oihkailee Murheen-tuskissaan. Kalamies hän on uskonmies, Kalamies kunnokas. Omat hän neuvot turhaks ties, Herra on laupias. Hänen vaan neuvollaan Saalihit nostetaan. Kalamies hän on uskonmies, Kalamies kunnokas. 14/7 KANSALAISLAULU. Olet maamme, armahin Suomenmaa, Ihanuuksien ihmemaa! Joka niemeen, notkohon, saarelmaan Kodin tahtoisin nostattaa. Kodin ympäri viljavat vainiot Kalarantoja kaunistais, Jalon kansan kuntoa laulelmat Yli aaltojen kuljettais. Saisi kuulla maailma kummakseen Miten täälläkin taistellaan, Pyhän, kauniin, oikean voitollen Ilojuhlina riemuitaan. Kuinka kansa, pieni ja köyhäkin, Edistyksellen uhria toi, Ihanteen, jalon aatteen alttariin Rovon viimeisen kantaa voi Kuinka uskaltaa sekä toivoa Tämä kansa on tohtinut, Vaikka vallitsi nälkä, kuolema, Valo maast' oli sammunut. Tohti toivoa sekä voittaakin, Valon temmata soihdukseen; Omat laulunsa nostaa kuultaviin, Ihanimmaksi oppaakseen. Ja se kuinka nyt kuohuu nuoruuttaan, Kuni kihlattu morsian. Vapautta se häiksensä valmistaa, Tulevaisuuden juhlahan. Sitä varten kansa nyt kilvan käy Isänmaallensa uhraamaan, Valon liedellä nuoriso valmistuu Toivon-aikoja ohjaamaan. Nosta, nosta jo henkesi kahleistaan, Satavuosia sortunut! Kansa yksi on Suomessa, yhdellen Voiton-arpa on langennut. Työhön, työhön yhtenä kansana siis, Rehellisehen, arvoisaan! Saman maan, saman kansan onnellen Joka korsikin kannetaan. Kuka kurja hylkien silmäilee Suuriarvoinen alhempaan? Saman arvon, kunnian ansaitsee, Joka mies on paikallaan! Kaikki, kaikk' ylös yhtenä miehenä nyt Suomen onnea valvomaan! Hetken työ tuhatvuosihin vaikuttaa, Isänmaahan ja maailmaan. 18/7 HÄÄLAHJA. Jo herra viettää häitänsä, Hovissa juhlaillaan. On tanssi, soiton helkkinä, Ja maljaa maistellaan. Siell' asustaa vaan valkeus Ja kirkas riemun runsaus. Vaan ulkona--ken?--Ken? On kansa murheinen. Saa murhe yössä hoippua, Hääjoukko riemuitsee. On onni keskitaivaalla Ja varjot väistelee. Nyt silkit, helmet helskyvät Ja kultavitjat välkkyvät, Vaan--tuskanhuutoja!... On läänin rahvasta. Saa huuto yöhön vaipua, Hääjoukko hyppelee. Ei riemu kuule tuskia, Sen korvat lumpenee. Niin kaunihisti notkutaan Ja soitto kaikuu, kaikuu vaan. Mut--kostonhuutoja!... Ne herran orjia. Saa kosto yöhön hukkua, Nyt valvoo rakkaus. On onnellisten seurassa Vaan armo, laupeus. Vaan miksi tanssi taukoaa? Miks soiton kielet seisahtaa? Kirous julma vaan Nyt nostaa kauhujaan! Ja niinkuin myrskyn pauhaten Ei linnut laulakaan, Hääjoukkokin on jähmeinen, Sen riemu kahleissaan. On morsian nyt kalpea Ja pilvi sulhon otsalla. Kirous yöstä vaan Nyt nostaa kauhujaan. "Juo sappea sun riemussas, Isies kylvämää! Maan meiltä riisti vanhempas, Sun valtaas henki jää. Vaan myrkynputket nouseva On lapsiesi niitulla, Ja onnentähkäs syö Kirottu hallayö!" Uh julmaa! Mistä kylvöstä Tuo vilja kasvoikaan? Hääjoukko kuuli mykkänä Ja sulho tuskissaan.-- Hänehen kääntyy morsian Ja näyttää kuin rukoilevan.-- Taas päivä paistaako?---- Jo väistyy pilvi, jo! Iloa sulhon silmiss' on, Ne säihkyy uudestaan, Ja syttyi poski morsion Taas onnen-purppuraan. Suhaus käy hääjoukossa Kuin tuulen kuiske lehdossa. "Mit' aikoo tehdä hän? Hän näytti päättävän!" Niin nousi, astui portaillen Nyt sulho, morsian. Valoa läikkyi kansallen Yön mustan helmahan. Ja nuorikot on ylevät, Kuin kaksoistähti lempeät. Ja kansa kuiskuttaa: "Hän haastaa, kuunnelkaa!" "Pois muistot!" sulho lausahtaa, "Pois muistot katkerat! Nyt onnenkevät aaltoaa Sen laineet loiskuvat. Häähuoneesta ne ouruaa Ja vapautta lahjoittaa."-- "Vapaus!--kuulitko?" Keskeytti kansa jo. "Mun hovi, teidän lääni on," Niin herra jatkoi nyt. "Isäntä kukin olkohon Kuin maat ois perityt. Jumala vaan ja ruhtinas Meill' yhteinen on valtias. Ja rakkaus veljyyden On side sydänten." Jo lausuikin hän tarpeeksi. Vaan kansa vait on myös! Niin kuunteleeko kylmästi Tuo joukko jalon työs? Ei! lämpimyyttään vait on se, Suun sulkee kuuma kyynele. Vavahtaa huulet vaan, Ei lähde sanaakaan. Niin hetkinen.--Jo raikuu maa Ja kaikuu kiitokset: Kun kevätpäivä armahtaa, On virrat kuohuiset. Yö kirkastui, kun loistivat Iloja kokko valkeat. Maat, järvet riemujaan Sai kansa kaikumaan. Ja kansa yhtyi häihin nyt, Hääjoukko kansahan, Niin riemu, äsken särkynyt, Nyt täytti maailman. Taas soitetaan ja tanssitaan, Heräsi päivä vuoteeltaan, Vaan onnellisten häät Viel' iloitsevan näät. TAIVAHASI. Turhaan etsit, tutkivainen, taivahalta tähteä, Johon maasta matkustajan täältä tulis lähteä. Et voi eikä tarvis täältä matkustella kauemmas, Läsnä loistaa tähtyesi, etsittävä taivahas. Käänny lapsikammiohon, katso pientä kehdossaan: Puhtahin sen silmän palo, Herttaisin sen hengen valo,-- Kadotettu taivahasi siinä loistaa kirkkainnaan. ÄITI. "Jokivartta pitkin Kävelin ja itkin: Lapseni aaltoon hukkunut lie. Löysin lumenpäljen, Siinä jalan jäljen,-- Siit' oli surmaan lapseni tie. Mieheni läks ensin, Häntä etsin, lensin, Lintuna, joit' on puoliso pois. Hän jos hukkui, kuoli, Elämästä puoli Mult' ikipäiviksi riistetty ois. Hukkunut ei vainen, Kurja,--armahainen,-- Pois paken' aaltoisen meren taa. Käännyin rantalehtoon, Mökkihini, kehtoon,-- Kaikkialt' etsin last' ihanaa. Lasta, lohdutusta, Etsin,--mökki musta Hautaan upposi silmissäni: Laps on poissa;--meni Koko elämäni! Synkk' on hauta nyt mökkiseni. Vaivuin ... jälleen nousin, Juoksin minkä jousin.-- Juoksun' ei kauan kestänyt lie: Löysin lumenpäljen, Siinä jalan jäljen,-- Siit' oli surmaan lapseni tie!"-- Näin hän lauloi yksin Päivät pääksytyksin, Murheess' uitellen sydäntään. Polki rukkiansa, Leipää suolahansa Painoi, kasteli kyynelillään. Elikö tai kuoli, Almusta ei huoli: "Armoleip' ei mun armottoman." Tyhjää kehtoansa Tuutii toisinansa, Toivoa laulaa toivottoman: "Isä, kanna lasta, Vaikka tuonelasta, Suo hänet äidin viel' omistaa!" Muutpa moittii vainen: "Hullu, hullu nainen, Soimata uskaltaa Jumalaa!" "Tuuti, tuuti lasta, Vaikka tuonelasta!" Äit' yhä laulaa yöt yliten. "Minut hälle anna Tai hän mulle kanna!-- Kuukin nousee yön laellen. Kuukin kuoltuansa Nousee uudestansa, Läntisen päivänkin itä tuo. Öisen valon luoja, Uuden päivän tuoja, Äidin murheesen ilo luo! Tuuti, tuuti lasta, Vaikka tuonelasta, Muutoin ei isä anteeks saa."-- Yö on. Kumma valo, Äitilemmen palo, Vaimon kasvoja kirkastaa. Kuu jo kultaa yötä, Herra armotyötä Näyttää aikovan maass' alottaa. Lähenee jo aamu, Mökiss' outo haamu Last' ihanaa sylin kannattaa. Ihmekö nyt kohtaa? Äidin silmät hohtaa Kuin valo koittavan auringon. Juoksee haamun vastaan, Syleileepi lastaan.-- Murheesen ilo vuotanut on. "Kiitokset, mies kulta! Anteeksi sait multa!" Autuas äiti näin huudahtaa. Päivä koitti yöstä, Herran armotyöstä Rakkaus koston sai sovittaa. Tuuti, tuuti lasta, Lahjaa taivahasta. Vaan vait!--tuutija vaiennut on. Seis nyt, rukki, kehto, Tyynny, rantalehto! Äitikin tyyntynyt on lepohon. Lepää lautehillaan, Kasvot kirkkaimmillaan, Rakkaus loistaa kuolematon. Missä? mikä pauhaa! Mökissä on rauhaa; Äiti jo lapsensa löytänyt on. POIMULEHTI. _Alchemilla vulgáris_. Kevät-aamuina näkee tämän kasvin lehdillä kastehelmen kaltaisia pisaroita, jotka ovat juuripainon vaikutuksesta lehden sisästä pusertuneet. Poimulehti, olet minun Kaltaiseni: luonto sinun Sydänjuurias kun painaa, Lehdillesi helmet lainaa. Helmet päilyy päivän alla, Mieli viehtyy katsojalla. Painaa myös mun sydäntäni, Mikä oikein painaneekin, Vaan se paino mielessäni, Helmiäpä nostaa sekin, Nostaa milloin kyyneleitä, Milloin laulun helmyeitä: Miellyt niitä silmätessä, Rakkauden säteillessä. OPPIA. Ruista kuin riiheen, oppia otsaan ei sovi ahtaa: Kuivettumaan sitä ei nosteta, vaan itämään. TUO ILOA! Säveleesen. Leivosen laihin Taivahilta, Mieleni, maihin Tuo iloja! Sielt' ilo kanna, Kuin mesi tuo, Muille sit' anna, Itsekin juo. Tuo ilo sieltä Murheellisiin, Luo kevätmieltä Maan asujiin! Niin joka rinta Lempeä soi, Maa ihaninta Kukkia voi. MAAMIEHENLAULU. Kansan säveleesen. Pois nyt Suomen taivahalta Mustat pilven saihot! Suomen kansan vainioilla Lainehtii jo laihot. Valistuksen vahva touko Hengen viljaa tuottaa, Voithan, Suomi, nousevahan Nuorisohon luottaa. Poistu, halla, meidän maasta, Vainiomme säästä, Toivon touot kukkimahan, Kypsymähän päästä! Herran voima, auta meitä, Nosta korkealle! Ja kun nostat, anna meidän Paistaa maailmalle! JOULUAATTO. No, onko tullut kesä Nyt talven keskellen? Ja laitetaanko pesä Myös pikkulinnuillen? Jo kuusi kynttilöitä On käynyt kukkimaan, Pimeitä talven öitä Näin ehkä valaistaan. Ja vanhakin nyt nuortuu Kuin lapsi leikkimään. Ja koukkuselkä suortuu-- Niin kaikk' on mielissään. Ja hyvä, lämmin, hellä On mieli jokaisen: Oi, jospa ihmisellä Ois joulu ainainen! VUOSI 1884. TIMANTTIPUIKKONEN. Mitähän tarkoitti Tyttö, kun kirjoitti Nimensä ikkunaan? Syvähän piirsi sen Timanttipuikkonen,-- Lasi ei tunne vaan. Timanttipuikkonen Oletkin, tyttönen, Sydäntä säästä vaan! Miksi et säästänyt? Sydäntä särkee nyt, Polttaa hullunaan. Vaan sinä, tyttönen, Timanttipuikkonen, Hymyilet, naureksit. Työtäsi jaloa, Kuin tulipaloa, Ihaillen silmäilet. ONNELLINEN. Olit onnellinen, äitini, Kehdossa kun nukkui poikasi: Paljon pojastasi uneksit, Paljon rukoilit ja toivotit. Onnellinen hänkin, poikasi, Poikavuosinaan kun juokseli, Jaksoi uskoa ja toivoa, Jaksoi riemuita. Onnellinen nytkin äitini, Vuorostaan kun hänkin nukkuvi, Nukkuu nousematta milloinkaan Näkemähän turhaa toivoaan. Dresden 9/4 KAKSIN. Kaks asteleepi nyt nuorukaista, Tietysti tyttö ja poikanen,-- Ihailla kevätmaailmaista He tahtovat,--no arvaa sen. Parastaan luonto tehdä koittaa, Maailma kukkii, linnut soittaa; Nuo kaks ei nää, ei kuule muuta Kuin kahta silmää ja yhtä suuta. 26/4 DRESDENIN LAMMILLA. On täällä järviä niitä, noita, Kuin Suomen paunia, lammikoita, Joilla joutsenet uivat. Oi, joutsenet, jos tietäisitte Te Suomen järvien kauneutta, Joilla joutsenet uivat, Niin sinne kilvaten rientäisitte, Siell' uiden, laulaen suloutta, Kuin Suomen joutsenet uivat. Niin luulisin, mut mieluisin Lie kotiaaltonen teillekin. ELBEN LUONA. Elben luona lauloi lintu harmaa; Kuulin, luulin Suomen rastahaksi. Mutta mik' on maailmassa varmaa? Saman-uskoista on tuskin kaksi. Toista mietti saksalaisen mieli: "Tuo on Elben rannan satakieli." Kumpi meistä lienee oikeassa? Toinen polvi uskoa voi toisin. Kaikki vaihtuvaist' on maailmassa. Suomen rastaan satakieleks soisin, Sen on sävel herttaisin ja sulin.-- (Liiaks ehkä lausuneeksi tulin.) 8/5 MOKOMA LOKOMOTIVI. Mokoma lokomotivi! Ohikulkien viskasi hiilosen, Näki siitä syttyvän sydämen, Mutta ei pysähtynyt, Hiilonen hehkuu nyt, Poroksi polttelee vihannan, Ihanan lempirannan, Kyyneleistä ei sammu tuli, Kevähän elementit suli.-- Mokoma lokomotivi, Viskasi hiilosen! 9/5 UTELIAS KUU. No, onpas kumma vasta: Kuu katsoo akkunasta! Sen varmaan taivahankappaleet Uteliaist' ovat naisista oppineet,-- Paljonhan oppii heistä, Luomisen enkeleistä. Kas, mitähän mahtaa kurkistaa, Viattomuuttako nukkuvaa? Kuu kulta, olit myöhäinen: Viattomuus jo kauvan Täält' otti matkasauvan, Palauttaa jos voisit sen!-- No, voi nyt mitä huokailen. Dresden 9/5 AVUTOIN. On aivan yksin se mökki Ja kylä on kaukana Ja mökissä sairas vaimo Makaapi hoidotta. Ei nousta hän, vaimo raukka, Voi sairasvuoteeltaan, Ei puuta takkahan kylmään Saa heikko nousemaan. Ja viimeisen palasensa Jo jakoi hän koirineen; Niin ristihin liitti sormet Ja vaipui vuoteelleen. Oi, astu jo ihmisjalka! Ei;--pakkanen paukahtaa. Soi, lempeä ihmiskieli! Ei;--koirapa haukahtaa. Niin sairas huokaa ja huokaa,-- Jo taukoo huokaus, Ja haikeastipa silloin Soi koiran ulvahdus. Pien' ikkuna päivän päästää Nyt kasvoihin ryppyisiin: Suu jäykkänä auk' on, paiste Käy jäisihin valkuisiin. Vaan koira kun ulvoo, ulvoo, Mies tulla kehjottaa, Mies vainajan.--Vaimo on kuollut, Siis koiran hän pelastaa. 11/6 ELÄÄKÖ JUMALAS? Ihailet Venusveistoas! Elääkö sulle jumalas? Valaiset häntä tuohuksella, Niin onkin parhain tarkastella: Hämärähetkin Venuksen Voi tunnustella parhaiten. 13/6 HERTTUATA NÄHDESSÄ. Oli kerran herttua,--onhan noita Paljonkin vielä herttuoita. Kylähän kulki herttua kerran, Niin kansakin näki suuren herran. Ja vanha koulumestari vastaan Kuljetti myös sata oppilastaan. Iloisna lapset leipakoivat: Nyt toki ihmeen nähdä voivat! Mestari herra vaan vapiseepi, Kun hattuvanhustaan piteleepi. Myös jälkijoukkona vanha kansa Suo tuulen huuhtoa tukkiansa. Niin lähestyvät kuin jumaluutta. "No, lapset, näättekös korkeutta?" Niin mestari. Lapset: "Taivas tuolla!"-- "Teill' onkohan silmät etupuolla? Pää painakaatte tok' alas maahan!"-- "Ah, ihanaisehen kukkamaahan!"-- "Ei! kohti herttuan ylhäisyyttä! Hän suopi teille nyt ystävyyttä!"-- "Niin, herra tuossako!"--Lasta sata Tähysteleepi nyt herttuata. Ja nähden vanhojen vapistusta, Jo nuoret tuntevat vaikutusta. Dresden 26/6 PEIPOLLE ELBELLÄ. Oi, sinäkö täällä, peipponen! No, kiitetty olkohon Luoja! Ja pihlajassako laulaen, Kotoni kevähän tuoja? Kaks ystäväistäkö yhtehen Ja kolmas pohjatuulonen! Mua neljänneksi tok' ottakaa, Niin yhdessä laulelemme Ja, kummastuttaen kuulijaa, Keväästä kuiskelemme: Keväästä Suomen rantojen,-- Se kuullaan täällä epäillen. Epäiltäköön, kun kuunnellaan, Usko on töitä Herran; Hän Suomen puolehen aikanaan, On kääntävä kansat kerran. Ja silloin, peippo, sun laulusi Ei rauennut ole turhaksi. 29/6 KUKKIEN MIELEEN. Minua kukkaset miellyttää, Hyväilen oikein heitä, Ja lemmin, oikein rakastan Kuin hyviä enkeleitä. Tekisi mieleni poimimaan, Mutta en henno kuitenkaan. "Voi sua tuhmaa Jussia! Sehän on kukkien mieleen, Heitä kun lempii, rakastaa, Asettaen rintapieleen, Heitä kun riipoo rinnoilleen, Ottakoon vaikka juurineen." /6 MIKS ELETÄÄN? On joutsen harmaa lapsena, Vaan vanhempana valkea. Min' olin lasna valkoinen, Vaan vanhetessa tummenen. Miks eletään? Miks eletään, Kun ruostutaan vaan yhtenään? Kentiesi aivan siksi, Ett' tunnettaisiin selvempään Itsemme ruosteisiksi. Dresden 5/7 KAIVATESSA. Käki aamuin kukkuaa,-- Tok' ei käki kotoinen. Rastas aamuin raksuttaa,-- Tok' ei kotirastainen. Aamuin ruusut puhkeaa, Tupaseeni tuoksahtaa, Lemu tuulelmassa, Tapaa laulamassa: Tupasessa vierahassa, Kukkasista vierahista. --Tuuli, lennä Suomehen, Tuothan pikku sävelen Suomen lintusilta! Tuuli, lennä Suomehen, Tuothan hienon tuoksusen Suomen kukkasilta!-- Tuossa orvonkukkanen, Minä tässä kaivaten, Vierahassa keväimessä, Kotikevät sydämessä. Dresden 5/7 LAPSENI NUKKUU. Lapseni nukkuu, nukkuu,-- Iäksi nukkukoon! Taikka jos herää, herää,-- Aina hän valvokoon! Aina jos nukkuu, välttää Pahoja maailman, Aina jos valvoo, voittaa Pahuudet maailman. 13/7 VALHEITA: Valo heijastuu, Esineestä esineesen singahtaa, Tyynnä kuvastuu Veden alla valhetaivas, valhemaa,-- Valon valhekin on ihanaa. Sointu heijastuu, Kalliosta kalliohon kimmahtaa, Korva hairahtuu, Valhevastaus kun kajahtaa,-- Soinnun petoskin on sointuisaa. Lempi vaihettuu, Esineestä esineesen singahtaa, Sydän hairahtuu, Valhesoinnun, valheonnen kuvastaa: Alku armas, loppu katkeraa. Dresden 13/7 HÄN JÄÄPI. Siin' istuu tyttö yksinään, Ja lukee, kirje edessään. Vaan kissa litkii takana Pois kermakullan maidosta, Voi kissaa vallatonta! Ja tyttö, ennen punakka, On nyt kuin kerma vaalea. Tuo kirje mitä merkitsee? Se posken ruskot nuolaisee,-- Voi kirje vallatonta! Tupahan paista, aurinko! Kevääsen astu, tyttö, jo! Suo luonnon poskes ruskottaa. Oi neittä hallan puremaa,-- Hän jääpi vaaleaksi. Dresden 14/7 ONNETON. Sappho ihana ja onneton,-- Onneton ken etsii onneaan,-- Jospa muistit lyyriäsi vaan, Tuntematta mitä lempi on! Mutta lempi tuimin tuskineen Kiedottu on kieliin kanteleen, Siksi, ihana ja onneton, Syöksyit kalliolta aaltohon, Myrskymieli mereen myrskyiseen. Dresden 15/7 VAAN KAKSI. Meitä on nyt vaan kaksi, Minä ja koirani. Mieheni petti ja juoksi, Vierahan vaimon luoksi. Lapset--kaks oli heitä-- Kulkevat mieron teitä, Vierasta palvellen. Meitä on nyt vaan kaksi, Minä ja koirani. 15/7 NENISTÄ AATELIN. Nenistä aatelin ja kuninkaan Nyt useasti vielä haastellaan, Ne osoittavat muka mahtavuutta Ja valtaa, voimaa, mielenjaloutta. Niin vanhaa virttä yhä lauletaan, Sisällys vaikk' on tyhjiin kulunutta. Ei huomata, kuink' usein Heikkilällä On nenä aatelin tai kuninkaan, Ja suvustansa ylvästelevällä On nenä aivan tavallinen vaan. Dresden 20/7 HUOLETI. "Poika, oi poikanen, Elelet leikkien, Ruusuja painelet Tyttösi rintahan, Toisia suutelet Poskilta pois!"-- "Huoleti!--sydämeen Jäävät ne iäkseen, Muuten ei onneni Kestävä ois!" Dresden 25/7 ELÄINTARHASSA. I No, onpas täällä eläintarha suuri! Vapaina toiset, toisill' orjanmuuri Tai häkki, niinkuin noilla apinoilla. Ravintolassa tuolla vapahammin Apinan jälkeiset on pakinoilla. Niin luulisi! vaan viittä viekkahammin Jumalanvilja kahlehtii tok' heitä. Oi, Diogenes, etsipäs jos keitä Täält' ihmisiä voisit kohdata! Jos Darwinia pettänyt ei harha, Niin maailma on suuri eläintarha. II. Noin ennen aina toivotin: "oi naiset, Te tallennelkaa kyyhkyn untuvaiset, Ja jääkää aina hentolintusiksi! Te miksi vapautte kalkkuniksi, Noin kartanoilla julki kotkotellen Ja ruusunpunaiselle vimmastellen!"-- Vaan voi kuin pettää ulkountuvat, Ne huuhkalla kun ovat hienoimmat! III. Vapaana ollen nauroi kyyhkynen, Elämän-onnestansa riemuiten, Nauroi ja sai metsän nauramaan. Nytkin, eläintarhan orjana, Naureksii hän, vaikka tuskissa; Ymmärtää ken hänen nauruaan? Nauraa katkerasti maailmalle, Itse vapautta kaihovalle, Joka muita kytkee kahleillaan. Dresden UNKARIN TYTTÖ. Alas Elbeä Tonavan mailta Tuli tyttönen Unkarin. Ja hän laivan helmenä loisti, Oli tähtönen kirkkahin. Muut tähdet kiertävät päivää, Kukat huomaavat auringon, Niin laivalla kaikkien ihme Tuo Unkarin tyttönen on. Ja nyt Unkarin taivahan auki Näki maa hänen silmissään, Ja tukka kuin Tokain tarhat Yli varjosi ylpeän pään. Kevyt Elben aaltonen läikkyy, Soma vartalo heilahtaa, Vene seisoo: Unkarin ylväs Myös rantahan astahtaa. Väki tulvii, tyttönen väistyy. Mihin?--Suurehen maailmaan. Yhä siellä hän rintoja hurmaa, Kuin viinikin Unkarinmaan. Elbellä 26/7 KAHLITULLE. Sua säälin, joutsen jalolentoinen, Kun rajoittuu nyt liikkees lampehen. Vaikk' ennen korkealla lentelit, Kun joskus miellytti, niin uiskelit. Nyt ken sun--siipesi on leikannut, Niin leikikseen sun lampeen kahlinnut? Liet yksi niitä, joilta maailma Vaan huvikseen on siivet katkaisna. Teplitz 1/8 ITSENÄISELLE. Olet itsenäinen? No kaikkia vaan On luotu maailma kuulemaan! Olet ympäristöä, hengit sitä. Sitä aattelet ja sit' uskot, mitä Esivanhempas sekä kansalaises. Ja toista mieltä jos huomataan, Sua kohta syrjästä kolhitaan, Ja kahleesi on omat uskolaises. Kuin tuskaloiselta tuntuukaan, Jäät ennelleen yhä istumaan, Ja yhteiskuntasi vitjassa Olet ruostuvaisena rengasna, Joka uutena välkkyy kilkahtain, Mut vanhana soi kuin muutkin vain. Teplitz 3/8 PÄIVÄNRUUSU. Moni kukka on kaunis tarhassaan, Yli aidan ei näy kuitenkaan. Vaan päivänruusu on loistava, On kukkavaltion herrana, Yli muurin katsovi maailmaan, Lumoustaan luo ohikulkijaan, Ja toiset kukkaset mielellään Hänelle nyökäyttävät pään. Hän vastaa nöyränä toisia: "Mitä onkaan kukkien kauneus! On suuri kuin pienikin luontoa, Jota kirkastaa valon rakkaus." 6/8 TYTÖN MUISTIINPANOISTA. Siell' istui hän mua silmäten, Ma naureksin vaan ilveillen. Pois päänsä käänsi hän kainosti, Taas vaikenin,--hän silmäsi. Ja syvää tuota silmäystä En unhoittaa voi milloinkaan, Mut puhkesin toki nauramaan. Hän tunsi tuskaa, häväistystä, Sen luin hänen kasvoistaan. Niin poistui, silmää nostamatta, Katosi puiston varjoihin.-- Katunut olen sittemmin. Teplitz 10/8 KAKSI KIRSIKKAA. Katolisissa maissa näkee vähän väliä pystytettynä ristiinnaulitun kuvia. Poika puistossa Poimi marjoja, Noita kypsiä, ruskeoita Böhmilaaksojen kirsikoita. Näki tuonnempaa Kaksi kirsikkaa, Näki tyttösen silmää kaksi, Halu leimahti polttavaksi. Vesi seisauttaa Kulovalkeaa, Pojan kiihkoa tyttösestä Purot, viinitarhat ei estä. Veri kiehahtaa Ja hän kiiruhtaa,-- Tytön painavi rinnoillensa, Tytön huuloset huulillensa. Poika, tarkasta!-- Risti vuorella!-- Mitä tehnyt poika ois muuta, Jos nähnyt ei ristinpuuta? Teplitz 11/8 VASTAHAKAAN. Päivä alkoi laskuaan, Mielenipä nousuaan. Sammui silmä auringon, Syttynytpä sydän on. Päivä painui syvimmilleen, Ihastuin jo ylimmilleen. Päivän vuoro valjeta, Mielenipä laimeta. Koitti aamun aurinko,-- Mieltymyspä loppui jo! Mieleni ei luonnoton, Vaikka lyhytlentoinen: Iltatähden, kuutamon Kanssa nousten, laskien. Teplitz l4/8 PIKKU TUIKKEHET. Poimin sinut, pienoinen Kiiltohiekan jyvänen,-- Halveksittu, heikkokiiltoinen. Poimin piilevänkin kukkasen,-- Kainous on helmi sydämen. Laulan kastehelmyestä,-- Hetken helmi kaunoinen! Silmästä ja kyynelestä,-- Lähde tuo ja puronen! Illan kiiltomatosesta, Jok' ei valoaan Peitä, pienoistaan, Asunnosta loistaa alhaisesta: Yhdessä te, pikku tuikkehet, Välkytte kuin kaukotähtyet,-- Monivärisemmin vaan. Teplitz 15/8 SALAISUUS. "Mulla on pieni salaisuus. Asia on vielä aivan uus. Siskoni! äsken kirjeen sain, Siit' elä hiisku muille vain! Täällä voin metsässä kuiskata: Kuulehan!--olen kihloissa!" "Kihloissa!--kylässä huudettiin, Että jo menet naimisiin!" 5/9 KERRAN ITSE. Venehessä vanhempasi Istuskelet, pienoinen, Heitä pidät turvanasi, Heihin luotat uskoen. Kerran tartut airoihin, Kerran itse soutelet. Kehen silloin luottanet,-- Omihinko voimihin? Berlin 5/9 ONKIMISTA. Oikein istut ongellen, Mustalaisen poikanen. Mit' on elämäsi rata?-- Onnen-onkimista vaan. Edessäsi uipi sata, Onkehes käy harva vaan: Onnen tunnet etsiessä, Vaan et sitä löytäessä. Berlin 6/9 HÄIRIÖ. Vaimopa suuttui mieheensä, Uhkasi koskehen juosta, Mies paha tuost' oli ihmeissä, Aikoipa koskehen juosta: Vaimonsa kosken partaalta Löysikin nauramasta. Siitäpä riemu vasta! Alkoivatpa nyt kilvassa Rannalta kotihin juosta. Berlin 6/9 ENSI KEMUJEN JÄLKEEN. Voi, kuinka kaunis on maailma Kotoni ulkopuolia! Ja tänä iltana tanssissa, Kuink' onnellist' oli tuolla! Ne nuoret herrat niin herttaiset, Ett' aivan mieleni suli! Ja syttyi heilläkin sydämet, Kun kuka luokseni tuli. On kukan vaikea valita, Kun noin on perhoja monta; Suon heidän luonani tanssia,-- Odotan verratonta. Berlin 8/9 RISUMUMMO. Risutaakkani alla nyt horjun, Ei ainoat' auttajaa; Vilukuoloa tuskin torjun, Jopa nälkäkin ahdistaa. Oli ennen auttelijoita-- Oli poskeni ruskoiset--, Silloin ei tarvinnut noita Käsivarteni valkoiset. Nyt:--ryppyinen vaimo rukka, Vene aaltojen murtama, Sydän särkynyt, harmaa tukka Ja autio maailma. Berlin 8/9 VAIHDOS. Piti paljon tyttönen koirastaan: Kun koira itki, niin hänkin, Kun koira sairasti, hänkin, Kun kuoli,--eipä se kuollutkaan. Näki itse nälkää mielellään, Kun koiransa sai tyytymään, Ja parhain tyttönen riemuitsi, Kun koira haukkui, reuhasi. Mut muuttunut on hän kokonaan. Nyt tuskin koiraa muistaakaan: On pentu raukan paikallen Hän päästänyt poikasen. Berlin 8/9 LAULA, MURHEETON! Laula, laula, murheeton! Sydämesi on niin raikas, Viel' on riemuella aikas, Henkesi on saastaton. Tunnen jotain riemustas: Kuin se kaukaa kajastaisi, Kaipaukseni toteuttaisi,-- Tarttuu puhtaudestas. Berlin 18/9 LUONA KEISARIN HOVIN. Luona keisarin hovin On lähde kaunoinen, Ylös kuohuvin povin Se silmää taivaasen. Luonnon lähtehen lailla, Se purkaa helmiään, Luonnon alkua vailla Tok' ehtyy yhtenään. Berlin 21/9. "TIKI TAK". "Tiki tak" käy kello, lapsonen, Tiki tak, se lapsia miellyttää. Mut hyötyä siit' ei, lapsonen, Et viisareita voi ymmärtää. Niin virran kuuntelet kohinaa Ja kuulet kello kun naksuttaa, Vaan kulje et virran seurassa, Ja tunne et aikaa arvata.-- Tiki tak vaan lapsia hauskuttaa, Kohu virran pieniä uinuttaa. Berlin 27/9 SPARTAN NUORUKAISET. Helooteja pyysivät aikoinaan Nuo Spartan nuorukaiset. Ken mies oli oikein ampumaan, Ken tarkkaan tähtäsi nuoliaan, Sitä kiitteli kansalaiset. Helootien on nimi vaihtunna-- Niin muoto on vaihtuvaista--, Mut nuorukaiset nyt Spartassa, Kuin ennen, juoksevat jahtia: He pyytelevät nyt naista. Ei pyytäjä ammu nyt jousella, Vaan kättä ja silmää käyttää, Ja valtava on hänen voimansa, Hän ansaitsee nimen leijona, Niin urhokkaalta hän näyttää. Berlin 8/10 TAPA. Näen sarjan noita jaloja sotijoita: Ken kaatui voitolla, ken tappiolla, Ken eli tappion, ken voiton jälkeen. Mut kunniapa yhteinen on heillä, Ett' ovat vakuutustaan puoltaneet, Ei veltost' aina "jaa, jaa" laulaneet, Kuin kurja tapa vaatii meillä. Wien 11/10 SYYS KEVÄÄLLÄ. Kaunihisti kuolet, kukkanen, Syksyn tuulehen kun lakastut, Kaunihisti syksyn koivunen Aivan aikanasi kellastut. Lakastutte uudistuaksenne: Ennätitte jättää siemenenne. Toist' on kuolla kesken kevättään, Kuolla nuorna kevätkoivuna, Toivonmaailmahan viheriään Aivan toivotonna vaaleta, Täynnä haikeata tutkimusta, Syyntutkimusta--ilman lohdutusta. Wien 23/10 SUKUTUSKAT. Tarinan muistan veljeksistä, Joit' ahdisti käärme yhteinen, Ja tuskaa tuottaen kauheata, Pit' orjanansa se jokaisen. Ja veli toinen jos toista syytti, Niin käärme vaivasi uhmemmin, Vaan julmaa yhdessä vastustellen Myös tuskat huojeni kultakin. Mut vapahiksi ken tiesi milloin He päässevät sukutuskistaan; Kentiesi silloin, niin, ehkä silloin, Kun kukin vuoronsa haudataan. Wien 11/11 KULKIJA. Miks, äiti, pientäsi ohjasit Pois kotikullasta maailmaan? Oli kirkas aamu kun talutit Hänt' ulos luontohon kukkivaan. Ja poikas silmissä toivo koitti, Sun silmyeissäsi kyyneleet, Ja rakkautesi kaikki voitti, Te ette turmia peljänneet. Ja käärme, uinuva kukkasissa, Ei silmiänne viel' auaissut, Ja pahan voimia kuolevissa Ei sydän nuori viel' uskonut. Niin kauas pienesi sitten kulki Ja kasvoi suureksi matkallaan, Vaikk' käärme montakin katkeruutta On hälle ehtinyt tuottamaan. Miks ei jo loppunut käärmevalta, Sen pää kun poljettu kerran on? Sen myrkky kiehuvi kaikkialta, Pää kaipaa kultakin poljennon. Wien 11/11 KADUN VARRELLA. Istua ikkunassa, Katsoa maailmaan:-- Maailma kaunis kulkee Lainavaunuissaan. Kulkee, virtana kulkee Joukkoa kirjavaa. Vaunuparvessa vaunu Muita on oudompaa: Loistava lainavaunu, Enkeli yllä sen, Enkelin alla arkku, Verhossa kukkien. Kukkaset arkkua seuraa, Elämä kuolemaa. Elämä kuolemaako?-- Kuolema maailmaa. Laina on kaiken aikaa Auttanut vainajaa. Viimeisen teki lainan, Maasta kun matkustaa. Raskas laina on kaikki, Elämä kaikkineen, Loppulaskua tehden Päättyvä tyhjyyteen. Wien 27/11 PELISSÄ. Pelataan, ystävä, pannaan Elämä kortin kulmaan: Mieltyisi ken elin-aikaan, Kiusauksehen julmaan! Peliä, onnenkauppaa, Juonta ja keinotusta, Harvoin rehtiä, totta On tää elämä musta. Voititko?--naura, naura Tuttavas tappiota, Naurua ansaitseekin Elämän tyhjä sota! Tyhjäkö?--jotakin voittaa, Päättänyt ken on pelin: Maailman tappioista Kylläisnä--kääntyy selin. Wien 28/11 POIKANEN. Poikanen, astuit puikkosen Pienehen jalkahasi. Siit' elä itke, haavasen Hoitavat vanhempasi. Montakin vielä puikkoa Maailmassa voit astua. Poikanen juoksi maailmaan, Jättäen vanhempansa; Äiti ei siellä ollutkaan, Haavojen-hoitajansa. Vaan moni pitkä puikkonen Haavoitti siellä poikasen. Kyynelin voiti haavojaan Poikanen ensimmältä, Mutta kun tottui astumaan, Tuntunut ei kipeältä: Jalka ei ollut milläänkään, Päästänyt silm' ei kyyneltään. Wien 11/12 KANSIEN TÄHDEN. Nykyaikaan kaunihit kannet Ovat muodissaan,-- Kirja ostetaan. Ja kauniskantiset ihmiset Jokaisen ovat mieleiset. Min' en myös hylji kumpaakaan, Toki kansien tähden kirjaa vaan En lähtisi ostamaan. Wien 12/12 VANHA MUMMO. Kasteli kukkaa vanha mummo, Kukkaa ikkunalla. "Missä on tyttösi, vanha mummo?" --"Kaukana maailmalla." "Tiedätkö millä hän kulkee tiellä, Vaivainen mummo kulta?"-- "Tiedä en,--maailma taisi niellä, Taikka jo peittää multa: Kastelen kukkaa, armastani, Muistelen tyttölasta, Tuskinpa jälleen puhdastani Löytänen maailmasta." Wien KÖYHÄ RUNSAUS. Oi runsasta,--oi köyhää maailmaa! Niin paljon ja niin vähän lahjoittaa: Maa mulle vuotaa viiniä, Mut vettä vaan on veljellä. Syön hekkumoiden herkkuja, Mut veljyt kalvaa pettua. Ma uinun höyhenpatjoilla, Ja veljeni puulla paljahalla, Tai kulkee mieron matkoilla, Yöt kärsien usein taivas-alla. Kun mulle taitehen kukkaset Jaloa luovat virvoitusta, Niin veljyt raukalle lapsoset Soi puutevirttä ja ruikutusta.-- Ja kuitenkin, voi kuitenkin! Se tuhlannut on paljonkin, Ken hukkasi helmen parhaimpansa: Mielt' onnellista, unta rauhaisaa Ei aarteet maailman voi lahjoittaa,-- Oi, veljeni!--hällä on parhaimpansa! EPÄSOINTUA. Kuulinpa mainion konsertin: Sata viulua vinkumassa. Toki tuskastui moni sittenkin Sävelpiinassa kauheassa: Kun puolet aikaa tuhlattiin Virityksihin epäsointuisiin. Epäsointujen aika on tottakin, Virityksien vuosisata, Sopusointu jos kohtaa korvihin, Se on onnea, sattumata. Ja kiusankieliä kuullessaan Jo maailma voihkaa tuskiaan. Mut tuskia toivo lieventää, Kuin synnytyksien alla: Voi soinnunlapsonen hengittää Ajan koittavan rintamalla; Ja lapsonen miehistyttyään Saa kielet sointuhun yhtymään. NUORET. Ylös vuorta kahden kulkivat, Eri puolta tiestä astuivat, Käyden riitelivät keskenään, Koira haukkui heidän välillään. Raskahasti kaiku vastaltaa, Raskas kulkea on vastamaa, Toki poika, toki tyttönen Koirinensa nousee vuorellen: Ta'ustalla metsän siintävän Näytti taivas maata etsivän, Taivas maata etsi, vettä maa,-- Sydäntäkin sydän halajaa. Ah, kuin kaunihisti soveltuu Havumetsän luona lehtipuu, Veden luona maa ja taivas maan, Miehelläkin nainen rinnoillaan. Nuoret lähenevät toisiaan. Niinkuin metsä yhtyy oksistaan, Kättä lyöden, silmää silmäten, Liittyy poika nyt ja tyttönen. Koira huomaa, kääntyy laaksohon, Maata suutelee ja leuto on. Mutta taivassilmin, käsikkäin Nuoret kiiruhtavat laaksoon päin. Taivassilmin, uppo onnessaan, Kuvaellen kultalaksi maan, Kerjuvanhust' eivät oivalla, Jonk' on koira tieltä haukkunna. Kerjuvanhus seisten tarkastaa: "Nuorten myötä-, vanhan vastamaa. Vaan kun kohtalo tuo kokkaran, Näette taivaan maahan tarttuvan." KOLME LINTUA. On viljapellolla kuhilaat Ja varpuset kuhiloissa, Mut yllä laulavi leivonen Ihannemaailmoissa. Sen siipi pyrkivi aurinkoon Ja sydämiin sulo kieli, Ja aavistuksihin kaukaisiin Sen kuullen puhkevi mieli. Mut pääsky laulavi lapsilleen: "Pois hurjankorkea lento! Ken viihtyy laulaen pesällään, Ei väsy eik' ole vento." Niin ruokavirsihin varpu jäi Ja pääskynen pesähuoleen, Mut leivo pyrkivi yhtenään Valohon, taivahan puoleen. VUOSI 1885. NYT JA SITTEN. Astele, armas pienoinen, Äitisi ohjaa lastaan; Et voi langeta, lintunen, Äitisi ottaa vastaan. Lankeatko, no, nostetaan, Luonas on auttajoita. Mutta kun joudut maailmaan, Turhaan huutelet noita: Siellä ne töykkii toisiaan, Harva on valmis nostamaan. München 19/1 PEIPOLLE IISARILLA. Kerran Suomen metsämaalla Lauloit, peippo, muistelen; Sama lintu, samat laulut, Hyvin vielä muistan sen. Oksalla nyt vierahalla Soitat Suomen laulua, Rannall' Iisarin vaikk' istut, Muistat Vuoksen aaltoja. Muistathan, kun synnyit, kasvoit Suomen keväthengessä, Laulathan, kun lasna kuulit Suomess' äitis virsiä. Siellä herännyt on henkes, Siellä syttyi ensi lempes: Vaihtukoonkin paikka, aika, Laulussas on Suomen taika. München 2/4 PIENI. Verhossa hennon harson Pieni nyt nukkuu vaan, Silmät ei auenneina Viel' ole maailmaan. Silmät jos aukeaakin, Harso ne verhoaa, Harso jos poistuneekin, Ilma tok' auertaa. Vuosia viettyy vielä, Auerkin siirtyy pois, Maailma kirkas loistaa, Jos silmäsi terveet ois! München 16/4 IISAR. Miks riennät, Iisari kiiruissas Ja juokset vaahtokierroksissa? Suo kuvain syntyä povessas, Ihaile kaunista rannoillas Ja opi sointua lintusissa! "Ei aikaa!" lausut ja juokset vaan, "On paljon työtä ja kantamista." Ja rupaa raskasta aallossaan Vie Iisar merehen valtavaan,-- Sit' aina liikenee kaupungista. Vaan rannat Iisarin kukoistaa Ja kaunis kaupunki loistaa, Käy herrat jouten tai ratsastaa,-- Työmies vaan uurtaa ja puurtaa. München /4 SUOMENLAHDELLA. Lainehet Suomenlahtosen, Länsimailta kun vyörytten, Lempeä kantakaatte, Suven lahjoja rannoillen Suomen, orpotyttösen! Lainehet Suomenlahtosen, Pohjosesta kun vyörytten, Mainetta kantakaatte, Suloa orpotyttösen Mailla etelän kiittäen! Lainehet Suomenlahtosen, Vierahista kun vyörytten, Vihoja haudatkaatte! Suomen rantoja kohdaten Suudelkaatte te siunaten! 9/5 LAPSONEN. Sä päivin istut säteiss' auringon: Onnen-auringoisen. Öin kuunvalo sun verhonasi on: Lemmenkuutamoisen. Ja kyyhky povessasi kuhertaa: Viattomuuden kyyhkynen. Mit' etsit vielä armaampaa, Oi, lapsonen? 28/5 RUNOTTARELLE. Aate puhjennut Vatikanissa Raffaelin kirkastuskuvan (la Trasfigurazione) johdosta. Runotar vuorelle kirkastuksen Vei ennen aattehen maailmaan, Ja loitsi onnen ja ihastuksen, Ett' into puhkesi laulamaan. Nyt, seisten alhossa, kauhistumme, Kun lempo tempoopi uhriaan, Apostoleihimme kumarrumme, Vaan heist' ei terveeksi loitsimaan. Runotar, riennä jo loitsuinesi, Ett' inhahenkiset parantuis, Ja paina maailma rinnoillesi, Se armaudestasi uudistuis! Ja temppeliisi vie sitten meitä-- Ei hetken kirkkausvuorellen--, Pois ihanteilta yön verho heitä Ja luonto kirkasta taiteesen! 30/7 ENSIN JA NYT. Ensin mairekukkasin sun pääs ja rintas kaunistin, --Katselit niin säihkysilmin.-- Ylistelin avujasi, kauneuttas kiittelin, --Kuuntelit niin herkkäkorvin.-- Mettä luulin antavani, annoin myrkkyä; Tein niin heikkouden synnin, tein sen lemmestä. Nyt sua ohdakkeilla tuikin, polttiaisin hautelen, --Katselet niin karsosilmin.-- Vasten mieltän' ivansuolaa sydämeesi kylvelen, --Kuuntelet niin kammokorvin.-- Kuumeesen jos sairastuisit, myrkky hiestyis pois, Vaan jos tuskaan kuolisit, niin syy mun lempen' ois. 30/7 KIERTOKULKU. Mit' on pienet kiiltomadot noille Suuren sähkövalon vartojoille, Mitä laulu kevätpeipposen Vartojoille torvisoitinten? Joka ilta uudistaapi muistoon: Pitäis tulla sähköliekit puistoon! "Toiste, toiste," laulaa peipponen, "Tänään vilkkuu kiiltomatonen." Kansa kaipaa, kaipaa lumousta, Luonnon pienet ei tee vaikutusta; Vaikka iltasilla nousee kuu, Senkin valo nyt jo vanhentuu. Kevät kulki, tuotti satakielen, Hetkeksi sen laulu lumos mielen. Kyllästyttiin. Ennen kuultua! Sehän vaan on vanhaa luontoa! Kaasuvalon keksi eräs ilta, Niinkuin tähdet, nouttu taivahilta. Saksan soittokunta ilmauu. Nähdään niitä viikko, kuullaan kuu. Vanhentuu! "Oi, sähkövalo missä! Autuus Italian on sävelissä!" Huutaa kansa. Juoksee keksijät, Sointujen ja valon etsijät. Kansa kaipaa, rauhatonna harhaa, Harva etsii luonnon sointutarhaa. Vihdoin neron nuppi puhkeaa,-- Sähkövalo puiston valloittaa. Soitto kaikuu, tuotu Italiasta, Kiihkeä kuin nuoruus hekkumasta. Vuoden kaks, on kansa kummissaan, Niin jo alkaa uutta kaipaamaan. Liian huikeaa ja konstikasta! Hervaisee! Oi, luonto, ota lasta, Syliis eksynyttä painalla, Että koituis uutta tarmoa! Miellyttää nyt peippo, kiiltomato, Luonnonkauneuden runsas sato; Alkaa kiertokulku uudestaan, Mutta päättyy konstimaailmaan. 6/8 MIKKO. Mikko marjass' ollen lapsena Poimi ropehensa harjalleen, Mutta palatessa kotia Syödä noppi hän sen tyhjilleen. Kotona kun siitä soimataan, Itkuvirsiä hän veisaamaan. Nyt, kun kasvanut on suureksi, Jouluviinoja käy ostamaan. Ostaa leilinsä hän täydeksi, Lähtee kotihinsa kulkemaan. Ajaa, saapuu kotilaaksohon,-- Leili tyhjä, Mikko täynnä on. Joulu joutuu, kantaa kakkuja, Juustoja ja raavasjalkojaan. Miehet äissään moittii Mikkoa, Jouluviinatonna, kuivillaan. Mikko turvaa salakyynelin Tupakkaan ja jouluvirsihin. 31/8 LAULUN TOSI. Et, laulu, totta ehdotonta Sä aina pyrji lausumaan, Myös puolitotta, valhettakin monta On kaunista, ne kun on ehjää vaan. Voi lukujenkin valhe, nolla, Se kun on ehjä, kaunis olla, Vaikk' ynnä toisten kanssa vasta Se lakkaa valhe olemasta. Niin vertaukset, varjot, kuvat,-- Myös itse kuva Jumalan,-- Vaan totuudesta kangastuvat, Niin luoden valhemaailman. Mut kuvat, vaikka valheita, Vakuuttavat tok' oikeasta, Ja vertauksest' ontuvasta Totuuden myös voi tuntea, Ja Luojan valhekuvast' ihmisestä Viel' löytyy merkit alkulähtehestä. Viipuri 14/9 HENKI. Peittyy jos kirkkaus taivahan Yön ja pilvien vaippahan, Peity ei sydämen Tähtönen. Sammuu jos valkeus maailman Syliin kuoleman, Sammu ei henkeni valkeus, Rakkaus. Pauhaos, luonto ja maailma, Rauhanhaaksesi hukuta, Sydämen valkamaan Pääse et vaan! Onnen ja kunnian kukkaset Maasta jos surmannet, Henki ne luova on helmastaan Uudestaan. Särkee myrsky jos maailman, Vankeuslaitoksen, orjalan, Hengenpä valta jää, Heräjää: Jumala ihmishaahmossaan Raunioista maan Elämää luo ja muotoja, Vapautta. 9/11 EGYPTI. Voi Egyptiä onnetonta! Kuin monta vuosisataa, monta Verinen on sun taivahas? Kuin kauan sorto Niilin mailla, Hedelmäisillä, voimakkailla, Kuin kauan polkee muistojas? Kuin kauan lapses kahlehissa On voimatonna, hervoksissa, Mies itseään ei auttamaan? Vapaus saatu vierahalta Vaan uuden orjuuden on valta, Vapaus etsi povestas! Kentiesi kurjuudesta tuosta, Sotien julmain hurmevuosta, Egypti syntyy uudestaan; Niin hurme, Niilin tulvan lailla, Luo vapauden viljaa mailla, Miss' ennen versoi orjuus vaan. Oi, nouse, kansa, uinuksista, Kuin päivä yöseen kahlehista, Tiet' ihmisyyden astumaan! Alota itsenäinen rata, Luo kansoillen uus vuosisata, Ett' ohjaa kukin kotonaan! KUKAT PINCIOLLA. Ah, te kukat helmikuun, Kukat Pinciolla! Suomehen jos voisin Teidät tuoda,--toisin, Että maamme pohjoinen Aina kantais keväimen, Toisin tuoksun kiihkeän, Vuoren aina vehreän,-- Ah, te kukat helmikuun, Kukat Pinciolla! Vaan te hennot kukkaset, Kukat Pinciolla, Ette kestä noita Pohjan taisteloita. Kotianne varten vaan Synnyitte te kukkimaan. Eihän viinirypäleet Pohjanmaille eksyneet, Eikä kukat helmikuun, Kukat Pinciolla. Vaan jos henki kukkimaan Puhkee Pinciolla, Sen ei kukkain kuolla Tarvis pohjan puolla. Kesken talvipakkasta Voipi kansa kukkia, Kesken hankien ja jään Kantaa henki tähkäpään, Kantaa kukat helmikuun, Niinkuin Pinciolla. 31/10 End of Project Gutenberg's Kootut teokset I: Edellinen osa, by J. H. Erkko *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOOTUT TEOKSET 1: RUNOELMIA 1868-1885 *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.