The Project Gutenberg eBook of Tee työtä eläkä joudu epätoivoon!, by Thomas Carlyle

I. *Ajattele eläväsi*. Niin, ajattele, että elät! Elämäsi — vaikka olisit tomun lapsista halvin — ei ole turha unelma, vaan ylevä tosiasia. Se on omaisuuttasi; se on kaikki, mitä sinulla on, jotta sen keralla voit astua ijäisyyteen. Työskentele siis, kuten tähti taivaalla, "lepäämättä, mutta kiirehtimättä."

II. On ylevä, juhlallinen, melkein peloittava ajatus jokaiselle ihmiselle, tuo, ettei hänen elämäntyönsä, joka kerran on ollut, ikinä ole katoava; oli ihminen miten vähäpätöinen tahansa: hänen työnsä vaikutus jatkuu ijankaikkisesti, vuosisadasta vuosisataan. Mikä kerran tapahtuu, on tapahtunut ja yhtynyt rajattomaan, ikuisesti elävään, ikuisesti vaikuttavaan maailmaan, ja jatkaa täällä vaikutustaan hyvään tahi pahaan, julkisesti tahi salaa, ijäisesti, aikakaudesta aikakauteen.

Ihmiselämätä voisi verrata virran lähteeseen; sen vähäpätöisen alkulähteen voi jokainen nähdä, mutta sen loppujuoksua ja päämäärää, kun se vuosikausia lepäämättä jatkaa vaellustaan outojen tienoitten kautta, ei kukaan tunne, paitse kaikkivaltias yksin. Onko se yhdistyvä lisäämään naapurivirtojen voimaa, vai päinvastoin sulattava toiset virrat omaan uomaansa? Pysyykö se ijäti vähäpätöisenä, nimettömänä purona, jonka hiljaiset aallot huomiota herättämättä miljoonien toisten purojen ja virtojen keralla ovat lopulta valuva suuren valtajoen uomaan? Tahi koituuko siitä ihana Rhein, tahi valtava Tonava, jonka uoma muodostaa ikuisen rajalinjan maapallolla, kokonaisten kuningaskuntien ja maanosien rajan ja kulkuväylän? Me emme sitä tiedä; tiedämme vain, että sen juoksu päättyy valtamereen; sen vedet, vaikkapa niitä olisi vain kourallinen, *ovat olemassa* eikä niitä mikään voima maailmassa kykene hävittämään eikä pysäyttämään niiden juoksua.

III. Sinulle on annettu *yksi ainoa koetusaika*; toista ei sinulle koskaan suoda. Ijäisyydet ovat vierivä, vaihtuva uusiin, mutta et voi saada toista koetusaikaa elääksesi.

IV. Jokainen, jolla on silmät, voi nähdä taivaalla kiintotähtiä ja ikuisia aurinkoja. Tänäpänä — samaten kun joka ainoa päivä — puhuu jumalten ääni ihmisessä ja ihmiselle — puhuu kaikille …. vaikka tuskin kukaan sitä tottelee — puhuu selvästi: "Nouse ylös, herää, Aatamin poika, aikasi poika; koeta kehittää, saada jumalalliseksi tätä, tuota ja — etupäässä itseäsi. Tee työtä, elä uinaile; sillä on tuleva yö, jolloin ei kukaan voi työskennellä." — Kenellä on korvat ja tahtoo kuulla, voi kuulla nämä sanat vielä tänäkin päivänä.

V. Työ on alati jalostavaa, niin, siinä on jotakin pyhää. Vaikka ihminen olisikin peräti unhoittanut korkean kutsumuksensa, niin kauvan kun hän todella ja vakavasti tekee työtä, voi hänestä toivoa jotakin hyvää — ainoastaan jouten olossa, laiskottelussa piilee ikuinen epätoivo. Työ on alati, oli se miten halpaa, miten itsekästä tahansa, sopusoinnussa luonnon kanssa. Jo työnhalukin johtaa yhä enemmän totuuteen ja seuraamaan luonnon lakeja ja vaatimuksia, jotka ovat itse totuus.

Maailmamme viimeinen evankeliumi on: Tunne työsi ja tee sitä. "Tunne itsesi," — tarpeeksi kauvan on tuo onneton "itsesi" vaivannut sinua, ja luulen, ettet ikinä sitä opikaan tuntemaan. Elä siis pyri siihen, että opit tuntemaan itsesi, sillä sinä olet olemus, jota et koskaan opi täysin tuntemaan. Parempi on oppia tuntemaan elämäntyösi, oikean työsi, ja työskentele siinä kuten Herkules! Tämä on kaikitenkin parempi elämän ohje.

On kirjotettu: "Työllä on suunnaton merkitys"; — ihminen kehittyy täydellisemmäksi työn kautta. Karut metsämaat raivataan, rikkaruohot kitketään pois, niiden sijalle syntyy viljavia vainioita ja upeita kaupunkeja, ja samalla lakkaa ihminen itsekin olemasta rikkaruohoja kasvava pelto tahi hedelmätön, karu erämaa. Tiedämmehän että halpa-arvoisinkin työ saattaa ihmisen sielun, heti kun hän todenteolla ryhtyy siihen, niin sanoaksemme todelliseen sopusointuun. Epäilykset, epäluulot, himot, katumus, suru, suuttumus, jopa epätoivokin — kaikki nämä väijyvät hornanhenkien tavoin sekä halvan päiväpalkkalaisen että jokaisen muun ihmisen sielua. Mutta jos hän urheasti ja innolla ryhtyy työhön, vaikenevat pahat henget ja matelevat tyytymättöminä takaisin pimeisiin tyyssijoihinsa. Ihmisestä tulee täten *ihminen*. Työn pyhä, hehkuva innostus on kuten puhdistava tuli, joka haihduttaa kaikki myrkylliset ainekset, ja jonka sakeimmastakin savupyörteestä leimahtaa esiin kirkas, pyhä liekki!

Kohtalolla ei itse asiassa olekaan muita keinoja meidän kehittämiseksi. Muodoton sekasorto, kaaos, tulee, niinpian kun se joutuu pyörivään liikkeeseen, yhä enemmän pyöreäksi ja sen ainekset lajittuvat painovoiman vaikutuksesta pallomaisiin kerroksiin. Se ei enää ole kaaos, vaan pyöreä, tasapainossa pysyvä maailma. Mitäpä tulisi maapallostamme, jos se äkkiä lakkaisi pyörimästä? Niin kauvan kun vanha maapallomme pyörii, tasoittavat säännöttömyydet toisensa, erisuuret pysyvät tasapainossa — säännöttömyydet tulevat toisin sanoen säännöiksi.

Oletko koskaan nähnyt savenvalajan kaavailupyörää — tämä laitos on kunnioitusta herättävä, sillä semmoista käytettiin jo profeetta Hesekielin aikoina, kenties paljoa aikaisemminkin? Miten ihmeteltävästi muodostuvat jykeät savimöhkäleet ainoastaan nopean pyörimisen vaikutuksesta siroiksi, säännöllisen pyöreiksi kulhoiksi ja vadeiksi. Ja ajatelkaamme nyt, että uutteran, taitavan savenvalajan täytyisi työskennellä ilman kaavapyörää, että hänen täytyisi muovailla astiansa — eli oikeammin niiden rumat jälennökset — paljain käsin savea sotkemalla! Me voisimme verrata tämmöistä savenvalajaa kohtaloon, joka turhaan koettaa muovailla velttoa, ja työhön halutonta ihmissielua. Laiskasta, työhaluttomasta ihmisestä ei suopeinkaan kohtalo — samaten kuin taitavinkaan savenvalaja ilman pyöräänsä — voi muovailla muuta kuin epäonnistuneen teoksen. Tuhlattakoon siihen miten paljon kallista väriä ja kultausta tahansa, se on ja pysyy alati epäonnistuneena. Siitä ei synny kunnollista astiaa, vaan kehno, vino, muodoton tekele — jonka vikoja ja kelpaamattomuutta maalaus ja kultaus turhaan koettavat peittää! Muistakoon laiska ihminen tämän.

Siunattu on hän, joka on löytänyt työnsä; hänen ei tarvitse pyytää muuta siunausta. Hänellä on siunaus ja se on häntä seuraava. Samoinkuin vapaana virtaava, ihmiselämän tympäsevän nevan kautta ylevin voimin kaivettu kanava, samoinkuin yhä syvemmäksi, valtavammaksi kasvava joki huuhtoo se ummehtuneet, saastaiset vedet vähitellen etäisimpienkin ruohonkorsien juurilta ja muuttaa tauteja synnyttävän, myrkyllisen nevan viheriöiväksi, hedelmälliseksi laitumeksi, jonka läpi virtaa kirkasvesinen joki. Oli virta suuri tahi pieni, se on kuitenkin yhtä *arvokas* laitumelle, jonka hyväntekijä se on.

Työ on elämätä. Työmiehen sisimmässä sydämessä on tuo jumalallinen voima, tuo pyhä, taivaallinen elämänneste, jonka Jumala itse on häneen puhaltanut. Hänen sydämensä sisällinen pyrkimys saa hänen ylevät tunteensa hereille — johtaa hänet tietoon, "itsensätuntemiseen" sekä muihin hyveisiin, niinpian kun työ todella alkaa. Tietoonko? Niin, omista itsellesi tiedot, jotka itse työnteko sinulle tarjoo, sillä luonto itse vahvistaa ja hyväksyy nämä tiedot. Oikeastaan ei sinulla muita tietoja olekaan, kuin mitä työssä olet saavuttanut; kaikki muu on ainoastaan edellytystä, oletettuja tietoja; asioita, joista eri koulut väittelevät, jotka liitelevät pilvien tasalla ja aiheuttavat loppumattomia tieteellisiä keskusteluja, kunnes ne työssä toteutamme ja saamme selville. "Epäilykset, olivat ne sitten mitä laatua tahansa, voidaan ainoastaan toiminnan avulla tyydyttävästi ratkaista."

Ja tunnetko sen ohessa kärsivällisyyden, rohkeuden, lannistumattomuuden arvon, kykenetkö empimättä tunnustamaan erehdyksesi ja seuraavalla kerralla menettelemään taitavammin? Kaikkia näitä hyveitä et voi mitenkään muuten saavuttaa kuin taistelemalla todellisuuden kovakouraisia voimia vastaan. Asetettakoon urhea Sir Christopher mustuneiden, kokoonluhistuneiden kiviraunioitten, ennakkoluuloisten, rakennustaidetta vihaavien piispojen, turhantarkkojen virkamiesten ja tylsäjärkisten uskonnonpuolustajien keskelle, ja katsokaamme voiko hän saada St. Paulin-tuomiokirkkoa nousemaan ilmoille näistä aineksista vai eikö! Raakoja, häikäilemättömiä ja uppiniskaisia ovat kaikki esineet ja olennot, alkaen työlakkoisista muurareista ja irlantilaisista tulenkantajista aina tylsiin, uskonvimmaisiin Neil Gwynin puolustajiin, turhantarkkoihin virkamiehiin ja ahdasmielisiin, rakennustaidetta vihaaviin piispoihin. Kaikki nämä esineet ja olennot eivät ole olemassa Christopherin eikä hänen tuomiokirkkonsa, vaan oman itsensä vuoksi! Christopherin tulee saada voitto heistä kaikista ja poistaa vastukset tieltään, jos hän vain siihen kykenee. He ovat kaikki häntä vastaan. Itse oikeutta harrastava luontokin, jonka suuretiede ja rakennustaide eivät ole näkyvissä, vaan sydämeen kätkettyinä — itse luontokin on vain osaksi hänen puolellaan ja on kokonaan nouseva häntä vastaan, jollei hänen onnistu sitä alistaa, voittaa! Entäs rahat, mistä hän ne saapi? Englannin hurskas anteliaisuus on kaukana täältä; se ei avoimin sylin riennä vastaan sanoen: "Tässä minä olen;" — sitä on puhuteltava, ennenkuin se voi vastata. Hurskas anteliaisuus ja kaikki apu vaikenevat ja ovat yhtä näkymättömät kuin jumalat, mutta esteet ja lukuisat vastukset ovat lähellä, ovat äänekkäät. Oi urhea Sir Christopher, luota sinä vaan edellisiin ja taistele parhaasi mukaan jälkimäisiä vastaan. Voita ja alista ne uutteruudella, kärsivällisyydellä, kestävyydellä ja voimalla, ja vihdoin olet riemuiten sovittava viimeisen rakennuskiven St. Paulin tuomiokirkon kupukattoon, tuomiokirkon, joka kautta vuosisatojen on oleva muistomerkkinäsi!

Niin, kaikki apu, tuli se sitten luonnon tahi ihmisten puolelta, on niin sanoaksemme mykkä; se ei tule itsestään, sitä täytyy nähdä, sitä täytyy kutsua. Jokainen jalo työ tahi teos näyttää alussa "mahdottomalta." Todellisuudessa ovatkin jokaisen ylevän teon mahdollisuudet mittaamattoman laajalle hajautuneet, käsittämättömät, niin että ainoastaan uskon avulla voi ne käsittää. Sinun tulee Gideonin tavoin levittää taljasi telttasi oven edustalle, jotta saisit selville onko laajan taivaan kannen alla vielä siunausta tuottavaa aamukastetta jälellä vai eikö. Sydämesi ja elämäntyösi tulee olla tämmöinen ihmeellinen Gideonin talja, joka äänettömällä rukouksella levitetään taivas-alle, ja rajattomista avaruuksista olet saava osaksesi tarpeeksi siunausta tuottavaa kastetta!

Kaikkea ihmistyötä voisi verrata uimarin ponnistuksiin. Suunnaton valtameri uhkaa niellä hänet, ja jollei uija rohkeasti sitä vastusta, panee se uhkauksensa toimeen. Mutta uimari ponnistelee lakkaamatta, hän uhmaa, kamppailee merta vastaan, ja katso, miten kuuliaisena meri häntä kannattaa pinnallaan ja vihdoin voittajanaan vie päämäärään. "Näin on," sanoo Goethe, "kaiken laita, mihin ihminen tässä maailmassa ryhtyy."

Sä uljas merisankari, pohjoismainen merikuningas, — Columbus, sankarini, kuninkaallisin meren valtiaista! Ympäristösi ei ole rohkeutta elvyttävä, purtesi kulkee hirvittävien syvyyksien päällä tuntemattomiin kohtaloihin. Sinua ympäröi joukko kapinoivia, toivottomia pelkureita, takanasi väijyy häpeä, ja turmio, edessäsi on tulevaisuuden synkkä verho. Veljeni, nuo raivokkaat vesivuoret, jotka kohoovat ilmoille penikulmia syviltä alustoiltaan, eivät ole yksin sinun vuoksesi olemassa. Minusta näyttää niillä olevan muutakin tekemistä kuin kantaa sinua eteenpäin, ja ulvovat tuulet, jotka kaaoksen ja mittaamattomien avaruuksien halki pyörivät hurjaa tanssiaan, eivät lainkaan kysy täyttävätkö ne suotuisasti pähkinänkuoripurtesi pienet purjeet. Sinä et ole ihmiskielin puhuvien ystävien parissa, veljeni, vaan suunnattomien, mykkien, raivokkaiden ja ulvovien hirviöiden temmellyksessä. Salattuna, kaukana, näkymättömänä on apu kaikkien mielestä, ainoastaan sinun sydämesi käsittää missä apua on tarjolla; ja, katso, sinä saatkin apua. Kärsivällisesti odotat, kunnes hurja lounasmyrsky on raivonnut loppuun ja muuttuu sinulle suotuisaksi — itätuuleksi — jolloin rohkeasti voit jatkaa matkaa. Sinä pidät hillittömän, kapinoivan miehistön ankarassa kurissa; heikkoja ja empiviä rohkaiset hilpeällä rohkeudellasi; et ole huomaavinasikaan — omiasi ja toisten — valituksia, mielettömyyttä, väsymystä, heikkoutta ja epäilyjä. Sinä osaat vaijeta — vaikenemisesi on syvempi kuin valtameren synkät syvyydet — yksin Jumala voi mitata vaikenevan sielusi syvyyden. Sinusta on koituva suuri mies. Niin, minun merisankarini, sä maailmankuulu purjehtija, sinä olet oleva *suurempi* kuin tämä pauhaava, ääretön maailma ympärilläsi. Valtavalla sielullasi masennat sen, kuten painiskelija kietoo vastustajan käsivarsiinsa, ja pakoitat sen kuljettamaan sinua eteenpäin — tuntemattomaan Amerikaan — tahi minne Jumala hyväksi näkee!

VI. Todellisuudessa on kaikki oikea työ uskontoa, ja jokainen uskonto, joka ei ole työtä, menköön etsimään kannattajia bramiinien, antinomialaisten, tanssivien dervishien luona, tahi missä tahansa; minä en ainakaan siitä huoli. Tuo vanhojen munkkien sananparsi: Laborare est orare, tehdä työtä on rukoilla, ansaitsee ihailuamme.

Kaikkia saarnattuja evankeliumeja vanhempi on tuo, ei koskaan julistettu, sanaton, mutta häviämätön, ikuisesti kestävä evankeliumi: Tee työtä ja löydä siinä siunauksesi. Ihminen, maan ja taivaan lapsi, etkö sisimmässä sydämessäsi tunne henkistä kehoitusta, kutsumusta työhön, joka polttaa kuni vaivoin kytevä tuli antamatta sinulle rauhaa, kunnes seuraat sen kehoitusta ja ryhdyt hyödylliseen työhön! Mitä on kelpaamatonta ja autiota, sen teet sinä kelvolliseksi, viljavaksi, sinulle kuuliaiseksi ja hedelmää kantavaksi. Kaikkialla, missä tapaat epäjärjestystä, on sinun ikuinen vihollisesi. Käy reippaasti siihen käsiksi ja masenna se; tee siitä järjestelmä, joka ei kuulu kaaokseen, vaan on järjelle, jumaluudelle ja sinulle alamainen! Tiesi varrella kasvavat ohdakkeet nyyhdä pois, jotta niiden sijaan kasvaa korsi hyödyllistä ruohoa, pisara ravitsevaa maitoa. Sinä näet pumpulipensaan, jota tähän saakka kukaan ei ole käyttänyt hyväkseen; kokoo sen valkoisia kuituja, kehrää ne, kudo ne, jotta arvottomien kuitujen sijaan tulisi hyödyllisiä kudoksia, joilla ihmisen alaston iho voidaan verhota.

Mutta ennen kaikkea missä tapaat tietämättömyyttä, tyhmyyttä ja raakuutta, ryhdy uupumatta työhön, eläkä lepää, niinkauvan kun elät, vaan tee uutterasti työtä, Jumalan nimessä. Korkein Jumala käskee sinun niin tekemään, ja jos sinulla on korvat kuulla, kuulet tämän käskyn. Ja hän käskee sen myös äänellä, joka ei koskaan ilmene sanoissa, joka herättää suurempaa kunnioitusta kuin ukkosen jylinä muinoin Sinain vuorelta tahi hirmumyrskyn pauhina, sillä eikö sinulle puhu samaa myös rajattomien ijäisyyksien, kointähden tuolla puolen olevien maailmojen *vaikeneminen*? Vielä syntymättä olevat vuosisadat, ikivanhat haudat tomuksi rauenneine ruumiineen, niin, ammoin sitten kuivaneet kyyneleet, jotka kostuttivat näitä hautoja — eivätkö ne kaikki puhu sinulle, mitä ei yksikään korva vielä ole kuullut? Kuoleman syvät valtakunnat, kiertotähdet, jotka eivät ikinä lepää radoillaan, koko ääretön avaruus ja kaikki aikakaudet julistavat sinulle lakkaamattoman, mykän kehoituksen: Sinun, samoinkuin jokaisen ihmisen, tulee tehdä työtä, niinkauvan kun on päivä, sillä sitten tulee yö, jolloin ei kukaan voi työskennellä.

Kaikki oikea työ on pyhää; jokaisessa oikeassa työssä, vaikka se olisi halpaa käsityötä, on jotakin jumalallista. Työn perusta täyttää koko maapallomme pinnan, sen huippu ulottuu taivaaseen. Otsan hiki ja siitä alkaen aina aivojen hikeen, sydämen hikeen, jota ovat synnyttäneet Keplerin laskut, Newtonin perustelmat, kaikki tieteet, sankarirunoelmat, sankarityöt ja marttyyrien kärsimykset, on kaikkien ihmisten osana ja samaten myös "kuolemantuskan verinen hiki," jota sanotaan jumalalliseksi.

Ken olet sinä, veljeni, joka vaikeroit elämäsi raskasta työtä ja vaivoja? Elä valita. Käännä katseesi ylöspäin, väsynyt veljeni. Katso, siellä Jumalan ijankaikkisuudessa ovat työtoverisi. He elävät vielä, he yksin elävät, nuo kuolemattomat, taivaalliset olennot. Heikko inhimillinen muistimmekin käsittää heidät pyhimyksiksi, sankareiksi, jumaliksi. He yksin elävät kaikkein aikojen yli, asuvat äärettömissä avaruuksissa. Taivas on tosin ankara, mutta se ei ole sinulle pahansuopa. Taivas on lempeä, kuten jalo äiti, kuten tuo spartalainen äiti, joka antoi pojalleen kilven sanoen: "Sen keralla, poikani, tahi sen päällä!" Myöskin sinä saat kunnialla palata kotiin; myöskin sinä tulet — elä sitä epäile — kunnialla palaamaan kaukaiseen kotiisi, jos taistelussa säilytät kilpesi! — Ijäisyyksissä ja kuoleman syvimmissä valtakunnissa et sinä ole muukalainen, vaan kansalainen. Elä valita; eiväthän spartalaisetkaan valittaneet.

Ja ken olet sinä, joka julkisesti kerskut elämäsi toimettomuudesta ja mielihyvällä näyttelet kullattuja vaunujasi pehmeine patjoineen, missä sinä kädet ristissä toimettomana uinailet? Katso ylös, katso alas, ympärillesi, eteesi tahi taaksesi, näetkö missään *joutilasta* sankaria, pyhimystä, jumalaa tahi edes paholaista? Et missään näe semmoista. Taivaassa, maan päällä, vesissä eikä maan alla ei ole ketään sinun kaltaistasi. Olet siis luomakunnan merkkiteos, jommoisia tapaa ainoastaan tällä merkillisellä vuosisadalla! Tässä maailmassa on vain yksi ainoa hirviö, ja se on laiskottelija, tyhjäntoimittaja. Mikä on tämmöisen olennon "uskonto"? Että luontoon ainoastaan mielikuvituksen tuote, missä viekas kerjääminen ja varastelu antavat parhaat tulokset; että Jumala on valhe, ja että ihminen ja hänen elämänsä myös ovat valhetta. — Voi, kuka meistä voi todella sanoa: minä olen tehnyt työtä? Uskollisimmatkin meistä ovat hyödyttömiä palvelijoita, ja uskollisimmat meistä tietävät sen parhaiten. Uskollisimmatkin voivat sanoa: "paljon elämästäni on mennyt turhaan, tuhlattu!" Mutta mitä tulee sitten sen, jolla — paitse "juhlatilaisuuksissa" — ei ole mitään muuta työtä kuin toimetonna viettää päivänsä ja siittää poikia, jotka samoin tulevat elämään työttöminä, mitä tulee hänen sanoa itsestään, jos mieli antaa totuudelle kunnia?

Mitä työn palkkaan tulee, voitaisiin siitä esittää lukemattomia mielipiteitä, ja siitä puhutaan, väitellään ja kirjoitetaan lakkaamatta, loppumattomiin. "Kunnon työmies ansaitsee kunnon palkan," on mitä kohtuullisin vaatimus. Rahapalkka, "joka parhaiksi riittää pitämään työmiehen hengissä, jotta hän jaksaa työskennellä edelleen," on sekä etevälle että kehnolle työntekijälle välttämätön, jos mieli heidän lainkaan tulla toimeen tässä maailmassa!

Vielä tahdon mainita yhden asian, joka koskee etupäässä jaloja ja jaloimpia työntekijöitä täällä maailmassa: jokainen jalo työ saa palkkansa taivaassa; missään muualla ei sitä palkita. Yhtävähän Englannin valtiopankki kuin mikään muukaan pankki tahi rahalaitos tuntee sinua, ylevä sielu; turhaa on sinun sieltä etsiä hyvitystä. Inhimilliset pankit eivät sinua tunne. He oppivat tuntemaan sinut vasta vuosisatojen vierittyä, kun useita sukupolvia jälkeesi on siirtynyt maan poveen ja kun heidän palkintonsa eivät enää voi sinua saavuttaa.

Mutta tarvitsetko sitten itse asiassa mitään palkintoa? Sekö olikin päämääräsi ja elämäntyösi, että jaloutesi palkinnoksi saisit täyttää vatsasi makupaloilla, elää ylellisesti ja mukavasti ja olla täällä maailmassa tahi tulevassa maailmassa kuten ihmiset sanovat: "onnellisena"? Vastaan puolestasi pontevasti: Ei! Uuden ajan koko henkinen salaisuus on siinä, että voit sydämestäsi, sielustasi vastata moisiin kysymyksiin: ei.

Veljeni, urhean ihmisen tulee lahjoittaa henkensä. Anna se lahjaksi, neuvon sinulle, sillä ethän toki odottane, että se sinulta *ostetaan*? Mikä hinta voisi sinua tyydyttää? Jumalan koko luomakunta, koko rajaton avaruus, ajan ijankaikkisuus ja kaikki mitä ne sisältävät, siinä olisi hinta, joka sinua tyydyttäisi — ainoa, joka sitä tekisi, minkä itsekin myöntänet, jos tahdot olla suora. Elämäsi on sinulle kaikki ja sinä vaatisit siitä myös kaikki. Olethan tietämätön kuolevainen; eli oikeammin: olet kurja, *ijäinen* kuolevainen, joka täällä ahtaassa, vankilassasi näytät niin tietämättömältä. Sinä et koskaan voi myydä elämääsi tahi sen osaakaan kyllin tyydyttävästä hinnasta. Lahjoita se kuninkaallisesti — elä anna hinnan tulla kysymykseen. Silloin olet tavallaan saanut siitä *kaikki*! Sankarimaisen ihmisen — ja eikö Jumalan kiitos jokaisessa ihmisessä piilekin uinaileva sankari? — täytyy kaikkina aikoina, kaikissa tilaisuuksissa tehdä täten. Sankarimaisina aikoina, mutta myöskin veltostuneimpinakin, täytyy hänen sanoa, kuten Burns ylpeästi ja samalla nöyrästi sanoi skotlantilaisista lauluistaan: "Kautta taivaan, niitä joko ei voi ostaa rahalla tahi ovat ne arvottomia; en senvuoksi huoli kultakolikoistanne!" Nuo pienet laulut olivat siihen aikaan, jolloin esiintyi niin paljon rumaa ja alhaista, todellakin taivaallisen soitannon kastepisaroita.

Itse asiassa olemme täysin samaa mieltä kuin nuo vanhat munkit: Laborare est orare. Tuhansissa merkityksissä, niin yhdessä kuin toisessakin tapauksessa on todellinen työ rukoilemista. Työntekijä, oli hänen työnsä mitä laatua tahansa, ruumiillistuttaa, toteuttaa mielikuvituksensa luomia kuvia ja jokainen työntekijä on tavallaan siis runoilija. Hän itse suunnittelee työnsä — oli se sitten mitätön savikulho, tahi eepillinen runoteos — ja suunnitelma on hänen henkistä omaisuuttaan. Kaikille muille se on tuntematon, mahdoton, niin, itse luonnollekin on asia, tahi esine, jota ei vielä ole olemassa; "mahdottomuus," koskei sitä ole olemassa. Näkymättömien voimien tulisi suojella tämmöistä työmiestä, sillä hän työskentelee aatteen, näkymättömän, puolesta. Mutta jos hän työssään noudattaakin vain näkyvien voimien — maailman — tahtoa, silloin hän kernaammin voisi jättää työnsä tekemättä. Sillä siitä ei koskaan tule mitään täydellistä — petollinen varjoteos vain.

Oi runoilija, sinun mietitystä teoksestasi koituu tämmöinen varjoteos, jollet sitä kirjoita itse aatteesi, vaan kustantajan, palkkion, arvostelijain ja yleisön suosion vuoksi; katso, siitä ei tule mitään, sillä siinä ei ole totuutta! Vaikka se olisikin painettu, nidottu, arvosteltu, kiitetty ja myyty 20 painosta siitä — se ei merkitse mitään! Teoksesi on henkisessä, ei rahallisessa merkityksessä, arvoton, merkityksetön; se on varjoteos, se pyrkii itse lepoon, unholaan, ja on pian katoova kaaokseen, josta se on kotoisinkin.

Se, joka ei työssään todenteolla pyri tutustumaan näkymättömään, mykkään, ei koskaan itse pääse näkyviin, saavuta puheenlahjaa. Sinun täytyy oleskella pimeydessä, varjojen valtakunnassa, ja Herkuleen tavoin kärsiä ja ponnistella kauvan, jos mieli voitokkaana jälleen astua auringonvaloon. Samaten kuin taistelussa — ja eikö se todella olekin taistelua? — ei sinun tule peljätä tuskaa eikä kuolemaa, silloin olet voittava. Samoinkuin Dante'n tulee sinunkin "työssäsi laihtua useaksi vuodeksi." Maailma ja sen palkinnot, arvostelut, neuvot, avustus ja esteet, siinä on myrskyisä meri, kaaos, jonka poikki sinun täytyy uida ja purjehtia. Sinun ei tule suunnata purttasi aaltojen eikä merivirtojen, vaan yksin ohjaavan tähtesi mukaan. — "Se tu segui tua stella!" Vain tähtesi mukaan, joka milloin kirkkaana loistaa kaaoksen yläpuolella, milloin taasen himmenee, jopa näennäisesti sammuukin, tulee sinun ohjata kulkusi. Oi, se on ylevä tehtävä, näyttää minusta, täten raivata tiensä kaaoksen ja hornan synkkien pimeyksien läpi! Vihreätulisilmäiset lohikäärmeet väijyvät sinua, kolmipäiset kerberukset koettavat sinua houkutella — ja ne voivat olla varsin houkuttelevia! "Eccovi l'uom ch'è stato all' Inferno." Sillä sinä vaellat, kuten runoilija Dryden sanoo, hulluuden valtakunnassa, ja seuralaisesi eivät suinkaan ole miellyttäviä! Saat avoimin silmin katsella mielipuolisuuden rajatonta, pohjatonta, pimeätä valtakuntaa ja saat sieltä uutta viisautta, samoinkuin Eurydice Tartaruksesta. Mitä suurempi viisaus, sitä lähempänä on se hulluutta. Näin on todella laita ja hämmästyen ja kauhistuen huomaat, miten suurin viisaus, jota täällä maailmassa kunnioitetaan, usein käsittää joukon hulluuden valtakunnasta siihen tarttuneita piirteitä ja sävyjä.

Kaikki työt — jokainen omalla tavallaan — ovatkin hulluuden muuttamista järjeksi; — ja tämä on kieltämättä uskonnollinen toimitus, jota ei ilman uskontoa voida suorittaa. Muulla tavoin ei teoksesi ole itsenäinen, se on silmänpalvelusta, ahnasta palkkionhaalimista, joutuisien ja aikaa myöten yhä arvottomampien varjoteosten valmistusta palkan edestä. Sen sijaan että ohjaisit sieluja maallisilla ja taivaallisilla teillä, esität heille keinotekoisia ihmisnukkeja ja heidän suurtöitään. Voi, koko maapallomme on nykyään täynnä tämmöisiä varjoteoksia — kenties sangen kauniita ulkonäöltään, mutta todellisuudessa peräti arvottomia, Jumalan ja ihmisten kiroomia! Ei kukaan ihminen — ei edes halvin käsityöläinenkään — voi työskennellä uskonnotta. Kaikki ihmiset, jotka eivät työskentele, kuten seuraisi suuren työnjohtajan silmä heidän työtään, työskentelevät väärin, petollisesti, itselleen ja sinulle onnettomuudeksi.

VII. "Tehdä työtä on rukoilla;" niin, varsin tärkeässä merkityksessä, mutta nykyaikana — pintapuolisen rukouksen ja jumalanpalveluksen aikakaudella — ei kukaan voi sitä tehdä oikealla tavalla. Mutta ken käsittää sen oikean merkityksen, käsittää myös, että se on tulevaisuuden *ennustus*; viimeinen evankeliumi, johon kaikki muut sisältyvät. Sen temppelinä ovat äärettömät avaruudet — oletko sitä koskaan nähnyt? Valtava linnunrata on sen kattona, maat ja meret sen lattiana ja kaikkivaltiaan tähtien ympäröimä valtaistuin sen alttarina. Saarnana ja virsinä ovat kaikkien urheiden, ylevien ihmislasten jalot sankarityöt sekä kärsimykset. Ja temppelin urkurina ovat tuulet, valtamerien pauhina sekä kohtalon ja historian syvät, juhlalliset äänet.

VIII. Ihmisen elämäntyönä täällä maailmassa on työnteko. On koittava päivä, on tuleva aika, jolloin se, jolla ei ole työtä, ei rohkene näyttäytyä aurinkokunnassamme, vaan pyrkii jonnekin avaruuden äärimmäisiin perukoihin katsomaan onko missään kiertotähdessä tyyssijaa laiskurille.

IX. Jokaisen ihmisen kohtalona täällä matoisessa maailmassa on olla ensin oppipoikana, sitten työmiehenä, tahi sanokaamme: oppilaana, opettajana ja mestarina. Itse luonto on hänelle antanut oppimiskyvyn. Me elämme maailmassa, jota pidämme rajattomana; tietomme siitä ovat vielä niin rajoitetut, että jokainen selville saatu uusi totuus kumoaa eli ainakin rajoittaa asioita, joita tähän saakka pidettiin horjumattomina totuuksina. Jos ihminen alati pysyisi oppilaan kannalla, jonka ei tarvitse mitään itse keksiä, eikä korjata; jos maailmankäsityksemme olisi niin täydellinen, ettei siinä olisi mitään oikaistavaa, silloin olisi ihminen myös henkisesti kuollut ja sukukuntaa, jota nykyään sanotaan ihmiseksi, ei enää olisi olemassa.

X. Miten tosi onkaan taru Sfinksistä, joka lepäsi valtatien varrella, esitti vaeltajalle arvoituksensa ja repi heidät kappaleiksi, jolleivat he osanneet sitä selittää.

Tämmöinen sfinksi on elämämme kaikille ihmisille ja inhimillisille yrityksille. Luonto on samaten kuin sfinksi taivaallinen, herttainen ja suopea. Sillä on jumalattaren kasvot ja rinnat, mutta leijonan ruumis ja käpälät. Siinä on taivaallista kauneutta — luonnon viisas järjestyshän onkin jumalallista — mutta samalla siinä on myös synkkää, peloittavaa hurjuutta, jolla se osottaa vihamielisyyttään. Ja sfinksin tavoin se esittää meille arvoituksensa. Jokaiselta ihmiseltä kysyy se joka päivä hiljaa mutta peloittavan vakavasti: Tiedätkö mitä tämä päivä merkitsee? Koetatko tehdä viisaasti, mitä sinun tänäpänä tulee tehdä?

Luonto, kohtalo, olemassa olo, koko maailma — tahi miten tuota sanoin selittämätöntä tosiasiaa, jonka keskustassa elämme ja taistelemme, nimitämmekään — eikö se todella ole kuten taivaallinen morsian, jonka rakkauden viisas ja urhea mies, joka käsittää ja seuraa sen käskyjä, voi saavuttaa; kun taas sille, joka ei kykene sitä käsittämään, se on julma, turmiota tuottava pahahenki?

Selitä sen arvoitus ja sinulle käy hyvin, menestys seuraa sinua. Jollet sitä selitä, jos menet ohi sitä huomaamatta, on se itse antava selityksen. Selitys tapahtuu silloin kynsin ja hampain, sillä luonto on tällöin raivostunut naarasleijona, joka kuurona rukouksillesi julmasti raastaa sinut kappaleiksi. Et enää ole sen rakastettu sulho, vaan sen raadeltu uhri; se kohtelee sinua kuten orjaa, joka on yllätetty petoksesta.

Kansakuntien laita on samoin kuin yksilöidenkin. Osaavatko he ratkaista kohtalon arvoitusta?

Tässä piileekin kaikkien onnettomien kansallisuuksien ja kurjien ihmisten kohtalon salaisuus. He ovat unhoittaneet oikean, sisällisen totuuden ja tavoittelevat ulkonaisia varjototuuksia. He vastaavat *väärin* sfinksin arvoitukseen. Tyhmät ihmiset *eivät voi* antaa siihen oikeata vastausta! Tyhmät ihmiset pitävät häilyviä, petollisia virvatulia totuuden ikuisena valona, ja he eksyvät vähitellen yhä kauvemmaksi totuudesta.

Tyhmät ihmiset luulevat, ettei maailmassa olekaan oikeutta, syystä ettei pahaa työtä rangaista heti — paitse sattumalta. Niin, pahan työn rangaistus voi seurata parin päivän kuluttua teosta, se voi viipyä pari vuosisataa, mutta se seuraa *varmasti*; se on varmempi kuin elämä — se on yhtä varma kuin kuolema! Maailman keskustana, ihmiselämän pyörteissä, on vielä tänäkin päivänä Jumala, ja hänen kätensä ohjaa kaikkea yhtä varmasti kuin vanhimpina aikoina. Ja maailman suuri henki on *vanhurskas*.

XI. Puhuttu sana, kirjoitettu runoteos ovat, sanotaan, ihmisen henkisiä tuotteita; eikö siis tehty työ olisi sitä? Järki, nero, kärsivällisyys, taito, työkyky, innostus, siveys, — sanalla sanoen ihmisen kaikki kyvyt — ilmenevät hänen työssään. Työnteko on luonnon ja sen ikuisten, muuttumattomien lakien koettelemista — ja ne kyllä tuomitsevat oikein ihmisen työn. Niin paljon hyvettä ja kykyä siinä oli, niin paljon eikä enemmän! Työntekijä osasi sovittaa työnsä minun ikuisten lakieni kanssa sopusointuun, niinkuin hänelle käskin — ja se onnistui hänelle — tahi: se ei onnistunut hänelle — kuten näette!

Työskennellä suuren luonnon vaatimusten mukaisesti — eikö se ole hyvettä? Pumpulia voidaan kehrätä, työmiehet kutovat langoista kankaita, jotka myydään, kaikki tämä on luonnon käskyjen noudattamista. Jollei seurata luonnon käskyjä, ei ole silloin kankaitakaan. Niitä ei ole olemassa; luonto syyttää sinua, voimasi eivät ole voimia, vaan kykenemättömyyttä!

Kyky ansaitsee kunnioitusta, sillä se *on* kunniaa. Ihminen, joka onnistuu työssään, on *ihminen* sanan kauneimmassa merkityksessä.

XII. Todellakin, maailmassa ei ole mitään kuollutta; se mitä sanomme kuolleeksi, on ainoastaan muuttunutta, sen voimat vaikuttavat päinvastaiseen suuntaan. "Lehdellä, joka mätänevänä liitelee kosteassa ilmassa," on joku sanonut, "on vielä voimaa — miten kykenisi se muutoin mätänemään?" Koko suunnaton maailmamme on kokoonpantu lukemattomista eriluontoisista voimista, painovoimasta aina ihmisen ajatukseen ja tahdonvoimaan; ihmisen vapautta rajoittavat luonnonlait: niistä ei yksikään ole tehottomana silmänräpäystäkään. Kaikella luodulla on tehtävänsä, et missään löydä toimettomuutta: graniittivuori, joka luomisestaan saakka hetki hetkeltä hitaasti hajoaa muruiksi, haihtuva savupilvi, elävä ihminen, niin, ihmisen työ, ihmisen puhe, kaikki on toimintaa. Tiedämme, ettei lausuttua sanaa enää voida peruuttaa, saada tapahtumattomaksi; samaten on myös tehdyn työn laita. "Itse jumalatkaan," sanoo Pindarus, "eivät voi hävittää tehtyä työtä olemattomaksi." Niin, tehty on tehty ijäksi; se on tapahtunut ja sen vaikutus on, oli se sitten kauvan näkyvissä tahi hetikohta kadonnut, ijäti tuntuva, vaikuttava, tapausten ikuisessa kiertokulussa. Ja mitä onkaan tämä tapausten ikuinen kiertokulku, jota sanomme maailmaksi, muuta kuin tehtyä työtä, lukemattomien töiden ja tapausten yhteinen vaikutus, yhteinen lopputulos? Ja tämä ikuinen lopputulos — jota ei kukaan voi laskea eikä kirjoittaa taululleen — on kuitenkin selvästi näkyvissä: kaikki mitä on tapahtunut, tapahtuu ja tulee tapahtumaan. Käsitä minut oikein, se mitä näet on *työtä*, erilaatuisten voimien tulos, rajaton, ääretön voimameri, mittaamaton kuin ijankaikkisuus itse, ihana, peloittava ja käsittämätön. Ihminen sanoo sitä maailmaksi, elämäksi, mutta hänen aivoraukkansa eivät voi sitä käsittää — tätä tuhatväristä valokokoelmaa, joka on heikko kajastus valosta, missä asuu Hän, kaiken luoja, joka ohjaa loistavat tähtisikermät radoillaan, samoinkuin sinunkin askeleesi.

XIII. Voimakas ihminen on alati löytävä *työtä*, toisin sanoen vastuksia, tuskaa, niin paljon kuin hänen voimansa sietävät.

XIV. Lahjakas ihminen ei voi syntyä maailmaan semmoisella aikakaudella, ettei hän löytäisi tarpeeksi työtä; hän ei millään ehdoin voi viettää koko elämäänsä, ilman ettei siinä ilmenisi ristiriitaisuuksia, vastuksia, joiden voittamiseen vaaditaan koko hänen voimansa, jos ne siihen riittävät. Kaikkialla häilyy ihmissielu valon ja pimeyden vaiheilla, kahden toisilleen vihamielisen valtakunnan: välttämättömyyden ja vapaan tahdon välillä.

XV. Ei ole ihmiselle vielä koskaan tarjoutunut tilaisuutta, jossa ei velvollisuuksia tahi ihanteellisia puolia tulisi kysymykseen. Niin, tässä kurjassa, likaisessa, halveksittavassa todellisuudessa, missä parhaillaan elät, siinä ovat ihanteesi, eikä missään muualla. Pyri siis niitä saavuttamaan, ja saavutettuasi ne, usko, elä ja ole vapaa. Narri! Ihanteesi ovat sinussa itsessäsi, ja itse sinä juuri niitä vastustat. Olemuksesi on vain raaka-ainetta, josta sinun on ihanteesi muovailtava.

XVI. Mutta teitä, työntekijät, jotka jo olette työssä, olette kokeneita, jaloja, kunnioitettavia miehiä, teitä kutsuu maailma uuteen työhön ja uuteen aateluuteen. Voittakaa tyytymättömyys, eripuraisuus, epätoivo miehekkyydellä, oikeudella, lempeydellä ja viisaudella. Kaaos on pimeä ja syvä kuin helvetti; tehkää se valoisaksi, niin saamme helvetin asemasta nähdä vihreän, kukoistavan maailman. Oi, se on suuri työ, eikä ole olemassa muuta suuruutta kuin se, että tekee jonkun tilkun Jumalan luonnosta hieman hedelmällisemmäksi, paremmaksi ja Jumalalle arvokkaammaksi, tahi joitakuita ihmissydämiä viisaammiksi, miehekkäämmiksi, onnellisemmiksi. Tämmöinen on Jumalallekin arvokas tehtävä. Tyytymättömyyden, raakuuden ja epätoivon nokisen helvetin voi myös ihmisvoimin muuttaa tavallaan taivaaksi, puhdistamalla sen liasta, tyytymättömyydestä ja tyytymättömyyden syistä. Kun pimeys on karkoitettu ja Jumalan puhdas, sininen taivas kaareutuu ihmistyön yli, ovat sekä Jumala että ihmiset tyytyväisyydellä sitä katseleva.

XVII. Kahta ihmistä minä kunnioitan enkä ketään muita. Ensikseen työssään väsynyttä työmiestä, joka maasta luotuine työkaluineen vaivoin raivaa maata ja voittaa sen ihmisen omaisuudeksi. Kunnioitusta herättää minussa karkea, kova, työssä väsynyt käsi, johon kuitenkin on lyöty poistamaton kuninkuuden leima, sillä tämä käsi pitelee kiertotähtemme valtikkaa. Kunnioitusta ansaitsevat myös nuo karkeat, ahavoittunnet, hikiset kasvot, sillä ne ovat ihmisen kasvot, ihmisen, joka elää, niinkuin ihmisen tulee elää. Karkeutesi vuoksi kunnioitan sinua vielä enemmän, sillä täytyyhän meidän sekä rakastaa että sääliä sinua! Veljeni, sinä kannat raskasta taakkaa! Meidän vuoksemme on selkäsi niin kumarassa, meidän vuoksemme ovat sirot jäsenesi vääristyneet, sormesi tulleet karkeiksi. Arpa lankesi sinulle, määräsi sinut taistelemaan eturinnassa, siksi olet taistellut puolestamme ja tullut raajarikoksi. Sillä sinullekin oli Jumala antanut siron, virheettömän ruumiin, mutta se ei saanut kehittyä. Se puettiin jo aikaisella ijälläsi työn raskaaseen ikeeseen ja siksi ei ruumiisi eikä sielusi ole saaneet nauttia vapaudesta. Mutta, kuitenkin, tee työtä, veljeni! Sinä täytät velvollisuutesi, mitä merkitsevät silloin muut seikat? Sinä teet työtä jokapäiväisen leipäsi edestä.

Erästä toista ihmistä kunnioitan myös, ja vielä enemmän, — sitä, joka työskentelee henkisten tarpeitten puolesta, ei jokapäiväisen leivän, vaan elämän leivän vuoksi. Eikö se olekin hänen velvollisuutensa, hän kun pyrkii sisälliseen sopusointuun, ja saavuttaa sen sanoin tahi töin, ulkonaisilla ponnistuksillaan, olivat ne sitten mitä laatua tahansa? Korkeimmillaan on hän, jos hänen sisälliset ja ulkonaiset pyrkimyksensä ovat *samat*, jos hän ei ole vain ruumiillisen työn tekijä, vaan taiteilija, innostunut ajattelija, joka taivaan hänelle antamilla aseilla valloittaa meille taivaan! Jos köyhä, vaatimaton ihminen työskentelee meidän elatuksemme puolesta, eikö silloin korkeampaa, innostuttavaa työtä tekevän tulisi puolestaan työskennellä tuon toisen edestä, jotta tämä saisi valoa, ohjausta, vapautta ja kuolemattomuuden? — Näitä kahta, kaikissa muodoissa ja joka työalalla, minä kunnioitan. Kaikki muu on tomua ja tuhkaa, jonka tuuli puhaltaa pois, lakaisee jäljettömiin.

Sanomattoman liikuttavaa on, jos tapaan nämä molemmat hyveet yhdistettyinä; kun ihminen, jonka ulkonaisesti täytyy tehdä mitä halvinta työtä inhimillisten tarpeitten tyydyttämiseksi, sisällisesti työskentelee ylevien aatteiden puolesta. Mitään jalompaa tässä maailmassa en tunne kuin maata kyntävän pyhimyksen, jos semmoisia vielä olisi olemassa. Hän veisi minut jälleen Natzaretiin takaisin. Saisin nähdä taivaan kirkkauden nousevan maan syvimmistä syvyyksistä — se olisi synkässä pimeydessä loistava valo.

XVIII. Minä en sääli köyhää hänen rasittavan työnsä vuoksi. Kaikkien täytyy meidän tehdä työtä tahi — varastaa (minkä nimen sitten varkaudelle annammekin) mikä on paljon pahempaa kuin kovin työ. Ei kukaan kunnollinen ihminen pidä toimettomuutta kadehdittavana. Köyhä on nälkäinen ja janoinen, mutta häntäkin varten on ruokaa ja juomaa; hänellä on raskas taakka hartioillaan, hän on väsynyt, mutta hänellekin suo taivas unen ja mitä suloisimman unen. Köyhän savuiseen majaan lähettää taivas rauhaisan levon kultapilvien tavoin vaihtelevine unineen. — Säälin vain sitä, että hänen sielunsa lampusta öljy kuluu loppuun; ettei hän saa osakseen ainoatakaan sädettä taivaallista tahi edes maallista viisautta; täten sielu tulee pimeäksi, siihen hiipii kaksi peikkoa: pelko ja uhma. Voi, ruumis voi kyllä olla terve, ripeä, miksi täytyy sielun soaistua, näivettyä, lamaantua, melkeinpä nääntyä? Voi, eikö hän kerran saanutkaan osakseen Jumalan henkeä, joka taivaista hänelle annettiin, ja eikö se maan päällä ole päässyt kehittymään? Että ihmisen, jolle oli annettu tiedon kyky, tietämättömänä täytyy erota maailmasta, se on hirvittävä murhenäytelmä, vaikkapa se — kuten lieneekin laita — maan pinnalla toistuisi kaksikymmentä kertaa sekunnissa. Tuo vähäpätöinen tietomäärä, jonka koko ihmiskunta pitkällisen taistelun jälkeen pimeydessä on saavuttanut, miksi ei sitä riennetä jakamaan jokaiselle, — kaikille ihmisolennoille?

XIX. Eikö lamautumaton, uuttera ja taitava oikea käsi ole määrätty "maapallomme valtikaksi?" Ken voi tehdä työtä, on synnynnäinen kuningas; hän on yhteydessä luonnon kanssa, hän hallitsee sitä ja on luonnon ylimmäinen pappi ja kuningas. Ken ei osaa tehdä työtä, on kunnoton kuninkuuden tavoittelija, millä valtion alalla lieneekin; hän on syntynyt kaikkien orjaksi. Kunnioittakoon ihminen ammattiaan!

XX. Ei: "aseet ja mies," — "työkalu ja mies" tulisi nykyisen sankarirunon nimi olla. Mitä ovat työkalumme, vasarasta, kynään saakka, jolla kirjoitamme, muuta kuin aseita, joilla taistelemme ulkonaista ja sisällistä *tietämättömyyttä* vastaan; emme kurjia lähimmäisiämme, vaan perivihollistamme vastaan, joka meidät kaikki saattaa kurjuuteen; tämä on todella ainoa oikeutettu taistelu.

XXI. Mitä ihmiseen tulee, niin on hänen taistelunsa ristiriidan hengen kanssa, joka hänessä ja hänen ympärillään asuu, loppumaton, ikuinen, alituinen; tarkoitamme pahaa henkeä, eli sanottakoon sitä myös heikoksi, kurjaksi hengeksi, joka asustaa hänessä ja kaikissa muissa.

XXII. Elämä ei ole ihmiselle koskaan ollut keväistä ilojuhlaa. Kaikkina aikoina on kovaan työhön syntyneiden mykkien miljoonien kohtaloa rasittaneet monenlaatuiset kärsimykset, vääryydet ja paheet, joista toisia voitaisi välttää, toiset taas eivät ole vältettävissä. Ei suinkaan ole ollut leikki, vaan rasittava työ, joka on runnellut lihaksia ja sydämiä.

XXIII. Ei millään aikakaudella ole ihmiselämä ollut "onnellista;" ei koskaan voi se siksi tulla. Alinomaa uneksitaan paratiisista ja hekumallisen ylellisestä laiskurien maasta, missä purot juoksevat viiniä ja puissa riippuu makkaroita ja paisteja; mutta se on ollut vain unta, mahdotonta unta.

Kärsimys, vastukset ja erehdykset ovat maailmamme alituiset, niin, ehdottoman välttämättömät asujamet. Eikö ihmisen perintönä olekin työ? Ja mikä työ nykyaikana tuottaa nautintoa eikä rasitusta? Työ ja rasitus keskeyttävät tuon levon ja mukavuuden, joita ihminen tyhmyydessään pitää onnenaan, ja kuitenkaan ei työttä mikään lepo, mitkään mukavuudet olisi mahdollisia.

Senpä vuoksi täytyy tuon epäkohdan, eli mitä sanomme epäkohdaksi, alati olla olemassa, niinkauvan kuin ihmisiä on olemassa. Todellisuudessa onkin tuo epäkohta sanan täydellisessä merkityksessä sekaista, valmistumatonta raaka-ainetta, josta ihmisen vapaa tahto luo erinomaisen, järjestetyn rakennuksen. Tuskan tulee meitä aina kiihoittaa työhön, ja vain vapaatahtoisilla ponnistuksilla on onnellisuus saavutettavissa.

XXIV. Ei, luominen ei voi olla helppoa. Jupiter tuntee kiihkeitä tuskia, tuntee tulisia liekkiä päässään, josta asestettu Pallas pyrkii tunkeutumaan ulos. Koneellisen työn laita on toisin; se voi olla helppoa, tahi käydä vaikeaksi, riippuen siitä miten sitä tekee. Mutta myöskin tehtaantyöhön voidaan sovittaa tuo yleinen totuus, että työn arvo on suoranaisessa suhteessa siinä käytettyyn vaivaan.

XXV. Niin on alusta alkaen ollut, niin tulee olemaan loppuun saakka. Sukupolvi sukupolven jälkeen saa ruumiillisen muodon ja ilmestyy tuntemattomista öistä tänne taivaallista elämäntyötään suorittamaan. Jokainen kuluttaa voimat ja tulen, jotka hänessä ovat. Toinen työskentelee teollisuuden myllyssä, toinen taasen kapuaa tieteen Alppien korkeimmalle huipulle, kolmas taasen sodassa lähimmäisiään vastaan murskautuu taistelun kallioihin, ja sitten kukin näistä taivaasta lähetetyistä kutsutaan takaisin. Hänen maallinen tyyssijansa hajoaa, niin, jonkun ajan kuluttua on se varjo, jota ei millään inhimillisillä aisteilla enää voida havaita. Loistavan, kiemurtelevan salaman tavoin ilmestyy ja katoo ihmissukuja; tuntemattomista maailmoista ne tulevat, sinne ne myös palaavat. Ja me ilmestymme ijäisyyden merestä tänne kuten Jumalan luoma henkiarmeija, kiiruhdamme ristiin rastiin, kuni virvatulet, ällistyneen maapallon pinnalla, ja — sukellamme takaisin ijäisyyden mereen. Me saamme maapallon vuoret tasoittumaan, sen meret tyhjenemään. Miten voisikaan maailmamme, joka on kuollut, ja vain aavekuva, tehdä vastusta hengille, eläville hengille, jotka todella ovat olemassa? Jalkamme kuluttavat jäljet kovimpaankin timanttiin, ja inhimillisen armeijan loppurivit ovat löytävä etujoukkojen jälkiä. Mutta mistä? — Oi taivas, minne? Järki ei sitä tiedä, usko ei sitä tiedä; se tietää vain, että olemme Jumalasta ja palaamme Jumalan luo — salaisuuksien kautta.

XXVI. Vielä kerran maailmassa tulee perustettavaksi "Työn ritarikunta," silloin on ylevä inhimillisyys saava vallan ja tunnustetaan työn käytöllinen jumaluus. Mutta miksi *tulee*? Miksi rukoilemme taivasta emmekä itse aseta olkapäätämme pyörää vastaan, joka kaikki panee liikkeeseen? Nykyajan täytyy itse alottaa, jos mieli tulevaisuuden sitä lopettaa. Sinä, joka ennustat, nouse sinäkin sitä täyttämään. Ojenna kätesi Jumalan nimessä; tiedä, ettei sanaa "mahdoton" olekaan kelpo miehen sanakirjassa, siellä, missä totuus, sääliväisyys ja luonnon ikuinen ääni vallitsevat. Tiedä, että jos kaikki ihmiset sanovat "mahdotonta," ja hälisten pakenevat toisaanne ja sinä yksin jäät jälelle, silloin vasta ovat sinun aikasi ja mahdollisuutesi käsissä. Nyt on sinun vuorosi astua työhön. Käy käsiksi eläkä kysy keneltäkään ihmiseltä neuvoa, ainoastaan itseltäsi ja Jumalalta. Veljeni, sinussa on suuria mahdollisuuksia — kirjoittaa sankarin elämäkerta ikuiselle taivaalle.

XXVII. Ihminen on syntynyt taistelemaan; parhaiten voisi häntä nimittää synnynnäiseksi sotilaaksi, ja hänen elämätään sotaretkeksi oikean päällikön johdolla. Ihmisen täytyy lakkaamatta taistella, milloin välttämättömyyden, hedelmättömyyden, puutteen, rämeiden, erämaiden, raaka-aineiden kanssa — milloin taas lähimmäistensä soaistuksia vastaan. Petolliset harhanäyt täyttävät lähimmäiseni pään ja saavat hänet esittämään vaatimuksia minun suhteeni, vaatimuksia oikeuksista, joita ei hänellä ole. Kaikki taistelu on voimien mittelyä, ja jokainen pitää itsensä väkevimpänä, toisin sanoen luulee olevansa enimmin oikeassa. Tavallisesti turvaudutaan *voimiin*, silloin kun, ja niin on tässä oikeutta rakastavassa maailmassa aina laita, on kysymys *oikeuksista*. Taistelussa murtuu, kun sitä tarpeeksi kauvan hakataan, totuutta peittävä kuori tomuksi, ja vasta sitten, kun se on tapahtunut, tulee asian varsinainen, tosi ja oikea luonne näkyviin.

Ja nyt tahdomme osottaa miten tämmöisessä huomattavassa tapauksessa käyttääntyy jalo, hurskasmielinen ritari, ja miten siinä käyttääntyy kurja, Jumalansa unhoittanut maantierosvo. Voittoa tavoittavat molemmat, mutta jalo ihminen tuntee alati sielussaan, että samoin kuin näkymätön, vanhurskas Jumala on hänet luonut, samoin on Jumalan vanhurskaus, oli se miten näkymätön tahansa, aina lopultakin saava ratkaisevan voiton kaikissa yrityksissä ja taisteluissa.

XXVIII. Myöskin taistelukenttä on suurenmoinen, ylevä. Itse asiassa on sekin suuren työn tulos; siinä koetellaan usein yhden ainoan tiiman kuluessa vuosikausien uutterien töiden tulokset, mihin ne kelpaavat. Tällöinkin tulee sinun olla voimakas — eikä ainoastaan lihaksiltasi — jos mieli päästä voitolle. Sinun täytyy tällöin olla myös voimakas sydämeltäsi ja ylevä sielultasi. Et saa pelätä kipua etkä kuolemaa; et saa rakastaa lepoa etkä elämää. Vihassakin tulee sinun muistaa olla sääliväinen ja oikeutta rakastava. Sinun tulee olla ritari eikä Choctaw-intiaani, jos mieli saavuttaa voittoa! Tämä on kaiken taistelun sääntö, taistelit sitten sokaistuja lähimmäisiä tahi raakaa pumpulia vastaan, tahi mitä taistelua tahansa, joka tässä maailmassa voi ihmisen osalle tulla.

XXIX. Kaikki työ, mihin ihminen ryhtyy, on ihanaa syystä, että hän *tietää saavansa sen valmiiksi*. Moni ihminen vaivaa turhaan itseään; hänellä ei ole tarpeeksi kätevyyttä; hän ei ole mestari, vaan onneton, taitamaton työntärvelijä, jollei hän itse tiedä, milloin työ on valmis. Ehdotonta täydellisyyttä tosin on mahdoton saavuttaa — salvumies ei koskaan tee matemaattisesti tarkkaa suorakulmaa, mutta yhtäkaikki tietää jokainen puutyöntekijä, koska se on tarpeeksi suora, eivätkä sitä turhaan veistele ja hukkaa työaikaa tekemällä sitä turhan tarkasti suoraksi. Se, joka tekee turhantarkkaa työtä, on henkisesti yhtä sairaloinen kuin se, joka hutiloi työssään. Taitava, tervejärkinen mies käyttää jokaiseen työhön juuri niin paljon vaivaa kuin se tarvitseekin, ja voi sitten ilman tunnonvaivoja päättää työnsä.

XXX. Emmekö voi tähänkin sovelluttaa tuota yleistä ohjetta: olkoon kullakin päivällä oma huolensa? Eihän ole meidän tehtävämme luoda yhdellä vuorolla koko tulevaisuuttamme, vaan tunnollisesti koettaa, mikäli mahdollista, muovailla pientä osaa siitä erällään. Kenties voi jokainen, joka todenteolla tahtoo ponnistella, saada selville mitä hänen osaltaan tulee tehdä. Ja sen hän tehköön vilpittömällä sydämellä ja jatkakoon työtään rohkeasti. Työn yleinen tulos riippuu — ja on aina riippunut korkeamman neron tahdosta, kuin mitä meillä ihmisillä on.

XXXI. Me tahdomme sanoa, kuten ranskalainen puhuja konventin istunnossa — mutta me emme tarkoita yhtä ainoata "istuntoa," joka kestää tunnin pari, vaan koko elämätä. — "Je demande l'arrestation des coquins et des lâches." Anon että roistot ja pelkurit vangitaan! — voi, me tiedämme mikä jättiläistyö siitä koituisi, miten kauvan kestäisikään, ennenkuin kaikki semmoiset olennot — tahi edes osaksikaan — olisi saatu kiinni! Kuitenkin, ken tuntee roiston tahi pelkurin, ottakoon sen Jumalan nimessä kiinni — onhan silloin toki yksi vähemmän vapaana!

XXXII. Missä vaan tapaat valheen, kukista se. Valheet ovat olemassa vaan siksi, että ne hävitetään; ne suorastaan kaipaavat, ikävöivät hävittäjäänsä. Kuitenkin tulee sinun tutkia itsesi missä hengessä sen teet; sitä ei tule tehdä vihassa eikä itsekkäässä kiivaudessa, vaan puhtaalla sydämellä, pyhällä innostuksella, lempeästi, melkein säälivästi. Eikö niin, ethän sinä tahdo *korvata* hävitettyä valetta uudella, tekemälläsi vääryydellä, joka tulisi taasen siittämään uusia valheita? Silloinhan loppu olisi alkua hullumpi.

XXXIII. Jokainen voi ja jokaisen tulee olla todellinen ihminen: se on jotakin suurta ja siitä voi johtua suurta, samoinkuin yksi ainoa tammenterho voi peittää koko maapallon tammimetsillä! Jokainen voi tehdä jotakin. Olkoon hän uskollinen pienessä ja jättäköön rauhaisella sydämellä lopputuloksen korkeamman voiman huomaan.

XXXIV. Joka tapauksessa täytyy sillä, joka tahtoo tunnollisesti työskennellä, olla horjumattoman luja usko. Se joka jokaisella askeleella kysyy vain maailman hyväksymistä, joka ei voi tulla toimeen maailman kiitoksetta vaan alistaa oman vakaumuksensa maailman tahdolle, on kurja silmänpalvelija; mikä työ hänen tehtäväkseen uskotaankin, ei se tule onnistumaan. Jokainen tämmöinen ihminen edistää osaltaan välttämätöntä taantumista. Jokainen täten epärehellisesti ja ulkonaisen näön vuoksi suoritettu työ on paljasta pahaa ja on synnyttävä uutta kurjuutta.

XXXV. Tottelevaisuus on meidän kaikkien velvollisuus ja kohtalomme, johon jokainen, ken ei tahdo mukautua, tulee kukistumaan, musertumaan. Ei koskaan voida kyllin aikaiseen ja kyllin pontevasti teroittaa ihmisen mieleen, että täällä maailmassa oma tahto ei merkitse, mitään välttämättömyyden rinnalla ja melkein yhtä vähän se merkitsee tulevaisuudelle.

XXXVI. Tuskallisin tunne on, kun tuntee oman kykenemättömyytensä, ja kuten Milton sanoo, on heikkous todellista kurjuutta. Ja kuitenkaan ei voima missään ilmene niin selvänä kuin onnellisesti päätetyssä työssä. Mikä eroitus onkaan epävarman, horjuvan kyvyn ja varman, itseensäluottavan suorituksen välillä! Meissä on jonkinmoista nimetöntä itsetuntoa, joka vasta työssämme, ilmenee selvänä, epäämättömänä. Työmme ovat kuin peili, jossa henki parhaiten voi nähdä luonnolliset piirteensä. Senpä vuoksi onkin tuo ohje: *tunne itsesi*, sulaa hulluutta, täysin hyödytön, jollei siihen samalla sisälly merkitys: *ota selville mihin työhön kykenet*.

XXXVII. Ihminen, joka kernaasti tekisi työtä, vaan ei saa mitään työtä, on surullisin ilmiö, minkä täällä auringon alla epätasaisesti jaetuine onnenlahjoineen voimme nähdä.

XXXVIII. Lasten kaikissa leikeissä, vaikka ne olisivatkin paljasta vallatonta särkemistä ja hävittämistä, voidaan huomata luomisen halua. Poika tuntee olevansa syntynyt mieheksi, että siis työnteko on hänen kutsumuksensa. Paras lahja, minkä hänelle voi antaa, on joku työkalu. Oli se sitten puukko tahi pyssy, rakentava tahi hävittävä apukeino, — molemmat edustavat työtä ja saavat aikaan muutoksia. Leikissä, johon monta ottaa osaa, vaadittava taitavuus tahi voima kehittää ja harjoittaa poikaa yhteiseen toimintaan — sotaan tahi rauhaan, hallitsijaksi tahi alamaiseksi.

…ELÄ JOUDU EPÄTOIVOON.

I. Tämä pieni pelastusvene, maapallomme, hälisevine miehistöineen, jota sanotaan ihmissuvuksi ja levottomine historioineen on kerran katoova nimettömiin, katoova kuten pilvenhattara siniseltä, äärettömältä taivaalta. Mitä on ihminen! Hän on olemassa vain hetkisen ja häviää pikemmin kuin itikka. Ja kuitenkin on uskovan ihmisen olemassaolossa — uskohan takaa meille kaikki — semmoisenaan jotakin, mihin ei ajan tuhoova kuolemanvalta ulotu, mikä saa voiton ajasta ja on olemassa ja tulee olemaan, kun ei itse aikaa enää ole.

II. Ihmisellä on ijäisyys omassa sielussaan. Hän voi siitä lukea ijankaikkisuuden salaisuuksia, jos tahtoo vaan siihen katsoa. Hän tietää, mikä tulee olemaan ikuisesti ja mikä ei voi mitenkään tulla olemassa olosta osalliseksi!

III. Ihmisen onnettomuus johtuu, niinkuin luulen, hänen suuruudestaan. Hänessä on jotakin ijäistä, mitä hän kaikella viekkaudellaan ei voi kätkeä, peittää ajallisen, maallisen alle. Voisivatkohan kaikki Europan raha-asiainministerit, sen valtiolliset tukipylväät yhteisvoimin tehdä ainoatakaan kengänharjaajapoikaa *onnelliseksi*? He eivät sitä voi — tahi korkeintaan onnistuu se pariksi tunniksi, sillä kengänharjaajallakin on sielu, joka on kokonaan toista laatua kuin hänen vatsansa, ja hän tulisi, luulen, ollakseen täysin tyytyväinen ja kylläinen vaatimaan itselleen ei enempää eikä vähempää kuin *Jumalan rajattoman maailman yksin itseään varten* saadakseen siinä rajattomasti nauttia ja täyttää jokaisen toivomuksensa niin nopeasti, kuin se hänessä syntyykin. On turhaa tarjota hänelle kokonaista valtamerta jaloa viiniä — se ei enää merkitse mitään rajattomia vaativalle kengänharjaajallemme! Heti kun meri olisi täynnä, valittaisi hän viiniä liian huonoksi. Lahjoitettakoon hänelle koetteeksi puolet maailman avaruudesta ja puolet kaikkivaltiaan vallasta, ja hän on varmasti alkava taistella toisen puolikkaan omistajan kanssa ja pitävä itseään sorretuimpana, enimmin vääryyttä kärsineenä ihmisenä maan päällä.

IV. Kaikki näkyvät esineet, kaikki mitä näemme, ovat vain vertauskuvia. Se mitä näet, ei ole olemassa itsensä vuoksi, niin, itse asiassa ei sitä lainkaan ole olemassa, sillä aine, mateeria, on vain henkisesti olemassa, edustaakseen ja *ruumiillistuttaakseen* jotakin aatetta. Niin, kun oikein asiata punnitsemme, mitä on ihminen itse ja hänen koko elämänsä muuta kuin hänen jumalallisen *itsensä*, joka valokipinän tavoin on pudonnut taivaalta, vertauskuva, näkyvä vaatetus? Senpä vuoksi hänestä sanotaankin, että hän on puettu ruumiiseensa.

V. Ihminen, "ijäisyyden, ajallisuuteen sidottu vertauskuva," sinun teoillasi, jotka kaikki ovat katoovia ja mitättömän pieniä, joista suurinkaan ei ole yhtään arvokkaampi kuin pienin, ei ole mitään arvoa, ainoastaan henki, jossa teet työtä, antaa sille arvoa, tekee työsi pysyväksi.

VI. Ihmisen sielun laita on, samaten kuin luonnonkin, luomisen alkuna on — valo. Niinkauvan kun silmä ei näe, ovat kaikki jäsenet tehottomia, kahlehdittuja. Se on jumalallinen hetki, jolloin myrskyjen murjomassa sielussa — kuten muinoin suunnattoman kaaoksen yli — kaikuvat sanat: tulkoon valkeus! Eikö se suurimmallekin, joka tämmöisen hetken saa kokea, ole yhtä ihmeellistä, yhtä jumalallista kuin se yksinkertaisimmassa muodossa on halvimmalle ja oppimattomimmalle?

VII. Mietiskelyyn taipuvilla ihmisillä on aikoja, vakavan ajatuksen suloisia ja samalla peloittavia hetkiä, jolloin he uteliaina ja pelokkaina esittävät itselleen tuon kysymyksen, johon ei löydy vastausta: "Ken olen *minä*, tämä olento, joka sanon itseäni minuksi?" Maailma hälinöineen, puuhineen vetäytyy loitolle ja kiviseinien ja seinäverhojen sekä liike-elämän ja politiikan tiheiden kudosten läpi, sanalla sanoen kaikkien elollisten ja elottomien vaikuttimien kautta, joista yksilön olemassa olo riippuu — tunkeutuu katse tyhjiin syvyyksiin, ja sinä tunnet olevasi yksinäsi maailman avaruudessa ja seurustelet sen kanssa kuten salaperäinen olento toisen salaperäisen kanssa.

"Ken olen minä; mitä on tämä minä?" Ääni, liikunto, ilmestys; ikuisen, maailmata ohjaavan hengen ruumiillistunut, näkyväksi tullut ajatusko? *Cogito, ergo sum*.[1] Voi, ajattelija-parka, sillä emme pääse pitkälle. Tosin minä olen olemassa, ja minua ei joku aika takaperin ollut, mutta: Mistä? Miten? Minne? — Vastaus esiintyy kaikkialla ympärillämme, se on kirjoitettu kaikenvärisenä, moni liikkeisenä, sitä julistetaan jokaisella äänellä, sekä riemuhuudoin että valituksin tuhatmuotoisessa, tuhatäänisessä, sopusointuisessa luonnossa. Mutta missä on viisas silmä ja korva, jolle tämä Jumalan kirjoittama Apokalypso[2] voi esiintyä käsitettävässä muodossa? Me ikäänkuin istumme rajattoman suuressa taikakuvalyhdyssä tahi uniluolassa. Rajaton se on, sillä himmeinkään tähti, kaukaisinkaan vuosisata eivät ole lähempänä sen rajoja kuin mekään. Sointuvia säveleitä, kirjavia ilmestyksiä liitelee ohitsemme, mutta Häntä, joka ei koskaan nuku, jonka luomia sekä unet että uinailija ovat, Häntä emme näe, emme aavista paitse joskus, harvoin sattuvassa puolihorroksessa. Koko luomakunta on edessämme kuten loistavanvärinen sateenkaari, mutta aurinko, joka sen loi, aiheutti, on kaukana takanamme meiltä kätkettynä. Ja tässä omituisessa unessa me ajamme takaa varjoja, kuten olisivat ne todellisuutta, ja luullessamme olevamme täysin valveilla, virkuimmat, me nukumme syvimmin. Mikä meidän filosoofisista järjestelmistämme on muuta kuin uniteoriiaa, haavetta, ylpeällä luottamuksella esitetty laskutulos, vaikka sekä jakaja että jaettava ovat tuntemattomat? Mitä ovat kaikki kansojen sodat, kun voittoretki Moskovaan päättyy mielettömään pakoon, kaikki veriset vallankumoukset, joissa vihan liekki loimuaa taivaalle, muuta kuin rauhattoman uneksijan sairaloista unissakävelyä? Nämä unet, tämä unissakävely ovat, mitä me täällä maailmassa nimitämme elämäksi; useimmat meistä vaeltavat empimättä eteenpäin, kuten voisivat he eroittaa oikean käden vasemmasta, ja kuitenkin ovat viisaita ainoastaan ne, jotka tietävät, etteivät tiedä mitään.

Miten surkuteltavaa on, että kaikki metafysiikka tähän saakka on näyttäytynyt niin sanomattoman tehottomaksi! Ihmisen olemassa olon salaisuus on yhä vieläkin sfinksin salaisuus — arvoitus, jota ihminen ei voi ratkaista ja jonka vuoksi hänen täytyy kärsiä kuolema ja vieläpä pahin kuolema, henkinen. Mitä ovat kaikki peruslauseet ja väittämät ja järjestelmät ja mietteet? Sanoja, sanoja! Viekkaasti rakennetaan upeista sanoista korkeita ilmalinnoja, sanat muurataan paikalleen logiikan parhaalla laastilla, mutta tietoa ei rakennukseen tule. *Kokonaisuus on osaansa suurempi* — miten erinomaisen suuri totuus! *Luonto ei suvaitse tyhjää tilaa* — miten väärä, petollinen väite! Entäs tämä: *Mitään ei voi olla muualla kuin siellä missä se on* — myönnän sen kernaasti, mutta kysyn vain: missä se sitten on?

*Elä ole sanojen orja!* Eikö kaukana oleva tahi kuollut, jota rakastan ja ikävöin, tahi suren, sanan todellisessa merkityksessä ole aivan yhtä varmasti olemassa kuin maaperä, jolla seison? Mutta tuo sana missä, sekä sen veli koska ovat alusta alkaen olleet uniluolamme pohjavärit, tahi oikeammin liinavaate, jolle maalataan kaikki unelmamme ja ilmestyksemme elämässä.

Eivätkö kuitenkin muutamat harvat meidän päivinämme liene ponnistamalla ajatuskykyään tulleet huomaamaan, että nuo missä ja koska, jotka niin salaperäisen eroomattomasti liittyvät kaikkiin ajatuksiimme, itse asiassa ovatkin vain pintapuolisia, maallisia ajatuslisiä, että ne johtuvat taivaallisista *kaikkialla* ja *aina* käsitteistä. Eivätkö kaikki kansakunnat ole ajatelleet jumalaansa *kaikkialla läsnäolevaksi* ja *ikuiseksi*, että siis on olemassa koko maailman käsittävä *täällä*, ikuisesti oleva *nyt*? Mieti asiata tarkasti; sinäkin olet käsittävä, että tilavuus (paikka) on ainoastaan ihmisaistien luoma käsite, samoinkuin aikakin. Ei ole olemassa mitään paikkaa eikä mitään aikaa. Me olemme — emme tiedä mitä: valokipinöitä, jotka uiskentelemme jumaluuden eetterissä.

Kenties ei tämä meidän niin tukevalta näyttävä maailmamme todellisuudessa ole muuta kuin varjokuva, ilmakupla, kenties on minämme ainoa todellisuus, ja luonto tuhansine luovine ja hävittävine voimineen ainoastaan meidän sisällisen voimamme heijastusta, unemme mielikuvittelua, tahi niinkuin Maahenki Faustissa sitä nimittää, jumaluuden elollinen puku.

VIII. Ihminen, kehrätköön hän pumpulia Arkwright'in ja Adam Smithin johdolla, perustakoon kaupunkeja Janiculumilla tahi Juturnan lähteillä, tahi kyntäköön Kaanaan maata profeetta Samuelin ja runoilija Davidin johdolla, pysyy aina ihmisenä, näkymättömien voimien lähettiläänä ja suurena ja voitokkaana, niinkauvan kun hän pysyy tehtävälleen uskollisena; mutta hänestä koituu kurja, halpa, pettynyt olento, ja vihdoin hän katoaa näkyvistä, hänen muistonsakin katoaa maailmasta, jos hän näyttäytyy petolliseksi. Veljeni, sinä olet ihminen, luulen minä; sinä et ole ainoastaan pesiä rakentava majava tahi kaksijalkainen pumpulinkehrääjä; sinussa on todellakin sielu, olkoon se sitten valekuollut, horroksissa tahi mitä muuta tahansa! Savun mustaama Manchester — sekin on rakennettu syvyyksien päälle, senkin yläpuolella kaareutuu taivaan kupukatto ja siellä syntyy ja kuolee ihmisiä; — ja kuitenkin on se yhtä salaperäisen kammoittava kuin vanha Salem tahi profeettojen kaupunki. Ole missä tahansa, millä aikakaudella tahansa, kaikkialla on ijäisyys, rajattomuus päällämme, ympärillämme, sisällämme:

Näiden kahden suuren vaikenevan ryhmän välillä vilisee hurjana pyörteenä elämä: kaikki kehruukoneemme surisevat, kauppaliikkeet, viljatullien vastustajat ja Carltonklubit puuhaavat ja meluavat. Itse tyhmyydenkin tulisi pysähtyä tähän miettimään näitä asioita. Minä sanon sinulle: kaikkien kassakirjojesi, ostoa ja myyntiä koskevien tuumiskelujen, nykyajan surkeiden keinottelujen ja sekavien puheenparsien lomasta ilmenee alkuperäisen, selittämättömän olemassa olo, ja sinä olet viisas, jos sen uskot, etkä ainoastaan sano uskovasi.

IX. Jokaisen ihmisen vähäpätöisen vartalon sisällä on kokonainen henkivaltakunta ja kajastus kaikesta olevaisesta, joka ulottuu, vaikka se näennäisesti on tuskin kuutta jalkaa korkea, eteenpäin ja taaksepäin, käsittämättömän kauvas aina äärettömyyden ja ijäisyyden rajoille saakka. Elämä, jota kudotaan ihmeellisissä "ajan kangaspuissa," on niin sanoaksemme pantu kokoon valovyyhdistä ja loimina on salaperäistä pimeyttä — ainoastaan Hän, joka sen on luonut, käsittää sen.

X. Se, jolla on silmät ja sydän, voi vielä tänäkin päivänä sanoa: Miksi pelkäisin? Valo on tullut maailmaan niitä varten, jotka valoa rakastavat, niinkuin sitä tulee rakastaa uhrautuvalla, kaikkea kärsivällä rakkaudella. Tuo turha taistelu ijäisyyden salaisuuden selville saamiseksi ei ole meitä enää rasittava. Emme koskaan voi tätä salaisuutta lukea paitse yksityisiä kohtia sieltä täältä. Emmekö jo tiedä, että ijankaikkisen *hyvyyden* nimi on — *Jumala*? Täällä maailmassa olemme me niinkuin soturit, jotka taistelevat vieraalla maalla; emme käsitä sotasuunnitelmaa eikä meidän tarvitse sitä käsittää; tiedämmehän kuitenkin, mitä meidän tulee tehdä. Ja tehkäämme se sotilaan tavoin, tottelevaisesti, urhoollisesti, sankarimaisella ilolla. "Mitä kätesi löytää tehdäkseen, tee koko voimallasi." Takanamme, jokaisen takana, on kuusi vuosituhatta inhimillisiä ponnistuksia ja voittoja; edessämme on rajaton ajanpituus vielä luomattomine ja valloittamattomine maineen ja Eldoradoineen, jotka meidän, niin *meidän*, tulee valloittaa ja luoda; ja yllämme palavat ijäisyyden taivaalliset johtavat tähdet.

"Ihanan, suuren perinnön mä osakseni sain:
Aika on mun omani, se vainioni on."

XI. Luuletteko, ettei täällä Jumalan maailmassa hurjine pyörteineen ja kuohuvine, tyrskyävine merineen, missä ihmiset ja kansakunnat tuhoutuvat laittomasti, ja vääryyden tekijän tuomio usein viipyy ylen kauvan, ettei täällä senvuoksi olekaan oikeutta? Näin sanoo ainoastaan mieletön narri sydämessään. Senpä vuoksi ovatkin kaikkien aikojen viisaat olleet viisaita, että he ovat sen kieltäneet; he tiesivät ettei niin voi olla. Sanon sinulle vielä kerran, ei ole olemassa muuta kuin oikeutta, ja täällä maailmassa on vain yksi ainoa voimakas, pysyvä — oikeus, totuus.

XII. Odota mitä tulee tapahtumaan. Kaikissa taisteluissa, jos odotat sen päättymistä, näet taistelijan voittavan, mikäli voitto oikeuden mukaan hänelle tuleekin. Hänen oikeutensa ja hänen voimansa ovat itse asiassa sama käsite. Hän on kaikin voimin taistellut ja hän vaatii mitä oikeuden mukaan hänelle tulee. Ei edes kuolema saa hänestä voittoa. Hän itse tosin kuolee, mutta hänen työnsä elävät tehoisina ja totuudessa.

XIII. Etsi, tutki koko maailman avaruus, ja jollet katsele huuhkajan silmillä, et löydä sieltä mitään elävää, mitään ylläpidettyä, jolla ei olisi oikeutta elatukseen ja elämään. Kaikki muu — jollet käytä huuhkajan silmiä havaintoihisi — ei ole elossa, on kuolemaisillaan, henkitoreissa! Maailman luomisesta saakka on oikeus vallinnut ja tulee vallitsemaan yhtä kauvan, kauvemminkin kuin maailma on olemassa.

Tästä teen johtopäätöksen, että kaiken luodun sisällinen olento, sekä meissä että kaikessa muussa, suunnattomasti eroaa ulkonäöstä, näennäisestä ulkokuoresta; että ajallista, täällä kuten muuallakin, liian usein pidetään ijankaikkista parempana; että se, joka elää ajallisissa näennäisissä oloissa, koettamatta tutustua ijäisesti pysyvään, ei koskaan ole ratkaiseva tämän päivän, tahi minkä muun päivän tahansa, sfinksiarvoitusta. Sillä oleellinen yksin on todellisuutta; tämä on tapausten, todellisuuden laki: jollet itse pääse selville asiasta, on tuo asia itse, joka hyvästi tuntee totuuden, tavalla tahi toisella opettava sen sinulle!

Mitä on oikeus? Tämän kysymyksen sfinksi tavallisesti meille tekee. Todellisuuden lakina on, että oikeuden täytyy tapahtua, ja se tulee tapahtumaan. Mitä pikemmin, sen parempi; sillä aika rientää ja uhkaa ankarasti! "Mitä on oikeus?" kysyvät useat, joille paljas, kuiva tosiasia aikanaan tulee antamaan tyydyttävän vastauksen. Niin kysyi Pilatus, pilkaten, ivaten: mitä on totuus? Ivallisella Pilatuksella ei ollutkaan vähintäkään mahdollisuutta totuuden selville saamiseksi. Hän ei olisi sitä tuntenut, vaikka Jumala itse olisi sen hänelle näyttänyt. Sokea näkemättömyys, kaihia pahempi, peitti totuuden hänen ivallisilta silmiltään; hänen silmiensä *sisempi* verkkokalvo oli lamautunut ja kuollut. Hän seisoi totuuden edessä eikä sitä nähnyt, huomannut. "Mitä on oikeus?"

Ruumiillistunut tuomaripukuun puettu, oikeussalissa istuva oikeus rangaistuksineen, pöytäkirjoineen, poliisipamppuineen on kylläkin selvästi nähtävissä. Mutta oikeus, joka ei esiinny ruumiillisessa muodossa, ja josta tuo toinen on vaan jälennös, ei ole yhtä selvästi näkyvä! Sillä tämä näkymätön oikeus on taivaasta; taivaanvaltakunnan henkinen, jumalallinen olento — se on kaikille näkymätön, paitse niille, joilla on jalo, puhdas sydän. Riettaat ja epäjalot ihmiset tuijottakoot miten tahansa, heidän silmänsä eivät sitä näe. Ja he todistavat sen teille logiikan avulla, loppumattomilla väittelyillä, loistavalla kaunopuheliaisuudella. Surkeata on katsoa heidän silmillään!

XIV. Se, mitä ihminen omistaa, ei ole hänen onnensa, eikä se, mitä häneltä puuttuu, hänen onnettomuutensa. Alastomuutta, nälkää, kaikenlaatuista, puutetta, jopa kuolemankin voi ilomielin kärsiä, jos sydämessä on oikea mieli. Se on *vääryyden* tunto, jota ei kukaan ihminen jaksa sietää. Raa'inkaan neekeri ei suvaitse itseään vääryydellä kohdeltavan. Sitä ei kukaan ihminen suvaitse, tahi ei kenenkään tulisi suvaita. Laki, jonka tunto on meissä syvemmällä kuin mikään pergamentille laadittu laki — tämän on Jumalan käsi piirtänyt ihmisen sisimpään olemukseen, vastustaa ikuisesti vääryyttä. Mitä on vääryys? Se on epäjärjestyksen, valheen, varjon toinen nimi; asia, jota koko luotu maailma — juuri siksi, ettei se ole kaaosta, petollista varjoa — hylkii ja kieltää. Vääryyden aiheuttama ulkonainen kipu — raateli sitten piiskanlyönti selkää, tahi putosi pää guillotinin alla — on suhteellisesti paljon pienempi, vähemmän merkitsevä, kuin mitä sielu siitä kärsii — se saa siitä paranemattomia vammoja, koko persoonallinen elämä tulee kärsimään. Ra'ainkin hylkiö varustaikse taisteluun, vastustamaan kuolemaan saakka, jos häntä uhkaa moinen vääryys. Hän ei siten voi elää. Äänekkäästi huutaa hänen oma sielunsa, äänetönnä viittaa hänelle koko luomakunta: niin ei saa olla! Hänen täytyy kostaa, parantaa oma itsensä entiselleen — jotta kukin saisi osansa, kaikki palaisi tolalleen, järjestykseen, tasapainoon. Tässä on jotakin, mitä meidän täytyy ihmetellä ja kunnioittaa. Jokaisessa meissä on tämä miehuuden leima, joka saa meidät kaikin voimin puolustamaan olemuksemme perustaa, kaikkea, mitä meissä on arvokasta, ja mikä — pieniä, pintapuolisia eroavaisuuksia lukuunottamatta — jokaisessa ihmisessä on sama.

Ihmiselle ovat terveys ja järjestys elinehtoja, senvuoksi vihaakin hän enimmin luonnotonta, epäterveellistä epäjärjestystä. Ja pahin, toiset sanovat ainoa, epäjärjestys maailmassa on vääryys. Kaikkien ihmisten täytyy tehdä työtä, kaikkien osaksi tulee pettymyksiä ja onnettomuutta; se on ihmisen kohtalo maailmassa; mutta kaikkien sydämissä puhuu hiljainen ääni, jota ei saada vaikenemaan väärillä todisteluilla, sitä ei masenna suru, pakkokeinot eikä epätoivo; ääni sanoo, ettei tämä ole ihmisen lopullinen kohtalo, miten kurjalta, toivottomalta, järjestyksettömältä se näyttäneekin, on se Jumalan määräämä — kohtalomme ei siis ole vääryyttä, vaan oikeutta. Väkivalta, jonka vastustamisesta ei ole vähintäkään toivoa, vaikuttaa epäilemättä rauhoittavasti; senpä vuoksi täytyy meidän rauhallisesti ottaa vastaan meitä kohtaavat hävittävät myrskyt ja muut onnettomuudet. Kuitenkin olisi alituisesti, ikuisesti kestävä vääryys, vaikka aiheutuisikin kaikkivaltiaasta tahdosta, ihmisille sietämätön. Jos ihmiset kadottaisivat uskon Jumalaan, ei heillä olisi mitään, johon hädän hetkellä voi turvautua; koko elämä olisi välttämättömyyttä, jonka julma, sokeasti iskuja jakeleva koneisto pitäisi koko maailmaa vallassaan. Toki — jotakin olisi heillä vielä: *vihaa*; epätoivoinen tahi toivorikas viha. He voisivat, kuten Novalis sanoo, kaikki samalla kertaa tapahtuvan itsemurhan kautta vapautua maailmankoneistosta, ja heidän kuolemansa olisi, joskaan ei voitto, niin kuitenkin tukehduttamaton, masentamaton vastalause moista koneistoa vastaan.

XV. Siunattu toivo, sinä ihmisen lohduttaja, sinä maalaat hänen vankityrmänsä ahtaille seinille ihania, kauvas ulottuvia maisemia ja valat pyhää valaistusta itse kuoleman yöhön. Kaikille täällä Jumalan maailmassa olet hävittämätön omaisuus: viisaalle olet sinä pyhän Konstantinon lippu, joka on kirjailtu ikuiselle taivaalle — ja jonka alla hän on voittava; sillä onhan itse taistelukin voittoa; narrille olet hurmaava ilmalinna, kuivalle maalle kuviteltu virkistävä lähde, joka ainakin tekee hänen vaelluksensa tomussa, niin harhailevaa kuin se onkin, iloisemmaksi ja keveämmäksi.

XVI. Vaikka edessämme onkin suunnattomia rasituksia, vaikka meidän on kuljettava laajojen merien, pauhaavien rotkojen yli, niin eikö ole jotakin lohdullista siinä, että pohjantähti aina iltasin syttyy ikuiselle taivaalle, että ijäinen valo loistaa myrskypilvien ja kuohuvien aaltojen lomitse, tuo kiihkeästi ikävöity majakka kaukana näköpiirin rajalla, jonne koko elämämme ajan koetamme ohjata purttamme? Eikö se ole jotakin; oi taivas, eikö se ole kaikki?

XVII. Mitä sinä oikeastaan pelkäät? Miksi pelokkaana ja väristen pelkurin tavoin hiivit ympäri? Halveksittava kaksijalkainen! Mikä on pahimman, mikä sinua voi kohdata, loppusumma? Kuolemako? Niin, sanokaamme kuolema, sekä kaikki tuskat ja paha, jota perkele ja ihmiset tahtovat tahi voivat sinulle tehdä! Jollei sinulla ole sydäntä, et jaksa kärsiä mitään etkä vapauden lapsena uhmata sortajiasi, jotka sinua kiusaavat. Tallaa siis itse Tophetin[1] niskoille. Minä tahdon mennä sitä vastaan ja uhmata sitä.

XVIII. Harvoin joutuu ihmiselämä siveelliseen rappiotilaan ilman ettei siihen ole syynä puuttuva sisällinen mukautumiskyky; tähän ei niinpaljon ole syynä onnen puute, kuin ihminen itse. Luonto ei luo ketään olentoa antamatta hänelle samalla niin paljon voimia kuin hän tarvitsee tullaksen toimeen; vielä vähemmän jättää se mestariteoksensa ja lemmikkinsä, runollisen sielun, täten varustamatta. Me emme uskokaan, että mitkään *ulkonaiset* olot voisivat kokonaan kukistaa ihmishenkeä; niin, jos hänelle on annettu tarpeeksi viisautta, eivät ne edes voi sanottavasti vahingoittaa hänen terveyttään ja kauneuttaan. Kaiken maallisen onnettomuuden korkein summa on kuolema; mitään pahempaa ei inhimillisten kärsimysten maljassa *voi* olla, ja kuitenkin ovat monet ihmiset kaikkina aikoina saaneet kuolemasta voiton, ottaneet sen vangiksi, siten että he ovat kääntäneet kuoleman ruumiillisen voiton itselleen siveelliseksi voitoksi, joka painaa kuolemattoman, pyhitetyn leiman kaikkeen, mitä he kuluneen elämänsä aikana ovat saaneet toimeen.

XIX. Reipas, urheasti taisteleva mies saavuttaa aina silloin tällöin pienen voiton, joka jälleen elvyttää hänen rohkeuttaan.

XX. Terve sielu vangittakoon se miten tukaliin oloihin tahansa, likaiseen ullakkokamariin, nukkavieruun takkiin, ruumiilliseen sairauteen tahi mihin tahansa, säilyttää alati taivaasta saamansa, riistämättömän vapautensa, oikeutensa vastuksien voittamiseen, työhön, niin, vieläpä iloonkin.

XXI. Vapaa on ihminen, joka luomakunnan lakien alaisena sydämessään on varma siitä, ettei kaikesta ristiriitaisuudesta huolimatta mikään vääryys voi häntä kohdata, että yleensä ainoastaan velttous ja kurja petollisuus tekevät pahan mahdolliseksi. Tämmöisen ihmisen tuntee etupäässä siitä, ettei hän vastustele eikä raivostu, vaan tottelee. Niinkuin Henry Marten aikanaan kirjoitti:

*Iloisesti*; ken iloisesti ottaa työnsä ja kärsimyksensä hartioilleen, hänelle yksin ovat korkeammat voimat suosiolliset, ja ajan vainio kantaa hänelle hedelmiä. Usein kuultu sana, tämä, kaikki jalot ihmiset maailmassa ovat sen tunteneet ja monella kielellä koettaneet sitä meidän tietoomme julistaa. Kaikkien olleiden ja tulevien "uskontojen" sisällisin olemus ja tarkoitus on tehdä ihmiset *vapaiksi*. Kuka tahtoo vaeltaessaan elämän läpi panna kaikki alttiiksi ja omistaa kuuliaisuutensa Jumalalle ja Jumalan palvelijoille, sekä olla tottelematta perkelettä ja hänen palvelijoitaan? Tämmöinen vapaa ihminen kulkee hurskailla mielin myrskyjen, ja kurimusten läpi määrättyä tietään. Saharan aution erämaan, kolkon yksinäisyyden läpi, missä asustaa ruumiita ja kuihtuneita hirviöitä, johtaa häntä hänen ohjaava tähtensä; hänen tiensä — käykööt muut sitte minne tahansa — vie ijäisyyteen. Tämän ihmisen neuvoja ja mielipiteitä ajallisista asioista kannattaa kyllä kuulla. Tämmöiset ihmiset, oikeastaan ainoat *ihmiset*, ovat aina olleet toisista eroavia; ennen he olivat laajalti kuuluisia. Nykyään ovat he tulleet varsin harvinaisiksi, vaikk'eivät vielä ole kuolleet sukupuuttoon. Jos Jumala suo tähtemme vielä kauvan pysyä asuttavana, tulevat he jälleen lisääntymään.

XXII. Taistele alati edelleen, uljas, uskollinen sydän, eläkä horju, pahoina päivinä, yhtävähän kuin hyvinäkään. Asia, jonka puolesta taistelet, on, mikäli se on tosi — ei enempää, vaan juuri sen verran — ehdottoman varma voitosta. Vain se, mikä siinä on väärää, tulee voitetuksi ja hävitetyksi, niinkuin sen täytyykin tulla.

XXIII. Rohkeus, jota toivomme ja pidämme arvossa, ei ole rohkeutta kuolla säädyllisesti, vaan rohkeutta elää miehekkäästi. Tämmoinen rohkeus on, kun sen kerran on Jumalan armosta saanut, syvällä sielussa; hyväätekevällä, lempeällä lämmöllään se ylläpitää kaikkia muita hyveitä ja taipumuksia, jotka ilman sitä eivät voisikaan elää. Lukemattomista Waterloon ja Peterloon taisteluista ja kaikista sotaretkistämme huolimatta on rohkeus, jota tarkoitamme, ja jota sanomme ainoaksi oikeaksi, viime aikoina tullut kenties harvinaisemmaksi kuin se millään aikakaudella Hengistin saksilaisten maahanhyökkäyksestä saakka on ollut. Se ei tosin koskaan voi täysin kadota ihmisten parista, muutoinhan ei luontokappale ihminen enää kelpaisi tähän maailmaan, sillä kaikkialla, kaikkina aikoina ovat ihmiset tulleet maailmaan ei ainoastaan kerskailemaan rohkeudellaan, vaan todenteolla sitä osottamaan ja sydämestä sydämeen todistamaan, että sen avulla kaikki on mahdollista, kaikki toteutettavissa.

XXIV. Läheisessä yhteydessä rohkeuden ja urheuden ominaisuuksien kanssa, osaksi niistä johtuvina, osaksi niiden vahvistamina ovat nuo helposti tunnettavat hyveet: totuus sanoissa ja ajatuksissa ja rehellisyys työssä ja toimessa. Ne ovat vuorovaikutuksessa keskenään, sillä samoin kuin rehellisyyden ja totuuden toteuttaminen elämässä on rohkeuden päämääränä ja pyrintönä, samaten ei näitä ominaisuuksia mitenkään voida toteuttaa rohkeudetta.

XXV. "Mahdoton" — se ei ole onnellinen sana; niiltä, jotka sitä usein käyttävät, ei ole mitään hyvää odotettavissa. Kuka sanoo: tielläni vaanii leijona? Laiskuri, lyö se kuoliaaksi; tietä täytyy kulkea. — Taiteen ja käytännöllisen elämän alalla on lukemattomien arvostelijoiden tapana todistaa, että kaikki edistyminen oikeastaan on mahdotonta; että me kerta kaikkiaan olemme joutuneet alituisen jokapäiväisyyden allikkoon ja siihen täytyy meidän tyytyä. Antaa moisten arvostelijain vain todistella; se on nyt heidän tapansa, mitäpä vahinkoa siitä on? Oli todistettu, että runoustaide on mahdotonta, silloin tuli Burns, tuli Goethe. Tympäsevä jokapäiväisyys oli kaikki mitä meillä oli odotettavissa, silloin tuli Napoleon ja valloitti maailman. Tarkasti merivirtoja tutkimalla ja laskemalla oli saatu selville, etteivät höyrylaivat koskaan voisi kulkea suorinta tietä Irlannista Newfoundlantiin; siinä oli kaikki selvillä: liikevoima ja vastustus, edellinen rajoitettu, jälkimmäinen rajattoman suuri — se todistettiin sekä mittausopin että luonnonlakien avulla: voisiko mikään niitä kumota? — Kyllä, jättiläislaiva "Great-Western" nosti ankkurinsa Bristolin satamassa; yritys onnistui täydellisesti. "Great-Western" kulki varmasti Hudson-lahden poikki ja ankkuroi New-Yorkin satamaan, ja vielä kosteina olevat "todistukset" saivat kuivaa kaikessa rauhassa. — "Mahdotontako?" huudahti Mirabean kirjurilleen, "Ne me dites jamais ce bête de mot."[1]

XXVI. Se, joka ilmaisee mitä hänessä on todellista, on myös löytävä ihmisiä, jotka häntä kuuntelevat, olivat sitten vastukset miten suuret tahansa.

XXVII. Oikea huumori syntyy yhtäpaljon sydämessä kuin päässä; se ei ole halveksimista, vaan sen sisällisin olemus on rakkautta; se ei purskahda äänekkääseen nauruun, vaan hymyilee hiljaa itsekseen, ja tämä hymy onkin paljon syvällisempää. Se on jonkinlaista ylevyyttä, joka niin sanoakseni korottaa taipumustemme tasalle sen, mikä on meitä alempana, kun taas varsinainen ylevyys alentaa, tasoittaa sen, mikä on meitä ylempänä. Edellinen ei ole yhtään vähemmän arvokasta kuin jälkimäinen; kenties on se vielä harvinaisempaa ja neron tuntomerkkinä vielä ratkaisevampi. Se onkin samalla sekä kukka että sen tuoksu, syvän, ihanan, rakastavan luonnon puhtain tuote, luonnon, joka ollen itsensä kanssa, sopusoinnussa koettaa mukautua maailmaan, sen kurjuuteen ja ristiriitaisuuksiin, niin, sepä löytää näissä ristiriitaisuuksissa yhä uusia hyvyyden ja kauneuden aiheita.

XXVIII. Koettakoot kaikki ihmiset, mikäli se heille vaan on mahdollista, pysyä terveinä! Se, joka missä asiassa se tapahtuneekin, vajoaa tuskan ja sairauden valtaan, miettiköön tarkoin tilaansa. Hänen tulee tietää, ettei hän tähän saakka ole saanut mitään hyvää aikaan — vaan päinvastoin pahaa; — hän voi vielä kääntyä hyvälle tielle, vaikkei se olekaan helppoa.

XXIX. Terveys on sanomattoman tärkeä seikka sekä omistajalleen että muille. Hän oli siis vallan oikeassa tuo humoristi, joka väitti kunnioittavansa ainoastaan terveyttä; hän ei nöyrtynyt ylhäisten, rikkaiden eikä hienosti puettujen ihmisten edessä, ainoastaan terveen ihmisen tavatessaan hän paljasti päänsä. Hän ei ollut milläänkään, kun ylimysten vaunuja niissä olevine kalpeine, lakastuneille kasvoineen vieri ohitse; sitävastoin hän kunnioittavasti tervehti punaposkista työmiestä, joka itse veti työkärryjään. Sillä eikö terveys ole sopusointua, eikö se tavallaan, kuten kokemus osottaa, ole kaiken meissä olevan arvon loppusumma?

Terve ihminen on varsin arvokas luonnontuote, mikäli hän voi terveenä pysyä. Terve ruumis on hyvä, mutta terve sielu on parempi kaikkea muuta, mitä ihminen koskaan voi itselleen toivoa; se on jalointa, millä taivas kurjaa maapalloamme voi tehdä onnelliseksi. Ilman filosofian keinotekoisia lääkkeitä, ilman uskonnon — arvoltaan varsin epäiltävää — rintapanssaria tuntee terve sielu hetikohta mikä on hyvä, omistaa sen ja pysyy siinä; se tuntee myös mikä on huonoa ja karkoittaa sen vapaasta tahdosta luotaan.

XXX. Miten on ystävyys mahdollista? Siten että molemmin puolin suositaan hyvää ja totta. Muuten on se sula mahdottomuus, jollemme ota lukuun "asestettua puolueettomuutta" tahi huonosti solmittuja kauppasopimuksia. Ihmisellä on, kiitetty olkoon siitä taivas, tarpeeksi omassa itsessään, mutta yhtäkaikki kykenee kymmenen rakkauden yhteenliittämää ihmistä olemaan ja saamaan toimeen semmoista, mitä 10,000 erikseen toimivaa ihmistä ei saa aikaan. Suunnaton on apu, jonka ihminen voi antaa ihmiselle.

XXXI. Usein kun ystävämme rehellisesti aikoo meitä avustaa ja todellakin koettaa sitä tehdä, ei hän kuitenkaan saata käsittää mitä me tarvitsemme, todella tarvitsemme, edistyäksemme itsevalitsemallamme tiellä, vaan väittää, että meidän tulisi ruveta kulkemaan *hänen* tietään; ja hän soimaa meitä auttamattomiksi syystä, ettemme voi emmekä tahdo luopua omalta tieltämme. Tästä onkin seurauksena, että ihminen seisoo yksin ihmisten parissa; kukaan ei tahdo auttaa lähimmäistään, vieläpä ryhdytään puolustustoimiin, jottei vaan naapuri pääsisi häiritsemään!

XXXII. Miten tosi onkaan Novaliksen lause: "On varma että uskoni saa suunnattoman tärkeän merkityksen siitä hetkestä alkaen, kun saan toisen sielun sen omistamaan!" — Katso veljeäsi kasvoihin, silmiin, missä säteilee hyvyyden lempeä tuli, tahi missä vihan polttava liekki hehkuu, ja tunne miten oma sielusi heti syttyy samanlaiseen tuleen ja te valaisette ja vaikutatte nyt toinen toiseenne, kunnes syntyy yksi ainoa, rajaton, yhtenäinen liekki (joko kaikkikäsittävän rakkauden tahi kuolettavasti purevan vihan). Sano sitten mikä ihmeellinen voima siirtyy ihmisestä ihmiseen. Ja jos näin on laita maallisen elämän jokapäiväisissä oloissa, miten valtava onkaan silloin vaikutus tulevassa, jumalallisessa elämässä, kun sisäisin *minäni* tulee välittömään yhteyteen vertaisensa kanssa!

XXXIII. Kaikella inhimillisellä työllä on ihanteensa, työn sielu, kuten ylempänä sanoimme, vaikka sen tarkoituksena olisi mitä tahansa, vaikka ruumiin estäminen mätänemästä. Ja on ihmeellistä miten tämä ihanne eli sielu saattaa rumimmankin olennon kehittymään; työ antaa sille oman aateluutensa, jalostaa sitä, kunnes siitä vähitellen koituu kaunis, jopa tavallaan jumalallinenkin.

XXXIV. Tiedämme, ettei ihanteellisia oloja, ikävä kyllä, koskaan voida täysin toteuttaa. Emme koskaan saavuta ihanteita, ja saamme olla kiitollisia, jos pääsemme edes niiden lähettyville. Älköön kukaan, sanoo Schiller, liian tarkasti mitatko todellisuuden kehnoa tulosta täällä kurjassa maailmassa täydellisyyden mittapuulla. Viisas ei semmoista vaadikaan, ainoastaan tyytymätön narri. Mutta kuitenkaan emme saa unhoittaa, että ihanteita on olemassa; jollemme edes yritäkään lähestyä niitä, rappeutuu, häviää kaikki. Se on aivan varma. Kukaan muurari ei kykene rakentamaan ehdottoman pystysuoraa muuria; se olisi matemaattinen mahdottomuus; on kylliksi, jos se on osapuilleen kohtisuorassa tasoa vastaan; kelpo muurari tietää kyllä tehdä kunnollista työtä. Mutta huonosti käy, jollei hän lainkaan seuraa suunnitelmaa, jos hän nakkaa mittaluodin ja vesivaakan syrjään ja huolettomasti latoo kiven kiven päälle! — Moinen muurari on huonolla tiellä. Hän on unhoittanut itsensä; mutta painovoiman laki ei myöskään unhoita kostaa hänelle — hän ja hänen muuraamansa rakennus ovat luhistuva kokoon soraläjäksi.

XXXV. Tiedämme, että kaikki inhimillinen on puutteellista; useimmiten on ihanne kaukana, varsin kaukana meistä. Niinkauvan kun ihanne (sisällinen totuus), vaikkapa hämäränäkin, esiintyy ja vaikuttaa, on todellisuus vielä, siedettävää. Sietämättömäksi se tulee vasta silloin, kun ihanne kokonaan katoaa, kun elämältä puuttuu totuus ja aatteellisuus; ja niin epätäydellisinä eivät inhimilliset olot voi pysyä, niiden täytyy muuttua tahi joutua häviöön, jos asiat menevät näin pitkälle. — Rokko jo muut taudit voivat rumentaa ihoa, se ei tee mitään, kunhan sydän pysyy terveenä; pahempi on, jos itse sydän sairastuu; jollei sydäntä olekaan, vaan sen sijaan on tullut joku luonnoton elin.

Poikkeuksetta, lukijani, olet kaikkialla huomaava, että jokaisen aatteen, joka ihmiskunnan historiassa on saavuttanut voiton, täytyy alusta alkaen olla tosi ja arvokas, ei varjoa, vaan todellisuutta. Sitä, mikä ei ole totta, eivät ihmiset koskaan pysyvästi hyväksy. Katsohan Muhametin uskoa! Itse Dalai-Laman uskonto — myönnämme sen ilolla, — ansaitsee olla maailmassa olemassa; se ei ole tyhjiä lauseparsia, vaan suoraa totuutta — siinä on siis jotakin totta, jotakin pysyvää! Se, joka luulee, että petos, väkivalta ja vääryys, sanalla sanoen: valhe, oli se verhottu miten kauniiseen kuoreen tahansa, koskaan voi muodostaa ihmiselämän ja olojen perustuksen, on suuresti, niin, sanomattomasti erehtynyt. Ainoastaan uskottomuus, jossa ei ole mitään totta, voi täten erehtyä. Ja tämä erehdys synnyttää uusia erehdyksiä ja uutta kurjuutta; se on surkuteltava, turmiollinen erehdys, josta kaikkien ihmisten täytyy koettaa vapautua.

XXXVI. On totta, että jokaisella asialla on kaksi puolta, valoisa ja synkkä. Usein ihanne muuttuu käytännössä, se saa omituisen todellisuuden leiman ja meidän täytyy hämmästyen kysyä: tuoko se nyt on ihanteenne? Sillä ihanteen täytyy aina muuttua todellisuudeksi, ja usein on sen varsin vaikea säilyä, saada jalansijaa maailmassa.

XXXVII. Luonnon lain mukaan on kaikilla ihanteillakin määrätyt rajansa, niilläkin on nuoruutensa, kypsyytensä, täydellisyytensä, rappeutumisensa ja vihdoin seuraa kuolema ja häviäminen. Ei synny mitään, minkä ei aikanaan täytyisi kuolla.

XXXVIII. Kiusauksia korvessa — eikö meidän kaikkien ole täytynyt kestää moisia koetuksia? Syntymässämme meihin juurtunutta vanhaa Aatamia ei niin helposti karkoitetakaan valtakunnastaan. Elämämme on joka taholla rajoitettu, mutta kuitenkin merkitsee elämämme itsessään vapautta, vapaatahtoista voimaa. Meissä riehuu alituinen sota, ja semminkin ensin alussa on taistelu ankara. Sillä Jumalan antama käsky: *tee sitä mikä on hyvää*, on salaperäisillä, profeetallisilla kirjaimilla piirretty sydämiimme eikä päivin öin suo meille rauhaa, kunnes olemme sen saaneet selville ja täyttäneet; sen tulee ilmetä teoissamme vapauden näkyvänä evankeliumina. Sitten on myös olemassa tuo tomusta syntynyt käsky: *syö ja täytä vatsasi*, joka valtavalla voimalla ilmenee kaikissa hermoissamme — onhan siis itsestään selvää, että syntyy häiriöitä, taisteluja, ennenkuin tuo ylevämpi vaikutin pääsee meissä voitolle.

XXXIX. Meitä ihmisiä kuljetetaan merkillisiä teitä. Meillä tulisi olla tarpeeksi kärsivällisyyttä, tarpeeksi toivoa; jokaisen tulisi saada yrittää, mitä hänestä voisi tulla. Niin kauvan kun elämätä kestää, on jokaisella vielä toivoa jälellä.

XL. Pitkä, myrskyisä kevät, sateinen huhtikuu, talvipakkasia vielä toukokuulla; mutta vihdoin toki tulee kesä. Siihen saakka seisoi puu alastomana; sen kuivat, paljaat oksat natisivat ja valittivat tuulessa. Joku kenties sanoi: Anna kaataa se; miksi se hyödyttömänä rumentaa seutua? — Eihän toki, meidän täytyy odottaa; kaikella on aikansa. — Sitten puhaltaa lempeä kesätuuli, hyväilee alastonta puuta ja saa sen lehdille ja kukkimaan; ja miten ihania lehtiä ja kukkia sillä on! Pitkän alastomuutensa aikana on se koko talven koonnut uusia mehuja, vaikka se näytti seisovan toimetonna. Mitä kauvemmin äänettömyys kesti, sitä komeamman kaiun saa ääni, kun se vihdoin tulee kuuluviin. Puilla, ihmisillä, laitoksilla, uskonnoilla, kansakunnilla, kaikella kasvavalla ja kehittyvällä, mitä maailmassa on olemassa, huomaamme tämmöisiä kehitys-ja kukoistuskausia.

XLI. Ajatelkaamme mimmoinen tuomari luonto on, miten suurenmoinen, rauhallinen ja kärsivällinen se on. Sinä otat vehnänjyviä ja siroitat niitä maan poveen. Jyviin on kenties sekoittunut rikkaruohoa, ohdakkeita, tomua y. m. roskaa; se ei vahingoita kylvöäsi. Sinä kylvät jyvät hyvästi muokattuun, sopivaan maahan; se antaa vehnän itää — se ottaa myös vastaan rikat, hautaa ne vaieten poveensa, eikä niistä puhu sen koommin. Keltainen vehnä kasvaa, varttuu korrelle, maa-emo kasvattaa sitä kuten äiti lastaan, mutta rikkaruohot se nurisematta käyttää hyväkseen. Niin on laita kaikkialla luonnossa. Se on tosi ja vilpitön, mutta totuudessaan suuri, oikea ja äidillinen. Se vaatii ainoastaan, että asian tulee oikea, väärentämätön; silloin, vain sillä ehdolla, luonto sitä suojelee. Totuus on kaiken sieluna, mitä se ottaa suojellakseen. Niin, eikö tämä olekin kaiken ylevän totuuden kohtalo, kaiken totuuden, joka koskaan on tullut ja on tuleva maailmaan? Sen ulkomuoto voi olla puutteellinen; mehän pidämme totuutena filosofiaa, joka tekee selkoa maailmanjärjestelmästä tieteelliseen muotoon puetuissa lauselmissa, jotka eivät voi olla totta, jotka kerran vielä havaitaan vääriksi, erehdyttäviksi ja joiden täytyy kuolla ja kadota. Jokaisen totuuden ruumis kuolee, mutta sen sielu ei koskaan kuole; se on kuolematon, kuten ihminenkin. Totuuden sisällinen olemus ei koskaan kuole. Se mitä me sanomme puhtaaksi tahi saastaiseksi, ei vaikuta asiaan. Oikea totuus on ääni luonnon suuresta syvyydestä; ja sitä ainoastaan luonnon tuomiosalissa kysytään. Ei kysytä, miten paljon sinussa on rikkaruohoja, vaan onko sinussa lainkaan vehnänjyviä. Puhdasko? Monelle ihmiselle tahtoisin sanoa: Niin, sinä olet puhdas, tarpeeksi puhdas; mutta sinä olet rikkaruohoa — epärehellisiä perustelmia, kuulopuheita, varjoa; et ikinä ole levännyt maailman avaruuden suurella sydämellä; Sinä et ole puhdas, etkä saastainen — sinä et ole mitään, sinun kanssasi ei luonnolla ole mitään tekemistä.

XLII. Kukaan ihminen ei ole survimatta toisia ja tulematta survituksi; ja hänen täytyy kaikin tavoin raivata tietä kyynäspäillään. Hänen elämänsä on taistelua, mikäli se on todellista elämää. Simpukankin täytyy, luulen minä, tulla tekemisiin vertaistensa kanssa; epäilemättä se tuleekin, joskin vaivaloisesti, toisten simpukoiden kanssa tekemisiin, ja se ei elä elämäänsä täydellisenä ihannesimpukkana, vaan epätäydellisenä, todellisena. Simpukankin täytyy jossakin määrin tuntea katumusta, jossakin määrin vihaa ja jossakin määrin pelkoa.

XLIII. Kurja ihmisluonne! Eikö ihmisen edistyminen todellisuudessa ole lankeemista? Ihminen ei voi tehdä muuta. Elämän hurjassa elementtien taistelussa pyrkii hän eteenpäin; hän lankee ja vaipuu syvälle — ja yhä uudelleen täytyy hänen verta vuotavin sydämin, kyynelsilmin ja katuen pyrkiä jalkeille ja jatkamaan taistelua. Onko hänen taistelunsa uskollista ja väsymätöntä: siinä on kysymysten kysymys.

XLIV. On paljon kunniallisia, moitteettomia ihmisiä, joilla ei kuitenkaan ole sanottavaa arvoa. Varsin vähän kiitosta saa ihminen siitä, että hän pitää kätensä puhtaina, jollei hän ryhdy työhön muuten kuin hansikkaat kädessä.

XLV. Elävässä olennossa tapahtuu muutos sangen hitaasti, vähitellen; kun esim. käärme luo vanhan nahkansa, on sen alla jo uusi nahka valmiina. Vähän käsitystä on sinulla Fenix-linnun polttamisesta, jos luulet, että lintu ensin sai palaa kokonaan tuhaksi ja että uusi lintu ikäänkuin ihmeen kautta syntyi kuolleesta tuhkaläjästä ja levitetyin siivin kohosi ilmoille. Se on peräti väärä luulo! Tulirovion vielä loimutessa edistyy uuden luominen, mikäli vanha häviää — vanhan ruumiin tuhkaan vaikuttavat salaperäiset elimelliset voimat rakentaen sitä uudelleen ja kun tuulen liekkeihin puhaltaessa sieltä vielä kuuluu kuolinlaulun sointuisia säveleitä, saavat ne vähitellen toisen tahdin ja päättyvät voitokkaaseen, juhlalliseen luomishymniin. Niin, katso omin silmin loimuaviin liekkeihin, niin saat nähdä.

XLVI. On suuri totuus, ainakin puoleksi, että ihminen itse muodostaa olosuhteensa ja sekä henkisesti että aineellisesti on oman onnensa seppä. Mutta tällä suurella totuudella on vielä toinenkin puolensa, nimittäin että ihmisen olosuhteet ovat elementti, jossa hänen täytyy elää ja työskennellä, että ne välttämättömästi antavat hänelle värityksensä, ulkonäkönsä, sanalla sanoen ruumiillistuvat hänessä, ja olosuhteiden vaikutus käytännössä ulottuu melkein rajattoman pitkälle, niin että yhtä hyvällä syyllä voidaan sanoa, että olosuhteet muodostavat ihmisen.

Mitä edelliseen totuuteen tulee, tulisi meidän aina sovelluttaa se itseemme, mutta sitävastoin pitää silmällä jälkimmäistä toisia ihmisiä tuomitessamme.

XLVII. Olemassa olon pyörteissä ei ajan lapsi koskaan voi vaatia rauhaa, sitäkin vähemmän, jos menneisyyden peikko häntä ahdistaa ja tulevaisuus ei ole muuta kuin pimeyttä, missä asustaa aaveita. Täydellä syyllä voisi vaeltaja sanoa itselleen: eivätkö onnen portit täällä maailmassa ole armotta sinulle suljetut; onko sinulla toivettakaan, joka ei olisi mieletön? Yhtäkaikki voimme kreikkalaisen filosofin kanssa sanoa: Se, joka voi katsoa kuolemaa silmiin, ei pelkää varjoja.

XLVIII. Eikö tuskan korkein määrä samalla ole sääliväisyyden tuntoa, jota ihminen kykenee tuntemaan, hänen voimansa ja voittonsa, jonka hän tulee saavuttamaan, paras mittapuu. Tuskamme on aateluutemme takasivu. Yhtä suuri kuin epätoivomme, on myös kykymme; niin korkealle voimme ulottaa vaatimuksemme. Musta savu, joka täyttää maailmamme, voidaan todellisella tahdonvoimalla muuttaa tuliliekiksi, joka on valaiseva taivaankantta. Siis rohkeutta vain!

XLIX. Tuo suunnaton määrä tehtyä ja unhoitettua työtä, joka täällä maailmassa mykkänä kertyy jalkojeni juureen ja vaatettaa, suojelee ja ylläpitää minua, missä ikinä lienenkin, mitä ajattelen tahi teen, antaa aihetta vakaviin ajatuksiin! Ja eikö se riitäkin tekemään sitä, mitä sanotaan kuuluisuudeksi, viisaalle ihmiselle täysin arvottomaksi? Narreille ja ajattelemattomille ihmisille esiintyy tuo kuuluisuus ja tulee aina esiintymään kylläkin kaunopuheliaana, sillä se puhuu "kuolemattomasta" y. m. semmoisesta; mutta, jos sitä tarkasti katselet: Mitä on se?

L. Ihanaa on käsittää ja tietää, ettei ajatus vielä koskaan ole kuollut, että samaten kuin sinä, sen luoja, olet muodostanut ja luonut sen koko menneisyydestä, samaten olet sen myös jättävä koko tulevaisuudelle. Tällä tavoin tuntee ja näkee urhea sydän, se on näkevä silmä, joka näkee kauvas menneisyyteen. Tämmöinen ihminen on henkisesti alituisessa yhteydessä aatetoveriensa ja veljiensä kanssa, ja täten on todella olemassa *pyhien seurakunta*, joka käsittää koko maailman ja on yhtä vanha kuin maailman historia.

LI. Kuka esimerkiksi opetti sinut *puhumaan*? Siitä päivästä alkaen, jolloin kaksi alastonta tahi viikunalehdillä verhottua ihmisolentoa tunsi halua lakata olemasta mykkänä ja keskustella toistensa kanssa, jolloin he varsin huonolla menestyksellä koettivat kaikenmoisilla viittauksilla, vaivaloisilla kasvojeneleillä ja äännähdyksillä selvittää ajatuksiaan — siihen saakka kun tämä kirja kirjoitettiin, näiden päivien välillä on, sanon minä, kulunut melkoisen pitkä aikakausi ja suoritettu huomattavan paljon työtä, johon usea ihminen on ottanut osaa. Luuletko, ettei jo ennen Dan Chauceria ole ollut runoilijoita — ettei ole ollut sydäntä, jossa hehkui ajatuksia, joita se ei voinut olla ilmaisematta, ja koskei ollut ajatusta vastaavaa sanaa, täytyi sen itse luoda ja muodostaa semmoinen sana, jota sinä sanot metafooriksi tahi kiertäväksi selitykseksi? Jokaisen sanan, joka meillä on, on tämmöinen ihminen ja runoilija luonut.

LII. Ensimmäinen ihminen, joka avoimin sieluin katseli ylevää taivasta ja maata, tätä ihanaa ja peloittavaa, jota nimitämme luonnoksi, maailmaksi j. n. e. ja jonka olemus pysyy alati selittämättömänä, ihminen, sanomme, joka ensimmäiseksi tämän nähdessään alamaisesti ja arvatenkin vaieten lankesi polvilleen, hänet oli sisällinen pakko saanut tekemään jotakin "ennen kuulematonta," minkä kuitenkin kaikki ajatuskykyiset sydämet huomasivat tarkoitustaan vastaavaksi ja seurattavaksi! Ja tästä alkaen on rukoiltu polvistuneessa asennossa. Tämä mykkä rukous on kaikkia lausuttuja rukouksia, messuja ja jumalanpalveluksia vanhempi; se on kaiken rukoilemisen alkumuoto — tarvittiin vain tämä ensi alku, joka on niin järkevä. Mimmoinen runoilija olikaan tämä ensi rukoilija!

LIII. Ole rohkealla mielellä! Et ole yksin, jos sinulla on uskoa. Emmekö juuri puhuneet pyhien seurakunnasta, joka tosin on näkymätön, mutta todella on olemassa ja joka seuraa ja veljellisesti syleilee sinua, jos ansaitset siihen kuulua? Kaikissa maissa ja kaikkina aikoina kohoovat heidän sankarimaiset kärsimyksensä kuten pyhä miserere ja heidän uljaat tekonsa kuten loppumaton, ikuinen riemuhymni taivaaseen. Elä myöskään sano, ettei sinulla nyttemmin olisi mitään jumaluuden, jumalallisen, eduskuvaa. Eikö Jumalan koko maailma ole jumaluuden vertauskuva? Eikö mittaamaton ijäisyyskin ole temppeli? Eikö ihmisen ja ihmiskunnan historia ole ijäinen evankeliumi? Kuuntele vain ja urkujen asemasta kuulet tähtien laulavan, niinkuin vanhoina aikoina.

LIV. Mimmoisia armeijoja, joukkoja ja sukupolvia tämmöisiä miehiä onkaan aikojen kuluessa joutunut unhoituksen helmaan! Heidän tomuksi rauenneet ruumiinsa muodostavat pohjan, jolla elämämme hedelmät kasvavat.

LV. Ihmisen ei tule koko ikäänsä valittaa; siitä ei ole mitään apua.
Aika on huono: niinpä ihminen onkin täällä tehdäkseen sen paremmaksi.

LVI. "On tuleva aika," lausui Lichtenberg katkeralla ivalla, "jolloin usko Jumalaan tulee olemaan niinkuin nykyään uskotaan lastenkamarintaruja," tahi kuten Jean Paul sanoo, jolloin "maailmasta tehdään koneisto, eetteristä kaasu, Jumalasta voima ja tulevasta elämästä ruumisarkku". Mutta me uskomme, *ettei* semmoista päivää ole tuleva. Joka tapauksessa suotakoon, taistelun vielä jatkuessa ja ennenkuin tuo ruumisarkku- ja kaasufilosofia on varustaunut tarkkojen määritelmien aseilla, mystisismille tahi muille tätä filosofiaa rehellisesti vastustaville opeille vapaa kehitys. Puolueettomuutta ja vapautta vain ja oikeus on pääsevä voitolle.

LVII. Jos aikamme on epäuskon aikakausi, niin miksi siitä huolehdimme? Eikö tulekaan parempia aikoja? Niin, eikö se jo ole tullut? Pitkiksi venyneissä systoleissa ja diastoleissa täytyy uskon ja epäuskon, kieltämisen aikakaudet vaihdella, täytyy kaikkien mielipiteiden ja luomien keväistä nuoruutta ja kesäistä kukoistusta seurata syksyn kuolo ja talven katoominen ja sitten seuraa jälleen uusi kevät. Ihminen elää ajassaan, koko hänen olemuksensa, pyrintönsä ja kohtalonsa muovautuvat ajan mukaan, ja tuossa katoovassa ajan hengessäkin ilmenee ikuisesti muuttumaton ijankaikkisuus. Ja kuitenkin on tämmöisinä epäuskon talvikausina jalommille luonteille melkein kurjuutta syntyä maailmaan, olla valppaina ja työskennellä; tylsäsieluiselle taasen on se onnea, että hän saa talvihorroksiin vaipuneen eläimen tavoin asustaa ja nukkua hekumallisessa suurkaupungissa tahi Salamancan yliopistossa tahi muussa velttouden linnoituksessa ja herätä vasta sitten, kun salamoiva raemyrsky on tehnyt tehtävänsä ja uusi kevät vihdoinkin on koittanut rukouksillemme ja marttyriudellemme.

LVIII. Vielä vähemmän aiheutetulta näyttää meistä pelko, että taikauskon kerällä myös uskonto häviäisi. Uskonto ei voi hävitä. Pieni, savuava olkinuotio voi pimittää taivaan tähdet näkyvistä, mutta ne eivät siltä häviä, vaan tulevat pian jälleen näkösälle.

Tässä suhteessa täytyy meidän toistaa tuo tunnettu lause, että on uskovalle ihmiselle arvotonta kohdella epäuskoista kauhistuksella, inholla tahi yleensä muilla tunteilla kuin surkuttelulla, toivolla ja veljellisellä osanotolla. Jos hän etsii totuutta, eikö hän silloin ole veljemme ja ansaitse sääliämme? Ja jollei hän etsi totuutta, eikö hän vielä silloinkin ole veljemme ja vielä enemmän säälimme tarpeessa?

LIX. Emmekö voi pitää kaikkea tätä kuvaamatonta, kauhistavaa kurjuutta, jota kaikkialla näemme ympärillämme, varoittavana äänenä luonnon mykästä helmasta, joka meille sanoo: "Katsokaa! Osto ja myynti ei ole ainoa luonnonlaki; puhtaalla rahalla maksaminen ei ole ihmisten ainoa velvollisuus toisiaan kohtaan. Syvällä, paljon syvemmällä kuin ostaminen ja myyminen on lakeja ja sitoumuksia, yhtä pyhiä kuin itse ihmiselämä. Ja ne te tulette tuntemaan, kunhan työskentelette ja opitte niitä noudattamaan. Ken ne tuntee ja niitä seuraa, hänellä on luonto puolellaan. Ken taas niitä ei opi tuntemaan, häntä vastustaa luonto ja hän ei koskaan voi sen piirissä työskennellä. Suuttumus, riita, viha, yksinäisyys ja kirous tulevat seuraamaan hänen askeleitaan, kunnes kaikki ihmiset huomaavat, että se, mitä hän saa toimeen, oli sillä miten kultainen kuori tahansa, ei ole menestystä vaan menestyksen puutetta."

LX. Meidän tulee kuitenkin iloita siitä, että edes olemme tulleet niin pitkälle, että aletaan pian kaikilla kielillä, niin kehittymättömiä kuin useat lienevätkin, saarnata pyhää evankeliumia: ihminen on vielä ihminen. Koneellisuuden henki ei ole ijäti vuoren tavoin painava sieluamme, vaan on uusi taikasana vihdoin murtava vanhat loitsut, ja tekevä tuon hengen orjaksemme, joka on tekevä kaikki mitä käskemme. "Olemme heräämäisillämme, kun uneksimme näkevämme unta." Se, jolla on sydän ja silmät, voi nyt itse sanoa: miksi epäröisin? Valo on tullut maailmaan, niille, jotka valoa rakastavat, niinkuin sitä tulee rakastaa, rajattomalla, uhraavaisella, kaikkea kärsivällä rakkaudella.

LXI. Antakaa ihmisten tietää, että he ovat ihmisiä, Jumalan luomia ihmisiä, Jumalalle vastuunalaisia ja että he lyhimmässä silmänräpäyksessä voivat tehdä työn, joka tulee pysymään ijankaikkisesti. Onhan se todella ylevä tehtävä. Ei heidän tarvitse olla kyntö- eikä takomakoneita, ei ruuansulatuskoneita, jotka sulattavat edellisten koneiden tuotteita, eikä myöskään lähimmäistensä eikä omien himojensa synnynnäisiä orjia, vaan ennen kaikkea ihmisiä.

LXII. Laajemman ja laveimman "piirteen" tulisi joka suhteessa olla meille selvillä, sen nimittäin, että "Jumalan kunnian loiston" täytyy muodossa tahi toisessa kehittyä myös tämän teollisuudenkin aikakauden sydämestä.

LXIII. Niin, sekä sieltä että täältä tulee valoa maailmaan. Ihmiset eivät rakasta pimeyttä, vaan valoa. Kaikkialla keskellämme kohtaa meitä ikuisen luonnon oikeuden tunto.

LXIV. Ihminen on kaikkina aikoina ollut taisteleva, ponnisteleva ja — päinvastoin kuin laajalle levinneet solvaukset väittävät — totuutta rakastava olento.

LXV. Kaikki ihmissielut, miten syvälle pimeyteen lienevätkin vaipuneet, rakastavat valoa; kun valo kerran on sytytetty, leviää se joka taholle.

LXVI. Kovin kevytmielistä on ilman muuta olettaa, että *nälkä*, elämämme suuri perusta, myös on sen kehityksen korkein huippu ja viimeinen täydellisyys; että koska "kurjuus, ahneus ja kunnianhimo" ovat useimpien ihmisten pääominaisuuksia, kukaan ihminen eläisi tahi edes ajattelisi elää muun periaatteen mukaan. Kaikki mitä ei voida lukea kurjuuden ja ahneuden luokkaan, sijoitetaan muitta mutkitta viimeiseen luokkaan.

LXVII. Ei ole totta, että ihmiset, siitä lähtien kun asuvat maapallolla, elävät houreissa, teeskentelyssä, vääryydessä tahi muussa järjettömyydessä. Ei ole totta, että he koskaan ovat eläneet tahi tulevat elämään muutoin kuin juuri yllämainitun vastakohdissa.

LXVIII. Omantunnon hyväksyminen on tavallaan ruumiillisellekin olemassa ololle välttämätöntä; se on hienoa, kaiken läpi tunkevaa kittiä, joka pitää koossa tuota ihmeteltävää yhdistystä, jota sanotaan minäksi. Jollei siis ihminen istu mielisairaalassa eikä myöskään vielä ole ampunut itseään eikä mennyt hirteen, voimme lohduttaa itseämme tulemalla johtopäätökseen, että hänen täytyy olla joko hullu *koira* ihmishaamussa, joka tarvitsee kuonokoppaa, jota on surkuteltava ja jota meidän täytyy suuresti oudoksua, tahi todellinen ihminen, joten hän niinmuodoin ei voi olla siveellistä arvoa vailla, vaikka hänet on saatava hereille ja tuntemaan oma arvonsa. Voidaksemme oikein arvostella hänen luonnettaan, tulee meidän oppia katsomaan sitä yhtäpaljon *hänen* kuin omillakin silmillämme; meidän tulee oppia häntä säälimään, pitämään häntä lähimmäisenämme, sanalla sanoen oppia häntä *rakastamaan*, muuten emme koskaan opi oikein tuntemaan hänen varsinaista henkistä luonnettaan.

LX1X. Etupäässä ei meidän tule unhoittaa, ettei ihmisiä ja heidän tekojaan hallitse aineellinen, vaan siveellinen voima. Miten äänetön onkaan ihmisajatus! Sitä ei seuraa rumpujen pärinä, ei ratsuväen hevosten kumea kavioiden kapse, eikä muona-ja ampumavaravaunujen pauhaava rätinä. Tuntemattomissa, vaatimattomissa oloissa voi ihmispää hautoa ajatuksia, ihmispää, joka jonakin päivänä on saavuttava suuremman vallan kuin kuninkaan kruunua kantava pää, sillä kuninkaita ja keisareja voi oleskella hänen palvelijoittensa parissa. Hän ei ole hallitseva kaikkia päitä, vaan kaikissa päissä, ja ajatuksilla, joita yksinäisyydessään on hautonut, on hän kuten taikasanoilla taivuttava koko maailman tahdolleen alamaiseksi.

LXX. On huvittavaa nähdä miten yleinen ja ikuinen viisauden rakkaus ihmisessä on; miten ylhäisin ja alhaisin, miten ylpeät ruhtinaat ja raa'at talonpojat ja kaikki ihmiset, niin toinen kuin toinenkin, kunnioittavat viisautta tahi ainakin näennäistä viisautta, viisauden varjoa, niin, miten he itse asiassa eivät voikaan kunnioittaa mitään muuta. Sillä ei edes Xerxeen kaikkien sotajoukkojen vallassa ole saada uljaan sydämemme ainoatakaan ajatusta masennetuksi. He voivat hävittää maan tasalle Anaxarchuksen majan, häntä itseään he eivät voi kukistaa. Henki voi kunnioittaa ainoastaan henkistä arvoa; ainoastaan sielussa, joka on omaamme syvällisempi ja parempi, voimme ikäänkuin nähdä taivaallisen salaisuuden ja senkautta, että nöyrytämme itseämme, tunnemme itsemme ylennetyiksi.

LXXI. Ihmiset harvoin, eli oikeammin ei koskaan, suuttuvat pitemmäksi aikaa tahi täydellä todella johonkin, mikä ei ole suuttumisen arvoista. Altista ja innokasta on kuuliaisuus ja rakkaus, jota he osottavat suurelle, todella ylevälle, kun he kaikkineen mitä heillä ja heissä on, ruumiineen, sydämineen, sieluineen ja henkineen heittäytyvät sen jalkojen juureen, joka todella on heitä ylempänä.

LXXII. Valtakunta, jonka koko kansa täydestä sydämestä omistaa uskonnollisen aatteen, tahi on sen joskus omistanut, on täten ottanut askeleen, jota se ei enää voi peräyttää. Ajatus, tietoisuus, tunto, että ihminen on koko maailman avaruuden kansalainen, luotu ijäisyyttä varten, on tunkeutunut kaukaisimpaankin majaan, yksinkertaisimpaan sydämeen. Ihanana ja kunniotusta herättävänä vaikuttaa taivaallisen tehtävämme, Jumalan meille antaman velvollisuuden tunne koko elämäämme. Semmoisessa kansassa on ylevää innostusta ja rajoitetussa merkityksessä voimmekin sanoa: tieto Kaikkivaltiaasta antaa näille ihmisille ymmärrystä.

LXXIII. Muuan lohdullisimpia totuuksia on se, että suuria miehiä on niin runsaasti, vaikka käyttämättöminä, olemassa. Niin, suurimmat miehemme ovat, koska he samalla ovat *hiljaisimmat*, kenties ne, joita ei tunneta, jotka pysyvät tuntemattomina. Filosoofi Fichte lohdutti itseään tällä vakaumuksella, kun hän kaikista saarnastuoleista ja opetusistuimilta ei kuullut muuta kuin kunnianhimoisten lörpöttelijöiden loppumattomia jaarituksia; kun uudet, voimakkaat virtaukset ja kevytmieliset meluavat opetukset saivat kaikki käsitteet sekaisin, kuten myrsky pieksee aallot vaahdoksi ja vakava Fichte melkein toivoi, että tietoja verotettaisiin, jotta niiden tulva hieman hilliintyisi; — hän lohdutti itseään, sanon minä, järkähtämättömällä uskollaan, ettei uskonto vielä ollut hävinnyt Saksasta, että ajattelevat ihmiset, kukin tahollaan, vielä vakavasti tekivät työtä, vaikka vaiteliaalla, näkymättömällä tavalla.

LXXIV. Suuri edistys nykyisissä oloissa on mielestämme tuo selvä, kieltämätön vakuutus siitä, että parhaillaan edistymme. Kohtalon valtavasta kaitselmuksesta ja sen lopullisista tarkoituksista, mitä meihin ihmisiin tulee, emme voi tietää mitään, emme sanottavasti mitään; ihminenhän alkaa pimeydessä ja lopettaa pimeyteen; salaisuuksia on kaikkialla: ympärillämme, meissä itsessämme, jalkojemme alla, käsissämme. Kuitenkin on jokainen tullut selville ainakin siitä, että tämä ihmeteltävä ihmiskunta edistyy johonkin suuntaan, että ainakin kaikki inhimilliset olot ja asiat ovat olleet ja tulevat alati olemaan vaihtelevia, muuttuvia, mikä olentojen, jotka ovat ajallisesti ja ajan vaikutuksesta olemassa ja ajasta luodut, todenteolla jo aikoja sitten olisi tullut oivaltaa.

IHMISIÄ JA SANKAREITA.

I. Ihmisen hartain ilo on ihmetellä, ihailla, missä hän vaan voi sitä tehdä; mikään ei häntä niin suuresti korota — vaikkapa vain katoovaksi hetkiseksi — hänen pikkumaisuuksiensa yli, kun todellinen ihailu.

Senvuoksi onkin sanottu: "Kaikki ihmiset, semminkin kaikki naiset, ovat synnynnäisiä ihailijoita," ja esiintuovat ihailuaan, missä suinkin voivat. On mahdollista ihailla jotakin — oli se sitten miten pientä, vähäpätöistä tahansa; mutta ehdottomasti mitätöntä ei voida ihailla.

II. Luulen, että sankarien ihailu, joka maailmamme eri aikakausina tapahtuu eri tavoilla, on ihmisten kaikkien yhteiskunnallisten suhteitten sieluna, ja että tapa, jolla se — hyvän tahi huonon vuoksi — tapahtuu, on tarkka edistyksen tahi taantumisen mittari, sen mukaan kumpi niistä sillä hetkellä on vallitsevana.

III. Maailman rikkautena ovat juuri sen nerokkaat, huomattavat ihmiset. Heidän ja heidän töittensä vuoksi on se juuri maailmamme — eikä erämaa. Ihmisten, jotka täällä ovat eläneet, muisto ja historia — on maailmamme voimien loppusumma, sen pyhitetty, ikuinen omaisuus, jonka avulla se pysyy pystyssä ja kykynsä mukaan pyrkii purjehtimaan edelleen ajan tuntemattomien syvyyksien yli.

IV. "Sankarien ihailua" — olkoon niin, ystäväni, mutta se on sitä etupäässä siksi, että meissä itsessämmekin on sankariluonnetta. Sankarimaailmaa, ei narrien maailmaa — missä ei kukaan sankarikuningas kykene hallitsemaan — sitä me tahdomme, siihen pyrimme! Me puolestamme tahdomme hyljätä kaiken halpamaisuuden ja valheellisuuden, silloin, vaan ei ennen, voimme toivoa jalouden ja totuuden meitä hallitsevan.

V. On kirjoitettu: jos itse olemme orjia, ei meillä ole sankareitakaan. Emme tunne sankaria, kun semmoisen näemme — pidämme petkuttajaa sankarina.

VI. Sinä ja minä, ystäväni, me voimme tässä hupsujen maailmassa kumpikin tehdä *yhden* ei-narrin, *yhden* sankarin, jos tahdomme. Siinä olisi ensi aluksi kaksi sankaria. — Rohkeutta! Siitäkin koituu itse asiassa kokonainen sankarimaailma, toisin sanoen siinä on kaikki, mitä me kaksi sen puolesta voimme tehdä.

VII. Ennustan, että maailma jälleen alkaa rakastaa totuutta, maailma, joka luulee olevansa sankarimainen, tahi sankaruuden maailma. Vasta silloin on siitä koituva voitokas maailma.

Tosin, mitä merkitystä on maailmalla ja sen voitoilla? Me ihmiset puhumme liian paljon maailmasta. Kukin meistä antakoon maailman tulla miksi se tahtoo, voittaa tahi ei voittaa; eikö meille ole uskottu oma elämämme? Meillehän on suotu pienen pieni aikamäärä kahden ijäisyyden välillä; meillä ei ole muuta mahdollisuutta. Onnelliset me, jollemme elä narreina eikä teeskentelijöinä, vaan oikeina, todellisina ihmisinä. Se, että maailma pelastuu, ei pelasta meitä. Pitäkäämme itsestämme huolta; on ansiokasta ja velvollisuuteni katsoa lähinnä olevan parasta. Sitäpaitse, sanoakseni totuuden, ei "maailmaa" koskaan ole muulla tavoin "pelastettu." Maailmojen pelastamisinto on 18. vuosisadan tuote, sen liikanaisen tunteellisuuden purkaus. Elkäämme menkö liian pitkälle siinä! Maailman pelastuksen voin huoletta jättää sen Luojan tehtäväksi, ja pitää, mikäli voin, huolta omasta pelastuksestani, mihin olenkin oikeutettu.

VIII. Sivistyksen suuri laki on: antakaa jokaisen tulla siksi, mihin hän kykenee; saakoon hän, mikäli mahdollista, kehittää parhaat kykynsä, voittaa kaikki vastukset, karkoittaa vieraat — semminkin vahingolliset — vaikuttimet luotaan ja vihdoin kehittää omaa olemustaan mahdollisimman suureksi, oli se mitä laatua tahansa. Erinomaisuudella ei ole mitään tasa-arvoa, ei ruumiillisessa eikä henkisessä luonnossa — kaikki *oikeat* asiat ovat, mitä niiden tuleekin olla. Poro on hyvä ja kaunis eläin, samaten myös norsu.

IX. Ensimmäinen velvollisuutemme on masentaa pelkomme. Meidän täytyy olla siitä vapaat, muuten emme voi toimia. Tekomme ovat orjallisia, eivät todellisia, vaan näennäisiä, paljasta varjoa; niin, ajatuksemmekin ovat petollisia, ajattelemme kuten orjat ja pelkurit, kunnes olemme polkeneet pelon jalkojemme alle. Meidän tulee ja täytyy olla urhoollisia, käydä eteenpäin, miehekkäästi vapauttaa itsemme — turvallisessa vakaumuksessa, että korkeammat voimat ovat meidät kutsuneet ja valinneet — ja meidän ei tule peljätä. *Mikäli joku voittaa pelkonsa, sikäli on hän mies.*

X. Urhean miehen sopii täällä maailmassa, niin paljosta kun hän onkin epätietoinen, *olla ainakin itsestään varma*.

Ei kukaan ihminen, joka maailmassa aikoo saada jotakin mainittavaa aikaan, saa toivoa täydellisiä tuloksia, ei edes ehdolla: "*Tahdon päättää työni tahi kuolla.*" Sillä jokaisen omintakeisen ihmisen terveelle järjelle on maailma aina suuremmassa tahi vähemmässä määrässä hullujenhuoneen tapainen.

XI. Suuri on hetki, jolloin vapauden sanoma meidät saavuttaa, jolloin kauvan orjuudessa ollut sielu vapautuu siteistään ja veltosta toimettomuudestaan, joskin se ensi alussa on sokea ja hämillään, jolloin se Luojansa kautta vannoo tahtovansa *olla vapaa*. Vapaa? Tiedättekö, vapaana oleminen on — himmeämpänä tahi selvempänä — koko olemuksemme syvä laki. Vapaus on päämäärä, johon ihminen maailmassa järkevällä tahi typerällä taistelullaan, työllään ja kärsimisellään pyrkii. Niin, ylevä on hetki (tunnetko sinä sitä?), jolloin saamme erämaavaelluksellamme ensi kerran liekkien ympäröimän Sinainvuoren näköpiiriimme — ja siitä lähtien ei savupatsas päivisin ja tulipatsas öisin lakkaa opastamasta kulkuamme.

XII. Ihmiset ovat tottuneet kysymään kaikilta henkilöiltä ja asioilta, alkaen mitättömistä kirjoista aina arkkipiispoihin ja valtioiden hallitsijoihin, ei: mikä on kutsumuksesi? — vaan: mimmoisessa tekotukassa ja mimmoisessa mustassa kolmiossa sinä tänne vaellat? Taivas, minä tunnen vallan hyvästi kutsumuksesi ja mustan kolmiosikin! Mutta kysyn sinulta Jumalan nimessä: Mitä sinä *olet*? Et mitään, et mitään, vastaat! No niin, miten paljon ja mitä — sitä juuri haluaisin tietää ja tulenkin sen pian tietämään.

XIII. Omintakeisesti liikkuva mies — ei mikään koneellinen nukke — joka sijoitetaan jonkun olemuksen sydämeen, on saava sen enemmän tahi vähemmän liikkeelle. Hän on tekevä luonnon suurimmat epätasaisuudet *vähemmän* epätasaiseksi. Taipumattomimman on hän tekevä liikkuvaksi; — suurenmoista hyötyä on hänen olemassa olostaan täällä.

XIV. Hankkikaa ensiksi kykenevä mies; silloin olette voittaneet jo kaikki. Hän voi oppia kaikkea — tekemään jalkineita, laatimaan lainmukaisia tuomioita, hallitsemaan valtioita, ja hän on suorittava kaiken tämän, niinkuin mieheltä sopii odottaakin. Jos sitävastoin satutte saamaan ei-miehen, joudutte tekemisiin maailman kauheimman raakalaisen kanssa, joka kenties on sitä kauheampi, mitä tyynemmältä ja hiljaisemmalta hän näyttää. Vahinkoa, jonka yksi ainoa tyhmyri, jonka jokainen tyhmyri loppumattomia tuloksia vilisevässä maailmassamme saa aikaan, ei lainkaan voida numeroilla laskea. Kykenemätön, ammatissaan taitamaton suutari saa jo melkoisia vahinkoja aikaan, minkä liikavarpaitten leikkaajat ja epätoivoiset, huopajalkineita käyttämään pakoitetut ihmiset kylläkin voivat todistaa. Ajateltakoon sitten kykenemätöntä pappismiestä, kykenemätöntä kuningasta!

XV. Henki, runoilija — tiedämmekö mitä nuo sanat merkitsevät? Ne ovat meille luonnon suuresta tulisydämestä välittömästi lahjoitettu, innostunut sielu, jotta näkisimme, puhuisimme ja tekisimme totuutta. Se on luonnon pyhä ääni, joka vielä kerran kaikuu juorujen, lörpöttelyjen ja pelkuruuden aution, rajattoman alkuaineen kautta, mihin perikadon partaille joutunut maapallomme on eksynyt.

XVI. Nero, josta muuan nainen sanoi, että se on suvutonta, ei suinkaan ole minkään erityisen säätyluokan omaisuutta; senvuoksi ei sivistyksen; ollen jumalallisen kipinän sytyttämä, tulisi pöyhkeillä keinotekoisella valollaan, joka liiankin usein on lahoa ja fosforoivaa. Me alamme huomata, ettei tuo ylimyksellinen tunnustus, joka kohteliaalla hymyllä katsoo alas kalliisiin kansiin sidotuista kirjoista kyhätyltä valtaistuimeltaan ja pitää jotakin työtä "varsin sievänä rahvaan miehen tekeleeksi," enää ole paikallaan. Ne ovat onnettomia aikoja maailmanhistoriassa, jolloin vähimmin sivistynyt on vähimmin hullaantunut ja lukemattomista kouruista, kuperista, keltaisista ja viheriäisistä lasisilmistä huolimatta ei ole kadottanut luonnollisten silmiensä näkövoimaa. Sukupolvelle, joka lukee Cobbet'in romaaneja ja Burns'in runoelmia, ei sekä kynää että vasaraa käyttelevä mies liene mitään merkillistä.

Yhtäkaikki on tuo suojemistapa tullut niin yleiseksi, että lienee paikallaan katsella kerran asiata toiseltakin puolelta. Otaksukaamme — olisiko ihmiselle, joka on saanut luonnolta voimia ja jolla on itsellään miehekkään luonteen alku — semminkin jos hänen taipumuksensa osottavat hänet kirjallisuuden alalle ja edeltäkäsin määräävät hänet ajattelijaksi ja kirjailijaksi — näinä merkillisinä aikoina mikään sanottava onnettomuus olla kasvanut kansan eikä sivistyneiden parissa — eikö se pikemmin olisi pienempi onnettomuus?

Kaikilla ihmisillä on yltäkyllin esteitä; sillä henkisen kasvamisen täytyy tulla ehkäistyksi ja viivytetyksi, sekä taistellen voittaa vastukset, jotta se ei jäisi seisomaan jalalleen. Myönnämme, että keskinkertaiselle luonteelle kaikenlaatuisten palkattujen ja vapaaehtoisten kielten-, tanssi- ja seurusteluopettajien alituinen kasvatus ja komentelu — mikä kaikissa maissa ja kaikkina aikoina ehdottomasti tulee korkeasyntyisten osaksi — tavallaan saa aikaan etevämmyyden, pahimmassa tapauksessa vaan näennäisen etevämmyyden, vastaavan alempisäätyisen keskinkertaisen luonteen rinnalla: niin on tavallisesti tyhjäntoimittaja, jos vertaamme häntä työnraatajaan, ylipäätään sirompi mies; hänellä on laajempi, selvempi kaukonäköisyys; lukemattomissa pintapuolisissa asioissa — kenties myös syvemmissä, on hän silminnähtävästi etevämpi. Päinvastoin on laita, mitä tulee tavattomiin luonteisiin, joihin on istutettu masentumattoman voiman siemen, joka kaikitenkin on vapaasti kehittyvä. Semmoisille siemenille on maaperä, missä ne parhaiten kasvavat, paras. Missä vain on tahtoa, siellä löytyy tiekin. Neron keralla saa ihminen mahdollisuuden, niin, varmuuden siitä, että voi sitä kehittää. Usein näyttää siltä, kuin olisi ymmärtämätön hoito ja kastelu turmiollisempaa kuin hoidon puute ja kuolettaisi senkin, mitä sokean kohtalon kovuus on säästänyt. Harvoin tulee Fredrik Suuri tahi Napoleon kasvatetuksi tehtäväänsä varten, useimmiten he valmistauvat siihen vallan toisia teitä, yksinäisyydessä ja tuskassa, puutteessa ja epäsuotuisissa oloissa. Meidän aikanamme tunnemme kaksi nerokasta miestä: Byron ja Burns. Miten täytyikään heidän molempien luonnon käskystä taistella ja ponnistella kypsän miehuuden saavuttamiseksi myrskyssä ja ahdistuksessa, jota kesti yli 30 vuotta. — Ken taistelee, vaikkapa vain köyhyyttä vastaan ja kovassa työssä, osottautuu voimakkaammaksi ja taitavammaksi kuin se, joka pysyttelee taistelusta poissa ja varovasti kätkeytyy muonavaunujen väliin. Mitä tähän tulee, on muuan nykyajan kokenut havaintojen tekijä lausunut: Jos minun olisi etsittävä selvästi kehittyneellä luonteella varustettu mies, jolla todella (määrättyjen rajojen sisällä) on taitoa, rohkeutta, voimakas henki ja voimakas sydän — eikä vääristeltyä luonnetta, missä ylpeyttä pidetään rohkeutena, viisastelevaa ajatuskykyä ja petollista voiman varjoa taitona ja voimana — niin etsisin häntä kernaammin alhaisesta säädystä kuin yläluokkien joukosta.

Kovaa puhetta on sekin, että se, jonka kaikki tarpeet edeltäkäsin on täytetty, jonka kyvyille tarjoutuu vain yksi tehtävä: miten hän voisi edullisimmin niitä kehittää, kykenee saavuttamaan vähemmän todellista sivistystä kuin toinen, jonka ensimmäisenä suurena tehtävänä ja velvollisuutena ei suinkaan ole henkinen kehitys, vaan kova työ jokapäiväisen leivän puolesta. Miten surullisia ovatkaan olot, joissa niin paljon lupaavat alut saavat kuihtua ja taide kaikkine rikkaine apukeinoineen ei saa mitään aikaan, ei edes sitä, mitä karu luonto itsestään tapaa luoda. Vaikka elämä on täynnä hyvää ja pahaa, voi keinojen ja teiden runsaus meidän päivinämme nousta vaarallisen korkealle, se voi vahvistaa vääriä viettejä, sen sijaan että ohjaisi ne oikealle tolalle, ja johtaa peräti surkuteltavaan ja merkilliseen tulokseen. Kuitenkin, mitä merkitsee sana *sivistymätön* nykyaikana, kun meillä on kirjoja, kun ne sivistyneen maailman jokaisessa kodissa kuuluvat taloustarpeisiin? Köyhimmässäkin majassa on kirjoja, on ainakin yksi kirja, josta ihmissielu vuosituhanten kuluessa on löytänyt valoa ja ravintoa ja vastaukset syvimpiin kysymyksiinsä; johon vielä tänäkin päivänä tarkkanäköinen silmä näkee elämän salaisuuden kuvastuvan; joskaan ei ratkaistuna, niin kuitenkin julistettuna ja profeetallisesti esitettynä; joskaan se ei tyydytä ymmärrystä, niin se kuitenkin tyydyttää sisällistä käsitettä, ja se on paljoa suurempi tulos. "Kirjoissa on koko menneisyyden luomiskykyinen Fenix-tuhka." Mitä ihmiskunta on ajatellut, keksinyt, työskennellyt, tuntenut ja saanut selville, on merkitty kirjoihin; ja se, joka on oppinut lukemisen salaisuuden, voi sen löytää ja omistaa itselleen.

Mutta mitä kaikki tämä merkitsee? Ikäänkuin ihmisen sivistys, se mitä sanomme sivistykseksi, täydentyisi yliopistojen, kirjastojen ja luentosalien avulla; ikäänkuin uuden ihmisen elävä voima yksistään tahi pääasiallisesti heräisi, syttyisi ja selviäisi voitokkaaseen kirkkauteen kuolleen kirjaimen avulla ja toisten ihmisten voimista kertomalla! Shakespeare oli perehtynyt lukemattomiin asioihin, syvälle luontoon, sen jumalalliseen ihanuuteen ja sen helvetillisiin kauhuihin, sen enkelikuoroihin ja salaperäisiin valituksiin; syventynyt myös ihmisen toimintaan luonnossa, hänen taitoihinsa ja temppuihinsa. Shakespeare tiesi (engl. *kenned*, jolla näihin aikoihin oli melkein sama merkitys kuin sanalla *canned*, taisi) paljon ihmisistä ja maailmasta, sekä minne ihmiset pyrkivät alkaen Hurtig emännästä nykyisessä Eastshipissä aina Casariin vanhassa Roomassa, useissa maissa ja kautta vuosisatojen; kaikesta tästä oli hänellä selvä käsitys ja kykyä luoda se uudelleen näkyviimme elävin muodoin. Siinä olivat hänen tietonsa; mutta mitä tiedät sinä? Et mitään siitä, kenties itse asiassa et lainkaan mitään. Sinä tunnet vain omat kunniakirjasi, todistuksesi ja akateemiset arvosi; vain sanoja ja kirjaimia ja niitäkin vallan vähän. — Selvä katse ja reipas toimintakyky ovat kaiken opetuksen suurimmat tulokset, harjoitus on paras opettaja.

Nykyään ovat tietää ja taitaa kaksi vallan eri sanaa; nämä kaiken inhimillisen sivistyksen ensi syyt, kaiken oikean sivistyksen peruskivi; että ihminen etupäässä on kasvatettava työhön, on rauhallisesti sysätty syrjään muutamaksi sukupolveksi; saamme nähdä millä menestyksellä! Ajatelkaamme mikä etu sivistymättömillä, työtä tekevillä luokilla on sivistyneihin, työttömiin verrattuina siinä, että heidän täytyy *tehdä työtä*. Työ! mikä arvaamaton sivistyksen lähde! Miten valtaakaan työ koko ihmisen, ei ainoastaan hänen heikkoa tietopuolista ajatuskykyään, vaan koko toimivan, raatavan, urhean, kärsivän ihmisen; miten se askel askeleelta herättää uinailevat voimat, poistaa niistä vanhat erehdykset. Se, joka ei ole mitään tehnyt, ei tiedä mitään. On turhaa istua pohtimassa tuumia ja pitää viisaita puheita: nouse ylös ja toimi! Jos tietosi ovat oikeat, niin käytä niitä, kamppaile elävän luonnon kanssa, koettele suunnitelmiasi nähdäksesi pitävätkö ne paikkansa. *Tee* jotakin, ensi kerran elämässäsi tee jotakin! niin koittaa sinulle uusi valo työssäsi. Suunnaton merkitys on työllä; sen avulla saa vähäpätöinen käsityöläinenkin suurta, valtavaa aikaan, mitä ei kukaan, ei edes ylhäisimpään asemaan kavunnut, joka ei omin käsin työskentele, pystyisi tekemään. Ryhdy todenteolla työhön, niin eivät erehdys ja totuus enää ok seisova vierekkäin: erehdyksessä saavutettu tulos kietoo sinut olemattoman, negatiivisen suuruuden neliöjuuriin, koeta niitä ratkaista, saada niistä mitään maallista sisältöä tahi elatusta! Kunnianarvoisa parlamentinjäsen voi huomata, että "asiat ovat taantumaan päin," hän voi sen uskoa ja pitää siitä niin pitkän esitelmän, kuin itse haluaa ja ikävystyttää sillä koko maailman, sillä hänestä ei heru viiniä eikä öljyä; mutta nokinen kupariseppä, joka luulee saaneensa selville, että messinki on kasviainetta, koettaa sovelluttaa keksintöään käytäntöön ja senvuoksi hän huomaakin pian, ettei messinki — omituista kyllä — kelpaa päivällispöydässä haukattavaksi ja ettei kasviaineksista voida takoa tulenkestäviä avaimia; toisin sanoen: ettei hänen keksintönsä seiso todellisuuden pohjalla, joten se ei kelpaa mihinkään. Tämmöisen perusteellisen eron voit huomata kauttaaltaan näiden molempien miesten elämässä, ja voit käsittää sen seuraukset. Välttämättömyys, jonka tässä näemme huolellisuuden äitinä, on hyvästi tunnettu keksintöjen äitinä. Sen, jolta paljon puuttuu, täytyy tietää paljon, tehdä paljon jotakin saavuttaakseen, päinvastoin kuin sen, jonka ei tarvitse tietää muuta kuin että sormella vedetään soittokellon nauhasta.

Tulemme johtopäätökseen, että ihmiselämä on koulu, jossa typerinä syntyneet — vaikka heidät survimessa jauhaisit tomuksi — pysyvät typerinä, ja ne taas, joille luonto on viisautta suonut, epäsuotuisimmissakin oloissa kehittyvät viisaudessa. Senvuoksi, millä kannalla ovatkaan olot aikakaudella, jolloin suurimmat edut muuttuvat varjopuoliksi! On huomattava: tuossa on kaksi nerokasta miestä, toinen hoitaa kyntöauraa, toinen ajelee vaakunalla koristetuissa neljän hevosen vetämissä vaunuissa; he kehittyvät kumpikin — toisesta koituu Burns, toisesta Byron; kas tuossa on kaksi lahjakasta miestä, toinen työskentelee tomuisessa, nokisessa kirjapainossa tehden kovaa työtä ja kärsien puutetta, toinen asustaa Oxfordin yliopistossa sanakirjojen, kirjastojen ja tieteellisten apuneuvojen keskellä: edellinen ilmestyy maailmaan tohtori Franklinina, jälkimmäisestä koituu tohtori Parr.[1]

XVII. Nämä ovat varsinaisia ihmisiämme, suuria miehiämme, tylsien, tahdottomien kansajoukkojen johtajia, joita ihmiset ikäänkuin kohtalon käskystä seuraavat. He ovat maailmamme valittuja sieluja. Heillä on tuo harvinainen kyky, ei ainoastaan "otaksua" ja "ajatella," vaan myöskin *tietää* ja *uskoa*. Heidän luonteensa pääpiirre oli se, etteivät he eläneet kuulopuheitten, vaan omien selvien havaintojensa mukaan. Toiset harhailevat umpimähkään elämän suurilla markkinoilla antaen asioiden ulkonäön itseään sokaista, jotavastoin nämä perehtyvät itse asioihin ja senvuoksi voivatkin esiintyä ihmisinä, joilla on ijäti ohjaava tähti oppaanaan ja joiden jalat astuvat varmoja polkuja.

XVIII. Niin monta ihmistä kuin kansassa on olemassa, jotka voivat nähdä taivaan näkymättömän oikeuden ja tietävät, että se myös maailmassa vallitsee kaikkivaltiaana, yhtä monta ihmistä on myös, jotka estävät kansakuntaa joutumasta perikatoon. Niin monta eikä yhtään useampaa. Taivaallinen kaikkivaltias lähettää uusia, yhä uusia ihmisiä, joiden sydän ei ole kivestä, vaan lihasta — ja suurinkin vastoinkäyminen, jota aikoinaan oli niin raskas kantaa, näyttäytyy meille opettajaksi!

XIX. Suuren miehen elämä, on sanottu, on ikäänkuin raamattu, vapauden evankeliumi, jota saarnataan kaikille ihmisille, ja jonka kautta me sekä monta muuta uskomatonta sielua saamme tietää, ettei ylevä luonne vielä ole kadonnut, tullut mahdottomuudeksi; mistä me rajattoman jokapäiväisyyden ja halpamaisuuden ympäröiminä kuitenkin huomaamme, että ihmisen luonne pysyy ijäti jumalallisena ja josta saamme rohkeutta säilyttää sen, mikä onkin tärkein uskoista, uskon itseemme.

XX. Sillä samatenkuin evankeliumeista korkein on muuan elämäkerta, samaten on jokaisen hyvän ihmisen elämäkerta kieltämättä evankeliumi, joka saarnaa silmälle, sydämelle ja koko ihmiselle, niin että perkeleittenkin täytyy uskoa ja vapista, tuo iloa uhkuva julistus: Ihminen on taivaasta syntyisin, ei olojen eikä välttämättömyyden orja, vaan niiden riemuitseva voittaja. Katso, miten hän voi oppia tuntemaan itsensä ja vapautensa — hän on, kuten ajattelija sanoo, "luonnon Messias."

XXI. Nykyään aletaan kaikkialla aavistaa, että todellinen voima, jota kaiken täällä maailmassa täytyy totella, on taito, henkinen käsitys ja päättäväisyys. Ajatus on kaiken teon äiti, niin, sen elävä sielu, sillä se ei ainoastaan ole sen alkuaihe, vaan myös sen ylläpitäjä. Ajatus on siis täällä alhaalla kaiken inhimillisen olemassa olon perustus, alku ja sisällinen olemus. Tästä syystä, on sanottu, on ihmisen sana — julki lausuttu ajatus — taikasana, jolla hän vallitsee maailmaa. Eivätkö sitä tottelekin tuulet ja aallot ja kaikki vaikuttavat voimat, sekä elottomat että elolliset? Yksinkertainen, koneellinen taikakoje lausuu sanan ja sen käskystä kiitävät laivat tulen siivillä valtamerien poikki. Kansakunnat ovat vaipuneet eripuraisuuteen, epätoivoon ja synkkään, raivoisaan sekasortoon, ja katso, heprealaisen marttyyrin ja vapahtajan lempeä sana, lieventää, hillitsee ja rauhoittaa kaikki. Raakalaisten, synkät maanääret muuttuvat rauhallisiksi, ihaniksi ja kauhistavan julmuuden tyyssijat rauhan temppeliksi. Maailman todellinen hallitsija, joka tahtonsa mukaan muovailee maailmaa kuin pehmeätä vahaa, on se, joka rakkaudella katselee maailmaa: innostunut ajattelija, jota nykyaikana sanotaan runoilijaksi.

XXII. Että Goethe oli ihmisten suuri opettaja, merkitsee samalla, että hän myös oli hyvä ihminen, että hän itse oli oppinut, taistellut kokemuksen koulussa ja vihdoin voittanut. Miten monelle sydämelle, jotka kuoleman lähestyessä nääntyvät uskottomuuden — todellisen tyhjyyden ja olemattomuuden — synkässä vankityrmässä, onkaan vakaumus siitä, että semmoinen mies oli olemassa, vielä voi olla olemassa, onnelliseksi tekevä ilosanoma! Katsokoon häntä, ken tahtoo oppia saamaan jumalanpelkoa ja järkeä keskenään sopusointuun, ken tahtoo kieltää ja vastustaa petollista ja väärää, uskoa ja kunnioittaa totuutta, pysyä oikealla tiellä puoluetaistelujen raivoisissa pyörteissä, joissa ainoastaan tavoitellaan kokonaan outoja, lahonneita päämääriä, jotka vain päivän pysyvät pystyssä, jotka saattavat kuluneen, kuolonkamppauksessa olevan yhteiskuntajärjestyksen kiihkeisiin värähdyksiin raastaen sitä sinne ja tänne; ken tahtoo työskennellä maailman puolesta ja kuitenkin pysyä maailman saastasta puhtaana — katsokoon häntä. Se mies oli siveellisesti suuri, koska hän ajallaan oli sitä, mitä muina aikakausina useat olisivat voineet olla — oikea ihminen. Hänen suurin ansionsa oli se, että hän oli oikea. Samoinkuin hänen pääominaisuutensa, kaikkien muiden perusta, oli nerokkuus, ajatuksen syvyys ja voima, samoin oli hänen päähyveenään oikeudentunto, rohkeus pysyä oikeassa. Ihmettelemme hänen jättiläislujuuttaan, mutta tämä lujuus oli jalostunut lempeydeksi, samoinkuin maapallomme sisusta on kallionluja, vaikka sen timantinkovalta povelta versoo esille ihania kukkia. Ylevin sydämistä oli myös urhoollisin: peloton, uupumaton, rauhallinen, voittamaton. Hän oli täydellinen mies: lapsen värisevä tunteellisuus ja hurja innostus voivat sopia yhteen Mefiston halveksivan ivan kanssa — hänen monipuolisen elämänsä jokainen vaihe oli sitä, mitä sen tulikin olla.

XXIII. Hän oli oikeutta rakastava mies ja täysin selvillä sydämestään, ja nämä ominaisuudet ovatkin oikean lahjakkuuden perustana. Miten voi ihminen, jollei hän edes voi selvästi nähdä omaa sydäntään, olla selvillä päästään?

XXIV. Viisaammat ja urhoollisimmat ovatkin oikeastaan kaikki samaa joukkoa. Ei ole yhtään järkevää tahi viisasta miestä, joka ei samalla myös olisi urhea, rohkea — muutenhan hänestä ei ikinä olisi tullut viisasta. Jolleivat Luther, Knox, Anselm,[1] Becket,[2] apotti Samson, Samuel Johnson[3] olisi olleet tarpeeksi urheita ja rohkeita, mitä mahdollisuutta olisi heillä silloin ollut tulla viisaiksi, oppineiksi?

XXV. Mitä muuten tulee noihin mielilauseisiin, joita niin usein on meihin teroitettu, että ihastuksemme esine läheltä katsoen kadottaa viehätyksensä, että vain epäselvä, puoleksi tuntematon voi olla ylevä, ei meidän tarvitse ehdottomasti niihin uskoa. Tässä kuten muissakin asioissa ei ole tieto, vaan tiedon puute, joka kerskuu ja asettaa esineen herättämän ihailun sijaan oman ihailunsa. Tietämättömälle on kenties koko tähtitaivas liikkuvine maailmoineen vähempiarvoinen kuin Jakobin näkemä uni; Newtonille se sitävastoin on tärkeämpi, sillä sama Jumala istuu vielä siellä ylhäällä ja pyhät vaikutukset kulkevat ylös ja alas, kuten enkelit muinoin, ja kun katsomme sitä tältä kannalta, tulee koko tuo valtava salaisuus vielä syvemmäksi ja jumalallisemmaksi. Samaten on todellisen henkisen suuruuden laita. Itse asiassa ei tuo väite, ettei "kukaan ole sankari kamaripalvelijansa silmissä" todelliseen luontoonkaan sovitettuna johda harhaan. Jollemme ota lukuun sen jotenkin selvää, pintapuolista tarkoitusta, voidaan se todella sovittaa vain semmoisiin sankareihin, jotka eivät ole oikeita tahi kamaripalvelijoihin, jotka ovat liiaksi oikeita. Kelpo Elwoodin mielestä oli Milton aina sankari.

XXVI. Joka tapauksessa on paljoa alhaisempaa ja epäjalompaa tehtävää nuuskia esille virheitä kuin löytää kauneuksia. Arvosteleva kärpänen, joka istahtaa upean rakennuksen pilarinpäädylle tahi reunalistalle, kykenee puoli tuumaa etäälle ulottuvine katseineen kylläkin julistamaan, että tässä on täplä ja tuossa ryhmy, että tämä ja tuo kivi sanalla sanoen eivät suinkaan ole, mitä niiden *pitäisi* olla. Siinä kohdin onkin arvosteluhimoinen kärpänen oikeassa. Mutta kokonaisuuden ihanien suhteitten käsittämiseksi, voidakseen katsoa rakennusta yhtenä ainoana kokonaisuutena, käsittää sen tarkoituksen ja antaa arvoa sen yksityiskohtien järjestelylle ja sen tarkoitusta vastaavalle sopusointuiselle kokonaisvaikutukselle — siihen vaaditaan Vitruvion tahi Palladion silmä ja ymmärrys.

XXVII. On melkoinen erehdys nimittää kiivautta ja itsepäisyyttä voimaksi. Se, joka saa kouristuskohtauksen, ei ole voimakas, vaikk'ei kuusi miestä kykenisi pitämään häntä alallaan. Se on voimakas mies, joka horjumatta kykenee kantamaan raskaimman taakan. Se täytyy meidän alati muistaa, semminkin levottomina, meluisina päivinämme. Ken ei voi *vaieta*, kunnes tulee puhumisen ja toiminnan aika, ei ole oikea mies.

XXVIII. Eivätkö ajatukset, kaikki todellinen työ, niin, vieläpä korkein hyvekin ole tuskan lapsia? Kuten synkän tuulenpyörteen synnyttämiä. — Todellinen *ponnistus*, — samaten kuin vangin kamppailu vapautensa puolesta — on ajatusta. Kärsimykset kehittävät meitä.

XXIX. Mimmoisissa oloissa täytyykään välistä viisauden taistella hulluuden kanssa ja saada hulluus suostumaan siihen, että sitä suojellaan!

XXX. Suuren miehen elämä ei ole mitään keväistä ilojuhlaa, vaan taistelu, marssi, sota ruhtinaskuntia ja suurvaltoja vastaan. Se ei ole huoletonta huvikävelyä tuoksuvien oranssilehtojen ja viheriöivien kukkaketojen kautta laulavien runotarten ja kukoistavien impien seurassa, vaan se on vakava toivioretki hehkuvien hietaerämaiden, lumen ja jään täyttämien vyöhykkeiden halki. Hän vaeltaa ihmisten parissa; hän rakastaa ihmisiä sanomattomalla, lempeällä sääliväisyydellä, jommoisella he eivät voi häntä rakastaa, mutta hänen sielunsa asustaa yksinäisyydessä, luomakunnan etäisillä perukoilla. Hän levähtää tuokion vihreissä keitaissa palmupuun ja lähteen ääressä, mutta pian täyttyy hänen vaeltaa edelleen kauhujen ja loiston, pääpirujen ja arkkienkelien saattamana. Koko taivas on hänen matkatoverinsa. Kirkkaasti loistavat tähdet lähettävät hänelle viestejä mittaamattomista avaruuksista; vaikenevat haudat vainajineen ijäisyyksistä. Oi maailma, miten aijot turvautua tätä miestä vastaan? Et voi rahoillasi häntä lahjoa ja yhtävähän hillitä häntä hirsipuillasi ja laeillasi. Hän soluu käsistäsi kuten henkiolento. Hänen paikkansa on taivaan tähtien parissa. *Sinulle* voi se olla tärkeätä, sinusta voi se näyttää elämän ja kuoleman kysymykseltä, mutta hänelle on aivan yhdentekevää, suotko sinä hänelle hänen täällä maailmassa eläessään tyyssijan matalimmassa majassa vaiko neljäkymmentä jalkaa korkeammalla, sinun, mielestäsi, niin suunnattoman mainetornisi huipulla. Ne maailman ilot, jotka todella ovat arvokkaita, eivät riipu sinusta eikä korkeista asemistasi. Ravinto, vaatetus ja sielut, joita hän rakastaa, kodikkaan lieden ympärillä, ne ovat hänen. Hän ei yhtään kaipaa palkintojasi. Katso, hän ei myöskään pelkää rangaistuksiasi. Et edes siten, että hänet surmaat, voi hänelle mitään. Oi jospa tässä miehessä, jonka silmistä loimuaa taivaan salama, hänen olemuksensa perustana ei olisikaan Jumalan vanhurskaus, inhimillinen jalomielisyys, totuus ja lempeys — silloin vapisisin maailman puolesta. Mutta hänen voimansa — iloitkaamme sen kuullessamme — on oikeudentunnon, urhoollisuuden ja säälin summa, joka hänessä asuu. Teeskentelijöitä ja räätälin kaunistamia ylhäisiä pettureita vastaan hänen silmänsä iskevät salamoita; mutta ne sulavat kasteiseen sääliin, lempeämpään kuin mitä äiti voi tuntea, sorrettuja ja rääkättyjä nähdessään. Hänen sydämensä, hänen ajatuksensa ovat kaikkien onnettomien pyhäkkö. Maailman edistys on ainiaaksi taattu.

Mutta onko sinulla käsitystäkään siitä, mitä nerokas mies on? Nero on "Jumalan antama innostuksen lahja." Se on kaikkeinkorkeimman Jumalan kieltämätön olemassa olo ihmisessä. Enemmän tahi vähemmän epäselvä toisissa ihmisissä, on se tässä ihmisessä selvä ja kieltämätön. Niin sanoo Milton, jonka kuitenkin täytyy olla jotakuinkin asiasta selvillä; niin vastaavat hänelle kaikkien maailmojen ja kaikkien aikojen äänet. Tahtoisitko seurustella semmoisen ihmisen kanssa? Ole sitten todellakin hänen vertaisensa. Onko sinussa kykyä siihen? Opi tuntemaan itsesi ja todellinen paikkasi elämässä, ja opi myös tuntemaan hänet ja hänen todellinen paikkansa elämässä ja toimi sitten ylevässä sopusoinnussa kaiken tämän kanssa.

XXXI. Nälkä ja alastomuus, vaarat ja solvaukset, vankeus, ristinpuu ja myrkkypikari ovat useimpina aikoina ja useimmissa maissa olleet tavallinen markkinahinta, jonka maailma maksaa viisaudesta, sekä tervehdys, jolla on lausuttu tervetulleiksi ne, jotka ovat tulleet maailmata valaisemaan ja puhdistamaan. Homerus, Sokrates ja kristityt apostolit kuuluvat tosin vanhaan aikaan, mutta marttyyrien historia ei vielä pääty siihen. Roger, Bacon ja Galilei nääntyivät kirkollisissa vankityrmissä, Tassoa kidutettiin houruhoitolan kopissa, Camôes kuoli kerjäläisenä Lissabonin kaduilla. Näin huonosti he kohtelivat, näin he vainosivat profeettoja, ei ainoastaan Judeassa, vaan kaikilla seuduilla, missä vaan on elänyt ihmisiä.

XXXII. Kaikkialla, kaikkina aikoina on tämä ollut jumalallisen luonnollinen kohtalo, sen historia. Mikäpä jumala voisikaan koskaan saada tahtonsa kuuluville yleisessä kirkolliskokouksessa tahi mahtavassa Sanhedrim'issä?[1] Koska on mikään jumala osottautunut jokaiselle "mieluisaksi"? Tavallisesti käykin niin, että ihmiset hirttävät, murhaavat, ristiinnaulitsevat jumaliaan ja polkevat heitä jaloillaan pari vuosisataa, kunnes odottamatta huomaavat, että ne olivatkin jumalia, ja silloin he pitkäkorvaisen elukan tavoin alkavat mölytä ja kiljua.

XXXIII. Ylipäänsä on häpeä nerokkaalle ihmiselle valittaa. Eikö hänellä ole taivaallinen valo itsessään, johon verrattuna kaikkein maallisten valtaistuinten loisto on yötä ja pimeyttä? Ja tämmöistä kruunua kantava pää valittaa lepäävänsä epämukavasti? Nykyaikaisen viisauden papin täytyy joko kärsivällisesti kestää pienet vastoinkäymisensä ja kiusauksensa, vaikkapa sairauskin kuuluisi niiden joukkoon, tahi sitten myöntää, että vanhan ajan uskonvimmaiset ja hourupäiset papit olivat vilpittömämpiä jumalanpalvelijoita kuin hän itse.

XXXIV. "Tarvitseeko minun sitä surra," sanoi Kepler yksinäisyydessään ja ollen nopean avun tarpeessa, "jolleivat ihmiset tahdo tietää mitään keksinnöstäni? Jos kaikkivaltias Jumala on 6,000 vuotta odottanut ihmistä, joka näkee mitä Hän on luonut, voinen minäkin puolestani odottaa kaksisataa vuotta ihmistä, joka käsittää mitä olen nähnyt."

XXXV. Olkoon kaukana meistä väittää, että järkähtämätön vakavuus on suuruuden välttämätön ehto; ettei suuri mies voi esiintyä muuten kuin jäykällä, etikanhappamella naamalla, jota hilpeyden aallot eivät koskaan saa sulattaa eikä lämmittää! Täällä maailmassa on asioita, joille täytyy nauraa sekä asioita, joita täytyy ihailla, ja kukaan ei voi pitää itseään todella henkevänä, jollei kykene antamaan jokaiselle asialle sille tulevaa tunnustusta.

Yhtäkaikki on ylenkatse peräti vaarallista ainetta leikiteltäväksi, se voi tulla kuolettavaksi, jos totumme siinä elämään. Miten tosiaan voisikaan — katsoaksemme asiaa sen lievimmältä puolelta — ihminen saada suuria tehtäviä päätetyksi, ottaa vaivaa ja työtä osakseen ja vastustaa kiusausta, jollei hän innokkaasti rakasta sitä, mitä harrastaa? Kyky tuntea rakkautta ja ihailua onkin pidettävä ylevien sielujen tuntomerkkinä ja mittapuuna. Järjettömästi ohjattuna aiheuttaa se paljon pahaa, mutta ilman sitä ei myöskään voi olla mitään hyvää olemassa.

XXXVI. Nykyisessä, samoinkuin vanhassa ja yleensä kaikissa yhteiskunnissa ovat ylimykset, eli ne, jotka pitävät itseään ylhäisön asemassa — vaikka sitten vain nimeksi sitä olisivat — anastaneet kunniapaikat, jotka samalla myös ovat vaikeuksien, vaaran, niin, vieläpä kuoleman paikat, jollei vaikeuksia saada poistetuiksi. "Il faut payer de sa vie."[1]

Tämä on varsinainen ja todellinen laki. Kaikkialla ja aina täytyy ihmisen "*maksaa* hengellään," hänen täytyy, kuten soturin, suorittaa tehtävänsä henkensä kaupalla.

XXXVII. Se, joka ei voi olla useiden palvelija, ei myöskään koskaan voi tulla useiden herraksi, johtajaksi ja vapauttajaksi; — siinä onkin oikean mestaruuden merkitys.

XXXVIII. Ylhäinen sääty, jolla ei ole mitään velvollisuuksia täytettävinä, on ikäänkuin jyrkän kuilun reunalle istutettu puu, jonka juuret ovat ajaneet pois kaiken mullan. Luonto ei tunnusta omakseen ketään ihmistä, joka ei jossakin suhteessa ole marttyyri. Onko todella olemassa ihmistä, joka elää ylellisesti, suojeltuna kaikkea työtä, puutetta ja vaivaa vastaan, vaivaa, jonka voittamista juuri sanomme työksi, niin että hänen vaan tarvitsee venyä pehmeillä patjoilla ja antaa toisten suorittaa kaikki työnsä ja taistelunsa?

XXXIX. Mitä aateli oikeastaan merkitsee? Siinä, että reippaasti kärsii toisten edestä, on aateluus, eikä siinä, että velttona antaa toisten kärsiä puolestaan. Ihmisten johtaja on se, joka seisoo etumaisen ihmisrivin edellä, uhmaa vaaraa, jota kaikki muut väistyvät ja joka, jollei sitä voiteta, tuhoaa heidät kaikki. Jokainen jalo kruunu on orjantappurakruunu.

XL. Työskentelevää maailmaa voidaan yhtävähän kuin taistelevaakaan maailmaa ohjata ilman tekojen ylevää ritarillisuutta ja ilman vastaavia lakeja ja sääntöjä.

XLI. Teollisuuden johtajat, jos teollisuutta ylipäänsä voidaan ohjata, ovat sanan täydellisessä merkityksessä maailman päämiehiä ja sotapäälliköitä. Jollei heissä ole aateluutta, ei meillä koskaan enää tule olemaan ylimystöä. Teollisuuden johtajien tulisi todella ajatella, että he ovat luodut toisesta aineesta kuin verisen nyrkkivallan aikuiset vanhat päälliköt. Teollisuuden päämiehet ovat todellisia taistelijoita, ja vastaiseksi ainoat todelliset. Taistellen kaaosta, epäjärjestystä, peikkoja ja perkeleitä vastaan johtavat he ihmiskuntaa tässä suuressa, yleisessä ja yksin oikeutetussa sodassa. Tähdet radoillaan taistelevat heidän puolellaan ja koko taivas ja maa lausuvat kuuluvasti: "Oikein tehty!" Menkööt teollisuuden johtajat sydämiinsä ja kysykööt vakavasti itseltään eikö siellä ole muuta kuin rietasta himoa, hienojen viinien ja kullattujen vaunujen himoa? Sydämistä, jotka kaikkivaltias Jumala on luonut, en tahdo uskoa moista.

XLII. Teidän urheiden työmiesjoukkojenne tulee sanan parhaimmassa merkityksessä olla *teidän* joukkojanne, teidän tulee myöntämällä niille oikeutettu osuus työn tuloksista järkiperäisesti niitä kasvattaa ja kokonaan toisilla ja lujemmilla siteillä kuin tilapäisellä päiväpalkalla tehdä heidät todellisiksi veljiksenne ja pojiksenne.

XLIII. Kunnia pienille vähemmistöille, mikäli ne sitä ansaitsevat. Heidän taistelunsa on usein raskas, mutta aina voitokas, niinkuin jumalten taistelu. Tancred de Hautevillen[1] pojat valloittivat noin 800 vuotta takaperin koko Italian, laativat siitä elimellisen kokonaisuuden, jonka kukin jäsen elävänä liittyi toiseen; he perustivat valtaistuimia ja ruhtinaskuntia. Näiden normandilaisten koko voima oli 4000 miestä; Italiassa, jonka he julkisessa taistelussa voittivat ja jakoivat mielensä mukaan, lienee ollut 8 miljoonaa yhtä rotevaa, mustapartaista miestä kuin nämäkin. Mistä johtui siis, että normandilaisten pieni vähemmistö voitti tässä näennäisesti toivottomassa taistelussa? Pääasiallisesti epäilemättä siitä, että oikeus oli heidän puolellaan, että he epäselvällä, vaistomaisella, mutta oikealla tavalla noudattivat taivaallista käskyä ja että siis taivas itse päätti, että heidän täytyi voittaa. Sen lisäksi tuli — minä näen sen selvästi — etteivät normandilaiset tunteneet pelkoa ja olivat valmiit tarvittaessa kuolemaan asiansa puolesta. Ajatelkaa sitä: semmoinen ihminen vastaa tuhatta tavallista! Pieni vähemmistö elköön joutuko epätoivoon! Sen tukena on koko maailmanavaruus ja pilvi näkymättömiä todistajia katsoo sitä.

XLIV. Mitä taasen tulee "julkisen mielipiteen" voimaan, on se meille kaikille hyvin tunnettu valta. Sitä pidetään ehdottoman hyödyllisenä ja arvokkaana, mutta sillä ei suinkaan myönnetä olevan ratkaisevaa eikä jumalallista voimaa. Tahtoisimme kysyä: mitä jumalallista, mitä todella suurta on tämän voiman avulla saatu aikaan? Oliko se julkisen mielipiteen voima, joka pakoitti Columbuksen Amerikaan, tahi joka sai Johan Keplerin luopumaan ylellisestä elämästä Rudolfin astroloogien ja silmänkääntäjien parissa ja sen sijaan nääntymään hätään ja puutteeseen, sillaikaa kun hän sai selville kiertotahtien todellisen järjestelmän?

XLV. Usein on sanottu ja aina uudelleen tulee se toistaa, että kaikki uudistukset — siveellisiä lukuunottamatta — osottauvat turhiksi. Valtiolliset uudistukset, joita kyllä kiihkeästi vaaditaan, voivat kyllä tukahduttaa rikkaruohot (myrkylliset ilmiantajat, lukemattomat hyödyttömät syöpäläiset), mutta ne jättävät maaperän karuksi, joten on tietämätöntä kantaako se nyt jaloja hedelmiä vaiko uutta rikkaruohoa. Siveellistä parannusta taasen voimme toivoa vain siinä suhteessa, että tulee olemaan yhä enemmän ja enemmän hyviä ihmisiä, jotka suopea sallimus lähettää levittämään hyvää siementä; — sanan täydellisessä merkityksessä *kylvämään*, kuten elävä puu levittää siemeniään. Tämä on kaikkina aikoina ollut hyvän ihmisen tehtävä ja luonne; hän on hyvän salaperäinen, luova keskipiste: hänen vaikutusvoimaansa ei lainkaan voida määrätä; sillä hänen työnsä eivät kuole, ne ovat ijäisyydestä ja ovat ijäiset; ne jäävät alati elämään, uudessa muodossa, yhä laajemmalle leviävinä, ja niistä uhkuu elämää. Sinä, joka kauhistut aikakautesi paheita ja kurjuutta ja arvelet, että nykyajan Diogenes tarvitsisi *kaksi* lyhtyä kirkkaalla päivällä, ajattele toki: aikasi yli ei sinulla ole mitään valtaa; sinun tehtäväksesi ei ole annettu hukkuvan maailman pelastamista; vain yhden ainoan ihmisen yli on sinulla täydellinen, rajoittamaton, vastustamaton valta, — vapauta hänet, tee hänet rehelliseksi, niin teet sinä jotakin, teet sinä paljon, ja työsi ja elämäsi eivät ole olleet turhia.

VÄÄRÄT TIET JA TARKOITUKSET.

I. On todellakin niin. Me olemme puhuaksemme vanhan kansan tapaan "unhoittaneet Jumalan;" tahi — käyttääksemme uudenaikaisinta lausetapaa ja esittääksemme asian varsinaisen totuuden — olemme saaneet maailmastamme käsityksen, joka *on väärä*. Olemme rauhallisesti ummistaneet silmämme kaiken olevan todellisuudelle ja katselemme vain sen harhakuvia. Uskomme rauhallisesti että koko maailmamme sisällinen olemus on suuri, käsittämätön "*kenties*." Ulkoapäin se kieltämättä on suurehko nautatalli ja työhuone suunnattomine keittiöineen ja pitkine pöytineen, ja vain se on viisas, jonka onnistuu päästä niiden ääreen. Kaikki maailmaa koskeva *totuus* on epävarmaa; vain se, mikä koskee voittoa ja tappiota, ravintoa ja kunniaa, on ja pysyy "varmana" käytännölliselle ihmiselle.

II. Samaten on itse asiassa niiden kansojen laita, jotka tuntevat itsensä kurjiksi, onnettomiksi. Kansakuntien entiset johtajat, profeetat, papit, tahi miksi niitä sanottaneekin, tiesivät sen vallan hyvästi ja aina meidän päiviimme saakka ovat he saarnanneet ja teroittaneet meihin totuutta. Kansojen uudet johtajat, joilla myös on koko joukko nimiä — sanomalehtimiehiä, valtiomiehiä, valtiotalouden opettajia j. n. e. — ovat peräti sen unhoittaneet ja ovat valmiit sitä kieltämään.

Mutta yhtä kaikki pysyy se ijäti voimassa, kukistumattomana, ja epäilemätöntä on, että meidän täytyy jälleen oppia käsittämään tämä totuus ja uudelleen tunnustaa se todeksi. Meitä kaikkia tullaan ruoskimaan ja kurittamaan, kunnes vihdoin opimme sen tuntemaan, tahi kuritetaan meidät kuoliaaksi, sillä kieltää sitä ei voida!

Kun kansa oli onnetonta, oli tuo vanha profeetta oikeassa sanoessaan sille: Olette unhoittaneet Jumalan, olette luopuneet Jumalan tieltä, muutoin ette olisi tulleet onnettomiksi. Te ette ole eläneet totuuden lakien mukaan, vaan petoksen, valheen lakien mukaan, ehdoin tahdoin vääristelleet totuutta, siksi onkin luonnon kärsivällisyys lopussa, siksi olette joutuneet tähän.

III. Maailmassa on yö ja viipyy vielä kauvan, ennenkuin päivä koittaa. Vaellamme suitsevien, kytevien raunioitten keskellä ja aurinko sekä taivaan tähdet ovat ikäänkuin laastut pois joksikin aikaa, ja kaksi suunnatonta aaveolentoa: *teeskentely* ja *jumalankieltäminen* rehentelevät yhdessä tuon ahnaan pedon, *himokkuuden* kanssa ympäri maapallomme ja sanovat sitä omaisuudekseen. Parhaiten voivat täällä unikeot, joiden koko olemassa olo on velttoa unennäköä. Meillä ei ole uskontoa, ei ole Jumalata. Ihminen on kadottanut sielunsa ja yrittää turhaan parantaa yhteiskuntaa. Turhaan surmaa hän kuninkaita, valmistaa kapinoita, vallankumouksia, laatii lakeja — parannuskeinoa ei ole.

IV Eräillä sukupolvilla, kuten esim. nykyisellä, on merkillinen tehtävä maailmanhistoriassa. Niinkuin apinat istuvat he nuotion ääressä metsässä ymmärtämättä ylläpitää tulta uusilla risuilla. Pian täytyy heidän se jättää ja vaeltaa edelleen — arvatenkin kaaokseen, valtakuntaan, jonka Siionin vuorena on Bedlam.[1] Mutta käykin selville, ettei maailma olekaan tehty syötävästä ja juotavasta, sanomalehtireklaameista, kullatuista vaunuista, prameudesta ja koristeista; ei, se on kokonaan toisista aineksista, Vanhat roomalaiset, niinkuin Suetonius heitä kuvaa, turmeltuneet, lavertelevat kreikkalaiset Rooman keisarikunnan rappeutumiskaudella — meillä on useampi kuin yksi esimerkki, elkää lisätkö enää niiden lukua! Sankariudetta, — ei jäliteltyä, hervotonta sankariutta — ilman julkilausuttua tahi mykkää tunnetta, että ihmisen elämässä on jotakin jumalallista, että hänen historiansa todella on ijäisyyden vertauskuva — ei Roomaa olisi ollutkaan; se se juuri oli, mikä loi vanhan Rooman, vanhan Kreikan ja juutalaisten valtakunnan. Apinat vain räpyttelevin silmin loikovat nuotion ääressä, jota he eivät kykene ylläpitämään uusilla puilla; he sanovat, että se kyllä on palava puittakin, tahi, voi, he sanovat sen ijäksi sammuvan: se on surullinen näky.

V. Lukemattomat ihmiset ovat kuolleet; kaikkien ihmisten täytyy kuolla; — meidän kaikkien viimeinen lähtömme tapahtuu tuskan tulisissa vaunuissa. Mutta kurjaa on, säälittävää, täytyä elää tietämättä miksi; kovaa on tehdä työtä mitään ansaitsematta; olla sydämestä ja sielusta väsynyt, veltto, koko elinaikansa kuolla hitaasti vangittuna kuuroon, kuolleeseen, loppumattomaan "hoida itsesi!" -periaatteeseen, ikäänkuin Phalaris-härän loihdittuun, rautaiseen vatsaan! Moinen on ja on alati oleva sietämätöntä Jumalan luomille ihmisille.

VI. Emme voi vaeltaa millään nykyisen elämän julkisella valtatiellä, emmekä edes kaukaisimmalla sivupolulla kohtaamatta ihmistä tahi inhimillistä pyrintöä, joka ei ole kadottanut ijäisyyden ja totuuden toivoa ja kohdistanut toivoaan ajalliseen, puolittain tahi kokonaan väärään, pettävään. Kunnianarvoisa parlamentinjäsen valittaa, että Yorkshiren verankutojat väärentävät tuotteitaan. Taivas, itse paperi, jolle kirjoitan, on nähtävästi suureksi osaksi valmistettu hyvästi silitetystä kalkkiseoksesta ja tekee kirjoittamiseni hankalaksi! On onnen kauppa, jos nykyään enää voi saada todella hyvää paperia — jotakin todella huolellisesti tehtyä työtä, etsittäköön mistä tahansa, haavemaailman korkeimmalta huipulta aina alhaisimpaan, loihdittuun jalustaan saakka.

Katsokaamme esim. tuota suurta, seitsemän jalan korkuista hattua, jota kuljetetaan pitkin Lontoon katuja ja jota ystäväni Sauerteig syystä kyllä pitää varsin tärkeänä englantilaisena merkillisyytenä. "Suokoon Jumala," sanoo hän, "että se olisi korkein huippu, minkä Englannin petkutusala voi saavuttaa ja josta sen jälleen täytyy kääntyä alaspäin!" — Hattujentekijä Lontoon Strand'illa sijoittaa näet — sen sijaan että valmistaisi parempia huopahattuja — suunnattoman, 7 jalkaa korkean paperihatun pyörille, antaa miehen ajella sillä pitkin katuja ja toivoo *täten* saavuttavansa menestystä. Hän ei ole *yrittänyt* tehdä parempia hattuja, niinkuin maailma häneltä vaatii ja mitä hän terävällä älyllään arvatenkin voisi tehdä, vaan hän käyttää koko uutteruutensa saadakseen meitä uskomaan, että hän on tehnyt parempia hattuja! Myöskin hän tietää, että petkuttaja nykyaikana on tullut jumalaksi. Elä naura hänelle, lukijani, tahi elä ainoastaan naura. Hän on lakannut olemasta naurettava; hänestä koituu nopein askelin surkuteltava.

Tässä on pahan varsinainen tyyssija; yleisen yhteiskunnallisen syöpähaavan keskusta, tuon taudin, joka uhkaa kaikkia nykyajan oloja kauhistavalla kuolemalla.

VII. Inhimillisissä oloissa ei nykyään kiertele tervettä elämänverta, vaan ikäänkuin inhoittavaa, rikkihappoista mustetta, joka syövyttää, kuluttaa ja uhkaa turmella kaiken; nykyajan meluava yhteiskuntaelämä on sähköistä ja todenteolla ja totisesti pirun riivaamaa! Sillä sanalla sanoen mammona ei ole jumala, vaan piru, ja vieläpä hyvin halveksittava pahahenki. Seuratkaa vain uskollisesti paholaista, silloin voitte olla varmat siitä, että joudutte hänen valtoihinsa — minne muualle voisittekaan joutua?

VIII. Harvat historian tahi muinaistarujen kertomuksista lienevät merkillisemmät kuin muhamettilainen legenda Mooseksesta ja asujamista Kuolleen meren rannikoilla. Asfalttijärven rannoilla asui voimakasta kansaa, mutta tämä heimo oli — niinkuin me kaikki olemme taipuvaisia tekemään — unhoittanut Luonnon sisällisen totuuden ja tottunut petollisuuteen ja pintapuolisuuteen ja he olivat joutuneet varsin kurjaan tilaan, niin, he olivat paljoa syvemmän järven äyräillä kuin Kuollut meri. Silloin suopea taivas lähetti heidän luokseen profeetta Mooseksen julistamaan varoituksen sanoja, joista olisi saatu kylliksi parannuskeinoja. Mutta ei! Kuolleen meren rannoilla, asujat eivät, niinkuin melkein aina on laita, kun raaka sukupolvi tulee sankarien ja profeettojen kanssa tekemisiin, huomanneet Mooseksessa mitään hyvää. He kuuntelivat häntä vastahakoisesti, vieläpä pilkaten ja ivaten; hänen puheensa "väsyttivät" heitä ja he julistivat pitävänsä häntä petkuttajana, niin, joutavana lavertelijana. Moisen käsityksen saivat nämä ihmiset Kuolleen meren rannoilla Mooseksesta ja he väittivätkin, että hän luultavasti oli petkuttaja ja aivan varmasti ikävystyttävä jaarittelija.

Mooses lähti pois koko maasta, mutta Luonto ja sen ankarat totuudet jäivät jälelle. Kun hän seuraavalla kerralla tuli heidän luokseen, olivat ihmiset Kuolleen meren rannikoilla "kaikki muuttuneet apinoiksi." Ne istuivat puissa, irvistelivät mitä luonnollisimmalla tavalla, jaarittelivat järjettömyyksiä ja pitivät koko maailmaa suurena "humpuukina"! Maailma *oli todella tullut* tyhjäksi varjoksi näille apinoille, jotka sitä semmoisena pitivät. Niin he vielä tänäkin päivänä istuvat ja lavertelevat; ainoastaan jokaisena sabbattina herää heissä, luulen minä, hämärä, vaistomainen muisto entisyydestä ja silloin he tylsin katsein tuijottavat asioiden ihmeelliseen, hämärään järjestykseen — kaikki on heille käsittämätöntä, he itse ja maailma — ja räikeällä örinällä tahi naukunalla he silloin tällöin ilmaisevat ihmettelyään — tuon suurimman ja surullisimman ihmetyön vuoksi, mitä ihmisen tahi apinan äly koskaan voi käsittää! He eivät ajallaan käyttäneet sielujaan ja ovat senvuoksi ne kadottaneet. Nyttemmin he pyhittävät sabbattiaan vain siten, että rääkyen istuskelevat puissa ja muistelevat hämärästi, että heilläkin joskus oli sielu.

Oletko, oi vaeltaja, koskaan kohdannut moisia luontokappaleita vaelluksellasi? Minusta näyttää, että varsinkin meidän aikoinamme semmoisia on ylen runsaasti.

IX. Jos ihmisissä oleva tosi ja jalo, heidän ihanteensa, ovat kadonneet eikä mitään muuta ole jälellä kuin räikeä itsekkyys ja ahneus, niin eivät he voi elää, ja kohtalo, koko maailman äiti, tuomitsee heidät armotta kuolemaan. Tällöin ihmiset keksivät itselleen helpon ja mieluisan syömä- ja juomafilosofian ja sanovat syömisen ja märehtimisen hetkinä, joita he nimittävät mietiskelyhetkiksi: "Sieluni, ole iloinen, onhan sangen hyvä, että olet korpin sielu," ja usein, ennenkuin aavistavatkaan, tietävät valmistautua, joutuvat he jo hajoamisesta johtuvien tuskien valtaan!

X. Mutta kuitenkin on vahinko, että sielumme ovat kadonneet. Meidän täytyy vielä kerran varmasti etsiä ja löytää ne jälleen, muutoin käy meille joka suhteessa hullusti. Joku määrä sielua on ehdottomasti tarpeeseen, jos mieli suojella ruumista peloittavalta häviöltä — mätänemästä suolan puutteessa. Tunnemme ihmisiä, joilla on ollut kylliksi sielua säilyttämään ruumista — ja heidän viittä aistiaan mätänemästä ja — säästämään suolaa. Tunnemme tämmöisiä ihmisiä ja — kansoja.

XI. Vaaditaan siis *todistus* Jumalan olemassa olosta? *Todistettava* Jumala! Pieninkin elävistä olennoista pyrkii todistamaan itselleen korkeimman, ijäisen olemassaoloa, toisin sanoen, se pyrkii, kun asiata oikein katselemme, pääsemään selville ja omistamaan itselleen — tuota korkeinta, ijäistä, *jossa se elää*, työskentelee ja on!

XII. Sinä et tahdo mitään salaisuuksia, et mitään salaisia oppeja; sinä tahdot vaeltaa maailmasi läpi siinä auringonvalossa, jota itse nimität totuudeksi tahi sen käsilyhdyn valossa, jota minä sanon advokaattilogiikaksi — sinä tahdot "selittää" kaikki, tehdä kaikesta itsellesi "tiliä" — muutoin et usko mitään? Niinkö, vieläpä tahdot koettaa nauraa sille? Jokainen, joka tunnustaa käsittämättömän, kaikkialla läsnäolevan, salaisen maailman olemassaolon, joka on kaikkialla, jalkojemme alla, ympärillämme, käsiemme välissä, jolle koko maailman avaruus on temppelinä ja temppelipappina ja samalla myös keittiönä ja navettana, on sinun silmissäsi houkkio, mielipuoli mystiko; hänelle sinä säälivästi hymyillen tarjoot lyhtyäsi ja alat loukattuna ja suuttuneena kiljua, jos hän sitä potkasee? — Mies parka! Eikö lehmäsi vasikoi? Eikö härkäsi siitä? Ja sinä itse, etkö olekaan syntynyt? Etkö tulekaan kuolemaan? "Selitä" minulle kaikki tämä, tahi tee jompikumpi seuraavasta kahdesta asiasta: poistu typerine jaaritteluinesi johonkin kaukaiseen, yksinäiseen paikkaan tahi, mikä olisikin parempi, heitä pois tyhmät ajatuksesi ja itke — ei sitä, että ihmettelyn aikakausi on ohitse ja että Jumalan maailma on kadottanut ihanuutensa ja tullut jokapäiväiseksi, vaan sitä, että sinä tähän saakka olet ollut tuulenpieksäjä ja likinäköinen sanansaivartaja.

XIII. Järjestelmällisyys, joka yhäti pitää katseensa omaan napaansa kiinnitettynä ja toivon ja pelon sekaisella tuskallisella kiihkolla kysyy itseltään: Olenko oikealla vai väärällä tiellä? Tulenko autuaaksi vai joudunko kadotukseen? mitä on *tämä* itse asiassa muuta kuin uusi, rajaton itsekkyyden ilmaus, joka, vaikka onkin rajaton, ei siltä aina ole taivaallinen! Veljeni, koeta niin pian kuin mahdollista kohottaida kaikkea tätä ylemmäksi. "Sinä olet väärällä tiellä; sinä luultavasti joudut kadotukseen." Pidä sitä tosiasiana, totuta itsesi siihen ajatukseen, jos sinä olet *mies*. Vasta silloin on sinua ympäröivä maailma oleva sinulle alamainen, ja keskiyön synkästä lammista on silloin koittava ikuinen aamusarastus, joka on valaiseva tukalan polkusi yli kaikkein toiveittesi, kaiken pelkosi ja antava taivaallisen Memnoninsoitannon kaikua sydämessäsi.

XIV. Voi, vähimmin tuottelias kaikista kuolevaisista on alakuloinen haaveilija. Vaikkapa myönnämmekin, että hän on vilpitön eikä tahallaan meitä petä, niin — mitä hyvää hänessä on? Eikö hän alati esiinny täällä loppumattoman epätoivon opettajana ja hervottoman, sairaloisen kykenemättömyyden perikuvana? Hänen hyveensä on etupäässä semmoista, joka jokaisella lihassyyllä tuntee oman arvonsa! Moinen hyve on sairaloista, siitä tuntuu kuin olisi se lasista, joten se ei uskalla antaa itseään koskettaa eikä hievahtaakaan paikaltaan. Se ei voi saada mitään aikaan — korkeintaan alituisella, huolekkaalla hoidolla pitää itsensä hengissä.

XV. Itsensä tutkiminen on pettämätön sairauden oire, joko se sitten on parantumisen enne tahi ei. Sairaloinen hyve tavallisesti kuluttaa ja kalvaa itseään katumuksessa ja pelvossa, tahi, mikä on vielä pahempi, esiintyy rehennellen, turhamaisena ja puheliaana. Molempiin ilmiöihin on itserakkaus syynä, tahi hyödytön "taaksepäin-katseleminen" jo kulkemamme tien mittaamista varten, vaikka toki ainoa tehtävämme on uupumatta pyrkiä eteenpäin ja edistyä matkalla.

Jos jollakin inhimillisen elämän alalla, niin toki sen sisimmällä ja lähimmin elämää koskevalla, nimittäin siveellisellä, on hyvä, että on kokonaisuutta ja itsestään tietämättömyyttä, mikä juuri osottaa, että siveelliset tunteet ovat oikeita. Vapaa, järjellinen tahto, joka asuu meissä sekä meidän kaikkeinpyhimmässämme, olkoon todella vapaa, ja toteltakoon sitä kuin jumaluutta, mikä onkin sen oikeus ja sen pyrkimys. Todellinen kuuliaisuus on alati mykkä.

XVI. Ihminen on lähetetty tänne, ei epäilemään, vaan tekemään työtä; ihmisen päämääränä — niin on aikoja sitten kirjoitettu — on toiminta, ei ajatteleminen. Täydellisessä tilassaan oli kaikki ajatteleminen vain toiminnan kuva ja innostava symbooli, ja filosofiaa oli olemassa vain runouden ja uskonnon muodossa. Ja kuitenkin, miten voidaan sitä tässäkään vaillinaisessa muodossa välttää, miten tulla toimeen ilman sitä? Ihminen seisoo ikäänkuin luonnon keskipisteessä; hänen pienen pieni aikamääränsä on osa ijankaikkisuudesta, hänen kädenlaajuinen tilansa on rajattomuuden ympäröimä. Miten voisikaan hän olla itseltään kysymättä: Mitä minä olen? Mistä minä tulen? Minne olen kerran joutuva? Ja miten voi hän näihin kysymyksiin saada muuta vastausta kuin pintapuolisia, vaillinaisia viittauksia, jommoisia olemme tottuneet kuulemaan äidiltä, kun tämä koettaa saada uteliasta, tietämätöntä lastaan rauhoittumaan?

Metafysiikan sairaloisuus on niinmuodoin alati kestävää. Kaikkina aikoina täytyy näiden kysymysten kuolemasta ja ijäisestä elämästä, pahuuden alkujuuresta, vapaudesta ja välttämättömyydestä alati uusissa muodoissa sukeltaa esiin, ja yhäti täytyy aika ajoin toistaa yritys saada luoduksi meille selvä suunnitelma maailman avaruudesta. Mutta alati ikävä kyllä menestyksettä, sillä miten voisikaan ajallinen, katoova laatia tyydyttävän ja täydellisen selityksen ijäisestä, äärettömästä?

XVII. Sinä et tarvitse mitään "uutta uskontoa," ei myöskään ole todenmukaista, että tulet semmoista saamaan. Sinulla on jo enemmän "uskontoa," kuin sitä osaat käyttää. Tiedäthän tänäpänä kymmenen sinulle annettua velvollisuutta, sinä näet hengessä *kymmenen* asiata, jotka *pitäisi* tehdä, *yhden* verosta, jonka todella *teet*! Täytä toki yksi niistä, se on itsestään selvästi osottava sinulle kymmenen muuta, jotka voidaan ja täytyy suorittaa. "Mutta entäs tuleva kohtaloni?" Niin, tuleva kohtalosi! Tuleva kohtalosi näyttää minusta, sillaikaa kun teet sen tarkemmaksi kysymykseksi — varsin arveluttavalta. En usko, että se tulee olemaan hyvä! Eikö jo pohjoismaiden Odin lukemattomia vuosisatoja sitten, historian aamusarastuksessa, opettanut meille, vaikka hän oli vain "pakanaraukka," ettei pelkurilla ole eikä voi olla hyvää kohtaloa, ei mitään turvasatamaa missään, paitse alhaalla Helassa, synkän yön valtakunnassa! Pelkurit ja hylkiöt ne himoitsevat huvia ja nautintoa, mutta kammovat surua ja tuskaa. Tässä ja tulevassakin maailmassa ovat pelkurit semmoisten luontokappaleiden heimona, joka on luotu ainoastaan kartettavaksi ja halveksittavaksi. Muuhun he eivät kelpaakaan, muuta he eivät ansaitse. — Odinia korkeampi ja suurempi olento on tullut tänne maailmaan opettamaan meille suurempia asioita kuin Odin.

Veljeni, sinun täytyy rukoilla itsellesi *sielua*; sen saavuttamiseksi täytyy sinun taistella ikäänkuin elämä ja kuolema olisi kysymyksessä. Voita sielusi takaisin! Tiedä, ettei "uskonto" ole *ulkonaista* lääkettä, vaan oman itsesi, oman sielusi sisällinen herääminen, ja ennen kaikkea — elä enää puhu minulle "uskonnosta" eikä "uusista uskonnoistasi!"

XVIII. Sangen totta on mitä muuan viisas meille opettaa, ettei "epäilyä voida poistaa millään muulla keinoin kuin työllä." Ottakoon senvuoksi se, joka vaivaloisesti pimeydessä tahi hämärässä hapuilee eteenpäin innokkaasti rukoillen, että pimeys vaihtuisi päivänkoittoon, myöskin huomioonsa tämän toisenlaatuisen ohjeen, joka minusta on niin äärettömän arvokas. *Täytä velvollisuutesi, joka on sinua lähinnä*, ja jonka tiedät velvollisuudeksi! Seuraava velvollisuutesi on silloin oleva paljoa selvempi ja helpompi täyttää.

XIX. Oi veljeni, meidän täytyy kaikin voimin saada sielumme ja omatuntomme hereille, meidän täytyy vaihtaa turhat puuhamme rehelliseen työhön ja kiviset sydämemme eläviin, lihasta luotuihin sydämiin. Silloin käy meille selväksi — ei yksi tehtävä — vaan loppumaton sarja velvollisuuksia, jotka ovat täytettävät. *Täytä* niistä ensimmäinen, niin on toinen jo näyttävä selvemmältä ja oleva helpommin suoritettavissa; toinen, kolmas ja kolmastuhannes ovat silloin tuleva meille mahdollisiksi suorittaa.

XX. Hurskautta, ylevää mieltä, joka meitä innostaa pyrkimään taivaaseen, ei voida saavuttaa eikä "oppia" uutterimmallakaan katkismuksen-luvulla eikä saarnojen kuuntelemisella. Voi, ei toki! Kokonaan toisilla keinoilla — etupäässä hyvän, väsymättömän esimerkin avulla, odottamalla oikeata mielentilaa ja oikeata hetkeä, jolloin tuo ihme tapahtuu, toisin sanoen "Jumalan armo" meissä vaikuttaa, voi pyhä henki vaikuttaa sielusta sieluun. Miten sanomattoman monin verroin tehokkaammin kuin kokonainen kirjasto jumaluusopillisia teoksia vaikuttaa joskus mykkä teko: jumalaapelkäävän, hurskaan, jalon isän tahi äidin katse? — — — — — — — — — — — — — — — — —

Täytyy todella hämmästyä sitä sammuneiden aatteiden paljoutta ja vaihtelevaisuutta, joka nykyään, joskus uhkaillenkin, ahdistelee ihmisparan järkeä vaatien uskoa. Laumoittain, melulla ja pauhinalla saapuu niitä järkipahasen kimppuun ja ne esiintyvät, ikäänkuin olisivat täysin eläviä, elinkykyisiä aatteita.

XXI. Tuota laimeata deismiä, joka nykyään täällä Englannissa on enimmin levinnyt uskonto, ei kyllin nopeasti voida maailmasta karkoittaa. Mitä on semmoisen ihmisen oikea olemus, ihmisen, joka vetotaudintapaisella kiihkolla taistelee teoreettisen, kaikkialla vertauskuvana esiintyvän jumalan ja sen palveluksen puolesta, mutta muutoin ajatuksissa, sanoissa ja töissä, esiintyi hän sitten missä tahansa, elää ikäänkuin hänen uskontojärjestelmänsä olisi vain kohtelias lausetapa ja hänen teoreettinen jumalansa vain kaukainen epäjumalankuva, jonka kanssa hänellä mieskohtaisesti ei ole mitään tekemistä?

Sinä narri! *Ijankaikkinen* ei ole mihinkään määrättyyn paikkaan rajoitettu kuva; Jumala ei ainoastaan ole siellä, vaan myöskin täällä, tahi sitten ei missään. — Hän on hengityksessäsi, ajatuksissasi ja teoissasi, ja sinä olet viisas, jos sen aina muistat. Jollei Jumalata olekaan, niinkuin narri sydämessään sanoo, niin jatka vaan ulkonaisesti hurskasta elämätäsi ja huulilla rukoilemistasi, pysy edelleenkin ahnaana, petollisena ja ontossa, viekkaasti mietityssä pintapuolisuudessasi, johon tämän maailman mammona sinut johtaa; mutta jos Jumala *on olemassa*, sanon minä, silloin — varo itseäsi! Ja yhtäkaikki, oli miten tahansa, mitä olet sinä? Ateisti vaeltaa väärillä teillä ja kuitenkin on hänessä, kuten näemme, hiukkanen totuutta. Sinuun verrattuna on hän totuudessa, sillä sinä, onneton kuolevainen, elät kokonaan valheessa, *olet* kokonaan valetta.

XXII. Voitteko kuvitella, että joku ihminen kehoittaisi lähimmäisiään uskomaan Jumalaan, jotta yläluokka luopuisi etuoikeuksistaan ja Manchesterin työväki rauhallisesti pysyisi kutomakoneittensa ääressä? Moinen ajatus on hassumpi kuin mikään reklaamijulistus, jota nykyään kuljetetaan tangon nenässä väkirikkailla kaduillamme! Ystäväni, jos kerran saat uskon Jumalaan, niin olet huomaava, että etuoikeudet, Manchesterin työmiesmetelit, kykenemättömät parlamentit, häilyvät ministeristöt, hurjin yhteiskunnallinen sekasorto, niin, koko maapallomme tuleen leimahtaminen ovat sinusta sivuseikkoja uskoosi verrattuina.

XXIII. Ihminen, joka rehellisesti ryhtyy työhön, ja koko sielullaan siihen syventyy, saa aina jotakin toimeen. Sanoohan Dante, että itse Saatana oli kunnioitettava olento verrattuna noihin "kultaisen keskitien" enkeleihin — semmoisia on meidän päivinämme ylen runsaasti — jotka eivät olleet uskollisia eikä kapinoivia, vaan ainoastaan ajattelivat omaa vähäpätöistä itseään. Danten helvetissä olivat juuri ryhdittömät, kaikkeen taipuvat ihmiset tuomitut kauheimpaan rangaistukseen: non han speranza di morte, heillä ei ollut kuoleman toivoakaan; vaan olivat he vaipuneet tylsään, elämän ja kuoleman väliseen tilaan ja loassa ja kärpästen kiusaamina täytyi heidän ijäti uinailla ja kärsiä — "yhtäpaljon Jumalan kuin Jumalan vihamiehen halveksimina." —

XXIV. Oikeastaan ei ole mitään niin peräti halveksittavaa ja samalla niin inhoittavaa kuin puolinainen roisto, joka ei ole tosi eikä petollinen, joka ei koskaan elämässään ole tehnyt eikä puhunut totta — sillä hänen sielunsa elää pimeydessä, sen kissansilmät eivät kykene näkemään totuutta — ja kuitenkaan ei moisella ihmisellä ole rohkeutta suorastaan pettää tahi valehdella, vaan kuluttaa hän koko elämänsä totuuden ja valheen yhteen sekoittamiseen saadakseen siitä, muka, syntymään jotakin uskottavaa, hyväksyttävää.

XXV. Varmaan on vielä koittava päivä, jolloin jälleen tiedetään mikä voima on puhtaassa, kohtuullisessa elämässä, miten jumalallinen on häpeän puna nuorilla ihmisposkilla, miten ylevä, terveellinen, välttämätön — eikä yksin naisille, vaan jokaiselle ihmiselle — tämä nykyään unhoitettu velvollisuus on. Jollei semmoista päivää tulisi, silloin, tiedän myös, on paljon muuta jäävä tulematta. Ylevä mieli, kiitollisuudentunne eivät myöskään enää palaa, sankarimainen silmän ja sydämen puhtaus, jalo, hurskas urhoollisuus, jotka voisivat parantaa meidät ja pronssiin ja vernissaan turvautuvan aikakautemme, miten voisivatkaan ne tällöin enää palata?

XXVI. Joka tapauksessa olemme selvillä siitä, että, — ei perkeleen palveluksessa saavutettu oppi, vaan vakava päätöksemme luopua moisesta palveluksesta tekee meidät miehekkääseen toimintaan soveliaiksi. Meistä koituu miehiä, ei irstailujen eikä väärien ilojen meille tuottamien pettymysten kautta, vaan siten, että tulemme selville siitä, miten ahtaiden rajojen sisälle koko tämä elämämme on supistettu, miten mieletöntä on toivoa kuolemattomalle sielullemme tyydytystä tämän katoovaisen maailman lahjoista ja rikkauksista, että ihmisen täytyy itse auttaa itseään, ja vihdoin, ettei tuskien ja kärsimysten voittamiseksi ole muuta keinoa kuin työ ja toiminta. Miehuus alkaa silloin, kun me jollakin tavoin saamme aikaan aselevon välttämättömyyden kanssa; se alkaa myös, kun meidän, niinkuin useimmat tekevät, täytyy mukautua välttämättömyyteen; *hilpeästi* ja *toivorikkaasti* se alkaa ainoastaan siinä tapauksessa, että olemme tehneet sovinnon välttämättömyyden kanssa ja täten todella päässeet voitolle ja tunteneet olevamme vapaita.

XXVII. Miksi moinen hengästynyt kiire ansaitsemaan rahaa? Minä en ole joutuva helvettiin, vaikk'en ole ansainnutkaan rahaa! — On myös olemassa toinen helvetti, on minulle sanottu.

XXVIII. Lukijani, vieläpä kristillinen lukijani, miksi itseäsi nimität, onko sinulla käsitystä taivaasta ja helvetistä? Pelkäänpä, ettei sinulla sitä ole. Niin usein kun nämä sanat pyörivätkin kielellämme, on useimmilla meistä kuitenkin niistä hämärä, tarumainen, tahi ainakin puoleksi tarumainen käsitys, joka on kuin haihtuva vertaus, kuin vähäpätöinen kaiku.

Ja yhtäkaikki maksaa kylläkin vaivan kerta kaikkiaan tulla selville siitä, etteivät ne ole vertausta, ei tarua eikä tarumaista, vaan ijankaikkinen, korkein tosiasia! "Nykyaikana ei missään ole palavaa rikkijärveä, helvetissä ei ole sisilialaista eikä muutakaan tulikiveä," sanot sinä? No niin, vaikkei olisikaan palavaa tulikivijärveä! Usko se eli ole uskomatta, miten tahdot; pidä kernaasti uskoasi voittona, joka vie sinut korkeammalle kehitysasteelle, ja avaa sinulle laajemmat näköpiirit. — Kaikki tuo, koko helvetinkäsite, on kadonnut — tahi ei kadonnut — usko siinä suhteessa mitä tahdot. Mutta että jotakin ijankaikkista, jolla on käytöllistä merkitystä, *ijankaikkista* sanan matemaattisesti tarkassa merkityksessä, olisi kadonnut tahi voisi kadota jonkun ihmisen elämästä, sitä ei sinun tule uskoa! Oi veljeni, eikö pelon, toivon, säälin ijankaikkisuus ole jonakin hetkenä kieltämättömänä ja kuvaamattomana sinulle paljastunut? Eikö koskaan sisimmässä sydämessäsi ole kaikunut ääniä rajattomista ijäisyyksistä, yliluonnollisten, ikuisten valtamerien kohinaa? Eikö koskaan? Voi, silloin ei sinussa vallitse vapaamielisyys, vaan eläimellisyys! Ijäisyys on varmempi kuin mikään muu tosiasia. Mutta ainoastaan *ihmiset* voivat sitä tuntea; vain pesiään rakentavat majavat, verkkoja kutovat lukit ja korpin ja ketun petoeläinheimot eivät sitä tunne! —

Englannin kansa käyttää vielä usein puheessaan sanaa: helvetti, mutta ainoastaan vaivoin onnistui minun saada selville, mitä se sillä tarkoittaa. Helvetti merkitsee tavallisesti rajattomasti peljättyä ja kammottua paikkaa, joka herättää ihmisessä kauhistusta ja kammoa, niin että hän koko sielustaan ponnistelee, jottei tarvitsisi joutua sinne. Inhimillisen sivistyksen historiaa tutkiessamme huomaamme, että helvettikäsite aikojen kuluessa on muuttunut, mikäli uskonnolliset ja muut käsitteet ovat kehittyneet, joten eri aikojen ja kansojen mielipiteet suuresti eroavat toisistaan.

Kristityt pelkäävät helvettiä syystä, että vanhurskas tuomari voi tuomita heidät syyllisiksi. Vanhat roomalaiset taasen — luulen minä — pelkäsivät, ei niinpaljon itse Plutoa, josta he eivät suuriakaan välittäneet, vaan kunnottoman, siveydettömän, eli, niinkuin sana heidän kielellään varsinaisesti merkitsi, *epämiehekkään* käytöksen tahi elämän rangaistusta. Mutta mitä, jos asiaa perusteellisesti tarkastamme, mitä nykyajan sielu todella rajattomasti pelkää? Mitä se katselee täydellisellä toivottomuudella? Mitä on nykyajan helvetti? Epäröiden ja hämmästyksellä lausun sen: nykyajan helvetti on — *epäonnistumisen* pelko; pelätään, etteivät yritykset onnistu, ettei ole menestystä rahaa, kunniaa tahi jotakin muuta maailman numeroilla merkittävää arvoa — etupäässä rahaa — kokoonhaaliessa! Eikö tämä olekin varsin merkillinen helvetti?

Niin, se on *varsin* merkillinen. Jollei meillä ole "menestystä," mitä hyötyä on meistä silloin? Olisi parempi, ettemme lainkaan olisi syntyneet.

Moinen helvetti on tietenkin kotoisin mammonanpalveluksen evankeliumista, jolla myös on vastaava taivaansa. Sillä nykyajan lukemattomien haavekuvien joukossa on todellakin yksi ainoa todellisuus; on *yksi* tosiasia, jonka otamme vakavalta kannalta — ainakin tarkoitamme sillä täyttä totta — rahanansio. Ja Jumala olkoon kiitetty, että meillä edes on mammonanpalvelus, edes joku asia, jonka otamme vakavalta kannalta! Jouten olo, toimettomuus on pahinta mitä on olemassa, työttömyys yksin on toivotonta — ryhdy todenteolla työhön jollakin alalla, niin opit vähitellen tekemään melkein mitä tahansa. Työssä piilee loppumaton toivo, vaikkapa työskennelläänkin vain rahanansion vuoksi.

Todella, täytyy myöntää, että mammona-evankeliumimme kautta nykyään olemme tulleet omituisiin johtopäätöksiin. Me sanomme elävämme yhteiskunnassa ja yhtäkaikki noudatamme käytännössä mitä täydellisintä eristämis- ja eroittamisjärjestelmää. Elämämme ei ole molemminpuolista avustamista, vaan pikemmin naamioittu sotatila, "rehellisen kilpailun," "vapaan kilpailun" j. n. e. nimeen verhottu, jatkuva, molemmanpuolinen vihamielisyys. Olemme peräti unhoittaneet, että inhimilliset olennot voivat olla *muissakin* suhteissa toisiinsa kuin "ostajan ja myyjän;" näytämme luulevan, että "puhtaalla rahalla maksu" selvittää ja vapauttaa kaikista muista velvollisuuksista ja sitoumuksista.

"Nälkää näkevät työmieheni?" vastaa rikas tehtaanomistaja. "Olenhan rehellisesti maksanut heidän työnsä; olen suorittanut heille viimeiseen penniin palkan, josta keskenämme olemme sopineet. Mitä on minulla enempää tekemistä heidän kanssaan?" Niin, mammonanpalvelus on surkea evankeliumi. Kun Kain itsekkäistä syistä oli surmannut veljensä ja häneltä kysyttiin: "Missä on veljesi?" vastasi myöskin hän: "Olenko minä veljeni vartija? Enkö ole veljelleni maksanut palkkaa, jonka hän ansaitsi?"

Oi sinua, loistossa ja ylellisyydessä elävä kaupparuhtinas, sinä kuuluisa, nautintoja etsivä ylimys, eikö olekaan muuta menettelyä veljensä surmaamiseksi kuin Kainin raakalaisnuija? "Hyvä ihminen lupaa jo paljon paljaastaan ulkonäöllään ollessaan matkakumppaninamme vaelluksella tämän elämän läpi." Voi häntä, jos hän unhoittaa lupauksensa, koettaa uskotella, ettei ole semmoisia antanutkaan. Kaikki "lupaukset" ja siveelliset velvollisuudet, joita ei tuomioistuimen edessä voida todistaa, ovat tyhjiä, tehottomia, siveellisesti tylsistyneen ihmisen mielestä, joka on paatunut eläimellisen aistillisuutensa palveluksessa; hänen mielestään helvetti ja "rahanpuute" ovat samoja käsitteitä. Hänet voidaan pakoittaa maksamaan rahoja — mutta ei mitään muuta.

En koko menneisyyden historiassa ole kuullut Jumalan taivaan alla olevasta yhteiskunnasta, joka turvautuisi moiseen siveysoppiin, enkä luule että semmoista tulevaisuudessakaan tulee olemaan. Maailman avaruus ei ole luotu semmoisten periaatteiden mukaan, se on luotu peräti toisin. Ihminen tahi kansa, joka semmoista uskoo, vaeltaa pahaa aavistamatta askel askeleelta eteenpäin — me tiedämme kyllä minne. Luulen, että viimeisen kahden vuosisadan kuluessa on jumalaakieltävä hallituksemme melkein tyystin kuluttanut loppuun kiinteän maaperän, joka meillä kerran oli, ja vapisten ja onnettomina seisomme nyt, — mutta toivokaamme, että olemme valmiit peräytymään — pohjattoman kuilun partaalla.

Sillä siitä, jota me sanomme ateismiksi, johtuu niin monta muuta "-ismia" ja erehdystä ja valhetta, joista kukin tuo lisää kurjuutta mukanaan. — *Sielu* ei ole kuoreen suljettua ilmaa. *Kaikkivaltias Luoja* ei ole kelloseppä, joka kerran aikojen alussa rakensi suuremmoisen kellonsa, koko rajattoman maailman, ja nyt vain istuu lepäämässä ja katselee sen käyntiä! Ei suinkaan. Mutta siitä luulosta johtuu ateismi, siitä johtuu, kuten sanoin, monta muuta "ismia," joiden lopputuloksena on orjamainen mateleminen, urhoollisuuden vastakohta, kaiken pahan alkujuuri ja -syy.

Niinkuin ihminen, joka ei koskaan ole nähnyt äskenmainittua alkuainetta lasiputkeen suljettuna ja niinmuodoin on valmis kieltämään sen olemassa oloa, samaten pitää moni kaikkivaltiasta kelloseppää varsin epävarmana, epämääräisenä käsitteenä, jonka olemassa olon voi kokonaan kieltää — ja samalla paljon muuta — Jumala yksin tietää, miten paljon muuta! Sillä usko Häneen, Näkymättömään, Käsittämättömään, Kaikkivaltiaaseen, joka näkee kaikki tekomme, kaikki kärsimyksemme, on kaiken uskon perusta. Jos Hänet kielletään tahi, mikä pahempi, tunnustetaan ainoastaan huulin ja rukouksia kirjasta höpisemällä, mitä uskoa jää silloin jälelle?

Muuan toht. Alisonin kertomuksista Skottlannista teki meihin syvän vaikutuksen. Köyhä, irlantilainen leski, jonka mies oli kuollut eräässä Edinburghin sairaaloista, oli kaiken, välttämättömimmänkin elannon puutteessa ja kulki kolmen lapsensa kanssa hyväntekeväisyyslaitoksesta toiseen apua anomassa. Hän ei mistään saanut apua — hänet osotettiin laitoksesta toiseen, ei kukaan häntä kuullut; vihdoin hän sortui nälkään ja puutteeseen ja kuoli lavantautiin. Likaisessa kujassa levisi tauti, niin että 17 henkeä kuoli siihen. Sydän säälistä väristen kysyy ihmisystävällinen lääkäri: "Eikö tämän leskiraukan auttaminen olisi ollut suorastaan *säästäväisyyttä*? Hän sai lavantaudin, joka vaati 17 uhria joukostanne!" — Merkillinen tapaus todellakin. Kurja, avuton irlantilainen leski kääntyy lähimmäisiinsä, ikäänkuin huutaen: "Katsokaa, minä näännyn ravinnon puutteeseen! Auttakaa toki minua! Olenhan sisarenne. Sama Jumala on minutkin luonut — teidän täytyy minua auttaa!" — He vastaavat: "Ei, se on mahdotonta; sinä et ole sisaremme." Mutta hän *todistaa* sisaruutensa: sama tarttuva tauti vie hautaan kaikki 18. He olivat todella hänen veljiään, vaikka sen kielsivät! Ovatko ihmiset koskaan vajonneet syvemmälle — hautaan — todistusta noutamaan?

Sillä tässä, samoinkuin monessa muussakin tapauksessa, on kaikki mitä rikkaat arvelevat olevansa velvollisia tekemään köyhien veljiensä puolesta sisältynyt "osto- ja myynti"-periaatteeseen: "hoitakoon kukin itsensä," "se on mahdotonta," j. n. e. "Sinä et ole sisaremme — onko sinulla siitä edes todistuksen oirettakaan? Tässä ovat *meidän* todistuksemme: lukkomme; ne todistavat epäämättömästi, että raha-arkkumme ovat meidän, ja ettei sinulla ole niiden kanssa mitään tekemistä. Mene matkaasi! Se on mahdotonta!" — Niin, mitä pitäisi meidän sitten oikeastaan tehdä? kuulen usean lukijoistani tokasevan. Ei mitään, ystäväni, niinkauvan kun ette ole saaneet takaisin sielujanne. Siihen saakka ovat kaikki asiat "mahdottomia." Kunnes se tapahtuu, en voi pyytää teitä edes ostamaan parin pennin edestä ruutia ja lyijyä, niinkuin vanhat spartalaiset olisivat tehneet, ja ampumaan tuon köyhän, irlantilaisen lesken muitta mutkitta kuoliaaksi. *Sekin* on teille "mahdotonta." Ei ole mitään muuta neuvoa jälellä kuin että hän todistaa sisaruutensa kuolemallaan ja tartuttaa teihin lavantaudin. Seitsemäntoista teistä, jotka kuolleena lepäävät laudalla, ei enää voi kieltää, että tuo nainen todella oli samaa lihaa ja verta kuin tekin, ja se kenties pehmittää muutamien eloonjääneiden sydämet.

"Mahdotonta." On muuan kaksijalkainen, höyhenillä varustettu otus, joka, jos sen ympärille liidulla vedetään ympyrä, ei mitenkään voi astua ulos piiristä, ikäänkuin kohtalon rautamuuri sitä pitäisi vankina, ja se kuolee nälkään, vaikka sen lähellä on yltäkyllin ravintoa — ympyrän ulkopuolella. Saman otuksen voi myös lihoittaa kuoliaaksi. Tämän kaksijalkaisen nimi on — hanhi, ja kun se on hyvästi ruokittu, tehdään siitä hanhenmaksapasteijia, jota moni pitää herkkunaan!

XXIX. Mimmoisia narreja me olemme! Miksi me liuvumme polvemme verille, lyömme rintoihimme ja rukoilemme yöt päivät mammonaa, joka, vaikka tahtoisikin meitä kuulla, ei kuitenkaan voi antaa meille mitään? Sillä edellyttäkäämme, että tuo kuuro jumala kuulisi rukouksemme ja muuttaisi kullatun kuparimme puhtaaksi kullaksi ja tekisi kaikista rikkautta ja ylhäisyyttä tavottelevista, nälkäisistä onnenonkijoista huomispäivänä Rothschildeja ja Howardeja, niin mitä hyötyä meillä siitä olisi? Emmekö jo ole tämän ihmeellisen maailman kansalaisia, me näemme linnunradan lukemattomat maailmat kaikessa loistossaan ja kuitenkin me kiistelemme, riehumme, vieläpä tartumme toistemme kurkkuun voittaaksemme lisää vähäpätöisen maakaistaleen (useimmiten ainoastaan sen arvon rahassa) ja kuitenkaan ei suurintakaan näistä maatiluksista voida eroittaa kuusta, lähimmästä taivaankappaleesta?

Narreja me olemme maa-alueinemme, me kaivamme ja aherramme kuin kastemadot maan mustassa povessa, sen sijaan että ihailisimme taivaan loistavia tähtiä — niistä emme iloitse emmekä tahdo niihin tutustua. Tuleeko meidän antaa sterlinkipuntien, jotka olemme sijoittaneet Englannin pankkiin tahi joita teeskentelemme omistavamme, pimittää meiltä nuo aarteet, joiden omistajiksi me kaikki täällä "Jumalan kaupungissa" olemme syntyneet?

XXX. Miten monta meistä voidaankaan verrata valkoiseksi maalattuun hautaan — ulkoapäin näyttää monikin upealta ja sirolta, mutta sisusta on täynnä kauhistusta, epätoivoa ja kuolleitten luita! Rautaiset tiet tulisiivin kiitävine vaunuineen yhdistävät mantereiden kaikki sopukat keskenään, rantasillat lukemattomine upeine laivoineen pakoittavat valtameret nöyriksi palvelijoiksemme, miljoonia käsivarsia — sekä lihaksista että metallista — on työssä vuorten huipuilta aina syvälle maan sisuksiin, vieläpä meren pohjalle saakka, uupumatta jatkuu työ ja voittaa, alistaa kaikki ihmisen palvelukseen ja kuitenkaan ei ihminen siltä tule onnelliseksi, tyytyväiseksi. Hän on valloittanut maapallon, asuinsijansa ja perintönsä, ja hänellä ei ole tästä voitosta mitään siunausta, mitään hyötyä.

Se on surullinen tosiseikka! Sivistyksen korkeimmilla kehitysasteilla täytyy 9/10 ihmiskunnasta taistella villi-ihmisen, ihmissyöjän kiihkeätä taistelua, taistella nälkää vastaan! Valtakunnat ovat rikkaat ja mahtavat, ne kasvavat ja kehittyvät vuosi vuodelta — kehittyvät korkeammalle kuin koskaan ennen, mutta niiden asujamet ovat köyhiä — köyhempiä kuin koskaan ovat olleet, heiltä puuttuu sekä sisälliset että ulkonaiset menestymisehdot, heiltä puuttuu uskoa, tietoa, rahaa, leipää.

XXXI. Nykyajan nopeasti edistynyt teollisuus liian nopeasti kasvavine rikkauksineen ei tähän saakka ole ketään tehnyt todella rikkaaksi. Se on loihdittua rikkautta, joka ei vielä kuulu kenellekään. Tahdon kysyä: kenen meistä on se rikastuttanut? Voimme tuhlata tuhansia siihen, missä ennen tulimme sadoilla toimeen, mutta mitään hyvää emme niillä saa aikaan. Rikkaissa ja köyhissä näemme ylevän toimeliaisuuden ja kunnollisuuden asemasta turhaa ylellisyyttä ja nautinnonhimoa tahi sitten kykenemättömyyttä ja köyhyyttä. Elämällämme on upeat kehykset, mutta elämisen taidon olemme unhoittaneet. Tuo rikkaus on loihdittua, kukaan meistä ei voi sitä omistaa. — Useat ihmiset syövät hienoja ruokia ja juovat kalleita viinejä. Mitä hyötyä heillä siitä on, voivat he itse sanoa ja heidän lääkärinsä voivat sen myös sanoa. Mutta millä tavoin on, jollemme ota lukuun heidän vatsatautejaan, heidän tilansa ja toimeentulonsa sen kautta parantunut? Ovatko he tulleet paremmiksi, kauniimmiksi, vahvemmiksi, uljaammiksi? Ovatko he edes tulleet, kuten sanotaan, "onnellisemmiksi"? Ovatko he tyytyväisiä maailmamme oloihin ja ihmisiin? Ei suinkaan! Ihmiset katselevat toisiaan vihamielisesti, epäluuloisesti. Ja olot, pumpulitavaroita ja rautateoksia lukuunottamatta, eivät ole lainkaan semmoisia, kuin ihmiset tahtovat. Sekä työnantajan että hänen kurjuutta kärsivien työmiestensä yli lepää nykyään kirous.

XXXII. Myöskin eräs toinen asia, jonka nykyajan ihminen usein saa kuulla, ansaitsee huomiotamme. Sanotaan: yhteiskunta on olemassa omaisuuden suojelemiseksi. Lisätään tavallisesti, että onhan köyhälläkin "omaisuutta": hänen työnsä (työkykynsä) sekä markan tahi kolmen markan päiväraha, jonka hän työllään ansaitsee. Totta kyllä, ystäväni, "omaisuuden suojelemiseksi"; sangen totta: jos vain tahtoisitte teroittaa mieleenne seitsemännen käskyn, olisivat "ihmisten oikeudet" hyvästi turvatut. "*Sinun ei tule varastaa, sinulta ei varasteta*": siinä vasta olisi oiva yhteiskunta. Platon tasavalta ja Moren "Utopia" eivät sille vetäisi vertoja. Kun jokainen ihminen saa kohtuullisen palkan työstään ja ansioistaan, ei kukaan enää tule valittamaan, ja hätä ja puute ovat katoova maapallolta. Silloin on omaisuuskin oleva suojattu!

Mitä on omaisuutesi? Pergamenttiasiakirjasi, vaiko kukkarosi, jota säilytät taskussasi? Siinäkö on arvokas omaisuutesi? Onneton veljeni, köyhistä köyhin veljeni, minulla ei ole mitään arvopapereita, kukkaroni on laiha ja köykäinen ja yhtäkaikki on minulla omaisuutta, kokonaan muuta omaisuutta. Minulla on ihmeellinen, elävä henki, jonka kaikkivaltias Jumala on puhaltanut sieramiini. Minulla on tunto, ajatuksia ja jumalallinen kyky elää ja toimia, ja senvuoksi on minulla oikeuksia, esim. oikeus rakkauteesi, jos sinua rakastan, huolenpitoosi, jos sinua tottelen — merkillisiä oikeuksia, joista vielä nytkin usein puhutaan saarnastuolista, vaikka melkein käsittämättömällä kielellä. Ja nämä oikeudet ulottuvat rajattoman etäälle, aina ijankaikkisuuteen! — Markka päivässä, kolme markkaa päivässä, tuhannen markkaa päivässä — sitäkö sinä sanot omaisuudekseni? Minä en anna sille sanottavaa arvoa; ja yhtävähän kaikelle, mitä sen avulla voin saada. Sillä, niinkuin äsken sanoin, mitä kaikki tuo merkitsee? Ihminen, kulki hän sitten rikkinäisissä jalkineissa tahi ajeli joustavissa nelivaljakon vetämissä vaunuissa, tulee joka tapauksessa matkansa perille. Sokrates käveli avojaloin tahi puukengissä ja tuli kuitenkin onnellisesti perille. Ei häneltä kysytty jalkineita eikä hänen tulojensa suuruutta, vaan ainoastaan hänen työtään. — Omaisuutta, veljeni? Onhan ruumiini omani koko elinaikani. Ja minun laiha rahakukkaroni, tuo mitätön ja arvoton, jota taskuvarkaat, murhamiehet ja keinottelijat orjamaisesti tavoittelivat: se oli minun, oli heidän — ja nyt se on sinun, jos tahdot sen varastaa. Mutta Jumalan minulle antama sieluni, olentoni ja kykyni ovat *minun* enkä anna niitä kenenkään varastaa. Sanon niitä omikseni enkä sinun omiksesi; tahdon niitä varjella ja voimieni mukaan niillä työskennellä: Jumala on ne minulle antanut ja perkele ei ole niitä minulta riistävä. Voi, ystäväni, yhteiskunnalla on varsin monta tarkoitusta, joita ei ole helppo edes luetella.

On varma, ettei yhteiskunta koskaan, millään aikakaudella ole estänyt ihmistä tulemasta siksi, miksi hän voi tulla. Sysimustasta neekeristä voi koitua Toussaint L'Ouverture,[1] murhanhimoinen, kolmesorminen peto, eikä koko keltaihoinen Länsi-india voi sitä estää. Sinä et mitenkään voi estää minua tulemasta, miksi minä *voin* tulla. Ja senkin suhteen miksi voisin tulla, on minulla suuria vaatimuksia sinuun nähden — vaikkei aika ole sopiva niiden esittämiseksi. Omaisuuden suojaamiseksi? Yhteiskuntapahasen täytyy turvautua kaikenlaatuisiin temppuihin olemassa olonsa turvaamiseksi nykyään, kun yksinomaan rahalliset kysymykset liittävät ihmisiä yhteen. Neuvomme yhteiskuntaa, ettei se enää lainkaan puhu olemassa olonsa tarkoituksista, vaan todenteolla, käyttää kaikki voimansa siihen, että koettaa pysyä elossa. Se on parasta mitä se voi tehdä. Se saa olla varma siitä, että niinpian kun se yksinomaan tarkoittaa omaisuuden suojaamista, se myös on kadottava kyvyn siihen ja kaikkeen.

XXXIII. Rikkauden ensi hedelmä — semminkin rikkaina syntyneillä — on se, että ihminen oppii uskomaan siihen, sen voimaan ja melkein salaa, että hänellä muuta uskoa onkaan. Ja vähitellen hänestä koituu kurja rikkauden orja, silmänpalvelija.

XXXIV. Minäkin tunnen mammonan, Englannin pankin, luottojärjestelmän, työn ja liikenteen suunnattoman merkityksen sekä hyväksyn ja ihmettelen niitä. Mammona on kuin tuli — palvelijoista hyödyllisin, mutta herroista peloittavin. Nykyajan kiihkeässä taistelussa pääoman ja köyhälistön välillä ei tavallisesti "ritarillisuus" tule kysymykseen. Mutta väärillä keinoilla saavutettu voitto onkin itse asiassa tappio. Minä sanon: voittajien tarvitsee vain koota kaatuneiden vihollisten päänahat, niin ovat he täydellisesti Choctaw-intiaanien tapaisia — ritarillisuus ja todellinen voitto eivät merkitse mitään. Eikö siis teollisuuden johtajissa ja taistelijoissa ole hituistakaan jalomielisyyttä? Eivätkö he tunne mitään muuta onnea ja autuutta kuin täysinäisiä raha-arkkuja? Kauneus, järjestys, kiitollisuus, uskolliset ihmissydämet eivät siis ole minkään arvoisia ja kurjuus, työlakot, viha ja epätoivo, jos niitä vain seuraa puoli miljoonaa puntaa kullassa, ovat siis paremmat? Onko helvetin kirous ja puoli miljoonaa kultarahoja tyydyttävä korvaus taivaan siunauksesta? Eikö taivaallisen siunauksen levittämisestä olekaan mitään hyötyä, kunhan vain ansaitaan runsaasti kultaa? Jos niin on, niin julistan minä tehtaanomistajalle ja miljoonamiehelle, että hänenkin aikanaan täytyy kadota näyttämöltä; hänkään ei ainaiseksi ole syntynyt olemaan "maailman herrana" ja — sitten seuraa hänen vuoronsa tulla sorretuksi, kahlehdituksi ja heitetyksi maailman synnynnäisten orjien joukkoon! Me emme enää tarvitse Choctaw-intiaaneja, jotka eivät vähitellen voi jalostua ritareiksi. Ylevä maapallomme ei tahdo semmoisia suosia ja vihdoin se ei lainkaan enää ole heitä suvaitseva!

Sillä hyvyydessään väsymätön taivas lähettää maailmaan yhä uusia sieluja, jotka samoinkuin heidän edeltäjänsä kaikkina aikoina eivät anna mitään arvoa kultarahoille semmoisinaan. Ja tämmöisiä sieluja ei onneksi ole yksi; niitä on useita ja tulee aina olemaan, paitse siinä tapauksessa, että jumalat päättävät tuomita maailmamme nopeaan, kauhistavaan häviöön. Ja näitä valiosieluja, sankareita, vapauttajia ja voimakkaita Simsoneja koettaa kurja Delila-maailmamme kietoa pauloihinsa, riistää heiltä voiman ja silmien valon ja sokeina pakoittaa heitä raatamaan maailman polkumyllyssä! Senvuoksi ovatkin ylevät sielut varsin tyytymättömiä nykyiseen maailmaan. Ja itse Byroninkin täytyy lopultakin tulla mielipuoleksi moisissa kurjissa oloissa ja kieltäytyä tottelemasta maailmaa. Ylevät sielut inhoovat ja vihaavat maailman vääryyttä, sen kullattua raakuutta, sen arvottomia keltaisia kultakolikoita.

XXXV. Raha on jotakin ihmeellistä. Miten ihmeellisiä mukavuuksia se meille tuottaakin ja tulee tuottamaan, mutta samalla se saa aikaan suunnattomia häiriöitä, se pimittää ihmisen käsitteitä, niin, suuressa osassa ihmiskuntaa se kokonaan lamaa, kuolettaa kaiken siveellisen tarmon, kaikki ylevät tunteet. "Omaisuuden suojaaminen", sen, mikä on "minun" — merkitsee useimmille ihmisille rahojen suojelemista, — rahojen, joita, vaikka ne suojelisin tuhannella lukolla, kaikkein vähimmin voin sanoa, *omikseni* ja jotka eivät edes ansaitse, että niitä sanon omikseni! Tuota tyhjää käsitettä "raha" pidetään kaikkialla pyhänä, sitä suojellaan lukoilla, kahleilla ja hirsipuilla, kun taas se, mitä käsite edustaa, huolettomasti nakataan koirien syötäväksi.

XXXVI. "Ihmisten tulisi lakata rahoja kunnioittamasta. Mitä siis kaikki ihmiset harrastavat? Onhan muuan piispa lausunut, ettei kristinusko voi pysyä pystyssä, jollei hän saa pistää taskuunsa vähintäin 4,500 punnan vuosituloja. Ihmisten, muka, tulisi lakata rahaa rakastamasta? Semmoista ei tapahdu, ennenkuin tuomiopäivä on käsissä!" — Niinkö? Ei, minä en ole samaa mieltä. Luulen, etteivät taivaan vallat vielä ole päättäneet hävittää maailmaamme. Ja odotan luottamuksella, että me pian tulemme saamaan kunnioitusta ansaitsevan vähemmistön, joka yhä on lisääntyvä ja jolla on korkeampiakin pyrintöjä kuin raha. Tuo pieni vähemmistö on kasvamistaan kasvava, kunnes se uutena "maailman suolana" on levinnyt kaikkiin maanosiin. Moinen kristinusko, joka ei voi tulla toimeen ilman 4,500 punnan tuloja, on väistyvä syrjään paremman, jalomman tieltä, joka ei moisia summia kaipaa. Etkö tahdo liittyä pieneen vähemmistöömme, sinäkin? Etkö ennenkuin tuomiopäivänä? No niin, silloin ainakin teet sen, sekä sinä että koko suuri enemmistö olette sen tekevä!

On todella ihanaa nähdä miten mammonan raaka yliherruus kaikkialla horjuu; kaikkialla näemme sen kuolemanoireita tahi sen — kääntymisen oireita.

XXXVIII. Tiedän, että olisin varsin itserakas toivoessani, että millään saarnoillani saisin mammonanpalveluksen kumotuksi tahi että ihmiset vähemmän rakastaisivat kultakolikoitaan tahi enemmän sieluraukkojaan — saarnasin miten hartaasti tahansa! Mutta on olemassa *muuan* saarnaaja, joka saarnaa vakuuttavasti, ja vähitellen on saava kaikki kääntymään. Hänen nimensä on kohtalo, jumalallinen kaitselmus ja hänen saarnansa on tapausten ehkäisemätön kulku. — Tosin ottaa kokemus peloittavan suuret oppirahat, mutta se onkin kaikkia opettajia etevämpi.

XXXVIII. Ihmiselle, joka tekee työtä, joka koettaa, joskin ra'alla tavalla, saavuttaa menestystä työlleen, tulee meidän rohkaisten ja auttaen huutaa: "Tervetuloa! Sinä olet meidän miehiämme, sinusta me pidämme huolta!" Mutta tyhjäntoimittajalle, joka tuhlaa aikansa — teki hän sen miten "hupaisella" tavalla tahansa ja oli hänellä miten paljoa todistuksia hyvänsä — emme lausu ystävällistä tervehdystä, vaan sanomme: "Me emme sinua kaipaa; olisit pysynyt siellä, missä olit; sinusta ei meillä ole hyötyä. Todistuksesiko? Niin, ne ovat vanhoja; niiden ulkonäkö herättää kunnioitusta, ne ovat kellastuneita, tomuisia. Kyllä mekin kunnioitamme vanhuutta, vanhoja tapoja ja laitoksia. Vanhat todistuksesi, — niin, jos vertaamme niitä graniittikallioon, Jumalan maailman peruskiveen, ovat vallan uusia. On paras, että panet todistuksesi talteen ja rauhassa menet kotiisi. Tahtoisimme täydestä sydämestä sinut pelastaa, mutta semmoinen kuin nyt olet, tomuisine todistuksinesi, kevytmielisine huvituksinesi, ken voi sinut pelastaa kohtalon tuomiosta? Seuraa neuvoamme; katso, eikö sinullekin löydy työtä Jumalan ihanassa maailmassa, etkö sinäkin voi löytää sopivaa työalaa, velvollisuuksia. Etsi, ponnistele todenteolla ja innokkaasti, sillä vastauksesta riippuu *olemassa olosi tahi häviösi*! Paina mieleesi tuo ikivanha totuus, joka nykyään, enemmän kuin koskaan, koskee kaikkia meitä: Sille, joka ei *tee työtä*, ei täällä maailmassa ole tilaa."

XXXIX. Mammonanpalvelus on anastanut ainakin osan tehtävästä, jonka luonto on antanut ihmisille, ja se pyrkii anastamaan yhä enemmän valtansa lisäämiseksi. — Mutta on olemassa ala: laiskuus, jonka kanssa luonto ei tahdo olla tekemisissä. Rahan "teko" on todellisuudessa *työtä*, sillä työllähän rahaa ansaitaan.

XL. Sudet, kuten tiedämme, kolmesta syystä kulkevat laumoittain. Ensiksi ne rakastavat seuraa ja vaeltavat mielellään suurissa parvissa; toiseksi ovat ne pelkureita — yksinäinen susi ei rohkene ahdistaa ketään; kolmanneksi ovat useimmat sudet niin heikkonäköisiä, etteivät ne yksin löydä tietään. Sudet ovat todella niin heikkonäköisiä, etteivät ne huomaa mitään eroa taivaallisen valon ja kirkkaan tinatuopin välillä: molemmat huikaisevat niiden silmät sietämättömän kirkkaalla valollaan.

Miten hämmästyttävästi susien kaltaisia ovatkaan ihmisrotuun kuuluvat olennot! Ihmisetkin rakastavat seuraa ja elävät kernaasti laumoittain; toiseksi pelkäävät hekin yksinäisyyttä eivätkä tahdo elää yksinään; kolmanneksi ja ennen kaikkea ovat he melkein sokeuteen saakka heikkonäköisiä.

XLI. Mutta onko ihmisten joukossa niin vähän ajattelijoita? Niin, rakas lukijani, perin harvat ihmiset ajattelevat, ja sepä juuri onkin onnettomuus! Tuskin yhdellä tuhannesta on tyydyttävä ajatuskyky; tehottomaan haaveiluun ja jälittelyyn sekä käyttämään kauniita sanoja, siihen he kyllä pystyvät! Ihmiset kyllä katselevat ympärilleen, mutta harvat heistä todella *näkevät* silmillään. Tällä tavoin on maailmastamme koitunut sekasortoinen, peloittava polkumylly ja jokaisen ihmisen elämäntyö on niin toivottomasti sotkeutunut naapurin velvollisuuksiin, että molemmat joutuvat häiriöön. Ja sokeuden, petollisuuden ja eripuraisuuden henki, jota syystä kyllä sanotaan perkeleeksi, on yhä vielä toiminnassa joukossamme ja toivoo (jollei olisi vastustuspuoluetta, joka Jumalan avulla sen on masentava) pääsevänsä täydelliseen yliherruuteen täällä.

XLII. Miten vähän ihminen tuntee itseään! Aesopin taruissa kerrotaan miten kärpänen istui vaununpyörän kehällä ja huusi: Kas, mimmoisia tomupilviä minä saan syntymään! Purppuraan puetut hallitsijat kruunuineen ja valtikoineen ovat usein kamaripalvelijansa komennettavissa, ja vaimojensa ja lastensa oikuista riippuvia; perustuslaillisissa valtioissa taasen riippuu hallitsijan tahto sanomalehdentoimittajien "johtavista" kirjoituksista. Elä siis sano: minä olen sitä tahi tätä, minä teen sitä tahi tätä. Sillä sitä sinä et tiedä; tapaukset ohjaavat sinua, etkä sinä tapauksia.

XLIII. Lukemattomat ovat silmänkääntäjätemput, joita *tottumus* meille tekee ja joilla se sokaisee silmämme; ihmeteltävin näistä on kenties se, että se saa meidät vakuutetuiksi siitä, että ihmeellinen tavan takaa toistuessaan lakkaa olemasta ihmeellistä. Totta kyllä — täten me voimme elää, sillä ihmisen täytyy sekä työskennellä että ihmetellä ja tässä tapauksessa on tottumus lempeä kasvatusäiti, joka ohjaa holhokkejaan oikealle tielle, mitä heidän tulee kulkea. Mutta se on myös hellä, ylen hellä kasvatusäiti — eli oikeammin sanoen, me olemme houkkioita, jos ja kun me mietiskelynkään avulla emme vapaudu harhaluuloistamme. Tuleeko minun suurimmalla välinpitämättömyydellä katsella *ihmettä*, vain siitä syystä että olen nähnyt sen toistuvan kaksi, kaksisataa tahi kaksimiljoonaa kertaa? Ei ole olemassa mitään, yhtävähän luonnossa kuin taiteessakaan, mikä oikeuttaisi moisen menettelyn, edellyttäen etten ole vain työkone, jolle ajatuskyvyn ihana Jumalanlahja ei ole arvokkaampi kuin höyrykoneelle höyry — keino, välikappale, jonka avulla kudotaan pumpulia ja ansaitaan rahaa ja rahan arvoisia tuotteita.

XLIV. On omituista miten mielettömästi ihmissukuun kuuluvat olennot ummistavat silmänsä selvimmille tosiseikoille ja tylsinä, muistamattomina, vallan huolettomina elelevät täällä ihmeiden ja kauhujen keskellä. Mutta ihminen on ja on aina ollut tyhmyri ja laiskuri, joka paljon kernaammin on taipuva tuntemaan ja märehtimään kuin ajattelemaan ja punnitsemaan. Ennakkoluulot, joita hän väittää, vihaavansa, ovat hänen ainoa lainlaatijansa. Tapa ja tottumus kuljettavat mielin määrin häntä kaikkialle, mihin vain tahtovat. Annettakoon auringonnousun, niin, maailmanluomisen tapahtua *kaksi kertaa peräkkäin, niin lakkaa se ihmisten mielestä olemasta ihmeellinen ja ihmeteltävä.

XLV. Voisiko olla olemassa mitään ihmeellisempää kuin todellinen, kieltämätön henki-ilmestys? Samuel Johnson[1] toivoi koko elinikänsä, että kerran saisi nähdä haamun, kummituksen — mutta se ei hänelle onnistunut, vaikka hän oleskeli yökausia synkissä hautaholveissa ja koputteli lukemattomia ruumisarkkuja. Hassu miesparka! Eikö hän siis koskaan heittänyt silmäystä — sekä sielun että ruumiin silmällä — häntä ympäröivän elämän miljooniin ihmisolemuksiin? Eikö hän koskaan tarkastellut omaa "minäänsä"? Kelpo tohtori oli itse niin todellinen, väärentämätön haamu kuin koskaan voi olla, ja hänen kerallaan, hänen ohitseen kulki enemmän kuin miljoona haamua — sekä tulevia että meneviä — Lontoon kaduilla. Vielä kerran sanon: poista kokonaan ajan käsite; kokoo, kohdista hänen 60 ikävuottaan yhtä moneksi sekunniksi — mitä oli hän silloin muuta kuin haamu, tuo kunnon, oppinut tohtori? Mitä olemme me muuta kuin haamuja? Emmekö ole henkiä, joille on annettu ruumis, joten olemme tulleet näkyväisiksi olennoiksi? Emmekö me kohta jälleen muutu ilmaksi ja katoa näkyvistä, haihdu jäljettömiin? Tämä ei ole mitään korupuhetta — se on puhtaasti tieteellinen tosiasia: me synnymme tyhjästä, saamme muodon ja ruumiin ja tulemme olennoiksi; meidän ympärillämme on, samoinkuin todellisen haamunkin ympärillä, ijankaikkisuus, ja ijankaikkisuudessa ovat sekunnit vuosia, eoneeja.

XLVI. Meillä on *onnesta* seuraava, narrimainen käsitys: me arvostelemme maallista kohtaloamme oman itserakkaan mittakaavamme mukaan, joka, mielestämme, täyttää oikeutetut vaatimuksemme. Ikäänkuin olisi moinen huoleton elämä palkan maksu, ansioittemme palkinto, josta ei edes kannata kiittää eikä valittaa. Ainoastaan sitä mikä nousee tämän tasakannan yli, pidämme todellisena onnena; jos siitä taasen puuttuu jotakin, on se mielestämme kurjuutta. Mutta muistakaamme, että olemme itse arvostelleet omia ansioitamme sekä miten paljon pimeyttä jokaisessa meistä on. Onko näin ollen ihmeteltävää, että vaakakuppi niin usein mielestämme kallistuu *väärälle* puolelle ja että niin moni tyhmyri huutaa: "Kas sitä, miten kurjan palkan olen saanut! Miksi kohdellaan minun tapaistani kelpo miestä niin peräti huonosti?" — Sanon sinulle, tyhmyri, syynä siihen on yksinomaan suunnaton itserakkautesi — kaikki suuret ansiosi ovat *kuviteltuja*, peräti *arvottomia*. Otaksu, veikkoseni, että ansaitsisit hirsipuun (luultavasti sen teetkin, sitä en lainkaan epäile!) etkö silloin pitäisi "onnena," jos sinut sen sijaan tuomittaisi ainoastaan ammuttavaksi? Otaksu, että ansaitset tulla hirtetyksi nahkapaulalla ja sinä olet pitävä onnenasi, että saat kuolla hamppuköydessä. —

Merkitse siis onnenvaatimuksesi nollalla: silloin on koko maailma oleva jalkojesi juuressa. Syystä kyllä lausuikin muuan aikakautemme viisaimpia miehiä: Vasta kieltäymyksestä alkaa oikea elämä.

XLVII. Ainoa onni, johon *ihminen* aina on pyrkinyt, on se, että hän kykenee työhön, voi tehdä työtä. Ei "en voi syödä!", vaan "en voi tehdä työtä!" on aina ollut viisaitten ihmisten valitusten sisällys. Itse asiassa onkin ihmisen ainoa onnettomuus se, ettei hän voi työskennellä, ettei hän voi täyttää inhimillistä velvollisuuttaan. Katsokaa, päivä kallistuu nopeasti iltaan, elämämme päättyy pian ja on tuleva yö, jolloin ei kukaan voi työskennellä.

XLVIII. Ihmisellä on korkeampiakin pyrintöjä kuin onnen tavoitteleminen. Hän voi tulla toimeen onnettakin, ja sen sijaan tuntea itsensä täysin onnelliseksi. Näiden *korkeampien* pyrintöjen puolestahan ovat kaikkien aikojen viisaat, marttyyrit ja runoilijat taistelleet ja kärsineet, ja he ovat elämässä ja kuolemassa todistaneet, että ihmisessä on jotakin jumalallista, Jumalasta kotoisin ja että ihminen ainoastaan sen kautta saavuttaa voimaa ja vapautta. Tätä jumalallista oppia saarnataan sinullekin, ja saat kokea monta terveellistä nöyrytystä vain siksi, että ylpeytesi masentuisi ja tuo oppi tulisi sinulle selväksi. Oi, ole kiitollinen kohtalolle siitä, kärsi kiitollisena mitä vielä tulee osaksesi — se on sinulle tarpeellista, välttämätöntä; sinussa olevan itsekkyyden täytyy hävitä. Hyväätekevillä kuumetaudeilla elämä masentaa ja karkoittaa ruumiiseen piintyneen taudin ja saa täten voiton kuolemasta. Ajan kuohuvat hyökyaallot eivät sinua hukuta, vaan kantavat sinut ijäisyyden sinisille tanhuille. Elä rakasta huvia, nautintoa, vaan rakasta Jumalaa. Hänessä löydät ijäisen rauhan, joka selvittää elämäsi kaikki ristiriidat, ja ken siinä vaeltaa ja toimii, on onnellinen.

XLIX. Kaikki työ, vieläpä pumpulinkin kehrääminen, on ylevää; ainoastaan työ on ylevää, toistamme ja vakuutamme sen vielä kerran. Samaten on myös todellinen arvokkuus vaivoin saavutettavissa; ei kenellekään ihmiselle eikä kenellekään jumalalle ole elämää aijottu paljaaksi levoksi ja mukavuudeksi. Kaikkien jumalten elämä näyttää meistä ylevän surulliselta — loppumattoman taistelun innostus loppumattomia vaikeuksia vastaan. Korkein uskontomme on "kärsimyksen palvelusta". Ihmisen pojalle ei ole muuta kruunua tarjona kuin orjantappurakruunu; hän ei sitä mitenkään voi välttää.

Nämä totuudet olivat aikoinaan varsin yleisesti tunnetut, niitä esitettiin sanoin, tahi mikä parempi, jokainen sydän tunsi ne elävästi, vaistomaisesti.

Eikö *jumalankieltämisen*, niinkuin sitä sanon, koko kurjuus esiinny nykyisen sukupolven koko elämässä ja toiminnassa? Sen käsittämätön elämänfilosofia sisältyy tuohon ainoaan vaatimukseen, että — ihmisen tulee olla, niinkuin sanotaan, "onnellinen." Kurjinkin hylkiö, joka koskaan on ihmishaamussa kulkenut, on varmasti vakuutettu siitä, että hänellä kaikkien jumalallisten ja inhimillisten lakien mukaan on oikeus olla "onnellinen." Hänen toiveittensa — kurjimman hylkiön toiveet! — täytyy, muka, ehdottomasti tulla täytetyiksi. Hänen päiviensä — kurjimman hylkiön päivät! — tulee muka olla loppumatonta, tasaista nautintojen virtaa, jotakin, mikä jumalillekin on mahdotonta. Väärät profeetat saarnaavat meille: Sinun tulee olla onnellinen; sinun tulee rakastaa nautintoja ja etsiä niitä. Senpävuoksi kirkuukin kansa: Miksi emme ole saaneet nautintoja?

L. Mitä eroa on sillä oletko onnellinen vaiko onneton? Tämä päivä muuttuu niin nopeasti eiliseksi. Kaikki huomispäivätkin muuttuvat eilisiksi, ja silloin ei lainkaan ole kysymys "onnesta," vaan jostakin vallan muusta. Niin, kun surusi ja tuskasi ovat siirtyneet eilisiksi, muuttuvat ne sinulle iloksi, jos niitä tarkastat säälien omaa itseäsi. Sinä et sitäpaitse tiedä mimmoinen taivaallinen siunaus ja parantava voima niissä piilee. Sen tulet kokemaan vasta monen, monen päivän kuluttua, kun olet tullut viisaammaksi!

LI. Jos ylevä sielu voitossa ja onnessa tulee kymmenen kertaa kauniimmaksi, koska se tällöin ikäänkuin sukeltaa sille kuuluvaan omaan elementtiinsä, niin tulee epäjalo sielu tällöin sensijaan kymmenen, jopa satakin kertaa rumemmaksi, inhoittavammaksi. Kaikki paheet ja heikkoudet, joita ihmisessä on, esittää nousukas meille, ikäänkuin olisi ne aurinkomikroskoopissa suurennettu inhoittaviksi irvikuviksi.

LII. Niin, ihmisluonne on niin ristiriitainen, että on kaikkina aikoina tehty havainto, että ylen runsas onni on ihmiselle vaarallisempi kuin tavallista huonompi onni, ja sadasta ihmisestä, jotka tyynesti kestävät onnettomuutensa, on tuskin yhtään, joka kykenisi kantamaan vastaavaa onnea.

LIII. Kun työpäivä on ohi, kun yö on käsissä, mitä merkitsee silloin "onni" tahi "onnettomuus" — ne ovat käsitteitä, jotka *ovat olleet*, joilla ei *ole* mitään merkitystä. Mitä merkitsee olimmeko onnellisia kuin ruokaansa sulattava Curtis, kuin nautinnosta tylsynyt epikurealainen, vaiko onnettomia kuin Job saviastiasiruineen, kuin Byron giaourinsa keralla? Mutta työmme — se ei ole ohitse, se ei ole kadonnut; työmme on jälellä, tahi kaivataan sitä, jollei sitä löydy. Lyhyt päivä hälisevine varjokuvineen, kurjine kultapaperikruunuineen on kulunut loppuun; jumalallinen, ikuinen yö tähtikruunuineen, äänettömyyksineen, totuuksineen on käsissä. Mitä olet sinä tehnyt, mitä olet saanut aikaan?

LIV. Kun ihminen on onneton, mitä tulee hänen silloin etupäässä tehdä? Tuleeko hänen nurista ihmisiä ja kohtaloa vastaan? Tuleeko hänen kaiuttaa valituksiaan ja vastalauseitaan mailla ja mantereilla?

Ei suinkaan, pikemmin päinvastoin. Kaikki siveysopit neuvovat häntä syyttämään — ei jotakuta henkilöä tahi asiaa, vaan — itseään. Hänen täytyy tunnustaa totuus, että hän, jos on onneton, aivan varmaan sitä ennen on ollut tyhmä ja järjetön. Jos hän uskollisesti olisi totellut luontoa ja sen lakeja, niin olisi alati lakejaan noudattava luonto suonut hänelle hedelmiään: menestystä ja onnellisuutta. Mutta hän seurasikin muita kuin luonnon lakeja ja senvuoksi jättää nyt hänet luonto, jonka kärsivällisyys on lopussa, avuttomana pulaan ja vastaa hänen valituksiinsa pontevalla päättäväisyydellä: "Ei! Tällä tiellä et saavuta onnea. Kulkemasi tie on, niinkuin huomaat, onnettomuuden tie. Luovu siis siitä!"

LV. Taantumisen, rappeutumisen aikoina on alati esitetty ja tullaan esittämään "valtiojärjestelmiä," uusia teoriioja. Niitä on tavallaan pidettävä luonnon perkaustyönä, luonnon, joka ei koskaan tee turhaa työtä, edistysaskeleina. Mutta ei mikään teoriia ole niin luotettava, kuin väite, että kaikkien teoriiojen, oli ne sitten laadittu miten vakavasti ja suurella vaivalla tahansa, täytyy jo itsessään olla puutteellisia, epävarmoja, vieläpä vääriäkin. Tietänethän, että maailmanavaruus, niinkuin nimikin sanoo, on *ääretön*, *rajaton*. Elä siis yritäkään loogillisen vatsasi avulla sitä sulattaa; ole päinvastoin iloinen, jos sinun onnistuu taitavasti laatimalla kaaokseen pilarin sinne, toisen tänne, estää sitä nielemästä *sinua* itseäsi. Onhan ilahduttava ja tärkeä edistysaskel sekin, että nuori sukupolvi[1] on hyljännyt epäuskon peruslauseen: *Mitä tulee minun uskoa?* ja sen sijaan intohimoisella uskolla pyrkii omistamaan itselleen Rousseaun evankeliumia.

Siunattu on toivo; jo aikojen alussa ennustettiin, että tuhatvuotinen valtakunta on tuleva, pyhä valtakunta; mutta, huomattava on, ei ole olemassa mitään huoletonta nautinnon ja rikkauden valtakuntaa, ennenkuin tämä uusi aikakausi koittaa. Elkää luottako siihen, ystäväni, että moista ikävöityä laiskurien maata, missä on pelkkää onnea, suopeutta ja missä pahekin kadottaa rumuutensa, missään on olemassa! Ihminen ei ole mikään onnellinen luontokappale; hänen nautinnonhimonsa on pohjaton. Miten voisikaan ihmisparka maailman hurjassa temmellyksessä, missä häntä lakkaamatta, ijäisesti ahdistetaan, — en sano: löytää onnea, — miten voisikaan hän *elää*, saada tukevan perustan jalkojensa alle, jollei hän varustautuisi alituisiin ponnistuksiin ja kärsimyksiin! Voi häntä, jollei hänellä sydämessään ole hurskasta uskoa, jos sana: *velvollisuus* ei hänelle merkitse mitään! Mitä yllämainittuihin toiveisiin tulee, johtuvat ne tunteellisuudesta, joka vain romaaneja lukiessa ja juhlatiloissa kykenee tuntemaan liikutusta eikä kelpaa mihinkään muuhun. Eikö tämä tunteellisuus olekin tekopyhien puheenparsien kaksoissisar, jollei se ole aivan samaa kuin ne? Ja eivätkö juuri tekopyhät, tyhjät lauseparret ole perkeleen materia prima (alkuainetta), jonka avulla kaikki petollisuus, heikkous ja paheet saavat oikean muotonsa, ja josta ei voi tulla mitään hyvää, mitään todellista? Sillä tekopyhä puhe on oikeastaan kaksinkerroin tislattua valetta, valheen korkeampi arvokerta.

Entä jos kokonainen kansa heittäytyy sen valtaan? Elämä ei ole viekkaasti mietittyä petosta eikä itsensä pettämistä, se on suuri totuus: että sinä elät, että sinulla on toiveita ja tarpeita; niitä ei mikään petos voi tyydyttää ja täyttää, vaan ainoastaan tosiasia, todellisuus. Luota vain siihen: meidän tulee turvautua todellisuuteen, joka on joko siunattu tahi kirottu riippuen siitä olemmeko viisaita.

LVI. Suurta on kaikki, mitä on olemassa, mitä on pelastunut teoriiojen ja mahdollisuuksien pohjattomista kuiluista ja on olemassa määrättynä, kieltämättömänä tosiasiana, jonka mukaan ihmiset suuntaavat tahi ovat suunnanneet elämänsä ja toimintansa. Teemme viisaasti, jos pysymme siinä, niinkauvan kun se on olemassa; vasta sitten, kun se murtuu jalkojemme alla, tulee meidän surumielin siitä luopua. Varo itseäsi vaatimasta ylen pikaisia uudistuksia ja parannuksia! Oletko ajatellut, miten suuri merkitys tottumuksella on elämässämme, miten kaikki tietomme ja työmme ihmeellisesti häilyvät tuntemattoman ja mahdottoman pohjattomien syvyyksien päällä, miten meidän koko olemuksemme on pohjaton syvyys, jonka yli tottumus on rakentanut kiinteän, kestävän kuoren?

LVII. Vapaus? Ihmisen oikea vapaus, sanonet sinä, on siinä, että hän löytää, tahi pakoitetaan löytämään oikea tie, jota hänen on vaeltaminen; että hän oppii tahi opetetaan tuntemaan mihin työhön hän todella kykenee ja sitten saa luvan, kehoitetaan tahi pakoitetaan tähän työhön ryhtymään. Siinä on hänen todellinen onnellisuutensa, kunniansa, "vapautensa" ja suurin menestyksensä, ja jollei *tämä* ole vapautta, niin en ainakaan minä muunlaisesta vapaudesta pidä lukua. Sinä et suinkaan salline ihmisen, joka nähtävästi on mielipuoli, hypätä pohjattomaan syvyyteen? Sinä loukkaat hänen vapauttaan, sinä, joka olet täysijärkinen, ja estät häntä syöksymästä surman suuhun, vaikka sinun täytyisikin panna hänet köysiin. Jokainen tyhmä, pelkuri ja narrimainen ihminen on tavallaan tämmöinen mielipuoli ja hänen todellinen vapautensa olisi siinä, että jokainen viisaampi ja järkevämpi ihminen ehkäisisi hänet väärältä tieltä ja pakoittaisi hänet kulkemaan oikeaa tietä. Oi, jos sinä todella olet holhoojani, herrani, suojelijani, piispani tahi sielunpaimeneni, jos todella olet minua *viisaampi*, ryhtyös silloin minua ohjaamaan, saakoon sydämesi säälivä vaisto sinut pitämään minusta huolta, alistaos minut sinulle kuuliaiseksi! Jos sinä tiedät paremmin kuin minä, mikä on hyvää ja oikeaa, niin — pyydän sinua Jumalan nimessä — pakoita minut sitä tekemään, vaikka sinun täytyisikin turvautua piiskaan ja käsirautoihin, ennenkuin tottelen; elä salli minun sokeasti syöksyä syvyyteen! Minulla ei ole mitään hyötyä siitä, että minua kaikissa sanomalehdissä on sanottu "vapaaksi mieheksi," jos vaellukseni päättyy kuolemaan ja tuskaan. Oi jospa sanomalehdet sen sijaan olisivat nimittäneet minua orjaksi, pelkuriksi, narriksi tahi miksi tahansa, ja osakseni ei olisi tullut kuolema vaan elämä! — — — Käsite "vapaus" vaatii uusia määritelmiä….

LVIII. Sinun "kunniasi," onneton kuolevainen, missä on kunniasi ja sinä itsekin viidenkymmenen vuoden kuluttua? Shakespearenkaan maine ei elänyt 200 vuotta kauvemmin; Homeruksen nimi on (osaksi sattuman avulla) elänyt 3000 vuotta; eikö jokainen minä ja jokainen sinä ole jo *ijäisyyden* verhooma? Lakkaa siis toki kuumeentapaisella kiihkolla hautomasta tuota kunniaasi ja, ikäänkuin hautova kana viimeisen munansa päällä, räpyttämästä siipiäsi ja kiukkuisesti sähisemästä, jos joku ihminen rohkenee tulla, sitä liian lähelle! Elä riitele kanssani, elä vihaa minua, veljeni; tee munastasi minkä parhaaksi näet ja pidä se Herran nimessä! Jumala tietää, etten sitä aijo varastaa sinulta, sillä epäilen pahasti, että se on *tyhjä muna*.

LIX. On ihmisiä, joille jumalat armossaan suovat kunniaa, mutta paljoa useammin he sen antavat vihassaan — kiroukseksi ja myrkyksi, sillä se häiritsee ja turmelee ihmisen koko sisällisen terveyden ja saa hänet huumauksiin ja raivokkaasti hyppimään, kuten olisi taranteli häntä pistänyt, kunnes — pyhimyksen loistekehä hänestä häipyy. Mitenkähän todella moni kuuluisa mies sekä moni kuuluisa nais-raukka päättäisivätkään päivänsä, jollei kuolema kesken kaikkea lopettaisi "kuuluisuutta," tahi yhteiskunta ja yleisö eivät olisi niin sokaistuja, niin tyhmiä — silloin moni odottamaton, aiheeton kuuluisuus vaipuisi odottamattomaan, aiheettomaan unhoitukseen — koko "kunnia" luhistuisi kokoon, mikä tietysti tekisi sangen kipeätä, mutta olisi myös sangen terveellistä.

LX. Ystäväni, kaikki kuuluisuus ja kaikki maine ovat kovin lyhyt-ikäisiä, narrimaisia ja valheellisia. Vain oikea *työ* yksin ja uskollisesti suoritettu velvollisuus, vain ne ovat ijäisiä, niinkuin kaikkivaltias maailman Luoja ja kaiken alku itsekin.

LXI. Sinun "voittosi"? Mies-parka, missä on sinun voittosi? Jos asiasi ei ole oikea, et ole voittanut, vaikka riemunuotiot roihuisivat pohjoisesta hamaan etelään, ja kirkonkellot pauhaisivat ja sanomalehdentoimittajat kyhäisivät "johtavia" kunniaksesi ja vaikka tuo *oikea* asia olisi ikäänkuin ikipäiviksi kätketty kuolevaisten silmiltä ja masennettuna maahan poljettu. Voittosi? Muutaman vuoden kuluttua olet pimeässä haudassa hengetönnä — kylmänä, jäykkänä, kuurona, silmitönnä, et enää kuule mitään kellojen soittoa, et näe lukea mitään sanomalehtikirjoituksia, mitkään ilotulet eivät *sinua* ilahduta. Mitä on siis moinen voitto!

LXII. Taivas, "jälkimaailma." — "Nuo köyhät skotlantilaiset bonvenantit," virkoin kerran parhaimmalla ranskankielelläni eräälle ranskalaiselle, "ils s'en appelaient à" — "à la Posterité,"[1] keskeytti hän tahtoen auttaa minua täydentämään lausetta. — "Ah monsieur, non, mille fois non![2] He vetosivat ijankaikkiseen Jumalaan, ei jälkimaailmaan! C'était differenf."[3]

VAIKENEMISEN TAIDOSTA.

I. *Vaikeneminen ja vaiteliaisuus*: Niille tulisi meidän rakentaa alttareja — jos meidän päivinämme vielä semmoisia rakennettaisiin — jotta kaikki ihmiset saisivat niitä kunnioittaa. Vaikeneminen on elementti, jossa suuret asiat kehittyvät ja muodostuvat ja vihdoin täydellisinä ja majesteetillisina ilmestyvät elämän päivänvaloon, missä ne tulevat vallitsemaan. Ei yksin Wilhelm Vaitelias, vaan kaikki suuret miehet, jotka tunnen — nekin, jotka eivät lainkaan ole olleet valtioviisaita tahi eteviä sotapäälliköitä, eivät koskaan ole laverrelleet töistä ja tuumista, joita heillä oli tekeillä. Niin, kun sinä itse joudut pulaan, kun tunnet itsesi epäröiväksi, ole *vain yksi ainoa päivä vaiti*, niin huomaat miten paljon selvemmiltä asiasi ja velvollisuutesi näyttävät huomispäivänä — miten paljon turhaa ja kelvotonta nuo uutterat mykät palvelijat lakasevat pois sielustasi, kun saavat olla rauhassa tunkeilevalta melulta! Kieli on usein, ei niinkuin muuan ranskalainen on sanonut, ajatusten kätkemistaitoa, vaan ajatusten täydellistä ehkäisemistä ja tukahduttamista, niin ettei niissä ole mitään kätkettävää. Myöskin puhe (kieli) on suurenmoista, vaan ei suurinta. Vanha sveitsiläinen sananparsihan sanoo: *puhuminen on hopeata, vaikeneminen kultaa*, mutta minä tahtoisin kernaammin sanoa: *puhuminen on ajallista, vaikeneminen ijäistä*.

Mehiläiset eivät työskentele muulloin kuin pimeydessä; ajatukset eivät työskentele paitse äänettömyydessä, ja samaten ei hyvekään ilmene eikä vaikuta paitse salattuna. Elä anna oikean kätesi tietää, mitä vasen tekee! Samoin ei sinun tule edes omalle sydämellesikään ilmaista "salaisuuksia, jotka kaikki tuntevat." Onhan häveliäisyys maaperä, josta kaikki hyveet, puhdas elämä ja rehellisyys versovat. Samaten kuin muutkaan kasvit ei hyvekään tahdo menestyä, jolleivat sen juuret ole kätkössä — auringon katseilta. Anna auringon siihen paistaa, katso vain itse salaa sitä, niin saat nähdä, että sen juuret näivettyvät, ettei ainoakaan kukka ilahduta sinua. Oi ystäväni, missä on rankaiseva käsi, joka on lyövä maahan röyhkeän ryöstäjän, joka riistää meiltä elämän ihanimmat kukat taivaallisine väreineen ja tuoksuineen — ja vahingoniloisella pilkkanaurulla osottaa meille mustaa multaa, josta kasvien juuret ovat saaneet ravintonsa?

II. Niin syvälle ulottuu salaisuuden merkitys olemassa oloomme. Siksipä ennen vanhaan äänettömyyttä palveltiinkin jumalana, sillä se on kaiken jumaluuden, ijäisen, yliluonnollisen alkuaine, samalla sekä lähde että valtameri, mistä kaikki alkaa ja mihin se päättyy.

Samassa merkityksessä ovat myös runoilijat sepittäneet "ylistyslauluja yölle," ikäänkuin yö olisi päivää jalompi, ikäänkuin ei päivä olisikaan mitään muuta kuin mitätön, kirjava huntu, joka aika ajoin levitetään yön äärettömään helmaan peittämään meiltä sen läpikuultavia, ijäisiä syvyyksiä. He ovat ylistäneet myös vaikenemista, ikäänkuin olisi se kaiken sopusoinnun ylevä sisällys ja loppusumma, sekä kuolema — se mitä me kuolevaiset siksi nimitämme — todellisuudessa kaiken elämän alku.

Moisissa vertauksissa, sillä näkymätöntähän voidaan esittää vain vertauksissa, ovat ihmiset taipuvia esittämään ja etsimään suuria totuuksia — ja kuitenkin ovat useimmat meidän päivinämme melkein kokonaan unhoittaneet totuuden. Mutta totuus pysyy silti ijäisesti totuutena ja ijäisesti tärkeänä, ja aikanaan on se jälleen uusina vertauksina teroittuva ihmisten sydämiin.

III. Jos sinulla on silmät ja sielu, niin katsele tätä käsittämättömyyden suurta, rajatonta valtakuntaa, sen meluavia ilmiöitä, häiriöitä ja ajan raivokkaita vesipyörteitä. Etkö huomaa siinä vaikenevaa, mutta ijäistä vanhurskautta ja kauneutta, jotka ovatkin sen ainoa todellisuus ja lopullisesti sitä vallitseva voima? Tämä ei ole tyhjä lauseparsi, vaan tosiasia. Kaikille eläville olennoille tunnettu painovoima ei ole varmempi tosiasia kuin tämä sisällinen totuus, jonka jokaisen ihmisen tulisi tuntea.

IV. Jos asiata oikealla tavalla punnitsemme, täytyy meidän myöntää, että turha jaarittelu on kaiken tyhjyyden, puolinaisuuden ja epäuskon alku; se on suotuisa maaperä kaikenlaatuisille vahingollisille rikkaruohoille, jotka siinä pian pääsevätkin semmoiseen valtaan, että ne tukahduttavat ja kuolettavat ihmiselämän kaikki jalommat hedelmät. Se on aikakautemme yleisimpiä tauteja, jota kaikin keinoin tulisi vastustaa. Tuossa ikivanhassa säännössä: Varo kieltäsi, sillä siitä syntyy elämäsi virta! piileekin syvää viisautta, jota nykyaikaan, joka pitää parempana kulkea pitkin matalikkoja, harvoin enää kuunnellaan. — Ihminen on itse asiassa ruumiillistunut sana; sana, jonka hän puhuu, on ihminen itse. Olemmeko saaneet silmät päähämme *nähdäksemme*, vaiko ainoastaan siksi, että kuvittelisimme ja väittäisimme että olemme nähneet? Olemmeko saaneet kielen suuhumme, jotta se totuudenmukaisesti kertoisi mitä olemme nähneet ja tunnustaaksemme ihmisen toisen ihmisen sieluveljeksi, vaiko ainoastaan siksi, että käyttäisimme sitä turhaan ääntelyyn ja häiritsevään jaaritteluun, jotta siten ikäänkuin pimeyden loihditulla muurilla estäisimme ihmistä yhtymästä ihmiseen? Sinä, jolla on tuo ihmeellinen, taivaan luoma elin, kielesi, harkitse tarkasti tätä seikkaa. Elä puhu, pyydän sinua hartaasti, ennenkuin ajatuksesi äänettömyydessä on täysin kypsynyt, ennenkuin voit esittää muutakin, kuin narrimaista, hassua laverrusta. Anna kielesi levätä, kunnes siihen muodostuu järkevä ajatus, joka sen panee toimintaan. Ajattele mikä suunnaton merkitys *vaikenemisella* on: se on rajaton, ijäinen; mikään ajatus ei sitä voi rajoittaa ja — siitä on sinulle sanomatonta hyötyä! Lopeta siis tuo kaaokseen kuuluva lavertelu, joka tylsyttää, huumaa oman sielusi ja johtaa sen itsemurhaan päättyvään häiriötilaan. Vaikenemisessa piilee voimasi. Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa; puhuminen on inhimillistä, vaikeneminen jumalallista. Sinä narri! luuletko että vaikk'ei ketään ole saapuvilla jaarittelujasi paperille panemassa, ne silti ovat vahingottomia ja kuolevat nimettömiin? Ei mitään kuole, ei mitään voi kuolla. Turha, järjetön sana, jonka lausut, on aikaan kylvetty siemenjyvä, joka on kasvava ijankaikkisesti.

V. Mitä minuun tulee, niin kunnioitan näinä yleisen äänekkään jaarittelun aikoina vaikenemista, vaikenevaa sitäkin enemmän. Jokainen suuri työ suunnitellaan vaieten — vaieten kulkevat kiertotähdet ikuisia ratojaan, niin itse jumalatkin vaikenevat! Vieläpä jokapäiväisyys ja typerä itserakkaus, jos voivat vaieta, pysyä äänettöminä, saavat verrattain kunnioitusta herättävän ulkonäön!

VI. Vaikeneminen on suurta: tulisi myös olla suuria, vaikenevia ihmisiä. Ihanaa on käsittää ja tulla vakuutetuksi siitä, ettei maailmassa mitään *arvokasta* — oli se sitten tunnettua tahi tuntematonta — *voi kuolla*. Tuntemattoman, hyvän ihmisen elämäntyö on kuin salainen, maan alla kulkeva vesisuoni, joka kätkettynäkin saa maaperän viheriöimään; se juoksee yhä edelleen, siihen liittyy toisia, suuria ja pieniä suonia; vihdoin eräänä päivänä se pulpahtaa näkyviin kirkkaana, tyrehtymättömänä lähteenä.

VII. Kirjailijalahjoja, onko sinulla niitä? Elä usko sitä; kieltäydy semmoista uskomasta! Luonto ei ole sinua määrännyt puhujaksi eikä kirjailijaksi, vaan — työhön. Tiedätkö, todellisia kirjailijalahjoja ei ole ollut kenelläkään — puhumattakaan kaikesta varjokirjallisuuteen tuhlatusta ja hukatusta "nerosta" — jolla ei alkuaan myös ole taipumusta ja kykyä monin verroin jalompaan: vaikenemiseen. Ole kernaammin epäilevä mitä kirjallisuuteen tulee. Missä oletkin, niin tee työtä, tee työtä; missä kätesi löytää tehtävää, niin tee se ihmisen eikä aaveen kädellä. Se olkoon salainen autuutesi, suuri palkintosi. Käyttäös vähän sanoja. Vaikene mieluummin, kuin puhut näinä pahoina päivinä, jolloin ihminen paljon puheen vuoksi epäselvästi kuulee toisen äänen, jolloin sydämet kaiken jaarittelun keskellä pysyvät toisilleen synkkinä ja mykkinä. "Sukkeluus" — ennen kaikkea, oi, elä ole "sukkela": ketään meistä ei ole rangaistuksen uhalla kielletty olemasta sukkelia; mutta kauheimman rangaistuksen uhalla on meitä kaikkia velvoitettu olemaan viisaita ja tosia.

Nuori ystäväni, joka olet minulle rakas ja tavallaan *tuttukin*, vaikk'en koskaan ole sinua nähnyt, enkä ikinä tule näkemään — sinä voit, mitä ei ole minulle sallittu, oppia jotakin *olemaan* ja *tekemään*, sen sijaan että puhua lörpöttelisit siitä mitä on tehty ja on tehtävä. Me vanhat pysymme semmoisina kuin olemmekin emmekä voi muuttua; te olette toivomme. Isänmaamme ja koko maailman toivo on, että kerran vielä tulee olemaan miljoonia semmoisia ihmisiä kuin nyt on aniharvoja. "Terve sinulle; seuratkoon onni askeleitasi." Oppikoon tulevat sukupolvet paremmin tuntemaan äänettömyyden sekä kaikki mitä on jaloa, uskollista ja jumalallista, ja uskomattomalla hämmästyksellä ja säälillä luomaan katseensa meidän aikoihimme takaisin.

VIII. Kirjallisuuden alalla tulemme kerran vielä siihen, että kirjailijoille maksetaan sen mukaan, kuinka paljon he *eivät* kirjoita. Leikki sikseen, eikö tämmöistä sääntöä todella olekin olemassa mitä kaikkeen kirjoittamiseen ja vielä enemmän mitä puheeseen ja työhön tulee? Ei se, mitä on maapallon pinnalla, vaan mitä näkymättömänä sen alla — juuri ja perusaine — määrää kaiken arvon. Kaikessa puheessa, joka todella on kelvollista, piilee sen paras osa — vaikeneminen. Vaikeneminen on syvää kuin ijankaikkisuus; puhe on matalaa kuin aika. Eikö se näytä omituiselta? Voi aikakautta, voi ihmistä, jolle tämä totuus, yhtä ikivanha kuin maailmakin, on tullut kokonaan vieraaksi!

IX. Tuhannen vuotta kasvaa tammi vaieten metsässä; vasta tuhantena vuonna, kun puunhakkaaja tulee kirveineen, kuuluu yksinäisyydessä äänenkaikua ja tammi ryskeellä kaatuessaan huudahtaa hämmästyksestä. Miten hiljaa istutettiin maahan tammenterho, jonka harhaileva tuuli toi mukanaan. Kun tammi varttui, rehoitti ja sai lehtipukunsa — ne olivat iloisia merkkitapauksia sen elämässä ei se äänekkäillä ilohuudoilla sitä julistanut. Ei edes äänetön katselija sitä kiittänyt. Kaikki tämä ei tapahtunut nopeasti, äänekkäästi, vaan *hiljaisuudessa*; ei tunnin kuluessa, vaan päivä päivältä, vähitellen; mitä siitä voitiin sanoa? Päivät ovat toistensa kaltaisia, sekä eilinen että huominen.

Niin on aina laita: tyhmä huhu ei lavertele siitä, mitä on tehty, vaan siitä, mikä ei ole onnistunut, mikä on laiminlyöty. Ja historiakin (joka enemmän tahi vähemmän on vain juoruihin, taruihin perustuvaa) tietää etupäässä kertoa vain mitättömiä, turhia asioita. Attilan hävitysretki, "Walther von Habenichts'in" ristiretki, Sicilian verimessu, 30 vuotinen sota: paljasta syntiä ja kurjuutta kaikkityyni; ei mitään työtä, ainoastaan työn esteitä ja sortamista. Sillä onhan yllämainittuinakin aikoina maa joka kevät viheriöinyt, sen sadot ovat kypsyneet; työmiehen käsi, ajattelijan järki eivät levänneet: siitä syystä on meillä kaikesta huolimatta tämä ihana, ihailtu, kukoistava maailmamme. Historia-pahanen kysyköön vain ällistyneenä: miten ihmeellä on *se* voinut syntyä? Varsin vähän historia siitä tietää, sen sijaan on sillä kyllä selvillä kaikki, mikä sitä on estänyt ja tahtonut tehdä mahdottomaksi. Tämä on, riippuuko se sitten välttämättömyydestä vaiko tyhmästä tahdosta, sen tapa, ja tuo omituinen lause: "Onnellinen on kansa, jonka aikakirjat ovat tyhjät," on vallan oikeassa.

X. Näin on kaikkien neron ilmenemistapojen laita, käytettiin niitä sitten totuuden etsimiseen, tahi sen jakamiseksi muille tahi todellisen tiedon syventämiseksi. Oikean työn tuntomerkkinä on aina, että se niin sanoakseni suoritetaan vaistomaisesti, tietämättä; "terveet eivät tiedä terveydestään, vaan ainoastaan sairaat."

XI. Viisaus, tuo jumalallinen lahja, jonka jokainen ihmissielu saa mukaansa maailmaan käyttääkseen sitä parhaansa mukaan, on luonnoltaan vaitelias. Sitä ei voida käsittää eikä sen ilmauksia, jotka riippuvat ihmisen muista henkisistä ominaisuuksista, sanoin selvittää; vasta sitten, kun työ on *täytetty*, voidaan sen vaikutus selvästi nähdä. Ne eivät ole luonnon ylevät vaistot, vaan halvat, alhaiset vietit, jotka saattavat ihmisen kiusaukseen sanoin paljastamaan sielunsa salaisuuksia. Jos hänellä on salaisuus, ovat sanat aina riittämättömät sen paljastamiseksi. Sanat ainoastaan estävät ja häiritsevät teon todellista ilmenemistä ja voivat lopullisesti tehdä sen kokonaan mahdottomaksi. Ei kukaan, joka maailmassa saa suuria aikaan, ole taipuva turhaan puhelemiseen. Vilhelm Vaitelias puhui parhaiten siten, että vapautti maansa; Oliver Cromwell ei loistanut kaunopuheliaisuudellaan; Goethe sanoi, että jos hän aikoi kirjoittaa kirjan, hän ei saanut siitä puhua, jos mieli teoksen onnistua.

XII. Ihmistä ja hänen työtään ei arvostella sen mukaan mitä maailma heistä arvelee; kokonaan toisin on heidän vaikutustaan arvosteltava. Vaikutus? Hyöty? — *Tehkäämme* vaan työmme; sen hedelmistä ei meidän tarvitse huolehtia. Työn hedelmät kypsyvät kyllä itsestään. Oli työn tuloksena sitten kalifin valtaistuin tahi koko Arabian valloitus, mitä se merkitsee! On aivan samantekevää, vaikka "kaikki aamu- ja iltalehdet täyttäisivät palstansa sitä ylistämällä" ja se pantaisiin muistiin historian (joka tavallaan on sanomalehtien siivilöityä sisällystä) lehdille tahi vaikk'ei sen tuloksia missään näkyisi; mitä merkitystä sillä on? Sen varsinaiset hedelmät eivät ole semmoisia. Arabian kalifinkin arvo ja merkitys riippuvat vain siitä, miten paljon hän on saanut aikaan. Jollei hän ole hyödyttänyt ihmiskuntaa, sen suurta asiaa täällä Jumalan maailmassa, niin eivät hänen voittamansa turkkilaissapelit, kultakolikot, jotka hän sulloi taskuihinsa, melu ja taistelut, joihin hän antoi aihetta, merkitse ikinä mitään — hän oli vain meluava nolla; todellisuudessa ei hän ollut mitään. — Kunnioittakaamme *vaikenemisen* suurta valtakuntaa! Sillä on suunnattomia rikkauksia, joilla tosin emme voi kerskua emmekä niitä näytellä ihmisille! Mutta useimmiten saamme sieltä lohdutusta näinä rauhattomina aikoina.

XIII. Jos korkeammalta kannalta tarkastamme asiata, huomaamme, etteivät sankariuden ajat koskaan ole tieteellisen siveysopin aikoja. Jos hyvettä voidaan tieteellisesti selvitellä, niin tulee se itsetietoiseksi, sairastuu ja alkaa yhä enemmän rappeutua.

XIV. Sisällisessä, samoinkuin ulkonaisessakin maailmassamme on vain se, mikä on koneellista, meille selvää, mutta itse voimalähdettä, elinvoimaa, emme käsitä. Meissä oleva elinvoima asustaa kokonaan sanoin ilmaistavan ajatuspiirimme ulkopuolella. Elinvoima piilee olemuksemme hiljaisissa, salaperäisissä syvyyksissä, ja siellä on työ suoritettava, kun on jotakin *luotava*, eikä koneellisesti valmistettava. Koneellinen työ on helppoa, mutta arvotonta, luominen on suurta, käsittämätöntä. Luominen johtuu pyhästä innostuksesta ja täten luotu teos on jumalallinen lahja.

Oikean "neron tulee olla salaisuutena omalle itselleenkin;" tämän vanhan totuuden todisteita näemme kaikilla aloilla, joka päivä.

XV. Miten totta onkaan, että jokainen työ, minkä ihminen tahi kansa suorittaa *tietäen* suurta tekevänsä, ei olekaan suuri, vaan pieni.

XVI. Toistamme siis vielä uudelleen: Suuri, luova ja pysyvä on aina itselleen salaisuus; ainoastaan vähäpätöinen, hedelmätön ja katoova on selvillä omasta osallisuudestaan.

XVII. Me ja ankarimmatkin meistä pidämme aivan luonnollisena, että kaikilla ihmisillä, jotka ovat tehneet jotakin, on oikeus niin äänekkäästi kuin suinkin toitottaa työnsä etevyyttä ja kehoittaa yleisöä palkitsemaan heitä siitä. "Jokainen oma torviniekkansa", tämä on tullut niin yleiseksi säännöksi, että se melkein alkaa huolettaa. — Kehu hattuasi niin äänekkäästi kuin jaksat kiljua! — Niin, kehu ensin *totuuden* mukaan, mutta jollei siitä ole apua, niin turvaudu valheellisiin ylistyksiin — niin paljon valheellisiin, että ne täyttävät tarkoituksensa, ei niin valheellisiin, ettei kukaan niitä usko — — —

Luonto ei vaadi ketään ihmistä kehumaan työtään, toimiaan eikä — hattuteollisuuttaan, niin, luonto kieltää kaikkia ihmisiä sitä tekemästä. Koko maailmassa ei ole yhtään ihmistä eikä hattutehtailijaa, joka ei tuntisi tahi olisi tuntenut alentavansa itseään kehumalla työtään ja etevyyttään ammatissaan. Hänen sisäisin sydämensä kuiskaa hänelle: "Jätä se vihollistesi tahi ystäviesi toimeksi; antaa heidän siitä puhua!" Hän tuntee olevansa tyhmä kerskailija, joka nopein askelin etenee totuudesta valhetta kohti.

Luonnon lait ovat, minun täytyy se toistaa, ikuiset ja sen hiljaista, sydämemme syvyydessä kuiskivaa ääntä ei peloittavan rangaistuksen uhalla saa olla kuulematta. Kukaan yksityinen ihminen ei itseään vahingoittamatta voi poiketa totuudesta; yhtävähän on täten miljoonan tahi 27 miljoonan ihmisen laita. Osotettakoon minulle kansa, joka kauttaaltaan on antautunut tämmöiseen, niin että jokainen sitä tekee, ei kukaan sitä paheksu, ja minä osotan teille kansan, joka huoletonna kulkee leveätä tietä omaa turmiotaan kohden.

XVIII. Autuaat ovat nöyrät, autuaat tietämättömät. On kirjoitettu: "Sinä haluat suuria asioita? Älä himoitse niitä." Elä, missä olet, mutta — elä viisaana, toimekkaana.

Sartor resartus or life and opinions of Herr Teufelsdroeckh. I. 15, 17, 18, 25, 35, 36, 38. II. 3, 4, 6, 7, 17, 30, 32, 38, 45, 47, 50, 53. IV. 3, 12, 18, 43, 44, 45, 46, 48. V. 1.

On heroes, hero worship and the heroic in history. I. 13, 34. II. 34, 39, 41, 43, 44, 55. III. 7, 9, 27, 28. V. 12.

The French revolution, a history. I. 12, 32. II. 5, 15. III. 11. IV. 42, 55, 56. V. 9, 15.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TEE TYÖTÄ ELÄKÄ JOUDU EPÄTOIVOON! ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.