The Project Gutenberg eBook of Qvo vadis: Kertomus Neron ajoilta
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Qvo vadis: Kertomus Neron ajoilta

Author: Henryk Sienkiewicz

Translator: Maila Talvio

Release date: February 10, 2005 [eBook #15010]
                Most recently updated: December 14, 2020

Language: Finnish

Credits: Produced by PG Distributed Proofreaders Online Team


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK QVO VADIS: KERTOMUS NERON AJOILTA ***




Produced by PG Distributed Proofreaders Online Team





QVO VADIS

Kertomus Neron ajoilta


Kirj.

Henryk Sienkiewicz

Puolankielestä suomentanut Maila Talvio


WSOY, Porvoo, 1921.




ENSIMMÄINEN LUKU.


Petronius heräsi vasta puolenpäivän aikaan, hyvin väsyneenä, kuten
tavallisesti. Hän oli edellisenä iltana ollut Neron luona kemuissa, ja
ne olivat kestäneet myöhään yöhön. Viime aikoina oli hänen terveytensä
alkanut horjua. Aamuisin herätessään valitti hän olevansa aivan kankea
ja kykenemätön kokoamaan ajatuksiaan. Mutta kun harjaantuneet orjat
aamukylvyssä huolellisesti olivat muokanneet hänen ruumistaan, niin
pääsivät laiskat veret taas liikkeelle, mies heräsi ja virkistyi, hänen
voimansa palasivat, ja hän jätti oleotekiumin, s.o. kylpyjen viimeisen
osaston, ikäänkuin uudesti syntyneenä, silmät säteillen älyä ja
huolettomuutta, nuortuneena, elämänhaluisena, käytöksessä maailmanmiehen
sirous ja näennäinen kylmyys. Itse Otho ei olisi kyennyt kilpailemaan
hänen kanssaan. Hän ei suotta omistanut nimeä »kauneuden tuomari»,
»arbiter elegantiarum».

Julkisissa kylpylaitoksissa kävi hän harvoin: vain silloin kun siellä
esiintyi joku erinomainen puhuja, josta kaupungilla oli kerrottu, tai
kun ephebioissa oli erityisen jännittäviä paineja. Olihan hänen
omassakin »insulassaan» kylvyt, jotka Celer, Severuksen kuuluisa
aikalainen oli häntä varten laajentanut ja sisustanut, jopa niin
erinomaisella aistilla, että itse Nero piti niitä parempina kuin
keisarillisia kylpyjä--vaikka viimemainitut olivat tilavammat ja kaikin
puolin komeammat.

Hänen oli noissa kemuissa täytynyt kuunnella Vatiniuksen ikäviä
sukkeluuksia ja ottaa osaa Neron, Lucanuksen ja Senecan keskusteluun
kysymyksestä: onko naisella sielu? Hän nousi myöhään ja läksi paikalla
kylpyyn, jossa kaksi jättiläiskokoista orjaa laski hänet pitkäkseen
sypressipuiselle, valkealla egyptiläisellä byssoskankaalla peitetylle
pöydälle. Sitten he kastoivat kämmenensä hyvänhajuiseen öljyyn ja
rupesivat hieromaan hänen kaunismuotoista ruumistaan. Suljetuin silmin
odotti Petronius lämpimän kylvyn vaikutusta. Lämpö hierojien käsistä
virtasi häneen ja karkoitti väsymyksen kuin pyyhkäisemällä.

Hyvän aikaa hän oli pysynyt äänetönnä. Nyt hän avasi silmänsä ja rupesi
kysymään, kummoinen ilma oli sekä olivatko gemmat, jotka kultaseppä
Idomenus oli luvannut tänäpaivänä lähettää nähtäviksi, jo tulleet. Hän
sai kuulla, että ilma oli kaunis, että Albanian vuorilta puhalsi lauha
tuuli, mutta etteivät gemmat vielä olleet tulleet. Petronius sulki
taasen silmänsä ja käski kantaa itsensä tepidariumiin. Samassa astui
oviverhon takaa esiin ilmoittaja, »nomenclator», sanomaan, että nuori
Marcus Vinitius, joka vasta oli palannut Vähästä Aasiasta, pyysi saada
häntä tavata.

Petronius käski viedä vieraan tepidariumiin, jonne häntä itseään juuri
piti kannettaman. Vinitius oli hänen vanhemman sisarensa poika, sisaren,
joka jo aikoja sitten oli mennyt naimisiin Marcus Vinitiuksen, erään
Tiberiuksen aikaisen entisen konsulin kanssa. Nuorukainen oli palvellut
Corbulon parttilaisia vastaan lähetetyssä väessä ja sodan loputtua
palannut kaupunkiin. Petronius piti hänestä, tunsipa miltei hellyyttä
häntä kohtaan, sillä Marcus oli kaunis ja nuortean voimakas, tiesi
sitäpaitsi aina nautinnoissaankin noudattaa taiteellista kohtuutta, ja
siihen pani Petronius erittäin suurta arvoa.

"Terve sinulle, Petronius!" huudahti nuori mies, joustavin askelin
astuessaan tepidariumiin. "Suokoot jumalat sinulle menestystä, varsinkin
Asklepios ja Kypris, joitten suosikkeja ei koskaan voi kohdata
onnettomuus!"

"Tervetuloa Roomaan ja maistukoon sinulle rauha suloiselta sodan
jälkeen," vastasi Petronius, ojentaen hänelle kätensä pehmeän viitan
poimuista, johon hän oli kääritty. "Mitä uutta Armeniasta, ja etkö
Aasiassa ollessasi käynyt Bityniassa?"

Petronius oli kerran ollut varakonsulina Bityniassa, jopa hallinnut
tarmolla ja oikeudella. Omituisena vastakohtana tälle tosiasialle oli
miehen luonne: Petronius oli nimittäin kuuluisa naisellisuudestaan ja
rakkaudestaan ylellisyyteen. Mutta hän muisteli vielä mielellään noita
aikoja, jotka todistivat mikä hänestä olisi voinut tulla, jos hän vain
olisi tahtonut.

"Minä osuin Herakleaan," virkkoi Vinitius, "sillä Corbulo lähetti minut
sinne noutamaan lisävoimia."

"Vai Herakleaan! Tunsin siellä erään tytön Kolchiksesta, jota en
vaihtaisi koko täkäläiseen naisväkeen, en itse Poppaeankaan. Mutta ne
ajat ovat olleet ja menneet! Kerro mieluummin kuulumisia parttien
puolelta. Suoraan sanoen olen noista Vologeseista, Tiridateista,
Tigraneksista ja muista barbareista saanut ihan tarpeekseni. Nuori
Arulanus vakuuttaa, että he omassa keskuudessaan aina kävelevät neljällä
jalalla ja että he vain meidän edessämme tekeytyvät ihmisiksi. Paljon
heistä nykyään puhutaan Roomassa, ehkä siksi että on vaarallista puhua
muusta."

"Sota ei edisty. Jollei Corbulo olisi johtajana, niin se piankin voisi
kääntyä tappioksi."

"Corbulo! Niin, kautta Bacchuksen, se se on oikea sodan jumala, Mars
itse omassa persoonassaan: suuri soturi, tulinen, rehellinen ja tyhmä.
Minä pidän hänestä, jollen muusta syystä, niin siksi, että Nero pelkää
häntä."

"Corbulo ei ole tyhmä mies."

"Ehkä olet oikeassa. Se on muuten yhdentekevää. Tyhmyys, kuten Pyrrho
sanoo, ei ole ensinkään huonompi ominaisuus kuin viisauskaan, eikä
missään suhteessa eroa siitä."

Vinitius rupesi kertomaan sodasta. Vasta kun Petronius sulki silmänsä,
huomasi nuori mies, miten väsyneet ja laihtuneet hänen kasvonsa olivat.
Silloin hän kiireesti vaihtoi puheainetta ja rupesi huolestuneena
kysymään hänen terveyttään.

Petronius avasi silmänsä.

Terveyttään! Niin, ei hän ollut terve. Tosin ei hänen vielä ollut niin
hullusti kuin nuoren Sissenan, joka oli kadottanut tuntonsa siihen
määrään, että kun hänet aamuisin oli laskettu kylpyyn, hänen täytyi
kysyä: »istunko minä?»--Mutta ei hänkään ollut terve. Vinitius oli
sulkenut hänet Asklepioksen ja Kypriksen huomaan, mutta hän, Petronius,
ei uskonut Asklepiokseen. Eihän edes tiedetty, kenen poika tuo Asklepios
oli, Arsinoen vaiko Koroniksen, ja kun ei edes äidistä ole varmaa
tietoa, niin mitä sitten isästä kannattaa puhuakaan. Kuka se muuten
näinä aikoina uskalsi mennä takaamaan edes omaa isäänsä!

Petronius hymähti ja jatkoi puhettaan:

"Kaksi vuotta sitten minä todella lähetin Epidaurukseen kolme tusinaa
eläviä rastaita ja kultaisen pikarin. Tiedätkö, miltä kannalta otin
asian? Ajattelin: se auttaa, jos auttaa, ja jollei auta, niin ei se
ainakaan vahingoita. Ja jos ihmiset maan päällä vielä kantavat uhreja
jumalille, niin kaikki he varmaan ajattelevat niinkuin minä. Kaikki!
paitsi mahdollisesti aasinkuljettajat, jotka Porta Capenen luona
kauppaavat palvelustaan matkustajille. Mutta paitsi Asklepion olin
tekemisissä Asklepiadienkin kanssa viime vuonna, kun sairastin
rakkotautia. He toimittivat minulle »inkubationin», ja minä kyllä tiesin
että se keino pettää, mutta ajattelin: entä sitten? Koko maailma on
petokselle perustettu ja elämä on paljasta harhanäköä. Sielu on sekin
harhanako. Ihmisellä pitää vain olla niin paljo järkeä, että hän osaa
erottaa suloiset harhanäöt karvaista. Annan kylpyhuoneessani polttaa
ambralla priiskoitettuja seeteripuita, sillä olen aina pitänyt tuoksusta
enemmän kuin haisusta. Mitä taas Kyprikseen tulee, jonka suosioon tässä
suljit minut, niin on hän suosinut minua siihen määrään, että oikeassa
jalassani aina on särkyä. Mutta onhan se hyvä jumalatar! Vakuutan, että
sinä ennemmin tai myöhemmin uhraat valkeita kyyhkysiä hänen
alttarilleen."

"Kyllä kai," vastasi Vinitius. "Parttilaisten nuolet eivät minuun
osuneet, mutta Amorin vasama minuun sattui aivan odottamatta, muutaman
staadion matkan päässä kaupungin porteilta."

"Kautta Sulotarten valkeitten polvien! siitä sinä kerrotkin minulle
joskus sopivaan aikaan!" huudahti Petronius.

"Totta puhuen minä tulinkin pyytämään sinulta neuvoa juuri tässä
asiassa," puhui Marcus.

Nyt tulivat paikalle samat orjat, jotka olivat palvelleet Petroniusta,
ja hänen kehoituksestaan riisui Marcus tunikansa ja astui haaleaan
kylpyyn.

"En edes kysykään, saatko osaksesi vastarakkautta," puheli Petronius,
katsellen Vinitiuksen nuorta ruumista, joka oli kuin marmorista
veistetty. "Jos Lysippus olisi sinut nähnyt, niin sinä nyt koristaisit
Palatinuksen porttia nuorteana Herkuleen kuvapatsaana."

Nuori mies hymähti mielissään ja sukelsi kylpyyn sellaisella vauhdilla,
että lämmin vesi läiskähti mosaikkikuvan päälle, joka esitti Heraa
rukoilemassa unen jumalaa nukuttamaan Zeusta. Petronius katseli
sisarenpoikaansa taiteilijan tyytyväisellä silmällä.

Tuskin oli Marcus noussut kylvystä ja joutunut »epilatorien»,
karvannyppijä-orjien, käsiin, kun »lector» eli esilukija astui sisään,
pronssikotelo riippumassa vatsan päällä, kotelossa papyruskääröjä.

"Tahdotko kuulla?"

"Mielelläni, jos se on sinun teoksesi," vastasi Vinitius, "muuten
mieluummin juttelisin. Tähän aikaan on runoilijoita sellainen määrä,
että he ahdistavat meitä joka kadunkulmassa."

"Niin kyllä. Et voi liikkua ainoankaan julkisen rakennuksen,
kylpylaitoksen, kirjaston tai kirjakaupan likeisyydessä, näkemättä sen
edustalla runoilijaa tekemässä apinantemppujaan. Kun Agrippa palasi
kotiin itämailta, luuli hän heitä paholaisen riivaamiksi. Ajat ovat
todella sellaiset, että voi tulla siihen johtopäätökseen. Caesar
kirjoittaa runoja, ja kaikki muut seuraavat hänen jälkiään. Varokoon
jokainen ainoastaan, ettei kirjoita parempia runoja kuin Caesar! ja
siinä suhteessa hiukan pelkään Lucanuksen puolesta... Minä puolestani
kirjoitan suorasanaista ja sitä en tarjoa nautittavaksi itselleni
enempää kuin muillekaan. Esilukijan tarkoitus oli tässä esittää
Fabritius Vejento-raukan teoksia."

"Minkätähden »raukan?»"

"Siksi että häntä käskettiin viipymään Odyssassa eikä palaamaan
kotoisille karsinoille ennenkuin saa uuden käskyn. Mutta tämä »Odysseia»
käy hänelle epämiellyttävämmäksi kuin Odysseulle, sillä hänen vaimonsa
ei ole mikään Penelope: Tyhmyyksiä! Mutta kaikki katsovat täällä asioita
pintapuolisesti. Kirja muuten on sekä huono että ikävä, ja ihmiset ovat
ruvenneet lukemaan sitä vasta senjälkeen, kun tekijä karkoitettiin
maanpakolaisuuteen. Nyt huudetaan joka taholta: »scandala, scandala!» ja
mahdollisesti Vejento muutamissa kohdin on liioitellut, mutta minä, joka
tunnen kaupunkimme ja tunnen miehemme ja naisemme, vakuutan sinulle,
että todellisuudessa kaikki on räikeämpää kuin kirjassa. Jokainen hakee
sieltä--pelolla itseään, mielihyvällä tuttaviaan. Avirnuksen
kirjakaupassa istuu paraikaa sata henkeä kirjoittamassa jäljennöstä
tästä kirjasta sanelun mukaan--ja sen menestys on taattu."

"Esiinnytkö sinä siinä?"

"Kyllä, mutta tekijä ei ole osannut oikeaan, sillä minä olen sekä
huonompi että vähemmän alhainen kuin miksi hän minua kuvaa. Katso, johan
meiltä aikoja sitten on mennyt taju oikeasta ja väärästä. Ja minä
puolestani olen vakuutettu siitä, ettei näiden käsitteiden välillä
mitään varsinaista eroa olekaan, vaikka Seneca, Musonius ja Thrasea
väittävät olevan. Minulle on kaikki yhdentekevää. Kautta Herkuleen, minä
puhun niinkuin ajattelen! Mutta sen verran mielenjaloutta sentään aina
olen säilyttänyt, että osaan erottaa mikä on rumaa, mikä kaunista, mutta
sitä esimerkiksi tämä punapartainen runoilijamme, kuskimme,
lauluniekkamme, tanssitaiturimme ja kulharimme--ei ymmärrä."

"Sääli minun kuitenkin käy Fabritiusta? Hän oli hyvä toveri."

"Itserakkaus sen miehen tärveli. Kaikki epäilivät häntä, mutta kukaan ei
tietänyt mitään varmaa. Hän itse ei voinut pitää kiinni suutaan, vaan
lörpötteli salaisuutensa joka haaralle. Oletko kuullut Rufinuksen
jutun?"

"En."

"No lähdetään sitten frigidariumiin vilvoittelemaan, niin kerron
sinulle."

He läksivät frigidariumiin, jonka keskellä suihkulähde nosti ilmaan
vaaleanpunaista, orvokinhajuista vettä, ja istuutuivat silkillä
verhottuihin seinäsyvennyksiin jäähdyttämään itseään. Hetkisen ajan
vallitsi hiljaisuus. Vinitius katseli mietteissään pronssista faunia,
joka oli riistänyt syliinsä vedenneidon ja kiihkeästi kurottautui hänen
huuliaan kohti.

"Tuo on oikeassa!" huudahti hän sitten. "Se se on parasta tässä
elämässä."

"Jossakin määrin! Mutta pidäthän sinä sodastakin, jota taas en minä voi
kärsiä, koska teltoissa kynnet halkeilevat ja kadottavat punansa. Mutta
joka ihmisellä on omat mielitekonsa. Vaskiparta pitää laulusta,
varsinkin omasta laulustaan, ja vanha Scarus rakastaa korinttilaista
vaasiansa, joka aina öisin seisoo hänen vuoteensa vieressä, jotta hän
voisi sitä suudella, jollei saa unta. Hän on jo suudellut siltä laidat
rikki. Kerropa minulle, kirjoitatko runoja?"

"En. En ole vielä tehnyt ainoatakaan heksametriä."

"Entä soitatko luuttua ja laulatko?"

"En."

"Entä ohjaatko vaunuja?"

"Koetinhan minä ennen Antiokiassa, mutta ei se onnistunut."

"Sitten olen sinun puolestasi levollinen. Mitä puoluetta kannatat
kilparadalla?"

"Vihreää."

"Sitten olen aivan levollinen, varsinkin koska sinulla on suuri maatila,
mutta et sentään ole niin rikas kuin Pallas tai Seneca. Näetkös,
meikäläisen on kyllä hyvä nykyaikana kirjoittaa ja lausua runoja,
soittaa luuttua ja esiintyä sirkuksessa, mutta vielä parempi--ja ennen
kaikkea vaarattomampaa--on meikäläisen olla kirjoittamatta runoja, olla
soittamatta, laulamatta ja esiintymättä sirkuksessa. Paraiten menestyy
se, joka osaa ihaella sitä, mitä Vaskiparta ihaelee. Sinä olet kaunis
poika ja sentähden saattaa sinua mahdollisesti uhata se vaara, että
Poppaea rakastuu sinuun. Mutta jo hän taitaa olla liian kokenut. Hän
lienee kahdelta ensimmäiseltä mieheltään saanut tarpeeksi tyydytystä
rakkaudelleen ja tahtoo tältä kolmannelta jotakin aivan toista.
Tiedätkö, että se tyhmä Otho rakastaa häntä aivan mielettömästi... Nyt
hän kulkee huokailemassa Espanjan kallioilla ja kuuluu kokonaan
muuttuneen entisestään: hän on aivan unohtanut oman itsensä eikä enää
tarvitse kuin kolme tuntia hiustensa kampaamiseen. Kuka sitä olisi
uskonut Othosta?"

"Minä ymmärrän hänet," virkkoi Vinitius, "mutta hänen sijassaan olisin
menetellyt toisin."

"No kuinka?"

"Olisin hankkinut itselleni uskollisia legiooneja sikäläisistä
vuoristolaisista. Iberiläiset ovat kelpo sotamiehiä."

"Vinitius, Vinitius! Tekisipä mieleni väittää, ettet olisi ryhtynyt
sellaiseen. Arvaapas miksi? Siksi, että sellaista tosin joskus tapahtuu,
mutta ei kukaan puhu siitä ääneen. Minä puolestani olisin antanut hänen
sijassaan palttua sekä Poppaealle että Vaskiparralle, ja jos olisin
hankkinut itselleni legioonia, niin en olisi ottanut niihin Iberian
miehiä, vaan naisia. Lisäksi olisin kirjoittanut epigrammeja, mutta
niitä en olisi lukenut kenellekään, kuten Rufinus-raukka tekee."

"Sinunhan piti kertoa minulle hänen historiansa."

"Unctuariumissa saat sen kuulla."

Mutta unctuariumissa kääntyi Vinitiuksen huomio toisaalle, sillä siellä
odotti kylpijöitä joukko erinomaisen kauniita orjattaria. Kaksi heistä,
mustia neekerityttöjä, jotka olivat kuin ihanat, mustasta puusta
veistetyt kuvapatsaat, alkoi sivellä heidän ruumistaan hyvänhajuisilla
Arabian voiteilla. Frygittäret, notkeina ja liukkaina kuin käärmeet ja
taitaen kaikki hiussukimisen salaisuudet, pitivät käsissään
kiilloitettuja, teräksisiä peilejä ja kampoja. Mutta kaksi jumalattaren
muotoista kreikatarta Kos-saarelta odotti herrojen pukeutumista,
saadaksensa järjestää heidän togansa taiteellisiin poimuihin.

"Kautta pilviäpitelevän Zeusin!" huudahti Marcus Vinitius, "mikä
valikoima sinulla on!"

"Pidän mieluummin pienen valikoiman kuin suuren lauman," vastasi
Petronius. "Koko palvelijakuntani Roomassa ei nouse kuin neljäänsataan
henkeen. Ainoastaan nousukkaat tarvitsevat persoonalliseen
palvelukseensa enemmän väkeä."

"Kauniimpaa väkeä ei ole itse Kupariparrallakaan," puheli Vinitius, ja
hänen sieramensa laajenivat.

Siihen vastasi Petronius omituisella hyväntahtoisella
huolimattomuudella:

"Olet sukulaiseni, mutta minä en ole mikään nautinnonhylkääjä kuten
Bassus, enkä liioin mikään turhantarkka kuten Aulus Plautius."

Viimemainitun nimen kuullessaan Vinitius hetkeksi unohti Kos-saaren
tytöt, nosti päätään ja kysyi:

"Mistä sinä tulit ajatelleeksi Aulus Plautiusta? Tiedätkö että minä
vietin muutamia viikkoja juuri hänen talossaan sen jälkeen, kun olin
katkaissut käteni ulkopuolella kaupunkia. Plautius sattui nimittäin
tulemaan paikalle juuri onnettomuuden tapahtuessa ja, nähdessään minun
kärsimykseni, vei hän minut kotiinsa, ja hänen orjansa, parantaja
Merion, minut paransi. Juuri tästä asiasta tahdoin puhua kanssasi."

"Kuinka niin? Rakastuitko sattumalta Pomponiaan? Siinä tapauksessa
säälin sinua! Pomponia on vanha ja siveä. Ikävämpää suhdetta en saata
ajatella. Brr!"

"En Pomponiaan--ehei!" vastasi Vinitius.

"No keneen sitten?"

"Jospa edes itsekään tietäisin keneen! Mutta minä en tarkoin tiedä edes
hänen nimeänsä, onko hän Lygia vaiko Callina. Kotona sanovat häntä
Lygiaksi, sentähden että hän on lygiläistä syntyperää, mutta hänen
barbarinen nimensä on Callina. Kummallinen talo tuo Plautiuksen talo!
Siellä asuu väkeä että kiehuu, mutta kuitenkin siellä on hiljaista kuin
Subiacumin lehdoissa. Muutamaan päivään en tietänyt, että talossa asui
jumalatar. Mutta eräänä varhaisena aamuna näin hänen peseytyvän
puutarhan suihkulähteessä. Kautta vaahdon, josta Afrodite syntyi,
vakuutan sinulle, että aamuruskon säteet lävistivät hänen ruumiinsa.
Luulin hänen auringon noustessa muuttuvan pelkäksi valoksi, kuten
muuttuu aamurusko. Senjälkeen näin hänet vielä kaksi kertaa ja sitten en
enää tiedä, mitä on rauha. Minun ei tee mieleni mitään, en tahdo tietää
kaupungin huvituksista, en huoli naisista, en välitä kullasta, en
Korintin vaskisista taideteoksista, en helmistä enkä kalliista kivistä,
en viinistä enkä kemuista--ikävöin ainoastaan Lygiaa. Sanon sinulle sen
vielä selvemmin, Petronius, että ikävöin häntä niinkuin Unen jumala,
joka on kuvattuna mosaiikkiin sinun tepidariumissasi, ikävöi
Paisytheiaa, ikävöin häntä yöt, päivät."

"Jos tyttö on orja, niin osta hänet."

"Hän ei ole orja."

"Mikä hän sitten on? Onko hän Plautiuksen vapautettu?"

"Hän ei ole koskaan ollut orja eikä niinmuodoin voi olla
vapautettukaan."

"Kuka hän sitten on?"

"En tiedä. Jonkun kuninkaan tytär, tai jotakin sellaista."

"Sinä teet minut uteliaaksi, Vinitius."

"Jos tahdot kuulla, niin heti tyydytän uteliaisuutesi. Juttu ei ole
kovin pitkä. Etkö sinä liene persoonallisestikin tuntenut svevien
kuningasta Vanniusta, joka, karkoitettuna maastaan, kauan aikaa asui
täällä Roomassa, jopa tuli tunnetuksi hyvänä diskonheittäjänä ja
vaununohjaajana. Keisari Drusus auttoi hänet takaisin valtaistuimelle.
Vannius, joka totta puhuen oli kelpo mies, hallitsi alussa hyvästi
kansaansa, jopa kävi sotiakin onnella, mutta rupesi sitten sortamaan
sekä naapurejaan että omaa kansaansa. Silloin hänen sisarenpoikansa
Vangio ja Sido sekä hermandurilaiskuninkaan Vibiliuksen pojat nousivat
häntä vastaan ja pakottivat hänet uudestaan lähtemään Roomaan...
koettamaan onneaan luupelissä."

"Muistan kyllä. Se tapahtui Klaudiuksen aikana."

"Niin. Syttyi sota. Vannius kutsui avukseen jazygit, hänen rakkaat
sisarenpoikansa taas lygit, joita viimeksimainittuja Vanniuksen
rikkaudet ja saaliinhimo houkutteli maahan niin suurissa laumoissa,
että itse Caesar Klaudiuskin rupesi pelkäämään rajojaan. Klaudius ei
tahtonut sekaantua barbarien riitoihin, vaan kirjoitti Tonavan
legioonien päällikölle Atelius Histerille ja käski hänen pitää silmällä
sodan kulkua sekä varoa, ettei meidän rauhaamme häirittäisi. Hister
vaati nyt lygeiltä lupauksen, etteivät he menisi rajan yli, ja lygit
antoivat sanansa. Lisäksi antoivat he vielä panttivankeja, joiden
joukossa oli heidän johtajansa puoliso ja tytär... Huomattava on, että
barbarit lähtevät sotaan vaimoineen, lapsineen... Minun Lygiani on
vastamainitun päällikön tytär."

"Mistä sinä tämän kaiken tiedät?"

"Aulus Plautius itse sen minulle kertoi. Lygiläiset eivät todellakaan
menneet rajan yli, mutta barbarien mieli on epämääräinen kuin myrskyn
kulku. Niin katosivat lygitkin häränsarvineen päivineen. He löivät
Vanniuksen, svevit ja jazygit, mutta tappelussa kaatui heidän oma
kuninkaansa. Sitten he läksivät pois saaliineen päivineen, mutta
panttivangit jäivät Histerille. Äiti kuoli pian. Hister, joka ei
tietänyt, mihin hän lapsen panisi, lähetti sen germanien maaherralle,
Pomponiukselle. Päätettyään sodan chateja vastaan palasi Pomponius
Roomaan, jossa Klaudius, kuten tiedät, salli hänen panna toimeen
voittokulun. Neito astui tässä tilaisuudessa voittajan vaunujen takana.
Mutta koska ei panttivanki suinkaan ole samaa kuin vanki, eikä Pomponius
juhlallisuuden loputtua taaskaan tietänyt, mitä hän tytölle tekisi,
antoi hän hänet vihdoin sisarensa Pomponia Graecinan, Plautiuksen vaimon
haltuun. Tässä talossa asuu hyve sekä isäntäväen suojissa että yksin
kanakopissakin, ja täällä kasvoi tyttö yhtä siveäksi kuin Graecina itse,
mutta niin ihanaksi, että Poppaea hänen rinnallaan olisi kuin syksyinen
viikuna Hesperiidien omenan rinnalla."

"Entä sitten?"

"Sanon sinulle vieläkin, että nähtyäni auringon säteiden siellä
suihkulähteen luona miltei lävistävän hänen ruumiinsa, olen häneen
silmittömästi rakastunut."

"Onko hän sitten niin läpikuultava kuin pieni nahkiainen tai nuori
sardiini?"

"Älä laske leikkiä, Petronius! Minä kerron sinulle tässä kohtalostani
yksinkertaisella suoruudella, mutta tiedäthän, että ihminen
räikeänvärisillä vaatteilla monasti peittää syviäkin haavoja. Vielä
täytyy minun tunnustaa sinulle, että palattuani Aasiasta vietin yön
pyhän Mopsuksen temppelissä, saadakseni nähdä jotakin ennustavaa unta.
Unessa ilmestyi minulle itse Mopsus, joka ilmoitti, että elämässäni
tulee tapahtumaan suuri muutos rakkauden kautta."

"Muistaakseni Plinius sanoo, ettei hän usko jumaliin, mutta uniin hän
uskoo. Mahdollisesti hän on oikeassa. Vaikka minä lasken leikkiä
kaikesta, niin olen miltei vakuutettu siitä, että on olemassa ainoastaan
yksi iankaikkinen, luova ja kaikkivoipa jumaluus, Venus Genitrix. Hän
pitää koossa sielut ja ruumiit, elolliset ja elottomat olennot. Eros se
oli, joka loihti esiin maailman kaaoksesta. Toinen asia on, tekikö hän
siinä hyvin, mutta koska sitä nyt kerran ei voi muuttaa, niin meidän
täytyy tunnustaa hänen voimansa joko myöten tai vastoin tahtoamme."

"Oi Petronius! Helpompi on maailmassa saada kuulla filosofiaa kuin hyviä
neuvoja."

"Sano minulle nyt sitten, mitä sinä oikeastaan tahdot?"

"Tahdon omistaa Lygian. Tahdon että nämä käsivarteni, jotka nyt
tavoittelevat tyhjää ilmaa, pitelevät häntä ja painavat häntä rintaani
vasten. Tahdon niellä hänen hengitystään. Jos hän olisi orjatar, niin
antaisin Aulukselle hänestä sata tyttöä, joitten valkeiksi kalkitut
jalat osoittavat, että he ensi kertaa seisovat turulla. Tahdon omistaa
hänet, kunnes hapseni ovat yhtä valkeat kuin Soracten kukkula talvella."

"Hän ei ole orjatar, mutta hän on kuitenkin katsottava kuuluvaksi
Plautiuksen »familiaan», palvelijakuntaan. Tai ehkä häntä orpolapsena
voipi pitää »alumnana», kasvattityttärenä. Plautius saattaisi luovuttaa
hänet sinulle, jos tahtoisi."

"Sinäpä et tunne Pomponia Graecinaa. Sitäpaitsi he molemmatkin
kohtelivat häntä kuin omaa lasta."

"Tunnen kyllä Pomponian. Hän on aivan kuin sypressi. Jollei hän olisi
Auluksen vaimo, niin saattaisi palkata hänet itkijänaiseksi. Julian
kuoleman jälkeen käyttää hän aina mustaa »stolaa» ja näyttää muuten
siltä kuin hän jo käyskentelisi Tuonen niityillä asphodelos-liljojen
keskellä. Onhan hän sitäpaitsi »univira», yhden miehen rakastettu, ja
meidän naistemme joukossa, jotka neljä, viisi kertaa ovat vaihtaneet
miestä, on sellainen oikea Fenix-lintu. Mutta tosiaan...! oletko
kuullut, että Pohjois-Egyptissä hiljan todella on nähty Fenix, jommoisia
ei löydetä kuin kerran viidessäsadassa vuodessa?"

"Petronius, Petronius! Puhukaamme Fenixistä toisen kerran."

"Mistä minä sitten sinulle puhuisin, hyvä Marcus! Tunnen Aulus
Plautiuksen. Hän moittii kyllä elämäntapojani, mutta pitää minusta
sentään tavallaan ja kunnioittaa minua enemmän kuin muita siksi, etten
koskaan ole ollut ilmiantaja, kuten esimerkiksi Domitius Afer,
Tigellinus ja koko Vaskiparran ystävälauma. Vaikken tahdokaan näytellä
minkään stoikon osaa, niin olen moittinut Neron tekoja, joiden johdosta
Seneca ja Burrus eivät ole lausuneet ainoatakaan paheksuvaa ääntä. Jos
luulet minun voivani tehdä jotakin hyväksesi Aulukseen nähden, niin olen
valmis auttamaan sinua."

"Luulen että voit. Sinä voit vaikuttaa häneen ja sinun kekseliäs pääsi
löytää aina uusia keinoja. Jos sinä ottaisit tutkistellaksesi asemaa ja
puhuaksesi Plautiuksen kanssa..."

"Sinulla on liian suuret luulot sekä vaikutuksestani että
kekseliäisyydestäni, mutta jollet muuta vaadi, niin puhun kyllä
Plautiuksen kanssa, niin pian kuin hän palaa kaupunkiin."

"Hän palasi jo toissapäivänä."

"Siinä tapauksessa menkäämme tricliniumiin, jossa ruoka odottaa, ja
kootkaamme voimia. Sitten voimme kannatuttaa itsemme Plautiuksen luo."

"Minä olen aina pitänyt sinusta," huudahti Vinitius lämpimästi, "mutta
nyt käsken asettaa kuvapatsaasi kotijumalieni joukkoon--kas, tuon
kauniin kuvan tuolta--ja kannan sille uhreja."

Näin puhuessaan kääntyi Vinitius seinään päin, joka oli täynnä kuvia, ja
viittasi kuvaan, joka esitti Petroniusta Hermeenä, taikasauva kädessä.

"Kautta Helioksen valon!" huudahti hän sitten, "jos jumalallinen
Alexandros (Paris) oli sinun näköisesi, niin en hämmästele Helenaa."

Hänen huudahduksensa oli todella välitöntä ihailua, sillä vaikka
Petronius oli vanhempi eikä kovin kookas vartaloltaan, niin oli hän
miltei kauniimpi Vinitiustakin. Rooman naiset eivät ihailleet yksin sitä
hienoa älyä ja aistia, joka oli antanut hänelle »arbiter
elegantiarum»-nimen, vaan hänen ulkomuotoaankin. Ihaellen katselivat
häntä kreikkalaiset tytötkin, jotka paraikaa järjestivät hänen togansa
poimuja. Toinen tytöistä, nimeltään Eunike, rakasti häntä salaa ja
katseli hänen silmiinsä nöyrin, ihastunein katsein.

Petronius ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, vaan kääntyi hymyillen
Vinitiuksen puoleen ja rupesi sanelemaan muuatta Senecan lausuntoa
naisesta:

"Animal impudens... j.n.e."

Sitten kiersi hän käsivartensa Vinitiuksen hartioiden ympäri ja saattoi
hänet tricliniumiin.

Sill'aikaa olivat molemmat kreikkalaistytöt, frygittäret ja kaksi
mauritarta korjaamassa unctuariumista pois hyvänhajuisia voiteita. Äkkiä
pistivät frigidariumin puoleisen oviverhon välitse kylpyvartijat päänsä
ja kuiskasivat hiljaa: »sst!» Samassa hypähtivät frygittäret, kaksi
etiopialaistyttöä ja toinen kreikattarista paikoiltaan ja katosivat
silmänräpäyksessä oviverhon taakse. Kylpylaitoksessa alkoi nimittäin
taas se vallaton ja hillitön elämä, jota ei tarkastajakaan kieltänyt,
sentähden että hän monasti itsekin otti osaa sen nautintoihin. Harmitti
se muuten Petroniusta, mutta järkevänä miehenä ei hän mielellään
ryhtynyt rangaistuksiin, vaan antoi näittenkin huvitusten mennä
menojaan.

Eunike oli jäänyt yksin unctuariumiin. Hetkisen kuunteli hän naurua ja
melua, joka, yhä edeten, kuului hikoiluosastosta päin. Vihdoin nosti hän
pienen, jalokivillä koristetun norsunluisen tuolin, jota Petronius vasta
oli käyttänyt istuimenaan, varovasti hänen kuvansa alle.

Huone oli täynnä valoa ja värejä, sillä seinät olivat lasketut
taivaankaarenkarvaisilla marmorilevyillä, ja niitä pitkin hyppelivät
auringonsäteet.

Eunike nousi tuolille ja, päästyään kuvan tasalle, kiersi äkkiä
käsivartensa sen kaulaan. Hän ravisti taapäin kultaisia hiuksiaan,
painoi ruumiinsa valkeaa marmoria vastaan ja vei hellästi huulensa
Petroniuksen kylmää suuta vastaan...




TOINEN LUKU.


Ystävät nauttivat vahvistavaa aamiaistansa aikana, jolloin tavalliset
kuolevaiset jo aikoja sitten olivat syöneet päivällisensä. Aterian
jälkeen ehdotti Petronius, että otettaisiin pieni uni. Hänen mielestään
oli vielä liian aikaista lähteä vieraisiin. Tosin muutamat ihmiset
käyvät tervehtimässä tuttaviaan jo auringonnousun aikaan, se on muka
vanha roomalainen tapa, mutta Petroniuksen mielestä se oli sulaa
barbarisuutta. Hänestä olivat iltapäivätunnit soveliaimmat, varsinkin se
aika, jolloin aurinko kääntyy Jupiterin temppeliä kohden Kapitoliumille
ja lankeaa vinoon Forumille. Syksy on vielä sangen kuuma, ja ihmiset
ottavat mielellään pienen päivällisunen. Hauska on kuunnella
suihkulähteen loisketta atriumissa, astella määrätyt tuhat askeltansa ja
sitten nukahtaa punertavaan valoon, joka virtaa purppuraisten, puoleksi
suljettujen verhojen läpi.

Vinitius suostui hänen ehdotukseensa ja he rupesivat huolettomasti
astumaan edestakaisin, jutellen Palatinuksen ja kaupungin kuulumisista
ja vihdoin vaipuen filosofiaan. Sitten läksi Petronius cubiculumiin,
mutta ei hän kauaakaan nukkunut. Puolen tunnin kuluttua hän jo palasi,
käski tuoda verbena-öljyä, veti sieramiinsa sen hajua ja hieroi sillä
käsiään ja kulmiaan.

"Et usko," virkkoi hän, "kuinka se virkistää. Nyt olen valmis."

Kantotuoli oli jo kauan odottanut. He istuutuivat siis ja käskivät viedä
itsensä Vicus Patriciukselle Auluksen taloon. Petroniuksen »insula» oli
Palatinuksen läntisellä rinteellä, niinsanotun Carinaen luona, joten
lyhyin tie sinne vei alempaa Forumia myöten. Koska Petronius kuitenkin
samalla tahtoi puhutella kultaseppä Idomenusta, niin antoi hän
kantajille käskyn kulkea Vicus Apolliniksen ja Forumin kautta Vicus
Sceleratusta kohti, jonka kulmassa oli kaikenlaisia kauppapuoteja.

Jättiläiskokoiset maurilaiset neekerit nostivat kantotuolin olkapäilleen
ja läksivät liikkeelle. Perässä kävi orjia, joita toimensa mukaan
sanottiin »pedisequi». Hetken perästä vei Petronius vaieten kätensä
kasvoilleen, haisteli öljyä ja näytti miettivän jotakin.

"Päähäni pälkähtää," virkkoi hän sitten, "että jollei unelmiesi
jumalatar ole orja, niin voihan hän jättää Plautiuksen talon ja muuttaa
sinun luoksesi. Sinä ympäröit hänet rakkaudella ja rikkaudella, niinkuin
minä jumalallisen Chrysotemikseni, johon--näin meidän kesken
tunnustaen--olen yhtä kyllästynyt kuin hänkin minuun."

Marcus pudisti päätään.

"Eikö sovi?" kysyi Petronius. "Pahimmassa tapauksessa voisin puhua
asiasta Caesarille, ja voit olla varma siitä, että Vaskipartamme, jollei
muuten, niin ainakin minun tähteni asettuu sinun puolellesi."

"Sinä et tunne Lygiaa!" virkkoi Vinitius.

"No salli minun kysyä, tunnetko sinä häntä--paitsi näkemältä? Oletko
puhutellut häntä? ehkä tunnustanut hänelle rakkautesi?"

"Ensin näin hänet suihkulähteellä ja senjälkeen olen tavannut hänet
kaksi kertaa. Huomattava on, että aluksi asuin erityisessä, vieraita
varten rakennetussa huvilassa, ja koska käsivarteni oli poikki, niin en
voinut ottaa osaa yhteisiin aterioihin. Vasta lähtöni edellisenä päivänä
tapasin Lygian illallisen aikana--mutta en saattanut puhua hänelle
sanaakaan. Minun täytyi kuunnella Auluksen kertomuksia voitoista, joita
hän Britanniassa oli saanut, sekä miten pienet tilat Italiassa
vähitellen häviävät ja miten Licinius Stolo on koettanut sitä estää.
Luulen, ettei Aulus yleensä muusta osaakaan puhua ja että me tänäänkin
turhaan koetamme päästä niistä asioista, jollet ehkä tahdo kuulla
esitelmää nykyajan ylellisyydestä. Heidän kanatarhassaan on fasaaneja,
mutta niitä ei syödä, sillä he luulevat, että jokainen syöty fasaani
jouduttaa Rooman vallan loppua. Toisen kerran tapasin tytön puutarhassa
vesialtaan luona, kädessä tuore oksa, jonka hän pisti veteen, sitten
sirotellakseen sillä pisaroita liljojen lehdille, ikäänkuin vispilällä.
Katsopa polviani. Kautta Herkuleen kilven, ne eivät vavisseet, kun
parttilaiset taistelun tuoksinassa karkasivat varustuksiamme vastaan,
mutta siellä vesialtaan luona ne vapisivat. Ja namillani kuin poikanen,
joka vielä kantaa amulettia rinnallaan, rukoilin pitkän aikaa silmilläni
häneltä armoa, saamatta sanaa suustani."

Petronius katseli häneen miltei kadehtien.

"Sinua onnellista!" huudahti hän. "Vaikka elämä ja maailma kuinka
turmeltuisivat, niin ikuisesti hyvänä pysyy sentään--nuoruus!"

Hetken kuluttua hän kysyi:

"Etkö sinä sitten ensinkään puhutellut häntä?"

"Kyllä sentään! Hiukan toinnuttuani kerroin, että olin palannut
Aasiasta, että olin taittanut käsivarteni kaupungin ulkopuolella ja
saanut paljon kärsiä, mutta että nyt, kun minun piti jättää tämä
vierasvarainen talo, huomaan, että kärsimyksetkin sen katon alla ovat
enemmänarvoiset kuin muualla ylellisyys--sairaus täällä parempi kuin
muualla terveys. Tyttökin kuunteli sanojani hämillään, pää painettuna
maata kohti ja piirrellen jotakin oksallaan kellertävään hiekkaan.
Sitten hän nosti silmänsä, vilkaisi vuoroin merkkeihin hiekassa, vuoroin
minuun, ikäänkuin kysyäkseen jotakin--mutta pakeni sitten äkkiä kuin
vedenneito ilkeää faunia."

"Hänellä mahtaa olla kauniit silmät?"

"Niinkuin meri! Minä upposinkin niihin kuin mereen. Vakuutan sinulle,
ettei Arkipelagi ole niin sininen. Samassa juoksi Plautiuksen pikku
poika luokseni ja rupesi kyselemään jotakin, mutta minä en ymmärtänyt,
mitä hän sanoi."

"Oi Athene," huusi Petronius, "päästä auki siteet, joilla Eros on tämän
pojan silmät sitonut, sillä muuten hän halkaisee päänsä Venuksen
temppelin pylväisiin."

Vinitiukselle hän lausui:

"Oi sinä keväinen umppu elämän puussa, oi sinä viinipuun ensimmäinen
vihanta oksa! Minun ei pitäisi antaa viedä sinua Plautiuksen luo, vaan
Gelotiukselle, joka valmistaa kokemattomia poikia elämän kouluun."

"Mitä minun nyt pitää tehdä?"

"Mitä hän sitten piirsi hiekkaan? Ehkä Amorin nimen tai hänen vasamansa
lävistämän sydämen, tai jotakin muuta sellaista, josta saatat päättää,
että satyrit jo ovat kuiskanneet sen nymfin korvaan kaikenlaisia elämän
salaisuuksia. Ethän toki jättänyt katselematta noita merkkejä?"

"Olen kantanut togaa kauemmin kuin luulet," vastasi Vinitius "ja
Auluksen pojan mentyä katselin kauan piirroksia, sillä tiedän, että
neitoset Kreikassa ja Roomassa usein piirtävät hiekkaan mitä eivät tahdo
sanoin lausua... Mutta koetapa arvata mitä hän piirsi?"

"Jollen äsken arvannut oikein, niin en koetakaan arvata."

"Kalan."

"Mitä sanot?"

"Sanon kalan. Pitikö sen ehkä merkitä, että hänen suonissaan vastaiseksi
virtaa kylmä veri?--en tiedä! Mutta varmaan sinä, joka sanoit minua
keväiseksi umpuksi elämän puussa, osaat arvata tuon merkin
tarkoituksen."

"Rakkaimpani, kysy sitä Pliniukselta. Hän tuntee kalat. Jos vanha
Apitius eläisi, niin hänkin voisi selittää sinulle näitä seikkoja, sillä
hän sai eläessään enemmän kaloja kuin koko Napolin lahteen mahtuu
yhtaikaa."

Siihen heidän keskustelunsa loppui, sillä he tulivat vilkasliikkeisille
kaduille ja ihmisten hälinä esti heidän ääniään kuulumasta. Vicus
Apollinikselta kääntyivät he Forum Romanumille, jonne poutaisina päivinä
auringonlaskun aikaan kokoontui suuria joukkoja joutilasta väkeä
kävelemään edestakaisin pylväiköissä, kuuntelemaan ja kertomaan uutisia,
katselemaan tunnettuja henkilöitä, jotka kantotuoleissa kulkivat
ohitse, ja varsinkin ihailemaan kultaseppien, kirja-, silkki- ja
pronssikauppiaiden, rahanvaihettajien ynnä muiden myymälöjä, joita talot
torin varrella ja vastapäätä Kapitoliumia olivat täynnä. Linnan
puoleinen osa Forumia oli vielä varjossa, mutta ylempänä kohoilevia
pylvästöjä kultasi koko loistollaan ilta-aurinko. Alemmista pylväistä
venyi pitkiä varjoja marmoripatsaille, joita oli niin paljo, että silmä
eksyi niiden sekaan kuin metsään. Rakennukset ja patsaat näyttivät
olevan toistensa tiellä, ne olivat mätetyt ikäänkuin päällekkäin, toiset
kulkivat oikealle, toiset vasemmalle, toiset pyrkivät pystyyn, toiset
turvautuivat linnan muurien suojaan. Valkeat ja kellertävät pylväät
olivat ikäänkuin runkoina metsässä, milloin tukevampina, milloin
hennompina, milloin puhjenneina poikkihirren alle akantuskukiksi,
milloin kiertyneinä joonilaisiksi sarviksi, milloin päättyen
yksinkertaisiin doorilaisiin neliömuotoihin. Pylväsmetsän yläpuolella
välkkyi maalattuja triglypejä, ja tympaneista, päätypinnoista ulkoni
veistettyjä jumalien kuvia. Rakennusten harjoilla näkyi siivekkäitä,
kullattuja nelivaljakkoja, ikäänkuin valmiina lähtemään lentoon kohti
taivaan sineä, joka niin tyynenä kaarsi kaupunkia ja sen lukemattomia
temppelejä. Sekä torin keskellä että sivuilla solui ihmisvirta: joukot
astelivat Julius Caesarin basilikan kaarteen alatse, niitä istuskeli
Castorin ja Polluxin portailla, niitä kierteli Vestan temppelin
ympärillä. Marmorista maanpintaa vastaan näyttivät ihmiset kirjavilta
perhosilta tai koppakuoriaisilta. Temppelistä, joka oli pyhitetty »Jovi
optimo, maximo», alas sen äärettömiä portaita tulvi uusia hyökyaaltoja;
rostrumien, puhujalavojen, luona kuunneltiin puheita; tuontuostakin
tarjosivat kaupustelijat korkealla äänellä hedelmiä, viiniä tai
viikunamehulla sekoitettua vettä; puoskarit kehuivat ihmeellisiä
lääkkeitään, ennustajat lupasivat ilmoittaa salaisten aarteiden
olinpaikat, unenselittäjät tarjosivat palvelustaan. Joskus sekaantui
puheen ja huutojen humuun sistron, egyptiläisen sambukin tai
kreikkalaisten huilujen helinä, joku hurskas tai alakuloinen sairas
kantoi temppeliin uhriaan. Liikkuvina, tummina tai harmaankirjavina
täplinä parveilivat kivityksellä, keskellä ihmisjoukkoja kyyhkyset,
halukkaasti kyttäellen putoavaa jyvästä ja tuontuostakin humahtaen
lentoon, sitten hajotakseen parvestaan kaupungille. Vähäväliä täytyi
ihmisjoukkojen jakaantua antamaan tilaa kantotuoleille, joissa istui
koreasti puettuja naisia tai elähtäneitä senaattoreja ja ylimyksiä.
Erikielinen väkijoukko mainitsi ääneen heidän nimiään, varustaen kunkin
joko ivallisella, pilkallisella tai kehuvalla lisäyksellä. Siellä täällä
hälinässä tungeskeli tai asteli hitain askelin sotilaita valvomassa
katujärjestystä. Ihmisjoukossa kuuli puhuttavan kreikankieltä yhtä
paljon kuin latinaakin.

Vinitiusta, joka pitkän aikaa oli ollut poissa kaupungista, huvitti
suuresti hyörinä Forumilla. Tori kyllä hallitsi elävät aaltonsa, mutta
tulvillaan se olikin. Petronius, joka arvasi ystävänsä ajatukset, sanoi
sitä »Quiritien pesäksi--jossa ei ole Quiritejä». Kaupungin oma väestö
oikeastaan hävisi mitä erilaisinten rotujen ja kansallisuuksien tulvaan.
Siellä eli etiopialaisia, jättiläiskokoisia, vaaleatukkaisia miehiä
kaukaisesta pohjolasta, brittejä, galleja, germaaneja, vinosilmäistä
väkeä Sericumista, kansaa Eufratin takaa ja Induksen varsilta, millä
minkin värinen parta, aina tiilenkarvaisiin asti, syyrialaisia
Oronteksen rannoilta, toisilla hekumalliset silmät, toisilla laimeat;
Arapian erämaitten asukkaat olivat kuihtuneet pelkiksi luurangoiksi,
juutalaisten rinnat olivat sisäänpainuneet, egyptiläisten kasvoilla
viipyi ainainen välinpitämätön hymy. Siellä oli numideja, afreja,
kreikkalaisia Hellaasta--jotka viimemainitut yhdessä roomalaisten kanssa
hallitsivat kaupunkia, mutta hallitsivat sitä tieteellään, taiteellaan,
viisaudellaan ja lääkitsemistaidollaan--kreikkalaisia saarilta,
Vähästä-Aasiasta, Egyptistä, Italiasta ja narbonilaisesta Galliasta.
Orjien joukossa, joiden korvalehtiin oli puhkaistu läpi, näkyi laiskoja
vapautettuja, joiden ruuasta, juomasta ja vaatteista itse keisari piti
huolen, ja vapaita ulkomaalaisia, joita huoleton elämä ja onnenonkiminen
oli houkutellut jättiläiskaupunkiin. Ei puuttunut pikkukauppiaita eikä
pappejakaan. Siellä oli Serapiksen pappeja, palmunoksat käsissä,
Isis-jumalattaren pappeja, jonka jumalattaren alttarille kannettiin
enemmän uhreja kuin itse kapitolisen Jupiterin temppeliin, ja Kybelen
pappeja, jotka kantoivat käsissään kultaisia riisitähkiä, sitäpaitsi
kaikenlaisten kiertelevien jumaluuksien pappeja. Siellä oli itämaalaisia
tanssijattaria, kirjavat lakit päässä, oli amuletinkauppiaita, oli
käärmeenkesyttäjiä ja kaldealaisia tietäjiä, oli vihdoin aivan
toimettomia ihmisolentoja, jotka joka viikko ilmestyivät kerjäämään
jyvämakasiinien eteen virran tuonpuoliselle rannalle, tappelivat
pääsylipuista sirkukseen, viettivät yönsä Tiberin-takaisen kaupunginosan
rappeutuneissa hökkeleissä ja aurinkoisina, lämpiminä päivinä
oleskelivat pimeissä porttikäytävissä, Suburran haisevissa
ruokapaikoissa, Milviuksen sillalla tai rikkaiden »insuloissa», joissa
heille joskus viskattiin jätteitä orjien pöydältä.

Petronius oli kansanjoukolle hyvin tuttu henkilö. Yhtä mittaa kuuli
Vinitius huudettavan: »hic est!»--»se on hän!» Kansa oli aina pitänyt
Petroniuksesta hänen anteliaisuutensa takia, mutta silloin oli hän vasta
oikein päässyt suosioon, kun oli saatu kuulla, että Petronius Caesarin
edessä oli vastustanut muuatta kuolemantuomiota, joka määräsi
tapettavaksi prefekti Pedanius Secunduksen koko »familian», s.o. kaikki
orjat, ikään ja sukupuoleen katsomatta, sentähden että yksi heistä
epätoivon hetkenä oli surmannut julman isäntänsä. Petronius kyllä
suoraan huomautti, että asia hänelle oli ollut yhdentekevä, hän oli vain
yksityisesti puhunut Caesarille, koska hän oli »arbiter elegantiarum»,
jonka esteettistä tunnetta loukkaa barbarinen teurastaminen: se sopi
joillekin skyyttiläisille, vaan ei roomalaisille. Mutta kansa, jonka
mielet aiottu teurastus oli pannut kuohuksiin, rakasti siitä asti
Petroniusta.

Hänelle oli kansansuosio yhdentekevä. Hän muisti, että sama kansa oli
rakastanut Britannicusta, jonka Nero myrkytti, ja Agrippinaa, joka Neron
käskystä surmattiin--samaten Octaviaa, joka Pandatariassa tukahdutettiin
kuumaan höyryyn, sittenkun hänen suonensa ensin oli avattu--samaten
Rubelius Plautusta, joka ajettiin maanpakoon, ja Traseaa, joka minä
päivänä hyvänsä saattoi odottaa kuolemantuomiota. Kansansuosiota saattoi
pikemmin pitää huonona enteenä, ja epäilijä Petronius oli taikauskoinen.
Hän halveksi joukkoa erittäinkin kahdesta syystä: siksi että hän oli
ylimys ja siksi että hän oli esteetikko. Olennot, jotka haisivat
paistetuilta pavuilta, joita kanniskelivat povessaan, jotka
kadunkulmissa ja pylväskäytävissä pelasivat moraa, niin että alituisesti
olivat hiessä ja yskässä--ne eivät hänen silmissään ansainneet ihmisen
nimeä.

Hän ei vastannut käsientaputuksiin enempää kuin lentosuudelmiinkaan,
joita sieltä täältä heitettiin hänelle, vaan kertoi Marcukselle
Pedaniuksesta ja ivasi katuyleisöä, joka raivonsa jälkeisenä aamuna oli
taputtanut käsiään Nerolle, kun hän kulki Jupiter Statorin temppeliin.
Avirnuksen kirjakaupan luona hän seisautti kantotuolin ja osti kauniisti
kirjaellun käsikirjoituksen, jonka ojensi Vinitiukselle.

"Tässä saat lahjan," virkkoi hän.

"Kiitos," vastasi Vinitius, katseli sitten teoksen nimeä ja jatkoi:
"»Satiricon». Se on aivan uutta. Kenen kirjoittama se on?"

"Minun. Mutta minä en tahdo kulkea samoja teitä kuin Rufinus, josta
minun juuri piti sinulle kertoa, tai Fabritius Vejento. Sentähden ei
kukaan tiedä mitään teoksistani, äläkä sinä myöskään kerro niistä."

"Mutta sinä sanoit, ettet kirjoita runoja," huudahti Vinitius, selaillen
teosta, "suorasanaisen joukossa on täällä tuhkatiheässä runoa."

"Kun sinä nyt luet sitä, niin huomaa erittäin »Trimalchionin pidot».
Mitä runoihin tulee, niin ne minua iljettävät senjälkeen kun Nero on
ruvennut kirjoittamaan eeposta. Katso, kun Vitellius tahtoo keventää
ruumistaan, niin hän työntää kurkkuunsa pienen, norsunluisen kapulan,
toiset käyttävät flamingonsulkaa, joka on kastettu öljyyn tai keitettyyn
serpillum-nesteeseen--minä luen Neron runoja, ja vaikutus tapahtuu
silmänräpäyksessä. Sitten minä taas saatan niitä kehua, jollen puhtaalla
omallatunnolla, niin ainakin puhtaalla vatsalla."

Näin sanottuaan pysäytti hän kantotuolin kultaseppä Idomenuksen kohdalle
ja toimitettuaan gemma-ostoksensa käski kantajien kulkea suoraan
Auluksen talolle.

"Matkalla kerron sinulle jutun Rufinuksesta, niin saat nähdä, mihin
kirjailijan itserakkaus saattaa johtaa."

Tuskin hän sentään oli ehtinyt alkaakaan, kun kantajat kääntyivät Vicus
Patriciukselle ja pysähtyivät Auluksen talon eteen. Voimakas nuori
»janitor», ovenvartia, avasi heille ostiumiin vievän oven, ja siellä
tervehti heitä harakka, täyttä kurkkua huutaen häkistään: »salve!»

Astuessaan toisesta eteisestä eli niinsanotusta ostiumista itse
atriumiin puhui Vinitius:

"Oletko huomannut, että ovenvartiat täällä kulkevat ilman kahleita?"

"Merkillinen talo," sanoi Petronius puoliääneen. "Tottahan sinä olet
kuullut, että Pomponia Graecinan epäillään tunnustavan erästä
harhaoppia, joka on tullut idästäpäin ja joka kunnioittaa erästä
Kristusta. Crispinilla näkyy käyttäneen sitä hyväkseen, sillä hän ei
saata suoda anteeksi Pomponialle, että tämä koko elämänsä ajan on
tyytynyt samaan mieheen.--Univira! yhden miehen vaimo!... Helpompi on
näihin aikoihin poimia tuoreita sieniä Noricumista. Hän on jo ollut
kutsuttuna kotituomioistuimen eteen."

"Olet oikeassa, se on kummallinen talo. Myöhemmin kerron sinulle, mitä
täällä olen kuullut ja nähnyt."

He tulivat atriumiin. Orja, joka siellä palveli, n.s. atriensis, lähetti
nomenclatorin ilmoittamaan vieraita. Samassa toivat palvelijat heille
istuimia ja matalia jakkaroita jalkojen alle. Petronius, joka oli
kuvitellut, että tässä ankarassa talossa vallitsisi ainainen
alakuloisuus, ei ollut ikinä siellä käynyt, mutta tunsi nyt sekä
kummastusta että pettymystä, sillä atrium teki varsin iloisen
vaikutuksen. Ylhäällä katossa oli suuri aukko, ja siitä tulvi kimputtain
kirkasta valoa, joka taittui tuhansiksi kipinöiksi vesisäteissä.
Suihkulähteen ympärillä oli neliskulmainen säiliö, johon pahalla ilmalla
lankesi sadevesi kattoaukosta. Sitä sanottiin impluviumiksi, ja sen
ympärillä kasvoi liljoja ja vuokkoja. Lilja näytti olevan oikein talon
lempikukka, sillä sekä punaisia että valkeita liljoja oli joukottain.
Oli myöskin safirin-värisiä iris-kukkia, joiden sirot terälehdet vesi
pärskeellään oli ikäänkuin hopeoinut. Märkien sammalten välistä, jotka
ympäröivät liljaruukkuja, ja lehtikimppujen lomitse näkyi pronssisia
lasten- ja vesilintujenkuvia. Eräässä kulmassa oli niinikään pronssista
valettu kauris, joka kurotti harmaata, kosteaa kaulaansa ja vehreähtävää
päätänsä vettä kohti, ikäänkuin juodakseen. Atriumin permanto oli
mosaikkia; seinät olivat osaksi lasketut punaisella marmorilla, osaksi
maalattua puuta, täynnä kalojen, vaakalintujen ja muiden lentäväisten
kuvia, joten niiden värit loistollaan hivelivät silmää. Ovet viereisiin
huoneisiin olivat kilpikonnan- tai norsunluuta; seinillä ovien välissä
seisoi Auluksen esi-isien kuvia. Kaikki todisti vankkaa varallisuutta.
Liioittelua ei saattanut havaita missään, mutta aateluus ja
itsetietoisuus olivat painaneet leimansa kaikkialle.

Petronius, jonka asunto oli sisustettu paljoa suuremmalla komeudella ja
hienostuneella ylellisyydellä, ei kuitenkaan täälläkään saattanut tavata
mitään loukkaavaa. Hän kääntyi juuri Vinitiuksen puoleen huomauttamaan
tätä seikkaa, kun orja työnsi syrjään atriumin ja tablinumin välisen
verhon ja talon perältä tuli näkyviin Aulus Plautius, joka kiireesti
asteli heitä kohti.

Tälle miehelle oli jo koittanut elämän ehtoo ja hänen hiuksensa olivat
valkeassa kuurassa, mutta silti oli hän vielä reipas, kasvonpiirteet
jäntevät ja luiset kuin kotkalla. Tällä hetkellä kuvastui hänen
kasvoissaan täydellinen hämmästys, jopa levottomuuskin, sillä Neron
ystävän ja uskotun tulo hänen taloonsa oli tuiki odottamaton.

Petronius oli sekä liiaksi maailmanmies että teräväjärkinen ollakseen
sitä huomaamatta. Ensi tervehdykset vaihdettuaan riensi hän sentähden
selittämään, että hän tuli kiittämään siitä hoidosta, jota hänen
sisarenpoikansa oli saanut nauttia tässä talossa. Kiitollisuus oli
ainoana aiheena hänen tuloonsa, ja lisäksi rohkaisi häntä vanha
tuttavuus.

Aulus vakuutti omasta puolestaan, että Petronius oli hänelle rakas
vieras, mutta mitä kiitollisuuteen tulee, niin hän oli kiitollisuuden
velassa Petroniukselle, vaikkei Petronius tietänyt ehkä mistä syystä.

Petronius ei todellakaan sitä tietänyt. Hän loi ruskeat silmänsä
ylöspäin ja koetti miettiä, oliko hän tehnyt jotakin pientä palvelusta
Aulukselle tai jollekin toiselle. Mutta hän ei muistanut ainoatakaan,
paitsi sen, jonka aikoi tehdä Vinitiukselle. Mahdollisesti hän
tietämättään oli tullut tehneeksi jotakin sentapaista, mutta silloin se
todella oli tapahtunut aivan hänen tietämättään.

"Minä rakastan ja kunnioitan Vespasianusta," jatkoi Aulus, "jonka hengen
sinä pelastit, kun hänelle kerran sattui se onnettomuus, että hän nukkui
kuunnellessaan Caesarin säkeitä."

"Onni hänelle," virkkoi Petronius, "ettei hän niitä kuullut. Asia olisi
sentään saattanut päättyä onnettomasti. Vaskiparta tahtoi tietysti
lähettää centurion hänen luokseen antamaan ystävällisen neuvon, että hän
avaisi suonensa."

"Ja silloin juuri sinä, Petronius, hymyilit hänelle."

"Niin, tai oikeastaan päinvastoin. Sanoin hänelle, että Orfeuskin
laulullaan sai nukutetuksi villit pedot ja että Nero nukuttaessaan
Vespasianuksen oli saavuttanut yhtä suuren voiton. Punapartaa saa kyllä
moittia, jos moitteeseen vain sekoittaa tarpeeksi imartelua. Armollinen
Caesarittaremme Poppaea ymmärtää ne asiat juurtajaksain."

"Valitettavasti," puhui Aulus, "ovat nyt ajat sellaiset. Minulta puuttuu
kaksi etuhammasta, sillä muuan brittiläinen heitti minua kerran kivellä,
ja siitä asti on puheeni ollut viallista. Kuitenkin olen viettänyt
elämäni onnellisimmat hetket Britanniassa..."

"Siksi että ne hetket olivat voiton hetkiä," lisäsi Vinitius.

Petronius, joka pelkäsi, että vanha sotapäällikkö rupeisi kertomaan
muistelmiaan, vaihtoi puheainetta. Praenesten seuduilla olivat maalaiset
löytäneet kuolleen sudenpenikan, jolla oli kaksi päätä. Samana päivänä
oli raivonnut myrsky ja salama oli hävittänyt osan Kuuttaren temppeliä,
mikä myöhäiseen syksyyn nähden oli aivan kuulumatonta. Muuan
Cotta-niminen mies, joka oli tämän kertonut, tiesi myöskin, että saman
temppelin papit ennustivat kaupungin tai ainakin jonkun suuren talon
perikatoa, jollei sitä erityisillä uhreilla saataisi peräytetyksi.

Aulus oli sitä mieltä, ettei tällaisia merkkejä saanut olla huomioon
ottamatta. Jumalat saattoivat olla julmistuneita rikkaiden
ylellisyydestä, mikä ei olisi ollut ensinkään kummallista--ja silloin
olivat sovitusuhrit aina paikallaan.

Nyt puhui Petronius:

"Sinun talosi, Plautius, ei ole tarpeeksi suuri, vaikka siinä asuukin
suuri mies; minun taloni, joskin liian suuri näin alhaiselle olennolle,
on siihen tarkoitukseen liian pieni. Jos taas on kysymys jonkun niin
suuren talon häviöstä kuin on esimerkiksi »domus transitoria», niin
kannattaako meidän oikeastaan uhrata sen perikadon estämiseksi?"

Plautius ei vastannut tähän kysymykseen, ja hänen varovaisuutensa
loukkasi Petroniusta, sillä vaikkei Petronius paljon osannutkaan erottaa
oikeaa väärästä, niin ei hän koskaan ollut alentunut ilmiantajaksi ja
hänen kanssaan olisi saattanut puhua aivan vapaasti. Hän muutti
sentähden uudestaan puheainetta ja rupesi kiittämään Plautiuksen
asuntoa, varsinkin siinä vallitsevaa hyvää aistia.

"Se on vanha sukutalo," selitti Plautius. "Senjälkeen kun minä sen
perin, ei ole muutettu mitään."

Kun atriumin ja tabliumin välinen oviverho oli vedetty syrjään, oli talo
avoinna päästä päähän, joten tablinumin, peristylin eli pilaripihan ja
sen takana olevan salin eli n.s. oecuksen läpi saattoi nähdä kauas
puutarhaan asti. Se oli kuin valoisa kuva tummissa kehyksissä, ja sieltä
liiti atriumiin asti lapsen nauru.

"Salli, oi päällikkö," virkkoi Petronius, "meidän likeltä kuulla tuota
heleää naurua, jota nykyään niin harvoin saa kuulla."

"Kernaasti," vastasi Plautius, nousten istualtaan. "Pieni poikani Aulus
ja Lygia siellä lyövät palloa. Mutta mitä nauruun tulee, Petronius, niin
luulen, että juuri se sinun elämästäsi puuttuu."

"Elämä on naurun arvoinen," vastasi Petronius, "minä kyllä
nauran!--mutta tämä nauru soi aivan toisin."

"Petronius," huomautti Vinitius, "on monasti päiväkausia nauramatta ja
nauraa sitten taas yöt umpeensa."

Näitä puhellessaan astuivat he talon läpi ja tulivat puutarhaan, missä
Lygia ja pikku Aulus löivät palloa. Tähän huviin vartavasten määrätyt
orjat, n.s. spheristae, keräsivät maasta pallot ja toivat ne pelaajien
käsiin. Petronius loi ohimennen kiireisen silmäyksen Lygiaan, mutta
pikku Aulus karkasi tervehtimään Vinitiusta ja Vinitius puolestaan
kumarsi kauniille tytölle, joka seisoi pallo kädessä, hiukset hiukan
epäjärjestyksessä, hämillään ja puna poskilla.

Puutarhan tricliniumissa, muratti- ja viiniköynnösverkon varjossa istui
Pomponia Graecina, ja sinne menivät vieraat häntä tervehtimään.
Petronius tunsi hänet, vaikkei hän seurustellutkaan Plautiusten talossa,
sillä hän oli nähnyt hänet Antistian, Rubelius Plautuksen tyttären
luona, samaten kuin Senecan ja Polion taloissa. Tuon naisen surulliset,
lempeät kasvot, hänen jalomuotoinen vartalonsa, hänen liikkeensä ja
sanansa, kaikki hänessä teki Petroniukseen omituisen vaikutuksen.
Pomponia kumosi siihen määrään koko hänen käsityksensä naisesta, että
tuon perinpohjin turmeltuneen ja itsetietoisen miehen, jonka kaltaista
ei ollut koko Roomassa, täytyi tuntea jonkinlaista kunnioitusta häntä
kohtaan, jopa tuntea itsetietoisuutensa horjuvan hänen seurassaan. Kun
hän kiitti Vinitiuksen saamasta hoidosta, pääsi häneltä aivan
vaistomaisesti puhuttelusana »domina», herratar, jota hän ei
vahingossakaan olisi tullut käyttäneeksi puhutellessaan esim. Calviaa,
Crispinillaa, Scriboniaa, Valeriaa, Solinaa tai muita suurmaailman
naisia.--Tervehdittyään ja kiitettyään Pomponiaa huomautti hän, että
häntä valitettavasti niin harvoin näkee. Ei häntä tapaa sirkuksessa eikä
amfiteatterissa. Silloin laski Pomponia kätensä miehensä käteen ja
vastasi tyynesti:

"Me vanhenemme vanhenemistamme ja rupeamme yhä paremmin viihtymään kodin
hiljaisuudessa."

Petroniuksen piti vastata hänen sanoihinsa, mutta samassa virkkoi Aulus
Plautius sihisevällä äänellään:

"Ja me vieraannumme vieraantumistamme ihmisistä, jotka roomalaisille
jumalillemme antavat kreikkalaisia nimiä."

"Jumalat ovat jo aikoja sitten käyneet korusanoiksi puhujien puheissa,"
huomautti Petronius kevyesti. "Ja koska kreikkalaiset meille ovat
opettaneet koko puhujataidon, niin minusta tuntuu helpommalta sanoa Hera
kuin Juno."

Tätä lausuessaan kääntyi hän Pomponian puoleen osoittaakseen, ettei hän
hänen seurassaan saattanut mitään muuta jumalolentoa ajatellakaan, ja
ryhtyi sitten vastaamaan hänen huomautukseensa heidän vanhuudestaan.

"Ihmiset todella vanhenevat pian, mutta on sellaisiakin, jotka elävät
ihan toista elämää ja joiden kasvot Saturnus kokonaan näkyy unohtavan."

Petronius puhui aivan vilpittömällä mielellä, sillä Pomponia Graecinan
kasvot, vaikka hän olikin elämänsä ehtoopuolella, olivat harvinaisen
tuoreet. Hänen päänsä oli pieni, piirteet hienot. Hän teki aivan nuoren
naisen vaikutuksen, vaikka hän kantoi mustaa pukua ja vaikka hän oli
huolestuneen ja surullisen näköinen.

Sillaikaa pikku Aulus, joka lämpimästi oli kiintynyt Vinitiukseen, tuli
pyytämään häntä palloa lyömään. Pojan kanssa tuli tricliniumiin myöskin
Lygia. Murattilehdossa, valopilkkujen hyppiessä hänen kasvoillaan,
tuntui hän Petroniuksen mielestä vieläkin kauniimmalta kuin ensi
näkemältä. Hän muistutti todella nymfiä. Petronius ei vielä ollut
puhutellut häntä, sentähden hän nyt kumarsi hänelle ja rupesi,
tavallisten tervehdyssanojen asemasta, lausumaan säkeitä, joilla
Odysseus tervehti Nausikaata:

   Korkea ruhtinatar, joko ihminen vai jumal' ollet...
   Mutta jos ihmisten, maan pääll' asuvain suku sulla,
   Niin ylen autuas sull' isä ompi ja äitisi armas,
   Veljesi myös ylen autuahat...

Pomponiaakin miellytti tämän maailmanmiehen hieno kohteliaisuus. Lygia
taas kuunteli häntä hämillään, hehkuvin poskin ja uskaltamatta nostaa
silmiään. Vähitellen rupesi hänen suupielissään värähtelemään vallaton
hymy ja kasvoista saattoi huomata, että tytössä taisteli ujous ja halu
saada vastata--ja vihdoin tämä halu voitti. Hän vilkaisi äkkiä
Petroniukseen ja vastasi Nausikaan sanoilla, lausuen ne yhdessä
henkäyksessä ikäänkuin ulkoa opitun läksyn:

   Kunpa sa vieras et lienekään mies joutava, tyhmä...

       *       *       *       *       *

Sitten hän kääntyi ympäri ja pakeni kuin pelästynyt lintu.

Nyt oli Petroniuksen vuoro hämmästyä, sillä hän ei ollut saattanut
odottaa kuulevansa Homeron säkeitä tytön huulilta, jonka syntyperä oli
barbarinen, kuten hän Vinitiuksen kertomuksesta tiesi. Hän loi kysyvän
katseensa Pomponiaan, mutta tämä ei voinut antaa mitään vastausta, sillä
hän katseli paraikaa hymyillen vanhan Auluksen ylpeydestä säteileviä
kasvoja.

Aulus nimittäin ei saattanut salata ylpeyttään. Rakastihan hän Lygiaa
kuin omaa tytärtään ja pitihän hän kreikkalaisuutta sivistyneen
seuraelämän huippuna, vaikka hänen muinaisroomalaiset ennakkoluulonsa
käskivätkin häntä vastustamaan kreikankieltä ja sen leviämistä. Itse ei
hän koskaan ollut sitä oikein oppinut, ja se häntä salaa harmitti. Mutta
siitä hän iloitsi, että tämä hienostunut herra ja kirjailija, joka
varmaan oli pitänyt hänen taloaan barbarisena, nyt siellä sai
vastaukseksi Homeron säkeen alkukielellä.

"Meillä on täällä kreikkalainen opettaja," selitti hän Petroniukselle,
"joka opettaa poikaamme, ja tyttö kuuntelee hänkin opetusta. Pieni
peipponen se vielä on, mutta herttainen peippo onkin, ja me rakastamme
häntä molemmat."

Petronius katseli murattiköynnösten ja kaprifoliain läpi puutarhaan,
jossa nuoret huvittelivat. Vinitius oli riisunut togansa ja esiintyi
tunikassa. Hän heitti palloa ilmaan ja vastapäätä seisoi Lygia,
käsivarret ojennettuina ottamaan sitä vastaan. Ensi näkemältä ei tyttö
ollut tehnyt Petroniukseen suurtakaan vaikutusta. Hän tuntui hänestä
liian hennolta. Mutta kun hän sitten tricliniumista tarkemmin katseli
häntä, niin hän ajatteli, että tuon näköinen mahtoi Aamuruskon jumalatar
olla, ja tuntijana hän tunnusti, ettei tyttö ollut tavallista laatua.
Jota kauemmin häntä katseli, sitä enemmän hän miellytti. Hänen kasvonsa
olivat kirkkaat ja kukkeat, suu tuore, ikäänkuin suudelmaksi kaarrettu,
silmät siniset kuin taivas tai meri, otsa alabasterinkarvainen, hiukset
hulmuavat, tummat, vivahtaen milloin meripihkan, milloin korinttilaisen
vasken väriin. Hänen kaulansa oli kaitainen, olkapäitten kaarevuus
»jumalallinen», koko ruumis norja, notkea, nuori ja tuore kuin kevään
kukka. Taiteilijan ja kauneudentuntijan silmä sanoi, että tämän tytön
kuvaa tuli sanoa »kevääksi». Äkkiä muistui hänen mieleensä Chrysothemis,
ja häneltä pääsi ilkeä hymy. Hiukset puuteroituina kullankarvaisiksi ja
kulmakarvat mustattuina oli hän kuin kuihtunut ruusu, jonka kellastuneet
lehdet jo putoavat. Ja tätä Chrysothemista häneltä kuitenkin kadehti
koko Rooma. Sitten muistui hänen mieleensä Poppaea, mutta kuuluisa
Poppaeakin kävi hänen silmissään hengettömäksi vahakuvaksi. Tässä
tytössä, joka oli kasvanut Tanagran lehdoissa, ei asunut yksin kevät,
vaan Psychen kirkkaus, joka loisti läpi hänen ruusuisen ruumiinsa
niinkuin liekki loistaa lampusta.

"Vinitius on oikeassa," mietti Petronius, "minun Chrysothemikseni on
vanha, vanha ... kuin Troja."

Sitten hän kääntyi Pomponia Graecinan puoleen ja virkkoi, puutarhaan
viitaten:

"Nyt ymmärrän, herratar, että kun omistatte nämä molemmat, te paremmin
viihdytte kotona kuin Palatiuksen juhlissa ja sirkuksessa."

"Niin," vastasi Pomponia, katsahtaen sinne päin, missä Lygia ja pieni
Aulus olivat.

Mutta vanha sotapäällikkö rupesi kertomaan tytön historiaa ja kaikkea,
mitä hän Atelius Histeriltä oli kuullut Lygien pohjolan pimeydessä
asuvasta kansasta.

Puutarhassa oli pallonlyönti lopetettu, ja nuoret astelivat
hiekkakäytävillä, näyttäen myrttien ja sypressien tummaa taustaa vastaan
valkeilta kuvapatsailta. Lygia ja pikku Aulus astelivat käsi kädessä.
Jonkun ajan kuluttua istuutuivat he rahille lammikon rannalle, joka oli
keskellä puutarhaa. Pian Aulus sentään erosi heistä, pelotellakseen
kaloja läpikuultavassa vedessä. Vinitius jatkoi keskustelua, joka oli
alettu jo kävellessä.

"Niin," virkkoi hän matalalla, värisevällä äänellä. "Tuskin olin saanut
riisutuksi poikatogan, kun minut lähetettiin Aasian legiooniin. En ollut
oppinut tuntemaan kaupunkia--en elämää enkä rakkautta. Tosin muistan
ulkoa hiukan Homeroa ja Anacreonia, mutta en minä, kuten Petronius, osaa
lasketella runoa heti, kun järki ihmettelystä vaikenee ja omat sanat
puuttuvat. Poikana kävin koulua Musoniuksen luona ja hän sanoi meille,
että sen, joka tahtoo löytää onnen, tulee tahtoa jumalien tahdon
mukaan--että siis onnen saavuttaminen riippuu meistä itsestämme. Minä
puolestani kuitenkin luulen, että on olemassa jotakin paljon suurempaa
ja kalliimpaa, joka ei riipu meidän tahdostamme ja jonka yksin rakkaus
saattaa antaa.--Etsiväthän tätä onnea itse jumalatkin, siis minäkin, oi
Lygia, joka en tähän asti ole rakkautta tuntenut, seuraan heidän
jälkiään ja etsin sitä, joka minulle antaisi rakkautta..."

Hän vaikeni. Eikä vähään aikaan kuulunut muuta kuin veden loiskina, kun
pikku Aulus viskasi siihen kiviä pelästyttääkseen kaloja. Hetkisen
perästä Vinitius taasen alkoi puhua, mutta hiljemmin ja vieläkin
hellemmällä äänellä.

"Tottahan sinä tunnet Vespasianuksen pojan Tituksen? Hänestä kerrotaan,
että hän tuskin oli mieheksi päässyt, kun hän rakastui Bereniceen ja
niin tulisesti, että suru oli ottamaisillaan hänet hengiltä. Niin voisin
minäkin rakastaa, oi Lygia!... Rikkaus, kunnia, valta--mitä ne ovat
muuta kuin savua, tyhjyyttä! Rikas tapaa aina itseään rikkaampia,
kuuluisan kunniaa pimentää aina suurempi kunnia, mahtavan kanssa
kilpailee mahtavampi... Mutta voiko itse Caesar, voivatko itse jumalat
saavuttaa suurempaa rikkautta, suurempaa onnea kuin tavallinen
kuolevainen, kun hänen povellaan kohoilee rakastetun povi tai kun hän
suutelee lemmittynsä huulia... Ei, juuri rakkaus tekee meidät
yhdenarvoisiksi jumalten kanssa, oi Lygia!"

Mutta tyttö kuunteli hämillään, kummissaan, ja hänen korvissaan soi kuin
kreikkalaisten huilujen tai sitrojen soitto. Välistä tuntui hänestä
siltä kuin Vinitius olisi laulanut jotakin ihmeellistä laulua, joka
valui hänen korviinsa, pani veret liikkeelle ja samalla sai sydämen
sykkimään pelosta ja oudosta ilosta... Hänestä tuntui siltä kuin Marcus
olisi koskettanut jotakin, jota hänessä kyllä ennenkin oli ollut, mutta
jota hän ei ollut ymmärtänyt miksikään. Hän tunsi, että hänessä heräsi
jotakin, joka tähän asti oli nukkunut, ja että himmeä uni kävi yhä
selvemmäksi, kirkkaammaksi ja kauniimmaksi.

Aurinko oli jo aikoja sitten painunut Tiberin toiselle puolelle ja näkyi
nyt alhaalta Janiculus-kummun päältä. Sypressit seisoivat
liikkumattomina iltaruskon punassa. Koko ilma oli sen hehkua täynnä.
Lygia nosti Vinitiusta kohti siniset silmänsä, jotka olivat ikäänkuin
juuri unesta heränneet--ja illan loistossa, rukous silmissä,
kumartuneena tyttöä kohti, oli hän hänen mielestään kauniimpi kaikkia
kreikkalaisia ja roomalaisia jumalia, joiden kuvat hän oli nähnyt
temppelien harjoilla. Vinitius tarttui hänen ranteeseensa ja lausui:

"Etkö arvaa, Lygia, miksi minä näitä puhun sinulle...?"

"En," kuiskasi tyttö niin hiljaa, että Vinitius tuskin saattoi sen
kuulla.

Mutta hän ei uskonut sitä, vaan pusersi yhä kovemmin hänen kättään ja
olisi varmaan painanut hänet sykkivää sydäntään vasten ja puhunut
hänelle hehkuvia sanoja, sillä ihmeellinen impi oli sytyttänyt hänen
tunteensa tuleksi--jollei myrttipensaiden reunustamaa tietä pitkin
samassa olisi astunut vanha Aulus, juuri heitä kohti.

"Aurinko laskee," huusi hän, "varokaa sentähden iltakylmää älkääkä
suututtako Libytinaa."

"En ole vielä ottanut togaakaan ylleni," vastasi Vinitius, "eikä minun
ole ensinkään kylmä."

"Vuorten päältä tuskin enää näkyy auringon kehän toinen kylki," puheli
vanha sotapäällikkö. "Mutta kas siellä Siciliassa, siellä on lauhkea
ilmanala, kun illoin vain ihmiset voivat kerääntyä toreille veisaamaan
jäähyväisvirsiä mailleen laskevalle Foebukselle."

Ja unohtaen että juuri oli varoittanut loukkaamasta Libytinaa, rupesi
hän kertomaan Siciliasta, jossa hänellä oli suuria tiluksia ja
viljelyksiä. Niitä hän rakasti, ja monasti hän oli aikonut kokonaan
muuttaa Siciliaan rauhassa viettämään loppupäivänsä. Tarpeekseen talven
kuuraa on jo nähnyt se, jolta talvi on valkaissut hiukset. Vielä eivät
lehdet putoa puista, vielä hymyilee kaupungin päällä ystävällinen
taivas, mutta kunhan nyt viinipuun lehdet kellastuvat, kun lumi lankeaa
Albanian vuorille ja jumalat lähettävät vinhat tuulensa Campanialle,
niin kuka tietää, vaikka muuttaisi perheineen päivineen rauhaisiin
maakyliin.

"Ethän toki tahdo jättää Roomaa, Plautius?" kysyi Vinitius äkkiä
levottomasti.

"Olen jo kauan tahtonut," vastasi Aulus, "sillä siellä olisi sekä
levollisempaa että vaarattomampaa asua."

Ja uudestaan alkoi hän ylistellä puutarhojaan, karjojaan, taloa, joka
oli aivan vihannan peitossa, ja kukkuloita, jotka kasvavat tymiania ja
thymbraa ja joitten ympärillä mehiläisparvet surisevat. Mutta Vinitius
välitti vähät hänen paimenlauluistaan, hän pelkäsi ainoastaan
kadottavansa Lygian ja ajatteli nyt Petroniusta ainoana auttajanaan.

Sillaikaa istui Petronius Pomponian luona, ihaellen auringonlaskua ja
ihmisryhmää lammin varrella. Heidän takanaan olivat tummat
myrttipensaat, ja illan hohde kultasi heidän valkeita vaatteitaan.
Ruskot taivaalla kävivät sinipunertaviksi ja vaihtelivat värejä kuin
opaali. Itse taivaan laki muuttui valkeaksi kuin liljan lehdet.
Sypressien piirteet erottautuivat vielä selvemmin kuin kirkkaalla
päivällä. Ihmisiä, puita, koko puutarhaa hallitsi illan rauha.

Petroniusta kummastutti tämä rauha, varsinkin se, mikä vallitsi näiden
ihmisten mielissä. Sekä Pomponian ja vanhan Auluksen että heidän
poikansa ja Lygian kasvoissa oli jotakin, jota hän ei ollut huomannut
niissä kasvoissa, jotka joka päivä--tai oikeammin sanoen joka yö--häntä
ympäröivät. Näissä oli jotakin valoisaa, lempeää, sopusointuisaa, joka
varmastikin johtui suorastaan siitä elämästä, jota täällä elettiin.
Hämmästyneenä tuli hän ajatelleeksi, että ehkä on olemassa joku laji
kauneutta ja nautintoa, jota hän ei tunne, vaikka hän koko ikänsä on
ajanut takaa kauneutta ja nautintoa. Hän ei saanut ajatustaan
tukahdetuksi, vaan kääntyi Pomponian puoleen ja lausui:

"Mietin tässä, miten toisenlainen teidän maailmanne on kuin se, jota
meidän Neromme hallitsee."

Pomponia kohotti hienot kasvonsa iltaruskoa kohti ja vastasi
vaatimattomasti:

"Ei Nero maailmaa hallitse--vaan Jumala."

Syntyi hetkisen hiljaisuus. Tricliniumin likeisyydestä kuuluivat jo
vanhan sotapäällikön, Vinitiuksen, Lygian ja pikku Auluksen askeleet,
mutta ennenkuin he saapuivat paikalle, ehti Petronius vielä kysyä:

"Sinä uskot siis jumaliin, Pomponia?"

"Minä uskon Jumalaan, joka on yksi, vanhurskas ja kaikkivaltias,"
vastasi Aulus Plautiuksen vaimo.




KOLMAS LUKU.


"Hän uskoo Jumalaan, joka on yksi, kaikkivaltias ja vanhurskas,"
toisteli Petronius, istuessaan kantotuolissa kahdenkesken Vinitiuksen
kanssa. "Jos hänen Jumalansa on kaikkivaltias, niin hän on elämän ja
kuoleman herra; jos hän taas on vanhurskas, niin hän oikeudenmukaisesti
antaa ihmisten kuolla. Minkätähden Pomponia sitten suree Juliaa?
Surressaan Juliaa hän tietysti soimaa Jumalaansa. Minun täytyy kertoa
tämän-iltainen keskustelumme vaskipartaiselle apinallemme, sillä
totisesti minä väittelytaidossa kohoan Sokrateen tasalle. Mitä taas
naisiin tulee, niin arvelen, että jokaisella on kolme tai neljä sielua,
mutta niistä ei ainoakaan ole järjellinen sielu. Pannaanpa vaan Pomponia
Senecan tai Cornutuksen kanssa filosofoimaan siitä, mikä on heidän suuri
Sanansa... Manatkoon hän vain esiin Xenofonin, Parmenideen, Zenonin ja
Platon varjot, jotka siellä kimmeriläisten maan äärissä kituvat kuin
peippo häkissään. Minä olisin hänen ja Plautiuksen kanssa tahtonut puhua
aivan toisista asioista. Kautta egyptiläisen Isiksen pyhän vatsan! Jos
minä olisin suoraan sanonut heille, mikä oli syynä vierailuumme, niin
kyllä heidän hyveellisyytensä olisi nostanut sellaisen melun, että olisi
luullut kepeillä lyötävän vaskiseen kilpeen. Minä en uskaltanut. Usko
pois, Vinitius, etten uskaltanut. Riikinkukot ovat kauniita lintuja,
mutta kirkuvat kauheasti. Minä pelkään kirkunaa. Mutta sinun valintaasi
minun täytyy kehua. Tyttö on oikea »rusosorminen Aamunkoi...» Ja
tiedätkö mitä hän vielä muistuttaa?--Kevättä!--eikä meidän italialaista
kevättämme, joka tuskin siellä täällä pukee omenapuut kukkiin, mutta
jättää öljypuut köyhään harmauteensa, vaan sitä nuorta, raikasta,
heleänvihreää kevättä, jonka kerran näin Helvetiassa... Kautta kalpean
Kuuttaren--minä en ihmettele sinua, Marcus, mutta tiedä, että sinä
rakastat Dianaa ja että Aulus ja Pomponia ovat valmiit repimään sinut
kappaleiksi, kuten koirat repivät Aktaion."

Vinitius tuijotti maahan ja vaikeni pitkän aikaa. Vihdoin hän alkoi
puhua ja hänen äänensä värisi mielenliikutuksesta.

"Ikävöin minä häntä ennenkin, mutta nyt minä ikävöin vielä enemmän. Kun
minä tartuin hänen käteensä, hulmahtivat liekit läpi koko olentoni.
Minun täytyy saada hänet omakseni. Jos minä olisin Zeus, niin peittäisin
hänet pilviin, kuten hän peitti Ion, tai lankeaisin hänen päällensä
sateena, kuten hän lankesi Danaën päälle. Tahtoisin suudella hänen
suutansa, kunnes tekisi kipeätä! Tahtoisin kuulla hänen huutavan
sylissäni! Tahtoisin surmata sekä Auluksen että Pomponian ja ryöstää
hänet ja kantaa kotiini. En tule tänä yönä nukkumaan. Annanpa ruoskia
jotakin orjaa ja kuuntelen hänen voivotustaan..."

"Rauhoitu!" virkkoi Petronius. "Ihanhan sinun tunteesi ovat niinkuin
jonkun Suburran suutarin..."

"Yhdentekevää. Minun täytyy saada omistaa hänet. Käännyin sinun puoleesi
pyytämään neuvoa, mutta jollet sinä voi auttaa minua, niin koetan tulla
toimeen omin voimin... Aulus pitää Lygiaa tyttärenään--minkätähden minun
sitten tulisi pitää häntä orjattarena? Jollei muuta neuvoa ole, niin
koristakoot hänen kätensä kotini kynnystä, voidelkoon hän sitä
sudenrasvalla ja vartioikoon hän vaimonani kotiliettäni."

"Rauhoitu, sinä konsulien raivoisa jälkeläinen. Kun me kuljetamme
barbarikuninkaita köysissä voittovaunujemme perässä, niin emmehän tee
sitä naidaksemme heidän tyttäriään. Kavahda toki äärimmäisyyksiä. Käytä
suoria ja kunniallisia keinoja ja suo sekä itsellesi että minulle
ajatusaikaa. Pidinhän minäkin Chrysothemista Jupiterin tyttärenä, mutta
en toki nainut häntä--ja eihän Nerokaan nainut Actea, vaikka häntä
pidettiinkin Attaluksen tyttärenä... Rauhoitu... Muista, että jos tyttö
tahtoo jättää Auluksen talon, niin ei kukaan saata estää häntä.
Sitäpaitsi et sinä yksinäsi pala, vaan tyttöönkin on Eros sytyttänyt
liekkinsä... Minä näin sen ja olen siitä ihan varma. Ole nyt vain
kärsivällinen. Keksimme vielä keinoja kaikkeen, mutta tänään olen jo
ajatellut liiaksi, ja se väsyttää minua. Huomenna lupaan taas ajatella
rakkauttasi, enkä enää ole Petronius, jollen keksi keinoa."

Molemmat vaikenivat--vihdoin huudahti Vinitius rauhoittuneempana:

"Kiitos! Ja olkoon Fortuna sinulle suosiollinen!"

"Ole kärsivällinen."

"Minne käskit kantaa meitä?"

"Chrysothemiksen luo."

"Onnellinen sinä, joka omistat rakastettusi."

"Minäkö? Tiedätkö mikä minua vielä huvittaa Chrysothemiksessa? Se, että
hän yhdessä oman vapautetun orjani, luutunsoittaja Theokleen kanssa
pettää minua ja luulee, etten minä mitään näe. Rakastinhan minä häntä
joskus--nyt minua ainoastaan huvittaa hänen valheellisuutensa ja hänen
tyhmyytensä. Mennäänpä yhdessä hänen luokseen. Jos hän rupeaa
mielistelemään sinua ja kirjoittaa jotakin pöytään viiniin kastetulla
sormellaan, niin voit olla vakuutettu, etten käy mustasukkaiseksi."

He antoivat käskyn, että heidät kannettaisiin Chrysothemiksen luo.

Juuri kun he saapuivat perille, laski Petronius kätensä Vinitiuksen
olalle ja huudahti:

"Odotapa, nyt luulen keksineeni keinon!"

"Palkitkoot sinua kaikki jumalat!"

"Niin, luulen ettei keinoni petä. Kuulepas, Marcus..."

"Mitä sanot, Viisauteni, Atheneni...?"

"Muutaman päivän perästä jakaa jumalallinen Lygia kanssasi Demeterin
hedelmän."

"Olet suurempi Caesaria!" huudahti Vinitius innoissaan.




NELJÄS LUKU.


Petronius piti todella sanansa.

Palattuaan Chrysothemiksen luota hän tosin nukkui koko päivän, mutta
illalla hän käski kantaa itsensä Palatinukselle ja keskusteli kauan
tuttavallisesti Neron kanssa. Tämän keskustelun tuloksena oli, että
kolmantena päivänä Plautiuksen talolle ilmestyi centurio ja kymmenkunta
pretoriaani-sotamiestä.

Näinä kauhun ja epävarmuuden aikoina tiesivät tämäntapaiset lähetit
tavallisesti kuolemaa. Kun siis centurio kolautti vasaran Auluksen oveen
ja atriumin palvelija meni ilmoittamaan, että talon edustalla oli
sotamiehiä, valtasi kauhistus koko talon. Perhe kerääntyi vanhan
sotapäällikön ympärille, kaikki käsittivät, että onnettomuus likinnä
tarkoitti häntä. Pomponia kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, pusertui
koko voimallaan häntä vasten, ja hänen sinettyneet huulensa liikkuivat
nopeasti, lausuen joitakin epäselviä sanoja; Lygia, kalman kalpeana,
suuteli hänen käsiään; pikku Aulus riippui hänen togassaan. Käytävistä,
alakerrasta, palvelijain huoneista, kylpyhuoneista, holvikammioista,
koko talosta syöksi esiin joukottain orjia ja orjattaria. Kuului
huutoja: »heu, heu, me miserum!» ja naiset päästivät suuren itkun.
Toiset repivät jo kasvojaan, toiset peittivät päänsä liinoilla.

Ainoastaan vanha päällikkö, joka vuosien kuluessa oli tottunut katsomaan
kuolemaa suoraan silmiin, pysyi tyynenä, ja vain hänen lyhyet
kotkankasvonsa kävivät ikäänkuin kivestä veistetyiksi. Hän sai melun
vaikenemaan, käski palvelijoita poistumaan ja virkkoi sitten:

"Päästä minut, Pomponia. Jos loppuni on tullut, niin kyllä me vielä
saamme aikaa sanoa hyvästi toisillemme." Lempeästi työnsi hän pois
vaimonsa, mutta tämä virkkoi:

"Suokoon Jumala minun kuolla sinun kanssasi, oi Aulus!"

Sitten hän lankesi polvilleen ja rupesi rukoilemaan koko sillä voimalla,
millä ihminen rukoilee, kun hän pelkää kadottavansa rakkaan olennon...

Aulus läksi atriumiin, missä centurio häntä odotti. Se oli vanha Cajus
Hasta, hänen alipäällikkönsä ja toverinsa Britannian sodista.

"Terve, päällikkö," huudahti hän. "Tuon sinulle käskyn ja tervehdyksen
Caesarilta. Tuossa taulut merkiksi siitä, että tulen hänen nimessään."

"Olen kiitollinen Caesarin tervehdyksestä ja hänen käskynsä täytän,"
vastasi Aulus. "Terve, Hasta, ja sano minkä käskyn tuot."

"Aulus Plautius," alkoi Hasta, "Caesar on saanut tietää, että talossasi
on lygien kuninkaan tytär, jonka heidän kuninkaansa vielä jumalallisen
Klaudiuksen eläessä antoi roomalaisten käsiin vakuudeksi siitä, etteivät
lygiläiset milloinkaan häiritsisi valtakunnan rajoja. Jumalallinen Nero
kiittää sinua, päällikkö, siitä, että kaikkina näinä vuosina olet
antanut tytön nauttia vierasvaraisuutta kodissasi. Nyt ei Nero
kuitenkaan enää tahdo rasittaa taloasi, vaan on neitsyen panttivankina
oltava Caesarin ja senaatin suojeluksen alaisena. Sentähden käskee
Caesar sinun antaa hänet minun käsiini."

Sotilaana ja karaistuna miehenä ei Aulus tämän puheen aikana alentunut
puhkeamaan mihinkään säälin tai surun ilmauksiin. Ainoastaan otsalla
näkyi äkillisen suuttumuksen ja surun merkki. Hänen kulmakarvojensa
tuolla lailla rypistyessä vapisivat muinoin britannilaiset legionat--ja
tänäkin hetkenä kuvastui Hastan kasvoilla kauhu. Mutta tämän käskyn
edessä seisoi Aulus Plautius turvattomana. Jonkun aikaa hän katseli
tauluja, jotka olivat lähetetyt vakuudeksi, nosti sitten silmänsä
vanhaan sadanpäämieheen ja virkkoi tyynesti:

"Odota, Hasta, atriumissa, kunnes panttivanki sinulle luovutetaan."

Ja näin sanottuaan läksi hän talon toiseen päähän, siihen saliin, jota
sanottiin oecukseksi ja jossa Pomponia Graecina, Lygia ja pikku Aulus
pelolla ja vavistuksella häntä odottivat.

"Ketään ei odota kuolema eikä karkoitus kaukaisiin maan ääriin,"
ilmoitti hän, "mutta kuitenkin on Caesarin lähetti onnettoman sanoman
tuoja. Asia koskee sinua, Lygia."

"Lygiaako?" huudahti hämmästyksissään Pomponia.

"Niin!" vastasi Aulus.

Ja kääntyen tytön puoleen alkoi hän:

"Lygia, olet kasvanut talossamme omana lapsenamme, ja sekä Pomponia että
minä rakastamme sinua kuin omaa tytärtämme. Mutta tiedä, ettet ole
meidän tyttäremme. Olet panttivanki, jonka kansasi on antanut
roomalaisille, ja sinun holhoamisesi on Caesarin asia. Sentähden on
Caesar lähettänyt miehensä meidän taloomme."

Päällikkö puhui tyynesti, mutta kummallisella ja tavattomalla äänellä.
Lygia katseli häneen kysyväisenä, ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt,
mistä oli kysymys. Pomponian kasvot kävivät kalpeiksi. Oecukseen vievän
käytävän oville rupesi taas ilmestymään orjien pelästyneitä kasvoja.

"Caesarin tahto on täytettävä," virkkoi Aulus.

"Aulus," huusi Pomponia, kiertäen käsivartensa tytön ympäri ikäänkuin
suojellakseen häntä, "parempi olisi hänen kuolla."

Lygia heittäytyi hänen rinnalleen eikä kyyneliltään saanut muuta
sanotuksi kuin: »äiti, äiti!»

Taas nousi Auluksen kasvoille suuttumus ja suru.

"Jos vain olisin yksin maailmassa," puheli hän synkästi, "niin en
luovuttaisi häntä elävänä--ja omaiseni voisivat vielä tänäkin päivänä
kantaa kiitosuhreja Jupiter liberatorille. Mutta minulla ei ole oikeutta
surmata sinua eikä lastamme, sillä te voitte vielä nähdä onnellisempia
aikoja... Minä annan tytön vielä tänäpäivänä Caesarille ja rukoilen
häntä ottamaan takaisin käskynsä. En tiedä, kuuleeko hän minua. Siihen
asti jää hyvästi, Lygia! Ja tiedä, että minä ja Pomponia aina siunaamme
päiviä, jolloin sinä istuit kotilietemme ääressä."

Näin sanottuaan laski hän kätensä tytön pään päälle koettaen pysyä
levollisena. Mutta kun Lygia käänsi häneen kyyneltyneet kasvonsa ja
tarttuen hänen käteensä rupesi painamaan sitä huuliaan vasten, niin
värisi hänen äänessään syvä, isällinen suru.

"Jää hyvästi, sinä ilomme ja silmiemme valo!" lausui hän.

Ja kiireesti läksi hän takaisin atriumiin, jottei roomalaiselle ja
sotapäällikölle sopimaton mielenliikutus pääsisi valtaamaan häntä.

Sillaikaa vei Pomponia Lygian cubiculumiin ja rupesi hyväillen
tyynnyttämään ja lohduttamaan häntä. Kummallisilta kuuluivat tässä
talossa hänen lohdutussanansa, sillä tuolla viereisessä suojassa seisoi
vielä »lararium» ja liesi, jolla Aulus Plautius vanhan roomalaisen tavan
mukaan uhrasi kotijumalille. Nyt oli koetuksen hetki tullut. Kerran oli
Virginius lävistänyt oman tyttärensä rinnan pelastaakseen hänet
Appiuksen käsistä, ja ennen sitä oli Lucretia vapaaehtoisesti elämällään
ostanut kunniansa. Sillä Caesarin talo oli häpeän, pahuuden ja rikosten
pesä.

"Mutta me, Lygia, tiedämme, ettei meillä ole oikeutta satuttaa kättämme
itseemme. Niin! Se laki, jota me tunnustamme, on toinen, suurempi ja
pyhempi, ja se suo meidän puolustautua pahuutta ja häpeää vastaan,
vaikkapa puolustuksemme tuottaisi meille tuskaa ja kuolemaa. Joka
puhtaana pääsee turmion asunnosta, sen ansio on sitä suurempi.
Maailma on surun laakso, mutta onneksi kestää elämä vain
silmänräpäyksen.--Haudan takana on ylösnousemus, ja sitten ei enää
hallitse Nero, vaan Laupeus, ja sitten muuttuu kärsimys iloksi ja
kyyneleet riemuksi."

Pomponia alkoi puhua itsestään. "Niin!--hän näyttää tyyneltä, mutta
hänen rinnassaan on kipeitä haavoja, sillä Auluksen, hänen miehensä,
silmiä peittää vielä kaihi, hän ei vielä ole juonut valon lähteestä.
Äiti ei saa edes lasta kasvattaa Totuuden uskossa. Ja kun hän ajattelee,
että tätä voi kestää elämän loppuun asti, että hänen ehkä täytyy erota
heistä tavalla, joka on tuhat kertaa kauheampi kuin tämä ajallinen ero,
joka nyt tuottaa heille tuskia--niin ei hän käsitä, miten hän saattaa
elää ilman heitä ja voiko hän edes taivaassa olla onnellinen. Monet yöt
hän jo on itkenyt, rukoillen apua ja armoa. Hän uhraa Jumalalle
tuskansa, odottaa ja turvaa Häneen. Eikä hän nytkään, kun heitä kohtaa
uusi isku, kun julmurin käsky ryöstää heiltä lapsen, jota Aulus sanoi
heidän silmiensä valoksi--lakkaa luottamasta siihen, että on olemassa
Voima, Neroa mahtavampi, Rakkaus, hänen julmuuttaan väkevämpi."

Vielä kiihkeämmin painoi Pomponia tytön päätä rintaansa vastaan. Lygia
lankesi hänen jalkainsa juureen ja kätki pään hänen viittansa poimuihin.
Hetkisen he molemmat vaikenivat, ja kun tyttö vihdoin nousi, olivat
hänen kasvonsa tyynemmät.

"Ikävä minun on sinua, äiti, isää ja veljeä, mutta tiedän, ettei
vastustus auttaisi, se voisi vain vahingoittaa teitä kaikkia. Mutta sen
lupaan sinulle, etten ikinä unohda sanojasi Caesarin talossa."

Vielä kerran hän kiersi kätensä kasvatusäidin kaulaan, sitten he
läksivät oecukseen. Siellä sanoi Lygia jäähyväiset pikku Aulukselle,
vanhalle kreikkalaiselle opettajalle, palvelijattarelleen, joka oli
häntä hoitanut pienestä pitäen, ja kaikille orjille.

Muuan orjista, kookas ja harteva lygiläinen, jota sanottiin Ursukseksi
ja joka aikoinaan Lygian ja hänen äitinsä kanssa muiden palvelijain
mukana oli joutunut roomalaisten leiriin, heittäytyi nyt Lygian ja
Pomponian jalkain juureen, lausuen:

"Oi, herratar, sallikaa minun seurata emäntääni, jotta häntä palvelisin
ja vartioisin Caesarin talossa."

"Et ole meidän palvelijamme, vaan Lygian," vastasi Pomponia Graecina,
"mutta jos todella päästäisimme sinut Caesarin taloon, niin niillä
lailla voisit häntä vartioida?"

"En tiedä, herratar. Sen vain tiedän, että rauta murtuu käsissäni kuin
puu."

Samassa tuli Aulus Plautius paikalle ja kun hän kuuli mistä oli kysymys,
niin ei hän suinkaan vastustanut Ursuksen ehdotusta, vaan selitti
päinvastoin, ettei kenelläkään ollut oikeutta kieltää häntä menemästä.
He luopuivat Lygiasta sentähden että hän oli panttivanki, jonka keisari
vaati takaisin--luonnollisesti heidän täytyi silloin luopua hänen
seurueestaankin, joka hänen mukanaan joutui Caesarin holhouksen
alaiseksi. Sitten hän kuiskasi Pomponialle, että hän liittäisi tytön
seurueeseen niin monta orjaa kuin hän vain hyväksi näkisi, sillä ei
centurio saattanut panna sitä vastaan.

Lygialle se oli suuri lohdutus, ja Pomponia iloitsi, että hän sai valita
palvelijat oman mielensä mukaan. Paitsi Ursusta valitsi hän Lygian
vanhan hoitajattaren, kaksi kampaamisessa taitavaa kyprotarta ja kaksi
germaanilaista kylvettäjätyttöä. Siten tuli valittujen joukkoon
yksinomaan uuden uskon tunnustajia, koska Ursuskin jo monta vuotta oli
kuulunut niihin. Kaikkiin näihin palvelijoihin Pomponia saattoi luottaa.
Samalla iloitsi hän siitä, että heidän kauttaan totuuden siemen tulisi
kylvetyksi Caesarin taloon.

Hän kirjoitti Actelle, Neron vapautetulle, muutamia sanoja, uskoen
Lygian hänen haltuunsa. Tosin ei Pomponia koskaan ollut nähnyt Actea
uuden uskon tunnustajien kokouksissa, mutta hän oli uskonheimolaisiltaan
kuullut, ettei Acte koskaan kieltänyt heiltä palvelustaan ja että hän
halukkaasti luki Paavali Tarsolaisen kirjeitä. Muuten kerrottiin
nuoresta vapautetusta, että hän aina oli surullinen ja luonteeltaan ihan
toisenlainen, kuin kaikki muut naiset Neron hovissa, sekä että hän
yleensä oli palatsin hyvä hengetär.

Hasta lupasi itse toimittaa kirjeen Actelle. Hän piti luonnollisena
asiana, että kuninkaan tyttärellä oli palvelijaseurue, eikä siis
laisinkaan estellyt heidän tuloaan palatsiin, päinvastoin ihmetteli,
että heitä oli niin vähän. Hän pyysi sentään, että kiirehdittäisiin,
sillä hän pelkäsi saavansa moitetta hitaudesta. Eron hetki tuli.
Uudestaan täyttyivät Pomponian ja Lygian silmät kyynelillä, vielä kerran
laski Aulus kätensä Lygian päälaelle. Sitten läksivät sotamiehet viemään
häntä Caesarin talolle, pikku Auluksen huutaessa täyttä kurkkua ja
heristellessä pieniä nyrkkejään centuriolle, muka sisarta
puolustaakseen.

Vanha sotapäällikkö käski valmistaa kantotuolinsa ja sulkeutui sillaikaa
Pomponian kanssa pinakothekiin.

"Kuule, Pomponia," virkkoi hän. "Minä lähden Caesarin luo, vaikka
pelkään, että se onkin turhaa. Käyn myöskin Senecan luona, vaikkeivät
hänen sanansa enää mitään vaikutakaan. Nyt ovat Sofonius, Tigellinus,
Petronius tai Vatinius suosiossa... Caesar luultavasti ei eläessään
ollut kuullut puhuttavankaan Lygian kansasta ja kun hän vaati hänen
luovuttamistaan panttivankina, niin hän teki sen siitä syystä, että joku
puhui hänelle hänestä. Helppohan meidän on arvata, kuka sen teki."

Pomponia nosti äkkiä silmänsä.

"Petroniusko?"

"Tietysti."

Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten virkkoi päällikkö:

"Sellaista se on, kun päästää kynnyksensä yli ihmisiä, joilla ei ole
kunniaa eikä omaatuntoa. Kirottu olkoon hetki, jolloin Vinitius astui
taloomme! Hän tänne johdatti Petroniuksen. Onneton Lygia. Eivät he hae
panttivankia vaan jalkavaimoa."

Ja hänen puheensa, johon sekaantui viha, voimaton kiukku ja suru
rakastetun lapsen kadottamisesta, kävi vielä sihisevämmäksi kuin
tavallisesti. Jonkun aikaa hän taisteli itsensä kanssa ja ainoastaan
nyrkeiksi puserretut kädet todistivat, miten raskas hänen sisällinen
taistelunsa oli.

"Tähän asti olen kunnioittanut jumalia," puheli hän, "mutta nyt en usko
heidän hallitsevan maailmaa. Sitä hallitsee häijy, mielipuoli hirviö,
nimeltä Nero."

"Aulus!" huudahti Pomponia. "Nero on vain kourallinen katoavaa tomua
Jumalan edessä."

Aulus rupesi pitkin askelin mittaamaan pinakothekin mosaikkia. Hänen
elämänsä oli ollut täynnä suurtöitä, mutta suuria onnettomuuksia hän ei
ollut kokenut. Sentähden oli hän niihin tottumaton. Vanha soturi oli
kiintynyt Lygiaan enemmän kuin hän itsekään tiesi,--eikä hän saattanut
tottua siihen ajatukseen, että hän hänet oli kadottanut. Sitäpaitsi
tunsi hän tulleensa nöyryytetyksi. Häntä painoi käsi, jota hän halveksi,
ja samalla hän tunsi, että hänen voimansa Caesarin voimien rinnalla
katosi mitättömäksi.

Kun hän vihdoin oli saanut hillityksi vihan, joka oli sekoittanut hänen
ajatuksensa, virkkoi hän:

"Petronius ei ole saattanut ryöstää häntä meiltä Caesaria varten, sillä
ei hän toki saata loukata Poppaeaa. Hän ryösti hänet siis itselleen tai
Vinitiukselle... Vielä tänä päivänä hankin siitä tiedon."

Hetkisen perästä kannettiin häntä Palatinusta kohti. Mutta yksin
jäätyään läksi Pomponia pikku Auluksen luo, joka ei lakannut itkemästä
sisartaan ja uhkaamasta Caesaria.




VIIDES LUKU.


Aulus tietysti otti lukuun senkin, että häntä mahdollisesti ei päästetä
Neron kasvojen eteen. Hänelle vastattiin, että Caesar paraikaa oli
laulamassa luutunsoittaja Terpnoksen kanssa ja ettei hän yleensä ottanut
vastaan muita kuin niitä, joita hän itse oli kutsunut. Se merkitsi
toisin sanoin, ettei Auluksen tulevaisuudessakaan kannattaisi koettaa
häntä tavata.

Sen sijaan Seneca, vaikka kuumesairaana, otti vastaan vanhan
sotapäällikön kaikella hänelle tulevalla kunnioituksella, mutta
kuultuaan hänen asiansa, hymyili hän katkerasti ja virkkoi:

"Ainoastaan sen palveluksen saatan tehdä sinulle, jalosukuinen Plautius,
etten milloinkaan ilmoita Caesarille tuntevani sääliä sinua kohtaan ja
haluavani sinua auttaa, sillä voit olla varma, että jos Caesar saisi
hiukankaan aavistusta siitä, niin ei hän ikinä antaisi takaisin Lygiaa,
vaikkapa vain tehdäkseen minulle kiusaa."

Ei Seneca myöskään kehoittanut kääntymään Tigellinuksen, Vatiniuksen tai
Vitelliuksen puoleen. Mahdollisesti heidät saisi rahalla lahjotuksi,
mahdollisesti he myöskin tahtoisivat harmistuttaa Petroniusta, jonka
vaikutusta he koettivat tehdä tyhjäksi. Mutta luultavasti he Caesarille
ilmoittaisivat, miten kallis Lygia oli Plautiuksen perheelle, ja
silloinpa Caesar vasta oikein saisi aihetta olla antamatta häntä. Vanha
filosofi rupesi puhumaan purevalla ivalla, kääntäen sen kärjen itseään
vastaan.

"Sinä vaikenit, Plautius, vaikenit vuosikausia, mutta Caesar ei pidä
niistä, jotka vaikenevat. Kuinka sinä saatoit olla kehumatta hänen
kauneuttaan, hänen hyveitään, hänen lauluaan, kilpa-ajotaitoaan ja
runojaan! Miten sinä saatoit olla ylistämättä Britannicuksen kuolemaa,
miten laiminlyödä kiitospuheitten pitämisen äidinsurmaajan kunniaksi?
Sinä et edes lähettänyt onnittelujasi Octavian kuristamisen johdosta.
Aulus, Aulus, sinä et osaa olla varovainen kuten me, hovin onnelliset
suosikit, olemme oppineet olemaan."

Niin sanottuaan otti hän pikarin, joka riippui hänen vyöllään, pisti
vettä impluviumin suihkukaivosta, kostutti polttavia huuliaan ja jatkoi
puhettaan:

"Oi, Nerolla on kiitollinen sydän. Hän rakastaa sinua siksi, että
kannoit hänen nimensä kunnian maailman ääriin, ja hän rakastaa minua
siksi, että olin hänen opettajanaan hänen nuoruudessaan. Siitä syystä ei
tämä vesi ole myrkytettyä, vaan tiedän, että huoleti voin sitä juoda.
Viini minun talossani ei ole täysin luotettavaa, vaan jos olet janoinen,
niin juo rohkeasti tätä vettä. Vesijohto tuo sen aina Albanian vuorilta
asti, ja sen, joka tahtoo ruveta myrkyttämään minun kaivoani, täytyy
myrkyttää kaikki muutkin kaivot Roomassa. Kuten näet, saattaa ihminen
sentään vaarattomastikin viettää rauhallisia vanhuudenpäiviä tässä
maailmassa. Olen tosin sairas, mutta enemmän sielun kuin ruumiin
puolesta."

Se oli totta. Senecalta puuttui hengenvoimat, joita esimerkiksi
Cornutuksella tai Traseaalla oli. Sentähden oli hän yhtä mittaa ollut
liian heikko vastustaakseen rikoksia. Itse hän kyllä tunsi ja käsitti,
että hänen Zenonin opin tunnustajana olisi pitänyt kulkea toisia teitä,
ja tämä tuotti hänelle enemmän kärsimyksiä kuin kuolemanpelko.

Äkkiä katkaisi päällikkö hänen surullisten ajatustensa juoksun.

"Jalo Annaeus," huudahti hän, "tiedän kyllä, miten Caesar palkitsi
kaiken huolenpidon, minkä nuoruudessaan sinulta sai. Mutta syynä
lapsemme ryöstämiseen on Petronius. Mainitse minulle syyt ja vaikutukset
hänen tekoonsa ja käytä vihdoin vanhan ystävyytesi tähden kaikkia
keinoja, mitä ikinä keksit, taivuttaaksesi häntä."

"Petronius ja minä," vastasi Seneca, "olemme kahden vastakkaisen leirin
miehiä. En tiedä hänen syitään enkä arvaa vaikuttimia, joiden nojalla
hän toimii. Luulen sentään, että hän, kaikesta turmeluksestaan
huolimatta, on parempi kuin kaikki se roska, jota Nero nykyään kerää
ympärilleen. Mutta turhaa ajanhukkaa on koettaa vakuuttaa hänelle, että
hän on tehnyt väärin, sillä Petronius on aikoja sitten kadottanut älyn
erottaa oikeaa väärästä. Mutta osoita hänelle, että hänen menettelynsä
oli rumaa, niin hän häpeää. Kun minä hänet näen, niin aion sanoa:
»ihanhan sinä olet menetellyt kuin vapautettu orja.» Jollei se auta,
niin ei mikään auta."

"Kiitän sinua siitäkin," lausui päällikkö.

Sitten hän käski kannattaa itsensä Vinitiuksen luo, jonka hän tapasi
miekkailemassa miekkailu-opettajansa kanssa. Kun Aulus näki nuoren
miehen rauhallisesti harjoittamassa urheilua hetkenä, jolloin salaliitto
Lygiaa vastaan juuri oli pantu toimeen, valtasi hänet vihan vimma, ja
tuskin oli opettaja jättänyt huoneen ja oviverho laskeutunut hänen
jälkeensä, kun ankarat syytökset ja soimaukset koskena kuohuivat hänen
huuliltaan. Mutta kun Vinitius kuuli, että Lygia oli ryöstetty, kävi hän
niin kauhean kalpeaksi, ettei Aulus enää hetkeäkään saattanut epäillä
hänen osallisuuttaan salaliittoon. Nuoren miehen otsalle nousivat
hikipisarat, veri karkasi ensin sydämeen ja tulvi sitten kuumina
laineina takaisin kasvoille, silmät säkenöivät ja suusta syöksyi sekavia
kysymyksiä. Hänen sisässään taisteli kokonainen mustasukkaisuuden ja
raivon myrsky. Hänestä tuntui, että niin pian kuin Lygia on astunut
Caesarin talon kynnyksen yli, on hän, Vinitius, ainiaaksi kadottanut
hänet. Kun Aulus sitten mainitsi Petroniuksen nimen, lensi nuoren
soturin päähän salaman nopeudella epäilys: entä jos Petronius on pitänyt
sinua pilkkanaan, entä jos hän lahjoittamalla Lygian on tahtonut hankkia
itselleen uusia armonosoituksia Caesarilta, tai ehkä hän on ryöstänyt
hänet itseään varten. Vinitiuksen päähän ei edes pälkähtänyt ajatus,
että joku nähtyään Lygian saattaisi olla himoitsematta häntä.

Hillittömyys, joka hänen suvussaan oli perinnöllinen, sai hänet tällä
hetkellä raivoamaan pillastuneen hevosen lailla ja vei häneltä kaiken
mielenmaltin.

"Päällikkö," huusi hän särkyneellä äänellä, "lähde kotiin ja odota
siellä minua. Tiedä, että vaikka Petronius olisi oma isäni, niin
kostaisin hänelle Lygiaa kohdanneen rikoksen. Palaa kotiin ja odota
minua siellä. Ei Petronius enempää kuin Caesarkaan saa häntä omistaa."

Sitten hän kääntyi vahasta tehtyjen kuolinnaamarien puoleen, jotka
täysissä vaatteissa seisoivat atriumissa, ja virkkoi nyrkkejään
heristellen:

"Kautta näiden kuolinnaamarien! ennen tapan sekä hänet että itseni!"

Näin sanottuaan hän karkasi ulos, huusi vielä mennessään Aulukselle
sanat »odota minua!» ja juoksi kuin hullu atriumista Petroniuksen
asuntoa kohti, tiellä työntäen kumoon useita vastaantulijoita.

Tyyntyneempänä palasi Aulus kotiin. Hän tuli siihen johtopäätökseen,
että jos Caesar Petroniuksen kehoituksesta oli antanut ryöstää Lygian
Vinitiusta varten, niin Vinitius kyllä toisi hänet heille kotiin.
Vihdoin lohdutti häntä se ajatus, että jollei Lygiaa saataisi
vapautetuksi, Vinitius ainakin kostaisi hänen puolestaan ja pelastaisi
hänet kuoleman kautta häpeästä. Hän tiesi, että Vinitius pitäisi
sanansa, sillä hän oli nähnyt hänen raivonsa ja tunsi ennestäänkin
kaikkien tämän suvun jäsenten tulisuuden. Itse vanha soturi, vaikka
rakasti Lygiaa kuin omaa lastaan, olisi tahtonut mieluummin surmata
hänet kuin luovuttaa hänet Caesarille. Epäilemättä hän sen olisi
tehnytkin, jollei hänen olisi pitänyt ajatella poikaansa, suvun
viimeistä miehistä jäsentä. Aulus oli sotilas. Stoikoista hän tuskin oli
kuullut puhuttavankaan, mutta hänen mielipiteensä olivat hyvin
samanlaiset kuin heidän. Hänen käsityksensä mukaan oli kuolema keveämpi
kestää kuin häpeä.

Kotiin tultuaan rauhoitti ja lohdutti hän Pomponiaa uutisillaan, ja
molemmat rupesivat odottamaan tietoja Vinitiukselta. Heti kun vain
atriumista kuului orjien askelia, luulivat he Vinitiuksen tuovan heidän
rakasta lastaan ja olivat valmiit sydämen pohjasta antamaan siunauksensa
heille molemmille. Mutta aika kului, eikä viestiä kuulunut. Vasta
illalla kumahti vasara porttiin.

Hetkisen perästä tuli orja tuomaan Aulukselle kirjettä. Vanha soturi oli
aina tottunut hillitsemään tunteensa, mutta kirjettä ottaessaan
vapisivat hänen kätensä, ja hän heittäytyi lukemaan sitä niin
hätäisesti, että olisi luullut koko hänen talonsa kohtalon riippuvan
siitä.

Äkkiä synkistyivät hänen kasvonsa, ikäänkuin hänen päälleen olisi
langennut varjo ohitse kiitävästä pilvestä.

"Lue," virkkoi hän vaimolleen.

Pomponia otti kirjeen ja luki:

»Marcus Vinitius tervehtii Aulus Plautiusta. Se mikä on tapahtunut, on
tapahtunut Caesarin käskystä. Alistukaa siihen, niinkuin minä ja
Petroniuskin alistumme.»

Seurasi pitkä äänettömyys.




KUUDES LUKU.


Petronius oli ollut kodissaan. Kun sitten Vinitius tuulispäänä oli
törmännyt atriumiin ja saanut kuulla, että isäntä oli kirjastossa, ei
ovenvartija ollut uskaltanut pidättää häntä, vaan hän pääsi yhtä kyytiä
ryntäämään kirjastoon. Siellä tapasi hän Petroniuksen kirjoittamassa.
Vinitius riisti ruokokynän hänen kädestään, rikkoi sen ja viskasi
permannolle, laski sitten kätensä Petroniuksen olkapäälle, vei kasvonsa
ihan likelle hänen kasvojaan ja rupesi käheällä äänellä kyselemään:

"Mitä sinä olet hänelle tehnyt? Missä hän on?"

Mutta nyt sattui odottamaton tapaus: hento, veltostunut Petronius
tarttui nuoren soturin käteen, joka lepäsi hänen olkapäällään, koppasi
sitten hänen toisen kätensä ja pusertaen niitä molempia yhdellä
kädellään kovasti kuin rautaisilla pihdeillä, huusi:

"Minä olen ainoastaan aamuisin voimaton, mutta illoin on ruumiissani
kyllä entinen joustavuus. Koetapa päästä irti. Olet mahtanut olla
voimisteluopissa jonkun kankurin luona ja tapasi olet mahtanut oppia
sepältä."

Hänen kasvoissaan ei saattanut huomata vihan kipinääkään, ainoastaan
silmistä säihkyi päättäväisyys ja tahdonvoima. Hetken perästä päästi hän
irti Vinitiuksen kädet. Nöyrtyneenä, häpeissään ja kiivastuksissaan
seisoi Vinitius hänen edessään.

"Teräksestä ovat kätesi," virkkoi hän, "mutta kautta kaikkien Manalan
jumalien vannon, että jos sinä olet minut pettänyt, niin pistän veitsen
kurkkuusi, vaikkapa olisit Caesarin huoneissa."

"Jutelkaamme levollisesti," vastasi Petronius. "Teräs on, kuten näet,
rautaa vahvempi, ja vaikkapa sinun yhdestä olkapäästäsi saattaisi tehdä
kaksi minun olkapäätäni, niin ei minun tarvitse pelätä sinua. Minä vain
säälin sinua raakuutesi takia, ja jos ihmisten kiittämättömyys yleensä
saattaisi hämmästyttää minua, niin ehkä hämmästelisin sinunkin
kiittämättömyyttäsi."

"Missä Lygia on?"

"Ryövärien luolassa, se merkitsee: Caesarin talossa."

"Petronius!"

"Rauhoitu ja istu! Pyysin Caesarilta kahta asiaa: ensinnäkin, että hän
ottaisi Lygian Auluksen talosta, ja toiseksi, että hän antaisi hänet
sinulle. Eikö sinulla siellä togasi poimuissa ole veistä? Ehkä pistät
minut kuoliaaksi! Neuvoisin sinua sentään odottamaan pari päivää, sillä
veisivät sinut vankeuteen, ja Lygia saisi sillaikaa olla sinun talossasi
ikävissään."

He vaikenivat molemmat. Jonkun aikaa Vinitius miettivästi silmäili
Petroniukseen; sitten hän puhui:

"Katso minuun. Minä rakastan häntä ja rakkauteni on pannut ajatukseni
ihan sekaisin."

"Nyt saat sinä hämmästyä minua, Marcus. Toissa päivänä virkoin
Caesarille näin: sisarenpoikani Vinitius on siihen määrin rakastunut
erääseen tyttö-huitukkaan, jota kasvatetaan Auluksen talossa, että
pelkät huokaukset ovat muuttaneet koko hänen kotinsa täydelliseksi
höyrykylvyksi. Sinä Caesar, sanoin, tai minä, jotka tiedämme, kummoisen
todellisen kaunottaren tulee olla, emme antaisi hänestä tuhatta
sestertsiäkään, mutta poika on aina ollut tyhmä kuin kolmijalka, ja nyt
hän on kadottanut viimeisenkin järkensä."

"Petronius!"

"Jollet ymmärrä, että minä tämän sanoin turvatakseni Lygiaa, niin
todella olen valmis uskomaan, että puhuin totta. Vakuutin Vaskiparralle,
ettei niin suuri esteetikko kuin hän saata pitää sellaista tyttöä
kauniina, ja Nero, joka ei koskaan tähän asti ole uskaltanut katsella
asioita muuten kuin minun silmilläni, ei tietysti nytkään tule
tunnustamaan häntä kauniiksi. Ja kun ei tunnusta kauniiksi, niin ei
tietysti vaadi omakseenkaan. Näin oli apina saatettava vaarattomaksi ja
kytkettävä talutusnuoraan. Hän ei ensinkään tutustu Lygiaan. Sen sijaan
huomaa Lygian Poppaea ja hän puolestaan varmaan tekee kaiken voitavansa
karkoittaakseen hänet palatsista. Mutta välinpitämättömästi jatkoin minä
puhettani Vaskiselle Parralle tähän tapaan: »ota Lygia ja anna hänet
Vinitiukselle. Sinulla on oikeus tehdä se, sillä tyttö on panttivanki,
ja samalla voit katkeroittaa Auluksen elämää.» Nero suostui. Eihän
hänellä ollut vähintäkään syytä olla suostumatta, varsinkin kun annoin
hänelle tilaisuutta kiusoittaa rehellisiä ihmisiä. Sinut määrätään
panttivangin lailliseksi vartijaksi ja niin uskotaan lygiläinen aarre
sinun käsiisi. Sinä taas urhoollisten lygien liittolaisena ja samalla
Caesarin uskollisena palvelijana tietysti koetat--et ainoastaan hoitaa
aarrettasi niin, ettei siitä mitään menisi hukkaan, vaan niin, että se
lisääntymistään lisääntyisi. Näön vuoksi pitää Caesar häntä nyt muutamia
päiviä palatsissa ja lähettää hänet sitten sinun insulaasi, sinä onnen
poika!"

"Onko se totta? Eikö häntä uhkaa vaara Caesarin talossa?"

"Jos hänen pitäisi jäädä sinne asumaan, niin Poppaea varmaan
neuvottelisi hänestä myrkynsekoittajatar Locustan kanssa, mutta kun on
kysymys muutamasta päivästä, niin ei mikään uhkaa häntä. Caesarin
palatsin väestö nousee tähän aikaan kymmeneen tuhanteen henkeen. On
hyvin mahdollista, ettei Nero laisinkaan näe tyttöä, varsinkaan koska
hän uskoi koko asian minun haltuuni. Sadanpäämies kävi juuri luonani
ilmoittamassa, että hän saattoi neidon palatsiin ja uskoi hänet Acten
käsiin. Acte on hyvä ihminen. Sentähden käskinkin uskoa hänet hänen
haltuunsa. Pomponia Graecina mahtaa olla samaa mieltä, koska hänkin
kuuluu kirjoittaneen hänelle. Huomenna pitää Nero kemut. Toimitin
sinulle paikan Lygian vieressä."

"Suo anteeksi hätiköimiseni, Cajus," lausui Vinitius. "Luulin sinun
käskeneesi tuoda hänet itsellesi tai Caesarille."

"Hätiköimisen kyllä suon anteeksi, mutta vaikeampi minun on suoda
anteeksi alhaiset tapasi, tyhmät huutosi ja raa'an äänesi, joka
muistutti moranpelaajia. En pidä sellaisista, Marcus. Tiedä, että Neron
urkkijana toimii Tigellinus, tiedä myöskin, että jos minä olisin
tahtonut toimittaa tytön itselleni, niin katselisin sinua nyt suoraan
silmiin ja sanoisin: Vinitius, otan Lygiasi ja pidän hänet, kunnes
kyllästyn häneen."

Näin sanottuaan iski hän Vinitiukseen pähkinänkarvaiset silmäteränsä, ja
hänen kasvoihinsa tuli kylmä, röyhkeä ilme. Nuori mies hämmentyi
kokonaan.

"Minä olen syyllinen," huudahti hän. "Sinä olet hyvä ja rehellinen, ja
minä kiitän sinua koko sielustani. Salli minun sentään vielä kysyä,
mikset käskenyt tuoda Lygiaa suoraan minun talooni?"

"Siksi että Caesar tahtoo säilyttää säädyllisyyden varjon. Tietysti
kaupungilla tullaan puhumaan siitä, että panttivankina olemme ottaneet
Lygian huostaamme. Olkoon hän Caesarin palatsissa niin kauan kuin näitä
puheita kestää. Sitten lähetämme hänet kaikessa hiljaisuudessa sinun
luoksesi, ja niin loppuu koko loru. Vaskiparta on pelkuri koira. Hän
tietää, että hänen valtansa on rajaton, ja kuitenkin hän koettaa saada
teoilleen säädyllisyyden muotoa. Joko sinä olet tyyntynyt niin, että
kanssasi voi puhua filosofisista asioista? Monasti olen miettinyt,
minkätähden rikos, vaikkapa olisinkin mahtava kuin itse Caesar ja varma,
ettei sitä kohtaa rangaistus, kuitenkin aina koettaa toimia oikeuden,
rehellisyyden ja hyveen varjon alla?... Minkätähden se näkee niin
paljon vaivaa? Minä myönnän, että veljen, äidin ja puolison murhaaminen
sopisi jollekin aasialaiselle pikkukuninkaalle, mutta ei Rooman
Caesarille; vaan jos nyt kerran olisin tullut nuo teot tehneeksi, niin
en minä kirjoittelisi selityskirjeitä senaatille... Nero
kirjoittaa--Nero koettaa säilyttää säädyllisyyden varjon, sillä Nero on
pelkuri. Tiberius ei ollut mikään pelkuri ja kuitenkin hänkin aina
selitti menettelynsä oikeudenmukaisiksi. Minkätähden? Ihme ja kumma,
että paheen aina pitää alistua hyveen alle! Mutta tiedätkö miksi? Siksi,
että rikos on jotakin rumaa, mutta hyve on jotakin kaunista. Siis:
todellinen esteetikko on aina mitä hyveellisin ihminen. Siis: minäkin
olen hyveellinen ihminen. Tänään täytyy minun valaa hiukan viiniä
Protagoraan, Prodicuksen ja Gorgiaan varjoille, sillä huomaan, että
sofisteistakin voi olla jotakin hyötyä. Mutta kuuntele, sillä nyt puhun
eteenpäin. Otin Lygian Aulukselta antaakseni hänet sinulle. Hyvä. Mutta
Lysippuspa osaisi muovaella teistä ihanan ryhmän. Te olette molemmat
kauniit, siis minun menettelynikin on kaunis. Ja ollen kaunis ei se
saata olla huono. Katso Marcus, tässä istuu sinun edessäsi Petroniuksen
hahmoon ruumistunut hyve! Jos Aristides eläisi, niin hänen täytyisi
tulla luokseni ja uhrata minulle sata minaa tästä lyhyestä puheestani
hyveen kunniaksi."

Mutta Vinitiukselle merkitsi nykyhetki enemmän kuin kaikki esitelmät
hyveestä.

"Huomenna," huudahti hän, "saan nähdä Lygian, ja sitten on hän kotonani
aina ja ikuisesti, kuolemaan saakka."

"Niin, sinun luonasi on Lygia aina ja alituisesti, mutta minun
kimpussani on Aulus. Hän syytää päälleni kaikkien pimeyden jumalien
koston. Jospa se peto edes sitä ennen ottaisi kunnollisia
lausuntotunteja... Mutta ehkä hän kohtelee minua kuten entisellä
ovenvartijallani oli tapa kohdella turvattejani. Lähetin hänet muuten
juuri siitä syystä maalle kuritushuoneeseen."

"Aulus kävi luonani. Lupasin lähettää hänelle tietoja Lygiasta."

"Kirjoita hänelle, että Caesarin »jumalallinen» tahto on yläpuolella
oikeuden ja että annat ensimmäiselle pojallesi nimen Aulus. Täytyyhän
vanhusta jollakin lailla lohduttaa. Lupaanpa vaikka pyytää Vaskipartaa
kutsumaan hänet huomisiin kemuihin. Sitten hän saa nähdä sinut
tricliniumissa Lygian rinnalla."

"Älä tee sitä," sanoi Vinitius. "Minun käy heitä kumminkin sääli,
varsinkin Pomponiaa."

Hän istuutui ja kirjoitti kirjeen, joka sitten vanhalta soturilta riisti
viimeisetkin toiveet.




SEITSEMÄS LUKU.


Siihen aikaan, jolloin Acte oli Neron rakastettu, olivat Rooman
ylhäisimmätkin päät taipuneet hänen edessään. Hän ei koskaan ollut
halunnut sekaantua yleisiin asioihin, ja jos hän joskus oli käyttänyt
hyväkseen vaikutusvaltaansa nuoreen hallitsijaan, oli hän tehnyt sen
rukoillakseen armoa jollekin. Hiljaisena ja nöyränä oli hän saanut
osakseen paljon kiitollisuutta, eikä hänellä ollut yhtään vihamiehiä. Ei
edes Octavia ollut saattanut kadehtia häntä. Sillä kadehtijoiden
mielestä täytyi hänen tuntua aivan liian turvattomalta. Kaikki tiesivät,
että hän yhä rakasti Neroa surumielisellä, sairaalloisella rakkaudella,
joka ei saanut ravintoa toivosta, vaan ainoastaan muistoista niiltä
ajoilta, jolloin Nero oli sekä nuorempi ja rakastavaisempi että parempi.
Kaikki tiesivät, ettei hän noista muistoista saattanut erottaa
ajatuksiaan ja sieluaan. Koska ei taas ollut vähintäkään pelkoa siitä,
että Caesar palaisi hänen luokseen, pidettiin häntä täydellisesti
turvattomana olentona, ja siitä syystä sai hän elää rauhassa. Poppaeakin
piti häntä hiljaisena palvelijana, joka on niin vaaraton, ettei häntä
kannata ruveta edes palatsista karkoittamaan.

Koska Caesar kerran oli rakastanut häntä ja sitten hylännyt hänet ilman
minkäänlaista raivoa, aivan levollisesti ja melkein kuin leikillä, niin
häntä vieläkin kohdeltiin jonkinlaisella kunnioituksella. Vapautettuaan
hänet oli Nero palatsistaan antanut hänelle asunnon, jossa oli erityinen
cubiculum ja tarpeeksi palvelijoita. Ja niinkuin aikoinaan Pallas ja
Narcissus, vaikka olivatkin Klaudiuksen vapautettuja, olivat saaneet
istua Klaudiuksen kemuissa, jopa mahtavina ministereinä kunniapaikoilla,
niin Actekin vielä joskus kutsuttiin Caesarin pöytään. Mahdollisesti
hänen kauneudellaan tahdottiin koristaa kemuja. Ystäviensä seurassa ei
Caesar enää viime aikoina ollut välittänyt mistään. Hänen pöydässään
istui mitä kirjavin joukko kaikista säädyistä ja ammateista. Siellä oli
senaattoreja--pääasiallisesti sentään sellaisia, jotka samalla
suostuivat olemaan narreinakin--, oli patriseja, sekä nuorempia että
vanhempia, joita houkutteli herkut, juomingit ja mellastus. Siellä oli
ylhäisiä naisia, jotka häikäilemättä illalla pukeutuivat vaaleaan
valetukkaan ja läksivät huvittelemaan pimeille kaduille. Oli korkeita
virkamiehiä ja pappeja, jotka täyden pikarin ääressä olivat valmiit
tekemään pilkkaa omista jumalistaan. Sitäpaitsi kaikenkarvaista
roskaväkeä, mikä laulajana, mikä näyttelijänä, soittoniekkana,
tanssitaiturina tai tanssijattarena, mikä runoilijana, joka lausuessaan
omia runojaan vain ajatteli kolikoita, jotka lankesivat hänen kouraansa
siitä hyvästä, että hän kehui Caesarin runoja. Nälkäiset filosofit
seurasivat ahnein katsein ruokia. Vihdoin mainittakoon vielä kuuluisat
vaununohjaajat, ilveilijät, silmänkääntäjät, sadunkertojat, narrit ja
kaikkinaiset maankulkijat, jotka muoti ja tyhmyys oli korottanut
lyhytikäiseen kuuluisuuteen ja joista useat koettivat pitkillä hiuksilla
peittää korvansa, niissä kun vielä oli läpi, orjanmerkki.

Suuret vieraat istuutuivat suoraa päätä pöytään, pienemmät pitivät
aterian aikana huolta huvituksista ja odottivat kiihkeästi hetkeä,
jolloin palvelijat sallisivat heidän päästä ruoka- ja juomajätteiden
kimppuun. Tällaisten vieraiden hankkimisesta pitivät Tigellinus,
Vatinius ja Vitellius huolta, ja monasti heidän myöskin oli täytynyt
hankkia vieraille vaatteet, ennenkuin he saattoivat tulla Caesarin
huoneisiin. Caesar muuten piti juuri senkaltaisesta seurasta, sillä
siellä hän saattoi käyttäytyä vapaasti. Hovin ylellisyys kultasi kaikki
ja peitti kaikki loistollaan. Ylhäiset ja alhaiset, suurten sukujen
jälkeläiset ja roskaväki kaupungin kaduilta, mahtavat taiteilijat ja
kurjat, ala-arvoiset kyvyt--kaikki pyrkivät hoviin, saadakseen
häikäistyille silmilleen tyydytystä tuosta loistosta, jonka säteilyä
tuskin ihmismieli pystyi käsittämään, ja päästäkseen likelle tuota
kaiken armon, rikkauden ja hyvyyden lähdettä, jonka ainoa silmäys
saattoi polkea ihmisen maan tasalle, mutta myöskin ylentää määrättömiin.

Tänä päivänä piti Lygiankin ottaa osaa tuollaisiin kemuihin. Ei ollut
kumma, että näin heti muuton jälkeen pelko, epävarmuus ja jonkinlainen
huumaus täytti hänen mielensä ja että häntä halutti asettua
vastarintaan. Hän pelkäsi Caesaria, pelkäsi ihmisiä, pelkäsi palatsia,
jonka melu pani ajatukset sekaisin, pelkäsi kemujakin, joiden
häpeällisyydestä hän oli kuullut Auluksen, Pomponia Graecinan ja heidän
ystäviensä puhuvan. Vaikka hän oli nuori tyttö, ei hän ollut tietämätön,
sillä näihin aikoihin oli miltei mahdotonta estää tietoja pahuudesta
tunkeutumasta lastenkin korviin. Lygia tiesi kyllä, että häntä tässä
palatsissa uhkasi turmio. Olihan Pomponia eronhetkenäkin varoittanut
siitä. Mutta Lygia oli nuori ja turmeltumaton, hän tunnusti korkeaa
oppia, jota kasvatusäiti kaikin voimin oli teroittanut hänen mieleensä,
ja hän päätti varjella itseään turmiolta. Hän tahtoi tehdä sen sekä
äidin että itsensä ja tuon jumalallisen opettajan tähden, johon hän
uskoi ja jota hän rakasti koko lapsellisen sydämensä voimalla hänen
suloisen oppinsa, katkeran kuolemansa ja ylösnousemisensa kunnian takia.

Koska hän tiesi, ettei Aulus eikä Pomponia Graecina enää olleet
vastaamassa hänen käytöksestään, niin hän mietti, eikö olisi paras
kieltäytyä menemästä kemuihin. Toiselta puolen pelko ja levottomuus
ääneen huusivat hänen mielessään, toiselta puolen heräsi hänessä halu
osoittaa rohkeutta ja kärsivällisyyttä, alistua tuskiin, jopa
kuolemaankin. Olihan jumalallinen opettaja niin käskenyt. Olihan hän
itse antanut esikuvan. Olihan Pomponia sanonut, että hänen uskonsa
tunnustajat koko sielustaan halajavat tuollaista koetusta ja tulisesti
rukoilevat sitä. Lygiankin, hänen vielä ollessaan Auluksen talossa, oli
väliin vallannut halu kokea sitä. Hän oli kuvitellut itsensä
marttyyrina, käsissä ja jaloissa haavat, lumivalkeana, yliluonnollisen
kauniina olentona, jota valkeat enkelit kantoivat taivaan sineä kohti.
Ja sellaisia näkyjä hänen mielikuvituksensa yhtämittaa oli luonut.
Niissä oli paljon lapsen haaveilua, mutta samalla niissä oli
jonkinlaista itseihailua, josta Pomponia oli moittinut. Nyt kun
tottelemattomuus Caesarin tahtoa vastaan saattoi tuottaa hirveän
rangaistuksen ja kun unelmoidut kärsimykset saattoivat muuttua
todellisiksi, liittyi kauniisiin mielikuviin ja haaveiluihin
jonkinlainen kauhunsekainen uteliaisuus: minkähänlaisen rangaistuksen ja
minkähänlaisia kidutuksia he hänelle määräisivät?

Hänen puoleksi lapsellinen mielensä häilyi sinne tänne. Mutta kun Acte
sai selville syyn hänen päättämättömyyteensä, katseli hän häneen
kummissaan, ikäänkuin hän olisi luullut tytön puhuvan kuumehoureissaan.
Nousta vastustamaan Caesarin tahtoa! Heti ensi hetkestä yllyttää
vastaansa hänen vihansa! Niin saattoi puhua ainoastaan lapsi, joka ei
tietänyt, mitä sanoi. Omilla sanoillaanhan Lygia niinmuodoin osoitti,
ettei hän ollut mikään panttivanki, vaan kansansa hylkäämä tyttö, jota
ei enää suojellut hänen kansansa oikeus. Ja entä jos suojelisikin, niin
olihan Caesar niin mahtava, että hän kiukkuisuuden hetkenä saattoi
polkea kaikki oikeudet jalkainsa alle. Koska Caesar nyt oli suvainnut
ottaa hänet tänne, niin hän määräsi hänen kohtalonsa. Hän oli vallan
alla, jonka yläpuolella ei ollut toista maailmassa.

"Niin," jatkoi hän, "minäkin olen lukenut Paavali Tarsolaisen kirjeitä
ja tiedän, että maailman yläpuolella hallitsee Jumala ja Jumalan Poika,
joka on noussut kuolleista, mutta maailmaa hallitsee vain Caesar. Älä
unohda sitä, Lygia. Tiedän senkin, ettei sinun uskosi salli sinun ruveta
siksi, mikä minä olen ollut, ja että teidän, kuten stoikkojen, joista
Epictetus on kertonut minulle, täytyy valita kuolema, jos
valittavaksenne sattuu kuolema tai häpeä. Mutta mistä sinä tiedät, että
sinua odottaa juuri kuolema eikä häpeä? Etkö ole kuullut puhuttavan
Sejanuksen tyttärestä? Hän oli vielä aivan nuori tyttö, ja koska laki
kieltää kuolemalla rankaisemasta neitsyttä, niin käski Tiberius, jottei
tätä lakia loukattaisi, ensin häväistä hänet. Lygia, Lygia, älä ärsytä
Caesaria! Kun tulee ratkaiseva hetki, jolloin sinun täytyy valita häpeä
tai kuolema, niin menettele kuten oikeutesi käskee, mutta älä
vapaaehtoisesti etsi turmiota äläkä turhien syitten takia ärsytä
maallista, hirveää jumalaa."

Acte oli puhunut suurella hellyydellä ja innostuksella ja koska hän oli
likinäköinen, toi hän suloiset kasvonsa likemmä Lygian kasvoja,
ikäänkuin saadakseen selville, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat
tehneet.

Lygia kiersi lapsellisella luottamuksella käsivartensa hänen kaulaansa
ja virkkoi:

"Sinä olet niin hyvä, Acte!"

Actea liikutti hänen luottamuksensa ja kiitoksensa ja hän painoi tytön
rintaansa vastaan. Samassa hän sentään irroitti hänet syleilystään ja
puhui:

"Onneni on mennyt ja iloni on mennyt, mutta paha en ole."

Sitten hän kiirein askelin alkoi astella edestakaisin huoneessa ja
puheli itsekseen, ikäänkuin epätoivoissaan:

"Ei! Hänkään ei ollut paha! Siihen aikaan piti hän itseään hyvänä ja
tahtoi olla hyvä. Minä sen parhaiten tiedän. Kaikki muu tapahtui
myöhemmin ... sitten, kun hän lakkasi rakastamasta... Toiset hänet
tekivät tällaiseksi ... niin, toiset--ja Poppaea."

Hänen silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä. Jonkun aikaa Lygia katseli
häntä sinisillä silmillään, mutta virkkoi vihdoin:

"Säälitkö häntä, Acte?"

"Säälin!" vastasi kreikatar synkästi.

Ja taasen hän alkoi astella, väännellen käsiään ikäänkuin tuskissaan,
kasvoissa neuvoton ilme.

Mutta Lygia jatkoi arasti kyselyään:

"Rakastatko häntä, Acte?"

"Rakastan..."

Hetkisen perästä hän lisäsi:

"Minä olenkin ainoa, joka häntä rakastan."

He vaikenivat molemmat, ja Acte koetti koota mielenmalttinsa, joka
muistojen kautta oli tullut järkytetyksi. Kun hänen kasvonsa vihdoin
olivat saaneet takaisin tavallisen, tyynen surumielisyytensä, puhkesi
hän puhumaan:

"Puhukaamme sinusta, Lygia. Älä ajattelekaan Caesarin tahdon
vastustamista. Se olisi hulluutta. Muutoin voit olla aivan levollinen.
Minä tunnen tämän talon perinpohjin ja tiedän, ettei sinua Caesarin
puolelta uhkaa mikään vaara. Jos Caesar olisi käskenyt ryöstää sinut
itseään varten, ei sinua olisi tuotu Palatinukselle. Täällä hallitsee
Poppaea ja nyt, synnytettyään Nerolle tyttären, on hän entistä
itsevaltiaampi... Ei. Nero tosin on käskenyt sinun saapumaan kemuihin,
mutta eihän hän vielä ole nähnyt eikä kysynyt sinua eikä siis välitä
sinusta. Mahdollisesti hän sinut riisti Aulukselta ja Pomponialta vain
kiusoitellakseen heitä. Petronius kirjoitti minulle, että ottaisin sinut
huostaani, ja saman kirjoitti, kuten tiedät, Pomponia. Luultavasti he
ovat keskenään sopineet asiasta. Tai ehkä Petronius teki sen Pomponian
pyynnöstä. Jos niin on, että hänkin Pomponian pyynnöstä valvoo
kohtalojasi, niin ei sinulla ole mitään hätää, ja kuka tietää, vaikka
hän saisi Neron lähettämään sinut takaisin Auluksen taloon. En tiedä,
pitääkö Nero Petroniuksesta, mutta ainakin hän harvoin uskaltaa olla
toista mieltä kuin Petronius."

"Oi Acte," vastasi Lygia, "Petronius kävi meillä vähää ennen kuin minut
vietiin kotoa, ja äiti oli vakuutettu siitä, että Nero hänen
kehoituksestaan päätti noudattaa minut."

"Se olisi paha!" huudahti Acte.

Hetkisen mietittyään jatkoi hän:

"Ehkä Petronius jonakin iltana vain tuli kertoneeksi Nerolle Auluksen
talossa nähneensä lygien panttivangin, ja ehkä Nero, joka saattaa
kadehtia omaa valtaansakin, vaati pois sinut ainoastaan siitä syystä,
että panttivangit kuuluvat Caesarille. Hän muuten ei pidä Auluksesta
eikä Pomponiasta... Ei. Jos Petroniuksen tarkoitus olisi ollut ryöstää
sinut Aulukselta, niin olen varma, että hän olisi menetellyt toisin...
En tiedä, onko Petronius parempi kuin muut Caesarin likeiset, mutta
toisenlainen hän kumminkin on... Ehkä muuten keksit jonkun toisenkin,
joka tahtoisi ajaa asiaasi. Etkö Auluksen luona nähnyt ketään Caesarin
likeisistä?"

"Näinhän minä Vespasianuksen ja Tituksen."

"Caesar ei pidä heistä."

"Ja Senecan."

"Senecan neuvosta olisi seuraus, että Caesar menettelisi aivan
päinvastoin."

Lygian kasvoille nousi heleä puna.

"Ja Vinitiuksen."

"Häntä en tunne."

"Hän on Petroniuksen sukulainen ja hiljan palannut Armeniasta."

"Luuletko että Nero pitää hänestä?"

"Kaikki pitävät Vinitiuksesta."

"Luuletko että hän suostuisi ajamaan asiaasi?"

"Kyllä."

Acte hymyili hellää hymyä ja lausui:

"Sitten varmaankin näet hänet kemuissa. Sinun täytyy mennä niihin,
ensiksi jo sentähden, että sinun täytyy... Ainoastaan sellainen lapsi
kuin sinä voi muuta ajatellakaan! Toiseksi sentähden, että jos tahdot
palata Auluksen taloon, täytyy sinun saada tilaisuus pyytää Petroniusta
ja Vinitiusta käyttämään vaikutusvaltaansa hyväksesi. Jos he olisivat
täällä, niin he aivan varmaan sanoisivat aivan samaa kuin minä: että
olisi hulluutta nousta vastarintaan. Mahdollisesti Caesar ei huomaisi
poissaoloasi, mutta jos hän huomaisi ja tulisi ajatelleeksi, että olet
uskaltanut vastustaa hänen tahtoaan, niin ei sinua enää mikään
pelastaisi. Mene, Lygia... Kuuletko melua talosta? Aurinko alenee, ja
pian alkavat vieraat saapua."

"Olet oikeassa, Acte," vastasi Lygia. "Minä seuraan neuvoasi."

Ei hän itsekään tietänyt, mikä oikeastaan ratkaisevasti vaikutti hänen
päätökseensä. Hänen teki kyllä mielensä tavata Vinitius ja Petronius,
mutta naisellisella uteliaisuudella halusi hän myöskin edes kerran
eläessään nähdä kemut, Caesarin, hovin, kuuluisan Poppaean ja kaikki
muut tuollaiset kaunottaret, sekä koko tuon sanomattoman komeuden, josta
koko Rooma kertoi kummallisia asioita. Ja Acte oli oikeassa, sen tyttö
selvästi tunsi. Hänen täytyi mennä. Kun siis sekä täytymys että selvä
järki ja salainen halu veivät aivan samaan tulokseen, niin hän lakkasi
epäilemästä.

Acte vei hänet nyt omaan unctuariumiinsa voidellakseen ja pukeakseen
hänet. Eihän Caesarin talossa ollut puutetta orjattarista; Actenkin
palveluksessa niitä oli joukottain, mutta koska Acte tahtoi osoittaa
erityistä ystävällisyyttä neitoa kohtaan, jonka viattomuus ja kauneus
oli valloittanut hänen sydämensä, päätti hän itse pukea hänet. Pian
saattoikin huomata, että nuoressa, surumielisessä kreikattaressa, vaikka
hän oli lukenut Paavali Tarsolaisen kirjeitä, oli säilynyt suuri määrä
muinais-helleniläistä henkeä, johon ruumiillinen kauneus vaikutti
voimakkaammin kuin kaikki muu maailmassa. Kun hän oli riisunut Lygian ja
näki hänen sekä notkean että täyteläisen vartalonsa, joka oli kuin
helmistä ja ruusuista rakennettu, pääsi häneltä hämmästyksen huudahdus.
Hän astui pari askelta taapäin, katseli ihastuksissaan hänen verrattoman
kaunista, keväistä vartaloaan ja puhkesi vihdoin puhumaan:

"Lygia, sinä olet tuhat kertaa kauniimpi Poppaeaa!"

Mutta tyttö, kasvatettuna Pomponian ankarassa talossa, jossa kainous
vallitsi silloinkin, kun oli koolla vain naisia, seisoi hänen edessään
ihanaisena kuin unennäkö, sopusuhtaisena kuin Praxiteleen veistämä kuva
tai laulu, ujo puna poskilla, polvet koossa, kädet rinnoilla ja silmät
luotuina maahan. Vihdoin hän äkkinäisellä liikkeellä irroitti kätensä,
aukaisi hiuspalmikkonsa ja samassa hetkessä heilautti päätään, niin että
ne aukenivat ja verhosivat hänet kuin viittaan.

Acte likeni häntä ja virkkoi, silitellen hänen tummia hiuksiaan:

"Oi, kummoiset hiukset sinulla on!... En pane niihin kultajauhoa, ne
loistavat itsestään ikäänkuin kiharoihin olisi siroitettu kultaa... Ehkä
sentään sinne tänne siroitan vähän kiiltoa, mutta aivan, aivan vähän,
vaan, ikäänkuin säteenä loistamaan... Ihana mahtaa olla lygiläinen
maanne, koska siellä kasvaa tällaisia neitoja."

"En muista sitä," vastasi Lygia. "Mutta Ursus on kertonut, että siellä
on metsiä, metsiä, metsiä."

"Juuri metsissä kukat kukkivat," sanoi Acte, upottaen kätensä vaasiin,
joka oli täynnä verbena-öljyä, ja alkaen sillä voidella Lygian hiuksia.

Saatuaan tämän työn tehdyksi, rupesi hän hiljalleen voitelemaan tytön
ruumista hyvänhajuisella Arapian öljyllä. Sitten puetti hän hänet
pehmeään, kullankarvaiseen tunikaan, jossa ei ollut hihoja ja jonka
päälle oli tuleva lumivalkea »peplum». Mutta koska nyt oli aika käydä
järjestämään hiuksia, kääri hän väliaikaisesti tytön jonkinlaiseen
leveään viittaan, jota sanottiin synthesikseksi, istutti hänet
nojatuoliin ja uskoi orjattaren käsiin, saadakseen hiukan etempää
seurata kampaamista. Samaan aikaan polvistui kaksi orjatarta pukemaan
Lygian jalkaan valkeita, purppuralla kirjailtuja kenkiä, jotka
kultaisilla nyöreillä köytettiin ristiin valkoisten nilkkain ympäri. Kun
vihdoin kampaaminenkin oli päätetty, järjestettiin peplum kauniisiin
keveisiin poimuihin. Acte pani vielä helmet kaulaan ja siroitti sinne
tänne hiuksille kultatomua. Sitten hän käski ruveta puettamaan itseään,
mutta seurasi kaiken aikaa ihastunein silmin Lygiaa.

Pian hän olikin valmis, ja kun ensimmäiset kantotuolit likenivät
pääkäytävää, astuivat he sisään sivukäytävästä, josta saattoi nähdä
pääportin ja sisähuoneita sekä pihan, jota ympäröi numidilaisesta
marmorista veistetty pylväikkö.

Ryhmittäin tulvi yhä enemmän kansaa portin korkean kaaren alle, jonka
katolla Lysiaan ihana nelivaljaikko näytti kiidättävän ilmaan Apolloa ja
Dianaa. Lygian silmien edessä oli niin komea näköala, ettei hän Auluksen
vaatimattomassa talossa ollut saattanut sellaista edes aavistaakaan.
Aurinko juuri laski ja sen viimeiset säteet valaisivat keltaisia
marmoripylväitä, jotka hohteessa hehkuivat kuin kulta ja vähitellen
kävivät ruusunvärisiksi. Läpi pylvästön, ohi vaikeitten Danaidien ja
muiden jumalien tai sankarien kuvapatsaitten solui ihmisvirta. Siinä oli
sekä miehiä että naisia ja togissaan, peplumeissaan ja stolissaan, jotka
kauniina, pehmeinä poimuina valuivat maahan asti, olivat hekin kuin
kuvapatsaat, joita sammuva ilta-aurinko kirkasti. Jättiläiskokoinen
Herkuleen kuva, jonka pää vielä oli valossa, mutta rinta jo upposi
pylvään luomaan varjoon, katseli korkeudestaan ihmistulvaa. Acte osoitti
Lygialle senaattorit leveäsaumaisissa togissaan ja värikkäissä
tunikoissaan, kengissä puolikuut. Hän osoitti hänelle ritarit, kuuluisat
taiteilijat ja roomalaiset naiset. Mikä oli puettu roomalaiseen, mikä
kreikkalaiseen, mikä fantastiseen itämaalaiseen pukuun, hiukset
nostettuina korkeiksi torneiksi tai silitettyinä pitkin päätä, kuten
jumalattarien kuvissa, ja kukkasilla koristettuina. Acte mainitsi useain
sekä miesten että naisten nimet ja lisäsi moneen jonkun hirveän
kertomuksen, joka herätti Lygiassa sekä kauhua että hämmästystä ja
mietteitä. Tämä oli kummallinen maailma, jonka kauneus häikäisi silmiä
ja jonka varjopuolia ei tytön lapsellinen järki pystynyt käsittämään.
Taivaan ruskot, nuo liikkumattomat pylväsrivit, jotka hävisivät
kaukaisuuteen, nämä ihmiset, jotka muistuttivat kuvapatsaita--kaikki
teki ylevän, tyynen vaikutuksen; tuntui siltä, että ihmisten täällä
täytyi viettää puolijumalien huoletonta, surutonta ja onnellista elämää.
Mutta samassa Acte kuiskaten ilmaisi näistä ihmisistä ja tästä
palatsista yhä uusia, kauheita salaisuuksia. Tuolla holvissa näkyi vielä
sekä seinissä että lattiassa veripilkkuja, joilla Kaligula tahri valkean
marmorin, kaatuessaan Cassius Chaerean veitsen iskusta; tuolla oli
surmattu hänen vaimonsa, tuolla viskattu hänen lapsensa kuoliaaksi
kiviin; tuossa siipirakennuksessa oli kellari, jossa nuorempi Drusus
nälissään oli kalvanut omat kätensä, tuolla oli myrkytetty vanhempi
Drusus, tuolla kieritellyt tuskissaan Gemellus, tuolla suonenvedossa
Claudius, tuolla kärsinyt Germanicus. Kaikki nuo seinät olivat kuulleet
voivotuksia ja kuolevien korinaa. Ja nämä ihmiset, jotka nyt riensivät
juhlaan, puettuina togiin, koreisiin tunikoihin, kukkiin ja jalokiviin,
saattoivat huomenna kuulua tuomittujen joukkoon; ehkä hymy monenkin
kasvoilla oli peittämässä kauhua, levottomuutta ja huomispäivän pelkoa;
ehkä kuumeentapainen himo ja kateus tälläkin hetkellä kalvoi monen
ulkonaisesti huolettoman, seppelöidyn puolijumalan sydäntä. Lygian
pelästyneet ajatukset eivät jaksaneet seurata Acten sanoja, mutta jota
väkevämmin tuo loistava maailma vaikutti hänen silmiinsä, sitä
tuskallisemmaksi kävi tunne hänen sydämessään ja hänen sielunsa ikävöi
aavistamattomalla kaiholla rakastettua Pomponia Graecinaa ja Auluksen
rauhaisaa taloa, jossa vallitsi rakkaus eikä rikos.

Vicus Apollinista pitkin tulvi yhä uusia vieraslaumoja. Portin takaa
kuului melua; holhokit, jotka olivat seuranneet suojelijoitaan,
huusivat. Pihassa ja pylväiköissä vilisi keisarillisia palvelijoita,
orjia, orjattaria, pieniä poikia ja pretoriaani-sotamiehiä, joiden piti
vartioida palatsia. Siellä valkeiden tai ruskeiden kasvojen joukossa
näkyi mustia numidilaisia, päässä helmitöyhtöinen kypärä ja korvissa
suuret, kultaiset renkaat. He kantoivat käsissään luuttuja, sitroja,
taiteellisesti sekä ansari-kasveista että myöhäisen syksyn kukkasista
sidottuja kukkavihkoja, hopeisia, kultaisia ja kuparisia käsilamppuja.
Yhä äänekkäämmäksi kävi ihmisten puhe, ja meluun sekaantui suihkulähteen
loiskina, kun illan ruskojen punaama vesisäde korkealta putosi marmoria
vastaan ja siinä särkyi ikäänkuin kyyneliksi.

Acte oli jo lakannut kertomasta, mutta Lygia katseli joukkoon, ikäänkuin
etsien jotakin. Äkkiä nousi hänen poskilleen puna. Pylväskäytävän läpi
astuivat Vinitius ja Petronius kohti suurta tricliniumia. Valkeissa
togissaan, tyyninä ja sorjina olivat he kuin jumalat. Lygiasta tuntui,
kun hän vieraiden ihmisten joukosta huomasi noiden molempien tutut,
ystävälliset kasvot, kuin raskas paino olisi poistunut hänen
sydämeltään. Hän ei enää ollut niin yksin. Vielä hetkinen sitten oli hän
kalvavalla ikävällä ajatellut Pomponiaa ja Auluksen taloa. Nyt ei hänen
ikävänsä enää ollut niin tuskallinen. Halu nähdä ja puhutella Vinitiusta
tukahdutti muut äänet. Turhaan hän johdatti mieleensä kaiken Caesarin
talon pahuuden, Acten sanat ja Pomponian varoitukset. Huolimatta
kaikista varoituksista tunsi hän, ettei hän ainoastaan pakosta lähtenyt
kesteihin: hänen teki niihin mieli. Kun hän ajatteli, että hän hetkisen
perästä saisi kuulla tuon suloisen äänen, joka hiljan puhui hänelle
rakkaudesta ja jumalallisesta onnesta ja joka sittemmin soimistaan oli
soinut hänen korvissaan, täytti hänen rintansa suuri riemu.

Samassa hän kuitenkin pelästyi riemuaan. Hänestä tuntui siltä, kuin hän
tänä hetkenä olisi loukannut sekä sitä puhdasta oppia, johon hän oli
kasvatettu, että itseään ja Pomponiaa. Toista on pakosta taipua
välttämättömyyden alle, toista lähteä huvittelemaan. Hän tunsi olevansa
rikollinen, syntinen, kadotettu. Hänet valtasi epätoivo, hän olisi
tahtonut itkeä. Jos hän olisi ollut yksin, olisi hän heittäytynyt
polvilleen, lyönyt rintoihinsa ja huutanut: olen rikkonut, olen
rikkonut! Acte tarttui hänen käteensä ja veti hänet sisähuoneiden läpi
suureen tricliniumiin, jossa kemut vietettäisiin. Mutta hänen silmänsä
sumenivat, sisällinen mielenliikutus pani korvat humisemaan, ja sydämen
lyönnit miltei tukauttivat hengityksen. Ikäänkuin unessa näki hän
tuhansia lamppuja tuikkimassa pöydillä ja seinillä, kuin unessa kuuli
hän huudon, jolla Caesaria tervehdittiin, kuin sumun läpi näki hän hänet
itsensä. Huuto teki hänet kuuroksi, valo sokeaksi, hyvänhajuisten
voiteiden täyttämä ilma pyörrytti. Hän oli siihen määrään kadottanut
tajuntansa, että hän tuskin tunsi Actea, joka vei hänet pöytään ja itse
asettui hänen viereensä.

Äkkiä puhutteli häntä tuttu ääni toiselta sivulta lausuen hiljaa:

"Terve sinulle, sinä ihanin maailman impysistä ja taivaan tähdistä,
terve sinulle, jumalallinen Callina!"

Lygia, joka oli ehtinyt hiukan tointua mielenliikutuksestaan, katsahti
sivulleen ja huomasi Vinitiuksen vieressään.

Hän oli ilman togaa, koska sekä tapa että mukavuus käskivät riisumaan
togan kemuissa. Hänen ruumistaan verhosi hihaton, purppuranvärinen ja
hopeisilla palmunoksilla koristettu tunika. Käsivarret olivat paljaat ja
itämaalaiseen tapaan koristetut kahdella leveällä, kultaisella vanteella
kyynärpään yläpuolella. Huolellisesti puhdistettuina karvoista tekivät
ne sorjan vaikutuksen, mutta olivat samalla jäntevät kuin ainakin
soturin käsivarret, jotka ovat tottuneet käyttämään miekkaa ja kilpeä.
Hänen päässään oli ruususeppele. Kulmakarvat olivat kasvaneet yhteen
nenän kohdalla, silmät loistivat, ruskea iho hohti. Hän oli kuin
ruumiillistunut nuoruus ja voima. Lygian mielestä näytti hän niin
kauniilta, että, vaikka hän jo oli päässyt ensimmäisestä
hämmästyksestään, hän tuskin sai lausutuksi vastauksensa:

"Terve sinulle, Marcus!"

Nuorukainen jatkoi:

"Onnelliset ovat silmäni, jotka saavat sinut nähdä, onnelliset korvani,
jotka saavat äänesi kuulla. Ihanampi on se minulle kuin huilujen ja
sitrojen soitto. Jos minulle annettaisiin valta valita, kenen tahdon
rinnalleni lepäämään tänä iltana, sinut Lygia vaiko Venuksen, niin
valitsisin sinut, oi jumalallinen!"

Ja hän rupesi katselemaan häntä ikäänkuin tyydyttääkseen nälkäänsä hänen
näkemisellään, ikäänkuin silmillään polttaakseen hänet sieluunsa. Hänen
katseensa luisui tytön kasvoilta hänen kaulalleen ja paljaille
käsivarsilleen, hän ihaili hänen sopusointuista vartaloaan, ihastui
häneen, ahmi ja nieli häntä silmillään. Hänen intohimonsa oli hereillä,
mutta samalla valaisi hänen sydäntään onni, rakkaus ja rajaton ihastus.

"Tiesin näkeväni sinut Caesarin talossa," puheli hän edelleen, "mutta
kun sinut todella näin, niin valtasi koko sieluni suuri riemu, ikäänkuin
minua olisi kohdannut aivan odottamaton onni."

Toinnuttuaan ja käsitettyään, että Marcus koko tässä joukossa oli ainoa
olento, johon hän voi luottaa, rupesi Lygia puhumaan hänelle ja
kyselemään kaikkea, mitä ei hän käsittänyt ja mitä hän pelkäsi. Mistä
Marcus tiesi, että hänet oli tuotu Caesarin taloon ja miksi hän
oikeastaan oli täällä? Miksi Caesar otti hänet pois Pomponian luota? Hän
pelkäsi täällä ja tahtoi palata kotiin. Hän kuolisi ikävään ja huoleen,
jollei hän saisi toivoa, että Marcus ja Petronius puhuvat hänen
puolestaan Caesarille.

Vinitius selitti saaneensa tietoja hänen ryöstämisestään Aulukselta
itseltään. Ei hän tietänyt, miksi hän on täällä. Caesar ei tee
kenellekään tiliä teoistaan ja toimistaan. Ei hänen kuitenkaan pitänyt
pelätä. Olihan hän, Vinitius, hänen luonaan ja jäisi hänen luokseen.
Mieluummin hän kadottaisi silmänsä kuin lakkaisi Lygiaa katselemasta,
mieluummin hän heittäisi henkensä kuin luopuisi hänestä. Hän on hänen
elämänsä, ja hän varjelee häntä kuin elämäänsä. Alttarin hän hänelle
rakentaa taloonsa ja pitää häntä jumalanaan, jolle hän uhraa myrrhaa ja
aloeta, mutta keväisin safranin ja omenan kukkia... Ja jos hän pelkää
Caesarin taloa, niin hän lupaa, ettei hän jätä häntä siihen taloon.

Mutta vaikka hän puhui kierrellen ja vaikkeivät hänen sanansa olleet
kokonaan yhtäpitävät totuuden kanssa, niin hänen äänessään kaikui
totuus, sillä hänen tunteensa olivat todelliset. Hänen kävi Lygiaa
todella sääli. Kun tyttö rupesi häntä kiittämään ja vakuutti, että
Pomponia rakasti häntä hänen hyvyytensä tähden ja että hän, Lygia itse,
koko elämänsä läpi tulisi olemaan hänelle kiitollinen, tekivät hänen
sanansa häneen syvän vaikutuksen, ja hän tunsi, ettei hän koskaan
eläessään saattaisi vastustaa hänen pyyntöään. Hänen sydämensä suli.
Tytön kauneus huumasi hänet, ja hän himosi häntä. Mutta samalla hän
tunsi suuresti rakastavansa häntä ja olevansa valmis palvelemaan häntä
kuin jumalallista olentoa. Hänet valtasi myöskin sanomaton halu saada
puhua hänelle hänen kauneudestaan ja omista tunteistaan. Kun melu
juhlassa kävi äänekkäämmäksi, vetäytyi hän likemmäksi tyttöä ja alkoi
kuiskata hänelle kauniita, suloisia sanoja. Sanat tulvivat hänen
sielunsa pohjalta, soivat kuin musiikki ja juovuttivat kuin viini.

Tyttö niistä juopuikin. Keskellä näitä vieraita ihmisiä, jotka joka
haaralla ympäröivät häntä, kävi Marcus hänelle yhä likeisemmäksi ja
rakkaammaksi. Häneen hän saattoi täydellisesti luottaa. Nuori mies
rauhoitti häntä ja lupasi ryöstää hänet pois Caesarin talosta; hän
vakuutti ettei hän häntä heitä, vaan on valmis aina palvelemaan. Ennen
Auluksen talossa oli hän puhunut rakkaudesta ja onnesta yleensä. Nyt hän
suoraan tunnusti, että hän rakasti Lygiaa, että hän oli hänelle rakkain
ja kallein kaikista. Ensi kerran eläessään kuuli Lygia tällaisia sanoja
miehen suusta ja jota enemmän hän niitä kuunteli, sitä selvemmin hän
tunsi, että hänen sielunsa heräsi kuin unesta, että hänet valtasi sekä
ääretön riemu että ääretön levottomuus. Hänen poskensa alkoivat polttaa,
sydän lyödä ja huulet avautuivat ikäänkuin hämmästyksestä. Hänet valtasi
kauhu, kun hän huomasi, että hän kuunteli tällaisia asioita, ja
kuitenkaan ei hän mistään hinnasta olisi tahtonut kadottaa ainoaakaan
sanaa. Välistä hän loi katseensa alas, mutta katsahti sitten taas
Vinitiukseen, onnellisena, peloissaan, kysyväisenä, ikäänkuin olisi
tahtonut sanoa: »puhu eteenpäin!» Melu, soitto, kukkien ja arapialaisen
savun tuoksu rupesi taasen pyörryttämään häntä. Roomassa oli tapana,
että juhlissa oltiin levolla, pitkänään. Kotona Lygia aina oli levännyt
Pomponian ja pikku Auluksen välillä. Nyt lepäsi hänen rinnallaan
Vinitius, väkevänä, rakastuneena ja hurmaantuneena. Lygia tunsi, että
hänestä henki ikäänkuin tuli, ja häntä sekä hävetti että huumasi. Hänet
valtasi jonkinlainen suloinen voimattomuus, jonkinlainen pyörrytys, joka
sai hänet unohtamaan kaikki ja vaipumaan ikäänkuin horroksiin. Mutta
hänenkin likeisyytensä rupesi vaikuttamaan Marcukseen. Hänen kasvonsa
kalpenivat, hänen sieramensa laajenivat niinkuin virman hevosen.
Kiihkeästi sykki hänen sydämensä purppuraisen tunikan alla, hengitys
kävi lyhyeksi ja sanat särkyivät suuhun. Hän oli ensi kertaa näin
likellä Lygiaa. Hänen ajatuksensa sekaantui, hänen suonissaan kiersi
kuin tulen liekkejä, joita hän turhaan koetti sammuttaa viinillä. Hän
juopui juopumistaan, mutta ei viinin vaikutuksesta. Sen teki tytön
likeisyys, tytön ihanat kasvot, hänen paljaat käsivartensa, hänen
neitseellinen povensa, joka aaltoili kullalla kirjaillun tunikan alla,
ja koko hänen peplumin valkeisiin poimuihin verhottu ruumiinsa. Vihdoin
tarttui hän tytön ranteeseen, kuten kerran ennenkin Auluksen talossa, ja
vetäen häntä luokseen, kuiskasi värisevin huulin:

"Minä rakastan sinua, Callina, sinä jumalaiseni!"

"Marcus, päästä minut!" huusi Lygia.

Mutta Marcus jatkoi, ja hänen katseensa oli kummallisen verhottu:

"Jumalattareni!... Rakasta minua!"

Samassa virkkoi Acte, joka lepäsi Lygian toisella puolella:

"Caesar katsoo teihin."

Vinitius vimmastui sekä Caesarille että Actelle. Acten sanat sammuttivat
hänen hurmauksensa puuskan. Tällä hetkellä olisi hänen parhaimman
ystävänsäkin ääni suututtanut häntä, mutta lisäksi hän luuli, että Acte
tahallaan oli keskeyttänyt hänen ja Lygian keskustelun.

Hän nosti päätään, katsahti nuoreen vapautettuun Lygian olkain yli ja
virkkoi ilkeästi:

"Se aika on ohi, Acte, jolloin sinä kemuissa lepäsit Caesarin rinnalla.
Sanotaan, että sinä nykyään olet tulemaisillasi sokeaksi--kuinka siis
taidat nähdä hänet?"

"Näen hänet kuitenkin," vastasi Acte surullisesti. "Hänkin on
likinäköinen ja katselee teitä smaragdin läpi."

Ne, jotka istuivat likellä Neroa, vartioivat hänen jokaista liikettään.
Se teki Vinitiuksen levottomaksi ja hän jäähtyi ja rupesi
välinpitämättömin katsein silmäilemään Caesariin päin. Lygia, joka
juhlan alussa oli ollut ikäänkuin pyörryksissä, oli silloin nähnyt Neron
kuin sumun läpi. Sittemmin oli Vinitiuksen seura ja puheet kiinnittäneet
puoleensa koko hänen huomionsa, joten hän ei ensinkään ollut häneen
katsonut. Nyt vasta hänkin äkkiä loi häneen uteliaat, pelästyneet
silmänsä.

Acte oli puhunut totta. Caesar oli nojautunut pöytää vastaan, räpytteli
toista silmäänsä ja piteli hyppysillään toisen edessä pyöreää, hiottua
smaragdia, jota hän tavallisesti käytti. Sen läpi hän paraikaa katseli
heitä. Hetkisen perästä hänen katseensa sattui Lygian silmiin, ja kauhu
pusersi kokoon tytön sydämen. Muinoin, kun hän lapsena oleskeli Auluksen
maatiloilla Siciliassa, oli vanha egyptiläinen orjatar kertonut hänelle,
että vuorten onkaloissa asuu hirveitä lohikäärmeitä--nyt valtasi hänet
äkkiä tunne, että tuollaisen lohikäärmeen vihreät silmät tuijottivat
häneen. Hän tarttui Vinitiusta käteen kuin lapsi, joka pelkää, ja hänen
päähänsä lensi kaikenlaisten ahdistavien ajatusten tulva: tuoko nyt on
hän? tuoko on se hirveä, se kaikkivaltias? Hän ei koskaan ollut häntä
nähnyt, mutta hän oli kuvitellut hänet toisenlaiseksi. Hän oli ajatellut
hänen kasvonsa julmiksi, kivettyneiksi, ajatellut, että ne ovat täynnä
ilkeyden piirtoja; mutta tässä oli suuri naama paksun kaulan päässä.
Tosin se oli julma, mutta samalla melkein naurettava ja--ainakin kaukaa
katsoen--lapsellinen. Ametistinvärinen tunika, jonka käyttäminen muilta
kuolevaisilta oli ankarasti kielletty, loi hänen lyhyiin, leveihin
kasvoihinsa sinertävää heijastusta. Hänen tummat hiuksensa olivat Othon
tuoman muodin mukaan järjestetyt neljään kiharariviin. Partaa hänellä ei
ollut. Hän oli nimittäin hiljan uhrannut sen Jupiterille, ja siitä häntä
ylisteli koko Rooma, vaikka kyllä miehestä mieheen kuiskailtiin, että
hän sen uhrasi vain siitä syystä, että se oli punertava, kuten kaikilla
hänen suvussaan. Hänen ulkonevassa otsassaan oli kuitenkin jotakin
miltei olympolaista. Yhteenkasvaneet kulmakarvat todistivat
kaikkivaltiaan itsetietoisuutta; mutta puolijumalan otsaan liittyi
apinan, juopon ja ilveilijän alhainen, hekumallinen naama. Vaikka hän
vielä oli nuori, olivat hänen kasvonsa ihraiset, sairaalloiset,
hävyttömät. Lygiaan teki hän pahaa ennustavan, iljettävän vaikutuksen.

Hetken kuluttua laski Nero smaragdin kädestään ja lakkasi katsomasta
tyttöön. Nyt huomasi Lygia hänen pulleat, siniset silmänsä, jotka
lamppujen häikäisevässä valossa räpyttelivät. Ne olivat lasiset ja
ilmeettömät kuin kuolleella.

Nero kääntyi Petroniuksen puoleen ja virkkoi:

"Tuoko se nyt on se panttivanki, johon Vinitius on rakastunut?"

"Juuri hän," vastasi Petronius.

"Mitä kansaa hän nyt olikaan?"

"Lygiläinen."

"Pitääkö Vinitius häntä kauniina?"

"Ota laho öljypuun oksa ja pue sen ylle naisen peplum--ja Vinitius pitää
sitä kauniina. Mutta sinun kasvoistasi, oi verraton tuntija, luen jo
tuomion! Sinun ei tarvitse sitä lausua! Olet oikeassa! tyttö on liian
kuiva! liian laiha! Oikea kapeavartinen unikukka. Mutta sinä,
jumalallinen esteetikko, joka annat arvoa naisen varrelle--olet tuhat
kertaa oikeassa. Kasvot yksinään eivät mitään merkitse. Paljon olen
sinulta oppinut, mutta vielä minulta puuttuu varma silmänluonti.
Voisinpa melkein lyödä vetoa Tullius Senecion kanssa, että vaikka näin
juhlissa, kun kaikki lepäävät pitkänään, on vaikea arvostella koko
vartaloa, sinä jo olet hänen rakastetustaan tullut seuraavaan
johtopäätökseen: »liian kaitainen lanteiltaan»."

"Liian kaitainen lanteiltaan," vastasi Nero silmiään räpytellen.

Petroniuksen huulilla liikkui tuskin huomattava hymy, mutta Tullius
Senecio, joka juuri keskusteli Vestinuksen kanssa, tai oikeammin sanoen
kiusoitteli häntä siitä, että hän uskoi uniin, kääntyi Petroniuksen
puoleen ja virkkoi, vaikkei hänellä ollut vähintäkään aavistusta siitä,
mistä Petroniuksen ja Neron välillä oli ollut kysymys:

"Sinä erehdyt!--Minä olen samaa mieltä kuin Caesar."

"Hyvä," sanoi Petronius. "Minä tässä juuri väitän, että sinulla sentään
on hitunen järkeä, mutta Caesar vakuuttaa, että auttamattomasti olet
aasi."

"Se oli hänelle oikein!" huudahti Caesar nauraen ja kiepautti alaspäin
peukalonsa, kuten hänellä oli tapana tehdä sirkuksessa, merkiksi siitä,
että voitetulle miekkailijalle oli annettava kuolinisku.

Mutta Vestinus, joka luuli että oli kysymys unista, puuttui nyt
puheeseen:

"Minä puolestani uskon uniin ja Senecalta itseltään olen kuullut, että
hänkin uskoo uniin."

"Minä näin viime yönä unta, että minusta oli tullut vestaalitar,"
huudahti Calvia Crispinilla, loikoen pöytää vasten.

Nero rupesi leipomaan käsiään, muut seurasivat esimerkkiä, ja hetken
perästä kuului kättentaputuksia koko salista, sillä Crispinilla oli jo
eronnut monesta miehestä ja hänen satumaisen hillitön elämänsä oli
kuuluisa koko Roomassa.

Hän itse ei käynyt ensinkään hämilleen, vaan jatkoi:

"Entä sitten! Ne ovat kaikki vanhoja ja rumia. Ainoastaan Rubria on
heistä enää ihmisen näköinen. Olisihan meitä sitten edes kaksi, vaikka
Rubriakin aina kesällä saa kasvoihinsa teerenpisamia."

"Myönnä kuitenkin, kaikkein sivein Calvia," lausui Petronius, "että
ainoastaan unessa voit tulla vestaalittareksi."

"Mutta jos Caesar käskisi?"

"Sitten uskoisin, että mahdottomimmatkin unet saattavat toteutua."

"Niin ne toteutuvatkin," väitti Vestinus. "Minä käsitän, että saattaa
löytyä ihmisiä, jotka eivät usko jumaliin, mutta kuinka kukaan saattaa
olla uskomatta uniin?"

"Entä ennustuksiin?" kysyi Nero. "Kerran minulle ennustettiin, että
Rooma häviää ja että minä tulen hallitsemaan kaikkia Itämaita."

"Ennustukset ja unet liittyvät likeltä toisiinsa," virkkoi Vestinus.
"Kerran muuan varakonsuli, oikein epäuskoinen mies, lähetti orjan
viemään Mopsuksen temppeliin kirjettä, joka oli sinetillä varustettu ja
jota ei kukaan saanut avata, sillä varakonsuli tahtoi tietää, osaisiko
jumala vastata suljetussa kirjeessä olevaan kysymykseen. Orja nukkui yön
temppelissä saadakseen nähdä ennustavaa unta ja kertoi kotiin
palattuaan: näin unessa nuorukaisen, joka paistoi kuin aurinko ja joka
minulle lausui yhden ainoan sanan--sanan: »musta». Tämän kuullessaan
kalpeni varakonsuli. Hän kääntyi vieraittensa puoleen, jotka niinikään
olivat epäuskoisia, ja lausui: »tiedättekö, mitä kirjeessä oli?»"

Vestinus katkaisi hetkeksi puheensa, korotti pikarinsa ja joi.

"Mitä kirjeessä oli?" kysyi Senecio.

"Kirjeessä oli: »kummoisen härän minä uhraan, mustan vaiko valkean?»"

Tämä kertomus olisi varmaan herättänyt jonkinlaista huomiota, jollei
Vitellius äkkiä olisi häirinnyt mielialaa. Hän oli jo juhlaan
saapuessaan ollut humalassa ja purskahti nyt ilman minkäänlaista aihetta
aivan mielettömään nauruun.

"Mitä tuo ihratynnöri nauraa?" kysäisi Nero.

"Nauru erottaa ihmisen eläimestä," vastasi Petronius, "ja tuskinpa hän
muulla tavalla saattaisi osoittaa, ettei ole karjusika."

Vitellius lakkasi nauramasta, nuoli puhtaaksi rasvaiset huulensa ja
rupesi katselemaan läsnäolevia kummissaan, ikäänkuin ei ikinä olisi
nähnyt heitä.

Sitten hän nosti kätensä, joka oli pehmeä kuin tyyny, ja huusi käheällä
äänellä:

"Minun sormestani putosi ritarisormus, jonka sain isältäni."

"Joka oli suutari," jatkoi Nero.

Vitellius purskahti taasen aivan odottamattomasti nauruun ja rupesi
etsimään sormustaan Calvia Crispinillan peplumin poimuista.

Silloin alkoi Vatinius matkia pelästyneen naisen huutoja, mutta Nigidia,
nuori leski ja Calvian ystävätär, jonka lapsellisissa kasvoissa oli
hekumalliset silmät, huusi ääneen:

"Hän etsii, mitä ei ikinä ole kadottanut."

"Ja mistä hän välittää viisi, jos löytäisikin," lisäsi runoilija
Lucanus.

Kemut kävivät yhä iloisemmiksi. Orjajoukot kanniskelivat pöytään yhä
uusia ruokia. Isoista vaaseista, jotka olivat täytetyt lumella ja
koristetut murattiköynnöksellä, otettiin joka hetki esiin pieniä
sekoitusmaljoja, joissa oli eri viinilajeja, ja vieraat joivat minkä
jaksoivat. Katosta putoeli tuontuostakin ruusuja pöydälle ja pöydän
ympärillä lepääville.

Petronius rupesi vihdoin pyytämään, että Nero ylentäisi juhlaa
laulullaan, ennenkuin vieraat pahoin juopuivat. Kuorossa yhtyivät
vieraat hänen pyyntöönsä, mutta Nero vastusti. Hän ei tällä kertaa
puhunut yksin sentähden, että häneltä puuttui rohkeutta, vaikka sitä
tosin aina puuttui häneltä... Hän ei kuitenkaan kieltäytynyt
esiintymästä, sillä täytyihän tehdä jotakin taiteen hyväksi. Koska
Apollo oli antanut hänelle ääntä, niin eihän jumalten lahjoja sopinut
jättää käyttämättä. Hän kyllä ymmärsi, että se kuului hänen
velvollisuuksiinsa valtakuntaa kohtaan. Mutta tänään hänen äänensä
todella oli käheä. Yöllä hän kyllä oli pitänyt lyijypainoja rinnallaan,
mutta se ei ollut auttanut... Hän aikoi pian lähteä Antiumiin
hengittämään meri-ilmaa.

Lucanus yltyi nyt kiihkeästi rukoilemaan häntä taiteen ja ihmisyyden
nimessä. Kaikki tiesivät, että jumalallinen runoilija ja laulaja
Venuksen kunniaksi oli laatinut uuden ylistyslaulun, jonka rinnalla
Lucretiuksen laulu oli kuin vuoden vanhan naarassuden ulvonta. Tulkoon
tästä juhlasta todellinen juhla. Älköön lempeä hallitsija niin kauheasti
kiduttako alamaisiaan. »Älä ole julma, oi Caesar!»

"Älä ole julma!" toistivat kaikki, jotka istuivat likimpänä.

Nero levitti kätensä merkiksi, että hän myöntyi. Kaikkien kasvot kävivät
nyt kiitollisen näköisiksi ja kaikki kääntyivät katsomaan häneen. Mutta
Caesar käski ensin ilmoittaa Poppaealle, että hän tulee laulamaan.
Samalla hän myöskin selitti vierailleen, ettei Poppaea sairauden takia
ollut voinut saapua juhlaan, vaan koska hänen laulunsa vaikuttaa häneen
paremmin kuin kaikki lääkkeet, niin olisi sääli jättää tilaisuutta
käyttämättä.

Pian Poppaea tulikin. Hän oli kyllä tähän saakka pitänyt Neroa valtansa
alla kuin mitäkin alamaista, mutta vaarallista olisi ollut loukata hänen
itserakkauttaan laulajana, vaununohjaajana ja runoilijana. Sentähden
Poppaea saapui saliin, kauniina kuin jumalatar, puettuna ametistin
värisiin vaatteisiin kuten Nerokin ja kaulalla kallisarvoinen
helminauha--joka joskus oli ryöstetty Massinissalta. Hän oli
kultatukkainen ja makea ja näytti nuorelta tytöltä, vaikka jo olikin
ehtinyt erota kahdesta miehestä.

Häntä tervehdittiin suurilla huudoilla ja nimitettiin »jumalalliseksi
Augustaksi». Lygia ei eläessään ollut nähnyt mitään niin kaunista, hän
tuskin uskoi omia silmiään; sillä hänelle oli kerrottu, että Poppaea
Sabina oli huonoimpia naisia maailmassa. Pomponia oli sanonut, että hän
yllytti Caesarin murhaamaan äitinsä ja vaimonsa. Auluksen talon vieraat
olivat niinikään puhuneet hänestä. Lygia oli kuullut, että hän öisin oli
käynyt kaupungilla viskelemässä kuvapatsaita maahan. Kaupungin muureille
oli ilmestynyt uhkauskirjoituksia, ja niiden kirjoittajille oli määrätty
mitä hirveimpiä rangaistuksia, mutta silti niitä joka aamu taas
uudestaan tavattiin muureilta. Nähdessään kuuluisan Poppaean, joka
Kristuksen tunnustajien silmissä oli itse rikos ja pahuus
ruumiillistetussa muodossa, tuli Lygia ajatelleeksi, että tuon näköisiä
mahtavat olla enkelit ja muut taivaalliset olennot. Hän ei voinut
riistää silmiään hänestä, ja välittömänä huudahduksena pääsi häneltä
kysymys:

"Oi Marcus, onko se mahdollista?"

Viini oli huumannut Marcuksen. Sitäpaitsi häntä hermostutti, että
tuollaiset asiat saattoivat vetää puoleensa tytön huomiota ja erottaa
häntä hänen seurastaan ja sanoistaan.

"Niin," virkkoi hän, "onhan hän kaunis, mutta sinä olet sata kertaa
kauniimpi. Et tunne itseäsi, muuten rakastuisit omaan itseesi, niinkuin
Narcissus... Poppaea kylpee aasinmaidossa, mutta sinua on Venus
kylvettänyt omassaan. Sinä et tunne itseäsi, silmäteräni...! Älä katsele
häntä. Käännä silmäsi minuun, silmäteräni...! Kosketa huulillasi tätä
viinipikaria, niin minä sitten kosketan huulillani samaa kohtaa..."

Marcus tuli yhä likemmä, mutta Lygia rupesi turvautumaan Acteen. Samassa
sentään syntyi huoneessa kuolon hiljaisuus, sillä Caesar nousi
seisomaan. Laulaja Diodoros ojensi hänelle luutuntapaisen soittokoneen,
jota sanottiin deltaksi, ja toinen laulaja, Terpnos, jonka piti soitolla
säestää hänen lauluaan, likeni, kädessään nablium-niminen soittokone.
Nero nojasi deltan pöytää vastaan ja nosti silmänsä. Hetkisen aikana
vallitsi tricliniumissa syvä hiljaisuus. Vain ruusut kahisivat,
putoellessaan alas katosta.

Sitten hän kahden luutun säestämänä alkoi laulaa, tai oikeammin sanoen
laulaen lausua ylistyslauluaan Venukselle. Ääni, joskin hiukan käheä, ei
ollut huono, ei liioin runokaan. Lygia-raukkaa rupesivat
omantunnonvaivat taasen kalvamaan, sillä ylistyslaulu oli hänen
mielestään kaunis, vaikka olikin tehty irstaan, pakanallisen Venuksen
kunniaksi, ja Nero itse, laakeriseppele otsalla, silmät korotettuina
ylöspäin, teki komean vaikutuksen eikä ensinkään tuntunut niin
hirvittävältä ja vastenmieliseltä kuin juhlan alussa.

Vieraat puhkesivat myrskyisiin suosionosoituksiin. Kuului huutoja: »oi
taivaallinen ääni!» Muutamat naiset nostivat ihastuksensa merkiksi
kätensä ylös ja pitivät niitä sillä lailla laulun loputtuakin. Toiset
pyyhkivät kyyneliä silmistään; koko salissa kävi hyörinä kuin
mehiläispesässä. Poppaea nosti kultatukkaista päätään, vei huulilleen
Neron käden ja piti sitä siinä kauan sanaakaan lausumatta. Nuori,
erinomaisen kaunis kreikkalainen nimeltä Pytagoras--sama, jonka kanssa
Nero myöhemmin, ollessaan jo puoleksi mielipuolena, kaikella muotoa
tahtoi pakottaa pappeja vihkimään itsensä, jopa kaikilla tavanmukaisilla
juhlamenoilla--heittäytyi polvilleen hänen eteensä. Mutta Nero katseli
levottomana Petroniukseen, jonka kiitos aina oli ollut hänelle tärkein.

"Mitä musiikkiin tulee," virkkoi Petronius, "niin mahtaa Orfeus tällä
hetkellä olla kateudesta pakahtumaisillaan, kuten tässä läsnäoleva
Lucanuskin on; säkeisiin nähden taas haikeasti valitan, etteivät ne ole
huonompia, jotta löytäisin sanoja niitä ylistääkseni."

Lucanus ei laisinkaan pahastunut, vaikka häntä syytettiin kateudesta.
Päinvastoin hän loi Petroniukseen kiitollisen katseen, mutta oli
kuitenkin olevinaan pahalla tuulella ja mutisi:

"Kirottu kohtalo, joka määräsi minut elämään tuollaisen runoilijan
aikalaisena. Olisin saattanut saada sijan ihmisten muistossa ja
Parnassilla, mutta nyt olen tuomittu sammumaan, kuten kynttiläkruunun
valo himmenee auringon rinnalla."

Petronius, jolla oli aivan hämmästyttävä muisti, rupesi nyt toistamaan
erityisiä kohtia ylistyslaulusta. Hän lausui yksityisiä säkeitä, kehui
ja selitteli kauneimpia kohtia. Lucanus hurmaantui siihen määrään, että
hän unhotti kateutensa ja kehui kilpaa Petroniuksen kanssa. Neron
kasvoista paistoi ihastus ja ääretön turhamaisuus. Se ei enää ollut
mielettömyyden rajoilla, vaan täydellisesti sen tasalla. Hän toisti nyt
itsekin ne säkeet, joita piti kauneimpina, ja rupesi vihdoin
lohduttamaan Lukanusta: ei hänen pitänyt kadottaa rohkeuttaan; tosin
ihminen pysyy sinä, miksi hän on syntynyt, mutta eihän kunnioitus, jonka
ihmiset Jupiterille suovat, estä heitä kunnioittamasta muitakin jumalia.

Sitten hän nousi saattamaan Poppaeaa, joka todella oli sairas ja jonka
täytyi jättää juhla. Vieraat olivat nousseet seisomaan, mutta Nero
kehoitti heitä istumaan paikoilleen ja lupasi palata. Pian hän
palasikin, sillä hän halusi hengittää enemmän suitsutusta ja ottaa osaa
temppuihin, jotka hän itse, Petronius ja Tigellinus olivat juhlaa varten
valmistaneet.

Taasen luettiin runoja tai lausuttiin vuoropuheluja, joissa omituisuus
voitti sukkeluuden. Sitten kuuluisa miimikko, Paris, esitti Ion,
Inachuksen tyttären seikkailuja. Vieraista, varsinkin Lygiasta, joka oli
tottumaton tällaisiin näytäntöihin, tuntui se kaikki ihmeeltä ja
noituudelta. Käsien ja ruumiin liikkeillä osasi Paris saada aikaan
sellaista, mitä ei tanssillakaan olisi voinut ilmaista. Käsillään
hapuili hän ilmaa ja loihti esiin pilven, joka loisti, eli ja väreili.
Pilvestä kääriytyi esiin nainen, puoleksi horroksissa, ruumis
hekumallisesti väristen. Ei ollut tarkoituskaan esittää mitään tanssia.
Esitettävänä oli kuva, joka katsojille ilmaisi rakkauden salaisuuksia,
kuva loistava ja hurmaava, mutta vailla kaikkea kainoutta. Tämän
kadottua tuli huoneeseen korybantteja ja sitrojen, huilujen, symbaalien
ja rumpujen soidessa rupesivat he syyrialaisten tyttöjen kanssa
tanssimaan hurjaa tanssia, tuontuostakin yhtyen kirkaisemaan ja
mellastamaan aivan raivoisasti. Silloin Lygiasta tuntui, että tuli
poltti hänen suonissaan, että salaman täytyi iskeä tähän taloon tai
katon rämähtää vieraitten päälle.

Mutta lakeen kiinnitetystä kultaisesta verkosta tippui ainoastaan
ruusuja, ja Vinitius, joka oli jo puoleksi humalassa, virkkoi hänen
viereltään:

"Minä näin sinut suihkulähteen luona Auluksen talossa ja rakastuin
sinuun. Oli varhainen aamu, ja sinä luulit ettei kukaan sinua nähnyt,
mutta minä näin sinut... Ja samanlaisena näen sinut nytkin, vaikka
peplum sinua verhoaa. Heitä se yltäsi, kuten Crispinilla on tehnyt.
Näetkö! Jumalat ja ihmiset etsivät rakkautta. Ilman rakkautta ei löydy
mitään maailmassa. Nojaa pääsi rintaani vastaan ja sulje silmäsi."

Raskaasti tykkivät suonet tytön ohimoilla ja käsissä. Hänet valtasi
tunne että hän kiiti johonkin syvään kuiluun ja että Vinitius, joka
tähän saakka oli tuntunut hänestä niin likeiseltä ja luotettavalta, nyt
veti häntä syvyyteen, vaikka hänen olisi pitänyt pelastaa. Hän suri
häntä, hän pelkäsi sekä tätä juhlaa että häntä ja itseään. Ääni, joka
oli kuin Pomponian ääni, puhui vielä hänen sydämessään: Lygia, pelasta
itsesi! mutta samalla luuli hän kuulevansa toisen äänen sanovan, että jo
oli myöhäistä, että se, joka kerran on leimahtanut sellaiseen liekkiin,
joka on ottanut osaa sellaisiin juhliin, jonka sydän on niin sykkinyt
kuin hänen, kun Vinitius hänelle puhui, ja joka on tuntenut sellaista
huumausta kuin hän Marcuksen likeisyydessä--jo on auttamattomasti
kadotettu. Hänen voimansa heikkenivät. Hänestä tuntui siltä kuin hänen
täytyisi pyörtyä ja kuin silloin tapahtuisi jotakin kamalaa. Hän tiesi,
että sitä, joka ennen Caesaria nousee pöydästä, kohtaa hänen vihansa.
Mutta tuskin olisi hänellä ollut voimaa nousta, jollei tätä vaaraa olisi
ollutkaan.

Kemut eivät vielä läheskään olleet loppumaisillaan. Orjat kantoivat
pöytään yhä uusia ruokia ja täyttivät lakkaamatta pikareja. Pöydän eteen
astui nyt kaksi voimistelijaa tarjoamaan vieraille paininäytelmää.

He alkoivat kamppailla. Heidän väkevät, öljystä kiiltävät ruumiinsa
leipoutuivat yhdeksi ainoaksi möhkäleeksi, luut ritisivät rautaisten
käsivarsien alla ja kiristettyjen hampaiden välitse tunki uhkaavaa
korinaa. Välistä ei kuulunut muuta kuin heidän askeltensa töminä
permannolla, jolle oli siroitettu safrania. Välistä he seisoivat niin
liikkumattomina, että olisi luullut heitä kivestä veistetyksi ryhmäksi.
Roomalaisten silmät seurasivat ihastuneina taistelevien äärimmilleen
pingoitettuja säärien ja käsivarsien jänteitä. Mutta kamppailu ei
kestänyt kauankaan, sillä Crotonia, miekkailumestaria ja miekkailukoulun
johtajaa, ei turhaan pidetty valtakunnan väkevimpänä miehenä. Hänen
vastustajansa hengitys kävi yhä läähättävämmäksi ja korisevammaksi,
hänen kasvonsa sinettyivät, suusta pursui veri, ja vihdoin hän hervahti
maahan.

Taistelun tulosta tervehdittiin pauhaavilla kättentaputuksilla. Croton
laski jalkansa vastustajansa olkapäälle, pani sitten käsivartensa
ristiin rinnalleen ja silmäili voittoisin katsein ympäri salia.

Sitten esiintyivät eläintenmatkijat, kulharit ja narrit, mutta heitä ei
paljoakaan katsottu, sillä viini oli jo ehtinyt himmentää katsojien
silmät. Juhlat muuttuivat juomingeiksi ja irstaiksi ramakesteiksi.
Syyrialaiset tytöt, jotka äsken olivat ottaneet osaa hurjaan tanssiin,
sekaantuivat vieraitten joukkoon. Soitto kävi sotkuiseksi ja villiksi.
Sitrat, luutut, armenialaiset symbalit, egyptiläiset sistrot, torvet ja
puhaltimet rämisivät. Kun muutamat vieraista tahtoivat puhua, rupesivat
he huutaen käskemään pois soittoniekkoja. Ilma oli käynyt raskaaksi,
sillä lemuavat kukat, väkevä öljy, jota herttaiset pienet pojat juhlan
alussa olivat pirskoittaneet juhlivien jaloille, safrani ja ihmisten
hengitys oli täyttänyt sen ylenmäärin. Lamput paloivat himmeällä
valolla, seppeleet juhlivien päässä retkottivat vinossa, kasvot
kalpenivat ja otsille pusertui hikikarpaloja.

Vitellius keikahti pöydän alle. Nigidia pudotti humaltuneen, lapsellisen
päänsä Lucanuksen rinnalle. Lucanus, joka niinikään oli humalassa,
rupesi puhaltamaan kultajauhoja hänen hiuksistaan ja nosti
ihastuksissaan silmänsä korkeutta kohti. Juopuneen itsepintaisuudella
kertoili Vestinus ainakin kymmenettä kertaa Mopsuksen vastausta
varakonsulin suljettuun kirjeeseen. Tullius, joka oli jumalten
pilkkaaja, puuttui nyt puhumaan, ääntään venytellen ja tuontuostakin
nikottaen:

"Jos Ksenofaneen Spheros todella on pyöreä, niin sittenhän sellaista
jumalaa voisi potkimalla kierittää edessään kuin mitäkin tynnyriä."

Mutta Domitius Aferia, vanhaa pahantekijää ja ilmiantajaa, loukkasi tämä
puhe, ja vimmoissaan kaatoi hän tunikansa täyteen falernoviiniä. Hän oli
aina uskonut jumaliin. Ihmiset ennustivat, että Rooma kerran häviää,
mutta toiset väittivät, että se jo paraikaa on häviämässä. Ovat
oikeassa! Mutta jos niin tapahtuu, niin syy siihen on se, ettei
nuorisolla ole uskoa, mutta ilman uskoa ei saata olla hyvettäkään.
Ankarat, vanhat tavatkin ovat hylätyt, eikä kenenkään päähän pälkähdä,
etteivät epikurolaiset pysty antamaan barbareja selkään. Se olisi aivan
turhaa! Sääliä nuorisoa, joka elää tällaisina aikoina! Huvituksista
täytyy sen hakea turvaa tuskia vastaan, jotka muuten piankin tekisivät
siitä lopun.

Näin sanoen veti hän luokseen syyrialaisen tanssijatytön ja rupesi
hampaattomalla suullaan koskettamaan hänen kaulaansa ja olkapäitään.
Tämän nähdessään hymähti konsuli Memmius Regulus, nosti kaljua päätään,
jonka takaraivolla keikkui seppele, ja virkkoi:

"Kuka sanoo, että Rooma häviää...? Sulaa tyhmyyttä...! Tottahan minä
konsulina sen tiedän... _Videant consules!_... Kolmekymmentä
legionaa vartioi Rooman vallan turvallisuutta!"

Äkkiä hän nosti nyrkit ohimoilleen ja rupesi täyttä kurkkua huutamaan:

"Kolmekymmentä legionaa--kolmekymmentä legionaa! Britanniasta aina
parttein rajoille asti!"

Samassa hän pysäytti puheensa, laski sormen otsalleen ja huusi:

"Jumal'avita, niitä onkin kolmekymmentäkaksi..."

Samassa hän keikahti pöydän alle ja antoi ylen sekä flamingonkielet että
paistetut ja jäädytetyt sienet, hunajassa keitetyt heinäsirkat, kalat ja
lihat--kaikki mitä oli syönyt ja juonut.

Rooman rauhaa vartioivat legionalaumat eivät saattaneet rauhoittaa
Domitiusta.

"Ei, ei! Rooman täytyy hävitä, sillä usko jumaliin ja ankarat tavat ovat
hävinneet! Rooman täytyy hävitä, ja se on vahinko! sillä elämä on
sentään hauskaa, Caesar on armollinen ja viini on hyvää. Voi mikä
vahinko!"

Hän kätki päänsä syyrialaisen tanssijatytön kainaloon ja rupesi
itkemään.

"Mitä siitä tulevasta elämästä!... Achilles oli oikeassa, että parempi
on olla orjana auringonalaisessa maailmassa kuin kuninkaana
kimmeriläisillä mailla. Mutta tuo kysymys, onko jumalia olemassa, se on
epäuskoa ja turmelee nuorison."

Sillaikaa oli Lucanus saanut puhalletuksi kaikki kultajauhot Nigidian
hiuksista, ja tarpeeksi juotuaan Nigidia oli nukahtanut. Lucanus otti
murattiköynnökset vieressään seisovan vaasin ympäriltä ja seppelöi
niillä nukkuvan. Tämän työn päätyttyä rupesi hän ihastunein ja kysyvin
katsein silmäilemään läsnäoleviin.

Sitten kietoi hän itsensäkin ympärille murattia ja toisti moneen kertaan
syvällä vakaumuksella:

"En ole mikään ihminen. Olen fauni."

Petronius ei ollut humalassa, mutta Nero, joka »jumalallisen» äänensä
takia alussa oli ollut varovainen, oli lopulla kaatanut kurkkuunsa
pikarin toisensa perästä ja juopunut. Hän tahtoi taasen esittää
runojaan, tällä kertaa kreikankielisiä, mutta ei muistanutkaan niitä,
vaan lauloi vahingossa erään Anakreonin odin. Pytagoras, Diodorus ja
Terpnos koettivat häntä säestää, mutta jättivät sikseen koko puuhan,
koska yhteistyö näyttäytyi mahdottomaksi. Nero rupesi nyt tuntijana ja
estetikkona ihailemaan Pytagoraan vartaloa ja suutelemaan hänen käsiään.
Näin kauniit kädet oli hän nähnyt vain kerran ... mutta missä?

Hän nosti kätensä hiestyneelle otsalleen ja rupesi miettimään. Hetkisen
perästä kuvastui hänen kasvoillaan kauhu.

"Niin todella! äidillähän ne olivatkin, Agrippinalla!"

Hänen eteensä nousi synkkä kuva.

"Sanotaan hänen öisin kuutamossa kulkevan merellä Baiaen ja Baulin
tienoilla. Ei puhu mitään, kävelee vain kävelemistään, ikäänkuin etsisi
jotakin. Liketessään venettä hän katsoo siihen ja astuu taas eteenpäin,
mutta kalastaja, johon hän on katsonut, kuolee."

"Hyvä aihe" huomautti Petronius.

Vestinius kurotti kuin kurki pitkää kaulaansa ja kuiskasi
salaperäisesti:

"En usko jumaliin, mutta henkiin uskon--oi!"

Nero ei kiinnittänyt huomiota hänen sanoihinsa.

"Olen aina viettänyt lemuraliaa, vainajien juhlaa, jottei minun
tarvitsisi nähdä häntä. Siitä on jo viidettä vuotta. Täytyihän minun,
täytyihän minun toimittaa hänet hengiltä, koska hän lähetti kimppuuni
murhaajia. Jollen olisi langettanut hänen tuomiotaan, ette tänä päivänä
olisi kuulleet minun laulavan."

"Kiitos, Caesar, kaupungin ja maailman nimessä!" huusi Domitius Afer.

"Viiniä! ja soikoot tympanit!"

Melu pääsi entiseen vauhtiin. Lukanus oli kietoutunut aivan
murattiköynnöksen peittoon. Hän tahtoi voittaa Caesarin, nousi ja huusi:

"En ole ihminen, vaan fauni ja elän metsässä. Ho-ho-hooi!"

Vihdoin juopui Caesar, juopuivat miehet ja naiset. Vinitius on yhtä
juovuksissa kuin muutkin, ja himon lisäksi valtasi hänet riidanhalu,
kuten aina, kun hän oli nauttinut liikaa. Hänen ruskeat kasvonsa
kalpenivat, ja käskevällä äänellä hän kangertaen lausui:

"Suutele minua! Tänään tai huomenna, yhdentekevä! Tätä jo riittää.
Caesar otti sinut Auluksen talosta lahjoittaakseen sinut minulle,
ymmärrätkö! Huomenna varhain tulen sinua noutamaan, ymmärrätkö!...
Caesar lupasi sinut minulle, ennenkuin lähetti sinua hakemaan... Sinun
täytyy tulla omakseni! Suutele minua! en tahdo odottaa huomiseen ...
suutele pian!"

Hän kietoi käsivartensa tytön ympärille, mutta silloin Acte rupesi häntä
puolustamaan ja Lygia itsekin kokosi viimeiset voimansa, sillä hän
tunsi, että turmio tulee. Turhaan hän sentään ponnisti voimiaan,
koettaen molemmilla käsillään irroittaa ympäriltään hänen karvatonta
käsivarttaan; hän rukoili, ettei hän olisi tällainen, vaan kuten ennen,
ja armahtaisi häntä. Suru ja kauhu vapisi hänen äänessään, mutta ei
mikään auttanut. Hänen täytyi yhä likempää tuntea hänen hengitystään,
joka tuli viiniltä. Yhä likemmä siirtyivät hänen kasvonsa. Ei se ollut
enää entinen, hyvä, rakastettu Vinitius, vaan juopunut, ilkeä satyri,
joka herätti inhoa ja kauhua. Tytön voimat heikkenivät heikkenemistään.
Turhaan koetti hän kääntää pois päätään, välttääkseen hänen suudelmiaan.
Vinitius nousi pystyyn, kävi molemmin käsin kiinni häneen, veti hänen
päänsä rinnalleen ja rupesi läähättäen suutelemaan hänen kalpeita
huuliaan.

Mutta sinä hetkenä joku hirvittävä voima irroitti hänen käsivartensa
tytön kaulasta, aivan ponnistuksetta, ikäänkuin ne olisivat olleet
lapsen käsivarret vain, ja nuorukainen viskattiin syrjään kuin mikäkin
kuiva oksa tai kuihtunut lehti. Mitä tämä merkitsi? Kummissaan rupesi
Vinitius hieromaan silmiään ja huomasi samassa rinnallaan
jättiläiskokoisen lygiläisen orjan, nimeltä Ursus, johon hän oli
tutustunut Auluksen talossa.

Lygiläinen seisoi siinä aivan tyynenä, mutta hänen siniset silmänsä
tuijottivat Vinitiukseen niin oudosti, että veri nuorukaisen suonissa
miltei lakkasi kiertämästä. Hetken perästä nosti hän prinsessansa
käsivarsilleen ja läksi tyynin, äänettömin askelin tricliniumista.

Acte seurasi heitä.

Vähän aikaa istui Vinitius kuin kivettyneenä paikallaan, mutta sitten
hän sävähti seisoalleen ja karkasi käytävää kohti.

"Lygia, Lygia!" huusi hän.

Mutta intohimo, hämmästys, raivo ja viini olivat tehneet hänen jalkansa
raskaiksi. Jonkun aikaa hän horjahteli sinne tänne, sitten hän koppasi
tanssijatytön paljaan käsivarren, räpytteli silmiään ja kysäsi:

"Mitä on tapahtunut?"

Tyttö tarttui viinipikariin, ojensi sen Vinitiukselle, hymyili ja
katseli häneen kuumin silmin.

"Juo!"

Vinitius joi ja retkahti maahan.

Suurin osa vieraista oli jo pöytien alla. Toiset kulkivat vielä horjuvin
askelin pitkin tricliniumia, toiset nukkuivat penkeillään pöydän ääressä
kuorsaten tai unissaan oksentaen. Mutta juopuneitten konsulien ja
senaattorien, juopuneitten ritarien, runoilijain ja filosofien,
juopuneitten tanssijattarien ja ylimysnaisten--koko tämän tosin vielä
kaikkivaltiaan, mutta hengettömän, seppelöidyn ja irstaan, mutta jo
sammuvan seurueen ylle putoeli putoelemistaan katon kultaverkosta
ruusuja.

Ulkona tuntui jo päivän salo.




KAHDEKSAS LUKU.


Kukaan ei pidättänyt Ursusta eikä liioin vaatinut häntä tilille hänen
menettelystään. Vieraat, jotka eivät maanneet pöytien alla, olivat
kumminkin jo jättäneet varsinaiset paikkansa. Kun palvelijat näkivät
jättiläiskokoisen miehen kantavan naista pois tricliniumista, arvelivat
he, että se oli joku orja, joka nouti juopunutta emäntäänsä. Olihan
sitäpaitsi Acte heidän mukanaan, ja hänen läsnäolonsa turvasi heidät
kaikilta epäluuloilta.

Pakenevat tulivat tricliniumin viereiseen huoneeseen ja siitä käytävään,
joka vei Acten asunnolle.

Lygia oli käynyt niin voimattomaksi, että hän hervottomana kuin kuollut
makasi Ursuksen käsissä. Vasta kun puhdas, viileä aamuilma tulvi häntä
vastaan, avasi hän silmänsä. Aamu valkeni vaikenemistaan. He astelivat
pylväikön läpi ja tulivat pääportille, mutta eivät poikenneet pihaan,
vaan palatsin puutarhaan, jossa aamurusko jo punaili sypressien ja
pinjojen latvoja. Tämä osa palatsia oli tyhjänä, meluava soitto ja
juhlivien huudot etenivät etenemistään. Lygiasta tuntui siltä kuin hänet
olisi riistetty helvetistä ja tuotu jumalaisen päivän valkeuteen. Olihan
maailmassa sentään vielä jotakin muutakin kuin tuo iljettävä triclinium:
oli taivas, aamurusko, oli valoa ja hiljaisuutta. Äkkiä purskahti tyttö
itkuun, nojautui jättiläisen olkapäätä vastaan ja vaikeroi siinä:

"Mennään kotiin, Ursus! Mennään kotiin, Auluksen taloon!"

"Mennään vaan!" sanoi Ursus.

He olivat tulleet pieneen atriumiin, joka kuului Acten asuntoon, ja
Ursus laski Lygian marmoripenkille, vastapäätä suihkulähdettä. Acte
rupesi rauhoittamaan tyttöä ja kehoitti häntä nukkumaan, vakuuttaen,
ettei häntä tällä hetkellä uhannut mikään vaara, koska juopuneet vieraat
varmaan nukkuvat iltaan asti. Mutta Lygia ei pitkiin aikoihin voinut
rauhoittua. Hän vaan piteli käsillään ohimojaan ja toisti toistamistaan
kuin lapsi:

"Mennään kotiin! Mennään Aulukselle!"

Ursus oli kyllä siihen valmis. Tosin porteilla seisoo
pretoriaani-sotamiehiä, mutta entä sitten! Sotamiehet eivät pidätä
kulkijoita. Porttikaaren luona vilisee kantotuoleja ja ihmisiä lappaa
myötäänsä. Ei kukaan heitä estä menemästä. He sekaantuvat kansan tulvaan
ja lähtevät suoraa päätä kotiin. Mitä hänellä muuten onkaan sanomista
tähän asiaan! Prinsessa käskee, ja hän tottelee. Sitä vartenhan hän on
olemassa.

"Niin, Ursus, mennään," toisteli Lygia.

Mutta Acte rupesi puhumaan heille järkeä. Mennään! niin! Ei kukaan estä.
Mutta Caesarin talosta ei kukaan saa karata, ja joka sen tekee, loukkaa
hänen majesteettiaan. Sopii lähteä, mutta illalla tuo sadanpäämies
kuolemantuomion Aulukselle ja Pomponia Graecinalle. Lygia kuljetetaan
takaisin palatsiin, ja sitten hän on auttamattomasti hukassa. Jos taas
Auluksen perhe ottaa hänet luokseen, niin sitä varmaan odottaa kuolema.

Lygian kädet vaipuivat helmaan. Ei ollut mitään neuvoa. Turmion täytyi
kohdata joko Plautiuksen perhettä tai häntä itseään. Muuta valikoimisen
varaa ei ollut. Juhlaan mennessään oli hän saattanut toivoa, että
Vinitius ja Petronius saisivat Caesarin lupaamaan hänet takaisin
Pomponialle, mutta nyt hän tiesi, että Caesar juuri heidän
yllytyksestään oli siirtänyt hänet Aulukselta. Ei ollut mitään neuvoa.
Ainoastaan ihmeen kautta hän voi pelastua tästä kuilusta, ihmeen ja
Jumalan voiman kautta.

"Acte," huusi hän epätoivoissaan, "kuulitko Vinitiuksen sanovan, että
Caesar oli luvannut minut hänelle ja että hän tänä iltana lähettäisi
orjansa noutamaan minut luokseen?"

"Kuulin," vastasi Acte.

Hän oikaisi käsivarsiaan ja vaikeni. Lygian epätoivo ei herättänyt
hänessä vastakaikua. Olihan hän itse ollut Neron rakastettuna, ja vaikka
hän oli hyväsydäminen, ei hän käsittänyt tällaisen suhteen
häpeällisyyttä. Entisenä orjattarena oli orjan käsityskanta liian syvään
syöpynyt häneen, ja sitäpaitsihan hän yhä vielä rakasti Neroa. Jos Nero
olisi tahtonut palata hänen luokseen, olisi hän ollut valmis ojentamaan
kätensä häntä vastaan niinkuin itse onnea tavoittaakseen. Hän ymmärsi,
että Lygian täytyi joko antautua nuoren, komean Vinitiuksen rakastetuksi
tai syöstä sekä itsensä että Auluksen talo perikatoon--eikä käsittänyt,
kuinka hän saattoi horjua.

"Kyllä sinä," virkkoi hän hetken perästä, "Vinitiuksen luona olet yhtä
hyvässä turvassa kuin Caesarinkin talossa."

Hänen päähänsä ei pälkähtänyt, että hänen sanansa, vaikka olivatkin
todet, merkitsivät: »tyydy kohtaloosi ja rupea Vinitiuksen
rakastajattareksi». Mutta Lygia tunsi vielä huulillaan hänen
eläimellisen intohimoiset ja polttavat suudelmansa ja niitä muistellessa
kohosi häpeän puna hänen kasvoilleen.

"Ei ikinä!" huusi hän kiivaasti. "En jää tänne enkä mene Vinitiuksen
luo."

Actea hämmästytti hänen kiivautensa.

"Vihaatko sinä sitten Vinitiusta?" kysyi hän.

Siihen kysymykseen ei Lygia voinut vastata. Hän purskahti uudestaan
itkuun. Acte sulki hänet syliinsä ja rupesi rauhoittamaan häntä. Ursus
hengitti raskaasti ja heristeli jättiläisnyrkkejään, sillä hän rakasti
koiran uskollisuudella prinsessaansa eikä saattanut nähdä hänen itkevän.
Hänen lygiläisessä, puolivillissä sydämessään syntyi hurja halu palata
saliin ja kuristaa sekä Vinitius että tarpeen vaatiessa Caesarkin. Hän
ei sentään uskaltanut sitä tehdä, sillä hän pelkäsi vahingoittavansa
emäntäänsä, sitäpaitsi ei hän varmaan tietänyt, olisiko sellainen
teko--vaikka se hänestä tuntui kerrassaan viattomalta--sovelias
ristiinnaulitun Karitsan tunnustajalle.

Acte hyväili Lygiaa ja virkkoi uudelleen:

"Vihaatko häntä?"

"En," vastasi Lygia, "en saa vihata, sillä olen kristitty."

"Tiedän, Lygia. Tiedän myöskin Paavali Tarsolaisen kirjeistä, että
teidän tulee säilyttää siveytenne ja pelätä syntiä enemmän kuin
kuolemaa, mutta salliiko sinun oppisi tuottaa kuolemaa?"

"Ei."

"Kuinka sinä sitten voit saattaa Caesarin koston Auluksen talolle?"

Syntyi hetkisen äänettömyys. Lygian eteen avautui taasen pohjaton
syvyys.

Nuori vapautettu jatkoi:

"Minä kyselen, sillä minun käy sääli sinua, sääli hyvää Pomponiaa,
Aulusta ja heidän lastaan. Mutta minä olen tarpeeksi kauan elänyt tässä
talossa tunteakseni mitä Caesarin kosto merkitsee. Ei! Te ette saata
karata. Sinulla on vain yksi keino: rukoile Vinitiusta, että hän saattaa
sinut takaisin Pomponian luo."

Mutta Lygia heittäytyi polvilleen ja kääntyi nyt rukouksessa erään
toisen puoleen. Hetkisen perästä Ursuskin oli polvillaan, ja molemmat
rupesivat rukoilemaan--Caesarin palatsissa, aamuruskon hohteessa.

Acte, joka ensi kerran oli näkemässä tällaista rukousta, ei saattanut
riistää silmiään Lygiasta. Hän katseli hänen puhtaita kasvonpiirteitään,
hänen päätänsä ja käsiänsä, jotka olivat korotetut taivasta kohti,
ikäänkuin hän sieltä olisi odottanut pelastusta. Aamurusko valoi
kirkkauttaan hänen tummille hiuksilleen ja valkealle peplumilleen. Tässä
häikäisevässä valossa näytti hän itsekin olevan pelkkää valoa. Hänen
kalpeista kasvoistaan, huulista, jotka olivat hiukan auenneet, käsistä
ja silmistä, jotka olivat korotetut taivasta kohti, henki
yliluonnollinen hartaus. Nyt Acte käsitti, ettei Lygia saattanut ruveta
kenenkään rakastajattareksi. Neron entisen rakastetun silmien edestä
poistui ikäänkuin peite ja hänen eteensä avautui ihan toinen maailma
kuin se, mihin hän oli tottunut. Tuo harras rukous tässä rikoksen ja
häpeän pesässä pani hänet hämmästyksiin. Vielä hetkinen sitten oli Lygia
hänen mielestään ollut auttamattomasti hukassa. Nyt hän rupesi uskomaan,
että tapahtuu jotakin eriskummallista, että apuun ehtii pelastus
voimakkaampi Caesariakin, että taivaasta tulee siivekäs sotajoukko
neittä vapauttamaan tai että aurinko levittää säteensä hänen jalkainsa
alle ja nostaa hänet luokseen. Hän oli kuullut puhuttavan, että
kristittyjen joukossa tapahtui suuria ihmeitä, ja tuli nyt vakuutetuksi,
että puhe niistä oli totta, koska Lygia noin rukoili.

Vihdoin Lygia nousi ja toivo säteili hänen kasvoistaan. Ursuskin nousi,
likeni penkkiä ja loi katseen emäntäänsä, ikäänkuin hänen käskyjään
odotellen.

Mutta tytön silmät sumenivat ja hetken perästä vieri kaksi suurta
kyyneltä hänen poskilleen.

"Jumala siunatkoon Pomponiaa ja Aulusta," lausui hän. "Minä en saa
syöstä heitä perikatoon, sentähden en ikinä enää näe heitä."

Sitten hän kääntyi Ursuksen puoleen ja lausui hänelle, ettei hänellä nyt
enää ollut ketään muita maailmassa, vaan että Ursuksen täytyi olla sekä
hänen isänään että holhoojanaan. He eivät saattaneet hakea turvaa
Auluksen talosta, koska he siten yllyttäisivät Caesarin vihan sitä
vastaan. Mutta ei hän liioin saattanut jäädä Caesarin eikä Vinitiuksen
haltuun. Ursuksen täytyi saattaa hänet pois kaupungista ja kätkeä
jonnekin, jonne ei Vinitius eivätkä hänen palvelijansa löydä. Vielä tänä
päivänä hän lähtisi Ursuksen mukaan, vaikkapa merten ja vuorten taakse,
barbarivaltakuntiin, missä ei tunneta Rooman nimeä ja minne ei Caesarin
valta ulotu. Pelastakoon hänet Ursus, sillä hän on hänen ainoa turvansa
maailmassa.

Lygiläinen oli valmis mihin tahansa ja kuuliaisuutensa merkiksi kumartui
hän maahan ja kiersi käsivartensa Lygian jalkojen ympäri. Mutta Acten
kasvoilla kuvastui pettymys, sillä hän oli odottanut ihmettä. Vai eikö
se rukous saanutkaan aikaan sen enempää? Se, joka karkaa Caesarin
talosta, tekee itsensä syypääksi majesteettirikokseen, jota seuraa
rangaistus. Ja jos Lygian onnistuukin paeta, niin Caesar kostaa
Aulukselle. Jos hän välttämättä tahtoo paeta, niin paetkoon edes
Vinitiuksen talosta; Caesar ei mielellään sekaannu muiden asioihin,
ehkei hän edes huoli auttaa Vinitiusta etsimään Lygiaa. Ainakaan ei
hänen tekoaan silloin pidetä majesteettirikoksena.

Mutta Lygia itse ajatteli: kotiväet eivät saa tietää mitään hänen
olinpaikastaan, ei Pomponiakaan... Hän kyllä karkaa, mutta ei
Vinitiuksen talosta, vaan jo matkalla sinne. Juovuspäissään Vinitius
tuli kertoneeksi, että hän illalla lähettää orjansa häntä noutamaan.
Varmaankaan ei hän selvänä olisi ilmoittanut sitä. Luultavasti hän,
ehkäpä yhdessä Petroniuksen kanssa, jo ennen juhlaa oli ottanut
Caesarilta lupauksen, että hän seuraavan päivän illalla saa lähettää
noutamaan häntä. Ja jos he tänään unohtaisivatkin asian, niin
lähettävät he hakemaan häntä huomenna. Mutta Ursus hänet pelastaa.
Hän tulee, nostaa hänet kantotuolista, niinkuin hän hänet pelasti
tricliniumistakin, ja niin he pakenevat maailman ääriin. Ursusta ei
kukaan saata vastustaa. Hänen rinnalleen ei pääse se hirveä
painiskelijakaan, joka eilen sai voiton tricliniumissa. Mutta koska
Vinitius voi lähettää kovin paljon orjia, on parasta, että Ursus menee
pyytämään neuvoa ja apua piispa Linnukselta. Piispa heitä kyllä armahtaa
eikä jätä Vinitiuksen käsiin. Hän voi heidän avukseen lähettää
kristityitä, jotka voittavat Vinitiuksen väet ja pelastavat Lygian.
Sitten Ursus kyllä vie hänet kaupungista ja piiloittaa niin, ettei
Rooman valta löydä.

Hänen kasvoilleen valui puna ja hän rupesi hymyilemään, sillä lohdutus
oli taasen täyttänyt hänen mielensä ja pelastuksen toivo muuttunut
miltei varmuudeksi. Äkkiä hän heittäytyi Acten kaulaan, vei sulavat
huulensa hänen poskeaan vastaan ja kuiskasi:

"Ethän sinä ilmaise aikomustamme, Acte, ethän?"

"Kautta äitini varjon," vastasi vapautettu "en ilmaise aikomustanne.
Mutta rukoilen Jumalaanne, että Ursuksen onnistuisi sinut pelastaa."

Jättiläisen lapselliset sinisilmät säteilivät onnesta. Hänpä ei ollut
osannut keksiä tätä keinoa, vaikka kuinka oli vaivannut päätänsä, mutta
käytäntöön hän kyllä osaa panna sen. Yöllä tai päivällä--se on ihan
yhdentekevää! Hän käy piispan puheilla, piispa osaa lukea taivaan
merkkejä ja tietää sanoa, mitä pitää tehdä ja mitä jättää tekemättä.
Mitä taas kristittyihin tulee, niin heitä hän kyllä saa kokoon omin
neuvoin. Vähäkös heitä oli hänen tuttavissaan, sekä orjissa että
miekkailijoissa ja vapaissa miehissä, sekä Suburrassa että siltojen
takana. Saisi heitä kokoon pari tuhatta, helpostikin. Kyllä hän tästä
neitinsä vapauttaa, johdattaa hänet pois kaupungista ja seuraa häntä.
Siihen hän toki kykenee. Menevät sitten vaikkapa maailman ääriin, missä
ei ole kuultu puhuttavankaan roomalaisista.

Hän jäi miettiväisenä silmäilemään eteensä, ikäänkuin saadakseen
selville tulevaisia, kaukaisia asioita. Sitten hän virkkoi:

"Lähdetäänkö metsään? Hei vaan niitä metsiä, niitä metsiä!"

Hetken perästä hän sentään riistäytyi irti tulevaisuusunelmistaan ja
palasi todellisuuteen.

Kas, nyt hän paikalla lähtee piispan puheille, ja illalla on jo sata
päätä odottamassa kantotuolia. Ja olkoon sitten neittä kuljettamassa
vaikka miten paljon orjia, vaikkapa pretoriaani-sotamiehiä!... Paras on
vaan olla likenemättä hänen nyrkkejään, vaikkapa rauta-asussa... Mitäs
vahvaa se rauta sitten on! Kun vaan osuu oikein tönäisemään, niin kyllä
se ihmisen pää raudankin sisästä halkeaa.

Lygia nosti lapsellisen vakavana sormensa ja lausui:

"Ursus! »ei sinun pidä tappaman»."

Lygiläinen nosti kouransa, joka oli kuin nuija, niskaansa, mutisi
jotakin ja rupesi kiivaasti raapimaan korvantaustaansa: täytyyhän hänen
ennen kaikkea pelastaa neitinsä, »silmäinsä valkeus»... Olihan neiti
itsekin sanonut, että nyt on hänen aikansa tullut... Kyllähän hän tekee
parastaan. Mutta entä jos sitten käy hullusti?... Täytyyhän hänen ennen
kaikkea pelastaa neiti! Ja jos nyt täytyisi joku nutistaa, niin kyllä
hän sitten katuu ja pyytää anteeksi viattomalta Karitsalta ja rukoilee,
että ristiinnaulittu Karitsa armahtaisi häntä, syntistä... Eihän hän
tahtoisi Karitsaa loukata, mutta kun hänellä kerran on sellaiset tukevat
kädet...

Suuri hellyys henki hänen kasvoistaan, mutta hän koetti sitä salata,
kumarsi ja virkkoi:

"Ja nyt minä lähden pyhän piispan luo."

Acte kiersi käsivartensa Lygian kaulaan ja rupesi itkemään. Taasen hän
tunsi, että on olemassa maailma, jonka kärsimyksetkin antavat enemmän
onnea kuin Caesarin komea palatsi kaikkine rikkauksineen. Taasen avautui
hänen eteensä valkeuteen johtava ovi, mutta samassa hän tunsi, ettei hän
ole otollinen kulkemaan siitä ovesta.




YHDEKSÄS LUKU.


Lygian kävi sääli Pomponia Graecinaa, jota hän rakasti sydämensä
pohjasta, sääli koko Auluksen taloa. Epätoivon tunne häneltä sentään
vähitellen oli kadonnut. Tuntui suloiselta ajatella, että hän uskonsa
tähden uhraa ylellisyyden ja mukavuuden ja antautuu tuntemattomaan
kulkurielämään. Mahdollisesti hänen lapsellista uteliaisuuttaan jossakin
määrin viehätti elämä kaukaisissa maissa, barbarien ja villien petojen
joukossa, mutta johtavana voimana hänessä kuitenkin oli luottava usko
siihen, että koska hän nyt menettelee »jumalallisen Mestarin» käskyn
mukaan, Hän pitää huolta tottelevaisesta ja uskollisesta lapsestaan. Ja
mitä hänelle niin ollen voi tapahtua? Jos kärsimyksiä tuleekin, niin hän
kantaa ne Hänen nimessään. Jos taas odottamaton kuolema häntä kohtaa,
niin Hän hänet korjaa, ja sitten, jahka Pomponia kuolee, saavat he elää
yhdessä iankaikkisesti. Monasti hän, vielä ollessaan Auluksen talossa,
oli surrut, ettei hän kristittynä saata tehdä mitään Ristiinnaulitun
hyväksi, josta Ursuskin niin suurella hellyydellä oli puhunut. Nyt, nyt
oli hetki tulossa. Onnellisuuden tunne valtasi Lygian mielen, ja hän
rupesi Actelle kertomaan onnestaan. Ei Acte häntä kuitenkaan ymmärtänyt.
Vapaaehtoisesti heittää kaikki: koti, rikkaus, kaupunki, puutarhat,
temppelit, pylväiköt, kaikki, mikä on kaunista, heittää tämä aurinkoinen
maa ja rakkaat ihmiset, kaikki, kaikki--ja minkätähden? Vain siitä
syystä, että tahtoo paeta nuoren, kauniin ritarin rakkautta!... Eivät
nämä asiat tahtoneet mahtua Acten päähän. Joskus hän ikäänkuin
välähdykseltä tunsi, että tyttö ehkä saattaa olla oikeassa, että ehkä
saattaa olla olemassa joku ääretön, salaperäinen onni, mutta selvää
käsitystä ei hän voinut muodostaa itselleen, varsinkin kun Lygian edessä
vielä oli yritys, joka saattoi päättyä sangen huonosti, jossa hän
suorastaan saattoi menettää henkensä. Acte oli luonteeltaan arka ja
pelolla ja vavistuksella hän ajatteli seuraavaa iltaa. Ei hän sentään
Lygialle maininnut mitään pelostaan. Päivä oli valjennut ja aurinko
paistoi jo atriumiin. Acte ehdotti, että pantaisiin levolle, koska yö
oli kulunut aivan unetonna. Lygia ei pannut vastaan, ja he läksivät
cubiculumiin, joka oli tilava ja komeasti sisustettu,--vielä niiltä
ajoilta, jolloin Acte oli Caesarin rakastettu. Siellä he laskeutuivat
levolle toinen toisensa viereen, mutta Acte ei väsymyksestään huolimatta
saanut unta. Hän oli kyllä pitkän aikaa ollut surullinen ja onneton,
mutta nyt kalvoi häntä levottomuus, jota hän ei ikinä ennen ollut
tuntenut. Tähän saakka oli hänen elämänsä muodostunut päivien raskaaksi
sarjaksi--nyt se äkkiä tuntui hänestä häpeälliseltä.

Hänen päänsä meni yhä enemmän sekaisin. Ovi valkeuteen vuoroin avautui,
vuoroin sulkeutui, mutta niinä hetkinä, jolloin se oli auki, häikäisi
hänen silmiään sellainen kirkkaus, ettei hän selvästi voinut eroittaa
mitään. Hän ainoastaan aavisti, että tuon kirkkauden sisään on kätketty
joku rajaton onni, jonka rinnalla kaikki muu on mitätöntä. Jos
esimerkiksi Caesar hylkäisi Poppaean ja uudestaan rakastuisi Acteen,
olisi sekin siihen verraten turhuutta. Samassa pälkähti hänen päähänsä
ajatus, ettei Caesarkaan, jota hän rakasti ja jota hän oli kunnioittanut
miltei puolijumalana, ollut parempi kuin joku orja, ja että tämä palatsi
numidilaisesta marmorista rakennettuine pylväikköineen oikeastaan oli
vain kiviläjä. Vihdoin kuitenkin nämä ajatukset, joista hän ei mitenkään
saanut selvää, rupesivat väsyttämään. Hän olisi tahtonut nukkua, mutta
levottomuus yhä kiusasi, eikä hän voinut. Vihdoin hän päätti ruveta
puhumaan Lygian kanssa iltaisesta pakoretkestä. Hän arveli nimittäin,
ettei Lygiakaan, jota uhkaa sellaiset hirveät vaarat, saata nukkua, ja
kääntyi sentähden häneen päin.

Mutta Lygia nukkui rauhallisesti. Pimeään cubiculumiin lankesi verhojen
raosta kimppu kirkkaita säteitä, joissa tomuhituset hyppelivät. Säteiden
valossa näki Acte hänen suloiset kasvonsa, painuneina paljasta
käsivartta vastaan, suljetut silmät ja puoleksi avautuneet huulet. Hänen
hengityksensä oli nukkuvan tasaista huokumista.

"Hän nukkuu, hän saattaa nukkua!" mietti Acte. "Hän on vielä lapsi."

Hetkisen perästä hänen taasen täytyi ruveta ajattelemaan tuota lasta,
joka mieluummin pakenee kuin rupeaa Vinitiuksen rakastetuksi, joka
valitsee puutteen mieluummin kuin häpeän, joka hylkää Vinitiuksen komean
talon Carinaessa ja valitsee maankiertäjän elämän, joka luopuu
vaatteista, kalleuksista, kesteistä, luuttujen ja sitrojen soitosta.

"Ja minkätähden?"

Hän alkoi katsella Lygiaa, ikäänkuin hänen nukkuvilta kasvoiltaan
löytääkseen vastauksen. Hän katseli hänen puhdasta otsaansa,
kulmakarvojen kaunista kaarevuutta, tummia palmikkoja, huulia, jotka
olivat hiukan auki, ja neitseellistä povea, joka nousi ja laski tyynen
hengityksen mukaan. Ja taasen hänen täytyi vaipua ajatuksiin.

"Kuinka toisenlainen Lygia on kuin minä!"

Lygia kävi hänen mielikuvituksessaan joksikin ihmeeksi, joksikin
taivaalliseksi näyksi tai jumalten suosikiksi, joka on sata kertaa
kauniimpi kaikkia kukkasia Caesarin puutarhassa ja kaikkia kuvapatsaita
hänen palatsissaan. Mutta kreikattaren sydämessä ei ollut tilaa
kateudelle. Päinvastoin hänet valtasi suuri säälin tunne, kun hän
ajatteli kaikkia vaaroja, mitkä tyttöä uhkasivat. Hänen sydämessään
heräsi äidillinen tunne: Lygia ei ollut hänen mielestään ainoastaan
kaunis kuin uni, vaan myöskin sanomattoman rakas. Hän vei huulensa hänen
tummille hiuksilleen ja rupesi suutelemaan niitä.

Mutta Lygia vain nukkui rauhallisesti kuin kotonaan Pomponia Graecinan
siipien suojassa. Hän nukkui kauan, sillä puolenpäivän aika oli jo ohi,
kun hän avasi siniset silmänsä ja suurella hämmästyksellä rupesi
tarkastamaan cubiculumia.

Hän nähtävästi kummasteli, ettei ollutkaan kotona Auluksen talossa.

"Vai sinäkö, Acte?" huudahti hän vihdoin, kun hän hämärässä huomasi
kreikattaren kasvot.

"Niin, Lygia."

"Onko jo ilta?"

"Ei vielä, lapsi, mutta puolenpäivän aika on jo ohi."

"Eikö Ursus vielä ole palannut?"

"Eihän Ursus luvannutkaan palata, lupasi ainoastaan illalla kristittyjen
kanssa odottaa kantotuolia."

"Niin, todellakin."

He läksivät cubiculumista ja menivät kylpyyn. Acte kylvetti Lygian, vei
hänet sitten syömään ja johdatti vihdoin palatsin puutarhaan, jossa ei
tällä kertaa ollut odotettavissa mitään vaarallista kohtausta, koska
sekä Caesar että hänen likeisimmät hovilaisensa vielä nukkuivat. Lygia
näki nyt ensi kerran eläessään nuo ihanat puutarhat, täynnä sypressejä,
pinjoja, tammia, öljypuita ja myrttejä, joiden joukossa yleni
veistokuvien valkea kansa. Lammikot levittivät tyyniä, kiiltäviä
pintojaan, suihkulähteet kastelivat pärskeellään kukkivia ruusupensaita.
Missä tuntui muratti- tai viiniköynnösverkon ympäröimä, salaperäinen
luola kutsuvan luokseen, missä uiskenteli vesillä hopeankarvaisia
joutsenia. Mutta kuvapatsaiden ja puiden joukossa käyskeli gaselleja,
joita oli tuotu Afrikan erämaista asti, ja lenteli kirjavia lintuja,
joita oli noudettu kaikilta maailman kulmilta.

Puisto oli tyhjä. Ainoastaan siellä täällä näkyi joku orja lapio
kädessä, hiljaa hyräillen laulua; toiset orjat käyttivät hyväkseen
lomahetkeä ja istuivat lampien varsilla tai varjossa tammien alla,
joiden lehtien lomitse auringon säteet väräellen tunkeutuivat, toiset
kastelivat ruusuja tai kalpeita, sinipunertavia safranikukkia. Acte ja
Lygia astelivat kauan yhdessä, katsellen kaikkia puiston
ihmeellisyyksiä. Vaikkei Lygia ollutkaan levollisessa mielentilassa, oli
hän kuitenkin siksi lapsi, että hän uteliaasti katseli tätä kaikkea.
Hänestä tuntui hauskalta. Hän tuli ajatelleeksi, että jos vain Caesar
olisi hyvä ihminen, niin hän tässä puutarhassa ja palatsissa olisi
oikein onnellinen.

Vihdoin he hiukan väsyivät ja istuutuivat penkille, tiheiden sypressien
peittoon. He juttelivat asiasta, joka raskaimmin painoi heidän
sydäntään, nimittäin Lygian iltaisesta paosta. Acte oli paljo
levottomampi yrityksen onnistumisesta kuin Lygia. Ajoittain se hänestä
tuntui sulalta hulluudelta, jonka oli mahdoton onnistua. Yhä enemmän
hänen kävi sääli Lygiaa. Hän tuli ajatelleeksi, että olisi sata kertaa
vaarattomampaa koettaa vaikuttaa Vinitiukseen, ja hetkisen perästä alkoi
hän kysellä, kuinka kauan Lygia oli tuntenut Vinitiuksen ja eikö hän
luulisi, että hänet saisi taivutetuksi lähettämään hänet Pomponian luo.

Lygia ravisti surullisena mustatukkaista päätään.

"Ei, Auluksen talossa Vinitius oli aivan toisenlainen. Silloin hän oli
hyvä, mutta eilisen juhlan jälkeen pelkään häntä ja tahdon paeta
lygiläisten luo."

"Mutta rakastitko häntä silloin, kun hän oli Auluksen talossa?"

"Kyllä," vastasi Lygia ja painoi alas päänsä.

"Sinä et koskaan ole ollutkaan orjatar, kuten minä," huudahti Acte
hetken mietittyään. "Sinut Vinitius saattaisi naida. Sinä olet
panttivanki ja lygiläisten kuninkaan tytär. Aulus ja hänen vaimonsa
rakastavat sinua kuin omaa lastaan, ja olen varma, että he ovat valmiit
ottamaan sinut tyttärekseen. Vinitius saattaisi naida sinut, Lygia."

Mutta tyttö vastasi hiljaa, vieläkin surullisempana:

"Mieluummin pakenen lygien luo."

"Lygia, tahdotko että paikalla lähden Vinitiusta puhuttelemaan? Jos hän
nukkuu, niin herätän hänet ja sanon hänelle sen, minkä juuri sanoin
sinulle. Niin, rakkaani, lähden hänen luokseen ja sanon hänelle:
Vinitius, hän on kuninkaan tytär ja kuuluisan Auluksen rakas lapsi; jos
rakastat häntä, niin palauta hänet Auluksen taloon ja vie hänet
vaimonasi hänen vanhempiensa kodista."

"Menen lygiläisten luo," virkkoi tyttö niin hiljaa, että Acte tuskin
saattoi kuulla hänen sanansa.

Ja kaksi suurta kyyneltä jäi riippumaan ripseihin, jotka reunustivat
alaspainuneita silmiä.

Samassa katkesi keskustelu, sillä tieltä alkoi kuulua likenevien
askelten töminää. Tuskin Acte ennätti nähdä kuka tulija olikaan,
ennenkuin penkin edessä seisoi Sabina Poppaea, pieni orjajoukko
mukanaan. Kaksi orjattarista piteli hänen päänsä päällä kultavartaitten
neniin kiinnitettyjä kamelikurjen sulkia, joita he hiljaa löyhyttelivät
ja joilla he samalla suojelivat häntä syysauringon kuumilta säteiltä.
Poppaean edellä kulki etiopialainen imettäjä, musta kuin ebenholtsi,
rinnat täynnä maitoa ja kantaen käsivarsillaan lasta, joka oli kääritty
kultareunaiseen purppuraan. Acte ja Lygia nousivat, arvellen, että
Poppaea kulkisi heidän penkkinsä ohitse kiinnittämättä huomiota heihin,
mutta hän pysähtyikin ja puhutteli heitä.

"Acte," virkkoi hän, "tiu'ut, jotka lähetit nukelle, olivat huonosti
neulotut. Lapsi repi irti yhden ja pisti sen suuhunsa. Onneksi Lilith
ajoissa huomasi sen."

"Suo anteeksi, jumalainen," vastasi Acte, laskien kätensä ristiin
rinnalle ja painaen alas päänsä.

Nyt Poppaea alkoi katsella Lygiaa.

"Mikä orjatar tämä on?" kysyi hän vähän ajan perästä.

"Ei hän ole orjatar, jumalallinen Augusta, vaan Pomponia Graecinan
kasvatti ja lygien kuninkaan tytär, joka joskus on annettu
panttivangiksi roomalaisille."

"Onko hän tullut sinua tervehtimään?"

"Ei, Augusta. Pari päivää sitten muutti hän palatsiin."

"Oliko hän eilen kemuissa?"

"Oli, Augusta."

"Kenen käskystä?"

"Caesarin käskystä."

Poppaea rupesi vieläkin tarkemmin katselemaan Lygiaa, joka seisoi hänen
edessään, pää kumarassa, milloin uteliaasti avaten loistavat silmänsä,
milloin päästäen silmäluomet niitä peittämään. Äkkiä Augustan
kulmakarvojen väliin ilmestyi ryppy. Kadehtien omaa kauneuttaan ja
valtaansa, eli hän ainaisessa pelossa, että jonakin kauniina päivänä
joku onnellinen kilpailijatar vielä tuhoaa hänet, kuten hän itse oli
tuhonnut Octavian. Sentähden jokaiset kauniit kasvot, jotka vaan
palatsin sisäpuolelle joutuivat, herättivät hänessä epäluuloa. Tuntijan
silmällä mittasi hän heti ensi hetkenä Lygian kiireestä kantapäähän
asti, tarkasti jokaista hänen kasvojensa ilmettä ja pelästyi. »Sehän on
täydellinen nymfi», tunnusti hän itselleen. »Venus itse hänet on
synnyttänyt.» Ja samassa lensi hänen päähänsä ajatus, jota ei vielä
ainoakaan kaunotar ollut hänessä herättänyt, nimittäin, että hän itse on
melkoisesti vanhempi! Haavoitettu itserakkaus pani hänet vavahtamaan,
levottomuus valtasi hänet, ja kaikenlaiset epäilykset alkoivat risteillä
hänen päässään. Mahdollisesti Nero ei ole nähnyt häntä, tai ehkei hän,
smaragdin läpi katsoessaan, ole huomannut hänen kauneuttaan. Mutta
kuinka käy, jos hän kohtaa hänet tällaisen ihanan, aurinkoisen päivän
valossa?... Päällepäätteeksi tyttö ei ole edes orjatar, vaan
prinsessa--tosin barbarikuninkaan tytär, mutta kuninkaan tytär joka
tapauksessa!... Oi te kuolemattomat jumalat! Hän on aivan yhtä kaunis
kuin minä, mutta nuorempi! Rypyt Poppaean kulmakarvojen välissä kävivät
yhä syvemmiksi, ja silmiin, jotka katselivat kultaisten ripsien alta,
syntyi jäähdyttävä loisto.

Vihdoin hän kääntyi Lygian puoleen ja rupesi ilkkuvan tyynesti
kyselemään:

"Oletko puhunut Caesarin kanssa?"

"En, Augusta."

"Miksi sinä tahdot olla täällä etkä Auluksen luona?"

"En tahdo olla täällä. Petronius yllytti Caesaria ottamaan minut
Pomponialta. Olen täällä vastoin tahtoani, oi herratar!"

"Tahtoisitko palata Pomponian luo?"

Viime sanat lausui Poppaea pehmeämmällä ja lempeämmällä äänellä. Lygian
sydämessä heräsi äkkiä toivon kipinä.

"Herratar!" huudahti hän, ojentaen kättään hänen puoleensa, "Caesar
lupasi luovuttaa minut orjattareksi Vinitiukselle, mutta asetu sinä
minun puolelleni ja palauta minut Pomponialle."

"Yllyttikö siis Petronius Caesaria ottamaan sinut Aulukselta
luovuttaakseen sinut Vinitiukselle?"

"Kyllä, herratar. Vielä tänä päivänä aikoo Vinitius lähettää noutamaan
minua. Mutta sinä, joka olet hyvä, armahda sinä minua."

Näin sanottuaan kumarsi Lygia maahan, tarttui Poppaean vaatteiden
liepeeseen ja odotti sykkivin sydämin hänen vastaustaan. Poppaea hymähti
ilkeästi ja katseli häneen hetkisen.

"Lupaan sinulle," lausui hän vihdoin, "että vielä tänä päivänä olet
Vinitiuksen orjatar."

Samassa hän katosi kuin kaunis, ilkeä näky. Acte ja Lygia kuulivat
ainoastaan lapsen parkua, sillä keisarillinen lapsi oli jostakin syystä
ruvennut itkemään.

Kyyneleet nousivat Lygian silmiin. Hetken perästä hän tarttui Acten
käteen ja lausui:

"Mennään pois. Ei pidä odottaa apua muualta kuin sieltä, mistä apu
saattaa tulla."

He palasivat atriumiin ja viipyivät siellä iltaan asti. Pimeän tullessa
kantoivat orjattaret huoneeseen neljä pikisoihtua, joiden loimu oli
suuri ja kirkas. Sekä Lygia että Acte olivat hyvin kalpeat. Keskustelu
katkesi heiltä yhtämittaa. Molemmat kuuntelivat kaiken aikaa, eikö joku
jo tulisi. Lygia toisteli tuontuostakin, että vaikka hänestä tuntuukin
surulliselta jättää Acte, hän kuitenkin iloitsee siitä, että kaikki
tapahtuu jo tänään ja että Ursus odottaa häntä tuolla pimeässä.
Mielenliikutus oli tehnyt hänen hengityksensä hätäiseksi ja
läähättäväksi. Acte keräsi kiireesti niin paljon kalleuksistaan kuin
taisi ja kätki ne Lygian peplumiin, pyytäen, ettei hän näin pakoretkelle
lähtiessään hylkäisi niitä. Ajoittain vallitsi huoneessa kolkko
hiljaisuus, joka oli omiaan synnyttämään kaikenlaisia harhaääniä.
Milloin oli kuuluvinaan hiljaista kuiskintaa oviverhojen takaa, milloin
lapsen itkua, milloin koiran ulvontaa.

Äkkiä avautuivat sisäänkäytävää peittävät verhot ja suuri, tumma,
rokonarpinen mies ilmestyi atriumiin hiljaa kuin henki. Lygia tunsi
hänet paikalla Atacinukseksi, Vinitiuksen vapautetuksi, joka oli käynyt
Auluksenkin talossa.

Actelta pääsi huuto, mutta Atacinus kumarsi syvään ja virkkoi:

"Tervehdys jumalalliselle Lygialle Marcus Vinitiukselta, joka on
valmistanut juhlat, koristanut talonsa vihannilla kasveilla ja odottaa."

Tytön huulet kävivät aivan valkeiksi.

"Tulen," vastasi hän.

Ja lausuessaan jäähyväisiä heittäytyi hän Acten kaulaan.




KYMMENES LUKU.


Vinitiuksen talo oli todella puettu vihreään juhlapukuun, kaikki seinät
ja ovet myrtin ja muratin peitossa, pylväitten ympäri kiedottu
viiniköynnöstä. Atrium, jonka käytäviä yökylmän tähden oli suojeltu
purppurankarvaisilla kankailla, oli valoisa kuin päivällä. Lamput
paloivat kahdeksalla tai kahdellatoista liekillä. Mikä lamppu oli astian
muotoinen, mikä puun, mikä eläimen, mikä linnun muotoinen, minkä
jalustana taas oli ihmisenkuva, joka kädessään piti lamppua. Toiset
olivat alabasteria, toiset marmorista, toiset kullatusta
korinttilaisesta vaskesta--viimeksimainitut tosin eivät olleet yhtä
ihanat kuin se kuuluisa kynttiläjalusta, joka oli ryöstetty Apollon
temppelistä ja joka oli Neron hallussa, mutta joka tapauksessa kauniit
ja kuuluisain mestarien tekemät. Toisia lamppuja oli himmennetty
aleksandrialaisella lasilla tai läpikuultavalla intialaisella,
punaisella, sinisellä, keltaisella tai sinipunertavalla kudoksella,
joten koko atrium oli täynnä mitä erilaisinta valoa. Kaikkialla lemusi
nardus, johon Vinitius oli tottunut ja ihastunut Itämailla. Talon
perälläkin, missä tuontuostakin liikkui sekä mies- että naisorjia,
vallitsi sama kirkas valkeus. Tricliniumissa seisoi neljälle hengelle
katettu pöytä, sillä paitsi Vinitiusta ja Lygiaa piti Petroniuksen ja
Chrysothemiksen ottaa osaa juhlaan.

Vinitius oli kaikessa noudattanut Petroniuksen neuvoja. Petronius oli
kieltänyt häntä itseään lähtemästä noutamaan Lygiaa ja sen sijaan
kehoittanut häntä lähettämään Atacinuksen, muka Caesarin lupauksen
johdosta. Vinitiuksen piti jäädä kotiin ottamaan vastaan Lygiaa, jopa
ystävällisyydellä ja kunnianosoituksilla.

"Sinä olit eilen humalassa," virkkoi Petronius Vinitiukselle. "Minä
katselin sinua: sinä käyttäydyit kuin kivenhakkaaja Albanian
vuoristossa. Sinun ei olisi pitänyt antautua sellaisen kiihkon valtaan,
vaan muistaa, että hyvää viiniä pitää nauttia vähitellen. Muista, että
ihmiselle kyllä on suloista ikävöidä rakastettua, mutta vielä
suloisempaa on tietää, että hän ikävöi..."

Tässä suhteessa oli Chrysothemiksella oma mielipide, joka joissakin
määrin poikkesi Petroniuksen mielipiteestä. Mutta Petronius sanoi häntä
vestalittarekseen ja kyyhkysekseen ja selitti, että toki täytyy olla ero
harjaantuneen sirkusohjaajan ja poikasen välillä, joka ensi kertaa istuu
kilpa-ajovaunuissa. Sitten hän kääntyi Vinitiuksen puoleen ja jatkoi:

"Voita ensin hänen luottamuksensa, pidä huolta siitä, että hänen on
hauska, kohtele häntä jalomielisesti. En viitsi olla surullisissa
kemuissa. Vanno hänelle kautta Hadeksen, että saatat hänet takaisin
Pomponian luo--silloin saat nähdä, ettei hän enää puhu palaamisesta
kotiin, vaan rukoilee, että saisi jäädä luoksesi."

Hän osoitti Chrysothemista ja jatkoi:

"Viisi vuotta minä jo olen menetellyt tämän aran kyyhkyseni suhteen
sillä tavalla, enkä saata valittaa, että hän olisi pahasti pannut
vastaan..."

Chrysothemis läjäytti häntä viuhkallaan, joka oli tehty riikinkukon
sulista, ja huudahti:

"Enkö minä ole pannut sinua vastaan, satyri?"

"No niin, edeltäjäni takia..."

"Etkö sinä heittäytynyt jalkojeni juureen?"

"Kyllä--pujottamaan sormuksia varpaisiisi."

Chrysothemis vilkaisi vaistomaisesti jalkaansa, jonka varpaissa
jalokivet todella kimaltelivat, ja sekä hän että Petronius purskahtivat
nauruun. Mutta Vinitius ei kuunnellut heidän sukkeluuksiaan.
Levottomasti sykki hänen sydämensä kauniisti kirjaellun syyrialaisen
pappispuvun alla, johon hän oli pukeutunut Lygiaa vastaanottamaan.

"Nyt heidän on täytynyt lähteä palatsista," virkkoi hän ikäänkuin
itsekseen.

"Niin on," vastasi Petronius. "Kerronpa sillaikaa Apollonius Tyanalaisen
ennustuksia tai lopetan jutun Rufinuksesta, joka, ties mistä syystä,
aina on jäänyt kesken."

Mutta Vinitius välitti viis sekä Apollonius Tyanalaisesta että
Rufinuksen jutusta. Hänen ajatuksensa olivat Lygian luona. Hän myönsi,
että hän näytteli kauniimpaa osaa odottaessaan häntä näin kotona kuin
jos hän olisi ryöstäjänä ilmestynyt palatsiin, mutta samalla hän sääli
jokaista hetkeä, jonka hän olisi voinut viettää katselemalla Lygiaa tai
istumalla hänen kanssaan kahden kantotuolissa pimeällä kadulla.

Orjat kantoivat nyt tricliniumiin kolmijalan, jota pässinpäät
koristivat, sekä hiilillä täytettyjä pronssisia maljoja, joihin
sirottivat myrrhaa ja nardusta.

"Nyt he kääntyivät Carinaeta kohden," huudahti Vinitius taasen.

"Saapa nähdä, ettei hän pysy alallaan," virkkoi Chrysothemis. "Hän
karkaa vielä heitä vastaan ja juoksee heidän ohitseen."

Vinitius hymähti hajamielisesti ja vastasi:

"Pysyn kuin pysynkin."

Mutta hänen sieramensa laajenivat ja hän hengitti kiivaasti. Petronius
katseli häntä ja kohautti olkapäitään.

"Hän ei ollut filosofi sestersinkään edestä. Tästä Marsin pojasta ei
minun ikinä onnistu tehdä ihmistä."

Vinitius ei kuullut, mitä Petronius sanoi.

"Nyt he ovat Carinaella," puheli hän itsekseen.

He olivat todella kääntyneet Carinaelle. Edellä kulki orjia, joita
sanottiin »lampadareiksi», molemmin puolin kantotuolia taas toisia,
joita mainittiin nimellä »pedisequi». Atacinus itse asteli perässä
valvomassa koko kulkuetta.

Se liikkui ainoastaan hitaasti eteenpäin, sillä kaupunki oli ihan pimeä
ja lyhdyt valaisivat huonosti. Palatsin likeiset kadut olivat aivan
autiot, vain jokunen kulkija, lyhty kädessä, oli liikkeellä. Edempänä
vallitsi harvinaisen vilkas liike. Sivukaduilta tulvi kansaa, astellen
kolmen, neljän hengen suuruisissa ryhmissä, ilman tulisoihtuja ja
kääriytyneinä tummiin viittoihin. Toiset liittyivät kulkueeseen ja
astelivat rinnan orjien kanssa. Vastaan tuli yhä suurempia joukkoja.
Jotkut hoipertelivat kuin juopuneet. Kulku kävi niin tukalaksi, että
»lampadarien» täytyi huutaa:

"Antakaa tietä jalosukuiselle tribunille Marcus Vinitiukselle."

Syrjään vedettyjen verhojen aukosta näki Lygia mustat ihmislaumat, ja
hänen sydämensä sykki levottomasti. Vuoroin elähdytti häntä toivo,
vuoroin valtasi hänet epätoivo. »Nuo ovat heitä! Ursus on koonnut
kristityt! Nyt se tapahtuu», äänteli hän vapisevin huulin. »Auta, oi
Kristus! Pelasta, oi Kristus!»

Mutta Atacinuskin, joka ei alussa ollut kiinnittänyt mitään huomiota
tavattoman vilkkaaseen liikkeeseen kadulla, kävi vihdoin levottomaksi.
Yhä useammin täytyi lampadarien huutaa: »tietä jalosukuisen tribunin
kantotuolille!» Vieraat ihmiset tuppautuivat niin likelle kantotuolia,
että Atacinuksen täytyi käskeä orjia kepeillä ajamaan heitä pois.

Äkkiä kuului edestäpäin huuto ja samassa sammuivat kaikki lyhdyt.
Kantotuolin ympärillä syntyi tungos, hirveä sekasorto ja tappelu.

Atacinus ymmärsi, että oli karattu hänen kimppuunsa.

Ja tämän käsitettyään hän kauhistui. Sillä koko kaupunki tiesi, että
Caesar seurueineen usein huvikseen pani toimeen rosvoretkiä Suburrassa
ja muissa kaupunginosissa. Kaikki tiesivät niinikään, että hän usein
palasi yöllisiltä seikkailuiltaan ruumis täynnä kuhmuja ja sinelmiä.
Mutta se, joka uskalsi puolustautua, oli kuoleman oma, vaikka hän olisi
ollut senaattori. Vahtitalo, josta piti vartioitaman kaupungin
turvallisuutta, ei ollut kaukana, mutta näissä tapauksissa tekeytyivät
vartijat sekä kuuroiksi että sokeiksi. Kantotuolin ympärillä oli hirveä
hälinä. Ihmiset joutuivat käsikähmään, tappeluun. Toisia kaatui, toisia
tallautui jalkojen alle. Atacinus käsitti, että tässä kiireessä piti
koettaa pelastaa Lygia ja oma nahka. Muut jääkööt oman onnensa nojaan.
Hän veti sentähden neidon kantotuolista, asetti hänet käsivarrelleen ja
koetti paeta pimeyteen.

Mutta silloin Lygia rupesi huutamaan:

"Ursus! Ursus!"

Hän oli valkeissa vaatteissa, joten hänet oli helppo erottaa. Atacinus
koetti vapaalla kädellään kaikin voimin saada häntä verhotuksi omaan
viittaansa, mutta äkkiä kävi hirveä koura kiinni hänen kurkkuunsa ja
hänen päänsä päälle putosi raskaana kuin kivi musertava jättiläispaino.

Atacinus kaatui siihen paikkaan kuin härkä, joka kirveen iskusta lankeaa
Jupiterin alttarin eteen.

Orjat olivat joko haavoittuneina maassa tai, käyttäen hyväkseen
pimeyttä, pakenivat pitkin kaupungin muureja, jättäen jälkeensä
kantotuolin, joka tappelussa oli mennyt säpäleiksi. Ursus kantoi Lygiaa
Suburraan päin. Hänen toverinsa riensivät hänen perässään ja hajosivat
vähitellen pitkin tietä.

Pelastuneet orjat kerääntyivät Vinitiuksen talon eteen neuvottelemaan.
He eivät uskaltaneet astua herransa eteen. Hetkisen perästä palasivat he
tappelupaikalle ja löysivät sieltä muutamia kuolleita. Atacinus vielä
eli. Hän väänteli kuolintuskissaan ja jäi vihdoin liikkumattomana
paikalleen.

Orjat korjasivat pois hänen ruumiinsa, palasivat kotiin ja pysähtyivät
portille. Täytyi toki mennä herralle ilmoittamaan, mitä oli tapahtunut.

"Menköön Gulo," virkkoivat muutamat äänet. "Hänen kasvonsa ovat verissä
niinkuin meidänkin ja hänestä herra pitää. Hänelle ei ole niin
vaarallista kuin meille."

Germanilainen Gulo oli vanha orja, joka muinoin oli hoitanut Vinitiusta
ja jonka Vinitius oli perinyt äidiltään, Petroniuksen sisarelta.

"Kyllä minä puhun," sanoi hän, "mutta mennään kaikki, ettei herran viha
lankea yksin minun päälleni."

Vinitius oli sillaikaa ehtinyt käydä kovin kärsimättömäksi. Petronius ja
Chrysothemis nauroivat häntä, mutta hän asteli pitkin askelin
edestakaisin atriumissa, tuontuostakin virkkaen.

"Heidän pitäisi jo olla täällä!... Heidän pitäisi jo olla täällä!"

Hän olisi jo tahtonut karata vastaan, mutta molemmat vieraat olivat
pidättäneet häntä.

Äkkiä kuului eteisestä askelia, ja atriumiin karkasi lauma orjia.
Seinustalle he seisahtuivat, nostivat siinä kätensä ilmaan ja rupesivat
valittavalla äänellä huutamaan:

"Aaaa! ... aa!"

"Missä Lygia?" tokaisi Vinitius hirveällä, oudolla äänellä.

"Aaaa!"

Gulo astui esiin, kasvot verissä, ja puhui hätäisesti ja valittaen:

"Olemme verissä, herra! me tappelimme! Olemme verissä, herra, olemme
verissä!..."

Mutta hän ei saanut lopettaa, sillä Vinitius koppasi käteensä pronssisen
soihdun ja musersi ainoalla iskulla hänen pääkallonsa. Sitten tarttui
hän molemmin käsin päähänsä, raastoi hiuksiaan ja äänteli käheästi:

"Voi minua kurjaa! Voi minua kurjaa!..."

Hänen kasvonsa sinettyivät, silmät pyörivät päässä ja huulille kokoontui
vaahtoa.

"Ruoskaa!" kirkaisi hän vihdoin äänellä, joka ei enää ollut ihmisen
ääni.

"Herra! Aaaa! ... armahda meitä!" vaikeroivat orjat.

Mutta Petronius nousi ja hänen kasvoillaan kuvastui inho.

"Tule, Chrysothemis!" virkkoi hän. "Jos tahdot nähdä lihaa, niin käsken
jonkun teurastajan avata myymälänsä Cariaen varrella."

Hän jätti atriumin. Mutta talosta, joka oli kaunistettu myrtillä ja
murattiköynnöksillä juhlaa varten, kuului hetkisen perästä vain
voivotusta ja ruoskanläiskettä. Ja sitä kesti aamuun asti.




YHDESTOISTA LUKU.


Sinä yönä ei Vinitius yrittänytkään panna levolle. Jonkun aikaa
Petroniuksen mentyä, kun eivät orjien valitukset saattaneet lieventää
hänen tuskaansa enempää kuin hänen kiukkuaankaan, keräsi hän ympärilleen
joukon muita palvelijoita ja läksi heidän kanssaan yön selkään etsimään
Lygiaa. Hän haki Esquilinuksen kaupunginosan, Suburran, Vicus
Sceleratuksen ja kaikki viereiset kadut. Hän kiersi Kapitoliumin, kulki
Fabritiuksen siltaa myöten saarelle, hakipa vielä Tiberin toiseltakin
puolelta. Hänen ponnistuksensa olivat sentään kokonaan turhat, sillä hän
ei itsekään uskonut voivansa löytää Lygiaa, ja hän haki häntä vain
saadakseen jollakin lailla tämän hirveän yön kulumaan. Hän palasi kotiin
vasta, kun päivä koitti ja rattaat, muulit ja vihanneskauppiaat jo
rupesivat liikkumaan kaupungilla ja leipurit availivat myymälöitään.
Palatessaan käski hän korjata pois Gulon ruumiin, johon ei kukaan vielä
ollut uskaltanut koskea. Sitten hän käski lähettää ergastulumiin, s.o.
kuritushuoneeseen, ne orjat, joiden käsistä Lygia oli viety. Tämä
rangaistus oli heille kuolemaakin hirveämpi. Vihdoin hän heittäytyi
atriumiin levitetylle patjalle ja rupesi miettimään, millä keinoin Lygia
olisi saatava pelastetuksi.

Hänen oli mahdoton käsittää, että hän olisi menettänyt hänet, kadottanut
hänet, ettei hän enää saisi häntä nähdä. Kun hän sitä vain ajattelikin,
vimmastui hän aivan mielipuoleksi. Nuoren soturin itsepintainen luonne
oli ensi kerran hänen eläessään törmännyt yhteen toisen järkähtämättömän
luonteen kanssa, ja hänen oli suorastaan mahdoton käsittää, kuinka joku
uskalsi nousta vastustamaan hänen tahtoaan. Vinitius olisi mieluummin
suonut koko kaupungin, vaikkapa koko maailman hajoavan raunioiksi kuin
nähnyt aikeensa menevän myttyyn. Nyt oli nautinnon pikari riistetty
juuri hänen huuliltaan, ja se oli hänen mielestään niin kuulumaton
tapaus, että se jo jumalien ja ihmisten edessä huusi kostoa.

Mutta ennen kaikkea hän ei saattanut alistua tähän kohtaloonsa
sentähden, ettei hän eläessään ollut mitään niin halunnut kuin Lygiaa.
Hänestä tuntui, ettei hän ilman häntä saata tulla toimeen. Hän ei
saattanut käsittää, miten hän ilman häntä saa huomisen päivän kulumaan
ja miten hän voi elää seuraavina päivinä. Tuontuostakin valtasi hänet
raivo, miltei mielipuolen vimma, kun hän häntä ajatteli. Hän olisi
tahtonut omistaa hänet saadakseen edes lyödä häntä, saadakseen raastaa
häntä hiuksista pitkin cubiculumia ja saadakseen nauttia hänen
tuskastaan. Mutta samassa valtasi hänet ääretön kaiho. Hän ikävöi hänen
ääntään, hänen vartaloaan, hänen silmiään, ja hän tunsi olevansa valmis
heittäytymään hänen jalkoihinsa. Hän huusi häntä luokseen, puri sormensa
verille ja painoi käsillä päätänsä. Hän pakottautui kaikin voimin
ajattelemaan tyynesti, miten olisi meneteltävä, mutta turhaan. Hänen
aivoihinsa karkasi tuhansia tuumia ja ehdotuksia, mutta ne olivat kaikki
toinen toistaan hullummat. Vihdoin välähti hänen päähänsä ajatus, ettei
kukaan muu kuin Aulus ollut voinut ryöstää Lygiaa. Ainakin Auluksen
täytyi tietää hänen piilopaikkansa.

Hän karkasi ylös ja päätti sen tiensä rynnätä Auluksen talolle. Jollei
hän anna pois Lygiaa, jolleivät hänen uhkauksensa auta, niin hän
paikalla menee Caesarin luo, syyttää vanhaa sotapäällikköä
uppiniskaisuudesta ja toimittaa hänelle kuolemantuomion. Mutta sitä
ennen hän kuitenkin urkkii häneltä tiedon Lygian olinpaikasta. Hän
kostaa joka tapauksessa, vaikka he vapaaehtoisestikin luovuttaisivat
Lygian. Tosin he kerran ottivat hänet taloonsa ja hoitivat, mutta mitä
se merkitsee! Tällä yhdellä rikoksellaan he ovat vapauttaneet hänet
kaikesta kiitollisuudesta. Vinitiuksen herkkää, ärsytettyä mieltä hiveli
ajatella Pomponia Graecinan epätoivoa, kun centurio vanhalle
sotapäällikölle tuo kuolemantuomion. Hän tiesi, että sen hankkiminen
hänelle onnistuu. Petronius puolestaan kyllä auttaa. Eihän Caesar
sitäpaitsi koskaan kiellä mitään ystäviltään augustianeilta, kunhan
eivät heidän pyyntönsä joudu ristiriitaan hänen omien etujensa ja
mielihalujensa kanssa.

Hetkiseksi sai vihankiihko hänen sydämensä seisahtumaan.

Mutta entä jos Caesar itse on ryöstänyt Lygian?

Kaikki tiesivät, että Caesar usein pani toimeen yöllisiä partioretkiä
saadakseen vaihtelua elämänsä yksitoikkoisuuteen. Petroniuskin otti osaa
noihin huvituksiin. Päätarkoituksena oli suorastaan ottaa kiinni naisia,
heittää heidän ympärilleen sotilasviitta ja sen avulla survaista heidät
maahan, niin että he menivät tainnoksiin. Caesarin oli tapana sanoa tätä
huvittelua »helmien pyydystämiseksi», koska monasti köyhän kansan
hökkelin pohjalta saattoi löytyä todellinen nuoruuden ja kauneuden
helmi. »Sagatio»--joksi sanottiin sitä, kun sotamiehen viitta ansana
viskattiin toisen niskaan--muuttui nyt todelliseksi naisryöstöksi, ja
»helmet» saatettiin joko Palatinukselle tai jonnekin Caesarin
lukemattomista huviloista. Mahdollisesti Caesar myöskin lahjoitti helmen
jollekin ystävälleen. Näin oli saattanut käydä Lygiankin. Caesar oli
nähnyt hänet juhlassa, eikä Vinitius hetkeäkään epäillyt, että hän oli
pitänyt häntä kauneimpana naisena, minkä ikinä oli tavannut. Kuinkas
muuten! Tosinhan tyttö oli ollut Neron palatsissa Palatinuksella. Nero
olisi siis julkisesti voinut ottaa hänet, mutta Petronius oli aivan
oikein huomauttanut, ettei Caesar uskalla tehdä julkisia rikoksia: hän
saattaisi toimia julkisesti, mutta hän valitsee aina mieluummin salaiset
tiet. Tällä kertaa on häneen ehkä vaikuttanut pelko Poppaeaa kohtaan.
Vinitiukselle selveni nyt, ettei Aulus varmaankaan ole uskaltanut
väkivallalla ottaa haltuunsa tyttöä, jonka Caesar on Vinitiukselle
luvannut. Kuka sen olisi uskaltanut tehdä? Mahdollisesti sama
jättiläiskokoinen, sinisilmäinen lygiläinen, joka oli uskaltanut tulla
tricliniumiinkin ja sylissään kantaa hänet pois juhlasta? Mutta jos hän
olisi hänet korjannut, niin minne hän olisi saattanut hänet viedä? Ei!
orja ei olisi uskaltanut. Sitä ei siis ole tehnyt kukaan muu kuin
Caesar.

Kun Vinitius näitä ajatteli, pimenivät hänen silmänsä ja hikihelmet
nousivat otsalle. Siinä tapauksessa hän oli kadottanut Lygian
ikipäiviksi. Kaikkien muiden käsistä hän olisi ollut riistettävissä,
mutta ei niistä käsistä. Nyt oli syytä huudella: voi minua onnetonta!
Hän saattoi selvästi nähdä Lygian Caesarin sylissä ja ensi kerran
eläessään hän ymmärsi, että on olemassa ajatuksia, joita ihmisen on
aivan mahdoton kärsiä. Vasta nyt hän käsitti, kuinka hän häntä rakasti.
Niinkuin hukkuvan mieleen salaman nopeudella lentää koko hänen mennyt
elämänsä, niin Vinitiuskin nyt eli uudestaan kaikki ne hetket, jotka hän
oli viettänyt Lygian kanssa. Hän näki hänet, hän kuuli jokaisen hänen
sanansa. Hän näki hänet suihkulähteellä, näki hänet Auluksen talossa ja
sitten kemuissa. Hän oli häntä niin likellä, että hän tunsi hänen
hiustensa lemun, hänen ruumiinsa lämmön ja suudelmien hekuman,
painaessaan suutaan hänen viattomia huuliaan vastaan. Nyt oli hän hänen
silmissään sata kertaa kauniimpi, houkuttelevampi, suloisempi ja
rakkaampi kuin kaikki kuolevaiset ja kaikki jumalat. Ja kun hän
ajatteli, että Nero pitää hallussaan kaikkea sitä, mikä oli syöpynyt
hänen sydämeensä, mikä oli muuttunut hänen lihakseen ja verekseen, niin
valtasi hänet tuska, joka oli aivan ruumiillinen ja niin kauhea, että
hänen teki mieli hakata päätään atriumin seinään, kunnes se menisi
mäsäksi. Hän tunsi, että tämä saattaa viedä hulluuteen, ja varmaan hän
olisikin tullut hulluksi, jollei kosto vielä olisi pitänyt häntä
vireillä. Vasta hänestä oli tuntunut siltä, ettei hän saata elää, jollei
saa omistaa Lygiaa, mutta seuraavassa hetkessä hän käsitti, ettei hän
saata kuollakaan, ennenkuin on kostanut hänet. Tämä ajatus tuotti hänen
tunteilleen jonkinlaista lievennystä. »Minä rupean sinun Cassius
Chaereaksesi», toisteli hän itsekseen ja ajatteli Neroa. Äkkiä koppasi
hän kourallisen multaa impluviumia ympäröivästä kukkaisvaasista ja
vannoi sekä Erebukselle, Hekatelle että kaikille kotijumalilleen kauhean
valan, ettei lepää ennenkuin Lygia on kostettu.

Tämä tuotti hänelle jonkinlaista lohtua. Olihan hänellä nyt päämäärä,
jonka edestä kannatti elää ja joka antoi hänen ajatuksillensa ravintoa
sekä yöllä että päivällä. Hyljättyään tuumansa lähteä Auluksen luo käski
hän kannattaa itsensä Palatinukselle. Matkalla hän mietti, että
jolleivät päästä häntä Caesarin puheille, tai jos tahtovat tutkia, onko
hänellä aseita, niin se todistaa, että Caesar on ryöstänyt Lygian. Hän
ei kuitenkaan ottanut mukaansa mitään aseita. Hänen päänsä oli sekaisin,
ja kuten ihmisen ajatukset tavallisesti sellaisessa mielentilassa
keskittyvät yhteen ainoaan kohtaan, niin hänenkin ajatuksensa kaiken
aikaa hautoivat kostoa. Hän ei tahtonut ryhtyä toimeen ennen aikojaan.
Tärkeintä oli hänelle tavata Acte, sillä hän arveli häneltä saavansa
kuulla totuuden. Ajoittain välähti hänen mieleensä toivon säde: entä jos
hän täällä tapaakin Lygian itsensä! Ja tämä ajatus pani hänet
värisemään. Entä jos Caesar sattui ryöstämään hänet tietämättä, kuka hän
oli, ja lähettääkin hänet tänään Vinitiukselle? Mutta seuraavana hetkenä
hän kumosi tämän arvelun. Sillä jos siinä olisi ollut perää, niin olisi
Lygia jo eilen lähetetty hänelle. Yksin Acte saattoi antaa selityksen
näihin ongelmiin ja sentähden oli Acte tavattava ennen kaikkea.

Päästyään selville tästä asiasta käski hän orjien kiiruhtaa, ja pitkin
matkaa risteili hänen päässään mitä epämääräisimpiä ajatuksia Lygiasta
ja kostosta. Hän oli kuullut, että egyptiläisen Pacht-jumalattaren papit
mielensä mukaan saattoivat siirtää tauteja toisesta toiseen. Hän päätti
sentähden kääntyä kysymään neuvoa heiltä. Itämailla hänelle niinikään
oli kerrottu, että juutalaiset loitsuillaan voivat toimittaa
vihamiehensä ruumiin täyteen paiseita. Hänen orjiensa joukossa oli
juutalaisiakin, ja hän päätti kotiin palattuaan käskeä kiduttaa heitä,
kunnes saisi heidät ilmaisemaan salaisuutensa. Suurimmalla nautinnolla
hän sentään ajatteli lyhyttä roomalaista miekkaa, joka helposti avaa
verelle väylän--sehän se oli pulpauttanut esiin verisäteen Cajus
Kaligulastakin ja jättänyt kulumattomat merkit porttikäytävän
pilareihin. Vinitius olisi tällä hetkellä ollut valmis surmaamaan koko
Rooman. Jos joku ystävällinen jumala olisi luvannut ottaa hengiltä
kaikki muut ihmiset paitsi hänet ja Lygian, niin ei hän suinkaan olisi
pannut vastaan.

Porttiholville päästyään hän sai takaisin mielenmalttinsa, ja nähdessään
pretoriaanivartijat johtui hänen mieleensä taasen ajatus, että jos he
vähimmälläkään tavalla vastustavat hänen sisäänpääsyään, niin se
todistaa, että Lygia on palatsissa Caesarin hallussa. Mutta yli-centurio
hymähti hänelle ystävällisesti, astui pari askelta häntä vastaan ja
virkkoi:

"Terve, jalo tribuni! Jos tahdot päästä Caesarin puheille, niin olet
valinnut sopimattoman hetken. En tiedä, saatatko nähdä häntä."

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Vinitius.

"Jumalallinen pikku Augusta sairastui äkkiarvaamatta eilen. Sekä Caesar
että Augusta Poppaea ovat hänen luonaan parantajien kanssa, joita on
kutsuttu tänne koko kaupungista."

Se oli vakava tapaus. Tämän tyttären syntyessä oli Caesar ollut
tulemaisillaan aivan hulluksi ilosta. Hän oli vastaanottanut hänet:
_extra humanum gaudium_. Ennen synnyttämistä oli senaatti
erityisesti sulkenut Poppaean kohdun jumalien suosioon. Antiumissa,
missä lapsi syntyi, oli uhrattu kiitosuhreja ja pantu toimeen loistavia
näytäntöjä. Sitäpaitsi oli rakennettu kaksi temppeliä Fortunalle. Nero,
joka ei koskaan eikä missään osannut pitää kohtuutta, rakasti lastakin
rajattomasti. Poppaea rakasti myöskin lasta, yksin jo siitäkin syystä,
että se tuki hänen asemaansa ja teki hänen vaikutusvaltansa
horjumattomaksi. Pikku Augustan terveydestä ja elämästä saattoi riippua
koko keisarikunnan kohtalo, mutta Vinitiuksen ajatuksilla oli
yllinkyllin tekemistä hänen omien huoltensa ja hänen oman rakkautensa
kanssa. Hän ei sentähden todellakaan kiinnittänyt mitään huomiota
centurion sanoihin, vaan virkkoi:

"Minä tahdon tavata vain Actea."

Hän astui sisään portista.

Mutta Actekin oli lapsen luona, ja hän sai kauan odottaa, sillä Acte
palasi asuntoonsa vasta puolenpäivän aikaan. Hän oli väsynyt ja kalpea,
ja kun hän näki Vinitiuksen, kalpeni hän vieläkin enemmän.

"Acte," virkkoi Vinitius, tarttui hänen käteensä ja veti hänet keskelle
atriumia, "missä Lygia on?"

"Samaa minä juuri aioin kysyä sinulta," vastasi kreikatar, katsellen
häntä soimaavasti.

Mutta vaikka hän oli jo päättänyt tyynesti ottaa selvää asioista, kävi
hän taasen käsineen kiinni päähänsä ja toisteli, kasvot vihan ja tuskan
vääntäminä:

"Ei häntä ole. Tiellä ryöstivät hänet minulta."

Hetkisen perästä hän rauhoittui, tuli likemmä Actea ja rupesi puhumaan
hampaitansa kiristellen:

"Kuule Acte... Jos elämä on sinulle rakas ja jos tahdot ehkäistä
onnettomuuden tapahtumasta, jonka suuruutta tuskin voit aavistaa, niin
sano minulle totuus: onko Caesar ottanut hänet?"

"Caesar ei koko eilispäivänä jättänyt palatsia."

"Kysyn sinulta kautta äitisi varjon ja kaikkien jumalien nimessä: eikö
hän ole palatsissa?"

"Kautta äitini varjon, Marcus--hän ei ole palatsissa, eikä Caesar
myöskään ole häntä ottanut. Eilen sairastui pikku Augusta, eikä Nero ole
poikennut hänen kehtonsa äärestä."

Vinitius hengitti syvään. Siitä, mikä häntä eniten oli hirvittänyt, hän
toki oli pelastunut. Hän istuutui penkille ja puserteli käsiään
nyrkeiksi.

"Sitten Aulus on ryöstänyt hänet ja voi silloin Aulusta!"

"Aulus Plautius kävi täällä tänä aamuna. Hän ei saanut tavata minua,
sillä minä olin lapsen luona, mutta hän oli kysellyt Epaphroditukselta
ja muiltakin Caesarin palvelijoilta Lygiaa ja luvannut tulla takaisin
minua tapaamaan."

"Hän tahtoo turvata itsensä epäluuloilta. Jollei hän olisi tietänyt,
mitä Lygialle oli tapahtunut, niin hän olisi lähtenyt etsimään häntä
minun talostani."

"Hän kirjoitti taululle muutamia sanoja minua varten. Niistä näet hänen
tietävän, että Caesar sinun ja Petroniuksen kehoituksesta noudatti
Lygian hänen talostaan. Hän edellytti siis, että tyttö oli lähetetty
sinun luoksesi, ja kävi tänään varhain talollasi. Siellä hänelle
kerrottiin, mitä oli tapahtunut."

Näin sanottuaan meni Acte cubiculumiin ja toi hetken perästä taulun,
jonka Aulus oli jättänyt.

Vinitius luki ja vaikeni. Acte katseli hänen synkkiä kasvojaan ja
virkkoi, ikäänkuin hänen ajatuksensa arvaten:

"Ei, Marcus, se mikä on tapahtunut, on tapahtunut Lygian omasta
tahdosta."

"Vai tiesit sinä, että hän aikoi paeta!" huusi Marcus.

Acte katseli häneen verhotuilla silmillään miltei ankarasti:

"Tiesin, ettei hän tahdo ruveta jalkavaimoksesi."

"No, mikä sinä sitten olet ollut koko elämäsi ajan?"

"Mutta minä olenkin ennen ollut orjatar."

Vinitius raivostui: Caesar oli antanut hänelle Lygian, ja hänen ei
tarvinnut kysyä, mikä hän ennen oli ollut. Mutta hänpä löytää hänet
vaikka maan alta ja silloin hän kohtelee häntä kuten häntä ikinä
haluttaa. Niin juuri! Hänestä tulee sittenkin hänen jalkavaimonsa. Hän
antaa ruoskia hänet niin usein kuin hän vaan tahtoo, ja kun hän
kyllästyy häneen, lahjoittaa hän hänet halvimmalle orjalleen tai
lähettää hänet maatiloilleen Afrikaan käsikiviä vääntämään. Hän tahtoo
löytää hänet vain kiusatakseen, polkeakseen ja nöyryyttääkseen häntä.

Vinitius ärtyi ärtymistään, kunnes kadotti kaiken järkensä. Acte huomasi
hänen uhkaustensa menevän sellaisiin äärimmäisyyksiin, että niitä oli
mahdoton panna täytäntöön. Hänestä puhui viha ja tuska. Tuskaa Acte
kyllä olisi ollut taipuvainen säälimään, mutta ylenmääräinen kiukku sai
hänen kärsivällisyytensä loppumaan, ja vihdoin hän kysyi, minkätähden
Vinitius oikeastaan oli tullut hänen luokseen.

Siihen ei Vinitius heti voinut vastata. Hän oli tullut siksi, että
toivoi saavansa tietoja Lygiasta, tai oikeastaan hän oli tullut
päästäkseen Caesarin puheille, ja koskei ollut saanut nähdä häntä, oli
hän poikennut Acten luo. Karatessaan oli Lygia asettunut Caesarin tahtoa
vastaan. Sentähden Caesar varmaan suostuu etsimään häntä koko
kaupungista, vaikkapa koko valtakunnastakin. Käytettäköön siihen
vaikkapa kaikkia legiooneja ja pengottakoon nurin vaikkapa joka talo
koko keisarikunnassa. Petronius epäilemättä tulee kannattamaan hänen
pyyntöään, ja etsintä voi alkaa jo tänäpäivänä.

Mutta Acte virkkoi:

"Varo sinä, ettet kadota häntä ainiaaksi samassa hetkessä, jolloin hänet
Caesarin käskystä löydät."

Vinitius rypisti kulmakarvojaan.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän.

"Kuule minua, Marcus! Eilen olimme Lygian kanssa puutarhassa ja siellä
kohtasimme Poppaean ja pikku Augustan, jota mauritar Lilith kantoi
sylissään. Illalla lapsi sairastui, ja Lilith väittää, että hän on
loihdittu sekä että se vieras tyttö, jonka he puutarhassa kohtasivat,
hänet noitui. Jos lapsi paranee, unohtuu tapaus kyllä, mutta jos käy
päinvastoin, niin Poppaea paikalla rientää syyttämään Lygiaa
noituudesta, ja jos he silloin saavat hänet käsiinsä, niin hukka hänet
perii."

Molemmat vaikenivat. Sitten virkkoi Vinitius:

"Ehkä hän on noitunut lapsen ja noitunut minut."

"Lilith väittää lapsen ruvenneen itkemään juuri silloin, kun sitä
kannettiin meidän ohitsemme. Ja totta se onkin: lapsi kyllä itki. Mutta
varmaan se oli sairas jo puutarhaan tullessa. Marcus, etsi sinä Lygiaa
mistä tahdot, mutta älä virka hänestä sanaakaan Caesarille, ennenkuin
pikku Augusta paranee, sillä silloin tuotat sinä hänelle Poppaean
koston. Lygian silmät ovat jo tarpeeksi itkeneet sinun tähtesi. Ottakoot
jumalat suojaansa tyttö raukan!"

"Rakastatko sinä häntä, Acte?" kysyi Vinitius synkästi.

Entisen orjattaren silmät olivat kyynelissä.

"Kyllä. Rakastin häntä."

"Hän ei sinun tunnettasi palkinnutkaan vihalla, kuten minun tunnettani."

Acte katseli häneen hetkisen ikäänkuin saadakseen selville, tarkoittiko
hän täyttä totta.

"Oi," virkkoi hän sitten, "sinä kiivas ja sokea ihminen: rakastihan hän
sinua!"

Nämä sanat kuullessaan karkasi Vinitius paikaltaan, hurjistuneena kuin
hullu.

"Se ei ole totta!"

Lygia ei sietänyt häntä. Mistä Acte saattoi tietää!? Olisiko Lygia yhden
päivän tuttavuuden aikana ruvennut tekemään tunnustuksia? Mitä rakkautta
se on, joka valitsee osakseen kulkurielämän, häpeällisen köyhyyden,
kaikenkaltaisen epävarmuuden, ehkäpä nälän ja kuoleman--mutta hylkää
seppelöidyn talon, jossa rakastettu on valmistanut juhlan ja odottaa!
Paras on olla kuuntelematta sellaisia asioita, sillä vähemmästäkin tulee
hulluksi. Hän ei vaihtaisi tyttöä kaikkiin tämän palatsin
aarteisiin--mutta tyttö pakenee. Mitä rakkautta se on, joka pelkää onnea
ja synnyttää tuskaa! Kuka sellaista ymmärtää? Kuka sellaista saattaa
käsittää? Jollei hän vielä toivoisi löytävänsä häntä, niin hän
upottautuisi omaan miekkaansa! Rakkaus antautuu eikä pakene. Oli ollut
hetkiä Auluksen talossa, jolloin Vinitius oli uskonut onnen olevan
likellään, mutta nyt hän tiesi, ettei tyttö häntä kärsi ja että hän
vielä kuolinhetkenäänkin kantaa sydämessään vihaa häntä kohtaan.

Mutta Acte, joka tavallisesti oli niin arka ja lempeä, puhkesi nyt
vuorostaan kiivaasti puhumaan. Millä lailla Vinitius oli koettanut
Lygiaa voittaa? Sensijaan että olisi pyytänyt häntä Aulukselta ja
Pomponialta, oli hän viekkaudella ryöstänyt lapsen vanhemmilta. Hän oli
tahtonut ottaa tytön rakastajattarekseen eikä vaimokseen, hänet,
tunnetun perheen kasvattityttären ja prinsessan! Hän oli saattanut hänet
tähän rikoksen ja häpeän pesään, saastuttanut hänen viattomat silmänsä
riettaiden kemujen näkemisellä--sanalla sanoen: hän oli kohdellut häntä
kuin katutyttöä. Joko hän oli unohtanut, kummoinen koti Auluksen ja
Pomponian talo oli, missä Lygia oli kasvanut? Eikö hän sitten saattanut
käsittää, että sen naiset ovat toisenlaiset kuin Nigidia, Calvia
Crispinilla tai Poppaea ja kaikki muut naiset, jotka seurustelivat
Caesarin talossa? Eikö hän heti Lygian nähdessään ollut ymmärtänyt, että
hän on puhdas tyttö, joka menee kuolemaan mieluummin kuin häpeään? Mistä
Vinitius tiesi, eivätkö ne jumalat, joita hän tunnustaa, ole paremmat ja
puhtaammat kuin rivo Venus tai Isis, joita kevytmieliset roomattaret
kunnioittavat? Ei! Lygia ei ollut tehnyt täällä mitään tunnustuksia,
mutta hän oli sanonut odottavansa pelastusta Vinitiukselta, toivovansa,
että Vinitius taivuttaa Caesarin toimittamaan hänet kotiin Pomponian
luo. Ja sitä kertoessaan oli tyttö punastunut rakastuvan neidon lailla,
joka luottaa lemmittyynsä. Niin, Lygian sydän oli sykkinyt hänelle,
Vinitiukselle, mutta Vinitius oli pelästyttänyt, vimmastuttanut hänet,
loukannut häntä. Ruvetkoon vaan nyt Caesarin sotamiesten avulla etsimään
häntä, mutta tietäköön, että jos Poppaean lapsi kuolee, niin aletaan
epäillä Lygiaa, ja silloin hänen turmionsa on tullut.

Vinitiuksen viha ja kiukku alkoivat sulaa haikeaksi mielenkuohuksi.
Tieto siitä, että Lygia häntä rakasti, järkytti hänen sydämensä pohjia
myöten. Hänen mieleensä muistui se hetki Auluksen puutarhassa, jolloin
tyttö, puna poskilla ja loistavin silmin, oli kuunnellut hänen sanojaan.
Varmaankin hän juuri silloin oli alkanut rakastaa häntä. Ja tätä
ajatellessa leimahti Vinitiuksessa äkkiä eloon tunne sata kertaa
autuaallisempi kuin kaikki, mistä hän ikinä oli nähnyt unta. Hän olisi
siis todella voinut vähitellen voittaa hänet ja vihdoin omistaa koko
hänen rakkautensa. Lygia olisi vartioinut hänen oveaan, voidellut hänen
kynnyksensä sudenrasvalla ja hänen vaimonaan istunut lampaantaljalla
hänen kotilietensä ääressä. Hän olisi hänen suustaan saanut kuulla nuo
pyhät lupauksen sanat: missä sinä olet, siellä tahdon minäkin olla. Hän
olisi iankaikkisesti ollut hänen omansa.

Miksi ei hän ollut menetellyt niin? Olisihan hän oikeastaan tahtonut.
Mutta nyt ei Lygiaa ole, eikä hän häntä löydä, ja jos löytäisikin, niin
olisi heti tarjolla kadottamisen vaara. Ja jollei kadottaisikaan, niin
eivät varmaan huolisi Vinitiuksesta Auluksen väet enempää kuin
Lygiakaan. Taasen hän tulistui niin, että hiukset nousivat pystyyn,
mutta tällä kertaa ei hänen vihansa tarkoittanut Aulusta eikä Lygiaa,
vaan Petroniusta. Hän oli syypää kaikkeen. Ilman häntä ei Lygian olisi
tarvinnut turvautua pakoon, hän olisi ollut hänen vaimonaan, eikä
yksikään vaara olisi uhannut hänen kallista päätään. Mutta nyt oli
myöhäistä ruveta korjaamaan erehdystään. Tehtyä ei enää saanut
tekemättömäksi.

Myöhäistä!

Ammottava kuilu tuntui avautuvan hänen jalkainsa eteen. Hän ei
käsittänyt mitä tehdä, mihin ryhtyä, minne mennä. Kuni kaikuna toisti
Acte toistamistaan sanan »myöhäistä!» ja vieraan suusta kaikui se hänen
korvissaan kuni kuolemantuomio. Sen ainoan seikan vain hän käsitti, että
hänen täytyy löytää Lygia, sillä muuten hänen käy hullusti.

Koneentapaisesti kiersi hän togan ympärilleen ja oli jo lähtemäisillään,
huomaamatta edes lausua Actelle hyvästiä, kun äkkiä etehisen ja atriumin
välinen verho vedettiin syrjään ja hänen eteensä ilmestyi Pomponia
Graecinan surulliset kasvot.

Nähtävästi hänkin jo oli saanut tiedon Lygian katoamisesta ja riensi
kuulemaan uutisia Actelta, arvellen, että hänen oli helpompi kuin
Auluksen päästä Acten puheille.

Kun hän näki Vinitiuksen, käänsi hän häneen kauniit, kalpeat kasvonsa ja
virkkoi:

"Marcus, suokoon sinulle Jumala anteeksi sen vääryyden, minkä olet
tehnyt meille ja Lygialle."

Vinitius seisoi hänen edessään maahan tuijottaen Hän oli epätoivoissaan,
häntä painoi syyllisyyden tunne eikä hän voinut käsittää, mikä jumala
hänelle saattaa suoda anteeksi. Minkätähden Pomponiakin puhui hänelle
anteeksiannosta, kun olisi pitänyt puhua kostosta!

Pihaan ja pylväikköihin oli kerääntynyt joukottain väkeä. Palatsin
orjien seassa saattoi nähdä ritareja ja senaattoreja, jotka olivat
tulleet kuulemaan, miten pikku Augusta jaksoi ja yksin tein osoittamaan
uskollisuuttaan--vaikkapa vain caesarilaisten orjien nähden. Viesti
»jumalattaren» sairastumisesta oli nähtävästi levinnyt hyvin nopeasti,
sillä porteille ilmestyi yhtämittaa uusia kasvoja ja holvikaarten alla
kierteli kokonaisia ihmislaumoja. Nähdessään Vinitiuksen tulevan
palatsista, kääntyivät useat hänen puoleensa kysymään uutisia, mutta
Vinitius ei vastannut heidän kysymyksiinsä, vaan astui eteenpäin ja oli
törmäämäisillään Petroniusta vastaan, joka niinikään oli tullut
tiedustelemaan sairaan lapsen tilaa ja joka nyt pysäytti hänet.

Varmaan Vinitius hänet nähdessään olisi raivostunut ja tehnyt itsensä
syypääksi johonkin laittomuuteen keskellä Caesarin palatsia, jollei hän
olisi tullut Acten luota niin lamaantuneena, niin perinpohjin
nujerrettuna ja muserrettuna, että synnynnäinenkin tulisuus tällä
hetkellä oli hänestä sammuksissa. Hän yritti työntää tieltään
Petroniuksen, mutta Petronius pysäytti hänet väkisin.

"Kuinka jumalatar jaksaa?" kysyi hän.

Mutta Petroniuksen käyttämä väkivalta ärsytti taasen Vinitiuksen ja
hetkessä leimahti hän ilmi liekkiin.

"Periköön helvetti hänet ja koko tämän talon!" huusi hän hampaitaan
kiristellen.

"Vaikene, onneton!" lausui Petronius, katseli levottomasti ympärilleen
ja jatkoi sitten kiireesti:

"Jos tahdot kuulla uutisia Lygiasta, niin tule mukaani. Ei! Täällä en
kerro mitään. Tule mukaani, niin ilmoitan sinulle kantotuolissa
arveluni."

Hän laski kätensä nuoren soturin olkapäälle ja vei hänet kiireen kautta
pois palatsista.

Se hänen päätarkoituksensa näkyi olevankin, sillä uutisia Lygiasta ei
hän tietänyt. Mutta koska hän oli viisas mies ja koska hän eilisestä
loukkaantumisestaan huolimatta paljon piti Vinitiuksesta sekä vihdoin
tunsi jonkinlaista vastuunalaisuutta siitä, mitä oli tapahtunut, niin
oli hän jo ryhtynyt toimenpiteisiin.

"Olen," virkkoi hän heidän istuuduttuaan kantotuoliin, "pannut orjani
vartioimaan kaikkia kaupungin portteja. Olen antanut heille tarkan
selityksen sekä tytöstä että tuosta jättiläisestä, joka nouti hänet pois
Caesarin kemuista, sillä ei ole epäilemistäkään, ettei hän nytkin olisi
korjannut häntä. Kuule nyt! Mahdollisesti Aulus aikoi kätkeä hänet
jollekin maatilalleen. Siinä tapauksessa saamme heti tietää, mihin
suuntaan vievät hänet. Jollei häntä taas porteilla nähtäisi, niin se
todistaa, että hän yhä on kaupungissa ja että voimme alkaa etsiä häntä."

"Aulukset eivät tiedä, missä hän on," huomautti Vinitius.

"Tiedätkö sen varmaan?"

"Tapasin juuri Pomponian. He etsivät häntä hekin."

"Illalla ei hän ole saattanut jättää kaupunkia, sillä portit olivat
suljetut. Kaksi minun miehistäni vartioi jokaista porttia. Toisen on
määränä seurata Lygiaa ja jättiläistä, toisen paikalla rientää tuomaan
minulle tietoja."

"Jos he ovat kaupungissa, löydämme heidät, sillä helpostihan tuon
lygiläisen erottaa koosta ja puvustakin. Kiitä sinä onneasi, ettei
Caesar ole tyttöäsi ryöstänyt--ja minä uskallan sinulle vakuuttaa, ettei
hän ole sitä tehnyt, sillä Palatinuksella ei ole salaisuuksia, joita en
minä tuntisi."

Vinitius rupesi nyt purkamaan hänelle tunteitaan, ja niissä oli tuskaa
enemmän kuin vihaa. Mielenliikutus teki hänen puheensa aivan
katkonaiseksi. Hän kertoi Petroniukselle, mitä oli kuullut Actelta, mikä
hirveä vaara Lygiaa uhkasi, ja selitti, että--jos lähetit hänet
löytäisivät--hän tarkimmalla tavalla oli kätkettävä Poppaean vihalta.
Sitten hän ankarasti rupesi soimaamaan Petroniusta hänen antamistaan
neuvoista. Jollei hän olisi tullut väliin, olisi kaikki käynyt toisin.
Lygia olisi yhä vielä Auluksen talossa, ja Vinitius saisi nähdä hänet
joka päivä, ja silloin hän olisi Caesariakin onnellisempi. Jota
syvemmälle hän syventyi kertomukseensa, sitä enemmän hänen
mielenliikutuksensa kasvoi, ja vihdoin pusersi suru ja tuska kyyneleet
hänen silmistään.

Petronius ei ikinä olisi aavistanut, että hänen nuori sukulaisensa
tuolla tavalla saattaisi rakastaa ja ikävöidä. Nähdessään hänen
epätoivoiset kyyneleensä, nousi hänen hämmästyksensä äärimmilleen, ja
hengessä puhkesi hän sanoihin:

"Oi sinä Kypron mahtava herratar, sinä hallitset sekä jumalia että
ihmisiä!"




KAHDESTOISTA LUKU.


Kun he saapuivat Petroniuksen talolle, ilmoitti atriumin palvelija,
ettei ainoakaan kaupungin porteille lähetetyistä orjista vielä ollut
tullut takaisin. »Atriensis» oli käskenyt viedä heille ruokaa ja
uudestaan ilmoittaa, että heidän ruoskimisen uhalla tarkasti tuli pitää
silmällä kaikkia, jotka jättivät kaupungin.

"Näetkö," huudahti Petronius, "he ovat epäilemättä kaupungissa, ja siinä
tapauksessa me kyllä löydämme heidät. Pane sentään sinäkin väkesi
vartioimaan portteja, varsinkin ne, jotka olivat noutamassa Lygiaa,
koska he helposti tuntevat hänet."

"Käskin lähettää heidät maalle kuritushuoneisiin," vastasi Vinitius,
"mutta saatanhan peruuttaa käskyni ja lähettää heidät porteille."

Hän kirjoitti muutamia sanoja pienelle vahataululle ja ojensi sen
Petroniukselle, joka paikalla lupasi toimittaa sen Vinitiuksen talolle.

Sitten he läksivät sisempään pilaripihaan, istuutuivat marmoripenkille
ja rupesivat juttelemaan.

Kultatukkainen Eunike ja Iras työnsivät heidän jalkojensa alle
pronssiset jakkarat ja nostivat penkin eteen pienen pöydän. Sitten he
kaatoivat pikareihin viiniä ihanasta, hoikkakaulaisesta kannusta, joka
oli tuotu Volaterraesta ja Caecinasta.

"Onko sinun väkesi joukossa ketään, joka tuntee tuon jättiläiskokoisen
lygiläisen?" kysyi Petronius.

"Atacinus ja Gulo hänet tunsivat. Mutta Atacinus kaatui eilen
kantotuolin ääreen ja Gulori minä tapoin."

"Sääli häntä," sanoi Petronius. "Hän oli käsivarsillaan kantanut sekä
sinua että minua."

"Aikomukseni oli vapauttaa hänet," huomautti Vinitius. "Mutta vähät
siitä! Puhukaamme Lygiasta. Rooma on meri..."

"Merestä helmiä juuri pyydystelläänkin... Tietysti emme löydä häntä
tänään emmekä vielä huomennakaan, mutta löydämme varmaan. Sinä moitit
minua, että neuvoin sinulle huonon keinon. Keino sellaisenaan oli hyvä.
Se tuli huonoksi vasta sitten, kun se kääntyi pahaan päin. Kuulithan
Auluksen itsensä sanovan, että hän perheineen päivineen aikoi Siciliaan.
Siinä tapauksessa tyttö kuitenkin olisi joutunut kauas sinusta."

"Olisin lähtenyt heidän jälkeensä," vastasi Vinitius. "Silloin ei Lygiaa
ainakaan olisi uhannut mikään vaara. Mutta jos tuo lapsi nyt kuolee,
niin Poppaea itse uskoo ja uskottelee vielä Caesarille, että se on
Lygian syy."

"Niin kyllä. Se juuri minuakin huolestuttaa. Mutta voihan tuo nukke nyt
siitä parantuakin. Jos se taas ottaa kuollakseen, niin toki me nyt
joitakin keinoja keksimme."

Petronius mietti hetken ja virkkoi sitten:

"Poppaea kuuluu tunnustavan jotakin juutalaista oppia ja uskovan
pahoihin henkiin. Caesar on niinikään taikauskoinen... Jos me nyt
päästämme liikkeelle huhun, että pahat henget ovat vieneet Lygian, niin
kyllä siihen uskotaan, varsinkin kun kaikki tietävät, ettei Caesar eikä
Aulus Plautius ole häntä ryöstäneet, vaan hänen katoamisensa todella on
tapahtunut aivan salaperäisellä tavalla. Yksinään ei lygiläinen missään
tapauksessa ole voinut saada kaikkea aikaan. Hänellä on täytynyt olla
apulaisia, mutta mistä orja yhtenä päivänä olisi voinut saada kokoon
niin paljon ihmisiä?"

"Kaikki Rooman orjat vetävät yhtä köyttä."

"Ja saavat monasti verellään maksaa yksimielisyytensä. Niin! He auttavat
toisiaan, mutta eivät toki toinen toista vastaan, ja tässä tapauksessa
heidän olisi pitänyt tietää, että sinun orjiasi kohtaa vastuunalaisuus
ja rangaistus. Kun sinä nyt ilmaiset heille epäileväsi pahoja henkiä,
niin he paikalla vakuuttavat omin silmin nähneensä niitä, sillä
laillahan he voivat puhdistautua sinun silmissäsi... Kysypä koetteeksi,
eivätkö he nähneet Lygian lentävän ilmaan ja--kautta Zeusin--he vannovat
paikalla, että näkivät."

Vinitius, joka myöskin oli sangen taikauskoinen, katsahti äkkiä
Petroniukseen hyvin levottomana.

"Jollei Ursuksella ole ollut apunaan ihmisiä ja jollei hän yksinään ole
saattanut ryöstää häntä, niin kuka hänet sitten on ryöstänyt?"

Petronius rupesi nauramaan.

"Näetkö nyt," huudahti hän, "kyllä he uskovat mitä hyvänsä, koska
sinäkin jo olet uskomaisillasi. Sellainen se on tämä meidän maailmamme,
joka pilkkaa jumalia. Kyllä me saamme ihmiset uskomaan huhuumme, niin
ettei kukaan enää etsi Lygiaa. Mutta sillaikaa me kaikessa
hiljaisuudessa toimitamme hänet pois kaupungista ja kätkemme jonnekin,
joko sinun tai minun huvilaani."

"Mutta kuka sitten on voinut auttaa heitä?"

"Heidän uskonheimolaisensa," vastasi Petronius.

"Kutka? mitä jumalia Lygia palvelee? Sehän minun pitäisi tietää paremmin
kuin sinun."

"Jokikinen nainen Roomassa palvelee eri jumalaa. Epäilemättä Pomponia on
kasvattanut hänet palvelemaan samoja jumalia, joita hän itse palvelee.
Mutta mitä jumalaa hän palvelee, sitä en tiedä. Se ainakin on varmaa,
ettei kukaan koskaan ole nähnyt häntä meidän temppeleissämme uhraamassa
meidän jumalillemme. Tosin häntä on syytetty siitä, että hän olisi
kristitty, mutta se luultavasti ei ole totta. Kotioikeuskin on
julistanut hänet vapaaksi syytöksestä. Kristityt kuuluvat palvelevan
aasin päätä, vihaavan ihmissukua ja harjoittavan mitä hirveimpiä
rikoksia. Siitä syystä Pomponia ei saata olla kristitty."

"Onhan hänen siveytensä yleisesti tunnettu, eikä ihmissuvun vihaaja
ikinä kohtelisi orjia sillä lailla kuin hän."

"Ei heitä missään talossa kohdella niin hyvin kuin Auluksella,"
keskeytti Vinitius.

"Siinä näet. Mutta Pomponia mainitsi jonkun jumalan, joka muka on yksi,
kaikkivaltias ja laupias. Mihin hän sitten on kätkenyt kaikki muut
jumalat--jääköön se hänen asiakseen. Pääasia meille on, ettei tuo hänen
Logoksensa (luova sana) olisi suinkaan kaikkivaltias, vaan päinvastoin
sangen turhanpäiväinen jumala, jollei sillä olisi kuin kaksi
tunnustajaa, nimittäin Pomponia ja Lygia ynnä heidän lisäkseen Ursus.
Ei, noita tunnustajia täytyy olla enemmän, ja juuri ne ovat auttaneet
Lygiaa."

"Heidän oppinsa käskee antamaan anteeksi," virkkoi Vinitius. "Tapasin
Acten luona Pomponian, joka sanoi minulle: »suokoon sinulle Jumala
anteeksi sen vääryyden, jonka olet tehnyt Lygialle ja meille."

"Nähtävästi heidän jumalansa on aika hyväntahtoinen herra. Hahhaa!
Suokoon vain sinulle anteeksi ja palauttakoon anteeksiantamisensa
merkiksi tytön syliisi."

"Huomenna minä toimitan hänelle suuren juhlauhrin. En voi syödä, en
kylpeä enkä nukkua. Otan ylleni tumman viitan ja lähden kaupungille
etsimään. Ehkä löydän hänet jossakin valepuvussa. Olen sairas!"

Petronius katsahti häneen säälien. Vinitiuksen silmät olivat todella
kuopilla ja silmäterät kiiluivat kuin kuumeessa. Hänen partansa oli
aamulla jäänyt ajamatta ja sänki ympäröi tukevia poskia tummana ja
sakeana. Hiukset olivat epäjärjestyksessä, hän oli todella sairaan
näköinen. Iras ja kultatukkainen Eunikekin katselivat häntä säälien,
mutta ei hän enempää kuin Petroniuskaan näyttänyt heitä huomaavan.
Heille merkitsi orjatarten läsnäolo samaa, kuin jos saapuvilla olisi
ollut pari koiraa.

"Sinussa on kuumetta," virkkoi Petronius.

"Niin on."

"Mutta kuule nyt mitä sanon... En tiedä, mitä parantaja määräisi
sinulle, mutta tiedän, mitä minä tekisin sinun sijassasi. Hakisin
väliaikaisesti toisaalta sitä, mitä minulta puuttuu. Näin sinun
huvilassasi erinomaisen kauniita vartaloita. Älä nyt vastustele... Kyllä
minä tiedän, mitä rakkaus on, tiedän myöskin, ettei toinen voi korvata
haluttua valittuani. Mutta sievä orjatar saattaa sentään aina tuottaa
hetkellistä huvia."

"En tahdo!" vastasi Vinitius.

Mutta Petronius, joka todella piti hänestä ja joka olisi tahtonut
lieventää hänen tuskiaan, rupesi nyt miettimään, mitä tehdä.

"Ehkä sinun omat orjattaresi ovat kadottaneet uutuuden viehätyksen
silmissäsi," huudahti hän hetkisen perästä. "Mutta katsopa--ja siinä hän
rupesi silmäilemään Irasta ja Eunikeä, vuoroin toista, vuoroin toista,
kunnes vihdoin laski kätensä kultatukkaisen kreikattaren
lanteille,--katsopa tätä sulotarta! Fonteius Capito nuorempi tarjosi
minulle hänestä hiljan kolme komeaa clasomenilaista poikasta. Kauniimpaa
ruumista ei Scopaskaan voisi luoda. En itsekään käsitä, minkätähden hän
tähän saakka on jättänyt minut aivan kylmäksi. Suhteeni Chrysothemikseen
ei ainakaan ole ollut estämässä! Mutta minä lahjoitan hänet sinulle. Ota
hänet!"

Nämä sanat kuullessaan kalpeni kultatukkainen Eunike äkkiä kuin vaate.
Hän loi Vinitiukseen pelästyneet silmänsä ja näytti henkeä vetämättä
odottavan hänen vastaustaan.

Mutta Vinitius karkasi ylös, painoi kädet ohimoilleen ja rupesi puhumaan
kiireesti kuten ihminen, joka on sairas ja joka ei huoli mistään:

"Ei, ei!... En välitä hänestä! enempää kuin muistakaan!... Kiitos
vain, mutta en minä tahdo häntä! Lähdenpä etsimään kaupungille. Käskepä
antaa minulle gallialainen viitta päähineineen. Lähden tästä Tiberin
toiselle puolelle... Kunhan saisin nähdä edes Ursuksen!"

Hän läksi kiireesti. Petronius ei koettanutkaan pidättää häntä, sillä
hän huomasi, ettei hän kuitenkaan voisi istua yhdessä kohden.
Vinitiuksen puheen hän taas arveli johtuvan hetkellisestä
vastenmielisyydestä jokaista naista kohtaan, joka ei ollut Lygia. Hän ei
suinkaan tahtonut, että hänen jalomielinen lahjoituksensa menisi
myttyyn, sentähden kääntyi hän orjattarensa puoleen ja lausui:

"Eunike, kylve, voitele ruumiisi, pukeudu ja lähde sitten Vinitiuksen
taloon."

Mutta tyttö lankesi hänen jalkainsa juureen ja rupesi kädet ristissä
rukoilemaan, että hän armahtaisi häntä ja sallisi hänen jäädä taloonsa.
Hän ei mene Vinitiuksen luo, mieluummin hän täällä kantaa puita
hypocaustumiin kuin on siellä ensimmäisenä palvelijana. Hän ei tahdo!
Hän ei voi! Hän rukoilee, että herra häntä armahtaisi. Herra antaa
vaikkapa ruoskia häntä joka päivä, kunhan vain ei lähetä pois talostaan.

Tyttö vapisi kuin lehti. Hänen mielensä oli kuohuksissa, hän pelkäsi ja
ojensi tuskallisesti käsiään herransa puoleen. Petronius kuunteli häntä
kummissaan. Perin outoa oli Roomassa nähdä orjatar, joka uskalsi
vastustaa käskyä ja joka sanoi: »en tahdo enkä voi.» Petronius ei ollut
uskoa silmiään eikä korviaan. Vihdoin hänen kulmakarvansa rypistyivät.
Hän oli liian sivistynyt ollakseen raaka. Hänen orjillaan oli enemmän
vapauksia kuin orjilla tavallisesti, varsinkin huveihin nähden. Mutta
sen sijaan piti heidän ankarasti täyttää velvollisuutensa ja noudattaa
herransa tahtoa kuin jumalten lakeja. Jolleivät he täyttäneet näitä
molempia ehtoja, odotti heitä kyllä sama rangaistus, jota tavallisesti
vastaavissa tapauksissa käytettiin. Petronius ei sietänyt vastustusta
eikä yleensä mitään, joka häiritsi hänen rauhaansa. Vähän aikaa hän
katseli polvistuvaa tyttöä, mutta lausui sitten:

"Kutsu Teireisias tänne ja palaa itse hänen kanssaan."

Eunike nousi vavisten, kyyneleet silmissä, ja jätti huoneen. Vähän ajan
kuluttua hän palasi atriumin ylipalvelijan, kretalaisen Teireisiaan
seurassa.

"Ota Eunike," puhui Petronius, "ja anna hänelle kaksikymmentäviisi
raippaa, mutta katso ettet vahingoita ihoa."

Tämän sanottuaan läksi Petronius kirjastoonsa, istuutui ruusunkarvaisen
marmoripöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan teosta »Trimalchionin
pidot».

Mutta Lygian katoaminen ja pienen Augustan sairaus häiritsi siihen
määrään hänen ajatuksiaan, ettei hän kauaakaan voinut tehdä työtä.
Varsinkin näytti tuo sairaus kehittyvän vakavaksi. Petroniuksen mieleen
johtui, että jos Caesar saadaan uskomaan Lygian loihtineen pikku
Augustan, niin hänkin voidaan vetää edesvastuuseen, koska tyttö hänen
pyynnöstään tuotiin palatsiin. Hän toivoi heti ensi näkemällä voivansa
jollakin lailla selittää Caesarille tuollaisen syytöksen mahdottomuuden
ja luotti samalla Poppaean myötävaikutukseen. Poppaea nimittäin piti
Petroniuksesta, ja vaikka hän huolellisesti oli koettanut salata
tunnettaan, oli Petronius kuitenkin saanut sen selville. Hetken perästä
hän sentähden kohautti olkapäitään koko pelolleen ja päätti lähteä
tricliniumiin vahvistamaan ruumistaan. Hän aikoi vielä kerran
kannatuttaa itsensä palatsiin, sitten Mars-kentälle ja vihdoin
Chrysothemiksen luo.

Matkalla tricliniumiin astui hän käytävän läpi, joka oli määrätty
palvelijain olinpaikaksi, ja siellä hän äkkiä näki Euniken siron
vartalon nojaamassa seinää vasten. Hän muisti, ettei ollut antanut
Teireisiaalle muuta käskyä kuin ruoskia Eunikeä. Kulmakarvojaan
rypistellen alkoi hän etsiä häntä palvelijoiden joukosta.

Mutta kun ei hän häntä nähnyt, kääntyi hän Euniken puoleen.

"Joko sinä sait raippasi?"

Tyttö heittäytyi taasen hänen jalkoihinsa, suuteli hänen togansa
lievettä ja virkkoi:

"Oi, kyllä, herra! Sain! oi, kyllä, herra!..."

Hänen äänessään soi ilo ja kiitollisuus. Varmaan hän luuli, raipat
saatuaan, olevansa oikeutettu jäämään tähän taloon. Petronius ymmärsi
hänen ajatuksensa ja hämmästeli orjattaren intohimoista vastarintaa.
Ihmisluonnon kokeneena tuntijana käsitti hän paikalla, että ainoastaan
rakkaus saattoi olla syynä sellaiseen vastustukseen.

"Onko sinun rakastettusi tässä talossa?" kysyi hän.

Tyttö nosti siniset, kyyneltyneet silmänsä herransa puoleen ja vastasi
niin hiljaa, että ääni tuskin kuului:

"On, herra!..."

Hän oli erinomaisen kaunis, hänen kasvoissaan kuvastui pelko ja toivo ja
hänen silmänsä loistivat kultaisten hiusten alta niin rukoilevasti, että
Petroniuksen, joka filosofina julisti rakkauden voimaa ja estetikkona
antoi arvon kaikelle kauneudelle, kävi häntä sääli.

"Kuka noista sitten on rakastettusi?" kysyi hän nyökäyttäen päätään
orjiin päin.

Mutta hänen kysymykseensä ei tullut vastausta. Eunike vaivutti päänsä
hänen jalkoihinsa ja pysyi liikkumattomana.

Petronius tarkasteli orjia, joiden joukossa oli sekä komeita että
kauniita nuorukaisia, mutta hän ei kenenkään kasvoista voinut lukea
vastausta kysymykseensä. Kaikki vain hymyilivät jonkinlaista kummallista
hymyä. Vähän aikaa Petronius vielä katseli tyttöä, joka oli hänen
jalkainsa juuressa, ja läksi sitten vaieten tricliniumiin.

Syötyään käski hän kantaa itsensä palatsiin ja sieltä Chrysothemiksen
asuntoon, jossa hän viipyi myöhään yöhön. Kotiin palattuaan kutsutti hän
luokseen Teireisiaan.

"Saiko Eunike raippansa?" kysyi hän.

"Sai, herra. Kielsit kuitenkin vahingoittamasta hänen pintaansa."

"Enkö hänestä antanut mitään muuta käskyä?"

"Et, herra," vastasi »atriensis» levottomasti.

"Hyvä on. Kuka orjista on hänen rakastettunsa?"

"Ei kukaan, herra."

"Mitä sinä tiedät hänestä?"

Teireisias alkoi puhua hiukan epävarmalla äänellä:

"Eunike ei koskaan öisin jätä cubiculumia, jossa hän nukkuu vanhan
Acrisionan ja Ifidan kanssa; sinun kylvettyäsi, herra, ei hän koskaan
jää kylpylaitokseen... Toiset orjat nauravat häntä ja nimittävät häntä
Dianaksi."

"Riittää," virkkoi Petronius. "Sukulaiseni Vinitius, jolle tänä aamuna
lahjoitin Euniken, ei huolinut hänestä. Hän saa siis jäädä taloon. Saat
mennä."

"Saanko vielä puhua Eunikesta, herra?"

"Käskinhän sinun kertoa kaikki, mitä hänestä tiedät."

"Koko palvelijakuntasi, herra, puhuu sen neidon paosta, jonka piti asua
jalosukuisen Vinitiuksen talossa. Sinun lähdettyäsi tuli Eunike luokseni
ja kertoi tietävänsä miehen, joka voisi löytää hänet."

"Kas vain!" huudahti Petronius. "Mikä mies se on?"

"En tunne häntä, herra, mutta pidin kuitenkin velvollisuutenani
ilmoittaa sen sinulle."

"Hyvä. Olkoon tuo mies huomenna täällä minun talossani odottamassa
tribunia. Sinä saat minun nimessäni pyytää häntä aamulla tulemaan
luokseni."

»Atriensis» kumarsi ja läksi.

Vaistomaisesti tuli Petronius ajatelleeksi Eunikea. Alussa näytti
hänestä aivan selvältä, että nuori orjatar toivoo Vinitiuksen löytävän
Lygian vain siitä syystä, ettei häntä pakotettaisi muuttamaan hänen
taloonsa. Mutta sitten pälkähti hänen päähänsä, että mies, jota Eunike
suosittelee, saattaa olla hänen rakastettunsa. Ja tämä ajatus tuntui
äkkiä hänestä ilkeältä. Olisihan tästä asiasta helposti voinut päästä
selville yksinkertaisesti käskemällä paikalle Euniken, mutta oli jo
myöhäistä. Pitkä seurustelu Chrysothemiksen kanssa oli rasittanut
Petroniusta ja hän tarvitsi unta. Cubiculumiin astuessa muistui hänen
mieleensä äkkiä--hän ei itsekään tietänyt mistä syystä--että hän tänään
oli huomannut ryppyjä Chrysothemiksen silmäkulmissa. Samassa tuli hän
ajatelleeksi, että Rooma oli huutanut hänen kauneuttaan paljon enemmän
kuin se oikeastaan oli ansainnut sekä että Fonteius Capito, tarjotessaan
Eunikestä kolme clasomenilaista poikaa, oli tarjonnut hänestä aivan
liian vähän.




KOLMASTOISTA LUKU.


Tuskin oli Petronius aamulla ehtinyt pukeutua, kun Vinitius Teireisiaan
kehoituksesta astui unctuariumiin. Hän tiesi, ettei kaupungin porteilta
vielä ollut kuulunut mitään uutisia, ja tämän tiedon olisi pitänyt häntä
rauhoittaa, koska se edellytti, että Lygia vielä oli kaupungissa. Mutta
se vain huolestutti häntä entistä enemmän, sillä nyt hän rupesi
pelkäämään, että Ursus ehkä ryöstön jälkeen oli kuljettanut hänet
kaupungista, siis ennenkuin Petroniuksen orjat olivat ruvenneet
vartioimaan kaupungin portteja. Tosin portit näin syksyllä, kun päivät
kävivät lyhyemmiksi, suljettiin sangen aikaiseen, mutta ne avattiin
myöskin kaikille kulkijoille, ja heidän lukunsa ei suinkaan ollut
vähäinen. Sitäpaitsi muurin yli kyllä päästiin toisiakin teitä, jotka
orjat, varsinkin kun tahtoivat paeta kaupungista, hyvin tunsivat.
Vinitius oli lähettänyt väkeä kaikkien maaseudulle vievien teiden
varsille ja pienempiin kaupunkeihin vartijoille ilmoittamaan, että kaksi
orjaa oli karannut, kuvaamaan Ursuksen ja Lygian ulkomuotoa sekä
selittämään, että heidän kiinniottajalleen annettaisiin palkinto. Sangen
epäiltävää oli kuitenkin, onnistuisiko näiden lähettien saada heidät
kiinni, ja jos onnistuisikin, katsoisivatko kaupungin viranomaiset
itseään oikeutetuiksi pidättämään pakenevia Vinitiuksen yksityisestä
pyynnöstä, ilman praetorin todistusta. Todistuksen hankkimiseen ei
kuitenkaan ollut aikaa. Vinitius puolestaan oli koko eilisen päivän,
puettuna orjan pukuun, etsinyt Lygiaa kaikilta kaupungin kaduilta, mutta
löytämättä pienintäkään jälkeä. Tosin hän oli nähnyt Auluksen orjia
liikkeellä, mutta hekin olivat näyttäneet etsivän jotakin, ja se oli
ainoastaan ollut omiaan vahvistamaan hänessä vakaumusta, ettei Aulus
ollut ryöstänyt Lygiaa ja ettei hän edes tietänyt, mihin hän oli
joutunut.

Kun Vinitius sitten Teireisiaalta kuuli, että muuan mies lupaa löytää
Lygian, kiiruhti hän henki kurkussa Petroniuksen talolle ja rupesi
kysymään miestä, ennenkuin edes oli tervehtinyt isäntää.

"Saamme paikalla nähdä hänet," virkkoi Petronius.

"Hän on Euniken tuttava ja Eunike, joka juuri tulee järjestämään togani
poimuja, saa antaa hänestä likempiä tietoja."

"Onko se sama tyttö, jonka eilen tahdoit lahjoittaa minulle?"

"On sama, jonka eilen hylkäsit. Olen sinulle muuten hyvin kiitollinen
siitä, sillä hän on paras _vestiplica_, poimujen järjestäjä koko
kaupungissa."

Tuskin oli hän lakannut puhumasta, kun _vestiplica_ tuli
huoneeseen, otti togan, joka oli kääritty norsunluulla kirjaellulle
tuolille, levitti sen ja heitti Petroniuksen hartioille. Hänen kasvonsa
olivat kirkkaat ja tyynet, hänen silmistään loisti ilo.

Petronius katseli häntä ja huomasi, että hän oli hyvin kaunis.
Käärittyään hänen ympärilleen togan rupesi tyttö järjestelemään sitä ja
kumartui tuontuostakin oikomaan poimuja. Petronius huomasi, että hänen
hartioidensa väri oli ihanan vaaleasti ruusuinen ja että rinta ja
käsivarret kuulsivat kuin helmi-emo tai alabasteri.

"Eunike," virkkoi hän, "onko mies tullut, josta eilen puhuit
Teireisiaalle?"

"On, herra."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Chilon Chilonides, herra."

"Kuka hän on?"

"Parantaja, viisas mies ja ennustaja, joka osaa selittää ihmisten
kohtalot ja ilmoittaa tulevat asiat."

"Onko hän sinullekin ilmoittanut tulevia asioita?"

Euniken kasvoille valui puna, joka ulottui aina korviin ja kaulaan asti.

"On, herra."

"No mitä hän sinulle ennusti?"

"Että minua kohtaa tuska ja onni."

"Tuska sinua kohtasi jo eilen Teireisiaan kädestä. Onni on vielä
tulematta."

"Jo se on tullut, herra."

"Millä lailla?"

Tyttö kuiskasi hiljaa:

"Sainhan minä jäädä tänne."

Petronius laski kätensä hänen kullankarvaiselle päälaelleen.

"Sinä olet tänään hyvästi järjestänyt poimut, ja minä olen sinuun
tyytyväinen, Eunike."

Hänen kosketuksensa alla nosti onnellisuuden tunne silmänräpäyksessä
kyyneleet tytön silmiin, ja hänen povensa alkoi kiihkeästi kohoilla.

Mutta Petronius ja Vinitius läksivät atriumiin, missä Chilon Chilonides
heitä jo odotti. Heidät nähdessään teki hän syvän kumarruksen, mutta
Petroniuksen täytyi hymyillä, kun hän ajatteli eilen epäilleensä, että
tämä mies olisi Euniken rakastettu. Mies, joka seisoi hänen edessään, ei
saattanut olla kenenkään naisen rakastettu. Se oli ihmeellinen olento,
puoleksi inhoittava, puoleksi hullunkurinen. Ei hän ollut vanha: hänen
siivottomassa parrassaan ja kiharaisessa pörrössään ei saattanut erottaa
montakaan harmaata hiusta. Hänen vatsansa oli sisään painunut ja
olkapäät kuperat, joten häntä ensi näkemältä olisi luullut
kyttyräselkäiseksi. Kyttyrän keskeltä nousi suuri pää, jonka kasvot
muistuttivat sekä apinaa että kettua. Katse oli läpitunkeva, kellertävä
iho täynnä nyppyjä, ja nenä, niinikään nyppylöiden vallassa, todisti
hellää rakkautta pulloon. Miehen huolimaton puku, jota täydensi tumma,
pukinvilloilla täytetty tunica ja risainen viitta, osoitti joko
todellista tai teennäistä köyhyyttä. Hänet nähdessään tuli Petronius
ajatelleeksi homerolaista Thersitestä ja viitaten kädellään vastaukseksi
hänen kumarrukseensa, lausui hän:

"Terve, jumalallinen Thersites! Miten nyt on laita vaaterisojen, jotka
Ulysses Trojan edustalla sinulle lahjoitti, ja mitä hän itse nykyään
toimittaa Elysiumin kentillä?"

"Jalosukuinen herra," vastasi Chilon Chilonides, "viisain vainajista,
Ulysses, lähettää minun kauttani viisaimmalle elävistä, Petroniukselle,
pyynnön, että hän uudella viitalla peittäisi risani."

"Kautta Hecate Triformiksen!" huudahti Petronius, "vastauksesi ansaitsee
uuden viitan."

Siinä heidän keskustelunsa katkesi, sillä Vinitius virkkoi äkkiä:

"Tiedätkö tarkkaan, mistä on kysymys?"

"Ei ole vaikea tietää," vastasi Chilon, "kun kahden kuuluisan talon
orjakunnat eivät muusta puhu kuin siitä yhdestä asiasta ja kun
sitäpaitsi puoli Roomaa kaikuna toistaa heidän puheensa. Toissa iltana
ryöstettiin neito, joka on kasvatettu Aulus Plautiuksen talossa,
nimeltään Lygia, tai oikeammin sanoen Callina--kun orjasi, oi herra,
olivat saattamassa häntä Caesarin palatsista sinun »insulaasi». Minä
puolestani lupaan löytää hänet kaupungista tai, jos hän olisi poistunut
kaupungista--mikä ei ole luultavaa--antaa sinulle, jalosukuinen tribuni,
tiedon hänen pakopaikastaan."

"Hyvä on," virkkoi Vinitius, jota vastauksen täsmällisyys miellytti.
"Mitä keinoja aiot käyttää?"

Chilon hymähti viekkaasti.

"Keinot ovat sinun käsissäsi, herra. Mutta minulla on äly."

Petronius hymähti. Hän oli täysin tyytyväinen vieraaseensa.

"Tuo mies saattaa löytää neidon," mietti hän.

Vinitius rypisteli kokoonkasvaneita kulmakarvojaan.

"Jos sinä, kurja" virkkoi hän "vain voitonhimosta petät minua, niin
annan ruoskia sinut kuoliaaksi."

"Olen filosofi, herra. Filosofia ei johda voitonhimo--varsinkaan ei
sinun jalomielisen lupauksesi jälkeen."

"Vai olet sinä filosofi?" kysyi Petronius. "Eunike sanoi, että olet
parantaja ja ennustaja. Mistä sinä Euniken tunnet?"

"Hän tuli kysymään minulta neuvoa, sillä maineeni oli kaikunut hänenkin
korviinsa."

"Mitä neuvoa hän tahtoi?"

"Neuvoa rakkautta vastaan. Hän tahtoi parantua toivottomasta
rakkaudesta."

"Entä paransitko hänet?"

"Tein enemmänkin, sillä annoin hänelle amuletin, joka tuottaa
vastarakkautta. Paphoksessa Kypron saarella on temppeli, jossa, oi
herra, säilytetään Venuksen vyö. Annoin hänelle kaksi langanpätkää tästä
vyöstä, suljettuina mantelin kuoreen."

"Ja otit hyvät maksot tietysti?"

"Vastarakkauden lahjasta ei kukaan koskaan voi maksaa tarpeeksi. Kas,
oikeasta kädestäni puuttuu kaksi sormea ja sentähden puuhaan itselleni
kirjuri-orjaa, jotta hän kirjoittaisi muistiin ajatukseni ja toimittaisi
oppini maailman tietoon."

"Mihin kouluun sinä sitten kuulut, jumalallinen tietäjä?"

"Olen kyynikko, herra, sillä viittani on risainen; olen stoikko, sillä
kannan köyhyyteni kärsivällisyydellä; peripatetikkokin olen, sillä en
omista kantotuolia, vaan kuljen jalkaisin viinikellarista viinikellariin
ja opetan matkalla niitä, jotka lupaavat tarjota minulle viiniruukun."

"Käytkö sitten viiniruukun ääressä puhujaksi?"

"Herakleitos sanoi: »kaikki juoksee», ja voitko sinä herra, väittää,
ettei viini juokse?"

"Hän sanoi myöskin, että tuli on jumaluus, ja se jumaluus hehkuu sinun
nenälläsi."

"Jumalallinen Diogenes Apollonialainen sanoi ilmaa kaikkien kappalten
alkulähteeksi. Jota lämpimämpi ilma, sitä täydellisempiä olentoja se
synnyttää, ja lämpimässä ilmassa syntyvät viisasten sielut. Kun syksy
käy kylmäksi, täytyy todellisen tietäjän lämmittää sieluaan viinillä...
Sillä ethän voine kieltää, herra, ettei ruukku, vaikkapa ohuempikin,
kuten capualaiset ja telesialaiset, johtaisi lämpöä tämän katoavan
ihmisruumin luihin asti."

"Chilon Chilonides, missä on syntymäseutusi?"

"Mustanmeren rannalla. Olen kotoisin Mesembriasta."

"Chilon, olet suuri!"

"Ja tuntematon! lisäsi tietäjä surumielisesti."

Vinitius kävi taasen kärsimättömäksi. Toivonsa elähdyttämänä olisi hän
tahtonut, että Chilon paikalla olisi ryhtynyt toimeen, ja koko tämä
keskustelu tuntui hänestä turhalta ajan hukalta. Häntä harmitti
Petroniuksen puheet.

"Koska alat etsiä?" kysyi hän, kääntyen kreikkalaisen puoleen.

"Olen jo alkanut," vastasi Chilon. "Tässäkin, vastatessani ystävällisiin
kysymyksiisi, etsin paraikaa. Luota vain minuun, arvoisa tribuni, niin
saat nähdä, että löytäisin yksin kenkäsi nauhankin, jos sattuisit
pudottamaan sen, tai ihmisen, joka nauhasi kadulta otti."

"Onko sinua ennenkin käytetty tällaisiin toimiin?" kysyi Petronius.

Kreikkalainen loi silmänsä kohti korkeutta.

"Meidän päivinämme annetaan hyveelle ja viisaudelle niin vähän arvoa,
että filosofinkin täytyy käyttää muita keinoja henkensä elatukseksi."

"Mitä keinoja sinä sitten käytät?"

"Minä näen kaikki, mitä tapahtuu, ja annan neuvoja tarvitseville."

"Jotka maksavat sinulle--eikö niin?"

"Oi herra, minun täytyy ostaa kirjuri. Muuten viisauteni menee hautaan
minun kanssani."

"Jollet tähän asti ole saanut kokoon niin paljoa, että olisit voinut
hankkia siistin viitan, niin eivät palveluksesi mahda olla
suuriarvoisia."

"Vaatimattomuus on estänyt minua ylvästelemästä. Muista sitäpaitsi,
herra, ettei näihin aikoihin enää ole sellaisia hyväntekijöitä kuin
ennen. Heille oli yhtä suuri ilo saada kullalla peittää mies, joka oli
heille tehnyt palveluksen, kuin kulauttaa kurkkuunsa Puteolin osteri.
Palvelukseni eivät ole pienet, mutta ihmisten kiitollisuus on pieni. Kun
joskus arvokas orja sattuu karkaamaan, niin kuka hänet löytäisi, jollei
isäni ainoa poika? Kun muureilta tavataan kirjoituksia jumalallista
Poppaeaa vastaan, niin kuka saisi selville niiden kirjoittajat? Kuka
hakee kirjoista Caesaria vastaan tähdätyt säkeet? Kuka antaa ilmi, mitä
senaattorit ja ritarit puhuvat kotonaan? Kuka kantaa kirjeet, joita ei
rohjeta uskoa orjille, kuka kuuntelee uutisia parturien ovilla, kuka
tietää kaikki viinikellarien ja leipäpuotien salaisuudet, kenelle
uskoutuvat orjat, kuka saa nuuskia joka talon, atriumista aina
puutarhaan asti? Kuka tuntee kaikki kadut, kujat ja piilopaikat, kuka
tietää, mitä puhutaan kylpylaitoksissa, sirkuksessa, toreilla,
miekkailukouluissa, orjakauppiaiden hökkeleissä, yksin arenoillakin?
..."

"Kautta jumalien! riittää jo, jalosukuinen tietäjä!" huudahti Petronius,
"taikka me hukumme sinun palvelustesi, hyveittesi, viisautesi ja
kaunopuheisuutesi tulvaan. Riittää jo! Tahdoimme tietää, kuka olet, ja
nyt sen tiedämme."

Mutta Vinitius iloitsi, sillä hän arveli, että tämä mies, kerran
päästyään vauhtiin, ajaa ajamistaan kuni jahtikoira eikä väsy, ennenkuin
on piilopaikan löytänyt.

"Hyvä," virkkoi hän. "Tarvitsetko joitakin tietoja?"

"Tarvitsen aseita."

"Kummoisia?" kysyi Vinitius ihmeissään.

Kreikkalainen avasi toisen kätensä ja rupesi liikuttamaan toista,
ikäänkuin laskeakseen rahaa.

"Ajat ovat sellaiset, herra!" huudahti hän huoaten.

"Sinä rupeat siis aasiksi," lausui Petronius, "joka valloittaa
linnoituksen kultasäkkien avulla."

"Olen vain köyhä filosofi, herra," vastasi Chilon nöyrästi. "Kulta on
teidän hallussanne."

Vinitius heitti hänelle kukkaron, ja kreikkalainen koppasi sen kiinni
ilmasta, vaikka hänen oikeasta kädestään todella puuttui kaksi sormea.

Sitten hän nosti päätään ja virkkoi:

"Herra, tiedän enemmän kuin luuletkaan. En ole tullut tänne tyhjin
käsin. Tiedän, ettei Auluksen väki ole ryöstänyt neittä, sillä olen
puhutellut hänen palvelijoitaan. Tiedän, ettei hän ole Palatinuksella,
jossa kaikki parhaillaan häärivät sairaan pikku Augustan ympärillä.
Tiedän ehkä senkin, miksi herrat tahtoivat etsiä neittä minun avullani
eikä käyttämällä vartijoita tai Caesarin sotamiehiä. Tiedän, että
palvelija, joka on kotoisin samasta maasta kuin hänkin, auttoi hänet
pakenemaan. Orjat eivät ole auttaneet heitä, sillä orjat vetävät yhtä
köyttä ja he eivät olisi asettuneet sinun orjiasi vastaan. Ainoastaan
uskonheimolaiset ovat voineet heitä auttaa..."

"Kuulepa, Vinitius," keskeytti hänet Petronius, "enkö sanonut sinulle
sanasta sanaan tätä samaa!"

"Se on suuri kunnia minulle," lausui Chilon. Sitten hän kääntyi
Vinitiuksen puoleen ja jatkoi: "epäilemättä neito palvelee samaa
jumaluutta kuin siveä, jalo roomatar Pomponia. Olen myöskin kuullut,
että Pomponia oli kutsuttu kotituomioistuimen eteen vastaamaan joidenkin
vieraiden jumalien palvelemisesta. En kuitenkaan saanut hänen
palvelijoiltaan tietää, mitä jumalia ne ovat ja miksi niiden tunnustajia
sanotaan. Jos vain saisin sen tietää, lähtisin heidän luoksensa,
rupeaisin hurskaammaksi kuin kukaan heistä onkaan ja voittaisin heidän
luottamuksensa. Mutta etkö sinä, herra, joka, kuten olen kuullut, olet
viettänyt muutamia kymmeniä päiviä jalosukuisen Auluksen talossa, voi
antaa minulle tietoja näistä asioista?"

"En voi," vastasi Vinitius.

"Te olette, jalosukuiset herrat, kauan kysyneet minulta kaikenlaisia
asioita, ja minä olen vastannut kysymyksiinne. Sallikaa nyt minunkin
tehdä teille muutamia kysymyksiä. Etkö nähnyt, arvoisa tribuni,
Pomponian tai jumalallisen Lygiasi käyttävän joitakin kuvia, joitakin
uhreja, joitakin merkkejä tai amuletteja? Etkö nähnyt heidän keskenään
käyttävän joitakin merkkejä, joita eivät muut ymmärtäneet?"

"Merkkejäkö?... Odotapa!... Kyllä! Näin kerran Lygian piirtävän
hiekkaan kalan."

"Kalanko? Aa! Ooo! Tekikö hän sen yhden kerran vai useampiakin?"

"Yhden ainoan kerran."

"Ja oletko, herra, varma, että hän piirsi kalan? Ooo!..."

"Olen," vastasi Vinitius, jota keskustelu huvitti. "Voitko aavistaa mitä
se merkitsi?"

"Voinko minä aavistaa!" huudahti Chilon.

Hän kumarsi jäähyväisten merkiksi ja lausui:

"Suokoon teille Fortuna runsaat lahjansa, jalot herrat!"

"Käske antaa itsellesi viitta!" huusi Petronius hänen jälkeensä.

"Ulysses kiittää sinua Thersiteen puolesta," vastasi kreikkalainen.

Hän kumarsi vielä kerran ja läksi.

"Mitä arvelet tästä jalosukuisesta tietäjästä?" kysyi Petronius
Vinitiukselta.

"Arvelen, että hän löytää Lygian!" huudahti Vinitius iloisesti. "Tahdon
sentään lisätä, että jos olisi olemassa roistojen valtakunta, niin tämä
mies kelpaisi sen valtakunnan kuninkaaksi."

"Epäilemättä. Minun täytyy vielä likemmin tutustua tähän stoikkoon,
mutta sitä ennen pitää täällä atriumissa savuttaa hänen jälkensä."

Chilon Chilonides kääriytyi uuteen viittaansa, piteli sen poimujen alla
kädessään Vinitiuksen antamaa kukkaroa ja iloitsi yhtä paljon sen
painosta kuin sen helinästä. Hiljalleen asteli hän eteenpäin, tutkiskeli
tuontuostakin, katselisiko joku Petroniuksen talosta hänen peräänsä,
sivuutti Liviuksen portin ja kääntyi Virbiuksen mäen kulmassa Suburraan
päin.

"Lähdenpä tästä Sporuksen luo," puheli hän itsekseen, "ja valan
Fortunalle hiukan viiniä. Vihdoinkin olen löytänyt sen, mitä kauan olen
etsinyt. Hän on nuori, tulinen, antelias kuin Kypron vaskikaivokset ja
valmis lygiläisen lintunsa takia uhraamaan puolet omaisuudestaan. Kas
sellaista minä jo kauan olen hakenut. Täytyy sentään olla varuillaan,
sillä nuo hänen kulmakarvojensa rypistykset eivät tiedä hyvää. Voi!
sudenpenikat ne tähän aikaan hallitsevat maailmaa!... En minä sitä
Petroniusta pelkäisi. Oi jumalat, välittäjätoimi tuottaa näihin aikoihin
paljon enemmän kuin hyve. Hahhah! Vai piirsi hän hiekkaan kalan!
Ottaisinpa tukahtuakseni pukinjuusto-palaseen, jos saisin tietää, mitä
se merkitsee. Mutta minä hankin siitä vielä tiedon! Koska kalat elävät
veden alla ja niitä on vaikeampi löytää veden alta kuin maan päältä,
täytyy minun tästä kalasta saada erityiset maksot. Jos vielä saisin
toisen tällaisen kukkaron, voisin heittää kerjäläispussit metsään ja
ostaa orjan... Tai mitä sanoisitkaan, Chilon, jos neuvoisin sinua orjan
asemesta ostamaan orjattaren?... Tunnen sinut! Tiedän että suostut!...
Jos hän vielä olisi kaunis kuten esimerkiksi Eunike, niin hän
nuorentaisi sinut ja toimittaisi sinulle hauskan ja varman toimeentulon.
Möin Eunike-raukalle kaksi langanpätkää omasta vanhasta viitastani...
Hän on tyhmä, mutta jos Petronius lahjoittaisi hänet minulle, niin kyllä
ottaisin vastaan!... Niin, niin, Chilon Chilonin poika... Sinä olet
kadottanut sekä isäsi että äitisi... Olet orpo, osta siis huviksesi edes
orjatar. Hänen täytyy tietysti asua jossakin--Vinitius saa vuokrata
hänelle asunnon, jossa sinäkin saat suojaa; hänen täytyy käydä
vaatteissa--Vinitius saa maksaa hänen vaatteensa; hänen täytyy
syödä--Vinitius saa elättää hänet. Oi, kuinka elämä on raskasta!
Niitäkin aikoja, jolloin yhdellä oboluksella saattoi ostaa niin paljon
papuja ja silavaa kuin ikinä sylissään jaksoi kantaa, tai niin pitkän
palasen pukinverimakkaraa kuin kaksitoistavuotisen pojan käsivarsi!"

"...Mutta tuossahan Sporus, senkin roisto, jo onkin! Viinikellarissa on
aina helpompi kuulla uutisia."

Näin puhellen astui hän viinikellariin ja käski tuoda itselleen
ruukullisen »tummaa». Nähdessään isännän epäilevät silmäykset otti hän
kukkarosta kultarahan, laski sen pöydälle ja virkkoi:

"Kuule, Sporus, olen tänään tehnyt työtä Senecan kanssa aamun koitosta
aina puolipäivään asti, ja tämän antoi ystäväni minulle lähtiessäni."

Sporuksen pyöreät silmät kävivät rahan nähdessään vieläkin pyöreämmiksi,
ja pian oli tilattu viini Chilonin edessä. Chilon kastoi sormensa
viiniin, piirsi pöydälle kalan kuvan ja virkkoi:

"Tiedätkö mitä tämä merkitsee?"

"Eikö se ole kala? Kala merkitsee tietysti kalaa!"

"Olet tyhmä, vaikka sekoitatkin viiniisi niin paljon vettä, että sieltä
voisi löytää kaloja. Se on vertauskuva, joka filosofien kielessä
merkitsee: Onnettaren hymy. Jos olisit arvannut oikein, olisit ehkä
sinäkin löytänyt onnesi. Kunnioita filosofiaa, sen sanon sinulle, sillä
muutoin muutan minä toiseen viinikellariin. Persoonallinen ystäväni
Petronius on jo aikoja sitten kehoittanut minua tekemään sen."




NELJÄSTOISTA LUKU.


Seuraavina päivinä ei Chilonia nähty missään. Vinitius taas, joka
saatuaan Actelta tietää, että Lygia häntä rakastaa, yhä kiihkeämmin oli
ruvennut häntä ikävöimään, ryhtyi nyt omin neuvoin häntä etsimään.
Caesarin apua ei hän tahtonut eikä olisi voinutkaan käyttää, koska
pienen Augustan sairaus oli upottanut Caesarin huoliin korvia myöten.

Temppeleissä uhrattiin ja rukoiltiin, lääkärit koettivat taitoaan,
vihdoin turvauduttiin taikatemppuihinkin, mutta turhaan. Viikon päästä
kuoli lapsi. Suru valtasi hovin ja koko Rooman. Caesar, joka lapsen
syntyessä oli ollut tulemaisillaan hulluksi ilosta, oli nyt
tulemaisillaan hulluksi surusta. Hän sulkeutui huoneeseensa eikä kahteen
päivään huolinut mistään ravinnosta. Palatsissa vilisi laumoittain
senaattoreja ja augustianeja, jotka olivat rientäneet lausumaan ilmi
surunsa ja osanottonsa tunteita, mutta hän ei tahtonut nähdä ketään.
Senaatti kokoontui ylimääräiseen istuntoon ja julisti kuolleen lapsen
jumalaksi; sille päätettiin rakennuttaa temppeli, jolle asetettaisiin
oma pappi. Kuolleen kunniaksi uhrattiin yhä uusia uhreja, hänen kuvansa
valettiin kallisarvoisiin metalleihin, ja hautaus muodostui
ennenkuulumattomaksi juhlallisuudeksi, jossa kansa sai kummastella
Caesarin peittelemättömiä surunilmauksia, itkeä kilpaa hänen kanssaan,
ojentaa kätensä anomaan almuja ja ennen kaikkea pitää hauskaa
harvinaisen näytelmän kustannuksella.

Tämä kuolemantapaus huolestutti Petroniusta. Koko Rooma tiesi, että
Poppaea piti noitumista kuoleman syynä. Samaa mieltä olivat lääkärit,
jotka siten pääsivät selittämään syyn lääkkeiden tehottomuuteen, papit,
joiden uhrit olivat osoittautuneet voimattomiksi, loitsijat, jotka
pelkäsivät henkeään, ja koko kansa. Petronius oli hyvillään Lygian
katoamisesta; eihän hän suonut pahaa Aulukselle, ja itselleen ja
Vinitiukselle hän tietysti soi kaikkea hyvää. Kun sitten sypressi, joka
surun merkiksi oli pystytetty Palatinukselle, oli otettu pois, läksi hän
senaattoreille ja augustianeille valmistettuun vastaanottoon,
kuulustellakseen, kallistiko Nero korvansa noitumishuhuille ja estämään
siitä mahdollisesti johtuvia seurauksia.

Hän tunsi Neron ja tiesi, ettei hän uskoisi koko noitumisjuttuun, mutta
tiesi myöskin, että Nero saattaisi teeskennellä uskovansa! Olisihan
hänellä siten tilaisuutta huojentaa omaa suruansa ja puskea
kostonhimonsa johonkin, mutta ennen kaikkea torjua päältään epäluulo,
että jumalat olisivat ruvenneet rankaisemaan häntä hänen rikostensa
takia. Petronius oli vakuutettu, ettei Nero kyennyt rakastamaan edes
omaa lastaan syvällä ja vilpittömällä rakkaudella; tosin hän oli
rakastanut sitä tulisesti, mutta aivan varmaan hänen surunsa oli
liioiteltu. Petronius oli oikeassa. Nero kuunteli senaattorien ja
ritarien valituksia kivettynein kasvoin, silmät tuijottaen yhteen
kohtaan. Selvästi saattoi nähdä, että hän todellisen tuskan rinnalla
ajatteli, minkä vaikutuksen hänen surunsa tekisi läsnäoleviin. Hän
käytti esikuvanaan Niobea ja tahtoi antaa kuvan vanhempien surusta,
kuten näyttelijä näyttämöllä. Hän ei kuitenkaan johdonmukaisesti osannut
pysyä mykässä, kivettyneessä tuskassa, vaan teki tuontuostakin liikkeen
ikäänkuin sirotellakseen multaa hiuksiinsa tai päästi syvän huokauksen.
Kun hän näki Petroniuksen, säpsähti hän ja rupesi kaikkien kuullen
huutamaan täydellisellä surunäytelmän äänellä:

"Voi, voi!... Sinäkin olet syypää hänen kuolemaansa. Sinun
kehoituksestasi tuli näiden seinien sisäpuolelle paha henki, joka
yhdellä silmäyksellään puhalsi elämän hänen rinnastaan... Voi minua,
etteivät silmäni ikinä olisi nähneet Helioksen valkeutta!... Voi minua!
voi minua!"

Hän korotti korottamistaan ääntään, kunnes se vihdoin yltyi aivan
epätoivoiseksi. Mutta samassa päätti Petronius äkkiä tehdä lopun koko
pelistä. Hän ojensi kiireesti kätensä ja vetäisi yhdellä otteella Neron
kaulasta silkkisen huivin, jota tämä aina käytti, sekä asetti sen hänen
suunsa eteen.

"Herra!" huudahti hän juhlallisesti "Rooma ja maailma ovat
menehtymäisillään tuskasta--säästä meille toki äänesi lahja!"

Läsnäolijat hämmästyivät, ja hetkeksi hämmästyi itse Nerokin. Ainoastaan
Petronius pysyi tyynenä. Hän tiesi varsin hyvin, mitä teki. Hänen
mieleensä oli muistunut, että Terpnos ja Diodoros olivat saaneet
nimenomaisen käskyn tukkia Caesarin suun, jos hän sattuisi korottamaan
ääntään niin, että se saattaisi tuottaa hänelle jotakin vaaraa.

"Caesar," jatkoi Petronius entiseen juhlalliseen, surumieliseen
tapaansa, "olemme kärsineet määrättömän tappion, salli meidän edes pitää
tämä lohdutuksen aarre!"

Neron kasvonlihakset rupesivat vavahtelemaan, ja hetkisen perästä
puhkesi hänen silmiinsä kyyneliä. Äkkiä laski hän kätensä Petroniuksen
olkapäille, nojasi päänsä hänen rintaansa vasten ja virkkoi kesken
itkuaan:

"Yksin sinä sitä ajattelet, yksin sinä! Petronius! yksin sinä!"

Tigellinus oli halkeamaisillaan kateudesta.

"Lähde Antiumiin!" lausui Petronius. "Siellä hän syntyi maailmaan,
siellä vuoti sydämeesi ilo, siellä tulet löytämään lohtuakin.
Virvoittakoot merituulet jumalallista kaulaasi; hengittäkööt keuhkosi
suolaista viileyttä. Me, sinun uskollisesi, seuraamme sinua kaikkialle.
Me lohdutamme sinua ystävyydellämme ja sinä lohdutat meitä laulullasi."

"Niin!" huudahti Nero surullisesti, "kirjoitan ylistyslaulun hänen
kunniakseen ja sävellän sen."

"Sitten lähdet Bajaehen etsimään lämmintä aurinkoa."

"Ja sitten Kreikkaan etsimään unohdusta."

"Runouden ja laulun kotimaahan!"

Synkkä, painostava mieliala haihtui vähitellen, niinkuin pilvet
haihtuvat peittämästä aurinkoa. Tosin keskustelusta vielä soi
surumielisyys, mutta samalla se jo oli täynnä tulevaisuudensuunnitelmia.
Juteltiin matkasta, taiteellisista esityksistä, jopa
vastaanottojuhlallisuuksista, joita täytyi panna toimeen Tiridateen,
Armenian kuninkaan, tulon johdosta. Tigellinus koetti kyllä vielä palata
noituusjuttuun, mutta Petronius oli varma voitostaan ja kävi paikalla
kiinni hyökkäykseen.

"Tigellinus," virkkoi hän, "luuletko noituuden vahingoittavan jumalia?"

"Caesar puhui itse siihen suuntaan," vastasi hovimies.

"Suru puhui--ei Caesar. Mutta mikä on oma mielipiteesi asiasta?"

"Jumalat ovat niin mahtavat, ettei noituminen voi heitä voittaa."

"Ethän vaan tahtone kieltää Caesarin ja hänen perheensä jumaluutta?"

"_Peractum est!_" mutisi Epirus Marcellus, joka seisoi
likeisyydessä. Hän käytti samaa huudahdusta, jota kansa käytti, kun
miekkailija arenalla heti ensi tiellä sai sellaisen iskun, ettei enää
toista tarvinnut.

Tigellinus kiehui vihasta. Hän ja Petronius olivat jo kauan kilpailleet
Neron suosiosta. Tigellinus oli siinä suhteessa voiton puolella, että
Nero hänen seurassaan kursaili aivan vähän tai ei ensinkään, mutta aina
kun hän törmäsi yhteen Petroniuksen kanssa, voitti Petronius älyllään ja
sukkeluudellaan hänet täydellisesti.

Niin kävi nytkin. Tigellinus ei voinut muuta kuin vaieta ja merkitä
muistoonsa ne senaattorit ja ritarit, jotka seurasivat Petroniusta salin
perälle ja kerääntyivät hänen ympärilleen, vakuutettuina siitä, että hän
yhä edelleen pysyisi Caesarin suosiossa.

Petronius jätti palatsin ja läksi Vinitiuksen luo. Kerrottuaan
ottelustaan Caesarin ja Tigellinuksen kanssa, virkkoi hän:

"Nyt olen torjunut vaaran sekä Aulus Plautiuksesta että Pomponiasta,
sekä meistä molemmista että Lygiasta. Tyttöä ei ruveta etsimään, sillä
kehoitin kuparipartaista apinaamme lähtemään Antiumiin ja sieltä
Napoliin tai Bajaehen. Hän lähtee, sillä näihin saakka ei hän ole
uskaltanut julkisesti esiintyä Rooman teattereissa. Sen sijaan hän jo
kauan on aikonut esiintyä Napolissa. Sitten hän näkee unta Kreikasta.
Hän tahtoo laulaa siellä kaikissa suuremmissa kaupungeissa ja vihdoin
panna toimeen voittokulun Roomassa, kaikkine seppeleineen, joita
»graeculi», kreikkalais-nahjukset, hänelle uhraavat. Sillaikaa voimme me
vapaasti etsiä Lygiaa ja vaaratta saattaa hänet turvapaikkaan. Mutta
mitä? Eikö jalosukuinen filosofimme vielä ole tullut?"

"Jalo filosofisi on petturi. Ei, hän ei ole tullut, ei ole
näyttäytynytkään eikä ikänä näyttäydy."

"Minulla on paremmat luulot hänestä, jollei juuri hänen
rehellisyydestään, niin ainakin hänen älystään. Hän on jo kerran saanut
iskeä kukkarosi suonta ja tulee aivan varmaan takaisin tehdäkseen sen
toistamiseen."

"Varokoon, etten minä avaa hänen omaa suontaan."

"Älä tee sitä; ole kärsivällinen, kunnes saat hänet kiinni petoksesta.
Älä enää anna hänelle rahaa, mutta lupaa runsas palkinto, jos hän tuo
varmoja tietoja. Oletko itse puolestasi ryhtynyt mihinkään
toimenpiteisiin?"

"Kaksi vapautettuani, Nymphidius ja Demas, etsivät häntä kuudenkymmenen
miehen avulla. Se orjista, joka hänet löytää, saa vapauden. Sitäpaitsi
olen lähettänyt väkeä kaikille Roomasta johtaville teille ja käskenyt
majataloissa kuulustella lygiläistä ja tyttöä. Itse harhailen yöt,
päivät kaupungilla, toivoen onnellisen sattuman kautta löytäväni hänet."

"Kunhan nyt saat tietoja, niin ilmoita minullekin, sillä minun täytyy
lähteä Antiumiin."

"Hyvä."

"Mutta jos nyt jonakin aamuna herätessäsi huomaat, ettei tytön tähden
sentään kannata kärsiä tuollaisia tuskia ja juosta noin monta askelta,
niin tule Antiumiin. Siellä ei tule olemaan puutetta naisista enempää
kuin huveistakaan."

Vinitius rupesi kävelemään pitkin askelin. Petronius seurasi häntä
jonkun aikaa ja virkkoi vihdoin:

"Sanopa minulle kerran suoraan äläkä puhu kuin hurjapää, joka on
antautunut mielikuvituksen valtaan ja turhanpäiten kiduttaa
itseään--puhu järkevän miehen kieltä ja vastaa ystävällesi: vieläkö sinä
todella yhtä kiihkeästi ikävöit tuota Lygiaa?"

Vinitius pysähtyi hetkeksi ja katsahti Petroniukseen oudosti, ikäänkuin
ei hän koskaan olisi häntä nähnyt. Sitten hän taasen jatkoi kävelyään.
Saattoi nähdä, että hän tukahdutti tunteenpurkauksen. Vihdoin oman
voimattomuuden tunne, suru, kiukku ja voittamaton kaiho pusersi hänen
silmiinsä kaksi kyyneltä, ja ne vaikuttivat Petroniukseen voimakkaammin
kuin kaunopuheisimmatkaan sanat.

Petronius vaikeni vähän aikaa ja puhkesi sitten puhumaan:

"Ei maailma lepää Atlaksen hartioilla--nainen sitä kannattaa, välistä
pidellen sitä leikkikalunaan kuin palloa ainakin."

"Niin!" lausui Vinitius.

He sanoivat toisilleen jo hyvästi, mutta samassa hetkessä tuli orja
ilmoittamaan, että Chilon Chilonides on etehisessä odottamassa ja pyytää
päästä herrojen puheille.

Vinitius käski paikalla päästää hänet sisään.

"Hahhah!" huudahti Petronius. "Enkö sanonut sitä! Kautta Herkuleen, pysy
vain tyynenä! Muuten hän kohta käskee sinua, etkä sinä häntä."

"Tervehdys ja kunnia jalosukuiselle sotilastribunille, kuten myös
sinulle, herra!" lausui Chilon, astuen huoneeseen. "Kasvakoon onnenne
yhtä suureksi kuin kunnianne ja ulottukoon kunnianne Herkuleen pylväistä
aina Parttein maan ääriin asti."

"Terve, sinä hyveen ja viisauden lainsäätäjä!" vastasi Petronius.

Vinitius koetti pysytellä näennäisen tyynenä.

"Mitä uutta?"

"Viime kerralla toin sinulle toivon että neito löytyy, nyt tuon
varmuuden."

"Sinä siis et vielä ole löytänyt häntä?"

"En, herra, mutta olen saanut selvän siitä, mitä tietää merkki, jonka
hän sinulle piirsi, tiedän, mitä väkeä ne ovat, jotka hänet ryöstivät,
ja tiedän, minkä jumalien tunnustajien joukosta häntä tulee etsiä."

Vinitius oli jo karkaamaisillaan istuimeltaan, mutta Petronius laski
kätensä hänen olkapäälleen ja kääntyen Chilonin puoleen virkkoi:

"Jatka!"

"Tiedätkö varmaan, herra, että neito piirsi hiekkaan kalan?"

"Tiedän!" tokaisi Vinitius vastaukseksi.

"Siinä tapauksessa hän on kristitty, ja kristityt hänet ovat vieneet."

Hetkiseksi vaikenivat kaikki.

"Kuuleppas, Chilon," virkkoi vihdoin Petronius. "Tämä sukulaiseni on
päättänyt antaa sinulle aika paljon rahaa, jos löydät neidon, mutta sinä
saat saman määrän raippoja, jos aiot pettää hänet. Edellisessä
tapauksessa voit ostaa vaikkapa kolme kirjuria, jälkimmäisessä
tapauksessa ei kaikkien seitsemän viisaankaan filosofia--oma viisautesi
siihen luettuna--riittäisi voitelemaan haavojasi."

"Neito on kristitty, herra!" huudahti kreikkalainen.

"Maltapa, Chilon. Sinä et ole mikään tyhmä mies. Tiedämme kaikki, että
Junia Silana ja Calvia Crispinilla haastoivat Pomponia Graecinan
oikeuden eteen kristittyjen taikauskon tunnustamisesta, mutta tiedämme
myöskin, että kotituomioistuin vapautti hänet syytöksestä. Aiotko sinä
taasen uudistaa tuon syytöksen? Aiotko väittää meille, että Pomponia ja
Lygia vihaavat ihmissukua, että he myrkyttävät kaivot ja suihkulähteet,
että he palvelevat aasin päätä, että he surmaavat lapsia ja viettävät
mitä riettainta elämää? Varo, Chilon, ettei väitteesi vastaväitteenä
kimmahda takaisin omaan selkääsi."

Chilon oikaisi kätensä, merkiksi ettei se ole hänen syynsä.

"Herra!" huudahti hän, "lausupa kreikaksi seuraavat sanat: Jeesus
Kristus, Jumalan poika, Vapahtaja."

"Hyvä! Minä lausun!... Entä sitten?"

"Ota nyt ensi kirjain jokaisesta sanasta ja aseta ne niin, että ne
muodostavat sanan."

"Kala!" huudahti Petronius kummissaan.

"Kas siitä syystä »kala» on tullut kristittyjen tunnusmerkiksi," puhui
Chilon mietteissään.

Hetken ajan vaikenivat kaikki. Kreikkalaisen väite tuntui niin
todenperäiseltä, että molempien ystävienkin täytyi vaipua mietteisiin.

"Vinitius," kysäisi Petronius, "ethän vain erehdy--piirsikö Lygia
todella eteesi kalan?"

"Kautta kaikkien Manalan jumalien!" huudahti nuorukainen vimmoissaan.
"Tässä tulee aivan hulluksi. Jos hän olisi piirtänyt linnun, niin
tietysti sanoisin, että linnun!"

"Siis hän on kristitty!" toisti Chilon.

"Siis," puuttui Petronius puheeseen, "Pomponia ja Lygia myrkyttävät
kaivot, ottavat kiinni lapsia kadulta ja surmaavat, viettävät rietasta
elämää! Tyhmyyksiä! Sinä Vinitiushan olit pitemmän aikaa heidän
talossaan, minä olin vain käymätietä, mutta tunnen sekä Auluksen että
Pomponian ja Lygian niin hyvin, että voin sanoa: panettelua! hullutusta!
Jos kala on kristittyjen tunnusmerkki--mikä kyllä näyttää
todenmukaiselta--ja jos he ovat kristittyjä, niin kautta Proserpinan!
silloin eivät kristityt ole sitä, miksi heitä luulemme!"

"Sinä puhut kuin Sokrates, oi herra," lausui Chilon.

"Kuka koskaan on tutkinut kristittyjä? Kuka on ottanut selvää heidän
opistaan? Kun kolme vuotta sitten kuljin Napolista tänne Roomaan--oi,
jospa olisinkin jäänyt sinne!--liittyi seuraani muuan mies, parantaja,
jonka nimi oli Glaucus ja joka oli kristitty. Mutta silti teki hän hyvän
ja kelpo miehen vaikutuksen."

"Tältä kelpo mieheltäkö sinä sait tietää, mitä kala merkitsee?"

"Valitettavasti en, herra! Matkalla eräässä majatalossa pisti joku
veitsen kelpo vanhuksen rintaan, mutta vaimon ja lapsen veivät
orjakauppiaat. Heitä puolustaessani menetin nämä molemmat sormeni.
Toivon kuitenkin, että ne kasvavat paikoilleen, koska kristittyjen
kesken usein kuuluu tapahtuvan ihmeitä."

"Mitä? Koska sinä olet ruvennut kristityksi?"

"Eilen, herra, eilen! Kala sen sai aikaan. Katso, mikä voima siinä on.
Ja muutaman päivän perästä olen minä oleva innokkaista innokkain, jotta
pääsisin kaikkien heidän salaisuuksiensa perille ja saisin tietää, missä
neito piilee. Ehkä kristillisyyteni näihin aikoihin kannattaakin
paremmin kuin filosofiani. Lupasin tässä Mercuriukselle, että jos hän
auttaa minua löytämään tytön, niin uhraan hänelle kaksi samanikäistä ja
samankokoista hiehoa, joiden sarvet olen antanut kullata."

"Vai sallii eilinen kristillisyytesi ja entinen filosofiasi sinun uskoa
Mercuriukseen?"

"Minä uskon aina siihen, mihin minun milloinkin tarvitsee uskoa. Se on
minun filosofiaani, ja siihen Mercuriuskin saa tyytyä. Te tiedätte
kuitenkin, arvoisat herrat, että Mercurius on epäluuloinen jumala.
Valitettavasti! Hän ei pane mitään arvoa rehellisten filosofien
lupauksiin, vaan tulee luultavasti vaatimaan hiehot etukäteen. Se
tuottaa hirveitä menoja. Senecoja ei ole paljo, ja minä en sellaisia
rahoja saa mistään, jollei jalosukuinen Vinitius tahtoisi antaa jotakin
siitä summasta, jonka..."

"Ei oboliakaan, Chilon!" huudahti Petronius, "ei oboliakaan! Vinitiuksen
anteliaisuus on suurempi kuin aavistatkaan, mutta vasta sitten, kun
Lygia on löydetty, nimittäin kun sinä olet ilmoittanut meille hänen
piilopaikkansa. Mercuriuksen täytyy jäädä odottamaan hienojaan, vaikka
se onkin hänelle vastenmielistä, kuten hänen älystään saatan päättää."

"Kuulkaa minua, korkeasti kunnioitetut herrat! Keksintöni on
suuriarvoinen, sillä vaikka en vielä ole löytänyt neittä, niin olen
löytänyt tien, jota myöten häntä tulee etsiä. Te olette lähettäneet sekä
vapautettuja että orjia pitkin maita, mantereita, mutta onko kukaan
heistä antanut teille osviittaa? Ei kukaan! Minä yksin olen antanut. Ja
saattepa kuulla enemmänkin. Teidän orjienne joukossa saattaa olla
kristittyjä, vaikkette sitä tiedä, sillä tämä väärä oppi on laajalti
levinnyt, ja orjat ovat vieneet teitä harhaan, sen sijasta että olisivat
auttaneet teitä. Paha on, että he näkevät minut täällä. Käske sentähden,
jalosukuinen Petronius, Eunikeä pitämään suunsa kiinni, ja levitä sinä,
jalosukuinen Vinitius, huhu, että olen käynyt täällä kauppaamassa
voidetta, jolla voidellaan hevosia ja joka takaa niille voiton
sirkuksessa... Minä tahdon yksinäni etsiä ja yksinäni löytää pakolaiset.
Luottakaa te minuun ja tietäkää, että jos nyt saan etukäteen vaikka
vähänkin rahaa, niin se vain kiihoittaa minua, kun aina toivon saavani
yhä enemmän ja kun minä siten varmaan tiedän, ettei luvattu palkinto
luista käsistäni. Niin, niin! Filosofina minä halveksin rahaa--Seneca,
Musonius ja Cornutus eivät sitä tee, vaikkeivät olekaan kadottaneet
sormiaan toista puolustaessaan ja vaikka osaavatkin kirjoittaa nimensä
jälkimaailmalle. Mutta paitsi orjaa, jonka aion ostaa, ja paitsi
Mercuriukselle lupaamiani hiehoja--te tiedätte, miten nautaeläimet ovat
kallistuneet--tuottaa itse etsiminen paljon menoja. Kuunnelkaapa vain
kärsivällisesti. Näinä muutamina päivinä ovat jalkani menneet ihan
verille alituisesta kävelemisestä. Olen käynyt viinikellareissa
juttelemassa ihmisten kanssa, olen käynyt leipurien, teurastajien,
öljykauppiaitten ja kalastajien luona. Olen juossut ristiin rastiin
kadut ja solat; olen käynyt karkuriorjien piilopaikoissa; olen hukannut
miltei sata assia morapelissä; olen käynyt pesutuvissa,
kuivatushuoneissa, köyhäinkeittiöissä, olen puhutellut muulinkuljettajia
ja kuvanveistäjiä, puoskareita ja hampaanvetäjiä, olen lörpötellyt
miesten kanssa, jotka kaupustelevat kuivia viikunoita, olen käynyt
hautausmaalla--ja arvatkaapa mistä syystä? Kaikkialla piirtääkseni
näkyviin kalan kuvan, katsoakseni ihmisiä silmiin ja kuunnellakseni,
mitä he kuvastani sanovat! Pitkiin aikoihin en saanut kuulla mitään,
mutta kerran tapasin suihkulähteen luona vanhan orjan, joka ammensi
vettä ämpäreihin ja itki. Menin paikalla hänen luokseen ja kysyin, miksi
hän itki. Istuuduimme sitten kaivon portaille, ja hän rupesi kertomaan,
kuinka hän koko ikänsä oli säästänyt sestersin kerrallaan voidakseen
ostaa vapaaksi rakkaan poikansa. Hänen herransa, muuan Pansa, oli
ottanut rahat paikalla, kun ne näki, mutta ei ollutkaan antanut poikaa.
»Ja minun täytyy itkeä», puheli vanhus, »vaikka toistamistaan
toistankin: tapahtukoon Jumalan tahto! Sillä minä, vanha syntinen, en
saata pidättää kyyneliäni.» Silloin minut valtasi ikäänkuin aavistus,
minä pistin sormeni ämpäriin ja piirsin kalan. Mutta mies virkkoi:
»minunkin toivoni on Kristuksessa.» »Tästä merkistäkö minut tunsit?»
kysyin. Hän vastasi: »niin, ja rauha olkoon kanssasi!» Rupesin nyt
urkkimaan häneltä asioita, ja se kelpo mies kertoi kaikki. Hänen
herransa, vastamainittu Pansa, joka itse oli suuren Pansan vapautettu,
toimitti kiviä Tiberiä myöten Roomaan. Kivet olivat aiotut
rakennuksiksi, ja orjat ja päiväpalkkalaiset niitä purkivat kuormista
yön aikana, jotteivät häiritsisi katuliikettä. Työmiesten joukossa on
paljo kristittyjä, muitten muassa hänen poikansakin, mutta koska se työ
on liian raskasta, oli hän päättänyt ostaa poikansa vapaaksi. Pansapa
kuitenkin suvaitsi pitää sekä rahat että orjan. Tätä kertoessaan
purskahti hän uudestaan itkuun, ja minä itkin hänen kanssaan--se oli
minulle sangen helppoa, sillä olen hyväsydäminen ja sitäpaitsi olivat
jalkani alituisesta kävelemisestä aivan verillä. Rupesin nyt kertomaan
hänelle, että vasta pari päivää sitten olen tullut Napolista, etten
tunne ketään veljistä enkä tiedä, missä he kokoontuvat pitämään yhteisiä
kokouksiaan. Hän ihmetteli, etteivät Napolin kristityt olleet
lähettäneet kirjeitä roomalaisille veljille, mutta siihen minä vastasin,
että ne varastettiin tiellä. Hän kehoitti minua yön aikana tulemaan
Tiberin toiselle puolelle, lupasi tehdä minut tutuksi veljien kanssa ja
toimittaa minut rukoushuoneisiin ja vanhimpien luo, jotka johtavat
kristillistä seurakuntaa. Tämän kuullessani ihastuin niin, että annoin
hänelle sen summan, minkä hän tarvitsi poikansa lunastamiseksi, toivoen,
että jalo Vinitius antaisi sen minulle takaisin kaksinkertaisena..."

"Kuule Chilon," keskeytti Petronius, "kertomuksessasi ui valhe totuuden
pinnalla aivan kuin öljy veden päällä. Olet tuonut tärkeitä uutisia,
sitä en tahdo kieltää. Myönnän, että Lygian etsimisessä on päästy aika
askel eteenpäin, mutta älä sinä voitele uutisiasi valheella. Mikä on
vanhuksen nimi, jolta sait tietää, että kristityt tunnusmerkkinään
käyttävät kalaa?"

"Eurytius, oi herra. Hän on köyhä, onneton vanhus. Hän muistutti minusta
parantaja Glaucusta, ja juuri se liikutti sydäntäni."

"Sen minä kyllä uskon, että tapasit vanhuksen ja että osasit käyttää
hyväksesi hänen tuttavuuttaan, unitta rahaa sinä et antanut hänelle. Et
antanut assiakaan, kuuletko! Et antanut mitään."

"Mutta autoin häntä nostamaan ämpäriä ja puhuin hänen pojastaan
suurimmalla myötätuntoisuudella. Niin, herra! eihän tässä näy voivan
salata mitään Petroniuksen tarkkanäköisyydeltä! En todellakaan antanut
hänelle rahaa, tai annoin oikeastaan, sillä annoin hengessä ja annoin
niin paljon, että sen pitäisi riittää hänelle, jos hän olisi todellinen
filosofi... Tein sen, koska pidin tällaista lahjoitusta hyödyllisenä,
jopa välttämättömänä. Ajattelin nimittäin, että se yhdellä iskulla
liittää minut kaikkiin kristittyihin, avaa minulle pääsyn heidän
joukkoonsa ja tuottaa minulle heidän luottamuksensa."

"Olet oikeassa," huomautti Petronius, "sinun täytyi se tehdä."

"Olen tullut tänne juuri voidakseni panna tuumani täytäntöön."

Petronius kääntyi Vinitiuksen puoleen:

"Käske maksaa hänelle viisituhatta sestertsiä, mutta vain hengessä,
ajatuksissa..."

Mutta Vinitius virkkoi:

"Minä panen mukaasi pojan kantamaan tarvittavaa summaa. Sano sinä
Eurytiukselle, että poika on orjasi, ja maksa hänen läsnäollessaan rahat
vanhukselle. Koska olet tuonut tärkeitä tietoja, saat sinä itse saman
määrän. Tule illalla hakemaan sekä poikaa että rahoja."

"Kas siinä vasta oikea Caesar!" huudahti Chilon. "Salli, herra, minun
uhrata sinulle kaikki työni, mutta salli myöskin minun tänä iltana tulla
noutamaan rahat yksistään, sillä Eurytius sanoi minulle, että kaikki
veneet jo ovat tyhjennetyt ja että vasta muutaman päivän perästä
odotetaan uusia kuormia Ostiumista. Rauha olkoon teidän kanssanne!
Niillä sanoilla kristityt jättävät toisensa hyvästi... Nyt ostan
itselleni orjattaren... tarkoitan orjan. Kas, kalat tarttuvat
ongenkoukkuun, mutta kristityt tarttuvat kalaan. _Pax vobiscum! pax!
... pax! ... pax!_... Rauha olkoon teidän kanssanne! ... rauha! ...
rauha! ... rauha!..."




VIIDESTOISTA LUKU.


»Petronius Vinitiukselle:

Luotettavan orjan mukana lähetän sinulle Antiumista tämän kirjeen ja
pyydän sinua viipymättä saman orjan mukana kirjoittamaan minulle, vaikka
tiedänkin, että kätesi ovat enemmän harjaantuneet miekan ja peitsen kuin
kynän käyttämiseen. Lähtiessäni olit hyvillä jäljillä ja täynnä toivoa,
arvelen siis, että olet jo saanut suloisen kaihosi tyydytetyksi Lygian
sylissä tai ainakin tulet tyydyttämään sen, ennenkuin kovat talvituulet
puhaltavat Soracten kukkuloilta Campanian yli. Oi Vinitiukseni! olkoon
opettajanasi Kypron suloinen jumalatar ja opeta sinä lygiläistä
aamuruskoasi, joka pakenee rakkauden aurinkoa. Mutta muista aina, ettei
kalleinkaan marmori sellaisenaan mitään merkitse ja että se saa tosi
arvonsa vasta kun kuvanveistäjän käsi sitä muovailee. Rupea sinä tuoksi
kuvanveistäjäksi, oi rakkahimpani! Pitää osata rakastaa ja pitää osata
opettaa rakastamaan. Nauttivathan eläimet ja alhaisokin tavallaan
rakkaudesta, mutta tosi ihminen eroaa heistä juuri siinä, että hän tekee
rakkautensa jaloksi, itsetietoiseksi taiteeksi, joka jumalallisen
arvonsa takia on hänelle kallis ja joka tyydyttää hänen sieluansa eikä
yksin hänen ruumistaan. Monasti, kun täällä ajattelen elämämme
tyhjyyttä, epävarmuutta ja turhuutta, tulen tehneeksi sen
johtopäätöksen, että sinä ehkä sittenkin olet osannut oikeaan, kun et
ole valinnut osaksesi Caesarin hovia, vaan sodan ja rakkauden. Ehkä ne
kaksi ovatkin ainoat, joiden tähden kannattaa syntyä maailmaan ja elää.

Olet ollut onnellinen sodassa, ole rakkaudessasikin! Ja jos sinua
huvittaa kuulla, mitä Caesarin hovissa tapahtuu, niin lähetän sinulle
silloin tällöin uutisia. Täällä Antiumissa me nyt olemme. Hoidamme
jumalallista ääntämme, vihaamme yhä Roomaa ja aiomme talveksi lähteä
Bajaehen tai julkisesti esiintyä Napolissa, jossa, asukkaat kun ovat
kreikkalaisia, meille varmaan osaavat antaa enemmän arvoa kuin Tiberin
rannalla, jossa asuu sudensikiöitä. Sekä Bajaesta että Pompejista,
Puteolista, Cumaesta ja Stabiaesta on tulviva kansaa meitä kuulemaan.
Meiltä ei tule puuttumaan suosionosoituksia eikä seppeleitä. Tämä kaikki
tulee yhä yllyttämään meitä lähtemään aiotulle retkellemme Kreikkaan.

Entä joko pieni Augusta on unohtunut? Ei! me yhä itkemme häntä. Laulamme
hänelle omatekoisia ylistyslauluja, jotka ovat niin ihanat, että sirenit
kateudesta piiloutuvat Amphitriten syvimpiin rotkoihin. Delfinit
sensijaan varmaan tahtoisivat kuunnella meitä, jollei meren kohina olisi
häiritsemässä. Meidän tuskamme ei ole vieläkään tyyntynyt, vaan me yhä
näyttelemme sitä kaikissa mahdollisimman taiteellisissa muodoissa ja
pidämme erityistä huolta siitä, että se tulisi esitetyksi kauniina ja
että ihmiset näkisivät sen kauneuden. Oi rakkaani, me kuolemme vielä
kulhareina ja näyttelijöinä.

Kaikki augustianit, sekä miehet että naiset, ovat täällä. Sitäpaitsi on
täällä viisisataa aasintammaa, joiden maidossa Poppaea kylpee, ja
kymmenentuhatta palvelijaa. Välistä meillä on oikein hauskaa. Calvia
Crispinilla vanhenee; kerrotaan hänen pyytäneen, että Poppaea
kylvettyään sallisi hänen käyttää maitokylpyään. Lucanus syytti tässä
hiljan Nigidiaa rakkaussuhteista erään miekkailijan kanssa ja löi häntä
vasten kasvoja. Sporus joutui arpapelissä tappiolle ja sai antaa
vaimonsa Seneciolle. Torquatus Silanus raukka on käynyt niin huonoksi,
että häntä paremmin voisi pitää varjona kuin ihmisenä, vaikkei hän itse
taida sitä tietää. Hänen kuolemansa on päätetty asia. Ja tiedätkö, mikä
hänen rikoksensa on? Hän polveutuu jumalallisesta Augustuksesta. Hän ei
ole millään pelastettavissa. Sellainen se meidän maailmamme on!

Olemme, kuten tiedät, odottaneet Tiridatesta tänne, mutta sen sijaan
saimme Vologeseelta solvaavan kirjeen. Hän pyytää saada pitää Armenian
Tiridatesta varten, koska hän on sen valloittanut, ja sanoo ettei hän
siitä luovu, vaikkei pyyntöön suostuttaisikaan. Sulaa kiusantekoa! ja
siksi me julistimmekin sodan. Corbulo saa saman vallan, joka suurella
Pompeiuksella oli sodassa merirosvoja vastaan. Jonkun aikaa Nero sentään
oli epäilevällä kannalla: nähtävästi hän pelkäsi kunniaa, joka lankeisi
Corbulon osaksi, jos tämä saisi voiton. Oli puhetta siitäkin, että
ylipäällikkyys uskottaisiin Auluksellemme. Sitä vastaan nousi sentään
Poppaea, joka ei voi suoda anteeksi Pomponialle hänen hyveitään.

Vatinius kertoi meille, että Beneventumissa pian tapahtuu joku
merkillinen miekkataistelu. Katsopa vain, mitä suutarit saavat aikaan
meidän päivinämme, vaikka sananlasku sanookin: _ne sutor supra
crepidam_, suutari pysy lestissäsi! Vitellius polveutuu suutarista,
ja Vatinius on suorastaan suutarin poika. Lienee ehkä itsekin kiertänyt
pikilankaa! Näyttelijä Aliturus esitti eilen erinomaisesti Oidipusta.
Kysyin häneltä, koska hän on juutalainen, onko kristillisyys ja
juutalaisuus samaa. Hän sanoi, että juutalaisilla on oma ikivanha
uskontonsa, kristityt taas ovat uusi lahko, joka hiljan on syntynyt
Judassa. Siellä oli Tiberiuksen aikana ristiinnaulittu muuan mies, jonka
tunnustajien luku päivä päivältä kasvaa ja jotka kunnioittavat häntä
jumalana. Ymmärsin, etteivät he tahdo tunnustaa mitään muita jumalia,
varsinkaan ei meikäläisiä, enkä käsitä, mitä haittaa niistä voisi olla
heille.

Tigellinus osoittaa minulle jo julkisesti vihamielisyyttään. Tähän asti
ei hän vielä ole voinut päästä minun tasalleni, mutta parissa suhteessa
on hän minua etevämmässä asemassa. Ensinnäkin hän rakastaa elämää
enemmän kuin minä ja toiseksi hän on suurempi konna kuin minä. Nämä
ominaisuudet tekevät hänet Vaskiparralle likeiseksi ystäväksi. Ennemmin
tai myöhemmin tulevat he molemmat ymmärtämään toisensa, ja silloin on
minun vuoroni tullut. En vielä tiedä, koska tämä tapahtuu, mutta kerran
sen täytyy tapahtua, ja yhdentekevähän on koska. Sillaikaa pitää nyt
koettaa huvitella. Elämä itsessään olisi aika hauskaa, jollei
Vaskipartaa olisi, mutta hän pitää huolta siitä, että ihmisen välistä
täytyy inhota itseään. Turhaan on verrattu taistelua hänen suosiostaan
sirkuskilpailuihin, johonkin peliin tai kamppailuun, jossa voitto
kutkuttelee itserakkautta. Olen itsekin monasti käyttänyt tätä
vertausta, mutta toisinaan olen mielestäni oikea Chilon enkä ensinkään
parempi häntä. Lähetä hänet minun luokseni, kun et enää tarvitse häntä.
Minä pidän hänen mieltäylentävistä puheistaan. Tervehdä jumalallista
kristittyäsi ja pyydä minun nimessäni, ettei hän kohtelisi sinua kalan
tunteilla. Kerro minulle terveydestäsi ja rakkaudestasi. Opi ja opeta
rakastamaan. Jää hyvästi!»

»M.C. Vinitius Petroniukselle:

Lygiaa ei vielä ole löydetty! Jollen pian toivoisi löytäväni häntä, et
saisi tätä kirjettä, sillä ei tee mieli kirjoittaa, kun elämä tuntuu
inhoittavalta. Tahdoin saada selville, pettääkö Chilon minua, ja sinä
yönä, jolloin hän tuli noutamaan rahoja Eurytiukselle, kiersin
ympärilleni sotilasviitan ja läksin huomaamatta seuraamaan häntä ja
poikaa, jonka olin pannut hänen mukaansa. Kun he tulivat kaupungille,
seurasin heitä kaukaa ja kätkeydyin porttipilarin taa, saadakseni
tietää, oliko Eurytius todella olemassa. Alhaalla joella oli muutamia
kymmeniä miehiä työssä tulisoihtujen valossa. He purkivat kiviä suurista
veneistä ja lastasivat niitä rannalle. Näin Chilonin likenevän heitä ja
puhuttelevan erästä vanhusta, joka hetken kuluttua lankesi hänen
jalkainsa juureen. Toisia kerääntyi heidän ympärilleen, ja tuontuostakin
pääsi heiltä hämmästyneitä huutoja. Näin nyt pojan ojentavan
Eurytiukselle kukkaron, ja sen saatuaan rupesi vanhus rukoilemaan, kädet
korotettuina taivasta kohti. Hänen rinnalleen polvistui joku toinen,
nähtävästi hänen poikansa. Chilon puhui vielä jotakin, mutta sitä en
saattanut kuulla. Sitten hän siunasi molempia polvistuvia ja muitakin
läsnäolevia sekä teki ilmaan ristin merkin, jota he nähtävästi
kunnioittivat, koska kaikki silloin lankesivat polvilleen. Minut valtasi
halu astua heidän joukkoonsa ja luvata kolme samanlaista kukkarollista
sille, joka toisi minulle Lygian, mutta pelkäsin häiritseväni Chilonin
työtä, viivyin vain hetkisen ja jätin heidät sitten.

Tämä tapahtui noin toistakymmentä päivää lähtösi jälkeen. Sittemmin on
hän useita kertoja käynyt luonani ja kertonut voittaneensa suurta
kunnioitusta kristittyjen joukossa. Syynä siihen, ettei hän vielä ole
löytänyt Lygiaa, sanoo hän olevan, että kristittyjä on jo Roomassa
lukematon määrä. He eivät siis kaikki tunne toisiaan eivätkä voi tietää,
mitä kaikkea heidän joukossaan tapahtuu. Sitäpaitsi he ovat varovaiset
eivätkä puhu paljoa, mutta kunhan hän tutustuu heidän vanhimpansa, joita
sanotaan presbytereiksi, toivoo hän saavansa selville kaikki heidän
salaisuutensa. Muutamien perille hän jo on päässyt ja yhä enemmän hän on
koettanut urkkia, mutta varovaisesti, jottei herättäisi huomiota eikä
vaikeuttaisi työtään. Vaikea minun on odottaa, ja kärsivällisyyteni on
jo loppumaisillaan, mutta tunnen, että hän on oikeassa, ja odotan.

Lisäksi on hän kertonut, että heillä on yhteisiä rukouspaikkoja, monasti
he kokoontuvat ulkopuolelle kaupungin muureja, tyhjiin taloihin, jopa
hiekkakuoppiinkin. Siellä he kunnioittavat Kristusta, laulavat ja
juhlivat. Sellaisia paikkoja on paljo. Chilon arvelee, että Lygia
tahallaan välttää niitä, missä Pomponia käy, jotta tämä rohkeasti voisi
todistaa, ettei tunne Lygian piilopaikkaa, jos joutuisi oikeuden eteen
ja valalle. Mahdollisesti presbyterit ovat kehoittaneet häntä
varovaisuuteen. Jahka Chilon saa tietää nämä paikat, aion lähteä hänen
mukaansa, ja jos jumalat sallivat minun nähdä Lygian, niin vannon kautta
Zeun, ettei hänen enää pidä päästä pakoon käsistäni.

Ajattelen alituisesti noita rukouspaikkoja. Chilon ei tahdo päästää
minua mukaansa, sillä hän pelkää. Mutta en minä voi kotonakaan istua.
Tunnen Lygian paikalla, vaikkapa valepuvussa tai hunnutettuna. He tosin
pitävät kokouksiaan yöllä, mutta tunnen minä hänet yölläkin. Tuntisin
hänet äänestä ja liikkeistä missä tahansa. Pukeudun itsekin valepukuun
ja tarkastan joka tulijan ja menijän. Minun täytyy hänet tuntea, sillä
ajattelen häntä alinomaa. Chilon on luvannut tulla huomenna, ja sitten
me menemme. Otan aseita mukaani. Muutamat orjista, jotka olin lähettänyt
maaseudulle, palasivat tyhjin toimin. Mutta nyt tiedän varmaan, että hän
on täällä kaupungissa, ehkäpä aivan lähellä. Olen jo etsinyt monet
talot, muka vuokratakseni niistä huoneita. Minun luonani tulee hänen
paljoa parempi, sillä nyt hän elää keskellä köyhälistön vilinää. Olen
valmis tekemään mitä hyvänsä hänen tähtensä. Kirjoitat, että minä olen
valinnut paremman osan--surut ja huolet olen valinnut. Ensin haemme
niistä taloista, jotka ovat kaupungin sisäpuolella, sitten menemme
muurien taakse. Joka aamu herää minussa uusi toivo, muuten minun
olisikin mahdoton elää. Sinä sanot, että pitää osata rakastaa--oi, kyllä
minä osaisin puhua Lygialle rakkaudesta! Mutta nyt minä ikävöin. Odotan
juuri Chilonia ja täällä kotona tuntuu sietämättömältä. Hyvästi.»




KUUDESTOISTA LUKU.


Chilon oli viipynyt poissa niin kauan, ettei Vinitius lopulta tietänyt,
mitä ajatella. Turhaan toisti hän itselleen, ettei etsiminen voi viedä
varmoihin, toivottuihin tuloksiin, jollei se tapahdu varovaisesti ja
vähitellen. Toivottomuus ja odotteleminen kädet ristissä oli hänen
luonteelleen niin vastenmielistä, ettei hän millään voinut siihen
tottua. Hän oli jo monen monituiset kerrat, puettuna tummaan
orjanpukuun, kierrellyt kadutkin, joten samojen katujen kierteleminen
alkoi tuntua oman toimettomuutensa peittämiseltä. Se ei enää voinut
rauhoittaa häntä. Hänen vapautettunsa--kaikki tottuneita miehiä, joille
hän oli antanut toimeksi omin päin etsiä Lygiaa--osoittautuivat paljoa
epäkäytännöllisemmiksi kuin Chilon. Mutta Vinitiuksen rakkaus Lygiaan
kasvoi miltei sellaiseksi kiihkoksi, jolla pelaaja haluaa voittaa
pelinsä. Sellainen Vinitius aina oli ollut. Pienestä pitäen oli hän
saanut tehdä mitä tahtoi ja luonteensa koko kiihkolla ajaa perille
asiansa. Hän ei laisinkaan ymmärtänyt, että joku yritys saattaisi
häneltä epäonnistua tai että hänen pitäisi kieltäytyä jostakin. Tosin
sotakuri joksikin aikaa oli laimentanut hänen hillittömyyttään, mutta
samalla se oli juurruttanut häneen sen käsityksen, että kaikki käskyt,
mitä hän antaa itseään alemmille, ehdottomasti ovat täytettävät. Pitkä
oleskelu Itämailla nöyrien ja orjamaiseen kuuliaisuuteen tottuneiden
ihmisten joukossa oli vain ollut omiaan lujentamaan hänessä sitä luuloa,
ettei hänen tahdolleen ole rajoja. Tämä oli siis kova kolaus hänen
itserakkaudelleen. Sitäpaitsi oli Lygian itsepintainen vastustus ja pako
jotakin hänelle aivan käsittämätöntä. Se oli hänelle täydellinen
arvoitus, ja hän ajatteli päänsä halki päästäkseen sen perille. Hän
tunsi, että Acte oli ollut oikeassa, sanoessaan, että Lygia häntä
rakasti. Mutta jos niin oli, niin minkätähden hän Vinitiuksen rakkauden,
hellyyden ja komean kodin asemasta valitsi puutteen ja hädän? Siihen
kysymykseen ei hän saanut vastausta. Sen sijaan alkoi hän hämärästi
aavistaa, että hänen ja Lygian mielipiteiden, hänen ja Petroniuksen sekä
Lygian ja Pomponia Graecinan maailman välillä on joku käsittämätön
eroavaisuus, joku syvä kuilu, jota ei millään saa täytetyksi eikä
tasoitetuksi. Silloin hänestä äkkiä tuntui siltä, että hänen täytyy
kadottaa Lygia, ja tämä ajatus riisti häneltä tasapainon viimeisenkin
jäljen, jota Petronius niin huolellisesti oli koettanut säilyttää
hänessä. Oli hetkiä, jolloin hän ei itsekään tietänyt, rakastiko vai
vihasiko hän Lygiaa. Hän tunsi vain, että hänen täytyy löytää hänet,
että hän mieluummin upottaa itsensä vaikka maan alle, kuin lakkaa
haluamasta häntä nähdä ja omistaa. Mielikuvituksen voimalla näki hän
hänet välistä aivan selvästi, ikäänkuin hän olisi seisonut hänen
vieressään; hän muisti jokaisen hänen sanansa, joka äännähdyksen, jonka
oli hänen huuliltaan kuullut. Hän tunsi hänet ihan likellään,
rinnallaan, sylissään, ja intohimo leimahti hänessä kuin tulen liekki.
Hän rakasti häntä, hän huusi häntä luokseen. Kun hän sitten ajatteli,
että Lygiakin rakasti häntä ja että hän vapaaehtoisesti olisi voinut
saada kaikki mitä halusi, valtasi hänet raskas, rajaton tuska ja haikea
ilo, joka mahtavana aaltona valautui hänen sydämeensä. Ajoittain teki
kiukku hänet aivan kalpeaksi, ja silloin hän erityisellä nautinnolla
heittäytyi ajattelemaan niitä nöyryytyksiä ja kärsimyksiä, joita hän
määrää Lygialle, kun hänet löytää. Hän ei tyydy siihen, että saa hänet
omistaa: hän tahtoo omistaa hänet maan tasalle nujerrettuna orjattarena.
Välistä hän saattoi vaipua ajattelemaan, kuinka ruoskan jäljet
syöpyisivät hänen ruusunkarvaiseen ruumiiseensa, ja samassa hän tunsi
halajavansa suudella ruoskan jälkiä. Hänen päähänsä juolahti, että hän
olisi onnellinen, jos saisi surmata hänet.

Tämä tuska, kidutus ja epävarmuus kuluttivat hänen terveyttään ja
kauneuttaan. Hänestä tuli ankara ja julma herra. Orjat, jopa
vapautetutkin, likenivät häntä vavisten, ja kun rangaistus ilman
minkäänlaista syytä, armottomana ja ansaitsemattomana kohtasi heitä,
rupesivat he salaa vihaamaan häntä. Hän sen kyllä tunsi, niinkuin hän
tunsi kamalan yksinäisyytensä, mutta sitä suurempi syy oli hänestä
kostaa heille. Ainoastaan Chilonia kohtaan hän vielä hillitsi mieltään,
sillä hän pelkäsi, että tämä heittäisi etsimistyönsä sikseen. Kun taas
Chilon sen huomasi, tuli hän yhä vaateliaammaksi ja käskevämmäksi.
Alussa käydessään Vinitiuksen puheilla oli hän aina vakuuttanut, että
kaikki käy pian ja helposti. Nyt oli syntynyt kaikenlaisia vaikeuksia.
Tosin hän aina muisti vakuuttaa, että etsiminen johtaisi toivottuihin
tuloksiin, mutta hän ei enää salannut, että etsiminen tulee kestämään
kauan.

Pitkien aikojen odotuksen perästä saapui Chilon vihdoin Vinitiuksen luo
niin synkän näköisenä, että nuori soturi kalpeni hänet nähdessään ja
karatessaan häntä vastaan tuskin sai puhutuksi:

"Eikö hän ole kristittyjen joukossa?"

"Totta kai, hyvä herra," vastasi Chilon "mutta minä olen heidän
joukostaan löytänyt Glaucuksen, parantajan."

"Mistä sinä nyt puhut? Kuka se on?"

"Sinä olet, herra, taitanut unohtaa vanhuksen, jonka kanssa kuljin
Napolista Roomaan ja jota puolustaessa menetin nämä kaksi sormea, niin
etten enää voi pitää kynää kädessäni. Rosvot, jotka ryöstivät hänen
vaimonsa ja lapsensa, pistivät veitsen hänen rintaansa. Hän oli
kuolemaisillaan, kun jätin hänet Minturnaen majataloon, ja minä surin
häntä kauan! Mutta voi kauhistus! Nyt olen tullut vakuutetuksi siitä,
että hän elää ja että hän kuuluu Rooman kristilliseen seurakuntaan."

Vinitius ei käsittänyt, mitä hän tarkoitti koko tällä jutulla. Sen hän
vain oli ymmärtävinään, että tuo Glaucus jollakin lailla esti Lygian
löytämistä. Hän koetti hillitä kiukkua, joka oli hänet jo
valtaamaisillaan, ja virkkoi:

"Jos sinä olet puolustanut häntä, niin hänen pitäisi olla kiitollinen ja
auttaa sinua."

"Oi arvoisa tribuni! Jumalatkaan eivät ole kiitolliset, mitä sitten
ihmisistä! Niin, kyllä hänellä olisi syytä olla kiitollinen. Mutta
valitettavasti vanhus on heikkomielinen. Aika ja kärsimykset ovat hänet
paaduttaneet niin, ettei hän osaa olla kiitollinen. Mutta ei siinä
kyllä. Hänen uskonheimolaisiltaan kuulin juuri hänen syyttävän minua
siitä, että olisin toiminut yksissä neuvoin rosvojen kanssa ja että
olisin syypää hänen onnettomuuteensa. Siinä palkka kahdesta sormesta!"

"Olen varma, lurjus, että hän puhuu täyttä totta!" huudahti Vinitius.

"Siinä tapauksessa, herra, tiedät enemmän kuin hän itsekään," lausui
Chilon arvokkaasti, "sillä hän lausuu ainoastaan arvelunsa. Sen nojalla
saattaisi hän sentään ottaa avukseen kristittyjä ja kostaa minulle
hirveällä tavalla. Sen hän varmaan viipymättä tekisikin, ja
uskonheimolaiset olisivat epäilemättä valmiit häntä auttamaan, mutta
onneksi ei hän tiedä nimeäni, ja rukoushuoneessa, jossa satuimme yhteen,
ei hän nähnyt minua. Minä tunsin hänet sentään paikalla ja olisin heti
tahtonut heittäytyä hänen kaulaansa, mutta varovaisuus pidätti minua.
Olen näet tottunut punnitsemaan jokaisen toimen, johon ryhdyn. Kun
sitten olimme matkalla pois rukoushuoneesta, rupesin kyselemään yhtä ja
toista hänestä, ja hänen tuttavansa kertoivat, että se on se mies, jonka
toveri petti matkalla Napolista... Muuten en laisinkaan tietäisi, että
hän levittelee sellaisia juttuja."

"Mitä tämä minuun kuuluu? Kerro, mitä näit rukoushuoneessa."

"Sinuun, herra, ei se kuulu, mutta minuun se kuuluu yhtä paljon kuin oma
nahkani. Minä tahdon, että oppini elää kuoltuanikin, ja sentähden olen
mieluummin valmis luopumaan palkkiosta, jonka minulle lupasit, kuin
tärvelemään elämäni turhan mammonan tähden. Sillä tosi filosofina voin
kyllä sekä tulla toimeen että etsiä jumalallista oikeutta ilman
mammonaa."

Vinitius likeni häntä, ilme hänen kasvoissaan ennusti pahaa, ja hän
virkkoi matalalla äänellä:

"Kuka sinulle on sanonut, että kuolema sinua kohtaa Glaucuksen eikä
minun käteni kautta? Mistä sinä tiedät, koira, etten paikalla aio
kuopata sinua puutarhaani?"

Chilon, joka oli aika pelkuri, katsahti Vinitiukseen ja huomasi samassa
silmänräpäyksessä, että ainoa varomaton sana auttamattomasti tuottaisi
hänelle turmion.

"Minä etsin häntä ja löydän hänet!" virkkoi hän kiireesti.

Molemmat vaikenivat, eikä vähään aikaan kuulunut muuta kuin Vinitiuksen
hätäinen hengitys ja etäältä puutarhassa työskentelevien orjien laulu.

Hetken perästä, huomattuaan nuoren patrisin hiukan tyyntyneen, virkkoi
kreikkalainen:

"Kuolema astui minua vastaan, mutta minä katsoin sitä silmiin tyynenä
kuin itse Sokrates. Ei, herra! en sanonut aikovani lakata neittä
etsimästä. Tahdoin vain sanoa, että hänen etsimisensä näihin aikoihin
voi olla minulle sangen vaarallinen. Epäilit tässä jo kerran, ettei
Eurytiusta ole olemassa, ja vaikka omin silmin saatoit nähdä, että isäni
poika oli puhunut sinulle totta, niin luulet taas Glaucusta keksityksi
henkilöksi. Varjelkoon! Jospa hän vain olisikin mielikuva! Jospa
voisinkin vaaratta vaeltaa kristittyjen joukossa kuten ennen, niin
olisin valmis luopumaan siitä vanhasta orjaraukasta, jonka pari päivää
sitten ostin vanhuuteni ja heikkouteni päivien varaksi. Mutta Glaucus
elää, herra, ja jos hän saisi nähdä minut, niin et sinä enää milloinkaan
minua näkisi, ja kuka sinulle silloin hakisi neidon?"

Chilon vaikeni ja rupesi pyyhkimään kyyneliä silmistään. Hetkisen
perästä hän jatkoi:

"Kuinka minä voin etsiä häntä, niin kauan kuin Glaucus elää? Minä saatan
minä hetkenä hyvänsä kohdata hänet, ja niin pian kuin hänet kohtaan,
olen surman oma, ja silloin tietysti etsiminenkin lakkaa."

"Mitä sinä nyt tahdot? minkä neuvon annat? ja mihin aiot ryhtyä?" kysyi
Vinitius.

"Aristoteles opettaa meille, että sivuseikat ovat uhrattavat pääasiain
takia, ja kuningas Priamo sanoi usein, että vanhuus on raskas taakka.
Kas, vanhuuden ja onnettomuuksien taakka on jo niin kauan raskaana
painanut Glaucuksen hartioita, että kuolema olisi hänelle hyväntekijä.
Ja eikö kuolema Senecan mukaan ole pelastus?"

"Petroniusta voit pitää narrinasi, mutta et minua. Sano, mitä tahdot?"

"Jos hyve on narripeliä, niin suokoot jumalat minun aina pysyä narrina.
Tahtoisin saada Glaucuksen pois tieltä, sillä niin kauan kuin hän elää
ja saa elää, on elämäni ja etsimiseni ainaisessa vaarassa."

"Palkkaa väkeä, jotka nuijalla lyövät hänet kuoliaaksi. Minä maksan
heidän palkkansa."

"He nylkevät sinua, herra, ja käyttävät sitten hyväkseen salaisuuttasi.
Roistoja on Roomassa tosin yhtä paljo kuin arenalla hiekkajyväsiä, mutta
et aavista, miten kalliiksi he nousevat, kun rehellisen ihmisen joskus
täytyy käyttää hyväkseen heidän roistomaisuuttaan. Ei! arvoisa tribuni.
Entä jos vartijat saisivat kiinni murhaajat juuri murhatyössä? Varmaan
he ilmoittaisivat, kuka heidät on palkannut, ja sinä saisit kaikenlaisia
ikävyyksiä. Minua he eivät voi ilmiantaa, sillä minäpä en sano heille
nimeäni. Väärin sinä teet, kun et minuun luota. Sinun pitäisi tietää,
että minä teen kaiken voitavani kahdestakin syystä: ensinnä
pelastaakseni oman nahkani ja sitten saadakseni palkinnon, jonka olet
luvannut minulle."

"Paljonko sinä tarvitset?"

"Tarvitsen tuhat sestertsiä, sillä huomaa, että minun täytyy hankkia
kelpo roistoja eikä sellaisia, jotka heti rahat saatuaan pötkivät
tiehensä jälkeä jättämättä. Hyvästä työstä hyvä palkka! Täytyyhän
minullekin jäädä jotakin, jolla voin kuivata kyyneleeni. Sillä minä
tulen suremaan häntä. Jumalat ovat todistajinani, että olen häntä
suuresti rakastanut. Jos tänään saan tuhat sestertsiä, on Glaucuksen
sielu kahden päivän kuluttua Hadeksessa, ja vasta siellä hän saa nähdä,
miten häntä rakastin--jos sielu siellä vain säilyttää muistonsa ja
ajatuskykynsä. Vielä tänään hankin miehet ja ilmoitan heille, että
huomisillasta alkaen lasken heidän palkkiostaan pois sata sestertsiä
joka päivältä, jonka Glaucus vielä elää. Sitäpaitsi on minulla tuuma,
joka tuntuu aivan pettämättömältä."

Vinitius lupasi maksaa pyydetyn summan ja kielsi puhumasta enempää
Glaucuksesta. Hän tahtoi kuulla muita uutisia ja tietää, missä Chilon
koko tämän ajan oli ollut sekä mitä hän oli saanut selville. Mutta
Chilon ei voinut kertoa paljoakaan uutta. Kahdessa rukoushuoneessa hän
vielä oli käynyt, oli tarkasti katsellut kaikkia ja varsinkin naisia,
mutta siellä ei ollut näkynyt ainoatakaan, joka olisi ollut Lygian
kaltainen. Siitä ajasta lähtien, jolloin Chilon oli ostanut vapaaksi
Eurytiuksen pojan, olivat kristityt pitäneet häntä uskonheimolaisenaan
ja kunnioittaneet häntä miehenä, joka seuraa »Kristuksen» jälkiä. Hän
oli saanut kuulla, että muuan heidän suuri lainsäätäjänsä, nimeltään
Paavali Tarsolainen, paraikaa on Roomassa vangittuna jonkun rikoksen
takia, josta juutalaiset häntä syyttävät. Häneen oli Chilon päättänyt
tutustua. Eniten häntä sentään huvitti toinen uutinen, nimittäin se,
että koko uskonlahkon ylimmäisen papin, joka oli ollut Kristuksen
opetuslapsi ja jolle Kristus oli uskonut koko kristityn maailman
hallituksen, myöskin jonakin kauniina päivänä piti ilmestyä Roomaan.
Häntä kaikki kristityt varmaan tahtovat nähdä, hänen oppiaan kuulla.
Varmaan pannaan toimeen suuria kokouksia, ja niihin Chilonkin menee.
Paras asia on, että sellaisessa joukossa helposti voi piiloutua, joten
hän saattaa viedä Vinitiuksen mukaansa. Silloin he varmaan löytävät
Lygian. Kun Glaucus vain on saatu pois tieltä, ei yritys tuota
suurtakaan vaaraa. Kristityt kyllä osaavat ja tahtovat kostaa, mutta
yleensä he ovat rauhallista väkeä.

Ja Chilon rupesi nyt hämmästyneenä kertomaan, ettei hän koskaan ollut
huomannut heidän viettävän rietasta elämää, myrkyttävän kaivoja ja
suihkulähteitä, vihaavan ihmissukua, palvelevan aasia ja syövän lasten
lihaa. Ei! ei sinnepäinkään. Varmaan heidän joukostaan löytyy
sellaisiakin, jotka rahasta suostuvat toimittamaan Glaucuksen pois
tieltä, mutta ei heidän uskontonsa, mikäli hän tietää, käske tekemään
rikoksia, päinvastoin se käskee antamaan anteeksi kärsityt vääryydet.

Vinitiuksen mieleen muistuivat sanat, jotka Pomponia Graecina Acten
luona oli lausunut, ja mielihyvällä kuunteli hän Chilonin kertomusta.
Hänen tunteensa Lygiaa kohtaan oli tosin muuttunut miltei vihaksi, mutta
tuntui sentään hyvältä kuulla, ettei oppi, jota Lygia ja Pomponia
tunnustivat, ollut rikollinen eikä saastainen. Hänessä heräsi kuitenkin
hämärä aavistus, että juuri tuo oppi, tuon tuntemattoman, salaperäisen
Kristuksen kunnioittaminen on erottanut hänet ja Lygian toisistaan, ja
äkkiä hän rupesi pelkäämään ja vihaamaan sitä.




SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Chilonille oli todella tärkeää saada Glaucus pois tieltä. Vanhus oli
kyllä iäkäs, mutta hän ei laisinkaan ollut mikään raihnas äijä.
Kuvauksessa, minkä Chilon hänestä oli antanut Vinitiukselle, oli kyllä
osa tottakin. Hän oli todella aikoinaan tuntenut Glaucuksen, mutta
pettänyt hänet, saattanut hänet rosvojen käsiin, ryöstänyt häneltä
perheen, omaisuuden ja vihdoin toimittanut hänet murhamiesten saaliiksi.
Näiden tapausten muisto ei sentään laisinkaan painanut hänen
omaatuntoaan, vaikka hän vielä lisäksi oli heittänyt kuolevan Glaucuksen
kedolle Minturnaen likeisyyteen--eikä suinkaan mihinkään majataloon.
Mutta eihän hän mitenkään ollut saattanut aavistaa, että Glaucus
paranisi haavoistaan ja palaisi Roomaan. Kun hän siis huomasi hänet
rukoushuoneessa, pelästyi hän niin suuresti, että hän todella ensi
hetkenä päätti lakata etsimästä Lygiaa. Mutta toiselta puolen peloitti
Vinitius häntä vieläkin enemmän. Hän ymmärsi, että hänen täytyy valita
joko Glaucuksen viha tai mahtavan patrisin kosto. Viimemainitun avuksi
voi lisäksi ennättää toinen vieläkin mahtavampi--Petronius. Näitä
asianhaaroja punnittuaan lakkasi Chilon epäilemästä. Hän huomasi, että
vähäväkiset vihamiehet ovat paremmat kuin mahtavat, ja vaikka hänen
pelkurimainen luonteensa kammosi kaikkia veritöitä, päätti hän sentään
surmauttaa Glaucuksen vieraan käden avulla.

Nyt oli pääasia valita miehet, ja heistä hän oikeastaan oli tullut
puhumaan Vinitiuksen kanssa. Hän oli viettänyt monet yöt viinakapakoissa
ihmisten joukossa, joilla ei ollut kotia, kunniaa eikä uskoa, ja heidän
joukostaan kyllä helposti olisi löytänyt miehiä, jotka olisivat ottaneet
tehdäkseen minkä työn hyvänsä, varsinkin nyt, kun he olivat haistaneet,
että Chilonilla oli rahaa. Mutta vielä helpommin olisi voinut sattua,
että olisi joutunut tekemisiin miesten kanssa, jotka, saatuaan palkan
käsiinsä, olisivat petkuttaneet häneltä koko summan, uhaten jättää hänet
vartijoiden haltuun. Muuten Chilon joku aika sitten oli ruvennut
inhoamaan noita likaisia ja hirmuisia kerjäläisiä, jotka asustelivat
epäilyttävissä hökkeleissä Suburrassa ja Tiberin takana. Hän tuomitsi
kaikkia itsensä mukaan eikä ikinä ollut syventynyt kristinuskoon tai
kristinoppiin. Sentähden hän arveli, että kristittyjenkin joukosta kyllä
löytää sopivan välikappaleen, jopa paljo luotettavamman kuin nuo muut,
ja hän päätti esittää asiansa sellaisessa valossa, ettei asianomainen
suostu siihen yksin rahan tähden, vaan harrastuksesta.

Tätä tarkoitusta varten hän läksi illalla Eurytiuksen luo, jonka hän
tiesi koko sielustaan haluavan auttaa hyväntekijätään. Varovaisena
miehenä ei hän sentään aikonutkaan ilmoittaa hänelle todellista
tarkoitustaan, sillä olihan se selvästi ristiriidassa vanhuksen hyveen
ja hurskauden kanssa. Chilon tarvitsi miehiä, jotka olivat valmiit mihin
tahansa, ja heille hän aikoi esittää asiansa niin, että he jo oman
turvallisuutensa tähden tahtoivat pitää suunsa kiinni.

Ostettuaan vapaaksi poikansa oli vanha Eurytius vuokrannut pienen
myymälän Circus Maximuksen varrella. Sellaisia myymälöjä vilisi siellä,
ja vanhus puolestaan aikoi ruveta myymään oliveja, papuja, kyrsiä ja
hunajalla höystettyä vettä yleisölle, joka kävi katsomassa kilpa-ajoja.
Chilon tapasi hänet paraikaa järjestämässä myymäläänsä. Hän tervehti
häntä Kristuksen nimeen ja kävi paikalla puhumaan asiasta, jonka tähden
hän oli tullut. Hän oli tehnyt palveluksen Eurytiukselle ja toivoi, että
tämä puolestaan tekisi vastapalveluksen hänelle. Hän tarvitsee pari
kolme voimakasta, rohkeata miestä torjumaan vaaraa, joka uhkaa sekä
häntä että kaikkia muita kristittyjä. Tosin hän nyt on köyhä, koska hän
on antanut Eurytiukselle miltei koko omaisuutensa, mutta hän on sentään
valmis korvaamaan miehille heidän vaivansa, jos he vain luottavat häneen
ja uskollisesti täyttävät hänen käskynsä.

Eurytius ja hänen poikansa Quartus kuuntelivat hyväntekijänsä sanoja
miltei polvillaan ja vakuuttivat olevansa valmiit tekemään, mitä ikinä
hän vaatii, he kun tiesivät, ettei niin pyhä mies saata vaatia mitään,
joka ei olisi Kristuksen opin mukaista.

Chilon vakuutti heidän olevan oikeassa, nosti silmänsä taivasta kohti ja
näytti rukoilevan. Itse asiassa hän punnitsi, ottaisiko vastaan heidän
tarjouksensa, joka voisi tuottaa hänelle tuhat sestertsiä. Mutta hetken
mietittyään hän hylkäsi sen. Eurytius oli vanha, sekä kärsimysten että
sairauden lamauttama, ja Quartus oli vasta kuudentoista vuotias. Chilon
tarvitsi luotettavaa ja ennen kaikkea voimakasta väkeä. Rahoista toivoi
hän onnellisen tuumansa avulla voivansa pelastaa suurimman osan
itselleen.

Jonkun aikaa he itsepintaisesti pysyivät ehdotuksessaan, mutta
hellittivät, kun Chilon päättävästi kieltäytyi.

"Tunnen leipuri Demaan," virkkoi Quartus äkkiä "jonka myllyssä on työssä
sekä orjia että päiväpalkkalaisia. Muuan päiväpalkkalaisista on niin
väkevä, että hän voittaa neljä miestä. Olen itse nähnyt hänen nostavan
kiven, jota ei neljä miestä saanut liikkumaan paikalta."

"Jos hän on jumalaapelkääväinen mies ja valmis uhrautumaan veljien
edestä, niin tee minut tutuksi hänen kanssaan," lausui Chilon.

"Hän on kristitty, herra," vastasi Quartus, "sillä Demaan työmiehet ovat
suurimmaksi osaksi kristittyjä. Siellä on väkeä sekä yötyössä että
päivätyössä. Tämä on yötyössä. Jos nyt lähtisimme sinne, tapaisimme
heidät illallisella ja saattaisimme vapaasti jutella heidän kanssaan.
Demas asuu lähellä Emporiumia."

Chilon suostui ehdotukseen sangen mielellään. Emporium oli Aventinuksen
juurella eikä siis kaukana suuresta sirkuksesta. Ei tarvinnut kiivetä
vuorelle, vaan saattoi kulkea oikotietä jokea pitkin, Porticus Aemilian
kautta.

"Olen vanha," lausui Chilon heidän astuessaan pilarikäytävän läpi, "ja
ajoittain käy muistini hämäräksi. Niin, Kristuksemmehan petti yksi hänen
omista opetuslapsistaan, mutta petturin nimeä en tällä hetkellä satu
muistamaan..."

"Se oli Judas, herra, joka sitten hirtti itsensä," vastasi Quartus,
itsekseen kummastellen, että joku saattoi tuon nimen unohtaa.

"Niin, niin, Judas! Kiitos vain," vastasi Chilon.

Jonkun aikaa he kulkivat ääneti. Kun he tulivat Emporiumille, tapasivat
he sen suljettuna. Silloin he menivät sen ohitse, kiersivät
jyvämakasiinit, joista kansalle jaettiin viljaa, kääntyivät vasemmalle
taloja kohti, joita jatkui Via Ostiensista pitkin Testaciuksen kummulle
ja Forum Pistoriumille asti. Siellä he seisahtuivat puisen rakennuksen
eteen, josta kuului myllynkivien kierinää. Quartus meni sisään, mutta
Chilon, joka ei tahtonut näyttäytyä suuressa kansanjoukossa ja joka aina
pelkäsi kohtaavansa parantaja Glaucuksen, jäi ulkopuolelle.

"Olenpa utelias näkemään Herkuleen, joka palvelee myllärillä," puheli
hän itsekseen ja loi katseensa kirkasta kuuta kohti. "Jos se on viisas
konna, niin hän kyllä tulee hiukan kalliiksi, mutta jos se on tyhmä
kristitty ja kelpo mies, niin hän tekee ilmaiseksi kaikki, mitä tahdon."

Enempää ei hän ehtinyt ajatella, sillä Quartus palasi samassa. Hänen
mukanaan oli toinen mies, puettuna tunikaan, jota sanottiin exomikseksi
ja joka oli niin leikattu, että oikea käsivarsi ja rinnan oikea puoli
jäivät paljaaksi. Työmiehet käyttivät tavallisesti tätä pukua, koska
siinä oli hyvin vapaa liikkua. Nähdessään uuden tulijan hymähti Chilon
tyytyväisesti, sillä hän ei iässään ollut nähnyt sellaista rintaa ja
sellaisia käsivarsia.

"Kas tässä, herra," huudahti Quartus, "veli, jota halusit tavata."

"Kristuksen rauha olkoon kanssasi," lausui Chilon. "Mutta sano nyt sinä,
Quartus, ansaitsenko minä uskoa ja luottamusta, ja palaa sitten Jumalan
nimessä vanhan isäsi luo, ettei hänen tarvitse olla yksin."

"Hän on pyhä mies," virkkoi Quartus. "Hän luovutti koko omaisuutensa
ostaakseen minut, tuntemattoman miehen, vapaaksi orjuudesta. Palkitkoon
häntä Herramme ja Vapahtajamme taivaallisilla lahjoillaan."

Tämän kuultuaan kumartui jättiläiskokoinen orja suutelemaan Chilonin
kättä.

"Mikä on nimesi, veli?" kysyi Chilon.

"Pyhässä kasteessa annettiin minulle nimi Urbanus."

"Urbanus, veljeni, onko sinulla aikaa jutella kanssani kahdenkesken?"

"Työmme alkaa vasta puoliyön aikana, ja paraillaan valmistetaan
illallistamme."

"Sittenhän on aikaa yllin kyllin. Menkäämme joelle, niin saat siellä
kuulla asiani."

He menivät ja istuutuivat kiviselle rahille rannalla. Oli aivan
hiljaista, ainoastaan myllystä kuului kivien ritinä ja joen uomasta
etäisten aaltojen loiske. Chilon tarkasteli nyt työmiehen kasvoja. Hän
oli surullisen ja alakuloisen näköinen, kuten Roomassa asuvat barbarit
tavallisesti, mutta samalla teki hän hyväntahtoisen ja rehellisen
vaikutuksen.

"Niin, niin!" huudahti Chilon ajatuksissaan. "Se on tyhmä, kelpo mies,
joka varmaan ilmaiseksi surmaa Glaucuksen."

"Urbanus," virkkoi hän, "rakastatko Kristusta?"

"Koko sielustani ja mielestäni," vastasi työmies.

"Entä veljiäsi, sisariasi ja niitä, jotka sinulle ovat opettaneet
oikeutta ja totuutta Kristuksessa?"

"Rakastan heitä myöskin."

"Rauha olkoon kanssasi."

"Ja samaten sinun kanssasi, isä."

Molemmat vaikenivat, eikä taaskaan kuulunut muuta kuin etäisyydestä
myllynkivien ulina ja virran loiskina.

Chilon käänsi kasvonsa kirkasta kuuta kohti ja rupesi hitaalla,
matalalla äänellä puhumaan Kristuksen kuolemasta. Ei hän puhunut
Urbanukselle, vaan paremmin ikäänkuin itsekseen ja johdattaakseen
mieleensä Vapahtajan kuolemaa tai uskoakseen nukkuvalle kaupungille
jotakin suurta salaisuutta. Mieliala oli juhlallinen ja harras. Työmies
itki. Mutta kun Chilon rupesi valittamaan ja vaikeroimaan, ettei
Vapahtajan kuolinhetkellä ollut läsnä ketään, joka olisi häntä
puolustanut, jollei vapauttanutkaan ristiinnaulitsemisesta, niin ainakin
varjellut sotamiesten ja juutalaisten loukkauksilta, silloin pani sääli
ja hillitty raivo barbarin kädet pusertumaan nyrkeiksi. Viattoman
kuolema häntä liikutti, mutta kun hän ajatteli ihmisjoukkoa, joka oli
tehnyt pilkkaa ristinpuulle naulatusta Karitsasta, hurjistui hänen
lapsellinen mielensä ja hänessä leimahti villi kostonhimo.

Chilon kysäisi äkkiä:

"Tiedätkö, Urbanus, kuka Judas oli?"

"Tiedän, tiedän! mutta hänhän hirtti itsensä," huudahti työmies.

Tuntui siltä kuin hän olisi surrut, että petturi omalla kädellään oli
rangaissut itsensä ja ettei hän enään voinut saada häntä käsiinsä.

Chilon jatkoi:

"Jollei hän nyt olisikaan hirttänyt itseään ja jos joku kristityistä
kohtaisi hänet maalla tai merellä, niin eikö hänen olisi velvollisuus
kostaa Vapahtajan tuskaa, verta ja kyyneliä?"

"Kuka ei sitä tekisi, isä!"

"Rauha olkoon sinulle, sinä Karitsan uskollinen palvelija. Niin! Me
saamme kyllä antaa anteeksi vääryydet, jotka itse olemme kärsineet,
mutta kenellä on lupa antaa anteeksi Jumalaa kohtaan tehdyt rikokset?
Mutta niinkuin käärme siittää käärmeen, synti synnin, petos petoksen,
niin on Judaankin siemenestä kasvanut uusi petturi; ja niinkuin
ensimmäinen Judas antoi Vapahtajan juutalaisten ja roomalaisten
sotamiesten käsiin, niin tämäkin uusi, joka asuu meidän joukossamme,
tahtoo syöstä hänen lampaansa susien suuhun. Jollei kukaan ehkäise
vaaraa, jollei kukaan ajoissa särje käärmeen päätä, olemme me kaikki
turmion omat, ja meidän kanssamme häviää Karitsankin kunnia."

Työmies katseli häneen kauhistuksissaan, ikäänkuin ei hän olisi
saattanut käsittää, mitä omin korvin kuuli. Mutta kreikkalainen verhosi
viittansa liepeellä kasvonsa ja lausui äänellä, joka tuntui tulevan maan
alta:

"Voi teitä, te Jumalan uskolliset palvelijat, voi teitä kristityt miehet
ja naiset!"

Taas syntyi äänettömyys, eikä kuulunut kuin myllyn kivien ritinä ja
virran pauhu.

"Isä," sanoi työmies, "kuka se petturi on?"

Chilonin pää painui alas. Kuka se petturi on? Judaan poika tietysti,
hänen siemenensä sikiö, joka on olevinaan kristitty ja joka käy
rukoushuoneissa vain voidakseen ilmiantaa veljiä Caesarille, kertomalla,
etteivät he tunnusta Caesaria jumalaksi, että he myrkyttävät kaivot,
surmaavat lapsia ja tahtovat hävittää kaupungin niin ettei kiveä jää
kiven päälle. Kas, muutaman päivän perästä saavat pretoriaani-sotamiehet
käskyn viedä vanhukset, naiset ja lapset vankeuteen, aivan kuten
Pedanius Secunduksen orjat vietiin kuolemaan. Ja kaikkeen tähän on
syypää toinen Judas. Mutta jollei kukaan rangaissut ensimmäistä, jollei
kukaan kostanut hänelle, jollei kukaan puolustanut Kristusta hädän
hetkenä, niin kuka ottaa rangaistaksensa tätä, kuka hävittääksensä,
surmataksensa käärmeen, ennenkuin Caesar on ehtinyt kallistaa korvansa
sen puoleen, kuka pelastaaksensa perikadosta veljet ja Kristuksen uskon?

Urbanus oli istunut kivisellä kaivonarkulla. Hän nousi äkkiä ja
huudahti:

"Minä sen teen, isä."

Chilonkin nousi, katseli hetkisen työmiehen kasvoja, joita kuu valaisi,
ja laski vihdoin kätensä hänen päälaelleen.

"Lähde kristittyjen joukkoon," virkkoi hän juhlallisesti, "mene
rukoushuoneisiin ja kysy veljiltä parantaja Glaucusta. Ja kun he ovat
hänet sinulle osoittaneet, niin tapa hänet Kristuksen nimeen!..."

"Glaucustako?..." kysyi työmies, ikäänkuin painaakseen mieleensä tuon
nimen.

"Tunnetko hänet?"

"En, en tunne. Kristittyjä on Roomassa tuhansittain, joten eivät kaikki
voi tuntea toisiaan. Mutta huomenna, yöllä, kokoontuvat veljet ja
sisaret kaikki Ostrianumiin, sillä sinne tulee Kristuksen suuri apostoli
opettamaan. Siellä voivat veljet osoittaa minulle Glaucuksen."

"Vai Ostrianumissa?" kysyi Chilon. "Siis kaupunginporttien ulkopuolella.
Ja tulevatko sinne kaikki veljet ja sisaret? Yöllä? Kaupunginporttien
ulkopuolella, Ostrianumissa..."

"Niin, isä. Siellä on meidän hautausmaamme Via Salarian ja Nomentanan
välillä. Etkö sinä tietänyt, että suuri apostoli tulee sinne
opettamaan?"

"En ole kahteen päivään ollut kotona enkä siten ole saanut hänen
kirjettään. Ostrianumia taas en tiedä siksi, että vasta hiljan olen
muuttanut tänne Korintosta, missä olin kristillisen seurakunnan
johtajana... Mutta tee nyt se, että kun Kristus on sinua vahvistanut,
poikani, niin menet yöllä Ostrianumiin. Siellä tapaat veljien joukossa
Glaucuksenkin ja surmaat hänet sitten paluumatkalla kaupunkiin. Tämän
teon takia saat kaikki syntisi anteeksi. Ja nyt ei muuta kuin rauha
olkoon kanssasi..."

"Isä..."

"Mitä sanot, oi Karitsan palvelija?"

Työmiehen kasvoilla kuvastui epäilys. Siitä ei ollut kauaa kun hän oli
tappanut ihmisen, ehkäpä kaksikin, ja Kristuksen oppi kieltää
tappamasta. Hän ei ollut tappanut heitä puolustaakseen itseänsä, mutta
se ei sittenkään ollut luvallista! Ei hän myöskään ollut tehnyt sitä
voitonhimosta, Jumala varjelkoon!... Piispa itse oli antanut väkeä
hänen avukseen, mutta hän oli kieltänyt tappamasta, ja Urbanus oli
sittenkin sen tehnyt, kun Jumala häntä oli rangaissut sellaisella voiman
taakalla... Nyt hän saa raskaasti katua tekoaan... Toiset laulavat
myllyssä, hän, onneton, vain miettii syntejään ja rikoksiaan Karitsaa
vastaan... Miten paljon hän jo on rukoillut Ja itkenyt! Miten hartaasti
pyytänyt anteeksi Karitsalta! Ja kuitenkin hän tuntee, ettei vielä ole
katunut laisinkaan tarpeeksi... Ja nyt hän taasen on luvannut tappaa
petturin... Mutta hyvä on! Vain mieskohtaiset vääryydet saa antaa
anteeksi. Hän tappaa hänet siis, vaikkapa kaikkien Ostrianumiin
kokoontuneitten veljien ja sisarten nähden. Mutta ensin täytyy
vanhimpien veljien, piispan tai apostolin tuomita hänet. Tappaminen on
pieni asia ja petturin tappaminen saattaa olla hauskaakin--onhan se
samaa kuin suden tai karhun tappaminen, mutta entä jos Glaucus kuolisi
syyttömänä? Kuinka hän saattaa laskea omalletunnolleen uuden murhan,
uuden synnin ja rikoksen Karitsaa vastaan?

"Tuomitsemiseen ei ole aikaa, poikani," virkkoi Chilon, "sillä petturi
rientää Ostrianumista suoraa päätä Caesarin luo Antiumiin tai kätkeytyy
erään patrisin taloon, jossa hän palvelee. Mutta tässä annan sinulle
merkin. Kun nyt olet surmannut Glaucuksen, niin näytä se piispalle tai
suurelle apostolille, ja he siunaavat sinun työtäsi."

Näin sanottuaan kaivoi hän esiin pienen rahan ja rupesi hakemaan
vyöstään veistä. Löydettyään veitsen, piirsi hän sen kärjellä
ristinmerkin rahaan ja antoi sen työmiehelle.

"Tuossa on nyt Glaucuksen tuomio ja sinulle tunnusmerkki. Kun olet
saanut asiat kuntoon, menet vain näyttämään rahan piispalle, niin hän
kyllä antaa anteeksi tämän murhan, johon sinä niin vastenmielisesti
suostuit."

Vaistomaisesti ojensi työmies kätensä ottamaan rahaa, mutta viime murha
oli vielä liian tuoreena hänen muistossaan, ja hänet valtasi kauhun
tunne.

"Isä," virkkoi hän rukoilevalla äänellä, "vastaako sinun omatuntosi
tästä teosta ja oletko todella itse nähnyt hänen pettävän veljiä?"

Chilon ymmärsi, että nyt täytyy vetää esiin todistuksia ja lausua nimiä,
sillä muuten jättiläisen sydämeen voi hiipiä epäilys.

Äkkiä juolahti hänen mieleensä valoisa ajatus.

"Kuulepa, Urbanus," virkkoi hän, "minä asun Korintossa, mutta tulin
tänne Kos-saarelta ja täällä Roomassa neuvon Kristuksen oppia eräälle
tytölle, joka on minun kansalaisiani ja jonka nimi on Eunike. Hän
palvelee »vestiplicana» erään Caesarin ystävän, Petroniuksen, talossa,
ja juuri tuossa talossa kuulin Glaucuksen lupaavan ilmiantaa kaikki
kristityt. Sitäpaitsi hän eräälle toiselle Caesarin ystävälle,
Vinitiukselle, lupasi kristittyjen joukosta etsiä erään neidon..."

Äkkiä keskeytti hän puheensa ja jäi ihmeissään tuijottamaan työmieheen,
jonka silmät olivat ruvenneet kiilumaan kuin pedon silmät ja jonka
kasvoihin oli tullut villin raivon ja surun ilme.

"Mikä sinun on?" kysyi hän aivan pelästyksissään.

"Ei mikään, isä. Huomenna tapan Glaucuksen!..."

Kreikkalainen vaikeni. Hetken perästä laski hän kätensä työmiehen
olalle, käänsi hänet niin, että kuunvalo lankesi suoraan hänen
kasvoilleen, ja rupesi tarkasti katselemaan häntä. Nähtävästi hän ei
oikein tietänyt, urkkisiko enemmän ja vetäisikö asiat juurta jaksain
päivän valoon vai tyytyisikö tällä kertaa siihen, mitä oli saanut kuulla
ja mitä oli alkanut aavistaa.

Vihdoin pääsi hänen myötäsyntynyt varovaisuutensa voitolle. Pari kertaa
veti hän syvältä henkeään, laski sitten uudestaan kätensä työmiehen
päälaelle ja kysyi juhlallisella, läpitunkevalla äänellä:

"Sanotko, että pyhässä kasteessa sait nimen Urbanus?"

"Kyllä, isä."

"No, sitten ei muuta kuin rauha olkoon kanssasi, Urbanus!"




KAHDEKSASTOISTA LUKU.


»Petronius Vinitiukselle:

Sinun on käynyt huonosti, rakkahimpani! Venus on nähtävästi sekoittanut
ajatuksesi ja vienyt sinulta järjen, sillä ethän sinä enää muista etkä
ajattele muuta kuin rakkautta. Luepa joskus vastauksesi kirjeeseeni,
niin näet, miten välinpitämättömäksi sinulle on käynyt kaikki, mikä ei
koske Lygiaa, kuinka kaikki toimintasi on keskittynyt häneen ja kuinka
sielusi lakkaamatta kiertelee hänen ympärillään, kuten haukka saaliin
ympärillä, johon se on iskenyt silmänsä. Kautta Polluxin! löydä hänet
kiireen kautta! Muuten tulesi polttaa sinut poroksi, tai sinä muutut
egyptiläiseksi sfinksiksi, jonka kerrotaan rakastuneen kalpeaan Isikseen
ja senjälkeen käyneen aivan välinpitämättömäksi ja kuuroksi
ympäristölleen ja ainoastaan eläneen odottaakseen yötä, jolloin se
kivettyneillä silmillään sai tuijottaa rakastettuunsa.

Juokse sinä vain valepuvussa pitkin kaupunkia ja kulje filosofisi
seurassa rukoushuoneisiin. Kaikki, mikä on omiaan herättämään toivoa ja
tappamaan aikaa, ansaitsee kiitosta. Mutta lupaa minun mielikseni yksi
asia: palkkaa Croton kolmanneksi joukkoonne, ja ryhtykää sitten toimeen,
sillä tuo Ursus, Lygian orja, näytti tavattoman voimakkaalta mieheltä.
Palkkaa Croton. Se on viisainta ja turvallisinta. Kristityt varmaankaan
eivät ole sellaisia roistoja, jommoisiksi heitä yleensä luullaan, koska
Lygia ja Pomponia Graecina kuuluvat heihin. Ovathan he sitäpaitsi
näyttäneet, että saavat aikaan paljonkin, kun joku heidän laumansa
lampaista on vaarassa. Kun sinä nyt näet Lygian, niin tiedän, ettet voi
hillitä itseäsi, vaan tahdot paikalla ottaa hänet haltuusi. Mutta miten
te kahden Chilonideen kanssa silloin aiotte menetellä? Croton taas kyllä
keksii keinoja, vaikka olisi tekemisissä kymmenen sellaisen miehen
kanssa kuin tuo Ursus, Lygian puolustaja. Varo ettei Chilon saa nylkeä
sinua, mutta älä sääli rahoja Crotonia palkatessasi. Tämä on paras
neuvo, minkä voin sinulle lähettää.

Täällä on jo lakattu puhumasta pienestä Augustasta ja hänen
noiduttamisestaan. Poppaea häntä vielä joskus muistelee, mutta
Caesarilla on muuta ajattelemista. Jos muuten on totta, että
jumalallinen Augusta taasen on siunatussa tilassa, niin lapsi-vainaja
piankin katoaa hänen muististaan jäljettömiin. Olemme tässä olleet
muutamia päiviä Napolissa tai oikeastaan Bajaessa. Jos sinä vain olet
kyennyt ajattelemaan jotakin, niin korvissasi on täytynyt soida kaiun
elämästämme täällä, sillä Rooma ei muusta puhu kuin siitä. Napolista
läksimme suoraa päätä Bajaehen, jossa meitä aluksi kiusasi muisto
äidistä ja omantunnon vaivat. Mutta koetapa arvata, mihin Vaskiparta jo
on päässyt? Äidin murha antaa hänen silmissään vain aihetta
runoilemiseen, ilveilyn ja murhenäytelmien esittämiseen. Ennen hän
todella katui, sillä hän on pelkuri, mutta nyt hän on tullut
vakuutetuksi, että maailma yhä seisoo entisillä perustuksillaan ja ettei
yksikään jumala tahdo kostaa hänelle, ja nyt häntä vain huvittaa
liikuttaa ihmisten mieliä kovan kohtalonsa esittämisellä. Välistä hän
karkaa vuoteestaan keskellä yötä ja väittää Raivotarten ajavan itseään
takaa. Hän herättää meidät, katselee ympärilleen, asettuu kaikenlaisiin
Orestesta esittävän näyttelijän--huonon näyttelijän--asentoihin, lausuu
kreikkalaisia runoja ja tarkastaa, ihailemmeko häntä. Ja me, me tietysti
ihailemme! Me emme sano hänelle: mene pois nukkumaan, senkin kulhari!
kuten meidän pitäisi sanoa, vaan me raivoamme hänen kanssaan, niinikään
murhenäytelmän nuottiin, ja suojelemme suurta taiteilijaa Raivottarilta.
Kautta Castorin! tottahan sinä olet kuullut, että me Napolissa
esiinnyimme julkisesti. Kaikki kreikkalaiset tyhjäntoimittajat sekä
Napolista että ympäristöstä olivat haalitut paikalle, ja he täyttivät
arenan niin inhoittavan hien ja sipulin hajulla, että kiitin jumalia,
kun ei minun tarvinnut istua ensimmäisissä riveissä augustianien kanssa,
vaan sain olla näyttämön puolella Vaskiparran luona. Mutta uskotko, että
häntä vaivasi esiintymispelko? Hän pelkäsi todella! Tarttui käteeni ja
vei sen sydämelleen, joka todella sykki hyvin nopeassa tahdissa. Hänen
hengityksensä oli hätäinen, ja kun hänen piti lähteä näyttämölle,
kalpeni hän pergamentin karvaiseksi, ja hikikarpalot peittivät otsan. Ja
kuitenkin hän tiesi, että kaikilla riveillä istuu aseellisia
pretoriaani-sotamiehiä, valmiina tarpeen vaatiessa sytyttämään
innostuksen tulta. Mutta ei sitä tarvittu. Apinalauma Kartagon seuduilla
ei olisi osannut paremmin ulvoa kuin nuo ryysymekot. Vakuutan sinulle,
että sipulin haju leijaili aina näyttämölle asti. Nero kumarsi, painoi
käden sydämelleen, heitteli yleisölle lentosuudelmia ja itki. Sitten hän
karkasi meidän luoksemme, jotka odotimme näyttämön takana, käyttäytyi
kuin juopunut ja huusi: »mitä ovat kaikki muut voitot tämän voittoni
rinnalla?» Mutta arenalla ulvoi yhä roskaväki ja leipoi käsiään, hyvin
tietäen leipoutuvansa Caesarin suosioon, lahjoihin, kesteihin,
arpalippuihin ja vastaisiin kulharinäytäntöihin. En todellakaan
kummastele heidän ihastustaan, sillä eihän sellaisia esityksiä ennen ole
nähty eikä kuultu. Mutta Nero toisteli toistelemistaan: »kas, ne
kreikkalaiset, ne ne ovat väkeä! kas, ne kreikkalaiset, ne ne ovat
väkeä!» Luulen, että hän siitä hetkestä asti on vihannut Roomaa entistä
enemmän. Siitä huolimatta Roomaan vartavasten lähetettiin sanansaattajat
viemään tietoa voitosta, ja nyt vain odotetaan, että senaatilta näinä
päivinä tulisi kiitos. Heti Neron ensimmäisen esiintymisen jälkeen
sattui täällä merkillinen tapaus. Juuri kun yleisö oli ehtinyt poistua,
romahti koko teatterirakennus äkkiä hajalle. Olin itse paikalla enkä
nähnyt ainoatakaan ruumista vedettävän esiin raunioiden alta. Useat
kreikkalaiset pitivät tätä jumalien vihan merkkinä siitä, että Caesarin
arvoa on alennettu, mutta Caesar itse väittää, että tapaus päinvastoin
osoittaa jumalien suosiota ja takaa heidän suojeluksensa sekä hänen
laululleen että kaikille sen kuulijoille. Tämän johdosta tietysti on
kannettu suuria kiitosuhreja temppeleissä, ja Caesarin halu matkustaa
Akaiaan on aika lailla kiihtynyt. Pari päivää sitten hän sentään sanoi
minulle pelkäävänsä, mitä Rooman väestö tähän sanoo: kunhan ei se
suuttuisi, koska se rakastaa Caesariaan, ja tuskastuisi, kun hänen
poissa ollessaan vilja pitkiksi ajoiksi jää jakamatta köyhälle kansalle
ja näytännöt antamatta.

Joka tapauksessa lähdemme Beneventumiin katsomaan suutarinpojan
komeuksia, joista Vatinius kerskailee, ja sieltä Helenan jumalallisten
veljien suojassa Kreikkaan. Mitä minuun tulee, olen huomannut, että kun
ihminen on hullujen joukossa, niin hän itsekin tulee hulluksi, vieläpä
hulluus häntä voi viehättääkin. Kreikka ja matkustus siellä tuhansien
sitrojen soidessa, jonkinlainen Bakkuksen riemukulku nymfien ja
bakkantinaisten keskellä, jotka ovat seppelöidyt viheriällä myrtillä,
viinipuun lehvillä ja köynnöksillä, vaunut, joiden eteen on valjastettu
tiikereitä, kukat, thyrsos-sauvat, seppeleet, evoe-huudot, soitto,
runous ja koko Hellaan käsientaputukset--kaikki tämä on sangen kaunista!
Mutta me haudomme vielä rohkeampia tuumia. Me tahdomme luoda jonkin
itämaisen satuvaltakunnan, palmujen, auringon, runouden maan, jossa
todellisuus on muuttunut unelmaksi ja yhtämittaiseksi elämän riemuksi.
Me tahdomme unohtaa Rooman ja sijoittaa maailman painopisteen jonnekin
Kreikan, Aasian ja Egyptin välille, elää ei ihmisten, vaan jumalten
elämää, unohtaa jokapäiväisyyden, harhailla kultaisissa galeerivenheissä
purppurapurjeiden varjossa pitkin Arkipelagia, olla Apollo, Osiris ja
Baal samassa persoonassa, olla rusovärisinä aamuruskon koittaessa,
kultaisina auringon loisteessa, hopeaisina kuun hohteessa, hallita,
laulaa, unelmoida. Ja uskotko, että minä, jolla vielä on sestertsian
verta järkeä ja assin edestä älyä, joudun tuollaisten haaveiden valtaan
ja annan niiden temmata itseni mukaansa siksi, että vaikka eivät olekaan
mahdollisia, ainakin ovat suuria ja kummallisia? Sellainen
satuvaltakunta olisi sentään jotakin, satuvaltakunta, joka vielä
vuosisatojen kuluttua tuntuisi ihmisistä unennäöltä! Jollei Venus
pukeudu jonkun Lygian tai edespä jonkun Euniken hahmoon ja jollei elämää
kaunista taide, niin se sinänsä on mitätön ja apinan näköinen. Mutta
Vaskiparta ei toteuta näitä ajatuksiansa, ehkäpä siksi, ettei tuossa
runouden ja Idän satuvaltakunnassa ole sijaa petokselle, alhaisuudelle
ja kuolemalle, ja hänessä on runoilijan ulkomuodon alla joutava kulhari,
tyhmä ajuri ja älytön tyranni. Mutta me vain kuristamme ihmisiä, kun he
jollakin tavalla tuottavat pettymystä. Torquatus Silanus-raukka on jo
varjo. Hän avasi suonensa muutama päivä sitten. Lecanius ja Licinius
ottavat kauhulla vastaan konsulinviran. Vanha Traseas ei vältä kuolemaa,
sillä hän uskaltaa olla rehellinen. Tigellinuksen ei ole vielä
onnistunut saada minulle käskyä, että avaisin suoneni. Minä olen vielä
tarpeellinen sekä »kauneuden tuomarina» että neuvonantajana. Ilman minun
apuani ei matka Akaiaan onnistuisi. Useasti kuitenkin arvelen, että
ennemmin tai myöhemmin minäkin saan samanlaisen lopun, ja tiedätkö mitä
minä silloin tahtoisin? Sitä vain, ettei Vaskiparta saisi anastaa
myrrhamaljaani, jonka sinäkin kyllä tunnet ja jota ihailet. Jos sinä
olet minun kuolinhetkenäni läsnä, niin annan sen sinulle, mutta jos
silloin olet kaukana, niin lyön sen rikki. Mutta sitä ennen on meidän
edessämme vielä suutarin Beneventum, olympialainen Kreikka ja Fatum,
Kohtalo, joka tuntemattomana ja aavistamattomana kohtaa jokaisen hänen
tiellään. Tällä kertaa jää hyvästi ja palkkaa palvelukseesi Croton,
sillä muuten vievät vielä toisen kerran käsistäsi Lygian. Kun olet
lakannut tarvitsemasta Chilonia, niin lähetä hänet minun luokseni, missä
ikinä ollenkin. Ehkäpä minun vielä onnistuu tehdä hänestä toinen
Vatinius, ja ehkä konsulit ja senaattorit vielä kerran vapisevat hänen
edessään, kuten vapisivat ritari Pikilangan edessä. Sellaista näytelmää
todella kannattaa odottaa. Kunhan nyt olet löytänyt Lygian, niin anna
minulle sana, jotta tietäisin uhrata parin joutsenia ja parin kyyhkysiä
täkäläisessä pyöreässä Venustemppelissä. Näin tässä joskus unta
Lygiasta. Hän oli istuvinaan sinun polvellasi ja odottavinaan
suudelmiasi. Koeta nyt pitää huolta, että uni olisi ennustus. Olkoon
taivaasi pilvetön, ja jos sille joku pilvi ilmestyisi, niin olkoon sillä
ruusun ruso ja lemu. Jää terveeksi ja hyvästi!»




YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


Vinitius oli tuskin saanut luetuksi loppuun kirjeensä, kun Chilon hiljaa
astui kirjastohuoneeseen. Palvelijat eivät olleet ilmoittaneet häntä,
koska he olivat saaneet käskyn aina heti paikalla päästää hänet isännän
puheille, yhdentekevä oliko yö vai päivä.

"Olkoon ylevän esi-isäsi Aineaan jumalallinen äiti," huudahti Chilon,
"sinulle, herra, yhtä suopea kuin Majan jumalallinen poika on ollut
minulle."

"Mitä se merkitsee?" kysäisi Vinitius ja karkasi kiireesti ylös pöydän
äärestä.

Chilon nosti päätään ja lausui:

"Heureka!"

Nuori patrisin mieli joutui nyt niin kuohuksiin, ettei hän pitkään
aikaan saanut sanaa suustaan.

"Oletko nähnyt hänet?" huudahti hän vihdoin.

"Olen nähnyt Ursuksen, herra, ja puhunut hänen kanssaan."

"Entä tiedätkö heidän piilopaikkansa?"

"En, herra. Toinen kyllä minun sijassani olisi ruvennut kerskailemaan ja
ilmoittanut hänelle arvanneensa hänen salaisuutensa, toinen taas olisi
ruvennut urkkimaan häneltä tietoja hänen asunnostaan, mutta siitä olisi
tietysti seurannut sellainen korvapuusti, ettei saaja enää ikinä olisi
voinut ottaa osaa tämän maailman asioihin, tai olisi tytölle vielä tänä
yönä hankittu uusi piilopaikka. Minä en tehnyt niin, herra. Minulle
riitti tieto, että Ursus työskentelee erään myllärin palveluksessa
Emporiumin likeisyydessä ja että myllärin nimi on Demas, aivan kuten
erään sinun entisen vapautettusi. Nyt voit valita jonkun luotettavista
orjistasi ja lähettää hänet seuraamaan Ursuksen jälkiä ja siten saamaan
selvää heidän piilopaikastaan. Minä puolestani tahdoin ainoastaan tuoda
sinulle tiedon, että koska Ursus kerran on täällä, niin jumalallinen
Lygiakin on Roomassa, sekä lisäksi ilmoittaa, että he tänä iltana miltei
varmasti tulevat olemaan Ostrianumissa..."

"Ostrianumissako? Missä se on?" kysyi Vinitius, nähtävästi aikoen heti
paikalla karata sennimiseen paikkaan.

"Se on vanha, maanalainen hautaholvi Via Salarian ja Nomentanan välillä.
Tuo kristittyjen pontifex maximus, josta olen kertonut sinulle, herra,
ja jota he odottivat hiukan myöhemmin, on jo tullut ja kastaa ja opettaa
tänään siellä hautausmaalla. He salaavat oppinsa, sillä vaikkei vielä
ole tullut mitään julistusta, joka kieltäisi sen, niin he tietävät
kansan vihaavan sitä, ja sentähden heidän täytyy olla varuillaan. Ursus
itse minulle kertoi, että kaikki heidän hengenheimolaisensa tänään
kokoontuvat Ostrianumiin, sillä jokainen tahtoo nähdä ja kuulla sen,
joka oli Kristuksen ensimmäinen opetuslapsi ja jota he sanovat
apostoliksi. Heillä saavat naiset oppia aivan yhtä paljon kuin
miehetkin. Pomponia Graecina luultavasti tulee olemaan ainoa naisista,
joka ei ole läsnä, koskei hän voisi Aulukselle, vanhojen jumalien
palvelijalle, selittää, minkätähden hän yöllä jättäisi kotinsa. Mutta
Lygia, joka on Ursuksen ja seurakunnan vanhimpien holhouksen alaisena,
lähtee sinne aivan varmaan muiden naisten kanssa."

Vinitius oli tähän asti elänyt kuin kuumeessa, ja ainoastaan toivo oli
pitänyt häntä pystyssä. Nyt kun toivo näytti olevan täyttymäisillään,
valtasi hänet äkkiä sellainen voimattomuus, jota ihminen tuntee, kun hän
on päässyt ylenmäärin rasittavan matkan päähän. Chilon huomasi hänen
mielentilansa ja päätti käyttää sitä hyväkseen.

"Tosin sinun väkesi, herra, vartioi porteilla, ja sen kristityt
epäilemättä tietävät. Mutta kristityt eivät tarvitse portteja, heille
merkitsevät portit yhtä vähän kuin Tiberille. Joelta on kyllä pitkä
matka Ostrianumiin, mutta johan sitä kulkee pitemmänkin tien, kunhan saa
nähdä »suuren apostolin». Sitäpaitsi kristityt voivat käyttää hyväkseen
tuhansia keinoja päästäkseen muurien yli, ja kyllä he niitä
käyttävätkin. Ostrianumissa sinä, herra, tapaat Lygian, mutta jollei hän
tulisi sinne--olen muuten sangen varma hänen tulostaan--niin ainakin
Ursus sinne tulee, sillä hän on minulle luvannut tappaa Glaucuksen. Hän
on itse sanonut, että hän juuri siellä tappaa hänet, kuuletko sen,
jalosukuinen tribuni? Voit seurata hänen jälkiänsä ja siten saada
selville, missä Lygia asuu, tai käskeä väkesi ottaa kiinni murhaajan ja
saatuasi hänet käsiisi kiristää häneltä tiedon, minne hän on kätkenyt
Lygian. Minä olen täyttänyt tehtäväni. Toinen olisi sanonut sinulle, oi
herra, juottaneensa Ursukselle kymmenen kannua parasta viiniä,
saadakseen hänestä puserretuksi salaisuuden; toinen olisi sanonut
pelissä hukanneensa hänelle tuhat sestertsiä, tai kahdesta tuhannesta
ostaneensa häneltä tärkeän tiedon... Tiedän, että sinä kaksin kerroin
olisit korvannut minulle nuo summat, mutta olin nyt päättänyt tämän
ainoan kerran eläissäni... Tarkoitan: niinkuin ainakin eläissäni olla
rehellinen. Olen nimittäin vakuutettu siitä, että--kuten jalo
Petroniuskin sanoi--sinun jalomielisyytesi tulee voittamaan kaikki
kuluni ja toiveeni."

Soturina oli Vinitius tottunut punnitsemaan jokaisen suosionosoituksensa
ja tekonsa, mutta nyt valtasi hänet hetkellinen heikkous ja hän virkkoi:

"Jalomielisyyteni tulee tyydyttämään sinut, mutta vasta sitten, kun olet
minun kanssani käynyt Ostrianumissa."

"Minäkö Ostrianumissa?" kysyi Chilon, jolla ei ollut vähintäkään halua
mennä sinne. "Jalosukuinen tribuni, minä kyllä lupasin sinulle löytää
Lygian, mutta en ikinä ole luvannut ryöstää häntä sinulle. Koetappa
ajatella, herra, miten minun kävisi, jos lygiläinen karhu, revittyään
Glaucuksen kappaleiksi, saisi tietää surmanneensa Glaucuksen ilman
pätevää syytä. Eikö hän silloin pitäisi minua, viatonta, syypäänä
tekemäänsä murhaan? Muista, herra, että jota suurempi filosofi on, sitä
vaikeampi hänen on vastata moukkien tyhmiin kysymyksiin--ja mitä minä
hänelle vastaisin, jos hän minulta kysyisi, minkätähden petin parantaja
Glaucuksen? Mutta jollet luota minuun, niin maksa vasta sitten, kun
sinulle osoitan talon, missä Lygia asuu. Pyytäisin kuitenkin, että jo
tänään antaisit minun maistaa edes hiukan anteliaisuuttasi, sillä katso,
oi herra, jos sinullekin sattuisi tapahtumaan jotakin--josta sinua
kaikki jumalat varjelkoot--niin jäisin aivan ilman palkkaa, ja sitä
sydämesi toki ei koskaan voisi kestää."

Vinitius meni arkulle, joka seisoi marmorisella jalustalla, otti sieltä
kukkaron ja työnsi sen Chilonille.

"Se sisältää pelkkiä »scrupuloita» [scripulum eli scrupulum oli pieni
kultaraha, noin kolmas osa kultaisen denarin eli aureuksen arvosta.],"
virkkoi hän, "mutta kun Lygia on talossani, saat saman määrän
»aureuksia»."

"Oi Jupiter!" huudahti Chilon.

Vinitius rypisti kulmakarvojaan.

"Nyt saat mennä syömään ja sitten saat levätä. Mutta ennen iltaa et
liiku tästä talosta mihinkään, ja yön tullessa lähdet minun kanssani
Ostrianumiin."

Hetkisen aikana kuvastui kreikkalaisen kasvoista kauhu ja epäilys, mutta
sitten hän tyyntyi ja lausui:

"Kuka sinua vastustaa, herra! Seuraa suuren sankarimme esimerkkiä
Ammonin temppelissä ja pidä näitä sanoja hyvänä enteenä. Minusta ovat
nämä rahat--siinä hän kosketti kukkaroa--jo poistaneet epäilykset,
puhumattakaan siitä, että seurasi tuottaa minulle onnea ja ihastusta."

Vinitius keskeytti malttamattomana hänen kertomuksensa ja rupesi
tiedustelemaan, mitä he Ursuksen kanssa olivat puhuneet. Sen hän sai
selville, että he joko vielä tänä yönä löytävät Lygian piilopaikan tai
paluumatkalla Ostrianumista ryöstävät hänet itsensä. Ja sitä
ajatellessaan oli Vinitius ikäänkuin hulluna ilosta. Nyt, kun hän
varmaan tiesi löytävänsä Lygian, katosi hänestä kaikki viha ja kauna
häntä kohtaan. Oman ilonsa tähden antoi hän anteeksi kaikki hänen
rikoksensa ja ajatteli häntä kalliina, kaivattuna olentona. Hänestä
tuntui miltei siltä, kuin hän odottaisi häntä palaavaksi pitkältä
matkalta. Hänet valtasi halu kutsua kokoon orjat ja käskeä heidän
koristaa talo köynnöksillä. Tällä hetkellä ei hän ollut pahoillaan
Ursuksellekaan. Hän oli valmis kaikille antamaan anteeksi, mitä ikinä he
olivat rikkoneet. Chilonkin, jota hän ei tähän asti ollut voinut kärsiä,
vaikka hän oli tehnyt hänelle niin monta palvelusta, tuntui hänestä
tänään ensi kerran oikein hauskalta ja miellyttävältä mieheltä. Hänen
kotinsa kävi valoisaksi, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Hänen
nuoruutensa ja elämänhalunsa tuntui palaavan. Entisen synkän
kärsimyksensä aikana ei hän oikein ollut osannut tuntea, miten suuresti
hän Lygiaa rakasti. Vasta nyt, kun hän taasen sai toivoa hänen
omistamistaan, hän sen tunsi. Intohimo herätti hänet, kuten kevät ja
lämmin aurinko herättää eloon maan, hänen tunteensa eivät olleet niin
sokeat ja rajut kuin ennen, vaan hartaammat ja syvemmät. Hänessä eli
rajaton voima, ja hän oli vakuutettu, että kun hän vain omin silmin saa
nähdä Lygian, niin eivät kaikki koko maailman kristityt eikä itse
Caesarkaan saata häntä riistää häneltä.

Vinitiuksen lempeä mieliala rohkaisi Chilonia, ja hän korotti äänensä ja
rupesi antamaan neuvoja. Hän oli sitä mieltä, ettei peliä vielä
laisinkaan saattanut pitää voitettuna, vaan että mitä suurin varovaisuus
yhä oli tarpeen, sillä ilman sitä saattoi koko puuha mennä myttyyn. Hän
rukoili Vinitiusta, ettei hän vaan suinkaan ryöstäisi Lygiaa
Ostrianumissa. Heidän täytyisi lähteä sinne viittoihin kääriytyneinä ja
peitetyin kasvoin sekä tyytyä katselemaan läsnäolijoita jostakin
pimeästä nurkasta. Kun he sitten näkisivät Lygian, olisi varovaisinta
seurata häntä kaukaa ja panna merkille, mihin taloon hän menisi.
Aamulla, päivän valjettua olisi suuren orjajoukon piiritettävä talo ja
otettava neito, mutta paras olisi tehdä se päivällä. Onhan neito
panttivanki ja kuuluu siis Caesarille, joten ei ole pelkoa oikeuden
loukkaamisesta. Jolleivät taas löytäisi häntä Ostrianumista, lähtisivät
he seuraamaan Ursusta, ja tulos olisi joka tapauksessa sama.
Hautausmaalle ei sovi lähteä suuren ihmisjoukon kanssa, sillä se
herättäisi huomiota. Eihän kristittyjen tarvitsisi muuta kuin sammuttaa
tulet, kuten tekivät ensi ryöstöretkellään, ja sitten hajaantua sekä
pimeässä paeta piilopaikkoihin, jotka yksin he tuntevat. Vinitiuksen ja
Chilonin olisi ainoastaan varustettava aseita mukaansa sekä otettava
matkaan pari luotettavaa, väkevää miestä, joten he tarpeen vaatiessa
voisivat olla suojana.

Vinitius tunnusti Chilonin ehdotukset täysin oikeiksi, ja koska hänen
mieleensä samassa muistui Petroniuksen neuvo, käski hän paikalla orjia
kutsumaan luokseen Crotonin. Chilon, joka tunsi jokikisen Rooman
asukkaan, tyyntyi tuntuvasti, kun kuuli mainittavan kuuluisan painijan
nimen. Olihan hän monta monituista kertaa arenalla ihmetellyt hänen
yliluonnollisia voimiaan. Nyt hän vakuutti lähtevänsä mukaan
Ostrianumiin. Crotonin avulla tuntui suurilla aureus-rahoilla täytetty
kukkaro paljoa helpommalta ansaita.

Hyvillä mielin hän istuutui pöytään, johon atriumin palvelija hetkisen
perästä oli hänet käskenyt, ja kertoi syödessään orjille, että hän
heidän herrallensa oli hankkinut erinomaisen voiteen, joka saa
huonoimmankin hevosen voittamaan kaikki muut, kunhan sillä vain on
voideltu sen kaviota. Eräs kristitty oli opettanut häntä valmistamaan
tuota voidetta, sillä kristityt ymmärtävät taiat ja loitsut paljoa
paremmin kuin tessalialaiset, vaikka Tessalia on kuuluisa noidistaan.
Kristityt luottavat Chiloniin aivan rajattomasti ja täydellä syyllä, sen
tietää jokainen, joka tietää, mitä kala merkitsee. Näin sanoen loi hän
tutkivan katseen orjien kasvoihin, toivoen keksivänsä heidän joukostaan
jonkun kristityn ja saavansa ilmoittaa keksintönsä Vinitiukselle. Mutta
hänen toivonsa petti. Silloin kävi hän tavattomalla innolla ruokien ja
juomien kimppuun, kehui kokkia ja lupasi koettaa ostaa hänet
Vinitiukselta. Hänen iloansa häiritsi ainoastaan se tieto, että yöllä
oli mentävä Ostrianumiin, mutta pian hän sentään rauhoittui. Saisihan
hän mennä sinne valepuvussa, pimeässä ja lisäksi kahden henkilön
seurassa, joista toinen väkevyytensä takia oli koko Rooman jumaloima, ja
toinen patrisi ja ylhäinen sotapäällikkö. »Vaikka he Vinitiuksen
tuntisivatkin», mietti hän itsekseen, »eivät he uskaltaisi satuttaa
kättänsä häneen. Mitä taas minuun tulee, niin saavat olla iloissaan, jos
näkevät edes nenäni pään.»

Nyt hän uudestaan johdatti mieleensä keskustelunsa työmiehen kanssa ja
sitä muistellessa valtasi hänet uusi lohdun tunne. Ei ollut
epäilemistäkään, ettei työmies olisi ollut Ursus. Sekä Vinitius että
palvelijat, jotka olivat käyneet noutamassa Lygiaa Caesarin palatsista,
olivat kertoneet Chilonille hänen tavattomista voimistaan. Kun Chilon
sitten oli kuulustellut Eurytiukselta väkeviä miehiä, niin olihan sangen
luonnollista, että hän mainitsi Ursuksen. Chilonin mainitessa Vinitiusta
ja Lygiaa oli työmies joutunut sekä hämilleen että raivoihinsa, ja sekin
todisti, että hän oli ollut tekemisissä näiden molempien kanssa; lisäksi
oli työmies vielä sanonut katuvansa erään miehen surmaamista, ja
Ursushan oli surmannut Atacinuksen; vihdoin vastasi työmiehen ulkomuoto
täydellisesti sitä kuvausta, jonka Vinitius oli antanut lygiläisestä.
Muuttunut nimi yksin saattoi herättää epäilystä, mutta Chilon kyllä
tiesi sen verran, että kristityt usein kasteessa ottavat toisen nimen.

"Jos Ursus tappaa Glaucuksen," puheli Chilon itsekseen, "niin se on
erinomainen asia, ja jollei hän tapa häntä, niin sekin on hyvä, sillä se
osoittaa, että tappaminen on kristityille vastenmielistä. Kuvailin
Glaucuksen oikeaksi täysiveriseksi Judaan pojaksi ja kaikkien
kristittyjen kavaltajaksi; olin niin kaunopuheinen, että kivenkin olisi
pitänyt pehmitä ja pudota Glaucuksen päälaelle, mutta lygiläinen karhu
töintuskin taipui lupaamaan satuttaa nyrkkinsä häneen... Hän epäili eikä
tahtonut suostua, puhui vain kärsimyksistään ja katumuksestaan.
Nähtävästi murha on heille luvaton. Pitää antaa anteeksi kaikki
vääryydet, mitä itse on saanut kärsiä, eikä taida saada kostaa
toistenkaan puolesta. Rauhoitu siis, Chilon, sillä mikä sinua saattaa
uhata? Glaucus ei saa kostaa sinulle!... Jollei Ursus tapa Glaucusta,
vaikka hän tekee itsensä syypääksi niin suureen syntiin kuin kaikkien
kristittyjen kavaltamiseen, niin ei sinua surmata niin pienen synnin
kuin yhden kristityn pettämisen takia. Kunhan nyt tälle himoavalle
haukalle olen saanut näytetyksi hänen tunturikyyhkynsä pesän, niin pesen
käteni puhtaiksi koko jutusta ja muutan Napoliin. Kristitytkin puhuvat
jostakin käsien pesemisestä, ja se merkitsee heillä nähtävästi
riita-asiaa, joka siten lopullisesti päätetään. Hyvää väkeä ne kristityt
ovat. Ja kuinka pahaa heistä kuitenkin puhutaan! Oi jumalat! sellainen
se maailman oikeus on. Minun täytyy sanoa, että pidän opista, joka ei
salli tappaa. Mutta jollei se salli tappaa, niin ei se suinkaan myöskään
salli varastaa, ilmiantaa tai vannoa väärää valaa, ja siinä tapauksessa
ei sitä mahda olla helppo noudattaa. Se opettaa nähtävästi, kuten
stoalaiset, että ihmisen pitää kuolla kunnialla, mutta ei tyydy siihen,
vaan vaatii vielä lisäksi, että hänen pitää elää kunniallisesti. Jos
minä joskus saan maatilan, tällaisen talon ja näin paljon orjia, niin
minäkin rupean kristityksi ja pysyn kristittynä niin kauan kuin minulle
sopii. Voihan rikas ryhtyä mihin hyvänsä, yksin hyvettäkin
palvelemaan... Niin! se on rikkaiden uskonto. Mutta en ymmärrä,
minkätähden sen tunnustajien joukossa on niin paljo köyhiä. Mitä hyötyä
heillä on siitä, ja minkätähden he antavat siveyden sitoa kätensä?
Joskus minun täytyy ottaa siitä selkoa. Mutta nyt tahdon kiittää sinua,
Hermes, että autoit minua löytämään tuon mäyrän... Mutta jos sinä olet
tehnyt sen yksinomaan saadaksesi molemmat valkeat, yhdenikäiset,
kultasarviset hiehot, niin en tunnusta sinua ensinkään. Häpeä,
arguksentappaja! Olet olevinasi viisas jumala etkä edeltäpäin ole
osannut tietää, ettet saisi mitään! Sentähden uhraan sinulle
kiitollisuuteni. Mutta jos mieluummin tahtoisit kaksi elukkaa, niin
sanon sinulle, että itse olet kolmas elukka ja korkeintaan kelpaisit
paimeneksi, mutta et suinkaan miksikään jumalaksi. Varo myöskin, etten
minä filosofina kerro ihmisille, ettei sinua laisinkaan ole olemassa,
sillä silloin he kaikki lakkaisivat kantamasta sinulle uhreja. On
viisainta elää sovussa filosofien kanssa."

Päätettyään tämän keskustelun Hermeen ja itsensä välillä oikaisihe
Chilon penkille ja pani viittansa päänalaiseksi. Kun orjat tulivat
korjaamaan pois astioita, oli hän jo unessa. Hän heräsi--tai oikeammin
sanoen hänet herätettiin--vasta, kun Croton saapui. Silloin hän läksi
atriumiin ja vaipui mielihyvällä katselemaan entisen miekkailijan
mahtavaa vartaloa. Croton näytti todella koollaan täyttävän koko
atriumin. Hän oli jo sopinut palkkiostaan ja virkkoi juuri
Vinitiukselle:

"Kautta Herkuleen! oli hyvä, että tänään käskit minut luoksesi, herra,
sillä huomenna lähden Beneventumiin, jonne jalosukuinen Vatinius on
kutsunut minut. Minun pitää siellä Caesarin nähden otella erään
Syfax-nimisen neekerin kanssa, joka kuuluu olevan väkevin mies, minkä
Afrika ikinä on synnyttänyt. Uskotko, herra, että hänen selkärankansa
tulee rutisemaan käsissäni ja että nyrkkini tulevat musertamaan hänen
mustan poskiluunsa."

"Kautta Polluxin!" vastasi Vinitius. "En laisinkaan epäile, että niin
käy, Croton."

"Sinä tulet kunnostamaan itsesi," puuttui nyt puheeseen Chilon.
"Niin!... Muserra sinä vain hänen poskiluunsa! Tuuma on oivallinen ja
tuottaa sinulle kunniaa. Olenpa valmis lyömään vetoa, että muserrat
hänen poskensa. Voitele kuitenkin tänään öljyllä jäsenesi, Herkuleeni,
ja vyötä itsesi, sillä tiedä, että saatat joutua tekemisiin todellisen
rosvosankari Cacuksen kanssa. Mies, joka vartioi mahtavan Vinitiuksen
suosimaa neitoa, on harvinaisen väkevä."

Chilon sanoi tämän vain ärsyttääkseen Crotonin kunnianhimoa.

"Niin on," virkkoi Vinitius, "en tosin itse ole häntä nähnyt, mutta olen
kuullut kerrottavan, että hän käy kiinni härän sarviin ja kuljettaa sitä
minne hyvänsä."

"Ohoh!" huudahti Chilon, joka ei ollut kuvitellut Ursusta niin
väkeväksi.

Mutta Croton naurahti ylenkatseellisesti.

"Lupaan, mahtava herra," sanoi hän, "tällä kädelläni nostaa ilmaan kenen
tahansa ja toisella kädelläni suojella itseäni seitsemää sellaista
lygiläistä vastaan sekä kantaa taloosi neidon, vaikka kaikki Rooman
kristityt kalabrilaisina susina hyppisivät kintereilläni. Jollen sitä
tee, niin suvaitse tässä impluviumissa toimittaa minulle aika
selkäsauna."

"Älä anna hänen tehdä sitä, herra!" huusi Chilon. "He rupeavat
heittämään meitä kivillä, ja mitä hyötyä meillä silloin on koko hänen
voimastaan. Eikö olisi parempi viedä tyttö kotoa kuin syöstä suoraan
surman suuhun?"

"Niin on, Croton," lausui Vinitius.

"Sinä olet antanut rahat, ja minä teen kuten tahdot. Mutta älä unohda,
herra, että huomenna lähden Beneventumiin."

"Minulla on viisisataa orjaa tässä kaupungissa," huomautti Vinitius.

Sitten hän antoi heille poistumisen merkin ja läksi itse
kirjastohuoneeseensa, jossa istuutui kirjoittamaan Petroniukselle:

»Chilon on löytänyt Lygian. Tänä iltana lähden hänen ja Crotonin kanssa
Ostrianumiin ja ryöstän tytön joko paikalla sieltä tai huomenna kotoa.
Vuodattakoot jumalat sinulle suosionsa. Jää hyvästi, rakkahimpani, koska
ei iloni salli minun pitemmältä kirjoittaa.»

Hän laski ruokokynän kädestään ja rupesi kiirein askelin kulkemaan
edestakaisin. Ilo oli vallannut hänen mielensä, mutta samalla oli hän
täydessä kuumeessa. Ylihuomenna Lygia siis on tässä talossa, ajatteli
hän. Ei hän oikein tietänyt, miten häntä kohtelisi, tiesi ainoastaan,
että jos tyttö vain ottaa rakastaakseen häntä, niin hän on valmis
rupeamaan hänen orjakseen. Hänen mieleensä muistui Acten vakuutus, että
Lygia häntä rakastaa, ja tämä ajatus tärisytti hänen sieluaan pohjia
myöten. Tiellä oli siis vain joku ennakkoluulo, naisellinen ujous ja
ehkäpä joku lupaus, jonka kristillinen oppi vaati. Mutta siinä
tapauksessa Lygia kyllä vähitellen taipuisi rukousten ja ylivallan alle,
ymmärtäisi, ettei ole muuta neuvoa, ja rupeaisi rakastamaan Vinitiusta.

Äkkiä Chilon tulollaan keskeytti näiden mieluisten ajatusten juoksun.

"Herra," huudahti kreikkalainen, "muistui tässä vielä mieleeni muuan
asia. Eiköhän kristityillä mahtane olla joitakin merkkejä ja
tunnussanoja, joiden avulla päästään Ostrianumiin? Tiedän että
rukoushuoneisiin ainakin päästään sillä tavalla ja että Eurytiukselta
kyllä voisin saada tarvittavat tunnussanat. Salli siis, herra, minun
mennä hänen luokseen tarkasti kysymään ja ottamaan selkoa noista
sanoista, jos niitä tarvittaisiin."

"Hyvä on, jalosukuinen tietäjä," vastasi Vinitius iloisesti. "Puhut
kuten viisaan miehen sopii ja ansaitset pelkkää kiitosta. Jätä kuitenkin
varmuuden vuoksi tälle pöydälle kukkaro, jonka sait."

Chilon, joka ei koskaan mielellään eronnut rahoista, kääntelihe,
vääntelihe. Vihdoin hän kuitenkin totteli ja läksi. Carinaelta
sirkukseen, jonka luona Eurytiuksen puoti oli, ei ollut pitkä matka,
joten hän palasi hyvissä ajoin ennen iltaa.

"Nyt ovat tunnussanat hallussani, herra. Ilman niitä emme olisi päässeet
sisään. Samalla olen tarkoin ottanut selvää tiestä. Sanoin Eurytiukselle
tarvitsevani tunnussanoja ystäviäni varten, sillä itse en kuitenkaan
lähde sinne; matka on minulle, vanhalle miehelle, liian pitkä, ja
huomenna näen joka tapauksessa suuren apostolin, joka silloin kyllä
sanelee minulle kauneimmat kohdat saarnastaan."

"Mitä sanot? Ettetkö tulisi? Sinun täytyy!" huudahti Vinitius.

"Tiedän, että minun täytyy. Mutta peittäydyn huolellisesti viittaani ja
kehoitan teitä tekemään samoin. Muuten voisimme pelästyttää linnut."

Pian he rupesivat hankkimaan lähtöä, sillä hämärä lankesi jo maille. He
pukeutuivat gallialaisiin viittoihin ja päähineihin sekä ottivat lyhdyt
käteensä. Vinitius varusti sekä itsensä että toverinsa lyhyellä,
käyrällä veitsellä. Chilon pani päähänsä valetukan, jonka hän oli
hankkinut matkalla Eurytiuksen luo. Sitten he läksivät. He saivatkin
kiirehtiä ehtiäkseen Nomentanan portille ennen sen sulkemista.




KAHDESKYMMENES LUKU.


He kulkivat Vicus Patriciuksen kautta pitkin Viminalia, kohti entistä
Viminalin porttia. Siinä lähellä oli kenttä, jolle Diokletianus
sittemmin rakennutti uhkeat kylpylaitokset. He kiersivät Servius
Tulliuksen muurin jäännökset ja astelivat läpi kaupungin, joka jo oli
käynyt kovin tyhjäksi, Nomentumin tielle. Sitten he kääntyivät
vasemmalle, Via Salariaan päin ja joutuivat keskelle kumpuja, jotka
olivat täynnä hiekkakaivoksia, siellä täällä hautoja. Oli jo tullut ihan
pimeä, ja tietä olisi ollut kovin vaikea löytää, koskei kuu vielä ollut
noussut, jolleivät kristityt itse olisi näyttäneet tietä. Juuri sitä
Chilon oli edellyttänytkin. Sekä oikealla että vasemmalla ja edellä
kulki mustia olentoja, varovaisesti vältellen hiekkakuoppia. Toiset
kantoivat käsissään lyhtyjä, koettaen kätkeä niitä viittojensa
poimuihin, toiset, joille tie nähtävästi oli tutumpi, kulkivat pimeässä.
Tottuneella soturinsilmällään erotti Vinitius heti liikkeistä nuoret
miehet vanhoista, jotka astelivat sauvojensa varassa, ja naisista, jotka
varovaisesti olivat kietoutuneet pitkiin stoloihin. Harvat
vastaantulijat ja kaupungista palaavat maalaiset luulivat yöllisiä
kulkijoita työmiehiksi, jotka rientävät hiekkakaivoksille, tai
hautausveljeskunnan jäseniksi, jotka silloin tällöin öisin yhdessä
söivät rakkaudenaterioita. Jota pitemmälle nuori patrisi tovereineen
pääsi, sitä useampia lyhtyjä heidän ympärillään rupesi vilkkumaan ja
sitä lukuisammiksi tulivat ihmisjoukot. Toiset veisasivat hiljaisella
äänellä virttä, joka Vinitiuksen mielestä tuntui kovin surulliselta.
Toisinaan hän oli kuulevinaan jonkun sanan tai laulunpätkän, kuten:
»nouse sinä, joka makaat» tai: »nouse kuolleista», ja tuontuostakin
kuului sekä miesten että naisten huulilta Kristuksen nimi. Vinitius ei
sentään kiinnittänyt suurtakaan huomiota näihin puheisiin, sillä hänen
päässään pyöri vain ajatus: entä jos joku noista mustista olennoista on
Lygia? Toiset tulivat aivan likelle ja lausuivat: »rauha olkoon teille!»
tai »kunnia Kristukselle!» Mutta Vinitiuksen mielessä liekehti
levottomuus, ja yhä kiihkeämmäksi kävi hänen sydämensä sykintä, sillä
vähäväliä oli hän kuulevinaan Lygian äänen. Hän oli joka hetki pimeässä
erottavinaan vartalon, joka oli kuin Lygian vartalo, tai liikkeen, joka
oli kuin hänen liikkeensä. Muutamia kertoja huomattuaan erehdyksensä
rupesi hän epäilemään omia silmiään.

Tie tuntui hänestä kovin pitkältä. Tunsihan hän kaupungin ympäristöt,
mutta ei hän näin pimeässä osannut erottaa seutuja. Vähäväliä tulivat he
johonkin ahtaaseen solaan, muurien raunioille tai hökkelille, jota hän
ei muistanut ikinä huomanneensa kaupungin likeisyydessä. Vihdoin kuun
laita sukelsi esiin pilviröykkiöiden alta ja valaisi seutua paremmin
kuin sumeat lyhdyt. Äkkiä rupesi etäisyydestä vilkkumaan tuli,
läähättäen kuin soihdun liekki. Vinitius kumartui Chilonin puoleen ja
kysyi, oliko Ostrianum tässä.

Yö, yhtämittainen eteneminen kaupungista sekä nuo haamujen näköiset
olennot--kaikki tämä oli nähtävästi tehnyt Chiloniin syvän vaikutuksen,
sillä hän vastasi epävarmalla äänellä:

"En tiedä, herra. En koskaan ole käynyt Ostrianumissa. Mutta kyllä he
vain saisivat ylistää Kristustansa likempänä kaupunkia."

Hetkisen perästä hän taasen tunsi haluavansa puhua ja tarvitsevansa
rohkaisua.

"He kokoontuvat," virkkoi hän sentähden, "kuin murhamiehet, mutta
murhaaminen on heille tuiki luvatonta. Kuinka hävyttömästi tuo
lygiläinen minut pettikään!"

Vinitius, joka kaiken aikaa oli ajatellut Lygiaa, ei myöskään saattanut
olla kummastelematta, miten salaperäisesti hänen uskonheimolaisensa
kokoontuivat kuulemaan ylimmäistä pappiaan.

"Kaikkien uskontojen tunnustajia," virkkoi hän, "on joukossamme. Niin
kristittyjäkin. Mutta ovathan kristityt juutalainen lahko. Minkätähden
he sitten kokoontuvat täällä eivätkä juutalaisten temppelissä Tiberin
toisella rannalla, jossa he päivänvalossakin voisivat uhrata uhrejaan?"

"Ei, herra. Juutalaiset juuri ovat heidän itsepintaisimpia vihamiehiään.
Olen kuullut puhuttavan, että he tässä edellisen Caesarin aikana jo
olivat joutumaisillaan sotaan keskenään. Caesar Klaudiusta heidän
levottomuutensa harmitti siihen määrään, että hän karkoitti kaikki
juutalaiset Roomasta, mutta nykyään ei hänen julistuksensa enää ole
voimassa. Kristityt kuitenkin pakenevat sekä juutalaisia että kansaa,
sillä kansa, kuten tiedät, syyttää heitä kaikkinaisista rikoksista ja
vihaa heitä."

Jonkun aikaa he äänettöminä astelivat eteenpäin, mutta sitten Chilon,
jonka pelko kasvoi sen mukaan kuin kaupunginportit etenivät, puhkesi
puhumaan:

"Palatessani Eurytiuksen luota lainasin eräältä parturilta valetukan ja
pistin sieramiini kaksi papua. Ei minua pitäisi tuntea. Mutta jos
tuntisivatkin, niin eiväthän tapa. He ovat hyviä ihmisiä, kaikin puolin
kelpo ihmisiä. Minä rakastan ja kunnioitan heitä."

"Älä kehu heitä ennen aikojaan," virkkoi Vinitius.

He tulivat kapeaan kujaan, jonka molemmin puolin oli valleja. Niiden
päällitse kulki vesijohto. Kuu tuli esiin pilvistä, ja kujan päästä
näkyi tiheän murattiköynnöksen peittämä muuri, jota kuuvalo hopeoi. Se
oli Ostrianum.

Vinitiuksen sydän alkoi kiivaasti sykkiä.

Portilla seisoi kaksi kaivostyömiestä, jotka ottivat tulijoilta
tunnussanat. Pian oli Vinitius tovereineen laajahkolla pihalla, jota
joka taholta ympäröi muuri. Siellä täällä näkyi joku muistopatsas,
keskellä oli varsinainen hautakammio eli krypta ja sen syvemmässä
osassa, maan alla, oli hautoja. Hautakammion suulla loiski suihkulähde.
Nähtävästi ei itse kammioon olisi saattanut mahtua paljonkaan väkeä,
joten Vinitius tuli siihen johtopäätökseen, että juhlallisuus tulee
vietettäväksi paljaan taivaan alla, pihalla. Pian sinne kerääntyikin
sangen lukuisa joukko ihmisiä. Silmänkantamiin asti näkyi tuikkivia
lyhtyjä toistensa vieressä, ja kuitenkin olivat useat tulleet pimeässä.
Ainoastaan joku paljasti päänsä, kaikki muut pitivät päänsä peitossa,
lienevätkö sitten tehneet sen peläten pettureja tai yökylmän takia.

Levottomana rupesi nuori patrisi ajattelemaan, että jos tätä pimeyttä
kestää loppuun asti, niin käy hänen lyhtyjen sameassa valossa ja tässä
äärettömässä ihmisjoukossa mahdottomaksi löytää Lygia.

Äkkiä sytytettiin hautakammion luo kokonainen rovio pikisoihtuja, ja
silloin saattoi nähdä paremmin. Hetkisen perästä rupesivat kansanjoukot
laulamaan, alussa hiljaa, mutta sitten yhä äänekkäämmin, jotakin
kummallista ylistyslaulua. Vinitius ei ikinä eläissään ollut kuullut
sellaista laulua. Sama kaipaus, joka oli väreillyt ihmisten äänissä, kun
he matkalla hautausmaalle hiljaa olivat hyräilleet, kaikui nytkin
ylistyslaulusta, vaikka paljoa selvemmin ja voimakkaammin. Lopulta kävi
vaikutus niin mahtavaksi ja äärettömäksi, että olisi luullut koko
hautausmaan, vuorten, laaksojen ja kylien yhtyneen valituksiin. Tuntui
siltä kuin he olisivat korottaneet huutonsa yöhön, kuin he olisivat
olleet kulkijoita, jotka nöyrästi rukoilevat pelastusta pimeästä. He
nostivat kasvonsa korkeutta kohti ja siellä ylhäällä näyttivät he
huomaavan jonkun, jonka puoleen nostivat kätensä ja jota pyysivät
astumaan alas. Kun laulu oli hiljennyt, seurasi ikäänkuin odotuksen
hetki, ja sen hiljaisuus teki Vinitiukseen ja hänen tovereihinsa niin
mahtavan vaikutuksen, että he ehdottomasti loivat katseensa tähtiin,
odottaen, että todella tapahtuisi jotakin ihmeellistä. Vinitius oli
kyllä Vähässä-Aasiassa ja Egyptissä, jopa itse Roomassakin nähnyt joukon
erilaisia temppeleitä, hän oli tutustunut mitä erilaisinten uskontojen
tunnustajiin ja kuullut kaikenlaisia lauluja, mutta nyt hän ensi kerran
eläissään näki ihmisiä, jotka eivät laulaneet jumalilleen täyttääkseen
määrättyjen juhlamenojen sääntöjä, vaan todellisesta sydämen tarpeesta.
He kaipasivat jumalaansa, kuten lapset isää tai äitiä. Sokeankin olisi
täytynyt huomata, että he todella rakastivat jumalaansa eivätkä
ainoastaan suoneet hänelle kunnioitustaan. Sellaista hartautta ei
Vinitius ikinä ollut nähnyt missään maassa, juhlassa tai temppelissä. Ne
roomalaiset ja kreikkalaiset, jotka vielä palvelivat jumalia, tekivät
sen persoonallisen hyödyn vuoksi tai pelosta, mutta ei kenenkään päähän
olisi pälkähtänyt rakastaa heitä.

Vaikka hänen ajatuksensa kaiken aikaa olivat kiinni Lygiassa ja vaikka
hän kaiken aikaa haki häntä ihmisjoukosta, täytyi hänen huomionsa
sentään kiintyä kaikkeen siihen outoon ja ihmeelliseenkin, mitä hänen
ympärillään tapahtui. Tuleen viskattiin äkkiä uusia soihtuja ja liekit
leimahtivat punailemaan hautausmaata. Lyhtyjen valo himmeni kokonaan.
Samassa astui hautaholvista esiin vanha mies, yllään viitta, mutta
paljain päin. Hän nousi kivelle, joka oli rovion vieressä.

Hänet nähdessään kumarsivat ihmiset syvään, ja Vinitius kuuli useiden
äänien vieressään kuiskaavan: »Pietari! Pietari!» Toiset lankesivat
polvilleen, toiset ojensivat kätensä hänen puoleensa. Hiljaisuus oli
niin syvä, että saattoi kuulla karsien putoilevan soihduista, rattaiden
ajon kaukaa Nomentumin tieltä ja tuulen huminan pinjojen latvoissa
hautausmaan syrjällä.

Chilon kumartui Vinitiusta kohti ja kuiskasi:

"Se se nyt on se »Krestuksen» ensimmäinen opetuslapsi, kalastaja!"

Mutta vanhus nosti kätensä, teki ristin merkin ja tervehti siten
kokoontuneita, jotka heti lankesivat polvilleen. Vinitius ja hänen
toverinsa, jotka eivät tahtoneet erota muista, noudattivat esimerkkiä.
Nuori mies ei näin äkkiä voinut järjestää vaikutuksiaan, mutta sen hän
huomasi, että vanhus tuossa hänen edessään on sekä erinomaisen
yksinkertainen että epätavallinen ja että hänen epätavallisuutensa
johtuu juuri hänen yksinkertaisuudestaan. Vanhuksen päässä ei ollut
hiippaa eikä hänen kulmillaan tammiseppelettä, hänen kädessään ei ollut
palmunoksaa eikä hänen rinnoillaan kultaisia tauluja, hänen pukunsa ei
ollut valkea eikä tähdillä tai muilla itämaalaisten, egyptiläisten,
kreikkalaisten tai roomalaisten pappien merkeillä kirjaeltu. Ja taasen
valtasi Vinitiuksen sama tunne, joka oli liikkunut hänessä, kun hän
kuunteli kristittyjen laulua: hän tunsi miten tämä uskonto erosi muista
uskonnoista. Tuo kalastajakaan ei tehnyt minkään juhlamenoihin tottuneen
pääpapin vaikutusta. Hän oli yksinkertainen, iäkäs ja erinomaisen
kunnianarvoisa todistaja, joka oli kaukaa tullut kertomaan totuutta,
jonka omin silmin oli nähdyt, johon oli syventynyt, johon uskoi,
niinkuin omaan olemassaoloonsa, ja jota rakasti juuri siksi, että siihen
uskoi. Hänen kasvoistaan loisti sellainen vakaumuksen voima, että olisi
saattanut luulla häntä itse ruumiillistuneeksi totuudeksi. Epäilijänä ei
Vinitius tahtonut antautua hänen lumoavan voimansa alaiseksi, mutta
hänet valtasi kuumeentapainen uteliaisuus saada kuulla, mitä tuo
salaperäinen »Krestuksen» toveri nyt puhuisi ja kummoinen Lygian ja
Pomponia Graecinan tunnustama oppi oikeastaan olisi.

Pietari avasi suunsa ja rupesi puhumaan. Ensin hän puhui kuin isä, joka
varoittaa lapsiaan ja opettaa heille kuinka elämä on elettävä. Hän käski
heitä luopumaan ylellisyydestä ja nautinnoista, elämään köyhyydessä,
tapojen puhtaudessa ja totuudessa, kärsivällisesti kantamaan vainoja ja
vastoinkäymisiä, tottelemaan päämiehiä ja esivaltaa, karttamaan
vääryyttä, valhetta ja panettelemista sekä lopuksi antamaan hyvää
esimerkkiä sekä toisilleen että pakanoille. Vinitiusta, jonka mielestä
kaikki, mikä saattoi hänelle palauttaa Lygian, oli hyvää, ja pahaa taas
kaikki, mikä asettui esteeksi heidän välilleen--loukkasi ja suututti
muutama näistä neuvoista. Kehoittaessaan puhtauteen ja taisteluun himoa
vastaan vanhus hänen mielestään sekä tuomitsi hänen rakkautensa että
riisti häneltä Lygian ja yllytti tyttöä vastarintaan. Vinitius ymmärsi,
että jos Lygia on täällä, jos hän kuulee nuo sanat ja kätkee ne
sydämeensä, täytyy hänen samana hetkenä pitää Vinitiusta uskonsa
vihollisena ja vastustajana. Tätä ajatellessa valtasi hänet vihan
puuska, ja hän rupesi itsekseen miettimään: »mitä uutta tässä on? Onko
tämä olevinaan tuntematon oppi? Jokainenhan sen tuntee, jokainenhan sen
on kuullut. Kyynikotkin kehoittavat ihmisiä pysymään köyhinä ja
rajoittamaan tarpeitaan; Sokrates jo suositti ihmisille hyvettä vanhana,
luotettavana keinona. Samaten Seneca, jolla on viisisataa sitroonapuusta
tehtyä pöytää, ylistää kohtuutta, kehoittaa pysymään totuudessa,
kärsivällisesti kantamaan vastoinkäymisiä ja lujasti kestämään
onnettomuuksia. Se on kaikki kuin perstaantunutta viljaa, jota hiiret
ovat nakerrelleet ja jota eivät ihmiset tahdo syödä siksi, että se
haisee vanhalta». Kiukun ohella tunsi Vinitius jonkinlaista pettymystä.
Hän oli toivonut pääsevänsä tuntemattomien, salaperäisten taikavoimien
perille tai ainakin luullut saavansa kuulla erinomaisen puhujan. Ja
tuossa hän nyt kuuli mitä yksinkertaisimpia ja koruttomimpia sanoja.
Häntä kummastutti ainoastaan, että ihmisjoukko kuunteli niin äänetönnä
ja tarkkaavaisena. Sillaikaa oli vanhus ehtinyt kuulijoilleen puhua yhä
enemmän. Hän oli kehoittanut heitä pysymään hyvinä, hiljaisina, oikeutta
rakastavina, köyhinä ja puhtaina; eikä vain saavuttaakseen rauhan
eläessään, vaan saadakseen kuoleman jälkeen iankaikkisesti elää
Kristuksen kanssa ilossa, kunniassa, onnessa ja riemussa, jommoista ei
kukaan ikinä ole maan päällä saavuttanut. Hetkellinen vastenmielisyys
oli häirinnyt Vinitiuksen mielialaa, mutta hänen täytyi kuitenkin
myöntää, että vanhuksen oppi oli toisenlainen kuin kyynikkojen,
stoikkojen ja muiden filosofien, sillä he suosittivat hyvää ja hyvettä
järkevänä asiana, jolla on mitä suurin ja käytännöllisin merkitys
elämässä. Vanhus taas pani päämääräksi kuolemattomuuden. Eikä hän
kuvannut kuolemattomuutta kurjaksi, turhaksi, katalaksi tyhjyydeksi maan
alla, vaan ihanaksi, jumalalliseksi elämäksi. Hänen puheensa näkyi
koskevan aivan varmaa asiaa. Tuollaiselle uskolle tietysti hyve oli
rajattoman kallisarvoinen aarre, mutta elämän pettymykset sen sijaan
tavattoman vähäpätöiset, sillä ajallinen kärsimys tulevan onnen
saavuttamiseksi on aivan toista kuin kärsiminen vain siitä syystä, että
luonnon järjestys käskee kärsimään. Vanhus sanoi vielä, että hyvettä ja
totuutta tulee rakastaa sellaisinaan, niiden itsensä takia, koska
korkein, iankaikkinen hyvyys ja iankaikkinen hyve on itse Jumala. Joka
siis rakastaa hyvää ja hyvettä, sitä rakastaa Jumala, ja hän on Hänen
rakastettu lapsensa. Vinitius ei ymmärtänyt kaikkea, mutta sanoista,
jotka Pomponia Graecina lausui Petroniukselle, oli Vinitius jo ennen
saanut selville, että Jumala kristittyjen käsityksen mukaan on yksi ja
kaikkivaltias. Kun hän nyt vielä sai kuulla, että Hän on kaikkihyvä ja
kaikkivanhurskas, tuli hän ehdottomasti ajatelleeksi, että sellaisen
Luojan rinnalla Jupiter, Saturnus, Apollo, Juno, Vesta ja Venus ovat
turhanpäiväinen, rähisevä joukko, jossa kaikki riitelevät yhtaikaa ja
kukin tahtoo saada äänensä kuuluville. Mutta ylimmilleen leimahti nuoren
miehen hämmästys, kun vanhus rupesi opettamaan, että Jumala myöskin on
kaikkirakkaus ja että ihminen rakastaessaan toisia ihmisiä täyttää Hänen
korkeimman käskynsä. Ei ole tarpeeksi, että ihminen rakastaa omia
kansalaisiaan, sillä jumal-ihminen on vuodattanut verensä kaikkien
edestä, ja pakanoiden joukossa on jo sellaisiakin valituita kuin
Kornelius, sadanpäämies. Meidän ei pidä rakastaa yksin niitä, jotka
meille tekevät hyvää, sillä Kristus antoi anteeksi juutalaisille, jotka
Hänet ylenantoivat kuolemaan, ja roomalaisille sotamiehille, jotka hänet
ristiinnaulitsivat. Meidänkin tulee siis antaa anteeksi niille, jotka
meitä vastaan rikkovat, vieläpä rakastaa heitä ja maksaa heidän
pahuutensa hellyydellä. Nämä sanat kuullessaan käsitti Chilon tehneensä
turhaa työtä, sillä Ursus ei ikipäivinä uskalla tappaa Glaucusta, ei
tänä yönä enempää kuin muinakaan. Mutta vanhuksen sanoista sai hän
myöskin samalla sen lohdullisen vakuutuksen, ettei Glaucuskaan tappaisi
häntä, jos näkisi ja tuntisi. Vinitius ei enää ehtinyt ajatella,
olivatko vanhuksen sanat uudet vaiko vanhat. Mietteissään kyseli hän
itsekseen: mikä jumala se on? mikä oppi se on? ja mitä väkeä nämä ovat?
Kaikki, mitä hän kuuli, ei suorastaan mahtunut hänen päähänsä. Se oli
hänelle uutta, ennenkuulumatonta. Hän tunsi, että jos hän olisi tahtonut
kääntyä tuohon oppiin, olisi hänen täytynyt luopua ajatuksistaan,
tavoistaan, luonteestaan, koko tähänastisesta mielestään,--polttaa ne
kaikki poroksi ja täyttää sielunsa aivan toisenlaisella elämällä ja
hengellä. Oppi, joka käski häntä rakastamaan parttilaisia, syyrialaisia,
kreikkalaisia, egyptiläisiä, gallialaisia ja britanneja, antamaan
anteeksi vihamiehille ja kostamaan pahaa hyvällä, tuntui hänen
mielestään hulluudelta. Mutta samalla hänellä kuitenkin oli tunne, että
tämä oppi mielettömyydessäänkin on väkevämpi kuin kaikki tähänastinen
filosofia. Mielettömyys tekee sen mahdottomaksi toteuttaa, mutta juuri
siksi, että se on mahdoton toteuttaa, on se jumalallinen. Hän oli jo
hengessä hylännyt sen, mutta samalla hän tunsi, että siitä, ikäänkuin
kukkakentästä, nousee lemu niin hurmaava, että joka kerran on sitä lemua
hengittänyt, se unohtaa kaiken muun ja ikävöi aina takaisin siihen,
ikäänkuin lotofagien maahan. Tässä opissa ei ollut mitään todellista,
mutta sensijaan tuntui Vinitiuksen mielestä todellisuus sen rinnalla
niin halvalta, ettei siihen kannattanut tuhlata ainoatakaan ajatusta.
Hänen eteensä avautui aava ala, jonka olemassaoloa ei hän ollut
saattanut aavistaakaan, ääretön ala, jota pilvet peittivät. Koko tämä
hautausmaa tuntui olevan mielipuolien kokouskenttä, mutta samalla se oli
kauhea, juhlallinen ja salaperäinen paikka, jossa paraikaa tuntui
syntyvän maailmaan jotakin, jota ei sieltä ikinä ennen ollut löytynyt.
Vinitius johdatti uudestaan mieleensä alusta alkaen kaikki, mitä vanhus
oli puhunut elämästä, totuudesta, rakkaudesta ja Jumalasta. Ja hänen
ajatuksensa kirkkaus oli niin häikäisevä, että se sokaisi Vinitiuksen
silmät kuten salama, joka leiskahtaa monta kertaa perätysten. Vinitius
katseli kaikkia näitä asioita rakkautensa silmillä, kuten ihminen
tavallisesti tekee, kun hän on keskittänyt koko elämänsä intohimoon, ja
noiden salamoiden valoa ihmetellessä selveni hänelle, että jos Lygia on
täällä hautausmaalla, jos hän tunnustaa, seuraa ja rakastaa tätä oppia,
niin ei hän ikinä rupea hänen rakastajattarekseen.

Ensi kerran koko sinä aikana, jolloin Vinitius oli tuntenut Lygian,
käsitti hän tällä hetkellä, että vaikka hän saisikin hänet käsiinsä, hän
ei sittenkään omistaisi häntä. Sellaista mahdollisuutta ei hän ikinä
ollut ajatellut eikä hän vieläkään oikein osannut tehdä itselleen selkoa
siitä, sillä se ei hänen päässään ollut selvänä ymmärryksenä: hän
ainoastaan sekavasti tunsi, että joku korvaamaton tappio, joku hirveä
onnettomuus häntä uhkaa. Hänen levottomuutensa yltyi vihan myrskyksi.
Hän vihasi kristittyjä yleensä ja tätä vanhusta erittäin. Mokomakin
kalastaja, joka ensi silmäykseltä oli näyttänyt täydelliseltä moukalta,
oli nyt hänen silmissään kasvanut salaperäiseksi voimaksi, joka
hirveänä, leppymättömänä johtaa hänen kohtaloaan.

Huomaamatta laskivat kivityömiehet taasen muutamia soihtuja tuleen.
Tuuli oli lakannut humisemasta pinjojen latvoissa, liekki nousi
tyynesti, siroina kielinä kirkasta taivasta kohti, jolla tähdet
tuikkivat. Päästyään Kristuksen kuolemaan asti, puhui vanhus yksinomaan
Herrastaan. Henkeä pidätellen kuunteli joukko, ja hiljaisuus oli niin
täydellinen, että olisi saattanut kuulla sydänten sykinnän. Tuo mies oli
nähnyt kaikki omin silmin! Joka hetki näkyi niin painuneen hänen
muistiinsa, ettei hänen tarvinnut kuin sulkea silmänsä nähdäkseen kaikki
uudelleen. Hän kertoi, että Golgatalta palattua hän ja Johannes olivat
istuneet huoneessa kaksi päivää, syömättä, juomatta, surussa, murheessa,
ahdistuksessa ja epäilyksessä. Pää käsien varassa olivat he istuneet ja
ajatelleet, että Herra oli kuollut. Raskasta se oli ollut, kovin
raskasta! Jo oli koittanut kolmas päivä ja jo oli päivän valo valaissut
muureja, mutta yhä he vain Johanneksen kanssa olivat istuneet
seinustalla neuvottomina ja toivottomina. Vihdoin olivat he menneet
uneen (sillä kuoleman edellinenkin yö oli kulunut heiltä unettomana).
Äkkiä he olivat heränneet ja taasen ruvenneet valittamaan. Mutta tuskin
oli aurinko noussut, kun Maria Magdalena oli karannut huoneeseen,
hengästyksissään, hapset hajallaan ja huutaen: »he ovat ottaneet pois
Herran!» Tämän kuultuaan olivat he nousseet ja lähteneet juoksemaan
paikalle. Mutta Johannes, joka oli nuori mies, oli joutunut
ensimmäisenä, katsahtanut hautaan ja huomannut sen tyhjäksi, mutta ei
uskaltanut mennä sisään. Vasta kun he kaikki kolme olivat saapuvilla,
oli Pietari mennyt haudan sisälle ja kivillä nähnyt hikiliinan ja
kääreliinat, mutta ei Herran ruumista.

Silloin he olivat peljästyneet, sillä he olivat ajatelleet pappien
ottaneen pois hänen ruumiinsa, ja he olivat palanneet kotiin vieläkin
suuremmassa tuskassa. Sitten olivat toisetkin opetuslapset tulleet, ja
sekä yhdessä että kukin itsekseen olivat he nostaneet suuren huudon
kaikkien herrojen Herran puoleen, että Hän kuulisi heitä. Sillä toivon
henki oli heissä sammunut. He olivat odottaneet, että mestari
vapauttaisi Israelin, ja nyt oli jo kolmas päivä siitä kun hän kuoli,
eivätkä he voineet ymmärtää, miksi Isä oli ylenantanut Poikansa. Eivät
he enää olisi tahtoneet nähdä päivän valkeutta, vaan kuolla, niin raskas
oli heidän kuormansa ollut.

Näitä kauhun hetkiä muistellessa pusertui vanhuksen silmiin vielä
kyyneliä. Tulen valossa saattoi nähdä niiden kierivän harmaalle
parralle. Hänen vanha, kalju päänsä rupesi painumaan, ja ääni rinnassa
tukahtui. »Tuo mies puhuu totta ja itkee totuuden pakosta!» mietti
Vinitius itsekseen. Mutta muut kuulijat, yksinkertaiset kansan miehet ja
naiset oli suru sulattanut nyyhkimään. Olivathan he monasti ennenkin
kuulleet Kristuksen kärsimyksestä ja tiesiväthän he, että surua seuraa
ilo, mutta nyt puhui heille apostoli, joka itse oli nähnyt kaikki, ja
sen vaikutuksen alaisina he vääntelivät käsiään, itkivät tai löivät
rintoihinsa.

Vähitellen he kuitenkin rauhoittuivat, sillä halu kuulla enemmän pääsi
heissä voitolle. Vanhus sulki silmänsä ikäänkuin paremmin voidakseen
nähdä kaukaiset asiat ja jatkoi:

»Kun he näin olivat nostaneet huudon, karkasi Maria Magdalena uudestaan
huoneeseen, huutaen, että hän oli nähnyt Herran. Kirkkaalta valolta ei
hän heti ollut tuntenut Häntä, vaan ajatellut sen olevan puutarhan
hoitajan, mutta Hän oli lausunut: »Maria!» ja silloin oli Maria heti
sanonut: »Rabboni!» ja langennut Hänen jalkainsa juureen, mutta Hän oli
käskenyt hänen mennä opetuslasten luo ja sitten kadonnut. Mutta
opetuslapset eivät uskoneet häntä, ja kun hän itki ilosta, niin
rupesivat toiset torumaan häntä, toiset taas ajattelivat, että suru oli
vienyt hänen järkensä sekaisin, sillä hän kertoi niinkin, että oli
nähnyt haudalla enkelejä. Mutta opetuslapset juoksivat haudalle toisen
kerran ja tapasivat haudan tyhjänä. Mutta illalla tuli Kleofas, joka oli
käynyt Emmauksessa toisten kanssa, ja he palasivat sieltä suurella
ilolla ja sanoivat: »me näimme totisesti Herran!» Ja he rupesivat
riitelemään keskenään suljettujen ovien takana juutalaisten pelon
tähden. Silloin Hän tuli ja seisoi heidän joukossaan, vaikkei oven
avausta ollut kuulunut. Mutta he pelkäsivät suuresti, ja Hän sanoi:
»rauha olkoon teille!»

       *       *       *       *       *

»Ja minä näin Hänet, niinkuin kaikki muutkin Hänet näkivät, ja Hän oli
niinkuin valkeus ja niinkuin meidän sydäntemme autuus, ja me uskoimme,
että Hän oli noussut kuolleista ja että meret kuivuvat, vuoret ja maa
lankeevat, mutta Hänen kunniansa ei muutu.»

       *       *       *       *       *

»Mutta kahdeksan päivän perästä pisti Tuomas Didymus sormensa Hänen
naulainsa sijoihin ja koski Hänen kylkeensä. Sitten hän lankesi Hänen
jalkainsa juureen ja vastasi ja sanoi Hänelle: »minun Herrani ja minun
Jumalani!» Mutta Hän sanoi hänelle: »ettäs minut näit, Tuomas, niin sinä
uskoit: autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat.» Ja nämä
sanat me kuulimme, ja meidän silmämme näkivät Hänet, sillä Hän oli
meidän keskellämme.»

Vinitius kuunteli, ja hänen mielensä valtasi outo tunne. Hetkeksi hän
kokonaan unohti missä oli, kadotti ajatus ja arvostelukykynsä. Hän
seisoi kahden mahdottomuuden välissä. Hän ei uskonut vanhuksen sanoihin,
mutta hän tunsi, että ainoastaan sokea oman järkensä kieltäjä saattoi
väittää tuon miehen valehtelevan, miehen, joka sanoi: »minä näin!» Hänen
liikutuksensa, kyyneleensä, koko hänen esiintymisensä ja varsinkin
kaikki nuo yksityiskohdat, jotka hän kertomukseensa liitti, tekivät
kaikki epäilykset mahdottomiksi. Vinitiuksesta tuntui välistä, että hän
näkee unta. Mutta hänen edessään oli äänetön ihmisjoukko, käry lyhdyistä
tuntui hänen sieramiinsa, edempänä loimusivat soihdut, ja kivellä
vieressä seisoi vanha, vapiseva mies, haudan partaalla, todistamistaan
todistaen: »minä näin!»

Hän jatkoi kertomustaan aina taivaaseenastumiseen asti. Tuontuostakin
hänen täytyi pysähtyä, sillä hän kertoi hyvin tarkasti, ja selvästi
saattoi huomata, että jokainen yksityiskohta oli syöpynyt hänen
muistiinsa kuin kiveen kirjoitettuna. Kuulijat valtasi innostus. He
työnsivät yltään päähineet, voidakseen kuulla paremmin ja estääkseen
ainoatakaan noista kalliista sanoista menemästä hukkaan. Yliluonnollinen
voima näytti siirtävän heidät Galileaan, opetuslasten kanssa astelemaan
pyhän maan vainiolla ja vesien varsilla, Ostrianumin hautausmaa muuttui
Tiberianmereksi, ja rannalla aamun sumussa seisoi Kristus aivan kuten
silloin, kun Johannes oli huomannut hänet venheestä ja huutanut: »Herra
se on!» mutta Pietari oli heittäytynyt veteen, pikemmin päästäkseen
rakastetun jalkain juureen. Kuulijat näyttivät kokonaan unohtaneen
elämän, heidän kasvoistaan loisti rajaton alttius, onni ja ääretön
rakkaus. Luultavasti muutamat Pietarin pitkän kertomuksen aikana olivat
nähneet näkyjä, ja kun hän nyt rupesi kertomaan, kuinka
taivaaseenastumisen hetkenä pilvet olivat alkaneet levitä Vapahtajan
jalkojen alle, verhota Häntä ja vihdoin peittää Häntä opetuslasten
silmistä, niin kaikki vaistomaisesti korottivat katseensa taivaaseen.
Syntyi äänetön odotus, ikäänkuin ihmiset olisivat toivoneet vieläkin
saavansa nähdä Hänet tai ikäänkuin he olisivat odottaneet Hänen
uudestaan astuvan alas taivaan mailta katsomaan, kuinka vanha apostoli
kaitsee hänelle uskottuja lampaita, ja siunaamaan häntä ja laumaa.

Näille ihmisille ei tänä hetkenä Rooma eikä hullu Caesar, ei temppelit,
jumalat eivätkä pakanat merkinneet mitään. Heille oli olemassa yksin
Kristus, joka täytti maan, meren, taivaan ja maailman.

Puoliyö oli jo kulunut, sillä taloissa, joita oli siellä täällä Via
Nomentanan varrella, rupesivat kukot laulamaan. Äkkiä tarttui Chilon
Vinitiuksen vaatteiden liepeeseen ja kuiskasi:

"Herra, tuolla, vähän matkan päässä vanhuksesta näen Urbanuksen ja
hänen vieressään naisen."

Vinitius heräsi kuin unesta, kääntyi, seurasi kreikkalaisen käden
liikettä ja näki Lygian.




KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.


Hänet nähdessään tunsi nuori patriisi jokaisen veripisaran hypähtävän.
Hän unohti ihmisjoukot, vanhuksen, kaikki omat ajatuksensa noista
käsittämättömistä asioista, jotka juuri oli kuullut, hän ei muuta nähnyt
kuin Lygian yksinään. Vihdoinkin, kaikkien vastuksien, pitkien päivien
levottomuuksien, vaivojen ja tuskien perästä hän siis oli löytänyt
hänet! Ensi kerran eläissään sai hän kokea, että ilokin voi karata
ihmisen kimppuun kuin villi peto ja pusertaa hänen rintaansa niin että
henki on lähtemäisillään. Hän, joka tähän asti oli luullut, että
»Fortuna», Onnetar, oli velvollinen täyttämään kaikki hänen
toivomuksensa, uskoi tällä hetkellä tuskin omia silmiään ja omaan
onneensa. Varmaan hänen tulinen luonteensa olisi johtanut hänet johonkin
varomattomaan tekoon, jollei hän olisi epäillyt ja ensin tahtonut ottaa
selkoa, eikö hän vain yhä vielä ollut noiden taikakeinojen vaikutuksen
alaisena, joita hänen päänsä oli ollut täynnä, ja eikö hän vain nähnyt
unta. Mutta ei ollut epäilystä: hänen silmänsä näkivät Lygian, ja
ainoastaan muutaman askeleen etäisyys erotti heidät. Tyttö seisoi
soihtujen kirkkaassa valossa, ja Vinitiuksen katseilla oli täysi vapaus
ahmia häntä mielin määrin. Päähine oli valunut tytön hartioille ja
hiukset irtaantuneet; hänen huulensa olivat hiukan auki, silmät
tähtäsivät apostoliin, kasvot olivat jännityksessä ja säteilivät
alttiudesta. Hän kantoi kansannaisen tummaa villapukua, mutta Vinitius
ei koskaan ollut nähnyt häntä niin kauniina. Vaikka hän oli huolissaan,
ei hän saattanut olla hämmästymättä Lygian kasvojen jaloa kauneutta
orjankin puvussa. Rakkaus leimahti hänessä liekiksi, hänet valtasi
ääretön, outo kaipaus, onnen, kunnioituksen ja intohimon sekainen tunne.
Lygian pelkkä näkeminen tuotti huumaavaa autuutta, ja Vinitius nieli
häntä silmillään niinkuin janoinen juo raikasta vettä. Siinä
jättiläiskokoisen lygiläisen rinnalla tuntui hän melkein pienemmältä
kuin ennen, miltei lapselta. Vinitius huomasi, että hän todella oli
käynyt hennommaksi ja että ruumis oli ikäänkuin läpikuultava; hän oli
kuin kukkanen tai henki. Kiihtymistään kiihtyi Vinitiuksessa halu saada
omistaa tuo olento, joka oli niin toisenlainen kuin kaikki naiset, mitä
hän oli nähnyt ja omistanut sekä Itämailla että Roomassa. Hän tunsi
olevansa valmis antamaan pois heidät kaikki, Rooman ja koko maailman
kaupanpäälliseksi, kunhan hän saisi omakseen hänet, tämän yhden.

Varmaan hän olisi unohtunut siihen Lygiaa katselemaan, jollei Chilon,
joka pelkäsi hänen tekevän jotakin vaarallista, olisi vetäissyt häntä
vaatteen liepeestä. Kristityt olivat ruvenneet rukoilemaan ja laulamaan.
Äkkiä kajahti huuto »maranatha!» mutta sitten rupesi suuri apostoli
suihkulähteen vedellä kastamaan niitä, jotka presbyterit esittivät
valmistetuiksi ottamaan vastaan kastetta. Vinitiuksen mielestä tuntui yö
loppumattoman pitkältä. Hän olisi kiireen kautta tahtonut päästä
ottamaan Lygian haltuunsa joko kotimatkalla tai hänen asunnostaan.

Vihdoin toiset jo rupesivat lähtemään hautausmaalta.

"Lähdetään, herra," kuiskasi Chilon, "ulos portista, sillä ihmiset
katselevat meihin, koska emme ole paljastaneet päätämme."

Chilon oli oikeassa. Apostolin puhuessa olivat kaikki, paremmin
kuullakseen, laskeneet viitan päähineet hartioilleen; he yksin eivät
olleet noudattaneet esimerkkiä. Chilonin neuvo oli paikallaan, sillä
portilta saattoivat he erinomaisen hyvin seurata kaikkia läsnäolijoita,
varsinkin koska Ursuksen muoto ja vartalo helposti oli erotettavissa.

"Seuratkaamme heitä," virkkoi Chilon, "niin saamme nähdä, mihin taloon
he menevät. Huomenna, tai oikeammin sanoen jo tänään, asetat kaikille
oville orjia ja otat hänet haltuusi."

"En!" huusi Vinitius.

"Mitä aiot tehdä, herra?"

"Seuraamme heitä heidän asunnolleen ja ryöstämme hänet paikalla. Otatko
tehdäksesi sen, Croton?"

"Otan kyllä," vastasi miekkailija, "ja rupean vaikka orjaksesi, jollen
katkaise selkärankaa puhvelihärältä, joka häntä vartioi."

Mutta Chilon rupesi kaikkien jumalien nimessä pyytämään ja rukoilemaan,
että he luopuisivat tuumastaan. Crotonhan oli otettu matkaan vain
puolustajaksi siltä varalta, että heidät tunnettaisiin ja että
karattaisiin heidän kimppuunsa. Eihän tarkoitus ollut, että Croton
ryöstäisi neidon. Ruveta taas ryöstämään häntä kahteen mieheen olisi
ollut sama kuin syöstä suoraan surman suuhun. Sitäpaitsi hän siinä olisi
voinut päästä karkuun heidän käsistään ja etsiä toisen piilopaikan
kaupungissa tai jättää Rooman kokonaan. Mitä silloin olisi voitettu?
Eikö ollut parempi valita varma tie kuin syöstä surman suuhun ja saattaa
koko puuha vaaran alaiseksi?

Vinitius oli vaivoin saanut hillityksi mielensä, sillä hän olisi
tahtonut heti hautausmaalla siepata Lygian syliinsä. Hän huomasi
kuitenkin, että kreikkalainen oli oikeassa, ja olisi ehkä seurannut
hänen neuvoaan, jollei Croton, jonka mieli teki palkkaa, olisi pannut
vastaan.

"Tuki jo, herra, tuon vanhan pukin suu!" huudahti hän, "tai salli minun
päästää nyrkkini hänen päälaelleen. Kerran vei Lucius Saturnius minut
kilpailuihin Buxentumiin, ja siellä majatalossa hyökkäsi seitsemän
juopunutta miekkailijaa kimppuuni, mutta ei yksikään heistä päässyt
käsistäni ehein luin. En kehoita riistämään tyttöä keskeltä ihmisten
joukkoa, sillä he voisivat heittää kiviä kintuillemme, mutta kotoa
lupaan ryöstää hänet koska tahansa ja kantaa minne vain tahdot."

Nämä sanat olivat Vinitiuksen mieleen, ja hän virkkoi:

"Juuri niin, kautta Herkuleen! Huomenna ehkä sattumalta emme tapaisi
häntä kotona, ja jos kerran olisimme pelästyttäneet heitä,
toimittaisivat he hänet viipymättä toiseen paikkaan."

"Mutta se lygiläinen voi olla hirvittävän väkevä," vaikeroi Chilon.

"Ei sinua käsketäkään käymään käsiksi häneen," vastasi Croton.

Heidän täytyi vielä odottaa kauan aikaa, ja kukot kiekuivat jo
aamulaulujaan, ennenkuin Ursus ja Lygia astuivat ulos portista. Heidän
seurassaan oli muutamia muita henkilöitä, joiden joukosta Chilon oli
tuntevinaan suuren apostolinkin. Hänen rinnallaan astui toinen vanhus,
joka oli lyhyempi varreltaan, kaksi vanhanpuoleista naista ja poika,
joka kantoi lyhtyä. Tämän ryhmän perässä kulki joukko, jossa saattoi
olla parisataa henkeä, ja siihen liittyivät Vinitius, Chilon ja Croton.

"Katsopa, herra," virkkoi Chilon "neitosi on mahtavan suojeluksen
alaisena. Suuri apostoli itse kulkee hänen rinnallaan! Katso kuinka
ihmiset polvistuvat, kun hän astuu heidän ohitseen."

Ihmiset todella polvistuivat, kun hän astui heidän ohitsensa, mutta
Vinitius ei katsellut heitä. Hän ei hetkeksikään päästänyt Lygiaa
silmistään ja ajatteli yksinomaan hänen ryöstämistään. Sodassa
tottuneena kaikenlaiseen viekkauteen, rakensi hän koko sotilaallisella
täsmällisyydellään päässään valmiiksi ryöstösuunnitelman. Hän tiesi,
että hänen tuumansa oli rohkea, mutta tiesi myöskin, että rohkeat tuumat
usein vievät voittoon.

Mutta tie oli pitkä, ja aikaa jäi yllin kyllin mietteisiin. Hän tuli
ajatelleeksi sitä syvää kuilua, jonka tuo kummallinen oppi oli kaivanut
hänen ja Lygian välille. Hän ymmärsi nyt kaikki, mitä oli tapahtunut ja
miksi se oli tapahtunut. Siksi älykäs hän toki oli. Hän ei ollut
tuntenut Lygiaa. Hän oli pitänyt häntä ihanana tyttönä, jolle ei kukaan
vedä vertoja ja joka sytyttää hänen rakkautensa tuleen. Nyt hän ymmärsi,
että tuo oppi tekee hänet olennoksi, joka eroaa muista naisista, ja että
turha vaiva oli ruveta houkuttelemaan häntä rakkaudella, intohimolla,
rikkaudella tai nautinnolla. Hän käsitti vihdoin senkin--mitä he eivät
Petroniuksen kanssa ennen olleet käsittäneet--että tämä uusi uskonto
valaa sieluun jotakin, jota ei heidän maailmansa tunne, ja ettei Lygia,
vaikka Vinitiusta rakastaisikin, uhraisi mitään kristityistä
totuuksistaan hänen tähtensä. Lygian ilo oli aivan toista laatua kuin
se, mitä Vinitius, Petronius, Caesar ja koko Rooma ajoivat takaa.
Kuka nainen hyvänsä hänen tuttavistaan olisi ruvennut hänen
rakastajattarekseen--tämä kristitty yksin ei saattanut tulla muuksi
kuin hänen uhrikseen.

Tätä ajatellessa valtasi hänet kiehuva kiukku ja tuska, mutta samalla
hän tunsi, että hänen kiukkunsa oli voimaton. Lygian ryöstäminen kyllä
oli mahdollinen panna täytäntöön, jopa hän oli varma sen
onnistumisestakin. Mutta yhtä varmaan hän tiesi, että sekä hän että
hänen urheutensa ja mahtavuutensa tämän opin rinnalla oli aivan mitätön:
eivät hänen voimansa pysty siihen oppiin! Roomalainen tribuni ja
sotilas, joka oli nähnyt miekan ja nyrkin valloittavan maailman ja
luullut sen aina niiden vallan alla pysyvän, näki nyt ensi kerran
eläessään, että niidenkin yläpuolella oli ehkä olemassa jotakin. Ja
kummissaan kysyi hän itseltään: mitä se on?

Ei hän voinut antaa siihen selvää vastausta. Hänen päässään pyörivät
kuvat hautausmaalta, hän näki kokoontuneet joukot ja Lygian koko
sielullaan ja mielellään kuuntelemassa vanhuksen sanoja. Vanhus puhui
kärsimyksestä, kuolemasta ja jumal-ihmisen taivaaseenastumisesta.
Jumal-ihminen oli lunastanut maailman ja luvannut sille onnen tuolla
puolen Tuonelan jokea. Jota enemmän Vinitius näitä asioita ajatteli,
sitä sekavammaksi kävi hänen päänsä.

Mutta sekavuudesta päästi hänet äkkiä Chilon, joka rupesi valittamaan
kohtaloaan: hän oli suostunut etsimään Lygiaa ja henkensä kaupalla hän
oli lupauksensa täyttänyt ja löytänyt hänet Vinitiukselle. Saattoiko
häneltä enempää vaatia? Oliko hän ehkä luvannut pitää huolta neidon
ryöstämisestä, ja kuka sellaista saattoi vaatia raajarikolta, jolta
puuttui kaksi sormea, vanhalta mieheltä, joka tahtoi elää mietteissään,
tieteessään ja hyveessään? Miten käy, jos sellainen mahtava herra kuin
Vinitius saa jonkun vamman tyttöä ryöstäessään? Tietysti jumalat ovat
velvolliset vartioimaan valittuaan, mutta jos sattui, niinkuin joskus on
sattunut, että jumalat ovatkin pelaamassa arpapeliä eivätkä pidä huolta
maailman asioista? Fortuna kulkee, kuten tiedetään, sidotuin silmin. Hän
ei näe päivällä, vielä vähemmin yöllä. Jos jotakin sattuisi tapahtumaan,
jos lygiläinen karhu heittäisi jalosukuista Vinitiusta myllynkivellä,
viinitynnyrillä tai pahimmassa tapauksessa vesisangolla, silloin
Chilon-raukka saisi kantaa edesvastuun eikä palkkaa. Tietäjäparka on
kiintynyt jalosukuiseen Vinitiukseen, kuten Aristoteles Aleksander
Makedonialaiseen, ja jos jalosukuinen Vinitius antaisi hänelle edes
kukkaron, jonka hän lähtiessä näkyi pistävän vyöhönsä, niin saisi
onnettomuuden sattuessa edes apua ja voisi lepyttää kristityt. Oi, miksi
eivät he kuuntele vanhuksen neuvoja, vanhuksen, joka puhuu
varovaisuudesta ja kokemuksesta!

Vinitius veti kukkaron vyöstään ja viskasi sen Chilonin kouraan.

"Siinä saat, ja ole nyt vaiti."

Kreikkalainen tunsi, että kukkaro oli harvinaisen raskas, ja se rohkaisi
hänen mieltään.

"Ainoa toivoni," virkkoi hän, "on, että Herkules tai Theseus saavat
aikaan vielä suurempia urotöitä. Ja mitä tämä likeinen persoonallinen
ystäväni Croton muuta on kuin Herkules? Sinua, jalosukuinen herra, en
sanokaan puolijumalaksi, sillä sinä olet täydellinen jumala ja
varmaankin sinä et tulevaisuudessa unohda köyhää, mutta uskollista
palvelijaa, kun hän silloin tällöin tarvitsee hoitoa; sillä hän itse
unohtaa kaikki tyyni, kun hän kerran pääsee syventymään kirjoihin...
Vähäinen puutarha ja mökki kuistineen, joka suojaisi kesäkylmää vastaan,
tuottaisi antajalleen kunniaa, olisipa sitten vaikka kuinka pieni.
Sieltä syrjästä minä sitten seuraisin sankaritöitänne, rukoillen teille
Jupiterin suosiota, tai nostaisin tarpeen sattuessa sellaisen metelin,
että puoli Roomaa heräisi ja rientäisi avuksenne. Miten tämä tie on
pahaa ja epätasaista! Öljykin on kulunut loppuun lampustani. Mutta entä
jos Croton, joka on yhtä jalomielinen kuin väkeväkin, ottaisi minut
syliinsä ja kantaisi kaupungin portille asti! Silloin hän saisi kokea,
miltä tuntuu kantaa neitoa, ja voittaisi lisäksi, kuten Aeneas teki,
puolelleen kaikki jaloimmat jumalat, joten minäkin yrityksen
onnistumiseen nähden saisin olla aivan levollinen."

"Mieluummin kantaisin lampaan raatoa, joka kuukausi sitten on kuollut
ruttoon," vastasi miekkailija. "Mutta jos annat minulle kukkaron, jonka
arvoisa tribuni heitti käteesi, niin otan kantaakseni sinut portille."

"Katketkoon jalastasi isovarvas!" virkkoi kreikkalainen. "Vai sen
verranko sinä otit oppiaksesi tuolta kunnianarvoiselta vanhukselta, joka
sanoi köyhyyden ja armeliaisuuden olevan päähyveitä?... Eikö hän
nimenomaan kehoittanut rakastamaan minua? Mutta huomaan, etten ikinä saa
sinusta syntymään minkäänlaista kristittyä ja että aurinko pikemmin
pääsee paistamaan mamertilaisen vankilan muurien läpi kuin totuus pääsee
tuon virtahevon kalloon."

Crotonilla oli pedon voimat, mutta ihmisen tunteet häneltä kokonaan
puuttuivat.

"Älä pelkää!" huudahti hän, "en ikinä rupea kristityksi! En tahdo
kadottaa leipäkannikkaani!"

"Niin, jos sinä tuntisit edes filosofian ensimmäiset alkeet, niin
tietäisit, että kulta on multaa."

"Koetappa vain puhua minulle filosofiasta, niin pusken pääni mahaasi.
Silloin nähdään, kuka voittaa."

"Niin saattoi härkäkin vastata Aristoteleelle," huomautti Chilon.

Aamu jo hämärsi. Kalpea rusko alkoi valautua muurien harjoille. Puut
tien varrella, rakennukset ja hautapatsaat, joita oli siellä täällä,
tulivat vähitellen näkyviin hämärästä. Tie ei enää ollut autio.
Vihanneskauppiaat odottelivat porttien avaamista, tavarat sälytettyinä
aasien ja muulien selkään. Tuontuostakin ajoi ohitse rattaat, joissa
kuljetettiin metsänriistaa. Tiellä ja molemmin puolin tietä liikkui
kevyt sumu, poutaa lupaellen. Hiukan edempää näyttivät ihmiset, sumun
sisästä katsoen, hengiltä. Vinitiuksen silmät riippuivat kiinni Lygian
solakassa vartalossa, joka aamuruskon vaaletessa kävi yhä
hopeankarvaisemmaksi.

"Herra," virkkoi Chilon, "loukkaisin sinua, jos edellyttäisin, että
anteliaisuutesi joskus loppuu, mutta koska nyt olet maksanut saatavani,
et voine epäillä minun puhuvan omaan pussiini. Neuvoisin sinua vielä
kerran ottamaan selkoa jumalallisen Lygian asunnosta ja sitten palaamaan
kotiin noutamaan orjia ja kantotuolia. Älä kuuntele tuota norsunluista
rumpua, tuota Crotonia! Hän tahtoo itse ryöstää neidon vain päästäkseen
sinun kukkarosi kimppuun."

"Minä tiedän sellaisen paikan hartioittesi välissä, että jos siihen
isken nyrkkini, niin sinä heität henkesi," huomautti Croton.

"Minä tiedän sellaista kefalonilaista viiniä, että jos sitä juon, niin
tulen terveeksi," virkkoi Chilon.

Vinitius ei kiinnittänyt huomiota heidän puheisiinsa, sillä he likenivät
juuri kaupungin portteja, ja siellä kohtasi heidän silmiään kumma näky.
Apostolin astuessa ohitse lankesivat sotamiehet polvilleen, vanhus laski
hetkiseksi kätensä heidän rautaisille kypäreilleen ja teki ristin
merkin. Nuoren patriisin mieleen ei ikinä olisi juolahtanut, että jo
sotamiestenkin joukossa saattaisi olla kristittyjä, ja täynnä
hämmästystä tuli hän ajatelleeksi, että niinkuin palavassa kaupungissa
talo syttyy toisensa perästä, niin tämäkin oppi päivä päivältä
valloittaa yhä uusia sieluja ja leviää nopeammin kuin kukaan saattaa
aavistaakaan. Kummallista! Jos Lygia olisi tahtonut paeta kaupungista,
niin kyllä olisi löytynyt vartioita, jotka itse olisivat auttaneet häntä
salaa katoamaan. Tällä hetkellä kiitti Vinitius hartaasti kaikkia
jumalia, ettei niin ollut käynyt.

Päästyään asumattomilta kentiltä muurien taakse rupesi kristittyjen
joukko hajoamaan. Silloin täytyi Vinitiuksen seurata Lygiaa edempää ja
varovaisemmin, jottei herättäisi huomiota. Chilon puolestaan alkoi
valitella, että hänen jalkojaan särkee ja että ne jo ovat vallan
haavoilla. Hän jättäytyi yhä jälemmä, eikä Vinitius häntä estänyt, sillä
hän arveli, ettei hän enää tarvitse tuota heikkoa ja pelkurimaista
kreikkalaista. Hänen puolestaan hän olisi saanut vaikkapa pötkiä
tiehensä, jos olisi tahtonut, mutta kunnianarvoisaa tietäjää pidätti
varovaisuus ja uteliaisuus. Hän asteli yhä heidän perässään,
tuontuostakin tullen, likemmä toistamaan neuvojaan tai lausumaan
arvelujaan. Hän pelkäsi, että vanhus, joka kulki apostolin seurassa,
mahdollisesti olisi Glaucus, jollei hän sentään ollut liian lyhyt
vartaloltaan.

Kauan he vielä saivat kulkea, ennenkuin saapuivat Tiberin rannalle, ja
aurinko oli jo nousemaisillaan, kun ryhmä, jossa Lygia oli, hajaantui.
Apostoli, vanha vaimo ja poika jatkoivat matkaansa pitkin joenvartta,
vastavirtaan. Se vanhuksista, joka oli lyhyempi varreltaan, Ursus ja
Lygia poikkesivat kapealle kadulle, astuivat vielä satakunnan askelta ja
menivät sitten taloon, jossa oli kaksi myymälää, toisessa kaupattiin
oliveja, toisessa lintuja.

Chilon, joka oli seurannut Vinitiusta ja Crotonia noin viidensadan
askeleen päässä, seisahtui kuin maahan naulattuna, painautui muuria
vastaan ja rupesi viittomaan heitä takaisin.

He palasivat, sillä heidän täytyi neuvotella.

"Mene," sanoi Vinitius Chilonille, "katsomaan, pääseekö tästä talosta
toiselle kadulle."

Chilon, joka juuri oli valittanut jalkojensa olevan verillä, juoksi nyt
sellaista kyytiä, että olisi luullut hänen saaneen Mercuriukselta
siivet, ja palasi hetkisen perästä.

"Ei," vastasi hän, "ei ole kuin tämä yksi ovi."

Hän pani kätensä ristiin.

"Kautta Jupiterin, Apollon, Vestan, Kybelen, Isiksen, Osiriksen, Mitran,
Baalin ja kaikkien Itämaiden ja Länsimaiden jumalien rukoilen sinua,
herra, luopumaan tuumastasi... Kuule minua..."

Samassa hän sentään keskeytti puheensa, sillä hän huomasi, että
Vinitiuksen kasvot kävivät kalman kalpeiksi ja hänen silmänsä säkenöivät
kuin suden silmäterät. Hänen katseensa todisti selvästi, ettei mikään
maan mahti olisi saattanut estää häntä toteuttamasta aikomustaan.
Crotonin jättiläisrinta nousi ja laski kiivaasti, ja hän heilutti
kehittymätöntä pääkalloaan, kuten rautahäkkiin suljettu karhu. Eivät
hänen kasvonsa sentään ilmaisseet vähintäkään levottomuutta.

"Minä menen ensinnä sisään," sanoi hän.

"Sinä tulet minun jälessäni," virkkoi Vinitius käskevällä äänellä.

Hetken perästä olivat he kadonneet pimeään porttikäytävään.

Chilon juoksi likeisimpään kadunkulmaan ja jäi nurkan taa katselemaan
mitä tapahtuisi.




KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.


Vasta portista astuttuaan ymmärsi Vinitius, mihin vaikeaan työhön hän
oli ryhtynyt. Talo oli suuri ja monikerroksinen. Sellaisia rakensivat
Rooman talonomistajat saadakseen voittoa vuokrista, ja usein olivat nämä
talot niin hätäisesti ja huonosti rakennetut, että tuskin vuosikaan oli
mennyt umpeen, kun ne jo romahtivat asukkaiden päälle. Ne olivat oikeita
mehiläiskekoja, korkeita ja kapeita, täynnä lukemattomia pieniä koppeja
ja komeroja, joissa kuhisi köyhää kansaa. Kaupungissa, jossa ei kaikilla
kaduilla ollut nimiä, olivat nämä talot aina numeroimattomat. Orjat
kantoivat niistä omistajien puolesta vuokrat, ja koskeivät kaupungin
viranomaiset vaatineet luetteloa asukkaiden nimistä, eivät orjat
tavallisesti itsekään niitä tietäneet. Tavattoman vaikea oli sentähden
kysyä tuttaviaan tuollaisesta talosta, varsinkin jollei portilla ollut
vartijaa.

Vinitius ja Croton tulivat pitkästä käytäväntapaisesta kapeaan,
neliskulmaiseen pihaan, jota joka taholta ympäröivät muurit ja joka
nähtävästi oli koko talon yhteisenä atriumina. Keskellä pihaa oli
suihkukaivo, jonka vesisäde valui maahan muurattuun, kiviseen säiliöön.
Joka taholta nousi seiniä myöten portaita eri kerroksiin, ne olivat
osaksi puusta, osaksi kivestä. Portaat kääntyivät parvekkeihin, joista
päästiin asuntoihin. Alhaalla maaperässä oli niinikään asuntoja. Toisiin
johti puiset ovet, mutta toisia erotti pihasta vain villainen verho,
sekin tavallisesti kulunut, risainen tai paikattu.

Oli vielä varhainen aamu, eikä pihassa näkynyt elävää sielua. Nähtävästi
kaikki vielä nukkuivat, paitsi ne, jotka olivat käyneet Ostrianumissa.

"Mitä nyt teemme, herra?" kysyi Croton ja seisahtui.

"Odotamme tässä; ehkä joku sentään tulee," vastasi Vinitius. "On parasta
ettei kukaan saa nähdä meitä pihamaalla."

Samassa hänen mieleensä muistui, että Chilonin neuvo ehkä voisi olla
käytännöllinen. Muutamalla kymmenellä orjalla saattaisi miehittää
portin, joka näytti olevan talon ainoa sisäänkäytävä, penkoa kaikki
asunnot yhtaikaa ja siten päästä Lygiankin asunnolle. Muutoin kristityt,
joita täältä varmaankaan ei puuttunut, voisivat ilmoittaa Lygialle, että
häntä etsitään, ja siltä kannalta katsoen saattoi olla vaarallista panna
vieraita ihmisiä tiedustelemaan häntä. Vinitius mietti jo, eikö liene
parasta lähteä kotiin noutamaan orjia, kun äkkiä esirippu työntyi
syrjään ja mies, seula kädessä, likeni suihkukaivoa.

Vinitius tunsi hänet paikalla Ursukseksi.

"Se on lygiläinen!" kuiskasi hän.

"Muserranko siltä luut rikki?"

"Odota."

Ursus ei huomannut heitä, sillä he seisoivat seinän varjossa. Pahaa
aavistamatta pisti hän seulansa, joka oli täynnä vihanneksia, vesisäteen
alle. Nähtävästi hän, vietettyään koko yön hautausmaalla, aikoi
valmistaa niistä suurusta. Saatuaan vihannekset huuhdotuiksi, otti hän
märän seulan ja katosi verhon taakse. Croton ja Vinitius hyökkäsivät
hänen perässään, luullen tulevansa suoraan Lygian asuntoon.

Mutta he suuresti hämmästyivät, kun näkivät, ettei verho vienytkään
asuntoon, vaan toiseen pimeään käytävään, jonka päässä näkyi pieni
puutarha, muutama sypressi ja myrttipensas sekä pieni rakennus,
pönkitettynä toisen kivimuurin ikkunatonta takaseinää vastaan.

He huomasivat molemmat paikalla, että asianhaarat olivat suotuisat.
Pihassa olisi voinut syntyä aika kahakka, kun ihmiset olisivat
rientäneet paikalle, mutta pienen rakennuksen yksinäisyys helpotti
suuresti puuhaa. Pianhan he tässä suoriutuvat tytön puolustajasta, s.o.
Ursuksesta, sitten he kiireesti koppaavat Lygian käsiinsä, ja kun saavat
hänet kadulle, niin kyllä tulevat toimeen. Luultavasti ei kukaan heitä
vastusta, ja jos joku yrittäisi, niin saisi kuulla, että he ovat
korjaamassa haltuunsa Caesarin karannutta panttivankia. Vinitius saattaa
siinä tapauksessa ilmoittaa asian vartijoille ja ottaa heidät avukseen.

Ursus oli jo miltei talon ovella, kun askelten kopina herätti hänen
huomionsa. Hän seisahtui, näki kahden miehen likenevän, laski seulan
kädestään ja kääntyi heidän puoleensa.

"Ketä te haette?" kysyi hän.

"Sinua!" vastasi Vinitius.

Samassa kääntyi nuori soturi Crotoniin päin ja kuiskasi kiireesti:

"Tapa hänet!"

Croton karkasi hänen kimppuunsa kuin tiikeri, ja ennenkuin lygiläinen
oli ehtinyt päästä järkiinsä ja käsittää olevansa tekemisissä vihamiehen
kanssa, oli miekkailija jo kietonut hänen ympärilleen rautaiset
käsivartensa.

Vinitius, joka tunsi Crotonin yliluonnolliset voimat, ei viitsinyt
odottaa ottelun päättymistä, vaan heitti heidät oman onnensa nojaan,
riensi eteenpäin, tyrkkäsi oven auki ja tuli pimeään, vähäiseen
huoneeseen, jota tuli liedestä valaisi. Loimu lankesi suoraan Lygian
kasvoille. Hänen toverinaan valkean ääressä oli sama vanhus, joka
yhdessä Lygian ja Ursuksen kanssa oli tullut Ostrianumista.

Vinitius karkasi huoneeseen sellaista kyytiä, ettei Lygia ehtinyt häntä
huomatakaan, ennenkuin hän oli käynyt häneen käsiksi, nostanut hänet
ilmaan ja työntyi takaisin ovelle. Vanhus tosin koetti estää häntä,
mutta hän pusersi toisella kädellään Lygiaa rintaansa vastaan ja
tuuppasi vapaalla kädellään tieltään vanhuksen. Samassa valui vaippa
hänen päästään, ja Lygia näki hänen tutut kasvonsa, jotka tällä hetkellä
olivat niin hirveät katsella, että veri suonissa seisahtui ja ääni
tukahtui kurkkuun. Hän olisi tahtonut huutaa apua, mutta ei voinut. Hän
tarttui ovenpieleen, tehdäkseen edes sillä lailla vastarintaa, mutta
hänen sormensa luisuivat kiviseltä seinältä, ja kun Vinitius sai hänet
puutarhaan, oli hän miltei pyörtymäisillään, sillä siellä oli heitä
vastassa kamala näky.

Ursus piteli sylissään miestä, joka oli taivutettu aivan takakenoon, pää
rentona roikkumassa, suu verissä. Kun hän näki Vinitiuksen, iski hän
vielä viimeisen kerran nyrkkinsä miehen päähän ja karkasi sitten
raivoisan pedon lailla Vinitiuksen kimppuun.

"Hän tappaa minut!" ajatteli nuori patriisi.

Ikäänkuin unessa kuuli hän Lygian huutavan: »älä tapa!» ja tunsi
käsivartensa irtautuvan Lygian ympäriltä ikäänkuin ukkosnuolen iskusta.
Sitten alkoi kaikki pyöriä hänen silmissään ja koko maailma musteni.

       *       *       *       *       *

Chilonissa oli uteliaisuus voittanut pelon ja hän asettui naapuritalon
kulmaan seuraamaan asiain kulkua. Hän laski nimittäin, että olisi
edullista olla Vinitiuksen likeisyydessä, jos hänen onnistuisi ottaa
Lygia haltuunsa. Urbanusta ei hän enää pelännyt, hän oli aivan
vakuutettu, että lygiläinen Crotonin kädestä saisi surmansa. Mutta jos
autioilla kaduilla sattuisi syntymään ottelu, jos kristityt tai jotkut
muut ihmiset rupeisivat tekemään vastarintaa Vinitiukselle, sopisi
Chilonin esiintyä Caesarin vallan edustajana, käskeä vartijat nuoren
patriisin avuksi roskaväkeä vastaan ja voittaa Vinitiukselta uusia
armonosoituksia. Hengissä hän tosin koko ajan oli ollut sitä mieltä,
että Vinitiuksen yritys on varomaton, mutta Crotonin hirveisiin voimiin
luottaen hän sentään arveli sen onnistuvan. »Parhaimmassa tapauksessa
voi tribuni itse kantaa neitoa ja Croton raivata heille tietä.» Mutta
aika alkoi jo käydä pitkäksi, ja käytävässä, jonne Chilon
piilopaikastaan katseli, vallitsi levottomuutta herättävä hiljaisuus.

"Jolleivät he löydä hänen asuntoaan, vaan nostavat melun, niin he
pelästyttävät hänet."

Se ei Chilonin mielestä olisi ollut ensinkään paha, sillä hän tiesi,
että Vinitius siinä tapauksessa taasen joutuisi hänen apunsa tarpeeseen
ja tulisi luovuttaneeksi hänelle joukottain sestertsejä.

"Toimikoot nyt miten päin hyvänsä," puheli hän itsekseen, "minun
hyväkseni he tietämättäänkin toimivat... Jumalat, jumalat, sallikaa
ainoastaan..."

Hän säpsähti äkkiä, sillä tuntui siltä kuin joku olisi liikkunut
käytävässä. Hän painui likemmä seinää, pidätti henkeään ja katseli
vilkkumatta eteensä.

Joku pää pistäytyi todella ulos käytävästä ja katseli varovasti
ympärilleen.

Hetkisen perästä se katosi.

"Se oli joko Vinitius tai Croton," mietti Chilon. "Mutta jos he ovat
saaneet neidon käsiinsä, niin mitä he katua tarkastavat? Ihmisiä heidän
joka tapauksessa täytyy tavata, sillä ennenkuin he ehtivät Carinaelle,
on kaupunki jo täydessä touhussa. Mitä kummaa!? Kautta kaikkien
kuolemattomien jumalien!..."

Äkkiä nosti kauhu pystyyn hänen hiuksensa viimeisetkin tähteet.

Portista astui Ursus kantaen Crotonin ruumista roikkumassa olkapäänsä
yli. Kerran hän vielä katseli ympärilleen, mutta rupesi sitten
juoksemaan alas autiota katua, joelle päin.

Chilon painui muuria vastaan litteäksi kuin lauta.

"Olen surman oma, jos hän minut näkee!" mietti hän.

Mutta Ursus juoksi aika kyytiä naapuritalon ohitse ja katosi seuraavan
rakennuksen taakse. Nyt ei mikään enää olisi saanut pidellyksi Chilonia;
hän pakeni voimiensa takaa ensimmäiselle poikkikadulle, ja pelko ja hätä
pani hampaat hänen suussaan kalisemaan. Hän juoksi sellaista kyytiä,
että nuorempi tuskin olisi pysynyt hänen perässään.

"Jos hän palatessaan näkee minut, niin hän ottaa minut kiinni ja
tappaa," mietti hän itsekseen. "Pelasta minut, oi Zeus, pelasta Apollo,
pelasta Hermes, pelasta sinä kristittyjen jumala! Minä jätän Rooman ja
palaan Mesembriaan, jos vain pelastatte minut tuon lemmon käsistä."

Ja lygiläinen, joka oli tappanut Crotonin, näytti hänen silmissään
todella yliluonnolliselta olennolta. Siinä juostessaan pitkin katua tuli
hän siihen johtopäätökseen, että joku jumala on mahtanut ottaa barbaarin
hahmon. Ja sinä hetkenä uskoi hän kaikkiin maailman jumaliin ja kaikkiin
jumal-taruihin, joita hän tähän asti oli pitänyt pilkkanaan. Ehkäpä itse
kristittyjen jumala on tappanut Crotonin! Hänen hiuksensa nousivat
pystyyn, kun hän vain ajatteli, että oli tehnyt pilkkaa niin mahtavasta
jumalasta.

Hiukan hän rauhoittui, kun oli päässyt muutamien katujen poikki ja
huomannut joukon työmiehiä, jotka etäältä astelivat häntä vastaan. Hän
oli juossut ihan hengästyksiin. Sentähden hän istuutui muutaman talon
portaille ja rupesi viittansa liepeellä pyyhkimään hikeä otsaltaan.

"Olen vanha," lausui hän itsekseen, "ja tarvitsen lepoa."

Vastaantulijat hävisivät sivukaduille, ja ympärillä vallitsi taasen
hiljaisuus. Kaupunki nukkui vielä. Aamuisin heräsivät varakkaammat
kaupunginosat aikaisemmin, sillä rikkaissa taloissa täytyi orjien nousta
päivän koittaessa, kun sen sijaan kaupungin vapaa väestö, jota valtio
elätti ja joka niinmuodoin sai laiskotella, varsinkin talvella, heräsi
sangen myöhään. Kun Chilon jonkun aikaa oli istunut portilla, tärisytti
häntä kaamiva vilu. Hän nousi, tarkasti oliko Vinitiuksen antama kukkaro
tallella ja jatko rauhoittuneempana matkaansa joelle päin.

"Ehkä minä näen vielä Crotonin ruumiin," virkkoi hän. "Oi jumalat! Jos
tuo lygiläinen on ihminen, voisi hän vuoden kuluessa ansaita
miljoonittain sestertsejä. Koska hän Crotoninkin nujersi kuin minkäkin
koiran vain, niin kuka hänen kanssaan uskaltaisi käydä kamppailuun? Hän
voisi jokaisesta esiintymisestään arenalla ansaita oman painonsa kultaa.
Hän vartioi paremmin kuin ikinä Kerbero Manalaa. Nielköön Manala koko
miehen! En tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Hän on liian
luiseva. Mutta mihin tässä oikeastaan on ryhdyttävä, sillä tässä on
sattunut hirveä tapaus? Koska hän Crotonilta katkaisi kaulan, kituu
varmaan Vinitiuksenkin henki jossakin tuon kirotun talon päällä,
hautausta odotellen. Kautta Castorin! Olihan hän patriisi, Caesarin
ystävä, Petroniuksen sukulainen, mies, jonka koko Rooma tunsi, ja
sotajoukon päällikkö. Hänen kuolemansa ei voi jäädä kostamatta... Mitä
jos tästä lähtisi pretorianien leiriin tai vartijoiden puheille?..."

Chilon vaikeni ja mietti, mutta jatkoi hetkisen perästä yksinpuheluaan.

"Voi minua! Kuka hänet johdatti tuohon kirottuun taloon, jollen minä
itse?... Hänen orjansa ja orjattarensa todistavat, että minä kävin hänen
luonaan, toiset tietävät mistä syystäkin. Miten minun käy, jos he
väittävät minun tahallani johdattaneen hänet taloon, jossa hän joutui
surman saaliiksi? Jos oikeudessa saataisiinkin selville, etten tahtonut
hänen kuolemaansa, voivat he sittenkin väittää minun tahtoneeni... Hän
oli patriisi, enkä minä missään tapauksessa pääse vapaaksi ilman
rangaistusta. Jos taas hiljaa ja hiiskahtamatta lähden pois Roomasta ja
pakenen jonnekin kauas, teen itseni vieläkin enemmän epäilyksen
alaiseksi."

Pahalta näytti, katsoipa asiaa miltä puolelta hyvänsä. Oli vain saatava
selville, miten pääsisi helpoimmalla. Rooma oli ääretön kaupunki, ja
kuitenkin tuntui se nyt Chilonin mielestä ahtaalta. Kuka toinen hyvänsä
olisi voinut mennä suoraa päätä vartijaprefektille ilmoittamaan asian
ja, vaikka siten olisikin joutunut johonkin määrään epäluulon alaiseksi,
levollisesti odottaa seurauksia. Mutta Chilonin koko menneisyys oli sitä
laatua, että likempi tutustuminen sekä kaupungin että vartijoiden
prefektiin olisi voinut tuottaa hänelle ikäviä ja vakavia rettelöjä sekä
saattaa hänet vieläkin epäiltävämmäksi näiden virkamiesten silmissä.

Karkaaminen olisi sitäpaitsi ollut omiaan vahvistamaan Petroniuksen
luuloa, että Vinitius oli joutunut salaliiton uhriksi ja siten saanut
surmansa. Petronius oli mahtava mies. Hän saattoi hankkia
käytettäväkseen koko valtakunnan poliisit ja lähettää heidät etsimään
pahantekijää vaikkapa maailman ääristä asti. Ja nyt Chilonin päähän
pälkähti, että ehkä olisi parasta suoraa päätä lähteä tapaamaan
Petroniusta ja kertoa hänelle kaikki tyyni. Niin. Se oli paras keino.
Petronius oli tasainen mies, ja Chilon saattoi olla varma, että hän
ainakin antaisi hänen puhua asiansa loppuun asti. Sitäpaitsi Petronius,
joka tunsi tapauksen alusta alkaen, varmaan helpommin uskoisi Chilonin
syyttömyyteen kuin prefektit.

Ennenkuin Chilon kuitenkaan läksi tallustelemaan Petroniuksen luo,
täytyi varmaan tietää, miten Vinitiuksen oli käynyt, ja sitä ei Chilon
tietänyt. Tosin hän oli nähnyt lygiläisen hiipivän joelle, Crotonin
ruumis sylissä, mutta kaikki muu oli hänelle tuntematonta. Vinitius
saattoi olla tapettu, mutta saattoi myös olla haavoitettu tai vangittu.
Ja nyt Chilonin mieleen juolahti, etteivät kristityt ikinä ole
uskaltaneet tappaa niin mahtavaa miestä, joka oli augustiani ja ylhäinen
sotaherra, sillä sellainen teko saattaisi tuottaa heille julkisen
vainon. Luultavasti he väkivallalla ovat pidättäneet hänet, ehtiäkseen
toimittaa Lygian kätketyksi johonkin toiseen kaupunkiin.

Nämä ajatukset tuottivat Chilonille lohtua.

"Jollei lygiläinen lohikäärme heti ensi hyökkäyksellä ole kuristanut
häntä kuoliaaksi, elää hän, ja jos hän elää, niin hän itse todistaa,
etten ole pettänyt häntä. Silloin ei minua enää uhkaa mikään vaara.
Päinvastoin--oi Hermes, sinä saatat taasen ruveta toivomaan molempia
hiehojasi!--avautuu sinulle uusi toiminta-ala... Saatanhan ilmoittaa
jollekin Vinitiuksen vapautetuista orjista, mistä hänen on etsiminen
herraansa, ja menköön hän, jos tahtoo, ilmoittamaan asian prefektille.
Minä puolestani en sitä tee... Mutta Petroniuksen luo kyllä saatan mennä
ja sieltä varmaan korjaan hyvät palkat... Olen jo etsinyt Lygian, sitten
saan etsiä Vinitiuksen ja sitten taas uudestaan Lygian... Mutta ensi
työkseni minun täytyy ottaa selkoa, elääkö hän vai onko kuollut."

Nyt hänen mieleensä johtui keino: entä jos yöllä lähtisi leipuri
Demaalta kysymään Ursusta. Mutta sen tuuman hän samassa hylkäsi. Ei
hänen tehnyt mieli olla missään tekemisissä Ursuksen kanssa. Hän oli
tullut siihen johtopäätökseen, että jollei Ursus ollut tappanut
Glaucusta, niin kristittyjen vanhimmat, joille hän oli ilmoittanut
aikeensa, varmaan olivat kieltäneet häntä tekemästä tätä syntiä ja
sanoneet petturin koettaneen vietellä häntä siihen. Chilonia puistatti
kiireestä kantapäähän asti, kun hän vain Ursusta ajatteli. Mutta
Eurytiuksen luo hän illalla päätti mennä, lähettääkseen hänet urkkimaan
uutisia talosta, jossa onnettomuus oli tapahtunut. Sitä ennen hänen
sentään täytyi vahvistua, kylpeä ja levätä. Uneton yö, matka
Ostrianumiin ja sieltä Tiberin rannalle oli todella tehnyt lopun
kaikista hänen voimistaan.

Se häntä sentään suuresti lohdutti, että hänellä nyt oli kaksi kukkaroa:
toisen oli Vinitius antanut hänelle kotona, toisen viskannut hänen
käteensä kotimatkalla hautausmaalta. Näiden suotuisten tapausten
johdosta, niinkuin myöskin siihen nähden, että hän juuri oli saanut
ottaa osaa kaikenlaisiin tärisyttäviin näytelmiin, päätti hän syödä
runsaasti ja juoda parempaa viiniä kuin tavallisesti.

Kun viinikellarit vihdoin avattiin, täytti hän todella aikomuksensa,
jopa niin perinpohjaisesti, että täydellisesti unohti kylpynsä. Hän
tahtoi ennen kaikkea nukkua, ja uneliaisuus kulutti hänen voimiansa
siinä määrässä, että hän horjuvin askelin kulki asuntoonsa Suburrassa,
missä Vinitiuksen rahoilla ostettu orjatar häntä odotti.

Päästyään pimeään cubiculumiinsa, joka oli kuin ketun luola, heittäytyi
hän vuoteelle ja nukkui kuin pölkky.

Hän heräsi vasta illalla--tai oikeastaan orjatar hänet herätti,
ilmoittaen, että joku tahtoo puhutella häntä tärkeän asian takia.

Chilon heräsi silmänräpäyksessä aivan valveille, viskasi viitan ylleen,
ajoi orjattaren pois edestä ja katsahti varovasti ulos luolastaan.

Hän aivan jäykkeni, sillä cubiculumin kynnyksellä näki hän Ursuksen
jättiläishahmon.

Hän tunsi kiireestä kantapäähän asti jäähtyvänsä jääkylmäksi, sydän
lakkasi sykkimästä, ja koko ruumista puistatti... Aluksi ei hän saanut
sanaa suustaan, hänen hampaansa kalisivat, ja kun hän vihdoin pääsi
ääneen, oli hänen puheensa kuin ulvontaa.

"Syra! en ole kotona ... en tunne ... tätä ... kelpo miestä..."

"Minä ilmoitin hänelle, että olet kotona ja että nukut, herra," vastasi
tyttö, "mutta hän vain käski herättämään."

"Oi jumalat!... Sano paikalla..."

Odotus oli tehnyt Ursuksen kärsimättömäksi. Hän kumartui, pisti päänsä
cubiculumiin ja virkkoi:

"Chilon Chilonides!"

"_Pax tecum! pax, pax!_" vastasi Chilon. "Oi, armahin kristitty!
Niin, kyllä minä olen Chilon, mutta mahdat sittenkin erehtyä... En tunne
sinua!"

"Chilon Chilonides," toisti Ursus, "herrasi Vinitius käski sanoa, että
sinä yhdessä minun kanssani tulisit hänen luokseen."




KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.


Vinitius heräsi tuikeaan tuskaan. Ensi hetkenä ei hän saanut selville,
missä hän oli ja mitä hänelle oli tapahtunut. Hänen päässään humisi, ja
silmät olivat kuin sumun peitossa. Vähitellen hän sentään pääsi
tajuihinsa, ja silloin hän silmiään peittävän sumun läpi näki kolme
miestä, jotka seisoivat kumarruksissaan hänen vieressään. Kaksi hän
tunsi: toinen oli Ursus, toinen vanhus, jonka hän Lygiaa kantaessaan oli
kaatanut kumoon. Kolmas, joka oli vallan vieras, piteli hänen vasenta
kättään, kosketellen sitä pitkin pituuttaan kyynärpäästä olkapäähän
asti, ja silloin teki niin kipeää, että Vinitius luuli joutuneensa
kostajiensa käsiin.

"Tappakaa minut!" huusi hän hampaitaan kiristellen.

Mutta he eivät kiinnittäneet hänen sanoihinsa huomiota. Joko eivät he
todellakaan kuulleet niitä tai pitivät he niitä tavallisena kivun
ilmaisuna. Ursus, kasvot surumielisen julmistuneina kuten barbarilla
ainakin, piteli käsissään valkeaa kangastukkoa, joka oli revitty pitkiin
kaistaleihin. Vanhus ja se miehistä, joka piteli Vinitiuksen käsivartta,
puhelivat keskenään.

"Glaucus," virkkoi vanhus, "oletko varma, ettei haava päässä ole
kuolettava?"

"Olen, arvoisa Crispus," vastasi Glaucus. "Ennen, kun palvelin orjana
laivastossa ja sittemmin asuessani Napolissa, hoidin paljon haavoja ja
tuloillani, jotka toimeni tuotti, ostin sitten vapaaksi itseni ja
perheeni... Haava päässä on vaaraton. Kun tuo mies (siinä hän nyökkäsi
päätään Ursusta kohti) riisti tytön nuorukaisen käsistä, tuuppasi hän
häntä muuria vastaan. Silloin nuorukainen nähtävästi ojensi käsivartensa
torjuakseen vaaraa. Käsivarsi meni sijoiltaan ja taittui, mutta pää ja
henki pelastuivat."

"Monta veljistä sinä jo olet hoitanut," virkkoi Crispus "ja kuulut
olevan taitava lääkäri... Sentähden nytkin lähetin Ursuksen sinua
noutamaan."

"Ja matkalla tunnusti hän minulle, että hänen aikomuksensa vielä eilen
oli ollut surmata minut."

"Ensinnä hän sentään oli tunnustanut tuumansa minulle--ja minä, joka
tunnen sinut ja rakkautesi Kristukseen, selitin hänelle, ettet sinä
suinkaan ole mikään petturi, vaan että päinvastoin petturi oli se mies,
joka häntä tahtoi yllyttää murhaan."

"Se oli paha henki, ja minä pidin häntä enkelinä," huudahti Ursus
huoaten.

"Toisen kerran kerrot minulle koko jutun," puhui Glaucus, "sillä nyt
meidän täytyy ajatella haavoitettua."

Ja näin sanottuaan alkoi hän sitoa Vinitiuksen käsivartta. Crispus
kostutti vedellä hänen kasvojaan, mutta siitä huolimatta oli tuska niin
kova, että hän vähäväliä meni tainnoksiin. Muuten oli se sairaalle
oikeastaan vain onneksi, sillä siten hän säästyi tuntemasta, miten luut
asetettiin paikoilleen ja miten käsivarsi sidottiin. Glaucus asetti sen
kahden ohuen lastan väliin ja sitoi sen sitten lujasti ja kiireesti
kiinni, jottei sairas saisi sitä liikkumaan.

Kun käsivarsi oli sidottu, heräsi sairas--ja näki Lygian.

Hän seisoi hänen vuoteensa ääressä ja piteli käsissään kuparimaljaa,
jossa oli vettä ja johon Glaucus tuontuostakin kastoi sientä, sillä
kostuttaakseen sairaan päätä.

Vinitius katseli häneen tuijottaen eikä uskonut omia silmiään. Hän luuli
kuumeen loihtivan eteensä rakkaan kuvan ja uskalsi vasta pitkien aikojen
perästä kuiskata: "Lygia..."

Kun Lygia kuuli hänen äänensä, rupesi vaskimalja hänen käsissään
tärisemään, ja hän käänsi häneen kasvonsa, jotka olivat täynnä surua.

"Rauha olkoon kanssasi!" lausui hän hiljaa.

Tyttö jäi siihen seisomaan, vaskimalja yhä käsissä, ja hänen silmistään
loisti sääli ja murhe.

Vinitius katseli häneen ikäänkuin syövyttääkseen hänet silmäteräänsä,
jotta hänen kuvansa jäisi sinne silmälautojenkin alle. Hän katseli hänen
kalpeita kasvojaan, jotka näyttivät käyneen entistä valkeammiksi, hänen
tummia, kiharia hiussuortuviaan ja köyhää työläisnaisen pukua; hän
katseli häneen niin herkeämättä, että tytön lumivalkea otsa hänen
katseittensa alla alkoi punertua. Vinitiuksen ensi ajatus oli, että hän
aina ja iäti tulee häntä rakastamaan, ja hänen toinen ajatuksensa oli,
että hän on syypää tytön kalpeuteen ja köyhyyteen. Hän hänet riisti
kodista, jossa häntä rakastettiin ja jossa häntä ympäröi ylellisyys ja
mukavuus, hän hänet syöksi tähän kurjaan mökkiin, noihin köyhiin,
tummiin villavaatteisiin.

Hän, joka sentään olisi tahtonut puettaa hänet kultakudoksiin ja kaiken
maailman kalleuksiin! Tätä ajatellessa valtasi hänet sellainen surun,
murheen ja säälin tunne, että hän varmaan olisi langennut polvilleen,
jos vain olisi voinut liikkua.

"Lygia," virkkoi hän, "et sentään sallinut tappaa minua."

Tyttö vastasi lempeästi:

"Suokoon Jumala että parantuisit!"

Vinitiukselle, jota vaivasi syyllisyyden tunne sekä entisten että
nykyisten Lygialle tuottamiensa kärsimysten takia, sisälsivät nämä sanat
todella suloisen lohdutuksen. Hän unohti kokonaan, että mahdollisesti
kristillinen oppi pani nuo sanat tytön suuhun, ja tunsi ainoastaan, että
hänelle puhui hänen rakastettu naisensa, jonka sanoissa henki hellyys ja
yliluonnollinen hyvyys, nivelien hänen sieluaan pohjia myöten. Hiljan
olivat tuskat saaneet hänet menemään tainnoksiin, nyt häntä heikensi
mielenliikutus. Hänet valtasi ääretön, suloinen voimattomuus. Hänestä
tuntui siltä, kuin hän olisi pudonnut johonkin syvään kuiluun, mutta
hänen ei ollut paha olla, hän oli päinvastoin onnellinen. Siinä
maatessaan horroksissa luuli hän jumalallisen olennon seisovan
vieressään.

Glaucus oli nyt saanut haavan päässä pestyksi ja pani siihen parantavaa
voidetta. Ursus otti vadin Lygian käsistä, ja Lygia vei haavoittuneen
huulille pikarin, jossa oli viinillä sekoitettua vettä. Vinitius joi
kiihkeästi ja tunsi sanomattoman virkistyksen tunteen virtaavan läpi
ruumiinsa. Kipu oli todella lieventynyt, kun haavat olivat saaneet
hoitoa. Sairas voitti täydellisesti takaisin tajuntansa.

"Anna minun vielä juoda," pyysi hän.

Lygia läksi pikareineen toiseen huoneeseen. Crispus vaihtoi muutamia
sanoja Glaucuksen kanssa, likeni vuodetta ja lausui:

"Vinitius, Jumala ei sallinut sinun saada täyttää pahaa aikomustasi.
Kuitenkin Hän säästi henkesi, jotta sinä tulisit tuntemaan tilasi. Hän,
jonka edessä me olemme pelkkä tomu ja tuhka, antoi sinut turvattomana
meidän käsiimme, mutta Kristus, johon me uskomme, käskee meitä
rakastamaan vihamiehiämmekin. Sentähden olemme sitoneet haavasi ja,
kuten Lygia jo sanoi, rukoilemme Jumalaa, että Hän soisi sinun tulla
terveeksi. Mutta kauemmin emme voi pitää huolta sinusta. Jää siis
rauhaan ja ajattele, sopiiko sinun vielä ahdistaa Lygiaa, jolta jo olet
riistänyt holhoojat ja kodin--sekä meitä, jotka sinulle olemme
palkinneet pahan hyvällä."

"Tahdotteko jättää minut?" kysyi Vinitius.

"Tahdomme jättää tämän talon, jossa meitä voi kohdata kaupungin
prefektin käsi. Toverisi sai surmansa, ja sinä, joka omaistesi joukossa
olet mahtava mies, makaat haavoitettuna. Se ei ole tapahtunut meidän
tahdostamme, mutta oikeuden vihan täytyy kuitenkin kohdata meitä..."

"Älkää peljätkö vainoa," sanoi Vinitius, "minä suojelen teitä."

Crispus ei tahtonut hänelle sanoa, että hänen pelkonsa koski muutakin
kuin prefektiä ja poliisia--että hän nimittäin ei luottanut Vinitiukseen
itseensä, vaan tahtoi turvata Lygian hänen etsimiseltään.

"Herra," huudahti hän, "oikea kätesi on terve: ota tämä taulu ja kynä ja
kirjoita palvelijoillesi, että he illalla tulevat noutamaan sinut
kotiisi, jossa sinun on mukavampi olla kuin meidän köyhyydessämme.
Katso, me asumme täällä köyhän lesken huoneissa, joka palaa pian kotiin
poikansa kanssa. Tämä poika tässä lähtee viemään kirjettäsi, ja me
saamme kaikki ruveta etsimään toista turvapaikkaa."

Vinitius kalpeni, sillä hän ymmärsi, että miehet aikoivat erottaa hänet
Lygiasta ja ettei hän enää koskaan saa häntä nähdä, jos hän nyt hänet
kadottaa. Hän ymmärsi, että heidän välillään oli tapahtunut tärkeitä
asioita, jotka vaativat aivan uusien keinojen keksimistä, jos hän mieli
saada tytön omakseen. Mutta uusien keinojen keksimiseen ei nyt ollut
aikaa. Vinitius ymmärsi niinikään, että jos hän lupaa,--vaikkapa
vannomalla vakuuttaa--vievänsä Lygian Pomponia Graecinalle, niin heillä
on syytä olla uskomatta hänen sanoihinsa--eivätkä he niihin uskokaan.
Olisihan hän voinut tehdä sen aikaisemmin. Olisihan hän voinut mennä
Pomponian luo ja vannoa, että luopuu tytön etsimisestä. Silloin Pomponia
olisi ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin ja toimittanut tytön
kotiin. Mutta Vinitius oli itse ajanut takaa tyttöä, ja nyt hän tunsi,
etteivät mitkään hänen vakuutuksensa pystyisi järkyttämään kristittyjen
päätöksiä ja etteivät mitkään hänen valansa herättäisi heissä
luottamusta. Eihän hän ollut edes kristitty, hän ei siis olisi voinut
vannoa kuin kuolemattomien jumalien nimessä, joihin ei hän edes itsekään
täysin uskonut ja joita kristityt pitivät suorastaan pahoina henkinä.

Kiihkeästi hän kuitenkin halusi saada Lygian ja hänen holhoojiensa
aikomukset ehkäistyiksi. Varmaan hän keksisi jonkun keinon, kunhan saisi
aikaa ajatella. Sitäpaitsi hän halusi saada edes jonkun päivän katsella
Lygiaa. Niinkuin hukkuva pitää jokaista laudanpätkää ja oljenkortta
pelastuksenaan, niin Vinitiuskin luuli muutaman päivän kuluessa
keksivänsä jonkun sanan, joka saattaisi viedä hänet likemmä Lygiaa,
saavansa kiinni jonkun pelastavan ajatuksen päästä.

Hän kokosi ajatuksensa ja virkkoi:

"Kuulkaa minua, kristityt. Eilen olin teidän kanssanne Ostrianumissa ja
kuuntelin oppianne, mutta vaikken vielä sitä tunne, todisti käytöksenne,
että olette hyviä, rehellisiä ihmisiä. Kehoittakaa leskeä, joka asuu
tässä talossa, jäämään kotiin, jääkää te niinikään paikoillenne ja
sallikaa minun jäädä tänne. Sanokoon tämä mies--siinä hän käänsi
silmänsä Glaucukseen päin,--joka on parantaja ja joka ymmärtää haavojen
hoitoa, voiko minua nyt siirtää. Olen sairas, käsivarteni on poikki.
Minun täytyy edes muutamia päiviä saada pysyä liikkumattomana. Vakuutan
siis teille, etten liiku mihinkään, jollette väkivallalla minua
karkoita."

Siinä hän vaikeni, sillä hänen kipeästä rinnastaan loppui hengitys.
Mutta Crispus virkkoi:

"Ei kukaan, herra, tahdo harjoittaa väkivaltaa sinua vastaan. Me vain
tahdomme turvata oman henkemme."

Nuorukainen, joka oli aivan tottumaton siihen että häntä vastustettiin,
rypisti kulmakarvojaan.

"Antakaa minun vetää henkeäni," virkkoi hän.

Ja vasta hetkisen perästä hän jatkoi:

"Crotonia, jonka Ursus surmasi, ei kukaan kysy, sillä hänen piti tänään
matkustaa Beneventumiin, jonne Vatinius oli kutsunut hänet, ja kaikki
luulevat hänen lähteneen sinne. Kun me Crotonin kanssa tulimme tähän
taloon, ei kukaan muu meitä nähnyt kuin muuan kreikkalainen, joka oli
ollut kanssamme Ostrianumissa. Neuvon teille hänen asuntonsa, noutakaa
hänet tänne, jotta saan käskeä häntä pitämään suunsa kiinni. Hän on
minun palkkaamani. Kotiini kirjoitan kirjeen, jossa ilmoitan lähteneeni
Beneventumiin. Jos kreikkalainen jo olisi ehtinyt viedä tiedon
prefektille, vakuutan hänelle itse lyöneeni kuoliaaksi Crotonin ja
kahakassa taittaneeni käsivarteni. Niin teen, vannon sen kautta isäni ja
äitini varjon! Voitte siis aivan huoleti jäädä tänne, sillä ei ainoakaan
hiuskarva ole teidän päästänne putoava.--Noutakaa kiireesti puheilleni
kreikkalainen! Hänen nimensä on Chilon Chilonides."

"Jääköön siis Glaucus luoksesi, herra," virkkoi Crispus, "ja hoitakoon
sinua yhdessä lesken kanssa."

Vinitius rypisti kulmakarvojaan vieläkin tuikeammin.

"Huomaa, vanha mies, mitä nyt puhun," sanoi hän. "Minä olen sinulle
kiitollisuuden velassa, ja sinä tunnut olevan hyvä ja kelpo ihminen,
mutta tällä kertaa et ole minua kohtaan suora. Sinä pelkäät, että minä
aion kutsua orjani tänne ja antaa viedä pois Lygian. Enkö ole oikeassa?"

"Olet!" vastasi Crispus vakavasti.

"Tiedä siis, että teidän kuultenne puhuttelen Chilonia, että teidän
nähtenne kirjoitan kotiin kirjeen, jossa ilmoitan lähteneeni
Beneventumiin, ja etten käytä palvelukseeni muita lähettejä kuin
teitä... Mieti nyt tätä äläkä enää ärsytä minua."

Hän suuttui niin, että kasvot vääntyivät, ja jatkoi hetkisen perästä:

"Luuletko minun kieltävän, että tahdon jäädä tänne saadakseni nähdä
Lygiaa?... Tyhminkin arvaisi ajatukseni, jos väittäisin vastaan...
Mutta väkivallalla en enää aio koettaa anastaa häntä... Kuulepa vielä.
Jollei Lygia saa jäädä tänne, repäisen terveellä kädelläni siteet
haavoittuneen käsivarteni ympäriltä enkä huoli ruuasta enkä juomasta,
vaan tulkoon kuolemani sinun ja veljiesi syyksi. Miksi sinä minua
säästit, mikset käskenyt tappaa minua?"

Kiihko ja mielenliikutus tekivät hänet aivan kalpeaksi. Mutta Lygia,
joka viereiseen huoneeseen kuuli koko keskustelun, tuli vakuutetuksi
siitä, että Vinitius panee uhkauksensa täytäntöön, ja pelästyi suuresti.
Hän ei millään muotoa saanut kuolla! Haavoittuneena ja turvattomana ei
Lygia enää osannut pelätä häntä, vaan tunsi ainoastaan sääliä häntä
kohtaan. Päästyään karkuun Vinitiuksen käsistä oli hän elänyt ihmisten
joukossa, jotka viettivät päivänsä yhtämittaisessa uskonnollisessa
huumauksessa eivätkä muuta ajatelleet kuin uhrautumista,
itsensäkieltämistä ja rakkauden töitä. Hän oli itsekin niin
täydellisesti vaipunut tähän uuteen henkeen, ettei hän enää kaivannut
kotia, ei omaisia eikä kadotettua onneaan. Hän oli jo muuttunut yhdeksi
noista kristityistä neitseistä, jotka sittemmin muuttivat maailman
vanhan hengen uudeksi. Vinitius oli kuitenkin ehtinyt siksi paljon
vaikuttaa hänen kohtaloonsa ja siksi paljon järkyttää hänen rauhaansa,
ettei hän ollut voinut häntä unohtaa. Hän oli päiväkausia ajatellut
häntä, lakkaamatta rukoillen, että Jumala soisi hetken koittaa, jolloin
hän saisi noudattaa uskonsa hengen ääntä: palkita hänen pahuutensa
hyvällä, kostaa hänen vainoomisensa lempeydellä, pelastaa hänet ja
voittaa hänet Kristukselle. Nyt hän luuli hetken tulleen, jolloin hänen
rukouksensa kuultaisiin.

Hän likeni Crispusta, hänen kasvonsa säteilivät innostuksesta, ja hän
rupesi puhumaan äänellä, joka oli kuin toisen palveluksessa:

"Crispus, jääköön hän meidän joukkoomme, ja jääkäämme me hänen luokseen,
kunnes Kristus suo hänen parantua."

Mutta kun vanha presbyteri, joka oli tottunut joka paikasta etsimään
Jumalan sormen viittausta, näki neidon innostuksen, luuli hän paikalla
korkeamman voiman puhuvan hänen suunsa kautta, laski käden sydämelleen
ja painoi päänsä alas.

"Tapahtukoon niinkuin sinä sanot," virkkoi hän.

Vinitiukseen, joka kaiken aikaa oli katseillaan seurannut Lygiaa, teki
Crispuksen kuuliaisuus omituisen, valtavan vaikutuksen. Hän tuli siihen
johtopäätökseen, että Lygia mahtoi olla kristittyjen joukossa joku
Sibylla tai papitar, jota kunnioitetaan ja jonka sanaa totellaan. Ja
vaistomaisesti tarttui Vinitiukseenkin sama kunnioituksen tunne. Hänen
rakkautensa rinnalle tuli jonkinlainen pelko, joka teki itse hänen
rakkautensa vähemmän rohkeaksi. Suhteet olivat muuttuneet: Lygia ei enää
ollut riippuvainen hänen tahdostaan, vaan hän oli riippuvainen Lygian
tahdosta, hän makasi kipeänä, raajarikkona; hän oli lakannut olemasta
hyökkäävänä ja valloittavana voimana ja odotteli Lygian hoitoa kuin
turvaton lapsi. Ennen olisi hänen ollut mahdoton tottua siihen tietoon.
Hänen ylpeälle, itsekkäälle luonteelleen olisi sellainen suhde kehenkä
toiseen ihmiseen hyvänsä ollut nöyryytys--mutta nyt ei hän tuntenut
mitään nöyryytystä. Päinvastoin oli hän Lygialle kiitollinen kuin
herrattarelleen. Nämä Vinitiuksen tunteet olivat hänelle aivan oudot.
Edellisenäkään päivänä eivät ne vielä olisi voineet johtua hänen
mieleensä, ja jos hän olisi kyennyt selvästi ajattelemaan, olisi hän
tänäkin hetkenä kummastellut niitä. Mutta nyt ei hän laisinkaan
koettanut tutkistella, minkätähden asiat olivat tällä kannalla. Hänestä
oli kaikki niinkuin olla piti, ja hän oli onnellinen, kun tiesi saavansa
jäädä paikoilleen.

Hän olisi tahtonut kiittää--sillä hänen sydämensä oli täynnä
kiitollisuutta ja jotakin muutakin tunnetta, joka oli hänelle niin outo,
ettei hän edes tietänyt sille nimeä--se oli nimittäin nöyryyttä. Mutta
mielenliikutus oli tehnyt hänet niin heikoksi, ettei hän jaksanut lausua
sanaakaan. Hän kiitti siis vain silmillään, joista loisti ilo ja onni.
Saihan hän jäädä tänne, saihan hän nähdä hänet huomenna, ylihuomenna,
ehkä vielä kauan aikaa! Pian hänen iloonsa sentään sekaantui pelko: entä
jos hän kadottaa sen, minkä jo on löytänyt! Ja hänen pelkonsa yltyi niin
suureksi, että kun Lygia hetken perästä ojensi hänelle vettä, hän ei
uskaltanut tarttua hänen käteensä, vaikka hänet valtasi halu sitä tehdä.
Vinitius ei uskaltanut--hän, sama Vinitius, joka Caesarin kemuissa
väkivallalla oli suudellut Lygian huulia ja joka hänen karattuaan oli
päättänyt hiuksista raastaa häntä pitkin cubiculumia ja ruoskittaa
hänet.




KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.


Hän rupesi myöskin pelkäämään, että joku odottamaton apu ulkoapäin
tulisi sekoittamaan hänen iloansa. Chilon oli saattanut viedä tiedon
hänen katoamisestansa kaupungin prefektille tai vapautetuille orjille
hänen kodissaan--ja siinä tapauksessa saattoivat vartijat minä hetkenä
hyvänsä karata sisään. Tosin hänen päähänsä hetkiseksi lennähti ajatus,
että silloin on hyvä tilaisuus antaa ottaa kiinni Lygia ja sulkea hänet
lukkojen taakse, mutta samassa hän tunsi, ettei hän saa eikä voi sitä
tehdä. Vinitius oli itsevaltainen, raaka, turmeltunut ja tarpeen
vaatiessa leppymätönkin, mutta hän ei sentään ollut mikään Tigellinus
tai Nero. Sotilaselämä oli jättänyt häneen jonkun määrän oikeudentuntoa
ja uskonnollisuutta sekä niin paljon järkeä, että hän ymmärsi sellaisen
menettelyn alhaiseksi ja kurjaksi. Mahdollisesti hän vielä vihapäissään
ja ollessaan täysissä terveyden voimissa olisi saattanut ryhtyä
sellaiseen toimenpiteeseen, mutta nyt hän oli hellällä mielellä, oli
sairas. Hän toivoi vain, ettei mitään tulisi hänen ja Lygian välille.

Hän huomasi hämmästyksekseen, ettei Lygia enempää kuin Crispuskaan siitä
hetkestä alkaen, jolloin Lygia oli asettunut hänen puolelleen, vaatineet
häneltä mitään vakuutuksia. He näyttivät olevan varmat siitä, että heitä
tarpeen sattuessa suojelee yliluonnollinen voima. Vinitius puolestaan
oli miltei taipuvainen uskomaan samaa, sillä kuultuaan apostolin
opetukset Ostrianumissa, olivat raja-aidat mahdollisuuden ja
mahdottomuuden välillä katoamistaan kadonneet ja poistumistaan
poistuneet hänen silmistään. Pian hän sentään rupesi ajattelemaan asiaa
järkevästi, muisti kreikkalaisen ja pyysi toistamiseen, että Chilon
haettaisiin hänen puheilleen.

Crispus suostui hänen pyyntöönsä ja päätti lähettää Ursuksen
toimittamaan asiaa. Vinitius, joka viime aikoina usein oli pannut
orjiaan noutamaan Chilonia--vaikka tavallisesti turhaan--, selitti nyt
lygiläiselle tarkasti, missä hän asui. Sitten hän kirjoitti taululle
muutamia sanoja, kääntyi Crispuksen puoleen ja virkkoi:

"Panen taulun Ursuksen mukaan, sillä Chilon on häijy ja pahankurinen
mies. Usein, kun lähetin noutamaan häntä, käski hän vastata miehilleni,
ettei hän ole kotona, ja niin hän teki aina, kun ei hänellä ollut hyviä
uutisia ja kun hän pelkäsi vihaani."

"Kun minä vain saan hänet käsiini," sanoi Ursus, "niin tänne minä hänet
tuon joko myöten tai vastoin hänen tahtoaan."

Hän kiersi viitan ylleen ja läksi kiireesti ulos.

Ei ollut Roomassa helppo löytää ihmisten asuntoja parhaittenkaan
selitysten avulla, mutta Ursuksen työtä helpotti siinä suhteessa
metsäläisen myötäsyntynyt vaisto. Sitäpaitsi tunsi hän kaupungin
erittäin hyvin, ja niin hän todella, jonkun aikaa etsittyään, löysi
Chilonin asunnon.

Ei hän kuitenkaan tuntenut häntä. Olihan hän nähnyt hänet vain kerran
eläissään, lisäksi yöllä. Sitäpaitsi se ylevähenkinen, lujaluontoinen
vanhus, joka oli yllyttänyt häntä murhaamaan Glaucusta, oli niin
toisenlainen kuin tämä kyyryselkäinen, pelästynyt kreikkalainen, ettei
kukaan olisi voinut edellyttää häntä samaksi henkilöksi. Chilonkin
tointui ensi pelästyksestään, kun huomasi Ursuksen pitävän itseään
ventovieraana ihmisenä. Taulu, jossa oli Vinitiuksen kirjoitus,
rauhoitti häntä vieläkin enemmän--todistihan se, ettei häntä aiottu
houkutella salakavaliin vaaroihin. Samassa hänen mieleensä juolahti,
että Vinitius tietysti oli jäänyt henkiin siitä syystä, etteivät
kristityt ole uskaltaneet satuttaa kättänsä niin tunnettuun henkilöön.

"Kyllä Vinitius suojelee minuakin tarpeen vaatiessa," mietti hän
itsekseen. "Koska hän kerran noudattaa minut luokseen, niin kyllä hän
minua tarvitsee muuhun kuin syöstäkseen surman suuhun."

Chilon rohkaisi siis mieltään ja kysyi:

"Hyvä mies, eikö ystäväni, jalosukuinen Vinitius, lähettänyt noutamaan
minua kantotuolilla? Jalkani ovat turvoksissa, en saata astua pitkiä
matkoja."

"Ei lähettänyt," vastasi Ursus. "Kyllä meidän täytyy astua jalkaisin."

"Mutta entä jollen minä siihen suostuisi?"

"Suostu pois vain, sillä sinun täytyy lähteä mukaani."

"Lähden, lähden, mutta omasta vapaasta tahdostani. Ei minua kukaan voi
pakottaa, sillä olen vapaa mies ja kaupungin prefektin ystävä. Tietäjänä
voin sitäpaitsi käyttää hyväkseni muitakin keinoja--voin muuttaa ihmiset
puiksi tai eläimiksi. Mutta lähden--lähden! Otan tästä vain lämpöisemmän
vaipan ja päähineen, jotteivät tämän kaupunginosan orjat minua
tuntisi--muuten he yhtämittaa pysäyttäisivät meidät saadakseen suudella
kättäni."

Näin sanottuaan puki hän ylleen toisen viitan ja peitti päänsä leveällä
gallialaisella päähineellä, jottei Ursus, heidän päästyään täyteen
päivänvaloon, tuntisi hänen kasvonpiirteitään.

"Minne viet minua?" kysyi hän Ursukselta, kun he jo olivat matkalla.

"Tiberin tuolle puolelle."

"En ole vielä ollut Roomassa kuin lyhyen ajan enkä koskaan ole käynyt
Tiberin tuolla puolella, mutta kai sielläkin asuu hyviä ihmisiä."

Mutta lapsellinen Ursus, joka oli kuullut Vinitiuksen kertoneen, että
kreikkalainen hänen kanssaan oli ollut Ostrianumin hautausmaalla ja joka
sitäpaitsi oli nähnyt hänen Crotonin seurassa astuvan taloon, jossa
Lygia asui, puhkesi paikalla suoraan puhumaan:

"Älä valehtele, vanhus, sillä tänään sinä olet ollut sekä Ostrianumissa
Vinitiuksen kanssa että meidän porttimme alla."

"Vai niin!" huudahti Chilon, "vai on teidän talonne Tiberin tuolla
puolen! En ole kauaa ollut Roomassa enkä tiedä eri kaupunginosia. Niin
on asia, hyvä ystävä! Olin kyllä porttiholvissanne ja rukoilin kaikkien
hyveiden nimessä Vinitiusta, ettei hän astuisi pihaan. Ostrianumissa
kävin niinikään, ja tiedätkö miksi? Katsos, olen jo jonkun aikaa
koettanut kääntää Vinitiusta kristinuskoon ja tahdoin välttämättömästi,
että hän kuulisi vanhan apostolin saarnaavan. Kunhan vain valo pääsisi
tunkeutumaan hänen sieluunsa, niinkuin sinunkin sieluusi! Koska olet
kristitty, niin tottahan soisit oikeuden saavan voiton vääryydestä?"

"Totta kai!" vastasi Ursus nöyrästi.

Nyt sai Chilon takaisin koko rohkeutensa.

"Vinitius on mahtava herra," virkkoi hän "ja Caesarin ystävä. Usein hän
vielä kallistaa korvansa pahan hengen puheille, ja jos vaikkapa vain
hiuskarva hänen päässään vahingoittuisi, kohtaisi Caesarin kosto kaikkia
kristittyjä."

"Meitä suojelee suurempi mahti."

"Tietysti, tietysti! Mutta mitä aiotte tehdä Vinitiukselle?"

"En tiedä. Kristus käskee olemaan laupias."

"Oikein vastasit. Pidä se asia vain aina mielessäsi, muutoin sinua
kerran kärvennetään helvetissä kuin makkaraa pannussa."

Ursus huokasi, ja Chilon käsitti, että hän tuota miestä, joka ensi
hetkessä oli tehnyt häneen niin hirvittävän vaikutuksen, saattoi johtaa
kuinka vain tahtoi.

Häntä halutti nyt saada likempiä tietoja Lygian ryöstämisestä, ja hän
jatkoi ankaran tuomarin äänellä:

"Mitä te olette tehneet Crotonille? Puhu suoraan niinkuin asia on."

Ursus huokasi taasen:

"Vinitius kertoo sinulle kaikki."

"Sinä olet siis lävistänyt hänet veitsellä tai surmannut kepillä."

"Minulla ei ole mitään aseita."

Taaskin täytyi kreikkalaisen hämmästyä barharin yli-inhimillistä voimaa.

"Antakoon sinulle Pluto!... Tarkoitan tietysti: antakoon sinulle
Kristus anteeksi syntisi!"

Jonkun aikaa he astelivat ääneti eteenpäin, sitten virkkoi
kreikkalainen:

"En minä rupea sinua ilmiantamaan, mutta varo vartijoita."

"Pelkään Kristusta enkä vartijoita."

"Se on oikein. Mutta murha on suurin kaikista synneistä. Rukoilisin
mielelläni puolestasi, mutta en tiedä vaikuttaisiko rukoukseni--
ennenkuin olet tehnyt lupauksen, ettet ikinä enää sormesi päälläkään
koske kehenkään ihmiseen."

"En minä tahallani sitä murhaa tehnyt," vastasi Ursus.

Mutta Chilon, joka halusi vakuuttaa henkensä kaikkien tapausten varalta,
ei lakannut maalaamasta murhaa mustaakin mustemmaksi eikä kehoittamasta
Ursusta lupausten tekoon. Hän koetti kyllä urkkia tietoja
Vinitiuksestakin, mutta lygiläinen vastasi hänen kysymyksiinsä kovin
vastenmielisesti ja aina vain lisäten, että hän Vinitiukselta itseltään
saa tarvittavat tiedot. Näistä asioista keskustellen olivat he kulkeneet
koko pitkän tien siitä kaupunginosasta, jossa kreikkalainen asui, aina
Tiberinpuoleiseen kaupunginosaan, ja saapuneet perille. Chilonin sydän
alkoi taasen levottomasti sykkiä. Pelästyksissään luuli hän huomaavansa,
että Ursus oli ruvennut katsomaan häntä omituisen nälkäisillä silmillä.
"Vähän siitä minulle on hyötyä", puheli hän itsekseen, "jos hän minut
surmaa vasten tahtoani. Soisin halpauksen kohtaavan häntä ja kaikkia
muita lygiläisiä. Lähetä heihin halpaus, oi Zeus, jos suinkin saatat!"
Näin ajatellen kääri hän kireämmin ympärilleen gallialaisen viittansa,
mutta huomautti tekevänsä sen suojellakseen itseään kylmältä. He
astuivat porttiholvista ensimmäiseen pihaan ja siitä käytävään, joka
johti pieneen puutarhaan ja pikku rakennukselle. Siinä Chilon vihdoin
äkkiä seisahtui ja virkkoi:

"Anna minun vetää henkeäni, sillä muuten en saa suustani ainoaa sanaa
enkä saata jakaa Vinitiukselle vapahtavia neuvoja."

Näin sanottuaan jäi hän seisomaan--sillä vaikka hän kuinka olisi
vakuuttanut itselleen, ettei tässä ole mitään vaaraa, tutisivat hänen
jalkansa, kun hän ajatteli, että hän nyt seisoo keskellä noiden
salaperäisten ihmisten asuntoja, joita hän oli nähnyt Ostrianumissa.

Samassa alkoi pikku rakennuksesta kuulua veisuuta.

"Mitä se on?" kysäsi Chilon kummissaan.

"Sanot olevasi kristitty etkä tiedä, että meillä aina aterian jälkeen on
tapana ylistää Vapahtajaamme virsillä, vastasi Ursus.--Miriam poikineen
on mahtanut palata kotiin. Ehkä apostolikin on siellä, sillä hän käy
joka päivä tervehtimässä leskeä ja Crispusta."

"Vie minut suoraan Vinitiuksen luo."

"Vinitius on samassa huoneessa kuin kaikki muutkin, koska se on ainoa
suurempi huoneemme. Toiset ovat pimeitä cubiculumeja, ja niissä me
ainoastaan nukumme. Mennään pois sisään--siellä saat levätä."

He menivät. Huoneessa vallitsi hämärä, sillä talvinen ilta oli pilvinen,
eivätkä ne harvat liekit, jotka huoneessa paloivat, riittäneet
poistamaan pimeyttä.--Vinitius ei tuntenut vaippaan verhottua miestä,
mutta hän arvasi, että se oli Chilon. Kreikkalainen puolestaan karkasi,
huomattuaan vuoteen huoneen nurkassa, suoraa päätä ja sivulle katsomatta
Vinitiuksen luo--ikäänkuin hän olisi tuntenut siellä olevansa paremmassa
turvassa.

"Oi herra! mikset kuunnellut minun neuvojani!" huudahti hän käsiään
väännellen.

"Ole vaiti," lausui Vinitius "ja kuuntele!"

Hän alkoi tuimasti tuijottaa Chilonin silmiin ja puhui hitaasti ja
ankarasti. Hän tahtoi nähtävästi, että jokainen sana tekisi käskyn
vaikutuksen ja painuisi ikipäiviksi Chilonin mieleen.

"Croton hyökkäsi kimppuuni ja tahtoi ryöstää ja tappaa
minut--ymmärrätkö! Silloin surmasin hänet, ja nämä ihmiset ovat sitoneet
haavat, jotka sain, kun hänen kanssaan kamppailin."

Chilon ymmärsi paikalla Vinitiuksen tarkoituksen. Hän puhui tietysti
jonkun sopimuksen hyväksi, jonka hän kristittyjen kanssa oli tehnyt, ja
tahtoi, että häntä uskottaisiin. Chilon näki sen hänen kasvojensa
ilmeestäkin. Hän ei siis osoittanut pienintäkään hämmästystä tai
ihmettelyä, vaan nosti silmänsä taivasta kohti ja puhkesi puhumaan:

"Sepä vasta oli oikea konna, hyvä herra! Varoitinhan minä sinua
luottamasta häneen. Kaikki minun neuvoni kilpistyivät hänestä kuin
herneet alas seinää. Koko Hadeksessa ei ole niin suuria kärsimyksiä kuin
hän ansaitsisi. Sellaista se vain on, että joka ei ole kelpo ihminen,
sen täytyy olla roisto. Ja onko kenenkään niin vaikea muuttua kelpo
ihmiseksi kuin konnan? Karata hyväntekijänsä, sellaisen ylevämielisen
herran kimppuun!... Voi jumalat!"

Samassa hän muisti, että matkalla oli sanonut Ursukselle olevansa
kristitty--ja vaikeni.

Vinitius jatkoi:

"Jollei minulla olisi ollut tikaria, olisi hän tappanut minut."

"Siunattu olkoon se hetki, jolloin neuvoin sinua ottamaan matkaasi
vaikkapa edes veitsen."

Vinitius käänsi kreikkalaiseen tutkivan katseen ja kysyi:

"Mitä sinä olet tehnyt tänään?"

"Kuinka niin? Johan minä sanoin sinulle, herra, että olen tehnyt
jumalille erään lupauksen, jotta sinä paranisit."

"Etkö mitään muuta?"

"Olin juuri lähtemäisilläni sinua tapaamaan, kun tämä kelpo mies tuli
ilmoittamaan, että kutsut minua."

"Tässä on taulu. Lähde viemään sitä minun talooni ja kun tapaat
vapautettuni, niin jätä se hänelle. Kirjoitin siihen, että olen lähtenyt
Beneventumiin. Itse puolestasi saat niinikään kertoa, että tänä aamuna
lähdin matkalle erään tärkeän kirjeen johdosta, jonka sain
Petroniukselta."

Hetkisen perästä lisäsi hän, pannen painoa joka sanalle:

"Olen matkustanut Beneventumiin--ymmärrätkö!"

"Olet matkustanut, herra! Aamulla sanoin sinulle Porta Capenan luona
hyvästi--ja siitä asti on minun ollut niin ikävä, että, jollet
jalomielisesti lohduta minua, itken itseni kuoliaaksi, kuten Zethoksen
onnettoman vaimon kävi, kun hän suri Itylosta."

Vinitius oli sairas ja ennestään tottunut kreikkalaisen liukkaisiin
käänteisiin, mutta hänen täytyi hymähtää. Samalla hän kuitenkin oli
hyvillään siitä, että Chilon heti oli ymmärtänyt hänen tarkoituksensa.

"No minä kirjoitan, että toimittavat kyyneleesi kuivatuiksi. Annapa
kynttilä tänne."

Chilon oli jo kokonaan rauhoittunut. Hän nousi, astui pari askelta
sivulle päin uunia kohti ja otti kynttilän seinältä.

Liikkuessa oli päähine valunut hänen hartioilleen, Ja valo pääsi
lankeamaan suoraan hänen kasvoilleen. Äkkiä karkasi Glaucus lavitsalta,
likeni nopein askelin ja seisahtui hänen eteensä.

"Etkö tunne minua, Cephas?" virkkoi hän.

Hänen äänessään oli niin hirvittävä sointu, että kaikki läsnäolijat
säpsähtivät.

Chilon oli ottanut kynttilän käteensä, mutta pudotti sen samassa maahan
ja rupesi vaikeroimaan:

"En minä ole mikään Cephas ... en minä ole! ... armoa!"

Glaucus kääntyi niiden puoleen, jotka paraikaa olivat ilta-aterialla, ja
virkkoi:

"Tämä mies se oli, joka petti minut ja perheeni ja joka meidät saattoi
turmioon!..."

Glaucuksen vaiheet olivat tutut kaikille kristityille, ja Vinitiuskin
tunsi ne. Hän ei ollut huomannut, kuka Glaucus oikeastaan oli, koska hän
tuontuostakin oli pyörtynyt tuskissaan ja Glaucuksen nimi siinä oli
luiskahtanut hänen korviensa ohitse. Mutta kun Ursus kuuli Glaucuksen
sanat, välähti hänen mieleensä aavistus, joka valaisi hänen järkensä
kuin salama pimeän yön. Nyt tunsi hän Chilonin, karkasi parilla
harppauksella hänen luokseen, tarttui hänen käsivarteensa, taivutti sitä
sivulle ja huusi:

"Hän se yllytti minua murhaamaan Glaucuksen!"

"Armoa!" vaikeroi Chilon. "Minä annan teille... Herra! huusi hän ja
kääntyi Vinitiuksen puoleen--pelasta minut! Sinuun minä turvaan,
puolusta minua. Kirjeesi ... vien perille... Herra! herra!..."

Vinitius seurasi tapahtumaa välinpitämättömämpänä kuin kukaan muu.
Tunsihan hän perinpohjin kreikkalaisen metkut, jotapaitsi ei hänen
sydämessään ollut sijaa minkäänlaiselle, säälin tunteelle.

"Kuopatkaa hänet puutarhaan," virkkoi hän. "Joku toinen voi viedä
perille kirjeen."

Hänen sanansa kaikuivat Chilonin korvissa kuin kuolemantuomio. Hänen
jäsenensä vapisivat Ursuksen väkevissä käsissä, ja tuska pusersi
kyyneleet silmiin.

"Armoa! teidän Jumalanne nimessä!" huusi hän. "Olen kristitty!... Pax
vobiscum! olen kristitty, ja jollette usko, niin kastakaa minut vielä
kerran, vaikkapa kaksi, vaikkapa kymmenen kertaa! Glaucus, sinä erehdyt.
Sallikaa minun puhua! Tehkää minut vaikka orjaksenne... Älkää tappako
minua! armoa..."

Tuska oli tukahduttanut hänen ääntään, ja se heikkeni heikkenemistään,
kunnes apostoli Pietari äkkiä nousi pöydän takaa. Hetkisen pudisti hän
valkeaa päätään, päästi sen painumaan rintaansa vastaan ja piti silmänsä
kiinni, mutta vihdoin hän avasi silmänsä, ja hänen äänensä kaikui läpi
hiljaisuuden:

"Vapahtajamme sanoi: 'jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin nuhtele
häntä: mutta jos hän katuu, niin anna hänelle anteeksi. Mutta jos hän
seitsemän kertaa päivässä rikkoo sinua vastaan ja seitsemän kertaa tykös
palajaa, sanoen: anna minulle anteeksi! niin anna hänelle anteeksi'."

Hänen vaiettuaan syntyi huoneessa entistä hiiskumattomampi hiljaisuus.

Glaucus seisoi hyvän aikaa kädet silmillä. Vihdoin hän otti ne pois ja
virkkoi:

"Cephas, antakoon sinulle Jumala anteeksi vääryyden, jonka olet tehnyt
minua kohtaan, kuten minä Kristuksen nimeen sen sinulle anteeksi annan."

Ursus päästi käsistään kreikkalaisen ja virkkoi hänkin samassa:

"Olkoon sinulle Vapahtaja armollinen! Minäkin annan sinulle anteeksi."

Chilon lankesi maahan ja, nojautuen käsivarsiinsa, kierteli päätään kuin
satimeen saatu peto, joka vilkuu ympärilleen ja odottaa, mistäpäin
kuoleman isku tulee. Hän ei uskonut silmiään eikä korviaan, hän ei
uskaltanut toivoa anteeksiantoa.

Vähitellen sai hän takaisin tajuntansa, mutta sinettyneet huulet
värisivät yhä vielä pelosta.

"Mene rauhaan!" lausui apostoli.

Chilon nousi, mutta ei saanut sanaa suustaan. Vaistomaisesti vetäytyi
hän Vinitiuksen vuodetta kohti, ikäänkuin etsiäkseen sieltä turvaa. Hän
ei vielä ollut käsittänyt, minkätähden mies, joka oli teettänyt hänellä
palveluksia ja joka tavallaan oli hänen rikoskumppaninsa, tuomitsi
hänet, sen sijaan ne, joita vastaan hän oli rikkonut, antoivat hänelle
anteeksi. Se asia oli selviävä hänelle vasta paljoa myöhemmin. Hänen
kasvonsa ilmaisivat ainoastaan hämmästystä ja epäluuloa. Vaikka hän
olikin selvillä siitä, että hänelle oli annettu anteeksi, teki hänen
mielensä kuitenkin kiireen kautta päästä pujahtamaan pois noiden
salaperäisten ihmisten joukosta, joiden hyvyys peloitti yhtä paljon kuin
heidän julmuutensa olisi peloittanut, jos he olisivat olleet julmat. Hän
oli vakuutettu siitä, että jos hän vielä viipyy täällä, tapahtuu taasen
jotakin odottamatonta. Siinä seisoessaan Vinitiuksen edessä, puhkesi hän
sentähden kiireesti puhumaan sortuneella äänellään:

"Anna, herra, kirje! anna kirje!"

Hän tempasi Vinitiuksen käsistä taulun, kumarsi kristityille ja
sairaalle ja karkasi seinää myöten hiipien ovelle.

Pimeällä pihalla nosti kauhu taasen hänen hiuksensa pystyyn, sillä hän
oli varma, että Ursus karkaa hänen kimppuunsa ja tappaa hänet yön
turvissa. Hän olisi tahtonut paeta niin kauas kuin suinkin, mutta jalat
eivät totelleet häntä, ja hetkisen perästä kävivät ne aivan
hervottomiksi, sillä Ursus ilmestyi todella hänen rinnalleen.

Chilon heittäytyi kasvoilleen maahan ja alkoi vaikeroida:

"Urbanus... Kristuksen nimeen..."

Mutta Urbanus sanoi:

"Älä pelkää. Apostoli käski minun ohjata sinut portille, jottet eksyisi
pimeässä. Jos olet väsyksissä, saatan sinut kotiin."

Chilon nosti päätään.

"Mitä sanot? mitä!... Etkö tapa minua?"

"En! en tapa sinua, ja jos olen pidellyt sinua liian kovasti tai
vääntänyt luitasi, niin anna minulle anteeksi."

"Auta minut pystyyn," virkkoi kreikkalainen. "Etkö tapa minua? Mitä?
Saata minut nyt kadulle, niin sitten siitä kyllä kuljen yksin."

Ursus nosti hänet maasta ikäänkuin hän olisi ollut höyhen ja asetti
hänet seisomaan. Sitten hän johti hänet pimeän käytävän läpi toiseen
pihaan, josta he tulivat porttikäytävään ja kadulle. Käytävässä Chilon
taasen toisteli itsekseen: "loppuni on totisesti tullut?" ja vasta
kadulla hän rauhoittui ja virkkoi:

"Nyt minä kyllä kuljen yksin."

"Rauha olkoon kanssasi!"

"Ja sinun kanssasi! ja sinun kanssasi!... Kunhan tässä edes saan vetää
henkeäni."

Ursuksen mentyä hengitti hän todellakin keuhkojen täydeltä. Sitten hän
rupesi käsillään koettelemaan vyötään ja ristiluitaan, ikäänkuin
saadakseen varmuutta siitä vieläkö hän elää, ja läksi sitten kiirein
askelin kulkemaan eteenpäin.

Mutta päästyään muutaman kymmenen askelen päähän, hän seisahtui ja
virkkoi:

"Minkätähden he oikeastaan eivät tappaneet minua?"

Hän oli puhunut kristinopin totuuksia Eurytiuksen kanssa, hän oli joen
rannalla selittänyt niitä Urbanukselle, hän oli ollut mukana
Ostrianumissa ja nähnyt kaikki, mitä siellä tapahtui--mutta kuitenkaan
hän ei voinut löytää vastausta siihen kysymykseen.




KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.


Samoin oli Vinitiuksen laita. Hän ei myöskään saattanut käsittää sitä,
mitä oli tapahtunut, ja hänen ajatuksensa olivat yhtä hämärät kuin
ajatukset Chilonin päässä. Sen hän sentään saattoi selittää, että nämä
ihmiset olivat kohdelleet häntä hyvästi ja että he kostamisen asemasta
olivat sitoneet hänen haavansa--siihen oli tietysti osaksi vaikuttanut
heidän oppinsa, mutta pääasiallisesti Lygia ja vihdoin jossakin määrin
patriisin ylhäinen asema. Mutta heidän käytöksensä Chilonia kohtaan
ulottui suorastaan niiden rajojen ulkopuolelle, joiden sisässä
inhimillisen armahtavaisuuden Vinitiuksen mielestä tuli pysyä. Ja
vähäväliä täytyi hänen kysyä itseltään: minkätähden he eivät tappaneet
kreikkalaista? He olisivat huoleti saattaneet sen tehdä. Ursus olisi
kuopannut hänet puutarhaan tai yöllä kuljettanut hänet Tiberiin.
Yöllisten rosvoretkien aikana, joita retkiä pantiin toimeen itse
Caesarin luvalla, ajoi virta aamuisin maihin ihmisruumiita niin usein,
ettei kukaan kiinnittänyt huomiota sellaiseen tapaukseen. Kristityt
olisivat huoleti saattaneet tappaa Chilonin, ja Vinitiuksen mielestä
heidän olisi ollut velvollisuus se tehdä. Tosin ei säälin tunne ollut
kokonaan outo sille maailmalle, johon nuori patriisi kuului. Olivathan
atenalaiset pystyttäneet alttarin Armahtavaisuudelle, ja
miekkataisteluja ei pitkiin aikoihin oltu siedetty Atenassa. Roomassakin
oli joskus tapahtunut, että voitettua oli armahdettu. Brittien kuningas
Callicratus esimerkiksi oli vankina ollessaan saanut Klaudiukselta
kaikki tarpeensa ja vapaasti asunut kaupungissa. Mutta mieskohtaisten
kärsimysten kostaminen oli Vinitiuksen, kuten kaikkien muittenkin,
käsityksen mukaan oikeutettu, jopa välttämätön. Koston jättäminen
sikseen soti kokonaan hänen luontoaan vastaan. Olihan hänkin
Ostrianumissa kuullut, että ihmisen tulee rakastaa vihamiehiään, mutta
hän piti sitä jonkinlaisena oppijärjestelmänä, jonka toteuttaminen
elämässä ei tule kysymykseen. Ja samassa juolahti hänen mieleensä, että
Chilon ehkä oli jäänyt surmaamatta siitä syystä, että kristityillä
mahdollisesti sattui olemaan joku juhlapäivä taikka kuunneljännes,
jolloin ei heidän sopinut tappaa. Sillä olihan hän kuullut puhuttavan,
että useilla kansoilla on sellaisia aikoja, jolloin ei heidän sovi
aloittaa sotaakaan. Mutta minkätähden eivät he siinä tapauksessa
antaneet Chilonia oikeuden käsiin? Minkätähden apostoli sanoi, että jos
joku seitsemän kertaa oli rikkonut, hänelle seitsemän kertaa piti suoda
anteeksi. Ja minkätähden Glaucus sanoi Chilonille: "antakoon sinulle
Jumala anteeksi, niinkuin minäkin sinulle anteeksi annan"? Ja Chilon oli
kuitenkin tuottanut hänelle niin paljon pahaa kuin ihminen ikinä saattoi
toiselle tuottaa. Kun Vinitius vain ajattelikin, että joku häneltä olisi
surmannut Lygian, niin hänen verensä alkoi kiehua, ja hän tunsi, ellei
hän olisi säästänyt syyllistä mistään kärsimyksistä. Mutta Glaucus oli
suonut anteeksi! Ja Ursus oli myöskin suonut anteeksi. Ursus, joka itse
asiassa olisi saattanut rankaisematta tappaa kenen hyvänsä Roomassa,
koska hänen olisi tarvinnut sen jälkeen tappaa vain nemorilaisen lehdon
kuningas ja anastaa hänen paikkansa. Ja olisiko siihen mieheen, jota ei
Croton voinut vastustaa, pystynyt nykyisessä virassaan oleva
miekkailija, joka oli päässyt virkaansa tappamalla edellisen
"kuninkaan"? Näitä asioita ei voinut selittää kuin yhdellä tavalla,
nimittäin siten, että näissä ihmisissä asui niin suuri hyvyys, ettei
sellaista ikinä oltu maailmassa nähty. He eivät tappaneet, sillä he
rakastivat ihmiskuntaa rajattomalla rakkaudella, joka käski unohtamaan
oman itsensä, omat kärsityt vääryydet, oman onnen ja oman
onnettomuuden--ja elämään ainoastaan toisten hyväksi. Ostrianumissa
Vinitius kyllä oli kuullut, mikä palkka heitä odotti, mutta sen arvoa ei
hän saattanut pitää minäkään. Päinvastoin hän oli sitä mieltä, että
ajallinen elämä, joka toisten eduksi sitoutuu kieltäytymään kaikesta,
mikä on hyvää ja mieluisaa, mahtaa olla kurja. Kristittyjen käytös häntä
suuresti hämmästytti, mutta samalla se herätti hänessä sääliä ja
ylenkatsetta. He näyttivät hänen mielestään olevan ikäänkuin mitäkin
lampaita, joiden ennemmin tai myöhemmin täytyy joutua suden saaliiksi,
eikä hänen roomalainen luontonsa saattanut alistua kunnioittamaan
olentoja, jotka ilman muuta tyytyivät rupeamaan suden ruuaksi. Erittäin
kummastutti Vinitiusta se seikka, että kaikkien näiden kristittyjen
kasvot Chilonin mentyä loistivat ikäänkuin suuresta ilosta. Apostoli
tuli Glaucuksen luo, laski kätensä hänen päälaelleen ja lausui:

"Kristus on sinussa voittanut!"

Mutta Glaucus korotti kasvonsa taivasta kohti sellaisella hartaudella ja
ilolla, että olisi luullut suuren, odottamattoman onnen valautuneen
hänen sydämeensä. Vinitius tunsi vain sen ilon, jonka tyydytetty
kostonhimo antaa, ja katseli häneen silmät selällään, kuumeen
kiihoittamana ja pitäen häntä puolihulluna. Mieliharmin huomasi hän
Lygian painavan kuninkaalliset huulensa koskettamaan miehen kättä, joka
oli orjan muotoinen, ja silloin näytti hänestä tämän maailman järjestys
olevan aivan nurin. Ursus palasi nyt huoneeseen ja kertoi saattaneensa
Chilonin kadulle asti sekä pyytäneensä häneltä anteeksi, jos oli
pidellyt häntä liian kovakouraisesti. Apostoli siunasi häntäkin, ja
Crispus todisti, että tämä päivä oli ollut suuri voiton päivä. Kun
Vinitius kuuli mainittavan voittoja, menivät hänen ajatuksensa aivan
sekaisin.

Vähän ajan perästä ojensi Lygia hänelle virkistävää juomaa, ja silloin
tarttui hän hetkeksi hänen käteensä ja kysyi:

"Oletko siis sinäkin antanut minulle anteeksi?"

"Olemme kristittyjä. Me emme saa kantaa vihaa sydämessämme."

"Lygia," huudahti nuorukainen taasen "olkoon jumalasi kuka hyvänsä, niin
uhraan hänelle hekatombin siksi, että hän on sinun jumalasi."

Mutta neito lausui:

"Sinä uhraat hänelle vielä sydämesi, kunhan opit rakastamaan Häntä."

"Vain siksi, että hän on sinun..." uudisti Vinitius raukeavalla äänellä.

Hänen silmänsä sulkeutuivat, sillä heikkous oli taasen vallannut hänet.

Lygia poistui huoneesta, mutta palasi pian, astui vuoteen ääreen ja
kumartui kuuntelemaan, nukkuisiko sairas. Vinitius tunsi hänen
läsnäolonsa, avasi silmänsä ja hymyili, mutta tyttö laski keveästi
kätensä hänen silmilleen ikäänkuin uuvuttaakseen häntä uneen. Silloin
valtasi Vinitiuksen suuri suloisuuden tunne, mutta samalla huononi hänen
tilansa. Yö oli jo tulossa, ja sitä myöten kun yö likeni, nousi
kuumekin. Vinitius ei saattanut nukkua, vaan seurasi silmillään Lygian
liikkeitä. Välistä hän vaipui jonkinlaiseen horrostilaan, ja silloin hän
kuuli ja näki kaikki mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta
todellisuuteen sekaantui kuumesairaan näkyjä. Vanhalla, hyljätyllä
hautausmaalla oli olevinaan pyöreä temppeli, jossa Lygia oli
papittarena. Vinitius ei hetkeksikään päästänyt häntä silmistään. Hän
oli seisovinaan temppelin harjalla käsissään luuttu, häikäisevässä
valossa, aivan kuten ne papittaret, jotka öisin virittävät virsiä kuun
kunniaksi ja jommoisia hän oli nähnyt Itämailla. Vinitius ponnisteli
kaikin voimin ylös kiertoportaita ryöstääkseen hänet itselleen, mutta
hänen perässään mateli Chilon, joka pelkäsi niin, että hampaat suussa
kalisivat, ja toisti toistamistaan: "älä tee sitä, herra, sillä neito on
papitar ja 'Hän' kostaa." Vinitius ei ymmärtänyt, ketä "häntä" Chilon
tarkoitti, mutta sen hän varsin hyvin tajusi, että oli menossa pyhäkköä
ryöstämään ja pelkäsi suuresti. Mutta kun hän pääsi ristikolle, joka
ympäröi tornin huippua, seisoi hopeapartainen apostoli äkkiä Lygian
rinnalla ja huusi: "älä satuta kättäsi häneen, sillä hän on minun!" Ja
hänen näin sanottuaan läksivät he yhdessä kulkemaan kuun säteiden
valaisemaa tietä, joka näytti vievän taivaaseen. Mutta Vinitius tarttui
heidän käsiinsä ja alkoi rukoilla, että he ottaisivat hänet mukaansa.

Siinä hän heräsi ja rupesi, unesta selvittyään, katselemaan ympärilleen.
Tuli, joka paloi korkealla liedellä, oli jo alkanut hiipua, mutta
valaisi vielä kirkkaasti. Kaikki kristityt istuivat lieden ääressä
lämmittelemässä, sillä yö oli jo kylmä ja huone tuntui kolealta.
Vinitius saattoi nähdä heidän hengityksensä höyrynä puhaltuvan suusta.
Apostoli istui keskellä, ja matalalla jakkaralla hänen jalkainsa
juuressa Lygia. Hiukan etempänä olivat Glaucus, Crispus ja Miriam sekä
ympyrän molemmissa päissä Ursus ja Nazarius, Miriamin poika, nuori,
kaunis poikanen, jonka mustat hiukset kiharoina valuivat olkapäille.

Lygian silmät olivat tähdätyt apostoliin, ja hän kuunteli henkeä
pidätellen. Kaikkien muidenkin kasvot olivat käännetyt apostoliin päin.
Hän puhui matalalla äänellä. Vinitius rupesi hänkin tuijottamaan
Pietariin, ja hänet valtasi taikauskoinen kauhu, miltei ihan samanlainen
kuin äsken kuumehoureissa. Hänen päähänsä pälkähti äkkiä ajatus, että
hänen unennäkönsä olikin totta ja että harmaahapsinen vanhus todella oli
tullut tänne kaukaisista maanääristä ryöstämään häneltä Lygian ja
johtamaan hänet teille tuntemattomille. Vinitius oli niinikään
vakuutettu, että vanhus paraikaa puhuu hänestä, ehkäpä neuvottelee,
miten Lygia olisi erotettava hänestä. Vinitiuksen mielestä oli aivan
mahdotonta, että hän puhuisi jostakin muusta. Hän kokosi sentähden koko
tahdonvoimansa ja rupesi kuuntelemaan Pietarin sanoja.

Silloin huomasi hän kokonaan erehtyneensä, sillä apostoli puhui taasen
Kristuksesta.

"Siinä nimessä he aina vain elävät!" ajatteli Vinitius.

Vanhus kertoi Kristuksen kiinniottamisesta. Oli tullut joukko sotamiehiä
ja pappien palvelijoita ottamaan kiinni Häntä. Kun Vapahtaja kysyi
heiltä, ketä he etsivät, vastasivat he: "Jeesusta Natsarealaista". Mutta
kun Hän sanoi heille: "minä olen!"--lankesivat he maahan eivätkä
uskaltaneet satuttaa kättänsä Häneen. Ja vasta kun he olivat kysyneet
toisen kerran, ottivat he Hänet kiinni. Apostoli vaikeni, ojensi kätensä
valkeaa kohti ja jatkoi hetkisen perästä:

"Yö oli kylmä, kuten nyt, mutta veri kiehui sydämessäni. Vedin miekkani
Häntä puolustaakseni ja hakkasin ylimmäisen papin palvelijalta korvan.
Ja minä olisin tahtonut suojella Häntä ennemmin kuin omaa elämääni,
mutta Hän sanoi: 'Pistä miekkasi tuppeen. Eikö minun pitäisi juoda sitä
kalkkia, jonka Isä minulle antoi?'... Silloin he ottivat Hänet kiinni ja
sitoivat."

Apostoli vei käden otsalleen ja vaikeni ikäänkuin saadakseen ajatuksensa
kootuiksi. Mutta Ursus ei voinut pidättyä, vaan karkasi paikoiltaan ja
rupesi kohentamaan tulta rautaisella hiilihangolla, jotta kipinät
kultasateena räiskähtivät yltympäri ja liekki leimahti kirkkaaksi
tuleksi. Sitten hän istuutui ja huudahti:

"Kävi miten kävi, minä--hei!"

Hän vaikeni äkkiä, sillä Lygia oli laskenut sormen huulilleen.
Senjälkeen Ursus ainoastaan hengittää läähätti, sillä hänen sielussaan
kävi myrsky. Hän oli koska tahansa valmis suutelemaan apostolin jalkoja,
mutta sitä yhtä tapausta ei hänen luontonsa saanut sallituksi, ja jos
hänen nähtensä kukaan vain--olisi satuttanut kätensä Vapahtajaan, jos
hän sinä yönä olisi ollut Vapahtajan mukana, niin kyllä kaikki, sekä
sotamiehet että pappien palkkalaiset ja palvelijat, olisivat lentäneet
säpäleiksi... Kyyneleet puhkesivat hänen silmiinsä, kun hän tätä
ajatteli. Sääli ja kaikkinaiset ristiriitaiset tunteet taistelivat hänen
sielussaan. Toiselta puolen hän päätteli, että hän kaikin voimin olisi
puolustanut Vapahtajaa, jopa kutsunut joukottain muitakin lygiläisiä
avukseen, toiselta puolen hän tunsi, että hän sitä tehdessään olisi
ollut tottelematon Vapahtajalle ja estänyt lunastustyön täyttymistä.
Näitä ajatellessaan ei hän voinut pidättää kyyneliään. Vähän ajan
kuluttua Pietari otti käden kasvoiltaan ja rupesi jatkamaan
kertomustaan, mutta Vinitius meni taasen kuumeiseen horrostilaan. Se,
mitä hän tänään oli kuullut, sekaantui sen kanssa, mitä apostoli
edellisenä yönä Ostrianumissa oli kertonut Vapahtajasta, kun Hän
näyttäytyi Tiberian meren rannalla. Vinitius oli näkevinään laajan
vedenpinnan ja kalastajaveneen, jossa oli Pietari ja Lygia. Itse
Vinitius kaikin voimin ui heidän perässään, mutta kipeä käsivarsi esti
häntä saavuttamasta heitä. Myrsky rupesi heittämään laineita hänen
kasvoilleen, ja hän oli uppoamaisillaan. Rukoillen huusi hän pelastusta.
Silloin Lygia heittäytyi polvilleen apostolin eteen, apostoli Käänsi
veneen ja ojensi hukkuvalle airon. Siihen Vinitius tarttui, pääsi sen
avulla veneeseen ja kaatui veneen pohjalle.

Sitten oli Vinitius näkevinään suuren joukon ihmisiä uimassa veneen
perässä. Laineet peittivät vaahdollaan heidän päänsä. Toiset olivat niin
syvällä vedessä, ettei heistä näkynyt kuin käsi, mutta Pietari pelasti
pelastamistaan hukkuvia ja keräsi heitä veneeseen, joka ikäänkuin ihmeen
kautta aina suureni. Pian oli siinä melkein yhtä paljon kansaa kuin
Ostrianumissakin oli ollut, pian vielä enemmän. Vinitius ihmetteli,
miten he mahtuivat veneeseen, ja rupesi pelkäämään, että he hukkuisivat.
Mutta Lygia lohdutti häntä ja osoitti hänelle jonkun valon, joka oli
kaukana rannalla ja jota kohti he kulkivat. Tässä Vinitiuksen houreisiin
taasen liittyi se, mitä apostoli Ostrianumissa oli kertonut
Kristuksesta, kun Hän käveli veden päällä. Rannalla tuikkivan tulen
valossa oli hän näkevinään olennon, jota kohti Pietari ohjasi venettä.
Ja jota likemmä rantaa he tulivat, sitä tyynemmäksi tyyntyi vedenpinta
ja sitä suuremmaksi suureni tuli. Ihmisjoukot alkoivat veisata suloista
virttä, ja ilman täytti narduksen lemu. Vedessä välkkyi taivaankaan, ja
järven pohja näytti kasvavan ruusuja ja liljoja. Vihdoin veneen pohja
hiljaa liukui hiekkarannalle. Silloin Lygia tarttui Vinitiuksen käteen
ja virkkoi: "tule, minä johdatan sinua!" Ja hän vei hänet valkeuteen.

       *       *       *       *       *

Taasen Vinitius heräsi, mutta kuumehoureet poistuivat ainoastaan
vähitellen, eikä hän laisinkaan heti saanut selville, mikä oli unta,
mikä totta. Jonkun aikaa hän vielä luuli olevansa järvellä ihmisten
ympäröimänä. Äkkiä hän jostakin käsittämättömästä syystä rupesi hakemaan
Petroniusta heidän joukostaan ja hämmästeli suuresti, ettei häntä
näkynyt. Kirkas valo takasta, jonka ympäriltä ihmiset olivat hävinneet,
herätti hänet vihdoin kokonaan, öljypuut syttyivät hitaasti punertavan
tuhan alla, mutta pinjalastuja oli luultavasti hiljan heitetty liedelle,
ja ne palaa roihottivat heleässä tulessa. Niiden valossa Vinitius näki
Lygian, joka istui aivan likellä vuodetta. Hänen mielensä joutui
kiivaaseen kuohuntaan. Hän muisti, että Lygia oli viettänyt edellisen
yön Ostrianumissa ja että hän koko päivän oli hoitanut häntä. Nyt olivat
kaikki muut lähteneet levolle, hän yksin valvoi hänen vuoteensa ääressä,
ja helposti saattoi huomata, että hän oli väsyksissä, sillä hän istui
liikkumattomana, silmät kiinni. Vinitius ei tietänyt, nukkuiko hän vai
oliko hän vaipunut ajatuksiinsa. Hän katseli hänen kasvojensa piirteitä,
silmäluomia, jotka olivat alaspainetut, käsiä, jotka olivat kytketyt
ristiin polvelle, ja hänen pakanallinen päänsä alkoi työläästi oivaltaa,
että tässä maailmassa alastoman, itsetietoisen ja muodoistaan ylpeilevän
kreikkalaisen ja roomalaisen kauneuden rinnalla on olemassa toinen
kauneus, uusi, erinomaisen puhdas ja henkevä.

Ei hän juuri olisi tahtonut taipua sanomaan tätä kauneutta
kristilliseksi kauneudeksi, mutta mitä taas Lygiaan tuli, niin oli
mahdoton eroittaa häntä siitä opista, jota hän tunnusti. Lygia, jota
vastaan Vinitius oli rikkonut, oli jäänyt tänne valvomaan, vaikka kaikki
muut läksivät levolle, ja Vinitius ymmärsi hänen tehneen sen juuri
siksi, että hänen uskontonsa sitä vaati. Hänen täytyi tällaista uskontoa
kunnioittaa, mutta samalla häntä harmitti. Hän olisi suonut Lygian
jääneen tuohon valvomaan rakkautensa pakottamana, siksi, että hän
rakasti häntä, hänen kasvojaan, hänen silmiään, hänen sopusointuista
vartaloaan, sanalla sanoen: samasta syystä, joka oli saanut niin monen
kreikattaren ja roomattaren kietomaan lumivalkeat käsivartensa hänen
kaulaansa.

Mutta äkkiä hän tunsi, että jos Lygia olisi ollut toisten naisten
kaltainen, niin ei hänessä olisi ollutkaan mitään rakastamista. Vinitius
huomasi, että hänessä liikkui outoja tunteita, ja käsitti, että hänessä
alkaa herätä uusia haluja ja mielitekoja, jotka ovat aivan vieraat sille
maailmalle, jossa hän tähän asti on elänyt.

Samassa Lygia avasi silmänsä, huomasi, että Vinitius häneen katsoi,
likeni häntä ja virkkoi:

"Minä olen sinun luonasi."

Mutta Vinitius vastasi:

"Minä olen unissani nähnyt sinun sielusi."




KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.


Kun hän aamulla heräsi, tunsi hän kyllä olevansa heikko, mutta pää oli
selkeä ja kuume poissa. Hän luuli heränneensä siitä, että joku kuiskaten
puhui huoneessa, mutta kun hän avasi silmänsä, ei Lygia ollut hänen
luonaan. Ainoastaan Ursus seisoi kumarruksissaan lieden ääressä,
kohennellen harmaata tuhkaa ja etsien sen alta hehkuvia hiiliä.
Löydettyään niitä hän rupesi puhaltamaan sellaisella voimalla, että
olisi luullut sepän palkeitten eikä ihmisen huulien olevan työssä.
Vinitius muisti nyt, että tuo mies eilen oli musertanut Crotonin, ja
tuntijan mielihyvällä hän silmäili hänen jättiläisniskaansa, joka oli
kuin kyklopin niska, ja hänen vartaloaan, joka oli väkevä kuin patsas.

"Kiitos Mercuriuksen, ettei hän kuristanut kurkkuani," mietti hän
itsekseen. "Kautta Polluxin! jos toiset lygiläiset ovat hänen
kaltaisiaan, niin Tonavan legionilla on aika työ ennenkuin saavat heidät
asettumaan."

Ääneen hän lausui:

"Hei, orja!"

Ursus käänsi päätään, hymähti miltei ystävällisesti ja lausui:

"Suokoon Jumala sinulle onnellisen päivän ja terveyden, mutta minä olen
vapaa mies enkä mikään orja."

Vinitius, joka oli aikonut Ursukselta saada tietoja Lygian isänmaasta,
kuuli mielihyvällä nämä sanat, sillä hänen roomalaiselle
patricion-arvolleen sopi paremmin olla puheissa vapaan miehen kanssa,
vaikka hän olikin yksinkertainen kansan mies, kuin orjan, jota ei laki
enempää kuin yleinen mielipidekään pitänyt ihmisolentona.

"Etkö sinä kuulu Aulukselle?" kysyi hän.

"En, herra. Minä palvelen Callinaa, niinkuin olen palvellut hänen
äitiäänkin, vapaasta tahdosta."

Hän vei taasen päänsä tulisijan ääreen ja puhalsi hiiliä, joiden päälle
hän juuri oli heittänyt puita. Sitten hän veti pois päänsä ja virkkoi:

"Meillä ei ole orjia."

Mutta Vinitius kysyi:

"Missä Lygia on?"

"Vastahan hän tästä läksi ja jätti minut valmistamaan sinulle aamiaista.
Hän on tässä valvonut koko yön."

"Mikset sinä valvonut hänen puolestaan?"

"Hän tahtoi itse valvoa, ja minun asiani on totella."

Hänen kasvonsa synkistyivät äkkiä, ja hetken perästä hän sanoi:

"Jollen olisi totellut häntä, et sinä, herra, enää eläisi."

"Joko sinä kadut, ettet tappanut minua?"

"En, herra. Kristus on kieltänyt tappamasta."

"Entä Atacinus ja Croton?"

"En muuta voinut," mutisi Ursus.

Ja hän rupesi surullisesti silmäilemään käsiään, jotka yhä pysyivät
pakanallisina, vaikka sielu jo oli liittynyt ristiin.

Hän asetti padan tulelle, kumartui lieden ääreen ja jäi miettiväisenä
tuijottamaan liekkiin.

"Se oli sinun syysi, herra," huudahti hän vihdoin. "Miksi rupesit
tavoittelemaan häntä, kuninkaan tytärtä?"

Ensi hetkessä kuohahti Vinitiuksessa viha siitä, että tuollainen
barbarimoukka uskalsi ruveta puhuttelemaan häntä aivan tutunomaisesti,
vieläpä soimaamaan häntä. Se vielä tarvittiin edellisen yön
ihmeellisyyksien ja mahdottomuuksien lisäksi. Mutta koska Vinitius oli
sairas eikä hänellä ollut orjiakaan käskettävänään, hillitsi hän
itsensä. Halu saada erityisiä tietoja Lygian elämästä voitti sitäpaitsi
kiukun.

Hän rauhoittui ja rupesi kyselemään lygiläisten sodasta Vanniusta ja
svevejä vastaan. Ursus vastasi mielellään, vaikkei hän juuri voinutkaan
lisätä uusia tietoja niihin, mitä Vinitius aikoinaan oli saanut Aulus
Plautiukselta. Ursus ei ollut ottanut osaa taisteluun, sillä hän oli
seurannut panttivankeja Atelius Histerin leiriin. Hän oli ainoastaan
kuullut, että lygiläiset olivat lyöneet svevit ja jazygit, vaan että
heidän kuninkaansa oli saanut surmansa jazygien nuolesta. Pian sen
jälkeen oli tullut tieto, että semnonit olivat polttaneet metsät heidän
maansa rajoilta, ja silloin he olivat palanneet takaisin kostamaan
kärsimäänsä vääryyttä, mutta panttivangit olivat jääneet Atelius
Histerin luo, joka alun pitäen oli käskenyt kohdella heitä
kuninkaallisella kunnioituksella. Myöhemmin kuoli Lygian äiti.
Roomalainen päällikkö ei tietänyt minne olisi pannut lapsen. Ursus olisi
tahtonut palata sen kanssa kotimaahan, mutta matka oli vaarallinen,
sillä tiellä liikkui petoja ja villejä kansoja; kun sitten tuli tieto,
että Pomponiuksen luo on saapunut lähetystö Lygian maalta tarjoamaan
apua markomanneja vastaan, lähetti Hister panttivangit Pomponiuksen luo.
Perille tultuaan saivat he kuulla, ettei siellä ollut mitään
lähetystöä--ja silloin täytyi heidän jäädä leiriin, kunnes Pomponius vei
heidät Roomaan. Mutta voittokulut pidettyään antoi hän kuninkaallisen
lapsen Pomponia Graecinalle.

Ei Vinitius tässä kertomuksessa saanut kuulla paljoakaan uutta, mutta
hän kuunteli sitä sentään mielihyvällä, sillä hänen ääretöntä
sukuylpeyttään hiveli kuulla silminnäkijän todistavan, että Lygia oli
kuninkaallista syntyperää. Kuninkaan tyttärenä saattoi hän Caesarin
hovissa näyttäytyä ylhäisten perheiden tyttärien rinnalla, varsinkin
koskei se kansa, jonka valtiaan tytär hän oli, koskaan ollut sotinut
Roomaa vastaan ja koska se, vaikka olikin barbarikansa, tulevaisuudessa
saattoi käydä Roomalle sangen vaaralliseksi. Olihan sillä, Atelius
Histerin oman vakuutuksen mukaan, "lukematon määrä" sotaväkeä.

Ursus muuten täydelleen vahvisti Histerin väitteen, sillä hän vastasi
Vinitiuksen kysymykseen lygiläisistä:

"Me asumme metsässä, mutta maata meillä on niin paljo, ettemme rajoja
tiedäkään, ja paljon meidän maassamme on kansaa. Sitten meillä on
erämaissamme puusta rakennettuja kaupunkeja ja paljo rikkauksia, sillä
kaiken sen mitä semnonit, markomannit, vandalit ja kvadit ryöstävät
maailmalta, koppaamme me heiltä. He eivät uskalla tulla meidän maahamme,
mutta kun tuuli puhaltaa sieltäpäin, polttavat he meidän metsämme. Emme
me heitä pelkää enempää kuin roomalaista Caesariakaan.

"Jumalat ovat Rooman käsiin antaneet maailman vallan," lausui Vinitius
ankarasti.

"Jumalat ovat pahoja henkiä," vastasi Ursus yksinkertaisesti, "mutta
siellä, missä ei ole roomalaisia, ei ole yliherruuttakaan."

Hän kohensi tulta ja puheli siinä ikäänkuin itsekseen:

"Kun veivät Callinan Caesarin hoviin, niin minä jo silloin ajattelin,
että hän siellä voi joutua vaaraan, ja minä aioin jo silloin lähteä
metsiin hakemaan lygiläisiä prinsessan avuksi. Lygiläiset kyllä olisivat
lähteneet tulemaan Tonavalle, sillä he ovat hyvää kansaa, vaikka ovatkin
pakanoita, ja minä olisin vienyt heille 'hyvän sanoman'. Mutta kunhan
nyt Callina palaa Pomponian luo, pyydän että hän antaa minun mennä
heidän tykönsä, sillä Kristus syntyi niin kaukana heistä, eivätkä he ole
kuulleet puhuttavan Hänestä... Tiesihän Hän paremmin kuin minä, missä
Hänen piti syntyä, mutta olisipa vain syntynyt maailmaan siellä meidän
paikkakunnallamme, metsässä, niin me emme ainakaan olisi Häntä
tappaneet, vaan vaalineet olisimme lasta, eikä siltä olisi pitänyt
puuttua riistaa, sieniä, majavannahkoja eikä meripihkan helmiä. Ja
kaikki mitä sveveiltä ja markomanneilta olisimme ottaneet irti, olisimme
antaneet Hänelle, ja Hän olisi saanut elää rikkaudessa ja kyllyydessä."

Tätä puhetta pitäessään oli hän pannut tulelle Vinitiuksen juoman. Nyt
hän vaikeni, ja hänen ajatuksensa liiteli nähtävästi lygiläisissä
erämaissa. Kun sitten juoma rupesi kiehumaan, kaatoi hän sen lautaselle
ja antoi sen huolellisesti jäähtyä.

"Glaucus sanoi, ettei sinun pitäisi liikuttaa tervettäkään käsivarttasi.
Sentähden Callina käski minun syöttää sinua."

Vai oli Lygia käskenyt! Sitten ei ollut vastustelemista. Ei edes
pälkähtänyt Vinitiuksen päähän asettua hänen tahtoaan vastaan. Hän
totteli häntä sokeasti, ikäänkuin hän olisi ollut Caesarin tytär tai
jumalatar. Ursus istuutui hänen vuoteensa laidalle ja kaatoi keitoksen
lautaselta pieneen pikariin, jonka hän sitten vei sairaan huulille. Hän
toimi niin hellävaroen ja hänen sinisilmissään oli niin hyväntahtoinen
ilme, että Vinitius tuskin uskoi silmiään. Oliko se todella sama mies,
joka eilen, nutistettuaan Crotonin, myrskyn tuimuudella oli syössyt
hänen kimppuunsa ja joka varmaan olisi hänetkin surmannut, jollei Lygia
olisi häntä armahtanut. Ensi kerran eläissään tuli nuori patricio nyt
miettineeksi, mitä tuon moukkamaisen barbari-palvelijan mielessä
oikeastaan mahtoi liikkua.

Ursus oli hoitajana yhtä taitamaton kuin hän koetti olla huolellinen.
Pikari katosi hänen jättiläiskouraansa kokonaan, joten ei Vinitiuksen
huulille jäänyt mitään tilaa. Muutamien onnistumattomien koetusten
perästä kävi hän niin hämilleen, että virkkoi:

"Ei, helpompi olisi taistella metsähärkää vastaan..."

Vinitiusta huvitti sekä lygiläisen puuhat että puheet. Sirkuksessa hän
oli nähnyt hirveitä härkiä, joita oli tuotu pohjoisista sydänmaista.
Rohkeimmatkin pedot olivat pelolla käyneet niiden kimppuun, ja vain
elefantit olivat olleet niitä suuremmat ja väkevämmät.

"Oletko koettanut käydä kiinni sellaisten petojen sarviin?" kysyi
Vinitius mietteissään.

"Niin kauan, kun olin alle kahdenkymmenen ikävuoden, pelkäsin niitä,"
vastasi Ursus, "mutta kyllähän minä sittemmin olen otellut niiden
kanssa."

Nyt hänen sairaanhoitonsa rupesi käymään entistä kömpelömmin.

"Minun täytyy pyytää avuksi Miriamia tai Nazariusta," sanoi hän.

Mutta samassa Lygian kalpeat kasvot ilmestyivät esiripun takaa.

"Kyllä minä autan," sanoi hän.

Ja hetkisen perästä hän tuli cubiculumista, jossa hän nähtävästi oli
ollut valmistumassa menemään levolle. Hän oli näet kaitaisessa
tunicassa, jommoisia ennen aikaan sanottiin _capitiumeiksi_, se
ulottui kaulaan asti, ja hänen hiuksensa olivat hajallaan. Vinitiuksen
sydän alkoi kiivaasti sykkiä. Hän koetti nuhdella häntä siitä, ettei hän
ollut pitänyt huolta nukkumisestaan, mutta tyttö virkkoi iloisesti:

"Olen juuri lähtemässä levolle, mutta ensin autan Ursusta."

Hän otti pikarin, istuutui vuoteen laidalle ja rupesi syöttämään
Vinitiusta, joka heti paikalla kävi tyyneksi ja onnelliseksi. Kun Lygia
kumartui hänen puoleensa, sykki hänen lämmin ruumiinsa häntä vastaan, ja
hänen hiuksensa valuivat hänen rinnalleen. Mielenliikutus sai
Vinitiuksen kalpenemaan, mutta keskellä intohimojensa tuskallista
taistelua hän tunsi, että tuo olento on hänelle rakkain ja kallein ja
että sen rinnalla koko muu maailma on arvoton. Alussa hän oli himonnut
häntä, nyt hän oli ruvennut rakastamaan häntä kaikesta sydämestään.
Tähän asti hän oli elänyt elämäänsä kuten ihmiset yleensä siihen
aikaan--sokeassa, rajattomassa itsekkyydessä, välittämättä mistään
muusta kuin omasta itsestään. Nyt hän ajatteli toisenkin onnea.

Hetkisen kuluttua hän kieltäytyi ottamasta vastaan enempää apua, vaikka
Lygian läsnäolo ja näkeminen tuotti hänelle sanomatonta autuutta.

"Nyt riittää," sanoi hän "Lähde jo levolle, jumalattareni."

"Älä puhuttele minua sillä tavalla," vastasi Lygia "minun ei sovi kuulla
sellaista."

Samassa hän kuitenkin hymähti ja huomautti, että hänen väsymyksensä jo
on poissa ja ettei hän aio lähteä levolle ennenkuin Glaucus on tullut.
Vinitiuksen korvissa soivat hänen sanansa soittona, ja mielenliikutus,
ihastus ja kiitollisuus sai hänen sydämensä sykkimään yhä voimakkaammin.
Hän ei tietänyt miten osoittaa kiitollisuuttaan, ja se häntä kiusasi.

"Lygia," virkkoi hän hetken vaiettuaan, "en ole tuntenut sinua ennen,
mutta nyt tiedän, että koetin voittaa sinut väärällä tavalla. Sanon
sinulle siis: palaa Pomponia Graecinan luo, ja minä vakuutan, etten
nosta kättäni sinua tavoitellakseni."

Mutta Lygian kasvot synkistyivät äkkiä.

"Olisin onnellinen," lausui hän "jos edes kaukaa saisin nähdä hänet,
sillä en enää voi palata hänen luokseen."

"Mikset?" kysyi Vinitius kummissaan.

"Me kristityt tiedämme Acten kautta, mitä Palatinuksella tapahtuu. Etkö
sinä sitten tiedä, että Caesar vähää ennen lähtöään Napoliin oli kutsunut
puheilleen Auluksen ja Pomponian ja--edellyttäen, että he olivat
auttaneet minua pakenemaan--uhannut heitä vihallaan. Onneksi Aulus
saattoi vastata hänelle: »Tiedät, herra, ettei valhetta koskaan ole
kuulunut suustani; minä vannon sinulle, ettemme ole auttaneet häntä
karkaamaan ja ettemme enempää kuin sinäkään tiedä mihin hän on
joutunut.» Caesar uskoi häntä ja unohti koko asian--mutta vanhimpien
neuvosta en minä koskaan ole kirjoittanut äidille missä olen, jotta hän
aina rohkeasti voisi vannoa, ettei tiedä olinpaikkaani. Sinä, Vinitius,
ehket tätä ymmärrä, mutta meidän ei ole lupa valehdella, vaikka elämämme
olisi kysymyksessä. Sellainen on oppi, johon tahdomme sydämemme
juurruttaa, ja sentähden en ole nähnyt Pomponia Graecinaa senjälkeen kun
jätin hänen talonsa. Vain silloin tällöin olen antanut viestin kaikua
hänen korviinsa, että elän ja ettei minulla ole mitään hätää."

Hänet valtasi sellainen ikävä, että kyyneleet puhkesivat silmiin, mutta
pian hän rauhoittui ja jatkoi:

"Tiedän, että Pomponiakin ikävöi minua, mutta meillä on molemmilla
lohdutus, joka puuttuu muilta.

"Niin," sanoi Vinitius "teidän lohdutuksenne on Kristus, mutta sitä minä
en ymmärrä."

"Katso meitä: me emme tunne eroa, emme surua emmekä kärsimyksiä, ja jos
niitä tulisikin, niin ne muuttuisivat iloksi. Yksin kuolemakin, joka
teille on elämän loppu, on meille elämän alku, sillä se muuttaa olomme
onnelliseksi, hyväksi ja tyyneksi, eikä sillä koskaan ole loppua. Koeta
päättää kummoinen se oppi on, joka käskee kohtelemaan vihollisiakin
laupeudella, joka kieltää valhettelemasta, puhdistaa sielun pahuudesta
ja joka lupaa meille kuoleman jälkeen aavistamattoman onnen."

"Kyllähän minä sen kuulin Ostrianumissa ja näinhän minä kuinka te
kohtelitte Chilonia ja minua, mutta kun minä sitä ajattelen, tuntuu se
minusta unennäöltä, jota ei pidä uskoa silmin nähneensä eikä korvin
kuulleensa. Mutta vastaa sinä minulle toiseen kysymykseen: oletko
onnellinen?"

"Olen," vastasi Lygia. "Kristuksen tunnustajana en taida olla onneton."

Vinitius katseli häntä ikäänkuin hänen sanansa olisivat liikkuneet
kaiken ihmisymmärryksen ulkopuolella.

"Etkö tahtoisi palata Pomponian luo?"

"Tahtoisin koko sydämestäni ja palaankin, jos Jumala suo."

"Mutta kuule toki minua: palaa! ja minä vannon sinulle kautta
kotijumalieni, etten sinua ahdista."

Lygia mietti hetkisen ja virkkoi sitten:

"En. En minä saa saattaa vaaraan likeisimpiä omaisiani. Caesar ei pidä
Plautiuksen perheestä. Sinulle on tuttua, että kaikki tiedot Roomassa
leviävät orjien kautta. Jos minä palaisin, niin siitäkin puhuttaisiin
kaupungilla, ja varmaan Nerokin orjiensa kautta saisi sen kuulla.
Silloin hän rankaisisi Aulusta. Pienin rangaistus olisi, että hän
uudestaan riistäisi minut hänen talostaan.

"Niin," virkkoi Vinitius kulmakarvojaan rypistellen, "se on kyllä
mahdollista. Hän tekisi sen, jollei muusta syystä, niin näyttääkseen,
että hänen tahtonsa täytyy tapahtua. Hän on vastaiseksi unohtanut sinut
tai hän ei ole tahtonut muistaa sinua, koska hänen mielestään vahinko on
tapahtunut minulle eikä hänelle. Mutta ehkä hän ottaisi sinut Aulukselta
antaakseen sinut minulle--ja minä vuorostani palauttaisin sinut takaisin
Pomponian luo."

Lygia virkkoi surullisesti:

"Tahtoisitko uudestaan nähdä minut Palatinuksella?"

Vinitius kiristeli hampaitaan ja vastasi:

"En. Olet oikeassa. Olen puhunut kuin hullu. Ei!"

Ja äkkiä avautui hänen eteensä pohjaton syvyys. Hän oli patricio, oli
sotatribuni ja mahtava mies, mutta koko hänen maailmansa mahtavuuden
päänä oli mielipuoli mies, jonka oikkuja ja häijyyksiä oli mahdoton
edeltäkäsin aavistaa. Yksin sellaiset ihmiset kuin kristityt, joille
koko maailma, sen tuskat ja kärsimykset, yksin kuolemakaan ei merkinnyt
mitään, saattoivat olla välittämättä Nerosta ja pelkäämättä häntä.
Kaikkien muiden täytyi vavista hänen edessään. Vasta nyt avautui
Vinitiuksen silmien eteen hänen aikansa koko turmelus. Hän ei saattanut
antaa Lygiaa Aulukselle, sillä hänen täytyi pelätä, että Lygia
mahdollisesti muistuisi pedon mieleen ja että peto kääntäisi häntä kohti
vihansa kärjen. Jos Vinitius ottaisi hänet vaimokseen, saattaisi turmio
samasta syystä kohdata sekä häntä itseään että Lygiaa ja Auluksen
perhettä. Hetken paha tuuli riitti tuhoamaan heidät kaikki. Ensi kerran
eläessään tunsi Vinitius, että joko maailman täytyy muuttua ja
uudestisyntyä, tai käy elämä suorastaan mahdottomaksi. Samaten hän nyt
ymmärsi sen, mikä vielä äsken oli ollut hänelle käsittämätöntä, että
tällaisina aikoina ainoastaan kristityt saattoivat olla onnelliset.

Mutta mahtavammaksi kaikkia muita tunteita kävi hänessä suru siitä, että
hän omin käsin oli hämännyt Lygian ja oman elämänsä vyyhden niin, ettei
siitä enää selvää saanutkaan. Surunsa vaikutuksen alaisena puhkesi hän
puhumaan:

"Tiedätkö sinä, että olet onnellisempi minua? Köyhänä asuessasi tässä
yhdessä huoneessa moukkien keskellä omistit uskosi ja Kristuksesi, mutta
minä en koskaan ollut omistanut muuta kuin sinut, ja kun sinä minulta
puutuit, olin köyhempi kuin kerjäläinen, jolla ei ole kattoa päänsä
päällä eikä leipää. Sinä olit minulle kalliimpi kuin koko maailma. Minä
etsin sinua, sillä en saattanut elää ilman sinua. En huolinut kemuista
enkä unesta. Jollen olisi toivonut löytäväni sinua, olisin paiskautunut
miekkaani. Mutta minä pelkäsin kuolemaa, sillä enhän sitten olisi saanut
nähdä sinua. Puhun sinulle täyttä totta, sillä en saata elää ilman
sinua, ja tähän asti on minua ylläpitänyt vain toivo saada nähdä sinut.
Muistatko keskusteluamme Auluksen talossa? Kerran sinä piirsit minulle
hiekkaan kalan kuvan, enkä silloin ymmärtänyt mitä se merkitsi.
Muistatko kuinka me löimme palloa? Rakastin sinua jo silloin enemmän
kuin elämääni, ja sinäkin jo rupesit ajattelemaan, että ehkä rakastat
minua... Tuli sitten Aulus ja pelästytti meitä mainitsemalla Libitinaa
ja keskeytti keskustelumme. Jättäessään hyvästi Petroniukselle sanoi
Pomponia, että Jumala on yksi, kaikkivaltias ja laupias, mutta ei meidän
päähämme pälkähtänyt, että teidän Jumalanne on Kristus. Jos Hän vain
antaa sinut minulle, niin minä lupaan rakastaa Häntä, vaikka Hän minusta
tuntuukin olevan orjien, vieraiden kansojen ja köyhien Jumala. Sinä
istut minun vieressäni etkä ajattele muuta kuin Häntä. Ajattele
minuakin, sillä muuten rupean vihaamaan Häntä. Minulle olet sinä ainoa
Jumala. Siunattu olkoon isäsi ja äitisi, siunattu maa, joka sinut on
kasvattanut. Tahtoisin syleillä jalkojasi ja rukoilla sinua, tahtoisin
kantaa sinulle uhreja, sinua kumartaa ja kunnioittaa, sinä kolminkerroin
jumalallinen! Et tiedä etkä saata tietää mitenkä sinua rakastan..."

Puhuessaan oli hän vienyt kätensä kalpealle otsalleen ja sulkenut
silmänsä. Hänen luontonsa ei voinut panna rajoja rakkaudelleen enempää
kuin vihalleenkaan. Hän puhui kiihkeästi, niinkuin ihminen tekee, kun
hän on lakannut hillitsemästä itseään ja mittaamasta sanojensa ja
tunteittensa määrää. Hän puhui sydämensä kyllyydestä ja vilpittömästi.
Saattoi huomata, että tuska, intohimo ja onni, jotka aikojen kuluessa
olivat kerääntyneet hänen rintaansa, nyt vihdoin puhkesivat esiin
sanatulvana. Lygian korvissa kuuluivat hänen sanansa Jumalan
pilkkaamiselta, ja hänen sydämensä rupesi takomaan niin että tunica,
joka hänen rintaansa verhosi, tuntui olevan repeämäisillään. Hän ei
saattanut olla säälimättä Vinitiusta hänen kärsimystensä takia ja häntä
liikutti kuulla, että Vinitius puhutteli häntä sellaisella
kunnioituksella. Hän tunsi olevansa rajattoman rakkauden ja jumaloimisen
esineenä, tunsi, että tuo taipumaton ja vaarallinen mies nyt koko
sieluineen ja ruumiineen kuuluu hänelle kuin orja, tunsi, että hän
nöyrästi alistuu hänen tahtonsa alle--ja tämä tieto täytti hänen
sydämensä suurella onnella. Ainoassa hetkessä heräsivät kaikki hänen
muistonsa. Taasen kävi Vinitius hänen silmissään kauniiksi ja komeaksi
kuin pakanallinen jumala, taasen hän kävi samaksi Vinitiukseksi, joka
Auluksen talossa oli kuiskannut hänen korvaansa rakkauden sanoja ja
herättänyt hänen lapsellisen sydämensä kuin unesta. Hän oli taasen sama
Vinitius, jonka suudelmat vielä polttivat Lygian huulilla ja jonka
syleilystä Ursus oli hänet temmannut kuin liekkien keskeltä. Mutta
sellaisena kuin hän nyt oli, kiihkeänä, kasvoissa kipu ja tuska, otsa
kalpeana, silmissä rukous, haavoittuneena ja rakkauden lamauttamana,
sydän täynnä alttiutta, ihailua ja nöyryyttä--juuri sellaisena hän
silloin olisi tahtonut hänet omistaa, juuri sellaisena hän olisi voinut
häntä rakastaa koko sielustaan ja juuri sellaisena hän oli hänelle
kalliimpi kuin koskaan ennen.

Mutta samassa hän tunsi, että saattaa koittaa hetki, jolloin Vinitiuksen
rakkaus sytyttää hänet tuleen ja tempaa hänet mukaansa kuin tuulispää.
Ja saatuaan selville tämän valtasi Lygian sama tunne, joka vasta oli
liikkunut Vinitiuksen mielessä: hän tunsi seisovansa syvyyden partaalla.
Mitä varten hän oli jättänyt Auluksen talon? Miksi pelastanut itsensä
pakenemalla? Minkätähden piiloitellut täällä köyhälistön
kaupunginosassa? Kuka tuo Vinitius oli? Augustiani, soturi ja Neron
hoviherra, joka otti osaa hänen hillittömään elämäänsä ja
hullutuksiinsa. Olihan sen selvästi todistanut sekin juhla, jota Lygia
ei ikinä voisi unohtaa. Vinitius kulki temppeleihin, kuten kaikki
muutkin, uhraamaan häpeällisille jumalille, joihin hän tuskin itsekään
uskoi, mutta joille hän oli valmis osoittamaan julkista kunnioitusta.
Olihan hän ajanut häntä takaa tehdäkseen hänet orjattarekseen ja
rakastajattarekseen ja syöstäkseen hänet siihen turmeluksen, nautinnon,
rikosten ja häpeällisyyden maailmaan, joka huusi Jumalan kostoa. Tosin
Vinitius tuntui muuttuneen, mutta olihan hän juuri sanonut, että jos
Lygia ajattelee Kristusta enemmän kuin häntä, hän on valmis vihaamaan
Kristusta. Ja Lygian mielestä se, joka ajattelikin vain muuta rakkautta
kuin rakkautta Kristukseen, jo teki syntiä Häntä vastaan. Kun hän siis
huomasi, että hänen sydämensä pohjalla alkoi liikkua muita tunteita ja
pyyteitä, kävi hän kovin levottomaksi tulevaisuutensa ja oman sydämensä
takia.

Tämän sisällisen taistelun aikana saapui Glaucus katsomaan sairasta ja
ottamaan selkoa hänen terveytensä tilasta. Hetken ajan kuvastui
Vinitiuksen kasvoilla suuttumus ja kärsimättömyys, sillä häntä harmitti,
että hänen keskustelunsa Lygian kanssa tuli keskeytetyksi. Ja kun
Glaucus rupesi tekemään hänelle kysymyksiä, vastasi hän miltei
halveksien. Tosin hän pian hillitsi mielensä, mutta jos Lygia oli
toivonut Ostrianumissa vietetyn yön muuttaneen hänen itsepintaisen
luonteensa, niin ne toiveet pian pettivät. Vain Lygiaa kohtaan hän oli
muuttunut, muuten olivat hänen rinnassaan säilyneet entiset kovat,
itserakkaat tunteet, ja hänen sydämensä oli pysynyt tosiroomalaisena ja
petomaisena. Siinä ei ollut sijaa Kristuksen suloiselle opille eikä
kiitollisuudelle.

Lygia jätti huoneen, ja hänen mielensä oli täynnä sisällistä tuskaa ja
levottomuutta. Ennen, kun hän rukouksessa oli kääntynyt Kristuksen
puoleen, oli hänen sydämensä ollut tyyni ja hänen mielensä kirkas kuin
vesipisara. Nyt oli hänen rauhansa poissa. Kukan terään oli päässyt
myrkyllinen mato, joka rupesi tekemään siellä tuhojaan. Ei unikaan,
vaikkei hän kahteen yöhön ollut nukkunut, tuottanut hänelle lepoa. Hän
näki unta, että Nero saapui Ostrianumiin augustiani-, tanssijatar-,
korybantti- ja miekkailijajoukon etunenässä ja että hän ohjasi ruusuilla
koristetut vaununsa kristittyjä kohti. Mutta Vinitius tarttui Lygian
käsivarteen, veti hänet kilpa-ajovaunuihin, pusersi hänet rintaansa
vasten ja kuiskasi: »tule mukaan!»




KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.


Sittemmin hän rupesi välttämään yhteistä asuinhuonetta ja tuli harvemmin
Vinitiuksen vuoteen ääreen. Mutta hänen rauhansa ei silti palannut. Hän
huomasi, että Vinitius seurasi häntä rukoilevin katsein, että hän odotti
hänen jokaista sanaansa erityisenä armonosoituksena ja että hän kärsi,
vaikkei uskaltanut valittaa, jottei karkoittaisi häntä luotaan. Lygia
kyllä käsitti olevansa hänen terveytensä ja ilonsa ehto, ja säälin tunne
täytti hänen sydämensä. Pian hän sentään huomasi, että jota enemmän hän
koetti häntä välttää, sitä hellemmäksi kävivät hänen tunteensa häntä
kohtaan. Yhä kauemmas pakeni hänen rauhansa. Välistä hän vakuutti
itselleen, että hänen aina täytyy pysyä hänen luonaan, koska
jumalallinen oppi käskee palkitsemaan pahaa hyvällä. Sitäpaitsi hän
puhumalla hänen kanssaan saattaisi vetää häntä oppinsa puoleen. Mutta
samassa hänen omatuntonsa rupesi nuhtelemaan häntä, osoittaen, että hän
kiusaa itseään ja että ainoastaan rakkaus Vinitiukseen viekoittelee
häntä hänen vuoteensa ääreen. Sentähden eli Lygia ainaisessa
taistelussa, ja taistelu kävi päivä päivältä kovemmaksi. Tuontuostakin
tuntui siltä, kuin hän olisi joutunut verkkoon, ja jota kiihkeämmin hän
koetti päästä siitä irti, sitä enemmän hän siihen sotkeutui. Hänen
täytyi vihdoin tunnustaa itselleen, että hän päivä päivältä enemmän
ikävöi Vinitiusta nähdä ja kuulla hänen ääntään. Hänet valtasi sellainen
halu istuutua hänen vuoteensa ääreen, että hänen täytyi huutaa avukseen
koko voimansa, voidakseen voittaa itsensä. Kun hän likeni sairasta ja
tämän kasvot alkoivat säteillä, valautui autuus Lygiankin sydämeen.
Eräänä päivänä huomasi hän kyynelten jälkiä Vinitiuksen silmäripseissä,
ja ensi kerran hänen eläessään lensi hänen mieleensä ajatus, että sopisi
suudella ne pois siitä. Mutta tämä ajatus pelästytti ja hävetti häntä
siihen määrään, että hän itki koko seuraavan yön.

Vinitius oli kärsivällinen, sillä hän oli päättänyt pysyä
kärsivällisenä. Välistä pani kiukku, kärsimättömyys ja itsepintaisuus
hänen silmänsä säkenöimään, mutta pian hän tukahutti tulisuutensa ja loi
Lygiaan rukoilevan, anteeksipyytävän katseen. Tämä liikutti Lygiaa
entistä enemmän. Ei hän ollut osannut aavistaa, että joku häntä niin
rakastaisi. Kun hän sitä ajatteli, valtasi hänet sekä onnen että
syyllisyyden tunne. Vinitius oli todella muuttunut. Hän ei enää
kohdellut Glaucusta niin ylpeästi kuin ennen ja monesti hän tuli
miettineeksi, että köyhä parantaja-orja, vanha Miriam, joka oli vieraan
kansan nainen ja joka hoiti häntä suurella hellyydellä, ja Crispus,
jonka hän alituisesti näki rukoilemassa, kuitenkin olivat ihmisiä. Hän
kummasteli omia ajatuksiaan--mutta aina ne vain palasivat. Ursuksesta
hän oikein oli ruvennut pitämään ja hänen kanssaan hän keskusteli
päiväkaudet, sillä hänen kanssaan saattoi jutella Lygiasta. Jättiläinen
kertoi hänelle väsymättömällä innolla, ja siinä täyttäessään
sairaanhoitajan raskaimpia velvollisuuksia rupesi hänkin kiintymään
Vinitiukseen. Lygia oli aina Vinitiuksen mielestä ollut toista ja tuhat
kertaa jalompaa rotua kuin kaikki muut ihmiset, mutta nyt hän rupesi
kiinnittämään huomiota yksinkertaisiin ja köyhiin ihmisiin ja sitä ei
hän ikinä ennen ollut tehnyt. Hän huomasi heissä kaikenlaisia puolia,
joiden olemassaolosta hänellä ei ollut vähintäkään aavistusta.

Nazariusta hän ei voinut kärsiä, sillä hän luuli Nazariuksen uskaltaneen
rakastua Lygiaan. Pitkän aikaa hän oli peittänyt vastenmielistä
tunnettaan poikaa kohtaan, mutta kerran, kun Nazarius toi Lygialle kaksi
peltopyytä, jotka hän omilla ansaitsemillaan rahoilla oli ostanut
torilta, heräsi Vinitiuksessa quiritien jälkeläinen, jonka silmissä
vieraan kansan lapsi oli kurjempi maan matosta. Kun hän kuuli Lygian
kiittävän lahjasta, kalpeni hän hirvittävän kalpeaksi, ja kun Nazarius
katosi huoneesta noutaakseen vettä linnuille, puhkesi hän puhumaan:

"Lygia, voitko sinä kärsiä, että tuo kantaa sinulle lahjoja? Etkö tiedä,
että kreikkalaiset nimittävät hänen kansalaisiaan juutalaiskoiriksi?"

"En tiedä miksi kreikkalaiset heitä sanovat," sanoi Lygia, "tiedän vain,
että Nazarius on kristitty ja veljeni. Puhuessaan katseli Lygia häneen
kummastuneena ja säälien, sillä hän oli jo vieraantunut tuontapaisista
tunteenpurkauksista."

Mutta Vinitius puri hampaansa yhteen, jottei päästäisi ilmoille
ajatuksiaan: hän olisi ollut valmis ruoskituttamaan sellaisen veljen
kuoliaaksi tai lähettämään hänet maalle sicilialaisiin viinitarhoihinsa
kuokkimaan maata, jalat kahleissa... Hän hillitsi kuitenkin itsensä,
tukahutti vihansa ja virkkoi vasta hetken perästä:

"Suo anteeksi, Lygia. Sinä olet minun silmissäni kuninkaan tytär ja
Plautiusten ottolapsi."

Ja hän nöyrtyi siihen määrään, että hän, kun Nazarius palasi huoneeseen,
lupasi lahjoittaa hänelle parin riikinkukkoja tai flamingoja, joita
hänen puutarhansa oli täynnä, kunhan hän tästä paranisi ja pääsisi
huvilalleen. Lygia kyllä ymmärsi, miten kalliisti ostetut nämä voitot
mahtoivat olla hänelle. Mutta jota useammin ne uudistuivat, sitä enemmän
hänen sydämensä taipui hänen puoleensa. Eivät hänen voittonsa
Nazariukseen nähden kuitenkaan olleet niin suuret kuin Lygia edellytti.
Tosin ei Vinitius enää ollut hänelle mustasukkainen, vaikka hän
tuontuostakin suuttui häneen. Mutta Miriamin poika ei itse asiassa hänen
silmissään ollut koiraa parempi. Olihan se sentään vielä lapsi ja jos
rakasti Lygiaa, niin rakasti tajuttomasti ja nöyrästi. Suurempia
voittoja täytyi nuoren tribunin saada itsestään ennenkuin hän saattoi
yhtyä--vaikkapa vain ääneti ja itsekseen--siihen kunnioitukseen, jolla
täällä Kristuksen nimeä ja oppia kohdeltiin. Siinä suhteessa Vinitius
todella joutui kummallisten muutosten alaiseksi. Olihan se sentään
Lygian oppi, ja sentähden oli hänkin valmis sitä tunnustamaan. Jota
enemmän hänen parantumisensa edistyi, sitä selvemmin hänen mieleensä
johtui se tapausten sarja, joka oli kehittynyt Ostrianumissa vietetystä
yöstä alkaen, ja kaikki ajatukset, jotka siitä ajasta lähtien olivat
juolahtaneet hänen päähänsä. Jota enemmän hän mietti, sitä enemmän hänen
täytyi ihmetellä tämän opin yliluonnollista voimaa, joka myllertää
ihmismielen pohjia myöten. Hän ymmärsi, että siinä täytyy olla jotakin
tavatonta, jotakin, jota ei ennen ole ollut maailmassa, ja tunsi, että
jos tämä oppi pääsee sytyttämään koko maailman ja valamaan siihen
rakkauttaan ja laupeuttaan, niin täytyy seurata joku sellainen
aikakausi, joka oli ennen Jupiteria ja jolloin Saturnus hallitsi
maailmaa. Hän ei uskaltanut epäillä Kristuksen yliluonnollista
syntyperää eikä hänen kuolleistanousemistaan enempää kuin muitakaan
ihmeitä. Todistajat, jotka näistä asioista puhuivat, olivat nähneet ne
omin silmin. Sitäpaitsi olivat he täysin luotettavat ja pelkäsivät
valhetta siihen määrään, ettei saattanut edellyttääkään heidän kertovan
olemattomia. Rooman skeptillisyys vapautti kyllä ihmiset uskomasta
jumaliin, mutta ihmeisiin uskottiin. Vinitiuksen edessä oli outo
arvoitus, jota hän turhaan koetti selittää. Sotihan koko tämä oppi
kaikkien olevien olojen järjestystä vastaan, se oli aivan mahdotonta
käytännössä toteuttaa, se oli niin hullu kuin se taisi olla. Hänen
käsityksensä mukaan ihmiset kyllä saattoivat olla pahoja, niin Roomassa
kuin muuallakin maailmassa, mutta asiain järjestys oli hyvä. Jos
esimerkiksi Caesar olisi ollut kelpo mies, jos senaatissa olisi ollut
sellaisia miehiä kuin Traseas, eikä hävyttömiä tyhjäntoimittajia--niin
olisiko sen onnellisempia oloja saattanut toivoa? Rooman rauha ja Rooman
yliherruus olivat hyvät olemassa, säätyeroitus oli niinikään
tarpeellinen ja oikeutettu. Mutta tämän opin täytyi--mikäli Vinitius
käsitti--kumota kaikki järjestys, kaikki hallitus ja poistaa kaikki
säätyrajat. Ja miten Rooman vallan ja herruuden sitten olisi käynyt?
Saattoiko Rooma lakata hallitsemasta tai tunnustaa kaikki voitettujen
kansojen karjat vertaisikseen? Ei, se ei enää mahtunut patricion päähän.
Tämä oppi soti lisäksi hänen tottumuksiaan ja tapojaan, hänen
luonnettaan ja koko elämänkäsitystään vastaan. Hän suorastaan ei
käsittänyt miten hän olisi saattanut elää, jos esimerkiksi olisi
ruvennut tuon opin tunnustajaksi. Hän pelkäsi ja ihmetteli sitä, mutta
koko hänen luontonsa nousi sen tunnustamista vastaan. Vihdoin hänelle
selveni, että se--eikä mikään muu--eroittaa hänet Lygiasta, ja sitä
ajatellessa tunsi hän vihaavansa sitä koko sielustaan.

Samassa hänelle kuitenkin selveni, että juuri tuo oppi on puettanut
Lygian omituiseen, sanomattomaan kauneuteen, juuri se on hänen
sydämeensä sytyttänyt rakkauden rinnalle kunnioituksen ja intohimon
rinnalle hellyyden, se on tehnyt Lygian hänelle rakkaammaksi kaikkea
muuta maailmassa. Tätä ajatellessa halasi hän hartaasti rakastaa
Kristusta. Hän käsitti selvästi, että Kristusta täytyy joko rakastaa tai
vihata--välinpitämättömäksi siinä suhteessa ei saata jäädä. Oli kuin
kaksi vastakkaista aaltoa olisi koettanut temmata häntä mukaansa. Hän
punnitsi ajatuksillaan, punnitsi tunteillaan, mutta ei voinut valita.
Hän taivutti päänsä ja jäi vaieten kunnioittamaan tuota käsittämätöntä
Jumalaa--vain siksi, että Hän oli Lygian Jumala.

Lygia kyllä näki mitä hänessä liikkui, kuinka hän taisteli ja kuinka
hänen luontonsa nousi kristinoppia vastaan. Toiselta puolen Lygia kärsi
hänen kanssaan, mutta toiselta puolen hänet valtasi sääli ja hellyys, ja
hän tunsi suurta kiitollisuutta siitä äänettömästä kunnioituksesta, jota
Vinitius Kristukselle osoitti. Se kiinnitti Lygian sydämen
katkeamattomilla siteillä häneen. Hänen mieleensä muistui Pomponia
Graecina ja Aulus. Taukoamattoman surun ja ainaisten kyynelten lähteenä
oli Pomponialle ajatus, ettei hän haudan tuolla puolen saa tavata
Aulusta. Nyt rupesi Lygia ymmärtämään, mitä sellainen suru ja tuska
merkitsee. Olihan hänkin löytänyt rakastetun olennon, josta hänen näytti
täytyvän ikuisesti erota, Joskus hänen silmissään väikkyi toivo, että
hänen sielunsa vielä avautuu vastaanottamaan Kristuksen totuutta, mutta
pian se toivo näyttäytyi turhaksi. Hän tunsi ja ymmärsi Vinitiuksen
liian hyvin. Vinitius--kristittynä! Niiden kahden käsitteen oli mahdoton
yhdessä saada sijaa hänen kokemattomassa päässään. Kun ei viisas ja
rehellinen Auluskaan hyvän ja täydellisen Pomponian vaikutuksen kautta
ollut voinut vastaanottaa kristinoppia--kuinka sitten Vinitius! Ei
sellaista ollut ajatteleminenkaan, ei ollut muuta mahdollisuutta kuin:
hänestä ei ole toivoa, hänelle ei ole pelastusta.

Lygia huomasi kauhistuksella, ettei Vinitiusta uhkaava kirous laisinkaan
vieroittanut häntä hänestä--päinvastoin teki sääli hänet hänelle kahta
vertaa kalliimmaksi. Välistä valtasi hänet halu suoraan puhua hänelle
hänen pimeästä tulevaisuudestaan, ja kun hän kerran istui hänen
vieressään, sanoi hän, ettei ihmiselle ilman kristinoppia ole olemassa
elämää. Silloin Vinitius, joka jo oli käynyt terveemmäksi, äkkiä kohosi
pystyyn, nojautui tervettä käsivarttaan vasten ja painoi päänsä hänen
helmaansa, lausuen: »sinä olet elämä!» Mutta Lygian rinnassa tukahtui
hengitys, hänen tajuntansa katosi, ja autuuden väristys kävi läpi hänen
ruumiinsa, kiireestä kantapäähän asti. Hän tarttui molemmin käsin hänen
päähänsä ja koetti nostaa sitä ylös, mutta taipui samalla hänen
puoleensa, kunnes huulet ylettyivät hänen hiuksiinsa. Hetkiseksi
vaipuivat he toistensa huumaavaan omistamiseen ja rakkauteensa.

Vihdoin Lygia riistäytyi irti ja pakeni. Hänen suonissaan kierteli tuli
ja päätä pyörrytti. Täyteen pikariin oli pudonnut pisara liikaa ja se
pani sen vuotamaan yli laitainsa. Vinitius ei aavistanut, että hän
kalliisti saisi maksaa äskeisen onnenhetkensä, mutta Lygia ymmärsi nyt
itse olevansa pelastuksen tarpeessa. Seuraava yö kului häneltä
unettomana, kyynelissä ja rukouksessa. Hän luuli olevansa kelvoton
rukoilemaan ja tunsi, ettei hänen rukouksensa tulisi kuulluksi. Aamulla
varhain hän jätti cubiculumin, pyysi Crispusta puutarhaan ja siellä,
muratti- ja viiniköynnösten peittämässä lehtimajassa, avasi hän hänelle
koko sydämensä, rukoillen, että Crispus soisi hänen jättää Miriamin
talon, sillä hän ei enää luota itseensä, hän ei enää saa riistetyksi
sydämestään rakkautta Vinitiukseen.

Crispus, vanha, ankara mies, joka vietti päivänsä yhtämittaisessa
rukouksen huumauksessa, suostui siihen, että Lygia jättäisi Miriamin
talon, mutta lohdutuksen sanaa ei hän lausunut rakkauden-syntiään
katuvalle tytölle. Hänen sydämensä leimahti vihan kiivauteen, kun hän
vain ajattelikin, että Lygia, jota hän oli holhonnut siitä asti, kun hän
tähän taloon pakeni, jota hän oli rakastanut ja uskossa vahvistanut,
jota hän oli pitänyt valkeana liljana, joka oli noussut kristinopin
maaperästä ja jota ei yksikään maallinen henkäys ole saanut
saastuttaa--että tämä Lygia saattoi suoda sielussaan tilaa toiselle
rakkaudelle kuin taivaalliselle. Hän oli tähän asti luullut, ettei
yksikään sydän maailmassa puhtaammin sykkisi Kristuksen kunniaksi.
Helmenä, jalokivenä, omien käsiensä kallisarvoisena työnä hän oli
aikonut uhrata Lygian Hänelle--sentähden tämä tieto täytti hänen
mielensä hämmästyksellä ja katkeruudella.

"Mene ja rukoile Jumalaa, että Hän antaisi sinulle syntisi anteeksi,"
lausui hän ankarasti. "Pakene ennenkuin paha henki, joka sinut on saanut
ansaansa, sinut syöksee täydelliseen perikatoon ja ennenkuin kiellät
Vapahtajan. Sinun tähtesi kuoli Jumala ristinpuussa, jotta Hän omalla
verellään sinun sielusi lunastaisi, mutta sinä valitset osaksesi sen,
joka tahtoi tehdä sinut jalkavaimokseen. Ihmeen kautta pelasti Jumala
sinut hänen käsistään, mutta sinä avaat sydämesi saastaiselle himolle ja
lakastut pimeyden poikaan. Kuka tämä Vinitius on?--Antikristuksen ystävä
ja palvelija, hänen rikos- ja mellastustoverinsa. Minne hän sinut veisi,
jollei samaan turmioon ja Sodomaan, jossa hän itse elää ja jonka Jumala
vihansa tulella hävittää? Mutta minä sanon sinulle: parempi olisi sinun
ollut kuolla ja pikemmin olisivat nämä seinät saaneet kaatua sinun
päällesi, kuin että tuo mies pääsi ryömimään sinun sydämeesi ja
röhjäämään sen myrkyllisellä riettaudellaan."

Hän kiivastui kiivastumistaan, sillä enemmän kuin Lygian rikos
sellaisenaan katkeroitti häntä ihmisluonto yleensä ja naisluonto
varsinkin, jota ei kristinoppikaan saanut varjelluksi Eevan
heikkoudesta. Hänet valtasi syvä inho ja halveksimisen tunne. Se ei
hänelle merkinnyt mitään, että neito oli säilyttänyt puhtautensa, että
hän tahtoi paeta rakkauttaan ja että hän sielun hädässä ja katumuksessa
oli tehnyt tunnustuksensa. Crispus olisi tahtonut muuttaa hänet
enkeliksi ja nostaa hänet korkeuteen, jossa ei olisi ollut mitään muuta
kuin rakkaus Kristukseen--ja tyttö rakastuu augustianiin! Tämä tieto
täytti hänen sydämensä katkeruudella ja mahtavalla pettymyksen ja surun
tunteella. Ei! Hän ei voinut suoda sitä anteeksi Lygialle! Kiivauden
sanat polttivat hänen huuliaan kuin tuliset hiilet. Hän koetti vielä
hillitä itseänsä ja olla lausumatta niitä sekä tyytyi heristelemään
luisevia nyrkkejään hätääntyneen neidon pään päällä. Lygia oli kyllä
tuntenut olevansa rikollinen, mutta ei hän ollut ajatellut olevansa sitä
siinä määrässä. Hän oli toivonut voittavansa kiusauksen pakenemalla
Miriamin talosta ja siten sovittavansa rikostaan. Mutta Crispus polki
hänet maan tasalle: hän paljasti hänelle hänen sielunsa kurjuuden ja
mitättömyyden sellaisena, jommoiseksi ei hän ikinä ollut voinut sitä
ajatella. Hän oli odottanut, että vanha presbyteri, joka siitä asti kun
hän Palatinukselta karkasi, isänä oli vaalinut häntä, osoittaisi hänelle
hellyyttä, lohduttaisi, auttaisi ja vahvistaisi häntä.

"Minä uhraan Jumalalle pettymykseni ja tuskani," puuttui Crispus
puhumaan, "mutta sinä olet pitänyt Vapahtajaa pilkkanasi, sillä sinä
olet vaivuttanut itsesi suohon, ja sen höyryt ovat myrkyttäneet sielusi.
Sinä olisit voinut uhrata Kristukselle sielusi ikäänkuin kallisarvoisen
astian ja sanoa Hänelle: »täytä se armollasi, Herra!» mutta sinä
valitsit mieluummin osaksesi pahan hengen. Suokoon Jumala sinulle
syntisi anteeksi ja armahtakoon sinua--minä, joka pidin sinua Kristuksen
valittuna ... en voi, ennenkuin sinä olet karkoittanut käärmeen..."

Hän keskeytti äkkiä puheensa, sillä hän huomasi, etteivät he enää olleet
kahden.

Kiertelevien viiniköynnösten ja iäti viheriöivän murattiverkon takaa
näki hän kaksi miestä, joista toinen oli apostoli Pietari. Toista ei hän
heti tuntenut, sillä karkeasta villakankaasta tehty puku eli n.s.
_cilicium_ peitti osaksi hänen kasvonsa. Ensi hetkessä luuli
Crispus häntä Chiloniksi.

Crispuksen äänekäs puhe oli johtanut miehet lehtimajaan ja he
istuutuivat nyt kiviselle rahille. Pietarin kumppani paljasti päänsä, ja
samassa Crispus tunsi hänet. Hänen kasvonsa olivat laihat, päälaki kalju
ja kiharoiden ympäröimä, silmäkannet punaiset, nenä käyrä--hän teki sekä
vastenmielisen että ylevän vaikutuksen. Se oli Paavali Tarsolainen.

Lygia heittäytyi polvilleen, kietoi epätoivoissaan käsivartensa Pietarin
jalkojen ympäri ja kätki soimatun päänsä hänen vaatteensa poimuihin,
lausumatta sanaakaan.

Mutta Pietari virkkoi:

"Rauha teidän sieluillenne!"

Kun hän näki lapsen jalkainsa juuressa, kysyi hän, mitä oli tapahtunut.
Silloin Crispus rupesi kertomaan, mitä Lygia oli hänelle tunnustanut,
että häneen oli syttynyt syntinen rakkaus ja että hän aikoi paeta
Miriamin talosta. Hän kertoi myöskin, kuinka hän suri sitä, että sielu,
jonka hän oli tahtonut lumivalkeana uhrata Kristukselle, oli
tahraantunut maalliseen tunteeseen, rakastumalla Vinitiukseen. Sillä
ottihan tämä mies osaa kaikkiin rikoksiin, joiden loassa pakanamaailma
rypi ja jotka huusivat Jumalan kostoa.

Hänen puhuessaan oli Lygia pusertunut yhä likemmäksi apostolia,
ikäänkuin hän häneltä olisi toivonut turvaa ja edes hiukan lohdutusta.

Kun apostoli oli kuullut Crispuksen kertomuksen loppuun, kumartui hän
neidon puoleen ja laski vanhan, ryppyisen kätensä hänen päälaelleen.
Sitten hän kääntyi puhuttelemaan vanhaa pappia:

"Crispus, etkö ole kuullut, että rakastettu Mestarimme oli häissä
Kaanaassa ja että Hän siunasi rakkauden yljän ja morsiamen välillä?"

Crispuksen käsivarret raukesivat rentoina riippumaan, ja kummissaan
tuijotti hän puhujaan, ikäänkuin ei hän enää olisi saanut sanaa
suustaan.

Pietari vaikeni hetkisen ja jatkoi sitten:

"Crispus, luuletko että Kristus, joka salli Maria Magdalenan olla
jalkainsa juuressa ja joka antoi anteeksi syntiselle vaimolle, kääntäisi
pois kasvonsa tästä lapsesta, joka on puhdas kuin kedon lilja?"

Nyyhkyttäen painautui Lygia yhä likemmä apostolia. Hän ymmärsi, ettei
hän turhaan ollut paennut hänen turviinsa. Apostoli kohotti hänen
kyyneltyneitä kasvojaan ja puhui hänelle:

"Niin kauan kuin silmät, joita rakastat, eivät ole avautuneet totuuden
valolle, täytyy sinun välttää häntä, ettei hän viettelisi sinua syntiin,
mutta rukoile hänen puolestansa ja tiedä, ettei rakkaudessasi rikosta
ole. Ja se, että tahdoit viettelystä paeta, on sinulle ansioksi
luettava. Älä kiduta itseäsi äläkä itke, sillä minä sanon sinulle, ettei
Vapahtajan armo ole sinua heittävä, vaan rukouksesi on tuleva kuulluksi,
ja surua on seuraava ilon aika."

Näin sanoen laski apostoli molemmat kätensä tytön päälaelle, nosti
silmänsä taivasta kohti ja siunasi hänet. Hänen kasvoistaan paistoi
taivaallinen hyvyys.

Mutta Crispuksen mieli oli murtunut ja nöyränä hän alkoi selittää:

"Olen rikkonut laupeutta vastaan, mutta minä luulin, että hän asettuisi
Kristusta vastaan, päästämällä sydämeensä maallisen rakkauden..."

Siihen Pietari vastasi:

"Minä kielsin Hänet kolme kertaa, ja kuitenkin Hän antoi minulle
anteeksi ja käski minun kaita lampaitaan."

"...Ja kun sitäpaitsi," lopetti Crispus lauseensa, "Vinitius on
augustiani."

"Kristus on murtanut kovempiakin sydämiä," sanoi Pietari.

Silloin Paavali Tarsolainen, joka koko ajan oli vaiennut, laski käden
rinnalleen ja virkkoi:

"Minä olen vainonnut ja kuolemaan kuljettanut Kristuksen palvelijoita.
Silloin kun Stefanus kivitettiin, olin minä vartioimassa niiden
vaatteita, jotka häntä kivittivät; minä olen tahtonut juuria myöten
hävittää totuuden koko maailmasta ja kaikkien ihmisten joukosta, ja
kuitenkin määräsi Herra juuri minut julistamaan totuuttaan kaikessa
maailmassa. Minä olen julistanut sitä sekä Kreikassa että Judeassa,
saarilla ja tässä jumalattomassa kaupungissa siitä asti, kun minä ensi
kerran vankina täällä asunut olen. Mutta nyt kun minun päämieheni
Pietari minua kutsui, olen tullut tähän taloon taivuttamaan tätä
kovakorvaista päätä Kristuksen jalkain juureen ja heittämään siementä
kiviseen peltoon, jonka Herra tekee hedelmälliseksi, jotta se kasvaisi
runsaan hedelmän."

Hän nousi--ja Crispuksen silmissä näytti tuo pieni, käyrävartinen mies
siinä hetkessä siltä, mikä hän todella oli, nimittäin jättiläiseltä,
joka oli järkyttänyt maailman perustuksia myöten ja hallitseva maita ja
sen kansoja.




KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.


»Petronius Vinitiukselle:

»Armahda minua, rakkaani, äläkä seuraa kirjeissäsi lakedaimonilaisten
tai Julius Caesarin esimerkkiä. Jos edes voisit kirjoittaa kuten Julius
Caesar: _veni, vidi, vici!_ (tulin, näin, voitin!)--niin
ymmärtäisin lakonisuutesi. Mutta sinun kirjeesi sisältää päinvastoin:
_veni, vidi, fugi_ (tulin, näin, pakenin). Sinun luonteellesihan ei
laisinkaan sovi jättää asioita kesken, ja nyt sinä aivan lyhyesti
kerrot, että sinä haavoituit ja että olet joutunut omituisten kohtalojen
alaiseksi. Kirjeesi kaipaa siis kaikin puolin selitystä. En uskonut
silmiäni, kun luin, että lygilainen nutisti Crotonin yhtä helposti kuin
kaledonilainen koira Hibernian rotkoissa nutistaa suden. Siitä miehestä
kannattaa maksaa yhtä paljon kultaa kuin hän painaa, ja hänestä voi
milloin hyvänsä sukeutua Caesarin suosikki. Kunhan nyt palaan
kaupunkiin, tahdon tutustua häneen lähemmin ja valattaa itselleni hänen
patsaansa pronssista. Vaskiparta tulee halkeamaan uteliaisuudesta, kun
kerron hänelle, että se on tehty luonnon mukaan. Todelliset
atleettiruumiit käyvät yhä harvinaisemmiksi Italiassa ja
Kreikassa--Itämaista puhumattakaan. Germanilaiset tosin ovat kookkaat,
mutta heidän jänteidensä päällä on rasvakerros ja heissä on enemmän
kokoa kuin voimaa. Kysypä lygiläiseltä, onko hän poikkeus vai onko hänen
maassaan muitakin hänen kokoisiaan miehiä. Jos sinun tai minun osakseni
joskus lankeaa kilpa-leikkien järjestäminen, niin olisi hyvä tietää,
mistä parhaat vartalot ovat etsittävät.

»Mutta kiitos kaikkien itämaalaisten ja länsimaalaisten jumalien, että
elävänä pääsit sellaisista hirveistä käsistä. Luultavasti sinun on
kiittäminen pelastustasi yksin siitä, että olet patricio ja konsulin
poika. Mutta suuresti minua kummastuttavat kaikki näkemäsi ja kokemasi:
hautausmaa, jossa olit kristittyjen joukossa, he itse, heidän tapansa
kohdella sinua, Lygian pako ja vihdoin se surumielisyys ja levottomuus,
joka ilmenee lyhyessä kirjeessäsi. Anna minulle nyt pian selitys, sillä
siinä on paljon asioita, joita en ymmärrä. Tai jos tahdot kuulla
totuuden, niin sanon sinulle suoraan: en ymmärrä kristittyjä, en sinua
enkä Lygiaa. Älä hämmästele, että minä, joka en juuri välitä mistään
muusta maailmasta kuin omasta itsestäni, kyselen sinulta näitä asioita
näin innokkaasti. Olenhan minäkin osaltani vaikuttanut näihin
tapahtumiin, siis ne tavallaan koskevat minua. Kirjoita pian, sillä en
varmaan tiedä sanoa, koska tapaamme toisemme. Vaskiparran päässä
vaihtelevat tuumat kuin syksyiset tuulet. Istuessa täällä Beneventumissa
voi hänen päähänsä äkkiä pälkähtää, että lähdetäänkin suoraan Kreikkaan
eikä käydäkään Roomassa. Tigellinus tosin neuvoo palaamaan Roomaan edes
joksikin aikaa, jottei kansa, joka ikävöi Caesarin persoonaa (lue:
kilpaleikkejä ja viljaa), kävisi levottomaksi. Siitä syystä en nyt tiedä
miten käynee. Jos mielitekomme vie meidät Akaiaan, käymme ehkä samalla
Egyptissä. Kehoittaisin sinua vakavasti lähtemään tänne, sillä olen
varma, että matkustaminen ja huvitukset nykyisessä sieluntilassasi
olisivat sinulle lääkettä, mutta ehket sinä enää tapaisikaan meitä
täältä. Siinä tapauksessa olisi sinun toki parempi lähteä maatilallesi
Siciliaan kuin istua Roomassa. Kirjoita minulle tarkasti kaikki mikä
sinua koskee--ja jää hyvästi. Tällä kertaa en toivota sinulle muuta kuin
terveyttä, sillä, kautta Polluxin! en tiedä, mitä muuta sinulle
toivottaisin.»

Kirjeen luettuaan ei Vinitius tuntenut vähintäkään halua vastata siihen.
Hän luuli tietävänsä, ettei siihen kannata vastata, ettei siitä ole
kellekään hyötyä ja etteivät asiat kuitenkaan selviä. Häntä vaivasi
haluttomuus ja häntä painoi tunne elämän turhuudesta. Hän luuli, ettei
Petronius missään tapauksessa häntä käsitä ja että oli tapahtunut
jotakin, joka eroitti heidät toisistaan. Hän ei itsekään ymmärtänyt
itseään. Palatessaan Tiberin takaa komeaan insulaansa Carinaen varrella
oli hän heikko ja väsynyt, ja ensimäisinä päivinä tuotti lepo täällä
mukavuudessa ja ylellisyydessä hänelle todellista nautintoa. Mutta hänen
tyytyväisyytensä ei ollut pitkä-ikäinen. Pian hän huomasi, että hänen
elämänsä oli turha, että kaikki mikä tähän asti on kiinnittänyt hänen
mieltään, on käynyt hänen silmissään joko aivan mitättömäksi tai
muuttunut hyvin vähäarvoiseksi. Hänestä tuntui siltä, kuin kaikki ne
kielet, jotka tähän asti olivat sitoneet hänet elämään, nyt olisivat
katkenneet hänen sielussaan eikä uusia ollut tullut sijaan. Kun hän
ajatteli matkaa Beneventumiin ja Akaiaan ja elämää nautinnossa ja
hekumassa, rupesi häntä iljettämään. »Minkätähden? Mitä hyötyä siitä
on?» kysyi hän itseltään. Ensi kerran eläessään tuli hän ajatelleeksi,
että jos hän lähtisi sinne, niin Petroniuksen puheet, sukkeluudet ja
loistava esiintyminen, hänen taidokkaasti lausutut ajatuksensa ja
jokaisen aatteen mukaan valitut, kuvaavat sanansa häntä väsyttäisivät.

Toiselta puolen kuitenkin yksinäisyyskin jo alkoi häntä väsyttää. Kaikki
hänen tuttavansa olivat Caesarin kanssa Beneventumissa, hänen täytyi
siis yksin istua kotona, pää täynnä ajatuksia ja sydän täynnä tunteita,
joista hän ei päässyt selville. Ajoittain hän sentään oli sitä mieltä,
että jos olisi joku, jonka kanssa voisi keskustella näistä asioista,
niin ehkä voisi päästä niihin jollakin lailla käsiksi, voisi järjestää
ne ja ymmärtää ne paremmin. Tämän toivon perustuksella hän kuitenkin
muutamia päiviä epäiltyään päätti kirjoittaa Petroniukselle. Ei hän
vielä tietänyt, lähettäisikö perille vastauksensa, mutta joka
tapauksessa puki hän sen seuraaviin sanoihin:

»Sinä tahdot saada tarkempia tietoja. Täytän pyyntösi, mutta en tiedä,
onnistuuko selitykseni nyt paremmin, sillä useita solmuja en vielä
itsekään kykene aukaisemaan. Kerroin jo sinulle olostani kristittyjen
joukossa ja miten he kohtelevat vihamiehiään--täydellä syyllä he
saattoivat pitää minua ja Chilonia vihamiehinään--kerroin myöskin,
kuinka hellästi he minua hoitivat, ja Lygian katoamisesta... Ei,
rakkaani, eivät he minua säästäneet siitä syystä, että olen konsulin
poika. Sellaiset seikat eivät heille merkitse mitään, sillä soivathan he
anteeksi Chilonillekin, vaikka minä itse kehoitin heitä kuoppaamaan
hänet puutarhaan. Sellaisia ihmisiä kuin he ei maailma vielä ole nähnyt,
ja sellaista oppia kuin heidän ei maailma vielä ole kuullut. Muuta en
saata sanoa, ja joka heitä tahtoo mitata meidän mittojemme mukaan,
se--erehtyy. Vakuutan sinulle, että jos käsivarsi poikki olisin maannut
omassa talossani ja jos omat palvelijani, vaikkapa omat sukulaiseni
olisivat hoitaneet minua, niin olisi minua varmaan ympäröinyt suurempi
mukavuus, mutta edes puoltakaan siitä hellyydestä eivät he olisi minulle
osoittaneet. Tiedä, että Lygia on samanlainen kuin kaikki muut
kristityt. Jos hän olisi ollut sisareni tai puolisoni, niin ei hän olisi
voinut hoitaa minua hellemmin. Monesti riemuitsi sydämeni, sillä päätin,
että yksin rakkaus saattaa synnyttää sellaista hellyyttä. Monesti näin
rakkauden loistavan hänen silmistään, ja uskotko, että silloin noiden
moukkien keskellä, kurjassa huoneessa, joka samalla on sekä keittiönä
että tricliniumina, tunsin olevani onnellisempi kuin koskaan ennen? Ei!
Minä en ollut hänelle yhdentekevä. Vielä tänäkin päivänä olen siitä
vakuutettu. Ja kuitenkin sama Lygia minun tietämättäni jätti Miriamin
asunnon. Minä istun täällä päiväkaudet pää käsien varassa ja mietin:
minkätähden hän sen teki? Joko minä kirjoitin sinulle, että itse
kehoitin häntä palaamaan Aulusten luo? Tosin hän siihen vastasi, ettei
se käy päinsä, koska Aulus perheineen on lähtenyt Siciliaan ja koska
viestit orjien kautta kulkevat talosta taloon ja siten saapuvat
Palatinuksellekin. Caesar voisi uudelleen ryöstää hänet Aulukselta. Se
kaikki on totta! Mutta hän tiesi, etten minä puolestani enää aja häntä
takaa ja että olen hylännyt väkivallan tien. Hän tiesi myöskin, etten
voi lakata häntä rakastamasta, etten voi elää ilman häntä ja että
hartain haluni on taluttaa hänet seppelöityjen ovien alitse talooni sekä
istuttaa hänet pyhitetylle taljalle lieden ääreen... Ja kuitenkin hän
meni pakoon! Minkätähden? Mikään ei enää uhannut häntä. Jollei hän
rakastanut minua, niin olisihan hän voinut hylätä minut. Seuraavana
päivänä opin tuntemaan omituisen miehen, erään Paavali Tarsolaisen, joka
puhui minulle Kristuksesta ja Hänen opistaan ja puhui niin voimakkaasti,
että minusta tuntui siltä, kuin jokainen hänen sanansa, hänen
tahtomattaankin, vielä voisi kääntää nurin koko meidän maailmamme
perustukset. Sama mies kertoi minulle Lygian paosta ja lausui: "Kun
Jumala avaa sinun silmäsi valolle ja kun Hän poistaa niistä kaihen,
niinkuin hän minullekin teki, niin silloin sinä ymmärrät, että Lygia
menetteli oikein, ja silloin sinä ehkä vielä löydät hänet!" Ja tässä
minä nyt vaivaan päätäni, koettaen ymmärtää näitä sanoja aivan kuin
olisin kuullut ne Delfin Pythian suusta. Välistä luulen jo jonkun verran
ymmärtäväni. He rakastavat ihmisiä, mutta vihaavat meidän elämäämme,
jumaliamme ja--rikoksiamme. Hän pakeni siis luotani siitä syystä, että
kuulun siihen maailmaan ja että hänen minun kanssani olisi pitänyt jakaa
elämä, jota kristityt pitävät rikollisena. Sanot, että hän
yksinkertaisesti olisi voinut hylätä minut ja ettei hänen sentähden
olisi tarvinnut paeta. Mutta entä jos hän rakasti minua? Siinä
tapauksessa hän pakeni rakkautensa takia. Kun sitä ajattelen, valtaa
minut halu lähettää orjia pitkin Rooman katuja ja käskeä heidän huutaa
talojen pihoilla: "palaa, Lygia!" Mutta en voi käsittää miksi hän
pakeni. Enhän minä missään tapauksessa olisi kieltänyt häntä uskomasta
Kristukseen. Minä olisin itse puolestanikin pystyttänyt hänelle alttarin
atriumiin. Mitä haittaa minulle olisi saattanut olla yhdestä uudesta
jumalasta, ja miksen minä olisi voinut uskoa häneen--varsinkin kosken
ikinä ole erittäin vakavasti uskonut vanhoihin jumaliin? Tiedän aivan
varmaan, etteivät kristityt koskaan valehtele, mutta kuitenkin he
vakuuttavat, että hän on noussut kuolleista. Sitä ei kukaan ihminen
tähän asti ole tehnyt. Paavali Tarsolainen, joka on Rooman kansalainen,
mutta joka syntyperältään juutalaisena tuntee vanhat heprealaiset
kirjat, sanoi minulle, että profetat jo tuhat vuotta sitten ennustivat
Kristuksen tuloa. Nämä asiat ovat tavattomia, mutta tavattomuuttahan
meidän ympärillämme on joka haaralla! Täällä puhutaan yhä vielä
Apollonius Tyanalaisesta. Paavali vakuutti, ettei voi löytyä kokonaisia
jumalten laumoja, vaan että jumala on yksi, ja tämä väite tuntuu minusta
sangen järkevältä. Luultavasti Senecakin on samaa mieltä, ja ennen häntä
ovat ehkä olleet monet muut. Kristus eli, antoi ristiinnaulita itsensä
maailman lunastukseksi ja nousi kuolleista. Kaikki tämä on aivan varmaa.
En siis käsitä, minkä nojalla en uskoisi sitä ja minkätähden en
pystyttäisi alttaria hänelle, koska olen ollut valmis rakentamaan
alttarin esimerkiksi Serapikselle. Minun ei olisi laisinkaan vaikea
kieltää vanhoja jumalia, sillä eihän ainoakaan järkevä ihminen
kuitenkaan heihin usko. Mutta tämä kaikki ei näy riittävän kristityille.
Ei ole siinä kylläksi, että Kristusta kunnioittaa, vaan täytyy vielä
elää Hänen oppinsa mukaan. Ja siinä sinä vasta seisotkin kuin meren
rannalla, josta sinua on käsketty jalkaisin kahlaamaan toiselle
rannalle. Jos heille lupaisitkin sen tehdä, niin he kyllä tuntisivat,
että lupaus oli vain tyhjää sanahelinää. Paavali sanoi minulle sen aivan
suoraan. Sinä tiedät kuinka minä rakastan Lygiaa, sinä tiedät, että
olisin valmis tekemään mitä tahansa hänen tähtensä. Mutta en voisi
hänenkään pyynnöstään nostaa Soraktea tai Vesuviusta hartioilleni, tai
ottaa käteeni Trasimenon järveä tai muuttaa mustia silmiäni sinisiksi,
jommoiset lygiläisten silmät ovat. Jos tahtoisinkin, niin eivät voimani
siihen riittäisi. En ole filosofi, mutta en myöskään ole sellainen
tyhmyri kuin monesti olet saattanut luulla. Nyt sanon sinulle: en tiedä
miten kristityt asettavat elämänsä ja miten he voivat elää, mutta sen
tiedän, että missä heidän oppinsa alkaa, siellä loppuu Rooman valta,
loppuu Rooma, loppuu elämä. Ei ole enää eroa voittajan ja voitetun,
köyhän ja rikkaan, herran ja orjan välillä. Kukistuvat tuomioistuimet,
kukistuu Caesar, laki ja koko maailman järjestys. Mutta kaiken tämän
sijalle tulee Kristus ja joku laupeus, jommoista ei tähän asti ole
ollut, tulee joku hyvyys, joka ei laisinkaan ole yhtäpitävä inhimillisen
ja roomalaisen käsityksen kanssa. Minulle tosin Lygia merkitsee enemmän
kuin Rooma ja koko sen herraus, ja minun puolestani maailma huoleti
saisi hävitä, kunhan vain Lygia olisi luonani kodissani. Mutta palaan
asiaan. Kristityille ei riitä sanoin annettu suostumus, vaan täytyy
tuntea, että heidän oppinsa on hyvä, ja sen täytyy täyttää koko sielu.
Mutta--jumalat voivat sen todistaa--minä en saata! Ymmärrätkö mitä se
merkitsee? Minun luonnossani on jotakin, joka nousee sitä oppia vastaan,
ja vaikka minun suuni sitä ylistäisi ja vaikka minä sen vaatimuksiin
suostuisinkin, niin minun sieluni ja ymmärrykseni kuitenkin sanoisivat,
että minä teen sen rakkauteni ja Lygian tähden ja että se olisi minulle
inhoittavampi kuin mikään muu maailmassa, jollei Lygiaa olisi. Kumma
kyllä, että tuollainen Paavali Tarsolainen sen ymmärtää ja samaten vanha
theurgos Pietari, joka on ollut Kristuksen opetuslapsi ja joka on suurin
kristittyjen joukossa--vaikka he ovat niin alhaista syntyperää. Ja
tiedätkö mitä he nyt tekevät? He rukoilevat minun puolestani ja anovat
minulle niinsanottua armoa, mutta minä elän vain levottomuudessa ja
ikävöimisen! kasvaa kasvamistaan.

»Johan minä kirjoitin sinulle, että Lygia läksi salaa, mutta jätti
lähtiessään minulle ristin, jonka hän itse oli vääntänyt kokoon
puksipuun oksista. Herätessäni löysin sen vuoteeni vierestä. Säilytän
sitä larariumissa enkä ensinkään osaa selittää, minkätähden likenen sitä
kuin mitäkin jumaluutta, sydämessäni pelko ja kunnioituksen tunne. Minä
rakastan sitä, sillä ovathan Lygian kädet sen valmistaneet, ja vihaan
sitä, sillä sehän se meidät eroittaa. Välistä luulen noitakeinojen
olevan vaikuttamassa ja että theurgos Pietari, joka sanoo olevansa
yksinkertainen kalastaja, itse asiassa on suurempi Apolloniusta ja
kaikkia hänen edeltäjiään ja että juuri hän on houkutellut ansaansa
Lygian, Pomponian, minut itseni ja kaikki muut.

»Kirjoitat, että suru ja levottomuus ovat kouraantuntuvin sisältö
kirjeessäni. Surullinen olen tietysti siksi, että taas olen kadottanut
Lygian, ja levoton olen siksi, että minussa ehdottomasti on tapahtunut
muutos. Sanon sinulle suoraan, ettei mikään ole luonnolleni sen
vastenmielisempää kuin tämä oppi, mutta kuitenkin olen siitä lähtien,
jolloin jouduin sen kanssa tekemisiin, muuttunut siihen määrään, etten
enää tunne itseäni. Noituusko tässä on pitänyt peliään vaiko rakkaus?
Circe osasi kosketuksellaan muuttaa ihmisen ruumiin, mutta minun sieluni
on muutettu. Lygia yksin sen on voinut saada aikaan, tai oikeammin on
Lygia saanut sen aikaan tuon kummallisen opin kautta, jota hän
tunnustaa. Kun minä palasin kotiin kristittyjen luota, ei kukaan minua
huomannut. Palvelijat luulivat minun olevan Beneventumissa ja aikovan
viipyä vielä kauan. Tapasin taloni epäjärjestyksessä, orjat humalaisina
juhlimassa tricliniumissani. He olisivat mieluummin ottaneet vastaan
kuoleman kuin minut, sillä he eivät olisi voineet mitään niin pelästyä
kuin minua. Sinä tiedät, että minä kovin kourin hallitsen taloani.
Kaikki, joissa henki oli, heittäytyivät polvilleen, toiset menivät
tainnoksiinkin. Mutta arvaapa miten minä menettelin? Ensi hetkessä aioin
komentaa esiin ruoskat ja tuliset raudat, mutta samassa minua rupesi
hävettämään ja--uskotko korviasi?--minun kävi sääli orjaraukkojani.
Heidän joukossaan oli vanhojakin miehiä, jotka iso-isäni M. Vinitius jo
Augustuksen aikana oli tuonut Reinin seuduilta. Sulkeuduin yksinäni
kirjastoon, ja siellä johtui mieleeni kaikenlaisia kummallisia asioita,
joita olin kuullut ja nähnyt kristittyjen joukossa, muun muassa, ettei
minun sovi kohdella orjia kuten ennen ja että hekin ovat ihmisiä.
Muutamia päiviä kulkivat he kuolettavassa pelossa, arvellen minun
viivyttelevän rangaistusta vain pannakseni sen täytäntöön sitä
kovempana. Mutta minä en rangaissut heitä, sillä en saanut sitä
tehdyksi! Kolmantena päivänä kutsuin heidät kokoon ja sanoin: minä annan
teille anteeksi, mutta koettakaa nyt te puolestanne sovittaa rikostanne
huolellisella käytöksellä! Silloin he lankesivat polvilleen, itkivät,
ojentelivat vaikeroiden käsiään ja sanoivat minua herrakseen ja
isäkseen. Ja minä--minua hävettää tunnustaa se sinulle--minäkin jouduin
mielenliikutuksiin. Olin sillä hetkellä näkevinäni Lygian suloiset
kasvot ja hänen silmänsä kyynelissä, ja hän kiitti minua menettelystäni.
_Proh pudor!_ tunsin, että minunkin silmäkulmani kastuivat... Minä
tunnustan sinulle, etten voi tulla toimeen ilman häntä, minun on paha
olla yksinäni, olen suorastaan onneton ja suruni on suurempi kuin saatat
aavistaa... Orjistani tein seuraavan huomion. Anteeksianto, jonka he
olivat saaneet, ei tehnyt heitä röyhkeiksi eikä löyhentänyt heissä
kurinpelkoa. Mutta pelko ei vielä koskaan ole herättänyt heissä
sellaista palveluksen halua kuin kiitollisuus teki. He eivät ainoastaan
täytä tehtäviään mallikelpoisesti, vaan he lisäksi koettavat kilvan
arvata toivomukseni. Tämän kerron sinulle seuraavasta syystä. Päivää
ennen kuin läksin kristittyjen luota sanoin Paavalille, että maailma
hänen oppinsa vaikutuksen alaisena hajoaisi niinkuin tynnyri hajoaa
ilman vanteita. Silloin hän vastasi: »vahvempi vanne rakkaus on kuin
uhka». Nyt minä olen huomannut, että tuo väite muutamissa tapauksissa
pitää paikkansa. Velkamieheni antoivat minulle myöskin tilaisuutta saman
huomion tekemiseen. Kun he kuulivat, että olin palannut kotiin,
riensivät he kiireesti toivottamaan minua tervetulleeksi. Tiedät, etten
koskaan ole kohdellut heitä pikkumaisesti, mutta isäni kohteli heitä
ylpeästi, ja minä olin oppinut häneltä saman tavan. Mutta nähdessäni
heidän kuluneet viittansa ja nälkiintyneet kasvonsa valtasi minut taasen
jonkinlainen säälin tunne. Käskin antaa heille ruokaa ja puhelin heidän
kanssaan. Toisia puhuttelin nimeltä, toisilta kyselin miten vaimo ja
lapset voivat. Taasen näin kyyneliä heidän silmissään ja taasen tuli
minulle se tunne, että Lygia katselee minua, että hän on tyytyväinen ja
kiittää minua... Joko järkeni rupeaa menemään sekaisin, vai rakkausko
ajatukseni hämää? En tiedä. Sen vain tiedän, että minusta aina tuntuu
siltä kuin Lygia etäältä seuraisi minua, ja minä pelkään tehdä mitään,
mikä voisi tuottaa hänelle surua tai loukata häntä. Niin, Cajus! mieleni
on muuttunut, ja ajoittain minä siitä iloitsen, mutta ajoittain se minua
kiduttaa. Sillä minä pelkään, että olen kadottanut miehekkyyteni ja
entisen toimintavoimani ja etten ehkä enää kelpaa neuvoskuntaan,
tuomioistuimeen ja juhliin--sodasta puhumattakaan. Aivan varmaan tässä
on vaikuttanut noituus! Olen siihen määrään muuttunut, että kerran, kun
vielä makasin sairaana, päähäni pälkähti seuraava ajatus: jos Lygia
olisi Nigidian, Poppaean, Crispinillan tai muiden miehistään eronneiden
naisten kaltainen, jos hän olisi yhtä irstas, kovasydäminen ja
kevytmielinen kuin he, niin en minä häntä rakastaisi kuten nyt rakastan.
Mutta koska rakastan häntä sen tähden, joka meidät eroittaa toisistamme,
niin voit käsittää, mikä sekavuus minun sieluuni on syntynyt ja missä
pimeydessä minä elän. En näe edessäni mitään varmaa tietä enkä tiedä,
mihin minun pitää ryhtyä. Jos ihmis-elämää vertaa lähteeseen, niin voin
sanoa, että minun lähteessäni veden asemesta virtaa levottomuutta. Elän
siitä toivosta, että ehkä saan nähdä Lygian, ja välistä olen varma, että
sen täytyy tapahtua... Mutta miten minun käy vuoden tai kahden
perästä--sitä en saata aavistaakaan. Roomasta en poistu. En voisi sietää
augustianien seuraa, ja onhan sitäpaitsi ainoa lohdutus surussani ja
tuskassani tieto siitä, että olen likellä Lygiaa. Parantaja Glaucus
lupasi käydä minua katsomassa--ehkä häneltä tai Paavali Tarsolaiselta
voin saada Lygiasta jotakin tietoja. En, en jättäisi Roomaa, vaikka
minulle lupaisitte koko Egyptin herrauden. Vielä tahdon kertoa sinulle,
että olen käskenyt kuvanveistäjien valmistaa hautapatsaan Gulolle, jonka
vihapäissäni surmasin. Liian myöhään muistin, että hän oli kantanut
minua käsivarsillaan ja että hän ensinnä oli opettanut minulle, miten
nuoli on kiinnitettävä jouseen. En tiedä miksi juuri nyt tulin
muistaneeksi häntä ja miksi hänen muistonsa herätti minussa sääliä ja
katumusta... Jos kaikki nämä kertomukseni herättävät sinussa,
hämmästystä, niin tiedä, että itse olen yhtä hämmästyksissäni, mutta se
mitä olen kirjoittanut, on täyttä totta. Hyvästi!»




KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.


Tähän kirjeeseen ei Vinitius enää saanut vastausta. Petronius ei
kirjoittanut, koska hän nähtävästi toivoi Caesarin aivan pian määräävän,
että palattaisiin Roomaan. Huhu Caesarin tulosta levisi jo kaupungille
ja herätti suurta iloa joukkojen sydämissä, jotka ikävöivät
kilpaleikkejä, viljaa ja oliveja. Niitä olikin valmiiksi koottu suuriin
läjiin Ostiaan. Helius, Neron vapautettu, ilmoitti vihdoin hänen tulonsa
senaatissa. Mutta Nero, joka hovinsa kanssa oli astunut laivoihin
Misenumin satamassa, teki paluutaan hitaasti. Hän astui yhtä mittaa
maihin rantakaupungeissa, joko levätäkseen tai esiintyäkseen
teatterissa. Minturnaessa hän taasen lauloi suurelle yleisölle, viipyen
siellä kymmenkunnan päivää ja ruveten miettimään, että ehkä olisi paras
palata Napoliin odottamaan kevättä, joka muuten lupaili olla erinomaisen
aikainen ja kaunis. Koko tämän ajan Vinitius eli yksinäisyydessä
talossaan, miettien Lygiaa ja kaikkia noita uusia asioita, jotka olivat
vallanneet hänen mielensä ja tuoneet sinne vieraita ajatuksia ja
tunteita. Vain silloin tällöin hän sai nähdä parantaja Glaucuksen, mutta
ainakun hän tuli, iloitsi Vinitius suuresti, sillä saihan hän hänen
kanssaan puhua Lygiasta. Glaucus ei todellakaan tietänyt, minne tyttö
oli paennut, mutta hän vakuutti, että vanhimmat pitävät hänestä hellää
huolta. Kerran oli Vinitiuksen suru liikuttanut häntä niin, että hän oli
kertonut apostoli Pietarin nuhdelleen Crispusta, kun tämä oli tuominnut
Lygian maallisen rakkauden rikolliseksi. Kun nuori patricio sen kuuli,
teki mielenliikutus hänet kalman kalpeaksi. Olihan hän monesti luullut
huomanneensa, että Lygia hänestä pitää, mutta yhtä usein hän oli
langennut epävarmuuteen ja epätoivoon. Nyt hänen toiveensa ja ikävänsä
ensi kerran saivat vakuutuksen vieraan, vieläpä kristityn suusta.
Kiitollisuutensa ensi puuskassa aikoi Vinitius jo rientää Pietarin luo,
mutta kun hän kuuli, ettei Pietari ole kaupungissa, vaan opettaa Rooman
ympäristössä, pyysi hän Glaucusta tuomaan hänet luokseen ja lupasi antaa
runsaita lahjoja köyhälle seurakunnalle. Hän luuli, että jos Lygia nyt
häntä rakastaa, niin kaikki esteet ovat raivatut pois tieltä, sillä hän
on minä hetkenä hyvänsä valmis kunnioittamaan Kristusta. Glaucus
kehoitti innokkaasti häntä antautumaan kastettavaksi, mutta ei
uskaltanut luvata, että hän sitten heti saisi omakseen Lygian, vaan
sanoi, että ihmisen pitää ottaa vastaan kaste itse kasteen takia ja
rakkaudesta Kristukseen--ei muiden tarkoitusten nojalla. »Ihmisen
sielunkin pitää muuttua kristityksi»--lausui hän. Ja vaikka kaikki
vastustus harmitti Vinitiusta, alkoi hän jo ymmärtää, että Glaucuksen
kristittynä täytyy puhua niinkuin hän puhuu. Hän ei itsekään vielä ollut
päässyt selville siitä, että syvin muutos, mikä hänessä oli tapahtunut,
oli tämä: ennen hän oli arvostellut ihmisiä ja asioita oman
itsekkyytensä mittapuun mukaan--nyt hän vähitellen oli oppinut
ajattelemaan, että toisten silmät voivat nähdä asiat toisessa valossa
kuin hänen, toisten sydämet tuntea toisin kuin hänen sydämensä, ja ettei
oikeus ja kohtuus aina ole samaa kuin persoonallinen etu.

Usein hänet valtasi halu nähdä Paavali Tarsolainen, jonka sanat olivat
tuottaneet hänelle niin paljon ajatuksia ja levottomuutta. Hengessä
kokoili hän todistuksia, joilla aikoi kumota hänen oppinsa, ja väitteli
hänen kanssaan ajatuksissaan, mutta halusi kuitenkin nähdä ja kuulla
häntä. Paavali oli sentään lähtenyt Ariciaan. Kun nyt Glaucuskin yhä
harvemmin kävi häntä tervehtimässä, sai hän elää täydellisessä
yksinäisyydessä. Silloin hän taasen rupesi kiertelemään katuja ja
kapeita kujia Suburrassa tai Tiberin takana, toivoen saavansa nähdä
Lygian edes kaukaa, mutta kun tämäkin toivo petti, alkoi ikävä ja
kärsimättömyys paisuttaa hänen sydäntään. Vihdoin hänen vanha luontonsa
joksikin aikaa otti takaisin oikeutensa, voimakkaana kuin aalto, joka
nousuveden aikana palaa rantaan, josta se on poistunut. Hän tunsi
olevansa tyhmyri ja turhaan vaivaavansa päätään asioilla, jotka tekevät
hänet surulliseksi. Elämältä täytyy ottaa mitä se antaa. Hän päätti
lakata ajattelemasta Lygiaa ja elää hekumassa ja nautinnossa ilman
häntä. Mutta samalla hän kuitenkin tunsi, että hän nyt tekee viimeisen
ponnistuksensa. Hän heittäytyi siis elämän pyörteeseen luontonsa koko
myötäsyntyneellä sokeudella, kiihkolla ja tulisuudella. Elämä itse
tuntui häntä kutsuvan ja houkuttelevan. Kaupunki, joka talvella oli
ollut ikäänkuin jäykistyneenä ja kuolleena, vilkastui toivoessaan
Caesarin palaavan ja valmistui juhlalliseen vastaanottoon. Kevätkin
tuli: afrikalaiset tuulet nuolivat lumet Albanian vuorten harjoilta,
nurmikot puutarhoissa puhkesivat täyteen orvokkeja. Forumilla ja
Mars-kentällä vilisi ihmisiä, ja auringon valo lämpeni lämpenemistään.
Via Appialla, jota myöten tavallisesti kuljettiin, kun tahdottiin päästä
ulkopuolelle kaupunkia, kiiti iloisessa hyörinässä upeasti koristettuja
vaunuja. Huviretket Albanian vuoristoon olivat jo alkaneet. Nuoret
naiset, luvaten lähteä Lanuviumiin rukoilemaan Junoa tai Ariciaan
rukoilemaan Dianaa, jättivät kotinsa ja riensivät kaupungin ulkopuolelle
etsimään vaikutuksia, seuraa, tuttuja ja huvituksia. Eräänä päivänä
Vinitius muiden komeiden ajopelien joukossa huomasi Petroniuksen
rakastetun, Chrysothemiksen loistavat vaunut. Niiden edellä juoksi kaksi
molossilais-koiraa, ja ympärillä parveili sekä nuorisoa että vanhoja
senaattoreja, joiden virkansa takia oli täytynyt jäädä Roomaan.
Chrysothemis ohjasi itse neljää korsikalaista hevostaan, hymyili joka
haaralle ja läiskäytti kultaista piiskaansa. Kun hän huomasi
Vinitiuksen, pysäytti hän hevoset, otti hänet vaunuihinsa ja vei kotiin
pitoihin, jotka kestivät koko yön. Vinitius joi pidoissa niin, ettei hän
muistanut koska hänet kannettiin kotiin. Sen hän kuitenkin muisti, että
Chrysothemis oli kysynyt häneltä Lygiaa, ja silloin hän oli suuttunut
niin, että juovuspäissään oli viskannut pikarillisen falerno-viiniä
vasten Chrysothemiksen kasvoja. Kun hän selvittyään sitä ajatteli,
joutui hän vieläkin vihan vimmoihin. Mutta seuraavana päivänä
Chrysothemis nähtävästi oli unhoittanut koko loukkauksen, koska hän tuli
Vinitiuksen kotiin käymään ja taasen vei hänet kanssaan Via Appialle.
Illallista hän vielä söi Vinitiuksen luona ja siinä tilaisuudessa hän
tunnusti perinpohjin kyllästyneensä sekä Petroniukseen että hänen
luutunsoittajaansa, joten hänen sydämensä nyt taas oli vapaa. Viikon
ajan he seurustelivat, mutta sen pysyvämpää suhdetta siitä ei tullut.
Falernoviinikohtauksen jälkeen ei kumpikaan ollut maininnut Lygian
nimeä, mutta ei Vinitius kuitenkaan ollut saanut häntä mielestään. Hän
oli aina tuntevinaan, että Lygian silmät häntä seuraavat, ja se tunne
pani hänet vapisemaan. Hän sadatteli itseään siitä, mutta tunne yhä
pysyi, sanoen että Lygia suree. Ja siitä syntyi Vinitiukselle uusi surun
aihe. Kun Vinitius oli hankkinut itselleen kaksi syyrialaista tyttöä,
osoitti Chrysothemis ensi kerran mustasukkaisuuttaan, ja silloin
Vinitius raa'alla tavalla teki hänestä eron. Ei hän heti kuitenkaan
heittänyt mellastusta ja irstasta elämää. Hän tahtoi pysyä siinä
ikäänkuin Lygian kiusaksi. Vihdoin hän kuitenkin huomasi, ettei hän
hetkeksikään saa häntä mielestään, että kaikki hänen sekä hyvät että
pahat tekonsa aiheutuvat hänestä ja ettei hän itse asiassa välitä
mistään muusta koko maailmassa. Silloin hänet valtasi väsymys ja
kyllästyksen tunne. Irstaus häntä inhoitti ja jätti hänen mieleensä vain
tunnon vaivoja. Hän tunsi olevansa kuin kerjäläinen, ja se tunne häntä
suuresti hämmästytti, sillä tähän asti hän oli pitänyt kaikkia tekojaan
hyvinä. Vihdoin hän kadotti vapautensa ja itsetietoisuutensa ja vaipui
niin täydelliseen tyrtymisen tilaan, ettei edes Caesarin palaaminen
voinut herättää häntä. Hän ei enää välittänyt edes Petroniuksestakaan
eikä lähtenyt häntä tervehtimään ennenkuin Petronius lähetti oman
kantotuolinsa häntä vastaan ja pyysi häntä luokseen.

Ilolla tervehti hän tulijaa, mutta Vinitius antoi nurjia vastauksia
hänen kysymyksiinsä, ja vasta hyvän ajan kuluttua pulpahtivat kauan
pidätetyt ajatukset ja tunteet vuolaana sanatulvana hänen suustaan.
Vielä kerran kertoi hän yksityiskohtia myöten kuinka hän oli etsinyt
Lygiaa ja asunut kristittyjen luona, mitä hän siellä oli kuullut ja
nähnyt, mitä hänen päässään ja sydämessään oli liikkunut. Vihdoin hän
rupesi valittamaan joutuneensa kaaokseen, jossa on kadottanut rauhansa,
arvostelu- ja toimintakykynsä. Mikään ei enää houkuttele häntä, ei
mikään maistu miltään, ei tiedä mitä tehdä, kuinka elää. Hän on yhtä
valmis seuraamaan Kristusta kuin vainoamaan häntä. Hän ymmärtää hänen
oppinsa ylevyyden, mutta samalla se on hänestä voittamattoman
vastenmielinen. Hän ymmärtää, että vaikka hän omistaisikin Lygian, niin
ei hän omistaisi häntä kokonaan, sillä hänen täytyisi aina jakaa hänet
Kristuksen kanssa. Hän elää ikäänkuin hän ei eläisi, ilman toivoa, ilman
huomista päivää, ilman uskoa onneen, mutta ympärillä on pimeys, jossa
hän harhailee etsien ulospääsyä, jota ei löydy.

Hänen puhuessaan katseli Petronius hänen väsyneitä kasvojaan ja käsiään,
joita hän kummallisella tavalla oikoili eteensä, ikäänkuin hän todella
olisi hapuillut pimeydessä. Petronius oli vaipunut mietteisiin. Äkkiä
hän nousi, likeni Vinitiusta ja kävi kiinni hiuksiin hänen korvansa
juuressa.

"Tiedätkö," virkkoi hän, "että korvasi juuressa on muutamia harmaita
hiuksia?"

"Se on kyllä mahdollista," vastasi Vinitius, "en ihmettelisi, jos ne
äkkiä kaikki valkenisivat."

Sitten he molemmat vaikenivat. Petronius oli viisas mies eikä hän ensi
kertaa luonut silmäystään ihmissieluun ja ihmiselämään. Mutta yleensä
elämä siinä maailmassa, jossa he elivät, saattoi olla joko ulkonaisesti
onnellista tai ulkonaisesti onnetonta--sisällisesti se aina oli tyyntä.
Kuten ukkonen tai maanjäristys saattoi kaataa nurin temppelin, niin
onnettomuuskin saattoi hävittää ihmiselämän, mutta sellaisenaan se oli
kokoonpantu yksinkertaisista, sopusointuisista viivoista, jotka eivät
millään lailla olleet sekaisin. Vinitiuksen sanoissa piili jotakin
uutta, ja ensi kerran Petronius näki edessään henkisiä solmuja, joita ei
kukaan vielä ollut osannut aukaista. Hän oli siksi viisas, että hän
käsitti niiden tärkeyden, mutta koko terävyydessään ei hän osannut
vastata Vinitiuksen kysymyksiin, ja vihdoin hän, kauan aikaa vaiettuaan,
virkkoi:

"Tässä on käytetty noituutta."

"Niin minäkin olen päätellyt," sanoi Vinitius. "Monesti olen ajatellut,
että sekä minä että Lygia olemme noidutut."

"Mutta," virkkoi Petronius, "jos sinä lähtisit puhuttelemaan Serapiksen
pappeja. Epäilemättä heidän joukossaan, kuten pappien joukossa yleensä,
harjoitetaan paljon petosta, mutta monet heistä ovat osoittaneet
hallitsevansa syviä, kummallisia salaisuuksia."

Mutta Petronius lausui sanansa ilman uskoa, epävarmalla äänellä ja
itsekin tuntien, miten turhanpäiväiseltä ja naurettavalta sellainen
neuvo mahtoi kuulua hänen huuliltaan.

Vinitius rupesi kädellään sivelemään otsaansa.

"Noituutta... Olen nähnyt noitia, jotka ovat taivuttaneet palvelukseensa
tuntemattomia, maanalaisia voimia, ja olen nähnyt sellaisiakin, jotka
ovat käyttäneet niitä vihamiestensä vahingoksi. Mutta kristityt elävät
köyhyydessä, antavat anteeksi vihamiehilleen, saarnaavat nöyryyttä,
siveyttä, laupeutta--mitä hyötyä heillä voisi olla noituudesta?..."

Petroniusta harmitti, ettei hänen älynsä keksinyt tähän mitään
vastausta. Hän ei kuitenkaan tahtonut sitä myöntää, vaan virkkoi jotakin
sanoakseen:

"Se on uusi lahko..."

Ja hetkisen perästä hän alkoi:

"Kautta Paphon lehtojen jumalallisen asujattaren, kuinka tuo tuollainen
tekee elämän ikäväksi! Sinä ihmettelet noiden ihmisten hyvyyttä ja
siveyttä, mutta minä sanon sinulle, että he ovat pahoja ihmisiä, koska
he ovat elämän vihollisia, kuten taudit ja kuolema. Sellaisia meillä jo
muutenkin on yllin kyllin! Emme enää tarvitse kristittyjä. Laskepa nyt:
taudit, Caesar, Tigellinus, Caesarin runot, suutarit, jotka hallitsevat
entisten quiritien jälkeläisinä, vapautetut, jotka istuvat
senaatissa--kautta Castorin! jo riittää! Se on turmiollinen ja alhainen
lahko! Oletko koettanut päästä huolista ja nauttia hiukan elämää?"

"Olen!" vastasi Vinitius.

Petronius hymähti ja virkkoi:

"Vai niin, sinä petturi! Orjat levittävät pian uutiset: minä tiedän jo,
että olet houkutellut minulta Chrysothemiksen!"

Vinitius teki kädellään inhoa osoittavan liikkeen.

"Minä kiitän sinua joka tapauksessa," puhui Petronius. "Lähetän hänelle
tässä helmiompeleilla koristetut kengät. Se merkitsee rakkauteni
kielessä samaa kuin: 'saat mennä!' Olen sinulle kaksinkertaisessa
kiitollisuudenvelassa: ensinnäkin siitä, ettet huolinut Eunikesta, ja
toiseksi siitä, että vapautit minut Chrysothemiksesta. Kuule minua:
tässä näet miehen, joka on noussut aikaiseen vuoteeltaan, kylpenyt,
juhlinut, omistanut Chrysothemiksen, kirjoittanut satiireja ja silloin
tällöin sekoittanut proosaansa runoja, mutta jonka elämä on ollut ikävää
kuin Caesarin ja joka monesti turhaan on koettanut päästä synkistä
ajatuksistaan. Mutta tiedätkö mikä niihin on ollut syynä? Se, että hän
kaukaa on etsinyt sitä, mikä on ollut ihan hänen likellään... Kauniista
naisesta kannattaa aina maksaa hänen painonsa verran kultaa, mutta
naista, joka sinua rakastaa, et saa hinnalla millään. Häntä et osta
kaikilla Verreksen aarteilla. Nykyään elän seuraavan ohjesäännön mukaan:
täytän elämäni onnella niinkuin täytän pikarini parhaalla viinillä, mitä
maa tuottaa, ja juon, kunnes käsivarteni kankenee ja huuleni käy
valkeaksi. Miten sitten käy, se ei koske minuun--siinä uusin
filosofiani."

"Sitähän sinä aina olet tunnustanut. Ei siinä ole mitään uutta!"

"Siinä on sisältöä, jota siitä ennen puuttui."

Nämä sanat lausuttuaan kutsui hän Eunikeä. Tyttö tuli, puettuna
valkeisiin vaatteisiin, hiukset hohtaen kullalta. Hän ei ollut enää
pitkiin aikoihin ollut orjatar. Hän oli ihana kuin rakkauden ja onnen
jumalatar.

Petronius avasi sylinsä ja lausui:

"Tule!"

Eunike juoksi hänen syliinsä, istuutui hänen polvelleen, kiersi
käsivarret hänen kaulaansa ja pani päänsä hänen rinnalleen. Vinitius
näki herkän punan vähitellen nousevan hänen poskilleen ja silmien
loiston häipyvän ikäänkuin sumun peittoon. He muodostivat ihanan,
rakkautta ja onnea esittävän ryhmän. Petronius tavoitteli kädellään
matalaa vaasia, joka seisoi viereisellä pöydällä, sai kouransa täyteen
orvokkeja ja rupesi sirottelemaan niitä Euniken hiuksiin, rinnalle ja
stolalle. Sitten hän työnsi tunikaa hänen hartioiltaan ja virkkoi:

"Onnellinen se, joka minun laillani on löytänyt rakkauden tällaisessa
muodossa... Välistä minusta tuntuu siltä kuin me olisimme kaksi
jumalaa... Katso itse: onko Praxiteles tai Miron, Skopas tai Lysias
luonut ihanampia muotoja? Onko Paroksessa tai Pentelikonissa tällaista
marmoria, näin lämmintä, ruusuista ja suloista? Toiset ihmiset
suutelevat vaaseistaan laidat--minä puolestani etsin mieluummin
nautintoa sieltä, mistä se todella on saatavissa."

Näin sanottuaan rupesi hän viemään huuliaan pitkin tytön hartioita ja
kaulaa. Eunike vapisi autuudesta, ja hänen silmänsä vuoroin avautuivat,
vuoroin sulkeutuivat. Hetkisen perästä Petronius nosti kaunista päätään
ja kääntyi Vinitiuksen puoleen:

"Koeta nyt ajatella: mitä ovat tämän rinnalla sinun surkeat kristittysi?
Ja jollet ymmärrä eroa, niin lähde vain suoraa päätä heidän luokseen...
Mutta kyllä tämä näky sinut parantaa."

Vinitiuksen sieraimet laajenivat ja ahmien hengitti hän orvokkien lemua,
joka täytti koko huoneen. Äkkiä hän kalpeni, sillä hän tuli
ajatelleeksi, että jos hän noin saisi viedä huuliaan pitkin Lygian
hartioita, niin se tuottaisi hänelle niin yliluonnollisen suurta
autuutta, että koko maailma sitten saisi mennä nurin. Mutta koska hän jo
oli tottunut aina pitämään silmällä menettelyänsä, huomasi hän nytkin,
että hän taaskin ajatteli Lygiaa, aina vain häntä eikä mitään muuta!

Petronius lausui:

"Eunike, jumalattareni, käske valmistaa seppeleet päähämme ja ateria."

Euniken mentyä kääntyi hän Vinitiuksen puoleen:

"Olisin tahtonut vapauttaa hänet, mutta arvaapa mitä hän vastasi
minulle: »mieluummin olen sinun orjattarenasi, kuin Caesarin vaimona.»
Eikä tahtonut suostua. Silloin vapautin hänet hänen tietämättään.
Pretori teki minulle sen palveluksen, ettei vaatinut hänen läsnäoloaan.
Tyttö ei vieläkään tiedä mistään. Ei hän myöskään tiedä, että tämä talo
ja kaikki kalleuteni, paitsi gemmat, tulevat hänen omikseen kun minä
kuolen."

Petronius nousi, rupesi astelemaan edestakaisin huoneessa ja jatkoi:

"Rakkaus vaikuttaa toisessa suuremman muutoksen, toisessa pienemmän.
Minuakin se on muuttanut. Ennen pidin verbenanhajusta, mutta koska
Eunike pitää orvokeista, olen minäkin ihastunut niihin ja pidän nyt
niistä enemmän kuin mistään muusta. Kevään alusta asti olemme
hengittäneet pelkkää orvokinlemua."

Hän seisahtui Vinitiuksen eteen ja kysyi:

"Entä sinä? Vieläkö sinä yhä pysyt narduksessa?"

"Anna minun olla rauhassa!" vastasi nuorukainen.

"Minä olen tahtonut, että sinä näkisit Euniken, ja minä olen kertonut
sinulle hänestä sentähden, että sinäkin lakkaisit kaukaa hakemasta sitä,
mitä ehkä tavataan ihan likeltäsi. Ehkä sinullakin jossakin orjasi
cubiculumissa sykkii uskollinen ja rehellinen sydän. Vuodata siitä
palsamia haavoihisi. Väität, että Lygia sinua rakastaa. Ehkä! Mutta mitä
rakkautta se on, joka ei antaudu? Eikö sellainen menettely tiedä, että
tunne on miedonlainen? Ei, rakkaani: ei Lygia ole Eunike."

Siihen vastasi Vinitius:

"Kaikki minussa on paljasta tuskaa. Kun minä näin sinun suutelevan
Euniken hartioita, ajattelin paikalla, että kunhan Lygia paljastaisi
hartiansa minulle, niin saisi maa avautua meidät nielemään! Mutta tuskin
olin tuon ajatuksen huomannut, kun minut jo valtasi kauhu: tuntui siltä
kuin olisin himoinnut vestalitarta tai aikonut häväistä jumaluutta...
Olet oikeassa: Lygia ei ole Eunike, mutta minä ymmärrän eroituksen
heidän välillään toisella tavalla kuin sinä. Sinussa on rakkauden kautta
tapahtunut se muutos, että pidät orvokeista enemmän kuin verbenasta.
Minussa on rakkaus muuttanut sielun, ja kaikista kärsimyksistäni
huolimatta tahdon, että Lygia pysyy sellaisena kuin hän on eikä tule
samanlaiseksi kuin muut."

Petronius kohautti olkapäitään.

"Siinä tapauksessa sinä ansaitset kaikki kärsimyksesi. Mutta en minä
sinua ymmärrä."

Vinitius tulistui.

"Niin!... Niin! Me emme enää saata ymmärtää toisiamme!"

Hetken äänettömyyden perästä Petronius virkkoi:

"Nielköön Hades kaikki kristittysi! He ovat täyttäneet mielesi
levottomuudella ja hävittäneet kaiken elämänhalusi. Hades heidät
nielköön! Sinä erehdyt pitäessäsi sitä oppia hyvänä. Jos se olisi hyvä,
niin se tuottaisi ihmisille onnea, nimittäin kauneutta, rakkautta ja
valtaa--mutta kaikkia näitähän kristityt katsovat turhuudeksi. Sinä
erehdyt pitäessäsi sitä oikeudenmukaisena, sillä jos meidän pitää
palkita paha hyvällä, niin millä me sitten palkitsemme hyvää? Ja jos
sekä tästä että tuosta tulee sama palkka, niin minkätähden ihmiset
yleensä koettaisivat olla hyviä?"

"Ei: palkka ei ole sama, mutta heidän oppinsa mukaan palkka hyvästä
saadaan vasta tulevassa elämässä, joka on iankaikkinen."

"Siihen en minä luota ennenkuin itse näen, mikäli silloin voin nähdä...
ilman silmiä. Mutta siihen asti pidän tätä kaikkea loruna. Ursus kuristi
Crotonin siksi, että hänen jäsenensä olivat rautaiset, mutta kristityt
ovat tyhmyrejä, ja eihän toki tulevaisuus voi joutua tyhmyrien käsiin."

"Heidän elämänsä alkaa silloin, kun he kuolevat."

"Samalla voisi sanoa: päivä alkaa, kun yö tulee. Aiotko ryöstää Lygian?"

"En. En saata palkita hyvää pahalla. Sitäpaitsi olen vannonut, etten
sitä tee."

"Aiotko ruveta kristityksi?"

"Tahtoisin, mutta luontoni ei salli."

"Entä voitko unohtaa Lygian?"

"En."

"Rupea matkustelemaan."

Samassa ilmoittivat orjat, että ateria oli valmis, mutta Petronius luuli
keksineensä hyvän tuuman ja jatkoi puhettaan heidän astuessaan
tricliniumiin.

"Olethan sinä nähnyt kappaleen maailmaa, mutta soturin silmillä, jonka
täytyy rientää määräpaikkaan ja joka ei saa pysähtyä matkalla. Tule
meidän kanssamme Akaiaan. Caesar ei laisinkaan ole hylännyt
matkustusaikeitaan. Yhtämittaa hän pysähtyy matkalla, laulaa, kokoaa
seppeleitä, ryöstää temppelejä ja palaa vihdoin voittajana Italiaan.
Koko matka tulee olemaan kuin jumalten kulkua, Bakkuksen ja Apollon
yhdessä persoonassa. Augustianeja, miehiä, naisia, tuhansia
sitroja--kautta Castorin! kyllä sitä kannattaa katsella, sillä maailma
ei vielä milloinkaan ole nähnyt sellaista."

Hän laskeutui pitkäkseen lavitsalle Euniken viereen, ja orja pani hänen
päähänsä vuokoista sidotun seppeleen.

"Mitä sinä näit ollessasi Corbulon palveluksessa? Et mitään! Oletko
nähnyt edes oikeita kreikkalaisia temppelejä kuten minä, joka kaksi
kokonaista vuotta kuljin yhden oppaan luota toisen luo? Oletko
Rhodos-saarella nähnyt paikan, missä kolossi seisoi? Oletko Panopessa ja
Phokiksessa nähnyt savea, josta Prometheus loi ihmisiä? Tai oletko
Spartassa nähnyt munat, jotka Leda muni, tai Atenassa mainion
sarmatialaisen panssarin, joka on tehty hevosenkavioista? Oletko
Euboiassa nähnyt Agamemnonin laivan tai maljan, joka on valettu Helenan
vasemmanpuolisen rinnan mukaan? Oletko käynyt Aleksandriassa,
Memfiksessä, pyramideilla? Oletko nähnyt hiuksen, jonka Isis riisti
tukastaan ikävöidessään Osirista? Oletko kuullut Memnonin soivan?
Maailma on avara, ei se lopu Tiberiin! Minä seuraan Caesaria matkalle,
mutta kun hän palaa, jätän hänet ja lähden Kyproon, koska tämä
kultatukkainen jumalattareni tahtoo, että me yhdessä uhraisimme
kyyhkysiä Venukselle Paphoksessa, sillä tiedä, että mitä hän tahtoo, se
tapahtuu."

"Olen orjattaresi!" huudahti Eunike.

Petronius painoi seppelöidyn päänsä hänen rinnalleen ja virkkoi
hymyillen:

"Minä olen siinä tapauksessa orjattaren orja. Minä ihailen sinua,
jumalattareni, kiireestä kantapäähän asti."

Sitten hän kääntyi Vinitiuksen puoleen:

"Lähde kanssamme Kyproon. Huomaa kuitenkin, että sinun pian pitää käydä
Caesarin luona. Paha on, ettet vielä ole käynyt. Tigellinus voisi
käyttää sitä sinun vahingoksesi. Tosin ei hän sinua erityisesti vihaa,
mutta ei hän voi sinusta pitääkään, koska olet sisarenpoikani...
Sanokaamme, että olet ollut sairas. Meidän täytyy niinikään miettiä
valmiiksi, mitä sinun pitää vastata, jos hän kysyy sinulta Lygiaa. Paras
on, että heilautat kättäsi ja sanot, että kyllästyit häneen. Sen hän
ymmärtää. Voithan myöskin kertoa, että sinun sairautesi takia täytyi
pysyä kotona ja että kuumeesi nousi surusta, kun et päässyt Napoliin
kuulemaan hänen lauluaan. Parantumiseesi taas vaikutti yksinomaan se,
että toivoit pian saavasi häntä kuulla. Älä pelkää liioittelua.
Tigellinus sanoo keksineensä Caesaria varten jotakin, joka ei ole yksin
suurta, vaan jättiläismäistä... Pelkään, että hän voittaa minut. Pelkään
niinikään, ettet sinä suoriudu pälkähästä..."

"Tiedätkö," virkkoi Vinitius, "että on ihmisiä, jotka eivät pelkää
Caesaria ja jotka elävät aivan levollisina, ikäänkuin ei Caesaria olisi
koko maailmassa?"

"Tiedän kyllä keitä tarkoitat: kristittyjä."

"Niin. Heitä yksin... Mitä meidän elämämme on muuta kuin ainaista
pelkoa?"

"Jätä minut rauhaan kristityiltäsi! He eivät pelkää Caesaria, sillä hän
luultavasti ei ole kuullut heitä mainittavankaan, ainakaan ei hän tiedä
heistä mitään eikä välitä heistä enempää kuin muutamasta kuihtuneesta
lehdestä. Mutta minäpä vakuutan sinulle, että he ovat tyhmyrejä, ja sen
sinä itsekin tunnet. Sinun luontosi inhoaa heidän oppiansa juuri siitä
syystä, että tunnet heidän olevan tyhmyrejä. Sinä, mies, olet toista
maata! Jätä siis sekä itsesi että minut heistä rauhaan. Me osaamme elää
ja kuolla--mutta heidän osaamistaan emme tunne."

Nämä sanat hämmästyttivät Vinitiusta, ja kotimatkalla rupesi hän
miettimään, että ehkä kristittyjen hyvyys ja laupeus johtui juuri heidän
henkisestä raukkamaisuudestaan. Hän päätteli, ettei lujaluontoiset,
voimakkaat ihmiset saattaisi sillä lailla antaa anteeksi. Ehkäpä hänen
roomalainen luontonsa juuri siitä syystä inhosi sitä oppia. »Me osaamme
elää ja kuolla» oli Petronius sanonut. Entä he? He osasivat antaa
anteeksi, mutta eivät ymmärtäneet todellista rakkautta enempää kuin
todellista vihaakaan.




KOLMASKYMMENES LUKU.


Tuskin oli Caesar palannut Roomaan, kun hän jo katui, että oli tullut.
Muutaman päivän perästä hän alkoi suunnitella uutta matkaa Akaiaan. Hän
antoi nyt julistuksen, jossa vakuutti, ettei viivy kauan poissa, joten
ei valtakunnan hallitus tule siitä vähimmässäkään määrässä kärsimään.
Sitten hän augustianien seurassa, joiden joukossa oli myöskin Vinitius,
läksi Kapitoliumille uhraamaan jumalille ja rukoilemaan onnea matkalle.
Mutta kun hän toisena päivänä kävi Vestan temppelissä, sattui tapaus,
joka kumosi kaikki hänen aikeensa. Nero ei uskonut jumaliin, mutta sen
sijaan hän niitä pelkäsi, varsinkin salaperäistä Vestaa. Kun hän astui
jumalattaren pyhän tulen eteen, valtasi hänet sellainen kauhu, että
hänen hiuksensa äkkiä nousivat pystyyn, hampaat suussa alkoivat kalista
ja joka jäsen värisi. Hänen täytyi nojautua Vinitiuksen käsivarteen,
joka sattui seisomaan hänen vieressään. Hänet kannettiin paikalta pois
ja vietiin Palatinukselle. Siellä hän pian tuli tajuihinsa, mutta ei
kyennyt koko päivänä nousemaan vuoteeltaan. Hän selitti nyt, kaikkien
läsnäolevien suureksi hämmästykseksi, siirtävänsä aiotun matkan
tuonnemmaksi, koska jumalatar salaa oli varoittanut häntä kiirehtimästä.
Tuntia myöhemmin toitotettiin jo julkisesti kaikille asukkaille koko
Roomassa, että Caesarin, kun hän näki kansan surulliset kasvot, oli
vallannut isällinen rakkaus lapsiinsa: hän ei jätä heitä, vaan jää
heidän kanssaan jakamaan ilot ja surut. Kansa ihastui tästä sanomasta,
vakuutettuna, ettei siltä tulisi puuttumaan kilpaleikkejä eikä viljaa,
ja kerääntyi suurissa joukoissa Palatinuksen porttien eteen huutamaan
jumalallisen Caesarinsa kunniaa. Caesar, joka augustianiensa kanssa
parhaillaan pelasi luupeliä, keskeytti pelin ja virkkoi:

"Niin! kyllä minun täytyi jäädä kotiin. Egyptin ja Itämaiden herraus on
jo ennustuksen kautta minulle määrätty ja joutuu siis empimättä
haltuuni. Samalla minä tietysti saan Akaiankin. Ensi työkseni käsken
kaivaa kanavan Korinton kannaksen poikki ja Egyptissä pystytän
muistopatsaita, joiden rinnalla pyramidit ovat kuin lasten leluja.
Käsken rakentaa sfinksin, joka on seitsemän kertaa suurempi kuin se,
joka Memfiksen luona tuijottaa erämaahan, ja sillä pitää olla minun
kasvojeni piirteet. Vuosisadat eivät tule muusta puhumaan kuin
muistopatsaasta ja minusta."

"Sinä olet jo runoillasi pystyttänyt itsellesi muistopatsaan, joka ei
ole seitsemän, vaan kolme kertaa seitsemän kertaa suurempi Keopsin
pyramidia," huomautti Petronius.

"Entä laulullani?" kysyi Nero.

"Niin todellakin! Jospa joku voisi rakentaa sellaisen patsaan kuin
Memnonin patsas, joka sinun äänelläsi soisi auringon noustessa! Egyptiä
ympäröivät meret tulisivat silloin vuosisadat umpeensa olemaan täynnä
laivoja, joissa kolmen maanosan laumat kuuntelisivat lauluasi."

"Totta tosiaan! Kukahan sen voisi tehdä?"

"Mutta voithan käskeä veistää itsesi basalttikiveen kilpa-ajovaunujen
ohjaajana."

"Olet oikeassa! Sen teenkin."

"Sinä annat ihmiskunnalle suuren lahjan."

"Egyptissä voin niinikään naida Kuuttaren, joka nyt on leskenä. Silloin
minusta tulee tosi jumala."

"Ja meille naitat tähtiä. Muodostamme siten uuden tähtisikermän, joka
tulee saamaan Neron nimen. Naita sentään Vitellius Niilin kanssa, niin
hänestä tulee virtahepojen isä, ja lahjoita Tigellinukselle erämaa, niin
hänestä tulee shakalien kuningas..."

"Entä mitä sinä minulle määräät?" kysyi Vatinius.

"Apis sinua siunatkoon! Sinä valmistit meille Beneventumissa niin
suurenmoiset kilpaleikit, etten saata toivottaa sinulle mitään pahaa.
Yökylmällä palelee sfinksin käpäliä--valmista sinä sille jalkineet. Voit
myöskin tehdä kengät kolosseille, jotka koristavat temppelille johtavaa
puukujaa. Kyllä siellä jokainen saa sopivaa työtä. Domitius Aferista
esimerkiksi tehdään rahavartia, hän kun on tunnettu rehelliseksi
mieheksi. Minä pidän siitä, Caesar, että sinä uneksit Egyptistä, mutta
tulin pahalle mielelle, kun siirsit matkasi tuonnemmaksi."

Nero virkkoi:

"Teidän kuolevaiset silmänne eivät mitään nähneet, sillä jumalatar tekee
itsensä näkymättömäksi, kun ei hän tahdo näyttäytyä. Tiedättekö, että
kun olin Vestan temppelissä, niin jumalatar itse tuli luokseni ja
kuiskasi korvaani: »Siirrä matkasi tuonnemmaksi.» Se oli minulle niin
odottamatonta, että pelästyin, vaikka minun tietysti tulisi olla
jumalille kiitollinen tästä heidän erityisestä huolenpidostaan."

"Me pelästyimme kaikki," sanoi Tigellinus. "Vestalitar Rubria pyörtyi."

"Rubria, todellakin!" huudahti Nero. "Kuinka hänellä on lumivalkea
kaula!"

"Mutta hän punastui sinut nähdessään, jumalallinen Caesar..."

"Niin! minäkin olin sen huomaavinani. Kummallista! Jokainen vestalitar
tekee aina niin jumalallisen vaikutuksen, mutta Rubria on lisäksi hyvin
kaunis."

Siinä hän hetkisen mietti ja virkkoi sitten:

"Sanokaapa: miksi ihmiset pelkäävät Vestaa enemmän kuin muita jumalia?
Mikä siihen oikeastaan on syynä? Minutkin valtasi pelko, vaikka olen
itse ylimäinen pappi. En muista muuta kuin että horjahdin taaksepäin.
Luultavasti olisin kaatunut maahan, jollei joku olisi tarttunut kiinni
minuun. Kuka sen tekikään?"

"Minä," vastasi Vinitius.

"Vai sinäkö, »ankara Ares»! Mikset ollut Beneventumissa? Minulle on
kerrottu, että olet ollut sairas, ja kasvosi ovat todella muuttuneet.
Mutta kuulepa, Crotonhan aikoi surmata sinut. Onko se totta?"

"On. Hän taittoi jo käsivarteni, mutta minä sentään puolustin itseäni."

"Taitetulla käsivarrellasiko?"

"Minua auttoi muuan barbari, joka oli väkevämpi kuin Croton."

Nero katseli häneen kummissaan.

"Väkevämpi kuin Croton--lasketko leikkiä! Ennen oli Croton väkevin
ihmisten joukossa, nyt on etiopialainen Syphax."

"Kerron sinulle, oi Caesar, vain mitä omin silmin olen nähnyt."

"Missä on tämä helmi? Eikö hän ole tullut nemorilaiseksi kuninkaaksi?"

"En tiedä, Caesar. Olen kadottanut hänet näkyvistäni."

"Etkö edes tiedä mitä kansallisuutta hän on?"

"Käsivarteni oli poikki, joten en tullut ottaneeksi hänestä selvää."

"Etsi, kunnes löydät hänet."

Tigellinus puuttui nyt puheeseen:

"Sen otan minäkin tehdäkseni."

Mutta Nero puhui yhä Vinitiukselle:

"Kiitän sinua siitä, että minua tuit. Jos olisin kaatunut, olisi pääni
voinut mennä puhki. Ennen sinä olit hyvä toveri, mutta sota ja palvelus
Corbulon komennon alla on tehnyt sinut araksi, ja sinä tulet niin
harvoin ihmisten joukkoon."

Nero vaikeni hetken ja jatkoi sitten:

"Entä kuinka sen tytön nyt on, joka oli niin kapea lanteiltaan... johon
sinä rakastuit ja jonka minä otin Aulukselta sinulle..."

Vinitius kävi hyvin hämilleen, mutta Petronius riensi samassa hänen
avukseen.

"Voit olla vakuutettu, herra," sanoi hän, "että se jo on unohdettu. Etkö
näe kuinka hän käy hämilleen? Koetapa vain kysyä häneltä, kuinka monta
henttua hänellä jo on ollut sen tytön jälkeen, ja hän tuskin tietää
sanoa niiden määrää. Vinitiukset ovat hyviä sotureita, mutta vielä
parempia naissankareja. He tarvitsevat naisia laumottain. Rankaise häntä
sillä, herra, että kiellät häneltä pääsyn juhlaan, jonka Tigellinus
kunniaksesi panee toimeen Agripan lammella."

"En, sitä en tee. Luotan Tigellinukseen ja tiedän, ettei juhlasta tule
puuttumaan laumoja."

"Kuinka voisi puuttua sulottaria sieltä, missä Amor on?" huudahti
Tigellinus.

Mutta Nero puuttui puheeseen:

"Minä ikävystyn täällä pahanpäiväisesti! Olen jäänyt Roomaan
jumalattaren tahdosta, mutta en voi tätä kaupunkia kärsiä. Kyllä minä
lähden Antiumiin. Minä tukahdun näillä ahtailla kaduilla, keskellä näitä
likaisia taloja ja siivottomia solia. Haiseva ilma tunkee aina
palatsiini ja puutarhoihini asti. Jospa maanjäristys hävittäisi Rooman,
jospa joku raivostunut jumala hävittäisi sen maan tasalle! Sitten vasta
saisitte nähdä, kummoinen maailman pään ja minun asuinkaupunkini tulee
olla."

"Caesar," virkkoi Tigellinus, "sinä lausuit: 'jospa joku raivostunut
jumala hävittäisi kaupungin'--etkö lausunut?"

"Lausuin. Entä sitten?"

"Etkö sinä ole jumala?"

Nero heilautti kättään väsyneen näköisenä ja virkkoi:

"Saammepa nähdä, mitä sinä meille tarjoat Agripan lammikolla. Sitten
minä lähden Antiumiin. Te olette kaikki niin pieniä sieluja, te ette voi
käsittää, että minun sieluni vaatii suurta."

Näin puhuttuaan sulki Nero silmänsä merkiksi siitä, että hän kaipaa
lepoa. Augustianit rupesivat vähitellen poistumaan. Petronius läksi
yhdessä Vinitiuksen kanssa ja puheli hänelle matkalla:

"Sinä olet siis nyt kutsuttu ottamaan osaa huveihin. Vaskiparta lykkäsi
matkansa tuonnemmaksi, mutta sen sijaan hän tulee hulluttelemaan
hurjemmin kuin koskaan ennen ja huvittelemaan sekä kaupungilla että
omassa talossaan. Niin, niin! Me olemme valloittaneet maailman, ja
meillä on oikeutta huvitella. Sinä, Marcus, olet sangen sorja poika, ja
siitä syystä minä niin paljon sinusta pidän. Kautta efesolaisen Dianan!
Näkisitpä itse vain yhteenkasvaneet kulmakarvasi ja kasvosi, joissa heti
ensi näkemältä tuntee quiritien vanhan veren! Nuo muut ovat sinun
rinnallasi kuin mitäkin vapautettuja. Niin se on! Jollei tuo hullu oppi
olisi tullut väliin, olisi Lygia nyt talossasi. Koetapa vielä väittää
minulle, etteivät he ole elämän ja ihmissuvun vihamiehiä... He
kohtelivat sinua hyvästi, ja siitä kyllä voit olla heille kiitollinen,
mutta sinun sijassasi vihaisin sydämeni pohjasta heidän oppiaan ja
hakisin huvituksia sieltä, missä niitä on tarjolla. Olet kaunis poika,
sanon sen vieläkin kerran, ja Rooma on täynnänsä huvituksia."

"Minä vain ihmettelen, ettei tämä kaikki sinua vielä väsytä," huomautti
Vinitius.

"Kuka sen on sanonut? Päinvastoin jo aikoja sitten olen siihen
kyllästynyt, mutta en minä enää olekaan sinun iässäsi. Sitäpaitsi
minulla on muita huvituksia, joita sinulta puuttuu. Minä pidän
kirjoista, joista sinä et välitä, pidän runoudesta, joka sinua
ikävystyttää, pidän vaaseista, gemmoista ja kaikenlaisista kapineista,
joihin et sinä viitsi edes katsoa, minun ristiluitani särkee, ja sitä
vaivaa et sinä tunne ensinkään, sitäpaitsi minä lisäksi olen löytänyt
Euniken, ja mitään vastaavaa et sinä ole löytänyt... Minä viihdyn
kodissani taideteosteni joukossa, mutta sinusta ei ikinä tule
estetikkoa. Minä tiedän, että jo olen saanut elämältä kaikki mitä saatan
saada,--sinä et edes itsekään tiedä, että lakkaamatta etsit ja
toivomistasi toivot jotakin. Sinä olet rohkea ja sinulla on paljon
suruja, mutta jos kuolema likenisi sinua, niin sinä kummastuisit ja
pahoittelisit, että sinun jo pitää jättää elämä. Minä puolestani
katsoisin kuolemaa välttämättömyydeksi ja vastaanottaisin sen siinä
varmassa vakaumuksessa, ettei koko maailmassa enää ole sellaista marjaa,
jota en minä olisi maistanut. En jouduta kuolemaa, mutta en myöskään
viivytä. Koetan ainoastaan pitää huolta siitä, että loppuelämäni olisi
onnellinen. Maailmasta löytyy iloisiakin skeptikkoja. Yleensä ovat
stoikot minun silmissäni tyhmyrejä, mutta heidän oppinsa on ainakin sitä
laatua, että se karkaisee ihmistä. Sinun kristittysi sen sijaan eivät
tuo maailmaan mitään muuta kuin surua, ja suru on elämälle samaa
kuin luonnolle sade. Arvaapa mitä olen saanut kuulla?--että
juhlallisuuksissa, jotka Tigellinus panee toimeen Agripan lammella,
naiset Rooman ylhäisimmistäkin perheistä tulevat esiintymään kaikessa
vapaudessaan. Eiköhän heidän joukossaan mahtaisi olla ainoaakaan, joka
voisi sinua lohduttaa. Juhlassa tulee myöskin olemaan neitsykäisiä,
jotka ensi kerran ovat mukana suuressa maailmassa ja jotka esiintyvät
nymfeinä. Sellainen se meidän roomalainen caesarivaltamme on!... Nyt on
jo lämmin. Keskipäivän aurinko lämmittää veden niin, ettei se vahingoita
paljastakaan ihoa. Entä tiedätkö sinä, Narcissus, ettei yksikään nainen
voi sinua vastustaa, ei yksikään--vaikkapa hän olisi vestalitar!"

Vinitius löi kämmenellään otsaansa, niinkuin tekee mies, jonka päässä
alituisesti kiertää sama ajatus.

"Sellaisen ainoan löytämiseen vaaditaan onnea."

"Kutka sen sinulta ovat vieneet, jolleivät kristityt! Mutta mitä muuta
voi odottaa ihmisiltä, joiden tunnusmerkkinä on risti! Kuule minua:
Kreikka on kaunis ja loi maailman viisauden. Me roomalaiset loimme
voiman--mutta mitä arvelet kristinopin luovan? Jos sen tiedät, niin
selitä se minulle, sillä kautta Polluxin! en itse saa sitä selville."

Vinitius kohautti olkapäitään.

"Näyttää siltä kuin pelkäisit minun rupeavan kristityksi."

"Pelkään vain, että sinä tärvelet oman elämäsi. Jollet voi olla
kreikkalainen, niin ole roomalainen: elä ja nauti elämästä! Meidän
hullutuksemmekin ovat sentään tavallaan oikeutetut, sillä niissä piilee
aina oma sisältönsä. Minä halveksin Vaskipartaa siksi, että hän on
kulharikreikkalainen. Jos hän esiintyisi roomalaisena, tunnustaisin
hänellä olevan oikeutta hullutella. Lupaapa minulle, että jos
kotimatkalla satut kohtaamaan jonkun kristityn, näytät hänelle kielesi.
Jos se sattumalta olisi parantaja Glaucus, niin ei hän hämmästyisi.
Näkemiin asti Agripan lammella!"




KOLMASKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.


Pretorianit olivat ympäröimässä Agripan lammen rannalla kasvavia
lehtoja, jotteivät katsojajoukot pääsisi häiritsemään Caesaria ja hänen
vieraitaan. Oli nimittäin kerrottu, että kaikki mitä Roomassa ikinä oli
rikasta, älykästä tai kaunista, ottaisi osaa näihin kemuihin, ja
etteivät edes aikakirjatkaan tietäisi mainita niiden vertaisia Roomassa.
Tigellinus tahtoi Caesarille korvata myttyyn menneen Akaian-matkan ja
samalla voittaa kaikki kemut, joissa Nero oli ollut mukana, sekä
osoittaa, ettei kukaan muu osaa häntä niin huvittaa. Hän oli jo
oleskellessaan Caesarin kanssa Napolissa ja Beneventumissa ryhtynyt
valmistuksiin, lähettämällä sanan, että maailman kaikilta kulmilta
hankittaisiin eläimiä, lintuja, harvinaisia kaloja ja kasveja,
puhumattakaan astioista ja puvuista, joita tarvittiin juhlaan. Tulot
kokonaisista maakunnista käytettiin hullujen päähänpistojen
tyydyttämiseen, mutta sitä ei Caesarin mahtavan suosikin tarvinnut
katsoa. Hänen vaikutusvaltansa kasvoi päivä päivältä. Tosin ei
Tigellinus vielä ollut Caesarille rakkaampi muita suosikkeja, mutta hän
kävi hänelle yhä tarpeellisemmaksi. Petronius kyllä voitti hänet
loppumattomalla loistollaan, älyllään ja terävällä sukkeluudellaan,
sillä hän osasi puheellaan huvittaa Caesaria paremmin kuin kukaan muu,
mutta onnettomuudekseen hän sukkeluudellaan vei voiton Caesarista ja
herätti hänessä kateutta. Sitäpaitsi ei hän aina osannut olla tarpeeksi
tottelevainen kaikille Caesarin käskyille, ja Caesar pelkäsi hänen
arvosteluaan maku-asiassa: Tigellinuksen seurassa hän sen sijaan saattoi
käyttäytyä aivan vapaasti. Yksin jo nimitys _arbiter elegantiarum_,
joka oli annettu Petroniukselle, loukkasi Neron itserakkautta--sillä
kenelle sen olisi tullut kuulua, jollei hänelle itselleen, Caesarille?
Tigellinuksella oli kuitenkin siksi paljon järkeä, että hän tiesi mitä
häneltä puuttui. Hän ei enää koettanutkaan pyrkiä Petroniuksen,
Lukanuksen tai toisten miesten rinnalle, joilla oli syntyperän, opin tai
taiteellisten lahjojen etevämmyys, vaan päätti voittaa heidän loistonsa
alttiilla palveluksellaan ja ennen kaikkea juhlalla, jota itse Neronkin
täytyisi ihmetellä. Hänen käskystään järjestettiin siis juhla
kullatuista hirsistä tehdylle jättiläislautalle, jonka syrjät olivat
reunustetut Punaisenmeren ja Intianmeren hohtavilla ja taivaankaaren
väreissä kimaltelevilla näkinkengillä. Lautan sivuilla oli palmumetsiä,
lotuslehtoja ja kukkivia ruusutarhoja, joiden keskeltä suihkulähteet
pirskoittivat hyvänhajuista vettä. Lehdoista yleni jumalien kuvia ja
pensastoissa riippui kulta--tai hopealangoista tehtyjä häkkejä, täynnä
kirjavia lintuja. Keskellä lauttaa oli jättiläiskokoinen teltta, tai
oikeastaan teltan katos--sillä teltta oli jätetty avonaiseksi, jotta
vierailla olisi vapaa näköala--, tehty syyrialaisesta purppurasta ja
laskettu hopeisten veneiden päälle. Telttaan oli vieraita varten katettu
pöytiä ja niiltä hohti aleksandrialaista lasia, kristallia ja muita
määrättömän kallisarvoisia astioita, joita oli ryöstetty Italiasta,
Kreikasta ja Vähästä Aasiasta. Lautta, jolle oli ahdettu niin paljon
kasveja, että se teki kokonaisen saaren tai puutarhan vaikutuksen, oli
kultaisilla ja purppuraisilla nuorilla kiinnitetty veneisiin. Nämä
veneet taas olivat kalojen, joutsenten, kalalokkien ja flamingojen
muotoiset, ja kirjavien airojen hangoilla istui alastomia soutajia ja
soutajattaria, joiden kasvot olivat erinomaisen kauniit, muodot ja
liikkeet täynnä suloa ja voimaa, hiukset järjestettyinä itämaalaisella
tavalla tai koottuina kultaiseen verkkoon. Kun Nero Poppaean ja
augustianien seurassa oli saapunut paikalle ja istuutunut päälautalle
purppurakatoksen alle, alkoivat veneet liikkua, airot halkoa vettä,
kultanuorat pingoittua ja koko suuri lautta juhlivine vieraineen
kierrellä pitkin lampea. Sen perässä riensi toisia veneitä ja pieniä
lauttoja, joilla nuoret naiset soittivat harppua ja sitraa. Taivas
näytti sineensä sulattavan heidän ruusunkarvaiset ruumiinsa, veden ja
soittokoneiden välkynnän. Tämä kuva siinsi ja hohti, väikkyi, vivahteli
ja heloitti kuin kukkakenttä.

Sekä rantojen lehdoista että kummallisista, juhlaa varten rakennetuista
ja pensaikolla peitetyistä komeroista helisi soitto ja laulu. Koko seutu
soi, soivat lehdot, ja kauas kantoi kaiku rumpujen ja torvien äänen.
Itse Caesarkin, jonka toisella puolella istui Poppaea, toisella
Pythagoras, oli hämmästyksissään. Mutta sitten hän vasta oikein ihastui,
kun veneiden välille ilmestyi nuoria, sireneiksi puettuja orjatyttöjä,
jotka vaatteiden asemesta olivat verhotut vihreään verkkokudokseen, ja
silloin sai Tigellinus osakseen kiitosta. Tottumuksesta katsahteli Nero
kuitenkin Petroniukseen, saadakseen tietää _arbiterin_ mielipidettä,
mutta Petronius vaikeni itsepintaisesti eikä vastannut mitään ennenkuin
Caesar nimenomaan kysyi.

"Minä olen sitä mieltä, herra," virkkoi hän silloin, "että
kymmenentuhatta alastonta tyttöä tekee heikomman vaikutuksen kuin yksi
ainoa."

Caesaria tämä "purjehtiva juhla" kuitenkin miellytti, sillä olihan se
ensimäinen laatuaan ja siten uusi. Ruoat, joita tilaisuudessa
tarjottiin, olivat niin valitut ja erinomaiset, että ne olisivat
saattaneet Apciksenkin kekseliäisyyden häpeään. Viinejä oli niin monta
eri lajia, että Otho, jonka tapana oli ollut tarjota vierailleen
kahdeksaakymmentä eri lajia, varmaan tämän tulvan nähdessään olisi
hypännyt järveen pelkästä häpeästä. Siinä pöydässä, missä paitsi naisia
istui yksinomaan augustianeja, himmensi Vinitius kauneudellaan kaikki
muut. Ennen olivat sekä hänen vartalonsa että hänen kasvonsa liiaksi
muistuttaneet ammattisoturia, nyt olivat sisälliset surut ja
ruumiillinen kärsimys muovanneet hänen kasvonsa ikäänkuin kuvanveistäjän
taiteellisella kädellä, Hänen ihostaan oli kadonnut sen entinen tummuus,
ja ainoastaan numidialaisen marmorin kullahtava loisto oli jäänyt
jäljelle. Silmät olivat käyneet suuremmiksi ja surullisemmiksi. Hänen
vartensa oli kumminkin säilyttänyt entiset voimakkaat muotonsa, jotka
olivat ikäänkuin panssaria varten luodut. Mutta tämän legiona-soturin
varsi loppui hienostuneen patricion, tekisipä mieli sanoa: kreikkalaisen
jumalan päähän. Petronius oli kokeneena miehenä aivan oikein
huomauttanut, ettei yksikään hovin naisista saata eikä tahdo häntä
vastustaa. Häntä katselivat nyt kaikki, yksin Poppaea ja vestalitar
Rubriakin, joka Caesarin nimenomaisesta tahdosta otti osaa kemuihin.

Viini, jäähdytettynä vuoristosta tuodussa lumessa, lämmitti pian
juhlivien sydämet ja päät. Rannan tiheiköstä sukelteli yhtämittaa esiin
heinäsirkkojen ja perhosten muotoisia veneitä. Oli kuin näkymätön käsi
olisi siroitellut lammen sinertävälle pinnalle kukkasia, tai kuin
perhosparvet olisivat asettuneet sille lepäämään. Veneiden yläpuolella
leijaili hopeisiin tai taivaansinisiin lankoihin kytkettyjä kyyhkysiä ja
muita lintuja, joita oli tuotu Indiasta ja Afrikasta asti. Aurinko oli
jo ehtinyt kiertää suurimman osan taivaan piiriä, mutta päivä pysyi yhä
lämpimänä, vieläpä paahteisena, vaikka vasta oltiin toukokuun alussa.

Lammen pinta väreili airojen loiskeesta soiton tahdissa, mutta ilmassa
ei tuntunut vähintäkään tuulenhenkeä, ja lehdot seisoivat
liikkumattomina, ikäänkuin olisivat vaipuneet kuuntelemaan ja
katselemaan mitä vedenpinnalla tapahtui. Lautta kierteli lammikkoa,
vieraat juopuivat juopumistaan ja melu kävi yhä äänekkäämmäksi. Kemut
eivät vielä olleet puolivälissäkään, kun vieraat jo olivat sillä
tuulella, etteivät välittäneet missä järjestyksessä istuivat pöydässä.
Caesar itse antoi esimerkin: hän nousi paikaltaan ja käski Vinitiuksen,
joka lepäsi vestalitar Rubrian rinnalla, jättää paikkansa hänelle.
Päästyään Vinitiuksen sijalle alkoi hän itse kuiskaella vestalittaren
korvaan. Vinitius joutui Poppaean viereen, joka hetken päästä ojensi
hänelle käsivartensa ja pyysi häntä pusertamaan kiinni auenneen
rannerenkaansa. Kun Vinitius teki sen hiukan väräjävin käsin, loi
Poppaea häneen pitkien silmäripsiensä alta ujostelevan katseen ja
ravisti kultaista päätänsä ikäänkuin olisi kieltäytynyt täyttämästä
jotakin pyyntöä. Sillaikaa aurinko suureni suurenemistaan, kävi
punaisemmaksi ja laskeutui vähitellen lehdon latvojen taakse. Vieraat
olivat melkein kaikki jo humalassa. Lautta kierteli yhä likemmä rantaa.
Puiden ja kukkien välissä liikkuili fauneiksi tai satyreiksi puettuja
miehiä, soittaen huiluja ja pillejä ja lyöden rumpua, sekä tyttöparvia
nymfeinä, dryadeina ja hamadryadeina. Vihdoin laskeutui hämärä maille,
mutta juopuneet ryömivät ulos teltoistaan ja huusivat ylistystä
Kuuttarelle. Silloin syntyi lehtoihin tuhansia lamppuja, ja
rantapenkereelle ilmaantui Rooman ylhäisinten perheiden vaimoja ja
tyttäriä hekumallisina ryhminä houkuttelemaan luokseen lautalla olevia
vieraita. Vihdoin kiinnitettiin lautta rantaan. Caesar ja hovilaiset
ryntäsivät lehtoihin, hajaantuivat telttoihin tiheiköissä ja luoliin,
joita taidokkaasti oli rakennettu suihkulähteiden ääreen. Kaikki olivat
kuin hulluina. Ei kukaan tietänyt minne Caesar joutui, kuka oli
senaattori, kuka ritari, kuka tanssija tai soittoniekka. Satyrit ja
faunit ajoivat takaa nymfejä, tyrsos-sauvojen avulla lyötiin lamput
sammuksiin, joten osa puistoa tuli pimeäksi. Ilma oli täynnä äänekkäitä
huutoja, naurua, kuisketta, läähätystä. Rooma ei todella ikinä ollut
nähnyt tällaista juhlaa.

Vinitius ei ollut juovuksissa kuten kerran Caesarin kemuissa, kun Lygia
oli levännyt hänen rinnallaan, mutta hänkin huumaantui ja juopui
katsellessaan toisten hurjuutta, ja vihdoin hänet valtasi hekuman kuume.
Hän ryntäsi metsään, juoksi kilpaa toisten kanssa ja koetti katsella
kuka dryadeista oli kaunein. Joka hetki kiiti hänen ohitseen laulaen ja
huutaen uusia dryadeja ja nymfejä, joita faunit, satyrit, senaattorit ja
ritarit soiton helistessä ajoivat takaa. Vihdoin näki hän tyttöjoukon,
jonka johtajana oli Dianaksi puettu neito. Hän karkasi likempää
katsomaan jumalatarta, hän luuli häntä, jonka hiuksissa kimmelsi
puolikuun muotoinen koriste--Lygiaksi.

Tytöt häärivät vallattomina Vinitiuksen ympärillä. He nähtävästi
tahtoivat houkutella hänet kilpajuoksuun, koska hetken päästä pyrähtivät
pois kuin kaurislauma. Mutta Vinitius jäi seisomaan paikoilleen, ja
hänen sydämensä sykki kiihkeästi, sillä vaikka hän oli huomannutkin,
ettei Diana ollut Lygia eikä läheltä katsoen edes hänen näköisensä, niin
oli mahtava vaikutus vienyt häneltä kaikki voimat. Hän alkoi kiihkeästi
ikävöidä Lygiaa, ja rakkaus tulvi hänen rintaansa uutena, voimakkaana
hyökyaaltona. Lygia ei koskaan ollut tuntunut hänestä niin rakkaalta,
puhtaalta ja kalliilta kuin tässä hurjuuden ja irstauden lehdossa. Vielä
hetkinen sitten oli hän tahtonut maistaa samasta maljasta ja ottaa osaa
samaan hillittömyyteen--nyt tunsi hän vastenmielisyyttä ja inhoa.
Iljetys oli hänet tukahduttamaisillaan, hänen täytyi saada hengittää
ilmaa, hänen täytyi saada nähdä tähdet, joita tämän hirveän lehdon
pimeys ei kyennyt pimentämään. Hän päätti paeta, mutta hän ei vielä
ollut ehtinyt liikahtaa, kun hänen eteensä ilmestyi nainen, jonka pää
oli verhottu huntuun. Nainen laski kätensä Vinitiuksen olkapäälle, ja
hänen kuuma hengityksensä valui Vinitiuksen kasvoille.

"Minä rakastan sinua," kuiskasi nainen. "Tule! Ei kukaan näe meitä:
joudu!"

Vinitius heräsi kuin unesta:

"Kuka olet?"

Nainen painautui hänen rinnalleen ja pyysi yhä kiihkeästi:

"Kiiruhda! Katso kuinka täällä on tyhjää, ja minä rakastan sinua! Tule!"

"Kuka olet?" toisti Vinitius.

"Arvaa!"

Ja sen lausuttuaan imeytyi hän läpi hunnun kiinni Vinitiuksen huuliin ja
pusersi käsillään hänen päätään. Vasta kun häneltä loppui hengitys,
päästi hän irti Vinitiuksen.

"Nyt on rakkauden yö ... unohduksen yö!" kuiskasi häh, kiihkeästi
hengittäen ilmaa keuhkoihinsa. "Tänään on kaikki luvallista!... Katso,
tässä olen!"

Mutta Vinitiusta poltti ja inhoitti hänen suudelmansa. Hänen sielunsa ja
sydämensä oli muualla, eikä hän välittänyt mistään muusta koko
maailmassa kuin Lygiasta.

Hän työnsi luotaan hunnutetun naisen ja virkkoi:

"Ole kuka olet, minä rakastan toista enkä huoli sinusta."

Mutta nainen korotti päätään hänen puoleensa.

"Nosta huntua!"

Samassa alkoivat likeiset myrttipensaat kahista ja nainen katosi kuin
unennäkö. Ainoastaan hänen naurunsa helisi vielä outona ja ikäänkuin
pahaa ennustaen.

Petronius seisahtui Vinitiuksen eteen.

"Olen nähnyt ja kuullut kaikki," puhui hän.

Ja Vinitius vastasi:

"Lähtekäämme täältä!"

He läksivät ja riensivät luolista loistavien tulien, lehtojen ja
ratsastavien pretorianisotamiesten ohitse kantotuoleilleen.

"Minä tulen sinun luoksesi," sanoi Petronius.

He asettuivat samaan kantotuoliin, mutta molemmat vaikenivat kauan.
Vasta kun he tulivat Vinitiuksen talon atriumiin, virkkoi Petronius:

"Tiedätkö kuka se oli?"

"Eihän vain Rubria?" kysyi Vinitius, kauhistuneena siitä, että
vestalittaresta edes ajatteli sellaista.

"Ei."

"Kuka sitten?"

Petronius alensi ääntään.

"Vestan tuli on häväisty, sillä Rubria oli Caesarin kanssa. Mutta sinua
puhutteli..."

Hän jatkoi vieläkin hiljemmin:

"Jumalallinen Augusta."

Syntyi hetkisen äänettömyys.

"Caesar," puhui Petronius vihdoin, "ei voinut Poppaealta salata miten
hän himosi Rubriaa. Minä taas puolestani riensin teidän perässänne
estääkseni sinua hylkäämästä Augustan pyyntöä. Sillä jos sinä,
tunnettuasi hänet, olisit sen tehnyt, niin olisimme kaikki olleet
kadotuksen omat: sekä sinä että Lygia ja ehkä minäkin."

Mutta Vinitius puhkesi vimmoissaan puhumaan:

"Olen saanut kylläkseni Roomasta, Caesarista, juhlista, Augusteista,
Tigellinuksista ja teistä kaikista! Minä tukahdun! En voi elää tällä
tavalla! En voi! Ymmärrätkö?"

"Johan sinä nyt olet vallan pyörällä päästäsi, ethän enää tiedä pysyä
missään rajoissa!... Vinitius!"

"Rakastan yhtä ainoaa maan päällä."

"Entä sitten?"

"En huoli toisten rakkaudesta, en huoli teidän elämästänne, juhlistanne,
häpeämättömyyksistänne ja rikoksistanne!"

"Mitä sinussa nyt liikkuu? Oletko ehkä jo kristitty?"

Nuori mies piteli käsillään päätään ja rupesi toistelemaan, ikäänkuin
epätoivoissaan:

"En vielä! en vielä!"




KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.


Petronius läksi kotiin olkapäitään kohautellen ja sangen tyytymättömänä.
Nyt oli hänkin huomannut, että hän ja Vinitius olivat lakanneet
ymmärtämästä toisiaan ja että heidän ajatusmaailmansa oli kääntynyt ihan
eri suunnille. Ennen oli Petronius miltei rajattomalla vallalla
saattanut vaikuttaa nuoreen soturiin. Vinitius oli pitänyt häntä
esikuvanaan, ja muutama pureva sana Petroniuksen suusta oli riittänyt
yllyttämään häntä tekoihin tai pidättämään häntä niistä. Nyt oli tämä
vaikutusvalta loppunut siihen määrään, ettei Petronius enää
yrittänytkään käyttää vanhoja keinojaan, hän kun tunsi, että hänen
ivansa ja sukkeluutensa jälkeä tekemättä olisi hipaissut Vinitiuksen
sielua. Rakkaus ja seurustelu tuntemattoman kristimaailman kanssa oli
vaikuttanut häneen sillä lailla. Iäkäs skeptikko huomasi kadottaneensa
tämän sielun avaimen. Se häntä harmitti ja samalla pelotti, ja viime yön
tapahtumat olivat omiaan yhä kiihoittamaan hänen pelkoaan. Se oli
Augustan puolelta joko ohimenevää leikinhalua, mielitekoa--mietti
Petronius--tai kestävää intohimoa. Seuraukseksi tulee, että Vinitius
joko alistuu, ja siinä tapauksessa jonakin kauniina päivänä ehkä
määrätään heittämään henkensä; tai asettuu vastakynteen--johon hänen
tämänpäiväinen käytöksensä näyttää viittaavan--ja siinä tapauksessa
auttamattomasti on surman oma--ja hänen kanssaan tietysti minäkin, siksi
että olen hänen sukulaisensa, ja siksi että Augusta samalla yltyy
tietysti vihaamaan koko sukua ja silloin alkaa käyttää vaikutusvaltaansa
Tigellinuksen hyväksi... Katsoi asiaa miltä kannalta hyvänsä, niin se
aina oli nurinpäin. Petronius oli rohkea mies eikä hän pelännyt
kuolemaa--jollei juuri toivonutkaan, koskei siltä ollut mitään
odotettavissa. Kauan mietittyään tuli hän vihdoin siihen
johtopäätökseen, että on paras toimittaa Vinitius pois Roomasta
matkalle. Olisipa vain voinut toimittaa Lygian hänen mukaansa!
Mielellään hän olisi sen tehnyt. Hän toivoi sentään muutenkin helposti
saavansa Vinitiuksen taivutetuksi. Väliaikaisesti hän päätti levittää
Palatinukselle tiedon, että Vinitius on sairastunut, ja sillä lailla
torjua vaaran sekä itsestään että Vinitiuksesta. Eihän Augusta vielä
tietänyt, oliko Vinitius tuntenut hänet; hänen itserakkautensa oli siten
vielä haavoittumatta. Tulevaisuudessa saattoi käydä toisin, ja nyt piti
toimia siltä varalta. Petronius tahtoi ennen kaikkea voittaa aikaa,
sillä hän oli varma, että niin pian kuin vain Caesar tulee Akaiaan,
Tigellinus, joka ei taiteesta ymmärrä mitään, kadottaa vaikutuksensa.
Kreikassa Petronius tiesi voittavansa kaikki kilpailijansa.

Hän rupesi pitämään Vinitiusta silmällä ja kaikin voimin kehoittamaan
häntä lähtemään matkalle. Muutaman päivän perästä hänen päähänsä
pälkähti ajatus, että jos hän saisi Caesarin antamaan julistuksen, joka
karkoittaisi kristityt Roomasta, niin Lygia muiden uskonheimolaistensa
mukana tulisi jättäneeksi kaupungin. Silloin seuraisi heitä pian
Vinitiuskin, jopa tarvitsematta häntä siihen kehoittaa. Tämä suunnitelma
tuntui sangen mahdolliselta toteuttaa. Joku aika sitten olivat
juutalaiset ruvenneet raivoamaan kristittyjä vastaan, ja silloin oli
Caesar Klaudius, joka ei osannut eroittaa juutalaisia kristityistä,
karkoittanut heidät Roomasta. Miksei Nero sitten olisi suostunut
karkoittamaan kristittyjä? Enemmän vain tulisi Roomassa tilaa.
"Purjehtivan juhlan" jälkeen oli Petronius joka päivä nähnyt Neron joko
Palatinuksella tai muissa tiloissa. Tilaisuutta siis kyllä tarjoutui
tuuman esittämiseen, ja Caesar varmaan suostuisi, sillä eihän hän
koskaan kieltänyt, kun oli kysymys toisen vahingoittamisesta tai
turmelemisesta. Tarkoin mietittyään oli Petronius laatinut valmiiksi
kokonaisen suunnitelman. Nyt hän valmistaa juhlat, kutsuu Caesarin
vieraakseen ja hankkii häneltä julistuksen. Hän oli aivan vakuutettu
Caesarin suostumuksesta. Sitten hän toimittaa Lygian kaikella
Vinitiuksen rakastetulle tulevalla kunnioituksella Bajaehen, ja siellä
saavat he rakastella ja huvitella uskossaan niin paljon kuin ikinä
haluavat.

Petronius kävi usein tervehtimässä Vinitiusta, sillä huolimatta
roomalaisesta itsekkyydestään täytyi hänen pitää nuorukaisesta.
Yhtämittaa kehoitti hän Vinitiusta lähtemään Roomasta. Vinitius tekeytyi
sairaaksi eikä näyttäytynyt Palatinuksella, jossa joka päivä tehtiin
uusia matkasuunnitelmia. Eräänä päivänä Petronius vihdoin kuuli Neron
omasta suusta, että hän kolmen päivän perästä on päättänyt lähteä
Antiumiin. Heti seuraavana päivänä riensi Petronius Vinitiuksen luo.

Mutta Vinitius taisi jo näyttää hänelle luettelon henkilöistä, jotka
Caesar oli määrännyt seuraksensa. Muuan Caesarin vapautetuista oli
varhain aamulla tuonut Vinitiukselle luettelon.

"Siellä on minun nimeni," sanoi Vinitius, "ja onpa sinunkin nimesi. Kun
palaat kotiisi, on siellä vastassasi samanlainen luettelo."

"Jollei minun nimeäni olisi valittujen joukossa," huomautti Petronius,
"merkitsisi se, että minun täytyy kuolla, ja toivon, ettei se toki
tapahdu ennen Akaian-matkaa, sillä siellä saatan olla Nerolle hyödyksi."

Petronius katseli luetteloa ja jatkoi:

"Tuskin olemme Roomaan palanneet, kun taas täytyy jättää koti ja lähteä
kuljeskelemaan Antiumiin. Mutta täytyy! Sillä tämä on käsky eikä
ainoastaan pyyntö."

"Mutta entä jollei sitä tottelisi?"

"Silloin voisi piankin sattua saamaan toisenlaisen käskyn, käskyn, joka
määräisi menemään sellaiselle retkelle, ettei sieltä koskaan palaisi.
Vahinko, ettet kuunnellut neuvoani ja ajoissa jättänyt Roomaa. Nyt sinun
täytyy lähteä Antiumiin."

"Nyt minun täytyy lähteä Antiumiin. Katsopa kummoisina aikoina me elämme
ja kummoisia orjia me olemme!"

"Nyt vastako sinä sen olet huomannut?"

"En. Mutta muistatko kuinka kivenkovaan väitit, että kristinoppi on
elämän vihollinen, se kun muka panee ihmiset kahleisiin. Voiko löytyä
raskaampia kahleita kuin ne, mitä me kannamme? Sanoit Kreikan luoneen
maailmaan viisauden ja kauneuden ja Rooman luoneen maailmaan vallan.
Missä meidän valtamme on?"

"Kutsu luoksesi Chilon ja puhu hänelle, sillä minua ei tänäpäivänä
laisinkaan huvita filosofia. Kautta Herkuleksen! Minä en ole syypää
siihen, että ajat ovat tällaiset, enkä minä niistä ole velvollinen
vastaamaan. Puhukaamme Antiumista. Tiedä, että sinua siellä odottaa
suuri vaara ja että sinun olisi parempi otella Ursuksen kanssa, joka
kuristi Crotonin, kuin lähteä Antiumiin. Mutta sinun täytyy lähteä."

Vinitius teki jonkun hitaan kädenliikkeen ja huudahti:

"Vaara! Kaikkihan me kuljemme kuoleman varjossa, ja joka
silmänräpäyksessä kallistuu joku pää varjojen valtakuntaan."

"Pitääkö minun tässä luetella sinulle kaikki, joille ei elämä ole
antanut liikaa älyä ja jotka kuitenkin ovat eläneet koko Tiberiuksen,
Kaligulan, Klaudiuksen ja Neron hallituksen ajan ja saavuttaneet
kahdeksankymmentä tai yhdeksänkymmentäkin ikävuotta? Riittäköön
esimerkiksi tuollainen Domitius Afer. Rauhassa on hän saanut harmaantua,
vaikka hänen koko elämänsä on ollut konnantyötä ja rikosta."

"Ehkä siksi! ehkä juuri siksi!" vastasi Vinitius.

Hän rupesi tarkastamaan luetteloa ja luki siitä:

"Tigellinus, Vanitius, Sextus Africanus, Aquilinus Regulus, Suilius
Nerulinus, Eprius Marcellus, ja niin poispäin! Mikä murhaajien ja
roistojen kokoelma! Ja nämä ne hallitsevat maailmaa!... Eikö heille nyt
paremmin sopisi kuljettaa kylillä jotakin egyptiläistä tai syyrialaista
jumalankuvaa--rämistää rumpua ja ansaita leipänsä povaamisella ja
hypyllä!..."

"Tai näyttelemällä oppineita apinoita, koiria, jotka osaavat
luvunlaskua, tai aaseja, jotka puhaltavat huilua, jatkoi Petronius.--Se
on aivan totta. Mutta puhukaamme tärkeämmistä asioista. Kuuntele nyt ja
paina mieleesi mitä sanon: minä kerroin Palatinuksella, että olet sairas
etkä saata liikkua mihinkään. Siitä huolimatta on nimesi pantu
luetteloon. Se osoittaa, ettei minun sanojani pidetty tosina ja että
joku erityisesti tahtoo ottaa asiasta selkoa. Nerolle ei siitä voisi
olla mitään hyötyä, sillä hänen silmissään olet soturi, jonka kanssa
korkeintaan voi keskustella kilpa-ajoista sirkuksessa, mutta joka
runoudesta ja soitosta ei ymmärrä mitään. Poppaea siis on pitänyt huolta
siitä, että nimesi on joutunut luetteloon. Ja tämä osoittaa, ettei hänen
tunteensa ole ollut ohimenevää mielitekoa: hän tahtoo voittaa sinut."

"Kas vain, mikä rohkea Augusta!"

"Niin, rohkea todella, ja voi lisäksi syöstä sinut auttamattomasti
turmioon. Sytyttäköön häneen Venus kiireen kautta uuden rakkauden
liekin, mutta sillaikaa, kun hän nyt sinua haluaa, täytyy sinun olla
niin varovainen kuin suinkin. Vaskiparta on jo kyllästynyt häneen ja
pitää enemmän Rubriasta ja Pythagoraksesta, mutta se ei suinkaan estäisi
häntä loukatun itserakkauden koko julmuudella kostamasta teille."

"Siellä lehdossa en huomannut kuka minua puhutteli, mutta sinähän sen
kuulit, ja tiedätkö mitä minä hänelle sanoin! Sanoin että rakastan
toista enkä huoli hänestä."

"Mutta minä vannotan sinua kaikkien maanalaisten jumalien nimessä: älä
nyt kadota sitä järjen hiventä, jonka kristityt vielä ovat jättäneet
päähäsi. Edessäsi on joko ehdollinen tai ehdoton perikato--epäiletkö,
mikä sinun on valittava? Enkö jo sanonut sinulle, että olet surman oma,
jos haavoitat Augustan itserakkautta? Kautta Hadeksen! Jos olet
kyllästynyt elämään, niin voithan paikalla avata suonesi tai heittäytyä
miekkaasi, sillä sinua voi odottaa paljoa ankarampi kuolema, jos
suututat Poppaean. Ennen oli niin hauska puhua kanssasi! Mitä sinä nyt
oikeastaan tahdot? Olisiko se nyt sitten niin vaarallista ja estäisikö
se sinua rakastamasta Lygiaasi? Muista vielä, että Poppaea näki hänet
Palatinuksella ja että hän helposti arvaa, kenen takia sinä hylkäät
hänen ylhäisen armonsa. Ja silloin Poppaea kyllä kaivaa esiin Lygian
vaikkapa maan alta. Silloin tuotat turmion sekä Lygialle että itsellesi.
Ymmärrätkö?"

Vinitius kuunteli hajamielisesti, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat
olleet muualla.

"Minun täytyy hänet nähdä," virkkoi hän vihdoin.

"Kenet? Lygiako?"

"Niin."

"Tiedätkö missä hän on?"

"En."

"Aiotko taasen alkaa etsiä vanhoilta hautausmailta ja Tiberin takaa?"

"En tiedä, mutta minun täytyy hänet nähdä."

"Hyvä. Hän on ehkä kristittynäkin järkevämpi sinua ja epäilemättä hän
onkin, jollei toivo sinun perikatoasi."

"Hänhän minut pelasti Ursuksen käsistä."

"Siinä tapauksessa saat pitää kiirettä, sillä Vaskiparta ei viivyttele
matkaansa. Kuolemantuomio voi yllättää sinut Antiumistakin."

Vinitius ei enää kuunnellut. Hänet oli vallannut yksi ainoa ajatus: hän
tahtoi nähdä Lygian, ja mietti vain millä keinoin.

Silloin sattui onnellinen tapaus, joka raivasi tieltä kaikki esteet:
seuraavana aamuna tuli Chilon odottamatta Vinitiuksen luo.

Hän oli kurjan ja laihtuneen näköinen, kasvot nälän kalvamat; vaatteet
risoina. Palvelijat eivät kuitenkaan uskaltaneet ajaa pois häntä, koska
he ennen olivat saaneet käskyn päästää hänet herransa puheille minä
vuorokauden aikana hyvänsä. Hän pääsi siis suoraa päätä atriumiin ja
virkkoi, seisahtuen Vinitiuksen eteen:

"Suokoot sinulle jumalat kuolemattomuuden ja jakakoot kanssasi maailman
vallan!"

Ensi hetkenä teki Vinitiuksen mieli heitättää hänet ulos ovesta, mutta
samassa hänen mieleensä juolahti, että kreikkalainen ehkä tietää kertoa
jotakin Lygiasta, ja hänen uteliaisuutensa pääsi voitolle.

"Vai sinäkö siinä?" sanoi hän. "Mitä sinulle nyt kuuluu?"

"Ei mitään hyvää, oi Jupiterin poika," vastasi Chilon. "Todellinen hyve
on tavaraa, jota ei kukaan meidän päivinämme kysy, ja todellinen tietäjä
saa olla iloissaan, jos kerran viidessä päivässä voi ostaa teurastajalta
pässin pään ja kyynelin kastaen kalvaa sitä nälkäänsä räystään alla. Oi
herra, kaikki mitä minulle annoit, maksoin kirjoista Atractukselle, ja
sitten vielä varastivat minulta ja tekivät minut keppikerjäläiseksi.
Orja, jonka piti kirjoittaa muistiin viisauteni, karkasi ja vei mukanaan
loput siitä, minkä sinä jalomielisesti olit lahjoittanut minulle. Olen
kerjäläinen, mutta tulin ajatelleeksi: minne minä menisin, jollen sinun
luoksesi, Serapis, jota rakastan, jumaloin ja jonka edestä elämäni
uskalsin?"

"Mitä varten sinä sitten olet tullut ja mitä uutisia tuot?"

"Baalin avulla tuon sinulle hätäni, kyyneleeni, rakkauteni ja erään
uutisen, jonka rakkaudesta sinuun olen hankkinut. Kuten ehkä muistat,
herra, kerroin sinulle aikoinani, että jumalallisen Petroniuksen
orjattarelle olin luovuttanut langanpätkän Paphoksen jumalattaren
vyöstä?... Olet myöskin aivan varmasti huomannut tämän langanpätkän
vaikutuksen, oi Auringon poika, joka tiedät mitä Petroniuksen talossa on
tapahtunut ja missä asemassa Eunike siellä nyt on. Minulla on vielä yksi
samanlainen langanpätkä, jonka olen säilyttänyt sinulle."

Hän vaikeni äkkiä, sillä hän näki Vinitiuksen kulmakarvojen alkavan
rypistyä, ja virkkoi silloin kiireesti, vihanpuuskaa välttääkseen:

"Minä tiedän missä jumalallinen Lygia asuu ja näytän sinulle talon ja
kadun."

Vinitius koetti hillitä mielenliikutustaan, jonka tämä uutinen hänessä
herätti, ja virkkoi:

"Missä hän on?"

"Linuksen, erään vanhan, kristityn papin luona. Ursus on siellä hänen
kanssaan ja käy, kuten ennenkin, työssä myllärillä, jolla on sama nimi
kuin sinun entisellä taloudenhoitajallasi. Hänen nimensä on nimittäin
Demas... Juuri niin! Ursus tekee työtä öisin. Jos siis yöllä karkaat
taloon, niin et siellä tapaa Ursusta... Linus on vanha mies ... eikä
talossa sitten muita olekaan kuin kaksi vanhaa neitsyttä."

"Mistä sinä kaiken tämän tiedät?"

"Sinä varmaan muistat, että minä kerran lankesin kristittyjen käsiin,
mutta että he säästivät minut. Glaucus tosin erehtyy luullessaan minua
syypääksi onnettomuutensa, mutta mies-raukka oli siitä vakuutettu, kuten
on vieläkin, ja kuitenkin he minut päästivät vapaaksi. Älä siis
hämmästele, herra, että kiitollisuus täytti sydämeni. Olen vanhojen,
hyvien aikojen ihminen. Ajattelin siis: onko minulla oikeutta unohtaa
ystäväni ja hyväntekijäni? Eikö olisi kovaa jättää tiedustelematta, mitä
heille kuuluu ja missä he asuvat? Kautta pessinuntilaisen Kybelen!
sellaiseen minä en saata tehdä itseäni syypääksi. Alussa pelkäsin, että
heillä olisi pahoja aikeita minua vastaan, mutta rakkauteni heihin oli
suurempi kuin pelkoni. Varsinkin minua lohdutti se, että he niin
helposti antavat anteeksi kaikki kärsimänsä vääryydet. Ennen kaikkia
kuitenkin ajattelin sinua, herra. Viime yrityksemme onnistui huonosti,
mutta tulisiko sinun, Fortunan pojan, tyytyä sellaiseen? Nyt olen siis
valmistanut sinulle voiton. Talo on yksinäinen. Voit antaa orjiesi
piirittää sen niin huolellisesti, ettei hiirikään pääsisi pakoon. Oi,
herra, herra! Nyt riippuu yksin sinusta itsestäsi, onko ylevämielinen
prinsessa jo tänä yönä talossasi. Mutta jos niin käy, niin muista, että
sinun siitä on kiittäminen isäni köyhää, nälkääntynyttä poikaa."

Veri karkasi Vinitiuksen päähän. Vielä kerran pani kiusaus koko hänen
olentonsa vapisemaan. Niin! siinä oli keino ja vihdoinkin varma keino.
Kun hän kerran on saanut Lygian haltuunsa, niin kuka uskaltaisi hänet
häneltä ryöstää? Kun hän vain on saanut hänet rakastajattarekseen, niin
mikä hänellä muu on edessä kuin ikipäiviksi jäädä hänen omakseen?
Hiiteen kaikki opit. Mitä kristityt hänelle voivat laupeuksineen ja
ankarine oppineen? Eikö jo liene aika vapautua kaikesta tuosta? Eikö jo
liene aika alkaa elää niinkuin kaikki muutkin elävät? Mutta mihin
toimenpiteihin Lygia tulevaisuudessa voi ryhtyä ja kuinka hänen oppinsa
ja hänen kohtalonsa voivat sulautua yhteen--se on vähäpätöinen asia eikä
mitään merkitse! Pääasia on, että Vinitius saa hänet omakseen ja vielä
tänään. Eiköhän sitäpaitsi mahtane koko oppi lähteä hänen sielustaan,
kun hän pääsee uuteen maailmaan, ylellisyyteen ja huvituksiin, ja kun
hänen aluksi, vaikkapa pakosta, täytyy antautua niihin? Tämä voi
tapahtua vielä tänä päivänä. Paras vain pidättää Chilon talossa ja
ryhtyä muihin tarpeellisiin toimenpiteihin. Sitten seuraa loppumaton
ilo.

»Mitä minun elämäni on ollut?» ajatteli Vinitius itsekseen. »Kärsimystä,
rauhattomuutta, ikävöimistä ja vaipumista ajattelemaan kysymyksiä,
joihin ei löydy vastausta!» Mutta nyt vihdoinkin loppuu kidutus. Tosin
Vinitius muisti luvanneensa, ettei hän nostaisi kättään Lygiaa
tavoittelemaan. Mutta minkä nimessä hän sen oli luvannut? Hän ei ollut
vannonut jumalien kautta, sillä heihin hän ei uskonut, eikä liioin
Kristuksen kautta, sillä Häneen ei hän myöskään vielä uskonut. Jos Lygia
kuitenkin pitäisi arvoaan loukattuna, niin voisihan Vinitius hänet naida
ja sillä lailla antaa hänelle hyvitystä. Niin! se hänen täytyy tehdä,
koska hän hänelle on kiitollisuuden velassa hengestään. Vinitiuksen
mieleen muistui päivä, jolloin hän Crotonin kanssa hyökkäsi hänen
piilopaikkaansa. Hän muisti kuinka Ursus oli seisonut hänen edessään
nyrkki pystyssä ja kaikki mitä sitten oli tapahtunut. Hän näki Lygian
kumartuvan puoleensa, puettuna orjattaren vaatteisiin, mutta ihanana
kuin jumalatar, lempeänä ja kirkastuneena. Ehdottomasti Vinitiuksen
silmät kääntyivät larariumiin ja ristiin, jonka Lygia lähtiessään oli
jättänyt hänelle. Tuliko hänen nyt maksaa hänen hyvyytensä niin, että
taasen hyökkäisi hänen kimppuunsa? Pitikö hänen hiuksista raahata hänet
cubiculumiin niinkuin minkäkin orjattaren? Kuinka hän voi sen tehdä,
koska hänen tunteensa häntä kohtaan on rakkautta eikä yksin himoa ja
koska hän rakastaa häntä juuri sentähden, että hän on sellainen kuin hän
on eikä toisenlainen? Äkkiä Vinitius tunsi, ettei riitä että Lygia on
hänen talossaan ja että hän väkivallalla sulkee hänet syliinsä--hänen
rakkautensa tarvitsee enemmän, tarvitsee Lygian suosion, rakkauden ja
sielun. Siunattu hänen talonsa, kun neito vapaaehtoisesti astuu sen
katon alle, siunattu päivä ja hetki, siunattu koko elämä! Silloin heidän
onnensa on oleva niinkuin mittaamaton meri ja niinkuin aurinko. Mutta
jos hän ryhtyy ryöstämään Lygiaa väkivallalla, niin hän ikipäiviksi
surmaa heidän onnensa ja hävittää, tahrii ja tappaa sen, mikä on
kalleinta ja armainta elämässä.

Pelkkä ajatuskin kauhistutti häntä. Hän loi silmänsä Chiloniin, joka
niinikään katseli häneen, pidellen kättään pistettynä ryysyjensä sisään
ja levottomasti väännellen hänen edessään. Vinitiuksen valtasi viha ja
vastustamaton halu polkea entinen apumiehensä jalkojensa alle likaisen
madon tai myrkyllisen käärmeen lailla. Hetken kuluttua selveni hänelle,
mitä hänen tulee tehdä. Hänen kiivas, roomalainen luontonsa ei koskaan
tietänyt määrää, ja hän kääntyi nopeasti Chilonin puoleen ja puhui:

"En seuraa neuvoasi, mutta jottei sinun tarvitsisi lähteä pois ilman
palkkaa, pitää sinun saaman mitä ansaitset: käsken antaa sinulle
kolmesataa raippaa koti-ergastulumissani."

Chilon kalpeni, Vinitiuksen kauniissa kasvoissa oli sellainen kylmä
päättäväisyys, ettei Chilon hetkeäkään uskaltanut toivoa luvatun
palkinnon olevan vain julmaa leikkiä.

Kiireesti hän siis heittäytyi polvilleen, lyyhistyi maahan ja rupesi
tuskallisesti vaikeroimaan:

"Kuinka, oi Persian kuningas? Miksi?... Sinä armon pyramiidi ja
lempeyden kolossi--kuinka? Olen vanha, nälkäinen, kurja ... olen
palvellut sinua... Niinkö sinä minut palkitset?..."

"Niinkuin sinä kristittyjä!" sanoi Vinitius ja huusi paikalle
taloudenhoitajan.

Chilon viskautui hänen eteensä maahan ja syleili hänen jalkojaan
tuskallisella kiihkolla. Hänen kasvonsa olivat kalman karvaiset ja hän
yritti vielä rukoilla:

"Herra, herra!... Olen vanha! viisikymmentä riittää... Älä määrää
kolmeasataa! Viisikymmentä riittää!... Armoa, armoa!"

Vinitius potkaisi hänet luotaan ja antoi taloudenhoitajalle käskynsä.

Silmänräpäyksessä karkasi kaksi väkevää kvadilaista Chilonin kimppuun,
tarttuen hänen hiustensa tähteisiin ja sitoen hänen kaulaansa hänen omia
ryysyjään. Niin kuljettivat he hänet ergastulumiin.

"Kristuksen nimessä! ... huusi kreikkalainen käytävän ovelta."

Vinitius jäi yksin. Rankaisemiskäsky, jonka hän oli antanut, tyydytti ja
elähdytti häntä. Hän koetti koota hajanaisia ajatuksiaan ja järjestää
niitä. Hänen mielensä valtasi lohdutuksen tunne, ja voitto, jonka hän
oli saanut itsestään, antoi aihetta hänelle kauniiseen toivoon. Hän
luuli astuneensa hyvän askelen likemmä Lygiaa ja oli varma siitä, että
hänen täytyy saada palkinto työstään. Ensi hetkestä ei hän tullut edes
ajatelleeksikaan tehneensä väärin Chilonia kohtaan ja käskeneensä
ruoskia häntä saman palveluksen tähden, josta hän ennen oli häntä
palkinnut. Hänen mielensä oli vielä siksi roomalainen, ettei toisen
ihmisen kärsimys herättänyt hänessä vähääkään sääliä. Hän ei osannut
pitää tuollaisen kurjan kreikkalaisen kärsimystä minään. Jos hän olisi
tullut sitä ajatelleeksi, olisi hän pitänyt velvollisuutenaan antaa
rangaista alhaista kreikkalaista. Mutta hänen ajatuksensa viipyivät
Lygian luona, ja hengissä puhui hän hänelle: en palkitse hyvyyttäsi
pahuudella, ja jos joskus saat tietää miten minä kohtelin sitä, joka
tahtoi yllyttää minua nostamaan kättäni sinua vastaan, niin olet oleva
minulle kiitollinen. Samassa hän rupesi miettimään, mahtaisiko Lygia
kiittää häntä hänen menettelystään Chilonia kohtaan. Oppi, jota Lygia
tunnustaa, käskee antamaan anteeksi, ja kristityt olivat antaneet
anteeksi rikoksia, jotka olivat ansainneet paljoa kovemman koston. Vasta
nyt kajahti Vinitiuksen korvissa huuto: »Kristuksen nimessä!» Hän muisti
Chilonin sillä huudolla pelastuneen lygiläisen käsistä ja päätti
peruuttaa rangaistuksen.

Hän oli juuri kutsumaisillaan paikalle taloudenhoitajan, kun tämä
itsestään astui hänen eteensä ja puhui:

"Herra, se vanhus meni jo tainnoksiin, lieneekö kuollutkin. Vieläkö
käsken jatkamaan ruoskimista?"

"Herätä hänet eloon ja tuo hänet tänne."

Atriumin ylipalvelija katosi esiripun taakse, mutta herättäminen mahtoi
olla vaivaloista, koska Vinitius vielä sai odottaa kauan aikaa. Hän
rupesi jo käymään malttamattomaksi, kun orjat vihdoin kuljettivat sisään
Chilonin. Vinitiuksen viittauksesta saivat he itse heti lähteä pois.

Chilon oli valkea kuin vaate, ja pitkin hänen jalkojaan kierteli
verisäikeitä, jättäen merkkejä atriumin mosaikkiin. Hän oli kuitenkin
tajuissaan, lankesi polvilleen, ojensi käsivartensa Vinitiuksen puoleen
ja puhkesi puhumaan:

"Kiitän sinua, herra! Olet suuri ja armollinen!"

"Koira!" huusi Vinitius, "tiedä, että soin sinulle anteeksi ainoastaan
Kristuksen tähden, jota minun on kiittäminen omasta elämästäni."

"Tahdon palvella sekä sinua, herra, että häntä."

"Ole vaiti ja kuuntele. Nouse! Saat lähteä mukaani ja osoittaa minulle
talon, jossa Lygia asuu."

Chilon oikaisihe, mutta oli tuskin päässyt pystyyn, kun hänen kasvonsa
kävivät entistä kalpeammiksi.

"Herra," puhui hän heikolla äänellä, "olen todella nälissäni... Lähden
mukaasi, herra, lähden! Mutta kun ei minulla ole voimia... Käske antaa
minulle edes koiriesi ruoan jätteitä, niin tulen..."

Vinitius käski antaa hänelle ruokaa, rahaa ja viitan. Mutta ruoskiminen
ja nälkä olivat siihen määrään heikentäneet Chilonia, ettei hän aluksi
saattanut syödä. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn pelosta, että Vinitius
pitäisi hänen heikkouttaan uppiniskaisuutena ja uudestaan käskisi
ruoskia häntä.

"Kunhan saisin vähän viiniä, niin se minua lämmittäisi," puhui hän, ja
hampaat kalisivat hänen suussaan. "Sitten olisin valmis lähtemään
vaikkapa Isoon Kreikkaan."

Jonkun ajan kuluttua oli hän päässyt niin voimiinsa, että he saattoivat
lähteä. Matka oli pitkä, sillä Linus, kuten suurin osa kristittyjä, asui
Tiberin takana, likellä Miriamin asuntoa. Vihdoin Chilon osoitti
Vinitiukselle pienen rakennuksen, jota muuri ympäröi ja joka oli
kokonaan murattiköynnöksen peitossa.

"Tuolla, herra," sanoi hän.

"Hyvä on," vastasi Vinitius. "Nyt saat lähteä tiehesi, mutta kuule ensin
mitä sinulle sanon: unohda mitä olet kuullut, unohda missä Miriam,
Pietari ja Glaucus asuvat, unohda myöskin tämä talo ja kaikki kristityt.
Joka kuukausi saat tulla minun talolleni, niin vapautettuni Demas antaa
sinulle kaksi kultarahaa. Mutta jos vielä vakoilet kristittyjä, niin
ruoskitan sinut tai annan sinut kaupunginprefektin käsiin."

Chilon kumarsi ja lausui:

"Unohdan."

Mutta tuskin oli Vinitius kadonnut kadun kulman taakse, kun Chilon
rupesi heristelemään hänelle nyrkkiään ja huusi:

"Kautta Aten ja Raivotarten! en aio unohtaa!"

Samassa hän taasen meni tainnoksiin.




KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.


Vinitius läksi suoraa päätä taloon, jossa Miriam asui. Portilla tapasi
hän Nazariuksen, joka kovin hämmästyi hänet nähdessään, mutta Vinitius
tervehti häntä ystävällisesti ja pyysi häntä näyttämään missä hänen
äitinsä asui.

Siellä hän, paitsi Miriamia, tapasi Pietarin, Glaucuksen, Crispuksen ja
Paavali Tarsolaisen, joka hiljan oli palannut Fregellaesta. Kun nuori
tribuuni astui huoneeseen, kuvastui hämmästys kaikkien kasvoilla, mutta
Vinitius lausui:

"Tervehdän teitä Kristuksen nimessä, jota palvelette."

"Ylistetty olkoon hänen nimensä iankaikkisesti."

"Olen nähnyt miten siveää elämää te vietätte ja saanut kokea teidän
hyvyyttänne, tulen sentähden ystävänä luoksenne."

"Mekin tervehdimme sinua ystävänä," vastasi Pietari. "Istu, herra, ja
ja'a kanssamme ateriamme."

"Istun pöytäänne ja ja'an kanssanne aterianne, mutta kuulkaa minua
ensin, sinä Pietari ja sinä Paavali Tarsolainen, jotta olisitte
vakuutetut vilpittömyydestäni. Tiedän missä Lygia on, sillä minä kävin
Linuksen talolla, joka on likellä tätä asuntoa. Caesar on antanut
minulle Lygian, ja talossani on viisisataa orjaa. Olisin helposti voinut
piirittää hänen piilopaikkansa ja anastaa hänet itselleni, mutta en ole
sitä tehnyt enkä aio sitä tehdä."

"Siitä on Jumala antava sinulle siunauksensa ja puhdistava sydämesi,"
lausui Pietari.

"Kiitän sinua, mutta kuulkaa minua vieläkin: en ole tehnyt sitä, vaikka
olen elänyt kärsimyksessä ja ikävässä. Jollen olisi teihin tutustunut,
olisin empimättä ryöstänyt hänet ja pitänyt hänet luonani väkivallalla,
mutta teidän siveytenne ja oppinne, vaikken sitä tunnusta, on jollakin
lailla muuttanut minun mieleni, enkä minä enää saata harjoittaa
väkivaltaa. En minä itsekään tiedä, miten se on tapahtunut--sen vain
tiedän, että niin on. Tulen nyt teidän luoksenne, koska lienette Lygian
isän ja äidin sijaisina, ja sanon teille: antakaa hänet minulle
vaimoksi, ja minä vannon teille, etten estä häntä palvelemasta
Kristusta, vaan päinvastoin itsekin aion ruveta oppimaan kristinuskoa."

Hän oli puhunut pystyssä päin ja varmalla äänellä, vaikka hänen mielensä
oli niin kuohuksissaan, että jalat vapisivat juovikkaan puvun alla.
Hänen sanojaan seurasi syvä äänettömyys, ja hän rupesi pian taasen
puhumaan ikäänkuin estääkseen heitä antamasta epäsuotuisaa vastausta.

"Tiedän, että teillä on esteitä, mutta rakastan häntä kuin silmäterääni
ja vaikken vielä olekaan kristitty, niin en myöskään ole teidän enkä
Kristuksen vihollinen. Tahdon puhua teille suoraan, jotta voisitte
minuun luottaa. Tässä on kysymys elämästäni, mutta tahdon kuitenkin olla
suora. Toinen sanoisi teille ehkä: kastakaa minut!--minä sanon:
valaiskaa ymmärrystäni! Uskon Kristuksen nousseen kuolleista, koska
totuutta rakastavat ihmiset kuoleman jälkeen näkivät hänet. Uskon, koska
itse olen sen nähnyt, että oppinne synnyttää siveyttä, oikeudentuntoa ja
laupeutta eikä suinkaan rikoksia, kuten väitetään. En sitä vielä
paljoakaan tunne. Ainoastaan sen verran, minkä teitä teoistanne, Lygian
ja teidän puheestanne olen voinut ymmärtää ja päättää. Mutta, kuten
sanoin, se on saanut aikaan muutoksen minussa. Ennen pitelin
palvelijoitani rautaisin kourin--nyt en enää taida sitä tehdä. Ennen en
tuntenut sääliä--nyt tunnen. Viihdyin nautinnoissa, mutta nyt pakenin
Agripan lammelta, sillä inhon tunne oli minut tukahuttamaisillaan. Ennen
luotin ylivoimaan, nyt olen lakannut luottamasta. Katsokaa, minä en enää
tunne itseäni, mutta kemut, viini, laulu, sitrat ja seppeleet minua
iljettävät, iljettää Caesarin hovi, alastomat ruumiit ja kaikki
rikokset. Mutta kun ajattelen, että Lygia on puhdas kuin lumi vuorilla,
niin rakastan häntä vieläkin enemmän. Kun muistan, että teidän oppinne
on tehnyt hänet sellaiseksi, niin rakastan oppiannekin ja haluan omistaa
sen! Mutta minä en ymmärrä sitä enkä tiedä, saatanko elää sen mukaan ja
sietääkö luontoni sitä. Sentähden elän levottomuudessa ja tuskassa,
ikäänkuin kulkisin pimeässä. Hänen kulmakarvansa vetäytyivät
tuskallisiin ryppyihin ja puna nousi poskille. Hänen puheensa kävi yhä
hätäisemmäksi ja mielenliikutus sai hänet yhä enemmän valtoihinsa."

"Katsokaa, kuinka rakkaus ja epäilykset minua kiduttavat. Minulle on
sanottu, ettei oppinne suo ihmiselle elämää eikä iloa, ettei se suvaitse
onnea eikä oikeutta, ei järjestystä, hallitusta eikä roomalaista
herruutta. Onko se totta? Minulle on sanottu, että Te olette hulluja
ihmisiä--sanokaa minulle: Mitä te tuotte maailmaan? Onko rakkaus synti?
Onko iloitseminen synti? Onko synti ikävöidä onnea? Oletteko te elämän
vihollisia! Täytyykö kristityn tulla kerjäläiseksi? Täytyykö minun
luopua Lygiasta? Kummoinen teidän oikeutenne on? Teidän sananne ja
tekonne ovat kuin kirkas vesi, mutta mitä sen veden pohjalla on? Te
näette, että olen suora. Karkoittakaa pimeys sielustani! Vielä on
minulle sanottu näin: Kreikka toi maailmaan viisauden ja kauneuden,
Rooma voiman, mutta mitä kristityt tuovat maailmaan? Sanokaa minulle
siis: mitä te tuotte? Jos teidän porttienne sisäpuolella on valoa, niin
avatkaa minulle!"

"Me tuomme maailmaan rakkauden," vastasi Pietari.

Ja Paavali Tarsolainen jatkoi:

"Jos minä ihmisten ja enkelien kielillä puhuisin, eikä olisi minulla
rakkautta, niin olisin kuin helisevä vaski..."

Mutta liikutus valtasi vanhan apostolin sydämen, kun hän näki tuon
sielun kärsivän kuin linnun, joka häkissä räpyttelee päästäkseen ilmaan
ja auringon valoon, ja hän ojensi kätensä Vinitiuksen puoleen ja lausui:

"Joka kolkuttaa, sille avataan, ja Herran armo on sinun päälläsi.
Sentähden siunaan minä sinut, sinun sielusi ja sinun rakkautesi maailman
Vapahtajan nimeen."

Vinitius oli puhunut hehkuvalla innostuksella. Kun hän nyt kuuli
Pietarin siunauksen, karkasi hän hänen luokseen, ja silloin sattui kumma
tapaus. Quiritien vanha jälkeläinen, joka vielä joku aika sitten ei
ollut pitänyt vieraan kansan jäseniä ihmisinäkään, tarttui galilealaisen
vanhuksen käteen ja rupesi kiitollisena painamaan sitä huuliaan vastaan.

Pietari iloitsi huomatessaan, että siemen oli langennut uuteen peltoon
ja että hänen kalastajaverkkonsa oli koonnut yhden sielun lisää.

Läsnäolijatkin iloitsivat siitä, että Jumalan apostolia oli kohdeltu
kunnioituksella, ja lausuivat yhteen ääneen:

"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!"

Vinitius nousi kirkastunein kasvoin ja rupesi puhumaan:

"Minä näen, että onni voi asua joukossanne, sillä minä olen täällä
onnellinen ja minä uskon, että voitte poistaa sielustani muutkin
epäilykset. Mutta minä sanon teille vielä, ettei se saata tapahtua
Roomassa; Caesar lähtee Antiumiin ja minun täytyy lähteä hänen kanssaan,
sillä olen saanut käskyn. Tiedätte, että joka ei tottele, sen täytyy
kuolla. Mutta jos olen löytänyt armon teidän silmissänne, niin tulkaa
mukaani ja opettakaa minulle totuutenne. Ette te siellä ole suuremmassa
vaarassa kuin minäkään. Suurelle kansanpaljoudelle voisitte siellä
saarnata totuuttanne itse Caesarin hovissa. Sanotaan, että Acte on
kristitty, ja pretoriani-sotamiesten joukossa on kristittyjä, sen tiedän
itse, sillä näin omin silmin kuinka sotamiehet polvistuivat eteesi,
Pietari, Nomentanan portin luona. Minä omistan Antiumissa huvilan, ja
siellä me voimme kokoontua Neronkin likeisyydessä kuuntelemaan teidän
oppianne. Glaucus sanoi minulle kerran, että te yhden sielun tähden
olette valmiit vaeltamaan maailman ääriin asti--tehkää nyt minulle se
minkä teitte niille, joiden tähden läksitte tänne Judeasta asti. Tehkää
se ja älkää hylätkö sieluani!"

Kun he sen kuulivat, rupesivat he neuvottelemaan keskenään ja iloitsivat
suuresti oppinsa voitosta ja siitä vaikutuksesta, jonka augustianin ja
vanhan roomalaisen suvun jäsenen kääntyminen oli tekevä pakanamaailmaan.
He olivat totisesti valmiit yhden ihmissielun tähden vaeltamaan maailman
ääriin asti, ja eiväthän he Mestarin kuoleman jälkeen olleet mitään
muuta tehneetkään. Kieltävän vastauksen antaminen ei siis johtunut
kenenkään mieleenkään. Mutta Pietari oli sillä haavaa kokonaisen
seurakunnan paimenena eikä siis voinut poistua Roomasta. Sen sijaan
Paavali Tarsolainen, joka hiljan oli palannut Ariciasta ja Fregellaesta
ja joka juuri varustautui lähtemään pitkälle matkalle Itämaihin
tervehtimään sikäläisiä seurakuntia ja antamaan niille uutta,
elähdyttävää intoa, suostui lähtemään nuoren tribunin toveriksi
Antiumiin. Sieltä hänen kyllä sitten olisi helppo löytää laiva, joka
purjehtisi Kreikan merille.

Vinitiusta tosin suretti, ettei Pietari, johon hän jo oli niin
kiintynyt, voinut lähteä hänen mukaansa, mutta hän kiitti sentään
vilpittömästi Paavalinkin seurasta. Hän kääntyi nyt vanhan apostolin
puoleen viimeisellä pyynnöllään.

"Minä tiedän Lygian asunnon," sanoi hän, "ja voisin siis itse lähteä
häneltä kysymään, tahtooko hän ottaa minut miehekseen, jos sieluni
kääntyy kristityksi, mutta minä tahdon rukoilla sinua, apostoli: salli
minun nähdä hänet, tai saata itse minut hänen luokseen. En tiedä kuinka
kauan minun täytyy viipyä Antiumissa, ja muistakaa, ettei kukaan
Caesarin likeisyydessä saata olla varma huomisesta päivästään. Petronius
jo vakuutti minulle, että oloni siellä käy hyvinkin vaaralliseksi. Minä
tahtoisin ennen lähtöäni nähdä Lygian, tahtoisin vaivuttaa silmäni hänen
silmiinsä ja kysyä häneltä, onko hän unohtanut pahuuteni ja palkitseeko
hän sen minulle hyvyydellään."

Pietari hymyili ystävällisesti ja vastasi:

"Kuka sinulta saisi kieltää oikeutettua iloa, poikani."

Vinitius painui taasen suutelemaan hänen kättänsä, sillä hänen sydämensä
oli ylen täysi. Mutta apostoli painoi hänen päänsä käsiensä väliin ja
lausui:

"Älä sinä pelkää Caesaria, sillä minä sanon sinulle, ettei
hiuskarvaakaan pidä päästäsi pudota."

Sitten hän lähetti Miriamin noutamaan Lygiaa sanoen, ettei Lygialle
saisi ilmoittaa kuka heidän luonaan oli, jotta neidollekin tulisi sitä
suurempi ilo.

Matka ei ollut pitkä, ja pian näkivät huoneessaolijat Miriamin ja Lygian
käsi kädessä astuvan puutarhan myrttipensaiden keskitse.

Vinitius olisi tahtonut karata heitä vastaan, mutta kun hän näki Lygian
rakastetun hahmon, kävi hän aivan voimattomaksi. Hänen täytyi jäädä
paikoilleen seisomaan ja sydän sykki niin, ettei hän tahtonut saada
hengitetyksi. Jalat tuskin häntä kannattivat, hänen mielensä oli tällä
hetkellä paljoa enemmän kuohuksissa kuin silloin, kun parttien nuolet
ensi kerran vinkuivat hänen päänsä ympärillä.

Neito astui mitään aavistamatta huoneeseen, mutta kun hän näki
Vinitiuksen, seisahtui hän ja jäi siihen paikkaan ikäänkuin naulattuna.
Ensin nousi puna hänen kasvoilleen, mutta äkkiä kävi hän hyvin kalpeaksi
ja rupesi hämmästynein ja pelästynein katsein silmäilemään ympärilleen.

Mutta kaikkien läsnäolevien kasvot olivat iloiset ja hyväntahtoiset, ja
apostoli tuli Lygian luo ja kysyi:

"Lygia, vieläkö häntä rakastat?"

Hetkisen ajan vaikenivat kaikki. Lygian huulet rupesivat vapisemaan
niinkuin lapsen, joka taistelee itkua vastaan ja jonka täytyy tunnustaa
paha tekonsa.

"Vastaa!" lausui apostoli.

Lygia lankesi polvilleen apostolin eteen, ja hänen äänestään soi nöyryys
ja valitus, kun hän vastasi:

"Rakastan..."

Samassa lankesi Vinitius polvilleen hänen viereensä. Mutta Pietari laski
kätensä heidän päällensä ja lausui:

"Rakastakaa toisianne Herrassa ja Hänen kunniakseen, sillä ei teidän
rakkaudessanne syntiä ole."




KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.


He astelivat puutarhassa, ja Vinitius toisti Lygialle lyhyesti kaiken
sen, minkä hän apostolillekin oli kertonut. Sanat tulvivat hänen
sydämensä syvyydestä, kun hän kertoi hänelle rauhattomuudestaan,
muutoksesta, joka hänen sielussaan oli tapahtunut, ja vihdoin siitä
äärettömästä ikävöimisestä, joka hänen elämänsä oli täyttänyt siitä asti
kun hän jätti Miriamin asunnon. Hän tunnusti Lygialle koettaneensa
unohtaa hänet, vaikka turhaan. Hänen oli täytynyt ajatella häntä yöt
päivät. Puksipuun oksista väännetty risti, jonka Lygia oli hänelle
jättänyt, oli aina ollut muistuttamassa häntä. Hän oli asettanut sen
larariumiin ja ehdottomasti hänen oli täytynyt kunnioittaa sitä kuin
jumalallista olentoa. Hänen ikävöimisensä oli päivä päivältä käynyt
mahtavammaksi, sillä hänen rakkautensa oli väkevämpi häntä itseään. Se
oli anastanut valtaansa koko hänen sielunsa jo silloin, kun hän oli
ollut Auluksen talossa... Muiden ihmisten elämänlangat kehräävät
Kohtalottaret, mutta hänen elämänlankansa kehrää rakkaus, ikävä ja
tuska. Hänen menettelytapansa oli ollut huono, mutta rakkaudesta se oli
aiheutunut. Hän oli rakastanut Lygiaa Auluksen talossa ja
Palatinuksella, rakastanut häntä Ostrianumissa, kun hän näki hänen
kuuntelevan Pietarin sanoja, rakastanut häntä silloinkin, kun hän
Crotonin kanssa tuli häntä ryöstämään, kun Lygia valvoi hänen vuoteensa
ääressä ja kun hän sitten läksi hänen luotaan--kaiken aikaa. Vihdoin
oli Chilon tullut Vinitiuksen luo, ilmoittanut hänelle Lygian asunnon ja
kehoittanut ryöstämään hänet. Mutta hän oli rangaissut Chilonia ja
lähtenyt apostolien luo pyytämään heiltä totuutta ja Lygiaa... Ja
siunattu olkoon hetki, jolloin se ajatus oli hänen mieleensä tullut,
sillä onhan Lygia nyt hänen luonaan ja eihän hän enää pakene häntä
niinkuin hän viime kerran pakeni Miriamin talosta?

"Enhän minä sinua paennut," sanoi Lygia.

"Ketä sinä sitten pakenit?"

Lygia loi häneen silmänsä, joiden väri oli sininen kuin Iris-kukkasissa,
painoi sitten hämillään alas päänsä ja virkkoi:

"Tiedäthän sinä..."

Vinitius vaikeni, sillä hänen onnensa oli ylenpalttisen suuri. Sitten
hän taasen rupesi kertomaan, kuinka hänen silmänsä vähitellen olivat
avautuneet näkemään, että Lygia oli aivan toisenlainen kuin muut
roomattaret ja ainoastaan Pomponian kaltainen. Ei hän oikein osannut
kertoa kuinka se oli tapahtunut, sillä hän ei itsekään ollut tehnyt
itselleen niin tarkkaa selkoa tunteistaan, mutta sen hän luuli
tietävänsä, että Lygia oli tuonut maailmaan uuden kauneuden, jommoista
ei tähän asti maailmassa ollut nähty ja joka ei ollut ainoastaan kaunis
kuva, vaan samalla henki. Hän kertoi Lygialle vielä rakastavansa häntä
juuri siitä syystä, että hän häntä pakeni, ja sanoi, että Lygia tulee
olemaan pyhä olento hänen kotilietensä ääressä. Tämä täytti Lygian
sydämen suurella ilolla.

Vinitius ei enää saanut puhutuksi. Hän tarttui Lygian käteen ja katseli
ihastuksissaan elämänsä onnea, jonka hän vihdoinkin oli saavuttanut, ja
toisteli toistamistaan hänen nimeänsä, ikäänkuin vakuuttaakseen
itselleen, että hän todella on löytänyt hänet ja että hän on tässä hänen
luonaan:

"Oi Lygia! oi Lygia!"

Vihdoin hän rupesi kysymään Lygian tunteita, ja Lygia tunnusti hänelle
rakastuneensa häneen jo Auluksen talossa. Jos Vinitius olisi vienyt
hänet Palatinukselta Auluksen taloon, olisi hän tunnustanut
kasvatusvanhemmilleen rakkautensa ja koettanut lepyttää heidän vihaansa
Vinitiukseen.

"Minä vannon sinulle," sanoi Vinitius, "etten koskaan ollut aikonut
ryöstää sinua Auluksen talosta. Petronius voi joskus sinulle kertoa,
että minä jo silloin olin kertonut hänelle rakastavani sinua ja aikovani
naida sinut. Olin sanonut hänelle: voidelkoon hän kynnykseni
sudenrasvalla ja istukoon hän kotilieteni ääressä! Mutta hän vain nauroi
minua ja kehoitti Caesaria vaatimaan sinua panttivankina hoviinsa ja
sitten antamaan sinut minulle. Monta kertaa minä suruissani olen
kironnut häntä, mutta ehkä kohtalo vartavasten oli määrännyt asiain
kulun tällaiseksi, sillä enhän muuten olisi tutustunut kristittyihin
enkä oppinut ymmärtämään sinua..."

"Usko minua, Marcus," lausui Lygia "Kristus tahtoi johdattaa sinut
luokseen."

Vinitius nosti kummastuneena päätään.

"Olet oikeassa," sanoi hän vilkkaasti. "Tapahtumat ovat niin
kummallisesti liittyneet toisiinsa. Etsiessäni sinua tutustuin
kristittyihin... Ostrianumissa kuuntelin ihmeissäni apostolin sanoja,
sillä en iässäni ollut kuullut puhuttavan sellaisista asioista. Varmaan
sinä siellä rukoilit puolestani."

"Kyllä!" vastasi Lygia.

He astuivat lehtimajan ohitse, joka oli tiheän murattiköynnöksen
peitossa, ja likenivät paikkaa, jossa Ursus, surmattuaan Crotonin, oli
karannut Vinitiuksen kimppuun.

"Tässä," huudahti nuorukainen, "olisin kuollut, jollet sinä olisi minua
pelastanut."

"Älä muistele sitä," sanoi Lygia "äläkä sano Ursukselle mitään siitä."

"Kuinka minä voisin soimata häntä siitä, että hän sinua puolusti?
Päinvastoin olisin paikalla lahjoittanut hänelle vapauden, jos hän olisi
ollut orja."

"Jos hän olisi ollut orja, olisi Aulus aikoja sitten vapauttanut hänet."

"Muistatko," sanoi Vinitius, "että kerran jo tahdoin palauttaa sinut
Auluksen taloon? Mutta silloin sinä vastasit minulle, että Caesar voisi
saada siitä tiedon ja kostaa kasvatusvanhemmillesi. Katso, nyt voit
käydä heitä tervehtimässä niin usein kuin tahdot."

"Kuinka niin, Marcus?"

"Sanon: »nyt», mutta tarkoitan, että sitten kun olet vaimoni, saatat
vaaratta käydä heidän luonaan. Niin!... Sillä jos Caesar saisikin siitä
tiedon ja kysyisi minulta mihin on joutunut panttivanki, jonka hän
minulle uskoi, niin vastaisin: olen mennyt naimisiin hänen kanssaan, ja
hän käy Auluksen talossa minun suostumuksellani. Ei hän kauaa viivy
Antiumissa, sillä hän tahtoo päästä Akaiaan, ja jos viipyisikin, niin ei
minun joka päivä tarvitse nähdä häntä. Kun Paavali Tarsolainen on
opettanut minulle teidän totuutenne, otan kasteen ja palaan tänne.
Sitten koetan voittaa Auluksen ja Pomponian suostumuksen--palaavathan he
jo näinä päivinä kaupunkiin--ja sitten ei enää ole mitään esteitä, vaan
minä saan ottaa sinut omakseni ja saattaa kotilieteni ääreen. Oi
rakkahimpani, oi rakkahimpani!"

Vinitius ojensi kätensä korkeuteen, ikäänkuin huutaakseen taivasta
rakkautensa todistajaksi. Mutta Lygia loi häneen kirkkaat silmänsä ja
puhui:

"Silloin sanoin minäkin: »missä sinä Cajus olet, siellä tahdon minä
Cajakin olla»."

"Oi, Lygia!" huudahti Vinitius, "vakuutan sinulle, ettei naista ikinä
niin ole miehelässä kunnioitettu, kuin sinua kunnioitetaan minun
kodissani."

Vähän aikaa he astelivat ääneti, sillä onni oli ylenpalttisena täyttänyt
heidän rintansa. Rakkautensa kirkastamina olivat he ylevät kuin
jumalalliset olennot ja kauniit katsella kuin kevään kukkaset.

Vihdoin he seisahtuivat sypressin juurelle, joka kasvoi likellä porttia.
Lygia nojautui sen runkoa vastaan, ja Vinitius puhkesi vapisevalla
äänellä puhumaan:

"Käske Ursuksen mennä Auluksen taloon, koota vaatteesi ja
lapsuudenaikaiset leikkikalusi ja tuoda ne minulle."

Lygian posket rupesivat hohtamaan kuin ruusu tai aamurusko.

"Tapa määrää toisin," sanoi hän.

"Tiedän. _Pronuba_ [vaimo, joka saattoi morsianta ja joka hänelle
neuvoi vaimon velvollisuudet] ne tavallisesti tuo vasta häiden
jälkeen, mutta tee se minun mielikseni. Vien ne huvilaani Antiumiin ja
muistelen sinua siellä."

Hän pani kädet ristiin ja rupesi pyytämään kuin lapsi:

"Pomponia palaa näinä päivinä. Tee se, jumalattareni, tee se, rakkaani!"

"Tehköön Pomponia niinkuin itse tahtoo," vastasi Lygia, ja »pronubaa»
mainitessa kävivät hänen poskensa vieläkin heloittavammiksi.

He vaikenivat, sillä rakkaus täytti heidän rintansa niin, että he tuskin
saivat hengitetyksi. Lygia nojasi olkapäätään sypressin runkoon, ja puun
varjossa näyttivät hänen kasvonsa aivan vaaleilta. Hänen silmänsä olivat
alas painetut, ja hänen rintansa nousi ja laski kiivaasti hengityksestä.
Vinitiuksenkin kasvot olivat käyneet aivan kalpeiksi. Illan
hiljaisuudessa kuulivat he omien sydäntensä lyönnit, ja piha
sypresseineen, myrttipensaineen ja lehtimajoineen muuttui heidän
silmissään rakkauden puutarhaksi.

Mutta Miriam astui nyt ovelle ja pyysi heitä ilta-aterialle. He
istuutuivat apostolien väliin, ja nämä katselivat lempein silmin nuorta
polvea, jonka huoleksi heidän kuoltuaan oli tuleva uuden opin siemenen
kylväminen.

Pietari mursi ja siunasi leivän. Kaikkien aterioitsevien kasvoista
loisti rauha, ja ääretön onni tuntui täyttävän koko huoneen.

"Katso," virkkoi vihdoin Paavali kääntyen Vinitiuksen puoleen,
"olemmekohan me elämän ja ilon vihollisia?"

Vinitius vastasi:

"Tiedän, ettette ole, sillä en koskaan ole ollut niin onnellinen kuin
teidän joukossanne."




KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.


Kun Vinitius saman päivän iltana palasi kotiin Forumin kautta, näki hän
Vicus Tuscuksen päässä Petroniuksen kullatun kantotuolin ja kahdeksan
bitynilaista sitä kuljettamassa. Hän heilutti kättään, sai heidät
pysähtymään ja likeni verhoja.

"Oletko nukkunut hyvää ja kaunista unta?" kysyi Vinitius ja hymyili
nähdessään Petroniuksen nukkuvan.

"Sinäkö siinä!" sanoi Petronius herätessään. "Niin, nukuin todella,
sillä koko yön vietin Palatinuksella. Olen paraikaa matkalla ostamaan
itselleni lukemista Antiumiin... Mitä kuuluu?"

"Käytkö sinä kirjakaupoissa?" kysyi Vinitius.

"Käyn. En tahdo päästää kirjastoani epäjärjestykseen, hankin sentähden
matkaa varten erityisen varaston. Varmaankin Musoniukselta ja Senecalta
on ilmestynyt jotakin uutta. Haen sitäpaitsi Persiuksen teoksia ja
erästä Vergiliuksen eklogien laitosta, jota minulla ei ole. Oi kuinka
olen väsyksissä ja kuinka käsiäni särkee kääröjen alituisesta
avaamisesta... Mutta kun kerran joudut kirjakauppaan, käyt uteliaaksi ja
mielesi tekee katsella yhtä ja toista. Olen ollut Avirnuksella,
Atractuksella Argiletumin varrella ja vielä Sosiusten kaupassa Vicus
Sandalariuksen varrella. Kautta Castorin! kuinka minua nukuttaa!..."

"Koska olet ollut Palatinuksella, niin tottahan sinulta saa tietää mitä
sinne kuuluu. Mutta kuulehan! lähetä pois kantotuoli ja kirjakääröt ja
tule minun luokseni, niin saamme puhua Antiumista ja muusta."

"Hyvä," vastasi Petronius ja astui kantotuolista. "Tottahan sinä tiedät,
että ylihuomenna lähdetään Antiumiin."

"Mistä minä sen tietäisin?"

"Missä maailmassa sinä oikein elät? Minäkö vasta sinulle sen uutisen
tuon? Niin! Ole nyt valmiina varhain ylihuomis-aamuna. Herneet ja
oliviöljy eivät ole auttaneet, huivi, kierrettynä paksun kaulan ympäri,
ei myöskään auttanut, ja Vaskiparran ääni on yhä käheä. Asiain niin
ollen ei viivyttelemistä ole ajatteleminenkaan. Hän kiroilee Roomaa ja
Rooman ilmaa, hän haluaisi hävittää koko kaupungin maan tasalle ja
tuhota sen tulella. Hän haluaa kiireen kautta päästä meren rannalle ja
sanoo, että haju, joka nousee kapeilta kaduilta, vie hänet hautaan.
Tänään on uhrattu suuria uhreja kaikissa temppeleissä, jotta hänen
äänensä palaisi, mutta voi roomalaisia ja varsinkin senaattoreja, jollei
ääni pian palaa!"

"Eihän olisi syytä lähteä Akaiaan, jos se palaisi."

"Eikö meidän jumalallisella Caesarillamme sitten muka ole muita lahjoja
kuin ääni? huudahti Petronius hymyillen.--Voisihan hän esiintyä Olympon
leikeissä runoilijana ja esittää Trojan palon; tai vaununohjaajana,
soittajana, painiskelijana, vaikkapa tanssijana. Varmaan hän joka
kerralla korjaisi kaikille voittajille määrätyt seppeleet. Tiedätkö,
miksi apina sairastui? Eilen hän tahtoi näyttää olevansa yhtä hyvä
tanssija kuin Pariksemme ja esitti meille tanssien Ledan seikkailut,
mutta hiestyi ja kylmettyi. Hän oli aivan yhtä märkä ja limainen kuin
ankerias, joka juuri on nostettu vedestä. Yhtämittaa hän muutteli
naamaa, kieritteli kuin hämähäkki ja riuhtoi käsillään kuin juopunut
merimies. Inhoittavaa oli katsella hänen suurta vatsaansa ja ohuita
sääriään. Paris oli opettanut häntä jo kahden viikon ajan, mutta koetapa
ajatella Vaskipartaa Ledana tai jumalallisena joutsenena. Siinä se on
joutsen! En tiedä mitä enää sanoisin! Mutta hän aikoo julkisesti esittää
saman pantomimin, ensin Antiumissa, sitten Roomassa."

"Hänen esiintymisensä julkisena laulajana on jo herättänyt paheksumista,
ja onhan kuulumatonta, että roomalainen Caesar esiintyy miminä,
matkijana. Ei, sitä totisesti ei Roomakaan siedä!"

"Rakkaani! Rooma sietää mitä hyvänsä, ja senaatti kiittää »isänmaan
isää» kaikesta."

Hetken perästä hän jatkoi:

"Roskaväki ylpeilee siitä, että Caesar on sen kulharina."

"Sano nyt itse: voiko ihminen sen alemmaksi vaipua?"

Petronius kohautti olkapäitään.

"Sinä elät täällä hiljaisessa kodissasi ja mietit Lygiaa tai
kristittyjä. Taidat siis tuskin tietää, mitä hovissa tapahtui pari
päivää sitten. Nero meni silloin julkisesti naimisiin Pythagoraksen
kanssa. Poika esiintyi morsiamena. Luulisi hulluuden jo ennättäneen
huippuunsa, vai mitä? Ja uskotko, että papit juhlallisesti vahvistivat
avioliiton. Minä olin itse läsnä ja vakuutan sinulle, että vaikka minä
voin sietää paljon, niin kyllä minä silloin ajattelin, että jumalien
täytyy antaa joku merkki, jos heitä on olemassa... Mutta Caesar ei usko
jumaliin ja lienee oikeassa."

"Hän on siis yhtaikaa ylimäinen pappi, jumala ja jumalankieltäjä,"
virkkoi Vinitius.

Petronius hymähti.

"Niin on! En ole tullut sitä ajatelleeksi, mutta siinä on asema, jonka
kaltaista tähän asti tuskin on nähty maailmassa."

Hän vaikeni ja jatkoi hetken perästä:

"Lisättäköön vielä, että ylimäinen pappi, joka ei usko jumaliin, ja
jumala, joka pilkkaa jumalia--samalla ateistina pelkää heitä."

"Sen todistaa selvästi tapaus Vestan temppelissä."

"On tämä kaunis maailma!"

"Maailma ja Csesar ovat toistensa arvoiset!--Mutta ei tätä kauaa kestä."

Jutellessaan olivat he saapuneet Vinitiuksen talolle, jossa iloinen
illallinen heitä odotti. Vinitius kääntyi vielä kerran Petroniuksen
puoleen ja toisti:

"Ei, rakkaani, maailman täytyy uudestisyntyä."

"Emme me sitä synnytä uudestaan," vastasi Petronius. "Sillä Neron aikana
on ihminen kuin perhonen: hän elää armon auringossa ja kuolee, kun ensi
kylmä henkäys häntä kohtaa ... kuolee, vaikkei tahtoisikaan! Kautta Majan
pojan! olen monesti kysynyt itseltäni, minkä ihmeen kautta tuollainen
Lucias Saturninus saattoi elää yhdeksänkymmenenkolmen vuoden vanhaksi,
elää vielä Tiberiuksen, Kaligulan ja Klaudiuksen jälkeen?... Mutta
vähät siitä. Sallitko minun lähettää kantotuolisi noutamaan Eunikeä?
Väsymykseni on kadonnut jäljettömiin, ja tahtoisin pitää hauskaa.
Käskepä sitransoittajien soittaa illallisen aikana. Sitten voimme puhua
Antiumista. Täytyy ajatella tuota matkaa, varsinkin sinun."

Vinitius lähetti noutamaan Eunikeä, mutta ilmoitti, ettei hän vain
viitsi vaivata päätään Antiumin-matkalla. Vaivatkoot päätään ne, jotka
eivät voi tulla toimeen muuten kuin Caesarin armon säteissä. Ei maailma
Palatinukseen pääty, ei ainakaan niiden mielestä, joiden sydän ja sielu
on toisaalla.

Hän puhui niin huolettomasti, reippaasti ja iloisesti, että Petroniusta
hämmästytti. Hän katseli sisarenpoikaansa hyvän aikaa ja kysyi vihdoin:

"Mikä sinun oikein on? Nythän sinä olet aivan samanlainen kuin ennen,
kun vielä kannoit kultaista bullaa rinnallasi."

"Olen onnellinen," vastasi Vinitius. "Pyysin sinua luokseni juuri
saadakseni ilmoittaa sen sinulle."

"Mitä sinulle on tapahtunut?"

"Jotakin, jota en vaihtaisi koko Rooman valtakuntaan."

Näin sanottuaan Vinitius istuutui, nojasi kyynärpäänsä tuolin
kaidepuihin, laski kätensä pään varaan ja rupesi puhumaan, kasvot
loistaen onnesta.

"Muistatko, kuinka me kerran yhdessä kävimme Aulus Plautiuksen talossa
ja sinä siellä ensi kerran näit jumalallisen tytön, jota itsekin
vertasit kevääseen tai aamuruskoon? Muistatko sen verrattoman Psychen,
sen ihanimman tyttöjen joukossa, sen kauneimman jumalattaristanne?"

Petronius katseli Vinitiusta kummastuneena, ikäänkuin hän olisi
epäillyt, että hänen päänsä oli sekaisin.

"Kenestä sinä puhut?" kysyi hän vihdoin. "Tietysti minä Lygian muistan."

Mutta Vinitius lausui:

"Minä olen hänen kihlattunsa."

"Mitä?"

Vinitius hypähti äkkiä istualtaan ja huusi paikalle taloudenhoitajansa.

"Käske kaikki orjat tänne. Tulkoon jok'ikinen. Pian!"

"Oletko hänen kihlattunsa?" kysyi Petronius uudestaan.

Hänen tointuessaan hämmästyksestä tulvi Vinitiuksen talon äärettömään
atriumiin tulvimistaan väkeä. Sinne tuli vapisevia vanhuksia, miehiä,
jotka olivat miehuutensa parhaimmassa iässä, naisia, poikia ja tyttöjä.
Joka hetki virtasi atriumiin uutta väkeä; käytävistä, joiden nimenä oli
»fauces», kuului kaikenlaisia eri kieliä. Vihdoin olivat he kaikki
asettuneet riveihin pitkin seiniä ja pylväskäytävään. Vinitius seisoi
impluviumin vieressä ja kääntyi siitä vapautettunsa Demaksen puoleen,
lausuen:

"Kaikki, jotka ovat palvelleet talossani kaksikymmentä vuotta, tulkoot
huomenna pretorin luo, jossa he saavat vapautensa; ne, jotka eivät ole
palvelleet tätä aikaa, saavat kolme kultarahaa ja kaksinkertaiset
annokset viikon aikana. Kuritushuoneisiin maalle on lähetettävä käsky,
että rangaistukset ovat lakkautettavat, kahleet otettavat miesten
jaloista ja heille annettava tarpeeksi ruokaa. Tietäkää, että tämä päivä
on tuottanut minulle suuren onnen, sentähden tahdon, että ilo asuisi
talossa."

Hetkisen ajan seisoivat orjat äänettöminä, ikäänkuin eivät olisi
uskoneet omia korviaan, mutta sitten nostivat he kaikki kätensä ja
puhkesivat huutamaan:

"Aa! herra! aa!..."

Vinitius antoi heille merkin poistua. He olisivat mielellään
heittäytyneet hänen jalkainsa juureen kiittämään, mutta hänen käskystään
he jättivät kiireesti huoneen, ja pian täytti heidän ilonsa koko talon,
laesta lattiaan asti.

"Huomenna," puhui Vinitius, "käsken heitä vielä kävelemään puutarhaan.
Kukin saa siellä piirrellä hiekkaan mitä tahtoo. Sen, joka piirtää kalan
kuvan, vapauttaa Lygia."

Petronius, joka ei koskaan kauaa hämmästellyt mitään asiaa, virkkoi jo
aivan levollisena:

"Vai kalan! Ahaa! Muistan kyllä Chilonin sanoneen, että kristityt
pitävät sitä tunnusmerkkinään."

Sitten hän teki kädellään liikkeen Vinitiusta kohti ja huudahti:

"Onni on aina siellä, missä ihminen näkee sen olevan. Sirotelkoon Flora
tiellenne kukkia läpi koko elämänne. Toivotan sinulle kaikkea, mitä
itsekin toivot."

"Kiitän sinua. Olin pelännyt sinun rupeavan vastustamaan aikomuksiani.
Mutta se olisi ollut turha vaiva."

"Minäkö vastustamaan? En lainkaan. Olen päinvastoin sitä mieltä, että
teet aivan oikein."

"Vai niin, sinä tuuliviiri!" huudahti Vinitius iloisesti.

"Etkö muista mitä sanoit minulle silloin, kun palasimme kotiin Graecian
talosta?"

Petronius vastasi kylmäverisesti:

"En! Mutta minä olen vaihtanut mieltä."

Hetken perästä hän jatkoi:

"Rakkaani! Roomassa vaihtelee kaikki. Miehet vaihtavat vaimoja, vaimot
vaihtavat miehiä--miksi minä sitten en vaihtaisi mieltä? Nero oli jo
menemäisillään naimisiin Acten kanssa. Sitä varten korotettiin Acte jo
kuninkaalliseen säätyyn. Ja entä sitten! Nero olisi saanut kelpo vaimon
ja me kelpo Augustan. Kautta Proteuksen ja hänen hedelmättömien
meriensä! minä tulen aina vaihtamaan mieltä niin pian kuin huomaan sen
mukavaksi tai hyödylliseksi. Lygian kuninkaallinen syntyperä epäilemättä
on varmempi kuin Acten. Mutta varo sinä Antiumissa Poppaeaa, sillä hän on
kostonhimoinen."

"Vähät hänestä! Antiumissa ei tule hiussuortuvakaan putoamaan päästäni."

"Sinä luulet nähtävästi, että taasen saat minut hämmästymään--erehdyt.
Mutta mistä sinä sen tiedät?"

"Apostoli Pietari sanoi sen minulle."

"Vai sanoi apostoli Pietari! No, sitten ei ole vetoamistakaan mihinkään
todistuskappaleihin. Salli minun sentään varovaisuuden vuoksi viitata
muutamaan näkökohtaan, vaikkapa vain siltä varalta, että apostoli
Pietari osoittautuisi vääräksi profeetaksi, sillä jos apostoli Pietari
sattumalta erehtyisi, voisi luottamuksesi turmeltua, ja se olisi
epäilemättä apostoli Pietaristakin ikävää."

"Tee mitä tahdot, mutta minä häneen uskon, ja jos sinä luulet voivasi
horjuttaa luottamustani sillä, että noin purevalla äänellä lausut hänen
nimensä, niin erehdyt."

"Salli minun vielä tehdä viimeinen kysymys: joko olet ruvennut
kristityksi?"

"En vielä, mutta Paavali Tarsolainen lähtee minun mukanani opettamaan
minulle Kristuksen oppia, ja sitten otan kasteen, sillä se on valhetta,
että kristityt olisivat elämän ja ilon vihamiehiä."

"Sitä parempi sekä sinulle että Lygialle," vastasi Petronius.

Olkapäitään kohauttaen jatkoi hän sitten, ikäänkuin itsekseen:

"Kummallista, kuinka nuo ihmiset ymmärtävät hankkia opilleen tunnustajia
ja kuinka se lahko leviää."

Mutta silloin puhkesi Vinitius puhumaan sellaisella kiihkolla, että
vähintään olisi luullut häntä itseään kristityksi:

"Niin! heitä on tuhansia ja kymmeniä tuhansia Roomassa,
Italian kaupungeissa, Kreikassa ja Aasiassa. Legioneissa ja
pretoriani-sotamiesten joukossa on kristittyjä, heitä on itse Caesarin
palatsissakin. Orjat ja porvarit, köyhät ja rikkaat, patricit ja
plebejit sitä oppia tunnustavat. Tiedätkö, että useat Corneliukset jo
ovat kristittyjä, Pomponia Graecina on kristitty, Octavia luultavasti on
kristitty ja Acte on kristitty? Niin, se oppi valloittaa maailman ja
yksin se voi maailman uudesti-synnyttää. Älä kohauttele olkapäitäsi,
sillä mistä tiedät, etkö itse kuukauden tai vuoden perästä tunnusta
samaa oppia?"

"Minäkö?" huudahti Petronius. "En, kautta Lethen pojan! en minä sitä
tunnusta, vaikka siinä asuisi kaikki ihmisten ja kaikki jumalten
viisaus. Siihen täytyy panna vaivaa, enkä minä tahdo nähdä vaivaa. Se
vaatii ihmiseltä kieltäytymistä, ja minä en tahdo kieltäytyä mistään
tässä elämässä. Sinun luontoisellesi miehelle, joka on kuin tulta ja
kiehuvaa vettä, voi sellainen käydä päinsä, mutta ei minulle. Minulla on
gemmani, korkokuvani, vaasini ja Eunikeni--muuta en kaipaa. Olympoon en
luota, vaan valmistan sen itselleni maan päällä ja nautin, kunnes
jumalallisen jousimiehen nuoli minut lävistää tai kunnes Caesar käskee
minun avata suoneni. Sitäpaitsi pidän orvokkien lemusta ja mukavista
tricliniumeista. Pidän myöskin jumalistamme ... kielellisinä kuvina ...
ja Akaiasta, jonne pian lähden lihavan, hoikkasäärisen, verrattoman
jumalallisen Caesarimme, Augustuksemme, Periodoniceksemme ...
Herkuleksemme ja Neromme kanssa!..."

Petroniusta huvitti suuresti pelkkä ajatus, että hän antautuisi
tunnustamaan galilealaisten kalastajien oppia, ja hän rupesi itsekseen
hyräilemään:

   »Myrttiin vihriään miekkani kiedon,
   Harmodion ja Aristogeitonin jälkeen...»

Samassa hän sentään lakkasi, sillä palvelija tuli ilmoittamaan, että
Eunike oli saapunut.

Hänen tultuaan asetuttiin aterialle, ja sen aikana esittivät
sitransoittajat muutamia lauluja. Vinitius kertoi Petroniukselle, että
Chilon oli käynyt hänen luonaan ja että juuri kun kreikkalaista
ruoskittiin, hänen päähänsä oli pälkähtänyt tuuma lähteä suoraa päätä
apostolin puheille.

Petronius, jota taasen oli alkanut unettaa, laski käden otsalleen ja
virkkoi:

"Tuuma oli hyvä, koska kerran siitä on ollut hyviä tuloksia. Mutta
Chilonille olisin minä sinun sijassasi antanut viisi kultakappaletta
enkä selkäsaunaa. Jos taas välttämättömästi tahdoit häntä ruoskittaa,
niin olisit ruoskittanut oikein perinpohjin, sillä kuka tietää, eivätkö
senaattorit vielä aikoinaan kumartele hänen edessään niinkuin nyt
kumartavat ritarillemme Suutari-Vatiniukselle. Hyvää yötä."

Petronius ja Eunike ottivat seppeleen päästään ja läksivät kotiin, mutta
heidän mentyään läksi Vinitius kirjastoonsa ja kirjoitti Lygialle
seuraavan kirjeen:

»Kun sinä, jumalattareni, aamulla avaat ihanat silmäsi, niin sanokoon
tämä kirje sinulle: hyvää huomenta! Sentähden tahdon kirjoittaa tänään,
vaikka huomenna saan sinut nähdä. Ylihuomenna lähtee Caesar Antiumiin, ja
voi kauhistus! minun täytyy lähteä mukaan. Kuten jo sanoin sinulle,
tuottaisi tottelemattomuus kuoleman, ja nyt ei minulla olisi voimaa
kuolla. Mutta jos sinä tahdot toisin, niin kirjoita sananen, ja minä
jään tänne. Petronius saa sitten käyttää kykyään ja torjua vaarat pääni
päältä. Tänään minä onneni huumauksessa annoin lahjoja kaikille
orjilleni ja ne, jotka ovat palvelleet talossa kaksikymmentä vuotta,
vien huomenna pretorin luo ja teen heidät vapaiksi. Sinun, armaani,
täytyy kiittää minua, sillä luulen toimineeni sinun lempeän oppisi
mukaisesti. Olen tehnyt sen sinun tähtesi. Sanon heille huomenna, että
heidän on vapaudestaan kiittäminen sinua, sillä tahdon, että he olisivat
sinulle kiitolliset ja että he ylistäisivät sinun nimeäsi. Sen sijaan
minä itse puolestani nyt antaudun sinun ja onnen orjaksi, ja suokoon
Jumala, etten koskaan pääsisi vapaaksi siitä orjuudesta. Kirottu olkoon
Antium ja koko Vaskiparran matka. Iloitsen sentään siitä, etten ole yhtä
viisas kuin Petronius, sillä silloin minun ehkä täytyisi lähteä
Akaiaankin. Eron aikana tahdon lohduttaa mieltäni suloisella
muistollasi. Ja kun vain suinkin voin riistäytyä irti, istuudun hevosen
selkään ja karautan Roomaan, jotta minun silmäni saisivat sinut nähdä ja
korvani kuulla suloisen äänesi. Kun en itse voi tulla, lähetän orjani
viemään kirjettä ja noutamaan tietoja sinusta. Tervehdin sinua,
jumalattareni, ja syleilen jalkojasi. Älä suutu siitä, että sanon sinua
jumalattareksi. Jos kiellät, tottelen. Mutta tänään en keksi muuta
nimeä. Lähetän sinulle tervehdyksen tulevasta kodistasi--koko
sydämestäni.»




KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.


Koko Rooma tiesi, että Caesar matkalla tahtoi poiketa ostamaan Ostiaa
tai oikeastaan maailman suurinta laivaa, joka hiljan oli tuonut jyviä
Aleksandriasta ja jonka sieltä piti Via Littoralista pitkin lähteä
Antiumiin. Tarpeellisiin toimenpiteisiin oli ryhdytty jo monta päivää
sitten. Sentähden oli ihmisvirta varhaisesta aamusta alkaen yhtämittaa
liikkunut Porta Ostiensista kohti. Siinä oli kaupungin roskaväki ja
ihmisiä kaikista maailman kansallisuuksista, ihmisiä, jotka tahtoivat
pitää hauskaa ja katsella Caesarin seuruetta, sillä Rooman kansa ei
koskaan saanut siitä näytelmästä tarpeekseen. Tie Antiumiin ei ollut
pitkä eikä vaivaloinen, ja itse kaupunki oli täynnä mitä ihanimpia
palatseja ja huviloita, joissa oli toteutettu kaikki mahdolliset
mukavuuden vaatimukset ja joissa vallitsi sitäpaitsi mitä loistavin
ylellisyys. Siitä huolimatta oli Caesarin tapana ottaa mukaansa matkalle
kaikenlaisia mieli-esineitään, alkaen soittokoneista ja taloustarpeista
veistokuviin ja mosaikkeihin. Ne otettiin mukaan silloinkin, kun hän
aikoi viipyä vain vähän aikaa lepäämässä tai vahvistumassa, Sentähden
tarvitsi hän myös joka matkaa varten laumoittain palvelijoita,
puhumattakaan pretoriani-sotamiehistä ja augustianeista, joista
viimemainitutkin puolestaan kuljettivat mukanaan suuria
palvelijajoukkoja. Matkapäivän aamuna varhain ajoivat päivettyneet
pukinnahkaisiin jalkineihin puetut paimenet viisisataa aasintammaa
Campanialta Porta Ostiensiksen läpi. Poppaean piti näet aamulla,
Antiumiin saavuttuaan, saada tapansa mukaan kylpeä niiden maidossa.
Nauraen ja pilapuheita lasketellen katseli katuyleisö aasien pitkiä
korvia, jotka lupsottelivat tomupilvien seassa, ja kuunteli huvikseen
piiskanläiskettä ja paimenten villejä huutoja. Aasien kadottua
näkymättömiin karkasi tielle poikalauma, joka huolellisesti puhdisti
tien ja sitten sirotteli sille kukkasia ja pinjanneuloja. Ihmisjoukko
toisteli kehuen, että koko tie Antiumiin asti peitetään kukkasilla,
joita on keräilty yksityisten puutarhoista ja ostettu kalliilla rahalla
kauppiailta Porta Mugioniksen luona. Jota pitemmälle päivä joutui, sitä
enemmän ihmistungos kasvoi. Toiset olivat tuoneet tien vierille koko
perheensä. Ajankuluksi asettelivat he eväitänsä kiville, joista piti
rakennettaman uutta temppeliä Cerekselle, ja söivät aamiaisensa siinä
taivasalla. Pitempimatkaisiakin oli joukoittain saapunut paikalle.
Juteltiin Caesarin matkasta, hänen entisistä matkoistaan ja matkoista
yleensä. Merimiehet ja entiset sotilaat kertoivat kummia asioita maista,
joista he kaukaisilla matkoillaan olivat kuulleet puhuttavan ja joita ei
yksikään roomalainen silmä vielä ollut nähnyt. Kaupunkilaiset, jotka
eivät ikinä olleet käyneet Via Appiaa etempänä, kuuntelivat kummissaan
Intian ja Arapian ihmeistä, Britanniaa ympäröivistä saarista, joista
eräälläkin särkällä Briarius oli ottanut vangiksi nukkuvan Saturnuksen
ja jolla asui henkiä, hyperborealaisten maista, sumuisista meristä ja
valtameren vingunnasta ja ulvonnasta, kun laskeva aurinko tipahtaa
niiden vesisyvyyksiin. Roskaväki uskoi kaikki nämä jutut tosiksi--eihän
se kumma ollut, kun sellaisetkin miehet kuin Plinius ja Tacitus niihin
uskoivat. Juteltiin myöskin laivasta, jota Caesarin piti käydä
katsomassa, että se oli tuonut vehnää kahdeksi vuodeksi, neljäsataa
matkustajaa, kaikenlaisia varustuksia ja paljon petoeläimiä, joita
tarvittiin kesäisiin kilpaleikkeihin. Joukossa vallitsi mitä tyytyväisin
mieliala, kun se ajatteli Caesariaan, joka ei ainoastaan elättänyt
kansaansa vaan vielä piti huolta sen huvituksista. Kaikki varustautuivat
tervehtimään häntä suurella innostuksella.

Nyt tuli näkyviin osasto numidialaista hevosväkeä, joka kuului
pretorianijoukkoihin. Miehillä oli keltaiset puvut, punaiset vyöt ja
suuret korvarenkaat, joista heidän tummille kasvoilleen lankesi
kullankarvainen hohde. Heidän bambusta tehtyjen peitsiensä päät
välkkyivät auringossa kuin tulen liekit ja heidän jäljessään tuli
matkasaatto, joka oli kuin mikäkin juhlakulkue. Katsojalaumat yrittivät
tunkeutua likemmä, mutta pretorianien jalkaväki asettui riviin molemmin
puolin porttia, joten tie jäi vapaaksi. Ensinnä tuli vaunuja, joissa oli
purppuraiset, punaiset, sinipunertavat tai lumivalkeasta byssoskankaasta
tehdyt ja kultalangalla kirjaellut telttakatot ja joissa kuljetettiin
itämaalaisia mattoja, sitruunapuisia pöytiä, mosaikkeja, keittoastioita,
häkkejä lintuineen, joita oli keräilty idästä, lännestä ja etelästä ja
joiden aivojen ja kielten piti joutua Caesarin pöydälle, viinitynnyrejä
ja koreja täynnä hedelmiä. Särkyviä esineitä, joita ei uskallettu panna
vaunuihin, kantoivat orjat jalkaisin kävellen. Siten oli liikkeellä
satoja ihmisiä, jotka kantoivat astioita ja korinttilaisia pronssikuvia.
He kulkivat kaikki ryhmittäin: toiset kantoivat etruskilaisia, toiset
kreikkalaisia vaaseja, toiset kulta- ja hopea-astioita, toiset
aleksandrialaisia lasitavaroita. Näitä seurasi pieni joukko
pretoriani-sotamiehiä jalan ja ratsain, ja jokaisella orjaryhmällä oli
oma vartiansa kädessä piiska, jonka päässä läiskähtävän siiman asemesta
oli nahka- tai rautapalasia. Ihmiset, jotka varovasti kantaen
kannettaviaan hitaasti astuivat tietä pitkin, tekivät matkustajajoukon
jonkun juhlallisen, uskonnollisen kulkueen kaltaiseksi, ja yhtäläisyys
kävi vieläkin silmiinpistävämmäksi, kun saattoon liittyi Caesarin ja
hovin soittokonevarasto. Siinä oli harppuja, kreikkalaisia luuttuja,
heprealaisia ja egyptiläisiä luuttuja, formingeja, huiluja, pitkiä
kierrettyjä torvia ja symbaleja. Kun näki nuo lukemattomat soittokoneet,
joiden pronssin, kalliit kivet ja helmet aurinko pani säteilemään, niin
olisi luullut Apollon tai Bakkuksen astuneen alas maailmaan. Sitten tuli
kauniita rattaita, joissa istui kulhareja, tanssijoita ja
tanssijattaria, järjestettyinä taiteellisiin ryhmiin, tyrsos-sauvat
käsissä. Heitä seurasivat heidän palvelija-orjansa, ja vihdoin tuli
pieniä poikia ja tyttöjä, joita oli keräilty koko Kreikasta ja
Vähästä-Aasiasta, hapset hajallaan tai kiertyneinä kiharoiksi ja
kytkettyinä kultaverkkoihin. He olivat herttaiset kuin amorinit, mutta
heidän kauniit kasvonsa olivat paksun maalin peitossa, jottei Campanian
ilma pääsisi polttamaan heidän hienoa ihoaan.

Taasen tuli osasto pretoriani-sotamiehiä, parrakkaita, vaaleita,
punatukkaisia, sinisilmäisiä, jättiläiskokoisia sykambreja. Heidän
edessään kulkivat n.s. »imaginarii», lipunkantajat, jotka kuljettivat
roomalaisia kotkia, tauluja kirjoituksineen, germanilaisia ja
roomalaisia jumalankuvia sekä Caesarin kuvapatsaita ja rintakuvia.
Sotilaspanssarien ja nahkojen alta pilkistivät heidän ruskettuneet,
väkevät käsivartensa. He olivat kuin mitäkin sotakoneita ja kantoivat
ilman vaikeutta raskaat aseensa, joita ei heikompi olisi jaksanut
liikuttaakaan. Maa tuntui huojuvan heidän tasaisten, raskaiden
askeltensa alla, ja ikäänkuin tuntien oman voimansa, jota olisivat
voineet käyttää vaikkapa itse Caesaria vastaan, katselivat he
halveksivasti katuyleisöä, nähtävästi unohtaen, että useat olivat
saaneet marssia tähän kaupunkiin kahleissa. Heitä ei kuitenkaan ollut
paljoa, sillä pretorianien päävoima oli jäänyt pääkaupunkiin vartioimaan
sitä ja pitämään sitä kurissa. Soturien jäljessä kuljetettiin kahleissa
Neron tiikerejä ja jalopeuroja, jotta Caesar saisi valjastaa ne
vaunujensa eteen, jos hän sattumalta haluaisi näytellä Dionysosta.
Hindulaiset ja arapialaiset miehet niitä taluttivat rautakahleissa,
jotka olivat punotut täyteen kukkasia, niin että pedot näyttivät
kulkevat kukkaskahleissa. Taitavien kesyttäjien kasvattamat elukat
katselivat ihmisjoukkoa vihreillä, unisilla silmillään ja kohottivat
tuon tuostakin suuria päitään, ahneesti särpien sieramiinsa ihmishajua
ja nuoleskellen suitaan terävillä kielillään.

Nyt tuli keisarillisten vaunujen ja kantotuolien vuoro. Niitä oli pieniä
ja suuria, kullattuja, purppuraisia, norsunluukappaleilla, helmillä ja
kaikenlaisilla hohtavilla kalleuksilla koristettuja. Näitä seurasi
taasen pieni osasto pretoriani-sotamiehiä, tällä kertaa
vapaaehtoista,[1] italialaista väkeä roomalaisissa puvuissa; sitten
kulki valiojoukko orjia, palvelijoita ja poikasia, ja vihdoin likeni
itse Caesar, jonka tuloa joukko jo kaukaa tervehti kimeillä huudoilla.

  [1] Italian asukkaat olivat vielä Augustuksen aikana vapaat
  sotapalveluksesta, jonkatähden n.s. »Cohors Italicaan», joka
  tavallisesti oli majoitettu Aasiaan, kuului ainoastaan vapaaehtoisia.
  Niinikään palveli pretorianijoukossa vapaaehtoisia palkattujen
  muukalaisten rinnalla.

Tungoksessa oli muiden muassa apostoli Pietarikin, joka kerran eläissään
tahtoi nähdä Caesarin. Hänen toverinaan oli Lygia, kasvot paksun hunnun
peitossa, ja Ursus, jonka voima takasi neidolle varmimman turvan
rajua ja hillitöntä joukkoa vastaan. Lygilainen kantoi yhden
temppelirakennukseen määrätyistä kivistä apostolin eteen, jotta tämä
nousisi sen päälle ja siten näkisi paremmin kuin muut. Kun ihmiset ensin
näkivät lygiläisen liikuttavan kiveä yhtä keveästi kuin laiva siirtää
aaltoa, rupesivat he mutisemaan, mutta kun he sitten huomasivat, että
hän yksinään kantoi kiven, jota neljä heidän väkevimmistä miehistään
tuskin olisi jaksanut liikuttaa, muuttui mutina hämmästykseksi, ja
joukko puhkesi huutamaan: _macte!_ tilaa! Samassa saapui Caesar.
Hän istui teltanmuotoisissa vaunuissaan, joitten edessä oli kuusi
valkoista, idumealaista kultakengillä kengitettyä orhia. Vaunut, jotka
olivat teltan muotoiset, olivat tahallisesti jätetyt avonaisiksi, jotta
joukot voisivat nähdä Caesarin. Niihin olisi mahtunut monta henkeä,
mutta Nero, joka tahtoi, että yleisön huomio jakamattomana kääntyisi
häneen, ajoi yksinään läpi kaupungin, jalkainsa juuressa ainoastaan
kaksi kääpiötä. Hän oli puettu valkeaan tunicaan ja ametistinkarvaiseen
togaan, joka loi sinertävää valoa hänen kasvoilleen. Hänen päässään oli
laakeriseppel. Napolin-matkan jälkeen oli hän huomattavasti lihonut.
Hänen kasvonsa olivat käyneet pulleiksi; sileiksi ajetut posket
paisuivat kahdeksi leuaksi, ja suu, joka aina oli näyttänyt olevan liian
likellä nenää, oli nyt pusertunut aivan sieranten alle. Paksun kaulan
ympärille oli tavallisuuden mukaan kiedottu silkkihuivi, ja hän korjaili
sitä yhtämittaa valkealla, lihavalla kädellään, jonka iho kasvoi pitkiä,
punaisia, veristen liekkien muotoisia karvoja. Hän nimittäin ei ollut
sallinut karvannyppijöiden poistaa niitä, sillä hän oli kuullut, että
kädet siitä rupeavat vapisemaan, ja se olisi tietysti haitannut
luutunsoittoa. Ääretön turhamaisuus loisti nyt, kuten aina, Neron
kasvoista, mutta samalla hän oli väsynyt ja ikävystyneen näköinen. Hänen
muotonsa oli sekä hirveä että hullunkurinen. Kulkiessaan käänteli hän
päätään joka taholle, tarkisteli tuon tuostakin silmillään ja kuunteli
tarkasti kuinka häntä tervehdittäisiin. Häntä kohtasi huutojen ja
käsientaputusten myrsky. Huudettiin: »terve jumala! Caesar, keisari,
terve voittaja! terve verraton--Apollon poika, terve Apollo!» Näitä
sanoja kuunnellessaan Nero hymähti, mutta silloin tällöin nousi hänen
kasvoilleen ikäänkuin pilvi, sillä Rooman roskaväki osasi, luottaen
lukumääräänsä, olla ivallinen. Se lasketteli pilapuheita suuristakin
voittajista, joita se itse asiassa rakasti ja kunnioitti. Yleisesti
tiedettiin, että kerran, kun Julius Caesar voittokulussa tuli Roomaan,
oli huudettu: »Kaupunkilaiset, varokaa vaimojanne, se vanha, kaljupää
ryöstäjä tulee!» Mutta Neron ääretön itserakkaus ei sietänyt mitään
arvosteluja taikka pilapuheita, ja ylistyshuutojen joukosta kaikui
nytkin: »Vaskiparta!... Vaskiparta! Mihin olet pannut tulisen partasi?
Pelkäätkö, että se sytyttäisi Rooman tuleen?» Huutajat eivät tietäneet,
että heidän leikkinsä sisälsi hirveän ennustuksen. Eivät nämä huudot
sentään suututtaneet Neroa. Olihan hän jo aikoja sitten uhrannut
partansa kultaisessa rasiassa Kapitoliumin Jupiterille, eikä siitä
syystä käyttänyt partaa. Mutta toisia huutoja kuului kivilouhikkojen ja
temppelirakennusten nurkkien takaa: »Äidintappaja! Nero, Orestes,
Alcmeon!» Ja taas toisia: »Missä Octavia on?» »Riisu päältäsi
purppura!»--Poppaealle, joka tuli Neron perässä, huudettiin: »_flava
comaz!_» keltatukka! Sitä nimitystä käytettiin tavallisesti
katutytöistä. Neron tarkka korva kyllä eroitti nämäkin huudot. Hän nosti
hiotun smaragdin silmänsä eteen, ikäänkuin olisi toivonut löytävänsä ja
voivansa painaa mieleensä huutajat. Hänen katseensa sattui apostoliin,
joka seisoi kivellä, ja hetkisen tuijottivat nämä molemmat miehet
toisiinsa. Ei kukaan juhlajoukossa enempää kuin tuossa äärettömässä
ihmislaumassakaan ajatellut, että kaksi maailman mahtia sinä hetkenä oli
joutunut vastatusten. Toinen oli pian häviävä kuin verinen uni,
toinen--tuo yksinkertaisiin vaatteisiin puettu vanhus--oli ikiajoiksi
ottava haltuunsa maailman ja kaupungin.

Caesarin mentyä ohitse tuli kahdeksan afria, kuljettaen erinomaisen
kaunista kantotuolia, jossa istui kansan vihaama Poppaea. Hän oli, kuten
Nerokin, ametistinvärisissä vaatteissa, kasvot paksun maalin vallassa,
ja istui liikkumatta, välinpitämättömänä niinkuin mikäkin kaunis ja
ilkeä jumala, jota kuljetetaan juhlasaatossa. Hänen kintereillään kulki
taasen laumoittain mies- ja naispalvelijoita sekä kokonainen rivi
vankkureita, joihin oli mätetty vaate- ja mukavuustarpeita. Aurinko oli
jo aikoja sitten ruvennut alenemaan puolipäivän korkeudesta, kun tuli
augustianien vuoro. Heitä oli heleä, välkkyvä jono, joka käärmeenä
kierteli eteenpäin ja näytti aivan loppumattomalta. Mukavuutta rakastava
Petronius istui kantotuolissa jumalallisen kauniin orjattarensa kanssa,
ja joukko tervehti häntä innokkaasti. Tigellinus ajoi rattailla, joiden
eteen oli valjastettu pieniä, punavalkeilla höyhenhelyillä koristettuja
hevosia. Hän nousi tuontuostakin seisomaan, oikoi kaulaansa ja
nähtävästi odotti, että Caesar antaisi hänelle merkin nousta
vaunuihinsa. Licinianus Pisoa tervehti yleisö kättentaputuksilla,
Vitelliusta naurulla ja Vatiniusta vihellyksillä. Konsuleja Liciniusta
ja Lecaniusta kohdeltiin välinpitämättömyydellä, mutta Tullius
Senecio--josta kansa piti, vaikkei kukaan tietänyt mistä syystä--ja
Vestinus saivat osakseen kättentaputuksia. Hovilaisten lukumäärä oli
aivan loppumaton. Olisi luullut kaikkien Rooman rikkaiden, loistavien ja
tunnettujen perheiden paraikaa muuttavan Antiumiin. Mutta aina kun Nero
matkusti, oli hänen mukanaan tuhansittain vaunuja, ja hänen
matkaseurueensa lukumäärä voitti legionan [keisarivallan aikana
kuului legionaan 12,000 miestä.] miehistön. Nyt tuli vuorostaan Domitius
Afer ja käyrävartinen Lucius Saturninus, sitten Vespasianus, joka ei
vielä ollut lähtenyt sotaretkelleen Judeaan--samalle retkelle, josta hän
palasi vastaanottamaan keisarikruunua, hänen poikansa, nuori Nerva,
Lucanus, Annius Gallon, Quinitanus ja joukko rikkaudestaan,
kauneudestaan, hillittömyydestään ja hekumallisuudestaan tunnettuja
naisia. Tunnetuista henkilöistä siirtyi ihmisjoukko katselemaan
valjaita, hevosia, vaunuja ja palvelijoiden ihmeellisiä pukuja, joita
oli tuotu kaikista maailman maista. Ihmiset eivät oikein tietäneet, mitä
tuosta suuruuden ja loiston riemukulusta eniten ihailisivat. Kullan
loisto, purppuraiset ja sinipunervat värit, kalliiden kivien kimmellys,
byssoskankaiden, helmiemon ja elfenluun hohde häikäisi sekä silmää että
aivoja. Auringonsäteetkin näyttivät hukkuvan Caesarin seurueen loistoon.
Katselijajoukossa oli kyllä köyhiäkin, joiden silmistä loisti nälkä ja
joiden ruumista syömättömyys oli laihduttanut, mutta nautinnonhimon ja
kateuden rinnalla heräsi heissä tätä komeutta katsellessa riemu ja
ylpeys siitä, että Rooma oli niin voittamaton, että koko maailma palveli
ja kumarsi sitä. Tuskinpa kukaan maailmassa olisikaan uskaltanut
ajatella muuta kuin että Rooman valta kestäisi iankaikkisesti ja
hallitsisi kaikkia kansoja, sekä ettei mikään mahti maan päällä
uskaltaisi nousta sitä vastaan.

Vinitius ajoi kulkueen päässä. Hän ei ollut toivonut tapaavansa Lygiaa
täällä, mutta kun hän näki hänet ja apostolin, hyppäsi hän alas
vaunuista, tervehti heitä loistavin kasvoin ja puhkesi puhumaan
kiireesti, niinkuin ihminen tekee, jolla ei ole varaa kadottaa aikaa.

"Vai tulit sinä! En tiedä kuinka sinua kiittäisin, Lygia!... Jumala ei
olisi voinut antaa minulle parempaa ennettä. Sanon sinulle siis vieläkin
hyvästi, mutta en pitkäksi aikaa. Majoitan hevosia pitkin tien vartta,
ja kun vain tulee vapaa päivä, karautan sinun luoksesi, kunnes kokonaan
palaan. Jää hyvästi!"

"Jää hyvästi, Marcus!" lausui Lygia ja jatkoi entistä hiljemmin:

"Olkoon Kristus sinun kanssasi ja avatkoon Hän Sielusi Paavalin
sanoille."

Vinitius riemuitsi siitä, että Lygia toivoi hänen pian kääntyvän
kristinuskoon.

"Silmäteräseni," vastasi hän, "käyköön niinkuin sinä sanot. Paavali
tahtoi matkustaa palvelijoideni joukossa, mutta hän tulee olemaan
luonani, toverinani ja ystävänäni... Nosta huntua, armaani, että vielä
ennen matkaa saan sinut nähdä. Miksi sinä noin olet peittänyt itsesi?"

Lygia nosti kädellään huntua ja näytti hänelle iloiset kasvonsa ja
kauniit, hymyilevät silmänsä.

"Oliko se paha?" kysyi hän.

Hänen hymyssään oli hitunen lapsellista tyytymättömyyttä, mutta Vinitius
katseli häntä ihastuksissaan ja vastasi:

"Tietysti se on paha minun silmilleni, jotka aina ja alituisesti ja
kuolemaan saakka tahtoisivat katsella sinua."

Sitten hän kääntyi Ursuksen puoleen.

"Vartioi häntä kuin silmäterääsi, sillä hän ei ole yksin sinun
herrattaresi--hän on minunkin!"

Vinitius vei hänen kätensä huulilleen ja suuteli sitä yleisön suureksi
kummastukseksi. Kukaan ei tietysti saattanut käsittää, miksi loistava
augustiani osoitti sellaista kunnioitusta naiselle, joka oli orjattaren
halvassa puvussa.

"Jää hyvästi!..."

Vinitius kiirehti pois, sillä keisarillinen saatto oli jo päässyt hyvän
matkan päähän. Pietari teki hyvästi jättäessään muiden huomaamatta
ristinmerkin, ja hyväsydäminen Ursus rupesi innoissaan kehumaan nuorta
patriciota. Ilokseen sai hän silloin kokea, että hänen herrattarensa
mielihyvällä kuunteli hänen sanojaan ja kiitollisesti katseli häneen.

Saatto eteni etenemistään ja jäljelle jäi vain paksuja, kullankarvaisia
tomupilviä, mutta Pietan ja Lygia seurasivat vielä kauan silmillään
poistuvien jälkiä. Vihdoin tuli mylläri Demas, jonka myllyssä Ursus
öisin oli työssä, heitä puhuttelemaan.

Suudeltuaan apostolin kättä rupesi hän pyytämään, että he tulisivat
hänen luokseen aterialle. Hän sanoi asuvansa aivan lähellä Emporiumia ja
arveli heidän olevan levon ja ruoan tarpeessa, koska he olivat
viettäneet suurimman osan päivää portilla.

He menivät siis yhdessä, ja syötyään ja levättyään läksivät Lygia ja
apostoli hänen kodistaan sekä palasivat illansuussa Tiberin taakse.
Heidän tarkoituksensa oli kulkea joen poikki Aemiliuksen siltaa pitkin,
sentähden he astuivat Clivus Publicuksen kautta ja nousivat Aventinuksen
kukkulalle Dianan ja Mercuriuksen temppelin sivuitse. Vuoren harjalta
apostoli Pietari katseli kaupunkia, joka oli hänen silmiensä edessä,
ulottuen kauas etäisyyteen, ja ajatteli sen äärettömän kaupungin
mahtavuutta, jolle hän oli tullut saarnaamaan Jumalan sanaa. Maailmaa
kiertäessään oli hän kyllä eri maissa nähnyt legionia ja muita Rooman
herrauden merkkejä, mutta ne olivat sittenkin olleet vain yksityisiä
ilmaisumuotoja siitä voimasta, jonka hän tänään ensi kerran oli nähnyt
ruumistettuna Caesarin persoonassa. Tämä ääretön, saaliinhaluinen,
ryöstönhimoinen, irstas, pohjia myöten turmeltunut ja kuitenkin
yli-inhimillisen voimakas ja kukistumaton kaupunki; sen Caesar,
velisurmaaja, äidintappaja ja vaimonmurhaaja, jonka kintereillä
alituisesti hiipi yhtä paljon verisiä varjoja kuin hänen hovissaan oli
kansaa, irstailija, kulhari, kolmenkymmenen legionan herra ja kaiken
maan valtias samassa persoonassa; nuo kultaan ja purppuraan puetut
hovilaiset, jotka eivät tietäneet näkisivätkö huomisen päivän, mutta
jotka siihen asti elivät kuninkaitakin mahtavampina,--kaikki tämä
yhdessä teki jonkinlaisen helvetillisen pahuuden ja valheen valtakunnan
vaikutuksen. Hänen yksinkertainen mielensä hämmästeli, kuinka Jumala
saattoi antaa saatanalle niin määrättömän vallan, kuinka Hän saattoi
sallia saatanan kansoittaa maan, kääntää sen mullin mallin, polkea sen
alleen, pusertaa siitä kyyneliä ja verta, lennättää sitä kuin tuuli
akanoita, järkyttää sitä myrskyn voimalla ja liekkinä polttaa sitä.
Näitä ajatellessa kävi hänen sydämensä murheelliseksi, ja hengissä
puhkesi hän puhumaan Mestarille: »Herra, mitä voin minä tälle
kaupungille, jonne olet minut lähettänyt? Sen hallussa ovat meret ja
maat, eläimet maan päällä ja kalat meressä, se hallitsee kuninkaita,
kaupunkeja ja kolmeakymmentä legionaa, jotka sen valtaa vartioivat,
mutta minä, Herra, olen kalastaja vähäiseltä mereltä! Mitä minun pitää
tehdä? Miten saatan minä tämän kaupungin pahuuden voittaa?»

Näin sanottuaan nosti hän harmaan, vapisevan päänsä taivasta kohti,
rukoili ja huusi sydämensä syvyydestä tuskassa ja ahdistuksessa avukseen
taivaallista Mestariaan.

Äkkiä keskeytti Lygian ääni hänen rukouksensa.--Koko kaupunki on kuin
tulessa, virkkoi tyttö.

Auringonlasku näytti todella oudolta. Päivän suuri kehä oli puoleksi
painunut Janiculus-kukkulan taakse ja koko taivas oli punaisen hohteen
vallassa. Siitä paikasta, missä he seisoivat, oli avara näköala.
Oikealla näkivät he Circus Maximuksen laajat muurit, ja niiden päällitse
kohosi Palatinus. Vastapäätä heitä oli Forum Boarium, Velabrium ja
Kapitoliumin huippu Jupiter-temppeleineen. Mutta muurit, pylväiköt ja
temppelien harjat olivat kuin iltaruskon kultaiseen purppuraan kastetut.
Kaukaa katsoen oli joki kuin virtaavaa verta ja jota alemma aurinko
laski, sitä punaisemmaksi kävivät ruskot, ja niiden loimut hehkuivat
kuin tulen liekit. Ruskot levisivät, laajenivat, ottivat vihdoin
haltuunsa Rooman seitsemän kukkulaa ja valuivat siitä ympäri seudun.

"Koko kaupunki on kuin tulessa," toisti Lygia.

Mutta Pietari laski käden silmilleen ja lausui:

"Jumalan viha lepää raskaana sen päällä."




KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.


Vinitius Lygialle:

»Orjani Flegon, jonka lähetän viemään tätä kirjettä, on kristitty, siis
yksi niistä, jotka sinun kädestäsi, rakkaani, saavat vastaanottaa
vapauden. Hän on kauan palvellut talossani, saatan siis huoleti
kirjoittaa sinulle, varmana siitä että kirje joutuu omiin käsiisi.
Kirjoitan Laurentumista, johon olemme pysähtyneet kuumuuden takia. Otho
omisti täällä komean huvilan, jonka hän aikoinaan lahjoitti Poppaealle,
ja vaikka Poppaea erosikin miehestään, katsoi hän sentään sopivaksi
pitää hänen antamansa kauniin lahjan... Kun minä ajattelen niitä naisia,
jotka täällä minua ympäröivät, ja sinua, tulen väkisinkin uskoneeksi,
että Deukalionin kivistä on syntynyt aivan erilaatuisia ihmisiä ja että
sinä kuulut niihin, jotka ovat syntyneet kristallista. Ihailen sinua ja
rakastan sinua koko sielustani. En tahtoisi muusta puhua kuin sinusta,
mutta kai minun täytyy pakottautua kirjoittamaan matkasta ja muistakin
kuulumisistani sekä hoviuutisista. Caesar on täällä ollut Poppaean
vieraana, joka salaa oli valmistanut hänelle loistavan vastaanoton.
Kemuihin oli kutsuttu vain harvoja augustianeja, muiden muassa Petronius
ja minä. Aterian jälkeen soudimme kultaisissa veneissä merellä, joka oli
niin tyyni, että olisi luullut sen ainiaaksi nukkuneen, ja sininen kuin
sinun silmäsi, jumalattareni! Hoidimme itse airoja, sillä Augustaa
nähtävästi huvitti istua konsulien ja heidän poikiensa soudettavana,
Caesar seisoi perässä puettuna purppuratogaan ja lauloi hymniä meren
kunniaksi, jonka hän edellisenä yönä oli sommitellut ja säveltänyt
Diodoruksen avulla. Toisissa veneissä oli intialaisia orjia, jotka
osasivat soittaa näkinkengänkuorilla, ja vedessä liikkuili lukemattomia
delfinejä, jotka soitto todella näkyi houkutelleen esille Amphitriteksen
syvyyksistä. Arvaapa, mitä minä tein! Ajattelin sinua ja ikävöin sinua.
Olisin tahtonut koota käteeni koko meren, ilman ja soiton, voidakseni
lähettää ne sinulle. Emmekö joskus, oi Augustani, asetu asumaan meren
rannalle, kauaksi Roomasta? Minulla on Siciliassa maatila. Siellä on
mantelipuumetsä, joka keväisin on aivan punaisenaan kukkia ja joka
ulottuu niin likelle merta, että oksien latvat koskettavat vettä. Siellä
tahdon sinua rakastaa, siellä tahdon kunnioittaa oppia, jonka Paavali
minulle opettaa, sillä tiedän jo, ettei se kiellä ihmiseltä rakkautta ja
onnea. Tahdotko?... Mutta tähän kysymykseen toivon saavani vastauksen
omilta rakkailta huuliltasi ja ryhdyn kertomaan, mitä veneessä tapahtui.
Kun ranta jo oli jäänyt kauas taaksemme, huomasimme etäällä edessämme
purjeen, ja silloin syntyi väittely, oliko se tavallinen kalastajavene
vaiko suuri, Ostiasta tuleva laiva. Minä satuin ensinnä osaamaan
oikeaan, ja silloin huomautti Augusta, että minun silmiltäni nähtävästi
ei mikään voi pysyä salassa. Äkkiä laski hän hunnun alas kasvoilleen ja
kysyi, voisinko sen takaa tuntea hänet. Petronius vastasi paikalla,
ettei aurinkoa voi nähdä pilvien takaa, mutta Poppaea väitti hymyillen,
ettei muu kuin rakkaus pysty sumentamaan niin terävää katsetta kuin
minun, ja rupesi luettelemaan kaikenlaisten ylhäisten naisten nimiä,
kysyen ketä minä rakastan. Minä vastasin hänelle aivan levollisesti,
mutta lopulta hän mainitsi sinunkin nimesi ja sinusta puhuessaan
paljasti hän kasvonsa ja rupesi katselemaan minua ilkein, tutkivin
silmin. Olen todellakin kiitollinen Petroniukselle, sillä hän käänsi
samassa hetkessä veneen ja yleinen huomio kääntyi pois minusta. Jos
minun olisi pitänyt kuulla Poppaean lausuvan sinusta jotakin pahaa tai
ilkeää, niin en ikänä olisi voinut hillitä mieltäni, vaan minut olisi
vallannut halu airolla musertaa tuon ilkeän ja inhoittavan naisen pää...
Muistatko, mitä lähtöni edellisenä iltana Linuksen talossa kerroin
sinulle juhlasta Agripan lammella? Petronius pelkää minun puolestani.
Vielä tänäpäivänä rukoili hän minua, etten loukkaisi Augustan
itserakkautta. Mutta Petronius ei enää ymmärrä minua. Hän ei käsitä,
ettei minulla ole enää muuta iloa, kauneutta ja rakkautta kuin sinä, ja
että Poppaea minussa herättää ainoastaan inhoa ja ylenkatsetta. Sinä
olet jo muuttanut minut siihen määrään, etten enää voisi palata entiseen
elämääni. Mutta älä pelkää, että minä täällä olen vaarassa. Poppaea ei
rakasta minua, sillä hän ei kykene ketään rakastamaan. Hänen
mielitekonsa johtuvat vain siitä, että hän on vihoissaan Caesarille,
joka yhä vielä on hänen vaikutuksensa alainen ja joka ehkä vielä pitää
hänestä, vaikka ei enää välitä niin paljoa, että salaisi menettelyänsä
ja hillitöntä elämäänsä. Kerronpa sinulle vielä jotakin, joka varmaan
sinua rauhoittaa: ennen lähtöä sanoi Pietari, ettei minun pidä pelätä
Caesaria, sillä ei hiuskarvakaan ole putoava päästäni. Minä uskon hänen
sanoihinsa. Rinnassani on ikäänkuin ääni, joka sanoo, että kaikki hänen
sanansa toteutuvat, ja koska kerran hän on siunannut rakkautemme, niin
ei Caesar, eivät kaikki Hadeksen voimat eikä Kohtalokaan voi temmata
sinua minun käsistäni, oi Lygia! Sitä ajatellessa olen onnellinen kuin
Taivas--ainoa, joka on täydellisesti tyyni ja onnellinen. Mutta sinua,
kristittyä, ehkä loukkaa puheeni Taivaasta ja Kohtalosta? Suo minulle
siinä tapauksessa anteeksi syntini, jonka olen tehnyt vasten tahtoani.
Risti ei vielä ole puhdistanut minua, vaan sydämeni on kuin tyhjä astia,
joka Paavali Tarsolaisen tulee täyttää samalla suloisella opilla, jota
sinä tunnustat ja joka on minulle kahta suloisempi siksi, että se on
sinun oppisi. Ainoa ansioni, oi jumalattareni, on ehkä se, että olen
tyhjentänyt astiasta sen entisen sisällön ja etten päästä sitä takaisin,
vaan riennän janoisena miehenä kirkkaalle lähteelle. Suo minulle armosi,
rakkahimpani. Antiumissa tahdon yöt päivät kuunnella Paavalia. Hän oli
heti ensi päivänä saavuttanut sellaisen vaikutusvallan väkeeni, että he
yhtämittaa häärivät hänen ympärillään ja pitivät häntä sekä ihmeitten
tekijänä että yliluonnollisena olentona. Eilen näin hänen kasvonsa
loistavan ilosta, ja kun! kysyin häneltä mitä hän tekee, vastasi hän:
"minä kylvän". Petronius tietää, että hän on väkeni joukossa, ja haluaa
nähdä häntä, samaten Seneca, jolle Gallo on kertonut hänestä. Mutta jo
sammuvat tähdet ja aamuinen "Lucifer" käy yhä kirkkaammaksi. Pian punaa
aamurusko meren, mutta ympärilläni on kaikki vielä unessa--ainoastaan
minä valvon, ajattelen sinua ja rakastan sinua. Tervehdän aamun koita ja
sinua, "_sponsa mea_"!»




KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.


Vinitius Lygialle:

»Oletko, rakkaani, joskus ollut Aulusten kanssa Antiumissa? Jollet ole,
niin on minulla oleva ilo tutustuttaa sinut tähän paikkaan.
Laurentumista alkaen on ranta pitkänä huvilarivinä, toinen huvila toisen
vieressä, ja itse Antium on täynnä palatseja ja pylväikköjä, jotka
kauniilla ilmalla kuvastuvat vedenkalvoon. Minunkin huvilani on aivan
veden varrella, takana öljypuulehto ja sypressimetsä, ja kun ajattelen,
että tämä paikka kerran on oleva sinun kotisi, käy marmori silmissäni
valkeammaksi, lehdot varjoisemmiksi ja meri sinisemmäksi. Oi Lygia,
kuinka suloista on elää ja rakastaa! Vanha Menikles, joka hoitaa
huvilaani, on istuttanut iris-kukkia niityille myrttien juurelle, ja
heti kun minä ne näin, tulin ajatelleeksi Auluksen taloa, teidän
impluviumianne ja puutarhaanne, jossa istuin sinun rinnallasi. Nämä
liljat tulevat sinullekin muistuttamaan lapsuutesi kotia, ja sentähden
sinä varmaan tulet pitämään Antiumista ja tästä huvilasta. Heti perille
saavuttuamme keskustelimme pitkät ajat, minä ja Paavali, aterian aikana.
Puhuimme sinusta, ja sitten hän rupesi opettamaan. Kuuntelin häntä
kauan, ja vaikka minä osaisin kirjoittaa yhtä hyvin kuin Petronius, niin
en sittenkään saattaisi kuvata sinulle kaikkea, mitä minun ajatuksissani
ja sielussani liikkui. En ole ikinä saattanut aavistaa, että maailmassa
voisi löytyä sellaista onnea, kauneutta ja rauhaa, joista ihmiset eivät
mitään tiedä. Mutta tahdon säilyttää tämän kaiken mielessäni, kunnes
saan sinut tavata, sillä niin pian kuin minulle vain ilmaantuu vapaa
hetki, tulen Roomaan. Sanopa minulle: kuinka saattaa maailmaan yhtaikaa
mahtua sellaisia ihmisiä kuin apostoli Pietari, Paavali Tarsolainen ja
Caesar? Kysyn siksi, että Paavalin saarnan jälkeen vietin illan Neron
luona, ja tiedätkö mitä siellä kuulin? Muun muassa hän luki runonsa
Trojan hävityksestä ja valitti, ettei hän koskaan ole nähnyt palavaa
kaupunkia. Hän kadehti Priamoa ja sanoi häntä onnelliseksi mieheksi, kun
hän oli saanut nähdä syntymäkaupunkinsa palavan ja häviävän. Siihen
virkkoi Tigellinus: "Sano sananen, oi jumala, niin minä otan soihdun, ja
ennenkuin yö on lopussa, näet Antiumin palavan." Mutta Caesar sanoi
häntä tyhmyriksi. "Mihin", virkkoi hän, "minä sitten lähtisin
hengittämään meri-ilmaa ja parantamaan ääntäni, jonka jumalat ovat
minulle lahjoittaneet ja jota minun, kuten sanotaan, ihmiskunnan hyväksi
täytyy suojella? Eikö juuri Rooma minua vahingoita? Eivätkö pahat höyryt
Suburrasta ja Esquilinuksesta juuri saata minua käheäksi ja eikö Rooman
palo tarjoaisi tuhat kertaa komeampaa ja traagillisempaa näytelmää kuin
Antiumin palo?" Kaikki olivat sitä mieltä, että olisi kuulumattoman
komeaa ja traagillista nähdä kaupungin, joka on valloittanut maailman,
muuttuvan harmaaksi tuhkaläjäksi. Caesar huomautti, että hänen runonsa
siinä tapauksessa voittaisivat Homeron laulut, ja rupesi
suunnittelemaan, kuinka hän rakennuttaisi kaupungin uudelleen. Niin hän
sen tekisi, että tulevien vuosisatojen täytyisi ihmetellä hänen työtään,
jonka rinnalla kaikki muu ihmistyö häviäisi mitättömäksi. Juopuneet
vieraat alkoivat nyt huutaa: "tee se! tee se!" Mutta Nero huomautti:
"minulla pitäisi olla paljon luotettavampia ystäviä, jotka olisivat
minuun todella kiintyneitä." Tunnustan, että kun kuulin hänen niin
puhuvan, minut äkkiä valtasi pelko, sillä olethan sinä, rakkahimpani,
Roomassa. Nyt minä kyllä itse nauran pelkoani, sillä vaikka Caesar ja
augustianit ovatkin hulluja, niin eivät he toki uskalla ruveta niin
hulluiksi. Mutta tästä näet kuinka ihminen voi pelätä rakastettunsa
tähden. Soisinpa, ettei Linuksen talo olisi siellä Tiberin takana,
kapean kadun varrella, köyhälistön kaupunginosassa, sillä se puoli
tulipalon sattuessa varmaan on eniten vaarassa. Minun mielestäni eivät
Palatinuksen palatsitkaan olisi tarpeeksi arvokkaita sinun asunnoksesi,
ja minä tahtoisin, ettei sinulta puuttuisi mitään mukavuuksia, joihin
lapsuudessasi olet tottunut. Muuta Auluksen taloon, Lygiani! Olen sitä
paljon ajatellut. Kun Caesar oli Roomassa, olisi tosin huhu sinun
muuttamisestasi orjien kautta voinut ehtiä Palatinukselle, sattua hänen
korviinsa ja kääntää hänen huomionsa sinuun. Silloin ehkä olisi voinut
seurata rangaistus siitä, että olit uskaltanut vastustaa Caesarin
tahtoa. Mutta hän viipyy kauan Antiumissa ja kun hän palaa Roomaan, ovat
orjat jo aikoja sitten lakanneet puhumasta siitä asiasta. Linus ja Ursus
saattavat seurata sinua. Elän muuten siinä toivossa, että sinä,
jumalattareni, jo asut omassa talossasi Carinaen varrella ennenkuin
Caesar taasen tulee Palatinukselle, Siunattu olkoon päivä ja hetki,
jolloin sinä astut kynnykseni yli, ja jos Kristus, jota paraikaa opin
tuntemaan, suo sen tapahtua, niin olkoon Hänenkin nimensä siunattu.
Silloin tahdon Häntä palvella ja Hänelle antaa elämäni ja vereni. Tai
oikeastaan: silloin tahdomme molemmat Häntä palvella, kunnes elämämme
lanka katkeaa. Rakastan sinua ja tervehdän sinua sieluni pohjasta.»




KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.


Ursus ammensi kaivosta vettä ja hyräili vinttaa nostaessaan jotakin
kummallista lygiläistä säveltä. Tuon tuostakin katsahti hän ilosta
loistavin silmin Linuksen puutarhaan päin, jossa Lygia ja Vinitius
istuivat sypressien keskellä, valkeina kuin kuvapatsaat. Ei tuntunut
tuulen henkäystäkään, joka olisi heilauttanut heidän vaatteitaan. Oli jo
hämärä. Taivaalta lankesi maille kultainen, sinipunertava hohde. Illan
hiljaisuudessa istuivat he käsi kädessä puhellen.

"Eikö sinulle, Marcus, vain voi tapahtua jotakin pahaa, kun läksit
Antiumista Caesarin tietämättä?" kysyi Lygia.

"Ei, rakkaani," vastasi Vinitius. "Caesar lupasi kahdeksi päiväksi
sulkeutua huoneeseensa Terpnoksen kanssa säveltääkseen uutta laulua. Hän
tekee usein sillä tavalla ja silloin hän ei ajattele eikä muista mitään
muuta. Mitä minä Caesarista, kun olen sinun luonasi ja kun minä saan
katsella sinua. Olenkin jo ikävöinyt niin, etten enää viime öinä saanut
unta. Monesti olen jo mennyt unenhorroksiin, mutta heräsin äkkiä siitä,
että luulin sinun olevan vaarassa. Kerran näin unta, että hevoset,
joiden piti viedä minut Antiumista Roomaan ja jotka kulkevat sen matkan
nopeammin kuin yksikään Caesarin pikalähetti, olivat varastetut. En enää
saattanut elää näkemättä sinua. Niin minä sinua rakastan, oi armaani,
armahin armaani!"

"Tiesin, että sinä tulet. Kaksi kertaa Ursus jo pyynnöstäni kävi sinun
talollasi Carinaella tiedustelemassa tuloasi. Sekä Linus että Ursus jo
nauroivat minua."

Selvästi saattoi nähdä, että Lygia oli häntä odottanut, sillä hän oli
heittänyt yltään tavalliset, tummat vaatteensa ja pukeutunut pehmeään,
valkoiseen stolaan, jonka sulavista poimuista hänen hartiansa ja päänsä
nousivat kuin kevätesikon kukat lumesta. Hiuksiinsa hän oli pistänyt
pari punaista vuokkoa.

Vinitius painoi huulensa hänen kättänsä vastaan. He istuivat kivisellä
rahilla keskellä villiä viiniköynnöstä, toisiinsa nojaten, ääneti ja
katsellen ruskoja, jotka kuvastuivat heidän silmiinsä.

Vaikenevan illan lumous riisti heidät kokonaan valtoihinsa.

"Kuinka täällä on hiljaista, ja kuinka maailma on ihana!" huudahti
Vinitius matalalla äänellä. "Kuinka kauniisti yö lankeaa maille. Olen
onnellisempi kuin koskaan eläessäni olen ollut. Sano Lygia, miten tämä
on mahdollista? En ole koskaan aavistanut, että saattaa löytyä tällaista
onnea. Ennen luulin, että rakkaus synnytti tulta suoniin ja himoa, nyt
vasta näen, että ihminen saattaa rakastaa jokaisella veripisarallaan,
jokaisella hengenvedollaan ja kuitenkin tuntea niin suloista, rajatonta
rauhaa, että luulisi unen ja kuoleman jo tulleen. Sellainen on minulle
aivan uutta. Katselen näiden puitten tyyneyttä ja minusta tuntuu siltä
kuin oma mieleni olisi yhtä tyyni. Vasta nyt ymmärrän, että on onnea,
josta ihmiset eivät ole tietäneet mitään. Vasta nyt ymmärrän,
minkätähden sinä ja Pomponia Graecina olette niin toistenne kaltaiset...
Niin!... Kristus sen tekee..."

Silloin Lygia painoi kasvonsa hänen olkapäätään vastaan ja virkkoi:

"Marcus, rakkaani..."

Enempää ei hän saanut sanotuksi. Hän tunsi, että nyt hän saa häntä
rakastaa, ja hänet valtasi sellainen ilo ja kiitollisuus, että hän kävi
ikäänkuin mykäksi, ja ainoastaan silmät tulivat täyteen kyyneliä.
Vinitius kiersi käsivartensa hänen sorjan vartalonsa ympäri, painoi
häntä vastaansa ja lausui:

"Lygia! Siunattu olkoon hetki, jolloin ensi kerran kuulin Hänen
nimensä."

Lygia vastasi hiljaa:

"Rakastan sinua, Marcus."

Sitten he molemmat vaikenivat, sillä heidän sydämensä olivat tulvillaan,
eivätkä he saattaneet sanoin lausua tunteitaan. Sypressien oksilla
sammuivat jo viimeiset sinipunertavat ruskot ja kuun sirppi alkoi valaa
hopeitaan puutarhaan.

Hetkisen perästä puhkesi Vinitius puhumaan:

"Kyllä minä tiedän sinun ajatuksesi... Sillä tuskin olin suudellut
rakasta kättäsi, kun luin silmistäsi kysymyksen: joko olet ottanut
vastaan opin, jota minä tunnustan, joko olet kristitty? En! en vielä ole
kristitty, ja tiedätkö, kukkaseni, mistä syystä? Paavali sanoi minulle:
'Minä olen nyt todistanut sinulle, että Jumala tuli maailmaan ja antoi
ristiinnaulita itsensä maailman lunastukseksi, mutta pesköön Pietari
sinut puhtaaksi armon lähteessä, koska hän ensinnä laski kätensä sinun
päällesi ja siunasi sinut.' Minä sitäpaitsi tahtoisin, että sinä,
armaani, olisit läsnä kun minut kastetaan, ja että Pomponia olisi
kumminani. Siitä syystä en vielä ole kastettu, vaikka kyllä jo uskon
Vapahtajaan ja hänen suloiseen oppiinsa. Paavali minut on tehnyt
vakuutetuksi sen totuudesta, hän minut on kääntänyt, ja eihän olisikaan
saattanut käydä toisin. Sillä kuinka en uskoisi Kristuksen tulleen
maailmaan, kun Pietari, joka on ollut Hänen opetuslapsensa, ja Paavali,
jolle Hän on ilmestynyt, sen sanovat. Kuinka en uskoisi Häntä Jumalaksi,
kun hän on noussut kuolleista? Nähtiinhän Hänet kaupungissa, merellä ja
vuorella, ja ne, jotka hänet näkivät, olivat ihmisiä, joiden suu ei
valhetta tunne. Minä uskoin jo silloin, kun kuulin Pietarin puhuvan
Ostrianumissa, sillä ajattelin jo silloin: kuka hyvänsä tässä maailmassa
saattaa valehdella, mutta ei tuo, joka sanoo: 'minä näin!' Mutta minä
pelkäsin teidän oppianne. Luulin sen ryöstävän sinut minulta. Luulin,
ettei siinä ole sijaa viisaudelle, kauneudelle eikä onnelle. Mutta nyt
olen oppinut sen tuntemaan ja olisinko mies, jollen soisi, että maailmaa
valheen asemesta hallitsisi totuus, vihan sijasta rakkaus, rikoksen
sijasta hyve, vääryyden sijasta rehellisyys, koston sijasta laupeus?
Kuka ei sitä soisi? Ja juuri sitähän teidän uskontonne opettaa.
Toisetkin uskonnot suosivat rehellisyyttä, mutta yksin tämä tekee
ihmissydämen rehelliseksi. Ja yksin se tekee sydämen puhtaaksi, niinkuin
Pomponian ja sinun, ja yksin se tekee sydämen uskolliseksi, niinkuin
sinun ja Pomponian. Olisinhan sokea, jollen sitä huomaisi. Ja kun
Kristus-Jumala vielä on luvannut antaa sekä iankaikkisen elämän että
niin äärettömän onnen, että ainoastaan Jumalan kaikkivaltius saattaa
sellaisen antaa, niin mitä ihminen vielä voi toivoa? Jos kysyisin
Senecalta, minkätähden hän puolustaa hyvettä, vaikka hillittömyys tekee
ihmisen onnellisemmaksi, niin hän varmaankaan ei voisi antaa minulle
järkevää vastausta. Mutta nyt minä tiedän, minkätähden ihmisen tulee
elää siveästi: sentähden, että hyvyys ja rakkaus virtaa Kristuksesta,
sentähden, että kun kuolema sulkee silmäni, löytäisin elämän, onnen,
oman itseni ja sinut, rakkahimpani... Kuinka saattaa olla rakastamatta
oppia, joka neuvoo ihmiselle oikeuden tien ja joka voittaa kuoleman?
Kuka ei mieluummin valitsisi hyvää kuin pahaa! Ennen minä luulin tämän
opin vastustavan onnea, mutta Paavali on osoittanut minulle, ettei se
ryöstä hitustakaan onnestamme, vaan että se päinvastoin lisää sitä.
Eihän tämä kaikki tahdo mahtua päähäni, mutta tunnen, että niin on,
sillä en koskaan ole ollut näin onnellinen enkä ikinä olisi voinut tulla
näin onnelliseksi, jos väkivallalla olisin vienyt sinut talooni.
Lausuithan sinä juuri minulle: 'rakastan sinua', ja niitä sanoja en
vaihtaisi koko Rooman mahtiin. Oi Lygia, järkeni sanoo, että tämä oppi
on jumalallinen ja kaikista paras, sydän sen tuntee--ja kuka saattaisi
sellaisia voimia vastustaa?"

Lygia kuunteli hartaasti hänen sanojaan ja katseli häneen sinisillä
silmillään, jotka kuun loisteessa olivat kuin salaperäiset kukat, joissa
kaste kimmeltelee.

"Niin, Marcus, olet oikeassa!" virkkoi hän ja painoi yhä hellemmin
päätään hänen rintaansa vastaan.

Sinä hetkenä täytti heidän sielunsa ääretön onni, sillä he ymmärsivät,
ettei rakkaus ole ainoana yhdyssiteenä heidän välillään, vaan että heitä
yhdistää toinenkin voima, suloinen ja vastustamaton, joka tekee heidän
rakkautensa epäitsekkääksi ja muuttumattomaksi ja joka voittaa
kuolemankin. Heidän sydämiinsä valui täydellinen varmuus siitä, että
vaikka kaikki muu maailmassa muuttuisikin, niin he eivät lakkaa
rakastamasta toisiaan ja olemasta toistensa omat. Ja tämä tieto valoi
heidän sieluihinsa aavistamattoman rauhan. Sittemmin tunsi Vinitius,
että tämä rakkaus on sekä puhdas että syvä ja samalla aivan uusi, tunne,
jommoista ei maailma vielä ole tuntenut ja jommoista se ei ole voinut
synnyttää. Kaikki, mitä hänen ympärillään oli, suli hänen sydämessään
yhdeksi kokonaisuudeksi: Lygia, Kristuksen oppi, kuutamo, joka kalpeana
lepäsi sypressien latvoilla, lämmin yö--se oli hänen silmissään kaikki
yhtä.

Hetkisen perästä jatkoi hän hiljaisella, väräjävällä äänellä:

"Sinä tulet olemaan samaa sielua kuin minä, sinä tulet olemaan minun
rakkaimpani maailmassa. Sydäntemme sykintä tulee olemaan yhteinen,
yhteinen rukouksemme ja kiitollisuutemme Kristusta kohtaan. Oi armaani!
Me saamme elää yhdessä, yhdessä palvella suloista Jumalaa ja tietää,
että kun kuolema tulee, silmämme uudestaan avautuvat ja me pääsemme
suloisesta unesta uuteen kirkkauteen--voimmeko enempää toivoa! Minä
hämmästelen vain sitä, etten ennen ole tätä käsittänyt. Ja tiedätkö,
minä luulen, ettei kukaan voi vastustaa tätä oppia. Kahden- tai
kolmensadan vuoden päästä koko maailma sitä tunnustaa. Ihmiset unohtavat
Jupiterin eivätkä palvele muita jumalia kuin Kristusta. Temppelit
häviävät--ei jää muuta kuin kristittyjen rukoushuoneet. Sillä kuka ei
haluaisi tulla onnelliseksi? Mutta tosiaan! kuulin tuonoin Paavalin ja
Petroniuksen keskustelun, ja tiedätkö mitä Petronius lopuksi sanoi: »se
ei sovi minulle» muuta hän ei voinut sanoa."

"Kerropa mitä Paavali puhui," pyysi Lygia.

"He olivat minun luonani. Oli ilta. Petronius rupesi laskettamaan keveää
puhetta ja laskemaan leikkiä, kuten hänen tapansa on, mutta silloin
lausui Paavali hänelle: »Kuinka taidat sinä, ymmärtäväinen Petronius,
kieltää, että Kristus on ollut maan päällä ja kuolleista noussut, kosket
silloin vielä elänyt, kun sen sijaan Pietari ja Johannes näkivät Hänet,
ja minä näin Hänet Damaskon tiellä. Osoittakoon sinun viisautesi ensinnä
minut valhettelijaksi ja todistakoon vasta sitten minun puheeni
vääräksi.» Mutta Petronius sanoi, ettei hän aio ruveta todistamaan
mitään vääräksi, koska maailmassa tapahtuu paljon käsittämättömiä
asioita, joita luotettavat henkilöt väittävät tosiksi. Ja hän sanoi,
että uuden, vierasmaalaisen jumalan keksiminen ja hänen oppinsa
vastaanottaminen ovat kaksi aivan eri asiaa. »En tahdo», virkkoi hän,
»kuulla mitään, joka voisi häiritä elämääni ja sen kauneutta. Olkoot
meidän jumalamme keksittyjä olentoja, mutta he ovat kauniit, meidän on
hauska heidän seurassaan ja me saamme elää huolettomina.» Silloin
vastasi Paavali: »Sinä pelkäät elämän huolia ja hylkäät siitä syystä
rakkauden, oikeuden ja laupeuden opin, mutta ajattele, Petronius, onko
teidän elämänne itse asiassa vapaa huolista? Et sinä herra, enempää kuin
yksikään toinen teistä Rooman rikkaimmista ja mahtavimmista, illalla
levolle pannessasi tiedä, etkö sinä aamulla herää vastaanottamaan
kuolemantuomiota. Mutta vastaa minulle: jos Caesar tunnustaisi oppia,
joka säätää laupeutta ja oikeutta, niin eiköhän onnesi olisi varmempi?
Sinä pelkäät kadottavasi ilon, mutta eiköhän ilosi siinä tapauksessa
olisi suurempi? Sinä puhut elämän suloudesta ja kauneudesta, mutta koska
te olette voineet rakentaa niin paljon kauniita temppeleitä ja
kuvapatsaita pahojen, kostonhimoisten, riettaiden ja väärien jumalienne
kunniaksi, niin paljon kauniimpia te vielä voisitte rakentaa ainoan
oikeuden ja rakkauden Jumalan kunniaksi. Sinä kiität kohtaloasi, koska
olet mahtava ja elät ylellisyydessä, mutta saattaisithan olla köyhä ja
hylättykin, vaikka olet ylhäisen suvun jälkeläinen, ja siinä tapauksessa
olisi sinun helpompi elää maailmassa, jos ihmiset tunnustaisivat
Kristusta. Teidän kaupungissanne saattavat nimittäin vanhemmat, jotka
eivät tahdo nähdä vaivaa lapsistaan, huoleti heittää heidät kadulle,
jolloin niitä lapsia sanotaan alumneiksi. Sinäkin, herra, saattaisit
olla tällainen alumni. Mutta jos vanhempasi eläisivät meidän oppimme
mukaan niin olisi sellainen menettely heille aivan mahdoton. Miehuuden
ikään päästyäsi menet naimisiin rakastetun morsiamesi kanssa ja suot
hänen pysyvän uskollisena kuolemaan saakka. Mutta kuinka teidän
joukossanne eletään? Katso, mikä häpeä, rikollisuus ja vaimojen vaihto
täällä vallitsee! Te hämmästelette, jos tapaatte yhdenkin naisen, jota
voitte sanoa univiraksi. Mutta minä sanon sinulle, että ne, joiden
sydämessä Kristus asuu, eivät riko uskollisuuttaan miestänsä kohtaan,
kuten ei myöskään kristitty mies petä vaimoaan. Mutta te ette voi
luottaa valtiaaseenne, ette isiinne, ette vaimoihinne, lapsiinne tai
palvelijoihinne. Maailma vapisee teidän edessänne, mutta te vapisette
omien orjienne edessä, sillä voivathan he minä hetkenä hyvänsä nostaa
hirveän sodan teidän sortoanne vastaan, kuten he jo kerran ovatkin
tehneet. Olet rikas, mutta et tiedä, eikö sinun ehkä huomenna ole pakko
luopua rikkauksistasi; olet nuori, mutta ehkä sinun huomenna täytyy
kuolla; sinä rakastat, mutta sinua saattaa vaania petos; pidät
huviloista ja kuvapatsaista, mutta huomenna saatat joutua tuomituksi
Pandatarian erämaihin; sinulla on tuhat palvelijaa, mutta huomenna
voivat palvelijasi vuodattaa veresi. Voitteko te, asiain näin ollen,
elää rauhassa, ilossa ja onnessa? Mutta minä julistan teille rakkautta
ja julistan teille sitä oppia, joka vaatii, että valtiaat rakastaisivat
alamaisiaan ja herrat orjiaan, että orjat palvelisivat herrojaan
rakkaudessa ja että kaikki tekisivät oikeutta ja laupeutta, mutta
lopulta saavuttaisivat onnen, joka on syvä ja loppumaton kuin meri.
Kuinka saatat siis, Petronius, sanoa, että tämä oppi turmelee elämän,
kun se päinvastoin parantaa elämän ja kun sinun itsesi olisi sata kertaa
onnellisempi ja turvallisempi olla, jos se hallitsisi maailmaa teidän
roomalaisen valtanne sijassa."

"Niin puhui Paavali, oi Lygiani, mutta Petronius sanoi: »tämä ei sovi
minulle», valitti olevansa väsyksissä ja läksi pois. Lähtiessään hän
sentään vielä virkkoi: »Pidän enemmän Eunikestäni kuin sinun opistasi,
sinä pikku juutalainen. En kuitenkaan tahtoisi kamppailla kanssasi
väittelyssä.» Mutta minä kuuntelin hänen sanojansa koko sielullani ja
mielelläni, ja kun hän puhui meidän naisistamme, siunasin sitä oppia,
josta sinä olit kasvanut kuten liljat keväisin nousevat mureasta
maaperästä. Tulin ajatelleeksi Poppaeaa, joka Neron tähden hylkäsi kaksi
miestä, Calvia Crispinillaa, Nigidiaa ja kaikkia muita, jotka tunnen ja
jotka ovat rikkoneet uskollisuutensa ja valansa. Sillä kaikki ovat he
tehneet sen paitsi Pomponia ja minun armaani, joka ei petä minua eikä
heitä kotiliettäni, vaikka kaikki muut minusta luopuisivat ja vaikka
kaikki, joihin olen luottanut, minut pettäisivät. Ajattelin siis: miten
voisin hänelle osoittaa kiitollisuuttani, jollen rakastamalla ja
kunnioittamalla häntä? Oletko sinä tuntenut, että minä siellä Antiumissa
yhtä mittaa olen seurustellut kanssasi ja puhunut sinulle, ikäänkuin
olisit ollut luonani? Minä rakastan sinua sata kertaa enemmän sentähden,
että karkasit käsistäni Caesarin palatsista. Minäkään en enää välitä
Caesarista. En siedä hänen huvejaan enkä soittoaan--ikävöin ainoastaan
sinua. Sano sananen, ja me heitämme Rooman ja asetumme asumaan jonnekin
kauas."

Päätään liikauttamatta Vinitiuksen rinnalta nosti Lygia silmänsä
sypressien latvoihin, jotka olivat kuin hopeoidut, ja virkkoi:

"Hyvä on, Marcus. Sinä kirjoitit minulle kerran Siciliasta, jonne
Auluskin perheineen aikoo asettua viettämään vanhuutensa päiviä..."

Riemastuen keskeytti Vinitius hänen puheensa:

"Niin, armaani! Maatilamme ovat aivan likellä toisiaan, ja koko ranta on
ihana. Ilma siellä on vielä suloisempi ja yöt vielä lämpöisemmät,
tuoksuvammat ja tähdet kirkkaammat kuin Roomassa... Elämä siellä on
sulaa onnea..."

Ja Vinitius rupesi uneksimaan tulevaisuutta.

"Siellä unohtuvat kaikki huolet. Me kävelemme öljypuulehdoissa ja
istuudumme varjoon lepäämään. Oi Lygia, mikä elämä meille koittaa! Saada
rakastaa, yhdessä katsella merta, yhdessä katsella taivasta, yhdessä
palvella suloista Jumalaa ja levittää siunausta ja onnea ympärilleen!"

He vaikenivat molemmat ja heidän ajatuksensa viipyivät tulevaisuudessa.
Vinitius painoi tyttöä yhä voimakkaammin rintaansa vastaan, ja kuun
valossa kimmelsi hänen sormessaan ritarisormus. Köyhän kaupunginosan
asukkaat olivat jo kaikki levolla, ei kuulunut ainoatakaan ääntä,
vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.

"Saanko minä käydä tervehtimässä Pomponiaa?" kysyi Lygia.

"Tietysti, rakkaani. Pyydämme heidät luoksemme tai lähdemme itse heidän
luokseen. Jos tahdot, niin otamme apostoli Pietarin luoksemme asumaan.
Vuodet ja työ jo painavatkin häntä. Paavali tulee myöskin meitä
tervehtimään. Hän tahtoo kääntää Aulus Plautiuksen kristinuskoon. Ja
niinkuin sotamiehet perustavat siirtoloita kaukaisiin maihin, niin
perustamme me Siciliaan kristittyjen siirtolan."

Lygia tarttui Vinitiuksen käteen ja tahtoi viedä sen huulilleen, mutta
Vinitius pidätti hänet ja puhkesi puhumaan hiljaa ja kuiskaten,
ikäänkuin hän olisi pelännyt häiritsevänsä heidän onneaan:

"Ei, Lygia! Minun asiani on kiittää ja ylistää sinua--anna minulle
kätesi!"

"Minä rakastan sinua."

Vinitius oli jo painanut huulensa hänen käsiänsä vastaan, jotka olivat
valkeat kuin jasminikukan lehdet, ja pitkiin aikoihin eivät he kuulleet
muuta kuin omien sydäntensä sykinnän. Ilmassa ei tuntunut pienintäkään
tuulenhenkeä. Sypressit seisoivat liikkumattomina, ikäänkuin henkeä
pidätellen...

Äkkiä ja odottamatta kajahti läpi hiljaisuuden parahdus, syvä ja kumea,
joka tuntui tulevan maan alta. Lygia vavahti, mutta Vinitius nousi ja
rauhoitti häntä.

"Jalopeurat vain kiljuvat vivarioissa."

He rupesivat molemmat kuuntelemaan. Ensimäistä karjaisua seurasi toinen,
kolmas, kymmenes. Niitä kuului kaikilta kaupungin kulmilta. Kaupungissa
säilytettiin nimittäin monesti useita tuhansia jalopeuroja,
sijoitettuina eri arenoille, ja usein ne öisin likenivät häkkien
ristikkoa, nojasivat mahtavan päänsä sitä vastaan ja valittivat
ikäväänsä. Olihan niiltä riistetty vapaus ja erämaa. Niin he nytkin
valittivat. Yön hiljaisuudessa huutelivat ne toisilleen, ja koko
kaupunki kaikui niiden kiljunnasta. Tuossa äänessä ilmeni niin jylhä ja
kumea suruisuus, että Lygia, jonka ajatus juuri oli liidellyt
tulevaisuuden tyynissä, kirkkaissa unelmissa, tunsi omituisen,
surunsekaisen kauhun alkavan kouria sydäntään.

Vinitius kiersi käsivartensa hänen olkapäidensä ympäri ja lausui:

"Älä pelkää armaani. Kilpaleikit ovat ovella ja sentähden ovat kaikki
vivariot täynnä petoja."

He astuivat Linuksen taloon, mutta kuulivat leijonain kiljunnan
kaupungilla yltymistään yltyvän.




NELJÄSKYMMENES LUKU.


Jokainen päivä Antiumissa tuotti Petroniukselle uusia voittoja
augustianeista, jotka hänen kanssaan kilpailivat Caesarin suosiosta.
Tigellinuksen vaikutus väheni aivan mitättömäksi. Roomassa, jossa tuon
tuostakin täytyi toimittaa vaaralliseksi käyneitä henkilöitä pois tieltä
ja ryöstää heidän omaisuutensa, järjestää valtiollisia asioita, panna
toimeen näytäntöjä turmeltuneen ja huonon maun tyydyttämiseksi, ja
vihdoin noudattaa Caesarin äärimäiseen hulluuteen asti rajoittuvia
mielitekoja--Roomassa oli Tigellinus osoittautunut välttämättömäksi,
sillä hän oli kaikissa sellaisissa asioissa ylen taitava ja sitäpaitsi
valmis mihin tahansa. Mutta Antiumissa, missä palatsit kuvastuivat meren
sineen, eli Caesar helleniläistä elämää. Aamusta iltaan luettiin,
hiottiin ja viimeisteltiin runoja, koetettiin keksiä niihin hyviä
käänteitä, keskusteltiin musiikista, teatterista, sanalla sanoen
kaikesta, mitä kreikkalainen nero oli synnyttänyt ja millä se oli
maailmaa kaunistanut. Tällaisten asianhaarojen vallitessa tietysti
sukkelan, kaunopuheisen, hienostuneen ja älykkään Petroniuksen täytyi
viedä voitto sivistymättömästä Tigellinuksesta, kuten kaikista muistakin
augustianeista. Caesar haki hänen seuraansa, kuunteli hänen
mielipiteitään, kysyi häneltä neuvoja omiin töihinsä ja osoitti häntä
kohtaan suurempaa ystävyyttä kuin koskaan ennen. Läsnäolijat tulivat
siihen vakaumukseen, että Petronius nyt oli voittanut viimeisen suuren
voittonsa ja että hänen ja Caesarin välinen suhde nyt oli saavuttanut
pysyväisen kannan, joka kestää vuosikausia. Nekin, jotka ennen olivat
katselleet hienostunutta epikurealaista kieroin silmin, rupesivat nyt
hääräämään hänen ympärillään ja hakemaan hänen suosiotaan. Mutta monet
myöskin vilpittömästi iloitsivat siitä, että vaikutusvalta oli joutunut
miehelle, joka todella tiesi, mitä mistäkin ihmisestä oli ajateltava, ja
joka epäilijän hymyllä otti vastaan eilisten vihamiestensä imartelut,
käyttämättä valtaansa heidän vahingokseen tai turmiokseen--lieneekö
sitten säästänyt heitä siksi, että se hänen laiskalle luonteelleen oli
mukavinta, tai siksi, että halusi komeilla jalomielisyydellään. Monesti
hänellä kyllä olisi ollut tilaisuus syöstä Tigellinuskin turmioon, mutta
hän tyytyi pitämään häntä pilkkanaan ja vetämään esiin hänen
sivistymättömyyttään ja alhaista syntyperäänsä. Rooman senaatti päästeli
helpoituksen huokauksia, kun ei puoleentoista kuukauteen ollut
langetettu ainoaakaan kuolemantuomiota. Sekä Antiumissa että Roomassa
kerrottiin kummia asioita Caesarista ja hänen suosikistaan sekä siitä
hienostuneesta elämästä, joka oli astunut entisen hillittömyyden sijaan.
Kaikki olivat yhtä mieltä siinä, että Caesar hienostuneena oli
miellyttävämpi kuin Caesar eläimistyneenä Tigellinuksen käsissä.
Tigellinus puolestaan oli joutunut ihan suunniltaan ja mietti jo,
olisiko ehkä paras luopua koko kilpailusta, koska Caesar monta kertaa
oli huomauttanut, ettei koko Roomassa eikä koko hänen hovissaan ollut
kuin kaksi sielua, jotka kykenivät ymmärtämään toisensa, kaksi
todellista helleniä, nimittäin hän ja Petronius.

Petronius oli saavuttanut voittonsa niin helpolla, että ihmiset todella
uskoivat hänen vaikutusvaltansa olevan pysyvämpää laatua kuin muiden.
Kukaan ei itse asiassa saattanut ajatella, että Caesar tulisi toimeen
ilman häntä. Kenen kanssa hän silloin puhuisi runoudesta, musiikista ja
kilpailuista, kenen silmiin hän katselisi saadakseen tietää, olivatko
hänen tekonsa täydelliset. Petronius puolestaan esiintyi
välinpitämättömänä kuten tavallisesti, panematta mitään arvoa
asemalleen. Hänen käytöksensä oli aivan kuten ennen, hidas, huolimaton,
ivallinen. Hänestä sai nyt sata kertaa enemmän kuin ennen sen
vaikutuksen, että hän tekee pilkkaa ihmisistä, itsestään, Caesarista ja
koko maailmasta. Monesti hän uskalsi moittia Caesaria vasten silmiä, ja
kun silloin muut luulivat hänen uskaltaneen liian paljon, jopa
suorastaan syöksyneen turmioon, osasi hän kääntää moitteensa juuri sillä
tavalla, että siitä muodostui voitto hänelle itselleen. Hämmästyneet
läsnäolijat tulivat siihen johtopäätökseen, ettei ole olemassa sellaista
pulmaa, josta ei hän voittoisana suoriutuisi. Noin viikkoa myöhemmin
kuin Vinitius oli palannut Roomasta luki Caesar kerran pienelle seuralle
Troja-runojaan. Hänen lopetettuaan kaikui hänen ympärillään ihastuksen
myrsky, mutta Petronius, johon hän oli kääntänyt kysyvän katseensa,
virkkoi.

"Kelvottomia ovat, juuri sellaisia, joita sopii tuleen työntää."

Läsnäolijoiden rinnoissa seisahtui sydän, niin he kauhistuivat, sillä
Nero ei lapsuudestaan lähtien koskaan ollut saanut kuulla sellaista
arvostelua. Ainoastaan Tigellinuksen kasvot loistivat ilosta. Vinitius
kalpeni, sillä hän luuli Petroniuksen, joka ei yleensä koskaan juonut
liiaksi, tällä kertaa juopuneen.

Neron ääni oli makea kuin hunaja, vaikkei hänen kuitenkaan onnistunut
kokonaan peittää syvästi loukattua itserakkauttaan, kun hän kysyi:

"Miksi sinä pidät niitä huonoina?"

Petronius keskeytti hänet ja puuttui puhumaan:

"Älä usko heitä--siinä hän kädellään osoitti läsnäolevia--, he eivät
ymmärtäneet mitään. Kysyt, miksi pidän runojasi huonoina. Jos tahdot
kuulla totuuden, niin sanon sinulle: ne ovat hyvät ollakseen
Vergiliuksen, Ovidiuksen, jopa Homeronkin runoja--mutta sinulle ne eivät
kelpaa. Sinun ei sovi kirjoittaa sellaista. Tulipalo, jota kuvaat, ei
leimua tarpeeksi, sinun liekkisi eivät räiskähtele tarpeeksi. Älä
kuuntele Lucanuksen imartelua; jos hän olisi kirjoittanut nämä runot,
tunnustaisin hänet neroksi, mutta sinulle ne eivät riitä. Tiedätkö
minkätähden? Siksi, että olet suurempi häntä. Siltä, jolle jumalat ovat
antaneet niin suuret lahjat kuin sinulle, saattaa vaatia enemmän. Mutta
sinä laiskottelet. Sinä nukut mieluummin päivällisunta kuin hiot
runojasi. Sinä saatat suorittaa tehtäviä, jommoisia ei maailmassa vielä
ole nähty, ja sentähden sanon sinulle suoraan: kirjoita paremmin!"

Hän lausui sanansa keveästi, ikäänkuin leikillä, mutta samalla antaen
moitteen tuntua. Caesarin silmät kostuivat Ihastuksesta ja hän huudahti:

"Jumalat ovat antaneet minulle hiukan lahjoja, mutta sitäpaitsi he ovat
antaneet minulle ystävän, joka on todellinen tuntija ja joka sanoo
minulle totuuden vasten silmiä--ja se merkitsee vielä enemmän."

Sen sanottuaan nosti hän lihavan, punaisten karvojen peittämän kätensä
korkeaa, kultaista haarakynttiläjalkaa kohti, joka oli ryöstetty
Delphosta, polttaakseen runonsa.

Mutta Petronius koppasi hänen kädestään paperin ennenkuin tuli oli
ehtinyt tarttua siihen.

"Ei, ei," virkkoi hän, "nämäkin, vaikka onnistumattomat, kuuluvat
ihmiskunnalle. Anna ne minulle."

"Salli minun siinä tapauksessa lähettää ne sinulle säiliössä, joka on
valmistettu oman keksintöni mukaan, sanoi Nero ja otti Petroniukselta
paperit."

Hetken kuluttua rupesi hän puhumaan:

"Olet aivan oikeassa. Minun Trojani tulipalossa ei ole tarpeeksi
loistoa, minun liekeissäni ei ole tarpeeksi kuumuutta. Mutta minä olin
ajatellut, että riittäisi päästä Homeron tasalle. Minä olen aina ollut
liian arka, minä olen aina liian vähän luottanut itseeni. Sinä avasit
silmäni. Mutta tiedätkö, mikä on syynä niihin puutteisiin, jotka
mainitsit? Kun kuvanveistäjä tahtoo valmistaa jumalankuvan, valitsee hän
aina jonkun esikuvan, mutta minullapa ei ole ollut esikuvaa. En ole
koskaan nähnyt palavaa kaupunkia, ja sentähden puuttuu kuvauksestani
todellisuutta."

"Vakuutan sinulle, että ainoastaan suuri taiteilija voi sen ymmärtää."

Nero vaipui mietteisiin ja lausui hetkisen perästä:

"Vastaapa, Petronius, seuraavaan kysymykseen: säälitkö sinä sitä, että
Troja paloi?"

"Säälinkö minä?... Kautta Venuksen ramman puolison: en vähääkään! Ja
selitänpä heti miksi. Troja ei olisi palanut, jollei Prometheus olisi
lahjoittanut ihmisille tulta ja jollei Kreikka olisi julistanut sotaa
Priamoa vastaan; jollei tulta olisi ollut, niin ei Aiskhylos olisi
voinut kirjoittaa Prometheustansa; ilman sotaa ei taas Homero olisi
kirjoittanut Iliadia. Minä puolestani olen sitä mieltä, että maailma on
enemmän voiton puolella omistaessaan Iliadin ja Prometheuksen kuin
omistaessaan pienen pahanpäiväisen kaupungin, joka varmaan olisi haiseva
ja likainen ja jossa joku sinne määrätty prokuraattori riitelisi
kaupungin areopagin kanssa, ikävystyttäen sinua aika lailla."

"Kas niin puhuu järkevä mies!" lausui Caesar. "Kaikki on uhrattava
runouden ja taiteen vuoksi. Onnellinen Akaia, joka sai antaa Homerolle
aiheen Iliadiin, ja onnellinen Priamo, joka sai nähdä isänmaansa
perikadon! Mutta minä, minä en koskaan ole nähnyt palavaa kaupunkia!"

Kaikki vaikenivat. Vihdoin virkkoi Tigellinus:

"Johan minä sanoin sinulle, Caesar, että käske, ja minä sytytän Antiumin
tuleen. Taikka kuulepa! jos sinä säälit näitä palatseja ja huviloita,
niin käsken polttaa laivat Ostiumissa tai rakennutan Albanian vuoristoon
puisen kaupungin, jonka itse voit sytyttää. Tahdotko?"

Nero loi häneen mitä ylenkatseellisimman silmäyksen.

"Vai pitäisi minun katsoa töllöttää puisen kaupungin palamista. Sinun
ajatuskykysi, Tigellinus, on käynyt aivan hedelmättömäksi! Huomaan
sitäpaitsi, ettet pidä kykyäni etkä Troja-runojani suuri-arvoisina,
koska arvelet, ettei niiden tähden kannata tehdä suurempaa uhrausta."

Tigellinus kävi aivan hämilleen, mutta Nero nähtävästi tahtoi vaihtaa
puheainetta, koska hän hetkisen perästä virkkoi:

"Kesä kuluu kulumistaan... Kuinka siellä Roomassa nyt mahtaa haista!...
Ja kuitenkin meidän täytyy palata sinne kesä-kilpaleikkeihin."

Tigellinus puuttui nyt puheeseen:

"Salli minun, oi Caesar, hetkiseksi jäädä luoksesi, kun muut augustianit
ovat poistuneet..."

Tuntia myöhemmin olivat Vinitius ja Petronius kotimatkalla.

"Minä jo pelkäsin sinun puolestasi," puhui Vinitius.

"Luulin sinun humalapäissäsi syöksyvän suoraan surman suuhun. Sinun
tulee muistaa, että leikkikalunasi on kuolema."

"Sellainenhan minun arenani on," vastasi Petronius huolettomasti, "ja
minua huvittaa tietää, että olen paras sen gladiatoreista. Näithän nyt
kuinka kävi. Vaikutusvaltani kasvoi taas tänäkin iltana. Nyt hän
lähettää minulle runonsa rasiassa, joka--lyödäänkö vetoa?--on hyvin
korea ja hyvin mauton. Lääkärini saa sitten säilyttää siinä
vatsalääkkeitäni. Tein temppuni siitäkin syystä, että Tigellinus,
nähdessään miten sellaisia tehdään, varmaan koettaa seurata
esimerkkiäni. Saatan jo kuvitella kuinka hän hämää vyhtensä. Hän tulee
käyttäytymään aivan kuin pyrenealainen karhu köydellä tanssien,
ja minä tulen nauramaan kuin Demokritos. Jos oikein tahtoisin,
voisin epäilemättä syöstä Tigellinuksen ja päästä kaupungin
pretorianiprefektiksi. Silloin olisi Vaskiparta säkissäni. Mutta en minä
viitsi. Minä tyydyn mieluummin elämääni sellaisena kuin se on,
Caesarineen ja runoineen päivineen."

"Kyllä sinä olet taitava, kun osaat kääntää loukkauksetkin
kohteliaisuuksiksi! Mutta ovatko hänen runonsa todella niin huonot? Minä
en sellaisia asioita ymmärrä."

"Eivät ne ole huonommat kuin muidenkaan runot. Lucanuksella on sentään
yhden ainoan sormen päässä enemmän lahjoja kuin Vaskiparralla, mutta
onhan hänelläkin joku määrä. Ainakin, hän äärettömästi pitää runoudesta
ja soitosta. Kahden päivän perästä meidän tulee olla hänen luonaan
kuulemassa säestystä, jonka hän on säveltänyt hymniin Afroditen
kunniaksi ja joka tänään tai huomenna valmistuu. Meitä tulee vain pieni
piiri: minä sinä, Tullius Senecio ja nuori Nerva. Mutta puhuakseni
runoista, sanoin sinulle kerran käyttäväni hänen runojaan samaan
tarkoitukseen kuin Vitellius flamingonsulkia. Se ei ole totta!...
Välistä ne ovat aika kauniit. Hecuben sanat esimerkiksi ovat aivan
liikuttavat. Hän siinä vaikeroi synnytystuskissaan, ja Nero on osunut
löytämään hänen valituksilleen varsin sopivan muodon--ehkä siitä syystä,
että hän itse tuskassa synnyttää jokikisen runonsa... Välistä minun käy
häntä sääli. Kautta Polluxin! se mies on kummallinen sekoitus! Tosin
Kaligulakin oli päästään sekaisin, mutta ei hän toki tällainen kummitus
ollut."

"Kuka saattaa edes aavistaa, mihin äärimäisyyksiin Vaskiparran hulluus
vielä johtaa?" huudahti Vinitius.

"Ei kukaan. Hän voi saada aikaan asioita, jotka vielä pitkien aikojen
kuluttua nostavat ihmisten hiukset pystyyn, kun he vain häntä
ajattelevat. Mutta se se juuri on hauskaa ja huvittavaa. Joskus käy
aikani kyllä pitkäksi kuin Jupiter Ammonilaisen erämaassa, mutta
luultavasti se kävisi vielä sata kertaa pitemmäksi, jos joku toinen
Caesar hallitsisi. Sinun juutalaisesi Paavali on hyvä puhuja, sen
tunnustan, ja jos useammat sellaiset miehet julistavat kristinoppia,
niin varmaan meidän jumalamme saavat ruveta käymään vakavaa puoluesotaa,
jolleivät tahdo joutua kahleisiin. Elämämme olisi tietysti varmempi jos
Caesarina olisi esimerkiksi kristitty mies, mutta selittäessään syitään
ei tarsolainen profeetta laisinkaan tullut ajatelleeksi, että juuri tuo
epävarmuus tekee elämän minulle viehättäväksi. Pelaamalla voi ihminen
kadottaa omaisuutensa ja hän säästyy siitä, jollei hän ollenkaan pelaa,
mutta kuitenkin ihmiset pelaavat. Se tuottaa iloa ja unohdusta. Olen
tuntenut ritarien ja senaattorien poikia, jotka vapaasta tahdosta ovat
ruvenneet miekkailijoiksi. Sanot minun pitävän elämääni leikkikaluna.
Olet oikeassa. Sillä se huvittaa minua, mutta teidän kristillinen
hyveenne ikävystyttäisi minut yhtenä päivänä aivan yhtä perinpohjin kuin
Senecan selitykset. Sentähden meni Paavalinkin puhe ihan hukkaan.
Pitäisihän hänen käsittää, etteivät sellaiset ihmiset kuin minä ikinä
ota vastaan hänen oppiaan. Sinä olet aivan toista maata! Sinun tapaisesi
miehen täytyy joko vihata kristityn nimeä tai heti paikalla ruveta
kristityksi. Minä tunnen vaistomaisesti, että hän on oikeassa. Mutta me
riennämme mielipuolina syvyyttä kohti, meidän allamme ratkeaa maa ja
meidän rinnallamme kuolee ihmisiä, mutta vähät siitä! Me osaamme kuolla.
Emme anna kuoleman tärvellä elämäämme emmekä alistu sen palvelijoiksi
ennenkuin se meidät ottaa. Elämä on olemassa itsensä tähden eikä
kuolemaa varten."

"Minun käy sinua sääli, Petronius."

"Älä sääli minua enemmän kuin itsekään säälin itseäni. Ennen sinä
viihdyit joukossamme ja ollessasi Armenian sotaretkellä ikävöit Roomaa."

"Ikävöin nytkin Roomaa!"

"Niin, sinä olet rakastunut kristittyyn vestalittareen, joka istuu
siellä Tiberin takana. En sitä ensinkään ihmettele enkä liioin sinua
moiti. Mutta sitä ihmettelen, että vaikka sinä sanot tuon oppisi olevan
kokonaisen onnen meren ja vaikka rakkautesi nyt pian kruunataan
avioliitolla, suru ei poistu kasvoiltasi. Pomponia Graecina on aina
surumielinen, ja kun sinä rupesit kristityksi, niin lakkasit sinäkin
hymyilemästä. Älä siis koetakaan väittää, että se olisi iloinen oppi!
Roomasta sinä palasit entistä surullisempana. Jos kristittyjen
rakastamistapa on sellainen, niin kautta Bakkuksen vaaleain kiharoiden!
en seuraa minä teidän jälkiänne."

"Siihen on omat syynsä," vastasi Vinitius. "Vakuutan sinulle--en kautta
Bakkuksen kiharoiden, vaan kautta isäni varjon--etten vielä milloinkaan
ole tuntenut esimakuakaan sellaisesta onnesta, jommoisessa nykyään elän.
Mutta minun kaipaukseni on sanomaton, ja kummastuksekseni olen
huomannut, että kun vain olen erossa Lygiasta, niin luulen jonkun vaaran
uhkaavan häntä. En tiedä mikä vaara se olisi ja mistä päin se tulisi,
minä vain tunnen sen tulevan, niinkuin ihminen tuntee myrskyn
lähestyvän."

"Kahden päivää perästä koetan hankkia sinulle luvan lähteä Antiumista ja
viipyä poissa niin kauan aikaa kuin vain tahdot. Poppaea näyttää nyt
tyyntyneen, ja mikäli minä saatan nähdä, ei sinua ja Lygiaa enää uhkaa
mikään vaara."

"Tänään viimeksi kysyi Poppaea minulta, mitä tekemistä minulla oli
Roomassa, vaikka tein matkani aivan salaa."

"Mahdollisesti hän vakoilee sinua. Nyt hänen kuitenkin täytyy taipua
minun tahtoni alle."

Vinitius seisahtui äkkiä ja virkkoi:

"Paavali sanoo, että Jumala joskus varoittaa ihmisiä, mutta ettei silti
saa uskoa enteisiin. Minä koetankin olla uskomatta, mutta en pääse
pelostani. Mutta ehkä minä saankin keventää sydäntäni kertomalla sinulle
erään tapauksen. Istuimme kahden, minä ja Lygia, ja yö oli ihana
niinkuin tämäkin yö. Puhelimme tulevaisuudestamme. En saata sanoin
lausua, kuinka onnelliset ja tyytyväiset olimme. Äkkiä rupesivat
jalopeurat karjumaan. Tapahtuuhan sellaista usein Roomassa, mutta minä
vain en siitä hetkestä lähtien ole saanut rauhaa. Se vaikutti minuun
kuin uhkaus, kuin tapaturman enne... Sinä tiedät, etten minä ole mikään
pelkuri, mutta kas, sinä yönä oli pimeys täynnä kauhua. Se tuli niin
äkkiä ja odottamatta. Vielä tänäkin hetkenä olen kuulevinani samat äänet
ja sydäntäni kalvaa levottomuus, ikäänkuin Lygiaa uhkaisi joku hirveä
vaara ja ikäänkuin hän tarvitsisi apuani ... vaikkapa noita jalopeuroja
vastaan. Minä olen tuskissani. Hanki minulle lupa lähteä täältä, sillä
muuten lähden ilman lupaa. En saata istua täällä, sanon sen vieläkin: en
saata!"

Petronius hymähti.

"Sellaista ei vielä ole tapahtunut," puhui hän, "että konsulien poikia
tai vaimoja olisi pantu arenalle jalopeurojen eteen. Ei teitä siis odota
se kuolema, vaikka kyllä voi odottaa mikä muu tahansa. Kuka sitäpaitsi
takaa, että pedot olivat jalopeuroja? Germanilaiset metsähärät osaavat
mylviä aivan yhtä komeasti. Minä puolestani teen pilkkaa enteistä ja
merkeistä. Viime yö oli lämmin ja tähtiä putosi vallan satamalla. Moneen
tekee sellainen näky kolkon vaikutuksen, mutta minä ajattelin tyynesti:
jos minunkin tähteni on niiden joukossa, niin ainakaan en kaipaa
nykyistä seuraani!..."

Hän vaikeni, vaipui mietteisiin ja virkkoi hetken kuluttua:

"Mutta jos teidän Kristuksenne on noussut kuolleista, niin kai Hän
teitäkin voi varjella kuolemasta."

"Voi kyllä," vastasi Vinitius ja loi silmänsä taivaalle, joka oli täynnä
tähtiä.




NELJÄSKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.


Nero soitti ja lauloi hymniään »Kypron herttuattaren» kunniaksi, johon
hän itse oli tehnyt sekä sanat että sävelen. Hän oli hyvässä äänessä ja
tunsi soittonsa todella riistävän kuulijat mukaansa. Hänen rintansa
laajeni ja hän innostui itsekin. Vihdoin hänen mielensä valtasi
sellainen liikutus, että hän kävi aivan kalpeaksi. Hän ei kysynyt
läsnäolijainkaan kiitosta--ja se tapahtui luultavasti ensi kerran koko
hänen elämänsä aikana. Hetkisen ajan hän istui, sormet liikkumattomina
sitran kielillä ja pää kumarassa, mutta sitten hän äkkiä nousi ja
virkkoi:

"Olen väsynyt ja tarvitsen ilmaa. Virittäkää sillaikaa sitrat."

Ja näin sanottuaan kääri hän silkkisen huivin kaulansa ympäri.

"Tulkaa te kanssani," virkkoi hän Petroniukselle ja Vinitiukselle, jotka
istuivat salin perällä. "Anna sinä, Vinitius, minulle käsivartesi, sillä
olen väsyksissä. Petronius saa puhua minulle musiikista."

He läksivät palatsin parvekkeelle, joka oli laskettu alabasterilla ja
sirotettu täyteen safrania.

"Täällä on väkevämpi hengittää," lausui Nero. "Mieleni on kuohuksissa,
olen alakuloinen, vaikka näenkin, että julkisesti saatan esittää sen,
mitä tässä koetteeksi lauloin, ja vaikka tiedänkin, että voittoni on
oleva suurempi kuin kenenkään toisen roomalaisen."

"Voit esiintyä täällä sekä Roomassa ja Akaiassa. Ihailen sinua koko
sielustani ja mielestäni, oi jumalallinen!" vastasi Petronius.

"Sen uskon. Olet liian laiska viitsiäksesi imarrella. Sitäpaitsi olet
vilpitön kuin Tullius Senecio, vaikka olet etevämpi häntä. Kerroppa
minulle, mitä sinä ajattelet musiikista?"

"Kun kuuntelen runoja, kun näen sinun ohjaavan nelivaljakkoa
sirkuksessa, kun katselen kaunista kuvapatsasta, kaunista temppeliä tai
kuvia, niin tunnen, että vaikutus lämpöisenä virtaa läpi koko olentoni
ja että minä Innostuksellani imen sieluuni kaikki, mitä ihailuni
esineessä on. Mutta kun kuuntelen soittoa, varsinkin sinun soittoasi,
avautuu eteeni uusia ihanuuksia ja nautintoja. Minä ajan niitä takaa,
minä tavoittelen niitä, mutta ennenkuin olen ehtinyt saada ne käsiini,
on sieluuni virrannut yhä uusia ja uusia vaikutuksia, valtavia ja
läpikuultavia kuin meren aallot, joiden lähteenä on äärettömyys. Me
seisomme rannalla ja katselemme kauas, mutta toista rantaa emme saata
nähdä."

"Oi mikä syvä tuntija sinä olet!" huudahti Nero. "Vähän aikaa he
astelivat äänettöminä, ja ainoastaan safrani narskui hiljaa heidän
jalkainsa alla."

"Lausuit aivan kuin minun ajatukseni," puhkesi Nero vihdoin puhumaan.
"Olenkin aina sanonut, ettei minua koko Roomassa ymmärrä kukaan muu kuin
sinä. Juuri niin. Minun käsitykseni musiikista on aivan sama.
Soittaessani ja laulaessani näen sellaista, jommoista en ole aavistanut
löytyvän valtakunnassani enkä koko maailmassa. Olen Caesar, ja maailma
on minun ja minä saatan tehdä mitä tahdon. Ja kuitenkin musiikki avaa
minulle uusia valtakuntia, uusia vuoria, meriä ja uusia nautintoja,
joista ei minulla ole ollut aavistustakaan. Tavallisesti en osaa pukea
niitä sanoihin enkä täydelleen ymmärrä niitä--tunnen ainoastaan. Tunnen
jumalat, näen Olympon... Taivaallinen ilma löyhyttelee vastaani; eteeni
avautuu ikäänkuin sumun läpi äärettömiä kenttiä, tyyninä ja valoisina
kuin auringon nousu... Koko iäisyys soi sävelinä ympärilläni, ja minä
vakuutan sinulle... (Neron ääni vapisi hämmästyksestä), että minä,
Caesar ja jumala, silloin tunnen olevani pieni kuin maan tomu. Voitko
uskoa sitä?"

"Kyllä. Ainoastaan suuret taiteilijat saattavat tuntea taiteen rinnalla
olevansa pienet."

"Tänä yönä hallitsee vilpittömyys, sentähden tahdon avata sinulle
sydämeni ja puhua sinulle kuin ystävälle... Luuletko minua sokeaksi tai
hulluksi? Luuletko, etten tiedä mitä Roomassa tapahtuu? että siellä
muurille kirjoitetaan solvauksia minua vastaan, että minua siellä
sanotaan äidintappajaksi ja vaimonsurmaajaksi ... että sanovat minua
julmuriksi ja hirviöksi, sentähden, että Tigellinuksen kehoituksesta
olen tuominnut kuolemaan muutamia vihamiehiäni... Niin, rakkaani, he
pitävät minua hirviönä, ja minä sen kyllä tiedän. Mutta he eivät
ymmärrä, että ihminen joskus saattaa olla hirveä, silti olematta hirviö.
Oi, kukaan ei usko, ehket sinäkään, rakkaani, että minä monesti, kun
musiikki tuudittaa sieluani, saatan olla niin hyvä kuin lapsi
kehdossaan. Vannon sinulle kautta näiden tähtien, jotka tässä päämme
päällä tuikkivat, että puhun totta: ihmiset eivät tiedä, kuinka paljon
hyvää tässä sydämessä on ja mitä aarteita minä sieltä löydän, kun
musiikki pääsee avaamaan sen ovet."

Petronius ei laisinkaan epäillyt, että Neron sanat sinä hetkenä olivat
vilpittömät. Epäilemättä musiikki todella saattoi paljastaa jalompia
taipumuksia hänen sielussaan, jonka itsekkyyden, nautinnonhimon ja
rikollisuuden vuoret olivat haudanneet allensa.

"Ihmisten pitäisi tuntea sinut niin likeltä kuin minä sinut tunnen,"
virkkoi Petronius, "Rooma ei koskaan ole ymmärtänyt antaa sinulle
tarpeeksi arvoa."

Caesar nojasi raskaammin Vinitiuksen käsivarteen, ikäänkuin ihmisten
huonouden taakka olisi painanut häntä.

"Tigellinus kertoi minulle," virkkoi hän, "senaatissa kuiskattavan, että
Diodoros ja Terpnos muka osaavat soittaa sitraa paremmin kuin minä.
Senkin lahjan tahtoisivat minulta ryöstää! Mutta sano minulle suoraan,
sinä, joka aina olet vilpitön: soittavatko he paremmin kuin minä vai
soittavatko he yhtä hyvin?"

"Ei sinnepäinkään. Sinun kosketuksesi on pehmeämpi ja samalla
voimakkaampi. Sinussa tuntee paikalla taiteilijan, he--he ovat
harjaantuneita ammattisoittajia. Juuri niin! Joka vain ensin on
kuunnellut heidän soittoaan, ymmärtää kyllä sitten mikä sinä olet."

"Jos niin on, niin jääkööt henkiinsä! Eivät he aavista minkä palveluksen
sinä tällä hetkellä olet heille tehnyt. Täytyisihän minun sitäpaitsi
hankkia toiset heidän sijaansa jos heidät tuomitsisin kuolemaan."

"Ja sitten ihmiset rupeaisivat puhumaan, että sinä rakkaudesta
musiikkiin surmaat musiikin valtakunnan jäseniä. Älä milloinkaan tapa
taidetta taiteen tähden, oi jumala."

"Kuinka sinä olet toisenlainen kuin Tigellinus!" vastasi Nero. "Mutta
katsoppa, minä olen taiteilija sormenpäihin saakka. Musiikki avaa eteeni
aloja, joita en ole aavistanut löytyvän, maita, joita en vielä hallitse,
nautintoa ja onnea, jota en ole tuntenut--sentähden minä en saata elää
tavallista elämää. Musiikki ilmoittaa minulle, että on olemassa
yliluonnollisuutta, ja sitä minä etsin koko sillä voimalla, jonka
jumalat ovat käsiini antaneet. Monesti minusta tuntuu siltä kuin
ihmisen, saavuttaakseen olympolaisen maailman, täytyisi saada aikaan
jotakin suurta, sellaista, jommoista ei kukaan ihminen vielä ole tehnyt,
kuin hänen täytyisi nostaa inhimilliset vietit joko pahan tai hyvän
huippuun asti. Minä tiedän, että ihmiset pitävät minua hulluna. Mutta
minä en ole hullu, minä vain etsin! Ja jos hulluttelen, niin teen sen
siksi, että olen ikävystynyt ja kadottanut kärsivällisyyteni, kun en
löydä etsittävääni. Minä etsin! ymmärrätkö? ja sentähden tahdon tulla
suuremmaksi muita ihmisiä, koska ainoastaan sillä tavalla saatan tulla
suurimmaksi taiteilijoista."

Siinä hän alensi ääntään, jottei Vinitius kuulisi häntä, asetti suunsa
Petroniuksen korvan juureen ja rupesi kuiskaamaan:

"Tiedätkö, että minä juuri siitä syystä suostuin äidin ja vaimon
murhaan? Tahdoin kantaa tuntemattoman maailman portin eteen suurimman
uhrin, minkä ihminen voi kantaa. Ajattelin, että jotakin tapahtuisi,
että jotkut ovet avautuisivat ja että minä saisin nähdä jotakin
tuntematonta. Se olisi saanut oudostuttaa ja hirvittää inhimillistä
mieltäni, kunhan se vain olisi ollut suurta ja tavatonta... Mutta ne
uhrit eivät riittäneet. Vaaditaan nähtävästi enemmän, ennenkuin ovet
autuaitten asuntoihin avautuvat--ja tapahtukoon niinkuin taivaan merkit
tahtovat."

"Mitä aiot tehdä?"

"Saat nähdä, saat nähdä pikemmin kuin luuletkaan. Vastaiseksi sanon
sinulle vain, että on olemassa kaksi Neroa: toinen on se, jonka ihmiset
tuntevat, toinen taiteilija, jonka yksin sinä tunnet ja joka surmaa kuin
kuolema ja mellastaa kuin Bakkus--mutta vain siitä syystä, että tämän
tavallisen elämän typeryys ja viheliäisyys häntä iljettää ja että hän
tahtoisi hävittää sen tulella ja miekalla... Oi, kuinka tämä maailma
tulee olemaan typerä, kun ei minua enää ole!... Ei kukaan vielä
aavista, et sinäkään, rakkaani, mikä taiteilija minä olen. Mutta juuri
siitä syystä minä kärsin ja juuri siitä syystä sanon sinulle suoraan,
että sieluni on monesti yhtä surullinen kuin nuo sypressit, jotka
mustina kohoilevat tuossa edessämme. Raskasta on saman ihmisen kantaa
hartiollaan suurinta valtaa ja suurinta neroa."

"Otan koko sydämelläni osaa tunteisiisi, oi Caesar, ja minun kanssani
koko maa ja meri, puhumattakaan Vinitiuksesta, joka jumaloi sinua."

"Minä olen niinikään aina pitänyt hänestä," virkkoi Nero "vaikka hän
palveleekin Marsia eikä taidetta."

"Hän palvelee ennen kaikkea Afroditea," lausui Petronius.

Hänessä heräsi äkkiä tunne, että nyt oli sopiva tilaisuus järjestää
sisarenpojan asiat ja poistaa hänen tieltään kaikki uhkaavat vaarat.

"Hän on rakastunut kuin Troilus Cressinaan," alkoi Petronius. "Salli
hänen, herra, lähteä Roomaan, sillä muuten hän lakastuu käsiini. Se
lygilainen panttivanki, jonka hänelle lahjoitit, on, kuten kai tiedät,
jo löydetty, ja Antiumiin lähtiessään jätti Vinitius hänet erään
Linuksen turviin. En tahtonut puhua sinulle tästä asiasta niin kauan
kuin luit hymniäsi, sillä sehän on kaikista tärkein asia. Vinitius aikoi
ottaa hänet rakastajattarekseen, mutta kun tyttö sitten osoittautui
siveäksi kuin itse Lucretia, rakastui hän hänen siveyteensä ja tahtoisi
nyt mennä naimisiin hänen kanssaan. Tyttö on kuninkaan tytär, Joten
häntä ei tarvitse hävetä, mutta todellisena sotamiehenä sulhanen tässä
nyt ähkii, puhkaa, ruikuttaa ja odottaa Imperatorinsa suostumusta."

"Eihän Imperator valitse vaimoja sotureilleen. Mitä hän minun
suostumuksellani tekee?"

"Hän jumaloi sinua, herra, kuten jo sanoin."

"Sitä suuremmalla syyllä hän saattaa olla varma suostumuksestani. Olihan
tyttö kaunis, vaikka liian laiha lanteiltaan. Augusta Poppaea valitti
hänen noituneen lapsemme Palatinuksen puutarhassa."

"Mutta johan minä sanoin Tigellinukselle, ettei noituus vaikuta
jumaliin. Etkö sinä muista, oi jumalallinen, kuinka sinä hymähdit ja
lausuit heti: _habet!_"

"Muistan."

Ja Nero kääntyi Vinitiuksen puoleen.

"Rakastatko häntä niinkuin Petronius sanoo?"

"Rakastan, herra!" vastasi Vinitius.

"Siinä tapauksessa käsken sinun huomisaamuna lähteä Roomaan naimaan
hänet. Et saa näyttäytyä kasvojeni edessä ennenkuin sormessasi on
vihkisormus."

"Kiitän sinua, herra, koko sielustani ja mielestäni."

"Oi, kuinka suloista on tehdä ihmisiä onnellisiksi!" huudahti Nero.
"Soisin, ettei minun muuta tarvitsisikaan tehdä."

"Suoppa meille vielä armonosoitus, oi jumalallinen," pyysi Petronius.
"Ilmoita tahtosi Poppaeankin kuullen. Vinitius ei koskaan uskaltaisi
naida naista, josta ei Augusta pidä, mutta sinä, herra, saatat ainoalla
sanalla poistaa hänen vastenmieliset tunteensa. Sinun ei tarvitse muuta
kuin ilmoittaa tahtosi."

"Hyvä on," sanoi Caesar, "sinulta ja Vinitiukselta en saata kieltää
mitään."

Hän suuntasi askeleensa huvilaa kohti, ja Vinitius ja Petronius
seurasivat häntä iloisina ja onnellisina voitostaan. Vinitius olisi
mieluiten heittäytynyt Petroniuksen syliin, sillä näyttäväthän nyt
kaikki vaarat ja vastukset voitetuilta.

Huvilan atriumissa juttelivat nuori Nerva ja Tullius Senecio Augustan
kanssa. Terpnos ja Diodoros virittivät sitroja. Nero istuutui tuoliin,
joka oli koristettu kilpikonnan luulla, kuiskasi jotakin likellä
seisovan kreikkalaisen palvelijapojan korvaan ja jäi odottamaan.

Pian palasi poika ja toi Caesarille kultaisen rasian. Nero avasi sen,
otti sieltä suurista opaleista yhdistetyn kaulakoristeen ja virkkoi:

"Nämä kivet ovat tämän illan arvoiset."

"Niinhän niissä vaihtelevat värit kuin aamuruskossa" ihaili Poppaea,
arvellen, että hän saisi kaulakoristeen. Hetkisen Caesar punnitsi
kädessään punertavia kiviä. Sitten hän virkkoi:

"Vinitius, lahjoita minun puolestani tämä kaulakoriste nuorelle
lygiläiselle prinsessalle, joka sinun pitää naida."

Poppaea joutui vihan vimmoihin, ja hänen kiukkuinen katseensa lensi
Caesarista Vinitiukseen ja vihdoin Petroniukseen.

Mutta Petronius nojasi levollisena tuolinsa käsipuuhun ja koetteli
sormillaan harpun kieliä, ikäänkuin painaakseen mieleensä niiden muodon.

Kiitettyään lahjasta tuli Vinitius Petroniuksen luo ja lausui:

"Kuinka minä voinkaan kiittää sinua kaikesta, mitä tänään olet tehnyt
hyväkseni."

"Uhraa Euterpelle pari joutsenta," vastasi Petronius, "ylistä Caesarin
laulua ja naura enteille. Toivottavasti ei jalopeurojen kiljunta enää
häiritse sinun eikä lygiläisen liljasi unta."

"Ei," sanoi Vinitius, "nyt olen aivan levollinen."

"Olkoon onni teille suosiollinen. Mutta ole varuillasi, sillä nyt
tarttuu Caesar forminksiin. Paras on, että kuuntelet henkeä pidätellen
ja annat kyyneltesi valua. Caesar oli todella ottanut forminksin
käteensä ja nostanut silmänsä taivasta kohti. Kaikki vaikenivat, joten
ei salissa saattanut kuulla hiiskahdusta. Jokainen istui kuin
kivettyneenä. Ainoastaan Terpnos ja Diodoros, joiden piti säestää
Caesaria, kääntelivät päätään, vilkuivat toisiinsa ja seurasivat
Caesarin huulia, odottaen laulun ensi säveltä."

Samassa alkoi eteisestä kuulua melua ja ääniä, ja hetkisen perästä
syöksyi verhon takaa esiin Caesarin vapautettu, Phaon, sekä hänen
perässään konsuli Lecanius.

Neron kulmakarvat rypistyivät.

"Anteeksi, jumalallinen Caesar," puhui Phaon hengästyneenä, "Roomassa on
tulipalo! Suurin osa kaupunkia on liekkien vallassa."

Kaikki karkasivat kauhistuneina paikoiltaan, ja Nero laski soittokoneen
kädestään, lausuen:

"Jumalat!... Nyt minä saan nähdä palavan kaupungin ja päätän
Troja-runoni!"

Sitten hän kääntyi konsulin puoleen:

"Ehdinkö minä, jos paikalla lähden liikkeelle, näkemään tulipaloa?"

"Herra," vastasi konsuli, kalpeana kuin vaate, "kaupunki on ainoana
tulimerenä. Savu tukahuttaa asukkaat, ja toiset heittäytyvät kuin
mielipuolet tuleen... Rooma hukkuu, herra!"

Vähän aikaa vaikenivat kaikki. Äkkiä kirkaisi Vinitius:

"_Vae misero mihi!_..."

Nuori mies viskasi togan yltään ja karkasi paljaassa tunicassa
palatsista.

Mutta Nero nosti kätensä taivasta kohti ja huusi:

"Voi sinua, sinä Priamon pyhä kaupunki!"




NELJÄSKYMMENESTOINEN LUKU.


Vinitius oli tuskin ehtinyt antaa muutamille orjilleen käskyn, että he
seuraisivat häntä, kun hän jo heittäytyi hevosen selkään ja läksi
ajamaan Antiumin autioita katuja, läpi yön pimeyden, Laurentumia kohti.
Kauhea tieto oli saattanut hänet jonkinlaiseen mielipuolen hurjaan
huumaustilaan, joten hän ei ajoittain voinut ensinkään ajatella. Hänellä
oli tunne, että hänen takanaan hevosen selässä istui itse onnettomuus,
kirkuen hänen korvaansa: »Rooma palaa!» ja ruoskien häntä ja hevosta,
syöstäkseen heidät suoraan liekkeihin. Vinitius painoi paljaan päänsä
hevosensa kaulaa vastaan ja syöksyi, yllään ainoastaan tunica, eteenpäin
kuin sokea, syrjään katsomatta, esteitä väistelemättä. Hiljaisessa
yössä, jota tähdet valaisivat, kuun paisteen läpikuultamina olivat
ratsastaja ja hevonen kuin ilmestys unien valtakunnasta. Idumealainen
orhi, korvat taaksepäin taivutettuina ja kaula ojollaan, karkasi nuolen
vauhdilla eteenpäin, ohi liikkumattomien sypressien, joita kasvoi
valkeiden huviloiden ympärillä. Tie oli laskettu litteillä kivillä, ja
kavioiden kapse herätti siellä täällä koirat haukkumaan kummallista
kulkijaa. Ne hämmästyivät hänen vinhaa häviämistään, nostivat kuononsa
kuuta kohti ja rupesivat ulvomaan. Orjat, jotka seurasivat Vinitiusta ja
joilla oli pienemmät hevoset, jäivät piankin jälkeen. Myrskynä
kiidettyään nukkuvan Laurentiumin läpi kääntyi hän Ardeaa kohti, johon
hän, samaten kuin Ariciaan, Bovillaehen ja Ustrinumiin, oli majoittanut
hevosia voidakseen niin nopeasti kuin suinkin päästä Antiumista Roomaan.
Tämän muistettuaan ajoi hän hevosestaan viimeisetkin voimat. Ardean
tuolla puolella luuli hän näkevänsä punaista loimua taivaan koillisella
rannalla. Mahdollisesti siellä jo hohti aamun koi, sillä yö oli kulunut
myöhään, ja näin heinäkuussa rupesi päivä tuntumaan aikaisemmin. Mutta
Vinitiukselta pääsi vimman ja epätoivon huudahdus, sillä hän luuli
näkevänsä tulipalon kajastuksen. Kun hän muisti Lecaniuksen sanat: »koko
kaupunki on ainoana tulimerenä»--tunsi hän olevansa hulluuden partaalla,
sillä varmaankaan ei hän enää saata pelastaa Lygiaa, hän ei edes ehdi
perille ennen kuin koko kaupunki on tuhkaläjänä. Hänen ajatustensa
juoksu kävi paljoa nopeammaksi kuin hänen hevosensa karku. Ajatukset
liihoittelivat hänen edellään hirveinä, armottomina ja synkkinä kuin
musta lintulauma. Hän tosin ei tietänyt, missä kaupunginosassa tulipalo
oli saanut alkunsa, mutta hän edellytti sen alkaneen kaupunginosassa
Tiberin tuolla puolen, joka oli täynnä rappeutuneita rakennuksia, puusta
tehtyjä puoteja ja vajoja, joissa pidettiin orjakauppaa. Tietysti tämä
osa ensinnä oli joutunut liekkien uhriksi. Roomassa oli sangen usein
tulipaloja, ja tavallisesti niiden mukana seurasi ryöstö ja väkivalta,
varsinkin kaupunginosissa, joissa asui köyhää, puoleksi barbaarista
väestöä. Mitä sitten saattoikaan tapahtua Tiberin-takaisessa
kaupunginosassa, jota kaikilta maailman kulmilta kerääntynyt roskaväki
piti tyyssijanaan! Vinitiuksen mieleen muistui kyllä Ursus ja hänen
yliluonnolliset voimansa, mutta vaikka hänellä olisi ollut titanin
väkevyys, niin mitä hän olisi voinut tulen hävittävälle voimalle? Orjien
kapinaa oli Rooma jo vuosikausia pelännyt. Kerrottiin, että satatuhatta
orjaa lakkaamatta, aina Spartacuksen ajoista asti, oli pysytellyt
valmiina, odotellen otollista hetkeä, jolloin sopisi hyökätä sortajien
ja kaupungin kimppuun. Nyt oli hetki tullut! Mahdollisesti kaupungissa
siis tulipalon rinnalla raivosi sota ja teloitus. Ehkä pretorianit
Caesarin käskystä olivat hyökänneet kaupunkiin surmaamaan ihmisiä. Kauhu
nosti Vinitiuksen hiukset pystyyn. Hän muisti, että Caesarin hovissa
viime aikoina itsepintaisesti oli keskusteltu tulipalosta. Caesar oli
valittanut, että hänen täytyy kuvata tulipaloa, vaikkei hän koskaan ole
nähnyt palavaa kaupunkia, ja hänen vastauksensa oli ollut sangen
ylenkatseellinen, kun Tigellinus oli esittänyt, että poltettaisiin
Antium tai keinotekoinen, puusta rakennettu kaupunki. Vihdoin muisti
Vinitius, kuinka Caesar oli moittinut Roomaa ja Suburran haisevia
katuja. Niin! Caesar oli varmaankin käskenyt sytyttää kaupungin tuleen.
Hän yksin sen oli uskaltanut tehdä, ja Tigellinus yksin oli ottanut
pannakseen täytäntöön hänen käskynsä. Mutta jos Rooma palaa Caesarin
käskystä, niin kuka takaa, ettei asukkaita saman käskyn nojalla
surmata?--Kyllähän Caesar-hirviö oli valmis kaikkeen! Siis tulipalo,
orjien kapina ja verilöyly! Luonnonvoimat irroillaan, ihmisten intohimot
valloillaan--ja keskellä tätä sekasortoa Lygia! Vinitius ähki ja voihki,
ja hevonen, jonka oli pitänyt laukata täyttä karkua loppumatonta
ylämäkeä Ariciasta asti, ähki ja puhalsi sekin, pannen liikkeelle
viimeiset voimansa. Kuka hänet riistää palavasta kaupungista, kuka hänet
pelastaa? Vinitius oikaisi pitkäkseen hevosen päälle, upotti sormet
hiuksiinsa ja oli tuskissaan puraisemaisillaan hevosen niskaa. Mutta
samassa viillätti hänen ohitsensa tuulen nopeudella toinen ratsastaja,
joka tuli Roomasta päin ja oli matkalla Antiumiin. Ratsastaessaan
Vinitiuksen ohi huusi hän: »Rooma hukkuu!» ja meni menojaan. Vinitiuksen
korviin sattui sitten ainoastaan sana »jumalat»--kaikki muu hävisi
kavioiden kapseeseen. Mutta se sana herätti Vinitiuksen kuin unesta.
Jumalat! ... kohotti äkkiä päänsä, oikaisi käsivartensa taivasta kohti
ja rupesi rukoilemaan: »En huuda avukseni teitä, joiden temppelit
paraikaa palavat, vaan Sinua!... Sinä olet itse kärsinyt, Sinä yksin
olet laupias! Sinä yksin ymmärrät ihmisen tuskat! Tulithan maailmaan
opettamaan ihmisille rakkautta, osoita heille siis sitä! Jos olet
sellainen kuin Pietari ja Paavali sanovat, niin pelasta minulle Lygia.
Ota hänet käsivarsillesi ja kanna hänet liekkien keskeltä. Sinä voit sen
tehdä! Anna hänet minulle, minä annan Sinulle vereni! Mutta jollet tahdo
tehdä sitä minun tähteni, niin tee se hänen tähtensä. Hän rakastaa Sinua
ja luottaa Sinuun. Sinä olet luvannut elämää ja onnea kuoleman jälkeen,
Sinä olet luvannut, ettei se onni koskaan lopu, mutta hän ei vielä tahdo
kuolla. Anna hänen elää. Ota hänet käsivarsillesi ja kanna hänet
Roomasta. Sinä sen voit tehdä, jos tahdot...»

Hän taukosi äkkiä, sillä hän tunsi, että hänen rukouksensa pian olisi
voinut muuttua uhkaukseksi, ja hän kavahti loukkaamasta Jumalaa tällä
hetkellä, jolloin hän enemmän kuin koskaan ennen oli Hänen apunsa ja
armonsa tarpeessa. Hän kauhistui, kun hän vain sitä ajattelikin, ja
estääkseen mieleensä pääsemästä edes uhkauksen varjoa rupesi hän kiireen
kautta ruoskimaan hevostaan. Hän olikin jo päässyt puolitiehen Roomasta,
sillä tuossa näkyivät Ariciumin valkeat muurit, hohtaen kuun valossa.
Hän antoi hevosen täyttä laukkaa laskettaa Mercuriuksen temppelin
sivuitse, joka oli lehdossa kaupungin ulkopuolella. Nähtävästi tieto
onnettomuudesta jo oli ennättänyt tänne, koska temppelin edustalla
vallitsi tavaton hälinä. Vinitius huomasi ohitse viillättäessään, että
portailla ja pylväiköissä vilisi ihmisiä, jotka palavat tulisoihdut
käsissä olivat paenneet jumalien turviin. Tie ei enää ollut autio eikä
vapaa, kuten Ardean tuolla puolen. Tosin ihmislaumat enimmäkseen
syrjäteitä riensivät temppeliä kohti, mutta valtatielläkin liikkui
suuria joukkoja ja ne saivat kiireen kautta korjautua tiepuoleen, kun
ratsastaja tulla karautti. Kaupungista kuului äänten hyminä. Vinitius
ratsasti myrskynä kaupunkiin ja tönäsi mennessään kumoon muutamia
ihmisiä. Joku jäi hänen hevosensa kavioiden alle. Hänen ympärillään
kuului huutoja: »Rooma palaa! Kaupunki on tulessa! Jumalat, pelastakaa
Rooma!»

Hevonen kompastui, mutta Vinitius vetäisi sen voimakkain käsin pystyyn
ja pääsi onnellisesti majataloon, jonne hän oli sijoittanut toisen
hevosen, jotta saisi vaihtaa. Orjat seisoivat pihamaalla, ikäänkuin
olisivat odottaneet herransa tuloa, ja kun hän oli käskynsä antanut,
karkasivat he kilvan hakemaan uutta hevosta. Mutta Vinitius äkkäsi
samassa kymmenmiehisen pretorianiosaston, joka nähtävästi oli matkalla
viemään Roomasta sanaa Antiumiin. Hän riensi paikalla miesten luo ja
rupesi kysymään:

"Mikä osa kaupunkia palaa?"

"Kuka sinä olet?" kysyi kymmenmiehistön päämies.

"Vinitius, sotatribuni ja augustiani! Vastaa henkesi uhalla!"

"Tulipalo sai alkunsa myymälöistä Suuren Sirkuksen luona. Kun meidät
lähetettiin, oli kaupungin keskiosa jo tulessa."

"Entä Tiberin-takainen puoli?"

"Tuli ei vielä silloin ollut ehtinyt sinne, mutta vastustamattomalla
voimalla se levisi uusiin kaupunginosiin. Ihmiset tukehtuvat kuumuuteen
ja savuun. Pelastus on aivan mahdoton."

Samassa tuotiin Vinitiukselle uusi hevonen. Nuori tribuni hyppäsi sen
selkään ja riensi eteenpäin.

Hän ratsasti Albanumiin päin, jättäen Alba-Longan ihanine järvineen
oikealle. Arician tie kulki vuoren juurta pitkin, ja vuori peitti sekä
näköalan edestäpäin että Albanumin, joka oli sen toisella puolella.
Vinitius tiesi kuitenkin, että hän harjalle päästyään näkee sekä
Bovilten että Ustrinumin, joissa kaupungeissa uudet hevoset häntä
odottavat, ja Rooman. Albanumista alkaen on nimittäin maa molemmin
puolin Appian tietä tasaista, matalaa Campaniaa, jolla ainoastaan
vesijohtokaaret kulkevat eikä mikään peitä näköalaa.

"Vuoren harjalta näen liekit," mietti Vinitius.

Ja hän rupesi taasen kannustamaan hevostaan.

Mutta ennenkuin hän ehti vuoren harjalle, toi tuuli savun hajua hänen
sieramiinsa.

Samassa alkoi vuoren huipulle valua kultaista hohdetta.

"Se on tulen kajastus," ajatteli Vinitius.

Mutta yö oli jo aikoja sitten vaihtunut hämäräksi ja päiväksi, ja
kaikilla likeisillä huipuilla loimusi kullankarvainen hohde. Se saattoi
johtua aamuruskosta, saattoi myöskin johtua tulipalosta. Kun Vinitius
pääsi vuoren harjalle, oli häntä vastassa hirveä näky.

Koko tasanko oli savun peitossa, maanpinnalla näytti lepäävän
jättiläispilvi, jonka sisään kaupungit, vesijohtokaaret, huvilat, kaikki
oli kadonnut. Tämän kamalan, harmaan tasangon päässä paloi kukkuloillaan
kaupunki. Palaessaan tekee yksityinen, vaikkapa laajakin rakennus
tulipatsaan vaikutuksen. Mutta tämä tulipalo näytti pitkältä vyöltä ja
muistutti aamunkoittoa, joka leviää pitkin taivaanrantaa.

Punaisen vyön yläpuolella leveni savumuuri, joka paikoitellen oli musta,
paikoitellen ruusunkarvainen, paikoitellen verenvärinen. Välistä savu
ikäänkuin tukahtui, mutta sitten se taas pursui esille, sakeana,
suurissa kiemuroissa, jotka vuoroin venyivät, vuoroin vetäytyivät kokoon
kuin käärmeet. Välistä oli savumuuri peittämäisillään tulivyönkin ja
silloin se hupeni kaitaiseksi nauhaksi, mutta toisinaan tunki tuli savun
alitse sellaisella voimalla, että alemmat savukiemurat muuttuivat kuin
tuliaalloiksi. Sekä savu että liekit ulottuivat taivaanrannan toisesta
päästä toiseen, peittäen sen kuten suuret metsät joskus tekevät.
Sabinian vuoria ei saattanut nähdä ensinkään.

Ensi hetkessä sai Vinitius sen käsityksen, että koko maailma oli tulessa
eikä yksin Rooma, sekä ettei yksikään elävä olento saata pelastua tästä
liekkien ja savun merestä.

Tuuli alkoi yhä voimakkaammin puhaltaa siltä puolelta, missä tulipalo
oli, ja tuoda muassaan käryä ja savua. Pian näkyivät likeiset esineet
kuin sumun takaa. Oli jo kirkas päivä ja aurinko valaisi Albanian järveä
ympäröiviä kukkuloita. Mutta käryssä kävivät auringon heleänkirkkaat
säteet surkeiksi ja liankarvaisiksi. Vinitius riensi Albanumia kohti, ja
savu hänen ympärillään tuli yhä paksummaksi ja läpitunkemattomammaksi.
Itse kaupunki oli kuin savuun haudattu. Hätääntyneet asukkaat
harhailivat kaduilla. Hirvittävää mahtoi olla Roomassa, kun täälläkin jo
oli vaikea hengittää.

Vinitius joutui epätoivoihinsa. Kauhu karmi hänen pintaansa. Mutta hän
päätti koettaa pysyä niin levollisena kuin suinkin. »Mahdotonta on»,
mietti hän itsekseen, »että koko kaupunki on syttynyt tuleen yhtaikaa.
Tuuli tulee pohjoisesta ja tuo kaiken savun tälle puolelle. Toisella
puolella ei ole yhtään savua. Tiberin-takainen puoli, jota joki
suojelee, on voinut kokonaan pelastua. Joka tapauksessa Ursuksella on
ollut aika työ päästä Lygian kanssa Janiculuksen portista vaaraa pakoon.
Ei myöskään saata edellyttää, että kokonainen kansa hukkuisi, että
kokonainen kaupunki, joka hallitsee maailmaa, tasoitettaisiin maan
tasalle. Valloitetuissakin kaupungeissa, joissa tuli ja miekka yhtaikaa
raivoavat, jää aina joku ihminen henkiin. Minkätähden siis juuri Lygian
pitäisi hukkua? Kuinka ei Jumala suojelisi häntä, Jumala, joka itse on
voittanut kuoleman?» Näin mietittyään rupesi hän uudestaan rukoilemaan
ja lupasi--vanhan, totutun tapansa mukaan--tehdä Kristukselle suuria
palveluksia, antaa Hänelle kaikkinaisia lahjoja ja uhrata hänelle.
Päästyään Albanumin sivu, jossa kaikki asukkaat olivat kerääntyneet
katoille ja puihin katselemaan palavaa Roomaa, hän rauhoittui ja sai
takaisin kylmäverisyytensä. Hänen mieleensä muistui, että Lygiaa, paitsi
Ursusta ja Linusta, varjelee myöskin apostoli Pietari, ja se tieto valoi
hänen sydämeensä uutta lohdutusta. Sillä Pietari oli aina hänen
silmissään ollut käsittämätön, yliluonnollinen olento. Jo hänen
esiintymisensä Ostrianumissa oli tehnyt Vinitiukseen ihmeellisen
vaikutuksen. Heti Antiumiin tultuaan oli hän kirjoittanut Lygialle, että
jokaisen vanhuksen sanan täytyy olla tosi, tai että jokaisen hänen
sanansa täytyy toteutua. Sairautensa aikana oli hän likemmin tutustunut
apostoliin, ja vaikutus oli yhä vahvistunut, muuttuen lopulta
horjumattomaksi uskoksi. Lygia ei saattanut joutua liekkien uhriksi,
koska Pietari oli siunannut heidän rakkautensa ja luvannut Lygian
Vinitiukselle. Kaupunki saattoi palaa, mutta ei kipinäkään tulisi
lentämään Lygian vaatteille. Uneton yö, hurja ratsastus ja
mielenliikutus olivat saattaneet hänet omituiseen kiihkoon. Hän oli siis
mielentilassa, jossa kaikki tuntuu olevan mahdollista: Pietari asettaa
liekit, ja ainoa sana hänen huuliltaan avaa heille vaarattoman tien
halki tulimeren. Pietari tiesi tulevat asiat, epäilemättä hän siis
edeltäkäsin oli tietänyt tämän tulipalonkin ja tietysti hän niin ollen
oli johdattanut kristityt pois kaupungista, varsinkin Lygian, jota hän
rakasti kuin omaa lastaan. Toivo Vinitiuksen sydämessä kasvoi
kasvamistaan. Hän arveli, että jos he ovat paenneet kaupungista, niin
heidät varmaan voi tavata Bovillassa tai tiellä. Ehkäpä Lygian
rakastetut kasvot yhtäkkiä paljastuvat savun sisästä, joka yhä
sakeampana leviää peittämään Campaniaa.

Se kävi yhä luultavammaksi, sillä tie oli pian täynnä ihmisiä, jotka
pakenivat Roomasta ja hakivat turvaa Albanian vuoristossa. Pelastuneina
liekeistä pyrkivät he kaikin voimin ulkopuolelle savun rajoja. Vinitius
ei vielä ollut ehtinyt Ustrianumiin, kun tungos jo kävi niin suureksi,
että hevosen vauhtia oli hiljennettävä. Vastaan tuli jalkamiehiä, jotka
kantoivat kamsujaan, hevosia ja muuleja, joiden selkä oli sälytetty
täyteen tavaraa, kantotuoleja, joissa orjat kuljettivat varakkaimpia
porvareja. Ustrinum oli jo siihen määrään täynnä pakolaisia, että
tuuppien täytyi tunkeutua läpi joukkojen. Torilla, temppelien
pylväiköissä ja kaduilla vilisi pakolaisia. Siellä täällä oli jo ruvettu
pystyttämään telttoja, joihin kokonaiset perheet aikoivat asettua
olemaan. Toiset harhailivat taivasalla, kirkuen, huutaen avukseen
jumalia tai kiroillen kohtaloaan. Kaikkialla vallitsi sellainen
sekasorto, että oli vaikea saada ääntään kuuluville. Kun Vinitius
kääntyi ihmisten puoleen kysymään jotakin, eivät he vastanneet, tai
rupesivat tylsistynein silmin tuijottamaan häneen ja kertomaan, että
kaupunki ja maailma hukkuvat. Rooman puolelta tulvi tulvimistaan uusia
ihmisjoukkoja, miehiä, naisia ja lapsia. Heidän mukanaan kasvoi melu ja
sekasorto yhä kasvamistaan. Toiset olivat tungoksessa joutuneet eroon
seurastaan ja etsivät epätoivoissaan omaisiaan. Toiset tappelivat
majapaikoista. Puolivillit paimenparvet karkasivat Campanialta
kaupunkiin kuulemaan uutisia ja ryöstämään. Olihan siihen ylen hyvä
tilaisuus suuren sekasorron vallitessa. Siellä täällä ryhtyivät
orjajoukot, joissa oli väkeä kaikista maailman kansallisuuksista,
ryöstämään kaupungin taloja ja huviloita sekä tappelemaan sotamiesten
kanssa, kun nämä yrittivät puolustaa asukkaita.

Majatalon edustalla oli Vinitius tavannut senaattori Juniuksen
batavilaisine orjaseurueineen, ja häneltä hän sai ensimäiset luotettavat
tiedot tulipalosta. Tuli oli todella päässyt irti Suuren Sirkuksen
luona, sillä kohdalla, joka on Palatinuksen ja Caeliuksen kukkulain
välillä, mutta siitä se oli levinnyt äärettömällä nopeudella, joten koko
keskikaupunki lyhyen ajan kuluttua oli ollut tulessa. Brennuksen ajoista
asti ei kaupunkia ollut kohdannut näin hirveä onnettomuus.

"Koko sirkusrakennus joutui liekkien uhriksi, samaten kaikki talot ja
puodit sen ympärillä," puheli Junius.

"Aventinuksen ja Caeliuksen kukkulat ovat tulessa. Piiritettyään
Palatinuksen pääsivät liekit Carinaelle..."

Juniuksella oli Carinaen varrella ihana _insula_, täynnä
taideteoksia, joita hän rakasti. Kun hän sen muisti, otti hän maasta
kourallisen multaa, sirotti sen hiuksiinsa ja huokasi syvään.

Vinitius laski kätensä hänen olkapäilleen.

"Minun taloni on myöskin Carinaen varrella," sanoi hän, "mutta menköön,
koska kerran muutkin menevät."

Äkkiä hänen mieleensä muistui, että Lygia ehkä on seurannut hänen
neuvoaan ja muuttanut Auluksen taloon.

"Entä Vicus Patricius?" kysyi hän sentähden.

"Tulessa!" vastasi Junius.

"Entä Tiberin-takainen kaupunginosa?"

Junius loi häneen kummastuneen katseen.

"Mitä minä Tiberin-takaisesta kaupunginosasta!" huudahti hän sitten,
painellen sormillaan särkeviä ohimojaan.

"Minulle on Tiberin-takainen kaupunginosa tärkeämpi kuin koko muu
Rooma!" pääsi Vinitiukselta tulisesti.

"Tuskin sinä enää pääset sinne, paitsi ehkä Via Portuensiksen kautta,
sillä Aventinuksen luona tuli sinut tukahuttaa... Vai aiot Tiberin
toiselle puolelle?... En tiedä. Äsken tuli tuskin vielä oli ennättänyt
sinne asti, mutta lieneekö ehkä nyt ehtinyt. Sen yksin jumalat
tietävät..."

Junius vaikeni äkkiä ja virkkoi hetkisen perästä kuiskaten:

"Tiedän, ettet sinä minua ilmaise. Voin siis kertoa sinulle, ettei tämä
ole mikään tavallinen tulipalo. Sirkusta ei saanut pelastaa... Kuulin
sen itse... Kun ympärillä olevat talot alkoivat syttyä, huudettiin
tuhansista kurkuista: »älköön kukaan ryhtykö pelastamaan ... kuoleman
uhalla!» Joukko miehiä kiertelee kaupungilla pistämässä taloja tuleen...
Kansa huutaa jo vimmoissaan, että kaupunki tahallaan on sytytetty
palamaan. Enempää en sano. Voi kaupunkia, voi meitä kaikkia ja voi
minua! Ei saata ihmiskieli kuvata, miltä Roomassa nyt näyttää. Ihmiset
häviävät liekkeihin tai surmaavat toisensa tungoksessa... Rooman loppu
on tullut!..."

Ja taas hän puhkesi valittamaan:

"Voi kaupunkia ja voi meitä!"

Mutta Vinitius heittäytyi hevosen selkään ja läksi ajamaan Via Appiaa.

Hänen kulkunsa oli sentään miltei pelkkää tuuppautumista tungoksen läpi,
sillä ihmisiä ja ajopelejä lappoi lappamistaan kaupungista. Kaupunki oli
aivan Vinitiuksen silmien edessä, ja liekit ympäröivät sitä joka
taholta... Tuli- ja savumeri henki hirveää kuumuutta ja liekkien pauke
ja räiskyntä voitti ihmisten voihkeen.




NELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU.


Jota likemmä kaupunginmuureja Vinitius tuli, sitä selvemmin hän huomasi,
että oli ollut helpompi ratsastaa Roomaan kuin on päästä itse
keskikaupungille. Kulku Via Appialla oli kovin vaikea sinne kerääntyneen
ihmistungoksen takia. Pihamaat, niityt, hautausmaat, puutarhat ja
temppelit molemmin puolin tietä--kaikki olivat muutetut majapaikoiksi.
Marsin temppelistä Porta Appian luona olivat kansanjoukot rikkoneet ovet
päästäkseen katon alle yöksi. Hautausmailla olivat toiset ottaneet
haltuunsa suurimpia hautakappeleja, ja niiden omistamisesta syntyi
verisiä tappeluja. Sekasorto Ustrinumissa oli ollut vain heikko varjo
siitä, mitä itse Rooman muurien sisäpuolella tapahtui. Siellä olivat
kaikki käsitykset laista ja järjestyksestä lakanneet olemasta, kaikki
perhesiteet ratkenneet ja kaikki säätyrajat poistuneet. Orjat pieksivät
kepeillä kaupungin porvareja. Miekkailijat, jotka olivat ryöstäneet
Emporiumista viiniä ja juopuneet, kiertelivät suurissa joukoissa pitkin
katuja, kiljuivat kuin petoeläimet, viskelivät kumoon ihmisiä,
tallasivat heitä jalkainsa alle ja ryöstivät heidät paljaiksi.
Barbarijoukot, joita oli tuotu kaupunkiin myytäviksi, karkasivat
myymälöistä. Tulipalo ja kaupungin häviö merkitsi heille vapautta ja
kostonhimon tyydyttämistä. Kun kaupungin varsinaiset asukkaat, joiden
koko omaisuus oli joutunut liekkien uhriksi, epätoivoissaan nostivat
kätensä korkeutta kohti ja huusivat jumalia avukseen, hyppelivät nämä
riemusta kirkuen heidän joukossaan, riistivät vaatteita heidän yltään ja
kiskoivat mukaansa nuorempia naisia. Heihin liittyi orjia, jotka jo
pitkän aikaa olivat asuneet Roomassa, kerjäläisiä, jotka eivät muuta
omistaneet kuin vyön, joka verhosi heidän lanteitaan, ja takakatujen
hirveitä hylkiöitä, jotka eivät koskaan päivisin uskaltaneet näyttäytyä
kadulla ja joiden olemassaoloa roomalaiset tuskin olivat aavistaneet.
Tämä lauma, jossa oli aasialaisia, afrikalaisia, kreikkalaisia,
trakilaisia, germaneja ja britanneja, ulvoi ja rääkyi kaikilla maailman
kielillä, rajuna, hurjana, hyljättynä, arvellen että hetki nyt oli
koittanut, jolloin kaikki sen tuskat ja kärsimykset olivat kostettavat.
Auringon ja liekkien valossa välkkyivät aaltoilevan ihmislauman joukosta
pretorianien kypärät. Kaupungin rauhallisempi väestö oli antautunut
heidän turviinsa, ja heillä oli aika työ varjella sitä eläimistyneen
roistoväen hyökkäyksiltä. Vinitius oli eläessään nähnyt monta
valloitettua kaupunkia, mutta ei hän ikinä ollut nähnyt tällaista
epätoivon, kyynelten, tuskan, valitusten, hurjan riemun, hulluuden,
vimman ja höltymyksen rajatonta sekasortoa. Ja näiden aaltoilevien,
huulluuntuneiden ihmislaumojen päiden päällä palaa hurisi kukkuloillaan
maailman mahtavin kaupunki, puhaltaen tungokseen polttavia henkäyksiään
ja peittäen sen savupilveen, jonka sakeudelta ei saattanut nähdä
taivastakaan. Tuhansilla ponnistuksilla, joka hetki pannen elämänsä
alttiiksi, saapui nuori tribuni vihdoin Appian portille, mutta siinä hän
huomasi, että pääsy kaupunkiin Porta Capenan kaupunginosan kautta oli
mahdoton, sillä tungos kasvoi kasvamistaan, ja ilma portin tuollakin
puolen oli niin hehkuva, että se värisi. Porta Trigenian luona,
vastapäätä Hyvän jumalattaren temppeliä ei silloin vielä ollut siltaa,
joten Tiberin tuolle puolelle oli kierrettävä Subliciuksen sillan
kautta, siis Aventinuksen kukkulan ympäri. Mutta se kaupunginosa oli
paraikaa tulimerenä ja kulku sitä tietä niinmuodoin oli mahdoton.
Vinitius ymmärsi, että hänen oli käännyttävä Ustrinumiin päin,
poikettava Via Appialta, ratsastettava joen poikki kaupungin alapuolelle
ja päästävä Via Portuensikselle, joka johtaa suoraan Tiberin-takaiseen
kaupunginosaan. Sekään ei ollut helppo asia, sillä sekamelska Appian
tiellä kasvoi kasvamistaan. Siellä olisi melkein pitänyt raivata tietä
miekalla, mutta Vinitiuksella ei ollut mitään aseita, hän kun oli
lähtenyt Antiumista heti, kun sanoma tulipalosta oli ehtinyt
Caesarin huvilalle. Mercuriuksen lähteellä hän huomasi tutun
pretoriani-sadanpäämiehen, joka muutaman kymmenen miehen johtajana
puolusti temppelin sisäänkäytävää. Vinitius käski hänen seurata, ja
sadanpäämies, joka ei uskaltanut asettua tribunin ja augustianin käskyä
vastaan, totteli.

Vinitius rupesi itse joukon johtajaksi ja raivasi, kokonaan unohtaen
Paavalin opetukset lähimmäisenrakkaudesta, lyöden ja hosuen molemmin
puolin, tietä läpi ihmisjoukon. Hän ratsasti sellaista kyytiä, että
moni, joka ei ajoissa päässyt tieltä, vahingoittui. Silloin sateli hänen
perässään kiviä ja kiroussanoja, mutta hän sitä tuskin huomasikaan,
sillä hän koetti kaikin voimin rientää väljemmille paikoille. Kulkuun
vaadittiin sentään mitä suurimpia ponnistuksia. Ihmiset, jotka jo olivat
valinneet majapaikkansa, eivät tahtoneet väistyä sotamiesten tieltä,
vaan kiroilivat Caesaria ja pretorianeja. Tuon tuostakin asettuivat
joukot uhkaavaan asentoon. Vinitius kuuli useiden äänten syyttävän Neroa
tulipalon sytyttämisestä. Sekä hänelle että Poppaealle huudettiin
kuolemaa. Ilmassa sateli huutoja: »sannio!» (kulhari), »histro!»
(näyttelijä), »äidinsurmaaja!» Toiset ehdottivat, että Nero
viskattaisiin Tiberiin, toiset huomauttivat, että Rooman kärsivällisyys
nyt oli lopussa. Varmaan uhkaukset minä hetkenä hyvänsä saattoivat
puhjeta ilmikapinaan, jos vain yritykselle ilmestyi johtaja. Ensinnä
kääntyi joukon vimma pretorianeja vastaan, joilla oli kova työ päästä
tungoksen läpi, kun kadulle lisäksi oli kannettu joukoittain
kaikenlaisia tavaroita tulipaloa pakoon. Siinä oli rasioita,
ruokatavaroita, kallisarvoisia huonekaluja, astioita, lasten kehtoja,
vuoteita, ajopelejä ja pikku tavaroita. Siellä täällä syntyi
käsikahakka, josta pretorianit sentään helposti suoriutuivat,
ihmisjoukot kun olivat aseettomat. Vaivoin päästyään Latiumin,
Numiciuksen, Ardean, Laviniumin ja Ostian teiden poikki ja sivuutettuaan
huviloita, puutarhoja, hautausmaita ja temppeleitä tuli Vinitius vihdoin
Vicus Alexandrille, jota myöten hän sitten ratsasti Tiberin poikki. Ilma
siellä oli jo viileämpi ja savua vähemmän. Pakolaiset, joita ei
täältäkään puuttunut, tiesivät kertoa, että vasta muutamat
Tiberintakaiset kadut olivat joutuneet tulen valtaan. Varmaan tulipalon
leviämistä sentään oli mahdoton vastustaa, koska joukko miehiä
tahallisesti kävi sytyttelemässä taloja ja kieltämässä ihmisiä
ryhtymästä pelastustyöhön, selittäen, että he toimivat käskyn mukaan.
Nuori tribuni ei enää vähääkään epäillyt, että Caesar itse oli käskenyt
sytyttää Rooman tuleen. Kosto, jota kansanjoukot huusivat, tuntui
Vinitiuksen mielestä aivan oikeutetulta. Olisiko Mitridates tai joku muu
Rooman ankarimmista vihollisista voinut tuottaa sille suurempaa
vahinkoa? Jo oli mitta täysi, jo oli hulluus noussut hirveytensä
huippuun, jo oli rehellisten ihmisten elämä tehty mahdottomaksi.
Vinitius luuli Neronkin viimeisen hetken tulleen, luuli, että palavan
kaupungin raunioiden täytyisi kaatua kulharihirviön päälle haudatakseen
hänet rikoksineen päivineen allensa. Olisipa nyt vain rohkea mies, joka
asettuisi epätoivoisan kansan etunenään, niin voisi kaikki kehittyä
muutamassa tunnissa. Vinitiuksen aivoissa alkoi liikkua rohkeita,
kostonhimoisia ajatuksia. Entä jos hän ottaisi ohjakset käsiinsä?
Vinitiuksen perheestä oli lähtenyt joukko konsuleja aina viime aikoihin
asti. Vinitiuksen perhe oli tuttu koko Roomassa, eivätkä kansanjoukot
tarvinneet muuta kuin tutun nimen. Kapina ja sisällinen sota oli jo
ollut syttymäisillään silloin, kun neljäsataa prefekti Pedanius
Secunduksen orjaa oli tuomittu kuolemaan--miten nyt olikaan käyvä, kun
Roomaa oli kohdannut onnettomuus, jonka vertaista ei siellä kahdeksaan
vuosisataan ollut nähty eikä kuultu! Joka nyt nostaa aseisiin quiritit,
mietti Vinitius itsekseen, se varmaan lyö Neron ja saa pukeutua
purppuraan. Minkätähden ei hän, Vinitius, voisi sitä tehdä? Olihan hän
väkevämpi, sitkeämpi ja nuorempi kuin muut augustianit... Tosin Nero
hallitsee kolmeakymmentä legionaa, jotka ovat hajoitetut vartioimaan
valtakunnan rajoja, mutta eivätkö vain sekä legionat että heidän
johtajansa mahda raivostua, kun saavat kuulla, että Rooma ja sen
temppelit ovat poltetut?... Silloin voisi Vinitius päästä Caesariksi.
Augustianien kesken oli jo kuiskaeltu, että purppuraa oli ennustettu
Otholle. Oliko Vinitius häntä huonompi? Ehkä Kristuskin riennättäisi
jumalallisen voimansa hänen avukseen, ehkä se on Hänenkin tahtonsa?...
»Jospa niin kävisi!» huudahti Vinitius hengissä... Ensi työkseen hän
kostaisi Nerolle, että Lygian on täytynyt häälyä alituisessa vaarassa,
sekä oman levottomuutensa. Sitten hän ryhtyisi hallitsemaan oikeudella
ja rehellisyydellä, levittäisi Kristuksen opin Eufratista aina
Britannian sumuisille rannoille asti, puettaisi Lygian purppuraan ja
tekisi hänet maailman herrattareksi.

Mutta tuskin olivat nämä ajatukset välähtäneet hänen päähänsä, kun ne jo
sammuivat, ikäänkuin olisivat olleet kimppu kipinöitä palavasta
rakennuksesta. Lygia oli ennen kaikkea pelastettava! Nyt, kun Vinitius
katseli tuhotyötä silmästä silmään, tarttui häneen taasen pelko ja
tuska. Tässä kauhean todellisuuden, tämän tuli- ja savumeren edessä
kuoli hänen sydämestään kaikki toivo, hän tiesi, ettei apostoli Pietari
ole voinut pelastaa Lygiaa. Hänen epätoivonsa lisääntyi lisääntymistään.
Kun hän saapui Via Portuensikselle, joka vei suoraan Tiberin-takaiseen
kaupunginosaan, ei hän enää muistanut, mitä vastaantulevat pakolaiset
viimeistään portilla olivat sanoneet, nimittäin että suurin osa tätä
puolta vielä oli säilynyt tulelta, vaikka se oli muutamissa kohdin jo
päässyt joen poikki.

Tiberin-takainen puoli oli aivan täynnä savua ja pakenevia ihmisiä.
Koska heillä täällä oli ollut enemmän aikaa, olivat he pelastaneet
enemmän tavaroita, joita nyt kantaa raahustivat. Siten oli pääsy
joukkojen läpi vieläkin vaikeampi. Päätie oli monessa kohden aivan
tukittu, ja Naumachia Augustan luona oli tavaroita korkeina läjinä.
Kapeammat kadut, joille sakein savu oli kerääntynyt, olivat suorastaan
mahdottomat kulkea. Niiden katujen asukkaita pakeni tuhansittain.
Vinitius sai matkallaan nähdä hirveitä kuvia. Monesti syöksyi kaksi
vastakkaista ihmisvirtaa kapeissa solissa yhteen, ja silloin syntyi
verinen ottelu. Ihmisiä haavoittui ja tallautui joukon jalkoihin.
Tungoksessa joutuivat perheiden jäsenet eroon toisistaan, äidit
huutelivat epätoivoissaan lapsiaan. Vinitiuksen pintaa karmi kun hän
ajatteli, miltä mahtoi näyttää aivan tulen likeisyydessä. Melulta ja
rähinältä oli vaikea saada ääntään kuuluville ja ymmärtää toisten
puhetta. Tuon tuostakin puhaltui joen takaa uusia, raskaita, mustia
savupilviä, jotka painuivat maahan asti, peittäen ihmiset ja rakennukset
kuin yön pimeyteen. Pian tulipalon synnyttämä veto ne sentään hajoitti,
ja Vinitius saattoi päästä eteenpäin, kohti maaliansa, Linuksen taloa.
Oli helteinen heinäkuun päivä, ja palavista kaupunginosista läähättävä
hehku teki kuumuuden sietämättömäksi. Savu kirveli silmiä, keuhkot eivät
saaneet ilmaa. Ne asukkaat, jotka tähän saakka olivat toivoneet, ettei
tuli pääsisi joen yli ja jotka sentähden olivat pysyneet kodeissaan,
läksivät nyt liikkeelle, ja tungos kävi hetki hetkeltä suuremmaksi.
Pretorianit, jotka seurasivat Vinitiusta, jäivät jäljelle. Joku iski
vasaralla hänen hevostaan otsaan, joten se verissään syöksyi eteenpäin,
nousi takajaloilleen eikä enää tahtonut totella ohjaajaansa. Sitäpaitsi
olivat ihmiset kallisarvoisesta tunicasta tunteneet ratsastajan
augustianiksi, ja hänen ympärillään alkoi kuulua huutoja: »kuolema
Nerolle ja hänen murhapolttajilleen!» Vinitius joutui suureen vaaraan,
sillä satoja käsivarsia kohoutui häntä tavoittelemaan, mutta pelästynyt
hevonen kiidätti häntä eteenpäin, tallaten kaviodensa alle kaikki mitä
eteen sattui. Äkkiä teki uusi, musta savupilvi kadun pilkkosen pimeäksi.
Silloin Vinitius huomasi kulkunsa mahdottomaksi, hyppäsi maahan, rupesi
juoksemaan, tunkeutui eteenpäin pitkin muureja ja pysähtyi tuon
tuostakin odottamaan, että ihmisvirta menisi ohitse. Hänen järkensä
sanoi, että kaikki ponnistus oli turha. Ehk'ei Lygia enää ollut
kaupungissa, ehkä hän paraikaa oli pakolaisten joukossa. Siinä
tapauksessa oli helpompi löytää meren rannalta nuppineula kuin tässä
sekamelskassa Lygia. Vinitius tahtoi kuitenkin, vaikkapa henkensä
kaupalla, tunkeutua Linuksen taloon. Hänen täytyi tuon tuostakin
seisahtua hieromaan silmiään. Hän repäisi tunicastaan kappaleen ja
peitti sillä sieramensa ja suunsa ja riensi taasen eteenpäin. Jota
likemmä jokea hän pääsi, sitä hirvittävämmäksi kävi kuumuus. Tietäen,
että tuli oli päässyt irti Suuren Sirkuksen luota, arveli Vinitius
ensin, että hehku johtuisi siellä palavista raunioista. Forum Boarium ja
Velabrum, jotka olivat aivan sirkuksen läheisyydessä, luonnollisesti
myöskin olivat joutuneet liekkien uhriksi. Mutta kuumuus kävi ihan
sietämättömäksi. Muuan vanhus, viimeinen pakolainen, joka tuli
Vinitiusta vastaan, kiirehti eteenpäin kainalosauvojen varassa ja huusi
mennessään: "älä likene Cestiuksen siltaa! Koko saari on tulessa!"
Eteenpäin ei siis ollut ajattelemistakaan. Vicus Judaeorumin taipeessa,
missä Linuksen talo sijaitsi, näki nuori tribuni savupilvien joukosta
liekit: saari oli tulessa, samaten Tiberin-takainen kaupunginosa, yksin
saman kadun pää, jonka varrella Lygian asunto oli.

Vinitiuksen mieleen muistui kuitenkin, että Linuksen talon ympärillä oli
puutarha, jonka takana, Tiberin puolella, oli rakentamaton ala. Se häntä
hiukan rauhoitti. Olihan tuli saattanut pysähtyä tuon tyhjän kentän
laitaan. Siinä toivossa karkasi hän eteenpäin, vaikka jokainen tuulahdus
puuskutti häntä vastaan sekä savua että tuhansittain kipinöitä, jotka
koska hyvänsä saattoivat sytyttää talot kadun toisessakin päässä tuleen
ja siten estää häneltä pääsyn takaisin.

Vihdoin hän savuverhojen takaa saattoi nähdä sypressit Linuksen
puutarhassa. Vastamainitun tyhjän kentän takana palaa roihottivat
rakennukset jo täydessä tulessa kuin mitkäkin lautatapulit, mutta
Linuksen pieni »insula» oli vielä koskematonna. Vinitius loi kiitollisen
katseensa taivasta kohti ja karkasi pihaan, vaikka ilma oli hänet
kärventämäisillään. Ovet olivat lukossa. Vinitius ryntäsi niitä vastaan,
niin että ne aukenivat, ja pääsi pihaan.

Puutarhassa ei näkynyt elävää sielua ja koko talo tuntui olevan tyhjänä.

"Ehkä he ovat tukahtuneet savuun ja kuumuuteen," ajatteli Vinitius.

Hän rupesi huutamaan:

"Lygia! Lygia!"

Mutta vastausta ei tullut. Ei kuulunut muuta kuin etäältä tulen hurina.

"Lygia!"

Äkkiä kohtasi hänen korvaansa sama kamala ääni, jonka hän kerran ennen
oli kuullut tässä puutarhassa. Vivariot saarella, likellä Aesculapiuksen
temppeliä, joissa säilytettiin kaikenlaisia petoja, muun muassa
jalopeuroja, olivat nähtävästi syttyneet tuleen, ja jalopeurat kiljuivat
hädissään. Mutta kauhun puistatus kävi läpi koko Vinitiuksen ruumiin,
sillä jo toisen kerran kuuli hän nuo hirveät äänet juuri sellaisena
hetkenä, jolloin hän koko sieluineen oli vaipunut Lygiaa ajattelemaan,
ja nuo äänet kumisivat hänen korvissaan pahaa ennustavina, ilmoittaen
tulevaa onnettomuutta.

Tämä vaikutus oli sentään aivan hetkellinen, sillä hirveämpi petojen
kiljuntaa oli liekkien räiske, joka ehdottomasti kiinnitti huomion
puoleensa. Tosin ei Lygia vastannut Vinitiuksen huutoon, mutta ehkä hän
oli menemäisillään tainnoksiin tai tukahtumaisillaan savuun. Vinitius
karkasi taloon. Pieni atrium oli tyhjä ja mustanaan haikua. Hän hapuili
käsillään huonetta löytääkseen cubiculumeihin vievät ovet ja huomasi
silloin lampun tuikkivan jostakin. Valo tuli larariumista, jossa
kotojumalien kuvien asemesta oli risti. Ristin juurella paloi lamppu.
Nuoren katekumenin päähän lensi nuolen nopeudella ajatus, että risti
varmaan tarjoaa hänelle tuota lamppua, jotta hän sen avulla löytäisi
Lygian. Hän sieppasi lampun käteensä ja rupesi tarkastamaan
cubiculumeja. Ensimäisen löydettyään vetäisi hän verhot syrjään ja
katsoi.

Sielläkään ei ollut ketään. Vinitius huomasi sentään tulleensa Lygian
cubiculumiin, koska seinällä riippui hänen vaatteitaan ja koska
vuoteella oli »capitium», s.o. ahdas paita, jommoisia naiset käyttivät
likinnä ihoaan. Vinitius vei capitiumin huulilleen, laski sen sitten
käsivarrelleen ja jatkoi etsintäänsä. Talo oli pieni, ja huoneet, jopa
kellaritkin olivat pian tarkastetut. Missään ei ollut elävää sielua.
Varmaan siis Lygia, Linus ja Ursus olivat paenneet tulipaloa, kuten
kaikki muutkin tämän kaupunginosan asukkaat. »Nyt täytyy koettaa etsiä
heitä ihmisjoukosta, kaupungin muurien ulkopuolelta», mietti Vinitius.

Eihän ollut kumma, ettei hän ollut kohdannut heitä Via Portuensiksella,
sillä he olivat saattaneet kulkea toista tietä, Vaticanuksen kukkulalle
päin. Joka tapauksessa saattoi edellyttää heidän pelastuneen, ainakin
tulen käsistä. Vinitiuksen tuli helpompi olla. Tosin hän oli nähnyt,
että pakeneminenkin oli äärettömän vaarallista, mutta hän muisti
Ursuksen yliluonnolliset voimat, ja se lohdutti häntä. »Nyt minun
täytyy», päätteli hän itsekseen, »kiireen kautta paeta täältä ja rientää
Domitiuksen puutarhan kautta Agrippinan puutarhaan. Sieltä varmaan
löydän hänet. Siellä ei ole näin hirveästi savua, sillä tuuli puhaltaa
sabinilaisilta vuorilta.»

Hän ajatteli omaa pelastustaan viime tingassa, sillä tuliaallot
likenivät likenemistään saaren puolelta ja savukiemurat tukkivat miltei
koko kadun. Lamppu, jonka avulla Vinitius oli tarkastanut talon, sammui
vedossa. Päästyään kadulle juoksi hän täyttä laukkaa Via Portuensista
kohti, siis samaan suuntaan, josta hän oli tullut, mutta tulipalo
seurasi häntä puhaltaen hänen perässään kuumia henkäyksiään, peittäen
hänet yhä uusiin savupilviin ja sirotellen hänen hiuksiinsa, hänen
rinnalleen ja puvulleen kipinöitä. Hänen tunicansa alkoi jo useista
kohden kyteä, mutta hän ei välittänyt siitä, pelkäsi ainoastaan, että
savu tukahduttaisi hänet. Hänen suussaan oli käryn ja palaneen maku,
kurkussa ja keuhkoissa läähätti ikäänkuin liekki. Veri kiehui hänen
päässään, ja kaikki, yksin savukin, näytti hänen silmissään
verenkarvaiselta. »Minä olen itsekin kuin elävää tulta», mietti hän
itsekseen. »Paras olisi heittäytyä maahan kuolemaan!» Hänen voimansa
kävivät yhä heikommiksi. Päästä, rinnasta ja hartioista valui hiki
virtanaan ja se hiki poltti kuin kiehuva vesi. Hän olisi varmaan jäänyt
tielle, jollei hän tuon tuostakin olisi toistellut Lygian nimeä ja
varjellut suutaan hänen »capitiumillaan». Hetkisen perästä ei hän
sentään enää tuntenut katua, jolla juoksi. Hänen tajuntansa heikkeni
heikkenemistään. Ainoastaan sen hän tiesi, että hänen täytyy rientää,
koska Lygia, jonka apostoli Pietari on hänelle luvannut, odottaa häntä
aukealla kentällä. Äkkiä hänet valtasi kummallinen kuumehoureen puuska:
kuten ihminen joskus saa tiedon kuolemansa hetkestä, niin hänkin nyt
tunsi, että hänen täytyy nähdä Lygia, ottaa hänet vaimokseen ja sitten
kuolla hänen kanssaan.

Hän jatkoi kulkuaan kuin juopunut, hoiperrellen kadun toiselta
puolelta toiselle. Mutta tuli, joka oli ottanut liedekseen koko
jättiläiskaupungin, vaihtoi nyt luontoa. Kaikki, mikä tähän asti oli
hiljalleen kytenyt, puhkesi täyteen liekkiin. Ei enää ollut savua, jota
tuuli olisi voinut kuljettaa, ja entiset, kaduille kerääntyneet
savupilvet hajoitti hurja, polttava tuulenpuuska. Sama tuulenpuuska toi
tullessaan miljoonia kipunoita, joten Vinitius juoksi kuin tulisessa
pilvessä. Mutta hän saattoi nyt nähdä eteensä ja juuri sinä hetkenä,
jolloin hän oli vaipumaisillaan maahan, äkkäsi hän kadun pään, ja se
antoi hänelle uusia voimia. Hän kääntyi kadulle, joka vei Via
Portuensikselle ja Codetanus-kentälle. Kipinät olivat lakanneet
ahdistamasta häntä. Hän ymmärsi, että jos hän jaksaa juosta Via
Portuensikselle asti, niin hän pelastuu, vaikkapa sitten pyörtyisi
siihen paikkaan.

Kadun päässä oli taasen ikäänkuin ääretön pilvi, joka näytti
läpitunkemattomalta. »Jos se on savua», mietti Vinitius, »niin en pääse
eteenpäin.» Hän pani liikkeelle viimeiset voimansa. Tunica, joka oli,
tullut täyteen kipinöitä, rupesi polttamaan ihoa kuin Nessuksen paita.
Hän riisti sen yltään ja jatkoi pakoaan alasti, suojellen suutaan ja
päätään Lygian capitiumilla. Päästyään likemmä huomasi hän, että se mitä
hän oli luullut savuksi, olikin tomua. Tomun seasta kuului ihmisääniä.

"Joukko ryöstää taloja," ajatteli hän itsekseen.

Hän juoksi kaikin voimin ääniä kohti. Olihan siellä toki ihmisiä, jotka
ehkä saattoivat auttaa. Siinä toivossa pysytteli hän yhä vielä pystyssä
ja koetti koko voimallaan huutaa apua. Mutta siihen hänen voimansa
päättyikin: kaikki kävi hänen silmissään verenkarvaiseksi, keuhkoista
loppui ilma, jäsenistä voima, ja hän kaatui.

Hänet oli kuitenkin nähty, tai oikeammin sanoen kuultu, ja kaksi miestä
karkasi hänen avukseen, käsissä vesiastiat. Vinitius oli kaatunut vain
ylenmääräisen rasituksen takia. Hän oli täydessä tajussaan, kävi
molemmin käsin kiinni astiaan ja tyhjensi sen puolilleen.

"Kiitos," lausui hän, "nostakaa minut pystyyn, niin kyllä omin voimin
pääsen eteenpäin."

Toinen työmiehistä valeli vedellä hänen päätään, sitten he yhdessä
nostivat hänet pystyyn, ottivat hänet käsivarsilleen ja kantoivat
toveriensa luo. Pian olivat kaikki kerääntyneet hänen ympärilleen ja
kyselivät levottomina, oliko hän saanut jonkun vamman. Heidän
huolenpitonsa hämmästytti Vinitiusta.

"Miehet," kysyi hän, "keitä te olette?"

"Hajoitamme tässä rakennuksia, jottei tuli pääsisi Via Portuensikselle,"
vastasi yksi työmiehistä.

"Te riensitte avukseni, kun kaaduin. Minä kiitän teitä."

"Meidän ei sovi kieltää apuamme keneltäkään," vastasi pari ääntä.

Vinitius, joka aamusta alkaen oli nähnyt ainoastaan eläimistyneitä,
rosvoavia joukkoja, rupesi tarkastamaan työmiesten kasvoja ja virkkoi:

"Palkitkoon vaivanne ... Kristus."

"Kiitetty olkoon hänen nimensä!" vastasivat miehet kuorossa.

"Missä Linus?" kysyi Vinitius.

Hän ei kuitenkaan jaksanut jatkaa eikä myöskään hän kuullut miesten
vastausta, sillä hän pyörtyi. Mielenliikutus ja voimainponnistus oli
ollut liian suuri. Kun hän heräsi, oli hän Codetanus-kentällä ja hänen
ympärillään oli miehiä ja naisia.

"Missä Linus?" kysyi hän taasen ensi työkseen.

Vähään aikaan ei kukaan vastannut, mutta sitten ääni, joka tuntui
Vinitiuksesta tutulta, äkkiä virkkoi:

"Ulkopuolella kaupunkia, Nomentanan portin takana. Hän läksi
Ostrianumiin ... kaksi päivää sitten... Rauha olkoon sinulle, oi Persian
kuningas!"

Vinitius kohosi istualleen ja näki suureksi hämmästyksekseen edessään
Chilonin.

Kreikkalainen puhui:

"Talosi, herra, on tuhkana, sillä koko Carinae joutui liekkien uhriksi,
mutta sinä pysyt aina rikkaana kuin Midas. Voi tätä onnettomuutta!
Kristityt, oi Serapiksen poika, ennustivatkin aikoja sitten, että tuli
hävittäisi Rooman... Linus ja Jupiterin tytär ovat Ostrianumissa!...
Voi, mikä onnettomuus tätä kaupunkia on kohdannut!..."

Vinitius kävi hyvin heikoksi.

"Oletko nähnyt heidät?" kysyi hän.

"Olen, herra!... Kiitetty olkoon Kristus ja kaikki muut jumalat siitä,
että sallivat minun hyvillä uutisilla palkita kaiken hyvyytesi! Mutta
minä palkitsen sen sinulle vielä paremmin, oi Osiris! Kautta tämän
palavan Rooman palkitsen!"

Tuli ilta, mutta puutarhassa oli valoisaa kuin päivällä, sillä tulipalon
vauhti yhä kasvoi. Ei enää saattanut puhua yksityisten kaupunginosien
palamisesta, vaan koko kaupunki pitkin pituuttaan oli liekkien vallassa.
Taivas oli rantojaan myöten punainen ja maille lankesi yö
verenkarvaisena.




NELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU.


Liekit palavasta kaupungista peittivät loimuillaan koko taivaanlaen.
Suurena nousi vuorten takaa täysikuu, näyttäen tulipalon paahteessa
syttyneen palamaan ja käyneen äärettömän, sulatetun kuparipallon
kaltaiseksi. Miettiväisenä näytti se korkeudestaan katselevan maailmaa
hallitsevan kaupungin häviötä. Taivaan ruusunkarvaisella kannella
vilkkuivat tähdet niinikään ruusunkarvaisina, mutta vastoin
tavallisuutta oli maa tällä kertaa valoisampi kuin taivas. Äärettömänä
roviona valaisi Rooma koko Campanian. Verenkarvaisessa hohteessa saattoi
nähdä etäisempiä vuoria, kaupunkeja, huviloita, temppelejä, kuvapatsaita
ja vesijohdon, joka kaikkia seudun vuoria myöten kierteli kaupunkiin.
Mutta vesijohtokaarille oli kerääntynyt suuria kansanjoukkoja, joko
vaaraa pakoon tai sieltä katselemaan tulipaloa.

Raivoisat luonnonvoimat sytyttivät yhä uusia kaupunginosia tuleen.
Epäilemättä jotkut rikolliset kädet olivat ottaneet toimekseen kaupungin
sytyttämisen, koska etäällä itse tulipalosta tuon tuostakin puhkesi
ilmoille uusia roviovalkeita. Kukkuloilta, joille Rooma oli rakennettu,
tulivat liekit suurina laineina laaksoihin, jotka olivat täynnä
viisi- ja kuusikerroksisia rakennuksia, puoteja, myymälöitä ja puisia,
kaikenlaisia näytäntöjä varten rakennettuja liikkuvia amfiteattereja.
Täällä säilytettiin myöskin kaikenlaisia tavara-varastoja, puita,
oliveja, viljaa, pähkinöitä, pinjakäpyjä, joiden siemeniä köyhä kansa
käytti ruokanaan, ja vaatteita, joita Caesar silloin tällöin armossaan
suvaitsi käskeä jakaa kaitaisten katujen rääsyisille asukkaille. Täällä
tapasi tuli tarpeeksi palavaa ainesta ja täällä puhkesi rovio rovion
viereen. Kuulumattomalla vauhdilla syttyivät kokonaiset kadut tuleen.
Ihmiset, jotka olivat paenneet ulkopuolelle kaupunkia tai asettuneet
vesijohtokaarille, koettivat liekkien väristä arvata, mikä aine
milloinkin paloi. Tuon tuostakin tempasi tuulenpuuska tulikuiluista
tuhansia ja miljoonia palavia pähkinän- tai mantelinkuoria, jotka
loistavien perhosten lailla äkkiä lensivät ilmaan--paukkuen haljetakseen
tai tuulen ajamina joutuakseen toisiin kaupunginosiin, vesijohtotielle
tai kaupunkia ympäröiville kedoille. Pelastaminen oli aivan mahdoton ja
sekasorto kasvoi kasvamistaan. Kaupungin väestö näet pakeni minkä ehti
porteista muurien ulkopuolelle, mutta maalta ja likeisistä kaupungeista
tulvi tuhansittain ihmisiä palavaa kaupunkia katsomaan. Poikaviikarit ja
Campanian puolivillit paimenet taas riensivät paikalle saaliin toivossa.

Huuto »Rooma hukkuu!» kaikui kaikumistaan joukon suusta, ja näihin
aikoihin tiesi Rooman kaupungin häviö yliherruuden loppumista ja
kaikkien siteiden katkeamista, jotka siihen asti olivat liittäneet
ihmiskunnan yhdeksi kokonaisuudeksi. Suurin osa orja- ja
karkulaisjoukkoa ei vähääkään surrut Rooman herruuden häviämistä.
Takasihan häviö sille vapautuksen kahleista, ja tämän vapautensa nojalla
asettui joukko nyt uhkaavaan asentoon. Sen vallattomuus ja ryöstönhimo
kasvoi. Yksin palava kaupunki näkyi vielä kiinnittävän puoleensa
ihmisten huomion ja pidättävän heitä yltymästä panemaan toimeen veri
löylyä. Mutta varmaan verilöyly likeni samassa määrin kuin kaupunki
muuttui tuhkaksi. Sadattuhannet orjat näyttivät unohtavan, että Roomaan
kuului muutakin kuin temppelejä ja muureja, nimittäin muutamia kymmeniä
legionia, jotka olivat eri kulmilla maailmaa, odottaen ainoastaan
johtajaa ja komentosanaa.--Mainittiin jo Spartacuksen nimeä, mutta
Spartacusta ei ollut, ja joukko tyytyi väliaikaisesti varustaumaan
aseikseen kaikki mitä irti sai. Mitä kummallisimpia huhuja lensi
portilta portille. Toiset väittivät, että Vulcanus Jupiterin käskystä
hävittää kaupungin maanalaisella tulella. Toiset arvelivat, että Vesta
kostaa kaupungille vestalitar Rubrian kohtalon. Ja ne ihmiset, jotka
näin ajattelivat, eivät ryhtyneet mihinkään pelastustyöhön, vaan
kerääntyivät temppelien ympärille rukoilemaan jumalilta armahdusta.
Useimmat sentään huusivat, että Caesar oli käskenyt polttaa Rooman
päästäkseen hajusta, joka leviää Suburrasta, ja saadakseen rakennuttaa
uuden kaupungin, joka saisi Neron nimen. Tätä ajatellessa raivostuivat
ihmiset, ja varmaan olisi käynyt kuten Vinitiuskin oli arvellut,
nimittäin että jos joukolle vain olisi ilmestynyt johtaja, Neron
kuolemanhetki olisi koittanut vuotta aikaisemmin kuin se koitti.

Monet väittivät, että Nero oli tullut hulluksi ja käskenyt pretorianien
karata suin päin kansanjoukkoon ja panna toimeen täydellisen verilöylyn.
Toiset vannoivat kautta jumalien, että kaikki pedot Vaskiparran käskystä
olivat päästetyt irti vivarioista. Kaduilla oli muka nähty jalopeuroja,
harja tuulessa, hulluuntuneita norsuja ja metsähärkiä, jotka tallasivat
jalkojensa alle mitä vain eteen sattui. Näissä puheissa oli sen verran
perää, että norsut, nähdessään tulipalon lähestyvän, todella muutamissa
paikoin olivat rikkoneet vivariot. Vapauteen päästyään olivat ne sitten
hurjistuneina ja hädissään alkaneet juosta poispäin tulipalosta,
hävittäen kaikki tieltään kuin myrsky. Julkinen tiedonanto ilmoitti
kymmenentuhannen ihmishengen menneen hukkaan liekeissä. Paljon ihmisiä
todella sai surmansa. Toiset heittäytyivät, kadotettuaan kaiken
omaisuutensa tai rakkaimpansa, epätoivoissaan ja tahallisesti tuleen.
Toiset tukahtuivat savuun. Keskikaupungilla, Kapitoliumin, Quirinalin,
Viminalin ja Esquilinuksen sekä Palatinuksen ja Caeliuksen kukkuloiden
seutuvilla, missä kadut olivat rakennetut taajimmilleen, puhkesi tuli
esiin niin monessa kohden yhtaikaa, että kun ihmisjoukot koittivat paeta
toiselle taholle, heitä äkkiarvaamatta toiselta taholta kohtasi
liekkiseinä. Silloin täytyi heidän kohdata kamala kuolema tulimeressä.
Yleisen sekasorron vallitessa eivät hätääntyneet ja kauhistuneet ihmiset
lopulta tietäneet minne paeta. Kadut olivat täynnä tavaroita, monet
ahtaammat kohdat aivan läpipääsemättömiä. Siinä, minne myöhemmin
rakennettiin Flaviuksen amfiteatteri, Maan jumalattaren temppelin,
Liviuksen porttikäytävän ja hiukan ylempänä olevien Junon ja Lucinan
temppelien luona, siis Clivus Vibriuksen ja vanhan Porta Esquilinan
välillä, oli toreja ja aukeita aloja, ja ne, jotka näillä olivat
etsineet turvaa, joutuivat tulen saarroksiin ja menehtyivät kuumuuteen.
Sellaisistakin paikoista, jonne ei tuli ollut ulottunut, löydettiin
myöhemmin satoja hiiltyneitä ruumiita, vaikka onnettomat ihmiset siellä
täällä olivat repineet kivet kaduista ja hautautuneet puoleksi maan
sisään etsiäkseen suojaa kuumuutta vastaan. Ei ainoakaan
keskikaupungilla asuvista perheistä ollut pelastunut kokonaan. Sentähden
kuului porteilta ja teiltä haikeita valituksia. Epätoivoissaan kierteli
siellä naisia, huudellen rakkaitansa, jotka olivat saaneet surmansa
tungoksessa tai tulessa.

Toiset huusivat jumalia avukseen, toiset kiroilivat jumalia suuren
onnettomuuden takia. Muutamat vanhukset seisahtuivat Jupiter Liberatorin
temppelin eteen, oikoivat käsiään ja huusivat: "Jos olet vapauttaja,
niin vapahda alttarisi ja kaupunki!" Joukon vimma kääntyi etupäässä
vanhoja roomalaisia jumalia vastaan, sillä heidän olisi, kansan
käsityksen mukaan, paremmin pitänyt varjella kaupunkia. He olivat
osoittautuneet aivan voimattomiksi, sentähden heitä sadateltiin. Mutta
kun Via Asinarialta päin saapui saatto egyptiläisiä pappeja, kantaen
Isis-kuvaa, joka oli pelastettu eräästä Porta Caelimontanan
likeisyydessä sijaitsevasta temppelistä, karkasivat ihmisjoukot keskelle
saattoa, pysäyttivät vaunut, vetivät kuvan Appian portille ja kantoivat
sen Marsin temppeliin. Papit, joiden jumaluutta täten oli rohjettu
loukata, nousivat tietysti vastarintaan. Toisaalla rukoiltiin Serapista,
Baalia tai Jehovaa. Näiden jumalien tunnustajat olivat paenneet
Suburrasta ja Tiberin takaa, ja kentät kaupunginmuurien ulkopuolella
kaikuivat heidän huutoaan ja parkuaan. Heidän huudostaan soi kuitenkin
ikäänkuin jonkinlainen vahingonilo, ja kun toiset yhtyivät heidän
kuoroonsa ylistämään "maailman herraa", suuttuivat toiset heidän
riemunpurkauksistaan ja varustautuivat vastustamaan. Siellä täällä
veisasivat miehuutensa täysissä voimissa olevat miehet, vanhukset,
naiset ja lapset kummallisia, juhlallisia virsiä, joita ei kukaan
saattanut ymmärtää mutta joissa yhtämittaa toistuivat sanat: "Jo tulee
tuomion päivä, se suuri vihan ja tuskan päivä". Raivoisan meren lailla
vyöryivät ja hyrskyivät ihmisaallot palavan kaupungin ympärillä.

Mutta eivät auttaneet rukoukset enempää kuin uhkaukset ja virretkään.
Hävitys tuli jakamattomana, lahjomattomana ja armottomana kuin itse
sallimus. Pompejuksen amfiteatterin luona säilytettiin suuria hamppu- ja
köysivarastoja, joita tarvittiin sirkuksessa ja arenalla, sekä
kaikenlaisia koneita, joita käytettiin kilpaleikeissä. Nämä samaten kuin
piki- ja tervavarastot, joita tarvittiin köysien voitelemiseen,
syttyivät tuleen. Muutaman tunnin perästä loisti se osa kaupunkia, jossa
Mars-kenttä oli, ainoana heleänkeltaisena liekkinä. Kauhu oli siihen
määrään tylsistyttänyt ihmiset, että he lopulta luulivat yleisen
sekasorron vaikuttaneen päivän ja yön vaihteluunkin: he uskoivat
näkevänsä auringonpaistetta. Mutta jonkun ajan perästä vei tasainen,
verenkarvainen hohde voiton kaikilta muunvärisiltä liekeiltä.
Tulimerestä nousi hehkuvaa taivasta kohti ikäänkuin jättiläiskokoisia
suihkulähteitä ja palavia patsaita, jotka ilmassa hajosivat tulisiksi
luudiksi ja höyheniksi. Sitten tarttui tuuli niihin, venytti ne
kultaisiksi langoiksi ja säkenöiviksi hiussuortuviksi ja lennätti alas
Campanialle, Albanin vuoria kohti. Yö kävi yhä valoisammaksi. Ilma ei
enää ollut pelkkää valoa--se tuntui olevan liekkiä. Tiber virtasi
elävänä tulena. Onneton kaupunki muuttui täydelliseksi helvetiksi.
Tulipalo otti yhtenään haltuunsa uusia aloja, valloitti väkirynnäköllä
kukkulat, valautui tasangoille, täytti laaksot, mellasti, ryski ja
raivosi.




NELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU.


Kankuri Macrinus, jonka taloon Vinitius oli tuotu, pesi ja puetti hänet
sekä antoi hänelle ruokaa. Päästyään voimiinsa ilmoitti nuori tribuni
aikovansa vielä tänä yönä lähteä etsimään Linusta. Macrinus, joka oli
kristitty, kertoi kuten Chilonkin, että Linus erään vanhemman,
Clemens-nimisen papin kanssa oli lähtenyt Ostrianumiin, jossa Pietarin
piti kastaa joukoittain uusia tulokkaita kristinuskoon. Useat tässä
kaupunginosassa tiesivät, että Linus kaksi päivää sitten oli uskonut
talonsa erään Cajuksen haltuun. Vinitius tuli nyt vakuutetuksi siitä,
ettei Lygia eikä Ursus olleet jääneet kotiin, vaan että hekin olivat
lähteneet Ostrianumiin.

Tämä tieto tuotti hänelle suurta lohtua. Linus oli vanha mies. Hänen
olisi varmaan käynyt vaikeaksi joka päivä kulkea Tiberin takaa
Nomentanan portille asti ja sieltä taas takaisin Tiberin taakse.
Epäilemättä hänen tarkoituksensa siis oli asua muutamat päivät jonkun
uskonheimolaisen luona, ulkopuolella kaupunkia. Ja Lygia ja Ursus
tietysti olivat hänen kanssaan. He olivat siis päässeet pakoon
tulipaloa, joka tuskin olikaan ulottanut tuhotöitään aina Esquilinuksen
taakse. Vinitius luuli tässä kaikessa huomaavansa Kristuksen
varjeluksen. Hän tunsi vaeltavansa Hänen turvissaan ja hänen sydämensä
valtasi rakkaus voimakkaampana kuin koskaan ennen. Hengissä vannoi hän
Kristukselle palkitsevansa Hänen armonsa koko elämällään.

Nyt on vain kova kiire Ostrianumiin. Kunhan hän löytää Lygian, Linuksen
ja Pietarin, vie hän heidät jollekin kaukaiselle maatilalleen, vaikkapa
Siciliaan asti. Rooma palaa,--muutaman päivän perästä ei siitä ole
jäljellä kuin tuhkaläjä--miksi he siis jäisivät tänne hätääntyneen
kansan joukkoon, keskelle hävitystä? Siellä he voivat elää uskollisten
orjien ympäröiminä, tyyninä ja onnellisina maaseudun hiljaisuudessa,
Kristuksen siipien suojassa ja Pietarin siunaamina. Kunhan hän nyt vain
löytäisi heidät!

Löytäminen ei ollut ensinkään helppoa. Vinitius muisti millä vaivalla
hän oli päässyt Via Appialta Tiberin taakse ja mitä kierroksia hänen oli
täytynyt tehdä päästäkseen Via Portuensikselle. Sentähden hän nyt päätti
valita toisen tien. Oli ehkä paras ensin kulkea Via Triumphatorista,
sitten seurata jokea Aemiliuksen siltaan asti, sitten kiertää
Pincius-vuori ja vihdoin jatkaa matkaa Marskentän poikki, pitkin
Pompejuksen, Luculluksen ja Sallustiuksen puutarhojen syrjää, Via
Nomentanalle asti. Se olisi kyllä ollut lyhyin tie, mutta sekä Macrinus
että Chilon kehoittivat häntä hylkäämään sen. Tosin ei tuli vielä ollut
päässyt näihin kaupunginosiin, mutta varmaan torit ja kadut olivat aivan
täynnä ihmisiä ja heidän tavaroitaan. Chilon neuvoi Vinitiusta kulkemaan
Ager Vaticanuksen kautta Porta Flaminialle, siitä joen poikki
kaupunginmuurien ulkopuolelle ja sitten Aciliuksen puutarhojen taakse
Porta Salarialle. Hetkisen epäiltyään päätti Vinitius seurata heidän
neuvoaan.

Macrinuksen täytyi jäädä taloa vartioimaan, mutta hän hankki
Vinitiukselle kaksi muulia, jotka saattoivat olla tarpeen Lygian
vastaista kuljettamista varten. Hän tarjosi Vinitiukselle niinikään
orjaa, mutta sitä Vinitius ei ottanut, koska hän arveli pian tapaavansa
tieltä jonkun pretorianiosaston, jonka voisi käskeä matkaansa. Hetken
päästä riensi hän jo Chilonin kanssa Pagus Janiculensiksen kautta Via
Triumphatorikselle päin. Aukeilla paikoilla oli täälläkin pakolaisia,
mutta helposti saattoi sentään päästä eteenpäin, sillä suurin osa
asukkaita oli paennut Via Potruensista myöten merelle päin. Heidän
päästyään Porta Septimianasta kulki tie joen ja Domitiuksen ihanien
puutarhojen välitse. Tulipalo punasi mahtavat sypressit heleällä
hohteella, ikäänkuin ilta-aurinko olisi valanut niihin rusoaan. Tie kävi
yhä vapaammaksi, ainoastaan silloin tällöin täytyi otella maalaisväestön
kanssa, joka riensi kaupunkiin. Vinitius koetti saada muulia kulkemaan
niin nopeasti kuin suinkin. Chilon pysytteli kaiken aikaa hänen
perässään ja puheli yhtämittaa itsekseen:

"Kas, nythän se tulipalo jäi taaksemme ja lämmittää selkäämme. Tämä tie
ei vielä koskaan öisin ole ollut näin valoisa. Oi Zeus! jollet
pilvistäsi päästä aika sadekuuroa sammuttamaan tätä tulipaloa, niin
osoitat, ettet välitä Roomasta. Ihmisvoima ei tällaista tulipaloa
sammuta. Voi tätä kaupunkia, joka hallitsi Kreikkaa ja koko maailmaa! Ja
nyt saa kuka kreikkalainen hyvänsä paistaa papuja Rooman tuhkassa! Kuka
sitä olisi uskonut!... Ei ole enää Roomaa eikä Rooman valtiaita!...
Kuka tahansa saa käyskennellä Rooman raunioilla, jahka ne vain
jäähtyvät, ja vihellellä mielin määrin--ei kukaan tule kieltämään! Oi
jumalat! vihellellä maailmaa hallitsevan kaupungin raunioilla! Kuka
kreikkalainen tai barbari olisi uskaltanut sellaista toivoa?... Ja
kuitenkin saattaa nyt aivan huoleti vihellellä, sillä tuhkaläjä on
tuhkaläjä, syntyipä se sitten paimenten nuotiotulesta taikka palaneesta
kaupungista, ja tuuli sen kuitenkin ennen pitkää hajoittaa." Tämän
yksinpuhelunsa aikana hän tuon tuostakin kääntyi katselemaan tulipaloa,
ja ilme hänen kasvoissaan oli sekä häijy että tyytyväinen. Hetkisen
perästä hän jatkoi:

"Se häviää, se häviää! Kohta sitä ei enää ole maan päällä. Minne maailma
nyt lähettää viljansa, olivinsa ja rahansa? Kuka nyt pusertaa ihmisistä
kyyneliä ja kultaa? Marmori ei pala, mutta se halkeilee tulessa.
Kapitolium hajoaa tuhkaksi, Palatinus hajoaa tuhkaksi. Oi Zeus! Rooma on
ollut kuin paimen ja muut kansat kuin lampaat. Kun paimenen tuli nälkä,
teurasti se yhden lampaista, söi lihat suuhunsa ja uhrasi sinulle, oi
jumalien isä, taljan. Kuka, oi pilvienpitäjä, nyt pitää huolta
teurastuksesta ja kenen käsiin sinä panet paimenen piiskan? Sillä Rooma
palaa, palaa sellaisella vauhdilla, että luulisi sinun itsesi, isä,
salamallasi sytyttäneen sen tuleen."

"Nukutko?" ärähti Vinitius äkkiä, "vai mitä sinä siellä teet?"

"Itken Roomaa, herra," vastasi Chilon. "Voi Jupiterin kaupunkia!..."

Jonkun aikaa he ratsastivat äänettöminä. Ei kuulunut muuta kuin tulen
nurina ja lintulaumojen siipien kahina. Kyyhkyset, jotka asustelivat
huviloiden likeisyydessä ja pikkukaupungeissa Campanialla, sekä
kaikkinaiset metsälinnut ja merenrantojen ja vuoriston siivekkäät
asujamet luulivat nähtävästi tulipalon hohdetta auringonvaloksi, koska
niitä laumoittain syöksyi suin päin tuleen.

Vinitius alkoi ensinnä puhua:

"Missä sinä olit, kun tulipalo syttyi?"

"Olin juuri menossa ystäväni Eurytiuksen luo, joka piti kauppaa Suuren
Sirkuksen luona, ja mietiskelin juuri Kristuksen oppia, kun ruvettiin
huutamaan: 'Tuli on irti!' Ensinnä kerääntyivät ihmiset
sirkusrakennuksen ympärille, joko pelastaakseen sitä tai
uteliaisuudesta, mutta kun liekit ottivat haltuunsa koko rakennuksen ja
kun siellä täällä muuallakin kaupungilla rupesi näkymään tulipalon
oireita, ei ollut muuta neuvoa kuin ruveta ajattelemaan omaa
pelastusta."

"Näitkö ihmisten kiertelevän sytyttelemässä taloja?"

"Kyllä minun täytyi kaikenkaltaisia nähdä, oi Aeneaksen jälkeläinen!
Näin ihmisten miekka kädessä raivautuvan tungoksen läpi, näin heidän
surmaavan toisiaan. Ihmisten sisälmyksiä oli kadulla, joukon jaloissa.
Oi, herra, olisi luullut barbarien valloittaneen kaupungin ja panneen
toimeen teloituksen. Ihmiset vaikeroivat maailmanlopun tulleen. Toiset
menivät niin pyörälle päästään, etteivät koettaneetkaan päästä pakoon,
vaan pysyivät tylsistyneinä paikoillaan, kunnes tuli heidät saavutti.
Toiset tulivat hulluiksi, toiset kirkuivat epätoivoissaan. Oli sentään
sellaisiakin, jotka kirkuivat ilosta, sillä katso, herra, maailmassa on
paljon pahoja ihmisiä. Eivät he ymmärrä antaa arvoa teidän lempeälle
hallituksellenne ja oikeudenmukaisille laeillenne, jotka sallivat teidän
ottaa toiselta hänen omaisuutensa ja pistää sen omaan pussiinne. Ihmiset
eivät osaa alistua jumalien tahdon alle!"

Vinitius oli vaipunut omiin ajatuksiinsa eikä huomannut Chilonin äänessä
väräjävää ivaa. Hänen pintaansa karmi kun hän ajatteli, että Lygian
mahdollisesti oli täytynyt olla tuossa hirveässä sekamelskassa, kadulla,
jolle oli viskattu ihmisten sisälmyksiä joukon tallattavaksi. Hän oli
vähintään kymmenen kertaa käskenyt Chilonin kertoa kaikki mitä hän
tiesi, mutta nyt hän kuitenkin vielä kerran kääntyi hänen puoleensa:

"Näitkö sinä omin silmin heidät Ostrianumissa?"

"Näin, oi Venuksen poika! Näin neidon, näin hyväsydämisen lygiläisen,
pyhän Linuksen ja apostoli Pietarin."

"Ennen tulipaloako?"

"Ennen tulipaloa, oi Mitra!"

Mutta Vinitiuksen päähän pälkähti äkkiä ajatus, että Chilon ehkä
valehtelee. Hän pysäytti siis muulinsa, loi kreikkalaiseen vanhukseen
uhkaavan katseen ja kysyi:

"Mitä sinä siellä teit?"

Chilon joutui hämilleen. Hän oli tosin, kuten monet muutkin ihmiset,
ajatellut, että kun Rooman kaupunki häviää, niin Rooman valtakunnan
piirikin katoaa maailmasta, mutta nyt hän oli ypö-yksin Vinitiuksen
kanssa ja muisti varsin hyvin nuoren tribunin hirveiden rangaistusten
uhalla käskeneen häntä jättämään kristityt--varsinkin Linuksen ja
Lygian--rauhaan.

"Herra," huudahti hän, "mikset usko, että minä heitä rakastan? Puhun
täyttä totta! Olen käynyt Ostrianumissa, koska jo melkein olen
kristitty. Pyrrho opetti minua pitämään hyvettä suuremmassa arvossa kuin
filosofiaa, sentähden etsin nykyään hyveellisten ihmisten seuraa.
Olenhan sitäpaitsi köyhä mies ja sillaikaa kun sinä, Jupiter, olit
Antiumissa, sain monesti kärsiä nälkää kirjojeni ääressä. Usein
istuuduin Ostrianumin muurin juurelle, sillä kristityt jakelevat enemmän
almuja kuin kaikki Rooman muut asukkaat yhteensä, vaikka ovatkin köyhää
kansaa."

Tämä selitys tuntui Vinitiuksesta tyydyttävältä. Hänen äänensä oli jo
leppeämpi, kun hän kysyi:

"Etkö tiedä, missä Linus nykyään asuu?"

"Sinä rankaisit minua kerran hirveästi uteliaisuuden viasta, vastasi
kreikkalainen."

Vinitius vaikeni, ja he jatkoivat matkaansa.

"Herra," virkkoi Chilon hetkisen perästä, "ilman minua et olisi löytänyt
neittä. Jos nyt siis löydämme hänet, niin ethän unohda köyhää tietäjää?"

"Sinä saat talon viinitarhoineen likellä Ameriolaa," vastasi Vinitius.

"Kiitän sinua, Herkules! Sanoitko: viinitarhoineen?... Kiitän sinua!
Oi, kiitän! Viinitarhoineen!"

He sivuuttivat Vaticanuksen kukkulan, joka tulipalon hohteessa heloitti
aivan punaisena, pääsivät Naumachian tuolle puolen ja kääntyivät
oikealle. Heidän tarkoituksensa oli ratsastaa Vaticanuksen kentän
poikki, tulla joelle, päästä sen yli ja siitä Porta Flaminalle. Äkkiä
Chilon seisautti muulinsa ja virkkoi:

"Herra! Päähäni pälkähti hyvä tuuma."

"Puhu!" kehoitti Vinitius.

"Janiculuksen ja Vaticanuksen kukkuloiden välillä Agrippan lammen takana
on kuoppia, joista otettiin kiviä ja hiekkaa, kun Neron sirkusta
rakennettiin. Kuule nyt herra, mitä sanon! Kuten tiedät, asuu täällä
Tiberin takana paljon juutalaisia. Nämä ovat viime aikoina hirveällä
tavalla ruvenneet vainoamaan kristittyjä. Muistat ehkä, että Roomassa jo
jumalallisen Klaudiuksen aikana oli sellaisia kahakoita, että Caesarin
täytyi karkoittaa juutalaiset kaupungista. Sittemmin he palasivat
takaisin ja nyt he elävät huolettomina Augustan suojeluksen alla ja
kohtelevat kristittyjä kahta ankarammin. Minä tiedän sen. Olen omin
silmin nähnyt! Tosin ei ole annettu mitään virallista julistusta heitä
vastaan, mutta juutalaiset menevät kaupunginprefektin luo ja syyttävät
heitä siitä, että he murhaavat lapsia, palvelevat aasia ja julistavat
oppia, jota ei senaatti ole vahvistanut. Itse puolestaan he hyökkäävät
heidän rukoushuoneisiinsa ja käyttäytyvät niin raivoisasti, että
kristittyjen täytyy mennä piiloon."

"Mitä muuta sinulla on sanomista?" kysyi Vinitius.

"Sitä, herra, että kristittyjen vainoja välttääkseen täytyy pitää
rukouksensa salaa, vaikka Tiberin takana kyllä on julkinen synagoga. He
kokoontuvat autioihin latoihin tai santakuoppiin kaupungin ulkopuolella.
Kristityt Tiberin takaa ovat valinneet käytettäväkseen juuri sen
hiekkakuopan, joka on syntynyt sirkusta ja useita Tiberin rannalle
tehtyjä taloja rakennettaessa. Nyt, kun kaupunki palaa, rukoilevat he
lakkaamatta. Voimme tavata heitä lukemattomia määriä maakuopista.
Sentähden ehdottaisin, herra, että poikkeaisimme tänne katsomaan."

"Mutta sinähän sanoit, että Linus oli lähtenyt Ostrianumiin!" huudahti
Vinitius kärsimättömästi.

"Mutta sinä lupasit minulle talon ja viinitarhan likellä Ameriolaa,"
vastasi Chilon, "ja sentähden tahdon minä etsiä neidon kaikkialta, mistä
vain saatan toivoa löytäväni hänet. He ovat tulipalon sytyttyä voineet
palata Tiberin taakse... He ovat ehkä kiertäneet kaupungin ympäri, kuten
me nyt teemme. Linuksella on näet talo, hän on luultavasti tahtonut
nähdä, syttyisikö sekin kaupunginosa tuleen, missä hänen talonsa on. Jos
niin on käynyt, vannon sinulle, herra, kautta Persephoneen, että
tapaamme heidät hiekkahaudasta. Ainakin saamme heistä tietoja."

"Olet oikeassa. Johda minut siis sinne," käski tribuni.

Hetkeäkään epäilemättä käänsi Chilon muulinsa vasemmalle, kukkulaa
kohti. Kun he vähän aikaa olivat kiertäneet vuorta, peitti se heiltä
tulipalon, joten he kulkivat pimeässä, vaikka likeiset kukkulat hohtivat
täydessä punassa. Päästyään sirkuksen ohitse kääntyivät he vieläkin
vasemmalle ja joutuivat jonkinlaiseen solaan, jossa vallitsi täydellinen
pimeys. Mutta pian huomasi Vinitius pimeydessä joukoittain tuikkivia
lyhtyvalkeita.

"Tuossa he ovatkin!" huudahti Chilon. "Nyt heitä on täällä enemmän kuin
koskaan ennen, sillä toiset rukoushuoneet ovat täynnä savua, kuten koko
Tiberin-takainen kaupunginosa."

"Totta totisesti! kuulen veisuuta," virkkoi Vinitius.

Vuoren pimeästä aukosta kuului todella laulavia ihmisääniä, ja lyhdyt
katosivat katoamistaan vuoreen. Mutta syrjäkäytävistä tulvi yhtämittaa
uusia tulokkaita, ja ennen pitkää olivat Vinitius ja Chilon joutuneet
keskelle ihmisjoukkoa.

Chilon astui muulin selästä, viittasi pojalle, joka sattui kulkemaan
hänen rinnallaan, ja sanoi:

"Olen Kristuksen pappi ja piispa. Pidäppä muulejamme, niin saat minulta
siunauksen ja syntisi anteeksi."

Hän ei odottanut pojalta vastausta, vaan viskasi ohjakset hänen käsiinsä
ja sekaantui Vinitiuksen kanssa ihmisjoukkoon.

He suuntasivat kulkunsa maan alle ja astuivat lyhtyjen himmeässä valossa
pimeän käytävän läpi. Siitä he tulivat avaraan onkaloon, josta
nähtävästi ennen oli otettu kiviä, koska seinissä vielä oli tuoreet
jäljet.

Siellä oli valoisampaa kuin käytävässä, sillä siellä paloi, paitsi
lamppuja ja lyhtyjä, myöskin soihtuja. Niiden valossa näki Vinitius
suuria ihmisjoukkoja polvillaan, käsivarret ojennettuina taivasta kohti.
Lygiaa, apostoli Pietaria ja Linusta ei näkynyt missään, mutta kaikkien
rukoilevien kasvoista loisti juhlallinen mielenliikutus. Toiset
näyttivät odottavan, luottavan ja toivovan. Tulet kuvastuivat silmien
valkuaisista, jotka tähtäsivät taivasta kohti, kalpeilta,
liidunkarvaisilta otsilta valui hiki; toiset veisasivat virttä, toiset
toistelivat tulisesti Jeesuksen nimeä, toiset löivät rintoihinsa.
Saattoi selvästi nähdä, että kaikki odottivat jotakin yliluonnollista.

Äkkiä vaikeni veisuu, ja komeroon, joka nähtävästi oli syntynyt suuren
kivilouhikon jäljeltä, nousi Vinitiuksen tuttava, Crispus. Hän kulki
miltei kuin unissaan, kasvot kalpeina, ankaruutta ja uskonkiihkoa
uhkuvina. Kaikkien silmät kääntyvät nyt häneen, ja toivon- ja
lohdutuksenjanoiset näyttivät odottavan saavansa tyydytystä häneltä.
Mutta kun hän oli siunannut kansan, rupesi hän puhumaan hätäisesti,
miltei kirkuen:

"Katukaa syntejänne, sillä hetki on tullut. Jo on Herra lähettänyt
tulensa hävittämään rikosten ja irstauden kaupunkia, uutta Babylonia!
Tuomion, vihan ja koston hetki on tullut... Herra lupasi tulla, ja pian
näette Hänen tulevan! Mutta hän ei enää tulekaan Karitsana, joka uhrasi
verensä teidän syntienne tähden, vaan hirveänä tuomarina, joka
vanhurskautensa vihassa syöksee syntiset ja epäuskoiset kadotukseen...
Voi maailmaa ja voi syntisiä, sillä ei heille enää armoa löytymän
pidä... Jo näen Sinut, Kriste! Tähdet putoavat sateena taivaalta,
aurinko pimenee, maa halkeilee ja kuolleet nousevat haudoistaan, mutta
Sinä tulet torvien soidessa ja pyhät enkelijoukot Sinun kanssasi, tulet
keskellä pitkäisen jylinää. Minä näen ja kuulen Sinut, oi Kriste!"

Hän vaikeni, nosti silmänsä taivasta kohti ja jäi katsomaan ikäänkuin
hän jossakin kaukana olisi nähnyt hirveän näyn. Äkkiä alkoi maan päältä
kuulua kumeaa tärinää ... tärähdys, toinen, kymmenes. Palavassa
kaupungissa olivat nimittäin rakennukset pitkin kokonaisten katujen
mittaa alkaneet romahdella lysyyn. Mutta suurin osa kristittyjä piti
siitä johtuvaa melua selvänä taivaan viittauksena: he luulivat viimeisen
päivän tulleen. Usko Kristuksen äkillisestä tulemisesta ja maailman
lopusta oli näet levinnyt heidänkin joukkoonsa, ja tulipalo kaupungissa
oli tietysti ollut omiaan kiihoittamaan tätä uskoa. Kauhistus valtasi
siis nyt ihmisjoukon. Toiset toistelivat toistelemistaan: "tuomiopäivä
on tullut!..." Toiset peittivät käsillään kasvonsa, luullen
maanjäristyksen raivoavan ympärillään ja halkeamista syöksyvän esiin
helvetin petoja käymään syntisten kimppuun. Toiset huusivat: "Kriste,
armahda meitä! Lunastaja, ole laupias!..."--toiset tunnustivat ääneen
syntinsä ja toiset karkasivat ystäviensä syliin, jotteivät kauhistuksen
hetkellä olisi yksin.

Joukossa oli kuitenkin sellaisiakin kasvoja, jotka näyttivät olevan
kotoisin taivaan mailta, kasvoja, joita kirkasti yliluonnollinen hymy ja
joissa ei saattanut huomata vähintäkään pelkoa. Tuon tuostakin
nostettiin jossakin kummia huutoja: ihmiset puhuivat uskonhuumauksessaan
käsittämättömiä sanoja käsittämättömillä kielillä. "Herää sinä, joka
makaat!" kajahti jostakin luolan pimeästä nurkasta. Mutta ylinnä muita
ääniä jyrisi Crispuksen huuto: "valvokaa! valvokaa!"

Ajoittain vallitsi hiekkahaudassa hiiskumaton hiljaisuus. Tuntui siltä
kuin ihmiset henkeä pidätellen olisivat odottaneet, mitä tuleman piti.
Silloin ei kuulunut muuta kuin kumina hajoavasta kaupungista. Sitten
pääsivät rukoukset, voihkeet ja huudot taasen vauhtiinsa. "Lunastaja,
ole laupias!" Tuon tuostakin korotti Crispus äänensä ja huusi:
"Hyljätkää maallinen omaisuutenne, sillä vähän ajan perästä ei pidä
maaperää teidän jalkainne alla oleman! Hyljätkää maallinen rakkautenne,
sillä ei Herra huoli niistä, jotka rakastavat luontokappaleita enemmän
kuin Luojaa! Voi mahtavia! voi rikkaita, voi irstaisuudessa eläjiä! voi
miehiä, vaimoja ja lapsia!..."

Äkkiä tuntui hiekkahaudassa tärähdys, joka oli kovempi kuin kaikki
edelliset. Ihmiset heittäytyivät silloin maahan ja laskivat käsivartensa
ristiin rinnalle, ikäänkuin sillä merkillä suojellakseen itseään pahoja
henkiä vastaan. Kaikki hiljeni, ei kuulunut muuta kuin hätäistä
hengitystä ja kauhistuneita kuiskauksia: "Jeesus, Jeesus, Jeesus!" sekä
silloin tällöin lapsen itkua. Äkkiä lausui tyyni ääni polvistuvan
ihmisjoukon päiden päällitse:

"Rauha olkoon teille!"

Puhuja oli apostoli Pietari, joka juuri oli tullut hiekkahautaan.

Hänen äänensä sointu karkoitti kuin pyyhkäisemällä kaiken kauhun. Oli
kuin paimen olisi tullut laumaan ja asettanut lampaiden pelon. Ihmiset
nousivat maasta, likeisimmät pakenivat hänen jalkainsa juureen,
ikäänkuin etsiäkseen turvaa hänen siipiensä varjosta. Hän ojensi
käsivartensa heidän puoleensa ja lausui:

"Minkätähden te epäilette teidän sydämissänne? Kuka teistä tietää, mitä
saattaa tapahtua ennenkuin hetki tulee? Babylonin Herra kyllä hävitti
tulellaan, mutta teille, jotka kaste on pessyt ja jotka Karitsan veri on
lunastanut, on tapahtuva hänen laupeutensa, ja te saatte kuolla Hänen
nimensä huulillanne. Rauha olkoon teidän kanssanne!"

Crispuksen hirveiden, armottomien sanojen perästä vaikutti Pietarin puhe
kuin suloinen voide. Pelon asemesta valtasi ihmisten mielet nyt rakkaus
Jumalaan. Kristus kävi taasen heidän silmissään siksi, jota he
apostolien kertomusten kautta olivat oppineet rakastamaan. Hän ei
ollutkaan armoton tuomari, vaan suloinen, kärsivällinen Karitsa, jonka
laupeus oli satoja kertoja suurempi kuin ihmisten pahuus. Lohdutuksen
tunne elähdytti kaikkien läsnäolijoiden mielet ja heidän sydämensä uhkui
kiitollisuutta apostolia kohtaan. "Me olemme lampaitasi, ruoki meitä!"
huudettiin eri tahoilta, mutta likeisimmät lausuivat: "älä meitä heitä
koston päivänä!" He olivat polvillaan hänen jalkainsa juuressa. Mutta
kun Vinitius sen näki, likeni hän apostolia, tarttui hänen vaatteidensa
liepeeseen, kumarsi päänsä ja puhui:

"Herra, auta minua! Olen etsinyt tyttöä tulipalon, savun ja tungoksen
seasta enkä ole saattanut löytää häntä. Mutta minä uskon, että sinä voit
hänet minulle palauttaa."

Pietari laski kätensä hänen päälaelleen.

"Usko," lausui hän, "ja seuraa minua."




NELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU.


Kaupunki yhä paloi. Suuri Sirkus hajosi tuhkaksi, samoin ne kadut ja
kaupunginosat, jotka ensinnä olivat syttyneet. Aina kun rakennukset
romahtivat kasaan, leimahti liekki hetkeksi taivasta kohti. Tuuli oli
kääntynyt ja puhalsi nyt tavattomalla voimalla mereltä päin, kuljettaen
Caeliukselle, Esquilinukselle ja Viminalikselle tuliaaltoja, kekäleitä
ja hiiliä. Nyt ajateltiin sentään jo pelastustakin. Tigellinus oli
kolmantena päivänä saapunut Antiumista onnettomuuspaikalle, ja hänen
käskystään oli ruvettu hajoittamaan rakennuksia Esquilinuksella, jotta
tuli, joutuessaan tyhjälle paikalle, itsestään sammuisi. Tämä toimenpide
tarkoitti sentään ainoastaan viimeisen kaupunginosan pelastamista, sillä
sen pelastamista, joka jo oli syttynyt tuleen, ei enää ollut
ajatteleminenkaan. Sitäpaitsi oli ryhdyttävä torjumaan kaikkinaisia
muita onnettomuutta seuraavia vaaroja. Määräämättömät rikkaudet, koko
asukkaiden omaisuus oli mennyt hukkaan yhdessä kaupungin kanssa, ja
satojatuhansia ihmisiä hoippuili keppikerjäläisinä kaupungin muurien
ulkopuolella. Jo seuraavana päivänä rupesi nälkä ahdistamaan
ihmislaumoja, sillä kaupunkiin kootut äärettömät ruokavarastot olivat
palaneet ja uusien hankkimista ei kukaan tämän yleisen, hirmuisen
sekasorron vallitessa ollut ajatellut. Vasta Tigellinuksen saavuttua
paikalle lähetettiin sanansaattajia Ostiaan, mutta sillaikaa oli kansa
ehtinyt ottaa sangen uhkaavan asenteen.

Sen talon ympärille Aqua Appian varrella, jossa Tigellinus siihen aikaan
asui, oli kerääntynyt laumottain naisia ja he huusivat lakkaamatta,
aamusta myöhään yöhön asti: "antakaa leipää ja asuntoa!" Pretorianeja
oli komennettu paikalle suurelta leiriltä Via Salarian ja Via Nomentanan
välillä, mutta turhaan koettivat he saada aikaan jonkinlaista
järjestystä. Monesti ryhtyivät ihmiset tekemään heille julkista
vastarintaa. Tuon tuostakin viittasivat turvattomat joukot palavaa
kaupunkia ja kirkuivat: "tappakaa meidät nyt tässä tulen valossa!" He
sadattelivat Caesaria, augustianeja, pretoriani-sotamiehiä, ja hämmennys
kasvoi kasvamistaan. Tigellinus, joka keskellä yötä katseli hävitystä ja
näki tuhansien tulien loimuavan, luuli lopulta näkevänsä vartiotulia
vihollisten leireistä. Hänen käskystään oli kaupunkiin tilattu suuret
määrät jauhoja ja valmiita leipiä sekä Ostiasta että kaikista lähiseudun
kylistä ja kaupungeista, mutta kun ensi lähetykset yöllä saapuivat
Emporiumiin, mursi kansa Aventinuksen puoleisen pääportin ja hyökkäsi
ruokavarojen kimppuun, saaden aikaan hirveän sekamelskan. Liekkien
valossa syntyi nyt ottelu leivistä, sillä seurauksella, että suuri osa
putosi maahan. Rikkoutuneista säkeistä varisseet jauhot peittivät
valkeana lumitienä koko Drusuksen ja Germanicuksen porttien välin, ja
melskettä kesti kunnes sotamiehet olivat valloittaneet rakennuksen ja
nuolien ja heittokeihästen avulla hajoittaneet joukot.

Tällaista hävitystä ei Rooma ollut kokenut sitten kuin Brennuksen
aikana, jolloin gallialaiset olivat hyökänneet kaupunkiin. Monet
vertailivatkin kauhistuksissaan tätä tulipaloa senaikaiseen. Mutta
olihan toki silloin edes Kapitolium säilynyt. Nyt ympäröi
Kapitoliumiakin hirveä tuliseppel. Marmori tosin ei palanut tulessa,
mutta öisin, kun tuuli hetkiseksi hajoitti liekit, saattoi
vuorenhuipulta nähdä Jupiterin temppelin pylväsrivien loistavan
ruusunkarvaisina, muuttuneina hehkuvien hiilten näköisiksi. Brennuksen
aikana oli Rooman väestö ollut rehellistä yhtenäistä kansaa, joka
rakasti kaupunkiaan ja alttarejaan, mutta nyt kierteli palavan kaupungin
muurien takana joukko, jossa enimmäkseen oli orjia ja vapautettuja,
raivostunutta, kapinallista väkeä, joka minä hetkenä hyvänsä nälän ja
hädän yllyttämänä oli valmis nousemaan kapinaan kaupunkia ja hallitusta
vastaan.

Tulipalon hirveä laajuus sai kuitenkin joukonkin sydämet vapisemaan ja
pidätti sen intohimojen puhkeamista. Mutta tulipalon hävityksen lisäksi
oli odotettavissa nälänhätä ja taudit. Ja sitä paitsi olivat hirveät
heinäkuun kuumat juuri alkaneet. Ilmaa, joka oli täynnä tulta ja
aurinkoa, oli miltei mahdoton hengittää. Yö ei tuottanut minkäänlaista
virkistystä, sillä silloin muuttui näyttämö täydelliseksi helvetiksi.
Päivälläkin tuntui se kyllä kamalalta ja pahaa ennustavalta. Keskellä
jättiläiskaupunki kukkuloillaan, muuttuneena ainoaksi tulta syökseväksi
hirviöksi--ympärillä, aina Albanian vuorille asti, sanomaton sekamelska:
majoja, telttoja, koppeja, ajoneuvoja, rasioita, kääröjä, kimpsuja,
kampsuja, tulisijoja, kaikki paksunaan tomua ja savua. Aurinko nousi
punaisena tulipalon takaa, ilma oli täynnä melua, huutoja, uhkaa, vihaa
ja kauhua, miesten, naisten ja lasten kasvoissa tylsä epätoivo.
Quiritit, kreikkalaiset, raa'at, vaaleasilmäiset miehet pohjoisesta,
Afrikasta ja Aasiasta--kaikki olivat sekaisin. Porvarien joukossa oli
orjia, vapautettuja, miekkailijoita, kauppiaita, käsityöläisiä,
poikanulikoita ja sotamiehiä: oikea ihmismeri vyöryi tulisaaren
ympärillä.

Kaikenkaltaiset huhut liikuttelivat tätä merta niinkuin tuuli aaltoja.
Uutiset olivat suotuisia tai vähemmin suotuisia. Kerrottiin, että
Emporiumiin oli saapunut määräämättömän paljo viljaa ja vaatteita, joita
ilmaiseksi piti jaettaman kansalle. Niinikään tiedettiin, että Aasian ja
Afrikan maakunnissa oli Caesarin käskystä ryöstetty kaikki aarteet ja
rikkaudet, jotta ne jaettaisiin Rooman asukkaille. Jokaisen piti muka
saada niin paljon, että hän voisi rakentaa oman talon. Samaan aikaan
liikkuili kuitenkin sellaisiakin uutisia, että vesijohtovesi on
myrkytetty ja että Nero aikoo hävittää kaupungin maan tasalle
muuttaakseen Kreikkaan tai Egyptiin ja sieltä alkaakseen hallita
maailmaa. Kaikki huhut levisivät salaman nopeudella. Kansa oli
taipuvainen uskomaan niihin kaikkiin, ja ne yllyttivät sen paikalla
mielialaa vastaaviin tunteenpurkauksiin, milloin toivoon, milloin
vihaan, pelkoon tai raivoon. Vihdoin joutui tämä tuhansiin nouseva,
kirjava joukko kuin kuumeeseen. Sama usko, joka oli voittanut jalansijaa
kristityissä, että nimittäin maailma pian hävitettäisiin tulella, oli
levinnyt myöskin jumalien tunnustajien joukkoon ja voitti päivä päivältä
enemmän alaa. Ihmiset menivät tainnoksiin tai tulivat mielipuoliksi. He
luulivat pilvestä, joita tuliloimut valaisivat, näkevänsä jumalien
katselevan maailman häviötä. Silloin korottivat he kätensä heitä kohti,
rukoilivat heiltä armoa tai kiroilivat heitä.

Sillaikaa hajoittivat sotamiehet kaupunkilaisten avulla taloja
Esquilinuksella, Caeliuksella ja Tiberin takana, ja tämän toimenpiteen
kautta pelastui todella joku osa kaupunkia. Mutta määräämättömät
aarteet, joita vuosikymmenten voitoilla oli keräilty, korvaamattoman
kalliit taideteokset, ihanat temppelit ja mitä kallisarvoisimmat
muistomerkit roomalaisesta menneisyydestä ja roomalaisten vallan
loistosta paloivat poroksi. Koko kaupungista pelastui ainoastaan
muutamia laitimaisia osia ja kymmeniätuhansia ihmisiä jäi kodittomiksi.
Jotkut levittelivät sellaisiakin huhuja, että sotamiehet hajoittavat
taloja vain siitä syystä, ettei kaupungista jäisi kiveä kiven päälle,
eikä suinkaan ehkäistäkseen tulen vauhtia. Tigellinus rukoili joka
kirjeessään Caesaria tulemaan Roomaan, jotta hän läsnäolollaan
rauhoittaisi raivostuneen kansan. Mutta Nero ei liikahtanut ennen kuin
"domus transitoria" oli syttynyt tuleen, ja kiire tuli hänelle sitten
vasta, kun hän pelkäsi sen hetken luistavan käsistään, jolloin tulipalo
olisi saavuttanut mahtavuutensa huipun.




NELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.


Tuli oli jo päässyt Via Nomentanalle asti, mutta samassa kääntyi tuuli.
Liekit vetäytyivät silloin Via Latalle ja Tiberiin päin, ympäröivät
Kapitoliumin, levisivät Forum Boariumille, hävittivät kaikki mitä ennen
olivat säästäneet ja likenivät uudestaan Palatinusta. Tigellinus, joka
oli koonnut ympärilleen kaikki pretorianien voimat, lähetti
lähettämistään sanansaattajia Caesaria vastaan, huomauttamaan, että
Caesar vain pitäisi varansa: tulipalo on tosin vielä yltymässä, mutta
ennen pitkää komea näytelmä jo saattaa alkaa riutua. Nero tahtoi sentään
vasta yön aikana saapua perille, jotta palavan kaupungin kuva olisi
nautittavammillaan. Hän pysähtyi siis Aqua Albanan seuduille, kutsutti
telttaansa tragikko Alituruksen, harjoitti hänen avullaan sopivia
asentoja, kasvojen ilmeitä ja liikkeitä sekä neuvotteli siitä, miten
käsivarret olivat pidettävät lausuessa sanoja: "oi pyhä kaupunki, mi
lujemmalta Ida-vuorta näytit"--olivatko molemmat käsivarret pidettävät
ylhäällä vai pitikö toisen käden pidellä forminksia ja toisen riippua
suorana pitkin kylkeä, tai oliko ainoastaan yksi käsivarsi nostettava
ilmaan. Sillä nämä kysymykset olivat hänen mielestään sinä hetkenä
tärkeämmät kaikkea muuta. Illansuussa hän vihdoin läksi liikkeelle ja
kysyi vielä silloin Petroniukselta, eikö hävitykselle pyhitettyjä runoja
välttämättömästi olisi höystettävä muutamilla komeilla, jumalia vastaan
tähdätyillä kirouksilla, ja eikö taiteenkin kannalta katsoen sellaisten
aivan välittömästi täytyisi puhjeta ilmoille ihmisen suusta, joka
paraikaa kadottaa isänmaansa.

Puoliyön aikaan hän ja hänen mahtava hovinsa vihdoin likeni kaupungin
muureja. Saatossa oli laumoittain hoviherroja, senaattoreja, ritareja,
vapautettuja, orjia, naisia ja lapsia. Kuusitoistatuhatta pretoriania
oli asetettu molemmin puolin tietä valvomaan, että Caesar rauhassa ja
vaaratta saisi kulkea, sekä pitämään raivostunutta kansaa sopivan matkan
päässä. Kun kansa sai nähdä kulkueen, rupesi se sadattelemaan, huutamaan
ja viheltämään, mutta ei uskaltanut hyökätä kimppuun. Kuului sentään
kättentaputuksiakin, sillä roskaväki, joka ei ollut omistanut mitään ja
joka niinmuodoin ei ollut saattanut mitään kadottaakaan, toivoi, että
sille nyt jaettaisiin jyviä, oliveja, vaatteita ja rahaa vielä
anteliaammin kuin ennen. Vihdoin hukkuivat sentään sekä huudot että
vihellykset ja kättentaputukset torvien toitotukseen ja rumpujen
pärinään. Tigellinus oli näet käskenyt ottaa vastaan Caesarin
tällaisella kunnianosoituksella. Päästyään Ostian portille pysähtyi Nero
hetkeksi ja virkkoi: "minä kodittoman kansan koditon valtias, mihin
kallistan yöksi onnettoman pääni!" Sitten hän sivuutti Clivus Dalphinin
ja nousi varta vasten valmistettuja portaita myöten Appian
vesijohtokaarelle. Häntä seurasivat augustianit ja laulajat sitroineen,
luuttuineen ja muine soittokoneineen.

Kaikki pidättivät henkeään, odottaen että hän lausuisi joitakin suuria
sanoja, jotka, kunkin oman turvallisuuden vuoksi, olisivat mieleen
painettavat. Mutta hän seisoi juhlallisena, mykkänä, puettuna
purppuraisiin vaatteisiin, päässä kultainen laakeriseppel, ja katseli
liekkien yhä yltyvää valtaa. Kun Terpnos ojensi hänelle kultaisen
luutun, nosti hän silmänsä taivasta kohti, jota liekit punailivat,
ikäänkuin hän sieltä olisi odottanut innostusta.

Kansa näki Caesarinsa seisomassa tulipalon verenkarvaisessa loistossa ja
osoitteli häntä sormellaan. Etempänä puhisivat tulikäärmeet, ja Rooman
ikuiset, pyhät muistomerkit paloivat poroksi: paloi Herkuleksen
temppeli, jonka Evander oli pystyttänyt, Jupiter Statorin temppeli,
Lunan temppeli, joka oli rakennettu vielä Servius Tulliuksen aikana,
Numa Pompiliuksen talo ja Vestan asunto ynnä Rooman kansan kotijumalat.
Liehuvien tuliharjojen lomitse saattoi tuon tuostakin nähdä
Kapitoliumin. Rooman entisyys, Rooman henki paloi poroksi, mutta Caesar
itse seisoi luuttu kädessä ja kasvoillaan tragillisen näyttelijän
naamio. Hän ei ajatellut häviävää isänmaataan, vaan runorakennetta ja
sanoja, joilla parhaiten voisi kuvata hävitystä, herättää suurinta
hämmästystä ja parhaiten saada yleisön puhkeamaan kättentaputuksiin.

Hän vihasi kaupunkia, vihasi sen asukkaita ja rakasti yksin omia
laulujaan ja runojaan. Sentähden hän sydämestään iloitsi, että hän
vihdoin oli saanut nähdä murhenäytelmän, jommoista hän oli kuvannut.
Runoseppä riemuitsi, lausuja oli innoissaan, vaikuttavien temppujen
etsijä nautti kauheasta näytelmästä ja ajatteli ihastuneena, että Trojan
hävitys tämän jättiläiskaupungin häviön rinnalla oli ollut leikintekoa.
Saattoiko hän enempää toivoa? Paloihan tuossa Rooma, maailmaa hallitseva
Rooma, ja hän, Caesar, seisoi vesijohtokaaren päällä, kädessään
kultainen luuttu, kaikkien nähtävänä, puettuna purppuraan,
hämmästyttävänä, komeana ja runollisena. Vähät siitä että kansanjoukko
tuolla etempänä, hämärässä, murisi ja raivosi. Muriskoon! Vuosisadat
vaihtuvat, tuhannet vuodet kuluvat, mutta aina ovat ihmiset muistelevat
ja ylistelevät runoilijaa, joka tällaisena yönä lauloi Trojan hävitystä
ja paloa. Mitä on hänen rinnallaan Homeros? Mitä on hänen rinnallaan
itse Apollo forminkseineen!

Nero nosti kätensä, kosketti kieliä ja puhkesi Priamon sanoihin:

"Oi isäini pesä, oi kallehin kehto!..."

Täällä taivasalla, tulipalon huristessa ja tuhansiin nousevan
kansanjoukon melutessa tuntui hänen äänensä kummallisen vähäpätöiseltä,
heikolta ja epävarmalta. Soittokoneiden helinä oli kuin kärpästen
surinaa. Mutta senaattorit, virkamiehet ja augustianit, jotka kaikki
olivat kerääntyneet vesijohtokaarelle, painoivat alas päänsä ja
kuuntelivat äänettömässä ihastuksessa. Nero lauloi kauan ja hänen
laulunsa kävi yhä surullisemmaksi. Kun hän hetkiseksi vaikeni kootakseen
henkeä, toisti laulajien kuoro viimeiset säkeet. Sitten
Nero--liikkeellä, jonka Aliturnus oli opettanut--riuhtaisi hartioiltaan
tragillisen "syrman", kosketteli kieliä ja jatkoi lauluaan. Kun
edeltäkäsin sävelletty runo vihdoin loppui, rupesi hän improvisoimaan ja
etsimään suuria vertauksia, joilla voisi kuvata edessään olevaa
näytelmää. Hänen kasvonsa alkoivat muuttua. Hän totisesti ei surrut
syntymäkaupungin häviötä, mutta hän nautti ja ihastui omien sanojensa
juhlallisesta soinnusta siihen määrään, että hän äkkiä päästi luutun
kolahtamaan maahan ja kääriytyi »syrmaansa». Siinä hän sitten seisoi
aivan kuin kivettyneenä, muistuttaen jotakin Palatinuksen pihaa
koristavaa Niobidi-kuvaa.

Vähän aikaa vaikenivat kaikki, sitten nousi kättentaputusten myrsky.
Mutta etempää kuului kansanjoukon ulvonta. Kukaan ei enää epäillyt, että
Caesar oli poltattanut kaupungin vain valmistaakseen itselleen näytelmän
ja tehdäkseen tapahtumasta laulun. Kun Nero kuuli huudot
sadoistatuhansista kurkuista, kääntyi hän augustianien puoleen, ja hänen
kasvonsa olivat surulliset. Hän hymyili tyyntä hymyä, kuten ihminen,
jota on kohdeltu väärin mutta joka alistuu kohtaloonsa.

"Kas noin paljon arvoa quiritit antavat minulle ja runoilleni," virkkoi
hän.

"Roistot!" vastasi Vatinius, "käske, herra, pretorianien hyökätä heidän
kimppuunsa."

Nero kääntyi nyt Tigellinuksen puoleen:

"Saatanko luottaa sotamiesten uskollisuuteen?"

"Saatat, jumalallinen," vastasi prefekti.

Mutta Petronius kohautti olkapäitään.

"Heidän uskollisuuteensa kyllä saatat luottaa, mutta et heidän
lukumääräänsä. Pysy vain paikoillasi, sillä täällä olet parhaimmassa
turvassa. Kansa on rauhoitettava."

Seneca ja konsuli Licinius olivat samaa mieltä. Raivo laaksossa yltyi
yltymistään. Kansa hankki aseikseen kiviä, telttapaaluja, laudanpätkiä,
joita se kiskoi irti ajopeleistä, ja kaikkinaisia rautaesineitä. Jonkun
ajan perästä saapui muutama kohortinpäämies ilmoittamaan, että joukko
ahdistaa pretorianeja sekä että sotamiehet suurimmalla vaivalla
puolustavat linjaa. He eivät sentään uskalla ryhtyä mihinkään, koskeivät
ole saaneet käskyä hyökätä kansan kimppuun.

"Jumalat!" huudahti Nero "mikä yö! Toisella puolen tulipalo, toisella
raivoisa ihmismeri!"

Hän rupesi taasen etsimään sanoja, joilla kauneiten voisi kuvata hetken
vaaraa, mutta samassa hän näki kaikkien ympärillä seisovien kalpeat,
hätääntyneet kasvot, ja silloin hänkin pelästyi.

"Antakaa minulle tumma viitta päähineineen!" virkkoi hän. "Mahtaakohan
tästä todella syntyä ottelu?"

"Herra," sanoi Tigellinus epävarmalla äänellä. "Olen tehnyt mitä ikinä
olen voinut, mutta vaara on todella suuri... Puhu, herra, kansalle ja
tee sille hyviä lupauksia."

"Vai pitäisi Caesarin puhua joukolle! Joku toinen saa tehdä sen minun
nimessäni. Kuka ottaa sen tehdäkseen."

"Minä!" lausui Petronius tyynesti.

"Mene, ystävä! Sinä olet minulle aina uskollisin... Mene, äläkä säästä
lupauksia."

Petronius kääntyi seurueen puoleen, kasvot huolettomina ja ivallisina.

"Läsnäolevat senaattorit," virkkoi hän, "ynnä Piso, Nerva ja Senecio
seuratkoot minua."

Sitten hän hitaasti astui alas vesijohtokaarelta. Ne, joita hän oli
käskenyt, seurasivat epäillen, mutta samalla jonkinlaisella
mielihyvällä, sillä hänen tyyneytensä vaikutti heininkin. Kun Petronius
oli päässyt kaaren juurelle, käski hän tuoda valkean hevosen ja istuutui
sen selkään. Seurueen etunenässä hän sitten ratsasti pitkien
pretorianirivien keskitse kohti mustaa, ulvovaa ihmislaumaa. Hänellä ei
ollut muita aseita kuin kaitainen, elfenluinen keppi, jota hän
tavallisesti piti kädessään.

Päästyään pretorianirivien päähän ratsasti hän suoraan ihmisjoukkoon.
Tulipalon valossa näkyi uhkaavia nyrkkejä ja kaikenlaisilla aseilla
varustettuja käsiä, kiiluvia silmiä, hiestyneitä kasvoja ja suita, jotka
kiljuivat ja joiden pielissä oli vaahtoa. Pian ympäröi raivostunut aalto
hänet ja hänen seurueensa. Ihmiset olivat todella heidän ympärillään
kuin merenä, pää pään vieressä, ja meri aaltoili ja läikkyi kammottavan
näköisenä.

Rähinä kasvoi kasvamistaan ja muuttui vihdoin eläimelliseksi
karjunnaksi. Seipäät ja talikot, jopa miekatkin, vinkuivat Petroniuksen
pään ympärillä, uhkaavat kädet kävivät kiinni hevosen suitsiin ja
ratsastajaan, mutta hän ajoi yhä syvemmälle kansanjoukkoon, kylmänä,
välinpitämättömänä, halveksivana. Tuontuostakin läjäytti hän kepillään
röyhkeimpiä päähän, mutta vain ikäänkuin raivatakseen tietä tavallisen
tungoksen läpi. Hänen tyyneytensä ja varmuutensa ei saattanut olla
hämmästyttämättä raivostunutta joukkoa. Vihdoin ihmiset tunsivat hänet,
ja useat äänet rupesivat huutamaan:

"Petronius! _Arbiter elegantiarum!_ Petronius!"

"Petronius!" kaikui jo kaikilta tahoilta.

Ja jota useammin hänen nimeään mainittiin, sitä enemmän lauhtuivat
kasvot ja sitä enemmän tyyntyi rähinä, sillä tuo komea patricio, joka ei
ikinä ollut koettanut saavuttaa kansan suosiota, oli kuin olikin sen
suosikki. Häntä pidettiin inhimillisenä ja ylevämielisenä miehenä, ja
kansa oli ruvennut suosimaan häntä varsinkin Pedanius Secunduksen
rettelöiden aikana. Olihan hän silloin koettanut lieventää hirveää
tuomiota, joka määräsi kuolemaan kaikki prefektin orjat. Varsinkin
orjalaumat rakastivat häntä sillä rajattomalla rakkaudella, jolla
poljetut ja onnettomat ihmiset tavallisesti rakastavat olentoa, joka
heille osoittaa edes hiukkasen myötätuntoisuutta. Tänä hetkenä olivat
ihmiset sitäpaitsi uteliaat kuulemaan, mitä Caesarin lähettiläällä olisi
sanomista. Kukaan nimittäin ei epäillyt, että Caesar tahallaan oli
lähettänyt juuri hänet.

Petronius riisui valkean, purppuralla päärmätyn togansa, nosti sen
ilmaan ja heilutti sitä päänsä päällä, merkiksi siitä, että hän tahtoo
puhua.

"Hiljaa! hiljaa!" huudettiin joka taholta.

Hetkisen perästä kansanjoukko todella vaikeni. Petronius kohosi
seisomaan hevosen selkään ja rupesi puhumaan korkealla, tyynellä
äänellä:

"Kansalaiset! toistakoot ne, jotka kuulevat sanani, etempänä seisoville
mitä olen puhunut. Ja koettakoon jokainen käyttäytyä ihmisiksi eikä kuin
peto arenalla."

"Puhu! puhu!..."

"Kuulkaatte siis! Kaupunki rakennetaan uudelleen. Luculluksen,
Maecenaksen, Caesarin ja Agrippinan puutarhat avataan käytettäviksenne!
Huomisesta alkaen jaetaan teille jyviä, viiniä ja oliveja niin
runsaasti, että jokainen voi täyttää vatsansa kurkkua myöten! Sitäpaitsi
Caesar valmistaa teille kilpaleikkejä, joitten vertaisia ei maailma vielä
ole nähnyt, teitä odottaa juhlat ja lahjat. Rikkaammiksi tulette
tulipalon jälkeen kuin ennen sitä olittekaan!"

Vastauksena hänen sanoihinsa alkoi kuulua murinaa, ja se leveni joka
haaralle niinkuin aalto leviää vedessä, kun siihen on heitetty kivi:
likempänä seisovat ilmoittivat kauempana seisoville hänen tiedonantonsa.
Vähitellen rupesi kuulumaan huutoja ja vihan tai tyytyväisyyden
ilmauksia ja vihdoin muuttui kaikki mahtavaksi meluksi.

"_Panem et circenses!_... Leipää ja sirkusleikkejä!"

Petronius kääriytyi togaansa ja pysyi jonkun aikaa liikkumattomana. Hän
oli valkeassa puvussaan kuin marmorikuva. Rähinä yltyi, se voitti jo
tulipalonkin räiskeen, levisi joka taholle ja tuntui tulevan yhä
syvemmältä, mutta lähettiläällä nähtävästi vielä oli jotakin sanomista,
koska hän yhä odotti.

Vihdoin hän taasen heilautti kättään, kehoittaen kansanjoukkoa
vaikenemaan, ja virkkoi:

"Lupasin teille _panem et circenses_, mutta korottakaa nyt te
puolestanne huuto Caesarin kunniaksi, joka teidät ruokkii ja vaatettaa.
Sitten saatte, ihmisrääsyt, panna levolle, sillä päivä alkaa pian
sarastaa."

Näin lausuttuaan käänsi hän hevosensa, läiskäytti keveästi kepillään
päihin ja kasvoihin, jotka sattuivat olemaan tiellä, ja ratsasti
hitaasti pretorianien rivejä kohti.

Hetkisen perästä hän jo oli vesijohtokaarella. Siellä vallitsi hirveä
kauhistus. Herrat olivat nimittäin ymmärtäneet väärin huudon _panem et
circenses_ ja luulleet, että kansanjoukko oli päästänyt ilmoille
uuden vihanpurkauksen. Eivät he myöskään olleet saattaneet odottaa, että
Petronius suoriutuisi pälkähästä. Kun siis Nero sai hänet nähdä, karkasi
hän aina portaille asti ja kysyi, kasvot kalpeina mielenliikutuksesta:

"No mitä? Miten siellä asiat nyt käyvät? Tuleeko todella ottelu?"

Petronius veti ilmaa keuhkoihinsa, hengitti syvältä ja virkkoi:

"Kautta Polluxin! kuinka he hikoilevat ja haisevat! Antakoon joku
minulle kiireesti »epilimmaa», sillä muuten pyörryn."

Sitten hän kääntyi Caesarin puoleen.

"Lupasin heille viljaa, oliveja, pääsyn puutarhoihin ja kilpaleikkejä.
He jumaloivat sinua taasen minkä jaksavat ja mylvivät vaahtoavin huulin
sinulle kunniaa. Jumalat, kuinka se roskaväki osaa haista pahalta!"

"Pretorianini ovat valmiina," huudahti Tigellinus, "ja jollet olisi
heitä rauhoittanut, olisin ikipäiviksi tukkinut kirkujien suun. Sääli,
Caesar, ettet sallinut sotamiesten käyttää voimiaan."

Petronius katsahti puhujaan, kohautti olkapäitään ja virkkoi:

"Ei se vielä ole myöhäistä. Ehkä he jo huomenna saavat niitä käyttää."

"Ei, ei!" huudahti Caesar. "Käsken avata heille puutarhat ja annan jakaa
viljaa. Kiitän sinua, Petronius! Valmistan heille kilpaleikit ja esitän
julkisesti saman laulun, jonka tänään lauloin teille."

Näin sanottuaan laski hän käsivartensa Petroniuksen olkapäälle, vaikeni
hetkisen, rauhoittui ja virkkoi vihdoin:

"Sanoppa suoraan: minkä vaikutuksen tein minä laulaessani?"

"Sinä olet näytelmän arvoinen, ja näytelmä oli sinun arvoisesi," vastasi
Petronius.

Sitten hän kääntyi tulipaloon päin ja lausui:

"Nyt katselemme vielä vanhaa Roomaa ja sanomme sille jäähyväiset."




NELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.


Apostolin sanat valoivat luottamusta kristittyjen sieluihin. Tosin
maailmanloppu heidän mielestään aina oli likellä, mutta he alkoivat
taasen uskoa, ettei hirveä tuomio ehkä aivan vielä tule ja että he ehkä
vielä saavat nähdä Neron herrauden--ja se oli heidän silmissään samaa
kuin Antikristuksen herraus--loppuvan, sekä Jumalan koston saavuttavan
hänet hänen rikostensa takia. Kun he siis olivat rukoilleet ja saaneet
sydämilleen vahvistusta, alkoivat he poistua maakuopasta erotakseen
kukin haaralleen ja palatakseen piilopaikkoihinsa, ehkäpä Tiberinkin
taakse, koska oli kerrottu, että tuli muutamissa kohdin oli saatu
sammumaan ja että se tuulen kanssa oli kääntynyt poispäin joesta sekä
että se, hävitettyään kaikki mitä saattoi hävittää, vihdoin oli lakannut
leviämästä.

Apostolikin jätti Vinitiuksen ja Chilonin seurassa maakuopan. Nuori
tribuni ei uskaltanut häiritä hänen rukoustaan, vaan kulki jonkun aikaa
äänetönnä, rukoillen armoa silmillään ja vavisten tuskasta. Mutta monet
monituiset ihmiset tulivat suutelemaan apostolin kättä tai vaatteen
lievettä, äidit ojensivat lapsensa hänen puoleensa, toiset heittäytyivät
polvilleen pimeään, pitkään eteiseen, nostivat lamput ilmaan ja
rukoilivat siunausta. Sitäpaitsi asteli heidän rinnallaan toisia, jotka
veisasivat virsiä. Ei siis ilmaantunut sopivaa hetkeä kysymysten
tekemiseen eikä vastausten antamiseen. Samoin oli ollut maakuopassa.
Vasta kun apostoli kolme kertaa oli siunannut kaikki ja tultiin
väljemmille aloille, jonne palava kaupunki jo näkyi, kääntyi hän
Vinitiuksen puoleen ja lausui:

"Älä pelkää. Tässä likellä on kivenhakkaajan asunto, josta tapaamme
Lygian, Linuksen ja Lygian uskollisen palvelijan. Kristus, joka on
määrännyt tytön omaksesi, on suojellut hänet sinulle."

Vinitius horjahti ja jäi nojautumaan kalliota vastaan. Matka Antiumista,
tapaukset muurien ulkopuolella, Lygian etsiminen polttavan savun
keskeltä, unettomuus ja hirveä levottomuus olivat heikentäneet hänen
voimiaan, ja kun hän nyt kuuli, että se, mikä hänelle oli rakkainta
maailmassa, on tässä likellä ja että hän pian saa hänet nähdä, niin
menivät hänen viimeisetkin voimansa. Hän kävi äkkiä niin heikoksi, että
lankesi apostolin jalkain juureen, kietoi käsivartensa hänen polviensa
ympäri ja jäi siihen, saamatta sanaa suustaan.

Apostoli, joka tahtoi torjua luotaan kaikki kiitokset ja
kunnianosoitukset, lausui:

"Älä kiitä minua! Anna kunnia Kristukselle!"

"Mikä kelpo jumala!" virkkoi Chilon. "Mutta mihin minä oikeastaan panen
muulit, jotka tuolla odottavat meitä?"

"Nouse ja seuraa minua," sanoi Pietari tarttuen nuorukaisen käteen.

Vinitius nousi. Loimujen valossa saattoi nähdä, että mielenliikutus oli
pusertanut kyyneliä hänen kalpeille kasvoilleen. Hänen huulensa
värisivät ikäänkuin hän olisi rukoillut.

"Lähtekäämme," lausui hän.

Mutta nyt puuttui Chilon puhumaan:

"Herra, mihin minä panen muulit, jotka odottavat? Ehkä kunnianarvoisa
profeetta mieluummin ratsastaa kuin kävelee."

Vinitius ei itsekään tietänyt mitä hän vastasi, mutta kuultuaan
Pietarilta, että kivenhakkaajan maja oli aivan likellä, hän virkkoi
vihdoin:

"Vie muulit Macrinukselle."

"Suo anteeksi, herra, jos muistutan sinulle taloa Ameriolassa. Tällaisen
hirveän tulipalon aikana pikkuasiat helposti unohtuvat."

"Sinä saat talon."

"Oi, sinä Numa Pompiliuksen jälkeläinen, olen aina luottanut sanaasi,
mutta koska itse ylevämielinen apostoli nyt sattuu olemaan tässä
kuulemassa, pyydän vielä muistuttaa, että lupasit minulle myöskin
viinitarhan. _Pax vobiscum_. Minä tulen pian luoksesi, herra.
_Pax vobiscum_."

He vastasivat:

"Ja sinun kanssasi."

Sitten he kääntyivät oikealle vuoria kohti. Matkalla puhui Vinitius:

"Herra! pese minut kasteen vedellä, jotta voisin sanoa itseäni
Kristuksen todelliseksi tunnustajaksi, sillä minä rakastan häntä koko
sielustani ja voimastani. Pese minut pian, sillä sydämeni on jo valmis.
Minä teen mitä käsket, mutta käske sinä, sillä muuten en tiedä, mitä
minun pitää tehdä."

"Rakasta ihmisiä veljinäsi," vastasi apostoli, "sillä vain rakkaudella
voit Häntä palvella."

"Niin! Minä sen ymmärrän ja tunnen. Lapsena uskoin roomalaisiin
jumaliin, vaikken rakastanutkaan heitä, mutta tätä ainokaista rakastan
niin, että ilolla panisin alttiiksi elämäni Hänen tähtensä."

Hän loi katseensa taivasta kohti ja jatkoi haltioissaan:

"Sillä hän yksin on olemassa! Sillä hän yksin on hyvä ja laupias! Ja
vaikka koko tämä kaupunki ja vaikka koko tämä maailma katoaisi, niin
yksin Häntä minä tunnustaisin ja todistaisin."

"Hän on siunaava sinut ja sinun huoneesi," virkkoi apostoli.

He joutuivat toiseen maakuoppaan, jonka päästä saattoi eroittaa heikkoa
valoa. Pietari viittasi kädellään valoon päin ja lausui:

"Kas tuolla on kivenhakkaajan mökki, joka soi meille suojaa, kun sairaan
Linuksen kanssa palasimme Ostrianumista emmekä enää päässeet Tiberin
taakse."

Pian olivat he perillä. Mökkiä olisi mieluummin saattanut sanoa
luolaksi, sillä se oli rakennettu vuoren taipeeseen ja savesta ja
ruo'oista tehdyllä seinällä suojattu ulkoapäin. Ovi oli kiinni, mutta
aukosta, joka toimitti ikkunan virkaa, näkyi tulta.

Joku tumma, jättiläiskokoinen olento nousi, läksi tulijoita vastaan ja
kysyi:

"Keitä te olette?"

"Kristuksen palvelijoita," vastasi Pietari. "Rauha olkoon kanssasi,
Ursus."

Ursus laskeutui apostolin jalkain juureen, ja kun hän sitten tunsi
Vinitiuksen, nosti hän hänen kätensä huulilleen.

"Ja sinäkin, herra!" huudahti hän. "Siunattu olkoon Karitsan nimi sen
ilon tähden, jonka valmistat Callinalle."

Näin sanottuaan avasi hän oven, ja he astuivat majaan. Kipeä Linus
makasi olkivuoteella, joka oli tehty permannolle. Hänen kasvonsa olivat
laihtuneet ja kellertävät, otsa valkea kuin elfenluu. Lieden ääressä
istui Lygia, pujotellen pieniä kaloja rihmaan. Ne olivat nähtävästi
määrätyt ilta-ateriaksi.

Hän pujotteli innokkaasti kalojaan ja arveli luultavasti kuulevansa vain
Ursuksen askeleet. Sentähden ei hän laisinkaan nostanut päätään. Mutta
Vinitius likeni, lausui hänen nimensä ja ojensi käsivartensa hänen
puoleensa. Silloin tyttö kiireesti nousi, riemun säde lensi hänen
kasvoilleen ja sanatonna onnesta kuin lapsi, joka surun ja tuskan
pitkien päivien perästä saa takaisin isänsä tai äitinsä, heittäytyi hän
hänen avoimeen syliinsä.

Vinitius painoi häntä rintaansa vastaan ihastuksissaan, ikäänkuin hän
ihmeen kautta olisi pelastunut. Sitten hän päästi hänet syleilystään,
tarttui molemmin käsin hänen päähänsä, suuteli otsaa ja silmiä ja sulki
taasen hänet syliinsä. Hän toisteli toistamistaan hänen nimeään,
heittäytyi polvilleen hänen eteensä, suuteli hänen kättään ja osoitti
hänelle mitä hartainta, hellintä kunnioitusta. Hänen riemunsa oli
rajaton kuten hänen rakkautensa ja onnensakin.

Vihdoin hän rupesi kertomaan, kuinka hän oli lähtenyt lentoon
Antiumista, kuinka hän oli etsinyt Lygiaa muurien takaa ja savun seasta
Linuksen talosta, kuinka hän oli kärsinyt ja kitunut, ennenkuin apostoli
hänelle ilmoitti hänen piilopaikkansa.

"Mutta nyt," puhui hän, "kun vihdoinkin olen sinut löytänyt, en enää
jätäkään sinua tulen ja raivostuneen kansanjoukon keskelle. Ihmiset
surmaavat toisiaan muurien takana, hurjistuneet orjat käyttäytyvät kuin
ryövärit, Jumala yksin tietää mitä kärsimyksiä Rooman vielä on
kestettävä. Mutta minä vapautan sinut ja teidät kaikki. Oi, sinä
rakkaani!... Tahdotko lähteä mukaani Antiumiin? Siellä astumme laivaan
ja purjehdimme Siciliaan. Minun maani ovat teidän maitanne, minun taloni
teidän talojanne. Kuulepa minua! Siciliassa tapaamme Aulukset, minä
annan sinut Pomponialle ja otan sinut vasta hänen käsistään. Ei sinun
enää, rakkaimpani, tarvitse pelätä minua. Kaste tosin ei vielä ole
puhdistanut minua, mutta kysypä Pietarilta, enkö minä vähän aikaa
sitten, kun olimme matkalla luoksesi, sanonut tahtovani tulla Kristuksen
todelliseksi tunnustajaksi ja enkö pyytänyt, että hän kastaisi minut,
vaikkapa tässä kivenhakkaajan matalassa majassa. Luota minuun, luottakaa
kaikki minuun."

Yhä kirkastuvin kasvoin kuunteli Lygia näitä sanoja. He olivat todella
kaikki eläneet ainaisessa pelossa ja epävarmuudessa, ensinnä
juutalaisten vainojen tähden, sitten tulipalon ja kaikkinaisesta
kurjuudesta johtuvan sekasorron takia. Muutto rauhaisaan Siciliaan olisi
tehnyt lopun kaikesta levottomuudesta ja samalla aloittanut uuden onnen
aikakauden heidän elämässään. Jos Vinitius olisi tahtonut ottaa mukaansa
yksin Lygian, olisi tyttö varmaan voittanut kiusauksen, sillä ei hän
olisi suostunut heittämään apostoli Pietaria ja Linusta, mutta olihan
Vinitius sanonut: »Lähtekää mukaani! Minun maani ovat teidän maitanne,
minun taloni teidän talojanne!»

Lygia painui suutelemaan Vinitiuksen kättä kuuliaisuutensa merkiksi ja
lausui:

"Sinun kotilietesi on minun kotilieteni."

Samassa häntä sentään rupesi hävettämään, että hän oli lausunut sanat,
jotka morsian roomalaisen tavan mukaan lausui vasta häissä. Hänen
poskensa alkoivat hehkua ja hän seisoi siinä tulen valossa pää alas
painuneena, hämillään ja peläten, että hänen sanansa tulkittaisiin
väärin.

Mutta Vinitiuksen katseessa kuvastui ainoastaan rajaton hellyys. Vihdoin
hän kääntyi Pietarin puoleen ja puhkesi puhumaan:

"Rooma palaa Caesarin käskystä. Hän valitti jo Antiumissa, ettei hän
koskaan ollut nähnyt suurta tulipaloa. Mutta koskei hän kavahtanut
tekemästä sellaista rikosta, niin ajatelkaa, mitä vielä saattaa
tapahtua! Kuka takaa, ettei hän, saatuaan kootuksi sotajoukot, käske
surmata asukkaita. Kuka tietää, keitä kaikkia tuomitaan kuolemaan, kuka
tietää, eikö tulipalon kauhuja seuraa kansalaissota, murhat ja nälkä?
Suojelkaa siis omaa elämäänne ja suojelkaamme Lygiaa. Siellä saatatte
rauhassa odottaa kunnes myrsky on mennyt ohitse, ja sitten palaatte
taasen kylvämään siementänne."

Samassa alkoi, ikäänkuin Vinitiuksen sanojen vahvistukseksi, ulkoa,
Vaticanuksen kentältä päin, kuulua kaukaisia, rajuja, kammottavia
huutoja. Kivenhakkaaja, mökin omistaja, palasi myöskin kotiin, sulki
kiireesti oven ja puhkesi puhumaan:

"Ihmiset surmaavat toisiaan Circus Neron luona. Orjat ja miekkailijat
ovat hyökänneet porvarien kimppuun."

"Kuuletteko!" huudahti Vinitius.

"Mitta täyttyy," lausui apostoli, "ja onnettomuudet ovat olevat
äärettömät niinkuin meri."

Sitten hän kääntyi Vinitiuksen puoleen, osoitti Lygiaa ja jatkoi:

"Ota neito, jonka Jumala sinulle on määrännyt, ja pelasta hänet.
Lähteköön Linus, joka on sairas, ja Ursus mukaanne."

Mutta Vinitius, joka rakasti apostolia kiihkeän luontonsa koko voimalla,
huudahti:

"Vannon sinulle, opettaja, etten jätä sinua tänne turmion omaksi."

"Siunatkoon sinua Jumala hyvästä tahdostasi," vastasi apostoli, "mutta
etkö ole kuullut, että Kristus kolme kertaa sanoi minulle meren
rannalla: »ruoki minun lampaitani!»"

Vinitius vaikeni.

"Jos siis sinä, jonka haltuun ei kukaan ole uskonut minua, sanot, ettet
jätä minua turmion omaksi, niin kuinka minä jättäisin laumani
onnettomuuden päivänä? Kun merellä kävi myrsky ja kun me kaikki
pelkäsimme sydämissämme, niin ei Hänkään jättänyt meitä. Eikö siis
minun, palvelijan, pidä seurata Herrani jälkiä?"

Linus nosti nyt laihtuneet kasvonsa ja kysyi:

"Entä minun, oi Herran huoneenhaltija, eikö minun pidä seurata sinun
esikuvaasi?"

Vinitius rupesi sivelemään kädellään otsaansa, ikäänkuin hän olisi
taistellut itseään vastaan tai hengissä ruoskinut itseään. Sitten hän
tarttui Lygian käteen, ja hänen äänessään värisi roomalaisen soturin
päättäväisyys, kun hän virkkoi:

"Kuulkaa minua, Pietari, Linus, ja sinä Lygia! Minä puhuin inhimillisen
ymmärrykseni mukaan, mutta teillä on toinen ymmärrys ja se ei katso omaa
vaaraa, vaan ainoastaan Vapahtajan käskyjä. Niin! minä en ymmärtänyt
asiaa ja minä erehdyin, sillä vielä ei kaihi ole otettu pois silmistäni,
ja vanha luonto elää minussa yhä. Mutta minä rakastan Kristusta ja
tahdon ruveta Hänen palvelijakseen. Vaikka tässä siis on kysymys paljoa
enemmästä kuin oma elämä, polvistun tähän teidän eteenne ja lupaan, että
minäkin tahdon täyttää rakkauden käskyn enkä heitä veljiäni
onnettomuuden päivänä."

Hän lankesi polvilleen ja joutui äkkiä haltioihinsa: hän korotti
käsivartensa taivasta kohti ja rupesi huutamaan:

"Joko ymmärrän Sinut, oi Kriste? Joko kelpaan Sinulle?"

Hänen kätensä vapisivat, silmät täyttyivät kyynelillä, uskon ja
rakkauden yli vuotava tunne tärisytti hänen ruumistaan. Mutta apostoli
Pietari otti savisen astian, jossa oli vettä, likeni häntä ja lausui
juhlallisesti:

"Kastan sinut nimeen Isän ja Pojan ja Hengen, amen!"

Silloin valtasi uskonnollinen innostus kaikki läsnäolijat. Heidän
silmissään täyttyi mökki yliluonnollisella valolla, he olivat
kuulevinaan taivaallista soittoa, luolan vuori oli avautuvinaan heidän
päänsä päältä ja taivaasta liihoitteli enkelejä heidän luokseen. Mutta
ylinnä näkyi risti, ja naulojen lävistämät kädet siunasivat heitä.

Ulkona yltyi taistelevien kirkuna, ja liekit palavassa kaupungissa
räiskähtelivät yhä ankarammin.




NELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.


Kansanjoukot asettuivat Caesarin ihaniin puutarhoihin, entisiin
Domitianuksen ja Agrippinan puistoihin, Mars-kentälle, Pompejuksen,
Sallustiuksen ja Maecenaksen puutarhoihin. He anastivat porttikäytävät,
pallonlyöntiä varten rakennetut huoneet, ihanat huvimajat ja eläinten
kopit. Riikinkukot, flamingot, joutsenet, kamelikurjet, gasellit,
Afrikasta tuodut antilopit, hirvet ja kauriit, joita pidettiin
kaunistamassa puutarhoja--kaikki teurasti joukko. Ostiasta tuotiin
ruokavaroja niin runsaasti, että erilaiset alukset muodostivat ikäänkuin
sillan, jota myöten saattoi astua Tiberin toiselta rannalta toiselle.
Viljaa myytiin kuulumattoman halvasta hinnasta, nimittäin kolmesta
sestersistä, ja köyhimmät saivat sitä aivan ilmaiseksi. Äärettömiä
viini-, olivi- ja kastanjavarastoja saapui kaupunkiin, ja vuorilta
kuljetettiin joka päivä lehmä- ja lammaskarjoja. Kerjäläiset, jotka
ennen tulipaloa olivat piiloitelleet Suburran ahtailla kaduilla ja jotka
monesti todella olivat olleet nälkään kuolemaisillaan, elivät itse
asiassa nyt paljoa paremmin kuin ennen. Nälänhädän vaara oli kokonaan
ehkäisty, mutta vaikeampi oli välttää ryöstöä, varkautta ja muuta
vallattomuutta. Kulkurielämä vakuutti varkaille, ettei rangaistus saata
tulla kysymykseenkään, varsinkin koska he sanoivat olevansa Caesarin
ihailijoita ja taputtivat käsiään aina kun hän näyttäytyi. Olojen
pakosta lakkasi oikeuslaitos, joka olisi voinut hillitä vallattomuutta,
toimimasta, ja kaupungissa, jonne oli kerääntynyt koko maailman
roskaväki, kävi elämä sellaiseksi, ettei sitä ihmiskielin saata kuvata.
Öisin tapeltiin, murhattiin ja ryöstettiin naisia ja poikia. Porta
Mugioniksen luona, minne Campanialta kuljetetut karjat pysähtyivät,
oteltiin niin kiivaasti, että sadat ihmiset saivat surmansa. Joka aamu
vilisi Tiberin rannoilla hukkuneiden ruumiita. Kukaan ei korjannut pois
niitä, ja heinäkuun kuumuudessa, jonka tulipalo oli tehnyt vieläkin
sietämättömämmäksi, mätänivät ne pian, täyttäen ilman mitä
iljettävimmällä hajulla. Leireissä levisivät taudit, huolestuneet
ihmiset rupesivat jo pelkäämään suurta ruttoa.

Kaupunki yhä paloi. Vasta kuudentena päivänä, kun tulipalo oli päässyt
Esquilinuksen kaupunginosaan, jossa suuri joukko rakennuksia oli
hajoitettu, rupesi sen voima heikkenemään. Hehkuvissa hiililäjissä oli
sentään vieläkin niin väkevä valo, ettei kansa saattanut uskoa
onnettomuuden olevan loppumaisillaan. Seitsemäntenä yönä kävi tuli
uudella voimalla Tigellinuksen rakennuksen kimppuun, mutta raivosi
ainoastaan lyhyen ajan, koska siltä pian loppui paloaines. Siellä täällä
romahtivat palaneet rakennukset maahan, ja silloin loimusi ilmaan
tulikäärmeitä ja kipinäpatsaita. Hehkuvat rauniot rupesivat vähitellen
mustumaan pinnalta. Auringon laskettua ei taivas enää käynyt
verenkarvaiseksi. Vain öisin, kun hävitetty kaupunki lepäsi mustana
erämaana, nousi hiililäjästä sinertäviä kieliä väreilemään ilmaan.

Rooman neljästätoista kaupunginosasta säilyi ainoastaan neljä, niihin
luettuna Tiberin-takainen puoli. Muut joutuivat liekkien uhreiksi. Kun
kekäleläjät vihdoin olivat hiiltyneet, jäi jäljelle ääretön, harmaa,
surullinen ja kuollut ala, joka ulottui Tiberistä Esquilinukseen ja
jossa mustat uunit törröttivät riveissä kuin muistopatsaat
hautausmaalla. Päivän aikaan liikkuili näiden patsaiden joukossa
juhlallisia ihmisjoukkoja etsimässä kalliita esineitä tai rakkaiden
omaisten luurankoja. Öisin ulvoivat koirat tuhkaläjillä, entisten
talojen paikoilla.

Koko se anteliaisuus ja avuliaisuus, jota Caesar oli osoittanut
joukolle, ei pystynyt tukahuttamaan mielenkuohua ja panettelua.
Tyytyväisiä olivat yksin rosvot, varkaat ja kodittomat kerjäläiset,
jotka nyt saivat syödä, juoda ja ryöstää minkä jaksoivat. Mutta ihmiset,
jotka olivat kadottaneet rakkaimmat omaisensa ja koko omaisuutensa,
eivät tyytyneet siihen, että puutarhat avattiin, että viljaa ja lahjoja
jaettiin sekä että luvattiin panna toimeen kilpaleikkejä. Heidän
onnettomuutensa oli liian suuri ja liian kuulumaton. Ne, joiden
sydämissä vielä kyti jonkinlainen kipinä rakkautta syntymäkaupunkiin ja
isänmaahan, joutuivat epätoivoihinsa ajatellessaan, että vanhan "Rooman"
nimi oli nyt häviävä maan päältä ja että Caesar sen tuhkasta aikoi
nostaa uuden kaupungin, jolla tulisi olemaan Neropoliksen nimi.
Tyytymättömyyden aalto kasvoi ja paisui päivä päivältä, ja vaikka
augustianit yhä mairittelivat ja Tigellinus valehteli kuten ennenkin,
ajatteli Nero, joka yhtä herkästi kuin muutkin Caesarit kaipasi joukon
suosiota, pelolla ja vavistuksella sitä kovaa taistelua elämästä ja
kuolemasta, joka hänen oli taisteltava patricioiden ja senaatin kanssa
ja jossa hän helposti saattoi joutua tappiolle. Yhtä levottomat olivat
augustianitkin, sillä joka aamu saattoi tuottaa heille turmion.
Tigellinus ehdotteli, että tuotettaisiin muutamia legionia
Vähästä-Aasiasta. Vatinius, jonka oli tapana nauraa silloinkin, kun hän
sai korvapuustin, tuli pahalle päälle; Vitellius kadotti ruokahalunsa.

Toiset augustianit neuvottelivat keskenään, miten vaara olisi
torjuttava, sillä kaikki tiesivät, että jos kapina syttyy ja Caesar saa
surmansa, niin ei yksikään augustianeista--paitsi mahdollisesti
Petronius--hengissä pääse leikistä. Neron hullutuksista syytettiin
nimittäin heidän vaikutustaan ja kaikki hänen rikoksensa pantiin heidän
niskoilleen. Kansa vihasi heitä paljon enemmän kuin Neroa.

He miettivät päänsä halki, miten he saisivat kansan epäluulon tulipalon
alkuunpanosta käännetyksi toisaalle. Mutta jos heidän onnistui turvata
oma henkensä, täytyisi heidän myöskin puhdistaa Caesar kansan tuomiosta,
sillä muutoin ei kukaan uskoisi, että he olivat viattomat
onnettomuuteen. Tigellinus rupesi nyt neuvottelemaan Domitius Aterin ja
yksin Senecankin kanssa, jota hän ei kärsinyt. Poppaea, joka hyvin
tunsi, että Neron turmio olisi tuottanut hänellekin hukan, kysyi neuvoa
uskonheimolaisiltaan ja hebrealaisilta papeilta. Oli nimittäin yleisesti
tunnettu asia, että hän jo monta vuotta oli tunnustanut Jehovan uskoa.
Nero katseli asiaa omalta kannaltaan. Se näytti hänen silmissään milloin
hirveältä, milloin lystikkäältä, ja mielialansa mukaan hän milloin oli
kauhistuksissaan, milloin huvitteli kuin lapsi. Ennen kaikkea hän
sentään koetti vainuta, mitä oli tulossa.

Kerran oli Tiberiuksen pelastetussa talossa pidetty pitkä neuvottelu,
joka ei johtanut mihinkään tuloksiin. Petronius oli sitä mieltä, että
ikävyyksien välttämiseksi oli paras matkustaa Kreikkaan, Egyptiin ja
Vähään-Aasiaan. Olihan matka päätetty jo aikoja sitten, mitä siinä enää
oli siirtämistä tuonnemmaksi, kun olo Roomassa muutenkin oli ikävä ja
vaarallinen.

Caesar ihastui tähän neuvoon, mutta hetkisen mietittyään virkkoi Seneca:

"Helppo sinne on lähteä, mutta vaikeampi sieltä on palata."

"Kautta Herakleksen!" vastasi Petronius. "Sopisihan palata aasialaisten
legionien etunenässä."

"Sen teenkin!" huudahti Nero.

Mutta Tigellinus asettui vastarintaan. Hän ei itse puolestaan ollut
keksinyt mitään neuvoa, ja jos Petroniuksen esitys vain olisi syntynyt
hänen omassa päässään, olisi hän pitänyt sitä kerrassaan pelastavana,
mutta nyt tuntui hänestä sietämättömältä, että Petronius taasen esiintyi
ainoana miehenä, joka vaaran hetkenä kykeni antamaan neuvoja ja
pelastamaan heidät kaikki pälkähästä.

"Kuule minua, oi jumalallinen," virkkoi hän, "se neuvo on kerrassaan
turha. Ennenkuin pääset Ostiaan, saattaa puhjeta sisällinen sota, ja
kuka tietää, eikö joku jumalallisen Augustuksen jälkeläisistä huudata
itseään Caesariksi, ja mitä me teemme, jos legionat asettuvat hänen
puolelleen?"

"Pidämme jo edeltäkäsin huolta siitä," vastasi Nero, "ettei Augustuksen
jälkeläisiä ole olemassa. Eipä heitä olekaan monta, joten on helppo
päästä heistä."

"Saatamme kyllä hävittää heidät, mutta onko tässä kysymys yksin heistä?
Vasta eilen kertoi väkeni kuulleensa kansanjoukon puhuvan, että
Caesarina pitäisi olla Traseaksen kaltainen mies."

Nero puraisi huultaan. Hetkisen perästä hän sentään nosti silmänsä
taivasta kohti ja virkkoi:

"Kelvottomat, kiittämättömät! Heillä on yllin kyllin jyviä ja hiiliä, he
voivat paistaa kakkuja niin paljon kuin haluavat--mitä he vielä
tahtovat?"

Siihen vastasi Tigellinus:

"Kostoa."

Kaikki vaikenivat. Äkkiä Caesar nousi, nosti kätensä korkeutta kohti ja
alkoi lausua:

»Sydän kostoa huutaa, kosto uhria.»

Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat ikäänkuin hän olisi unohtanut kaikki.

"Antakaa minulle taulu ja kynä," huudahti hän, "jotta kirjoittaisin
muistiin tämän runon. Lucanus ei ikinä ole luonut tällaista.
Huomasitteko, että se minulta syntyi silmänräpäyksessä?"

"Oi sinä verraton!" huusivat muutamat äänet. Nero kirjoitti taululle
säkeen ja virkkoi:

"Niin! kosto huutaa uhria."

Sitten hän kääntyi läsnäolijoiden puoleen ja jatkoi:

"Entä jos levittäisimme huhuna, että Vatinius on polttanut kaupungin, ja
uhraisimme hänet kansan vihalle?"

"Oi jumalallinen! Minkä arvoinen minä olen?" huusi Vatinius.

"Olet oikeassa! Uhriksi vaaditaan sinua suurempi... Entä Vitellius?..."

Vitellius kalpeni ja purskahti nauruun.

"Minun ihrani," sanoi hän, "saattaisi sytyttää uuden tulipalon."

Mutta Neron ajatukset olivat toisaalla. Hän vaivasi päätään miettimällä,
kuka todella saattaisi tyydyttää kansan raivon, ja löysikin vihdoin mitä
haki.

"Tigellinus," virkkoi hän hetkisen perästä, "sinä poltit Rooman!"

Läsnäolijat säpsähtivät. He ymmärsivät, että Caesar oli lakannut
laskemasta leikkiä ja että käännekohta asiain kulussa nyt oli tullut.

Tigellinuksen kasvot menivät irvaan kuin koiran, joka valmistuu
puremaan.

"Poltin Rooman sinun käskystäsi," vastasi hän.

He jäivät tuijottamaan toisiinsa kuin pahat henget. Äänettömyys oli niin
ehdoton, että saattoi kuulla atriumissa lentelevien kärpästen surinan.

"Tigellinus," virkkoi Nero, "rakastatko minua?"

"Tiedäthän sen, herra!"

"Uhraudu minun puolestani!"

"Jumalallinen Caesar," vastasi Tigellinus, "miksi ojennat minulle
suloisen juoman, jota minun ei ole lupa viedä huulilleni? Kansa on jo
raivoissaan ja vimmoissaan--tahdotko, että pretorianitkin
vimmastuisivat?"

Vaaran tunne valtasi kaikki läsnäolijat niin, että heidän selkäpiitänsä
karmi. Tigellinus oli pretorianien prefekti, ja hänen sanansa sisälsivät
selvän uhkauksen. Itse Nerokin ymmärsi sen, ja hänen kasvonsa kävivät
kalpeiksi.

Samassa astui Epaphroditos, Caesarin vapautettu, huoneeseen
ilmoittamaan, että jumalallinen Augusta haluaa nähdä Tigellinusta, koska
hänen luonaan paraikaa on miehiä, joiden tiedonantoja prefektin täytyy
kuunnella.

Tigellinus kumarsi Caesarille ja jätti huoneen, kasvoissa tyyni,
ylenkatseellinen ilme. Hän oli näyttänyt hampaansa heti kun häntä oli
uhattu lyödä, hän oli tahallaan näyttänyt kuka hän oli. Tuntien Neron
pelkuruuden oli hän nimittäin varma siitä, ettei maailman valtias enää
toista kertaa uskalla nostaa kättään häntä vastaan.

Nero vaikeni hyvän aikaa, mutta huomatessaan, että läsnäolijat odottivat
hänen sanojaan, lausui hän vihdoin:

"Olen elättänyt käärmettä povellani."

Petronius kohautti olkapäitään ikäänkuin huomauttaakseen, että sangen
helposti saattoi vääntää niskat nurin sellaiselta käärmeeltä.

"Mitä sanot? Puhu, neuvo!" virkkoi Nero, joka oli huomannut hänen
liikkeensä. "Yksin sinuun luotan, sillä sinulla on enemmän älyä kuin
kaikilla muilla, ja sinä rakastat minua."

Petronius oli jo sanomaisillaan: »nimitä minut pretorianien prefektiksi,
niin minä annan Tigellinuksen kansan käsiin ja rauhoitan kaupungin
yhdessä päivässä». Mutta hänen synnynnäinen mukavuutensa pääsi voitolle.
Prefektintoimi olisi velvoittanut häntä ottamaan niskoilleen koko
Caesarin persoonan ja ryhtymään tuhansiin julkisiin asioihin.
Minkätähden hän ottaisi niskoilleen sellaisen vaivan? Paljon hauskempi
oli hänen istua lukemassa runoja kauniissa kirjastossa, katsella vaaseja
ja kuvapatsaita tai pidellä sylissään Euniken jumalallisen kaunista
ruumista, kierrellä sormien ympäri hänen kultaisia kutrejaan ja suudella
hänen korallinvärisiä huuliaan.

Petronius virkkoi siis:

"Minä neuvon sinua lähtemään Akaiaan."

"Oi," vastasi Nero, "odotin sinulta parempaa neuvoa. Senaatti ei kärsi
minua. Jos minä lähden, niin kuka takaa, etteivät senaattorit liittoudu
minua vastaan ja huudata toista miestä Caesariksi? Ennen oli kansa
minulle uskollinen, mutta nyt se vetää yhtä köyttä heidän kanssaan...
Kautta Hadeksen! jospa senaatilla ja kansalla olisikin yksi yhteinen
pää!..."

"Salli minun huomauttaa, oi jumalallinen, ettei sinun tarvitse säilyttää
puolellasi kuin muutamia roomalaisia, niin koko Rooma on puolellasi,"
lausui Petronius hymyillen.

Mutta Nero puhkesi valittamaan:

"Mitä minä välitän Roomasta ja roomalaisista! Akaiassa minua
toteltaisiin. Täällä minua vaanii petos. Kaikki luopuvat minusta, kaikki
te valmistutte pettämään minua! Kyllä minä tiedän, kyllä minä tiedän!...
Te ette välitä siitä, miten tulevat vuosisadat teitä tuomitsevat,
kun petitte sellaisen taiteilijan kuin minä."

Äkkiä hän iski nyrkillä otsaansa ja huusi:

"Mutta todellakin!... Nämä huolet saattavat minut kokonaan unohtamaan
kuka olen."

Ja näin sanottuaan kääntyi hän Petroniuksen puoleen, ja hänen kasvonsa
olivat kokonaan kirkastuneet.

"Petronius," lausui hän, "kansa on vimmoissaan, mutta jos minä ottaisin
käteeni luutun ja lähtisin Mars-kentälle, jos siellä laulaisin kansalle
saman laulun, jonka tulipalon aikana lauloin teille, niin etkö luule,
että lauluni vaikuttaisi kuten Orpheuksen laulu villeihin petoihin?"

Tullius Senecio, joka halusi päästä Antiumista palaavien orjattariensa
luokse ja joka jo aikoja sitten oli kyllästynyt keskusteluun, puuttui
nyt puheeseen.

"Epäilemättä, Caesar, jos kansa vain antaa sinun päästä alkuun."

"Lähtekäämme Hellaaseen!" huudahti Nero tyytymättömänä.

Samassa astui Poppaea ja hänen perässään Tigellinus huoneeseen. Kaikkien
silmät kääntyivät ehdottomasti heihin. Ei ollut voittaja ikinä niin
ylpeänä astunut Kapitoliumille kuin Tigellinus tällä hetkellä seisahtui
Caesarin eteen.

Hän rupesi puhumaan hitaalla, merkitsevällä äänellä, josta kuului
ikäänkuin raudan kalske.

"Kuule minua, Caesar, sillä nyt saatan kertoa sinulle keksineeni keinon.
Kansa vaatii kostoa ja uhria, mutta sille ei riitä yksi uhri, se tahtoo
tuhansia. Oletko koskaan kuullut puhuttavan Kristuksesta, joka
ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana? Tiedätkö, keitä kristityt
ovat? Enkö ole kertonut sinulle heidän rikoksistaan, heidän hulluista
juhlamenoistaan ja heidän ennustuksistaan, joiden mukaan maailma hukkuu
tuleen? Kansa vihaa ja epäilee heitä. Kukaan ei ole nähnyt heitä
temppeleissä, sillä he pitävät meidän jumaliamme pahoina henkinä; eivät
he käy Stadiumissa katsomassa kilpa-ajoja eivätkä kristityt ikinä ole
kunnioittaneet sinua kättentaputuksilla. Kukaan heistä ei koskaan ole
tunnustanut sinua jumalaksi. He ovat ihmissuvun vihollisia, he ovat
kaupungin ja sinun vihamiehiäsi. Kansa on raivoissaan sinulle,
mutta ethän sinä, Caesar, käskenyt polttaa Roomaa, enkä minä sitä
polttanut... Kansa tahtoo kostoa--saakoon se himonsa tyydytetyksi!
Kansa epäilee sinua--kääntäkäämme se epäluulo toisaalle!"

Aluksi kuunteli Nero kummissaan Tigellinuksen sanoja, mutta vähitellen
hänen näyttelijäkasvonsa alkoivat muuttua ja ilmaista vihaa, sääliä,
myötätuntoisuutta ja kiihkoa. Äkkiä hän nousi, viskasi yltään togan,
joka valui hänen jalkainsa juureen, nosti molemmat kätensä korkeutta
kohti ja viipyi hetkisen äänetönnä siinä asennossa.

Vihdoin hän avasi suunsa ja lausui traagillisen näyttelijän äänellä:

"Zeus, Apollo, Hera, Athene, Persephone ja te kaikki kuolemattomat
jumalat, miksi ette rientäneet avuksemme? Mitä tämä onneton kaupunki on
tehnyt noille julmureille, kun he siihen määrään unohtivat kaiken
inhimillisyytensä, että polttivat sen?"

"He ovat ihmissuvun ja sinun vihollisia!" virkkoi Poppaea.

Muutkin rupesivat nyt huutamaan:

"Rankaise murhapolttajia! Jumalatkin vaativat kostoa."

Nero istuutui, päästi pään painumaan rinnalleen ja vaikeni taasen,
ikäänkuin häijyys, jolle hän oli korvansa kallistanut, olisi huumannut
häntä. Mutta hetkisen perästä hän ravisti käsiään ja virkkoi:

"Onko olemassa rangaistuksia ja tuskia, jotka olisivat sellaisten
rikosten arvoiset?... Mutta jumalat kyllä lohduttavat minua ja
Tartaruksen avulla keksin kansaraukalleni näytelmiä, joista se vielä
vuosisatojen kuluttua kiittää minua."

Petroniuksen otsa peittyi pilviin. Hän ajatteli vaaraa, joka uhkasi
Lygiaa, hänen rakastettua Vinitiustaan ja kaikkia muita, joiden opin hän
tosin oli hylännyt, mutta joiden viattomuudesta hän oli vakuutettu.
Sitäpaitsi hän ajatteli niitä verisiä huveja, jotka nyt olivat alkavat
ja joita hänen estetinen silmänsä ei voinut kärsiä. Tärkein oli hänelle
sentään seuraava ajatus: »minun täytyy pelastaa Vinitius, joka tulee
hulluksi, jos tuo kristitty tyttö saa surmansa», ja tämä päätös voitti
kaikki muut, vaikka Petronius varsin hyvin tiesi, että hän nyt ryhtyy
vaarallisempaan leikkiin kuin koskaan koko elämänsä aikana.

Hän rupesi kuitenkin puhumaan tavalliseen huolettomaan ja vapaaseen
tapaansa, kuten aina, kun hän arvosteli tai nauroi Caesarin ja
augustianien epäestetisiä puuhia:

"Niin, olettehan te nyt löytäneet sopivat uhrit! Hyvä on! Saatattehan
lähettää heidät arenalle tai pukea heidät »kidutustunicaan». Hyvä kyllä!
Mutta kuulkaa minua: teidän käsissännehän on valta, teidän käsissänne
pretorianit, teidän käsissänne voima--olkaa siis rehelliset edes
silloin, kun ei kukaan vieras ole kuulemassa. Pettäkää kansaa, mutta
älkää pettäkö itseänne. Saatattehan antaa kristityt kansan käsiin,
saatattehan määrätä heille mitä kärsimyksiä hyvänsä, mutta olkaa toki
siksi rohkeat, että itsellenne uskallatte tunnustaa, etteivät he ole
polttaneet Roomaa!... Hyi! Te sanotte minua arbiter elegantiarumiksi--
tietäkää siis, etten minä siedä huonoja komedioja. Hyi! kuinka tämä
kaikki muistuttaa teatterivajaa Porta Asinarian luona, jossa näyttelijät
huvittavat ulkokaupungin roskaväkeä näyttelemällä jumalia ja kuninkaita,
mutta näytännön loputtua kulauttavat kurkkuunsa hapanta viiniä ja
sipulia tai saavat selkäänsä. Olkaa todella jumalia ja kuninkaita!
Vakuutan, että teillä on oikeutta siihen. Sinä, Caesar, uhkasit meitä
tulevien vuosisatojen tuomiolla, mutta muista, että ne tulevat
langettamaan tuomion sinustakin. Kautta jumalallisen Clion! Maailman
valtias Nero, jumala Nero poltti Rooman, sillä hän oli yhtä mahtava maan
päällä kuin Zeus on Olympossa. Runoilija Nero rakasti runoutta siihen
määrään, että hän runouden tähden uhrasi isänmaansa! Maailman alusta
asti ei kukaan ole uskaltanut tehdä sellaista. Rukoilen sinua yhdeksän
Libethridin nimessä: älä kieltäydy sellaisesta kunniasta, sillä
vuosisadat ovat lauluin ylistävät sinua. Mitä Priamo on sinun
rinnallasi? mitä Agamemnon? mitä Akhilleus? mitä itse jumalat? Tosin ei
Rooman polttamista sanota hyväksi teoksi, mutta se on suuri ja tavaton!
Minä vakuutan sinulle, ettei kansa ole satuttava kättään sinuun. Ei
ikinä! Luota minuun. Kavahda itseäsi alentumasta tekoihin, jotka eivät
ole sinun arvoisiasi, sillä--sinua uhkaa tulevien vuosisatojen tuomio.
Ne saattavat sanoa: »Nero poltti Rooman, mutta ollen sekä pelkurimainen
Caesar että pelkurimainen runoilija ei hän uskaltanut tunnustaa
suurtekoa omakseen, vaan syyti syyn syyttömien niskoille»."

Petroniuksen sanat tekivät Neroon tavallisesti syvän vaikutuksen, mutta
tällä kertaa Petronius selvästi tiesi käyttävänsä viimeistä keinoaan:
parhaimmassa tapauksessa se saattoi pelastaa kristityt, mutta paljoa
helpommin se saattoi tuottaa hänelle itselleen turmion. Ei hän sentään
hetkeäkään epäillyt, sillä koskihan asia Vinitiusta, jota hän rakasti,
ja olihan samalla tilaisuus koetella onnea, ja se häntä aina oli
viehättänyt. »Arpa on heitetty», mietti hän itsekseen. »Saammepa nähdä,
mikä mieli apinassa pääsee voitolle: oma nahka vaiko maine hänelle on
rakkaampi.»

Sielussaan hän ei sentään laisinkaan epäillyt, ettei pelko pääsisi
voitolle.

Hänen sanojaan seurasi äänettömyys. Poppaea ja kaikki muut läsnäolijat
tuijottivat Neron silmiin kuin taivaankaareen. Nero puolestaan rupesi
oikomaan ylähuultaan, joten se tuli aivan likelle sieramia. Hänellä oli
tapana tehdä sillä lailla, kun hän ei tietänyt mihin hän ryhtyisi.
Vihdoin inho ja huoli selvästi kuvastuivat hänen kasvoillaan.

"Herra," virkkoi sen nähdessään Tigellinus, "salli minun lähteä täältä,
koska täällä tahdotaan syöstä sinun persoonasi turmioon ja koska sinua
täällä sanotaan pelkurimaiseksi Caesariksi, pelkurimaiseksi
runoilijaksi, murhapolttajaksi ja kulhariksi, sillä korvani eivät saata
sietää sellaisia sanoja."

"Olen joutunut tappiolle," ajatteli Petronius. Hän kääntyi Tigellinuksen
puoleen katsein, jolla suuri herra ja hienostunut mies katselee alhaista
kerjäläistä. Tigellinus joutui suuresti hämilleen.

"Tigellinus," virkkoi Petronius, "sinua minä sanoin näyttelijäksi, sillä
sinä näyttelet tänäkin hetkenä."

"Senkötähden, etten tahdo kuulla solvauksiasi?"

"Sentähden, että sanot rajattomasti rakastavasi Caesaria, vaikka
vastikään uhkasit yllyttää pretorianit häntä vastaan. Me ymmärsimme
sinut kaikki, Caesar myöskin."

Tigellinus, joka ei ollut uskonut Petroniuksen uskaltavan lyödä pöytään
sellaista valttia, kalpeni, hätääntyi ja meni aivan ymmälle. Mutta se
olikin arbiter elegantiarumin viimeinen voitto kilpailijasta, sillä
samassa virkkoi Poppaea:

"Herra, kuinka saatat sallia sellaisten ajatusten lentää ihmisen päähän
ja kuinka saatat sallia hänen lausua ne ääneen, suoraan vasten
kasvojasi!"

"Rankaise röyhkeää!" huusi Vitellius.

Nero oikoili taasen huultaan sieramiaan kohti ja käänsi Petroniukseen
lasimaiset, likinäköiset silmänsä.

"Niinkö," lausui hän, "sinä palkitset kaiken sen ystävyyden, jota olen
sinulle osoittanut?"

"Jos erehdyn, niin todista se," vastasi Petronius, "mutta tiedä, että
rakkauteni sinuun minut pakotti lausumaan mitä lausuin."

"Rankaise röyhkeää!" toisti Vitellius.

"Tee se!" kuului useita ääniä.

Atriumissa syntyi hälinää ja liikettä, sillä miehet rupesivat
vetäytymään erilleen Petroniuksesta. Pois meni Tullius Senecio, hänen
uskollisin toverinsa hovissa, ja nuori Nerva, joka siihen asti oli
osoittanut olevansa häneen erittäin kiintynyt. Hetkisen perästä seisoi
Petronius yksinään vasemmalla puolella atriumia, korjaili hymyillen
togansa poimuja ja odotti, mitä Caesar vielä sanoisi tai tekisi.

Nero virkkoi:

"He tahtovat, että minä rankaisisin sinua, mutta sinä olet toverini ja
ystäväni. Tiedä siis, että vaikka oletkin haavoittanut sydäntäni, minun
sydämeni sinua kohtaan tuntee ainoastaan ... anteeksiantoa."

"Olen pelannut ja joutunut tappiolle," ajatteli Petronius.

Caesar nousi. Neuvottelu oli lopussa.




VIIDESKYMMENES LUKU.


Petronius läksi kotiin, Nero ja Tigellinus menivät Poppaean atriumiin.
Siellä heitä odottivat samat miehet, joita prefekti vasta oli
puhutellut.

Heitä oli kaksi »rabbia» Tiberin takaa, puettuina pitkiin, juhlallisiin
viittoihin, hiipat päässä, nuori kirjuri, joka avusti heitä, ja Chilon.
Caesarin nähdessään papit kalpenivat mielenliikutuksesta, nostivat
käsivartensa ilmaan ja kumarsivat syvään.

"Terve, hallitsijain hallitsija ja kuningasten kuningas," lausui vanhin,
"terve maan valtias, valitun kansan holhooja ja Caesar, sinä jalopeura
ihmisten joukossa, jonka herraus on kuin auringon loisto, kuin
seeteripuu Libanonilla, kuin lähde, kuin palmu ja kuin Jerikon balsami."

"Ettekö te tunnusta minua jumalaksi?" kysyi Caesar.

Papit kävivät vieläkin kalpeammiksi, mutta vanhempi heistä korotti
taaskin äänensä:

"Sinun sanasi, herra, ovat suloiset kuin viinirypäleterttu ja kuin kypsä
viikuna, sillä Jehova on täyttänyt sydämesi hyvyydellä. Mutta vaikka
isäsi edeltäjä, Caesar Cajus, olikin julma mies, eivät lähettiläämme
tunnustaneet häntä jumalaksi, vaan olivat valmiit kuolemaan mieluummin
kuin rikkomaan lain käskyjä."

"Käskihän Kaligula heittää heidät jalopeurojen eteen?"

"Ei, herra, Caesar Cajus pelkäsi Jehovan vihaa."

He nostivat päänsä, sillä mahtavan Jehovan nimi rohkaisi heitä. Luottaen
hänen apuunsa katsoivat he jo rohkeammin Neroa silmiin.

"Syytättekö kristittyjä Rooman polttamisesta?" kysyi Caesar.

"Me syytämme heitä, oi herra, vain siitä, että he ovat lain vastustajia,
ihmissuvun vihamiehiä, Rooman ja sinun vihamiehiäsi, sekä siitä, että he
jo aikoja sitten ovat uhanneet kaupunkia ja maailmaa tulella. Loput
kertoo sinulle tämä mies, jonka huulia ei valhe ole tahrinut, koska
hänen äitinsä suonissa virtasi valitun kansan veri."

Nero kääntyi Chilonin puoleen:

"Kuka olet?"

"Ihailijasi, oi Osiris, ja köyhä stoikko..."

"En kärsi stoikkoja," huomautti Nero, "vihaan Traseasta, vihaan
Musoniusta ja Cornutusta. Minä en siedä heidän puhettansa, he
halveksivat taidetta ja elävät vapaaehtoisesti liassa ja kurjuudessa."

"Herra, sinun opettajasi Seneca omistaa tuhat seeteripuusta tehtyä
pöytää--minä olen valmis omistamaan niitä kaksi kertaa niin paljon, jos
sinä vain käsket. Olen stoikko tarpeen vaatiessa. Seppelöi, oi säteilevä
Caesar, stoalaisuuteni ruusuilla ja aseta sen eteen viinileili--niin
minä olen valmis laulamaan Anakreonia sellaisella innolla, että
epikurealaisten korvat halkeavat."

Nero, jota nimitys "säteilevä" mairitteli, hymähti ja lausui:

"Sinä miellytät minua!"

"Se mies maksaa yhtä paljon kultaa kuin hän painaa," huomautti
Tigellinus.

Chilon puuttui puheeseen:

"Täytä, herra, minun vaakapuoleni anteliaisuudellasi, sillä muuten tuuli
puhaltaa pois makson..."

"Totta totisesti, et sinä painollasi voita Vitelliusta," huomautti
Caesar.

"Ehei, sinä hopeakaarinen kuu, eivät minun sukkeluuteni ole lyijystä!"

"Huomaan, ettei lakisi estä sinua nimittämästä minua jumalaksi."

"Oi, kuolematon! Sinä olet minun lakini: sitä lakia ovat kristityt
herjanneet ja sentähden minä heitä vihaan."

"Mitä sinä tiedät kristityistä?"

"Sallitko minun itkeä, jumalallinen?"

"En," vastasi Nero, "se on niin ikävää."

"Olet kolmin kerroin oikeassa, sillä silmät, jotka sinut ovat nähneet,
eivät ikinä enää saa vuodattaa kyyneliä. Herra, varjele minua
vihollisistani."

"Puhu kristityistä," huomautti Poppaea malttamattomasti.

"Tapahtukoon niinkuin sinä tahdot, oi Isis," vastasi Chilon. "Hamasta
nuoruudestani olen uhrannut elämäni filosofialle ja etsinyt totuutta.
Olen etsinyt sitä vanhojen, jumalallisten viisasten teoksista, Atenan
Akademiasta ja Aleksandrian Serapeumista. Kuultuani puhuttavan
kristityistä arvelin, että he muodostavat jonkun uuden koulun, josta
mahdollisesti saatan löytää muutamia totuuden siemeniä. Tutustuin siis
heihin--onnettomuudekseni! Ensimäinen kristitty, jonka seuraan ilkeä
kohtalo minut liitti, oli muuan Glaucus, parantaja Napolista. Häneltä
sain vähitellen tietää, että he kunnioittavat erästä Kristusta, joka oli
luvannut hävittää maailmasta kaikki ihmiset ja kaupungit, mutta säästää
heidät, jos he auttaisivat häntä hävittämään Deukalionin lapset.
Sentähden, oi herra, he vihaavat ihmisiä, sentähden he myrkyttävät
kaivot, sentähden he kokouksissaan kiroilevat Roomaa ja kaikkia
temppelejä, joissa meidän jumaliamme palvellaan. Kristus
ristiinnaulittiin, mutta antoi heille lupauksen, että kun Rooma on
tulella hävitetty, niin hän toisen kerran palajaa maailmaan--ja antaa
heille maailman herrauden..."

"Nyt kansa kyllä ymmärtää, minkätähden Rooma paloi," keskeytti
Tigellinus.

"Monet sen jo ymmärtävät, herra, sillä minä kuljen puutarhoissa ja
Mars-kentällä opettamassa. Mutta jos tahdotte kuunnella minua loppuun
asti, niin ymmärrätte, mistä syystä minä tahdon heille kostoa. Parantaja
Glaucus ei alussa ilmoittanut minulle, että hänen oppinsa käski
vihaamaan ihmisiä. Päinvastoin! Hän sanoi, että Kristus on hyvä jumala
ja että hänen oppinsa perusteena on rakkaus. Hellä sydämeni ei saattanut
vastustaa sellaista totuutta. Rupesin rakastamaan Glaucusta ja
luottamaan häneen. Jaoin hänen kanssaan jok'ikisen leipäpalaseni,
jokaisen rahakolikkoni, ja tiedätkö, herra, kuinka hän minut palkitsi?
Matkalla Napolista Roomaan iski hän minua veitsellä rintaan, ja vaimoni,
nuoren, kauniin Berenikeni hän möi orjakauppiaille. Jos Sofokles
tietäisi tekoni ... mutta mitä minä puhunkaan! kuunteleehan minua se,
joka on parempi kuin Sofokles."

"Mies-raukka!" huudahti Poppaea.

"Se, joka on nähnyt Afroditen kasvot, ei ole onneton, ja katselenhan
minä niitä paraikaa. Mutta silloin etsin lohdutusta filosofiasta.
Tultuani Roomaan koetin saada tavata kristittyjen vanhimpia, vaatiakseni
oikeutta Glaucukselta. Arvelin, että he pakottaisivat hänet antamaan
takaisin vaimoni... Tutustuin heidän pääpappiinsa ja sitten toiseen,
nimeltä Paavali, joka jonkun aikaa oli täällä vankeudessa mutta joka
sitten päästettiin vapaaksi, tutustuin Sebedeuksen poikaan, Linukseen,
Cletukseen ja moniin muihin. Tiedän, missä he asuivat ennen tulipaloa,
tiedän heidän nykyiset piilopaikkansa, saatan näyttää maakuopan
Vaticanuksen kukkulan likellä ja hautausmaan Nomentanan portilla, jossa
he viettävät rivoja juhliaan. Olen siellä nähnyt apostoli Pietarin ja
olen nähnyt Glaucuksen surmaavan lapsia, jotta apostoli saisi
pirskoittaa heidän vertansa läsnäoleviin. Olen myöskin nähnyt Lygian,
Pomponia Graecinan kasvattityttären ylpeilevän siitä, että hän, joka ei
saata vuodattaa lasten verta, toki on tuottanut kuoleman yhdelle
lapselle, nimittäin pikku Augustalle, teidän tyttärellenne, oi Osiris ja
Isis, jonka hän noitui!"

"Kuuletko, Caesar!" huudahti Poppaea.

"Olisiko se mahdollista?" pääsi Caesarilta.

"Minä saatoin antaa anteeksi vääryyden, jonka itse kärsin," jatkoi
Chilon, "mutta kun kuulin puhuttavan teidän kärsimyksistänne, olisin
tahtonut pistää veitsen heidän kurkkuunsa. Valitettavasti asettui
jalosukuinen Vinitius, joka tyttöä rakastaa, tielleni."

"Vinitiusko? Eikö tyttö paennut hänen luotansa?"

"Pakeni kyllä, mutta Vinitius etsi hänet, sillä hän ei voinut elää ilman
häntä. Kurjasta maksusta autoin minä häntä etsimään tyttöä, joka asui
kristittyjen joukossa Tiberin takana. Menimme sinne yhdessä, ja
miekkailijasi Croton, jonka Vinitius turvallisuuden vuoksi oli
palkannut, oli mukanamme. Mutta Ursus, Lygian orja, kuristi Crotonin. Se
on, oi herra, hirveän väkevä mies, joka vääntää härältä niskat nurin
yhtä helposti kuin joku toinen taittaa unikukan varren. Siitä syystä
Aulus ja Pomponia hänestä pitivätkin."

"Kautta Herkuleksen!" huudahti Nero, "sille kuolevaiselle, joka kuristi
Crotonin, pitäisi pystyttää kuvapatsas Forumille. Mutta nyt sinä,
vanhus; joko erehdyt tai valehtelet, sillä Vinitiushan veitsellä surmasi
Crotonin."

"Niin ne ihmiset pettävät jumalia! Oi herra, näin omin silmin, kuinka
Crotonin selkäranka taittui Ursuksen käsissä, joka sitten karkasi
Vinitiuksen kimppuun. Hän olisi tappanut hänetkin, jollei Lygia olisi
ehtinyt hätään. Vinitius oli sitten pitkän aikaa sairaana, mutta
kristityt hoitivat häntä, toivoen, että rakkaus kääntäisi hänetkin
kristityksi. He arvasivat oikein: nyt hän on kristitty."

"Vinitiusko?"

"Niin."

"Ehkä Petroniuskin?" kysäisi Tigellinus kiihkeästi.

Chilon kierteli, väänteli käsiään ja virkkoi:

"Ihmettelen tarkkanäköisyyttäsi, herra! Oi! ... se on hyvin mahdollista,
se on hyvin mahdollista!"

"Nyt ymmärrän, miksi hän niin puolusti kristittyjä."

Nero rupesi nauramaan.

"Petronius kristittynä!... Petronius elämän ja nautinnon vihollisena!
Ei, älkää nyt hullutelko älkääkä kehoittako minua uskomaan sitä, sillä
silloin lakkaan uskomasta kaikkeen, mitä te olette minulle puhuneet."

"Jalosukuinen Vinitius ainakin on ruvennut kristityksi, herra. Vannon
kautta valon, joka sinusta lähtee, että puhun totta, ja ettei minua
mikään niin inhoita kuin valhe. Pomponia on kristitty, pikku Aulus on
kristitty, samaten Lygia ja Vinitius. Palvelin häntä uskollisesti, mutta
palkaksi antoi hän Glaucuksen pyynnöstä ruoskia minua, vaikka olen vanha
ja vaikka silloin olin sairas ja nälkäinen. Vannoin kautta Hadeksen,
etten sitä unohda. Oi herra, kosta vääryydet, jotka olen saanut kärsiä,
ja minä toimitan käsiisi apostoli Pietarin, Linuksen, Cletuksen,
Glaucuksen, Crispuksen, vanhimmat, Lygian ja Ursuksen, minä osoitan
teille satoja ja tuhansia kristittyjä, osoitan teille rukoushuoneet ja
hautausmaat. Heitä on niin paljon, etteivät he mahdu kaikkiin teidän
vankiloihinne!... Ilman minua ette heitä löytäisi. Tähän saakka olen
filosofiasta etsinyt lohdutusta suruuni, sallikaa minun nyt saada lohtua
armosta, joka päälleni vuotaa!... Olen vanha enkä vielä ole saanut
elää--sallikaa elämäni nyt alkaa!..."

"Vai tahdot stoikkona istua ylelliseen pöytään," sanoi Nero.

"Joka antautuu sinun palvelukseesi, sen pöytä täyttyy itsestään."

"Et erehdy, filosofi."

Mutta Poppaea ei ollut unohtanut vihamiehiään. Hänen rakastumisensa
Vinitiukseen oli tosin ollut vain hetkellistä, mustasukkaisuuden, vihan
ja loukatun itserakkauden synnyttämää mielitekoa, mutta nuoren patricion
kylmäkiskoisuus oli kuitenkin syvästi koskenut häneen ja täyttänyt hänen
sydämensä katkeralla vihalla. Jo se, että hän oli uskaltanut pitää
toisesta enemmän kuin hänestä, tuntui hänestä rikokselta, joka vaati
kostoa. Lygiaa hän taas oli vihannut ensi hetkestä, koska pohjoisen
liljan kauneus heti oli saattanut hänet levottomaksi. Petronius oli
puhunut tytön liian kapeista lanteista--saattoihan hän Caesarin päähän
mättää mitä tahtoi, mutta ei Augustan päähän. Tuntijana oli Poppaea heti
ensi silmäykseltä ymmärtänyt, että koko Roomassa yksin Lygia saattoi
kilpailla hänen kanssaan kauneudessa, ehkäpä voittaa hänet. Ja samalla
oli Poppaea päättänyt tuhota hänet.

"Herra," rukoili hän, "kosta lapsemme kuolema!"

"Kiiruhtakaa!" kehoitti Chilon, "kiiruhtakaa! Muuten Vinitius hänet
piiloittaa. Minä osoitan talon, jonne he tulipalon jälkeen ovat
palanneet."

"Annan avuksesi kymmenen miestä, niin voit paikalla lähteä," sanoi
Tigellinus.

"Herra, sinäpä et nähnyt Crotonia Ursuksen käsissä: jos annat
viisikymmentä miestä, niin ainoastaan etäältä osoitan sinulle talon.
Mutta jollette te vangitse Vinitiusta, olen surman oma."

Tigellinus loi katseensa Neroon.

"Eikö olisi paras paikalla päästä eroon sekä enosta että
sisarenpojasta?"

Nero mietti hetkisen ja virkkoi sitten:

"Ei! ei vielä!... Kansa ei uskoisi, jos sille koetettaisiin vakuuttaa,
että Petronius, Vinitius tai Pomponia Graecina ovat polttaneet Rooman.
Heidän talonsa olivat liian kauniit... Nyt tarvitaan muita uhreja,
heidän vuoronsa tulee sitten myöhemmin."

"Anna siis minulle, herra, sotamiehiä suojakseni," pyysi Chilon.

"Tigellinus saa pitää huolta siitä."

"Vastaiseksi saat asua minun luonani," sanoi prefekti.

Ilo alkoi säteillä Chilonin silmistä.

"Minä toimitan heidät kaikki teidän käsiinne, kunhan kiiruhdatte!
Kiiruhtakaa!" huusi hän käheällä äänellä.




VIIDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.


Jätettyään Caesarin kannatutti Petronius itsensä taloonsa Carinaella,
joka oli pelastunut tulipalosta, sitä kun kolmelta puolelta ympäröi
puutarha ja edessä oli pieni Forum Caecilii.

Toiset augustianit, jotka olivat kadottaneet talonsa ja niiden mukana
suuren joukon taideteoksia, kehuivat Petroniusta onnelliseksi. Olihan
häntä sitäpaitsi jo aikoja sitten sanottu Fortunan lempipojaksi, ja
ystävyys, jota Caesar viime aikoina oli hänelle osoittanut, oli kaikin
puolin näyttänyt tämän väitteen todeksi.

Mutta nyt oli Fortunan lempipojalla täysi syy ihmetellä äitinsä
huikentelevaisuutta tai oikeammin sanoen ihmetellä hänen ja Chronoksen
yhtäläisyyttä--Chronoksen, joka söi suuhunsa omat lapsensa.

"Jos minun taloni," puheli Petronius itsekseen, "gemmani, etruskilaiset
astiani, aleksandrialaiset lasitavarani ja korinttilaiset vaskiteokseni
olisivat palaneet, niin Nero varmaan leppyisi. Kautta Polluxin! omassa
vallassani oli päästä pretorianien prefektiksi. Jos olisin myöntänyt
Tigellinuksen kaupungin murhapolttajaksi, kuten hän todella on, jos
olisin puettanut hänet kidutustunicaan ja antanut kansan käsiin, olisin
pelastanut kristityt ja rakentanut Rooman uudelleen. Kuka tietää, vaikka
rehellisten ihmisten elämä sitten olisi käynyt turvallisemmaksi. Minun
olisi pitänyt se tehdä, vaikkapa vain Vinitiuksen tähden. Jos minulle
olisi karttunut liian paljon työtä, olisin voinut uskoa hänelle
prefektin toimen--Nero ei olisi uskaltanut nousta minua vastaan!...
Vinitius olisi huoleti saanut kastaa kristinuskoon kaikki pretorianit,
vaikkapa itse Caesarin. Minulle ei siitä olisi ollut mitään haittaa!
Nero hurskaana, Nero siveänä, laupiaana--olisi ollut aika huvittavaa
sitä nähdä!"

Hänen huolettomuutensa oli niin suuri, että hän rupesi nauramaan. Mutta
hetkisen perästä hänen ajatuksensa kääntyi toisaalle. Hän oli olevinaan
Antiumissa, ja Paavali Tarsolainen oli puhuvinaan hänelle:

"Te sanotte meitä elämän vihollisiksi, mutta sano minulle, Petronius:
jos Caesar olisi kristitty ja eläisi meidän oppimme mukaan, niin eikö
teidän elämänne olisi turvallisempi ja vaarattomampi?"

Nämä sanat muistettuaan jatkoi hän itsekseen:

"Kautta Castorin! Yhtä paljon kuin täällä surmataan kristittyjä, yhtä
paljon kääntää Paavali uusia, sillä jollei tämä roistomaisuudelle
rakennettu maailma pysy pystyssä, niin hän on oikeassa... Mutta ehkäpä
se pysyy, koska se yhä seisoo. Minä itse, joka olen saanut sangen paljon
oppia, en ole vielä oppinut olemaan tarpeeksi suuri konna, ja sentähden
minun pitää avata suoneni... Mutta täytyisihän minun elämäni kuitenkin
loppua, ja jollei se loppuisi tällä tavalla, niin se loppuisi jollakin
toisella tavalla. Sääli Eunikea ja sääli vaasiani, mutta onhan Eunike
vapaa ja seuraahan vaasi minua. Vaskiparta ei saa sitä missään
tapauksessa! Sääli myöskin Vinitiusta. Tosin ei elämäni viime aikoina
ole ollut niin ikävää kuin ennen, mutta vähät siitä: olen valmis
kuolemaan. Maailmassa on paljon kauniita kapineita, mutta ihmiset ovat
enimmäkseen niin saastaisia, ettei elämän menettämistä kannata surra.
Sen, joka on osannut elää, täytyy osata kuollakin. Vaikka olenkin ollut
augustiani, olen ollut vapaampi mies kuin he aavistavatkaan."

Hän kohautti olkapäitään:

"Kai he ajattelevat, että polveni nyt vapisevat ja että pelko nostattaa
hiukseni pystyyn, mutta kun minä palaan kotiin, käyn kylpemään
orvokinlemulla sekoitettuun veteen, ja kultatukkaiseni itse voitelee
ruumiini. Aterian jälkeen annamme laulaa Anthemioksen säveltämän hymnin
Apollolle. Olen itse joskus sanonut, ettei kannata ajatella kuolemaa,
koska se kyllä ilman meidän myötävaikutustamme ajattelee meitä. Mutta
olisi se sentään hämmästyttävä seikka, jos olisi olemassa jonkinlaisia
Elyseumin kenttiä, joilla varjot... Jos Eunike kerran tulisi minun
luokseni ja me yhdessä saisimme harhailla niityillä, jotka kasvavat
asfodelililjoja. Parempaa seuraa saisin niinikään kuin minulla täällä
on... Voi niitä näyttelijöitä ja kulhareita, voi sitä likaista joukkoa!
Ei heillä ole aistia eikä sivistystä. Vaikka arbiter elegantiarumeja
olisi kymmenen, niin eivät he jaksaisi niistä Trimalchioneista tehdä
kelpo ihmisiä. Kautta Persephoneen! olen saanut heistä kylläkseni."

Hän huomasi kummastuksekseen, että hänen ja noiden muiden välille oli jo
syntynyt eroittava juopa. Olihan hän jo kauan tuntenut heidät
perinpohjin ja olihan hän ennenkin tietänyt, mitä heistä oli ajateltava,
mutta tällä hetkellä olivat he hänen mielestään vieläkin kauempana, ja
hän halveksi heitä tavallista syvemmin. Hän oli totisesti saanut heistä
ihan tarpeekseen.

Pian hän kuitenkin rupesi ajattelemaan omaa tilaansa. Hän oli
tarkkanäköinen ja huomasi sentähden paikalla, ettei hänellä
likeisimmässä tulevaisuudessa ole mitään vaaraa. Nero oli ratkaisevana
hetkenä lausunut muutamia kauniita ja yleviä sanoja ystävyydestä ja
anteeksiannosta--ja niillä hän vastaiseksi oli sitonut kätensä. Hänen
täytyi ensin etsiä tekosyitä, ja niiden löytämiseen saattoi kulua paljon
aikaa. "Aluksi hän nyt valmistaa kilpaleikkejä kristittyjen
kustannuksella" puheli Petronius itsekseen "ja vasta toisessa sijassa
hän ajattelee minua, mutta asian näin ollen ei kannata ruveta
huolehtimaan tai muuttamaan elintapoja. Likeisempi vaara uhkaa
Vinitiusta!..."

Eikä Petronius enää muuta ajatellut kuin Vinitiusta, jonka hän päätti
pelastaa.

Nopeasti kuljettivat orjat kantotuolia raunioiden, tuhkaläjien ja uunien
ohitse, joita Carinae oli täynnä, mutta Petronius kehoitti heitä
vieläkin kiiruhtamaan, jotta niin pian kuin suinkin päästäisiin kotiin.
Vinitius, jonka "insula" oli palanut, asui Petroniuksen luona ja sattui
onneksi olemaan kotona.

"Oletko tänään nähnyt Lygiaa?" kysyi Petronius heti astuessaan sisään.

"Tulen juuri hänen luotaan."

"Kuule nyt mitä sanon äläkä tuhlaa aikaa kysymyksiin. Tänään päätettiin
Caesarin luona, että syy Rooman palosta syydettäisiin kristittyjen
niskoille. Heitä uhkaa vaino ja vaiva. Näytelmä saattaa alkaa minä
hetkenä hyvänsä. Ota Lygia ja paetkaa paikalla, vaikkapa Alppien taakse
tai Afrikaan. Ja kiiruhda nyt, sillä matka Tiberin taakse on
Palatinukselta lyhyempi kuin täältä!"

Soturina ei Vinitius ruvennut kuluttamaan aikaa turhiin kysymyksiin. Hän
kuunteli Petroniuksen sanoja rypistynein kulmakarvoin, kasvot synkkinä
ja huolestuneina, mutta osoittamatta minkäänlaista pelkoa. Taistelunhalu
ja puolustuksenvietti heräsivät hänen mielessään niin pian kuin vaaran
hetki oli käsissä.

"Lähden," virkkoi hän.

"Vielä sananen: ota mukaasi kukkarollinen kultaa, aseita ja kourallinen
kristittyjäsi. Ja jos tarve vaatii, niin vapauta."

Vinitius oli jo atriumin ovella.

"Lähetä orja tuomaan minulle tietoa asiain kulusta," huusi Petronius
hänen jälkeensä.

Yksin jäätyään alkoi hän astella edestakaisin pylväskäytävässä, joka oli
atriumin edessä, ja miettiä, miten kävisi. Hän tiesi, että Lygia ja
Linus tulipalon lakattua olivat palanneet entiseen asuntoonsa Tiberin
takana, joka, kuten miltei koko se kaupunginosa, oli pelastunut. Tämä
asianhaara ei ollut suotuisa, sillä vaikeampi olisi ollut löytää heitä
ihmisjoukoista. Hän toivoi kuitenkin, ettei kukaan Palatinuksella
tietäisi heidän asuntoaan ja että Vinitius niinmuodoin ehtisi paikalle
ennen pretorianeja. Samalla Petronius tuli ajatelleeksi, että
Tigellinus, joka varmaan paikalla tahtoo saada niin suuren apajan kuin
suinkin, on mahtanut levittää nuottansa yli koko Rooman, s.o. jakaa
pretorianit pieniin joukkoihin. Jollei hän lähetä kuin kymmenen miestä
Lygiaa noutamaan, arveli Petronius,--niin lygilainen jätti yksinään
rutistaa heidän luunsa. Ja entä sitten, kun Vinitius rientää hänen
avukseen! Tätä ajatellessa hän rauhoittui. Tosin pretorianien
vastustaminen asevoimalla oli samaa kuin sodan aloittaminen Caesaria
vastaan. Petronius tiesi varsin hyvin, että jos Vinitius pelastuu Neron
kostosta, niin sama kosto saattaa kohdata häntä itseään. Mutta sitä hän
ei pelästynyt. Häntä huvitti suuresti ajatella, että hän tekisi turhiksi
Neron ja Tigellinuksen puuhat, ja hän päätti olla säälimättä sekä rahaa
että väkeä. Olihan Paavali Tarsolainen jo Antiumissa kääntänyt
kristinuskoon suurimman osan hänen orjistaan, joten saattoi olla varma
siitä, että he olisivat valmiit tekemään mitä uhrauksia hyvänsä, kun oli
kysymyksessä kristityn naisen puolustaminen.

Euniken tulo teki lopun hänen mietteistään, sillä kun Petronius hänet
näki, hävisivät hänen huolensa ja harminsa jäljettömiin. Hän unohti
Caesarin, unohti joutuneensa epäsuosioon, unohti augustianien
ylenkatseen, vaaran, joka uhkasi kristittyjä, Vinitiusta ja Lygiaa--hän
vain katseli, estetikon silmillä, jota ihanat muodot hurmaavat, katseli
rakastajana, jolle samat muodot huokuvat rakkautta. Eunike, puettuna
läpikuultavaan, sinipunertavaan pukuun eli niinsanottuun Coa vestikseen,
jonka läpi hänen ruusunkarvaisen ruumiinsa muodot hohtivat, oli todella
kaunis kuin jumalatar. Hän tunsi Petroniuksen ihailevan katseen
seuraavan itseään, hän rakasti häntä koko sielustaan ja ikävöi
alituisesti hänen hyväilyään--sentähden riemu nytkin nosti punan hänen
kasvoilleen. Hän ei näyttänyt rakastajattarelta, vaan viattomalta
tytöltä.

"Mitäs sanot, Charis?" huudahti Petronius tarttuen hänen käteensä.

Tyttö painoi kultaisen päänsä hänen rinnalleen ja virkkoi:

"Herra, Anthemios laulajineen on tullut ja kysyy, tahdotko tänään häntä
kuunnella."

"Antaa hänen odottaa. Aterian jälkeen hän saa laulaa meille hymninsä
Apollolle. Ympärillä on vielä tuhkaa ja hiiliä, mutta me kuuntelemme
hymniä Apollolle! Kautta Paphoksen lehtojen! Kun näen sinut tuossa Coa
vestiksessä, luulen Afroditen verhoutuneen pilvenhattaraan ja
laskeutuneen alas eteeni."

"Oi herra!" huudahti Eunike.

"Tule tänne, Eunike, kiedo käsivarret ympärilleni ja ojenna minulle
huulesi... Rakastatko minua?"

"En rakastaisi Zeusta enemmän kuin sinua."

Hän painoi huulensa hänen huuliaan vasten, ja onni pani hänet värisemään
hänen sylissään.

Hetkisen perästä Petronius lausui:

"Mutta entä jos meidän täytyisi erota?..."

Eunike loi häneen pelästyneen silmäyksen:

"Kuinka, herra?..."

"Älä pelästy!... Katso, kuka tietää vaikka minun pitäisi lähteä
pitkälle matkalle."

"Ota minut mukaasi..."

Petronius vaihtoi äkkiä puheenainetta ja kysyi:

"Sanoppa, onko puutarhan nurmikolla asfodelililjoja?"

"Sypressit ja nurmikot puutarhassa ovat käyneet aivan keltaisiksi
tulipalon takia, lehdet ovat varisseet myrttipensaista ja koko puutarha
on kuin kuollut."

"Koko Rooma on kuin kuollut ja kohta se muuttuu oikeaksi hautausmaaksi.
Tiedätkö, että pian julistetaan edikti kristittyjä vastaan ja aletaan
vainota heitä? Silloin tuhannet ihmiset saavat surmansa."

"Minkätähden heitä rangaistaan, herra? He ovat hyviä ja hiljaisia
ihmisiä."

"Juuri sentähden."

"Lähtekäämme meren rannalle. Sinun jumalalliset silmäsi eivät pidä
verestä."

"Hyvä, mutta nyt minun täytyy kylpeä. Tule elaeothesiumiin voitelemaan
käsivarsiani. Kautta kyprottaren vyön! en vielä ikinä ole nähnyt sinua
näin kauniina. Annanpa valmistaa sinulle näkinkengän-kuoren muotoisen
kylpyammeen, niin sinä lepäät siinä kuin kallis helmi... Tule,
kultatukkaisen!!"

Hän jätti huoneen, mutta tuntia myöhemmin asettuivat he molemmat pöydän
ääreen, joka oli katettu kultaisilla astioilla. Pienet, amorineiksi
puetut pojat olivat heitä palvelemassa, itse he joivat viiniä
murattiköynnöksillä koristetuista kannuista ja kuuntelivat hymniä
Apollon kunniaksi, jota kuoro Anthemioksen johtamana ja harppujen
säestämänä lauloi. Mitä he siitä välittivät, että heidän ympärillään
huvilat muuttuivat tuhkaläjiksi uunien ympärille tai että tuulenpuuskat
hajoittivat palaneen Rooman tuhkaa--he olivat onnelliset eivätkä muuta
ajatelleet kuin rakkautta, joka muutti heidän elämänsä ikäänkuin
jumalalliseksi uneksi.

Mutta ennenkuin hymni oli laulettu loppuun, astui saliin atriumin
yliorja.

"Herra," huudahti hän äänellä, joka vapisi levottomuutta, "sadanpäämies
ynnä osasto sotaväkeä seisoo portin edessä, vaatien Caesarin käskystä
saada nähdä sinua."

Laulu ja harppujen soitto lakkasi. Levottomuus valtasi kaikki
läsnäolijat, sillä ystävällisessä seurustelussa ei Caesarin ollut tapana
käyttää lähettiläinään pretorianeja. Heidän tulonsa ei siis tietänyt
mitään hyvää. Petronius vain ei osoittanut vähintäkään mielenliikutusta.
Hän puhui kuin mies, joka on väsynyt ainaisiin kutsuihin:

"Saattaisivatpa he nyt antaa minun edes syödä rauhassa."

Sitten hän kääntyi atriumin ylipalvelijan puoleen ja lausui.

"Päästä sisään!"

Orja katosi verhon taakse. Hiukan myöhemmin alkoi kuulua raskaita
askelia ja saliin astui Petroniuksen tuttava, sadanpäämies Aper,
täysissä aseissa, rautakypärä päässä.

"Jalo herra," virkkoi hän, "tässä kirje Caesarilta."

Petronius ojensi laiskasti valkean kätensä taulua ottamaan, vilkaisi
siihen ja antoi sen sitten tyynesti Eunikelle.

"Hän aikoo illalla lukea uuden Troja-laulun," selitti hän, "ja pyytää
minua tulemaan luokseen."

"Minulle ei annettu muuta käskyä kuin jättää kirje, sanoi sadanpäämies."

"Vai niin. Siihen ei tule mitään vastausta. Mutta entä jos sinä,
sadanpäämies, söisit hiukan kanssamme ja tyhjentäisit pikarillisen
viiniä."

"Kiitän sinua, jalosukuinen herra. Pikarillisen viiniä minä mielelläni
tyhjennän terveydeksesi, mutta syömään en saata jäädä, koska olen
palveluksessa."

"Minkätähden ei lähetetty orjaa tuomaan kirjettä, vaan annettiin se
sinulle?"

"En tiedä, herra. Ehkä siksi, että minut lähetettiin muillekin asioille
tännepäin."

"Minä tiedän," sanoi Petronius, "ne koskevat kristittyjä."

"Niin, herra."

"Onko siitä jo kauan, kun vainot ovat alkaneet?"

"Muutamia osastoja lähetettiin Tiberin taakse jo ennen puoltapäivää."

Näitä sanoja lausuessaan sadanpäämies varisti maljasta hiukan viiniä
Marsin kunniaksi ja jatkoi sitten:

"Suokoot jumalat sinulle, oi herra, kaikki mitä toivot."

"Ota maljakin," sanoi Petronius.

Sitten hän antoi Anthemiokselle merkin jatkaa hymniä Apollon kunniaksi.

"Vaskiparta rupeaa leikkimään minun ja Vinitiuksen kanssa," ajatteli hän
itsekseen, kun harput taasen helisivät. "Kyllä minä arvaan hänen
aikeensa! Hän tahtoi pelästyttää minut ja lähetti siitä syystä centurion
minua pyytämään. Illalla hän kysyy centuriolta, millä lailla minä otin
hänet vastaan. Niin, niin, et sinä kovin hyvillesi tule, senkin julma,
ilkeä nukke! Minä tiedän, ettet sinä unohda kärsimääsi loukkausta,
tiedän myöskin, etten minä vältä turmiotani, mutta jos luulet, että minä
rukoillen tulen katsomaan silmiisi tai että sinä kasvoistani löydät
pelon tai nöyryyden ilmettä, niin erehdyt."

"Herra, Caesar kirjoittaa: »tulkaa, jos teitä haluttaa»", virkkoi
Eunike. "Menetkö?"

"Mielialani on jo muuttunut. Saatan kuunnella vaikkapa hänen runojaan,"
vastasi Petronius. "Menen siis, varsinkin koskei Vinitius saata tulla."

Päivällisen päätyttyä teki hän tavanmukaisen kävelyretkensä ja antautui
sitten hiustaituri-orjien ja vaatteiden poimuja järjestävien orjien
käsiin. Tuntia myöhemmin hän uljaana kuin jumala kannatutti itsensä
Palatinukselle. Oli jo myöhäistä, ilta oli tyyni ja lämmin ja kuu
paistoi niin kirkkaasti, että lampadari-orjat, jotka astuivat
kantotuolin edellä, sammuttivat soihdut. Kaduilla ja raunioiden keskellä
hoiperteli juopuneita ihmisjoukkoja, päässä muratti--ja
viiniköynnösseppeleet, käsissä myrtin ja laakerinoksia, jotka olivat
ryöstetyt Caesarin puutarhasta. Viljan runsaus ja suurten kilpaleikkien
toivo täytti ihmisten sydämet riemulla. Jossakin laulettiin hymniä,
jossa ylistettiin "jumalallista yötä" ja rakkautta, jossakin tanssittiin
kuunvalossa. Tuon tuostakin täytyi orjien pyytää tilaa "jalosukuisen
Petroniuksen kantotuolille". Silloin, hajaantuivat joukot ja rupesivat
huutamaan lemmikkinsä kunniaksi.

Petronius ajatteli Vinitiusta ja ihmetteli, ettei häneltä ollut kuulunut
mitään tietoja. Petronius oli epikurealainen ja itsekäs ihminen, mutta
Paavali Tarsolaisen ja Vinitiuksen jokapäiväiset kertomukset
kristityistä olivat johonkin määrään muuttaneet hänen mieltään, vaikkei
hän itsekään sitä tietänyt. Heistä oli löyhytellyt häneen ikäänkuin
tuulahduksia, jotka olivat tuoneet hänen sieluunsa uusia, tuntemattomia
siemeniä. Hän oli ruvennut ajattelemaan muitakin kuin omaa itseään.
Vinitiukseen hän sitäpaitsi aina oli ollut kiintynyt, sillä lapsuudesta
asti hän hellästi oli rakastanut sisartaan, Vinitiuksen äitiä. Otettuaan
osaa Vinitiuksen vaiheisiin koskivat ne häneen likeisesti. Sitäpaitsi
katseli hän Vinitiuksen kohtaloa ikäänkuin jotakin murhenäytelmää.

Hän eli yhä siinä toivossa, että Vinitius oli ehtinyt paikalle ennen
pretorianeja tai että hän ainakin oli vapauttanut Lygian. Hän kaipasi
kuitenkin varmuutta, sillä hän arvasi, että Palatinuksella ilmaantuisi
kaikenkaltaisia kysymyksiä, joiden vastaamiseen oli hyvä valmistua.

Päästyään Tiberiuksen palatsin edustalle astui hän kantotuolista ja tuli
hetkisen perästä atriumiin, joka jo oli täynnä augustianeja. Eiliset
ystävät, hämmästellen, että Caesar yhä kutsui häntä luokseen,
pysyttelivät vielä loitolla, mutta Petronius liikkui heidän joukossaan
uljaana, vapaana, huoletonna ja varmana, ikäänkuin suosionosoitusten
jakaminen olisi ollut hänen vallassaan. Toiset rupesivat, nähdessään
hänet, jo käymään levottomiksi siitä, että ehkä liian aikaiseen olivat
osoittaneet hänelle välinpitämättömyyttä.

Caesar ei ollut näkevinään häntä eikä vastannut hänen kumarrukseensa,
vaan oli muka kovin innokkaasti juttelevinaan. Sen sijaan Tigellinus
paikalla likeni häntä ja virkkoi:

"Hyvää iltaa, arbiter elegantiarum. Vieläkö yhä väität, etteivät
kristityt ole polttaneet Roomaa?"

Petronius kohautti hartioitaan, taputti häntä olkapäälle, niinkuin
herran on tapana tehdä orjalle, ja vastasi:

"Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, mitä siitä on ajateltava."

"En rohkene kilpailla sinun kanssasi viisaudessa."

"Teet siinä suhteessa aivan oikein, sillä muuten sinun täytyisi lausua
määrätty mielipide uudesta Troja-runosta, jonka Caesar pian lukee
meille. Et saisikaan rääkyä kuin riikinkukko etkä antaa epämääräisiä
lausuntoja."

Tigellinus puri hammasta. Häntä ei ensinkään miellyttänyt, että Caesar
tänään oli päättänyt lukea uuden laulunsa--sillä kiistakentällä hän
nimittäin ei pystynyt kilpailemaan Petroniuksen kanssa. Lukiessaan Nero
vaistomaisesti, vanhan totutun tavan mukaan, käänsi katseensa
Petroniukseen, tarkasti katsellen, mitä hänen silmistään näkisi.
Petronius kuunteli, kohautteli kulmakarvojaan, nyökäytti välillä
myöntäen päätään ja teroitti paikoitellen tarkkaavaisuuttaan, ikäänkuin
saadakseen selville kuuliko hän oikein. Vihdoin hän rupesi kiittämään,
moittimaan tai ehdottamaan, että muutamia säkeitä korjattaisiin tai
sijoiteltaisiin. Nero tunsi itsekin, että kaikki muut kehuivat ja
ylistivät häntä oman etunsa vuoksi ja että yksin Petronius piti
runoudesta runouden itsensä tähden, että yksin hän sitä ymmärsi, ja että
runot todella olivat kiitoksen arvoiset, jos hän niitä kiitti. Lopuksi
Nero rupesi keskustelemaan ja väittelemään hänen kanssaan, ja kun
Petronius epäili muutaman sanontatavan kelpoisuutta, huudahti hän:

"Viimeisessä laulussa saat nähdä, minkätähden olen pannut sen tähän."

"Vai niin!" ajatteli Petronius, "jään siis odottamaan viimeistä laulua."

Mutta sen kuullessaan lausuivat useat läsnäolijoista hengissä:

"Voi minua! Aikaa voittaen Petronius vielä voi päästä armoihin ja
syrjäyttää itse Tigellinuksenkin."

Ja he rupesivat taasen likentelemään häntä. Illan loppu ei kuitenkaan
ollut yhtä onnellinen, sillä kun Petronius sanoi hyvästi Caesarille,
synkistyivät tämän silmät äkkiä, hänen kasvoihinsa tuli ilkeä,
vahingoniloinen ilme ja hän virkkoi:

"Miksei Vinitius tullut!"

Jos Petronius olisi ollut varma siitä, että Vinitius ja Lygia jo olivat
kaupunginmuurien ulkopuolella, olisi hän empimättä vastannut: "hän on
sinun käskystäsi mennyt naimisiin ja matkustanut tiehensä". Mutta
nähdessään Neron kummallisen hymyn hän huomautti:

"Käskysi, oi jumalallinen, ei tavannut häntä kotona."

"Sano hänelle," lausui Nero, "että minä mielelläni olisin nähnyt hänet
sekä ettei hän millään muotoa laiminlyö kilpaleikkejä, joissa kristityt
esiintyvät."

Nämä sanat tekivät Petroniuksen levottomaksi, sillä hänestä tuntui siltä
kuin ne olisivat tarkoittaneet suorastaan Lygiaa. Päästyään kantotuoliin
käski hän orjien rientää vieläkin kiireemmin kuin tullessa. Mutta se oli
helpommin sanottu kuin tehty. Tiberiuksen talon edustalla seisoi sankka,
levoton ihmisjoukko, humalaisena kuten ennenkin, mutta se ei enää
tanssinut eikä laulellut, vaan miltei raivosi. Etäältä kuului huutoja,
joista Petronius ei heti saattanut saada selvää mutta jotka kasvoivat ja
kiihtyivät, kunnes ne vihdoin muuttuivat villiksi kirkunaksi:

"Kristityt jalopeurojen eteen!"

Hovilaisten loistavat kantotuolit tunkeutuivat ulvovan ihmisjoukon
halki. Palaneitten katujen syvyydestä tulvi yhä uusia laumoja, jotka
kuultuaan huudon rupesivat sitä toistamistaan toistamaan. Uutinen siitä,
että vaino oli alkanut ennen puoltapäivää ja että joukko murhapolttajia
jo oli saatu kiinni, kulki suusta suuhun. Sekä vastaperustetuilla että
vanhoilla kaduilla, kapeissa solissa, jotka olivat raunioina,
Palatinuksen ympärillä, kummuilla ja puutarhoissa, pitkin koko Rooman
pituutta kaikui pian yhä kiihtyvä kirkuna:

"Kristityt jalopeurojen eteen!"

"Lauma," lausui Petronius ylenkatseellisesti, "on Caesarinsa arvoinen."

Ja hänelle selveni, että tällaisen ylivoimalle perustetun valtakunnan,
jonka julmuudelle eivät barbaritkaan saattaneet vetää vertoja, jonka
rikokset ja vallattomuus olivat äärettömät--oli mahdoton pysyä pystyssä.
Rooma oli maailman valtias, mutta Rooma oli myöskin paiseena maailman
ruumiissa. Rooman rappeutuneelle elämälle lankesi jo kuoleman varjo.
Siitä oli monesti ollut puhetta augustianienkin kesken, mutta
Petroniuksen silmät eivät vielä milloinkaan olleet näin selvästi
eroittaneet sitä tosiasiaa, että seppelöidyt kilpa-ajovaunut, joita
voittajana ohjasi Rooma ja joita seurasi kahlehdittuja kansakuntien
laumoja, syöksyivät syvyyttä kohti. Maailmaa hallitsevan kaupungin elämä
näytti hänestä olevan jonkinlaista hurjaa tanssia, jonkinlaista hekuman
riemua, jonka täytyy loppua.

Nyt hän ymmärsi, että yksin kristityt voivat laskea elämälle
perustuksen, mutta arveli, että kristityt pian ovat hävinneet
jäljettömiin. Ja entä sitten?

Hurjaa tanssia yhä jatkuu Neron johdolla, ja jos Nero poistuu
näyttämöltä, astuu hänen sijalleen toinen samanlainen, ehkäpä vielä
pahempi häntä, sillä tällainen kansa ja tällaiset patriciot eivät
tarvitse laisinkaan parempaa Caesaria. Hekuman riemu pääsee uuteen
vauhtiin, ehkäpä entistä likaisempana ja rumempana.

Mutta hekuman riemua ei saata kestää ikuisesti. Ihmisen täytyy
lopultakin lähteä nukkumaan, jollei muusta syystä niin väsymyksestä.

Tätä ajatellessa Petronius tunsi olevansa sanomattoman väsynyt. Oliko
elämä ainaisessa levottomuudessa, silmien edessä tällainen maailman
järjestys, elämisen arvoista? Onhan kuoleman haltijatar yhtä kaunis kuin
unenkin haltijatar. Onhan heillä molemmilla siivet hartioilla.

Kantotuoli seisahtui jo talon oven eteen ja valpas palvelija avasi sen
samassa tuokiossa.

"Joko jalosukuinen Vinitius on palannut?" kysyi Petronius.

"Hän palasi hetki sitten, herra," vastasi orja.

"Hän siis ei ole saanut Lygiaa pelastetuksi!" ajatteli Petronius.

Hän viskasi togan yltään ja karkasi atriumiin. Vinitius istui siellä
kolmijalalla, pää käsien varassa ja painuneena polvien tasalle. Askelten
liketessä hän kohotti kivettyneitä kasvojaan, ja vain hänen silmänsä
loistivat kuin kuumesairaan.

"Tulitko liian myöhään?" kysyi Petronius.

"Tulin. Hänet oli vangittu ennen puoltapäivää."

Syntyi hetkisen äänettömyys.

"Oletko sinä nähnyt häntä?"

"Olen."

"Missä hän on?"

"Mamertilaisessa vankilassa."

Petronius säpsähti ja loi Vinitiukseen kysyvän katseen.

Vinitius ymmärsi, mitä hän tarkoitti.

"Ei," vastasi hän. "Ei häntä toki viskattu Tullianumiin [Vankilan
syvin, maanalainen osa, jonka katossa oli yksi ainoa aukko. Siellä
kuoli Jugurta aikoinaan nälkään.] eikä edes keskimäiseenkään
vankihuoneeseen. Lahjoin vartijan ja hän antoi hänelle huoneensa. Ursus
asettui kynnykselle häntä vartioimaan."

"Miksei Ursus puolustanut häntä?"

"Oli lähetetty viisikymmentä pretoriania häntä noutamaan. Sitäpaitsi
Linus kielsi häntä."

"Entä Linus?"

"Linus on kuolemaisillaan. Siksi ei häntä otettu."

"Mitä nyt aiot tehdä?"

"Vapauttaa hänet tai kuolla yhdessä hänen kanssaan. Minäkin uskon
Kristukseen."

Vinitius puhui tyynesti, mutta hänen äänessään ilmeni sellainen tuska,
että sääli karmi Petroniuksen sydäntä.

"Kyllä minä sinut ymmärrän," sanoi hän, "mutta miten sinä aiot hänet
pelastaa?"

"Lahjoin vartijat, ensinnäkin, jotta he varjelisivat hänet häpeästä, ja
toiseksi, jotteivät he estäisi häntä pakenemasta."

"Koska hänen pakonsa sitten tapahtuisi?"

"He sanoivat, etteivät nyt heti saata antaa häntä minulle, koska he
pelkäävät vastuunalaisuutta. Mutta kun vankilat tulevat väkeä täyteen,
käy vankien silmälläpito vaikeammaksi, ja silloin he luovuttavat hänet
minulle. Se onkin viimeinen keino! Mutta pelasta sinä hänet ja minut!
Olethan Caesarin ystävä. Hän itse Lygian minulle antoi. Mene hänen
luokseen ja pelasta minut."

Petronius ei vastannut mitään, kutsui ainoastaan orjan paikalle ja käski
hänen tuoda kaksi tummaa viittaa ja kaksi miekkaa. Sitten hän kääntyi
Vinitiuksen puoleen.

"Matkalla kerron sinulle kaikki," virkkoi hän. "Kääriydy nyt ensi
työksesi viittaan ja ota miekka, niin lähdemme vankilaan. Anna
vartijoille satatuhatta sestertsiä, anna kaksin verroin, anna vaikka
viisi kertaa enemmän, kunhan he paikalla luovuttavat sinulle Lygian.
Muutoin on näet myöhäistä."

"Lähtekäämme," sanoi Vinitius.

Hetkisen perästä he molemmat olivat kadulla.

"Kuule nyt, mitä sanon," virkkoi Petronius. "En tahtonut tuhlata aikaa
hukkaan. Olen tänään joutunut epäsuosioon. Oma elämäni riippuu
hiuskarvan päässä ja sentähden en vähääkään saata vaikuttaa Caesariin.
Uskonpa, että Caesar toimisi aivan vastoin pyyntöäni--valitettavasti!
Luuletko, että minä olisin kehoittanut sinua pakenemaan Lygian kanssa ja
vapauttamaan hänet, jolleivät asiat olisi olleet tällä kannalla? Vähät
siitä, vaikka hänen vihansa kohtaisi minua, kunhan vain sinun olisi
onnistunut paeta! Mutta aivan varmaan hän tänään olisi valmiimpi
suostumaan sinun pyyntöösi kuin minun pyyntööni. Älä sentään luota
siihen. Ryöstä tyttö vankilasta ja pakene hänen kanssaan! Sinulla ei ole
muuta neuvoa. Jollei tuuma onnistu, koetan keksiä uusia keinoja. Tiedä
kuitenkin, ettei Lygia ole suljettu vankilaan yksin kristinuskon takia.
Poppaean viha uhkaa sekä sinua että häntä. Muistatko, että loukkasit
Augustaa ja hylkäsit hänet? Hän tietää, että sinä teit sen Lygian
tähden, jota hän on vihannut ensi näkemästä asti ja jonka hän jo koetti
tuhota syyttämällä häntä lapsensa noitumisesta. Kaikissa näissä
koukuissa piilee Poppaean vaikutus! Tai kuinka muuten olisi
selitettävissä, että juuri Lygia ensinnä vangittiin? Kuka heille olisi
voinut osoittaa Linuksen talon? Minä vakuutan sinulle, että Lygiaa jo
kauan on vakoiltu! Tiedän, että kidutan sieluasi ja että riistän sinulta
viimeisen toivon kipinän, mutta teen sen tahallani, sillä jollet sinä
pelasta häntä ennenkuin Poppaea ja Nero saavat tietää aikeesi, olette
molemmat surman omat."

"Olet oikeassa! Minä ymmärrän!" vastasi Vinitius kolkosti.

Oli myöhäinen yö, joten kadut olivat autiot. Muuan juopunut miekkailija
teki lopun heidän keskustelustaan, törmäten Petroniusta vastaan ja
laskien kätensä hänen olkapäälleen. Hänen hengityksensä tuli viiniltä ja
hän puhalsi sitä suoraan Petroniuksen kasvoille, mylvien käheällä
äänellä:

"Kristityt jalopeurojen eteen!"

"Mirmillanilainen," virkkoi Petronius tyynesti, "seuraa nyt hyvää neuvoa
ja mene tiehesi!"

Juopunut laski toisenkin kätensä hänen olkapäilleen.

"Huudatko kanssani mitä käsken, tai katkaisen sinulta kaulan: kristityt
jalopeurojen eteen!"

Petroniuksen hermot olivat jo liian kauan kärsineet tuota huutoa. Se oli
painajaisen lailla kiusannut häntä siitä asti, kun hän Palatinuksen
jätti, ja se särki jo hänen korviaan. Kun hän siis näki jättiläisen
seisovan edessään nyrkki pystyssä, loppui hänen kärsivällisyytensä.

"Ystävä," virkkoi hän, "sinä hajuat viiniltä ja olet tielläni."

Niin sanottuaan iski hän lyhyen miekkansa, jonka hän kotona oli pannut
mukaansa, kahvaa myöten hänen rintaansa. Sitten hän tarttui Vinitiuksen
käteen ja jatkoi puhettaan ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut:

"Caesar lausui tänään: 'Sano Vinitiukselle minun puolestani, että hän
saapuu kilpaleikkeihin, joissa kristityt esiintyvät.' Ymmärrätkö, mitä
se merkitsee? He tahtovat panna näytteille sinun tuskasi. Se on päätetty
asia. Ehkäpä meitä, sinua ja minua, siitä syystä vielä ei ole pantu
vankeuteen. Jollei sinun nyt onnistu pelastaa Lygiaa, niin ... en tiedä
mitä tehdä!... Varmaan Acte asettuu sinun puolellesi, mutta onko siitä
mitään hyötyä? Ehkä sicilialaiset maatilasi myöskin houkuttelevat
Tigellinusta. Koetapa onneasi!"

"Minä annan hänelle kaiken omaisuuteni," vastasi Vinitius.

Carinaelta Forumille ei ole pitkä matka, joten he pian tulivat perille.
Yö oli alkanut valjeta, linnan muurit erottautuivat selvästi hämärästä.

Heidän astuessaan mamertilaista vankilaa kohti Petronius äkkiä seisahtui
ja huudahti:

"Pretorianeja!... Liian myöhäistä!"

Kaksinkertainen sotilasrivi ympäröi todella vankilaa. Sarastus hopeoi
heidän rautaiset kypäränsä ja terävät peitsensä.

Vinitiuksen kasvot kävivät valkeiksi kuin marmori.

"Menkäämme! sanoi hän."

Hetkisen perästä he seisoivat sotilasrivien edessä. Petronius, jolla oli
erinomainen muisti, tunsi paitsi päällikköjä useita sotamiehiäkin.
Huomatessaan tutun kohortin päällikön viittasi hän hänet luokseen.

"Mitä kummaa, Niger," huudahti hän, "oletteko saaneet käskyn vartioida
vankilaa?"

"Olemme, jalosukuinen Petronius,--Prefekti pelkäsi, että murhapolttajia
mahdollisesti yritettäisiin vapauttaa."

"Ettekö saa päästää sisään ketään?" kysyi Vinitius.

"Saamme, herra. Tuttavat saavat käydä tervehtimässä vangittuja, ja sillä
lailla me koppaamme käsiimme yhä enemmän kristittyjä."

"Päästä siis sisään minut!" sanoi Vinitius.

Hän painoi Petroniuksen kättä ja virkkoi hänelle:

"Mene puhuttelemaan Actea, niin minä tulen sinun luoksesi kuulemaan,
minkä neuvon hän antaa..."

"Tule," vastasi Petronius.

Samassa alkoi maan alta ja paksujen muurien takaa kuulua laulua. Laulu,
joka aluksi tuntui kolkolta ja tukahdutetulta, paisui paisumistaan.
Miesten, naisten ja lasten äänet sulautuivat sointuvaksi kuoroksi. Koko
vankila helisi aamun hiljaisuudessa kuni harppu. Mutta äänet eivät
olleet surulliset eivätkä epätoivoiset. Niistä kajahteli päinvastoin
voitonriemu.

Sotamiehet katselivat toisiinsa kummissaan. Aamuruskon ensimäinen
kultainen ja ruusunkarvainen hohde levisi taivaalle.




VIIDESKYMMENESTOINEN LUKU.


Huuto "kristityt jalopeurojen eteen!" levisi leviämistään pitkin
kaupunkia. Ensi hetkessä ei kukaan uskonut heitä turmion todellisiksi
alkuunpanijoiksi, mutta kukaan ei myöskään tahtonut epäillä heidän
syyllisyyttään, koska heidän rankaisemisensa lupaili erinomaisella
tavalla huvittaa kansaa. Sittemmin pääsi kuitenkin vallalle sekin
mielipide, ettei onnettomuus ikinä olisi saattanut paisua niin
äärettömäksi, jollei jumalien viha olisi painanut kaupunkia.
Temppeleissä käskettiin nyt uhrata "piaculoita" eli sovitusuhreja.
Sibyllan pappien kehoituksesta pani senaatti toimeen kaikenlaisia
juhlallisuuksia ja julkisia rukouksia Vulcanuksen, Cereksen ja
Proserpinan kunniaksi. Naiset kantoivat uhreja Junolle; pitkässä
saatossa kulkivat he meren rannalle asti noutamaan vettä, jolla sitten
pirskoittivat jumalattaren kuvaa. Aviovaimot panivat toimeen juhlia ja
yövalvontia jumalten kunniaksi. Koko Rooma puhdistautui synneistä,
uhrasi ja lepytteli kuolemattomia jumalia. Tuhkaläjien keskelle
perustettiin uusia, leveitä katuja. Siellä täällä laskettiin jo komeiden
talojen, palatsien ja temppeleiden perustuksia. Ennen kaikkea
rakennettiin kuulumattoman nopeasti ääretön, puinen amfiteatteri, jossa
kristittyjen oli määrä kuolla. Niin pian kuin neuvottelu Tiberiuksen
talossa oli pidetty, lähetettiin varakonsuleille käsky, että heidän tuli
hankkia villejä petoja. Tigellinus tyhjensi kaikkien italialaisten
kaupunkien, pienimpienkin, vivariot. Afrikassa pantiin hänen käskystään
toimeen suuria ajoja, joihin koko paikkakunnan väestön täytyi ottaa
osaa. Aasiasta tuotiin tiikereitä ja elefantteja, Niilistä krokodileja
ja virtahepoja, Atlaksesta jalopeuroja, Pyreneista susia ja karhuja,
Hiberniasta villejä koiria, Epiruksesta molossilaiskoiria, Germaniasta
puhvelihärkiä ja jättiläiskokoisia metsähärkiä. Vangittujen lukumäärä
oli niin suuri, että kilpaleikit lupailivat voittaa kaikki edelliset,
mitä Roomassa ikinä oli ollut. Caesar tahtoi nimittäin hukuttaa kaikki
tulipalon muistot vereen ja hurmata kaupungin niin komealla
verilöylyllä, ettei sen vertaista ollut nähty.

Kiihtynyt väestö oli pretorianien ja vartijoiden apuna ottamassa kiinni
kristittyjä. Tehtävä ei ollut ensinkään vaikea, sillä asuihan
joukoittain kristittyjä muun väestön kanssa puutarhoissa ja
tunnustivathan he kovalla äänellä uskonsa. Kun heitä otettiin kiinni,
lankesivat he polvilleen, rupesivat veisaamaan virttä ja seurasivat
vastarintaa tekemättä kiinniottajia. Mutta heidän kärsivällisyytensä
ainoastaan kiihdytti joukon vihaa, sillä ihmiset eivät ymmärtäneet,
mistä tuo kärsivällisyys johtui, vaan pitivät sitä uppiniskaisuutena ja
paatumisena. Vainoojat tulivat kuin hulluiksi. Tapahtui, että
kansanjoukko riisti kristittyjä pretorianien käsistä ja repi heidät
kappaleiksi omin käsin; naisia laahattiin hiuksista vetäen vankiloihin,
lapsia surmattiin lyömällä heidän päänsä kiviä vastaan. Tuhannet ihmiset
juoksentelivat ulvoen pitkin katuja. Uhreja etsittiin tuhkaläjistä,
uuneista, kellareista. Vankiloiden eteen sytytettiin tulia, kuljetettiin
viinitynnyrejä ja järjestettiin bakkhantilais-kemuja ja tansseja. Illoin
kuunneltiin ihastuksella jymisevää huutoa, joka pani koko kaupungin
kaikumaan. Vankilat olivat täynnä tuhansia ihmisiä, ja joka päivä
hankkivat pretorianit ja kaupunkilaiset uusia uhreja. Sääli sammui
kokonaan. Tuntui siltä kuin ihmiset olisivat unohtaneet puhumisen taidon
ja olleet raivoisan hulluuden vallassa, jolloin eivät muuta muistaneet
kuin huudon: kristityt jalopeurojen eteen! Päivät olivat kummallisen
helteiset ja yöt viileämmät kuin koskaan ennen. Itse ilma tuntui olevan
täynnä hulluutta, verta ja rikosta.

Mutta samassa määrin kuin julmuus kasvoi, kasvoi marttyyriuden
ikävöiminenkin. Kristuksen tunnustajat antautuivat vapaaehtoisesti
kuolemaan, jopa olisivat etsineet kuolemaa, jollei heidän vanhimpiensa
ankara kielto olisi pidättänyt heitä. Heidän kokouksiaan pidettiin
ainoastaan kaupungin ulkopuolella, maakuopissa Appian tien varrella ja
patricio-kristittyjen kellareissa ulkopuolella kaupunkeja. Ylhäisistä
kristityistä ei nimittäin tähän asti ollut vangittu ketään.
Palatinuksella kyllä tiedettiin, että Flavius, Domitilla, Pomponia
Graecina, Cornelius Pudens ja Vinitius kuuluivat Kristuksen
tunnustajiin, mutta koska itse Caesarkin epäili, että kansa saataisiin
uskomaan heidän polttaneen Rooman ja koska kansan vakaumus oli ennen
kaikkea välttämätön, päätettiin lykätä heidän kestämisensä ja
rankaisemisensa tuonnemmaksi. Muutamat arvelivat, että mainittujen
patricioiden oli kiittäminen Actea pelastuksestaan. Mutta se luulo oli
aivan perätön. Tosin Petronius erottuaan Vinitiuksesta oli lähtenyt
suoraa päätä Acten luo, mutta Acte ei ollut muuta voinut kuin itkeä. Hän
eli nimittäin alituisessa tuskassa, unohdettuna ja paeten minkä jaksoi
Caesaria ja Poppaeaa, koska hän ainoastaan siten saattoi säilyttää
henkensä.

Hän kävi kuitenkin vankilassa tervehtimässä Lygiaa, vei hänelle ruokaa
ja vaatteita ja suojeli häntä ennen kaikkea väkivallasta
vartijasotamiesten puolelta, jotka tosin ennen olivat lahjotut samaa
tarkoitusta varten.

Petronius ei saattanut unohtaa, ettei Lygian luultavasti nyt olisi
tarvinnut virua vankilassa, jollei häntä hänen kehotuksestaan olisi
ryöstetty Auluksen talosta. Sitäpaitsi häntä halutti voittajana päästä
pelistä, jota hän paraikaa pelasi Tigellinuksen kanssa. Sentähden oli
hän valmis uhraamaan sekä rahoja että vaivaa. Muutamien päivien kuluessa
oli hän puhutellut Senecaa, Domitius Aferia, Crispinillaa, jonka kautta
hän toivoi voivansa vaikuttaa Poppaeaan, Terpnosta, Diodorosta, kaunista
Pythagorasta ja vihdoin Alitutusta ja Paristakin, joiden pyyntöihin
Caesar tavallisesti suostui. Chrysothemiksen avulla, joka nykyään oli
Vatiniuksen rakastajattarena, oli hän koettanut saada Vatiniustakin
taipumaan puolelleen. Kaikkialla oli hän pannut likoon suuria rahoja ja
lupauksia.

Mutta kaikki hänen ponnistuksensa osoittautuivat turhiksi. Seneca, joka
ei itsekään ollut varma huomisesta päivästä, rupesi selittämään hänelle,
että kristityt, jolleivät olleetkaan polttaneet Roomaa, kuitenkin olivat
uhrattavat sen hyväksi, sanalla sanoen: hän piti verilöylyä
välttämättömänä valtiollisista syistä. Terpnos ja Diodoros pistivät
rahat taskuunsa, mutta eivät tehneet mitään. Vatinius ilmoitti
Caesarille, että häntä oli koetettu lahjoa. Ainoastaan Aliturus, joka
alussa oli katsellut kristittyjä nurjin silmin, rupesi nyt säälimään
heitä, jopa uskalsi muistuttaa Caesarille vangittua neitoa ja pyytää,
että hänet vapautettaisiin. Mutta hän ei mitään saanut aikaan. Caesar
vastasi:

"Luuletko sinä minua vähemmin ylevämieliseksi kuin Brutusta, joka Rooman
hyväksi oli valmis uhraamaan omat poikansa?"

Kun Petronius kuuli nämä sanat, virkkoi hän:

"Koska hän jo on keksinyt keinon verrata itseään Brutukseen, niin ei
tyttö enää ole pelastettavissa."

Hänen kävi suuresti sääli Vinitiusta ja hän rupesi pelkäämään, että
Vinitius surmaisi itsensä. "Nyt", ajatteli hän itsekseen,
"pelastusyritykset vielä pitävät häntä pystyssä, hän saa hänet vielä
nähdä ja känsiä hänen kanssaan, mutta jahka kaikki ponnistukset menevät
myttyyn ja jahka viimeinen toivon kipinä sammuu, niin hän, kautta
Castorin, heittäytyy miekkaansa, sillä hän ei saata elää ilman tyttöä."
Petroniuksen oli muuten paljon helpompi ymmärtää, että ihminen sillä
lailla päättää päivänsä, kuin hän ymmärsi, että ihminen sillä lailla
saattaa rakastaa ja kärsiä. Sillaikaa Vinitius teki kaiken mitä ikinä
saattoi keksiä Lygian pelastamiseksi. Hän kävi tervehtimässä
augustianeja ja hän, joka ennen oli ollut sangen ylpeä, rukoili nyt
heiltä apua. Vitelliuksen välityksellä hän tarjosi Tigellinukselle
sicialaisia maatilojaan ja olisi ollut valmis antamaan kaikki, mitä hän
vain olisi tahtonut, mutta Tigellinus, joka luultavasti ei tahtonut
loukata Poppaeaa, kieltäytyi niitä vastaanottamasta. Vinitius olisi
ollut valmis menemään Caesarinkin luo, syleilemään hänen polviaan ja
rukoilemaan häneltä armoa, vaikka se tuskin olisi auttanut, mutta kun
Petronius sai kuulla hänen aikeensa, virkkoi hän:

"Entä jollei hän suostu pyyntöösi, entä jos hän kohtelee sinua ivalla
tai häpeällisellä uhalla, niin niitä sitten teet?"

Vinitiuksen kasvot vääntyivät vihasta ja tuskasta, ja hänen kuristetusta
kurkustaan tunkeutui käheä ääni.

"Niin," lausui Petronius, "sentähden kehoitan sinua luopumaan siitä
tuumasta. Sinä sulkisit kaikki pelastuksen tiet!"

Vinitius koetti hillitä mielenkuohuaan ja sivalsi kädellään otsaansa,
joka oli kylmässä hiessä.

"Ei, ei!" sanoi hän sitten. "Olen kristitty."

"Sen sinä unohdat kuten äskenkin unohdit. Sinulla on oikeus tehdä loppu
itsestäsi, mutta tyttöä sinä et saa syöstä turmioon. Muista, mitä
Sejanuksen tyttären täytyi kärsiä ennen kuolemaansa."

Hän ei ollut täysin vilpitön tätä lausuessaan, sillä hänelle oli
Vinitiuksen pelastus paljoa tärkeämpi kuin Lygian. Mutta hän tiesi,
ettei mikään niin varmasti pidättäisi Vinitiusta vaarallisesta teosta
kuin pelko, että hän tuottaisi turmion Lygialle. Hän toimi muuten sangen
viisaasti, sillä nuorta tribunia odotettiin todella Palatinukselle ja
hänen käyntiään varten oli jo ryhdytty tarpeellisiin varokeinoihin.

Vinitius oli jo kärsinyt kaiken, mitä ihmismieli saattaa kärsiä. Hän
rakasti Lygiaa sata kertaa enemmän senjälkeen kun hän oli joutunut
vankeuteen ja marttyyriuden loisto kirkasti häntä. Hengissä alkoi hän
osoittaa hänelle suorastaan uskonnollista kunnioitusta ja palvella häntä
yliluonnollisena olentona. Ja kun hän sitten ajatteli, että hänen täytyy
kadottaa tuo rakastettu, pyhä olento, että hänen rakastettuansa ennen
kuolemaa saattaa kohdata kärsimys, joka on kuolemaakin kauheampi--
silloin jähmettyi veri hänen suonissaan, koko hänen sielunsa suli
valitukseksi, hänen ajatuksensa menivät sekaisin. Ajoittain tuntui
hänestä siltä, kuin hänen pääkallonsa olisi ollut täynnänsä tulta: tämän
tulen täytyy joko polttaa hänet poroksi tai särkeä hänet. Hän ei
käsittänyt miksi tämä kaikki tapahtui, hän ei käsittänyt miksei Kristus,
tuo laupias Kristus ja Jumala rientänyt tunnustajiaan auttamaan,
minkätähden eivät Palatinuksen tahritut muurit ja niiden mukana Nero,
augustianit, pretorianien lauma ja koko tämä rikosten kaupunki
romahtaneet maan alle. Hän otaksui vihdoin, että sen täytyy tapahtua ja
että kaikki, mitä hänen silmänsä nyt katselevat, mikä painaa ja kalvaa
hänen sydäntään, onkin unta. Petojen karjunta kuitenkin vakuutti
hänelle, että se on totta, kirveeniskut, jotka kuuluivat
arenarakennukselta, vakuuttivat hänelle, että se on totta, ja selvää
kieltään puhui myöskin kansan ulvonta ja täytetyt vankilat. Silloin
alkoi hänen uskonsa Kristukseen horjua, ja sen horjuminen tuotti hänelle
ehkä suurempaa tuskaa kuin kaikki muu.

Lisäksi virkkoi vielä Petronius:

"Muista, mitä Sejanuksen tyttären täytyi kärsiä ennen kuolemaansa."




VIIDESKYMMENESKOLMAS LUKU.


Kaikki ponnistukset olivat olleet turhat. Vinitius oli alentunut
etsimään sekä Caesarin että Poppaean orjien ja vapautettujen suosiota,
hän oli runsaasti maksanut heidän tyhjät lupauksensa ja suurilla
lahjoilla saanut heidän suosionsa kääntymään puoleensa. Hän kävi
puhuttelemassa Augustan ensimäistä miestä Rufius Crispinusta ja sai
häneltä kirjeen; hän lahjoitti hänen pojalleen ensimäisestä
avioliitosta, Rufiukselle, huvilan Antiumissa, mutta tällä
toimenpiteellä hän vain ärsytti Caesaria, joka ei sietänyt
poikapuoltaan. Hän lähetti taatun sanansaattajan viemään kirjettä
Poppaean toiselle miehelle, Otholle, Espanjaan, pani likoon koko
omaisuutensa eikä suinkaan säästänyt omaa itseään, kunnes huomasi
olevansa vain leikkikaluna ihmisten käsissä sekä että hänen pikemmin
olisi onnistunut vapauttaa Lygia, jos hän vähemmin olisi ollut
valittavinaan hänen vangitsemisestaan.

Saman huomion teki Petroniuskin. Mutta päivät kuluivat ja amfiteatteri
valmistui valmistumistaan. Jaeltiin jo "tesseroita" s.o. pääsylippuja
"ludus matutinukseen". Tällä kertaa "päivänäytäntöjen" täytyi kestää
päiviä, viikkoja ja kuukausia, koska uhreja oli aivan kuulumattoman
paljon. Ei enää tiedetty minne kristityt saataisiin mahtumaan. Vankilat
olivat täydet ja niissä raivosi kuume. Yhteiset kopit, joissa orjia
tavallisesti pidettiin, rupesivat nekin täyttymään ääriään myöten.
Alettiin pelätä, että tauti leviäisi koko kaupunkiin, ja sentähden
täytyi pitää kiirettä.

Kaikki nämä huhut ennättivät Vinitiuksen korviin ja veivät häneltä
viimeisenkin toivon välähdyksen. Niin kauan kun vielä oli hyvää aikaa,
oli hän saattanut kuvitella keksivänsä jonkun pelastuksen keinon, mutta
nyt ei enää ollut aikaa. Näytäntöjen piti alkaa. Lygia saattoi milloin
tahansa joutua sirkuksen "cuniculumiin", josta ei enää ollut pääsyä
muualle kuin arenalle. Vinitius, joka ei tietänyt, minne kohtalo ja
hirveä ylivoima hänet viskaisi, rupesi etsimään häntä kaikista
sirkuksista. Hän lahjoi vartijat ja petojen kesyttäjät ja teki heille
kaikenkaltaisia ehdotuksia, joita oli mahdoton panna täytäntöön. Välistä
hän käsitti, ettei hänen puuhistaan enää saata olla muuta hyötyä kuin
mahdollisesti se, että Lygian kuolema voi käydä vähemmän hirveäksi, ja
juuri silloin tuntui hänestä siltä kuin pääkallossa aivojen asemesta
olisi ollut hehkuvia hiiliä.

Ei hän muutoin aikonutkaan jäädä henkiin Lygian kuoltua. Hän päätti
kuolla hänen kanssaan. Luultavasti tuska sitäpaitsi polttaisi poroksi
hänen henkensä ennenkuin kauhun hetki ehti tullakaan. Hänen ystävänsä,
Petroniuskin, olivat sitä mieltä, että varjojen valtakunta pian hänelle
avautuu. Vinitiuksen kasvot kalpenivat niin, että lopulta olivat kuin
"larariumin" vahanaamiot. Ilme hänen piirteissään kankeni, hän ei
käsittänyt mitä oli tapahtunut ia mitä saattaisi tapahtua. Kun joku
puhutteli häntä, vei hän koneentapaisella liikkeellä kädet päätä kohti,
rupesi painelemaan ohimojaan ja loi puhujaan pelästyneen, kysyvän
katseen. Yöt hän vietti Ursuksen kanssa Lygian oven edustalla
vankilassa. Kun Lygia käski häntä menemään levolle, palasi hän
Petroniuksen luo ja käveli aamuun asti edestakaisin atriumissa. Usein
tapasivat orjat hänet polvillaan, kädet korotettuina taivasta kohti tai
otsa painettuna maata vasten. Hän huusi avukseen Kristusta, sillä Hän
oli hänen viimeinen toivonsa. Kaikki toiveet olivat pettäneet. Yksin
ihme saattoi pelastaa Lygian. Vinitius löi siis otsansa kiviseen
permantoon ja rukoili ihmettä.

Hänelle oli kuitenkin jäänyt niin paljon järkeä, että hän ymmärsi
Pietarin rukouksen tehokkaammaksi omaansa. Pietari oli luvannut hänelle
Lygian, Pietari hänet oli kastanut, Pietari oli itse tehnyt
ihmeitä--antakoon nyt pelastusta ja apua!

Eräänä yönä hän läksi häntä etsimään. Kristityt, joita tosin ei enää
ollut jäljellä paljoakaan, kätkivät apostolia nyt huolellisesti
toisiltaankin, jottei kukaan heikkouden hetkenä ilmiantaisi häntä, joko
ehdoin tahdoin tai vasten tahtoaan. Yleisen sekasorron vallitessa ja
pettymystensä painamana sekä ponnistaessaan kaikki voimansa
pelastaakseen Lygiaa vankilasta oli hän kadottanut apostolin silmistään.
Sinä aikana, joka oli hänen kastamisensa ja vainojen välillä, ei hän
ollut nähnyt häntä kuin yhden kerran. Kivenhakkaajalta, jonka töllissä
kastaminen oli tapahtunut, sai hän tietää, että kristityt kokoontuvat
eräässä Cornelius Pudensin kellarissa Porta Salarian likellä.
Kivenhakkaaja lupasi saattaa Vinitiuksen paikalle ja vakuutti, että he
siellä tapaavat Pietarin. Hämärissä he siis läksivät liikkeelle ja kun
he olivat päässeet muurien ulkopuolelle ja kulkeneet kuoppien ohi, jotka
kasvoivat kaislaa, tulivat he yksinäiseen, autioon viinitarhaan. Kokous
oli kellarissa, jossa tavallisesti säilytettiin viiniä. Vinitiuksen
korvaa kohtasi pian rukouksen hyminä, ja sisään astuessaan näki hän
lamppujen himmeässä valossa muutamia kymmeniä ihmisiä polvillaan,
rukoukseen vaipuneina. He lukivat jonkinlaista litaniaa, ja kuoro, jossa
oli sekä mies--että naisääniä, toisteli yhtämittaa: "Kriste, armahda
meitä!" Heidän äänissään värisi syvä, sydäntäsärkevä suru ja tuska.

Pietarikin oli siellä. Hän oli polvillaan kynnyksellä, puusta tehdyn
ristin juurella, joka oli naulattu seinään. Siinä hän rukoili. Vinitius
tunsi kaukaa hänen valkeat hiuksensa ja kädet, jotka olivat korotetut
taivasta kohti. Nuori patricio aikoi ensi työkseen tunkeutua joukon
läpi, heittäytyä apostolin jalkain juureen ja huutaa: "pelasta!" Mutta
rukouksen juhlallisuus tai väsymys vaikutti häneen niin, että polvet
ikäänkuin kankenivat. Hän polvistui siis ovelle ja rupesi tuskallisesti
ja käsiään väännellen toistelemaan: "Kriste, armahda!" Jos hän olisi
ollut täysissä tajuissaan, olisi hän kyllä ymmärtänyt, ettei yksin hänen
rukouksensa ollut niin tuskallinen ja ettei yksin hän täällä valittanut
hätäänsä, suruaan ja murheitaan. Kokoontuneiden joukossa ei ollut
ainoatakaan, joka ei hiljan olisi kadottanut jotakin rakastettua
olentoa. Kun rohkeimmat ja järkähtämättömimmät Kristuksen tunnustajat
olivat vangitut, kun joka hetki levisi uusia huhuja häpeästä ja
kärsimyksistä, joita vankiloissa oli kestettävä, kun hädän voima paisui
kaikkia edellytyksiä suuremmaksi, kun ainoastaan tämä kourallinen
kristittyjä oli jäänyt jäljelle,--silloin ei enää ollut ainoatakaan
sydäntä, jonka usko ei olisi horjunut ja joka ei epäillen olisi kysynyt:
missä Kristus on? minkätähden Hän on sallinut pahuuden paisua Jumalaa
mahtavammaksi?

Mutta he rukoilivat Häneltä kuitenkin epätoivoissaankin armoa, sillä
jokaisen sielussa eli vielä toivon kipinä että Hän tulee, särkee
pahuuden vallan, syöksee Neron syvyyteen ja ryhtyy hallitsemaan
maailmaa... Heidän katseensa olivat yhä tähdätyt taivaaseen, yhä he
kuuntelivat, yhä jatkoivat rukoustaan vavistuksessa. Jota useammin
Vinitius toisti sanoja "Kriste, armahda!", sitä enemmän hänet valtasi
sama huumaus kuin kivenhakkaajan töllissä. Sydämensä syvyydestä huutavat
he Häntä nyt avukseen, Pietari huutaa häntä avukseen--taivaan täytyy
aueta, maan perustusten täytyy täristä ja Hänen astua alas
sanomattomassa loistossa, jalkojen kärjissä tähdet, laupiaana ja
hirmuisena vapauttamaan uskollisiaan ja tuomitsemaan turmioon heidän
vainoojansa.

Vinitius peitti kasvot käsillään ja lankesi maahan. Hetkisen ajan
vallitsi hänen ympärillään syvä hiljaisuus, ikäänkuin pelko olisi
kahlehtinut kaikkien suut ja estänyt niitä huutamasta. Hänestä tuntui,
että nyt vihdoinkin tapahtuu jotakin, että ihmeen hetki vihdoin on
koittanut. Hän oli varma, että kun hän nostaa päänsä ja avaa silmänsä,
niin hän näkee valon, joka häikäisee jokaisen kuolevaisen silmät, ja
kuulee äänen, joka vie tainnoksiin sydämet. Mutta äänettömyyttä yhä
kesti, ja naisten huokaukset siitä vihdoin tekivät lopun.

Vinitius nousi ja rupesi kivettynein silmin tuijottamaan eteensä.

Yliluonnollisten valojen asemasta tuikki kellarissa lyhtyjen heikkoja
liekkejä, ja kuun säteet, jotka tunkivat sisään katossa olevasta
aukosta, täyttivät sen hopeaisella hohteella. Ihmiset, jotka olivat
polvillaan Vinitiuksen ympärillä, nostivat ääneti kyyneltyneet silmänsä
ristin puoleen. Sieltä täältä kuului nyyhkytyksiä ja ulkoa erottautuivat
vartijoiden varovaiset vihellykset. Pietari nousi, kääntyi joukon
puoleen ja lausui:

"Lapset, ylentäkäät sydämenne meidän Vapahtajamme puoleen ja uhratkaat
Hänelle kyyneleenne."

Hän vaikeni.

Äkkiä puhkesi naisen ääni puhumaan täynnä tuskaa ja rajatonta
kärsimystä:

"Olen leski, minulla oli ainoa poika, joka minua elätti... Anna hänet
minulle takaisin, herra!"

Syntyi taasen hiljaisuus. Pietari seisoi polvistuvan joukon edessä,
vanhana, huolestuneena, ollen tällä hetkellä kuin ruumistettu raihnaus
ja voimattomuus.

Jo alkoi toinen ääni valittaa:

"Pyövelit häpäisivät tyttäreni, ja Kristus salli sen!"

Sitten kuului kolmas:

"Olen jäänyt yksin lasteni kanssa, mutta jos minut vievät, min kuka
heille antaa leipää ja vettä?"

Sitten neljäs:

"Linuksen, jonka ensin jättivät paikoilleen, veivät kuitenkin
kidutettavakseen, herra!"

Sitten viides:

"Kotimatkalla ottavat pretorianit kiinni meidät. Emme tiedä minne
piiloutuisimme."

"Voi meitä! Kuka meitä suojelee!"

Yön hiljaisuudessa kuuluivat valitukset lakkaamatta. Vanha kalastaja
sulki silmänsä ja pudisti valkeaa päätänsä, kun hän ajatteli ihmisten
tuskaa ja hätää. Oli taasen niin hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin
vartijain hiljaiset vihellykset kellarin edustalta.

Vinitius päätti taaskin kulkea ihmisjoukon halki apostolin luo
vaatiakseen häneltä apua, mutta äkkiä hän näki ikäänkuin syvyyden
aukeavan eteensä, ja silloin hänen jalkansa lamaantuivat. Miten käy, jos
apostoli tunnustaa olevansa voimaton, jos hän vakuuttaa Rooman Caesarin
olevan väkevämmän kuin Kristus Natsarealaisen? Ja sitä ajatellessa nosti
kauhu hänen hiuksensa pystyyn. Hän tunsi, että silloin syvyys nielee
sekä hänen toivonsa tähteet että hänet itsensä, hänen Lygiansa, hänen
rakkautensa Kristukseen, hänen uskonsa ja koko hänen elämänsä. Jäljelle
jää vain kuolema ja yö, määrättöminä kuin meri.

Nyt rupesi Pietari puhumaan, ja alussa oli hänen äänensä niin hiljainen,
että sitä tuskin saattoi kuulla:

"Lapseni! Minä näin kuinka Herra Golgatalla naulittiin ristinpuulle.
Kuulin vasaran iskut ja näin kuinka risti ylennettiin vuorelle, jotta
kansa näkisi Ihmisen pojan kuolevan..."

       *       *       *       *       *

"...Ja minä näin kuinka he avasivat Hänen kylkensä ja kuinka Hän heitti
henkensä. Mutta silloin käännyin ristiin päin ja huusin tuskissani kuten
te nyt huudatte:"

"Voi meitä, voi meitä, Herra! Sinä olet Jumala! miksi sallit tämän
tapahtua, miksi kuolit, miksi kidutat meidän sydämiämme, jotka uskoivat,
että Sinun valtakuntasi lähestyisi?..."

"...Mutta kolmantena päivänä hän, Herramme ja Jumalamme, nousi
kuolleista ja oli meidän keskellämme, kunnes hän suurella kunnialla meni
valtakuntaansa... Mutta me, saatuamme tuta uskomme heikkouden,
voimistuimme sydämissämme ja kylvimme Hänen siementään..."

       *       *       *       *       *

Nyt hän kääntyi sinne päin, mistä valitukset ensinnä olivat kuuluneet,
ja hänen äänensä oli jo voimakkaampi, kun hän lausui:

"Miksi te valitatte?... Jumala itse antoi itsensä kärsimykseen ja
kuolemaan, mutta te tahdotte, että Hän teitä säästäisi. Oi te
heikkouskoiset! ettekö te ole ymmärtäneet Hänen oppiansa, eikö hän ole
luvannut teille muuta kuin tämän elämän? Nyt hän tulee teidän luoksenne
ja puhuu teille: 'seuratkaa minua!' Hän nostaa teidät luokseen, mutta te
käytte kiinni maan pintaan ja huudatte: Herra, pelasta meidät!' Tomu
olen minä Jumalan edessä, mutta teidän edessänne olen Jumalan apostoli
ja Hänen sijaisenaan sanon teille Kristuksen nimeen: ei odota teitä
kuolema, vaan elämä, ei kyyneleet ja valitukset, vaan ylistyslaulut, ei
orjuus, vaan herraus! Minä, Jumalan apostoli, sanon sinulle, leski:
sinun poikasi ei kuole, vaan menee kunniaan ja iankaikkiseen elämään, ja
sinä tulet elämään yhdessä hänen kanssaan. Sinulle, isä, jonka viattoman
tyttären pyövelit häpäisivät, vakuutan, että olet tapaava hänet
valkeampana Hebronin liljoja! Teille, äidit, jotka he riistävät
orvoilta, teille, jotka kadotatte isänne, teille, jotka valitatte,
teille, joitten täytyy nähdä rakkaittenne kuolevan, teille, jotka olette
surulliset, huolestuneet ja onnettomat, ja teille, joitten tulee kuolla
Kristuksen nimeen, sanon, että te heräätte niinkuin unesta iankaikkiseen
elämään ja niinkuin yöstä Jumalan aamunkoittoon. Pudotkoon Kristuksen
nimessä kaihi silmiltänne ja tulkoon sydämiinne valkeus."

Näin lausuttuaan nosti hän ikäänkuin käskien kätensä, mutta he tunsivat
uuden veren virtaavan suoniinsa ja ikäänkuin väristyksen karkaavan
luihinsa, sillä heidän edessään ei enää seisonut raihnas, huolten
painama vanhus, vaan väkevä, joka riisti hengen heidän rinnoistaan ja
nosti sen tomusta ja tuskasta korkeuteen.

"Amen!" huusivat useat äänet.

Mutta hänen silmiensä loisto kävi yhä kirkkaammaksi ja hänestä virtasi
voimaa, majesteettia ja pyhyyttä. Päät taipuivat hänen edessään, ja kun
amen-huuto oli vaiennut, jatkoi hän:

"Te kylvätte kyynelillä, että te ilolla saisitte niittää. Miksi te
surette tämän maailman pahuutta? Maata, Roomaa, kaupungin muureja
hallitsee Herra, joka asuu teissä. Kivet ovat kostuvat kyynelistä, veri
on kasteleva hiekan ja teidän ruumiinne ovat täyttävät notkot, mutta
minä sanon teille: te olette voittajat! Herra on tuleva rankaisemaan
tätä rikosten, pimeyden ja ylpeyden kaupunkia, ja katso, te olette Hänen
legionansa! Ja niinkuin Hän itse kärsimyksillään ja verellään on ostanut
maailman vapaaksi synneistä, niin Hän tahtoo, että tekin
kärsimyksillänne ja verellänne ostaisitte tämän vääryyden pesän vapaaksi
synneistä!... Sen Hän teille julistaa minun suuni kautta."

Hän levitti kätensä ja loi silmänsä taivasta kohti. Mutta heidän
sydämensä ikäänkuin lakkasivat sykkimästä, sillä he tunsivat, että hänen
silmänsä näkevät jotakin, jota eivät heidän kuolevaiset silmänsä taida
nähdä.

Apostolin kasvot olivat muuttuneet todella ja käyneet säteilevän
kirkkaiksi. Jonkun aikaa hän vaikeni, ikäänkuin huumaus olisi tehnyt
hänet mykäksi, mutta hetkisen perästä hän taasen korotti äänensä:

"Sinä olet täällä, Herra, ja osoitat minulle tiesi!... Kuinka, oi
Kriste!... Tämänkö saatanan kaupungin, etkä Jerusalemia, Sinä tahdot
tehdä pääkaupungiksesi? Näistä kyynelistä ja tästä verestäkö Sinä tahdot
rakentaa seurakuntasi? Täälläkö, missä Nero tänään hallitsee, Sinun
valtakuntasi on oleva? Oi Herra, Herra! Ja näitten heikkouskoistenko
Sinä käsket laskea luunsa perustukseksi maailman Sionille ja minun
henkenikö Sinä käsket vallita heitä ja maailman kansoja?... Katso, Sinä
annat voimasi virrata herkkoihin, että he väkeviksi tulisivat, ja Sinä
käsket minun kaitsea lampaitasi aina aikojen ääriin asti... Ylistetyt
olkoot Sinun neuvosi, joiden kautta me voiton saamme. Hosianna!
Hosianna!..."

Ne, jotka olivat pelänneet, nousivat rohkeina, niiden sieluihin, jotka
olivat epäilleet, valui uskon virta. "Hosianna!" huusi pian joku ääni,
ja toinen jatkoi: "Kristuksen tähden!" Sitten hiljeni kaikki. Kirkas,
kesäinen rusko tunki kellariin ja valaisi mielenliikutuksen kalventamat
kasvot.

Pietari rukoili kauan, näkyihinsä vaipuneena, mutta vihdoin hän heräsi,
käänsi hartaat, kirkastuneet kasvonsa kansan puoleen ja lausui:

"Niinkuin Herra on nyt voittanut epäilyksen teissä, niin menkää tekin
voittamaan Hänen nimessään!"

Ja vaikka hän tiesi, että he voittavat, vaikka hän tiesi, mitä heidän
kyynelistään ja verestään oli nouseva, pani mielenliikutus kuitenkin
hänen äänensä vapisemaan, kun hän otti ristin, siunasi heitä ja lausui:

"Ja nyt vihin minä teidät, lapseni, kärsimykseen, kuolemaan,
iankaikkisuuteen!"

Mutta he kerääntyivät hänen ympärilleen ja huusivat: "Me olemme jo
valmiit, mutta suojele sinä pyhää päätäsi, sillä sinä olet Kristuksen
sijainen ja huoneenhaltija". Näin sanoen tarttuivat he hänen viittansa
liepeeseen, mutta hän laski kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä
kutakin erikseen, niinkuin isä siunaa lapsia, jotka ovat lähdössä
pitkälle matkalle.

He alkoivat heti rientää pois kellarista, sillä heidän oli kiire kotiin,
kotoa vankiloihin ja vankiloista arenalle. Heidän ajatuksensa
irtaantuivat maailmasta ja liitelivät iäisyyden maille. He kulkivat kuin
unissaan, kiihkeällä alttiudella uhraamaan voimansa ja kaikkensa
taistelussa ylivoimaa ja "petojen" julmuutta vastaan.

Nereus, Pudensin palvelija, vei apostolin salatietä viinitarhasta
kotiinsa. Läpi valoisan yön seurasi heitä Vinitius, ja kun he tulivat
Nereuksen mökille, heittäytyi hän apostolin jalkain juureen.

Apostoli tunsi hänet ja kysyi:

"Mitä haluat, poikani?"

Seurattuaan asiain kulkua kellarissa ei Vinitius enää uskaltanut pyytää
mitään. Hän vain kietoi käsivartensa apostolin polvien ympäri ja painoi
nyyhkyttäen päänsä häntä vastaan, ikäänkuin sillä lailla rukoillen
lohdutusta.

Apostoli virkkoi:

"Minä tiedän, että he ovat ottaneet neidon, jota sinä rakastat. Rukoile
hänen puolestaan."

"Herra!" vaikeroi Vinitius kietoen yhä väkevämmin käsivartensa apostolin
ympäri. "Herra! minä olen kurja matonen, mutta sinähän olet tuntenut
Kristuksen. Rukoile Häntä! Puolusta Lygiaa!"

Tuskissaan vapisi hän kuin lehti ja löi otsansa maahan, sillä hän oli
nähnyt apostolin voiman ja tiesi, että yksin hän saattoi palauttaa
hänelle Lygian.

Hänen tuskansa liikutti Pietaria. Hän muisti, että Lygia kerran,
Crispuksen uhkaamana, niinikään oli heittäytynyt hänen jalkainsa juureen
anomaan lohdutusta. Hän oli silloin nostanut ylös tytön pään ja
silittänyt hänen päätään. Samoin teki hän nyt Vinitiukselle.

"Poikani," sanoi hän, "minä tahdon rukoilla hänen puolestaan, mutta
muista, mitä vasta lausuin heikkouskoisille: että Jumala itse kärsi
ristin tuskat. Muista myöskin, että tätä elämää seuraa toinen, ikuinen."

"Tiedän!... Kuulinhan, pääsi Vinitiukselta, joka kalpein huulin keräsi
ilmaa keuhkoihinsa.--Mutta, katso herra ... en saata. Jos tarvitaan
verta, niin rukoile Kristusta että Hän ottaa minun vereni... Olenhan
soturi. Minä tahdon kärsiä hänelle määrätyt tuskat kaksinkertaisina,
kolminkertaisina, kunhan hän pääsee vapaaksi! Hän on vielä lapsi, oi
herra! Mutta Kristus on väkevämpi kuin Caesar. Minä tiedän, että Hän on
väkevämpi!... Pidäthän sinäkin Lygiasta. Siunasithan sinä meidät! Hän
on vielä viaton lapsi!..."

Vinitius kumartui taasen maahan, nojasi päänsä Pietarin polvia vasten ja
toisti toistamistaan:

"Sinä tunsit Kristuksen, herra! Sinä tunsit hänet, sinua Hän kuulee!
Asetu Lygian puolelle!"

Pietari sulki silmänsä ja rukoili kiihkeästi.

Kesäinen aamurusko oli taasen alkanut punailla taivasta. Vinitiuksen
silmät riippuivat apostolin huulilla, hän odotti häneltä elämän--tai
kuolemantuomiotaan. Oli aivan hiljaista. Ainoastaan peltopyyt
piipattivat viinitarhassa ja kaukaa Via Salarian luota kuului
myllynkivien kumea jyrinä.

"Vinitius," kysyi apostoli vihdoin, "uskotko sinä?"

"Herra, olisinko muuten tullut tänne?" vastasi Vinitius.

"Usko siis loppuun asti, sillä usko saattaa vuoria siirtää. Vaikka
näkisit neidon pyövelin kirveen alla tai jalopeuran kidassa, niin usko
yhä, että Kristus voi hänet vapauttaa. Usko ja rukoile Häntä, ja minä
tahdon rukoilla sinun kanssasi."

Hän nosti kasvonsa taivasta kohti ja lausui suurella äänellä:

"Oi laupias Kriste, katso tämän kärsivän sydämen puoleen ja lohduta
sitä! Oi laupias Kriste, käännä myrsky pois lammaslaumastasi! Oi laupias
Kriste, joka itse rukoilit Isää ottamaan pois huuliltasi katkeran
kalkin, käännä se pois palvelijasi huulilta! Amen!"

Vinitius korotti kätensä taivasta kohti ja puhui vaikeroiden:

"Oi Kriste, minä olen sinun omasi! Ota minut hänen asemestaan!"

Idän taivas alkoi jo valjeta.




VIIDESKYMMENESNELJÄS LUKU.


Erottuaan apostolista riensi Vinitius vankilaan, ja hänen sydämeensä oli
syttynyt uusi toivo. Jossakin syvällä hänen sielussaan huusi kyllä vielä
pelko ja epätoivo, mutta hän koetti tukahduttaa ne äänet. Hänestä tuntui
mahdottomalta, ettei Jumalan edustajan pyyntö ja hänen oman rukouksensa
voima vaikuttaisi. Hän pelkäsi toivoa, pelkäsi myöskin epäilystä. "Minä
tahdon uskoa hänen laupeuteensa, vaikka näkisin Lygian jalopeuran
kidassa", lausui hän itsekseen. Ja hän uskoi, vaikka hänen sydämensä
vapisi ja vaikka kylmä hiki peitti hänen ohimonsa. Hänen sydämensä
sykintä muuttui nyt lakkaamattomaksi rukoukseksi. Hän alkoi käsittää,
että usko voi siirtää vuoria, sillä hän tunsi, että hänen sielussaan eli
kumma voima, jota hän ei ennen ollut tuntenut. Varmaan hän tänään
saattoi saada aikaan töitä, joihin hän ei eilen olisi pystynyt. Välistä
tuntui siltä kuin vaara jo olisi mennyt menojaan. Kun epätoivo
valituksineen uhkasi hiipiä hänen sieluunsa, muisteli hän merkillistä
yötä ja pyhiä, harmaantuneita kasvoja, jotka rukoillen olivat katselleet
taivasta kohden. "Ei! Kristus ei jätä ensimäisen opetuslapsensa ja
lampaittensa paimenen rukousta kuulematta. Kristus ei kiellä häneltä
mitään, enkä minä enää tahdo epäillä." Ja hän riensi vankilaa kohti
niinkuin ainakin hyvän viestin tuoja.

Mutta vankilan edustalla kohtasi häntä odottamaton este.

Pretorianien päämiehet, jotka vuorotellen vartioivat mamertilaista
vankilaa, tunsivat jo kaikki hänet ja päästivät hänet tavallisesti
esteitä tekemättä vankilaan, mutta tällä kertaa ei rivi avautunutkaan
hänelle, vaan sadanpäämies tuli hänen luokseen ja virkkoi:

"Suo anteeksi, jalosukuinen tribuni, emme tänään saa päästää ketään
vankilaan."

"Ettekö saa?" toisti Vinitius kalveten.

Soturi katseli häntä säälien ja vastasi:

"Niin, emme saa. Caesar on kieltänyt. Vankilassa on paljon sairaita, ja
ehkäpä he pelkäävät, että taudit leviäisivät kaupunkiin tervehtijöiden
mukana."

"Sanoitko, että kielto koskee vain tätä päivää?"

"Puolipäivän aikaan on vartijain muutos."

Vinitius vaikeni ja paljasti päänsä, sillä "pileolus", joka oli hänen
päässään, tuntui painavalta kuin lyijy.

Soturi tuli vieläkin likemmä ja lausui matalalla äänellä:

"Rauhoitu, herra. Vartijat ja Ursus varjelevat häntä."

Tämän sanottuaan hän kumartui ja piirsi silmänräpäyksessä pitkällä,
gallialaisella miekallaan kalan kuvan kadun kivilaattaan.

Vinitius vilahti häneen kiireesti.

"...Ja olet pretoriani?..."

"Olen, kunnes joudun tuonne," vastasi soturi vankilaa osoittaen.

"Minäkin palvelen Kristusta."

"Ylistetty olkoon hänen nimensä! Minä tiedän sen, herra. En saata
päästää sinua vankilaan, mutta jos kirjoitat kirjeen, niin annan sen
vartijoille."

"Kiitän sinua, veljeni!..."

Hän painoi soturin kättä ja läksi.

»Pileolus» oli jo lakannut painamasta hänen päätään. Aamuinen aurinko
nousi vankilanmuurien takaa ja sen kirkkaus valoi uutta lohtua
Vinitiuksen sydämeen. Tuo kristitty sotamies antoi hänelle uuden
todistuksen Kristuksen voimasta. Hetkisen perästä hän pysähtyi
katselemaan punertavia pilviä, jotka olivat nousseet Kapitoliumin ja
Jupiter Statorin temppelin päälle, ja puhkesi puhumaan:

"En saanut tänään nähdä Lygiaa, mutta minä uskon Sinun laupeuteesi."

Kotona odotti häntä Petronius, joka, kuten tavallisesti, oli muuttanut
yön päiväksi ja joka vasta oli palannut kotiin. Hän oli sentään jo
ehtinyt kylpeä ja antaa voidella ruumiinsa, mennäkseen levolle.

"Tuon sinulle uutisen," virkkoi hän. "Olin tänään Tullius Senecion
luona, ja siellä oli Caesarkin. En tiedä, minkätähden Poppaean päähän
oli pälkähtänyt ottaa mukaansa Rufius... Ehkäpä sentähden, että poika
kauneudellaan pehmittäisi Caesarin sydämen. Onnettomuudekseen lapsi,
jonka oli uni, lukemisen aikana nukkui,--aivan kuten aikoinaan
Vespasianus--ja kun Vaskiparta sen näki, heitti hän sitä suurella
pikarilla niin että se pahasti vikaantui. Poppaea pyörtyi, mutta kaikki
kuulivat Caesarin huutavan: »Olen saanut aivan kyllikseni tuosta
sikiöstä!» Sinä tiedät, että sellaiset sanat ovat kuolemantuomio."

"Augustaa kohtaa Jumalan rangaistus," vastasi Vinitius, "mutta miksi
kerrot tätä minulle?"

"Sentähden, että Poppaean viha tähän asti on seurannut sinua ja Lygiaa,
mutta ehkä hän nyt, kun häntä itseään on kohdannut onnettomuus,
helpommin taipuu heittämään kostonsa. Ehkä häneen nyt saattaa vaikuttaa.
Näen hänet tänä iltana ja koetan puhua hänen kanssaan."

"Kiitän sinua. Ilmoitat minulle hyvän uutisen."

"Mutta kylve sinä nyt ja lähde levolle. Huulesi ovat siniset ja olet
kuin varjo."

Vinitius kysyi:

"Tiedätkö, onko ensimäisen _ludus matutinuksen_ päivä jo määrätty?"

"Kymmenen päivän perästä. Mutta muut vankilat otetaan ensin. Jota
enemmän aikaa saamme, sitä parempi. Emme vielä ole aivan hukassa."

Hän ei kuitenkaan itsekään uskonut mitä hän sanoi, sillä hän oli
päinvastoin varma, että Lygia auttamattomasti oli turmioon tuomittu,
koska Caesar Alituruksen pyyntöön oli osannut vastata niin kauniisti,
vertaamalla itseään Brutukseen. Hänen oli niin sääli Vinitiusta, ettei
hän raaskinut ilmaista hänelle, mitä hän Senecalta oli kuullut: että
Caesar ja Tigellinus olivat päättäneet ennen kidutusta valita kauneimmat
kristityt tytöt itsensä ja ystäviensä häväistäviksi. Muut olivat
kilpaleikkipäivänä jätettävät pretorianien ja petojenkesyttäjien
haltuun.

Huomattuaan, ettei Vinitius missään tapauksessa halua elää kauemmin kuin
Lygia, rupesi Petronius tahallaan istuttamaan toivoa hänen sydämeensä.
Hänen kävi ensinnäkin häntä sääli ja toiseksi hän estetikkona toivoi,
ettei hän kuolisi laihtuneena, tuskan ja unettomuuden rumentamana, vaan
kauniisti.

"Puhun tänään Augustalle," sanoi hän, "tähän tapaan: pelasta
Vinitiukselle Lygia, niin minä pelastan sinulle Rufiuksen. Aion todella
tehdä sen. Sillä oikealla hetkellä lausuttu sana voi vaikuttaa
Vaskipartaan niin, että hän määrää ihmisen joko surmattavaksi tai jättää
hänet elämään. Pahimmassa tapauksessa voitamme aikaa."

"Kiitän sinua," toisti Vinitius.

"Parhaiten osoitat minulle kiitollisuuttasi, jos syöt ja nukut. Kautta
Athenen! Odysseus muisti suurimmassakin onnettomuudessaan nukkua ja
syödä. Olet kai viettänyt koko yön vankilassa."

"En," vastasi Vinitius. "Aioin kyllä mennä sinne, mutta sinne ei
päästetty ketään. Otapa sinä, Petronius, selkoa siitä, tarkoittaako
kielto tätä päivää vai koko aikaa ennen kilpaleikkejä."

"Otan siitä tänä yönä selon ja ilmoitan sinulle huomisaamuna, miksi
kielto on annettu ja kuinka kauan se on voimassa. Mutta vaikka itse
Helios, ikävystyneenä kimmeriläiseen maahansa, nyt astuisi alas
luoksemme, niin menisin nukkumaan. Seuraa sinä minun esimerkkiäni."

He erosivat, mutta Vinitius läksi kirjastoon kirjoittamaan Lygialle.

Saatuaan kirjeen valmiiksi läksi hän sitä itse viemään kristitylle
sadanpäämiehelle, joka puolestaan paikalla vei sen vankilaan. Hetkisen
perästä hän palasi tuoden Lygialta terveisiä ja luvaten vielä samana
päivänä toimittaa Vinitiukselle hänen vastauksensa.

Vinitius ei kuitenkaan tahtonut palata kotiin, vaan istuutui
kivilohkareelle odottamaan Lygian kirjettä. Aurinko oli jo korkealla, ja
Clivus Argentariuksen kautta tulvi, kuten tavallisesti, suuria
ihmisjoukkoja Forumille. Myyjät kauppasivat tavaroitaan, ennustajat
tarjosivat ohikulkeville palvelustaan, kaupunkilaiset astelivat
itsetietoisina rostrumeille kuulemaan jotakin tunnettua puhujaa tai
juttelemaan viimeisten uutisten johdosta. Jota helteisemmäksi auringon
paahde kävi, sitä innokkaammin kerääntyivät tyhjäntoimittajat etsimään
suojaa temppeleiden porttiholveista, joista yhtämittaa lentää kahautteli
kokonaisia kyyhkysparvia. Taivaan sineä vastaan loistivat niiden valkeat
siivet auringon valossa.

Häikäisevä valo, ihmisvilinä, helle ja ääretön väsymys rupesivat vihdoin
vaikuttamaan Vinitiukseen. Häntä alkoi raukaista. Moraa pelaavien
poikien yksitoikkoiset huudot ja sotamiesten tahdissa käyvät askeleet
tuudittivat häntä uneen. Muutamia kertoja hän vielä nosti päätään ja
yritti iskeä silmänsä vankilaan, mutta sitten hän vaipui paadelle ja
nukkui kuin lapsi, joka kauan itkettyään vaipuu unen helmaan.

Unikuvat rupesivat pitämään peliään. Hän oli läpi yön kantavanaan
sylissään Lygiaa jossakin oudossa viinitarhassa. Heidän edellään kulki
Pomponia Graecina, kädessä lamppu, jolla hän valaisi tietä. Ääni, joka
oli kuin Petroniuksen ääni, huusi etäältä: "palaa takaisin!", mutta hän
ei välittänyt huudosta, vaan seurasi yhä Pomponiaa, kunnes he saapuivat
mökille, jonka kynnyksellä seisoi apostoli Pietari. Vinitius osoitti
hänelle nyt Lygiaa ja virkkoi: "Me tulemme arenalta, herra, mutta emme
saa häntä heräämään. Herätä sinä hänet." Mutta Pietari vastasi: "Kristus
tulee itse häntä herättämään!" Sitten alkoivat mielikuvat hämääntyä.
Vinitius oli näkevinään Neron ja Poppaean, joka piteli sylissään pientä
Rufiusta. Pojan otsa oli verinen, ja Petronius pesi sitä. Tigellinus
siroitteli tuhkaa pöydälle, joka oli täynnä herkullisia ruokia.
Vitellius hotki paraikaa ruokia. Kesteissä Oli myöskin joukko muita
augustianeja. Vinitius lepäsi Lygian vieressä; mutta pöytien välissä
kulki jalopeuroja, joiden hallavista harjoista tippui verta. Lygia
pyysi, että Vinitius saattaisi hänet pois, mutta Vinitius kävi äkkiä
niin hirveän voimattomaksi, että hän tuskin saattoi liikkua. Sitten tuli
uni vieläkin sekavammaksi, kunnes lopulta vallitsi täydellinen pimeys.

Auringon paahde ja ympäröivien huudot hänet vihdoin herättivät syvästä
unesta. Vinitius avasi silmänsä: katu oli mustanaan väkeä, mutta kaksi
keltaisiin tunicoihin puettua edeltäjuoksijaa työnsi pitkillä sauvoilla
ihmisiä syrjään, huutaen ja raivaten tietä loistavalle kantotuolille,
jota neljä väkevää egyptiläistä orjaa oli kuljettamassa.

Kantotuolissa istui mies, puettuna valkeihin vaatteisiin. Hänen
kasvojaan ei saattanut nähdä, sillä papyruskäärö oli hänen kasvojensa
edessä ja hän luki tarkkaavasti.

"Tietä jalosukuiselle augustianille!" huusivat edeltäjuoksijat.

Katu oli kuitenkin niin täynnä kansaa, että kantotuolin hetkeksi täytyi
seisahtua. Silloin augustiani kärsimättömänä päästi papyruskäärön
käsistään, nosti päätään ja huusi:

"Ajakaa pois tuo roistoväki! Kiireesti!"

Samassa hän huomasi Vinitiuksen, painoi alas päänsä ja kätki kiireesti
kasvonsa papyruksensa taakse.

Mutta Vinitius sivelsi kädellä otsaansa ja luuli yhä näkevänsä unta.

Kantotuolissa istui Chilon.

Edeltäjuoksijat olivat nyt saaneet tien auki ja egyptiläiset olivat
juuri lähtemäisillään liikkeelle, kun nuori tribuni, jolle monet tähän
asti käsittämättömät asiat äkkiä olivat selvenneet, likeni kantotuolia.

"Tervehdän sinua, Chilon!" virkkoi hän.

"Nuorukainen," vastasi kreikkalainen ylpeästi ja arvokkaasti, koettaen
näyttää niin levolliselta kuin suinkin vaikka sangen huonolla
menestyksellä, "terve sinullekin. Mutta älä pidätä minua, sillä minä
olen matkalla ystäväni, jalosukuisen Tigellinuksen luokse!"

Vinitius kävi kiinni kantotuolin laitaan, kurottautui Chilonin puoleen,
katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi matalalla äänellä:

"Sinäkö Lygian ilmiannoit?"

"Oi Memnonin kolossi!" huudahti Chilon kauhistuen.

Vinitiuksen silmissä ei sentään ollut minkäänlaista uhkaa, joten vanhan
kreikkalaisen pelko kiireesti meni menojaan. Hän muisti olevansa
Tigellinuksen, jopa itse Caesarin suojeluksen alaisena, häntä varjeli
siis voima, jonka edessä kaikki vapisivat. Sitäpaitsi oli hänen
ympärillään väkeviä orjia, ja Vinitius seisoi hänen edessään aseetonna,
kasvot laihtuneina ja tuskan kalvamina.

Kun hän sen muisti, palasi hänen rohkeutensa. Hän iski Vinitiukseen
punoittavat silmänsä ja kuiskasi:

"Kun minä olin kuolemaisillani nälkään, käskit sinä ruoskia minua."

Hetkisen ajan he vaikenivat molemmat, sitten lausui Vinitius kolkolla
äänellä:

"Tein väärin sinua kohtaan, Chilon!..."

Kreikkalainen nosti päätään, näpäytti sormiaan, kuten Roomassa oli
tapana tehdä kun tahdottiin osoittaa ylenkatsetta ja halveksimista, ja
virkkoi niin ääneen, että kaikki saattoivat kuulla:

"Hyvä ystävä, jos tahdot pyytää minun apuani, niin tule aamulla talooni
Esquilinuksella. Kylvettyäni otan vastaan vieraita ja klienttejä."

Hän viittasi kädellään, ja egyptiläiset lähtivät liikkeelle. Mutta
keltaisiin tunicoihin puetut orjat huiskivat sauvoillaan ja huusivat:

"Tietä jalosukuisen Chilon Chilonideksen kantotuolille. Tietä!
Tietä!..."




VIIDESKYMMENESVIIDES LUKU.


Pitkässä, hätäisesti kokoon kyhätyssä kirjeessä lausui Lygia
Vinitiukselle jäähyväiset ainiaaksi. Hän tiesi, ettei ketään enää
päästettäisi vankilaan ja että hän saisi nähdä Vinitiuksen vasta
arenalta. Nyt hän siis pyysi Vinitiusta tiedustelemaan, koska heidän
vankilansa vuoro tulisi, sekä olemaan läsnä kilpaleikeissä, jotta hän
vielä kerran eläessään saisi nähdä hänet. Kirjeessä ei saattanut huomata
vähintäkään pelkoa. Lygia kirjoitti päinvastoin ikävöivänsä arenaa ja
vapautusta vankilasta, kuten kaikki muutkin vangit. Toivoen, että
Pomponia ja Aulus jo olisivat palanneet Roomaan, rukoili hän Vinitiusta
pyytämään, että hekin saapuisivat sirkukseen. Jokaisesta hänen sanastaan
henki uskon kiihko, tuo omituinen irtaantuminen elämästä, jossa kaikki
vangitut elivät, ja samalla järkähtämätön usko siihen, että lupausten
täytyy toteutua haudan tuolla puolen. "Yhdentekevähän on", kirjoitti
hän, "vapauttaako Kristus minut nyt vai kuoleman jälkeen, apostolin suun
kautta on hän antanut sinut minulle, siis olen minä sinun omasi." Hän
rukoili Vinitiusta Jumalan nimessä, ettei hän surisi eikä antaisi tuskan
vallata mieltään. Kuolema ei hänelle merkinnyt kihlauksen purkautumista.
Lapsellisella luottamuksella vakuutti hän Vinitiukselle sanovansa
Kristukselle, heti kun tuska arenalla oli loppunut, että Marcus, hänen
sulhasensa, on jäänyt Roomaan ja että hän siellä ikävöi morsiantaan koko
sydämestään. Ja hän arveli, että Kristus ehkä sallisi hänen henkensä
hetkiseksi liitää hänen luokseen kertomaan, että hän elää, ettei hän
muista tuskaa ja että hän on onnellinen. Koko kirje henki onnea ja
rajatonta toivoa. Se sisälsi vain yhden pyynnön, joka vielä liittyi
tämän maailman asioihin: hän pyysi, että Vinitius korjaisi hänen
ruumiinsa spoliariumista ja hautaisi sen vaimonsa ruumiina samaan
kammioon, jossa hän itse kerran oli lepäävä.

Vinitius luki kirjeen murtunein mielin, mutta samalla hänestä tuntui
mahdottomalta, että Lygia voisi saada surmansa villien petojen kynsissä
ja ettei Kristus häntä armahtaisi. Juuri siinä hänen toivonsa ja
luottamuksensa vielä riippui kiinni. Kotiin palattuaan kirjoitti hän
Lygialle, että hän joka päivä lähtee Tullianumin muurien edustalle
odottamaan hetkeä, jolloin Kristus murtaa muurit ja antaa hänet hänelle.
Hän käski Lygiaa uskomaan, että Kristus saattaa pelastaa hänet hänelle
vaikkapa sirkuksesta, että suuri apostoli rukoilee Häntä ja että
pelastuksen hetki on likellä. Kristityn centurion piti viedä kirje
perille seuraavana aamuna.

Mutta kun Vinitius seuraavana päivänä saapui vankilan edustalle, astui
sadanpäämies rivistään, tuli hänen luokseen ja virkkoi:

"Kuule minua, herra. Kristus, joka sinun mielesi on valaissut, on
osoittanut sinulle armonsa. Tänä yönä tulivat Caesarin ja prefektin
orjat valitsemaan kristittyjä neitsyitä heidän häväistävikseen; he
kysyivät sinunkin morsiantasi, mutta meidän Herramme lähetti hänelle
kuumeen, johon monet Tullianumin vangeista jo ovat kuolleet. Sentähden
eivät he huolineet hänestä. Eilen illalla hän jo oli tiedotonna, ja
kiitetty olkoon Vapahtajan nimi, sillä sama tauti, joka pelasti hänet
häpeästä, voi pelastaa hänet kuolemastakin."

Vinitiuksen täytyi nojata soturin käsivarteen, jottei kaatuisi.

"Kiitä laupiasta Jumalaa," jatkoi soturi. "Linuksen he ottivat ja veivät
kidutettavaksi, mutta kun huomasivat, että hän jo tekee loppuaan,
antoivat he hänet pois. Ehkä he nyt antavat Lygiankin, ja ehkä Kristus
tekee hänet terveeksi."

Hetkisen ajan nuori tribuni vielä seisoi pää kumarassa, mutta sitten hän
ojentui suoraksi ja lausui hiljaa:

"Olet oikeassa, sadanpäämies. Kristus yksin pelasti hänet häpeästä. Hän
voi hänet kuolemastakin pelastaa."

Ja istuttuaan vankilan muurin juurella iltaan asti palasi hän kotiin
lähettääkseen väkeä tiedustelemaan Linusta ja toimittamaan hänet
johonkin kaupungin ulkopuolella olevista huviloistaan.

Kuultuaan nämä uutiset päätti Petroniuskin ryhtyä toimeen. Kerran hän jo
oli ollut Poppaean luona ja nyt hän läksi hänen luokseen toisen kerran.
Hän tapasi hänet pienen Rufiuksen vuoteen ääressä. Lapsi makasi pää
halki, kuumehoureissa, ja äiti vartioi sitä epätoivoissaan. Hänen
sydämessään vallitsi kauhu, sillä hän pelkäsi, että hänen lastaan ehkä
vaani vielä hirveämpi kuolema, jos hän sen saisikin pelastetuksi
taudista.

Hän oli niin kokonaan oman tuskansa vallassa, ettei hän tahtonut kuulla
puhuttavankaan Lygiasta ja Vinitiuksesta. Petronius osasi kuitenkin
pelästyttää hänet. "Sinä olet", lausui hän, "loukannut uutta,
tuntematonta jumalaa. Sinä, Augusta, palvelet tietääkseni heprealaisten
Jehovaa, mutta kristityt väittävät Kristusta hänen pojakseen. Mieti
siis, eikö sinua mahtane painaa isän viha. Kuka tietää vaikka nämä
tapahtumat olisivat isän kostoa ja vaikka Rufiuksen elämä riippuisi
sinun vastaisesta menettelystäsi."

"Mitä minun sitten pitää tehdä?" kysyi Poppaea kauhistuksissaan.

"Lepytä vihastunut jumala."

"Kuinka?"

"Lygia on sairas. Koeta vaikuttaa Caesariin tai Tigellinukseen niin,
että he luovuttavat hänet Vinitiukselle."

Mutta Poppaea kysyi epätoivoissaan:

"Luuletko että minä voin?"

"Jollet sitä saa aikaan, niin voit ainakin tehdä jotakin muuta. Jos
Lygia paranee, niin hänen täytyy kulkea kuolemaan. Mene sinä Vestan
temppeliin ja pyydä _virgo magnaa_ sattumalta saapumaan Tullianumin
edustalle juuri sinä hetkenä, jolloin vankeja lähdetään kuljettamaan
kuolemaan. Pyydä vestalitarta vapauttamaan tyttö. Hän ei sitä sinulta
kiellä."

"Mutta entä jos Lygia kuolee kuumeeseen?"

"Kristityt sanovat Kristuksen olevan kostonhimoisen, mutta
oikeudenmukaisen: ehkä sinä lepytät hänet pelkällä hyvällä tahdollasi."

"Antakoon minulle merkin, että hän pelastaa Rufiuksen."

Petronius kohautti olkapäitään.

"Minä en ole tullut tänne hänen lähettiläänään, oi jumalatar. Sanon
sinulle vain, että koeta elää paremmassa sovussa jumalien, sekä
roomalaisten että vieraiden kanssa."

"Minä lähden!" huudahti Poppaea murtuneella äänellä.

Petronius hengitti syvään.

"Vihdoinkin olen saanut aikaan jotakin!" ajatteli hän.

Ja palattuaan Vinitiuksen luokse virkkoi hän:

"Rukoile jumalaasi, ettei Lygia kuolisi kuumeeseen, sillä jollei hän
kuole, niin suuri vestalitar käskee vapauttaa hänet. Itse Augusta pyytää
häntä sitä tekemään."

Vinitius loi häneen silmänsä, joista kuume loisti, ja vastasi:

"Hänet vapauttaa Kristus."

Mutta Poppaea, joka Rufiusta pelastaakseen oli valmis polttamaan
hekatombeja kaikille maailman jumalille, läksi vielä samana iltana
Forumille vestalittarien luokse. Sairaan lapsen hän oli jättänyt
uskollisen palvelijattaren Silvian huostaan, joka aikoinaan oli
imettänyt häntä itseäänkin.

Palatinuksella oli lapsen kohtalo sentään jo määrätty. Caesarittaren
kantotuoli oli tuskin kadonnut Suuren Portin taakse, kun huoneeseen,
jossa pieni Rufius nukkui, astui kaksi Caesarin vapautettua. Toinen
heistä karkasi paikalla Silvian kimppuun ja tukki hänen suunsa, toinen
koppasi kouraansa pienen, vaskisen sfinksin kuvan ja tappoi hänet ensi
lyömällä.

Sitten he likenivät Rufiusta. Kuumeen heikontama tiedoton poika, joka ei
ymmärtänyt, keitä hänen ympärillään liikkui, hymyili miehille ja
räpytteli kauniita silmiään, ikäänkuin koettaakseen tuntea, keitä he
olivat. Mutta kun miehet olivat saaneet riistetyksi imettäjältä vyön eli
niinsanotun cingulumin, kietoivat he sen pojan kaulan ympäri ja alkoivat
kuristaa. Lapsi yritti huutaa äitiä, mutta typertyi pian ja heitti
henkensä. Miehet käärivät hänet vaatteeseen, hyppäsivät odottavien
hevosten selkään ja läksivät sitten kiireen kautta Ostiaan, jossa
heittivät ruumiin mereen.

Poppaea ei tavannut suurta vestalitarta kotona, sillä hän oli, kuten
muutkin vestalittaret, paraikaa Vatiniuksen luona kemuissa. Poppaea
palasi sentähden piankin Palatinukselle. Kun hän näki tyhjän vuoteen ja
Silvian kylmän ruumiin, pyörtyi hän. Toinnuttuaan rupesi hän huutamaan
lastaan, ja hänen huutonsa kuului koko yön ja seuraavan päivän.

Kolmantena päivänä käski Caesar hänen saapua kemuihin. Hän pukeutuikin
ametistinkarvaiseen tunicaan, totteli käskyä ja istui Caesarin rinnalla
kivettynein kasvoin, kultatukkaisena, äänetönnä, kauniina ja uhkaavana
kuin kuoleman enkeli.




VIIDESKYMMENESKUUDES LUKU.


Ennenkuin Flaviukset rakensivat Colosseumin olivat Rooman amfiteatterit
rakennetut puusta. Sentähden ne kaikki paloivatkin tulipalossa. Nero
antoi silloin luvattuja kilpaleikkejä varten rakentaa useita uusia, muun
muassa yhden erinomaisen suuren, johon heti tulipalon lakattua oli
ruvettu kuljettamaan mahtavia hirsiä Atlas-vuorten rinteiltä, osaksi
meritse, osaksi Tiberiä myöten. Komeuteen ja uhrien paljouteen nähden
tuli näiden kilpaleikkien viedä voitto kaikilta edellisiltä, sentähden
rakennettiin sekä ihmisten että petojen tilat tavattoman laajoiksi.
Tuhannet käsityöläiset tekivät työtä yöt ja päivät. Rakennettiin ja
koristettiin väsymättömällä kiireellä. Kansa tiesi kertoa ihmeellisiä
juttuja pilareista, jotka olivat tehdyt pronssista, meripihkakivestä,
norsunluusta, helmiemosta ja merentakaisista simpukankuorista. Istuimien
välissä juoksi kanavia, täynnä jäistä, vuorilta tuotua vettä, jotta
rakennuksessa kuumimmankin helteen aikana vallitsisi miellyttävä
viileys. Jättiläiskokoinen, purppurainen "velarium" varjeli
auringonsäteiltä. Istumarivien väliin oli niinikään asetettu
suitsutusastioita, jotta voitaisiin polttaa hyvänhajuisia arapialaisia
yrttejä. Ylhäälle oli kiinnitetty astioita safrani- ja verbena-kasteen
pirskoittamista varten. Kuuluisat rakennusmestarit Severus ja Celer
olivat käyttäneet kaiken taitonsa saadakseen aikaan verrattoman
amfiteatterin, johon mahtuisi sellainen määrä uteliaita katselijoita,
ettei yksikään amfiteatteri vielä ollut suonut tilaa niin monelle.

Sinä päivänä, jolloin _ludus matutinuksen_ piti alkaa, kerääntyi
amfiteatterin edustalle jo aamun koittaessa joukoittain ihmisiä
odottamaan ovien aukenemista ja ihastuksella kuuntelemaan leijonien
kiljunaa ja pantterien käheää karjuntaa sekä koirien ulvomista. Pedot
eivät kahteen päivään olleet saaneet ruokaa, sensijaan oli häkkien
edustalla pidetty verisiä lihakappaleita, jotta niiden nälkä ja
verenhimo oikein kiihtyisi. Tuon tuostakin nousi sellainen villien
äänten myrsky, etteivät sirkuksen ympärillä seisovat ihmiset saattaneet
puhella ja että kauhu sai herkkätuntoisimmat kalpenemaan. Auringon
noustessa alkoi sirkuksesta kuulua tyyntä, heleää laulua. Kansanjoukko
kuunteli kummissaan, ja suusta suuhun kulki huuto: "kristityt!
kristityt!" Heitä oli todella edellisenä yönä tuotu joukoittain
amfiteatteriin, eikä vain yhdestä vankilasta, kuten alussa oli aiottu,
vaan kaikista joku määrä. Kansa tiesi, että näytännöt tulisivat
kestämään viikkoja, jopa kuukausia, mutta useat epäilivät, että pedot
yhdessä päivässä jaksaisivat lopettaa kaikki kristityt, jotka olivat
määrätyt sen päivän osalle. Miesten, naisten ja lasten äänet, jotka
veisasivat aamuvirttään, olivat niin lukuisat, että asiantuntijat
arvelivat petojen väsyvän ja kyllästyvän, vaikkei arenalle yhtaikaa
heitettäisikään useampia kuin sata tai kaksisataa ruumista. Eivät ne
illaksi jaksaisi repiä kaikkia. Toiset olivat sitä mieltä, että vaikutus
häiriytyisi, jos arenalle yhtaikaa tulisi liian paljon uhreja. Silloin
ei näytelmästä voisi nauttia laisinkaan niin paljoa kuin pitäisi. Jota
likemmä päästiin aikaa, jolloin sisäkäytävät eli n.s. vomitoriot olivat
avattavat, sitä äänekkäämmäksi kansanjoukko kävi. Ihmiset laskivat
leikkiä ja juttelivat kaikkinaisista kilpaleikkejä koskevista asioista.
Syntyi puolueita, jotka kiistelivät siitä, leijonatko vai tiikerit
paremmin jaksaisivat repiä ihmisiä. Lyötiin vetoakin. Toiset
keskustelivat miekkailijoiden kanssa, joiden piti esiintyä arenalla
ennen kristittyjä, ja taasen syntyi puolueita. Kuka asettui samnitien,
kuka gallien, kuka mirmillonilaisten, kuka trakilaisten, kuka
verkkomiesten puolelle. Varhain aamulla nämä sitten, pienemmissä tai
suuremmissa ryhmissä, opettajiensa n.s. lanistain johdolla alkoivat
tulvia amfiteatteriin. Voimia säästääkseen kulkivat he aseettomina,
milloin aivan alasti, milloin kantaen kädessään vihreitä oksia tai
kukkaköynnöksiin kiedottuina, nuorina, kauniina ja elämää uhkuvina
aamuauringon valossa. Heidän voimakkaat ruumiinsa välkkyivät öljystä.
Kaunismuotoisina kuin marmorikuvat ihastuttivat he kaikkia, jotka
ihailivat kauniita muotoja. Useat heistä olivat tunnettuja henkilöitä,
ja yhtämittaa puhkesi joukko huutamaan: "Terve Furnius! terve Leo! terve
Maximus! terve Diomedes!" Nuoret tytöt loivat heihin rakastuneita
silmäyksiä, ja he puolestaan valitsivat kauneimman tytön, laskettelivat
pilapuheita ikäänkuin ei heillä olisi ollut minkäänlaista huolta,
heittelivät lentosuudelmia tai puhkesivat puhumaan: "Syleile minua
ennenkuin kuolema minua syleilee!" Sitten he katosivat porttien taakse,
monet jäädäkseen sille tielle. Joukon huomio kiintyi yhä uusiin
tulokkaihin. Miekkailijoiden perässä tuli ruoskilla varustettuja miehiä,
n.s. "mastigophoroi", joiden tehtävä oli ruoskia ja ärsyttää
miekkailijoita. Sitten suuntautui "spoliariumin" puolta kohden pitkä
rivi rattaita, täynnä puisia ruumisarkkuja. Kuormat nähdessään sai kansa
taasen ilonaihetta, sillä arkkujen lukumäärä lupaili komeaa näytelmää.
Tuli miehiä, joiden virkana oli haavoittuneiden surmaaminen, ja he
olivat puetut Charoniksi tai Mercuriukseksi, tuli miehiä, joiden piti
valvoa järjestystä sirkuksessa, tuli orjia, joiden tehtävänä oli
virkistysten tarjoaminen, ja vihdoin pretorianeja, joita aina piti olla
amfiteatterissa Caesarin ympärillä, tarpeen varalta.

Vihdoin avattiin vomitoriot ja ihmislauma pääsi tunkeutumaan sirkukseen.
Mutta uteliaita oli niin paljon, että tulva kesti koko tunnin, ja kaikki
hämmästelivät, että koko tämä lukematon kansanpaljous mahtui
amfiteatteriin. Pedot, jotka vainusivat ihmishajua, karjuivat entistä
hurjemmin. Katselijat etsivät paikkojaan, ja koko sirkus oli täynnä
pauhua niinkuin meri myrskyllä.

Vihdoin saapui kaupungin prefekti vartijoidensa ympäröimänä, ja häntä
seurasi katkeamattomana sarjana senaattorien, konsuleiden, pretoreiden,
aedilien, palatsin ja virastojen virkamiesten, pretorianipäällikköjen,
patricioiden ja ylhäisten naisten kantotuoleja. Muutamien kantotuolien
edellä kulki liktoreja, jotka pitelivät vitsakimpun keskelle asetettua
kirvestä, toisten edellä astui orjajoukkoja. Kantotuolien kultaus,
valkeat ja kirjavat puvut, sulat, korvarenkaat, jalokivet ja kirveiden
terät välkkyivät auringonpaisteessa. Joukko tervehti mahtimiehiä
äänekkäillä huudoilla, jotta koko sirkus kaikui. Tuon tuostakin saapui
paikalle vielä pieniä pretorianiosastoja.

Hiukan myöhemmin tulivat eri temppelien papit, ja heidän perässään
kannettiin, liktorien kuuluttamina, Vestan pyhiä neitsyitä.
Kilpaleikkien alkaminen odotti nyt ainoastaan Caesaria, joka ei tahtonut
pitkillä odotuksilla koetella kansan kärsivällisyyttä, vaan päinvastoin
täsmällisyydellä saavuttaa sen suosion, ja joka sentähden piankin saapui
Augustan ja augustianien seurassa.

Viimemainittujen joukossa oli myöskin Petronius, jonka kantotuolissa
istui Vinitius. Tämä tiesi Lygian olevan sairaana ja tiedotonna, mutta
viime päivinä oli pääsy vankilaan ollut mitä ankarimmin kielletty,
vanhojen vartijoiden sijalle oli pantu uusia, jotka eivät itse saaneet
puhua vankien kanssa eivätkä antaa vähintäkään tietoa vankien
tuttaville, jos he tulivat kysymään jotakin. Sentähden ei Vinitiuskaan
varmaan tietänyt, oliko Lygia ensimäisen kilpaleikkipäivän osalle
määrättyjen uhrien joukossa. Jalopeurojen eteen saatettiin nimittäin
viskata sairas, vaikkapa tiedotonkin nainen. Uhrit piti ommeltaman
eläinten nahkoihin ja joukoittain ajettaman arenalle, ja niin ollen oli
katselijain mahdoton tietää, oliko heitä yksi enemmän tai vähemmän, ja
tuntea, keitä he olivat. Vinitius oli lahjonut sekä vartijat että kaikki
amfiteatterin palvelijat ja sopinut pedonkesyttäjien kanssa, että he
kätkisivät Lygian johonkin pimeään nurkkaan amfiteatterissa. Yöllä he
antaisivat hänet Vinitiuksen lähetin käsiin, joka paikalla rientäisi
viemään häntä Albanian vuorille. Petronius, jolle salaisuus oli uskottu,
neuvoi Vinitiusta julkisesti astumaan amfiteatteriin ja vasta ovella
sekaantumaan tungokseen sekä sitten rientämään holveihin erityisesti
osoittamaan Lygiaa vartijoille, jotta kaikki erehdykset tulisivat
vältetyiksi.

Vartijat päästivät hänet pienestä ovesta, josta heidän itsensä oli
tapana kulkea, ja muuan heistä, Syrus nimeltään, vei hänet paikalla
kristittyjen luo. Matkalla hän virkkoi:

"En tiedä, herra, löydätkö sitä jota etsit. Me olemme täällä kysyneet
Lygia-nimistä neittä, mutta kukaan ei ole meille vastannut. Tai ehkeivät
he luottaneet meihin."

"Onko heitä paljon?" kysyi Vinitius.

"Suuren osan, herra, täytyy jäädä huomiseen."

"Onko heidän joukossaan sairaita?"

"Ei niin sairaita, etteivät he pysyisi pystyssä."

Tämän sanottuaan avasi Syrus ovet, ja he tulivat jonkinlaiseen suureen
huoneeseen, joka oli sekä hyvin matala että hyvin pimeä. Sinne nimittäin
ei päässyt valoa muuta kuin ristikon läpi, joka oli sen ja arenan
välillä. Alussa ei Vinitius saattanut eroittaa mitään. Hän kuuli vain
äänten ja huutojen hyminää amfiteatterista, mutta kun hänen silmänsä
hetkisen perästä tottuivat hämärään, näki hän joukoittain kummallisia
susien ja karhujen näköisiä olentoja. Ne olivat eläinten nahkoihin
puetut kristityt. Toiset olivat jalkeilla, toiset polvillaan ja
rukoilivat. Pitkistä hiuksista, jotka valuivat nahkojen päälle, saattoi
päättää, mitkä uhreista olivat naisia. Susien näköiset äidit pitelivät
sylissään karvaisiin peitteisiin neulottuja lapsiaan. Mutta kasvot,
jotka pilkistivät esiin nahoista, Olivat valoisat, ja kuumeensekainen
ilo pani silmät loistamaan. Selvästi saattoi huomata, että yksi ainoa
ajatus oli vallannut useimmat näistä ihmisistä: he elivät
yliluonnollisessa huumauksessa, joka eroitti heidät kaikesta, mitä
heidän ympärillään oli ja saattoi tapahtua. Vinitius kyseli muutamilta
Lygiaa, mutta he loivat häneen oudon katseen, ikäänkuin heitä olisi
herätetty unesta, eivätkä vastanneet hänen kysymykseensä; toiset
hymyilivät hänelle, laskivat sormen huulilleen tai osoittivat rautaista
ristikkoa, jonka läpi tunki kimppu päivänpaistetta. Tuon tuostakin
rupesivat lapset itkemään. Ne pelkäsivät petojen karjuntaa, koirien
vinguntaa, ihmisjoukon rähinää ja omia vanhempiaan, jotka olivat petojen
näköiset. Vinitius kulki vartija Syruksen rinnalla, katseli kasvoja,
haki ja kyseli. Tuon tuostakin hän oli kompastumaisillaan olentoihin,
jotka tungoksen ja kuumuuden vaikutuksesta olivat menneet tainnoksiin ja
kaatuneet permannolle, ja jatkoi sitten matkaansa yhä syvemmälle
huoneeseen, joka tuntui olevan miltei yhtä laaja kuin koko amfiteatteri.

Äkkiä hän kuitenkin pysähtyi, sillä hän oli ristikon luota kuulevinaan
tutun äänen. Hän kuunteli hetkisen, kääntyi sitten takaisin ja tunkeutui
ääntä kohti. Valokimppu lankesi puhuvan päälaelle, ja Vinitius tunsi
sudennahan alta Crispuksen laihtuneet, armottomat kasvot.

"Katukaa syntejänne," huusi vanhus, "sillä hetki on pian käsissä. Mutta
joka luulee kuolemalla voivansa sovittaa syntinsä, se täyttää sydämensä
uudella synnillä ja ikuinen tuli hänet polttaa. Jokaisella synnillänne,
jonka te elämässänne tehneet olette, olette te uudestaan
ristiinnaulinneet Herran, kuinka taidatte siis uskoa, että se tuska,
joka teitä odottaa, voisi syntinne sovittaa? Sekä syntiset että
vanhurskaat kuolevat tänään samalla kuolemalla, mutta Herra on omansa
tunteva. Voi teitä, sillä jalopeurojen kynnet ovat teidän ruumiinne
repivät, mutta teidän syntinne Jumalan edessä jää entiselleen. Kerran
osoitti Herra laupeuttaan yllinkyllin, kun Hän salli itsensä
ristiinnaulittaa, mutta nyt Hän tulee pelkästään tuomarina, joka ei
yhtäkään syntiä rankaisematta jätä. Jos te siis luulette
kärsimyksellänne sovittavanne syntinne, rikotte te Jumalan oikeutta
vastaan ja saatte sitä suuremman rangaistuksen. Loppunut on laupeus ja
tullut on Jumalan vihan hetki. Pian seisotte hirveän tuomarin edessä,
jonka edessä yksin vanhurskaus pysyy. Katukaa syntejänne, sillä helvetin
kuilu avautuu, ja voi teitä miehiä ja naisia, voi vanhempia ja lapsia!"

Hän nosti luisevat kätensä ja heristeli niitä polvistuvien päiden
päällä, pelotonna ja armotonna katsellen silmiin kuolemaa, joka odotti
kaikkia näitä tuomittuja. Hänen vaiettuaan alkoi kuulua huutoja:
»Katukaamme syntejämme!» Sitten oli taasen aivan hiljaista. Ei kuulunut
muuta kuin lasten itku ja käsien läiske, kun onnettomat löivät
rintoihinsa. Vinitiuksen suonissa tuntui veri jähmettyvän. Hän oli
pannut kaiken luottamuksensa Kristuksen laupeuteen ja nyt hän kuuli,
että vihan päivä oli tullut ja etteivät edes arenalla kuolevat saisi
armoa. Tosin hänen päähänsä salaman nopeudella lensi se valoisa ajatus,
että Pietari olisi puhunut toisin noille kuoleville, mutta kuitenkin
Crispuksen uhkaavat, suvaitsemattomat sanat, tämä synkkä huone
ristikkoineen, joka johti tuskan kentälle ja marttyriuteen, sekä
kuolemaan puettujen uhrien läheisyys täytti hänen mielensä kauhulla ja
säälillä. Tämä kaikki tuntui hänestä aivan kamalalta, sata kertaa
kamalammalta kuin verisin tappelu, johon hän on ottanut osaa. Kuumuus ja
huono ilma alkoivat tukahuttaa. Kylmä hiki nousi otsalle. Hän rupesi
pelkäämään pyörtyvänsä kuten nuo onnettomat, joiden ruumiisiin hän oli
ollut kompastumisillaan etsiessään Lygiaa pitkin huonetta. Lopulta hän
muisti, että ristikot minä hetkenä hyvänsä saattavat avautua, ja silloin
hän ääneen rupesi huutamaan Ursusta ja Lygiaa, toivoen, että jolleivät
he itse, niin ainakin joku tuttava vastaisi.

Joku karhuksi puettu mies tarttui todella hänen togansa liepeeseen ja
virkkoi:

"Herra, he jäivät vankilaan. Minut veivät ulos viimeiseksi, ja minä näin
Lygian sairaana lepäävän vuoteella."

"Kuka olet?" kysyi Vinitius.

"Kivenhakkaaja, jonka majassa apostoli sinut kastoi, herra. Kolme päivää
sitten panivat minut vankeuteen, ja tänään minä kuolen."

Vinitius hengitti syvältä. Tänne tullessaan oli hän toivonut löytävänsä
Lygian, mutta nyt hän kiitti Kristusta siitä, ettei hän ollut täällä, ja
piti sitä Hänen laupeutensa merkkinä.

Kivenhakkaaja tarttui uudestaan Vinitiuksen togan liepeeseen ja lausui:

"Muistatko, herra, että minä silloin, kun apostoli opetti kellarissa,
johdatin sinut Corneliuksen viinitarhaan?"

"Muistan," vastasi Vinitius.

"Näin apostolin päivää ennen kuin he minut vangitsivat. Hän siunasi
minut ja lupasi tulla amfiteatteriin siunaamaan kuolevia. Tahtoisin
kuoleman hetkellä nähdä hänet ja ristin merkin, niin olisi minun
helpompi kuolla. Jos siis tiedät, herra, missä hän on, niin sano
minulle."

Vinitius alensi ääntään ja lausui:

"Hän on Petroniuksen palvelijoiden joukossa, orjaksi puettuna. En tiedä
missä he istuvat, mutta palaan sirkukseen katsomaan. Katso sinä minuun,
kun tulet arenalle. Minä nousen seisomaan ja käännän kasvoni sinnepäin,
missä he ovat. Siten löydät hänet."

"Kiitän sinua, herra, ja rauha olkoon kanssasi."

"Olkoon sinulle Vapahtaja armollinen."

"Amen."

Vinitius jätti cuniculumin ja läksi amfiteatteriin. Hänen paikkansa oli
Petroniuksen vieressä, keskellä muita augustianeja.

"Oliko?" kysyi Petronius.

"Ei ollut. Hän jäi vankilaan."

"Kuulepa nyt mikä ajatus tuli mieleeni, mutta katsele, kun minua
kuuntelet, esimerkiksi Nigidiaa, jotta ihmiset luulisivat meidän puhuvan
hänen hiuskoristeistaan... Tigellinus ja Chilon katselevat meitä
paraikaa... Kuule siis: pankoot Lygian yöllä arkkuun ja kuljettakoot
kuolleena pois vankilasta--loput arvaat sanomattanikin."

"Kyllä," vastasi Vinitius.

Siinä heidän keskustelunsa katkesi, sillä Tullius Senecio kumartui
heidän puoleensa ja lausui:

"Tiedättekö, annetaanko kristityille aseita?"

"Emme tiedä," vastasi Petronius.

"Soisinpa että annettaisiin," puhui Tullius, "sillä muuten arena pian on
kuin mikäkin teurastajan pöytä. Mutta mikä erinomainen amfiteatteri!"

Hän oli oikeassa: amfiteatteri oli todella loistava. Alemmat istuimet
olivat valkeilla togilla peitetyt ja häikäisivät kuin lumi. Kullatussa
»podiumissa» istui Nero, kaulassa timanttivitjat, päässä kultainen
seppel, ja hänen rinnallaan Augusta, kauniina ja synkkänä. Molemmin
puolin oli vestalittaria, korkeita virkamiehiä, senaattoreja
kallisarvoisissa puvuissa, sotaväen päällikköjä loistavissa asuissa,
sanalla sanoen: kaikki, mitä Roomassa oli mahtavaa, loistavaa ja
rikasta, oli koolla. Etempänä istui ritareja ja ylempänä leveni
ihmismeri, pää päässä kiinni. Mutta pilarista toiseen kierteli
ruusuista, liljoista, syyskukista, muratista ja viinipuusta punottuja
köynnöksiä.

Kansanjoukko puheli ääneen, huusi, lauloi, puhkesi tuon tuostakin
nauramaan jollekin sukkeluudelle, kierteli rivistä riviin ja tömisteli
kärsimättömänä jalkojaan, jouduttaakseen näytelmän alkamista.

Vihdoin kävi töminä aivan jyriseväksi eikä ottanut lakatakseen. Silloin
kaupungin prefekti, joka loistavalla saatollaan oli piirittänyt arenan,
antoi merkin heilauttamalla huivia, ja siihen tuhannet äänet
amfiteatterista vastasivat huudolla: »aaa!...»

Tavallisesti kilpaleikit alkoivat taistelulla villejä petoja vastaan,
jolloin vastustajina esiintyi barbareja sekä pohjoisesta että etelästä.
Tällä kertaa petoja oli sentään liian paljo, ja sentähden ohjelma alkoi
andabatien taistelulla. Andabatit olivat kypäriin puettuja miehiä,
joiden kypäristä puuttui silmälävet, joten heidän täytyi iskeä
umpimähkään. Muutamia kymmeniä andabateja astui nyt arenalla ja he
alkoivat hurjasti piestä ilmaa miekoillaan. Mastigoforit työnsivät heitä
pitkillä talikoilla yhteen kokoon, jotta he löytäisivät toisensa.
Hienompi yleisö katseli välinpitämättömänä ja halveksien tätä näytelmää,
mutta kansaa huvitti katsella kamppailevien kömpelöjä liikkeitä. Välistä
törmäsivät taistelijat olkapäineen yhteen, ja silloin puhkesi yleisö
äänekkääseen nauruun ja huusi: »oikealle!» »vasemmalle!» »eteenpäin!»
Monesti kamppailijoita tahallisesti johdettiin harhaan. Muutamat parit
olivat sentään päässeet käsikähmään, ja taistelu uhkasi käydä veriseksi.
Rohkeimmat miehet viskasivat pois kilpensä, tarttuivat toverinsa
vasempaan käteen, jotteivät hukkuisi toisistaan, ja kamppailivat kunnes
kaatuivat. Se joka kaatui, nosti sormensa ilmaan, siten rukoillen armoa,
mutta tavallisesti kansa jo kilpaleikkien alussa vaati haavoittuneille
kuolemaa, varsinkin kun oli kysymys andabateista, joiden kasvot olivat
peitossa ja jotka siten pysyivät yleisölle tuntemattomina. Vähitellen
lakkasi taistelu, ja lopulta ei arenalla ollut kuin kaksi miestä. Heitä
tönittiin, kunnes he törmäsivät vastatusten, kaatuivat hiekkaan ja
vihdoin surmasivat toisensa. Yleisön huutaessa »ratkaistu» [peractum
est!] korjasivat palvelijat pois ruumiit, sitten tuli arenalle pieniä
poikia, jotka peittivät veriset jäljet ja sirottelivat hiekalle
safranin lehtiä.

Mutta nyt seurasi tärkeämpi taistelu, joka oli omiaan herättämään
uteliaisuutta hienostossakin eikä yksin roskaväessä. Sellaisten aikana
löivät nuoret patriciot vetoja ja kadottivat monesti koko omaisuutensa.
Nytkin kierteli kädestä käteen tauluja, joihin oli kirjoitettu
lemmikkien nimet ja sestertsien lukumäärä, minkä kukin uhrasi
valitulleen. Eniten saivat tietysti »spectati» eli ne miekkailijat,
jotka jo useinten olivat voittaneet arenalla, mutta uusien ja
tuntemattomienkin miekkailijoiden tähden pantiin monesti likoon suuria
summia, sillä toivottiin sitä suurempaa saalista, jos he voittaisivat.
Caesar löi vetoa, samaten papit, vestalittaret, senaattorit, ritarit,
kansa. Köyhät, joilla ei ollut rahaa, panivat monesti oman vapautensa.
Sitten odotettiin sykkivin sydämin, jopa pelko mielessä miekkailijoiden
esiintymistä, ja moni teki ääneensä lupauksia jumalille, jotta he vain
soisivat suosionsa hänen valitulleen.

Kun torvien läpitunkevat toitotukset törähtivät arenalla, syntyi siellä
odotuksen hiljaisuus. Tuhannet silmät kääntyivät suureen porttiin päin,
jota Charoniksi puettu mies likeni. Yleisen hiljaisuuden vallitessa iski
hän siihen kolme kertaa vasarallaan, ikäänkuin kutsuakseen kuolemaan ne,
jotka olivat kätketyt sen taakse. Sitten avautuivat hiljalleen porttien
puoliskot ja mustasta kidasta alkoi valoisalle arenalle astua
miekkailijoita. He olivat noin viidenkolmatta miehen suuruisissa
ryhmissä, erikseen trakilaiset, mirmillonilaiset, samnitit,
gallialaiset, kaikki raskaissa aseissa. Vihdoin tulivat myöskin
»retiarii», kukin kantaen toisessa kädessä verkkoa, toisessa
kolmikärkeä. Sen mukaan kuin he tulivat näkyviin, rupesi sieltä täältä
istumariveiltä kuulumaan kättentaputuksia, jotka vihdoin yltyivät
suureksi ja miltei loputtomaksi suosion myrskyksi. Koko amfiteatteri oli
täynnä hehkuvia kasvoja, paukuttelevia käsiä ja suita, jotka ammottivat
levällään ja joista tunki huutoja. Miekkailijat marssivat arenan ympäri
raskain, tasaisin askelin, välkyttäen aseitaan ja komeita pukujaan.
Keisarillisen "podiumin" eteen he vihdoin seisahtuivat, juhlallisina ja
tyyninä koko loistossaan. Torvien läpitunkevat äänet tekivät lopun
kättenpaukkeesta, ja miekkailijat kohottivat ilmaan oikean kätensä,
nostivat päänsä ja silmänsä Caesarin puoleen ja rupesivat huutamaan, tai
oikeastaan laulamaan, yksitoikkoisella, venytetyllä äänellä:

   "Ave Caesar imperator!
   Morituri te salutant!"

   [Terve Caesar keisari!
   Kuoloon kulkijat sua tervehtivät!]

Sitten he hajaantuivat ja juoksivat kiireesti paikoilleen arenan
ympärillä. Heidän piti ryhtyä taistelemaan osastottain, mutta
kuuluisinten miekkailijoiden oli ensin suotu koettaa voimiaan
kaksintaistelussa, jossa voima, kätevyys ja vastustajan rohkeus
parhaiten tulivat näkyviin. Gallialaisten joukosta astui nyt
miekkailija, jonka kaikki amfiteatterin ystävät tunsivat nimellä
"Teurastaja" (Lanio) ja joka oli voittanut monissa kilpaleikeissä.
Päässä suuri kypärä, mahtava rinta ja selkä puserrettuina panssariin,
oli hän auringonpaisteessa arenan keltaisella hiekalla kuin mikäkin
loistava, jättiläiskokoinen koppakuoriainen. Hänen vastustajakseen
ilmaantui Calendio, joka retiariuksena oli yhtä kuuluisa.

Katselijain kesken ruvettiin jo lyömään vetoa:

"Viisisataa sestertsiä! Gallialainen voittaa!"

"Viisisataa! Calendio voittaa!"

"Kautta Herkuleksen! Tuhat!"

"Kaksi tuhatta!"

Päästyään keskelle arenaa rupesi gallialainen huiskimaan miekallaan,
kumartelemaan ja tarkasti katselemaan kypäränsä aukosta. Keveäliikkeinen
retiarius, jonka vartalo oli sorja kuin kuvapatsaalla ja joka oli
aivan alasti, ainoastaan lanteilla vyö, liikkui notkeasti jykevän
vastustajansa ympärillä, kierteli sirosti verkkoaan, vuorotellen nosti,
vuorotellen laski kolmikärkeä ja lauloi "verkkomiesten" tavallista
laulua:

   "Non te peto, piscem peto,
   Quid me fugis, Galle."

   ["En sinua tahdo, kalaa haen,
   Miksi pakenet gallialainen."]

Mutta gallialainenpa ei paennut, päinvastoin hän pysyi järkähtämättä
paikoillaan ja käänteli vain sen verran, että aina sai vastustajansa
pysymään näkyvissään. Hänen ruumiinsa ja äärettömän suuri päänsä olivat
uhkaavan näköiset. Katselijat ymmärsivät täydellisesti, että tuo raskas,
vaskeen taottu vartalo valmistautuu äkkinäiseen, ratkaisevaan
hyökkäykseen. Verkkomies hääri yhtämittaa hänen ympärillään, vuoroin
edeten, vuoroin likennellen ja liikutellen kolmikärkeään niin nopeasti,
että ihmissilmä tuskin saattoi sen liikkeitä seurata. Kolmikärki kolahti
jo monesti gallialaisen panssaria vastaan, mutta mies ei liikahtanut.
Hänen huomionsa oli kiinnitetty verkkoon, joka lakkaamatta liehui hänen
päänsä päällä kuin pahaa ennustava lintu. Katselijat seurasivat henkeä
pidätellen miesten mestarillista esitystä. Tarkoin harkittuaan karkasi
Lanio vihdoin vastustajansa kimppuun. Tämä vältti yhtä nopealla
liikkeellä hänen miekkansa iskun, nosti käsivartensa, oikaisi suoraksi
ja heitti verkon.

Gallialainen kääntyi paikalla ja väisti kilvellään. Molemmat loittonivat
hetkiseksi toisistaan. "Macte!" huudettiin, jotta amfiteatteri kaikui.
Alemmilla riveillä ruvettiin taasen lyömään vetoa. Itse Caesar, joka
alussa oli jutellut vestalitar Rubrian kanssa, käänsi nyt päänsä
arenalle.

Pian oli kamppailu taas täydessä vauhdissa, ja miesten liikkeet olivat
niin sirot ja täsmälliset, että olisi luullut heidän tahtovan vain
näyttää taitoaan eikä suinkaan kamppailevan elämästä ja kuolemasta.
Kaksi kertaa gallialainen vielä vältti verkon ansan ja vetäytyi arenan
syrjälle, mutta silloin ne katselijat, jotka kuuluivat vastapuolueeseen
ja jotka eivät tahtoneet, että hän pääsisi lepäämään, rupesivat
huutamaan: "jatka!" Gallialainen totteli ja jatkoi taistelua. Äkkiä
verkkomiehen käsivarresta rupesi valumaan verta ja verkko putosi hänen
kädestään. Lanio valmistui antamaan hänelle kuoliniskua, mutta samassa
Calendio, joka tahallaan oli uskotellut vastustajallensa, ettei hän muka
enää osaisi hallita verkkoa, vetäytyi taaksepäin, vältti siten miekan
iskun, tyrkkäsi kolmikärjen vastustajansa polvien väliin ja kaatoi hänet
maahan.

Gallialainen aikoi nousta, mutta samassa silmänräpäyksessä onnettomat
langat kiertyivät hänen ympärilleen, ja kun hän vain yritti liikkua,
takertuivat ne yhä kireämmin hänen käsiinsä ja jalkoihinsa. Samalla
kolmikärjen piikit kaiken aikaa pitelivät häntä maassa. Kerran hän vielä
kokosi voimansa, nojasi kyynärpäihinsä ja koetti nousta, mutta turhaan!
Hän sivelsi vielä kerran otsaansa hervottomalla kädellään, jossa
miekkakaan ei enää pysynyt, mutta kaatui sitten selälleen. Calendio
painoi hänet kolmiaseen kärjellä maahan, nojasi aseen varteen ja käänsi
kasvonsa Caesarin podiumiin päin.

Kättentaputukset ja huudot panivat koko sirkusrakennuksen tärisemään.
Omien puoluelaistensa silmissä oli Calendio tällä hetkellä suurempi kuin
Caesar. Heidän sydämensä eivät enää tunteneet vähintäkään vihaa Laniota
kohtaan: olihan hän oman verensä kaupalla täyttänyt heidän kukkaronsa
täpösen täyteen. Yleisön mielipiteet jakaantuivat nyt kahtia. Toiset
vaativat voitetulle kuolemaa, toiset armahdusta, mutta verkkomies loi
silmänsä ainoastaan Caesariin ja vestalittarien puoleen, odottaen mitä
he sanoisivat.

Caesar, ikävä kyllä, ei pitänyt Laniosta, sillä hän oli kilpaleikeissä
ennen tulipaloa lyönyt vetoa Laniota vastaan ja hävinnyt Licinukselle
aika rahasumman. Hän ojensi siis käsivartensa podiumista ja kiepautti
peukalonsa maata kohti.

Vestalittaret tekivät paikalla saman merkin. Silloin Calendio painoi
polvensa gallialaisen rinnalle, veti esiin lyhyen veitsen, jota hän
tavallisesti kantoi vyössään, tähtäsi vastustajansa rintaan ja iski
vihdoin terävän, kolmisyrjäisen aseen kahvaan asti hänen kurkkuunsa.

_Peractum est!_ kaikui pitkin amfiteatteria.

Lanio vavahteli jonkun aikaa kuten haavoitettu teuras, potkien arenan
hiekkaa, mutta sitten hän ojentui suoraksi ja jäi liikkumattomana
paikoilleen.

Oli aivan turhaa, että Mercurius kuumalla raudalla koetti, oliko hän
todella kuollut. Hänen ruumiinsa korjattiin pois, ja sen sijaan tuli
toisia pareja. Vasta niiden kilpailtua alkoi taistelu osastoittain.
Kansa seurasi taistelua sieluineen, sydämineen, silmineen: huudettiin,
kiljuttiin, vihellettiin, paukutettiin käsiä, naurettiin, ärsytettiin
kilpailijoita ja raivottiin. Kahteen osastoon jaetut miekkailijat
taistelivat hurjasti kuin villit pedot: rinta lyötiin rintaa vastaan,
ruumis kietoi ruumiin surmaavaan syleilyyn, voimakkaat jänteet
rusahtelivat, miekkoja upotettiin rintoihin ja vatsoihin, kalpeat huulet
puhalsivat verta hiekkaan. Taistelun loppupuolella valtasi muutamat
kymmenet ensikertalaiset sellainen kauhu, että he syöksyivät pois ja
yrittivät paeta, mutta mastigoforit olivat paikalla heidän kimpussaan ja
ajoivat heidät lyijypäisillä kepeillä takaisin taistelun tuoksinaan.
Hiekkaan syntyi suuria, mustia lammikkoja; alastomat, haavoittuneet
ruumiit makasivat maassa kuin mitkäkin lyhteet. Elävät ihmiset
taistelivat ruumiiden päällä, satuttivat kätensä ja jalkansa miekkoihin,
kilpiin ja rikkoontuneihin aseisiin, haavoittuivat ja kaatuivat. Kansa
oli aivan haltioissaan, kuoleman näkeminen meni sen suoniin kuin
juovuttava viini ja hiveli sen silmää. Kansa hengitti ja veti
nautinnolla keuhkoihinsa kuoleman hajua.

Vähitellen kaatuivat kaikki voitetut. Ainoastaan joku haavoittunut
hoippui vielä arenan laidalla, nostaen kätensä yleisön puoleen ja siten
rukoillen armahdusta. Voittajille jaettiin palkintoina seppeleitä ja
öljypuun oksia. Sitten seurasi levon hetki ja se muuttui kaikkivaltiaan
Caesarin tahdosta todelliseksi juhlaksi. Vaaseissa poltettiin
hyvänhajuisia aineita, ja hieno safrani- ja orvokkisade kostutti
katselijat. Tarjottiin virvokkeita, keitettyä lihaa, makeita leivoksia,
viiniä, oliveja ja hedelmiä. Kansa syödä mauskutti, jutteli ja huusi
Caesarin kunniaksi, siten kiihoittaakseen hänen anteliaisuuttaan. Kun
nälkä ja jano oli saatu asettumaan, kantoivat sadat orjat esiin suuria
koreja, jotka olivat täynnä lahjoja, ja Amoreiksi puetut poikaset
heittelivät sitten mitä erilaisimpia esineitä istumarivien väliin. Kun
arpajaisnoppia, "tesseroita" ruvettiin jakelemaan, syntyi tappelu:
ihmiset tunkeutuivat yhteen, kiertelivät ja kääntelivät, tallasivat
toisia jalkojensa alle, huusivat apua, hyppäsivät penkkien yli toisten
rivien istuimille ja tukahtuivat hirveässä sekamelskassa. Se joka sattui
saamaan onnellisen numeron, saattoi voittaa kokonaisen talon
puutarhoineen, orjan, komean puvun tai harvinaisen villipedon, jonka
sitten saattoi myydä amfiteatteriin. Sen tähden syntyi "tesseroita"
jaettaessa sellainen sekamelska, että pretorianien monesti täytyi
rientää palauttamaan järjestystä, ja teatterista aina täytyi kantamalla
viedä ihmisiä, joiden kädet tai jalat tungoksessa olivat menneet poikki,
jopa sellaisiakin, jotka olivat tukehtuneet.

Rikkaammat eivät kuitenkaan ottaneet osaa taisteluun "tesseroista".
Augustianeilla oli tällä kertaa toinen huvinaihe: he katselivat
Chilonia, joka turhaan koetti näyttää, että hän voi nauttia taistelusta
ja verenvuodatuksesta niinkuin muutkin. Onneton kreikkalainen rypisteli
kulmakarvojaan, pusersi kokoon huulensa ja kiristi nyrkkinsä niin, että
kynnet painuivat lihaan. Turhaan! Hänen kreikkalainen luontonsa ja
synnynnäinen pelkuruutensa ei sietänyt tällaista näytelmää. Hänen
kasvonsa kalpenivat, otsalle nousi hikikarpaloja, huulet sinettyivät,
silmät painuivat umpeen, hampaat alkoivat kalista ja koko ruumis vapisi.
Kilpailujen päätyttyä hän hiukan tointui, mutta kun häntä ruvettiin
pilkkaamaan, suuttui hän hurjasti ja rupesi epätoivoissaan
puolustautumaan.

"Hei kreikkalainen!" huusi Vatinius, tarttuen hänen partaansa. "Et taida
sietää nähdä nyljettyä ihmisnahkaa!"

Chilon näytti hänelle kaksi keltaista hammasta, ainoat jotka hänellä
oli, ja virkkoi:

"Isäni ei ollut suutari, en siis saattaisi paikata sitä."

"_Macte! habet!_" huusivat muutamat äänet.

Mutta toiset jatkoivat pilaansa.

"Eihän se ole hänen syynsä, että hänellä sydämen asemesta on rinnassa
juustonpalanen! huudahti Senecio."

"Enempää kuin se on sinun syysi, että sinun hartioillasi pään asemesta
on rakko," vastasi Chilon.

"Ehkä sinä vielä rupeat miekkailijaksi! Olisi varsin soma nähdä sinun
heiluttavan verkkoa arenalla."

"Jos minä sinut koppaisin siihen verkkoon, olisin kopannut haisevan
hölmön."

"Entä kuinka kristittyjen käy?" kysyi Festus Ligurialainen. "Etkö
tahtoisi ruveta koiraksi ja purra heitä?"

"Ainakaan en tahtoisi ruveta sinun veljeksesi."

"Sinä maeotilainen ruttopaise!"

"Sinä ligurialainen muuli!"

"Nähtävästi sinun paikkojasi syhyy, mutta en neuvo sinua pyytämään, että
minä niitä syhyttäisin."

"Syhytä sinä vain omia paiseitasi. Jos raapit pois ne, hävität parhaan
mikä sinussa on."

Tällä tavalla he häntä härnäsivät, ja hän puolustautui purevasti,
herättäen hovilaisissa yleistä naurua. Caesar taputti käsiään, huusi
"Macte!" ja kiihoitti jatkamaan sanasotaa. Hetkisen perästä likeni
Petronius, tönäisi elfenluisella kepillään kreikkalaista olkapäähän ja
lausui kylmästi:

"Hyvä on, filosofi, mutta yhdessä suhteessa olet erehtynyt: jumalat
määräsivät sinut taskuvarkaaksi, ja sinä olet ruvennut pahaksi hengeksi.
Sentähden et saata sietää näytelmää."

Vanhus loi häneen punoittavat silmänsä, mutta ei löytänyt sopivaa
haukkumasanaa. Hetkisen vaiettuaan hän vaivoin sai sanotuksi:

"Siedänpä!..."

Samassa antoivat torvet merkin, että keskeytynyttä näytelmää
jatkettaisiin. Ihmiset rupesivat kiireesti rientämään pois käytävistä,
joihin olivat kerääntyneet juttelemaan ja lepuuttamaan jalkojaan. Kaikki
joutuivat liikkeeseen, ja usein syntyi tappelu istuinpaikkojen
anastamisesta. Senaattorit ja patriciot vetäytyivät paikoilleen.
Vähitellen melu hiljeni, ja vihdoin vallitsi järjestys koko
amfiteatterissa. Arenalla hääri ihmisjoukko puhdistamassa hiekkaa
verikokkareista.

Kristittyjen vuoro oli tullut. Näytelmä oli yleisölleen aivan uusi, eikä
kukaan aavistanut kuinka kristityt käyttäytyisivät. Sentähden kaikki
odottivat sitä uteliaisuudella. Yleisö oli herkässä mielentilassa, sillä
se odotti saavansa nähdä jotakin tavatonta, mutta samalla se oli
kristityille suuttunut. Olivathan he polttaneet Rooman ja sen ikuiset
aarteet. Olivathan he juoneet lasten verta, myrkyttäneet veden,
kironneet ihmissuvun ja langenneet mitä nurjimpiin rikoksiin.
Raivostunut joukko ei voinut keksiä heille tarpeeksi suurta
rangaistusta. Se vain pelkäsi, etteivät kärsimykset lainkaan vastaisi
häijyjen ihmisten rikosmäärää.

Aurinko oli jo noussut korkealle ja sen säteet tunkivat purppuraisen
"velariumin" läpi, täyttäen arenan verisellä valolla. Hiekka kävi
tulenkarvaiseksi, ja sekä ihmisten kasvot että tyhjä arena, jonka
ihmisten tuska ja petojen saaliinhimo pian oli täyttävä, olivat
hirvittävän näköiset. Ilma oli ikäänkuin täynnä hirmua ja kuolemaa.
Katsojajoukon, joka tavallisesti oli iloinen ja leikkisä, teki viha nyt
aivan sanattomaksi. Kaikkien kasvoihin oli painunut julmuuden leima.

Prefekti antoi merkin, ja sama Charoniksi puettu vanhus, joka oli
kutsunut kuolemaan miekkailijat, astui nyt hitain askelin arenan toiseen
päähän ja iski taasen kolkon hiljaisuuden vallitessa kolme kertaa
vasaransa porttiin.

Koko amfiteatterissa nousi mutina:

"Kristityt! kristityt!..."

Rautaristikot narisivat ja mastigoforit kajauttivat pimeään aukkoon
tavanmukaisen huutonsa: "hiekalle!" Samassa rupesi arenalle tulvimaan
nahkoihin käärittyjä, metsänhenkien kaltaisia olentoja. Ne tulivat
kaikki juoksujalan ikäänkuin kuumesairaan kiihkolla ja lankesivat
päästyään keskelle arenaa polvilleen sekä kurottivat käsivartensa
taivasta kohti. Kansa arveli tuomittujen rukoilevan armoa ja vimmastui
mokomaa pelkuruutta. Tömistettiin jalkoja, vihellettiin, kristittyjä
kohti heitettiin tyhjiä viiniastioita ja kalvettuja luita sekä
huudettiin: "pedot esiin! pedot esiin!..." Äkkiä sattui odottamaton
tapaus. Karvaisen joukon keskeltä kohotti joku päätään, ja samassa
helähti ilmoille laulu, ensi kertaa roomalaisessa sirkuksessa:

   "Christus regnat!..."

Katselijat kummastuivat. Tuomitut veisasivat, silmät kohotettuina
velariumia kohti. Heidän kasvonsa olivat kalpeat, mutta ikäänkuin
kirkastuneet. Kaikki käsittivät, etteivät nuo ihmiset rukoile armoa. He
eivät näyttäneet muistavan sirkusta, eivät kansaa, eivät senaattia
eivätkä Caesaria. _Christus regnat!_ kaikui yhä kasvavalla voimalla
kaikilta kulmilta, nousten kauas kohti korkeutta, mutta katselijoiden
riveissä alkoivat ihmiset itsekseen miettiä: mitä täällä tapahtuu ja
mikä Kristus se on, joka hallitsee noiden kuolevien ihmisten suussa?
Mutta samassa avautui toinen ristikko, ja haukkuen karkasi arenalle
hurjaa kyytiä kokonaisia koiralaumoja: siinä oli keltaisia
molossilais-koiria Peloponnesosta, juovikkaita pyrenealaisia koiria ja
suden näköisiä karjakoiria Hiberniasta. Niitä oli kaikkia tahallisesti
pidetty nälässä, joten niiden vatsat olivat lerpallaan ja silmät
verestivät. Haukku ja ulina täytti koko amfiteatterin. Lopetettuaan
laulunsa jäivät kristityt liikkumatta lepäämään polvistuviin
asentoihinsa, ikäänkuin olisivat siihen paikkaan kivettyneet. Heidän
huuliltaan vain puhkesi valittavana huutona: _pro Christo! pro
Christo!_ Pian olivat koirat huomanneet, että eläinten nahkojen alla
oli ihmisiä. Heidän liikkumattomuutensa hämmästytti niitä niin, etteivät
ne heti uskaltaneet karata heidän kimppuunsa. Toiset kiertelivät pitkin
istuinrivien syrjää, ikäänkuin valitakseen makupalan katselijoiden
joukosta, toiset juoksentelivat pitkin arenaa, vimmatusti haukkuen ja
ikäänkuin ajaen takaa näkymätöntä petoa. Kansa raivostui. Tuhansia ääniä
puhkesi ilmoille: toiset katselijoista koettivat karjua kuin pedot,
toiset haukkuivat kuin koirat, toiset kirkuivat kaikilla kielillä.
Amfiteatteri tärisi tämän melun alla. Ärsytetyt koirat karkasivat
polvistuvien kimppuun, mutta vetäytyivät vielä leukojaan loksautellen
takaisin. Vihdoin iski suuri molossilaiskoira hampaansa laitimmaisena
polvistuvan naisen olkapäähän ja otti hänet haltuunsa.

Silloin kymmenkunta koiraa syöksyi keskelle polvistuvien joukkoa. Yleisö
lakkasi kirkumasta ja kiinnitti koko huomionsa näytelmään. Vielä kuului
ulvonnan ja rähinän keskeltä jokunen valittava ääni: _pro Christo! pro
Christo!_, mutta arenalla kimpoilivat kuin suurina möhkäleinä koirien
ja ihmisten ruumiit sekaisin. Rääkätyistä ruumiista valui veri virtoina.
Koirat repivät toistensa kidoista ihmisten jäseniä. Veren ja höyryävien
sisälmysten haju kävi niin tikeräksi, että se täytti koko sirkuksen ja
vaimensi arapialaisten voiteiden lemun aivan tuntumattomiin. Lopulta oli
jäljellä vain ani harvoja polvistuvia olentoja ja nekin sortuivat pian
läjiin petojen alle.

Samana hetkenä, jolloin kristityt tulivat arenalle, oli Vinitius
lupauksensa mukaan noussut ja kääntänyt kasvonsa sinnepäin, missä
apostoli istui Petroniuksen väen joukossa, jotta kivenhakkaaja hänet
löytäisi. Sitten Vinitius istuutui paikoilleen ja katseli hirveätä
näytelmää lasittunein silmin, kasvot valkeina kuin kuolleella ihmisellä.
Alussa hän pelkäsi, että kivenhakkaaja ehkä oli erehtynyt ja että Lygia
ehkä kuitenkin oli uhrien joukossa, mutta kun hän sitten kuuli huudon:
_pro Christo!_, kun hän näki kaikkien näiden uhrien tuskat, jotka
kuolemallaan todistivat uskoansa ja Jumalaansa, valtasi hänet toinen
tunne. Se tuli kamalana kipuna, mutta samalla vastustamattomana: Kristus
on itse kuollut tuskassa ja ahdistuksessa, tässä seuraavat nyt tuhannet
Hänen jälkiään, veri valuu virtoina--mitä merkitsee asiain niin ollen
yksi veripisara lisää? Vinitius tunsi, että olisi ollut syntistä ruveta
rukoilemaan armoa. Tämä tunne henki häntä vastaan arenalta, kuolevien
voivotukset ja heidän verensä löyhkä syövytti sen hänen sieluunsa. Ja
kuitenkin hänen kuivin huulin yhä täytyi toistella: "Kriste! Kriste!
Sinun apostolisikin rukoilee hänen puolestaan!" Sitten hänen muistinsa
äkkiä kokonaan heitti hänet, hän ei tietänyt missä oli. Ainoastaan sen
hän oli tietävinään, että veri arenalla nousemistaan nousee ja
kokoontumistaan kokoontuu, että se virtaa sirkuksesta yli koko Rooman.
Hän ei kuullut mitään, ei koirien ulvontaa, ei ihmisjoukon rähinää eikä
edes augustianien huutoja, jotka äkkiä kaikuivat:

"Chilon on pyörtynyt!"

"Chilon on pyörtynyt," toisti Petronius, kääntyen kreikkalaiseen päin.

Chilon on todella mennyt tainnoksiin. Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin
vaate, pää oli painunut taaksepäin, huulet olivat auki kuin ruumiilla.

Samassa alettiin arenalle ajaa uusia, nahkoihin ommeltuja uhreja.

He lankesivat hekin paikalla polvilleen, mutta väsyneet koirat eivät
viitsineet ruveta heitä repimään. Ainoastaan muutamat kävivät likinnä
polvistuvien kimppuun, toiset laskeutuivat loikomaan, nostivat ilmaan
veriset kuononsa, nuolivat kylkiään ja haukottelivat.

Kansa, joka oli käynyt malttamattomaksi ja jota verinen näytelmä oli
kiihoittanut, rupesi huutamaan läpitunkevalla äänellä:

"Jalopeurat! jalopeurat! Päästäkää irti jalopeurat!"

Oli ollut tarkoitus säästää jalopeurat seuraavaan päivään, mutta
amfiteatterissa voitti kansan tahto Caesarinkin tahdon. Yksin
ylimielinen ja oikullinen Kaligula oli uskaltanut sitä vastustaa, olipa
joskus tapahtunut, että hän oli ruoskituttanut joukkoa kepeillä, mutta
tavallisesti hän sentään oli alistunut sen tahdon alle. Nero, jolle
kansan suosio oli kallein kaikesta maan päällä, ei koskaan vastustanut
mitään. Tällä kertaahan hänen sitäpaitsi piti rauhoittaa tulipalon
raivostuttama lauma ja siirtää onnettomuuden syy kristittyjen niskoille.

Hän antoi siis merkin, että "cuniculum" avattaisiin, ja sen huomatessaan
kansa paikalla rauhoittui. Ristikot, joiden takana jalopeurat
säilytettiin, narisivat. Kun koirat näkivät mahtavat pedot, hiipivät ne
hiljaa ulisten arenan vastaiseen päähän, mutta jalopeurat astuivat
arenalle juhlallisina, hallavina, kaulalla suuret, tuuheat harjat.
Itse Caesar käänsi niihin ikävystyneet kasvonsa ja vei smaragdin
silmilleen, jotta paremmin näkisi. Augustianit tervehtivät petoja
kättentaputuksilla; joukko laski sormiensa avulla kuinka monta niitä oli
ja seurasi kiihkeästi, minkä vaikutuksen ne tekisivät polvistuviin
kristittyihin, jotka toistamistaan toistelivat samoja sanoja: _pro
Christo! pro Christo!_ Joukko ei niitä ymmärtänyt, mutta ne
ärsyttivät sitä.

Jalopeurat olivat kyllä nälissään, mutta ne eivät sittenkään heti
karanneet uhrien kimppuun. Arenalla vallitseva punertava valo häiritsi
niitä. Ne ummistelivat silmiään ja katselivat eteensä, ikäänkuin äkkiä
olisivat käyneet sokeiksi. Toiset venyttelivät laiskasti kellertävää
ruumistaan, toiset aukoivat leukojaan ja haukottelivat, ikäänkuin
näyttääkseen katselijoille hirveät kitansa. Vähitellen veren haju ja
revityt ruumiit, joita arena oli täynnä, kuitenkin rupesivat
vaikuttamaan. Petojen liikkeet muuttuivat levottomiksi, selkäharjakset
nousivat pystyyn ja sieramet särpivät ahneesti ilmaa. Yksi pedoista kävi
äkkiä kiinni naisen ruumiiseen, jonka kasvot olivat mäsänä, laski
käpälänsä ruumiin rinnalle ja rupesi tällä tavalla kielellään nuolemaan
hyytynyttä verta. Toinen likeni miestä, jonka sylissä oli hirvennahkaan
neulottu lapsi.

Lapsi itki ja parkui niin, että koko sen pieni ruumis vapisi, ja piteli
kiihkeästi kiinni isän kaulasta. Isä, joka tahtoi pitentää pienokaisen
elämää vaikkapa muutamalla hetkellä, koetti irroittaa käsiä kaulastaan
ja ojentaa lasta etempänä polvistuville. Mutta lapsen itku ja ponnistelu
ärsytti jalopeuraa. Se päästi lyhyen, katkonaisen karjunnan, nujersi
lapsen käpälänsä iskulla, otti isän pään kitaansa ja murskasi sen
silmänräpäyksessä.

Tämän nähdessään kaikki muut jalopeurat karkasivat kristittyjen
kimppuun. Muutamat naiset eivät voineet pidättää pelästyksen huutoja,
mutta pian heidän valituksensa hävisivät kättentaputusten myrskyyn.
Vähitellen sentään sekin vaikeni, sillä uteliaisuus pääsi voitolle.
Katselijoille avautui kauhea näytelmä: ihmisten päitä katosi petojen
kitoihin, kynnet repivät auki rintoja, sydämiä ja keuhkoja vieri
hiekkaan; luut ritisivät petojen hampaissa. Toiset jalopeurat tarttuivat
uhreihinsa vyötäisten kohdalta ja karkasivat sitten hurjaa kyytiä pitkin
arenaa, ikäänkuin etsiäkseen syrjäistä paikkaa, missä rauhassa voisivat
niellä saaliinsa; toiset nousivat takajaloilleen ja asettuivat
vastatusten, kietoen etukäpälät toistensa ympäri, niinkuin
kaksintaistelijat ainakin, ja karjuen niin että koko amfiteatteri
tärisi. Ihmiset nousivat seisomaan, toiset jättivät paikkansa ja
astuivat alemmaksi, jotta paremmin näkisivät. Monet saivat tungoksessa
surmansa. Mielet olivat niin kiihoittuneet, että miltei tuntui siltä
kuin ihmiset lopulta olisivat aikoneet heittäytyä arenalle auttamaan
jalopeuroja. Sekaisin kuului eläimellistä meteliä, kättentaputuksia,
karjuntaa, murinaa, leukojen loksahdusta, molossilaiskoirien ulvontaa ja
valitusta.

Caesar piti smaragdia silmiensä edessä ja katseli tarkkaan näytelmää.
Petroniuksen kasvoilla kuvastui inho ja ylenkatse. Chilon oli jo aikoja
sitten kannettu pois sirkuksesta.

Cuniculumeista sukelsi esiin yhä uusia uhreja.

Mutta korkeimmalta riviltä katseli näytelmää apostoli Pietari. Kukaan ei
häntä huomannut, sillä kaikkien päät olivat käännetyt arenaa kohti. Ja
kuten hän kerran Corneliuksen viinitarhassa oli siunannut vangittavat ja
valmistanut heidät kuolemaan ja iankaikkiseen elämään, niin hän nytkin
ristin merkillä siunasi ne, joiden täytyi kuolla petojen hampaissa. Hän
siunasi heidän verensä, heidän tuskansa, heidän runnellut, kuolleet
ruumiinsa ja heidän henkensä, joka arenan veriseltä hiekalta liiti
korkeuteen. Muutamat nostivat silmänsä apostolin puoleen, ja kun he
näkivät ristin merkin, kirkastuivat heidän kasvonsa. Mutta hänen
sydämensä oli pakahtumaisillaan, ja hän lausui: Oi Herra, tapahtukoon
Sinun tahtosi, sillä Sinun kunniaksesi ja Sinun totuutesi todistajina
nämä lampaani kuolevat! Sinä käskit minua heitä kaitsea, siis minä nyt
Sinulle heidät annat. Lue sinä heidät, Herra, ota heidät, paranna heidän
haavansa, lievennä heidän kipunsa ja anna heille vielä enemmän onnea
kuin he tuskaa tunteneet ovat.

Ja hän siunasi heidät, sekä kunkin erikseen että joukoittain, eikä hänen
rakkautensa olisi taitanut olla suurempi, jos he olisivat olleet hänen
omia lapsiaan, jotka hänen oli uskominen suoraan Kristuksen käsiin.
Äkkiä Caesar, joka nähtävästi tahtoi että kilpaleikit veisivät voiton
kaikesta, mitä Roomassa oli nähty, kuiskasi muutamia sanoja kaupungin
prefektin korvaan. Prefekti jätti paikalla podiumin ja läksi
cuniculumeihin. Kansa hämmästyi suuresti, kun ristikkoportit taasen
avautuivat. Arenalle päästettiin nyt kaikenkaltaisia petoja: tiikerejä
Eufratin seuduilta, numidialaisia panttereja, karhuja, susia, hyenoja ja
sakaaleja. Koko arena tuli täpösen täyteen juovikkaita, keltaisia,
hallavia, tummia, ruskeita ja täplikkäitä nahkoja, jotka liikkuivat ja
hyppelivät kuin aallot. Syntyi sellainen sekamelska, ettei silmä enää
pystynyt eroittamaan mitään muuta kuin eläinten selkiä, jotka vääntyivät
ja sotkeutuivat yhteen hirveässä mylläkässä. Näytelmä menetti
todellisuuden vaikutuksen ja muuttui jonkinlaiseksi veriseksi
mellastukseksi, joka oli kuin hirveää unta tai mielipuolen kauheaa
harhanäköä. Mitta oli ylenmäärin täysi. Kesken petojen karjuntaa,
ulvontaa ja murinaa rupesi katselijoiden joukosta kuulumaan naisten
läpitunkevaa, suonenvedontapaista naurua: heidän voimansa olivat
vihdoinkin loppuneet. Ihmisiä kauhistutti. Kasvot synkkenivät. Alettiin
huutaa: »Jo riittää! jo riittää!»

Mutta helpompi oli ollut päästää irti pedot kuin saada ne takaisin
cuniculumeihin. Caesar tiesi kuitenkin keinon, jolla arena saatiin
tyhjäksi ja joka oli omiaan tarjoamaan kansalle uutta huvitusta.
Kaikille riveille ilmestyi istuimien väliin mustia, höyhentöyhdöillä ja
korvarenkailla koristettuja numidialaisia jousimiehiä, Yleisö, joka
arvasi mitä seuraisi, tervehti heitä ihastunein huudoin. Numidit
likenivät rivien kaidepuita ja kiinnittivät nuolet jousiin sekä
rupesivat ampumaan keskelle petojen laumaa. Näytelmä oli todella uusi.
Miehet taivuttivat sorjia, mustia vartalojaan taaksepäin, jännittivät
jousensa ja ampuivat ampumistaan. Jänteiden pauke ja siivekkäiden
nuolien suhina säesti petojen kiljuntaa ja katselijoiden hämmästyneitä
huudahduksia. Sudet, karhut, pantterit ja ihmiset, jotka vielä olivat
jääneet eloon, sortuivat toistensa viereen. Tuntiessaan nuolen käyneen
kylkeensä, koettivat toiset jalopeurat vimmastuneina tarttua siihen
kiinni kuonollaan, joko vetääkseen sen pois tahi taittaakseen sen.
Toiset vaikeroivat kivun käsissä. Pienemmät pedot juoksentelivat
peloissaan umpimähkään pitkin arenaa tai iskivät päänsä ristikkoihin.
Mutta jousimiehet ampuivat ampumistaan kunnes kaikki, mitä arenalla oli
ollut elävää, makasi henkitoreissaan.

Silloin törmäsi arenalle satakunta sirkuksen orjaa. He toivat sinne
lapioita, talikkoja, käsikärryjä, koppia, joihin sisälmykset olivat
kerättävät, ja hiekkasäkkejä. Arenalla puuhattiin kuumeentapaisella
kiireellä. Pian se saatiinkin puhdistetuksi ruumiista, verestä ja
kaikkinaisesta liasta, hiekka käännettiin nurin, tasoitettiin ja
peitettiin paksulla, tuoreella hiekkakerroksella. Vihdoin juoksi
arenalle Amoriksi puettuja poikasia, jotka sirottivat hiekan täyteen
ruusun, liljan ja muiden kukkien lehtiä. Suitsutusastiat sytytettiin
uudelleen ja velarium poistettiin amfiteatterin päältä, koska aurinko
oli jo melkoisesti alentunut.

Ihmiset loivat toisiinsa kummastuneita, kysyviä katseita, sillä he eivät
saattaneet käsittää, minkä näytelmän tämä päivä vielä saattaisi tarjota.

Näytelmä oli todella sellainen, ettei kukaan ollut saattanut sellaista
odottaa. Caesar, joka joku aika sitten oli kadonnut podiumistaan,
ilmestyi äkkiä kukitetulle arenalle puettuna purppuraan ja kantaen
päässään kultaista seppeltä. Häntä seurasi kaksitoista laulajaa, sitrat
käsissä.

Caesarilla oli hopeinen luuttu, hän asteli juhlallisin askelin ja
kumarsi, keskelle arenaa päästyään, moneen kertaan katselijoille. Sitten
hän nosti silmänsä taivasta kohti ja seisoi jonkun aikaa äänetönnä,
ikäänkuin innostusta odottaen.

Vihdoin hän koski kieliin ja alkoi laulaa:

   »Oi säteilevä Leton poika
   Ja Tenedoksen valtaherra,
   Jonka haltuhun myös
   Pyhä Ilion uskottu oli,
   Miten sallitkaan
   Akiivien ankaroiden
   Verellä trojalaisten sammuttaa
   Ikivalkean alttariltas?
   Sun puolehes, suuri Apollo,
   Kyllä huusi vanha ja nuori,
   Sun puolehes pohjasta poven
   Kohos äitien haikea itku:
   Oi armahda lapsiamme!
   Tää parku paadenkin helläks sais,
   Mut paatta vähemmin liikutti
   Sua, Smintheus, ihmistuskat.»

Laulu oli vähitellen muuttunut surulliseksi, sydäntäsärkeväksi
elegiaksi. Sirkuksessa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Hetkisen perästä
Caesar, jonka mielenliikutus oli riistänyt valtoihinsa, jatkoi:

   »Miks jumalaisen soittos hyminällä
   Et julmaa tuskaa vaimentanut,
   Kun nytkin vielä silmään,
   Kuin kastehelmi kukkaan, kiintyy kyynel
   Tuon laulun mykistä sävelistä,
   Mi etehemme tuhkan alta nostaa
   Tulen liekit, kauhut hirmupäivän...
   Miss' olit silloin, suuri Smintheus!...»

Siinä hänen äänensä katkesi ja silmät kostuivat. Vestalittarien
silmäripsissä riippui suuria kyyneliä, ja kansa kuunteli hiljaa. Vihdoin
puhkesi ilmoille kokonainen suosionosoitusten myrsky, josta ei tahtonut
loppua tulla.

Mutta vomitorioista, jotka olivat yhteydessä ulkoilman kanssa, kuului
rattaiden röykettä: kristittyjen miesten, naisten ja lasten verisiä
jäännöksiä kuljetettiin paraikaa hirveisiin hautoihin eli n.s.
»puticuloihin».

Apostoli Pietari painoi molemmin käsin harmaata, vapisevaa päätään ja
virkkoi hengissä:

"Herra! Herra! kenelle Sinä olet antanut maailman vallan? Ja minkätähden
Sinä tahdot valita pääkaupungiksesi juuri tämän paikan?"




VIIDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.


Aurinko vaipui vaipumistaan länttä kohti ja vihdoin ikäänkuin tipahti
illan ruskoihin. Näytelmä oli loppunut. Kansanjoukot jättivät teatterin
ja riensivät ovista eli niinsanotuista vomitorioista kaupunkiin päin.
Ainoastaan augustianit jäivät teatteriin odottamaan vuolaimman tulvan
poistumista. He olivat jättäneet paikkansa ja kerääntyneet podiumin
ympäri, johon Caesar taasen ilmestyi kuulemaan kiitostaan.

Yleisö oli kyllä laulun loputtua hurjasti paukuttanut käsiään, mutta se
ei tyynnyttänyt Caesaria, sillä hän oli toivonut saavansa aikaan
ihastuksen, joka lähenisi hulluutta. Turhaan hänen ympärillään nyt
viriteltiin kiitoshymnejä, turhaan vestalittaret suutelivat hänen
»jumalallista» kättään, turhaan kosketti Rubrian punainen tukka hänen
rintaansa, kun hän painui hänen kättään suutelemaan. Nero oli tyytymätön
eikä osannut salata sitä. Petronius oli itsepintaisesti pysynyt vaiti,
ja se häntä sekä hämmästytti että huolestutti. Jos hän olisi avannut
suunsa ja lausunut edes jonkun kehuvan ja sattuvan sanan esitetyn laulun
johdosta, niin se tänä hetkenä olisi tuottanut suurta lohdutusta
Caesarille. Vihdoin ei Nero enää saattanut vaieta, vaan viittasi
Petroniukselle ja virkkoi, kun tämä oli tullut podiumiin:

"Puhu..."

Petronius vastasi kylmästi:

"Vaikenen, sillä en löydä sanoja. Sinä olet voittanut oman itsesi."

"Niin minustakin tuntuu, mutta tämä kansa...?"

"Saatatko toivoa, että roskaväki ymmärtäisi antaa arvoa runoudelle?"

"Huomasitko siis sinäkin, etten saanut osakseni niin paljon kiitosta
kuin olisin ansainnut."

"Olit valinnut huonon hetken."

"Kuinka niin?"

"Kun roskaväki on saanut hengittää veren hajua keuhkojensa täydeltä, ei
se tietysti enää saata kuunnella tarkkaavasti."

Nero pui nyrkkiään ja lausui:

"Äh, niitä kristittyjä! Ensin he polttivat Rooman ja nyt ne
vahingoittavat minua minkä jaksavat. Mitä rangaistuksia minä vielä
saattaisin niille keksiä?"

Petronius huomasi astuneensa väärälle tielle, sillä hänen sanansa olivat
saaneet aikaan aivan päinvastaisen vaikutuksen kuin hän oli tahtonut.
Nyt oli Caesarin ajatus johdettava toisaalle, ja sentähden Petronius
painui hänen puoleensa ja kuiskasi:

"Laulusi on ihmeellisen ihana, mutta yhden muistutuksen tahtoisin
sentään tehdä: neljännen värssyn kolmas säe jättää runomittaan nähden
hiukan toivomisen varaa."

Neron kasvoille nousi häpeän puna, ikäänkuin hänet olisi yllätetty
pahanteosta, hän loi Petroniukseen kauhistuneen katseen ja vastasi
hiljaa:

"Kaikki sinä huomaatkin!... Minä kyllä tiedän! ... korjaan sen!...
Mutta eihän kukaan muu sitä huomannut? Eihän? Äläkä sinä, kautta
kaikkien jumalten rakkauden, hiiskahda kenellekään sanaakaan ...
siitä ... jos... elämäsi on sinulle rakas..."

Petronius rypisti kulmakarvojaan ja vastasi ikäänkuin harmistuneena ja
äreästi:

"Saatathan, jumalallinen, tuomita minut kuolemaan, jos sinut ilmiannan,
mutta ei sinun uhkauksesi minua peloita, sillä jumalat tietävät kuinka
vähän minä kuolemaa pelkään."

Sen sanottuaan loi hän katseensa suoraan Caesarin silmiin. Hetkisen
perästä virkkoi Caesar:

"Älä minua ärsytä... Sinä tiedät kuinka minä sinua rakastan..."

"Huono merkki!" ajatteli Petronius itsekseen.

"Olin tänään aikonut pyytää teidät kemuihin," jatkoi Nero, "mutta nyt
sulkeudun mieluummin huoneeseeni selittelemään tuota kirottua kolmatta
säettä. Paitsi sinua ovat ehkä Seneca ja Secundus Carinas voineet
huomata virheen, mutta heidät minä paikalla toimitan tieltäni."

Sen sanottuaan huusi hän luokseen Senecan ja ilmoitti hänelle, että
hänen Acratuksen ja Secundus Carinaksen kanssa oli lähdettävä noutamaan
rahoja kaikista maakunnista, kaupungeista, kylistä ja kuuluisista
temppeleistä, sanalla sanoen kaikkialta, missä vain rahaa on ja mistä
sitä vain saattaa saada irti kiskotuksi. Mutta Seneca, joka ymmärsi,
että hänet tahdotaan tehdä varkaaksi, pyhyydenryöstäjäksi ja rosvoksi,
kieltäytyi jyrkästi.

"Minun täytyy lähteä maalle, herra," lausui hän, "odottamaan kuolemaa,
sillä olen vanha ja hermoni ovat kipeät."

Senecan iberialaiset hermot olivat koko joukon vahvemmat kuin Chilonin.
Eivät ne olleet juuri kipeät, mutta yleensä hänen terveytensä oli
heikonpuoleinen. Hän oli raihnaan näköinen kuin varjo, ja viime aikoina
hänen hiuksensa olivat käyneet aivan valkeiksi.

Nero katseli häntä ja tuli siihen johtopäätökseen, ettei hänen
kuolemaansa kauaa tarvinne odottaa.

"En tahdo vaivata sinua matkustamisella, jos olet sairas," sanoi hän.
"Mutta koska minä rakastan sinua, tahdon pitää sinut likeisyydessäni.
Sentähden et saa mennä maalle, vaan sinun pitää sulkeutua taloosi etkä
saa liikkua minnekään."

Nero hymähti ja jatkoi:

"Jos taas lähetän Acratuksen ja Carinaksen kahden, niin on sama kuin
lähettäisin susia lampaitten joukkoon. Kenet minä panisin heidän
päämiehekseen?"

"Pane minut, herra!" huudahti Domitius Afer.

"En! En tahdo tuottaa Roomalle Mercuriuksen vihaa, sillä te saattaisitte
hänet epäilemättä häpeään varastuskilpailussa. Minä tarvitsen siihen
jonkun stoikon, sellaisen, kuin Seneca tai uusi ystäväni, filosofi
Chilon."

Nero katseli ympärilleen ja kysäsi:

"Mutta mitä Chilonille tapahtuikaan?"

Chilon, joka päästyään raittiiseen ilmaan oli tointunut ja Caesarin
laulun aikana palannut amfiteatteriin, astui esiin ja virkkoi:

"Tässä olen, sinä kuun ja auringon loistava poika. Olin kipeä, mutta
sinun laulusi paransi minut."

"Lähetän sinut Akaiaan," sanoi Nero. "Sinun täytyy tarkalleen tietää,
miten paljo kalleuksia joka temppelissä on."

"Tee se, Zeus, ja saat nähdä, että jumalat antavat sinulle runsaammin
veroa kuin koskaan ennen."

"Tekisin sen mielelläni, mutta en sentään tahdo ryöstää sinulta
kilpaleikkien iloa."

"Oi Baal!" pääsi Chilonilta.

Kun augustianit huomasivat Caesarin hyvän tuulen palanneen, purskahtivat
he nauruun ja huusivat:

"Niin herra! Älä riistä tältä miehekkäältä kreikkalaiselta kilpaleikkien
iloa."

"Mutta vapauta minut herra, näiden kirkuvien Kapitoliumin
hanhenpoikain rähinästä, joiden aivot eivät yhteensä täyttäisi edes
pähkinänkuortakaan," sanoi Chilon.

"Kirjoitan, Apollon esikoinen, paraikaa kreikankielistä hymniä sinun
kunniaksesi ja sentähden tahtoisin mielelläni viettää muutamia päiviä
runottaren temppelissä, rukoillakseni häneltä innostusta."

"Mitä vielä!" huudahti Nero. "Sinä tahdot päästä seuraavista
kilpaleikeistä. Siitä ei tule mitään!"

"Vannon sinulle, herra, että kirjoitan hymniä."

"Saat kirjoittaa öisin. Rukoile innostusta Dianalta. Onhan hän Apollon
sisar."

Chilonin pää painui alas ja hän loi ilkeän katseen läsnäoleviin, jotka
taasen purskahtivat nauruun. Mutta Caesar kääntyi Senecion ja Sullius
Nerulinuksen puoleen ja virkkoi:

"Ajatelkaa, että tuskin puolet tämän päivän osalle määrättyjä
kristittyjä saatiin pois tieltä."

Vanha Aquilus Regulus, joka oli erittäin tarkka tuntija kaikissa
amfiteatteria koskevissa asioissa, mietti hetkisen ja huomautti sitten:

"Ne näytännöt, joissa ihmiset esiintyvät _sine armis et sine arte_,
kestävät aivan yhtä kauan, mutta eivät ole laisinkaan niin huvittavat."

"Käsken tästälähin antaa heille aseita," vastasi Nero.

Taikauskoinen Vestinus heräsi äkkiä mietteistään ja kysäisi
salaperäisellä äänellä:

"Huomasitteko, että he kuollessaan näkivät jotakin? He katselevat
ylöspäin ja heittävät henkensä ikäänkuin ilman tuskaa. Olen varma siitä,
että he näkivät jotakin."

Tämän lausuttuaan loi hän katseensa amfiteatterin aukkoa kohti, jonka
päälle yö jo oli levittänyt tähtien täyttämän »velariuminsa». Toiset
nauroivat häntä ja tekivät pilaa kristittyjen näyistä kuoleman hetkillä.
Samassa antoi Caesar merkin orjilleen, jotka kantoivat soihtuja, ja
jätti sirkuksen. Häntä seurasivat vestalittaret, senaattorit,
virkamiehet ja augustianit.

Yö oli kirkas ja lämmin. Sirkuksen ympärillä kierteli vielä uteliaita
ihmisjoukkoja, odotellen Caesarin tuloa, mutta joukossa vallitsi synkkä
mieliala. Kaikki vaikenivat. Siellä täällä yritti joku taputtaa käsiään,
mutta herkesi samassa. »Spoliariumista» kuljetettiin yhä narisevilla
rattailla kristittyjen verisiä jäännöksiä.

Petronius ja Vinitius olivat olleet vaiti koko kotimatkan. Vasta kun he
saapuivat aivan likelle huvilaa, kysyi Petronius:

"Oletko ajatellut, mitä sinulle sanoin?"

"Olen kyllä," vastasi Vinitius.

"Uskotko, että kysymys on nyt minullekin erinomaisen tärkeä. Minun
täytyy hänet pelastaa Caesarin ja Tigellinuksen uhallakin. Me käymme
taistelua, jossa minä olen päättänyt voittaa, me pelaamme peliä, joka
minun täytyy voittaa, vaikkapa henkeni menisi... Tämäkin päivä on ollut
omiaan vahvistamaan päätöstäni."

"Palkitkoon Kristus hyvyytesi!"

"Saatpa nähdä."

Keskustelun aikana olivat he saapuneet huvilan eteen ja astuivat nyt
kantotuolista. Samassa likeni joku musta ihmisolento ja kysyi:

"Onko jalosukuinen Vinitius täällä?"

"On," vastasi tribuni. "Mitä tahdot?"

"Olen Nazarius, Miriamin poika, tulen vankilasta ja tuon tietoja
Lygiasta."

Vinitius laski kätensä hänen olkapäälleen ja katseli häntä silmiin
soihtujen valossa. Hän ei saanut sanaa suustaan. Nazarius kuitenkin
ymmärsi hänen mykän kysymyksensä ja virkkoi:

"Hän elää vielä. Ursus lähetti minut luoksesi kertomaan, että hän
kuumehoureissaan lakkaamatta rukoilee ja toistelee sinun nimeäsi."

Mutta Vinitius huudahti:

"Kiitos Kristuksen, joka vielä voi palauttaa hänet minulle!"

Hän vei Nazariuksen kirjastoon, ja hetkisen perästä seurasi heitä
Petronius, joka tahtoi kuulla heidän keskustelunsa.

"Sairaus pelasti hänet häpeästä, sillä pyövelit pelkäävät sairaita,"
kertoi nuorukainen. "Ursus ja parantaja Glaucus vartioivat häntä yöt,
päivät."

"Ovatko entiset vartijat paikoillaan?"

"Ovat, herra, ja Lygia on heidän huoneessaan. Ne vangit, jotka olivat
yhteisessä vankilahuoneessa, kuolivat kaikki kuumeeseen tai tukahtuivat
huonon ilman takia."

"Kuka sinä olet?" kysyi Petronius.

"Jalosukuinen Vinitius minut kyllä tuntee. Olen lesken poika, jonka
luona Lygia asui."

"Ja kristitty?"

Poika loi Vinitiukseen kysyvän katseen, mutta huomasi Vinitiuksen
vaipuneen rukoukseen, nosti päätään ja vastasi:

"Niin olen."

"Kuinka sinä pääset vankilaan?"

"Tarjouduin, herra, kantamaan ruumiita. Tein sen vartavasten auttaakseni
veljiäni ja saattaakseni heille viestejä kaupungista."

Petronius rupesi tarkemmin katsomaan pojan kauniita kasvoja, sinisiä
silmiä ja mustia, kiharaisia hiuksia.

"Mistä maasta sinä olet, poika?" kysyi hän sitten.

"Olen galilealainen, herra."

"Soisitko, että Lygia pääsisi vapaaksi?"

Poika nosti silmänsä taivasta kohti:

"Soisin, vaikkapa minun sitten pitäisi kuolla."

Vinitius lakkasi rukoilemasta ja lausui:

"Sano vartijoille, että he panevat Lygian arkkuun kuolleen lailla.
Toimita sinä sitten apumiehiä, jotka yhdessä sinun kanssasi kantavat
hänet vankilasta. »Löyhkäävien kuoppien» likeisyydessä tapaatte
kantotuolin ja ihmisiä, joiden haltuun jätätte arkun. Vartijoille saat
minun puolestani luvata niin paljon kultaa kuin he vaatteissaan jaksavat
kantaa."

Puhuessa katosi Vinitiuksen kasvoista tavallinen, jäykkä ilme, ja toivo
herätti soturissa eloon entisen tarmon.

Nazariuksen kasvot loistivat ilosta, hän nosti silmänsä taivasta kohti
ja virkkoi:

"Parantakoon vain hänet Kristus, sillä nyt hän pääsee vapaaksi."

"Luuletko vartijoiden suostuvan tuumaan?"

"Vartijoidenko, herra? Totta kai, kun saavat tietää, ettei heitä
kiduteta eikä rangaista."

"Aivan varmaan!" huudahti Vinitius. "Vartijat olivat valmiit päästämään
hänet pakenemaankin. Toki he nyt suostuvat siihenkin, että hänet
kuolleena kannetaan vankilasta."

"Tosin," huomautti Nazarius, "muuan mies aina tulisella raudalla tutkii,
ovatko ruumiit, jotka vankilasta kannamme, todella kuolleet. Mutta
muutamasta sestertsistä hän kyllä suostuu jättämään kuolleen kasvot
rauhaan. Muutamasta aureuksesta hän koskettaa raudoillaan arkkua eikä
ruumista."

"Sano hänelle, että hän saa kokonaisen kahmalollisen aureuksia," sanoi
Petronius. "Mutta voitko sinä hankkia luotettavia apulaisia?"

"Onhan niitä sellaisia, jotka rahasta ovat myyneet omat vaimonsa ja
lapsensa."

"Mistä sinä saat heitä käsiisi?"

"Kaupungista, vaikkapa samasta vankilastakin. Kun vartijat kerran ovat
lahjotut, niin he vapaasti päästävät sisään kenet vain tahtovat."

"Siinä tapauksessa saat ottaa minut apulaiseksi," huudahti Vinitius.

Mutta sitä ehdotusta Petronius jyrkästi vastusti. Pretorianit saattoivat
tuntea hänet valepuvussakin, ja silloin olisivat he kaikki hukassa.

"Et saa mennä vankilaan etkä löyhkääville kuopille," puhui Petronius.
"Caesarin, Tigellinuksen ja kaikkien muiden täytyy varmasti uskoa, että
hän on kuollut, muuten he paikalla alkavat etsittää häntä. Vältämme
epäluuloa vain sillä tavalla, että jäämme Roomaan, kun Lygia viedään
Albanian vuoristoon tai vaikkapa etemmäksi, aina Siciliaan asti. Viikon
tai parin perästä sinä sairastut ja kysyt neuvoa Neron lääkäriltä. Tämä
kehoittaa sinua lähtemään vuoristoon. Siellä satutte yhteen ja
sitten..."

Petronius mietti hiukan, heilautti kättään ja jatkoi:

"Sitten ehkä jo koittaa parempi aika."

"Kristus Lygiaa armahtakoon!" sanoi Vinitius. "Sinä puhut Siciliasta,
mutta hän on sairas, ehkäpä kuolemaisillaan..."

"No voimmehan saattaa hänet jonnekin likemmä. Puhdas ilma hänet
parantaa, kun vain saamme hänet pois vankilasta. Eikö sinulla
vuoristossa ole ketään taloudenhoitajaa, johon voisit luottaa?"

"On kun onkin! On kyllä!" vastasi Vinitius hätäisesti. "Vuoristossa
Coriolin tienoilla on luotettava mies, joka on kantanut minua käsillään,
kun olin lapsi, ja joka yhä vielä minua rakastaa."

Petronius ojensi hänelle taulun.

"Kirjoita hänelle ja käske hänen huomenna tulla tänne. Lähetän
sanansaattajan paikalla matkalle."

Hän kutsui atriumin palvelijan ja uskoi käskyn täyttämisen hänen
haltuunsa. Hiukan myöhemmin ratsasti orja täyttä laukkaa yön halki
Corioliin päin...

"Soisin," sanoi Vinitius, "että Ursus seuraisi häntä... Olisin silloin
levollisempi."

"Herra," huudahti Nazarius, "sillä miehellä on yliluonnolliset voimat.
Hän rikkoo helposti ristikot ja karkaa Lygian perässä. Yhden ikkunan
kohdalla on äkkijyrkkä kallioseinä, ja sen alla ei ole vartioita.
Toimitan Ursukselle köydet, niin hän kyllä itse pitää huolta lopusta."

"Kautta Herkuleksen!" huudahti Petronius, "karatkoon kuinka tahtoo,
mutta älköön tehkö sitä samalla kertaa kuin Lygia eikä edes kahta tai
kolmea päivää myöhemmin. Häntä ajettaisiin tietysti takaa, ja niin
löydettäisiin Lygian piilopaikka. Kautta Herkuleksen! tahdotteko te
todella syöstä sekä itsenne että hänet turmioon! Te ette saa edes
mainita Ursukselle Coriolia, taikka pesen minä käteni ja te saatte
suoriutua miten tahdotte."

Sekä Vinitius että Nazarius huomasivat hänen muistutuksensa oikeaksi ja
vaikenivat. Nazarius sanoi hyvästi ja lupasi palata huomenna, aamun
koittaessa.

Hän toivoi jo tänä yönä voivansa sopia asiasta vartijoiden kanssa, mutta
sitä ennen hän päätti käydä äitinsä luona, joka nykyisten levottomien
aikojen vallitessa alituisesti oli levoton pojastaan. Mietittyään
huomasi hän parhaaksi olla etsimättä apumiehiä kaupungista ja päätti
lahjoa yhden niistä miehistä, jotka hänen kanssaan kantoivat ruumiita
vankilasta.

Ovessa hän vielä pysähtyi, vei Vinitiuksen syrjemmälle ja kuiskasi
hänelle:

"Herra, en virka kenellekään mitään aikomuksestamme, en äidillekään.
Mutta apostoli Pietari lupasi amfiteatterista tulla suoraan meille, ja
hänelle minä kerron kaikki."

"Tässä talossa sinä huoleti saat puhua ääneen," vastasi Vinitius.
"Apostoli Pietari oli amfiteatterissa Petroniuksen orjien joukossa.
Lähden muuten itse mukaasi."

Hän käski tuoda itselleen orjan puvun, ja sitten he läksivät.

Petronius hengitti syvältä.

"Toivoin," ajatteli hän, "että tyttö kuolisi kuumeeseen. Se olisi
Vinitiukselle ollut helpompaa. Mutta nyt olen valmis uhraamaan
Esculapiukselle kultaisen kolmijalan, kunhan hän vain paranee... Äh,
sinä Vaskiparta! sinä aiot valmistaa itsellesi näytelmän rakastavan
ihmisen tuskista! Sinä, Augusta, kadehdit tytön kauneutta ja soisit
voivasi niellä hänet elävältä, kun Rufiuksesi kuoli... Sinä, Tigellinus,
tahtoisit tuhota hänet minun kiusakseni!... Saammepa nähdä! Minä sanon
teille, etteivät teidän silmänne saa nähdä häntä arenalla, sillä hän
kuolee joko luonnollisen kuoleman tai minä riistän hänet kuin suden
suusta... Riistänpä niin, ettette tiedä mistään, ja aina kun sitten
teidät näen, mietin itsekseni: voi teitä hölmöjä, jotka Petronius sai
petetyksi!"

Tyytyväisenä läksi hän tricliniumiin ja istuutui Euniken kanssa
ilta-aterialle. Esilukija luki heille Theokritoksen idyllejä. Ulkona oli
tuuli ruvennut nostamaan pilviä Soracten puolelta, ja äkillinen rajuilma
teki lopun kauniin kesäyön rauhasta. Tuon tuostakin kuului ukkosen
jyrinää seitsemän kukkulan päältä, mutta Petronius ja Eunike lepäsivät
rinnatusten pöydän ääressä, kuuntelivat herttaista runoilijaa, joka
sointuvalla dorilaisella murteella ylisti paimenten rakkautta, ja
alkoivat sitten hiljalleen valmistua nauttimaan yön suloista lepoa.

Sitä ennen palasi sentään Vinitius kotiin. Petronius läksi paikalla
häntä puhuttelemaan.

"No... Oletteko saaneet aikaan jotakin? Joko Nazarius pääsi vankilaan?"

"Jo," vastasi nuorukainen järjestäen hiuksiaan, jotka sade oli
kastellut. "Nazarius läksi tekemään kauppoja vartijan kanssa, ja minä
näin apostoli Pietarin, joka kehoitti minua rukoilemaan ja uskomaan."

"Hyvä on. Jos kaikki nyt käy onnellisesti, niin ensi yönä saavat he
kantaa hänet vankilasta..."

"Aamun koittaessa pitäisi taloudenhoitajani väkineen olla täällä."

"Tie on lyhyt. Lähde nyt levolle."

Vinitius lankesi polvilleen cubiculumissaan ja rupesi rukoilemaan.

Auringon noustessa saapui Coriolin seuduilta taloudenhoitaja Niger,
tuoden mukanaan kaikki, mitä Vinitius oli käskenyt: muuleja, kantotuolin
ja neljä luotettavaa miestä, jotka olivat valitut Vinitiuksen
britannialaisten orjien joukosta ja jotka Niger muuten varovaisuuden
vuoksi oli jättänyt erääseen majataloon Suburrassa.

Vinitius, joka oli valvonut koko yön, meni Nigeriä vastaan, ja
mielenliikutus valtasi ukon, kun hän sai nähdä nuoren herransa.
Suudellen hänen silmiään ja käsiään hän virkkoi:

"Rakkaani, oletko sairas, vai väsymyskö on karkoittanut veren
poskiltasi, sillä tuskin olin ensi näkemältä sinua tuntemaisillani?"

Vinitius vei hänet sisimmän pylväsrivin alle, jota sanottiin
»ksystokseksi», ja ilmaisi hänelle siellä salaisuutensa. Niger kuunteli
tarkkaavasti, ja hänen luisevilla päivettyneillä kasvoillaan kuvastui
väkevä mielenliikutus, jota hän ei yrittänytkään hillitä.

"Hän on siis kristitty!" huudahti hän, luoden herraansa kysyvän katseen.

Vinitius nähtävästi arvasi mitä maalaisen katse tarkoitti, sillä hän
lausui samassa:

"Minä olen myöskin kristitty..."

Kyyneleet nousivat Nigerin silmiin; hetken ajan hän vaikeni, mutta
sitten hän nosti kätensä taivasta kohti ja puhkesi puhumaan:

"Minä kiitän Sinua, Kriste, ettäs olet ottanut kaihen näistä silmistä,
jotka minulle ovat rakkaimmat maailmassa."

Hän kävi molemmin käsin kiinni Vinitiuksen päähän ja rupesi suutelemaan
hänen otsaansa, itkien onnesta.

Hiukan myöhemmin tuli Petronius Nazariuksen kanssa heidän luokseen.

"Hyviä uutisia!" huusi Petronius jo kaukaa.

Uutiset olivat todella hyvät. Ensinnäkin oli parantaja Glaucus
vakuuttanut Lygian parantuvan, vaikka hänellä olikin sama vankilakuume,
joka päivittäin tappoi satoja vankeja sekä Tullianumissa että muissa
vankiloissa. Sekä vartijat että tulista rautaa hoitava mies olivat
helposti suostuneet ehdotukseen. Attiksen, apulaisenkin kanssa olivat
kaupat jo tehdyt.

"Olemme tehneet läpiä arkkuun," kertoi Nazarius, "jotta sairas voisi
hengittää. Ainoana vaarana on nyt vain se, että hän saattaa päästää
jonkun äänen tai ruveta puhumaan meidän kulkiessamme pretorianien
ohitse. Mutta hän on kovin heikko eikä ole koko päivänä avannut
silmiään. Glaucus antaa hänelle sitäpaitsi unijuomaa, jonka hän itse on
valmistanut minun noutamistani lääkkeistä. Emme naulaa kiinni arkun
kantta, joten te voitte helposti ottaa sen pois ja nostaa sairaan
kantotuoliin. Me panemme sitten arkkuun hiekkasäkin, jonka jo olemme
varanneet valmiiksi."

Vinitius oli pojan puhetta kuullessaan kalpea kuin vaate ja hän kuunteli
häntä niin tuskallisella tarkkaavaisuudella, että olisi luullut hänen
edeltäkäsin aikovan arvata kaikki hänen sanottavansa.

"Eikö vankilasta tänä yönä kanneta muita ruumiita?" kysyi Petronius.

"Kyllä tänä yönä kuoli noin parikymmentä henkeä ja illaksi kuolee vielä
muutamia kymmeniä," vastasi poika. "Meidän täytyy aluksi kulkea samassa
saatossa kuin muutkin kulkevat. Mutta sitten voimme vitkastella ja
jättäytyä jälellepäin. Ensi kadunkulmassa toverini tahallaan loukkaa
jalkansa, ja sillä perustuksella voimme jäädä hyvän matkan päähän
muista. Odottakaa te meitä Libitinan pienen temppelin kohdalla. Suokoon
Jumala, että yö olisi niin pimeä kuin suinkin."

"Kyllä Jumala pimeän yön tekee," vakuutti Niger. "Eilen oli ilta kirkas,
ja sitten nousi äkkiä myrsky. Tänään taivas on selkeä, mutta ilma on
aamusta asti tuntunut hikiseltä. Tästä tulee monta myrskyistä ja
sateista yötä."

"Kuljetteko ilman valoa?" kysyi Vinitius.

"Saaton edellä kannetaan tulisoihtuja. Olkaa te joka tapauksessa
Libitinan temppelin luona heti pimeän tullen, vaikka me tavallisesti
alamme kuljettaa ruumiita vasta keskiyön aikana."

Kaikki vaikenivat. Ei kuulunut muuta kuin Vinitiuksen läähättävä
hengitys.

Petronius kääntyi hänen puoleensa:

"Sanoin eilen," virkkoi hän, "että me menettelisimme viisaiten, jos
pysyisimme kotona. Nyt kuitenkin huomaan, etten itsekään saa pysytyksi
yhdessä kohden... Jos tässä sitäpaitsi olisi kysymys paosta, täytyisi
meidän olla kovin varovaisia, mutta en käsitä, että kukaan voisi ruveta
epäilemään, kun hänet kuolleena kannetaan vankilasta."

"Niin! niin!" vastasi Vinitius, "minun täytyy olla läsnä. Tahdon itse
nostaa hänet arkusta..."

"Kyllä minä taas hänen turvallisuudestaan vastaan, kun vain saan hänet
kotiin Corioliin," vakuutti Niger.

Siihen neuvottelu päättyi. Niger läksi majataloon väkensä luokse.
Nazarius kätki tunicansa alle kukkarollisen kultaa ja palasi vankilaan.
Vinitiuksen edessä oli levoton, tuskallinen, toivon ja epätoivon
vaiheilla häälyvä odotuksen päivä.

"Yrityksen täytyy onnistua, sillä se on hyvin suunniteltu," lohdutti
Petronius. "Paremmin ei sitä olisi voinut suunnitella. Sinun täytyy olla
surevinasi ja pukeutua tummaan togaan. Mutta sirkusta et saa jättää.
Heidän täytyy saada nähdä sinut!... Kaikki on niin hyvin järjestetty,
ettei vaara voi tulla kysymykseenkään. Mutta voitko täydellisesti
luottaa taloudenhoitajaasi?"

"Hän on kristitty," vastasi Vinitius.

Petronius katsahti häneen kummissaan, kohautti olkapäitään ja rupesi
puhumaan ikäänkuin itsekseen:

"Kautta Polluxin! kuinka se oppi leviää! ja kuinka se osaa vallata
ihmisten sielut!... Tällaisena kidutusten aikana luulisi ihmisten
kiireen kautta kääntyvän roomalaisten, kreikkalaisten ja egyptiläisten
jumalien puoleen. Mutta kummallista se on... Kautta Polluxin!... Jos
minä vain luulisin jumaliemme jollakin lailla voivan vaikuttaa maailman
menoon, niin paikalla lupaisin jokainoalle kuusi valkoista härkää ja
Kapitoliumin Jupiterille kaksitoista... Tee sinäkin lupauksia
Kristuksellesi äläkä ensinkään tingi..."

"Olen jo antanut Hänelle sieluni," vastasi Vinitius. "He erosivat.
Petronius palasi cubieulumiin. Vinitius läksi katselemaan vankilaa,
vaikkapa etäältäkin, ja jatkoi sitten matkaansa Vaticanuksen kukkulan
rinteelle kivenhakkaajan majaan, missä apostoli oli hänet kastanut.
Tuntui siltä kuin Kristus paremmin kuulisi hänen rukouksensa siellä
majassa kuin muualla. Sentähden hän riensi sinne, heittäytyi maahan ja
rukoili koko kärsivän sielunsa voimalla armoa. Lopulta ei hän enää
tietänyt, missä hän oli ja mitä hänelle oli tapahtunut."

Vasta iltapäivällä torventoitotus Neron sirkuksesta päin herätti hänet.
Silloin hän jätti majan ja katseli ympärilleen hajamielisenä, ikäänkuin
hän vasta olisi herännyt unesta. Kuumuus oli tukahuttava. Hiljaisuutta
rikkoi vain kellon ääni, joka kuului silloin tällöin, ja heinäsirkkojen
siritys. Ilma kävi sietämättömän helteiseksi. Kaupungin päällä kaarteli
vielä sininen taivas, mutta Sabinian vuorten puolella nousi ilman
rannalle mustia pilviä.

Vinitius palasi kotiin. Atriumissa odotti häntä Petronius.

"Olen käynyt Palatinuksella," sanoi hän. "Tahdoin tahallani näyttäytyä
siellä ja otin osaa luupeliinkin. Anicius pitää tänä iltana kemut:
lupasin mennä niihin, mutta vasta puoliyön jälkeen, koska sitä ennen
tahdon nukkua. Minun pitää siis mennä sinne, ja hyvä olisi jos sinäkin
tulisit."

"Eikö ole kuulunut mitään Nigeristä ja Nazariuksesta?" kysyi Vinitius.

"Ei. Tapaamme heidät vasta puoliyön aikana. Oletko huomannut, että
nousee myrsky?"

"Olen."

"Huomenna he aikovat panna toimeen ristiinnaulittujen kristittyjen
näyttelyn. Ehkä sade sentään estää heidän aikeittensa toteuttamisen."

Hän likeni Vinitiusta, nojasi hänen käsivarteensa ja virkkoi:

"Mutta et sinä tapaa häntä ristinpuulla--Coriolissa sinä hänet tapaat!
Kautta Castorin! Sitä hetkeä, jona me hänet vapautamme, en vaihtaisi
kaikkiin Rooman gemmoihin! Pian on ilta käsissä..."

Ilta likeni todella ja hämärä lankesi tavallista aikaisemmin, koska
pilvet peittivät taivaanrannan. Illansuussa satoi rankasti, ja päivän
helteessä kuumentuneista katukivistä nousi sellainen höyry, että se
peitti koko kaupungin sumuun. Vuorotellen vallitsi hiiskumaton
hiljaisuus, vuorotellen sataa rapisti rankasti.

"Meidän täytyy kiirehtiä," huomautti Vinitius vihdoin. "Ehkä rajuilman
takia aletaan aikaisemmin kuljettaa ruumiita vankilasta."

"Lähtekäämme!" vastasi Petronius.

He pukeutuivat gallialaisiin viittoihin ja päähineihin ja läksivät
puutarhaportista kadulle. Petronius otti matkaan lyhyen roomalaisen
veitsensä eli niinsanotun »sican», jota hän yöllisillä retkillään käytti
tavallisesti aseenaan.

Kaupunki oli rajuilman takia miltei autiona. Tuon tuostakin repäisi
salama rikki pilvet ja valaisi häikäisevästi uusien talojen
vastamaalatut seinät ja tekeillä olevat uutisrakennukset sekä märät
katukivet. Pitkän aikaa kuljettuaan he vihdoin salaman valossa äkkäsivät
kummun, jolla Libitinan pieni temppeli seisoi, sekä kummun juurella
ihmisiä, muuleja ja hevosia.

"Niger!" huudahti Vinitius hiljaa.

"Täällä olen, herra!" kuului ääni sateen läpi.

"Onko kaikki valmiina?"

"On, rakkaani. Hämärän tullessa me jo olimme täällä. Mutta kätkeytykää
toki vallin suojaan, sillä muuten kastutte läpimäriksi. Voi tätä
myrskyä! Varmaankin tulee rakeita."

Nigerin arvelu toteutuikin, sillä pian rupesi satamaan rakeita. Ensin ne
olivat pienemmät, mutta vähitellen ne kävivät yhä suuremmiksi ja
suuremmiksi. Ilma viileni paikalla.

He seisoivat vallin juurella, suojassa tuulelta ja raesateelta, ja
juttelivat matalalla äänellä.

"Vaikkapa joku sattuisikin meidät näkemään," virkkoi Niger, "niin emme
voisi herättää vähintäkään epäluuloa, sillä olemmehan täällä paossa
myrskyä, niinkuin ihmiset ainakin. Mutta minä pelkään, että he siirtävät
ruumiiden kuljettamisen huomiseen."

"Ei tätä raesadetta kauaa kestä," huomautti Petronius. "Meidän täytyy
odottaa aamunkoittoon asti."

Odottaessaan alkoivat he kuunnella, eikö saattaisi eroittaa likeneviä
askelia. Raesade todella lakkasi, mutta sen sijaan tuli vettä
kaatamalla. Silloin tällöin toi tuulenpuuska haudoilta päin inhoittavaa
kalmanhajua: ruumiit olivat kiireessä haudatut kovin huolimattomasti ja
pinnalle.

Äkkiä huudahti Niger:

"Näenpä sumun seasta valoa ... yksi, kaksi, kolme ... soihdut!"

Samassa hän kääntyi palvelijoiden puoleen:

"Älkää päästäkö muuleja hirnumaan!..."

"He tulevat!" lausui Petronius.

Valo kävi todella yhä kirkkaammaksi. Hetkisen perästä saattoi jo
eroittaa soihtujen liekit, jotka tuulenhenki silloin tällöin pani
leimahtelemaan.

Niger siunaili, teki ristinmerkin ja rupesi rukoilemaan. Synkkä saatto
likeni likenemistään, kunnes se äkkiä, Libitinan temppelin kohdalle
päästyään, seisahtui. Petronius, Vinitius ja Niger vetäytyivät vaieten
vallin taakse, käsittämättä mitä pysähdys saattoi merkitä. Mutta
kantajat olivat seisahtuneet vain sitomaan kasvojensa ja suunsa eteen
huivia. Haju »puticulien» läheisyydessä oli nimittäin aivan sietämätön.
Hetkisen perästä he taas tarttuivat paareihin ja jatkoivat matkaansa.

Ainoastaan yksi arkku jäi maahan vastapäätä temppeliä.

Vinitius karkasi sitä kohti ja hänen perässään Petronius, Niger ja kaksi
brittiläistä orjaa, joiden hallussa kantotuoli oli.

Mutta ennenkuin he ehtivät paikalle, kuulivat he Nazariuksen
tuskallisesti puhuvan:

"Herra, he veivät hänet ja Ursuksen Esquilinuksen vankilaan... Me
kannamme toista ruumista! Hänet he veivät jo ennen puoliyötä!..."

       *       *       *       *       *

Petronius palasi kotiin synkkänä kuin rajuilma. Hän ei yrittänytkään
lohduttaa Vinitiusta. Hän tiesi, ettei Lygian vapauttamista
Esquilinuksen vankilasta ollut ajatteleminenkaan. Varmaan he olivat
vieneet hänet pois Tullianumista, jottei hän kuolisi kuumeeseen eikä
siten pääsisi pakoon amfiteatteria. Sirkusnäytännön tähden häntä varmaan
vartioitiin ja hoidettiin huolellisemmin kuin muita. Petronius sääli
sydämensä pohjasta sekä häntä että Vinitiusta, mutta sitäpaitsi häntä
harmitti, että hänen tuumansa ensi kerran hänen eläessään olivat
epäonnistuneet ja että hän taistelussa oli joutunut alakynteen.

"Fortuna näkyy heittävän minut," puheli hän itsekseen. "Mutta jumalat
erehtyvät suuresti, jos luulevat minun tyytyvän sellaiseen elämään,
jommoista Vinitius elää."

Hän loi katseensa Vinitiukseen, joka niinikään tuijotti häneen, silmät
selällään.

"Mikä sinun on? Oletko kuumeessa?" kysyi Petronius.

Vinitius vastasi hänelle omituisella alakuloisella ja hitaalla äänellä,
joka oli kuin sairaan lapsen:

"Mutta minä uskon, että Kristus voi hänet minulle palauttaa."

Ulkona asettuivat jo viimeisetkin rajuilman puuskat.




VIIDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.


Sadetta kesti kolme päivää, ja se oli Roomassa varsin harvinaista kesän
aikana. Rakeita tuli niinikään tuon tuostakin, eikä yksin päivin ja
illoin, vaan aivan vastoin luonnon järjestystä keskellä yötä.
Kilpaleikit olivat keskeytettävät. Kansa pelästyi. Ennustettiin, että
tulisi huono viinisato. Eräänä päivänä sulatti salama Kapitoliumilta
pronssisen Cereksen kuvapatsaan, ja silloin pantiin toimeen suuri
uhrijuhla Jupiter Salvatorin temppelissä. Cereksen papit panivat
liikkeelle huhun, että kristittyjä on rangaistu liian hätäisesti ja
julmasti ja että jumalten viha siitä syystä uhkaa Roomaa. Kaikesta
huolimatta kansa vaati, että kilpaleikkien menoa jatkettaisiin ilmasta
huolimatta, ja koko Rooma joutui riemun raivoon kun vihdoin
julistettiin, että keskeytyneitä kilpaleikkejä kolmen päivän perästä
taas jatkettaisiin.

Sillaikaa ilmakin kaunistui. Varhaisesta aamusta myöhään iltaan oli
amfiteatteriin tulvinut kansaa, joten siellä oli tuhansia ihmisiä.
Caesarkin saapui ajoissa, hovinsa ja vestalittarien seuraamana.
Näytelmän tuli alkaa miekkailulla, jossa kristittyjen piti taistella
keskenään. He olivat puetut miekkailijoiden pukuihin ja heille oli
annettu samoja aseita, joita ammattimiekkailijatkin käyttivät sekä
puolustaessaan että hyökätessään. Mutta siinäpä nousikin vastaan pysty.
Kristityt heittivät verkot, peitset, piikit ja miekat hiekkaan ja
rupesivat syleilemään toisiaan, rohkaisten toistensa mieliä ja
kehoittaen uljaasti toisiaan kestämään kidutusta ja tuskaa. Syvä
suuttumus ja kiihko valtasi katselijain mielet. Toiset syyttivät
kristittyjä pelkuruudesta ja kehnoudesta, toiset väittivät, etteivät he
tahdo suoda katselijoille kidutusten nautintoa. Vihdoin päästettiin
Caesarin käskystä heidän joukkoonsa oikeita miekkailijoita, ja nämä
tekivät silmänräpäyksessä lopun aseettomista, polvistuvista
kristityistä.

Kun ruumiit olivat korjatut pois, muuttui näytelmä. Miekkataistelu
loppui, ja alettiin esittää mytologisia kuvia, joihin Caesar itse oli
tehnyt suunnitelmat. Herkules näyttäytyi Oitos-vuorella tulen keskellä.
Vinitius vapisi, sillä hän pelkäsi, että Ursus mahdollisesti olisi
valittu esittämään Herkuleksen osaa, mutta Lygian uskollisen palvelijan
vuoro nähtävästi ei vielä ollut tullut, koska palavaan paaluun oli
kiinnitetty joku toinen kristitty, jota Vinitius ei tuntenut.
Seuraavassa kuvaelmassa sai Chilon--jota ei Caesar ollut suvainnut
vapauttaa olemasta läsnä näytelmässä--nähdä tuttaviaan. Esiteltävänä oli
Daedaluksen ja Icaruksen kuolema. Daedaluksen osaa näytteli
Eurytius,--sama vanhus, jolta Chilon aikoinaan oli saanut tietää, mitä
kalan kuva merkitsi--Icaruksen osaa hänen poikansa Quartus. Erityisen
koneiston avulla viskattiin molemmat ensin ilmaan ja pudotettiin sitten
äkkiä äärettömästä korkeudesta takaisin arenalle. Nuori Quartus putosi
niin likelle Caesarin podiumia, että hänen vertansa räiskähti sekä
purppuralla verhotulle rintanojalle että sisäkoristuksille. Chilon ei
nähnyt hänen putoamistaan, sillä hän piti silmiään kiinni. Mutta hän
kuuli raskaan läjäyksen, ja kun hän hetkisen perästä silmänsä avasi, oli
hänen ympärillään verta. Hän oli taaskin pyörtymäisillään.

Kuvaelmat vaihtelivat vaihtelemistaan. Nuoria neitsyitä kidutettiin
sillä tavalla, että petoeläimiksi puetut miekkailijat häpäisivät heidät
ennen kuolemaa. Kansa oli sitä katsellessa haltioissaan. Cybelen ja
Cereksen papittaret, Danaidit, Dirke ja Pacifae esiintyivät. Vihdoin
näytettiin nuoria, kehittymättömiä tyttöjä ja pantiin villihevosia
repimään heidät kappaleiksi. Kansa paukutti hurjasti käsiään jokaiselle
Caesarin uudelle tuumalle. Caesar itse istui paikoillaan ylpeänä,
nauttien suosionosoituksista. Hän ei hetkeksikään ottanut smaragdia
silmiensä edestä, vaan katseli ahmimalla valkeita, miekan paloittamia
ruumiita ja tuskallisesti väänteleviä uhreja. Näytelmää jatkettiin
esittämällä kuvaelmia kaupungin historiasta. Kun tyttöjen esitys oli
loppunut, ilmestyi näyttämölle Mucius Scaevola, jonka käsi oli
kiinnitetty palavaan kolmijalkaan. Palaneen lihan käry täytti koko
amfiteatterin, mutta mies esiintyi todellisena Scaevolana, sillä hän ei
päästänyt huuliltaan pienintäkään valitusta ja sopersi sinettynein
huulin rukousta. Kun hän oli kuollut ja hänen ruumiinsa korjattu
spolariumiin, seurasi tavanmukainen päivällislepo. Caesar, vestalittaret
ja augustianit jättivät amfiteatterin ja menivät jättiläiskokoiseen,
vartavasten rakennettuun purppuraiseen telttaan, jossa Caesaria ja hänen
vieraitaan odotti komea »prandium». Kansa seurasi enimmäkseen hänen
esimerkkiään. Ihmiset läksivät ulos, kerääntyivät hauskoihin ryhmiin
teltan ympärille, lepuuttivat pitkän istumisen aikana väsyneitä
jäseniään ja söivät ruokia, joita orjat Caesarin armollisesta käskystä
tarjosivat. Uteliaimmat katselijat olivat lähteneet arenalle,
koskettelivat siellä veristä hiekkaa ja keskustelivat tuntijan kiihkolla
siitä, mitä oli tapahtunut ja mitä vielä oli odotettavissa. Pian hekin
sentään jättivät amfiteatterin, jotteivät myöhästyisi kesteistä.
Ainoastaan jotkut harvat katselijat jäivät paikoilleen. Heitä ei
pidättänyt uteliaisuus, vaan myötätunto: he säälivät uhreja ja koettivat
piiloutua istuimien taakse tai alimmille paikoille.

Arenan hiekka oli sillaikaa tasoitettu ja siihen alettiin nyt tehdä
kuoppia. Niitä kaivettiin vieretysten, rivittäin, pitkin koko piiriä,
laidasta laitaan, niin että viimeinen rivi joutui noin muutaman kymmenen
askeleen päähän Caesarin podiumista. Sirkuksen ulkopuolella melusi
kansa, huutaen ja taputtaen käsiään, mutta sirkuksen sisäpuolella
tehtiin kuumeentapaisella kiireellä yhä uusia kidutusvalmistuksia. Pian
avautuivat cuniculumit ja kaikista arenalle johtavista ovista alkoi
tulvia laumoittain kristittyjä. He olivat alasti ja kantoivat
hartioillaan ristiä. Heitä vilisemällä vilisi amfiteatterissa. Vanhukset
olivat sortumaisillaan puupölkkynsä painon alle, heidän rinnallaan kulki
miehiä parhaassa iässään, naisia, hapset hajalla, joilla he koettivat
peittää alastomuuttaan, keskenkasvuisia poikia ja aivan pieniä
lapsia. Sekä ristit että uhrit olivat miltei kaikki koristetut
kukkaköynnöksillä. Sirkuksen palvelijat löivät onnettomia kepeillä ja
komensivat heitä laskemaan ristinsä valmiiksi kaivettujen kuoppien
viereen sekä itse asettumaan riveihin niiden luo. Niitä, jotka eivät
edellisissä kilpaleikeissä olleet mahtuneet koirien ja tai petojen
kitoihin, odotti nyt kuolema ristinpuulla. Mustat orjat kävivät heihin
käsiksi, asettivat heidät selälleen ristille ja rupesivat
kuumeentapaisella kiireellä naulaamaan heidän käsiään puuhun. Kansan
piti näet lomahetken loputtua tavata kaikki ristit pystyssä. Sentähden
kumahtelivat vasaraniskut amfiteatterissa, jotta kaiku vastasi ylimmiltä
riveiltä. Ne kuuluivat amfiteatterin ulkopuolellekin ja telttaan, missä
Caesar kestitsi vestalittaria ja augustianeja. Siellä juotiin viiniä,
laskettiin pilaa Chilonin kustannuksella ja kuiskaeltiin kuumia sanoja
Vestan papitarten korviin. Arenalla tehtiin toista työtä: kristittyjen
kädet ja jalat lävistettiin nauloilla, ja lapiot ajoivat multaa
kuoppiin, joihin ristit olivat pystytetyt.

Uhrien joukossa, joiden vuoro hetkisen perästä oli tuleva, oli
Crispuskin. Jalopeurat eivät olleet viitsineet repiä häntä, sentähden
hänelle nyt oli määrätty ristinkuolema. Hän oli aina ollut valmis
kuolemaan ja iloitsi viimeisen hetkensä lähenemisestä. Muuten hän tänään
oli sangen oudon näköinen, sillä hänen laiha ruumiinsa oli aivan
alaston, ainoastaan lanteita verhosi murattiköynnöksestä punottu vyö ja
päässä oli ruususeppel. Mutta hänen silmistään loisti entinen tarmo, ja
kasvot, jotka pilkoittivat seppeleen alta, henkivät ankaruutta ja
uskonkiihkoa. Hänen sydämensäkin oli pysynyt aivan muuttumattomana,
sillä hän ei lohduttanut kanssauhrejaan, vaan nuhteli heitä aivan kuten
hän viimein cuniculumissa oli Jumalan vihalla uhannut nahkoihin
ommeltuja uskonveljiään.

"Kiittäkää Vapahtajaa," virkkoi hän, "että Hän sallii teidän kuolla
samalla tavalla, jolla hän itse kuoli. Ehkäpä osa teidän rikoksistanne
siten tulee teille anteeksi annetuksi. Pelätkää kuitenkin, sillä
oikeuden täytyy tapahtua, eivätkä pahat saata saada samaa palkkaa kuin
hyvät saavat."

Vasaraniskut säestivät hänen sanojaan. Uhrien käsiä ja jalkoja
naulaeltiin lakkaamatta, ja ristejä kohosi kohoamistaan arenalle.
Crispus kääntyi niiden puoleen, jotka vielä seisoivat ristiensä ääressä,
ja jatkoi:

"Näen taivaan avoinna, mutta näen myöskin ammottavan kuilun... En
itsekään tiedä kuinka voin vastata Herralle teoistani, vaikka olenkin
uskonut ja vaikka olenkin vihannut vääryyttä. En pelkää kuolemaa, vaan
ylösnousemusta, en tuskaa, vaan tuomiota, sillä vihan päivä on
tullut..."

Äkkiä kuului jostakin likeisestä rivistä tyyni, juhlallinen ääni:

"Ei vihan päivä, vaan laupeuden, vapahduksen ja autuuden päivä, sillä
minä sanon teille, että Kristus teitä lohduttaa ja asettaa teidät
oikealle kädelleen. Luottakaa siihen, sillä taivas avautuu teille."

Kaikki kääntyivät katsomaan sinnepäin, mistä ääni kuului. Nekin, jotka
jo riippuivat ristillä, nostivat kalpeat, kärsivät kasvonsa ja loivat
silmänsä puhuvaan mieheen.

Hän likeni arenaa ympäröivää rintanojaa ja alkoi ristinmerkillä siunata
uhreja.

Crispus ojensi kätensä häntä kohti ikäänkuin soimatakseen häntä, mutta
kun hän näki hänen kasvonsa, vaipui hänen kätensä, hän retkahti
polvilleen ja kuiskasi:

"Apostoli Paavali!..."

Sirkuspalvelijain suureksi hämmästykseksi lankesivat kaikki, jotka eivät
vielä olleet naulatut ristiin, polvilleen. Paavali Tarsolainen kääntyi
Crispuksen puoleen ja puhui:

"Älä heitä uhkaa, Crispus, sillä vielä tänä päivänä ovat he sinun
kanssasi paratiisissa. Arveletko sinä, että he tulevat kadotetuiksi ja
tuomituiksi? Mutta kuka heitä tuomitsee? Jumalako, joka heidän tähtensä
antoi Poikansa? Kristusko, joka heidät lunastaakseen kuoli, niinkuin
hekin nyt kuolevat Hänen nimensä tähden? Kuinka Se, joka heitä rakastaa,
saattaa tuomita heidät kadotukseen? Kuka saattaa syyttää Herran
valittuja? Kuka saattaa sanoa tätä verta kirotuksi?..."

"Herra, minä olen vihannut vääryyttä," huudahti vanha pappi.

"Mutta Kristus käski vielä enemmän rakastaa ihmisiä kuin vihata
vääryyttä, sillä Hänen oppinsa on rakkautta eikä vihaa..."

"Olen syntiä tehnyt kuoleman hetkellä," sanoi Crispus.

Ja hän rupesi lyömään rintoihinsa.

Istuinrivien vartija likeni samassa apostolia ja kysyi:

"Kuka sinä olet, joka puhuttelet tuomittuja?"

"Rooman kansalainen," vastasi Paavali tyynesti.

Sitten hän kääntyi Crispuksen puoleen ja virkkoi:

"Luota siihen, että tämä on armon päivä, ja kuole rauhassa, Herran
palvelija."

Kaksi maurilaista tuli nyt Crispuksen luokse, laskeakseen hänet puun
päälle, mutta Crispus katsahti vielä kerran ympärilleen ja huusi:

"Veljeni, rukoilkaa puolestani!"

Hänen kasvoistaan katosi entinen ankaruus; kivettyneet piirteet kävivät
tyyniksi ja lempeiksi. Itse hän oikaisi käsivartensa ristin
poikkipuulle, helpottaakseen vartijoiden työtä, käänsi silmänsä taivasta
kohti ja vaipui hartaaseen rukoukseen. Hän näytti olevan aivan
tunnotonna, sillä hänen ruumiinsa ei edes vavahtanut eikä kasvoihin
ilmaantunut vähintäkään tuskan merkkiä, kun naulat upotettiin käsiin.
Hän rukoili, kun nauloja lyötiin jalkoihin, ja rukoili, kun risti
nostettiin pystyyn, rukoili silloinkin, kun kuoppa täytettiin ja
poljettiin kovaksi. Vasta kun ihmisjoukko meluten ja nauraen rupesi
lappamaan amfiteatteriin, rypisti vanhus hiukan kulmakarvojaan,
ikäänkuin häntä olisi harmittanut, että pakanallinen kansa tuli
häiritsemään hänen suloisen kuolemansa rauhaa.

Kun kaikki ristit olivat nostetut pystyyn, oli arena kuin metsä, jonka
puihin on ripustettu ihmisiä. Ristien haaroille ja marttyyrien kasvoille
lankesi auringon valo, mutta arenalla muodostivat ristien jyrkät varjot
ikäänkuin punotun verkon, jonka lomitse keltainen hiekka pilkisteli.
Tämä näytelmä tarjosi kansalle hitaan kuoleman nautinnon. Ei kukaan
vielä ollut nähnyt sellaista ristien tungosta. Arena oli niin täynnä
ristejä, että palvelijat töin tuskin pääsivät tunkemaan niiden välitse.
Sivuilla riippui parhaasta päästä naisia, mutta johtavana miehenä oli
Crispus nostettu vastapäätä Caesarin podiumia, äärettömän suurelle
ristille, jonka juuren ympäri oli kiedottu köynnöksiä. Uhrit olivat
kaikki vielä hengissä, mutta muutamat niistä, jotka ensinnä olivat
ristiinnaulitut, olivat menneet tainnoksiin. Kukaan ei valittanut eikä
rukoillut armoa. Toiset riippuivat nojaten päätään olkaansa vastaan,
toisten pää oli vaipunut rinnalle, ikäänkuin he olisivat nukkuneet;
toiset näyttivät miettivän, toiset tuijottivat taivaaseen ja
liikuttelivat hiljaa huuliaan. Mieliala tässä hirveässä ristien
metsässä, jossa kaikki uhrit vaikenivat, venytettyjen ruumiiden
keskellä, oli uhkaava, pahaa ennustava. Kansa, joka kesteissä oli syönyt
vatsansa täyteen, tuli meluten ja mitä parhaimmalla tuulella sirkukseen,
mutta vaikeni äkkiä eikä tietänyt, mihin ruumiiseen kiinnittää silmänsä
ja mitä ajatella. Venytettyjen naisruumiitten alastomuus ei enää tehnyt
mitään vaikutusta. Ei kukaan lyönyt vetoa, kuka ensinnä heittäisi
henkensä, kuten katselijat tavallisesti tekivät kun arenalla oli useita
uhreja. Tuntui siltä kuin Caesarkin jo olisi ikävystynyt, sillä hän
käänteli päätään, korjasi laiskasti kaulakoristettaan ja näytti
uniselta.

Vastapäätä riippuvan Crispuksen silmät olivat jonkun aikaa olleet
kiinni, ikäänkuin hän olisi ollut tainnoksissa tai kuolemaisillaan.
Äkkiä ne avautuivat ja iskivät Caesariin.

Crispuksen kasvot kävivät taasen niin armottomiksi ja hänen silmissään
paloi sellainen tuli, että augustianit rupesivat kuiskailemaan keskenään
ja osoittamaan häntä sormillaan. Lopulta Caesarkin kiinnitti huomionsa
häneen ja nosti smaragdin silmänsä eteen.

Syntyi hiiskumaton hiljaisuus. Kaikkien silmät olivat tähdätyt
Crispukseen, joka koetti liikuttaa oikeaa kättään, ikäänkuin olisi
tahtonut irroittaa sen puusta.

Hetkisen perästä hänen rintansa kohosi niin, että kylkiluut selvästi
erottautuivat, ja hän puhkesi puhumaan:

"Äidinsurmaaja!--voi sinua!"

Kun augustianit kuulivat tällaisen kuolettavan solvauksen viskattavan
suoraan maailman herran silmille tuhansiin nousevan kansanjoukon
läsnäollessa, pelästyivät he niin, että he tuskin uskalsivat hengittää.
Chilon kävi aivan kankeaksi. Caesar säpsähti, ja smaragdi putosi hänen
käsistään.

Yleisökin istui henkeä pidätellen. Mutta Crispuksen ääni kaikui yhä
voimakkaampana läpi koko amfiteatterin:

"Voi sinua, vaimon ja veljen surmaaja, voi sinua, Antikristus! Syvyyden
kuilu sinun eteesi aukeaa, kuolema sinua tavoittelee, hautasi on jo
valmiina. Voi sinua, elävä raato, sillä kauhuun sinä kuolet ja kirottu
sinä olet oleva iankaikkisesti!..."

Turhaan koetti hän kiskoa kättään irti puusta. Hän oli hirvittävän
näköinen, kamala katsella kuin elävä luuranko ja horjumaton kuin itse
kohtalo. Hän nyökäytti valkeaa partaansa Neron podiumia kohti, ja
ruususeppeleestä, joka oli hänen päälaellaan, putoili lehtiä.

"Voi sinua, murhamies! mittasi on täysi, ja hetkesi likenee!..."

Hän oikaisi itseään vieläkin kerran. Näytti jo siltä kuin hän olisi
ollut saamaisillaan kätensä irti rististä ja uhaten ojentamaisillaan
niitä Caesaria kohti, mutta äkkiä hänen laihat käsivartensa oikenivat
suoriksi, ruumis kävi hervottomaksi ja pää retkahti rintaa vastaan. Hän
oli kuollut.

Ristimetsässäkin olivat jo heikoimmat nukkuneet kuolon uneen.




VIIDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.


"Herra," virkkoi Chilon, "meri on rasvatyvenenä ja aalto tuntuu
nukkuvan... Lähtekäämme Akaiaan. Siellä sinua odottaa Apollon kunnia,
siellä sinua odottavat seppeleet ja voitot siellä ihmiset sinua
jumaloivat ja jumalat tervehtivät vertaisenaan. Täällä sen sijaan,
herra..."

Hän keskeytti puheensa, sillä hänen alahuulensa vapisi niin, että sanat
muuttuivat käsittämättömiksi ääniksi.

"Lähdemme heti, kun kilpaleikit ovat loppuneet," vastasi Nero. "Tiedän,
että täällä jo muutenkin sanotaan kristittyjä »vahingoittumattomiksi
ruumiiksi», »innoxia corpora». Jos minä lähtisin tieheni, kävisi puhe
aivan yleiseksi. Mitä sinä pelkäät, senkin musta tatti?"

Nero rypisti kulmakarvojaan ja loi Chiloniin kysyvän katseen, ikäänkuin
pyytääkseen selitystä. Hän oli olevinaan tyyni, vaikka hänen mielensä
oli kuohuksissa. Hän oli nimittäin viime näytännössä itsekin pelästynyt
Crispuksen sanoja. Kotiin päästyään ei hän ollut saanut unta, sillä
viha, häpeä ja pelko olivat häntä kalvaneet.

Taikauskoinen Vestinus, joka ääneti oli kuunnellut Neron ja Chilonin
keskustelua, katsahti varovasti ympärilleen ja virkkoi salaperäisellä
äänellä:

"Kuulitko, herra, mitä tuo vanhus sanoi. Kristityt ovat kummallista
väkeä... Heidän jumalansa tekee heidän kuolemansa helpoksi, mutta taitaa
olla kostonhimoinen."

Nero vastasi hätäisesti:

"Minä en ole pannut toimeen kilpaleikkejä. Tigellinus sen on tehnyt..."

"Niin onkin! Minä sen olenkin tehnyt," vastasi Tigellinus, joka kuuli
Caesarin vastauksen. "Minä sen olen tehnyt ja minä teen pilkkaa kaikista
kristittyjen jumalista. Vestinus, oi herra, on taikauskolla täytetty
rakko, ja tuo urhea kreikkalainen voi menehtyä pelästyksestä, jos hän
näkee rutkavan kanan nostavan höyhenet pystyyn puolustaakseen
poikasiaan."

"Hyvä on," virkkoi Nero, "mutta anna käsky, että kristityiltä tästälähin
leikataan kieli tai että heidän suunsa tukitaan."

"Kyllä tuli heidän suunsa tukkii."

"Voi minua!" vaikeroi Chilon.

Mutta Caesar, jota Tigellinuksen ylenkatseellinen varmuus oli
rohkaissut, rupesi nauramaan, osoitti vanhaa kreikkalaista ja virkkoi:

"Katsokaapa miltä, Akilleksen jälkeläinen näyttää. Chilon oli todella
hirvittävän näköinen. Hiustähteet hänen päälaellaan olivat käyneet ihan
valkeiksi, ääretön levottomuus, pelko ja ahdistus kuvastui hänen
kasvoillaan. Ajoittain hän oli kuin tiedotonna, pyörryksissään. Monesti
hän ei laisinkaan vastannut kysymyksiin, jotka hänelle tehtiin,
toisinaan hän vimmastui ja saattoi käydä niin myrkylliseksi, että
augustianit pitivät viisaimpana jättää hänet rauhaan."

Sellainen tuuli tuli hänelle nytkin.

"Tehkää minulle mitä tahdotte," huusi hän epätoivoissaan ja näpäytti
sormiaan, "mutta minä vain en enää lähde kilpaleikkeihin!"

Hetken kuluttua Nero katsahti häneen ja virkkoi, kääntyen Tigellinuksen
puoleen:

"Pidäpä huolta siitä, että tämä stoikko puutarhassa joutuu minun
likeisyyteeni. Tahdonpa nähdä minkä vaikutuksen soihtumme häneen
tekevät."

Caesarin äänessä väreili uhka, joka pelästytti Chilonia.

"Herra," huudahti hän, "en tule näkemään mitään, sillä yöllä en saata
eroittaa mitään."

Mutta Caesar hymyili hirveää hymyä ja vastasi:

"Yö on oleva valoisa kuin päivä."

Sitten hän kääntyi toisten augustianien puoleen ja rupesi puhumaan
kilpa-ajoista, jotka hän aikoi panna toimeen kilpaleikkien päätyttyä.

Petronius tuli Chilonin luo, kosketti hänen olkapäätään ja virkkoi:

"Enkö sanonut sinulle, ettet sinä kestäisi näytelmää?"

Chlion vastasi:

"Minua janottaa..."

Ja hän ojensi vapisevan kätensä ottamaan maljaa, mutta ei jaksanut viedä
sitä huulilleen. Kun Vestinus sen näki, otti hän maljan ja auttoi
Chilonia. Sitten hän tuli ihan hänen korvansa juureen ja kysyi uteliaana
ja hätääntyneenä:

"Ovatko raivottaret sinun kimpussasi? Mitä?..."

Vanhus tuijotti häneen suu auki, ikäänkuin ei hän olisi käsittänyt
kysymystä, ja rupesi siristelemään silmiään.

Vestinus uudisti kysymyksensä:

"Ovatko raivottaret kimpussasi?"

"Ei," vastasi Chilon, "mutta edessäni on yö."

"Kuinka? Yökö... Olkoot jumalat sinulle armolliset! Mitä sinä sanoit?
Yökö?"

"Hirveä yö ja hämäryys, jossa on jotakin, joka liikkuu ja likenee minua.
Mutta minä en tiedä mitä se on, vaan pelkään."

"Olen aina ollut vakuutettu, että löytyy noitia. Etkö ole nähnyt unia?"

"En, sillä en ole maannut. En saattanut ajatella, että heitä
rangaistaisiin sillä tavalla."

"Säälitkö sinä heitä?"

"Miksi te vuodatatte niin paljon verta? Kuulitko, mitä se ukko huusi
ristiltä? Voi meitä!"

"Kuulin," vastasi Vestinus. "Mutta ovathan he murhapolttajia."

"Eivät ole!"

"Ovathan he ihmissuvun vihollisia."

"Eivät ole!"

"Ovathan he myrkyttäneet veden."

"Eivät ole!"

"Ja surmanneet lapsia..."

"Eivät ole!"

"Kuinka!" kysyi Vestinus kummissaan. "Itsehän sinä niin sanoit ja
itsehän sinä heidät annoit Tigellinuksen käsiin?"

"Juuri sentähden minua nyt ympäröi yö ja kuolema likenee minua...
Välistä minusta tuntuu siltä kuin jo olisin kuollut, ja te muut
samaten."

"Ei! He kuolevat ja me jäämme henkiin. Mutta sanoppa minulle: mitä he
kuollessaan näkevät?"

"Kristuksen..."

"Vai onko se heidän jumalansa? Onko väkeväkin jumala?"

Chilon vastasi hänkin kysymyksellä:

"Mitä soihtuja aiotaan sytyttää puutarhaan? Kuulitko mitä Caesar sanoi?"

"Kuulin kyllä ja tiedän muutenkin. Ne ovat nimeltään »sarmentitii» ja
»semaxii»... Kristityt puetaan kidutustunicaan, joka on kastettu pikeen,
sitten heidät sidotaan paaluihin ja sytytetään palamaan... Kunhan ei
heidän jumalansa vain kostaisi kaupungille... Semaxii!! se on hirveä
rangaistus."

"On se minusta sentään parempi kuin verenvuodatus," vastasi Chilon.
"Käskepä orjan ojentaa malja huulilleni. Minun on jano, mutta viini voi
läikähtää, kun käteni vapisee vanhuuttaan..."

Toiset augustianit keskustelivat niinikään kristityistä. Vanha Domitius
Afer teki heistä pilkkaa.

"Heitä on niin paljo," sanoi hän, "että he huoleti voisivat nostaa
sisällisen sodan, ja kuten muistatte pelkäsimmekin, että he ryhtyisivät
puolustukseen. Mutta he kuolevat kuten lampaat."

"Koettakootpa muuta!" huusi Tigellinus.

Petronius puuttui samassa puhumaan:

"Te erehdytte. Kyllä he puolustautuvat."

"Millä lailla?"

"Kärsivällisyydellä."

"Se on aivan uusi keino."

"Niin on. Tai voitteko väittää heidän kuolevan pahantekijöiden lailla?
Ei! He kuolevat sillä lailla, että pahantekijöinä täytyy pitää niitä,
jotka ovat tuominneet heidät kuolemaan, s.o. meitä ja koko Rooman
kansaa."

"Mitä hullutuksia!" huudahti Tigellinus.

"_Hic Abdera!_" [Sananlaskuntapainen lause, merkitsee: »tyhmin
tyhmistä».] vastasi Petronius.

Toiset, jotka huomasivat hänen sanojensa sattuvaisuuden, katselivat
kummastuneina toisiinsa ja toistelivat toistelemistaan:

"Hän on oikeassa! He kuolevat kummallisella ja aivan erityisellä
tavalla."

"Minä vakuutan teille, että he näkevät jumalansa," huudahti Vestinus.

Muutamat augustianit kääntyivät nyt Chilonin puoleen:

"Vanhus hoi! sinä tiedät asian, sano meille: mitä he näkevät?"

Kreikkalainen läikäytti viiniä tunicalleen ja vastasi:

"Kuolleistanousemuksen!..."

Hän vapisi niin, että lähimpänä istuvat vieraat purskahtivat
äänekkääseen nauruun.




KUUDESKYMMENES LUKU.


Vinitius ei muutamaan vuorokauteen ollut viettänyt yötään kotona.
Petronius arveli hänen keksineen jonkun uuden tuuman ja yhä tekevän
valmistuksia Lygian vapauttamiseksi Esquilinuksen vankilasta. Hän ei
tahtonut kysyä häneltä mitään, jottei häiritsisi hänen puuhiaan.
Hienostunut skeptikko oli hänkin tavallaan taikauskoinen: hänen ei ollut
onnistunut riistää neitoa mamertilaisesta vankilakuopasta, ja sentähden
hän oli lakannut luottamasta onnensa tähteen.

Ei hän enää luottanut Vinitiuksenkaan toimien menestymiseen. Tulipalon
ehkäisemiseksi oli revitty joukko taloja ja niiden kellarit olivat
muutetut vankiloiksi. Niin oli Esquilinuksenkin vankila syntynyt. Ei se
tosin ollut juuri niin hirveä kuin vanha Tullianum Kapitoliumin
vierellä, mutta sen sijaan sitä vartioitiin sata kertaa huolellisemmin.
Petronius ymmärsi, että Lygia oli siirretty sinne vain siitä syystä,
ettei hän kuolisi eikä pääsisi pakoon amfiteatteria. Tietysti häntä
samasta syystä vartioitiin kuin silmäterää.

"Nähtävästi," puhui hän itsekseen, "Caesar ja Tigellinus ovat päättäneet
käyttää häntä erityiseen, hirveään näytelmään, jonka vertaista ei ole
nähty. Hänen pelastuksensa on niin mahdoton, että Vinitius itse kuolee
ennen kuin hän hänet saa pelastetuksi."

Vinitius itsekin oli kadottanut kaiken toivon hänen pelastamisestaan.
Yksin Kristus saattoi hänet pelastaa. Nuorella tribunilla oli nyt vain
yksi päämäärä: hän tahtoi päästä vankilaan näkemään Lygiaa.

Häntä oli pitkän aikaa vaivannut ajatus, että Nazarius oli päässyt
mamertilaiseen vankilaan kantamaan ruumiita, ja hän päätti koettaa
kulkea samaa tietä.

Hän antoi »löyhkäävien kuoppien» päämiehelle äärettömän rahasumman, ja
tämä suostui vihdoin ottamaan hänet palvelijainsa joukkoon, jotka hän
öisin lähetti noutamaan ruumiita. Ei ollut paljoakaan syytä pelätä, että
hänet tunnettaisiin. Yö, orjan puku ja vankilan huono valaistus häntä
suojelivat. Kenenkä päähän sitäpaitsi olisi saattanut pälkähtää, että
patricio, konsulien poika ja pojanpoika olisi hautauspalvelijoiden
joukossa, hengittämässä vankilan ja »löyhkäävien kuoppien» ilmaa ja
tekemässä työtä, johon ihmiset vain pakosta tai äärimmäisen kurjuuden
ajamina ryhtyivät.

Mutta ikävöitynä iltana vyöttäytyi Vinitius ilomielin, kietoi päänsä
ympäri tärpättiin kastetun huivin ja läksi sykkivin sydämin toisten
joukossa Esquilinukselle.

Pretorianien vartijat eivät estäneet häntä, sillä kaikki palvelijat
päästettiin sisään »tesseran» nojalla, jonka sadanpäämies lampun valossa
tarkasti. Hetkisen perästä avautuivat suuret rautaiset ovet, ja he
astuivat vankilaan.

Vinitiuksen eteen avautui laaja, holvattu kellari, josta päästiin
toisiin samanlaisiin kellareihin. Sumeat kynttilät valaisivat
vankilaholveja, jotka olivat täynnä ihmisiä. Toiset makailivat pitkin
seiniä, joko uneen vaipuneina tai kuolleina. Toiset kiertelivät suurten
vesiastiain ympärillä, jotka seisoivat keskellä permantoa ja joista he
joivat kuumesairaiden kiihkolla, toiset istuivat maassa, kyynärpäät
polvia vasten, pää käsien varassa. Siellä täällä nukkui lapsi äitinsä
sylissä. Yltympärillä kuului sairaiden läähättävä, sihisevä hengitys,
itkua, rukouksen hyminää, hyräilyä ja vartijoiden kirouksia. Kellareissa
vallitsi tungos ja ruumiin haju. Etempänä hämärässä vilisivät ihmiset
mustina, epämääräisinä olentoina, likempänä saattoi tuikkivien lamppujen
valossa eroittaa kalpeita, pelästyneitä, laihtuneita ja nälkäisiä
kasvoja, joiden silmät olivat ikäänkuin sammuneet tai joitten poskilla
kuume paloi. Heidän huulensa olivat sinettyneet, otsalta valui
hikipisaroita ja hiukset olivat ikäänkuin liimatut ihoon. Nurkista
kuului sairaiden valitus. Toiset pyysivät vettä, toiset rukoilivat että
heidät jo kuljetettaisiin kuolemaan. Ja tämä vankila oli sentään parempi
kuin vanha Tullianum. Vinitius oli vaipumaisillaan maahan, kun hän tämän
kaiken näki. Hengitys loppui hänen rinnastaan. Ja kun hän ajatteli, että
Lygia oli täällä, tässä kurjuudessa ja tuskassa, karmi hänen pintaansa,
ja epätoivon huudahdus tukahtui rintaan. Amfiteatteri, villien petojen
kynnet, risti, mikä hyvänsä oli parempi kuin nämä hirveät, maanalaiset
kellarit, joissa ilma oli täynnä ruumiin löyhkää ja joissa joka nurkasta
nousi tuskallisia rukouksia:

"Viekää meidät kuolemaan!"

Vinitius pusersi kätensä nyrkeiksi niin että kynnet painuivat lihaan.
Hän tunsi heikkenevänsä ja olevansa pyörtymäisillään. Kaikki, mitä hän
tähän asti oli kokenut, koko hänen rakkautensa ja kaikki hänen tuskansa
vaihtuivat: hän toivoi vain kuolemaa.

Äkkiä hän kuuli »löyhkäävien kuoppien» päämiehen äänen:

"Kuinka paljo ruumiita täällä tänään on?"

"Noin tusinallinen," vastasi vankilan vartija, "mutta aamuun niitä kyllä
tulee lisää, sillä tuolla seinillä ihmisiä jo makailee henkitoreissa."

Hän rupesi haukkumaan naisia siitä, että he salaavat kuolleet lapsensa
saadakseen kauemmin pitää niitä luonaan. He eivät tahtoisi antaa heittää
niitä »löyhkääviin kuoppiin». Vasta hajun avulla saa selville, missä
ruumis on, ja siten ilma, joka muutenkin on hirveä, haisee vieläkin
enemmän. "Mieluummin," sanoi vartija, "olisin orjana jossakin
maalais-ergastulumissa kuin vartioisin näitä elävältä mätäneviä koiria."
»Kuoppien» päämies lohdutti häntä vakuuttaen, ettei hänenkään virkansa
ole parempia. Vinitius oli saanut takaisin täyden tajuntansa ja alkoi
nyt tarkastella kellareja. Turhaan hänen silmänsä sentään etsivät
Lygiaa. Hän rupesi jo pelkäämään, ettei hän enää saisi nähdä
rakastettuaan elävänä. Kellareja oli useita kymmeniä, ja niiden välillä
oli hiljan kaivettu käytäviä, jotka yhdistivät ne toisiinsa.
Hautauspalvelijat eivät kuitenkaan päässeet muihin kuin niihin, joista
oli ruumiita korjattavina. Vinitius rupesi jo pelkäämään, että kaikki
hänen ponnistuksensa olivat olleet turhat.

Onneksi hänen suojelijansa päästi hänet pälkähästä.

"Ruumiit ovat heti korjattavat pois," sanoi hän, "sillä ne levittävät
eniten tartuntaa. Kuolette täällä vielä itse ja kaikki vangit."

"Meitä ei ole kuin kymmenen kaikkien kellarien osalle," huomautti
vartija "ja täytyy meidän toki saada nukkuakin."

"No minä jätän teille neljä miestä, niin he saavat öisin kulkea pitkin
kellaria tarkastamassa, kutka ovat kuolleet."

"Huomenna ryypätään, jos sen teet! Mutta jokikinen ruumis on käytettävä
tarkastettavana, sillä on tullut käsky, että kuolleiden kurkut ovat
lävistettävät. Sitten suoraa päätä kuoppiin!"

"Hyvä on, ryypätään pois!" huusi »kuoppien» päämies.

Hän valitsi sitten neljä miestä, niiden joukossa Vinitiuksen.
Vartijoiden tehtäväksi tuli nostaa ruumiit paareille.

Vinitius rauhoittui. Nyt hän ainakin tiesi, että hän löytää Lygian.

Hän rupesi huolellisesti tarkastamaan ensimäistä kellaria. Hän nuuski
kaikki pimeät nurkat, joihin todella ei päässyt ainoakaan valonsäde,
katseli ihmisiä, jotka nukkuivat seinävierillä viittojensa peitossa, ja
silmäili sairaita, jotka olivat kannetut nurkkaan, erilleen muista.
Lygiaa hän vain ei löytänyt mistään. Toisesta ja kolmannesta kellarista
hän niinikään etsi häntä turhaan.

Oli jo myöhäinen yö, ja kaikki ruumiit olivat kannetut pois. Vartijat
olivat panneet levolle käytäviin, jotka kulkivat pitkin kellarien
syrjiä, ja nukkuneet. Lapsetkin olivat väsyneet itkuihinsa ja
vaikenivat. Ei kuulunut muuta kuin vaivattujen rintojen hengitys ja
sieltä täältä rukouksen hyminää.

Lamppu kädessä astui Vinitius neljänteen kellariin, joka oli pienempi
kuin edelliset, nosti kätensä, jotta valo lankesi yltympärille, ja
rupesi tarkastamaan koppia.

Äkkiä hän säpsähti, sillä hän luuli seinävierellä, ristikkoaukon alla,
nähneensä Ursuksen jättiläisvartalon.

"Ursus, sinäkö siellä olet?"

Jättiläinen nosti päätään.

"Kuka sinä sitten olet?"

"Etkö tunne minua?" kysyi nuori tribuni.

"Sammutit lampun, kuinka minä siis saattaisin tuntea sinut?"

Samassa Vinitius huomasi Lygian, joka makasi viitan päällä
seinävierustalla. Vinitius ei enää saanut sanaa suustaan, vaan lankesi
polvilleen.

Ursus tunsi hänet nyt ja huudahti:

"Kiitos olkoon Kristukselle! Mutta älä herätä häntä, herra."

Vinitius katseli häntä kyyneleet silmissä. Hän saattoi hämäränkin läpi
eroittaa hänen kasvonsa, jotka olivat valkeat kuin alabasteri, ja hänen
laihtuneet olkapäänsä. Kun Vinitius häntä siinä katseli, valtasi hänet
rakkaus, joka oli kuin repivä tuska, joka tärisytti hänen sieluansa
pohjia myöten ja joka samalla oli niin täynnä kunnioitusta, lämpöä ja
ihailua, että hänen täytyi langeta kasvoillensa ja suudella vaatteen
saumaa, jonka päällä hänen rakkaimpansa lepäsi.

Pitkän aikaa katseli Ursus häntä vaieten. Vihdoin hän nykäisi häntä
tunican liepeestä.

"Herra," kysyi hän, "kuinka sinä tänne pääsit ja tuletko häntä
pelastamaan?"

Vinitius nousi ja virkkoi, hetkisen vielä taisteltuaan
mielenliikutustaan vastaan:

"Neuvo minulle vain keino!"

"Arvelin, että sinä itse sen keksisit, herra. Yksi ainoa keino tässä
pälkähti minun päähäni..."

Hän kääntyi ristikkoaukkoon päin ja jatkoi samassa, ikäänkuin vastaten
omaan kysymykseensä:

"Niin... Mutta alhaalla on sotamiehiä."

"Sata sotamiestä," vastasi Vinitius.

"Emme siis pääse siitä!"

"Emme!"

Lygilainen sivalsi kädellä otsaansa ja kysyi toistamiseen:

"Kuinka sinä pääsit tänne?"

"»Löyhkäävien kuoppien» päämies antoi minulle tesseran..."

Samassa hän säpsähti, ikäänkuin joku tuuma olisi välähtänyt hänen
päähänsä.

"Kautta Vapahtajan tuskain," puhkesi hän kiihkeästi puhumaan, "minä jään
tänne! Hän ottaa tesseran, kietoo huivin päänsä ympäri, heittää viitan
ylleen ja lähtee. Onhan hautaaja-orjien joukossa keskenkasvuisia poikia,
pretorianit siis eivät voi tuntea häntä, ja kun hän kerran vain pääsee
Petroniuksen talolle, niin Petronius kyllä hänet pelastaa!"

Lygiläisen pää painui rintaa vastaan ja hän virkkoi surullisesta:

"Ei hän siihen suostuisi, sillä hän rakastaa sinua."

"Sitäpaitsi hän on sairas eikä pääse liikkumaan omin voimin."

Hetkisen perästä hän jatkoi:

"Kosket sinä, herra, eikä jalosukuinen Petronius ole voinut vapauttaa
häntä vankeudesta, niin kuka sen sitten voi tehdä?"

"Kristus yksin!"

Molemmat vaikenivat. »Hän olisi kyllä voinut vapauttaa kaikki
kristityt», mietti yksinkertainen lygilainen itsekseen, »mutta tottahan
tuskan ja kuoleman hetki on tullut, koskei Hän ole sitä tehnyt.» Ei
Ursus omasta itsestään välittänyt, mutta hänen kävi sydämen pohjasta
sääli lasta, joka oli kasvanut hänen käsivarsillaan ja jota hän rakasti
enemmän kuin mitään muuta maan päällä.

Vinitius lankesi taasen polvilleen Lygian eteen. Ristikosta tunki nyt
kellariin kuun säteitä ja ne valaisivat paremmin kuin lamppu, joka vielä
yksinään tuikki ovella.

Lygia avasi äkkiä silmänsä, laski läpikuultavan kätensä Vinitiuksen
käteen ja virkkoi:

"Näen sinut--ja tiesin, että tulisit."

Vinitius vaipui suutelemaan hänen kättään ja painoi sitä otsaansa ja
sydäntänsä vastaan. Sitten hän hiukan kohotti häntä makaavasta asennosta
ja painoi hänet rintaansa vastaan.

"Tietysti tulin, rakkaani," sanoi hän. "Kristus sinua varjelkoon. Hän
sinut vapauttakoon, rakastettu Lygia!..."

Enempää ei hän saanut sanotuksi, sillä hänen sydämensä voipui tuskasta
ja rakkaudesta, eikä hän tahtonut Lygialle näyttää tuskaansa.

"Olen sairas, Marcus," virkkoi Lygia. "Minun täytyy kuolla, en tiedä
täälläkö vai arenalla... Mutta sitä minä rukoilin, että ennen kuolemaani
saisin nähdä sinut. Sinä tulitkin: Kristus kuuli rukoukseni!"

Vinitius ei vieläkään saattanut puhua, hän vain painoi häntä rintaansa
vastaan.

"Näin sinut Tullianumin ikkunasta," jatkoi Lygia, "ja näin, että tahdoit
tulla luokseni. Nyt on Vapahtaja tänä hetkenä antanut minun pysyä
tajuissani, jotta voisimme sanoa toisillemme jäähyväiset. Minä menen
hänen luokseen, Marcus, mutta minä rakastan sinua ja olen aina rakastava
sinua."

Vinitius kokosi voimansa, tukahutti tuskansa ja koetti puhua niin
levollisesti kuin suinkin:

"Ei, armaani! Et sinä kuole! Apostoli käski minun uskoa ja lupasi
rukoilla puolestasi. Tunsihan hän Kristuksen, ja rakastihan Kristus
häntä: ei Hän saata kieltää häneltä mitään... Jos sinun pitäisi kuolla,
niin ei Pietari olisi käskenyt minun uskoa, mutta hän sanoi minulle:
»usko!»--Ei, Lygia! Kristus armahtaa minua. Hän ei tahdo sinun
kuolemaasi, ei Hän anna sinun kuolla!... Minä vannon sinulle Vapahtajan
nimeen, että Pietari rukoilee puolestasi!"

He vaikenivat. Lamppu oven yläpuolella sammui, mutta kuun valoa tuli
tulvimalla ristikkoaukosta. Kellarin toisessa päässä kitisi lapsi, mutta
vaikeni pian. Ulkoa kuului pretorianien ääniä. Vuoron vaihduttua
pelasivat he muurin juurella »skriptae duodecimia».

"Oi Marcus!" huudahti Lygia, "itse Kristus huusi Isälle: »ota pois
minulta tämä katkera kalkki!» ja kuitenkin Hän sen tyhjensi. Itse
Kristus kuoli ristinpuussa, ja nyt kuolevat tuhannet hänen
mukanaan--miksi Hän siis yksin minua säästäisi? Kuka minä olen, Marcus?
Kuulin Pietarin sanovan odottavansa marttyyrikuolemaa, ja mikä minä olen
hänen rinnallaan? Kun pretorianit tulivat meille, pelkäsin kuolemaa ja
tuskaa, mutta nyt en enää pelkää. Katso, kuinka hirveä tämä vankila on,
mutta minä menen taivaaseen. Muista, että täällä hallitsee Caesar, mutta
siellä hallitsee Vapahtaja, laupiaana ja täynnä armoa! Ei siellä ole
kuolemaa. Sinä rakastat minua, ajattele siis kuinka onnelliseksi minä
tulen. Oi armahin Marcus, muista, että sinä tulet minun luokseni."

Hän vaikeni ja veti hätäisesti ilmaa kipeään rintaansa. Sitten hän vei
Vinitiuksen käden huulilleen ja kuiskasi:

"Marcus!"

"Mitä, rakkaani?"

"Älä itke minua, vaan muista, että tulet luokseni. Elämäni oli lyhyt,
mutta antoihan Jumala minulle sinun henkesi. Kerron Kristukselle, ettet
rikkonut Hänen tahtoaan vastaan ja että aina rakastat Häntä, vaikka minä
kuolin, vaikka sinä näit minun kuolevan ja vaikka jäit suureen suruun.
Tahdotko sinä todella aina rakastaa Häntä ja kärsivällisesti kantaa
kuolemani?... Sillä silloin Hän meidät yhdistää. Mutta minä rakastan
sinua ja tahdon olla sinun kanssasi..."

Hän ei enää jaksanut jatkaa, ja viimeiset sanat tulivat tuskin kuuluvana
kuiskauksena:

"Vanno minulle se, Marcus!..."

Vinitius sulki hänet vapisevin käsivarsin syliinsä ja vastasi:

"Kautta sinun pyhän pääsi!--vannon!..."

Kuun kalpeassa valossa saattoi nähdä kuinka Lygian kasvot kirkastuivat.
Vielä kerran hän nosti huulilleen hänen kätensä ja kuiskasi:

"Olenhan sinun vaimosi!..."

Pretorianit, jotka muurin juurella pelasivat »scriptae duodecimia»,
olivat joutuneet äänekkääseen riitaan, mutta Lygia ja Vinitius unohtivat
vankilan, tuskat ja koko maailman. Enkelien rauha oli vallannut heidän
sielunsa, ja he vaipuivat rukoukseen.




KUUDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.


Kolmen päivän--tai oikeammin sanoen kolmen yön--aikana ei kukaan
häirinnyt heidän rauhaansa. Kun tavalliset työt vankilassa olivat
tehdyt, s.o. kuolleet erotetut elävistä ja sairaimmat terveemmistä, ja
kun väsyneet vartijat olivat panneet levolle käytäviin, läksi Vinitius
kellariin, jossa Lygia oli. Hän viipyi siellä siihen asti, kun aamun
sarastus alkoi pilkistää sisään ristikon lomitse, Lygia painoi päänsä
hänen rinnalleen, ja sitten he kuiskaten puhuivat rakkaudesta ja
kuolemasta. Vähitellen heidän ajatuksensa ja puheensa, yksin halunsa ja
toiveensakin irtaantuivat elämästä. He kadottivat maalliset tunteensa.
He olivat ikäänkuin laivalla lähteneet maista, eivät enää nähneet rantaa
ja hävisivät häviämistään äärettömyyteen. Heidän mielialansa kävi
vähitellen surulliseksi, he sulautuivat omaan keskinäiseen rakkauteensa
ja Kristuksen rakkauteen ja valmistuivat lentämään muille maille. Mutta
ajoittain tuli tuska vielä tuulenpuuskana repimään Vinitiuksen rintaa,
silloin tällöin välähti vielä toivo kuin salama hänen mielessään, tuntui
siltä kuin usko ristiinnaulitun Herran laupeuteen olisi antanut toivolle
siivet--mutta päivä päivältä hänkin sentään yhä enemmän irtaantui
maailmasta ja antautui kuoleman haltuun. Kun hän aamulla tuli
vankilasta, katseli hän jo maailmaa, kaupunkia, tuttavia ja kaikkia
elämää koskevia asioita ikäänkuin unennäköä. Kaikki tuntui hänestä niin
vieraalta, etäiseltä, turhalta ja mitättömältä. Hän ei enää pelännyt
uhkaavia tuskiakaan, sillä hänellä oli se tunne, että jos ihminen
vaivuttaa sielunsa hartauteen ja kääntää katseensa toisaalle, niin eivät
nekään mitään merkitse. Heitä molempia ympäröi jo iäisyys. He puhuivat
rakkaudesta ja siitä, kuinka he haudan tuolla puolen elävät yhdessä ja
rakastavat toisiaan. Jos heidän ajatuksensa vielä hetkiseksi palasivat
maallisiin asioihin, tapahtui se ohimennen, ikäänkuin pitkälle matkalle
aikovat puhuvat matkavalmistuksista. Heidän ympärillään vallitsi mahtava
hiljaisuus. He olivat kuin kaksi unohdettua patsasta jossakin etäällä
erämaassa. Heidän ainoana huolenaan oli, ettei Kristus heitä erottaisi,
mutta hetki hetkeltä he tulivat yhä enemmän vakuutetuiksi siitä, ettei
Hän sitä tee, ja samalla he rupesivat rakastamaan Häntä jäsenenä, joka
heidät yhdistää, loppumattoman onnen ja rajattoman rauhan antajana. Maan
tomu oli, heidän vielä ollessaan maan päällä, irroittunut heidän
jaloistaan, heidän sielunsa olivat kirkastuneet puhtaiksi kuin
kyyneleet. Kuoleman varjon alla, tuskassa ja kärsimyksessä, vankilan
kurjuudessa avautui heille jo taivas, sillä se ojensi heille ikäänkuin
kätensä ja vei heidät lunastettuina ja pyhitettyinä elämän ikuiselle
lähteelle.

Petronius näki ihmeissään, että ilme Vinitiuksen kasvoissa yhä tyyntyi
ja että ne rupesivat omituisesti loistamaan. Hän ei koskaan ennen ollut
nähnyt sellaista ja arveli jo, että Vinitius oli keksinyt uuden
pelastuskeinon. Se häntä vain loukkasi, ettei Vinitius uskonut hänelle
salaisuuttaan.

Vihdoin hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan puhutteli häntä:

"Nyt näytät aivan toiselta kuin ennen. Älä nyt salaa minulta mitään,
sillä minä tahdon ja voin sinua auttaa: oletko saanut aikaan mitään?"

"Olen," vastasi Vinitius, "mutta et sinä voi minua auttaa. Aion hänen
kuoltuaan tunnustaa itseni kristityksi ja seurata hänen jälkiään."

"Eikö sinulla siis ole toivoa?"

"On kyllä. Kristus antaa hänet minulle eikä ikinä enää eroita meitä."

Petronius rupesi astelemaan edestakaisin atriumin permannolla, ja hänen
kasvoillensa nousi pettymyksen ja kärsimättömyyden ilme.

"Siihen ei tarvita teidän Kristuksenne apua," virkkoi hän vihdoin.
"Saman palveluksen meidän Thanatoksemmekin [Kuoleman haltia.] tekee."

Vinitius hymähti surumielisesti ja vastasi:

"Ei, rakkaani, mutta sinä et tahdo sitä ymmärtää."

"En tahdo enkä voi, sanoi Petronius. Tässä ei ole aikaa selityksiin,
mutta muistatko mitä sanoit, kun ei meidän onnistunut vapauttaa häntä
Tullianumista? Minä kadotin silloin kaiken toivon, mutta kotiin
palattuamme sanoit sinä: »mutta minä uskon, että Kristus voi palauttaa
hänet minulle.» Palauttakoon nyt hänet sinulle! Jos viskaan
kallisarvoisen pikarin mereen, niin ei kukaan meidän jumalistamme kykene
palauttamaan sitä minulle. Jollei teidän jumalanne ole parempi, niin en
ymmärrä, mistä syystä minun pitäisi kunnioittaa häntä enemmän kuin
entisiä jumalia."

"Hän hänet minulle palauttaakin!" vakuutti Vinitius.

Petronius kohautti olkapäitään.

"Tiedätkö," kysyi hän, "että kristityt huomenna pannaan valaisemaan
Caesarin puutarhaa?"

"Huomennako?" kysyi Vinitius.

Likenevä hirveä todellisuus sai hänen sydämensä vapisemaan pelosta ja
tuskasta. Seuraava yö oli ehkä viimeinen, jonka hän saisi viettää Lygian
luona, hän sanoi siis Petroniukselle hyvästi ja läksi kiireesti
»kuoppien» johtajan luo pyytämään tesseraansa.

Mutta siellä nousi hänen tiensä pystyyn, sillä johtaja ei tahtonut antaa
hänelle mitään merkkiä.

"Suo anteeksi, herra," virkkoi hän. "Olen sinun hyväksesi tehnyt kaiken
voitavani, mutta henkeäni toki en voi panna alttiiksi. Tänä yönä viedään
kristittyjä Caesarin puutarhaan. Vankila tulee olemaan täynnä sotamiehiä
ja viranomaisia. Jos sinut sattuisivat tuntemaan, olisin lapsineni
päivineni surman oma."

Vinitius käsitti, että olisi ollut turhaa koettaa taivuttaa häntä. Hän
toivoi sentään, että sotamiehet, jotka ennestään tunsivat hänet, ehkä
päästäisivät hänet vankilaan ilman merkkiä. Yön tullessa hän siis
pukeutui tavalliseen hautaaja-tunicaansa, köytti huivin suunsa eteen ja
suuntasi kulkunsa vankilan portille.

Mutta sinä päivänä tarkastettiin merkit tavallista ankarammin, ja
lisäksi tapahtui, että sadanpäämies Scevinus, ankara herra, joka koko
sielullaan ja, mielellään totteli Caesaria, tunsi Vinitiuksen.

Nähtävästi hänen rautaisessa rinnassaan sentään vielä oli kipinä
inhimillistä sääliä, sillä hän ei heläyttänytkään peistänsä kilpeä
vastaan, kuten oli tapana, kun tahdottiin nostaa melu jostakin, vaan vei
Vinitiuksen syrjemmälle ja virkkoi:

"Herra, lähde kotiin. Tunnen sinut, mutta vaikenen, sillä en tahdo
syöstä sinua turmioon. Vankilaan en saata päästää sinua, vaan mene
kotiin, ja jumalat sinua lohduttakoot!"

"Vai et voi päästää minua," lausui Vinitius. "Mutta salli minun edes
seisoa tässä, jotta näen keitä kuljetetaan pois vankilasta."

"Se ei ole vastoin käskyäni," vastasi Scevinus.

Vinitius jäi portille odottamaan vankien kuljetusta. Puoliyön aikana
avautuivat vankilan leveät portit, ja pitkänä jonona läksivät vangit
liikkeelle. Siinä oli miehiä, naisia ja lapsia, ja molemmin puolin kulki
aseellisia pretorianiosastoja.

Oli täysikuun aika ja yö hyvin valoisa, joten selvästi saattoi nähdä
sekä onnettomien vartalot että kasvonpiirteet. He astelivat parittain,
pitkässä, synkässä saatossa, aivan ääneti. Ei kuulunut muuta kuin
aseitten kalske. Vankeja oli niin paljo, että olisi luullut kaikkien
kellarien tyhjentyneen.

Kulkueen päässä huomasi Vinitius selvästi parantaja Glaucuksen, mutta
Ursus ja Lygia eivät olleet tuomittujen joukossa.




KUUDESKYMMENESTOINEN LUKU.


Hämärä ei vielä ollut langennut maille, kun jo ensimäiset ihmisaallot
rupesivat virtaamaan Caesarin puutarhaan. Juhlavaatteissa, seppeleet
kulmilla, iloisina, laulaen ja osaksi humalaisinakin riensivät ihmiset
katselemaan uutta komeaa näytelmää. Huudot »Semaxii! Sarmentitii!»
kaikuivat Via Tectalta Aemiliuksen sillalle, Tiberin taakse, Via
Triumphalikselle, pitkin Neron sirkusta ja aina Vaticanuksen kukkulalle
asti. Tosin Roomassa ennenkin oli nähty poltettavan ihmisiä paaluihin
sidottuina, mutta näin paljon tuomittuja ei vielä koskaan ollut nähty.
Caesar ja Tigellinus, jotka tahtoivat tehdä lopun kristityistä ja
samalla ehkäistä vankiloista lähtevän tartunnan leviämisen kaupungille,
olivat käskeneet tyhjentää kaikki vankilat. Ainoastaan muutamia kymmeniä
kristittyjä säästettiin kilpaleikkien päättäjäisiin. Kun ihmiset
astuivat sisään puutarhan porteista, teki hämmästys heidät aivan
mykiksi. Sekä pää- että sivukäytävät, jotka kulkivat puiston halki,
niityt, saaret, lammikkojen rannat ja kukkakentät olivat ahdetut täyteen
paaluja ja kuhunkin paaluun oli sidottu kristitty. Korkealla
sijaitsevilta paikoilta, missä eivät puut olleet häiritsemässä näköalaa,
saattoi nähdä jonottain pikeen kastettuja paaluja, kukilla,
myrtinlehvillä ja murattiköynnöksillä koristettuine ruumiineen.
Paalumetsää, joka maanpinnan mukaan milloin nousi ja milloin laski,
riitti niin kauas, että kun likimmät paalut olivat korkeat kuin laivan
mastot, niin etäisimmät näyttivät paljaalle silmälle vain kirjavilta
tyrsos-sauvoilta tai heittokeihäiltä. Tällaista paalujen paljoutta ei
kansanjoukkokaan ollut saattanut odottaa. Näytti siltä kuin kokonainen
kansa Rooman ja Caesarin huviksi olisi köytetty paaluihin. Ihmisjoukot
seisahtuivat yksityisten mastojen eteen, joissa uhrien vartalo tai
sukupuoli jollakin lailla oli omiaan herättämään uteliaisuutta,
tarkastelivat kasvoja, seppeleitä, murattiköynnöksiä ja jatkoivat sitten
matkaansa, kummissaan kysyen: »Onko syyllisiä todella näin paljo, ja
kuinka lapset, jotka tuskin omin jaloin kykenivät liikkumaan, saattoivat
sytyttää Rooman tuleen?» Ja heidän hämmästyksensä muuttui vähitellen
rauhattomuudeksi.

Mutta oli jo tullut pimeä ja tähdet alkoivat syttyä taivaalle. Jokaisen
pahantekijän eteen asettui nyt orja, kädessä palava soihtu. Ja kun
puutarhan eri kulmilta alkoi kuulua torventoitotuksia, jotka ilmoittivat
näytännön alkamista, laskivat he kukin soihtunsa paalun juurelle.

Kukkien alla oli pikeen kastettuja olkia, ja ne humahtivat paikalla
ilmituleen. Liekki levisi leviämistään, tarttui murattiköynnökseen,
kiipesi ylöspäin ja saavutti uhrin jalat. Yleisö vaikeni, ja valitukset
ja tuskan huudot täyttivät koko puutarhan. Muutamat uhrit nostivat
silmänsä tähtitaivasta kohti ja rupesivat veisaamaan Kristuksen kunniaa.
Kansa kuunteli. Kovimmatkin sydämet valtasi kauhu, kun matalimpien
paalujen päistä tuskalliset lapsenäänet alkoivat huutaa: »äiti! äiti!»
Humalaisetkin katselijat säpsähtivät, kun he näkivät lasten pienet päät
ja viattomat, tuskan vääntämät kasvot ja kun he näkivät niiden pyörtyvän
savuun, joka jo oli ruvennut tukahuttamaan muitakin uhreja. Mutta liekit
leimusivat korkeuteen ja sytyttivät tuleen yhä uusia ruususeppeleitä ja
murattiköynnöksiä. Sekä pää- että syrjäkäytävät syttyivät palamaan,
syttyivät puiden latvat, niityt ja kukkakentät, vesi lätäköissä ja
lammikoissa kävi punaiseksi, puiden värisevät lehdet ruusunkarvaisiksi.
Yö oli valoisa kuin päivä. Kun kärvennetyn lihan haju alkoi täyttää
puutarhan, pirskoittelivat orjat katselijoiden joukkoon myrrhaa ja
aloeta. Sitä varten oli nimittäin erityisesti valmistettu
suitsutusastioita. Tuon tuostakin kuului kansan joukosta huutoja, mutta
aiheutuivatko ne säälistä vaiko nautinnosta ja ihastuksesta--sitä ei
saattanut tietää. Huudot kasvoivat samassa määrin kuin tuli, joka jo
nuoleskeli paaluja, kiipesi uhrien rinnoille, tarttui heidän hiuksiinsa,
viskasi huntunsa heidän mustuneille kasvoilleen ja puski vieläkin
korkeammalle, ikäänkuin voitonriemulla ylistääkseen sitä voimaa, jonka
käskystä hävitystyö tapahtui.

Näytelmän alussa oli Caesar saapunut kansansa joukkoon. Hän seisoi
komeissa sirkuskilpa-ajovaunuissa, joiden eteen oli valjastettu neljä
valkeaa orhia, puettuna vaununohjaajan pukuun ja oman hovinsa puolueen,
s.o. »Vihriäin» väreihin. Hänen perässään tuli muita vaunuja, täynnä
vaaleapukuisia hovilaisia, senaattoreja, pappeja, alastomia
bakkhantinaisia, seppeleet kulmilla, viiniruukut käsissä, osaksi
humalaisina ja päästellen villejä huutoja. Heidän rinnallaan soittivat
fauneiksi ja satyreiksi puetut soittoniekat sitroja, forminkseja,
huiluja ja torvia. Toisissa vaunuissa ajoi iäkkäitä roomalaisnaisia
tyttärineen. He olivat hekin humalassa ja puolialastomina.
Kilpa-ajovaunujen rinnalla juoksi miehiä, heiluttaen nauhoilla
koristettuja tyrsos-sauvoja tai lyöden rumpua ja sirotellen tielle
ruusuja. Koko tämä loistava seurue liikkui »evoe»-huutoja raiuttaen
puutarhan pääkäytävää eteenpäin, savun ja ihmissoihtujen keskitse.
Caesar oli ottanut Tigellinuksen ja Chilonin vaunuihinsa. Hän tahtoi
erityisesti nauttia Chilonin kauhusta. Itse hän ohjasi hevosiaan, ajoi
käyttöä, katsellen palavia ruumiita ja kuunnellen kansan huutoja.
Seisoessaan kultaisissa kilpa-ajovaunuissa, ympärillä ihmisaallot, jotka
kumartuivat hänen jalkainsa juureen, tulen loistossa, päässä
sirkusvoittajan kultainen seppel, oli hän korkeampi kaikkia hovilaisia
ja koko kansaa, hän näytti jättiläiseltä. Hänen äärettömät käsivartensa
olivat ojollaan ohjaksissa ja näyttivät siunaavan kansaa. Hänen
kasvoillaan ja hänen räpyttelevissä silmissään asui hymy, hän paistoi
kansan yläpuolella kuin aurinko, kuni hirveä, mutta komea ja mahtava
jumala.

Tuon tuostakin hän pysähtyi katselemaan jotakin tyttöä, jonka rintoja
liekki juuri oli alkanut käryyttää, tai lasta, jonka kasvot vääntyivät
tuskasta. Sitten hän taasen jatkoi matkaansa, kuljettaen perässään
hurjaa ja hullaantunutta joukkoa. Tuon tuostakin hän tervehti kansaa,
kumartui taaksepäin, veti ohjaksia kireämmälle ja puhutteli
Tigellinusta. Kun hän vihdoin oli päässyt suurelle suihkulähteelle, joka
sijaitsi kahden tien risteyksessä, astui hän alas vaunuista, viittasi
seurueelleen ja sekaantui ihmisjoukkoon.

Häntä tervehdittiin huudoilla ja kättentaputuksilla. Bakkhantinaiset,
nymfit, senaattorit, augustianit, papit, faunit, satyrit ja sotamiehet
häärivät hänen ympärillään hurjassa piirissä. Itse hän, toisella
puolellaan Tigellinus, toisella Chilon, kiersi suihkulähteen, jonka
vierellä paloi muutamia kymmeniä paaluja. Hän pysähtyi jokaisen eteen ja
teki kaikenlaisia huomautuksia uhreista, tai laski leikkiä vanhasta
kreikkalaisesta, jonka kasvoilla kuvastui rajaton epätoivo.

Vihdoin he seisahtuivat korkean maston eteen, joka oli koristettu
myrtti- ja viiniköynnöksillä. Tulen punaiset liekit ulottuivat jo uhrin
polviin, mutta kasvoja ei heti saattanut nähdä, sillä kuivat oksat
olivat vasta sytytetyt palamaan ja savu peitti kasvot. Hetken perästä
kevyt öinen tuuli hajoitti savun, ja silloin paljastuivat vanhuksen
kasvot ja harmaa parta, joka valui rinnalle.

Kasvot nähdessään alkoi Chilon kiemurrella kuin haavoitettu käärme, ja
hänen suustaan pääsi huuto, joka enemmän muistutti korpin rääkynää kuin
ihmisen ääntä:

"Glaucos! Glaucos!..."

Parantaja Glaucus häntä todella katseli palavasta paalusta.

Hän eli vielä ja hänen kärsivät kasvonsa olivat alas painetut, ikäänkuin
hän vielä kerran olisi tahtonut katsella murhaajaansa, joka oli hänet
pettänyt, ryöstänyt häneltä vaimon ja lapset ja yrittänyt tappaa hänet.
Kaiken tämän hän Kristuksen nimessä oli saanut anteeksi ja sittenkin hän
uudestaan oli antanut hänet murhaajien käsiin. Julmempaa ja verisempää
vääryyttä ihminen tuskin koskaan oli toiselle tehnyt. Ja nyt paloi uhri,
köytettynä pikeen kastettuun puuhun, ja murhaaja seisoi paalun juurella.
Glaucuksen silmät eivät hetkeksikään kääntyneet pois kreikkalaisen
kasvoista. Välistä peitti savu hänen kasvonsa, mutta kun tuuli haihdutti
sen, näki Chilon taasen samat silmäterät tuijottamassa itseensä. Hän
kokosi voimansa ja päätti paeta, mutta ei voinut. Äkkiä hänestä tuntui
siltä, kuin hänen jalkansa olisivat olleet lyijystä ja kuin joku
näkymätön käsi yliluonnollisella voimalla olisi pidellyt häntä paalun
juurella. Hän ikäänkuin kivettyi. Sen hän vain tunsi, että hänen
rintansa täyttyi ylen täyteen, että siellä ikäänkuin särkyi jotakin,
että tuskaa ja verta jo on ollut tarpeeksi, että elämä nyt loppuu, että
kaikki, mitä hänen ympärillään on, Caesar, hovi, kansanjoukot--kaikki
häviää. Jäljelle jää vain ääretön, hirveä, musta erämaa, josta tuon
marttyyrin silmät loistavat, tuomiolle kutsuen. Glaucuksen pää painui
yhä alemma ja silmät tuijottivat rävähtämättä Chiloniin. Läsnäolijat
arvasivat, että noiden molempien miesten välillä tapahtui jotakin, mutta
hymy kuoli heidän huuliltaan, sillä Chilonin kasvot olivat kauhean
näköiset. Niissä kuvastui sellainen hätä ja tuska, että olisi luullut
tulikielen polttavan hänen omaa ruumistaan. Äkkiä hän säpsähti, ojensi
käsivartensa paalua kohti ja huusi hirveällä, läpitunkevalla äänellä:

"Glaucos! anna anteeksi! Kristuksen nimeen!!!"

Kaikki läsnäolijat vaikenivat: väristys kävi heidän ruumiinsa läpi, ja
vaistomaisesti nosti jokainen silmänsä ylöspäin.

Marttyyrin pää liikahti hiukan, sitten kuului maston latvasta valittava
ääni:

"Minä annan anteeksi!..."

Chilon lankesi kasvoilleen maahan, ulvoi kuin villi peto, otti
kourallaan multaa maasta ja sirotteli sitä hiuksilleen. Liekit
leimahtelivat, nuolivat Glaucuksen rintaa ja kasvoja, irroittivat
myrttikruunun hänen päästään ja tarttuivat nauhoihin, jotka koristivat
paalun huippua. Koko paalu hulmahti kirkkaaseen, räikeänkarvaiseen
tuleen.

Mutta hetken perästä nousi Chilon, ja hänen kasvonsa olivat niin
muuttuneet, että augustianit luulivat näkevänsä toisen ihmisen. Hänen
silmänsä paloivat kummallisesti, ryppyiseltä otsalta loisti innostus:
ennen niin mitättömän näköinen kreikkalainen oli nyt kuin pappi, joka
jumalansa käskystä valmistuu ilmoittamaan tuntemattomia totuuksia.

"Mikä hänen on? Hän on tullut hulluksi!" huudahtivat jotkut.

Chilon kääntyi kansan puoleen, nosti oikean kätensä taivasta kohti ja
rupesi huutamaan, tai oikeammin sanoen kirkumaan niin lujaan, että sekä
augustianit että kansanjoukko kuuli hänen sanansa:

"Rooman kansa! Kautta kuolemani vannon, että nämä ihmiset kuolevat
viattomina. Murhapolttaja on--tuo tuossa!!!"

Hän osoitti sormellaan Neroa.

Syntyi hiiskumaton hiljaisuus. Hovilaiset olivat aivan kankeina
kauhusta. Chilon viittasi yhä vapisevalla kädellään Caesariin. Äkkiä
nousi myrsky. Kuten laine, jonka tuulenpuuska nostaa, karkasi
kansanjoukko likemmä vanhusta, voidakseen paremmin nähdä hänet. Kuului
huutoja: »maltappas!» tai: »voi meitä!» Kansanjoukko rähisi ja nielusi:
»Vaskiparta! äidinsurmaaja! murhapolttaja!»

Sekamelska kasvoi kasvamistaan. Bakkhantinaiset hakivat kirkuen turvaa
vaunuista. Äkkiä kaatui muutamia hiiltyneitä paaluja, kipinät räiskyivät
yltympärille, ja sekasorto yhä kasvoi. Sokea, sakea ihmisaalto riisti
Chilonin mukaansa ja vei hänet syvälle puutarhaan.

Paalut olivat enimmäkseen jo hiiltyneet ja kaatuilivat ristiin rastiin
teiden poikki, täyttäen käytävät savulla, kipinöillä, palaneen puun ja
palaneen ihmisrasvan hajulla. Sekä likeisimmät että kaukaisimmat valot
sammuivat. Puutarha kävi pimeäksi. Levottomina, synkkinä ja alakuloisina
tunkeutuivat joukot portteja kohti. Huhu siitä, mitä oli tapahtunut,
kiersi suusta suuhun muutettuna ja liioiteltuna. Toiset kertoivat, että
Caesar oli pyörtynyt, toiset, että hän itse oli tunnustanut polttaneensa
Rooman, toiset, että hän oli vaarallisesti sairastunut, ja toiset, että
hän vaunuihin kannettaessa oli ollut kuin kuollut. Siellä lausuttiin
kristittyjen hyväksi joku säälin sana: »Eivät he ole polttaneet
Roomaa--miksi siis vuodattaa niin paljon verta? miksi saada aikaan niin
paljon tuskaa ja vääryyttä? Eivätköhän jumalat vain tule kostamaan
viattomien puolesta?» Sanoja »innoxia corpora!» toistettiin yhä
useammin. Naiset surkuttelivat ääneen lapsia, joita joukoittain oli
viskattu petojen eteen, naulattu ristiin tai poltettu kirotuissa
puutarhoissa. Vihdoin muuttui sääli vihaksi, joka kohdistui Caesariin ja
Tigellinukseen. Oli sellaisiakin ihmisiä, jotka äkkiä seisahtuivat ja
kysyivät itseltään ja muilta: »mikä jumala se onkaan, joka kuolemassa
antaa sellaisen voiman?» Ja mietteisiin vaipuneina he palasivat kotiin.

Chilon yhä vielä harhaili puutarhassa, tietämättä minne mennä, minne
kääntyä. Hän oli taasen heikko, turvaton, sairas vanhus. Tuon tuostakin
hän kompastui hiiltyneisiin ruumiisiin tai töytäsi kekäleitä vastaan,
jotka lähettivät hänen perässänsä laumoittain kipinöitä. Välistä hän
istuutui ja tuijotti ympärilleen tajuttomin katsein. Puutarha oli miltei
jo pimeä; puiden välitse pilkoitti vain kalpea kuu, valaisten himmeällä
valolla puukujia, hehkuvia paaluja, joita oli kaatunut ristiin rastiin,
ja uhrien muodottomia jäännöksiä. Vanhan kreikkalaisen silmissä näytti
siltä, kuin kuulla olisi ollut Glaucuksen kasvot ja kuin Glaucuksen
silmät yhä lakkaamatta olisivat tuijottaneet häneen. Hänen täytyi paeta
valoa. Vihdoin hän kuitenkin uskalsi astua esiin varjosta ja silloin
hän, ikäänkuin näkymättömän voiman pakottamana, rupesi kulkemaan
suihkulähdettä kohti, jossa Glaucus oli heittänyt henkensä.

Äkkiä joku käsi kosketti hänen olkapäätään.

Vanhus kääntyi ja näki edessään vieraan miehen.

"Kuka siellä? Kuka olet?" huusi hän pelästyneenä.

"Apostoli Paavali Tarsolainen."

"Minä olen kirottu!... Mitä tahdot?"

Apostoli vastasi:

"Tahdon tuoda sinulle pelastusta."

Chilon nojasi puuta vasten.

Hänen jalkansa eivät kannattaneet häntä, ja kädet vaipuivat hervottomina
alas.

"Minua ei voi pelastaa!" lausui hän synkästi.

"Etkö ole kuullut, että Jumala armahti katuvaa ryöväriä ristinpuulla?"
kysyi Paavali.

"Etkö tiedä, mitä minä olen tehnyt?"

"Olen nähnyt sinun tuskasi ja kuullut oikean todistuksesi."

"Oi herra!!..."

"Ja kun Kristuksen palvelijakin tuskan ja kuoleman hetkellä oli valmis
antamaan sinulle anteeksi, niin kuinka ei Kristus sinulle anteeksi
antaisi?"

Chilon kävi molemmin käsin kiinni päähänsä, ikäänkuin hän olisi
tulemaisillaan hulluksi, ja toisti toistamistaan:

"Anteeksi! Voisinko minä saada anteeksi?"

"Meidän Jumalamme on laupeuden Jumala," vastasi apostoli.

"Minullekin!" toisti Chilon.

Hän vaikeroi, ikäänkuin ei hän enää olisi jaksanut kantaa tuskaansa ja
hätäänsä. Mutta Paavali virkkoi:

"Nojaa minuun ja seuraa minua."

Paavali talutti häntä, ja he suuntasivat kulkunsa tienhaaraa kohti.
Heidän askeleitaan säesti suihkulähde, joka yön hiljaisuudessa tuntui
itkevän marttyyrien kuolemaa.

"Meidän Jumalamme on laupeuden Jumala," toisti apostoli. "Jos sinä
seisoisit meren rannalla ja heittäisit sinne kiviä, niin voisitko sinä
niillä täyttää meren syvyyden? Mutta minä sanon sinulle, että Kristuksen
armo on niinkuin meri ja että ihmisen rikokset ja synnit uppoavat siihen
niinkuin kivet syvyyteen. Ja minä sanon sinulle, että se on niinkuin
taivas, joka peittää vuoret, maat ja meret, sillä se pysyy aina, eikä
sillä loppua ole. Sinä kärsit Glaucuksen paalun juurella, ja Kristus
näki kärsimyksesi. Sinä huusit katsomatta siihen, mitä huomenna saattaa
tapahtua: »tuossa on murhapolttaja!» ja Kristus muistaa sanasi. Sillä ne
ovat muuttaneet pahuutesi ja valheellisuutesi, eikä sinun sydämeesi
muuta ole jäänyt kuin rajaton tuska... Seuraa minua ja kuule mitä
sinulle sanon: katso, minäkin vihasin Häntä ja vainosin Hänen
valittujansa. En tahtonut suostua Häneen enkä uskonut Häneen ennenkuin
Hän ilmestyi minulle ja kutsui minua. Ja katso, nyt on Hän minulle sula
rakkaus. Mutta nyt on Hän sinua murheella, tuskalla ja vaivalla etsinyt,
jotta Hän sinut luoksensa kutsuisi. Sinä olet vihannut häntä, mutta Hän
on sinua rakastanut. Sinä olet Hänen tunnustajansa ylenantanut tuskaan,
mutta Hän tahtoo antaa sinulle anteeksi ja vapahtaa sinut."

Hirveä hätä raivosi kurjan miehen rinnassa, ja tuska tärisytti hänen
sieluansa pohjia myöten. Mutta Paavali kävi häneen käsiksi, valloitti ja
sitoi hänet, kuten sotamies sitoo vangin.

Hetkisen perästä hän taasen rupesi puhumaan:

"Seuraa minua, ja minä vien sinut Hänen tykönsä. Miksi minä olisin
tullut sinun luoksesi, jollen sitä varten? Kaskihan Hän minun
rakkautensa nimessä koota ihmissieluja, täytän siis Hänen käskynsä. Sinä
luulet olevasi kirottu, mutta minä sanon sinulle: usko Häneen, ja sinua
odottaa vapahdus. Sinä luulet että sinua vihataan, mutta minä sanon
sinulle vielä kerran, että Hän rakastaa sinua. Katso minua! Silloin, kun
en Häntä omistanut, en omistanut muuta kuin pahuuden, joka asui
sydämessäni, mutta nyt hänen rakkautensa korvaa minulle isän ja äidin,
rikkauden ja vallan. Hänessä yksin on pelastus, Hän yksin hätäsi
poistaa, parantaa haavasi, karkoittaa pelkosi ja kantaa sinut kotiin."

Näin sanoen vei hän hänet suihkulähteelle, jonka hopeinen säde kiilteli
etäällä kuunvalossa. Ympärillä oli autiota ja hiljaista, sillä
orjapalvelijat olivat jo korjanneet pois paalujen kekäleet ja
marttyyrien ruumiit.

Chilon heittäytyi vaikeroiden polvilleen, kätki kasvot käsiinsä ja pysyi
siinä liikkumattomana. Mutta Paavali nosti silmänsä tähtiä kohden ja
rupesi rukoilemaan:

"Herra, katso tämän syntisen, hänen hätänsä, kyyneltensä ja tuskansa
puoleen! Laupeuden Herra, joka vuodatit veresi meidän syntiemme tähden,
anna hänelle anteeksi piinasi, kuolemasi ja ylösnousemisesi tähden!"

Hän vaikeni, mutta jäi yhä katselemaan korkeutta kohti ja rukoili.

Mutta hänen jalkaansa juuresta nousi valittavina huutoina:

"Kriste!... Kriste! ... anna minulle anteeksi!"

Silloin Paavali astui suihkulähteelle, otti käteensä vettä ja kääntyi
polvistuvan puoleen:

"Chilon! katso, nyt kastan minä sinut nimeen Isän ja Pojan ja Hengen!
amen!"

Chilon nosti päätään, liitti kädet ristiin ja jäi siihen
liikkumattomaksi. Kuu valaisi koko kirkkaudellaan hänen valkeita
hiuksiaan ja kalpeita kasvojaan, joiden ilme oli liikkumaton ja
ikäänkuin kivettynyt. Hetket kuluivat; Domitianuksen puiston
siipikarjatarhoissa alkoivat kukot jo laulaa, mutta hän viipyi yhä vielä
polvillaan, liikkumattomana kuin kuvapatsas hautausmaalla.

Vihdoin hän heräsi, nousi, kääntyi apostolin puoleen ja kysyi:

"Mitä minun pitää tehdä ennen kuolemaani, herra?"

Paavali oli vaipunut ajattelemaan rajatonta voimaa, joka saattoi
valloittaa sellaisetkin sielut kuin tämän kreikkalaisen. Hänkin heräsi
nyt mietteistään ja vastasi:

"Usko ja todista totuutta."

He läksivät molemmat liikkeelle. Puutarhan portilla apostoli vielä
kerran siunasi vanhuksen, sitten he erosivat. Chilon tahtoi nimittäin
itse niin, koska hän arvasi, että Caesar ja Tigellinus äskeisten
tapahtumain johdosta alkaisivat vainota häntä.

Eikä hän erehtynytkään. Kotiin palatessaan tapasi hän talonsa ympärillä
pretorianeja, jotka Scevinuksen johdolla ottivat hänet kiinni ja veivät
Palatinukselle. Caesar oli jo lähtenyt levolle, mutta Tigellinus oli
valveella ja odotti. Kun hän näki onnettoman kreikkalaisen, tervehti hän
häntä ulkonaisesti tyynenä, mutta kasvoissa pahaaennustava ilme.

"Olet loukannut majesteettia," virkkoi hän "ja rangaistus odottaa sinua.
Mutta jos huomenna amfiteatterissa todistat olleesi juovuksissa ja
hulluna sekä että kristityt ovat tulipalon alkuunpanijat, niin
rangaistuksesi päättyy raippoihin ja maanpakolaisuuteen."

"En voi, herra!" vastasi Chilon hiljaa.

Tigellinus läheni häntä hitain askelin ja kysyi häneltä hillityllä,
uhkaavalla äänellä:

"Kuinka et voi, kreikkalainen koira? Etkö muka ollut juovuksissa, etkö
ymmärrä, mikä sinua odottaa? Katso tuonne!"

Hän viittasi atriumin nurkkaan, jossa pitkän, puisen lavitsan vieressä
puolipimeässä seisoi neljä trakilaista orjaa, liikkumattomina, ruoskat
ja pihdit käsissä.

Chilon vastasi:

"En voi, herra."

Tigellinus raivostui, mutta koetti hillitä mieltään.

"Näitkö," virkkoi hän, "kuinka kristityt kuolevat? Tahdotko kuolla
samalla tavalla?"

Vanhus nosti kalpeat kasvonsa: jonkun aikaa hänen huulensa vavahtelivat,
sitten hän virkkoi:

"Minäkin uskon Kristukseen."

Tigellinus katseli häneen kummissaan:

"Koira, olet totisesti tullut hulluksi!"

Äkkiä puhkaisi hänen rintaansa kerääntynyt vimma kuorensa. Hän syöksyi
Chilonin kimppuun, tarttui molemmin käsin hänen partaansa, viskasi hänet
maahan, potki häntä ja huusi, suu vaahdossa:

"Sinä peruutat sanasi. Peruutat kun peruutatkin!..."

"En voi!" vastasi Chilon maasta.

"Kiduttakaa häntä!"

Käskyn kuultuaan ottivat trakilaiset vanhuksen ja panivat hänet
lavitsalle, sitten he sitoivat hänet köysillä ja rupesivat pihdeillä
nipistelemään hänen laihoja sääriään. Mutta Chilon oli, kun häntä
sidottiin, nöyrästi suudellut trakilaisten käsiä, sitten hän oli
sulkenut silmänsä ja kaiken aikaa pysynyt liikkumattomana kuin kuollut.

Hän eli sentään, sillä kun Tigellinus kumartui hänen puoleensa kysymään:
»peruutatko?», liikkuivat hänen kalpeat huulensa, ja hän kuiskasi tuskin
kuuluvasti:

"En ... voi!..."

Tigellinus käski lakata kiduttamasta ja alkoi astella edestakaisin
atriumissa. Hänen kasvonsa olivat sekä kiukun vääntämät että
neuvottomat. Vihdoin hänen päähänsä nähtävästi pälkähti uusi tuuma,
sillä hän kääntyi taasen trakilaisten puoleen ja virkkoi:

"Reväiskää kieli hänen suustaan!"




KUUDESKYMMENESKOLMAS LUKU.


Kun draama »Aureolus» esitettiin teatterissa tai amfiteatterissa,
avautui katselijoille tavallisesti ikäänkuin kaksi eri näyttämöä.
Caesarin puutarhoissa esitetyn näytännön jälkeen tästä tavasta kuitenkin
luovuttiin, sillä pääpaino pantiin nyt siihen, että mahdollisesti suurin
katselijakunta näkisi ristiinnaulitun orjan kuoleman, vaikka hän itse
draamassa kuoli karhujen repimänä. Teatterissa näytteli karhun osaa
tavallisesti nahkoihin puettu näyttelijä, mutta tällä kertaa oli
näytäntö oleva »todellinen». Uuden tuuman keksijä oli Tigellinus. Caesar
sanoi ensin, ettei hän tule koko näytäntöön, mutta suosikkinsa pyynnöstä
hän muutti mielensä. Tigellinus selitti nimittäin, että hänen äskeisen
tapausten johdosta puutarhassa vasta olikin näyttäydyttävä kansalle, ja
takasi, ettei ristiinnaulittu orja pääsisi häntä solvaamaan, kuten
Crispus oli tehnyt. Kansa oli jo hiukan kyllästynyt ja väsynyt
verenvuodatukseen. Sentähden sille taas oli jaettu arpajaisvoittoja ja
lahjoja ja sentähden tämä juhlakin pantiin toimeen illalla, runsaasti
valaistussa amfiteatterissa.

Hämärän tullessa oli amfiteatteri jo täpösen täynnä. Augustianit
saapuivat sinne mieslukuisina, Tigellinus etunenässä. He tahtoivat
tietysti olla nauttimassa näytelmästäkin, mutta etupäässä osoittamassa
uskollisuuttaan Caesarille ja paheksumistaan Chilonin menettelyn
johdosta, josta koko Rooma puhui.

Huhu kertoi, että Caesar palattuaan Domitianuksen puutarhasta oli
raivonnut niin, ettei hän sitten voinut nukkua, että raivokohtaukset ja
oudot näyt yhä vielä vaivasivat häntä ja että hän siitä syystä oli
päättänyt kiireen kautta lähteä Akaiaan. Toiset väittivät näitä huhuja
valheeksi ja vakuuttivat, että hän tästälähin tulee kohtelemaan
kristittyjä entistä leppymättömämmin. Ei puuttunut niitäkään, jotka
ennustivat, että solvaus, jonka Chilon kansanjoukon läsnäollessa oli
viskannut Caesarin silmille, oli tuottava mitä pahimpia seurauksia. Oli
vihdoin sellaisiakin ihmisiä, jotka ihmisyyden nimessä rukoilivat
Tigellinusta, että hän tekisi lopun vainoista.

"Katsokaa nyt, mihin te olette joutuneet," puhui Barcus Soranus.
"Tarkoituksenne oli tyydyttää kansan kostonhimo ja saada se
vakuutetuksi, että rangaistus kohtaa syyllisiä. Mutta tulos on aivan
päinvastainen."

"Totta!" puuttui Antistius Verus puheeseen, "nyt sanotaan yleisesti,
että he ovat viattomat. Jolleivät asiat muutu, oli Chilon todella
oikeassa, kun hän sanoi, etteivät teidän aivonne täyttäisi edes
pähkinänkuorta."

Tigellinus kääntyi hänen puoleensa ja virkkoi:

"Kerrotaan niinikään, Barcus Soranus, että tyttäresi Servilia ja
vaimosi, sinä Antistius, kätkivät kristityt orjansa ja niinmuodoin
pelastivat heidät Caesarin tuomiosta."

"Se ei ole totta!" huudahti Barcus huolissaan.

"Teidän eronneet vaimonne kadehtivat minun vaimoni siveyttä ja
tahtoisivat siitä syystä syöstä hänet turmioon! lausui Antistius Verus,
niinikään huolissaan."

Toiset keskustelivat Chilonista.

"Mikä hänelle tuli?" kysyi Eprius Marcellus. "Itse hän heidät antoi
Tigellinuksen käsiin. Kerjäläisestä pääsi hän rikkaaksi mieheksi, olisi
rauhassa voinut päättää päivänsä, saada juhlalliset hautajaiset ja
muistopatsaan haudalleen. Mutta eipäs!! Hän päästää vain kaikki
käsistään ja syöksee surman suuhun. Eihän sitä voi käsittää muulla
tavalla, kuin että hän tuli hulluksi!"

"Ei hän tullut hulluksi, mutta hän tuli kristityksi," huomautti
Tigellinus.

"Ei ikipäivinä!" huudahti Vitellius.

"Mitä minä teille sanoin!" puuttui Vestinus puheeseen. "Te voitte
surmata kristittyjä, mutta ette te voita heidän jumalaansa. Se ei ole
mikään leikinasia!... Näette nyt miten käy! Minä en ole polttanut
Roomaa, mutta jos Caesar vain sallii, olen heti paikalla valmis
uhraamaan hekatombin heidän jumalalleen. Teidän pitäisi kaikkien tehdä
samoin, sillä sen minä sanon teille, että tässä on leikinteko kaukana!
Muistakaa vain, että minä sen olen sanonut teille."

"Minäkin olen sanonut sanasen, vaikka toiseen suuntaan," virkkoi
Petronius. "Tigellinus nauroi, kun väitin heidän puolustautuvan. Nyt
sanon vieläkin enemmän: sanon, että he voittavat!"

"Kuinka? Kuinka?" kysyivät muutamat äänet.

"Kautta Polluxin!... Jollei tuollainen Chilonkaan voi heitä vastustaa,
niin kuka sen sitten voi tehdä? Jos te arvelette, etteivät
kidutusnäytelmät lisää kristittyjen lukumäärää, niin tunnette huonosti
Rooman. Paras olisi, että rupeaisitte kuparisepiksi tai partureiksi,
niin tietäisitte paremmin mitä kansa ajattelee ja mitä kaupungissa
tapahtuu."

"Hän puhuu täyttä totta, kautta Dianan pyhän peplumin!" huudahti
Vestinus.

Barcus kääntyi Petroniuksen puoleen:

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Lopetan siihen, mistä alotinkin: verta on jo vuodatettu tarpeeksi!"

Tigellinus loi häneen ilkeän silmäyksen ja virkkoi:

"Ei! vähän lisää!"

"Jollei oma pääsi riitä," vastasi Petronius, "niin onhan keppisi nenässä
toinen samanlainen."

Siihen keskustelu päättyi, sillä Caesar saapui amfiteatteriin, istuutui
paikoilleen ja istutti Pythagoraksen rinnalleen. Samassa alkoi
»Aureoluksen» esitys, mutta sitä ei paljoakaan seurattu, sillä kaikki
ajattelivat Chilonia. Katselijat olivat ikävystyneet kidutukseen ja
vereen. He puhelivat kaiken aikaa keskenään, päästivät tuon tuostakin
huudahduksia, jotka eivät suinkaan olleet hoville suosiolliset, ja
vaativat, että karhunäytelmä kiireen kautta esitettäisiin, sillä yksin
siitä he toivoivat huvia. Jollei joukko olisi odottanut saavansa nähdä
Chilonia ja vastaanottaa lahjoja, ei se ikinä olisi viitsinyt istua
paikoillaan.

Vihdoin koitti odotettu hetki. Ensinnä toivat sirkuksen palvelijat
arenalle puisen ristin, joka oli niin matala, että karhu takajaloilleen
noustessaan saattoi ulottua marttyrin rintaan asti, Sitten talutti, tai
oikeammin sanoen laahasi kaksi miestä paikalle Chilonin. Hän nimittäin
ei itse voinut kävellä, koska hänen jalkansa oli poikki. Asettaminen
ristille ja naulaaminen tapahtui niin nopeasti, etteivät uteliaat
augustianit ehtineet kunnolleen tarkastaa häntä, ennenkuin risti jo oli
pantu vartavasten kaivettuun kuoppaan. Silloin kääntyivät kaikki silmät
uhriin. Mutta harvat saattoivat tuntea miestä entiseksi Chiloniksi,
Häntä oli Tigellinuksen käskystä kidutettu siihen määrään, ettei hänen
kasvoihinsa ollut jäänyt ainoaakaan veripisaraa. Ainoastaan valkeassa
parrassa saattoi vielä nähdä punaisen merkin, joka oli tullut siihen,
kun kieli oli reväisty irti. Läpikuultavan ihon alta paistoivat luut.
Hän näytti paljo vanhemmalta kuin tavallinen, harmaahapsinen vanhus.
Mutta hänen kasvoissaan, jotka ennen olivat olleet täynnä ilkeyttä ja
levottomuutta, ja hänen silmissään, joista aina oli loistanut epävarmuus
ja pelko, oli nyt tyyni ja lempeä, joskin tuskallinen ilme. Hänestä
henki nukkuvan tai kuolleen rauha. Ehkäpä usko johti hänen mieleensä
ryövärin ristinpuulla, jonka synnit Kristus oli antanut anteeksi, ehkäpä
hän hengissä puhui laupiaalle Jumalalle: »Herra, minä olen purrut kuin
myrkyllinen mato, sentähden olen koko ikäni pysynyt kerjäläisenä. Olen
ollut nälkään kuolemaisillani, ihmiset ovat tallanneet minut jalkainsa
alle, lyöneet ja polkeneet minua. Olen, oi Herra, ollut köyhä ja sangen
onneton, minua on kidutettu ja nyt minut lopuksi on naulattu ristin
puuhun. Älä siis Sinä, laupias Jumala, hylkää minua kuoleman hetkellä!»
Ilmeisesti valui hänen kiusattuun sydämeensä rauha. Katselijoita ei
naurattanut vähääkään, sillä ristiinnaulittu mies oli niin nöyrä, hän
näytti niin vanhalta, turvattomalta, heikolta ja armoa anovaiselta, että
jokaisen ehdottomasti täytyi kysyä: kuinka saattaa kiduttaa ja
ristiinnaulita ihmistä, joka jo muutenkin on kuolemaisillaan?
Kansanjoukko vaikeni. Vestinus, joka istui muiden augustianien seassa,
kääntyi vuoroin oikeaan, vuoroin vasempaan ja kuiskasi kauhistuksissaan:
»katsokaa, kuinka he kuolevat!» Toiset odottivat karhua ja toivoivat
sydämen pohjasta, että näytelmä loppuisi niin pian kuin suinkin.

Vihdoin kömpi karhu arenalle. Sen pää oli riipuksissa, ja se käänteli
sitä sekä oikealle että vasemmalle ja katsella murjotti ympärilleen,
ikäänkuin se olisi tuumaillut tai etsinyt jotakin. Vihdoin se huomasi
ristin ja alastoman ruumiin, likeni ristiä ja nousi pystyyn, mutta
pudottautui samassa takaisin etukäpälilleen, istuutui ristin juurelle ja
rupesi murisemaan, ikäänkuin ihmisrääsy senkin eläimellisessä sydämessä
olisi herättänyt sääliä.

Sirkuksen palvelijat päästelivät ärsyttäviä huutoja, mutta yleisö
vaikeni. Chilon nosti hitaasti päätänsä, ja jonkun aikaa hänen silmänsä
harhailivat pitkin katselijain joukkoa. Vihdoin hänen katseensa pysähtyi
jonnekin amfiteatterin yläriville, ja rinta alkoi nousta ja laskea
entistä vilkkaammin. Hänen menettelynsä pani katselijat kummastelemaan
ja ihmettelemään. Sillä hymy levisi hänen kasvoilleen ja teki ne
kirkkaiksi, otsasta tulvi ikäänkuin säteitä, silmät kohosivat ennen
kuolemaa korkeutta kohti, ja niistä pusertui kaksi suurta kyyneltä,
jotka hiljalleen valuivat alas poskille.

Hän kuoli.

Samassa huusi mahtava miehen ääni korkealta, velariumin alta;

"Rauha marttyyreille!!"

Amfiteatterissa vallitsi synkkä hiljaisuus.




KUUDESKYMMENESNELJÄS LUKU.


Caesarin puutarhoissa annetun näytännön jälkeen olivat vankilat
tuntuvasti tyhjentyneet. Tosin kaikki, joiden luultiin tunnustavan
itämaalaista harhaoppia, vieläkin otettiin kiinni ja vangittiin, mutta
ahdistajien saalis kävi yhä niukemmaksi, uhreja saatiin tuskin niin
paljon, että ne riittivät seuraaviin näytäntöihin, jotka niinikään
alkoivat kallistua loppuaan kohti. Kansassa, jota oli juotettu verellä,
saattoi huomata yhä ilmeisempiä kyllästymisen oireita, ja vangittujen
syyllisten kuulumaton lukumäärä teki sen yhä levottomammaksi.
Taikauskoisen Vestinuksen pelko valtasi tuhannet mielet. Kaupungilla
kerrottiin mitä kummallisimpia juttuja kristillisen jumalan
kostonhimosta. Vankilakuume, joka oli levinnyt kaupungille, oli omiaan
lisäämään pelkoa. Hautajaisia nähtiin yhtämittaa, ja yleinen mielipide
oli, että tuntematonta jumalaa oli lepytettävä uusilla »piaculoilla».
Temppeleissä uhrattiin Jupiterille ja Libitinalle. Vihdoin levisi
kaikista Tigellinuksen ja hänen kätyriensä ponnistuksista huolimatta
huhu, joka voitti yhä enemmän alaa, nimittäin se, että kaupunki oli
poltettu Caesarin käskystä ja että kristityt kärsivät syyttömästi.

Mutta juuri siitä syystä Nero ja Tigellinus eivät suinkaan lakkauttaneet
vainoja. Kansan rauhoittamiseksi jaettiin yhä uudelleen jyviä, viiniä ja
oliveja. Julistettiin määräyksiä, joiden mukaan talojen rakentaminen
tuli paljoa huokeammaksi kuin ennen, ja päätettiin kuinka leveitä
katujen tuli olla sekä kummoisia aineita rakentaessa sai käyttää, jotta
valkeanvaara tulevaisuudessa vältettäisiin. Caesar itse otti osaa
senaatin istuntoon ja neuvotteli innokkaasti »isien» kanssa kansan ja
kaupungin onnesta, mutta uhrien osalle ei langennut armon varjoakaan.
Maailman valtiaille oli pääasia, että kansa uskoisi armottoman
rangaistuksen kohtaavan yksin syyllisiä. Ei ainoakaan senaattori
korottanut ääntään puolustamaan kristittyjä, sillä kukaan ei uskaltanut
loukata Caesaria. Mutta ihmiset, joiden katse ulottui hiukan kauemma
tulevaisuuteen, vakuuttivat, että tämä uskonto oli järkyttävä
roomalaisen herrauden perustukset.

Ainoastaan kuolevat ja kuolleet luovutettiin sukulaisille, sillä Rooman
laki ei määrännyt kostoa kuolleille. Vinitiusta lohdutti se tieto, että
hän, jos Lygia kuolee, saa haudata hänet perhehautaansa ja itse levätä
hänen rinnallaan. Hän ei enää vähimmässäkään määrin toivonut voivansa
pelastaa häntä kuolemasta ja eli itsekin ikäänkuin ulkopuolella elämää,
kokonaan vaipuneena Kristukseen. Hän ei enää ajatellutkaan elämää
muualla kuin iäisyydessä, ja hänen uskonsa oli käynyt niin
järkähtämättömäksi, että iäisyys hänen silmissään näytti paljoa
todellisemmalta ja kouraantuntuvammalta kuin ajallinen elämä, jossa hän
siihen asti oli elänyt. Hartaus täytti hänen sydämensä. Hän muuttui,
vielä eläessään maailmassa, ruumiittomaksi olennoksi, joka ikävöi
täydellistä vapautusta sekä itselleen että toiselle rakastetulle
sielulle. Hän kuvitteli, että he Lygian kanssa käsi kädessä lähtevät
taivaaseen. Siellä Kristus siunaa heidät ja sallii heidän asua
kirkkaudessa, joka on rauhaisa ja ääretön niinkuin rusko taivaalla.
Ainoastaan sitä hän rukoili Kristukselta, että Kristus vapauttaisi
Lygian kidutuksesta sirkuksessa ja sallisi hänen rauhallisesti nukkua
vankilassa. Vinitius oli aivan vakuutettu, että hän kuolisi yhtaikaa
kuin Lygia. Hän käsitti, ettei hän siihen verimereen nähden, joka oli
vuodatettu, saanut toivoa että yksin Lygia pelastuisi. Olihan hän
Pietarilta ja Paavalilta kuullut, että heidänkin täytyisi kärsiä
marttyyrikuolema. Nähtyään Chilonin ristinpuulla oli hän sitäpaitsi
käsittänyt, että kuolema, yksin marttyyrikuolemakin, saattoi olla
suloinen. Sentähden hän vain toivoi, että kuolema pian tulisi heille
molemmille ja muuttaisi heidän huonon, surullisen ja raskaan kohtalonsa
paremmaksi.

Ajoittain hän jo tunsi haudantakaisen elämän esimakua. Surusta, joka
kaiken aikaa oli pitänyt heidän molempien sieluja kahleissaan, katosi
katoamistaan entinen kirpeä katkeruus, ja vähitellen se muuttui
pyhitetyksi, tyyneksi nöyrtymiseksi Jumalan tahdon alle. Vaivoin
Vinitius ennen oli purjehtinut vastatuuleen, hän oli taistellut ja
väsynyt. Nyt hän antoi mennä myötätuuleen ja oli vakuutettu, että aallot
vievät hänet iäisen rauhan satamaan. Hän arvasi, että Lygia, samaten
kuin hänkin, valmistautuu kuolemaan. Vaikka siis vankilanmuurit heitä
eroittavat, niin he jo kulkevat yhdessä. Ja sitä ajatellessa hymähti
Vinitius onnellisena.

Heidän ajatuksensa kulkivat todella aivan rinnan, ikäänkuin he joka
päivä pitkän aikaa olisivat vaihtaneet niitä. Lygiakaan ei toivonut eikä
ikävöinyt mitään muuta kuin elämää haudan tuolla puolen. Kuolema tuotti
hänelle pelastuksen hirveistä vankilanmuureista, Caesarin ja
Tigellinuksen käsistä; kuolema tuotti hänelle vapautuksen ja yhdisti
hänet ja Vinitiuksen. Tämän järkähtämättömän varmuuden rinnalla kävi
kaikki muu mitättömäksi. Kuoleman jälkeen oli Lygialle alkava
maallinenkin onni, sentähden hän tavallaan odotti kuolemaa niinkuin
morsian odottaa häiden aikaa.

Sama ääretön uskonpyörre, joka tempasi tuhansia Kristuksen uskon
ensimäisistä tunnustajista haudan tuonne puolen, oli tarttunut
Ursukseenkin. Hänenkään sydämensä ei pitkiin aikoihin ollut tahtonut
suostua Lygian kuolemaan, mutta kun vankilan muurien taakse joka päivä
tunki huhuja siitä, mitä amfiteattereissa ja puutarhoissa tapahtui, kun
kuolema näytti olevan kaikkien kristittyjen välttämätön kohtalo ja
samalla niin suuri onni, että se voitti kaikkien kuolevaisten käsitykset
onnesta, ei hän enää lopulta uskaltanut rukoilla Kristusta eikä kieltää
Lygialta sitä onnea tai siirtää sitä epämääräiseen tulevaisuuteen.
Yksinkertainen barbari arveli, että lygiläisten kuninkaan tytär taivaan
ihanuuden keskellä merkitsee enemmän kuin kokonainen lauma samanlaisia
moukkia, kuin hän itse on, ja että kuninkaan tytär iankaikkisessa
kunniassa saa istua likempänä »Karitsaa» kuin muut. Tosin hän oli
kuullut, että ihmiset Jumalan edessä ovat samanarvoiset, mutta hänen
sielunsa pohjalla kyti kuitenkin tunne, että kuninkaan, vieläpä kaikkien
lygiläisten kuninkaan tytär, toki on parempi kuin mikä orjatar hyvänsä.
Hän toivoi myöskin, että Kristus sallisi hänen vielä kauan aikaa
palvella Lygiaa. Hänellä itsellään oli vain yksi ainoa toivomus: se,
että hän saisi kuolla ristinpuussa kuten »Karitsa». Mutta sellainen
kuolema oli hänen silmissään niin suuri onni, ettei hän todellakaan
uskaltanut rukoilla sitä itselleen, vaikka hän tiesi, että Roomassa oli
tapana ristiinnaulita suurimpiakin pahantekijöitä. Hän arveli, että
hänet varmaankin määrätään kuolemaan villien petojen hampaissa, ja se
häntä huolestutti. Hän oli lapsuudestaan asti mielellään oleskellut
asumattomissa erämaissa, ainaisilla metsästysretkillä, ja niiden kautta
tullut lygiläisten joukossa kuuluisaksi yliluonnollisista voimistaan jo
ennenkuin hän oli mieheksi päässytkään. Metsästys oli hänelle pysynyt
niin mieluisana työnä, että hänen myöhemminkin, Roomassa ollessa, tuon
tuostakin oli täytynyt lähteä vivarioihin ja amfiteattereihin
katselemaan tuttuja ja tuntemattomia petoja. Kun hän ne näki, heräsi
hänessä vastustamaton taistelun ja tappamisen halu, ja sentähden hän
nytkin pelkäsi, että hänet, jos hänen amfiteatterissa täytyy kohdata
niitä, valtaa kristitylle sopimaton kiusaus, kristityn kun pitäisi
kuolla hurskaasti ja kärsivällisesti. Mutta hän luotti tässäkin
suhteessa Kristuksen huolenpitoon ja lohdutti itseään toisilla,
suloisemmilla ajatuksilla. Olihan hän kuullut »Karitsan» julistaneen
sodan helvetin voimia ja pahoja henkiä vastaan--jommoisina kristinoppi
piti kaikkia pakanallisia jumalia--ja siinä sodassa arveli hän ainakin
voivansa olla »Karitsalle» hyödyllinen ja osaavansa auttaa Häntä
paremmin kuin muut. Hän oli nimittäin vakuutettu, että hänen sielunsakin
täytyi olla väkevämpi muiden marttyyrien sieluja. Päiväkaudet hän vietti
rukouksessa, palveli vankeja, auttoi vartijoita ja lohdutti
prinsessaansa, joka suri sitä, ettei hän lyhyen elämänsä aikana ollut
ehtinyt tehdä niin paljo hyviä töitä kuin kuuluisa Thabita, josta
apostoli Pietari aikoinaan oli kertonut. Vartijat, jotka vankeudessakin
pelkäsivät jättiläisen hirveitä voimia--eihän niitä pidelleet mitkään
köydet eikä kahleet--rupesivat lopulta pitämään hänestä hänen
lempeytensä tähden. Monesti he olivat ihmetelleet hänen hyvää tuultaan
ja vihdoin he kysyivät häneltä syytä siihen. Silloin hän kertoi heille
mikä elämä häntä kuoleman jälkeen odottaa, ja hänen sanoistaan henki
niin järkähtämätön varmuus, että he kummissaan kuuntelivat häntä. Ensi
kerran he kuulivat, että maan allekin, jonne ei auringonsäde pääse, voi
päästä onnea. Ja kun hän kehoitti heitä uskomaan »Karitsaan», ei
kenenkään päähän pälkähtänyt pitää hänen työtään orjan työnä tai hänen
elämäänsä orjan elämänä, mutta monet ajattelivat omaa kohtaloaan, jonka
määränä oli kuolema.

Mutta kuolema tuotti heille vain uutta pelkoa eikä mitään hyvää, kun
sensijaan tuo lygiläinen jättiläinen ja neito, joka kuin kukkanen oli
viskattu vankilan olkiin, kulkivat sitä kohti riemulla, ikäänkuin
olisivat kulkeneet onnen portteja kohti.




KUUDESKYMMENESVIIDES LUKU.


Eräänä iltana tuli senaattori Scevinus tervehtimään Petroniusta ja puhui
laajalti kovista ajoista, joissa he molemmat elivät, ja Caesarista. Hän
puhui niin suoraan, että Petronius, vaikka he olivat ystävät, rupesi
käymään varovaiseksi. Scevinus sanoi maailman menevän nurin ja käyvän
ihan hulluksi ja arveli, että koko tämän sekasotkun täytyy päättyä
onnettomuuteen, joka on vielä paljoa hirveämpi kuin Rooman palo. Hän
väitti augustianienkin olevan tyytymättömiä ja sanoi, että pretorianien
toinen prefekti, Fenius Rufus, suurimmalla vastenmielisyydellä pani
täytäntöön Tigellinuksen hirveät määräykset sekä että koko Senecan perhe
oli äärimmilleen loukkaantunut Caesarille siitä tavasta, millä hän oli
kohdellut vanhaa opettajaansa ja Lucanusta. Vihdoin hän mainitsi, että
kansa, yksin pretorianitkin olivat tyytymättömät ja että Fenius Rufuksen
oli onnistunut voittaa puolelleen suuri osa viimemainittuja.

"Miksi sinä tätä kerrot?" tutkisteli Petronius.

"Olen huolissani Caesarista," vastasi Scevinus. "Muuan minun
sukulaiseni, jonka nimi on Scevinus, kuten minunkin, kuuluu
pretorianeihin, ja häneltä minä olen saanut tietää mitä leirissä
tapahtuu... Tyytymättömyys kasvaa sielläkin. Katso, olihan Kaligulakin
hullu, mutta siksipä ilmestyikin Cassius Chaerea... Hänen tekonsa oli
julma, ja tuskinpa kukaan meistä sitä kiittää, mutta kuitenkin täytyy
myöntää, että Chaerea vapautti maailman hirviöstä."

"Sinä tarkoitat siis," virkkoi Petronius, "näin: »en kehu Chaereaa,
mutta hän oli päättäväinen mies, ja suokoot jumalat, että meillä olisi
sellaisia niin paljo kuin suinkin!»"

Samassa Scevinus vaihtoi puheenainetta ja rupesi odottamatta kehumaan
Pisoa. Hän ylisti hänen perhettään, hänen jalosukuisuuttaan, hänen
hellää suhdettaan vaimoonsa hänen älyään, tyyneyttään ja miten
erinomaisella taidolla hän osasi voittaa kansan suosion.

"Caesar on lapseton," sanoi hän, "ja kaikki pitävät Pisoa hänen
seuraajanaan. Varmaan jokainen kaikin voimin auttaisi häntä pääsemään
valtaan. Fenius Rufus rakastaa häntä, Anneuksen suku on häneen hellästi
kiintynyt. Plautius Lateranus ja Tullius Senecio ovat valmiit hänen
tähtensä menemään vaikka tuleen. Samoin Natalis ja Subrius Flavius,
Sulpicius Asper ja Atranius Quinctianus, yksin Vestinuskin."

"No viimemainitusta ei Pisolle ole paljoakaan hyötyä," huomautti
Petronius. "Vestinus pelkää omaa varjoaankin."

"Vestinus kyllä pelkää unia ja henkiä," myönsi Scevinus, "mutta hän on
sentään taitava mies, josta varmaan vielä tehdään konsuli. Ja ethän sitä
lukene hänelle viaksi, että hän hengissään on kristittyjen vainoja
vastaan. Soisithan itsekin, että siitä hullutuksesta tulisi loppu."

"En itseni, mutta Vinitiuksen tähden," vastasi Petronius. "Vinitiuksen
tähden tahtoisin pelastaa erään tytön, mutta en voi tehdä mitään, sillä
olen joutunut Vaskiparran epäsuosioon."

"Kuinka? Etkö näe, että Caesar jo lähestyy sinua ja puhuu kanssasi? Ja
selitänpä heti minkätähden. Hän hankkii taaskin matkaa Akaiaan ja aikoo
kreikaksi esittää omia laulujaan. Hän haluaa kiihkeästi päästä tälle
matkalle, mutta samalla hän pelkää kreikkalaisten ivaa. Hän kuvittelee,
että hän tällä retkellä tulee kokonaan joko voittojen kukkulalle tai
lankeamaan epäonnistumisen syvimpään kuiluun. Hän tarvitsee hyviä
neuvoja ja tietää, ettei kukaan pysty jakelemaan niitä niin runsaassa
määrin kuin sinä. Siitä syystä sinä taasen pääset armoihin."

"Voisihan Lucanus täyttää minun sijani."

"Vaskiparta ei kärsi häntä. Hengissä hän jo aikoja sitten on tuominnut
hänet kuolemaan. Nyt hän vain etsii tekosyytä--hän etsii aina sellaisia.
Lucanus kyllä ymmärtää, että hänen on pidettävä kiirettä."

"Kautta Castorin!" huudahti Petronius. "Saatat olla oikeassa! Mutta
tiedänpä vielä toisenkin keinon, jonka avulla saatan pian päästä
suosioon."

"No, minkä?"

"Sen, että menen kertomaan Vaskiparralle, mitä sinä juuri kerroit
minulle."

"Enhän minä ole sanonut mitään!" huudahti Scevinus huolissaan.

Petronius laski käden hänen olkapäälleen.

"Sanoithan Caesaria hulluksi, ennustit, että Pisosta tulee hänen
seuraajansa, ja lausuit: »Lucanus kyllä ymmärtää, että hänen on
pidettävä kiirettä». Minkätähden te sitten tahdotte pitää kiirettä,
rakkahimpani? Scevinus kalpeni, ja hyvän aikaa he katselivat toisiaan
silmästä silmään."

"Ethän kerro mitään!!"

"Kautta kyprottaren! Kuinka hyvin sinä minut tunnet! Ei! en kerro. En
ole kuullut mitään... Ymmärräthän! Elämä on lyhyt, ei tässä edeltäkäsin
viitsi ryhtyä mihinkään! Pyydän vain, että tänäpänä kävisit
tervehtimässä Tigellinusta ja että puhuisit hänen kanssaan yhtä kauan
kuin olet puhunut minun kanssani! Mistä hyvänsä vain!"

"Minkätähden?"

"Sentähden, että jos Tigellinus joskus sanoisi minulle: »Scevinus kävi
sinun luonasi», minä voisin vastata: »hän kävi samana päivänä sinunkin
luonasi»."

Kun Scevinus tämän kuuli, taittoi hän norsunluisen kepin, joka oli hänen
kädessään, ja virkkoi:

"Kohdatkoon onnettomuus tätä keppiä! Menen kun menenkin tänään
Tigellinuksen luo ja sitten Nervan kemuihin. Kai sinäkin tulet? Joka
tapauksessa kai näemme toisemme ylihuomenna amfiteatterissa, jossa
silloin viimeiset kristityt esiintyvät!... Näkemiin asti!"

"Ylihuomenna!" toisti Petronius jäätyään yksin. "Aika on täpärällä.
Vaskiparta tarvitsee minua todella Akaiassa, ehkä hän sentähden ottaa
sanoistani vaarin."

Hän päätti koettaa viimeistä keinoaan.

Nervan kemuissa Caesar todella itse ilmoitti haluavansa levätä
vastapäätä Petroniusta, voidakseen jutella Akaiasta. Hän tahtoi
neuvotella siitä, missä kaupungeissa olisi paras esiintyä, missä
nimittäin saattoi toivoa suurinta menestystä. Atenalaisten suosio
hänellä oli silmämääränä, mutta heitä hän pelkäsi. Muut augustianit
kuuntelivat keskustelua tarkkaavaisuudella, voidakseen sivumennen
temmata jonkun sirpaleeen Petroniuksen viisaudesta ja sitten myöhemmin
käyttää sitä hyväkseen omanaan.

"Tuntuu siltä kuin en tähän asti olisi elänytkään," virkkoi Nero, "ja
kuin vasta Kreikassa syntyisin maailmaan."

"Synnyt uuteen kunniaan ja kuolemattomuuteen," vastasi Petronius.

"Toivon, että niin käy ja ettei Apollo rupea kateelliseksi. Jos
voittajana palaan kotiin, uhraan hänelle hekatombin, jonka vertaista ei
yksikään jumala vielä ole saanut."

Scevinus rupesi lausumaan Horatiuksen runoa:

   »Sic te diva potens Cypri
   sic fratres Helenae, lucida sidera,
   ventorumque regat Pater...»

   [»Ohjatkoon sinua Kypron mahtava herratar,
   Helenan veljet, loistavat tähdet
   ja tuulien isä...»]

"Laiva odottaa jo Napolissa," virkkoi Caesar. "Tahtoisin lähteä matkalle
vaikkapa huomenna."

Silloin Petronius nousi, katsoi Neroa suoraan silmiin ja lausui:

"Salli, oi jumalallinen, että ennen lähtöä panen toimeen hääjuhlat,
joihin ennen muita pyydän sinut."

"Hääjuhlat? Kenen?" kysyi Nero.

"Vinitiuksen, joka menee naimisiin lygiläisen kuninkaantyttären ja sinun
panttivankisi kanssa. Tosin hän tällä hetkellä on vankeudessa, mutta
ensinnäkin häntä panttivankina ei saa vangita, ja toiseksi sinä itse
lupasit Vinitiukselle, että hän saa naida hänet. Koska sinun päätöksesi
ovat yhtä järkähtämättömät kuin Zeuksen, niin käske päästää hänet
vapaaksi vankeudesta, ja minä annan hänet sulhaselle."

Petroniuksen kylmäverisyys ja tyyni itsetietoisuus saattoivat Neron
hämilleen. Hän joutui aina hämilleen, kun joku puhutteli häntä sillä
tavalla.

"Tiedän kyllä," sanoi hän, painaen silmänsä maahan. "Olen kyllä
ajatellut sekä häntä että jättiläistä, joka nujersi Crotonin."

"Siinä tapauksessa he molemmat ovat pelastetut," vastasi Petronius
tyynesti.

Mutta samassa riensi Tigellinus herransa avuksi.

"Hän on vankeudessa Caesarin tahdosta, ja sanoithan itse, Petronius,
että Caesarin päätökset ovat järkähtämättömät."

Kaikki läsnäolijat tunsivat Vinitiuksen ja Lygian historian ja tiesivät
tarkalleen, mistä oli kysymys. He vaikenivat sentähden ja odottivat
uteliaina miten keskustelu päättyisi.

"Hän on vankeudessa siksi, että sinä olet erehtynyt, siksi, ettet tunne
kansojen oikeutta, vastoin Caesarin tahtoa," huomautti Petronius
painolla. "Sinä olet Tigellinus, tyhmä mies, mutta et toki sinäkään
väittäne Lygian polttaneen Roomaa. Jos muuten väittäisitkin, niin ei
Caesar sinua uskoisi."

Nero oli jo tyyntynyt. Hän rupesi räpyttelemään likinäköisiä silmiään ja
ilme hänen kasvoissaan oli sanomattoman ilkeä.

"Petronius on oikeassa," sanoi hän hetken kuluttua. Tigellinus katseli
häneen kummissaan.

"Petronius on oikeassa," toisti Nero. "Huomenna avautuvat tytölle
vankilan ovet, ja hääjuhlasta saamme ylihuomenna puhua amfiteatterissa."

"Jouduin taaskin tappiolle," ajatteli Petronius.

Kotiin palattuaan oli hän aivan varma siitä, että Lygian viimeinen hetki
oli käsissä. Ylihuomenna lähetti hän jo erään luotetun vapautettunsa
amfiteatteriin sopimaan, spolariumin johtajan kanssa, että hän
luovuttaisi hänelle Lygian ruumiin. Petronius tahtoi nimittäin antaa sen
Vinitiukselle.




KUUDESKYMMENESKUUDES LUKU.


Ennen oli iltanäytäntöjä annettu sekä sirkuksessa että amfiteatterissa
ani harvoin ja vain satunnaisesti, mutta Neron aikana ne kävivät
tavallisiksi. Augustianit pitivät niistä, sillä niitä seurasi
tavallisesti juhlia ja juominkeja, jotka kestivät aamuun asti. Kansa oli
tosin jo kyllästynyt vereen, mutta kun se kuuli, että kilpaleikit nyt
ovat loppumaisillaan ja että viimeisten kristittyjen tulee kuolla illan
näytännössä, suuntasivat lukemattomat laumat askeleensa amfiteatteriin.
Augustianit saapuivat paikalle joka mies, sillä he tiesivät, ettei
näytäntö olisi tavallista laatua, vaan että Caesar oli päättänyt
valmistaa itselleen murhenäytelmän Vinitiuksen tuskista. Tigellinus oli
pitänyt salassa, mikä kidutuskeino oli määrätty nuoren tribunin
morsiamelle, ja tämä asianhaara oli vain omiaan kiihoittamaan yhteistä
uteliaisuutta. Ne, jotka ennen olivat nähneet Lygian Plautiusten luona,
kertoivat kummia hänen kauneudestaan. Toiset keskustelivat innokkaasti
siitä, saisivatko he todella tänään nähdä hänet arenalla, sillä useat
niistä, jotka Nervan kemuissa olivat kuulleet Caesarin vastauksen
Petroniukselle, tulkitsivat sen kahdella eri tavalla. Muutamat
selittivät sen nimittäin niin, että Nero antaa tai ehkä on jo antanut
neidon Vinitiukselle: olihan hän panttivanki, joka vapaasti sai palvella
mitä jumalaa tahtoi ja jota kansojen oikeus ei sallinut rangaista.

Epävarmuus, odotuksen kiihko ja uteliaisuus oli vallannut kaikki
läsnäolevat. Caesar saapui paikalle tavallista aikaisemmin, ja samassa
ruvettiin taasen kuiskaileman, että tänään varmaan tapahtuu jotakin
erinomaista. Caesarin seurassa oli nimittäin paitsi Tigellinusta ja
Vatiniusta Cassius, jättiläiskokoinen ja tavattoman väkevä sadanpäämies,
jonka Caesar tavallisesti otti matkaansa, kun hän tarvitsi puolustajaa,
esimerkiksi kun hänen tuli halu lähteä yöllisille huviretkille
Suburraan--niiden nimeksi oli pantu »sagatio»--ja urheiluna oli
pyydystää vastaan tulevia naisia sotilasviittaan. Yleisö huomasi, että
itse amfiteatterissakin oli ryhdytty varokeinoihin. Pretorianivartijoita
oli lisätty, eikä heidän komentajanaan ollut sadanpäämies, vaan tribuni
Subrius Flavius, mies, joka oli tunnettu Neron sokeaksi puolustajaksi.
Selvästi saattoi huomata, että Nero oli tahtonut varustautua ottamaan
vastaan kaikkia Vinitiuksen epätoivonpurkauksia, ja se oli tietysti
omiaan kiihoittamaan uteliaisuutta entistä enemmän.

Kaikkien katseet kääntyivät jännitetyllä uteliaisuudella siihen
paikkaan, missä onneton sulhanen istui. Hän oli hyvin kalpea ja otsalta
valui hikipisaroita. Ei hän illan tapahtumista tietänyt enempää kuin
muutkaan katselijat, mutta levottomuus kalvoi häntä sielun pohjaa
myöten. Petronius, joka tosin ei itsekään tarkalleen tietänyt mitä
tapahtuisi, ei ollut sanonut hänelle mitään. Nervan kemuista palatessaan
hän vain oli kysynyt, oliko Vinitius valmis kaikkeen. Sittemmin hän
myöskin oli kysynyt, tulisiko hän näytäntöön. Vinitius oli molempiin
kysymyksiin vastannut: »kyllä!», mutta sitten hänen pintaansa oli
alkanut karmia, sillä hän oli käsittänyt, ettei Petronius tehnyt
kysymyksiään suotta. Hän oli viime aikoina elänyt ikäänkuin ulkopuolella
elämää, itse puolestaan vaipuneena ajattelemaan kuolemaa ja toivottaen
kuolemaa Lygialle, sillä olihan kuolema tuottava heille sekä vapauden
että erottamattoman yhdyselämän. Mutta nyt hän tunsi, että on aivan
toista etäältä kuvitella viimeistä hetkeä rauhallisena nukkumisena kuin
lähteä katselemaan sen ihmisen kiduttamista, joka on elämää rakkaampi.
Kaikki entiset tuskat tulivat valtavalla voimalla takaisin. Tyyntynyt
epätoivo alkoi taasen raivota hänen sielussaan; hänet valtasi vanha
halu: hän tahtoi pelastaa Lygian mistä hinnasta hyvänsä. Hän oli aamusta
alkaen koettanut päästä cuniculumeihin katsomaan, olisiko Lygia niissä,
mutta pretorianisotamiehet vartioivat kaikkia ovia, ja käskyt olivat
tällä kertaa olleet niin ankarat, etteivät tututkaan sotamiehet
taipuneet rukouksien eikä kullan vaikutuksesta. Vinitius arveli, että
epävarmuus tappaa hänet jo ennenkuin hän ehtii näytäntöä nähdäkään.
Hänen sydämensä pohjalla kyti sentään vielä se toivo, että Lygia ehkä ei
ole amfiteatterissa ja että hänen pelkonsa ehkä on turha. Ajoittain hän
tarttui tähän toivoon kaikin voimin. Hän koetti ajatella, että Kristus
on voinut kutsua hänet luokseen vankilasta, sillä sirkuskidutukseen Hän
ei voi sallia hänen joutua. Ennen oli Vinitius päättänyt kaikessa
alistua Hänen tahtoonsa, mutta nyt, kun hän tyhjin toimin palasi
cuniculumin ovelta paikalleen amfiteatterissa ja kun hän huomasi, että
kaikki häneen uteliaasti katselivat, tunsi hän, että hirveimmätkin
otaksumat saattavat toteutua. Silloin hän kiihkeästi rupesi hengissään
rukoilemaan pelastusta ja hänen rukouksensa kävi miltei uhkaavaksi.
»Sinä voit!» toisteli hän toistelemistaan ja väänteli epätoivoissaan
käsiään. »Sinä voit!» Hän ei ollut saattanut ajatella, että tämä hetki
todellisuudessa olisi niin hirveä. Hän ei tietänyt mitä hänen sielussaan
tapahtui, ainoastaan sen hän tiesi, että jos hänen täytyy nähdä Lygiaa
kidutettavan, niin hänen rakkautensa muuttuu vihaksi ja hänen uskonsa
epätoivoksi. Samalla nämä tunteet häntä kauhistuttivat, sillä hän
pelkäsi loukkaavansa Kristusta, jolta hän juuri oli rukoillut armoa ja
ihmettä. Ei hän enää rukoillut, että Lygia saisi jäädä eloon, hän tahtoi
vain, että hän kuolisi ennenkuin hänet kuljetettaisiin arenalle. Hän
rukoili tuskansa syvimmästä kuilusta: »Älä kiellä minulta tätä yhtä
ainoaa! Minä lupaan sitten rakastaa sinua vielä paljoa enemmän kuin
tähän asti.» Vihdoin hänen ajatuksensa särkyivät niinkuin aallot, joita
vihuri repii. Hänet valtasi halu kostaa ja vuodattaa verta. Hänen teki
hurjasti mieli karata Neron kimppuun ja kuristaa hänet koko yleisön
nähden, ja samalla hän tunsi, että hän sillä halulla loukkaa Kristusta
ja rikkoo Hänen käskynsä. Tuon tuostakin hänen päähänsä vielä välähti
toivo, että kaikkivoipa ja laupias käsi torjuu vaaran, joka hänen
sieluaan tärisyttää, mutta samassa toivo sammui ja sijaan tuli ääretön
alakuloisuus: se, joka ainoalla sanalla olisi voinut hävittää tämän
sirkuksen ja pelastaa Lygian, hylkäsi hänet, vaikka tyttö Häneen luotti
ja Häntä rakasti puhtaan sydämensä koko voimalla. Siellä hän nyt makaa
pimeässä cuniculumissa, heikkona, turvatonna, hylättynä, eläimistyneiden
vartijoiden armojen varassa, ehkäpä henkitoreissaan, ja Vinitiuksen
täytyy neuvotonna odottaa tässä hirveässä amfiteatterissa, tietämättä
mikä kidutustapa hänelle on määrätty ja mitä hän hetkisen perästä saa
nähdä. Kuten ihminen, joka putoaa kuiluun, tarttuu kaikkeen mitä sen
syrjällä kasvaa, niin Vinitiuskin, kun hänen mielensä alkoi kuohua,
tarttui ajatukseen, että yksin usko hänet voi pelastaa. Ei ollut
jäljellä muuta kuin se ainoa keino! Olihan Pietari sanonut, että usko
voi järkyttää maan perustukset!

Hän kokosi siis voimansa, tukahutti epäilyksensä, keskitti koko
olentonsa voimat sanaan: »uskon» ja odotti ihmettä.

Mutta kuten liiaksi jännitetyn kielen täytyy katketa, niin hänenkin
jännityksensä laukesi. Kalman kalpeus peitti hänen kasvonsa ja ruumis
alkoi kangeta. Hän ajatteli, että hänen rukouksensa oli kuultu, sillä
nyt hän kuolee. Varmaan Lygia myöskin kuolee, ja Kristus ottaa heidät
sillä lailla luoksensa. Arena, lukemattomien läsnäolijaan valkeat togat,
tuhansien lamppujen ja soihtujen valo, kaikki katosi hänen silmistään.

Mutta tämä voimattomuus ei kestänyt kauaa. Hetkisen perästä hän heräsi,
kärsimättömän yleisön jalkojen töminä hänet herätti.

"Olet sairas!" huudahti Petronius. "Anna kantaa itsesi kotiin!"

Ja välittämättä Caesarista nousi hän tukemaan Vinitiusta ja päätti
seurata häntä kotiin. Hän sääli häntä sydämensä pohjasta ja samalla
häntä harmitti niin, että hän töin tuskin saattoi hillitä mielensä kun
hän näki Caesarin smaragdin läpi tarkastavan Vinitiusta ja mielihyvällä
tutkivan hänen tuskiaan, ehkäpä sitten kirjoittaakseen niistä pöyhkeitä
säkeitä ja saadakseen yleisön kättentaputuksia.

Vinitius ravisti päätään. Hän saattoi kuolla tänne amfiteatteriin, mutta
liikahtaa paikaltaan hän ei voinut. Saattoahan näytäntö sitäpaitsi alkaa
minä hetkenä hyvänsä.

Seuraavana hetkenä kaupungin prefekti todella otti esiin punaisen huivin
ja antoi merkin. Samassa rupesivat saranat vastapäätä Caesarin podiumia
narisemaan, ja mustasta kidasta astui kirkkaasti valaistulle arenalle
Ursus.

Jättiläinen räpytteli silmiään, sillä nähtävästi arenan valo häikäisi
häntä. Sitten hän asteli keskelle arenaa ja katseli ympärilleen,
ikäänkuin hän olisi tahtonut tarkastaa, mikä häntä täällä oikeastaan
kohtaa. Kaikki augustianit ja suurin osa katselijoita tiesi, että tämä
mies oli tappanut Crotonin. Hänen ilmestyessään näyttämölle alkoi
kaikilta riveiltä kuulua mutinaa. Roomassa ei ollut puutetta
miekkailijoista, joiden väkevyys voitti tavallisten ihmisvoimien määrän,
mutta tällaista eivät quiritien silmät ikinä olleet nähneet. Cassius,
joka seisoi Caesarin podiumissa, näytti tämän lygiläisen rinnalla aivan
mitättömältä ihmiseltä. Senaattorit, vestalittaret, Caesar, augustianit
ja kansa katselivat tuntijan ja harrastajan nautinnolla hänen
voimakkaita, tukevia pohkeitaan, jotka olivat kuin pölkyt, rintaa, joka
oli kuin kahdesta kilvestä yhdistetty, ja herkulesmaisia käsivarsia.
Melu kasvoi joka hetki. Kansanjoukolle ei suorastaan olisi voinut
tarjota suurempaa nautintoa kuin nähdä tuollaiset lihakset jännityksessä
ja kamppailussa arenalla. Melu muuttui huudoiksi. Kysyttiin, missä se
kansa asuu, josta lähtee tuollaisia jättiläisiä. Mutta Ursus seisoi
keskellä arenaa, alastomana, muistuttaen kivistä kolossia enemmän kuin
ihmistä, surumieliset barbaari kasvot ällistyksissään. Kun hän huomasi
arenan tyhjäksi, rupesi hän taivaansinisillä silmillään, jotka olivat
viattomat kuin lapsen, katselemaan ympärilleen, vuoroin yleisöön,
vuoroin Caesariin, vuoroin cuniculumien ristikkoihin, joista hän odotti
pyöveleitään.

Arenalle astuessaan oli hänen yksinkertaiseen sydämeensä vielä viimeisen
kerran välähtynyt toivo, että häntä ehkä odottaa risti, mutta kun ei hän
nähnyt ristiä eikä valmista kuoppaa, arveli hän, ettei hän ollut
mahdollinen saamaan osakseen sellaista armoa, vaan että hänen täytyy
kuolla toisella tavalla--varmaan petojen kynsissä. Hänellä ei ollut
aseita, ja hän päätti kuolla tyynesti ja kärsivällisesti, niinkuin
»Karitsan» tunnustajan sopii. Ensinnä hän kuitenkin tahtoi rukoilla
Vapahtajaa. Hän lankesi siis polvilleen arenalle, pani kädet ristiin ja
nosti silmänsä tähtiä kohti, jotka tuikkivat sirkuksen kattoaukon läpi.

Tämä asentopa ei laisinkaan miellyttänyt joukkoa. Se oli saanut ihan
tarpeekseen kristityistä, jotka kuolivat kuin lampaat. Ymmärrettiin,
että näytäntö menee aivan hukkaan, jollei jättiläinen rupea puolustamaan
itseään. Siellä täällä alettiin usutella. Jotkut huusivat
mastigoforeille, joiden tehtävä oli ruoskia miekkailijoita, jolleivät he
tahtoneet taistella. Hetkisen perästä kaikki sentään vaikenivat, sillä
eihän kukaan tietänyt, mikä jättiläistä odotti ja eikö hän taistelisi,
kun joutuisi katselemaan kuolemaa suoraan silmiin.

Odotusta ei enää kestänyt kauaa. Äkkiä alkoi kuulua messinkitorvien
läpitunkevia toitotuksia. Tämä merkki avasi ristikon vastapäätä Caesarin
podiumia, ja petojen karjuessa tulla karautti arenalle hurja
germanilainen härkä, sarvissa kantaen naisen ruumista.

"Lygia, Lygia!" huusi Vinitius.

Sitten hän painoi kätensä ohimojaan vastaan, väänteli niinkuin ihminen,
jonka sisään on pistetty terävä tikari, ja rupesi käheällä, oudolla
äänellä toistelemaan:

"Uskon! uskon!... Kristus! ihmettä!!"

Hän ei edes tuntenut, että Petronius samassa peitti hänen päänsä
togalla. Hän luuli kuoleman tai tuskan sumentaneen silmänsä. Hän ei
nähnyt eikä kuullut. Hirveä tyhjyyden tunne oli vallannut hänet. Hänen
päähänsä ei jäänyt ainoatakaan ajatusta, ainoastaan huulet ääntelivät
kuin mielisairauden tilassa:

"Uskon! uskon! uskon!"

Amfiteatterissa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Augustianit nousivat
kaikki paikoiltaan, sillä arenalla tapahtui kummia. Kun tuo nöyrä ja
kuolemaan valmistunut lygilainen näki prinsessansa villin pedon
sarvissa, säpsähti hän ikäänkuin tuli olisi karannut hänen suoniinsa,
oikaisi selkänsä suoraksi ja rupesi juoksemaan raivoisan pedon perässä.

Kaikkien rinnoista tunki lyhyt hämmästynyt huuto, jota seurasi synkkä
hiljaisuus: lygilainen oli silmänräpäyksessä saavuttanut raivostuneen
härän ja käynyt kiinni sen sarviin.

"Katso!" huudahti Petronius, riistäen togan Vinitiuksen silmien edestä.

Vinitius kokosi voimansa, kurotti eteenpäin kalmankalpeat kasvonsa ja
rupesi lasittunein, tajuttomin silmin katselemaan arenalle.

Yleisö ei uskaltanut edes hengittää. Amfiteatterissa olisi saattanut
kuulla kärpäsen surinan. Ihmiset eivät olleet uskoa omia silmiään.
Sellaista ei ollut ikinä nähty, niin totta kuin Rooma oli Rooma.

Lygilainen piti villiä petoa sarvista. Hänen jalkansa kaivautuivat
nilkkoja myöten hiekkaan, selkä taipui kuin jännitetty jousi, pää upposi
hartioiden väliin, käsivarsien lihakset pingoittuivat niin, että iho oli
halkeamaisillaan niiden pulleudesta, mutta härkä ei päässyt paikoiltaan.
Sekä mies että peto pysyivät niin liikkumattomina, että katselijat
luulivat näkevänsä Herkuleksen tai Theseuksen urotöitä esittävän kuvan
tai kiveen hakatun ryhmän. Mutta tuon näennäisesti rauhaisen kuoren alla
kamppaili kaksi äärimmilleen jännitettyä voimaa. Sekä härkä että mies
painoivat jalkansa hiekkaan, mutta härän tumma, karvainen ruumis
kiemuroi niin, että se oli kuin jättiläiskokoinen kerä. Kumpi väsyy,
kumpi ensinnä kaatuu? Se kysymys merkitsi tänä hetkenä kamppailutaidon
tuntijoille ja harrastajille enemmän kuin heidän oma kohtalonsa, koko
Rooma ja sen maailmaa hallitseva valta. Lygilainen oli heidän silmissään
puolijumala, joka ansaitsi sekä kunniaa että kuvapatsaita. Jo nousi
Caesarkin seisomaan. Kuullessaan puhuttavan miehen voimista olivat hän
ja Tigellinus tahallaan päättäneet panna toimeen tällaisen näytelmän.
Leikkiä laskien olivat he puhuneet keskenään: »voittakoon vain
Crotonin-surmaaja härän, jonka hänen kanssakamppailijakseen valitsemme»,
mutta nyt he kummissaan katselivat kuvaa, joka oli heidän edessään,
ikäänkuin eivät olisi voineet käsittää sitä todelliseksi.
Amfiteatterissa oli ihmisiä, jotka olivat nostaneet kätensä ilmaan ja
jääneet siihen asentoon. Toisten otsalta valui virtoina hiki, ikäänkuin
he itse olisivat kamppailleet pedon kanssa. Koko sirkuksessa ei kuulunut
muuta kuin lamppujen sihinää ja soihduista putoilevien karsien
kahahdukset. Ääni kuoli katselijain huulille, mutta sydän löi sen sijaan
niin, että rinta oli haljeta. Kaikista tuntui kamppailu kestävän
vuosisatoja.

Mutta mies ja peto pysyivät yhä paikoillaan kauheassa jännityksessä,
ikäänkuin maahan naulattuina.

Kumea, härän mylvinnän kaltainen ääni kuului nyt arenalta, ja samassa
pääsi kaikkien katselijain rinnoista parahdus. Sitten hiljeni kaikki.
Ihmiset luulivat näkevänsä unta: jo rupesi härän ääretön pää kiertymään
barbarin kourissa.

Lygiläisen kasvot, niska ja käsivarret kävivät niin punaisiksi kuin
purppura, ja hänen selkänsä taipui vieläkin enemmän. Saattoi huomata,
että hän keräsi viimeiset yliluonnolliset voimansa sekä ettei niitä enää
kauaa riittäisi.

Härän mylvinä kävi yhä kumeammaksi, käheämmäksi ja tuskallisemmaksi.
Jättiläisen rinnassa kulki hengitys sihisten. Pedon pää kiertyi
kiertymistään, ja kidassa loksahti pitkä, vaahtoinen kieli.

Hetken perästä kuulivat likinnä istuvat katselijat ikäänkuin luiden
ritinää, sitten kaatui peto maahan: sen niska oli vääntynyt nurin.

Jättiläinen irroitti silmänräpäyksessä nuoran sen sarvista, otti tytön
syliinsä ja rupesi hengittämään hätäisesti.

Hänen kasvonsa kalpenivat, hiki uitti hiukset läpimäriksi, hartiat ja
käsivarret olivat kuin veteen kastetut. Hetkisen hän seisoi kuin
tiedotonna, sitten hän nosti silmänsä ja loi katseensa yleisöön.

Koko amfiteatteri joutui riemun raivoon.

Muutaman tuhannen katselijan suosionosoitukset panivat rakennuksen
seinät tärisemään. Sellaista innostusta ei ollut nähty koko näytäntöjen
aikana. Ylärivien katselijat jättivät paikkansa ja rupesivat lappamaan
alas sekä tunkeutuivat käytäviin, jotta paremmin näkisivät jättiläisen.
Kaikkialta kuului ääniä, jotka pyysivät armoa, intohimoisia,
itsepintaisia ääniä, jotka pian paisuivat valtavaksi huudoksi.
Jättiläinen oli käynyt ruumiillista voimaa ihailevan yleisön lemmikiksi
ja Rooman ensimäiseksi henkilöksi.

Hän puolestaan ymmärsi, että joukko anoi hänelle elämää ja vapautta,
mutta kaikesta päättäen hän ei ajatellut yksin omaa itseään. Hetkisen
hän katseli ympärilleen, sitten hän likeni Caesarin podiumia ja
sylkyttäen impeä käsivarsillaan nosti silmänsä, joissa oli rukoileva
ilme. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut sanoa:

"Armahtakaa häntä! pelastakaa hänet! hänen tähtensä minä sen tein!"

Yleisö käsitti täydellisesti mitä hän tarkoitti. Sekä kansan että
ritarien ja senaattorien sydän heltyi, kun he näkivät neidon lygiläisen
sylissä. Hän oli jättiläisen rinnalla kuin pieni lapsi. Hänen hienot,
alabasterinkarvaiset kasvonsa, hänen avuttomuutensa, hirveä vaara,
josta jättiläinen hänet oli pelastanut, hänen kauneutensa ja
rakkautensa--kaikki oli omiaan liikuttamaan mieliä. Toiset arvelivat
näkevänsä isän, joka rukoilee armoa lapselleen. Säälin tunne puhkesi
äkkiä ilmoille kuin liekki. Johan verta oli vuodatettu tarpeeksi, johan
kuolemaa ja kidutusta oli nähty yllin kyllin. Yleisö alkoi anoa armoa
molemmille, ja äänissä värisi kyynelten kaiku.

Ursus kierteli arenaa, yhä kiikutellen neitoa käsivarsillaan ja
silmillään ja liikkeillään rukoillen, että hän saisi elää. Mutta
Vinitius kimmahti äkkiä paikoiltaan, hypähti rintanojan yli, joka erotti
ensimäiset istumapaikat arenasta, riensi Lygian luo ja peitti togallaan
hänen alastoman ruumiinsa.

Sitten hän repäisi auki tunican rintansa kohdalta, paljasti haavojen
arvet, jotka hän oli saanut Armenian sodassa, ja ojensi käsivartensa
kansan puoleen.

Silloin syntyi amfiteatterissa innostus, jonka vertaista ei ikinä ole
vielä nähty. Kansanjoukko tömisteli jalkojaan ja ulvoi. Armoa anovat
äänet kävivät suorastaan uhkaaviksi. Ihmiset eivät puolustaneet
ainoastaan jättiläistä, vaan sekä neitoa että soturia ja heidän
rakkauttaan. Tuhannet katselijat kääntyivät Caesarin puoleen, heidän
silmistään säihkyi viha ja kädet pusertuivat nyrkeiksi. Mutta Caesar
viivytteli eikä tietänyt, mitä tehdä. Tosin hän ei erityisesti vihannut
Vinitiusta, eikä Lygiankaan kuolema saattanut tuottaa hänelle mitään
hyötyä, mutta hän olisi tahtonut nähdä härän sarvillaan lävistävän tytön
ruumiin tai tallaavan sen mäsäksi jalkojensa alle. Hänen synnynnäinen
julmuutensa, eläimistynyt mielikuvituksensa ja himonsa nautti
sellaisista näytelmistä. Ja nyt tahtoi kansa riistää häneltä nautinnon
aivan silmien edestä. Viha leimahti hänen pöhöttyneille kasvoilleen, kun
hän sitä ajatteli. Ei itserakkauskaan olisi sallinut hänen alistua
joukon tahdon alle, mutta hänen myötäsyntyinen pelkuruutensa esti häntä
ryhtymästä sitä vastustamaan.

Hän rupesi nyt tähystelemään eikö hän edes augustianien joukossa näkisi
sormia, jotka viittaisivat alaspäin, s.o. antaisivat kuolon merkkiä.
Petroniuksen käsi oli pystyssä, ja hänen kasvonsa tähtäsivät miltei
uhkaavasti Caesariin. Taikauskoinen mutta haaveiluun taipuvainen
Vestinus, joka pelkäsi henkiä, mutta ei ihmisiä, antoi armon merkin.
Samoin teki Scevinus, Nerva, Tullius Senecio, vanha, kuuluisa päällikkö
Ostorius Scapula, Antistus, Piso, Vetus, Crispinus, Minutius Termus,
Pontius Telesinus ja Traseas, jota kansa kunnioitti. Kun Caesar tämän
näki, otti hän loukkaantuneena ja harmissaan smaragdin silmänsä edestä,
mutta samassa Tigellinus, joka kaikella muotoa tahtoi vahingoittaa
Petroniusta, kumartui hänen puoleensa ja virkkoi:

"Älä anna perään, jumalallinen. Onhan meillä pretorianit!"

Nero käänsi nyt katseensa sinnepäin, missä ankara Subrius Flavius
pretorianeineen oli. Tämä herra oli tähän asti koko sieluineen ja
mielineen ollut Caesarin puolella, mutta nyt sai Caesar nähdä kummia.
Vanhan tribunin ankarat kasvot olivat kyynelten vallassa, ja hän piti
kättään korkealla ilmassa, armoa anoen.

Kansanjoukko kiihtyi kiihtymistään. Tömistelevien jalkojen alla tuprusi
tomua niin, että se täytti koko amfiteatterin. Melun seasta saattoi
eroittaa huudot: »Vaskiparta! äidinsurmaaja! murhapolttaja!»

Nero pelästyi. Sirkuksessa oli kansa kaikkivaltiaana herrana. Tosin
edelliset Caesarit, varsinkin Kaligula, silloin tällöin olivat
uskaltaneet asettua sen tahtoa vastaan; ja seurauksena oli aina ollut
mellakoita, jopa verenvuodatustakin. Mutta Neron asema oli aivan toinen.
Ensinnäkin hän näyttelijänä ja laulajana oli kansan suosion tarpeessa,
toiseksi hän tahtoi pitää kansaa puolellaan vastapainona senaattoreille
ja patricioille, vihdoin hän Rooman palon jälkeen kaikin voimin oli
koettanut voittaa puolelleen kansaa ja kääntää sen vihaa kristittyjä
vastaan. Hän ymmärsi siis, että vastusteleminen saattoi käydä suorastaan
vaaralliseksi. Sirkuksessa alkanut mellakka saattoi levitä koko
kaupunkiin ja seuraukset saattoivat olla arvaamattomat.

Vielä kerran hän katsahti Subrius Flaviukseen, senaattorin sukulaiseen
centurio Scevinukseen ja sotamiehiin, ja kun hän joka taholla näki
rypistyneitä kulmakarvoja, kiihoittuneita kasvoja ja silmiä, jotka
tuijottivat suoraan häneen, antoi hän armon merkin.

Silloin täytti kättentaputusten myrsky amfiteatterin laesta lattiaan
asti. Kansa oli nyt täysin vakuutettu tuomittujen turvallisuudesta,
sillä tästälähtien oli se heidän holhoojanaan, ja silloin ei
Caesarinkaan ollut hyvä uhata heitä kostollaan.




KUUDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.


Neljä bitynilaista orjaa kantoi varovasti Lygian Petroniuksen taloon.
Vinitius ja Ursus astelivat vieressä kiiruhtaen minkä ikinä voivat
saadakseen Lygian niin pian kuin suinkin kreikkalaisen lääkärin käsiin.
He astelivat äänettöminä; päivän tapahtumien jälkeen ei tehnyt mieli
ryhtyä keskusteluun. Vinitius oli tähän asti ollut ikäänkuin tajutonna.
Hän toisti toistamistaan, että Lygia on pelastettu, ettei häntä uhkaa
vankila eikä kuolema sirkuksessa enää, että kaikki onnettomuudet jo ovat
menneet menojaan ja että hän paraikaa vie häntä kotiin, elääkseen
erottamattomasti hänen kanssaan yhteydessä. Mutta hänestä tuntui
sittenkin siltä, kuin tämä kaikki olisi ollut uuden elämän alkua eikä
todellisuutta. Tuon tuostakin hän kumartui katsomaan kantotuolissa
lepääviä rakkaita kasvoja. Kuun valossa näytti siltä kuin Lygia vain
olisi nukkunut, ja Vinitius toisteli toistelemistaan itsekseen: "se on
hän! Kristus on hänet pelastanut!" Hänen mieleensä muistui, että
spolariumiin, jonne hän ja Ursus olivat kantaneet Lygian, oli tullut
joku vieras lääkäri ja tämä oli vakuuttanut, että neito elää ja jää
henkiin. Sitä ajatellessa valtasi Vinitiuksen sellainen riemu, että hän
luuli rintansa halkeavan. Hän kävi tuon tuostakin niin voimattomaksi,
että hänen täytyi nojautua Ursuksen käsivarteen, sillä hän ei omin
voimin olisi päässyt paikalta. Mutta Ursus katseli taivasta, joka oli
tähtiä täynnä, ja rukoili.

He riensivät katujen poikki, joilla vastarakennetut valkeat talot
häikäisevästi paistoivat kuun valossa. Kaupunki oli autiona. Vain siellä
täällä porttikäytävissä tanssi ja lauloi ihmisiä, murattiseppeleet
kulmilla, huilujen soidessa. Olihan yö ihana, ja juhlapäiviä oli
kestänyt siitä asti, kun kilpaleikit alkoivat. Vähää ennen kuin
saavuttiin kotitalolle, lakkasi Ursus rukoilemasta ja virkkoi hiljaa,
ikäänkuin hän olisi pelännyt herättävänsä Lygian:

"Herra, Vapahtaja hänet pelasti kuolemasta. Kun minä näin hänet härän
sarvissa, olin hengissä kuulevinani äänen lausuvan: »puolusta häntä!» ja
varmaan se oli Karitsan ääni. Vankila oli kuluttanut voimani, mutta Hän
palautti ne minulle siksi hetkeksi ja Hän pehmitti kovakouraisen kansan
mielen niin, että se rukoili hänen puolestaan. Tapahtukoon Hänen
tahtonsa!"

Vinitius lausui:

"Siunattu olkoon Hänen nimensä!"

Enempää ei hän saanut sanotuksi, sillä itkunpuuska alkoi äkkiä
tärisyttää hänen rintaansa. Hänet valtasi vastustamaton halu heittäytyä
maahan kiittämään Vapahtajaa armosta ja ihmeestä.

Samassa he kuitenkin saapuivat kotiin. Palvelijat, joille orja
edeltäkäsin oli lähetetty viemään sanaa, olivat kaikki vastassa. Paavali
Tarsolainen oli jo Antiumissa kääntänyt suurimman osan heistä
kristinuskoon, ja he tunsivat tarkalleen koko Vinitiuksen onnettomuuden.
Heidän ilonsa oli siis ääretön, kun he näkivät uhrit, jotka olivat
pelastuneet ilkeän Neron kynsistä, ja heidän ilonsa yhä suureni, kun
parantaja Theokles, tutkittuaan Lygian, ilmoitti, ettei hän ollut saanut
ainoatakaan vaarallista vammaa. Vankilakuumetta oli vain seurannut
heikkous, mutta kun hän siitä tointuisi, niin hän paranisi.

Samana yönä hän jo pääsi tajuihinsa. Hän heräsi kauniissa,
korinttilaisten lamppujen valaisemassa cubiculumissa, keskellä
verbena-lemua, eikä käsittänyt missä hän oli ja mitä hänelle tapahtui.
Se hetki, jolloin hänet sidottiin kahleisiin kytketyn härän sarviin, oli
jäänyt hänen mieleensä ja kun hän nyt näki Vinitiuksen kasvot lamppujen
lempeässä, punertavassa valossa, arveli hän, etteivät he enää ole maan
päällä. Ajatukset hänen heikontuneessa päässään olivat vielä sekaisin;
hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että he hänen väsymyksensä ja
heikkoutensa takia olivat pysähtyneet lepäämään matkalla. Hän ei
tuntenut minkäänlaista tuskaa, vaan hymyili Vinitiukselle ja aikoi
kysyä, missä he ovat, mutta ei saanut huuliltaan kuin heikon
kuiskauksen, josta Vinitius vaivoin eroitti nimensä.

Vinitius laskeutui polvilleen hänen vuoteensa ääreen, pani keveästi
kätensä hänen otsalleen ja lausui:

"Kristus sinut pelasti ja palautti minulle!"

Hänen huulensa liikkuivat taasen, mutta kuiskauksesta oli mahdoton saada
selvää. Hetkisen perästä hänen silmänsä sulkeutuivat, kevyt hengitys
alkoi kohotella rintaa ja hän vaipui syvään uneen. Sitä parantaja
Theokles juuri oli odottanut, sillä unen hän oli sanonut palauttavan
terveyden.

Mutta Vinitius viipyi hänen luonaan polvillaan, rukoukseen vaipuneena.
Koko hänen sielunsa oli sulanut rakkaudeksi, ja hänen tunteensa oli niin
ääretön, että hän kokonaan unohtui siihen. Muutaman kerran kävi Theokles
cubiculumissa, silloin tällöin työnsi kultatukkainen Eunikekin syrjään
oviverhoa, ja vihdoin alkoivat kurjet, joita puutarhassa pidettiin,
huudoillaan ilmoittaa päivän koittoa, mutta Vinitius viipyi yhä vielä
hengissään Kristuksen jalkain juuressa. Ei hän kuullut eikä nähnyt mitä
hänen ympärillään tapahtui, hänen sydämensä oli leimahtanut
kiitollisuuden uhrituleksi, ja autuus oli hänet käsittänyt.

Hän eli kuin puoleksi taivaan mailla.




KUUDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.


Petronius, joka ei tahtonut loukata Caesaria, läksi heti Lygian vapaaksi
päästyä muiden augustianien mukana Palatinukselle. Hän halusi kuulla,
mitä siellä puhuttaisiin ja varsinkin vieläkö Tigellinus hautoisi uusia
tuhotuumia neitoa vastaan. Tosin hän ja Ursus nyt olivat ikäänkuin
kansan suojeluksen alaisina, ja varmaan olisi noussut aika meteli, jos
joku olisi yrittänyt satuttaa kättänsä heihin, mutta Petronius, joka
tunsi kaikkivaltiaan pretorianiprefektin vihan virkeyden, edellytti,
että hän yhä koettaisi keksiä joitakin kostokeinoja sisarenpojalle,
koskei hän saattanut vahingoittaa suorastaan Petroniusta itseään.

Nero oli harmistunut ja äreä, sillä näytelmä oli loppunut aivan toisin
kuin hän oli toivonut. Alussa hän ei tahtonut edes katsoa Petroniukseen,
mutta Petronius likeni häntä kylmäverisesti ja vapaana, kuten »arbiter
elegantiarumin» sopi.

"Tiedätkö, jumalallinen," virkkoi hän, "mikä ajatus mieleeni juolahti?
Kirjoitapa laulu neidosta, jonka maailmanvaltiaan käsky pelasti villin
härän sarvista ja antoi sulhaselle. Kreikkalaiset ovat herkkäsydämisiä,
ja varmaan sellainen laulu hurmaa heidät."

Neron täytyi kesken suuttumustaan mieltyä tuumaan. Siihen oli kaksikin
syytä: ensinnä hän piti laulun aiheesta ja toiseksi se tarjosi hänelle
tilaisuutta ylistää omaa itseään ylevämielisenä maailman valtiaana.
Hetkisen perästä hän katsahti Petroniukseen ja virkkoi:

"Niin! taidat olla oikeassa! Mutta sopiiko minun ylistää omaa
hyvyyttäni?"

"Eihän sinun tarvitse mainita omaa nimeäsi. Joka roomalainen arvaa
ilmankin kenestä on kysymys, ja Roomasta leviää tieto pitkin koko
maailmaa."

"Oletko varma, että siitä pidetään Akaiassa?"

"Kautta Polluxin!" huudahti Petronius.

Ja tyytyväisenä hän palasi kotiin, sillä hän oli nyt vakuutettu, ettei
Nero, jonka elämäntarkoitus oli käyttää hyväkseen kaikkia todellisuuden
tapahtumia kirjallisuudessa, pilaisi aihetta. Samalla hän sitäpaitsi
sitoisi Tigellinuksen kädet. Tästä huolimatta Petronius yhä pysyi siinä
vakaumuksessa, että Vinitiuksen on paras lähteä Roomasta niin pian kuin
Lygian terveydentila vain sallii. Kun hän seuraavana päivänä näki
Vinitiuksen, sanoi hän hänelle:

"Vie hänet Siciliaan. Asiat ovat järjestyneet niin, ettei teitä Caesarin
puolelta uhkaa mikään vaara, mutta Tigellinus on valmis käyttämään
keinonaan vaikkapa myrkkyä. Jollei hän teitä vihaakaan, niin hän vihaa
minua."

Vinitius hymähti ja vastasi:

"Lygia oli villin härän sarvissa, ja kuitenkin Kristus hänet pelasti."

"Sopiihan sinun uhrata hekatombi hänen kunniakseen," vastasi Petronius
hiukan kärsimättömästä, "mutta älä käske hänen toista kertaa pelastaa
häntä... Muistatko, kuinka Aeolus otti vastaan Odysseuksen, kun tämä
toistamiseen tuli pyytämään suotuisaa tuulta? Jumalat eivät mielellään
toista tekojaan."

"Kunhan Lygia paranee," puhui Vinitius, "vien hänet Pomponia Graecinan
luo."

"Se on oikein, varsinkin koska Pomponia on sairaana. Auluksen
sukulainen, Antistius, kertoi sen minulle. Sillaikaa tapahtuu täällä
kaikkinaisia asioita ja ihmiset unohtavat teidät. Onnellisimmat ovat
näihin aikoihin unohdetut. Olkoon Fortuna aurinkonanne talvella ja
varjonanne kesällä!"

Sen sanottuaan jätti Petronius Vinitiuksen nauttimaan onnestaan ja läksi
Theoklekselta kysymään Lygian terveyden tilaa.

Kaikki vaara oli jo ohi. Kellarissa olisi huonon ilman ja kaikkinaisen
puutteen täytynyt tappaa hänet, sillä vankilakuume oli tehnyt hänet
hyvin heikoksi, mutta nyt häntä vaalittiin niin huolellisesti kuin
suinkin ja häntä ympäröi mukavuus, jopa ylellisyyskin. Kahden päivän
perästä hänet Theokleksen käskystä kannettiin puutarhaan, joka oli
huvilan ympärillä, ja siellä hän sai viipyä tuntikausia. Vinitius
koristi hänen kantotuolinsa orvokeilla ja varsinkin iris-kukkasilla,
jotka muistuttivat Auluksen talon atriumia. Usein he, istuen käsi
kädessä suurten puiden varjossa, puhelivat entisistä tuskistaan ja
kärsimyksistään. Lygia sanoi, että Kristus tahallaan oli kuljettanut
Vinitiusta kärsimysten tietä. Hän oli tahtonut muuttaa hänen sielunsa ja
vetää häntä puoleensa. Vinitius puolestaan tunsi hänen olevan oikeassa:
häneen ei todella ollut jäänyt mitään entisestä patriciosta, jonka
ainoana lakina oli ollut oma tahto. Menneet muistot eivät sentään olleet
vähääkään katkerat. Molempien mielestä tuntui siltä, kuin hirveä
menneisyys jo olisi jäänyt kauas, monien vuosien taakse. Heitä ympäröi
rauha, jonka vertaista he eivät ikinä olleet kokeneet. He elivät uutta,
sanomattoman autuasta elämää, joka oli vallannut heidät. Mellastakoon
Roomassa Caesar ja täyttäköön maailman kauhulla--heitä varjelee valtias,
joka on sata kertaa väkevämpi. Eivät he enää pelkää Caesarin häijyyttä
ja hurjuutta, heidän silmissään on hän lakannut olemasta elämän ja
kuoleman herra. Kerran auringon laskettua kuulivat he jalopeurojen ja
muiden villien petojen kiljunnan etäisistä vivarioista. Ennen olivat
äänet pahoina enteinä kauhistuttaneet Vinitiusta. Nyt he vain hymyillen
katselivat toisiinsa ja nostivat silmänsä illan ruskoja kohti. Usein
Lygia, joka vielä oli hyvin heikko ja joka ei omin voimin kyennyt
liikkumaan, nukkui puutarhan hiljaisuudessa ja Vinitius vartioi häntä.
Katsellessaan nukkuvan kasvoja tuli hän ehdottomasti ajatelleeksi, ettei
se enää ollut sama Lygia, jonka hän oli nähnyt Auluksen puutarhassa.
Vankeus ja tauti olivat kyllä ottaneet osansa hänen hurmaavasta
kauneudestaan. Silloin kun Vinitius oli nähnyt hänet Auluksella, ja
myöhemminkin, kun hän oli tullut ryöstämään häntä Miriamin talosta, oli
hän ollut ihanainen kuin kuva tai kukkanen. Nyt olivat hänen kasvonsa
miltei läpikuultavat, kädet laihat, ruumis taudin kalvama, huulet
kalpeat. Yksin silmätkin näyttivät vähemmän sinisiltä kuin ennen.
Kultatukkainen Eunike, joka kantoi hänelle kukkia ja peitti hänen
jalkansa kallisarvoisilla kankailla, oli hänen rinnallaan kuin
kyprolainen jumalatar. Turhaan koetti estetikko Petronius löytää
Lygiasta entistä hurmaavaisuutta. Hän kohautti olkapäitään ja ajatteli
itsekseen, ettei tuon tytön tähden totisesti olisi kannattanut nähdä
kaikkia niitä vaivoja, tuskia ja huolia, jotka olivat olleet
viemäisillään Vinitiukselta hengen. Sehän oli kuin varjo Elysiumin
kentiltä! Mutta Vinitius, joka nykyään rakasti hänen sieluaan, rakasti
häntä entistä enemmän, ja kun hän valvoi nukkuvan lemmittynsä vuoteen
ääressä, tuntui hänestä siltä kuin hänen vartioitavanaan olisi ollut
kokonainen maailma.




KUUDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.


Sanoma Lygian ihmeellisestä pelastuksesta levisi nopeasti kristittyjen
joukkoon, jotka vastaiseksi olivat pelastuneet onnettomuudesta ja jotka
elivät hajallaan siellä täällä. Uskonheimolaiset riensivät silloin
katsomaan niitä, joille Kristus niin selvästi oli osoittanut armoaan.
Ensinnä saapui nuori Nazarius ja Miriam, joiden kodissa apostoli
Pietaria pidettiin piilossa, sitten tuli muitakin. Kaikki he, myöskin
Vinitius, Lygia ja Petroniuksen kristityt orjat, kummissaan kuuntelivat
Ursuksen kertomusta äänestä, joka oli ruvennut soimaan hänen sisässään
ja joka oli käskenyt häntä taistelemaan villiä petoa vastaan. Mutta
kaikkien mielet valtasi lohdutuksen ja toivon tunne: ei Kristus toki
salli tallata maahan kaikkia tunnustajiaan ennenkuin Hän itse tulee
hirveälle tuomiolle. Ja tämä toivo rohkaisi heidän sydämiään, sillä ei
vaino vielä ollut lakannut. Jokaisen, jonka yleisön ääni vain mainitsi
kristityksi, ottivat kaupungin vartijat kiinni ja kuljettivat
vankeuteen. Tosin uhrien lukumäärä oli suuresti vähentynyt, sillä
useimmat kristityt olivat jo vangitut ja kidutetut kuoliaiksi. Ne, jotka
vielä olivat säilyneet, pakenivat Roomasta ja asettuivat jonnekin
kaukaiseen maakuntaan odottamaan, että rajuilma menisi ohitse, tai
piiloutuivat niin, etteivät uskaltaneet kokoontua pitämään yhteisiä
rukouksiakaan kuin hiekkakuopissa ulkopuolella kaupunkia. Heitä
vainottiin kuitenkin yhä vielä, sillä vaikka varsinaiset kilpaleikit jo
olivat loppuneet, niin heitä säästettiin seuraaviin tai heidät
surmattiin paikalla. Rooman kansa tosin ei enää heitä pitänyt kaupungin
murhapolttajina, mutta se katsoi heitä sen sijaan ihmissuvun ja valtansa
vihollisiksi, ja julistus, joka oli annettu heitä vastaan, pysyi yhä
voimassa.

Apostoli Pietari ei pitkiin aikoihin uskaltanut näyttäytyä Petroniuksen
talossa. Eräänä iltana Nazarius kuitenkin ilmoitti hänen aikovan saapua.
Lygia, joka jo oli pystyssä, ja Vinitius karkasivat häntä vastaan ja
syleilivät hänen jalkojaan; mutta hän tervehti heitä suurella
mielenliikutuksella, sillä harvoja lampaita oli jäänyt siihen laumaan,
jonka Kristus oli uskonut hänen kaittavakseen ja jonka kohtalo sai hänen
ylevän sydämensä tuskasta itkemään. Vinitius sanoi: »Sinun ansiosi on,
että Vapahtaja palautti hänet minulle!» Mutta Pietari vastasi: »Uskosi
tähden Hän hänet sinulle palautti. Sitäpaitsi ei Hän sallinut kaikkien
nimensä tunnustajien huulten vaieta.» Hän lausui sanat sangen
surullisesti, sillä varmaan hän ajatteli tuhansia lapsiaan, jotka villit
pedot olivat repineet kappaleiksi, ristejä, jotka metsänä olivat
täyttäneet arenat, ja palavia paaluja »Pedon» puutarhoissa. Vinitius ja
Lygia huomasivat, että hänen hapsensa olivat käyneet aivan valkeiksi,
että hänen vartalonsa oli käyristynyt ja että hänen kasvoihinsa oli
uurtunut sellainen surun ja kärsimyksen ilme, että olisi luullut hänen
itsensä saaneen kärsiä saman tuskan ja kidutuksen, jonka Neron julmuuden
ja hurjuuden uhrit olivat saaneet kärsiä. Mutta he ymmärsivät jo
molemmat, ettei kukaan pääse vapaaksi vaivoista, koska Kristus itsekin
alistui tuskaan ja kuolemaan. Sydäntä kuitenkin vihlaisi, kun he näkivät
apostolin noin vuosien, vaivojen ja kärsimysten murjomana. Vinitiuksen
tarkoitus oli muutaman päivän perästä lähteä viemään Lygiaa Napoliin,
jossa heidän piti tavata Pomponia, sekä sitten eteenpäin, Siciliaan. Nyt
hän rupesi rukoilemaan, että apostoli jättäisi Rooman yhdessä heidän
kanssaan.

Mutta apostoli laski kätensä hänen päälaelleen ja sanoi:

"Kuulen hengissä Herran sanat, jotka Hän minulle Tiberian meren rannalla
lausui: »Koska sinä olit nuori, niin sinä vyötit itsesi ja menit,
kuhunkas tahdoit, mutta koskas vanhenet, niin sinä ojennat kätes, ja
toinen vyöttää sinut ja vie, kuhunka et sinä tahdo.» On siis oikein ja
kohtuullista, että seuraan laumaani."

He vaikenivat, sillä eivät he ymmärtäneet mitä hän sanoi, mutta hän
jatkoi:

"Työni likenee loppuaan, mutta asuinsijan ja rauhan saan vasta Herran
huoneessa."

Sitten hän kääntyi heidän puoleensa ja lausui: »Muistelkaa minua, sillä
minä olen teitä rakastanut niinkuin isä lapsiaan ja tehkää kaikki, mitä
te elämässä teette, Herran kunniaksi.»

Näin sanoen nosti hän vanhat, vapisevat kätensä heidän päälleen ja
siunasi heitä, mutta he painuivat hellästi hänen puoleensa, sillä he
tunsivat, että tämä ehkä oli viimeinen siunaus, jonka he hänen kädestään
saivat vastaanottaa.

Kerran he sentään vielä saivat nähdä hänet. Muutamia päiviä myöhemmin
toi Petronius huonoja tietoja Palatinukselta. Oli saatu selville, että
muuan Caesarin vapautetuista oli kristitty, ja häneltä oli löydetty
apostoli Pietarin, Paavali Tarsolaisen, Jaakopin, Judaksen ja
Johanneksen kirjoittamia kirjeitä. Tigellinus oli kyllä aikoja sitten
tietänyt, että Pietari oleskeli Roomassa, mutta hän oli luullut hänen
saaneen surmansa tuhansien muiden kristinopin tunnustajien mukana. Nyt
kävi selville, että molemmat uuden opin päämiehet elivät ja olivat
pääkaupungissa. He olivat saatavat kiinni ja vangittavat mistä hinnasta
hyvänsä. Vasta heidän kuoltuaan saataisiin vihatun lahkon idut
revityiksi juurineen maasta. Vestinukselta kuuli Petronius Caesarin
antaneen käskyn, että Pietarin ja Paavali Tarsolaisen kolmen päivän
kuluessa tulee olla mamertinilaisessa vankilassa sekä että kokonaisia
pretorianiosastoja oli lähetetty Tiberin taakse tarkastamaan kaikkia
taloja.

Kun Vinitius sai tiedon tästä, päätti hän lähteä varoittamaan apostolia.
Illalla hän ja Ursus pukeutuivat gallialaisiin viittoihin, peittivät
kasvonsa ja läksivät Miriamin kotiin, jossa Pietari oleskeli ja joka oli
Tiberin-takaisen kaupunginosan syrjällä, Janiculus-kukkulan juurella.
Tiellä näkivät he jo sotamiesten piirittävän taloja ja kuljettavan pois
tuntemattomia ihmisiä. Koko kaupunginosa oli kuohuksissa. Uteliaita oli
kerääntynyt joukoittain. Siellä täällä kuuluivat sadanpäämiehet urkkivan
vangituilta tietoja Simon Pietarista ja Paavali Tarsolaisesta.

Ursus ja Vinitius pääsivät sotamiesten edelle ja saapuivat onnellisesti
Miriamin asunnolle, jossa tapasivat Pietarin ja kourallisen uskollisia.
Timoteus, Paavali Tarsolaisen apulainen, ja Linus olivat myöskin
saapuvilla.

Kun he saivat kuulla, että vaara oli niin likellä, vei Nazarius heidät
kaikki kalatietä puutarhan pienelle portille ja siitä autioon
kivilouhikkoon, joka oli muutaman sadan askeleen päässä Janiculuksen
portilta. Ursuksen täytyi kantaa Linus, jonka jalka kidutettaessa oli
mennyt poikki ja joka ei vieläkään ollut parantunut. Kun he olivat
päässeet kuoppaan, tuntui turvalliselta. Nazarius sytytti soihdun, ja
sen valossa alettiin keskustella, kuinka apostolin kallis henki olisi
pelastettava.

"Herra," virkkoi Vinitius, "johdattakoon Nazarius sinut huomenna
kaupungista Albanian vuoristoon. Siellä tapaamme toisemme ja lähdemme
Antiumiin, jossa meitä odottaa laiva, valmiina viemään meidät Napoliin
ja Siciliaan. Onnellinen päivä ja hetki, jolloin tulet talooni ja
siunaat kotilieteni."

Ilomielin kuulivat toiset hänen sanansa. Hekin kehoittivat apostolia
seuraamaan hänen neuvoaan.

"Varjele itseäsi, paimenemme," sanoivat he, "äläkä jää Roomaan. Suojele
elävää totuutta, ettei se katoaisi maailmasta, kun me ja sinä katoamme.
Kuule meitä, jotka rukoilemme sinua kuin isäämme."

"Tee se Kristuksen nimeen!" huusivat toiset ja tarttuivat hänen
vaatteensa liepeeseen.

Hän vastasi heille:

"Lapseni! Kuka tietää, koska Herra määrää elämämme lopun."

Mutta hän ei myöskään sanonut jäävänsä Roomaan. Hän ei itsekään tietänyt
mitä hänen piti tehdä, sillä hänen sielunsa pohjalla oli jo kauan
kytenyt epävarmuus, vieläpä levottomuuskin. Mutta hänen laumansa oli
hajoitettu ja työ tehty tyhjäksi. Seurakunnan, joka ennen tulipaloa oli
kukoistanut kuin kaunis puu, oli »peto» tallannut maahan. Kaikki oli
hävitetty. Ainoastaan kyyneleet ja tuskan ja kuoleman muistot olivat
jääneet jäljelle. Kylvö oli lupaillut runsasta satoa, mutta saatana oli
tallannut sen maahan. Enkelijoukot eivät olleet rientäneet onnettomien
avuksi, vaan Nero hallitsi maailmaa kunniassa, julmana, entistä
mahtavampana, merten ja kaikkien maiden herrana. Monesti Jumalan
kalamies yksinäisyyden hetkinä oli nostanut kätensä taivasta kohti ja
kysynyt: »Herra! mitä minun pitää tehdä? miten minun tulee menetellä?
Kuinka minä, voimaton vanhus, saatan taistella pahuuden ääretöntä voimaa
vastaan, jonka olet sallinut päästä valtaan ja voittoon?»

Niin hän oli huutanut ahdistetun sydämensä syvyydestä, hengissä yhä
toistaen: »Ei ole enää lampaita, joita käskit minun kaitsea, ei ole enää
seurakuntaa, autio ja alakuloinen on pääkaupunkisi--mitä siis nyt käsket
minun tehdä? Tännekö minun tulee jäädä, tuleeko minun johtaa laumasi
tähteet jonnekin merten taa, jotta me siellä hiljaisuudessa ylistäisimme
Sinun nimeäsi?»

Hän ei ymmärtänyt mitä hänen piti tehdä. Tosin hän tiesi, ettei elävä
totuus häviä, vaan että sen täytyy voittaa, mutta välistä hän arveli,
ettei sen aika vielä ollut tullut. Ehkäpä se tulee vasta silloin, kun
Herra tuomiopäivänä astuu maan päälle kunniassa ja voimassa, sata kertaa
mahtavampana kuin Nero.

Monesti hän myöskin ajatteli, että jos hän jättää Rooman, niin
uskovaiset seuraavat häntä, ja silloin hän johdattaa heidät kauas pois,
Galilean varjoisiin lehtoihin, Tiberian meren tyynille rannoille,
paimenten joukkoon, jotka lempeinä kuin kyyhkyset tai lampaat siellä
kaitsevat karjojaan tymbron ja narduksen seassa. Ja yhä kiihkeämmin
alkoi kalastajan sydän ikävöidä lepoa ja rauhaa, yhä valtavammaksi kävi
halu päästä merelle ja Galileaan, yhä useammin puhkesi kyyneliä
vanhuksen silmiin.

Hän oli jo tehnyt päätöksensä, mutta samassa hänet valtasi pelko ja
levottomuus. Kuinka hän saattaisi jättää kaupungin, jossa sellaiset
määrät marttyyrien verta oli valunut hiekkaan, jossa niin monen kuolevan
huulet olivat todistaneet totuutta? Tuliko hänen välttää heidän
kohtaloaan? Ja mitä hän vastaisi Herralle, kun kuulisi sanat: »He
kuolivat uskonsa todistajina, mutta sinä pakenit»?

Yöt päivät hän vietti tuskassa ja ahdistuksessa. Ne, jotka jalopeurat
repivät, jotka naulittiin risteihin ja jotka poltettiin Caesarin
puutarhoissa, pääsivät hetkellisen tuskan perästä Herran luokse, mutta
Pietari ei voinut nukkua, ja hänen tuskansa olivat suuremmat kuin ne,
mitä pyövelit keksivät uhreilleen. Aamun koi valaisi monesti talojen
kattoja, kun hän yhä vielä ahdistetun sydämensä syvyydestä huusi:

"Herra, miksi käskit minun tulla tänne, rakentamaan pääkaupunkiasi tähän
pedon pesään?"

Kolmeenkymmeneen neljään vuoteen Herransa kuoleman jälkeen ei hän ollut
nauttinut lepoa. Sauva kädessä hän oli kiertänyt maailmaa julistamassa
»hyvää sanomaa». Matkat ja vaivat olivat kuluttaneet hänen voimiaan, ja
kun hän vihdoin tässä maailman pääkaupungissa oli todistanut Mestarin
tekoja, oli ainoa tulinen henkäys pahuuden suusta tehnyt tyhjäksi hänen
työnsä, ja hän huomasi, että taistelu oli alettava uudelleen. Ja mikä
taistelu! Toisella puolen Caesar, senaatti, kansa ja legionat, jotka
rautaisena vanteena ympäröivät koko maailmaa, sen lukemattomia
linnoituksia ja lukemattomia maita, mahti, jonka vertaista ei ihmissilmä
ollut nähnyt--toisella puolen hän, Pietari, vuosien ja työn rasittamana,
niin heikkona, että matkasauva tuskin pysyi vapisevassa kädessä.

Sentähden hän monesti vakuutti itselleen, ettei hän saata mitata
voimiaan Caesarin kanssa, vaan että yksin Kristus itse voi päättää työn.

Kaikki nämä ajatukset lensivät nytkin hänen huolestuneeseen mieleensä,
kun hän kuuli viimeisten uskollistensa pyynnöt. He asettuivat yhä
ahtaampaan piiriin hänen ympärilleen ja toistelivat rukoillen:

"Varjele itseäsi, rabbi, ja johdata meidät pois pedon kynsistä."

Vihdoin käänsi Linuskin kidutetut kasvonsa hänen puoleensa.

"Herra!" virkkoi hän, "Vapahtaja käski sinun ruokkia lampaitaan, mutta
niitä ei enää ole täällä, tai huomenna ne jo kaikki ovat poissa--mene
siis sinne, missä niitä vielä taidat löytää. Eläähän Jumalan sana vielä
Jerusalemissa, Antiokiassa, Efesossa ja muissa kaupungeissa. Mitä sinä
voit tehdä, jos jäätkin Roomaan? Jos kuolet, niin vain suurennat
pedon voittoa, Eihän Herra Johanneksenkaan elämälle pannut määrää.
[Johanneksesta luultiin, ettei hän kuolisi ennenkuin saisi nähdä Herran
tulemisen päivän.] Paavali taas on Rooman kansalainen, joten ei häntä
taideta rangaista ilman tuomiota, mutta jos helvetin voima sortaa sinut,
opettaja, niin silloin kaikki, joiden sydämet jo ovat särkyneet,
kysyvät: kuka on suurempi Neroa? Sinä olet kallio, jonka päälle Jumalan
seurakunta on rakennettu. Anna meidän kuolla, mutta älä salli
Antikristuksen voittaa Jumalan huoneenhaltijaa äläkä palaa tänne
ennenkuin Jumala on musertanut ne, jotka viatonta verta vuodattivat."

"Katso meidän kyyneliämme!" toistelivat kaikki läsnäolijat.

Kyyneleet valuivat Pietarinkin poskille. Hetkisen perästä hän nousi,
ojensi kätensä polvistuvien puoleen ja lausui:

"Ylistetty olkoon Herran nimi ja tapahtukoon Hänen tahtonsa!"




SEITSEMÄSKYMMENES LUKU.


Varhain seuraavana aamuna kulki kaksi mustaa haamua pitkin Appian tietä
Campanian tasangolle päin.

Toinen oli Nazarius, toinen apostoli Pietari, joka nyt jätti Rooman ja
ahdistetut uskonveljensä.

Idän taivaalla oli jo autereinen, vihreä kajastus, jonka alalaita
vähitellen kävi safraninkarvaiseksi. Hopealehtiset puut, valkeat
marmorihuvilat ja vesijohtokaaret, jotka pitkin tasankoja kiertelivät
kaupunkiin, erottautuivat jo pimeästä. Vihreä kajastus taivaalla vaihtui
vähitellen kullankarvaiseksi. Sitten alkoi itä punoittaa. Albanian
vuoret hohtivat ihanina, sinipunertavina, ikäänkuin ne olisivat olleet
ruskopilviä.

Sarastus heijastui kastehelmiin, jotka väreilivät puitten lehdillä. Sumu
hälveni ja näköala tasangolle laajeni, avaten katsojan eteen
rakennuksia, hautausmaita, pikku kaupunkeja ja puuryhmiä, joiden välitse
pilkoitti temppeleiden valkeita pylväikköjä.

Tie oli autio. Maalaiset, jotka aikoivat viedä ruokatavaroita
kaupunkiin, eivät nähtävästi vielä olleet ruvenneet valjastamaan
juhtiaan. Tie oli laskettu kivillä aina vuorille asti, ja kun
matkamiehet käyttivät puukenkiä, syntyi siitä hiljainen kopina.

Vihdoin nousi aurinko vuorten kaaren takaa, ja samassa sattui apostolin
silmiin ihmeellinen näky. Kultainen kiekko ei kohonnutkaan taivaan
korkeutta kohti, vaan ulkoni vuorista ja rupesi kieppumaan pitkin tietä.

Pietari seisahtui ja virkkoi:

"Näetkö tuota kirkkautta, joka meitä likenee?"

"En näe mitään," vastasi Nazarius.

Pietari varjosti kädellä silmiään ja jatkoi hetkisen perästä:

"Joku ihminen tulee meitä kohti auringon kirkkaudessa."

Mutta he eivät kuulleet minkäänlaisia askelia. Kaikkialla vallitsi
hiiskumaton hiljaisuus, ainoastaan sen Nazarius huomasi, että puut
etäällä värisivät, ikäänkuin joku olisi niitä ravistanut, sekä että
kirkkaus yhä häikäisevämpänä valautui tasangolle.

Kummissaan hän alkoi katsella apostolia.

"Rabbi, mikä sinun on?" kysyi hän huolestuneena.

Mutta matkasauva vaipui Pietarin käsistä maahan, hän tuijotti
vilkkumattomin silmin eteensä, suu oli auki ja kasvoilla kuvastui
hämmästys, riemu ja ihastus.

Äkkiä hän heittäytyi polvilleen, ojensi molemmat käsivartensa ja huusi:

"Kriste! Kriste!..."

Hän lankesi kasvoilleen maahan ikäänkuin suudellakseen jonkun jalkoja.

Sitten oli kauan ihan hiljaista. Vihdoin pääsi vanhukselta
nyyhkytyksensekainen huuto:

"_Quo vadis, Domine?_..." ["Minne menet, herra?..."]

Nazarius ei kuullut mitään vastausta, mutta Pietarin korva eroitti
surumielisen, suloisen äänen lausuvan:

"Koska sinä hylkäät kansani, menen minä Roomaan toistamiseen
ristiinnaulittavaksi."

Apostoli oli pitkänään maassa, kasvot hiekkaa vastaan, liikkumattomana,
ääntä päästämättä. Nazarius luuli hänen menneen tainnoksiin tai
kuolleen. Vihdoin hän kuitenkin nousi, nosti vapisevin käsin matkasauvan
maasta ja kääntyi sanaa lausumatta kohti seitsemän kukkulan kaupunkia.

Kun poikanen sen huomasi, toisti hän kaikuna Pietarin kysymyksen:

"_Quo vadis, Domine?_..."

"Roomaan," vastasi apostoli hiljaa.

Ja hän kääntyi takaisin.

       *       *       *       *       *

Paavali, Johannes, Linus ja kaikki uskovaiset vastaanottivat hänet
hämmästyneinä ja suurella pelolla, varsinkin koska pretorianit heti
hänen poistuttuaan olivat piirittäneet Miriamin asunnon, etsiäkseen
apostolia. Mutta hän vastasi kaikkiin heidän kysymyksiinsä tyynenä ja
täynnä riemua:

"Minä näin Herran!"

Ja vielä samana iltana hän läksi Ostrianumin hautausmaalle opettamaan ja
kastamaan kaikkia, jotka tahtoivat tulla pestyiksi elämän vedessä.

Hän meni sittemmin sinne joka päivä, ja päivä päivältä kasvoivat
ihmisjoukot, jotka häntä seurasivat. Näytti siltä kuin jokaisesta
marttyyrien kyyneleestä olisi syntynyt uusia kristinopin tunnustajia ja
kuin jokainen arenalta kohonnut valitus olisi herättänyt vastakaikua
tuhansissa rinnoissa. Caesar ui veressä, Rooma ja koko pakanamaailma oli
kuin hulluna. Mutta ne, joita veri ja hulluus jo oli alkanut inhoittaa,
ne, joita oli poljettu, joiden elämä oli pelkkää tuskaa ja kärsimystä,
kaikki sorretut, kaikki kärsivät, kaikki onnettomat riensivät kuulemaan
kummaa sanomaa Jumalasta, joka oli niin rakastanut ihmisiä, että Hän
antoi ristiinnaulita itsensä vapahtaakseen heidät heidän synneistään.

Kun he siis löysivät Jumalan, jota he saattoivat rakastaa, löysivät he
sen, mitä ei siihenastinen maailma ollut voinut kenellekään antaa;
nimittäin rakkauden onnen.

Mutta Pietari ymmärsi nyt, ettei Caesar eivätkä kaikki hänen legionansa
saattaisi voittaa elävää totuutta, ettei veri eivätkä kyyneleet voisi
sitä kuluttaa. Vasta nyt sen voittokulku alkoi. Hän ymmärsi senkin,
miksi Herra oli kääntänyt hänet takaisin tieltä: korskeuden, rikosten,
hillittömyyden ja voiman kaupunki oli oleva hänen kaupunkinsa.
Kaksinkertaisesti oli se oleva hänen pääkaupunkinsa, sillä sieltä oli
maailmaan vuotava herraus, joka hallitsisi sekä ihmisten ruumiit että
sielut.




SEITSEMÄSKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.


Vihdoin koitti molempien apostolienkin hetki. Mutta ikäänkuin
palveluksen päättäjäisiksi oli Jumalan kalamiehen sallittu vankilassakin
voittaa kaksi sielua. Sotamiehet Processus ja Martinianus, jotka
vartioivat mamertinilaisessa vankilassa, kääntyivät kristinuskoon ja
kastettiin. Vihdoin tuli tuskan hetki. Nero ei sillä haavaa ollut
Roomassa. Helius ja Politetes, kaksi Neron vapautettua, joille Caesar
poissaolonsa ajaksi oli uskonut Rooman hallituksen, langettivat tuomion.
Ensin iäkästä apostolia ruoskittiin, kuten laki määräsi, ja seuraavana
päivänä hänet kuljetettiin kaupunginmuurien ulkopuolelle, Vaticanuksen
kukkulalle. Siellä hänen tuli kärsiä rangaistus, joka hänelle oli
määrätty, kuolema ristinpuussa. Sotamiehet ihmettelivät kansanjoukkoa,
joka oli kerääntynyt vankilan edustalle. Heidän käsityksensä mukaan ei
yksinkertaisen miehen kuoleman--varsinkin koska mies oli
muukalainen--olisi pitänyt herättää sellaista huomiota. He luulivat
saattajia uteliaiksi katselijoiksi eivätkä tietäneet, että he olivat
uskonheimolaisia, jotka tahtoivat saattaa suuren apostolin
rangaistuspaikalle. Puolenpäivän jälkeen vankilan portit vihdoin
avautuivat ja Pietari tuli ulos pretorianiosaston keskellä. Aurinko
aleni jo Ostiaa kohti, ilta oli tyyni ja lämmin. Pietarin ei tarvinnut
kantaa ristiään, koska hän oli vanha mies ja koska arveltiin, ettei hän
jaksaisi liikuttaa sitä paikalta. Hänen kaulaansakaan ei pantu kahleita,
koskei tahdottu vaikeuttaa hänen käyntiään. Hän astui vapaana, ja hänen
ystävänsä saattoivat selvästi nähdä hänet. Sinä hetkenä, jolloin hänen
valkea päänsä ilmestyi sotamiesten kypäröiden joukkoon, alkoi
ihmisjoukosta kuulua nyyhkytyksiä, mutta pian ne vaikenivat, sillä
vanhus oli niin hilpeä ja hänen kasvoistaan loisti sellainen riemu, että
kaikki ymmärsivät uhrin kulkevan voittoa eikä tappiota kohti.

Voittoa kohti hän kulkikin. Kalamies, joka tavallisesti oli esiintynyt
niin nöyränä, selkä kumarassa, astui nyt suorana, varreltaan korkeampana
sotamiehiä, täysin arvokkaana. Hän ei vielä koskaan ollut näyttänyt niin
majesteettiselta. Olisi luullut hallitsijan liikkuvan kansansa ja
sotamiestensä ympäröimänä. Joka taholta kuului ääniä: »Pietari menee
Herran luokse.» Kaikki näyttivät unohtaneen, että häntä odotti tuska ja
kuolema. He astelivat juhlallisina ja vakavina, mutta ihan levollisina
ja täydellisesti tietäen, että hänen kuolemansa--Herran kuoleman
jälkeen--oli oleva suurin siihenastisista tapahtumista, sekä että hänen
kuolemansa oli lunastava tämän kaupungin, kuten Herran kuolema lunasti
koko maailman.

Kummissaan pysähtyivät ihmiset tiellä katselemaan vanhusta, mutta
uskovaiset laskivat kätensä heidän olkapäilleen ja lausuivat tyynesti:
»katsokaa, kuinka kuolee vanhurskas mies, joka on tuntenut Kristuksen ja
julistanut rakkautta maailmalle.» Mutta he vaipuivat mietteisiin,
läksivät pois ja puhuivat itsekseen: »totisesti ei tämä voinut olla
pahantekijä!»

Etempänä vaikeni meteli, ja katumelu lakkasi kuulumasta. Saatto
kulki vastamaalattujen rakennusten sivuitse, ohi valkeitten
temppelipylväikköjen, joiden päällä kaarteli syvä, tyyni, sininen
taivas. Se kulki aivan ääneti, vain silloin tällöin kalisivat
sotamiesten aseet tai kuului rukouksen hyminää. Pietari kuunteli hyminää
ja ilon loiste hänen kasvoissaan kävi yhä valoisammaksi:
uskonheimolaisia oli tuhansia, hänen silmänsä tuskin ulottuivat näkemään
heidän joukkoaan. Nyt hän tunsi, että hän oli täyttänyt tehtävänsä, että
se totuus, jota hän koko elinaikansa oli julistanut, aallon lailla oli
tempaava mukaansa kaikki ja ettei mikään saattaisi sitä pidättää.
Mietteissään nosti hän silmänsä korkeutta kohti ja puhui itsekseen:
»Herra, sinä käskit minun valloittaa kaupungin, joka hallitsee maailmaa.
Minä olen sen valloittanut. Sinä käskit minun tehdä sen
pääkaupungiksesi. Minä olen sen tehnyt. Se on nyt Sinun kaupunkisi,
Herra, mutta minä tulen Sinun tykösi, sillä minä olen paljon työtä
tehnyt.»

Astuessaan temppelien ohitse puheli hän niille: »te tulette olemaan
Kristuksen temppelejä». Katsellessaan kansanjoukkoa, joka vilisi hänen
silmiensä edessä, virkkoi hän sille: »sinun lapsesi tulevat olemaan
Kristuksen palvelijoita», ja hän jatkoi matkaansa tuntien taistelleensa
hyvän taistelun, täyttäneensä tehtävänsä, olevansa väkevä, tyyni ja
suuri. Sotamiehet veivät hänet Pons Triumphaliksen kautta, siten
tahtomattaan todistaen hänen voittokulkuansa, sekä siitä eteenpäin
Naumachialle ja sirkukselle. Uskovaiset Tiberin takaa liittyivät
kulkueeseen, ja syntyi sellainen tungos, että sadanpäämies, joka
pretorianeja johti, vihdoin rupesi luulemaan saattavansa jotakin
ylimmäistä pappia, jota hänen uskovaisensa ympäröivät, ja pelkäsi
ottaneensa matkaan liian vähän sotamiehiä. Mutta tungoksesta ei kuulunut
vähintäkään vihanpurkausta tai kiihoittavaa huutoa. Hetken suuruus
kuvastui ihmisten kasvoilla, he kulkivat juhlallisina ja ikäänkuin
odottaen. Muutamat uskonheimolaiset, jotka tulivat ajatelleeksi, että
Herran kuollessa maa oli kauhusta halkeillut ja kuolleet nousseet
haudoistaan, ajattelivat todella, että ehkä nytkin tapahtuu joitakin
merkkejä, jotka kuluttamattomasti piirtävät apostolin kuoleman
vuosisatojen aikakirjoihin. Toiset puhelivat keskenään: »entä jos Herra
valitsee Pietarin kuolinhetken astuakseen alas taivaasta, niinkuin hän
lupasi, ja tulee tuomitsemaan maailmaa». Siinä tapauksessa sulkeutuivat
he Vapahtajan armolliseen huomaan.

Mutta kaikkialla vallitsi täydellinen hiljaisuus. Aurinko paahtoi
vuoristoon, joka tuntui lepäilevän paahteessa. Saatto pysähtyi vihdoin
sirkuksen ja Vaticanuksen kukkulan välille. Siihen rupesivat muutamat
sotamiehet kaivamaan kuoppaa, toiset laskivat maahan ristin, vasarat ja
naulat jäivät odottamaan valmistusten päättymistä. Kansanjoukko,
levollisena ja vakavana kuten ennenkin, laskeutui polvilleen ympärille.

Auringon loisto ja kultaiset säteet ympäröivät apostolin päätä.
Viimeisen kerran kääntyi hän kaupunkiin päin. Kaukana laaksossa vieri
välkkyen Tiber; toisella rannalla näkyi Mars-kenttä, ylempänä
Augustuksen mausoleumi, alempana äärettömät kylpylät, joita Nero juuri
oli alkanut rakennuttaa, vielä alempana Pompejuksen teatteri, ja niiden
takaa pilkoitti Septa Julia, porttikäytäviä, temppelejä, pylväikköjä,
monikerroksisia rakennuksia. Kaukaisuudessa näkyi vihdoin mäenrinteitä,
kirjavanaan taloja ja viliseviä ihmispesiä, jotka vähitellen haihtuivat
siniseen autereeseen. Hänen edessään oli Rooma, rikosten ja voiman,
mielettömyyden ja kauneuden pesä, joka oli kohonnut maailman pääksi ja
sortajaksi, sen laiksi ja rauhan ylläpitäjäksi, kaikkivoipa,
voittamaton, ikuinen Rooma.

Pietari seisoi sotamiesten ympäröimänä ja katseli sitä niinkuin valtias
ja kuningas katselee perintömaataan. »Olet lunastettu ja olet minun»,
lausui hän sille. Mutta ei kukaan sotamiehistä, jotka kaivoivat kuoppaa
ristiä varten, eikä edes kukaan uskonveljistä saattanut aavistaa, että
heidän keskellään seisoi kaupungin todellinen haltija, että Caesarit
olivat vaihtuvat ja barbarilaumat menevät menojaan, vaan että tuo vanhus
oli täällä hallitseva lakkaamatta.

Yhä alemma laski aurinko Ostiaa kohti. Se kävi suureksi ja punaiseksi.
Koko lännenpuolisella taivaalla paloi loistava rusko. Sotamiehet
likenivät Pietaria riisuakseen hänet.

Mutta hän oli vaipunut rukoukseen ja oikaisi samassa suoraksi, kohottaen
oikean käsivartensa korkealle ilmaan. Sotamiehet pysähtyivät ikäänkuin
olisivat säikähtyneet hänen asentoaan; uskonheimolaiset odottivat henkeä
pidätellen, että hän sanoisi jotakin. Hiljaisuus oli aivan hiiskumaton.

Mutta Pietari seisoi ääneti kummulla. Vihdoin hän alkoi liikuttaa oikeaa
käsivarttaan ja teki sillä ristinmerkin, siten kuolinhetkenään siunaten
kaupungin ja kansan:

"_Urbi et orbi!_"

       *       *       *       *       *

Samana ihanana iltana saattoi toinen pretorianiosasto Paavali
Tarsolaista Ostian tietä paikalle, jonka nimi on Aquae Salviae. Heitäkin
seurasi suuri joukko uskovaisia, joita Paavali oli kääntänyt. Hän tunsi
likinnä seisovat tuttavat ja pysähtyi heitä puhuttelemaan, sillä
vartijat soivat hänelle suurempia vapauksia, koska hän oli Rooman
kansalainen. Portilla, jota nimitettiin Tergeminaksi, tapasi hän
Plautillan, prefekti Flavius Sabinuksen tyttären, ja kun hän näki hänen
nuorteat, itkettyneet kasvonsa, virkkoi hän hänelle: »Plautilla,
iankaikkisen lunastuksen tytär, mene rauhaan. Anna minulle kuitenkin
huntusi, jotta sillä sitoisin silmäni sinä hetkenä, jolloin menen Herran
tykö.» Hän otti hunnun ja jatkoi matkaansa, mutta hänen kasvonsa olivat
iloiset ja tyytyväiset niinkuin työmiehen, joka koko päivän on tehnyt
ahkerasti työtä ja illalla palaa kotiin. Hänen ajatuksensa olivat--kuten
Pietarinkin--tyynet ja valoisat kuni illan taivas. Mietteisiin
vaipuneena katseli hän tasankoa, joka oli hänen edessänsä, ja Albanian
vuoria, jotka loistivat häikäisevässä valossa. Hän muisteli matkojansa,
vaivojansa ja töitänsä, muisteli taisteluja, jotka hän oli voittanut,
seurakuntia, joita hän oli perustanut kaikkiin maihin ja kaikkien merten
taakse, ja tunsi, että hän jo olikin rauhan tarpeessa. Olihan hänkin
täyttänyt velvollisuutensa. Hän tunsi, ettei pahuuden tuuli enää
saattaisi puhaltaa pois hänen siementään. Hän kulki kuolemaa kohti siinä
varmassa tiedossa, että totuus, jonka hän oli julistanut maailmalle, oli
voittava, ja ääretön riemu valtasi hänen sielunsa.

Tie rangaistuspaikalle oli pitkä, ja ilta alkoi jo langeta maille.
Vuorten huiput kävivät purppurankarvaisiksi ja niiden juuret vähitellen
vaipuivat varjoon. Karjat palasivat kotiin laitumelta. Tuon tuostakin
tuli vastaan joukko orjia, työaseet olalla. Tien varrella olevien
talojen pihamailla leikki lapsia ja ne jäivät uteliaina katselemaan
ohitse kulkevia sotamiehiä. Illan kultainen kirkkaus henki lepoa, rauhaa
ja sanomatonta hartautta, joka tuntui nousevan maasta taivaaseen.
Paavali kuuli tämän hartauden sävelen, ja riemu täytti hänen sydämensä,
kun hän ajatteli, että hänkin tähän maailman suureen soittoon oli
liittänyt sävelen, jota siinä ei ollut ennen ollut ja jota vailla koko
maailma oli ollut kuin »helisevä vaski ja kilisevä kulkunen».

Hän muisti opettaneensa ihmisille rakkautta, hän muisti neuvoneensa,
että vaikka he antaisivat kaiken omaisuutensa köyhille ja vaikka he
osaisivat kaikki kielet ja vaikka he tietäisivät kaikki salaisuudet ja
vaikka heillä olisi kaikki tieto, niin eivät he mitään olisi ilman
rakkautta, joka on laupias, kärsiväinen, joka ei pahaa pahalla palkitse,
joka ei kunniaa vaadi, joka kaikki kärsii, kaikki uskoo, kaikki toivoo
ja kaikki kestää.

Koko elämä häneltä oli kulunut tämän totuuden opettamiseen. Ja nyt hän
hengissä virkkoi itsekseen: mikä voima sitä taitaa vastustaa ja mikä
mahti sen taitaa voittaa? Turhaan tekee työtä Caesar, vaikka hänellä
olisi kaksi vertaa enemmän legionia, kaupunkeja, meriä, maita ja
kansoja.

Ja voittajana hän kulki saamaan palkkaansa.

Vihdoin poikkesi saatto valtatieltä ja kääntyi kaitaiselle polulle, joka
vei Aquae Salviaelle. Aurinko punaili kanervia. Lähteellä sadanpäämies
pysäytti sotamiehet, sillä oltiin perillä.

Mutta Paavali heitti käsivarrelleen Plautillan hunnun, jolla hänen piti
sitoa silmänsä, loi viimeisen, sanomattoman levollisen katseen illan
sammuviin ruskoihin ja rukoili. Niin! Hetki oli tullut. Mutta hänen
eteensä avautui ikäänkuin leveä valotie, joka vei taivaaseen, ja
hengissä lausui hän samat sanat, jotka hän vähää ennen, tietäen
täyttäneensä tehtävänsä ja loppunsa likenevän, oli kirjoittanut: »Minä
olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon pitänyt.
Tästedes on minulle tallelle pantu vanhurskauden kruunu.»




SEITSEMÄSKYMMENESTOINEN LUKU.


Roomassa jatkui hurja elämä entiseen tapaansa. Näytti siltä kuin
kaupunki, joka oli valloittanut maailman, vihdoin itsekin olisi alkanut
hajota johtajien puutteessa. Pison salaliitto oli saatu ilmi jo ennen
apostolien kuolemaa, ja silloin oli Rooman ylhäisten päitä katkottu niin
armottomasti, että Nero niidenkin silmissä, jotka pitivät häntä
jumalana, lopulta kävi itse kuoleman jumalaksi. Suru valtasi kaupungin,
kauhu täytti kodit ja sydämet, mutta portit seppelöitiin muratti- ja
kukkaköynnöksillä, sillä kuolleita ei saanut surra. Aamulla herätessään
kysyi jokainen itseltään, joko hänen vuoronsa tänään oli tuleva.
Haamujen joukko, joka alituisesti seurasi Caesaria, kasvoi kasvamistaan.

Piso sai päällään maksaa salaliittohankkeensa, ja häntä seurasi Seneca
ja Lucanus, Fenius Rufus ja Plautius Lateranus, Flavius Scevinus,
Afranius Quinetianus, Caesarin hillitön mellastuskumppani Tullius
Senecio, Proculus, Araricus, Tugurinus, Gratus, Silanus, Proximus,
Subrius Flavius, joka aikoinaan koko sielustaan oli rakastanut Neroa, ja
Sulpicius Asper. Toisten täytyi kuolla mitättömyytensä, toisten
pelkonsa, toisten rikkautensa ja toisten rohkeutensa tähden. Caesar,
jota salaliittolaisten suuri lukumääräkin pelästytti, asetti sotamiehiä
kaupungin muurien ympärille ja piti sitä ikäänkuin piiritystilassa. Joka
päivä lähetettiin sadanpäämiehiä epäiltyihin taloihin viemään
kuolemantuomioita. Tuomitut alentuivat siihen määrään, että kirjoittivat
Nerolle mairittelukirjeitä, joissa kiittivät Caesaria tuomiosta ja
määräsivät hänelle osan omaisuudestaan, jotta lapsille pelastuisi edes
osa. Näytti jo siltä kuin Nero tahallaan olisi tahtonut koetella, mille
alhaisuuden asteelle roomalaiset olivat vaipuneet ja kuinka kauan he
aikoivat sietää hänen veristä hallitustaan. Kosto kohtasi
salaliittolaisten sukulaisia ja ystäviä, yksin tuttaviakin. Kun
kauniiden, tulipalon jälkeen rakennettujen talojen asukkaat vain
kävelivät kadulla, saattoivat he olla vakuutetut siitä, että näkisivät
joukoittain hautaussaattoja. Pompejuksen, Cornelius Martialiksen,
Flavius Nepoksen ja Statius Domitiuksen täytyi kuolla siitä syystä,
etteivät he muka tarpeeksi rakastaneet Caesaria; Novius Priscus
tuomittiin Senecan ystävänä; Rufius Crispukselta riistettiin »oikeus
tuleen ja veteen» sentähden, että hän ennen oli ollut Poppaean mies.
Suurelle Traseakselle tuotti turmion hänen hyveensä, monen täytyi kuolla
ylhäisen syntyperänsä takia. Vihdoin teki Nero, äkkinäisen vihanpuuskan
valtaamana, lopun Poppaeastakin.

Mutta senaatti yhä nöyrtyi hirveän hallitsijan edessä, rakensi
temppelejä hänen kunniakseen, osoitti uhreilla kiitollisuuttaan hänen
jumalallisesta äänestään, seppelöi hänen kuvapatsaitaan ja asetti
pappeja hänen palvelukseensa, ikäänkuin hän todella olisi ollut jumala.
Pelko sydämessä menivät senaattorit Palatinukselle ylistämään
»Periodoniceksen» laulua ja mellastamaan yöllisissä juhlissa, alastomien
ruumiiden, viinin ja kukkien keskellä. Mutta alhaalta, vainioilta, jotka
veri ja kyyneleet olivat höystäneet, nousi hiljaa mutta voimakkaana
Pietarin kylvämä oras.




SEITSEMÄSKYMMENESKOLMAS LUKU.


»Vinitius Petroniukselle:

Tiedämme täälläkin, rakkaani, mitä Roomassa tapahtuu, ja mitä emme
tiedä, sen kertovat meille sinun kirjeesi. Kun heität kiven veteen,
leviävät aallot yhä etemmä ja etemmä. Sellainen pahuuden ja ilkeyden
aalto on Palatinukselta virrannut aina tänne asti. Kreikanmatkalla kävi
täällä, Caesarin lähettämänä, Carinas ja hän ryösti kaupungit ja
temppelit, jotta tyhjä valtion rahasto saataisiin täytetyksi. Ihmisten
hien ja kyynelten kustannuksella rakennetaan Roomassa »domus aureaa».
Luultavasti siitä tulee palatsi, jonka vertaista ei maailma vielä ole
nähnyt, mutta ei sellaisia rikoksiakaan vielä ole nähty. Tunnethan sinä
Carinaksen. Chilon oli hänen kaltaisensa, kunnes kuolemallaan sai
sovittaa elämänsä. Likeisimpiin naapurikaupunkeihin hänen apulaisensa
sentään eivät tulleet, luultavasti siitä syystä, ettei niissä ole
temppelejä eikä aarteita. Sinä kysyt, olemmeko ihan turvassa. Vastaan
sinulle ainoastaan, että elämme unohdettuina, ja se vastaus sinulle
riittäköön. Porttiholvissa, jonka alla paraikaa kirjoitan, näen tyynen
lahtemme. Ursus istuu veneessä ja laskee verkkoa tyyneen veteen. Vaimoni
kehrää punaista lankaa vieressäni, ja puutarhassa, mantelipuiden
varjossa laulavat orjamme. Oi tätä rauhaa, rakkaani! Täällä unohtuvat
entiset tuskat ja kärsimykset. Mutta eivät kohtalottaret, kuten
kirjoitat, puno elämämme lankaa näin suloiseksi, vaan Kristus,
rakastettu Jumalamme ja Vapahtajamme meidät siunaa. Ei tuska eikä
kyyneleet ole meille vieraat, sillä oppimme käskee meitä itkemään
itkeväisten kanssa, mutta kyyneleetkin tuottavat meille lohtua,
jommoista ette te tunne, sillä ajallisen elämämme loputtua kohtaamme
kaikki rakkaamme, sekä ne, jotka jo ovat kuolleet, että ne, jotka
tulevat kuolemaan jumalallisen opin todistajina. Meidän silmissämme
eivät Pietari ja Paavali ole kuolleet, vaan he ovat uudestisyntyneet ja
menneet kunniaan. Meidän henkemme näkee heidät, ja vaikka silmämme
vuodattavatkin kyyneliä, niin sydämemme riemuitsee heidän riemustaan. Oi
niin, rakkaani, olemme onnelliset, eikä meidän onneamme taida mikään
järkyttää, sillä kuolemakin, joka teille on kaiken loppu, saattaa meidät
yhä suurempaan rauhaan, suurempaan rakkauteen ja suurempaan riemuun.

Ja niin kuluvat täällä päivämme ja kuukautemme ainaisessa sydämen
onnessa. Palvelijamme uskovat, kuten mekin, Kristukseen, mutta koska
Hänen lakinsa on rakkaus, rakastamme kaikki toisiamme. Usein, kun
aurinko laskee tai kun kuu päilyy veden kalvossa, puhelemme Lygian
kanssa menneistä ajoista, jotka tuntuvat vain unennäöltä. Mutta kun
ajattelen, että tuo kallis olento, jota nyt joka päivä saan sylkytellä
sylissäni, on ollut niin likellä kidutusta ja kuolemaa, ylistän koko
sydämestäni Herraa, sillä yksin Hän saattoi hänet riistää surman suusta,
pelastaa hänet arenalta ja palauttaa minulle ainiaaksi. Oi Petronius,
olet jo nähnyt kuinka tämä oppi suo lohtua ja kestävyyttä
onnettomuudessa, kuinka se auttaa ihmistä kärsivällisesti ja rohkeasti
katsomaan kuolemaa silmiin, tule siis katsomaan mitä onnea se valaa
jokapäiväiseen arkielämään. Katso, ihmiset eivät tähän asti ole
tunteneet Jumalaa, jota olisivat voineet rakastaa. Sentähden eivät he
ole rakastaneet toisiaankaan, ja se on ollut syynä koko heidän
onnettomuuteensa, sillä kuten aurinko levittää valoa, niin rakkauskin
levittää onnea. Tätä totuutta eivät lainlaatijat eivätkä filosofit ole
opettaneet, ei sitä ole tunnettu Kreikassa eikä Roomassa, ja kun minä
sanon »Roomassa», niin merkitsee se »koko maailmassa». Stoikkojen kuiva
ja kylmä oppi, johon siveät ihmiset turvautuvat, koventaa sydämen kuin
vaski ja tekee sen välinpitämättömäksi eikä paremmaksi. Mutta miksi minä
sanon tätä sinulle, joka olet saanut enemmän oppia ja joka ymmärrät
asiat paremmin kuin minä. Olethan sinäkin tuntenut Paavali Tarsolaisen
ja monesti ja pitkälti keskustellut hänen kanssaan, tiedät siis itse
parhaiten, että koko teidän filosofienne ja puhujienne oppi sen opin
rinnalla, jota hän julistaa, on helisevä vaski ja tyhjä sanojen kilinä,
joka ei mitään merkitse. Muistatko, minkä kysymyksen hän sinulle teki?
»Jos Caesar olisi kristitty, niin eiköhän teidän elämänne tuntuisi
turvallisemmalta, etteköhän te varmemmin omistaisi, mitä omistatte, ja
etteköhän levollisemmin katselisi huomista päiväänne?» Sinä sanoit
minulle, että meidän oppimme on elämän vihollinen, mutta minä vastaan
sinulle, että vaikka minä jo kirjeeni alussa lausuin sanat: »olen
onnellinen!», niin eivät ne laisinkaan riitä kuvaamaan onneani. Tähän
vastaat sinä varmaan, että onneni on Lygia! Niin on, rakkaani!
Sentähden, että rakastan hänen kuolematonta sieluaan ja sentähden, että
me rakastamme toisiamme Kristuksessa, mutta tämä rakkaus ei tunne eroa,
petosta, muutosta, vanhuutta eikä kuolemaa. Sillä kun nuoruus ja kauneus
katoavat, kun meidän ruumiimme kuihtuvat ja kuolema lähenee, niin
rakkaus yhä pysyy, koska meidän sielumme pysyy. Olin Lygian tähden
valmis polttamaan poroksi oman taloni jo ennenkuin silmäni avautuivat
valoa näkemään, mutta nyt sanon sinulle: en silloin rakastanut häntä,
sillä Kristus vasta minut opetti häntä rakastamaan. Hän on onnen ja
rauhan lähde. Ei minun sanani mitään merkitse, mutta tosiasiat sen
todistavat. Vertaapa teidän pelkoanne, ylellisyyttänne, teidän epävarmaa
huomispäiväänne, nautintojanne ja hekumallisia juhlianne, jotka
löyhkäävät kuin ruumiit haudassa--kristittyjen elämään, niin saat
valmiin vastauksen kysymykseesi. Mutta tule meidän vuorillemme, missä
tymbra lemuaa, meidän varjoisiin öljypuulehtoihimme ja rannoillemme,
joita murattiköynnös peittää, niin käy vertausten tekeminen helpommaksi.
Täällä sinua odottaa rauha, jommoista et pitkiin aikoihin ole tuntenut,
ja sydämet, jotka sinua todella rakastavat. Sinun täytyy viihtyä täällä,
sillä sydämesi on ylevä ja hyvä. Vilkas ajatuskykysi tarvitsee todella
lepoa, ja kun sinä opit tuntemaan rauhamme, niin rakastut siihen, sillä
ihminen saattaa vihata sitä, kuten Tigellinus ja Caesar tekevät, mutta
välinpitämättömyydellä ei kukaan voi sitä kohdella. Oi Petroniukseni,
sekä minä että Lygia toivomme hartaasti, että pian saamme sinut nähdä.
Pysy terveenä ja onnellisena ja tule!»

Kun Vinitiuksen kirje tuli, oli Petronius Cumaessa. Hän oli nimittäin
seurannut muita augustianeja, kun he Caesarin perässä olivat rientäneet
sinne. Hänen ja Tigellinuksen monivuotinen taistelu likeni loppuaan.
Petronius tiesi, että hänen täytyi kaatua, ja ymmärsi syyt siihen.
Caesar alentui päivä päivältä näyttelemään yhä alhaisempaa ilveilijää,
kulharia ja vaununohjaajaa, hän upposi yhä sairaalloisempaan,
likaisempaan ja karkeampaan irstaisuuteen. Niin ollen hienostunut
»arbiter elegantiae» tietysti kävi hänelle vain taakaksi. Kun Petronius
vaikeni, piti Nero hänen vaikenemistaan pilkkana, ja kun hän kehui,
selitti Nero hänen kiitoksensakin ivaksi. Loistava patricio loukkasi
hänen itserakkauttaan ja herätti hänessä kateutta. Sitäpaitsi
kaikkivaltiaan ministerin rupesi tekemään mieli hänen rikkauksiaan ja
ihania taideteoksiaan. Petroniusta oli tähän asti säästetty vain siitä
syystä, että hänen aistiaan ja asiantuntemustaan ehkä tarvittiin
Kreikan-matkalla. Mutta vähitellen oli Tigellinus ruvennut selittämään
Caesarille, että Carinas sekä aistinsa että tietojensa puolesta voittaa
Petroniuksen ja että hän paljoa paremmin osaa järjestää sekä kilpaleikit
että vastaanotot ja voittokulut Akaiassa. Senjälkeen ei Petronius enää
ollut pelastettavissa. Kuolemantuomiota ei sentään uskallettu lähettää
hänelle Roomaan. Caesar ja Tigellinus muistivat nimittäin varsin hyvin,
että sama hemmoteltu estetikko, jonka oli tapana muuttaa yö päiväksi ja
elää välittämättä muusta kuin nautinnosta, taiteesta ja juhlista,
ollessaan varakonsulina Bityniassa ja sittemmin konsulina pääkaupungissa
oli osoittautunut erinomaisen työkykyiseksi ja tarmokkaaksi mieheksi. He
tiesivät, että hän kykeni mihin hyvänsä ja että häntä Roomassa rakasti
sekä kansa että pretorianit. Ei kukaan Caesarin uskotuista saattanut
aavistaa mitä hän tekisi, jos niiksi tulisi. Sentähden katsottiin
parhaaksi toimittaa hänet pois kaupungista ja vasta maaseudulla käydä
häneen käsiksi.

Hän sai siis käskyn muiden augustianien kanssa saapua Cumaehen ja
noudattikin käskyä, vaikka hän kyllä aavisti salajuonta. Nähtävästi ei
hän tahtonut ryhtyä julkiseen vastarintaan, tai ehkä hänen teki mieli
vielä kerran näyttää Caesarille ja augustianeille iloiset, huolettomat
kasvonsa ja vielä muutamia kertoja ennen kuolemaansa voittaa Tigellinus.

Tigellinus puolestaan syytti häntä sillaikaa ystävyydestä Scevinukseen,
joka oli ollut sieluna Pison salaliitossa. Petroniuksen palvelijat,
jotka olivat jääneet Roomaan, vangittiin ja pretorianit piirittivät
talon. Petronius ei osoittanut vähintäkään pelkoa tai hämmennystä, kun
hän sen sai tietää. Hymyillen hän lausui augustianeille, jotka paraikaa
olivat vieraina hänen ihanassa huvilassaan Cumaessa:

"Vaskiparta ei pidä suorista kysymyksistä, saattepa nähdä, kuinka hän
käy hämilleen, kun kysyn, hänkö on käskenyt vangita »familiani»
pääkaupungissa."

Sitten hän kutsui heidät juhlaan, jonka hän aikoi viettää ennenkuin
tästä lähtisi »pitemmälle matkalle». Hän oli juuri valmistamassa samaa
juhlaa, kun Vinitiuksen kirje saapui.

Kun Petronius oli lukenut kirjeen, vaipui hän hetkiseksi ajatuksiin,
mutta sitten hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän kävi ystävällisen
näköiseksi kuten tavallisesti. Vielä samana iltana kirjoitti hän
Vinitiukselle seuraavan kirjeen:

»Minä iloitsen teidän onnestanne ja ihmettelen teidän sydämiänne,
rakkaani. En nimittäin saattanut ajatella, että kahdelta rakastuneelta
riittäisi ajatuksia kolmannelle, joka lisäksi on niin kaukana. Mutta te
ette ole yksin ajatelleet minua, vaan te kehoitatte lisäksi minua
tulemaan Siciliaan ja tarjoudutte jakamaan kanssani leipänne ja
Kristuksenne, joka, vakuutuksesi mukaan, on antanut teille onnea niin
runsaassa määrin.

Kunnioittakaa häntä, jos niin on. Minä puolestani, rakkaani, olen sitä
mieltä, että Ursus ja Rooman kansakin osaltaan ovat vaikuttaneet Lygiasi
pelastukseen. Jos Caesar olisi toinen mies, niin melkeinpä luulisin,
että vainot lakkautetaan, koska sinä sen pojantyttären kautta, jonka
Tiberius aikoinaan naitti eräälle Vinitiukselle, olet sukua Caesarille.
Mutta koska sinä tahdot antaa ansion Kristukselle, niin en tahdo
väitellä kanssasi. Niin! viekää runsaat uhrit hänen alttarilleen.
Uhrautuihan Prometheuskin kansan tähden, mutta eheu! Prometheus on
luultavasti vain runoilijan mielikuva, kun sen sijaan luotettavat
ihmiset vakuuttavat nähneensä Kristuksen omin silmin. Siinä suhteessa
olen teidän kanssanne yhtä mieltä, että Hän on arvokkain kaikista
jumalista.

Paavali Tarsolaisen kysymyksen kyllä muistan ja luulenpa, että minulla
olisi aikaa käydä tervehtimässä teitä Siciliassa, jos Vaskiparta vain
eläisi teidän oppinne mukaan. Silloin saisimme puitten varjossa ja
lähteiden varsilla keskustella kaikista jumalista ja kaikista
uskonnoista, mistä kreikkalaiset filosofit ikinä ovat keskustelleet.
Mutta nyt minun täytyy tyytyä vain lyhyeen vastaukseen.

Tunnustan vain kaksi filosofia: toisen nimi on Pyrrho, toisen Anakreon.
Kaikki muut ynnä koko kreikkalaisen ja meidän stoikkojemme koulun myyn
sinulle halvasta hinnasta. Totuus asuu jossakin niin korkealla, etteivät
meidän jumalamme voi sitä nähdä Olympon kukkuloilta. Sinä, rakkaani,
luulet teidän Olymponne olevan vieläkin korkeammalla ja seisoessasi sen
kukkulalla huudat minulle: »tule, ja sinä saat silmäillä näköaloja,
joiden vertaisia et ikinä ole nähnyt!» Saatat olla oikeassa. Vastaukseni
kuuluu kuitenkin: »ystävä, eivät minun jalkani pysty siihen!» Kunhan nyt
olet lukenut loppuun tämän kirjeen, tunnustat minun olevan oikeassa.

Ei, sinä aamurusko-jumalattaren onnellinen puoliso! ei teidän oppinne
sovi minulle! Pitäisikö minun rakastaa bitynilaisia, jotka kuljettavat
kantotuoliani, egyptiläisiä, jotka lämmittävät kylpyjäni, Vaskipartaa ja
Tigellinusta? Kautta sulotarten valkeain polvien vakuutan sinulle, etten
voi, vaikka tahtoisinkin! Roomassa löytyy ainakin satatuhatta ihmistä,
joiden hartiat ovat vinot, polvet paksut tai pohkeet kuivuneet, joiden
silmät ovat kierot tai päät liian suuret. Käsketkö minun rakastaa
heitäkin? Mistä minä sen rakkauden saan, kun ei sydämeni tunne sitä?
Mutta jos teidän jumalanne tahtoo, että minä heitä kaikkia rakastaisin,
niin miksei hän kaikkivaltiudessaan tehnyt heitä esimerkiksi Niobidien
kaltaisiksi, joiden kuvan olen nähnyt Palatinuksella? Sen, joka rakastaa
kauneutta, on mahdoton rakastaa rumuutta. Ei meidän jumaliimme tarvitse
uskoa, heitä saattaa kyllä silti rakastaa, kuten Feidias, Praxiteles,
Myron, Scopas ja Lysias tekivät.

Jos tahtoisinkin seurata sinua sinne, minne pyydät minua saattaa, niin
en voisi. Mutta minä en edes tahdo. Minun on siis kaksinkerroin mahdoton
sinne joutua. Sinä tiedät, kuten Paavali Tarsolainenkin, että te joskus,
Styx-virran tuolla puolen, jonkinlaisilla Elysiumin kentillä saatte
nähdä Kristuksenne. Hyvä! Voithan silloin itse kysyä, olisiko hän
ottanut vastaan minut ynnä gemmani, myronilaisen vaasini, Sosiuksen
toimittamat kirjalaitokseni ja Kultatukkaiseni. Tätä ajatellessa täytyy
minun nauraa, rakkaani, sillä sanoihan Paavali Tarsolainenkin, että
Kristuksen tähden täytyy erota ruususeppelistä, juhlista ja
nautinnoista. Tosin hän lupasi minulle toisenlaista onnea, mutta minä
vastasin hänelle heti, että olen liian vanha vaihtaakseni onneani
uuteen, että aina tahdon antaa silmieni nauttia ruusuista sekä että
orvokkien lemu aina tulee olemaan minulle mieluisampi kuin haiseva
suburralainen »lähimäiseni».

Nyt tiedän mitkä syyt tekevät, ettei teidän onnenne sovi minulle. Yksi
syy on sentään vielä mainitsematta, sillä sen olen tahtonut säästää
viimeiseksi. Katso, Thanatos kutsuu minua. Teidän elämässänne alkaa aamu
vasta koittaa, mutta minun aurinkoni on jo laskenut, ja hämärä ympäröi
minua. Toisin sanoen: minun täytyy kuolla, rakkaani.

Ei siitä kannata puhua pitemmältä. On aivan luonnollista, että loppu on
tällainen. Sinä, joka tunnet Vaskiparran, ymmärrät sen helposti.
Tigellinus on voittanut minut, tai oikeammin sanoen: hän ei ole
voittanut minua, mutta minun voittoni ovat loppuneet. Olen elänyt oman
mieleni mukaan ja kuolen niin kuin hyväksi näen.

Älköön sydämesi käykö murheelliseksi. Jumalat eivät ole luvanneet
minulle kuolemattomuutta, en siis saata pettyä missään suhteessa.
Sitäpaitsi sinä erehdyt, Vinitius, väittäessäsi että yksin teidän
uskontonne opettaisi ihmisiä kuolemaan levollisesti. Ei! Meidän
maailmamme tiesi ennenkuin te olitte syntyneetkään, että kun viimeinen
pikari on tyhjennetty, niin on aika lähteä kotiin ja panna levolle--ja
sen se vieläkin osaa tehdä tyynin mielin. Plato sanoo, että hyve on
musiikkia, mutta viisaan elämä harmoniaa. Jos tämä pitää paikkansa, niin
kuolen, kuten olen elänytkin, hyveellisenä ihmisenä.

Lopuksi tahtoisin vielä tervehtiä jumalallista vaimoasi samoilla
sanoilla, joilla kerran tervehdin häntä Auluksen talossa: »Monta
erilaista kansaa olen nähnyt, mutta sinun kaltaisiasi en tunne.»

Jos ihmisen sielu on enemmän kuin Pyrrho edellyttää, niin minun sieluni
liitäessään Oceanuksen ääriä kohti lentää teidän luoksenne ja istuutuu
talonne läheisyyteen perhosen tai, kuten egyptiläiset luulevat, haukan
muodossa.

Toisella lailla en enää saata tulla. Mutta se sikseen!

Muuttukoon Sicilia teille Hesperidien yrttitarhaksi, sirotelkoot
ketojen, metsien ja lähteiden jumalattaret kukkia tiellenne, ja pesikööt
jokaiseen akantuskukkaan, joka teidän talonne pilareja koristaa, valkeat
kyyhkyset.»




SEITSEMÄSKYMMENESNELJÄS LUKU.


Petronius ei erehtynyt. Kaksi päivää myöhemmin lähetti nuori Nerva, joka
aina oli osoittautunut Petroniuksen uskolliseksi ystäväksi,
vapautettunsa Cumaehen ilmoittamaan kaikki, mitä Caesarin hovissa oli
tapahtunut.

Petroniuksen kuolema oli jo päätetty asia. Ylihuomisiltana oli tarkoitus
lähettää hänen luokseen sadanpäämies, jonka piti käskeä hänen pysyä
Cumaessa odottamassa lähempiä määräyksiä. Seuraavan lähetin piti saapua
muutaman päivän perästä ja tuoda hänelle kuolemantuomio.

Petronius otti vastaan vapautetun ilmoitukset aivan levollisena ja
virkkoi:

"Vie herrallesi yksi minun vaaseistani. Annan sen paikalla mukaasi. Sano
hänelle minun puolestani, että kiitän häntä sydämeni pohjasta, sillä nyt
voin ryhtyä toimenpiteihin ennen tuomiota."

Hän purskahti äkkiä nauruun, ikäänkuin hän olisi keksinyt hyvän tuuman,
josta jo edeltäkäsin saattoi iloita.

Samana iltana kiertelivät orjat kutsumassa kaikkia Cumaessa oleskelevia
augustianeja juhlaan arbiter elegantiarumin ihanaan huvilaan.

Petronius itse vietti aamupäivänsä kirjastossa. Kirjoitettuaan hän
kylpi, antoi vestiplican järjestää pukunsa ja astui vihdoin loistavana
ja uljaana kuin jumala tricliniumiin tarkastamaan valmistuksia. Sitten
hän läksi puutarhaan, missä pojat ja nuoret, saarilta tuodut
kreikkalaistytöt sitoivat ruususeppeleitä iltaa varten.

Hänen kasvoillaan ei saattanut huomata huolen varjoakaan. Palvelijat
päättelivät kuitenkin, että jotakin erinomaista oli tekeillä, koska
isäntä käski jakaa tavattomia palkintoja niille, joihin hän oli
tyytyväinen, ja vain keveät raipat kaikille niille, joiden työ ei ollut
hänelle mieleen tai joiden selkäsaunat ja muut rangaistukset ennen
olivat jääneet antamatta. Sitransoittajat ja laulajat saivat edeltäkäsin
runsaan makson. Vihdoin istuutui Petronius puutarhaan, pyökin alle,
jonka lehtiverkon läpi aurinko paistoi sirotellen valopilkkuja hiekalle,
ja kutsui luokseen Euniken.

Tyttö tuli, puettuna valkeihin vaatteisiin, myrttiseppel päässä, ihanana
kuin sulotar. Petronius istutti hänet viereensä, silitti kevein käsin
hänen ohimojaan ja alkoi katsella häntä ihastuksella, jommoisella
tuntija katselee mestarin käsistä lähtenyttä jumalallista kuvaa.

"Eunike," virkkoi hän, "tiedätkö, ettet enää pitkiin aikoihin ole ollut
orjatar?"

Tyttö loi häneen tyynet, taivaansiniset silmänsä, ravisti päätään ja
vastasi:

"Olenhan, herra, aina."

"Ehket tiedä," jatkoi Petronius, "että tämä huvila, orjat, jotka tuolla
punovat seppeliä, kaikki, mitä täällä on, vainiot ja karjatkin tästä
päivästä alkaen ovat sinun omasi."

Nämä sanat kuultuaan Eunike säpsähti ja riistäytyi irti. Hänen äänessään
värisi levottomuus, kun hän kysyi:

"Miksi sinä sanot tämän minulle, herra?"

Hän likeni taasen Petroniusta ja rupesi pelästynein silmin katselemaan
häneen. Hetkisen perästä hän kalpeni kuin vaate, mutta Petronius yhä
hymyili, vastaten hänen katseeseensa ainoalla sanalla:

"Niin."

Molemmat vaikenivat, ei kuulunut muuta kuin tuulen heikko suhina pyökin
latvassa.

Petronius saattoi todella luulla, että hänen edessään oli valkea
marmorikuva.

"Eunike," virkkoi hän, "tahdon kuolla tyynesti."

Tyttö loi häneen silmänsä, ja hänen hymynsä oli sydäntäsärkevä.

"Tottelen sinua, herra," kuiskasi hän.

Illalla alkoi kutsuttuja saapua tulvimalla. Olivathan he monesti olleet
Petroniuksen vieraina ja tiesivät, että Caesarinkin juhlat hänen
kutsuihinsa verraten olivat alhaiset ja raa'at. Kenenkään päähän ei
pälkähtänyt, että heidän edessään oli viimeinen »symposion». Tosin monet
tiesivät, että Caesarin suuttumus pilvenä oli kierrellyt hienostunutta
arbiteria, mutta sellaista oli sattunut monesti ennenkin, ja aina
Petronius taitavalla tempulla tai ainoalla rohkealla sanalla oli osannut
kääntää asiat parhain päin. Ei kukaan siis saattanut edellyttää, että
kysymyksessä olisi vakava vaara, ja Petroniuksen iloiset kasvot ja
tavallinen huoleton hymy olivat omiaan tekemään kaikki epäilykset
tyhjiksi. Ihana Eunike, jolle hän oli ilmoittanut haluavansa kuolla
tyynesti ja jolle jokainen hänen sanansa oli tuomion sana, esiintyi
aivan tyynenä. Ainoastaan hänen silmissään kiilui outo tuli, mutta sitä
saattoi pitää riemunkin ilmauksena. Tricliniumin ovella seisoi pieniä
poikia, hiukset kytkettyinä kultaisiin verkkoihin. He asettivat
vieraitten päähän ruususeppeleet ja kehoittivat heitä, vanhan tavan
mukaan, ensinnä nostamaan oikean jalan kynnyksen yli. Salissa tuntui
vieno orvokkien lemu; valo tulvi erivärisistä aleksandrialaisista
laseista. Lavitsojen vieressä seisoi kreikkalaisia tyttöjä, joiden
tehtävänä oli vilvoitella vieraitten jalat hyvänhajuisilla voiteilla.
Seinustalla odottivat atenalaiset sitransoittajat ja laulajat johtajansa
merkkiä.

Pöytä oli katettu loistavalla ylellisyydellä, mutta loisto ei häirinnyt
eikä painanut. Päinvastoin se tuntui ikäänkuin itsestään puhjenneen
kukkimaan. Ilo ja huolettomuus sekaantui orvokkien lemuun ja raikui
pitkin salia. Vieraat tunsivat, ettei täällä tarvitse pelätä pakkoa eikä
vaaraa, kuten Caesarin luona, jossa voi menettää henkensä, jos sattuu
kehumaan laulua tai runoja liian vähän tai liian paljon. Kun he näkivät
valon ja murattiköynnöksillä koristetut viiniruukut, jotka olivat
asetetut lumella täytettyihin astioihin jäähtymään, sekä mitä
valituimmat ruoat, alkoivat heidän sydämensä sykkiä ilosta. Puhe soi
yhtenä surinana, ikäänkuin mehiläisparvi olisi surissut kukkivan
omenapuun ympärillä. Tuon tuostakin kuului iloinen naurunpurkaus,
ylistysten tulva tai suutelo, joka liian äänekkäästi painettiin jonkun
valkealle olkapäälle.

Juodessaan viiniä varistivat vieraat pikareistaan muutamia pisaroita
kuolemattomille jumalille, sulkeakseen isäntäväen heidän huomaansa ja
suosioonsa. Se ei merkinnyt mitään, etteivät useimmat uskoneet jumaliin.
Tapa ja taikausko sen vaati. Petronius lepäsi Euniken rinnalla, jutteli
Rooman uutisista, viimeisistä avioeroista, rakkaudesta,
lemmenseikkailuista, kilpa-ajoista, Spiculuksesta, joka viimeaikoina oli
tullut kuuluisaksi arenalla, ja uusimmista kirjoissa, jotka olivat
ilmestyneet Atractuksen ja Sosiuksen kirjakauppoihin. Varistellessaan
viiniä pikaristaan sanoi hän tekevänsä sen ainoastaan Kypron herrattaren
kunniaksi, koska hän on vanhin ja suurin jumalien joukossa ja koska hän
yksin on kuolematon, uskollinen ja kaikkivaltias.

Hänen puheensa oli kuin säteilevä auringonpaiste, joka kunakin hetkenä
valaisee uutta esinettä, tai kuin kesäinen tuuli, joka liikuttelee
kukkia puutarhassa. Vihdoin hän antoi merkin soittajille, ja silloin
alkoivat sitrat hiljaa soida ja nuorteat äänet liittyivät niihin. Sitten
rupesivat tanssijattaret liikuttelemaan ruusunkarvaisia jäseniään. He
olivat kotoisin Kos-saarelta, Euniken syntymäseudulta, ja verhotut
läpikuultaviin huntuihin. Lopuksi ennusti egyptiläinen noita-akka
vieraille tulevia asioita sateenkaarenväristen kultakalojen liikkeistä,
jotka olivat suljetut kristalliastioihin.

Kun tähänkin huviin oli kyllästytty, kohosi Petronius syyrialaisilta
patjoiltaan ja virkkoi:

"Ystävät! suokaa anteeksi, että minä näin juhlassa käännyn puoleenne
pyynnöllä: soisin, että jokainen ottaisi lahjaksi sen pikarin, josta hän
ensinnä varisti viiniä jumalten kunniaksi ja minun menestyksekseni."

Petroniuksen pikarit olivat kullasta, jalokivillä koristetut ja
mestarillista tekoa. Vieraat ilostuivatkin sentähden suuresti, vaikka
lahjojen jakeleminen Roomassa oli sangen tavallista. Toiset kiittelivät
ja ylistelivät häntä ääneensä; toiset sanoivat, ettei Jupiterkaan
Olympossa anna jumalilleen sellaisia lahjoja; toiset epäilivät,
ottaisivatko vastaan lahjan, se kun tuntui heistä liian
kallisarvoiselta.

Petronius nosti ilmaan myronilaisen vaasin, joka välkkyi kaikissa
taivaankaaren väreissä ja jonka arvo oli suorastaan korvaamaton, ja
virkkoi:

"Kas tässä malja, josta minä valoin viiniä Kypron herrattaren kunniaksi.
Älkööt tämän jälkeen kenenkään huulet koskettako sitä ja älkööt
kenenkään kädet valako siitä viiniä toiselle jumalattarelle."

Hän viskasi kallisarvoisen astian permannolle, joka oli peitetty
sinipunertavilla safranikukilla, joten se särkyi tuhansiksi sirpaleiksi.
Nähdessään läsnäolijain hämmästyneet kasvot puhkesi hän puhumaan:

"Rakkaat ystävät, iloitkaa älkääkä vaipuko mietteisiin! Vanhuus,
voimattomuus ja alakuloisuus ovat ihmiselämän loppuvuosien uskollisia
tovereita. Mutta minä annan teille hyvän esimerkin ja hyvän neuvon:
ihmisen ei tarvitse odottaa niitä, hän saattaa lähteä matkalle
vapaaehtoisesti, kuten minä teen."

"Mitä sitten aiot tehdä?" kuului levottomia ääniä.

"Aion pitää hauskaa, juoda viiniä, kuunnella musiikkia, katsella näitä
jumalallisia muotoja, jotka näette tässä rinnallani, ja sitten nukkua,
seppel kulmilla. Olen jo sanonut hyvästi Caesarille, ja tahdotteko
kuulla, mitä tässä olen kirjoittanut hänelle viimeisenä
tervehdyksenäni?"

Hän veti purppuraisen patjan alta esiin kirjeen ja rupesi lukemaan:

"Tiedän, oi Caesar, että kärsimättömänä odotat tuloani sekä että
uskollinen sydämesi yöt, päivät ikävöi minua, ystävääsi. Tiedän, että
tahtoisit antaa minulle pretorianiprefektin viran ja lähettää
Tigellinuksen sinne, minne jumalat hänet määräsivät--kaitsemaan muuleja
maasi ääriin, jotka perit myrkytettyäsi Domitianuksen. Suo minulle
kuitenkin anteeksi, sillä vannon kautta Hadeksen ja kautta äitisi,
vaimosi ja veljesi ja Senecan varjojen, etten saata tulla luoksesi.
Elämä on suuri aarre, rakkaani, ja minä olen tästä aarteesta osannut
valita kalleimmat jalokivet, mutta elämässä on myöskin paljo sellaista,
jota en enää jaksa sietää. Oi ystäväni, älä luule minun sitä moittivan,
että tapoit äidin, vaimon ja veljen, että poltit Rooman ja lähetit
kaikki kelpo miehet valtakunnastasi Manalaan. Ei, sinä Chronoksen
jälkeläinen! Kuolema on ihmissuvun osa, ja sinulta totisesti ei olisi
saattanut odottaa toisenlaista menettelyä. Mutta minun on mahdoton
jaksaa vuosikausia kiduttaa korviani laulullasi, katsella kuinka sinä
tanssit pyrrikhe-tanssia ja heiluttelet ohkaisia, Domitianukselta
perimiä sääriäsi, kuunnella soittoasi, lausuntaasi ja runojasi, sinä
kurja esikaupungin runoilija!--tätä eivät voimani kestä, ja siksi haluan
kuolla. Rooma pitelee korviaan kuunnellessaan sinun esityksiäsi, maailma
nauraa sinulle, ja minä puolestani en enää tahdo enkä taida punastua
tähtesi. Kerberoksen ulvonta, rakkaani, vaikka se suuresti muistuttaakin
sinun lauluasi, tulee olemaan minulle mieluisampi, sillä enhän ikinä ole
ollut Kerberoksen ystävä eikä minulla niinmuodoin ole syytä hävetä sen
ääntä. Jää terveheksi, vaan älä laula! Murhaa, mutta älä kirjoita
runoja, myrkytä ihmisiä, mutta älä tanssi, polta kaupunkeja, mutta älä
soita sitraa--tätä kaikkea toivoo, lähettäen sinulle viimeisen
ystävällisen neuvonsa, Arbiter elegantiae.»"

Vieraat kauhistuivat, sillä he tiesivät, ettei valtakunnan kadottaminen
olisi saattanut olla Nerolle niin hirveä kolaus kuin tämä kirje. He
ymmärsivät myöskin, että miehen, joka sen oli kirjoittanut, täytyi
kuolla, ja lopuksi he itse puolestaan kävivät kalmankalpeiksi, kun
huomasivat, että olivat kuulleet kirjeen sisällön.

Petronius yhä vain hymyili huoletonta, iloista hymyään, ikäänkuin olisi
ollut kysymys jostakin pienestä leikinteosta. Äkkiä hän kääntyi
läsnäolijain puoleen ja lausui:

"Iloitkaa ja karkoittakaa huolet kauas luotanne! Eihän kenenkään ole
pakko kerskailla kuulleensa tämän kirjeen sisältöä, ja minä puolestani
tulen kerskailemaan siitä ainoastaan Charonille, kun hän kuljettaa minua
joen poikki."

Hän viittasi luokseen kreikkalaisen lääkärin ja ojensi hänelle
ranteensa. Silmänräpäyksessä sitoi taitava kreikkalainen sen kultaisella
vyöllä ja avasi käden taipeen kohdalta suonen. Veri purskahti patjalle
ja Euniken vaatteille. Tyttö, joka piteli Petroniuksen päätä, kumartui
hänen puoleensa ja lausui:

"Luuletko, herra, että minä sinut heitän? Vaikka jumalat lupaisivat
minulle kuolemattomuuden tai Caesar maailman vallan, niin kuitenkin
seuraisin sinua."

Petronius hymähti, kohoutui hiukan, kosketti huulillaan Euniken suuta ja
sanoi:

"Tule mukaani."

Hetkisen perästä hän lausui:

"Sinä olet siis todella rakastanut minua, jumalattareni!..."

Tyttö ojensi lääkärille ruusunkarvaisen käsivartensa, ja hetkisen
perästä alkoi hänenkin verensä vuotaa, sekaantuen Petroniuksen vereen.

Petronius viittasi kuoron johtajalle, ja sitrat ja laulu rupesi taasen
soimaan. Ensin laulettiin Harmodios ja sitten Anakreonin laulu, jossa
runoilija valittaa kerran löytäneensä oven edestä Afroditen viluisen,
itkevän lapsen; hän otti sen, lämmitti sitä, kuivasi siivet, mutta
palkaksi ampui kiittämätön lapsi nuolensa hänen sydämeensä ja samassa
rauha jätti hänet...

Petronius ja Eunike kuuntelivat laulua, toisiinsa nojaten, jumalallisen
kauniina, hymyillen ja kalpenemistaan kalveten. Laulun loputtua käski
Petronius tuoda lisää viiniä ja ruokia, jutteli vieraiden kanssa, jotka
istuivat likinnä, kaikenkaltaisista hauskoista pikkuseikoista,
jommoisista juhlissa tavallisesti jutellaan. Vihdoin hän kutsui
kreikkalaisen ja käski hänen hetkiseksi sitoa suonensa. Hänen oli
nimittäin tullut uni, ja hän sanoi vielä tahtovansa antautua »Hypnoksen»
helmaan, ennenkuin Thanatos ikipäiviksi nukuttaisi hänet.

Hän vaipuikin uneen, ja hänen herätessään lepäsi tytön pää jo valkeana
kukkana hänen rinnallaan. Silloin hän laski sen patjalle ja katseli sitä
vielä kerran. Sitten suoni taasen avattiin.

Laulajat olivat hänen viittauksestaan virittäneet uuden Anakreonin
laulun, ja sitrat säestivät hiljaa, joten saattoi eroittaa joka sanan.
Petronius kalpeni kalpenemistaan, mutta kun viimeiset sävelet olivat
vaienneet, kääntyi hän vielä vieraitten puoleen ja lausui:

"Ystävät, myöntäkää, että meidän kanssamme katoaa..."

Lause jäi kesken. Hänen käsivartensa kiertyi vielä viimeisellä
liikkeellään syleilemään Eunikeä, sitten vaipui pää patjoille--hän oli
kuollut.

Läsnäolijat katselivat kalpeita ruumiita, jotka olivat kuin ihanat
kuvapatsaat, ja käsittivät, että heidän kanssaan todella katosi kaikki,
mitä heidän maailmaansa oli jäänyt jäljelle ja mitä saattoi sanoa
sisällöksi, nimittäin runous ja kauneus.




JÄLKIKIRJOITUS.


Kapina, jonka gallialaiset legionat Vindexin johdolla olivat nostaneet,
näytti alussa sangen viattomalta. Caesar oli vasta yhdennelläneljättä
ikävuodellaan, eikä kukaan uskaltanut toivoa, että maailma jo pääsisi
rauhaan painajaisestaan. Muistettiinhan, että edellistenkin hallitsijain
aikana monesti oli syttynyt kapinoita ja että ne olivat menneet
menojaan, tuottamatta minkäänlaista hallitsijanmuutosta. Tiberiuksen
aikana oli Drusus kukistanut pannonialaisten legionain kapinan ja
Germanicus reiniläisten. »Kuka sitäpaitsi--sanoivat ihmiset--voisi periä
vallan Neron jälkeen, kun melkein kaikki jumalallisen Augustuksen
sukulaiset ovat saaneet surmansa hänen käskystään?» Toiset katselivat
jättiläiskokoista kuvapatsasta, joka esitti häntä Herkuleksena, ja
tulivat ehdottomasti ajatelleiksi, ettei mikään maan mahti pysty
kukistamaan sellaista voimaa. Oli niitäkin, jotka ikävöivät häntä kun
hän oli Akaian-matkallaan, sillä Helius ja Polythetes, joille hän oli
uskonut Rooman ja Italian hallituksen, hallitsivat vieläkin verisemmin
kuin hän.

Kukaan ei ollut varma elämästään eikä omaisuudestaan. Laki lakkasi
suojelemasta. Ihmisarvo ja hyve menettivät merkityksensä, perhesiteet
höltyivät ja sydämet kävivät niin pelkurimaisiksi, etteivät uskaltaneet
edes toivoa. Mutta Kreikasta kertoi huhu, että Caesar oli saavuttanut
aivan kuulumattoman kunnian ja voittanut tuhansia seppeleitä ja
kilpailijoita. Maailma oli muuttunut pelkäksi veriseksi, hullunkuriseksi
mellastukseksi. Ihmiset luulivatkin hyveen ja vakavuuden aikakauden
loppuneen ja tanssin, musiikin, hekuman ja veren aikakauden alkaneen.
Sillä lailla kaiketi jatkuisi elämää! Caesar puolestaan, jolle kapina
oli antanut hyvän tilaisuuden uusiin ryöstöretkiin, välitti vähät
legionien kapinasta ja Vindexistä. Päinvastoin hän monesti ilmoitti
olevansa hyvillään kapinasta. Akaiasta ei hän olisi tahtonut lähteä
millään. Vasta kun Helius ilmoitti, että viivyttelemisestä saattaa
seurata valtakunnan menettäminen, läksi hän Napoliin.

Siellä hän taasen lauloi ja soitti eikä ottanut korviinsakaan tietoja
asiain kulusta. Turhaan Tigellinus selitti, ettei entisten legionien
kapinoissa ollut johtajaa, mutta että tämän kapinan etunenässä seisoi
mies, joka oli vanhaa aquitanialaista kuningassukua ja oivallinen ja
tottunut soturi. »Täällä--vastasi Nero--kuuntelevat minua kreikkalaiset,
ainoat, jotka osaavat kuunnella lauluani ja jotka ovat sen arvoiset.»
Hän huomautti, että taide ja kunnia ovat hänen ensimäinen päämääränsä.
Mutta kun hän vihdoin sai kuulla Vindexin arvostelleen häntä huonoksi
taiteilijaksi, suuttui hän ja riensi Roomaan. Haavat, jotka Petronius
oli iskenyt hänen sydämeensä ja jotka Kreikassa olivat menneet umpeen,
avautuivat taasen, ja hän päätti pyytää senaatilta hyvitystä
kuulumattomasta solvauksesta, jonka hän oli kärsinyt.

Matkalla hän sattumalta näki pronssiin valetun ryhmän, joka esitti
roomalaisen ritarin voittamaa gallialaista päällikköä. Tätä hän piti
hyvänä enteenä ja sittemmin ei hän enää muistanutkaan legionien kapinaa
eikä Vindexiä, jollei mahdollisesti tehdäkseen niistä pilkkaa. Hänen
tulonsa Roomaan oli niin loistava, ettei sellaista ikinä ollut nähty.
Hän ajoi samoissa vaunuissa, joissa Augustus muinoin oli tehnyt
voittokulkunsa. Yksi sirkuksen kaarista oli revittävä, jotta saatto
pääsisi kulkemaan. Senaatti, ritarit ja lukemattomat ihmislaumat olivat
häntä vastassa. Muurit tärisivät huudoista: »Terve Augustus, terve
Herkules! terve jumalallinen, ainoa, olympolainen, pytholainen,
kuolematon!» Hänen perässään kannettiin voitettuja seppeleitä ja
tauluja. Viimemainittuihin oli kirjoitettu kaupunkien nimet, joissa hän
oli voittanut, ja mestarien nimet, jotka hän oli voittanut. Nero itse
oli kuin humalassa. Mielenliikutuksessaan hän tuon tuostakin kääntyi
augustianien puoleen, jotka häntä ympäröivät, ja sanoi: »mitä Caesarin
voittokulku oli tämän rinnalla?» Kuinka joku kuolevainen uskaltaisi
satuttaa kätensä sellaiseen mestariin ja puolijumalaan? Mahdotonta oli
sellaisen ajatuksen mahtua hänen päähänsä. Hän tunsi todella olevansa
olympolainen ja siten kaiken vaaran yläpuolella. Hänen mielensä oli
tulena ja liekkinä, ja joukkojen kiihko yhä kiihoitti häntä. Olihan
luonnollista, että tällaisena voiton päivänä sekä Caesar että kaupunki
ja koko maailma kadotti järkensä.

Kukkien ja seppelten takaa ei kukaan saattanut nähdä vaaran kuilua.
Vielä samana iltana olivat temppelien muurit ja pylväät täynnä
kirjoituksia, joissa lueteltiin Caesarin rikoksia, ennustettiin, että
häntä pian kohtaa kosto, ja tehtiin pilkkaa hänen taiteestaan. Suusta
suuhun kulki lause: "Hän lauloi, kunnes herätti kukot (gallos)."
Kaupungissa alkoi liikkua huolestuttavia huhuja, jotka kiertäessään
kasvoivat aivan kammottaviksi. Augustianit kävivät levottomiksi.
Edellisten aikojen epävarmuus oli tehnyt ihmiset niin aroiksi, etteivät
he uskaltaneet lausua ainoaakaan toivomusta, tuskinpa tuntea ja
ajatellakaan.

Nero yhä vain eli teatterin ja musiikin maailmoissa. Häntä huvitti tällä
haavaa kaikenlaiset vasta keksityt soittokoneet, varsinkin uudet,
vedellä käyvät urut, ja kokeita tehtiin tuon tuostakin Palatinuksella.
Lapsellisena ja kykenemättömänä kaikkiin järkeviin tuumiin ja
tositoimiin kuvitteli hän voivansa torjua vaaran suunnittelemalla
suurenmoisia näytelmiä ja kilpaleikkejä. Kun hänen likeisimpänsä
huomasivat, ettei hän laisinkaan välitä järkikeinoista eikä sotaväestä,
vaan keskittää kaikki ajatuksensa keksimään sattuvia ja vaaraa kuvaavia
lausetapoja, kävivät he aivan neuvottomiksi. Toiset päättelivät hänen
koettavan lauseillaan huumata sekä itseään että muita, vaikka hänen
sieluaan kalvoi pelko ja levottomuus. Hänen käytöksensä muuttui todella
kuumeentapaiseksi. Hänen päähänsä pälkähti joka päivä tuhansia uusia
tuumia. Välistä hän valmistui syöksymään suin päin vaaraa vastaan, käski
panna sitrat ja luutut kuormavankkureihin, pukea nuoret orjattaret
amazoneiksi ja lähteä johtamaan legioneja itää kohti. Samassa hän
sentään tuli ajatelleeksi, että oli paras kukistaa gallialaisten
legionien kapina laululla eikä sodalla. Ja hänen täytyi hymyillä, kun
hän ajatteli sotajoukkoa, jota vastaan mennään laululla. Sotamiehet
kerääntyvät hänen ympärilleen vedet silmissä, mutta hän hyräilee heille
voittolaulua, ja sitten alkaa sekä hänelle että Roomalle kultainen
aikakausi. Välistä hän huusi verta ja kostoa, välistä hän vakuutti
tyytyvänsä Egyptin herrauteen. Välistä hän muisti noitien ennustaneen,
että hänestä tulee Jerusalemin hallitsija, toisinaan taas hän nautti
siitä ajatuksesta, että niin mainio laulaja kuin hän aina ansaitsee
leipänsä missä tahansa. Jos hän lakkaa olemasta maanpiirin Caesar, niin
maat ja manteret tulevat ihailemaan häntä kirjailijana, jonka vertaista
ei ihmiskunta vielä ole nähnyt.

Hän reuhasi, raivosi, soitti, lauloi, muutti mieltä, muutti
mielilauseita, muutti elintapansa ja koko maailman mahdottomaksi
fantastiseksi, hirveäksi mellastukseksi, joka vilisi mahtipontisia
huudahduksia, kurjia runoja, valitusta, kyyneliä ja verta. Mutta pilvi
idässä kävi päivä päivältä uhkaavammaksi. Mitta oli täysi, hurja
näytelmä kallistui nähtävästi loppuansa kohti.

Kun hän sai kuulla, että Galba ja Espanja olivat liittyneet kapinaan,
valtasi hänet vimma ja raivo. Hän rikkoi kesken kemujen pikarit ja
kaatoi nurin pöydät sekä antoi sellaisia käskyjä, ettei Helius eikä edes
Tigellinus uskaltanut täyttää niitä. Hän saattoi käskeä, että kaikki
Roomassa asuvat gallialaiset surmattaisiin, että kaupunki uudestaan
sytytettäisiin tuleen, että pedot päästettäisiin irti arenarioista tai
että Aleksandria muutettaisiin pääkaupungiksi. Kaikki tämä oli hänen
silmissään suurta, ihmeellistä ja sangen helposti toimeenpantavaa. Mutta
hänen kaikkivaltiutensa päivät olivat jo menneet ja hänen entiset
rikostoverinsakin rupesivat pitämään häntä hulluna.

Vindexin kuolema ja epäsopu kapinallisten legionien kesken näytti
kuitenkin taasen kallistavan vaakaa hänen puolelleen. Uudet juhlat,
voitot ja kuolemantuomiot olivat täydessä vauhdissa Roomassa, kun eräänä
yönä pretorianien leiristä vaahtoavan hevosen selässä tulla karautti
airut ilmoittamaan, että sotamiehet itse kaupungissa olivat kohottaneet
kapinallisen lipun ja huutaneet Galban Caesariksi.

Caesar nukkui kun airut saapui, mutta herättyään hän turhaan huusi
vartijaa, jonka öisin piti vartioida makuuhuoneen oven edessä. Palatsi
oli aivan autio. Orjat ryöstelivät minkä vain irti saivat etäisemmissä
nurkissa. Kun he näkivät Caesarin, pelästyivät he, mutta hän sai
yksinään harhailla pitkin taloa, huutaen peloissaan ja epätoivoissaan
minkä jaksoi.

Vihdoin hänen vapautettunsa, Phaon, Spirus ja Epaphroditos tulivat hänen
avukseen. He kehoittivat häntä pakenemaan ja vakuuttivat, ettei ole
vähääkään aikaa vitkastelemiseen, mutta hän yhä kuvitteli, ettei ole
mitään hätää. Entä jos hän pukeutuisi surupukuun ja puhuisi senaatille,
niin eiköhän senaatti heltyisi hänen kyynelistään ja hänen sanoistaan?
Jos hän käyttäisi hyväkseen koko kaunopuheisuuttaan, puhujataitoansa ja
näytelmäkykyänsä, niin voisiko kukaan maailmassa häntä vastustaa?
Eiköhän hänen annettaisi olla edes Egyptin prefektinä?

Mutta he olivat niin tottuneet imarteluun, etteivät he vieläkään
uskaltaneet sanoa hänelle totuutta, huomauttivat ainoastaan, että kansa
voi repiä hänet kappaleiksi ennenkuin hän pääsee Forumille, ja uhkasivat
heittää hänet yksin, jollei hän paikalla nousisi hevosen selkään.

Phaon tarjosi hänelle tyyssijaa huvilassaan Nomentanan portin tuolla
puolen. Hetkisen perästä he istuivat hevosen selässä, pää viitan
peitossa, ja riensivät kaupungin ulkopuolelle päin. Yö alkoi jo häipyä.
Kaduilla vallitsi harvinaisen vilkas liike. Siellä täällä kaupungilla
liikkuili sotamiehiä, yksitellen tai pienissä ryhmissä. Ei ollut enää
pitkä matka leirille, kun Caesarin hevonen äkkiä pelästyi ruumista, joka
sattui olemaan tiellä, ja nousi takajaloilleen. Silloin valui viitta
ratsastajan päästä, ja sotamies, joka juuri kulki hänen ohitseen, tunsi
hänet hallitsijaksi. Odottamaton kohtaus ällistytti hänet kuitenkin
niin, ettei hän muuta voinut kuin tehdä kunniaa. Kun he ratsastivat
pretorianien leirin sivuitse, kuulivat he myrskyisiä huutoja Galban
kunniaksi. Silloin Nero vihdoinkin ymmärsi, että kuoleman hetki oli
tulossa. Hänet valtasi kauhu ja omantunnonvaivat. Hän sanoi näkevänsä
mustan pilven, josta kohoili ihmisten kasvoja. Äidin, vaimon ja veljen
kasvot hän tunsi. Pelko pani hampaat hänen suussaan kalisemaan, mutta
samalla kauhistuksen hetki jollakin lailla hurmasi hänen
kulharisieluaan. Maailman kaikkivaltias herra kadottaa kaikkensa--kas
siinä traagillisuuden huippu! Hän oli uskollinen itselleen ja näytteli
osansa loppuun asti. Hänet valtasi oikea siteeramisen kuume, ja hän teki
kaiken voitavansa saadakseen läsnäolijoita säilyttämään jokaisen hänen
sanansa tulevaisuudelle. Välistä hän sanoi tahtovansa kuolla ja kutsui
Spiculusta, joka kaikista miekkailijoista osasi varmiten antaa
kuoliniskun. Välistä hän lausui: »Äiti, vaimo, isä mua kuoloon
kutsuvat!» Tuon tuostakin välähti hänen mieleensä lapsellinen ja turha
toivon kipinä. Toiselta puolen hän tiesi kuoleman likenevän, toiselta
puolen ei hän uskonut siihen.

Nomentanan portti oli auki. He kulkivat Ostrianumin ohitse, missä
Pietari oli opettanut ja kastanut. Aamun koittaessa he saapuivat Phaonin
huvilalle.

Siellä eivät miehet enää salanneet häneltä, että hänen täytyi kuolla.
Hän käski siis kaivaa haudan ja pani maahan pitkäkseen, jotta hänestä
voitaisiin ottaa tarkka mitta. Mutta kun hän näki tuoreen, maasta
kaivetun mullan, valtasi hänet kauhu. Hänen pulleat kasvonsa
kalpenivat ja otsalle nousi hikikarpaloja, jotka olivat kuin suuret
kastepisarat. Sitten hän rupesi riisuutumaan, vakuuttaen vapisevalla
näyttelijänäänellä, ettei hetki laisinkaan vielä ollut tullut. Pian hän
siteerasi täyttä kyytiä. Vihdoin hän pyysi, että hänen ruumiinsa
poltettaisiin. »Mikä taiteilija nyt meneekään maailmasta!» toisteli hän
ikäänkuin ihmeissään.

Samassa toi Phaonin airut tiedon, että senaatti oli tuominnut
»parricidalle», vanhempien murhaajalle tavanmukaisen rangaistuksen.

"Mikä tavanmukainen rangaistus sitten on?" kysyi Nero kalpein huulin.

"Kurkkusi lävistetään kolmikärjellä ja siinä sinut ruoskitaan
kuoliaaksi. Ruumiisi heitetään sitten Tiberiin! vastasi Epaphroditos
armottomasti."

Nero paljasti rintansa.

"Sitten täytyy kiirehtiä!" virkkoi hän luoden silmänsä taivasta kohti.

Hetkisen perästä hän vielä toisti:

"Mikä taiteilija meneekään maailmasta!"

Samassa kuului kavioiden kapsetta: sadanpäämies sotamiehineen varmaan
saapui vaatimaan Vaskiparran päätä.

"Joudu!" huudahtivat vapautetut.

Nero tähtäsi veitsellä kaulaansa, mutta kosketti sitä aivan arasti.
Saattoi selvästi huomata, ettei hän ikinä uskaltaisi työntää asetta
syvälle. Silloin Epaphroditos äkkiarvaamatta tuuppasi hänen kättään
niin, että veitsi upposi kahvaan asti. Neron silmät pullistuivat
suuriksi, hirveiksi ja pelästyneiksi.

"Sinä saat elää!" huusi sadanpäämies ovelta.

"Tulet myöhään!" vastasi Nero käheästi.

Sitten hän lausui:

"Kas tämä on uskollisuutta!"

Silmänräpäyksessä painui kuoleman leima hänen kasvoilleen. Veri räiskyi
tummina säteinä puutarhan kukkasille. Jalat potkivat vielä maata--sitten
hän kuoli.

Seuraavana aamuna kääri uskollinen Acte hänet kallisarvoisiin kankaisiin
ja poltti hänet hyvänhajuisista puista tehdyllä roviolla.

       *       *       *       *       *

Ja niin meni Nero menojaan kuten menee tuulispää, myrsky, tulipalo, sota
tai rutto. Mutta Pietarin basilika hallitsee vieläkin Vaticanuksen
kukkulalta kaupunkia ja maailmaa.

Entisen Porta Capenan luona on tänäkin päivänä pienoinen kappeli, jossa
saattaa eroittaa kuluneen kirjoituksen: _Quo vadis, Domine?_

       *       *       *       *       *







*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK QVO VADIS: KERTOMUS NERON AJOILTA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.