Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed

Proofreaders Europe.

SATA RUNOA

VALIKOITUJA MAAILMANKIRJALLISUUDESTA

Suomentanut
Valter Juva

Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1916.

Kokoelmaan otetut runonäytteet kuuluvat, muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, n. s. klassilliseen ynnä aikaisempaan romanttiseen kirjallisuuteen. Vastaisuudessa on suomentajalla aikomus julkaista täydentävä lisäkokoelma, johon tulisi myöskin näytteitä maailmankirjallisuuden uusimpien runoilijoin laulurunoudesta.

Olen yleensä tahtonut saattaa suomalaiselle lukijalle tunnetuksi eri aikojen ja maiden lyyrikoita, heitä todella edustavien runojen kautta. Vihjaus maailmankirjallisuuden suurmiesten runoelmiin on omansa laajentamaan mielikuvitusta ja rikastuttamaan tunne-elämää.

Kirja muodostaa kylläkin kirjavan mosaikkiteoksen. Sen yhtenäisyys ja tasasuhtaisuus voisi parhaassakin tapauksessa jäädä yksinomaan sen varaan, missä määrin, valintaa tehtäessä, on pysytty suomentajan omassa tunnelmapiirissä. Tämäntapaisissa valikoimissa ei kuitenkaan mainittu seikka saa vaaliin ratkaisevasti vaikuttaa.

*Goethen* »Faustista» otetuissa suomennoksissa olen saanut eräitä kärkikohtia Kaarlo Koskimieheltä, »Thulen kuninkaassa» sen ohella Eino Leinolta ja O. Manniselta. Runossa »Kylälehmuksen alla» on suomennoksen pohja Kaarlo Koskimiehen.

*Schillerin* »Kello-laulussa» olen lainannut Oksaselta yhtä ja toista, vaikka lainaukset eivät aina tule selvästi näkyviin.

*Vörösmartyn* »Julistuksessa» on eräitä säkeistöjä ja käänteitä lainattu Arvi Jännekseltä.

*Heinen* runossa »Lorelei» on loppusointupari lainattu Suoniolta.

*Runebergin* suomennokset perustuvat aikaisempiin yrityksiini vv. 1885 ja 1905. Nykyisessä muodossaan ne ovat sovittelukokeita, joissa olen käyttänyt hyväkseni Paavo Cajanderin ja O. Mannisen y. m. suomennoksia.

*Rydbergin* »Tontussa» olen saanut pari kohtaa Paavo Cajanderilta sekä runossa »Aallotar tytölle» kaksi tärkeätä säettä Kaarlo Koskimieheltä.

Suomen runokieli on aikaisemmin omistanut suuren joukon uusia sanoja ja muotoja. Nykyaikana eräillä tahoilla ei enää sallittaisi uusia käytäntöön otettaviksi. Missä loppusointuja on olemassa, tulisi näitä kuitenkin säilyttää, ottamalla ne visusti talteen. Varovaisuuden oikeutetut vaatimukset tunnen ja tunnustan.

Helmikuulla 1916.

VALTER JUVA.

QUINTUS HORATIUS FLACCUS.

1.

NEITOJEN JA NUORUKAISTEN KUOROLLE.

Rietasta kansaa vihaan, — se jääköön pois! Vait, kuulkaa! Ihka uusia lauluja ma laulan nyt, Apollon pappi, teille, te neidot ja nuorukaiset!

Kuninkaat ylväät laumansa pelkoon saa, mut heilläkin on herrana Jupiter, mi murskas gigantit ja maailmaa kulmia rypistäin järkähyttää.

Kai ehkä toinen laajemman köynnösmaan voi istuttaa, — ken, kerskuen syntyään, Mars-kenttää astuu virkain vaaliin; kellä on kunto ja maine kuulu,

kun kilpaan käy; ken turvata ehkä voi klienttein joukkoon —: määräpä kohtalon on yksi ylhäin, yksi alhain, uurnasta kaikkien arpa kirpoo.

Yli korskan pääs jos riippuvan ainiaan näät miekan paljaan, ei sua viehtää voi sikuulilaiset herkut hienot, ei sulo soitot ja lintuin laulut

saa uneen viihtää. Vienoa unta ei jää vaille maamies halvassa majassaan, ei rantain varjostoissa, eikä Menoissa leyhkissä Tempe-laakson.

Ken eloon niukkaan tyytyvi, häntä ei saa hätään hyrskyt hurjat, ei raivosäät, kun Arkturus käy loimuin länteen, ei idän taivaalla Kauriin uhka,

ei viinivuoret rakeiden raastamat, ei puistomaat, jos toivehet pettäiskin kun milloin märkyys vaivaa, milloin tähtien hehku, tai talven kylmät.

— Veet kohta ahtaiks saattavat kaloille nuo vuoret, mereen louhitut: paasiaan nyt veteen latoo taitoniekat orjien kanssa, kun herrat rikkaat

sai maasta kyllän! Mut yhä kyltymys jää herran seuraan, kammo se soutamaan käy kolmihankaan, taakse ratsaan istuvi selkähän murhe musta.

Jos suruun siis ei marmori Frygian, ei ruskoväikkeet purppuravaattehen suo hoivaa, — ei Falernon viini eikäpä Persian nardusöljy:

miks uljaat pylväät kiusaksi katehen ma uuteen tyyliin saliini teettäisin? Miks vaihtaisin Sabinum-laakson rikkauksiin sekä huoliin hurjiin?

2.

LICINIUKSELLE.

Elinohjees on, sa Licinius, oiva, kun et temmeltäin pyri aavain myrskyyn, etkä, väistääkses sitä, luovi rantaa keskellä luotoin.

Ken se kultaiseen tasasuhtaan suostuu, loat välttää hän lahotöllin kurjan, avosilmin myös salit suuret, joita karsaus katsoo.

Kovin tuulispää ikilatva honkaa alas ahdistaa, ja kun torni kaatuu, rymy raskain on; — ukon-vaajat iskee huippuja vuorten.

Surun aikaan jää sydän tyyni toivoon, ja jos sää on sees, polopäivää pelkää. Lumet, talvet tuo tosin Zeus, mut hänpä myöskin ne poistaa.

Jos sun vastoin käy, — ajat vielä vaihtuu! Ei Apollon jous ole jänteess' aina; kitarallaan myös runotarta voi hän soittaen säistää.

Elä uljain päin, ota miesnä vastaan ajan ahdingot; — ja jos tuuli liian kävi myötäiseks, ole viisas, reivaa paisuvat purjeet!

3.

GROSPHUKSELLE.

Tyvent' toivoo mies, jota syliins' sulkee meri Aigeian, kun on yö, ja pilviin meni kätköön kuu, ja kun teille laivan tähdet ei tuiki.

Lepo kaipuu on rajupäisten Traakkein, lepo Meedein myös — aseloistossansa; mut, sa Grosphus, ei sitä hanki kulta, purppura myös ei;

korut, aarteet ei, — vaka liktor itse, joka eessäs käy, sydänhuolt' ei häädä; salat tuskat nuo yli kattolaattain liehuen lentää.

Vähin tarpein vain elät tyynnä: arvoon ota pöydälles isäs suolakippo; — toki silloin ei himot, eikä kauhu karkoita untas.

Ikä kuluu: miks koet paljon voittaa?
Mitä suuntaat ties eri maailmanääriin?
Et sä, luopuissas isänmaasta, pääse
    itseäs pakoon!

Iki-kaipuu tuo heti laivaan astuu, ja se kilpaan käy kera ratsujoukon; — sido kaurihisi, rajusäätä viihdä viuhean myrskyn!

Ken se tajuuns' sai ilot hetken, jättää joka toiveen voi, ja hän vastuksille hymyn hienon suo; näet onni koskaan ei ole täysi.

Elos katkaistiin, sa Akilles, nuorna!
Perin loppuun löi ikä Tithonuksen!
Ehkä suonee niin, mitä kielsi sulta
    tunnit ne mulle.

Kas, Sikuulein maass' sadat karjas mylvii, nelivaljaissaan hevot hirnuu sulle, punavaipassas väri tummin loistaa Afrikan simpsun.

Mulle immyt tuo, joka määrät mittaa, runolahjan soi ja kuin Kreikan hengen, sarat pienen maan sekä taidon välttää joukkoa inhaa.

4.

PYRRHALLE.

Kenpäs poika se nyt, nuortea, öljypää, maaten ruusuilla, sun riistävi rinnoilleen luolan turvissa, Pyrrha! Kelle keltaiset kutris nyt

kiinnät puoleksi vain? — Itkeä saa se mies vaiheit' taivahan sään, uskottomuuttas sun! Hämmästyksin hän katsoo tuimaa merta, mi tummenee:

Tänään luottaen hän nauttivi loistostas, uskoo saaneensa noin suosios ainiaks, hempes noin, — kun ei tiedä puuskaa pettävän tuulispään!

Hätää, kurjuutta vain päilyvä pintas tuo! — Äsken itse mä vein, aallosta päästyäin, templiin vaatteeni märjät uhriks aaltojen valtiaan.

5.

THALIARCHUS NUORUKAISELLE.

Näät, kuinka hohtaa valkeavaippainen Soracten huippu; taakasta hankien käy painoon metsän puut, ja jäätyin virrat ne äkkiä vangiks joutui.

Nyt tuima takkavalkea lietehen tee lämpimikses; reipasna maljahas suo vanhan, oivan viinis vuotaa, oi, Thaliarchus, sa tynnyristä!

Muu kaikki heitä huomahan taivaisten; he murtaa myrskyn vimman, mi vastaksuin löi kuohupäät, — ja jälleen pystyyn sypressi kohoo ja saarni vankka.

Äl' urki turhaan huolia huomisen, vaan päivä, jonkas sait, lue voitokses; sa lemmen armaat riemut nauti, nuorena kiitele karkeloissa,

kun intos uhkuu, kun ukon kärttyisyys ei vielä vaivaa. Päiväsi parhain jaa: Mars-kenttää etsi, — kävelyitä, — kuiskeita viehkeitä illan suussa. —

Jää neidon kisaan, siinä kun varjoss' yön hän varkain piilee, tirskuen kätköstään: Käsivarren koruun käy, — ja tyttö riuhtovi vastahan heikoin hyvein!

6.

BANDUSIAN LÄHTEELLE.

Lähde Bandusian, kristallikirkas sa, uhraan viiniä näin, kukkia sulle nyt; lupaan huomenna vielä nuoren jäärän, min sarvet jo

paisuu pahkasta pään kiimojen otteluun. Hukkaan hältä ne jää: huomenna purppuroi kylmää aaltoas hurme karjan kiihkeän veitikan.

Piiloos Sirius ei sinkoa hehkuaan; illoin tarjoamaas raitista vettä juo aurast' uupunut härkä, luokses kiertävä karja jää.

Maineen kerran sa saat,
         lähde, kun sulle näin
tänään lauluni soi
         varjosta tammipuun
luolas suulla, min paatta
    soluu hauskasti haastain vuos.

7.

TORQUATUKSELLE.

Hanki jo haipui pois, ja jo ruoho se kenttiä kirjoo,
   puut saa hapsia taas;
muoto se muuttui maan, taas täyttyi ehtyvät uomat,
   kuohuen veet ohi käy;

nymfit viehkeäsuut sulotarta ja siskoa kahta
   johtavi karkelemaan. —
Kuoloon käyt! Sitä haastaa vuosi ja tunti, mi riistää
   uhkuvan aikasi pois.

Kylmiä lientää leyhkivä sää, kesä jälkiä kevään
   kiitää, — kuolevi noin,
kun soi heelmiä runsas syys, ja on äkkiä eessä
   talvi jo martona taas.

Joutuin vaihtuva kuu toki korvaa tappiot aina;
   kuoloa meille ne tuo: —
Käynet pois, mihin Aineias sekä Tullus ja Ancus,
   — tuhkaa, varjo sa oot!

Tokkopa tietää myös voit, suoko he päivihis enää
   huomist', taivahiset?
Taas, mitä riemuus tuhlasit, ei sitä vie kädet ahnaat,
   — pois perijältä se jää!

Vainaja kun, Torquatus, liet, ja jo tuomios ylhä
   Minos lausunut on,
ei sua hurskautes, ei syntysi, ei puhetaitos
   henkihin elvytä taas:

Ei ujo Hippolytus, jota pyysi Diana, se päässyt
   varjoin mailta ja yön,
eikäpä kahleit' Theseuskaan voi katkoa Tuonen,
   missä Pirithous on.

HEPREALAISIA LAULUJA.

PSALTTARIN 137:s VIRSI.

Me virroilla Baabelin itkimme illoin, sun templiäs, Siion, muistellen, ja laskimme vaiti harppumme silloin me oksille kyynelpajujen.

Kun murhein me istuimme, mielin ankein,
jo vartiat ilkkuivat: »Laulakaa!»
— He soittaa, riemuita käski vankein:
»Nyt Siionin lauluja kuulla saa!» —

Miten Jahven laulua laulanut oisin ja soittanut rienaksi vieraan maan? Jos sun unhottaa, Jerusalem, voisin, iäks surkastukoon käsi soittaissaan!

Saa tarttua kieleni suuni lakeen, jos hetkeksi häivyt sä muistostain. Tuon sulle, Jerusalem, henkeni takeen: olet korkein riemuni yksin vain!

Sa Jahve, Siionin päivää muista, käy Edomin lapsille kostamaan, jotk' kirkui: »Maahan, maahan se suista, alas kaupunki raasta juuriltaan!»

Tytär tuomittu, Baabel! Kuormasi karttuu! Ken kostavi sulle, hän autuas on, ken rintalapsihis pieniin tarttuu ja ne paiskaa kylkehen kallion.

SULAMITH.

(Korkea Veisu II, 8-14, IV, 6, 11, 16 ja 17.)

Soi laulu ystävän! Jo tuolla tulee hän! Jo rientää yli vuoren, käy kiitäin kukkamailla gasellin lailla ja lailla kauriin nuoren.

Hän hiipii huoneen taa, käy kohti ikkunaa, miss' salaa seison yksin. Hän kautta sälöin urkkii, hän sisään kurkkii ja haastaa hengähdyksin:

»Tule, lemmitty vieno, tule iltahan ihanaan! On talvi mennyt, ja kukkii tieno, kevät tehnyt on tuloaan. Saa viinitarhuri käydä työhön. soi turtturikyyhkyn laulu yöhön, on kypsinä viikunat, kukat viiniköynnöksen tuoksuvat!

»Tule, lemmitty vieno, tule iltahan ihanaan! Miks kätköön, kalliokyyhky pieno, jäät rotkosi suojustaan? Sa kasvos, lemmitty, mulle näytä ja äänesi soinnuilla laaksot täytä: ne soinnut on armahat, ja kullan kasvot on ihanat!»

Mun ystäväin on mun, ma olen, armas, sun ja tahdon karjaa kaita sun kanssas likityksin, mut illoin yksin käyn Myrrhavuoren maita.

Kun päivä vilppaaks saa, ja varjot lankeaa, sua siellä vuotan silloin. Käy lailla kauriin nuoren yli Louhivuoren ja tule aina illoin!

MAHÂBRAHÂTA.

NALA JA DAMAJANTI.

Kuningas Nala, ajajaksi pukeutuneena, vie kuningas Rituparnan Vidarbhaan.

Rituparna, uljas urho, sai Vidarbhahan hämyssä, hehkussa ihalan illan. Hetipä hovinalaiset veivät viestin vierahasta, tiedon Bhima ruhtinalle. Bhima on kuningas kuulu, pani kutsut kulkemahan, tulijata tervehytti. Niin Kundinahan ajaikse Rituparna, uljas urho: Kaikui rattahan ratina kautta kaupungin komean. Tallissa sälöt sävähti, Nalan entiset orihit, kuullen korvihin juminan; hirnahti hevot ilosta, niinkuin konsa Nala saapui.

Damajantipa suloinen myös ratinan raisun kuuli, kuni ukkosen jylinän, pilven sankan purkiessa; sykähti sydän rajusti, kun hän kuunteli kumua: Yhdellä jymyllä ennen Nala itse orhit ohji, karahutti kartanohon.

Tytär Bhiman tokko eksyi, tokko eksyi valtavarsat?

Riikinkukkopa ylinnä istui kukkapenkerellä pää sojossa paahtehessa, norsu seisoi notkotellen aitauksessa alio; kuulivat rattahan rapinan: Kaulojansa kurkottivat, päästivät iloista ääntä, toivoen sulo sadetta, pilven rankan purkivaksi.

Damajanti toivomielin itse tuon sanoiksi virkki: »Riemu rinnan paisuttavi, kun jalon jyminän kuulen, joka yltävi alingon! Se on Nala, maan kuningas!»

MUHAMMED SHEMSEDDIN HAFIZ.

1.

KAUNEUS.

Mun kauneus saa yhä hurmoksiin, mut ken mua herjaten siitä moitti, vain toteen näytti, ett' ylimpään hän itse kohota turhaan koitti.

Ikuisen kauneus-ongelman vain lempi tajuunsa saada voi; tääll' itsekkö näkee puutteita vain, — elon-kieltäjä houkka, mi suutaan soitti!

Ken ei mitään tunne, — ei tiedä, ei nää, vaikk' käy hän suuresta kieltäessään: Ken tosi suuri ja viisas on, hänet sieluin ja ruumiin kauneus voitti.

2.

SANASIIPPA.

Sadat kolmet lahkot kiistoin, järkisyin tuo todet julki! — Kolkutit sa harhain oveen, salat sulta totuus sulki.

Tositulta ei oo loimu viisauskynttilän, mi hohti; tositult' on lemmen liekki, mihin perho syöksyi kohti.

Hafiz vain se hunnun riisti, näyttäin aatteen kasvot julki, missä turha sanasiippa hiuksin käherretyin kulki!

3.

MIK' ON ONNI?

Mik' on onni? Äl' luovu sa kauneuden laista, älä hääpuvun päärmeistä loisteliaista!

Hyvä maailmaa kieltää, mut vaikea heittää elon kaunistajaa, sulo lempeä maista.

Luon verhoni umppuna lehdossa riemun:
Pyhä maineeni menköön ja kaapuni kaista! —

Kera ruusuin ma kuiskin, lounainen leyhkii, sävel soi satakielten myrtistömaista.

Sulo huulia suutele, huulet kun hehkuu; pian syys on, ja enää et naurata naista!

Elo huone on: sisään ja ulos vie ukset, mut paluutiellesi päivä ei paista.

Pyhä Hafiz, sä mistäpä sait nämä aatteet?
Shach Mansurin puistoista mainehikkaista!

4.

HYVÄT-TYÖT.

Mulle autuus hyväin-töiden?
Niin, vaikk' eivät uskokaan:
Näkeväthän halki öiden
minun jäävän juomalaan.

Vanhaa kaapuain — he sanoo — ruumiinverhona en kanna: leilin kätkö se on mulle, uskon muka viiniin vaan.

Turhaan tiedoistas ja töistäs, kirjanoppinut, sa kerskaat! Entiset ja tulevatkin määrättiin jo ennaltaan.

Viini tuoksuu, viini viehtää, taittuos siis täyteen maljaan: Hengelle se hehkun antaa, sydän pääsee suruistaan.

Jos me silmät saimme, jotta sydänvaarat meistä häätyis, niin on hurmaantunut silmä pukki pantu puutarhaan!

Pyri sulon täydennykseen, siitä vain sa ansioidut; laiminlyöt nää hyvät-työsi, peruutust' ei suodakaan.

Puhelahjaas, Hafiz, käytät, — tuhlaat suotta sarnaajaan: Jalokivin kaivon täytät, helmes heität mereen vaan!

VINCENZO DA FILICAJA.

ITALIA.

Italia! impi, joka taivahalta sait turman-kauneutes ja viehäkkeitä, mist' yhä koitui sulle kyyneleitä ikituskain, jotka näkyy kulmais alta:

Jos et ois kaunis maa, vaan luja valta! Jos et sais lempehen, vaan pelkoon heitä, jotk' ihaillen sua himojaan ei peitä ja kuolontuskiis ei sua jättää malta!

Ei tulis Alpeilt' tulva ainainen aseisten joukkoin, ei Poon rantamalla sen verivettä ahmis Gallilainen;

sua miekalla en näkis vierahalla käymässä sotaa vierain voimin vainen ja voittain, — voitettuna, ikeen alla!

WOLFGANG VON GOETHE.

MIGNON.

Tunnetko maan, miss' säihkyy sitroonit, läpi lehväin loistaa kulta-oranssit, miss' siintää taivas, leyhkii illansuu, ei myrtti liiku, huohuu laakerpuu? Sen tunnet kai? Pois sinne, pois mun mieli kanssas, lemmittyni, ois.

Tunnetko linnan? Pylväät hohtavat, luo salit säihkyyn kirkkaat ikkunat, ja marmorkuvat katsoo minuhun: kuin onkaan, lapsi rukka, käynyt sun? Sen tunnet kai? Pois sinne, pois mun mieli kanssas, turvaajani ois.

Tunnetko vuoren? Polku pilviin vie, ja usvain hämyyn kulkee muulin tie; käy rotkoist' esiin louhikäärmeet öin, veet alas suinpäin syöksyy kuohuvöin. Sen tunnet kai? Pois sinne, pois nyt tiemme käy! jo, isä, lähtö ois!

KEIJUINKUNINGAS.

Ken on myrskyssä yön niin myöhäiseen? Isä ratsain kulkevi lapsineen; sitä hoitavi huolin lemmekkäin, sitä painaa rintaansa, viihdyttäin.

Miks, poikani, kätkössä noin sun on pää? —
Isä, katsos, etkö haltiaa nää?
Se on keijuinkuningas, kruunuin, vöin! —
Näät usvaa vain, jota nousee öin. —

»Tule, vieno laps, niin pois sun vien! Monet leikit leikimme siimeissä tien; kukat kauniit kukkii, miss' soluu vuo, somat vaatteet kultaiset äitini suo.»

Oi, taatto, oi, taatto, sa kuulithan nyt nuo keijuinkuninkaan viehättelyt! — Jää rauhaan, pieno, rauhoitu, oi; syyslehvissä tuulen viuhina soi. —

»Tule, sievä poika, ma vien sun pois! Mun tyttöni hellät ne hoivanas ois; yön karkelot johtaa he veikein suin, sua viihtävät lauluin ja liekutteluin.»

Oi, taatto, oi, taatto, sä etkö nyt nää, miten haltian tyttäret häämöttää? — Sa poikani, poikani, näänhän tuon, ne on raidan rauskoja vieressä vuon. —

»Sua lemmin, mua viehätät, armas, sa pien;
ja jos tulla et mieli, sun ryöstäen vien.»
Oi, taatto, oi, taatto, hän nyt minut sai!
Teki keijuinkuningas pahaa, ai! —

Isä kauhuin kiidätti ratsuaan, oli tuskiva laps hänen rinnoillaan. Hädin vaivoin ehtii kartanohon; isän rinnoilla lapsi kuollut on.

THULEN KUNINGAS.

Oli kuningas Thulen harmaan elon kaiken uskollinen: Hän kädestä kuolevan armaan sai maljan kultaisen.

Sen juhlissa toi hän esiin, sen kalliiks arvioi; hänen silmänsä puhkesi vesiin, joka kerta kun siitä joi.

Tuli kuolonaika hälle; nyt maansa ja kaupungit nuo suo kaikki perijälle, mut maljaa ei hän suo.

Hän juhla-atrialla oli uljaine seuroineen sukulinnassa, partahalla meren aavan valtaveen.

Nous urho juhliva, juoden elon hehkun viimeisen, ja maljaan katseen luoden, veen kuohuun heitti sen.

Näki, kuinka täyttyi, haipui ja vaipui tyrskyyn tuo. Hänen silmänsä umpeen vaipui, ei koskaan hän enää juo.

RUUSU METSÄTIELLÄ.

Näki poika ruususen, ruusun metsätiellä. On niin raikas, kaunoinen, riensi kiirein luokse sen, katsoi riemumiellä. Ruusu, ruusu rusosuu, ruusu metsätiellä.

Puhui poika: taitan sun, ruusu metsätiellä. Vastas ruusu: entäs kun pistän, jotta muistat mun, tule vain, en kiellä. Ruusu, ruusu rusosuu, ruusu metsätiellä.

Poika huima taittoi vaan ruusun metsätiellä; ruusu pisti puolestaan, ah ja oi ei autakaan: ei hän käske, kiellä. Ruusu, ruusu rusosuu, ruusu metsätiellä.

KYLÄLEHMUKSEN ALLA.

Suom. Kaarlo Koskimies — V. Juva.

Läks paimen pulska tanssihin, vöin, kirjo-nutuin, seppelin, hän kaunis olla mieli. On tungos alla lehmuksen, jo kaikki tanssii teiskaten. Heleiaa, hei! Ne tanssin tuuli vei, ja vinkui viulun kieli.

Hän rientää, esiin syöksähtäin, ja sysää neittä kyynärpäin, — ei loukata hän mieli. Mut tyttö reima kivahtaa: Niin tuhma, hyi, ei olla saa! Heleiaa, hei! Jos tanssiin tuuli vei, myös tiedä piirin pieli!

Hän tytön vyöstä sieppas vaan, vei oikeaan, vei vasempaan; ne tanssin pyörre nieli. Ja posket hohti, poltti pää, he helmatusten hengähtää. Heleiaa, hei! Taas tanssiin tuuli vei! Sit' eihän eukot kieli?

Et läheiseks saa käydä niin!
Jo moni neito petettiin,
ja sulho valat nieli.
He hiipi suojaan siimeiden,
mut kaikui alta lehmuksen:
Heleiaa, hei!
Ne tanssin tuuli vei!
Ja vinkui viulun kieli.

SUMUSARJAT.

(Faustin unelma.)

Himmeä holvi, väisty ja raukee! Taivas, sa aukee, eeterin armaan siintää jo suo! Huurtehen harmaan usvat sa poista, — sammuissa tähtein, aurinko, loista: aamuhun lähtein, lämpöä luo! Ilmojen keijuin henkevä heimo, maan yli leijuin, nurmilla liitää; seurahan kaipuu kaihoten kiitää! Vartaloin tunnut harsoihin haipuu; nousee ja vaipuu liehuvat hunnut. Verhoon ne sulkee lehvikkövuoret, rinteillä kulkee mietteissä nuoret, lempeä kuiskii, sykkii ja säikkyy. — Köynnökset huiskii! Rypäleet väikkyy! Kohta jo paisuin suihkuin ne raisuin tynnyrit täyttää: virtoina kuohuin, helmeily viinein lailla rubiinein säihkyvän näyttää. — Utuiset sarjat, taas alas häilyin, laajoiksi lukee, järviä luoden; kunnaiden harjat, saarina päilyin, esiin jo aukee, riemua tuoden. Aurinko seijas hetken jo hohti: henget ne leijas pielille pilvein; leikkivin ilvein vaipuen vuoroin saaria kohti. Riemuja kuoroin kuulemme sieltä: Karkelo keijuin käy yhä leijuin, kunnes kuin ihmein kaikki jo hajoo. — Toiset ne vajoo varjohon puiden, tai utuvihmein liehuen liitää, veen yli uiden; toiset ne kiitää auvossa lemmen pois yhä valoon, Tähtölän taloon, hehkuja hemmen suutelemaan.

MATKAMIEHEN YÖLAULUJA.

1.

Hengetär sä taivainen, joka tuskat, vaivat liennät sekä kurjan povehen sulo hoivaa suomaan riennät, oi, mua raastoi kiihko karmas! Miksi tuskat, riemut nuo? Lepo armas, saavu, rauhaa rintaan tuo!

2.

Rauhaa huippuin ylhäin sä nää! Puut vuorten jylhäin hämyyn jää; vait uinuu maat, ei linnut oksilla lennä. Aavoille ennä, rauhan jo saat!

PROMETHEUS.

Sa taivaas verhoo, Zeus, utu-usvihin ja voimaasi lapsekkaana, kuin poika ohdakistoon, koe tammihin ja kallioihin! Kas, yhä vaan mun maani on vankkumatta ja majani, jot' et sä kattanut, ja lieteni, min loimotus sun kateeks käy.

En auringon alla tunne kurjempaa, kuin te, jumalat! Elannon surkean suo uhrisauhut ja rukoukset jumaluudellenne, ja nälkä teidän ois, jos lapset ja kerjurit ei houkkina toivois vielä.

Kun lasna maailmaa ma katsoin ymmällä pää, niin eksynyt silmäni kääntyi päin päivää, kuin ois ylhäällä siellä muka korva, mi itkuni kuulee, ois sydän, kuin mun, mi ahdistettua säälii.

Ken mua auttoi titaanein väkivaltaa vastaan? Ken mun pelasti kourista kuolon ja orjuuden? Sä itse sait tän kaiken aikaan, pyhä, hehkuva sydän, ja nuorna, hartain innoin sä pilvein Uinujaa hänen pettämänään kiitit!

Sua kunnioittaisin? Miksi? Sa huojensitko koskaan vaivoja sortuneen? Sä lievensitkö koskaan tuskia itkeneen? Minust' eikö karkaissut miestä kaikkivaltias aika ja kohtalo ikuinen, — mun herrani, Zeus, ja sun!

Luulit ehkä mun korpeen pakenevan, vihaavan elämää, kun eivät kaikki nuoruusunelmat täyttyneet!

Täss' istun, kuvani mukaan ma ihmiset muovaan: suvun valtavan synty, prometheolaisen, mi on kärsivä, itkevä, on nauttiva, riemuitseva ja halveksiva sua, kuin minä!

FRIEDRICH VON SCHILLER.

KELLO-LAULU.

Vivos voco. Mortuos plango. Fulgura frango.

Syvään muurattu on maahan kellonkaava torvineen. Valutyöhön joutukaahan! Joka mies nyt paikalleen! Toimeen hikipäin kaikki käsikkäin: Tulos palkitsevi vaivas, siunauksen suokoon taivas!

Kun alamme nyt oivaa työtä, on sanat vakaat paikallaan; kun kelpo lause työss' on myötä, niin toimet sujuu sukkelaan. Myös harkitkaamme arvioiden, mit' aikaan heikot voimat saa; mies veltto, työtään hutiloiden, ei tiedä, mitä valmistaa. Juur ihmisälyltäs sa vaadit, ett' ensin kuvaat mielessäs ja selvät suunnitelmat laadit, kun toimiin työn käyt käsilläs.

Puita pesään, kuusipuuta, kuivaa, jota liekki syö! Kohentakaa uunin suuta, — hei, jo lieska hormiin lyö! Vaski sulaa on! Tinaa joukkohon! Niinpä saadaan pronssi oiva, syntyy meille kello soiva.

Kun kyky, luottain tulen voimaan, maan alla kellon valmistaa, niin kirkon tornista se soimaan käy tekijäinsä kunniaa. Sen ääni kautta aikain kauan soi kaikuin korviin ihmisten, se murheet lientää luona hau'an ja yhtyy kuoroon hartaiden. Se katsoo ihmislapseen lietoon; ja vaiheet päiväin kerkeäin tuo juhlallisna kansan tietoon sen malmi, mieltä ylentäin.

Kuplat kuohuu taikinassa, aine suli kauttaaltaan! Lipeää nyt saakoon massa, niin se juoksee solkenaan. Puhdas, vaahdoton seos olkohon: Saadaan puhdas sointu malmiin, heleys ääneen kellon valmiin.

Kas, riemuisasti pikku lasta sen juhlasoitto tervehtii, kun elontietään alkain vasta, hän kehdossansa uneksii; niin synkeät kuin kirkkaat päivät ne vielä aikain kohtuun jäivät; nyt äidinrinnan hellä lempi on lapsen armas aamuhempi. — Mut vuodet vierii nopeaan! Pois poika viskaa tyttöin vauvan ja syöksyy eloon huimimpaan, hän kiertää maailmaa kanssa sauvan, on outo kotiin tullessaan. Nyt armain ilmein, viehäkkeessään, kuin taivaan-kuvan ihanan. ja rusoposkin kainoin, eessään hän näkee immen seisovan. Hän punehtuu, kun neidon kohtaa, ja hymy hänet hehkuun luo; kauniimmat ruusut, jotka hohtaa, hän lemmitylleen rintaan tuo. Oi, sulo toiveet, kaihot vienot ens lemmen kulta-aikojen! Ne aukee silmiin, taivaan-tienot, jää sydän hurmaan autuuden; oi, kestäis aina tämä taika, tää armas nuoruuslemmen aika!

Torvet hohkaa putkijohteen! Pistän puikon metalliin; jos se nyt saa lasihohteen, valutyö voi alkaa niin. Pojat, sukkelaan kokein tutkimaan, miten hauras norjaan juontui, kuinka seoksemme luontui?

Näet missä vahva hentoon ryhtyy, miss' ankaruus ja lempeys yhtyy, Saat hyvän soinnun syntymään. Niin tutki, kun teet liittovalas, taipuuko mieleen mielialas! Katumus syöpyy pettyvään. Myrtti kaino kiehkuroiden väikkyy päässä morsion, kirkonkellot kutsuu soiden vihkijuhlan loistohon. Oi, tän juhlan riemuun kätkee nuoruusajan toukokuu! Seppel kuihtuu, huntu ratkee, armaat unet unhottuu. Pois kiihko jo jää, mut lempi on luottava; kukan painuvi pää, se on heelmää tuottava. Käy toimihin mies, elon taistohon töytää, hän työalan löytää; hän rehkii ja raataa, alas estehet kaataa, hän puuhaa ja puhkuu, hän onnea uhkuu. Pian tulvivi anteja, kertyen hiljaa, ja aitat ne täyttyvät runsasta viljaa. Mut perhettä karttuu, ja kartano varttuu. Kodin ohjat on vaimon, on emännän aimon, ja lasten äidin; hän on holhooja perheen ja estäjä erheen. Hän tyttöjä neuvoo ja poikia ohjaa; hän liikkuu ja häärää ja askaret määrää, tuo voittoakin käsin järjestävin. Hän paisuvin aartein jo kaappinsa täyttää, hän rukkia hyrrää ja sukkulaa käyttää, ja kiiltävän kirstunsa taltehen saa viti-villaa ja puhtainta palttinaa, luo kaikkehen lämmön ja väikkeen ja valon ja on valvoja talon.

Isä kartanoportailtaan ilomielin maitansa katsoo, arvaa uljasta onneaan, kuulee kilkkuvat karjankellot, näkee niityt ja notkuvat pellot, aitat täydet ja ahdetut luuhat, näkee riihellä puintipuuhat. Kerskuin hän naurahtaa: vahva kuin vankka maa ja iskuilta kohtalon turvattu talo on! Mut onni, mi hymyy viittoili, ei solmijaks ole liittoin, ja äkkiä turma saa.

Valantaan nyt käydä saamme, murtopinnan tiiviiks nään. Hurskain mielin huokaiskaamme nyt, kun sulut päästetään. Tulppa auki lyö! Herran huomaan työ! Syöksyy kantakaareen kaavan kuuma virta lailla laavan.

On tuli onneks ihmisen, kun vaalit sitä valliten, ja mitä luo se muovaillen, saa aikaan taivaanvoima sen; mut voima tuo on hirmuinen, kun kahlehensa katkaisten jo omaa tietään kulkemaan käy luonnontytär irrallaan. Voi sua, jos se hurjin paloin, kasvain, vyöryin valtoinaan, kautta kaupunkein ja taloin raivoo, riehuu vimmoissaan! Ihmisneron luoma jaloin sortuu roihuun kamalaan! Pilvi musta maahan sataa virvoitusta; leimaus silloin jyrähtäin iskee päin. Kuulkaa häivytystä, hoi! Kellot soi! Illan suu ruskottuu; niin ei hohda päivän koi! Tupruu sauhu! Valtaa kauhu kaupungin. — Tuli puhkee paloon roimaan, yli kattoin karkeloimaan liekit lentää, päästen voimaan. Roviona roihu riehuu, räystäät ryskää, kuumuus kiehuu, pylväät suistuu, palkit murtuu, Lapset parkuu, äidit turtuu, koirat vinkuu, huudot rinkuu. Kesken kauhuin käydään työhön, päivän kirkkaus hohtaa yöhön; kautta ketjuin, käsin vankoin jonot sankoin kiirein kulkee; vuolahasti vesi suihkuu kattoon asti. Saapuu myrsky, raivoisasti yhtyin liekkein pauhinaan. Hei, ne sinkuu liehuissaan varastoiden kuiviin orsiin, tarttuu pehkuihin ja korsiin, kuivat sälyt kaikki löytää, ja nyt telmii, kuin ne maan raastaa tahtois juuriltaan; kohti taivaankantta töytää hurjapäät! Turhaks näät taistos luonnonvoimaa vastaan, väistää voit sa ainoastaan, alistut, kun hukkuu työs.

Tyhjiks jäi paikat palon; myrskyyn lentää tuhka talon. Kaaret törröttää ja mustat torvi-tynkät; katsoo taivaan pilvet synkät huoneisiin.

Sortui lies! Raunioihin kylmiin noihin vielä kerran katsoo mies. — Niin tyynnä tarttuu matkasauvaan. Vaikk' kohtas isku kohtalon, jäi vielä sulo lohtu toki: kun rakkaitaan hän koota koki, kas, tallellahan kaikki on!

Alas virtas! — vaski riittää, — kaava tuli täytehen! Tokko tekijöitään kiittää työ, kun tuomme esiin sen? Ehkei luontunut? Jos lie haljennut? Oi, kenties, kun toivo hymyy, edessä jo turma lymyy.

Maan poveen, kätköön pyhän mullan, uskomme työmme tuottehen; niin maamies kylvää siemenen ja luottaa nousuun viljakullan, kun aika tulee täytehen. Myös kallihimmat siemenetki peitämme murhein poveen maan ja toivomme, ett' tulee hetki, kun käy ne eloon ihanaan.

Tornista kirkon verkkaan vain soi kuolinkellot, kumahtain. Surusoitto seuraa haudan pieleen, matkalaista saattain viime tielleen.

Oi, jo puolisosi rakkaan, oi, jo uhrautuvan äidin tumma Tuonen ruhtinas tempas, mies, sun rinnoiltas, luota lasten hentoisten, joita kantoi hellien, joita hellään vaali innoin, imettäin ne äidinrinnoin. Oi, nyt perheen siteet sulta laukes, iäks katketen; kodin onni, äiti kulta muutti maille varjojen; poiss' on kodin hellä käsi, silmä, joka valvoi öin; orpoja ja itseäsi vieras hoitaa lemmetöin.

Kunnes kello jäähtyy siinä, raskas työ nyt seiskohon. Pojat, joit'ei mikään kiinnä, vapaat niinkuin linnut on. Tähtein tuikintaan ollaan jouten vaan, kunnes iltakuoro haipuu; mestari vain huoliin vaipuu.

Metsätöiltään miesi palaa reippain mielin illan suussa, kodin lämpimille halaa. Lampaat määkyin kotiin kulkee, ammuu karja kiiltokarva, käyräsarvi; kellot kilkkaa, kun ne tulee perävilkkaa. Lyhdekuormaa ruuna kiskoo; kiertäin vyhteen, poika viskoo yli lyhteen kukkasvyön. Tanssihin käy nuori kansa jälkeen työn. Tiet ja torit tyhjenevät; hauskan lieden luokse kertyy perhekunnat; kirskuin kiinni portit kaupungin jo pannaan. Hämy synkkä maahan lankee; vaan ei pelkoon meitä saata varjot yön; rauhanmies voi tyynnä maata: — laki valvoo, poistain pahantyön.

Kallis oikeus, kaikkein suoja, taivaantytär, onnen tuoja, kevein pakoin sidot vapaan; perustan loit kaupungeille, johdit yhteistoimen teille metsäläiset ihmistapaan, yhteen liitit höllät ohjat, annoit siveystajun pohjat, kallihimman tunteen toit, lemmen isänmaahan loit!

Sadat käsivarret käkee yhteistyöhön rattoisaan; liikkeist' innokkaista näkee voiman, tahdon tarmokkaan. Mestari ja sälli kanssa tietää vapaan työnsä lait; kukin mies on paikallansa, herjaaja se olkoon vait. Työssä sun on kunnias! Vaivannähnyt palkan kantaa: Arvon saakoon ruhtinas, meille arvon työmme antaa.

Rakas rauha, sulo sopu, jäämään jääkää kaupunkiimme hiljaiseen! Älköön koskaan päivä nousko, jolloin sodan julmat joukot tyyntä laaksoamme raastaa, jolloin taivas, jota vieno rusko illoin seijastaa, kaupunkein ja kyläin hurjaa palon lieskaa heijastaa!

Muotin nyt me murtaa voimme, rikki sen jo lyödä saa; kohtasilmin ihannoimme kuvaa sopusuhtaisaa. Käykää vasaraan, kuori pois nyt vaan! Olet kellon ilmiin saava vain jos pirstaks menee kaava.

Vain mestari se viisain toimin voi kaavan murtaa aikanaan; mut voi, jos vaski omin voimin käy hehkuvuona virtaamaan! Se sokein vimmoin, räjähdyttäin, lyö säpäleiksi kehystät, kuin hornan-liekein kaikki syttäin, sen tuholaineet vierivät. Kun voimat raat saa riehakoida ei muodostelmaa luoda voida; kun kansat raivoo valloillaan, ei onni pääse taimimaan.

Voi maata, missä paloaineen näät kyliin kurjiin kertyneen, ja rahvas, ryöstäin linnat maineen, käy itse käsin oikeuteen! Kapina tarttuu kellon kieleen, sen kupu ulvoin ämyää! vihitty rauhaa soimaan mieleen nyt väkivaltaan yllyttää.

Vapaus, veljeys! huuto raikuu; jo rauhanmies käy miekkahan, ja torit täyttyy, kadut kaikuu, näät murhajoukkoin riehuvan. Hyeenain lailla, kilvan kiistäin, siin' irnuu vaimot ilkkusuin, kuin pedon hampain irti riistäin sydämet äsken surmattuin. Ei mikään ole pyhää, taukoo jo tunteet, joita kainous toi, ja hurjuus kaikki sulut laukoo, ja ilkivalta mellakoi. Herännyt leijona on kiivas, on julma hammas tiikerin, mut ihminen, min raivous riivas, on hirmuisista hirmuisin. Niin on! — ei taivaansoihtu valon oo käsiin umpisokeiden! He sit' ei nää, he syttää palon, maat, kaupungit vain tuhoten.

Riemuun vaihtui huolten taakka! Kas! kuin kirkas täysikuu kello ehjä kehään saakka kotelostaan paljastuu. Kuvun laitoineen vienoon väikkeeseen ilta luo ja kilpileiman, nimen taideniekan reiman.

Hei, joukkohon! Työmiehet, kapsuttakaa jalkaa! nyt kellon vihkiäiset alkaa. *Concordia* sen nimi on. Niin sopuun, yksimielisyyteen vahvaan Se liittäköön ja kootkoon rakkaan rahvaan. Ja tehtävään se käyköön, oi, johonka mestari sen loi: Pian maisen elon yläpuolla se heiluu siinnoss' ilmojen, jyrinän naapurina tuolla on välimailla tähtien. Soi kehottain sen ääni silloin, kuin vilkkuin haastaa tähdet nuo, jotk' kiittää Luojaa aamuin, illoin ja vuoden vaihteet tietoon tuo. Iäiset vakavuudet selkoon se saattakohon soitollaan, ja joka hetki, heiluissaan, sen kieli aikaa kosketelkoon. Se elon vaiheet tuokoon julki vaikk' itse on se tunnoton, ja heille, jotka kuoloon kulki, se viime rauhaa soikohon. Ja kuten kaiku kohta-ikään soi loppuun, kun se korvaan saa, se kumutkoon: ei kestä mikään, maan päällä kaikki katoaa!

Köysin vahvoin nostakaahan ylös kello kuopastaan! Pääsköön sointuin ikimaahan, taivaan sineen kohoomaan. Kaikki kiskokaa! Hei, se heilahtaa! Riemua se tuokoon lauhaa, ensi ääni soikoon *rauhaa*.

KAIHO.

Laakso tää on ahdas, pieni, usvat kolkot painostaa. Pois jos johtaa voisin tieni, minne mieli kaihoaa! Kunnaat kukkii lounaan mailla, ikikevään siellä nään: Saisin liitää linnun lailla yli vuorten etelään!

Sulosoinnut, täyttäin tienot, taivaanrauhaa rintaan luo; yli kenttäin leyhkät lienot tuoksuin balsamia tuo. Kultaheelmäin loistoon kiehtää tummat viidat lehviään; mieltä kirjokukat viehtää, joit' ei talvi riistäkään.

Mitkä ihmeet silmää kohtaa säihkeess' ikiauringon! Miten vuoret väikkyin hohtaa, miten lauha ilma on! — Oi, mua estää virran hyrskyt, jotka pauhaa kuohupäin; välillämme kohoo tyrskyt, sydänparkaa säikyttäin.

Venho vaappuu, tullen tuolta, soutajaa en nähdä voi. Purteen hyppää ilman huolta! Henget sitä haltioi. Usko, tohdi, — sillä, tiedä, onni ei tuo takeitaan; sinut ihme vain voi viedä ihanuuteen ihmemaan.

ALPPIMETSÄSTÄJÄ.

Sääli toki kauris rukkaa! Kauris on niin suloinen, syö ja nyhtää nurmen nukkaa, puron luona leikkien. »Äiti, äiti, miehen teille ajoon tahdon tuntureille!»

Voisit ennen karjaa kaita, hauska torveen toitottaa! Kellot kilkkuu pitkin maita, metsä huohuu, humajaa. »Äiti, äiti, miehen teille pilviin tahdon tuntureille!»

Miks et kukistas sa huoli? Vienosti ne hymyää. Vuorten viluun kukat kuoli, kolkot huiput peittää jää! »Kirjokukat, tiedänhän ne, äiti, äiti, en jää tänne!»

Läksi poika ajoon riistan, pois hän syöksyy veikaten, hurmoksissa hurjan kiistan häälyy yli kuilujen. Kilpaan käyden tuulen kanssa, kauris karkaa makuultansa.

Kaljun rinteen kallioita kapuaa se kepeään, pelkäämättä onkaloita siukuu yli iljenjään. Mutta hurjapää ei huoli, seuraa kädess' surmanuoli.

Nyt se vuoren huippuun häätyy, viime kielekkeelle jää; kuilun partaalle se päätyy, pakoon pääsyä ei nää. Eessä surma, syvyys huima, takaa tulee urho tuima.

Tuskan silmin vaiti rukka kovaa miestä rukoilee; turhaan, jo sen perii hukka, hän jo tähtää, — Hipaisee? — Vaipuu jousi! — Rotkelmastaan Vuoren-Ukko tulee vastaan.

Hätääntyneen Halliparta surman suusta pelastaa. »Turmantuoja, teilläs karta Lumilinnaa rauhaisaa! Ihmisten on maassa majat; mitä meidän karjaa ajat?»

ROBERT BURNS.

HYVÄSTI, YLÄMAA.

Ylämaahan ma kaihoon, ma aina sen nään,
Ylämaahan ma kaihoon metsästämään:
ajot hirven ma muistan ja kaurihin vaan,
Ylämaahan ma kaihoon, jos minne mä saan.
Jää hyvästi, Pohja ja vuoristovyö,
koti kunnon, miss' asuu tarmo ja työ!
Jos missä on tieni ja matkani pää,
Ylämaa ja sen kukkulat mieleeni jää.

Te hyvästi, tunturit, jäätikkömaat, ja hyvästi, laaksot ja vihreät haat! Te hyvästi, metsät ja aarniopuut, ja te vaahtiset virrat ja vuonojen suut! Ylämaahan ma kaihoon, ma aina sen nään, Ylämaahan ma kaihoon metsästämään: ajot hirven ma muistan ja kaurihin vaan, Ylämaahan ma kaihoon, jos minne mä saan.

HYVÄSTI, MAINE SKOTLANNIN!

Hyvästi, maine Skottlannin ja vanha voimas tunto! Hyvästi skottein nimikin ja miehen mieli ja kunto! Miss' soluu Tweed ja mereen saa, miss' Sark käy Solwayta kohti, nyt Englannill' on rajamaa, — rutiruojat ne maatamme johti!

Mitä taistot kaikki ei tehneet kai, ei väkivalta ja kettuus, nyt lahjusrahat aikaan sai ja harvain kurjien pettuus. Jäi Englannin miekka pilkaks vaan, ja uljuus meissä hohti; mut vieras kulta lannisti maan, — rutiruojat ne maatamme johti!

Oi, miks sain nähdä päivät nää, kun maan he möi ja osti! Jos kuollut ma oisin, harmaapää, kun Bruce ja Wallace kosti! Mut uhkapäin mä huudan näin, — ja ken sit' eittää tohti —: maan petos löi ja kultaan möi, — rutiruojat ne maatamme johti!

JOS MIKÄ LIE!

Ken rehti-miesnä köyhyyttään on häpeissään ja mitä lie, se raukka, jääköön nöyrtymään! Ei, pystyyn pää, jos mikä lie! Jos mikä lie ja mikä lie, lie halpa työs, tai mitä lie! Vain kullan leima sääty on, mies kultaa on, jos mikä lie.

Viis siitä, syökö kontistaan, on sarkainen, vai mikä lie! On houkka houkka loistossaan, mut mies on mies, jos miten lie! Jos mikä lie ja mikä lie, jos kiilloton ja mikä lie, niin suora mies, vaikk' köyhäkin, on kuningas, jos mikä lie.

Kas pöyhkää, röyhkää nulikkaa, — ties, loordiko, vai mikä lie! — jos sadatkin tuo pelkoon saa, hän nahjus on, jos mikä lie. Jos mikä lie ja mikä lie, jos helyt, tähdet mitä lie, mies itsenäinen näkee nuo ja naurahtaa, jos mikä lie.

Kuningas viittaa: valmis on parooni, kreivi, — mikä lie! — mut kunnonmiehen tekohon ei pysty hän, jos mikä lie. Jos mikä lie ja mikä lie, Jos nimein sointu mikä lie, niin kykys, tarmos tunto tyyn' on ylempää, jos mikä lie.

Niin käyvän, oi, sa ihannoi, — ja käykin niin, jos mikä lie, — ett' tunnontyös ja kuntos myös vie valtaan sun, jos mikä lie. Jos mikä lie ja mikä lie, viel' aika saa, jos mikä lie, kun mies ja mies ne kautta maan on veljiä, jos mikä lie!

EI KETÄÄN.

On mulla vaimo, lies, en jakoon päästä ketään; mua ei hae lautamies, enk' käräjiin vie ketään.

Lie penni joutaviin, mut siit' en kiitä ketään; jos takuuseen en kelpaa, niin en lainoin kiusaa ketään.

Ma herrasmies en lie, mut pokkuroi en ketään; on miekka, lempo vie! — en liki laske ketään.

Vain vapaa, iloinen, en koskaan sure ketään! Jos ei mua kysy ken, mä myös en kysy ketään.

MUN KULTANI ON RUUSUNEN.

Mun kultani on ruusunen, on rusoruusu haan, Mun kultani kuin sävel on, mi uhkuu sointujaan.

Niin kaunis kuin sa, tyttö, oot, niin syvän lemmen luot; sua lemmin, kulta, kunnes pois ne virtaa meren vuot.

Niin, kunnes meri virtaa pois, ja sulaa vuorten jää: Sua lemmin vielä, armahin, kun suljen silmät nää.

Hyvästi, ikilemmittyin!
Hyvästi hetkeks vaan!
Taas luokses tulen lemmittyin,
vaikk' äärest' ääreen maan.

BALLOCHMYLEN MAAT.

Käy Catrine-metsä kellervään, syys-hohdon nurmet, kentät saa; ei laula leivo niityillään, jo luonto hiljaa uinahtaa. Syys-teiltä Meerin laulu raikas se helkkyi, täyttäin lehdot, haat, ja kaukometsä vastaan kaikas: »Hyvästi, Ballochmylen maat!»

Taas kukat takaa talven jään ne kentät, laaksot kirjavoi; käy linnut esiin kätköistään, ja ilmaan riemulaulut soi. Mut pois jää multa laulupuistot ja sulo siimeet kukikkaat; hyvästi, Ayr, ja armaat muistot, hyvästi, Ballochmylen maat!

MEERILLE TAIVAASSA.

Sa viime tähti, kalvas koi, mi hymyin vilkut aamuin ain, nyt sätees taas sen päivän toi, mi Meerin riisti rinnoiltain. Oi, Meeri, henki häipynyt, miss' asut tuolla väikkeessäs? Mun, vaisun, voitko nähdä nyt, nää murheet kuulla ystäväs?

Kuink' unhottaisin päivän tuon ja Ayrin armaat siimehet, kun liiton teimme luona vuon: oi, eronhetket kaihoiset! Ei ikiaikain kulkuhun nuo riemuin muistot häivy pois, sun kuvas, viime suukkos sun! — Ken viimeiseks sen luullut ois?

Ayr solui, hiekkaan loiskahtain, sen kätki viidat metsämaan, ja koivut, kukat pihlajain loi sulo seutuun tuoksujaan. Liversi linnut, lempi soi, jäi kielot riemuin vuoteekses; — oi, liian joutuin lännen koi toi hetket illan mielehes!

Nuo maisemat ma aina nään, visusti vaalin muiston tuon! Oi, mieleen yhä syvempään se uurtuu vain, kuin uoma vuon! Sä Meeri, henki häipynyt, miss' asut tuolla väikkeessäs? Mun, vaisun, voitko nähdä nyt, nää murheet kuulla ystäväs?

VILJANLEIKKUUSSA.

Roobin leikkas ruista, ma rinnan nyhdin, riivin. Hui! pienen sirpin sain, mut jäljess' yhä hiivin.

Mä lähdin kauppalaan,
vein kankurille työtä:
Isänsä töllillä
On Roobin, — lähti myötä!

Ei ollut milläänkään, — voi, mitä luulla mahtoi? Jo keksi kepposet, kun talontytärt' tahtoi!

Niin vannoi: »Pöydässäin sua talvest' alkain ruokin!» Hui! tyhjän isäntä ja huippakenkä tuokin!

Roobin leikkas ruista, ma rinnan nyhdin, riivin. Hui! pienen sirpin sain, mut jäljess' yhä hiivin.

TULLUT LÄPI VILJAN.

Viljast' tullut, pikku rukka, läpi viljamaan; on kosteana helma, sukka, viljast' tullessaan.

Jenni, hän on ruiskukka, kastuu ainiaan: on kosteana helma, sukka, viljast' tullessaan.

Jos sun, kukka, kohtas Jukka, viljaan hiipien! Soi ehkä Jukka suuta, kukka, — liekö nähnyt ken?

Jos sun kukka, kohtas Jukka tullen läpi haan! Soi ehkä Jukka suuta, kukka, — käynkö kertomaan?

Jenni, hän on ruiskukka, kastuu ainiaan: on kosteana helma, sukka, viljast' tullessaan.

MYLLÄRIN MISKA.

Hui, hai, Myllärin Miska, jauhomekko-mies! Pussiin markkoja pyytää, penneiks jäävän ties. Niin oli jauhossa mies, jauhossa lakki ja niska, jauhoinen oli suu, jolla suuteli Miska.

Hei, sitä Myllärin Miskaa, säkkein jauhajaa! Siinä se virkamies on, kokoo tavaraa; laariin jauhoja saa, markkoja arkkuun viskaa. Sattuis, vaikka liivini sais Myllärin Jauho-Miska.

JO TAATTO KIELSI, ÄITI KIELSI.

Jo taatto kielsi, äiti kielsi, ei kieltoa kuullut hän; ei tyttö kuullut, ei liemen luullut niin karvaaks kääntyvän. Ja poika-huippari Jumping John, hän petti kaunoisen. — Oi, poika-huippari Jumping-John, kun petti kaunoisen!

Kili, lehmä ja allas, nurmenkallas ja rahojakin yli sa'an: lisäks impi kaino ja torpan aino, sulo, viehkeä katseeltaan! Mut poika-huippari Jumping John, hän petti kaunoisen. — Oi, poika-huippari Jumping John, kun petti kaunoisen!

VEKKULI-VILLE.

Sa hurja Vekkuli-Ville! — Hän markkinoille saa; hän aikoo viulunsa myydä ja ostaa rihkamaa. Mut kun tuli luopua siitä, suli silmät kyyneliin. Sa hurja Vekkuli-Ville, no, terve näkemiin!

Hei, Ville, myy sie viulus, ei sillä sielua lie! Hei, Ville, myy sie viulus, ja osta viinaa sie! — »Jos myin oman rakkaan viulun, mua hurjaks he luulla vois: Niin monta riemun päivää me yhdessä soitimme pois.»

Mut kun tulin Puolitiehen, kävin kievariss' äkkipäin, ja hurjan Vekkuli-Villen jalat ristissä pöydällä näin: hän kumppaniseurass' istui, suli kaikki hurmoksiin. Sa hurja Vekkuli-Ville, no, terve näkemiin!

THOMAS MOORE.

NUORI LAULAJA.

Läks nuori laulaja taistohon, soma kuolla, kun nuolet tuiskii! Isän miekka ankara vyöllä on, ja olalla harppu huiskii. — »Vaikk' kaikki sun pettäis, laulun maa», huus uhmaten urho oiva, »tää miekka sun oikeuttas puolustaa, tää harppu on riemukses soiva!»

Ja laulaja kaatui, — mut lannistaa ei ylvästä henkeä voida. Hän harppunsa särki, — ei enää saa sen haastavat kielet soida: »Sua koskaan vieras ei sorrakaan, sa lemmen ja miehuuden kaiku! Oli laulusi vapaita varten vaan, ja ne orjain kesken ei raiku!»

ILTAKUORO.

Iltakuoron sävel liitää, soiden hiljaa yli veen; kohti, yhä kohti kiitää, kaikuin takaa taipaleen: Jubilate, Amen! Pois jo taas, jo pois se liitää, häipyin humuun hiljaiseen: Jubilate, Amen!

Vuoroin, kuudanvesiin viihtyin, sävel rantaan raukeaa; vuoroin, hyrskyn lailla kiihtyin, kesken pauhun soinnun saa: Jubilate, Amen! Taas jo, vetten lailla viihtyin, sävel rantaan raukeaa: Jubilate, Amen!

KAIKKI KIRKKAHIN —

Kaikki kirkkahin vain joutuisimmin vaipuu; kaikki suloisin sa ihaninnaan haipuu. Kuin tähti lennossaan, kuin kukka tehden terää, niin toiveet katoo, kuihtuu vaan ja hukkuu, kun ne herää. Kaikki kirkkahin vain joutuisimmin vaipuu; kaikki suloisin se ihaninnaan haipuu!

Ken siis unelmois, kun uni kesken kätkee? Kenpä luottaa vois siteihin, jotka ratkee? Ei, paras silloin tuo, kun sokeaksi heittyy: jää näkemättä valovuo, mi sentään yöhön peittyy! Kaikki kirkkahin vain joutuisimmin vaipuu; kaikki suloisin se ihaninnaan haipuu!

OI, USEIN HÄMYSS' YÖN —

Oi, usein hämyss' yön, kun unta en saa silmiin, niin säihkeess' sädevyön käy entispäivät ilmiin: pojan ihanteet, hymy, kyynelveet ja lemmenmuistot armaat; sulo silmät nään, luo hautain jään, miss' uinuu kylmät parmaat! Noin usein hämyss' yön, kun unta en saa silmiin, kuin kautta vihmevyön nään entispäivät ilmiin.

Kun muistan ystävät ja ilot huimapäiden, jotk' kuoloon häipyivät, kuin lehdet valtaan säiden, mun on, kuin sen, mi viipyen jäi juhlasaliin vielä: valo hämärtäy, kukat kelmeiks käy, ja yksin hän on siellä! Noin usein hämyss' yön, kun unta en saa silmiin, kuin kautta vihmevyön nään entispäivät ilmiin.

LORD BYRON.

KREIKALLE 1819.

(Don Juanin 3:nnesta laulusta.)

Te Kreikan maat ja Kreikan veet, miss' Sapphon laulu hehkuun nousi, miss' sukes uljaat ihanteet, ja Foibos kiiti, Delos sousi, te maat, miss' aurinko on vaan ja kesätaivas ennallaan!

Ei Teon huilun helkkinää, ei Kion sotaharpun kieltä nyt raiu kotirannat nää; vain vierasten ne viehtää mieltä, ja kohti länttä kajahtaa pois kauas »Onnen saarten» taa.

Maraton, vesiin kuvastuin, on vielä alla vuoren harmaan; oi, hetken siellä uneksuin taas vapaaks muka Kreikan armaan: Kun Persialaisten haudan näin, en luullut orjaks itseäin.

Siell' istui luona Salamiin maanvaltias, miss' aaltoo raumat; hän laivat luki tuhansiin, vei kansoin taistoon sotalaumat: ne kaikki tarkastukseen tuo, — kun joutui yö, miss' oli nuo?

Miss' ovat nuo? Ja minne, oi, jäit, maani? Rannat, vetten pinnat nyt voittolauluja ei soi, — ei syki enää sankarrinnat! Ja itse lyyra, pyhä, sun, se vaipunut on käteen mun.

On jotain toki seutuvin, miss' asuu orjat pontta vailla, jo hävyntunto jonkunkin, mun polttaa posket lieskan lailla, näet laulajall' on puna vaan ja kyynel kohtalolle maan!

Vain häpeäänkö jäämme niin ja itkuun? — Isät vuoti verta. Maa, nosta eloon, aseisiin nuo Spartan urhot vielä kerta! Kolmestasa'asta kolme suo: Thermopylain he uuden luo!

On vainaat vait? — Ei herää ken! —
Oi, ei, — soi ääni kumpuin yöstä,
kuin kosken pauhu kaukainen:
»Elävät, nouskaa orjantyöstä!
Vain yks jos nousee, tulemme!»
Mut elävät, — on vaiti he.

Ei, turhaan! — Malja tuotakoon: Sä läiky, Samosviini vainen! Rypäle verta vuotakoon, ja käynöön taistot turkkilainen. Hän tietää antaa iskujaan, me maljoin ottelemme vaan.

Pyrrhiche-tanssin tahti soi, — mut Pyrrhon falangi ei loista! Kaks muinaisleikkiä, mut oi, jäi unhoon miehekkäämpi noista! On kirjaimistos entinen, — vai orjille toi Kadmos sen?

Ei, samolaista pikariin!
Se rypäle se sulon antoi
Anakreonin säveliin:
Tyrannin iestä hänkin kantoi,
— Polykrateen, — mut käskijän
ties edes Helleeniksi hän!

Kas, Kersoneson vallanmies ol' uljain vapauden pylväs. — Tyranni? — niin: Miltiades! Taas mies jos syntyis yhtä ylväs, mi despoottina lujempaan kiristäis yhdyssiteet maan!

Ei, samolaista pikariin! Jäi Pargan vuorihin ja Suulin viel' uljas heimo kätköksiin; ne muinais-doorilaisiks kuulin: Sielt' esiin taimi nouskohon, mi Herakleidein kantaa on!

Äl' luota Frankkein apuhun, on valtain tarjouksissa pettuus. Ei, oma olkoon miekkas sun! Pian kilpes Latiinien kettuus ja Turkin hurjuus riistäis pois, vaikk' kuinka leveä se ois.

Ei, samolaista pikariin! — Mut kun nään impein ilonvietteet ja katson silmiin säihkyviin, mua verta itkettää vois mietteet, ett' imettää vain orjaa saa nuo rinnat, jotka puhkeaa.

Veet Sunionin ärjähtää: — Sen marmorpaaterolla tuolla tahtoisin purkaa tunteet nää ja niin, kuin joutsen, lauluun kuolla. En suostua voi orjuuteen, — ei, mereen malja viinineen!

HYVÄÄ YÖTÄ!

(Childe Haroldin I:stä laulusta.)

Hyvästi jää! Taa aaltoin vyön jo häipyy synnyinmaa. Veet tyrskyilee, käy tuulet yön, soi lokkein kirkunaa. Päin päivänlaskun säihkyä käy tiemme myrskyn myötä; hyvästi, aurinko, ja sä maa isäin, — hyvää yötä!

Vain hetkeks päivä peittoon jää, tuon aamun jällehen; voin vettä, taivast' tervehtää, mut synnyinmaata en. — Sä tyhjäks uljaan linnan näät, jäi telkeet portin suulle: Pihalla versoo ruohonpäät, ja ulvoo koira — kuulle!

Hoi, kuule, paashi pienoinen, miks siinä itketkään? Vai pelkäät vimmaa tyrskyjen ja raivopuuskaa sään? Mut pyyhi kyynel silmistäis, on uljas laiva meillä; nyt nopein haukka jälkeen jäis sen riemuisilla teillä.

»En kysy tyrskyin pauhinaa, jotk' kiljuin syöksyy päin; Sir Childe, ei, toiset seikat saa mun murheiseksi näin. Ma jouduin eroon taatostain, jäi äiti huolten vaivaan; nyt mun ei muuta turvaa lain, kuin sä — ja Herra taivaan.

»Mua taatto kauan siunas vait, lie surrut vähän vaan; — mut äiti varmaan itkee kait, siks kunnes palataan.» — No niin, sa lapsi, lohduks on, kun itkut pyrkii esiin; jos mull' ois mieles viaton, myös mun sais silmät vesiin.

Hoi, kuule, uljas linnamies, vai kelmeäks sun nään? Sua ehkä uhkaa Ranskan ies, tai pelkäät vimmaa sään? — »Sir Childe, mä hengestäni viis! Ei, muu se minuun koski: luo armaan vaimon aatos liis, ja kalvaaks kääntyi poski.

»Luo linnas vaimo sekä laps jäi järven poukamaan; jos isää kysyy kultahaps, mit' äiti vastaakaan?» — Niin vai, sa oiva linnamies, — en pyri murhees jakoon; ken mailman turhat tunteet ties, hän nauraa, — lähtee pakoon!

En usko naisten kyyneliin! Pian uudet kosijat saa säihkyn silmiin sinerviin, jotk' äsken kaihtuivat. Ei muistot mulle vaivaks jää, en sure, säät jos soisi; voin surra, kun en mitään nää, mi surun arvoist' oisi!

Ja niin nyt aavaa merta uin, ma maailmass' yksin oon: — Mua muut ei kaipaa itkusuin, siis kaipuu haihtukoon! Vain koira vinkuu, kunnes sen vei vieras ruokain ääreen: Jos palaan niin ja lähenen, kenties mua tarraa sääreen.

Ma kevein rinnoin laivassain jään merten kuohinaan. — Vie, minne viet mun, kun et vain vie rantaan kotimaan! Te terve, tyrskyt raivokkaat! Ja kun käyn tuulten myötä, taas terve, rotkot, erämaat! Maa isäin, — hyvää yötä!

SANOTAAN, TOIVOSS' ONNI ON.

Sanotaan, toivoss onni on; mut menneisiin taas lempi vaipuu: se kiintyy riemuin muistohon, ja ensi tunteet viimeks haipuu.

Mit ihannoimaan muisto jää, se muinoin oli toivon tuomaa; sen muisto kalliiks pyhittää, vaikk' kadonneen jo toivon huomaa.

On tyhjää kaikki, harhaa vaan: tulevat pettää, kaukaa väikkyin; et menneitäs saa palaamaan, ja nykypäivääs katsot säikkyin!

KOKOELMASTA »HEPREALAISIA SÄVELIÄ».

1.

HÄN IHANANA HIIPII LUO.

Hän ihanana hiipii luo ja säihkeessään kuin yö on musta. Mi valoon, varjoon tenhon tuo, siit' immessä on ilmausta: niin ihmeloistoon sulaa nuo, kuin vähää ennen sarastusta.

Pois varjokaan tai sädehyt — se haihduttais tuon sävyn hienon, nuo tummain kutrein viehkeilyt ja sulo kasvoin loisteen vienon, joiss' ilme puhdas virkkaa nyt, kuin kirkas, sees on aatos pienon.

Ja poskilla ja otsall' on niin armas hymy, hohde aino. niin tyyni veikeys viaton; näät lapsen, jot'ei tapaa vaino, min mieli hellän hyvä on ja sydän puhdas, lempi kaino.

2.

RINTEILLÄ JUUDAN.

Rinteillä Juudan kauris juosta nyt mielin määrin saa ja juoda joka lähteen vuosta, joit uhkuu pyhä maa. On jalka nopsa, silmiss' on vain riemun loiste vallaton.

Tuo sulo liike, silmä seijas on tuttu Juudanmaan, mut muinoin täällä jalka leijas siromman asukkaan. Puut Libanonin tummat näät, mut' poiss' on Juudan kutripäät.

Sai onnen palmu laaksoss' siellä, — hajonnut Israil ei, — se mantuun kiintyi, maass' on vielä, johon sen juuri vei: Ei kodistaan se luovu pois, ei muilla main se elää vois.

Mut meidän täytyy kuljeksia, ja muu maa haudaks jää; ei meille isäin leposija oo viime retken pää. Ei paatta jäänyt templihin, ja Herja valtas Saalemin.

3.

HEIT' ITKE!

Heit' itke, jotka vietiin virtain taa, joilt' templi ryöstettiin, jäi uneks maa; sä itke, — Juudan harppu rikki on, kodissa Herran asuu uskoton!

Miss', Israil, pesset jalkas vertyneen?
Oi, milloin taas saa laulus säveleen?
Ja milloin, Siion, riemuvirtes soi
ja taivaansoinnuin rinnat haltioi?

Väsynyt kansa, jota miero vie, oi, minne häädyt, missä päättyy tie? On pesä kyyhkyll', luola ketullai, sai kansat maan, — mut Israil haudan sai!

4.

TAA JORDANIN.

Taa Jordanin käy kameel' erämaan, ja Herjaa Siionilla palvellaan, Baal-pappi lukee Siinain luona lait, — myös siell' on — siellä, Herra? — äänes vait:

Miss' sormin kivitaulut piirtelit! miss' itse kansalles sa ilmenit! pilvestä puhuit, liekkein-vyössä pää, näet kenkään ei sua verhotonna nää!

Oi, leimuna jo loistos julki luo! kädestä voittajan lyö peitsi tuo! — Kuin kauan maas on jäävä sortohon, kuin kauan Herra, templis tyhjä on!

5.

MUA SYNKKYYS VAIVAA.

Mua synkkyys vaivaa — harppus tuo, jos kuuntelemaan taju taipuu, ja sormin herkin sävel luo, mi sulosoinnuin sieluun vaipuu. Jos rinnassain on toivo, kaipuu, sen laulu vain saa heräämään; jos silmäpohjaan kyynel haipuu, se heruu — pois vie poltteen tään.

Mut hurja jylhyys lauluhun! Äl' ilon ääntä aluks säistä, näet itkeä nyt täytyy mun, tai sydän raskas ratkee näistä. Se routui polopäiväin jäistä, yön tuskiin ehtyi itkunpäät; nyt kokekoon se äärimmäistä, mi särkee sen — tai sulaa jäät.

6.

OIS MIELENI VILPPISÄ, JOKSI SEN TEET.

Ois mieleni vilppisä, joksi sen teet, Galilea ei mennyttä ois ja sen veet; vain uskoni heittää mun tarvinnut ois, heti syy olis pesty ja kirous pois.

Jos ei voittane hylky, — on Herrassa ties!
Jos on orjassa syy, — olet synnitön mies!
Jos ei turvaton maan tule taivahisiin,
pidä uskosi, — omaani kuolen ma niin.

Siit' uskosta annoin, mit' antaa et voi, ja sen tietävi Hän, joka onnesi soi; Hän haltuunsa sieluni, toivoni saa: ota pois, — min jo uhrasin, — henki ja maa!

7.

PÄIVÄNÄ, JOLLOIN TITUS HÄVITTI JERUSALEMIN.

Miss' ylhäällä tie yli vuoriston viisti, sua katselin, Siion, kun Rooma sun riisti! Hävis loistosi paloon, ja liekehtien mun silmäni heijasti loimua sen.

Loin silmäni templihin, loin kotipuoleen ja alkavan orjuuden unhotin huoleen; vain lieskan ma näin, min temppeli loi, ja kahlehet, joita ma kostaa en voi.

Ain illoinhan tuonne se rinteille heittyi säde viimeinen vielä, kun päivä jo peittyi; ma vuorilla seisoin, mut huipuille päin kajo kiiti, ja viimein sen templissä näin.

Taas vuorilla seisoin, kun onni jo vaihtui, mut en nää, miten rusko se hämyyn jo haihtui: Ois pilvistä leiskunut taivahan säät, ukon-jyskäys murskannut voittajain päät!

Toki ei epäjumalat tahrata saata, sun templiäs, Herra, mist' ohjasit maata! Ja jos kurjakin kansas ja hylky on vaan, sua yksin se jää, Isä, palvelemaan.

8.

BAABELIN VIRROILLA.

Oi, Baabelin virroilla siellä me itkimme muistellen, miten rosvot ne taistotiellä sai Saalemin ylhäisen, ja sen tyttäret, puhtahat vielä, pois riistivät raastaen.

Kun murhein me istuimme illoin, ja veet ohi virtasi pois, muka lauluja pyysi he silloin, — mut pilkkaanko soiteltu ois? Käsi kuihduta, Herra, milloin pyhä harppu se vieraille sois!

Pajun oksalla harppu haikas, — Se vapaa, Saalem, on ain! Oi, päiviltä kunnia-aikas se on ainoa muistoni vain: Ei koskaan sen sointu raikas soi äänehen sortajain.

9.

»KAIKKI ON TURHUUTTA, SANOO SAARNAAJA».

Ol' loisto, valta, viisaus mun ja nuoruus, into, lempi; sai viini veret hehkuhun, mua armaat immet hempi; ne sydämeeni säihkettään loi, silmät sulotarten; mit' tarjos maa, ja mielinkään, jäi kuningasta varten.

Mut hengessäin käyn tutkimaan, mit' entispäiviss' oisi, mi elon riemuun uudestaan mua viehättää nyt voisi: En muista päivää ainoaa, mist' ehjä ilo koitui, ja kun ma kannoin purppuraa, vain mieli katkeroitui.

Voit taioin toki masentaa ja tenhoin kentän kyitä, mut talttumaan et sitä saa, mi jäytää sydänsyitä. Sit' ei saa soitot viihtymään, ei viisaan lepopielus; se pistää, kalvaa yhtenään, ja kärsimään jää sielus.

EDGAR ALLAN POE.

KORPPI.

Murhein istuin puoliyöhön, jääden kirjain ääreen työhön, muinaisajan unhotettuin salaistietoin harkintaan. Pääni kun jo painui melkein, kuului takaa oven telkein nakutus, mi oudoin elkein tikutteli hiljaa vaan. »Joku vieras siellä», mietin, »nakuttelee sisään vaan. — Muuta ei se olekaan».

Menneet oli, tuskaa tuoden, viime hetket vanhan vuoden, hiillos vielä lekkui, luoden virvakuvat lattiaan. Istuin kiusaantunein aivoin, turhaan kirjojani kaivoin, murhein muistin, sielun vaivoin, mennyttä Lenooraa vaan, säihkyvää, mi taivahissa Lenoorana tunnetaan, mut on täällä nimi vaan.

Hiljaa heilui silkkikaihdin, kahinat ja kuiskeet aihdin, — mieli salaa tunsi kammon, jot' ei ennen konsanaan. Viihtäin sykähdystä somaa, vakuuttaa koin alinomaa: »Vieras, joll' ei suojaa omaa, pyrkii siellä sisään vaan, joku myöhästynyt vieras pyrkii siellä sisään vaan. Muuta, vai, se oisikaan?»

Päättävästi, ilman muuta lähestyin mä oven suuta: »Herra, taikka rouva», lausuin, »mieleni on pahoillaan; mutta uinahtaa ma taisin, — ehkä sisään pyytää saisin; en mä ensin kuullut laisin, — nakutettiin hiljaa vaan, tuskin nakutuksen kuulin»; — selälleen jo oven saan: yö se vain loi varjojaan.

Katsoin yöhön hämmästyksin, haavein seisomaan jäin yksin, toivon, pelon värähdyksin heityin hurjaan unelmaan. Syvä hiljaisuus ei laannut, merkkiä en yöstä saanut: »Pois», ma mietin, »varjoon taannut», — ja »Lenoora?» äänsin vaan, äänsin nimen tuon, ja kaiku soi, »Lenoora!» hiljaa vaan; muuta en mä kuullutkaan.

Huoneeseen ma hoippuin kuljin, kiihtyneenä oven suljin; taas jo siinä nakutettiin, vielä melkein lujempaan. »Varmaan», sanoin, »joku tuolla ikkunan on ulkopuolla; katsotaan, — vois viluun kuolla! — selon tästä kyllä saan! Hetkeks, sydän parka, tyynny! — selon tästä kyllä saan: Varmaan se on tuuli vaan!»

Lasin auki revin riuhtoin; — sisään, siipiänsä viuhtoin, mahtavana korppi lensi ikäkaudet harteillaan. Minuun tuskin katsoi kohti, liikkeitään se tyynnä johti, kuin ois herra, joka tohti, suoraan oven kamanaan; Pallaan kuvapatsaan päälle leijas oven kamanaan, kääntyi päin, — jäi istumaan.

Lintu siin' ei hievahdakaan; vaikka tunsin tuskan vakaan, niin tuo arvokkuus ja pöyhkeys sai mun ääneen nauramaan: »Kävit mustatakkein pukuun, mut et pääse pyhäin lukuun; vanha korppi, hornan sukuun kyllä kuulut öisen maan! — Saisko nimes ehkä tietää, julma aave öisen maan?» — Korppi huus: »Ei milloinkaan.»

Oudoltahan lintu näytti, joka noin vaan kieltään käytti, joskin lie sen puheess' ollut sisällystä vähän vaan; sillä siit' ei pääse arvoin, jotta kuolevaisen karvoin vastaanotat linnun harvoin oves päälle istumaan, Pallaan kypärälle linnun, joka väittää tolkussaan nimekseen: »Ei milloinkaan.»

Korppi istui arvokkaasti, patsaaltaan se tuon vain haasti, vain tuon lauseen, kuin ois siihen tyhjentänyt sieluaan. Hiljaisuus tuo painostusta, — liikukaan ei lintu musta, — en voi estää huokausta: »Veikot meni menojaan; pian tuokin lähtee, niinkuin toivo meni menojaan! — Lintu huus: »Ei milloinkaan.»

Vastaus, soiden puhein selkein, sai mun äimistymään melkein, mut jo mietin: »yhteen sanaan supistuu sen tiedot vaan; herra sillä ollut lie nyt, jolt' on onni kaikki vienyt, jok' on elon tuskat tiennyt, kunnes huutoon ainoaan puhkes toivo mennyt, puhkes vaivat, pettymykset maan, — huutohon: 'Ei milloinkaan'».

Kesken tuskaa tavantakaa hymyyn sai mun korppi vakaa, siirryin sohvaani ja istuin vaiti sitä tarkkaamaan. Patjain kirjosilkkiin vaipuin, haaveihin ja suruun taipuin, mietin unelmin ja kaipuin, mikä ennen olikaan tulo linnun aavemaisen, mikä mieli olikaan huudon tuon: »Ei milloinkaan.»

Istuin, tehden arveluita, sanaakaan en haastaa suita, korpin tuiottavat silmät tunki sydänsopukkaan, Seikkoja vain mietin noita, päätäni en nostaa koita, painoin patjain purppuroita, lamppu kun loi valoaan; oi, ei näitä purppuroita, kun luo lamppu valoaan, *hän* nyt paina milloinkaan!

Ilma tahmenevan näyttää, ambratuoksut huoneen täyttää, on kuin jalat enkeleiden helkkyis kivilattiaan. »Oi», ma huusin, »sieluus soivat taivaanviestit, jotka voivat sulle tuoda rauhan hoivat, — jätä lempes unhoon vaan!» Hengitä, saa sielus hoivat, — jää Lenoora unhoon vaan!» Korppi huus: »Ei milloinkaan».

»Profeetta sa hurjamainen! — lintu, taikka paholainen! — lienet Kiusaaja, tai lienet säiltä tullut suojustaan: — Kaikki multa alas raasta! — pois saat lumeet riistää maasta, pois tän kauhuin kodin laasta, — mutta suo mun tietää vaan, eikö balsamia löydy, — saako hoivaa teillä maan?» Korppi huus: »Ei milloinkaan.»

»Profeetta sa hurjamainen! — lintu, taikka paholainen! kautta taivaan, kautta Luojan, vannotan sua sanomaan: Jälkeen elontieni karmaan, sielu Eedenissä varmaan vielä kohdannee tuon armaan, mi Lenooraks mainitaan. immen säihkyvän ja armaan, mi Lenooraks mainitaan?» — Korppi huus: »Ei milloinkaan.»

»Pois, sa hornanviesti uusin, lintu, paholainen!» huusin,
»ulos myrskyyn jälleen lähde, öiseen maahas kamalaan!
Ei saa höyhen jäädä tuonne, — pois sun valhees joka juonne!
Jätä rauhaan tämä huone! — patsaan päältä pois nyt vaan!
Et saa sydäntäni raastaa, — ulos ikkunasta vaan! —
    Korppi huus: »Ei milloinkaan.»

Liikkumatta korppi siellä yhä vielä, — aina vielä, — Pallaan valjun kuvan päällä istuu tyynnä paikallaan. Aavemaisen kiillon luovat korpin silmät pahansuovat, kun lyö lampun valojuovat linnun varjon lattiaan. Ja mun sieluni, min varjo lannistaa on lattiaan, ei voi nousta — milloinkaan.

PIERRE-JEAN DE BÉRANGER.

PÄÄSKYSET.

Soturivanki, kahleiss' orjan, hän Maurein-rannall' unelmoi: »Taas teidän, pääskyin, parven sorjan nään, linnut, joita syksy toi! Te tänne mailta toivon armaan tulitte päivään paahtavaan. Oi, Ranskasta käy tienne varmaan: Miks synnyinmaasta ette kerrokaan?

»Jo kolme vuotta muistoks kortta teilt' anonut oon laaksostain, miss' synnyin, missä kotiortta loi lapsi kuviin unelmain. Te luona kirkkaan puron siellä, mi soluu lilja-uomassaan, majamme pienen näitte tiellä: Miks kotilaaksost' ette kerrokaan?

»Tuon räystään alla joku teistä lie kuorestaankin lähtenyt; hän äiti raukan kyyneleistä vois murhein haastaa mulle nyt. Surevan kuulemaan saa kaipuu mun askeleitain ainiaan: hän vihjoo, — pettyy, — itkuun vaipuu! Miks äidin lemmest' ette kerrokaan?

»Lie naimisissa sisko nuori? Kai näitte joukot poikien, kun juhlanviettohon he suori ja häitä hyppi, laulellen? Lie nuoruuskumppanien parvet, jotk' innoin riensi rintamaan, jo kotiin tulleet, yllään arvet? Miks ystävistä ette kerrokaan?

Ei, — yli ruumisläjäin kulki kenties jo laaksoon vihamies: jo raiskaks sisko joutui julki, ja sortui meiltä kotiliesi Ei elä äiti! Ranskaa raastain jo vieras takoo kahleitaan! Te pikku pääskyt synnyinmaastain, miks polopäivist' ette kerrokaan?»

OI, TAIVAS, KUIN ON HERTTAINEN!

Oi, taivas, kuin on herttainen! Hän iäks sai mun hurmoksiin. Tuo kaihonilme silmien mun saattaa lemmen unelmiin; soi Luoja sielun puhtoisen suloksi muotoin hempeimpäin. Oi, taivas, kuin on herttainen! Ja minä itse — ruma näin!

Oi, taivas, kuin on herttainen!
Nään immen kevätviehkeessään.
Niin väikkyy hehku huulien,
niin liehuu kultakutrit pään!
Hän, lapsi satain sulojen,
niist' tiedotonna katsoo päin.
Oi, taivas, kuin on herttainen!
Ja minä itse — ruma näin!

Oi, taivas, kuin on herttainen! Ja immen lemmen sentään sain! Ma kauan toivoin tuskaillen etuja naisten hurmaajain, ja kunnes lausuit henkehen vain katsovas, ma jäykäks jäin. Oi, taivas, kuin on herttainen! Ja minä itse — ruma näin!

Oi, taivas, kuin on herttainen!
Voin luottaa lempeen uskotun,
Mä hältä uljaan seppelen
sain otsaan, varhain kaljuhun.
Pois huntuverhot vienoisen!
Mua vuottaa riemu täyteläin!
Oi, taivas, kuin on herttainen!
Ja minä itse — ruma näin!

YVETOT'N KUNINGAS.

Yvet'ssa oli kuningas, — vaikk' aikakirjat hukkui, — mies torkku, uneen tarmokas, mi varhain, myöhään nukkui. Yömyssyn kruunuks ukko-hussun soi siinä hellyys rouva Sussun ja pussun. Ohoo, ohoo, ahaa, ahaa! Ei herraa saa niin suopeaa! Lalaa!

Hän olkikatto linnassaan söi neljä atriaansa. ja puhteess' ajoi aasillaan pois ratsain halki maansa. Mies hauska, säysy, laatuisakin. — näit hällä hengen turvanakin vain rakin. Ohoo, ohoo, ahaa, ahaa! Ei Herraa saa niin suopeaa! Lalaa!

Ei hemmotellut ruumistaan, vain janoon koki juoda. Kun hallitsi hän onneks maan, se hyvin voitiin suoda. Kun aamein viini tulvi hoviin, hän tulliks kannun omiin oviin toi toviin. Ohoo, ohoo, ahaa, ahaa! Ei herraa saa niin suopeaa! Lalaa!

Luo tytärten käy perheisiin hän armollisna sisään; sadasta syystä kansa niin se katsoi häneen, isään. Kun harjoituksiin joukot johti, vain ilmaan ampua he tohti, — ei kohti. Ohoo, ohoo, ahaa, ahaa! Ei herraa saa niin suopeaa! Lalaa!

Ei maitaan laajentaakseen hän ois mennyt poikki pihan; jäi pyyteiks malliherran tän vain hyvinvointi lihan. Ja vasta hänen kuoltuansa syyt itkuun — kuoppaa kaivaissansa — sai kansa. Ohoo, ohoo, ahaa, ahaa! Ei herraa saa niin suopeaa! Lalaa!

Tän oivan, kelpo ruhtinan on kuva jäänyt säilyyn: Kilvessä kuulun kapakan nyt hymyillen se päilyy. Sen eessä juhlina kun joivat, niin rahvaan huudot ihannoivat vain soivat: Ohoo, ohoo, ahaa, ahaa! Ei herraa saa niin suopeaa! Lalaa!

MIKAEL VÖRÖSMARTY.

JULISTUS.

Sa maalles järkkymättä suo,
Magyari, uskos, työs!
Se kehtos on ja vaalijas
ja hautas multa myös.

Maan päällä on vain paikka tää, miss' suotiin sulle lies; tääll' elää, kuolla täytyy sun, vei onneen, turmaan ties!

Tää maa on, jota kastellut on hurme isien, ja nimin uljain pyhitti jo vuosituhat sen.

Tääll' eestä kodin taistelleet on urhot Arpadin; tääll' orjain ikeen murskatuks sai tarmo Hunyadin.

Vapaus! Täällä lippuas veristä kannettiin, ja sotiin parhaat miehet maan ne sortui ikuisiin.

Mut kansa, jota tuhot löi, mi luopui kiistoistaan, jos harventuikin, murru ei, vaan herra on tän maan.

Eloa vaatii kärsimys
tää tuhatvuotinen:
»Eloon tai kuoloon!» huudamme.
Kaikk' kansat kuulkoot sen!

Turhaanko verta vuotaneet niin monet rinnat ois, ja turhaan miehet isänmaan ne tuskiin riutui pois?

Turhaanko järki, jäntevyys ja tahto tahraton jäis kiroukseen kitumaan? Se mahdotonta on!

Viel' aika tulee parempi, sen tulla täytyykin, jot' anoo kansa harrasna suin sadointuhansin.

Tai tulee kuolo verraton, jos tulla täytyy sen; maa silloin hautauspäivänä on yltään hurmeinen.

Haudalle kansakunnan on muut kansat saapuneet, ja miljoonien silmissä ui surukyyneleet.

Sa maalles järkkymättä suo,
Magyari, uskos, työs!
Se kantoi sun ja sortuissaan
on hautakumpus myös.

Maan päällä on vain paikka tää, miss' suotiin sulle lies; tääll' elää, kuolla täytyy sun, vei onneen, turmaan ties!

MIHAIL JURJEVITSH LERMONTO.

KASAKAN KEHTOLAULU.

Uinu, lapsi, suloon ehtoon, tuuti, tuulan tuu! Hiljaa pienokaisen kehtoon katsoo kirkas kuu. Tarumaita käyn mä kulkein, laulun laulaa suu… Unta uinu, silmät sulkein, tuuti, tuulan tuu!

Halki vuorten Terek huima syöksyy uomassaan: Hiipii luo tshetsheeni tuima, hioo puukkoaan. Mut on taattos urho oiva, välttyy surman suu… Tyynnä laps on unelmoiva, — tuuti, tuulan tuu!

Jätät kerran äitis vaisun, kuljet taistotein; hyppäät selkään ratsun raisun piikein, kiväärein. Satulas, min kirjon sulle, silkkiin kutoutuu… Uinu, lapsi, rakkain mulle, tuuti tuulan tuu!

Pystypäin käyt urhon innoin riviin kasakkain; hyvästelen kaihorinnoin, — käsin viittaat vain! Silloin itken murhein karmain pieluksessa suu… Uinu, enkelini armain, tuuti, tuulan tuu!

Jäytämään ne rintaa jäivät poltteet kyynelveen; rukoilen ma yöt ja päivät, taikoja ma teen; mietin, kuinka kärsit mailla, miss' on olo muu… Uinu, — viel' oot huolta vailla, — tuuti, tuulan tuu!

Pyhän kuvan äitis vielä matkaan sulle suo; missä kuljet maailman tiellä, seuraas jääköön tuo. Äitis lahjaan vaaran eessä sielus turvautuu… Uinu, lapsi, mieli seessä, tuuti, tuulan tuu!

ADELBERT VON CHAMISSO.

RAJUILMA.

Sa parvekkeella linnan näit vanhan kuninkaan; pois katseen synkän loi hän yli synkän, pilvisen maan.

Rajuilma, kaukaa nousten, tuli myrskynä kohisten; hän miekan nojassa seisoi, vait kahvaa kourien.

Käsi toinen, josta kirpos jo valtikka itsestään, se kultaista kruunua vielä koki suojella raskaan pään.

Mut vaipan päärmään hiljaa jo nuori puoliso käy: »Olet lempinyt mua ennen, et enää lempivän näy!»

— »Vai lempi, huvit ja leikit?
Ei, armas, ne jätetään!
Rajuilma saapuu tänne
jo voimalla myrskysään.

»En parvekkeella linnan ole kuningas kruunussain: Ajan mullistuksissa näissä olen arka ja voimaton vain.

»Vai lempi, huvit ja leikit?
Ei, armas, ne jätetään!
Rajuilma saapuu tänne
jo voimalla myrskysään.»

EN TAJUA TUOTA, EN USKO.

En tajua tuota, en usko, vain unten harhoihin jäin: tytön pienen hän ennen muita ois onnehen nostanut näin?

Oli, kuin hän haastanut oisi:
»Sua, impi, lemmin — oi!»
Oli, kuin — yhä vielä mä uinun, —
se totta olla ei voi.

Oi, saisin uinuen kuolla, sun rinnalles tuutiutuin, ja auvoisna hervota, sammuin vesiss' silmät ja hekkumasuin!

LUDWIG UHLAND.

KAPPELI.

Kappeli on kukkulalla, katsoo laaksoon tyynehen; siellä lähteen partahalla paimen laulaa riemuiten.

Murhein kuolinkellot soivat, hautavirsi humisee; laantuu laulut veikaroivat, vaiti poika kuuntelee.

Hautaan viedään heidät tuonne, jotka laaksoss' ilakoi. Paimenpoika! Kellot nuo, ne myöskin sulle kerran soi.

BERTRAND DE BORN.

Autafort on raunioina, suitsuu vuorenhuipullaan; linnanherra kahleiss' seisoo eessä läänikuninkaan: »Sainpas sun, mi miekoin, lauluin nostit kansat kapinaan, hurjapään, mi saatoit lapset isiänsä uhmaamaan.

»Eikö kerskaillutkin aina uhkaylväs röyhkeytes, että puolet neros voimaa riittää joka hankkeeses? Nyt ei puolet riitä: — huuda koko henkes avukses, jotta linnas jälleen nousis, katkeaisi kahlehes!»

»Sait mun, kuningas ja herra, — niin, Bertrand de Bornin näät! tuon min laulut liekkiin sytti rajamaittes kaikki päät, hänet, jolle valtiaana syystäkin sä vihaan jäät, jonka tähden lapses kantoi isän vimman raskaat säät!

»Tyttäres hän saliss' istui morsiona herttuan; vei jo soittajani hälle lauluviestin uljahan: lauloi immen ahtaat aatteet, kaihot neiden laulajan, kunnes kyynelhelmet kirkkaat peitti hunnun loistavan.

»Varjost' öljypuun hän nousi, paras poikas pystypäin, kun toin tuimat sotalaulut, meltomieltä terästäin. Joutuin satuloi hän ratsun, lippu liehui kädessäin: Sortuvan Montfortin luona surmanuoleen hänen näin.

»Veriin syliini hän vaipui, vaan ei haava poltteellaan, — kuolo kiroukses alla tuotti tuskaa eroovaan. Ojentaa hän sulle tahtoi kättään yli veen ja maan: Ei sua kohdannut, ja niin hän tätä kättä painoi vaan.

»Silloin, kuten Autafortin, voima multa murtui, oi! Eipä koko, eipä puolta jäänyt, eikä laulut soi. Vangiks miehen sait, min henki murheessaan ei mitään voi; surulauluun vain nyt enää siipensä se lentoon loi.»

Kuningas hän päänsä painaa: »Poikani sa viettelit, hurmoksiin sait tyttäreni, nyt myös minut liikutit. Vainaan veikko, käsi tänne, jolla häntä hoivasit! Kahleet pois! Nyt henkes tunnen, nerossas sa ilmenit.»

LAULAJAN KIROUS.

Oli muinaisaikaan linna, niin uljas, ylhäinen, yli maiden se kauas loisti ja siintoselkien; yltympärillä tuoksui puutarhat vihannat, miss' säihkyhelmin hohtain veet suihkui vilppahat.

Kuningas korska siellä, maan-kuulu valtias, vait istuimellaan istui, mies synkän kalvakas; hän julmuuksia miettii, on käsky kauheus ja silmänluonti vimmaa ja verta kirjoitus.

Kaks lauluniekkaa kerran ne linnaan ehättää, on kultakutri toinen ja toinen harmaapää; olalla harppu vanhus, hän istuu ratsastain, ja reippain liikkein poika käy jalan rinnakkain.

Pojalle vanhus virkkoi: »Nyt toimes tiedätkin!
Syvimmät laulut soimaan, ja täysin sävelin!
Repäise voimas, laula maan riemut, tuskat maan,
niin eikö järkkyis rinta jääjäykän kuninkaan.»

Jo linnan pylvässaliin käy esiin laulajat; kuningas puolisoineen siell' loistossa istuvat; kuningas hurjan kaunis, kuin talven loimuyö, kuningatar niin kalvas, kuin vienoin kuudanvyö.

Jo vanhus kieliin koski, jo harppu huminoi, ja yhä valtavammin sen ihmesoinnut soi; ään' nuorukaisen helkkyi niin taivaan-heleään, soi ukon laulu säästäin, kuin juhlaurkuin ään'.

Kevät laulussa soi ja lempi ja aika auvojen ja vapaus, miehenarvo ja usko ikuinen, soi laulussa kaikki vienous, mi mielen herkäks saa, soi laulussa kaikki suuruus, mi mielen kohottaa.

Ei hoviseura uljas nyt pysty pilkkahan, soturit ylväät nöyrtyy siin' eessä Jumalan; mut kuningatar heltyy, ja sulokaihoissaan hän laulajille heittää jo ruusun rinnastaan.

»Väkeni narrit hurmas! Tuo hymyy rouvallein!» kuningas ärjyi, ja silmät ne leimus säkenein. Oi, nuorukaisen rintaan hän säilän sinkauttaa, — mist' uhkui laulut helkkyin, verivirta ruiskuaa!

Kuin myrskyn tieltä seura pois häätyy häipyen, ja poika tyhjiin vertyy jo syliin vanhuksen; hän ruumiin käärii vaippaan, sen ratsun selkään saa ja istumaan sen sitoo ja linnast' taivaltaa.

Luo portin ylhän vielä jää ukko seisomaan, hän käsin tarttuu harppuun, maan-kuuluun, sointuvaan, sen pylvään pieleen pirstaa ja huutaa uhkapäin, — soi ääni kautta linnan ja puistoin vihreäin:

»Voi teitä, salit ylväät, te muurit mahtavat! Teiss' älköön soitot soiko, tai laulut raikkahat, ei, huokaus vain ja itku ja orjain askeleet, siks kunnes kostonhenget on teidät murtaneet!

»Voi teitä, kevätpuistot, te armaat, ihanat!
Te nähkää vainaan kasvot, nää kalmankalpeat:
Noin kuolkaa pois, noin kuiviin, te lähteet, vuotakaa,
maat, tyhjiks, autioiksi vain jääkää aikain taa!

»Ja voi sua, murhamiesi! Sa kirous laulajain!
Veristen voittois maine se turha olkoon vain!
Sun nimes jääköön unhoon, yön ikiuumentoon;
kuin viime henkäykses, sun muistos haipukoon!»

Noin vanhus vakaa huusi, sen taivas kuullut on:
Sa sortuneina muurit näät linnaraunion.
Sen menneen loiston tietää vain yksi pylväs suo;
pian salaa suistuu yöhön myös viime jäännös tuo.

Miss' ennen puistot versoi, näät aavan nummimaan, puu siimestä ei tarjoo, ei lähde vilppauttaan; kuninkaan nimi lauluiss' ei kuulu kaikuvan, — häviö, unho! siinä on kirous laulajan.

NIKOLAUS LENAU.

KOLME MUSTALAISTA.

Kolme mustalaista ma näin yönpidoss' ahteen alla, kun pyrin vaivalla eteenpäin hietikkö-kankahalla.

Yksi istui varjossa puun, vingutti viulun-moista; soitteli säihkeessä illansuun kiihkeää lauleloista.

Toinen piippu hampaissaan seurasi sauhua silmin, tyytyväisnä, kuin onnet maan kaikki ois löytänyt ilmin.

Kolmas nukkua maiskottaa, puussa symbaali huiskii. Kieleen tuulonen soinnut saa, mieleen unta ne kuiskii.

Vaatteet heillä on ryysykkäät, kirjavat paikat vilkkuu; mutta vapaina uhmapäät kohtaloitakin ilkkuu.

Kaikissa näin, miten mailmanlois, kun elo yöhön hiipi, sauhutti, nukkui, soitti sen pois, — kaikkea halveksiipi.

Kauan taakseni vilkaisin mustalaisihin noihin, kulmiin tummanruskeihin, mustiin hiuskiharoihin.

VIIVY MINUSS', SYNKKÄ SILMÄ!

Viivy minuss', synkkä silmä, kiehdä kaikkeen terhenvyö, vakaa, vieno, unelmoiva, tutkimaton, armas yö!

Kätke multa tenhohämyys kaikki muistot maailman tään: yli elämäni tumman yksin hääly yhtenään!

KAISLALAULU.

Yli lammen vetten lietoin vieno kuu luo valoaan, keltaruusut valjut kietoin kaislavyöhön vihantaan.

Kunnaalle on kulku sarvaan, nään sen yöhön vainuvan; sorsan tuolla uivan arvaan, heiluessa kahilan.

Kyynelvedet nousee silmiin; kautta sielun pyhäkön, sulle, armas, värjyy ilmiin yöhön rukous äänetön!

VIRRALLA.

Jos onnes näit jo häipyneen, ja koskaan ei se palaa, niin katso juoksuun virran veen, — se pois vain vuotaan valaa.

Jos vietiin sulta rakkainkin, ja tuskaan sai sun kaipuu, luo silmäs syvään vesihin, niin unhoon huoles haipuu.

Vain tuijottamaan virtaan jää, siks kunnes mieltäs lientää, ja kautta kyynelvihmeen nää, kuink' aallot pois vain rientää.

Kuin unissas näät väreet veen ja sielus kuvan tuolla: pois unhotukseen tuskineen se valuu ajan vuolla.

HEINRICH HEINE.

KRENATÖÖRIT.

Krenatööriä kaks kävi Ranskaan päin, oli kumpikin Venäjän vanki. Mut Saksaan kun pääsivät tiellään näin, he väsyi ja matkaan ei hanki.

Tuli Ranskasta surkeita viestejä vaan: Peri hukka jo voittajanki, oli lyöty ja pirstattu armeija maan, — ja keisari, keisari vanki.

Krenatöörit nyt itkevät rinnakkain, kun murheiset tiedot saavat; ja toinen äänsi: »Oi tuskiain, taas aukeni vanhat haavat!»

Sanat toisen soi: »Taru loppui tää, ja ma voisin kanssas kuolla, mut mulle vaimo ja lapset jää, joit' eivät vieraat huolla.»

»Ma vaimosta viis, ma lapsista viis, voin uhrata rakkaimmanki; jos on nälkä, he käykööt mieroa siis, oi, keisari, keisari vanki!

»Sua, veikko, nyt mä vannotan: Jos murtaa mun tää vaiva, vie kanssasi ruumiini Ranskahan, sa hautani Ranskaan kaiva.

»Tää kunniaristi rinnallein sa laske arkkuun myötä ja paina pyssy vierehein ja miekka vyölle vyötä.

»Niin makaan vait ja kuuntelen vaan, kuni vartia korvin vaisuin, kunis tykkien jyskettä kuulla saan ja kapsetta ratsujen raisuin.

»Yli hautani keisari ratsastaa, soi säilät, ja huomaan ahdon: Ma haudasta nousen ja puolustaa sua, keisari, keisari, tahdon!»

LORELEI.

En tiedä, kuinkahan lienee, kun murhe mun valtaa näin; sen vanha tarina tiennee, mi ei mene mielestäin.

On vilpas, päivä jo peittyy, Rein-virta tyynenä on; vain vuoren huippuhun heittyy säde ilta-auringon.

Siell' istui neito nuori tuoll' yllä, kaunis maan, ja kultasäihkeessä suori hän kultakutrejaan.

Hän suori ne kultaisin kammoin, vain laulua laulellen; sen sävel on unhottu ammoin ja on valtavan tenhoinen.

Rein-laivurin nuoren mieltä saa hurjahan kaihoon tuo; hän ei näe kallionkieltä, vain ylös hän silmänsä luo.

Kai pohjahan nielussansa veet venhon ja laivurin vei, ja sen tenholaulullansa on tehnyt Lorelei.

CHILDE HAROLD.

Vankan laivan, mustan aivan, verkkaan purjehtivan näät. Valoss' soihtuin näät kuin loihtuin ruumiinvartioiden päät.

Kuolinsija! — Runoilija kalvas siin' on paarillaan; silmä siintää, katseen kiintää vielä taivoon tuikkivaan.

Vetten vyöstä soi kuin yöstä huuto sairaan Vellamon; laitaan purren, hiljaa surren aalto vaipuu kuolohon.

IHANAAN AIKAAN TOUKOKUUN —

Ihanaan aikaan toukokuun, kun puhkes kukkain kuori, mun silloin sydämessäin se heräs, lempi nuori.

Ihanaan aikaan toukokuun, kun lintuin laulut soivat, ma silloin hälle virkoin tän kaihon ja sen hoivat.

REIN-VIRTAAN VÄRÄHDELLEN —

Rein-virtaan värähdellen luo päilyä pintaan veen tuo uljas, pyhä Köllen ikiuljaine doomineen.

Näin doomissa kuvan ylhän, oli kultanahkalla tuo; se kaihoon tieni jylhän viel' lempeän säteen luo.

Kukat, enkelit siinä leijas yli Äiti-Neitsyen; suu, poski ja silmä seijas oli kultani ilmeinen.

TUOLL' YKSIN POHJAN HONKA —

Tuoll' yksin Pohjan honka on kankaalla, nuivapää. Se nukkuu, valkovaippaan sen peittää hanki ja jää.

Se uneksuu palmupuusta, Itämailla mi kaukana on, mi vaiti ja yksin nääntyy ikipaahteessa aavikon.

KUIN KUKKA OLET KAINO.

Kuin kukka olet kaino, niin kuulas, vienoinen; sua katselen, ja kaiho mun hiipii mielehen.

Mun on, kuin rukoilla täytyis mun vait, käsi kutreillas, ett' aina sa oisit, vieno, niin kaino ja kuulakas.

ON TIMANTIT SULLA JA HELMET.

On timantit sulla ja helmet, mitä ihminen pyytää voi, on ihanimmat silmäs, — mitä vielä sä mielit, oi!

Sun silmäis ihanuutta nyt uljas joukko soi ikilaulujen ihmeellisten, — mitä vielä sä mielit, oi!

Sun silmäs ihanaiset ne turmion mulle toi, ja onneni juurin ne raasti, — mitä vielä sä mielit, oi!

OI, MINNE HE JÄI?

Meressä riimupaaden näät, siell' istun rinnassa kaipuu. Lokit kirkuilee, ja vinkuu säät, pois aallot ne kuohuen haipuu.

Moni viehkeä laps oli armahain, moni kumppani mieleen muistuu. — Oi, minne he jäi? Säät vinkuu vain, pois kuohut ne aalloten suistuu.

KYSYMYKSIÄ.

Meren rannalla öisen, usvaisen on nuorukainen-mies, sydän tuskaa täynnä ja epäilyksiä pää, ja synkin mielin hän aalloille puhuu: »Oi, elon arvoitus ilmaiskaa, tuo tuskainen ikiarvoitus, jota monet päät jo on mietiskelleet, hieroglyyfimyssyiset päät, turbaanipäät sekä barettipäät, peruukkipäät ja tuhannet muut kurjat, polttavat ihmispäät. — Lausukaa, mitä ihminen lienee? Mitä varten hän on? Mitä kohti hän käy? Ken asuu tähtien tuolla puolen?»

Veet pauhailee ikipauhinatansa, ja tuuli se viuhuu, pilvet ne kiitää; tylyt tähdet ne tuikkivat kylmästi vain, ja houkka vastausta vartoo.

HOLGER DRACHMANN.

SULEIMA.

(Kokoelmasta »Runoja Levantista».)

1.

SOFTA LAULAA.

Olen Stambulin lapsi ja Softa vaan, ylioppilas, tunnettu lauluistaan.

Yli moskean muurin jo aikaa kurkin ja lännen aatevirtoja urkin.

Koraania silti en pilkkaakaan, — käyn siivosti omaa tietäni vaan.

Oli vuosikymmen jälkensä luonut, ja ma niin olin taattoni perinnön juonut.

Tulin törkyyn ja pölyyn kirjuriks Kaadin, ja hälle mä pöytäkirjoja laadin;

sain ruokaa niin, — sai koirani niin; kera »Toverin» viisi me huolittiin,

oli tuomiot syiden, vai sykkyräin, — niin ensi kerran Suleiman näin.

* * * * *

Kuin ilmestystä mä katsoin silmiin, ja laulusuoneni puhkes ilmiin!

Läpi mailman kulttuurin harhailin, idän kirjavan, harmajan lännenkin;

mä kärsin ja tutkin ja mietelmöin, — epätoivoisna istuin ja otsaani löin.

Niin sydänsoppiin ma katsoin syvään: tulin ihmiseksi ja luotin hyvään!

* * * * *

Suleima! Lempeni annoin sulle! nyt en huolikaan, miten käynee mulle.

Kun Kaadi haukkuu ja lukee lait, mä ylväsnä kultaani vaalin vait.

Mä häihin ja nimittäjäisiin lasten teen lauluja, kirjoitan rahaa vasten.

Saa laulaja laulaa leivästään:
Suleiman helmassa palkkani nään!

Olen päivällä viitassa virttyneessä; käyn juhlapukuun, kun yö on eessä!

Ja salaa ma riennän armaani luo: hän nuoruusvikani anteeks suo!

Hän heelmiä tarjoo ja viiniä mulle: oi, siunaus, valkohelmani, sulle!

2.

YÖN HILJAISUUDESSA.

Yön hiljaisuudessa useinkin, kun kirjurin lamppu palaa, mun painaa otsaani polttavaa kaks hentoa kättä salaa.

On silmäni peitetyt, mitään en nää, ma voin vain kuiskehen kuulla: on aivan, kuin runotar laulelon se henkisi vienolla suulla!

Ma ponnistan vastaan, estelen ja jos silmäni vapaiksi luulen: saan silloin tuoksuvan suutelon kahen lämpimän, kostean huulen.

Yön hiljaisuutehen kiitos soi, kun kirjurin lamppu palaa: sun hentoa kättäsi lauleloin mun sieluni siunata halaa!

3.

JOS SAADIA LUKISIN SULLE —

Jos Saadia lukisin sulle, yhä kuulla ja kuulla saisit: — »Mene ennen kristityn vankeuteen, kuin velkojas tyttären naisit.»

Oi, Saadi, sa laulaja suuri, min nimen he piirsi kultaan: miten avioliittos johtanut lie sinut vaski-aikaan ja multaan!

Suleima! jos isälles velkaa ma oisin, ja mun sa naisit, niin tuskin sa armasta nimeäs yhä kuulla ja kuulla saisit!

Mut — nyt olen laulaja itse, min nimen he piirsi kultaan: Suleiman vankina unta nään ajan kultaisen väikkyvän tultaan!

4.

KAI HAFIZ GASEELEIN LAULAA.

Kai Hafiz gaseelein laulaa voi suloa impensä armaan, — kai lauluruhtinaan eessä lien vasta-alkaja varmaan;

kai Hafiz seurassa suurin on uljasten laulajain: hän mereen viinin ja lemmen ihan hukkuvan näyttää ain!

Vain ruusuja, rypäleitä, serenaadeja, kutsuja kemuun: hänen armaansa usein näyttää ihan hukkuvan ruusujen lemuun!

Sä näät, miten aaltoo rinta, miten silmä haikea hymyy, — mut et, mitä katse salaa, mikä aaltojen kätkössä lymyy!

Kai Hafiz seurassa suurin on uljasten laulajain: mä meressä viinin ja lemmen olen helmenpyytäjä vain.

Suleima! aarteen ma löysin, — vaikk' alkaja vain lien varmaan, — se on mielesi herttainen hyvyys, sun sulojes helmi, sa armaan'!

5.

BOSPORI! SUN LAINEES HUOKAA.

Bospori! sun lainees säikkyin
  huokaa, milloin päivä väikkyin
    vaipuu helmaas kosteaan!
Mut kuu se katsein vienoin
  nousee, luoden varjot tienoin
    valoon valmupunervaan.

Valmu-unelmiin jo untuin,
  laine tuutiutuu tuntuin
    vienoon värisoinnelmaan!
Oi, Suleima! tunnen riemun,
  joka luokses pois nyt vie mun
    helmaas vaiti vaipumaan:

kaipuun, joka hehkuin palaa,
  kaihon, joka nousta halaa
    riemuun yhä suurempaan, —
ihmeenlaisen suonten kuumeen,
  untenmailman valmuhuumeen, —
    tule laineen tunnelmaan!

6.

TUSKAIN YÖKSI OLI LUOTU —

Tuskain yöksi oli luotu yö, kun kahden oltiin juotu riemut, joita malja suo, — ja sa kalpenit ja kuiskit: Pois! He vie mun pashan luo!

Silmistäni siteen raastit, — siniharmain silmin haastit, suontas poltti hehkuvuo, ja jo helmahasi herpos hennot valkokätes nuo.

Viha löi mua, päähän paisuin, puukkoon tartuin kiihkoin raisuin, puoleks lensi tupest' tuo, — käsin jähmein kahvaa kourin ja ma äänsin: Pashan luo!

Tuska tuima suumme sulkee, kuolinhetket raskaat kulkee, kirpos puukko jalkais luo; sydänvertamme se sentään damasceeni-säilä juo.

Kumpaankin se iski varmaan! kuulin, kuinka povest' armaan verkkaan tihkui haavan vuo! Nyyhkimään kun puhkesimme, verta oli itku tuo.

Tuskain yöksi oli luotu yö, kun kahden oltiin juotu riemut, joita malja suo. Kalpenit, mut murhein äänsin: Oispa kuolo ylkäs tuo!

7.

SUA, TAVERNIN VARTIAA LAISKAA!

Sua, tavernin vartiaa laiskaa, — ovi auki! auki, hoi! Kuu, kaartaen pilvenkaiskaa, yli moskean katseen loi.

Kas kuuta! se hymyillen nousi, kuin lempeä täynnä se ois… Ei, tänne nuoli ja jousi: alas ammu! ammu se pois!

Mitä riehun ma? Kuu on multa yli moskean koskematon. Suleima, armahin kulta, tänä yönä nyt toisen on!

Ovi tavernin sisään paiskaa! pyhä-temppeli aukeaa: Hei, moskea kuuta raiskaa, ja kumoon ne kellahtaa!

On jänteessä ilkkuni jousi, se lempesi ampuu pois! jos hymyyt, jos kyyneles nousi … koko mailman se ampua vois!

Joka vartia-koiralle selkään! joka miestä mä karkaan päin! Tulen jumalankieltäjäks, pelkään … juon itseni järjiltäin.

8.

KAMMOTTAA, KUN MIELEEN JOHTUU —

Kammottaa, kun mieleen johtuu elämän ja kuolon kummat! Etsiessäs kaiken summat, tuskissas sa kiemuroit.

Allah, Allah, kaikki voit! Jumala on meillä ratki, mitä lausut, kirjoitatki, mietit, hourit, ongelmoit!

Maat loit, Allah, taivahatki, elon loit ja kuolon kummat, loit nää epäilykset tummat —: oman itses, Allah, loit!

Mutta mulle hengen soit, elonsa kun hän sai sulta! Tämä elo vietiin multa … ja sa sentään kaikki voit!

9.

VAIT! SOI SOITOT.

Vait! soi soitot, — helkkyy huilut harppuin, luutuin säveliin; suuri keltakuu se hymyy kaihoisasti Bosporiin.

Kautta kuudanhymyn liukuu serenaadin venhe tuo; harppuin, huiluin helkkehestä kumpuu vieno itkuvuo.

Hymy kasvoilleni lankee, itku värjyy rinnassain, — oi, Suleiman sulo äänen tunnen, salaa aavistain.

Kukkastuoksun huumemereen häipyy vieno itkuvuo, pitkin Bosporia poistuu serenaadin venhe tuo.

Suostun kaikkehen, jos kuulla vielä saan tuon säveleen! Elinkauden velkakirjan, — iät kestävän, — mä teen!

Orjaks saatte minut myydä, lyökää, ja ma siedän sen, — jos nyt vain tuntee huumaa kukkastuoksujen!

Soudan vaikka kaleereilla, vaikk' ois venhe pashan tuo: oi, jos vain tän yön mua viehtää huiluin vieno itkuvuo!

Tämän yön, vain tämän tahdon riemuin viettää muistojain: Suleimasta unelmoin ma, hänen ääntään kuullessain!

Haipuu äänet, yö se päättyy, aamukoi luo valoaan, — kauas aavikkoon ma lähden erakoksi erämaan!

KARL MIKAEL BELLMAN.

AMARYLLIS.

Oi, Amaryllis! Herää jo, hieno!
    Tyyni on tieno,
    vilppainnaan.
    Pilvet ne palaa,
    säteet jo salaa
    hehkuhun valaa
    hongat haan.
Amaryllis, nyt on ilo parhain
helmass' Ahdin aamusella varhain;
miksi jäitkään maille Unen tarhain
uinuvin silmin sä huokailemaan?

Lähdemme kalaan, — sään sulo tenhoon! — pois tule venhoon, loppui yö! Armasta noutain, vien sua soutain: säynäs ja toutain loiskuin lyö! Herää, Amaryllis ujo, herää! En voi jättää omaa silmäterää! Laine läikkyy, kulta pitää perää, riemuhun kutsuvi kaislikkovyö.

Uistimet mukaan, onget ja siimat!
    Vilpoiset viimat
    leyhähtää.
    Ethän sä kiellä?
    Impi, et tiellä,
    kanssani siellä
    vaaraa nää!
Salmen suuhun pois ma soudan hahden,
tai jos lähtään pohjaan pikku lahden,
missä teimme lemmenliiton kahden,
josta nyt Tirsis se nyrpeäks jää.

Purtehen astu! Laulamme, kulta! Hehkua, tulta lauluss' soi. Myrsky jos pauhaa, rinnallas rauhaa, riemua lauhaa lempes toi. Onnellisna aavan meren vuolla keikkuisin ma tyrskyvyössä tuolla; sylityksin kanssas voisin kuolla. Neitoset veen, mua kuulkaatte, oi!

ESAIAS TEGNÉR.

INGEBORGIN VALITUS.

(»Fritiofin satu.»)

Syys on ja yö, myrskyten aallot ne laivaa lyö. Oi, toki keinuisin siellä miekkosen miellä!

Kauan mä näin
purjeen, mi lensi jo läntehen päin.
Oi, miten uhmisin yötä
Fritiofin myötä!

Aallokko sie, niin älä paisu, sa hiljemmin vie! Tuikkios, tähtönen taivaan retkellä laivaan!

Keväällä kait Saapuvi hän, mut jo armas on vait, ei tule laaksossa vastaan laulaissa rastaan;

multahan maan raukka on riutunut rakkauttaan, tai sydän vertyvi heikon uhrina veikon.

Haukka, sa jäät herratta nyt, mut sa lempeni näät! Itse, kun hän meni loitos, huolehdin hoitos.

Loimehen luon näin sinut kintaalle urhoni tuon: silkki on siipi, kuin tulta kyntten on kulta!

— Siivet sä sait, Freija, ja ilmojen halki sa hait pohjat ja etelät varmaan jäljessä armaan. —

Haukka, jos suot siipesi mulle, ei kannata nuot, Yhdet on siivet, jotk' kantaa, kuolo ne antaa.

Olallein näin istu sa, silmäten aavoille päin. Oi, miten mielemme halaa, eipä hän palaa!

Hautani luo
saapuvi hän, ja sa muista nyt tuo:
Kuiskihan terveiset kuolleen
Fritiofin huoleen!

RUOTSIN AKATEMIAN

viisikymmenvuotis-muistojuhlassa.

Kuninkaanlinnan luo ma jäämään satuin, kun päivän kiihko näkyi untuneen; näin torit tyhjinä ja laidat katuin, ja kuu loi hohdon Kustaan patsaaseen. Nuo kasvot lempeät ne ilmeen näytti, kuin äsken ukkonen ois jyrissyt; näin sankarin, mut sulot mielen täytti, hän laakereikseen kukkasia käytti, ja kotka äsken, oli satakieli nyt.

On taiturilla taika vallassansa! Noin henki valmis taistoon, lauluunkin! Tuo kuva kertoo ilmi tarinansa, tuo gustaviaadi, tehty pronssihin. Niin, noin näit hänen taistelusta saavan, noin katsoi myös, kun rauhaan, taiteisiin loi sielunsa ja sulki riitain haavan, näet suuret henget muovaa ajan kaavan, ja Kustaan ajassa näät Kustaan piirteet niin.

Ma lasna näin nuo päivänpaistevaiheet, tuon ajan muistan: oi, niin rakkaat on sen uljaat toiveet ja sen laulunaiheet ja vilkkaus, mikä puhkes elohon! Näit kevään, kun jo lämpis kirren pinta, ja siinsi taivas, jäänsä järvet loi: nyt versoo lehdot tainta vihanninta, ja posket hehkuu, sykkii ihmisrinta, on kaikki intoa, ja lintuin laulut soi.

Nuo vanhat karoliinit hauta peitti, jäi kylter-urhoin kiistapäivät taa, jotk' kaikki koitti, kaikki kesken heitti, kun kuningasta ei, — ei kunniaa! Ei heikkoon Pohja suostu, herraan yksin, mi tuntee voimans', — siinä loisti hän, ja vapaat miehet seisoi järjestyksin ja valta, kuuliaisuus ystävyksin, ja riemuittiin, kun tiettiin *hänen* löytyvän.

Hän purppurassa istui, hurmaajamme, ja valtikallaan tenhos: yhtenään nyt uudet riennot kasvoi kansanamme ja uudet kukat rautaperällään. Jäi unelmat, jotk' urhotöistä soivat, ja laakson rauhass' sääntyi maineen lait; siell' laakerit ja tammet vihannoivat, ja viisaat tietoon hyvät tavat toivat, — sa voima, katkoit partas, äly, vallan sait!

Nyt Ruotsin maine urat uutten teiden maill' aatteen aukaisee: Linné se noin käy liehuessa kukkaseppeleiden, kuin kukka kaino, armas, korutoin. Melanderhjelm nyt laskut selviks suori kuun kiekkohon ja kiertoon planeetin, mut Scheele liedess' aineen voimat kuori, kun mailman muodon piirtää Bergman nuori, ja aikakirjain tuomariks käy Lagerbring.

Ja rantamilla, missä siinnoss saloin kuningaskaupunki ja Mälar on, kuink' elo hehkui alla pohjanpaloin, kuink' kaikui laulu kautta saariston! Ja kieli soinnukas, min säveleessä on Pohjan syvyys, lounaan helkkinää, laps unhoon jäänyt, esiin astui seessä, ja kuvaansa se katsoi lähteen veessä ja hämmästyi jo ihanuuttaan ylevää.

Nyt Gyllenborg se lauloi, henki vakaa, vaikk' kävi härmään joskus siivet tuon. Oi, karit kohtaa meitä tavantakaa, ja vilu hyytää voi myös runon vuon. Mut viuhui uljaan jousi, siuhuin kulki vasama varma, kiitäin määrähän, ja kaihot, joita ihmissydän sulki, ne *Ihmiselon kurjuus* itki julki: soi siinä syvä huokaus sukukunnan tän.

Sivulla uinui Creutz, ja laulain kiinsi hän ruusut oattomat kiehkuraan; yli *Atiin* ja *Camillan* taivas siinsi, ja leijui leyhkät aamukaste-maan. On laulu unta nuoruuslemmen armaan, jot' innoin kukin kerran uneksui, vaikk' ei niin taivaan-ihanasti varmaan; on laulu sykkäys kevätleivon parmaan, niin vienon viaton, — ja siksi hän unhottui.

Hei, Pohjan Dionysos! — tehkää tilaa! soi laulu liehuin hänen huuliltaan, Kuink' ilakoi hän, kuinka leikkii, pilaa hän kera nymfein viheriän haan. Oi, ei hän riemua nää haarikoiden, tai idyllein, joit' ympärilleen luo; ei, — toista etsii hurmos silmäin noiden, ja huomaa kaihonpiirteet ohimoiden: on pohjoismaista ruusunpuna-murhe tuo.

Puut eläintarhan, suojan saakoon kuva suurimman laulajan, min Pohja loi! Ei aikaa, jolloin hän ois unhottuva, ei maata, missä moinen laulu soi! Se pyhän-viettohon käy arkiolla, on taiteikas, mut pakkoa ei näy; se kesken huumeen hiltynyt voi olla, on jumalainen tanssi Parnassolla, kun faunit, nymfit, sulottaret kisaan käy.

Mut Lidner lauloi: »Haudan portit aukee, saranat kirskuu, tulee tuomio; yölampun valo himmenee ja raukee, lyö tornin kello kahtatoista jo.» Sa riuduit, — tähkäpää ei käynyt jyvään, — sävelmä rikas sulta särkyi, oi! Sun henkes tomuun vaipui liian syvään; kuink' itkit valittain, mut uskoin hyvään, jokaisen kurjan tuskaa: omas siinä soi!

Mut niinkuin maalla tyyni kesäilta, kun kasteen helmeilyä kukat juo, ja vieno rusko, hohtain taivahilta, jo rusositeet lännen pilviin luo: niityllä nuoret kaikki karkeloivat, jää ukot kylään neuvottelemaan, käy kautta laihon kultalaineet loivat, ja heinä tuoksuu, lintuin laulut soivat, ja suvirauhan autuus laskee yli maan:

niin laulussasi, Oxenstjerna, hymyy Italian taivas yli Pohjolan. Runottaressas lounaan lämpö lymyy, ja väriloistos myös on lounahan. Niin hohtaa *Päivän hetket* kirkkain valoin, niin *Leikkuussa* käy sirpit helskyen; — ja *Toivo*, unten ihme, lohtu jaloin, se runoiltiinko maassa synkkäin saloin? Sit' usein ihmehdin, mut myöskin iloitsen!

Ja Kellgren, hän mi »sulon ihanteesta tuo meille kuvan taivaan-puhtoisen»! Mit' enää muut lois ilmi kanteleesta, kun valoon tuli *Uusi luominen*? Niin kirkkain tulvin hopeoitaan valaa sun sävelvuos ja helkkyy soinnahtain! Oi, korviini, kun sydän kaihoo salaa, tuon laulun perussävel aina palaa hämärin muistoin kaukaa lapsuusajoiltain.

Mut mit' on sanasointu, kirkas kieli ja pelkät väikkeet sini-ilmojen? Myös muuhun kiintyy runoniekan mieli: jos kauneuteen, niin myöskin järkehen! Kun Kellgren iski, johtain nerollansa lain, totuuden ja älyn taistelut, kuink' ivailut ja vakaat sanat kanssa soi kautta maan, ja kaikki innoissansa ilmehti, kuink' ei ennen tuota havainnut.

Nyt Rooman runoniekat Pohjolaamme toi Adlerbeth, — mies Rooman tarmoltaan, ei yksin kieleltään, — ja riemuks maamme ne nähdä saatiin uudess' asussaan. Ja Rosenstein, niin ylhä aatoksiltaan, niin vakaa, — vanne laulukiehkuran, vaikk' itse laulaja ei ammatiltaan, — jokainen meistä muistaa elon iltaan tuon isällisen mielen, kirkkaan puhtahan!

Ja sä, mi sarjan päätit neroin noiden ja elit kauan heitä kaivaten, mi runoos kätkit oat ruusustoiden, mies aatteen, leikin, Kustaan läheinen, mi taidepiireiss' istuit ruhtinana, sa vanhus, kuulu älyn taistoistas, nerona ensi, ellet laulajana, sa, jolle jalous oli tunnussana, sokea Leopold, tietäjä Tiresias!

Tein hautalaulus, — sulle laulun uuden virittää kerran muiston tyttäret, näet polkeeton on kieli vastaisuuden, ja ansiot saa viimein seppelet. Jäit viitaks kahden laulukauden rajan, tukien toista, toista varoittain, mut taistos maltti voitti taitteess' ajan, ja vihdoin päivä usvat heitti hajan ja vaipui suurenneena hehkuun purppurain.

On vaiti vanhat lyyrat kultakielet, sai soinnut moitteen, tai jäi unhoksiin. Sen jälkeen moniin ääniin kiintyi mielet, ja Kustaan laulusuuntaa tuomittiin. Tuo muutoksia käänteet ajan kerhoin, ja monin muodoin nero esiin saa, antiikin ilmeikkäänä, juhlaverhoin, kähärät päässä, siivin kirjoperhoin, nyt *yks* sen henki on: se pyydä oivaltaa!

Yli Kustaan päiväin ihmeloisto hohti, haaveinen, vieras, turha, — vaikka vaan! — mut kevät toi ne, ja ken väittää tohti, miss' ilman noita olisimmekaan? Kaikk' kulttuuri se kautta kansain juontui, vain raakuus kotoa on peräisin; mut tieto taimi, kielen hölmä kuontui, ja lausu sääntyi, ihmiselo luontui, ja Kustaan aika siks on kansallinenkin.

Te ylhät varjot, lauluisät jalot, tuon haudoillenne tänään kiehkuran. Pian peräkkäin jo näämme taivaantalot ja käymme tähditettyyn seurahan. Sielt' alas katsoin, riemuita me saamme, kun syntyy Pohjass' suurta, ylevää, ja siellä tähtisoittoon laulakaamme vain vuorosäkein onneks synnyinmaamme, mi meidät unhotti, mut rakkaaks meille jää.

JUHANA LUDVIG RUNEBERG.

VIAPORI.

(Suomennos- ja sovittelukoe.)

Me jäimme illan hämyssä luo lieden roihuvan, iäkäs ukko Stool ja mä, taas vanhaan tapahan. Pois puhde häipyi joutaviin, niin Viapori mainittiin.

Sen nimen vain ma mainitsin, mut tuli toiset lait: »Sa luotolinnan Ehrnsvärdin näit aaltoin vyössä kait? näit Pohjan Gibraltarin tän?» Noin synkin äänin lausui hän.

»Graniitiss' silmät tarkastaa se äärtä ulappain; sen Kustaanmiekka kohoaa ja uhkaa: 'Tules vain!' Ei iskuun tyydy miekka tää, se musertaa, kun välkähtää.

»Äl' lähde liki uhmien, kun tuiskii sodan säät, kun merten kuningattaren jo vimmastuneen näät: tuhansin kidoin kuolemaa sen tulikirnut kiljahtaa.

»Maan joukot pohjan äärihin ne työntyi taantuen, mut toivo hehkui vieläkin ja into urhojen: Ei hätää, — turma torjutaan, kun Viapori meill' on vaan!

»Ei silmää, jok' ei salamois, kun kuului nimi tää, pois haihtui nurku, huoli pois ja puute, pakkassää. Taas Suomen karhu rynnäköi, ravisti kämmentään ja löi.

»Oi, usein urhon harmajan etäällä kodistaan tuon nimen kuulin lausuvan, yön hangell' istuissaan; kun kylmi, lämmintä se loi, se kodin, kaikki hälle soi.

»Mut etelästä hiipien, käy huhu kuiskimaan, häväistys meidän aseitten, maanpetos mainitaan; mies mieheen, kautta seutuin, sen loi luotaan ylenkatsoen.

»Iäti päivä muistetaan, mi todeks saattoi tään, kun iski tieto tullessaan kuin jysäys ukkossään: maan viime toivo mennyt on, on Suomi Sveanlinnaton.

»Sen tyrskyihinkö nielaissut on syvyys pohjaton, salama taivaan murskannut sen kantakallion? He viime mieheen kaatui kait? Kysyttiin, — vastaajat on vait.

»Mut moni jäyhä rinta nyt pakahtui huokaamaan, ja silmä, harvoin vettynyt, se valui virtanaan. Sä paarillaan jo Suomen näit, luo haudan itkemään sä jäit.

»Oi aikaa! Hän, mi syykseen ties nää virrat kyynelten, jaloimman kerran sama mies sai sankarseppelen: hän muinoin Ruotsin laivaston vei Ruotsinsalmen voittohon.

»Mut nostanut jos loistoon ois hän maailmat miekallaan, vaikk' auringot se varjoon lois, hänt' ylenkatsotaan. Se palkka kavaltajall' on Ehrnsvärdin hautakallion.

»Sua runous viehtää, nuori mies, ja muistot muinaiset, mun jutelmistain kukaties sa kerran laulelet; työ musta silloin julki tuo, mut miehen nimi yöhön luo.

»Suvusta vait! Ei tulla saa se samaan tuomioon. Ei muita, yksin rikkojaa häpeä kohdatkoon. Maanpetturi on suvuton, vaill' isää, poikaa, juurta on.

»'Kavala kalpa Suomenmaan', sa kurjan silmiin lyö, ja 'ruoja, herja, patto' vaan ja kirous, kuolon yö! Hän noin on mainittava vain, niin säästyy korvat kuulijain.

»Hae kaikki haudan synkeys, maan tuskat esiin luo, sepitä niistä nimitys ja hälle anna tuo: teet sillä turmaa vähemmän, kuin Viaporiin nähden hän.»

SOTILASPOIKA.

(Suomennos- ja sovittelukoe.)

Mun isän', nuori sotilas, niin sankarillinen, hän pyssyn otti, oli mies, viistoista täyttäen. Hän tietään kulki kunniaan ja kestää, seisten paikallaan, voi kylmää, nälkää, haavojaan, sen taisi taatto, sen.

Näin lasna, kun hän lähti pois, kun sotaan käsky soi; kuink' astui uljain ryhdin hän, en unhottaa ma voi, en hattuaan, en töyhtöään, en päivetystä poskipään: ma aina tumman varjon nään, min kulmakarvat loi.

Kun pohjan teiltä joukot pois taas kääntyi, kuulla sain kuink' iskettäissä yhteen hän ol' urhoist' urhokkain. Jo risti rintaan pantihin ja kohta, kuulin, toinenkin; oi, onni ois, ma aattelin, jos mukaan pääsis vain!

Ja talvi loppui, lähti jäät, maat väikkyi, vihannoi, niin kuulin: »Sota taatolles jo sorjan kuolon soi». Ma tunsin olon oudommaks, niin tuskan, riemun kaihoisaks; yön itki äiti, itki kaks, jo tuoni rauhan toi.

Lapuan taistoon taatto jäi, mies likin lippuaan; siin' ensi kerran kalvenneen sodassa kerrotaan! Jäi vaari Kustaan sotaan, hän, Utilla kesken rymäkän, ja kaatui Lappeell' isä tän, mies Kaarle kuninkaan.

Niin heidän kävi, vertaan näin sai vuotaa kaikki nää; mut moinen elo uljas on ja uljas kuolo tää. Ken vaivoin hoippuis vanhuuttaan? Ei, nuorna kuolla eestä maan ja kunnian ja kuninkaan, se oisi ylpeää!

Mä köyhä olen orpo nyt, syön leipää vierahan, mult' isän kuolo kodon vei ja turvan, vaalijan. Mut huoli pois vain haipukoon, saan mittaa vielä vartaloon; ma uljas sotapoika oon, en sorru hukkahan.

Kun vartun vaan ja täyttäneeks viistoista vuotta saan, käyn samaan nälkään, taisteluun ja samaan kuolemaan. Miss' surmantuli tuimin lie, mua sinne viittaa vaarain tie, myös mun se sinne halu vie teit' isäin astumaan!

JOUTSEN.

Tuo joutsen ruskost' ilmojen jo vaipui pintaan veen ja tyynnä souti, laulellen siin' iltaan suviseen.

Suloa Suomen laulu soi, sen ilmain ilontaa, kuink' unens' siellä päivän koi yökaudet unhottaa.

Kuin koivut, lepät tuuheat luo syvät siimehet, kuin kullass' säihkyy lahdelmat ja veet on vilpoiset.

Kuink' armasta on, ihanaa siell' luona lemmikin, kuink' uskolliset kaihoaa taas sinne takaisin.

Soi kautta salmein sävel tuo, sen laulu korutoin, ja saapuin puolisonsa luo, se hiljaa joikui noin:

»Vaikk' ei käy elonunelmas taa vuosisatojen, sa Suomess' olit onnekas, sait laulaa kevääss' sen.

VIKTOR RYDBERG.

KELLOT.

Miss' ajanmeren kuohut käy hyrskien pois, on kuulas sädetorni, kuin kristallinen ois. Alas juuriansa tunkee päin syvyyksiä tää, joit' aavistus ei arvaa, ei mikään, mikään silmä nää.

Ylös muurinsa nostaa se tähtitaivoon päin pois loitos yli taivasten tähdettömäin, yli kaikkein avaruutten se kupunsa loi, ja — aatostasi huimaa: sen huippuun ei se liitää voi.

Kaks kelloa kaaress' on uljaan kuvun tuon, — valon aamukoissa toisen loi hehku sädevuon, ja tuulahdus aatteen se heilumaan saa tän, sen kultakieli hiljaa soi tahtiin maailman sykinnän.

Se soittavi niin hiljaa ja kehoittaen, alas piiristä piiriin soi värjyin ääni sen, ja haipuu sävel puhdas, kun saavutti se maan, jo kaihoon jaloin sieluin ja iltaruskon purppuraan.

Se unelmoimaan suurta sua kehottavi, oi, ja taistoon ihanteista sen vakaa ääni soi, ja kun hehkuun laskee päivä, jo mielehes se taas tuo loitot totuusmaailmat ja aavistetut kauneusmaas.

Se soi ikävöiden, ett' aika sarastais, kun vihkiä maan kansat se veljesliittoon sais, kun tuskat saavat lohdun, ja viihtyy surut syyn, ja raskaat päät ne lepoon jo painuu rintaan lemmittyyn!

Se soi ikävöiden, ett' aika tuo jo ois, kun kansain vapauslauluun jo yhtyä se vois, yli maailman soittaa viestin tuon autuahan: Kas, taivas tuli maahan! Löys ihmiskunta Jumalan!

Taas toisen valinkaavaan se hyytänsä loi ikisynkkyys, jota kaaos yön pimennoista toi. Sen raskas kiel' ei liiku, — vait, mykkä se on vain, ja kupu sen kuin holvi on öisten terhentaivahain.

Mut parvekkeella tornin yösynkkä peikko on, hän jäykkä on kuin patsas ja liikkumaton, vait kellon nuoraa kuorii ja katsoo uhkapäin ajan aallokkomerta, mi alla hyökyy hyrskähtäin.

Se velloo väliin väikkyin, ei väliin päivää näy, mut aavain koko piiri jos yöhön kerran käy, ja tyrskyihin murtuu jo viime laulu noin, mi tietäjätä tuuti ja unelmat toi aamukoin,

jos ihmiskuntaa painaa ikisynkän hädän yö, jos vapauslaulun kultaan ja leipään se myö, jos jäähtyy sydän nuori ja tuskattomaks jää, hyvän ihanteet kun kaikki jo maailmasta häivähtää,

niin silloin tarttuu lujaan hän kellon nuoraan vaan, ja hurjasti, peikko, käy soittelemaan, ja öinen kello kauhea jo heilahtelee, ja jo särkyy koko mailma ja juurtaan myöten raukenee.

TONTTU.

Pakkasyö on, ja leiskuen pohja loimuja viskoo. Kansa kartanon hiljaisen yösydänuntaan kiskoo. Ääneti kuu käy kulkuaan, puissa lunta on valkeanaan, kattojen päällä on lunta. Tonttu ei vaan saa unta.

Ladosta tulee, hankeen jää harmaana uksen suuhun, vanhaan tapaansa tirkistää kohti taivasta kuuhun; katsoo metsää, min hongat on tuulensuojana kartanon, miettivi suuntaan sataan ainaista ongelmataan.

Partaa sivellen aprikoi, puistaa päätä ja hasta — tätä ymmärtää ei voi, »ei, tää pulma on vasta;» — heittää tapaansa järkevään taas jo pois nämä vaivat pään, lähtee toimiin ja työhön, lähtee puuhiinsa yöhön.

Aitat ja puodit tarkastain, lukkoja koittaa nytkyin, — lehmät ne lehdoista näkee vain unta kahleissa kytkyin; suitset ja siimat ei selkään soi ruunan, mi myöskin unelmoi: torkkuen vasten seinää, haassa se puree heinää. —

Lammasten luo käy karsinaan, makuulla tapaa ne ukko; kanat jo katsoo, pienallaan istuu ylinnä kukko; kopissa Vahti hyvin voi, herää ja häntää liehakoi, tonttu harmajanuttu Vahdille kyllä on tuttu.

Puikkii ukko jo tupahan, siellä on isäntäväki, tontulle arvoa antavan näiden jo aikaa näki; varpain hiipivi lasten luo, nähdäkseen sulot pienet nuo, ken sitä kummeksis juuri: hälle se riemu on suuri.

Isän ja pojan on nähnyt hän puhki polvien monten nukkuvan lasna; mut mistähän tie oli avutonten? Polvet polvien tietämiin nousi, vanheni, läks, — mihin niin? Ongelma, josta halaa selkoa, noin taas palaa!

Latoon, parvelle pyrkii vaan, siellä hän pitää majaa: pääskyn naapuri suovallaan on liki räystään rajaa; vaikka pääsky nyt poissa on, keväällä tuoksuun tuomiston kyllä se saapuu varmaan seurassa puolison armaan.

Silloin aina se sirkuttaa monta muistoa tieltä, ei toki tunne ongelmaa, näin joka kiusaa mieltä. Seinän raosta loistaa kuu, ukon partahan kumottuu, liikkuu parta ja hulmaa, tonttu se miettii pulmaa.

Vaiti metsä on, alla jään kaikki elämä makaa, koski kuohuvi yksinään, humuten metsän takaa. Tonttu puoleksi unissaan ajan virtaa on kuulevinaan, tuumii, minne se vienee, missä sen lähde lienee.

Pakkasyö on, ja leiskuen pohja loimuja viskoo. Kansa kartanon hiljaisen aamuhun unta kiskoo. Ääneti kuu käy laskemaan, puissa lunta on valkeanaan, kattojen päällä on lunta. Tonttu ei vaan saa unta.

AALLOTAR TYTÖLLE.

Armas lapsi, lasket leikein poves aaltooni, kuin veikein sorjin valkolilja hohtais pinnall' laineen vilpoisen! Sulle ihmiselos retket tuo niin vaiherikkaat hetket, kun vain vaihtumatta vuoni kumpuu alla koivujen. Multa tietämättä jäivät ihmisriemuin, tuskain päivät: vaihtumatta aallot tulvii, jäljekkäin vain virtaillen. Neidoks kasvat, lemmen sytät, sykit, hehkut, sykähdytät, hiljaa vain kun vuoni vierii, laakson tyyness' solisten.

Armas tyttö, lapsuusaikas vilpas on kuin vesi raikas, lumme sorjin oot, mi keinui pinnall' laineen vilpoisen! Kohta uinut, vaivut untuin unelmihin outoin tuntuin, kun vain vaihtumatta vuoni kumpuu alla koivujen. Kohta polvistuin, sa ainut, päässä morsiusseppel painut viereen miekkosen, mi voitti immen kainon sydämen. Kohta vasten rintojansa painaa äiti aarrettansa, hiljaa vain kun vuoni vierii, laakson tyyness solisten.

Ihmiselon salat summat, toivon, lemmen, kuolon kummat syleilen, sa kaunokainen, kun sua aalloin syleilen! Syysyö saapuu, kuluu kevät, — salat sulle selvenevät, kun vain vaihtumatta vuoni kumpuu alla koivujen, Oi, ei tieni koskaan tulle määrään, mi on suotu sulle, kun sa, elon kirkastama, riemuin sekä murheiden, kuoloon sammut, hetkeks haivut, lailla iltaruskon vaivut, hiljaa vain kun vuoni vierii, laakson tyyness' solisten.

GUSTAF FRÖDING.

HÄNEN KORKEA-ARVOISUUTENSA VEXIÖN PIISPA.

He piispankesteissä paistia syö nyt, lasin laitahan piispa on kahvelin lyönyt, hän maljansa täyttää ja katsehen niin salavihkaisen ystävä saa, Heurlin. Papinrouvat on vaiti, ei muista he ruokaa, ja rovastit arvoisat nöyrästi huokaa puol'kylläisin vatsoin, ja synkkinä näät niin pastorein kuin apupappien päät. Syvän hartauden pilvet ne salissa kulki, taas puheita piispan kun kuullahan julki, joiss' uskoa aina hän vertailuin, kuvin mielevin kaunisti, sointuvin suin.

Mut Foibos Apollon hän vaunuissa ajain valoloistossa käy yli Pohjan rajain, ja Olympon väikettä säteiden vuo yli piispan otsan ja kutrien valaa, ja kuin kreikkalaisilmeen siinä ne salaa jo piispan hienoihin piirteihin luo. Hän nousee, ja silmissä välähdys vilkkaa, ei hohda ne uskoa, uhmaa vaan, — pila huulilla piispan on Attikan pilkkaa, ja on Ateenast' aattehet suorastaan.

Niin huimasti kariitit paljaina kiitää jo huulilta piispan, niin huimasti liitää ne anakreonttista tahtiaan, niin ylhänä totuuden Kleio ja seessä käy kuoroa johtaen siskojen eessä, niin valtava Eros on voimassaan! Soi puheessa vapaus, uljuus mi viehtää voi sankaritöihin, ja kauneus, mi kiehtää sädehohteensa väikettä kaikkehen; miten Jumala riemun ja laulun ja soiton on silmissä urhon, kun voitti hän voiton, on jäsenten hemmessä impyen; miten yhtyyden henki se kaikkeuden täyttää, hän aineessa asuu ja itsensä näyttää; miten elon ja onnen ja voittojen maan sai suojaansa suuri ja mahtava Paan. On siinä kuin laulua auvojen kuoroin, ja käy kuni plektronin iskut vuoroin, kun Foibos Apollonin soitto soi; on ilmassa helke, on töminä maassa, kentaurit tannerta polkevat haassa, ja menaadit puistossa karkeloi.

Väki faunein ja nymfein, mi metsässä lymyy, jo saapuu ja ikkunat täyttää ja hymyy tätä pappissäätyä arvoisaa. Ja jo piispa on vaiti, ja rovastit havaa ja ymmällä istuu, ja rouvat ne avaa suut auki ja katsoo ja tuijottaa.

Mut jo salissa kuiske se kulkevi salaa: »Herra piispa hän liiaksi maistella halaa, jos jatkuvi tää, hänen aivonsa palaa!» Läpi kaupungin käy tämä skandaali julkein, koko Smoolannin murheenlaaksossa kulkein.

SISÄLLYS.

Siv. Quintus Horatius Flaccus. 1. Neitojen ja nuorukaisten kuorolle ………….. 7 2. Liciniukselle ……………………………. 10 3. Grosphukselle …………………………… 12 4. Pyrrhalle ……………………………….. 15 5. Thaliarchus nuorukaiselle …………………. 17 6. Bandusian lähteelle ………………………. 19 7. Torquatukselle …………………………… 21

Heprealaisia lauluja.
Psalttarin 137:s virsi ………………………. 23
Sulamith …………………………………… 25

Mahabharata.
Nala ja Damajanti …………………………… 28

Muhammed Shemseddin Hafiz. 1. Kauneus …………………………………. 31 2. Sanasiippa ………………………………. 32 3. Mik' on onni? ……………………………. 33 4. Hyvät-työt ………………………………. 35

Vincenzo da Filicaja.
Italia …………………………………….. 37

Wolfgang von Goethe.
Mignon …………………………………….. 38
Keijuinkuningas …………………………….. 40
Thulen kuningas …………………………….. 42
Ruusu metsätiellä …………………………… 44
Kylälehmuksen alla (suom. Kaarlo Koskimies—V. Juva) 46
Sumusarjat …………………………………. 48
Matkamiehen yölauluja, 1 ja 2 ………………… 51
Prometheus …………………………………. 52

Friedrich von Schiller.
Kello-laulu ………………………………… 55
Kaiho ……………………………………… 74
Alppimetsästäjä …………………………….. 76

Robert Burns.
Hyvästi, Ylämaa! ……………………………. 79
Hyvästi, maine Skottlannin! ………………….. 81
Jos mikä lie! ………………………………. 83
Ei ketään ………………………………….. 85
Mun kultani on ruusunen ……………………… 86
Ballochmylen maat …………………………… 87
Meerille taivaassa ………………………….. 88
Viljanleikkuussa …………………………… 90
Tullut läpi viljan ………………………….. 92
Myllärin Miska ……………………………… 94
Jo taatto kielsi, äiti kielsi ………………… 95
Vekkuli-Ville ………………………………. 96

Thomas Moore.
Nuori laulaja ………………………………. 98
Utakuoro …………………………………… 100
Kaikki kirkkahin — …………………………. 101
Oi, usein hämyss' yön — …………………….. 103

Lord Byron.
Kreikalle 1819 ……………………………… 105
Hyvää yötä! ………………………………… 110
Sanotaan, toivoss' onni on……………………. 114

Kokoelmasta »Heprealaisia Säveliä»: 1. Hän ihanana hiipii luo ……………………. 115 2. Rinteillä Juudan …………………………. 117 3. Heit' itke! ……………………………… 119 4. Taa Jordanin …………………………….. 120 5. Mua synkkyys vaivaa ………………………. 121 6. Ois mieleni vilppisä, joksi sen teet ……….. 122 7. Päivänä, jolloin Titus hävitti Jerusalemin ….. 123 8. Baabelin virroilla ……………………….. 125 9. »Kaikki on turhuutta, sanoo saarnaaja» ……… 127

Edgar Allan Poe.
Korppi …………………………………….. 129

Pierre-Jean de Béranger.
Pääskyset ………………………………….. 136
Oi, taivas, kuin on herttainen! ………………. 138
Yveto'n kuningas …………………………… 140

Mikael Vörösmarty.
Julistus …………………………………… 143

Mihail Jurjevitsh Lermontov.
Kasakan kehtolaulu …………………………. 147

Adelbert von Chamisso.
Rajuilma …………………………………… 150
En tajua tuota, en usko ……………………… 152

Ludwig Uhland.
Kappeli ……………………………………. 153
Bertrand de Born ……………………………. 154
Laulajan kirous …………………………….. 158

Nikolaus Lenau.
Kolme mustalaista …………………………… 162
Viivy minuss', synkkä silmä! …………………. 164
Kaislalaulu ………………………………… 165
Virralla ………………………………….. 166

Heinrich Heine.
Krenatöörit ………………………………… 167
Lorelei ……………………………………. 170
Childe Harold ………………………………. 172
Ihanaan aikaan toukokuun — ………………….. 173
Rein-virtaan värähdellen — ………………….. 174
Tuoll' yksin Pohjan honka — …………………. 175
Kuin kukka olet kaino ………………………. 176
On timantit sulla ja helmet…………………… 177
Oi, minne he jäi? …………………………… 178
Kysymyksiä …………………………………. 179

Holger Drachmann. Kokoelmasta »Runoja Levantista»: 1. Softa laulaa …………………………….. 180 2. Yön hiljaisuudessa ……………………….. 183 3. Jos Saadia lukisin sulle — ……………….. 185 4. Kai Hafiz gaseelein laulaa ………………… 187 5. Bospori! sun lainees huokaa ……………….. 189 6. Tuskain yöksi oli luotu — ………………… 191 7. Sua, Tavernin vartiaa laiskaa! …………….. 193 8. Kammottaa, kun mieleen johtuu — …………… 195 9. Vait! soi soitot …………………………. 197

Karl Mikael Bellmann.
Amaryllis ………………………………….. 199

Esaias Tegnér.
Ingeborgin valitus ………………………….. 202
Ruotsin akatemian viiskymmenvuotis-muistojuhlassa . 205

Juhana Ludvig Runeberg.
Viapori ……………………………………. 214
Sotilaspoika ……………………………….. 222
Joutsen ……………………………………. 223

Viktor Rydberg.
Kellot …………………………………….. 225
Tonttu …………………………………….. 228
Aallotar tytölle ……………………………. 232

Gustaf Fröding.
Hänen korkea-arvoisuutensa Vexiön piispa ………. 234

Selityksiä ja henkilötietoja.

/Quintus Horatius Flaccus./ Roomalainen lyyrikko, 65—8 e. Kr.; hilpeän tyytyväisyyden ja elämänilon laulaja. Mukailee useimmiten kreikkalaista runoutta. Horatius on omintakeisin eräissä omaa aikakauttaan kuvaavissa oodeissa, sekä satiireissaan, joissa hän osoittaa melkoista maailman ja elämän tuntemusta.

1. Omistettu sekakuorolle, joka oli laulava Horatiuksen Rooman vuosisataisjuhlaa varten sepittämän juhlarunon. — Damokles hovimiehen pään yli ripusti kuningas Dionysios vanh. Sisiliassa juhla-aterian aikana jouhen päässä riippuvan miekan. — *Arkturus* tähden lasku ja *Kauriin* nousu lokakuulla tiesi syysmyrskyjen aikaa. Horatiuksen maatila ja huvila oli *Sabinum*-vuoriston rinteillä.

2. *Licinius*, Horatiuksen suosijan ja ystävän, Moecenaan lanko.

3. *Grosphus*, roomalainen ritari, jolla oli laajoja maatiloja Sisiliassa. — *Tithonius* oli tarun mukaan saanut ikuisen elämän lahjan, ilman ikuista nuoruutta.

5. *Soracte*, vuori pohjoiseen Roomasta.

6. *Bandusian lähde*, runoilijan synnyinseuduilla lähellä Venusiaa. Sabinum-laaksossa, lähellä huvilaansa olevalle lähteelle oli Horatius antanut saman nimen. — *Sirius*, koirantähti.

7. *Aineias*, troijalainen urho, taruston mukaan Juliaanisen keisari-suvun kantaisä. *Tullus* ja *Ancus*, Rooman muinaisia kuninkaita. — *Minos*, Kreetan kuningas, kuoltuaan tuomari Manalassa. *Hippolytus*, Theseuksen poika, Diana jumalattaren lemmikki. *Theseus*, ateenalainen kansallissankari. *Pirithous* vangittiin, yrittäessään ryöstää Manalan jumalan puolison.

/Heprealaisia lauluja./ *Psalttarin 137:s virsi*, alkukielen rytmillisen tekstin mukaan sovittelemalla suomennettu. — *Sulamith*, alkukielen yhteen kuuluvat säkeet yhdistetty; sovittelemalla suomennettu, vaarinottamalla alkukielen rytmileikkauksia.

/Nala ja Damajanti./ Kohtaus Nalan ja Damajantin runoelmasta, joka liittyy muinaisintialaiseen *Mahabharatan* eepokseen. Eepos esittää Arjalaisen heimon sankariaikaa ja valloituskautta Ganges-virran alueella noin 1400—1300 e. Kr.

/Muhammed Shemseddin Hafiz./ Persialainen runoilija, maailman suuria lyyrikoita, kuoli Schiraassa 1389 j. Kr. Runoilijan omaan nimeen, *Muhammed*, liittyvät arvonimet *Shemseddin* (»uskon aurinko») ja *Hafiz* (»vahvamuistoinen»), koskapa hän osasi ulkoa koko Koraanin. Hafiz oli alkujaan dogmaattisella kannalla, uskon intoilija, erakko ja pyhimys, mutta teki varttuneella iällä täydellisen mielipiteiden muutoksen ja alkoi nyt lauluissaan taistella munkkien tekopyhyyttä ja papiston uskonnollista saivartelua vastaan. Hän julisti panteistisen maailmankatsomuksen, puolustaen maallisen elämän kauneuden ihailua ja yltiöpäistä elämäniloa. Hafiz nyt laulaa Schiraan ruusuista, rypäleistä, satakielistä ja kaunottarista.

3. *Schah Mansur* kuuluu Mussafferidein hallitsijasukuun, jotka olivat Persian kuninkaina ennen Tamerlanin valloitusretkeä. Schah Mansurin iloisessa hovissa Hafiz eli Schiraassa, Persian silloisessa kesä-pääkaupungissa.

/Vincenzo da Filicaja./ Italialainen runoilija, 1642—1707, tunnettu miehekkäistä valtiollisista ja isänmaallisista runoistaan.

/Wolfgang von Goethe./ Kaikkien aikojen suurimpia runoilija-neroja, monipuolisimpia, yleismaailmallisimpia henkiä. Goethe syntyi Frankfurt am Mainissa 1749 ja kuoli Weimarissa 1834. Runolahjoiltaan Goethe on varsinaisesti lyyrikko, mutta on etevä runouden muillakin aloilla. Eepillinen runoelma »Hermann ja Dorothea». Draamoista ovat »Egmont», »Ifigeneia Tauriissa», »Torqvato Tasso» ja ennen kaikkia »Faust» I—II mainittavat. Novelli »Nuoren Wertherin kärsimykset», taiteilija- ja yhteiskuntaromaani »Wilhelm mestari» I—II sekä probleemiromaani »Vaaliheimolaisuudet». — Luonnontieteilijänä nykyajan kehitysopin uran uurtaja. — Ministeri ja valtiomies. — Ajattelijana yksiaiheisen maailmankatsomuksen edustaja.

/Friedrich von Schiller./ Saksan suurin runoilija Goethen jälkeen. Myös esteetikko ja historioitsija. Syntyi Marbachissa 1759 ja kuoli Weimarissa 1805. Etupäässä näytelmänkirjoittaja. Parhaat draamat »Rosvot», »Kavaluus ja rakkaus», »Maria Stuart», »Orleansin neitsyt», »Wallenstein» I—III ja »Wilhelm Tell». Lyriikassa ovat aaterunot ja ballaadit edustavimmat. — Schillerin parhaita ballaadeja ovat aikaisemmin suomentaneet Suonio, Paavo Cajander, Uno von Schrowe ja O. Manninen.

/Robert Burns./ Skotlantilainen runoilija, 1759—1796. Köyhä, pienen maapalstan vuokraaja; maailmankirjallisuuden omaperäisimpiä runoilijoita, joka lemmenlauluissaan ja ballaadeissaan käyttää osaksi englannin kirjakieltä, osaksi skottilaista kansanmurretta. Burnsin runot ovat aina laulettavia. On sanottu, että Englannin laajassa maailmanvallassa ei mene tuntiakaan, jolloin ei jossain brittiläisellä alueella laulettaisi jotain Robert Burnsin runoa. — *Ayr*-puro, Burnsin kotipaikoilla, esiintyy tavantakaa hänen runoissaan. — *Ballochylen Meeri* ei ole sama tyttö kuin se, jolle runo *Meerille taivaassa* on omistettu. Viimemainittu on »Ylämaan lapsi» Mary Campbell, jonka lemmensuhteen traagillisuutta runoilija myöhemmin itsesoimauksin muistelee. Tästä suhteesta on Thomas Carlyle antanut liian ihanteellisen valaisun, minkä johdosta runoa »Meerille taivaassa» yleensä onkin virheellisesti käännetty. Robert Burnsille oli muuten lemmenseikkailu ja runoilu yhtä, ja hänen herkkä sydämensä voi kiintyä useihin tyttöihin yhtaikaa.

/Thomas Moore/, syntyään irlantilainen, 1779—1852, runoili englannin kielellä. On kirjoittanut suuren joukon sointuvia lyyrillisiä runoja, usein aikaisempiin sävelmiin. Runokokoelman »Iriläisiä säveliä» kautta Thomas Moore on Irlannin kansallisrunoilija. — Itämainen, romanttinen runoteos »Laila Rookh» on erityisesti mainittava.

Englantilainen /Lord Byron/, »maailmankaihon» runoilija, persoonallisen vapauden soturi, joka intohimoisesti taistelee valtiollista ja yhteiskunnallista sortoa sekä uskonnollis-siveellisiä ennakkoluuloja vastaan, syntyi Lontoossa 1788 ja kuoli 1824 Kreikassa, jonka vapautussotaan hän innokkaasti oli ottanut osaa. Voimakas lyyrikko, säkenöivä runollisissa kertomuksissaan, joiden aihe useinkin on Kreikasta ja Levantista; huomattava myöskin näytelmänkirjoittajana. Lord Byronin pääteos on keskeneräiseksi jäänyt runoelma »Don Juan», jossa runoilija eepoksen kehyksessä tuo ilmi maailmankaihonsa, epäilyksensä, totuudenhalunsa, ihmisvihansa ja ihmisrakkautensa. Runollisista kertomuksista mainittakoot »Childe Harold», »Giauri», »Merirosvo», »Abydoksen morsian», »Lara», »Chillonin vanki», »Mazeppa» ja »Etelämeren saari». Draamoista parhaat ovat »Kain», »Manfred» ja »Sardanapalos». — Runokokoelma »Heprealaisia säveliä» kirjoitettiin sanoiksi juutalaisten ikivanhoihin sävelmiin.

*Kreikalle 1819*. »*Onnen-saaret*», kreikkalaisten Hesperidein saaret Atlantin valtameressä, nähtävästi Kanarian saariryhmä. — *Pyrrhiche-tanssi*, muinais-kreikkalainen asetanssi. — Tarun mukaan foiniikkialainen *Kadmos* opetti kreikkalaisille kirjainkirjoituksen. — *Anakreon* runoili Samos saaren kuninkaan, Polykrateen hovissa. — *Miltiades* oli aikaisemmin ollut Traakian Kersoneson yksinvaltiaana. — Peloponneson kuninkaat lukeutuivat polveutuviksi *Herakleesta*. — *Sunionin niemi*, Attikan eteläpäässä.

/Edgar Allan Poe./ Amerikkalainen runoilija, 1811—1849. Etevä novellinkirjoittaja, etupäässä sielun yönpuoleisten ilmiöiden terävä valaisija. Myös nykyajan salapoliisikirjallisuuden luoja. Runoja Poe on kirjoittanut ainoastaan pienen vihkon, jolla kuitenkin on suuri arvo.

/Pierre-Jean Béranger./ Ranskan lyriikalle luonteenomaisen pikkulaulun (chansonin) suuri runoilija, 1770—1857. Näissä lauluissa on aito ranskalainen, kansanomainen sävy, pilaa ja hilpeyttä, mutta sen ohella myöskin vapauden hehkua ja sotaista innostusta.

*Pääskyset*. Kerrotaan, että eräät ranskalaiset soturit Maurein vankeudessa olivat salaa vartioiltaan laulelleet viimeistä säkeistöä.

*Yvetot'n kuningas* kirjoitettiin 1813. Runo oli alkujaan pilallinen leikki, — Napoleon I:sen tullipolitiikan johdosta kirjoitettu. Myöhemmin runoilija näkyy sitä lievästi muutelleen. Varmaa on, että kansa sovellutti runon Ludvig XVIII:teen ja Bourbonilaisiin yleensä, ja nyt se ivalauluna sai tavattoman suuren valtiollisen merkityksen.

/Mikael Vörösmarty./ Unkarin tunnustettu kansallisrunoilija, 1800—1855. Etevä runouden kaikilla aloilla. Eepos »Zalanin pako» vapaamielisine kansallisine aatteineen; romanttiset runolliset kertomukset »Tammikunnas», »Tenholaakso» ja »Erlau» y. m. Draamat »Kuningas Salomo», »Kuningas Sigismund». »Aarteenkaivajat», »Uhri», »Hunyadi», »Arpadin herääminen». — *Julistus* on Unkarin kansallishymni.

/Mihail Jurjevitsh Lermontov/, »Venäjän Byron», 1814—1841. Romanttisia
runollisia kertomuksia, joiden aihe on Kaukaasiasta, »Mtsiri»,
»Ismail-Bey», »Pyhiinvaeltaja Abrek», »Daimoni» y. m. Novellisikermä
»Aikamme urho». — Lennokas lyyrikko.

/Adelbert von Chamisso./ Saksan romantikkoja, 1781—1838. Syntyi Ranskassa Boncourtin läänityslinnassa, ja oli lapsena vanhempiensa kanssa lähtenyt suurta vallankumousta pakoon. Omisti uudessa isänmaassaan saksan kielen täydellisesti. Runolahjoiltaan lyyrikko. Runollinen kertomus »Salas y Gomez» ja saturomaani »Peter Schlemihl».

/Ludwig Uhland./ Saksan miehekkäimpiä runoilijoita, 1787—1862. Uhland on saavuttanut maailmanmaineen loistavilla ballaadeillaan. Huomiota ansaitsevat myöskin draamat »Ernst herttua» ja »Ludvig Baierilainen».

*Bertrand de Born* oli provencelainen trubaduuri, rohkea runoilija, yltiöpäinen ritari ja taistelupukari, jonka maineaika sattuu v. 1180—1195 vaiheille.

/Nikolaus Lenau/ (oikeastaan *Niembsch von Strehlenau*), itävaltalainen runoilija; syntyi 1802 Unkarissa, kuoli 1850 mielisairaana. Lyyrikkona järkyttävän synkkämielinen skeptikko. Aniharvoissa lauluissa Unkarin pustilta on reipas sävy. Huomiota ansaitsee draamallis-eepillinen runoteos »Faust». Heikompia ovat eepilliset runoteokset »Savonarola» ja »Albigenssit».

/Heinrich Heine./ Maailmankirjallisuuden nerokkaimpia lyyrikoita; syntyi Düsseldorfissa 1799 ja kuoli vapaaehtoisessa maanpaossa Pariisissa 1856. Heinen runoudessa yhtyvät omituisella tavalla sydämellisin tunnelma ja häikäilemättömin iva. Runokokoelmat »Laulujen kirja» ja »Uusia runoja» ovat saavuttaneet maailmanmaineen. Heikompia ovat kokoelmat »Romanzero» ja »Viimeiset runot». Koko loistossaan Heinen vitsi esiintyy valtiollisissa ivalauluissa »Aikakautta koskevia runoja» ja »Saksanmaa, talvinen tarina». Runoteos »Atta Troll» on oikeastaan pilajutelma. Suorasanaisena pakinoitsijana Heine on verraton.

*Childe Haroldilla* tarkoitetaan Lord Byronia.

/Holger Drachmann./ »Nuoren Tanskan» aikaisempi lipunkantaja, monipuolinen, raikas ja kuvarikas, äärettömän tuottelias runoilija, 1846-1908. Drachmann on julkaissut suuren joukon romaaneja ja novelleja, lähes kolmekymmentä näytelmää sekä pitkän sarjan lyyrillisiä runoelmia. Kokoelmassa »Laulujen kirja» on m. m. runosikermä »*Runoja Levantista*».

3. *Saadi*, Persialainen runoilija † 1273.

/Karl Mikael Bellman./ Ruotsin alkuperäisimpiä runoilijoita, 1740—1795. Bellman käsittelee runoissaan kansanomaisia aiheita sekä oman aikakautensa Tukholman-elämää. Sanat ja sävelet liittyvät hänen runoissaan täydellisesti yhteen. Bellmanin parhaat runokokoelmat ovat »Fiedmanin epistolat» ja »Fredmanin lauluja».

/Esaias Tegnér./ Ruotsin suurin runoilija, syntyi 1782 ja kuoli Vexiön piispana 1846. Aaterikas, kuvarikas ja lennokas lyyrikko. Tegnérin pääteos on runoelma »Fritiofin satu», jossa kuvaillaan muinais-skandinaavilaista viikinkiaikaa. Tämän ohella romanssi »Aksel», uskonnollinen idylli »Ehtoollislapset», idylli »Kruunumorsian» ja runokatkelma »Gerda». Säkenöivä ja nerokas puheissaan sekä suorasanaisissa kirjoituksissaan.

*Ruotsin akatemian 50-vuotismuistojuhlassa*. *Karl von Linné*, maailmankuulu luonnontutkija, kasvien luokittaja. — *Melanderhjelm*, matemaatikko ja tähtitieteilijä. — *Scheele*, Euroopan-maineen saavuttanut kemisti. — *Bergman*, monipuolinen luonnontutkija, fyysillisen maantieteen perustaja. — *Lagerbring*, historioitsija. — »Ihmiselon kurjuus»: viittaus *Gyllenborgin* runoon. — »Atis ja Camilla»: suomalaisen *Creutzin* runoelma. — »Pohjan Dionysos»: *Karl Mikael Bellman*, jonka rintakuva on pystytetty Tukholman Eläintarhan puistoon. — »Haudan portit aukee» j. n. e.: lainaus *Lidnerin* runoelmasta »Viimeinen tuomio». — »Päivän hetket», »Leikkuu» ja »Toivo»: *Oxenstiernan* runoelmia. — »Sulon ihanteesta» j. n. e.: lainaus *Kellgrenin* runosta »Uusi luominen». — *Adlerbeth* käänsi ruotsiksi roomalaisten runoilijain, Vergiliuksen, Horatiuksen ja Ovidiuksen teoksia. — *Rosenstein*, kaunopuhuja, valistusfilosofi, kirkollisasiain valtiosihteeri ja Ruotsin akatemian vakinainen kirjuri. — *Leopold*, Kustaavinajan kuuluisimpia runoilijoita, kriitikko ja ajattelija; otti osaa aikakauden kirjallisiin taisteluihin.

/Juhana Ludvig Runeberg/ syntyi 5. helmikuuta 1804 ja kuoli 6. toukokuuta 1877.

*Viapori:* »Det skall dock väcka mindre sorg,
           än det bar på Sveaborg.»

Minä käännän nämä säkeet: »Tämä on kuitenkin tuottava vähemmän surua, kuin se tihutyö, minkä hän teki Viaporiin nähden.» — Runebergista on muuten kaukana se ajatus, että Cronstedt muka olisi linnan rahasta — *myönyt*.

*Sotilaspoika:* »*En vacker* soldat», vanhempi merkitys, *hjältemodig* = sankarillinen.

/Viktor Rydberg./ Ruotsin kirjallisuuden suurmiehiä; runoilija, monipuolinen tutkija, kulttuurihistorioitsija ja uskonnonfilosofi, 1828—1900. Korkea ihanteellisuus henkii Rydbergin koko elämäntyöstä; täydellinen sopusointu vallitsee henkilön ja kirjailijan välillä. Rydbergin lyyrilliset runot kuuluvat parhaaseen, mitä koskaan on kirjoitettu. Pitempiä runoelmia ovat »Prometeus ja Ahasverus» sekä »Uusi Grottelaulu». Hänen romaaneistaan ovat huomattavimmat »Viimeinen ateenalainen», »Singoalla» ja »Aseseppä».

/Gustaf Fröding./ Ruotsalainen runoilija, 1860—1913. Vilkasilmeinen ja nerokas lyyrikko, itsenäinen ja monisärmäinen runoaiheiltaan; kielen käytössä todellinen taituri. — *Vexiön piispa* on Esaias Tegnér.