Produced by Tapio Riikonen

"VAIKKA KOKEE, EIPÄ HYLKÄÄ HERRA"

Tosikuvaus erään kansanlapsen elämän taistelusta

Kirj.

K. W. [Kaarlo Wesala]

Jyväskylässä, Jyväskylän kirjapainossa, 1892.

I.

Eräässä paikassa Hämeen koillisimmassa kulmassa on kaikinpuolisesta edistymisen innostaan, elämän siveydestään ja tapain yksinkertaisuudestaan tunnettu vähäinen V:n seurakunta. Jokseenkin sen keskipaikoilla on suuren kyläkunnan syrjässä kauniilla ylängöllä lähellä maantietä punaiseksi maalattu talo. Se on syntymätaloni, jonka omistajina vanhempani silloin olivat. Olen heidän lapsistaan järjestyksessä toinen, mutta kun vanhin veljeni oli vuoden vanhana kuollut, olen eloon jääneistä lapsista vanhin. Olen syntynyt helmikuun 14 p:nä 1856. Minua nuorempia lapsia oli kaksi.

Syntymätalossani emme kauan asuneet. Vaikk'ei mitään pakkoa olisi ollut, myi isäni vastoin äitini tahtoa talonsa ja erotti kaupassa itsellensä samalla maalla olevan torpan. Hiukan vielä muistan sen kun muutimme mainittuun torppaan asumaan. Se tapahtui minun ollessani kolmannella ikävuodellani.

Uuteen paikkaan muuttaessa olivat vanhempani vielä hyvissä varoissa, vaan kun paikka oli melkein asumaton ja viljelemätön, niin kartanon rakentaminen ja työpaikan kuntoon saaminen nielivät pian kaikki entiset varat. Kun sen lisäksi tuli useita katovuosia, niin että kylvöt tuskin siementänsä antoivat takaisin, seurasi pian sangen suuri köyhyys. Petäjänkuorta piti syödä ympäri vuodet; tuskin puoleksikaan riitti niihin oikeata viljaa sekoittaa. Puute oli joka-aikaisina vieraina ja elämän kovuus leppymätönnä vihollisena. Sen ohessa lisääntyi myös velkoja yhtä mittaa, vaikka suuri joukko vaatteita y.m. vaihdettiin syömiseen. Vihdoin karkasivat velkojat isäni kimppuun ja saivat sen aikaan, että pakkohuutokaupalla myytiin kaikki omaisuutemme ja karjamme yhtenä päivänä. Silloin olin noin 6-vuotias. Sangen surkea oli kohtalomme, kun kaikinpuolinen tyhjyys tuli elämiseemme. Äitini itki yhtä mittaa viikkokauden eikä ottanut kuullakseen minkäänlaisia lohdutuksia, ei isänkään, joka tämän onnettomuuden kohdatessa jo useita vuosia oli kokenut elämätä Jumalassa. Hän oli yksi sen seudun n.s. heränneistä. Äidilläni oli myös samanlaisia kokemuksia, vaikka vähemmässä määrässä. Heidän jumalisuudenharrastustensa ynnä meillä pidettyin "uskovaisten" kokousten johdosta olin minäkin jo varsin nuorena ruvennut samaa asiata ajattelemaan. Vaan edellä kerrotun tapauksen vaikutuksesta ryhdyin vasta tositoimella työhön. Ensin ilmoitin asian nelivuotiaalle veljelleni. Hän suostui mielellään ehdotukseeni että rupeaisimme harjoittamaan jumalisuutta sekä koettaisimme tulla hyviksi ihmisiksi, niin että Jumala ottaisi meidät taivaasen, kosk'emme enää köyhässä kodissamme voisi elää. Pääsy taivaasen oli meidän käsityksemme mukaan aivan helppo. Kun luulimme että sinne pääsevät ainoasti ne, jotka niin hyvästi ja nuhteettomasti elävät, ett'eivät tee yhtään syntiä, päätimme mekin ensin tulla semmoisiksi. Määräsimme sitte kaksi päivää taivaasen valmistumisen ajaksi. Jos sillä ajalla voisimme elää aivan niin hyvästi, ett'ei tulisi yhtään syntiä tehdyksi, olisimme valmiit ja mahdolliset matkalle taivaasen. Niin ajattelimme. Me keksimme tienkin, mistä sinne kuljettaisiin. Koska taivaan keskikohta oli aivan päämme päällä ja sen reunat siintivät kaukana metsässä näköpiirin rajalla, niin eihän mielestämme muuta tarvinnut, kuin kulkea sinne ja astua reunasta sisälle. Siellähän olivat enkelit vastaan ottamassa, koska äitimme oli meille useasti sanonut, että enkelit vievät hyvät ihmiset Abrahamin helmaan taivaassa.

Kohta rupesimme elämään hyvästi. Kun vanhempamme käskivät meidän tehdä kaikenmoisia koti-askareita, toimitimme ne kaikki nöyrästi ja huolellisesti. Myös paljon muutakin, minkä huomasimme hyväksi, teimme ja lu'imme ahkeraan Aapisestamme rukouksia. Yksi päivä meni jo kunnialla läpi. Seuraavan päivän aamulla aloimme tehdä samoin. Vaan kun äiti käski minun mennä sahtia noutamaan ja minä sillä retkellä huomasin hiiren juoksevan tynnörin alle, niin unhotin asiani ja rupesin hiirtä kiinni tavottamaan. Mutta kun ei minua takaisin kuulunut, tuli äiti jälkeeni, torui minua muistamattomuudestani ja vanuipa hän päälliseksi tukkaani kiinni, nujuuttaen aikalailla. Silloin huomasin jo rikkoneeni autuuteni asian, pahoilla mielin valitin sitten siitä veljelleni. Kuultuansa asian ikävän laadun närkästyi hän minuun ja niin hänkin kadotti hurskautensa. Silloin ei ollut enään mielimistäkään taivaasen päästä ja toivottomuus valtasi mielemme. Niin hullusti päättyi ensimäinen "parannuksen teko."

Elämän kovuutta yhä vaan kesti. Se masensi lapsellista hilpeyttäni, joka ainoastaan joskus pääsi vapauteen viattomissa leikeissä. Iloisimpina aikoinani muistelen kevätaikoja, jolloin luonto vähitellen, askel askelelta vapautui talven kahleista, jolloin aurinko lämpöisesti paistaen sulatti lumen ensin seinänvieruksilta ja pihamailta ja sitten yltä yleensä mailta ja metsistä, jotka pian pukeutuivat vihreään kesäverhoonsa, jolloin karja ensi kertoja laskettiin ulos ja sen iloinen ammominen ja kellojen kilke kajahteli niin hauskasti — semmoisina aikoina ei muistettu nälkää eikä kotiolojemme moninaisia muita puutteellisuuksia. Seikka, joka paljon vaikutti meihin lapsiinkin, jotka luonnostamme olimme hyvin vallattomat, oli äitini kärsimättömyys ja äreys, joka teki meidät yhä pahemmiksi. Paitsi pitkiä, paaduttavia nuhdesaarnoja, sain joskus äidiltäni neljäkin selkäsaunaa päivässä. Paljon paremmaksi en saata arvostella isäni kasvatustointakaan. Seuraus oli siitä, että sisällinen turmelus ja vastahakoisuus meissä lapsissa yhä vaan yltyi.

Tultuani vähän vauraammaksi täytyi minun ryhtyä elatuksen hankkimis-keinoihin vanhempaini avuksi. Se tapahtui siten, että keväisin sulan tultua olin päiväkaudet heidän kanssaan petäjiä kuorimassa läheisillä kankailla. Kotia lähteissämme väänsimme aika tarakat silpasista petäjistä kuorituita levyjä selkäämme. Minä, joka olin vielä heikkovoimainen, tahdoin usein kuormani alle väsyä ja koetin väliin itkusta saada voimain lisäystä. Kotia päästyäni sain väsyneitä voimiani vahvistaa huonolla "petäjä-rieskalla."

Vähän vaihetusta yksitoikkoisessa ja ilottomassa elämässäni sain sittemmin, ollessani noin 10-vuotias, kun rupesin soittamaan virsikanteletta. Sen toi isäni lukkarista lainaksi. Semmoista soittokonetta ei silloin ollut toista koko paikkakunnalla, ja sen soittaminen oli tietysti sitäkin harvinaisempi taito. Ensin opettelihe sillä isäni soittamaan ja minä kohta opin perässä itsestäni, melkein ilman neuvomatta. Pian mielistyin vasta oppimaani yksinkertaiseen taiteeseni niin, että unohdin kaikki entiset lapsuuteni huvit ja vietin kaikki jouto-ajat sävelten maailmassa. Se loi minuun ikäänkun uuden hengen ja kohotti mieltäni aatteellisempiin ajatuksiin. Kun alinomaa istuin soittimeni ääressä, oli siitä sekin hyöty että taisin jonkun ajan perästä soittaa ja laulaa ulkoa melkein kaikki virret Nordlundin koraalikirjan mukaan ynnä sen lisäksi suuren joukon muita lauluja. Korvani sai silloin semmoisen kehityksen ja varmuuden että aikamiehenä saisi vuosikausia uutterasti harjoitella päästäkseen yhtä pitkälle.

Sen ohessa valtasi mieleni vastustamaton halu saada opetusta ja tietoa kaikenlaisissa muissakin asioissa, mutta siihen ei ollut silloin mitään tilaisuutta. Silloin ei, näet, ollut koko seurakunnassamme muita kouluja paitsi joku sunnuntaikoulu. Henkisen kehitykseni ja edistymiseni rajoitti siis sillä kertaa kantele ja katkismus.

Kun köyhyys vaan yhtämyötänsä meillä herrasteli ja eläminen näytti tulevan jo aivan mahdottomaksi sillä paikalla, päätti isäni, vastoin äitini tahtoa, muuttaa pois. Sillä paitsi että silloinen paikkamme oli muita elämän ehtoja vailla, oli se päälle päätteeksi semmoisessa sydänmaassa, että lähes puoli peninkulmaa oli likimmäiseen taloon, huomioon ottamatta muutamia mökkirähjiä, joista ei voinut tarpeessa apua saada. Majanmuutto tapahtui kohta. Myytyänsä entisen paikan jommoiseenkin hintaan, hankki isäni uuden asuinpaikan jonkun matkan päässä edellisestä, hyvän kalaveden rannalla. Siihen muutimme kun olin 12-vuotias. Sain siis jo alkaa kolmannella paikalla elämistä. Se paikka oli kaikin puolin parempi edellistä. Olihan muun muassa kalastaminenkin siinä jonkunlaisena elatuksen apuna; se etu meiltä ennen tykkänään puuttui.

Jonkunlainen elämisen toivo, niin pian kuin työpaikat oli alkukuntoon saatu, alkoi olla köyhyyden ja muun surkeuden rasittamalla perheellämme, kunnes pian Jumalan ankarasti rankaiseva käsi kohtasi sekä meitä että kaikkia maamme asujamia yleensä. Se tapahtui siten, että Luoja salli tulla ikimuistettavan nälkävuoden maallemme 1867-68.

II.

Pitkän, kolkon kevään perästä tuli vihdoinkin kesä lämpöisine tuulahduksineen, jotka uudestaan elvyttivät eloon kylmän, jähmettyneen luonnon armaassa Suomessamme. Ihmisten mieliinkin palasi toivo, joka oli katoamaisillaan, sydämissä virisi rakkaus ja myötätuntoisuus. Kesätöitä aljettiin tehdä, ja vaikka syömävarat olivat niukat, niin olihan toivo, että uutisen jouduttua taas koittaa runsaampi aika, paksumpi leipä. Mutta voi surkeata pettymistä!

Kesäkuun päivät kuluivat, viikot vierivät. Heinäkuu alkoi, se myös loppui. Kasvikunta seurasi varmasti aikaansa. Viljavainiot lainehtivat. Ne runsaine lahjavarustuksineen ikäänkuin kainosti, tyytyväisyydestä hymyilevinä asettuivat nöyrän tarjoojan kumartuneesen asentoon.

Vaan samaan aikaan väijyi, ei juuri kaukana, maamme asujamille entisestään hallan nimellä tunnettu julma vihollinen ja eräänä Elokuun yönä pimeän tultua hiipi hiljaisuudessa esiin, anastaen väkivaltaisesti omaksensa kaiken sen, mikä olisi ollut työstä väsyneille työmiehille ja työnantajille ynnä heidän tuhansille lapsillensa tulevaa. Surkein silmin saivat seuraavana aamuna viljavainioiden omistajat katsella vihollisen tuhoja. Valitus ja hätä oli kaikkialla. Syksy oli käsissä ja sen perästä uhkaava talvi odotettavissa, mutta syömäneuvot melkein kaikki olivat tietymättömissä.

Ohran olkia, herneiden varsia, heiniä ja jäkälöitä aljettiin kuivata ja survoa hienoksi; niiden sekaan ainoasti hiukan riitti hallan turmelemia jauhoja sekoittaa. Semmoisten hätäjauhojen käyttäminen oli ainakin Savon paikkakunnilla jo talven alussa yleinen. Vaan olipa seutuja, missä vallitsi vieläkin suurempi kurjuus, niin että asujanten täytyi jättää kodit autioiksi ja lähteä perhekunnittain mieron tielle. Suurin osa Pohjanmaata oli sellaisessa tilassa. Sieltä matkusteli jo talven alussa satoja perheitä puoli-alastomina, kuihtuneina, melkein läpikuultavina, hoiperrellen nälän kovissa vaivoissa. Lasten surkea valitus, itku ja nyyhkytys oli sydäntä karsivaa.

Kun talvi alkoi olla puoliväliin kuluneena, tuli kohtalon leikki vieläkin kovemmaksi. Ei millään muotoa enään voinut meidänkään iso perhe yhdessä ko'ossa elää. Täytyi meidän vanhimpain lasten lähteä mieron tielle. Se ei suinkaan tuntunut meille, kerjäämiseen tottumattomille, helpolta asialta. Ensimältä emme rohjenneet pyytää ruokaa, vaan kärseimme ennen kovaa nälkää, jolleivät ihmiset pyytämättä antaneet. Sittemmin jo rohkasimme itseämme niin, että saatoimme hyvin ujosti esittää emännille tarpeemme. Viimein ryhdyimme laulukeinoa käyttämään pyytämisen välikappaleena, ja se olikin varsin tarkoitustaan vastaava; sillä emännät siihen hyvin mielistyivät ja antoivat meille runsaammin ruokaa kuin muille kerjäläisille.

Semmoisilla retkillä vaelsimme parin kuukauden ajan. Kun sitten joutui pahin kelirikko, niin että kulku tuli tukalaksi järvistä ja vesistä rikkaassa paikkakunnassa, täytyi meidän palata kotia pienoisen, säästöön jääneillä leipäpalasilla täytetyn pussin kanssa. Kotona oli puutos ja elämän surkeus yhä vaan yltynyt, ja muun lisäksi oli vielä tautikin tullut mökkiimme vieraaksi. Epäterveellinen, suurimmaksi osaksi olkijauhoista ja ruumenista valmistettu ruoka sai aikaan sen, että äitini terveys ja voimat pettivät ja hänen täytyi käydä sairasvuoteelle. Sairaus sai silloin yleisesti semmoisen vallan, että tuskinpa yksikään kylä, talo ja perhe oli koko laajassa Savossa, missä ei olisi hourailevia sairaita ollut. Monesta perheestä joutui enemmät kuin puolet tuonelan majoihin. Erääsen taloon haettiin pappi jakamaan kuolemantuskissa taistelevalle parille sairaalle viimeistä lohdutusta. Vaan ennen papin saapumista olikin tuoni korjannut heidät, pappi halusi näitä kumminkin katsoa. Silloin isäntä, vanha harmaapää ukko, vei hänet kanssansa riiheen, jossa makasi rinnatusten pitkä rivi ruumiita, kaikkiaan kahdeksan, useimmat aikaihmisiä ja kaikki saman vanhuksen lapsia. Hiljaisen äänettömyyden vallitessa heruivat kyynelet sekä vanhuksen että hänen vieraansa poskille. Kenen sydän ei vieläkin heltyisi sellaista näkyä ajatellessa!

Kylläkin surkea oli tila minunkin kotonani. Sillä äitini sairaus muuttui yhä ankarammaksi, niin ett'ei hän päässyt enää vuoteelta liikkumaan, vaan täytyi maata siinä voimatonna, hourailevana. Nälkään nääntyvä lapsilauma itki hänen ympärillänsä, hekin vaipuivat yksi toisensa perästä vanhimmasta nuorimpaan saakka tautivuoteelle. Silloin oli Helluntain aika. Isä oli toki terve ja ponnisti lähes näännyksiin saakka kaikki voimansa syömisen hankkimiseen. Eräänä iltana viipyi hän myöhään jossakin. Ainoa lehmä, joka niin uskollisesti aina täytti velvollisuutensa jouduttamalla maitonsa sairas-parkain ravinnoksi, ammui ikävissään oikein liikuttavan houkuttelevasti lypsäjätä. Sairauden ajalla oli naapurin vaimo käynyt illoin aamuin lypsyllä, vaan tänä päivänä oli armoton tauti hänenkin kahlehtinut vuoteelle. Ikävä oli silloin Muurikki-paralla, kunnes isä saapui ja jonkinmoisen neuvon keksi tähän asiaan.

Me sairaat vaan yhä makasimme hervottomina, vaikka kesä oli jo lähes puolessa. Kuolema oli ovella. Ijäisyyden kamala pelko valloitti sydämet. Monet kuolonsanomat, joita joka päivä naapurikylistä kuulimme, muistuttivat meille pikaista ijäisyyteen lähtöä. Semmoinen tila saapi sydämet pehmeämään ja jäykänkin mielen taipumaan. Varmaan niin tapahtui äidissäni ja minussa, sillä me rupesimme etsimään "Herran kasvoja" ahkeralla rukouksella ja saimmekin kohta tuta todeksi virren sanat: "Ne kuin siis Herraa etsivät, Hänelt' he avun löytävät." Minä saavutin ensin semmoisen rauhan sydämelleni, että sen kanssa rohkenin odottaa kuolemata aivan levollisesti ja ilomielellä, niinkuin parasta ystävätä ja hyväntekiätä, joka tekisi lopun elämän surkeudesta ja tuottaisi ijäisen onnen taivaassa. Äidilleni semmoisen rauhan saavuttaminen oli vaikeampi. Hän tahtoi sortua epäuskon alle ja semmoisessa ahdistuksessaan halusi hän pappia, joka toivo myös tuli täytetyksi. Sen perästä oli äitinikin yhtäläisellä tulevaisuuden toivon varmuuden kannalla kuin minäkin, ja me odotimme levollisella mielellä joka päivä kotia pääsemistämme. Vaan aika ei ollutkaan vielä siksi määrätty. Jumala näki viisaudessaan hyväksi auttaa meidät jälleen entiseen terveyteemme.

Kun voimani jo olivat sen verran vaurastuneet, että aloin kyetä työhön, sain jälleen olla isäni apuna elatuksen hankkimisessa. Silloin johtui mieleeni keino, jota parahiten voisin käyttää heikoilla voimillani elatuksen hankkimisen avuksi. Päätin näet ruveta "tuohimestariksi", johon tuumaan myös isäni suostui. Päiväkaudet kuljeskelin sitte metsässä tuohta hankkimassa, ja kun niitä sain karttumaan aika tarakat, kannoin ne kotia ja valmistelin niistä konttia, kopsia y.m. tuohiastioita. Ensimältä tahtoi usein taitamattomuus haitata, vaan silloin sain isäni neuvoja ja niin muodoin opin kohta sen taidon täydellisesti. Saatuani töitäni jonkun määrän valmiiksi, läksin niitä kaupalle ja sain hinnaksi jauhoja, jotka olivat tervetulleita kotona.

Kerrankin läksin aamusella, kun suurukseksi ensin olimme syöneet kaikki entiset ruokavarat, konttien kaupalle sillä toivolla, että ehtisin saada päivällisvarat kotona oleville. Isä ei ollut silloin kotona. Kaupukseni sainkin sillä kertaa työläästi sujumaan. Minun täytyi tavaroineni kuljeskella kaukana, ja ilta jo läheni, ennenkuin sain asiani onnistumaan, jolloin heti kiiruhdin kotiani. Kova huoli siitä että kotiväki pitkästyisi odotuksesta, oltuaan ruo'atta koko päivän, kiiruhti askeleitani; juoksujalassa kuljetin jokseenkin painavaa jauhosäkkiä kotia. Saapuessani auringon laskun aikaan pellon veräjälle, huomasin jo tuvan lämpiävän leipomista varten ja kaikkein silmäin vartioitsevan tuloani. Pian huomasivatkin he minut, ja veljeni juoksutti kiireesti taikinapyttyä aitasta tupaan, kun vielä olin kaukana. Niin valmiina toivon varmuudessa olivat he vastaanottamassa tuomisiani. Suuri oli ilo sitten iltasta valmistettaessa ja rieskoja paistettaessa jo valmiiksi lämmitetyssä uunissa. Ne maistuivat makeilta kypsiksi saatua, vaikka tuomani jauhot, joista rieskat tehtiin, olivat hallan turmelemia, ja niihin vielä sekotettiin petäjän kuori-jauhoja kaksi kolmannesta sekaan. Kiitollisuus Jumalaa kohtaan täytti mielet sinä iltana.

Vihdoin joutui tuon pitkällisen ja vaivaloisen elämän perästä uutinen, joka tuotti suurinta iloa sekä meille että kaikille muillekin henkiin jääneille. Tulikin silloin hyvä viljavuosi maahamme. Elämän kovat kohtalot olivat takanapäin ja uudet toiveet heräsivät ihmismielissä vastaisesta elämisestä. Uudella mielellä ja Jumalan pelvossa rohkenin minäkin, kuoleman käsistä pelastunut, taas ruveta toivomaan onnekkaampia elämän oloja kuin mitä siihen asti olin saanut kokea.

III.

Kun iso perheemme ei voinut tulla toimeen isäni työansiolla eikä sillä vähällä, minkä viljelyksemme meille tuottivat, täytyi minunkin osaltani yhä edeskinpäin tehdä mitä voin elatusvarojen hankkimiseksi. Siihen tuli taas uusi keino. Kun olin joutuisa verkonkutoja ja etevyyteni siinä toimessa tuli tiedoksi naapurikylissä ja loitompanakin, niin alettiin minua kutsua kyliinkin sen työn tekiäksi. Sittemmin vietiin minua kilvalla talosta taloon niinkuin jotakin "mestarimiestä" verkkoja kutomaan ja valmiisen kuntoon laittamaan. Siten ansaitsin ruo'an ja jonkun verran palkkaakin, joka tuli kotiväkeni hyväksi.

Kesän tultua pyysi minua vaarini, joka oli pitäjän kuuluisa "venemestari", luoksensa, opettaakseen venheentekotaitoa. Siihen suostuin ja olin kesän hänen opissaan. Monta kymmentä venettä valmistui sillä ajalla. En kumminkaan halunnut pitkittää sitä opintoani, vaan jätin sen taidon hankkimisen kesken. Sen hyödyn siitä kumminkin sain, että sittemmin muutamien vuosien kuluttua tein jonkun veneen aivan omin päini valmiiksi.

Seuraavan talven tultua ryhdyin jälleen verkkotyöhöni, jota toimitin sekä kylissä että kotona. Sen ohessa sain vastustamattoman halun viulun soittamiseen. Kanteleen soitto kävi jo kovin yksitoikkoiseksi. Vaan jos mieli päästä uuden soittotaidon alkuun, tarvitsi ensin saada täytetyksi kaksi tärkeätä ehtoa. Ensin piti saada itselleni viulu. Sitte oli tarpeen ahkeraan kuunnella n.s. "pelimannien" soittamista. Monien hankaluuksien ohessa saatoin kutakuinkin täyttää molemmat mainitut ehdot.

Soittokalu oli itseni tehtävä. Vaan eipä se niin helposti käynytkään päinsä. Useat kokeeni menivät pilalle. Jos olisi ollut edes täysi vapaus siinä muutoinkin niin vaikeassa tehtävässäni, niin olisi se ehkä paremmin luonnistunut, vaan isäni oli kovasti sitä vastaan. Sentähden täytyi minun saunassa yöllä, muiden maatessa, tehdä tuhrustaa työtäni. Mutta eipä siinä vielä kaikki vastahakoisuudet. Kun vihdoin sangen suurella vaivalla, useiden turhaan menneiden kokeiden perästä, sain toivomani ilokalun niin valmiiksi, että se oli vain kieliä vailla, uskalsin iloni hurmeessa tuoda kalliin esikoiseni, isäni poissa ollessa, äitini näkyviin. Asetin sen kunniapaikalle, tuvan peräseinällä olevaan naulaan. Vaan samassa saapui isäni kotia. Mittasi vaan verkon ja huomasi sen liian vähän jatkuneeksi poissaolonsa ajalla. Samassa törmäsi hän kiinni aarteeseni, juuri kuin kissa hiiren niskaan — niin minä itsekseni ajattelin — sieppasi sen naulasta ja lyödä rämäytti pöytää vasten rikki, niin että sirpaleet lensivät ympäri tupaa. Semmoinen surkea tapahtuma murti iloisen mieleni sangen katkeraan itkuun. Mutta eipä sallittu edes silläkään tavalla vapaasti huojentaa huoltani, vaan uhattiin selkäsaunalla, jollen pian lakkauttaisi "ulinaani" ja kävisi verkkoni ääreen. Mikäs siinä auttoi; täytyi, vaikka vastahakoisesti, taipua.

Haikean surun alaisena kului joku päivä. Mutta sitten sai entinen kiihkoni jälleen vallan. Uudestaan ryhdyin nakerrustyöhöni, ja monta yötä valvottuani saunassa, sain kadotetun kamsuni sijaan uuden, entistä paremman. Jonkun aikaa sitä salasin, ja kun isäni sittemmin pääsi asian perille, kehotti hän minua tuomaan se näkyviin. Huomatessani isäni mielen suvaitsevaksi uutta vaivaloisuuteni tuotetta kohtaan, toin sen ihmisten ilmoille. Isäni huomasi sen hyvänlaisesti onnistuneeksi ja oli avullinen kielien laittamisessa.

Sitte alkoi uusi työ soittotaidon oppimisessa. Käytin ahkeraan kaikkia mahdollisia oppimisen tilaisuuksia hyväkseni, kuuntelemalla muiden soittoa. Niin kului verkkotyöni ohessa se talvi ynnä osa seuraavaa kesääkin. Kun heinän teko-aika joutui, sain seurata isää kylissä hänen niittourakoitansa auttamassa. Samoin sain tehdä leikkuu-aikanakin. Meidän silloiset pienet työvainiomme myönsivätkin kyllin aikaa kyläisille töille.

Syksyllä alotin rippikouluni. Taasen seuraavan talven aikana toimitin verkonkutomis-ammattiani enimmäkseen kylissä. Kun soittotaitoni alkoi ruveta tyydyttämään itseäni ja muita, sain sitte jo sillä kunnian palvella tanssihaluista nuorisoa pyhäiltoina. Se oli mielestäni hauskaa! Ja entäs se arvo, minkä se myötänsä toi! Olihan se toki jotakin suuremmoista, kun "pelimannin" hakia saapui luokseni ja pyysi minua lähtemään tanssiaisissa soittamaan! Pyyntöä aina mielelläni noudatin ja sainkin useita kertoja esiintyä tässä "imelässä" virassa.

Kesän tultua päätin rippikouluni ja tunsin sen jälkeen voimallisia vetämyksiä sielussani taivaan puoleen. Vaan eiväthän ne kauan pysyneet. — —

Kun vanhempani olivat jo useasti tahtoneet minua toimittaa joko suutarin tahi räätärin oppiin vastoin tahtoani, ja taas syksyn tultua koettivat siihen pakottaa puoliväkisen, päätin lähteä sitä välttääkseni rengiksi, koska se ammatti paremmin miellytti, ja sain mieluiseni paikan lukkarissa. Silloin olin jo ohi elänyt ikävuoteni ensimäisen jakson, lapsuuteni ajan, monine vaiheineen ja uusi ikäjakso seurasi elämässäni, nimittäin nuoruuteni aika.

IV.

Eräänä sunnuntaiaamuna palveliain muuttoaikana syksyllä nousi äitini tavallista aikaisemmin yösijaltaan hyvin miettiväisenä ja totisena. Isäni ei ollut silloin kotona. Syytä olikin äidilläni miettiväisyyteen, kun minä, hänen vanhin lapsensa, oltuani hänen silmäinsä alla kasvatettavana 16 vuotta, olin muutaman tunnin perästä jättävä hänet sekä kotoni ja lähtevä suureen maailmaan oman onneni nojaan. Kyyneleet silmissä toimitteli hän aamuaskareitansa ja sen ohessa keräili matkalle lähtevän vaateresuja kokoon. Suuruksen aika tuli; viimeinen atria ennen eroani lähestyi. Äitini mielenhaikeus yhä vaan eneni. Vihdoin hän puhkesi kyyneliin ja lausui muutamia sydänsanoja nuorelle matkamiehelle. Silloin valtasi syvä liikutus sydämeni ja ruo'alle ruvettua ei syönti sujunutkaan. Halu tuli vaan pian päästä tielle. Se tapahtuikin heti. Äiti toi vähäisen pussin esille, jossa sanoi olevan kaksi paitaa ja kahdet housut sekä jonkun parin sukkia. Siinä oli kaikki omaisuuteni, paitsi viulua, jonka tahdoin jättää vastaiseksi kotia. Samassa nakkasin mainitun pussin selkääni ja läksin, hyvin vajanaiset jäähyväiset sanottuani, astua tallustelemaan renkiyspaikkaani lukkariin.

Vaikka olikin uudessa paikassani ystävällinen vastaanotto, tuntui kumminkin "kylmältä kyläinen koti." Silloisia tunteitani olisivat hyvin sopineet kuvaamaan kantelettaren säkeet:

     "Ohoh kullaista kotia,
     Armasta isän eloa!
     Jos oli leipeä vähemmän,
     Niin oli unta viljemmältä."

tai:

    "Korea kotoinen leipä,
    Jos on täynnä tähkäpäitä;
    Vihavainen vieras leipä,
    Vaikka voilla voituohon."

Hitaasti saavutti uni minut ensimäisenä iltana. Sillä vaikka väestön levolle käytyä piti minunkin "painautua pitkäkseni" ennenkuin tuli puhallettiin sammuksiin, niin ei "nukkumatti" minua vielä huomannut, ennenkuin suuri seinäkello, joka käydä raksutteli unen vallan-alaisten kuorsatessa, heleällä lyönnillään julisti uuden vuorokauden alkaneeksi. Sitte vasta silmäluomeni lupsahtivat vastakkain ja sain unen päästä kiinni. Vaan unen maukkaimmillaan ollessa saapui emäntäni noin kahden tienoissa tupaan ja paiskasi tullessaan tahallisesti ovea kiinni jotenkin voimakkaasti, että siihen heräsin. Samassa hän myöskin lausui: "noh, nouskaapa jo pois riihelle lähtemään!" Pian kapsahdin pystyyn ja niin tekivät muutkin. Kun kukin sai "riihivaatteet" muuttaneeksi yllensä, aukeni tuvan ovi ja riihiväki, johon minäkin kuuluin, astui vakavasti ulos käydäkseen lyhteiden kimppuun. Niinmuodoin sain riihenpuinnilla alkaneeksi työtoimeni uudessa paikassani. Päivän tultua ilmoitti isäntäni lyhyesti sen päivän työohjelman, jonka suoritettua olin iltasella rengin elämää kokenut yhden vuorokauden.

Niin kului päivä toisensa perään. Ikävä vaan tahtoi ensimältä jotenkin ahkeraan huomautella, ett'en ollutkaan enää siinä kodissa, missä vanhempaini ynnä veljieni ja siskojeni seura minua ympäröi. Vaan sitte, kun perehdyin hieman itseäni nuoremman talon pojan kanssa, poistui viimeinenkin ikäväni, ja sittemmin tunsin oloni niin mieluiseksi, ett'en sen parempaa kaivannutkaan. Noin puolitalven aikana tunsin jo pimeässäkin tallin oven ja löysin kaivon pyrynkin peitosta sekä tiesin, mistä "Kolmisopen" niitylle tyhjän heinähäkin kanssa mennään; tiesin myös halkometsän, ja havukasat pelloilla todistivat, että olin kuusikossakin osannut käydä; mutakuormat karjakartanolla ilmoittivat, että talon suomaallakin olin joskus pistäytynyt, niin, mikäpä niitä nyt kaikkia muistaa. Se vaan on pääasia, että olin talooni ynnä sen töihin jo täysin perehtynyt.

Samaan aikaan heräsi taas jonkun aikaa kaihossa ollut oppimisen haluni, saaden kiihotusta lukkarin lasten laskennon ja kirjoituksen harjoituksista. Täytyi ryhtyä kiihkoani edes osittain sammuttamaan yksinkertaisilla opin harjoituksillani. Milloin vaan suinkin sain tilaisuuden, niinkuin pyhinä ja iltasilla myöhään muiden jo maatessa, opettelin kirjoittamista ja luvun laskua. Mainittu talon vanhin poika, joka oli ennestään kirjoituksen ja laskennon jälillä, auttoi alkuun ja yhtyi kanssani innolla yhä eteenpäin rientämään. Laskennon opettajana oli meillä Weimberg'in toimittama "Luvunlasku oppikirja." Äärettömällä ahkeruudella ja vaivalla opettelimme sen johdolla, paitsi kokonaisia lukuja, myös tavalliset murtoluvut laskemaan ennen talven loppua. Siihen tuhlaantui myös osa talonkin aikaa keväällä hyvillä ilmoilla, kun me, ollessamme kahden metsässä halon hakkuussa tai muussa ulkotyössä, ryhdyimme kiihkoamme tyydyttämään siten, että veistelimme puun kylkiä sileäksi ja siinä numeroita käyttelimme. Se tuli haltiaväenkin tiedoksi ja saimme heiltä aika nuhteita.

Kesän tultua asiat taas paranivat ja haltiaväkeni tyytyväisyys varmistui niin minua kohtaan, että pyysivät vielä toiseksi vuodeksi palvelukseensa, johon myöskin suostuin. Alkupuoli seuraavaa vuotta kului hyvällä menestyksellä, vaan sittemmin sain pahan taipumuksen kortin lyöntiin. Se meni jo niin pitkälle, että vietin usein päiväkaudet metsissä työpaikoilla kortinlyömisellä kumppalini, talon oman pojan kanssa. Sekin tuli pian talonväen tiedoksi ja siitä seurasi taasen meille kovat nuhteet, mutta hyvin vähän se auttoi. Kun emäntä pakotti kerran meidät antamaan kortit hänen polttaakseen, teimme niiden sijaan tuohesta uudet ja niillä koetimme haluamme tyydyttää.

Vihdoin kyllästyneinä moiseen ilkeään tapaan, lakkautimme sen ja parempi aika taas seurasi elämässämme. Kesän tultua teimme ahkeruudella työtä ja haltiaväkeni mielisuosio taas kääntyi minuun niin, että pyysivät vielä kolmanneksi vuodeksi palvelukseensa, vaan siihen en saattanut palkan pienuuteen nähden suostua, mutta muutin syksyllä toiseen, edullisempaan paikkaan rengiksi.

Siinä paikassa olin yhden vuoden. Sen vuoden aikuiset muistoni ovat paljoa jalompaa laatua kuin ne, mitä edellisiltä vuosilta mainitsin. Huonoja taipumuksiani varsin suuressa määrässä lannistivat monet, melkeinpä alinaikaiset mietteeni sekä ajallisen että ijankaikkisen elämäni tulevaisuudesta. Oikeastaan olikin se vuosi elämässäni aatteellisuuden vuosi. Silloin, näet, annoin mielikuvituksieni liikkua haaveilu-maailmassa ja nautin onnea tuulentuvista, joita toivoni epätietoisessa tulevaisuudessa rakenteli. Sen ohessa kiihtyi taas minussa oppimisen halu, jota tyydyttääkseni käytin kaikki loma-ajat kaikenlaisiin harjoituksiin ja lukemiseen. Sittemmin en voinut enää itseäni pidättää pyrkimästä johonkin oppilaitokseen. Soveliaampaa tilaisuutta siihen en huomannut kuin hakea itseni oppilaaksi maanviljelyskouluun, koska siellä ei tulisi varat suuresti kysymykseen. Niin teinkin; toimitin hakuajan kuluessa hakemukseni mainittuun oppilaitokseen. Tuntiessani sielussani useasti voimallisia liikutuksia, varsinkin puheena olevan vuoden ajalla, joskus sillä seurauksella "ettei paljon puuttunut tullakseni kristityksi", tein vihdoinkin sen asian suhteen mielestäni viisaan päätöksen. Kunhan ensin kävisin maanviljelyskoulun läpi ja sitte mahdollisesti saisin toimen jossakin tuntemattomassa paikkakunnassa, niin siellähän se asia kävisi helposti päinsä, kun ei tarvitseisi ketään hävetä, niinkuin täällä tuttavieni keskellä.

Opistoon toimittamieni hakemusten johdosta sain puolikesässä kutsumuksen tulla syksyllä oppilaaksi laitokseen. Se tuntui varsin hyvältä. Kohta aloin sovitella asioitani sille kannalle, että voisin sinne saapua Marraskuun alussa. Palveluspaikastani otin eroni muutamia viikkoja ennen tavallista aikaa, ja niin päättynyttä kolmivuotista renkinä-oloa seurasi uusi ajanjakso elämässäni.

V.

Varsin tunteitteni vallassa olin, kun isäni kyyditsemänä saavuin maanviljelyskouluun. Tuntui niin hyvälle saada puhtaissa oloissa, kauniissa huoneessa, suuressa ja komeassa kartanossa alkaa elämätä. Kaikki tuo tietysti ei voinut olla vaikuttamatta uuteen tulokkaasen, niin minuun kuin muihinkin korven kuusen juurelta liikkeelle lähteneisiin, jotain elämän kohoamisen tuntoa. Niinpä jo heti, nähdessäni vanhain oppilasten tukat lyhyiksi kerittyinä ja hiukset toiselle puolelle päätä kammattuina, tuli huomiooni, että tuommoinen, noin hieno mies se minustakin pian täällä tehdään. Kun he näyttelivät oppikirjojansa, piirustuksiansa y.m. sekä avomielisesti kokivat saattaa vastatulleiden tietoon korkean oppinsa, niin johan se toki joltakin tuntui. Sitte katsellessani monenmoisia työkoneita ja kaikenlaisia oppilaitoksen mahtavuuksia, laajenivat minun edelliset, elämästä saadut havaantoni yhä ja ihmettelyni sen mukaan suureni. Niinpä oli minussa piankin herruuden tunto hyvällä alulla.

Seuraavana aamuna sain muiden kanssa minäkin noustuani pestä silmäni, johon en ollut renkipaikoissani tottunut, ja samalla sain tietää, että niin täällä tehdään joka aamu. Olihan sekin entisestään aivan uutta ja mielestäni hyvin huomioon otettavaa, jopa oikein viehättävää. Silmäinpesun jälestä astuttiin luokkahuoneesen yhteiseen aamurukoukseen, jonka toimitettua alkoi ensimäinen koulutunti. "Kas niin", ajattelin, "jopa vihdoinkin pääsin koulunpenkille istumaan! Kylläpä tämä on toki toista kuin ennen tuvan peräpenkillä istuminen verkkotyön ääressä."

Kaksi tuntia kesti luokalla-oloa, siksi kunnes soitettiin suurukselle, ja sen perästä tarkoin määrättiin kukin vastatullut, eli "nahkamuna", joksi vanhat oppilaat meitä nimittivät, työhönsä. Kuka sai sitte kunniapaikan lantatunkiolla, kuka suohaudalla tahi halkoliiterissä ja mikäpähän missäkin. Vaikka semmoinen työ oli yhtä karkeata ja roskaista kuin muuallakin, tavallisissa ihmisissä, tuntui kumminkin puolittain pyhäpäivän kaltaiselta tässä uudessa asemassa ensimäinen työpäivä.

Päivät kuluivat, viikot vierivät. Kun halua ja ahkeruutta oli, seurasi työtäni hyvä menestyskin, siihen vielä lisäksi auttoivat minua ne vähäiset alkutiedot, jotka minulla jo tullessani oli, varsinkin laskennossa. Vaan sen ohessa pääsi minussa vallattomain oppikumppaneitteni vaikutuksesta valtaan kaikenlainen turhamielisyys, joka luonnontaipumusteni huonompiin puoliin helposti yhdistyi. Sitä paitsi lisääntyi päivä päivältä kylmyys ja välinpitämättömyys kristillisyyden asiasta. Sen sijaan kiihdyin nuoruuden haluja tyydyttäviin huvituksiin, joita keskuus-elämässämme oli tarjolla. Kun kumppalini saivat tietää minun osaavan soittaa viulua, pyysivät he minua viivyttelemättä hankkimaan soittokonetta itselleni. Siihen olin heti valmis. Entisen viuluni olin aikoja sitte hävittänyt, enkä ollut pariin vuoteen enää siitä kaipuuta tuntenut. Nyt täytyi ruveta sitä tekemään uudesta. Pian sainkin sen loma-aikoina valmiiksi. Sittekös ilo alkoi! Yön seudut, pyhäillat ja milloin vaan suinkin lomaa oli, soitin heille ja tanssimisen retkutus seurasi sitä. Tahtoivat läksytki jäädä lukematta semmoisessa hulivili-elämässä.

Sillä tavalla kului talvi työn ja opin ohessa. Vaan kesä toi mukanansa elämälleni ankaran masennuksen.

Vähää ennen Juhannusta sain kotoani kirjeen, josta näin aivan odottamatta että ennen mainittu veljeni ja kerjuu-kumppalini oli kuollut kovaan, tuskalliseen tautiin. Silloin mieleni murtui ja haikea suru tuli entisen iloisen elämäni sijalle. Sen huomasivat myöskin toverini ja saivat pian tietää suruni. He ottivat ensin vähän osaa siihen, vaan sittemmin kehoittivat minua ottamaan viuluni ja poistamaan sillä suruni. Sen otinkin samassa, vaan en käyttääkseni sitä heidän neuvonsa mukaan — menin sen kanssa ulos ja lyödä rämäytin nurkkaa vasten kappaleiksi. Päätin ett'en koskaan enää semmoista iloa tarvitsisi. Jonkun aikaa kesti suruni, vaan jo syksypuoleen tekasin särkemäni ilokalun sijaan uuden, ja entinen elämän iloisuus alkoi jälleen seuraavan vuoden alussa, ei kuitenkaan saamassa määrässä kuin edellisenä vuotena. Niin meni taasen talvi.

Sitä seuraava kesä toi taas jotain uutta elämälleni, vaikka peräti toista laatua kuin edellinen kesä. Helsingistä muutti eräs professorin perhe asumaan opiston kartanoon kesän ajaksi. Heillä oli piika mukanansa, aivan umpiruotsalainen, mutta muutoin suloinen ja viehättävä. Minussa syttyi kohta rakkaus. Semmoisesta en ollut vielä sitä ennen tiennyt mitään. Jo useita viikkoja rakastin häntä salaa, mutta lapsuudesta asti luonteessani asuva ujous esti ilmaisemasta tunteitani hänelle. Vihdoin kirjoitin kirjeen, luullen hänen suomea edes osittain taitavan. Vaan se kirje kului säpäleiksi taskussani, kun en rohjennutkaan sitä hänelle antaa, vaikka siihen kyllä olisi ollut monta hyvää tilaisuutta. En myöskään muiden kautta uskaltanut sitä lähettää, kun pelkäsin siten asian ilmi tulevan. Kun se jo turmeltui ja kului pilalle, täytyi minun kirjoittaa uusi. Sitte rohkasin itseäni jo niin, että pistin sen hänelle käteen halkoliiterissä ja läksin samassa pois. Siitä sain seuraavana päivänä vastauksen, mutta ruotsiksi. Siinäkös vasta työ tuli minulle, ruotsia taitamattomalle, saada sen sisällöstä selvä. Ei ollut tilaisuutta saadakseni käyttää edes tulkkia avukseni, niinkun sen kirjeen lähettäjä oli tehnyt lukiessaan minun kirjettäni. Minä lainasin opettajalta sanakirjan, tietysti hänelle ilmoittamatta oikeata syytä, mihin sitä tarvitsin. Sen avulla ryhdyin sitte ottamaan selvää saadun kirjeeni sisällöstä. Se työ oli varsin vaivaloista..

Suuren suurella ponnistuksella sain siitä joutohetkinäni monen päivän perästä puolinaisen selvyyden. Mutta kyllä vaivani palkitsi se ilo, jonka sain kirjeen sisällöstä, huomattuani siinä paljasta myöntyväisyyttä. Jokainen vaivaloisesti selville saatu sana oli mielelleni makeampi kuin hunaja.

Kirjevaihtoa jatkoimme sittemmin yhtä vaivaloisesti. Rakkaus lisäsi rohkeutta niin, että pian toimitin keinoja parempaankin seurustelemiseen. Se tuntui niin hyvälle, että olin aivan imeltyä lemmen hurmeesen. En ollut ennen koskaan tuntenut niin herttaisien ja suloisten tunteitten läikkymistä rinnassani kuin niinä harvoina hetkinä, joita hänen kanssaan vietin ryytimaan rehevien puupensasten varjossa iltasilla myöhään, muiden jo ollessa levolla. — Vaikka puhelumme lienee paljon muistuttanut Babelin kieltensekoituksen aikoja, kun kumpikin olimme eri kielisiä, niin se ei kuitenkaan häirinnyt hauskuuttamme, ja aloimmehan vähitellen jo hiukan ymmärtääkin toistemme mongerrusta. Olivathan sitäpaitsi lemmestä palavat silmät siinä hyvänä tulkkina. Ymmärtäväthän pääskysetkin toistensa viserryksen keväällä, tuumiessaan rakkauden liittoon yhtymistään.

Mutta sen valmiimpaa ei asiastamme ollut ehtinyt tulla, kun syksyn jouduttua läksi lempilintuseni muiden muuttolintujen keralla matkalle herrasväkensä kanssa Helsinkiin. Jonkun vuoden pitkitimme asiaamme kirjevaihdolla, vaan kun emme toisiamme nähneet, laimensi se vähin erin rakkautemme palavuutta, kunnes se tykkänään sammui. Se jätti kumminkin meille molemmille muukalaisen kielen taidon palkinnoksi. Semmoinen on siis elämäni ensimäinen rakkauden kokemus.

Syksyllä olin loppuun suorittanut oppikurssini ja sain edullisen paikan eräällä sahalla lähellä K:n kaupunkia. Toimenani oli talvella tukki-asioiden hoito ja kesän ajalla työnjohtajan toimi sahalle kuuluvilla suuremmoisilla tiluksilla.

VI.

Varsin suurenmoiset olivat ajatukset itsestäni, kun opistosta lähdin hyvällä päästökirjalla ja jo olin ammatinkin saanut. Tunsin todellakin olevani silloin jo "herra!"

Saavuttuani toimipaikkaani, määrättiin minut eräälle tukkiliike-osastolle työn peräänkatsojaksi ja rahallisten toimien hoitajaksi. Se tuntui mielestäni kovin arvokkaalta viralta. Sain kymmeniä tuhansia rahoja käytettäväkseni ja niiden menoista tilit tehdäkseni. Satoja miehiä ja hevosia oli komennossani ja minulta palkkoja saamassa. En tahtonut sitten enää mieleeni johtaa elämäni edellisiä kohtaloita, koska ne olisivat halventaneet ylevää persoonaani. Kumminkin Herran ääni omassatunnossani muistutti vastoin tahtoanikin niistä ajoista, sekä siitä parannuksen päätöksestä, jonka tein ennen kouluun lähtöäni. Olihan jo saapunut toivomani sovelias aika sille asialle. Virkatoimi oli ja tuntematon paikkakunta olopaikkanani, joita olin halunnutkin. Mutta vasta silloin tuntuikin oikein mahdottomalta sen asian toimeenpano. Kuinka minun, kun mielestäni olin niin suuriarvoisessa asemassa, sopisi nöyristyä yksinkertaiseksi "uskovaiseksi" ja antautua tasa-arvoiseksi jäseneksi siinä "piskuisessa laumassa", johon vanhoja akkoja ja ryysykerjäläisiäkin kuului? Toistaiseksi täytyi se asia välttämättömästi lykätä. Kuitenkin usein täyttivät aivan äkki-arvaamattaniki voimalliset liikutukset sydämeni ja vaikuttivat ainakin niin paljon, että sain halun lukea Raamattua. Kun oli aikaa runsaasti, niin lueskelin talven pitkään Raamatun melkein läpi, vaikka sitä tein enemmän hupaisuuden vuoksi, enkä ammentanut siitä sisällistä voimaa ja mielenuudistusta. Vaikka sydämeni pysyi yhä vaan muuttumattomana, kohosi sieltä kumminkin silloin tällöin syvät ja raskaat huokaukset korkeuteen, pyytäen Herraa Pyhän Henkensä kautta johdattamaan minua semmoiselle kohdalle elämässäni, jossa voisin saada kääntymisen armon, kosk'ei se onnistunut itse määräämässäni asemassa.

Vuosi kului asiain sillä kannalla ollessa. Virkatoimitukseni tyydyttivät niin sahan omistajaa, että hän tarjosi saman ammatin vielä seuraavaksi vuodeksi ylennetyllä palkalla. Siihen olin varsin mieluinen suostumaan.

Muuta sanottavaa muutosta olossani ei seuraavan vuoden alkupuoli mukanaan tuonut kuin että ylpeys, joka minussa jo aikaa oli ollut hyvällä alulla, paisui jo aivan rajattomaksi. Niinpä en enää katsonut halpoja työmiehiä sen arvoisiksi, että olisin saattanut heidän kanssaan keskustella muuta paitsi sitä, mikä oli tärkeätä asiata. Kun toimeni myönsivät runsaasti vapaa-aikaa, täytyi minun sen kuluttamiseksi toimittaa itselleni jotakin ajanvietettä. Niinpä sitten rupesin likemmin seurustelemaan "herrasmiesten" kanssa, päästäkseni osalliseksi sivistyneiden huvitustavoista; sillä nehän vasta olisivat oikein "korottavaisia" jo muutoinkin niin ylevälle persoonalleni. Sainkin pian kyllä tilaisuuksia päästä heidän joukkoonsa iltoja viettämään. Luulinpa itseni yhtä valmiiksi herraksi kuin muutkin, vaikka joukossa oli useasti joku ylioppilaskin, kaupungin sivistyneitä kauppapalvelioita ja muita, jotka useasti kävivät sahalla. Olinhan ruukin "virkamies" ja olihan minulla kaupungissa tehty vaatepuku ylläni, sekä siihen vielä lisäksi kiiltävät kalossit jalassani, kun ulkona liikuin. Rahaa myös oli kukkaroni pakahtumaisillaan. Huomasin kuitenkin tuon tuostakin, vaikka toiset sitä vaan varsin hienolla tavalla osottivat, ett'eivät he juuri olisi minua joukossaan kaivanneet. Minä arvelin syyksi yhtä ja toista. Olinhan osaltani kyllä pitänyt huolta siitä, että pöydän koristamiseksi ilmestyi täysiä pulloja, ja olinhan korttien käyttämisessä osottanut puolestani innokasta osanottoa. Kun olin mielestäni yhtä suuri herra kuin hekin, sanoin heitä joskus ilman arvelematta sinuksi. Sen johdosta tulin ensimältä hämille, nähdessäni kuinka useat heistä loivat katseensa alas ja näyttivät tyytymättömiltä. En ymmärtänyt, mitä se merkitsi. Sittemmin he jo tottuivat semmoiseen rikokseen herrastapoja vastaan kuin omavaltainen sinuttelemiseni oli. Useasti kumminkin erosin sangen raskaalla mielellä seuroista, jotka kyllä kukkarolleni kustansivat, vaan eivät toivomaani tarkotusta vastanneet. Varsin uteliaana mietiskelin syytä semmoiseen epäsoinnullisuuteen. Kerran, kun kuten ainakin istuimme pullojen ääressä, tuli sisälle eräs toisille tuttu kauppias. Minä kun satuin olemaan lähinnä ovea, menin häntä ensin tervehtimään. Hän mainitsi samassa nimensä. Siitä vähän ällistyneenä mainitsin: "Jassoo, vai niin!" Toiset silloin muuttuivat hyvin totisiksi ja puhuivat ruotsia, katsellen epäsuosiollisesti minuun, ennenkuin menivät vierasta tervehtimään. Sekös minua harmitti. Enhän tuntenut mitään semmoista tehneeni, jolla olisin heitä loukannut. Senpätähden läksin kohta närkästyneenä pois, sanottuani ovella mennessäni jäähyväiset. Sittemmin en enää tungetellutkaan "herrain seuraan." Sen sijaan kulutin aikaani vanhan ystäväni viulun kanssa ja väliin oleskelin isäntä-miesten parissa. Tällä tavoin onnistui seurustelu paljon paremmin.

Samaan aikaan tutustuin erään juoppo-lukkarin kanssa, ja kun toimitin hänelle juomia viljavasti, sain hänestä pian mainion ystävän. Häneltä vasta sain tyydyttävän selityksen epäonnistuneen seurustelemiseni syystä, jolla siihen saakka turhaan olin päätäni vaivannut. Hän näet kerran esitti minulle setänmaljan, ja kun en ymmärtänyt, mitä se merkitsi, selitti hän sen tarkotuksen ja yhteydessä sen kanssa antoi lukkarimaisella tavalla lavean kertomuksen käytännöllisen sivistyksen säännöistä. Sitte vasta silmäni aukesivat näkemään edelliset tyhmyyteni. Ryyppyvälin tihentämisellä sain tämän kelpo opettajani helposti vielä semmoisenkin tyhmyyteni paljastuksen jälestä pysymään suosiollisena.

Useat kerrat oli hän vielä sen jälkeen vieraanani, kertoen hauskoja juttuja, johon hän olikin aika mestari. Vaan seurauksena seurustelustani hänen kanssansa oli, että aloin tottua juomien nautintoon. Sen ohessa tuli uusia kiusauksia. Niistä mainitsen vääryyden halun virkatoimissani. Vaan luonnollinen yksinkertaisuuteni oli sille parhaimpana vastapainona. En, näet, tahtonut uskaltaa tiliä valmistaissani tehdä numeroiden muutoksia omaksi hyödykseni, kun en tiennyt, että se useilla muilla ruukin ammattimiehillä oli tapana ja heiltä menestyi hyvin.

Talvi kului semmoisine vaiheineen. Kesän tultua muuttuivat toimitukseni työn johtamiseksi sahan tiluksilla, samoin kuin edellisenäkin kesänä. Sen kesän tapauksista kerron vielä erään, joka oli seuraus juontihalustani.

Oli kaunis sunnuntaiaamu Heinäkuun lopulla. Silloin läksin huvitusta hakemaan kaupungista, kun oli hyvä tilaisuus päästä sinne kirkkomiesten kanssa pienellä höyrylaivalla. Tultuani kaupunkiin kohtasin siellä erään koulutoverini. Se tuotti meille molemmille suurta ihastusta. Hän, ollen minua paljon parempi juonti-asioissa, pyyti minua lähtemään kanssaan ravintolaan, vaan kun kirkonkellot kutsuivat Jumalan palvelusta alkamaan, esittelin hänelle, että menisimme ensin kirkkoon, johon hän myöskin suostui. Menimme siis yhdessä kirkkoon, vaan emme malttaneet siellä olla loppuun asti, kun oli tärkeämpi asia toimitettavana toverini pyynnön johdosta. Pian kiirehdimme sitä toimittamaan lähellä olevassa salakapakassa. Siellä otimme viininaukkuja, joista tulimme jo vähän iloiselle tuulelle. Tahdoimme sitte pari pulloa olutta ja nautimme sen entisen lisäksi. Emme tienneet kumpikaan, että se tuottaa peräti tuhoja, jos olutta viinin sekaan käytetään, vaan pian saimme sen huomata. Olimme ravintolaan tullessamme päättäneet mennä neljän aikana alkavaan teatteri-näytäntöön. Kun aikaa oli jo niin runsaasti kulunut, että piti lähteä sinne, teimme kiirettä. Tie sinne kulki vanhan, metsittyneen hautausmaan poikki. Sen ainoasti muistan, että astuimme portista sinne sisälle, vaan mitä sitte lienee tapahtunut siihen saakka, kunnes yöllä kahdentoista aikana heräsin unestani saman hautausmaan alanurkassa olevan pensaan suojasta, sitä en ollenkaan muista. Kauhistukseni oli suuri herätessäni hautataulujen keskessä aivan yksinäisyydessäni. Heti muistin olleen rahoja useita satoja markkoja mukanani taskussa. Kiireesti joutuivat käteni ottamaan kukkarotani esille, mutta kauheata, sitähän ei löytynytkään! Tuskin koskaan ennen elämässäni oli semmoinen hämmästys minua saavuttanut, kuin silloin! En ymmärtänyt vähään aikaan paikaltani liikahtaa. Mutta samassa tuli iloni sitä suuremmaksi, kun huomasin povessani paitani ja ihoni välissä olevan jonkun esineen ja silloin muistin, että ravintolasta lähtiessäni pistinkin sinne varmuuden vuoksi kukkaroni, jonka nyt tunsin olevan siellä tallella. Heti otin sen esille ja näin olevan kaikki rahani paikoillansa. Vaikka olin sisällisesti varsin kurjalla kannalla, heräsi minussa kumminkin kiitollisuuden tunne Jumalaa kohtaan hänen ihmeellisestä varjeluksestaan, ja päätin olla vast'edes varovaisempi elämässäni. Minulla ei ollut silloin vielä kokemusta siitä, kuinka mahdoton tuollaisia omatekoisia päätöksiä on pitää, jollei niiden perustuksena ole todellinen mielenmuutos.

Syksy joutui pian. Oli jo jonkun aikaa ollut huhuna että huonon rahaliikkeen tähden töitä vähennettäisiin sahan alueella sekä sen johdosta myös useita päällysmiehiä erotettaisiin toimestaan. Se koski etupäässä nuoria päälliköitä, jommoinen minäkin olin. Monet pitkät arvelut täyttivät mieleni sen johdosta ja tekivät minun alakuloiseksi. Kohta vaadittiin lopullinen tili toimituksistani ja julistettiin sen jälkeen ero ammatistani. Se tuotti mitä suurimman surun ja toivottomuuden, kun virkani olin kadottanut ja suurimmaksi osaksi jo palkkanikin. Sitä olin toki antanut kotiväelleni muutamia satoja markkoja velvollisuuden tunnosta heidän vaivojensa palkinnoksi, ja sen johdosta tunsin ahdistuksessani hyvän omantunnon tuottamaa lievitystä.

Pian joutui aika, jolloin piti lähteä entisestä paikastani. Jonkunlaisen toivon vallassa päätin matkustaa Helsinkiin, saadakseni siellä toimipaikan kauppapuodissa tahi muussa liiketoimessa. Silloin olin jo 22 vuoden vanha ja olin siis vähitellen varttunut nuoruudesta täyteen miehuuden ikään.

VII.

Oli sunnuntai-aamu Syyskuulla, kun astuin K:n satamassa laivaan, matkustaakseni Helsinkiin. Sydämessäni liikkui toivottomuutta, epäilystä ja levottomuutta, kun elämäni uhkasi kääntyä turvattomaksi. Yhtämyötäisen alakuloisuuden vallitessa kului se päivä loppuun. Vaikka yön pimeys levitti vaippansa maiden ja vesien yli, pitkitti laivamme kulkuansa koko yön. Aamulla varhain, kun aurinko levitteli ensimäisiä valonsäteitään yön hiljaisuudesta heräjävän luonnon yli, saavuimme Saimaan kanavalle. Sen läpi kulkeminen kesti koko seuraavan päivän. Siinä oli minulle ihmettelemistä, nähdessäni semmoisen jättiläiskaivannon monine kymmenine sulkukamarineen ja tavattoman suurine portteineen. Rannat olivat kahden puolen mitä kauneimmat ja vaihtelevimmat, vaan ollessani sisällisesti levoton, ei tehnyt mieleni niitä ihailla. Illan lähestyessä saavuimme Viipuriin. Siellä vietin yön ja osan seuraavata päivää, kunnes tuli Helsingin junan lähtöaika. Sinne saavuttiin myöhään illalla samana päivänä. Menin kestikievariin yöksi ja seuraavana aamuna läksin tiedustelemaan väliaikaista asuntoa.

Käveltyäni jonkun aikaa pitkin katuja, katsellen suurella kummastuksella kaikkea sitä komeutta ja loistoa, jota maamme pääkaupungissa runsaasti esiintyi, saavuin erään matalan rakennuksen luoksi kaupungin laidassa. Jo päältä nähden arvelin siinä asuvan halvempaa väkeä, jota juuri etsinkin, rohjetakseni semmoisten kanssa paremmin ryhtyä keskusteluihin asuinpaikasta. Menin sisälle, vaan kohtasin siellä aivan umpiruotsalaisia asukkaita. Tulkin kautta saatoin ryhtyä keskusteluun heidän kanssaan ja sain kohta tietää, että olin erään rehellisen ja hyväntahtoisen vaatteiden pesiä-vaimon tykönä ja että hänellä oli kaksi orpolasta. Huomatessani huoneen tilavaksi ja puhtaaksi, ilmoitin pyyntöni, päästä joksikuksi aikaa asumaan hänen luonaan. Hän suostui pyyntööni, ja samassa läksin noutamaan sinne tavaroitani kestikievarista, josta pian palasin. Niinpä olin siis asettunut Helsinkiläiseksi.

Sitte, viettäessäni ensimäistä päivää uudessa paikassa, umpiruotsalaisten ihmisten keskessä, johtui ikävyyden vallitessa monenlaista mieleeni. Selvänä kuvana, vaan samalla surullisena muistona, astuivat eteeni ne ajat, joita vietin ollessani tukkipäällikkönä vapaana kaikista toimeentulon huolista. Surullisina muistoina johtuivat ne mieleeni, osittain sentähden, kun silloin oli mielestäni elämäni hyvällä kannalla ja nyt joutunut aivan turvattomaksi, osittain senkin tähden, etten ollut kaikinpuolin käyttänyt sitä aikaa oikein, vaan olin antautunut elämän turhuuden valtaan. Kun sittemmin lähtivät huoneasukkaat kaikki kylään, jäin aivan yksinäisyyteen. Silloin vaivuin syvemmälle mietiskelyyni.

Vihollinen käytti sitä tilaisuutta hyväksensä siten, että lykkäsi muun muassa mieleeni ajatuksen: "Miksi olit itseäsi kohtaan niin tyhmä, käsitellessäsi rahoja virka-ammatissasi, ett'et vääryydellä anastanut isäntäsi rahoja jotakuta tuhatta? Olisihan se helposti käynyt päinsä ilman tilintarkastajain tiedoksi tulematta, kun sinulla oli niin monta kymmentä tuhatta markkaa haltuusi uskotuita rahoja. Muutamain numeroiden muodostamallahan se olisi käynyt laatuun."

Semmoisiin ajatuksiin suostuinkin ja sain siitä entiselle surulleni ainaki puolen lisää. Mutta kohta kuiskasi salainen ääni rinnassani: "Varsin oikein teit, ett'et antaunut sellaisiin tekoihin." Se tyynnytti paljon rauhatonta mieltäni. Huomattuani virsikirjan akkunalla, otin sen käteeni, ja luettuani siitä muutamia rukouksia, sain murheelliselle mielelleni jonkunlaisen lohdutuksen.

Kun sitte talonväki tuli kotia, läksin kävelemään ulos kaupungille ja saavuin erään kirjakaupan luoksi. Siihen menin sisälle ja ostin itselleni virsikirjan. Sitä lu'in ikävinä hetkinä.

Muutamia päiviä kului. Levottomuuteni yhä vaan eneni, kun elämäni turva oli ainoasti siinä vähäisessä rahamäärässä ja vaate-arkussa, jotka olivat mukanani. Täytyi ruveta tiedustelemaan toimipaikkoja, vaan se oli aivan turhaa. Huonon ajan tähden vähennettiin silloin suuri joukko entisiäkin miehiä kaikenmoisista liiketoimista. Tavalliseen työntekoon en toki ajatellutkaan ryhtyä, kun olin tottunut helpompaan ja arvokkaampaan toimeen. Uskalsin sittekin toivoa parempata.

Aikani kului yhä samanlaisen tukalan tilan alaisuudessa. Jo useista kymmenistä eri paikoista olin tiedustanut ammattia, vaan turhaan. Useammista niistä sain nuhteensekaiset, kieltävät vastaukset. Rahani alkoivat loppua, talvi oli tulossa ja ilmeinen surkeus edessäni. Silloin johtui mieleeni se toivomus, jonka lähetin korkeuteen joku vuosi takaperin "kääntymisen armolle" soveliaan ajan saavuttamiseksi. Ajattelin: "Ehkä nyt on se toivomani aika käsissä." Mutta sen ohessa tuumailin: "Jos se niin hartaasti ikävöimäni soveliaisuus esiintyy ainoasti tämmöisenä elämän kovuutena, niin parasta olisi ollut, ett'en olisi sitä pyytänytkään." Toivoin siis "pois otettavan sen kalkin ilman juomattani." Kumminkin sen ajan perästä alkoivat vaikutukset sydämessäni kristillisen totuuden puoleen, samalla kun ajallisen elämäni suru yhä eneni. — Useasti kävelin ulos kaupungista johonkuhun yksinäiseen puistoon, lu'in virsikirjastani virsiä ja rukouksia, ja sillä keinoin taivuttelin itseäni vähin erin Jumalan etsimiseen. Siitä seurasi, että synteini tunto alkoi ruveta edistymään, mutta sitä häiritsi alinaikainen ajallisen elämän suru. Olin tiedustanut toimipaikkoja kaupungissa ja päällikkyyden ammattia tehtaissa, vaan kun semmoiset toiveeni olivat monien kokeiden perästä turhaan rau'enneet, niin täytyi minun viimein, noin kuukauden oltuani kaupungissa, tehdä vastenmielinen päätös ruveta työmieheksi talven ajaksi, toivoen kesän tultua ehkä ilmestyvän parempiakin paikkoja.

Kohta aloin tiedustella työtä, muutettuani halvan työpuvun ylleni. Mutta työnsaaminen teki vieläkin samanlaista kiusaa, kuin edellämainitunkin toimen saaminen. Silloin vasta tunsin olevani pahimmassa pulassa. Luulinhan toki edes työmieheksi kelpaavani, mutta — mitä vielä! Koetin turvata Jumalaankin, vaan se ei tahtonut onnistua, sillä sisällinen tilani ei ollut vielä siihen sovelias. Viimeinkin monta päivää turhaan etsittyäni sain työtä lupaan eräässä kaakelitehtaassa kaupungin ulkopuolella. Mieleni tuli siitä iloiseksi; toivon varmuus täytti sydämeni; kaikki entiset vaivani unohdin ja häpesin sitä, että olin antautunut jumalisuuden harjoituksiin. En osannut suinkaan aavistaa, että paljoa suuremmat vaivat ja kovemmat kohtalot olivat vielä edessäni.

Seuraavana aamuna varhain muutin työpaikkaani ja sain siellä ryhtyä toimeeni kahden markan päiväpalkasta. Ensin määrättiin minut halkoja kantamaan suurilla paareilla vahvan toverin kanssa. Eipä ollutkaan leikin tekoa minulle, kaksivuotisesta työttömänä olosta kovaan työhön kykenemättömäksi tulleelle heikkoruumiiselle miehelle, kantaa raskaita kuormia pitkän matkan päästä tehtaasen. Muutamia kuormia kannettuani tunsin olevani jo melkoisesti väsynyt. Tuskin oli vielä ruokaväli puoliväliin kulunut, kun käteni jo olivat niin väsyneet ja hervottomiksi tulleet, että kuorma putosi maahan suureksi häpeäkseni. Toverini sen nähtyään pani seuraavan kuorman vähän pienemmän, mutta kun sen työpäällikkö huomasi, ärjäsi hän vihassa: "Suurempia kuormia, tahi työstä pois." En tahtonut huonouttani valittaa, sillä minut olisi eroitettu heti työstä, koska oli kyllä tarjona vahvempiakin miehiä. Vihdoinkin, ollessani jo puolinäännyksissä, soitettiin suurukselle. Puolen tunnin lepoaika syönnin jälestä virkisti vähän. Myös työn muutos tapahtui, vaan ei suinkaan helpotukseksi. Määrättiin, näet, saman toverin kanssa vettä kantamaan suurella saavilla jonkun matkan mäen alla olevasta kaivosta. Sekös oli surkeata leikkiä! Valitus ei tullut kysymykseenkään; tiesinhän, mitä siitä olisi seurannut. Minun täytyi pinnistää viimeisetkin voimani ja kestin kun kestinkin senkin ruokavälin loppuun. Pörhössä korvin, kuten vanha viisastunut hevonen sahran edessä, kuuntelin, milloin ruokakello helähtäisi, kunnes se vihdoinkin ilmoitti ajan lähteä päivälliselle. Ruoalle ruvettuani katkesi leipä hyvin ja sujui helposti alas nälän väljentämään vatsaan.

Tunnin ajan kestävä päivällislepo teki työhön ryhtymiseni vielä mahdolliseksi. Se muutettiin taas erilaiseksi. Minut käskettiin iltapäiväksi kurikoimaan savea ja kalkkia hiekan kanssa sekaisin mahdottoman suurella kurikalla, jota tuskin jaksoin kohoksi nostaa. Vaan semmoinen luonnoton ruumiini rääkkääminen vaikutti sen, että illan lähestyessä joka paikka ruumiissani vapisi ja pohkeeni turposivat niin, ett'eivät tahtoneet kengän varsien sisälle sopia. Kun vielä työpäällikkö ylpeästi ärjymällä kiirehti paremmin työtä tekemään, vaikka olin jo nääntymäisilläni, niin johtui suureksi sydämeni kivuksi mieleeni se, miten itsekin ennen työntekiöitä kohtelin äreästi ja röyhkeästi, ollessani päällikön toimessa. Vihdoin soitettiin työstä pois. Iltasella maata pantuani nukuin pian niiden lohdullisten toiveiden alaisena, että kukatiesi tottuisin vähitellen semmoista kuritusta paremmin kestämään, tahi ehkäpä piankin muutettaisiin helpompaan työhön, miten muillekin vastatulleille työmiehille oli jonkun viikon perästä tehty, kun tyydyttävästi olivat vaikean koetuksensa suorittaneet. Niitä ajatellessani nukuin maukkaasen uneen ja uneksin koko yön väliin vaivaloisesta, väliin helposta ja mieleisestäni työstä.

Jonkun päivän kuluttua, kun jo olin tottunut kohtalooni tyytymään, tuli poliisimies kaupungista tarkastelemaan, olivatko kaikkein työmiesten kirjat tehtaan konttorissa ja oikeassa kunnossa. Siellä oli huomattu minulta puuttuvan poliisikamarin todistuslippu, koskeva sitä, että olin nimismiehen todistuksen poliisikamariin jättänyt. Kumma kyllä, ett'ei sitä tehtaan konttoristi, jättäessäni hänelle papereitani, huomannut kaivata. Minut kutsuttiin heti konttoriin, jossa sain kuulla kauheaa toraa ja haukkumista tehtaan omistajalta — eräs vanha, isomaha herra. Hän torui minua siitä tyhmyydestäni, ett'en ollut mainittua todistusta ymmärtänyt tuoda tullessani, joka oli poliisiasetuksen mukaan välttämätön. Vieläpä hän sen lisäksi epäili, tokko minulla olisikaan täydellisiä kirjoja poliisitoimistolle jätettynä. Samassa annettiin palkka käteeni ja työntämällä työnnettiin minut ulos ovesta poliisin seurassa menemään kaupunkiin, siellä toteen näyttääkseni, löytyikö mainittu nimismiehen todistus ennen sanotussa paikassa, tahi muutoin jätettäisiin minut "ruunun miesten haltuun." Helposti pääsin siellä kumminkin pulastani, kun löytyi se, mitä kaivattiin. Saatuani hienon muistutuksen toimiston johtajalta siitä, että olin, kirjat sinne jätettyäni, unhottanut ottaa jo valmiiksi kirjotetun, äsken mainitun todistuksen, sain sen nyt häneltä. Sen otin mukaani ja menin työpaikkaani jälleen, luullen sinne otettavan takaisin. Mutta mitä vielä! Sama äsken mainittu äreä herra huomasi minut jo kaukaa tulevan ja ärjyi täyttä kurkkua kääntymään hyvissä ajoin takaisin. Töin tuskin sain häneltä luvan käydä noutamassa vähäiset tavarani eräästä tehtaan kartanossa olevasta huoneesta, jossa olin ollut asuntoa työ-aikanani.

Sydän varsin täynnä ahdistusta ja surua läksin alla päin, pahoilla mielin, astuskelemaan kaupunkiin. Olin jälleen joutunut yhtä neuvottomaksi toimeentulostani, kuin ennenkin. Toivottomuus mursi mieleni katkeriin kyyneleihin. Kun ei näyttänyt enää olevan mitään keinoa rakentaakseni "lihaa käsivarrekseni", päätin kokonaan antautua Jumalan haltuun. Mutta varsin suuri oli taitamattomuuteni siinä asiassa. Mielessäni kaikuivat sanat: "Mitä ikänä te anotte Isältä minun nimeeni, sen Hän antaa teitte", ja siihen luottaen poikkesin tiepuoleen, laskeusin suuren kiven suojaan ja rukoilin Jumalan heti toimittamaan minulle paikan kauppapuodissa sekä lupasin siinä toimessani olla uskollinen ja nöyrä. En kumminkaan voinut olla vakuutettu rukoukseni kuulemisesta. Silloin johtuivat taas mieleeni sanat: "Jokainen anokoon uskossa, epäilemättä; sillä joka epäilee, hän on meren aallon kaltainen, — — — älköön se ihminen luulko jotain Herralta saavansa." Näiden sanain perustuksella pakotin itseni uskomaan eli paremminkin otaksumaan sen, että Jumalan ihmeellisestä johdatuksesta minun varmaan täytysi saada paikka, ehkä jo samana päivänä, koska olin sitä rukoillut ja ilman epäilystä ruvennut odottamaan. Tahallisesti jätin kuitenkin huomiooni ottamatta sanat: "Tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa", sekä: "etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttansa, niin nämät kaikki teille annetaan."

Sitte tulin kaupunkiin ja istuskelin siellä puistojen penkeillä odottaen ihmeen tapahtumista virkatoimen saamiseksi. Kun ei siitä sen kummempaa tullut, läksin kävelemään ja poikkesin parin kauppiaan tykönä paikkaa tiedustamassa, mutta se oli yhtä turhaa kuin ennenkin. Ei vielä seuraavanakaan päivänä tullut toiveeni täytetyksi. Sitte jo aloin ihmetellä rukoukseni hukkaan joutumista, kun en ymmärtänyt syvemmältä hengellisiä asioita.

Kun en mitään toimipaikkaa saavuttanut, vaikka oli odotuksessani kulunut jo useita päiviä, jouduin taas mitä suurimpaan hätään toimeentulostani, sitäkin paremmalla syyllä, kun Jumalakaan ei näyttänyt minusta huolta pitävän. Rahani alkoivat olla kaikki, ja äsken muuttaneesen uuteen asuntooni rupesi tulemaan velkaa, jonka johdosta he epäilivät, voisinko suorittaakaan kulutuksiani. Sitten neuvoi minua joku menemään asioimiskonttoriin ja jättämään sinne kirjani, koska siellä toimitettaisiin 3 markan maksusta toimipaikka semmoista haluavalle. Sinne menin kohta ja jätin paperini toimistolle sekä maksoin ainuvista rahoistani 3 markkaa.

Päivä päivältä odottelin sitte tietoa paikan saamisesta. Rahani kun jo tykkänään loppuivat, täytyi minun myydä vaatteitani juutalaisille, saadakseni niiden hinnalla ruokaa toimeen-tullakseni.

Sillä ajalla satuin menemään aivan sattumalta kaupungin lukusaliin, jonka yhteydessä oli myös lainakirjasto. Se tuotti minulle iloa. Joka ilta istuin siellä lukemassa hengellisiä sanomalehtiä ynnä hengellisiä kirjoja, joita myös lainasin poissa-oloni ajaksi. Ilmat kun olivat lämpimät, menin usein kirjan kanssa aamusilla metsään ja lu'in siellä yhtämittaa iltaan asti. Varsinkin Lutheruksen Kirkkopostillaa ja Nohrborg'in Postilloita lu'in suurella halulla. Semmoinen lukeminen ja rukouksen kanssa sanan tutkiminen päivillä metsissä ja iltasilla lukusalissa vaikutti minussa vihdoinkin totista synnin surua. Kuta enemmän lu'in ja rukoilin, sitä suuremmaksi tuli syntihätäni. Sitten en enää välittänyt mitään ajallisista asioistani; kunhan vaan olisin käsittänyt rauhan Jumalassa, niin muusta ei mitään lukua. Vaan se ei tahtonut käydä päinsä. Suuressa levottomuudessani mietin useat yöt yksinäni rautatien-vaunuliiterissä olevassa koppelissa. Sen lisäksi sain maallisissa asioissa aika loukkauksen. Se tapahtui seuraavaisesti:

Eräänä päivänä poissa-oloni ajalla oli minua käyty noutamassa ennen mainittuun asioimiskonttoriin. Siellä oli eräs hovin herra mielistynyt kirjoihini ja lähettänyt minua noutamaan puheilleen, tehdäkseen kanssani työnjohtajan kaupan. Vaan kun minua ei ollut asunnollani löytynyt, eikä hän ollut joutanut odottamaan yhtään, oli siten etuni tullut kadotetuksi. Kun sitte muutaman päivän perästä sen jälkeen menin käymään puheena olevassa konttorissa, ilmoitettiin siellä tuo asia katkerimmaksi surukseni.

Sanomattoman raskas oli tilani, kun yhtä haavaa ahdisti kahdenlainen suru: suru sieluni autuudesta ja suru kovasta onnestani maallisen elämäni suhteen. Sen ohessa jouduin taas eräänä päivänä erääsen kummalliseen pulaan.

Köyhyys ja puutos kun oli suuri, täytyi minun yhä myydä vaatteitani torilla juutalaisille peräti halpaan hintaan. Sattuipa kerran, ollessani semmoisessa toimessa, että poliisi tuli luokseni, ja kun hän näki minulla uudet liivit myytävänä, epäili hän rehellisyyttäni, ja luullen liivit varastetuiksi vei hän minut poliisikamariin tutkittavaksi. Siellä jokaisen silmät katsoivat minua karsaasti, niinkuin ainakin pahantekiätä. Aivan työläästi sain siellä poliisiviraston vakuutetuksi viattomuudestani. Kumminkin pääsin sieltä, jonkun tunnin kestäneen tutkinnon perästä, kunnialla vapaaksi.

Tuli sitten jo halu lähteä pois kaupungista ja matkustaa kotiani vanhempaini turviin. Mutta sitä estivät monet seikat. Hyvin tärkeänä esteenä oli ensinkin matkarahan puutos, toiseksi toivo saada vihdoinkin joku paikka, kolmanneksi häpeä palata viratonna ja köyhänä kotiani. Sitäpaitsi olin asuinpaikkaani velkaa, jota en voinut saada suoritetuksi. Matkallelähtö ei siis näyttänyt millään muotoa onnistuvan. Paitsi näitä ulkonaisia syitä, oli siihen vielä lisäksi sisällinen syy, joka, vaikka en sitä silloin käsittänyt, oli edellisiä paljoa tärkeämpi. Minun autuuteni etsimisen asia oli näet vielä varsin puuttuvaisella kannalla; se oli vasta alulla. Vaan kun se pari vuotta takaperin tehdyn oman hartaan pyyntöni mukaan oli joutunut Jumalan ajettavaksi, tahtoi Hän sen johdattaa kunnialliseen loppuun. Sentähden minun piti vielä viipyä paikoillani.

Lukuhaluni ja taivaallisen rauhan etsimiseni tarve yhä vaan lisääntyi. Päiväkaudet lu'in ahkerasti, ja yöt vietin ajattelemalla ja rukoilemalla autuudestani, mutta kaivattua rauhaa omalletunnolleni en saanut. Asia tuli sitte jo niin kalliiksi, että hylkäsin kaikki muut hankkeet ja päätin vaikka syömättä tunkeutua niin kovasti kiinni Jumalaan, "etten päästäisi Häntä, joll'ei Hän siunaisi minua." Joskus tunsin silloin tällöin armon ja rauhan vilahduksia, vaan ne katosivat niinkuin säkenet ilmassa.

Eräänä päivänä ollessani oikein polttavassa sielun tuskassa ja täydellä todella näännyksiin saakka kamppaellessani kysymyksen kanssa: "mitä minun pitää tekemän, että minä autuaaksi tulisin?" yhdyin kadulla käydessäni erääsen vaimoon, jonka kanssa syntyi keskustelua. Hän oli "uskovainen." Huomattuaan että olin raskaalla mielellä, tiedusteli hän syytä siihen. Ujosti saatoin hänelle puhua sisällisen kantani suurimmassa lyhykäisyydessään, vaan hän ymmärsikin sen heti paremmin kuin minä itse ja osasi antaa tehokasta lohdutusta. Sitte ilmoitti hän olevan sinä iltana kaupungissa evankelisten "uskovaisten" koolla heidän sitä varten varustamassaan rukoushuoneessa. Sinne kehoitti hän minuakin menemään. Oikein ilolla odotin iltaa, ja kuormanikin oli jonkun verran keveämpi. Illan tullen menin tuon äsken tapaamani vaimon antaman johdatuksen mukaan rukoushuoneesen. Jo minua ennen oli sinne kokoontunut vähäläntä joukko "uskovaisia", jotka sanan piirtäjää odottaissansa laulelivat hengellisiä lauluja. Se kohotti mieltäni taivasta kohden. Tunteeni liikkuivat kovasti. Samassa tuli heidän odotettunsa sisälle. Hän oli nuori papin-kokelas. Ensin määrättiin veisattavaksi virsi 134: "Jesus kunnian kruunun kantaa." Jo ensimäistä värsyä veisatessa täytti taivaallinen henki sieluni ja syttyi samassa palavan liekin tavalla riehumaan rinnassani. Kohta muuttui se tyyneksi ja suloiseksi, vaivuttaen minut taivaallisen hekkuman nautinnon tunnossa Vapahtajani Jesuksen Kristuksen rakkaasen helmaan. Siinä oli "hyvä olla." Olin kuin todellisessa taivaassa, tykkänään ulkona kuolevaisesta ruumiista. Se veisu, mikä urkuharmonion säestämänä tunkeutui korviini, oli niin ihanaa, niin kaunista kuin enkelein laulu. Ihmeelliseltä tuntui, kun kuolevainen sai maistaa kuolemattomuutta, syntinen armoa, lohdutusta ja rauhaa, nauttiessaan sitä elämätä, "joka Jumalasta on." Aivan selväksi kävi yht'äkkiä se vakuutus, että olin armoitettu Jumalan lapsi ja että syntini olivat totisesti anteeksi annetut.

Kun virsi oli loppuun veisattu, alkoi puhuja toimensa. Hän luki tekstiksi Math. 11: 25-30, jossa muun muassa ovat sanat: "Tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut ja minä tahdon teitä virvoittaa." Nämät sanat, ja myöskin kaikki se, mitä valistunut ja lahjakas puhuja niiden johdosta selitykseksi lausui, olivat juuri kuin minuun sovitetut. Silloin tunsin itseni vasta todella onnelliseksi ja ajattelin mahdottomaksi enää koskaan Jesuksen rakkaudesta luopua. En yhtään pitänyt lukua sillä kertaa ajallisen elämäni kohtaloista; olin varma siitä, että ne minulle annetaan, kun olin löytänyt ensin Jumalan valtakunnan. Ajattelin mielessäni tyytyväni maallisen elämän kovimpiinkin kohtaloihin, vaikkapa ruokapalkalla tekemään pian lähestyvän talven kovissa pyryissä ja pakkasissa kovinta työtä, kunhan vaan saisin semmoiset suloiset hetket viettää toisten "Jumalan lasten" seurassa ja aina Jesuksen pitää seurassani.

Kun toimitus oli loppunut, läksin varsin kepeillä askeleilla astumaan asunnolleni. Kau'an painanut syntikuormani jäi "ristin juurelle." Jesus tuntui minusta, kävellessäni katua pitkin, niin rakkaalta ja läheiseltä, että tahdoin Häntä oikein ojennetuin käsin koetella ja syleillä. Tunsin Hänen todella olevan kanssani, aivan vieressäni, aivan joka puolelta ympäröivän itseäni. Oikein teki mieleni hyppiä ilosta. Häntä kiitin ja ylistin sekä puhelin Hänen kanssansa niinkuin jonkun likeisimmän ystäväni kanssa. Tultuani asunnolleni, laskeusin siellä vuoteelleni levolle, mutta uni ei tahtonutkaan tulla silmiini. Ne vaan paloivat ja leimusivat ilosta. Luulin "uskovaisten" elämän olevan aina semmoista ja olin sanomattoman iloinen siitä, että olin senlaisen onnen saavuttanut.

Mutta seuraavana aamuna herätessäni unesta tunsin jo vallan toista. Monenlaiset ahdistukset ja kiusaukset ympäri-verhosivat minun. Varsinkin ajallisen elämän suru ahdisti kovasti, kun tuli mieleeni, että ainoa elämäni mahdollisuus oli taskukellossani, joka oli vielä myymättä. Vaan siitä luopuminen tuntui kovin raskaalle, kun olin sen ostanut edellisenä kevännä 90 markalla ja varustanut nimikirjaimillani, päättäen sen pitää kuolemaani asti. — Sitäpaitsi tyrkytti vihollinen mieleeni epäilyksiä uskoni oikeasta laidasta ja sai minut otaksumaan esityksensä oikeaksi siinä, ett'ei uskoni ollutkaan Jumalan Hengen vaikuttama, koska se niin pian loppui. Siitäkös minulle hätä tuli. Ollessani koko päivän suuresti murheissani, täytyi minun hätäni pakotuksesta mennä iltasella kaupungin papin tykö. Häneltä sainkin tarpeellista lohdutusta ja perusteellista ohjausta alkumatkalleni. Hän vakuutti minussa olevan Jumalan Hengen vaikuttaman uskon, kun hänelle kerroin epäilykseni, ja muistutti "lihan heikkoutta", mainitsematta Jesuksen opetuslasten viimeistä illan viettoa ja rakkauden nautintoa "mestarinsa" kanssa sekä sen muuttumista seuraavana päivänä katkeraksi suruksi ja epäuskon kamppaukseksi. Sen huomasin hyvin sopivan itseeni. Paljon muutakin hän puhui kanssani ja koetti saattaa minun tunteisiini rakennettua uskoani vakavalle kannalle Jumalan sanan perustuksella. Tyytyväisenä sekä kiitollisella mielellä hänen osottamasta hyväntahtoisuudestaan läksin hänen tyköänsä.

Kun kaikki toimipaikkojen saantitoiveeni näyttivät turhalle, päätin lähteä heti kotiani. Ei tuntunut enää hävettävän mennä sinne köyhänä ja viratonna. Iloitsin vaan siitä, että saisin pian ilmoittaa nykysen onnellisen tilani. Ei myös enää liioin säälittänyt kellostani luopuminen, koska silloin kokemuksestani sain tuta: "Kun Jumalaan luottaa lujaan, se poistaa kaiken surun." Seuraavana päivänä läksin kelloani kaupitsemaan, vaan se ei tahtonut onnistua. Vihdoinkin sain sen myydyksi 35 markalla. Tyytyväisenä olin kumminkin, vaikka en puoltakaan hintaa saanut. Rahoillani maksoin hyyryni taloon, ja osa jäi vielä matkani varaksi.

Viivyttelemättä läksin sitte matkalle, ensin rautateitse V:iin asti ja siitä astumalla noin 30 penikulmaa kotiani. Kaksi kuukautta oli minulta kulunut Helsingissä. Siellä oloni ei koskaan unhotu mielestäni.

VIII.

Eräänä Marraskuun iltana, kun isäni oli tulisoitto kädessään kylpyyn menossa muun väen kanssa, saavuin minä hänelle hämmästykseksi porstuassa vastaan. Kauan olivat jo vanhempani minua surreet, saamatta moneen kuukauteen minusta muuta tietoa kuin sen, että olin lähtenyt matkustamaan toimipaikan etsimistä varten Helsinkiin. Sentähden olikin heidän ilonsa suuri minut nähdessään. Kylpy oli tarpeellinen virvotus minullekin, matkan väsyttämälle miehelle. Kylvystä tultuani odottelivat toiset sangen uteliaina matkakuulumisia, vaan niiden ilmoittaminen ujostutti minua niin, että saatoin niistä antaa ainoasti puolinaisen selvyyden. Toisen puolen he helposti arvasivat, ja niin kehkeytyi monien vaitiolojen ja syvien mietinnöiden perästä tyydyttävä kertomus kummallisesta matkastani. Heidän tuli sittemmin jo sääli vaivata minua enemmällä uteliaisuudellaan. Kotvan aikaa istuttiin kaikki aivan ääneti; kuusihalkojen rätinä tuliaisiksi liedelle asetetun kahvipannun alta oli ainoa, mikä keskeytti äänettömyyttä.

Saatuansa jonkunlaisen tiedon kohtalostani ja elämäni turvattomuudesta, ehdottivat he, kahvia juodessa, että jäisin kotia talven ajaksi jo ennenkuin itse ehdin siitä mitään mainita. Heidän varallisuutensa edellisiin vaiheisiin katsoen oli kyllä parantunut, vaan säälikseni tuli kumminkin antautua heidän rasitukseksensa. Vaikka kotimatkallani iloitsin siitä, että olin pian saava ilmoittaa kalliin uskoni asian sekä kotiväelleni että seudun "uskovaisille", sai vihollinen kumminkin laitetuksi semmoisen tulpan suuni eteen, että se esti puhumasta mainitusta asiasta muuta paitsi sen, mitä äsken sanotuiden puuttuvaisten matkakuulumisieni yhteydessä vajanaisesti ilmi tuli. Siten jäi sisällinen kantani vastaiseksi olemaan suureksi osaksi "salattuna elämänä Jumalassa." Kyllä tuli kumminkin pian heidän näkyviinsä ahkerasta Jumalan sanan viljelyksestä y.m., että suuri muutos oli pojassa tapahtunut.

Puheena oleva ilta oli kulunut jokseenkin myöhään valvomalla illallispuuhissa, kunnes sen nautittua levolle käytiin. Seuraavana päivänä saapui useita naapuria hyvin uteliaana puheelleni, kuullakseen elämäni viimeisistä vaiheista. Sekös minua harmitti. Tyydyttääkseni heidän uteliaisuuttaan sekä lohduttaakseni vanhempiani, käytin hienoa hätävalhetta siten, että sanoin olevan itselläni tiedossa kesän-ajaksi työnjohtajan paikan M:n läheisyydessä olevassa maahovissa. Muutoin en tahtonut ryhtyä pitempiin pakinoihin matkakuulumisistani heidän kanssaan.

Oltuani jonkun viikon kotonani, tuli minulle halu saada yksitoikkoiselle elämälleni jotakin elähdystä. Jumalan sanaa kyllä viljelin ahkeraan, ja se maistuikin sangen hyvälle sekä tuotti sielulleni virkistystä, mutta halusin kuitenkin muutakin toimittamista. Kun minulla on ollut lapsuudesta saakka hyvä kyky lauluun ja maanviljelyskoulussa olin saanut siinä jonkun verran tietopuolistakin oppia, päätin perustaa neliäänisen lauluseuran. Päätökseni panin myös toimeen. Seudun nuorisolle oli se varsin mieliin, ja kestävällä ahkeruudella ja yksimielisyydellä kävivät he joka pyhä-ilta ja arki-iltoinakin harjoituksissa. Se oli sekä itselleni että muille suurena hupaisuutena. Vaikka asian edistyminen aivan vasta alkavain laulajain kanssa oli ensimältä hyvinkin vaivaloista ja tukalaa, tulivat kumminkin kaikki esteet innon ja yksimielisyyden avulla murretuiksi, niin että kymmenkunta virttä ja useita hengellisiä lauluja opimme sen talven ajalla äänissä laulamaan.

Sen ohessa ryhdyin arkitoiminani harjoittelemaan kirjain sitomista. Ainoana opettajanani siinä työssä oli vanhan sananlaskun vakuutus: "Työ tekiätään neuvoo." Hitaasti ja huonosti kävi se ensimältä, vaan vähin erin aloin siihen tottua yhä paremmaksi. Ensin sidoin kotiväkeni kirjoja, vaan kun työni tuli tiedoksi naapureissa, toivat hekin kirjojaan sidottaviksi ja korjattaviksi. Siten karttui minulle hyvin riittävästi työtä, jolla ansaitsin vähän rahaakin.

Kevään lähestyessä aloin ruveta miettimään, mitä voisin saada vastaiseksi toimekseni; sillä olihan välttämätöntä saada jokin varsinainen elinkeino elämäni turvaamiseksi. Tätä asiata mietiskelin moneen suuntaan, pyytäen sen ohessa Jumalan johdattamaan vastaisen elämäni tahtonsa mukaan. Paljon asiasta yksinäni tuumailtua, ainoastaan Korkeimman läsnäollessa, tuli yht'äkkiä halu ruveta pyrkimään lasten opetustoimeen, jos vaan voisin neuvotella itseäni seminaariin. Siinä toimessa huomasin parahiten voivani Jumalata palvella ja Hänen rakkautensa tuntoa itsessäni säilyttää. Puhellessani pienokaisille taivaallisista asioista, ja yhteydessä sen toimen kanssa saisin laulutaipumuksiani suuremmassa määrässä viljellä. Vaan kun olin aivan köyhä, näytti tuon halun toteuttaminen hyvin epätietoiselta. Ajattelin kumminkin, "ett'ei Jumalalle ole yhtään asiata mahdotonta."

Monien mietteiden perästä johtui mieleeni keino, jolla varain vähyyden tuottama este kentiesi olisi poistettavissa. Sen pidin kumminkin omana salaisuutenani. Kirjansitomistyöhön mielistyneenä päätin lähteä kuljeskelemaan sen työn tekiänä paikkakunnasta toiseen, siten ansaitakseni rahoja jonkun vuoden ajalla koulukustannusteni suorittamiseksi ja samalla harjoittaakseni, halpana sällinä matkustelemalla, itsekieltävää nöyryyttä. Semmoisen kaksinkertaista hyötyä tuottavan keksintöni johdosta olin varsin mielissäni. Iloitsin itsekseni siitä, että huolehtimani asiat niin viisaalle kannalle selvisivät. Päätin kohta lähteä uusia puuhiani toteuttamaan, mutta en kotiväelleni enkä kellenkään ilmoittanut matkani tarkoitusta, syystä että semmoinen elämän epämukavuus olisi tuottanut heille mielisurua. Tyydytin vaan heidän uteliaisuuttaan matkani suhteen sillä, että sanoin lähtöni tarkottavan sitä työnjohtajan paikkaa, josta heille olin ennen jo kertonut. Sillä välin valmistelin salaisesti kaikenlaisia, matkalleni kuuluvia tarpeita.

IX.

Viikkoa jälkeen Pääsiäisen tuli se päivä, jonka olin lähtöpäiväkseni määrännyt. Ilot ja surut vaihtelivat sekaisin mielessäni. Oli tavallaan mieluistakin päästä pian toivomilleni retkille, vaan ero kotiväestäni, tuttavistani ja ennen kaikkea lauluseurastani, joka oli niin suurta uskollisuutta ja rakkautta osottanut minua kohtaan, tuntui hyvin katkeralle. Mutta koetin kiinteästi turvautua Jumalaan, ja se hälvensi eroni tuottamaa ikävää.

Jätettyäni talvimajani hyvästi pitkäksi ajaksi, läksin toivoni luomaa hämärää tulevaisuuttani kiinni tavottelemaan. Isäni läksi kyytiin muutaman peninkulman päähän hevosella. Sitte otettuani häneltä jäähyväiset, läksin astumaan jalkaisin K:n kaupunkia kohden. Sinne saavuin seuraavana päivänä. Kun puuttui vielä tulevaa tointani varten varustettavia tarpeita, toimittelin ne lopulliseen kuntoon, jonka tähden viivyin siellä pari päivää. Niiden hankkimiseen menivät vähät rahani niin tarkoin, ett'ei jäänyt enää muuta kuin toista markkaa kukkarooni. Vasta sitte huomasin että oli vielä ostettava siniväriä. Sitä menin myös ostamaan värjärin puodista. Kun luulin sitä huokeammaksi, pyysin sitä kaksi luotia, kysymättä edeltäpäin sen hintaa. Pyyntöni täytettiin ja hinta sanottiin. Vaan hämmästyinpä melkolailla, kun rahani menivätkin sen hinnaksi niin tarkoin, että ei jäänyt muuta kuin kuusi penniä jälelle. Tavaran kun olin antanut punnita, en tahtonut enää kauppaa purkaa, vaan maksoin määrätyn hinnan. Se oli lauvantai päivä ja siis pyhä tulossa. Siksipä oli minulla syytä kiirehtiä kuuden pennini kanssa lähtemään heti pois kaupungista. Vähäinen matkalaukku kainalossani ja puristuskone kädessäni läksin astua tallustelemaan kaupungista S:n virralle päin. Joll'ei luottamukseni Jumalaan olisi ollut luja, niin eipä suinkaan semmoinen olotila olisi ollut helppo, kun pyhä oli edessä ja nälkä uhkasi, eikä ollut muuta turvaa, kun kuuden pennin suuruinen kassa sekä uusi ammattini. Vaan aivan tyynimielisenä saatoin asiain niinkin epämukavalla kannalla ollessa kovassa lumisateessa astuskella maantietä eteenpäin.

Kuljin kaksi peninkulmaa yhtämittaa ilman pysähtymättä. Sen likempänä kaupungista ei sopinut ruveta oleilemaan, syystä että ihmiset olisivat minut tunteneet vielä niistä ajoista, jolloin tukkiasioitsiana matkustelin, ja sällitoimeni olisi siten tullut häirityksi. Ilta pakotti minun tiedustamaan yösijaa. Sentähden poikkesin erääsen maantien varrella olevaan taloon ja pyysin yösijaa. Samalla myös ilmoitin olevani kirjansitoja ja tiedustelin työtä, ryhtyäkseni siihen pyhän jälkeen. Molempiin pyyntöihini sain myöntävät vastaukset. Sekös minua ihastutti! luvattuun työhön luottaen rohkenin myös pyytää maksun edestä illallista sekä saadakseni syödä pyhäpäivänäkin talosta. Kaikki pyyntöni täytettiin.

Pyhä kului ja maanantai-aamuna aloin työni. Pian levisi tieto lähikyliin, että oli kirjansitoja paikkakunnalla, ja töitä kannettiin koko maanantai päivä lähitienoilta. Niiden valmistamiseen kului muutamia päiviä. Rahaa sain säästöön useita markkoja, joiden kanssa läksin aivan hyvillä mielin toiseen paikkaan. — Alku oli hyvä. Työtä sain yhä edeskinpäin, väliin niukemmalta, väliin taas runsaammalta, ja rahoja alkoi vähin erin karttua.

Kohtelu, joka tuli osakseni näillä kisällimatkoillani, oli varsin vaihtelevainen. Muutamissa taloissa laitettiin työn aikana ruoka kamariin vieraan tavoin sekä valmistettiin hyvä yösija, mutta useimmissa sitä vastoin halveksittiin minua suuresti ja toimitettiin ruoka työväen kanssa samaan pöytään. Ei edes yösijastakaan pidetty huolta, jonka puutteessa sain usein maata kovalla tuvan penkillä, ainoasti laukkuni ollessa pääni alaisena ja palttooni peitennä.

Toisissa taloissa puhuttelivat minua ihmiset ensin aivan nöyrästi ja siveästi, nähtyänsä vaatetuksestani ja käytöksestäni, ett'en ollut "renttumiehen" kaltainen, mutta niin pian kuin he saivat tietää virkanimeni, alkoivat he ruveta pilkkaamaan ja narrailemaan, luullen senkaltaisten sällien ainoasti semmoista ansaitsevan. Mutta kun se ei heille oikein onnistunut, annettuani suorat ja vakavat vastaukset, heräsi heissä uteliaisuus saada tarkemmin tietää, mikä tuo matkustavainen oikeastaan olisi. Vaan ainoasti harvoissa tapauksissa annoin heille tarkemman selityksen itsestäni.

Niin kului viikko viikon perästä, kunnes joutui jo kesä, jolloin ihana luonto tuotti mielelleni tarpeellista virkistystä. Semmoista kaipasinkin, kun en ollut ainoatakaan tuttavata nähnyt koko matkallani, enkä saanut kenenkään kanssa ajatuksiani likemmin vaihtaa. Kauniit ilmat kun olivat, viihdyin mielelläni luonnon suloisessa helmassa. Usein istuin kylän väliä kulkiessani tiepuoleen ja kulutin tuntikaudet kanssakäymisessä Jumalan kanssa. Tunsin itseni semmoisessa yksinkertaisessa, vaatimattomassa ja häiritsemättömässä elämäni asemassa onnellisemmaksi kuin koskaan ennen. Ainoa seikka, joka tyytyväisyyttäni vähän vastusti, oli kotiväkeni ja rakkaiden tuttavaini kaipaus, kun myös paha mieli siitä surusta, mikä vanhemmillani lienee minusta ollut, kun eivät saaneet mitään tietoa olostani sitte kun heidän tyköänsä läksin. Minun ei soveltunut silloin heille kirjoittaa. Vasta sittemmin kirjoitin kotiani jonkun kerran, vaan varsin epäselvän tiedon olostani annoin siinäkin.

Kerran satuin eräänä lauantai-iltana osautumaan suureen kyläkuntaan S:n pitäjässä, joka oli seurakunnan perimmäisessä pohjukassa, ja jossa olivat hyvin sydänmaalaisten kannalla. Mentyäni yhteen taloon sisälle, tapasin siellä suureksi ilokseni ensi kerran koko matkallani nuottikanteleen. Sillä ei sen talon väki osannut paljon soittaa. Minä, joka olin lapsuudesta saakka siihen tottunut, tulin pian heidän mielestään ihmeeksi soittotaidossani. Soitettuani ensin joukon virsiä ja lauluja ja sitte jonkun marssin, sain kuulla siitä semmoista ihmettelemistä ja ylistystä, että olin vähällä tulla itserakkaaksi. Sitten pyysivät he minua olemaan pyhäpäivän heidän luonansa, saadakseen kutsua naapureitansa kuulemaan soittamistani. Heidän pyyntöönsä suostuin ja sain olla sunnuntai päivän kestivieraan tavoin. Kirkonajan jälestä tulvasi kuulioita tupa täyteen ja minun täytyi ruveta heille Väinämöiseksi. Ihmettelemistä ja kehumista tuli oikein kosolta. Soiton loma-ajoilla selitin heille vähän nuottioppia, joka heitä vielä enemmän ihmetytti, kun soitollakin oli niin tarkat sääntönsä. Erään vaimon kuulin nurkassa sanovan: "Kyllä sen pojan päässä on oppia, vaikk'ei hän paljon puhu."

Monenmoisia hauskoja seikkoja sattui matkoillani, kunnes Elokuun alussa saavuin P:mäen kirkolle. Siihen pysähdyin olevaan vuosikaudeksi.

X.

P:n kirkonkylässä tuli osakseni ystävällinen vastaanotto ja töitä tuotiin oikein runsaasti. Siellä oli jo kauan odotettu semmoista ammattimiestä kuin minä olin. Asunnon ja hyvän ylläpidon sain ensialuksi kauppias H:n talossa.

Ahkeruudella ryhdyin toimiini. Ensiksi sain sidottavakseni lainakirjaston kirjoja parin sadan niteen paikoille. Niiden työ-aikana karttui myös suuri joukko yksityisten töitä. Oloni lupasi siten uudessa paikassani varsin suuria kukkarolleni.

Runsaiden töiden joukossa oli sellaisiakin kirjoja, jotka piti sitoa siististi, kultauksilla varustettuina, vaan kun en sitä taitoa osannut, täytyi minun matkustaa likimmäiseen kaupunkiin sitä taitoa oppiakseni. Sieltä toin myöskin kultaamiskalut mukaani. Sitte vasta työ alkoi oikein sujua ja tulla kunnollista. Kohta sen jälkeen pääsin asumaan kansakoululle opettajan ruokaan ja hoitoon. Sitäpaitsi sain ruveta johtokunnan pyynnöstä neuvomaan opettajan apuna käsitöitä kansakoulu-oppilaille jonkunlaista palkkaa vastaan. Niinmuodoin tuli minulle jonkunlainen viran ylennys. Sen lisäksi sain lauluhaluani tyydyttää lauluseuran jäsenenä ja väliin johtajanakin, ja olipa minulla myöskin hyvä tilaisuus harjotella urkuharmonion soitantoa, joka, ollen aivan uutta elämälleni, innostutti kovin, ja pian pääsin siinäkin taidossa hyvään alkuun. Varsin hyvälle tuntui, kun elämän myötäonni minua niin runsaasti seurasi. Mielelläni tein päivät ahkeraan työtä. Yön seudut harjoittelin soitantoa ynnä lueskelin seminaariin pääsemistä varten. Väliin lu'in myös Raamattua ynnä muita uskonnollisia kirjoja sieluni ravinnoksi. Töistäni karttui rahoja niin, että Marraskuun alussa jo olin parin sadan markan omistajana. Vasta sitte sopi minun oikealla tavalla kirjoittaa kotiani, jolloin kerroin sekä hyvästä maallisesta menestyksestä että hengellisen elämäni tilasta.

Vaan tämmöistä elämän myötäonnea ei kestänyt kau'an.

XI.

Joulun aikana tapahtui opettajan muutos. Virastaan erottua — joka tapahtui johtokunnan pakotuksesta — matkusti entinen opettaja joulun ajaksi kotipuoleensa ja jätti tavaransa ynnä huonekalunsa siksi aikaa, kun hän sieltä palaisi, minun haltuuni. Minä jäin yksinäni asumaan kouluhuoneisiin hänen palaamiseensa saakka. Vaan ennen hänen takaisintuloansa saapui sinne hänen jälkeläiseksensä määrätty opettaja, ja kun hän oli aivan varustamaton huonekalujen y.m. puolesta, tuli hänelle mieleen saada niitä ostaa pian pois muuttavalta entiseltä opettajalta. Siihen luottaen ja saatuansa myös minun suostumukseni, otti hän niitä jo ennalta osan käsille, muun muassa lautasia ja lampun lukollisesta kaapista, jonka sopimalla avaimella yhdessä avasimme. Tämmöisen rohkeutemme perustimme myöskin siihen isännyys-valtaan, jonka tavarain omistaja lähtiessään oli jättänyt minulle. Kun hän sitte jonkun viikon perästä saapui takaisin, ilmoitimme hänelle heti rohkean tekomme, selitimme sen syyn ja pyysimme anteeksi, jonka hän ilman arvelematta soikin, eikä vähääkään osottanut mielipahaa siitä, mitä olimme tehneet. Samassa myi hän puheena olevat kapineet niiden nykyiselle tarvitsialle. Hän jäi asumaan talven-ajaksi samalle paikkakunnalle, lähelle kansakoulua.

Jonkun ajan perästä riitautuivat entinen ja uusi opettaja keskenään turhamaisista syistä, pääasiallisesti lauluseuran tähden. Minäkin, ollen lauluseuran jäsen sekä varajohtaja, kietounnuin vastoin tahtoani samaan asiaan. Tunnottomasti kyllä alkoi virastaan eroitettu opettaja uhata meitä vetää käräjiin omankäden oikeudesta ja luvattomasta lukon murtamisesta. Semmoiset tuumat pidimme ensin leikkinä, vaan siitä tulikin täysi tosi.

Pääsiäisen edellä saapui lautamies luoksemme ja haastoi meidät oikeuteen vastaamaan töistämme. Emme vielä sittenkään osanneet yhtään peljätä, kun tiesimme olevamme syyttömät, sen jälkeen kuin sopimus, josta olen kertonut, tuli toimeen. Vaan kun se oli tapahtunut ainoasti meidän kolmen kesken, omientuntojen ollessa vierasmiesten sijassa, niin luotti kostonhaluinen riidanalkaja siihen, ett'emme me voisi sopimustamme toteen näyttää, vaikka hän kyllä voi näyttää sen toteen, että olimme hänen tavaroitaan ilman luvatta ottaneet käsille. Hän kävi vallan röyhkeästi kimppuumme. Minä halusin hartaasti sovintoa, vaan asiaan haastettu kumppalini ei suonut ollenkaan semmoisesta puhuttavan, semminkin kun meidän puolellamme oli nimismies ja kirkkoherra.

Asia jatkui niin, että muutaman viikon perästä mentiin oikeuspaikkaan. Vaan minun sydämeni sykki pelosta, tuntiessani itseni kykenemättömäksi asiaani omasta puolestani oikein vastaamaan, kun olin ensikertaa saapunut oikeuspaikkaan. Kohta huudettiin meidät esille. Kantaja kuulusteltiin ensin, sitte kumppalini ja minut viimeiseksi. Tuomari, joka kantajan selityksestä sai sen varmuuden, että minä todellakin olin lukon murtaja ja törkeään varkauteen syyllinen, ärjyi kohta minulle vihassa ja sai minut puheessani sekaantumaan. Sitte kuulusteltiin vieraatmiehet, ja niiden todistukset lankesivat yksinomaan minua kohtaan. Silloin näin, mimmoinen kohtalo odotti. Tuomarilla oli täysi syy tuomita minut lukon murtamisesta ja törkeästä varkaudesta semmoiseen kovaan rangaistukseen, joka senkaltaiselle pahantekiälle lain mukaan tuli. Hän jo uhkasi vitsoilla ja vankeudella. Pelastus näytti olevan myöhäinen. Silloin huokasin kenenkään tietämättä sydämeni pohjasta Herran tykö korkeuteen semmoisella uskon varmuudella, jommoista tuskin koskaan olin itsessäni tuntenut. Kuinka lieneekään asia selitettävä, vaan niin se kävi, että tuomari käski meidät heti ulos, kehoittaen sovintoon sekä huomautti myöntäneensä meille vielä semmoisen edun, jota ei oikeastaan enää olisi pitänytkään antaa. Samassa astuimme ulos, ja minä olin iloissani sovinnon toivosta. Vaan siihen ei kantajamme suostunutkaan.

Aika kiirehti. Ainoastaan joku minutti oli enää jälellä, kunnes meidät huudettaisiin sisälle. Silloin pistäysin kiiruimmittaan karjakartanolla olevan suuren havukasan sisälle ja antaunnuin siellä hätäni ja ahdistukseni suurimmallaan ollessa kokonaan Jumalan käsiin, rukoilemalla Häntä voimallisesti tulemaan avukseni, tunnustaen syntini, joilla hyvin olin ansainnut silloisenkin uhkaavan kohtaloni, ja päätin rukoukseni, eli oikeammin hätähuutoni, sanoilla: "tässä olen Sinun käsissäsi, tapahtukoon Sinun tahtosi!" Samassa huudettiin sisälle. Tuomari kysyi ensimäiseksi, olimmeko jo asiamme sopineet, ja saatuansa kieltävän vastauksen, sanoi hän julistavansa asianmukaisen tuomion. Minulla oli kumminkin rauhoitettu mieli ja vakuutus siitä, että "rukoukseni oli tullut muistoon Jumalan edessä." Juuri kun tuomari aikoi avata suutansa julistaakseen tuomiota, johtui mieleeni, niinkuin joku olisi korvaani kuiskannut, mainita semmoinen vierasmies, jolle kantajamme oli aikoja sitte puhunut sopineensa meidän kanssamme omavaltaisuutemme jo silloin, kun hän joulumatkaltaan palasi. Kummallista kyllä, ett'en sitä ennen ollut muistanut vierasmiesten hankkimisen aikana, vaikka olin joulun jälkeen juuri kysymyksessä olevaa miestä sattunut puhuttelemaan ja hänen omasta suustansa kuullut sen, mikä vasta mieleeni johtui. Näytti ikäänkuin Jumala olisi tahtonut varsin minun muistamattomuuteni kautta sen säästää hädästäni auttamisen välikappaleeksi. Samassa mainitsin sen kaikessa yksinkertaisuudessani tuomarille. Hän tosin nuhteli minua siitä, ett'en ollut ennen sitä hänelle ilmoittanut, mutta määräsi asian lykättäväksi tuleviin käräjiin, kehoittaen samalla, että sen siksi sopisimme. Hänkin jo huomasi, että riita-asiamme alkujuurena oli eripuraisuudesta kasvanut kostonhalu. Aivan kepein askelin astuin ulos, sydämeni ollessa oikein tulvillaan kiitollisuutta Jumalaa kohtaan sekä iloa ja ihmettelemistä Hänen ihmeellisestä läsnäolostaan hädässä auttajana.

Mielihyvällä ryhdyin toimituksiini oikeudesta palattuani, kun olin semmoisesta vaarasta tullut pelastuneeksi, jossa oli kunniani ja maineeni sekä koko maallinen elämäni olleet hukkumaisillaan. Sittemmin tuli meidän välillämme täydellinen sovinto.

Vaan koettelemukset eivät vieläkään olleet lopussa. Sattui näet semmoinen surkea onnettomuus, että kadotin varkaan käden kautta kaikki rahani. Siitäkös minulle hätä tuli! Kaikki, mitä olin suurella ahkeruudella ja säästäväisyydellä saanut varoja kokoon seminaarissa oloani varten, oli kadotettu, ja surkea köyhyys uhkasi turhaksi tehdä koulutoiveeni. Lohdutin kumminkin itseäni sillä, että ihmisyyteni arvo oli toki jälellä, joka maksoi enemmän kuin monta täyttä rahakukkarota. Olin alkanutkin jo liian paljon ruveta luottamaan rahoihini. Jos olisin saanut niiden avulla koulutoiveitteni perille päästä, niin olisi mielestäni ollut syytä sanoa samoin kuin Gideonin pelastushankkeiden aikana Israelin kansasta: Israel kerskaisi itsestänsä minua vastaan ja sanoisi: minun oma käteni vapahti minun vihollisistani. Olihan tarpeen minun, tulevan lasten opettajan, kokea semmoista itseeniluottamuksen lannistusta, että vastaisuudessa voisin oman kokemukseni nojalla lapsille selittää, mitä se on: "Hänen ainoan päällensä uskoman ja turvaaman."

Semmoisen mielialan vallitessa päätin lähteä P:mäeltä Helluntain jälkiviikolla K:n kaupunkiin, toimittaakseni siellä hakemukseni seminaariin. Tosin semmoiset tuumat tuntuivat järjettömille köyhyyteeni nähden, vaan sisällinen kehoitus voitti epäilykset.

Tästä lähtein johtui elämäni vähin erin sille uudelle uralle, joka jo kauan oli toiveissani kangastanut.

XII.

K:n kaupunkiin tultuani toimitin, kuten olin päättänytkin, hakemuskirjani postiin. Eräs armelias herra oli minulle avullisena sekä neuvoillaan siinä toimessani että myös lahjoittamalla puolipitoiset saappaat, nähdessään minun niitä tarvitsevan. Myöskin eräs toinen herra auttoi minua 15 markan rahalahjalla. Nämät asiat tahdon kiitollisuuteni osoitteena heidän kunniakseen mainita.

Hakemuskirjojeni johdosta vastausta odotellessani tein matkustuksen kirjansitojantointa harjoittaakseni N:ssä. Siellä sain sitä työtä ainoasti sen verran, että ruokani ansaitsin. Kävin vielä toisessakin paikkakunnassa olevassa pari viikkoa saman työn tekiänä. Sitte jo saapui kutsumus-kirje seminaarista. Vaan sinne menoni tuntui aivan toivottomalle, ollessani köyhyyden kovissa kahleissa. Oli useasti oikein paha omatunto siitä, että luulin Jumalaa kiusaavani noilla hankkeillani, jotka näyttivät olevan järjellisyyttä vailla. Useasti tuskastuinkin jo moisiin tuumiini ja päätin vihdoin ne tykkänään hyljätä, luullessani niiden olevan Jumalan tahtoa vastaan, kosk'ei Hän näyttänyt osottavan niille ensinkään myötävaikutustaan. Sen sijaan tein päätöksen lähteä piankin Karjalaan kirjansitojaksi ja oleskella siellä joku vuosi. Jos siellä näyttäisi työni hyvin menestyvän ja tuottavan rahasäästöä, niin laittaisin johonkin pikkukaupunkiin työtoimeni keskuksen. Muutoin olin niin kahden vaiheella elämästäni, ett'en tarkimmastikaan miettimällä tahtonut saada selville, mitä piti tehdä. Päätin kumminkin lähteä jo huomispäivänä matkalle Karjalaan ja jättää seminaari-puuhat tykkänään siksensä. Vaan sen päätökseni johdosta sain semmoisen levottomuuden ett'ei tullut yöllä unikaan silmiini, mutta aina nukkumaan ruvetessani tunsin ikäänkuin jonkun nykäisevän ja äänen kuiskaavan: "pois seminaarin." Aamulla noustuani oli minulla horjumaton päätös siitä, että seminaariin oli mentävä.

Koska silloin ei ollut enää pääsötutkintoon aikaa muuta kuin pari Viikkoa, läksin astuskelemaan Jyväskylää kohden pienoisen matkalaukkuni kanssa, jossa oli omaisuuteni. Rahaa oli kukkarossani neljä markkaa. Sillä tavalla antauduin melkein kuin väkisin pakotettuna toteuttamaan paljon vaivoja ja varoja kysyvää suunnitelmaani vakinaisen toiminnon saavuttamiseksi.

Tultuani liki Jyväskylää, L:n kirkolle, tiedustelin siellä pappilasta kirjansitomistyötä, koska oli aikaa vielä viikkokausi jälellä. Sitä sainkin ja tein kolme päivää työtä, josta sain rahaa muutamia markkoja lähteissäni. Sitte pitkitin matkaani Jyväskylään. Kuljettuani jonkun virstan, ajatellen matkani tarkoitusta, tuli silloin tarkemmin kuin ennen huomiooni halpa ja kulunut pukuni, joka ei voinut käydä laatuun tulevassa asemassani, eikä ollut varaa muuttaa toisia. Varsinkin housuni olivat hävettävän huonot. Tuumailin yhtä ja toista keinoa saadakseni pukuni paranemaan, vaan se tuntui turhalle, sillä aika oli jo niin täperällä, ett'en voinut enää kaivaa — työlläni ansaita — ja häpesin kerjätä. Vaan "hätä keinon keksii." Ilma kun oli kaunis, menin tiepuoleen kauniisen koivikkoon metsässä suuren kiven varjoon liki järveä. Siihen istahdin ja rupesin tarkemmin housujani tutkimaan, jonka johdosta huomasin niiden olevan vielä sisäpuolelta uuden näköiset. Arvelematta päätin ruveta niitä kääntämään, joka työ kävi hyvin päinsä metsässäkin, kun oli mukanani kirjansitomistyön varalla lankaa ynnä puukko ja neula, joilla saatoin, entiset ompeleet ratkottuani, ryhtyä parannustyöhön. Sitä ennen pesin nuttuni järvessä ja levitin kuivamaan puun oksille siksi aikaa kuin "räätäli talossa viipyi." Sitte ompelutyöhön. Kun olin ensi kertaa sellaisessa työssä, en tohtinut purkaa muuta kuin yhden sauman kerrallaan, koska pelkäsin ett'en saisi kappaleita paikallensa, jos olisin yhdellä kertaa ne kaikki levälleen purkanut. Saatuani ensin yhden sauman paikoillensa ommelluksi, kiiruhdin purkamaan toista, ja erilleen saatuani ompelin senkin kiinni samoin kuin ensimäisenkin. Niin jatkoin työtäni sauma sauman perästä, kunnes vihdoin suureksi mielihyväkseni housut olivat uudelleen koossa. Aurinko paistoi jo luoteelta ja jotenkin alhaalta, kun näiden omituisien työhetkien jälestä, aivan tyytyväisenä korjaantuneesen pukuuni, lähdin astuskelemaan Jyväskylää kohden.

Ehdittyäni jo niin lähelle kaupunkia, ett'ei ollut enää muuta kuin puolen peninkulman matka kuljettavana, saavutti minut eräs kaupunkiin matkustava hevosmies ja tarjoutui viemään viidestäkolmatta pennistä kanssansa kaupunkiin. Siihen suostuin ja sain siis kyydillä ajaa loppumatkan kaupunkiin, jonka ikkunoista iltaruskon hohde kimalteli. Omituiset olivat tunteeni; ajattelin monivaiheista elämääni ja nykyisiä suuria aikeitani. Kun olimme tulliportista ajaneet sisälle, ajattelin: "saa nähdä, mahtanenko todellakin täällä tulla viipymäänkin!" Kaupungissa sain yöpaikan eräässä matalassa majassa, jossa oleskelin muutamia päiviä tutkintoja odotellessani sekä myös tutkintojen ajan.

Aivan kykenemätön olen selittämään sitä sisällistä tilaani, jonka alaisena vietin ne päivät. Jotenkin voinee sen arvata, kun ainoasti mainitsen, että rahaa oli kaupunkiin tullessani 3 markkaa 50 penniä, joka jo niiden päiväin kuluessa loppui kaikki. Kulunut pukuni ynnä joku paita laukussani olivat ainoana vaatevarastonani, samoin kuin ne kuluneet kengätkin, jotka oli jalassani, olivat ainoani. Varallisia ystäviä ja tuttavia, joilta olisin voinut apua toivoa, ei minulla ollut. Kovin synkältä näytti tulevaisuuteni. Omantuntoni kalvavat nuhteet, jotka kiusallisesti soimasivat minua siitä, että tämmöiseen kohtaloon joutumiseni oli oma syyni, estivät vapaan lähenemisen Jumalan puoleen. Ja kumminkin aikomukseni tarkotti koulunkäyntiin ryhtymistä seminaarissa!

Sentapaiset olivat mietteeni ja tunteeni niinä päivinä, jolloin suoritin pääsötutkintoni, jotka tuntuivat tykkänään unennäön kaltaisilta. Kumminkin ne onnistuivat hyvin, ja minut huudettiin seitsemänneksi mieheksi hyväksyttyjen joukossa. Se tuotti vähän elähdystä mielelleni. Ajattelin silloin tyynesti: "Saa nähdä, mille kannalle asiat viimeinkin selviävät!"

Kovaksi onneksi ei minun onnistunut päästä sisäoppilaaksi.

Seuraavana päivänä piti hankkia koulutarpeita, kirjoja, vihkoja y.m. Toiset näyttivät siitä asiasta kyllä huolta pitävän, mutta minulla ei ollut yhtään penniä rahaa. Vaan luottamukseni Korkeimpaan auttajaan sitte jo varmistui niin, että saatoin Hänelle useasti vuodattaa sydämeni. Kun ei ollut yhtään tuttavata kaupungissa, jolta olisin voinut saada apua, pyysin eräältä luokkatoveriltani 10 markkaa lainaksi muutamaksi kuukaudeksi. Hän antoikin mielellänsä sen. Sillä rahalla pääsin alkuun. Oppikirjat sain lainaksi muilta. Sitte jo ajattelin: "ehkä hyvinkin on Jumalan tahdosta ryhtymiseni täällä olemaan." Päätin turvaantua kirjansitomistyöhöni toimeentulovarojeni hankkimiseksi lukujeni lomassa; käyttämällä aikaa kaikin puolin mahdollisimman tarkkaan ja supistamalla tarpeet niin vähiin kuin suinkin mahdollista se kenties menestyisi.

Tuumasta toimeen. Kohta ensi päivänä ilmoitin luokkakumppaleilleni ottavani vastaan kirjansitomistyötä huokeammalla kuin kaupungin kirjansitojat. Heiltä sain töitä siksi riittävästi, että ansaitsin sen, minkä niukaksi toimeentulokseni tarvitsin, ja töitteni lomassa luin läksyni. Kun tuloni eivät kuitenkaan tahtoneet riittää hyyryni maksamiseen eikä äsken lainaamani rahan takaisin toimittamiseen, kirjoitin kotipitäjäni papille, pyytäen hänen auttamaan 25 markan rahalainalla. Hän täytti pyyntöni, ehkä vähän vastenmielisesti. Sillä summalla tosin en voinut saada suuria aikaan, vaan sain kumminkin maksaneeksi velkani ynnä entisen hyyryni.

Kovin vaivaloiseksi tuli kuitenkin semmoinen koulunkäynti. Suuressa puutteessani olin useasti pakotettu lukukauden loppupuolella lainaamaan tovereiltani miltä markan, miltä kaksi, ja kun en parhaalla tahdollanikaan voinut lainojani takaisin toimittaa, sain siitä tunnolleni syviä haavoja. Ja kun illat myöhään, toisinaan puoli yöhönkin asti, täytyi kirjoja sitoa, saivat läksyni siitä paljon kärsiä. Joulun kanssa lähestyvä pakkanen teki toimeentuloni yhä tukalammaksi, kun ainoa verhoni oli kulunut puku, josta jo olen kertonut, eikä mitään päällysvaatetta edes ollut. Paitanikin, joita oli vaan kaksi, kuluivat niin repaleiksi, ett'en kehdannut niitä pesiälle näyttää, vaan puhdistin ne itse yön seutuina salaa pienessä huoneessani, jossa yksinäni asuin.

Vihdoin tuli joululupa ja lopetti minulla surkeassa muistossa olevan ensimäisen lukukauteni seminaarissa. Isäni tuli pyynnöstäni hakemaan minua hevosella jouluksi kotia ja toi turkin tullessaan, jotta tarkenin lähteä matkalle. Muutamaa päivää ennen lähetti eräs tuttavani postissa minulle hyvänlaisen vaatepuvun lahjaksi, joten saatoin lähteä kotiväkeni näkyviin. Suuri oli sekä isäni että minun iloni kohdatessamme toisiamme lähes kahden vuoden perästä. Emme olleet toisiamme nähneet sitte kuin erosimme hänen minua kyydittyään kisällimatkoilleni. Saapuessani kotia, otti kotiväkeni minua ystävällisesti ja ilolla vastaan, ja heidän ynnä naapurien osottama ystävällisyys saattoi minut piankin unhottamaan kärsimäni kurjuudet. Vanhempani olivat varsin uteliaat saadaksensa tietää elämäni vaiheet viime vuosina, vaan en tahtonut antaa niistä heille paljon selvää. Toiste lupasin niistä kertoa.

Joululupa kului pian ja minun olisi tarvinnut ruveta hommailemaan matkalle Jyväskylään takaisin, mutta mitenkäpä saatoin sinne mennä, ollessani köyhyyden armottomissa kourissa? Monelta ihmiseltä tiedustelin apua, vaan turhaan; ei ollut ketään niin helläsydämistä, että olisi ojentanut auttavan kätensä. Kotiväelläni olisi tosin siihen ollut hyvä tahto, vaan kun köyhyys vallitsi omassakin elämässä, puuttui heiltä siihen voimaa. Minun täytyi siis suureksi surukseni jäädä pois seminaarista siinä toivossa, että toki voisin lähteä sinne ensi joululta jatkamaan opinnoitani. Katkeralle tuntui luopuminen rakkaista luokkatovereistani, vaan elämän kovuus ei sitä katsonut. Jumalassa tunsin kumminkin lohdutusta asiani semmoisella kannalla ollessa.

Sydäntalven ajan vietin kotonani ja opetin sekä heidän että naapurieni lapsia. Kevätpuoleen läksin uusille kirjansitomisretkille Karjalaan ja matkustelin siellä monessa kymmenessä pitäjässä seuraavaan jouluun saakka, käyden aina Venäjän rajalla asti. Paljon sain siellä kokea kaikenmoista; sainpa myöskin tutustua Karjalan oloihin, sen kansaan ja omituiseen kielimurteesen, josta outoja sanoja kirjoittelin muistokirjaani vastaisuuden varaksi. Korkeimman siunaus seurasi siellä työtäni niin, että joulun edellä kotia palattuani oli minulla kotiväkeni suureksi ihastukseksi sekä hyviä, uusia vaatteita että myös rahaa toista sataa markkaa.

Mielihyvällä läksin joulun jälestä isäni kyyditsemänä seminaarikaupunkia kohden opinnoitani jatkamaan. Se lukukausi onnistui hyvin ja ilolla palasin kesäluvalle vanhempaini tykö.

Siellä nauttiessani kesän tarjoomaa virvoitusta kului lupa-aika melkein huomaamattani jo puoliväliin. Ainoasti kuukausi oli sitä enää jälellä. Silloin valloitti taas murhe mieleni, kun ei ollutkaan vielä mitään tietoa tulevan vuoden kouluvaroistani. Vaan sitä asiata mietiskellessäni tuli yht'äkkiä mieleeni semmoinen salaperäinen vakuutus, että kesälupani loppuajalla voisin saada kirjansitomisella eräässä naapuripitäjässä rahaa puutteeni poistamiseksi. Tunsin myös vastustamattoman halun ryhtyä heti toteuttamaan sitä keinoa. Tuntuihan sekin keino jokseenkin epäluotettavalle, kun työaikaa oli silloin enää vaan kolme viikkoa jälellä. Mutta se ei minua epäilyttänyt; lähdin vain kiireesti koettamaan epävarmaa rahanhanke-keinoani.

Se onnistui hämmästyttävän hyvin. Tuon lyhyen ajan kuluessa sain siellä tavattomalla ahkeruudella työtä tehden edullisista töistä, varsinkin kirkon arkiston kirjain sitomisesta, yli 100 markkaa. En voi sanoilla selittää tunteitani, vaan sydämeni käy vieläkin lämpimäksi, muistaessani sitä iloni kyllyyttä, joka kiitollisuuteni tunnossa Jumalaa kohtaan täytti mieleni, kun lähdin semmoisen siunatun aarteen kanssa kotiani. Hyvällä omallatunnolla siitä, että olin sen rehellisellä työlläni ansainnut, vaan samalla jonkunlaisen oudostuttavan siunauksen tunnossa, pidin sen taivaasta lähetettynä lahjana. Tuota työni menestymistä valaisevana juohtui silloin muistooni patriarkka Iisakin kertomus, kuinka hän kerran köyhyyden ahdistaessa kävi Cesarissa, jossa "hän kylvi ja sai sinä vuotena satakertaisesti, sillä Herra siunasi Hänen."

Eräänä pyhä-iltana myöhällä saavuin tältä matkalta kotia. Suuri oli kotiväkeni ilo ja ihmettely semmoisesta onnistumisestani. Muutaman päivän perästä tuli aika lähteä seminaariin, ja ilomielellä läksinkin. Tyytyväisellä mielellä alotin lukutoimeni toisella luokalla. Syyslukukausi kului hyvällä menestyksellä ja joululupa julistettiin. Kun äsken mainitsemassani paikassa jäi työni kesken ajan lyhyyden vuoksi, menin sinne joululuvan ajaksi uudestaan ja ahkeralla työlläni ansaitsin suurimmaksi osaksi kevätlukukauden tarpeet. Niillä varustettuna läksin taas Jyväskylään. Tavallisen hyvin onnistui edistykseni kevätlukukaudenkin ajalla. Tosin kevätpuoleen kohtasi useasti kova puute, kun pienet rahavarani loppuivat ja minun taaskin täytyi turvautua kirjansitomistoimeeni lukemisen ohessa, vaan kärsivällisyydellä pääsin nekin hankaluudet läpi. Lukuvuoden loputtua sain siirtyä muiden muassa kolmannen luokan oppilaaksi.

Seuraava kesä kului taas hauskasti lapsuuteni entisillä leikkitantereilla ja aika muistutti jo kohta seminaariin lähdöstä jälleen. Vaan kun varain saanti ei silloin näyttänyt onnistuvankaan, päätin lähteä väliaikaiseksi opettajaksi, jos sopivan paikan saisin. Sitte kumminkin satuin saamaan ennen lukuvuoden alkua eräästä paikasta vähän rahaa lainaksi ja arvelin sen vuoksi jatkaa yhtämittaa opintojani. Mutta seminaariin mentyäni ja oltuani jonkun viikon luokalla, saavutti minut semmoinen sisällinen vastahakoisuus ja haluttomuus siellä olooni, ett'en mitenkään saattanut siellä pitkittää lukujani. Kun sitten, oltuani toista kuukautta kolmannella luokalla, onnistuin saamaan mieluiseni opettajapaikan M:lla, otin eroni koulusta joksikuksi ajaksi ja lähdin uuteen toimeeni.

XIII.

Saavuttuani uuteen toimipaikkaani, sain heti alkaa koulun pitoni pienokaisten lasten kanssa. Se tuntui niin rakkaalle työlle, ett'en koskaan ennen elämässäni ollut työtä tehdessäni viettänyt niin onnellisia ja tyytyväisiä hetkiä, kuin nyt. Silloin sain jonkunlaisen vakuutuksen siitä, että Korkeimman johdatus oli askeleitani ohjannut vaivaloisen valmistautumiseni ajalla opetustointa kohden. Siitä elpyi minussa myöskin uusi toivo, että lopullisestikin onnistuisin päämääräni saavuttamisessa. Kun molemminpuolinen rakkaus vallitsi lasten ja opettajan välillä, kului ensimäinen lukukausi melkein huomaamattani. Mieltymys toimeeni huojensi vastukset, joita kyllä runsaasti kohtasi kokemuksen ja tarpeellisen taidon puutteessa.

Minulla oli jo monta vuotta ollut elämän kumppanin kaipaus, ja siitäkin olin useasti lähettänyt huokaukseni korkeuteen. Nyt toteutui sekin toiveeni, ja saavutin kaivatun osani. Se oli eräs kansakoulun käynyt talon tytär. Keväällä Helluntain edellä vietin häitäni hänen kanssansa ja niin tavoin sain taas uutta kokemusta; sain, näet, alkaa avio-elämätä.

Mieltyneenä opetustoimeeni ensimäisenä vuotena, en malttanutkaan vielä siitä luopua, vaan rupesin samaan paikkaan toiseksi vuodeksi. Siihen oli syynä myös halu saada siten varoja enemmän karttumaan opinnoitteni päättämiseksi.

Sen vuoden ajalla sain säästöön rahoja palkastani muutamia satoja markkoja. Siihen tuli lisäksi pari sataa markkaa ennalta aavistamattomalla tavalla. En oikein ymmärrä, miten saattaisin sen parhaiten selittää. Katsoen niihin moninaisiin tilaisuuksiin elämäni ajalla, joissa olin saanut ilmeisesti huomata Jumalan sallimuksen, täytyy minun taasenkin tähän asiaan selitystä etsiessäni pitää sitä Hänen johdattavan kätensä vaikutuksena. Kuinka saattaisin muuta sanoa, kuin että Herra itse tutkimattomalla tavallaan lähetti käskyn mainitun rahan antajalle, samoin kuin muinoin kaarneelle ja Sarpatin leskelle määrätessään ne Elian elättäjiksi! Sillä puheena oleva antaja oli eräs itsellisvaimo, joka oli ahkeruudella ja tavattomalla tarkkuudella hankkinut jonkun määrän rahoja kokoon, vaan oli niiden tallentamisessa niin visu, että joka penni venyi soikeaksi, ennenkuin hän hennoi sen luovuttaa kädestään. Hän tuli itse minulle ehdottamaan, että lainaisin häneltä rahoja ja maksaisin sitte, kun vakinaisen viran saisin. Ihmetellen hänen avuliaisuuttaan myönnyin kohta hänen ehdotukseensa ja otin häneltä rahat lainaksi. Velkakirjan hänelle annoin, mutta ei muuta vierasmiestä eikä takausmiestä ollut kuin omatunto. Hän lupasi vielä vast'edeskin karttuvat säästönsä antaa minulle kouluvaroinani käytettäviksi. Tämä asia ihmetytti minua sitäkin enemmän, kun tiesin, että häneltä oli hyvin moni useasti saanut rahalainan pyyntöihinsä kieltävän vastauksen.

Kun aika läheni sille kohdalle, että piti ruveta lähtemään seminaariin syyslukukauden alkaessa, menin sinne, oltuani kaksi vuotta väliaikaisena kansakoulun opettajana.

XIV.

Loppuolostani seminaarin kolmannella luokalla ei ole paljon muuta sanottavaa kuin että hyvä myötäonni seurasi minua koko sen vuoden ajan. Syyslukukauden olin siellä yksinäni, puolisoni ollessa kotiseudullaan. Sen lukukauden ajalla sain avio-elämäni hedelmänä esikoisen, sievän ja terveen pojan, jonka ristiäisissä sain laitoksen johtajan luvalla käydä, vaan en sen enempää häntä nähnyt ennenkuin joululuvalle mentyäni.

Kun semmoinen erillään asuminen tuntui ikävälle ja häiritsi mielen levollisuutta, päätin tuoda kevätlukukaudeksi Jyväskylään perheenikin. Kevätlukukausi kului sitten yhdessä asuen hupaisesti ahkeran työni ohessa. Keväällä tutkintojen jälestä julistettiin minut muiden muassa opettajakokelaaksi. Kestetyt vaivat ja vastukset olivat silloin unohtuneet, ja ilo sekä ihmettely täytti sydämeni. Sillä hetkellä kaikuivat mielessäni ne sanat, jotka noin kuusi vuotta takaperin olivat minua rohkaisseet, kun ensi kerran kouluun lähtöäni tuumailin ja aikeeni toteutuminen näytti miltei mahdottomalle: "Jumalalle ei ole yhtään asiata mahdotonta." Mistä olivat oikeastaan varat tulleet, joilla kävin kolme vuotta noin tuhannen markan kulutuksella koulua seminaarissa? Velaksiko? Ei suinkaan, sillä velkaa ei ollut karttunut muuta kuin joku sata markkaa, huomioon ottaen ne raha-annot, mitkä kotiani lähetin väliaikaisena opettajana ollessani, ja että kustansin veljeni kansakoulussa. Katsoen siihen tavattomaan köyhyyteen, jonka vallitessa koulunkäyntini alotin, siihen asemaan, jossa olin opettajakokelaaksi päästyäni, täytyy minun, huolimatta kaikista luonnollisista keinoista, joista olen kertonut, kuitenkin lapsellisella yksinkertaisuudella vastata: Varat ovat tulleet ylhäältä taivaalliselta Isältä.

Kokelasvuosi oli vielä oltava seminaarissa. Varoja ei ollut sen vuoden ajaksi enää yhtään säästössä. Se vähän huolestutti, vaan ei kumminkaan saattanut epäilystä aikaan. Olin vaan varma siitä, että jokin taas neuvoksi tulee. Niin kävikin. Lankomieheni sattui syksypuoleen myymään talonsa, josta sai rahoja, ja lainasi minulle sen, minkä tarvitsin.

Syyslukukauden alussa menin taas vaimoni ja pikku poikani kanssa Jyväskylään alkamaan opettajakokelaana oloani. Ensimäinen lukukausi oli erittäin hupainen; vaihteleva työ ja jotensakin runsas vapaus tekivät tykkänään uuden kaltaiseksi seminaarissa olon. Joululuvan ajalla oli opettajan paikka haettavana T:lla. Sinne panin hakemukseni, ja haku-ajan loputtua sain kutsumuksen tulla tulevana syksynä virkaan. Siihen asti oli väli-aikainen opettaja hoitava sitä. Suuri oli yhteinen iloni vaimoni kanssa, kun toimeentulomme oli jo täydellisesti ta'attu. Olimmekin yhdessä paljon kärsineet, ei siis kumma, jos nyt yhdessä iloitsimme hankkeittemme onnistumisesta, vaikka vielä kevätlukukausi seminaarissa pidätti meitä uudesta asemastamme. Vaan vieläkin piti yksi merkillinen ja samalla hyvin surullinen seikka tapahtua, ennenkuin kansakoulun opettajaksi pääsin.

Kului muutamia viikkoja, jolla ajalla vaimoni oli tavallista ilomielisempi, ja raskaana kun oli, joutui hänen aikansa käydä lapsivuoteelle. Ensimältä näytti kaikki käyvän jotenkin hyvin, vaan sitten noin kahden vuorokauden perästä sai hän jälkitaudin, jolle ei kätilö eikä lääkäri voineet mitään. Taudin lopetti ainoasti kuolema kuuden vuorokauden perästä. Äsken maailmaan tullut pienokainen jäi äidittä, jäi vaimoaan katkerasti surevan isänsä haltuun. Se oli ankara isku minulle. Silloin lukuisain sydämet heltyivät kanssani, saatuansa tietää kovan kohtaloni. Niinpä seminaarin johtajakin, vaikka muutoin tyly mies, säälivästä rakkaudesta toimitti opettajakunnan keskuudessa hyväkseni rahankeruun, joka tuotti 112 markan suuruisen summan. Hyvälle tuntui minusta semmoinen osanotto suruni katkerimmillaan ollessa. Samalla antoi johtaja minulle luvan olla kaksi viikkoa vapaana oppilaitoksen toimista. Luoja näki hyväksi korjata myös pienen orpolapseni luoksensa 9 vuorokauden vanhana. Vanhin lapseni, joka oli l-1/2 vuoden vanha, jäi ainoaksi ilokseni. Lapsellisessa viattomassa ilossaan häiriytymättä katseli hän, kun äitinsä ja pikkuveikkonsa arkut nostettiin ruumisvaunuihin ja vietiin ikuiseen kätköönsä. Minun tilani ei ollut samanlainen. Kova suru mursi mieleni siihen määrään, että tuntui juuri kuin olisin ollut tuonelan porstuassa.

Hautaamisen jälkeen kului joitakuita päiviä, jolla ajalla selvittelin kaupungin moniin kassoihin vainaajain kuolinmaksut. Suruni alkoi lieventyä, vaan sen perästä tunsin taas olevani paljoa lähempänä Jumalaa kuin ennen. Häneen luottaen ryhdyin taas koulutoimiini ja kaikkein kummastukseksi onnistuinkin niissä niin, että keväällä tutkinnoissa sain jotenkin hyvän päästötodistuksen. Siten oli siis oppiaikani päättynyt ja uusi, täyden miehuuden aika oli elämässäni alkava.

XV.

Kesän ajalla virkistin itseäni matkustelemisella, kunnes Elokuun lopulla saavuin opettajapaikkaani T:lle, johon kutsumisestani edellä mainitsin.

Kuusi vuotta takaperin olin käynyt T:llä ja olin ollut viikkokauden kirjoja sitomassa samalla kansakoululla, johon nyt saavuin opettajaksi. Tuntemattoman "sällin" hoidosta ei pidetty lukua, vaan sain maata kyökissä höyläpenkillä, laukku pääni alla ja palttoo peitteenä. Vieläpä sain opettajan vaimolta monia toriakin siitä, kun kyökkiin tuli työtä tehdessäni roskaa. Saavuttuani kuuden vuoden perästä opettajana samaan paikkaan, tuntui hyvin omituiselta. Useasti kävin siellä ollessani kyökissä istumassa, ajatellen elämän muuttuvaisuutta.

Kaksi vuotta olin T:llä opettajana. Elämän taistelua ei tosin sielläkään puuttunut, vaan työni kumminkin tuntui rakkaalta ja viihdyinkin oppilaitteni joukossa juuri kuin erityisessä pikkumaailmassa; unhotin heidän kanssaan työskennellessä kaikki entisetkin kärsimykset, joiden muisto vielä olisi voinut tuottaa katkeruutta.

Oltuani puolitoista vuotta leskenä, löysin uuden elämän kumppalin L:n meijerikoululta. Hänen kanssaan avioelämää viettäessäni saan tasan jakaa tulevat elämäni kohtalot. Nyt olen toisessa paikassa työskentelemässä noin 60 oppilaan kanssa. Vointini on nykyään kiitettävän hyvä. Opetustoimeni on menestynyt hyvin. Paikkakuntalaisten suosio ja rakkaus on kiintynyt puoleeni. Opettajavirkani ohessa olen saanut useita muita tuottavia toimia. Kaksi tervettä, sievää lasta leikkii iloisen kissan kanssa ympärilläni joutohetkinäni ja kolmas lapsi hymyilee kehdossa.

Vanhempani elävät vielä ja ovat usein viettäneet tyytyväisiä hetkiä luonani. On siis kaikinpuolinen myötä-onni viime aikoina elämääni seurannut. Sitä olen tarvinnutkin kärsimysten sortaman elämäni virvoitukseksi. Nyt on minulla syytä Saarijärven Paavon tavalla lausua vaimoni kanssa hartaasti:

"Vaikka kokee, eipä hylkää Herra."

End of Project Gutenberg's 'Waikka kokee, eipä hylkää herra', by Kaarlo Wesala