Title: Rikas eno: Laulunsekainen huvinäytelmä kahdessa näytöksessä
Author: August Blanche
Release date: August 23, 2008 [eBook #26406]
Language: Finnish
Credits: Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe
Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.
August Blanche.
Ensimmäisen kerran julkaissut
Alfred Lagerbom 1905.
Senssuurin hyväksymä Haminassa 13 p:nä toukok. 1905.
Kummellund, majuri ja kauppias. Tilda, hänen tyttärensä. Neiti Rosennase, kotiopettajatar. Vesterkvist, varatuomari. Job Kurk, Kummellundin lanko. Tuomas, renki } Brita, palvelija } Kummellundilla. Muuan kauppa-apulainen. Vieraita. Merimiehiä.
Ruotsinmaalaiset paikallisnimet ovat jätetyt pois.
Laulut suureksi osaksi vapaasti suomennettu.
Hyvin sisustettu huone Kummellundin luona tausta- ja sivuovineen.
TUOMAS ja BRITA
(seisovat tuolilla, asettaen kynttilöitä ruunuun).
Tuomas. Tuleeko paljon vieraita tänä iltana?
Brita. Kolmellekymmenelle hengelle katetaan ruokapöytä.
Tuomas. No, Brita, miltä minä nyt näytän tässä puvussa. Puolet kauluksesta on hopeaa ja toinen puoli kirkasta punasta.
Brita. Entiselle jauhonkantajalle on tuo liiaksikin hieno. Eläintarhassa olen nähnyt apinoita, jotka ovat aivan samalla tavalla puettuja ja ovat olleet hyvin sinun näköisiäsi.
Tuomas (lähestyy tuolia, jolla Brita seisoo). Tiedätkö, kenen näköinen sinä olet, kun seisot siinä tuolilla? Aivan Kaarlo XIII, sen, joka seisoo tuolla torilla.
Brita. Mutta minulla on vain yksi leijona jalkojeni juurella.
Tuomas. Kuinka oli, eikö majuri luvannut, että Brita pääsisi myyjättäreksi yhteen hänen viinamyymäläänsä.
Brita (astuen alas tuolilta). Mitä se sinuun koskee?
Tuomas. Kas, se on sillä tavalla, että majuri lupasi minulle vahtimestarin paikan raittiusyhdistyksessä, jossa hän itse on puheenjohtajana. Minusta näyttää, että me siten sovimme oikein hyvin yhteen.
Brita. Viina-mamselli ja raittiusvahtimestari, kas sepä vasta kaunis pari… Ei pidä narrata minua, se on synti!
Tuomas. Kuulepas Brita, sinähän lupasit opettaa minua polkkaa tanssimaan. Kun olen tanssiaisissa niin saan aina olla häpeilläni, kun en osaa polkkaa. Kyllä minä selkääni osaan käyristellä, mutta jalat, ne eivät tahdo totella.
Brita. Mutta nyt ei enää polkkaa tanssitakaan, hieno kansa tanssii sen sijaan vain masurkaa.
Tuomas. Masurkaa? Kuinka sitä tanssitaan, tarvitaanko siihen useampi kuin kaksi jalkaa.
Brita. Tule tänne, niin minä opetan… Ei mitään rengintemppuja nyt. (Ottaa kiinni Tuomaasta ja opettaa häntä, hyräillen masurkan säveltä. Tanssivat muutaman kerran ympäri huonetta, Tuomas käyttäytyy hyvin kömpelösti).
EDELLISET (tanssien). KUMMELLUND ja ROSENNASE (peräovesta).
Kummellund (lyö Tuomasta kepillä selkään) Oletko hullu, ihminen?
Tuomas (koettaa selkäänsä, valittavalla äänellä). Minun piti vaan opetella masurkaa, sitä, jota hienotkin ihmiset tanssivat. (Brita juoksee ulos).
Kummellund (uudestaan lyöden Tuomasta kepillään). Minä sinulle opetan vanhoja tapoja. (ajaa hänet ulos). Luulenpa, että piru on riivannut väen nykyään. Yhtenä vuotena ne veisaavat virsiä aamusta iltaan asti, toisena taas tanssivat kuin hottentotit. Pastori Scott ja neiti Taglioni ovat aivan pilanneet kansan mielipiteet.
Rosennase. Herra majuri on ostanut uuden hevosen näin minä — Onko se vanhakin?
Kummellund. Ei voi sanoa vanhaksikaan — 25 vuotta vasta!
Rosennase. Herranen aika — aivanhan se on lapsi vielä!
Kummellund. Minulla oli hyvin tärkeää puhuttavaa neidin kanssa — Sanokaa minulle, onko aivan mahdotonta nuorelle tytölle täyttää 17 vuotta rakastumatta heti.
Rosennase. Se on luonnon laki, herra majuri.
Kummellund. Pirun laki! — Mutta se on neidin syy. Hänen kotiopettajattarenaan olisi teidän pitänyt kuvailla tyttärelleni rakkautta pahuuden hengeksi, jolla on sarvet polvissa ja otsassa, sen sijaan kun olette antanut hänen lukea vain romaaneja.
Rosennase. Vaikka kuvailisin miten hyvänsä, niin ei auta. Neiti Mathilda ei ole saanut lukea muita romaaneja kuin Bremer'in kirjoittamia ja ne on majuri itse hänelle antanut joululahjaksi.
Kummellund. Onko niissä rakkaudesta.
Rosennase. On, on, mutta kaikkein puhtaimmasta ja syvimmästä rakkaudesta.
Kummellund. No, siinä ollaan! Päättyvätkö ne avioliittoihin sitte?
Rosennase. No kuinkas muuten! Miten niiden sitte pitäisi päättyä, ellei avioliittoon.
Kummellund. Sepä juuri on kirottua asiassa, ymmärtääkö neiti, että tuo rakkaus, joka tyttärestäni on niin ihanaa, on isälle onnettomuus. Se on isä, joka saa maksaa sekä suutelot että hyväilyt. Sillä samana hetkenä, kun pappi liittää nuorten kädet yhteen, saa isä laskea tulonsa ja tehdä konkurssin. Kun minulla nyt ei ole halua siihen, niin olen minä tästä päivästä päättänyt, että kirjuri Vesterkvistiä ei tästälähin oteta vastaan meillä. Minulla ei ole halua vetää Latsarusta minun perheeseeni. Minulla on aivan tarpeeksi siinä langossa, jonka taasen olen saanut niskoilleni. Viisitoista vuotta sitte lähti hän, ja minä luulin, että Herra oli jo ottanut hänet, mutta ennenkuin minulle sanallakaan ilmoitettiin, ilmestyi hän ilmielävänä eteeni. Luulin saavani halvauksen.
Rosennase. Tyhmä merimies! Raaka ja ilman minkäänlaista sivistystä. Räyhää ja kiroilee portaissa niin että katto voisi kohota.
Kummellund. Hän ei saa pistää jalkaansa minun kynnykseni yli — minä olen käskenyt että hänen pitää syömän kyökissä palvelijain kanssa; ja ensi viikolla minä laitan hänet köyhäinhuoneeseen. Se maksaa minulle tosin vähän vaivaa, mutta pitäähän sitä omaistensa hyväksi aina toimia.
(syöksyy sisään revityin takinkauluksin).
Kummellund. Mitä tämä tahtoo sanoa? Minkä näköinen sinä olet lurjus?
Tuomas (itkien). Olen saanut niin hävyttömästi selkääni teidän tähtenne herra majuri.
Kummellund. Se on hyvä; mutta minkätähden et ensin riisunut hännystakkia päältäsi? Kuinka uskallat tuolla lailla repiä vaatteesi?
Tuomas. Ettäkö olisin riisunut takin ensin pois? Teki se kipeätä vaikka oli takki päällänikin.
Kummellund. Kuka sitte löi sinua?
Tuomas (yhä vielä itkien). Kreivillä, joka asuu tuolla ylempänä, on muuan pitkä koikelo palvelijana, ja hän on aina niin hävytön silloin, kun minulla on tämä nuttu päälläni, niin että se on kerrassaan sikamaista.
Kummellund. No, entäs sitte?
Tuomas. Äsken juuri kohtasin hänet portaissa, ja hän sanoi: eikö ole hävytöntä, että tuo käki pukee renkinsä kultakaulustakkiin?
Kummellund. Se roisto!
Tuomas. Silloin sanoin minä, ett'ei hänen tarvitse kutsua minun herraani käeksi, olkoon hän millainen tahansa.
Kummellund. Onko nyt kummia kuultu?
Tuomas. Ja minä sanoin, että minun isäntäni on yhtä hyvä kuin hänenkin. Minun isäntäni on samalla majuri ja ritari, ja hänellä on kunniamerkkiä ja nauhoja, sanoin minä.
Kummellund. Se oli hyvin sanottu, poikani; — No mitä hän siihen vastasi?
Tuomas. Eikö ole liikaa, sanoi hän, että tuonlaiselle sillinkuristajalle annetaan kunniamerkkejä ja nauhoja, sanoi hän.
Kummellund (ottaa Tuomasta kauluksesta). Kyllä minä sinut kuristan! — No, mitä sanoit sinä siihen?
Tuomas. Enhän minä siihen mitään sanonut, mutta hän hyökkäsi kuin tiikeri kimppuuni ja repi silmät päästäni, jotta näytän sellaiselta että saan ihan hävetä silmät päästäni. Minä olen niin harmissani … sanon itseni irti paikastani … minulla on liian pieni palkka, sanon minä.
Kummellund. Minä sanon että sinulla on parempi palkka kuin olet toivonutkaan.
Tuomas. Ei ole sanottu, että minun pitää saada selkääni samaan 50 riksiin vuodessa.
Kummellund. No, kiiruhda nyt siistimään itseäsi vaan — vieraani ovat pian täällä — äläkä unhoita, että sinun tulee palvella ruokapöydässä, ja muista että asetat hyvän viinin minun ja hienoimpien vieraitteni eteen ja sitä huonompaa niille toisille. Ja katso, ettei minun konttoristini syö kaikkia mitä pöydällä on. He syövät kun haikalat; sinä laitat niin, että he saavat ruoka-astiat vasta sitte, kun ne ovat melkein tyhjät. Minä en tunne mitään ikävämpiä kuin kaupanhoitajat, joilla on suuret vatsat ja ovat lihavia ja paisuvat kuin maapapit.
Tuomas Niin mutta he syövät minut sensijaan.
Kummellund. Hyvää ruokahalua vaan! Luuletko, että sinua muuten olisi pehmeäksi naputettu? No, mitä siinä vielä seisot ja töllistelet! Lähde tiehesi nyt! Jos lankoni, se merimies, tulee, niin käsket hänen mennä hiiteen, samaten kuin kirjuri Vesterkvistinkin, ymmärrätkö? Mutta ole sentään heitä kohtaan niin kohtelias kuin suinkin voit. No, nyt mentiin. (Ajaa Tuomaan ulos).
EDELLISET paitsi TUOMAS.
Kummellund. Niinkuin jo sanoin, hyvä neiti, täytyy rakkaustarinoiden lukemisen loppua. Lasken sen omalletunnollenne, neitiseni!
Rosennase. Minä olen aivan samaa mielipidettä herra majurin kanssa. Tyttöjen ei pidä milloinkaan ajatella avioliittoa, ennenkuin ovat ehtineet kypsyneeseen ikään.
Kummellund. Neidillä on oikein. Ja minä luulen myös, ettei neiti itsekään ole vielä tuollaisia hullutellut, vaikka onkin jo ehtinyt samaan ikään kuin meidän painovapautemme.
Rosennase. Herra majuri, minä pyydän…
Kummellund. (itsekseen). Ai, piru kuitenkin! (Ääneensä). No no, neitiseni, ei ole mitään vaaraa — kun kantaa ikänsä niin kunniakkaasti kuin neitikin, niin…
Rosennase. Pyydän anteeksi herra majuri, mutta olkaa hyvä ja säästäkää minua pilapuheiltanne!
Kummellund. Meillä on kaunis ilma tänään — oikein hauskaa vieraitteni tähden. Olen avannut ovet suureen saliin, missä vieraat otetaan vastaan — toivon, että neiti, niinkun ennenkin, on emännän sijaisena! (Menee sivuovesta).
Rosennase (yksin). Emännän sijaisena — niin, sitä minun aina tulee olla. Mutta mitä minulla on siitä? Kymmenen vuotta olen ollut tyttärensä kotiopettajattarena ja ollut aivankuin äiti hänelle — mutta mitä hyötyä minulle on siitä? — Majuri on kylmä kuin jää — ei koskaan ole hän ymmärtänyt sydämeni liekkiä. Jos edes setäni, tuo vanha komissario, tahtoisi sulkea silmänsä — silloin minä varmaan tulisin rikkaaksi saadessani periä hänet ja silloin voin valita miehen oman mieleni mukaan. — Koko elämäni on kuin romaani, joka pitäisi tulla painetuksi. Voi, miten kotiopettajattarena olo on surkuteltavaa!
Laulu n:o 1.
Keväisnä lempi mun rinnassa ain'
Vuos' vuodelta kasvaa ja paisuu vain,
Mut missä mulla se miekkonen ois,
Mi haavani lääkitä vois?
Opettajattarena sitä saa
Vain ranskankielt' yhä jankuttaa.
Tietäkää,
On mulla pää,
Mi paljon muutakin sisältää!
Olen suuri taituri maalarityös',
Pianiinoa pelata osaan myös!
Mut mistä, mistä sen miehen sais,
Mi haavan parantais?
Opettajattarena j. n. e.
(Menee toisesta sivuovesta).
TILDA. VESTERKVIST (heti jälestä).
Tilda (peräovesta). Jumalani, mikä harmi! Jos isä tulee. Voi minua onnetonta! (heittäytyy tuolille).
Vesterkvist (taistellen Tuomaan kanssa avatussa ovessa ja saa vihdoin sysätyksi Tuomaan syrjään). Mitä tämä tahtoo sanoa, miksi minua estetään tulemasta sisään?
Tilda. Kaikki on kadotettu. Isä on käskenyt, että sinua ei pidä laskea sisään, ja jos hän nyt tulee, olemme me molemmat hukassa.
Vesterkvist. Tulkoon vaan! Minä tahdon näyttää hänelle, että ei ole niinkään helppoa ajaa ulos tulevaa tuomaria!
Tilda (nousee). Hyvä Alfred, älä viivy kauvemmin! Me saamme vieraita; isä antaa suuret illalliset tänä iltana.
Vesterkvist. Sitä parempi! Ruokaa juuri tarvitsenkin, sillä en ole syönyt niin muruistakaan päivälliseksi.
Tilda. Mutta oletko menettänyt järkesi? Sinähän et ole käsketty — — sinut ajetaan ulos ja seuraa toinen toistaan suurempi harmi. Tahdotko vielä tuottaa minulle enemmän ikävyyksiä? Enkö ole jo tarpeeksi kärsinyt sinun tähtesi?
Vesterkvist. En tahdo Tildaseni, että sinun pitää kärsiä; mutta minä en tahdo mennä tieheni — en voi mennä — olen väsynyt — olen juossut koko aamupäivän ikäänkuin hätyytetty peura. Minä en välitä sinun isäsi vihasta — en välitä koko porvariston vihasta — en ratsu- enkä jalkaväen! (Heittäytyy tuolille).
Tilda. Hiljaa, isä tulee! (tarttuu Alfredin käteen) Ellet tahdo nähdä minun kuolevan suruun, niin kiiruhda pois! Taivaan nimessä, Alfred, älä viivy enää! (Rientää pois).
Vesterkvist (yksin). Sanovat löytyvän monta lajia ihmisiä, liberaalisia, radikaalisia ja niin edespäin. Mutta minä tunnen vaan kahdenlaisia: niitä, jotka karhuavat, ja niitä joita karhutaan. Ja se ensimäinen ihmislaji sortaa sitä toista ihan hävyttömällä tavalla. (Nousee). Nälkäkuolemaa vartenko minä olen istunut viisi vuotta yliopistossa ja kuluttanut kymmenen mustaa hännystakkia hovioikeudessa? Ja kaiken onnettomuuden päätteeksi olen vielä rakastunut! Minulla ei pitäisi olla ihmisellistä sydäntä, senvuoksi, kun minulla ei ole omaisuutta. Minun täytyy repiä rinnastani elämäni suloisimmat toiveet, sillä minulla ei ole omaisuutta. Ah! Katkismuksessa pitäisi löytyä muiden käskyjen joukossa näin: Sinun ei pidä rakastaman sinun lähimmäisesi tytärtä, ennenkuin sinulla on pari tuhatta markkaa vuotuista palkkaa. — Te herra majuri ja ritari tahdotte näyttää minut portille! Odottakaa, saammehan nähdä! — Ja tänään sen asian täytyy tulla päätetyksi! Minä tahdon kosia, mutta en niinkuin huokaileva paimen itku kurkussa! Ei, samalla, kun avaan sydämeni, niin näytän hampaitani, ja jos se ei auta, niin ammun luodin otsaani. Ei, piru vie, sitä en sentään tee!
Kummellund (erikseen). No tuhannen tynnyriä! Eikö hän ole täällä taas!
Vesterkvist. Nöyrin palvelianne, herra majuri; toivon että voitte hyvin.
Kummellund. Oh, kyllä minä voin — mutta minulla on niin hiton kiire — enkä koskaan saa minkäänlaista rauhaa.
Vesterkvist. Samoin on minunkin laitani — — — muuten on siellä hyvin kaunis ilma ulkona ja mahdottoman paljon väkeä kävelemässä.
Kummellund. Vai niin — oikein on synti olla sisällä tänään. (erikseen) Millä saakelin tavalla pääsisin hänestä? (Kovaa). Aiotte varmaan eläintarhaan tänään?
Vesterkvist. En aijo — kun on niin kuuma siellä ulkona, niin minä mieluimmin pysyn huoneissa. Miten tällaiset pohjoiseenpäin olevat huoneet sentään ovat vilpoiset ja hauskat. Minä viihdyn niin erinomaisen hyvin täällä.
Kummellund. Mutta herra, minä pyydän anteeksi, odotan muutamia ystäviä tänne illaksi.
Vesterkvist. Sepä hauskaa! Pyydän, olkaa huoletta — minullahan on myös kunnia laskea itseni ystäväinne lukuun.
Kummellund (itsekseen). Hitto vie, kutsumatta.
Vesterkvist. Minä arvasin, että tulee vieraita, koska palvelijoilla oli niin paljon hyörinää siellä ulkona; ja majurin palvelija käyttäytyi hiukan kömpelösti, mutta minä autoin hänet jaloilleen taas; minä näin että palvelijat kantoivat sokerihyytelöjä edes ja takaisin — miten on, ottaako majuri hyytelöt Pol'ilta vai Davidson'ilta?
Kummellund (erikseen). Täytyy todellakin löytyä jäätä vatsassa, voidakseen olla noin hävytön. (Kovaa). Tässä seison ja pidättelen herra Vesterkvistiä. — Teillä on varmaan hyvin paljon tehtävää näin iltapäivällä. (Aikoo mennä).
Vesterkvist. Ei laisinkaan, herra majuri. Iltapäivät kulutan huvituksissa ja aamupäivät samaten.
Kummellund. Niin, niin, mutta! Teillä on varmaan jotain erityistä asiaa minulle, koska olette noin vartavasten vaivanneet itseänne. Mutta eikö sopisi tulla jonain toisena päivänä, koska minulla nyt on niin — suokaa anteeksi — suokaa anteeksi, että minä — (aikoo taasen lähteä).
Vesterkvist. Ei mitään erityistä asiaa, vaan kun kuulin, että majuri on jälleen saanut lankonsa kotiin monivuotisen poissaolon jälkeen, pistäysin sentähden ohikulkeissani sisään onnittelemaan. Se on varmaan hänen tähtensä kun tämä juhla tänään pidetään?
Kummellund. Saanko kysyä, oletteko hullu?
Vesterkvist. Mitä herra majuri pitää baijerilaisesta oluesta? Se ei ole niinkään hullumpaa.
Kummellund. Herra varatuomari!
Vesterkvist. Se on oikeastaan humala, joka — —
Kummellund. Nöyrin palvelianne, herra — suokaa anteeksi, ett'en voi ottaa teitä vastaan tänäpäivänä — — nöyrin palvelijanne! (Lähestyy toista sivuovea).
Vesterkvist. Ei se mitään! Ei se mitään! Mutta unohdin kokonaan käydä tervehtimässä rouvasväkeä, he ovat varmaankin täällä sisällä? (lähestyy toista sivuovea).
Kummellund (juoksee hänen jälkeensä tarttuen hänen takkinsa liepeeseen). Nyt menette kovin pitkälle. Kuulkaa nyt hyvä herra: puhuakseni suoraa puhetta, eikö herra ole huomannut, että hyvin epämielelläni näen teidät luonani?
Vesterkvist. Ei, sitä en ole huomannut, enkä tahdo sitä uskoakaan, sillä minä en usko muuta kun hyvää lähimmäisistäni.
Kummellund. Herran toiveet tyttäreni suhteen — —
Vesterkvist (keskeyttäen). Luultavasti herra majuri jo tuntee tarkoitukseni Tildan suhteen. Se on kyllä totta, että omaiseni ja toverini toivovat minun hakevan itselleni puolison korkeammasta aatelista, voidakseni siten paremmin saavuttaa päämaalini rouvan nimen kautta; mutta minä en ole laisinkaan sukuylpeä — enkä ensinkään halua hienoja sukulaisia — luulen olevan parasta, että aatelittomat pysyvät yhdessä ja koska Tilda on vaatimaton tyttö ja paremmin kasvatettu kuin voisi odottaa, niin olen aikonut tarjota hänelle käteni.
Kummellund (erikseen). Sepä vasta elävä! (Kovaa ja tulistuneena). No kuulkaa nyt mitä sanon: minä vakuutan kunniasanallani, että ennen tulee kuun keisari maan päälle pyhäkoululehteä toimittamaan, ennenkuin te saamaan minun tyttäreni. Sentähden kiellän teitä tämän perästä käymästä minun tai tyttäreni luona, ja että — —
Vesterkvist (on kaatanut vettä lasiin ja tarjoaa sitä Kummellund'ille). Herran nimessä, juokaa — — — juokaa, herra majuri!
Kummellund. Miksi minun pitää juoda?
Vesterkvist. Juokaa — olette kalpea kuin ruumis.
Kummellund. Olenko minä kalpea?
Vesterkvist (kastaa sormensa vesilasiin ja hieroo K:n ohimoita). Juokaa! Herra majuri puhuu epäselvästi — huulet ovat siniset ja silmät pyörivät kuin kaniinilla.
Kummellund. Ka — kaniinilla!
Vesterkvist. Jumala varjelkoon teitä halvauksesta! — Onko majurilla ennen ollut halvausta? Olisi hyvä, jos olisi ennen ollut, sillä silloin se ei tule niin ankarana enää.
Kummellund. Mitä tarkoitatte, herra? (rauhoittuen). Säästäkää tämä ilveily! Olkoon tämä viimeinen kerta kun puhuttelemme toisiamme.
Vesterkvist. Mutta sanokaa sitte, hyvä ystävä, mitä teillä oikeastaan on minua vastaan?
Kummellund. Mitä teillä on palkkaa? — — Tullivahtimestari ansaitsee vuodessa enemmän kuin varatuomari kymmenessä. Millä aijotte elättää vaimonne?
Vesterkvist. Milläkö aijon elättää vaimoni? Hm, aamiaisella, päivällisellä ja illallisella.
Kummellund. Tiedättekö, mitä talous maksaa? Lasketaanpa hiukan: huoneisto maksaa ainakin 300 riksiä, sillä ette suinkaan tahdo, että tyttäreni asuisi tuolla vuorella kaupungin ulkopuolella?
Vesterkvist. Miksikä ei? Sieltä on kaunis näköala — ja mylly, joka siellä on, voidaan hyvin helposti sisustaa asuinhuoneeksi; myllyn siipiä voidaan käyttää voimistelemiseen; ja läheisyydessä aivan löytyy muuan kesähuvila, jonka majuri voisi vuokrata.
Kummellund. Seitsemän syltä puita menee vuodessa, jotka ajettuina ja hakattuina maksavat ainakin 70 riksiä, siis: summa summarum 370.
Vesterkvist. Mitä minä puilla teen, kun en minä aijo lämmittääkään. Luuleeko majuri, että minä aijon tappaa itseni, vaimoni ja lapseni häkään.
Kummellund. Sitten mausteita ja muita herkkuja!
Vesterkvist. Minä olen homeopaatti, enkä siis kärsi mausteita ruuassa.
Kummellund. Mutta teillä ei ole mitään palkkaa ja olette velassa aikalailla.
Vesterkvist. Minä en mielelläni kerskaile. Kyllä minulla on velkaa muutamia tuhansia, mutta ajatelkaapa, hyvä herra, eihän minun tarvitse maksaa minkäänlaisia verojakaan. Onko se mielestänne vähäinen asia? Hä?
Kummellund. Herra on hullu!
Vesterkvist. Sitä en tahdo uskoa! Hyvin viisaasti aijon minä nyt toimia. Luuletteko, että minä olisin niin puolihassu, että naisin tytön, jolla ei olisi varoja laisinkaan? Tildan äidinpuolelta tuleva perintö ei ole pieni sekään ja isä jättää myöskin jälkeensä pienen omaisuuden, jos hän vaan ei ole tyhmä ja pane kaikkia varojansa viinayrityksiin. Minä tahtoisin mielelläni, niinkuin hyvä ystävä talossa, antaa sen neuvon majurille, ettei majuri kovin paljon uhraisi rahojaan viinaan.
Kummellund. Kiitän nöyrimmästi! Vai niin, vai puhuu herra Tildan perinnöstä! — hm — hm, mutta siitäpä ei tule mitään. Ei teidän pyydyksenne sattuneet minun lintuuni tällä kertaa.
Laulu n:o 2
Nyt, herrani, kuulkaa, mitä ma lausun:
Se kirjurin huoli,
Kun vaatetuspuoli
On komea vaan!
Työ ainoastaan
On seuroissa juoksu,
Ja hajuvesi tuoksuu,
Mut päivänsä päättää
Hän trallalallaan, j. n. e.
Jos tyttönen kuinka kaunis se onkin,
Saa silmät sen loistaa
Ja säihkyä, noista
Hän huolivi viis'.
Kas, siinä on hiis',
Kun sillä ei rahaa,
Ja tuopas on pahaa,
Ei lausu hän sanaa,
Vaan tyttösen manaa
Ain, trallalallaan j. n. e.
Mut entäs jos isä häll' tyttären antaa!
Nyt kaikkien nähden
Vain rahojen tähden
Tuo lempeä saa
Kovin leimuavaa;
Ja hemppunsa kanssa
Hän hyppää ja tanssaa,
Kun onni se nappi.
Mut mennös sa, appi,
Ain, trallalallaan j. n. e.
Vesterkvist. No, mutta kuulkaa nyt mitä minä sanon: huolimatta teidän vastustuksistanne nain minä tyttärenne kuukauden kuluessa.
Kummellund. Herra!
Vesterkvist. Niin, herra majuri; — mutta teiltä en ajattele häntä pyytää, teidän kovuutenne ainoaa lastanne kohtaan riistää teiltä isän oikeudet.
Kummellund. Oho!
Vesterkvist. Kaikeksi onneksi on Tildalla vielä elossa muitakin omaisia, kun isänsä, ja ne ovat taipuvaisempia. — Hänellä on muuan eno, joka rakastaa häntä, ja on luvannut, että minä saan tyttärenne.
Kummellund Ja tämä erinomaisen hyvä eno on?
Vesterkvist. On Job Kurk!
Kummellund. Haha, tuo jätkä! Voin nauraa itseni kuoliaaksi.
Vesterkvist. Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan henkilöistä, jotka köyhinä raukkoina ovat jättäneet isänmaansa, mutta palanneet takaisin, koottuaan miljoonia?
Kummellund. No, entä sitte?
Vesterkvist. Job Kurk matkusti täältä viisitoista vuotta sitte Etelä-Amerikaan ja avasi Rio Janeirossa pienen kaupan; nyt hän on rikkain istutusmaitten omistaja siellä.
Kummellund. Satuja, lasten satuja, herra!
Vesterkvist. Puettuna köyhäksi merimieheksi astuu hän rikkaan sukulaisensa kynnyksen yli koetellakseen tämän sydäntä. Hän ajetaan ulos. Köyhän sukulaisen ulos ajaminen käy hyvinkin helposti, mutta miljoonien omistajan kun ajaa ulos, saa aina vähän hapanta jälestäpäin.
Kummellund. Todellakin?
Vesterkvist. Minä olen hänelle kertonut kaikki. Hän vihaa teitä, mutta rakastaa sisarensa tytärtä. Kun tyttö oli vielä lapsi, kertoi tämä oiva setä tuuditelleensa häntä polvillaan ja nyt maksaa hän kullassa jok'ainoan taivaallisen hymyn, jonka hän silloin sai tytöltä osakseen.
Kummellund (itsekseen). Voisikohan tuo olla totta? Ei, se ei voi olla mahdollista!
Vesterkvist. Luuletteko, herra majuri, että jos en olisi varma asiastani, olisinko silloin uskaltanut puhutella teitä sillä tavalla kun nyt sen olen tehnyt? Luuletteko, että köyhä kirjuri uskaltaisi ruoska kädessä kosia rikkaan miehen tytärtä — rikkaan miehen, joka sitäpaitsi on majuri ja ritari? (kuuluu kolinaa ulkopuolelta ja Jobin ja Tuomaan rähisevät äänet.)
Kummellund. Mitä ihmeen elämää se on?
Vesterkvist. Niin, mitä ihmeen elämää se on? Aa, se on majurin renki, joka heittää 100 tynnöriä kultaa alas portaista.
Job (huonoissa merimiesvaatteissa, lykkää ovessa Tuomasta, niin että tämä kaatuu takaperin).
EDELLISET. JOB, ROSENNASE, TUOMAS (heti jälestä).
Job. Makaa siellä ja potki portaissa. Minä opetan piikkikaloja luikkimaan tiehensä Intiaan matkustavan tieltä.
Vesterkvist (rientää Jobia vastaan, kumartelee hyvin kohteliaasti, josta Job näyttää kummastuneelta ja vastaa kohteliaisuuksiin hyvin kömpelösti).
Kummellund (erikseen Rosennaaselle). Neiti, piru on irti!
Rosennase. Herran nimessä, mitä majuri puhuu?
Kummellund. Minun lankoni —
Rosennase. Majurin lanko — —
Rummellund. Hän ei ole se kuin hän on!
Rosennase. Mikä hän sitte on?
Kummellund. Hän on jotain aivan toista — hän ei ole kerjäläinen, vaan hän kuuluu olevan mahdottoman rikas.
Rosennase. Ah, Jumalani, enkö juuri aavistanut sitä. Olisin voinut sen jo edeltäkäsin sanoa.
Kummellund (lyöden käsiään yhteen). Luuleeko neitikin niin? Jumala minua auttakoon! — Minä voin menettää järkeni. Miksikä sitä ei ole kukaan sanonut? (Kulkee pitkin askelin edestakaisin). On hirveää näin pimittää silmäni. Mitä pitää tehdä? Olen olevinani aivan kuin en tietäisi, että hän on rikas (menee Job'in luo, joka vielä seisoo oven luona, kättelee häntä hyvin kohteliaasti ja taluttaa hänet esille). Tervetuloa, rakas lanko, asiani ja tuhannet huolet ovat estäneet minut kanssasi haastelemasta.
Job (koko kohtauksen ajan nöyränä). Minä pyydän tuhannesti —
Rosennase (itsekseen). Mikä vaatimaton ja yksinkertainen ihminen!
Kummellund. Sinä kyllä tunnet meidät kauppiaat, me olemme aina hiukan hajamielisiä. — Ole nyt täällä kuin kotonasi. Missä asut? Minun kotini on sinulle avoinna — — Häijyt ihmiset ovat levittäneet huhuja, että sinä olet kovin viinaan menevä — — kas siinä syy, minkätähden niin kylmästi otin sinut vastaan. — Mutta eihän ole niin? Ethän sinä pidä väkevistä juomista, ethän sinä suinkaan juo viinaa?
Job. Kyllä minä välistä otan napin takkiini, mutta se on enimmäkseen rommia ja arrakkia kuin minä —
Kummellund. Se on toista kun juo rommia ja arrakkia, paras ystävä, mutta viina — se kirottu viina, katsos lanko, minä olen raittiusseuran esimies.
Vesterkvist (erikseen). Ja myy tuhansia kannuja viinaa vuodessa.
Kummellund. Ja sentähden minä hiukan ensin kartoin sinua. (erikseen). Se joka juo rommia ja arrakkia, ei ole mikään jätkä.
Vesterkvist (ottaa tuolin ja asettaa sen Jobin eteen). Unohdammehan kokonaan käskeä herra Kurk'ia istumaan.
Kummellund (ottaa myöskin kiinni tuolista ja tarjoo sitä Job'ille). Suo anteeksi, paras lanko, ole hyvä ja levähdä hiukkasen.
Job (istuutuu pitkän kursailemisen jälestä). Minä kiitän tuhannesti. (Erikseen). En voi käsittää mikä heille nyt on tullut — minulla mahtaa olla erittäin hyviä sukulaisia.
EDELLISET. TUOMAS (pitäen nenänsä edessä liinaa).
Tuomas. Katsokaa nyt, herra majuri, miten ne ovat minua taasen pidelleet. Eikö tämä ole hirveätä aivan?
Kummellund. Mitä sinulla on sanottavaa?
Tuomas. Ensin tulee tuo (osoittaa Vesterkvistiä) ja tahtoi väkisin sisään. Niinkuin majuri käski, tahdoin minä ensin ajaa hänet ulos ovesta, mutta silloin lykkäsi hän minut alas portaista, ja minä löin nenäni puulaatikkoon, niin että luultavasti joku valtasuoni katkesi.
Kummellund. Hyvä, hyvä!
Tuomas. Hyväkö — no saakelia — vai hyvä?
Kummellund. Ei liiaksi sinulle, kuka käskee olla epäkohtelias ihmisiä kohtaan?
Tuomas. Olenko ollut epäkohtelias? Tahdoin vaan heittää ulos heidät, majurihan itse käski — —
Kummellund. Suokaa anteeksi, herrat; näin kun rupeaa mätäkuu tulemaan, niin tämä mies kääntyy hiukan hassunpuolelle.
Tuomas. Mi — mitä? — Minä sekä käännyn että väännyn, niin että voin menettää elämäni ja jäseneni tässä talossa; minä en kärsi tätä kauvempaa!
Kummellund (tarttuu Tuomaan käsivarteen ja taluttaa hänet ulos). Ulos riivattu! Huomenna saat marssia matkaasi, siitä saat olla varma.
Tuomas (ulos talutettaessa). Toivoisin, että majuri tuntisi samaa kuin minä nyt, niin kyllä tietäisi — — (Kummellund ja Vesterkvist ajavat ulos Tuomaan).
EDELLISET (paitsi Tuomasta). TILDA ja VIERAITA (tulevat sivuovesta.)
Kummellund (esittää Job'in seuralle. Job käyttäytyy tavallisella merimiehen tavalla tervehtiessään).
Rosennase (itsekseen). Mahtaneeko hän olla nuorimies? Voi, jos hän olisi naimaton! Kuinka hän on romantillisen näköinen tuossa yksinkertaisessa merimiespuvussaan. Ja kuinka hän käyttäytyy vapaasti ja miellyttävästi! Ah, jos hän olisi naimaton. (Menee Job'in luokse ja puhelee vilkkaasti hänen kanssaan).
Vesterkvist (kumartaa Kummellundille). Niinkuin näen, ovat majurin vieraat saapuneet, siis saan luvan poistua.
Kummellund. Ei millään tavalla! Jääkää tänne ja sitte syömme vähän voileipää teen kanssa.
Vesterkvist. Minulle ei millään lailla ole mahdollinen se kunnia, sillä olemme päättäneet herra Kurk'in kanssa viettää iltamme yhdessä.
Kummellund. Unohtakaamme äskeinen riitamme! Ainoan lapseni onni on tärkeä sydämelleni — — kun vaan voisin saavuttaa lankoni ystävyyden, niin (jatkaa puhettaan Vesterkvistin kanssa).
Rosennase (itseks.) Hän on naimaton! — — Se oli siis länsimeren aalloista, kun minun ihanteeni löytyi! Minä tahdon mielistellä tuota rauhatonta lintua, ei muun tähden, kuin näyttääkseni majurille, että elämäni onni voi kukoistaa ilman häntäkin.
Kummellund (Job'ille) No, mitä pitää lankoni olostaan täällä? Saako luvan olla? (tarjoo hänelle nuuskaa kultasesta rasiasta).
Job (ottaen nuuskaa) Kiitän nöyrimmästi! Tuo on mahdottoman kaunis ja kallisarvoinen nuuskarasia.
Kummellund. Niinkö lanko pitää? Jos lanko suvaitsee, niin on hyvä ja pitää sen todisteena siitä ilosta, joka valtasi mieleni, nähdessäni sinut jälleen. (Ojentaa Job'ille rasian).
Job (ottaa rasian). Kiitän tuhannesti — (erikseen) Mikä on mennyt tuohon ihmiseen? (katsoo kummastellen rasiaa) Tämäpä onnenpotkaus! (pistää nuuskaa suuhunsa).
Kummellund (eriks.) Se oli onnellinen ajatus — se tulee tuottamaan minulle rasian oikeista helmistä ja jalokivistä tämän sijaan.
Eräs herra (Job'ille). Herra tukkukauppiaalla kuuluu olevan viisitoista laivaa merellä?
Job. Onko minulla viisitoista laivaa? Sepä kummallista! (Erikseen). Kyllä minulla nyt on tuuli purjeissa, sen kyllä huomaan, mutta laivoja, niitä en ole koskaan vielä huomannut.
Herra. Onko herralla tukkukauppiaalla tapana vakuuttaa laivansa?
Job. Vakuuttava? Minä en ole koskaan vakuuttanut mitään, minä!
Herra. Mutta voisihan tapahtua, että kadottaisitte jonkun joskus, kun ovat vakuuttamattomia.
Job. Kuinka se voisi tapahtua, kun ei minulla koskaan ole ollut mitään kadotettavaakaan?
Herra (nauraen). No, länsi-intialaiselle istutusmaiden omistajalle ei tunnu, vaikka joku laiva silloin tällöin hukkuisikin. Toista se on meillä.
Job (eriks.) Tämä on jotain käsittämätöntä, tämä! Kaikki ovat niin erinomaisen kohteliaita minua kohtaan. Olen hiukan tottumaton siihen.
Vesterkvist (Kummellundille). Hän esittää osansa hyvin. Uskoisiko kukaan, että tuon takin alla piilee miljoonien omistaja?
Kummellund. Hm, hm! Setää, jolla on hiukankin terävä näky, ei petetä niin helposti.
Rosennase (Job'ille). Onko herra Kurkilla paljon tupakkaa?
Job. Jos minulla on tupakkaa? Sitä ei minulta puutu koskaan (ottaa esiin tupakkakäärön ja näyttää sitä Rosenn:lle). Jos haluttaa, niin elkää vastustelko.
Rosennase (ottaa käärön). Kuinka suloista on edes nähdäkin Amerikan, tuon vapaan ja onnellisen maan tuotteita.
Job (eriks.) Jota ostin Strömbergin puodista tuosta vastapäätä.
Rosennase. Tahdon kätkeä sen kukkaini ja muistoesineitteni joukkoon. (Kätkee käärön poveensa). Amerikassa löytyy varmaan paljon papukaijoja — ne puhuvat varmaankin sangen kielevästi ja elävät luultavasti hyvin vanhoiksi?
Job. Niin, jos ne saavat elää kauan!
Rosennase. Oi, miten aina olen toivonut itselleni papukaijaa!
Job (Kummellundille). Herra majuri on kovin hyvä minua kohtaan — olen saanut paljon kovaa kokea elämässäni — olen saanut kalliisti maksaa nuoruuden syntini — — köyhyys ja kurjuus ovat tulleet rangaistuksekseni.
Kummellund. Ah, paras lankoni, köyhyys ei ole mikään häpeä.
Vesterkvist (laskee kätensä Job'in olkapäälle). Mies parka, kun on niin köyhä (nousee korolleen, kiertäen itsensä ympäri).
Kummellund. Kaikki ihmiset eivät voi olla rikkaita (nauraa).
Job (itseks). Minä luulen, että he nauravat minulle. Jopa rupean tuntemaan sukulaiseni.
Tilda (Job'ille). Kuinka meistä on hauskaa että eno on tullut tänne taas. Minä olin aivan pieni tyttö, kun eno matkusti täältä.
Job. Niin oli, pieni sisareni tytär oli silloin vasta kolmen korttelin korkuinen, ja nyt hän on jo koko pitkä neitsyt.
Westerkvist. Niin, Tilda, meidän on kiittäminen enoasi paljosta. Tietäisitkö, miten hyvä hän on meitä kohtaan ja miten hyvin hän meille kaikille soisi.
Job. Minä kiitän nöyrimmästi — jos niin on, niin sitä parempi. Kyllä tahto on hyvä, mutta —
Westerkvist. Eläkäämme yhdessä onnellista elämää, emmekä koskaan erotko toisistamme.
Job. Siihen olen minä hyvinkin tyytyväinen! (eriks.) Sillä hitto vie, en tiedä minne oikeastaan nyt menisin ja mitä toimittaisin.
Westerkvist. Kunnioitettu eno — sallikaa että minäkin käytän sitä nimeä — tämä päivä on onnellisin elämässäni, sillä olen juuri Tildan arvoisalta isältä saanut Tildan omakseni.
Tilda (isälleen). Ah, isä! Eikö tämä liene vain unta?
Kummellund (hämillään). Niin, minä lupasin ajatella asiaa, mutta — mutta —
Vesterkvist. Meiltä puuttuu vain enon siunaus enää.
Job. Jos voin niin vähällä palvella, niin hyvinkin mielelläni, mutta —
Vesterkvist. Se on vaan pieni lisä siihen kaikkeen, mitä jo olette meidän edestämme tehnyt.
Job. Mitä minä olen tehnyt?
Vesterkvist. Te koetatte maailmalta pitää salassa hyvät työnne, jalomielinen mies, mutta meidän kiitollisuutemme saattaa toiveenne tyhjäksi. Ne viisikymmentä tuhatta, jotka olette määrännyt Tildan hääpäivänä hänelle maksettavaksi, ei liene mielestänne suuriarvoista!
Kummellund, Rosennase ja Tilda (yht'aikaa) Viisikymmentä tuhatta!
Job (hämillään). Viisikymmentä tuhatta! Olenko minä määrännyt viisikymmentä tuhatta? (Eriks.) No, onko sitte ihme, jos itse olenkin aivan ilman varoja! Siinä palkka hyvästä sydämestäni. (Kovaa) Mutta oletteko Te kaikki hulluja? Tahdotteko tehdä pilaa köyhästä sukulaisestanne?
Vesterkvist. Tule tänne Tilda, syleilkäämme yhdessä rakasta enoa ja pakoittakaamme hänet ottamaan vastaan se kiitollisuuden tunne jonka olemme hänelle velkaa. (syleilee Jobia.)
Tilda. Soisin, että aina olisimme enon rakkauden ansainneet! (syleilee Job'ia).
Job (tukehtumaisillaan syleilystä). Tämäpä nyt tuhat tulim — —
Vesterkvist (pitäen kättään Job'in suun edessä). Ei, viisikymmentä tuhatta se oli, mutta siunauksenne on meille kalliimpi kuin kultanne.
Kummellund. Viisikymmentä tuhatta — minä siunaan teidät, lapseni (yhdistää nuorten kädet).
Job (irtautuen heistä). No, ottakaa ne sitte ja minun viisitoista laivaani myöskin kaupanpäälle!
Kummellund. Minua ilahuttaa kuulla, että olet rikas ja hyvinvoipa, mutta olisin kuitenkin suonut olevan toisin, niin että jollakin tavalla olisin voinut osoittaa, miten rakas vaimovainajani ainoa veli minulle on.
Job. Hä!
Kummellund. Voi, minun autuas vaimoni, miten minä kaipaan häntä! (itkee).
Job (syleilee häntä). Voi minun lankoni!
Rosennase (Job'ille). Onnittelen teitä kaikesta sydämestäni — ja kuitenkin, sitä en voi kieltää, pidin teistä enemmän, kun vielä olitte silmissäni köyhä, yksinäinen ja hyljätty!
Job. Hä?
Rosennase. Minä olen valvonut Tildaa koko hänen lapsuutensa ajan — olen johtanut hänen ensimäisiä askeleitaan tässä elämässä, ja hän on aina ollut kiltti ja hyvin oppivainen lapsi. (Itkee ja pyyhkii silmiään).
Job (syleilee häntä). Ah, neitiseni! (itkee).
Rosennase. Ah, herrani, tämä päivä on onnellisin elämässäni.
Job (liikutettuna). Niin myös minun! Tulkaa syliini! (syleilee Kummellundia ja Rosennasea samalla kertaa). Ah, lankoni; neiti kulta!
Kummellund. Kerro nyt omaisuuksistasi ja tiloistasi Rio Janeirossa.
Job. Minun tiluksistani? Pitääkö minun kertoa omaisuuksistani? Kaikista omaisuuksistani? — — No, samapas tuo! Kuulkaa sitte!
Laulu n: o 3
(Sävel: Fredman'in epist.)
Merestä minulle aartehia pyörii,
Tuhannet orjat mun pelloillani hyörii,
Kas siellä, miss' on Rio, Rio, Rio Janeiro!
Mulla on neekerejä, väkeä se mustaa,
Tuhannet määrät — ja vanhin niist' on Kustaa,
Kas siellä, j. n. e.
Kameelia sata mulla, niissäkös on rasvaa,
Kaneelia runsahasti pelloillani kasvaa,
Kas siellä, j. n. e.
Rusinoilla siellä vainen eletähän aina,
Aatamin ja Eevan puku se ei paljon paina,
Kas siellä, j. n. e.
Vuorista suoraan saapi hopioita,
Kultaa kasvaa kaikkialla niinkuin perunoita.
Kas siellä, j. n. e.
Jokainen mökki on niinkuin linna suuri,
Härkienkin ruokana on paras punajuuri,
Kas siellä, j. n. e.
Rio Janeiro on maailman paras paikka,
Valhetta jos lasken, niin piru vieköön vaikka!
Hei Rio, Rio, Rio, Rio, Rio Janeiro!
Väliverho.
Avonainen paikka ravintolan edustalla. Näköala kaupunkiin päin. Pöytiä ja tuolia näyttämön sivuilla; pöydillä pulloja ja lasia.
MERIMIEHET (lasit kädessä ja piiput suussa).
Laulu n:o 4.
(Sävel: Vikingabalken "Frithiofin sadusta".)
Vapaa on merimies, sekä voittamaton,
Kun se kuohuja viillättää,
Kuningasta palvella kunnia on,
Ja on siksi sen pystyssä pää!
Meri raivota, vaahdota, telmiä saa,
Meillä vainen on naurussa suu,
Ja jos kuunari karille kalskahtaa,
Väkivoimin se irtautuu!
Vähät siitä, jos kaappari päälle käy,
Ylös miehet, ei armoo se saa!
Pian meidän se on, ei pelkoa näy;
Pojat potrat, jo hurratkaa!
Liput maston huipussa leikkiä lyö,
Sataman kun me saavutamme,
Ilo yllä on nyt, levon suopi jo työ,
Merimiehelle juhla on se!
Ens. merim. Eläköön kauppalaivasto, mutta höyryalukset hiiteen.
Toinen merim. Seis masiina! Minä puolustan höyrylaivoja; olen palvellut parissakin sellaisessa!
Kolmas merim. Joonaksella on oikein! Purjelaivoilla ei päästä mihinkään matalilla vesillä.
Toinen (juoksee kolmatta vastaan). Pidätkös suusi taikka — —
Kolmas merim. (uhaten). Tahdotko tapella?
Ensim. merim. (menee väliin), Seis, meripojat! Onko kukaan teistä purjehtinut Kiinassa? Vuonna 39 olin minä siellä kapteeni Ris'in kanssa, hän johti silloin nimittäin Augusta-laivaa. Keisari tuli laivaamme ja osti suolalastimme. Hän kestitsi kapteenin ja koko väestön teellä suurista kiinalaisista astioista. Kun hän näki minut, sanoi hän: Mikä on nimesi, poikaseni? Nimeni on Klaus, sahalta, sanoin minä. — Minä pidän sinusta, sanoi hän, jos tahdot jäädä tänne niin teen sinut laivastoni amiraaliksi, sanoi hän; — kiitos vain, tuumasin minä, mutta teidän, majesteettinne kuuluu sahaavan kenraaliaan ja amiraaliaan aivan niinkuin meillä sahataan tammilautoja, silloinkun teidän majesteetillenne päähän niin pälkähtää, sanoin minä. — Mitä se tekee, sanoi hän, kun vaan siihen tottuu niin se menee kun itsestään, sanoi hän; — Ei kyllä minä sentään pysyn poissa, sanoin minä; — se on oikein, arveli hän, antoi minulle neljä taalaria ja viinaa koko väestölle.
Kolmas merim. Mutta missä on Job?
Toinen merim. Niin todellakin minne hittoon Job on joutunut?
Neljäs merim. Hän lupasi meitä kestitä tänään. Kovin runsaskätinen on siitä pojasta tullut, siitä asti kun hän alkoi käydä niin komeasti puettuna.
Ensim. merim. Vaikka onkin rikas lanko, niin saa sitä sentään ottaa lusikan kauniiseen, käteensä. Narratkaamme häntä hiukkasen — hän ei voi olla kaukana täältä.
(Menevät laulaen: Vapaa on merimies j. n. e.)
JOB (tullen vastaiselta puolelta, hullunkurisen koreasti puettuna).
Jos joku olisi kaksi kuukautta sitte sanonut minulle, että olen rikas, niin olisin antanut hänelle aika korvapuustin, sillä en tahdo olla kenenkään pilkan alaisena, mutta nyt tulee eräs ja sanoo, että olen istutusmaiden omistaja Rio Janeirossa, toinen, että minulla on viisitoista laivaa ja kolmas, että olen antanut viisikymmentätuhatta riksiä siskoni tyttärelle — — kaiken tuon täytyy olla totta, koska jokainen, ken minut näkee, niin minulle vakuuttaa. Minne menenkin, niin aina sanovat: tuossa kulkee se rikas eno, se kunnian mies, joka on niin hyvä omaisiansa kohtaan. Minulle annetaan lahjoja joka taholta; — olisin hupsu, jos en ottaisi niitä vastaan. Täällä mäessä käy hyvin helposti rikkaaksi tuleminen, sen kyllä huomaan! Mutta minne minä sijoittaisin paljot rahani? Muutamat esittävät minulle kaivoksia — se olisi hyvin varma paikka, sillä sanovat, että kun panee sinne rahansa, niin ei niitä onkimallakaan saa ylös enää. Toiset taas tahtovat, että lainaisin ulos ja auttaisin köyhiä viidenkymmenen prosentin korkoa vastaan, sillä nyt ei tähän aikaan tarvitse peljätä rahojensa menettämistä. Minä hyväksyn nykyisen lainkohdan, mikä koskee velkavankeutta. Minkätähden on valtio rakennuttanut sen suuren talon tuonne, ellei sinne ketään pantaisi — Neiti Rosennase — hihi — hän on rakastunut minuun kuin takkiainen. Ottaisinko tuon vanhan akan? Olin tässä pari päivää sitte sen vanhan överstin luona ja hänen kaksitoista tytärtään hyppelivät kuin oravat ympärilläni — hihi — hihi (ulkona huudetaan Job'ia). Jaha, tuollahan ovat vanhat toverini, jotka olen käskenyt tänne tänään (kuuluu; "Job! Job!") En tiedä, voinko enää kauvemmin seurustella tuonlaisen kansan kanssa — kun näyttää liiaksi paljon ystävällisyyttä tuonlaisia kohtaan, niin käyvät ne viimein aivan hävyttömiksi.
JOB. MERIMIEHET (syöksyvät esiin).
Ensim. merimies. Tässäpä hän on! Eläköön Job, hän ja ei kukaan muu!
Job (ylhäisesti.) Kiitos, kiitos, ystäväni! kiitos, kiitos!
Toinen merimies. Eläköön Job! Eläköön!
Job (niinkuin ennen). Ei tarvitse! kiitos, kiitos!
Kolmas merimies. Nostakaamme hänet!
Job. Kiitos, kiitos, ystäväni! Kiitos, kiitos!
(Merimiehet kantavat Job'in ulos eläköötä huutaen).
BRITA (ravintolatyttönä kantaen tarjotinta).
Tämäpä on hirveää elämää! Mitä oikeastaan ajattelinkaan, kun tulin tänne mokomaankin ravintolaan. Täällä käy vaan huonompaa väkeä, eikä saa ensinkään juomarahoja. Ravintolatyttö ei koskaan voi saada korkeampaa sivistystä tällaisessa paikassa. Mutta siellä Sinisellä portilla, siellä sitä tulee täydelliseksi kaikessa! Siniselle portille tahdon minäkin, vaikka pääni menköön.
BRITA. TUOMAS (kaartilaisena, vähän juovuksissa).
Tuomas. Näenkö minä pikku äijiä, vai onko se todellakin Brita?
Brita. Tuomas, ja entäs niin korea sitte! Mitäs minun nyt pitää sanoman!
Tuomas. Olenko minä korea? Se on loistavaa viheliäisyyttä. Minä olen kaartilainen, Brita. Kaartilainen ruumiineni ja sieluineni, Brita.
Brita. Nimeni ei ole Brita, kuuletko, vaan Josefina! Oletko koskaan kuullut Brita nimisestä ravintolaneidistä?
Tuomas. Kummastelen, ken on hänet uudestaan kastanut? Mutta miksi muutit pois majurilta?
Brita. En tahtonut elää piian unhotettua elämää, sillä minulla on toiveita paljon. Miksi sinä sitte olet mennyt kaartiin?
Tuomas. En voinut kauemmin kärsiä elämää majurilla! Siellä ei saanut muuta kuin selkäänsä aamusta iltaan asti, senvuoksi otin eron ja rupesin kaartilaiseksi.
Brita. No, onko nyt parempi sitte?
Tuomas. Parempiko, sanoit, vieläkö mitä? Onnettomuuteni on, että minua koko elinaikani kohdellaan kuin vanhaa haulipyssyä, joka jokapäivä tarvitsee rasvaa, kelvatakseen johonkin. Varhain aamusta myöhään iltaan saakka en saa muutakuin korvilleni, niin että tulen vielä hulluksi, vaikka sanovat tahtovansa tehdä minusta viisaan.
Brita. Mutta ajatteleppas, Tuomas, että sotilaat voivat niittää kunniaa ja laakereita!
Tuomas. Laakereitako? Minusta se on hiukan pampun näköistä ja maistuukin aivan samanlaiselle. Jos minulla sentään olisi vaimo, joka kanssani kohtaloni jakaisi! Kuuleppas, Britaseni, meillä on aina ollut pientä lukkarin rakkautta toisiamme kohtaan ja minä pidänkin, että — —
Brita. Minä sanon, että: minä en pidä.
Tuomas. Ei sinun kannata siinä noin seistä ja kiemailla, sotilailla on aina onni naisten luona.
Brita. Sotilailla! Niin, mutta niiden pitää olla toista maata!
Tuomas. Sinä voisit kyllä hyvin elättää itsesi vaatteiden pesulla, kuten kunnialliset sotilaitten vaimot tekevät. Naineilla sotamiehillä on aina hyvät päivät, sillä vaimot käyvät apuna taloissa. Sinusta tulisi oiva kaartilaisen rouva — sillä sanoppa, että sinulla on aina ollut niinkuin tuota vähäsen älyä. Muistatko vielä, kun olimme majurilla, silloin menin aina ruokahuoneeseen herrasväen mentyä levolle, ja söin marjahilloa yöt läpeensä.
Brita. Ei, rakas Tuomas, minulla on ihan toisenlaisia tuumia.
Laulu n:o 5.
(Sävel: Lemmenjuomasta).
Sini porttiin, sinne mielin,
Siell' on lysti, luulemma,
Riemu kai se suuri liekin,
Kun on seurass' herroja!
Juomarahoja, kas, vainen
Saapi summat yhdess' yöss'! —
Hieno oon ma neitokainen,
Hatun ostan, muhvin myös!
Tyttö soma kapakasta
Miesten ihaeltu on,
Hän kun mukana on, vasta
Riemu ompi verraton.
Kun ei vanhuus vainen kaada, —
Siinä pulma suruinen!
Puolisoks' voin sentään saada
Vaikka kammarneuvoksen!
TUOMAS (yksin).
Siinäpä ylpeä elävä! Se vain suuri vahinko, ettei hän lentänyt ilmaan linnan kanssa tuossa! Minä en voi kärsiä tämänlaisia lippulakkeja! — Ovat kuin mitkäkin limsilukot — kelpaavat ainoastaan silloin kun ei sada. Minä voin tulla hulluksi ajatellessani että vielä kestää kuusi vuotta ennenkun pääsen tästä kiusauksesta. Enhän minä muuten tyytymätön olisi, ellei ne pitäisi niitä perhanan harjoituksia. Talvetkin menisivät mukiin, kun vain pääsisi vahtivuoroista kaupungilla. Mutta kesät! En käsitä mitä teemme kesällä. Navetta-aita voi kyllä olla hyvä olemassa, mutta ne muut kesähuvit eivät oikein soinnu. Sitte vielä pakoitetaan meitä laulamaan — kuinka hitossa sitä voi oppia laulamaan, kun saa vaan suolasta ruokaa aamusta iltaan! — Nyt sanovat vielä, että ensi vuonna meidän on opittava soittamaan forte-piaanoakin. Kyllä on hirveätä tämä kaartilaisen elämä!
Laulu n:o 6.
(Sävel: Valkeasta rouvasta).
Voi kovin kurja, onneton,
Sotilaan elämä aina on,
Hän pyssyä näppiä, nyppiä saapi.
Lopuks' itse nypätään!
Ja herrat, jesta kun komentaapi,
Ihan humuu ympäri pään!
Välisti miestä ne rumpuna kaapii,
Ah, silloin tuntevi sään!
Se kaartinpojan elämää!
Voi, kovin kurja, onneton,
Sotilaan elämä aina on!
Kun leikkitaistossa variksia jahtaa
Ihan nilkat ne nyrjähtää.
Sata reklementtiä löytyä mahtaa,
Pidä siksi pystyssä pää!
Saat lihaa, herneitä suuhusi ahtaa,
Mut kalaa et ensinkään.
Se kaartinpojan elämää!
KUMMELLUND (syösten esiin hikisenä ja läähättäen avonainen kirje kädessään).
Mikä hirveä onnettomuus! Minun uusi kaljaasini ja kaikki viisikymmentä tuhatta viinakannuani ovat uponneet Villingenin myllyjen edustalla. Minä olen onneton, olen kadotettu! Minun ihana, rakas viinani! Kaikki kadotettu! Mitä pahaa olen minä tehnyt, kun minua näin rangaistaan? Olin laskenut jo puhtaan voittoni joka kannulta, eikä se ollut suuri — olihan viina niin halpaa, niin viatonta, ja sentään — — sentään — ei, ei löydy minkäälaista onnea maan päällä! Ja minun uusi kaljaasini sitte! Nyt vielä päällepäätteeksi tulen varmaankin häviämään rukiistani myöskin. Näytti alussa niin hyvältä, joka paikasta saapui tietoja katovuodesta — silloin yks' kaks' tulee sanoma, että runsas sade on virkistänyt koko elon. Ei toivoa enää mitään ole minulla tässä matoisessa maailmassa! En voi elää näiden kompastuksien jälkeen. Ja minun uusi kaljaasini! Sehän oli aijottu tyttärelleni, joka on morsian, myötäjäiseksi. Sitte hänen sulhasensa velat, mitkä maksoin tässä tuonaan, ovat tehneet minut ihan tyhjäksi. Ja nyt tämä vielä! (Itkee). Onneksi on minulla sentään hyvä lankoni — minua kummastuttaa ett'ei hän vielä ole mitään tehnyt edestämme ja minä olen ollut liian hienotunteinen viittailemaan hänelle. Hän odottaa joka päivä purjelaivoja ja vekseleitä. Minun viinani ja uusi kaljaasiani! — — Kuulin hänen lähteneen tänne iltapäivällä — — Se oli hirveä onnettomuus!
Laulu n:o 7.
(Sävel: Rykmentin tyttärestä).
Ken on kuullut, nähnyt, ken, oi,
Syyn tähän kurjuuteeni, mi mulle jääpi?
Järjen tässä menettää voi,
Ihmiset kaikki kun vainen irvistääpi.
Paloviinani mereen meni; —
Nyt kaikki maailman kansat mua surkutelkoot!
Kuinka käy minun vielä rukihineni?
Hirveää, hirveää, kovin hirveää!
Ihan tässä, ihan tässä sekoavi pää!
En laivaakan takasin saa!
Kas, tuossa hän tuleekin! — Mutta mitä seuraa hänellä on muassaan?
KUMMELLUND. JOB ja MERIMIEHET (tulevat räyhäten).
Laulu n:o 8.
(Sävel: Rykmentin tyttärestä).
Majuri, hei, terve sä,
Kunnon veikkonen!
(Ojentaa Kummellundille lasin.)
MERIMIEHET (tarttuvat laseihin).
Majuri, hei, j. n. e.
Mulla on se kunnia!
Teitä palvelen!
JOB ja MERIMIEHET.
Majuri, hei, j. n. e.
Kummellund (keskeyttäen laulun, ottaa Job'ia käsivarresta ja vie hänet erikseen). Kiitos ja kunnia, rakas lankoni, mutta minulla olisi erittäin tärkeätä asiaa sanottava sinulle. Minulta on hukkunut laiva — minä olen suuressa rahapulassa — minä tarvitsen vähintään 20,000 nyt heti.
Job. Tarvitseeko lanko 20,000 nyt heti? (laulaa)
Majuri, hei, j. n. e.
Majuri, hei, j. n. e.
Mulla on se kunnia!
Teitä — — —
(keskeyttää laulun ja sanoo) Anna anteeksi, hyvä lanko, mutta nyt ei ole aikaa iloitsemiseen ja lauluun, kun viisikymmentä tuhatta kannua viinaa makaa meren pohjassa. Minä olen kadotettu.
Job. Onko lanko kadotettu. (Laulaa)
Majuri, hei, j. n. e.
Kummellund. Mutta hiljaa toki! Minä tiedän, että lanko on iloinen ja hiljainen luonnostaan!
JOB (laulaa täysin voimin).
Majuri, hei, j. n. e.
Kummellund (pitäen kättään hänen suunsa edessä). Älä huuda, lanko kulta! Minä vakuutan kunniasanallani, että jos en huomiseksi voi saada kokoon 20,000, niin ovat kaikki asiani sikin sokin ja minä olen pakoitettu tekemään — (huomaa Rosennasen) Mitä tahtoo tuo täältä?
Rosennase (läähättäen). En suinkaan tullut liian myöhään! Ah, minun kiltti Job'ini, minun kiltti Job'ini! (Nojautuu Job'in olkapäähän.)
Job. No entäs nyt, kultaseni!
Kummellund. Paras neiti! Minulla on hyvin tärkeitä asioita haasteltavana lankoni kanssa jonkavuoksi älkää pidättäkö meitä.
Rosennase. Tärkeitä asioita! Ai, minä tiedän sen! Mutta minä en koskaan salli, että Job sekaantuu niihin!
Kummellund. Mitä neiti sanoo?
Rosennase. Että minä en koskaan salli, että majurin lanko saattaa itsensä häviöön auttaakseen toisia häviöstä. Minun oma Jobini, etkö jo ole tarpeeksi paljon hyvää tehnyt langollesi ja hänen perheelleen?
Job. Juu—u!
Kummellund. Mitä sinä olet tehnyt, lanko? Oletko sinä mitään antanut, jo, lankoni?
Job. E—en!
Rosennase. Etkö ole antanut hänen tyttärelleen viittäkymmentä tuhatta morsiuslahjaksi?
Job. Juu—u.
Kummellund. Onko hän saanut ainoatakaan äyriä vielä?
Job. E—ei.
Rosennase. Mutta hänen lupauksensa on yhtä hyvä kun hänen rahansakin. Eikö se ole niin, rakas Job?
Job. Juu, tietysti on minun lupaukseni yhtä hyvä kun rahanikin.
Kummellund. Mutta sinähän olet miljoonain omistaja?
Job. Jaa—a, tietysti!
Kummellund. 20,000 ei ole sinulle mitään!
Job. 20,000 ei ole minulle mitään.
Rosennase. Se voi kyllä olla niin, mutta Job ei saa sitä yksin ajatella — hänen tuleva puolisonsa täytyy olla hänen ensimäinen ja viimeinen ajatuksensa.
Job. Niin rakas lankoni, minun täytyy ajatella vaimoa ja lapsia.
Rosennase. Sinä jalo, kunnon mies!
Kummellund. Mutta ajatteletko todellakin kieltää minulta tämä pieni palvelus?
Rosennase. Kiittämätön! Hän kutsuu sitä pieneksi palvelukseksi! Vaan sellainenhan se on maailma!
Job. Niin, se on kiittämätöntä, kutsua sitä vaan pieneksi palvelukseksi.
Kummellund. Olenko minä kiittämätön? Mistä, taivaan nimessä, minun sitte tulee kiittää?
Rosennase. Hän kysyy, mistä hänen tulee kiittää? Siinä hyvistä teoistasi, Job!
Job. Kysyykö lanko, mistä hänen tulee olla kiitollinen?
Kummellund (vihaisesti). Kiitä minua sinne ja kiitä tänne! Minä luulen, että saan halvauksen! Neiti Rosennase! Se olette te kun olette matkaansaattaneet tämän, viekas nainen!
Rosennase. Kuulitko, Job! Kymmenen vuotta olen ollut hänen talossaan ja kuinka on hän minua kohdellut?
Kummellund. Kuinka olen teitä kohdellut?
Rosennase. Ensimäisen kevääni olen uhrannut hänelle, mutta nyt se on lopussa. Rakas Job! Toisen kevääni uhraan sinulle. Lähtekäämme tästä maasta, lähtekäämme Rio Janeiroon. Sinun kanssasi tahdon lähteä meren toiselle puolelle, sinun kanssasi aina haudankin tuolle puolen. (Nojautuu Jobia vastaan. Merimiehet, jotka kohtauksen alussa peräytyivät, lähestyvät taasen ja remahtavat nauruun).
Rosennase (pelästyen). Mitä tahtovat nuo ihmiset?
Kummellund (merimiehille). Mitä te töllistelette? Mitä väkeä tämä on, lankoni? Kentiesi on se sinun laivaväestöäsi?
Ensim. merimies. Job'in väestöä! haha — haa! (merimiehet nauravat).
Kummellund. Kenties joku laivoistasi on saapunut?
Toinen merim. Job'in laivoista! ha—ha—haa! (merim. nauravat).
Rosennase (nojautuu Job'in olkapäähän). Päästä minut noista ilkeistä ihmisistä!
Kolmas merimies. Mitä neiti sanoo? Job, se, jonka kaulassa nyt riiputte, ei ole rahtuakaan parempi kuin mekään, vaikka hän nyt on koristettu kun korein apina markkinoilla.
Neljäs merimies (Job'ille). Kas niin, Job, tule nyt juomaan kanssamme! Mitä hittoa sinä tuolla vanhalla noidalla teet? Hän on näköään kun ijäkäs rikkirevitty purje. (Merimiehet ympäröivät Jobin ja tahtovat viedä hänet muassaan).
Rosennase. Näenkö unta — vai — —
Kummellund. Miehet, mitä tahdotte langostani?
Toinen merimies. Paljonkin! Olemme hänen tovereitaan ja hän on käskenyt meidät tänne hiukan hauskaa pitämään; mutta koska herra on hänen lankonsa, niin olkaa hyvä ja tulkaa mukaan ottamaan lasillinen kanssamme, te kai muutenkin saatte kaikki maksaa, luulen ma.
Kummellund. Mitä tämä kaikki merkitsee? Sanotte häntä toveriksenne! — Hänhän on viljelysmaiden omistaja Rio Janeirosta? (Merimiehet nauravat).
Ensim. merimies. Oletko sinä maanomistaja Rio Janeirosta, Job?
Job. Tietysti minä olen — niinhän kaikki ihmiset sanovat.
Ensim. merimies. Mutta mitä sinä itse sanot?
Job. Minä sanon niinkuin kaikki ihmiset, minä — minä en tahdo riidellä kenenkään kanssa.
Kummellund (surkealla äänellä). Hyvät ystävät! Eikö hän ole laivojen isäntä, eikö hänellä ole viittätoista kuunaria merellä?
Kolmas merimies. Herra tarkoittaa ehkä ilmapalloja? Oletko ruvennut ilmapurjehtijaksi Job?
Job. Jos niin tahdotte, ei minulla ole mitään sitä vastaan, kun vaan ei synny riitaa.
Kummellund. Sinä onneton! Vastaa minulle, oletko rikas vai köyhä?
Job. Kuten lanko vain tahtoo, äsken olin rikas, mutta en minä niin tahtonut, nyt olen köyhä, ei minulla ole mitään sitä vastaan.
Kummellund (huudahtaen). Siis köyhä!
Job. Köyhä, mutta ylevä.
Rosennase. Ja teillä ei siis ole mitään?
Job. Ei ropoakaan, sanoi Mäenpään Kalle.
Rosennase (vaipuen tuolille.) Minä pyörryn!
Job. Se on ikävä se!
Kummellund (lyö otsaansa). Ah, nyt minä huomaan totuuden! — Petetty, narrattu, vietelty (syöksee Jobin kaulukseen). Ihminen! minä — minä — sinut on vietävä hirteen! — minä — minä — anna takaisin nuuskarasiani.
Job. Nyt se on loppu sen vihellyksen kanssa, sanoi ukko kun huulet putos.
EDELLISET. KAUPANHOITAJA (juosten esiin kirje kädessä).
Sain tietää, että herrasväki lähti tänne. Neiti Rosennasen eno, se rikas komissaario Nykkelling on kuollut, ja koska tämä kirje neiti Rosennaselle on varmaan hänen kuolinpesänsä selvittäjiltä, niin kiiruhdin tänne sitä tuomaan. Arvelin neidin olevan täällä.
Kummellund (riistää kirjeen). Anna tänne kirje, mutta ole vaiti kun muuri! (Erikseen). Komisarius Kylling kuollut — silloin on neiti Rosennase hänen perillisensä — — kaikki voi vielä muuttua hyväksi; (rientää neiti Rosennasen luo ja taluttaa hänet lavan keskelle) Ah neiti! Me olemme molemmat joutuneet hävyttömän petkutuksen alaiseksi, sitä pahempi vielä kun sen on aikaansaattanut eräs minun läheisimmistä sukulaisistani, mutta me kostamme hänelle. Rakas neiti, me olemme kauan käsittäneet väärin toinen toisiamme, mutta juuri onnettomuuden hetkenä käy kaikki valoisaksi ympärillämme. Ah neiti! Minä olen todellakin paljon kadottanut, mutta on minulla vielä sen verran jälellä, että voin viettää huoletonta elämää, rakastetun vaimon kanssa. Oletko ymmärtänyt minut, Beata? Vastaa minulle! Koko minun elämäni riippuu siitä.
Rosennase. Onko tämä totta? Oh, sanokaa, että tämä ei ole unta! — — Olemmeko maassa vai taivaassa. Antti! (Nojaa päänsä Kummellundin olkapäähän). Antti, olen sinun, ijäti sinun!
Kummellund. Rakas tyttö!
Job (pistää päänsä heidän väliinsä). Kuinka nyt käy rakkaan Jobin kanssa?
Rosennase. Pois, sinä ilkeä ihminen silmäini edestä!
Kummellund (työntää Jobin pois). Sinut pannaan lukkojen ja rautojen taa.
Job. Se olisi kovin ikävää se; mutta minä en luovu oikeuksistani neiti Beataan, sillä rikas eno Nykkelling on kuollut ja sentähden — —
Rosennase. Onko eno Nykkelling kuollut?
Job. Majuri pisti surukirjeen taskuunsa juuri nyt. (Kummellund nipistää Jobia). Ai, ai, miksi lanko nipistelee?
Rosennase. Missä on kirje, missä on kirje?
Kummellund. Katso, rakas Beata, minä en tahtonut sinua saattaa levottomaksi näin tärkeällä hetkellä; minä tahdoin vähitellen valmistaa sinua; minä tiedän, että sinä olet kovin tunteellinen.
Rosennase. Kirje, kirje!
Job. Vedä esille kirje nyt vaan, lanko kulta!
Kummellund (Jobille). Odota, sinä veijari! (ottaa kirjeen esille). Kas tässä, rakas Beata, mutta syytä jos muserrut. — Rakas Beata! (Antaa kirjeen ja suutelee häntä kädelle).
Rosennase. Kaikin mokomin, ei mitään mairitteluja nyt (itsekseen nauraa). Eno kuollut! — Saammepa nähdä, herra majuri, niin en minä aijo maksaa teidän kaljaasianne (avaa kirjeen).
Kummellund (itsekseen). Jumala, älä anna hänen muuttaa mieltään! Herra vahvista hänen rakkauttaan!
Rosennase (lukee, Kummellund kurottelee hänen olkapäänsä yli). "Korkeasti kunnioitettu neiti Rosennase! Holhoojanne, komissario Nykkellundin kuolinpesästä on minulla kunnia ilmoittaa, että mainittu komissario, joka on testamenteerannut suurimman osan omaisuudestaan hyväntekeväisyys-laitoksille, on myöntänyt sisarensa tyttärelle maksettavaksi vuotuiseksi eläkkeeksi — viisikymmentä riksiä!" (pudottaa kirjeen). Viisikymmentä riksiä!
Kummellund (surkeasti). Viisikymmentä riksiä!
Job. Viisikymmentä riksiä! — Ei ole laisinkaan siunausta enoilla nykyään, ei Rio Janeirossa enemmän kun täälläkään.
Kummellund (niinkuin ennen). Kaikki hyväntekeväisyyslaitoksille!
Job (silmäillen Rosennasea). Hän tuossa, joka on parhain hyväntekeväisyyslaitos, saa vaan viisikymmentä riksiä — — ohhoh!
Rosennase (nojaten Kummellundiin). Viisikymmentä riksiä! — Mutta eiväthän rahat ole maailman korkein onni. Näyttäkäämme että tulemme onnellisiksi ilman rahojakin!
Kummellund (työntää hänet luotaan) Mene sinne, missä pippuri kasvaa! (itsekseen). Kaikki on kadotettu — minun täytyy luopua kaikesta. Kyllä kävisi laatuun, jos olisin hiukan alhaisemmasta luokasta, mutta olenhan suuri mies, majuri ja ritari! Mitähän upseerit sanonevat, ja — — entäs — —
Job (ottaa esiin suuren tuohisen nuuskarasian). Saako luvan olla hyppysellinen de Comte — de Contradous'ia.
Kummellund (riistää rasian). Anna tänne nuuskarasiani! — Mitä tämä on? Tuohinen käppyrä! (Heittää rasian ja tarttuu Jobin kaulukseen). Kalle, minnekkä olet pannut minun kultaisen nuuskarasiani?
Job. Olen sen lainannut panttikonttooriin. Minähän aina olen niin auttavainen. Mitäs kulta muuta on kuin multaa!
Laulu N:o 9.
(Sävel: Robertista).
Hyvästi ihmiset, hei,
Ne mun onneni vei,
Olen konkurssilainen!
Mut kyllä ma sen
Pahan pöyhistelen,
Kell' irvinen,
Suu mulle on vainen!
JOB ja MERIMIEHET.
Majuri, hei, terve sa,
J. n. e.
Majuri, hei, terve sa,
J. n. e.
(Laulun loputtua rientää Kummellund pois, mutta häntä vastaan tulee
Vesterkvist ja Tilda).
EDELLISET. VESTERKVIST ja TILDA.
Kummellund (tarttuen Vesterkvistiin). Herra!
Vesterkvist Mikä on, appiseni?
Kummellund. Voitteko katsoa minua kasvoihin punehtumatta? (jättää hänet ja tarttuu Tildan käsivarteen). Sinä hävytön lapsi, voitko katsoa minua kasvoihin vaalenematta?
Tilda. Mitä isä tarkoittaa?
Kummellund (Vesterkvistille pilkallisesti nauraen). Missä on nyt ne viisikymmentä tuhatta, jotka rikas eno lupasi teille? Haha!
Job (Vesterkvistille). Niin missä on minun viisikymmentä tuhatta piasteriani? Antakaa takaisin minun viisikymmentä tuhatta piasteriani!
Vesterkvist (erikseen). Ai hitto vie!
Kummellund (niinkuin ennen). Mokomakin laivojen omistaja Rio Janeirosta! Haha!
Job. Niin, purjehtikaa heti tänne laivojeni kera!
Kummellund. Se olette te, kunnioitettava herra, joka olette kutoneet kokoon tämän sievän jutun, saadaksenne minun tyttäreni; mutta häntä ette vielä ole saaneet.
Job. Ah, nyt minä ymmärrän koko historian!
Rosennase (Jobille). Ja se olette te, alhainen ihminen, joka olette välikappaleena kaikkeen tähän sotkuun.
Job. Neiti Rosennase, antakaa takaisin minun tupakkaviljelysmaani!
Vesterkvist (Kummellundille juhlallisesti). Kiittämätön mies! Onko tämä palkka siitä, mitä minä olen edestänne tehnyt? Minun kertomuksieni kautta olette saanut etuja, joita kuka hyvänsä, voisi kadehtia. Valtio tilaa teiltä 10,000 tynnyriä rukiita, nälkääkärsiville maassamme, ja maksaa 20 riisiä tynnyristä ja eno Jobilla on myös osansa siinä, sillä huhut hänen suuresta rikkaudestaan ovat edistäneet minun toimenpiteitäni. Kas tässä on tilaus! (Antaa Kummellundille paperin).
Kummellund (silmäillen paperia.) Saatanko uskoa silmiäni? — Kymmenen tuhatta tynnyriä rukiita — ja kaksikymmentä riksiä tynnyriltä! — minä olen pelastettu — minä olen rikas, upporikas! — Onnellinen maa, jossa rukiista maksetaan kaksikymmentä riksiä tynnyriltä.
Laulu n:o 10.
Ah, onnellisin mies
Ma olen pohjolassa
Ja ehkäpä, kenties,
Myös koko maailmassa!
Hohhoi,
Sen onnen vävypoika toi!
Ja ruis kai — frallalalaa,
Tään aikaansai — trallalalaa!
Nyt, vilja sä,
Kiitos Herran, oot myytynä!
En tahdo enää, en
Ma onnee etsiskellä,
Nyt huomaan, parhaiten
Käy yksin elostella.
Ma vain
Oon neitonen ijäti ain'!
Piikaisna näin — frallalalaa!
Ja pystyssäpäin — trallalalaa!
Kun miestä en saa, —
Ah, hiukan se surettaa!
Nyt päättyi leikki näin,
Ja onnen päivä laski,
Kaikk' meni väärinpäin
Ja paloi loppuun kaski.
Aijai,
Tähänkö se loppunsa sai?
Voi, hitto vie, — frallalalaa,
Mit' elämä lie? — trallalalaa
Nyt mennä, niin
Ma saan vaikka helvettiin.
Jos sulla rahapula lie —
Se kai on sulla aina —
Niin eno minunlainen sie
Sa etsi, hän se lainaa!
Hahhaa,
Minunlaisesta turvan saa!
Sit' toivon ma, — frallalalaa,
Eno etsi sa; — trallalalaa!
Joka päivä, niin
Et joudu pintehisiin!
(Esirippu).