The Project Gutenberg eBook of Puukkojunkkarit
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Puukkojunkkarit

Author: Santeri Alkio

Release date: November 9, 2004 [eBook #13991]
                Most recently updated: December 18, 2020

Language: Finnish

Credits: Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUUKKOJUNKKARIT ***




Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.





PUUKKOJUNKKARIT

KUVAUKSIA
NYRKKIVALLAN AJOILTA


Santeri Alkio


Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1894




ENSIMMÄINEN OSA




I

JÄRVELÄN SANTRA


Kun Järvelän Santra rupesi ihmistelemään, s. o. pääsi ripille ja alkoi
ottaa vastaan kosimatarjouksia, rupesi Järvelän kartanolla yöllisiin
aikoihin olemaan oikein kansanvaellus. Santra makasi, yleisen tavan
mukaan, ruokapuodin päällä lutissa. Pyhäöinä saapasteli noita hiukan
luhistelevia lutinrappusia tusinoittain naimahaluisia nuoriamiehiä. Kun
niitä toisinaan sattui kokoutumaan lutti ja lutineteinenkin täyteen ja
toistensa poislähdön odottaminen alkoi käydä tuskalliseksi ja
kiusaavaksi, tahtoivat puheet usein mennä ristiin, joita sitten
käsikähmin koetettiin selvitellä. Nämä selvitysyritykset tavallisimmin
päättyivät siihen, että yksittäin ja joukotellen kierieltiin alas
jyrkistä rappusista. Asianomaisten luonnon sitkeydestä ja jäsenten
kestävyydestä enimmäkseen riippui kamppailun jatkaminen rappusten
alapäässä. Jos pihanurmikko osaisi kertoa, niin se varmaankin tietäisi
jutella kymmenistä ruhjoutuneista käsivarsista, kylkiluista ja polvista,
joita hammasta purren, ähkien ja valitellen on siinä yön pimeyden
suojassa salaisuudessa tuskitellen hivelty. On siinä vertakin vuotanut,
samalla tanterella. Niitä oli nuoriamiehiä, jotka lauantai-iltoina
puukkojaan tahotessa kuvittelivat asetta tarvitsevansa juuri Järvelän
lutin seutuvilla.

Tyttö itse oli varsin sievä -- tietysti. Mitäpä hänestä muuten olisi
niin alituiseen tapeltu. Rikas hän myöskin oli, sillä äidin perintöä
luettiin tuhansissa ruplissa. Muuten oli hän siksi itsenäinen, etteivät
pojat heti ensi tutustumisen jälkeen päässeet käsittämään, mitä hän
heistä kustakin ajatteli. Mutta kun noin puolisen vuotta olivat vuoro
vuoroon uhranneet rakastunutta vertansa Amorin alttarille Järvelän
lutissa, lutin eteisessä ja pihamaalla, rupesivat he pääsemään hiukan
selville muutamista Santran oikuista.

19:nnen vuosisadan keskipalkoilla, s. o. kertomuksemme aikoina, oli
useassa Etelä-Pohjanmaan pitäjässä hyvin yleisenä tapana, että kun joku
nuorimies oli saanut luvan laskeutua yöksi tytön viereen, saattoi toinen
saapua aseilla varustettuna, särkeä ovet ja lukot, tulla sisään ja
ryhtyä sitten makaavan kilpailijan kanssa julkiseen kaksintaisteluun.
Se, joka jäi voittajaksi ja sai toverinsa nurinniskoin käpälämäkeen
ajetuiksi, sille jäi kosijan oikeus sillä kertaa. Mutta Santra, joka
kilpailun kestäessä oli alkanut hyvin tuntea oman arvonsa, oli melkein
säännöllisesti ruvennut seuraamaan sitä tapaa, että hän tuontapaisten
kahdenkeskisten kohtausten sattuessa useimmiten jätti huoneensa
kamppailevien haltuun ja meni tupaan siksi kuin kumpikin oli mennyt
tiehensä.

Nuorison mieliala oli sellainen, että pojat etsivät tyttöjen suosiota
hurjailemalla, ja iso osa tytöistä piti poikain tavoista. Oli niitä
tyttöjä, mutta useimmiten vähemmän huomatuita, jotka samoin kuin
Santrakin osoittivat moittivansa poikain hurjia tapoja. Mutta kun
Santra, joka juuri oli tullut useain tähtäämätauluksi, rupesi heti
alussa tuollaista vakavuutta osoittamaan, niin pojat keskenänsä
rupesivat arvelemaan, että eikö se liene körttiläinen.

»Vai pitäisi tässä nyt lampaiksi ruveta yhden tyttären tähden! Ohoh!»
Pojat nauroivat, varmistuivat yhä siinä luulossa, että Santralla on
uskonnollisia taipumuksia, ja käänsivät askelensa taas uusille maille.
Löysivät kyllä henkiheimolaisiansa ja aikoivat jättää Santran niille,
joita muka huvittaisi lammastella tyttöjen edessä.

Santran isä oli herastuomari, pikkuinen ukkokääpykkä, jolla ei suinkaan
ollut mitään kuuluisuutta sitä ennen kun tytär kosimaikään joutui.
Ainoa, mitä hänestä tiettiin, oli, että hän itse keitteli viinaa ja
ryypiskelikin, mutta harvoin häneltä riitti toiselle ryyppyä; jos
toisinaan antoi, niin silloinkin vain puolilleen lasin kaatoi, itsekseen
puhellen tolkussaan, että »maahan pian menee, jos kovin täyteen kaataa».
Lautamieheksi hän oli kuitenkin päässyt ja saanut vielä herastuomarin
arvonimenkin siitä syystä, kuten kerrottiin, että tuomariukkoa, vanhaa
koiransilmää, huvitti tehdä sielutieteellisiä kokeita ja nauraa Järvelän
äijällä sen illan, kun hänet herastuomariksi tehtiin.

Herastuomari oli toisissa naimisissa. Nykyinen emäntä oli jäntevä,
tuikea muori, joka piti miestään ohjaksissaan, jos tässä muuten mitään
ohjaksissa pitämistä olikaan. Ensi naimisesta oli ollut kolme tytärtä,
joista kaksi jo oli tiloilla ennen kuin uusi emäntä tuli, jonka käsiin
Santra siis yksin jäi.

Muori oli viisas. Laittoi ja varusti tytärpuolensa lutin mitä
monipuolisimmalla vaatevarastolla, antoi puheessa ja teossa maailman
ymmärtää, että hän piti Santran kuin oman lapsensa. Niin hän olisi
tahtonut Santrankin asiaa ymmärtävän. Mutta kotoisissa, kahdenkeskisissä
kohtauksissa, kun puheet menivät ristiin ja tahdot vastakkain, tunsi
Santra usein, että tuo vaimo oli hänelle kylmä ja vieras, että sen tahto
oli rautainen, että se etsi pääasiassa omaa mainettaan sillä, että
hänelle vaatteita laitteli ja että se purasi häntä kielellään, kun vain
syrjäisen huomio vältti. Santrassa kasvoi vähitellen halveksimisen tunne
äitipuolta kohtaan, jopa isääkin, sillä tämä näkyi olevan tuiman eukon
kädessä tahdoton kinnas.

Santra huomasi, kun ihmiseksi varttui, että hänestä pidettiin, ettei hän
ollut ihmisten mielestä hylkypala. Itsenäisyyden tunto kehittyi, oman
arvon tunto kohosi ja hän tunsi riippumattomuutensa äitipuolesta
varmistuvan päivä päivältä. Se oli siihen aikaan, kun nuoret miehet
hänen tähtensä innokkaimmin toisilleen kuhmuja jakelivat.

Mutta »yökulkijain» luku Järvelän kartanolla harveni ja melskeet
hiljenivät. Kilpailu poikamiesten välillä ei näyttänyt enää olevan yhtä
suuri. Santra sai kuulla, että pojat pilkaten sanoivat häntä
körttiläiseksi, katui jo itsepäisyyttään, mutta oli liian ylpeä
peruuttamaan. Varsinaisesti ei hän kuitenkaan vielä surrut, sillä poikia
kyllä nytkin kävi, mutta ne koettivat tulla salaa, yksin ja välttää
tappeluita.

Vanhaa väkeä rupesi enemmän arveluttamaan, että miksi ne siihen
loppuivat ne yölliset melskeet? He alkoivat ottaa lähempää selkoa
kosijoista ja vuorotellen, isä ja äitipuoli, jupista Santralle, että
tätä ja tuota saat päästää, mutta et sitä etkä sitäkään. Numero 1 muorin
kirjoissa oli Kuivasen Ella, ja herastuomari asetti sille tilalle Karhun
Esan. Vanhukset väittelivät näistä ehdokkaista kahden kesken ja yhtyivät
lopuksi asettamaan Kuivasen Ellan yhteiseksi ehdokkaaksi, tämän kotitalo
kun kuului olevan parempi kuin Karhun talo. Varmaankin emäntä myöskin
osasi asiansa paremmin ajaa, sillä hänellä oli Kuivasessa vanhoja
sukulaisia.

Näihin aikoihin ei Santra ollut vielä itse mitään vaalia toimittanut.
Hän eli vapaana, ajatteli väliin yhtä, väliin toista.

Eräänä kesäaamuna joutui vanhusten asia keskustelun alaiseksi. Emäntä
sen alkoi kerran sattuessaan olemaan hyvällä tuulella, maitoa kun olivat
lehmät antaneet hyvin ja kirkas aamu lupasi hyvää luokoilmaa.

»Kuule Santra», sanoi emäntä, kun maitokamarissa maitoja pyttyihin
kaateli ja Santra täytteli piimäleilejä päiväkunnalle.

»No?»

Emäntä antoi odottaa vastausta, saadakseen sille sitä suuremman
merkityksen.

»Sinun täytyy ottaa se Kuivasen Ella.»

»Mitä ottaa?»

»Mitä ottaa! Mieheksesi... Parasta on valita niin kauan kuin on
valikoiman varaa ja muutenkin...»

»Ei ainakaan näiden perunain aikana!» huudahti Santra suuttuneella
äänellä.

»Älä huuda... Kenenkä sinä sitten ottaisit?»

»Mutta ainako sitä nyt vain pitäisi ajatella sitä ottamista, ainako jo,
että mä vieläkin sanon, kun sitä nyt taas tässä kipuisin kiireihin
ruvetaan jaksattamaan.»

Santran posket hehkuivat suuttumuksesta. Hän tarttui leileihin ja aikoi
lähteä viemään ulos.

»Älä mene», kielsi emäntä.

»Mitä sitten vielä?»

»Sinun pitää ajatella sitä, isäsikin tahtoo... Sellainen talo, ja Ella
sen kuitenkin saa...»

»Saakoon vaikka kymmenesti ja tahtokoon isä vaikka viidesti, niin sitä
en minä ajattele, en ollenkaan. Minä ajattelen ketä tahdon, mutta en
ainakaan Kuivasen Ellaa...»

Herastuomari pisti päänsä ovesta sisään.

»Mitäh?» kysäisi hän.

Emäntä säpsähti.

»Kah, tuopa se olikin ... pelästyin että kuka siellä... Tässä minä vain
sanoin Santralle, että sen pitää ottaa se Ella.»

»Nii-in, no niin sen pitääkin, vai mitä naurat?»

»Mitä naurat», matki Santra.

»Mitä ... no eikö se ole aimo mies, vai?»

»Niin, mies käsitöilleenkin niin aimo että, ja talo...» alkoi emäntä.

»Kyllähän minä olen sen jo nähnyt vuosikausia, että minä olen liikapala
tässä», keskeytti Santra katkerasti. »Mutta kyllähän te minusta
muutenkin eronne saatte, ettei teidän nyt tarvitsisi minua ensimmäiselle
vastaantulevalle työntää.»

Nyt emäntä asettui juhlalliseen asentoon ja löi kättä yhteen sanoen:

»Kuka sinua tässä on liikana pitänyt? Kenenkä tyttärellä on paremmin
puettu lutti? Ja senkö tähden Kuivasen Ella on sun mielestäsi niin
hylky, kun se on *minun sukulaisiani*?»

Santra painoi päänsä alas. Isä jatkoi:

»Nii-in, joutavia siinä nyt riitelemään ja mistä luulet paremman
saavasi? Kuka on aina viimeiseksi jäänyt ja toiset pyristänyt, eikö
juuri Kuivasen Ella? Kyllä se on siihenkin niin mies että...»

»*Sellainenko* se sitten on parahin?» Muuta ei Santra tainnut siihen
sanoa.

»On ainakin miehenmoinen ja ... se on hyvä talo.»

»Onko isäkin ollut tappelija?» kysäisi Santra ivallisesti katsellen
isäänsä.

»Mikä tappelija», naurahti ilkkuen emäntä, joka taitavasti tahtoi ohjata
asioita jälleen rauhalliselle tolalle, sillä hän aikoi ensin sovinnolla
koettaa asian ratkaista. »Vieläpä tappelija», jatkoi hän, »aina se on
jaloissa ajelehtinut.»

»Äläs peru, saat'ei multa ole luontoa puuttunut ... vaikka oonkin
pikkuinen, mutta ... ta...»

»No juo nyt ja sano sitten...! Menee maito pitkin rintoja ... kun
pytystä rupeaa juomaan, muutama. Olisi sitä vielä tuossa kiulussakin
ollut.»

»Ään, laukallepa se maito maistaa. Niin etkö...»

»Noo, Napavainiossa ne laukkaa syövät.»

»Niin, etkö muista sielläkin, Kanki-Tupun häissä, -- olithan sinäkin --
siellä? -- Peru kun se sai naamaansa se Konsta.»

»Mikä Konsta?»

»Haaralan Konsta! Kyllä siinäkin oli ruumista, mutta oli kankea kuin
pölkky. Ja minä olen sen aina sanonut, että siinä lyhyt lykkää kuin
pitkä vielä kokottaa...»

»Lempoako niitä nyt tuossa jaksattaa. Vie jo Santra ne leilit kärryille
ja lähtekää, ettei väen tarvitse odottaa, ei siellä tule työstäkään
mitään. Anna, äijä, sen hevosen luistaa, ei suinkaan se tiellä liho...
Ja Santra, muista sanoa Maijalle, että katsoo yöllä voiaskin perään, kun
siellä on se Iso-Köpikin, niin se kyllä tyhjää voiaskin, kun vähäkin
silmä välttää.» --

Kuivasen Ella rupesi lähistelemään Santraa yhä totisemmin. Santralla
todellisuudessa ei ollut mitään erityistä Ellaa vastaan, mutta ei
hänestä liioin välittänytkään, enempää kuin muistakaan. Ymmärrettävästi
ei hän ollut ollenkaan ajatellut, että tässä on vielä mitään kysymystä
avioliitosta, ennen kuin Ella eräänä iltana toi kihlat. Santra oli
silloin hämmästynyt niin, ettei ollut tietänyt mitä aluksi sanoa.
Ensimmäinen huudahdus oli ollut:

»Mitä sinä nyt hulluttelet, Ella?» Sitten oli ruvennut itkemään ja
pistänyt kihlat peräsängyn päänalaisten päälle. Ne jäivät sinne, ja he
olivat kihloissa. Mutta Santra näytti tähän aikaan kantavan hirveän
raskasta sydäntä.

Tähän aikaan tuli eräänä arkiyönä Laitalan Valee Santran luttiin, missä
ei silloin ollut Ellaa. Valee oli nuori isäntämies Korvenloukolta. Hän
oli jo aikaisemmin parikin kertaa kilpailijoilta valloittanut Santran.
Tyttö oli usein ajatellut Valeeta, mutta kun ei tämä ollut osoittanut
erityisempää taipumusta kulkea täälläpäin eikä ollut osoittanut
suurempaa lähestymisen halua, oli suhde jäänyt kapaloonsa.

Nyt Valee tuli. Ihan varmaan on huhu siitä, että minä olen kihloissa,
jo ehtinyt sinne, ajatteli Santra. Mutta Valee ei puhunut siitä mitään,
jäi vain istumaan ikäänkuin ei olisi mistään tietänyt ja -- Santra ei
tullut sanoneeksi hänelle uutta suhdettaan, johon oli Ellan kanssa
joutunut -- eikä käskenyt pois.

Nyt Santra vasta joutui tuskalliseen tilaan. Omatunto soimasi siitä,
että kihlattuna oli vielä laskenut toisen viereensä. Mutta toiselta
puolen tunsi tavatonta vetovoimaa Valeeseen, jonka rinnalla Ella nyt
vasta oli kadottanut hänen silmissään kaiken arvonsa. Kihlaus alkoi
tuntua itsemurhalta.

Valee tuli vielä toisenkin kerran. Silloin he puhuivat asiasta.

Seuraavana päivänä oli Santra taas pitkistä ajoista jotenkin iloinen,
niin että sen syrjäisetkin huomasivat. Kun hän ensi kerran sattui
jäämään äidin kanssa kahdenkesken tupaan, virkkoi hän:

»Äiti.»

»No?»

Nyt Santra vasta huomasi, että tuimalle eukolle ei ole niinkään helppo
jutella sellaisia asioita.

»Minä en mene Ellalle», jatkoi hän vihdoin.

»Mitä sinä nyt sanot?»

»Minä en voi, en saata ... en ikänä!» Tuli itku.

Mutta nyt oli muorilla kovia sanoja. »Vai nyt, kun jo on kihlatkin ja
muuta ... vai nyt peräytymään!» Käski hävetä silmänsä täyteen ja lakata
jo vihdoinkin ruikuttamasta. Kehui, että on sitä ennenkin tyttäriä
nähty, parempiakin, ja aisoissa niitä on pidetty... Muori ei ottanut
korviinsakaan pitempiä puheita asiasta.

Jo alkoi Santra käsittää missä ollaan. Hän oli itse ehdoin tahdoin
juossut paulaan, aivan ajattelematta kihloihin. Nyt veti muori niin
kireälle, että jo tässä ensi keskustelussa tunsi varattomana heiluvansa
taivaan ja maan välillä. Äitipuoli seisoi kannallaan kuin tammi,
tunnotonna kuin kivi ... jokainen ruumiinliike, jokainen äänenväre
tulkitsi järkähtämätöntä peräytymättömyyttä.

Santran päätä huimasi. -- Niinkö sen sittenkin pitää käydä?

»Ei ikänä!» virkahti hän enemmän itsekseen. Hänen äänensä vavahti,
mutta helähti kuitenkin omituisen kolkolle.

»Suu kiinni sellaisista!» tiuskaisi emäntä, nytkin aivan niin kuin hän
olisi puhunut lapselle, joka itkien tahtoo uutta hametta, kun toisen
juuri on saanut.

Santra koetti vielä isälle puhua asiasta. Mutta tämä oli niin
mielistynyt Kuivasen taloon ja oli jo asiasta puhellut Ellan isänkin
kanssa, että Santran jutulle hän rupesi haikeasti nauramaan »niiden
mukulain juonia»!

Ei kumpaisenkaan kanssa Santra päässyt niin pitkälle, että olisivat edes
todenteolla kysyneet, ketä hän muka haluaisi.

Ellalle ei hän vielä uskaltanut mitään puhua, sillä häntä hirvitti sanoa
sellaista, jos sittenkin kuitenkin pitäisi mennä vihille.

Mutta eräänä lauantai-iltana hän laittausi makaamaan tupakamarin
nurkkaan, sanoi äitipuolelle, että hän ei lähde siitä ulkosijoille, ei
millään ehdolla. Muori ei paljonkaan pakotellut, otti vain huomioon,
milloin Ellan askeleet lutin rapuissa alkaisivat kuulua. Eikä sitä kauan
tarvinnut odottaa. Silloin pistäysi muori ulos, kuiskutti jotakin Ellan
korvaan, toi hänet tupaan, pisti kamariin ja sulki oven. Santralta pääsi
huudahdus, kun näki Ellan. Kohosi joutuin ylös lattiasta ja aikoi
rientää, Ellalle sanaa sanomatta, tupaan. Mutta Ella otti kiinni,
naurahti ja kysyi, että eikö nyt lähdetä luttiin? Santra tempaisi
itsensä irti ja juoksi ulos. Hänellä oli juuri ollut aikomus sanoa
Ellalle ... mutta ei saanut suutansa auki. Nyt hän juostessaan ajatteli,
että tottahan jo itsekin ymmärtää.

Ella tuli nolon näköisenä tupaan. Herastuomari kuorsasi peräsängyssä ja
emäntä istui uuninpenkillä. Muita ei tuvassa ollutkaan, sillä
palvelusväkikin makasi ulkohuoneissa.

Muori jo tuli ovelle Ellaa vastaan:

»Pidä sinä miehen mieli päässäs», kuiskasi hän salaperäisen näköisenä.
»Se on tuollainen kuriton lunttu. Onko se sulle mitään puhunut?»

»Mitä puhunut? Mistä?»

»Ei mistään! No mene nyt vain perässä, se meni jo luttiin.» Emäntä
näytti olevan kahden päällä, jatkaako vai ei. Vihdoin kuitenkin sanoi:

»On olevinaan katumapäällä. Koeta sitä vähän miellytellä ... mitähän ne
tuollaiset kakarat ymmärtävät. Ymmärrä sinä paremmin, joka olet mies,
äläkä heti ensi sanasta nenääsi takaisin vedä, jos se nyt rupeaa jotakin
puhumaan. Tottahan ymmärrät, kun olet mies. Koko maailmahan sille
nauraisi, jos *sinä* vasikan nahat saisit.»

Ella mutisi jotakin hampaisiinsa.

»Mitä se on sanonut?» rupesi utelemaan.

»Mitähän se on sanonut...! ei mitään. Mene nyt jo.» Ella meni
luirutellen pitkää nohjoista vartaloansa, tuijotellen hiukan tyhmän
näköisillä silmillään. Emäntä jäi vielä uuni-ikkunaan peräilemään, josko
mitään tapahtuisi. Mutta kun Ella jäi luttiin ja ovi siellä vihdoin
pantiin kiinni, riisui hänkin ja meni makaamaan. Hän oli nyt tuosta
asiasta enemmän epävarma kuin koskaan ennen. Aivan ensi kerran tuntui
Ella hänestä niin kömpelöltä, että Santra saattaisi milloin hyvänsä
pujahtaa käsistä. Pitkän aikaa hän valvoi miettien, että keneen se
oikein on tuo poika tullut, kun isänsä oli nuorena niin reipas mies,
oikein teräväsilmä ja äitikin oikea ihminen. --

Huomisin kävi Järvelän emäntä Kuivasessa, jossa päätettiin, että nuoret
pannaan kuulutuksiin ensi tilassa. Kun emäntä tuli kotiin ja kertoi sen
Santralle, rupesivat viljavat kyyneleet juoksemaan tämän poskille, mutta
sanaakaan ei hän sanonut. Muori arveli, että tämä sanattomuus osoitti jo
jonkinlaista asettumista ja taipumusta välttämättömyyden alle.
Mielissään rupesi lohdutellen juttelemaan:

»Hätäkö sellaiseen taloon on mennä!»




II

JUNKKARIT


On pimeä syysyö. Kasarin Tommin saunan lavalla kuorsailee neljä nuorta
miestä hurjan juomingin jälkeen. Päreistä on jo aikoja sitten valkea
sammunut, viimeinenkin tulenkipinä karsista rauennut. Kuorsausten seasta
kuuluu silloin tällöin sekavaa puheensoperrusta. Vihdoin herää Karhun
Esa, ryhtyy kovakätisesti potkien ja kolhien herättelemään toisia.
Pääsevät siitä maristen jo kaikki jalkeilleen ja saavat valkeata uuteen
päreeseen. Tämän ratisevassa, kituvassa valossa näemme nuo uniset
kohmeloiset poikamiehet.

Siinä on Karhun Esa, nuori isäntämies, puukkojunkkarien kuningas,
Kuivasen Ella, joka tahtoo hänkin enimmiten olla muita parempi, Iikan
Antti, samaa maata, muuten jo köyhtynyt ja talostaan hävinnyt, sekä
Koipi-Siukku, mies neljänkymmenen tienoissa, mainion suunsa ja sukkelain
juoniensa avulla renkimiehestä kohonnut tähän yhdyskuntaan.

Kovin miehiä haukotuttaa ja kiroiluttaa jokaisella suun avauksella.
Tuskalliselta näyttää olo. Kömpiessä ahtaalla lavalla kompastuu Ella
vahingossa Iikan Antin jalkoihin.

»Piruako siinä kompuroit», Antti ärähtää, »sääret poikki tallaat.»

»Onpa kuin sääretkin!»

»Ne ovatkin miehen sääret.»

»Eivät ne ole nähneetkään miehen sääriä. Kun varpaalla pikkasen turkkaa,
niin urisee jo kuin olisi silmään pistetty.»

Antti kömpi ylös kiroillen, sanoi, että hän tahtoo heti paikalla näyttää
kuka urajaa, ja kahmi Ellan rinnuksiin. Ella rupesi huutamaan ja
pauhaamaan niin kuin pyhä tapansa oli, sillä hän oli tottunut huudollaan
pelottamaan enemmän kuin voimillaan. Tappelu oli jo syntymässä, mutta
Esa ja Siukku saivat välin sovitetuksi. Istuttiin sitten rauhoittuneena
lavan penkille ja Siukku sytytteli sammunutta pärettä.

»Voi ehtasininen!» hän siinä huokasi, »kun nyt olisi lampaan reisi
hammasten väliin.»

»Samat sanat», virkkoi Ella huojuen penkin päässä.

»No en minäkään oksentaisi», yhtyi Karhun Esa loikoen pitkänään lavan
pohjassa ja potkien juonillaan Koipi-Siukkua, joka rauhallisesti kärsi
sen.

Iikan Antti istui myrryisenä hiukan erillään ja imi piippuaan.

»Kyllähän se mukiin menisi», tuumi sieltä.

»Kyllä mä sen vain sanon, että se olisi nyt poikaa, se, olis jo, mä
vieläkin sanon», jatkoi Ella innoissaan.

»Kuka menee hakemaan lampaan?» kysyi Esa.

»Pelataan vuoro», Siukku ehdotti. Siihen suostuttiin ja peli ratkaisi
vuoron Iikan Antille.

»No ei tuo ole ensi kerta, eikä se ole edes synti», arveli Antti. »Mutta
kenenkähän karitsan ottaisin?» tuumi hän päätänsä raapien.

»Mitä sillä on väliä, missä vain navettaan pääset.»

»Luuletko sä sitten, Ella parka, olevan sellaisiakin navetoita ja
navetan lukkoja, ettei mies pääse sisälle?» kyseli hän kummastellen ja
juron näköisenä ivallisesti katsellen Ellaa.

»Mene nyt, mene vaikka Kasarin Tommin... Jaa!» huudahti Karhun Esa käsiä
yhteen lyöden innoissaan. »Mene Kasarin Tommin navetasta ottamaan, ja
ota kunnollinen... Se saakurin mies! Jos tapaat Tommin, niin anna halkoa
otsaan, kun kuuluu luulevan, etteivät pojat uskalla hänen lampaitansa
puhaltaa.»

»Luuleeko?»

»Noh. Ja onko kukaan kuullut, että se mies olisi koskaan uskaltanut
toista ottaa rintapäähän?... sellainen nahkasäkki!»

»Luja mies se on kuitenkin», väitti Iikan Antti, »kuitenkaan ei
sellainen, ettei tämän näköinen mies siltä yhtä lammasta tohdi
einespalaksi ottaa. Mutta missä se keitetään?»

»Mennään metsään», sanoi Karhun Esa, »otetaan sieltä Rotkon muorilta
pata, suolat ja leivät.»

Ja niin lähdettiin saunasta ulos. Kun oli ensin sovittu yhtymäpaikasta,
erosi Antti toisista.

»Onko sulla puukko? Näet, jos Tommi olisi kartanolla», kysyi perään
Koipi-Siukku.

»Kysy kissalta, onko sillä kynsiä!»

Hiljakseen laulellen lähtivät toiset Rotkon mökkiä kohti, maiskutellen
jo makeasti suutansa odotetun lampaanlihan esimausta.

»Tämä Ella, se on poikaa», rupesi matkalla virnistelemään Koipi-Siukku.

»Kuinka niin?»

»Montako yötä ja päivää sä nyt olet ollut naittajaishäihin käskyillä?»

»Viides alkaa huomisaamusta.» Ella haukotteli laiskasti, alkoi vähän
viluttaakin. Toiset nauroivat.

»Pian ne ovat Ellan laulut laulettu. Mutta saamarin hullu sinä olit, kun
rupesit akan touhuun. Mitä sillä olisit vielä tehnyt», arveli Esa.

»Kyllästyy tähänkin, iankaikkiseen retuamiseen.»

»Mutta kun on akka kotona eikä pääse enää tällaisiin joukkoihin, niin
sitä on niin kuin olisi jalat taivaassa ja pää penkin alla», oli Siukun
tuuma.

»Mutta totta puhuen, minun käy vähän vihakseni nyt, kun sinä erkanet
joukosta», kertoi Esa, »olisi meidän pitänyt yksissä juonin vielä kerran
saunottaa niitä körttiläisiäkin.»

»Luuletko sinä sitten, etten minä mukaan tule, kun tiedon saan, vaikka
mulla akka olisikin!» ihmetteli Ella.

»Kyllä se on niiden akallisten miesten niin ja näin ... Karin Vennukin
... melkeinpä hän kotonansa makailee.»

»Mutta kyllä se sentään on poikaa, se Vennu.»

»Onko minunkin rinnallani?»

»Mitäs se nyt pääpirun rinnalla, mutta»... Karhun Esaa nähtävästi
miellytti tuo melkein vakavuudella lausuttu tunnustus.

»Voi herran poika!» hän huudahti, »kun sais taas tehdä tuolla ... tuolla
leikulla tuoretta ihmisen lihaa!» Hän joutui yhtäkkiä omituiseen
raivoon, sätki puukolla ilmaa, hypähteli, pyörähteli, kiraisi hammasta
ja ulahteli kuin ärsytetty suden penikka. Kylä oli jo jäänyt taakse ja
he kulkivat mutkittelevaa karjantietä metsää kohti. Esan innostus
tarttui toisiin ja yhdestä suusta alkoivat he sydämellisellä innolla
laulaa:

      »Minä olen pappani vanhin poika
      Härmän Kankaanpäästä,
      Enkä mä sure ittiäni
      Enkä toisen henkeä säästä!»

Liikkeillään ja käsillään säestivät he innostuttavaa tahtia. Laulu oli
niin mahtipontista, että sen saattoi uskoa oikein sydämestä tulevan.
Ikään kuin laulun tuottama innostus olisi avannut aloja uusille
ajatuksille, virkahti Esa heti, kun olivat erään värsyn loppuun saaneet:

»Mutta mitähän te sanoisitte, jos minä teidät molemmat ... haa!...» Hän
kirosi kummallisesti nauraen ja heilautti puukkoaan.

»Mitä sinä nyt, Esa?» rupesi Siukku lauhduttelemaan ja etääntyi
soveliaan matkan päähän.

»Älä nyt!» Ella kirosi ja peräytyi hänkin. Esa rupesi nauramaan:

»Leikkiähän tämä on, leikkiä koko matkan... Mutta kuule, Ella, minä
löisin sinua nyt kohta paikalla, jos sinä olisit toinen mies. Perkelekö
sua auttoi saamaan sen Santran?... En minä muuten siitä välitä. -- Pysy
edempänä Siukku! -- Mutta yhden kerran, kun siellä oli makuulla tuo
Talvi-Kosken Köpi, niin minä panin sen sieltä nurin niskoin tulemaan ja
meinasin olla itse yötä. Mutta kas, tuo pirulainen karkasi minulta
tupaan. Voi vanhaihminen, kun minun teki mieleni mennä ikkunasta sinne
tupaan ja näyttää niille oikein...! Ja jos minä mennyt olisin, niin
olisin vienyt Santran takaisin luttiin. Sain kuitenkin itseni
pidätetyksi, kun olin aivan selvällä päällä. Ja sitten ei minun ole
tullut mennyksi, ennen kuin sinä niin vissit kaupat teit. Noo...»

Ella nauroi melkein sydämellisesti, sillä koko juttu häntä nähtävästi
ihastutti.

»Älä naura kovin, taikka... Luuletko sinä olevasi parempi kuin minä
sillä, että Järvelän Santran saat?»

»Esa, mitä sinä hulluttelet ja riitaa haastat, emmehän me nyt
tappelemaan viitsi ruveta.»

»Viitsi! No miks'ei? Valmis minä olen koettamaan vaikka kohta, jos vain
tahdot, niin...»

»Mutta minä en tahdo.» Ella pelkäsi. Muuten hänkin kyllä olisi
*tahtonut*, sillä sydäntä kovin hapatti.

»Se on eri asia. Minä vain ajattelin, että jos haluttaa niin... Mutta
yhden tekevä.» Koipi-Siukku tulla nykerteli kappaleen matkaa perässä,
sydän lepattaen ja sääret valmiina lennättämään, jos asiaksi tulisi.

Saapuivat vihdoin Rotkon mökille ja pääsivät sisään.

Koipi-Siukku rupesi pyytämään pataa ja suolaa.

»Hyi», sanoi muori, niinkuin vakava ja kristillinen ihminen ainakin,
»kyllä noin komeat pojat saisivat antaa ihmisten lampujen olla rauhassa.
Se on melkein niin kuin varastamista sellainen... Komeita poikia ja
sellaisia touhuja.»

»Onko muori ollut nyt hiljan pastorin puheilla?» kyseli Siukku
irvistellen.

»Mitä sitten? Mitä se sulle kuuluu?»

»No, no, älkäähän noin olko tureissanne, vanhoja tuttujahan tässä
ollaan. Onkohan se Kasarin Tommi löytänyt sitä kirvestänsä, joka katosi
tuonaan tässä metsässä?»

»Siukku!» nuhtelivat toiset nauruaan pidätellen. Muori ei ollut
kuulevinansakaan, pesi vain pataa.

»Ihmiset puhuvat, että pastori tulee ensi pyhänä tänne teille pitämään
körttiseuraa.»

»Hääh?» kysyi sängystä vaari, joka oli hiukan huonokuuloinen, mutta nyt
kuuli osittain, kun Siukku puhui kovalla äänellä. Kertoja meni sängyn
ääreen ja jutteli asian uudestaan.

»Valehtelet», tuumi ukko, nähtävästi kuitenkin ollen kahdella päällä
uskoa tahi ei. »Etkö sinä ole Koipi-Siukku?»

»En minä ole kuin pappilan isäntärenki. Koipi-Siukku on pantu kiinni.»

»Hoo, no oletko sinä sen veli?»

»Sisaren poika. Mutta en minä ole sellainen lurjus kuin setä Siukku.»

»Hooh, noo ... kuinka se pastori nyt tänne?»

»Kuuluu saaneen tietää», huusi Siukku yhä ukon korvaan, »että teidän
muori on herännyt.»

»Meidän Annako?»

»Niin, ja ettekös tekin ole ruvennut ajattelemaan sitä parempaa asiaa?»

»Niin minäkö?»

»Niin.»

»Tiedä... Onko sun piipussasi perä?» Siukku antoi piippunsa ja äijä
rupesi sitä kaivamaan.

»Tekin olette jo vanha mies», kiljui Siukku yhä edelleen ukon korvaan,
ja toiset koikkailivat penkillä nauruansa kiinni yritellen. »Te olette
jo vanha mies ja syntiä on vissiin kokoutunut. Pitäisi teidänkin jo
ajatella...»

»Se valehtelee sulle aivan», tuli muori vaarille sanomaan sivumennen.

»Häh? Koska min' oon valehdellut, lempoo?» sanoi vaari. »Vaikka mä sen
itse sanon, niin en minä ole ikänä varastanut enkä valehdellut, mutta
ihmiset komppuneeraavat ja valehtelevat sellaisia.»

»Kyllä sitä aina vähän kuitenkin tulee valehdelluksi», kiljui Siukku.

»Noo, mutta ei sitä hätävaletta kiellä Jumalakaan.» Ukko nauraa hörähti.

»Hou!» virkahti ovesta päänsä sisään pistäen Iikan Antti.

»Ahah? Noo?»

»Tuleeko pata?»

Tuvassa olijat kavahtivat liikkeelle. Karhun Esa pisti muorin käteen
suoloista ja leivästä määrätyn hinnan. Siukku otti padan ja lähti ulos
laulellen:

      »Kolmen kannun kattilalla se kultani kahvin keitti,
      Kun se mulle hyvästeli ja erokirjan heitti.»

Toverukset oikaisivat mökin viereiseen männikköön Siukun osoittamaa
tietä. Antti oli jo saanut tarpeensa uuhen kantamisesta, joten se nyt
vuorostaan joutui Ellan hartioille, joka kiroillen ja meluten kahnusteli
toisten perässä tuon tuostakin kompastuen. Saavuttiin vihdoin pienelle
sievälle aukealle männikössä ja päätettiin asettua siihen.

Kylläpä näyttivät jo toimeensa tottuneilta! Kootut oksat syttyivät
iloisesti palamaan. Nahka nyljettiin uuhen selästä ja lihat terävillä
puukoilla silvottiin kappaleiksi pataan, joka poristen kiehui ja
parpatti. Pojat makailivat lieden ympärillä lämmitellen ja nauttien,
kertoen entisistä urotöistään ja laatien suunnitelmia vastaisen varalle.
Monen miehen selkäsauna mokotti miekkosten hampaiden koloissa. Mutta
liha kypsyi vihdoin, pata nostettiin tulelta ja miehet keräysivät sen
ympärille tyydyttämään hiukaisevaa nälkäänsä.

»Kasarin Tomminko se oli eläessään tämä kakku?» kysyi Koipi-Siukku.

»Niin, eilen vielä», todisti Iikan Antti, suu täynnä lampaan reittä.

»Saapa nähdä, eikö se aja takaa? Jos vähänkin vihiä saa, niin ajaa kuin
ajaakin», arveli Ella.

»No, ja entä sitten? Joko pojat pelkäävät?» kysyi Esa.

»Ei muuten, mutta jos saa todisteita ja vie oikeuteen, niin saadaan
tässä vielä varkaus», sanoi Ella.

»Varkaus!» matki Iikan Antti. »Sepä vasta olisikin poikaa, neljä
tällaista miestä varkaiksi yhden kakun tähden!»

»Laki ei katso leikkiä», tuumi Siukku, »mutta minä tuosta en suurin
välitä.»

»Kyllä se on miehet sillä lailla, että vaikka hänellä olisi parempikin
kurssi, kuin ihmisellä, niin ei se tule tätä joukkoa hätyyttelemään»,
vakuutti Esa.

»Eikä se nyt ole häpeäkään lampaan varkaudesta käräjään mennä», arveli
Ella.

»Kunnia, kunnia se olisi! Kun päästäisiin sinne, sepä vasta poikaa!»
ilakoi Esa.

»Vanhan Erkin tulukset! mutta siinäpä vasta leikin ainetta on»,
riemuitsi Koipi-Siukku, »Karhun Esa ja Kuivasen Ella lampaan varkaudesta
kiinni!» Joukko tuli kovin hauskalle tuulelle, jopa päättelivät, että
asian pitää juonilla toimittaa Kasarin Tommin tietoon, jos ei muuten,
niin koetteeksi, josko se uskaltaa käräjiin haastaa... Olisi niin
riivatun hassua saada sitten antaa sille maksuksi lämpimä selkäsauna,
kun luulee sekin mies olevansa...

Toverukset laskeusivat nuotion ääreen lepäilemään vahvan aterian
päälle. Mutta aamun hämärtäessä nostatti nouseva päivä heissä
jonkinlaista lähdön velvollisuutta. Viina oli päistä haihtunut,
painostava kohmelo siellä nyt vain mokotteli. Herätessä tuntuivat mielet
apeilta ja myrryisiltä.

Ella rupesi ensimmäisenä puhelemaan kotiin lähdöstä, sillä tuossa
lojuessa oli mieleen johtunut kaikenlaisia seikkoja, velvollisuuksia ja
toimitettavia. Omaatuntoakin kenties kohliskeli tämä hiukan tavaton tapa
kulkea sulhasmiehenä tällä tavoin naittajaiskutsuilla, vaikka ei hän
siitä tovereille mitään virkkanut. Karhun Esa suottaili lähtemään hänen
kotiinsa, koska sinne oli lyhin. Hän kyllä sieltä panisi hevosen ja
lähtisi kyyditsemään Ellaa äijämiesten teille. Mutta useimpain mielestä
oli tämäkin matka jalkaisin kuljettavaksi liian pitkä. Tässä pulassa
äkättiin Karin Vennu. Sinnehän ei suorinta tietä voinut olla kuin
virsta. Sinne! Pata kumottiin, lihanjätteet heitettiin siihen ja pata
vietiin mökille.

Liikkeelle lähdettäessä miehet reipastuivat, uusi vireys ja uudet halut
palasivat nousevan päivän mukana.




III

PALANEN JOKAPÄIVÄISTÄ ELÄMÄÄ


Karin Vennun talo oli metsänreunassa, avaran vainion kyljessä. Se oli
»nuorten», »hurjain», »junkkarien», »komeain» ja, kuten julkisena
salaisuutena kerrottiin, yöllisiin aikoihin roistojenkin
kauttakulkupaikka. Kuka ensin mainituista uskalsikin ohi kulkea ja
Vennun unohtaa, sille tämä selkään tarjosi ensi tapaamassa. Mutta
Vennulta kyllä viitsikin selkäänsä ottaa, sillä mies oli kuin
honganjuuri. Olisi ruvennut sitä vastaan tappelemaan, niin se olisi
näyttänyt kuin sallimusta vastaan kapinoitsemiselta. Nuoret »junkkarit»
pitivätkin kunnianansa, kun Vennu heitä kuritti; tuo jykevä kämmen ei
ilennytkään koskea kelvottomiin!

Vennusta juoruttiin, kuten jo sanottiin, että hän suojelee varkaita ja
varasten tavaraa. Sen sijaan kyläläiset ja naapurit kehuivat Vennua mitä
oivallisimmaksi kylänmieheksi. Kun ei vain sekaantunut hänen asioihinsa
eikä ruvennut hänen kanssaan riitaa haastamaan, niin oli mitä oivallisin
ja hyväluontoisin naapuri. Mutta mitään härnäilemistä ei kärsinyt. Sitä
ei niin ikään, että joku luuli itseänsä häntä pahemmaksi tappelijaksi,
väkevämmäksi taikka turskiluontoisemmaksi. Jos joku sinnepäin viittasi,
sai kohta koettaa.

Vennun talous oli naisväen käsissä, itse ei hän siitä paljon välittänyt,
ajeli vain pitkin pitäjää, pelasi korttia, joi ja tappeli. Kotona ei
usein jaksanut päivää yksin olla, tuli ikävä, jos ei sattunut ketään
tulemaan, ja sitten hän lähti. Ihmiset etäämmällä pelkäsivät häntä kuin
paholaista, jotkut pitivät Anti-Kristuksena, piruna; ja kun joku uskalsi
hänen kanssaan tappeluun, sepä vasta mies oli; sitä tahtoivat kaikki
nähdä, jos eivät ennen olleet nähneet. Sellaisiakin oli joitakuita. »On
niitä sentään miehiäkin vielä», sanottiin niistä.

Yleisesti nuoret miehet ihailivat Vennua, pitivät isänään, ihanteenaan.
»Se on poikaa se, on oikein mies, saakuri, se Vennu!» niin sanelivat
nuorukaiset. Siitä kait se sitten johtui, että Vennu luuli olevansa
kaikkien herra. Nuoriso piti häntä miehen mallina -- sehän vaikutti
elähdyttävästi kahden puolen.

Etteivät vakavammatkaan ihmiset Vennua oikeastaan aivan ankarasti
tuominneet siinä merkityksessä kuin ehkä myöhempinä aikoina olisi tehty,
johtui epäilemättä käsitteistä ajan luonteesta ja hengestä. Sillä
»hengessä» oli silloin omat omituisuutensa. Esimerkiksi lampaan varkaus,
jonkalaisesta edellisessä on kerrottu, ei oikeastaan ollut varkaus
yleisessä käsitteessä, eikä sellaisesta usein lakiin menty. Siksipä
melkein jokainen nuorimies oli sellaiseen syypää! Lammasnavetta ja
naurishuhta olivat melkein yhteistä omaisuutta.

Varastiko Karin Vennu, sitä ei oikeastaan kukaan voinut todistettavasti
väittää. Mutta että hän antoi rosvoille sijaa, se tiettiin, siitä häntä
moitittiin, se meni jo yli sen rajan, minkä yli ei koskaan millään
tekosyyllä voinut viedä »siivon miehen» nimeä.

       *       *       *       *       *

Oli aikainen aamu. Karin Vennu venyi vielä vuoteessaan. Ruskea paksu
tukka oli pörrössä kuin rohdinkuontalo. Sängyn esiripun oli vetänyt pois
edestä päänsä taakse, punaiset terveet posket olivat lattialle päin.
Silmät ummistuivat toisinaan, toisinaan taas avautuivat, näyttivät siinä
kuin paennutta unta etsivän. Työväki näkyi olevan päiväkunnalle
lähdössä, ja emäntä, isokokoinen, muhkean näköinen muija, antoi käskyjä
ja ohjeita päivän varalle, ohi kulkiessaan aina soutaen kätkyttä, missä
pienoinen makasi. Penkin loukossa venyi makuullaan pitkä pojanroikale,
rikkinäiset, oikein kerjäläisen vaatteet päällä: kaikkialta paistoi
aatamin nahka.

»Iikka», virkahti sängyssään Vennu, »pudota lattiaan se Kaapo siitä
penkiltä, vedä tukasta.»

Iikka, pojanroikale hänkin, mutta arvoltaan talon renki, meni oitis,
tarttui Kaapon pitkiin hiuksiin ja nykäisi lattiaan. Poika kiljahti, loi
uniset villit silmänsä pahantekijään. Nepä vasta olivatkin silmät:
mustat, terävät ja niin tulisen villit, että niiden olisi luullut sähköä
iskevän kuin mustanketun kaunis talja.

»Saatanoitako sinä!» kerjäläinen kiljui, kavahti ylös kuin kissa ja
toisen tukkaan. Pojille syntyi totinen tappelu, kierielivät maassa kuin
tappelevat koirat. Vennu nauroi sängyssään hengetönnä.

»Kas se, Kaapo! No, no, Iikka! Älä hellitä», härnäsi hän.

Emäntä kävi kätkyttä soutamaan. »Herättävät lapsen», mutisi ja alkoi
hissittää. Mutta nauraa hänenkin täytyi: olipa se koko peijakas, tuo
Kaapo!

»No, no ... no... Iikka! Annatkin Kaapon repiä koko tukkasi... Lempoako
siinä makaat suullasi kuin ahma. Tule pois alta! Ha haa, itkemäänkö?...
No voi sun perhana. Tuosta Kaaposta tulee mies!»

Vennu oli noussut istuvilleen sängynlaidalle, nauroi yhä henkihieverissä
ja usutteli poikia.

Nyt tulivat tupaan meluten ja hauskasti suuta piesten lampaanlihan
syöjät. Kerääntyivät kohta asiantuntijoina, ihastuneina tappelevain
poikain ympärille kiillottelemaan:

»Ähäh! No no no ... ota Iikka puukko!» kehoitteli Esa. Mutta Iikalla ei
ollut puukkoa. Esa jo aikoi salavihkaa pistää hänelle käteen omansa,
mutta Vennu, joka oli vihdoin tullut pois sängystä, kiljaisi:

»So so, Esa!»

Esa päästi raa'an naurun ja pisti suuren puukon tuppeensa. Samassa pääsi
Iikka juoksemaan ja kapisti pihalle. Niin kylliksensä oli Kaapokin
saanut, ettei halunnut ajaa edemmäksi kuin ovelle asti, josta
huohottaen, pää paljaisiin paikkoihin revittynä, kasvot ja sormi verta
vuotaen palasi alas valuneita housujansa kohotellen, mielihyvissään
naureskellen ja noituen:

»Vietävä tulee toista nukuksissa penkiltä pudottamaan! Puree kuin koira,
kun ei muuten mitään voinut... Olisi vain ollut puukko, niin olisin
sille vietävälle antanut ikuisen torpanmaan.»

Toverit nauroivat: -- tuohan kuului miehekkäälle!

»Missä sun puukkos oli?» kysyi Esa.

»Varastettiin eilen, ja...»

»Etkä ole vielä toista hankkinut?»

»En ole löytänyt vielä niin hyvää», sanoi Kaapo, sovitellen rääsyjänsä,
jotka tappelussa olivat vielä kurjemmiksi riutautuneet. »Minkälainen
puukko sulia on, Esa?» Hän meni Esan ääreen ja rupesi tämän tupesta
puukkoa vetämään. Kaapo katseli ihaillen kuusituumaista kiiltävää terää.

»Kelpaisiko se?»

»Mukiin tuo nyt menisi paremman puutteessa.»

»Kas tällaista», näytti Ella omaansa.

»Tuo nyt ei ole mistään kotoisin, parempia niitä mies tieltä ojiin
potkii. Taitaa piimään vähinsä pystyä, mutta voihin jo töpähtää.»

»Entäs tämä?» Siukku näytti omaansa.

»Näkyy olevan puukko miestä myöten, taitaa olla varastettu, enkä minä
huoli varastetusta vaikka kuinka koreasti pyytäisit. Koetetaan onko se
varastettu... Varastettu on, kosk'ei lattiaan pysty. Minä olen varkaalle
niin kovin vihainen että... Minkälainen puukko isännällä on?»

»Tällainen se on miehen puukko.»

»Tuo nyt on puukon näköinen, tuon viitsisi ottaa ja Esan puukon kanssa.»

»Mutta mitenkä ne saisit?»

»En tiedä... Piisaako sinun puukostasi, Esa, jos mä hyppelen ryssää ja
tappelen kalajokista?»

»No, jos saat sen sitten varastetuksi, niin saat pitää.»

»Ka en mie varasta, eikä taattonkaa varasta, mut ihte myö otetaah, ku
kohal satutaah. No saanko?»

»Saat.»

»Saanko? Koetas vannoa.»

Kaapon silmät säkenöivät innosta ja kalpeat, likaiset posket
punoittivat. Miehet katselivat erinomaisesti huvitettuina häntä. Esa
vannoi.

»Mutta etkö lyökään sitten minua?» Poika jo puki luudanvartta
kalajokiseksi.

»En, en, mutta sun pitää se varastaa.»

»Ka, ka, Esa jo pelkää», ilkkuivat toiset.

»Tämä poika ei varasta, mutta oon minä vähän vaarallinen mies pimeällä
aikaa, mä tahdon ottaa itse», toimitteli poika toimessaan ja miehiä
nauratti oikein vatsan täysin.

»Tiedätkös...! isäs tupen krapa...! äitis pirttiviinan juoja! tunkion
pönkä! kun varastit mun äidiltäni mennyt vuonna, kun lehmä kantoo,
kengän paulat! Tiedätkös!...» Kaapo riehui kalajokisen kanssa tukkaansa
repien. Tuo satakertaa nähty kerjäläispoikaleikki kävi Kaapolta paremmin
kuin muilta ja siksipä se miehiä niin hassusti huvittikin.

Isäntä oli tällä välin pukenut päällensä. Kun pojan temput olivat
loppuneet, siirryttiin kamariin, Kaapo muiden mukana. Isäntä otti pullon
kaapista ja tarjosi aamuryypyt. Istuttiin, ryypättiin, pakinoitiin ja
kiusattiin Kaapo laulamaan kaiken maailman renkutukset, jotka väliin
innostuttivat niin, että muutkin yhtyivät mukaan. Väsyttämään tämäkin
vihdoin rupesi ja Vennu veti kortit esiin. Pöytä oli niin täynnä
kaikenlaista kädestä heitettyä, ruokatavaraa, vaatteita ym. että
otettiin tuoli, jonka päällä nyt ruvettiin korttia lyömään.

»Saanko minä olla piruna?» kysyi Kaapo.

»Sinä olet huono piru», sanoi Siukku.

»Aina kuitenkin sinua parempi.»

Kaapo asettui hyöriskelemään pelaajain ympärillä eikä kukaan enää häntä
estänyt. Kohta kun peli alkoi, vetäytyivät naamat totisiksi ja jokaisen
silmistä alkoi loistaa kiihkeä, himokas tunne. Välistä keskusteltiin
yhtä ja toista. Muun muassa kertoi Karhun Esa, että he viime yönä söivät
Kasarin Tommin uuhen.

»Kasarin Tommin?» kysyi Vennu kulmiansa rypistäen.

»Niin, mitä sinä siitä?»

»Perhana, se teidän olis pitänyt jättää tekemättä.»

»Mitä varten? Uhalla se syötiinkin.»

»Niin, mutta minä en ole ollut riidoissa Tommin kanssa. Läheisten
naapurien kanssa pitää aina olla ihmisiksi, pojat, oli kaukaisten kanssa
miten hyvään.»

»Mutta eihän me olla hänen naapureitaan», puolusti Ella.

»Mutta kun *minä olen*, ja kun te olette täällä meillä kuin kotonanne,
niin... Ei perhana, se oli hullua, miksette ennen hakeneet vaikka
meidän navetasta. Kun te nyt olette täällä ja jos tietää saavat, niin
luulevat, että minäkin olen joukossa ollut.»

»Eihän se suuri erehdys olisikaan!» nauroi Iikan Antti, »kyllä sinä olet
monen lampaan niskassa ollut, sinäkin.»

»Naapurienkinko?»

»Sitä minä nyt en tiedä. Mutta lihaahan se on naapurinkin lampaan liha.»

»Ei pojat, jos te komeasti ja hurjasti elää meinaatte, niin älkää
*naapureitanne* suututtako, sen minä sanon! Kun naapureissa kehutaan ja
kaukana pelätään, niin silloin se on niin kuin ollakin pitää, pojat!
Ottakaa ryypyt... Pian minä annan teille selkään, jok'ikiselle... Annas
Esa vähän puukkoasi tänne.» Vennu nauroi, Kaapo seurasi jännityksellä
toisten peliä. Esalta pääsi kirous ja teeskennelty nauru: puukko oli
poissa. Toisetkin nyt huomasivat, mistä oli kysymys, ja rupesivat
nauramaan.

»Onkos se nyt sulla, Kaapo?»

»Häh, mikä?»

»Mikä!»

»Niin, mikä?» Kaapo haukotteli.

»Saakurin poika!»

»Pidä vain Kaapo, se on saatu, mikä on annettu», vakuuttivat toiset.

»Ei mulla ole», sanoi Kaapo haukotellen, »rupeaa uudestaan
nukuttamaan... Onko sun puukkos sitten kadonnut?»

Esa löi Kaapoa puolipiloillaan korvalle ja kiroili, että tuo poika se on
oppinut koko mestariksi... Kaapo pistäysi tuvassa ja tuli jälleen
takaisin asettuen kamarin uunin eteen makaamaan.

»Saanko minä tulla, Ella, sun häihisi?» kysyi hän, kun oikoili uunin
edessä lattialla.

»Tietysti.»

»No mutta sun pitää oikein käskeä. Teille minä tulen, Esa, huomenna.
Joko sinä oot silloin kotona?»

Esa ei sitä tiennyt, mutta käski tulla, kyllähän ämmät ruokaa antavat.
Lupasi sitten kyyditä viikoksi pastoriin.

»Pastorin kanssahan se onkin hyvä tuttu, tämä Kaapo?» kyselivät toiset
naureskellen.

Poika kavahti ylös lattialta, hyppäsi tuolille ja rupesi kamalasti
silmiänsä muljotellen ja suutansa vääristellen matkimaan pastorin
saarnaa.

Juuri kun hän parhaillaan pauhasi ja toiset vatsojaan pidellen
nauroivat, työnnettiin kamarin ovi auki ja Kasarin Tommi astui sisään.
Jykevä mies, jonka leveät hartiat ahdas körttinuttu teki vielä
jykevämmiksi. Mustan, matalan huopahatun alta tiirotti kaksi
vaaleanharmaata silmää niin peräytymättömästi ja varmasti, että olisi
saattanut uskoa tuon miehen ajavan aiotun asiansa vaikka maailman
loppuun asti. Tommilla oli iso kirves vasemman käden koukussa. Oikeasta
kädestään viskasi hän lattiaan tuoreen lampaantaljan, jonka sisästä
vyöryi lattialle verinen lampaanpää ja jalat. Sitten hän otti kirveen
oikeaan käteensä, pysähtyi keskilattialle, tuijottaen kuin
kuolemanenkeli Karhun Esan silmiin.

»Kenenkä työtä tämä on?» kysyi hän äänellä, joka olisi ollut tarpeeksi
panemaan hampaat tavallisten miesten suussa kalisemaan, sekä tarttui
vasemmallakin kädellä kirvesvarteen. Suupielessä väreili omituinen
hymyily.

Kaikkien kamarissa olijain suut jäivät ammollensa tästä hämmästyttävästä
rohkeudesta ja liikahtamatta istuivat he kaikin tuijottaen
käsittämättömin katsein vasta tullutta. Poikakin jäi tuolille seisomaan
kuin eloton patsas.

»Niin totta kuin nimeni on Tommi, niin saatana ottaa joka ainoan, joka
liikahtaa hiukankin, ennen kuin saan tietää kenenkä töitä tämä on?»
Kirves kohosi.

Jos olisi toisilla ollut kirveitä tai vain jotakin muuta asetta käden
ulottuvilla, niin voi Tommi-parkaa! Mutta hänen onnekseen ei koko
kamarissa ollut mitään. Sitä paitsi oli tuon miehen rohkeus ja maine,
vaikka ei hän ollut kymmeneen vuoteen ollutkaan varsinainen tappelija,
niin suuri, ettei voinut olla vähintäkään epäilystä siitä, ettei hän
panisi uhkaustansa toimeen, vaikka olikin »heränneitä». Vennu loi synkän
katseen Karhun Esaan, ikään kuin vaatien tätä tunnustamaan. Esa ymmärsi
tuon. Huulet vapisivat, kun hän virkkoi röyhkeyttä tavoittelevalla
äänellä:

»Minä...» Poskilihakset pullistuivat ja katse meni alas, ei sen tähden
että piti tämän *teon* tunnustaa, vaan sitä varten, että se tässä näytti
kuin pelosta tapahtuvan.

»Meinaatko sen maksaa?» Kirves oli yhä kohotettuna ja tärisi kuin olisi
ollut kiinnitettynä täydellä voimalla käyvän höyrykattilan kylkeen.
Vastausta ei tullut vähään aikaan.

»No, jos sen...» alkoi jo Karhun Esa. Toiset nähtävästi odottivat, että
hänen pitäisi jotakin sanoa. Tommi jo ymmärsi, että häntä pelättiin ja
kunnianhimo kiihotti menemään pitemmälle. Kun ei vastauksesta tullut
mitään, iski hän kirveensä tuoliin, missä kortit olivat.

»Tuleeko siitä mitään?»

Kirves tunki läpi kasattujen korttien ja halkaisi tuolin pohjan. Tuoli
kohosi kirveen mukana ylös. Nyt kavahti Vennu sylisin kiinni Tommiin,
Antti kiljahti ja tempaisi toisen tuolin, ja Esa sivui kirvesvarteen,
jonka terä vielä istui kiinni tuolin pohjassa.

»Hiljaa pojat!» kiljaisi Vennu niin rajusti, että toiset vavahtivat.
Hänen ja Tommin välillä oli syntynyt kahden kamppailu.

»Kiskokaa kirves pois ja heittäkää se tupaan!» komensi Vennu ähkien.
Kaksi miestä tarttui kirveeseen ja väänsi sen pois Tommilta. Esa otti
kirveen ja kohotti jo sitä.

»Kirves pois!» kiljui Vennu. Esa laski sen vastahakoisesti, sillä
eleistä näkyi, että hän olisi sitä mielellään, kovin mielellään
käyttänyt.

Vennun ja Tommin painiskelusta oli leikki kaukana. Kenties oli siihen
syvemmätkin syyt kuin tuo tapaus, joka heidät oli yhteen saanut. He
tunsivat toistensa maineen, mutta eivät olleet sattuneet koskaan ennen
»koettamaan». Nyt oli satuttu ja nyt »koetettiin». Siinä ei tapeltu,
niinkuin tavallisesti, ei revitty tukkaa, ei etsitty aseita. Sylikkäin
puristivat, heittelivät, tempoivat, kampistivat toisiaan. Ei hiiskunut
kukaan sanaakaan, kuului ainoastaan painijain ähkinä, hampaitten kirinä
ja raskas rusahteleminen. Ihmetellen asettuivat toiset syrjästä
katselemaan. Helposti teki heittonsa Tommi, mutta melkein helpommin
Vennu. Lattia notkui ja jymähteli kuin olisi vahvoilla hirsitaltoilla
jompoteltu. Tuolit ja pöytä menivät nurin, sohvasta katkesi jalka,
verinen lampaan pää kieri lattialla palkarehtain jaloissa, ja kortit,
joista suurin osa oli äskeisestä iskusta rikkoutunut, tallattiin
jaloissa. Kukaan ei korjannut mitään. Kaikki syrjäiset näyttivät
ymmärtävän, että tässä oli kysymys kunniasta ja maineesta. Hattu oli
pudonnut Tommin päästä, harmaat silmät tuijottivat intohimoisina ja
palavina. Hän oli noin neljänkymmenen ikäinen, siis noin kuutisen vuotta
Vennua vanhempi. Toisinaan erosivat huulet, näyttäen kaksi riviä vahvoja
hampaita, jotka lujasti olivat toisiinsa isketyt, niin lujasti, että
niistä olisi luullut kappaleiden irti kirpoavan. Vennun huulet sitä
vastoin olivat tiukasti kiinni, jopa pitkälläänkin, hän hengitti
kokonaan suurten sieraimiensa kautta, ja näytti, kun painiskelu venyi
niin pitkälle, asettuvankin vain puolustusasemaan. Tuon tuostakin, kun
Tommi hampaita irvistäen teki onnistumattoman heiton, vetäysi Vennun
silmiin kuin jonkinlainen pilkallinen hymynkierre, mutta aina se katosi
kohta. Kovasta ponnistelusta väsyneenä alkoivat Tommin heitot olla
heikompia. Yhtäkkiä vetäisi Vennu henkeä sisäänsä, vetäisi niin rajusti,
että koko mies alaspäin kyykähti, hampaat iskivät yhteen kuin
viilapenkin leuat, poskille ilmestyi turmiota tuottavan näköinen lontto
ja -- sitten hän heitti. Tommi kierähti lattiaan pitkin pituuttaan,
Vennu pani molemmat polvensa rinnoille. Tommin rinnasta tunki nyt
väkisten jonkinlainen tuskallinen älähdys, mutta se oli yksinäinen. Hän
saavutti malttinsa jälleen.

»Sinun *täytyy* tunnustaa, naapuri, että minä olen parempi kuin sinä»,
virkahti Vennu nyt huohottaen.

Tommi ei puhu mitään, makaa vain kuin kuollut, kenties tekee hän tiliä
elämästään, jonka ei luule ulottuvan tämän pienen putkan ulkopuolelle.

Toiset kiroilevat ympärillä, kiljahtelevat hillityllä äänellä ja
liikahtelevat levottomasti kuin merkkiä odottaen, koska saisi rynnätä ja
lopettaa tuon... Mutta he eivät uskalla tehdä mitään, he eivät tiedä,
mitä Vennu ajattelee...

Vennu hypähti ylös.

»Nouse ylös, naapuri», virkahti, »näet sen, ettei mikään estäisi minua
lähettämästä sinut Paapeliin, jonka hyvin ansaitsisit, kun sillälailla
(hän väänsi raivoisasti päätänsä ja puhui hampaittensa välistä) tulet
meille! Mutta emme riitele siitä, se on nyt sovittu ja sinun *täytyy*
tunnustaa, että minä olen ensinnä, ja sinä olet sitten vasta.»

Tommi nousi, nähtävästi tappiostaan enemmän häpeissään kuin peloissaan.

»Mutta rohkea sinä olit, se minun täytyy tunnustaa», jatkoi Vennu. »Piru
ollen, kun tällaisten miesten joukkoon uskallat yksin tulla!»

»Luuletko sinä sitten, että minä nyt vapisen?» kysyi Tommi verrattomalla
kylmyydellä.

»Et, lemposoikoon, näytä siltä. Mutta ottakaa miehet tuoleja tuvasta,
näkyvät nämä menneen vähän rikki. Istu Kasari.»

»Minä en istu», virkahti Kasari ja kurkussa loksahti ikään kuin olisi
tahtonut ottaa kiinni sanan, jota aikoi sanoa. »Nyt aseettomana minä
olen kyllä teidän armoillanne, teitä on viisi ja minä olen yksin. Mutta
minä olen tullut tänne oikealla asialla ja tiesin, että sellaisissa
asioissa ei auta muu kuin kirves. Minä en vieläkään peräytä
vaatimustani, minä vaadin lampaani hinnan, koska on jo tunnustettu, että
se on otettu. Tappakaa minut, jos tahdotte, teitä rukoilemaan en minä
rupea.»

Toiset hyrisivät yhteen ääneen, josta saattoi selittää tarkoituksen: no,
mutta eikö sille anneta sellainen selkäsauna että...

»Voi Kriste!» kiljahti Vennu, »jos sinä olisit toinen mies, etkä
naapurini!...» Hän hypähti ylös. Kohta hillitsi kuitenkin itsensä ja
kysyi toisilta:

»Otitteko te sen lampaan?»

»On se otettu, mutta sitä ei makseta», vastasi Karhun Esa. Iikan Antti
murahti jotakin samaan suuntaan.

»Mutta sinä maksat sen!» Esa vaaleni, sillä nyrkki oli jo häntä kohti
ojettuna. »Mitä se kraappa maksaa?» kysyi Vennu.

»Kolme ruplaa.»

Esa tempasi taskunsa.

»Onko teillä rahaa?» kysyi hän toisilta. Iikan Antti ja Ella ottivat
sanaa sanomatta taskunsa ja kukin nakkasi pöytään ruplan. Pitemmittä
mutkitta korjasi Tommi rahat taskuunsa.

»Korjaa nyt joutuun luusi, taikka...» uhkasi Esa.

»Taikka ... ei mitään!» ärjäisi Vennu. »Minä olen isäntä meillä, ja
meillä ollaan niin kuin minä sanon! Niin te kuin muutkin. Naapureille ei
tehdä täällä mitään. Te olette varastaneet häneltä lampaan kuin siat, ja
hän on vaatinut siitä maksun kuin mies. Ilman minua olisi Kasari ottanut
sen teiltä pakolla. Sellaisia miehiä tällä kulmalla kasvaa. Istu,
Kasari.» Vennun äänessä oli tuskin huomattava imartelun vivahdus.
Kasarin suu vääntyi hiukan hymyyn.

»Totta puhut, Vennu», hän virkahti varmasti. »Mutta minä olen saanut,
mitä olen kaivannut ja lähden.» Hän otti nyt vasta hattunsa, joka oli
pudonnut lattiaan.

»Ota sitten edes piiskaryyppy, eihän meillä ole riitelemisen syytä,
naapuri», sanoi Vennu ja kaatoi lasiin.

»No, jos tahdot antaa, niin ... mitäpä se riitelemälläkään paranee.»
Tommi astui pöydän luo, kallisti ryypyn ja kiitti. Sitten hän astui oven
luo ja aikoi mennä, mutta pyörähti puoleksi takaisin.

»Olisi mulla jotakin sanottavaa sinulle, naapuri, mutta...» hän yritti
katsoa syvälle Vennun silmiin. Vennu kiinnitti tarkkaavaisuutensa
häneen.

»Uskostako, vai?»

»Siitäpä juuri.» Kasari huokasi raskaasti ja katsoi melkein rukoilevasti
Vennua silmiin. Nuortenmiesten suut menivät ivanauruun, yksi kirosi
ääneen, mutta Vennu virkahti:

»Jätä toiseen kertaan, naapuri, en minä nyt tunne olevani kirkon kipeä
enkä Jumalan sanan vaivainen.»

Surkuttelun sävy värähti Tommin silmäkulmassa ja sanaakaan enää
ääntämättä meni hän tupaan, otti sieltä kirveen kainalokoukkuunsa ja
lähti kotiin päin.

Kasarin mentyä olivat nuoretmiehet kovin nolon näköisiä. Vähitellen
pääsivät kielenkannat valloilleen, eivätkä he saattaneet Tommille
mitenkään anteeksi antaa sitä, että tuli heiltä, niin pelätyiltä ja
kuuluisilta, lampaan hintaa väkivallalla ottamaan. Kun sitten vielä
eivät olleet saaneet käsin koskea, niin se vasta aatamille kävi. Isäntä
yksin sai ylpeillä ja hän ylpeilikin. Ei ollenkaan häntä näkynyt
painavan toisten häpeäntunne. Vihdoin toisiakin innostaakseen sanoi:

»Nythän oli *minun* vuoroni ... minähän olin vanhin ja...», hän nauroi
kurillisesti. »Minä tahdon kermat...! Ymmärrättekö?» Hän ärjyi silmät
säihkyen ja räjäytti suuren nyrkkinsä pöytään.

»Vietäväkö teitä estää tuolle selkään antamasta jossakin *toisessa*
paikassa? Ja teidän *pitää* antaa sille selkään, jos miehiä olette.
Mutta ei minun talossani, ei sinnepäinkään. Ymmärrättekö?» Vennu nauroi.
Kyllä toiset sen ymmärsivät jo! Siitäpä syntyikin riemua. Nuo miehet
hykertelivät mielihyvän humussa käsiään, karjuivat väliin kuin karhut ja
toisinaan kuiskivat kuin viekkaat noitaämmät. Meni kokonainen tunti,
ennen kuin mielet hiukan tyyntyivät ja sakka ehti painua sydämenpohjalle
varmaan talteen. Kaapo oli istunut tuolilla jossakin nurkassa hiljaa ja
melkein nöyrällä kunnioituksella katsellut tätä elämää, erittäinkin
olivat hänen silmänsä yhtäpäätä kiintyneinä Karhun Esaan. Tuossa vimman
hetkellä Esan pienehkö, notkea vartalo liukui toisten mukana, välissä ja
ympärillä varmana, erehtymätönnä kuin höyrykoneen silinteri. Silmäin
hehku se poikaa ihmetytti, miellytti ja samalla hirvitti.

»Kaapo!» huudahti Esa vihdoin, kun huomasi taas tämän, »saarnaa saarnasi
loppuun!»

Kaapo vavahti. Kuin nuoli nousi hän tuolille ja alkoi. Toiset ryhtyivät
heti nauramaan ja Esa sekaan sotkemaan. Tämä vaikutti, että kummallinen,
vaistomainen pelko, joka ensin sai pojan äänen oudosti värähtelemään,
katosi. Yksin Esaa hän katseli. Hänessä heräsi niin sanomaton innostus
ja halu tehdä tuolle miehelle mieliksi, että todella saarnasi kuin
»seitsemän pappia».

Päivä kului jälkipuoleen ryypätessä ja hupaisessa elämässä. Lopuksi
päätettiin miehissä lähteä Ellaa kyytiin morsiamensa luo -- Vennukin
mukaan, kun ei sanonut morsianta ollenkaan nähneensä, mutta paljon kehui
puhuttavan kuulleensa. Tästäpä vasta syntyisi iloinen retki, komeain
retki! Ja Järvelän herastuomarin viinat ne nyt juodaan...! He nauroivat
vatsansa täyteen jo etukäteen siitä huvista, miten kitsas ukko
kimmurtelee, ennen kuin viinansa heidän käsiinsä antaa.




IV

VALEEN KEINOT


»Sen minä sanon Valee, että minä en tämän yön perästä tahtoisi olla
sinun housuissasi.»

»Se on kyllä mahdollista, mutta minä aion kuitenkin pysyä omissa
housuissani.»

»Mutta sinuna minä ajaisin Santran kanssa oitis Tampereelle ja elelisin
siellä jonkin aikaa. Onpa sinulla hyvä hevonen.»

»Sinä ajattelet, Jassu, aina niitä pakoretkiä. Hittoako minä Tampereella
tekisin? Takaisin sieltä olisi tultava. E-ei, minä en ajattele tällä
yrityksellä mitään muuta kuin sitä, ettei Kuivasen Ellan ja Santran
kuuluttamisesta ensi sunnuntaina tulisi mitään. Jos Ella vähänkin
ymmärtää nokkaansa ottaa, niin ei se toisena sunnuntaina enää
yritäkään.» Valee nauroi.

»Mutta eikö olisi ollut järjellisempää sentään edes koetteeksi puhua
herastuomarin ja emännän kanssa?»

»Noo ... en tiedä. Santra itse sanoi, ettei se maksa vaivaa. Ja niin
minäkin uskon; se emäntä kuuluu olevan tuikea muija.»

»Kyllä siinä sitä on. Mutta totta puhuen, minä vieläkin epäilen, millä
kurilla sinä selviät tästä jupakasta.»

»Hoo, kyllä jupakat selviävät aina itsestänsä. Mikä siinä on kuin
selviäminen. Paljon vaikeammaksi asia sillä tulisi, jos minä antaisin
Ellan päästä kuulutuksiin. Sittenhän se olisi asia minun puolestani
saatuna.»

»Niin no, kyllähän minäkin sen ymmärrän, että herastuomarin
suostuttaminen käy välttämättömäksi tämän tempun jälkeen, jotavastoin,
jos nyt juuri, kun Ella kulkee naittajaisiin kutsuilla, olisit hänen
puheilleen mennyt, olisit varmaankin saanut vasikannahkain kanssa
palata. Mutta sitä minä vain arvelen, että Ella varmaan tulee hakemaan
omaansa pois ja siinä taitaa tulla kuuma löyly.»

Toinen nauroi.

»Kyllähän sitä on kuumia löylyjä ennenkin nähty.»

»Kun nyt vain onnistuisimme», jatkoi Valee, »sillä jos siellä piiat jo
ehtivät luttiinsa, niin ne varmaan kuulevat meidän vehkeemme. Täytyy
siis ehtiä siksi kuin he ovat vielä tuvassa. Luuletko nyt voivasi
jutuillasi pitää ne siellä edes puolen tuntia?»

»Koetetaan.»

»Sinä, Jassu, yksin tiedät nyt tämän asian. Jos hyvin sattuu, pysyy
Santran olinpaikka salassa muutaman päivän, jollet sinä vain mitään...»

»Ole vaiti, saisinhan minäkin ne junkkarit sitten niskaani, jos sitä
lörpöttelemään rupeaisin, että minäkin olen jutussa ollut.»

»Niin, no sitä minäkin. Muuten niin ... kyllä minä sinun vaivasi
palkitsen.»

»Palkitsen», matki Jassu. »Ne ovat moneen kertaan palkitut, enkä minä
tähän sen vuoksi ole ryhtynyt. Mutta oli oikein tuhannen tavalla ilkeätä
nähdä, kun ne piinasivat ja pakottivat Santraa ottamaan sellaista
nohjaletta kuin Ella, niin...»

»Niin sinä tulit ja sanoit minulle: 'Mene nyt poika väliin.' Mistähän
sinä sen niin arvasit, että minä?...»

»Näillä korvillani olin kuullut ja näillä silmilläni nähnyt, vaikka ei
niillä juuri luulisi näkevän, mutta näkee niillä perhanoilla.»

Miehet, jotka näin haastelivat hiljaisella äänellä, olivat Laitalan
Valee, vahvarakenteinen, jänterä, parissakymmenissä oleva mies, toinen
Sakarin Jassu, pieni, elähtäneen näköinen, noin puolivälissä
viittäkymmentä. Hän oli ammatiltaan suutari, mutta sen lisäksi pystyi
melkein kaikkiin inhimillisiin käsitöihin.

Satoi hiljaa. Taivas oli paksussa pilvessä ja siitä syystä jotenkin
pimeä vaikka oltiin vasta syyskuulla. Valee tempasi suitsista hevosta,
joka heti lähti oikaisemaan täydellä vauhdilla. Puuvieteriset kiesit
pärkyttivät omituisella äänellä. Tultuaan tielle Järvelän kartanon
taakse suisti Valee hevosensa saunan sivulle, humaliston taakse
piiloon, johon sen helposti sopi edessä olevan hakkuurantteen ylitse
ajaa. Sakarin Jassu lähti tupaan, jonka ikkunoista vielä loisti himmeä
valo.

       *       *       *       *       *

Järvelän perhe istui illallispöydässä. Honkainen päre paloi
leipähirressä riippuvassa pihdissään. Rengit ja piiat syödessään
jaarittelivat päivän uutisia. Herastuomari istui pöydän takana
varsinaisella paikallaan ja virkkoi tuontuostakin sanan nuorten juttuun.
Emäntä hänen vieressään silmäili tuikein katsein, kun joltakin
palvelijalta pääsi pieni naurun räväys. Santra, joka istui pöydän
alapäässä, näkyi olevan siinä enemmän tavan kuin syömisen vuoksi.
Sairaalta ja valjulta hän näytti, poskilta oli veri paossa, silmäin
loiste oli sammunut ja innoton. Kun silloin tällöin kuului maantieltä
rattaiden pärinää, vavahteli Santra ja näytti niitä erityisellä
huomiolla tarkkaavan. Emäntä häneen joskus loi salaisen syrjäsilmäyksen
ja näytti toisinaan jo olevan suu auki kysymäisillään, mikä muka Santraa
vaivaa. Ei kuitenkaan kysynyt.

Ruotivaari oli syönyt kupistaan penkillä ovisängyn luona ja rupesi nyt
siunailemaan ruokaansa oihkien kovaäänisesti ja hartaasti. Veti sitten
tupakkatamineensa esille ja latasi piippunsa.

»Saatte tästä valkeata», sanoi toinen renki, joka nyt myöskin nousi
pöydästä ja raapaisi tulitikulla valkeata pöksyistään.

»En minä niin ylpiästi ... kyllä minä saan tuluksillanikin... Mulla
onkin sellaiset tulukset, että...» Ukko alkoi iskeä, huolimatta
valkeasta, jota renki piti hänen edessään. Äijä iski pari kertaa ja
taula otti tulen.

»Kappas vain...! ne ovat Latolan seksmanni-vainajan tulukset», kerskasi
äijä.

»Kyllä ne ovat kalut», arveli renki suu hymyssä tuluksia katsellen.

»On ne paremmat kuin sulla on, eikä sun ole ollut isälläsikään kunnon
tuluksia», ärisi ukko.

»Minä poltankin tikkuja.»

»Polta vain niin kauan kun kestää ja koetas mennä ottamaan niillä
tuulessa kolloosi valkeata.»

»Otan minä vaikka kuinka puhaltais.»

»Tulukset ne ovat kuitenkin ensin näin piipputouhuissa.»

»Kyllä ne ovat ne viimeiset kalut.»

»On ne, saat nähdä, että häviävät ne tulitikut.»

»Kun minä olin vielä nuori», virkkoi isäntä pöydän takaa, »tässä kulki
kerran kestikievarin kyydillä suuri herra. Se oli muistaakseni
pyhäpäivä, koska me joudimme siellä kevarin pihalla seisoskelemaan. Ja
kun se herra tuli tuvasta, niin se sieppasi tikulla valkean kiesin
aisasta ja sitä vasta pidettiin ihmeenä, kun ei ollut kukaan ikänä vielä
ennen tulitikkuja nähnyt. Kestikevarin muorivainaa meinasikin, että se
oli joku silmänkääntäjä.»

»Taisipa ollakin», arveli emäntä.

»Mikä silmänkääntäjä se oli, oikea herra, ja komea olikin.»

»No eikö se siltä saattanut olla silmänkääntäjä. Saattoi vain kääntää
silmät niin, että näytti herralta.»

»Älä höpise! Onko tuo Jussi nyt silmänkääntäjä, kun se tuossa tulta
raapii?»

»Mutta mitä se sitä sitten kiesin aisasta olisi raapaissut, miksi ei se
housuistansa? -- Jussi taas raapii tikkujansa, kun sai mun niitä
kaupungista tuomaan. Onpa sulla nyt varoja polttaa.»

»Mitä sitten? Omiani ovat.»

»Kyllä se herra hyvinkin silmänkääntäjä saattoi olla», liittyi puhumaan
ruotiäijä, »sillä minä kerran...» Mutta tässä hänen puheensa keskeytyi
puolitiessä, sillä tupaan astui Sakarin Jassu ja näytti olevan hiukan
humalassa.

»Hyvää iltaa herastuomari!» huusi Jassu suun täydeltä ja meni oitis
pöydän ääreen. »Saanko minä teillä yösijan? Pitäisi aamulla mennä
Seljälle päin ja siellä on niin turkasen pimeä nyt, ettei näe taskuunsa
sylkeä.»

»Ka Sakarin Jassuko se!» virkkoi herastuomari tirkistellen Jassua. »No
miksikä ei sitä yösijaa saisi, olehan vain. Soo'o, vai Seljälle päin nyt
pitää.»

Santra nousi pöydästä.

»Minä lähden makaamaan», virkkoi hän, »olen vähän huonosti voipa.»

»Minä tulen sinun kanssasi Santra!» huusi toinen piioista.

»Minä makaan nyt yksin, Maija.»

»Oletko sinä oikein pahoin kipeä?» kysyi emäntä haukotellen.

»E-ei, kyllähän se paranee, kun saa yönsä nukkua», vastasi Santra ollen
jo ovenraossa.

Santran mentyä rupesi väki hajoamaan pöydästä.

»Siunaa Miska ruokasi», sanoi isäntä rengille istuen itse vielä
ryömällään pöydän takana.

»Miska ei siunaa koskaan, ei se taidakaan siunata», virkahti Maija.

»Kyllä vielä siunaakin, kun oma nenä tueksi tulee», vakuutti emäntä
nuollen lusikkaansa ja sovittaen sen pöydän takana olevaan
lusikkavinkkaan pystyyn, huokasi ja siunasi itse ääneen. Jatkoi sitten:
»Niin kauan kun saa jalkansa murheettomana pöydän alle pistää, ei
ollenkaan ajatella mistä se tulee.»

»Niin ja rengillä pitäisi olla aina työtä, jos ei muuta niin syödä,
syömästä päästyä siunata ja siunaamasta päästyä kintaitansa hieroa»,
sanoi joukkoon Sakarin Jassu, suu kurillisessa naurussa. Hän oli istunut
pöytäpenkille selin pöytään, nostanut polvelle toisen jalkansa, jonka
polven ympärillä kädet olivat mukavasti ristissä. Lakki oli sysättynä
juonikkaasti takaraivolle ja nauravilla silmillään näkyi mies katsovan
kaikkialle yhtaikaa, sillä pää pyöri kuin palokärjen.

Melkein kaikki räjähtivät nauramaan, sillä Jassun puheille oli totuttu
niin tekemään. Hänen suussaan saivat tavallisimmatkin sanat ja
puheenparret naurettavan luonteen. Hän puhui honotellen nenäänsä, josta
sanottiin ranskan taudin vieneen jakajan, sen lisäksi oli hänellä
omituisen kekseliäs tapa saada hupaiseen ääneensä lisätyksi vielä
enemmän nuottia.

Jassu jäi pitkään tirkistämään toisella silmällään tyttöihin, jotka
takan äärestä häntä katselivat ja nauroivat.

»Siinäpä tuo olis, jos nuo viitsisivät edes kintaansa hieroa», virkahti
emäntä, »mutta kun syödyksi saadaan, niin oitis makaamaan.»

»Ja maha viereen», liitti Maija.

»Ja huulet pitkin tyynyä», jatkoi Jassu.

»Niin ne tekevät rengit. Mutta mitähän nälän opettamat suutarit silloin
tekevät, kun ei heillä ole kattoa, jonka alle päänsä kallistaisivat?»

Miska heittäysi vuoteelle. Nyt vasta naurettiin.

»Johan te nyt oikein riitelemään...», alkoi herastuomari. Mutta Jassu
keskeytti:

»Ne eivät tee yhtään mitään muuta kuin surkuttelevat renkejä ja sanovat:
voi orjaparkoja! Sitten ne ryyppäävät ryypyn potusta näin ... ja antavat
isännällekin. Ottakaa ryyppy, herastuomari.»

»Mitä sinä nyt mulle ryyppyä...»

»No, ryypätään kun rookataan.»

»Kiitos suuri!»

»Mitä siinä nyt tyhjästä, ryypätkää paremmin, kyllä se on oikeata
Jumalan viljaa, antakaa mennä suuhun asti.»

»Kyllä se jo riittää. Mistä sinä nyt tulet?»

»Jos minä nyt oikein sanoisin, mistä minä tulen, niin sitä ei uskoisi
täällä kenties muut kuin mun saappaani.»

Herastuomari naurahti hyväntahtoisesti.

»Saappaasi...! Sinulla ne on jutut.»

»Niin, mutta se on totta, saatte nähdä, jahka kerron.»

Herastuomari nousi.

»Minä käyn ensin ulkona ja kuuntelen sitten sun valheitasi.»

»Ei, ei, älkää menkö ensin, minä sanon ensin.»

»Sano nyt sitten.»

»Miksi eivät ne tytöt jo mene siitä makuulle», komensi emäntä.

»Älkää menkö vielä», kielsi Jassu, »saatte kuulla ihmeitä.»

Tytöt pidättyivät.

»Kuullaan nyt sitten, mitä se tietää.»

»Jos en minä tiedä, niin kuka sitten, minähän kierrän niin kuin kuuluisa
virkaveli Jerusalemin suutari ja... Tuota, olettekos te kuulleet
puhuttavan siitä kamalasta äänestä, joka on kuultu monena yönä
kirkosta?»

»Hyi!» ääntelivät naiset, eikä kukaan sanonut kuulleensa. Kerrottiin
ettei ole talossa ketään käynytkään kirkonkylästä näinä päivinä.

»Sieltä on kuulunut varsin merkillinen ääni, toisinaan kuin pienen
lapsen poru, toisinaan taas kuin täysikasvuisen ihmisen uikerehtava
valitus.»

Akkaväki rupesi siunailemaan. Herastuomari istui vakavan näköisenä
penkillä.

»Niin, niin se valitti ja porasi, kuulin itse ja arvelin jo mennä
körttiläisten seuraan. Ja tiedättekös mitä: koko sillä aikaa, kolmena
yönä, ei kirkonkylässä tohdittu pelata ollenkaan korttia.»

»Jumalan varoittava ääni», virkkoi emäntä hartaasti.

»Se pani: u-oo-a-iiu-ä-öö!»

»Herra armahda! Hyi!»

»Ja sitte taas: oi ooi oi ooijaa!»

Tytöt sykertyivät takkakivelle kauhistuneina.

»Niin se pani.»

»No vieläkö se nyt aina...?»

»Tuota, no, pastori meni sydänyöllä siunaamaan kirkkomaata...»

»Tottapa sitten saivat sielut rauhan?» keskeytti herastuomari kysyen.

»Sillä aikaa eivät valittaneet, kun pastori oli kirkkomaassa, mutta kun
pääsi kotiin, niin jälleen alkoi kamala ääni kuulua. Se pani ihan näin:
uooi uooi uooi!»

»Älä, älä Jumalan luoma!» pyysi emäntä.

»No tuota...», kiirehti herastuomari taas utelemaan, kun Jassu pani
piippuunsa. Samassa kuului kova rattaiden pärinä maantieltä. Sakarin
Jassu hiukan värähti, mutta suu meni kohta tavalliseen hymyynsä.

»Perhanoita, kun ajavat lujasti, vaikka on noin turkasen pimeä», sanoi
hän ja katsahti sukkelasti herastuomariin.

»Niin no, mutta kuinkas se juttu...?»

»No sitten minä yhtenä iltana, kun se siellä oikotti ja pani:
aaoouii...»

»Hyi, älä pane niin», pyysi emäntä.

»Mutta kun se pani niin, aivan tuolla tavalla.»

»Vaikka, mutta kerro nyt vain muuten.»

»Kun se siis yhtenä iltana pani aii ... taikka se nyt on se sama, niin
se pani, niin minä päätin mennä katsomaan sinne.»

»Sinä?»

»Minä juuri.»

»Mutta sinä vasta olet, joka paikkaan sinun pitää... No menitkö sinä?»
kyseli emäntä.

»Menin, minä menin ja seisahdin ensin siihen Karhulais-vainaan haudalle
ja ajattelin, että sillä miehellä sitä ne taitaa olla vähän
lämpimänlaiset olot, se kai siellä kuumuuden kanssa tuskittelee.»

»Oi, älä puhu niin kamalasti», pyysi emäntä.

»Mitä kamalasti? Niin se oli. Mutta ei sieltä mitään kuulunut, ääni tuli
vallan toiselta puolen kirkkoa. No sitten minä ajattelin, että mahtaa se
olla se pelimanni Alahukka-vainaa, joka siellä nyt ehkä ääntänsä
koettelee ja karjuu, kun viulun sai avissoonissa tämä, tämä Turakan
Hermanni.»

»Voi sinua!»

»Häh?... No kun mä pääsin sinne, niin ääni kuului kirkosta.»

»Kirkosta?»

»Ihan selvästi kirkosta. Minä jo ajattelin, että se juoppo pappi-vainaa
sinne lie tullut messuja laulamaan, vaikka tuntuikin äänestä siltä, että
messu oli maassa.»

»Älä niin jumalattomasti pilkkaa», pyysi emäntä.

»Eihän se mitään pilkkaamista ole, kun minä niin kauniisti ajattelin,
että se lie nyt tullut parantelemaan, jos jälestäpäin vasta on
huomannut, kuinka pahoin hänellä monesti oli häkää kurkussa? Mutta kun
minä kiersin ympäri kirkon, tulin lopuksi kohdalle, jossa ihan selvään
erotin äänen kuuluvan siinä hyvin likeltä, kivijalasta. Menin
likemmäksi, löysin erään huokureiän ja samassa kuului parkaisu sieltä
ihan nenäni edessä.»

»Hy-i!»

»Minä en muista kirosinko vai siunasinko minä, kun pistin käteni
reikään...»

»Hy-y-yy!»

»Käteni sattui karvaiseen elävään...»

»Huu-uu!»

»Minä tartuin siihen kiinni, se parkaisi kuin mieletön, mutta minä
riipaisin sen ulos.»

Kun hän nyt sytytti piippuaan, ei kukaan sanonut mitään, naiset vain
heikosti valittelivat.

»Kovastipa ne nyt taas ajavat tuolla tiellä», sanoi hän, vaikka
semmoista ääntä ei ollut kuulunutkaan isoon aikaan.

»No mikä se sitten oli?» kysyi herastuomari.

»Niin sekö, jonka sieltä huokureiästä vedin? Se oli kissa.»

»Kissa? Ei ikänä se ollut oikea kissa!» väitti toinen piika.

»Eei-ei», todisti emäntä.

»Se oli kirkkoväärtin kissa, jonka jalka oli siellä tarttunut kiven
rakoon, niin ettei ollut sitä omin voimin irti saanut. Minä vein kissan
kotiinsa ja kylän isännät kokosivat mulle kannun viinaa, kun olin kylän
pelastanut sellaisesta kauhusta.»

»Valehtelet, ei se ollut mikään kissa, joka siellä ensin valitti.
Kyllähän niitä on kirkkomaasta kuultu sellaisia valituksia. Mutta
saattoipa olla siellä se kissakin, vaan ei se se ollut, joka siellä
valitti», väitti emäntä.

»Mutta siihen se loppui ääni.»

»Vaikka. Vaivattu oli jo aikansa valittanut. Mutta makaamaan nyt.»

Isäntä oli syvissä mietteissään mitään virkkamatta istunut kauan aikaa.

»Sepä oli kamala juttu», pääsi häneltä vihdoin, kun sykertynyttä
rintaansa oikaisi.

»Mutta minä en mene luttiin nyt», ilmoitti Maija.

»Enkä minä», vakuutti toinen, »hyi!»

Pääsivät makaamaan penkille. Jassulle osoitettiin tila ylisänkyyn, johon
hän pian puikki, jättäen täällä samoin kuin muuallakin kertomatta, että
hän itse oli vienyt kissan kirkon kivijalkaan ja salvannut sinne,
pitänyt siellä kolme yötä ja neljäntenä pelastanut kylän kummituksesta,
kun oli luvattu kannu viinaa.

Kun isäntä meni porstuan ovia lukitsemaan, piti emännän näyttää päre
valkealla: on niin hiton ilkeätä, kun pimeässä sattuu kuulemaan outoja
ääniä.

»Olisi tarvinnut oikein käydä katsomassa sitä tyttöä», virkahti emäntä,
kun herastuomari porstuan ovelta tupaan kääntyi, »kun se siinä niin
huonoksi itseänsä valitti.»

»Joo, noo.» Herastuomari näytti tuumivaiselta ja pelokkaalta tupaan
tullessaan. »Eiköhän se nyt... Kyllähän ne nuoret aina paranevat.» Hän
kiskaisi peräänsä tuvanoven kiinni niin hätäisesti kuin sieltä olisi
joku ollut sisään pyrkimässä ja pani oven hakaan.




V

KOLINOITA


»Mutta ... mutta ... mikähän J--sen nimessä nyt on ta-pah-tu-nut?» huusi
emäntä aamulla, kun tuli jo kolmatta kertaa Santraa herättämästä ja nyt
oli vihdoin mennyt luttiin, jossa oli löytänyt Ellan kihlat hujanhajan
arkulle heitettyinä eikä tyttöä ensinkään.

»Mitä, mitä nyt sitten on tapahtunut?»

Rengitkin lensivät kerrankin venyttelemättä sängystä puoli lattiaan,
isäntä hypähti hölmistyneenä jalkeilleen ja piikain suut jäivät kauhusta
ammolleen, sillä emännän ääni oli niin epätoivoinen, että olisi
saattanut luulla hänen puhaltelevan viimeisiä henkäyksiä. Sakarin Jassu
se vain kuorsasi ylisängyssä, että kattoa nostatti.

Emäntä pääsi hädintuskin vetäytyneeksi takan ääreen tuolille, johon
ohahtaen valahti, kädet syliin. Koko väki piiritti häntä siunaillen ja
udellen mikä nyt oikein on? Toiset jo riensivät uloskin selkoa ottamaan.

»Noo ... saamari, sepä nyt kamalaa on, kun ei saata sanoa, kun siinä
vain ruikuttaa», tuskastui herastuomari sanomaan haikaillen ja pyörien
sinne tänne.

»Kamalaa!» kirkaisi muori, jonka herkkä luonto jo nousi tuollaisesta.
»Kun Santra on kadonnut.»

»Kadonnut?» kuului joka suusta.

»Kadonnut! -- ja, sys siunatkoon!»

»Mitä?»

»Mitä...! kun Ellan kihlat on heittänyt sinne hujanhajan!»

»Ellan kihlat!... herra ... no mutta...»

»Menkää katsomaan, ottakaa lyhtyyn valkeata...!»

»Mitä?»

»Ettei ole oikein surmillensa...»

Syntyi kamala meteli, juostiin tiedottomina sinne tänne, huudettiin ja
meluttiin. Ja tuo unikeko, joka tuolla ylisängyssä saattoi tällaisen
elämän aikana nukkua ja kuorsata niin kauheasti, että se väliin kuulosti
kuin harakan naurulta. Naapureitakin alkoi jo paikalle rientää. Käsiänsä
paukutellen ja siunaillen naisväki otti osaa, miehet hiljakseen
kummastellen ja kädet housuntaskuissa seisoskellen. Arveltiin monelle
taholle.

Viime aikoina oli jo ollut julkinen salaisuus, että Santra oli
vastahakoinen menemään Ellalle. Naisväelle ominaisessa juonikkaassa ja
pisteliäässä tarkoituksessa nämä vuorovuorona kävivät emännältä
kyselemässä, oliko sitä Santraa pakotettu Ellalle vastenmieltään?
Ensimmäisiä kyselijöitä koetti emäntä tyydyttää hiljaa kuiskaillen
vakuuttamalla, että ei kukaan ihminen, ei ristin sielu ollut Santraa
pakottanut. Mutta kyselijät yltyivät yhä nenäkkäämmiksi, kiertelivät
emäntää alituisilla mestarillisilla hyökkäyksillä siksi, että vaikka
puhelut itse asiassa, sanamuodosta päättäen, kuulostivat emännän
surkuttelemiselta, niin ne lopulta kuitenkin olivatkin purevia
syytöksiä. Emäntä tunsi niiden tarkoituksen ja koetti taitavasti paeta
ja kiertää. Mutta kun se lopulta näytti mahdottomalta, rupesi hän
suututtelemaan. Sitten ruvettiin riitelemään. Ne, jotka eivät riitaan
osaa ottaneet, jotka siis voivat maltillisemmin tapauksen johdosta
johtopäätöksiä tehdä, ymmärsivät heti hylätä sen ajatuksen, että Santra
»surmilleen» olisi mennyt.

»Kyllä se vielä löytyy», vakuuttivat suu salaperäisessä hymyssä, »löytyy
kuin löytyykin», naurahtelivat. »Parempiin paikkoihin on vain hetkeksi
mennyt.» Arveltiin, että hän on lähtenyt pakoon, joko tätinsä tykö
Taipalsaareen tai sisarensa luokse Sarvijärvelle.

»Taikka», kurotti äänensä muuan eukko hyvin tolkussaan, »sen ovat pojat
vieneet!»

Sepä vasta ajatus!

»Pojat vieneet? Niinkö sanot, kuule?»

Niin hän sanoi ja kehui seisovansa sanansa päällä. Siihen kertyi asiaa
siltä puolelta harkitsemaan suuri joukko. Toiset väittivät, etteivät he
sitä ikänä usko, mutta toiset alkoivat pitää mahdollisena, jopa ihan
varmanakin.

»Onhan sellaista nähty!»

Olihan sitä joskus nähty. Ei mitään uutta auringon alla. Ruvettiin
tuumimaan, kuka tuon ehkä olisi käynyt nappaamassa? Olisikohan Karhun
Esa...? Taikka...? Niitä oli koko pataljoona, joita lueteltiin, jotka
olivat Santran ympärillä pyörineet. Kun kerran tällaisten arvelujen
alalle päästiin, rupesi asia saamaan kaikkien mielessä vähän hupaisemman
luonteen. Melkein yksimielisesti hylättiin se ajatus, että tyttö
surmilleen olisi mennyt. Ja kun ei sitä kerran uskonut todeksi, niin
eihän asiassa sitten ollutkaan enää mitään ikäviä puolia, hauskoja vain.
Kiiteltiin jo Santran reippautta, kun tohti karkuun mennä ja
sirautettiin syrjäsilmällä emäntää, joka tuikean näköisenä jurotti.

»Kyllä sen nyt olla kelpaa», juttelivat, »sianlihaa ja pannukakkua saa
popsiskella ja lukittujen ovien takana kultansa kodin kamarissa
herrastella -- juuttaan tyttö!»

Akat panivat asian niin sopivalle värille, että emäntä ja
herastuomarikin jo rupesivat uskomaan. Emäntä ei saattanut olla
kiukkuansa näyttämättä. Mutta herastuomari, tuo laupias sielu, hän ei
voinut olla pitkälle edes kiukussa, vaan tunki akkain sekaan ja kyseli
yhdeltä ja toiselta, ketä kukin luuli Santran varkaaksi. Joka luuli
jotakin rikkaampaa ja enemmän huomattua poikaa, se sai herastuomarin
hymyilemään: »Olisikohan se peru?»... Mutta kun joku arveli sellaisten
syyksi, joita hän piti toisen luokan lapsina, silloin käänsi ukko kohta
selkänsä ja kirosi tuimasti, arvellen, että tuosta tytöstäpä nyt tuli
sen vastus...! Kyllä hän sen nyt opettaa, kun käsiinsä saa, naulaa lutin
oven taakse, tekee pienen reiän, josta silloin tällöin ruoan murenan
heittää. Ei tässä auta minun kanssani kakarain leikkiä...! Sitten kirosi
ja näytti julmalta ja peräsi aina emäntäänsä, että mitä tämä mahtanee
ajatella.

Kyllä tässä muistettiin Laitalan Valeekin. Ei häntä moni tuntenutkaan,
mutta ne kun tunsivat, sanoivat komeaksi mieheksi. Taloa arvailtiin
pieneksi.

»No, mutta jos vain on rakkautta, niin kyllä Jumalall' on rikkautta.»

»Onhan se niinkin.»

Kun oli jo näin pitkälle ehditty toimeentulostakin huolehtia, äkkäsi
muuan kysyä, että onko se Valee täällä kulkenutkaan?

Jaa'a, sepä olikin pykälä: ei kukaan tiennyt. Vasta kun yksi tuli
syrjemmältä ja sai kuulla, mistä oli kysymys, kertoi:

»No on se ollut!»

»Mistä tiedät?»

Kyllä hän sen sanoi tietävänsä, että ainakin pari kolme kertaa oli
ollut, mutta ei huolinut sanoa enempää muka.

»Ainoastaan pari kertaa?» Melkein yksimielisesti hylättiin se ajatus,
että Laitalan Valeella olisi mitään edesvastuuta tästä merkillisestä
ryöstöstä.

Ihmiset alkoivat kotiinsa hajota päivitellen. Muutamain vanhempain
mielestä tuollainen teko oli Santralle anteeksi antamaton. Nuoremmat
taas arvelivat, että olisivat muka tehneet ihan samoin, jos heitä olisi
vasten mieltään pakotettu jotakuta ottamaan. Tultiin keveämmälle
tuulelle, jopa ruvettiin naureskelemaankin.

»Ennen paimentaa kapan kirppuja, kuin kaksi rakastunutta.»

Oli enää ainoastaan pari vierasta akkaa tuvassa, kun emäntä jo
kiukuissaan pauhasi palvelijoille, kun eivät ymmärrä itsestään töille
lähteä, nähdessään minkälaiset touhut hänellä ovat. Ei suinkaan sitä nyt
sovi koko renki- ja piikajoukolla ruveta ristissä käsin kotona istumaan
ja voivottelemaan, »ei tuo nyt liene maan päältä kadonnut». Isäntää hän
komenteli lähtemään Sarvijärvelle katsomaan, oliko se luntus sinne
mennyt.

»Panisko tuon Jaskan toisella hevosella Taipalsaareen?» kysyi
herastuomari.

»Sitä nyt vielä! Mene itse Taipalsaareen, jos et Sarvijärveltä löydä.»

Ukko tyytyi inttämättä. Pääsihän tuossa ajelemaan, eikä tarvinnut
työhön, kun se tahtoi jo vähin ruomiin ottaa.

»Horoo-groo horoo-grooh», kuului ylisängystä taas entistä kovemmin.

»Kuka tuolla teidän ylisängyssä makaa?» kyseli toinen kylän akoista.

»Sakarin Jassu. Yötyi tähän illalla», sanoi emäntä. »Nostakaa sitä jo
ylös, kun hornaakin niin ilkeästi, että... Mene äijä repimään sitä.»

Herastuomari nousi penkille ja rupesi Jassua tyrkkimään.

»Mahdat nousta jo, suutari!»

»O-hoogrooh», huokui suutari.

»Nouse, nouse.»

Suutari vihdoin oli heräävinään ja laskeusi kismittelemään ja
venyttelemään lattiaan.

»Hullua», rupesi paneskelemaan, »kuinka kovin minua on unettanut ja olen
nähnyt niin kamaloita uniakin että... Enkö minä ole edes unissani
puhunut?»

Sakarin Jassulle kerrottiin nyt ne kummat, mitä yöllä oli tapahtunut.

»Noo», sanoi Jassu, kun oli aikansa kummastellut, »sillä lailla niitä
komeita kuljetellaan.» Hän arveli tytön varkaaksi Karhun Esaa.
Herastuomari jo johtui kyselemään Esan talon asumisiakin, kuinka ne
menevät, kun ne niinkin hurjastelee? Mutta Jassu kiitti Esaa mieheksi
aina pilviin asti. Sitten lähti ja sanoi menevänsä työhön toiselle
puolelle jokea.

Parhaiten pääsi Järvelän vanhoissa vakautumaan se ajatus, että Santra
olisi mennyt joko tätinsä tai sisarensa luokse. He odottelivat vähin,
että nämä sukulaiset vakavammin asiaa mietittyään lähettäisivät tyttöä
kyyditsemään kotiin. Niissä toiveissa kun oltiin, myöhästyi isännänkin
lähtö jälkeen puolisen. Ellaa odotettiin tänä päivänä tulemaan ja emäntä
mietti tuskitellen, miten tälle selittäisi Santran poissa olon, jollei
tuo jo siksi kotiin tulisi.

Juuri kun hän parhaillaan syvissä mietteissään näitä tuumiskeli, istuen
penkillä kädet ristissä, alkoi maantieltä kuulua kovaa ajamisen jyryä ja
vielä kovempaa laulua. Hän hypähti katsomaan toiselle ikkunalle ja
isäntä torkosi pöydän päästä samaan joukkoon. Kun he tunsivat yhden
tulijoista Ellaksi, menivät oudot tunteet karsien pitkin selkäpiitä.

       *       *       *       *       *

      »Hurjasti, komiasti, kotkotti,
      vaikka paikalla kulkuri tulit!
      Vaikka meitä vietäisiin linnasta linnaan,
      niin ei nämä pojat suris!»

Niin huusivat he kaikin täyttä kurkkua, Esa, Ella, Vennu ja Siukku, kun
huimaa nelistä ajaen Vennun silkkimustalla ajoivat Järvelän pihaan.
Iikan Antti näkyi joukosta pois jääneen. Siihen jättivät he vaahtoisan
hevosen kiinnipanemattomana seisomaan ja riensivät tupaan meluten ja
räyhäten.

»Holou! No hyvää päivää lautamies, eli herastuomari, eli mikä saakuri te
olittekaan? No nitsavoo, tuos' on käsi!» melusi Vennu tupaan tullessaan,
mennen tarjoomaan kättä isännälle, joka pöytäpenkillä istuen koetti
vääntää suutansa nauruun. Vennu istahti viereen.

»Perhana, tuota, olettekos te aina noin muikean näköinen, vai vävyäkö te
ujostelette? Häh?... Hoi Ella! Älä siellä nyt pyöri takan ääressä kuin
olisit märissä housuissa! Ka tuoko on anoppimuori? Onpa se lihava mamma.
Mutta minkälaiset tavat tässä talossa on, kun ei ihmisille viinaryyppyjä
suihin anneta? Äijä, niinhän sinä olet -- voi sen tuhat! -- olet niin
kuin olisit kipeä ja köyhä!»

Nyt sivui Vennu herastuomarin rintapieliin ja retuutteli.

»No ... no ... älähän nyt ... kaa... Olehan ihmisten lailla, minä olen
jo vanha mies, en minä jaksa ... ka, no ... mutta ... sinäpä nyt olet
vasta...»

Vennu nauroi kurillisesti, kun herastuomari kitisi ja uikerehti hänen
käsissään.

»Tuhatta laivaa! Jos ei ole pian kannu viinaa ja sianreisi pöydässä,
niin...»

Tämä oli kaikki aivan tavallista ja luvallista leikkiä. Toiset hyvät
nauroivat sille, kun näkivät, miten äijän kasvot olivat vääristyneet ja
miten hän henkihieverissä koetti saavuttaa sirkilöiville jaloilleen
tasapainoa. Ella oli vähän kuin hämillään vetäytynyt syrjään penkille
istumaan, mutta Karhun Esa käveli hoipaten edestakaisin lattialla ja
lauleli täydellä kurkulla:

      Lauletahan vain nuoret poijat
      kylämme kunniaksi,
      jottei tämä nuoruuden aika
      käysi tukalaksi.

      Eletähät poijat hurjasti,
      kyllä kruunu palkan maksaa,
      jos vaan nämä nuoret poijat
      herrastella jaksaa!

      Puukko tuppehen ja malmari povehen,
      kun kylälle lähdetähän,
      niidenpä tähden karskia poikia
      aina peljätähän.»

Siukku kyhösti piippuunsa takan ääressä, löi pontevasti tahtia ja säesti
kähyäänellaan rönöttäen Esan kirkasta tenoria. Emäntä vetäytyi
peloissaan Ellan luo...

»Onko sitä viinaa?» kyseli Vennu.

»Laskehan irti», pyyteli herastuomari.

»Menehän sinä edes auttamaan tuota äijää», pyysi emäntä, »kun tuolla
lailla vanhan ihmisen rääkkää.»

»Ei se minusta huoli.» Mutta Ella kuitenkin meni ja tarttui Vennun
käsiin riistääksensä niitä irti ukkoparan kauluksesta.

»Hää!» karjui Vennu, »mitä? Sinäkö sen!...» Ella sai korvapuustin, joka
lennätti hänet nurin. Vennu rupesi aivan hullun tavoin hyppimään. Emäntä
ja isäntä pääsivät karkaamaan pois tuvasta. Karhun Esa tempaisi
ensimmäisenä puukon.

»Hiljaa pitää olla!» hän ärjyi ja iski pöytään puukkonsa kirahtaen.
Vennulla oli myöskin jo puukko.

»Hurskus murskus!» hän huudahti hypähtäen korkealle ja kyykähtäen
lattiaan asti. Ella hyppäsi kirvesvinkkaan, tempasi sieltä kirveen ja
ruhjoi sillä erään tuolinpohjan, vaatien hiljaisuutta. Koipi-Siukku kun
näki vihurin lähestyvän, puikahti peloissaan ulos.

Kesti kenties kymmenen minuuttia tuota hyppimistä, ulvahtelemista ja
huonekalujen ruhjomista. Mutta he eivät kukaan hyökänneet toistensa
kimppuun, joko peläten henkeänsä, ettei siitä selvitä ilman murhia,
taikka jonkin muun vaiston vaikutuksesta. Kukin tiesi toisensa niin
säästämättömäksi, pelkäämättömäksi, armottomaksi, hurjaksi, että saattoi
olla varma: jos kohottaisikin kättänsä toista kohti, toinen olisi
valmis surkeilematta pusertamaan sydämeen asti. Mutta toiselta puolen ei
kukaan taas olisi tahtonut ensimmäisenä lakata kirkumasta, kiroilemasta,
uhkaamasta ja aseillaan ruhjomasta huonekaluja ja esineitä, sillä se
olisi näyttänyt pelkurimaiselta. Vennu oli epäilemättä voimakkain. Hän
oli suurehko ja hyvässä lihassa. Kun hän suuren puukkonsa kanssa
hypähteli lattialla, notkahtelivat paksut lattianiskat ja tuon ihmisen
olisi saattanut luulla jaksavan ruhjoa allensa puolen kylää. Mutta
Karhun Esa, hän, joka oli pieni ja laihankalpea mies, hän lensi ympäri
tuvan melkein kuin raivotautinen kissa, riipoi puukollaan rikki sängyn
esiripun, vaatteet seinillä, ja liikkui kuin orava. Hänen kiljuntansa
muuttui vähitellen kummalliseksi, hiljaiseksi ulinaksi, melkein
valituksen tapaiseksi, joka alkoi oikein hirvittää.

Ella, pitempi kuin Esa, roikalemainen velmustelija, teuhui kirveensä
kanssa ainoastaan oviloukossa, poskilla kalpeus, josta epäilemättä
johtui hänen liikkeissään huomattava jonkinlainen vetelyys.

Mutta noita kahta oli merkillinen katsella. Kumpaisenkin silmistä,
äänestä ja liikkeistä sädehti niin verraton verenhimo. Kuitenkin olivat
kumpainenkin ihan erilaiset; tuo himokin, vaikka niin yhtäälle tähtäävä,
kuitenkin eri vivahteinen. Vennun raskaista, jyryävistä, musertavan
näköisistä liikkeistä ja melkein tyhmistyneen näköisistä silmistä olisi
saattanut otaksua, että hän olisi tällä hetkellä ollut valmis iskemään
puukkonsa kaikkeen eteen sattuvaan, elottomaan ja elolliseen; mutta hän
olisi antanut veren juosta maahan, hän olisi vain *iskenyt*. Sitävastoin
*Esa*, jos hän olisi uskaltanut, niin hän olisi ensimmäisenä laskenut
*Vennun veren* ja *juonut sen*, tai kylpenyt ja piehtaroinut siinä niin
verrattomalla sielullisella nautinnolla, että hän tuon kylvyn
huimauksessa olisi saattanut antaa tappaa itsensä. Kun häntä kuitenkin
tästä nautinnosta esti omituinen heikkoudentunne, pelko, jonka vaikutti
tuon jättiläisen suuri maine ja mahtava persoona, niin hän kärsi tästä
siksi hirveästi, että ulvomisensa kuului kuin häkkiin suljetun pedon
valitukselta, pedon, joka häkin ulkopuolella näkee poikiansa
teurastettavan. --

Herastuomari ja emäntä olivat rientäneet kylään ihmisiä apuun hakemaan.
Mutta ne miehet, joita he kotokädeltä löysivät, eivät uskaltaneet
lähteä, kun kuulivat keitä ne olivat, joita heidän olisi pitänyt mennä
asettelemaan. Ainoastaan muutamia kokoontui Järvelän kartanon välysistä
ja nurkista katselemaan. Likimpäin talojen ovet suljettiin ja tuettiin
paksuilla teljillä ja varustettiin kunnollisia aseita käsille, jos
tarvitsemaan satuttaisiin. Ne, jotka välysissä pälyilivät, kuulivat
tuvasta Vennun kauhean melskeen ja kuvittelivat siellä murhia tehtävän
ja veren virtana vuotavan. Halu paloi monella mennä ikkunoista
tirkistelemään, mutta ei kukaan rohjennut. Herastuomari ja emäntä
voivottelivat tuskissaan sitä tuhoa, jonka sillä hetkellä arvasivat
huonekalujaan ja kaikkia tuvassa löytyvää omaisuuttaan kohtaavan.
Koipi-Siukku oli juossut päätäpahkaa vainioon ja heittäytynyt makaamaan
erääseen ojaan.

Vihdoin alkoi meteli tuvassa vähitellen heiketä. Mikähän siellä nyt
tuli? Kurkistelivat kurottivat kaulojaan... Mahtoiko jo murhia tulla? Ei
aikaakaan, niin tuvan ovi räjähti selkiselälleen ja toverukset
ilmestyivät ulos toistensa kaulasta pitäen, remuten ja rallattaen.
Kumpaisenkin, niin Vennun kuin Esankin silmistä loisti mitä hurjin ilo
ja he näyttivät kumpikin nauttivan voitostaan: olivat nähneet, ettei
toinen uskaltanut lyödä jos ei toinenkaan. Pelkäsipähän!... ajattelivat.
Ella kiikkui hänkin Vennun kaulassa ja koetti sanansa sanoa samaan,
hurjan ilon verrattomaan sanatulvaan, joka niin kuin loiskien virtaavana
purona vieri toisten huulilta, mutta häntä näkyivät pitävän kuin
viidentenä pyöränä vaunuissa, liikana ja tällä verrattomalla voiton
hetkellä heidän joukossaan kelvottomana. He retustivat, kuin
monijalkainen merkillisyys hevosen luo, joka tyynenä seisoi paikallaan,
mihin se oli jätetty. Karjuivat siinä muutaman kerran talon väkeä,
joitten luulivat lähteneen hiiteen. Vennu ja Esa menivät vihdoin
naureskellen rattaille, mutta Ella oli puikahtanut nurkan taakse, josta
omituisella kiireellä jatkoi matkaansa välysien kautta muiden talojen
kartanoille. Toiset kun huomasivat Ellan katoamisen, alkoivat huutaen
häntä kutsua. Ella ei kuitenkaan enää tullut näkyviin. Mutta eipä
hänestä näytty paljon välitettävänkään. Huutaen Ellalle matkaeväiksi
terveisiä manalaan lähtivät he hevosta hutkien täyttä lentoa maantielle.

Heti alkoi ihmisiä tulla näkyville solista ja välysistä, isäntä ja
emäntä muiden mukana. Kokoonnuttiin tupaan katselemaan hävitystä, mikä
siellä oli tapahtunut. Useita tuoleja oli mäsäksi ruhjottuna, pöydässä
ja ikkunalaudoissa kymmeniä syviä ja rumia puukon viilteitä, lattia oli
ovipuolesta pirstottu kuin olisi siinä silppuja survottu. Sängyistä
olivat edusvaatteet alasrevityt ja yksin sänkypeitotkin puukoilla
viillellyt. Siunaillen katseli akkaväki tätä kaikkea ja arvelivat, että
ne ne nyt vasta olivat niitä päähulluja.

»Voi vaivaisia häjyjä!» herastuomari korvantaustaa raapien ja
kohennellen rikottuja kaluja paneskeli.

»Voi vaivaisia häjyjä!»

Emäntä jo vihdoin kyllästyi tuohon, hänen mielestään ämmämäiseen
voivottelemiseen.

»Voivottele nyt siinä...! Mitä se sillä paranee, mitä jo. Jos minä
olisin mies, niin ei tuollaista saataisi tehdä», hän tuiski.

Isäntä ei ollut kuulevinaan, mutta muuttui kuitenkin karvaisemmaksi
ikään kuin itsestään.

»Piru vieköön, minä lähden paikalla vallesmanniin.»

»Teille nyt vasta vastahakoisuuksia tulee, kun Santra niin tietämättä
katosi ja Ella nyt häjyjen joukon kanssa tulee. Eikö hänkään olisi
sellaiselta reisulta saattanut ihmisittäin tulla. Mutta jopahan sitä
pitää komiaa olla», puheli muuan naapurin eukko.

»Tässä tulee oikein huutavaan hukkaan», myönsi emäntä. »Lähde jo sinä
sinne sisaresi tykö, että saisi siitä kakarasta edes jotakin tietoa»,
sanoi isännälle.

»Ensin minä lahden vallesmanniin.»

»Sinne sinä nyt menet, sitten saat ne iankaikkisesti ristiksi niskaasi
ja vihamiehiksesi.»

»Mutta...»

Samassa tuli Ella tupaan renttuisen ja väsyneen näköisenä. Tästä
jouduttiin vähän suuttomiksi. Isäntä käänsi selkänsä Ellaan päin ja
emäntä koetteli naurua teetellä hyväksi tekevän näköisenä. Nololta Ella
näytti ja loi pariin vieraaseen akkaan vihaisen katseen, mutta meni
suorastaan emännän luo ja rupesi Santraa kyselemään.

»Santrako?» kysyi emäntä nähtävästi tyhmistyen.

»Missä se on?» uudisti Ella vaateliaammin.

»En minä tiedä Santraa.»

»Ette tiedä?»

»En minä tiedä ... kuka ne nuoret tietää missä kulloinkin ovat. Etköhän
sinäkin mene nyt makaamaan, kun olet noin väsyneenä?» Emäntä näytti jo
kuin pulasta päässeeltä ja puhui muuten kovin ystävällisesti. Hän ei
ollut vielä ollenkaan ruvennut ajattelemaan, ettei Ellan ja Santran
naimiskaupasta mitään tulisi. Siitä syystä hän tahtoi hyvitellä Ellaa,
eikä edes ajatellut nuhdella äskeisestä. Kun Ella muljotellen toisinaan
katsoi hänen silmiinsä ja näytti olevan ymmällä mitä tässä olisi
tehtävä, kun ei Santraakaan löydetty, tarttui emäntä vihdoin tämän
käsivarteen äidillisellä hellyydellä ja virkahti uudestaan:

»Lähde makaamaan, että vähän virkistyisit, Ella. Mennään tuonne
kamariin, minä teen sinne sinulle vuoteen.» Ella lähti melkein
vastustelematta, nähtävästi koettaen kaikin keinoin salata juopumustaan.
Kamariin tultuaan istahti hän tuolille, jonka emäntä tarjosi, odottamaan
niin kauaksi, kun tämä vuoteen valmistaisi.

»Missä se Santra on?»

Kysymys tuntui emännästä nyt niin selvältä ja vaativaiselta, jopa hän
oli siinä ongelmoivinaan jonkinlaista epäluuloakin, että hän säpsähtäen
katsahti Ellaan.

»Teidän pitää sanoa se», virkahti Ella uudelleen.

Emännästä näytti mies yhtäkkiä selvinneeltä. Ella istui tuolillansa kuin
ainakin joku oikeudenomistaja. Emäntä katsahti häneen pari kertaa hätien
ja epäröiden. Kun huomasi Ellan häntä kiinteästi tarkastelevan, joutui
niin levottomaksi, ettei enää huomannut mitä olisi sanottava. Jotakin
vain pitäisi sanoa.

»Mitä sinä nyt sillä tiedolla teet, ennen kuin nukut?»

»Santran pitää tulla tänne», ärähti Ella.

»Noo...», nauroi emäntä.

»En minä mene makaamaan, minä tahdon Santran, vaikka...»

Ella nousi.

»Sanokaa nyt, missä hän on?»

Vieläkin koetti emäntä kierrellä, mutta Ella esiintyi niin vaativana,
että muorilta lopulta pääsi joitakin sanoja, joiden merkitystä Ella
alkoi tarkemmin perustaa. Emäntä ei päässyt enää muulla tavoin: hänen
täytyi ilmoittaa koko asia. Hän kertoi, että Santra oli yöllä kadonnut
eikä yhtään tiedetä, mihin hän on mennyt. Ella tuli melkein täydellisen
selväksi tuon uutisen kuultuaan. Hänen suunsa valahti auki emännän
kertoessa. Vähän aikaa istui mies kuin huumauksessa.

»Ja ettäkö Santra olisi karannut sitä varten, että?...» Ella ei voinut
jatkaa pitemmälle, mutta ymmärsihän emäntä liiankin hyvin kysymyksen.

»Mistä, herran nimessä, minä sitä tietäisin!»

»No kuka, kuka ... kuka hänet on vienyt? Voi sun...»

»Mistä minä, hyvä ihminen, sen tiedän.»

Ellan päästä näyttivät viinahöyryt haihtuvan kuin tuuleen.

»Mutta missä hän nyt on?»

»Kaa!»

Ella kiroili hiukan hillityllä äänellä.

»No onkohan hänet joku vienyt tai?...»

»Mistä minä tiedän.»

Hammasta kiraten lähti Ella tuvan kautta ulos. Hän melkein juoksi
luttiin. Ovi oli lukossa, mutta sen hän potki auki, nähtävästi
jonkinlaisessa toivossa tavata Santra. Siellä jäi seisomaan
keskilattialle, kuin toivossaan pettynyt ainakin ja silmään tuli heti
kihlat, suuret silkkihuivit, jotka vielä olivat arkulle heitettyinä.
Häneltä pääsi kamala nauru, kun astui likemmäksi ja tempasi huivit
käteensä. Samassa putosi huivien sisästä lattiaan käärö. Vikkelästi
tempasi hän sen ylös ja siinä olivat hänen Santralle antamat sormukset,
kaksi kultaista ja kaksi hopeaista.

»No voi sun!...» Nyt hän vasta oikein ymmärsi, alkoi täydellisesti
käsittää, että tässä oli vasikannahat... Ja hän, joka oli jo puolen
pitäjää naittajaisiin kutsunut!

Ella pisti sormukset silkkihuivien sisään, rutisti ne kourassaan
sykkyrään, heilutti myttyä jonkin aikaa kädessään ja viskasi vihdoin
raivokkaasti nurkkaan.

»Mitäs nyt on tehtävä?... mitä ... mitä...» Yhtäkkiä hän hypähti
lattialla, juoksi kiireesti ulos ja tupaa kohden. Heti oven auki
saatuaan kysyi:

»Meinaakohan se Santra, ettei ... hän huolikaan minusta?»

»Häh?» kysyi isäntä, joka oli hiukan huonokuuloinen.

»Ei suinkaan se ... en suinkaan minä ainakaan tiedä», vastasi emäntä.

Nyt pääsi Ellan kieli valloilleen. Hän vannoi taivaan ja maan kautta
hakevansa ylös »sen ihmisen», ja kehui, että joka luulee olevansa
parempi kuin hän, niin sille hän näyttää... Hän ei sanonut olevansa
kerjuulla, vaikka kulkeella, ja ihmetteli, että mikä tuhat häntä oli
johdattanutkin tällaiseen nälkäpesään? Sitten hän taas hypähti,
kiljahti, sivui tuolin ja löi sen säpäleiksi takkakiveen, jonka tehtyään
lähti ulos haukkuen vaikeasti sulavia sanoja isäntäväelle, joka mykkänä
kauhusta katseli raivostunutta miestä. Kun näkivät Ellan menevän
maantiellepäin, henkäsivät helpotuksesta.

He rupesivat nyt toden perään keskustelemaan, mitä olisi tehtävä. Isäntä
halusi mennä oitis nimismiehelle asiasta ilmoittamaan ja sanoi antavansa
linnaa noille roistoille. Emäntäkin oli samaa mieltä ensin, mutta sitten
rupesi pelkäämään kostoa. Tuo pelko saavutti vihdoin herastuomarinkin
siihen määrään, että nimismiehelle ilmoittaminen päätettiin jättää. Sitä
vastoin Santran etsintään nyt todenteolla alettiin valmistautua. Isäntä
lähti, jättäen emännälle määräyksen, että rengit pitää huomenna pitää
kotona siihen asti kun hän palaa, jos sattuisivat uudestaan tulemaan.




VI

ÄIDIT


Korvenloukon kylä oli samaa seurakuntaa, mutta melkoisen taipaleen
takana metsässä. Se oli voimakasta kylää kaikin puolin: oli kyllältä
millä eletään ja miehet voimakkaita ja omintakeisia. Ennen olivat he
kuuluisia tappeluistaan, nyt jo viime aikoina körttiläisyydestään.
Nuoria miehiä huvitti vieläkin kuitenkin ennemmin tapella ja pitää siten
muistissa kylänsä vanhaa mainetta, kuin körttinuttuun pukeutua ja
rukoilla Jumalalta apua ja voimaa lihanhimoja vastaan. Omalla kylällä ja
keskenään eivät he paljoakaan tapelleet, sillä ukkomiehillä, jotka
olivat ruvenneet rauhaa rakastamaan, oli melkein riittämään asti voimia
pitämään nuoria kurissa. Mutta pyhäöinä kulkivat nuoret pitäjällä ja
tappelivat siellä. Kostoksi tulivat pitäjäläiset taas vuorostaan
Korvenloukolle oikein miehissä, joten siellä monta monituista kertaa
oteltiin hyvinkin lujasti. Mutta harvemmin se pitäjäläisille oli mikään
riemuretki, sillä kylän ukkomiehissä oli vielä siksi vanhaa verta, että
he eivät koskaan saattaneet joutilaina katsella, kun ryntäys kylään
tehtiin, vaan riensivät kilvassa näyttämään, että täällä on vielä vanhaa
kurssia omaksi tarpeeksi.

Siis oli olemassa alituinen sotakanta pitäjän ja Korvenloukon
nuortenmiesten välillä. Luonnollisesti Korvenloukon ukotkin, jotka eivät
koskaan enää käyneet tappeluissa ulompana kotikylää, sälyttivät syyn
pahasta sovusta pitäjäläisten niskoille. Heidän omat poikansahan olivat
kotikylässä niin siivoja ja jos joskus pistäysivät pitäjälle, mitä syytä
niiden siellä oli heti kimppuun käydä? Tällä perusteella he usein
sanoivat pojillensa: »Älkää vain pelätkö, antakaa, kun kimppuun käyvät,
antakaa niin, että vielä huomisinkin tietävät, missä korvenloukkolaisia
on kulkenut.»

Täällä se oli Laitalan talokin. Valee oli jo isäntä, isänsä kun oli pari
vuotta sitten kuollut. Leski oli heti jättänyt talon pojan haltuun.
Valee oli suuri, roteva mies. Kyläläiset pitivät hänestä hyvin paljon.
Sillä liekö se ollut heränneen isän ankaran kurituksen tulos, vaiko
luontainen taipumus, hänessä jo alle kahdenkymmenen nähtiin vakavia
taipumuksia. Eikä hän juuri juopotellut eikä kulkenut tappeluissa. Mutta
silti oli hän kuitenkin nuorten mukana ja näytti joskus kuin vahingossa,
että hänellä on luontoakin, kun siksi tulee, ja voimia sitten! Totta
tosiaankin, sellaisella verevällä, karskilla pojalla niitä saattoi olla
oikein hirveästi! Niin ainakin toiset ensin kuvittelivat ja sitten jo
rupesivat uskomaan, pitämään sitä ihan varmana ja kehuskelemaan Valeeta
takana päin. Kun hän ei näyttänyt ollenkaan ylpeilevän voimistaan ja
luonnostaan, rupesivat toverit kunnioittamaan häntä, oikein tietämättä
itsekään mistä se johtui.

Valeen äiti oli pikkuinen körttiläismuori, joka silloin kun seuroissa
kävi, istui hiljaa hiiskumatta, kun jotkut toiset hoihkasivat, meni yhtä
hiljaa kotiinsa eikä pitänyt sinne päästyään rippiä kotiväelle. Vaikka
Valee oli isäntä olevinaan, näytti siltä kuin isännyys olisi ollut vain
muodon vuoksi, sillä muori se oikeastaan johti.

Kylässä asui myöskin Valeen setä, Mäkilahden Matti, kirpeä mies. Asui
taloansa kunnollisesti ja tuli hyvin toimeen. Setä oli suuri
leikinlaskija, kävi melkein joka päivä Laitalassa ja kehuskeli Valeelle
väliin yhtä ja väliin toista tyttöä, ja neuvoi tätä jo naimaan menemään.
Siitä sitä leikkiä kesti, jopa setä usein hyökkäsi äidinkin kimppuun ja
uhkasi laittaa tälle sulhasia, ellei Valee kiiruhtaisi, ja sanoi ettei
hän jaksa iänkaiken häitä odottaa. Koko väki toisinaan nauroi yhtenä
helinänä. Silloin oli setä riemussaan, kun sai kaikki nauramaan.
Iloinen, viaton nauru oli hänelle elämänehto. Muuten hän kyllä olisi
pitänyt heränneistä, mutta ei jaksanut suvaita »niin iankaikkisen
muikeita naamoja». Mutta itsestään oli hän arka. Jos vähänkin joku
kosketti, sanoi sopimattoman sanan tai koetti maksuksi vanhoista
asettaa iloisen naurun alaiseksi, niin jo suuttui. Jos uskalsi sitten
vielä jatkaa, rupesi Matti selkään tarjoamaan. Se ei ollut enää joka
miehelle leikin asia. Hänestä kuitenkin pidettiin, kaivattiin aina
miesjoukoissa, sillä silloin oli juttua kyllältä, saatiin nauraakin ja
unohtaa elämänhuolia. Matti kulki pitäjän kokouksissa, tunsi hiukan
lakia, toimiskeli joskus pitäjän asioissa ja oli tuttava kirkkoherran
kanssa. Kun siis iltaisin ja sunnuntaisin keräydyttiin miehissä
juttuamaan kylän raitille, Matti se oli, joka siellä puhetta johti. Joko
se tuli siitä, että hän kertoi toisinaan asioita, joita eivät muut
tietäneet, taikka että hän juttusi laveammalta kuin oikein itsekään
tiesi, -- valehtelijana ne toiset tahtoivat häntä pitää. Mutta eivät ne
silti häntä ensinkään halveksineet, arvelivat vain, että mitä sen puheen
hyvyydestä, kun sitä vain piisaa.

       *       *       *       *       *

Omituisesta aikeestaan tuoda Järvelän Santra salaisesti kotiinsa ei
Valee ollut äidillensäkään mitään virkkanut. Muori oli hämillään, ja
ihmeissään siunaili, kun poika yösydännä tytön kanssa tuli. Saatuaan
Santran porstuan kamariin lähti Valee hevosta korjaamaan ja muori hiipi
perään ja alkoi nuhdella ja kysellä tarkoituksia. Mutta Valee oli tällä
kertaa äkeä ja päättäväinen, sanoi vain, että asia on hänen ja Santran,
eikä siihen tule muiden mitään eikä auta vaikka papille valittaisi.
Muori oli kovin tuskallinen ja levoton. Eikä se siitä parantunut, vaikka
vähitellen sai Valeelta urkituksi selvitystä. Suostuneekohan Järvelän
herastuomari ja emäntä tähän koskaan? Mitähän ihmiset sanovat...? Kun
saisi edes pastorin kanssa puhua...! Mitähän pastori sanoo...? Mutta
kovimmin kaikista rasitti häntä pelko kostosta, jota pelkäsi Ellan ja
muidenkin pitäjän poikain puolelta.

Hullun yritys se oli tuo yritys hänen mielestään alusta loppuun. Jos ei
herastuomari olisi suosiolla, niin riidallakohan se nyt ainakaan
suostuisi! Hui hai! Hän odotti miesjoukon tulevan millä hetkellä hyvänsä
hakemaan tuota... Ihmeellinen tytärpä se kanssa on, kun tuollalailla
lähtee...

Aamulla muori jo tuskissaan ajatteli mennä Mäkilahteen sanomaan
sedälle. Mutta ei uskaltanut sinnekään, sillä hän oli alkanut
hiljaisesti toivoa, että tyttö edes tulevana yönä lähtisi itsestänsä
kotiinsa.

Muori ei ollut tyttöä katsonut ennen kuin aamulla, jolloin työväen
takamaille lähdettyä rupesi ruokaa laittamaan hänelle. Siellä hän istui
tuolilla kamarin pöydän päässä ja loi ujon katseen muoriin ja sitten
niin kuin häveten kääntyi toisaanne. Muori näki, että tyttö oli kovin
nuori ja sievä. Ei viitsinyt tarkemmin katsella, kun se niin näytti
hämillään olevan ... mahtaa kai jo hävetä tuhmaa tekoaan, mietti. Santra
koetti ruveta puhetta teettelemään ja ilmaa kauniiksi kehumaan, mutta
muori ei vastannut mitään, meni vain joutuin pois. Hänestä tuntui, kun
piti vielä ruokaakin laitella tuolle, että hän sillä sekoittuisi,
hänkin, vanha ihminen tuohon juttuun ja tulisi kuin varastetun kalun
salaajaksi... Hän oli sellaisessa tuskassa, että pillahti toisinaan
tuskalliseen itkuun. Kun sai Valeen käsiinsä, puhkesi tälle sanomaan,
joko: »Voi surkiaa, mitä sinä teit!» taikka: »Olisithan sinä nyt saanut
ihmisten lailla.» Useimmiten Valee naurahti, eikä virkkanut mitään.
Mutta näki kyllä, että hänelläkin oli mietittävää.

Santra ei toisilla kerroilla enää yrittänytkään puhetta. Häneen koski,
kuin olisi kylmällä vedellä virutettu, se, ettei muori puhunut mitään,
niin murheellisen näköisenä ja tuikeasti vain katseli. Siihen asti ei
tyttö ollut tekoansa juuri ensinkään ajatellut, olihan vain kuvitellut,
että nyt on ainakin Ellasta vapaa. Melkein koko aamupuhteen oli
odottanut muoria, että tämän kanssa pääsisi puheisille ja tutustuisi.
Kun se ei onnistunutkaan, alkoi yksin jäätyään tutkistella. »Mitä
Jumalan nimessä minä ajattelin?» hän virkkoi. Oli kuvitellut täällä
syntyvän iloa ja riemua ... muorinkin kaksin käsin vastaanottavan!
Täällä vain olikin nurpean näköinen, tyytymätön muija, joka tuntui
haluavan antaa hänelle matkapassit ja sanoa melkein vaikka mitä. --

Valeella oli toimia ulkokädellä ja siitä syystä oli Santralla kyllä
aikaa miettiä. Mitä enemmän hän ajatteli, sitä kamalampina hänelle
alkoivat esiintyä tekonsa seuraukset. Vihaa kotona, ylenkatsetta
täällä... Vapauttavaa, helpottavaa, ilahduttavaa ajatusta ei saanut
kiinni mistään. Koko tapaus alkoi näyttää aiheettomalta silmänräpäyksen
työltä, sillä melkein varmalta tuntui, että jos hän olisi kotona tehnyt
jyrkän tenän, sanonut suoraan, ettei huoli Ellasta, ei vaikka ... niin
mikä niillä olisi muu ollut kuin suostuminen. Mutta nyt, nytkös kelpaa
mennä kotiin jälleen! Oikein värisytti, mitä äitipuoli sanoisikaan, jos
sinne nyt pitäisi armoa kerjäämään lähteä.

Vähitellen alkoi kypsyä ajatus, että hän katsoo sopivan tilan ja karkaa,
menee sisarensa luo ... jää sinne pitkäksi ajaksi ja antaa palttua
kaikille.

Yhtäkkiä loi vilkas mielikuvitus täydellisen karkaussuunnitelman, jossa
hän näki ainoan pelastuskeinon näistä pulista. Sisarensa luona hän
pysyisi siksi, kun isä ja äitipuoli vakuuttaisivat, etteivät enää tahdo
Ellalle ... ja tulkoon sitten Valee ja aloittakoon uudestaan... Mutta
nyt, nyt hän karkaisi! Hän näyttäisi tuolle muijalle, ettei hän ole
kauppakalu!

Tyttö oli oikein innoissaan tuota ajatellessa, kun Valee tuli sisään.
Santra hiukan säpsähti, sillä nyt tuntui, kuin Valeekin olisi *vartija*.
Kun Valee sanoi jotakin, rupesi Santra itkemään.

»Mutta mikä sinun on, Santra? Vai joko?...»

Valeen teki mieli kysyä, joko Santra katuu. Mutta yht'äkkiä hän
pelästyi: jos Santra sanoisi katuvansa? Sitä ei hän tahtoisi kuulla. Hän
estäisi millä keinoin tahansa, ettei Santra saisi sitä sanoa. Koetti yhä
uskotella itseään, ettei Santra itkenyt *sitä*. Mutta siitä huolimatta
näytti se kuitenkin yhä mahdollisemmalta. Sydämessään itse oudosti
vapisten koetti hän keksiä mitä mahdottomimpia huvituskeinoja, välttäen
ottaa ensinkään puheeksi pääasiaa.

Santra kyllä lakkasi itkemästä, mutta oli muuten hyvin omituinen ...
ehkä hiukan salaperäinen ja jäykkä. Siitä Santra hiukan virkistyi, kun
Valee rupesi kyselemään, jokohan pian tulee totta Karhun Esan ja
Rekipellon Sannan kaupoista? Sitä ei Santra tiennyt. Mutta nyt oli
kuitenkin päästy juttuun, joka ei heitä kumpaakaan koskenut ja
livahdettiin siten ikään kuin ulos nykyisestä piiritystilasta.

Silloin tuli Valeen äiti sisään. Santra oikein säpsähti ja Valee
katseli tuikeasti: kun äidin nyt siinä pitää juosta, ajatteli, vaikka
tämä vasta kolmatta kertaa huoneessa kävi. Nyt oli juuri oltu
pääsemäisillään hupaiseen juttuun, niin tuleepas! Valee aikoi jo kysyä,
että mitä se äiti nyt täällä? -- kun muori samassa loi pitkän, syvän
katseen heihin kumpaiseenkin, laski tuomansa juomatuopin pöydälle ja
lähti samaa päätä ulos. Valeeseen teki tuo niin tuskallisen vaikutuksen
Santran puolesta, että oli menemäisillään äitinsä perään, antaaksensa
tälle nuhdesaarnan. Mutta silloin tuli muori uudestaan, meni heihin
katsomatta suoraan kaapin luo, joka seisoi toisessa loukossa, ja rupesi
siellä jotakin askartelemaan.

Valeeseen oli äidinkunnioitus kiintynyt niin syvästi, että ei Santran
kuullen uskaltanutkaan tälle sanoa mitään, vaikka olo tuntui niin
tuskalliselta.

Kun muori oli hetkisen kaapilla kopaillut, käännähti hän ja näki Santran
tuijottavan ikkunapielestä ulos ja Valeen neuvotonna vääntelevän
piipunvartta. Äkkiä, ilman että toiset sitä vähääkään osasivat odottaa,
hän virkahti:

»Niin se on, lapset, ajattelematon teko tuo kannoillaan katumuksen.»

Se tuli kuin ukonnuoli.

»No äiti!» pääsi Valeelta tuskallisesti.

Mutta Santra purskahti itkemään ja virkahti:

»Niin se tuo!» Myönnytys tuli ehdottomasti.

Muori säpsähti: ei ollut ehdotonta myönnytystä osannut odottaa, oli
luullut, että ruvetaan vastaan väittämään. Hän istui, kasvoilta alkoi jo
väistyä ankara ilme. Hänessä oli jo äidillisyyttä, kun uudestaan alkoi
puhua. Santra ikään kuin janosi sellaista puhetta kuin muorilta nyt
tuli. Muori sai ihan vaitelematta avonaisen tunnustuksen, sai kuulla,
ettei Santra sitä katunut, että oli Valeen kanssa lähtenyt, mutta sitä,
ettei ollut ensinnä kotona koettanut kaikkeaan saadakseen asiaa toiselle
kannalle.

Muori ymmärsi pian, että tässä oli *lapsi*, joka oli ryhtynyt
ajattelemattomasti huimaan tekoon; hän ymmärsi, ettei tämä tässä
ollutkaan noita varsinaisia maailman tyttöjä, jotka puolen ikäänsä
kihloja vaihtelevat, jotka eivät osaakaan rakastaa, vaan huvikseen
vaihtelevat sulhasia ja näitä henkiin veriin asti tappeluttavat. Lapsi.
Oikein oikea lapsi, jonka elämä oli aiottu iäksi uskoa sellaisen miehen
käsiin, jota ajatellessakin tuossa nyt vapisi. Lapsi, joka oli kovin
kiintynyt tuohon hänen poikaansa, hänen silmäteräänsä, hänen
vanhuudenturvaansa, hänen ainoaan poikaansa, jonka vertaista, hänen
mielestään, ei ollut, ei mailla ei missään, -- vaikka ei Jumala
ollutkaan vielä häntä ohjiinsa ottanut eikä herättänyt.

»Kuinka vanha sinä olet?» kysäisi muori hellästi.

»Helluntaina täytin seitsemäntoista.»

»Seitsemäntoista!... Hyvä isä sentään, vai niin nuori...»

»Ja niin miellyttävä», oli vähällä päästä jatkoksi. Muorin hyvä sydän
valloitti lopultakin kaikki ennakkoluulot, äidilliset tunteet olivat
voimakkaammat ja paremmin kotiutuneet siellä. Lapsiraukkaa on sillä
lailla piinattu. Eihän tuo ole vielä edes mikään ihminenkään, tuskin
tietää vielä erottaa, mikä on oikea ja mikä on vasen käsi. Ja tuosta
poikakultasestako tuo niin kovin pitää, että oikein karkuun...? Muoria
yhtäkkiä tahtoi naurattaa, mutta oikeastaan siitä tulikin itkua.

Santra tutkaili, ensin salaa ja sitten jo rohkeammin, noita vanhoja
kasvoja ja niiden eleitä niin syvälle, että alkoi luulla olevansa vanha,
hyvin vanha tuttu tuon mummon kanssa, niin vanha ja niin hyvä tuttu,
että nyt kun häntä oli niin tuskalliset tunteet rasittaneet ja hän oli
tuntenut toivottomana häilyvänsä avutonna, turvatonna, -- tunsi
vastustamattoman halun langeta muorin syliin, sanoa häntä äidiksi ja
pyytää, ettei äiti olisi vihainen siitä, että hän on niin ymmärtämätön
ja lapsellinen...

Niin hän tekikin.

Valee istui syrjässä ujostellen ja vaiti niin kauan kuin se tapahtui.
Mutta sitten hän ihastuksesta räjähti nauramaan. Mieli oli niin
kiihottunut, että naurun perästä alkoivat kohta kyyneleet vuotaa, joita
pyyhkien ja hämillään ollen koetti huolellisesti salata.

Kun oli tyynnytty, johtui puhe itsestään järkeviin asioihin. Muorin
mielestä oli selvä asia, että ensimmäinen tehtävä on mennä koettamaan
sopia Järvelän haltijain kanssa. Vaikka ei Valee silloin, kun yritykseen
ryhtyi, ollut ensinkään ajatellut sitä, oli vain otaksunut, että se
menee itsestään, huomasi hän nyt, että se saattoikin olla hyvin
vastuksellinen tehtävä. Tätä seikkaa miettiessä kääntyi ajatus
itsestänsä Matti-setään, joka kaikissa muissakin asioissa tapasi olla
apuna ja neuvonantajana. Arvelutti sentään hyvinkin kääntyä tässä
asiassa hänen puoleensa... Olisipa ollut melkein parempi, kun olisi
siitä voinut omin voimin suoriutua. Mutta pakko käski. Muori otti
mennäkseen puhumaan asiasta Matille. »Käyköön sitten miten käy», hän
sanoi.

Mäkilahden Matti tuli illalla. Muori ei ollut silloin kotona ja Valee
vei hänet kamariin. Santra istui siellä loukossa puolittain seinäänpäin
kääntyneenä ja katsahteli arasti vastatullutta. Matti ei ollut Santraa
näkevinänsä, piippuansa vain kävi muuriin kopistelemassa ja alkoi
jälleen täytellä kysellen:

»Mitä asiaa täällä nyt sitten on? Äitisi kun kävi tänne hätähypäkällä
käskemässä ja sanoi sulia asiaa olevan.» Kurillinen piirre väreili
suusopissa ja Valee joutui hämille.

»Olisihan sitä asiaa vähin. Eikö äiti jo siellä mitään sanonut?»

»Ei sanonut. Arveli vain, kun kysyin, että on se Valee jo siksi iso,
että taitaa itsekin puhua. Mutta mikä ihminen tämä on, joka täällä
istuu?» Matti astui lähemmäksi Santraa, joka paeten kyyristyi yhä
lähemmäksi seinää. Valeeta nauratti.

»Tytärihmisiähän tämä onkin. Tulehan nyt näyttämään itseäsi.» Setä veti
käsipuolesta, mutta Santra ponnisteli vastaan.

»No noh.» Setä rupesi nauramaan. »Taitaa tämä olla emännän alku.
Tulepahan nyt näyttelemään itseäsi. Vasikka naamaansa häpee.» Hän veti
tytön keskilattialle. Santra oli hädissään, punasteli ja peitteli
kasvojaan. Valee nauroi ja setä nauroi.

»Älä nyt moiti sentään», pyyteli, »täällä Korvenloukolla ovat tällaiset
tavat.» Hän laski Santran, yhä kuitenkin tätä mieltyneenä katsellen.

»Jaahah», rupesi sitten sanelemaan. »Noo, mutta saakuri tuota, et sä
nyt tarvitse enää puhemiestäkään ja sinä olet aina luvannut, että otat
minut, kun tarvitset, junkkari! Kuka sinulla on ollut?»

»Tuota», pääsi Valeelta, ja hän rupesi hämillään päätänsä kynsimään.
Muori tuli samassa sisään.

»Tämä nuoripari on täällä aivan mykkiä, ei niiltä saa selvää asioista.»

Muoria vähän nauratti.

»Vai eivät selvitä.»

»No ei, minä luulin, että se on nuoripari, mutta nyt en usko, että ne
tuntevatkaan toisiaan.»

Muorin välityksellä saatiin puhelu matkaan. Setä-Matille selitettiin
asia. Kokkapuheilla ja toisinaan kiivailla kysymyksillä hän
tuontuostakin selityksiä keskeytti.

»Saakeli soikoon!» hän vihdoin kiukkuisesti huudahti. »Se oli tyhmä
teko. Ja mitä tässä nyt minulla olisi tekemistä?»

Muori selitti, että pitäisi lähteä Järvelän herastuomarin puheille.

»Enpähän minä pistä lusikkaani siihen puuroon, en jumaliste pistäkään!»
Matti syleksi lattiaan kiukkuisesti pieniä tipposylkiään matkien yhä
vakuutustaan:

»En se-ollen!»

»Mutta kuka sinne sitten, jos et sinä?» tuumi muori.

»Menkööt itse! Oliskin pyytänyt minua silloin, kun tämä», hän viittasi
Santraan, »kun tämä oli kotona, niin silloin se olisi tapahtunut ja
olisi pidettykin siellä aika harjalliset. Perhana, kun olitte hulluja!»

Mutta tämä moitiskeleminen vaikutti Valeeseen toisella tavalla kuin
kiusoitteleminen.

»No, jos ei setä tahdo tulla minun mukaani, niin saan minä muitakin.»

»Ota sitten!»

»Täytyy ottaa, jos ette te lähde. Ei sitä ensi hädässä pyörretä!»

Setä katsahti pikaisesti Valeen silmiin: tuohan kalskahti velivainajan
rautaiselle luonteelle! Sitten katsahti hän Santraan, imi mietiskellen
muutamia savuja piipustaan.

»Tämä nyt ei ole ensimmäinen eikä taida olla viimeinenkään tällainen
tapaus. Ja olkoon mitä olikin, kun ei se muuten tapahtunut, niin se
tapahtui näin», sanoi Valee.

»Saat nähdä, että ne tulevat sieltä oikein miesvoimalla tänne»,
huomautti setä.

»Tulkoot!» Valee löi nyrkkiä polveensa.

Santran silmistä juoksivat taas kyynelet.

»Luuletko, että meidän kyläläiset tulevat sinun puolestasi?» uteli
Matti.

»Pojat tulevat jok'ikinen, sen tiedän varmaan. Äijistä minä viisi!»

»Äläs, mutta jos eivät päästä poikia.»

»Kyllä niitä aina niin monta tulee, ettei tässä hätää tule.»

Valeella todellakaan ei näyttänyt olevan mitään hätää eikä pelkoa.

»No, tuota, annas ryyppy», virkkoi Matti, joka näkyi jotakin päättäneen.
Valee haki pullonsa ja kaatoi. Setä sanoi viinan olevan
pohjaanpalanutta.

»Minä nyt tuumin, jos lähdetään, niin lähdetään tänä iltana», sanoi setä
vihdoin, »kukapa sinne sentään likeisempi.»

Muori heltyi kiitollisena tunnustamaan, ettei kukaan ole sen likeisempi
eikä sopivampi ja että pitäähän niitä jollakin tavalla auttaa, kun ne
ovat sellaiseen kolmiloukkoiseen joutuneet.

Mäkilahden Matti lähti kotiin, luvaten tulla pian takaisin. Setä näytti
mennessään niin »lupaavalta», että kaikki jäivät toivoon, että tämä asia
päättyy vielä hyvinkin.

Kotiin mennessään poikkesi Matti naapurinsa Mäkilahden Iisakin taloon,
jonka kanssa oli hyvä ystävä, vaikka Iisakki oli körttiläinen. Tälle
Matti nyt selitti vasta kuulemansa asian ja pyysi Iisakkia mukaansa
Järvelään. Kyllä Iisakki oli ensin hyvinkin harvasanainen, mutta Matti
osasi selittää asiansa sillä tavalla, että täydellisesti näytti kuin
Santra olisi jostakin todellisesta kidutuspenkistä pelastettu. Se veti.
Iisakki tunsi hyvin Kuivasen Ellan ja piti miestä sietämättömänä
retkaleena, jolle olisi ollut synti siivoa tyttöä antaa. Herastuomarin
tunsi niinikään. Kun hän sen lisäksi piti Valeesta paljon, päätti hän
lähteä.

Keskenään tuumivat he jättää Valeen kotiin ja mennä nyt aluksi vain
kahden, sillä oli hyvin luultavaa, että Ella joukkoineen ilmestyisi
yöntienoissa Korvenloukolle, jos vain ovat tietoonsa saaneet Santran
olinpaikan. He lähtivät uudestaan tuumimaan Valeen kanssa. Siellä
päätettiin, että parhaita kylän poikia kutsutaan yöksi Laitalaan, jos
niin sattuisi, että hätä tulisi. Valeesta muuten oli mieluisaakin jättää
sovitteleminen ukoille, joiden ymmärsi siinä paljon paremmin osaavan
toimia kuin hän itse. Illan tullen kävi Valee kuiskimassa viisi
kappaletta parhaita tovereitansa heille. Kun he sinne kokoontuivat,
pääsivät kamariin, saivat kuulla, mitä heillä tehdään, mitä varten heitä
oli kutsuttu, pojatpa vasta innostuivat. Valee kasvoi heidän silmissään
yhtäkkiä jättiläiseksi. He olisivat tapelleet tämän erinomaisen
urhoollisen teon puolesta vaikka koko rykmenttiä vastaan. Santran kanssa
useimmat olivat tuttuja. Syntyi niin iloista juttua, että humussa
melkein jo unohdettiin, että asioissa olikaan enää mitään selvittämistä.

Kamarin ikkunasta näki maantielle. Sinne kokoontui illalla kylän ukkoja,
nuoriamiehiä ja paimenia pyöränlyöntiin. Toiset vähän etäämmällä
pystyttivät kapuja ja rupesivat niiden ääressä hyörimään. Huudot ja
kokkapuheet kuuluivat kamariin helposti. Tyttöparvi tuli erästä kujaa
kimakasti laulellen. Olikin niin ihanan lempeä syysilta, aivan kuin
juhannuksen aikaan. Kylän koulumestarikin siellä jo kankeita luuvaloisia
jäseniään joukkoa kohti johti, toisaalta tuli Matin Tuppu, oivallinen
viisastelija, joka oli lukenut Raamatun moneen kertaan ja tiesi sieltä
luetella sadoittain arvoituksia ym. ja väitteli aina koulumestarin
kanssa.

Siellä jo pyöräpuut heiluivat ja vihainen pyörä lensi pilviä piirrellen
paeten oivallisia iskuja. Kavut kaatuivat tarkkaan tähdättyjen heittojen
alla. Miehet ryhmässä nojailivat aitoihin ja näyttivät kiinteästi
juttelevan. Tytöt hyppelivät katrillia nurmikolla ja saivat mukaansa
poikia yhden toisensa perään.

Laitalan kamarin ikkunan edessä kasvoi suuri pihlaja, pihlajasta vähän
etäämmällä tuomi. Niiden välillä kasvoi Valeen rehevät, suurilehtiset
kessut ja äidillä oli pari tarhaa räätiköitä sekä sitten vielä jossakin
nurkassa perunoita. Muuten oli se kivikkomäkeä. Pihlaja ja tuomi estivät
siellä tienvarsilla puuhailevia näkemästä Laitalan kamarin ikkunaan ja
huomaamasta, että siellä joukottain oli ihmisiä, mutta kamarissa olijat
näkivät ulos. Halu paloi sinne. »Mennään joukolla», ehdoteltiin. »Santra
tulee myöskin.» »Mennään!» Santra empi ensin, mutta humussa jo innostui
ja oli menemäisillään, väkisten kun jo jotkut vetivät. Tuttuja
tyttöjäkin kun tuolla nurmella riehui ja kun kerran täällä oltiin, niin
pitäisihän tavata. Eikä Valeekaan estänyt. Mutta oltaessa lähdönhommassa
tuli muori.

»Ei, ei», hän sanoi ja veti Santran poikain käsistä vakavasti päätään
pudistaen. Vasta nyt nuoret huomasivat, että pitäähän tässä vähän
julkisuutta kartella. Toiset lähtivät vähäksi aikaa, luvaten olla
Santrasta vielä hiiskumatta. Mutta Santra ja Valee jäivät ikkunasta
kurkistelemaan, miten siellä pyörä lensi humisten ja pilviä piirrellen,
kavut kaatuilivat ja pojat elämöiden juoksivat, miten tytöt katrillissa
rallattivat ja riehuivat, että pellavankeltaiset patukat tuulessa
hulmusivat. Santra ei enää uutta pakoa ajatellut. Uteliaana hän katseli
metsäkyläläisten iloista elämää ja tunnusteli ihmisiä. Valee oli kärkäs
neuvomaan tuntemisessa. Siinä vallan keveässä keskustelussa kului ilta
siksi, että rupesi hämärtämään. Nuoriso alkoi heittää leikit ja hajota
pois. Viimeisinä näkivät Matti-sedän ja Mäkilahden Iisakin ajavan tietä
pitäjälle päin, istuen punaisissa, puuvieterisissä kieseissä. Iisakin
hattu oli painettu syvälle päähän, mutta Matti-sedän leveäperäinen lakki
oli enemmän takaraivolla. Joku pojista tuli sisään ja kertoi toisten
menneen noutamaan tervapamppujaan ja pannunvarsiaan. Santran sydänalaa
kouraisi omituisesti: Vaikka ei hän sitä juuri ajatellut, huomasi
kuitenkin, ikään kuin vaistomaisesti, että nämä ihmiset antausivat
vaaraan hänen tähtensä. Yhtäkkiä tunsi kovasti kaipaavansa noita
rallattavia tyttöjä, pyöränlyöjiä ja koko äskeistä elämää siellä tiellä.
Niiden sijaan nyt vain pelottava yö yllätti.

Mutta tulevathan miehet jo aamulla ja tuovat tietoja kotoa!

       *       *       *       *       *

Kyllä kohtasi kova vihuri Mäkilahden miehiä Järvelässä. Ennen heidän
tuloaan ei siellä oltu saatu vähintäkään vihiä, mihin Santra oli
joutunut. Kun miehet kamariin käskettyinä alkoivat kiertelemättä
selittää asiaansa, niin emännän luonto laukesi kuin pyssy:

»Minä juuri sitä samaa ajattelin, kun näin teidän tulevan, että siso,
nyt on puhemiehet paikalla!»

Sitten hän rupesi mellastamaan, antoi Valeelle, Santralle ja
puhemiehelle sanan ruoskalla ympäri korvia, että sen piti tuntua. Mutta
löysipä vastuksensa, ennen kuin pääsi Mäkilahden Matin kynsistä, jo
vähän naurahtelikin. Herastuomari ei puhellut sitä ei tätä, istui
jurrotti vain ja kuunteli. Mutta kun emäntä ensi kerran suunsa hymyyn
veti, silloin hänkin jo naurahti ääneen. Sulhasmiehen velaton talo sekä
puhemiesten arvokkuus vaikuttivat, että asiasta verraten pian sovittiin.
Sitten emäntä alkoi uudestaan jaksattaa, että kun eivät muutamat
kelvottomat saattaneet asiaansa ihmisten lailla toimittaa, kun
tuollaisen kamalan kolttosen tekevät... Hän ei ollut osannut
aavistaakaan, että se olisi ollut Valee... Jos sen olisi tiennyt, niin
ei hänellä olisi ollut mitään sitä vastaan, ettei Laitalaan emännäksi
mennä olisi saanut...

Eikä siinä puhemiehetkään nuorikkoja säästäneet. Kyllä asetettiin heidän
menettelynsä kaikin puoliseen valoon.

Asian vakavin puoli, junkkarijoukon kostonpelko, antoi vielä miettimisen
aihetta. Päätettiin lopuksi, että pidetään Santra Korvenloukolla nyt
muutamia päiviä, että ensimmäinen vihuri ehtii ohi mennä, sillä
herastuomari valitteli, ettei hän täällä taida niille mitään, hyvä jos
saa henkensä pitää.

Tiettiin, että pitäjällä liikkuu mitä kamalimpia uhkauksia ja huhuja ja
kertomuksia siitä, miten pojat jo miehissä valmistelevat Santraa
takaisin hakemaan, vaikka eivät vielä olinpaikkaakaan tunne. Mutta he
turvautuivat siihen selvään johtopäätökseen, ettei elävä ihminen voi
kauan salassa pysyä.

Päättäen toimia asiassa parhaansa mukaan lähtivät puhemiehet yöllä
Järvelästä. Heidän mentyään jäi herastuomari-parka muorinsa käsiin: sai
kuulla nyt, miten tämän oli täytynyt myöntyä ainoastaan ihmisten hävyn
tähden, ettei hänen puolestansa tarvitsisi mitään riitoja jatkaa, sillä
muutenkin hän kyllä huonon äitipuolen nimen kantaa... Ja mitä hän sitten
huolii, kun isää vain näkyy huvittavan ja naurattavan kaikki juonet,
joita puolimielinen tytär tekee... Mutta sen hän vain sanoo, että yhtään
näljänpäätä ei hän tule Laitalasta tukkimaan, eikä avaa sen talon
ovea... Sillä hän ei tahdo olla tekemisissä ihmistenvarkaiden kanssa...
Hänen sukunsa on niin puhdasmaineinen, itki hän, ettei siitä ole kukaan
vielä varasten kärryille istunut. -- Mutta hänellä onkin, jumalankiitos,
ollut isä, joka on kurituksessa ja herrannuhteessa opettanut lapsensa
tottelemaan itseänsä... Tässä suvussa näkyy olevan toiset tavat, mutta
eihän Jumala ole niin ankara, että vaatisi häntä, äitipuoli-raukkaa,
niistä tilinteolle...

»Noo älä nyt siinä», paneskeli herastuomari tuon tuostakin, kunnes
vihdoin pakeni tupaan ja meni makaamaan.




VII

HERÄNNEITÄ


Noin pari päivää pysyi Santran olinpaikka tietämättömissä, mutta vihdoin
sen joku nuuskija keksi ja sittenpä se pian tiettiin jo kaikkialla.
Muutenkin teki häjyjen joukko tähän aikaan suurta levottomuutta
pitäjällä. He olivat matkalla alituiseen ja tuskin meni yhtään yötä,
ettei jotakin mainittavaa olisi tapahtunut.

Mikonpäivä lähestyi. Yleiseksi tavaksi oli tullut, että nuoret miehet
ottivat lupaa kysymättä hevosia laitumilta, ajoivat niillä mielinmäärin.
Toiset koettivat kuljettaa hevoset paikoilleen takaisin, mutta toiset
jäivät mihin sattui. Sitä harjoitettiin kaiken kesää, jopa talvisin
talleistakin hevosia otettiin. Mutta erityisinä merkkiöinä, helluntai-,
juhannus- ja mikkeliöinä, välttämättä täytyi joka sielun liikkeessä
olla. Hevosten omistajatkin olivat tähän jo siksi tottuneet ja
alistuneet välttämättömyyteen, että useat antoivat hevosensa suosiolla,
ja ne jotka eivät mieluisasti olisi antaneet, nekään eivät uskaltaneet
ajajia edesvastuuseen vaatia. Hurja tapa oli tullut laiksi.

Melkein ainoat, jotka uskalsivat panna vastalauseensa villiytyneitä
tapoja vastaan, olivat heränneet, »körttiläiset». Seurakunnan pastori
oli innokas herännäisyyden mies. Hänen vaikutuksestaan oli liike viime
aikoina saanut mahtavan vauhdin. Pontevaluontoiset miehet herätettyinä
kristillisyyden valossa arvostelemaan ajan elämää panivat jyrkän
vastalauseen sitä vastaan. Sanan voimalla, hengellisen lain mahtavalla
ruoskalla iski tämä liike ensi iskunsa itse jokapäiväiseen, ulkonaiseen
elämään. Iskut olivat kuin kaksiteräisen miekan, ne tunkivat luihin ja
ytimiin, ne pyrkivät erottamaan lihan hengestä. Sielu, jonka
olemassaolo oli unhotuksiin jäänyt, josta hurjissa joukoissa tiettiin
kertoa kaikenlaisia hullunpäiväisiä kaskuja ja tarinoita, ikään kuin
tarunperäisestä puolijumalasta ainakin, jota ei kukaan uskonut enää
olevankaan, -- esiintyi lukuisain, erittäinkin elähtäneempäin miesten ja
naisten silmäin eteen nälkäisenä jättiläisenä, jonka oikeuksia on
hirveästi loukattu. Monet järeät sydämet vavahtelivat kauhusta, kun lain
miekka salamoitsi ja ukkonen jyrisi. Henkisiä konkursseja tehtiin
laumoittain.

Mutta heti kun luovutus oli tehty, kun ruvettiin tutkimaan niitä etuja,
joita saarnamies tarjosi konkurssin tekijöille, silloin heräsi rajaton
innostus heissä: pelkkää voittoahan se tuottikin koko luovutus!
Sanomaton ilo täytti heidän sydämensä. Entinen elämä, jota nyt
katselivat kirkastetuin silmin, näyttäytyi niin hirvittävässä valossa,
että monetkaan eivät voineet uskoa Kristuksen veren ulottuvan kaiken
tuon lian pois pesemiseen. Ja kun heillä siitä oli epäilystä, asettivat
he ikään kuin vaistomaisesti elämänvanhurskauden jyrkän vaatimuksen
autuaaksi tulemisen ehdoksi Kristuksen ansion rinnalla. Muutamain
vaatimukset tässä kehittyivät melkein puritaaniseen mittaan.

Kun he sitten »ottivat elämänsä kiinni», voivat useatkin mahtavalla
tahdonvoimalla melkein täydellisesti hillitä pahat taipumuksensa. Kun
sellaiset nyt johtuivat itseänsä arvostelemaan vielä entisessä loassa
rypeväin rinnalla, nousi heidän rintansa ihastuksen ja kiitollisuuden
tunteesta. Mutta kun he, erittäinkin nuorison keskuudessa, tapasivat
melkein järkiään pilkkaa ja häväistystä, kun ei heidän ankarat saarnansa
eikä hengenmiekka näkynyt pystyvän tähän joukkoon, heräsi heissä
voittamaton halu käsivarren voimalla kukistamalla kukistaa nuorisossa
elävä hävyttömän ylpeydenperkele. Pantiin kova kovaa vastaan. Taistelu,
joka oli alkanut hengenaseilla ja jumalansanan miekalla, jatkui
sittemmin luonnollisilla aseilla ja väkivaltaisilla keinoilla. Näytti
siltä, ettei herännäisyys voisi ihanteittensa voimalla nostaa loasta
aikansa nuorisoa, sen täytyi siihen ensin iskeä ruumiin voimalla,
kukistaa, alas polkea ja nöyryyttää ruumiillisesti ja sitten tarjota
sijaan henkisen elämän ihanne, tulevaisen elämän toivo. Mutta nuoriso
ei oppinut ajattelemaan kuolemaa, se eli olevaa elämää, se hankki
sielullista nautintoa niistä ihanteista, jotka sillä olivat tätä elämää
varten. Nuoriso ymmärsi heränneiden taistelevan vain vallanhimosta,
paatui ja rupesi myrkyllisesti vihaamaan.

Vihdoin alkoivat useat heränneistä ajatella, että he olivat menneet
liian pitkälle. He koettivatkin saada oikeuden eteen pienimmätkin heitä
vastaan tehdyt rikokset, he rankaisivat ja löivät kun käsiinsä saivat,
ja heillä oli voimaa. Niinpä olivat päässeet siihen, että heidän täytyi
melkein aina olla puolustuskannalla. Silloin heräsi rauhallisemmissa
ajatus, että olisi kenties ollut parempi vaikuttaa vain sydämiin ja
heittää rankaiseminen Jumalan ja esivallan haltuun.

Mutta nyt oltiin jo niin pitkällä, ettei se enää näyttänyt käyvän
laatuun. --

Kuten äsken sanottiin, läheni Mikkeli. Jo parin viikon ajat oli taasen
kovasti melskattu, juopuneita ja ajajia oli ollut liikkeellä yhteen
jaksoon ja kaikenlaisia pienempiä kolttosia oli tehty. Suurta huomiota
olivat herättäneet tapaukset Järvelässä. Karhun Esa ja Ella kuuluivat
käyneen naapuripitäjissäkin Santran jälkiä etsimässä. Saatiin sitten
tietää Santran olinpaikka. Kovin kireä oli pitäjäläisten ja
korvenloukkolaisten väli jo ennestään. Jokainen ymmärsi, että tuo oli
tapaus, jota eivät pitäjän pojat saattaisi jättää mitenkään kostamatta.
Mikkeliä, jonka kohdalle vallattomat hurjuudet itsestään kuuluivat,
odotettiin todellisella levottomuudella, sillä huhuja ja uhkauksia alkoi
liikkua.

Huhut ne olivat ja myöskin varmat otaksumiset, jotka pääasiassa olivat
saaneet muutamia heränneitä eräänä ehtoona kokoutumaan Kasarin Tommin
luo.

Istuttiin pienessä kamarissa. Miehiä oli kaikkiaan seitsemän, Tommi
itse, Hautalan Janne, Talvikosken Hermanni ja suutari Erkki
huomattavimpia. Nähtävästi oli pieni, satunnainen hartauskokous
juurikään päätetty, sillä kaikki istuivat ja tupakoivat lakittomin päin,
suutari Erkki pöydän luona, kyynäspää postillan päällä, mistä oli
saarnan lukenut. Muutamia naisiakin oli ollut läsnä, mutta olivat jo
tupaan poistuneet, mistä kuului hiljaista pakinaa. Talikynttilä paloi
himmeästi pöydällä ja valaisi noita rotevia, enimmäkseen keski-ikäisiä
miehiä, jotka miettivän näköisinä tupruttelivat savuja piipuistaan. Niin
ikään näkyi kynttilän valossa kartiinittomain ikkunain lävitse lasien
edessä ulkopuolella olevat uudet luukut eli ovet. Huoneessa haisi
vahvasti omakasvuinen tupakka, jonka savua se oli ihan täynnä.

»Ahaa!» virkahti vihdoin äänettömyyden katkaisten Talvikosken Hermanni,
»sinä olet laittanut lautasuojat ikkunoihisi, Tommi.»

»Täytyi laittaa», vastasi Tommi, »sillä alkoi elämä sen jälkeen, kun
kävin niiltä lurjuksilta lampaan hintaa vaatimassa, tulemaan niin
vaaranalaiseksi, ettei tässä öisin ajoin tiedä ollenkaan olla
hengestänsä varma. Olet kai kuullut, että Karhun Esa on jo kahdesti
yrittänyt tänne?»

»Kyllä sen olen kuullut.»

»Sitten», sanoi Hautalan Janne hymyillen, »sinä olet joutunut heidän
kanssansa samanlaiseen välikäteen kuin minäkin?»

»No samanlaiseen, sillä vahteja minunkin täytyy aina öisin pitää, tämä
suutari ja naapurin Hermanni, ne täällä tapaavat öisin olla. Ilman heitä
jumalaties', miten tässä olisi käynyt, kun Karhun Esa kävi tois'yönä ja
kolme muuta hyvää.»

»Miten silloin kävi?» kysyi Hautalan Janne.

»No oikeastaan ei paljon mitenkään, sillä kun he ajoivat pihaan, ampui
suutari ovesta yhden laukauksen ilmaan. Sitten katsoivat parhaaksi
pötkiä kirkuen tiehensä, kun näkivät, että täällä ollaan vastassa. Mutta
samana yönä ammuttiin kaksi kertaa tästä kamarin ikkunasta ja toinen
luoti meni tuohon sängyn päähän ja toinen tuohon seinään. Siis he
selvään näkyivät tarkoittaneen sänkyyn, mutta silloin emme onneksi
emännän kanssa sattuneet täällä makaamaan, vaan tuvassa.»

Siitä oli kuultu, sitä oli jo kerrottu pitäjälläkin.

»Kyllä ne ovat hyvät olemassa nuo laudat ikkunoissa», sanoi suutari,
»sillä vaikka sanassa sanotaankin, että Jumala on minun kilpeni, minun
haarniskani, mitä minä pelkään, niin on asia kuitenkin käsitettävä sillä
tavalla, että jos pahanretkinen tulee minun luokseni ja aikoo tappaa
minut, niin täytyyhän minulla olla oikeus puolustaa itseäni.»

»Aivan!» myönnettiin yhtenä hyminänä. Puhuttiin sitten
puolustuskeinoista pahanretkisiä vastaan vieläkin ja pidettiin ne täysin
oikeutettuina.

»Mutta», otti puheeksi Kasarin Tommi, »nyt pian on taas Mikkelinpäivä ja
Mikkeliyönä ne kaikki, jotka vain kynnelle kykenevät, ovat matkassa
tekemässä pahojaan. Niistä kylän vahdeistakaan ei ole mitään haaraa, kun
ne monessa kylässä ovat nuorten kanssa vanhatkin samaa mieltä. Eikö sitä
pitäisi saada toimeen, että kaikki heränneet lähtisivät silloin vahtiin
ja kokoontuisivat aina isompi joukko yksille paikoille ja otettaisiin
niiltä kerrankin holtit pois?»

»Noo, mutta mitä siitä olisi hyötyä?» arveli Talvikosken Hermanni.
»Sillä kertaa ehkä saisimme hevoset osalta pois, ja ehkä voisimme niitä
vähän rangaistakin, mutta siinä kaikki. Heistä saisimme yhä suurempia
vihollisia.»

»Se on kyllä totta», myönsi Kasarin Tommi, »että suurempia vihollisia
heistä saisimme. Mutta välimme heidän kanssansa on jo tullut
sellaiseksi, ettei se siitä voi paljon pahemmaksi tulla. Kun me sen
lisäksi näemme nuorisomme ympärillämme elävän sellaista synnillistä ja
pahanretkistä elämää, niin emmehän me, heränneinä ihmisinä, voi olla ja
seisoa ristissä käsin ja katsella miten he pahuudessansa yhä paatuvat?
Me emme voi Kainin lailla sanoa, olenko minä veljeni vartija, emmekä
hiljaisuudessa kotonamme huutaa rauha, rauha, kussa ei rauhaa olekaan.
Jos me veltostumme, annamme heidän ruveta jälleen vapaasti ja
häiritsemättä harjoittamaan saastaista ja synnillistä elämäänsä, niin me
olemme niin kuin huolimattomat isät, jotka vitsaansa säästävät ja
vihaavat lastansa.»

»Oikein!» äänsi Hautalan Janne ja hänen järeätekoisesta naamastansa
hohti rautainen varmuus.

»Niin, se voi olla totta sekin», myönsi Talvikosken Hermanni, »mutta
meidän olisi koettaminen yhä enemmän vaikuttaa seurainpidolla ja
saarnalla, sillä Vapahtajamme sanoo, että joka miekkaan rupee, se
miekkaan hukkuu.»

»Niin Hän sanoo, mutta...» Jannen teki mieli sanoa, ettei Vapahtaja
sillä ollut luultavasti tarkoittanut sellaisia oloja kuin tässä kunnassa
nykyään on, mutta hän jätti sen arkatuntoisuudesta sanomatta. Sillä hän
ei oikeastaan ollut varsinaisesti körttiläinen, vaikka seurustelikin
paljon heidän kanssaan. Seurusteluun oli kenties suurimpana syynä näiden
kanssa yhteiset toimet kukistaa hurjailijain vallattomuutta.

Sen sijaan otti puheeseen kiinni suutari-Erkki:

»Mutta kun meille on annettu Jumalan sanan valo, niin eikö meidän pidä
sitä ympärillemme levittää?»

»Tietysti», myönsi Talvikosken Hermanni.

»Niin, no, milläs tavalla me levitämme valoa näiden paatuneitten
sydämiin, jos emme me ensinnä kukista heidän ylpeyttään? Meidän täytyy
näyttää heille, että meidän puolellamme sotii Jumala ja Gideonin
miekka!»

Tuo pienehkö teräväsilmäinen, laihankalpea mies puhui niin, että
säkenöitsi innosta.

»Sen nyt täytyy jokaisen myöntää», jatkoi hän, »että meidän,
heränneitten ponteva vastustus ja pelkäämättömyys on saanut heitä hiukan
kavahtamaan. Jos me rupeamme pelkäämään, niin...»

»Ei paljonkaan», virkahti joku, »eivät ne välitä paljon eivätkä pelkää
meitä. Ja mitäpä heidän tarvitsee välittää, kun ei heitä oikeuteen
haasteta. Eivät ne siitä huoli, vaikka joskus saavatkin loikaansa,
paatuvat vain.»

»Se on totta», myönsi Hautalan Janne, »siinä mekin olemme tähän saakka
menetelleet liian laimeasti, ettemme ole haastaneet heitä useammin
oikeuteen ja antaneet kruunun kouran oikaista sen sijaan, että itse
olemme oikaisemaan ryhtyneet. Mutta kenties on se tullut siitä, että
olemme liiaksi luottaneet omiin voimiimme.»

»Kyllähän niinkin, mutta ymmärtääkseni olisi se vallesmannin asia ja...»

»Ei meillä ole ennenkään herroista apua ollut», sanoi suutari.

»Niin, ja eikä se uskalla tämäkään, kun se niin kuuluu kostoa pelkäävän.
Ja mitä sellainen hengellisesti kuollut ihminen jaksaa välittää muusta
kuin itsestänsä ja omasta hyvinvoinnistaan», valitti Kasarin Tommi.

»Semminkin kun se on herroja», lisäsi Hautalan Janne hymyillen.

»Oli se herra tai talonpoika, niin ei se oikea velvollisuuden tunto
herää, ennen kuin silmät avataan tutkimaan elämää Kristuksessa», lausui
Talvikosken Hermanni.

»Se on kyllä totta», myönsi Hautalan Janne. »Mutta vihaahan vallesmanni
pastoriakin uskonsa tähden, eikä siihen siis sen kautta voi vaikuttaa.
Mutta häneen pitäisi saada vaikutetuksi jollakin tavalla, muuten tässä
on aivan huutava hukka kädessä, jos ei kruunun mieheltä mitään apua
saada.»

»On tosiaankin», liittyi joku sanomaan. »Se Tarha Herkon murhajuttukin
näyttää jäävän tutkimatta.»

»Sillä laillahan ne menevät, kun ei saada todistajia, kun eivät ne
raadot todista toistensa päälle.»

»Kun oikein kovistaisi, niin kyllä täytyisi todistaa.»

»Mutta kun ei kovisteta.»

»Siinäpä se on. Saapa nähdä, mitä ihmeitä nyt taas Mikkelin aikana
tapahtuu.»

Puhe kääntyi yksistään siihen. Olikin juuri tapahtunut kyllä kumma
tapaus, tuo Järvelän Santran. Kaikki arvelivat sen johdosta syntyvän
jotakin levottomuuksia. Laitalan Valeesta olivat he ennen kuulleet
hyvää. Nyt sitävastoin hän esiintyi oikein aikansa urhona ja miehet
tuomitsivat häntä ankarasti: parhaimmatkin nuorisosta näkyvät
hullaantuvan!

Hautalan Janne siitä oikein tulistui.

»Jos me tahdomme järjestystä pitää, ei meitä auta muu kuin Jumala ja oma
nyrkkimme!» virkkoi hän puristaen isoja nyrkkejään. »Me emme ole miehiä,
ei mitään, jos me annamme tuon villityn lauman niskoillemme tulla.
Meidän täytyy ruveta vielä kovemmiksi, eikä hellittää yhtään. Niiden
täytyy ruveta pelkäämään! Jos nyt rupeamme alistumaan, niin pian sitä
sitten tässä jokaisen nahka saadaan kuivamaan ripustaa, poltetaan talot
ja tavarat ja meistä tulee keppikerjäläisiä.»

Janne käveli raskain askelin lattialla ja kiukkuinen innostus hehkui
hänen silmistään. Kiihko tarttui toisiinkin, yksi ja toinen liittyi
häntä innostuneena säestämään. Ainoastaan Talvikosken Hermanni ja muuan
toinen vastustivat, puolustaen rauhallisia toimia. Aprikoitiin sinne ja
tänne. Ehdotettiin, että pienimmätkin rikokset koetettaisiin tästälähin
saada rangaistukseen, ei koskaan antaa mitään anteeksi, panna ne oikein
vavistuksen alaisiksi. Pitäisi ruveta miehissä pitämään yövahtia ja
lopettaa ajoleikki kerrassaan!

Talvikosken Hermanni, laupias mies, puolusti yhä evankeliumin mukaisia
keinoja, saarnaamista, rukouksia. Toiset kyllä eivät niitä halveksineet,
mutta eivät voineet uskoa tällaisen elämän keskellä niiden avulla
päästävän kulkemaan. Puhe rajoittui siis vihdoin yksinomaisesti
poliisitoimiin. Arveltiin, ryhtyisikö nimismies lopultakin heidän
kanssaan noihin raakuuden kukistamispuuhiin?

»Hänen täytyy», arveli Hautalan Janne, »hänen täytyy ruveta todellisesti
miehistelemään ja heittää pois veltto välinpitämättömyytensä. Ja jos ei,
niin minä olen sekin mies, joka menen maaherran luo vaatimaan tänne
sellaista nimismiestä, joka on nimensä arvoinen.»

»Mitäs sitä meikäläisten ränttää ruveta herrain kanssa kissanhäntää
vetämään», epäili Talvikosken Hermanni.

»Koetetaan!»

»Koetetaan!» säesti suutari Erkki ja terävät silmät sädehtivät innosta.
»Mutta nyt miehet», jatkoi hän, »meidän pitäisi heti mennä nimismiehen
luo ja vaatia, että hän ottaisi määrätäksensä miehen talosta vahtiin
Mikkeli-yöksi. Muuten ei hän määrää kuin tavalliset, neljä vahtia
kylään.»

»Sen hän kyllä saattaa tehdä», arveli Tommi, »sillä Karhun Esan
johtamana ovat niiden ajot taas tulleet kahta raivommiksi.»

»Niin, mutta sitä meidän täytyy mennä vaatimaan, sillä muuten ei hän
mitään välitä, kun vain saa olla rauhassa.»

Miehet päättivät nyt, että Kasarin Tommin ja Hautalan Jannen olisi
käytävä nimismiehen luona esittämässä tuo asia. Juuri kun he vielä
suunnittelivat tehtäväänsä Mikkeli-ajojen suhteen, astui sisään
Mäkilahden Matti. Kaikki hiukan oudostuivat tämän myöhäistä matkaa,
sillä se oli melkein uhkarohkeata tähän aikaan. Käskettiin painamaan
puuta, pantiin tupakaksi ja ruvettiin kuulumisia kyselemään.

»Minä olen vähän oudonlaisella asialla», alkoi Matti, »minä olen tullut
hakemaan apuvoimia täältä, sillä meidän kylään, luulemma, aiotaan
Mikkeli-yönä tehdä oikein rosvoretki ja uhkauksia käy, että kaikista
miehistä tehdään kaarneen tuokaa.»

»Ohoh! No mistä syystä?»

»Niin, nähkääs se on sen veljenpojan, Laitalan Valeen jutun tähden.
Olette kait kuulleet siitä?»

Oli siitä kuultu. Ellako aikoo rynnäkön tehdä, vai?

»Minä luulen», kertoi Matti, »että johtajana siinä puuhassa on Karhun
Esa, hän niitä terveisiä ainakin lähettelee... Tietysti on siinä sitten
suuri joukko muita, Ella ja... No ettekö ole kuulleet, että ne jo viime
yönä kävivät siellä?»

Ei, sitä ei oltu kuultu. Siksipä Matti kertoi, että Ella, Karhun Esa ja
viisi muuta olivat viime yönä murtautuneet väkivalloin Laitalaan,
aikeessa viedä Santra, joka vieläkin on Laitalassa. Porstuan oven olivat
jo ehtineet panna sisään, mutta silloin olikin ehditty tuvasta vastaan,
siellä kun miesjoukko oli Valeen kanssa varalta, kun epäiltiin ja
pelättiin jotakin tällaista rynnäkköä. Noo, pitemmälle eivät päässeet,
vaan lähtivät käpälämäkeen kuuman ottelun perästä. Kuuluvat ne saaneen
vammoja, miekkoset, koska Ellan ja Koipi-Siukun kehutaan olevan haavain
parannuksilla. Olivat hekin saaneet haavoja, mutta eivät vaarallisia.

»Vai niin, soo'o, noo... Kuinka se Valeekin sellaisiin ryhtyy, eikös hän
ole siivo mies? Salaako se vei sen Järvelän tyttären?» kyseltiin.

»Salaa tietysti, yösydännä... Noo, onhan se nyt niin ja näin,
lapsellista tietysti, sillä poika on siivo mies ja tyttö näyttää samoin
olevan. Mutta pelkäsivät, ettei herastuomari antaisi enää naimalupaa
heille, kun Kuivasen Ellan kanssa jo oli niin varmat kaupat. Sitten
karattiin.»

»Ahaa, no mitä herastuomari sanoo?»

»Mitähän se sitten, taskuunsahan sen mies myttää. Minä olin siellä
puhemiehenä -- mutta mitäs minä näitä jaarittelen, ne ovat akkain
asioiksi joutavia. -- Suostui hän, kun kuuli että Valeella on velaton
talo ja kun näki pojan olevan miehen näköisen.»

»Entä muori, mitä hän sanoi?» uteli Suutari-Erkki.

»Näyttihän tuo ensinnä vähän olevan tureissaan, mutta kun ei luvattu
antaa tytärtä takaisin, niin rupesi naureskelemaan.»

Miehet tutkivat Matilta nyt tarkemmin asiain menoa. Siitä, mitä
kuulivat, laimeni heidän tuomionsa kokolailla. Kun vanhemmat sen lisäksi
nyt jo kuuluivat suostuneen, kuulosti asia olevan melkein selvä.

»Asia on nyt siis hyvällä jäljellä?» kysyttiin.

Niin, niin se oli muuten, mutta pelättiin Mikkeli-yönä syntyvän aika
ottelun. Sitä varten Matti oli lähtenytkin, ensin Hautalaan, ja kun
siellä kuuli, että isäntä oli täällä, niin tänne, että eikö
pitäjäläisetkin ryhtyisi Mikkeli-yötä varten jonkinlaisiin
varokeinoihin, ettei ne häjyt saisi koko maailmaa ylösalaisin kääntää.
»Ja ylösalaisin ne kääntävät koko pitäjän, jos ei niitä aikanansa kiinni
oteta», lopetti Matti.

»Se on kyllä pelättävää», tunnusti Kasarin Tommi, »sillä nuo hyväkkäät
ovat nyt ottaneet sen tavan, että ampuvat ikkunoistakin.»

»Niin, mutta niin kuin sanottu, täytyy opettaa niitä!» huudahti Hautalan
Janne.

»Ja yksi keino siihen on: että ne köyhtyvät», huomautti suutari
hymyillen.

»Se onkin hyvä keino, se.»

»Kyllä Karhun Esankin nyt ovat pian tutkaimet piossa. Saviojan Ville on
jo pannut saatavansa kuvernööriin.»

»Ahah, joko vihdoinkin uskalsi.»

»No on se nyt pannut. Totta se jo alkaa nähdä, että koko Karhu pian
menee tyhjäkatoon.»

»No sitten Esa saa laputtaa Karhusta.»

»Varmaan.»

Tämä oli kaikille hauska uutinen. Keskusteltiin vielä yövahdiston
järjestämisestä ja päätettiin lähettää tarpeen varalle joukko miehiä
Korvenloukollekin avuksi, jos vain niitä saadaan liikkeelle lähtemään.
Tuo seikka kyllä epäilytti, eikä ollut toivomistakaan saada miehiä
vahtiin, jos ei saada nimismiestä innokkaammin asiaan ryhtymään. Janne
ja Tommi lupasivat siinä asiassa tehdä parastaan.




VIII

HERRA NIMISMIES


Noin kymmenen tienoissa seuraavana aamuna tapaamme Hautalan Jannen ja
Kasarin Tommin nimismies Lindblomin keittiössä puhuttelemassa vanhaa
Margareeta-muoria. Marketalla on se omituinen tapa, että hän ei osaa
ajatella hiljaa, vaan puhelee ääneen mitä kulloinkin mielessä liikkuu.
Tuon tavan on hän ehkä oppinut herraltansa, jolla se myöskin on.
Ajatukset, jotka niin itsepäisesti sanoiksi pukeutuvat, eivät aina ole
aivan myötätuntoisia, jopa niitä muutamat pitävät hävyttöminäkin.
Ihmiset olivat omistaneet sen mielipiteen, että nimismiehen Marketa oli
jotenkin toraisa ja tuittupäinen eukko.

»Aina he ovat tässä vastuksina ... muutamat», marmattaa hän itsekseen,
kun miehet istuvat ovipuolessa tuoleillaan ja ovat jo pari kertaa
kysyneet, että eiköhän jo saisi tavata nimismiestä. -- »Ja nuo
körttiläisetkin... Mitähän nekin luulevat heillä olevan asiaa? Vieläpä
kun asiaa...! Ja sitten istua könnätään vain niin kuin omassa kotonansa,
niinkuin mitkäkin patruunat... Haisevatkin kuin raadot... Tuossa
vahtaavat ihmisten suuhun kaiken päivää kuin marakatit, ettei ihminen
saa elävää rauhaa...» Hän luo tuon tuostakin suloisen syrjäsilmäyksen
miehiin ja toimittaa askareitaan kuin vihantiestä.

»Rapaakin vetävät ... että. Ja hiidessäkö liekin ollut nenäkopalla tuo
toinen, kun on kuin lehmän sarvi, ... saa aina olla luuta kädessä. Kun
nuo raadot edes ymmärtäisivät, mitä on lakaista lattia...»

Marketa heittää työnsä, sieppaa luudan ja menee miesten luo. »Siirtäkää
vähän (niitä koipianne, tekee mieli sanoa, mutta hänkin hienostelee)
jalkojanne ... kun vedetään koko kuorma rapaa sisään.» Hän lakaisee ja
tohnii miesten jalkoja, että ne ovat helisemässä.

»Tuo vietävä, joka täällä minun vaivoinani noita aina pitää kaiket
päivät ja odotuttaa, muutama...» Nyt menee hän jo toisen kerran
kurkistelemaan avaimenreiästä herransa kamariin.

»Juo vain kuin sika», tulee siitä paneskellen, »että kummapa on, jos ei
tuo virkakultanen mene ennen pitkää. -- Hääh? Että eikökö jo saa mennä?
Menkää jos tahdotte, omalla edesvastuullanne, en suinkaan minä ole tässä
mikään oven lukko.»

»Älä nyt siinä pärmänttää ja suutasi piekse», ärähti Kasarin Tommi,
»vaan mene katsomaan eikö sinne jo saisi mennä.»

Muori vähän sävähti, kun huomasi miesten kuulleen hänen lörpötyksensä.
Nolostuen hiukan virkahti hän:

»Pärmänttää.» Ei saattanut nytkään olla perään jatkamatta hiljaa
supisten:

»Sun nenäs pärmänttää... Voi vaivaista värkkiä, kun se onkin kovin
suuri!»

Nyt tuli kolmaskin odottaja, Saviojan Ville, vanha, pieni, käpertynyt
ukko, tervehti ja etsi hänkin istuinpaikan.

»Nimismiehellekö on teilläkin asiaa?» kysyi Kasarin Tommi.

»Häh?» Ville oli kuuro, eikä kuullut, vaikka toinen kovanlaisesti
puhuikin. Tommi uudisti kysymyksensä pannen suunsa Villen korvaan.

»Niin, niin on, nimismiehelle on asiaa. Meiltä on varastettu viisi
lammasta ja ... häh?»

»Nytkö hiljan?»

»-- sys, kun kiljuvat täällä kuin eläimet! Mikähän kuivattu tuokin
luulee olevansa, on kuin kirkonmaasta karannut...» puheli Marketa.

»Hiljan, hiljan, aivan! Mennyt yönä... Jumalattomat veivät kaksi
yhtäaikaa. Kyllä nyt on maailman lopun ajat ... aivan! Katsokaas,
viimeisillä maailman ajoilla ... häh?»

»Tiedättekö varkaita?»

»Häh, varkaita? Joo, kyllä, nuo nuoret komiat, hunsvotit, häjyt...
Mitäh? Niin Karhun Esakin ... ja niit'on ollut parikymmentä. Vaivaiset
veivät kaksi, uuhen ja karoon... Olikin niin hirvittävän suuri karoo,
pumpsilainen ... ja riivatut veivät.»

(»Sinä olet pumpsilainen, oikein nälän myysteri! Pitääköhän mun antaa
tuolle leipäpala, raukalle.»)

»Paraita valitsivat... Ja kyllä niitä olikin suuri joukko. Sitten ne
vain olivat syöneet niitä lihoja Mäkitoiskassa ja siellä, vaivaiset,
ottaneet itse kaikki viilipytyt lautaselta ja talonväen ajaneet
kankaalle, ne rakkarit. Sitten olivat menneet porstuankamariin ja sieltä
vieneet viisi kannua parasta viinaa. Huonoimmastako nämä -- häh? --
huolivat! Jopa vain! Ja sitten kun lähtivät, niin vielä ottivat meidän
kyläisten hevosia laitumelta, ja vasta tänä aamuna ne saatiin takaisin
Kujanpään umpimutkasta, märkinä kuin uitetut kissanraadot. Voi
vaivaisia! Sanassa sanotaan, että viimeisillä maailman ajoilla...»

»Missä sieltä oli miehet?»

»No, töillänsä, ja kyllähän... Mutta juutasko niiden kanssa tappelemaan,
juutasko, jotta mä paremmin tulen ja sanon! Siinä on paras katsoa vain,
että saa henkensä pitää.»

(»Tuollainen henki! En maksaisi kopeekkaakaan, vaikka mulla olis rahaa
kymmenen viinapannullista!»)

»...Rapasorkka! Siirrä vähän noita...»

»Häh?»

»Häh! Sorkkia! Kun tulee tällaisiin paikkoihin niin kuin hevostalliin.»

Margareeta tonki luudallansa Villen jalkain alustaa ja oli vähällä
töhniä kumoon tuolin, jolla tämä istui. Eukko puheli nyt kovalla
äänellä, luultavasti siinä tarkoituksessa, että noilla toisillakin
miehillä olisi hupia, saisivat kuulla, miten järkevästi ja viisaasti hän
haastelee.

»Rapaako? Eihän nyt ole, juuri, rapaa, että... Mulla olisi, kuulkaa
matammi, asiaa vallesmannille, onko se kotona?»

»Itse sinä olet matammi.»

»Eikö ole kotona, häh?»

Oli puolipäivän aika. Kolmatta tuntia olivat Tommi ja Janne jo istuneet
nimismiehen keittiössä. Ulkona oli kaunis ilma. Syksyn lempeä aurinko
valoi säteitään runsaalla mitalla, kuivaten yöllisen sateen kostuttamaa
maata. Oli mitä oivallisin perunankaivusää. Levottomina muuttelehtivat
Tommi ja Janne tuoleillaan. Ajatus oli kotona, perunapellolla ja
riihikartanolla, mutta ruumis tässä, herra Lindblomin keittiössä, lojui
Margareeta muorin silmätikkuna. Varmaankin tuhannen kertaa tahtoivat
silmät tungeta oven läpi, joka erotti heitä nimismiehen huoneesta. Mieli
teki, mutta uskallusta puuttui, mennä lupaa kysymättä sisään. Kuka ne
herrain lait tuntee ja tietää! Lain rangaistuksen ja sakon pelko pidätti
heitä paikoillaan.

»No mutta», alkoi Hautalan Janne tyytymättömällä äänellä. »Täällä on
istuttu kolmatta tuntia jo. Kyllä nyt täytyy päästä sisään.» Hän astui
kohti ovea, missä Marketa parhaillaan avaimenreiästä tirkisteli.

»Eikö vallesmanni ole kotona?» kyseli Ville-vaari.

»On se, mutta kuuluu makaavan!» huusi Hautalan Janne korvaan, että
jyrähti. Vanha Margareeta poukahti pelästyneenä reiältä tuon äänen
kuultuaan ja loi hämmästyneen katseen Janneen. Samassa kuului sisältä
jonkinlainen rojaus, ikään kuin mies tasajalassa olisi hypännyt
lattialla.

»Vai makaa!» kertasi Ville ihmeissään, »soo, vai vielä... Noo, ottaapa
hyvän levon», nauroi.

Samassa lensi ovi auki ja *hän* seisoi siinä ilki elävänä.

Herra Lindblom oli varsin hauskan näköinen mies, mittaa vanhan laskun
mukaan saappaineen 62 tuumaa. Mutta paksuus! Kylläpä näki, ettei hänen
lempensä ollut hairahtunut syrjälle omasta persoonasta. Päässä oli kaksi
ulospäin tunkeutunutta silmää, jotka tulkitsivat hänen sisäisiä
ajatuksiaan niin selvästi, että heti ensi silmäyksellä voi aavistaa
hänen alkavan puhella jotakin seuraavaan tapaan:

»Öhm äh! Mi-mitä?»

»Meillä olisi asiaa vallesmannille», äänsi Janne, joka luuli, että siitä
on kysymys.

»Asiaa! Marketa, pyhi ton koivet!» Hän osoitti sormellaan Saviojan
Villeä, »öh ... öhm, ... höm!...» Hän paineli käsin ihmettään ja katseli
Villeä ikään kuin olisi tahtonut hänet niellä. Margareeta juoksi
ottamaan luudan. Kun tässä syntyi pieni väliaika, luuli Ville-ukko
nimismiehen, kun häntä yhä katseli, odottelevan asioilleen. Niinpä
ottikin pari askelta kohti:

»Asiaa olisi. Viime yönä varastivat, häjyt, kaksi lam...»

»Se-i-so!» Lindblomin käsi teki voimakkaan liikkeen ilmassa.

»Häh?» Ville vilkuili hätien sivuilleen. Samassa jo Margareeta
luudallaan tohni ukon pieksuja, niin että tämä käsissä poukkoili.

»Noo, kyllähän minä itsekin... Anta-kaa va-vain lu-luuta...»

»Luuta!» marmatti Marketa.

Toiset miehet käänsivät kasvonsa toisaalle, kun niin kovin nauratti ja
inhotti.

»No, voi juutas, sinäpä nyt riivattu!...» Ukko hyppeli Margareetan
käsissä tasapainoa etsien.

Nimismies oli poistunut ovelta, kävi pariin kertaan yli lattian
kamarissaan, virkahti ohimennen kamarin ovella:

»Tule siseen nyt», loppua ei voinut erottaa, sillä astellessaan
huoneensa perälle kuului sieltä yhä jatkuvan marisemisen tapaista ääntä.

Tommi ja Janne katsahtivat toisiinsa ja astuivat lakit kourassa
huoneeseen, seisahtuen ihan oven pieleen. Sillä aikaa oli nimismies jo
istunut pöytänsä ääreen, mutta kuultuaan tultavan kiljahti hän,
kädellään olkansa yli viitaten:

»Pane ove kiini!»

Tommi kiiruhti vetämään ja näki miten surkeasti Ville-ukko, joka nyt oli
päässyt Margareetan kynsistä, siellä katseli epätiedossa, tullako sisään
vai jäädäkö keittiöön. Keittiöön hän kuitenkin jäi ja Tommi veti oven
kiinni. He saivat kappaleen aikaa seisoa paikoillaan, ennen kuin
nimismies näki hyväksi tehdä puoli käännöksen heihin päin, jolloin
kysäisi:

»Mites te tahto?»

Kysymys kuulosti siltä, kuin olisi hän puhutellut joitakin armon anojia.

Miehet katsoivat toisiinsa epäröiden ja oudostellen. Hautalan Janne otti
suuvuoron:

»Niin tuota, me tulimme sitä varten, että kun nyt taas tulee Mikkeli,
niin ajattelimme, että pitäisi asettaa eli määrätä kaikki pitäjän
isäntämiehet vahtiin, etteivät ne saisi niin kovin rääkätä hevosia ja
ajaa niillä, sillä...»

Janne katkaisi siihen, sillä nimismies oli noussut ja puheli:

»Ääh ... jaah... Se on perkules seh!... Mine otta ja laitta teille
kompaniija kasakat ... äh!... kasakat!... *Kompaniija kasakat* ...
kasakat joka talos. Sen mine tee, perkeles soikon!... Ei tes muuta
autta. Elette sitten ne. Hm, niin! Kasakat mine pane jok'ikistä talos!»

Hän seisahti ja tirkisteli pullottavilla silmillään miesten naamaan
jonkinlaisella riemuitsevalla vahingonilolla. Kun nämä tyhmistyneinä
eivät virkkaneet heti mitään, jatkoi hän mitä suloisimmalla ja
laupiaimmalla äänellä.

»Mine kirjoitta kupernyöris het tenepene.» Hän näytti jo edeltäpäin
nauttivan siitä riemusta, että miehet tulisivat rukoilemaan, ettei
sellaista rasitusta pantaisi heidän niskoillensa.

»Eiköhän sitä sentään muutenkin tultaisi toimeen täällä, jos miehissä
ruvettaisiin niitä panemaan koville», sai Janne sanotuksi, ja Tommi
väänsi mälliä poskessaan hymisten hyväksyvästi.

»Mittee? Mite miähissä? Piru viekän! Minekö ja sine, häh?»

»Niin no, vaikka niinkin. Ja kyllä niitä on muitakin, kaikki heränneet
ja...»

»Herennet! Keretiläisikö sine meinaa?» kysyi Lindblom kärsivällä äänellä
ikään kuin yhtäkkiä olisi saanut vatsankivun.

»Joo.»

»No voi sun...»

Nyt näytti nimismies aikovan jättää hyvästi vanhalle nahallensa, niin
kamalasti hän suuttui, rupesi kiroilemaan, kynsimään päätänsä ja
tanssimaan. Miehet ovenpuolessa nypelöivät lakkejaan ja katselivat
tyhmistyneinä hämillään pitkin neniään. He ymmärsivät, että tuo
juhlallinen etuvarustus oli tänään saanut jo auttavat rohdot, sillä
ainoastaan siten oli tuota merkillistä käytöstä mahdollista ymmärtää.
Kun vihuri oli jonkin verran laskenut, tarttui hän kiivaasti pulloon
pöydällä, kaatoi siitä melkein tyhjän lasin täyteen, nielaisi hyvän
kulauksen ... toisen ... kolmannen. Seisoi sitten pitkän ajan selin
toisiin, varmaankin suloisella nautinnolla tunnustellen, miten punainen
rommi kierteli tuolla suuruudessa. Vihdoin hän taas astui juhlallisesti
Jannen eteen ja kysäisi, ikään kuin koko äskeinen puhelu olisi kahlannut
vain kautta rantain, josta ei ollut saanut ollenkaan selvää:

»Mittees sine nyt oiken meinata?»

Kärsivällisesti rupesi Janne uudestaan selittämään alusta alkaen.
Lindblom aina väliin pani anteeksi antavan näköisenä:

»Noo -- ja!»

Kun toinen oli saanut juttunsa selvitetyksi, kysyi nimismies
juhlallisella painolla:

»Noo -- ja!... Ja sinekö sitten ole miestä, joka muistuttaa *minu*
virkavelvollisuutta! Häh?»

»Mitä, eihän tämä nyt semmoista...?»

»E-ihen te-eme nyt semmosta! Vai neen! Eikö sine muistutta minull
virkavelvollisuuta, sine? Ääh!» Hän käänsi taas selkänsä tavattomassa
raivossa astuen peremmälle.

Tällä hetkellä muuttui Hautalan Jannen muoto, silmäkulmat rypistyivät,
posket veti harmaaksi ja huulet vapisivat, kun hän kuiskasi toverinsa
korvaan:

»Mene ulos ja vie se Saviojan Ville mennessäsi.» Hän puraisi samalla
hammasta ja Tommi, hänkin närkästyneen näköisenä, puikahti ovesta.

Jäätyänsä yksin ryähti Janne omituisesti, niin omituisesti, että
nimismieskin katsahti häneen. Huomattuaan että toinen oli poistunut, oli
hänellä nähtävästi aie kysyä, mihin se toinen rahjus... Mutta samalla
silmänsä välähtivät ja kääntyivät kaapin viereen naulaan, missä
kasakanpamppu riippui. Taas otti hän lasista kulauksen.

»Jahah ... öhm ... jahah sine meinata rupia minull apulainen, häh? Jaa!
Mitäh?» Hänen suunsa oli hauskan ivallisessa hymyssä.

Janne katseli lattiaan ja herra hänen edessään otaksui, että miesparka
häpeää esitystään, joka nyt on tullut kovin naurettavaan valoon.
Nimismiehen apulaiseksi tuollainen köntys, körttiläinen, talonpoika...!

Nyt Lindblom siunasi ja sai niin villityn naurunpuuskauksen tuosta
koomillisesta ajatuksesta: kun körttiläinen tarjoutuu nimismiehelle
apulaiseksi, että hänen täytyi istua nahalla päällystettyyn sohvaan,
taivuttaa päänsä taaksepäin ja kakattaa sisällinen ilonsa ylöspäin
käännetyn suun kautta kattoa kohti. Kätösillään piteli hän armastaan,
joka naurun kestäessä kimmoili ja aaltoili kuin kumipallo. Hän sai halun
siunata monta monituista kertaa ja valittaa, että hän halkeaa tähän
nauruun. Janne seisoi äänetönnä ovensuussa, kyräili väliin yhtäälle,
väliin toisaalle. Näkyi olevan niin hämillään, että epäilemättä olisi
pötkinyt tiehensä, jos olisi voinut otaksua, ettei se vain enää rupea
kovemmin nauramaan. Mutta kun hän sitä edellytti varmasti, niin pysyi
paikoillaan ja loi sohvallepäin toisinaan myrkyllisen katseen ja näkyi
ajattelevan:

»Joskopahan halkeisit, Jumalan luoma!»

Vähitellen Lindblom tyyntyi nauramasta, mutta puuskaus näkyi kovin
uuvuttaneen, sillä hän oikaisihe sohvalle pitkäkseen ja huohotti siinä
kuin väsynyt hevonen, purskahtaen tuon tuostakin uuteen nauruun. Vihdoin
hän nousi istuvilleen, nojasi käsin polviinsa ja kysäisi:

»Mistes sine, kuule, hyve mees olete?»

»Kyllähän nimismies minut tuntee.»

»Sinu tunte!»

»Niin, tuoltahan minä olen Hautalasta.»

»Piru ... minu pites tes kaikki tunne...! Houtala, niinkö sano? Onkkus
sen torppa vai talo?»

Nyt pakeni veri Jannen poskilta, kärsivällisyyden viimeinen hiven oli
loppunut. Hänen silmänsä, jotka olivat melkein puoliummessa, aukesivat
yhtäkkiä ja leimahtivat niin uhallisesti, että naurava piirre
nimismiehen suupielestä katosi kuin pyyhkäisten. Samassa astui hän
vähänkään empimättä peremmälle, istui nimismiehen viereen sohvalle, pani
jalkansa toisen polven päälle ristiin, löi suurella kämmenellään
polveensa ja omituisesti naurahtaen virkahti:

»Se on talo!»

Nimismies katsoi mykkänä hämmästyksestä, miten tuo leveä suu suuren
nenän alla oli vääntynyt kamalaan hymyyn, ja miten miehen käytös
yhtäkkiä oli muuttunut kotoiseksi. Mutta tuskin oli ensimmäinen
hämmästys hiukan haihtunut, kun hän jo kaikella reippaudella, mikä
hänelle oli mahdollinen, kavahti ylös.

»Si-sinekös ilman ... mun keskemette istu mun soffale...», ja tempaisi
kasakanpampun seinältä.

»Ky-kylle mine sun!» Hän astui jo jonkin askelen raivoissaan Jannea
kohti. Mutta ikään kuin tämän nauru, joka nyt yhtäkkiä muuttui
äänekkääksi, olisi hänet saanut äkkiä tekemään toisen päätöksen,
poikkesi Jannen luokse tähdätystä suunnastaan syrjään ja iski pamppunsa
tuoliin:

»Ylös pärkele!»

Toinen nousi vitkaan, yhä nauraen, astui Lindblomin tykö ja tarttui
tämän käsivarsiin.

»Minä olen mies!» sanoi hän, »ei minua kasakanpampulla peloteta.»

Nimismies alkoi riehua ja pudistella ikään kuin olisi tuntenut hiiren
juoksevan selässään vaatteiden alla. Jannen huulet vapisivat
hervottomasti, nauru katosi vähitellen. Vihdoin tempaisi hän vähällä
vaivalla pampun nimismieheltä, joka heti rupesi apua huutamaan.

»Älä huuda...! mies kun mies. Mitä sanoisit, jos mä nyt kerrankin
pehmittäisin tuolla selkäs, niin että», jutteli Janne melkein
rauhallisen tyynenä, toisella kädellään pidellen nimismiestä rinnuksista
ja toisella kohottaen pamppua. Apua ei kuulunut, vaikka nimismies useat
kerrat huusi Marketaa ja käski mennä kutsumaan korpraalia. Luultavasti
hän jo itsekin lopuksi heitti toivon avun saamisesta, taikka ainakin
toivoi saavansa kunniallisen aselevon siksi kuin apua saapuu, koska hän
hirveästi hikoillen istahti takanaan olevalle tuolille ja vakisten
uhittelevaksi ponnistetulla äänellä virkkoi:

»Laske irti ... ei mine teke mitän sulle...»

»En minä *sitä* pelkääkään», toinen selitti, »mutta sun pitää ottaa
minun asiani huomioosi. Minä olen sitä varten tullut ja minä olen
sellainen mies, etten minä lähde pois, ennen kuin saan asiani kuntoon.»
Janne laski herrasta irti ja meni uudestaan sohvalle istumaan pitäen
pampun kädessään.

»Istun tuohon vieläkin, koska vallesmannikin istuu. Sitä tahtoo vanhat
jo väsyä tuollaisessa», jutteli hän ja silmäili hymysuin naapuriansa,
joka kovasti itsensä kanssa taistellen istui ja huohotti. Luultavasti
viimeksimainittu luuli tarpeekseen levänneensä, koska nousi, avasi
keittiön oven ja katsoi sinne. Kun ei Marketaakaan näkynyt, elähtyi
hänessä luultavasti toivo, että tämä olisi mennyt korpraalia hakemaan,
koska viskasi oven rajusti kiinni ja alkoi astella lattialla
edestakaisin silloin tällöin syrjästä katsahtaen Janneen.

Vähitellen virkosivat hänessä eleille kaikki elementit: ensin pääsi
katkonaisia kirouksia, sitten jo täydellisiä. Niihin alkoi liittyä
seurakuntaa ja oloja vastaan tähdätyitä haukkumasanoja, vaikeroimisia
siitä, että yhden miehen täytyy olla tällaisen susijoukon keskellä
alituisessa hengenvaarassa yöt ja päivät. Piti puhetta kasakkain
kutsumisesta ja vannoi taivaan ja maan kautta sen tekevänsä. Lopuksi
kysyi taas Hautalalta, että mitä tämä oikein meinaa? Kun näin oli saanut
tarpeekseen purkaa sappeansa ilman, että kukaan oli häntä häirinnyt,
tunnusteli hän uudelleen olevansa isäntänä talossa, ryähteli yhtä
juhlallisesti vieraansa edessä, kuin olisi millä hetkellä hyvänsä
saattanut tallata tämän jalkoihinsa, jos vain tahtoisi... Mutta hän on
mies, joka jaksaa kärsiä kuin marttyyri... Siltä se näytti.

Hautalan Janne rupesi uudestaan vilkkaasti esittämään asiaansa.

»Aa-soo! No teme on eri asia ... ihan eri asia! Miks'ei sine site kohta
sano niin... Jaa-soo!» Hän nyökäytti päätänsä, heilutti ruumistaan,
matkien yhä »jaa-soo!» ikään kuin hänelle nyt olisi asia vasta selvinnyt
ihan uudessa valossa, juuri sellaisessa valossa, jonka hän itsekin mitä
mieluimmin hyväksyy.

»Jaa-soo!... mhm!»

»Sanoinhan minä sen ihan samoin.»

»Eei! Kylle sine sanoi, mutta sine puhu niin sekava. Noo mine on teydest
sama mieli...! Saameri, kun tes turhast nosta riita, puhuis vähän
selvempi, kun mine ei takto ymmerte soomi. Noo, jahas, sine meinata et
jok'ikistä talokas Mikkelin vahriks?»

»Niin.»

»Noo-ja! Ihan presist sama meiniggen kun mine meinata!»

Lindblom rupesi niin hyväksi, että tarjosi Jannelle piippuun, vieläpä
kaatoi ryypynkin. Valitti, että hänellä on niin hirveän kiivas luonne.
Oli luullut häntä tultavan muistuttamaan virkavelvollisuudesta, ja siitä
oli suuttunut, kun hän koettaa tehdä mitä ikänä voi. Kehui kuulleensa,
että Hautalan Janne on siivo mies ja toivoi, ettei heidän välillensä
tästä nyt paha meno tulisi. Lupasi kuulutuksella kirkossa määrätä vahdit
ja ryhtyi vielä Jannen kanssa neuvottelemaankin vahdiston
järjestämisestä. Hautalaisen lähtiessä kädestä hyvästeli, kehoitti
talossa käymään ja ilmoittamaan, kun ne junkkarit pahaa tekevät.

Hautalan Jannenkin mieli oli lauhtunut. Hänen suora
talonpoikaissydämensä oli vähällä voitettu. Kun sen lisäksi Lindblom
lopuksi otti niin hyvästi huomioonsa esityksen, niin hän pois tullessaan
jo tätä melkein ihanteli kelpomieheksi. Keittiössä sanoi Janne hyvästit
Margareetallekin, joka sukanparsinnasta, kun toinen neula oli hampaiden
välissä, hiukan nenälasiensa ylitse tirkautti häneen.

Vähän ajan kuluttua ilmestyi eteisestä keittiöön Saviojan Ville.
Kuuhaillen pelokkaana ympärilleen kuin palokärki läheni hän Margareetaa
ja kysäisi:

»Voi, saiskohan sinne mennä, vallesmannin puheille?»

»Mene, mene», virkahti Margareeta silmiään työstään nostamatta, »mene
jo.»

»Häh?... mitä sanoitte?»

Muori ei enää puhu mitään.

»Voi vaivaista, saiskohan sinne mennä?» Ville oikaisee selkänsä ja
itsekseen päivittelee. Rohkaisee vihdoin luontonsa, lähenee ovea,
sohlailee lukkoa ja saa vihdoin auki. Pistää ensinnä päänsä ovesta
sisään, sitten toisen jalkansa ja vihdoin hyvin epäillen toisen.
Margareeta katselee nenälasiensa ylitse ja nauraa. Nimismies vilkauttaa
pöytänsä äärestä taakseen, näkee ukon seisovan lakki kourassa
ovipielessä. Päätään kääntämättä kysyy hän asiaa.

Ville-ukko ei kuullut kysymystä, eikä vielä toistakaan. Nimismies nousi,
kääntyi häneen päin.

»Hyvää päivää!» Ville kumartaa.

»Asiaa?»

»Häh?»

»Asiaa!»

»Niin, niin asiaa on. Nähkääs kun varastivat, häjyt, varastivat kaksi
lammasta yht'aikaa...»

»Kutka?»

»Häh?... Niin, niin todella, kaksi. Kyllähän ne junkkarit ovat ennenkin
aina vieneet, mutta vain yhden kerrallaan, eikä niistä ole tullut
nimismiehelle ilmoitetuksi, kun se nyt on nuorilla se surkea tapa.»

»No, no, kuka se on varasta?»

»Häh! Mulla on, herra vallesmanni, niin kovin raskas kuulo, että jos
sanoisitte vähän kovempaa. -- Häh? kukako varastanut? Noo, niitä oli
järjettömän suuri joukko ja tuo Karhun Esa vaivainen, joka aina on joka
paikassa, kyllä se on ollut niin kuin etumiehenä. Ja sitten, jos
olisivatkin ottaneet huonoimpia, mutta joko nämä, joko jo! Parasten
niskaan vain... Ja sitten, ajatelkaas julkeita...»

»Oleko sulla todistajat?»

»Häh? tosiko? No niin tosi, että vaikka mun tuomiolle pitäisi tästä
paikasta, niin ihan tosi on! Mitä minä nyt valheitten kanssa, jopa se
nyt olisikin.»

Mitään enää puhumatta avasi Lindblom oven ja työnsi Saviojan keittiöön.

»Marketta, sano telle eijele, et mene kotiansa ja lehette tenn asijalle
teys-jerkinen ihmistä», jonka jälkeen hän veti ovensa paukkuen kiinni.
Ville jäi seisomaan selkä koukussa ja pelkkänä kysymysmerkkinä,
katsahtaen väliin Margareetaan ja väliin oveen, joka pysyi suljettuna.

»Mitä se sanoi?» kysyi hän kuiskaten Margareetalta ja läheni tätä.

»Tuon nyt on mustalainen taas sisällä, tuon hyväkkään», puheli muori
herraansa tarkoittaen, tarttui Villen hihaan ja rupesi vetämään pihalle
päin. Ukko seurasi vastustelematta pihan ulommaiselle reunalle,
voivotellen ja pahoin pannen huonoa kuuloaan.

»Kun piinaa ja kiusaa ihmisiä niin kuin olisi pahanhengen niellyt. Tuo
äijäparkakin sellaisesta matkasta on tullut ja ulos vain heittää kuin
kissan... Ja nuo ihmisparat, jotka vain kärsivät. Tuo äskeinen isonenä
lie taas antanut sille selkään. -- No, kuulettekos te?»

»Joo. Mitä se sanoi?»

»Se on nyt taas niin pahalla tuulella, että teidän on parasta mennä
kotiin ja tulla uudestaan. Ottakaa sitten täysikuuloisia miehiä
mukaanne. Kuuletteko te?»

»Kyllä minä.»

»Vallesmanni on niin hääsillä, ettei se jaksa puhua niin kovaa, että te
kuulisitte.»

»Voi vaivaista! No olikohan se minulle vihassa?»

»Ei, mutta nuo toiset hänet suututtivat, eikä hän saa niin pian
luontoansa takaisin.»

»Niin, niin, soo'o. Pirukohan nekin siihen juuri toi, nuo körttiläiset?
Häh? Niin, niin todella, mistä te sitä tiedätte. Voi vaivaista. Mutta
ettekö te, matami, menisi puhumaan sille, tulisi minua auttamaan?
Katsokaas, asia on tällainen, minä sen nyt oikein kerron teille.» Ja hän
kertoi taas koko jutun. Mutta ei saanut apumiestä Margareetasta, muuta
kuin kehoituksen tulla täysikuuloisten miesten kanssa asiaansa ajamaan.

Muorikin vihdoin pakeni Villen käsistä, joten hän meni hevosensa luo ja
ennen lähtöänsä paneskeli siinä korvan taustaansa raapien:

»Voi vaivaista...! Voi jumalatonta, kun oli häjynkurinen.»




IX

»PITÄJÄN PARAS POIKA»


Karhun Esa oli kuin luotu ikäisiänsä johtamaan aikansa nuorten miesten
urheiluyrityksissä. Kasvatuksenkin oli saanut tarkoitukseen hyvin
sopivan.

Sukujuuri oli tällainen.

Esan äidin isä oli ollut kelpo asukas ja oivallinen eläjä Karhun
talossa. Vaimo oli kuollut aikaisin ja tytär sai kasvaa omin valloin,
isällä kun oli kyllin tekemistä talouden hoidossa. Vapaudessaan rupesi
tytär hurjastelemaan ja lankesi. Sen johdosta oli vähältä jäädä
naimattomaksi, vaikka rikkautta olisikin ollut häpeän korvaukseksi.
Lopuksi otti hänet muuan renkimies, joka piti enemmän talosta kuin
naisväestä. Ukon kuoltua perivät he oivakuntoisen talon.

Keitettiin viinaa. Mies oli jotenkin toimelias, ei ryypiskellyt itse,
mutta koetti sitä enemmän saada kokoon. Vaimo oli jo saanut ryyppäämisen
taudikseen, ryyppäsi, juopotteli julki ja salaa. Mies rupesi
kovistelemaan, lukitsi kaikki kelvollisen näköiset tavarat, viljat ja
viinat lukon taakse ja piti avaimet omassa kätkössään. Mutta sittenpä
akan himo oikein kiihotettuna kasvoi: tulla nyt sellaisen miehen *hänen*
omaisuuttansa tallentelemaan...! Hän rupesi vetämään kylään mitä
milloinkin sattui ja vaihtamaan tavaroilla viinaa. Vähitellen tuli
hänestä rahjustelija, joka viipyi kylässä useitakin vuorokausia
erältään, joi ja mässäsi, jopa korttiakin pelasi. Mies huolehti ja
kovisteli aikansa, mutta rupesi vihdoin lohduttelemaan itseänsä: alkoi
ryypiskellä hänkin. Hänestä tuli pian kilpailija akallensa. Näyttipä
siltä, kuin olisivat ruvenneet paremmin sopimaankin, sillä viinapuodin
avaimet täytyi nyt pitää yhteisessä tallessa. Kun viina kotona sattui
loppumaan, vaihdettiin sitä kylästä jyvillä ja muulla ihosta
irtipääsevällä ja ryypättiin yhdessä. Jos toisinaan tapeltiin, niin
toisinaan taas hyvinkin sovittiin. Kyllähän se meidän aikamme kestää,
ajattelivat. Niin haihtuivat ukoltakin vähitellen huolet ja
mielihaikeus, jota vielä joskus tunsi. Melkein hän nautti siitä, kun
toisinaan sai tehdyksi jonkin hulluuden, josta eukko rupesi
haukuskelemaan.

»Joutaapa sinunkin vihaksesi pistää, kyllä mun on jo pistänytkin!»
naureskeli makeasti partaansa.

Esa oli heidän ainoa lapsensa.

Poika sai jo pienuudestaan elää mielinmäärin. Ohjaamisesta ei kukaan
välittänyt. Jo paitaressuna tottui valtaansa käyttämään ja pitämään
talon tavaroita ominaan. Joskus isä sentään suuttui, kun poika jonkin
tyhmyyden (hänen mielestään) teki, ja yritti rankaisemaan. Mutta olihan
siinä asiassa äidilläkin sanomista ... ja siitä syntyi vanhuksille usein
tappelu. Kun ei Esa vain mitenkään vaikeuttanut äidin viinansaantia, oli
tämä aina valmis äidillisellä hellyydellä pojan rikoksia peittämään.
Esan kasvaessa kasvoi myöskin hänen ja isän väliin vuori, jonka takaa
toisiaan puhuttelivat hyvin valituilla nimillä.

Sillä tavoin Esa varttui.

Kerran sitten isä äkkiä kuoli, kuten ensin kerrottiin, viinaan. Mutta
kun lääkäri muutamain vaatimuksesta toimitti ruumiin leikkauksen, löysi
hän sisuksista outoja aineita. Asiaa tutkittiin, leski joutui
tunnustusvankeuteen. Ihmiset kertoivat, että hän oli miehensä
juovuksissa ollessa antanut tälle ryypyn pikiöljyä. Varmoja todisteita
puuttui ja leski sai istua tunnustuksella.

Esa sai holhoojan ja tyytyi jotenkuten tämän hallintoon ensin. Mutta kun
muorin vankeusaika loppui ja hän tuli kotiin, rupesi Esa yöllisiin
aikoihin tekemään hyökkäyksiä holhoojansa luokse, uhkasi tästä tehdä
kaarneen ruokaa ja polttaa talon poroksi, jos ei hän saa ohjaksia
käsiinsä.

Siihen aikaan ei oltu niin turhan tarkkoja erityisten lakipykäläin
seuraamisessa. Holhooja kun rupesi pelkäämään, niin hellitti ohjaksista.
Nyt tehtiin kaupat, Esa tuli isännäksi ja muori sai oivallisen eläkkeen.
Eläkettä ei hän kuitenkaan ruvennut nauttimaan, vaan alkoi hoitaa
emännyyttä Esan isännöidessä.

Silloin Esalle alkoi elämä. Ikää oli 19 vuotta, kelpo talo, jonka nimen
ohessa vielä kajasteli jonkinlainen rikkauden mainekin. Poika oli
pienehkö, mutta joka taholta valmis, veistetty, terävä kuin teräsneula.
Hän kuului itsestään »parhaitten» joukkoon. Pohjaton maineen halu
kiihotti häntä pyrkimään *parhaaksi*, etevimmäksi. Voittaa kaikki, tulla
tappelijain kuninkaaksi -- kas siinä elämän suunnitelma, päämäärä! Ja
kun hän ei pannut hengelleen suurta arvoa -- mitä arvoa sillä olisikaan,
jos pitäisi antaa jonkun voittaa itsensä -- pääsikin hän tuon himonsa
ajamana hyvin pitkälle. Hänestä tuli kuin itsestään nuorison johtaja. He
rupesivat häntä kunnioittamaan, vieläpä vanhemmatkin pitämään oikein
arvossa. Esasta oli tullut Karin Vennun jälkeläinen sitten, kun tämä
naituaan oli joutunut pois jokayöllisistä yöjuoksuista.

Kun Esa tuon maineensa saavutti, ei hänestä enää ollut työmieheksi,
paitsi satunnaisissa tiloissa; se olisi ollut periaatteen kannalta liian
halpaa. Ja hänkö olisi niin alentunut, että olisi ruvennut pitämään
huolta asioista, jotka kuuluivat jokapäiväisille ihmisille...! Hän, jota
niin pelättiin, jota kaikki kehuivat pelkäämättömäksi, turskiksi,
nurjimmaksi kaikista ... hänkö nyt laapustamaan lantakuorman perässä
kuin tavallinen renkimies -- sellainen, tavallinen, jonkalaista hänen
teki mieli aina lyödä, missä sen tapasikin, että se olisi selkänsä
suoristanut ja liikuttanut jalkojaan vähän ihmisten lailla, -- eikä kuin
piikalunttu! Hui hai! Sillehän nauraisivat tuon puolen mättäätkin.
Hetihän ihmiset sanoisivat, että jo nyt on Karhun Esankin »messu
maassa», laulusulka on siltäkin katkennut... Jo, jo alkaa sekin asettua.
-- Hän ei asettuisi koskaan, ei koskaan! Ennen henki menköön. Hän
tahtoisi yhä kehittyä, nousta korkeammalle, tahtoisi tehdä tekoja, jotka
hämmästyttäisivät puolta maailmaa.

Kosimispuuhissakin Esa ahkeraan mässäili. Morsiamia oli paljon.
Nähtävästi ei hän naimista sentään ajatellut, vaan oli sekin jotakin
kilpailua: rupesit vain todenteolla hakkailemaan jotakin arvokkaampaa
talontyttöä, ilmestyi Esa sinne jonakin kauniina yönä ja ajoi sinut
makuusijoilta tiehesi. Ja tytöt, ne pitivät hänestä, oikein todella
pitivät, tuosta pulskasta, karskista Karhun *isännästä*. Mutta nyt viime
aikoina oli Esa nähty useammin tulevan Rekipellon Sannan tyköä ja
ihmiset jo luulivat, että nyt se tarttuu, tarttuu kuin tervaan.

Kuivasen Ella oli Esan alituisimpia ystäviä. Joko ystävyydestä tai ehkä
huomaamattomuudesta oli johtunut, ettei Esa ollut ollenkaan sekautunut
Ellan ja Santran väliseen naimiskauppaan. Santra oli niin nuori, ehkäpä
liian ujokin. Esa kenties ei ollut vielä oikein ehtinyt ajatellakaan,
että tässä olisi mitään hätäilemisen syytä. Muuten oli Santran ja Ellan
suhde muodostunut hyvin äkkiä, aivan aavistamatta. Kun vielä Ella
kiirehti, että heti kun asian oli varmaksi saanut, aikoi kohta toimittaa
kuulutuksiin, niin Esa kenties ajatteli, että menköön...! eipä se Santra
niin erinomainen lienekään.

Mutta asialle tulikin toinen käänne. Santra karkasi -- Ellakin jäi
puille paljaille -- karkasi metsäkylään, miehen kanssa, jota ei Esa edes
hyvin tuntenut, ei tiennyt, onko se lintu vai kala, oli vain kotoisin
loukolta, jossa ei pitkään aikaan oltu tietty löytyvänkään muita kuin
körttiläisiä, ei ainakaan ollut muista puhuttu. Sellainen mieskö nyt vie
väkisin pitäjän parhaitten poikain käsistä tyttöjä sellaiselle
körttiläiskulmalle? Ohoh!... Asia koski Esaa yhtä paljon kuin Ellaakin.
Esallehan kuului kunnian vuoksi pitää huolta siitä, ettei mieluisia
tyttöjä saanut kuka tahtoi ja ettei joku nurkkakuntalainen saisi
ylpeillä jostakin rohkeasta teosta. Sehän olisi ollut ensimmäisenä Esan
häpeä. Ainakin hän itse sitä oletti. Ei mitään kilpailua!

Esalle tuli kuin omantunnon vaiva: hänelle oli tehty julkea vääryys! Esa
tuskastui, raivostui: kuinka hitossa hän nyt olikin ollut niin
huolimaton, että tuo tyttö oltiin vähällä saada viedä ilman, ettei
hänellä ollut mitään sanomista koko asiassa!

Kuten ainakin mies, jonka oikeuksia on syvästi loukattu, päätti Esa
ryhtyä asiassa arvonsa mukaisiin toimenpiteisiin, päätti noutaa Santran
pois Laitalasta, ei erityisesti Ellalle, mutta mahdollisesti
itselleenkin. Kukaties! hän ajatteli. Muisteli minkälainen Santra oli ja
nyt vasta oli huomaavinaan tytössä erittäin edullisia puolia.

Samana päivänä, kun tuli kuulluksi ja tunnetuksi Santran piilopaikka,
meni Esa Kuivaseen, haukkui ja pilkkasi Ellaa, joka työssä vain rehmii
ja morsian on toisen kainalossa, körttiläisen, minkä liekin. Siitä se
lähti, että he kävivät eräänä yönä Korvenloukolla, ja sen sijaan että
olisivat saaneet sieltä Santran, saivat hyvän selkäsaunan.

Esalle muuttui nyt asia täydeksi todeksi: jos ei muu auta, niin ainakin
hän tappaa Valeen. Hänelle ja hänen joukolleen ei saisi kukaan
ilmaiseksi selkään antaa, Santran niin ikään päätti hakea sittenkin
pois.

Se tuli kunnian asiaksi pitäjän nuorille miehille, erittäin juuri
niille, jotka joskus olivat Santraa hakkailleet. Kun tämän lisäksi
kuultiin ankaran vahdiston määräämisestä Mikkeli-öiksi ajon estämistä
varten, niin se antoi vielä lisäyltyä. Kun vanhempiakin miehiä oli
joukottain nuorison puuhien kannattajina, niin ei ollut ensinkään
kummaa, jos vakavammat ihmiset pudistelivat päätänsä ja arvelevaisesti
tuumiskelivat:

»Saa nähdä, mitä tässä Mikkeli-öinä tapahtuu.»




X

NUORISO ELEMENTISSÄÄN


On Mikkeli-lauantain ilta. Kaikkialla kuuluu pihoilta melskeitä ja
rähinöitä. Nuoret miehet häärivät rattaiden ympärillä varustellen sinne
mukaansa rautaheloilla varustettuja kankia, tervapiiskoja ja malmareita.
Isäntiä seisoo ryhmissä, kädet housuntaskuissa, suut hymyssä kertoen
omanaikaisistansa Mikkeli-ajoista, vakuutellen, että silloin sitä miehiä
oltiin. Kertomukset synnyttävät ankaraa kinastelua, sillä pojat eivät
mitenkään tahdo myöntää, että ennen olisi voitu ja osattu elää niinkään
hurjasti kuin tähän aikaan. Todistettiin väitteitä kahdenpuolisilla
kertomuksilla ja esimerkeillä.

Niiden poikain silmistä ja käytöksestä loisti innostus ja hehkuva
ilomielisyys, joilla jo oli varmuus hevosesta. Vähän nurpeamman
näköisenä käyskentelivät toiset, ne, joiden hevoset vielä olivat
saantosaaliissa. Ne kokoutuivat pieniin ryhmiin nurkkien taakse
kuiskuttelemaan. Pimeän hämärtäessä puikkelehti yhdestä ja toisesta
tuvasta ja tallista ulos miehiä, jotka sitten takkinsa alta sopiviin
piilopaikkoihin heittelivät suitsia vielä hetkiseksi odottamaan. Sitten
he iloisesti vihellellen kävelivät iloisten joukkoihin ja rupesivat
rentoina olemaan.

Miehiä, paksut tampiot käsissä, alkoi raiteille kokoutua. Ne olivat
yövartijoita. Heidän ja saman kylän poikain välillä syntyi hauskoja
keskusteluita. Oman kylän pojat heidän puolestaan vaikka päällään
seisokoot!

Noin kymmenen tienoissa iltayöstä jo alkoi kuulua räikeämpiä ääniä,
rattaiden jyräkkää ja laulua. Sen tunsi kuitenkin heti, että nuo
laulajat olivat vielä miehiä, sillä usein helähti raikas sävel kauniisti
ja kuulosti siltä kuin se olisi tulkinnut jonkinlaista viatonta sydämen
iloa. Ne olivat enimmäkseen vasta pieniä, noin yhden, kahden ja kolmen
hevosen joukkoja. Mutta niihin liittyi uusia. Tuon tuostakin ilmestyi
joltakin takapuoliselta metsäpolulta ratsastaja vainion laitaan, siitä
poikki peltojen ajoi maantielle välttääkseen oman kylän vahteja, jotka
eivät nekään säästäneet miestä, jonka tiesivät hevosen varkain ottaneen.
Tielle päästyään ne tuulena lennättivät kotikylän läheisyydestä.
Tunnustelivat kappaleen matkan päässä, oliko vyölle sidottu tervataki,
taskussa oleva pannunvarsi, puukko sekä viinapullo tallella. Kun kaikki
oli oikein, kuului iloinen kiljahdus, hevonen sai selkäänsä
suitsenperistä, ja lähti laukkaamaan, kunnes saavutti joukon, mihin
liittyi ja sekaantui.

Yö ei ollut varsin pimeä, oli täysi kuu, joka kuitenkin piiloili
pilvessä iltayöstä. Ilma oli leuto ja lämmin, eikä kurakaan teillä
haitannut.

Kyläkuntain yövahdit käsittivät tehtävänsä hyvin monelta eri kannalta.
Yhtäällä varasivat tankoja, jopa hirsiäkin maantien sivuihin, aikoen
niillä nostaa ajajilta tien pystyyn. Siinä kuului keskusteltavan eri
kyläin pojista; muutamille tuntui erikoista vihaa olevan ja niiltä
vannoen uhattiin matka katkaista ehdolla millä hyvään. Toisia taas
suosittiin, kehuttiin aika miehiksi ja lupailtiin antaa käsin koskematta
ohi mennä. Syntyipä vahtien kesken väittelyltäkin, yhdellä oli syytä
ottaa kiinni yksi, jonka toinen olisi laskenut menemään. Näki
sellaisiakin vahteja, jotka pakenivat lämpimiin saunoihin, hakivat
niihin viinoja ja heittivät toimensa yövahtina siihen. »Antaa poikain
ajaa!» sanoivat. »Ajettu sitä on ennenkin ja tapeltu.» Kun hiukan
enemmän hattuun meni, jo hevoset eteen otettiin ja lähdettiin ajolle.
Hauskaapa onkin vielä kerran oikein hurjastella, näyttää pojille, että
äijät ne ovat kuitenkin äijiä! Mikot ja Matit asettivat tankoja ja
kirveitä rattaille. Yövartijoita elähdytti yhtäkkiä nuoruuden muistot:
verraton halu näyttää nuorille, että »näin sitä ennen oltiin, kun
housuissa käveltiin».

Muutamalla taholla taas oli vahtien enemmistö heränneitä. Niissä
parvissa olivat puuhat vakavammat. Kovat aseet käsissä, pyssyt,
rautapuntarit, jykevät hiilihangot ja sen semmoiset. Näin varustettuina
seisoskelivat hiljakseen huoneitten vierustoilla ja teroittivat
korviaan kuulemaan jokaista lähestyvää ääntä ja meteliä.

Toisessa päässä seurakuntaa meni pitäjän läpi juoksevan joen ylitse
silta, jota sanottiin Harjun sillaksi. Siitä yli oli kaikilla
Mikkeli-ajajilla tapana mennä. Siksipä olikin sinne määrätty vahvempi
vartiojoukko.

Harjun sillalla seisoi nytkin puolenyön ajoissa kymmenkunta miestä. Kuu
alkoi juuri päästä pilviverhostaan, valaista tienotta ja kimallella
omituisen kirkkaasti hitaasti juoksevan virran vedenkalvossa. Kahden
puolen jokea oli niittyjä, mutta mänty- ja koivuviidakko pisti sillan
kohdalla jokeen asti. Muutamia taloja ja mökkejä oli vähän matkan päässä
lähellä siltaa.

Muuan sillalla seisovista miehistä virkahti:

»Tässäpä on oikein kaunis paikka, näin kuuvalolla.»

»On», myönsi toinen, »kaunis tämä on päivälläkin. Kumma ettei tuohon
rämäkkään ole jo kuokan kanssa käyty. Eiköhän siitä saisi oivallista
leipämaata?»

»Epäilemättä», arveli kolmas, joka oli Kasarin Tommi, »epäilemättä siitä
tulisi leipämaata, mutta tottapa ei sitä tarvita, kun ei siihen ole
käsiksi käyty. Siksi toiseksi, sellainen mies, jonka tuossa toisella
puolen on tuo paras osuus, ei joudakaan maanviljelyshommiin.»

»Kenen se on?»

»Kenen! Karhun Esan.»

»Ohoo, jassoo. Noo, Esa-poika ei paljon ehdi huolehtimaan talostaan.
Kotipellon pientareillekin alkaa jo pajupensaita ilmestyä.»

»Niin, se poika... Saa nähdä miten sille vielä maailmassa käy. Mutta
sepä on kumma, ettei tänne asti jo ole yhtään päässyt tulemaan niistä
ajolaisista, saavatko ne siellä kylissä ne niin kiinni?»

»Eei, kyllä niitä tulee, mutta eivät ole vielä ehtineet.»

»Mutta miehet», sanoi suutari Erkki, joka myöskin oli joukossa, »näinkö
me vain odotamme niitä, melkein paljain käsin? Emme saa yhtäkään
kiinni.»

»Se on ihan totta, jos niitä tulee isojakin joukkoja», myönsi
Särkiniemen Juho ja laski perään, että olisi tällaiselle miesjoukolle
niin suuri häpeä laskea niitä menemään, ettei sitä saisi ikänä anteeksi.

»Niin, no», sanoi Kasarin Tommi, »koska meillä on kirveet, niin mennään
ja murretaan puita poikki tien kahden puolen siltaa.»

Ehdotus hyväksyttiin ja lähdettiin viidakkoon. Heti alkoi kuulua
vilkasta hakkuuta, joka omituisesti kajahteli hiljaisessa yössä.

Yhtäkkiä koski korvaan pohjoisenpuoleiselta tieltä rattaiden pärinä ja
laulu. Miehet vetivät puitansa hätäisesti ja kasasivat ne tielle.
Juosten kiirehtivät etelänpuoliset pohjoispuolelle. Joukot ryhmittyivät
kappaleen matkaa murroksen yläpuolelle kahden puolen tietä.

Jo läheni huutava joukko. Yövahdit vapisivat jännityksestä ja puristivat
kourissaan paksuja tankoja. Kuu valaisi tietä. Yövahdit piiloutuivat
puitten varjoon.

Jo lennätti tienmutkan takaa esiin hevonen ... kaksi ... kolme, siihen
loppuivat. Tietysti aavistivat vartijoita sillalla olevan, koska laulu
muuttui yhä enemmän uhittelevan karjuvaksi.

»Tpruu!»

Ensimmäinen hevonen hyppäsi murrokseen, sekausi jaloistaan riostoon, kun
sitä yhä selkään hutkittiin, vihdoin valahti holtitonna mahalleen,
ähkien ja puhkien. Samassa kun kaikkien ajajain hevoset seisahtuivat ja
miehet kiroten aikoivat rattailtaan juosta pois korjaamaan puita tieltä,
ilmestyivät vahdit metsästä.

»So, pojat! antakaa puiden olla, ette te kuitenkaan tästä pääse», sanoi
Kasarin Tommi, joka vahtien etunenässä astui estämään tien perkausta.

»Hääh? Kuka se on, joka luulee olevansa parempi kuin minä?» huusi
poikain joukosta Talvikosken Köpi, joka hevosta hurjasti mäntäten koetti
saada sen menemään murroksen yli.

Kopin isä, Hermanni, oli myöskin vahtijoukossa. Kuultuaan poikansa äänen
kiirehti hän metsästä tielle. Ennen ei ollutkaan lähdön kiirettä
pitänyt.

»Onko se Köpi?» kysyi tunnustellen poikansa ääntä.

»Mitä?» Pojalta pääsi roima kirous. »Onko tuo äijäkin -- (taas sai isä
paholaisen nimen) täällä?» Poika kääntyi päin ja tirkisteli varjoon,
missä isä vielä viipyi.

»Vai niin!» huusi Hermanni. »Lupasinko minä sulle raadolle hevosta?»
Hermanni astui poikansa ääreen ja tavoitti temmata suitset tämän
kädestä. Mutta Köpi antoikin korvapuustin, joka lennätti isän nurin.

Sillä välin olivat toiset vahdit jo karkoittaneet vähäisellä kahakalla
murroksen murtajat, huusivat ja melusivat näiden kanssa niin, että isän
ja pojan välillä syntynyt kahakka jäi huomaamatta. Pojat hankoilivat
hevosiansa kääntämään ja takaisin palaamaan, mutta vahdit estelivät sitä
ja aikoivat ottaa hevoset pois, kun arvelivat niiden olevan varkain
otettuja.

»Auttakaa hyvät ihmiset!» kuului silloin huuto murrokselta, josta muut
sähistessään olivat vetäytyneet kappaleen matkaa edemmäksi. Huutoa
kohden nyt kääntyi kaikkien huomio.

Isän ja pojan kesken oli syntynyt todellinen tappelu. Saatuaan iskun
pojalta antoi isä ylöspäästyään heti puullaan kaljauksen, joka kuitenkin
onnistui niin huonosti, ettei poika edes kaatunut. Heti ryntäsi Köpi
isäänsä käsiksi, heitti hänet murrokseen ja rupesi jaloin sotkemaan
sinne. Silloin pääsi isältä hätähuuto.

Suutari Erkki ehti ensimmäisenä paikalle näkemään, miten poika
vimmoissaan allansa makaavan isänsä tukkaa repi.

»Auttakaa!» kähisi Hermanni henkihieverissä.

»Minä sinun, sen...», kirisi poika hampaittensa välistä, vääntyen
polvilleen isän rinnan päälle. Mutta tuskin oli hän siihen päässyt, kun
jo suutari kaksin kourin tarttui hänen tukkaansa ja tempaisi syrjälle.
Pojan kädet irtausivat isästä, joka kipeästi valittaen huoahti. Nyt
syntyi suutarin ja Köpin välillä kamppailu. Tuo vähäläntäinen pikilangan
tekijä näytti kuitenkin olevan niitä miehiä, jotka ovat täyttä rotua
maasta alkaen. Köpi sai niin tiheään leuoilleen suutarin nyrkeistä, että
kiroillen pakeni askel askelelta edellä silmillään jotakin asetta
etsien. Mutta nyt sekautuivat muutkin asiaan, kumpaisellekin tuli
puolustajia, ja tappelu oikeata mallia oli heti valmis. -- Vahdit eivät
tähän saakka olleet kankiansa käyttäneet, vaan nyt alkoi pari miestä
niitä heilutella sillä seurauksella, että muutamat pojista kukistuivat
tien poskeen ja toiset rupesivat pakenemaan. Kasarin Tommi, joka äkkäsi
Talvikosken Hermannin huonon tilan, tämä kun ei päässyt paikaltaan
minnekään, tempaisi hänet syliinsä viedäkseen metsään ja huusi
mennessään:

»Ottakaa se Köpi ja sitokaa kiinni, isänsä tappaja!»

Joukossa, joka oli kylläkin raivoisa, kuului tuo ääni kuitenkin siksi
kamalalta, että parit erkausivat paikalla ja monesta suusta tuli
yht'aikaa:

»Isänsä tappaja?»

»Isänsä tappaja!» matki Köpi kummallisella äänellä.

Useimmat riensivät katsomaan, niin pojat kuin vahditkin. Tappelu taukosi
niin, ettei edes sanoilla riidelty.

»Kuolee tämä!» virkkoi Kasarin Tommi.

»Kuoleeko?» kyseltiin.

Köpi yksin askaroitsi syrjätoimissa, selvitellen hevosensa suitsia,
nähtävästi aikeessa huomaamatta, jos mahdollista, lähteä karkuuttamaan
kotiin päin. Silloin tarttui kaksi miestä hänen käsivarsiinsa.

»Tules katsomaan tänne!»

»Mitä?»

»Mitä!»

Köpi vietiin isänsä viereen. Tämä makasi kipeästi valittaen selällään
sammalten päällä. Joitakin katkonaisia sanoja sai hän sanotuksi, mutta
kova pistos seurasi aina joka yritystä. Kasari oli asettanut hänet
makaamaan paikkaan, mihin nyt täydellä terällään loistava kuu loi
kirkasta valoa.

»Voi poikani», äänsi Hermanni. Näkyi tahtovan jatkaa jotakin, mutta
ankara pistos vääristi suun, otti hengen kiinni ja veti kasvoille
sinertävän värin.

»Voi poikani», yritti hän uudestaan. »Vanhurskas Jumala ... joka ...
kaikki tutkii.» Taas ehkäisi pistos. Hän pyysi viemään kotiin.

Koko ajan pitivät miehet pojan käsivarsista, seisottaen häntä runnellun
isän vieressä. Köpi ei ollut virkkanut sanaakaan, ennen kuin isä
mainitsi kotiin viennistä.

»No onpa täällä hevonen.»

»Joutaako se?» kysyi Kajari ivallisesti.

»Mikäs siihen nyt...» Meni hymyyn pojan suu.

»Auttaako? Mikäkö siihen nyt auttaa? Ei mikään. Eikä siihenkään, että
sinut viemme mukana», sanoi Kasari.

»Jos tulen. Eikä siitä tuosta nyt vielä kuole.» Ei häntä nyt sentään
naurattanut.

»Kuolema, kuolema tästä tulee... Oi tuota pistosta. Kun pääsisi kotiin»,
valitti Hermanni.

Miehet ryhtyivät tuumiskelemaan. Päätettiin viedä aluksi ainakin
likimmäiseen taloon, tehdä kantotelineet ja kantaa, koska otaksuttiin
mahdottomaksi, että lyötyä rattailla täristäen voitaisiin sinne saada.
Muutamat miehet ryhtyivät heti tekemään kantotelineitä. Ikään kuin uuden
riidan nostamista kammoksuen eivät nuoret miehet olleet kiireessä pois
lähtöön. Mutta sitä mukaa kuin kantotelineet valmistuivat, kasvoi
poikain levottomuus ja lähdön halu. Ensimmäiset vaikutukset alkoivat
haihtua. Vielähän se kitisee tuossa elävänä! Kuka sen on sanonut, että
hän kuoleekaan? Turhan päälle vain tässä aikaa kulutellaan. Pojat jo
liikuskelivat huomiota herättämättä hevosten luo. Miehet nostivat
Hermannin kantopaarille.

»Kyllähän minä nyt tässä kiinni pitämättäkin pysyn», virkahti Köpi, joka
näki kumppaniensa etääntyvän ja toivoi mukaan pääsevänsä. Vasta tässä
huomattiin, että toiset olivat hevosten luo menneet.

»Aikovat lähteä. Ei lasketa. Menkää ottamaan kiinni!» Toisia jäi
Hermannin paaria valmistamaan, toiset juoksivat tielle kankineen.

Silloin alkoi kuulua merkillisiä ääniä viidakon läpi. Ensin sen
nähtävästi vahdit kuulivat, sillä he seisahtuivat, kun pojat jo
laittausivat rattailleen. Mutta kohta olivat viimeksimainitutkin
pelkkänä korvana. Kuului sekaisin ilmaa tärisyttävä rääkymäkuoro,
lehmänkellojen, kulkusten ja rattaiden pärinä. Mitä lähemmäksi ääni
tuli, sitä veltommaksi ja innottomammaksi vahtien silmäin loiste
himmeni. Hiljaisina, kuiskutellen pojatkin kuuntelivat: liekö ystäviä
vai vihollisia? Kuului se Talvikosken Hermanninkin korvaan, jonka
viereen Kasari yksin oli jäänyt.

»Tulee uusi tappelu, kantakaa minut pois.»

Suutari Erkki, joka uskollisesti oli pidellyt Köpiä, heitti tämän irti.

»Mene mihin tahdot, kyllähän kiinni saadaan!» huudahti hän, ja tarttuen
kantopaariin lähti Kasarin kanssa kantamaan Hermannia.

»Jos sinussa olisi hiukankin ihmisyyttä tallella, niin tulisit olemaan
isäsi kanssa nyt, kun kuulet äänistä, että tässä tulee uusi yhteenotto»,
huusi Kasari.

Mitään sanomatta vetäytyi Köpi tielle päin. Meteli läheni yhä. Sillä
välin olivat vahdit, vartoen uuden joukon tuloa, melkein huomaamatta
jättäneet pojat uutta karkua yrittämään. Nämä ajoivat murrokselle
kahdella hevosella, joista edellinen meni hämmästyttävällä voimalla
ylitse. Kaksi miestä oli rattailla, toiset kaksi huutaen juoksivat
perässä. Kumppanit jäivät jäljelle ja pistäysivät sitten metsän turviin.
Toinen hevonen oli vähempivoimainen, se uupui murrokseen, jossa nyt
vahtien ja sen isäntien välillä syntyi uusi aherrus. Ei se kuitenkaan
ollut mitään tappelua enää, sillä yhä lähempää kuuluva meteli näytti
halvauksen tavoin vaikuttavan kumpaisiinkin. Siinä temmeltäessä ei ollut
kukaan huomannut Köpiä, joka tien sivuun ajetun hevosensa luona yhden
toverinsa kanssa askarteli. Juuri siltä puolen tietä oli vetäytynyt pois
osa siihen vedetyistä puista, niin että päälle käyvällä hevosella voi
siitä vähin vaivoin ajaa.

»Pois tieltä ja jaloista!»

Kyllä siinä saikin korjata itsensä! Köpin hevonen kun sai seipäästä
iskun, laukkasi ylitse kuin pakojänis. Ei kukaan ehtinyt estämistä
ajatellakaan, hyvä oli kyllä, kun alta pois pääsi.

»No pääsivätkö ne menemään?» kysyi Kasari, joka nyt juosten tuli
paikalle.

»Kysyä tätä!» eräs vahdeista melkein itkusuussa vastasi.

»No voi... Miehet, menkää nyt edes neljä kappaletta tuonne
eteläpuolelle... Taikka ei sittenkään! Parempi on, että ollaan täällä
kaikin ottamassa vastaan. Mutta entäs tuo hevonen?»

»Pojat lähtivät karkuun ja hevonen jäi tuohon makaamaan kuin ahma.»

»Korjataan se pois! Mäsäksihän se muuten ajetaan. Hoi!... no ottakaa
kiinni, mitä te siinä?» Kasari tarttui hevosen päähän ja rupesi ylös
ajamaan. Mutta joko se oli vahingoittanut jalkojaan taikka oli se niitä
omituisen luontoisia hevosia, jotka, kun kaatuvat, eivät yritäkään
nousta ylös. Suutari Erkki ja eräs toinen tuli apuun, mutta hevonen ei
risukon päältä hievahtanut. Jo koettivat miehet vetämäänkin ruveta.
Toiset vahdit seisoivat ääressä tampiot käsissä saamattomina
päivitellen, nähtävästi yhä lähenevää melskettä ajatellen, sillä silmät
yhä tähtäsivät pohjoista kohti, tietä myöten, jota kuu yhä valaisi.

»Oo!... tpruu!... no no, nyt nousee, pane Erkki kankesi sieltä mahan
alle ja väännä, ehkä sitten nousee. Hiiden koni! No oletteko te siellä
halvatulta, vai miks'ette tule auttamaan?»

Tien mutkasta syöksi esiin ratsastaja. Hevonen lensi kuin noidannuoli.
Useimmat vahdit väistyivät pois tieltä, mutta toiset asettuivat kangin
ja haralla käsin eteen aikeessa pidättää hevosen.

»Joko sieltä nyt?...» huudahti Kasari. He jättivät hevosen, jonka nyt
olivat murroksesta selvittäneet, tielle, ja riensivät toisten joukkoon.

Ratsastaja huomasi vahdit saavuttuaan noin kymmenen sylen päähän. Hän
päästi huikean kiljahduksen ja antoi suitsivarsista hevoselle. Se tunki
empimättä miesjoukkoon. Miehet väistyivät ja kokivat kangillaan lyödä.
Mutta hevosen tavattoman rohkeuden vuoksi syntyi sellainen häiriö, ettei
yksikään lyönti vahingoittavasti sattunut hevoseen, ei ratsastajaan.
Murrokselta hevonen yhtäkkiä peräytyi. Ratsastaja oli vähällä pudota
hevosen kaulan yli maahan, mutta saavutti kuitenkin tasapainonsa. Kun
rohkeimmat vahdeista nyt jo lähenivät hevosta, rupesi se isäntänsä
kiljuessa potkimaan niin, että kaviot maantien kivistä tulta iskivät.
Suutari Erkki sai rintaansa potkun ja kellistyi tien sivuun. Tuon kumman
elukan potkujen edessä pakenivat jo rohkeimmatkin. Ratsastaja, joka oli
tunnettu Karhun Esaksi, sai sen ajetuksi murroksen yli. Oli jo päässyt
sen toiselle puolelle, kun tien mutkasta ilmestyi kuun valoon
varsinainen joukko.

Hämmästyksen kohahdus pääsi useilta vahdeilta, kun ottivat pitkän potkun
viidakkoon. Karjuvan joukon ensimmäiset hevoset ehtivät murrokselle ja
pysähtyivät. Edellimmäisillä oli viikatteet varsistaan köytettyinä
kärrynaisoihin. Huomattuaan murroksen edessään riensi rattailta joukko
miehiä, jotka yks' kaks' puhdistivat tien. Tässä villitysti kiljuen ja
heitellessään ilman kautta korkeassa kaaressa puita tieltä metsään
huhuilivat ja huutelivat pojat vahteja, puhutellen heitä mitä
verrattomimmilla haukkumanimillä ja kutsuen luokseen. Mutta nämä
pysyivät piilossaan, uskaltamatta yksikään näyttäytyä suojelevien puiden
varjosta. Koko matkue, johon näkyi kuuluvan kymmenen hevosta rattaineen
sekä kolme ratsumiestä, oli pysähtynyt. Siinä huudettiin, karjuttiin,
laulettiin, kirottiin, siunattiin ja naurettiin verrattomassa
sekasotkussa.

Karhun Esan kiljuvan äänen hyvinkin muitten joukosta erotti! Hän
pyörähteli ratsuineen kuin mikä johtaja ikään, toisinaan puhuen
jollekulle, toisinaan taas mielettömästi kiljuen ja mellastaen.

»Poja-at! haetaan vahdit metsästä ja katsotaan mitä ne ovat syöneet!»
Ääni lähti Iikan Antista.

»Jaa pojat!» Siihenpä ehdotukseen vasta mielellään yhdyttiin! Ruvettiin
uudestaan hyppimään, kiljumaan ja kerskumaan. Osa poistui jo kappaleen
matkaa metsään, mutta näkyivät aristelevan: metsä kun oli synkkä ja
pimeä ja miehisiä miehiähän ne lienevät vahditkin... Kuka tietää, mistä
pensaasta isku tulee...

»No näitkö sinä niitä?» kysyi Kuivasen Ella Esalta, joka parhaillaan
sitoi ratsuaan puuhun.

»Näin. Niitä oli kuin hiiriä mun ympärilläni, mutta lakosivat kahden
puolen, ei uskaltanut yksikään kiinni yrittääkään. Minä en saattanutkaan
mennä ohi, vaikka kyllä musta tuon rioläjän yli olisi mennyt kuin
tyhjää, minä annoin sen mennä takaperin ja ne rupesivat kangillaan
lyömään», toimitti Esa.

»Ha haa!» nauroi Ella sekä useat muut, jotka olivat keräytyneet
kuuntelemaan. Tiesivät näet, mitä siitä seurasi.

»Musta se rupesi annattelemaan takapotkillaan niinkuin poika, ja kyllä
niistä pari ainakin sai sellaisen narstin, että saakuri soita, tuntuu
vielä ylihuomennakin. Sitten ne katosivat metsään, etten minäkään
ehtinyt edes nähdä, olivatko ne isoja vai pikkuisia.»

Toisia kovin nauratti.

»Se musta, se on poikaa!»

Taputeltiin mustaa.

»Sellaista hevosta ei ole toista.»

»Eikä sitä olekaan!»

»Mutta kenenkä on tuo hevonen?» kysyi joku nyt, kun huomasivat äsken
murroksesta väännetyn hevosen tien sivussa. Arveltiin, että se on joko
vahtien tai ovat nämä saaneet sen pojilta. Päätettiin ottaa sekin mukaan
ja vähentää kuormia, joissa muutamissa oli viisikin miestä.

»Mutta Viitakylän vahdit, ne olivat housuissa ne», rupesi Iikan Antti
kehumaan. »Minä sain olkapäähäni sellaisen mällin, että lempo soikoon,
jos ei vain ole tilaltaan.»

Niin kehuivat useat muutkin saaneensa. Esan musta se oli sielläkin
ihmeitä tehnyt.

»Mutta tuo on hyvä keino, kun on nuo viikatteet!» rupesi muudan
kehumaan. »Ei siihen ole poppa tulla hevosen päähän. Viitakyläläisetkin
koreasti päästivät viikatekuormat ensin ohi, mutta perimmäisiä heti
rupesivat ahdistelemaan.»

»Hyvät ne ovat, ei sitä pitäisi koskaan lähteä ajolle ilman niitä. Kun
ei vain ole oikein päällekäypäinen hevonen, niin kiinni ne ottavat.»

»No ei tällaista joukkoa, kyllä siihen on ihmisen kamala tulla.»

»Mutta mitähän ne tuolla metsässä...? Luulevatko ne, että vahdit nyt
siellä selkäsaunaa odottelevat.»

»Pojat hoi! Tässäkös me rupeammekin nyt rähjäämään koko yön? Antakaa
mennä niiden vahtiparkain niin pitkälle kuin tie piisaa.»

»Voi noitakin miekkosia ... tullaan tänne vahtiin ja tehdään risuläjä
miesten eteen. Liekö ne meinanneet meitä estää eteenpäin menemästä tällä
asuulillaan?»

»Rukoilkaa pojat niille jänishousuille karhun sappea! Hooi! vetäkää,
vahdit, sitten henkeenne, ei sitä lusikalla anneta!»

      »Karhun sappea nuorille pojille,
      sanoi Salmin Jussi,
      siitäpä karskille koijarille
      tulee suden kurssi.»

Jotkut uskalsivat muutaman sylen metsään, mutta palasivat sieltä
jälleen samaa päätä takaisin. Koko vahtien takaa-ajo siis rajoittui
siihen sekä huutelemiseen ja meluamiseen. Kun ei vahteja kuulunut, lähti
joukko vihdoin kiljuen menemään eteenpäin. Sillan toisella puolella
oleva murros synnytti uutta naurua... Kun luulevat kakarain touhuilla
tällaisia miehiä pelottelevansa!

»Pian, pian!» huusi Esa, joka hevosineen oli jo toisella puolen
murrosta, »olisihan siitä päässyt, näkyyhän tuosta jo ennenkin yli
ajetun.»

»Älä nyt hädi, tehdään tie puhtaaksi. Korvenloukolta kuitenkin tulevana
pyhänä tuodaan monta vainajaa kirkonmäelle. Tottapa maahanpaniaisiinkin
mennään?»

»Älä nyt siitä vielä murehdi! -- So hevonen!»

»Soo!»

»Noo liinukka!»

      »Puukkoo tuppeen ja malmari povehen!
      -- -- --»

Ratisi, pauhasi ja raikui hiljainen metsä. Kun kajastus vain enää kuului
etäämmältä, kuulosti siihen sekautuva tuulenhumina puitten latvoissa
kuin vahvan miehen huokailu. Siihen muutamain syyslintujen pelokkaat,
katkonaiset viserrykset sekausivat kuin hennon naisen valittava
uikerrus.

Vahdit palasivat metsästä tielle, neljä miestä kantaen Talvikosken
Hermannia, joka melkein joka askelella valitti.

»Jäämmekö me tänne vielä, vai?» kysyi joku, kun kantajat olivat pois
lähdössä.

»Niin, mitäpä täällä. Viisi niistä muista joukoista, kun tuon kanssa nyt
noin kävi», sanoi Kasari korjaten hiukan paarinaisaa olallaan. »Sitä
paitsi tarvitsee tässä apumiehiäkin, jos niitä ilkiöitä sattuu vastaan
tulemaan, niin mitäs me voimme kantaessamme ketään päältämme torjua.»
Tästä oltiin yksimielisiä ja päätettiin lähteä pois.

Kun taas lähdettiin käymään, kompastui yksi kantajista, että oli vähällä
kaatua. Talvikosken Hermannilta pääsi kipeä älähdys.

»Oi voi», huokasi suutari Erkki, »onkohan Vanhurskaan Jumalan käsi jo
kokonaan alettu?»

»Ei», arveli joku toinen, »se on nyt nostettu. Hän lyö meitä tällä
haavaa meidän synteimme tähden. Tämä uppiniskainen ja paha kansa ei
usko, ennen kuin se kukistaa itse itsensä pahuudessa.»

»Niin taikka näin, mutta ovat ne sentään aika vietäviä nuo, jos sitä
oltiin hyviä ennenkin», virkkoi Särkiniemen Juho.

»Kiroile siihen vielä!»

»Mahtaisivatko nuo siunaamallakaan parantua.»

Sillä välin kuin vahdit Harjun sillalta näin kulkivat surusaatossa
kantaen Talvikosken Hermannia, riensivät pojat, minkä hevosten kavioista
saivat lähtemään, kohti Korven kylää. Kun vielä oltiin noin parin
kilometrin matkassa, pysähdyttiin tielle varustautumaan ja
valmistelemaan. Tässä oltaessa vei Kuivasen Ella Karhun Esan hiukan
syrjään ja kysyi:

»Tottapa se nyt niin on kuin on puhuttu?»

»Mikä?»

»Ettäs autat minua saamaan sen Santran kärryilleni?»

»Kuinka sinä sitä kyselet? Sitä vartenhan nyt on lähdettykin.»

»Niin mutta, arvelin vain, että...»

»Sinulla on aina niitä sellaisia. Asia kuin asia ja mies kuin mies.
Santra tulee nyt, vaikka se olis seitsemän lukon takana.» Esa jo lähti,
mutta kääntyi vielä nauraen sanomaan:

»Se on eri asia, *kuka* siitä sitten morsiamen saa!»

»Älä piru...», murisi Ella.

»Mitä?» Esa hypähti yhtäkkiä takaisin Ellan eteen, silmät välähtivät,
nyrkit sojahtivat ja hän näytti niin kiihottuneelta tuon yhden sanan
johdosta, että nähtävästi ei olisi tarvittu muuta kuin napsaus, niin
olisi jo ollut ystävänsä kurkkutorven kimpussa.

»Kaa, älähän nyt...»

»Koetetaanko paikalla?»

»Niin, aina sinä olet niin kamala.»

»Kamala! Mutta mitäs sinä sitten?»

»Lähdetään nyt, emme suinkaan me tässä rupea riitelemään.»

Esakin jo alkoi malttaa mieltään ja lähti Ellan perään kävelemään.

»No en minä riidellä tahdo ... enkä paljon pane väliksi vaikka
riidelläänkin. Tietäähän sen ainakin puoli maailmaa, etten minä pane
vastaan muuta kuin mahdottomia.»

Ella, jolla ei ollut halua riidellä Esan kanssa ja varsinkaan ei tänään,
etääntyi hänestä enempää jankuttamatta ja meni hevosensa luokse.

Taas lähdettiin matkalle. Aamun koi alkoi jo hiukan sarastaa. Esa oli
mustineen nyt jäänyt jälkijoukkoon, ei pelosta, se täytyy tunnustaa,
mutta jatkamaan kerskaamisia ja uhkauksia sekä siellä tulevain kanssa
tekemään suunnitelmia edessä olevaa tappelua varten. Sydän hehkui
tappelunhalusta ja kiihkosta.




XI

KORVENLOUKON TAPPELU


»Mooses sanoo, että joka varastaa ihmisen ja myy hänet, eli löydetään
hänen tykönänsä, sen pitää totisesti kuoleman. Taitavat meinata ne
pitäjän pojat Valeen kanssa seurata Mooseksen lakia, vai mitä arvelette
Lukko?»

»Niin, niin taitavat, kumma ettei niitä jo ala kuulua.»

»Eivät ne näin aikaisin. Se on kovaa poikaa se Mooses, mutta ei kaikin
paikoin. Kun se säätää silläkin lailla, että koska joku lyö
palvelijatansa eli palkkapiikaansa sauvalla niin että hän kuolee hänen
käsiinsä, hän pitää kaiketi kostettaman. Mutta jos hän päivän taikka
kaksi elää, ei pidä häntä kostettaman, sillä se on hänen rahansa.»

»Ei se piikaväelle pannut kovin suurta arvoa.»

»Niin. Mutta katsokaapas kuinka niillä on hätää ja touhua tuolla
kylässä. Totta vieköön, tuolla tulee jo koulumestarikin vetäen
luuvaloista ruumistaan.»

Tämä keskustelu tapahtui pienen mökin edustalla Korvenloukolla
Mikkelilauantai-iltana. Se oli korpraali Lukon mökki ja keskustelijat
olivat korpraali ja Matin Tuppu. Mökki oli kaltevassa mäkirinteessä ja
siitä näki hyvästi alempana laaksossa sekä samalla rinteellä olevan
kylän ylitse. Vaikka olikin jo myöhäistä oli kylässä erinomaisen
vilkasta liikettä ja elämää. Siellä juoksenneltiin edestakaisin ja
huutoja kuului kaikkialta.

Korpraali Lukko oli vanha mies, harmahtavat hapset valuivat pitkinä
ohuina suortuvina ohimoille. Varsi oli sentään vielä tukeva ja jäykkä.
Matin Tuppu oli läheisen mökin mies.

Koulumestari tuli vaivalloisesti liikkuen, mutta nähtävästi kokien
kaikin mokomin kiirehtiä. Tupun suu meni veitikkamaisesti hymyyn, kun
hän huusi mestarille, joka aikoi ohitse rientää heitä huomaamatta:

»Ramman ei pidä sotaan käymän, eikä sokean toista taluttaman, sillä he
molemmat häpiään tulevat.»

»Ole vait' ja pidä suus kiinni!» Koulumestari seisahtui huomattuaan
miehet.

»Niin ne sanoivat Danin lapset Michan papille. Mutta meinaatko sinäkin
sotaan mennä?» kysyi Tuppu.

»Se on tietty, missäs kauha on muualla kuin padassa.»

»Tule istumaan tänne vain ja anna nuorten melskata», kehoitti Lukko.

»En minä ole nahkaani ennenkään säästänyt», sanoi rampa rehennellen.

»Älä ole niinkuin ne, jotka paljon lupaavat, mutta eivät saa mitään
aikaan, sanoo Syyrakki», nauroi Tuppu. »Tule istumaan tähän kivelle
vain, Lukolla on tässä jo uudistupakoita.»

Koulumestari läheni piippuansa kopistellen ja Lukko ojensi hänelle
massinsa. Istuessaan kivelle hän sanoi Tuppua katsellen:

»Moni kerskaa itseänsä viisaudesta, mutta vähän siitä tietää, sanoo
Syyrakki.»

»Niin, jottako minä?» kysyi Tuppu.

»Niin, ja moni muu.»

»Mutta et sinä piisaa mulle Raamatun tiedoissa.»

»Piisaanpa! Etpä sinä tiennyt sitäkään viime sunnuntaina, ennen kuin
minä sanoin, missä on Raamatussa, että ole vait ja pidä suus kiinni.»

»Mutta etpä sinä tietänyt sitä missä Raamatussa puhutaan härän
ruokkimisesta.»

Korpraali tunsi, että tässä on taas tulossa kova kinastus, ja koetti sen
tähden pistää väliin:

»Henttulan Jussi-vainaja oli maksanut juoppo-pappi-vainajalle kerran
korttelin viinaa, kun oli saanut tietää missä on Raamatussa se, että ole
vait' ja pidä suus kiinni.»

»Niin se antoi», tiesi koulumestari, »mutta sitten sai tilaan
Kantolais-vainajalta puoli ruplaa rahaa ja tuopin viinaa. Meni näet
sitten lyömään vetoa Kantolaisen kanssa, kun Kantolainen väitti, ettei
Raamatussa niin ole.»

»Mutta mitä hittoa ne tuolla kylässä noin huutavat, oikeinko ne
varustelevat niin kuin sotaa?» virkahti Lukko katsellen kylää kohti,
mistä hämärässä vielä erotti liikehtiviä ihmisiä ja kuului hajanaisia
ääniä.

»Varustavat ne», tiesi koulumestari. »Pitäjältä on tullut kovia
uhkauksia, uhkaavat nyt uudestaan tulla hakemaan sitä Laitalan Valeen
morsianta.»

»Koko häjy se oli se Valee.»

»Oli se. Kuulkaas kun akoillakin on ääntä. Siellä on äijätkin
liikkeellä. Lähdetään katsomaan.» Koulumestari nousi. »Antakaapas vielä
tupakkaa, ovatpa ne oikein hyviä.»

»Tuos'on», sanoi korpraali kohoten pystyyn. »En tiedä viitsiikö tässä
vanhat lähteä nuorten kisoihin. Minä puolestani olen tarpeeksi ollut
sellaisissa löylyissä.»

»Niin, no mutta katsomaan.»

Jo rupesi uteliaisuus heräämään Matin Tupussakin. Korpraali lähti tupaan
takkia yllensä ottamaan. Muori antoi siellä kovaa rippiä ja käski äijän
kotona pysymään. Mutta äijä tuli vain naureskellen ja lähti miesten
mukana. Akka melskasi vielä ovella, että kun eivät nuo vanhat, lahot
kantturat edes pysy paikoillaan yölliseen aikaan, kun lähdetään juoksuun
kuin kolmitalviaat.

       *       *       *       *       *

Kaikki kylän väki näytti olevan liikkeellä. Miehet varustelivat ja
valmistelivat aseita. Tytöt ja poikaset kasasivat kiviä maantien veräjän
tienoille, missä miehet aikoivat tulokkaita vastaan ottaa. Iäkkäitäkin
miehiä liikuskeli joukoissa antaen nuoremmille kokemukseen perustuvia
neuvoja ja ohjeita. Toiset kiersivät paikasta toiseen Jumalan sanan
valossa arvostellen tappeluita, joille antoivat ankaran tuomion. Hekään
eivät kuitenkaan suorastansa kohdistuneet tuomitsemaan
korvenloukkolaisia, vaan tarkoittivat nähtävästi pitäjäläisiä
tuomioillaan, ne kun olivat ryntäämän puolella.

       *       *       *       *       *

»Kas, tuollapa tulee korpraali!» huudahti eräässä ryhmässä nuori mies,
jota toiset nimittivät Konnun Iikaksi. Joukossa oli vilkkaasti väitelty
siitä, onko kanki vai puukko parempi ase tällaisessa tappelussa. Lukon
kumppanit olivat jo nähtävästi jääneet johonkin muualle, koska hän tuli
yksin.

»Sanokaapa te, eikö puukko ole aina parempi ase tappeluissa kuin kanki?»
jatkoi Iikka, kun Lukko tuli lähemmäksi.

»Se riippuu siitä, mitä asetta on tottunut käsittelemään», vastasi
soturi. »Ei koskaan kanuunamiehestä ole pajunettiin, eikä...»

»Joo», keskeytti Mäkilahden Kustaa, »kyllä, mutta ei Iikka eikä monikaan
meistä ole kuitenkaan niin hyviä puukkomiehiä kuin pitäjäläiset. Mutta
kangella, tuollaisella pihlajaisella tampiolla sitä vastoin!»

»Älkää viljelkökään puukkoa», sanoi Lukko vakavasti, »sillä katsokaahan,
se on sellainen kalu se, että kun sitä suurissa tappeluissa käytetään,
niin siinä tulee kohta murhia ja...»

»Tulkoon!» intoili muuan nuorukainen.

»Älä sinä sellaisia!» nuhteli Lukko. »Olisiko sitten niin hauskaa tulla
tapetuksi tai tappaa muita, lapsiparka? Katsoppa, näillä käsillä on
tehty neljätoista miesmurhaa julkisella sotatanterella, mutta kyllä minä
ennemmin tahtoisin, että ne olisivat tekemättä, vaikka olivatkin vieraan
kansan miehiä ja valtakunnan vihollisia.»

»Mutta mitä niistä surraan?» nuoret miehet kyselivät.

»Voi lapset», virkkoi vanhus ja kyynel ilmestyi silmään. »Jos teistä
joskus tulisi oikeita sotilaita ja joutuisitte tappamaan ihmisiä, joille
ei teillä ole mitään vihaa, kun saisitte kuolemaa katsoa vasten silmiä
sellaisella tantereella, jossa tuhannet miehet panevat alttiiksi
henkensä, jossa ei tapella vain leikin vuoksi, niin te ette enää sanoisi
niin. Mitä nämä teidän tappelunne ovat? Joutavaa leikkiä. Ja syyt,
joista te tappelette? Pojat, pojat, älkää ajatelko murhia, selkään
antaminen on paikallaan. Käyttäkää vain kankia, niillä saa kyllä
annetuksi selkään, mutta ei siitä kuole. Puukot sitä vastoin, ne ovat
pirun aseita ja pitäjällä on suuria puukkojunkkareita. Lyökää kangilla,
niin te pidätte puolenne.»

       *       *       *       *       *

Eräässä ryhmässä keskusteli joukko iäkkäämpiä miehiä, muiden muassa
Hautalan Janne, sekä useita muita pitäjältä tulleita.

»Se on ihan varma tosi», kuului Mäkilahden Matti kiukkuisesti sanovan,
»että jos emme me rupea täällä rauhaa saamaan, jos tänne vain aina
sotaretkiä pitäjältä tehdään, niin kasakat me vaadimme laitettavaksi!»

»Mutta nekin tulevat omille niskoille elätettäviksi», huomautti joku.

»Tulkoon! Ennen sitä nyt kasakan talossa elättää, kuin tässä iankaiken
seisoo tampio kourassa tappeluun valmiina.»

»Vähätpä niistä oli hyötyä tuolla Romppalahden kulmallakaan, kun niitä
siellä oli», sanoi Hautalan Janne. »Ne pojat ja äijä siellä niitä
pieksivät yksistä käsin niin, että kasakoista ainakin pari tapettiin,
eivätkä ne lopulta enää uskaltaneet pimeän aikana ollenkaan ulkona
liikkua.»

»Niitä pitäisikin kohta saada kokonainen komppania.»

»Joo, mutta tällaisina, heikonlaisina vuosina ei niitä jaksettaisi
elättää. Muuten ovat ne aika jänishousuja koko kasakat. Eivät ne uskalla
oikean miehen kimppuun käydä yksin eikä kaksin, muuta kuin joukolla.»

»Niin no, mitä niistä sitten on hyötyä, sellaisista? Mutta kas noita
kakara-vekaroita tuossa! Niillä peijakkaillahan on puukot lyötynä
seivästen päihin? Pojat tulkaa näyttämään!»

Joukko puolikasvuisia poikasia tuli niittyaidan ylitse tielle Hautalan
Jannen luo.

»Kas tällainen se on miehen ase», virkkoi muuan näyttäen seivästä, minkä
nenään oli puukonterä lyöty, että siitä oli syntynyt teräväkärkinen
keihäs. Useat miehet hymyilivät ympärillä tyytyväisinä ikään kuin
olisivat tahtoneet kerskuen sanoa: »Sellaisia ne ovat paimenpojat meidän
kylässä!»

»Kas tuohon tutkaimeen se tänä yönä norastetaan Karhun Esa niin kuin
silakka!» muuan toinen rehennellen virkkoi samanlaista asetta näytellen.

Päätä vääntäen rupesi Hautalan Janne vihdoin sanomaan:

»Ei hiidessä tuota, eivät nämä ole lasten kaluja!»

»Ei, ei ne lasten kaluja ole, kyllä ne ovat oikein miehen aseita ne»,
todisti muuan kylänmiehistä naurahdellen.

»Mutta miehet, ei lapsia sovi näiden aseiden kanssa päästää tappeluun...
Ajatelkaahan nyt vähän, sillä...»

»Se ei ole tarkoituksenakaan», oikaisi Mäkilahden Matti. »Nämä pojat ne
vain touhuissaan niitä rakentelevat ja niiden kanssa vehkeilevät. Mitä
kakarat sellaiseen; se nyt ei tule kysymykseenkään.»

»Vai ei!» huusi parikin poikasta. »Ilman meitä te ainakin saatte
selkäänne.» Pojat rupesivat hyppimään ja kiljahtelemaan.

»Pois ne otetaan niiltä», muuan vanhahko mies virkahti, tarttuen jo
erääseen keihääseen.

»No ei!» kirkui poika ja tempoi asettaan. Toiset lähtivät pakoon
keihäineen. Päästyään pellolle kappaleen matkaa alkoivat sieltä miehille
hypähdellen kerskua ja härnäillä.

»Nuo juutalaiset!» miehet paneskelivat ja nauroivat. Muutamat
valmistausivat poikain perään menemään, mutta toiset arvelivat sen
vaivan turhaksi, väittäen, etteivät nuo kuitenkaan uskalla tappeluun
tulla. Ja siihen se jäi.

Siihen tuli nyt Laitalan Valee hiljakseen kävellen, ilman minkäänlaista
asetta.

»Mutta eihän sulia, mies, ole kättä pitempää?» setä muistutti.

»Noo, kyllähän lyöpä aseen saa, jos se sikseen tulee.» Naurettiin.
Tuohan oli niin Valeen kaltaista: nytpä tulee sinulle pakko näyttää
kurssiasi.

Joku oli ruvennut ryyppyjä tarjoilemaan ja pullo kulki miehestä mieheen.

Naisväki oli vetäytynyt jo likimmäisiin taloihin, missä alituiseen
tähtäilivät ulos milloin alkaisi pitäjäläisten joukko näkyä. Muutamia
heistä kuitenkin silloin tällöin kuljeskeli ja kierteli miesjoukoissa
ulkona, mikä milläkin asialla. Muuan nuori vaimo nyhjäisi miehensä
erilleen ja rupesi tätä pyytämään, että lähtisi kotiin. Sanoi
pelkäävänsä, että jos tulee murhia ja ... mihin hän sitten lasten kanssa
joutuu. Mutta mies vain nauroi, sanoi että ei suinkaan hän ole mikään
akka, että suotta antaisi itseään tappaa. Käski muijan mennä mukulain
luokse kotiin ja palasi itse takaisin joukkoon.

Aamuyöstä alkoivat joukot jo käydä levottomiksi. Eiköhän niitä tulekaan?
kyseltiin. Mieliala tuntui sellaiselta kuin epäilemättä on pitojen
valmistajalla, joka saatuansa kaikki kuntoon, huomaa ettei vieraita
tulekaan. Erittäinkin miehet sellaiset, joista tiettiin, että ne ovat
varsin kernaita käyttämään jäniksen passia, ne vasta melun pitivät.

»Äh!» huusi kylän räätäli Salonen, »olisivat nyt tulleet, niin...!» Hän
matkasi rautatieläisellä kangellaan aitaan että räjähti. »Tuhatta
laivaa!»

»Mitä?» kysyttiin koiruuksillaan.

»Mitä!» huusi räätäli vimmoissaan. Sappi oli näet niin täysi, ettei
saattanut edes sanoa, mitä oikein olisi tehnyt.

Toisaalla muuan pikkuruinen, Nymanni nimeltään, hammasta kiraten väitti
ja vannoi, että pelkureita ne ovat ne pitäjäläiset, sillä hän oli itse
erään kerran ajanut tanhualle koko kisaväen. Juttu oli tosiperäinen
siihen määrään, että hän oli riehunut naisten keskellä ulkona, kun
miehet tappelivat sisällä. Tytöt olivat ottaneet hänet kiinni ja
ruvenneet sulkemaan sikolättiin. Mutta mies on aina mies: hän sai puukon
tupestaan ja tytöt lähtivät vilistämään edellä. Ja silloin hän teki tuon
kuuluisan urotyönsä.

»Ja minä kriivoin» (puukolla nimittäin), jatkoi Nymanni, »niin että
ovipieliäkin minä kriivoin!»

»Joo, kyllä se on ollut miestä tämä Nymanni, mutta kaikki sekin rupeaa
olemaan.»

»Kaikki? Tule koettamaan!»

Tämäpä vasta haaste! Toinen kuin hongantyvi, toinen ... hän olikin niin
ihmeen pikkuinen! Mutta häntä kun oli aina narrattu, annettu voittaa,
eletty miehen kuin lapsen kanssa, siitä tuo uhma.

»Koettakaa! Kyllä minä Nymannin takaan!» kehoitettiin.

»Jos vain luulet olevasi paree kuin minä, niin saat kohta paikalla
koettaa!» kiljui Nymanni. »Kyllähän sulla sitä oikoista voimaa on, mutta
luonto se on joka kominteeraa ja klippari liikunto.»

Hongantyvi nauroi:

»En minä uskalla», sanoi. »Mutta jos nyt sentään koetetaan!»

Niin koetettiin rinnuspainia ja hongantyvi kaatui alle.

»Näetkös poika, että isän kourat ne ovat nämä kourat!»

Hongantyvi nousi nauruansa pidätellen.

»Kas juupelia!» ihmetteli, »en minä olisi uskonut tuota.»

»Vieläkö koetetaan, että tulet vahvemmin uskomaan?»

»Nyt!... nyt!... nyt!...», alkoi kuulua joka taholta kiivaita
huudahduksia.

»Hiljaa! hiljaa!» Korvat kaikkialla teroittuivat kuulemaan tuolta metsän
sisästä kuuluvia ääniä, noita merkillisiä ääniä, jotka muistuttivat niin
elävästi peikkojen juhlapäivällisiä.

»Nyt tulevat!»

»Miehet! Pannaan hirsi veräjän päälle!»

»Kaikki seisomaan kahden puolen tietä!»

»Niin, että joka tulee veräjästä, saa käydä katulööpin läpi!»

Yhtäkkiä oli syntynyt tavaton liike. Ei kukaan enää pysynyt paikoillaan,
veri näytti liikuntoelimissä levottomasti mellehtivän.

Laitalan Valeesta oli levollisuus kadonnut hänestäkin. Aidasta jo
kiihkeästi irralle paksua aidasta kiskoi.

»Valee hoi!» kuului vähästä matkaa pellolta ruikuttava ääni.

»No? kuka se on joka huutaa?»

»Tule tänne, saat mun kankeni.» Valee meni sinne päin ja löysi Nymannin
vaikeroimassa pellon pientarella.

»Voi ... kuule...! Katso kun on kenkä hieronut jalkaani! Panin kuivetut
kengät, ja ne hieroivat... Kuule, saat ottaa tämän mun kankeni. Katso,
se on hyvä, tuoretta pihlajaa. Mulla on vielä kaksi kotona. Kuule, mun
täytyy käydä muuttamassa kengät, minä otan sieltä uuden.»

»No, no, kyllä tämä hyvä on!» Valee jo kiirehti aseineen pois.

»Kyllä minä tulen kohta, kuule...! minä juoksen.»

Metsästä kuuluva meteli läheni yhä. Päivä alkoi jo hiukan sarastaa,
niin että näköpiiri, joka kuun kadottua taivaslaelta oli kovin
supistunut, alkoi taas laajeta. Miesjoukko oli asettunut veräjän eteen
kujaan tien täydeltä. Poikittain tien yli, toiselta aidalta toiselle,
oli nostettu paksu hirsi. Hiljaa ja asemillaan eivät miehet kuitenkaan
seisoneet, vaan levottomina tungoksessa edes takaisin seuloivat. Jotkut
yrittivät joukon etupäähän äänekkäästi pelottomuudestaan kerskaten,
toiset taas salamyhkään, mikä minkin tekosyyn varjolla, peräjoukkoon
pyrkivät, mutta niitä ei ollut aivan monta.

Jo kopistivat Hautalan Janne, Mäkilahden Matti ja moni muu tuhat
piipuistaan ja pistivät ne taskuihinsa. Vakava, jonkinlaista
harvinaisempaa tunteellisuutta ilmaiseva katse teroittui metsästä
kuuluvaa meteliä kohti. Miehiä seisoi jo koottujen kiviläjäinkin ääressä
pelloilla.

»Peräytykää vähän harvemmalle!» kuului Hautalan Jannen ääni. »Tässä
ollaan niin tiheässä, että on toinen toisensa tiellä. Niin, ja jos ne
rupeavat tulemaan tänne aitain yli eikä veräjästä, niin antaa niiden
tulla pelloille asti. Älkää menkö aidan yli lyömään, ei siitä sovi lyödä
kunnollisesti ja siinä ne voivat hyvin helposti pistää puukolla.»

Neuvo hyväksyttiin jotenkin yksimielisesti, vaikka kyllä kuului
vastaväitteitäkin. Naisia näkyi etäämmällä, kartanojen ja rakennusten
luona parvittain seisoskelemassa.

Ensimmäiset hevoset ryntäsivät ulos metsästä. Korvenloukkolaisten taaja
parvi älähti kuin yhdestä suusta kamalan älähdyksen, joka kohta, kuin
väsyneenä väreillen haipui odotellen synkkään hiljaisuuteen. Sitä
vastoin tulijat mitä kirjavimmalla tavalla rääkyivät ja melskasivat,
kunnes yhtäkkiä pidättyivät kappaleen matkan päähän veräjästä. Miehet
siellä kokoutuivat rattailtaan yhteen parveen, arvattavasti
neuvottelemaan rynnäkkösuunnitelmasta. Korvenloukkolaiset sillä aikaa
seisoivat hiljaa odotellen. Muutamia kerskailevia haukkumasanoja
vaihdettiin kahden puolen.

»No mitä, mitä sen päitäkö! Miksi ette aja?» kyseli Karhun Esa, joka
soukalla tiellä vihdoin vaivoin pääsi etujoukkoon. Kaikki heti
ryntäsivät hänelle, kuin johtajalle, selittämään:

»Siellä on hirsi veräjän päällä, eikä siitä pääse! Mikähän hiisi...?»
Muuten muka tietysti ei olisi ollut mitään estettä. Ai, miksi nyt, juuri
nyt keksivät tuon hirren? Mitä hyötyä nyt on viikatteista?

»Hirsi!» Esa tirkisteli veräjälle, mittaillen jaksaisiko musta siitä yli
hypätä.

»Mennään ottamaan hirsi pois!» hän huudahti. Toiset katselivat
hämmästyneinä, että oikeinkohan se totta tarkoittaa?

»Mennään!» moni jo sanoi.

»Tulkaa», huudettiin veräjältä, mihin puhe jo oli kuulunut. Tuo
huudahdus sai ryntääjät hiukan levottomasti liikahtamaan ja vakavammin
kääntämään huomionsa veräjän takana seisovaan miesjoukkoon.

»Tulkaa pojat!» kuului veräjältä yhä uhitellen.

Karhun Esa iski mustaansa, lennätti veräjälle, kiljahti siinä, kääntyi
takaisin ja hyppäsi alas selästä toisten luona.

»Nyt mennään pojat!» Hän etsi eräiltä rattailta kankensa, katsoi että
puukko oli povitaskussa.

»Mennään vain!» Joukkoon liittyi Iikan Antti, Kuivasen Ella ja muutamia
muita. Toiset jäivät vielä jäljelle varustellen aseitaan.

Korvenloukkolaiset seisoivat noin neljän sylen päässä veräjästä. Mutta
nähtyään, että toiset alkoivat lähennellä, alkoi siitäkin miehiä liikkua
eteenpäin, Mäkilahden Matti ja Hautalan Janne etupäässä. Juuri kuin
epäillen pidättyivät ryntääjät. Jotakin tekosyytä etsien rupesi Karhun
Esa mellastamaan perässä tuleville.

»Jos on asiaa, niin tulkaa lähemmäksi!» huusi Mäkitalon Matti ja löi
kangellaan veräjänpuolaan.

»Odota!» huudettiin vastaan. Muutamat siellä jo tasajalassa
hypähtelivät.

Laitalan Valee oli pysynyt hiukan etäämmällä, eikä ollut niiden
joukossa, jotka etunenässä veräjälle riensivät. Hänen vieressään seisoi
Mäkilahden renki-Heikki, hän, tuo hongantyvi.

Vähitellen alkoivat Valeen silmät kiihkoisasti hehkua, kun tähtäili
veräjän toiselle puolen.

»No mutta», äännähti hän vihdoin, »eiväthän ne vain pelkää niin, että
lähtevät pakoon ennen kuin... Lähdetäänkö Heikki?»

Hongantyvi oikein säpsähti, kun tuo rauhaisa, ennen melkein
pitkäpiimäinen mies niin kamalan hurjasti liikahti. Mutta sepä hänenkin
elementtinsä herätti.

»Mennään!»

Alkoivat juosta veräjälle. Kaihoten antoivat toiset tilaa, toiset
riensivät perään. Kahden puolen veräjää vielä seisoskeltiin ja
kerskaillen piiskattiin kangilla maata ja aitoja; joskus kyläläiset jo
veräjällekin iskun antoivat.

Valee ja Heikki hyppäsivät veräjän yli.

»Poika!» huudahti setä, kun äkkäsi Valeen. Ääni takertui kurkkuun, kuin
jonkin hirveän tapaturman sattuessa ihan silmäin edessä. Samassa hän
teki vaistomaisen liikkeen, juuri kuin tahtoen estää Valeeta menemästä.
Mutta se oli jo myöhäistä... Siellä iskettiin kangilla jo kahden puolen.

Kyläläisten joukot ryntäsivät aidoille kuin varikset hyppien yli. Aidat
romahtivat maahan. Sillä välin jo oli Heikin ja Valeen ympärille
keräytynyt piiriin pitäjäläisten taaja parvi. Kirkuen ja meluten
ahdistettiin heitä joka puolelta. Puukkoineenkin jo koettivat muutamat
lähennellä, mutta taajat kangen iskut pidättivät heitä tarpeellisen
matkan päässä.

Mutta kohta tuli apuakin. Korvenloukkolaisten lauma iski päälle joka
taholta. Tappelijat levisivät tien kahden puolen oleville
sänkipelloille, missä sattui ryhmäkohtauksia ja parikohtauksia. Niistä
johtui edellä juoksuja ja takaa-ajoja. Koko vainio tuli siten
tappelukentäksi ja siinä vielä seisovia kuhilaita käytettiin
suojeluspattereina, joiden ympäri peräkanaa useammat parit kiersivät.
Puukot, joita pitäjän pojat olivat ensin aikoneet käyttää, katosivat
vähitellen pois, joten kanget ja tervapiiskat jäivät yleisimmiksi
aseiksi.

Melske oli suurenlainen. Pimeydenruhtinaan nimi monenlaisissa
toisinnoissa kaikui yli kaiken sotahuutona, tunnussanana, johon sitten
mitä monenvälisin joukko yksityisiä sapenpurkauksia sekaantui.

Hevoset olivat omin valloin tiellä joutuneet tappelukentän piiriin.
Peloissaan ne vavahtelivat ja hirnahtelivat, liikkuivat vähitellen
veräjään asti, mihin tie päättyi. Siinä olisivat kenties seisoneetkin,
mutta joku korvenloukkolainen ohi kulkiessaan iski kangellaan erästä
hevosta, joka siitä pillastuneena laukkasi yli ojan pellolle. Siitä
kaikki hevoset säikähtyivät niin, että hämmästyttävässä sekasotkussa
lennähtivät rattaineen hujan hajan. Muuan kärrynaisaan köytetty viikate
tunki erään vaaleanharmaan kauniin ratsuhevosen mahaan. Ori päästi
kamalan äänen. Aukko tuli ammottavan suuri, sisälmykset sieltä valuivat
ulos. Kamalasti valittaen koetti ori vielä juosta eteenpäin ja tallasi
sisälmyksiään jotka roikkuivat maassa ja pala palalta jäivät kavioiden
sotkemana jäljelle. Tappelijatkin sen jo huomasivat ja kiintyivät
katselemaan.

»Tpruu!» huusi muuan nuori poika, joka itku kurkussa lähti tappelun
kuohinasta yllättämään kiinni kaunista hevostaan. Mutta samassa kuin hän
ehti oriin luokse, loppuivat sen voimat: se suistui pää edellä
pellonojaan ja jäi siihen viimeisiänsä korahdellen. Pojalle kävi niin
sääliksi isänsä kaunista hevosta, että purskahti itkemään ja kumartui
nostamaan ojasta sen kaunista päätä, jossa silmäin tulinen loiste jo
alkoi sammua. Samassa juoksi ohi muuan korvenloukkolainen ja iski
kangellaan poikaa. Sanaakaan älähtämättä putosi hänkin makaamaan
poikittain hevosensa kaulan päälle.

Koottujen kivilajien luona häärivät kylän paimenpojat ahkeraan
lennättäen kiviä hevosjoukkoihin. Miehiä ei sopinut heitellä, olisi pian
oman kyläläisiin sattunut.

Tappelu oli muuttunut paoksi ja takaa-ajoksi: kierrettiin kentällä
kuhilaitten ja hevosjoukkojen ympäri parittain, milloin takaa-ajajana
oli korvenloukkolaisia, milloin pitäjäläisiä. Siten oli mylläkkä saanut
vähän lauhkeamman luonteen, sillä iskut eivät enää niin alituiseen
osuneet eikä kohti sattuneet. Mutta tuimasti siinä vieläkin oteltiin.
Valee iski oikeaan ja vasempaan, ei kuluttanut voimiaan takaa-ajossa
eikä edelläjuoksussa, löi toista jo kun toinen pakoon lähti. Vielä
pelottavampana liikkui Hautalan Janne tervapiiskoineen, jonka edestä jo
pelkojaan useimmat pakoon lipittivät.

Mutta ilmaiseksi eivät lyöneet korvenloukkolaisetkaan. Iikan Antin
kamala kanki, jonka päähän oli joukko hevoskengän nauloja taottu,
liikkui kuin kuoleman sanansaattaja. Kauhistuen sitäkin paettiin, tuota
asetta, joka melkein joka iskulla miehensä maahan masensi. Puukkoonsa
oli uudestaan turvautunut Karhun Esa. Missä hän likelle pääsi, siellä
aina kipeitä älähdyksiä kuului ja veriset jäljet osoittivat hänen
kulkuteitään.

Taistelu oli hetkisen kestänyt, kun ensimmäiset pitäjäläiset tantereen
jättivät ja käpälämäkeen metsään lähtivät. Isohkolla ylivoimallaan
olivat korvenloukkolaiset heti alussa hyvästi voitonpuolella, mutta
sittenkin panivat pitäjäläiset pakoa vastaan. Mutta kun ensimmäiset
metsään katosivat, silloin heikkouden tunne toisetkin jo siksi valtasi,
että riensivät perään toinen toisensa jälkeen. Vasta viime tingassa
Karhun Esa tapasi Valeen. Tämä juuri harppaili innoissaan erään
pakenevan perässä ja hoivasi kangellaan, joka töpähtäen, esinettään
kohtaamatta koski maahan. Siinä hypähti Esa takaapäin ja työnsi
puukkonsa Valeen selkään. Valeelta pääsi tuskallinen huudahdus. Juuri
kuin Esa olisikin vain odotellut saavansa tuon tehdä, alkoi hän heti
paeta metsää kohti minkä kintuista pääsi, sillä toisia
korvenloukkolaisia jo läheni arveluttavissa aikeissa. Esa juoksi
sellaisella nopeudella, että takaa-ajajat, joita useampia heti lähti
liikkeelle, pian jättivät yrityksensä siihen.

       *       *       *       *       *

Aamu alkoi valjeta. Jo tappelun kiivaimman tohinan tauottua alkoi kylän
naisväki likemmäksi pyrkiä. Siinä oli jälkiä kuin sotatantereella
ainakin. Mikä miehistä vielä pökerteli puoli taintuneena, mikä hoiteli
haavojaan, mikä ontuen yritti kylään päin. Mikä valitteli, mikä kiroili
ja uhkasi, mikä muuten jotakin sanoi.

Laitalan Valeen haava ei ollutkaan aivan suuri, sillä puukko oli
sattunut lapaluun päälle ja siinä tehnyt ainoastaan ruman viilteen.

Kun nyt ruvettiin tarkastamaan, löydettiin kaikkiaan kymmenkunta hyvin
pahasti haavoitettua, joista puolet kykenemättömiä itse liikkumaan.
Tunnetuimpia niistä olivat Mäkilahden Matti, joka kangen iskusta oli
nähtävästi tainnuksiin mennyt; Kuivasen Ella, jonka pää ja kasvot olivat
tervapiiskalla niin runnellut, ettei häntä olisi tuntenut muusta kuin
vaatteista; Iikan Antti, joka ei jalkansa tähden mihinkään päässyt,
poskessa sen lisäksi oli puukon haava. Ensinnä luultiin useampia
kuolleiksi, mutta kun niitä ruvettiin liikuttamaan, huomattiin
kaikissakin olevan vielä henki tallella. Henkeänsä ei siis menettänyt
muut kuin tuo kaunis, harmaa ori, sillä nuorukainen, joka sillä oli
ajanut, virkosi eloon sekin. Näiden haavoitettujen joukossa oli enempi
puoli pitäjäläisiä, vähempi korvenloukkolaisia. Mutta ne korjattiin
kaikki hoitoon, ystävät ja viholliset.

Kun vielä ne pitäjäläisten hevosista, jotka olivat näkyvissä, oli
korjattu kylään, jäi ottelukenttä autioksi siksi, kunnes paimenpojat
taasen ehtivät sinne äskeistä tappelunryminää matkimaan ja
osoittelemaan.




TOINEN OSA




I

PAKOLAINEN


Aamu oli valjennut. Karhun Esa löysi itsensä metsästä makaamasta
huohottaen rontossa, johon oli kaatunut. Uupumuksesta puoliksi
taintuneena oli hän siihen käpertynyt. Kun kaatui kerran pitkälleen,
tuntui tuo asema niin hauskalta ja levoittavalta, ettei mistään hinnasta
olisi tahtonut siitä luopua. Levättyään siinä puolisen tuntia kohosi hän
ylös. Suuri puukko, joka kimalteli punaisesta verestä, oli vielä
kädessä. Vasta ylösnoustessaan hän nähtävästi tunsi kipua: päätä
huimasi, että vähällä oli kellistyä uudestaan kumoon, vasemmassa kädessä
oli puukon haava, josta vieläkin runsaasti tippui verta, ja koko käsi
oli melkein tunnoton.

»Voi tulimmainen!» Hän päästi sarjan sydämellisiä kirouksia, heitti
puukon maahan, tarttui oikealla kädellä haavoitetun käden ranteeseen
tuskallisesti siitä puristaen.

»Voi tulimmainen!»

Hän käperteli kuin suurissa tuskissa ainakin, mutta enemmän lie se
tapahtunut tappelussa saadun tappion kuin kivun johdosta. Sitä ainakin
saattoi otaksumaan sekin, että hän taas tempaisi puukon maasta, kiljahti
tutulla, villillä tavallaan ja ryntäsi erästä suurta kuusta vasten,
jonka kylkeä puukolla vimmoissaan viileskeli. Itseäkin alkoi ehkä
kyllästyttää, kun ei vastus vähintäkään aristellut, koska taas yhtäkkiä
iski puukkonsa pehmeään sammaleeseen päineen päivineen ja kamalasti
ulehtien: »voin sun, voi sun», heittäysi pyllyilemään maahan.

Se oli tuskaa se. Varmaan olisi vihamieskin säälinyt, jos olisi näkemään
sattunut. Mutta ei sitä kukaan nähnyt, yksin hän sai teutaroida ja
sappeansa tyhjentää jäykkää, tunnotonta luontoa vastaan.

Siten aikansa teiskaroituaan hän kuuli metsästä yht'aikaa pari hevosen
hirnahdusta. Esa kohotti päätään, kuunteli tarkemmin ja lähti kävelemään
sinne päin. Noin parikymmentä syltä siitä, missä hän oli maannut, löysi
hän hevosen, jonka heti tunsi erään kumppaninsa omaksi. Hevonen oli
hiukan arka, mutta antoi kuitenkin itsensä kiinni. Esa oli niin
ihastuksissaan odottamattomasta löydöstä, että pakkausi suutelemaan
hevosta. Tämä ei siitä kuitenkaan välittänyt, vaan veti turpansa pois ja
pärskyi tyytymättömästi, sillä Esa löyhkäsi vielä viinalle. Miekkonen ei
tästä eläimen ylenkatseesta kuitenkaan kovin pahastunut, vaan puhutellen
sitä ystävällisesti lähti taluttamaan ohjaksen palasesta, mikä vielä oli
suitsiin jäänyt, metsän läpi päästäkseen tielle. Se ei ollutkaan varsin
kaukana. Hän laittoi toisen ohjaksen vyöhihnastaan, leikkasi puusta
paksun kepin ja nousi selkään.

Kappaleen matkaa ajettuaan näki Esa tiellä koossa joukon tovereitaan.
Hänellä jo vilahti ajatus mielessä: ajaako ohitse sanaa virkkamatta,
niin pääsee tällä hevosella kotiin... Jos sen omistajakin on tuolla,
niin tahtoo pois. Mutta synti olisi antaa noiden pelkopöksyjen päästä
ilman muutamaa kovaa sanaa. Hän seisautti heidän luokseen.

Ensi alussa tuli jokaisesta suusta niin monenlaista yht'aikaa, että
siitä oli mahdoton saada muuta selvää kuin sen, että tässä oli joukko
miehiä, jotka olivat kärsineet äärettömän *vääryyden*. Mutta
ensimmäisessä, ihan *ensimmäisessä* tilassa se *kostetaan*. Kullakin oli
pätevät erikoissyyt pakoon lähtemiseensä; miltä oli aseet tulleet
»loppuun piiskatuiksi», miltä kangenisku oli vienyt »tärmän» kädestä
jne. Korvenloukkolaisia oli ollut »kymmenen kertaa» enemmän heidän
luulonsa mukaan. Koko loukon miehet ja vielä pitäjän pahimpia isäntiä
suuri joukko kaupan päälle, -- kertoivat ja uskottelivat itseänsä.

»Mutta kos-te-taan!» Tuo sana tuntui ikään kuin synkkämielisessä
sävellyksessä verhoovan koko keskustelun ja peittävän sen kamalaan
syleilyynsä.

Mutta ketähän sinne jäi, sinne tappelukentälle? Mahtoiko siellä tulla
monta murhaa? Keskustelu tuli siitä alakuloisemmaksi, näkyivät hekin
panevan jotakin merkitystä sille, että mahdollisesti useampia olisi
temmattu tuonentuville. Parhaimpia miehiä oli jäänyt, Iikan Antti ja
Kuivasen Ella. Ei Antti ainakaan vielä äsken ollut kuollut, muutamat
tiesivät näkemänsä johdosta kertoa, mutta Ella? Ei kukaan tiennyt
hänestä niin mitään. Jollei ollut jo aikaisemmin pyyhkinyt pakoon? Ei se
Ella niin lähde, ei. No mutta kun se sitä morsiantansa niin... Vaikkapa.
Mutta olikohan se Santra siellä Laitalassa?

Sitäpä ei kukaan osannut sanoa.

-- Voi turkanen, jos tämä reisu olisi onnistunut, niin siitä olisikin
tullut vähän komea juttu! -- Älkääs muuta, saakelit! -- Eikä sitä
Santraa Ellallekaan niin vain olisi annettu. -- No, ei, hui, hai,
olisihan tässä muitakin.

»Esimerkiksi tällainen poika!» Karhun Esa röyhähtäen huudahti.

»Niin, sellainenkin kyllä kelpaa!»

Mutta uudelleen kääntyi puhe mahdollisesti murhattuihin tai
haavoitettuihin. Niistä haavoista, mitä heillä itsellään oli, ei juuri
mitään puhuttu, vaikka nekin kyllä olivat sen muotoisia, että nykyaikana
sellaistenkin tähden jo tohtoria etsitään. Päivitettiin mentäisiinkö
takaisin hakemaan niitä. Mitäs se hyödyttäisi? Tulisi vain uusi tappelu
ja -- sinne ne jäisivät. Ei kukaan sanonut, vaikka epäilemättä jokainen
sitä ajatteli, että mahdollisesti tulisi myöskin -- uusi tappio. Kyllä
Karhun Esassa ja parissa muussa olisi ollut miestä lähtemään, mutta kun
kaikki muut löivät koko puuhan maahan, niin siihen se jäi. Viimeinen
keino siis oli antaa tietoa niiden kotiin, että tietävät noutamaan
mennä. Karhun Esalle, jolla oli hevonen, annettiin velvollisuudeksi
tietoja viedä, he muut, kun käymäjalassa tulevat, eivät niinkään pian
ehdi.

Esa kirosi ja vannoi, että hän ei ikänä mene sellaisia murheen ja
samalla häpeän sanomia viemään, antoi hevoselle iskun ja lähti. Toiset
huusivat ja kirkuivat perään, mutta Esa ei mitään kuullut.

Ja huimaa vauhtia hän riensi ripeällä ratsulla. Jo kiidätti ohi
murrosten, missä yöllä oli ensimmäiset urotyöt tehty. Päivän valossa
näki nyt nuo valtaiset puukasat, jotka siinä hujan hajan heitettyinä
remottivat kuin mikäkin valloitettu varustus. Maantien kamara, joka
raiteiden välissä rauhallisilta kulkijoilta oli ruohittumaan päässyt, --
kun ei pitäjäläisillä vielä ollut herännyt aavistusta tämän tien
varsilla löytyväin mainioiden kasvimaiden povessa makaavasta kullasta,
-- oli nyt ravalle tallattu. Se näytti kuin peikkojen tanssikentältä
täällä rauhallisen, alkuperäisessä viattomuudessaan lepäävän luonnon
helmassa.

Esa pidätti ratsuaan. Yöllisen kahakan muisto heräsi hänessä elävästi.
Silmistä, joista tähän saakka oli loistanut jonkinlainen toivottomuuden
ja pettymyksen synkkä ilme, leimahti taas innostuksen tulinen lieska.

»Ketähän ne kaikki olivatkin?» hän vahteja tarkoittaen ääneen virkahti,
suu hymyssä.

Hetkisen aikaa pyörähdeltyään ja nähtävästi muistissaan ihailtuaan tässä
ottelussa saatua voittoa lähti hän uudestaan ajamaan. Vähän matkan
päässä tuli eteen pienehkö niittyaukea, jonka toisella laidalla Esa
äkkäsi oman heponsa rauhassa syömässä. Sepä vasta löytö! Kuinkas moni
muu sieltä omalla hevosellaan kotiin tulee!

Pian oli hän muuttanut suitset oman mustansa päähän. Olisi mieluisasti
toisenkin hevosen mukaansa vienyt; olisi ollut niin uljasta tulla sieltä
kahdella hevosella, kun muut, epäilemättä kaikki, tulivat
jalkapatikassa. Mutta kun ei ollut mitään keinoa saada toista perässä
seuraamaan, heitti hän sen siihen ja lähti omalla mustallaan
lennättämään. Hevonen, joka oli tielle jätetty, katsoi hetkisen ikään
kuin kummissaan menevien perään. Hirnahti sitten tyytyväisesti juuri
kuin olisi tahtonut sanoa: »sama se!» ja poikkesi tiepuoleen syömään.

Jo sivuutti Esa taloja ja kyliä. Kirkkopukuisia ihmisiä oli muutamia
tiellä kulkemassa Herran temppeliin, sillä täältä päästä pitäjää oli
sinne pitkä matka. Jo etäältä ihmiset syrjään väistyivät, kun kuulivat
lujan hevoskavioiden paiskeen. Jo valuivat hikipisarat valtaisina
vaahtokokkareina alas mustan kylkiä, mutta se näytti melkein nauttivan
tästä hurjasta menosta. Kulkijoita sivuuttaessaan Esa aina jotakin
huudahti hevoselleen, ikään kuin tämä vielä olisi sellaisia kiihottimia
tarvinnut. Ja ihmiset, jotka kirkkoon menivät, kallistelivat
surullisesti päätänsä ja virkkoivat:

»Hyvä Jumala, mitä tuostakin vihdoin tullee!»

Tunsivathan kaikki hänet.

»Saas nähdä», jatkoivat arveluitaan, »eikö siinäkin vielä tule isäin
pahat teot lasten päälle. Kyllä Jumalan rankaiseva käsi tuohon ulottuu.»

»Kyy-yllä.»

Ja kylissä juoksi miehiä ja naisiakin tielle katsomaan.

»Karhun Esako se siinä meni?»

Se oli mennyt, tiettiin.

»Ajoi kuin ilmassa.»

»Sillä on hyvä hevonen, sillä häjyllä.»

»Hevonen ja mies kuin yhteen valetut.»

»Mutta kuinkahan lie Korvenloukolla käynyt?»

Tämä oli kysymys, jota ahkerasti pohdittiin, josta väiteltiin ja
arveltiin, että kyllä ne siellä kummia ovat tehneet. Tuntui puheista,
että useat olisivat suoneet korvenloukkolaisten voittaneen, toiset,
useimmat taas pitäjän poikain. Mutta melkein kaikkien puheista kuulosti
siltä, ettei kukaan olisi tahtonut luopua huvista saada kuulla Karhun
Esan tehneen jotakin kamaloita, »sillä se poika se on kumminkin ensin,
edellä kaikkien muiden». Niin ne kehuivat, osalta heistä tuntui kovin
ikävältä, korvaamattomalta vahingolta, ettei ollut ennen tielle ehditty
ja saatu pidättää sitä »itseään», että olisi saatu tietää...

Nämä uteliaat ryhmät olivat kokoelmia kyläin väestöstä, renkejä ja
isäntiä, joilla ei ollut kiirettä kirkkoon, eivät olleet heränneitä,
eivätkä luontaisista syistä ahdasmielisiä, vaan olivat aikansa lapsia,
jotka saattoivat sydämestänsä iloita jokaisesta rohkeasta, karskista ja
raa'astakin teosta, mikä tehtiin ja mikä miehuutta heidän käsityksensä
mukaan osoitti.

Esa oli kiitänyt ohitse kuin meteori, jota mieluisasti olisi enempikin
aikaa katseltu ja ihailtu.

Kun Esa ajoi kirkon ohi, poikkesi juuri hänen edessään tieltä
kirkkotarhaan seurakunnan kappalainen Mallenius, paikkakunnan
herännäisyysliikkeen innokas, ponteva johtaja. Esan silmä kohtasi papin
terävän, vakoilevän katseen. Vaistomaisesti, vasten tavallisuutta
kohosi käsi lakin keulaan ja hän teki pastorille hyvänpäivän. Pastori
vastasi ystävällisellä pään nyökäyksellä, seisahti hiukan ikään kuin
tarkoituksella sanoa jotakin. Ohitse mentyään Esa tunsi ikäänkuin
jonkinlaista omantunnon vaivaa siitä, että ajoi ohitse, kun oli hänkin
huomannut pastorin aikeen, ja että tämä ystävällisesti tervehti. Ei hän
mikään ystävä ollut papin kanssa, päin vastoin oli monesti ollut joukon
johtajana, kun oli heränneille kolttosia tehty. Mutta se vaikutti hänen
herkkään luontoonsa niin omituisesti, että pappi *hänelle* saattoi niin
ystävällisesti tervehtiä, hänelle, joka kaikissa oli osoittanut olevansa
julkinen vastalause tämän toimille. Silmänräpäyksen vallitsi hänessä
halu palata takaisin ja kysyä oliko pastorilla jotakin asiaa. Esa
katsahti vielä taaksensa, näki papin nyt vasta kääntävän katseensa
hänestä. Esa rupesi ajattelemaan, että olisiko tuo katsellut hänen
mustaansa, joka märkänä ja vaahtoisena jo näytti jotenkin uupuneelta,
taikka kysellyt mistä tullut, taikka...? Hänen mielikuvituksensa loi
sarjan kysymyksiä, joita pappi olisi hänelle mahdollisesti tehnyt.
Körttiläisviha heräsi, tähdäten nyt sattumalta pastoriin, jota juuri oli
ihaillut. Hän jo katui sydämestään, ettei sittenkin kääntynyt,
seisahtunut, kysynyt tuolta körttipapilta karskisti: »Oliko jotakin
asiaa, vai?» Pappi olisi ruvennut saarnaamaan, mutta hän olisi kironnut
ja sanonut, ettei hän ole kirkon kipeä eikä Jumalan sanan vaivainen.
»Mitä sen tarvitsee häntä katsella!»

Esa oli kiukustunut siitä, ettei ollut näin menetellyt. Musta sai sen
nyt tuntea ja kärsiä, sillä uusia lyöntejä alkoi kepistä sataa sen
hikiseen selkään. Kirkkoväkeä tuli paksulta vastaan. Mustan laukatessa
alkoi Esa loilottaa. Oli mielestään sopivampi ja näytti hurjemmalta ja
komeammalta siten, kuin mennä nohjotella hiljaa ja ikään kuin
häpeissään... Mitä hän häpeäisi...? Tulkoon vaikka ken, niin paikalla
hän on valmis koettamaan, vaikka tuota kättäkin niin kirotusti särkee...
Hän se on kumminkin sittenkin Karhun Esa, hän!

Tuo oman nimensä paino, sen kuuluisuus herätti hänessä yhtäkkiä niin
paisuvat tunteet, että karjaisi:

»Itse minä oon Karhun Esa, minä!» Ihmiset, jotka tuon kuulemaan
sattuivat, katsoivat oudostellen ja peloissaan, eivät uskaltaneet sanaa
virkkaa. »Tuo saattaisi pian kirkkotiellä tappaa, ja milläpä tässä
vastustaisikaan, kun ei asettakaan ole...» Ja he hiipivät maantien
äärimmäistä reunaa.

»Kyllä tuo on nyt saanut selkäänsä», ajattelivat ohi päästyä. »Siitäpä
pitäisi nyt oikein Jumalaa kiittää.»

Musta alkoi väsyä. Sen askel tuli epävarmaksi ja horjuvaksi, se poikkesi
tiepuolesta toiseen, vaikka Esa teki ruoskineen parastaan saadakseen sen
suoraan kulkemaan. Mutta kun hevosraukka ei ollut jalkainsa herra, ne
kun muuttelehtivat toistensa edelle vaistomaisesti, tahdottomasti, niin
ne menivät myöskin mihin tahtoivat... Yhä armottomammin pieksi Esa
eläintä, joka koetti potkiakin, mutta voimaton kun oli, ei siitä ollut
mitään apua, sekin kävi väsyneesti ja hiljaa ja tuotti uusia lyöntejä.

»Poika, poika!» huusi muuan tuttava mies erään kylän ohi ajettaessa,
»tapathan sinä mustasi.»

»Mitä se sinua koskee? Tapan kyllä sunkin, eikä se maksa kuin kolme
kopeekkaa.» Esa riensi edelleen. Jo näkyi tuolta koti, vanha,
taitekattoinen asuinrakennus, jonka savupiiputkin entisinä hyvinä
aikoina olivat rapatut, mutta nyt niitä ei paljon ollenkaan yli
katonkamaran näkynyt. Asuinrakennus olikin ainoa, mikä näkyi, sillä se
oli korkeampi muiden rakennuksia, joitten sekaan Karhun muut huoneet
etäältä katsoessa peittyivät.

Esa kääntyi maantieltä kotikujalle. Käänteessä on silta, »isät» kun
olivat siitä veden laskun laittaneet. Mutta nyt on silta jo kauan ollut
huonossa kunnossa, hevoset saavat hyppäämällä yli kulkea.

Musta sai jo sarjan iskuja ennen siltaa, että tietäisi vauhtia ottaa.
Mutta mustalta ovat voimat loppuneet: se hyppää, mutta takajalat
vajoavat sillan rakoon, siihen painautuu hevonen pitkälleen värähdellen.
Panee päänkin levollisesti tien reunaan.

Esa sai pudotessaan vamman jalkaansa. Tuimasti hevosta kiroten nousi hän
ja otti siltapuun kappaleen ojasta.

Hevonen puhaltelee raskaita henkäyksiä, sen pää lepää pitkin tietä muun
ruumiin kanssa suorassa viivassa. Hevosen jokainen jänne värisee. Sen
silmät ovat ummessa, mutta parhaiksi juuri raottaa niitä ja katsoo,
nöyrästi armoa rukoillen, isäntäänsä, kun isku tähtää hänen päätänsä;
heikosti se heittää sitä vielä ylöspäin, ikään kuin suojellakseen. Mutta
isku kohtaa. Tärkeään paikkaan se kohtaakin, ihan korvanjuureen,
ohimoon. Pää valahtaa takaisin tielle. Muutama nykäys vielä -hevonen oli
kuollut. Siinä se makasi kohtaloonsa tyytyväisenä ikään kuin kuiskien
isännälleen: »Armoniskunpa annoitkin, ystäväiseni!»

Esa iski vielä, vaikka hevonen jo oli kuollut. Eihän sitä sellaista
sappea vähällä saa tyhjäksi! Vasta sitten hän ikään kuin horroksesta
heräsi. »Kuoliko se...? Katso vetelystä, eihän se... Nouse ylös,
musta...!»

Esa potki, nosti mustan päätä. Mutta se oli kuollut. Esa rupesi harmista
kiroilemaan, kiroili oikein itkussa suin, sillä tuo hevonen oli ollut
hänen kumppaninsa melkein jokaisessa urotyössä, joilla hän oli mainetta
niittänyt. Ja nyt se makasi tuossa.

»Musta, musta parka!»

Ei se enää taputtelemisista välitä. Esa menee, istahtaa ojan
pientareelle, laskee ryömälleen kättensä päälle.

»Voi jumaliste!»

Tuo oli toivoton huokaus: siitä helähti jonkinlainen kamalan aavistuksen
sävel, siitä ymmärsi, että Esa jo käsitti tekonsa: koko talossa ei ollut
kunnon hevosta, paitsi musta.

Esa juuri ajatteli mennä vielä hyväilemään hevosvainajataan, mutta näki
jonkun kyläläisistä lähestyvän tuolta. Kiukusta leimahtivat tuliset
silmät: tuletko surkuttelemaan? Esa pui nyrkkiä, ähähti sapekkaasti,
katsahti vielä kuin jotakin toivoen mustan silmiin. Toivo näkyi pettävän
ja sai tuskallisesti päätä vääntämään. Kyläläinen läheni, Esa lähti
raskaasti astelemaan kartanolle päin.




II

KOTONA


Esa astui kotiinsa. Paha haju löyhkäsi ovesta vastaan. Eipä ihmekään,
sillä heti tupaan astuessa pisti silmään pikimusta lattia, jota ei olisi
luullut näiden asukasten aikana pestyn. Oviloukko oli täynnä
kaikenlaisia navetta-astioita, peruna- ja vesisaaveja, joilla tie
porstuan kamariin oli kokonaan suljettu. Sängyn ja penkin alustoista
vyöryi lattialle yltäkylläisyyden ylitse kaikenlaista tunkiotavaraa.
Vanha, luja pöytä seisoi paikoillaan luhistumatta ikään kuin kerskuen
siitä, että alinomaa jaksoi kantaa sen taakan mitä monipuolisimpia
esineitä ja tavaroita, joilla siinä oli varsinainen tilansa. Se olikin,
tuo pöytä, harvinaiskalu, jäännös esi-isiltä; se oli yhdestä lankusta,
jonka läpimitta oli kolmekymmentä tuumaa. Istuinpenkit olivat samaa
sukua, leveät, lahnavat ja lujat. Ne olivat todella oikeita vanhankansan
huonekaluja.

Esan astuessa tupaan istui vanha, turpea akka takkakivellä ja tirkisteli
häntä. Noissa kasvoissa huomasi niin paljon yhtäläistä Esan kasvojen
kanssa, että saattoi oitis arvata tässä saavansa kunnian tutustua Esan
äitiin, talon emäntään, tuohon kuuluisaan Karhun muoriin.

»Missä Jussi on?» huusi Esa ovessa.

Muori käänsi välinpitämättömästi päänsä toisaalle ja virkahti
huolettoman jokapäiväisesti ruumistaan tahdissa huiskuttaen:

»(En) ... tietäisi sinuakaan, jos'et siinä olisi.»

»Häh?... Etkö tiedä? Mitäs varten mun pitää sua elättää, jos et edes
tiedä sitä? Piruko nuo päkkänätkin aina vetää jalkoihin...! sen ...
tuhannen!...» Hän potki kumoon pari, kolme astiaa, joista yhdessä oli
perunoita ja vettä, toisessa ruumenvettä ja kolmas oli tyhjä.

»Älä nyt taas niin kovin pölläile», kielteli äiti huolimattomasti,
katsahtamattakaan Esaan.

Sängystä kuului kuorsausta. Esa tunkeusi kaikkien esteiden läpitse
sängyn luo, löysi sieltä Jussin, jonka herätti. Poika kun kuuli isännän
kotiin tulleen, nousi kuin nuoli. Mutta Esa kiirehti häntä vielä
käsihapuisin muistuttaen:

»Tiedätkö, nohjo, kuka sinua elättää?»

»Häh?» Poika seisoi kummissaan ja peloissaan silmiään hieroen.

»Hääh! Tiedätkös missä Matti on?»

»Matti? En minä tiedä. Eiköhän se ole ajoilla.»

»Ajolla? Kenen hevosella?»

»En mä tiedä.»

»Missä Maija on?»

»Maija on navetassa», ilmoitti muori.

»Ahaa, joko senkin suu pääsee auki!» huudahti Esa.

»No, mene sinä Maijan kanssa ja vetäkää se konin raato sieltä tieltä
tarhaan. Jos ette saa, niin hae kylän väki avuksi.»

»Mikä koninraato?» kysyi poika.

»Niin, mikä konin raato? minäkin kysyn», virkahti muori.

»Miikää kooniin raato!» matki Esa. »Menee katsomaan, sieltä hänet
löytää.» Poika jo meni, muori riensi perään. Esa istui pöydän päähän
penkille ja mietiskellen antoi katseensa kulkea ympäri huoneen. Siitä
painui hän pöydälle ryömälleen ja valutti silmänsä umpeen. Porstuasta jo
kuului äitimuorin hätäilevä astunta ja äänteleminen: »kun nyt tuoni
hevosparankin tappoi, muutama pöllö!» tuli muori tupaan huutaen vasten
tavallisuuttaan, sillä hän puhui yleensä hyvin vitkaan. Esa hiukan
raotti silmiään, mutta painoi ne jälleen välinpitämättömästi kiinni.
Huomasi kuitenkin muorin olevan hyvässä pöhnässä.

»Kun ei tuo vaivainen jo itseänsä lopeta ... tässä hävittää koko
talon... Voi jumalatointa, voi vaivaista elävää, kun ei tuolle jo
tulekin nuoranpää!»

»Suu kiinni!» huusi Esa silmiään nostamatta.

»Niin, suu kiinni, kun Saviojan Ville on pannut hakemukseen velkasi...
Kyllä ne ovat tämän ajan ihmiset hävittömiä, niin että nahankin
kuorisivat päältä, kun vain kelpaisi.» Muori kopisti piippunsa, istui
takkakivelle ja pani tupakkaa uudestaan. »Mutta totta ei se kelpaa se
ihmisen nahka, kun eivät nylje.» Hän nauroi kitkutti ja näytti jo
unohtaneen hevosen kuoleman. »Se Saviojan Ville, nälkäsilmä, se ihminen
on tavaraa ainakin vääryydellä koonnut, jos kuka. Mutta tottahan
viimeisenä tilinpäivänä katsotaan perähän, mitä on Villenkin kirjaan
kirjoitettu, ja pitää katsoa!» Muori löi kättä polveen. »Kun hätyyttää
leskiä ja turvattomia orpoja pois mailta ja mannuilta.»

»Mitä sinä höpiset?» kysyi Esa ja kohotti hiukan päätänsä.

»Mitä minä höpisen! Kyllä näet pian kuka höpisee. Saviojan Ville panee
sun talottomaksi, on pannut reverssis hakemukseen. Vai höpäjän! Noo,
parempihan se niin olis, mutta pian täs on vasaramarkkinat ... ja jos
vielä pitää tästä vanhana kodistaan lähteä.» Muori itki. »Mutta minä en
lähde, mulla on syytinki ja minä olen sen kunnialla ansainnut,
vaikka...»

»Kunnialla?... Sinä saatana! Paljonko pikiöljyä meni, ennen kuin sait
isän hengiltä?» Esa hymyili kurillisesti ja tirkisteli muoria, joka ei
ollut kuulevinansa.

»Vaikka mustalainen talon ottais, niin kyllä kaikilta hylätyn lesken
syytinki aina paikkansa pitää, pitää jo.»

»Niin, mutta sellainen syytinkiläinen kuin sinä, on hornan elätettävä.
Jos et olisi äitini...» Esa nauroi kamalasti ja väänsi päätänsä, »niin
olisin sinulle jo aikaa antanut pikiöljyryypyn. Minä kunnioitan isääni
ja äitiäni, että menestyisin ja... Paljonko siihen menee, että saa
miehen kuolemaan...? Ämmälle kai piisaa puolta vähemmän, vai, häh?»

Muorilla oli tapana, että kun Esa rupesi puhumaan näistä asioista, hän
tekeytyi kuuroksi, kuurommaksi kuin muuten olikaan. Kun ei mitään kuule,
ei ole pakko vastatakaan.

»Olis tuota nyt suonut, että oma poika olis voinut talon pitää, mutta ei
tässä jaksa eikä voi aina olla vetämässä, kun siitäkin tuli tuollainen
repale.»

Esa uskoi, että äitimuorin juttu hakemukseen pannusta velkakirjasta oli
kokonaan valhe, sillä muori usein piti tapanaan sellaisilla pelotella
Esaa aisoihinsa.

»Onko sulia yhtään viinaa?» kysyi poika, tullen likemmäksi äitiään.

»Mistä tuli köyhälle nisukeitto.»

»Oletpa sinä saanut hyvän ryypyn.»

»No ei se ole sun asias, jos minä saan tai olen saamatta.» Muori ei
katsonutkaan Esaan, tuijotti vain suoraan eteensä ja huiskutteli
ruumistaan. Esa lähti raivaamaan tietä kamariin, potkien pyttyjä pois
edestään.

»Mitä niistä astioista tahdot, et sinä sieltä kamarista ainakaan mitään
löydä.» Muorilta pääsi kitkottava nauru, ennen kuin sanoikaan: »Ei sitä
ole munkaan suuni vasikan nahasta, kyllä sekin hyvän maistaa, maistaa
jo, ja nenä haistaa, jos jumalanviljaa on saapuvilla.»

Esa oli juuri pääsemässä kamariin, kun poika tuli kysymään nyljetäänkö
hevonen ja kuka sen nylkee. Esa käski hakea mäeltä erään mökinäijän
nylkemään.

Kamari, johon Esa vihdoinkin pääsi, ei ollut niinkään hullun näköinen
kuin olisi otaksunut. Se oli jonkinlaisessa »asuttavassa kunnossa».
Sohvasängyssä oli vuode levällään, siellä oli pöytä, piironki, muutamia
tuoleja ja kaakelimuuri loukossa. Likainen se kyllä oli, mutta ei niin
likainen kuin tupa. Lattia oli joskus maailmassa maalattu. Sen lisäksi
oli siinä parikin mattoa, mitä tarkoitusta varten, on vaikea sanoa.

Esa kävi kaapilla, jonka ovet avattua sieltä pilkisti esiin valtainen
kasa tyhjiä, kaikenmuotoisia, suurempia ja pienempiä pulloja,
mahapulloja, povipulloja, taskupulloja, »tolssinpulloja», mutta yksi
toistaan tyhjempänä. Kovin nuivulla nenin meni Esa ja loikasi pitkälleen
sänkyyn.

Sillä aikaa oli keräytynyt joukko kyläläisiä tarhaan, missä muudan ukko
nylki vuotaa mustan selästä. Miehet ja pojat seisoskelivat piippunysät
hampaissa ja kädet taskuissa ympärillä.

»Kyllä se Esa», virkahti muuan pienehkö ikäpuoli mies, jolla oli
tihrusilmät, »olisi oikein aikamies, mutta on se vähän liika hurja.»

»Eikö Kaaperi enää hurjastele, kun muita hurjuudesta moittii?» kysyi
muuan Pikku-Karhun Ella.

»Mitäs siitä köyhän hurjastelemisesta, ei se kestä muuta kuin niin
kauan, kun viinaryyppy päässä pysyy, sitten se on kaikki... Eikä
köyhällä ole mitä menettää, ei se köyhdy, se on aina yhtä rikas. Mutta
rikkaat ne köyhtyy.»

»Antaa köyhtyä», pisti väliin Kulkuri-Kaapo, joka oli hänkin paikalle
joutunut. »Sittehän tulevat niin rikkaiksi, etteivät enää köyhdykään.»
Naurettiin.

»Tulevat kaikki niin rikkaiksi kuin Kaaperikin», nauroi eräs, näköjään
joku isäntämies. Kaaperi oli, näet, talostaan juomisen kautta hävinnyt.

»Katso vain, ettei sunkin talossas pian ole mäntä katolla.»

»Noo, sittehän rikastun niin kuin sinäkin, niin etten enää pääse
köyhtymäänkään.»

Poikia ja muita miehiä nauratti kovin ja se pisti Kaaperin vihaksi.

»Älkää nyt, sen tuhannen elävät, kaikin yhden suuhun lentäkö! Nuo
kakaratkin. Otan pian sääristä ja lyön seinään, ettei jää kuin märkä...»

»Lyö, lyö! tule koettamaan! Koetetaan!»

Pojat ryntäsivät kilvan miestä kohti, Kaapo etumaisena, kerskaten ja
kiljuen. Mies, ollen hämillään, ei ollut tietävinään, juttelihan vain:

»Tuollaisia naskaleita tarvitsisi kuin ... sääristä ottaa, niin yhdellä
apajalla lois tusinan seinänvaroksiin, niin että sieltä sais tikulla
rapailla.»

Pojat kiljuivat ja ärhentelivät yhä, pakkausivat jo hihoistakin
nykimään. Suuremmat miehet nauroivat.

»Kaaperi, petoako noiden annat nenäsi katolla kävellä, anna kuonoon.»

»Kuonoon?» huusi Kaapo, »itselläsi on kuono, oikein kärsäkuono, mutta
tämä on nenä, oikea sievä ihmisen nenä.»

»Tuopa nyt vasta junkkari on... Sillä on lehmältäinen suu... Älä mene
sinne, jos meinaat paree olevasi.»

»Kuka on paree, kun minä olen itse kyllä hyvä!» Jo antoi Kaapo töytin
selkään Kaaperille, joka horjahti ja oli vähällä pitkälleen kupsahtaa.
Nyt rupesi vanha mies kiroilemaan, läksi puukko kädessä poikain perään,
jotka nuolaisivat edellä minkä ulottimet myönsivät.

»Ka-ha-ha-haaperi...! hu-hullukos olet, kun ... ha haa ... leikistä
suutut?» huusivat miehet perään nauraen niin sydämestään Kaapon
vaaterepaleitten omituiselle lepattamiselle: pojanroikale lennätti kuin
kymmenin isoin- ja pikkusiivin liuhtoen. Pianpa Kaaperi väsyikin, palasi
takaisin miehuullisesti kerskaillen kuin olisi suurenkin voiton saanut.

»Kuinka sinä uskallat kakaroita noin suututtaa?» rupesivat taas miehet
kiusaamaan. »Tappavat sun vielä, kun kolmiloukkoseen satut niiden
kanssa.»

Kaaperi ummisti tihruja silmiänsä.

»Tappakoot», sanoi, »missäs minä silloin olisin?»

»No se tuota nyt on asia, että sinäkin olet aina sillä paikalla.»

Naureskelivat huuliinsa kuin hassut, »väkevää» miestä pilanansa pitivät.

»Kuinkas se onkaan, Kaaperi, olethan sinäkin ajanut hevosen kuoliaaksi?»
kysyi hevosen nylkijä.

»Oolen minä! Mitäs en minä olisi tehnyt. Kaksikin olen ajanut.»

»Kaksiko?»

»Kaksi», rehenteli Kaaperi, »ja hyviä salvioita olivatkin, toinen oli
liinaharja ja toinen oli musta.»

»On se ajanut», todisti joku.

»Kyllä se on ollut tämä Kaaperi yhtä hurja kuin tämä Karhun Esakin»,
ruvettiin kehumaan.

»No vielä hullumpi.»

»Kahta pöhlömpi!»

Tämä vasta Kaaperia nauratti, nauratti niin, että tihrusilmistä vesi
juoksi pitkin kurttuihin rypistyneitä ohuita poskia.

»No tyhjän päällekö olisin juonut puolen manttaalin talon seinineen ja
istunut kaksi kertaa linnassa!» karjui naurunsa seasta Kaaperi. Häntä
niin hullusti ihastutti, kun ruvettiin vertailemaan Karhun Esaan. Ohut
rinta kohosi, hoikkaset sääret tutisivat ja kädet tekivät omituisia
liikkeitä, ikään kuin entisiä aikoja muistellen. Hän asetteli jalkojaan,
koetti niitä pitää pontevina ja ryähtäen alkoi kertoa:

»Kerrankin kun minä...»

»Kas Karin Vennu!» toiset äänsivät.

»Vennuko?»

Toden totta, juuri itse Vennu ajoi pihaan ja Kaapo-junkkari jo rattaiden
perällä roikalehti.

»Mitäs täällä? nythän on Mikkeli ja... Saakuriko tuon hevosen on
hengiltä ottanut? Mustako se onkin, vai?» kyseli Vennu, kun tuli
hevosensa luota oitis tarhaan.

»Musta se on», monellakin suulla todistettiin.

»Sillä lailla ne meidän kylän pojat ajaa», kehui Kaaperi.

Monikin yht'aikaa kiirehti kertomaan, että Esa sillä oli ajolta kotiin
tullut, mutta tuohon sillalle oli koipensa oikaissut.

Vennu pudisteli päätä:

»Hyvä hevonen!»

»Hyvä, pakon hyvä hevonen.»

Kaaperi jo taas kirmasi Kaapon niskaan, teki mieli selkään antaa, kun
tuolta muiden selän takaa irvisteli ja silmiänsä muljotteli.

»Kyllä minä sulle ... vietävälle ... näytän!»

Kaapo nyökkäsi Vennun selän taa turvaan. Vennu käännähti, epäili, että
mitä se lurjus siinä kähmäilee.

»Mitä se poika siinä...» Kaapo sai korvapuustin ja lensi nurin niskoin.
Kuin kärppä nousi hän jälleen ylös.

»Kas siitä kädestä viitsiikin korvatillin ottaa...! mutta ei tuosta,
jonka nupissa (hän antoi aika täräyksen vasten Kaaperiparan naamaa),
jossa on noin ruma ruutisarvi!»

Nytpä vasta miehet, Vennukin, nauramaan rupesivat. Tuo poika on koko
häjy!... Mutta jopa täytyi käydä kiinni pitämään Kaaperia, ettei
hulluuksia tekisi. Hän raivosi mielipuolen tavoin, kun ei saanut tuon
poikavekaran kimppuun käydä. Mutta se tuota näytti korvaavan, kun miehet
kiinni pitelivät, kohtelivat kuin pahaakin äijää. Ei sitä kaikkia lorvia
tarvitse kiinni pidellä ... mutta tässä on poikaa vielä vanhanakin!

Vennu meni tupaan. Sieltä oli piika jo ehtinyt osan astioita porstuaan
työntää ja oli nyt lattian lakaisemisen puuhassa. Muori se vieläkin
istui takkakivellä piippua imien.

»Onko Esa kotona?»

Muori käänsi ruumistaan siksi, että näki Vennun. »Kariko se olikin, min'
ajattelin, että kuka se oli. Tuli se kotia, vaivainen värkki, ja tappoi
parhaan hevosensa.»

»No niin näkyy. Missä se nyt on, Esa?»

»En mä tiedä, mahtoiko se sinne kamariin mennä, liekö tuo makuulle
pannut? Näkyi olevan niin, että hoi kättä, hoi jalkaa.»

»Lyötykö oli?»

»Lyöty tai väsyksissä, en mä tiedä. Kukapa tuota juuri lyönyt olisi,
joka on sellainen karuuna. Vaikka kyllähän sanotaan, niin että ei sonni
niin suuri, ettei ajaja suuree. Missä tuo lie ollut. Eivät ne nuoret
ennen noin hulluja ja päässilmäisiä olleet. Jos sitä äijät (tässä rupesi
muoria naurattamaan) ja vanhat ämmätkin vähän ryyppäsivät, niin ei sitä
nuoret.»

»No no muori, antaahan nuortenkin. Mutta kuinka, eikö muorikaan kirkossa
ole?»

»Kirkkoon tästä sitte pääsee, kun pitää aina olla kotokissana. Eikä
siellä mieli paljon parane. Aivanhan siellä on körttiläisten valta. Ne
nyt vasta ovat juuttahia, ja kun kuuluu pastorikin siihen uskoon
ruvenneen. Kyllähän nyt on vissiinkin ne maailman lopun ajat, kun
kaikenlaiset villitykset ja eriseuraisuudet tulevat.»

Muori ainoastaan silloin tällöin vilkautti Vennuun, istuen vain vakavana
omissa oloissaan ja toimitellen ikään kuin enimmäksi puoleksi itselleen.

Vennukin oli vakavana.

»Niinpä taitaa tulla, tulleneeko tuota?»

»Maailman loppuako? Hojaa, kyllä se tulee, kun ehtii, niin minä ainakin
uskon. Mitä ne muuta ennustavat tuollaiset villitykset kuin nuo
körttiläisetkin? Onko Karilla piippu mukana? Tule panemaan tästä mun
pöntöstäni piippuusi. Ne ovat oikein kaksi kertaa prässätyitä.»

Vennu pani piippuunsa muorin pöntöstä ja istahti hänkin toiselle puolen
takkakiveä.

»Surkeata», rupesi muori sanomaan, »kun ei ole nyt yhtään viinaakaan,
jotta sais ryypyn tarjota. Minä olen tässä käennyt koko päivän käydä
Toiskan muorilta hakemassa, että olisi edes vieraan vara, mutta en mä
tiedä kuinka sitä ihminen on väliin kuin märjissä nahoissa ja tuo poika
nyt sitten vielä tuollaisen surkian työn teki.»

Vennua kutkutti, näkihän hän, että muori oli aika pätkässä ja
röjynpovessa kommotti puolen tuopin taskupullo.

»Nuhtele sinä Kari vähän sitä Esaa», jatkoi muori kuiskaten, ettei piika
olisi pöydän päähän kuullut, »ettei se olisi mulle niin hävitön, kun se
on ruvennut olemaan niin kuin koira.» Jo rupesi tihuttelemaan.

»Onko?»

»No siitä vanhasta asiasta se mua aina piinaa, ja niin kuin Jumala ja
ihmiset tietävät, niin minä olen siitä viattomasti kärsinyt. Vainaja oli
niin kova viinamies, että ... ja viinaanhan se kuoli.»

»Mitähän niistä vanhoista.»

»Niin, mitähän niistä, mutta kun se aina niistä.» Muori pyyhki silmiään,
joista kyynelet tippuivat. »Ja niin kuin sinä tiedät, että mulla on
huono sydänalusta, niin minä olen aina nauttinut vähän väkeviä ja sitten
minä pysyn terveenä. Kun näin vanhalla iällä pitää taloutta hoitaa, niin
kyllä siinä tarvitsee vähän vahvistusta toisinansa, mutta kun ei tuo Esa
antaisi, ei mitään.»

»Jopa se on poissa laidalta.»

»Älähän muuta, hyvä ihminen! Mutta sano sinä sille ja neuvo.»

»Ei se siitä huoli.»

»Antakaa sille selkään, hyvä ihminen, ja pankaa pelolle. Lupaa sinä olla
mun puolestani, kyllä se sua pelkää, kyllä minä sen tiedän...»

»Pelkääköhän?»

»Pelkää, se aina sanoo jotta... Mutta odotas vähän. Maija, mene
katsomaan, eikö se hevonen jo ole nyljetty, mene kohta.»

»Mitä minä siitä katson.»

»Katso mitä katsot, katso onko sen häntä ylös vai alaspäin. Mene nyt.»

Maija sanoi jo, ettei hän mene, mutta meni kuitenkin. Silloin muori
veti nopsasti pullon povestaan, ryyppäsi ja tarjosi Karille.

»Täytyy ottaa salaa», kuiskasi silmää iskien. »Ota ryyppy.»

»Ka, onhan teillä.»

»Harvoin minä ihan tyhjä olen, minä otan vaikka kivestä. Ryyppää nopiaan
... paremmin.» Hän otti ja ryyppäsi vielä itse ja pisti sitten pullon
poveensa.

»Täytyy olla vähän sukkela. -- No Maija, joko sinä nyt näit? Oliko häntä
ylös vai alaspäin? Häh? Mitäh? Älä yhtään kiukuttele!»

Kari rupesi lähtemään kamariin.

»Kari, älähän nyt vielä mene.»

»Minä vain menen tänne Esaa katsomaan.»

»Esaa! No viisi siitä Esasta, älä mene.»

Mutta Kari meni kuitenkin vakuuttaen, että tulisi uudestaan muorin
kanssa juttelemaan.

Esa nukkui kaikesta tietämätönnä. Karin Vennu tyrkkäsi kylkeen, että
heräsi. Syntyipä pojalle iloa, kun tämän oivan miehen näki, hyppäsi ylös
kuin nuoli.

»Kuinka tiesitkin nyt juuri tänne tulla?»

»Se nyt ei ollut suuri asia, mutta mitä varten sinä tapoit tuon hyvän
hevosesi ja kuinka siellä Korvenloukolla on käynyt? Sitä minä nyt
tahtoisin tietää.»

»Hevosesta viisi, vaikka kyllä se oli hyvä. Mutta kuule, kun me saimme
Korvenloukolla selkäämme!»

»Selkäänne? Niin, minä jo kuulin.»

»Ihan ... pakoon joka mies!»

Vennu rupesi haukkumaan, sanoi, että olittepa oikeita vasikoita!

Ovesta kurkisti Kaapo.

»Annatko Esa tuopin viinaa, niin me hautaamme tuon raadon?»

»Häh? Joko se nyt on nyljetty?»

»Nyljetty kuin orava. Annatko?»

Mutta Esa ei ehtinyt vastata tuohon, ennen kuin saisi Vennulta selvän
vastuun erääseen kysymykseen. Sitten vaikka kannu konin hautaajille.

»Mene tupaan siitä ja odottakaa, kyllä sen ehtii, meillä on tässä
asioita.» Kaapo vetäysi hitaasti tuvan puolelle.

»Kuule», sanoi hän painolla, lyöden kättä Vennun polveen, vierekkäin
kun istuivat sohvalla. »*Nyt pitää sinun* lähteä minun kanssani
Korvenloukolle ja tuodaan sieltä Santra, vaikka...»

Kaapo pisti päänsä ovenraosta.

»Sitä mä kanssa tulin sanomaan, että Järvelän Santra oli jo menneen yön
kotonansa. Turhaan te sitä Korvenloukolta haitte!»

»Kotonansa? Viime yönäkinkö?»

»Niin. Kotonansa oli.»

Esa joutui niin ymmälle, ettei voinut puhua mitään pitkään aikaan.

»Onko se totta?» kysyi hän vielä.

»Mitä mulle siitä valheesta hyvää olisi.»

»No voi sun...» Siitä seurasi Esalle pitkällinen sapenpurkaus.




III

PAHA OLLA


Sen jälkeen Esa makasi vuorokausikaupalla. Nousi sitten ja maleksi
kotosalla paikasta toiseen kuin unissaan; makaili taas väliin ja nousi
syömään, mutta viinaa ei kysynytkään. Mitä hän puheli, se oli
pääasiallisesti riitelemistä muorin kanssa, joka marmatti yhteen
jaksoon. Hän uskalsi nyt niin hyvin, kun Esa oli selvänä; silloin
hänelle aina sai haukuskella, ilman että vastusteli.

»Suu kiinni!» Esa väliin ärjyi.

»Soo, vai suu kiinni. Ei ainakaan sun käskylläsi. Menisit nyt jo edes
työhön, että oppisit, kun eläminen ansion nenään tulee. Hyvät anturat se
sai talon alle se poiju.»

»Suu kiinni, taikka saat pikiöljyryypyn!»

Silloin muori meni mutisten kamarista.

Siten kuluivat päivät. Esa pysyi kotona, harvasanaisena, jurona ja
makailevana. Muulloin hän aina, kun asettui kotona olemaan, hommaili
jotakin, oli iloinen ja reipas. Kukaan ei tiennyt mitä hän nyt ajatteli,
mikä häntä painoi. Kyllä he aavistivat, arvioivat oikeitakin syitä,
mutta ei syvintä.

Hänelle, joka näihin asti oli purjehtinut toveriensa kera kuin kupla
veden päällä, hänelle, joka aina oli *antanut* selkään tuskin
nimeksikään koskaan *saanut*, hänelle oli Korvenloukon tappio sapettava
isku. Sitten kuoli musta, tuo erinomainen hevonen, josta monessa
pitäjässä puhuttiin, joka oli kuin itse Esa. Ensin ei hän sitä niin
miksikään ottanut, nuoressa mielessä kun niin helposti herää ajatus
uudesta, joka rahalla saadaan.

Juttuna hän piti vieläkin sitä, että Saviojan Ville häntä hätyyttämään
rupeaisi. Kuitenkin hiukan arvelutti. Mutta kohta hän jälleen
uhkamielisenä päätänsä nosti. Tulkoon! -- ajatteli. Minä kokoon tänne
Vennun ja Iikan Antin ja s---- ja vaikka yksin minä niille näytän.
Tässähän onkin aihetta: sopii näyttää niille minkälainen se on oikein
miehen kurssi!

Mutta kaiken tämän yläpuolella hän tunsi, ensin sekavammin, sitten yhä
selvemmin, kummallisen, selittämättömän halun saada omakseen Järvelän
Santra. Kuultuansa, ettei Santra ollutkaan Korvenloukolla silloin, kun
hän oli siellä sitä varten, saavutti raivostus. Se tuntui hänestä
suoranaiselta vääryydeltä. Santran juttu oli siksi harvinainen,
omituinen ja Esaa puoleensa vetävä, että hän olisi tahtonut kaikella
muotoa olla mukana, joukossa. Kun nuo toiset asiat olivat nuorelle,
välittämättömyyteen tottuneelle miehelle rasittavia ja ikäviä, kun ne
kerran panivat hänet makaamaan ja mörröttelemään, niin hän tarvitsi
jotakin virkistävämpää, jotakin mielensä mukaista uneksittavaa. Santra
tarjoutui kuin itsestään siihen. Esa uneksi.

Kenties ensi kerran elämässään uneksi ja ajatteli hän näiden päiväin
kuluessa vakavaa avioliittoa. Mistä se tuli? Kenties siitä, että hän
rupesi vaistomaisesti tuntemaan saaneensa kylläkseen nuorenmiehen
elämästä. Tuo tappio oli kova kolaus hänelle. Esa oli siksi järkevä,
että voi huomata kunnollisen koston korvenloukkolaisille hiukan
mahdottomaksi; sitä hän kuitenkin tiesi odotettavan. Mutta siitä
velvollisuudesta päästäksensä olisi sopivin naida.

Rikas naiminen vakaannuttaisi toiselta puolen taloudellisenkin aseman.
Saisi velkansa kuitiksi, rupeaisi porhona elämään...! Esaa innosti.

Ja Santrassa pyöri hänen ajatuksensa, semminkin ensi päivinä. Hän
mietiskeli, olisiko sitä mitenkään mahdollista enää siten järjestää?
Itsekseen kiven kovaan vakuutteli, että jos vain tietäisi Santran
itseensä suostuvan, niin kyllä hän sen myöskin sitten pitäisi, vaikka
koko maailma olisi aseitten ja puukkojen kanssa vastassa. Mutta Santran
suostumusta hän epäili. Hän muisti entisestään, miten Santra oli häntä
kohdellut.

Sellaisten tapausten mieleen johtuessa tulinen luonne nousi lovestaan ja
mies julmistuneena yksikseen riehui. Toisinaan teki äkkinäisiä
päätöksiä siinä hetkessä lähteä Järvelään koettamaan. Jos ei onnistuisi,
niin tekisi ihmeitä siellä. Mutta sellaisissa kohtauksissa tulikin ilmi,
ettei mies eikä miehen asiat olleet niin kuin ennen: hänen päätöksensä
laimenivat ennen kuin ehti niitä toteuttaa. Eivät ne laimenneet
oikeastaan kiukun puutteessa, mutta henki ikään kuin väsyi ja ehtyi,
tuntui olevan kuin palkeet rikki. Sellaisina hetkinä, kun huomasi
palkeensa vuotavan, äkkäsi, että joku ikään kuin pidätti häntä
lähteämästä, ja silloin hän itki. Sillä tavoin sappi pehmisi. Tähän
otaksui hän luonnollisten syiden vaikuttavan: kun ei ollut kunnon
hevosta eikä rahaa millä sen ostaa; ja kun tuo velkahakemuksen ruma
juttu lie pitäjällä liikkeellä, niin sekään ei suinkaan olisi miksikään
eduksi, kun sellaiselle asialle lähtee.

Lopultakin jäi painavimmaksi esteeksi köyhyys. Hän ei ajatellutkaan
mennä Saviojan Villeltä rukoilemaan lykkäystä, sillä hän otaksui, ettei
tämä kuitenkaan uskaltaisi ryöstöön asti tulla. Luuli Villen vain
peloittelevan. Juttua ja puhetta, jonka arvasi asiasta pitäjällä olevan,
hän piti pahimpana.

Kaiken aikaa huomasi hän asemansa juuri tältä kannalta löyhimmäksi, ja
kun Santra näytti olevan niin tavoittamattomissa, värehti mielessä
toisinaan Rekipellon Sanna.

Tämä oli kuuluisa, rikkaitten vanhempain tyttö. Oli hurja ja vallaton,
edellä muita, oli maannut melkein joka pojan kanssa, renttujen ja
parempain. Hurjailemalla, kuten sen ajan pojatkin, näkyi itselleen
aikovan mainetta hankkia, ei mistään aidoista väliä pitänyt. Tuosta
tytöstä oli koko toverikunta paljon pitänyt, se oli niin aatteen, niin
hengen mukainen. Sannassa ei ollut mitään hienoa, hillitsevää, hän oli
komea, kiihoitteleva. Siitä pojat pitivät. Esakin oli erittäin pitänyt,
ja viime aikoina useinkin sinne yöpynyt. Ja oli häntä jo ajatellut
morsiamekseenkin. Se oli aina tuntunut niin somalta tuo Sannan seura ja
hänessä oli niin paljon Esan vaatimusten mukaista.

Mutta nyt kun hän todella rupesi ajattelemaan vaimoa, jonka toisi
kotiin, jolle antaisi emännyyden, niin tuntui Sanna Santran rinnalla
kuin väärältä puulta, joka ei sovellu seinään, ei kynnykseen. Esa ei
itsekään tietänyt oikein minkä vuoksi se nyt siltä tuntui, eikä hän
ensimmältä asettanutkaan häntä Santran rinnalle, sillä hän ikään kuin
vaistomaisesti tunsi, että olisi synti heitä rinnakkain asettaa. Miksi?
Sitä ei hän edes ajatellut. Hän sen vain tunsi.

Mutta päiväin kuluessa vaatimukset supistuivat. Raha-asioihin kun
kaikissa yrityksissään näytti kompastuvan, niin niiden eteen hän myöskin
seisahtui.

Sanna alkoi taas näyttää mahdollisemmalta aarteineen, vaikka toisinaan
vielä ikään kuin jostakin sisällisestä inhosta puistatti.

Esa tiesi, että jos ei hän olisi Sannan luona kuljeksinut, karkoitellut
sieltä poikia tuon tuostakin yökenkään ja jäänyt itse tilalle, niin
Rekipellon Sannan olisi jo aikoja sitten joku ottanut. Häntä hiukan
nauratti, kun näki siinä vaikutusvaltansa, mahtinsa hedelmiä. Mutta
samalla, kun muisti tämän kilpailun, kohosi Sannan arvo silmissä: koska
se muille kelpaisi, niin miksei hänelle. Siitähän tuon saisi eukon,
ilman tuskaa ja vaivaa, saisi rahoja, pääsisi veloistaan ja rupeaisi
elämään kuin pellossa.

»Tämä tällainen elämä ei ainakaan kelpaa!» hän huudahti itsekseen.

Sanna jo seisoi Santran rinnalla rahoinensa, jotka oli helppo saada:
kättä ojentaa vain! Jollei olisikaan ollut tuota Korvenloukon juttua,
jollei tuollainen, erityinen kilpailun halu olisikaan estänyt, niin
kenties olisi hän jo Santran heittänyt ajatuksistaankin, mennyt ja
tehnyt kauppoja Rekipellossa. Mutta kosto! Mihin se sitten olisi jäänyt?

Näissä mietteissä Esa melkein koko viikon kulutti. Omituisinta oli, että
hän hyvin vähän ajatteli Saviojan Villeä sekä syitä, minkä vuoksi tämä
oli ruvennut ryöstöä hakemaan. Ei hän edes syvemmin ajatellut kostoa
Villelle, joka siten sai jäädä miltei rauhaan, olla kuin syrjäisenä koko
näytelmässä.

Mitähän olisi Esa sanonut, mitä olisi ajatellut, mihin rynnännyt, jos
olisi tiennyt, että Savioja oli hakemuksen toimittanut körttiläisten
kehoituksesta, että nämä toimiskelivat, saadakseen kaikki hänen
velkojansa liikkeelle ja aikoivat hänet siten kukistaa? Olisi kenties
yliluonnollisessa kiukussaan silloin puukko kädessä rynnännyt syyllisten
kotiin tekemään ihmeitä, hänen ihmeitänsä, joista hän niin usein puhui
ja joita kyllä usein teki ja joita kaikki ihmettelivät.

Mutta Esa ei siitä tiennyt. Hän vain naimista mietiskeli, ajatteli
rauhan keinoilla pulasta päästä. Eikä koko viikolla käynyt hänen luonaan
kuin pari toveria, jotka melkein saman tien saivat takaisin mennä, Esa
kun vain itsekseen mörrötti, ei kenellekään ajatuksiaan ilmaissut, ei
sydäntään avannut, ei neuvoa etsinyt.

Äiti muori alkoi luulla pojan tulevan hulluksi ja rupesi häntä
säälimään. Äiti on aina äiti! Eräänä päivänä, kun piialla haetti viinaa
toisen talon muorilta, meni Esan luo kamariin pulloinensa. Esa maata
loiti sohvassa ja katseli kulmainsa alta äitiä.

»Mikä sinun oikein on, Esa? Aivanko sä nyt makaamalla... Taidat sä olla
kipeä. Haetin Toiskan muorilta vähän... Koetas ottaa ryyppy.»

Esa katseli ihmeissään, käski muorin ensin itse ryypätä. Ja muori
ryyppäsi, näytti, ettei siellä myrkkyä ole. Sitten Esakin ryyppäsi.
Muori rupesi siunailemaan ja oikein kauniisti puhumaan: häntä on
ruvennut oikein pelottamaan, että mitä se makaa. Tutkaili kipuja, kysyi,
että sitä ryöstöäkö se murehtii? Rupesi itkemään ja kehoitti Esaa
menemään Saviojan pöhlön puheille pyytämään lykkäystä ja selittämään,
ettei tässä nyt mitään hätää meillä vielä ole, että kyllä hän omansa
saa, ettei nyt niin kova olla, ja alkavaa asukasta hätyyttää...

»Akka sun pitäisi ottaa ja katsoa vähän rikkaanlainen», muori
viimeiseksi päätyi esittämään. »Ota tuo Rekipellon Sanna!» Muori katseli
ystävällinen hymy huulilla poikaansa, joka oudosti muljotteli.

»Ettäkö tulisi sulle juoppotoveriksi?» kysyi Esa ilkeä ilme kasvoilla.
Muori rupesi jotakin mutisemaan, pisti pullon taskuunsa ja lähti tupaan.

»Yksikö ryyppy sieltä vain riittikin? Antaa tänne sen pullon», Esa
perään muistutti. Muori taas mutisi jotakin, rupesi lihavaa nenäänsä
nyysäämään ja kyyneliä vuodattamaan.

»En minä kaikkia anna», sanoi.

»Mikä siinä on kuin antaminen. Tänne vain!»

Muori näki, ettei siinä muu auta. Kyynelet vuotivat silmistä, eukko kun
tunsi syvästi vääryyttä kärsivänsä. Viimeisessä epätoivossaan hän nosti
pullon huulilleen ja kaatoi suuhunsa puolet sen sisällyksestä, ennen
kuin Esa ehti hätään ja otti pullon pois.

»Kun kehtaat olla hävytön», valitti muori tupaan mennessään.

Mutta Esa otti oivan ryypyn, meni ja paneusi uudestaan sänkyyn.




IV

»MINÄ TAIKKA SINÄ...»


Muutaman päivän kuluttua tuli Esalle ikävä. Kutsui Karin Vennun,
Kuivasen Ellan ja Koipi-Siukun kanssansa hauskaa pitämään. Kutsutut
olivat saapuneet ja kaiken päivää kuului Karhusta mellastava rähinä.
Talon väestä ei kotosalla näkynyt muita kuin muori ja Esa.

Muorillakin oli hauskaa. Hyvänmielen näköisenä tassutteli hän tuvan
lattialla epävarmoin askelin, toisinaan ennemmin valahti kuin tahallaan
istui rahille, jolloin huoahtava »hoh, hoh, hohhoijaa» pääsi ääneen.
Kurtistuneista poskirypyistä helotti punakka, ikään kuin kylmettyneen
väri ja suu suippeni omituiseen suppuun, silmät vetivät tirralleen juuri
kuin niitä olisi päivä huikaissut. Kerran istuessaan hän rupesi
itsekseen nauraa hytkyttelemään ja heti sen perään herahti loilottamaan,
juuri kuin valtaavan ihastuksen aihe olisi mieleen siinä hetkessä
johtunut:

»Vanha loikka luuli, jottei meillä tulla juttuun.»

Hän lauloi sen vapisevalla, mutta sentään asianhaaroihin katsoen
sointuvalla äänellä ja rupesi taas nauramaan.

»Vanha loikka luuli, jottei meillä tulla juttuun...»

Se näytti verrattomasti huvittavan. Jo kolmannen kerran hän samaa matki
ja kovensi ääntänsä yhä. Kamarista kuului katkonaisia ääniä. Sieltä tuli
ulos Koipi-Siukku ja kuuli muorin laulavan.

»Kas se, mummo!» huusi Siukku. »Vanha loikka luuli, jottei meillä tulla
juttuun...» Hän tempaisi muoria käsistä ja rupesi tätä pyörittämään
laulun tahdissa, jota nyt molemmat säestivät. Mutta ilon lopuksi muori
kompastui ja kaatui lattiaan pitkin pituuttaan, jäi siihen ährimään ja
Siukku nauroi hänen nousuyrityksilleen, sen ohessa hokien:

»No mutta ... no mutta ... saakuri, antakaas kun minä autan tuota...»
Hän hosui, juoksi ja puuhasi lihavan muorin ympärillä, nauroi, eikä
sentään ryhtynyt auttamaan. Muori vihdoin oli päästä ylös, Siukku oli
auttavinaan, mutta auttoikin vain kaatumaan uudestaan. Muori jo
yllätteli noitumaan. Vihdoin Siukku auttoi ylös.

»Hoh», sanoi sitten, kun pystyyn pääsi, »hoh, kun mä lähdin oikein
kaatumaan, mutta tules vielä. Vanha loikka luuli...»

»Ka, en pelaa enää, peästähän menemääh!» kuului kamarista
arkangelilaisen murteella selvä huudahdus. Siukun tihrusilmistä, niin
vähän kuin niitä näkyikin, välähti omituinen kiilto. Kohta perään kuului
toisten, ylimmäisenä Karin Vennun ääni, vaativan häntä, joka kieltäytyi,
pelaamaan, sanoivat häpeämättömäksi, kun voitoiltaan erkanee.
Karjalainen taas väitti, että hän oli tapannut jo kaikki rahansa, nyt
sai muutaman kopeekan takaisin. Rupesi itkemään ja rukoilemaan, että
häntä armahdettaisiin, että hän on köyhä, perin köyhä mies, lapsia ja
maatuska kotona...

Muori ei nähtävästi huomannut koko melskettä, sillä hän yhä uudisti
hupaisen loilotuksensa ja jo pari kertaa vaati Siukkua uudestaan
tanssiin. Mutta Siukku vetäytyi sanaakaan virkkamatta kamariin.

Siellä karjalainen lakittomin päin, kasvoilla juopuneen pelonalaisen
veltto, surkuteltava ilme, juuri lankesi polvillensa Vennun eteen, joka
häntä käsivarsista puristeli. Korttikasa oli pöydällä, jonka päässä Esa
nojaili kättensä päällä ryömällään.

»Perkele!» huusi Esa hermostuneesti, kun näki ryssän polvistuvan. »Ota
lipetti!»

»Ka, hyvä veli, määnhän mie, peästähän, laskekaa!» huusi ryssä itku
kurkussa.

»Kuka sinua pitää, mää niin pitkälle kuin tie piisaa!» huusi Vennu ja
työnsi ryssän kumoon. Tämä riensi ylös.

»Voi hyvä ristiveli, pyhä veli, minä oon niin köyhä että...»

»No jokos se Ontro nyt...? Voitoiltasiko erkanet?» Koipi-Siukku läheni
häntä juuri, kun tämä pani laukkua vapisten selkäänsä.

»Ka, sie pyhä velih, mahat uskoo, kun kaikki pelattih ... ihan...»

»Älä usko, Siukku, älä laske, pelataan sen huivia», sanoi Ella, joka
selällään loikoi kamarin sohvassa.

Samassa tuli muori kamariin nuuskatoosa kädessä. Esa oli vaipunut
ryömälleen kättensä päälle ja näytti nukkuvan. Vennu lähti ulos
kamarista, vaihdettuaan Siukun kanssa merkitsevän silmäyksen.

»Niin, no, mitä sun laukussasi on?» sanoi Siukku, »onhan siellä jotakin
pelattavaksi kelvollista». Hän nauroi ja tahtoi, että asia piti ymmärtää
enemmän leikilliseltä kuin todelliselta kannalta. Karjalainen rupesi
uudestaan pyytämään ja rukoilemaan. Ellasta tuo oli niin hauskaa ja
virkistävää, että hän nousi ylös ja kävi myöskin Ontroa kiusaamaan.

»Mitä ne Ontrolta...? Ota nuuskaa pyhä veli», virkkoi muori.

»Aa muori...»

Siukku jätti heidät kolmisin nuuskaamaan ja pujahti ulos. Hän löysi
Vennun ulkopihalta.

»Aiotko sinä...?» kysyi Vennu ja huulilla väreili omituinen, punnitseva
hymyily.

»Aion.» Siukku ärjäisi tuon pidätetyllä äänellä vilkaisten samalla
ympärilleen.

»Ei täällä ole ketään», sanoi Vennu, arvaten Siukun ajatuksen, mutta
vakuudeksi katsellen itsekin ympärilleen. »No, jos se maksaa vaivan»,
jatkoi hän ajatuksissaan.

»Vähintäin sata ruplaa. Sillä on paidassa sydämen kohdalla tasku ja
siellä se sen säilyttää.»

»Varmaanko sata ruplaa?»

»Niin.» Ja Siukku kertoi mistä hän oli sen saanut tietää.

»Hm... Perkele...»

»Mitä?»

»Se on melkein liian vähän, jos...»

»Josko kiinni joutuu? Millä siitä kiinni joutuu! kun sinä ja Ella
todistatte, jos kysymys tulee, että minä teidän joukossanne tulin täältä
teille.»

»Ja piruko siitä kysymyksen nostaa, jos et asiasta hoilaa. Mutta
asiasta toiseen, sinun täytyy antaa puolet rahoista ja puolet tavaroista
minulle.»

»Olkoon sitten tekemättä, pitäköön ryssä henkensä. Mitä minä sillä
viidelläkymmenellä ruplalla teen?»

»No no, Siukku. Rahaa sekin on sinun laisellesi. Luuletko sinä, että
*minä* ilmaiseksi *sinun kaltaisiasi* miehiä joukossa pidän?» Vennu
naurahti ilveillen. Siukku katsasti häneen jo puoleksi anteeksi anova
ilme silmissään.

»Tee kuinka tahdot», jatkoi Vennu, »mutta sinä ymmärrät sen, että jos
sinä joukostamme luovut, niin meidän täytyy laittaa sinut linnaan. Vai
luuletko, ettei sulia olisi jo tarpeeksi syntiä?»

Yhä oli Vennun huulilla tuo keveä, melkein leikillinen nauru. Siukku oli
hämillään ja kirosi hampaittensa raosta. Näki selvään, että hän oli
käskijänsä käytettävänä. Ei kuitenkaan voinut kieltää itseltään
koettamasta saada yksityisvoittoa aiotusta ryöstöstä hiukan suuremmaksi,
josta syystä hän vielä koetti väittää. Mutta Vennu oli taipumaton ja
alkoi pitää loukkauksena, että niin vähäpätöinen mies kuin Koipi-Siukku
ilkesi paljoksua lunnaita saadaksensa olla hänen joukossaan. Siukku
huomasi pian joutuvansa jo siihen asemaan, ettei hänellä ollut
tilaisuutta kieltäytyä eikä peräytyäkään aikomastaan ryöstöstä. Sillä
kun Vennu alkoi puhua pikku miehistä, joita ei kukaan kaipaa, silloin
tiesi, että hän puhui vakavaa totta. Siukku taisteli itsensä kanssa
taistelun. Toiselta puolen vallanalaisuuden tunne häntä tällä hetkellä
vahvasti painoi, ja hänessä heräsi voimakkaana halu karistaa tuo paino
hartioiltaan ja karustaa tiehensä, elää vapaana miehenä. Mutta samalla
hän tiesi esimerkeistä, että jokainen, joka kerran oli *tämän*
vallanalaisuuteen antautunut ja sitten tahtonut uhitellen siitä päästä,
sen juoksun mitta oli ollut lyhyt. Hän rakasti elämää ja juuri sellaista
elämää kuin Karin Vennun joukossa sai elää, hurjaa, vapaata ja heidän
käsityksensä mukaan »komeaa». »Loasta» oli hän joukkoon päässyt. Tiesi,
että häntä ainoastaan siitä syystä pidettiin joukossa, että hän oli
näppärä »itse ottamaan» ja siten kykeni kunnollisesti maksamaan
parasten kestejä, jotka olivat liian hyviä itse ottamaan.

Tuossa, kun hän jäi yksin, Vennun mentyä tupaan, tunsi hän johtajansa
hallitsevan voiman syvästi. Ei värekään Vennun vakavissa kasvoissa
todistanut, että hän välitti siitä asiasta, joka kysymyksessä oli. Teki
Siukku sen tai oli tekemättä, se näytti olevan hänelle ihan sama. Mutta
yhtä kaikki, jos hän sen tekemättä jättäisi, olisi hänen *juoksunsa
päättynyt*... Sitä hän kirosi, tuota armottomuutta ... ja kun ei ollut
olemassa keinoa, jolla olisi tuon konnan itsensä voinut vetää rinnalleen
oikeuden eteen: ei kukaan *tietäisi*, ei uskaltaisi todistaa Vennun
päälle, hänen, joka kuitenkin oli niin monen juonen ja rikoksen esimies.

Mutta hän itse?... Kylmät väreet kulkivat ruumiin läpi, kun ajatteli,
kuinka helposti hän tulisi tutkituksi ja tuomituksi, jos vain Karin
Vennu tahtoisi. Murhakin, josta hän jo oli ollut syytteen alaisena,
olisi tullut kyllä aikoinaan todistetuksi, mutta ne silloin häntä
auttoivat, panivat rahoja liikkeeseen todistajain palkoiksi siltä
varalta, että hän irti päästyään maksaisi, ja niin hän pääsi irti...

Hän tunsi olevansa niin täydellisesti ahtaalla Vennun käsissä, että
mielikuvituksen johdosta alkoi rintaa ahdistaa.

Koipi-Siukku oli joutunut erääseen huoneitten välyseen, missä pölkyn
päällä istui ja mietti.

»Kostan, kostan, kostan!» hän jupisi. Se innosti häntä siksi, että
ahdistava pihti rinnan päällä tuntui heltiävän, tila laajenevan ja elämä
näytti hymyilevän täydeltä terältään. Kostoajatus ei saanut hänen
mielikuvituksessaan mitään muotoa, ei suuntaa, eikä hän sitä
ajatellutkaan. Elämähän tarjoo niin lukemattomia tilaisuuksia ja
suuntia, ehtii kyllä vastakin etsiä, valita parhaimman...

Yhtäkkiä löysi hän itsensä uudestaan ajattelemasta sitä kuinka paljon
Ontrolla mahdollisesti olisi rahoja? Kentiesi on kaksikin sataa ruplaa?

»Ja piruko minun käskee sanoa heille kuinka paljon minä siltä oikeastaan
saan!» Hän hypähti ylös innostuneena. Murhan ajatus herätti hänet
uudestaan sekä sen johdosta suhde Vennuun. Ikään kuin itsestään syntyi
varma päätös lopettaa karjalainen, ottaa sen omaisuus ja päästä Vennun
kanssa oikein likeisiin väleihin, laittaa, että se *tarvitsisi häntä*
vielä enemmän ja sitten...!

Hän tempaisi suuren puukon tupestaan, iski sen ahtaassa välysessä
seinähirteen. Puukko vajosi lahoon puuhun päätä myöten. Sutkaus tuntui
niin somalta, niin kiihottavalta, että Siukku alkoi voimainsa takaa
hakata puukollaan lahoa seinähirttä. Hän ajatteli, että kun olisi nyt
Karin Vennu tuossa ... ja hän iski yhä syvemmin, yhä taajemmin.

»Minä otan rahat ryssältä», hän jupisi tullessaan ulos välysestä, tehden
samalla jyrkän päätöksen, että parhaan osan hän itse pitää, vaikka
sitten sataisi vanhoja noitaämmiä. Hänestä oli jo alkanut näyttää
luonnolliselta, etteivät ne voisi häntä kovin lujalle panna, sillä he
kuitenkin tarvitsevat häntä. Hänen *kykyistänsä* miestä ei ole joukossa
monta...

Elämän halu virkistyi, kun tunsi että häntä joukossa tarvitaan, ettei
hän olekaan niin vähäpätöinen henkilö kuin äsken oli Vennun puheista
ruvennut itsekin uskomaan. Hyvä, ettei tuo Ella homppelo tule nyt tätä
asiaa tietämään.

Hänen tullessaan sisään kamariin oli siellä ryssän tavarat vedetty esiin
laukusta, Vennu ja Ella niiden ympärillä kiusasivat miestä, joka itki,
siunasi ja rukoili, että hänet laskettaisiin menemään.

Karhun Esa oli oikaissut itsensä sänkyyn ja katseli sieltä tuota menoa.
Muori oli toisten joukossa hääräillen Ontron lohduttelemisen touhuissa
ja vakuuttaen yhä:

»Mitä tuossa nyt Ontro, ei suinkaan ne nyt sinulta mitään tahdo. Otetaan
ryyppy, eikö niin, Karin isäntä? No ottakaa nuuskaa.»

Esa hypähti lattialle kuin nuorilla vedetty. Meni, hamusi ryssän tavarat
laukkuun. Huomaamattaan takertui siinä katselemaan erästä mustaa,
sininukkaista silkkihuivia. Se oli hyvin kaunis. Esa kentiesi ajatteli:
kaunis kihlasilkkinen. Heti hän kuitenkin senkin, ikään kuin omia
ajatuksiaan paeten, työnsi laukkuun, heitti laukun nauhasta ryssän
kaulaan, tarttui sitten tämän kaulukseen, avasi oven, pisti siitä tupaan
ja antoi vielä potkun takapuoleen. Tuo kaikki tapahtui niin äkkiä, ja
muut olivat niin äimissään, ettei kukaan ehtinyt sanoa sanaakaan. Eikä
hän itsekään sanonut. Kun jälleen oikaisi itsensä sänkyyn, kajautti
raa'an kirouksen.

Karjalainen kuului menevän juoksujalassa portaita alas.

Toiset selvisivät pian ja rupesivat nuhtelemaan Esaa: lempoako sitä niin
laskit? Olisi pelattu siltä vielä tavarat ja kiusattu. Oli ollut niin
vietävän hupaista nähdä, kun se niin pelkäsi... Esa oli nyt pilannut
koko huvin.

Esa kuunteli toisten puhelua maltillisesti. Hiljoilleen ilmeni kasvoille
ivallinen ilme.

»Mutta, totta jumaliste, te olette oikeita roistoja, tavallisia knapin
varkaita!» hän vihdoin virkkoi ja päästi helisevän naurun perään,
tuommoisen pistävän, leikkaavan, syvälle tunkevan ja kysymyksiä
herättävän.

»Knapin varkaita?» virkkoi Vennu silmissä kyselevä katse, joka
vähitellen muuttui teräväksi ja tutkivaksi.

»Knapin varkaita!» huusi Ella, nauraen hölöttäen päälle, nähtävästi
ajatellen, että Esa puhuu täyttä leikkiä. Siukku ei puhunut sanaakaan,
yhteen jaksoon vain pälyili Vennun puoleen. Mutta Vennu vain yhä
tarkkasi Esaa.

»Niin, knapin varkaita», uudisti Esa, »näinhän minä, että teidän teki
mielenne tuon ryssän kamoja.»

»Mielemme?» Vennu tarkkaili yhä tutkien Esaa.

»Mielenne!» huusi Esa ja nytkäytti vakuuttavasti päätänsä sängyssä.
»Minä annan paikalla leikata kurkkuni, jos ei teidän tehnyt mielenne
ryssän kamoja!» Esa kohosi kiivaasti istumaan sängyssä, huulilla ja
silmissä väikkyi yhä tuo omituinen, pisteliäs nauru.

Vennu oli katsellut Esaa, vakava, miettivä, hiukan epäröivä ilme
silmissä. Nyt hän nousi seisomaan, naurahti ja muuttui jälleen yhtä
totiseksi.

»Lähdetäänkö?» kysyi hän Ellalta.

Tämä piti yhä Esan puheita hauskana pilana, josta syystä ei ensinkään
ollut halukas lähtemään hupaisesta seurasta.

»Saakuri», hän sanoi, »minä väännän tuon pojan niskat nurin, jos ei se
heti paikalla laita lisää viinaa.»

Yksinkertaisesti hymyillen meni hän Esan luo ja tarttui leikkisänä tämän
kaulukseen. Esa rupesi räikeästi nauramaan ja alkoi todella vääntää ja
meluta Ellan kanssa kuin kakarat ainakin. Sillä välin Koipi-Siukku istui
tuolilla, tihruiset silmät alasluotuina ja väänteli mälliä poskesta
toiseen. Vennu asteli edestakaisin lattialla ja loi tuon tuostakin
sängyssä temmeltäviin pitkän tutkivan katseen. Yhtäkkiä hän muutti
latuansa, astui lähitse Koipi-Siukkua ja polki tämän jalalle. Siukku
nosti päätänsä, katsoi Vennun silmiin ja näki, että tämä itsekseen
nauroi eikä luonut silmäystäkään häneen.

Toiset melskasivat kuin kakarat.

Siukku tuijotti vielä hetkisen kenkiinsä, katsahti sitten omituisesti
epäröiden Vennuun. Yhtäkkiä raivokas päättäväinen väläys iski
tihrusilmistä ja Siukku pyyhkäisi ulos kuin käsketty. Silloin vasta
Vennu katsoi häneen ja päästi hiljaisen, voittoisan, julman
naurahduksen. Hän katseli syrjästä noiden isojen lasten leikkiä. Se oli
niekaleen leikkiä: löivät toisiaan korvalta korvalle, sylkivät toistensa
naamaan, siunailivat ja puhuivat lapsen kielellä. Vennua inhotti tällä
hetkellä tuo. Yhtäkkiä hän kävi sängyn luo, tempaisi Ellan kauluksesta
lattiaan.

»Knapin varas!» ärjäisi hän. Ella kirosi, sillä häneen oli koskenut
kipeästi. Vennu nauroi, potkaisi vielä Ellan jalkaan ja virkahti:

»Knapin varas!»

Ella nousi meluten ja mässäten ja haukkuen Vennua lempinimillä. Mutta
sellaisesta ei koskaan riitaa tullut.

Esa oli noussut vuoteelta, pannut piippuun ja kolisteli nyt tyhjiä
pulloja kaapissa. Ei tilkkaakaan!

»Hoi Vennu!» huusi hän ja pyörähti kuin sotamies. »Mulla ei ole
tilkkaakaan viinaa.»

»No hae.»

»Ei ole rahaa. Takaatko?» Esa katseli kummallisen tarkkaavaisena Vennua.

»Sinuako? En tiedä tohtiiko sua taata.» Vennun suu meni leikkisään,
mutta samalla vähän pisteliääseen nauruun.

»Pisteletkö sinä?» Esan silmät säihkyivät ja hermosto värisi.

»Vasaran alainen mies», jatkoi Vennu.

»No saatana!» Esa tempaisi tuolin ja löi sen säpäleiksi lattiaan.

Tulinen puna kohosi Vennun kasvoille. Hän nousi istumasta, käveli pariin
kertaan yli lattian harteitansa puristellen.

»Eikös täs' ole poijat leviät hartiat? Ka pojat, ka!» Hän rytkäytteli
kantapäillään lattiaan, nostatteli olkapäitään ja ärjyi.

Ella katseli ensin oudostellen toisten tappelunhankkeita. Rupesi
kyselemään, että oikeinkos te tapella meinaatte, vai? Alkoi sitten
sovintoon suositella. Kumpikaan toisista ei pannut mitään huomiota Ellan
puheeseen, mutta näytti siltä, että Esan kiukku vähitellen asettui ja
Vennun nousi.

»Mitä sinä pistelit?»

»Niinpä sinä olet nyt kuin kruusihuilu, ettei saisi mitään puhua», sanoi
Vennu.

»Minä en kärsi pistelemistä.»

»No, olenko minä knapin varas?»

Esa naurahti melkein hyvitettynä, sillä hän huomasi, että tuo oli
koskenut.

Vähitellen asettui riita, ja kun se lopuksi täydelleen selvisi, oli
Vennu taas kuin ruhtinas. Muori, joka löydettiin tuvan sängystä
nukkumasta, pantiin viinaa hakemaan Vennun rahoilla.

Taas vallitsi näennäisesti mitä sydämellisin ystävyys miesten kesken,
kun viina saapui ja siitä saatiin ryyppyjä ruveta kallistelemaan.

»Tuota noin», alkoi Vennu, »oikeinko sinä aiot antaa sen Saviojan Villen
viedä omaisuutes kuin joku vellipöksy?»

»Vellipöksy?»

»Niin, niin, mies sellainen kuin sinä.»

»Ei ikänä!» huusi Kuivasen Ella.

»Niin ... no; mitäs siihen tehdä. Vieköön!...»

»Älä saakeli. Jopa sinä häpäisisit koko meidän joukon, kun sellaisen
käkryn antaisit ottaa vain ilman vastaan sanomatta...»

Näki, että puhe koski hyvin kipeästi Esaan, sillä hän oli taas alkanut
synkkämielisen näköisenä tirkistellä pitkin nenänvartta.

»Pelota se, tuommoinen käprykkä! Jos minä olisin sun tilassas, niin...»
Vennu tirkisteli, salamielinen mutta Esalle kylläkin ymmärrettävä ilme
silmissä Esaa, kun tuota saneli.

»Meidän miehet eivät ikänä anna volia sellaisille, ei vaikka!» Vennu
iski suuren nyrkkinsä pöytään.

Ikään kuin kauan mietitty masentava ajatus, joka Esaa oli taas alkanut
painaa, olisi mennyt rikki tuosta räjäyksestä ja sitten kirvonnut
ilmoille, Esa kavahti pystyyn ja virkahti:

»Tuletko takaamaan minua?»

Vennu ei ollut tuota odottanut.

»Häh?»

»Tuletko takaamaan, minä sanon?»

»Takaamaan? Lempoako sinä takauksilla... Nyrkki se on miehen takaus.
Velkaa sitä on minullakin, mutta tulkoon yrittämään! Jumaliste, Esa! Jos
sinä meinaat komiaa olla elämänikäsi, niin opeta raukat pelkäämään
itseäsi!» Taas läjähti nyrkki pöytään. »Ja niin minä teen vastakin.
Taikka ootko kuullut että Karin Vennulta olis joku tohtinut lain kautta
saatavaansa hakea?»

Esa ei puhunut mitään.

»Sä murehdit», jatkoi Vennu. Vetäisi tuolinsa lähemmäksi Esaa ja virkkoi
puoliksi kuiskaten:

»Sinä olet, kuule, vielä lapsi.»

»Lapsi? Älä...»

»No älä nyt, anna minä sanon: sinä olet lapsi, kun tuollaisia murehdit.
Minä jo sanoin sulle, että pane se Saviojan pöhlö pelkäämään! Näes,
mullakin on velkaa sille kaksi sataa ruplaa, mutta tulkoon tahtomaan! Se
pelkää minua niinkuin... Ja kaikki pelkäävät!»

»En pelkää sinua.»

»Sinäkö?»

»Minä -- en -- pelkää!»

»Olkoon se nyt anteeksi tällä kertaa», sanoi Vennu hiukan päätänsä
pudistellen. »Mutta...»

»En minä pyydä anteeksi.»

»Pyydä jos tahdot, mutta minä annan vain. No niin, mutta asia on
yksinkertaisesti siten, että joka tahtoo olla komiaa, sen pitää olla
vähän viekas...»

»No niin sinä ainakin olet!»

»Olen pikkuisen. Mutta sitten pitää ihmisen olla vähän...»

Vennu keskeytti, puri hampaansa yhteen ikään kuin olisi yhtäkkiä nyt
vasta huomannut, että oli laskemaisillaan Esalle liian paljon neuvoja ja
sanomaisillaan puolen sydäntänsä.

»No, ja sitten?» kysäisi Esa.

»Ei mitään, ei mitään ... en minä sanokaan kaikkea! Mutta eikö sitä
viinaa jo tule?»

»Sano kaikki», uteli Esa.

»En!»

»Miksi et sano», tutkaili Ella, joka vetelän näköisenä rötkötti
ryömällään pöydän päällä ja tarkoin oli kuunnellut Vennun puhetta.

Muorikin tuli samassa valittaen ettei ollut tahtonut saada viinaa.
Pullojen pöytään ilmestyminen johdatti miesten mielet pois äsken puheena
olleista asioista.

Vennu tuli uudestaan juovuksiin. Äskeinen puhe oli sen verran häntä
kiinnittänyt, että jälleen palasi siihen.

»Sen minä sanon», virkkoi hän, »ettei ne vallesmannit ole meikäläisiä
varten eikä lakikaan! Ne ovat vain niitä lökäpöksyjä varten, mutta ei
meitä, taikka ei *minua* varten ainakaan. Kyntensä polttaisi laki ja
oikeus.»

»Saman minä sanon!» huusi Ella ja löi nyrkkinsä pöytään julmasti
muljotellen ja ihaillen katsellen Vennua.

Esa alkoi kiroilla. Ei suinkaan *hän ainakaan* pelännyt vallesmanneja
eikä lakia ja kyseli luulivatko toiset sitä? Eivät nekään sitä luulleet,
mutta Vennu kysyi, että mitä sinä olet kuin »märjis housuis»?

»Minä en ymmärrä minkä vuoksi minun on niin kamalan paha olla!» huudahti
Esa otsaansa painaen kädellään. Villi katse silmissä muuttui omituisen
kärsiväksi ja surumieliseksi. Nähtävästi huomasivat toisetkin tuskan,
sillä he eivät, niin kuin muussa tapauksessa varmaan olisivat tehneet,
kironneet tuota heikkouden osoitusta, vaan Vennu kysyi kummissaan:

»Paha olla?»

»Nii-in! Minun on niin kamalan paha olla. Jos te oikein ymmärtäisitte,
mutta... No niin; siitä Korvenloukon tappelusta asti olen minä ollut
todellakin niin kuin helvetin piinassa.»

»Älä nyt, sehän oli... Ottiko se niin sun kunniaasi?» kysyi Vennu.

»Jos ämmät olisivat minut raipoilla piiskanneet, niin ei se olisi
enempää ottanut mun kunniaani, tai jos olisi sanottu mun
körttikokouksissa konttineen. Mutta minä en ole ikänä pelännyt, enkä
ikänä saanut selkään! Ja sitten vielä korvenloukkolaisilta... Valitaan
muka parhaat pojat hakemaan takaisin Järvelän Santraa, niin tullaan
jokainen takanasilmin, eikä edes yhtäkään henkeä mennyt. Tapeltiin kuin
lapset.»

»Niin kuin lapset, todellakin!»

»Ilveile siinä, taikka saat niin vasten kuonoas. Miks'et tullut mukaan?»

Vennu nauroi.

»Ota ryyppy!»

»Niin kuin kakarat lähdettiin jäniksen poluille. Tämä Ellakin, kun menee
morsiantansa hakemaan ja ottaa selkäänsä kuin ryssä.»

»Minäkö?»

»Minäkö! Kenenkä morsianta sieltä lähdettiin hakemaan sitten, jos ei
sinun? Mutta sen minä vannon, että sille Valeelle minä annan ikuisen
torpan maan!» Esa puri hammasta ja löi nyrkkinsä niin raivoisasti
pöytään, että hän näytti siihen vuodattavan kiehuvan kiukkunsa koko
voiman.

»Älä vain niin, että kiinni joudut.»

»Kiinni? Mitä mä siitä välitän! Sen tähden minä sen juuri teenkin, että
koko maailma saisi nähdä, että minä oon itse Karhun Esa, minä! Anna
ryyppy!»

»Saat. Hurja luonto on päreet kuin rauska paita», puheli Vennu
kaataessaan.

»Mutta nyt minä olen ajatellut koko viikon, että minä otan akan», jatkoi
Esa.

»Akan? Kenenkä?» uteli Vennu.

»Huoli sinä siitä ... en sano. Mutta sen vain sanon, että kun minä
niihin puuhiin ryhdyn, niin en minä akan alkua sillälailla päästä kuin
tämä Ella...»

Ella oli jo vetänyt itsensä niin täyteen, ettei juuri kyennyt tuolilta
nousemaan. Kuullessaan nimeänsä mainittavan rupesi hän kyselemään mitä
hänestä puhutaan. Mutta toiset eivät siitä välittäneet.

»Ella on sikana», naureskeli Vennu. »Vai akan. No ota vain, ota rikas.»

»Rikas ja rakas.»

»Niitä ei ole tiheässä, eijo, sanon minä.»

»Sepä siinä juuri on...! Sen minä sanon, että tämä eläminen ei maksa
vaivaansa!» huusi Esa. »Muutos tähän pitää tulla. Joko minä rupean
rosvoksi ja ryöstämällä kokoan itselleni loppumattomat rikkaudet, en ota
ikänä akkaa, juon ja mellastan ja tappelen vain kaiken ikäni, taikka
otan akan ja rupean körttiläiseksi. Muuta ei ole kuin nämä kaksi
keinoa.»

Vennu kuunteli hämmästyneenä tuota tulista puhetta.

»Mutta täällä ei passaa olemaan muuta kuin yksi suuri roisto ja se on
jo. Pikku rosvoksi en minä rupea ... entä...! Sille nauretaan. Mutta
suurta kunnioitetaan.

»Kuka se on se suuri rosvo?» kysyi Vennu hyvin omituisesti, vaikka oli
niin päissään.

»Kuka! kysy tunnoltasi, kyllä se vastaa.»

»Häh?»

»Se meni. Mutta ei minusta ole siihenkään. Mulla on liian suora ja
rehellinen luonto. Varasten päällikön pitää olla nilkku?»

»Nilkku?»

»Nilkku! Niekale se pitää olla, lurjus, valehtelija. Kun minä olisinkin
yhtä hyvä kirjailemaan kuin puukolla lyömään, niin...»

Nyt rupesi Vennu rajusti vääntämään päätä ja puremaan hammasta, nousi
ylös ja nyrkkejään puristaen virkkoi:

»Tuollaisista puheista annan minä aina selkäsaunan.» Hän näkyi ikään
kuin punnitsevan voimiansa, sillä hän oli kovasti juovuksissa.

»Nytkinkö?» Esa jo seisoi ja näytti melkein aivan selvältä. Vennu vielä
seisoi pöytään käsin nojaten ja Ella nukkui.

»Kuule Vennu! sinä luulet olevas kaikkien herra ja holhooja, mutta
odota... Joko minä taikka sinä...»

»Ahaa!» huusi Vennu kamalasti nauraen. »Hoi Ella, nyt lähdetään!» Hän
tempaisi nukkunutta toveria kauluksesta, että tämä torkosi
töllistelemään.

Vennu rupesi laulamaan ja lattialla hypähtelemään, huonekalut tärisivät.
Esa oli istuutunut tuolille.

»No lähdetkö sinä, taikka nyt jäät?» kysyi Vennu Ellalta.

»Mikä hätä nyt on?»

»Hätää ei ole, eikä koskaan tulekaan. Mutta mars, poika, nyt mennään!»
Hän tempaisi Ellan kauluksesta matkaan.

»Muistakaa se pojat, että Karin Vennu on sittekin *vanhin*!» Ellan hän
tempaisi kainaloonsa ja vaikka olikin itse hyvästi juovuksissa vei tämän
kuin puolikasvuisen pojan mukanaan. Ella koetti rämistä, haukkua ja
vastaan ponnistella, mutta turhaan.




V

SEURAUKSIA


Sillä aikaa kun Karhun Esa sielullisesti kärsi, parantelivat muut
Korvenloukolla saamiaan ruumiillisia haavoja ja hautoivat mahdollisesti
kostotuumiansa. Yleisöllä oli tuosta tapauksesta paljon jauhamista
isoksi aikaa. Suurin ihme oli, ettei lopullisesti yhtään lyödyistä
kuollut, ne parantuivat kilpaa. -- Sitten kuultiin, että Järvelän Santra
olikin ollut kotonansa Mikkeliyönä, -- naurettiin ja ilkuttiin pojille
vasten naamaa, Ella parkaa ihmiset suorastansa pilkkasivat. Mikähän
mieskään se sitten on tuo Ella? sanottiin, -- pöhlömäinen retale. Ei ole
edes aikamiehen vastus, huudollansa vain pelottelee. Ei sellainen ole
kelpo tytön arvoinenkaan. Valee sitä vastoin. Harvat hänet tunsivat,
nuori kun oli poika ja vähän pitäjällä kulkenut. Poikaa se vain näkyi
olevan. Nuolkaa nyt huulianne pitäjän komeat pojat, ja katsokaa päältä,
kun oikein aika poika syö rokan nenänne edestä...

Valeesta tuli ihme. Hänen voimistaan ja rohkeudestaan kerrottiin
uskomattomia juttuja.

Myöhemmin saatiin kuulla, että Järvelässä oli jo täysin suostuttu, että
herastuomari jo oli mielistynyt vävyynsä ja emäntä ainoastaan siitä enää
marmatteli, kun niin kamalalla kurilla vanhoja ihmisiä peijataan.

Karhun Esa unohdettiin kokonaan tämän pääasian johdosta, sillä ei kukaan
tiennyt, että hänkin Santraa ajatteli. Muutaman päivän kuluttua
ruvettiin vihdoin häntäkin muistamaan, kun kuultiin huhua Saviojan
Villen hätyyttämistouhuista. Sitten huomattiin, että kuuluisa mustakin
oli kuollut. Vanhan kokemuksen mukaan sellainen tapaus aina vei talon
onnen, heitti männän katolle. Makailevan nyt kuuluikin onnettomuuksien
päälle. Kyllä se olikin lentänyt! Jokohan putoaa? Miehuullisesti nytkin
kuului tapelleen Korvenloukolla. Poikaa se on se Esa. Ottaisi nyt
akakseen Rekipellon Sannan, pääsisi veloistansa ja rupeaisi ihmisiksi
elämään vielä, niin tulisi oivakin mies. Mutta joko! Sellaista se on
sukuakin...

       *       *       *       *       *

Nimismies oli kauniisti pysynyt kotona koko Mikkeliyön, kulkenut
ikkunasta ikkunaan, mutta ulos vain ei lähtenyt. Mitäpä hän siellä?
Oikein karmi selkäpiitä jo ajatellessakin, kun kuuli ohiajavain rivoja
lauluja ja huutoja. Makuulle ei mitenkään voinut mennä, olo tuntui niin
levottomalta ja turvattomalta. Tunsi olevansa kuin piiritetyssä
varustuksessa, jossa ei ollut mitään varustuksia ja vihollinen, ilkkuen
piiritetyn voimattomuutta, mellehti ympärillä härnäillen ja kiusaten...
Saattaisivat tulla millä hetkellä hyvänsä ja iskeä ikkunan rikki...

Hyvä isä...! se ei olisi tapahtunut ensi kertaa. Monestihan oli sillä
tavalla nimismiesten luo menty, -- ei hänen luoksensa sentään vielä
koskaan. Mutta miksei sekin saattaisi joskus tapahtua...

Johtui tekemään itsekseen tiliä teoistansa, suhteistaan kuntalaisiin.
Lohdutukseksensa huomasi, ettei ollut tuoreita epäsopuja hänen ja
*junkkarien* välillä. Sepä rauhoitti. Hullupa olisikin ollut, ajatteli,
jos olisi kaikkia kanteita korviinsa ottanut! Pahahenkikö niistä sitten
selvän ottaisi siksi, että niitä kiinni saisi. Ruveta niiden kanssa
kilpaa juoksemaan, -- eipä tässä ihminen saisi elävää rauhaa eikä
kunnollisesti yötänsä nukkua...

Mitä apua siinä olisi noista körttiläisistäkään! Eihän hän voi
muutenkaan sitä joukkoa sietää. Ennen olisi koko piiristä vaikka hiiteen
lähtenyt. Mutta koko saakurin uskalikkoja ne olivat yhtäkaikki, hänenkin
mielestään, nuo körttiläiset, kun uskalsivat ruveta suoranaiseen sotaan
noita junkkareita vastaan.

»Tehkööt kuten haluavat», hän yöllä itsekseen arveli, »omaan niskaansa
he saavat. Minä en välitä. Jos he voittavat, saavat nuo roistot hiukan
pelkäämään, on se minulle hyödyksi, tietysti! Jos tappiolle joutuvat,
syyttäkööt itseänsä. Mihinkä tässä yhden miehen voimat ulottuvat?» Hän
levitti mahdottomuudelle käsiään.

»Komppania kasakoita tässä pitäisi olla, jos niitä kurissa saisi
pidetyksi!» hän huudahti. Melkein rauhoittui, sillä tuntui niin
luonnottomalta yhdeltä mieheltä vaatia. Mutta kohta rauha katosi, kun
uusia ääniä kuului maailmalta.

»Jos ne taas tekevät murhia niin...» Se olikin ikävintä. Silloin täytyi
aina asiaan käsiksi käydä, ei sopinut huolettomuuteen jättää.
Sellaisissa tapauksissa tahtoi sotkeutua, joutua vihan ja vainon
alaiseksi. Se häntä harmitti, pelotti. Neuvotonna mies panetteli tuota
villiä kansaa, joka oli ikään kuin pimeyden kidasta oksennettua ja hän
vaivainen joka oli joutunut niiden keskelle järjestystä ja oikeutta
pitämään! Mutta kun oli kerran tullut, niin pysyisi täällä kuitenkin
jonkin ajan, hän näyttäisi, että hän on sentään mies, joka ei ensi
pahasta säikähdä, joka ei kulje jäniksen säärillä...

Vasta aamun hämärtäessä hän nukkui. Päivällä jo sai kuulla, mitä oli
tapahtunut Korvenloukolla. Nerokkaana laskumiehenä huomasi heti, että
kumpikin puolue oli jotenkin tasaväkisesti saanut ja antanut. Se oli
hyvä tulos. Parhaimmassa tapauksessa eivät uskalla antaa asiaa käräjäin
haltuun ensinkään, jollei niistä ruojista joku satu kuolemaan. Huhut
toivat hyvin seikkaperäisiä tietoja. Vahdit olivat kovasti syyllisiä ja
korvenloukkolaiset olivat ensin päälle hyökänneet, alkaneet tappelun.
Jahah, ne kyllä minä tutkin, panen miehiä linnaan kahden puolen! Ei
kumpaisillakaan ole syytä vihata minua! Eivätkä ne sellaista vihaa, kun
kahden puolen saavat minun kädestäni. Hyvä juttu, minä teidät opetan...

Mutta sitten hän kohta muisti kysyä, oliko Karin Vennu joukossa. Ei
ollut. Se oli hyvä juttu, oikein hyvä. Siihen minä isken sitten kun nämä
toiset panen ensin linnaan. Minä näytän...!

Vasta myöhemmin kerrottiin hänelle siitä, että Talvikosken Hermanni oli
kuolemankielissä ja että häntä oli poikansa Köpi lyönyt. Köpi ei ollut
nimismiehen tietojen mukaan minkään joukon erityisen suojeluksen
alainen, olihan vain tavallinen renttu, josta ei lie kukaan välittänyt.
Tästä tapauksesta tultiinkin erityisesti ilmoittamaan. Kerrottiin, että
poika on karkutiellä.

Tähän asiaan nimismies innostui. Hän kutsui heti kaksi lautamiestä, kävi
Talvikoskella, näki isännän huonon tilan ja lähti, otettuaan vielä pari
isäntämiestä mukaan, etsimään Köpiä. Löysikin tämän eräästä
juoppoparvesta, pani kiinni ja vei vanginkuljettajalle. (Päivää
myöhemmin lyöty isä pyysi ja saikin poikansa vapaaksi.) Kotiin tultuaan
kyseli nimismies Margareetalta eikö Korvenloukon »roistoja» tai
körttiläisiä ollut sillä aikaa käynyt? Ei ollut käynyt. Nimismies hieroi
mielihyvissään käsiään... Pelkäävät nahkaansa, rohjaleet, eivät uskalla
tulla ilmoittamaankaan...!

Ensin käkesi hän mennä sinne itsestään. Mutta tuli jätetyksi asia
päivästä toiseen odotellessa, että joku niistä lyödyistä kuolisi. Tuo
odotus ei kuitenkaan toteutunut ja jo ensi viikon lopulla ajatteli, että
sopikoot ja sotikoot...! Saivatpahan tarpeeksensa jo.

Eräänä päivänä, kun Lindblom jo oli alkanut rauhoittua Mikonpäivän
melujen jälkeen, tuli hänen luokseen Saviojan Ville ja Koivulan
lautamies. Jo tämän parin näkeminen suututti nimismiestä: toinen
semmoinen tyhmeliini ja toinen körttiläinen! Kun vielä kuuli asian, että
nämä tulivat häntä pyytämään ulosmittaukselle Karhuun, silloin hän
raivostui.

»Kaikille niitä raha kans lainata ja sitte mine pite olla täs jokahitte
koira!»

Lautamies sanoi, että se on kyllä ollut hullua, mutta mitäpä siihen nyt
tehdään ja arveli vielä, että sopii ottaa palkkansa.

»Luuleko sine, ettei mine sen ymmerre!» huusi Lindblom, »mut siine on
muutkin seikat, se on semmosta pirun joukko.»

Jo ymmärsi lautamies, että Lindblom pelkää nahkaansa.

»Noo», kiirehti sanomaan, »ei siinä ole pelkäämistä, sillä niille lie
tullut pahat välit Karhun Esalle ja Karin Vennulle, koska Vennu kävi
tämän Saviojan puheilla hyvässä ystävyydessä sanomassa, että olisi
parasta kiiruhtaa hakemusta ja ulosmittausta, että sen Esan asiat ovat
huonolla jäljellä.»

»Sanoko Karin Vännu nin?»

»Niin se oli sanonut. Ja siitä me arvelimme, että niille on tullut
riita.»

Tuo uutinen nähtävästi vaikutti nimismieheen erinomaisesti. Sillä hän
nousi kävelemään ja rupesi mielihyvissään käsiänsä hiomaan ja hokemaan:
»Jahas, jahas, vai on piruile tulluna riitta.»

»Niin näyttää.»

»Jahas. Noo, se tuomio on valmis?»

»Niin on, nimismieshän sen näkikin.»

»Oikke, mine muistas! Noo se on joukkos?»

»On.»

Mutta nyt teki mieli lykätä asia kuitenkin pari päivää, sanoi olevan
itsellänsä kiirettä. Siihen oli suostuminen. Päätettiin siis kahden
päivän päästä lähteä.

       *       *       *       *       *

Muuanna päivänä ajoivat ryöstömiehet Karhun pihaan, nimismies
jahtivoudin ja kahden lautamiehen kanssa. Esa sattui juuri ulkokädellä
olemaan.

»Päivää», tervehtivät, muutamat hiukan nolon näköisinä, toiset vähän
kopeina ja ikään kuin ylvästellen tahtoen sanoa: ole mikä oletkin, ei me
tässä nyt ainakaan hyppyyn lähdetä!

Esa katseli tuikeasti, syrjittäin eikä vastannut tervehdykseen, aikoi
vain tupaan mennä. Mutta nähtyään, että miehet valmistausivat myöskin
sinne tulemaan, pidättyi porrasten eteen. Kyllä siinä jo näki, että
miehessä kiehui, sillä ääni kalahteli niin omituisesti, kun kysyi:

»Mitä miehet kulkevat?» Hän seisahtui porrasten eteen ikään kuin
estääksensä sisään tulemasta.

»On vähän asioita», virkkoi jahtivouti ja vilkaisi nimismieheen, joka
oli jäänyt hieman jälkeen.

»Vai asioita. Mitä asioita?»

»Noo, kyllähän tämä vallesmanni sitten selittää, selittää sinulle...»

»Ei sillä mulle ole mitään asiaa!»

»Eiköpähän ole, sittepä hänen näkee, näkee jo.»

Esa yhä seisoi portailla vastassa ikään kuin estääksensä vieraitten
tupaan tuloa. Jahtivouti ja lautamiehet loivat nimismieheen odottavia
katseita. Vihdoin Lindblom tulikin hiukan ähkyen, sillä piha oli
rakennukseen päin nousevaa, vastamaata.

»Jahah, jassoo... Se on Esa Karhu?» hänen kysyvä katseensa kiersi
miehestä mieheen, vaikka itsekin kyllä Esan tunsi.

»On, on se», miehet äänsivät ja Esa katseli kulmainsa alta.

»Jassoo, no me mennä sisäs, meil on vehen sulle asia.»

»No eikö sitä tässä sovi sanoa?» Esa kysyi.

»Mite? Eikö sine laske met sisäs?»

Esan vaihtelevat tunteet voi lukea hänen silmistään: toisinaan näkyi
liekkiin leimahtavan raivo, toisinaan taas kuin mahtavan vesiruiskeen
alla näytti tuo liekki äkältelevän ja tuskallisesti lekottaen ikään kuin
viimeisiänsä potkien vaipuvan toivottomana ylivallan alle. Esa
luultavasti mietti: tehdäkö rynnäkkö, näyttää niille ihmeitä, panna
pitkin ja poikki koko roikkaa! Pian hän kuitenkin teki päätöksensä.
Käännähtäen vinhasti tupaan päin äännähti hän kuin armosta.

»No ... sopii tulla, jos on asiaa», ja astui edellä sisään. Hänen
astuntansa tavallisesti oli keveä, mutta nyt hän ikään kuin tahallaan
jysäytteli joka askelella. Ja miehet vilkaisivat toisiinsa juuri kuin
kysyäkseen »mennäänkö»? Sähähtivät sitten melkein kuin yhteen suuhun
että »mennään nyt».

Tultiin tupaan. Esa oli jo ehtinyt istua penkille selin oveen, piika
toimieli jossakin keittopuuhissa ja muori tuli kamarista.
Viimeksimainittu meni vierasten ohi peremmälle vastaamatta »hyvään
päivään», jonka muutamat tekivät. Nimismies ryähteli, keikutteli
ruumistaan edestakaisin ikään kuin vauhtia saadakseen.

»Menkäähän istumaan», käski muori vihdoin, ollen vielä selin vieraisiin,
niistäen samalla nenäänsä ja pyyhki kätensä mustapohjaiseen,
siniviiruiseen hameeseen.

Nimismies oli nyt saanut vauhtia.

»Niin, tota», alkoi hän selittää. Heillä oli »ulosmitattava» Saviojan
Villen saatavasta, jollei isännällä olisi rahassa maksaa velkaa.
Puhuessaan oli Lindblom siirtynyt pöydän luo ja otti salkustaan esiin
papereita. Muori seisoi keskilattialla kädet ristissä esiliinan alla ja
tarkasteli tuikeasti nimismiestä, sekä toisinaan Esaa, joka äänetönnä,
jalka heitettynä ristiin toisen päälle, tirkisteli penkinloukkoon.

»Luuleeko Saviojan Ville nyt sillä taivaaseen pääsevänsä?» kysäisi muori
yhtäkkiä.

»Häh?»

»Niin minä vain sanon että...» uudisti muori.

Lindblom käski muorin pitää suunsa kiinni.

»Mitä varten? Minä puhun, minä, ja minä tahdon puhua. Minä olen ollut
emäntänä...»

»Suu kiinni!» ärjäisi nimismies.

Esan katse kohosi penkin loukosta.

»Älä karju!» virkahti hän niin syvällä ja omituisella äänellä, että
Lindblom äkkiä katsahti häneen ja miehet penkillä levottomasti
liikahtivat.

Esa hypähti tasajalassa lattialla ja kiljahti. Koivula, toinen
lautamiehistä nousi, lyhyt, tanakka mies.

»Älä kilju», sanoi hän vuorostaan, naurahti, rytkäytti kantapäillään,
niin että lattia jysähti.

»Kilju vain! Se saa kiljua ja se tohtii», virkkoi muori, joka
parhaillaan pani nuuskaa nokkaansa.

»Kuka estää kiljumasta?» huudahti Esa katsellen Koivulaa.

»Noo, vaikka minä.» Koivula katsahti sattumalta käsiinsä, ja näytti
siltä kuin olisi hän tahtonut sanoa: »Näetkös?» ja naurahti taas.

Nimismieskin uudelleen sekaantui asiaan, kysyi maksetaanko ja jos ei
makseta, niin hän rupeaa kirjoittamaan.

»Ei makseta eikä kirjoiteta.»

»Älä sinä pidä niin leveätä suuta!» huusi Koivula ja jysäytti nyrkkinsä
pöytään. Toisetkin miehet nyt nousivat. Nimismies niin ikään paukutteli
pöytää nyrkillään ja uhkaili. Esa arveli, että hän puhuu mitä hän tahtoo
ja hän tohtii puhua. Toinen lautamies ja siltavouti näkivät jo olevan
syytä asettua kirvesvinkan eteen vartioimaan. Muori luki kuin suoloihin
omia arvelultaan ja tassutteli lattialla »toiskanmuoria», näkyi olevan
päässä.

Lindblom huomasi, että hän voi tovereihinsa luottaa, tiesi myöskin
vanhasta kokemuksesta, että jos ei puukkojunkkari käy päälle kohta, ei
se käy ollenkaan. Siksipä hän asettuikin uhkaavalle kannalle Esan
suhteen ja ryhtyi reippaasti toimitukseen, kirjoittamaan talon eläimiä
ja irtainta.

Esa ei nähtävästi vieläkään uskonut kaikkea todeksi, sillä se tuntui
kuin unissakäymiseltä. Omituinen voima, jota hän heti ja monta kertaa
jälkeenpäin kiroili ja sadatteli, pidätti häntä »ihmeitä tekemästä».
Jälkeenpäin, kun hän muisteli asiaa, luuli hän, ettei hän ryöstömiesten
talossa ollessa ollut ehtinyt oikein suuttuakaan, että hän oli ollut
kuin lampaannahkainen tuppi.

Mutta heti ryöstömiesten mentyä muuttui hänen luontonsa, aivan kuin
mustahenki vasta sitten olisi mennyt hänen sisällensä. Vaikka oli
selvällä päällä, löi hän äitiään, joka piian kanssa lähti käpälämäkeen.
Yksin jäätyään otti hän kirveen, ruhjoi sillä mäsäksi joukon astioita,
iskieli pöytään, lattiaan ja vihdoin vimmoissaan takkakiveen. Saatuaan
järkensä hiukan takaisin meni ulos, seisahtui portaille, katseli siitä
vähän aikaa ympärilleen kuin huuhkaja, jonka pesä on hävitetty. Lähti
siitä huulet yhteen puristettuina astumaan ulos portista, jättäen aution
talon yksikseen.




VI

YÖLLISIÄ TAPAUKSIA


Oli yö. Vennu-Karissa maattiin. Yksinäinen kulkija tuli kiirein askelin
pihaan. Mutta hän ei mennyt portaille koputtamaan eikä ikkunaan, vaan
tuvan pihanpuoleiseen, laudoitettuun nurkkapiihin, johon kivellä iski
kolme kertaa. Heitti kiven maahan, astui portaille ja asettui rauhassa
odottamaan oven aukaisua. Kopistus olikin huomattu, sillä kuului
tuvanoven hiljainen käynti, lukon salpa loksahti. Joku kurkisti
ovenraosta.

»Kuka se on?» kysyi isäntä.

»Minä.»

»Ahaa, Siukku.» Hän avasi oven täydelleen, laski Koipi-Siukun sisään ja
sulki oven. Sen tehtyään kysyi:

»Tuletko sinä yöksi, vai onko sulia jotakin asiaa?»

»Asiaa mulla on.»

Vennu meni ja koetteli käsin porstuasta vievän kamarinoven lukkoa, mutta
avainta ei siinä ollut.

»Odota nyt, minä menen tuvan kautta avaamaan.»

Pian aukesikin ovi ja Koipi-Siukku astui pimeään huoneeseen, missä Vennu
paraillaan housuja jalkoihinsa veti.

»Mitä sinä nyt?»

»Minun pitäis saada kolme kappaletta niitä huiveja.»

»Niitä ryssän huivejako? Mihin niitä nyt viet?»

»Sain kaupaksi.»

»Istu. Eipä nyt näytä olevan järin pimeä. Kuka niitä ostaa?»

»On niitä ostajia.»

»Etkö aio sanoa?»

»Mitä sillä tiedolla tekisit?»

»Ajattelin vain, että jos nolottelisit niiden kauppaamisessa, niin...!
Viet pian muitakin mukanasi tästä. Ketä ne ovat, joille myyt?»

»Älä nyt tutki. Itsehän minä asian vastaan. Kuka sen tietää, että niitä
täällä tallennetaan.»

»Vähänkö ne epäilevät! Eikö vielä ole kuulunut, että ryssää olis
kaivattu?»

»Ei. Luulevat että Ontro on lähtenyt Hämeeseen. Kulkuri Kaapo on sen
jutun levittänyt.»

»Hm. No sano nyt kelle sinä viet niitä? Mistä sinä tulet?»

»Minäkö?»

»Sinä tietysti. Mitä sinä nyt kieräilet. Jos tahdot kovin kieräillä,
niin... Pian se on kieräiltynä.» Vennun ääni soi uhallisesti.

»No, mitähän minä siitä salaan. Rekipellon emäntä ne ostaa.»

»Sannalleko?»

»Luultavasti.»

Vennu mietiskeli vähän aikaa.

»Mutta mitä se niillä tekee, onhan sillä tyttärellä jo monet silkkiset?»

»Tehköön mitä tahtoo. Ei ne sieltä ainakaan ilmi tule.»

»Älä takaa. Tuleekohan Karhun Esan ja sen Sannan kaupoista jotakin?»

»Ei, en minä usko. Ei Esan puuhista mitään tule... Ja Sanna se on koko
maailman...»

Vennu nauroi.

»Sen pikemmin niistä voi tulla. Esa tarvitsee rahoja nyt pian ja...
Mutta oliko ne silkit siellä Karhun-kamarissa laukusta ulkona, että Esa
ne näki?»

»En minä muista.»

»Jaa, siinäpä se on! -- Mustat huivit saat viedä, mutta se sininukkainen
on liian tuttu myytäväksi niin lähelle.»

»Mutta piru olkoon, sinä puhut totta!»

Päätä vääntäen jatkoi Vennu:

»Se Esa meidän pitää saada pois joukostamme, se on hullu.»

»Niin, se on totta, hän on vähän omituinen. Ensiksi niin kopea ja
kiukkuinen, tahtoo aina herrana joukossa olla ja sitten...» --

»Mitä sitten?»

»Sitä, että hänelle ei sovi näistä tällaisista asioista mitään puhua. On
olevinansa niin kovin rehti.»

»Sepä juuri, hänet täytyy saada pois! Minä haen ne mustat huivit
sinulle.»

Vennu lähti ulos ja kuului porstuassa koplailevan ylikertaan. Vähän ajan
kuluttua hän palasi sieltä palava talikynttilä kädessä, jonka heti
sisäänpäästyään sammutti.

»Tuos' on huivit. Onko sulla piippu, tuos' on tupakkaa», sanoi Vennu ja
tarjosi massiansa.

»Menen vielä siihen Esaan», sanoi Siukku piippua täyttäessään. »Sitten
pian, kun me olimme siellä Karhussa, kuuluu Esa käyneen Järvelässä.»

»Olen kuullut sen jo. Oli käynyt pyytämässä Santraa akakseen kuin
korjapoikakin», nauroi Vennu.

Tuota nyt naureskeltiin ja ihmeteltiin yhdessä. Miten Esan luonto oli
siihen masentunut, sitä eivät käsittäneet. Paremmin olisi asia ollut
ymmärrettävissä, jos Esa olisi väkivaltaisin keinoin koettanut. Kovin
kuului Esa Santrasta pitävän. Oli jollekulle sanonut sen. Olihan Santra
pulska tyttö, kehuivat miehetkin, ja kummeksivat ettei Esa jo ennen
ollut siihen silmäänsä iskenyt. Myöhäistä se nyt jo tahtoi olla kaikin
puolin, kun kuulutettuna jo oli Valeen kanssa ja häihin oli kutsuttu.
Vennu sanoi itseään kenkkäriksi pyydetyn. Nyt tiesi Siukku Esan olevan
taas maailmalla, missä lie muissa pitäjissä. Molemmat arvelivat, että
kyllä hän pian loppunsa löytää ja tuntuivat siitä olevan hyvillään.

»Ella se näkyy kohtaloonsa tyytyvän kuin korjapoika, vaikka toinen
veikin morsiamen ihan nenän edestä», nauroi Siukku.

»Mitä Ella, se on taas sellainen velmus. Minä luulen, että hän on
iskenyt silmänsä hänkin Rekipellon Sannaan.»

Siukkukin luuli samaa.

»Ellalle se oliskin sopivampi.»

»Niin, Esa pian tappaisi Sannan. Ei kaksi kiukkupussia sovi yhteen.»

»Hm. No jätetään ne akkain jutut. Kuules Siukku, ota nyt sinä vähän
selvää Esan puuhista ja tule sanomaan, tuota ... sillä minä vähän
pelkään, että hän tekee meille ... -- mutta eikö pihalle tultu?»

Todellakin kuului pihasta päin jotakin rattaiden kalkkeen tapaista ja
pian sen jälkeen taas kolkutus tuonne tuparakennuksen laudoitettuun
nurkkaan.

»Ole sinä täällä», virkkoi Vennu Siukulle ja meni avaamaan porstuanovea.

Kaksi miestä ilmestyi pimeässä ovelle. Oltiin vanhoja tuttuja. Syntyi
lyhyt keskustelu. Miehet kertoivat heillä olevan säkillisen tavaroita,
vaatteita ym., jotka pitäisi hetkeksi saada suojaan syrjäisten silmältä.
Vennu kysyi, mistä ne ovat. Kuuluivat olevan Vaasan markkinoilta.
Vieläpä tiesivät miehet, että heitä epäillään. Mutta kun saisivat
tavarat kätköön, niin he lennättäisivät hevosella Tamperetta kohti.
Vennu tutki tarkkaan, mitä teitä olivat tulleet, oliko kukaan heitä
nähnyt *täällä* kulussa. Miehet vakuuttivat tänä yönä ajaneensa neljä
peninkulmaa eikä heidän täällä olostaan ollut kellään mitään aavistusta.

Mutta sittenkin näytti Vennu vastahakoiselta. Liekö nuo tavarat edes
minkään arvoisia? Sanoi »hyvänluontoisuutensa» vuoksi joutuneensa jo
hiukan epäluulojen alaiseksi, eikä haluavansa enää koko puuhiin ryhtyä.
Käski viedä muualle. Tuo puhe tuntui vakavalta ja päättävältä, niin että
miehille tuli hätä käteen, rupesivat yksin suin tavaroita kehumaan.

»Ja hyvän *osan* saat», sanoivat.

»Mitähän näistä sitten saa.»

Vennu suostui vihdoin. Tavarat vietiin ylikertaan, missä kaikenlaista
rojua syrjään työntämällä saatiin käsiin välikokin lattiassa oleva
luukku, josta tavarat työnnettiin sisään. Miehet olisivat luukun
peittäneet, mutta Vennu esti, luvaten itse sen tehdä. Alas tultaessa
olisivat miehet mielellään tulleet lämmittelemään, mutta sitä ei Vennu
suvainnut, vaan vaati heidän heti lähtemään matkaansa. Miehet suostuivat
ja lupasivat lähtiessään, että he ehkä parin kuukauden perästä
ilmestyvät uudelleen näille maille.

Vennu sulki oven, kaahi uudelleen ylikertaan. Löysi sieltä
kynttilänpätkän eräästä seinäkomerosta, sai siihen tulta ja meni
uudestaan kätköpaikan luo. Hänen teki nähtävästi mielensä ruveta
tarkastelemaan äsken tuodun säkin sisältöä, mutta epäilemättä Siukun
vuoksi, jonka tiesi odottavan alhaalla, jätti sen toistaiseksi. Kätkö
näytti sisältävän kaikenlaisia myttyjä ja kääröjä. Hän peitti aukon,
ajoi sen päälle kaikenlaista kamaa ja lähti poispäin. Juuri kun hän oli
sammuttamaisillaan kynttilän, teroittui hänen silmänsä tarkastelemaan
lattialla muun roskan seassa erästä hevoslannan kokkaretta. Otti sen ja
pisti taskuunsa, tarkastellen vielä näkyisikö muita sellaisia. Omituinen
tarkastelu ja huomio, jonka hän pani tuohon lantakokkareeseen, saattoi
melkein uskomaan sitä juttua, joka hiljaisena kuiskeena liikkui
pitäjällä, että muuan varastettu hevonen olisi ollut viikon kätkössä
Karin Vennun ylisellä.

Vennu sammutti kynttilän, pisti sen takaisin sinne, mistä oli ottanutkin
ja palasi takaisin kamariin. Koipi-Siukku jo kuorsasi siellä istuvillaan
ja Vennu kirosi tuon huomattuaan, sekä tyrkkäsi häntä kylkeen. Siukku
heräsi.

»Hoh, kun mä olin nukkua. Ketä siellä nyt oli?»

»Mitä se sinulle kuuluu?» kysyi Vennu ylpeän terävästi.

»No ei kuulukaan.»

»Ota nyt ja lähde tiehesi ... tässä menee koko yö ja tahtoo unettaakin.»

Koipi-Siukku rupesi hankkimaan lähtöä, mutta sitä ennen tahtoi vielä
Vennulta tupakkaa piippuun. Hän tarttui juuri oven lukkoon, kun pihasta
taas kuului kova rattaiden jytinä.

»Älä mene!» ärähti Vennu. »Kuka siellä mahtanee tulla?» Hän asettui
kuuntelemaan.

»Holou Vennu!» kuului ääni portailta ja oveen iskettiin voimantiestä.

»Karhun Esa!» virkkoi Vennu ja liikahti kärsimättömästi. »Perhana, mihin
sinä menisit? Tuota, sinun täytyy mennä yliselle! Puiki sieltä tiehesi,
kun Esa pääsee sisään.»

Siukku jo lähti.

»Hiljaa mene!» varoitti Vennu.

»Hoi Vennu, vanha saakuri!» kiljui Esa portailla, »ota ovi pois tästä,
taikka minä...»

Silloin jo Vennu avasi.

»Tuos' on sulle mies ... pakkaa multa karkuun mennä. Pidä kiinni, ettei
se pääse! Älä nyt siinä tirkistele niin kuin se olis varastettua kalua!
En minä ole Jassua varastanut.» Esa nauroi ja työnsi, sisään puoli
juopuneen Sakarin Jassun ihan Vennun syliin. Vennu kun tunsi Jassun,
rupesi nauramaan.

»Mitäs se Esa sitä Jassua nakkelee?» Jassun kieli, vaikka selvänä
ollessa kyllä täysikuntoinen, ei tahtonut taipua mitään sanomaan. Kun
yritykset raukesivat tyhjään, rupesi hän lallattamaan. Käytiin kamariin
ja Vennu hankki tulta kynttilään.

»Onko sulia viinaa?» kysyi Esa.

»On sitä aina ryypyn verta.»

»Hyvä On. Tämä Jassu tarvitsee ryypyn, se pelkää pakanan lailla, kun me
oomme varastaneet hevosen ja kärryt tuolta Taipaleen takaa. Anna sille
ryyppy, että se sais parempaa kurssia. Kuinka sä, vietävän jänishousu
pelkäät, kun saat olla Karhun Esan kärryillä, häh?» Esa puristeli
Sakarin Jassua.

»Anna mun olla», pyysi Jassu nähtävästi puolileikillä. »Katso, kun mulla
on jo paljas pää ja tällainen parta ja sitten minä oon suutarimestari ja
kerran ajoin pirun pois kirkosta... Ja sinä oot vain Karhun Esa.»

Esa ja Vennu nauroivat.

»Hyppele ryssää, Jassu», käski Esa.

»Anna nyt Jassun olla.»

»Hyppele ryssää Jassu, koettele koipias!»

»Sano suutarimestari, niin hyppelen kyllä... Mutta ryyppy ensin.»

»No isäntä jo kaataa, ota siitä, pikinytky... Pikinytky sinä olet.»

»Skuumaakari mes-ta-ri, saapassuutari.»

»Pikinytky, rajasuutari!»

Vennu nauroi ja käski ryyppäämään. Puhetta jatkui. Vennu uteli miesten
matkaa. Esa jutteli avonaisesti, että hän tässä jonakin päivänä otti
Hautalan Jannen hevosen ja ajoi sillä toiseen pitäjään. Tapasi siellä
Sakarin Jassun, otti tämän mukanansa hevosen selkään ja sillä tavoin
remusivat he talosta taloon. Mutta kun kotiin päin lähtivät, vaihtoi
paremman hevosen eräästä haasta. Sitten he yöllä ottivat rattaat erään
talon pihasta ja silat lukottomasta liiteristä ja sieltä he nyt tulevat
suoraa päätä. Esa kehui Jassun kovasti pelkäävän, että tullaan perästä
ja annetaan varkaus. Sille Esa nauroi ja ilveili. Kehui, että huomenna
panee rengin viemään hevosen ja kalut sinne, mistä olivat ottaneetkin.
Hakekoon Hautalan Janne koninsa mistä tahtoo.

Esa kertoi tästä keveästi ja avomielisesti kuin lapsi, joka ei
rikoksessa ymmärrä mitään pahaa olevan.

Vennu pudisteli päätä, naureskeli ja sanoi, ettei hän luule Esan jutusta
niin hevin selkenevän.

»No soromnoo, yhdentekevä. Tulkoon tänne, niin minä näytän!»

»Onko sinua häihin edes kutsuttu?» kysyi Vennu, kääntäen puhetta
toisaalle.

»Mihin?»

»Järvelän Santran ja Laitalan Valeen.»

Vennu tarkasteli Esaa, jonka koko kasvoille äkkiä nousi kamala ilme.

»Älä pistele, mies», hän virkkoi jyrkästi.

»Pistele?» Vennu nauroi kovaa ja heleästi. »Minuakin on kenkkäriksi
kutsuttu.»

»No Jassu, hyppele ryssää!» käski Esa taas kääntyen Jassuun.

Mutta Jassua unetti.

»Hoi mies! nyt lähdetään. -- Koska ne häät ovat?» kysyi hän ikäänkuin
sivumennen.

»Ylihuomenna.»

»Rajasuutari, pikinytky! Lähde mukaan. Aivanpa sinä oot sikana. Näin
sikoja vedetään.»

Esa tarttui Sakarin Jassun kaulukseen ja veti häntä pitkänään perässään.

Jassu ei vastustellut, kitisi vain kurillisesti:

»Tämäpä nyt kyytiä on, sanoi noitavainaa, kun härkä ojahan vei.»

Pihaan tultua yritti Jassu takapuolille menemään, kehui sinne asiaa
olevan. Mutta silloin Esa tempaisi hänet vyötäisistä ja nosti rattaille.

»Et sinä karkaa, rajasuutari!»

»Skuu-maakkari mestari, herrain saapassuutari.»

»Pikinytky!»

Esa oli tällävälin kömpinyt hänkin rattaille. Antoi nyt suitsenperiä
hevoselle, joka vaikka väsyneeltä näyttikin, lähti laukkaamaan ulos
rapaisesta pihasta.

Vennu oli, kädet housuntaskuissa, katsellut porstuan ovelta toisten
lähtöä.

»Niitä häitä on hauska nähdä!» virkahti hän omituisesti hymyillen. »Tuo
mies», jatkoi hän päätä vääntäen, »juoksee paulaan kuin jäniksenpoika.»

       *       *       *       *       *

Koko matkan kyseli Sakarin Jassu silloin tällöin mihin nyt ajetaan.
Mutta Esa ei tehnyt selvää, juonitellen vain kierteli ja ajoi, kunnes
vihdoin käänsi Rekipellon pihaan. Hänessä nähtävästi eli pelko, että
Jassu karkaisi, eikä hänellä sitten olisi ilvekumppania. Nytkin hän piti
Jassua tarkalla silmällä, kun käski tämän hevosta kiinni sitomaan.

»Sin'oot karkuryssä», Esa jankutti.

»Itse oot karkuryssä ja hevosten tappaja.»

»Minäkö?» Esa jo tarttui toisen kaulukseen. Mutta Jassu jatkoi yhä
leikkiä.

»Älä nyt ... minä nousen ensin seisomaan ja näytän sitten sulle.»

»Pisteletkö sä, Jassu, häh?» Esa pudisteli kauluksesta.

»Pistellä on suutarin virka, naskalilla pistellä.»

Jo kieppui suutari pihan rapakossa, mutta säilytti hyvän tuulensa.

»Tahdotko sä tapella, vai tyydytkö tukkapainiin?» kyseli Jassu.

Esa pyöritteli suutaria yhä loassa ja nauroi kurillisia naurajaan.

»Nouse ylös...! mitä siinä kelkkarehdat», Esa puheli.

Sakarin Jassua alkoi jo kyllästyttää, sillä hän oli vähitellen
selvinnyt. Esan häntä rääkätessä sai Jassu tilaisuutta sylisin tarttua
kiinni tämän jalkoihin ja veti äkkinäisellä nykäyksellä Esan kumoon.

»Ka, älä nyt karkuun lähde, anna minä nostan», puheli Jassu itsekin
vielä maassa ryömien.

Kyllä nyt olisi ollut Jassulla aika lähteä. Mutta eihän siitä mitään
tullut. Esa nousi, heitteli Jassua vielä muutaman kerran siksi, että
Jassu rupesi rukoilemaan.

Sitten lähdettiin kopistelemaan pihatuvan kamarin ovelle, Esa yhä
pidellen Jassua, sillä oli niin mukavaa ja hauskaa näytellä nyt tuota
miesjunkkaria ja tyttöjen nähden siitä pilkkaa tehdä. Jassu antoi
tahallaan narrata itseään, sillä vastustelematta kulki hän Esan
kuljettamana kuin nuorasta talutettava koira. Esan jyskyttäessä ovella
lauleli Jassu hänen vieressään:

      »Turvassa olet ystävä kulta
      mun kainaloni alla.»

Tuo Esaa nauratti ja hyvälle tuulelle sai. »Vai kainalosi alla?»...

»No mutta, ovi pois!» Esa huusi. Alkoi kyllästyttää odotus ja
luontoonkin koski: vai pitää odotella! Aatami nousi, kun mieleen muistui
miten Sanna monesti, kun kotipolttoista vähän oli huivin alla, oli
puheilleen vienyt, kaulassa kiikkunut ja sanonut...

»Ovi pois paikalla, taikka!»

      »Turvassa olet ystävä kulta
      mun kainalo...»

Nyt aukesi ovi ja Sanna pistäysi ulos; sulkien oven peräänsä.

»Esa.»

»Häh? Sinäkö se olet?»

Nainen tirkisteli pimeässä Jassua.

»Kuka tuo on?»

»Mitä sinä siitä. Päästä sisään, kyllä näet sitten.»

»Trump trump tpruu», rumputti suutari.

Sanna jo tunsi hänet.

»Kuule, Esa», kuiskutti Sanna Esan korvaan, vetäen häntä likemmäksi.
»Siellä on Kuivasen Ella, mutta mennään me tupaan.»

»Ella?... Minä ajan sen tiehensä!»

»Mennään tupaan», pyysi Sanna. »Kyllähän menee.»

      »Suutarin akalla ne päivät on,
      on niin kuin emännällä»,

lauloi suutari.

»Avaa ovi», käski Esa.

»Olisi vain tupaan menty...» päivitteli Sanna ja avasi.

-- -- --

Nämä kolme viivaa tässä edellä kertovat tappelusta, joka huoneessa
syntyi, kuhmuista, joita ystävykset toisilleen antoivat, ja Ellan
paosta.

Upeasti vihellellen käveli Esa edestakaisin tuon pienen huoneen
lattialla. Ellan lähdettyä otettiin tulta kynttilään. Sanna naureskeli
ja meni vilusta hyristen makaamaan.

Nyt vasta Esa taas muisti Sakarin Jassun, mutta häntä ei näkynyt
missään. Esa päätänsä kynsimään. Joko se nyt pääsi ja minulla oli
aikomus panna hänet kyyditsemään tuota hevosta takaisin! Hän juoksi ulos
katsomaan, ei löytänyt; huuteli, ei kuulunut. Kiukutellen palasi hän
takaisin huoneeseen.

»Anna mennä, mitä tuosta», sanoi Sanna, joka luuli, että hevonen oli
Esan oma. Selityksiin ei Esakaan ryhtynyt, vaan istui tuolille ja
syvämietteisen näköisenä alkoi katsella ympäri huonetta, jota
kaikkialla, katossa kiikkuvilla orsilla, seinillä ja nauloissa peitti
rikkaasti varustettu vaatevarasto. Sanna tirkisteli salaisesti Esaa ja
jotakin puhetta aikaan saadakseen sanoi vihdoin:

»Kovinpa sinä olet ravassa.»

»Ravassa?» kysyi Esa ja katseli itseään. »Näitkö kuinka ravassa Sakarin
Jassu oli?» Pyörittelin sitä rapakossa kuin kinnasta.»

Sanna naurahti.

»Aina sinä vain pyörittelet.»

Mutta Esa nähtävästi ajatteli muuta, sillä hän ei virkkanut tuohon
mitään, alkoi vain rajusti viheltää. Vihdoin hän yhtäkkiä kysäisi:

»Mitä varten sinä Ellan tänne laskit?»

»En minä viitsinyt kieltää.»

»Et viitsinyt? Vai et viitsinyt!»

»Mitä siitä nyt sitten...»

»On siitä!»

»No olkoon, jos tahtoo...! Saati ei tässä olla kerjuulla, vaikka ollaan
kulkeella», kivahti Sanna ja käännähti kiivaasti kylkeä.

»Älä leveile.»

»Miks'et, kun kyllä kannattaa!»

Esa kummallisesti lannistui tuosta tytön ylpeästä puhelusta.

»Vai kannattaa», Esalta vain pääsi. »Mutta ei sun kovin kannata.»

»Kannattaa helposti. Tule nyt jo makaamaan, älä siinä riitele.»

Esa terävällä huomiokyvyllään äkkäsi heti, että Sanna piti väittelyä
vain tavallisena suukopuna, eikä kenties aavistanutkaan, että hän
puheillaan tarkoitti täyttä totta. Ja kun Sanna vielä häntä makaamaan
kutsui? Mitä se merkitsi? Se tuntui epäilyttävältä. Sannan äänessäkin
oli jotakin omituista, jotakin...

Esa rupesi aavistamaan. -- -- --

Parin tunnin kuluttua oli kaikki selvillä. Sanna kirposi itkien Esan
kaulasta ja toivoi äärettömällä katkeruudella Esalle matkaa alimmaiseen
hiiteen. Hänen oli ollut pakko ilmoittaa Esalle olevansa tämän toimesta
raskaana ja vaatinut morsiamen oikeuksia.

Esan nykyiseen mielentilaan teki Sannan ilmaisu melkein virvoittavan
vaikutuksen. Hän näki, että Sanna nyt oli hänelle enemmän tarjokas kuin
koskaan ennen, ja se inhotti häntä. Jos hän jostakin oikein pitäisi,
tulisi se saada väkivallalla. Yhtäkkiä pisti mieleen ajatus: kuka sen on
todistanut, että juuri hän olisi tulevan lapsen isä?

Hän purskahti nauramaan ja sanoi suoraan epäilyksensä Sannalle.

Silloin tämä raivostuen hänen kaulastaan heitti. Esa lakkasi nauramasta:
siinä hetkessä tuo ihminen alkoi hänestä tuntua äärettömän inhottavalta,
-- olihan se juur'ikään vielä maannut Ellan kanssa! Hän lähti vannoen,
ettei enää koskaan palaa.

Sillä tavoin he erosivat. --

Tällä välin oli Esa jo jotenkin selvinnyt. Pihaan tultuaan hän vähän
aikaa mietti, lähtisikö tuolla hevosella, vai siihenkö sen jättäisi.
Kotiin oli kuitenkin hyvänen matka ja hän päätti ottaa hevosen, nousi
rattaille, antoi selkään, karjaisi ja päästi luistamaan.




VII

MUUAN RIIHIPÄIVÄ


Oli vielä aikainen aamu. Karhun väki nouseskeli ylös. Renkikin istui jo
ylisängyn laidalla koipiansa heilutellen ja iski tulta piippuunsa. Kovin
aikaiselle Matista sentään vielä tuntui, koska oikaisi itsensä takaisin
vuoteelle venymään. Rupesi kuitenkin kohta tyrkkimään vieressään
makaavaa poikaa, jukittaen tätä hevosille heinätukkoa antamaan. Poika
ärisi unissaan, kohosi jo kontalleen, mutta lojahti uudestaan pitkälleen
ynisten ja uristen.

Matti hellitti pojan nukkumaan, koska uni vielä sillekin näkyi niin
hyvältä maistuvan. Mutta hevosten ruokkiminen tahtoi silti sydäntä
painaa, koska piialle, joka takan ääressä askarteli, virkkoi:

»Mene sinä, Maija, heittämään niille koni-raukoille heinätukko.»

»Mene itse tai aja Jussi, kyllä mulla on muutakin työtä.»

»Ethän sinäkään siinä väsyisi. Jussiakin näkyy vielä niin nukuttavan, ja
minä polttaisin tässä piipullisen.»

Muori tuli kamarista tupaan ja kuuli Matin viime lauseen.

»Miks'ette vienyt hevosia hakaan illalla?» kysyi.

»Kun oli niin myöhä jo. Ja mitäpä ne siellä enää tekevät.»

»Kyllähän ne heinät ehtisi talvellakin syöttää, kun tuli niin vähänkin.»

»Älkää mummo murehtiko, kyllähän nuo kaksi luuskaa talven yli menevät
vaikka puhtailla oljilla. Ja parempihan olisi, jos kuolisivat pois tämän
maailman vaivoista. Huutokaupallahan ne muuten myydäänkin. Annetaan
kuolla ja ostetaan parempia tilaan.»

»Älä niin kovin revi suutasi.»

»Mitä suun repimistä se on, ihan puhdasta Suomen totuutta. Mitä
sellaisilla luuskilla tehdään, kun ei isäntäkään enää niillä ajella
viitsi. Nuijaa otsaan minä antaisin.»

»Hääh?» kysäisi poika unenpöpperössä, kun kuuli puheen nuijasta.

»Hääh», matki toinen, »sulle antaa muori nuijaa, kun et nouse antamaan
suurusta loseteille, vaikka sua nostais kivin tai seipäin.»

»Valehtele nyt pojalle, muutama isosuu», torui muori lattialla, kun
ryhtyi piian kanssa askarepuuhiin.

»Nuijaa?» kyseli poika levollisesti ja kääntyi vielä suulleen makaamaan.

»Nuijaa, kokkarenuijaa. Mene nyt lattialle joutuin, taikka... No älkää
nyt muori, se tulee jo tämä Juho-poika.»

Piika ja muori rupesivat naureskelemaan. Mutta pojalla näytti kuitenkin
olevan itsellä suurempi huoli ylösnoususta kuin Matilla, sillä hän tuli
lattiaan, puki vaatteet päällensä ja meni ulos. Vähän ajan kuluttua hän
tuli takaisin, pidättyi unisin silmin nojailemaan takkapieleen. Hetkisen
siinä mietiskellen ja tulta katsellen virkahti:

»Kenenkähän hevonen tuolla meidän siuvariladossa on?»

»Mikä hevonen?» alettiin kysellä.

»Oikea hevonen!» tiuskaisi Jussi.

»Minkälainen hevonen?» kyselivät naiset.

»En minä nähnyt, kun on niin pimeä, minkälainen se oli, mutta hevonen
siellä vain on ja rattaat.»

»Valjaissako?»

»Valjaissa.»

Muori ja poika lähtivät katsomaan. Matti könti alas ylisängystä ja
rupesi nuttujansa etsimään.

»Oliko siellä sitten hevonen?» kysyi vielä Jussilta.

»Koska sin'oot ennen mun valheisiini kompastunut? Mene katsomaan.»

»Niinpä se Jussi on nyt kuin väärältä kyleltä noussut. Etkö sinä ole
mun lakkiani nähnyt?» Matti etsiskeli paitasillaan lakkiansa,
hajoitellen vaatekasoja penkeillä.

»Aina sun lakkisi on kateessa.»

Matti kävi ottamaan tulta päreeseen.

»Oliko?» kyselivät rengit.

Kuului olleen. No tuliko hevosella se isäntä? Ei Maija tiennyt. Kertoi
vain olleensa oven avaamassa ja sitten makuulle menneensä. Isäntä oli
istunut vähän aikaa pöydän takana ryömällään ja oikaissut sitten
vaatepäällä peräsänkyyn. Sen oli Mattikin nähnyt. Tämänpä oli tehnyt
mieli kysyä, että mikä sitä nyt surettaa, mutta ei ollut viitsinytkään.
Muori sanoi maanneensa ja nukkuneensa niin, ettei ollenkaan ollut
kuullut Esan tuloa.

»Mutta mitä Matti siinä kroikottelee ja hakee paitasillaan, kun ei pue?»
tutki Maija.

»Lakkiani. Saakuri, kun en tiedä mihin se lie joutunut.»

Muori aikoi pärevalkea kädessä mennä Esaa herättämään ja hevosen
historiaa kyselemään, mutta toiset jokainen yksistä neuvoin liittyivät
ehkäisemään sitä tuumaa. Sanoivat, että kun se on niin myöhään tullut ja
tullessaan ollut väsyksissä, niin jos sen nyt herättää, ei tässä kukaan
saa silmillään olla. Olkoon hevonen kenen tahansa, kyllähän kotonsa
löytää, jos löytääksensä on.

»Ja jos ei löydä, niin on sitä tilaa meidänkin tallissa. Tainnut onkin
isäntä sen ostaa. Minkälainen hevonen se on?» tiedusteli Matti, joka nyt
oli päässyt niin pitkälle, että lakki oli päässä ja housut jalassa.

»Liinaharja se on, korea, sievä hevonen», kehui piika

Talonväen tällä tavoin haastellessa tuli tupaan Kulkuri-Kaapo.

»Hou edes», Kaapo virkkoi ja muuripieleen seisahti.

»Hou, hou», vastasi Jussi, joka yhä seisoskeli muuripielessä hänkin ja
omaksui itselleen Kaapon tervehdyksen. Kaapo meni istumaan takalle,
kehui vähän viluttavan ja pyysi Jussilta tupakkaa piippuunsa.

»Pyydä Matilta, mulla on niin vähän.»

»Hyvä antaa vähästänsä, paha ei anna paljostansakaan. Annatko Matti
mulle piipullisen tupakkaa?»

»Pane tuolta pöntöstä, se on tuolla penkin loukossa. Mutta pane ihmisten
lailla.»

»Jottako älä varasta?»

»Niin, tai, jotta et korjaa huolimattoman tavaraa.»

»Ei niin köyhiltä kannata varastaa, kun sinäkin oot. Kas, tämäkö se
pönttö on?»

»Se se on. Liika hyvä pönttö kerjäläisen piippuun panna, kun en
havainnut panna penkille sulle tupakkaa.»

»Tällainen pönttö! Jos minä olisin isäntä, niin minä en pitäisi
tuollaista renkiä talossani, kun tuo Matti on, ei vaikka olis omin
ruokinsa ja vaikka maksais palkan siitä, että saa olla. Onko
karvakenkäsi kadonnut, vai mitä sä haet?»

»Tuki nyt suus, taikka... Mihinkähän se kenkä on joutunut?»

»Vastaani tuli kaksi laukkuryssää korennolla kantaen.»

»Tuki suus, taikka...»

»Tuki itse taikka. Joko Esa on tullut kotia?»

»Esa», matki muori, »puhuttele kaltaisias Esaksi.»

»Älkäähän nyt muori suuttuko. Onko huspunti kotona?»

Nyt kuului huoahdus peräsängystä juuri kuin syvästä unesta heräävän
ihmisen ääni. Samassa ummessa ollut esirippu vedettiin syrjään ja Esa
katseli lattialle kohmeloisin silmin.

»Onko tuo Kaapo ollut yötä täällä?» kysyi hän ensimmäiseksi kun pojan
huomasi.

»En olekaan, mutta eihän sitä köyhän kannata maata 'hospuntien' unia.»

»Onko sun sitten nälkä?»

»Ei mun nälkä ole juuri, mutta kyllä mä syönkin, jos annat.»

»Onko sulia uusia juttuja?»

»On paljo ja pitkältä.»

»No tule tänne makaamaan ja kertomaan. Vai onko sun kaprokissasi täitä?»

»Ei niin ristin sielua.»

»Tuota nyt tuollaista sinne vetää!» rupesi muori, ja meni vuodetta
kohti. »Esa, kuulitko... Mitä sä nyt hulluttelet, kun tuota
täikopelia...»

»Tuu, tuu vain Kaapo!» huusi Esa.

»Täikopeli pääsee kerrankin oikeaan sänkyyn», tuumaili Matti.

»Hyvä isä!» piika naurussasuin pani.

»Esa, kuuletko, kun -- -- --», muori koetti jukittaa.

»Tule, tule vain Kaapo, jos sulla on sukkeloita juttuja. No no, saakurin
poika, älä nyt noita riekaleitas vedä tänne ihmisten sänkyyn! Sun pitää
riisua ilki alasti.»

»Alasti?» kysyi Kaapo hiukan nolostuen. Toiset alkoivat nauraa ja muori
mutisi: »Entä tuolla nyt on juonet.»

»Riisu pois, joutuin!»

»Sinä narraat», tuumi Kaapo ja alkoi poistua sängyn luota.

»En, en narraakaan! Älä mene.» Esa nousi sängystä, juoksi Kaapon perään,
sai tämän niskasta kiinni. Kaapo kitisi.

»Hellitätkös!»

»En, riisu pois nyt, taikka...»

»Mitä tuossa nyt, Esa», muori suhditti, »tuollaista retaletta sänkyyn
vetämään. Saisit itsekin jo laittaa itsesi taas johonkin touhuihin.
Kenenkä se hevonen on?»

»Hevonen?» Esa nähtävästi sävähti ja muisti nyt, että hän todellakin oli
tullut hevosella kotiin.

»Kuule Jussi», sanoi hän vähän aikaa mietittyään, »mene ja aja se koni
tuonne karjakujalle, aja vähän edemmäksi. Kohta nyt.»

»Valjainensako?»

»No vaikka kuinka...! Aja menemään kaikkinensa. Saakeli!» Hän katsahti
neuvotonna lattiaan ja kynsäisi korventaustaa. »Aja menemään sinne!»
huusi hän vielä perään ja hoivasi kädellään.

»Kenenkäs se hevonen on?» kysyi Matti naurussasuin.

»Pahuus itsekään tiesi, kenen se on.» Rupesi sitten pahkiloimaan, ettei
jo illalla ajanut sitä mailta halmeilta. Muorikin sekautui samaan
juttuun, arveli ettei pitäisi omia hevosiaan niin hyppyyttää, että
kuolevat, kun pitää sitten muiden närällä ajaa. Esa arveli, että
*sellaiset* ämmät, sellaiset (hmh ... hmh) saavat pitää koreasti kiinni
leipälaukkunsa; että hän on sellainenkin poika, joka vastaa tekonsa ja
tietää mitä tekee, eikä itke yhden hevosen kuolemaa koko elämänikäänsä,
eikä paljon surkeile vaikka...

Tämä hevosjuttu oli saanut Esan taas sille tuulelle, että Matti ryntäsi
muuten hitaiset säärensä ulohtaalle, sitten tuli piialle ja muorillekin
sinne asiaa.

Jäätyänsä kahden kesken Kaapon kanssa, joka yksin sai olla tuvassa,
penkin loukossa imeä piippuaan, rupesi Esa uudestaan Kaapoa
riisuttamaan. Eikä tämä paljoa vastaan pannutkaan: jättihän ryysynsä,
tukkien ne piiloon penkin alle, ja pistäysi sänkyyn, johon Esa seurasi.
Kiukku oli nähtävästi jo mennyt ohi, sillä esiripun takaa alkoi heti
kuulua vilkas kuiskutus ja toisinaan ylisängyn pohjaa täristävä
naurunhohotus. Väet palasivat vähitellen tupaan, mutta koettivat olla
millään tavalla herättämättä Esan huomiota.

Paljon tiesikin Kaapo juttuja tuolla edustan takana. Paitsi muita, tiesi
hän kertoa, että ensi sunnuntaina aiotaan vihdoinkin kuuluttaa
ryöstöhuutokauppa.

»Tulkoon!» Esa kiljaisi ja käyristyi kokoon kuin palava tuohi, puhisten
ja kiiristellen.

Muuten oli Kaapo kuullut, että Saviojan Ville ei olisi enää tohtinut
sitä tehdäkään, mutta körttiläiset olivat yllyttäneet, luvanneet
joukolla tulla huutokauppapaikalle ja muutenkin puolustaa Villeä.

»Tulkoon!» kiljui Esa uudestaan ja kähisi nyt kuin höyrypannu, josta
höyryä lasketaan.

Kuului olevan körttikokous Toivolassa tänä iltana ja sinne aikoo iso
joukko poikia. Kaapo oli tullut Esalle sanaa tuomaan.

»Menevätköhän? Ketä menee, tiedätkö?»

Miksei Kaapo olisi tiennyt, joka oli käynyt useammille tietojakin
viemässä. Ainakin Kuivasen Ella.

»Mitä sellainen mies!»

»Ellako?»

»Niin. Mutta ketä muita?»

»Levalan Lomppi, Iikan Antti ja...»

Jo lupasi Esakin mennä.

»Joko sinä olet kuullut, että Valeen ja Santran häät ovat tällä
viikolla?» kyseli Kaapo.

»Jo. Ja sieltä sinä saat kuulla kamaloita! Muista mun sanani.»

»Menetkö sinne?»

»Saa nähdä. Kamaloita sieltä vain kuuluu.»

»Karin isäntäkin on kenkkäriksi kutsuttu.»

»Olkoon.»

»Se sanoi, että niissä häissä ei tapella.»

»Niissäkö? Niissäkö? Voi sun! Ja hänkö sen estäisi?»

»Kyllä se on luja mies, se Karin isäntä, mutta sinä olet vikkelämpi.»

»Niinkö meinaat, vikkelämpikö vain?»

»Luonto sulia on pahempi.»

Ikään kuin tyynesti nauttien sisällisestä tunteesta, jonka tuo tunnustus
Esalle tuotti, veti hän kirkkaan puukon tupestaan, kohotti sen ja
virkkoi hammasta purren hiljaisesti hönisten:

»Kun tuolla sais...»

Kaapo ymmärsi. Tunne ikään kuin tarttui häneen ja pani virkahtamaan:

»Sepä!»

Esa laski puukonterän vasten Kaapon paljasta rintaa.

»Esa, älä nyt!»

Esaa nauratti pojan pelko.

»Mitä sanoisit, jos mä tuosta painaisin?»

»Kuuletko sinä, Esa! Älä hulluttele!» rukoili Kaapo.

Mutta Esaa, pitäessään puukkoa tuossa paljaan rinnan päällä, nähtävästi
oikein värisytti intohimoinen halu painaa. Puukon kärki jo koski rintaa.

»Esa-a!»

Tuvassa olijoita riensi sängyn luo. Esa hyppäsi lattialle puukko
kädessä. Kaikki lensivät minkä kintuista lähti, ovesta pihalle. Esa löi
puukkonsa pöytään, otti sen siitä irti, pisti tuppeen ja rupesi
sydämellisesti nauramaan. Meni uudestaan sänkyyn, jossa Kaapokin jo taas
nauroi ja näytti veristä viirua rinnassaan.

»Pelkäsitkö sinä, että minä puserran?» kysyi Esa. Toinen tunnusti, että
hänellä oli vähin ollut sellaista pelkoa.

»Kylläpä joutavaa pelkäsit», sanoi Esa. »En minä ikänä viattomia ihmisiä
lyö, kun ei minua suututeta. Mutta kun suututetaan, niin silloin minä
annan. Kuule, muista se aina, että kun lyöt puukolla, niin älä ikänä
niin lyö, että se hengenpäälle käy, siitä tulee linnaa ja hittokos
siellä istumaan. Mutta kun lyöt, niin lyö vain sillä tavalla, että se
ottaa hyvin kipeästi. Kipeästi sen ottaa pitää! Ja ... ja pitää osata
lyödä silloin, kun ei toinen aavistakaan. Silloin aina voittaa. Etkö ole
nähnyt, että minä olen aina voittanut, vaikka en ole koskaan murhaa
tehnyt?»

Kaapo tunnusti, että Esa oli ollut mestari.

»Hoi, muori!» huusi Esa lattialle esirippua raottaen, »joko ne miehet
ovat menneet töihin?»

»Eiköhän ne siitä menneet.»

»Mihin ne menivät?»

»Riihen luona niillä kai on jotakin tekemistä. Eilen oli jäänyt riihi
puoli täyttämiin.»

»Kuinka ei sitä täyteen saatu? Tavataanpa se saada.»

»Mistä minä tiedän, hyvä ihminen. Etkö sinä nyt tänä päivänä menisi
sinne vähän katsomaan.»

»Mikä päivä nyt onkaan?»

»Tiistai.»

»Taitaa olla. Onko muorilla jotakin hampaan alle sopivaa mulle ja tälle
Kaapolle, niin me lähdemme riihelle ja näytämme kuinka se työ liikkuu.»

Muori ihastui tästä. Kyllä hänellä ruokaa oli, rupesi sitä heti pöytään
laittamaan. Valitteli, ettei ollut edes ruokaryyppyä antaa. Esa oli
hyvällä tuulella, ei kehunut ryypystä välittävänsä, uhkasi pian ruveta
»viina friiksi», jos pahat päähänsä panee.

Pojat tulivat lattialle ja olivat tuimassa työn innossa. Esakin muutti
arkivaatteet. Syötyänsä aamiaisen lähtivät miehuullisissa aikeissa
riihimäkeä kohti.

       *       *       *       *       *

Isännän joukkoon tultua alkoi työ riihen luona sujua kuin rasvattu.
Esalla olikin taas monen joutilaspäivän lepo selässään, ja sellaisten
jälkeen hän työnsi kuin hullu. Väet seurasivat mukana, sillä he
arvelivat, että kyllä sen ajan aina kestää kuin isäntäkin kestää. Ilkeä
ei Esa ollut työpaikalla koskaan. Hän oli ystävällinen ja puhui leikkiä,
ei haukkunut, eikä kimppuun yllytellyt. Tuntuipa toisinaan hänen
leppoisuutensa siltä, kuin olisi työ tuottanut lohdutusta pahalle
omalletunnolle ja siitä vuotanut ikään kuin anteeksipyytävänä tuo
hyväntahtoisuus muita kohtaan. Väki teki työtä hänen mukana ollessaan
kuin tuulessa, keveä ja reipas mieli hohti kaikkien kasvoista.

Matti oli parsilla ja pisti riihtä. Kohti nokisia riihenparsia kohosivat
suhisten elolyhteet noraan nenässä, jota Esa noreasti käytteli. Kaapo
veteli lyhteitä esiin reippaana ja iloisena ikään kuin olisi hänkin nyt
sattumalta tullut ajatelleeksi, että työ on iloa. Maija ajoi kotisarasta
riihen eteen viljaa, laulaen ja rallattaen ja sanoi Jussille, joka
pellolla eloja antoi, silloin tällöin ystävällisen sanan.

»Hikipä tippuu jo Kaaponkin otsasta», nauroi Esa, »ei sen pojan tarvitse
usein hikoilla. Sinun jo pitäisi ruveta rengiksi, ennen kuin liian
laiskaksi opit.»

»Tuonko Kaapon?» kysyi Matti parsilta. »Kuka tuon ottaisi?»

»Kyllähän aina siinä kuin sunkin», virkkoi Kaapo.

»Niin, no, mutta kun ei minuakaan pidä muut kuin tämä meidän isäntä,
eikä se varmaankaan enää kolmatta renkiä tarvitse, niin ei sulle ole
tilaa.»

»Älä murehdi, taikka mä pistän noraalla!»

»Noras on paremman miehen kädessä.»

Esa nauroi.

»Riidelkää vain, niin paremmin kasvatte. Kuule, Matti, jääkö nyt vielä
monta riihtä eloa ulos?»

Matti ei muistanut varmaan. Arveli kolme tai neljä.

»Tuliskohan vielä neljä?» kysyi Esa mielihyvän äänellä ja kohotti
lyhdettä ylös. »Mitäs? --» pääsi häneltä samassa, kun taaksensa
katsoessa huomasi miehiä seisovan riihen ovella. Esa pisti kahta
kiivaampaan toisen lyhteen noraaseen ja katsahti vieläkin vain
syrjittäin ovelle.

»Hyvää päivää. Riihtäkö täällä pistetään?» kysyi Hautalan Janne, jonka
jykevä vartalo etunenässä näkyi riihen ovella.

»Riihtä. Mitä miehet kulkevat?» kysyi Esa, mutta ei hellittänyt
työstänsä.

»Hevonen on kadonnut», vastasi joku toinen mies ja tunkihe likemmäksi
ovelle.

»Vai on hevonen kadonnut.» Esa jatkoi kiivaasti työtänsä. »Minkälainen
hevonen?»

»Ruskea, liinaharja, viidenvuotias salvia.»

»Vai niin. Minä en ole nähnyt.»

Miehet iskivät silmää toisilleen ja näkyi niitä olevan kaikkiaan viisi.

»Noo», alkoi Hautalan Janne pitkään, »oletko sinä nähnyt mun hevostani?
Sen sinä ainakin tunnet?»

»Mitä hevosta?»

»Suotia.»

»En.»

»Kenenkä hevosella sinä siellä Taipaleen takana ajelit?»

»Taipaleen takana? Mitä teidän siihen tulee?»

»Aina vähin tuleekin», tuumi Janne hymyssä suin. »Mitä sä nyt siitä
kiukuttelet, emme suinkaan me tästä ainakaan juoksemaan lähde.»

»Poika vietävä!» kiljui Esa Kaapolle, »vedä esiin lyhteitä.»

»Kyllä se nyt on, kuule Esa, parasta, että tunnustat paikalla», alkoi
Hautalan Janne.

»Tunnustat!» huusi Esa. »Sitäkö, että minä olen sun hevosellasi ollut
Taipaleen takana? En minä sitä kielläkään! Sillä onkin ollut matkassa
sellainen poika, joka ei haikaile, jolla on luonto kuin korento ja
omatunto kuin torpan tunkio. Ei tämän näköinen poika pelkäämään rupea,
eikä jänistämään, älä luulekaan!»

Miehet nauroivat.

»Mitä nauratte?» kysyi Esa, keksi tanassa.

»Mihinkä sinä jätit sen mun hevoseni?» kysyi Hautalan Janne.

»Sellaisista en minä ole tottunut tiliä tekemään.»

»Ohoh! Entä jos opetettaisiin.»

»Sinäkö?»

»Minäkin, jos siksi tulisi», hymyili Janne.

»Ei tämän taivaan kannen alla!» huusi Esa ja hypähti lattialla.

Miehet eivät näyttäneet olevan vähintäkään peloissaan, vaikka elokeksi
tekikin vaarallisia käänteitä Esan kädessä.

»Sano pois mutkailematta», alkoi Tamppilan isäntä, jonka tuo liinaharja
hevonen oli ollut. »Mihinkä sinä panit sen mun hevoseni? Sinä sen
kuitenkin otit, kun kerran tämän Hautalaisen hevosen tilaan jätit.»

»Ja meidän pihasta otit kärryt ja liiteristä silat», jatkoi jyrkällä
äänellä kolmas, joka ei ennen ollut puhunut. Esa katsahti taaksensa tuon
äänen kuultuaan.

»Mikähän sinäkin luulet olevasi?»

»Olin mikä olin.»

»Et sinä näy olevan paljon mikään.»

»Älä nyt joutavia mölliköitse miesten kanssa, kun voit arvata, ettei
meillä ole jalassa jäniksen housuja. Sano suoraan, missä on tämän
Tamppilaisen hevonen?» vaati Hautalan Janne.

Esa sanoi, että hänkö nyt olisi tuollaisten miesten hevosten paimen!

»Älä, kuule, narrittele», jatkoi Hautalan Janne. »Me olemme sitä varten
matkassa, että me otamme asiasta selvän. Sinä olet tähän asti saanut
elää niin kuin mielesi on tehnyt ja lentää niin kuin kärpänen joka
miehen nenälle. Mutta kyllä sinä nyt lensit sellaisten miesten nenälle,
jotka panevat pian lapsen *itkemään*.»

Esa tuntui kuin sävähtävän viimeistä sanaa.

»Itkemään!» matki hän, koettaen tehdä äänensä niin pilkalliseksi kuin
suinkin. Mutta se onnistui huonosti.

»Itkemään», uudisti Hautalan Janne.

»Kyllä täällä on itku veri vieras ja pelosta ei ole kuultu
puhuttavankaan.»

»Mutta me opetamme niitä tuntemaan aina aanpuustavista alkaen. Emmeköhän
lähde katsomaan, eikö siellä kartanolla saada jotakin selvää, eipä se
tässäkään näytä paremmaksi tulevan?» kysyi Hautalan Janne, kääntyen
toveriensa puoleen.

»Menkää!» huusi Esa.

»Sinulta emme siihen lupaa kysy», vastasi Janne. Toiset suostuivat
lähtöön.

Mutta juuri kuin aavistaen jotakin vaaraa, katsahtivat he heti selkänsä
käännettyä taaksensa ja ehtivät hyppäämään syrjään, kun elokeksi Esan
heittämänä lensi vinkuen riihen ovesta. Ilman väistöä olisi se
varmaankin lävistänyt Hautalan Jannen. Mutta nyt se sen sijaan lensi
kauas riihen eteen. Janne tempaisi hirmustuneena keksin ja aikoi suoraa
päätä juosta riiheen. Mutta toiset pidättivät hänet väkisin. Noraan
otti Janne mukaansa ja käski Esan *odottamaan*.

Miesten lähdettyä Esan luonto kohosi täyteen raivoon. Hän vannoi taivaan
ja maan kautta, että hevosvarkaudesta ei hän ikänä mene linnaan. Jos
linnaan kerran pitää, niin tekee sellaista, josta puhutaan edes
kahdeksassa pitäjässä. Hän tohtii tehdä ja hän kykenee tekemään.

Sitten hän istui riihen kynnykselle, laski pään käsien nojaan ja mietti.
Vähän ajan kuluttua nousi kiivaasti, kun piika taas elokuorman kanssa
läheni.

»Täyttäkää riihi», sanoi hän, »minä käyn kotona.» Hän meni raskaasti
astuen. Näkyi selvästi, että tunsi joutuneensa entistä ahtaammalle.

Esa tuli kotiin, muutti vaatteita. Muori kertoi miehistä, jotka olivat
käyneet hevosta kyselemässä ja sanoi, ettei hän ollut ilmoittanut siitä
mitään tietävänsä. Itki muuten ja valitteli, ettei tiennyt mihin tässä
vihdoin joutuu.

Esa antoi äidin puhua, avata sydämensä. Kun oli pukeutunut, meni hän,
seisoi hetkisen peräikkunan edessä ja katseli takamaille päin, mihin
miehet kuuluivat lähteneen hevosen perään.

Muori jatkoi yhä, luuli nyt pojan sydämen löytäneensä, kun tämä ei
vastaan sanonut. Itki, puhui Jumalan nimessä ja kehoitti Esaa jo vähän
asettumaan ja alkamaan olla ihmisten lailla. Vihdoin meni Esa äidin luo,
joka nuuskatoosineen uunin penkillä istui. Suu oli pojalla hymyssä.

»Tekö neuvotte minua?» hän kysyi ja otti käteensä äidin käden, jossa
vielä oli nuuskatoosa.

»Tuollako kädellä te sitä myrkkyä isäni kurkkuun kaadoitte?»

Muori alkoi vapista kuin haavanlehti ja älähti valittavasti, mutta ei
saanut sanaa sanotuksi, kun henkeä näkyi niin ahdistavan. Esa käänteli
kättä kädessään, ikään kuin tutkien tai etsien siitä todistusta tuohon
rikokseen, jota ei oltu voitu täysin todistaa. Tarkastelun kestäessä
ilmeni Esan silmiin villi hohde ja yhtäkkiä hän kumartui ja puraisi
äidin nimettömään sormeen. Muori parkaisi ja Esa päästi kamalan naurun.

»Ottiko kipeästi?» kysyi.

Muori siunasi, valitti ja itki kättänsä heiluttaen.

Esa muuttui jälleen totiseksi, jopa entistä kalpeammaksi.

»Minä jätin tuon muiston teille, äiti, jos en enää tältä reisulta palaa.
Olkoon se kipeä, karvastelkoon kuin olisi siinä alinomaisesti polttavaa
helvetintulta. Sen te kyllä ansaitsette, se on palkka vaivoistanne,
kasvatuksestanne.»

Muorin rintaa ahdisti hirveästi ja kun hän joskus silmänsä rukoillen
kohotti poikaan ei hän jaksanut kestää tämän tuomitsevaa katsetta.

»Jos haavat paranevatkin», jatkoi Esa, »jäävät arvet. Ne ovat aina
silmissänne, kun nuuskalootan esiin vedätte. Muistakaa silloin, että
tapoitte isän ja kasvatitte pojasta perkeleen... Minä olen perkele!»
kiljaisi hän ja riensi ulos kuin villi.

»Älä ... mene!» huusi äiti perään, nousi ja kurotti käsiään ikään kuin
pakenevaa kiinni ottaaksensa. Mutta kun muori ehti portaille, ei Esaa
näkynyt enää.

»Esa!»

Ei mitään vastausta kuulunut, vaikka ääni oli niin sydäntä särkevä.

»Esa ho-o-oi!»

Ei kuullut. »Oo-oih!» pääsi muorilta pitkä, tuskallinen huuto. Hän
riensi takaisin tupaan, vaipui polvilleen pöytäpenkkiä vasten ja älähti:

»Herra Jeesus armahtakoon!»

Tuo rukous tulkitsi niin ääretöntä tuskaa, että saattoi kyllä uskoa
kokonaisen rikosten vuoren painavan sitä sydämestä.




VIII

KARKURI


Kuin takaa-ajajia paeten riensi Esa takamaille yli peltojen,
vasikkahakain, ojain ja aitojen. Kun juuri sitä tietä oli pääsemässä
metsänrantaan, loi hän sattumalta katseen toisaalle ja säpsähti
huomatessaan vähän etäämmällä miehet kujaa pitkin tulemassa kylään
mukanaan hevonen, jolla hän viime yönä oli ajanut. Hänet valtasi
kummallinen heikkouden tunne: viimeyöllinen huvi saattaisi tulla
maksamaan enemmän kuin tavallisesti...

Kyllähän sitä oli satoja kertoja ennenkin sillä tavalla huviteltu,
ajettu toisen hevosella, mutta tämä tuntui väkisinkin toisenlaiselta.
Nuo miehet eivät tuntuneet ymmärtävän leikkiä. Ja juuri tuo tahallinen
leikin ymmärtämättömyys tuntui Esasta niin auttamattomalta, että häntä
uudelleen omituisesti herpaisi. Lamaavan arkuuden valtaamana piilousi
hän joutuin puitten varjoon metsään. Sinne päästyään heti ajatteli
jonkinlaisella riemulla: jos ne tulisivat tänne, voisin helposti paeta,
juosta heidän edellään, juonissani, kiusallakin. Hän ajatteli, että ne
tavoittaisivat häntä kiinni, muisti jalkainsa tavattoman nopeuden.

»Enpähän juoksekaan!» melkein voitollisena virkahti. Mutta kaikki uhka
oli hänestä näinä silmänräpäyksinä kateessa. Hän ajatteli vain pakoa.

Esa tirkisteli puitten raoista ja huomasi miesten jo saapuvan kylään.
Ikään kuin kahle olisi pudonnut sydämeltä kuvitteli hän nyt olevansa
joutilas, vapaa menemään mihin ikänä itse tahtoo. Kukaan ei aja takaa...
Joutavaa pelkoa...! Kiittävät kun saivat koninsa... Hän menee mihin itse
tahtoo, eikä kukaan ota häntä kiinni...

Hän lähti kävelemään metsään jonkinlaisessa äkkinäisen vapaudentunnon
tuottamassa miellyttävän tunteen puuskassa.

       *       *       *       *       *

Vielä iltapäivällä käveli Esa samassa metsässä. Omituiset asianhaarat,
jotka hänet olivat metsään tuoneet, sekä viimeaikain kokemukset
tuottivat siellä yksinäisyydessä niin äärettömän paljon ajatustyötä,
että hän viivyskeli tuntikausia samoissa paikoissa tehden tuota työtään
kuin ahkera urakkamies.

Ja jonkin aikaa oli hänessä elänyt ajatus tehdä elämässään jonkinlainen
muutos, sillä entinen elintapa oli alkanut hiljoilleen kyllästyttää.
Jotakin uutta hän kaipasi ja ajatteli. Mutta niin kauan kuin hän pysyi
hurjuuden kukkuloilla, oli tuo ajatus hyvin hämärä ja tunkeusi mieleen
vain harvoin. Viime aikoina oli se sinne tunkeutunut useammin.
Korvenloukon tappio oli ollut kova kolaus. Melkein jokaisen
vastaantulijan hän siitä lähtein oli otaksunut ajattelevan hänen
häpeätänsä. Siihen liittyi velkojain ahdistelemiset. Oli ensin ajatellut
kostamalla hankkia kaikki hyväksi, mutta monet seikat esiintyivät
tekemään mahdottomaksi tätä ajatusta.

Se oli vähitellen imenyt hänestä entisen sisällisen voiman.

Mutta sittenkään ei hän mitenkään sietänyt ajatusta, että hän tulisi
halveksittuna ja huomaamattomana vastaisuudessa elämään.

Monien tuskallisten kamppailujen perästä sai hän selville, että hän
voisi elää vakavan miehen tavoin. Ja vaikka se tuntui hänestä suorastaan
mahdottomalta, tunsi hän joskus jonkinlaista myötätuntoisuutta
körttiläisiä kohtaan, ei sentähden, että olisi heidän vakaumuksiaan
ihaillut, vaan sentähden, että heissä oli juhlallista voimaa. Sitä Esa
ihaili.

Nämä mietelmät kaikkine käänteineen ja johtopäätöksineen hän päivän
kuluessa moneen kertaan kävi läpi. Ajatukseen, joka neuvoi kääntämään
elämän purjeita, liittyi itsestään joka käänteessä kysymys vaimosta. Nyt
kävi selvemmäksi kuin koskaan ennen, että hän oli jo pitkiä aikoja
ajatellut, että Rekipellon Sannasta tulisi hänelle vaimo. Mutta nyt,
niin usein kuin se päivän kuluessa mieleen tulikin, tuli se aina viime
yöllisen käynnin muiston rinnalla ja teki joka kerralla saman
vaikutuksen.

»Tphyi!» hän sylkäisi, »en totta tosiaan, en tässä matoisessa
maailmassa...! Juoppo, sika ja muuta ... ihan kuin äitini! Lempoko minua
lie siihen villinnytkin?»

Hänen tunteensa Sannaa kohtaan olivat niin kummalliset. Hän inhosi -- ja
rakasti, ajatteli ettei hänen ja Sannan välillä vielä saisi ollakaan
kaikki lopussa. Se oli jokin intohimon viehättävä tunne, joka tuota
rakkautta säilytteli ikään kuin jonkinlaisena ikävöittävänä leluna
iloisilta ajoilta. Järvelän Santraa hän ajatteli aina rinnan Sannan
kanssa. Tämä ajatus tuotti vielä tuskallisempia tunteita, sellaisia,
jotka polkivat ja asettivat hänet kovin nöyryyttävään asemaan. Hänhän
oli jokin päivä takaperin käynyt ikään kuin puolihulluna Järvelässä
vielä kosimassa Santraa. Vasta sieltä tultuaan oli käsittänyt, että se
oli ollut äärettömän naurettavaa. Nyt hän kärsi intohimoisesti
rakastavan, hylätyn ja naurun alaiseksi itsensä tehneen kosijan kaikki
tuskat aste asteelta. Tämä tuotti hänelle päivän ankarimmat
raivokohtaukset. Jospa olisi keinoa saada Santra *vieläkin*!
Käsivarsissaan tunsi hän olevan voimaa, sisussaan luontoa murtamaan
mahtavimmatkin esteet. Hän huitoi riukeilla käsivarsillaan ilmaa, takoi
nyrkeillään kiviä ja puunrunkoja, iski niitä puukolla ja tunsi olevansa
herra, mitä voimaan tulee. Mutta sitten, niin kuin tippuva vesi
sammuttaa lieskan ja tuli silloin tuskallisesti sihisee, samoin herpaisi
voimakasta, hurjaa rakkaudentunnetta tieto, että jos kaikki muut esteet
poistaisikin, -- Santra ei huoli hänestä, ei välitä *vähääkään*...

Hän värisi intohimoisesta mielenliikutuksesta. Koko huolten kuorman
erilaiset ainekset vyöryivät yht'aikaa ylitse...

Hän, joka oli ollut kaikki kaikessa, pitäjän paras poika, jonka suosiota
kaikki olivat etsineet, jota kaikki olivat pelänneet, jota oli pidetty
rikkaana, jota ei kukaan ollut tohtinut estää, teki hän mitä tahansa, --
hänenkö omaisuudestaan uskalletaan huutokauppoja kuuluttaa, häntäkö nyt
ahdistetaan joutavasta hevosenajosta, hänellekö tytötkin jo alkavat
selkänsä kääntää?

»Samassa liitossa koko maailma!»

Epäluulo heräsi ystäviäkin kohtaan. Karin Vennusta ei hän ollut koskaan
oikein pitänyt, ei koskaan häneen oikein luottanut; Ella oli varmaankin
hänen kiusaksensa mennyt Rekipellon Sannan luokse; Koipi-Siukkua oli
aina halveksinut; Iikan Antti piti itseään liiaksi Esan vertaisena...

Hän meni lävitse koko ystäväsarjan. Ei yhtään ollut, josta olisi voinut
sanoa: tuohon luotan, tämä on ystävä hädässä ja kykenee auttamaan.

Näytti selvältä, että saattoi ottaa lukuun ainoastaan oman voimansa ja
kykynsä, kun selvityksen ratkaiseva hetki lähestyy. Kiihko pimitti
järjen, sai hetkiseksi hairahdetuksi siihen ajatukseen, että kykenee
kostamaan kaikille. Silloin hän hurjasti tanssi ja loikki, riemuiten
koston autuaallisesta esimausta. Ja hän ihaili puukkoaan, kuin
metsästäjä uutta, oivallista pyssyä, riemuitsi kuuluisuudesta, jonka
hänen käräjäjuttunsa herättäisi, lauluista, joita hänestä
sepitettäisiin, hänen tekonsa olisivat »kau-he-ammat kuin kenenkään
muiden»!

Mitä se oli?

Metsästä, jotenkin läheltä kuului virrenlaulu, ääni oli miehen. Esa
seisahtui ja kuunteli henkeä pidätellen. Kenen ääni? Tutulta se tuntui,
mutta ei sittenkään...

»Se on körttiläinen...! hänet tapan!» hän hiljaa äännähti, tempaisi
puukon käteensä ja alkoi kuin lintua väijyvä kissa hiipiä ääntä kohti.
Hän koetti jokaisesta puunraosta väijyä ja tirkistellä nähdäkseen
kulkijaa.

»Tuttaviin, ehk' uskaltaisin, ei sekään mitään auttais', -- -- -- Heill'
on suu voita liukkaampi, Puhe myös öljyä sileempi, kuitenkin paljaat
miekat.»

Esa unohti äkkinäisen kiukkunsa tuntematonta kohtaan ja kiintyi
kuuntelemaan laulua, sillä se vaikutti häneen omituisesti. Hän istahti
ja pani veitsen viereensä mättäälle. Itsekään sitä ymmärtämättä taikka
edes ajattelematta mistä se johtui, unohti hän kokonaan murhahalunsa ja
tirkisteli yhä puitten raoista ajatellen, että jos tuo mies tulisi
tähän, hän lähtisi näkyvistä juoksemaan, pakenisi metsään...

Mutta laulaja eteni, eikä Esa nähnytkään häntä. Siinä, kun hän pääsi
tästä jännityksestä, ja ajatukset hervahtuneina hajausivat ikään kuin
työalaa etsimään, huomasi hän, että ilta alkoi lähestyä. Muisti samassa,
että heränneitten kokous on tänä iltana Toivolassa ja että oli ollut
puhe poikamiesten kokoutua sinne lähtöä varten. Oikeastaan tunsi hän nyt
itsensä vastenmieliseksi lähtemään sinne, sillä oli väsynyt ja muutenkin
haluton. Mutta kun ei oikein tuntenut halua mennä mihinkään muuallekaan,
kaikkein vähimmin kotiin, eikä metsäänkään viitsinyt yöksi jäädä, lähti
kävelemään kokoutumispaikalle.




IX

HERÄNNEITTEN SEURASSA


Siellä täällä pilkistelee uinaileva valo ikkunoista. Muuten onkin niin
hirvittävän pimeä. Hoilaavia ääniä kuuluu sieltä täältä. Penttalan
töllistä kuuluu väittelyä ja sanasotaa, -- »pränmestari» lie ollut
juovuksissa ja sai nyt muorilta tuikean ripin. Joku tuli sieltä juosten,
kaatui rapakkoon ja särki viinapullonsa, josta päästi surkean älän.
Könti siitä kiroillen tien toisella puolella olevaan saunaan ja siellä
ne vasta kuuluivat markkinat nousevan. Mahtoi miekkonen rapakkoon
vuodattaa korttiyhtiön omaisuutta!

Totta tosiaankin -- sydäntä hiukan ellostelee tässä pimeydessä, vetää
väkisten valoa kohti: tietäähän silloin edes väistää, kun lyönti
suunnataan.

Mitä Toivolassa tehdään? Valoa loistaa ikkunoista, ihmisiä näkyy siellä
kuhisevan. Nepä eivät pelkää valoa. Harjoittanevat kai valkeuden töitä?

Täyteen on iso tupa ahdattuna, enimmäkseen vanhempia ihmisiä, mutta
osalta nuoriakin. Peremmällä, pitkillä penkeillä ja tuoleilla istutaan
vakavina, hiljaa. Keitä ne ovat? Miehillä ja naisilla harmaat nutut,
liepeet takapuolilta halki leikatut.

Kenpä niitä ei tuntisi, heränneitä, »körttiläisiä».

Ovipuolella, enimmäkseen seisomasijoilla on toisia, -- ne eivät ole
heränneitä. Ovat sinne vain tulleet ihmeitä kokoomaan: saapihan
sittemmin sopivissa tiloissa niistä hauskasti ilvettä laskea ja loistaa
»jumalattomuudellaan».

Pastori Mallenius paitahihasillaan seisoo pöydän takana. Vakavan
näköinen mies, enemmän lujat kuin nöyrät kasvojen piirteet, silmät
läpitunkevat, nöyryyttävät, puhetapa halkaiseva, koristelematon,
kansanomainen. Kaksi rätisten palavaa talikynttilää valaisee pöydällä
avoinna olevaa suurta perheraamattua. Raamatun päällä ovat pastorin
silmälasit, jotka hikeytymisen tähden on täytynyt tilaltaan ottaa.
Muutamia virsikirjoja on pöydällä vieraitten varalla.

Pastori seisoo. Vasen kämmen lepää avonaisen Raamatun päällä ja oikealla
hän sanojaan säestää, vahvistelee.

Naisten joukosta, joilla kaikilla on mustapohjaiset, sinireunaiset
huivit, kuuluu hiljaista itkun uikerrusta, salaamattomia, huomiota
herättäviä huokauksia ja kipeästi valittavia purkauksia. Miesten joukko
tarjoo vielä kuvaavamman näyn. Katsoa noita vanhuksia, joista useimmat
aikoinaan olivat hurjissa maailman leikeissä ensirivin miehiä, miten
heidän valkosänkinen leukansa tärisee, miten silmäkin teroittuneena imee
opettajan sanoja, miten sormet puristuvat lujaan ristiin ja miten
jokaisesta ilmeestä heidän kasvoissaan voi lukea eittämättömän
tunnustuksen pastorin sanoihin, miten autuuden tie nyt on heille *kaikki
kaikessa*. Sitten *miehiä*, keski-ikäisiä, jäykkiä, vahvoja miehiä,
joiden jykevät jäsenet ja lihakset ikään kuin kapinoiden ahdasta röijyä
vastaan tahtovat niiden saumoja rikki ratkoa; heidän kasvojaan, joita
miehuuden jäykkä vesi raudistaa, kasvoja, joissa useissa rumentavat
arvet loistavat lahjomattomina todistajina nuoruuden synneistä, kasvoja,
joissa tulisen luonnon intohimon merkit niin helposti ilmenevät, mutta
nyt ovat kätketyt näkymättömiin, ja rypistyneet silmäkulmat ja yhteen
kohti tuijottavat terät tulkitsevat syvää hartautta ja vakavaa
luottamusta *tämän asian oikeuteen*. Vihdoin muutamia harvoja
nuorukaisia, joiden kasvoista loistaa jonkinlainen riemullisen tunteen
tuottama uhka, pahasta saadun voiton ilo. Vanhoja tuttujakin näemme
siellä, Talvikosken Hermanni poikineen istuvat vierekkäin. Kalpea on isä
ja hengittää raskaasti, sillä Mikkeli-yön vammat eivät ole vielä
hellittäneet. Mutta silmissä kimaltelee tyytyväisen ilon loiste, sillä
istuuhan nyt vierellä poika, jonka luonnon pastorin voimakas nuhde oli
murtanut, avannut sielun silmät näkemään syntitaakan kammottavan
suuruuden. Ei ole Köpillä vielä varmaa rauhaa, sillä näyttää tälläkin
hetkellä sydäntä painavan raskas tuska, jota levottomat silmäin ja
ruumiinliikkeet tulkitsevat. Näemme siellä Kasarin Tommin, jonka tuuhea
tukka on silmille valahtanut, mutta ei näytä välittävän sen
poistamisesta, ja Koivulan lautamiehen, jonka silmät tuon tuostakin
tuikeasti kääntyvät oviloukkoon, missä tahdotaan pitää hillittyä sohinaa
ja rähinää. Suutari Erkki istuu hänkin pöydänpäässä, lukkarin tilalla,
sillä hän toimitti lukkarin virkaa, ja kenties jonkinlaisella omanarvon
tunnolla päätään nyökkäilee pastorin sanain vahvikkeeksi.

»Sillä Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaiken ihmisten jumalattomuuden
ja vääryyden tähden, jotka totuuden vääryydessä pitävät.». Siitä pastori
puhui. Hän puhui luonnollisista pakanoista, jotka eivät koskaan Jumalan
totuutta kuulleet ole, hän puhui niistä pakanoista, joille Herran sana
puhtaasti ja selkeästi opetetaan, niistä pakanoista, jotka Herra jo on
kutsunut, heille evankeliuminsa valon tienviitaksi lähettänyt, mutta
jotka ovat Herran kutsumuksen tyhjäksi tehneet, nauraneet Herran
pyhälle, nostaneet synnin elämänsä kruunuksi, langenneet riettauteen,
pahoihin menoihin ja pakanalliseen elämään. Hän sanoi, että ne pakanat,
jotka sen tehneet ovat, ne ovat juuri tämä kansa, Suomen kansa.
Himoissansa elää tämä kansa, synnin loassa rypien. Mutta siksipä onkin
Jumalan vanhurskas viha yltynyt. Hän ampuilee vihansa vasamoita ja antaa
sokean kansan rypeä himojensa surkeassa rapakossa.

»Voi sinua, kansa!» huusi hän, »sinua kansa, jokas nukut synnin unta,
vaikka perkele käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, etsien ketä hän
nielis! Sinun poikasi mässäävät juoppoudessa ja korttisaunoissa,
tappelevat ja murhaavat toisiaan niin kuin vanhurskasta Jumalaa ei
olisikaan, niin kuin tuomion päivää ei olisi odotettavissakaan ja niin
kuin ei heillä olisi palkkaa töistään odotettavana! Kullassa ja silkissä
ja narisevissa kengissä koreilevat tyttäresi, hyllyen maailman hekumassa
ja makaavat miesten kanssa riettaassa haureudessa. Missä on lapsen
puhdas sydän, neitosten siveys ja viattomuus? Missä on tosi
miehuullinen ja ylevä, puhdas luonne? Uhrattu Baabelin portolle ja
Beelin riettaalle alttarille!

Kirkossa te käytte, mutta mitä varten? Eikö saastainen, synnillinen halu
vedä teitä sinne ainoastaan itseänne näyttelemään ja muita katselemaan?
Eikö jokainen Herran valittu näe, miten päänne pyörii ja silmänne
pälyilee ympäri Herran huonetta silloinkin, kun teidän pitäisi nöyrästi
kumartuneena rukoilla armoa ja laupeutta Häneltä, joka yksin meidän
veriruskeat syntimme voi puhdistaa? Taikka luuletteko sillä autuuden
löytävänne, että te tällä tavoin kirkossa käytte?

Tähän suuntaan puhui pastori. Syvän vaikutuksen tekivät hänen jyrisevät
sanansa nyt, niin kuin tavallisestikin. Tuo syvä henkinen lankeemus,
johon kansa oli vajonnut, tarvitsi voimallista nostoa.

Lopuksi hän kääntyi puhumaan lasten kasvatuksesta. »Jos juuri on huono»,
hän sanoi, »niin kuinka voi toivoa, että siinä terve puu kasvaisi? Niin
on lastenkin kasvatuksen kanssa. Jos kasvattaja itse yhä elää synnissä,
eikä itse itseänsä paranna, kuinka taitaa hän silloin kasvattaa niitä
lapsia, jotka Herra hänelle uskoi? Kuinka voi hän vastata näistä
taimista, jotka hän pahalla esimerkillä ja väärillä opetuksilla
perkeleen palvelijoiksi kasvattaa? Herra sanoo, että joka pahentaa
yhdenkin näistä pienimmistä, parempi olisi että myllynkivi
ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen.
-- -- --

Nyt syntyi väkijoukossa levotonta liikettä. Muuan tunki pöydän ääreen ja
ilmoitti pastorille, että suuri joukko jumalattomia häjyjä oli tulossa
tänne pahoissa aikomuksissa. Mielen ilme papin kasvoilla ei sanottavasti
muuttunut. Ihmisille, jotka nyt jo järkiään nousivat istuviltaan,
levottomasti liikehtivät ja kuiskuttelivat, ilmoitti hän saarnansa
keskeytettyään:

»Kuuluu taas olevan tänne tulossa jumalattomain joukko, mutta älkää
vapisko, sillä Herra sotii meidän puolestamme. Asettukaa kukin
paikoillenne ja aloitetaan virsi numero viisikymmentä kaksi. Veisatkaa
kukin kovalla äänellä ja sydämen pohjasta.»

Joukkoja ovensuusta, niitä jotka eivät olleet heränneitä, tunki ulos.
Mutta heränneitä nähtävästi rauhoitti papin vakava luottamus
Kaikkivaltiaan voimaan, sillä he jäivät paikoilleen ja rupesivat
selailemaan virsikirjainsa lehtiä. Ulkoa kuului jo räikeä laulu. Sisällä
muutamat miehet kun sen kuulivat, juoksivat kirveitä ottamaan ovenpäällä
olevasta kirvesvinkasta.

»Mitä, tekö kirveitä? Pois se!» kielsi pastori.

»Ei», selittivät miehet, »me tuomme ne ainoastaan pois, etteivät ne ole
heidän saatavinaan. He toivatkin kirveet peremmälle ja kätkivät
vaatteiden alle sänkyyn. Pastori nyökäytti hyväksyvästi päätänsä. Mutta
saatuaan kirveet talteen ottivat miehet kukin halon kouraansa ja
palasivat paikoilleen. Toiset seurasivat ensimmäisten esimerkkiä. Ulkoa
kuului yhä kammottavaa kiljuntaa. Pastori näkyi kuuntelevan sitä,
samalla kun synkkä kajastus otsalla katseli miesten varustaumista.

»Kätkekää nuo aseet», virkkoi hän vihdoin, »pankaa niin, etteivät ne ole
näkyvissä, pistäkää penkin alle. Ehkä Herra on nähnyt hyväksi taas tällä
kertaa itse sotia meidän puolestamme ja vapauttaa vainoojistamme.
Ainoastaan viimeisessä hätätilassa täytyy niitä käyttää, jos näkyy, että
Herra jättää tilaisuuden ihmisille, jos hän vaatii, että jumalattomain
pitää meidän kädestämme saada ruumiillista kuritusta, niin kuin
pahankurisen lapsen vanhempainsa kädestä.»

Miehet tottelivat käskyä, heittäen halkonsa penkin alle, saataville.

»Muistakaa se», jatkoi pastori, »joka miekkaan rupeaa, se miekkaan
hukkuu... Ainoastaan hätätilassa...»

Hänen äänensä sortui. Lujapiirteisten kasvojen lihakset vavahtelivat
liikutuksesta. Horjuiko hän? Epäilikö hän Herran läsnäoloa? Sitä ei hän
tehnyt, sillä niin monissa koetuksissa oli hän tullut sen huomaamaan,
että hän ei voinut sitä epäillä. Mutta hänen sydämellensä kävi kansan
kurja henkinen tila, nuorison lankeemus, kansan ja maan tuleva kohtalo,
joka hänestä näytti joutuvan villien ohjattavaksi. Se hänen sydäntänsä
liikutti, vapisutti häntä, joka oli tällaisen viinamäen vartijaksi
joutunut. Hän muisti tuossa omia ajatuksiaan, miten toisinaan *ihminen*
oli hänessäkin vallan saanut, miten hän joskus, kun herätys näytti
olevan mahtavampi ja suurempi, oli erehdyksessä ajatellut, että iso
ansio siihen oli hänellä itsellään. Nyt hän taas seisoi kuin alaston
paimen kalliolla myrskyn ja tuulen käsissä, tuntien mitättömän
vähäpätöisen yksilönsä katoavan näkymättömiin hyrskyävässä maailman
meressä...

Tätä hänen sydämensä itki, tätä vavahtelivat poskilihakset, tätä
olkapäät nytkyivät...

Mutta taas hän päätänsä nosti. Näki nyt, miten naiset olivat
sulloutuneet peremmälle tupaa, miten miehet olivat asettuneet riviin
seisomaan pitkin penkinvierustaa. Hän hiukan säpsähti tarkastaessaan
tuota pariinkymmeneen nousevaa miesjoukkoa, ymmärtämättä itsekään
säpsähtikö hän ilosta, vaiko tuskasta: miesten silmät hehkuivat niin
omituisesti. Heidän kasvoillaan oli yht'aikaa syvän hartauden ja uljaan
pelkäämättömyyden jäykkä, kunnioitusta ja arvonantoa herättävä ilme.
Muutamilla olivat virsikirjat avoinna käsissä, toiset näyttivät
ulkomuistiin turvautuvan. Käskyä alkamiseen vain näkyivät odottavan kuin
sotilaat. Päällikköään, jonka tuskan he kasvoista näkivät ja ymmärsivät,
tähtäilivät he vakavin, kunnioittavin katsein... Ja korviin tunki yhä
ääniä ulkoapäin, missä kuului joukon roiske jo rappusten edessä.

»Herra, sinä olet meidän luja kilpemme, haarniskamme ja muurimme,
armahda meitä!» rukoili pastori kovalla äänellä. Miehet ja naiset
kallistivat päänsä alas ja pastori kohotti silmänsä korkeutta kohti...
Portaille astuttiin, sen kuuli tupaankin.

»Alkakaamme virsi», käski pastori.

»Linna luja on Jumala, Meidän myös vahva vuori», kajahti kuin yhdestä
suusta. Porstuasta kuului rähinää ja kopinaa, mutta ääni oli hiljennyt
siellä.

Veisaajain äänet, jotka alussa hiukan vavahtelivat, varmistuivat yhä, ja
heränneitten veisun kuuluisa, rytmillinen, marssin tapainen tahti alkoi
saavuttaa tasaisuutensa.

Ovi tempaistiin auki. Nuoria miehiä tulvahti sisään...

Kuin pitkäinen jylisi virren sävel miesten rinnoista, täristäen
ikkunaruutuja ja riidellen kattolautojakin kuoroon.

»-- -- Kyll' Jeesus meitä varjelee, Ja paulat poies syöksee. He ympär'
käyvät, Kuin jalopeurat, Aikovat ain' meit' alaspainaa, Vaan Herra heit'
estää.»

Naisten heleät, pelosta vapisevat äänet säestivät miesten jykevää,
luvalla sanoen, lihallista laulua, antaen siten kokonaisuudelle
omituisen, liikuttavan värityksen.

Mutta hiljaahan ne seisovatkin nuo vastatulleet, yhdessä joukossa oven
puolessa! Ei soraäänet heidän keskuudessaan laulua häiritse. Päät
alkavat paljastua.

Yhä mahtavamman kaiun saa laulu. Sen sointu ei enää kuulu sotamarssilta,
se ennemmin kajahtelee voitetun voiton riemusäveleeltä.

Karhun Esa seisoo sängynpaaluun selkäänsä nojaten. Hänellä on lakki
päässä, toiselle korvalle sysättynä. Se on ihmettelyn kysyvä, hieman
pilkallinen ilme tuo väänne suusopessa, tuo katse vetistävissä silmissä.
Se puhuu sisällisestä taistelusta, ei kuitenkaan sen syvemmästä, kuin
siitä, että *hän ei tahdo* itselleen tunnustaa hurmautuneensa tästä
laulusta. Hänen vieressään seisoo Iikan Antti lakittomin päin, pää
alaspäin käännettynä ja liikkeistä päättäen taistellen ainoastaan
häpeäntunteen kanssa. Miksi ne vetäytyvät yhä toisten takapuolille nuo
ryhmän etumaiset? Miksi heidän kasvoistaan sellainen neuvottomuus
loistaa? Miksi muutamat näyttävät ikään kuin vapisevan?

Vapisevan!... Nuo pojat, jotka sataa kertaa ovat vannoneet, etteivät he
pelkää ketään?

Joku avaa oven. Silmänräpäys -- ja koko joukko on taas porstuassa.
Karhun Esa yksin seisoo paikallaan liikkumatta. Yhtäkkiä hän, ikään kuin
salaa, katsoo pitkin miesriviä ja näkee, että ne kaikin katsovat häneen.
Epäröiden vilkaisee hän vielä naisten puolelle ja nekin häntä
katselevat, yksin papin silmät eivät häntä tarkkaa, ne kun kohti
taivasta ovat tähdättyinä. Esa liikahtaa, luo huimasti katseensa ympäri
huonetta, tahtoen välinpitämättömyyttä osoittaa. Sitten hän asettaa
suupieleensä pilkkahymyn, tahtoo sen näyttää kaikille ja astuu
kiirehtimättä, hyvin vitkalleen ulos.

Virren viimeiset säveleet kajahtavat, sammuvat hiljaiseen
äänettömyyteen. Ei ulkoakaan kuulu ääniä. Pastori laskee nöyrästi
kätensä ristiin ja ääntää:

»Kiittäkää Herraa, sillä hän on hyvä ja hänen laupeutensa pysyy
iankaikkisesti, amen.»




X

NUORTEN SEURASSA


Esa nauroi harvoin. Mutta nyt hän nauroi niin että tahtoi katketa, kun
saavutti nuivallanenin palaavan joukon. Joukko melskasi, pahkiloi ja
noitui. Kovin näytti miehiä harmittavan, että oli lähdetty
»hulluttelematta», oikein paettu, kuin peläten, karkuun. Jokainen
vakuutti tuhansin sanoin, ettei hän olisi lähtenyt, mutta kun kaikki
seisoivat siinä kuin housuttomat, niin eihän siihen ilennyt jäädä
seisomaan körttiläisten ihmeenä. Toinen syytti toistaan. Kullakin oli
heränneiden joukossa silmätikkunsa, vihattavansa. Lohdutuksekseen kukin
nyt niitä haukkui ja noitui, luetteli virheitä, heikkouksia ja koetti
siten saada toiset ymmärtämään miten hänen ja vihattavan körttiläisen
välillä oli olemassa äärettömän suuri juopa. Toinen tässä tahtoi saada
äänensä kuuluvammaksi toista. Siten pakolaisten alussa hiljainen ääni
pian kohosi rähiseväksi huutamiseksi.

Niin meluttiin jo silloin, kun Esa saavutti joukon.

»Mitä ... mitä sinä naurat?» Uteliaina ja hämillään kertyivät toiset
Esan ympärille, joka käsillään huitoen ylös ja alas kakatti, ettei
siihen näyttänyt tulevan ikänä loppua.

»Mitä, mitä sinä nyt?» ihmettelivät toiset, unohtaen oman väittelynsä ja
asettuen paljaana korvana kuulemaan mitä Esa nauraa?

Mutta Esa ei lakannutkaan. Hän oikein ulvoi huitoen käsillään yhteen
jaksoon juuri kuin hosuen päällekarkaavaa hevosta tai taistellen
tuulimyllyä vastaan. Mutta kun joukko alkoi jälleen muuttua
välinpitämättömäksi ja hajota hänen ympäriltään, pääsi Esalta:

»Voi, voi, voi sun...», ja sitten hän kirosi.

»Mitä?» kyseltiin monelta taholta ja keräydyttiin uudestaan Esan
ympärille... Osaahan se kuitenkin puhua!

»Mitäkö nyt? Kun miehet lähtevät *tappelemaan*, antamaan selkään
körttiläisille. Ja kun päästään tupaan, riisutaan lakit päistä ja
ruvetaan tutajuttamaan housuja ja sääriä niinkuin olis... Ja sitten
lähdetään oikaisemaan niinkuin itse piru olis selän takana hiilihangon
kanssa... Mitähän te oikein ajattelette?»

Kuului kaikkialta murinaa, jonka ajatuksena oli: »Etpä sinäkään
tohtinut!»

»Tohtinut! Ajatteletteko te sitten oikein selvällä järjellä, etten minä
olisi tohtinut, minä?»

»Mutta miksi et sinä sitten alkanut?» kysyi Iikan Antti ja sitä kohta
säestivät toiset monissa erilaisissa toisinnoissa. Luulivat löytäneensä
oikean valtin.

»Minäkö? Mitä, yhdeksäntoistatuhatta, varten mun pitäisi *aina alkaa*?»

Toiset selittivät kuin yhtenä miehenä, että oli odotettu Esaa alkamaan.
Mutta kun ei tämä alkanutkaan, niin lähdettiin pois. Eihän siellä
viitsinyt koko iltaa seisoa veisuuta kuulemassa. Esa nauroi taas.

»Senpä tähden juuri», hän sanoi, »minä en kiusallakaan nyt alkanut.
Ajattelin, että antaa koettaa muiden, jotta kyllähän minä olen osaltani
alkanut tappeluita. Eikä teistä yksikään tohdi sanoa, etten minä olisi
lyönyt ensimmäisenä, kun on paikalle passannut. Kuinka minun aina
pitäisi alkaa?»

Sitä ei kuitenkaan tiennyt kukaan, miksi sitä oli niin odotettu, mutta
odotettu vain oli. Iikan Antti arveli, ettei Esallakaan ollut oikeata
kurssia, koska ei kerran ollut alkanut.

»Häh?» huusi Esa hypähtäen, »luuleeko Antti olevansa paree kuin minä,
vai? Saadaan vaikka paikalla koettaa, jos sinua vain haluttaa.»

Iikan Antti ei ottanut kuulevaan korvaan tätä puhetta, näytti vain
haluavan vetäytyä takapuolille. Esakin jätti välille sattuneen
riidanhaasteen sikseen ja palasi uudestaan äskeiseen.

»Mitähän varten te oikein sieltä lähditte?» hän kummastellen kysyi.

Sepä vasta kysymys! Ei siihen kukaan osannut vastata. Melkein kaikilla
oli syynä: »kun tuo lähti, kun muutkin lähtivät, niin minäkin lähdin.»
Esa käveli mukana kurillinen nauru huulilla ja kuunteli selityksiä.

»Niin», sanoi Iikan Antti vihdoin nyreissään. »Pelättiin, niin
lähdettiin. Ei suinkaan siihen muuta syytä ollut.»

Ainoastaan kelvottomimmat tätä panivat vastaan, suurin osa sen
myöntämättä näytti hyväksyvän, koska ainoastaan rupesivat toisiltaan
kyselemään, että olikohan niillä aseita?

»Körttiläisilläkö?»

»Kellä sitten!»

»Oli!... Ettekö nähneet halkoja penkin alla.»

»Ja kirvesvinkka oli tyhjänä.»

»Niin, ja niitä miehiä oli niin paljon.»

»Ei enempää kuin meitäkään.»

Esa nauroi:

»Pelkoko teidät ajoikin?»

Huomautus sai pojat äkkäämään missä mentiin.

»No ei sinne päinkään!» alkoivat uudestaan kerskailla. Nyt kuulosti
siltä, että körttiläisiä kyllä oli paljon, mutta ei yhdessäkään miehen
vastusta, että ne olisi kyllä mäntätty yhteen läjään, jos niikseen olisi
tullut.

»Pastoriako te pelkäsitte, kun te lakittelittekin?» Esa naureskellen
jatkoi. Nyt päästiin vähän huojentavammalle tuulelle ja ruvettiin
leikkiä laskemaan kaikin, sillä eihän Esakaan nyt saattanut ajatella,
että tuota ukkoa olisi pelätty. Tämän humun kestäessä Esa yhtäkkiä
virkkoi:

»Mutta pojat! Ne veisasivat jotenkin komeasti.»

Kyselevinä koettivat toiset pimeässä tutkia naamaa, että mitähän se
tuolla meinaa? Rupesivat sitten toinen toisensa perään myöntelemään,
jopa kehumaankin. Esa lämpeni uudestaan, kun tässä toistenkin kehuessa
muistui uudelleen elävämmin mieleen veisu ja hän puhui melkein kuin
huumauksessa:

»Minä seisoin siinä sängyn pielessä ja kuuntelin, sillä se oli niin
komeaa. Enkä minä yhteen aikaan enää muistanut mitä varten oli tultu.
Mutta sitten kun te lähditte pois, minun yhtäkkiä nousi kiukut päähäni
ja minä jo ajattelin, että vedänkö vasten leukoja Talvikosken Köpiä,
kun se seisoi ja veteli virttä siinä toisten joukossa niin uskosta
että...»

»Siinä olisit nenäs polttanut», Levalan Lomppi nauraen keskeytti.

»Kunko olisin Talvikosken Köpiä vastaleukoja vetänyt?»

»Niin, olisit saanut koko joukon niskaasi.»

»Minäkö? Koska sinä oot nähnyt, että Karhun Esa itkee? Minä olisin
tapellut koko joukon kanssa, vaikka paikalle olisin oiennut.»

»Olisitpa, saakuri soita, saanut kerran kylliksesi», sanoi Iikan Antti.

»Olis vain se saanut. Körttiläiset eivät ainakaan säästä», vakuutti
joku.

»Saamari, kyllähän siinä olis rytyä ollut. Mutta kyllä minä muutamilta
olisin hengen vähät nitistänyt. Herra jee, poika! Sinäkö meinasit
tapella körttiläisten kanssa?» Esa puristi niskasta muuatta nuorta,
vähäistä pojannaskalia. Tämä rupesi kitisemään.

»Anna pojan olla rauhassa, kyllä siitäkin mies tulee, terävä tuleekin»,
virkkoi Iikan Antti.

»Noo, noo älä suutu Miska, ollaan veljekset, me pienet, ja ollaan miehiä
maasta asti! Hurraa pojat! Mihinkä nyt mennään? Mun pitäisi saada
tapella!»

»Tuleeko tauti päälle?» joku kyseli.

»Niinkuin synti.»

»Toranperän kylässä hypellään», tiesi muuan.

»Todellako?» kysyi Levalan Lomppi. »Jos siellä hypellään, sitten on
myöskin Taipaleen takaisia.»

»Ihan varmaan.»

»Niille tarvitsisi antaa hienoa puukömää.»

»Oikein isän kädestä pitäisikin antaa!»

»Minut ajettiin sieltä kerran pois makuuksilta ja se on vielä
kostamatta.»

»Ja sinä lähdit?»

»Lähti kuin leipurikoira, hyssyttelemään.»

»Lähdin. Vietäväkö sitä olis koko kylän kanssa puoleen tullut.»

»Niin toki, Hemppa-kulta! Kuule, koko kyläkö oli pystyssä, ämmätkin?»

»Älä nyt kovin pitkälle venytä, taikka... Jos sinä luulet paree olevas,
niin saat paikalla koettaa!» Hempaksi sanottu asettui kiusaajansa eteen
uhkaavaan asentoon. Toinen rupesi hyvittelemään:

»Ei tapella nyt, ollaan yhtä hyvät, en minä tahdo koetella. Jätetään
toiseen aikaan.»

»Kuinka vain tahdot. Ajattelin vain, että jos tahdot kohta koettaa,
jotta ei tarvitsisi pitää itselläsi turhia luuloja, niin ei minusta
olisi vastusta.»

»Älkää nyt tapelko, tulee pian riita. Lähdetäänkö?»

»Tottapa lähdetään?»

»Lähdetään tietysti.»

»Joo... Olisipa mukavaa saada taas vähän antaa selkään.»

»Ja varsinkin, kun saisi antaa taipaleentakaisille.»

»Nyt sitten mennään.»

»No, no, no!» huudettiin.

»Lämmin ja pehmoinen odottaa taipaleentakaisia.»

»Niin, mitä tekee?»

»Vartoo taipaleentakaisia.»

»Niin, joo! Ja kattos tuotakin nyrkkiä, kuule, sekin haisee jo aivan
tryyiltä.»

»Taitaa, kun on nenä kovin alhaalla ja hoikkain säärien nenässä, mutta
ei se tähän nenähän haise.»

»Eikö?»

»Ei. Ja jos et muutoin usko, niin koeta. Mutta kas tätä nyrkkiä.»

»No pojat, lauletaan: »Tuuli sitä tupaa huiskuttaa, jossa häitäni...»

»Ei sitä! Mutta tätä: »Pappani antoi hevosen ja rattaat ja tuhannen
markkaa rahaa...»

»No vie sun... Mutta tätä: »Enkesmannin linja...»

»Joo ... joo ... sitä ... »laivat ne merellä mennä tooraa, Enkesmannin
parhaat poijat on hukkuneet meren pohjaan.

Enkesmannin linjalaivat on Saksan korkkipuista ja Suomen pojat ne lihaa
leikkaa enkesmannin luista.»

-- -- --

»Poika vietävä, älä rääy, että korvani halkeevat, taikka minä sun...»
Karhun Esa jo taas tarttui jonkun huonomman niskoihin.

»Älä tartu siihen, rupeat pian itkemään!» varoitti poika.

»Minäkö?... jopa sä nyt, kakara...» Esa viskasi pojan nurin ojaan.

»Mitähän siinä noita huonompiasi kiusaat», virkkoi Iikan Antti, joka
koko illan oli ollut möhrytuulella.

»Huonompiasi? Luuletko sinä sitten itseäsi paremmaksi kuin minä oon,
vai?»

»Mitähän tuossa nyt?»

»Mutta jos sulla vain on ajatusta, niin ihan paikalla minä olen valmis
kuin sotamies.»

»Pane hiiteen...! taas nyt yhtä myötään riitaa haastat. Puhutaan muusta.
Ne aikovat, luulemma, haastaa sinun vastaamaan siitä hevosvarkaudesta.»

»Haastakoot! En minä siitä linnaan mene.»

»Mikäs auttaa?» nauroi Antti.

»No kyllä mä nyt ainakin yhden murhan sitä ennen teen. Kuka raato nyt
hevosvarkaudesta viitsii linnaan mennä.»

»Saman minä sanon», yltyi Levalan Lomppikin.

»Kun minä menen linnaan, niin teettekö sitten minusta komian laulun?»

»Komian! Ihan niinkuin enkelit pasuunilla soittaisivat», vakuutti
Lomppi.

»Minäkin sitten rupean sitä rollottamaan», nauroi Iikan Antti.

»Sepä se tuleekin sitten olemaan oikein enkelien soittoa!» huudettiin ja
naurettiin.

»Ihan kuin rikkinäistä pataa vedettäisiin pitkin kivikkomäkeä!»

»Pian te sen laulun saatte tehdä, ja muistakaa se, että siinä pitää
puhua paljon karhun sapesta!» muistutti Esa.

»Se sopiikin näin:

      Karhun sappea nuorille pojille
      sanoi Karhun Esa!»

»Joo-o, niinkuin silkkiä!»

»Se poika, se Mattu, se vain tekee lauluja kuin poika!»

»Äläs, mitä poika, mutta niinkuin *isä*.»

»Älä pistele isästä, tahi luunippu ajaa pian nenäs päälle kuin
kantoon.»

Tällä tapaa haastellen kulkivat pojat kohti Toranperän kylää.

Oikein isot tanssit oli Toralan talossa, koska viulunsoittajatkin oli
hankittu. Muuten oli tavallista, että tällaisissa iltatansseissa kylän
kimakkaääniset tytöt kurkkuklarinettiaan soittivat.

Paljon oli väkeä, niin että tanssijat ainoastaan tuppaamalla pyörimään
pääsivät. Takassa paloi suuri kantovalkea. Joukko nuorehkoja kylän
akkoja istui uuninloukossa patapenkin päällä sukkia kutoen, suu
tyytyväisyyden hupaisessa hymyssä. Pojat olivat enimmäkseen selvinä.
Pitkät, notkovartiset hopeahelaiset piiput tuprusivat melkein jokaisen
suussa. Tanssimaan lähtiessä toiset jättivät piippunsa joutilaana
istuimille, mutta toiset antoivat niiden roikkua hampaissa
tanssiessakin, jolloin piippu veti pään sivuväärään. Hiestä nouseva
höyry ja tupakansavu muodostivat tuvassa paksulta tuntuvan ja haisevan
ilman. Mutta kuka tästä jouti välittämään, kuka sitä huomasi! Se oli
tavallista, jokapäiväistä. Viulu yksin siitä kärsi, soittajan
ponnistuksista huolimatta sen kitisevät säveleet kuolivat ennen kuin
ovensuuhun ehtivät, kuuluivat sinne kuin suljetusta arkusta. Soittaja
itse näkyi tuon huomaavan, sillä mies sahasi jousella kuin olisi ääntä
yrittänyt seipäistä, puri hammasta ja polki tahtia niska ponnistavassa
lyyhyssä. Mutta tarpeeksihan se soitto kuitenkin kuului. Toistakymmentä
paria yht'aikaa kiersi valssissa ahtaalla tilalla. Mutta siihen sitä
riensivät kaikki kilvan. Tytöt vetivät poikia ja pojat vetivät tyttöjä
riehuun. Yhteen jaksoon työntäisi piiriin uusia, tyrkkien edestään pois
vanhoja. Taitavimmat tanssijat ne jotenkin kurssinsa pitivät, mutta
huonoimmat sortuivat yhä syrjään. Mutta väsymys ei painanut eikä into
laimennut. Poskipäät hehkuivat, silmät loistivat, hiki virtaili lakkien
ja huivien alta. Honkina ja huohotus kuului siltä, kuin olisi kukin
koettanut oikein hengen edestä saada kyllikseen.

Peräkamariin vetäysi tuon tuostakin joku, toisia taas sieltä tuli.
Toralan poika Jaska näkyi olevan se, joka sinne vieraita vei. Mutta
pianpa alkoivat siellä käynnin hedelmät näkyä, sillä juopuneitten
huudahduksia rupesi kuulumaan, kerskauksia ja hokimasanoja. Tuvanovi
kävi yhteen jaksoon, kuumuudesta hehkuvina kun tanssijat riensivät
vilvoittelemaan ulos ja toisia yhä tuli sisään.

Uusia juurakoita lisättiin takkaan. Samalla kun siitä lähti loimottavaa,
kirkasta valoa tanssitupaan, lisäsi tuli yhä jo rasittavaa kuumuutta.
Mutta kun pelimanni alkoi soittaa polskaa, tarttui kuin tuli helmoihin.
Jok'ikinen vedettiin esiin. Koko tupa muuttui yhtäkkiä kuin reunojaan
myöten kiehuvaksi padaksi, jossa jokainen pisara näyttää olevan toisensa
tiellä. Se ei ollut enää tanssimista, se oli jotakin muuta. Kukin pari
pyöri kyynärpäät pystyssä, tölmäisyjä sai vähän itse kukin. Riemusta ja
vallattomasta ilosta säteilivät kaikkien kasvot, nautinnosta ja
tyytyväisyydestä hohtivat. Riidan soraääntä ei kuulunut, vain iloisia,
vallattomia huudahduksia. Ei kukaan levännyt, ei kukaan väsynyt, vaikka
olikin niin ahdasta, että toisinaan tuntui kuin seinäin täytyisi
pullistua ja nurkkain ratketa.

Pihalta kuuluu suuren joukon raikuva, uhitteleva laulu. Sitä ei kukaan
jouda kuulemaan, kaikilla on sisällä kyllä puuhaa, tekemistä itsensä
kanssa, kilpaillessa voitosta ja pyörimisoikeudesta.

Ovi aukeni ja poikajoukko toistensa käsistä kiinni pitäen tupaan ryntäsi
laulaen:

      »Hurja luonto kun pojalla on
      ja merellä se nyt seilaa,
      älä sinä vanha kulta
      minua nyt enää meinaa.» --

Silloin joukot tuvassa syrjille sulloutuivat, kun Karhun Esat, Iikan
Antit, Levalan Lompit ym. etupäässä nähtiin vetävän. Tytöt pistäysivät
tulijain sekaan piiriin, mutta pojat vetäysivät hiukan onean näköisinä
syrjille. Pelimanni nousi penkille seisomaan, pusersi yhä lujemmin
joustaan viuluraukan kieliin, jotka ikään kuin viimeisiänsä valitellen
vonkuivat. Lujasti siinä tömisteltiin, oltiin leviää ja komiaa.

       *       *       *       *       *

Nurkassa, loukkokaapin ja kellokaapin välissä istuu Karhun Esa ja imee
jonkun tanssijan pitkävartista piippua. Siitä hän uteliaasti tirkistelee
lattialla riehuvaa tanssijoukkoa -- vasen silmäkulma on ilkeässä,
pahaenteisessä rypyssä. Hän tarkkaa, miten Kuivasen Ella tuolla
pyörittää Rekipellon Sannaa. Kummankin kasvoista hän ajatuksia lukee.
Miten hölmöltä Ella hänen mielestään näyttää...! kun yrittää noin tahtia
pitää ... kun leuka noin on olevinaan, kun silmät noin haarottavat, että
hän nyt, muka ujostelee, kun »morsiamensa» kanssa saa hypellä!

Esan suu vetäytyy kurilliseen nauruun.

Saitkohan morsiamen, piru ollen...! Älä nyt siitä Ella ole namillasi,
että se nyt niin kovin komiaa olisi tuo... Hölmö-parka!

Sannaa hän sitten tarkkaa, näkee miten huolettomasti hän heittää Ellan,
joka ei koskaan näkyisi haluavan lopettaa. Esa tuntee yht'äkkiä
myötätuntoisuutta Sannaa kohtaan... Komea se on sittenkin...! ei
silmäystäkään Ellaan luo, vaikka hän vakoillen tuossa perässä
ruinuttaa... Jahaa! Lompinko nyt pitää...

Komea se olikin, tuo Sanna, varteva, uljas ja rivakka. Silmäin loiste
rohkea ja tulinen, varsi jäykkä ja voimakas. Pysähtyivät. Lomppi jäi.
Sanna seisoi, pyyhki hikeä kasvoiltaan, ei ollut huomaavinaan, ei
näkevinään, Esaa, mutta odotti kuitenkin.

»Tule!...» Esa tarttui Sannan käteen.

»Hoh!» pääsi naiselta puoleksi kummasteleva, puoleksi ilakoiva hillitty
huudahdus. Kuumeentapaisesti työnsi hän ympärillä hyöriviä syrjään ja
tarttui Esan käteen...

Mikä syy heillä oli yrittää pyöriä niin kovasti? Miksi he tanssivat niin
pitkästi, että Esankin otsalta jo alkoi hiki tippua? Niin he tanssivat.
Mutta kumpikaan ei toisensa silmiin katsonut, ei puhunut mitään eikä
näyttänyt haluavan hellittää vaikka katkeisi. Esa kuitenkin ensin
hellitti. Kun siinä erotessa silmät yhteen sattuivat, kohosi vielä
valtavampi puna Sannan kasvoille ja suu meni nauruun. Niin Esankin kävi
ja hän palasi paikalleen kellokaapin väliin, josta toinen juuri lähti
tanssimaan. Hänen edessään tepasteli kolmoisjoukko nuoria poikia, jotka
ainakin olivat olevinaan juovuksissa, ei tiedä olivatko. Ne
kerskailivat ja rallattivat ja olivat miehiä olevinaan. Esa katseli
heitä ja hymähteli, rupesi poikain kanssa juttelemaan, kinailemaan ja
narrailemaan heitä.

Mutta Ella taas tanssi Sannan kanssa ja Esan pisti yhtäkkiä vihaksi...

»Jaska.» Hän veti luoksensa nurkkaan pojan, jota hän äsken matkalla oli
niskasta puristellut.

»Tohditko lyödä tuota Kuivasen Ellaa?» kysyi Esa hiljaa.

»Häh?» kysyi poika, vaikka kyllä kuuli.

»Häh! Mä sanoin, tohditko sinä antaa leuoille tuolle Kuivasen Ellalle?»

»Ellalle?»

»Älä nyt sitä soita! Minä tulen auttamaan, kun sinä vain alat.»

»Tuletko?»

»Tulen. Mene vain ja anna leuoille, ja anna aikakädestä.»

»Mutta jos et sinä tulekaan.»

»Tulen minä. Ei suinkaan sen sinua anneta tappaa ja pyntätä.»

»Minä menen!» poika jo huudahti, mutta katsoi vielä epäröiden Esaa.

»Mene, mene nyt. Katso sopiva väli. Mutta älä nyt kohta mene.»

»Noh!»

Poika erosi Esasta, joka sivumennen koetteli rautapuntaria, joka riippui
kellokaapin sivulla naulassa.

Yhtäkkiä läiskähti joukossa. Kuului Kuivasen Ellan tuima kirous. Tanssi
taukosi. Levoton liike kävi yli koko tuvan. Kukin äänsi jollakin
tavalla. Kirosi, siunasi, ulvahti. Rymäkkä oli syntynyt keskilattialla.
Ryhmä temmelsi siinä jo kuin satajalkainen kummitus.

Naisetkin sekautuivat siihen ensin, tappelijoita erottaakseen. Mutta
kohta saivat siinä ainetta useammatkin parit tukkanuottaan takertua. Se
oli vielä kuitenkin vain tukkanuottaa, vähemmän pelottavaa.

»Herra mei ja hopiasta huusholli!» kiljahti Karhun Esa ja löi
rautapuntarilla pöytään. Nyt tytöt pyrkivät erilleen, tunkeusivat ulos
huoneesta. Tukkanuottailijat erosivat, lensivät yli tuvan lyömäaseita
etsien. Mikä sai tuolin, mikä halon.

Jolle henki tuntui rakkaalta, tunki ulos tuvasta nyt, vaikka
ahtaastakin. Karhun Esa näkyi odottaneen, että muut ehtisivät alkaa ja
juttuun sekaantua, että hän sitten vasta jäljestäpäin huomauttaisi
itsestään ja esiintyisi rauhantekijänä, hän, Karhun Esa.

       *       *       *       *       *

Ulkona on pimeä ja sataa hiljaa. Tuvasta kuuluva melske, räiske ja
pauhina muistuttaa omituisesti niistä mielikuvituksista, joita
synnyttävät kertomukset tulivuorten sisäisestä pauhusta. »Tuvanovi
oksentaa ihmisiä kuin kuonaa, ihmisiä, jotka valittavat, kerskaavat,
parkuvat ja kiljuvat, synnyttäen pihaan tultuaan omituisen möyhyn.
Vähitellen pauhu sisällä taukoo, muuttuen yksityisiksi ääniksi ja
ryskäämisiksi, kuulostaa siltä kuin kuolemaantuomittu jättiläinen
viimeisiänsä potkisi. Vähitellen levenee meteli koko kylään, juostaan,
kirotaan, itketään ja voivotellaan.

Sade saa vauhtia, se näyttää tahtovan sammuttaa syttynyttä vihaa.

Tuvassa on jäljellä Karhun Esa, Iikan Antti ja Levalan Lomppi; ei näy
isäntää, ei emäntää.

»Nyt pojat lähdetään!» virkahtaa Esa, kun paiskaa kiinni tuvan oven.

»Joo!» myöntävät toiset, voitollinen, hymynsekainen ilme kasvoilla.
Mutta liikkeistä ja äänestä värehtii vauhka pelkoisuus. Varoen he
liikkuvat, karttavat ikkunan lähelle menemistä ja oviloukossa hetkisen
neuvottelevat. Valitsevat sitten halkojoukosta kukin itselleen yhden,
lyövät oven selälleen, hyppäävät kiljahtaen porstuaan, portaille...

Ei siis ovipielissä ollut ketään väijyksissä! Tarhalta ja maantieltä
kuuluu sohua. Toverit oikaisevat tuvanpäädyn kautta vainiolle. Nyt ei
ole enää nurkkia, väijyjille piilopaikkoja. Valtaavana herää
toveruksissa voittajan rajaton itseluottamuksentunne ja halu kuuluttaa
tekoaan koko maailmalle. -- Sanomattomassa tunteenpuuskassa tarttuvat he
toistensa kaulaan ja ratkeavat vetämään:

      »Puukko se oli vain pikkuinen,
      Mutta Heikki se oli suuri,
      Yksin seisoi ovella
      Kuin linnan kivimuuri.»




XI

ESA!


Koko yön kuljeksittuaan paikalta toiseen saapuivat Esa ja Levalan Lomppi
Karhuun. Mutta ikään kuin jokin painajainen olisi Esaa vaivannut, rupesi
hän heti kotiin saavuttua ihmettelemään miksi tänne oli tultu. Muori oli
hankkinut heille pullollisen viinaa, jota väen ylösnousun aikana vielä
ryypiskelivät. Väliin kuului kamarista laulunräminä, väliin tanssin
hypähdys, väliin oltiin aivan hiljaa.

»Kuule», virkkoi Esa, kun molempia näytti rupeavan nukuttamaan, »tänä
päivänä alkavat Laitalan Valeen ja Järvelän Santran häät.»

»Alkakoot», tuumi Lomppi huolimattomasti, silmät puoliummessa.

»Minä ainakin menen sinne», jatkoi Esa.

»Sinä? Onko sinua kutsuttu?» Lomppi alkoi virkistyä.

»Kutsuttu! Ei. Mutta vähät siitä. Lähdetkö sinä?»

»Häihinkö?»

»Mihinkä sitten, kuin häihin! Älä nyt nuku kun puhut.»

»Mennään vain.» Lomppi haukotteli. »Ensin pitäisi saada vähän nukkua.
Saamari, kun mua kovin unettaakin.»

Esa jo alkoi levottomasti kävellä.

»Minua ei uneta yhtään, ei vähääkään, ei niin merkkiäkään!»

Lomppi taas vähän torkosi ja virkistyi. Häntä näyttivät elähdyttävän
muistot.

»Peeveli, mutta ne saivat selkäänsä!» virkahti hän ja nousi ikään kuin
innostuneena.

»Mitä vielä, ei ne paljoa saaneet», väitti Esa, näyttäen siltä, että
hän enemmän ajatteli muuta kuin tätä.

»Kyllä ne saivat tarpeeksensa. Mutta mitä varten sä sitä Ellaa löit?
Onko teille tullut paha väli?» Lompin silmät muljottivat selkoselällään
niin laiskasti, että hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa saadakseen
pidetyksi niitä auki.

»Minä lyön ketä tahdon!»

»Et sinä nyt niin lyö, vaikka olisit hyväkin.»

»Lyönpä! Vai luuletko, että mä pelkään?» Esa pyörähti silmät palavina
Lompin eteen. Vitkalleen, ikään kuin uninen ainakin, nousi tämä öristen
seisomaan:

»Meinaatko sinä kimppuun käydä, vai?...» Lompin ääni oli sekin
uhitteleva. Esa, joko siitä tai jostakin muusta syystä, sai yhtäkkiä
hänessä harvoin tavattavan peruuttamishalun.

»No enhän minä sinua lyö, pöhlö», nauroi hän.

»Minä ajattelin, että jos sinä minua meinaat...» Lomppi istui uudelleen
lausettaan lopettamatta. Esa oli tällävälin heittäytynyt selälleen
sänkyyn, mutta sieltä hän yhtäkkiä kavahti istumaan.

»Kuule, lähdetään ajolle! Pannaan tuolta meidän kopukka rattaiden
eteen.»

»Mennään vain, mutta pannaan aluksi vähäksi aikaa makuulle.» Lompilla
oli niin uni, ettei hän tahtonut voida enää silmiään auki pitää.

»Kuka nyt maata viitsii! Makaa haudassa, siellä on parempaa aikaa.»

Lomppikin innostui vihdoin. Esa meni tupaan, ajoi Matin asettamaan
hevosta. Muori ei tohtinut Esalta mitään kysyä. Hän meni pihalle ja
koetti Matin kanssa arvailla mihin siinä nyt lähdetään. Mutta mistäpä
sitä Mattikaan tiesi. Muori huokaili ja valitteli, että mikä tässä tulee
eteen, kun ei tuo enää kokottelekaan työhön... Ja kun se
ryöstöhuutokauppakin nyt ainakin tulee ensi maanantaina, niin sitten se
ainakin kaikki rentoon heittää.

Äiti jo ratkesi itkemään ja valitti, että kerjuu tässä on edessä ennen
pitkää. Kun nuo hyväkkäät kanssa nyt juuri rupesivat hakemukseen
panemaan, ikään kuin eivät tuollaisten saatavain perille pääsisi. Olisi
edes akan ottanut, niin siitä ehkä vähän asettuisi ja sitten talonsa
pitäisi ja minäkin olisin tässä jollakin kurin mennyt vanhat päiväni...

Muori heltyi yhä, läheni hevosta, joka yht'aikaa hänen kanssaan oli
vanhentunut. Ruunan kyljet olivat laihat, selkä notkossa ja silmät
loistottomat ja himmeät.

»Ruuna-parka», virkkoi muori ja taputteli hevosta kyljille, kyynelten
juostessa omista silmistä.

»Sanoiko se Hautalainen todella, että hän vie Esan käräjiin siitä
hevosenajosta?»

»Uhkailivathan ne molemmatkin ja kiukussa olivat vahvasti.»

»Kaikista sitä nyt käräjiinkin viedään. Ennen vanhaan, kun minä olin
nuori», alkoi muori kertoa miten pojat silloin olivat vallattomia, eikä
niistä sellaisista käräjiin menty.

Porstuasta kuului poikain askelia ja ääniä. Muori säpsähti, vetäysi
nurkan taakse piiloon. Hädissään sysäsi seinään sormensa, jonka
ympärillä oli tukko. Haava rupesi kipristelemään ja tuskallisen
näköisenä alkoi muori viihdytellen heiluttaa kipeätä kättänsä. Yritti
sen ohessa kuunnella puheita pihalta.

Lomppi rupesi heti köntimään rattaille, johon heinäin päälle oikaisi
pitkälleen. Esa seisoi miettivän näköisenä tuikeasti katsellen ruunaa,
tuota laihaa, vanhaa konia. Sitten koperoi suitset maasta käteensä,
huitaisi perillä hevosta useampia kertoja. Paljon ei vanhus tuosta
välittänyt: ensi iskulla potkaisi yhdellä jalalla, toisella luimisti
korviaan ja huitaisi päällään lyöjäänsä kohti hampaat irvissä, mutta ei
yrittänytkään karkuun. Esa vimmastui tuosta verrattomasta laiskuudesta
ja rupesi suomimaan vanhusparkaa oikein hengen edestä. Sittenpä sai sen
hyppelemään, tempomaan ja lyyhistelemään. Vanhaan hevoseen näkyi
palaavan kuin jonkinlainen kajastus muinoisesta rivakkuudesta.

»Ään!» karjui Esa ja tempoi molemmista suitsiohjaksista, että hevonen
oli lyyhistyä takapuolilleen. Mutta silloin taas seurasi isku, joka
pakotti sen eteenpäin ryntäämään. Tuo nykiminen alkoi jo tuntua
rattailla makaavasta Lompista ilkeältä. Rupesi kyselemään, että mitä
hittoa se siinä nyt tempoo?

»Kyllä se nyt jo hyppelee!» virkkoi Matti tallista. Äänestä kuului,
että hän nauroi.

»Häh?» kysäisi Esa ja kääntyi sinne päin.

»Sanon vain, että kyllä se nyt jo hyppelee», uudisti Matti.

»Kuule, Matti», sanoi Esa ja läheni suitsiohjakset kädessä tallia.
»Ilveiletkö sinä?»

Matti kavahti.

»Mitä ilveilemistä se sitten on? Minä vain sanon...»

»Kyllä sinä ilveilet!» Esa heitti suitset, meni talliin ja otti Mattia
rintapäihin.

»Kaa, mitä sinä nyt?» Matti tarttui hänkin Esan rintapieliin.

Jo hämärti päivä siksi, että Matti saattoi nähdä Esan kasvojen
kummallisen ilmeen.

»Mitä sinä kummailet?» uudisti Matti, kun ei Esa puhunut mitään,
hammasta vain puri ja hypähteli.

»Kuule Matti, emmehän me ole koskaan riidelleet, emmekä tapelleet
ennen?» kysäisi Esa vihdoin.

»No ei, mutta mitä sinä nyt turhailet?»

»En minä turhaile. Sinä nauroit sillä, ettei mulla ole parempaa hevosta.
Sitä minä en kärsi. Ja samalla kun sinä kerran *nauroit*, ajattelit
sitä, että meille tulee ryöstöhuutokauppa, ja sitä, kun Hautalainen...»
Esan valtasi niin kiukku, että hän pyöritti vain hammasta purren
päätänsä.

»Mutta olkoon nyt», jatkoi hän, ja ääni tuntui itkunsekaiselta. »Kun
sinä pelkäät, niin olkoon anteeksi. Kyllähän sinä sen tiedät, että minä
sun löisin seinään, voisin tappaa kuin kissan. Mutta meillä on ollut
hyvät välit ja olkoon nytkin, Matti.»

»Noo.»

Esa löi Mattia olkapäähän ja kuiskasi:

»Matti, sulle sanon, että tänä päivänä kuuluu kamaloita.»

»Kuule, Esa, mitä sinä aiot?» kysyi Matti sydämellisellä osanotolla.

»Aion, mitä aion, kyllähän sitten kuulet. Mutta en minä hevosen ajosta
linnaan mene, enkä köyhänä tässä kävele, kun ne rupeavat velkoja
hakemaan.»

»Ei sinun nyt siltä vielä tarvitse köyhänä olla. Hanki rahoja ja maksa
sille Saviojalle.»

»Mitä? Kuka minulle rahaa antaa! Kuule, ei minua ole luotu isännäksi
eikä rengiksi, mutta karskiksi vankipojaksi. Vielä sitä lauletaan Karhun
Esastakin!»

»Älä nyt sellaisia! Eihän ketään ole vangiksi luotu?»

»On minut. Äitini tappoi isäni, tiedäthän sinä sen. Lastu ei lennä kauas
kannolta.» Ikään kuin säikähtäen omia sanojaan katsahti Esa arasti
Mattiin.

»Kuule, minä puhun kenties liikoja, mutta niin minä uskon, ettei äitini
ole syyttä miehensä murhasta kärsinyt. Kun minullakin olisi ollut
ihmistenmoinen äiti, niin kyllähän minustakin olisi ihminen tullut,
Matti! Mutta kun äitini on juonut aina, niin hän ei ole ikänä antanut
minulle hyvän neuvon sanaa, että vain olisi itse saanut elää niin kuin
halutti. Niin se talo on mennyt.»

»Tuletko sinä, Esa, vai?» huusi Lomppi.

»Odota! -- Mutta sen sinä, Matti, tiedät, että varas ja rosvo en minä
ole ollut ikänä. Vaikka olenkin sellaisten, kuin Karin Vennun kanssa
pitänyt seuraa, niin en ikänä sen vuoksi. Mulla on hurja luonto, ja
sentähden olen ollut heidän seurassaan. Mutta kun ei mulla ole halua
toisen oman päälle, niin siitä Vennukin on ruvennut vihaamaan.
Vihatkoon! Se on minulle -- Jumaliste onkin! -- saman tekevä. Sentähden
en minä viitsikään linnaan mennä niin tuiki huonosta asiasta kuin tuo
konijuttu. En ikänä!»

»Mutta eihän siitä linnaa tulekaan?»

»Tulee siitä, kyllä ne sen hevosvarkaudeksi saavat väännetyksi. Niillä
on minulle sydänvihaa. Mutta olkoon miten on, minun on jo monta viikkoa
ollut niin paha olla, niin, *niin helvetin paha*, että tähän täytyy
tulla muutos. Ajattelin minä jo vähän toisenlaistakin muutosta, mutta ei
se tapahtunut. No minä menen linnaan, onhan se edes jotakin... Mutta,
Matti, anna anteeksi, jos minä olen joskus ollut häjynkurinen. Ja
hyvästi nyt.»

Esa otti Matin kädestä. Tämän kasvot vääntyivät kummallisesti
itkuntapaiseen väärään, eikä hän saanut sanaa suustansa, vaikka
nähtävästi sitä tarkoitti.

»Hyvästi, älä muista pahaa.»

»No, mutta, oikeinhan sinä nyt lähdet niin kuin iäiselle reisulle.
Emmekö me, velikulta, riisu hevosta talliin?»

»Ei, ei riisuta. No kukapa sen tietää, vaikka lähtisinkin iäiselle, ei
sitä tiedä... Mitä minusta sitten on lukua.»

Mutta nyt purskahti hän itkemään ja meni tallista ulos. Matti näki, että
Esaa painoi jokin hirveä tuska. Tämän puhe muuten oli niin
odottamatonta, niin kummallista ja herätti rengissä niin suurta
myötätuntoisuutta, että hän ei voinut pidättää itseänsä hyppäämästä Esan
perään ja ovella tarttumasta häneen sylisin.

»Me-e-enen minä!» Esa riuhtaisi itsensä irti ja hänen huudahduksensa oli
taas tuollainen tavallinen, lihallinen.

»Kuule, pannaan hevonen talliin», pyysi Matti.

»Ei. -- Hevonen!» Esa tempaisi suitsista, istui rattaille, missä Lomppi
oli nukahtanut, tempoi ohjaksista ja löi hevosta. Se lähti konkaroimaan
mikäli jaloista lähti.

»Mitä se nyt sanoi?» kysyi muori Matilta, tullen nurkan takaa.

Matista tuntui kysymys enemmän utelemiselta, kuin äidin huolta
ilmaisevalta.

»Se sanoi», virkkoi Matti painavasti, »että jos hänelläkin olisi ollut
ihmistenmoinen äiti, niin hänestäkin olisi tullut ihminen.»

Muori kääntyi kuin väkkärä tupaan päin.

»Aina te mun niskaani lennätte», itki hän mennessään.

       *       *       *       *       *

Esa ruoski hevosesta kaiken juoksutaidon mitä siitä suinkin lähti.
Levalan Lomppi makasi rötköttäen kärrynlavalla ja lauleli rallattaen
kaikki rekivirret sikin sokin. Toisinaan Esa innostui laulamaan hänkin,
ja silloin he kahden kilpaa huusivat, että taivas kajahteli. Toisin
vuoroin Esa taas istui synkkänä ajatuksiinsa vaipuneena eikä näyttänyt
ensinkään kuuntelevan kumppaninsa kulotusta.

»Mutta, mihinkä me ajamme?» kysäisi Lomppi vihdoin, kun jo olivat
ajelleet tunnin, toista. Hiisi olkoon, tässä jo alkaa tulla vilu.»

»No, vaikka tuohon», virkahti Esa, käänsi hevosen maantien vieressä
olevan mökin pihaan. Toveri rupesi kiroilemaan.

»Mitä sinä nyt aiot? Haluttaako sinun körttisaarnaa kuulla?» kyseli.

»Haluttaa», sanoi Esa silmät hienossa ivahymyssä.

Mökin ikkunaan ilmestyi useita kasvoja. Esa jätti hevosen panematta
kiinni ja lähti tupaan. Lomppi seurasi.

Mökin isäntä oli yksi innokkaita heränneitä, Suutari Erkki, hän, jolla
oli niin raikas veisuuääni ja joka toisinaan saarnailikin.

Erkki istui työssään työpöytänsä ääressä, kolme lasta kurkisteli
penkillä ja vaimo polki rukkia. Oppipoika istui vastapäätä mestaria
työpöydän toisella puolen.

Esan ja Lompin tupaan astuessa oli suutari juuri neuvomassa oppipoikaa,
eikä ollut huomaavinaan tulijoita. Vaimo loi heihin syrjäisen
silmäyksen, käski istumaan ja polki keskeyttämättä rukkiaan.

»Istumaan», virkahti hän uudelleen.

Kumpikaan pojista ei tervehtinyt. Lomppi tuli sisään hiljakseen laulaa
hoilottaen ja meni suoraan suutarin ääreen. Siinä kumartui nojaamaan
työpöytään. Se oli vähällä mennä nurin, jollei mestari olisi ehtinyt
painamaan toisesta päästä.

»Älä käy siihen kiinni, kaadat koko pöydän», virkahti suutari nyreästi.

»Älkää suuttuko, mestari, ottakaa ja saarnatkaa tälle Esalle yksi hyvä
sakuska.»

»Mene pois siitä, etkö näe, että olet tielläni», huomautti suutari taas,
kun Lomppi oli käden tiellä pikilankaa vetäessä.

»No, saakeli tuota, mestari, saarnatkaa nyt ... yksi sakuska.»

»Mitä sinä siinä...» Esa tempasi Lompin käsipuolesta edemmäksi ja meni
itse istumaan suutarin ääreen penkille. Rupesi oikein ihmisittäin
juttelemaan.

»Onko mestarilla nyt hyvin kiirettä?»

Suutari katsahti pitkään Esaan, että oikeinko se tosissaan noin
ihmisittäin puhuu?

»Kylläpähän sitä on kiirettäkin», vastasi.

»No rupeaako tuo Jussi oppimaan? Se on meidän kylän poikia.»

»Kyllä Jussista suutari tulee.»

Lomppi pani piippuunsa.

»Se on, tuo Lomppi, sellainen ilkeännahkainen, mutta ei sitä pelätä
tarvitse», kuiskutti Esa suutarille.

»Enkä minä juuri kesken pelkääkään», tuumi suutari.

»Mutta, antakaahan nyt, suutari, viinaryyppy», alkoi Lomppi uudestaan.

»Ei ole tässä viinoja.»

»Köyhäpä sinä olet.»

»Koskapa ne suutarit niin rikkaita lie olleet.»

»Lyökää sitä», kuiskutti Esa suutarin korvaan, »kyllä minä autan.»

Suutari pudisti päätä. Lompille hän sanoi:

»Luuletko sinä, että tuo on sopivaa, tuo tuollainen? Kyllä on sullakin
jo siksi päiviä päässä, että saattaisit ruveta ihmisten lailla olemaan.»

»En minä ikänä körttiläiseksi rupea.»

»Ei sitä tiedä.»

»No ei vaikka...»

»Älä vakuuta. Niin minäkin ennen ajattelin.»

»Ei sitä pidä vakuuttaa... Se oli minun mielestäni oikein komeaa
veisuuta siellä Toivolassa eilen illalla», virkahti Esa.

»Oliko se?» kysyi suutari silmät loistavina.

»Oli se.»

»Vai oli. Ottiko se niin kuin omaantuntoon? Mä kysyn nyt vain
yksinkertaisesti.»

»Omaantuntoon!» matki Lomppi ja nauroi.

»Otti se», sanoi Esa.

»Mutta mitä varten te sieltä pois lähditte?»

»Noo, en tiedä.»

»Sanottiin, että teillä oli pahat aikomukset, että te olitte tulleet
sinne lyömään meitä?» jatkoi suutari hiukan kiihottuneella äänellä.

»Hmm, taisipa jollakulla olla ajatusta, mutta ei minulla ollut, tulin
vain heidän mukanaan», sanoi Esa.

»Mutta miksikähän eivät lyöneetkään?» kysyi suutari. Esa ei sanonut sitä
tietävänsä.

Suutari innostui.

»Kuule, Esa, se oli Jumalan voima, joka teitä esti ja teki tyhjäksi
pahain aikomukset.»

»Ei olisi ollut körttiläisille selkäsauna liiaksi», muistutti Lomppi
syrjästä. Esa ei puhunut mitään, kuunteli vain huulet yhteen
puristettuina. Suutari innostui vähitellen saarnaamaan ja puhumaan
persoonallisesti Esasta. Arveli, ettei hän uskonut Esalla olevan pahaa
sydäntä, vaikka hurja luonto ja penseä kasvatus oli vienyt väärälle
tielle. Vertaili körttiläisiä ja maailmanlapsia toisiinsa ja kysyi, että
eikö Esan sydämessä joskus jokin ääni koputellut kipeästi ja
muistuttanut hylkäämään pahaa tietä?

»Nyt mennään!» virkahti Esa yhtäkkiä ja lähti ulos. Lomppi oli istunut
takkakivellä, josta lähti noituen. Suutarin väki jäi kummissaan
ihmettelemään, että mikä sen nyt noin yhtäkkiä tuli?

Saviojan talo ei ollut kaukana. Sinne Esa nyt ajoi suoraa päätä. Isäntä
ja emäntä olivat kahden kotona ja pelästyivät hirveästi, kun näkivät
Karhun Esan pihaan ajavan. Esa meni yksin tupaan, kun Lompilla oli
jotakin tekemistä pihalla.

»Istumaan», käski isäntä joka seisoi takan ääressä ja vapisi. Esa meni
suoraan äijän viereen.

»Onko teillä viinaa?» kysyi Villen korvaan huutaen.

»Viinaa?... O-on sitä.»

»Pankaa pöytä koreaksi. Onko sianlihaa?»

»Sian...?»

»Sianlihaa!»

»On sitä», emäntä ehätti ennen isäntää.

»En minä tiedä», isäntä sanoi, »emäntä sen... Onko sitä? Pane tälle
Esalle ruokaa pöytään.»

Ukko-vanhus vapisi kuin tuomarinsa edessä. Emäntä alkoi juosta kuin
tulisilla hiilillä ja puuhata talon parasta, voit, lihat ja viilipytyt
pöytään.

Yhtäkkiä Esa tarttui isännän rintapieliin ja rupesi ravistamaan, nauraen
ilkeästi. Ukolta pääsi itku ja hän rupesi Jumalan nimessä rukoilemaan,
ettei Esa hänelle tekisi pahaa, vanhalle miehelle. Emäntäkin jo tuli ja
yhtyi nöyrästi samaan rukoukseen.

»Kuka teidän käski panna hakemukseen! Minä lyön seinään, niin kuin
silakan!»

»Älä, älä, hyvä ihminen», rukoili emäntä.

»Armahdahan nyt vanhaa miestä», pyysi vaari itkien.

»Mitä varten te panitte hakemukseen?»

»Kun ne sanoivat, että sun talosi on mennyttä kalua.»

»Kuka sanoi?»

»Körttiläiset sitä sanoivat ja muutkin käskivät panna hakemukseen... Älä
nyt, Jumalan oma, tapa... Minä annan sen vielä olla.»

»Niin, se annetaan olla, Esa», säesti muori.

»Kuka käski panna hakemukseen? Käskikö suutari Erkkikin?»

»Kyllähän se suutarikin sanoi.»

»Jottako panna hakemukseen.»

»Niin, se sanoi niin kuin muutkin.»

»Suutari Erkkikö?»

»Niin.»

»Ettekö te olisi muuten panneet hakemukseen, jos eivät muut olisi
käskeneet?»

»No ei, en vaikka, mutta kun ne... Mutta annetaan nyt olla.»

Esa jätti vanhukset siihen ja lähti ulos kuin nuoli. Portailla tuli
Lomppi vastaan ja sai palata siitä rattaille.

Nyt sai ruuna hypätä uudestaan suutarin mökille. Lompin kysymyksiin ei
Esa antanut mitään selvitystä. Suutarin pihalla hän käski Lompin odottaa
niin kauan. Itse meni tupaan.

Suutari otti hänet vastaan säteilevin kasvoin. Luuli jo, että oli äsken
omantunnon hereille saanut ja että Esa nyt jo tuskain kanssa palasi.

»No, mitä nyt kuuluu?» kysyi suutari.

Esa meni suoraan suutarin viereen.

»Sinäkö olet kehoittanut Saviojan Villeä panemaan velasta hakemukseen!»

»Minäkö?»

»Sinä!» Esa antoi suutarille niin kovasti vasten leukoja, että tämä
lensi tuolineen nurin niskoin. Lapset ja vaimo parkaisivat pelästyksestä
yhteen suuhun ja oppipoika pakeni sänkyyn. Annettuaan iskun potkaisi Esa
vielä suutaria muutamia kertoja saappaan kärjellä ja lähti sen tehtyään
ulos. Tempaisi siellä suuren kiven maasta ja viskaisi sen ikkunaa
kohti, mutta osasikin vain ikkunan pieleen. Lomppi naureskeli heitolle
ja sanoi, että jos hän tulee, niin kyllä hän osaa. Mutta Esa ei
odotellut sitä, vaan nousi rattaille ja lähti hyppyyttämään pois. Taas
hehkui hänen kasvoissaan vimmanliekki, ja kun hän karjaisi hevoselle,
tuntui se niin sydämenpohjasta lähtevältä, että Lomppikin oudoksuen
nosti päätänsä ja etsi katseillaan Esan silmiä. Tiellä roiskui rapa yli
pään, kun tuo vanha hevonen laukkasi. Rattaat poukahtelivat puolelta
toiselle, mutta yhä sai hevonen iskuja, yhä karjui ajaja, ulvoi kuin
tuskallisesti porottavaan haavaan olisi kipristelevää voidetta kaadettu.
Lomppia alkoi hirvittää, niin että hän nousi polvilleen rattailla,
tarttui Esan käsivarteen tuskallisesti huudahtaen:

»Esa!»

Esa käänsi silmänsä ja näki Lompin tuskasta vapisevan.

»Kuule, älä nyt aja!»

Mutta Esa päästi uuden huudon, antoi hevoselle uuden iskun ja Lompin
täytyi pysytellä tasapainossa.




XII

SOLMU


Kun ensimmäiset laineet Korvenloukon tappelun jälkeen alkoivat asettua
ja junkkaritkin, ikään kuin aristellen selkänahkaansa, jättivät Valeen
rauhassa rakastamaan Santraansa, rupesivat ihmiset arvelemaan, että
saapa nähdä raskitseeko Järvelän herastuomari-kitupiikki pitää häät
tyttärelleen.

Mutta oikeastaanhan tässä olikin kysymys siitä, mitä emäntä asiasta
sanoo. Ja emäntä sanoi, että ne pidetään. Se oli herastuomarille
mieleen. Vanhukset sopivat siitä siis varsin hyvin. Emäntä kyllä pisteli
Santralle usein ja kipeästi. Mutta ihmisten aikana hän oli mitä hellin
äiti. Santran iloinen luonto ei liioin pistoista välittänyt, jopa pisti
vastaan kun sattui -- ja nauroi: pure vain äitipuoli, pure kylliksesi,
sulla on enää lyhyt aika jäljellä! Hänelle olivat nuo puremiset oikein
nautintoa, kun tiesi kuinka sydämestä ne tulivat ja että ne niin pian
loppuvat, ja hänelle alkaa kokonansa uusi elämä.

Kuinka kovin hän pitikin Valeestaan! Sitten hän vasta oli tullut sen
oikein käsittämään, kun oli itkien levännyt Valeen äidin rinnalla, tämä
oli lohdutellen päätä silitellyt ja puhunut niinkuin äiti... Se oli niin
toisenlaista kuin kotona. Juuri sitä, jota hän oli ikävöinyt...!

Mutta Valeen äiti vastusti häiden pitämistä. Hänestä ne olivat
synnilliset ja sopimattomat. Valee pani jyrkästi sitä vastaan ja
puolusti häitä. Santra, joka kyllä halusta oli ajatellut häitä, myöntyi
kuitenkin heti muorin ajatukseen: jos muori vastustaa, hän ei mitenkään
niitä tahdo. Jo oli vähällä siihen loppua koko häiden ajatus. Mutta kun
Mäkilahden Matti sen sai kuulla, hänpä vasta melun nosti: hän ei
leppyisi ikänä, jos ei ainoan veljen ainoan pojan häissä saisi olla!
Muori mietti asiaa vieläkin päänsä ympäri. Uskontoverit houkuttelivat
lujana pysymään. Mutta eipä pysynyt. Äideillä on niin omituiset
mielijohteet, ne ratkovat hyvinkin yleisiä, kylmiä sääntöjä. Ei ole
nuoruutta ihmisellä kuin kerran, hän ajatteli, eipä näitäkään kenties
kuin kerran... Joutaisipa nähdä tuon lapsen seppelöitynä... Kun hän
huomasi, että hänkin sitä halusi, niin hän johtui ajattelemaan, että
tuolla pojalla lie siihen paljoa suuremmat syyt...

Silloin oli päätös valmis. Kun hän sen ilmoitti nuorille, tuli se
kaksinkertaisen lujaksi siitä riemusta, jonka se näissä herätti.
Uskonsisaret koettivat häntä loukkiakin, mutta muori sanoi, että hänellä
ei ole muuta kuin yksi sydän, se on joutunut noiden *lasten* haltuun,
eikä hän jaksa repiä sitä pois. »Kun omatuntoni ei sitä vastaan sano,
niin mahtaneeko Jumala siitä rangaista?» Ne sanoivat, että rankaisee,
lukivat hirmuisen tuomionsa. Mutta muori vetosi uudestaan
omaantuntoonsa, sanoi, että hän on aina koettanut sen neuvoja seurata,
eikä ole huomannut sen väärään vievän. Päätöksensä hän piti.

Yhdeksi pelottimeksi häitä vastaan ilmestyi vielä pelko, että jos
vihamiehet tulisivat häihin, niin -- siitäpä vasta hirmuiset seuraukset.
Siitä keskusteltiin Järvelässä sekä Laitalassa. Olikin siinä pelon
syytä. Kuitenkin vihdoin keino keksittiin: päätettiin kutsua Karin Vennu
yhdeksi kenkkäriksi, silloin junkkarit kyllä hiljaa ovat. Keino
hyväksyttiin. Vennu muuten olikin kenkkärinä melkein kaikissa häissä,
häntä yleensä ei uskallettu olla kutsumatta. Nyt ei häntä olisi kutsuttu
muuten, mutta varovaisuus käski.

Ja Vennulle päätettiin antaa »se kunnia». Siivosti hän muuten aina oli
käyttäytynytkin tällaisessa luottamustoimessa... Antaa Vennun tulla!

       *       *       *       *       *

Vieraita tulvailee Järvelään häihin idästä ja lännestä. Keittopuuhat,
viinan tarjoilemiset ovat niin runsaskätiset, että ihmiset heti tultuaan
kodistuvat, näkevät, ettei tässä todellakaan pelätä yhden miehen pöytää
katkaisevan. Jo pääkenkkäritkin erityistä huomiota herättävät. Ne ovat
Karin Vennu ja Hautalan Janne. Vierekkäin ne pöytäpenkillä istuvat ja
tuttavallisesti tarinoivat kuin parhaat ystävät. Aina uusien vieraitten
saapuessa vakavina ja juhlallisina rinnakkain astuvat näille ryyppyjä
tarjoomaan.

Ihmiset kuiskailevat tuosta; jokaisesta on hiukan omituista, että juuri
nuo miehet, toinen junkkarien kuuluisa johtaja, toinen järjestyspuolueen
vankka etumies, ovat rinnakkain kenkkäreinä samoissa häissä. Mutta
kuiskutukset selvittävät asian. Vieraat ihastuvat, ovat kaikin
yksimielisiä siitä, että tuuma on viisaasti harkittu. Kaikki tuntevat
itsensä kuin turvallisemmiksi: ovatpa nuo sentään kelpo rauhanvartijat!
Iloinen mieli pääsee heti valloittamaan väet.

Valee on usein uteliaisuuden esineenä, sillä on monta, jotka eivät ole
häntä tunteneet.

Naiset tutkistelevat: Onkin siinä jotakin, on kokoa, on ryhtiä
vartalossa, mies on komea. Mutta ei tuon luulisi mitenkään sellaiseen
temppuun ryhtyvän... Kun hän esiintyy morsiamensa kanssa vihkituolin
eteen, on poskilla helakka puna, silmät ujosti välttelevät ja suu hieman
hymyilee... Kuinka sellainen varkain morsiamen kotiinsa vie?

Hänen vierellään astuu saman tuolin eteen hoikkanen Santra, jonka
terävät silmät aina tositeolla katsovat mihin katsovat, nyhjäisee
sulhoaan tuontuostakin joidenkin satunnaisten seikkain vuoksi. Morsiamen
liikkeet ja muoto... Akat arvelevat, että pikemmin olisi uskonut, että
Santra on vienyt Valeen kuin Valee Santran. Santralla on musta,
kultareunustainen leninki, päässä seppeleen muotoinen kruunu... Valeella
on kyllä syytä olla hämillään, sillä on miesluonteita, jotka ovat
silloin hämillään, kun ovat varmoja siitä, että koko maailma pitää heitä
äärettömän onnellisina.

Kirkkoherra toimitti vihkimisen. Se oli tietysti juhlallinen, semminkin,
kun tiettiin että nuoripari oli tähän tilaan kulkenut ahtaan portin
läpi.

       *       *       *       *       *

Jo vihelsi klarinetti, jo lauloi viulu, jo roiskui Järvelän vierastuvan
lattia; kilvan tanssivat vanhat ja nuoret rakasta, reimaa polskaa. Mikä
riehakas ilo, mikä vallaton tanssihalu olikin nyt vallannut vanhat ja
nuoret! Poikkeusta ei tapahtunut nytkään säännöstä: häissä, missä sulho
ja morsian ovat iloisia, siellä ovat hauskat häät.

Valeesta on jo ujous kadonnut, kasvoille on ilmestynyt päättäväisyyden
kuvaava piirre. Se kertoo luonteesta, joka ei turhista läiky, mutta
kerran läikkymään ruvettua läikkyy kovasti. Ei se nyt läiky. Iloisesta
tyytyväisyydestä vain kasvot hohtavat, kaikista herttainen, hupainen,
miellyttävä mies.

Alkaa jo joitakuita juopuneitakin näkyä seurauksena ahkerasta
viinantarjoilusta. Soraääniä kuuluu pihalta, tuvasta ja häätuvasta.
Reippaina, vaanivina, voimansa tuntevina valvovat kenkkärit joka
nurkassa, ovat aina läsnä, missä joku katsoo tarpeelliseksi ilmaista
repäisevän halunsa. Ja niin painava on kenkkärien sana, että häjytkin
asettuvat, lannistuvat ja koettavat itseään tasapainossa pitää. Itse
kenkkäritkin tuon huomaavat. Se heidän varmuuden tuntoaan kohottaa ja
luo miellyttävän tyytyväisyydenhymyn kasvoille. Se Karin Vennun ja
Hautalan Jannen ikään kuin veti lähemmäksi toisiaan. He tiesivät, että
heidän kummankin persoonat yhteenlaskettuina vaikuttivat tuon, -- sitä
heille muut jo mielissään kehuivatkin. Riitaveljekset toisinaan voivat
tuntea suloista rauhaa, kun jossakin asiassa yhteistyössä voivat olla
toisilleen avullisia ja yksimielisiä.

Lähestyy ilta-aterian aika. Tuskin malttavat tanssijat siksi heittää,
että pöydät sisään saataisiin. Kuka tässä joutaisi ruokaa muistamaan!
Ihminen elää häissä paljaasta tanssimisesta, tällaisissa häissä
semminkin. Harvoin niitä on näin iloisia häitä, harvoin näin paljon
väkeä, harvoin sellaista nuortaparia, harvoin sellaisia kenkkäreitä...

Mutta saadaanhan ne pöydät sisään. Juosten, tanssien, kilvassa niille
ruoat kiidätetään. Muutamat »tupa-akat» ovat hiukan hutikassa,
juostessaan laskevat sukkeluuksia, nauravat, huvittavat. Täällä on
jokaisella osalla oma hupaisuutensa, ei koskaan näy tulevan ikävä.

Syödään. Siinä on ääntä. Pidetään satoja pöytäpuheita yht'aikaa.
Herastuomari tuolla pöydänpäässä vävylleen kertoo, sanoo niin sakeaan ja
paljon, että ruoka suusta pirisee. Ukko on tuitukassa. Näkyy hyvin
pitävän vävystänsä, kun se niin viitsii häntä kuulla, todistella hänen
juttujaan ja naureskella niille. »Syökää vieraat!» hän yleisölle huutaa,
»kun meillä on, kun Jumala on meille antanut... Ja vaikka mä itse sanon,
niin ei se tähän lopu.» Tätä herastuomari tuontuostakin uudisti, huusi,
että kuului yli huoneen. Emäntä suhditti ja pyysi, poikajunkkarit
huutelivat, vastailivat ja kehuivat.

Oli siellä muitakin, jotka tahtoivat saada äänensä kuulumaan.
Korvenloukon koulumestari selitti maapallon pyöreyttä ja pyörimistä sekä
että se palaa sisästä. Siitä sekautuivat muut väittelemään.

»Valehteletpa!» huusi Matin Tuppu toisesta pöydästä. »Maa on niinkuin
varileipä ja taivas on päällä kuin knapinkuori.»

»Lieköhän varileivän näköinen», arveli kolmas, »mutta ohut kuori sillä
ainakin on. Kun kovasti ajaa rattailla niin maankuori oikein tutajaa.»

Siitä tietomiehet väittelivät.

Pihalta kuuluu rattaiden jyräkkää. Muutamat, jotka sen huomaavat,
arvelevat: »Tulee kuokkijoita.» Tulkoon, ajatellaan. Tuntuu hyvältä olla
kutsuvieraiden joukossa...

Syntyy yht'äkkiä hirveä möyhy. Kaikki kääntyvät katsomaan ovellepäin.
Kaikki näkevät sen:

Karhun Esa, suuri lahtaripuukko kädessä, juoksee pitkin pöytää, jolle
heti ovesta hyppää, potkii voilautaset, leipäkorit, peruna- ja
lihavadit, juoma-astiat -- kaikki kumoon. Melkein halvatun näköisinä
katsovat syöjät. Ei yksikään käsi kurotu vielä pidättämään tuota
juoksua.

Jo astuu hän pitkälle pöydälle, kääntyy sen ylipäätä kohti, kamalasti
tuijottelee sulhasta...

Kauhistuneina lyyhistyvät ihmiset pöytäin alle. Huudetaan ja melutaan..
Miehiä muitakin jo nousee pöydille ... eihän tässä ahdingossa muuten
tuohon hirviöön käsiksi pääsekään...!

Riemastunut kiljahdus kuului yhtäkkiä joka suusta: Mäkilahden Matti oli
ensinnä ehtinyt, temmannut Esan jalasta. Kamalasti kiljuen tämä
potkaisi, horjui, kaatui pitkin pituuttaan pöydälle. Vielä kaatuessaan
puukkoaan päämaaliin kurotti, mutta se ei osunut. Pöytään vain sitkahti
ja vajosi syvälle.

Puukko on jo Mäkilahden Matilla, miehiä makaa Esan päällä pöydällä
kiinni pidellen. Melu on valtava. Ovensuussa jo tiedetään, että Valee on
rintaansa puukon saanut. Pöytäin välissä ihmisiä tunkeilee ahdingossa...

Esaa tuodaan ulos -- kantaen, Hautalan Janne yksin pääpuolesta pitelee,
toiset jalkapuolesta.

Esa lasketaan jalkeilleen porstuassa. Siellä ainoastaan muutamat
kynttilät himmeästi valaisevat. Ihmiset kuhisevat, tungeksivat.

Melkeinpä luulisi noiden Hautalaisen silmäin voivan katsoa läpi
ikivuoren tuossa, kun hän Esaa silmillään mittelee. Esa oli ensin kuin
tajuton, melkein tahdottomana näkyi antavan itseään kuljettaa. Mutta jo
heräsi, kiljahti, tarttui hänkin Hautalaisen rinnuksiin ja polkaisi
jalkaa... Toisetkin taas Esaan kiinni käyvät.

»Pois tieltä!» Hautalan Janne huudahti. Ihmiset lakosivat syrjille ja
toisiin huoneisiin.

Ja julmistunut mies tempasi Esan kuin lapsen... Kattoa piirtelevät tämän
saappaankannat, sieltä jyrähtäen lattiaan selkäpiilleen, että mäsäksi
luulisi rutistuvan jokaisen luusolmun. Kolmeen kertaan uudistuu tuo
entisajan miesten mahtava mestarinäyte. Lattialle on jäänyt avaraa
tilaa, ihmiset lyyhistelevät sivuille, pois edestä.

Vihdoin hellittää Hautalainen. Esa saisi nousta, mutta ei nouse. On
alkamaisillaan uusi leikki, mutta ihmisiä tulee väliin, pyytävät,
rukoilevat, ettei Hautalainen enää löisi. Eikä hän lyö.

Mahtavan voimakkaana seisoo hän lattialla, kukistettu puukkojunkkari
jalkainsa juuressa makaa ruumiillisesti ja henkisesti rusenneltuna. Esan
ystäviäkin kyllä on häissä, mutta ei kukaan uskalla kättänsä nostaa
ystävää puolustamaan.

Missä on Vennukin? Tuvassa, rauhallisesti penkillä istuu ja piippuansa
polttaa. Kaikki ihmiset näkyy vallanneen yliluonnollinen kunnioituksen
ja pelon alainen tunne. Tuntuu hetkisen siltä, kuin aikakauden vallaton
ja hurja henki vapisten silmäilisi toivotonta tulevaisuuttaan, turhaan
etsien lohdutusta menneeltä suuruudeltaan, joka näytti auttamattomasti
alkavan kukistua väkevän käden alle.

»Kelvoton ... mitä sinä tarkoitit!» ärjäisi Hautalainen, kun Esa vihdoin
nousi ja he taas vastakkain seisoivat.

Esa oli tuskallisessa sieluntilassa, puri hampaita, väänsi päätä ja
katseli mitään puhumatta lattiaan. Hän kärsi: tarkoitus kun oli niin
kokonaan tyhjiin rauennut.

»Mitä sinä nyt ajattelet?» kysyi Hautalainen ja laski kätensä Esan
olalle.

»Mitä se sinua koskee?» Vastaus tuntui jotenkin nololta.

»No eipä tosin. Tuo nyt sitä köyttä, Mäkilahti.»

Esa katsahti säpsähtäen ympärilleen.

»Köyttä?» kysyi.

»Köyttä tietenkin!»

»Kenenkä luvalla minut köytetään?» kysäisi Esa ikään kuin lakiin
turvaten.

»Omalla luvallani ja edesvastuullani», vastasi Hautalainen. »Syytä kyllä
on ja kiitä Jumalaa, ettet sattunut saamaan aikaan enempää.»

»Sepä se olikin perkeleintä!» kiljui Esa.

Mäkilahden Matti toi köyttä, mutta lausui epäilyksensä siitä, olisiko
lupa Esaa köyttää.

»Lupaa! Hän on varastanut kaksi hevosta... Ja yksin tämäniltaisesta
hänet kytkisin.»

Nyt Esa vasta huomasi, missä mennään. Häntä siis todella aletaan syyttää
*hevosvarkauksista*! Hänestä tulisikin vain kurja, maineeton vanki,
vilahti ajatuksissa.

Vaistomaisesti meni käsi tuppeen, se oli tyhjä. Äkkiä hyppäsi hän jonkun
likellä seisovan tuppea koettelemaan, mutta sekin oli tyhjä. Hurjasti
kiljahtaen hän suinpäin työntäysi väkijoukkoon. Samassa täytyi hänen
kuitenkin jo rauhoittua monien vankkojen käsien pitelemänä kuin pihtiin.

»Ei nyt ole puukkojunkkarilla puukkoa!» ilkkuivat pitelijät.

Hautalan Janne köytti Esan kädet. Ei kukaan oikaissut sormeaankaan häntä
puolustaaksensa. Esa oikein kiemurteli tuskallisen raivonsa käsissä ja
silmäili tuon tuostakin ympärilleen, eikö kenties edes joku
puolustamaan rupeaisi. Äkkäsi Santrankin siinä muiden joukossa
seisomassa. Ikään kuin pelästyen jotakin hän vavahti ja jäi suu auki
muutamaksi silmänräpäykseksi tuijottamaan morsiameen. Sitten leimahti
tulinen, intohimoinen liekki silmissä, jotka Santrasta kääntyivät
Valeeseen. Taas hän kyykähti ja riuhtaisi kiroten:

»Olisivat nuo kädet olleet vielä muutaman minuutin irti!»

Valee säpsähti ... häntähän se *taas* juuri katsoi ja Santraa, häntä
siis tarkoittikin... Hän hyppäsi läiskyvänä esiin:

»Päästäkää irti se vielä...! mun tekee mieleni...»

»Hiljaa!»

Lattia jysähti Hautalan Jannen alla ja tuima katse kohtasi Valeeta, joka
hämillään poistui perässään vetävän Santran kanssa tupaan.

Vennua ei Esa vain nähnyt. Neljä miestä varustausi jo kyyditsemään
häntä, niiden joukossa Mäkilahden Matti. Ulos vietäessä Esa joutui
mielettömään epätoivoon ja alkoi katkerasti purkaa sappeansa, joka
loppui vihdoin raivoisaan itkuun.

»Minähän sanoin, että minä opetan sun itkemään», muistutti Hautalan
Janne.

Muistutus herätti Esan tajuntaan. Uhka palasi. Suuntäysin syyti hän nyt
uhkauksia vastaisen varalle, kun irti taas pääsisi ... eikä se
elämänikää kestäisi. Se ajatus, ettei vankeus näistä syistä tulisi kovin
kauan kestämään ja että silloin taas olisi tilaisuus uudestaan tehdä
»ihmeitä», se hänen uhkansa niin täydelleen palautti, että rattaille
astuessaan jo tunsi itsensä *suureksi junkkariksi*, josta kyllä sopii
lauluja tehdä.

Pöytä järjestettiin uudestaan. Vennukin siellä taas oli muiden joukossa.
Suupielissä oli peittämätön, ilkullinen hymyily. Esan mellastaminen
kuului ulkoa tupaan. Vennua ihmetytti, ettei siellä ole ketään, joka
tuota puolustaisi. Toisinaan hänen kasvojensa väre muuttelehti, se oli
silloin, kun mieleen meni, että noinko ne pelkäävät Hautalan Jannea?
Sitä ei *hän* olisi tahtonut. Toiselta puolen miellyttää häntä, että Esa
nyt tulee menemään hänellä kiusana olemasta. Luulee, että se on hän,
joka Esan on kukistanut puolustamattomuudellaan.

Istutaan uudelleen pöydissä, jatketaan keskeytettyä ateriaa ja humistaan
äskeisestä tapauksesta.

»Syökää vieraat, kyllä ruokaa on», kuuluu herastuomarin ääni taaskin.
Mutta sitten hän yhteen jaksoon juttelee, että se on jotenkin luja mies
tuo Hautalainen. Siitä samasta asiasta nyt muutkin puhuvat, kaikki
kehuvat ja ihmettelevät Hautalaista... Pitävät kunnianansa, kuka
parhaiten ylistää osaa.

Yhä uusia ruokia kantavat kenkkärit pöytiin. Joukossa on Hautalan Janne
totisena, vakavana, ajattelevan näköisenä. Vennulla on yhä hymyilynsä
suusopissa, kun muutaman kanssa laskee melkein imelää leikkiä. Mitä
syytä hänellä nyt on sellaiseen leikinlaskuun? ihmiset kysyvinä
ajattelevat. Vennu näyttää melkein lörpöltä? Suosiotako hän tuolla
tavalla etsii? Miksi hän sitä nyt etsii...?

Mutta Hautalan Janne on harvasanaisempi kuin ennen, ei lörpöttele, mutta
ei loukkaakaan ketään. Jos Vennu huomaisi nuo silmäykset, joilla Janne
tuon tuostakin salavinkaan silmäilee häntä silloin, kun hän jonkun
kanssa laskee imelää leikkiään, niin kenties huomaisi Jannen
silmäkulmissa jonkinlaisen salatun voitonriemun. Ja jos voisi syvemmälle
katsoa, löytäisi sieltä itseänsä koskevan ajatuksen: sinun kukistamisesi
on ainoastaan ajan kysymys.

Mutta sitä ei Vennu huomaa. Hän ei vielä luule asemansa horjuvan. Hän
riemuitsee onnellisena siitä ajatuksesta, että ihmiset kunnioittavat
häntä nyt, kun hän siivon miehen tavoin antoi vastustelematta hyvän
ystävänsä, Karhun Esan kytkeä. Hän riemuitsee siitä, etteivät ihmiset
tiedä hänen syitänsä: hänhän oli vapautunut vaarallisesta vihollisesta
-- ainakin vähäksi aikaa.

Ateria on päättynyt, hääväki hälisee ja pauhaa.

Sulhanen ja morsian seisovat rinnakkain pitkän pöydän takana. Kyllä
varmaankin tuo sulhanen kykenee miehen tehtäviin, ainakin luulisi...

Pöytiä kannetaan ulos. Nuoriso jo porstuassa hypähtelee ja tanssii. Ei
kukaan tällä hetkellä näy enää muistavan Esaa. Niinkö vähän he
kunnioittavatkin puukkojunkkarien kuningasta, niinkö vähän huomiota
panivat tuon viimeiselle, uskaliaalle hullunyritykselle!

Viulut ja klarinetit soivat. Tanssi on alkanut. Hautalan Janne ja
Valeekin yhdessä polskaa tanssivat! Lähtevät sitten kamariin. Totta
heillä on siellä jotakin kahdenkesken puhuttavaa...

Noista miehistä luulisi joskus tulevan hyviä liittolaisia.







*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUUKKOJUNKKARIT ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.