The Project Gutenberg eBook of Joululahjat

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Joululahjat

Author: Theodolinda Hahnsson

Release date: March 12, 2005 [eBook #15340]
Most recently updated: December 14, 2020

Language: Finnish

Credits: Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JOULULAHJAT ***

Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.

Joululahjat

Kirjoittanut:
Th. Hahnsson

Ensimmäisen kerran julkaissut
G. W. Edlund 1891.

Porin kaupungin, viidennessä kaupungin-osassa oli pieni talo vähän Linnankadun varrella, jossa tämän talon omistaja, eräs porvarinleski, asui tyttärensä kanssa. Hän kyllä oli talon omistaja, mutta kuitenkin hänellä itsellään oli vain kaksi pientä kammaria ja kyökki asuttavana; kaikki muut huoneet hän oli vuokrannut eräälle "tirehtöörille". Sen, mitä leski huoneistaan vuokraa sai, täytyi riittää hänelle ja hänen lapsilleen vuoden elin-varaksi. Siihenpä se kyllä menikin niin tasan, ettei leski kunnolla jaksanut estää taloansa rappeutumasta, sillä ainapa hänen myöskin tuli auttaa poikaansa, joka oli ylioppilaana. Poika, joka luki ahkeraan ja eli säästäväisesti, koetti itsekkin ansaita tuloja, mutta kukapa ei tiedä, joka vain pääkaupungissa on elänyt, miten siellä rahat säästäenkin liukuvat käsistä. Kesän hän oli ollut koti-opettajana maalla eräässä perheessä, mutta syyslukukauden hän sitten taas Helsingissä kävi luennoilla. Tätä nuorta ylioppilasta äiti ja sisar nyt odottivat kotia jouluksi. He koettivat saada nuot pienet huoneensa niin sieviksi kuin suinkin, jotta poika niissä hyvin viihtyisi.

"Äiti", sanoi tyttö, "nyt ovat uutimet valmiit, mutta kyllä olenkin saanut niitä ahkeraan ommella. Kukapa luulisi, että ne ovat vain kahvisäkkikankaasta. Kun nämät asettelen Erkin vuoteen eteen, niin tämä etukammari näyttää oikein sievältä ja Erkki saa oman pienen nurkkakammion. Mitä uutimen kannatin maksoi?"

"Kymmenen markkaa puuseppä siitä otti. Siinä oli sitten haat ja kaikki.
Määlyt hän pani seinään myöskin samalla maksulla."

"Mutta mitähän Erkki sanoo, kun näkee nämä uutimet ja miten sievän yökammion ne hänelle muodostavat?"

"Sanoo, että sinä olet hyvä lapsi, iloitset kaikesta pienimmästäkin, mitä käsilläsi kokoon saat. Kylläpä minua monta kertaa on surettanut, kun en ole sinulle saattanut sellaista sivistystä hankkia, kuin muut nykyajan nuoret tytöt saavat; mutta kun ei ollut varaa antaa molempien mennä kouluun, olen pitänyt toki tärkeämpänä, että Erkki saa opintojansa jatkaa. Hän meitä kuitenkin kykenee sitten elättämään, jos maailmassa tarpeeseen tulemme."

"Olkaa huoleti, äiti, minä olen aivan tyytyväinen. En minä kaipaa mitään. Erkki kotona ollessaan opettaa ja neuvoo minua sellaisissa asioissa, joita koulussa opitaan, vaikka hän tietysti ei niin paljoa ennätä. Äiti minua opettaa talouden toimiin, ja korutöitä opin, kun katselen, miten muut nuoret niitä tekevät."

"Hyvää päivää, Kerttu! Tuletko luistelemaan? Mandi tulee myöskin", kysyi nuori lukiolainen, joka nyt astui sisään. Hänen vanhempansa asuivat lesken talossa ja poika oli äskettäin palannut Turusta joululomaa viettämään.

"En nyt jouda. Erkki tulee kohta kotiin ja siksi meillä täytyy olla joulu valmis."

"Erkki, aina vain Erkki. Ikään kuin ei muita ihmisiä olisi maailmassakaan! Eilen sinä et tullut sen vuoksi, ettei Erkki ollut kotona, jotta olisit hänen saanut suojeliaksesi muka. Nyt on Mandi sisareni mukana, mutta taas on Erkki estämässä."

"Mene vain, Kerttu, vähäksi aikaa; hyväähän se ulko-ilma sinullekkin tekee. Tuollaisen pienen virkistyksen sinä kyllä tarvitset".

"Menenkö siis, äiti?"

"Menet sinä". Lukiolaisen puoleen kääntyen jatkoi äiti: "Kauvan ei Kerttu toki saa viipyä, sillä parin tunnin kuluttua minä häntä tarvitsen joululeivoksiamme leipomaan."

"Kyllä siksi tulen varmaan", vastasi Kerttu ja puki pikaisesti yllensä, otti luistimet käsivarrelleen ja läksi sitten niin iloisena, kuin kuusitoistavuotinen tyttö saattaa olla, kun hän ahkerasti työtä tehtyänsä pääsee hyvien toverien parissa raitista virkistystä nauttimaan.

Ulkona seisoi Mandi odottamassa ja nyt mentiin rantaan päin.

"Anna minulle, Kerttu, luistimesi kannettaviksi", pyysi lukiolainen.

"Kiitos vain, kyllä minä jaksan ne itsekkin kantaa."

"No, etkö ymmärrä, että Elias tahtoo olla kohtelias", sanoi Mandi.

"Miksi en sitä ymmärtäisi, enhän muuten olisi häntä kiittänytkään."

"Sinä, Kerttu, olet niin omituinen, et sinä ole sellainen kuin muut tytöt", sanoi Elias.

"Hm — Siitä kai se tulee, ett'en ole samoin kasvatettu kuin muut tytöt.
En osaa niin hienosti käyttäytyä kuin he."

"Etkö ole pahoillasi, kun et ole kouluun päässyt?" kysyi Mandi.

"En. Koska äidilläni ei ole ollut varaa antaa minun mennä kouluun, niin tiedän, että Jumala on sen niin sallinut ja parhaaksi nähnyt, enkä minä mitään kaipaa. Olen ihan onnellinen. Työtä on minulla myöskin tarpeeksi."

"Niin, ja olet terveempi ja onnellisempi kuin moni, joka lukee itsensä kalpeaksi ja pilaa terveytensä", sanoi Elias.

"Mutta jos lukee kohtuullisesti", tokasi Mandi. "Tarvitseehan ihminen sivistystä."

"Eikä taida mitään, kuten sinä ja lukukumppanisi. Ensin tarvitsee suuria muutoksia tulla teidän kouluihinne, ennenkuin niistä säällistä hyötyä on."

"Älä suotta sisartasi loukkaa, Elias. Noin ei Erkki koskaan sanoisi."

"Niin, mutta kun Mandi on aina ylpeä. Kyllä kai Erkkikin sinua moittii, jos sinussa moittimista on. Minä oikein kohta vihaan Erkkiä, sillä hän on silmissäsi niin täydellinen, ettei enään muut ihmiset ole mitään."

"Niin, minä pidän sangen paljon hänestä. Oikein kovin hauskalta tuntuu, kun tiedän, että hän jo tänä iltana on kotona."

"Keväällä minä tulen ylioppilaaksi, iloitsetko sitten, kun minä valkolakki päässä tulen kotia?"

"Katsokaatte, miten kaunis joki on! Ihan kuin kuvastin, ja luistelioita noin paljon! Rientäkäämme nyt."

"Taaskin jäit vastauksesta velkaan" — sanoi Elias.

"Kuules Elias, mistä Kokemäenjoki alkunsa saa?" kysyi Mandi.

"Mistäkö? — Oohoo sentään, et tiedä sen vertaa!"

"Tiedän kyllä, olemmehan lukeneet siitä koulussa, mutta minä en muista."

"Onko se tietoa, semmoinen. Mutta minä en sinulle sano, koska et tiedä."

"Kulovedestä se alkunsa saa", ilmoitti Kerttu.

"Katsos vain, sinä tiedät."

"Niin, tottakai, kun Erkki on opettanut minulle maantietoa ja vielä sanonut, että minun etenkin pitää tunteman Suomen maantietoa."

"Mutta mitenkä sinä sen muistit, kosk'ei Mandikaan muistanut, vaikka on niin ahkeraan koulua marssinut."

"Minä, näes, luen ainoastaan vähän, niin täytyyhän sen sitten päässä pysyä, mutta sisaresi lukee niin paljon, ett'ei mahdu muistiin."

"Hm — Mikä siis on parempi, lukea vähän taikka paljon?"

"Mistä minä tiedän, kysy oppineilta."

"Minun mielestäni on viisainta" —

"Että riennämme jäälle luistelemaan, jotta sitten ennätämme ajoissa kotia", sanoi Kerttu ja juoksi samassa jäälle, jossa hän sitoi kiireesti luistimet jalkaansa ja kiiti sitten jäätä pitkin niin nopeaan, että Eliaan ja Mandin oli vaikea häntä saavuttaa; vaan sitten kuitenkin kaikki katosivat tuohon kirjavaan joukkoon, joka jäällä oli luistelemassa.

Sillä välin, kuin nämät nuoret jäällä olivat luistelemassa, istui Teinin leski hetkiseksi pieneen kammariinsa keinutuoliin levähtämään. Hän oli juuri saanut joululeivoksensa hyvään alkuun ja nyt hänellä oli vähäinen lepohetki. Hänen ajatuksensa lensivät monta vuotta taaksepäin — hän muisteli montaa, montaa joulua, jolloin miehensä vielä eli, jolloin Erkki ensi kerran joulukuusen näki sekä miten lapsi sitten vuosi vuodelta enemmän ymmärsi iloita joulupuusta. Sitten ajatteli hän tuota pitkää vuosijonoa, jonka hän oli yksin elänyt lastensa kanssa, ja niitä monia huolia — niin, huolet, ne nyt olivat kaikki ikään kuin usvan peittäminä. Hän näki vain kaksi kirkasta valopilkkua, jotka hänen elämäänsä sulostuttivat, ja ne olivat hänen lapsensa. He olivat aina tuottaneet iloa äidillensä. Josta enemmän vaivaa näemme, se meille rakkaammaksi, kalliimmaksi tulee, ja niinpä Erkkikin äidilleen oli, jos mahdollista, vielä rakkaampi kuin Kerttu, sillä tyttönen oli aina äitinsä silmäin alla, mutta Erkki oli maailmalla jo pienestä. Äiti oli monta yötä valvonut, hartaasti rukoillen poikansa puolesta, rukoillut, että Jumala häntä suojaisi ja varjelisi kaikista vaaroista, ja varmaankin äidin rukous oli kuultu, sillä oikeimpa kunnolliseksi tämä poika oli kasvanut.

Äidin näin ajatellessa menneitä vuosia, oli aika jo kulunut hänen huomaamattansa niin, että luisteliat palasivat.

Elias seurasi Kerttua sisään, sanoen: "Tässä hän nyt on, viivyimmekö liian kauan?"

"Ette. En vielä odottanutkaan teitä; kumma, miten pian aika joutui. Katsokaas vain, johan taikinakin nousee partaittensa ylitse, hyvä että tulitte."

"Kiitos hyvästä seurasta, Kerttu, ja hauskaa joulua teille kaikille! Huomenna tulen katsomaan, minkälaiseksi Erkki on muodostunut lukukauden ajalla."

Elias läksi ja leski tyttärineen rupesi leipomaan. Kun saivat viimeiset nisuleivät leivotuiksi, sanoi äiti: "Minä lähden panemaan uuniin valkeata, leivo sinä tortut. Leivät ovat hyvässä nousemisessa, mutta kyllä se tarpeen onkin, sillä päivä on jo puolessa. Kun vain ehtisimme saada kaikki valmiiksi siksi, kuin Erkki tulee."

"Kyllä saamme, jahka olen tortut leiponut, rupean siivoamaan huoneita."

Äiti meni panemaan uuniin valkeata ja Kerttu leipoi ja täytteli torttuja. Pian ne tulivat leivotuiksi. Hän kantoi pellit leivoksineen kyökkiin, joka oli kylmä, sekä rupesi sitten asettelemaan etukammaria kuntoon. Edellisenä päivänä hän jo äitinsä kanssa oli molemmat huoneet siivonnut, mutta nyt oli leipomisen takia vielä vähän epäjärjestystä syntynyt.

Kun Kerttu oli huoneet siivonnut, rupesi hän naputtelemaan äsken valmistuneita uutimia etukammarin nurkkaan, johon puuseppä oli asettanut niitten kannattimen. Sitten pyyhki hän vielä tomun suuresta peilisatullista, joka oli piirongin päällä, ja asetti murattiköynnöksen sievästi sen yläpuolelle seinään. Sitten tarkasteli hän huonetta, näyttäisikö se hauskalta, ja niin hauskalta se tosiaankin näytti, ett'ei Kerttu sitä palatsiin olisi vaihettanut. Varsinkin tuo nurkka, jota hänen ahkeralla kädellään ommellut uutimet koristivat, näytti sievältä.

"Kerttu, tuo tänne nisukakku-pellit, uuni on lakaistu jo", kuului äiti huutavan ja tyttö riensi takakammariin sekä vei sieltä pulleiksi nousseet nisukakut pellineen kyökkiin.

Kun nisuset olivat kypsät ja kellertävinä peitteensä alla ja tortut paraikaa uunissa, au'aistiin kyökin ovi äkkiä ja Erkki astui sisään.

"Erkki! Hyvänen aika, kun emme ollenkaan kuulleet!"

"Tulin aivan hiljaa ja sitten tunsin niin tavattoman makean lämpimän leivän hajun, että sen mukaan heti tiesin tulla tänne."

"Voi hyvänen aika! Kerttu, vie Erkki kammariin; torttumme ovat uunissa, minä kohta saan ne kypsiksi ja tuon sinulle lämpimäisiä. Voi oma poikani, kun nyt todellakin olet kotona!"

"Äiti, me istumme täällä vain, niin kauan kuin tortut kypsyvät."

"Ei suinkaan, sinä saat häkää, et sinä tällaisiin ole tottunut."

"Kyllä minun hyvin sopii olla täällä, koska äitikin on. No, katsotaan torttuja nyt, etteivät pala."

"No niin, ole nyt sitten täällä, kyllä se on hauskaa."

"Minä katson uuniin, äiti juttelee Erkin kanssa, kyllä minä osaan paistaa", sanoi Kerttu.

Tortut saatiin valmiiksi ja sitten laitettiin kahvia. Uunin hiiluksella pannu pian kiehui. Erkille maistui kahvi sekä äidin ja siskon leivokset niin hyvältä, tuon pienen kodin kahvipöydän ääressä, ett'ei hän mielestään sellaista kahvia eikä sellaisia leivoksia ollut sitten maistanut, kuin hän kotoaan lähti.

Siinä he nyt istuivat kahvipöydän ääressä juttelemassa. Kerttu kertoi luistinretkestänsä sekä uusista uutimista, jotka hän jouluksi oli saanut valmiiksi ja Erkki puhui tutkinnoistaan, jotka hän oli suorittanut sekä että hän Juhannukseksi aikoi päästä papiksi. "Ja huomenna ai'on ensi kerran saarnata täällä kirkossa", lisäsi hän vielä.

"Sinäkö! Ja minä saan siis todellakin kuulla sinun julistavan Jumalan sanaa seurakunnallemme! Oi rakas poikani, tämä on joululahja sellainen, ettei suinkaan mikään äiti parempaa ole saanut. Vaan sinun täytyy oitis mennä provastille asiasta ilmoittamaan."

"Sen olen jo tehnyt, äiti kulta. Minä jo muutamia päiviä takaperin ilmoitin sen hänelle; mutta täytyy minun kuitenkin mennä kysymään, suostuiko hän pyyntööni."

"Mutta pitäisihän sen oleman sanomalehdessäkin. Se äsken juuri tuotiin, vaan minä en sitä silloin joutunut katsomaan, kun äiti huusi leipiä kypsentämään."

Sanomalehti otettiin esiin. "Kas, onhan siinä oikein tuossa alussa: Joulupäivänä saarnaa suomal. puolip. saarnan kello 1/2 10 ylioppilas Erkki Teini. Oikein se on siinä sinun nimesi! Mitähän nyt sanovat meidän vuokralaiset ja kaupunkilaiset? — Oi sentään, että minun silmäni sinun näkevät saarnastuolissa! En sellaista iloa luullut näkeväni." Äiti rupesi ilosta itkemään.

"Äiti hyvä, olen sitä jo kauan tuuminut, mutta en tahtonut mitään puhua, ennenkuin nyt vasta, sillä minä pelkäsin, että jokin este olisi saattanut tulla, joka olisi toivomme tehnyt tyhjäksi".

"Kyllä se olikin paras, sillä nythän tämä on oikea joululahja meille", sanoi Kerttu.

"Niin, paras joululahja, minkä olisin saattanut saada. Ei sellaista joululahjaa moni äiti saakkaan."

Tunnit kuluivat joutuisaan ja Teinin lesken kammarissa sytytettiin lamput ja kynttilät. Pienoinen joulukuusikin paloi etukammarissa. Joululahjoja heillä ei ollut useita, mutta vähän kuitenkin. Erkille oli äiti kutonut lämpimät sukat ja Kerttu oli ommellut paitoja ja kauluksia, jotka hän sitten itse oli silittänyt kiiltäviksi. Erkki oli ostanut kirjan äidilleen sekä Kertulle. Siinä joululahjat kaikki. Niistä näkyi kuitenkin, että he kukin rakkaudella olivat muistaneet toisiansa.

Kerttu aikoi nyt mennä pöytää kattamaan, mutta samassa jotakin tömähti ovea vastaan sen ulkopuolella. Erkki juoksi katsomaan; siellä ei ketään näkynyt, mutta paketti, jonka päällekirjoitus oli Kertulle, löytyi oven takana. Kerttu sen aukaisi ja siinä oli Runebergin "Hanna" korukansiin sidottuna.

"Katsoppas vain, muualta tullut lahja", sanoi Erkki. "Keneltä sisarkultani tämän on saanut?"

"Jollen sinulta, niin en tosiaankaan tiedä", sanoi Kerttu, mutta hänen punastuvat poskensa kuitenkin ilmaisivat, että hän aavisti, keneltä lahja tuli. Iloisena ja tyytyväisenä läksi hän nyt kattamaan illallis-pöytää ja hetken perästä tuli hän käskemään äitiänsä ja veljeään ruoalle.

Illallisen jälkeen äiti lastensa kanssa veisasi jouluvirren ja sitte
Erkki vielä luki iltarukouksen, jonka jälkeen he menivät levolle.

Joulu-aamuna äiti läksi lapsinensa kirkolle. Erkki meni sakaristoon, mutta äiti ja tytär kirkkoon, joka oli väkeä täynnä. Kun leski lähestyi sitä penkkiä, jossa hän tavallisesti oli istunut, tekivät penkissä istujat kohta nöyrästi tilaa ja leski ajatteli: "tämä on poikani tähden — mitäpä he minulle, köyhälle leskelle, muuten tilaa tekisivät".

He istuivat penkkiin, siunasivat, ja äiti rukoili hartaasti, että Jumala antaisi voimaa ja taitoa Erkille, jotta hän saattaisi niin julistaa Herran sanaa, että se ihmisiä ohjaisi oikealle tielle. Kun hän näin oli huokauksensa korkeuteen lähettänyt, katsoi hän ympärilleen. Kirkko oli valoisa ja ihmisiä oli tullut läheltä ja kaukaa. Kävellen ja ajaen olivat he rientäneet joulujuhlaa viettämään, kuten aina ennenkin, mutta lesken mielestä kaikki nyt olivat tulleet hänen poikansa tähden, kuullaksensa, kun hänen poikansa saarnasi. Kukapa ei sitä olisi tehnyt, rientänyt vaikka mimmoisen pyryn lävitse. — Hän ajatteli, että muut olisivat tehneet kuten hänkin. Kaikki ihmiset nyt katsoivatkin juuri häneen ja Kerttuun, net varmaan ajattelivat, että he olivat onnellisimpia ihmisiä maan päällä. Kentiesi eivät aivan väärässä olleetkaan. Näin äidin ajatukset pyörivät lemmikkinsä ympärillä, kunnes poika astui saarnastuoliin. Silloin hän pani kätensä ristiin ja kuunteli levollisena saarnaa. Hän oli poikansa puolesta rukoillut ja oli varma siitä, että Jumala tuon rukouksen oli kuullut.

Tyytyväisenä läksi hän taas Jumalan palveluksen loputtua kotiansa, sillä yksinkertaista ja selvää sanaa oli Erkki saarnannut, eikä sellaista, kuin moni harhaoppinen tähän aikaan.

Päivällä tuli Elias Teinin perheen luo ja onnitteli Erkkiä, joka jo noin pitkälle oli ehtinyt. "Koska minä näihin asti ennätän sinun jälkiäsi seurata?" sanoi hän.

"Ei siihen tarvita paljoakaan aikaa, kyllä sinä saarnaan pääset", vastasi Erkki.

"Mutta minä en tahdo, ennenkuin sitte vasta, jahka jo pian papiksi tulen. Niinhän sinäkin teit ja Kerttu sanoo aina, että kaikki on parasta, mitä sinä teet."

"Vai niin, sitte hän varmaankin arvoni laskee liian korkealle."

"Niin — nyt taas. Olet sinä hyvin kummallinen. Enhän minä sillä tapaa ole sanonut koskaan."

"Noh, sopikaa pois. Kerttu, tuleppas näyttämään tuota kaunista joululahjaasi, josta emme tiedä, mistä se on tullut."

"Pukki sen toi", niin minulle aina ennen vakuutettiin, kun lapsena lahjoja sain, ja siihen selitykseen ai'on vieläkin tyytyä", sanoi Kerttu, tuodessaan kirjansa esille.

Elias katsoi sitä, kysyen: "Pidätkö tuosta kirjasta?"

"Pidän. Olen lukenut sen jo kertaaseen, mutta ai'on vielä toiseen kertaan sitä lukea." Kerttu kyllä aavisti, kenen antama kirja oli.

Joululomalla Elias usein kävi Teinin perheessä, sillä hän viihtyi erinomaisen hyvin. Joskus sai, hän Mandi sisarensakin mukaansa, mutta vain harvoin, sillä Mandi, joka oli varakkaan tirehtöörin tytär ja ylellisyyteen taipuvainen, ei viihtynyt näitten ahkerien ja vaatimattomien ihmisten parissa.

Joutuisasti lyhyen joululoman päivät riensivät loppuun ja nuorukaiset läksivät pois, Elias lukioon, tullaksensa keväällä ylioppilaaksi ja Erkki Helsinkiin, pyrkiäkseen papiksi Juhannukseksi.

II.

Kevättuuloset suhahtelivat kaupungin lehtokäytävien siimehikkäissä puissa. Nuori vehreys levitti herttaista kevättuoksua laajalle. Juhannuslehdossa käveli herroja ja naisia hienoissa puvuissa. He olivat nauttimassa kevätpäivän raitista ilmaa, vaan toisia ihmisiä hyöri ja pyöri niin, etteivät huomanneetkaan sitä suloa, mitä luonto tarjosi, sillä siihen heillä ei ollut aikaa. Nämät olivat ne, jotka kaupungissa muuttoa tekivät kesäkuun ensi päivänä. Pitkin kaupungin katuja kulki pitkät jonot muuttokuormia ja ihmisiä, jotka kantoivat, mitkä tuolia, peiliä, kasvia y. m.

Teininkin lesken taloon nämä hommat ulottuivat, sillä Eliaan isä oli saanut tirehtöörin viran Helsingissä ja oli myöskin muuttopuuhissa. Toisia muutti hänen sijaansa. Eräs keski-ikäinen, naimaton kauppias oli katsonut lesken huonerivin itselleen sopivaksi ja kauppaliikkeelleen etuisaksi sekä oli siis vuokrannut huoneet.

Elias oli päässyt ylioppilaaksi ja saanut valkoisen lakin. Hän oli näinä viimeisinä päivinä tavan takaa käynyt lesken luona. Asioita karttui kovin runsaasti, mutta Kertulla tavallisesti oli niin kiire, ettei hän Eliaan kanssa joutunut pitkiä puheita pitämään. Nyt Elias taas tuli Teinin lesken luo, vaan kun Kerttu oli ulkona, kaupungissa asioilla, kysyi hän maltittomasti:

"No milloinka hän kotia tulee? Tuleeko jo pian?"

"Ei suinkaan hän kauan viivy. Olisiko teillä mitään asiaa hänelle?

"Olisi kyllä."

"Enkö minä saata asiaanne toimittaa?"

"Noh, ette juuri nyt. — Kyllä minun tarvitsee häntä tavata."

"Nuori herra istuu sitten, kyllä hän pian tulee." Leski lähti toimiinsa ja Elias käveli huoneessa edes takaisin, katsoi kelloansa tavan takaa sekä hyräili jotakin nuottia. Pöydällä kukoisti kaunis punainen ruusu ja Elias katseli sitäkin ajan vietteeksi — hän käänteli kukkaruukkua ja tarkasteli sitä joka puolelta, ikään kuin hän olisi etsinyt siitä jotakin erinomaista, tahi luullut sen joksikin muuttuvan, mutta semmoisenaan se kukkaruukku vain pysyi. Siinä maltittomana istuessaan kuuli hän vihdoin Kertun tulevan ja riensi ovea aukaisemaan,

"Kah, sinäkö täällä olet! Etpä usko, kuinka kaunista siellä ulkona on; en koko päivänä tahtoisi sisälle tulla, jos vain olisi ulkona sopivaa työtä."

"Kyllä minä toimitan sinulle hauskaa työtä, siksipä juuri olen täällä sinua odottamassa. Mandi ja minä olemme muutamien muitten kanssa päättäneet mennä krokettipalloja lyömään ja tahtoisimme sinua mukaan. Juoksupojan olen jo edeltäpäin lähettänyt sinne palloja viemään."

"Kiitoksia paljon, olisi se kovin hupaista, mutta en tiedä varmaan, saatanko tulla, sillä minun on kovin kiire; on ommeltavana liinavaatteita, joittenka täytyy välttämättömästi tulla valmiiksi siksi kun Erkki Turusta pappina kotia palaa. Hän lähtee sitten oitis apulaiseksi jonnekkin ja vaatteet pannaan hänen mukaansa. Ei tiedä vielä, kuinka kauas hän määrätään."

"Kuules, minä lähden huomenna, enkä sitten enään tule sinua pyytämään. Erkki on sentään onnellinen — sinä istut ennen ompelemassa hänelle, kuin tulet viimeisenä iltana, kuin minun näet, meidän kanssamme huvittelemaan."

"Sinä olet ihan väärässä. En minä hetkeäkään tuumi, kumpaa halukkaammin teen, vaan mitä minun on tekeminen."

"Tietysti teet sitä, mitä sinua haluttaa."

"Joka vain haluansa tyydyttää, kyltyy pian huveihinkin."

"Koska sinä noin tuumivaksi olet tullut?"

"En ole tietääkseni ollut kevytmielinen koskaan, enkä usko, että sinäkään sitä tahdot sanoa. Olet pahalla tuulella, mutta sitä et saa olla. Ehkä tulen mukaan — saatanhan ommella vielä ahkerammin sitten taas, ovathan aamut valoisat ja illat pitkät."

Kerttu meni äidilleen ilmoittamaan, että Elias tahtoi häntä huviretkelle. "Mihinkä nyt sitte menette?" kysyi äiti.

"En tullut kysyneeksi, kun ajattelin, ett'en kentiesi joutuisi, kun niitä Erkin paitoja vielä on monta valmistamatta."

"Jahka minä kysyn, minnekkä lähtevät." Äiti ja Kerttu menivät Eliaan luo ja äiti kysyi, minne mentäisiin.

"Luusoorin mäelle lähdetään. Siellä saamme vähän virvoituksiakin. Älkää nyt antako kieltävää vastausta, ken tietää, koska minä olen tilaisuudessa pyytämään Kerttua huvimatkalle."

"Mene sinä vain, Kerttu. Te, Elias, olette aina ollut hyvä meidän tytölle, joka kuitenkin on ylen vähän saanut nauttia niitä iloja, mitä toisille nuorille on tarjona. Mutta kuten ennenkin, varoitan teitä, ett'ette kauaa viivy. Olen aina voinut luottaa teihin."

"Ja saatte sen tehdä vastakin."

"Kiitoksia, äiti!" sanoi Kerttu. "Nyt saamme hauskan retken, kun ilmakin on noin ihana."

"Tuletko oitis? Meillä on jo tyttöjä odottamassa."

"Tulen, puen vain ylleni."

"Minä menen siis sanomaan, että tulet. Hyvästi!"

"Sinä nyt taas viivyit siellä matamin luona", sanoi Mandi, joka kumppaneineen seisoi pihalla. "Ai'oin juuri tulla sinua hakemaan. Mitä siellä nyt taas kursailtiin — eikö Kerttu tullutkaan?"

"Kyllä hän oitis tulee."

"Ehkä saat hänestä svägerskan" — sanoi eräs nirppanenäinen tyttö.

"Kas, miten Helmi on ivallinen. Elias vain sen vuoksi tahtoo häntä mukaan, että hänen tulee Kerttua sääli, sillä tytön täytyy aamusta iltaan ahkerasti olla työssä."

"Onko hän tuon matamin tyttö, jonka luona te asutte?" kysyi eräs Nanni niminen tyttö.

"On", vastasi Mandi, "ja hän on leikkinyt meidän kanssamme pienestä tytöstä. Nyt, kun huomenna muutamme pois, tahdomme, että hänkin tämän viimeisen kerran, kun huvittelemaan menemme, tulee mukaamme."

"Hän on siis vain tuollainen matamin tyttö", sanoi Helmi ja rupesi hyräilemään:

"Ostat hatun, ostat kapan, röökinäksi muodostut. — Uh, kuinka on kuuma tänään! Olisin halusta jättänyt sadetakkini kotia, mutta mamma vaati minua ottamaan sen mukaani illan vuoksi. Hän arveli, että ilma kävisi kosteaksi. Ehkäpä tuo Terttu eli Kerttu, tahi miksikä häntä nimitit, ottaisi kantaaksensa tämän, kun antaisin hänelle pienen juomarahan."

"Mitä tuumitkaan!" huudahti Mandi.

Elias katsoi harmista säihkyvillä silmillä Helmiin ja lausui: "Te olisitte todellakin hyvin kohtelias sille tytölle, jolle me olemme koettaneet hankkia lepopäivän. Kantaa teidän takkianne, se ei saa tapahtua! Ennen —".

Hän ei saanut jatkaa, sillä samassa Kerttu jo tuli. Hän oli niin sievän, iloisen ja raittiin näköinen, että sekä Helmi että Nanni ihmeekseen häntä katselivat. Pieni veitikkamainen hymy hänen huulillaan lisäsi myöskin hänen kauneuttaan. Kerttu oli kuullut loppu-osan noitten nuorten keskustelusta ja sepä hiukkasen häntä nyt huvitti.

Mandi esitti kumppaneillensa Kertun ja sitten läksivät matkalle. Tiellä lisääntyi heidän seuraansa vielä kolme nuorta herraa.

Kun vähän matkaa olivat kulkeneet, sanoi Kerttu hymyillen: "Ehkäpä minä saisin kantaa Helmi neiden takkia; minulla kentiesi on vähän enemmän voimia."

"Ei, ei suinkaan, mitäpä te paremmin jaksaisitte."

"Kyllä maar, eihän minun ole ollut vara elää niin hienosti kuin teidän."

Helmi oli aivan häpeissään, mutta nuoret herrat riensivät ottamaan hänen takkinsa ja Helmi unohti pian tukalan asemansa siitä ilosta, että herrat kilpailivat hänen takkinsa kantamisesta.

Kun Luusooriin tulivat, alkoivat he krokettia lyödä ja sitä tehtyänsä vähän aikaa, rupesivat kahvia juomaan, ja sitten leikkivät taas siksi, että oli aika lähteä kotia. Hauskaa heillä oli ollut, eikä kukaan enää muistanut, että Kerttu oli vain "matamin tyttö", sillä hän oli niin sievä ja herttainen, niin viehättävä, että sekä herrat että naiset häneen mieltyivät.

Muut herrat paitsi Elias, menivät saattamaan Helmiä ja Nannia heidän kotiinsa. Elias, joka seuraavana päivänä oli muuttava Porista, läksi kotia suorastaan, mutta Kertun hän kuitenkin saattoi hänen äitinsä luo, jotta samalla saattaisi jäähyväiset sanoa.

Tultuansa Teinin lesken luo, ei tämä ollutkaan etukammarissa. Kerttu käski Eliasta istumaan ja meni äitiänsä keittiöstä etsimään. "Minä tulen oitis, pesen vain käteni ensin ja pistän puhtaan vyöliinan eteeni", sanoi äiti, joka oli perunoita kuorimassa. "Panen teevettäkin tulelle ensin, ehkä se kyllä hyvältä maistuisi".

"Ei hän joudu viipymään."

"Soo, soo, no, kyllä minä pian tulen."

Kerttu meni jälleen Eliaalle seuraa pitämään. Elias istui pöydän ääressä ja katseli ruusua, joka siinä kukki, sekä sanoi, kun Kerttu tuli: "Kuules, anna minulle muistoksi tuo puolipuhjennut ruusu. Minä tulen joskus vaihettamaan sitä täydesti puhjenneeseen, jos saan."

Kerttu otti sanaakaan sanomatta kukan ja antoi sen Eliaalle.

Kun äiti tuli sisälle, oli ruusu Eliaan napinlävessä. Äiti kiitti Kertun puolesta kaikesta siitä hyvästä mitä Elias oli osottanut Kertulle ja sitten sanottiin jäähyväiset.

Seuraavana päivänä läksi tirehtööri perheineen pois ja kauppias P. tuli hänen sijaansa.

Teinin leski oli taas tavallisissa toimissaan ja Kerttu ompeli liinavaatteita Erkille, mutta neula, jolla hän tavallisesti ahkeraan työtä teki, lepäsi nyt välistä hänen käsissään ja hän istui miettiväisenä. Vihdoin aukaisi hän akkunan. Kesätuulonen suhahteli sirenipuitten latvoissa — se suhahteli niin kummanlaisesti Kertun mielestä. Kuiskailiko se: "hyvästi, iäksi hyvästi!" — vai kuiskasiko se: "hyvästi, me tapaamme toisemme jälleen!" — tästäpä ei Kerttu saanut selkoa.

— — — — — — — — — — — — — — —

III.

Neljä vuotta on kulunut siitä, kuin ensi kerran tulimme Teinin lesken tuttavuuteen. Samalla paikalla, samassa huoneessa kuin silloinkin hänen tyttärensä nytkin istuu ompelemassa, ja kiire hänellä näkyy olevan. Joulu lähestyy ja hän ompelee joululahjoja. Erkki on pappina Hämeessä. Hän on jo kolmatta vuotta ollut naimisissa ja Erkin pikku Mannelle Kerttu ompeli vaatteita, niin somia ja sieviä, että iso-äiti oikein halasi nähdä sitä pientä olentoa, joka niihin oli pukeutuva.

Erkiltä oli tullut kirje, jossa pyydettiin että äiti ja sisar tulisivat joulua viettämään hänen kotiinsa. Teinin leski luki tavan takaa tuota kirjettään, siinä oli hänen mielestään aina jotakin uutta. Nytkin hän taas sanoi Kertulle: "Kuules, tyttöseni, mihinkä laskit Erkin kirjeen, en muista oikein, mitä hän kappalaisentilastaan kertoi".

Kerttu nousi heti ja toi piirongin-laatikosta kirjeen. Äiti asetti silmälasit nenälleen sekä luki:

"Äiti rakas!

Tulkaa nyt jouluksi Kertun kanssa katsomaan meitä — katsomaan oman poikanne kotia, ja tuota pientä pojanpoikaanne, jota juuri opetamme sanomaan "Mummo". Pikku Mannen huulet ovat jo monesti aivan pitkällä, kun hän niin sydämmestään koettaa oppia kalliin äitimme nimeä mainitsemaan, mutta ei se vielä häneltä käy, vaan kun äiti muutaman päivän täällä on ja välistä häntä polvillaan pitää, niin hän varmaankin oppii Mummoa huutamaan.

Annini on kovin iloinen siitä, että nyt vihdoin saamme pysyä alallamme, kun meillä on oma kappalaisentila, enkä minäkään ole vähemmän tyytyväinen. Kuinka iloiseksi äiti tuleekaan, kun näette, että Jumala on siunannut köyhän poikanne niin, että hänellä nyt on talo, karjaa ja kaikkea tarpeeksi. Vaimoni on sellainen toimelias pastorin rouva, että kaikki emännätkin hänestä pitävät — —."

"Voi, voi, tuota Erkkiä — kaikkia hän nyt puhuu huvitellaksensa minua. Sellainen hän juuri on kuin ennenkin. Mitäpä se poika mummon nimeä osaisi sanoa, kun ei vielä ole edes nähnytkään. Lieneekö tuo Annin näköinen vai Erkinkö. — Kylläpä olisi hauska nähdä! Hm, kauniit ovat molemmat, tulkoon sitte isäänsä taikka äitiinsä."

"Äiti, kauppias P. näkyy tulevan tänne. Hän varmaankin tulee vuokraansa maksamaan."

"Niin tulee, laske pois tuo kirje."

Kauppias astui sisälle. "Hyvää päivää — aina Kerttu neiti on yhtä ahkera."

"Hänellä on vähän kiirettä ollut, ai'omme lähteä jouluksi poikani luo.
Saimme häneltä kirjeen, ja hän niin hartaasti pyytää meitä tulemaan."

"Jaa niin, mitä minun tuli sanoa, niin, neiti ompelee siis joululahjoja?"

"Niin teen, siksipä on vähän kiirettä ollut."

"Pelkään, että liiaksi rasitatte itseänne."

"En ikään, kyllä sitten taas joulun aikana joudun lepäämään."

"Ei hän liiaksi rasittuneelta näytä ja terve hän, Jumalan kiitos, on ollutkin. Ei siitä nuori pahene, vaikka välistä vähän kiirettäkin on."

"Jaa niin, tuota noin, minä tulin vuokraani maksamaan. Tässä on, ehkä neiti on hyvä ja tarkastaa, onko oikein laskettu."

"Kyllä maar siinä on oikea määrä; kukapa paremmin saattaisi laskea kuin kauppamies."

Leski meni panemaan kahvipannunsa tulelle ja Kerttu tarjosi paperossia. Siinä nyt oli kauppiaan kovin hauska istua, tuossa kodikkaassa, lämpimässä huoneessa, näitten herttaisten naisten parissa. Hän oli sen aina huomannut, joka kerta, kun hän tuli vuokraansa maksamaan, että heidän olisi erinomaisen hyvin sopinut aina asua näin yhdessä; silloin hänen tietysti ei olisi tarvinnut vuokraa maksaa ja naiset olisivat hoitaneet hänen talouttaan ja hän olisi työnsä tehtyä saanut polttaa papirossia ja Kerttu olisi istunut hänen rinnallaan ommellen — niin, ommellen tuollaisia somia pieniä esineitä. — Tämä perhekuva oli nyt niin elävänä hänen silmiensä edessä, että ukko ajatteli: "Minun täytyy se asia nyt esittää hänelle, sitä ei auta kauemmin tuumia". Hän tarttui Kertun käteen, jonka tämä ujosti veti pois, ja sanoi: "Jaa niin, minä tahdoin vain sanoa, että minun nyt vihdoinkin täytyy ilmoittaa, että, että minä teitä rakastan ja pyydän teitä sulostuttamaan minun yksinäistä elämääni."

Kerttu sanoi vakaalla äänellä: "Sitä en saata. — Minä teitä kunnioitan, vaan rakastaa teitä en saata."

"Jaa niin, en minä vastausta heti olisi tahtonut, miettikää nyt ensin, ehkä sentään vielä toisinkin ajattelette."

"Kyllä minun päätökseni on varma, mutta älkää sentään meihin suuttuko, vaan olkaa ystävällinen kuten ennenkin."

Äiti tuli samassa kammariin ja käski Kertun tuoda kahvi-asettimet sisälle. Kun Kerttu oli mennyt, puhui kauppias asiansa äidille. "Odottakaa, ehkä hän sentään asiaa mietittyänsä ajattelee toisin", vastasi äiti. Kerttu toi kahvia ja kauppias joi, sekä poltteli välillä papirossiansa, mutta ei hän sentään kauaa viipynyt enään. Hänen mentyänsä sanoi äiti: "Kerttu, etkö tehnyt hullusti, kun et ottanut kauppiasta? Kentiesi elämäni on hyvinkin lyhyt, olisi ollut hauskaa, kun olisin nähnyt sinun hyvässä suojassa".

"Jos jäänkin äidistä yksin, jota Jumala varjelkoon, en ole turvaton. Jumala minua kyllä suojaa ja minä osaan tehdä työtä, ei minulla siis ole mitään hätää. Sitä paitsi en koskaan elatukseni vuoksi miestä ota, enkä luule, että äitikään sitä tahtoisi."

"En, lapseni, mutta tämä kauppias on kunnioitettava mies, vaikka hän näin naisten seurassa on vähän ujo ja kömpelö. Luulin toki sinun saattavan häneen rakastua, mutta sinulla on ehkä toinen vielä rakkaassa muistossa, vaan sellaiset nuoruuden unelmat ovat pilven takaisia. — Neljä vuotta on siitä, kuin Elias läksi — mitenkä saattaisi nuorukainen muistaa lapsuuden ystävää niin kauan, kun ei ole häntä kertaakaan nähnyt sillä aikaa. — Eihän teidän välillänne mitään sopimusta ollut?"

"Ei, äitini, vaan hän tulee kuitenkin kerran."

"Katso, ettei pettynyt toivo sydäntäsi muserra; parempi olisi unhottaa hänet. En minä kuitenkaan sen vuoksi kehoita sinua kauppiaalle menemään, sillä vastoin tahtoansa ei kenenkään pidä avioliittoa rakentaa. Sinä olet joka joulu tuntemattomalta saanut kirjan joululahjaksi — onko antaja ehkä sentäänkin sinulle tuttu?"

"Niin luulen. Ja, äiti, kerran hän tulee itse, sen uskon lujasti.
Antakaa minun olla onnellinen luottamuksessani."

"Ole, lapseni, en puhu kauppiaasta enään koskaan."

Joulun edelliset lyhyet päivät riensivät nopeasti ja Teinin leski tyttärinensä läksi Hämeeseen Erkki Teinin kappalaisen tilalle.

* * * * *

Kynttilät olivat sytytettyinä Erkin kodissa. Joulukuusi levitti herttaista valoansa tuon yksinkertaisen maapappilan saliin. Iso-äiti istui teepöydän ääressä ja Erkki oli itse tuonut pikku Mannen hänen syliinsä ja Anni oli asettanut jakkaran iso-äidin jalkojen alle, jotta hän istuisi oikein mukavasti. Sitten juotiin teetä. Kun ensi kuppi oli juotu, rupesi joululahjoja tulemaan joka ovesta ja pikku Mannelle kaikkein enimmän. Kaikki muut, paitsi Kerttu, olivat iloisia, mutta hän oli tavallista vakavampi. Anni meni vähän kyökkitoimiinsa, vaan palasi samassa, tuoden muassaan postilaukun. "Erkki, posti on tullut", sanoi hän, "aukaiseppas tämä laukku, kentiesi löydämme sieltäkin lahjoja".

Erkki aukaisi laukun ja otti sieltä sanomalehdet sekä paketin, jonka päällekirjoitus oli: 'Neiti Kerttu Teinille'. "Katsokaa, tämä paketti on tullut Poriin ja sieltä se on tänne lähetetty."

Kerttu lensi aivan punaiseksi, tuo paketti oikein poltti hänen käsissään, mutta hän ei sitä kuitenkaan aukaissut. Erkki otti sanomalehdet ja silmäili niitä vähäisen. "No nyt on Elias suorittanut erotutkintonsa. Kohta kai hän siis lähtee Turkuun", sanoi Erkki.

Kerttu hiipi hiljaa pois huoneesta, saadaksensa rauhassa avata pakettinsa. Kirjan se sisälsi ja kirjan nimilehden sisäpuolella oli kirjoitettu: "Kohta tulen perimään puhjennutta ruusuani".

Sillä välin kävi etehisen ovi ja Erkki kiirehti katsomaan, kuka sinne tuli. Olikohan se ehkä joku, joka häntä tahtoi kesken joulu-iloa sairaan luo? Turkkiin puettu mies — "Elias! hyvänen aika, enhän sinua aikonut tuntea!"

"Suo anteeksi, että näin tulen teidän joulurauhaanne häiritsemään, mutta aikomukseni olikin lähteä äitisi luo Poriin, johon lähdinkin ja ennätin vähän sopivampaan aikaan; mutta siellä kuulin, että äitisi ja sisaresi ovat täällä. Koska minun jo Uudenvuoden ajoissa täytyy olla Turussa, jonne en tahtonut lähteä näkemättä heitä, niin päätin tulla tänne."

"Ja olet erittäin tervetullut *kaikille*", vastasi Erkki. "Käy nyt osaa ottamaan meidän joulu-ilostamme".

He menivät saliin, jossa taas syntyi ilo. Elias katseli etsien ympäri huonetta ja kysyi vihdoin: "Missä on Kerttu?"

"Kerttuko? niin tosiaankin, hän on poissa", sanoi Anni. "Hän ehkä meni aukaisemaan postissa tullutta joululahjaansa tuonne kammariin. Menkää sinne vain häntä tervehtimään, hän varmaankin kovin hämmästyy."

Kerttu istui miettiväisenä, kirja sylissä, kun Anni aukaisi oven, sanoen: "Kerttu, tässä tuon luoksesi vanhoja tuttavia." Sen jälkeen riensi hän taas saliin, teetä kuppeihin kaatamaan.

"Elias!" huudahti Kerttu, vaan samassa hän onnellisesti hymyillen tarjosi kättä Eliaalle, joka sulki hänen syliinsä, sanoen:

"Nyt tulin perimään puhjennutta ruusuani!"

"Minä tiesin sinun kerran tulevan, en koskaan ole sitä epäillyt", vastasi Kerttu.

Vähän aikaa juttelivat he keskenänsä ja menivät sitten käsitysten saliin, jossa Eliasta uutena perheenjäsenenä sydämmellisesti otettiin vastaan.

Erkin pappilassa vallitsi nyt onni, rakkaus ja rauha, ja iso-äidin ilo oli oikein täydellinen, kun pikku Manne, jonka Erkki oli vienyt Elias sedälle onnea toivottamaan, vähän suutaan nirpistäen kurkotti käsiänsä mummollensa, sanoen: "Mum — mummo".

"Vielä yksi joululahja lisää!" huudahti iso-äiti, "lapsi osaa sanoa mummo".

Myöhempään illalla sanoi Teinin leski: "Erkki, kiittäkäämme Herraa kaikesta hyvästä, jota Hän meille on tänäkin päivänä suonut."

Erkki otti kirjan, josta hän luki rukouksen ja sitten veisasivat he kaikin yhdessä jouluvirren. Sen jälkeen tämä onnellinen perhe sanoi yöhyväiset toisillensa.

Yöllä, kun kaikki jo nukkuivat ja kuu laski kalpean valonsa Erkin pappilan akkunoille ja tähdet taivaalla kirkkaina tuikkivat, valvoi leski vielä. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi: nuot lapset, jotka hänelle olivat kaikki tässä maailmassa, joita hän niin suurella huolella oli kasvattanut, heidän sydämmessään oli nyt vieras häneltä anastanut ensimmäisen sijan… Tuota ajatellessaan kuvautui hänen silmiensä eteen lapsi, joka kurkotti hänelle pienet kätösensä, huutaen: "Mummo!" Kaunis hymyily levisi hänen kasvoillensa ja yksinäisyyden tunne haihtui sydämmestä.