Suomen maan Meripedot

Turussa 1855,
J. W. Lillja & Co. kirjapainossa.

Imprimatur: C. A. Sanmark.

Meripedot ovat kahta heimoa, hylkeet ja mursut.

Hylkeillä on etuhampaita ylisessä leuassa 6 ja alisessa 4, eli ylisestä 4 ja alisessa 2. Kulmahampaat ovat pitkät ja puikkomaiset, mutta huulet peittää ne täydellisesti. Sivuhampaita on ylhäällä ja alhaalla kummallakin puolella 5, ainoasti yhdellä suvulla on 4. Raatohammasta ja kuhlohampaita ei ole näillä ollenkaan.

Jalkoja on 4, uimaan soveliaat, mutta ruumista kantamaan kelvottomat. Ne ovat aivan lyhyt; etujalat pistävät ulos sivullepäin ja takajalat taanpäin. Kynsiä on 5 ja niiden välissä kesi uimisen tarpeeksi.

Ruumis on muutoin jäykkä ja vähä latistetun munan kaltainen, karvoilla peitetty. Häntä on aivan lyhy.

Kielen pää on kahden haarainen. Korvalehtiä ei ole ollenkaan ja korvan aukko on aivan vähäinen. Sieramet saattaa hän avata suuriksi ollessansa veden päällä, mutta vetää peräti kokoon sukeltaissansa. Viiksit ovat tukevat ja latistetut.

Hylkeet ovat aivotut enimmästi vedessä elämään, jonka mukaan heidän ruumiinsakin rakennus on muodostunut. Ruumis pitkämäinen, vähän latistettu ja molemmat päät kapenevaiset, jalat lyhyt ja melkein kuin kalain uimukset.

Hylkeet elävät erinomattain meressä, sekä jäämeressä että niiden lahdissa. Muutamat kulkevat meristä pitkin virtoja ylöspäin ja tulevat niin järviin, joista he eivät enää löydä tietä takaisin. Niin löytyy hylkeitä suomenki sisävesissä, Saimassa ja Ladogassa.

Hylkeet ovat paljo maapetojen kaltaiset sekä rakennuksensa että elämänsä suhteen. Heillä ei kuitenkaan ole raatohammasta. Hylkeet elävät enimmiten laumoissa. He syövät eläviä vesi-eläimiä tuoreeltansa, erinomattain kelpaa heille kalat, ankeriaiset ja myös puutteessa huonommatki vesi-elävät. Usein sieppavat he saaliinsa veden pohjasta ja tekevät sitä niin äkisti että samassa seuraa kiviäki heidän mahaansa, jossa niitä usein löydetään. Enimmästi on vatsa alaspäin, mutta usein kääntävät he myös vatsansa ylöspäin, jossa tilassa he usein sieppaavat saaliinsa.

Myös kesyttymisen vuoksi ovat hylkeet maapetojen kaltaiset. Ne ovat melkein yhtä huokiat kesyttää ja opettaa kuin koirat. He suostuvat myös ihmisiin yhtä hyvin kuin koirat, joiden virkaa he myös oppivat toimittamaan. Kesyttynyt hylje seuraa uiden isäntänsä venettä; pysättyä nousee hän veneesen ja vartioitsee sitä niinkuin koira kuormaa isäntänsä pois ollessa. Hylkeet kalastavat sekä itsellensä että isännällensä. He leikittelevät mielellänsä niinkuin koirat ja ottavat hyvin mielin vastaan ihmisen liehakoitsemisia. Joka tahtoo tämmöisen hylkeen saada, hän ottakoon hylkeen penikan ja antakoon sen vaan olla ihmisten parissa.

Hyljetten uidessa ovat etujalat kylkeen liitetyt; ainoasti kääntäissä on etujalka airona liikkeellä. Takajalat ovat hänen kuljettajansa, joiden voimalla hän kulkee ihmeellisen nopiaan. Usein nähdään hän vähän ajan perästä nousevan kaukana siitä, missä hän meni alas. Hänen täytyy usein tulla veden pintaan hengittämään, muutoin ei hän taida elää vedessä.

Toisinaan nousevat hylkeet kuivalle, joko maalle eli jäälle, ja tahtovat siinäkin kuljeskella, vaikka se on heille vaikia; sillä heidän jalkansa ovat luodut uimiseksi eikä käymiseksi; heidän jalkansa eivät kannata ruumista, niin kuin muiden imettäväisten eläväin. Jos he kuivalla tahtovat paikastansa siirtää, täytyy sen tapahtua matojen tavalla eli matelemalla. Heidän täytyy vetää peräpuolen ruumistansa eteenpäin että tulevat köyryyn ja sysäävät sitte etupuolen ruumista eteenpäin; taas uudestansa vetävät he takapuolen kokoon ja viskaavat sitte etupuolen eteenpäin j. n. e. Tässä eivät he luota ainoasti etujalkainsa, vaan myös rintansa päälle. Imettäväiset maa-elävät sitä vastaan kulkevat sillä tavalla että he aina luottavat kahden jalan päälle, koska toiset kaksi siirretään eteenpäin. Hylkeen kulku kuivalla näyttää kuin kuupakkajuoksu. Lumisessa maassa pääsee hän joksikin nopiasti kuupakoitsemaan.

Pohjaisimpain kansain ainoa rikkaus on hylje, joka heille antaa kaikki heidän tarpeensa. Hylje on heille yhtä suuresta arvosta kuin sivistyneitten kansain kaikki elukat yhteensä. Grönlantilaisen koko maallinen onni eli onnettomuus tulee siitä kuinka hyvin he hylkeitä saavat. Kuin Kristin opin saarnaajat ensin tulivat Grönlantiin ja kuvailivat ihmisille taivaan autuaallisuutta, iloa ja riemua, huusivat he kohta: tottahan siellä sitte on kyllin hylkeitä! Hylkeet ovat ikäänkuin heidän koti-eläimensä, liha ja rasva syödään; rasvasta saadaan vielä valoa ja lämmintä; nahka antaa veden pitävän, lämpimän vaatteen ja rekiä päällisen veneillekin että ne tulevat aivan pitäviksi; nahasta tehdään vielä huoneita ja suksien alustimia; suonista saadaan lankaa; suolista tehdään paitoja, purjeita ja akkunoita; luista askaroitaan kaikenlaisia kovia tarvekaluja.

Grönlantilaiset pyytävät hylkeitä keihäällä, jonka päässä on nuora ja nuoran päähän on sidottu rakko täynnä ilmaa. Keihäässä on terä ja terässä vääkkä. Keihään pistettyä sukeltaa hylje, mutta rakko estää ja tekee sukeltamisen vaikiaksi; se näyttää myös aina mihin hylje kulkee että taidetaan sitä seurata. Maalla ja jäällä lyödään se kapulalla kuoliaksi. Sillä ei hylje tarvitse muuta kuin pienen kolauksen kuonoonsa ennenkuin hän siitä kuolee, jos vaan lyöjä osaa oikian paikan.

Emme tiedä jos meidän maassa missään käytetään rakkoa keihään perässä, mutta luulisimme sen hyväksiki neuvoksi hylkeen pyytäjille.

Eskimolaiset Amerikassa pyytävät hylkeitä kummasti. Tietysti on hylkeellä läpi jäässä talvella, johon hän tulee hengittämään. Siitä tulee hän myös ylös synnyttämisen ajalla ja jättää penikkansa aina aluksi kuivalle. Mutta vähänki vaaran havaitessa pulkahtaa hän äkisti veteen. Kaksi Eskimolaista ovat nyt yhdessä toimessa; toinen pitää kaukana erinomaista ääntä, jolla hän houkuttelee hylkeen kuulemaan sinnekäsin; toinen juoksee toisaalta hylkeen luoksi ja koppaa hänen kuoliaksi. Houkuttelia on aina tuulen puolella ja juoksia kulkee vastatuuleen; muutoin haistaisi hylje pian lähenevän ihollisensa.

Suomessa on hylje meren rannoilla hyvin rakastettu ja häntä pyydetään sekä Itämeressä että suomen- ja Pohjanlahdissa. Moni ihminen ansaitsee siitä elatuksensa. Talvella helmikuun lopulla ja maaliskuun alulla lähtevät saarelaiset joukottain hylkeen pyyntiin. He kulkevat ulos merelle usein monet penikulmat, kuinka kylmä talvi on ja meri on jälkeen kauvas jäätynyt. Sillä hylje ei saa silloin tarpeellista aventoansa pysymään auki lähellä maata, jossa jää käy kovin paksuksi. Joukossa on useampia miehiä 3–7, jotka vetävät perässänsä venettä, jolla on valtoin köli eli rouki. Aina matkan pituuden mukaan otetaan ruokaa joko muutamaksi päiväksi eli välistäin pariksi viikoksi. Itse pyytäminen tapahtuu monella tavalla.

Syksyn myrskyt kokoovat usein suuret läjät jäitä yhteen että meri näyttää ikäänkuin pieniä vuoria ja lumittuneita kiviläjiä täynnä. Tavallisesti on näitä enimmiten lähellä sulan rajaa; sentähden tulevat hylkeet näiden sekaan poikimaan. Koirat ovat penikkain kanssa hyvät; penikat eli kuutit, niinkuin heitä kutsutaan, eivät vielä pääse omin voimin veteen, ja ovat siis pyytäjäin suora ja helppo saalis. Kuuttien avulla pyydetään sitte emiäkin sillä tavalla, että kuutin rauta eli koukku pistetään kuutin selkänahan alitse ja sen siima lävistetään nahan alitse jalkain välitse; nyt päästetään kuuti tehdyssä lävessä uimaan ja houkuttelemaan äitiänsä, joka useimmasti tuleeki jo 10 minutin kuluessa, mutta välistäin puolen eli noin tiimanki kuluttua, välistä ei ollenkaan.

Pyssymies panee itsensä piiloon ja houkuttelee äänellänsä taikka viheltämällä hylkeitä lähenemään että hän saa ampua. Pyssy on paras ase hylkeen pyynnössä; se on luodipyssy, mutta semmoinen että mannermaan pyy-ampujat sitä pelästyisivät nähdessänsäkin. Sen pyssyn piippu painaa leiviskän; sen mukaan ovat muutki osat, tukki, lukku, siiat, helat, kiskot ja rautainen laastikku, että tämä kokonansa taitaa painaa 5 eli 6 leiviskää. Sentähden ei tällä ammutakaan vapaalla kädellä, vaan jonkun kappaleen päälle luottain. Suurisaarelaisilla on erityinen raudasta tehty ase täksi tarpeeksi, jonka he kutsuvat harkki, jonka alinen pää pistetään seisomaan jäähän. Mutta kyllä ovat hylkeen ampujat myös tarkat eivät mies muistossa he ammu turhaan. Heidän koettelemuksensa on semmoinen että maaliksi pannaan veitsen terä, jota vastaan hän ampuu kuulan halki 200 askeleen päästä. Myös ammutaan hylkeitä 400 askeleen päästä, vaikka harvoin niin pitkältä ampua tarvitaan. Vaikka ampujat ja pyssyt omat kyllä tarkat, pääsee kuitenki hylje välistäin karkuun; sillä hylkeen täytyy aina ampua suoraan kuoliaksi, muutoin menee hän, jos vähäkin voimaa on, veteen ja katoo ijäksi päiväksi.

Vielä hiljempään talvella, koska jää repee roukkoihin, kulkevat hylkeen pyytäjät ja hakevat saalista; tässä on aina katsominen että saadaan hylje tapetuksi ennenkun se pääsee alas roukosta taitto avennostansa. Häntä tapetaan kirveellä, keihäällä taikka muulla käden varalla.

Ahvenanmaalla pyydetään paljo hylkeitä, ja erittäin on Kökarin kappeli merkillinen siitä ettei koko seurakunnassa ole peltoa, sillä pellon viljelyksen aikana ovat he merellä hylkeen ja kalan pyynnössä; Itämeri on heidän peltonsa. Talvella ei nämät vie myötänsä venettä, vaan kelkan, jolla he vetävät ruokansa ja aseensa merelle ja hylkeensä kotiin. Heillä on myös hyvä ase keihäässä, jolla on vääkkä. Tällä aseella tavoitetaan aina hylkeen päätä. Tapahtui kerran että pyytäjä pisti tämän suureen hylkeesen eikä piste ollut kuolettavainen; mies istui veneessä ja hylje riensi uimaan kaikin voimin ja tahtoi vetää veneen etupään veden alle; miehellä oli täysi työ pidättää veneen vaipumasta, ennenkuin hylkeen veri oli vuotanut ja hän tullut voimattomaksi.

Eräs pyytäjä keksi hyvän neuvon tulla hylkeitä lähelle. Hän oli myös jäneksen pyytäjä ja vaatetti sekä itsensä että pyssynsä ja kelkkansa umpi-valkoisiksi jäneksen nahoilla. Tässä tilassa eivät hylkeet häntä kamoksuneet, vaan hän lähestyi heitä niin ettei tarvinnut monesti pyssyä laukaistakaan; hän vaan koppasi heitä totutulla tavalla kuonon päälle.

Hiljaan keväällä jäiden lähteissä on tavallisesti hyvä hylkeen saalis; silloin ovat hylkeen pyytäjät liikkeellä ja heillä on aina vene myötä; mutta välistäin lohkee suuri jään kappale erillänsä ja ne ihmiset, jotka osaavat olla sen päällä kaukana veneestä, tulevat kovaan pulaan. Moni hukkuu surullisesti sillä tavalla. Sentähden he aina eroitessansa veneessä tiedustelevat onko vaara läsnä; he päästävät jotakin, esim. leivän muruja, veteen, ja jos niillä on halu kulkea ulospäin, arvaavat siitä että vesi juoksee ulospäin mereen ja vie seurassansa jään lohkareita. Silloin ei ole erkaneminen kauvas veneestä.

Tähän aikaan keväällä tulee mannermaalta paljo susiakin merille, tieten silloin olevan hyvän hylkeen saaliin. Mutta nämät eivät ymmärrä ihmisen tavalla vartoa jään lohkeamista, vaan jäävät usein joukottain erinäisten jääkappalten päälle, jotka kulkevat ulos valtamereen. Sen havaittuansa nousee huuto ja ulvominen, jonka kaltaista tuskin on kuultu muualla. Sitte he katoovat meren valtaan jäiden sulatessa.

Tästä jo ehkä näkyy että hylkeen pyynti on ihmisillekin vaarallinen. Niin tapahtuukin niissä usein vahingoita, vaikka ihmiset kyllä tuntevat meren luonnon ja omituisuudet. Suuret, virstan ja penikulman suuret jään kappaleet eriävät rantajäistä, eivätkä ihmiset, jotka näiden päällä ovat, useinkaan tiedä ennenkuin ovat kauas maajäistä eroitetut. Jos nyt tuuliki aina viepi merelle kohden, sulaa vihdoin jää ja ihmiset ovat onnettomat. He löytämät meressä hautansa. Toisinaan saavat he kulkea jäiden seurassa meren toiselle rannalle ja tulevat monen nälkäpäivän jälkeen vieraisin maihin. Ahvenanmaalta on sillä tavoin tullut ihmisiä sekä Kuurin maan että Gottlannin rannoille, Itämeren toisella puolella. Kerran tuli muutamia hylkeen pyytäjiä Kökarin kappelista sillä tavalla Kuurin maan rannalle; he olivat nälästä ja vilusta puolikuolleena, mutta armahtavaiset ihmiset havaitsivat heidän, pitivät murheen ja palauttivat heidän henkiin. Aikoja kului eikä heitä kuulunutkaan kotiin. Sukulaiset surivat ja tekivät niinkuin täällä usein tehdä saadaan: he menivät papin luokse, kertoivat asian ja pyysivät hänen tekemään kiitoksen heidän menostansa toiseen elämään. Pappi teki mitä pyydettiin, mutta samana sunnuntaina tulivat nämät kaivatut ihmiset kotiin ja laskivat rantaan aivan kirkon lähellä; sillä Kökarin kirkko on saaren rannalla. Toisella mielellä menivät he kirkkoon, mutta taitaapa kukin arvata heidän mielensä kuin kuulivat heidän kuolematansa siunattavan ja siitä Jumalalle kiitosta tehtävän. – Monta Virolaista tulee samalla tavalla suomen rannoille. Mutta niin on ihmisen luonto ettei mikään häntä taida eroittaa siitä elämän laadusta, jonka hän on isiltänsä oppinut ja johonka luonto on hänen määrännyt. Niin on se kaikissa muissakin kohdissa.

Kesällä on hylkeen pyynti melkein mitätön. Silloin on häntä vaikea lähestyä; silloin on myös hän laihimmallansa. Kuitenki ottaa ampuja aina merelle mennessänsä pyssyn mukaan; sillä usein onnistuu kuitenki hylje tulemaan hänen tiellensä.

Hylkeen nahka kuivataan naulattuna laattiaan leveällänsä ja kelpaa moniin tarpeisin. Hylkeen pyytäjät tekevät niistä kenkiä, joissa ei ole yhtään saumaa, ja jotka siis pitävät veden aika lailla. Saarelaiset syövät aina lihan, vaikka se on hylkeenrasvanen; toiset tottumattomat keittävät ensin ulos rasvan ja syövät sitte. Saarelaiset myös paistavat vedessä rasvan liiskoja, joita he pitämät herkkuna. Kuutin lihaa kiitetään aivan herkkumaiseksi. Parhaan voiton antaa kuitenki silava; se maksaa 10 kopekkaa hop. naula ja hyvästä hylkeestä saadaan 8–12 leiviskää. Sillä voidellaan nahkoja kaikesta laista.

Kaikilla hylkeillä on paksu silava lihan ja nahan välissä. Hyljettä nylkeissä seuraa silava nahkaa ja eroitetaan siitä.

Naaras-hylje ei kanna vuoteensa koskaan muuta kuin yhden penikan, joka syntyissänsä on peitetty hienoilla karvoilla, jotka ovat melkein kuin hieno villa. Niin kauan kuin kuutti tätä kantaa, ei hän mene veteen, vaan pysyy kuivalla ja emä tuo hänelle ruokaa.

Hylkeitä on kaikissa merissä. Pohjan merissä on 6 erilaija, joita oppineet eroittavat kolmeen sukuun

I. Ne, joilla on 6 etuhammasta ylisessä leuassa ja 4 alisessa, ja joilla on kummassakin leuassa ja kummallakin puolella 5 sivuhammasta, joilla kaikilla on kaksi juurta. Viikari, Norppa, Grönlannin hylje ja partahylje.

II. Ne, joilla on 6 etuhammasta ylisessä leuassa ja 4 alisessa, ja joilla on kummassakin leuassa ja kummallakin puolella 2 sivuhammasta, joista ainoasti kahdella takamaisella on kaksi juurta. Halli.

III. Ne, joilla on 4 etuhammasta ylisessä leuassa ja 2 alisessa, ja joilla on kummassakin leuassa ja kummallakin puolella 5 sivuhammasta, joilla kaikilla on ainoasti yksi juuri. Lakkinorppa.

Ruumis on kirjava, mustan ja vaalean, eli ruskean ja keltaisen näköinen, pitkin selkää mustempi; ympäri silmiä vaalea yhden näköinen rengas. Sen mitta täysikasvaneena on lähes 3 kyynärää.

Tämä hylkeen lai on kyllä tavallinen ja nähdään usein. Se tavataan pitkin Ruotsin ja Norjan rantoja, Itämeren lahdissa, Suomen ja Pohjan lahdissa. Myös Frankriikin länsirannalla on se tavallinen, samaten Englannin, Islannin, Grönlannin ja Amerikan rannoilla. Se asuu kyllä lahdissa (josta nimiki tulee; Ruotsin sana: vik on suomeksi lahti), saaristoissa, virtain suussa j. n. e. mutta ei nouse ylös virtoihin eikä järviin. Kiville ja karille nousee hän lepäämään ja kuuttiansa imettämään. Talvella pitää hän salan aukon, jossa hän käy hengittämässä; myös on hänellä suurempi avento, josta hän nousee jäälle.

Tämä lai ei elä suurissa laumoissa; ainoasti muutamia tavataan koossa. Mutta syyskuulla kiiman aikana kokoontuu hän suurempiin laumoihin.

Tämä lai synnyttää kesäkuulla ja kuutti on jo äitinsä kohdussa kadottanut villapukunsa että se syntyissänsä jo on melkein äitinsä muotoinen.

Tätä pyydetään tavallisesti sillä tavoin että häntä vartotaan kivellä eli karilla, jossa hän lepää, ja ammutaan kuulalla. Parahiten käy tämä laatuun varhain aamulla eli hiljaan ehtoolla, eli puolipäivän helteessä. Mutta saa ampuja olla hyvin varokas ja tarkka; sillä viikari on suuri pelkuri. Näillä on aina omat kivensä ja karinsa, joille he nousemat lepäämään vähä ennen auringon laskua ja makaavat siinä koko yön kello 7 eli 8 asti aamulla. Usein tappelevat he keskenänsä ja purevat toinen toisiansa, kuin samalle kivelle pyrkivät. Ampuja tekee itsellensä majan noin 90 eli 70 askelta tämmöisestä kivestä. Myös pannaan verkkoja tämmöisten kivien ympäri, ja hylkeet sekaantuvat niihin tapellessansa ja kiivetessänsä. Tavallisesti pannaan verkot tyvenellä puolella kiveä; sillä hylje nousee kivelle tuulen puolelta ja menee veteen tyvenellä puolella. Niin sekaantuu hän verkkoon veteen mennessänsä.

Usein tekee hylje kalastajille paljo vahingoita; hän noukkii pyydyksistä kalat ja repii usein pyydykset rikki; sillä ei hän pidä lukua kalain selittämisestä irti.

Ruumis on päältäpäin mustamainen; selkä taikka sen sivut omat täynnä pytkyliäisiä valkosenmoisia renkaita noin 1 1/2 eli 2 tuuman pituudesta. Silmäin ympärystät yhdenkarvaiset. Tämä on Pohjan hylkeistä vähin eli tavallisesti lähes 2 kyynärän pituinen.

Saiman järvessä on tämä mustan harmaa, kyljet ja vatsa täynnä pytkyliäisiä suurempia renkaita, 2 1/2 eli 3 tuuman pituisia. Pitkin selkää omat renkaat sekaantuneet yhteen, noin 3 korttelin pituudesta.

Ladogan järvessä on tämä melkein umpimusta; kyljissä sekanaisia vaaleita pilkkuja.

Norppa asuu paitsi näissä Suomen järvissä, joihin hän on tullut merestä, Suomen ja Pohjan lahdissa. Talvella tekee hän kynsillänsä pienen läven jäähän, josta hän hengittää. Niin tässä kuin muissakin kohdissa elää norppa aivan edellisen (viikarin) tavalla, jonka kanssa hän myös on hyvässä sovinnossa.

Tämä on kaikista hylkeistä vahingollisin ihmisille; hänen paras ruokansa on silakka ja silli. Tullen paikalle ja ajain takaa kaloja, karkoittaa ja pelättää hän kalat pois rannasta. Lisäksi vielä kokee ja repii hän kalastajain pyydykset.

Kiiman aika sanotaan olevan kesäkuulla ja synnyttämisen tapahtuman talvella (saman sanovat muutamat viikarista). Kuutti on ensin vaatetettu valkoiseen villapukuun. Emä holhoo häntä huolella eikä päästä veteen ennenkuin villa on pudonnut. Sitte seuraa hän äitiänsä siksi että kiiman aika tulee, jolloin äiti ajaa hänen pois seurastansa.

Norppa ammutaan ja otetaan verkkoon samalla tavalla kuin viikarikin; usein ammutaan hän myös nenään, jonka hän pistää ylös veden pintaan hengittääksensä. Sillä hän on niin lihava että hän kuoltuansa nousee veden pinnalle.

Norppa on suuresti hyödyllinen; sillä hänessä on kokonsa suhteen enempi rasvaa kuin muissa, ja sekin on vielä hienompaa ja parempaa.

Tämä on joksiki edellisen kaltainen, vähän suurempi; mutta sen karva on harmaa, täynnä suurempia eli vähempiä mustia pilkkuja. Sen karva muuttuu paljo ikänsä jälkeen vuosi vuodelta. Äitin kohdussa on sillä kiiltävä hopean valkoinen villa; kohta synnyttyä vaalean harmaa ja vielä samana vuonna muutamia mustia pilkkuja, jotka toisena vuonna enenevät; sitte enenee kirjavuus ja viidentenä vuonna on hän valkoinen, mutta kummassakin kyljessä suuri luun kaltainen musta pilkku, jotka häpäitten ylitse yhdistyvät.

Tämä hylje asuu Pohjaisessa jäämeressä ja sen tahdissa sekä Europan ja Aasian että Amerikan puolella. Joka vuosi kulkee hän määrätyllä ajalla paikasta paikkaan, johon arvellaan monta syytä; toiset sanovat hänen hakevan rauhallista paikkaa synnyttääksensä, toiset luulevat hänen seuraaman Lodna-kalaa (eräs norren lai), jota hän rakastaa ruaksensa, toiset arvaavat hänen seuraavan kulkujäitä, joiden päällä hän kernaasti lepää. Ehkä on kaikissa näissä vähän perää kussakin. Valkiaan mereen tulee hän syksyllä ajojäitten seurassa ja lähtee pois huhtikuulla. Spitsbergen luodoissa on hän koko vuoden; sillä siellä ei koskaan puutu ajojäitä.

Rauhallisessa paikassa ja tyvenellä oleskelee tämä hylje joukoissa monella tavalla pyörien vedessä. Kalaparven havaitessa sukeltavat kaikki äkisti ja nousevat ylös samassa paikassa. Mutta jos yksi heistä äkkää vaaran, syöksee hän metelillä veteen, joka on toisille merkkinä pikaisesti pakenemaan. Yhtä haavaa katoo koko joukko ja näkyy vasta kaukana siitä paikasta. Vaaraa pelätessä, pistää hän ainoasti sieramensa veden rajaan hengittääksensä ja vaipuu kohta alas paikasta pakenematta.

Kiiman aika luullaan olevan elokuulla; maaliskuulla synnyttää emä yhden penikan.

Tämä hylje on Grönlantilaisten ainoa rikkaus ja heidän ainoa elatuksensa. Mutta paljo muitakin on tämän vihollisia pohjaisessa jäämeressä; valaskalan pyytäjät tappamat näitä paljo.

Ruumis on harmaa ja yhdenkarvainen; ylisessä huulessa on paljo viiksiä, jotka ovat valkomaisia ja päästä kiharia. Se on kaikista Pohjan hylkeistä suurin, 4 eli 5 kyynärää pitkä.

Myös tämä asuu pohjaisessa jäämeressä niinkuin edellinenki, mutta tuntematon on jos hän tekee vaelluksia paikasta paikkaan. Enimmiten asuu hän ulkona valta-meressä ja tulee ainoasti harvoin rantoja lähelle.

Sanotaan että tämä hylje kyllä on suuri pelkuri, mutta myös kovin uutelias ja tiedusteleva, joka tekee hänen toisinaan vaarinottamattomaksi. Harvoin on hän muuta kuin parittain eli yksin. Uidessa on pää ja selkä veden päällä, ja hän näyttää kyllä julmalta suurien silmäinsä ja paksun partansa vuoksi; mutta katsomisen halu vetää hänen tiedustelemaan veneitä, jotka ovat merellä; tässä tulee hän niin liki että hän helposti ammutaan eli pistetään keihäällä.

Emän sanotaan helmikuulla synnyttämän yhden penikkansa.

Näitä pyydetään paljo jäämeressä ja pyynti on helpompi kuin luulisikaan, sillä tämä on liikunnoissansa typerä ja raskas. Pyssyllä, keihäällä ja verkoillakin petetään tämän pedon elämä.

Tämän hylkeen nahka on vahvempi muita ja siitä tehdään köysiä. Vanhaan aikaan tekivät Pohjan asukkaat siitä laivainsa köysiä, jotka taisivat ankkurin pidättää. Muutoin antaa tämä kokonsa vuoksi myös paljo rasvaa.

Ruumis on harmaa ja paljo mustia eli mustamaisia pilkkuja sekavaisesti sen päällä. Pituus on 2 eli 3 kyynärää.

Halli asuu erittäin Itämeressä, jossa hän oleskelee ulkona meressä, lähestyen ainoasti ulkosaaria, ja tulee vaan aikaharvoin lähemmäksi mannermaita. Ja silloinki harvoin, kuin hän maita lähestyy, kuullaan hänen myrskyä aavistavan eli kalaparvia takaa ajavan.

Ulkona Itämerestä tavataan tämä hylje Pohjanmeressä ja vieläki edempänä. Mutta Itämeressä on hän luultavasti lukuisin; paikottain ei muusta hylkeestä tiedetäkään kuin tästä. Illalla tulee hän kiville, jotka ovat tuskin veden pintaa korkiammat; tässä lepää hän joukottain yökauden. Toisinaan on heitä niin koolta että peittävät kaikki koko paikkakunnan ulkokarit. Silloin ulvovat he tapellessansa leposioista. Päivällä tavataan halli ulkona meressä pystyssä niin syvästi nukkuneena että taidetaan tulla häntä veneessä lähelle. Päivälläkin nousee hän toisinaan karille.

Eriajoilla vuodessa matkustaa halli paikasta paikkaan. Pohjan lahdesta ja Itämeren pohjaisesta puolesta kulkee hän maaliskuun lopulla kuuttinensa etelään. Tämä kulku tapahtuu niin pian kuin kuutit taitavat itsensä elättää. Silloin sanotaan että penikat kulkevat aivan suorassa linjassa etelään käsin, ja ylitse kivien, maiden ja karien, jos semmoisia osaa olla heidän tiellänsä, jonka tähden he myös usein saavat tämmöisen oikomatkan maksaa hengellänsä. Jos kevämyrskyt särkevät jään meressä ennenkuin he ovat valmiit poikinensa lähtemään, turvaavat he suurille jään kappaleille, joilla itse ja penikat taitavat oleskella. Tässä tahtovat mielellänsä kaikki olla jäällä, mutta harvoin löydetään niin suurta kappaletta että se kaikki kannattaisi. Siinä sitte nousee meteli, sota ja tappelus, huuto ja ulvominen, pureminen ja repiminen, että suuret haavat jäävät merkiksi nahkaan. Halli ei sovi hyvin muiden heimolaistensa seuraan; sillä viikari ja norppa muuttaa pohjaiseen hänen tullessansa etelään.

Tämä on meidän julmin petomme vedessä; kaikki kalat ovat häneltä vaarassa, ja niitä syö hän koolta erältänsä.

Kiiman aika on mittomaarin aikana ja emä synnyttää yhden penikkansa kynttiläpäivän ja matinpäivän välillä paljaalla jäällä, usein kovimmassa pakkaisessa. Emän kohdussa ja syntyessä on poika peitetty hienolla keltaisella villalla, joka synnyttyä muuttuu valkoiseksi ja viikon kuluttua rupee putoomaan. Villapuvussansa ei mene penikka veteen, vaan ilmoittaa määkymisellä nälkänsä, jonka kuultua emä tulee jäälle häntä imettämään. Vaaran havaitessa ottaa emä penikan suuhunsa ja vie toiselle jään kappaleelle. Kuukauden vanhana on kuutti kelvollinen itse ruokansa hakemaan ja valmis matkustamaan.

Hallia pyydetään Itämeressä enempi kuin kaikkia muita hylkeitä koko Europassa yhteensä.

Hallia pyydetään erittäin kahdella ajalla. Matinpäivästä talvella lähdetään, 4 eli 5 ampujaa yhdessä, pitkin merijäätä aina sen partaalle asti; muutaman päivän ruoka otetaan mukaan. Halli on silloin jään partaalla synnyttämässä. Usein on heitä koko joukko. Heitä lyödään kuoliaksi nuijalla eli ammutaan pyssyllä.

Keväällä aikaisin jäiden joukkoon lähtee monesta pitäjästä veneitä suurempia ja vähempiä, kussakin 8 miestä ja parin kolmen kuukauden ruoka. Kolme eli neljä venettä pysyvät toinen toistansa läsnä keskinäiseksi avuksi tältä haikialla matkalla. Jäävuoren kohdatessansa sitovat veneen varjon puolella ja koettelevat onko hylkeitä. Tämmöinen jäävuori on puolen penikulman pituinen ja 10 eli 12 kyynärän korkuinen veden rajasta. Se on keottu suurista jään lohkareista, joita myrsky ajelee toinen toisensa päälle; se on täynnä läpiä ja puroja. Tämmöisen jäävuoren päällä tavataan halli usein suurissa joukoissa. Ihmiset menevät ja lyövät niitä kuoliaksi nuiilla niin paljo kuin ehtivät, ennenkuin he löytävät läpensä jäässä. Penikat tapetaan viimeisiksi; sillä vähäisinä ei ne itsestänsä mene veteen. Mutta jos jäässä on paljo läpiä, täytyy ampujan kontata hylkeitä lähelle; ja jos niitä on paljo, nousee semmoinen meteli ettei pyssyn paukaus pelätä mitään, vaan ampuja ampuu heitä koko joukon toinen toisensa perästä. Ampuja on vaatetettu hylkeen nahkaan, kääntelee itseänsä niinkuin hylje ja pitää samaa ääntä kuin hyljekin, jolla menetyksellä hän sitä paremmin pettää hylkeet. – Myös pitää mies vaaria hylkeen hengityslävessä ja pistää häneen keihäänsä, jossa on nuora että hylje sitte pääsee vähän matkan uimaan; veren vuotamisesta katoovat pian voimat, mies vetää hänen liki ja enentää läven jäässä, josta hän otetaan jäälle. Naarat ovat lihavammat ja pysyvät veden päällä; koirat eivät pysy koskaan.

Näitä pyydetään myös verkoilla; verkot tehdään tukevasta 3säisestä hamppulangasta, noin pienen sulkasen vahvuudesta. Verkon silmukset ovat 4 eli 5 tuumaa solmusta solmuun. Halli kulkee joukossa ja sentähden saadaan toisinaan kymmenkunta erällänsä. Mutta vanhoja ei saada; ne vievät verkotki myötänsä taikka repivät rikki. Saman taikka entisen vuotisia penikoita saadaan verkoissa.

Halli tulee vanhaksi noin 20 vuotta, ja pudottaa viimein hampaansa ettei hän enää taida ansaita ruokaansa, vaan laihtuu kelvottomaksi.

Hyvä halli, noin 4 kyynärän pituinen, painaa 20 leiviskää, josta rasva painaa 12 leiviskää. Nahka on juuri kuin naudan vuota; se on harmaa ja kauniin kiiltäväinen. Tämmöinen halli maksaa pyytäjänsä vaivan; sillä siitä tulee 22 hop. ruplaa.

Ruumis on peräti kirjava harmaasta ja mustasta.

Pää on suuri ja merkillinen siitä että koirasella on kuonon päällä aina korviin asti valtoin nahka, jonka se taitaa puhaltaa henkeä täyteen, että se on ikäänkuin lakki, sivullepäin ympyriäinen mutta keskellä selkämäinen. Sentähden antavat Lappalaiset tälle hylkeelle nimen Fatte nuorjo (vattanorppa), sillä sen pään ja kuonon katsovat he peuran vatsan kaltaiseksi.

Tämä hylje asuu kaukaisissa pohjan merissä ja tulee vaan aikaharvoin rannoille; hänen rakkain tyyssiansa on ajojäiden päällä, joilla hän kernaasti makaa. Hän kulkee joukottain paikasta paikkaan vuoden aikain jälkeen. Näitä pyytävät erinomattain Englannin ja Hollannin valaskalan pyytäjät, koska valaskalan saalis on huono. He ottamat näistä koko laivain lastit rasvaa. Sillä tämä hylje nousee ajojäille usein tuhansittain; merimiehet lähestyvät hiljaksensa jäävuorta, kiipeevät sen päälle, lähestyvät hylkeitä verkan ja syöksevät sitte suurella metelillä niiden päälle, josta ne niin hämmästyvät ja kummastuvat etteivät taida paeta eikä ottaa vastusta. Sanotaan että kyynelet tippumat silmistä ja räkä nenästä kuin murhaaja lähenee ja antaa kuoleman lyömän.

Hylkeillä on viiksit ja suuret silmät; välistäin seisovat he vedessä aivan pystyssä. Pelästyneet ihmiset ovat usein luulleet nähneensä aaveita ja haltioita, kuin ovat hylkeen tavanneet. Siitä ovat tulleet monet tarinat merihaltioista ja veden väestä.

Norjan pispa Gunnerus matkusti vuonna 1770 pispankeräjissä pohjaisissa maissa; kalastajat juttelivat hänelle paljo tarinoita kuinka Klakkekolle (se on: lakkinorppa) näkyi suureksi kuin härkä; sillä oli kaksi kättä, mutta sormet yhteen kasvaneet; korkia lakki oli sen päässä; se seisoi pystyssä meressä, kasvot tuulta vastaan j. n. e.

Samaten kertoivat eräälle matkustajalle vuonna 1816 Norjan kalastajat Klakkekollen; se oli heistä suuri mustan karvainen mies, jonka sormet olivat kasvaneet yhteen uimuksiksi, piikkilakki päässä. Harvoin sanoivat näkevänsä tätä hahmua.

Merkillisin on seuraava kertomus Holhergin Danmarkin historiassa:

"Samaan aikaan (joulukuulla vuonna 1349) saatiin Dresalmessa äärettömän suuri ja kumman muotoinen kala; sillä oli pää kuin ihmisellä ja päälaella kruunu niinkuin munkin kruunu; sen vaateet olivat tehdyt niinkuin munkin kaapu. Kuningas Kristian III antoi haudata kalan Köpenhaminassa ja lähetti kuvan siitä keisari Kaarlelle Spaniaan." Tässä näkyy että kuningaskin piti sen vielä kummallisena ihmisenä taikka haltiana; mitä sitte yksinkertainen kansa ajatteli? Toista nyt ajattelevat Englannin ja Hollannin merimiehet, jotka niitä tuhansittain tappavat kamoksumatta.

Monia vuosia sitten saatiin hylkeen poika kiini meren rannalta ja vietiin elämänä lähellä olevaan kartanoon. Se oli niin sievä ja lapset suostuivat siihen niin ettei sitä maltettu tappaa. Eikä siitä pikkuisesta elämästä olisi suurta hyötyäkään tapettuna ollut, jonka vuoksi ei se ärsyttänyt ihmisten ahneuttakaan, joka kaikista ihmisen vioista on julmin sekä lähimmäistä että eläimiä kohtaan.

Hylje kasvoi ja kesyttyi, leikitteli lasten kanssa ja turvasi aina talon väkeen. Hän oli viaton luonnostansa, lähestyi kuin häntä kutsuttiin, sanalla sanottu: hän oli uskollinen kuin koira ja leikkinen kuin kissan poika. Joka päivä meni hän mereen kalastamaan, ravitsi itsensä ja toi usein myös taloonki kauniin kalan. Kesällä makasi hän mielellänsä auringon paisteessa, talvella valkian edessä, taikka, jos vaan sopi, kiipesi hän lämpimään uuniin.

Neljä vuotta oli hylje näin ollut talossa kaikkein ystävänä. Onnettomuudeksi sekä hylkeelle että muille rupesi nyt tauti vaivaamaan talon elukoita. Noita-ämmä kutsuttiin neuvoa antamaan. Tämä sai isännän uskomaan että eläinten kuolevaisuus tuli siitä että talossa pidettiin saastaista elävätä, jolla ämmä tarkoitti tuota hyljeparkaa. Tämä on, sanoi ämmä, vietävä kohta pois, muutoin en taida minä mitään tehdä. Tyhmä isäntä uskoi ämmän sanan; hylje pantiin veneesen, soudettiin merelle ja heitettiin kauas maasta. Vene palasi kotiin, väki meni lepoon, mutta seuraavana aamuna makasi hylje tapansa jälkeen uunissa. Armas elävä oli tullut yöllä rakastettuun kotoonsa ja hakenut tavallisen leposiansa.

Seuraamana päivänä sairastui jällen yksi elukka. Mikä nyt oli muu syynä kuin tuo onneton hylje, joka taas oli taloon tullut! Hylje oli vietävä pois teille tietämättömille. Se annettiin siis vieraalle, joka lupasi kuljettaa sen kylläki kauas. Vuorokausi kului; mutta toisena iltana kuuli piika jotakin kaappimista oven takana. Ovi avattiin ja tuo uskollinen eläin tuli sisälle, ei tieten kuinka kiittämättömille ja tyhmille ihmisille hän tuhlasi rakkauttansa. Väsynyt pitkästä matkastansa, näytti hän kaikin tavoin ilonsa kotiin päästyänsä, meni uunin eteen ja nukkui.

Isäntä kuuli kohta mitä tapahtunut oli. Noita-ämmä otettiin taas neuvoksi. Ei ole, sanoi ämmä, onneksi jos tuo peto tapetaan; mutta kyllä siitä muutoinki päästään; puhkaistaan sen silmät, niin ei se enää osaa taloon tulla jos se vielä kerran viedään kauas merelle. Julma isäntä suostui julmaan neuvoon; tämän uskollisen ja viattoman elävän silmät puhkaistiin. Verta vuotavana ja kivuissansa kiertelevänä pantiin hylje taas veneesen ja vietiin ja jätettiin kauvas merelle.

Viikko kului eikä talossa sen enempää iloa ollut. Karjasta kuoli yksi toisensa perään, ja vihdoin sanoi noita-ämmä toden että tauti oli hänen taitoansa väkevämpi. Tulemana yönä puhalsi mereltä aimollinen myrsky; tuulispäiden välissä kuului usein heikko valittava ääni. Aamu tuli, ovet avattiin ja armas hylje makasi kuolleena kynnyksellä. Hän ei taitanut sokiana enää saada elatustansa, vaan kuoli nälkään. Hänen ruumiinsa haudattiin santakuoppaan. Mutta talossa seurasi onnettomuus onnettomuutta. Kaikki meni nurin; karja kuoli, katovuosi tuli, lapset kuolivat ja vihdoin kuoli itse isäntäkin sokiana ja köyhtyneenä. Noita-ämmä tuli lain edessä osalliseksi ihmisen murhaan ja hirtettiin.

Ruumis on lyhykarvainen; karvat ruskiat eli harmaat. Sen pituus on 7 eli 8 kyynärää. Pitkät ja paksut viiksit. Isot silmät, silmän valkia on punainen niin kuin vertynyt. Kaula paksu käy mutkaan niinkuin hevosen kaula. Levätessänsä etujaloillensa ja kaula köyryssä on mursu miehen korkuinen. Sen nahka on paksu ja avara että näkyy olevan niinkuin säkki sen yllä monissa laskuissa, jotka siirtyvät mursun kävellessä. Jalat ovat lyhyt ja typerät, varpaat 5, varustetut lyhyillä kynsillä.

Etuhampaita on ylisessä leuassa 4, joista 2 keskimäistä ovat pienet ja pian putoovat, alisessa leuassa 2, jotka kuitenkaan ei koskaan kasva täydellisiksi, ainoasti alku nähdään penikoilla. Kulmahampaat ylhäällä ovat pitkät, usein kyynärää pitkät valkoiset torahampaat; alhaalla vähäiset ja sivuhammasten kaltaiset. Sivuhampaita on ylhäällä ja alhaalla kummallakin puolella 4, vaikka viiminen niistäkin on pieni ja aikaisin putoo.

Mursulla ei ole niinkuin hylkeellä silavaa lihan ja nahan välissä. Jos silavaa on, on se sekaisin lihassa. Mursuja pyydetään ainoasti nahkansa ja torahammastensa vuoksi.

Mursu elää pohjaisessa jäämeressä kernaimmin ajojäiden seassa, jossa hän uiskelee ja toisinaan nousee niiden päälle. Hän elää joukossa, usein sadottain. Jäälle kiipee hän niin että hän lyö suuret torahampaansa jäähän ja vetää niin raskaan ruumiinsa ylös jäälle. Tyvenellä ilmalla he leikittelevät ja poukkuroitsevat, antavat kuulla äänensä, joka on melkein härän äänen kaltainen. Leikki lakkaa tavallisesti nukkumisella, jossa tilassa he makaavat toinen toisensa niskassa niinkuin siat. Nukkuissansa kuorsuvat he kovin. Yksi on aina hereellä ja pitää vaaria. Vaaran havaitessa lähtee tämä vartia liikkeelle ja hänen seurassansa koko läjä. Tässä nousee kumma ja ääretön meteli; kukin tahtoo ensin päästä veteen, mutta maatessansa ristin rastin on toinen aina toisen tiellä ja esteenä; niin ne sitte vihastuvat, purevat, tappelevat, torahampaat kopisevat toisiansa vastaan, he huutavat ja määkyvät hirmuisesti. Niin pian kuin vaan pääsevät, kaapivat ja vierivät he jään partaalle ja heittävät itsensä päitäpitäin mereen.

Vedessä ne usein karkaavat läheneväin venetten päälle; ollessa suuressa joukossa tekevät ne sen vaikka ei heille mitään olisi tapahtunutkaan pahaa. Torahampaillansa lyövät he läven veneesen; toiset uivat veneen sivuilla, nostavat ruumiinsa ylös ja lyövät hampaillansa sinne ja tänne. Välistäin tapahtuu että heidän pitkät hampaansa tarttuu ihmiseen, jonka he kohta vetävät mereen.

Emä synnyttää keväällä yhden, harvoin 2 penikkaa. Kiiman aika on touko- eli kesäkuulla. Silloin kulkevat he pitkät matkat pohjaisesta. Penikka kesyttyy helposti ja on sitte aivan ystävällinen. Pietarissa pidettiin ja ehkä pidetään vieläki mursu, jolle syötettiin kauran krynistä lientä, johon lisättiin leikatuita nauriita ja muita kasvaimia. Emä on aivan hellä lastansa kohtaan; hän sulkee sen rintaansa kohden kämmeniensä välissä ja vähemmänki vaaran tullessa painaa sen veden alle. Jos lapsi haavoitetaan, tulee äiti julmaksi ja hirmuiseksi vihassansa, eikä jätä sitä vaikka se kuollutkin olisi.

Jäällä maatessa taikka korkealla uidessa lyödään vääkkäinen keihäs rintaan ja annetaan sitte uida siksi että hän veren vuodatuksesta väsyy. Köydestä, joka on keihääsen sidottu, saadaan hän sitte lähelle ja tapetaan piikeillä. Pyssyn luodi ei pysty sen paksuun ja liukkaasen nahkaan.

Torahampaat ovat suuresta arvosta ja pidetään yhtä kalliina kuin elfenluu. Amerikan villit ihmiset tekevät niistä veitsiä, kalan arinoita ja muita teräviä kaluja. Nahka on myös kelpaava moniin tarpeisin. Muinaan tehtiin siitä köysiä ja erinomattain vahvoja laivain köysiä. Nyt tehdään niistä vahvimpia mänttikaluja; meillä nähdään paljo mursun nahkaisia ruomia. Vielä on tallella erään, Otheren, Norjalaisen, matkakertomus, koska hän kävi mursun hampaita ostamassa Permalaisilta Valkian meren rannoilla. Hän kulki siellä yhdeksännellä vuosisadalla eli noin 1000 vuotta sitten. Pitkät ajat sen jälkeen maksoivat Lappalaiset ja muut suomalaiset kansat veroa Norjalaisille mursun luissa ja nahoissa, josta nähdään että nämät elävät ovat arvossa pidetyt kauan aikaa. Muinasaikaan olivat nämät ehkä vieläki arvoisemmat kuin nyt, koska ei näiden nahkoja enään tehdä laivan köysiksi.

Hinta: 18. kop. hop.