DITYRAMBEJA

Verivalani vannonut oon.
En tahdosta isien, ystävien
kuin Hannibal muinen,
en suitsussa jumalain alttarien.
Minä valani vannoin
kun yöhyt ylläni synkkänä uhkas,
kun tähdet ei välkkyneet kannella taivaan,
vihan salamat viilsi vain pimeätä pintaa,
min alla purjehti pilvet.

Verivalani vannonut oon.
En kostoa vierahan, vennon heimon,
mi omaani uhkaa,
en vuorille nousta ja laaksoihin laskea,
miss’ aavoilla välkkyvi kultaiset viljat,
en polkea peltoja, tallata tarhoja
vainoojan maan.

Minä vannoin laaksoista vuorille nousta,
heimoni hyljätä, ystävät heittää,
jumalien suitsuvat alttarit jättää,
yksin taistella, kamppailla, nousta,
kuiluja, kulkea, tuskia tuntea,
korkeella kangastushuippuja nähdä,
joille aurinko purppurahehkun
kirkkaimman heittää,
joilla humisee raikkaammat tuulet.

Alla syvimmät, synkimmät kuilut,
yllä hopea-kangastus huiput.

Taivas yllä, manner alla,
ympärillä hyiset huiput,
talven kirkkahat kinokset.

Alla uhkuvi elämä,
puhkeavi puihin pihka,
sihisevi mannun mahla,
tuulet ilman tuoksutäydet.

Täällä talvi, viima vinha,
silmä siinnossa lumien,
katse kentillä kiteiden,
sydän surmien ilossa,
mieli häissä Hallatarten.

Kevät keikkuen tulevi,
mielet innosta ilona,
veret valta-valkeana,
tulet Helka-helluntaiset,
rukoukset, riemu soipi,
sydän inehmon herkkä, hellä.

Tääll’ ei riemuita, rukoilla,
tääll’ ei liesku luojan liekit,
sydän ei säälistä sykähdä,
aatos lemmestä avarru,
tääll’ ei syytä, syyttömyyttä.
Tunnon jää on ainut lämpö,
mielen halla hyyrrelamppu,
joka säihkyen säkenöi,
kuumottavi keskiyössä.

Veljenkättä kaikki lyövät.
Kirpoavi kahle, muurit
murtuu raudan, roudan luomat.
Vapahina vangit valjut!
Kajastavi toivo kirkas,
unet, uskot uudet luopi.

Tääll’ ei vankeja, vapaita,
veljeyttä, vertaisuutta,
tääll’ ei uskoja, unia,
tääll’ ei toivoa, totuutta,
ylin yks’ on käsky kylmä:
korkealla aina kierrä,
niinkuin tähti talvitaivon,
pyhä, puhdas, koskematon,
kiillä, konsa ei kimalla
päivän kirkas kultakehrä,
itse pakkasen purema
muille tuhlaten tulesi
näytä oudot ilmanrannat
yösen synkät umpiukset,
vaivan ylpeän ylängöt.

Pois katsojajoukot,
pois aseita, kalpoja kantavat joukot,
nyt sankarit sotia käyvät!

Säilittä sotivat, kalvoitta kamppailevat,
ei paisu julmina käsien jänteet,
vihan vasamat silmissä yksin säihkyy,
lyö aivoissa säkenöivät salamat oudot,
yö synkkänä yllä ja alla lepää.

Pois katsojalaumat, kun sankarit sotii!

Yö näkevi yksin sen tulen, mi uhmaa
taivaita, maita ja meriä, joita
tuhannet tuulet pilvihin nostaa,
kuiluihin viskaa.
Yö näkevi mykkä ja helmaansa peittää.

Sankarit sotii, sankarit sotii,
tuskat tuimimmat rintoja polttaa,
sydämiä leikkaa.
Kuiluihin syöksyvät sadat ja kaatuu,
kuiluista nousevat tuhannet taasen,
nousevat, sotivat, häipyvät yöhön,
mi mykkänä lepää.

Sankarit sotii,
etäältä himmeä rusko vain hohtaa
kerran nousevan päivän, mi takaa
vuorien synkkien säteitä heittää
harvoja, valjuja taistojen teille.

Mitä vuotatte meiltä, te kirjavat joukot?

Me seisomme yössä. Henkemme soihtu
suurena palaa, kun sammuvi tulet
taivaan ja maan. Kun pimeys saartaa
vuorisen, louhisen, jylhän tienoon.
Mitä vuotatte meiltä?

Me emme seuraanne konsana liity,
emme kanssanne valloita maita, mahteja kumoo,
emme vajoo kuin pisara vajoo
hyrskyvään mereen. On henkemme ylpee.

Me yksin seisomme vartiona yössä.
Mitä vuotatte meiltä?

Ei leimua soihtumme teidän vuoksi,
ei valaise teitänne, matkaanne johda.
Eri matka on teillä ja toinen on määrä.
Oma tiemme on kallein, määrämme korkein,
etäisin, suurin.

                  Erotkohon tiemme!

Te pyrkikää tulienne pienien ääreen,
majojenne rauhaan tai taistonne teille.
Me synkkiä polkuja taivallamme,
louhia kuljemme, kuiluja käymme.

Me sytytämme soihtumme suurehen liekkiin,
mi valaisevi etäisintä, oudointa mailmaa,
jonne ei silmänne, aatteenne kanna.

Me seisomme yksin. Teitä on tuhansia,
mitä vuotatte vielä?

Sa hyvähuutoja jos joukon kaipaat,
niin ällös puhuko, vaan sammalla,
ja hosianna huutaa he, jos saavut
sa ratsastaen – aasintammalla.

Valomerenä välkkyvi valtiaan linna,
rusoaaltoina vyöryvä silkkien vuo,
tulenlieskoina säihkyvät timantit leimuu,
tuhat salamoivaa tähteä kristallit luo,
käy maljoissa veripuna-viinien kuohu,
hovi juhlivi, pauhaten soitot ne soi,
yli kaikkien valtias vaieten katsoo,
maan aurinko, nousevan aamun koi.

Mitä maastansa hän, mitä tuhansista noista,
välikappaleita käsissä luovan ne vain!
Hän juhlivi tänään, jo huomenna nostaa
tuhosäihkyvän säilän ja polkevi lain.
Mitä miljonista hän, joka huipuilla elää,
ne juhlien nääntyy, kun nousevi hän.
Oma voima ja valta on määränsä korkein
yli herkkien tunteiden, säälinnän.

Te polvistukaa, miljonat, valtiaan eteen,
kun voittojensa vaunut ne ylitsenne käy,
hän kovimmista kovin on, vahana vaipuu
ken käskynsä valtaa ei tuntevan näy,
te taivutte, uudesti-luojanne taltta
kun raivoten marmorinne pintahan lyö,
te vapisette, luovat ovat ankaria aina,
ja murtaminen aina on ankaran työ!

Te vaaditte vapautta, meluavat joukot!

Ei vapautta teille! Kultainen koru
on vapaus, jolla voi leikkiä yksin
ankarat, suuret ja käskevät henget.
Ei vapautta teille! Ei helmiä heitetä
sikojen eteen, ei timantteja kylvetä
tielle, min pintaa
polkevi räyhäävä, roskainen rahvas!

Ei vapautta teille, on onnenne totella
ja käskystä ankarien verihin otella,
kun lankeaa elämän ja kuoleman arpa.
Ei vapautta teille! Vain suuria henkiä varten on vapaus.
Se öinen on taivas, min korkea kansi
kultana säihkyvi outoja tulia,
se rusko on uusien päiväin, mi uinuu
helmassa taivasta kantavain vuorten,
se synkin on pilvi, min kahleissa säihkyy
tuhansia vasamia ylpeän vaivan,
se suurin on salama, se mustin on yö,
mi raivosta nauraen tultansa lyö.

Ei vaalijoiksi teistä sen valkean vallan,
ei päästäjiksi synkeiden pilvien kohdun,
ei leikkienne tantere kultainen kenttä
öisien tulten.
On onnenne käskyä ankarien kuulla.

On vapaus käskeviä henkiä varten.
He tanssivat soidessa salamien säilän,
he huippuja kulkevat, allansa kuilut,
elämä ja ihmiset, kuoleman kauhu.
He uhraavat itsensä, uhraavat toiset,
he huoli ei onnesta vaistot kun johtaa
polkuja taistojen, voittojen heitä.
He kovinta etsivät, vastusta vaikeinta,
jylhintä vuorta, min kylkehen kylmään
väkevimmät vasamansa iskeä saavat,
he etsivät taistoa, leikkaavat voittoa,
vuottaen salamoiden suurinta soittoa,
he uhraavat itsensä, uhraavat toiset,
kun välkkyvi kullassa kaukaisin maali,
he herroja ovat, te kuulijoita käskyn,
mi korkeilta vuorilta laaksoihin kaikuu.
Ei vapautta teille!

»Tuli valloilla on!» kävi myrskyisä huuto.

Tuli valloilla on, väkijoukko kuin meri
tuulien ruoskima pauhaten kuohuu.
Tuli valloilla on, pyhä temppeli herjattu,
tallattu maahan on jumalien asunto,
marmori jaloin
särjetty, pirstottu karkehin käsin!

On valtias kaatunut, purppurarusko
riutunut Pohjolan pakkastaivaan,
aurinko kirkkain varjojen helmaan
vaipunut, kullaten köyhän ja kylmän
viluisen tienoon, siunaten sammunut
luojista suurin.
                     Väki roskainen voittanut?

Ei, kolmasti ei! Oli liiaksi kova
se timantti, min pintahan tuhoterän iski
voimaton viha,
voittaen timanteista säihkyvin murtui.

»Tuli valloilla on!» kävi myrskyisä huuto
kun sankari sortui.
Tuli valloilla on, joka paisuen kasvaa
ja kulona kulkien valtiaat, vallat
syöksevi maahan ja lieskoihin hautaa.
Tuli valloilla on, ja Europa leiri
joka kolkka min vihaa ja kostoa hehkuu!

Verihuurut ne peittävi Ranskan,
tuli roihuvi valloillaan,
viha vihreenä lieskana loimuu,
punahurmeella huuhtovi maan,
se allensa tallaa ja ruhjoo,
mitä vuossadat suurinta loi,
se pirstoo ja syöksevi surmaan,
tuhokellot kun turmion soi.

Nyt kostohon käynyt on kurja
roskarahvas ja mellastajat,
giljotiinit ne yötä ja päivää
verivirtoja purskuttavat,
nyt poistetaan juopa, min luoneet
tuhatvuosien arvot on –
tuligloria säihkyen pettää
voi jalotkin hurmiohon.

Mitä koskevi meihin tuo ilve,
verivirrat ja julmuus sen,
ken huipuilta katsoo, hän nauraa
surunäytöstä laaksojen,
suku tänään jos sortuvi toinen,
niin huomenna nousee jo uus,
vain yksi on hengelle myrkky:
tasa-arvo ja vertaisuus!

Verihuuruista nousevi Ranska
väki roskainen pöyhkeilee:
Ei herroja, orjia enää,
nyt oikeus hallitsee!
»Eri suuria ihmiset ovat,
– se oppi on oikeuden, –
sama oikeus vertaisille,
eri oikeus toisillen!»

[1] Eräs Ranskan vallankumouksen »totuuksista».

Pyhä Rooma on herjattu, orjien suku
alhainen, pöyhkeä valtaan on päässyt.
Pyhä Rooma on herjattu, plebeijilaumat
räyhäten kulkee
katuja ikuisen kaupungin, joka
äänetön sankaritemppeli muinen
suurien, ylhäisten henkien oli,
nyt alhaisen rahvaan
kilpojen, taistojen kiehuva kenttä.

Pyhä Rooma on herjattu, curian ovet
aukeevat käskystä joukkion joudon,
ikuinen istuin
lakien, tuomion tahrattu ompi,
nöyränä taipuu
senaatti tahtohon huutavan heimon.

Ei huudoilla hallita ikuista Roomaa!
Ylhäinen, äänetön sankarirotu,
min jänteissä vangittu, vellova voima
mykkänä piilee, mut iskee kuin öinen
synkeä pilvi, kun taistelun hetki
korkea koittaa,
ylhäinen, ankara, äänetön heimo
on valtias Rooman, ei räyhäävä rahvas!

Pyhä Rooma on herjattu, plebeijilauma
alhainen, pöyhkeä valtaan on päässyt.

Ei Rooma kuunnellut sankarin ääntä,
nyt laulua kalpojen kuulla se saapi!

Pois valkeatogaiset patriisit ylpeet,
pois temppeli koruja kantavat papit,
ei pyyntönne auta,
se kuolee kuin kuolevi särkyvä sävel
kolkkohon yöhön,
yö saartavi Roomaa ja verinen vimma
tuomiosäilänsä säihkyvän nostaa.

Ei Rooma kuunnellut sankarin ääntä,
nyt laulua kalpojen kuulla se saapi.

Talot tuhkana ompi ja poljettu pellot,
joilla kultainen, keinuva vilja
valmiina vartos,
talot tuhkana ompi ja lyötynä joukko
maailman vallan, mi vavisten vuottaa
iskua sankarin raivoisan säilän.

Vapise Rooma, nyt laulavi kalpa
laulua ylpeän, ylhäisen vihan,
vapise valtio, vallasta sotii
kuoleman äänetön, uhmaava joukko,
vapise Rooma, sa sankarin ääntä
kuullut et, kuulla saat kalvan nyt kieltä.

On sankari sortunut, ylpeä liian
miekkansa oli
iskemään isien nostamaa pyhää
ikuista valtaa, mi kirkkahin koru
aikojen kultaisen kruunun ompi.

On sankari sortunut, joukkonsa toivo
pettynyt tuonelle uhrasi urhon
ylpeän, suuren,
on sankari sortunut, ikuinen Rooma
vapaana jälleen, ja pauhaten kaikuu
kaduilta, toreilta rahvahan riemu.

On sankari poissa, mut henkensä ylpee
ajasta aikahan ylpeenä katsoo
huipuilta kulkua räyhäävän rahvaan,
on sankari poissa, mut ylenkatse
ylhäinen yllä kaupungin lepää,
mi halvaksi luki
esikoiskruununsa kansojen kesken,
mi valtansa ikuisen aatelin antoi
koruksi pöyhkeän barbarilauman.

On sankari poissa, mut huipuilta henki
ylpeä, ylhäinen kylmänä katsoo.

Ei ees, ei taakse, yllä uhkaa yö
ja eessä tasavallan joukot taajat!
Soi kalske kaukainen ja tähtivyö
taivasta niinkuin kalman sirppi kaartaa,
nyt koston, vainon vaikein hetki lyö,
maat oudot, kansat etäiset ja laajat
on vallassamme kohta, loppuun työ
nyt tehdään, vihan vimmalieskat saartaa
sua Rooma, voimat kammottavat käyvät
vastaasi, maahan sorru nyt tai voita!

Jo taiston laineet käy, yön ilmaa viiltää
hurjimmat peitset, raivon pilvi ratkee,
min takaa tuhon veritähdet kiiltää,
jo kalvat kalskahtaa ja kahle katkee,
mi mieltä sitoi, jäyti tahdon juurta,
jo säilät salamoi, päin määrää suurta,
tienviitta vihan vihree virvasoihtu,
raivaaja radan syämen synkkä loihtu,
soi säilät, aukee vallan vaskiukset,
kimaltain kaartuu öiset kangastukset.

Soi, salama, yön pilvi iske tulta,
lyö maahan valta, määriinsä mi turtuu,
helmassa tulevan on kirkkain kulta,
mi hetken hehkuu, jälleen mustuu, murtuu,
leimahda lieska vihan, kaikki hautaa,
mi synnyttää ei uutta enää voi,
ken kypsä on, hän vuottaa tuonen rautaa
ja elojuhlaa suurta karkeloi.

Yö hälvenee ja taiston aallot raukee,
on sammunut jo mielen hurja uhka,
on voitto tasavallan, hauta aukee
nyt sankarin, mut kerran syttyy tuhka,
mi maassa lepää, mutta tulta yhä
salassa vaalii, helmahansa sulkee
sen kipinän, mi lieskan uuden siittää,
lyö kerran hetki, voimakas ja pyhä,
jolloinka kohti määrää uutta kulkee
taas Rooma, kansat kansoin jälleen liittää,
lait ihmisille laatii, ohjat ottaa
käskystä valtiaan, mi nousee kerran
ja astinlaudaksensa lyöpi maan.

Yö saapuu, tummuu iltataivaan syli
maan hetkeksi mi sulki kultavaloon,
yö saapuu, syttyy tähtisarjat paloon
tuhansin lieskoin, mutta kaiken yli
loistossa miljonien tulten seisoo
mies yksinäinen, jumalien juurta,
vuorella jumalten. Yöt päivät kutoo
henkensä sallimuksen vaippaa suurta
kansoille, maille. Milloinkaan ei putoo
kädestään voimakkaasta vaskiparta,
mi unen toteen, toden uneen liittää
harsoksi säihkyväksi, joka sulkee
helmaansa hengen ihanimman runon.
Ei tyynny tahdon hyrskyävä virta,
mi uutta uraa raunioihin raivaa
maailman vanhan, joka jälleen kulkee
kuin karkeloiden ikuisuuden työhön.
Ei uuvu voima, joka hautaa kaivaa
hyveille, jotka lailla iltaruskon
kultaavat vielä maita, uuden uskon
syttyissä niinkuin syttyy tähdet yöhön.

Oi terve, Rooma, Messiaasi vuottaa
sua vuorellansa, vaskiukset aukee
Januksen temppelin, uus’ astuu luoja
pyhäkköön ajan, ajan uuden tuoja,
min valta milloinkaan ei maahan raukee,
mi omaan voimaansa vain yksin luottaa,
oi terve, Rooma, uhraa uhri parhain
nyt luojallesi, kautta palmutarhain
ikuinen soikoon kuoro: terve Caesar
sua tervehtii ne, jotka kuoloon käyvät!

Yö tumma, uinuu Rooma suurta unta,
mies yksinäinen valvoo kukkuloilla,
mut kohta nouseva on valtakunta,
maan kirkastaa mi uuden aamun koilla.

Terve Caesar,
sallimuksen valtakannel kaikuu,
terve, terve Caesar!
Terve Caesar,
taiston teräskellot kutsuu
kuolon purppuraiseen juhlaan meitä,
terve Caesar,
terve valtias, nyt arpa lankee,
terve, joukkosi on tuonen tuttu,
terve, tuhannesti terve, suuri Caesar!

Terve Caesar!
Elo kypsynyt on leikkaajalleen,
vilja tuleentunut viikatteelle,
terve Caesar,
raskaat, täyteläiset tähkät nuokkuu
vuottain sirppiäsi, jonka terä
kultasalamana kaikkeen iskee,
mikä valmiina on vainiollaan,
terve Caesar,
terve elojuhlija, min kenttä
maasta maahan, merten yli yltää,
terve Caesar,
ikuinen on elonkorjuuaikas!

Terve Caesar,
kohtalosta kohtalohon johtaa
olemuksen ikivoima meitä
niinkuin tulenpatsas korven yössä,
tuhatkimaltava taivaankaari
kangastusten etäisestä maasta.
Terve Caesar,
valtas ikiruno kiehtoin käskee,
terve Caesar,
voimas lannistava pakko säätää
tuskan, vaivan vaikeata tietä
käymään miljonat ja myrskyn lailla
laulaa voiton korkeata virttä,
terve Caesar,
terve sankari, nyt kultakotkin
tervehdimme sua käyden kylmään kuoloon!

Arpa langennut on, rajan kielletyn yli
sotajoukkonsa sankari uhmaten ohjaa.

Arpa ankara langennut, ikuinen Rooma
vavisten herraansa suurinta vuottaa,
min kultaiset kotkat
seudusta seutuhun myrskyten lentää,
arpa ankara langennut, pauhaten kuohuu
voittojen voimakas, vyöryvä koski
maan kukkivan yli, mi iskutta miekan
valtahan sankarin saapuvan taipuu.

Arpa langennut on, rikos ihanin tehty,
mi tähtihin saakka
maineensa säihkyvän glorian nostaa
yli jumalien kaukaisten, kirkkaitten kenttäin.
Rikos ihanin tehty, min suuruutta saata
ei tahrata siveyslakien mitta,
mi orjia varten
on alussa aikojen muinaisten luotu,
oma lakinsa sankarin toimilla, töillä,
min timanttikova
kohtalo korkeille hengille säätää.
Rikos ihanin tehty, mi suurin on hyve
kädessä sankarin, salliman suoman
käskijäksi kansojen, luojaksi aikain,
joittenka valta
kirkkaana säihkyy, kun hautahan vaipuu
menneiden polvien tahto ja tarmo.

Arpa langennut on, tulenlieskoina lentää
sankarin säihkyvät, kultaiset kotkat
seudusta seutuun ja päätyvät Roomaan,
min marmoriportit
salpansa valtiaan käskystä avaa.

Pyhä Rooma on vallattu, jällehen aika,
korkea, ankara urhojen aika,
valtikan ottaa.
Jälleen sankariseppele vehree
kulmilla ihmisten suurien kukkii,
jälleen pilvihin nousevi maine
Rooman, mi maailman kohtalot ohjaa
valtiaan alla, min voittojen tähti
kirkkainna säihkyvi aikojen yössä.

Pylväs maailman kaatunut, ihanin, suurin
ihminen sortunut, säihkyvin helmi
sammunut luomisen kirkkahan kruunun,
sammunut, heittänyt purppurahehkun
viimeisen, hellän
maailman ylle, mi värjyen vaipuu
mustien varjojen outohon yöhön.

Imperaattori surmattu! Tyhjä on maineen
kultainen istuin,
tahrattu verin on ikuinen Rooma,
verin, min jälkiä puhtaaksi pese
koskaan ei aika, ei umpehen painu
milloinkaan haavat,
jotka on iskenyt alhainen vietti
alhaisten henkien, alhaisen koston.

Rikollinen Rooma!
Sa helmassas hoivasit kavalia kyitä,
jotka armolla valtiaan kerran
nousivat, iskivät ystävän, miehen
uhriksi kuoleman keskellä työtä
korkeinta, pyhää.
Rikollinen Rooma,
ajasta aikaan on tuomio soiva:
etsikkoaikaas et älynnyt kerran!

On valtias poissa, mut voittojensa kulku
aaveena vyöryvi aikojen halki,
on valtias poissa, mut iäti seisoo
se huone, min kätensä voimakas kerran
vuorille vuoli,
on valtias poissa, mut henkensä yhä
huipuilta hyisiltä kansoja ohjaa,
on valtias poissa, mut auki on rata,
min tarmonsa rasti,
on valtias poissa, mut voittojensa vaunut
säihkyen vyöryvät aikojen yössä.

Ma voitin. Mitä ompi voitosta,
päämäärä taistellessa vain on pyhä.
Ken yläpuolla ei oo voittoaan,
hän kahlehissa orjuuden on yhä!

On sota niinkuin tammi taivas-latva,
jot’ ase hirveinkään ei maahan lyö,
sen pirstoo vasta salamoista suurin,
min synnyttävi synkin, oudoin yö.

Alussa maa oli autio ja tyhjä,
pimeys lepäili syvyyksien päällä,
määrättä hyrskyen mustimmat laineet
kulkivat, kiersivät mitatonta merta,
vaahdoten valkeana tuolla ja täällä
kiehuivat muodotta muodostuvat aineet
etsien toisia yhtyäkseen kerta.

Alussa maa oli autio ja tyhjä.

Kuohahti äkkiä synkimmät aineet,
väkevänä jylisten pauhasi myrsky,
hälveni pimeys ja tuhansissa liekeissä
hehkuen hulmusi tulipuna tähti
keskellä avaruuden ääretöntä kantta.
Syvyyden kultana keinuvaa pintaa
Elämä kulki.

Aaltojen harjalta harjalle aallon
myrskysi luovista voimista suurin,
halkesi kahtia vellovat vyörteet
vuorina vierien outoihin ääriin,
vaipuen, tyyntyen kahleiden määriin,
sijansa heittäen karkelokentäksi
luomisen työlle.

Lieskoina leimusi avaruuden tähti
timantteja, kultia kylväen maille,
raskaina ilmoihin harmajat huurut
hyisistä, himmeistä notkoista nousi,
kaaoksen kylmähän rintahan henki
hehkuvaa tultansa luojista suurin.

Hälveni häivät, kiehuen iti
maa, joka jäisenä lepäsi äsken.
Kuohuen aukeni vehreä helma
kätkien hehkuunsa hersyvät voimat,
siittäen sihisevät, pursuvat mahlat,
työntäen taivaille uhkaavat huiput.
Poltteesta kohtunsa kuumimman vaivan
synnytti viimeksi syvimmän synnyn,
huippuja kulkevan ihmisen suuren.

Vuodet ne vierivät, kuukaudet kulkee,
ajat ne aikoihin tanssien yhtyy,
ei loppunut työ.
Väristen vuottavi päivät ja yöt
luomisen levotonta, suurinta juhlaa
maailma, vahvuuden välkkyvät vyöt,
luonto, mi voimaansa vellovaa tuhlaa.
Milloinka salamoista synkehin lyö,
kirkastava, säihkyvä, uudesti-luova,
milloinka työhönsä ankaraan ryhtyy
mestarin suurimman raivoisa palja,
milloinka miljonat kuiluihin syöksyy
verissä luomisen kiehtova malja?

Vavisten luojaansa vuottavi maa.
Milloinka salama sen leimahtaa?

Hän vuorilla viipyy, allansa kansa
pauhaten juhlivi maalia vailla
kuin korvessa Siinain Israel muinen.
Hän vuorilla viipyy, kasvoista kasvoin
katsovi Elämän ankaraa Herraa,
min ikuiset käskyt
piirtävi pintahan kylmän ja karmaan
kalliopaaden.

Hän vuorilla viipyy, allansa joukko
juhlivi huoleton, tanssivi eessä
kuvien kultaisten, kangastuskaarten,
jumalien outoin.
Hän vuorilla viipyy ja vaieten katsoo
tanhua, riemua joukkion joudon.

Hän vuorilla viipyy kuin synkeä pilvi,
min mustassa helmassa tulipuna turman
hehkuvi liesi,
hän huippuja kiertää kuin ukkosen lonka,
min kohdussa tuhansia vasamia välkkyy,
hän vuorilla viipyy, mut syöksyvi kerran
salamoiden vaunuissa laaksoihin, joissa
juhlivi määrättä räyhäävä rahvas.

Hän syöksyvi laaksoihin, vapisevi vuoret,
tärisevi manner ja kiehuvi meri,
min raivoista pintaa
myrskyjen valkeat valjakot lentää.

Hän syöksyvi laaksoihin, pitkäisen nuolena
keskelle karkelon keinuvan entää,
hän saapuvi, kansojen kultaiset kuvat
pirstovi, syöksevi marmori-ylväät
jumalien alttarit maahan, mi ompi
jalkainsa ainainen astinlauta.
Hän saapuvi, antavi maalin, mi säihkyy
purppuraruskona taivaalla, jonka
kaukainen kansi
hehkuvi autuutta maallisen riemun.
Hän saapuvi, valtansa rastivi radan
ihmisten kulkea kunne hän tahtoo,
hän mennehen valtaa, hän tulevan luopi,
hän ohjaa suuret ja pienet virrat,
hän kutoo kohtalon välkkyvät vaipat,
hän, kansojen käskijä, ihmisten herra,
mi synkkänä pilvenä vuorilla viipyy.

Te etsitte, tahdotte totuutta te
surumieliset sankarit hurskaat.

Sen alttarille henkenne tuskan te tuotte,
sen uhriksi voimanne parhaat te suotte,
sen kangastuskaaria kultahan luotte,
se elämänne huippu ja elämänne määrä,
se näyttää mi tekonne oikea, mi väärä,
te etsitte, tahdotte totuutta vain
yli kaunihin valheenkin!

Mikä valhetta sitten?
Oma etsintänne,
virvojen välkkyvä, väikkyvä harha!
Mikä puhtainta totta?
Vain elämänne,
vaistojen, tuntojen tuoksuva tarha,
ei totuutta muuta,
ei hyvien, pahojen tietojen puuta!
On elämä ainoa puu, joka kukkii,
se todet ja totuudet helmaansa kätkee,
se tiedä ei oikeasta, tiedä ei väärästä,
se tiedä ei heelmäinsä hyvien määrästä,
se kuohuu vain mahloja, nesteitä pursuu,
se kasvaa, se jakaa, se tuhlaa, se antaa,
ja lehvillänsä suruttomain pesiä kantaa,
sen oksilla ainainen soittelo soi,
elo ainoa totuus on, oi!

Te ette tahdo elämää, vaan etsitte totta!

Mikä totuutenne sitten, te sankarit valjut?
Se elämän on loppu, sen kieltäjä kylmä,
liikkumaton, täyteläinen, kalpea, jäinen
kuoleman varjo.
Mitä etsitte vielä?

Rajojen ulkona kalvas on maa,
hiljainen, kelmeä, kiihkoton, hyinen,
totuuden kehto,
äänetön, rauhaisa, lepäävä lehto,
missä ei halujen kiehuvaa maljaa,
missä ei säveliä, tanssia, naljaa,
miksi vielä viivytte, totuus on siellä,
johon te tahdotte, jota te etsitte,
lemmitte yli
elämän kauniiden valheitten?

Kun elon kahlehtia tahdoitte,
niin lain te loitte,
vain lapsi, viattomuus, ei nouda sitä.
Nyt viattomiksi tulkaa uudelleen –
jos enää voitte.

Olkohon lempemme niinkuin lähde
laella tunturin korkean, jylhän,
raikas ja selkee,
kalvolla auringon kirkkahin kulta,
pohjalla vellovan elämän suoni,
mi väkevänä, kiihkeänä tykkii.

On nainen Suuri-mahdollisuus yhä:
hän synnyttää voi lailla syksy-yön
kirkkaimman tähden, taikka marraspilven,
mi tuhoo ihanimpain tulten työn.

Syksy saapuu.
Myrskyn jylhät kellot kaikuu,
kuolinkellot,
kylmät, jäiset kellot,
joilla sääliä ei, armahdusta,
jotka katoa ja kalmaa laulaa.
Syksy, syksy saapuu,
soivat tuonen suuret, kaameet kellot.

Syksy saapuu.
Heelmät kypsyy, putoo puista
kesän riemuinneista, heilineistä,
konsa elo kuohui, kiehui,
täytti nesteillänsä syämet, juuret,
heelmiin kypsytti ja heitti
kylmän, kolkon syksyn hyiseen helmaan.
Saapuu syksy, surmaa, jäätää –
Heelmät jäävät.

Syksy saapuu.
Puhkee viime hehkuun luonto,
viini huumaava sen suonet täyttää,
leimaa elon purppuraisen kiihkon
kalvenneihin kasvoihin ja soittaa
kalman virttä kelloin kumajavin.

Syksy saapuu.
Terve aika,
kylmä, ankara ja säälimätön,
terve kuolon viime huumauksen aika!
Lietso veriin hengen hurjin hehku,
suihki suoniin kiihkon kuumin viini,
heelmät kypsytä ja sitten surmaa,
lyhyiksi elon hetket leikkaa,
jolloin mennyttä ei aikaa miettimähän,
hetki oleva vain kirkkain, korkein,
johda suuriin, sanattomiin töihin,
töihin vaivan ylpeän ja vaikeen,
syksy, syksy,
tuskan, hehkun, tuonen tuima aika,
konsa hornan julmat kellot kaikuu.

Sukuni ma tiedän juuren!
Lailla leimuliekin suuren
hehkun, tuhoon itseni.
Mihin tartun, syttyy valo,
minkä jätän, hiiltyy palo:
liekki olen varmasti!

Terve, ystävyys!
Ens’ aamurusko
mun toiveheni korkeimman!
Oi usein tuntui
kuin loputon ois tie ja yö,
ja elo inha,
vailla maalia!
Kaks kertaa elää tahdon,
kun silmässäsi voiton
ja huomenhohteen näin,
sa rakkain jumalatar!

Yössä ruskeessa
sillalla seisoin ma.
Laulu kaukaa soi:
kumpusi kultana
pois yli värjyväin vetten vyön.
Valot, soitto ja gondolit –
hämyn helmahan kaikki ui juopuen pois...
Kädet oudot sieluni soittimeen
kävi silloin, gondolilaulun ma
salaperäisen lauloin ja vapisin
hämykirjavaa autuutta.
– Mua kuuliko kenkään, oi?...

Sydän polttava,
ei kauan sun janota tarvitse enää!
On lupaus ilmassa,
sitä huhuuvat oudot huulet mulle
– saapuvi suuri viileys...

Paahtoi polttaen ylläni päivä:
terve, te äkkiä tulevat tuulet,
terve, te iltaiset viileät henget!

Humisee oudon raikkaana ilma.
Yö eiköhän vietellen katsele mua?...
Pysy lujana, urhea sydämeni, oi!
Älä utele: miksi?

Eloni päivä!
Aurinko laskee.
Jo virta kultana kimmeltää.
Miks huokuvi paasi,
sen kiireellä onni
uinuiko päivällä untansa?
Se onnesta välkkyvi vihreenä vielä
povella ruskean jyrkänteen.

Eloni päivä!
Jo iltasi joutuu!
Jo hehkuvi silmäsi
sammuen verkkaan,
jo vyöryvi kasteesi
kyynelhelmet,
jo lipuvi valkeita meriä hiljaa
sun lempesi purppurahehku,
sun autuutes viipyvä, viimeinen...

Joudu, kirkkaus kultainen!
Sa kuoleman
salaisin, suloisin tunne!
– Ma kuljinko tietäni nopeasti liian?
Nyt vasta kun jalkani uupuu,
ma katseesi kohtaan,
minut onnesi saavuttaa.

Ylt’ympäri soittoa, aaltoja vaan
Mi ennen ol’ raskasta,
vaipui sinervään unhoon,
nyt venheeni keinuvi jouten,
Myrskyn ja retken – oon unhoittanut!
Hukkuivat toivo ja toiveet,
nyt välkkyen sielu ja ulappa hohtaa.

Seitsemäs yksinäisyys!
En tuntenut koskaan
sulovarmuutta lähellä niin,
niin kuumaks’ en auringon kehrää. –
Viel’ eikö jäisinä hehku mun kukkulani?
Hopean kevyenä nyt
purteni aavalle ui...