Produced by Tapio Riikonen

AKSEL JA VALPURI

Murhenäytelmä viidessä näytöksessä

Kirj.

ADAM OEHLENSCHLÄGER

Suomentanut J. Enlund

Otava, Helsinki, 1895.

Henkilöt:

HAKON HERDEBRED, Norjan kuningas.
REINEN SIGURD, hänen hovipäällikkönsä.
AKSEL THORDINPOIKA, hänen heimolaisensa.
VALPURI, Akselin morsian.
WILHELM, hänen ystävänsä.
ERLAND, arkkipiispa.
KNUUTI, mustaveli.
Vanha BJÖRN, Nuori ENDRID.
KOLBEIN ja useampia SOTUREITA.
Eräs VIHOLLISSOTURI seuroineen.
GOTTFRID, Wilhelmin asepalvelija.
KUNINGATAR THORA rouvineen ja neitoineen.
Sotureita. Munkkeja.

Aika: v. 1162.

Tapahtumapaikka: Kristuksenkirkko Nidarosissa. Kummallakin puolella kammiohautoja; keskellä laattiaa Harald Gillen hautakivi. Etualalla kaksi jykevää pylvästä, jotka kupua kannattavat; vasempaan on kolme ristiä piirretty, oikeassa on merkki AV sinisirkkusilla seppelöittynä. Kaukana peräalalla pääalttari. Alttaritaulun päällä kultainen arkku, jota päivä kuorin monivärisistä akkunoista valaisee. Käytävän keskikohdalla kynttiläkruunu.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Aksel. Wilhelm.

WlLHELM.
Tää Trondhjemin siis kuuluisa on kirkko,
Jonk' ompi itse Roomaan maine mennyt.

AKSEL.
Kehuiko liioin?

WILHELM.
                Ei.

AKSEL.
                    Mi templi!

WILHELM.
                               Dovre
Kuvuiksi korkeoiksi koveroittu.

AKSEL.
On pyhän rauhaisuuden asemani
Ja hartautta saattaa sydämeen,

WILHELM.
Kuink' oiva näky, keskikäytävästä
Kun alttaria kohden katsoo.

WILHELM.
Ovatko joskus vielä kuninkaat
Sen partaa leikanneet ja kynsiä?

AKSEL.
                                 Messu
On kuorissa jo aljettu, ja kuule,
Etäinen aamuveisu kuinka soi
Ja kaikuu kirkon kaarroksissa. Kovin
Tiukasti keltavahakynttilät ne
Valostaa vaskikruunustansa. Niinpä
Suruiseen sydämeenkin toivo tuikkaa.
Oi, näky kaunis! Nuori aamukoi
Kun hohtaa läpi kaunovärisen
Itäisen ikkunan. Oi, terve, päivyt!
Herätät kaikki lapsuuteni muistot.

WILHELM.
Ja mitä merkitsee tuo kulta-arkku
Yl' alttarin?

AKSEL.
              Se pyhän Olavin
On arkku.

WILHELM.
         Sekö Olavin on arkku?

AKSEL.
Se. Siinä hurskahasti säilytellään
Tän Pohjan pyhimyksen pyhät jätteet.

AKSEL.
Ei; Harald Haarderaade huomas, ett'
Ei sovi pyhän ruumiin juhlallista
Lepoa häiritä; hän mereen arkun
Avaimet heitti. Hiljaa rauhassaan
Nyt jalon pyhimyksen multa lepää.

WILHELM (katselee pylväitä).
Oi, pyhä Innosents, kuink' oivat pylväät!
Vahvemmat niill' on niskat, selkäpiit,
Kuin meillä; uljailevat vielä silloin
Kuin meidän ovat luumme aikoja
Jo turpeen alla uupuneina maanneet.
Mut mitä merkitsee nuot ristit tuossa?

AKSEL.
Pylvästä toista, Wilho, katsokaamme!

WILHELM.
Vaan sano ensin, mitä ristit tuossa.

AKSEL.
Ne ovat Haarderaade, Olav' Kyrre
Ja Mauno kuninkaiden mittamerkit.
Mut, Wilho, tuota toista katsokaamme!

WILHELM.
No, mitä siinä?

AKSEL.
                Merkki vähäisempi;
Ei likimainkaan minkään urhon mitta,
Vaan viidentoista vanhan tyttösen;
Ei kiveen hakattuna, puitteisiin
Vaan hienoin viivoin pintaan piirretty.

WILHELM.
Valpuris mitta?

AKSEL.
                Varro, varro vähän!
Suo viivytellen ihailustani
Mun enentää.

WILHELM.
             Ja milloin piirsit sen?

AKSEL.
Viis vuotta sitte, jolloin Jumalaa
Rukoilemaan ma tulin templiin sekä
Hyvästit lemmelleni sanomaan
Ja isänmaalle. — Kuollut Valpurin
Ol' äiti äsken; Valpur luostariss' ol'
Lukua, ompelua oppiakseen.
Hän viidentoista vanha oli vaan,
Mut, veikkonen, täys sielu enkelinä
Jo silmän sinitaivahasta hymys.
Ol' aamu varhainen kun tänne tulin.
Kuningas Eisten oli päivää ennen
Otettu vangiks, julman surman saanut.
Mua kauhu karkotti pois Norjan maasta.
Maan miesten kesken raju riita riehui.
Mun riehui rinnassani rakkaus.
Ma Herraa rukoelin häätämään
Tuot' tulta, joka, vaikka viatonna,
Mut toki rikollisna, leimusi
Mun kaunokaista orpanaani kohtaan.
Ma rukoilin ja rukoillessan' aukes
Tuoll' ovi luostarin, mist' aina messuun
Anihartaat nunnat tänne tulevat.
Tuloa varhaista ma kummastelin.
Mut, ah, niiss' yks ol' ainoinen, jot' ei
Viel' oltu joukkoon vihitty ja jonka
Suloa huntu säälimättä vielä
Ei peittänynnä. Luontevasti musta
Pukunsa sorjan vartalonsa verhoi.
Hiuspalmikkonsa silkinhienoiset
Ain' alas hartioille riippuivat.
Hän mua ei nähnyt; polvilleen hän lankes,
Ah, tähän, äitivainaans' haudan ääreen,
Kohotti pyöreät käs'vartensa ja
Kätensä kauniit, hartaast' anoen:
"O, Herra, rakkauten' sammuta!
Tue, äiti, tyttäresi puhtautta."
Nyt unhotin mä pyhän Olavin
Ja pyhät kaikki, itse taivaan, sillä
Mun Valpurissan' taivas ilmestyi.
En lemmestäni lausunut viel' ollut.
Pariksi meitä tosin sanottiin
Jo lapsuudessa — pilan vuoksi, sillä
Se sulo impi, Wilho, kallis ol'
Jo silloin poikosenkin sydämelle.
Ma rakkauden rohkeutta täynnä
Nyt liekkivänä lähestyin, ja vaarat
Jo kaikki kadonneiksi näyttivät.
Mun jalkoihini lohikäärmeen lailla
Lamahtui kohtaloni; uljaasti,
Kuin pyhä Mikael, sen päällä seisoin,
Ja kohden taivasta kun lentimillä
Ihailukseni ylös kohosivat,
Mä keihään pedon selkään syöksin. Näin
Luo Valpurin ma astuin. Vasenkäten'
Ma kiersin siron vartalonsa ympär'
Ja oikealla vedin miekkani ja
Nimessä kaikkein pyhäin vannoin: Valpur
On Aksel Thordinpojan morsian
Jo päällä maan, tai tuolla taivaass'.

WILHELM.
Mun aimo veikkon'!

AKSEL.
                   Amen,
Valpur vavahti:
"Sa vannoit, Aksel? Eikö uskontoa,
Tapoja vastaan ole lempemme?
Samaahan sukua me olemme.
Semmoista naimist' eikö kirkko kiellä?
Ja äitimme, — he kuolinvuoteellansa
Eivätkö vakavasti pyytäneet
Meit' estämähän tunteitamme. Meille
Surua vaan ja surmaa ennustettiin,
Jos vastoin neuvojansa tekisimme.
Kas äitejämme hautakivillään!
Päät nyykyksissä, itkein säälivät,
Syvästi surkuttelevat he meidän,
Lastensa, kovaa kohtaloa!" Wilho!
Mä silloin piirsin merkit pylvääseen
Ja jälleen vannoin: paavin luvan tuon
Ma, taikk' en koskaan — koskaan enää palaa.

WILHELM.
Kuink' onnellista olla määrän päässä,
Varattu kaikella, mit' ennen puuttui.
Nyt nimimerkkejäsi katsokaamme!

AKSEL.
Niin, ensi ennustus se mulle olkoon.

(Menee pylvästä kohden ja havaitsee kukkasseppeleen.)

Oi, Wilho, Wilho! Valpur uskollinen
On mulle; taivas niin ei sininen,
Kuin kukat tuossa.

(Syleilee ystäväänsä.)

WILHELM.
                   Oi sua onnellista,
Kun rakastat ja olet rakastettu.

AKSEL.
Nyt malttavainen ole Akselille.
Äl' inho, veikko, hänen hellyyttänsä.
Pian on hän onnellinen, sitte nauttii
Hän elämäänsä kera Valpurin
Ja jalon Wilho veikon. Kanssan' Norjaan
Sa tulit tutustumaan Pohjan luontoon;
Sun kaikki tulee nähdä, mutta, Wilho,
Pohjoinen ompi rakkauskin; naista
Arvossa pitämään on Pohjan urhost'
Etelämaiden ritar' oppinut.
Tapoja, mieltä Pohjan tutkia
Jos tahdot, tulee rakkaudestamme
Sun alkaa.

WILHELM.
           Lemmi, veikko, uneksi
Ja onnellinen ollos! Rehellisen
Sa Saksalaisen ystäväkses otit,
Ja tosimyötätuntoisuutta tapaat
Sa aina tässä rinnassa.

AKSEL.
                        Sen tiedän.
Odinin joukko milloin jakaantui,
Jäi kielen juuri toki eheäksi
Ja mielenlaatumme, ja niinpä tulee
Siis Gotilaisten ja Germanilaisten
Ain' ystävinä olla.

WILHELM.
                    Yhtä uljas
Ritari olit Henrik Leijonan
Sä retkillä, kuin uskollinen sulho
Sa luona lemmenmuistojesi olet.
Nyt rakkautes seuraan sinut jätän
Ja laivaan väelle käskyj' antamaan
Mä riennän.

AKSEL.
            Minäkin —

WILHELM.
                        Ei, esteitä
On sulla. Vallita mun anna vaan.
Nyt kiitos kauniin kirkon näytännästä!
Penkissä tuoll' on matkasauvan vieress'
Se pyhiinvaeltajankaappu, jossa
Pukeutuneena aiot ensikerran
Taas Valpurisi nähdä. Siihen iloon
Nyt jääös; laivassa taas tapaat minut.

AKSEL.
Kuninkaan linnaan sinut saatan, jahka —

WILHELM.
Ma piispaa ensin tervehtäisin; — vaan
Ei siihen kiire, lemmen kiire on.

(Menee.)

AKSEL.
Sa kunnon Wilho, kelpo Saksalainen!
Valio ystäv', uljas aseveikko! —
Kuink' iloisesti päiväkulta paistaa
Niin mieleeni, kuin kirkon kaarroksiinkin. —
Mut mikä haamu himmentämään hiipii
Mun ihanata iloani? Haa!
Se mustaveli Knuuti on! Sen tunnen.
Sen viel' on silmänluonniss' sama luihuus
Ja huulten hymyss' sama kavaluus,
Kuin viisi vuotta sitte. — Karttaisinko?
Mut hän jo minut näki. Viipyneekö
Hän täällä kunnes Valpur tulee? Huuhka!
Vai sinä ensimäisnä vastassani
Tääll' olet. Sepä pahan onnen enne. —

KNUUTI tulee.
Kah, pyhä risti! Näenkö oikein? Aksel!
Kuink', onko Aksel Thordinpoika maassa!
Vai pettävätkö silmäni?

AKSEL.
                        Kyll' oikein
Ne selittävät, hurskas isä! Aksel
On tässä. Herran rauhaa, veli Knuuti!
Kuink' on nyt teidän?

KNUUTI.
                      Herra siunatkoon
Sua tervehdyksestäsi! Kuinka on?
Niin on kuin ennen. Papin oloa.
Käyn luostarista kirkkoon, kirkosta
Taas luostariin; sielt' askel vihdoin vaan
On hautaan. Siin' on munkin elämä.
Mut, poika kulta, kuink' on sinun? Oi,
Kuink' olet suureks, jänteväksi käynyt.
Miss' olet ollut, mitä tehnyt? Vuodess'
Urhea sulho kokee enemmän,
Kuin kaikki munkit elin-aikanansa.
Mut miksi olet taas nyt palannut?

(Katselee tarkasti Akseliin.)

AKSEL.
Se kummallista onko teistä, että
Isäinsä maahan Norjan poika palaa?

KNUUTI.
Mä tiedän, miksi maasta läksit. Ah!
Niin oivaa nuoren pojan tarkoitusta
Kaikk' kirkon veljet kiittäkööt. Sa poissa
Olollas tahdoit häätää synnillistä
Halua sulo Valpuria kohtaan.
Siin' oikein teit, teit hyvän, kauniin työn.
Mut, poikaseni, palannut nyt olet?
Viis vuott' on tok' jo kulunut, niin oikein!
Sill' aikaa, arvaan, unhottaa voi paljon;
Ja ihanat on Roomalaisten naiset,
Kuin liljat pyyläät, verevät kuin ruusut,
Niin lempeät kuin kyyhkyt, hehkuvaiset
Kuin tuli. Siellä Pohjan vaaleat kaunot
Pian unhottuvat. Eikö niin, mun poikan'?

AKSEL.
Niin käynee, isä.

KNUUTI.
                  Niin lie käynytkin,
Jok' oli hyvä, sillä suureen syntiin
Sydämes silloin oli lankeemassa.

AKSEL.
No, kuinka Valpur voi?

KNUUTI.
                       Kuin immet voivat;
Hän on jo hurskas, hyvä, siev —

AKSEL.
                                  Hän niin ol'
Jo lähteissän'.

KNUUTI.
No niin, hän hehkenee,
Hän hehkenee.

AKSEL.
              Vai yhä suloisemmaks?

KNUUTI.
Sit' en voi päättää, rakas poika! Maallist'
Ei suloisuutta munkki tajuu, pitää
Vaan taivaallista silmäll'.

AKSEL.
                            Onko Valpur
Viel' luostariss'?

KNUUTI.
                   On toisinaan. Vaan Thoran,
Kuninkaan äitin luona linnass' on
Hän useimmin. Kai pian jo sinne jääkin.

AKSEL.
Niin miten?

KNUUTI.
            Morsian viel' Akselin hän
Piloilla kyll' on kylän tyttöin suussa,
Mut tiedetäänpä hyvin, että Hakon
Kuningas Norjan kuningattareks
Pian Valpur neidon ottaa.

AKSEL.
                          Mitä? Hakon?

KNUUTI.
No, sydämensä kaikell' innolla
Hän Valpur neitokaista rakastaa.

AKSEL.
Ja Valpur?

KNUUTI.
           Valpur — samoin häntä.

AKSEL.
                                   Siinä
Sa valhettelit, veli Knuut!

KNUUTI.
                            Oi, oi,
Nuor' ystäväni! Syntiäs ma varmaan
Sun luulin hurskaasti jo hillinneesi.

AKSEL.
Ei Hakonia hän rakasta, vaan vihaa.

KNUUTI.
Krist' varjelkohon! Vihaa kuningasta?

AKSEL.
Hän onko Valpuria kosinut?

KNUUTI.
On, aikaa jo, ja neidon sukulaiset
Ne kaikki tuohon myöntyivät.

AKSEL.
                             Vaan Valpur,
Sa munkki, Valpur eipä myöntynytkään.

KNUUTI.
Kristillisyyteen on hän kasvatettu,
Siveyteen; hän tietää, että naisen
On kuuliaisuus paras kaunistus.

AKSEL.
Ei, munkki, kautta taivaan tähtein! Valpur
Ei Hakonille mene, Akselin
Hän ompi morsian.

KNUUTI.
                  Sa luuletko
Tuon suuren pahennuksen aikaan saavas?

AKSEL.
Hän morsioni laillisesti on,
Niin eessä Jumalan kuin sydämeni.

KNUUTI.
Vaan miten, Aksel? —

AKSEL.
                      Kuninkaalle puhun
Mä siit', enk' ole velvollinen teille
Tiliä tekemähän. Mun on Valpur
Uhalla kaikkein piruin, — kaikkein munkkein.

(Menee.)

KNUUTI.
Tää oiv' on uutinen! On hyvä mulle.
Tää kirkon asiaksi kääntyy. Meidän
Pääpiispa tähän seikkaan tuskin puuttuu;
Hän itse rakastunut ollut on,
Se vanha houkko. Siispä — veli Knuuti!
Hyvällä Aksel Valpurist' ei luovu;
On rakkaudessaan taas unhottanut — —
Ilm'antamaan ma kuninkaalle riennän
Tän koko seikan. Kipeä ja vanha
On Erland; toista piispaa aatella
Pian pitää. Kelpo virka, varsinkin
Nyt näihin ajoin. Norjan kuningas
Hän kaipaa miestä, joll' on älyä
Ja voimaa, joka harras virassaan
On ollut. — Rohkeutta, veli Knuuti!
Nyt tilaisuus tul' aivan parahiksi.
Sit' ei voi sulho kyllin palkita,
Jok' auttaa häntä lemmityistään saamaan.
Tää oiv' on uutinen. On hyvä mulle.

(Menee.)

AKSEL palaa takaisin, puettuna toivioretkeläis-kaappuun, johon kommankynsiä on ommeltu; hänen on kädessään valkoinen sauva ja leveälierinen hattu.

Jo poissa! Hakonille hauskaa sanaa
Vaan riennätä; ma tulen itse. — Häntä
Hän lempii! Hakon Valpuria lempii! —
Mut Valpur lempii minua. Vaan mistä, —
Vaan mistä tiedät, että sinua
Hän lempii? Kuningas on Hakon, Valpur
On impi, naisen osa heikkous.
Häpeä, Aksel! Syntisenkö sopii
Epäillä puhtautta enkelin?
Mut tyttö mielii loistoon! — Aksel, Aksel!
Kun tässä Herran eteen polvilleen
Hän lankes sydän täynnä rakkautta,
Maailman loisteko se silloin kiilsi
Sen puhtukaisen katseessa? — Ah, aika
Tuhoopi kaikki! Pyramiiditkin
Se Niilin lakeoilla pirstoilee,
Kuin paljon muut' — — Oi, rakkaus, et ole
Sä hyvä, puhdas aisto; pelvon, vihan
Ja epäluulon miehen sydämessä
Sä herätät! — — Viis vuotta! Muuttunut
Sill' aikaa olen, tok' en vahingoksen',
Nyt urho olen; tyyni, terävämp'
On katseheni; tumma, taaja parta
On leuassan'; ei miekka tupessaan
Sill' aikaa ruostunut; mua arvoin maini
Suur' Henrik Leijona; ja hänen vuokseen
Mun rinnassan' ja olkapäissäni
On monta kurttunutta arpea.
Jos rakas olin Valpurille ennen,
Niin enemmän nyt lienen miehenä.
Mi mieluisemp' on naiselle kuin miehuus?

(Silmänsä pystyy kukkasseppeleeseen.)

Oi, kukat armahat! Kuin valorikas
Keväinen päivä sinilakineen
Te suruani lievitätte. Thora
Jo impinensä tulee messusta.
Nyt toimeen! Onneani harmaapäänä
Nyt vakoilen. Jos huikentelee Valpur,
Niin pois, niin rientäen kuin tulinkin,
Ja Henrik Leijonan taas joukkoon joudun
Ma nuolta nopeammin; siellä surman
Pian Vendiläisten tapparasta saan.
Ja vangiksi jos joudun, pakanat
Jos Radegastin, Svantevitin, Provon
Tai hirvittävän Sivan alttarilla
Mun uhraisivat, — pahempaa ei tuo!
Jo täällä uhriks jouduin kristitylle
Ma jumalattarelle julmemmalle.

    (Menee syrjään. Kuningatar rouvineen ja neitoineen
    menee poikki kirkon.)

VALPURI tulee viimeisessä parissa; seisahtuu näyttämön edustalle ja sanoo kumppanillensa:

Svanhvide, mene vaan ja minut jätä,
Ett' ensin tavan mukaan haudoill' isä-
Ja äiti-vainaan rukoilla ma saan.
Sua sitte seuraan.

    (Kuningattaren seurue menee pois. Valpuri kumartuu
    polvilleen vanhempainsa haudoille.)

AKSEL (joka valepuvussa on palannut, kumartuu myös polvilleen vähän kauemmaksi).

                   Taivahinen! Tuoss' on
On Valpur! Häntä tuskin enää tunnen.
Kuink' uhka varreltaan! On täysi ruusu,
Mik' ennen vaan ol' umpu. Kuinka kauniiks
On käynyt! Muotonsa on sama vaan.
Mut punaruusut, — surun liljoiks ovat
Ne valjenneet. Mua onnellista! Reippaan
Verevä jos hän ois, mua kammottaisi.

VALPURI (nousee seisoalle katsoen ympärillensä).
Mä yksin olen. Tuossa vaan on vanha
Pyhissä matkustaja polvillaan.

    (Menee pylvään luo, jossa nimimerkit ovat, ottaa vanhan
    kukkasseppeleen pois ja panee uuden, tuoreen sen sijaan.)

Sä terve, lempiseni! Hyvää huoment'!

AKSEL.
Oi, taivas!

VALPURI (katsoo Akseliin).
            Kuinka harras vanhus on.

AKSEL.
Oi, isä hyvä, kiitos armostasi.

VALPURI.
Kuink' autuas on ukko harmaapäinen!
Pyhältä retkelt' on hän palannut,
On huojentanut sydämensä vaivaa;
Hautansa partaall' on hän viatonna,
Puhtaana nyt; kuin helma ystävän
Se hälle aukee. Hyvä Jumala!
Kuink' ihmeen lailla käy maailmass' sentään,
Iloa lapsellista usein vanhus
Kun nauttii, nuorta suru suuri kalvaa.

(Menee Akselia kohden hänen noustessansa seisoalle.)

Sä terve, terve, hurskas vaeltaja!

AKSEL.
Mä kiitän teitä, sulo Valpur neito!

VALPURI.
Sa tunnet minut?

AKSEL.
                 Tulin Nidarosiin
Osaksi polvilleni langetaksen'
Olavi pyhän arkun etehen,
Osaksi tuomaan teille kirjettä
Ja terveisiä Saksan maalta, jonka
Kautt' tieni kulki. Helfrid orpanaanne
Ma Immersborgissa jo tervehdin,
Ja hyvää vastaanottoa hän mulle
Hyvästä sanomastan' ennusti.

VALPURI.
Mua mailla mantereill' ei tunne kenkään;
Hyv' ystävän' on Helfrid vaan; mut kaukaa
Sa tulet, mitä tuotkaan?

AKSEL.
                         Helfrid rouvall'
On veli.

VALPURI (punastuu)
         Aksel Thordinpoikako?

AKSEL (syrjään).
Oi, liljat ihanaiset, muututten
Taas ruusuiksi! (Ääneen.) Niin, Aksel Thordinpoika;
On kunnon uros, hieman murheinen.
Henrikin leiriss' Saksiss' yhdyimme;
Hän matkastani Norjaan tuskin kuuli,
Kun kirjeen tään hän antoi pyytäin, että
Sen teidän omiin käsihinne toisin.

VALPURI (katsahtaa, pelonalaisena kirkkoon päin; havaittuaan olevansa kahden kesken vieraan kanssa ottaa hän kirjeen).

Tuot, ukko, tiedot tervetulleet!

AKSEL.
                                 Tuonko?
No, Herra teitä siunatkohon!

VALPURI.
                             Osaa
Sa otat Aksel Thordinpojan onneen?

AKSEL.
Myös Valpur sulon. Kirje lukekaa!

VALPURI (avaa kirjeen ja lukee).

    Nuor' Aksel kirjeen kirjoittaa,
    Oi, Valpur valioni!
    Suo, Herra, että saavuttaa
    Se armaan morsioni!

    Ma sulle kultasormuksen
    Nyt sormellesi annan;
    Sua aina lemmin, herttaisen',
    Ja mielessäni kannan.

    Sa muista, armas, tarkoin vaan:
    Sun kihlaan tällä lailla,
    Vaikk' Akselisi matkoillaan
    On kaukaisilla mailla.

    Hän Henrikin on joukossa;
    On kultaa kannuksensa,
    Velsklannista on miekkansa,
    On pulska pukimensa.

    Mut unta ei hän öisin saa,
    Mik' urhon oisi mieleen;
    Sill' enteet monta unelmaa
    Jo toivat hänen tielleen.

    Äl' erkane sä minusta,
    Ain' ollos armahani!
    En koskaan luovu sinusta,
    Sa Valpur ainoani!

    Ja usein onni vaihtelee;
    Niin käynee lempivälle,
    Ett' Roomast' Aksel saattelee
    Pian sulosanan hälle.

    Ehk' Aksel, kosk' et luulekkaan,
    On eessäs, kyyhkyseni!
    Hyvästi, Valpur kaunokkaan',
    Sä sydänkäpyseni!

        (Tirkistelee surumielisesti kirjeeseen ja
        kertoo hitaasti ja alakuloisesti:)

    Ehk' Aksel, kosk' et luulekkaan,
    On eessäs, kyyhkyseni!

        (Aukaisee silmänsä ja havaitsee samalla
        Akselin, joka on riisunut valepukunsa.)

Oi, taivahinen!

AKSEL (syöksee Valpuria syleilemään).
Täss' on hän, Valpur kaunokkaan',
Sä sydänkäpyseni!

VALPURI.
                  Aksel!'

AKSEL.
                          Valpur!

VALPURI.
                                  Voi, se
Sinäkö olet?

AKSEL.
             Ei, en ole Aksel;
Sill' Aksel oli poika murheellinen,
Ja tässä, armas Valpur, syleilet sä
Onnellisinta sota-urosta.

VALPURI.
Mun Akselini, onko mahdollista?

AKSEL.
Uskolliselle sydämelle kaikk'
On, armas tyttö, mahdollista, kaikki
Vaeltajalles onnistui. Nyt on
Hän määrän pääss', ei haudan partaalla,
Ja kiittää Herraa hänen annostansa.
Ma valan vannoin, ett'en palais ennen,
Kuin kirkko lempemme on hyväksynyt.
Kas täss' on pyhän isän lupakirja!
Oi, Valpur, synnittä me rakastaa
Nyt saamme. Rintaa vasten silkkikuoress'
Se säilyy kellertävä pärmäkirja.
Taivainen kirja! Lues: "Hadrianus
Episcopus, servus servorum Dei" —
Niin oikein, niin, tää Rooman kielell' on,
Mut mua sun rakastaa se sallii; niin
Se vanhus hyvä vakuutti. Ja nyt
Mun sydämeni armaisin, sa vanno
Täll' leveällä hautakivellä,
Jonk' alla Harald Gille lepää, meidän
Es'isämme, ett' tänäpänä vielä
Sa tahdot tulla eteen alttarin
Kanss' Akselin sun ylkämiehenäs.

VALPURI.
Oi, tiedätkö, mun Akselini, että
Kuningas on —

AKSEL.
               Ma kaikki tiedän, kaikki;
Hän sua rakastaa! — Ja sinä?

VALPURI.
                              Minä
Rakastan Akselia.

AKSEL.
                  Taivaista.
Oi kaunopuheisuutta! Vielä kerran,
Se vielä kerran lausu, kyyhky sorja,
Mit' ensikerran sulosuusi sanoi;
En tajunnut sit' oikein vielä.

VALPURI.
                               Minä
Rakastan Akselia.

AKSEL.
                  Kuulittenko
Te kaarrokset? Te kuvut korkeat?
Te Herran alttarit? Oi, Akselia
Hän rakastaa! No, siis ei muu kuin kuolo
Erota sua Akselista. Tule!
Mun anna sormus panna sormehes.

(Pudottaa sormuksen.)

Se kirpoi kädestän'!

VALPURI.
                     Oi, Herra!

AKSEL.
                                Kieri
Kivien rakoon.

VALPURI.
               Harald Gillen hautaan.

AKSEL.
Ma parempia teetän jokaiseen
Sun somaan sormees. Hiuksiis helmiä
Sun palmikoita pitää; ruusuin, liljoin
Koreiltu silkkivaate rinnoillasi
Kohoilla pitää, jalat pienet kenkiin
Hopeasolkisihin verhottaman;
Ja talost' Akselin kun hänen kanssaan
Sa kirkkoon astut, kantaa käskypoika
Upeillen punavaippas laahosta.
Osakseen monta möhkää ritaris
Sai Vendiläisten kultajumaloista.
Urottarens' sa olit, sorja Valpur!

VALPURI.
Kuink', armas sulho, olet muuttunut!
Vaan sydämes ja lempes samat ovat.
Tuon leuan veikar'kuoppaa tuskin näen
Mä enää ihka mustain kutrein tähden.
Kun villiks muutuit! Valpur paljasleukaa,
Siloista poikaa lempi; nyt hän halaa
Päivettynyttä tuimaa partasuuta.

AKSEL.
Ja osottaakses, ett'et tuota tuimaa
Parroittunutta villiä sä viero,
Niin noihin tummiin kihermiin nyt paina
Sileä, silkinhieno leukas, suullas
Kun Akselisi huulille sa painat
Sun rakkautes ensivahvistuksen.

(Suutelee häntä.)

VALPURI.
Mun Akselini!

AKSEL.
              Oma Valpurini! —
Niin! Nyt luo Hakonin; nyt rohkeutta
Ja uljuutt' olen juonut! En nyt pelkää;
Mun morsiantan' ei hän multa ryöstä;
Sit' ei hän voiskaan; Pohjoisruhtinas
Hän on; ei voi hän olla alhainen.
Velvollisuuten' niin on uskoa.
Jää hyvästi! Kuink' Akselin on raskas
Eritä sinust', armahani! Vaan
Mun täytyy. Pian jo yhdymme niin lujaan
Ja hellästi, kuin nimimerkkimmekin.
Kas, sulo tyttönen, mik' on tuo A?
V toisin; mikä tämä V? A toisin.
Niin mekin. Olemmehan yksi sielu
Jaettu kahteen, joiden koko riento
On yhdistäytä jälleen. Suojelkoon
Sua Herra! Morsioksi itses pue!
Tääll' ylkänäs taas Akselisi kohtaat.

(Menee.)

VALPURI.
Oi, Aksel! — Kuink' on käynyt urhaan uljaaksi
Iloa, lohdutusta silmäns säihkyy.
Miks, Aksel, lähdit pois ja yksin jätit
Sun Valpuris luo hautojen? Nyt hänen
Silmänsä murheellisna jälleen pystyy
Äitinsä kelmeähän kuvaan. Äiti
Hän huoleisena vielä itkee, niin
Kuin mielis sanoa: "te onnettomat!
Toivossa pettävässä riemuitsette;
Kov' onni rautaseinän rakentanut
On sydäntenne väliin. Vasta haudass'" —
Oi, Herra, hautaan sormuksensa kieri;
Haraldin hautaan! — — Varustuksissaan
Hän tuiman uhkaavana seisoo, kuollut
Kuningas, kulmakarvat kurttuneina
Ja käsi kalvassa. Es'isämme!
Voi, älä suutu! Aksel paavilta
On lupakirjan tuonut. Naimisemme
Ei rikos ole enää. — Mutta ah!
Hän heltymättä yhä uhkaa vaan.
Ja sormus Akselin, — oi, kaikki pyhät!
Se kieri hautaan esi-isämme.

(Menee.)

TOINEN NÄYTÖS.

Kuningas Hakon. Reinen Sigurd.

SIGURD.
Sä terve, onnekas, mun Hakon herran'!
Nyt, näemm', on kirkkoon käyminen, jos varmaan
Tavata tahtoo Norjan kuningasta.

HAKON.
Sa tuotko, Sigurd, meille tietoja?
Sull' onko Erlingistä vihiä?

SIGURD.
On kauppalaiva purjehtinut vuonoon;
Se salaa öiseen aikaan pistäynyt
On Bergenistä; huonoj' uutisia
Se tuopi: nuorta Maunoa ylt'ympär'
Etelä-Norjaa valitaan ja Erling
Pahasti Bergenissä riehuu. Surman
Sun valtamiehes Arne Brigdeskal
On saanut; samoin Ingebjörn, maaherra.
Ja kaikki kauppalaivat Bergenissä
Pidätetään, ett'eivät Nidarosiin
Tois sanaa Erling Kalton varusteista.
Tän viime tiedon sattumalta saimme.

HAKON.
Se konna mielii moista tervehdystä,
Kuin Inge Bekesudiss' sai.

SIGURD.
                           Mut, herra!
Mies viisas vihollistaan väkevää
Ei ylenkatso. Onnensattuma
Ei aina auta, niin kuin viimein, jolloin
Gregorius Daginpoikaan osuit jäällä.
Ei Erling ole mikään konna niin
Kuin Inge kuningas, se rämppäkontti.
Hän lapsest' alkain rautaa sietämään
Jo tottui. Njörfaraumassa hänt' itse
Blaamandin tappara ei kaataa voinut,
Kun Ragnvald jaarlin kanssa Särklantiin
Hän purjehti ja matkall' iski kiinni
Uljaaseen Dromundiin. Siit' ottelusta
Hän päätään vielä pitää kallellaan
Ja Erling Kaltoks sanotaan.

HAKON.
                            Me koemme
Toiselle puolen häntä sivaltaa,
Niin kaatuu, arvaan.

SIGURD.
                     Jumala sen suokoon!
Mut, herra, ukon rohkeutta siedä.
Sä mitä toimit hautain keskellä?
Ja miksi huokailet kuin heikko nainen?
Verekset kasvos miks on vaalenneet?
Miks silmäs palavat kuin juopuneen?
Oi, Hakon, voiko nainen häirähyttää
Urhoollisuuttasi ja reippauttas? —
Maakunta kaipaa kunnon valtiasta,
Joss' urheasti Haarderaaden voima
Ja Maunon mieli yhdistyvät. Sun nyt
On Norjan valtaistuin, kaatuneet
On vallanperijät, ja oikeus
On valtikkasi omistava sulle
Viimeisnä Harald Gillen jälkeisenä.
Nyt toinen suku taasen sodall' aikoo
Sisällisellä verta vuodattaa;
Kas, Hakon, Norjan toivo vaan on sinuun!
Tanskassa Valdemar jo näytti, kuinka
Pian urho riidan sovinnoks voi muuttaa.

HAKON.
Vihollisestan' esikuvaa mulle?

SIGURD.
Sa kunniassa ole vertaisensa,
Vioissa ällös! Näiden kiviseinäin,
Tuon Augustinon ylpeyden merkkein
Sisällä ällös enää haaveksiko.
Hän toisia nyt Bergenissä tekee
Sua vastaan Erling Kalton hyväksi.

HAKON.
Äläspä huoli, Sigurd! Kaipuuni
Jo pian saa tyydykkeen.

SIGURD.
                        No, joudu siis!
Mut toimi lyhimmästi. Halus häädä,
Ravista rakastaja pois ja sulho,
Ja sankarina tule urhoin joukkoon.

HAKON.
Niin, sankarina Erling Kalttoa
Me vastustamme.

SIGURD.
                Kylläp' on jo aika
Sit' aatella; ken sulle takaa, ett'
Ei Erling päälles karkaa? Kokoo laivas
Ja sodan merkki soitata jo tänään!
Kovasti saata sotatorvi soimaan!
Pue sotapuku päällesi ja näytä,
Ett' olet sotakelpoinen ja valmis
Kavaltajia vastustamaan.

HAKON.
                         Huomenn', —
Niin, Sigurd, huomenna! Vaan tänään on
Mun mahdoton.

SIGURD.
              Mut huomenna on ehkä
Mahdottomampi vielä, Erling yöllä
Jos hyökkää päällemme. Äl' unhota —

HAKON.
Äläkä unhota sa kunnioitusta.

SIGURD.
Uskollisuudest' yksinkertaisesta
Vaan olen haastanut. Se mua kiusaa,
Ett' Erling Kalton juoruj' uskotaan,
Kun eräs seikka niitä vahvistaa.
Kas, kansantaru kertoo Harald Gillen
Vilpillä Norjan valtaohjat saaneen,
Ja että rangaistukseks siitä kuin
Myös julmuudesta Mauno Blindeä
Ja Reinald piispaa kohtaan käy niin pahoin
Nyt jälkeisilleen, että koko Gillen
Suvulla menestystä, onnea
Ei ole missäkään sen hankkeissa.
Niin kansa kertoo. Mua se kiusaa.

HAKON.
                                  Tarut
Senlaiset vanhaa ämmää kiusatkoot,
Ei vanhaa urosta!

SIGURD.
                  Mut arvoisuutta
Ja enteitä on kansan taruissa.

HAKON.
Ja taikauskoisuutta. Tuolla tulee
Knuut veli.

SIGURD.
            Siin' on _epä_uskoisuutta,
Mut arvoisuutta ei. Se viekastelija!
Ma moista inhoon mustaa etanaa.
Nyt tule, Hakon! Mato madelkoon.

HAKON.
Kuninkaan rippi-isäst' arvoin puhu.

SIGURD.
Sun rippi-isästäs? — No, Herran nimeen.

HAKON.
Mull' asiaa on hälle tärkeää.

SIGURD.
Sun asiaas siis Jumal' armahtakoon!
Hyvästi! Hevin juur' en pakoon pötki,
Mut moista mustaa pirua ma pelkään.

(Menee.)

HAKON.
Mokomin kuntoineen ja voimineen
Hän suututtaapi. Ikikurittaja.
Kuink' on tok' itseviisaan mieleen laittaa,
Ojentaa toisen haluja, joit' ei
Häll' itsell' ole. Sodass' sinä vaan
Ilosi löydät; sikspä Hakoninkin
Pitäisi siinä riemuns' saaman. Sinun
On lemmenliekkis sammuttanut vanhuus,
Siks Hakoninkin sydämensä liekki
Pitäisi estää. Kuinka järkevää!
Jäin, lumin talvi soimaa kevättä
Sen kukkimisesta. Ei, rakastaa
Ma tahdon, rakastaa mun sydämeni
Nuoruuden kyllyydellä. Sinust' olkoon
Kuningaskuntanani Nidaros
Ja Bergen, Vigen, mikä hyvänänsä;
Minusta on se sydän Valpurin;
Sit' ei voi mikään Erling multa ottaa,
Kun armahasti lempeni on ensin
Sen sulokruunun mulle valloittanut.

(Munkille, joka kunnioittavasti seisoo syrjempänä.)

Knuut veli, tule, tule lähemmäksi;
Jo vanhus meni.

KNUUTI.
                Hämmästyin kun hänet
Näin täällä kirkoss'; ensikerran kahteen
Vuos'kymmeneen!

HAKON.
                No, löysit Valpurin?
Sa puheell' älyisellä koetitko —

KNUUTI.
Vai koetitko? Voi, teidän armonne!
Älyinen puhe kyllä muuten paljon
Saa aikaan; mutta täss' on puhe turhaa,
Kun päälle päätteeks —

HAKON.
                        Mitä?

KNUUTI.
                              Vanhat houreet,
Unohtumaton lempi, tiedättenhän!

HAKON.
Ja etkö voi niin hornan hirveäksi
Kuvailla sitä, että säikähtyis hän?
Pait sitä, etkö kaikin mokomin
Voi näyttää hälle todeks, että moinen
Kosija, jok' on ihan kadonnut,
On joko uskoton tai kuollut!

KNUUTI.
                             Turha
On, herra, naisten kanssa kiistellä,
Etenkin kun ne innoin rakastavat.
Ne mitään perusteit' ei ota lukuun,
Ei aikaa, eikä paikkaa. Rakkaansa
On aina heidän luonaan, itse vaikka
Varjaagein kanss' se oisi Kreikan maalla
Kyrialaksin väessä; —

HAKON.
                       Kova onni!

KNUUTI.
Sit' enemmän, kun se yht'äkkiä
On Nidarosissa.

HAKON.
                Kuin, mitä?

KNUUTI.
                            Sanon:
Sit' enemmän, kun se yht'äkkiä
On Nidarosissa.

HAKON.
                Kuin, Nidarosiss'?

KNUUTI.
Siks Olav' Trygvenpoik', es'isänne,
Tän hyvän kaupunkimme nimitti.

HAKON.
Haa, munkki!

KNUUTI.
             Anteeks! Varmaan luulin teille
Jo sanotuksi, että palannut
On Aksel Thordinpoika.

HAKON.
                       Palannut?

KNUUTI.
Vai ette tiedä? Suokaa anteeks, että
Mä syytön ensin sanan teille saatan
Noin vastenmielisen.

HAKON.
                     Vai Aksel täällä?

KNUUTI.
Hän teitä, herra, joka paikass' etsii.

HAKON.
Ovatko vallat kaikki liittoon käyneet?
Vai Aksel täällä? Valpuriin häll' onko
Viel' aatteet samat?

KNUUTI.
                     Aatteet? Hyvä herra!
Milloinka rakastaja aattelee?
Kuin Hekla hänen hehkuu mielensä
Syleilemähän mielitekoistaan.

HAKON.
Saas nähdä, kumpi tässä shakkipeliss'
Saa voiton!

KNUUTI.
            Varjelkaatte, herra hyvä,
Kuningas juoksurilta. Maltilla ja
Älyllä pelin voittaa voi ja pitää
Myös kuningattaren. Mun sallittenko
Vapaasti puhua?

HAKON.
                No, puhu!

KNUUTI.
                          Aksel
On uneksija nyt kuin ennenkin.
Hän Saksass' aika ajoin ajelehti
Ja Henrik Leijonan on retkill' yhtä
Ja toista onnenkauppaa koetellut.
Tuon Saksan rahtinahan joku sana
On poikamiehen mieltä kiihottanut.
Hän itseluottamuksesta nyt kuohuu
Ja luulee itselleen kaikk' onnistuvan.
Tuo vanha paavi, pyhä Hadrianus,
On mennyt ajast' ijankaikkisuuteen.
Nyt paavinistuimesta Aleksander
Ja Viktor kovin riitelevät. Tosin
Kirkolliskokouksiss' Aleksander
On valittu, mut Fredrik Punaparta
Hän Viktoria puoltaa. Kaikkiall'
On sodan melske. Henrik Vendissä
Ja Fredrik Italjassa riehuu; Tanskan
Ja Norjan mailta kuulunut on kauan
Sisäistä sotaa, hävitystä, murhaa.
Ritarit uljaat käyttävät tät' aikaa:
Mit' enemmän pääherran valta vaipuu,
Sit' enemmäksi nousee ritarein.
Heist' on nyt paaveilla ja kuninkailla
Kyll' omiss' asioissa tekemistä,
Ja kukin luulee saavans' omin päin
Nyt tehdä; — moista aikaa Aksel käyttää.

HAKON.
Niin totta, kuningas kuin —

KNUUTI.
                             Suosiolla
Olette, teidän armonne, mun suonut
Vapaasti puhua; siis pyydän loppuun
Mua kuulemahan. Teidän armonne
Suloista Valpuria rakastaa —
Se luonnollist' on; hän on ihana.
Te Aksel Thordinpoikaa vihaatten —
Se luonnollist' on; hän se onnellinen.
Te toki voittavanne luuletten —
Se luonnollist' on; tehän voimallinen.
Niin kauas kaikk' on oikein, luonnollista
Ja paikallaan. — Nyt edellensä! Aksel
On tullut, kosii sulo Valpuria,
Jok' orpo on; te Norjan kuninkaana
Olette hällä isän sijassa.
Teilt' Aksel hänen kättään pyytää saa;
Niin, kättä, jota ette mainittuin
Kukistumattomien, luonnollisten
Ja hyväin syiden tähden hälle anna.
Ei tässä vielä mitään peliä;
Asia menee suoraa menoansa
Ja vastuksetta; menoa, jok' aivan
Käy kuninkaalle hyödyksi. Täss' siis
Ei teidän ole tarpeen, hyvä herra,
Ei sanakiistalla tai muulla tavoin
Kuninkaan arvoisuutta sikseen heittää.
Nuor' Aksel tulee alamaisena;
Hän arvoisasti asiansa sanoo. —
Palattuansa Nidarosiin hän
Epäilemättä kuninkaalle tarjoo
Nyt palvelustaan Erlingiä vastaan.
No, moista tarjousta evätä
Ei sovi. Hän nyt jatkaa; Valpuria
Hän pyytää, — se on kirkon asia!
Te lähetätte hänet pappein luo.
Ma kirkonkirjan tuon ja toteen näytän,
Ett' Aksel sukua on Valpurille.
Velvollisuuden mukaan piispa vanhan
On tekeminen, mitä luonnostaan
Hän varmaan tekee aivan vasten mieltään.
Kuningas vakaa arvossaan on ollut, —
Ja kuitenkin on määrän päähän päästy.

HAKON.
Mä hyvin näen, mik' erotus on tuiman
Sigurdin karkealla uljuudella
Ja sinun ystävyyden neuvollas,
Mun rippi-isäni! Niin olla pitää.
Pyrkiihän ihmissydän onnehensa,
Käy kiinni joka keinoon, jonk' on luonto
Leimannut lailliseksi. Hänen lempens'
On vastoin kirkkoa ja tapojamme;
Mun viaton, siks taivas on sen turva.
Tuo, veli Knuut, tuo kirkonkirja tänne
Nyt heti!
    (Knuuti menee.)
          Siin' on Sigurd oikeassa;
Huokailla Norjan kuninkaan ei sovi,
Ei kaihoon kuolla. — Hänen pitää tulla
Mun kuningattareksen' joko ehdoin
Tai väkisin. Hoo, impi on kuin lapsi,
Sit' itkee, mit' ei viisaus sille myönnä,
Mut heittää huolen pian ja älykästä
Johdattajata kiittää, joka sen
Todellisehen onneen pakoitti.
Mies sorja eikö ole Hakon? Reipas,
Nuor', innokas? Ja eikö kuningas?
Kuningas Trondilaisten! Moisen kansan,
Niin uljaan, ett'ei itseään sen luulis
Muun suovan hallita, kuin taivaan Herran.
Mun Valpur ompi oleva. Mut näenkö
Ma oikein? Vihani, äl' ylly! Hiljaa
Nyt, sydämeni!

AKSEL tulee.
               Terve, onnekas,
Sa, Hakon Herdebred!

HAKON.
                     Ma tulostas
Jo kuulin, Aksel! Terve tultuasi!

AKSEL.
Sanottiin, että täällä kohdata
Sua saisin; siksi —

HAKON.
                     Terve, heimolainen,
Niin, terve tultuas! Mink' ansioksi
Lukea saa sen onnen, että näen
Taas sinut, Aksel? Olemme jo luulleet
Niin ylhäiseks sun tulleen ritariksi
Henrikin luona Saksass', että tuiki
Jo olit Norja raukan unhottanut.

AKSEL.
Ei ole Norjalaisen, Tanskalaisen
Tapana isänmaataan unhottaa.
Hän maissa vieraissa voi vaeltaa laajan,
Vaan kerran varmaan isänmaahan palaa
Hän taas, tai vie hän myötäns' isänmaan ja
Perustaa pienen Tanskan, Norjan milloin
Englantiin, Ranskaan, milloin Velsklantiin,
Tai minne parhain sopii.

HAKON.
                         Moni urho
Ajoiksi matkaan läks, kun kotimaassa
Hän rauhaan kyllästyi, tai milloin tulva
Tai rutto, nälkä kotilieden luota
Pakotti hänet. Sun ol' laitas toinen;
Veristen miekkain melskatess' sä läksit,
Kun kyll' ois kunnon urhon työtä ollut;
Vois siitä luulla, että vieraan maan
Sa katsot paremmaksi isänmaatas.

AKSEL.
Mun isänmaatan'! Mik' on isänmaa,
Mi veljeskansa, vimma, vallanhimo
Kun joka suoness', sydämessä kiehuu?
Mitk' ovat urhon, mitkä alamaisen
Velvollisuudet, milloin tehtävät
Ja siteet kaikki raukenevat. Jok' ei
Henkensä kaupall' auta kuningasta,
Niin vastoin- kuin myös myötäkäymisessä,
On ilkiö; mut mikä urhon neuvoks,
Kun valtaan pyrkii neljä kuningasta,
Ja kaikki yhtä suurell' oikeudella
Ja kaikki veljeksiä, vaikka kohta
Petoja, pyöveleitä toisilleen?
Mun isävainajani Thord Huusfreia
Ol' oivan isäs, Sigurd kuninkaan,
Mies uskollinen, urhokas; hän seisoi,
Hän kaatui kanssaan. Skotlannista Eisten
Kun tul' ja oli nuoruutesi turva
Ja peri Sigurdvainaan valtiuuden,
Niin häntä palvelin ma sikskuin Ingen
Hän joutui käsihin ja hänen selkääns'
Ilettävästi risti kirveell' lyötiin,
Kun hän jo oli henkiheitollaan.
Nyt kuningas ol' Inge. Oisinko
Mä sentään jäänyt? Vannonutko hälle
Uskollisuutta, isäs surmaajalle?
Pelolla, huolin silloin pakenin.
Kov' onni on nyt ohi. Eistenin
On joukko sinut valinnut ja Ingen
Sa kaasit. Norjan hallitsija sinä
Nyt oikeudell' olet. Täällä minä
Nyt olen taas ja Trondilaisena
Ja sotilaana, serkkunas ma tarjoon
Vihollisias vastaan kättäni.

HAKON.
Sa kauan, Aksel, Tanskan Valdemarin,
Mun vihamiehen' ystäv' olet ollut!

AKSEL.
Mun häntä tunteissan' hän ei sit' ollut.
Hän rakastettav', uljas urho oli;
Niin on hän vielä. Häntä avustin kun
Vehkeistä huolimatta urhokkaasti
Hän varmistautui valtakuntaansa.

HAKON.
Hänenkö valtakuntans'? Barbarossan,
Sa tarkoitat. Vaan läänitykseks eikö
Hän Saksan keisarilta Tanskaa saanut?

AKSEL.
Se läänitys ol' ilmanpieksentää.
Vaan Vendiä se koski. Kujeilla
Sai Fredrik hänet vietellyks St. Jean
de Laune'ii, siellä häntä suostuttaakseen.
Kaikk' keisar' Punaparran juonta nauroi.
Mut Valdemar niin arvoss' oli Saksass',
Ett' äitit häntä vastaan vaelsivat
Kaupunkein porteille ja pyysivät
Lapsiinsa hänet koskemaan, ne että
Kurissa, kasvannossa karttuisivat.
Ja maamies pyysi hänet ottamahan
Jyviä kouraansa ja pellolle
Ne heittämään, ett' oiva sato saatais.

HAKON.
Ja moista keisaria palvelit sa?

AKSEL.
En; Saksin herttuata palvelin
Ma, suurta Henrik Leijonaa.

HAKON.
                            Niin, suurta!
Mä äsken kuulin hänest' esimerkin,
Mi mulle mieleen on, mi näyttää, ett'ei
Vaan uljas, voimakas hän ole urho,
Vaan tunnollinen kristittykin: hän
On vaimostaan Klementiasta itsens'
Erottanut sen vuoks, ett' toisillensa
Sukua liian läheistä he ovat.

AKSEL.
Se perisyy ei ollut. Sotilas
On Henrik, Leijona; hän mahdikkahan
Kuningassuvun tahtoo perustaa;
Ei vaimons' saanut hälle poikia,
Se pääsyy oli. — Ett' tuo toimi mulle
Ei mieleen ole, varmaan arvaat, Hakon
Kuningas, koska tiedät Valpuria,
Mun sukulaistani, mun rakastavan;
Ett'et sä esteit' onnellemme tee,
Ma toivon.

HAKON.
           Onko mahdollista? Vielä
Et tuota hulluutt' ole unhottanut?

AKSEL.
Niin vähän, että Valpurin, jos sallit,
Ma morsiona vielä tänään veisin
Luo alttarin.

HAKON.
              Hei, Aksel, hätäinen
Sa oletkin.

AKSEL.
            Ei hätäinen se sulho,
Jok' uskollisna viisi pitkää vuotta
Odotti morsiantaan.

HAKON.
                    Morsiantaan?
Ja onko toden varma, että Valpur
Sua lempii?

AKSEL.
            Katso, nimiemme ympär'
On seppele; sen sitonut on Valpur.
Viis kesää kaikin päivin kukkiaan
Maa moiseen antoi seppeleeseen, jonka
Mun Valpurini somat sormet sitoi.

Tuon nimimerkin?

AKSEL.
                 Piirtänyt on Aksel.

HAKON.
Tuon seppelehen?

AKSEL.
                 Sitonut on Valpur.

HAKON.
Haa. —

AKSEL.
        Kuule, Hakon! Silmäs palavan
Mä näen ja sydämesi tilan tunnen.
Rehellisesti, Norjalaisen tavoin,
Mielemme asioista puhukaamme.
Mä teeskennell' en tahdo. Valpuria
Ma rakastan ja Valpur minua.
Kas, Hakon! Kuningas sa olet, suuren
Ja uljaan uroskansan kuningas;
Rehelliseltä langoltas nyt voitko
Omaansa ainoaa sa ottaa — hänen
Morsiantansa? Kunnia sua kutsuu.
Sun syntyperäs urotöihin, toimiin
Sua viittaa. Viel' ei lemmenhetki tullut.
Sen Onnettares oivaltaa ja kutsuu
Sua uljaan Urottaren kisoihin.
No niin! Sen kutsua sa seuraa; voimin
Vihollistasi vastaan varustau,
Tee tuuma tyhjäks, sun jok' aikoo syöstä
Istuimeltas. Mon' uljas mies sua seuraa,
Ja viime verenpisaraan on Aksel
Hyvyytes maksava, jos Valpurin
Sä hälle annat.

HAKON.
                Lanko! Selvästi
Sa tilas ilmi tuot, ja tuokiossa
Sun sydämestäs tulvaa tunteita
Mit' erilaisimpia. Tyttöä
Sa kosit samassa kuin sotaurhoks
Sa kuninkaalles tarjout; mua neuvot,
Varoitat ukon lailla samassa
Kuin kiivaan nuorukaisen tavoin turvaat
Mun sydämeni hyvyyteen. Suo, että
Vakaasti, arvolla ja järjin Hakon
Sun puhees sekasotkuun vastaa. Oikein
Jos ymmärsin, niin Trondilaisena
Minulle, Trondilaisten kuninkaalle,
Uskollisuuttasi ja puolustustas
Sa tarjoit vastaan Erling Kalttoa.

AKSEL.
Niin ihan vilpittömästi ma tarjoon.

HAKON.
Ja hyvän tarjosi ma otan vastaan
Samalla lailla.

AKSEL.
                Tämä kädenlyönti
Mun tekee uskolliseks urhoksesi.

HAKON.
Mä kiitän sua ja tunnustan sun arvos. —
Mut mitä tuohon toiseen seikkaan tulee,
Sun muka vainumaasi lemmenliekkiin
Ja julmuuteen ja muuhun, jota pelkäät,
Niin täytyis ylhäisyyten' katsoa
Sit' arvonannon puutteeksi, jos en
Ma kiihkostasi tietäis. Valpur impi
On jäänyt orvoksi, mut häll' on turva
Mun kuninkaallisessa voimassani.
Jos kaunoisen tän armaan ottamalla
Mun kuningattareksen' siveyttä
Ma palkitsisin, ihanuutta, jok'
On kruunun arvoinen; jos siten voisin
Ma tukehuttaa lemmen tuon, min kirkko
Sanoopi synniks, saisin hellyydellän'
Hält' unhotuksiin moisen sulhon, joka
Viis vuotta tietymättömiss' on ollut —
Se rikos oisko?

AKSEL.
                Jalo Hakon! Nyt mä
Tajuan sinut: tahdoit kuninkaana,
Isällisenä hyväntekijänä
Hänt' ihanaista hellien suojella,
Keventää hänen elämäänsä. Sin' et
Rakastanut, — ja niin on kaikki hyvin.
Se sama hyvyys, sama ystävyys,
Sua joka Valpuria puolisoksi
Kehoitti ottamaan, nyt aikeestas
Sun luovuttaa, kun kosija on täällä
Ja Valpur immen onnen ehtona
On pyhä liitto tää.

HAKON.
                      Sä yhä puhut
Kuin juopunut. Mä enkö rakasta?
Ja miks en? Mistä olet nähnyt sen?
Sinäkö vaan voit nähdä ihanuutta,
Suloa Valpurin? Ja eikö urho
Vois rakkautta tuntea, vaikk' ei
Hän sinun laillas huiman hurja ois?

AKSEL.
Sa rakastat siis Valpuria?

HAKON.
                           Niin
Kuin mies ja niin kuin kuningas. Mä hälle
Suon hyvää; tahdon, että naimisensa
Perustuu puhtaisuuteen, laillisuuteen.
Ma muuten voinen tehdä elämänsä
Yht' onnelliseks, riemuiseks kuin sinä.

AKSEL.
Elämän onnen rakastava näkee
Vaan valitussa armaassaan.

HAKON.
                           Sä siis
Se onnellinen olet valittu.

AKSEL.
Välimme tämän Valpur ratkaiskoon.
Jalona sankarina naisen mieltä
Sa kunnioita, kuninkaana pidä
Myös arvoss' alamaises oikeutta
Ja kristittynä pyhä taru muista
Nabothin viinamäestä!

HAKON.
                      Omin valloin
En tahdo tässä tehdä; mut ei Valpur
Saa väliämme päättää. Impyelle
Lain mukaan holhoja on pantu; itse
Ei asioitaan saa hän hoitaa, päättää.
Välimme pyhä kirkko ratkaiskoon.

AKSEL.
Mä siihen tyydyn.

HAKON.
                  Ällös luulko, että
Tyranniks Hakon aikoo, ällös myös,
Ett' onnestaan hän syyttä suotta luopuu,
Kun kirkon laki sinut sulki pois.

AKSEL.
Se tosiaikees onko?

HAKON.
                    Olavi, mun
Valittu pyhimykseni, sen kuuli.

AKSEL.
Miel'alaa moista rehellinen älköön
Pelätkö, rakastava älköön surko.
Sun luottaa vaatimukses kristityn
Velvollisuuteen; niinhän Akselinkin.
Sen vuoksi juur' ei Valpur häntä nähnyt
Ei moneen ikävöintävuoteen eik'
Ois, jalo Hakon, nähnyt milloinkaan,
Joll' ei se Jumala, jok' uskollisen
On lemmen hellä turva, mulle tietä
Ois kautta kirkon pyhäin kaarrosten
Luo Valpur immen luonut.

HAKON.
                         Mitä sanot?

AKSEL.
Isällisestä Hadrianon kirjeestä
Täss' otteen sulle annan; hänen itse
Kirjoittamansa sai jo arkkipiispa.
Se kirje katkaiseepi Aksel sulhon
Sukulaisuuden Valpur sulon kanssa.
Ei naimisemme ole rikos enää.

HAKON (puhkeevalla kiivaudella).
Oi kavaluutta helvetin!

AKSEL.
                        Kah, kuinka?
Kuningas Hakon Herdebred ois pannut
Tuon rehellisen ehdon Akselille
Vaan siinä aikeess', että hälle ois
Sen täyttäminen mahdoton?

HAKON.
                          Pois, pois
Mun silmistäni!

AKSEL.
                Hakon, Hakon!

HAKON.
                              Pois,
Ma sanon. Kauanko sa, alamainen,
Puheella tyhmän rohkealla tohdit
Mun kärsivällisyyttän' koetella?

AKSEL.
Ma Trondilainen olen Gillen juurta
Kuin sinä. Arvollisna sotilaana
Ma joukoss' olin Henrik Leijonan,
Sun sotilaas nyt olen, mut en orjas.
Mun morsioni sulo Valpur on.
Sun valtas kirkon pyhyyteen ei yllä.
Hänt' eteen alttarin nyt menen tuomaan.
Sä mieles malta, himos hillitse!
Se kunnon sankarin on suurin voitto.

HAKON.
Pois, sanon.

AKSEL.
             Jumal' asiamme päättää.

(Menee.)

HAKON.
Ja tääkö loppu unelmilles? Tää
Sun kohtalosi, Hakon Herdebred?
Tuo tuolla sulta ryöstää valtakuntas,
Tää tässä morsiames sulta ryöstää.
Mit' on sull' enää ryöstettävää? Haa!
On sydän raivoinen. No niin! Mut sit'
Ei ole helppo ryöstää. Kostoa
Se kuohuu, verta janoo, tuima sydän.

(Havaitsee Knuutin, joka viime kohtauksen loppupuolella on tullut sisään, laskenut pois kirkonkirjan ja lukee hyvin tarkaten pärmäkirjaa, jonka Hakon on pudottanut.)

Sä mitä tahdot, munkki?

KNUUTI (tyvenesti, silmiänsä pärmäkirjasta luomatta).
                        Sallittenko —

HAKON (tirkistelee mielikarvaudella seppelettä ja nimimerkkiä, vetää miekkansa ja lyö ne ynnä suuren lastun kanssa irti pylväästä).

Sä hyvin osuit, miekkani! Niin pitää
Sun lyömän side, joka tuohon konnaan
Mun kaikkisuuten' yhdistää. Kuink' osas
Hän kavalasti asiansa ajaa
Ja sanan suustan' onkia. Mut varro,
Sa petturi! Eip' onnistu sun vehkees.
Sit' ihanaa et rintaas likistää
Sa saa, niin kauan kuin tää pää on pystyss'.
Sen vannon kautta kruununi.

KNUUTI (yhä lukien silminnähtävällä ilolla).
                            Jos teidän
Armonne sallis —

HAKON.
                  Poijes kirjoines
Ja ole vaiti! Kielen pieksennällä
Vaan munkit onnen rataa raivailkoot.
Kuningas valtaa käyttää kuninkaan.
Ja kautta korkeuteni, niin mä teen.
Ripsaana poikana sais Hakon sulle
Kai näyttää kynttilää eess' alttarin?
Häävuoteelle kai sillä sinut saattaa?
Häävuotees punaruusuin, punaraitein
Saat koreilluks ja rikinsini-patjoin.
Niin käyköön! — Mitä tahdot, munkki?

KNUUTI (on lukenut loppuun).
                                      Teidän
Armonne, sanasen jos —

HAKON.
                        Vait, sa kuotus! —
En tahdo hautain keskell' enää hiuet'
Enk' aikaa munkkein kesken menettää,
En myös — sen, Sigurd, lupaan — haaveksia.
Pois ravistan ma rakastajan; nautin
Iloan' niin kuin mies, ja, uljas Sigurd,
Sua seuraan urhona ja kuninkaana.

(Kiitää pois.)

KNUUTI.
Niin raivokas kuin hukka. Kuulkaa, Hakon
Kuningas! Koko kirj' on voimaton.
On tärkein kohta unhotettu. Kuulkaa!

(Rientää kuninkaan jäljessä.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Arkkipiispa Erland. Knuuti, kirkonkirja kainalossa

KNUUTI.
Arvoinen isä, suokaa anteeks, että
Erille kuorin veljist' teidät kutsun,
Mut velvollisuus vaatii valmistamaan
Nyt teitä; häitään jouduttaa nuor' Aksel,
Hääväki tuokiossa linnasta
Jo tänne ehtii.

ERLAND.
                Ennen kuolemaani;
Suo Herra mulle ilon yhteen liittää
Kaks jaloa ja hellää sydäntä.

KNUUTI.
Mua surettaa, kun täytyy häiritä
Sit' iloanne, isä arvoinen!
Mut onnen kohtalossa nähköön viisas
Vaan taivaan viittauksen; tyytykää
Siis Herran tahtoon, kuullessanne, ett'
Ei ole armon suosiota saaneet
Häät Akselin, ja että lupakirja,
Jonk' Akselille pyhä paavi antoi,
On sattuneesta syystä voimaton.

ERLAND.
Niin, varmaan niin kuin kirkon valta voimall'
Yli kuninkaitten ulottuu, niin varmaan
Vahvistetaan tää kirja voimallansa.

KNUUTI.
Arvoinen isä, kirj' on voimaton.

ERLAND.
Jo eikö Hadrianus ihan selvään
Kumonnut Akselin ja Valpur neidon
Sukulaisuutta?

KNUUTI.
               Kyllä, herra piispa!
Lu'inpa minäkin tuon koko kirjan;
En latinaani ole tykkänään
Viel' unhottanut, ett'en joka sanaa
Ois ymmärtänyt. Pyhä isä kumoo
Välillä Akselin ja Valpur immen
Olevan sukulaisuus-, serkkuus-suhteen; —

ERLAND.
Ja eikö siinä kylliks?

KNUUTI.
                       Niinhän luulis.
Siin' itse Aksel Thordinpoikakin
Varmaankin kylliks olevan on luullut.
Ois muuten kumma, miks ois asiaa
Hän laiminlyönyt yhtä tärkeää,
Kuin serkkuutensa on. Mut ehkä hän
Sit' itsekään ei tiennyt.
    (Erland säpsähtää.)
                          Serkkunansa
Saa Aksel Valpuria rakastaa,
Mut ristikumppaneina heiltä kirkko
Avioliiton kieltää.

ERLAND.
                    Mitä sanot?

KNUUTI.
Totta, jonk' kirkonkirja todistaa.
Vast'ikään, isä arvoinen, te tänne
Olette tullut, vasta Augustinon
Pakenemisen jälkeen, siksi ette
Voi kirkon asioista tietää niin
Kuin anivalpas palvelija, jonk' ikä
Sisällä näiden seinäin vaan on vierryt.
Elämä hurskas teidät piispaks saattoi.
On piispansauvan kunnon hallintaan
Tok' ennen luultu muukin kuuluvan,
Kuin pyhä käytös. Tanskan Absalon
Hän näytti, kuinka hyvin rautapaita
Koristi valkovillavaippaa; että
Kiireelle paljaallekin kypärin
Voi panna; ett'ei piispan tule olla
Vaan nuhteeton, mut voimakaskin, uljas,
Kerubi välkkyvässä vaskessa
Ja ankaruuden väkikalpa vyössään
Edessä Edenins'. Vaan, Augustinon
Liehailu Hakonin sai etsimään
Senlaisen piispan, joka virassaan
On — vahingoittamaton. Onnea
Toimeenne suureen teille toivotan.

ERLAND.
Sua kiitän. Lyhyt matkan' rauhass' anna
Mun hautaan mennä. Kauan tielläs en
Ma olla tahdo. Älä aikaa tuhlaa.
Sanoma Akselista surettaa
Mua paljon syvemmin. Niin, toivoon päin
Se nuorukainen katsoo; myrskyihin
Ja hallaan tottunut on vanhus. Kun
Tuo varomaton taisi unhottaa —

KNUUTI.
Hän varmaan yhtä vähän siitä ties,
Kuin Valpur, sillä asiain näin ollen
Kokivat äitins' sitä kyllä peittää.
Thord Huusfrei vankka Sigurd kuninkaan
Ol' urho, hurja kuin tää Reinen Sigurd.
Tuo Thord hän nuoren Aksel poikans' antoi
Viis vuotta pakanana, kasteetta
Vaan juosta. Ristittävä kun nyt Valpur
Immerin tytär ol' ja Helvig rouva
Kasteesen hänet vievä, pyysi Thord
Kälynsä viemään pojan mukanaan,
"Ett' ois se toki kerran tehtynä".
Niin yhdessä he kastettiin, vaikk' Aksel
Viis vuotta Valpuria vanhemp' oli;
Ja lisähäväistystä välttääkseen
On lasten äitit sitä salanneet.
Mut kaikk' on Joonas kirjaan kirjoittanut.
Mä läsnä olin famuluksena,
Ja mont' on vielä kanssan' elossa,
Jotk' asian tän voivat todistaa.

(Näyttää hänelle paikan kirkonkirjassa.)

ERLAND.
Kov' onni painaa tätä sukukuntaa.

KNUUTI.
Kov' onni painaa aina syntiä
Ja rankaisee niin Gillen suvun synnit
Kuin muittenkin. Jos ois Thord Huusfrei sievään
Poikansa kohta kastattanut, ei ois
Nyt Aksel ristiveli Valpurin;
Ja ell'ei Aksel lähisukulaistaan
Rakastais, vastoin kirkon kieltoa,
Vaan muuta neitoa, ei estäis mikään
Hänt' onnestansa. Gillen suvust' ompi
Kuningas Hakon etevin. Siis — mikä
Nyt rikollisen rankaisee, se hänen
Siveän elämänsä autuoittaa.

ERLAND.
Voi poloisia!

KNUUTI.
              Herra arvoinen!
Mä kyllä tajuun, että tapaus
Senlainen sydäntänne surettaapi.
Olette vanha, eikä vahva ole
Terveytenne; pahaa vaan Knuut veljest'
Ajattelette; tiedän sen; tok' ehkä
Hän teille alttiimp' on, kuin luulettenkaan.
Vaan menkää rauhaan luostariin. Syyn poissa
Oloonne ilmoitan ma kuninkaalle,
Ja mielelläni virkanne teen tänään.

ERLAND.
Teet virkan' mielelläs? Niin kyll'. Ei, Knuut!
Et saa sä heidän surmaajakseen käydä.
Se onnettoman tuskaa lieventää,
Kun kohtalonsa tuomion saa kuulla
Armeliaasti, säälin huulilta.
Ma kovan tehtäväni itse teen,
Jos vaikka vanha sydämeni särkyis.
Ma kaikin voimin koetan noitten raukkain
Eduksi toimia. Mä itse kirjeen
Paaville laitan; luvan heille hankin
Mä tästä niin kuin tuostakin.

KNUUTI.
                              Ei ole
Sit' ajattelemista, armas herra!
Jo Hadrian, tuo Norjan vanha ystäv',
On kuollut; Viktor nyt ja Aleksander
Kiivaasti paavinvallast' ottelevat
Ja joka keinoon käyvät sukeltaakseen
Vaan kuninkaiden suosiohon. Hakon
Kuningas suosii Aleksanderia,
Eik' Aleksander suinkaan vastavuoron
Avuliaisuutta kuninkaalta kiellä
Näin vähäpätöisessä asiassa.

ERLAND.
Näin vähäpätöisessä! Kahden jalon
Olennon onni.

KNUUTI.
              Saarnastuolista.
Niin puhellaan; vaan Vatikaanissa,
Kuninkaan linnassa on toista mieltä
Älyinen valtataito vaativa.

ERLAND.
Haa, mitä valtataidoks sanovat!
Ei kauheampaa löydy hirviötä
Ei hornan synkiss' onkaloiss' — sen suhteen
Jo Hydra kaunis ol' ja Cerberus
Ja Fenris pakanain Valhallassa.
Avoimen kitansa ne näyttivät,
Mut tämä peto, paheen pahin pesä,
Häpeämättömästi ilkityönsä
Älyksi sanoo, peittää väkipuukkons'
Arvollisuuden kaappuun pettäissänsä
Viattomuuden, kuten Juudaskin,
Suunannolla.

KNUUTI.
             Kuink' oiva sanan tulva,
Arvoinen isä!

ERLAND.
              Voi, voi sitä, josta
On hyvän avun ääni paljas sana!

KNUUTI.
Jo tullaan; joukko lähestyvän kuuluu.

ERLAND.
Vahvistu, vanha rinta! Kalkkisi
Juo pohjaan. Sielunpaimenen jo ammoin
Velvollisuutena ol' onnetonta
Seurailla hänen Golgathallensa.

KNUUTI.
Nyt kuoriin rientäkäämme, tullaksemme
Juhlallisessa seurueessa sieltä
Hääväelle vastaan, sitä seisattamaan.

(Menevät.)

(Koraaliveisun kuuluessa tulee hääväki seuraavassa järjestyksessä: ensiksi kuninkaan henkivartijat piilukeihäät kädessä, sitte joukko punaisiin hameisiin ja samanvärisiin lakkeihin puettuja kuoripoikia, kantaen tulisoittoja; Aksel Thordinpoika ja Hakon; useita ritareita parittain; parvi nuoria tyttöjä koreja kädessä, joista viskelevät kukkia kirkonlaattialle; Thora kuningatar taluttaen Valpuria, joka on vaatetettu valkeaan silkkiin, hiukset hartioilla riippuen, ruususeppele päässä; kuningattaren rouvat ja neitsyet parittain. Saatto kulkee etualalla Harald Gillen hautakiven ja molempain pylväiden ympäri, pysähtyy sitte niin, että miehet tulevat seisomaan oikealle puolelle Akselin ja naiset vasemmalle puolelle Valpurin sukuhaudan äärelle. Molemmat rakastavaiset laskeuvat vanhempainsa haudoille polvillensa rukoilemaan. Kuninkaan henkivartijat asettuvat riviin näyttämön perälle ja nuoret tytöt ja pojat koreinensa soittoinensa heidän eteensä. Keskeltä, pylväiden välistä, jätetään keskikäytävä avoimeksi pääalttariin ja kuoriin saakka, josta munkit juhlakulussa tulevat; veli Knuuti kirkonkirja muassaan; Arkkipiispa hopealla huoliteltu sauva kädessä. Tällä aikaa laulukunta veisaa:)

        Se mies, jok' aimo vaimon saa,
        Ei kaipaa kultaa, hopeaa;
        Ah, vaimo laivaa kalliimp' on
        Ja tuottaa onnen talohon.

        Hän somin sormin kehräilee
        Ja näppärästi neuloilee,
        Ja istuu kangasaseissaan
        Ja helkyttelee kankaitaan.

        Hän vaatetettu valkeaan
        On silkkiin sekä purppuraan,
        Ja puheens' aina siisti on
        Ja sydämensä viaton.

        Hän miehelleen tuo poikia,
        Tuo isänmaalle urhoja. —
        Ylistys, kiitos Herralle!
        Hyv' onni vihkiparille!

MUNKIT (peräpuolessa). Gloria in excelsis Deo!

LAULUKUNTA.
                          Amen!

    (Aksel ja Valpuri nousevat ylös. Kuningas Hakon taluttaa
    Akselin Valpurin luoksi ja leskikuningatar Valpurin Akselin
    luoksi. He ojentavat kätensä toinen toiselleen yli Harald
    Gillen hautakiven ja kääntyvät käsikädessä käydäksensä alttaria
    kohden. Munkkijoukko tulee heitä vastaan kirkon pylväiden
    välissä, jossa arkkipiispa sauvallansa heidät seisauttaa.)

ERLAND.
Voi, onnettomat! Viran velvoituksest'
On vanhusraukan pakko poistaa teitä
Toivonne kukkatieltä. Kohtalonne
Tok' älköön epätoivoon teitä saako!
Älkäätkä nurjat olko vanhukselle,
Jonk' ilo suur' ois ollut saadessaan
Teit' yhdistää, jos taivas sen ois suonut.

AKSEL.
Oi, Kristus! Mitä, herra arvoinen,
On tämä? Saittehan te kirjan, näitte
Jo naimaluvan meillä olevan ja
Sukulaisuutemme jo katkaistuksi?

ERLAND.
Voi, poikaseni! Kohtaloas vastaan
Miehuudell' itses varusta! Et saa
Sa Valpuria naida. Serkkuutenne
Purettu on, mut ristilapsekset
Te oletten; yht'aikaa sama vaimo
Kasteesen teidät toi; rist'äitinä
On Helvig rouva molemmille ollut.
Ei lupakirja virka siitä mitään,
Ja kirkko kieltää moisen naimisen.

AKSEL.
Voi, piispa, mitä sanot? Jumal' armas!
Mun Valpurin'! Hän vaalenee. Oi, neidot!

VALPURI (erään neidon tukemana).
Oi, ei se mitään. Vähän päätäni.
Mun pyörrytti. Mua tue, Svanhvide! Pian se
Ohitse menee.

AKSEL.
              Ristilapsekset?

KNUUTI (tulee kirkonkirjoineen).
Niin, vel' ja sisar eessä Jumalan.

AKSEL.
Niin onko? Näytä, sinä julma Juutas!
Valehteletko? Näytäppä, myös Aksel
Lukea osaa.
    (Tirkistää kirjaan, jonka Knuuti pitää hänen edessään.)
            Kaikki silmissäni
Käy ympäri.
    (Sortuu Valpurin jalkain juureen.)
            Voi, Valpur, Valpur! Kaikk'
On hukassa!

VALPURI.
            Ei, ei!

AKSEL (hypähtää ylös).
                    On hukassa.
Mä näen sen, tajuun koko seurauksen.
Mun pyrintöni viisi pitkää vuotta:
Luo vanhan Hadrianon joutuaksen'
Ja päästä ystävyyteens', suosioonsa,
Ilmaista sydämeni tila hälle,
Jok' onnistuikin mulle vihdoin; — se on
Nyt tyhjiin rauennut. Jos eläis hän,
Mik' oiskaan sitte? Lyhyt viivytys!
Vaan kuollut on hän; Aleksander elää
Kavala kartinaali; Hakon elää
Kadehtijan'. Näen sinut, peto; väijyt
Jo saalistasi, myhäät mielessäsi.
Mun sauvani on särkynyt! Ja hukass'
On, armas Valpur, kaikk'.

    (Heittäytyy jälleen polvillensa ja kätkee
    kasvonsa Valpurin käsiin.)

ERLAND (katsoen ankarasti kuninkaaseen).
                          Ei hurskast' ollut
Näin ylen kauas tätä saattaa; kaunist'
Ei ollut sydänpoloisia näitä
Toivolla lyhyellä jännittää
Saattaakseen kaiken toivon viime hetkell'
Äkisti raukeemaan; ei oikein ollut
Näin surkein kohtauksin yllättää
Mua vanhusta, jok' arvon ansaitsen
Niin virkani kuin ikänikin vuoksi.

HAKON.
Vaan itse Aksel Thordinpoika syypää
On kaikkeen; äkkihuoleen hänet oma
Äkillisyytens' syöksi; noudattanut
Jos ois hän kuninkaansa neuvoa,
Hän vartonut ois viisaast'. Urhoiltani
En tietä kirkkoon voi ma sulkea,
Ja kirkon lait sun kauttas puhuvat.

KNUUTI (tulee liinainen vaate muassaan).
Kosk' Aksel Thordinpoika Valpuria
Ei naida saa, niin kirkon laki heidän
Eronsa tärkeydestä merkin vaatii.

ERLAND (Hakonille).
Nyt ehkä saa tää toimi jäädä sikseen.

HAKON.
Mun arvon' ankarasti vaatii maamme
Lakia käyttämään. Tee tehtäväs!

ERLAND (lähestyy rakastavia).
Voi, lapsen'! Seitsenkymment' talvea
On vanhaa sydäntän' jo vaivuttanut,
Vaan kalkkia niin katkeraa se viel'
Ei tyhjentänyt. Akselini! Anna
Vanhalle Herranpalvelijalle anteeks
Tää tehtävänsä. Min' en Valpurista
Sua erota, vaan sallimus; mut vaan
Tät' elämää se eronaika koskee,
Tuoll' ikuisesti saatte rakastaa.

AKSEL ja VALPURI (lankeevat polvilleen hänen eteensä, tarttuvat hänen käsiinsä ja suutelevat niitä). Hyv' isä arvoinen!

ERLAND.
                   Te rakkaat lapset!
Oi, nouse ylös, Aksel! Armas Valpur'!
Jo nouskaa. Ystäväni, tartu tähän!
Voi tyttö raukka, tartu tähän liinaan!

    (Aksel ja Valpuri ottavat kiinni kumpainenkin liinankulmaansa.
    Kuningas kurottaa miekkansa piispalle, joka aikoo halkaista
    liinan, mutta keskeytyy toimessaan.)

Ei; sit' en voi ma. Tule, veli Knuut! Jo
Apuas tarjoit tähän toimeen. Olen
Jo liian vanha. Käsi vapisee.
En ole neljäänkymmenehen vuoteen
Mä miekkaa käyttänyt. Mä sit' en voi.

KNUUTI.
No, herra, miekka mulle antakaa!

    (Lähenee Akselia ja Valpuria, menee heidän väliinsä
    miekka kädessä sanoen:)

Kuin kuninkahan miekka kirkkosäädyn
Kädessä tämän liinan halkaisee,
Niin myöskin Herra taivaan erottaapi
Ijäksi Aksel Thordinpojan Valpur
Immerintyttärestä.

(Halkaisee liinan.)

MUNKIT (taustalla).
                   Amen! Amen!

    (Tytöt ottavat punaisen ruususeppeleen Valpurin
    päästä ja panevat valkoisen sen sijaan.)

HAKON.
Nyt toimi päättyi. Valpur vietäköön
Nyt luostarihin. Anteeks antakaa,
Jos, jalo äiti, teitä loukannut
On näkemänne tapahtuma.

KUNINGATAR.
                        Sulle
Jumala anteeks antakoon!

HAKON (tarjoo kätensä äidilleen; kääntyessään ja katsoen
Akseliin ja Valpuriin).
                         Nyt toimi
On päätetty. He erotettakoon!

ERLAND (vakavasti).
Ei vielä. — Kovin käyttämään sa vaadit
Lakia moista, joka katkeran
On surun heidän sydämeensä saanut;
No niin, ma taas lain toisen muistiin saatan,
Jok' armiaasti sallii moisten raukkain.
Hyvästit ensin toisillensa tehdä.

HAKON (viivähtää).
No, lyhyesti sitte. Sano, Aksel,
Hyvästi Valpur sisarellesi!

ERLAND.
Niin tarkoitus ei ole; kahden kesken
Vapaasti puhella he täällä saavat.

HAKON.
Taas turhaa tilaa siten synnillisen
Himonsa syötiks antaa! Sääntö tuo
On luonnoton.

ERLAND.
              Mut kaikitenkin sääntö,
Jok' ompi noudatettava.

HAKON.
                        Mut ell'ei
Kuningas sitä salli?

ERLAND.
                     Niin hän luopuu
Velvollisuudestaan ja kirkon pannaan
Mä hänet julistan.

HAKON.
                   Kuink' uskalijaasti
Sa puhut.

ERLAND.
          Niin kuin arkkipiispa.

HAKON.
                                 Ken
Sun arkkipiispaks saatti?

ERLAND.
                          Jumala.

HAKON.
Haa, vanhus!

ERLAND (käskevästi, kohottaen sauvaansa).
             Poistukaatte! Suotakoon
Raukoille näille rauhaa tointuakseen,
Jäähyväishetki hoivaks, lohdukseen!

HAKON (hillitsee itsensä).
Niin, niin! — Sun tääll' on valta käskeä.

    (Menee seuroineen. Arkkipiispa katsahtaa Knuutiin ja
    toisiin munkkeihin, jotka sen jälkeen menevät kuoriin.)

ERLAND.
Hiljaista huolt' ei enää häiritä;
Huojennus sydämenne tunteille
Nyt antakaa ja ero ottakaatte,
Mun rakkaani! Mut lyhyt aika teille
Vaan annetaan; se käyttäkäätte. Voimaa
Jumala poloisille teille suokoon!

(Menee.)

AKSEL.
Oi, kiitos, vanhus! Murheen okaat peität
Sä säälin vaalevilla ruusuilla.

VALPURI (ottaa seppeleen päästänsä ja katselee sitä).
Valkoinen ruusu pyhän rakkauden
On merkki; maallinen tuo punaliekki
On sammutettu, — lehdet valkoiset
Kohoovat niin kuin enkelien siivet.

AKSEL.
Voi, Valpur! Valpur!

VALPURI.
                     Armas ystävä!
Sä mieltäs lohduta.

AKSEL.
                    Vai lohduttaisin?
Oi, miten voit sa tointua niin pian,
Niin helposti?

VALPURI.
               Ma olin valmistaunut.

AKSEL.
Olitko valmistaunut? Ethän, Valpur!
Sun riemus näin mä, vaunuihin kun astuit.
Kuink' ihanasti suusi hymyili,
Kuink', armas tyttö, silmäs kiilsivät!

VALPURI.
Silloinpa silmä kirkkahimmin kiiltää,
Kun kyyneleit' on täynnä.

AKSEL.
                          Kuinka, Valpur,
Epäillä taisit? Eikö näyttänyt
Kaikk' onneksemme käyvän? Luultuun onneen
Olenko hourupäisnä tänne syössyt?
Kuin Jaakob enkö vuosi vuodelta
Mä yhä uupumatta ahkeroinnut
Rakasta Raakelian' ansaitaksen'?
Ja nyt mua moinen vastus kohtaa? Ei!
Kov' onneni ol' arvaamaton, julma, —
Se koko miehuuteni mursi. Silloin
Kyll' olit oikeass', oi Valpur, tuossa
Kun polvillaan näit pyhiinvaeltajan, —
Hän haudan partaall' on, ei määrän päässä.
Kyll' olit oikeass', se hälle aukee
Kuin helma, hyvän ystäväisen helma.
Maanpiirillä mit' on mull' etsittävää
Nyt enää? Päiväni on laskenut
Ja sammunut on valoni. No niin!
Sa aukee, hauta; rauhainen sa olet.
Niin, aukee, syliis minut sulje; sitä
Ei Valpurini tohdi.

VALPURI.
                    Tohtiip', Aksel!
Jäähyväiseksi viime kerran tohtii
Valpuris sinut syliins' sulkea.

AKSEL.
Oi, kohtaloni! Tähän minut surmaa!

VALPURI.
Ei, armas ystävä, sun elää pitää.

AKSEL.
Miks elää?

VALPURI.
           Eestä kunnian. Oi, Aksel!
Sa muista kaunist' urhonimeäs!
Suur', jalo, rikas Aksel vanhalla
On kielellämme.

AKSEL.
                Siksi ois, niin, siksi
Ois Aksel tullut, ell'ei kohtalo
Ois riistänyt hält' autuaallista
Valhallaa, Valpuria, voiton palkkaa.

VALPURI.
Oi, sulho hyvä!

AKSEL.
                Sodan hälinään
Mua tummaa tammenlehti-seppelettä
Ei sotatorvi saamaan kutsunut;
Sa, Valpur, eessän' Nornanani väikyit
Sulholles ruususeppelt' oijentain,
Punaista ruusukehää.

VALPURI.
                     Ruusut kuihtui.

AKSEL.
Ma Roomaan jouduin, vanhan paavin näin.
Vavisten lähestyin maailman herraa.
Eloa, turvaa hymyilystään join.
Lumouskirjan rakkaan hältä sain ma.
Italjan vuoret, lumenpeittoiset!
Pian silloin taivaan rantaan katositte.
Mun silmäni, päin pohjoist' yhä, revon
Tulia luulivat jo näkevänsä.
Ne kodin muisteloina säihkyivät.

VALPURI.
Ne Valpurisi tunteit' oli, Aksel!

AKSEL.
Ja nuori pyhiinvaeltaja käv' yhä,
Ylitse vuorten milloin, milloin laaksoiss'
Etäällä kotimaasta sauvoineen;
Vakava toivo onnen tiestä huojens'
Halua hellää, koti-ikävää;
Kun leivo hänet herätti, niin lauloi
Se Valpurista; aamukoi niin hehkui
Kuin lempensäkin; päivän helle hänet
Pakotti metsän varjoon; monessa
Velsklannin rungoss', Saksan pyökissä
On nimi Valpur. Oi, sa kurttukuori,
Pian rakkaat piirrot peitä. Vaan sa, Puutar,
Puun rungossa sa ruikuttele hiljaa
Etelämaiden paimentytöille
Kov'onnisesta Pohjan parista,
Vihreitä kutrias kun illoin viuhkaat.

VALPURI.
Kuink', Aksel, oletkin mua rakastanut.

AKSEL.
Taas saat, maailma laaja, minut nähdä.
Mut ilman sauvaa, — särkynyt on sauvan'.
Nyt astelen ma synkkää metsää taas,
Mut rientoa ja määrää vaill'. Ens turve
Mun polullani auetkoon ja haudan
Minulle suokoon; siin' on majani.

VALPURI.
Sa julma! Niinkö Valpurin sä heität?

AKSEL.
Vai tyynnä täällä katseleisin, sinut
Kun surmaajas vie eteen alttarin?

VALPURI.
Hän ennen minut mestattavaks vieköön!

AKSEL.
Sä, peto! Moisen sydämen sa sorrat
Ja sitä lemmeks sanot.

VALPURI.
                       Silmäni,
Himeät kyyneleist', ei kestä kauan
Valoa päivän enää; ennen kuin
Ne Tuoni ummistaa, on äiti armas,
Pyhäinen kirkko, hunnun mulle suova.

AKSEL.
Oi, Jumala! Mun Valpurini nunnaks!
Nää hiukset, silkinhienot keltakutrit
Pois kerittäisiin; vartalonsa kaunis
Vaatteeseen mustaan, paksuun verhottaisiin!

VALPURI.
Mont' yötä sitte yksin käyn mä täällä
Suloista unelmaani ajatellen,
Sun tuloas ja kovaa onneamme;
Hartaasti silloin sydämeni nousee
Luo Herran rukouksin, korkein veisuin,
Ja rukouksen' tähden huojentaa
Hän sydämesi surua.

AKSEL.
                    Oi, Valpur!

VALPURI.
Ma hiljaa kammiossa pieness' istun;
Kutelen kultaa silkkiin; huolin, hempein
Eleten aikan', niin kuin kyyhkyläinen,
Mi kaikess' säysyydessään ei saa rauhaa;
Mi koskaan vihannall' ei lehväll' lepää,
Vaikk' kuink' ois uupuneena; jok' ei koskaan
Juo vettä kirkast', ell'ei jaloillaan
Sit' ensin hämmentele.

AKSEL.
                       Entä Aksel?

VALPURI.
Sun taloos mennä pitää, Helfrid siskos
Hyväisen luoksi; isänmaatas ihan
Et jättää saa, et jäädä tänne, missä
Miel'haikus yltyisi. Maailmass' aika
Parantaa kaikki, niin myös sinun haavas.
Jalossa, tyyness' suuruudessaan luonto
Ja siskokullan seura sydäntäsi
Enemmän huojentaa, kuin rattoseurat.
Senvuoks sun pitää mennä talohos,
Jok' ylävaaran reunall' uljailee,
Yl' laakson, joen, yl' aavan meren katsoo.
Niin kohtaloas katsoa sun tulee.
Jos liioin alkaa sydän sykkiä,
Niin joutses, keihääs sieppaa, kuusikorpeen
Sä synkkään syökse! Saakoot kaihos karhu,
Ilk'ilves, jotka metsän rauhaa rikkoi.
Sä siten huoles vähitellen voitat.
Talv'illoin istu usein hyväisen
Helfridin luona orsituvassanne.
Lue hälle vanhat tarut Odinista,
Thorista, Baldurista hyvästä.
Helfridin harpun myötä laula myös;
Hagbarthin, Signen laulua ei sentään,
Äläkä laula Aakest', Elsa neidost'.

(Puhkee itkemään.)

AKSEL.
Oi, Valpur! Valpur! Laulankin vaan niistä.

(Syleilee häntä.)

ERLAND tulee takaisin.
Nyt, rakkaat lapseni, en muuta voi —
Kov' onni vaatii teidät eroomaan.

VALPURI.
Hyvästi!

AKSEL.
         Hyväst'!

VALPURI.
                  Tavataanhan.

AKSEL.
                               — Taivaass'!

    (Irtaantuvat toistensa syleilystä ja poistuvat kumpikin
    tahollensa, Valpur seuroineen. Wilhelm nähdään peräpuolella.)

ERLAND.
Oi kovaonnisia! Himmen valon,
Kuin tähtein, luopi lemmen liekkinne
Mun muistojeni talvistaivahalle.
Niin, luonnoton se mies, mi milloinkaan
Ei lemmen voimaa tuntenut. Oi, Aksel!
Mun kohtalon' ol' yhtäläinen juur'
Kuin sinun kohtalosi. — Leonoora! —
Kuin kuutamo, niin muistos säteilee
Mun talvishangelleni. Uskollinen
Olitko Erlandille asti kuoloon?
Ei kenkään, kenkään ole hälle sanaa
Sinusta saattanut, ei kuolemastas.

WILHELM (taampana).
Leonoor' von Hildesheim ain' Erlandille
Ol' uskollinen asti kuolemaansa.

ERLAND.
Se ääni mulle haudastako puhuu?

(Kääntäytyy ja havaitsee Wilhelmin.)

WILHELM.
Isänsä Gebhard vaikka hänet vaati
Rudolfin avioksi antaumaan,
Hän sydämessään sentään Erlandille
Ol' uskollinen. Mielessään hän sua
Rakasti, linnass' synkässä kun hänen
Vihattavansa seurass' olla täytyi.

ERLAND.
Ken on tuo outo, vaalas mies, mi kirkon
Perältä puhuu? Ilmestys se onko?
Hän pylvään lailla seisoo, vasten miekkaa
Vakaasti nojaten.
    (Wilhelm astuu häntä kohden.)
                  Ken olet, vieras?

WILHELM.
Ken? Tiikerin ja lampaan välikohta,
Arvoinen isä! — Lumikukka, saatu
Yökylmään, tähtein oudon ennussuhteen
Ajalla, tulipuna-pyrstötähti
Kun Venustähden pimensi.

ERLAND.
                         Sa olet —

WILHELM.
Eleonoorasi ja Rudolfin,
Sun vihamiehes, poika.

ERLAND.
                       Kaikki pyhät!
Se onko mahdollist'? On niin; ma rakkaat
Ne piirteet näen kautt' tylyn tuimuuden.
Oi, poikani! Eleonooran poika!
Mun sylihini tule! Likistää
Mun anna sua vanhaan rintahani!

WILHELM.
Tunteeni hyvät, hellät on, kuin sinun,
Mut kyyneleit' ei luonto mulle suonut.

ERLAND.
Mik' on sun nimes, Leonoran poika?

WILHELM.
On Wilhelm, teidän kielellä Vildhjalmur.

ERLAND.
Ja mikä enkel' johti sinut luoksen'?

WILHELM.
Oi, herra, hyvä enkeli, ma luulen.
Mun luonton' outo on, lie epäluonto,
Päinvastaisista aineist' yhdistetty;
Niin lempi, viha, hellyys, uhka kiehuu
Ijäti rinnassan', mi huojentuu
Vaan silloin, kun ma sodan hälinähän
Rutosti rynnän, tai kun kylmän jäykäll'
Uskollisuudell' aimo veikkoon liityn.
Niin Aksel Thordinpoikaan liittynyt
Ma olen. En ma rakastaa voi itse,
Mut huojennusta tunnen, lempivää
Kun autan. Häntä seurasin; mä tiesin,
Ett' olet täällä. Kuolinvuoteellansa
Pyhästi määräs äitini, ett' täällä
Sun luonas kävisin. Hän kyllä ties,
Ett' olit rautapaidan munkkikaappuun
Sa vaihtanut; hän hartahasti pyysi
Mun kerran sulle tuomaan elämänsä
Jäähyväiset. Suo anteeks! Sodan melskees'
Sen kymmenkunnan vuotta laiminlöin.
Yht'äkkiä nyt matka Akselin
Mua siitä muistutti ja herätti
Mun omatunton'. Ehkä synkkä mielen'
On ollut mulle rangaistus, mi taukoo,
Kun äitin' olen viime tahdon tehnyt.
Arvoinen isä! Tuiman pääni päälle
Kätenne pankaa, siunaus mulle suokaa!

(Lankee polvillensa)

ERLAND.
Jumala siunatkoon sua!

WILHELM.
                       Kiitos! Kaikki
Se lievensi.
    (Nousee ylös.)
             Täss' yhdynnässä näen
Ma taivaan viittauksen. Hyvä vanhus!
Jo monta vuotta sitte morsios
Sa kadotit; — tää rinta lemmeltä
On lukittu; — mut kaks täss' erotettiin
Sydäntä, lempimähän luodut vaan.
Niin, isä arvoinen, me kaksi, toinen
Avioliiton onnettoman uhriks
Ja toinen hedelmäksi tullut, — me
Tuonlaista estäkäämme liittoa: —
Pelastakaamme ystävämme.

ERLAND.
                         Miten,
Mun poikani?

WILHELM.
             Se riippuu sinusta,
Niin minä heidät pelastan.

ERLAND.
                           Vaan miten?

WILHELM.
Valmiina, purjeissaan viel' laivamme
On vuonoss'; ankkurin kun nostaa, voi
Se rannan jättää. Valpur luostariin
On viety. Sinne kautta kirkon vaan
Käy tie. Ja estääksensä Valpurin
Poisryöstämistä, jota Hakon pelkää,
Tuleepi Knuuti kahdenkymmenen
Ritaripojan kanssa yöksi kirkon
Ovelle vahtiin sekä ilmoittaa,
Jos vähäinenkin kuuluu hiiskaus.

ERLAND.
Ja moinen varoisuus, mi pelastuksen
Saa mahdottomaks, ilahuttaa sua?

WILHELM.
Varoisuus yksin pelastusta auttaa.
Jos kirkon raudoitetut, raskaat ovet
Lukittaisiin, ei pelastusta ois.
Huomenna Hakon aikoo Valpurin
Jo linnaan viedä morsiamenaan,
Mut läpi ritar'joukkion, vaikk' onkin
Kakskymmen-lukuinen se, musta munkki
Viel' yhdeskolmatta, ma raivaan tien.

ERLAND.
Kahakka melskett' eikö nosta, linnan
Uroita herätä?

WILHELM.
               Ei tahrata
Saa kirkon pyhää laattiata karskein
Ritaripoikain kunnon verellä.
Velvollisuuttaan noudattavat he
Ja kuninkaansa käskyä. Ma neuvon
Paremman tiedän.

ERLAND.
                 Minkä, poikani?

WILHELM.
Tuo kulta-arkku yli alttarin,
Se eikö ole pyhän Olavin?
Ja eikö kansa luule, että hänen
Ruumiinsa usein, eri sattumoissa,
Puol'yönä nousee ylös haudastansa
Pahoja aavehena peloittaakseen,
Hyville sorretuille avuksi?

ERLAND.
Niin jokahinen uskoo.

WILHELM.
                      Eikö hänen
Hopeankirjaeltu kaappunsa
Ja kultakypärinsä, rautakeihääns'
Sun, arkkipiispan, talless' ole?

ERLAND.
                                 On.

WILHELM.
Siis Aksel pelastuu.

ERLAND.

Sä, ystäv', aiot —

WILHELM.
Epäätkö, että pyhä kansantaru
Voi joskus hyvän hyödyks vaikuttaa
Niin kuin se, käytettynä väärin, usein
Voi synnin voitoks vaikuttaa?

ERLAND.
                              En! — Ei
Se ole synti. — Jumal' anteeks antaa
Vähäisen viattoman petoksen,
Min hätätila hyväin hyödyks vaatii.

WILHELM.
Petoksen? Ken saa petokseks sen? Itse
Arvoinen isä, itse tulee pyhä
Olavi verhottuna minuun; hänen
Ma haamuns' olen. Haamu eikö ole
Ijäisen hengen ajallinen muoto?

ERLAND.
Ei muuksi voi sit' ymmärtää.

WILHELM.
                             No niin, ma
Olavi pyhän kalma muoto olen.
Sen aatteen johti mieleeni hän itse,
Mä hänen tosihaamunansa tulen.

ERLAND.
Mun poikani! Kuink' kovin palavat
Sun tummat silmäsi.

WILHELM.
                    Mun aatteeni
Iankaikkisuudessa on mieluisimmin;
Ja henkein valtakunta monta kertaa
On silmäin eteen mulle ilmestynyt. —
Ma toimihini riensin laivaan, jonka
Kannelle ylen helle päivä paahtoi.
Ja sieltä kiidätin mä kirkkoon taas,
Läss' ollakseni vihkimyksissä.
Ma liian varhain tulin. Vilvakkaalta
Minusta kirkko tuntui hiljainen;
Ma uupunut kun olin työstäni
Ja ympär' olin monet kerrat käynyt
Pyhiä alttareita katsellen
Ja nimet lukein hautakivissä.
Niin tuonne kuorin loukkoon istahdin
Ma vihdoin viereen pylvään, jossa vanhat
Vihertynehet vaskivarukset
Ja voitonsaaliit, lipunsiekaleet,
Nuo urhouden muistot, riippuvat.
Ma viistoon pyhän Olavin kult'arkust'
Unehen vaivuin; levoton mun oli
Uneni, surullinen. Sillä kaiken,
Mi täällä tapahtui, mä ikään niin
Kuin kautta himmen usvan näin. Kun munkki
Pahikko liinan halkais', syöksähdin
Ma vihaisena pystyyn, rientääkseni
Avuksi Aksel ystävälleni.
Vaan — kauhull' alas jälleen vaivuin, sillä
Kun liina halkes, auki irtaantui
Tuon pyhän kulta-arkun kansi tuolla
Ja arkuss' seisoi kiivastunut mies
Ja katsoi munkkiin.

ERLAND.
                    Minkä muotoinen?

WILHELM.
Väkevän urhon, keskikokoisen,
Keltainen tukka, silmät siniset,
Ja liina hurmeinen sen kädess' oli;
Hän sitä painoi vasten haavaansa.

ERLAND.
Haa, pyhän Olavin se oli haamu.

WILHELM.
Hän ylös pylvään tamineisiin näytti
Ja huus': "sun ensi yönä pitää minun
Asussan' kavaluutta rankaiseman
Ja rakkautta puoltaman. Sen liekki
Jalosti leimutkoon!" Näin lausuttuaan
Hän äkkiin katosi. Ja herätessän'
Ma kuulin, kuinka kirkon ovess' ääneen
Kuningas käskyn munkillensa antoi.

ERLAND.
Valio Wilhelm, mua seuraa nyt!
Ma valmis olen.

WILHELM.
                Viel' ei ole aika. —
Kun päivä laskenut on läntehen
Ja kaste kylmä hautain kivet peittää;
Kun miehen mieleen tunkee epäilys
Ja tuska synninorjan tuntohon;
Kun kirkon peittää pyhä pimeys,
Yölamppu haudoille luo himmen valon
Ja kello kaksitoista kumahtaa,
Ja huuhkaja kun huutaa, kukko laulaa —
Niin ruhtinaallisessa loistossansa
Olavi puol'yön kuninkaana nousee
Pahoille kauhuks, turmaks ilkiöille
Ja hikiliinallansa pyyhkimään
Viattomien silmäin kyyneleet.

NELJÄS NÄYTÖS.

Yö. Kynttiläkruunussa palaa himeästi valaiseva valkea. Veli Knuuti istuu vanhan Björnin, Kolbeinin ja useampien soturien kanssa penkillä vasemmanpuolisen pylvään lähellä.

KNUUTI.
Täss', ystäväni, parhain istumme,
Tän pylvään luona, kolmen Norjalais-
Kuningasvainaan pyhäin ristein eessä.
Tääll' yömme viettyy Herran nimessä.
Oletko pitänyt sa tarkan vaarin
Uroista oven suussa, Endrid?

ENDRID tulee.
                             Olen.
Ne valvovat.

KNUUTI.
             No, mekin valvokaamme.
Pitäähän alamaisen kuninkaansa
Vakuudeks valvoman. Sentähden juuri
Tän paikan itsellemme valitsin,
Kuningas-pylvään nimellisen viereen.
Pyhänä kohouu se kolmin ristein.
Mut tuota tuolla puolen katsokaa!
Häpeäpylvääks se ois sanottava.
Kaks synnillistä rakastelijaa siihen
Nimensä oli piirtänyt. Ja vastaan
Kuninkaan valtaa, kirkon lakia
He houruin lailla uhmasivat. Herran,
Vanhurskauden rangaistus nyt tulee.
Jalossa harmissa löi miekallansa
Kuningas merkin pois, mi kirkon puuta
Soaista tohti lemmen seppeleillä.
Nyt tuolla tomuss' seppelhylky kuihtuu.

BJÖRN.
Niin. Mihin kukat muuhun kelpaavat
Kuin kuihtumahan. Antaa niitten olla!
Mut toista kuninkaan on ristin, se mit'
Ylemmä nousee, sitä paremp' on
Maan kanta, sitä korkeampaan voimaan
Ja kunniahan valtakunta kohoo.
Senvuokspa miellyttää tuo korkein risti
Mua parhain. Nuo kaks muuta kohoovat
Myös jokseen, korkeata Haraldia
Tok' ei ne yllä.

KNUUTI.
                 Noin äl', ukko, haasta.
Olavi Kyrre, muistoss' autuas,
Ei Haraldia halvemp' ollut. Rauha
Ol' Olav' Kyrren aikan' ylinnä.
Hän oli pappissäädyn turvasauva.

BJÖRN.
Se juur' ol' onnetonta. — Niin, niin, rauhaa
Mä meinaan; pappissääty, herra, kaiken
On arvon ansainnut, sen kyllä tiedän.
Mut Olli Kyrre, Mauno Paljasjalka,
Ne turman ensi taimet tänne toivat,
Kun maamme vanhat tavat muuttivat;
Ja siksi, tuumin, eivät tule oivan
He Harald Haarderaaden rinnalle.

KNUUTI.
Olavi töillään maata hyödytti.

BJÖRN.
Sarvesta ennen Ollin aikaa juotiin.
Ja tuli vierastuvan keskell' leimus;
Somasti silloin penkill' istui Norjan
Kuningas urostensa kesken; olut
Hänelle tulen ääreen tuotiin; — se
Ei Ollin mieleen ollut! Hälle ol'
Yl'istuin tehtävä pääpenkkiin; — lämmin,
Iloisa tuli tuvan keskellä
Ei saanut roihuta, se koloon, syrjään
Ol' ahdattava, syystä vaan, ett' eivät
Savua arat keuhkons' sietäneet.

KNUUTI.
No, isä Björn, se rintaan koskeekin.

BJÖRN.
He, rintaan! Miehuutt' olkoon miehen rinnass'.
Savusta, tomust' älköön huoliko.
Puvuissa Olavill' on suuret synnit;
Ne Herra hälle anteeks antakoon!
Sit' ennen kävi urho haarniskassa;
Nyt hänen kupeillensa pauloitettiin
Hopea-, kultavaate kirjavainen;
Pohkeisiin kultarenkaat kiristettiin,
Ja hieno silkkivaate laskoksiin
Käs'varsiin, hartioihin kureiltiin,
Vaikk' olivat niin ahtaat hihat muuten,
Ett' ylle saatiin koneen avuin. Niin
Ol' ikään Mauno Paljasjalka, vähän
Vaan toisin; sankar' oli hän, mut eikö
Irlannin retkell' oltuaan hän juossut
Kaduilla lyhyin nutuin, avosäärin,
Kuin kerjäin, vaikka Norjan kuninkaana.
Ja liikanimens' syynä hän ol' itse.

KNUUTI.
No, isä, kaikki ajan kanssa muuttuu!

BJÖRN (pudistaa päätään).
Jos vanhat juomasarvet arvossa
He vaan ois pitäneet, en virkkais mitään;
Mut maistell' oltta, simaa pikarista,
On huono tapa, joka varhemmin
Tai myöhemmin vie maamme rappiolle.
Ei; maljan kelpo poika juokoon pohjaan,
Pöydälle älköön panko jätteitä.

ENDRID.
Kai ukko siin' on oikeassa. Harald
Ol' oiva urho. Nimens' suuress' arvoss'
Siit' asti viel' on Kreikan maalla, kuin
Hän kuningatar Zoen palveluksess'
Ol' urheain Varjaagein joukoss'.

BJÖRN.
                                 Äsken
Sa Miklagoordist' tulit; kuink' on siellä?
Viel' olettenko saattaneet, kuin mekin,
Vanhoille Pohjoismaille kunniaa?

ENDRID.
Sun kanssas, äijä, kaikk' ei ole kuollut.

BJÖRN.
Paljaalla tanterella maataan siis,
Kypäri päässä, kilpi rinnalla,
Pään päällä miekka, käsi kahvassa,
Ja rinta täynnä rohkeutta, mieltä?

ENDRID.
No, kuinkas sitte!

BJÖRN.
                   Vieläköhän pyhän
Olavin aave valkoratsullaan
Käy johtamassa teitä, vihollista
Kun vastaan käytte?

ENDRID.
                    Usein, isä Björn!
Sä etkö ole kuullut, kuinka hänen
On äsken käynyt Neiter-miekkansa?

BJÖRN.
En, poikaseni; kerro!

ENDRID.
                      Tiedätten,
Ett' uljas Ruotsalainen, Ingebjörn,
Olavi Stiklastadissa kun kaatui,
Sen miekan otti. Perinnöks se joutui
Polvesta polveen. Viime jälkeisensä
Mun kanssan' viime keisar'sodass' oli;
Me leiriydyimme, jokainen Varjaagi
Niin juur' kuin sanoit lepäs' aseissaan,
Käs' miekassa pään päällä. Ruotsalainen
Kun herää, häll' ei miekkaa olekaan.
Se kauas kentälle on heitetty.
Niin kävi peräksyttäin kolme yötä.
"Kah", keisari nyt kysyy, "mit' on tää?"
Hän vastas': "Jalo Kyrialaks!" (Se herra
Aleksiusta muka merkitsee;
Sill' että Kyrie on herra kreikaks,
Jo virsikirjast' tiedätten) niin: "jalo
Kyrialaks, tää miekka nimeltään
On Neiter; Olavin se oli, jonka
Hän Stiklastadiss' sortuessaan jätti".

BJÖRN.
Siin' Olav' oikein teki. Ruotsalaisen
Kädestä hän sen väänsi. Miks tuo miekkaa
Olavin ottikaan?

ENDRID.
                 Niin, niin! Sen keisar'
Ja kaikki oivalsivat. Suurin kuluin
Kyrialaks nyt kirkon rakennutti
Pyhälle Olaville siihen, missä
Tää miekka makas'; yli alttarin
Se sitte ripustettiin niin kuin täällä
Yl'alttarin on hänen arkkunsa.

KOLBEIN.
Kuink' kumman lailla kuorin hämärässä
Tuo kultalipas loistaa. Liekö totta,
Isä arvoinen, ett' Olav' kuningas
Se kummittelee?

BJÖRN.
                Kysymys on sekin!

KNUUTI.
Olette, Norjalaiset, hurjaa kansaa;
Siis kuolleidenkin haudoistansa täytyy
Välisti nousta sielujanne pelkoon
Ja parannukseen saattamahan.

BJÖRN.
                             Etkö
Satoja niistä kummist' ole kuullut?

KOLBEIN.
Olenpa maar, mut voiko niihin luottaa,
En tiedä.

KNUUTI.
          Älä tee sä syntiä!
Niin hyvin saatat, poika, autuuttas
Ja taivast' epäillä, kuin Olav' pyhää
Ja hänen enteitään.

BJÖRN.
                    Sa varo vaan,
Ett'ei sun käy kuin Tanskan jaarlin, jonka
Uskottomuus sai sokeaks.

ENDRID.
                         Oi, kerros
Pyhästä miehest' tuosta meille jotain.
Ijässäs olet paljon kuullut, arvaan.

KOLBEIN.
Se mielikuvitusta kiihottaa,
Ja kirkoss' yö kun vahdiss' ollaan, niin —

BJÖRN.
Oletko pelkuri?

KOLBEIN.
                En eläville.

BJÖRN.
Sa oikein vastasit, mun poikani!
Sull' onko hyvä omatunto?

KOLBEIN.
                          On.

BJÖRN.
Siis peljät' ei sun tule kuolleitakaan.
Ei Olav' meille kellekään tee pahaa.
On meillä kaikilla — Knuut veljen hurskaan
Kun poijes luen — paljon syntejä,
Mut omatuntomme on puhdas, siks ei
Olavi kellekään tee pahaa.

ENDRID.
                           Kerro.

BJÖRN.
Eräänä yönä kauppalassa tässä,
Kun kello kaksitoista juuri löi —

(Kello lyö 12.)

ENDRID.
Ho, kuulitko sa?

BJÖRN.
                 Empä ole kuuro!
Eräänä yönä kello kaksitoista,
Kun kukko puoliyöt' ol' laulanut —

(Kukko laulaa.)

KOLBEIN.
Nyt laulaa!

BJÖRN (närkästyneenä).
            Mun jos pitää kertoman,
Niin ole vait. Mit' elkeitä on moiset!
Ei omaa puhettansa kuulla saata
Vaan kellon lyönnin, kukon laulun tähden
Ja tuhman lorun. Huono tapa on, kun
Puheisiin nuoret pojat nenin puuttuu.
Mun nuoruudessan' olivat he vaiti,
Kun vanhat urhot puhuivat. — Vaan minne
Nyt ehdin?

ENDRID.
           Kukon lauluun.

BJÖRN.
                          Niin.
    (Kolbeinille.)
                                Jos vielä
Mun puheeseeni puutut, laverrelkoon
Hampaaton ämmä sulle lopun. — No, —
Puol'yönä, juur' kun kello kaksitoista
Ol' lyönyt, kukko laulanut, niin pyhä
Olavi kuorist' astui tänne vitkaan
Asuissa kultaisissa, kypärinsä
Ol' laskettu ja hohtokivi-kruunu
Sen päällä, pitkä keihäs kädessänsä,
Hopeankirjaeltu kaappu yllä,
Min lieve laattiata laahasi.

(Aivan senkaltainen kummitus, josta Björn kertoo, näyttäytyy kirkon perällä; Kolbein, joka sen ensiksi havaitsee, vaalenee ja katselee sitä tuijottavin silmin.)

Mik' on nyt, poika hölmö, sinun taas?

(Kolbein on vaiti.)

Noh, etkö saata suutas aukaista?

KOLBEIN.
Sa kerro vaan, en tahdo puuttua
Ma puheeseesi, sivumennen vaan
Ma sanon: tuolla käytävällä mies
On, josta puhut, ihka ilmettynä.

URHOT.
Krist' auta!

(Munkki pakenee; muutamat aikovat seurata häntä.)

BJÖRN.
             Jääkää! Norjan miehiä
Jos oletten, jos kunnon urhoj', jääkää!
Vaan ilkimys ja pelkur' pakenee.
Kuin minä, polvillenne langetkaa! —
Niin! — Päänne paljastakaa! Kädet ristiin
Hartaasti pankaa! Rosvot vaan ne kauhull'
Olavin henkeä noin kammovat.
Miks pakenette? Mitä pelkäätten?
Hän haltiamme on ja lapsiaan
Hän ehkä puhutella haluaa.

KOLBEIN.
                           Se läheneepi.

URHOT.
Herra, auta meitä!

KUMMITUS (järeällä äänellä).

    Mi häirää holviloissa
      Lepoa kuolon?
    Kuninkaan luut ken kutsuu
      Kupariarkust'?
    Mi kolkkaa, kussa kalvas,
      Veretön viihtyy?
    Nyt hiljaa, hiiskumatta
      Ja keihäin, kalvoin
    Hylätkää muurit mustat,
      Pimeät paikat,
    Älkäätkä äänin ilmi
      Sanaakaan tuoko
    Ennenkun päivyt paistaa
      Mun haudalleni.

        (Urhot nousevat ylös, kumartavat, tekevät ristinmerkin
        ja menevät pois kirkosta.)

KNUUTI (palaa ovenvartijoin kanssa).
Se petost' on, ma sanon! Yllätys
Vaan ensin tuntui vähän oudolta,
Siks että aikaa mietintään ma sain.
Tuoll' on hän, tulkaa. Meit' on kyllä monta.
Hän piilukeihäillänne kiertäkää;
Se veijar' elävänä vangitkaa.
Ei aaveit ole. Turha luulo! Pettää
Kuningas aiotahan. Voittakaa
Taik'usko! Multakasa, matoin ruoka
On Olav'; voimans' ammoin sitte loppui.

    (Kummitus menee reippaasti Knuutia vastaan ja
    työntää keihään hänen rintaansa.)

URHOT.
Krist' auta! Syntiinsä hän kaatui. Paetkaa!
Ylistett' olkoon Luoja, kaikki pyhät!

(Kaikki pakenevat; kummitus katoo.)

KNUUTI (yksinään).
Se kuolinhaav' on. Avuks! Auttakaa!
Mua hädäss' älkää heittäkö! Oi, yksin
Ma olen. Kuiviin juoksee vereni.
Se ihminenkö oli? Keihään työnsi
Se rintaan voimin luonnottomin, läpi
Mun rautapaitan', jonka kaappu peittää.
Ei; kuolevainen oli se! Kaikk' kuolee,
Iankaikkisuutt' ei ole, ei!
    (Kello lyö neljänneksen yli kaksitoista.)
                            Haa, mitä
Kumaava kellonlyömä merkitsee?
Tuo ylhäinen, — tuo jylhä yhden ääni?
Voi kauhua, voi tuskaa hirveää!
Mä vertän' enkö tyrehtää voi millään?

    (Haparoi ympärilleen ja saa käsiinsä Valpurin seppeleen,
    jonka Hakon pylväästä löi.)

Oi, täss' on yrttej', jotka veren sulkee. —
Kovemmin juoksee! Mitä näen? Voi, Herra!
Se Valpurin on seppel! Laupeutta!
Oi, armoa! Mun eestän' rukoilkaa,
Te armaat! Seppeltänne sydänveren'
On punannut. Mun eestän' rukoilkaa!

(Kuolee.)

    Wilhelm tulee takaisin; Valpuri ja Arkkipiispa
    hänen muassaan.

WILHELM.
Äl', impi, vapise. Sa vapaa olet.
Palveljan' Akselia riensi tuomaan.
Nyt hyv' on tuuli, laiva valmis; purjeet
Kyll' leppein leyhkin Onnettaret täyttää;
Valoisa Freijan tähti kirkkahasti
Yötaivaan siintävältä laelta tuikkaa.

ERLAND.
Kost' Jumal' hyvä työs, mun poikani!

WILHELM.
Mun työn' on halpa, isä Erland! Aksel
Vaan sua saa kiittää onnestaan.

VALPURI.
                                Oi, saamme
Molemmat teitä molempia kiittää.

WILHELM.
Tuoss' on hän!

AKSEL tulee, kädessä kilpi Ja miekka.
               Wilhelm! Armas Valpur! Isä!

WILHELM.
Tie laivaan avoinna jo onko, Aksel?

AKSEL.
On katu tyhjä; aran joukon kirkon
Ovesta äsken syöksevän mä näin
Kuin kärpäsparven, joka lehväll' ulos
Tuvasta ajetaan. Vaan munkki puuttui
Jok' oisi kiinni pantu, kahlittu
Ma pelkään, että jossakin hän piilee,
Ilm' antaa kaikki.

WILHELM.
                   Olkaa huoleti!
Jo kavaluus sai palkan.

(Osottaa munkin ruumiiseen.)

AKSEL.
                        Verissään
On Knuut!

VALPURI.
          Oi, pyhä neitsy!

ERLAND (säikähtäneenä katsoen Wilhelmiin).
                           Murhattuko?

WILHELM.
Tapettu. Julkeus ja epäusko
Ivaajan syöksi kohtalon ja pyhän
Olavin kylmään rautakeihääseen.

VALPURI.
Voi syntisparkaa! Äkkipäätä kuoloon,
Parannuksetta, sakramentitta.

AKSEL.
Kätensä kalvaat mitä kouristavat?
Valpurin seppeltä. Hän kuolintuskiss'
Sydäntä vastaan sit' on painanut.

VALPURI.
Voi raukkaa! Syntiään hän katui. Jumal',
Armahda häntä!

AKSEL.
               Niin hän, jalo tyttö,
Sun rukoukses tähden armahtaakin.
Oi riemua! Mä näenkö sinut jälleen?

VALPURI.
Kaks enkeliä meitä kuolost' esti.

WILHELM.
Kaks ihmistä. Nyt, armas pari! Joutuin
Nyt vaan. Kun onnistunut kaikki on;
Kun ylähäinen Schwartzburg vankkoin tornein,
Ympärysmuurein meidät varmaan suojaa;
Kun isä Erland linnan kappelissa,
Joss' uhraantui Leonoora Rudolfille,
Kätenne laskenut on yhteen, silloin
On armastelun aika; Schwartzburgin
Te Weissenfelsiks silloin voitte muuttaa,
Ja silloin teitä nähdess' isä Erland
Jo nuorentuu ja tuima Wilhelm leppyy;
Tuon syntisraukan autuudeks myös silloin
Veisaamme sielumessuja, mut nyt,
Nyt väleen kaikk', ja mua seuratkaa!

VALPURI.
Voi, kuinka sydämeni sykkii!

AKSEL.
                             Polvin
Haraldin haudalle nyt langetkaamme
Hyvästi jättääksemme isänmaalle!

    (Akselin ja Valpurin polvillensa langetessa kuuluu
    kaukaa kolme koleasti kaikuvaa torvenääntä.)

WILHELM.
Mi tuo on? Joku tulee. Älä pelkää,
Sa jalo neito! Gottfrid, uskollinen
Ja kunnon palvelijani on se. Gottfrid,
Mit' asiaa? Mit' on nuot säveleet?

AKSEL.
Ne tunnen. Se on sotatorvi.

GOTTFRID.
                            Kaikki
Paon meille huojentaapi. Erling Kaltto
Isolla laivastolla Bergenistä
Nyt juuri vuonoon saapuu hyökätäkseen
Äkisti Hakon Herdebredin päälle.
Tuo torvi laivast' Erling Kalton soitti
Rynnäkkömerkin. Nyt ei paosta
Meit' estä mikään. Kaikk' on hämillään.

WILHELM.
Vihainen kohtalonsa kiireiseen
Käy kostoon. Tule, oiva veikko, nyt!
Sua jaloutes sotimasta kieltää
Sun heimolaistas vastaan, sen mä tiedän;
No, heitä siis hän oman onnen nojaan
Ja joudu, minne hyvä Nornas viittaa.

AKSEL (vähän vaiti oltuaan).
Velvollisuuteen Nornani mua viittaa.

WILHELM.
Kuink'? — Aiotko? —

AKSEL.
                      Nyt lähteä en voi,
Se tuiki mahdotont' on, armas Valpur!

WILHELM.
Mit' aiot?

AKSEL.
           Hakon kuningasta puoltaa.

WILHELM.
Sun vihamiestäs?

AKSEL.
                 Vihamiestän'? Häneen
Uhalla selin käännyin; hädäss' on
Nyt kuninkaani, henken' alttiiks antaa
Mun hälle tulee.

WILHELM.
                 Henkes isänmaalle
Sun tulee altistaa, ei Hakonille.
Norjanko hyväks luulet puoltavas
Tuot' uppihurjaa, joka himoin tähden
Velvollisuudet kaikki rikkoo, joka
Väh'arvoisina pitää siveyden
Ja alamaisen oikeuden, joka
Yleisen hyvän ihan unhottaapi
Omansa vuoks? Ei, Aksel! Kuningas
Jok' olla tahtoo, tehköön, tuumikoon
Myös kuninkahan tavoin. Tule! Erling
Suur'arvoinen ja uljas sankar' on;
Hält' ällös viivytelkö voittoa;
Hän sit' ei väärin käytä. Kädess' urhon
Sa Norjan valtikan suo välkkyellä;
Kädessä ilkiön se vapisee.

AKSEL.
Äl' anna huules viisastellen mieles
Rehellisyyttä häätää. Ilkiö
Ei Hakon ole; hänen himoansa
Vireillä piti munkki viekkain juonin.
Onneton lempi, nuoruus, huonot neuvot —
Yhdessä noista ois jo parahankin
Sydämen häirääjäksi. — Hakon multa
Uhalla tahtoi morsiamen' ottaa —
En sitä sallinut; nyt tahdotahan
Uhalla hältä valtakuntans' ottaa —
Sit' yhtä vähän sallin. Sukulaisen'
Hän on. Es'isästämme Haraldista
Puhuupi Erling pahoin; Gillen suvun
Hän sortaa tahtoo, hävittää sen, Norjan
Valt'istuimelle panna oman poikans'.
Oisinko Trondilainen Gillen juurta,
Jos moista sallisin? Tai kunnon poika,
Hädässä Hakonin jos heittäisin?
Mä enkö Hakonille kättä lyönyt?
Tuot' ihanaist' ei Aksel ansaitsis,
Sun ystävyyttäs ei, jos uskoton hän
Ois kuninkaalleen.

ERLAND.
                   Sankarini nuori!
Velvollisuuden sanoja sa puhut.
Sä riennä kuningasta puoltamaan.
Miks siitä taivas mua vanhust' estää.

WILHELM.
Sa lohduttele armast' immyttä!
Sun sijaas, isä, taisteluun käyn minä.
Tät' asiaa en tunne niin kuin sinä
Ja Aksel tarkoin, vaan jos teistä rehti
Uskollisuus se sotaan häntä käskee —
No niin, jo paljas miekkan' on, sua seuraan.

AKSEL.
Äl' itke, Valpur! Kaikk' jo pelkon' päättyi.
Ei sydän syki raskaast', arast' enää.
En ryöstäin tahdo Valpuria saada,
Vaan ansaiten. Es'isämme, nyt vasta
Tajuan sinut. Käsin miekkahan
Sa tartut, muotos sanoo: "pelasta
Mun kunnian'! Äl' isänmaasta luovu!"
Niin, armas! Kohtalon me lepytämme
Ja itse Hakoninkin; nuorukainen
Pian ottelussa oppii arvon kunnon
Uroolle antamaan. Kun saa hän voiton,
Hän itse jalomielin sinut, Valpur,
Kanss' ylkäs yhdistää täss' — yli haudan
Sen, jonka puolesta me kostimme.
    (Torvi soi.)
Ma tulen, Hildur! Urhos tulevat;
Trondhjemin vuonoon verta uhraamme
Me taistossa. Kas, ystäväni, kaks on
Sydäntä palavana yhtyneenä
Mun kilvessäni, puol' on sini-, puol'
On valkopohjalla; sen esikuvan'
On lempi, puhtaus ja taivas. Valpur!
Lempemme puhtaan taivas palkitsee.

VALPURI.
Niin, autuudellaan!

AKSEL.
                    Kiireess' unhotin
Ma miekkavyöni uumilleni ottaa;
Vaan miekan sieppasin.

VALPURI (ottaa hartioiltaan taivaansinisen linnikon).
                       Suo, armas urho,
Ett' olkavyön ma sulle lahjoitan.

AKSEL (polvistuu, Valpuri sitoo linnikon hänen oluksekseen).
Oi, Valpur armaisin! Sun ritaris
On Aksel nyt, ja voitost' epäilet sä?

VALPURI.
Sa urhon' olet mun, ma sun Valkyrjas.

AKSEL.
Äl' itke, Valpur!

VALPURI.
                  En mä itke enää.
Myös tyttö, Aksel, urhokas voi olla
Hiljaassa maittavuudessa. Nyt mene,
Valio ystäväni, urho armas!
Valpuris' antaa sinut isänmaalle.

WILHELM.
Oi, pyhä Innosents, kuink' oiva tyttö!
Hyvästi, isä arvoinen!

ERLAND.

                       Mun poikan'!
Teit' enkel'joukot taivaan suojaavat.

AKSEL.
Hyvästi, Valpur!

VALPURI (pidättää häntä syleillen).
                 Varro vähän! Kerran
Viel', Aksel, viime kerran katsoa
Mun suo sun ihanaisiin sankar'-silmiis.

AKSEL (suutelee häntä).
Hyvästi!

VALPURI.
         Nyt en unhota sua koskaan.

(He eroovat.)

VIIDES NÄYTÖS.

Aksel tulee ulkoa Hakon kuninkaan kanssa, jonka oikea käsivarsi on haavoitettu.

AKSEL.
Me täällä, turvan hetkeks saamme, Herran
Pyhässä huoneess'. Istu penkille
Ja suo mun käsivartes sitoa.
Tuleehan urhon haavanhoito taitaa;
Apua ain' ei käsill' ole. — Haava
On syvä, tok' ei vaaraa. — Siteeks vaan
Jos jotain ois.

HAKON.
                Mua kipeämmin koskee
Sun hyvyytes, kuin Erling Kalton miekka.

AKSEL.
Uskollisuuttan' älä viero. Vastoin
Sen aiett' ois se aivan.

    (Tavottaa povestaan ja saa esiin erään liinan,
    säpsähtää, mutta toimentuu kohta ja sanoo:)

Täss' on liinaa.

HAKON.
Miks säpsähdit? Voi, kaikkivaltias!
Sen liinan tunnen.

AKSEL.
                   Tuskas hillitse!

HAKON.
Sä sidot mua sillä vaattehella?

AKSEL.
Niin, ett'ei kuiviin juokse veresi.

HAKON.
Sä sidot mua sillä vaattehella,
Joll' onnesi ma raastoin?

AKSEL.
                          Herra, toinen
Tää liina on.

HAKON.
              Ei, ei. Se on se vaate,
Jonk' inha Knuuti halkais', Aksel, sun
Ja Valpur sulon välillä. Sen tunnen.
Voi, älä kääri sitä käsivarteen,
Se polttaa enemmän ja lisää tuskaa.

AKSEL.
Se luonnollist' on, että haava polttaa
Ja kääre kivistää. Nyt mieltäs malta
Ja lepää hetki, kuninkaani. Sitte
Vasemmin käsin miekkaan käy ja seuraa
Taas Akselia vihollistas vastaan.
Väkeä kuninkaan läss'olo tukee;
Ja oikeana kätenäs ma olen.

HAKON.
Halveksijanko salakostoa
On tuo? Vai luonnon tosijaloutta?
Kuink' ymmärrän sua? Hakonin pään päälle
Kokootko tulisia hiiliä?

AKSEL.
Ma Jumal' avit' uskollisna tahdon
Sua palvella, en loukata, en syyttää.

HAKON.
Haa, kovin koskee mua tuo mielen uljuus.
Voi, kurja Hakon! Sinun paras urhos
Sua halveksii.

AKSEL.
               Kautt' taivaan Herran, arvoss'
Sua pidän, Hakon; kautta Valpurini!

HAKON.
Nyt, serkku, uskon. Valan kalliin vannoit.
No; — niin jos on, niin — Hakon käyttäytyi
Kuninkaan-istuimella innokkaana
Rakastajana, vaan ei heittiönä.

AKSEL.
Ken lemmen voiman tuntee, tietää myös
Sen vaikutukset.

HAKON.
                 Puhut, oiva uros,
Omasta sydämestän'! Jaloutes,
Uskollisuutes mua liikuttaa.
    (Yht'äkkia tuimasti.)
Ja kuitenkin, — jos luulisit, ett' tuo
On naisellista herkkämielisyyttä,
On ruumiin tuskan tuottama; — niin, Aksel!
Kupeeltan' miekan käsin vasemmin
Mä sieppaisin ja vaatisin sua hengen
Edestä otteluun.

AKSEL.
                 Ma vannoin kautta
Mun Valpurin', ett' arvoss' sua pidän.

HAKON.
No niin! Myös korkeassa arvoss' on sun
Mua pitäminen. Sillä uhrin teen
Ma sulle, Aksel! Mutta uhrin suuren;
Se tarpeen on, ett' oivallat sen arvon.

AKSEL.
Mun herrani!

HAKON.
             Mä näen, mit' uskallan,
Kun moisen lahjan tässä tilass' annan:
"Nyt auenneet tuon uljaan pojan silmät
Tok' on; valaistuimensa turvan tarpeen
Hän havaitsee; nyt täytyy urostensa
Uskollisuuteen hänen turvata,
Ja siksi immen ystävän hän ostaa,
Kun sydän täynn' on tuskaa, hätää!" Hyi!
Sua vihaisin, sua sanoisin ma raa'aks
Viholliseksi, tylyn tunnottomaks,
Jos arvelisit niin.

AKSEL.
                    Mun kuninkaani!

HAKON.
Valpurin tähden Hakon Norjan kruunun
Nyt kadottaa, mut Valpurin — hän itse
Valpurin tähden kadottaa. Niin, huomaa
Mun lahjan' arvo! Voitonhalun vuoks ei
Vähempää suuremmalla palkita.

AKSEL.
Oi, jalo serkku!

HAKON.
                 Mut ma horjahduin;
Sun puhdas sielus, jalo mieles silmän'
On aukaissut; ja urheasti — sillä
Mä hyvää tarkoitan — mä hillitsen
Mun sydämeni himoa, ja annan
Sun Valpurisi sulle; annan sulle,
Min rakkaimpana maailmassa pidän.
Mua oikein tunne, — uhrauksen' huomaa!

AKSEL.
Sen näen, sen taivas näkee, jalo Hakon!

HAKON.
Syleile mua nyt!

AKSEL.
                 Käs'varttas varo!

HAKON.
Nyt haav' ei enää polta, kivistä
Ei vaate; raittiin yrtinmehun lailla
Se vilvoittaa.

AKSEL.
               Oi, kuninkaan'!

HAKON.
                               Nyt Erling
Hakonin voittakohon! Hakon itsens'
Uljaasti voitti; hänen voittonsa
On suurin.

AKSEL.
           Mut ei saa se jäädä sikseen;
Myös voiton toisen voittaa tahdomme.
    (Hälinää kuuluu kirkon ulkopuolelta.)
Nyt huolet' ole. Vähän vielä lepää!
Sun kultakypäris on raskas, pääsi
Jo kevennystä kaipaa: kypäris
Mun anna ottaa! Tuoss' saat mun sen sijaan,
Se köykäisemp' on.

    (Hälinä paisuu; Aksel viskaisee hartioillensa kuninkaan
    purppurakaapun, joka haavaa sidottaissa on hellinnyt.)

HAKON.
                   Mitä teet sa, Aksel?

AKSEL.
Vaan huolet' ollos, herra! Joku tulee;
Vihollisia ehkä; kilpenäs
Suo Akselin siis olla.

Vihollisjoukko ryntää sisään.

PÄÄMIES.
                       Tuolla on
Hän, tuolla! Tuopa kultakypärissä,
Purppurakaapuss'. Se on kuningas.
Sen päälle syöskää, surmatkaa hän.

HAKON.
                                   Aksel!
Oi, nyt ma kumman käytöksesi tajuun.
Takaisin kypär' anna.

AKSEL.
                      Vedä miekkas!
Asetu niin, ett' oikeata kättäs
Ruumiini suojaa. Kun saat tilaisuuden,
Niin lyö, ja vetäy jälleen takaisin!
    (Huutaa:)
Tulkaatte tänne, raukat! Täss' on Hakon,
Ja paljas miekkans' on. Hän Herran huoneess'
Ei ilkimurhaa pelkää. Tänne tulkaa,
Te heittiöt, jotk' ette tohdi seista
Mies miestä vastaan kunnon taistelussa,
Vaan kultaa kuninkahan murhall' ostaa.
Janosta leijonan tää kieli vilkkuu,
Verellä ilkiöin se virvoittaitkoon!

HAKON (vetää miekkansa).
Hän peijaa teitä! Norjan valtias
On tässä; rosvot käsin vasemmin
Hän kaataa.

AKSEL.
            Vaiti, Aksel Thordinpoika!
Sa haavoitettu olet; Hakon itse
Voi puolustaita.

VIHOLLINEN.
                 Käykää päälle, käykää!

(Ottelu. TOISTEN SOTURIEN hälinää kuuluu ulkoa; huudetaan:)
Avuksi! Kuninkahan avuksi!
Hänt' ahdistetaan.

VlHOLLIS-SOTURI (Akselille).
                   Apu myöhästyy!
    (Haavoittaa hänet.)
Paetkaa! Joutuin! Hän jo kaatui. Syöskää
Väkevin voimin läpi virsupoikain
Luo Erlingin. Jo Hakon kaatui. Pois!

    Reinen Sigurd ja Wilhelm syöksevät sisään,
    virsumies-joukko muassaan.

SIGURD.
Murhaajat lyökää, pistäkää! Ja takaa
Niit' ajakaa!
    (Viholliset ajetaan pakoon. Kuninkaalle:)
              Sun henkes pelastui.
    (Havaitsee Akselin.)
Ka, mitä? Akselilla kuninkaan
On kaappu, kypäri? On verissään?

AKSEL (kuninkaalle).
Taas kypäris nyt ota! Liian raskas
Nyt mulle on se. Seuraa urhojas
Ja kera sotaveljen' jätä minut.

HAKON.
Oi, serkku! Onko haavas —

AKSEL.
                            Jätä minut,
Kuningas! Vihollista vastaan rynnä!
Häväistys kosta! Sigurdia seuraa,
Uroita koskusverhoisia!

SIGURD.
                        Niin, Hakon!
Trondhjemin kuningasta puoltamaan
On itse Norjan metsä varustaunut.
Kas noita urhoj', ohtoj', aarnia!
Oikeita tunturien kuusia.
Ja haarniskoina kaarna verhoo uljaat,
Ravakkaat rinnat; leppäsaitat, kärjin
Liedessä karaistuina, keihäin' ovat.
Niin sotivat he eestä kodin rauhan,
Kuninkaan kunnian. Käy joukon johtoon!
Niin ryntäin veikon kuolon kostoon saamme.
Sa kuolon oivan kuolet, Aksel veikko!
Edestä kuninkaasi. Mekin pian
Kenties sua seuraamme ja tervehdimme
Sua luona Jumalan. Nyt tule, Hakon!
Hän ystävänsä kanssa jätä. Elo
Se halaa sotaa, mutta kuolo rauhaa.

HAKON (urhoille, osottaen Akseliin).
Te Norjan miehet! Eestä kuninkaansa
Hän kalpen'.

VIRSUMIEHET (sysäävät maltittomina puukeihäitänsä laattiaan).
             Eestä kuninkaamme mekin
Halaamme kalveta! Vie meitä kuoloon,
Vie vihollista vastaan!

HAKON (syleilee Akselia).
                        Hyvästi!
Viel' eellä päivän laskun tavataan.

(Seuraa uroita.)

WILHELM (lähestyy Akselia).
Mun veikkon', onko haavas kuolettava?

AKSEL.
On. Hartioiltan' olus ota; tuppi
Siit' irroita, se hieno vaate anna,
Sill' että hetken veren juoksua
Voin estää, koettaa elää. Kiitos! Vie
Nyt tuonne minut, pylvään luo, joss' on
Mun Valpurini nimi. Tässä on
Mun hyvä olla. Pane pylvään nojaan
Mun selkän', ett'en kaadu, kun ma kuolen.

WILHELM.
Kärsitkö tuskaa?

AKSEL.
                 En; vaan rauhallinen
On sydämeni.

WILHELM;
             Valpurias etkö
Viel' ennen kuolemaasi mieli nähdä,
Elossa tässä kerran viel'?

AKSEL.
                           Oi, Wilho!

WILHELM.
Ma kohta riennän hänet tuomaan.

AKSEL.
                                Varro!
Niin, Wilho, käydä vois, ett' Akselia
Ei enää olekaan, kun Valpur saapuu;
Siis sielun' valiolle sano: Valpur
Nimeä kuiskas Aksel kuollessaan.

WILHELM.
Sen sanon.

AKSEL.
           Ett' on Hakon kunnon urho;
Ett' Aksel hänen suhteen toivossaan
Ei pettynyt.

WILHELM.
             Sen teen.

AKSEL.
                       Vie Immersborgiin
Terveisen' oiva Helfrid siskolleni,
Ja hälle sulin kiitos sano niistä
Tunteista, murheist', iloista, hän joita
Veljensä kanssa lapsest' asti jakoi.
Ah, hyvin tunsi, ymmärsi hän minut.
Ja sano: Aksel Helfrid siskoaan
Ei unhottanut kuolinhetkellään.

WILHELM.
Niin teen. Mä hälle tervehdykses sanon.

AKSEL.
Vaan Valpurille ennen kaikkia!
Hellästi halaan haudass' saada vieress'
Armaani ruumiin nukkua, kun hänen
Elonsa tääll' on päättynyt.

WILHELM.
                            Niin saat.
Viel' onko muut'?

AKSEL.
                  Ei muuta.

WILHELM.
                            Siis — nyt lähden.

AKSEL (kättään hänelle kurottaen).
Mun oiva, kunnon sotaveljen'! Kiitos
Uskollisuudest', ystävyydestäs!
Sen töin sa osotit, vaan sanoin harvoin.
Nyt ota kädestäni väsyneestä
Eloni hyväst'jättö!

WILHELM.
                    Hyvästi!
Hyvästi!

AKSEL.
         Ystäväskö olin, Wilho?

WILHELM.
Mun ainoan'. Nyt ei mull' ole ketään.

(Menee.)

AKSEL (yksin).
Ma kuolen eestä maani, kuninkahan;
Mik' urho toivoo kuoloon parempahan?
Ma turvall' luokses tulen, Jumalan'!
Taas tapaan siellä Valpur rakkahani,
Siell' Akselin hän ompi morsian,
Siell' ei vie kenkään multa armastani.

(Päivä paistaa kuorin akkunasta.)

Oi, nuori Koitar kaunis! Koittamahan
Sa saavut, rauennutta katsomahan;
Sa kasvot kalvaan saatat lempeiksi.
Pian aamurusko armas mulle loistaa,
Mi milloinkaan ei ehdi helteeksi,
Ja iltarusko, jot' ei mikään poista. —

Ei pettäneet mun toivon': uskollisen
Jumala antoi mulle armahisen,
Ja ystävän ja kunnon kuninkaan,
Min maine hyvä on ja sydän ynnä,
Jonk' elon pelast' Aksel kuolollaan.
Niin, Aksel, kuole, — oletp' elänynnä.

Tuoll', armas, seppelehen ikuisista
Enkelit sitoo sinisirkkuisista;
Ei siihen koske miekka himoisen.
Siell' Aksel, kirkastumia vastaas tullen,
On ansaitseva sinut, ainoisen,
Miss' sula rakkaus ei rikos mullen.
Hyvästi, Valpurini!

(Kuolee.)

Wilhelm tulee, Valpuri hänen muassaan.

WILHELM.
                    Hän viel' elää.
Sa kuulitko? Hän Valpuria maini.

VALPURI.
Ma sain jäähyväisensä viimeisen.
    (Katselee häntä.)
Ei elä hän. Oi, Aksel, elätkö?
Jos elät, silmäs avaa viime kerta,
Sa jalo henki, vala siunaus
Lakastuneesta kalman katseestasi
Valpuris päälle. Ei hän elä enää. —
Jo kuoli hän. — Ja "Valpur" huulillaan. —
Niin, loppuun taistellut sa olet, sulho! —
Edestä kuninkaansapa hän kaatui?

WILHELM.
Niin, sankarina.

VALPURI.
                 Kuinka kaunis kuolo!
Se paljon paremp' on, kuin mailla vieraill'
Eloa koetella maanpakolaisna,
Ja sydänsuruun, Aksel, surkastua.
Nyt, armas kulta, et sä kärsi enää.
Ikuisen kunnian nyt olet saanut.
Sun synnyinmaasi, jalo Norja-emo,
Upeilee uljaast' Aksel pojastaan.
Sun nimes kauan vereksessä muistoss'
Alati hänen huuliltansa kuuluu
Ja maine keräjillä usein puhuu
Sun urotyöstäs; naisten tuvass' illoin
Monesti vanha laulu lauletaan
Uskollisuudestasi, lemmestäs.
    (Wilhelmille.)
Kuink' kaunis kuoloss' on hän! Kelmeällä
Otsalla kutrit kiemuroivat.
    (Käsin järjestäen niitä.)
                            Noin!
Ei saa tuot' otsaa peittää. Jalona
Ja korkeana kaartuu se, kuin taivas.
Hän kuolossansa hymyy.
    (Suutelee häntä.)
                       Armas Aksel,
Hyvästi! Valpuris jo tulee pian.
Jo pian!

WILHELM.
         Sa vaalas olet, jalo Valpur!

VALPURI.
On Aksel vaalaamp'. Ollos, hyvä Wilhelm,
Nyt vait. Äl' aatteitani häiritse!
    (Haaveksien:)
Kuin herttaista on täällä kirkossa!
Iloisna päivä ikkunasta paistaa,
Kuin eilen tähän aikaan, jolloin, Aksel,
Ens'kerran Valpurin sä syliis suljit.
Kuin kotoist', ihanaa on täällä kirkoss'!
Elämme täällä ihan tyytyväisnä,
Asumme vastatuksin, hiljaan; sinä
Isäsi luona, Valpur äitinsä.
Ja kello kun kakstoista lyö ja koivuss'
Edessä akkunamme rastas laulaa, —
Niin muuri aukee, marmor'peite poistuu;
Me Harald Gillen haudall' yhdymme;
Käs'kädess' alttaria kohden käymme
Ja kuoriin kuutamolla istumme;
Kuu kasvoillemme kalpeille kun luopi
Hopeisen valon, kuuntelemme rastaan
Keväistä laulua ja muistelemme
Uskollisuuttamme ja lempeämme
Elossa tässä. Tuonne kuu kun piilee,
Taas huolin vitkaan peräydymme, kiertäin
Kolmasti Harald Gillen hautakiven.
Pysäämme sitte; hellät, lemmekkäät
Hyvästit tulevaksi yöksi teemme.
Syvässä haudass' sikein uinoamme,
Tuoll' ulkona kun ihmislapset hyörii.

WILHELM.
Sit' Aksel toivoi, että samaan hautaan
Sijansa sais, kuin Valpur.

VALPURI.
                           Samaan hautaan?
Ah, sehän suloista. Mut, jalo ritar',
Ei käy se laatuun. Kihloiss' eivät Aksel
Ja Valpur olleet. Voi, ei käy se laatuun.
Mit' antaisinkaan, sama tammiarkku
Jos Valpurin ja Aksel sulhon ruumiin
Sais tallettaa; — vaan, jalo Wilhelm,
    (Tirkistää eteensä.)
                                       mikä
Tomussa, Harald Gillen hautakiven
Raossa tuolla kiiluu?

WILHELM.
                      Sormus, jos
Näen oikein.

VALPURI.
             Sormus?

WILHELM (ottaa ylös sen).
                     Niin, se Akselin
On sormus. Tunnen sen.

VALPURI.
                       Se hautaan siis
Ei kierinyt? Es'isämme! Oi, nyt mä
Tajuan sinut; tajusinpa kohta.
Mun sormukseni mulle anna!
    (Panee sen sormeensa.)
                           Aksel!
Nyt kihlattusi olen. Akselin
Nyt olen morsian! Nyt samaan hautaan
Me saadaan haudata.

WILHELM.
                    Oi, tyttö raukka!

VALPURI.
Vai raukka? Ei, vaan tyttö onnellinen!
Sa, jalo ystäväni! — ystäväksen'
Sua sanon, sillä ystäv' Akselin
Sa olit; — ystäväni, taidathan
Tuon vanhan laulun Aake ritarista
Ja Elsa neidosta?

WILHELM.
                  Sen Tanskan piispa
Ol' äitilleni opettanut; hän sen
Opetti mulle piennä ollessani.

VALPURI.
Sen vielä toki muistat.

WILHELM.
                        Varsin hyvin.

VALPURI.
Se hupaist' on! — Mun Akselini sanoi
Sull' oivan äänen olevan; ei hennon,
Mik' eloss' ihmisiä himartaa,
Vaan jalon, vahvan, järeän, kuin ois
Se haudasta. Niin, jalo Wilhelm, teetkö
Sen hyvän mulle Akselin ja teidän
Välisen ystävyyden tähden, että
Sen laulun Valpurille laulat, jolloin
Hän vastavuoroon panee sormuksensa
Akselin kelmeähän sormeen.

WILHELM.
                           Sit'
En epää, jos se sulle lohduks on.

VALPURI.
Sua oivaks harpunsoittajaksi sanoi
Mun Akselini.

WILHELM.
              Kuohuvata mieltän'
Useinkin harpun ääni vaimentaa.

VALPURI.
No niin! Sä näetkö, jalo Wilhelm, tuolla
On loukoss' äitin' haudan luona harppu.
Mont' unetonta yötä Valpur ääntään
Korotti hautain keskellä sen kanssa.
Mont' erää ritar' Aaken laulun sillä
Aloitti hän. En päähän koskaan päässyt,
Kun kuuma kyynelvirta vienon äänen
Jo vaivutti. Vaan, jalo ritarini,
Jumala lujemman soi luonnon sulle;
Sa harppu ota, tuonne vastapäätä
Mun Akselian' istu, pylvään viereen;
Ja laula kielten soitoll' laulu loppuun,
Joll' aikaa Valpur vieress' Akselinsa
On polvillaan. Äl' ylös nouse
Myös ennen, kuin on kaikki ohi, Elsa
Kun Aakeaan on kuoloon seurannut.

WILHELM.
Ma koitteess' aamun lohdun sulle laulan.

    (Valpuri lankee polvillensa Akselin ruumiin viereen,
    Wilhelm ottaa harpun, istuutuu ja laulaa:)

    Oli ritari Aake,
    Hän saapui saarehen;
    Hän kihlas Elsa neidon,
    Tuon immen suloisen;
    Hän kihlas Elsa neidon,
    Kullalla kihlasi;
    Kuukausi siitä kului —
    Hän maassa makasi.

    Olipa Elsa neito,
    Hän hivui huolessaan;
    Sen kuuli ritari Aake
    Syvässä haudassaan.
    Jo nousi ritari Aake,
    Sai arkkuns' olalleen,
    Ja luoksi neidon joutui,
    Vaan vaivaks itselleen.

    Hän arkull' ovea kolkkoi,
    Kun haamu oli hän.
    Sa kuule, Elsa neito,
    Ylkä laske sisähän.
    Ja vastasi Elsa neito:
    Ma lasken, jos vieläkin
    Voit Jesusta mainiella
    Niin kuin voit ennenkin.

    Aina kun iloitseva
    Sa olet ja riemuinen,
    Niin ompi arkkuni sisus
    Juur' punaruusuinen.
    Aina kun sureileva
    Sa olet ja murheinen,
    Niin ompi arkkuni sisus
    Juur' verinen, hurmeinen.

    Jo kukko valpas laulaa,
    Mun täytyy hautahan;
    Kaikk' kuolleet hautaan käyvät,
    Siis riennän seurahan.
    Taivasta kohden katso
    Ja tähtein kulkua,
    Niin huomaat, kuinka hiljaa
    Yö ompi kulussa.

    Katsoipa Elsa neito
    Jo tähtein kulkua.
    Vaan hautaan kuollut vaipui,
    Ei näy nyt sulhoa.
    Men' Elsa neito kotiin,
    Hän syvään sureksi;
    Kuukausi siitä kului —
    Jo maassa makasi.

        (Wilhelm on ääneti; Valpuri makaa
        liikkumatonna, pää Akselin käsivarrella.)

WILHELM.
Jo laulu loppui, jalo Valpur! — Valpur!
    (Nousee seisoalle.)
Taas ylös nouse! Laulu loppui. Hän
Ei liikahda. — On kalvas, kylmä. Enää
Ei hengikään. — Tät' aavistin! Oi, Valpur
On kuollut! Niin kuin Nanna Baldurinsa,
Kuin Inker' Hjalmarinsa keralla
Ja Elsa Aaken. Hänen sydämensä
Surusta särkyi sulhon ruumiin ääreen. —
Uskollisuutta oi, kuink' olet suuri
Sa Pohjan perillä! — Tuoss' sylitysten
Hengettöminä ovat nyt, mut hengin
Yhdistyneinä luona Jumalan!
Ja hautavirren teille Wilhelm veisas'.
Se ystävyyden viime tehtäv' oli.

(Sotasoitantoa kuuluu ulkoa.)

GOTTFRID tulee.
Kuningas Hakon kaatui, Erling voittaa.
Kuninkaan ruumis tuodaan tänne.

WILHELM.
                                Kuollut
On koko Gillen suku siis. — Nyt, Gottfrid,
Luo piispan riennä, vie hän laivaan; siellä
Mua varro. Ennen päivän laskua
Me Trondjemista purjehdimme pois.

(Palvelija menee. Wilhelm paljastaa miekkansa.)

Ja nyt, mun armaat ystäväni! Siks
Kun hauta aukenee ja yhteen liittää,
Mit' elo erillänsä piti, siksi
Uskollisena ystävänä Wilhelm
Osottaa teille viime kunniaa.
Ruumiinne vartijana seison; lasken,
Ritari uljas, kilpes, miekkas, armaas
Kukilla koreiltuna, arkulles,
Ja kirkkaaseen ma vaskilaattaan piirrän:
Täss' Aksel Thordinpoika lepää ynnä
Ihana Valpur; kuninkaalleen Aksel,
Yljälleen Valpur uskollisna kuoli.