The Project Gutenberg eBook of Yhteiskunnallisen kysymyksen ydinkohdat, by Rudolf Steiner.

I. Yhteiskunnallisen kysymyksen todellinen luonne uudenaikaisen ihmiskunnan elämän valossa.

II. Elämän vaatimia ja todellisuuden mukaisia yhteiskunnallisten kysymysten ja tarpeitten ratkaisukokeita.

Tehtäviä, jotka nykyajan yhteiskunnallinen elämä eteemme asettaa, ei voida ratkaista keinotekoisten tulevaisuudenunelmien avulla. Jotkut mielipiteet ja tunteiden ilmaukset voivat tosin saada uskomaan, että nämä tahi nuo suunnitelmat, jotka aatteidensa pohjalle on rakentanut, saattaisivat luoda ihmiskunnalle onnentilan; tämä usko voi kasvaa voittamattomaksi vakaumukseksikin; mutta sittenkin on mahdollista ampua kokonaan harhaan siitä, mitä yhteiskunnallinen kysymys nykyään merkitsee, jos tahtoo sellaisen uskon saada toteutetuksi.

Tämän väitteeni voi seuraavalla tavalla kehittää näennäisesti aivan mielettömyyteen, osaten kuitenkin oikeaan. Voi olettaa jonkun löytäneen yhteiskunnalliselle kysymykselle tietopuolisesti aivan oikean "ratkaisun", mutta kuitenkin voisi hänellä olla peräti epäkäytännöllinen usko, jos hän tahtoisi ihmiskunnalle tarjota tätä ajattelemaansa ratkaisua. Sillä me emme elä enää sellaisena aikana, jolloin saisi uskoa voivansa tällä tavalla vaikuttaa julkisessa elämässä. Ihmisten mieliala ei ole sellainen, että he julkiseen elämään katsoen voisivat sanoa: tuolla näette erään, joka ymmärtää, mitkä yhteiskunnalliset laitokset ovat tarpeellisia; mitä hän tarkottaa, sen me tahdomme toteuttaa.

Tätä tietä eivät ihmiset laisinkaan halua ottaa vastaan yhteiskunnallisen elämän aatteita. Tämä kirjanen, joka jo on saavuttanut jokseenkin laajan levikin, tahtoo ottaa huomioon tämän tosiasian. Ne, jotka ovat leimanneet sen utopistiseksi (haaveilevaksi), eivät ole ollenkaan käsittäneet sen perimmäistä tarkotusta. Enimmän ovat sitä utopistiseksi soimanneet ne, jotka itse tahtovat itse utopistisesti ajatella. He näkevät muissa sen, mikä on varsinainen piirre heidän omassa ajatustavassaan.

Käytännöllisesti ajattelevat ovat nykyään jo saaneet sen kokemuksen julkisesta elämästä, että utopistisella aatteella, näyttäköönpä kuinkakin vakuuttavalta, ei ole lainkaan menestystä. Ja kuitenkin tuntuu useista, että heidän esim. taloudellisella alalla tulisi lähestyä lähimmäisiään sellaisella. Mutta heidän täytyy saada itselleen selväksi, että he puhuvat turhaan. He eivät silloin lainkaan hyödytä lähimmäisiään esityksellään.

Tämä pitäisi ottaa huomioon kokemuksen opetuksena. Sillä se viittaa erääseen tärkeään tosiasiaan nykyaikaisessa julkisessa elämässä. Tarkotan sitä elämälle vierasta katsanto kantaa, jolla suhdautaan kaikkeen, mitä esim. taloudellinen todellisuus vaatii. Kuinka sitten saattaisi toivoakaan voivansa selviytyä julkisen elämän sekavissa olosuhteissa, kun niitä lähestyy elämälle vieraalla ajatustavalla?

Tämä kysymys ei ole suinkaan mieluisa. Sillä se pakottaa tunnustamaan ajattelevansa elämälle vieraalla tavalla. Ja kuitenkin se tunnustus on tehtävä, jollei tahdota pysyä vieraana "yhteiskunnalliselle kysymykselle". Sillä ainoastaan käsittelemällä tätä kysymystä yhtenä nykyaikaisen sivistyksen tärkeimmistä puolista, voi päästä selvyyteen, mitä yhteiskunnallinen elämä tarvitsee.

Tämä kysymys viittaa nykyaikaisen henkielämän muodostumiseen. Uudenaikainen ihmiskunta on kehittänyt henkielämän, joka on suuresti riippuvainen valtiollisista laitoksista ja taloudellisista voimista. Ihminen pannaan jo lapsena valtion kasvatuksen ja opetuksen alaiseksi. Hän voi saada ainoastaan sellaisen kasvatuksen, kuin hänen ympäristönsä taloudelliset olosuhteet myöntävät.

Tästä voisi helposti johtua uskomaan, että juuri sentähden ihmisen pitäisi olla hyvin mukautunut nykyaikaisiin olosuhteisiin. Sillä valtiolle on mahdollista muodostaa kasvatus- ja opetuslaitokset ja sen kautta julkisen henkielämän oleellinen puoli tavalla, joka parhaiten tyydyttää inhimillistä yhteiskuntaa. Ja senkin saattaisi helposti uskoa, että ihmisestä sen kautta tulisi mahdollisimman paras jäsen inhimilliseen yhteiskuntaan, että hänet kasvatetaan niitä taloudellisia mahdollisuuksia silmällä pitäen, joiden piirissä hän kehittyy, ja että hän tämän kasvatuksen kautta joutuu siihen asemaan, jonka nämä taloudelliset mahdollisuudet hänelle osottavat.

Tämän kirjasen täytyy ottaa suorittaakseen tähän aikaan vähemmän miellyttävä tehtävä, näyttää, että julkisen elämämme sekavuus johtuu henkielämän riippuvaisuudesta valtiosta ja talouselämästä. Ja sen täytyy voida näyttää, että henkielämän vapautus tästä riippuvaisuudesta muodostaa osan niin polttavasta yhteiskunnallisesta kysymyksestä.

Tämän kautta kääntyy kirjaseni laajalle levinneitä harha luuloja vastaan. Että valtio on ottanut hoitoonsa opetus laitoksen, sitä on kauvan pidetty ihmiskunnan kehitykselle terveellisenä. Ja sosialisesti ajattelevat voivat tuskin muuta kuvitellakkaan, kuin että yhteiskunnan on kasvatettava yksilö palvelukseensa omien menettelytapojensa mukaisesti.

Ei tahdota mielellään ottaa oppiakseen, mikä tähän aikaan on aivan välttämätöntä tällä alalla. Sitä, että ihmiskunnan kehityksen myöhäisempinä aikoina voi olla erehdystä, mikä aikaisemmin on ollut oikeata. Ihmiskunnan nykyaikaisten olosuhteitten kehitykselle oli välttämätöntä, että opetuslaitos ja sen kautta julkinen henkielämä joutui pois niiden piirien käsistä, jossa se keskiaikana oli ollut, valtion huostaan. Mutta tämän asiantilan edelleen jatkaminen on raskas yhteiskunnallinen erehdys.

Sen on tämä kirjanen ensimäisessä osassaan osottava. Valtiolaitoksen puitteissa on henkielämä saavuttanut vapautensa; se ei voi tästä vapaudestaan oikein hyötyä, ellei sille suoda täydellistä itsehallintoa. Henkielämän olemukseen kuuluu saada olla täydellisesti itsenäinen jäsen yhteiskunnallisessa elimistössä. Kasvatus- ja opetuslaitos, joista koko henkinen elämä on lähtösin, on jätettävä niiden hallittavaksi, jotka kasvattavat ja opettavat. Tässä hallituksessa älköön saako sanan- eikä toimivaltaa kukaan, joka toimii valtiollisella tahi taloudellisella alalla. Jokaisen opettajan on käytettävä ainoastaan niin paljon aikaa opetukseen, että hän voi myös ottaa osaa alallaan hallinnolliseen toimintaan. Hän on silloin huolehtiva hallituksesta yhtä paljon, kuin hän huolehtii itse kasvatuksesta ja opetuksestakin. Ei kenkään ole oikeutettu antamaan määräyksiä, joka ei samalla itse ole mukana varsinaisessa opetuksessa ja kasvatuksessa. Ei mikään parlamentti, ei mikään henkilö, vaikkakin hän ehkä joskus olisi ottanut osaa opetukseen, mutta ei sitä enää tee, saa sananvaltaa. Mitä kokemuksia opetuksessa välittömästi saavutetaan, ne hyödyttävät myös hallintoa. Luonnollisesti sellaisessa laitoksessa asiantuntemus ja ammattitaito pääsevät korkeimmassa mahdollisessa määrässä vaikuttamaan.

Tässä tietysti voidaan väittää vastaan, ettei sellainenkaan henkielämän itsehallinto kaikessa ole täydellinen. Mutta se ei todellisessa elämässä ole tarpeellistakaan. Ainoastaan paras mahdollinen pyritään saavuttamaan. Ihmislapsessa kytevät kyvyt tulevat todella yhteiskunnan hyväksi, kun niiden kehityksestä saavat huolehtia ainoastaan ne, jotka henkisten tarkotusperien nojalla pystyvät antamaan niistä ratkaisevan arvostelun. Kuinka kauvas siihen tahi tähän suuntaan lapsi on kasvatettava, siitä voidaan arvostelu antaa ainoastaan vapaassa hengenyhdyskunnassa. Ja mitä on tehtävä antaakseen pontta tällaiselle arvostelulle, siitä voidaan päättää ainoastaan tällaisessa yhdyskunnassa. Sieltä voivat valtio ja talouselämä ammentaa voimia, joita ne eivät voi itselleen antaa, jos muodostavat henkielämän omien näkökohtiensa mukaisesti.

Sopusoinnussa sen kanssa mitä tässä kirjasessa on esitetty, on myöskin, että valtiota ja talouselämää palvelevista opetuslaitoksista ja siitä, mitä niissä opetetaan, huolehtivat vapaan henkielämän toimitsijat. Lakimieskoulut, kauppakoulut, maataloudelliset ja teollisuusoppilaitokset muodostuvat vapaan henkielämän mukaisesti. Tämä kirjoitus on välttämättömästi löytävät vastustusta monissa ennakkoluuloissa, jos siitä vetää tämän — oikean — johtopäätöksen. Mutta mistä johtuvat nämä ennakkoluulot? Niiden yhteiskuntavastaisen hengen oppii käsittämään kun ottaa huomioon, että ne pohjaltaan ovat peräisin siitä itsetiedottomasta uskosta, että kasvattajien tulee olla elämälle vieraita, epäkäytännöllisiä, ihmisiä. Heiltä ei voida odottaakaan, että he itsestään loisivat laitoksia palvelemaan elämän käytännöllisiä tarkotuksia. Sellaisia laitoksia pystyvät luomaan ainoastaan ne, jotka itse seisovat keskellä käytännöllistä elämää, ja kasvattajien tulee noudattaa niitä suuntaviivoja, joita heille annetaan.

Näin ajatteleva ei huomaa, että kasvattajat, jotka eivät itse kykene antamaan itselleen suuntaviivoja pienimmästä suurimpaan juuri sen kautta vieraantuvat elämästä ja tulevat epäkäytännöllisiksi. Heihin voidaan silloin istuttaa periaatteita, jotka ovat peräisin näennäisesti hyvinkin käytännöllisistä ihmisistä; he eivät pysty kasvattamaan oikeita käytännön miehiä elämää varten. Yhteiskuntavastainen tilanne on sen kautta syntynyt, ettei käytetä yhteiskunnallisen elämän palvelukseen ihmisiä, joissa kasvatuksen kautta on herännyt yhteiskunnallinen tunne. Yhteiskunnallisen tunteen elähyttämiä ihmisiä voi ainoastaan sellainen kasvatustapa tuottaa, jota yhteiskunnallisesti tuntevat johtavat ja määräävät. Yhteiskunnallista kysymystä ei milloinkaan saada oikein ratkaistuksi, jollei kasvatus- ja henkikysymystä käsitellä sen oleellisena osana. Yhteiskuntavastaista mielialaa ei kasvateta ainoastaan taloudellisten laitosten kautta, vaan myös sen kautta, että ihmiset näissä laitoksissa käyttäytyvät yhteiskuntavastaisesti. Ja se on yhteiskuntavastaista, että nuorison kasvatus ja opetus jätetään henkilöille, jotka sen kautta jäävät elämälle vieraiksi, että heidän toimintansa suunta ja sisällys määrätään ulkoapäin.

Valtio perustaa lainopillisia oppilaitoksia. Valtio vaatii niissä opetettavaksi sen sisältöistä lakitiedettä, jonka se omia tarkoitusperiään silmälläpitäen on valtiomuotonsa ja hallituksensa perustaksi omistanut. Laitokset, jotka ovat kokonaan lähtösin vapaasta henkielämästä, ammentavat lakitieteensä sisällyksen itse tästä henkielämästä. Valtion on odottaminen, mitä sille tämä vapaa henkielämä on tarjoava. Se on hedelmöityvä niistä elävistä aatteista, jotka voivat lähteä ainoastaan sellaisesta henkielämästä.

Tämän henkielämän piiriin taas kuuluvat ne ihmiset, jotka vapaasta vakaumuksestaan antautuvat käytännölliseen elämään. Mutta siitä ei tule käytännöllistä elämää, mikä on lähtöisin kasvatuslaitoksista, joita paljaat "käytännönmiehet" järjestävät ja joissa elämälle vieraat henkilöt antavat opetusta, vaan yksistään siitä, joka on lähtösin kasvattajista, jotka omalta näkökannaltaan ymmärtävät elämää ja käytäntöä. Miten vapaan henkielämän hallinta on yksityiskohtaisesti järjestettävä, siitä tullaan tässä kirjasessa antamaan joitakin viittauksia.

Haaveilijat tulevat tämän kirjasen johdosta tekemään kaikenlaisia kysymyksiä. Huolestuneet taiteilijat ja muut henkisen työn tekijät tulevat sanomaan: niin, onkohan sitten lahjakkuus paremmin menestyvä vapaassa henkielämässä, kuin nykyisessä valtion ja taloudellisten voimain ylläpitämässä? Tällaisten kyselijäin pitäisi ottaa huomioon, ettei tämä kirjanen missään suhteessa tahdo olla utopistinen. Siinä ei siis lainkaan tulla teoreettisesti päättelemään: tämän tahi tuon asian tulee olla niin tahi näin. Vaan se tahtoo olla innostajana perustamaan ihmisyhdyskuntia, joiden yhteiselämä on omiaan luomaan yhteiskunnallisesti arvokasta. Ken ei arvostele elämää teoreettisten ennakkoluulojen, vaan kokemusten perustuksella, hän on itselleen sanova: jokainen luontaisten lahjojensa mukaan vapaasti työskentelevä saa toivoa saavansa oikeudenmukaisen arvostelun vapaassa henkiyhdyskunnassa, jota ei mikään estä omien periaatteidensa mukaan ohjaamasta elämäänsä.

"Yhteiskunnallisen kysymyksen" ei voi sanoa vasta nyt ihmisten keskuuteen ilmestyneen eikä se ole asia, jonka pari ihmistä tahi parlamentti voisi ratkaista ja joka sitten olisi lopullisesti ratkaistu. Se on alkeellinen osa koko uudemmasta kulttuurielämästä ja on kerran ilmestyttyään, edelleen pysyvä. Se on maailman historiallisen kehityksen jokaisena hetkenä yhä uudelleen ratkaistava. Sillä ihmiselämä on uusimpana aikana joutunut sellaiseen tilaan, jossa yhteiskuntaa tukevista laitoksista vähitellen tulee yhteiskunta vastaisia. Nämä on yhä uudelleen kukistettava. Niin kuin elimistö jonkun aikaa kylläisyyden jälkeen alkaa tuntea nälkää, samoin yhteiskunnallinen elimistökin joutuu asiain säännöllisestä tilasta epäsäännöllisen. Yhteislääkettä yhteiskunnallisten olojen järjestämiseksi löytyy yhtä vähän, kuin ravintoainetta, joka ainaiseksi poistaisi näläntunteen. Mutta ihmiset voivat yhtyä sellaisiksi yhdyskunniksi, että heidän elävän yhteistoimintansa kautta olevaiset olot aina uudelleen saadaan muuttumaan yhteiskunnallisiksi. Sellainen yhteiskunta on itseään hallitseva yhteiskunnallisen elimistön henkinen jäsen.

Samoin kuin nykyaikaisista kokemuksista seuraa yhteiskunnallisena vaatimuksena henkielämän alalla vapaa itsehallinto, samoin talouselämän alalla assosiatiivinen (yhteistoiminnallinen) työ. Talouselämään kuuluu nykyisessä ihmiskunnassa tavaraintuotanto, tavarainkiertokulku ja tavarainkulutus. Näiden kautta tulevat inhimilliset tarpeet tyydytetyiksi; ja kaikissa niissä ovat ihmiset itse tavalla tahi toisella toiminnallaan osallisina. Jokaisella on niissä erikoisharrastuksensa; jokaisen täytyy omalta mahdolliselta osaltaan olla niissä mukana. Mitä kukin todella tarvitsee, sen hän ainoastaan itse tietää ja tuntee; mitä hänen on toimitettava, siitä hän saa selvän kiinnittämällä tuomionsa ympärillään vallitseviin olosuhteisiin. Näin ei ole aina ollut eikä tänä päivänäkään ole vielä kaikkialla maan päällä; nykyisen ihmiskunnan sivistyneen osan keskuudessa on asianlaita kuitenkin niin.

Talouselämän rajat ovat ihmiskunnan kehityksen kuluessa laajentuneet. Suljetusta kotitaloudesta kehittyi kaupunkitalous, tästä valtiotalous. Tänään ollaan maailmantalouden kynnyksellä. Vanhasta tosin jää vielä huomattava osa uuteen; paljon merkkejä uudesta saattoi jo nähdä vanhassa. Mutta ihmiskunnan kohtalo riippuu siitä, että kehitys on määrätyissä olosuhteissa noudattanut pää-asiallisesti yllä kuvattua astejärjestystä.

On mieletöntä koettaakaan järjestellä taloudellisia voimia abstraktisessa maailmanyhdyskunnassa. Yksityistaloudet ovat kehityskulun aikana laajalti sulautuneet valtiotalouteen. Kuitenkin ovat valtiollisten yhdyskuntien muodostumiseen vaikuttaneet muutkin kuin taloudelliset voimat. Seurauksena siitä, että niistä tahdottiin muodostaa taloudellisia yhdyskuntia, on uusimman ajan yhteiskunnallinen sekasorto. Taloudellinen elämä etsii omia valtiollisista laitoksista ja valtiollisesta ajattelutavastakin riippumattomia muotojaan. Tämä käy sille mahdolliseksi ainoastaan siten, että muodostetaan puhtaasti taloudellisia näkökohtia seuraten yhtymiä kuluttaja-, kauppias- ja tuottajapiireistä. Olosuhteiden pakosta on sellaisten yhtymien laajuus järjestyvä itsestään. Liiaksi pienten yhtymien toiminta kävisi liian kalliiksi, liiaksi suurten toimintaa kävisi liian vaikeaksi taloudelliselta kannalta silmällä pitää. Kukin yhtymä on löytävä elämäntarpeittensa pakosta tien säännölliseen vuorovaikutukseen toisten samallaisten kanssa. Ei tarvitse olla huolissaan, että kukaan, jonka toiminta vaatii tiheätä asuinpaikan vaihdosta, tulisi siitä estetyksi sellaisten yhtymien kautta. Hän voi helposti siirtyä yhtymästä toiseen, jos siirtymisen vaikuttimena ovat taloudelliset edut eikä valtiollinen järjestelmä. Tällaisen yhtymän keskuudessa voidaan suunnitella laitoksia, jotka toimivat yhtä keveästi, kuin rahaliike.

Yhtymän keskuudessa on ammattitaidon ja asiantuntemuksen perustukselle vallitseva laajakantoinen yhteisetujen sopusointu. Tällöin eivät lakimääräykset säännöstele tavarain valmistusta, kiertokulkua ja kulutusta, vaan ihmiset suoranaisten tietojensa nojalla ja oman etunsa tähden. Ottaen persoonallisesti osaa yhteistoiminnalliseen elämään voivat ihmiset tällaisen välttämättömän taidon saavuttaa; sen kautta taas, että etujen täytyy keskinäisen sopimuksen nojalla pysyä tasapainossa, tulevat tavarat kiertämään todellisessa arvossaan. Tällainen yhteenliittyminen taloudellisten näkökohtien nojalla on vallan toista, kuin esim. ammattiliitot. Niiden toiminnassa seurataan periaatteita, jotka uudempina aikoina ovat muodostuneet valtiollisessa ja poliitillisessa elämässä. Niissä parlamenteerataan; ei sovita taloudellisten näkökohtien nojalla siitä, mitä yhden on suoritettava toiselle. Assosiatsioneihin ei kuulu palkkatyöläisiä, jotka valtaansa turvautuen vaativat työnantajalta mahdollisimman korkeita palkkoja, vaan niissä käsityöläiset ovat tuotannon henkisten johtajien ja tuotteiden kuluttajien kanssa yhteistoiminnassa määrätäkseen hintojen järjestelyn kautta suorituksien vasta suoritukset. Se ei voi tapahtua parlamenttaamalla kokouksissa. Niitä on varottava. Sillä kuka tekisi työtä sillä aikaa, kun lukemattomat ihmiset kuluttavat aikansa keskustelemalla työstä. Mutta sopimalla ihmiset keskenään ja assosiatsionit keskenään sujuu kaikki muu työn ohessa. Siihen tarvitaan vaan, että yhteenliittyminen vastaa työntekijäin tietoja ja kuluttajain harrastuksia.

Tätä älköön kutsuttako utopiaksi. Sillä emmehän ole sanoneet: tämä on järjestettävä niin tahi näin. Olemme vaan viitanneet siihen, kuinka ihmiset itse järjestävät asiansa, jos he tahtovat toimia liitoissa, jotka vastaavat heidän käsityskykyään ja harrastuksiaan.

Että he sellaiseen yhteistoimintaan liittyvät, siitä pitää huolen luonto niin pian kun valtio ei aseta heidän eteensä esteitä; sillä luonto synnyttää tarpeet. Toiselta puolen voi siihen vaikuttaa vapaa henkielämäkin, sillä se kasvattaa tietoisuuden, jonka tulee vaikuttaa yhteiskunnassa. Joka kokemuksen nojalla ajattelee, hänen täytyy myöntää, että sellaisia yhteistoiminnallisia liittoja voi nousta joka hetki ja ettei niissä ole mitään utopistista. Niiden syntymiselle ei ole esteenä mikään muu, kuin se, että nykyajan ihminen tahtoo järjestellä taloudellisen elämän ulkoapäin siinä merkityksessä, kuin järjestö-ajatus häneen on tullut ulkoapäin. Vastakohtana tälle järjestelmälle, joka tahtoo ulkoapäin liittää ihmiset toisiinsa tuotannon tähden, on se taloudellinen järjestelmä, joka perustuu vapaaseen assosioitumiseen. Assosioituessa liittyy ihminen toiseen vapaaehtoisesti ja suunnitelmanmukaisuuden antaa kokonaisuudelle yksityinen järki. — Voitanee sanoa: mitä hyötyä siitä sitten on, että varaton assosioituu varakkaan kanssa? Voihan olla parempi, sanotaan, että kaikki tuotanto ja kulutus järjestellään ulkoapäin. Mutta tällainen järjestely sitoo yksilön vapaan luomisvoiman ja riistää talouselämältä sen lisätuotannon, joka voi lähteä ainoastaan tästä vapaasta luomisvoimasta. Kokeiltakoonpa vaan kerrankaan, kaikista ennakkoluuloista huolimatta, assosioimalla tänäpäivänä varaton varakkaan kanssa. Jolleivät asiaan puutu muut kuin taloudelliset voimat, silloin täytyy varakkaan välittömästi korvata varattoman palvelus vastapalveluksella. Nykyään ei tällaisia asioita käsitellä kokemusperäisten elämän vaistojen perustuksella; vaan luokka- ja muista ei-taloudellisista eduista johtuvien tunteiden nojalla. Nämä saattoivat kehittyä sentähden, ettei nykyisempinä aikoina, jolloin juuri taloudellinen elämä on käynyt yhä monimutkaisemmaksi, ole jaksettu pysyä tämän rinnalla puhtaasti taloudellisilla aatteilla. Henkielämän epävapaus on tämän estänyt. Taloutta harjoittavat ihmiset ovat perinnäistapojen sokaisemat; he eivät näe talouselämätä muuntelevia sisäisiä voimia. He työskentelevät kiinnittämättä huomiota ihmiselämän kokonaisuuteen. Assosiatsiooneissa oppii toinen toiselta, mitä hänen välttämättä tulee tietää. Siten saavutetaan taloudellinen kokemus siitä, mikä on mahdollista, kun ihmiset, joilla kullakin on tietoja ja kokemusta omalta alaltaan, saavat yhteisesti asioita päättää.

Kuten vapaassa henkielämässä ainoastaan siinä itsessään piilevät voimat vaikuttavat, samoin assosiatiivisesti muodostetussa talousjärjestelmässäkin ainoastaan taloudelliset arvot, jotka kehittyvät assosiatsioonien kautta. Mitä yksilön on talouselämässä tehtävä, se seuraa yhteiselämästä niiden kanssa, joiden kanssa hän on taloudellisesti assosioitu. Sen kautta on hänellä juuri niin paljon vaikutusvaltaa yleiseen talouteen, kuin mikä vastaa hänen tuotantoaan. Kuinka tuotantokyvyttömät kiinnitetään talouselämään siitä tulen tässä kirjoituksessa tekemään selvää. Suojelemaan heikkoa voimakasta vastaan kykenee ainoastaan talouselämä, joka on kehitetty omista voimistaan.

Näin voi yhteiskunnallinen elimistö jakautua kahteen itsenäiseen jäseneen, jotka juuri sen kautta tukevat toisiaan, että molemmilla on ominainen hallintonsa, joka perustuu sen erikoisiin voimiin. Mutta molempien näiden väliin täytyy mahtua kolmannen. Se on yhteiskunnallisen elimistön varsinainen valtiollinen jäsen. Siinä pääsee kuuluviin kaikki se, jonka tulee riippua kunkin täysi-ikäiseksi päässeen ihmisen arvostelusta ja tunteista. Vapaassa henkielämässä toimii kukin erikoisten kykyjensä mukaan, talouselämässä taas täyttää kukin paikkansa sen mukaan, mikä rengas hän on assosiatsionissa. Julkisessa valtiollis-oikeudellisessa elämässä tunnustetaan hänen puhtaasti inhimillinen merkityksensä, sikäli kun se on riippumaton hyvinvoinnista, joilla hän vaikuttaa vapaassa henkielämässä, ja riippumatta siitä, minkä arvon hänen valmistamansa tavarat assosiatiivisen talouselämän kautta saavat.

Tässä kirjassa tullaan näyttämään, kuinka työ laatuunsa ja siihen käytettyyn' aikaan nähden on tärkeä asia tässä valtiollisoikeudellisessa valtioelämässä. Siinä ovat kaikki toistensa vertaisia, koska siinä neuvotellaan ja toimitaan aloilla, joilla jokainen ihminen on yhtä arvostelukykyinen. Ihmisten oikeudet ja velvollisuudet säännöstellään tässä yhteiskunnallisen elimistön jäsenenä.

Koko yhteiskunnallisen elimistön yhtenäisyys syntyy sen kolmen jäsenen itsenäisestä kehityksestä. Kirja on osottava, kuinka liikkuvan pääoman ja, tuotantovälineiden vaikutus, maan ja mannun käyttö voivat muodostua näiden kolmen jäsenen yhteistoiminnan kautta. Joka tahtoo "ratkaista" yhteiskunnallisen kysymyksen edeltäpäin harkitun tahi jotenkin muuten syntyneen talousmuodon avulla, hän ei ole tässä kirjoituksessa löytävä käytännöllisyyttä; mutta joka elämän kokemuksiin nojaten tahtoo innostaa ihmisiä sentapaisiin yhteenliittymisiin, joissa he parhaiten oppivat tuntemaan yhteiskunnalliset tehtävät ja niihin antautumaan, hän ei kuitenkaan kieltäne kirjantekijällä olleen todella käytännöllisen elämän harrastusta.

Kirja on ensikerran julkaistu vuoden 1919 huhtikuussa. Silloisia lausuntojani olen täydentänyt aikakausilehdessä "Dreigliederung des sozialen Organismus" julaistuilla kirjoitelmillani, jotka sittemmin ovat kootut kirjaseksi "In Ausführung der Dreigliederung des sozialen Organismus".

On helppo havaita, ettei näissä molemmissa teoksissa niinkään paljon puhuta yhteiskunnallisen liikkeen päämääristä, kuin teistä, joita myöten yhteiskunnallisessa elämässä olisi kuljettava. Ken elämänkokemusten nojalla ajattelee, hän tietää, että yksityiset päämäärät voivat esiintyä erilaisissa muodoissa. Ainoastaan sille, joka elää abstraktissa ajatuksissa, kaikki näyttää yhden kaavan mukaan valetulta. Sellainen moittii usein elämässä opittua käytännöllisyyttä, koska se ei hänen mielestään ole kyllin täsmällinen, kyllin "selvästi" esitetty. Monet, jotka luulevat olevansa käytännönmiehiä, ovatkin juuri sellaisia kaavojenmiehiä. He eivät ota huomioon, että elämä voi pukeutua moninaisimpiin muotoihin. Se on juokseva elementti. Ken tahtoo sen mukana mennä, hänen täytyy mukautua ajatuksillaan ja tunteillaan juoksevaan pohjavirtaan. Yhteiskunnallisiin tehtäviin voidaan käydä käsiksi ainoastaan näin ajatellen.

Elämän varrella tehdyistä havainnoista ovat aatteet tähän kirjoitukseen ammennetut; tältä kannalta ne myös soisin ymmärrettävän.

Muutamia huomautuksia tämän kirjoituksen tarkoituksesta.

Nykyajan yhteiskunnallinen elämä asettaa eteemme vakavia, laajaperäisiä tehtäviä. Kuuluu ääniä, joissa vaaditaan uudistuksia tässä elämässä ja joissa näytetään, että näiden tehtävien ratkaisemiseksi on etsittävä teitä, joihin ennen ei ole huomiota kiinnitetty. Nykyajan tositapahtumain tukemana saa kenties jo tänään sekin äänensä kuuluviin, joka elämän kokemuksiin perustuen tunnustaa olevansa sitä mieltä, että tämä välttämättömäksi tulleiden teiden laiminlyöminen juuri on johtanut meidät näihin yhteiskunnallisiin ristiriitoihin. Siihen vakaumukseen perustuu tämä kirjoitus. Se tahtoisi sanoa, miten pitäisi menetellä saadakseen ihmiskunnan suuren osan nykyään tekemät vaatimukset päämäärästään tietoisen yhteiskunnallisen tahdon tielle. Miellyttävätkö nämä vaatimukset vai eikö, siitä ei saisi riippua sellaisen tahdon muodostuminen. Ne ovat kerta kaikkiaan olemassa ja ne on otettava lukuun yhteiskunnallisen elämän tosiasioina. Tämän pankoot mieleensä ne, jotka yhteiskunnallisen asemansa tähden ovat huomaavinaan, että tämän kirjoituksen tekijä esityksessään puhuu köyhälistön vaatimuksista tavalla, joka heitä ei miellytä, koska se heidän mielestään muka liian yksipuolisesti korostaa nämä jonakin, jonka yhteiskunnan tahdon täytyy ottaa lukuun. Mutta tekijä pitää oikeutenaan puhua nykyaikaisesta elämästä kaikessa alastomuudessaan mikäli hänen elämäntuntemuksensa siihen riittää. Hänen silmiinsä kuvastuvat ne turmiolliset seuraukset, jotka johtuvat siitä, ettei tahdota nähdä uudenaikaisen ihmiskunnan elämätä kaikkine tosiasioineen eikä tahdota mitään tietää yhteiskunnallisesta tahdosta, joka kiinnittää huomionsa näihin tosiasioihin.

Vähemmän tyydyttänee tekijän esitys lähinnä myös henkilöitä, jotka pitävät itseään käytännöllisen elämän tuntijoina siinä merkityksessä, jossa monien rakkaiksi käyneiden ennakkoluulojen tähden elämän kokemus nykyään otetaan. He tulevat väittämään, ettei tämä kirjoitus perustu elämänkokemukseen. Mitä näihin henkilöihin tulee, niin tekijän mielestä juuri heidän tulisi käydä elämänkoulu uudelleen. Sillä hänestä näyttää heidän elämänkokemuksensa niiden tosiasian valossa, jotka nykyajan ihmiskunta on saanut kokea, ehdottomasti erehdykseltä. Sellaiselta erehdykseltä, joka on tuottanut sanomatonta onnettomuutta. He saavat kokea, että täytyy paljon sellaista myöntää käytännölliseksi, joka heistä on näyttänyt naurettavalta ihanteellisuudelta. Olkootpa vain sitä mieltä, että tämän kirjoituksen lähtökohta on väärä, kun sen ensimäisissä osissa enemmän puhutaan uudenaikaisen ihmiskunnan henkielämästä ja taloudellisesta vähemmän, täytyy tekijän elämänkokemuksensa nojalla väittää, että tehtyjen erehdysten lisäksi tullaan tekemään lukemattomia muita, ellei päätetä kiinnittää asianmukaista huomiota uudenaikaisen ihmiskunnan henkielämään.

Mutta eivät nekään, jotka erilaisimmissa äänilajeissa alituiseen toistavat, että ihmiskunnan täytyy luopua paljaiden aineellisten etujen palveluksesta ja kääntyä "hengen", ihanteellisuuden puoleen, tule oikein mieltymään siihen, mitä tekijä tässä kirjoituksessaan sanoo. Hän ei anna suurta arvoa paljaalle puheelle "hengestä" ja pilventakaisesta henkimaailmasta. Hän voi tunnustaa ainoastaan sen henkisyyden, joka muodostaa ihmisen oman elämän sisällyksen. Se ilmenee yhtä vaikuttavana käytännöllisten elämäntehtävien suorittamisessa, kuin maailman- ja elämänkatsomuksen luomisessa, joka pystyy tyydyttämään sielun tarpeet. Ei kaikki ole siinä, että tiedetään tahi ollaan tietävinään, mitä henkisyys oli, vaan siinä että tämä henkisyys ilmenee myös käytännöllisen elämän todellisuudessa eikä vain sisäisen sieluolennon sivuvirtauksena.

Täten tuntuvat ehkä tässä kirjoituksessa lausutut mielipiteet "henkisille" liiaksi hengettömiltä, "käytännöllisille" liiaksi epäkäytännöllisiltä. Tekijä arvelee juuri sen kautta voivansa omalla tavallaan palvella nykyaikaista elämää, ettei hän hyväksy monenkaan nykyaikana itseään "käytännänmiehenä" pitävän elämän tuntemattomuutta, mutta ei myöskään anna mitään arvoa sellaisille puheille "hengestä", joissa sanoja käytetään paljaiden haavekuvien luomiseen elämästä.

Yhteiskunnallista kysymystä käsitellään tässä kirjoituksessa taloudellisena, oikeudellisena ja henkisenä kysymyksenä. Tekijä uskoo päässeensä tietämään, kuinka talous-, oikeus- ja henkielämän vaatimuksista tämän kysymyksen oikea luonne selviää. Ja tämä tietäminen taas voi yksin herättää todellisen innostuksen näiden kolmen elämänalan terveelliseen järjestämiseen yhteiskunnallisessa ruumiissa. Inhimillisen kehityksen aikaisemmilla asteilla huolehtivat yhteiskunnalliset vaistot, että nämä kolme alaa sen aikuisen ihmisluonteen mukaisesti järjestäytyvät itsestään yhteiskunnallisen elämän kokonaisuudeksi. Kehityksen nykyisellä asteella on päämäärästään tietoisen yhteiskunnallisen tahdon pakko koettaa järjestää näiden keskinäiset suhteet. Siirryttäessä näistä vanhemmista ajoista nykyaikaan vallitsi maissa, joissa tällaista tahtoa voi edellyttää, vanhojen vaistojen ja uudemman itsetietoisuuden sekanaisuus, joka ei enää tyydytä nykyaikaisen ihmisyyden vaatimuksia. Monessa asiassa, jossa ollaan näkevinään päämäärästään tietoista yhteiskunnallista ajatusta, elävät vielä vanhat vaistot, Se tekee tämän ajatuksen heikoksi olosuhteitten vaatimuksiin katsoen. Perusteellisemmin, kuin moni luuleekaan, täytyy nykyajan ihmisen irtaantua siitä, mikä ei enää ole elinvoimaista. Miten talous-, oikeus- ja henkielämän tulee muodostua uuden ajan vaatiman terveen yhteiskunta-elämän mukaisesti, sen — niin arvelee ainakin tekijä — voi tajuta ainoastaan, kellä on hyvää tahtoa antamaan tunnustuksensa yllä esitetyille periaatteille. Mitä tekijä pitää velvollisuutenaan lausua tällaisesta tarpeellisesta uudistuksesta, tahtoo hän tällä kirjoituksella jättää nykyajan arvosteltavaksi. Hän tahtoisi sen tulevan herättäjäksi pyrkimykselle aikakautemme elämäntodellisuutta ja elämänvaatimuksia tyydyttävään päämaaliin. Sillä hän on vakuutettu, että ainoastaan sellainen pyrkimys on johtava edemmäksi kuin haaveiluihin ja tuulentupiin yhteiskunnallisen tahtomisen alalla.

Joka kuitenkin luulee löytävänsä jotakin haaveilevaa tästä kirjoituksesta, häntä pyytää tekijä ottamaan huomioon, kuinka kauvas nykyaikana monikin mielikuvituksineen yhteiskunnallisten olojen mahdollisesta kehityksestä on todellisesta elämästä eksynyt ja haaveiluihin hairahtunut. Sentähden pidetään sellaista todelliseen elämään ja kokemukseen perustuvaa, kuin mitä tässä kirjoituksessa on pyritty esittämään haaveiluna. Moni on tätä esitystä pitävä "abstraktina", koska hänelle on "konkretia" ainoastaan se, mitä hän on tottunut ajattelemaan ja "abstraktia" myös "konkretinkin" silloin, kun hän ei ole tottunut sitä ajattelemaan.[1]

Että puolueohjelmiin tiukasti sidotut henkilöt aluksi tulevat olemaan tyytymättömiä tekijän esityksiin, on odotettavissa. Kuitenkin elää tekijä siinä uskossa, että useat puolueihmisetkin varsin pian tulevat vakuutetuiksi siitä, että kehityksen alaista elämää ei voida pakottaa puolueohjelmien puitteisiin, ja että sellaisista ohjelmista riippumaton arvostelu on nyt ennenkaikkea välttämätön yhteiskunnallisen tahdon lähimpiä päämääriä arvosteltaessa.

I. Yhteiskunnallisen kysymyksen todellinen luonne uudenaikaisen ihmiskunnan elämän valossa.

Eikö uudenaikainen yhteiskunnallinen liike ole maailman sodan romahduksen kautta paljastanut tosiasioita, jotka todistavat, kuinka pintapuolisesti vuosikymmeniä oli totuttu ymmärtämään köyhälistön tahtoa?

Mitä nykyaikana köyhälistön aikaisemmin vaiennetuista vaatimuksista ja niiden yhteydessä olevista seikoista on elämän pinnalle noussut, vaatii tämän kysymyksen tekemään. Voimat, jotka nämä vaatimukset vaiensivat, ovat osaksi hävinneet. Sen suhteen säilymistä, jossa nämä voimat olivat ihmiskunnan suuren osan yhteiskunnallisiin pyrkimyksiin, voi toivoa ainoastaan se, joka on vailla kaikkea tietoa siitä, miten lannistumattomat nämä ihmisluonteen vaikuttimet ovat.

Moni niistä henkilöistä, jotka yhteiskunnallisen asemansa vuoksi saattoivat sanoin ja neuvoin ehkäisten tahi edistäen vaikuttaa europalaisen elämän voimiin, jotka purkautuivat maailmansodan katastrofiksi, on täydellisesti erehtynyt näistä pyrkimyksistä. He saattoivat luulla, että heidän maansa aseellinen voitto tulisi tyynnyttämään yhteiskunnallisen levottomuuden. Näiden henkilöiden täytyi saada kokea, että seurauksena heidän suhtautumisestaan vasta olikin yhteiskunnallisen kiihtymyksen täydellinen ilmipuhkeaminen. Eikä siinä kyllin, vaan nykyinen ihmiskunnan romahdustila osottautui siksi historialliseksi tapaukseksi, jossa tämä kiihtymys saavutti korkeimman iskuvoimansa. Johtavien henkilöiden ja luokkien täytyi viimeisinä kohtalokkaina vuosina toiminnassaan aina ottaa huomioon, mitä ihmiskunnan sosialistisissa piireissä ajateltiin. He olisivat mielellään usein menetelleet toisin, jos he olisivat uskaltaneet olla huomioonottamatta näiden piirien mielialan. Siinä muodossa, johon tapaukset nykyään ovat pukeutuneet, elää tuon mielialan vaikutus edelleen.

Ja nyt kun on ratkaisevan asteen saavuttanut, mikä vuosikymmeniä on ihmiskunnan kehityksessä ollut valmistumassa: nyt paljastuu traagillisena tosiasiana, että ajatukset, jotka ovat syntyneet olojen kehittyessä, eivät pystykään hallitsemaan tilannetta. Moni henkilö, joka on kasvattanut ajatuskykyään tapausten kehittyessä palvellakseen yhteiskunnallisia tarkoitusperiä, seisoo epäröiden tahi kokonaan mykkänä todellisuuden meille tekemien kysymysten edessä.

Tosin uskoo moni näistä henkilöistä vielä, että se, mitä he ovat pitkät ajat pitäneet inhimillisen elämän uudistukselle välttämättömänä, on toteutuva ja silloin näyttäytyvä kyllin voimakkaaksi antamaan elinvoimaisen suunnan elämän vaatimuksille. Voi olla välittämättä niistä, jotka vielä väittävät, että vanha on pitävä puolensa ihmiskunnan suuren osan uusia vaatimuksia vastaan. Voi antaa arvon niiden vaatimuksille, jotka ovat vakuutettuja uuden elämänjärjestyksen välttämättömyydestä. Mutta mahdotonta on olla itselleen tunnustamatta: keskellämme virtaa puoluemielipiteitä, ikään kuin arvostelumuumioita, jotka tosiolojen kehitys työntää syrjään. Nämä tosiolot vaativat ratkaisua, johon vanhojen puolueiden arvostelukyky ei ole kypsynyt. Nuo puolueet ovat tosin kehittyneet olosuhteiden ohella; mutta ovat piintyneine mielipiteineen jääneet tosioloista perään. Ei tarvinne ehkä olla vaatelias nykyään vielä vallitsevaa ajatussuuntaa kohtaan olettaessaan, että yllä mainittu asianlaita johtuu maailmantapauksien kulusta nykyaikana. Ja siitä voinee tehdä sen johtopäätöksen, että juuri tämä nykyaika on altis kokeelle tehdä tunnetuksi uudenaikaisen ihmiskunnan yhteiskunnallisesta elämästä se, mikä erikoisuutensa tähden poikkeaa niin kauvas yhteiskunnallisiin kysymyksiinkin perehtyneiden henkilöiden ja puoluesuuntien ajatustavasta. Voisihan sattua, että se traagillisuus, joka ilmenee kokeiluissa ratkaista yliteiskunnallista kysymystä, johtuukin juuri köyhälistön todellisten pyrkimysten väärinymmärtämisestä. Väärinymmärryksestä yksinpä niidenkin puolelta, jotka näistä pyrkimyksistä ovat luulleet omistavansa oikean käsityksen. Sillä ei ihminen lähimainkaan aina osaa oikein arvostella omaa tahtoaan.

Voi senvuoksi näyttää oikeutetulta tehdä kerran kysymys: mitä todella tahtoo nykyaikainen köyhälistö pyrkimyksillään? Vastaako tämä tahtominen sitä, mitä tavallisesti köyhälistön ja ei-köyhälistön puolelta tällä tahtomisella ymmärretään? Ilmeneekö siinä, mitä useat "yhteiskunnallisella kysymyksellä" ymmärtävät, tämän kysymyksen todellinen muoto? Vai onko aivan toinen ajatussuunta välttämätön? Tätä kysymystä ei voi lähestyä ennakkoluulottomasti, jollei kohtalo ole suonut tilaisuutta eläytyä uudenaikaisen köyhälistön sielunelämään. Varsinkin sen köyhälistön osan, jolla on tärkein osa nykyaikaisen yhteiskunnallisen liikkeen luomisessa.

On puhuttu paljon nyky-aikaisen tekniikan ja nykyaikaisen kapitalismin kehityksestä. On kysytty, miten tämän kehityksen ohessa nykyinen köyhälistö on syntynyt ja miten se uudemman talouselämän laajetessa on nykyisiin vaatimuksiin tullut. Kaikessa, mitä tähän asti näissä kysymyksissä on esille tuotu, on paljon oikeaan osattua. Mutta ettei silti vielä ole päästy lähellekään ratkaisua, on selvää sille, joka ei anna sen väitteen sokaista itseään, että ulkonaiset olosuhteet painavat leimansa ihmisen elämään. Asian oikea laita avautuu sille, joka vapaana ennakkoluuloista osaa tajuta pohjakerrosten syvyyksissä vaikuttavat henkiset kiihottimet. On tosin varmaa, että köyhälistön vaatimukset ovat kypsyneet uudenaikaisen tekniikan ja kapitalismin aikakaudella; mutta tämän tosiasian toteaminen ei suinkaan vielä selitä sitä, mikä näissä vaatimuksissa on peräisin puhtaasti inhimillisistä vaikuttimista. Ja niin kauvan kun näiden vaikuttimien olemukseen ei ole päästy, ei myöskään olla selvillä yhteiskunnallisen kysymyksen oikeasta muodosta.

Eräs köyhälistön maailmassa usein kuultu sana on omiaan tekemään voimakkaan vaikutuksen siihen, joka osaa tunkeutua inhimillisen tahdon syvemmällä piileviin vaikuttimiin. Se on: uudenaikainen proletaari on tullut "luokkatietoiseksi". Hän ei enää sanoaksemme vaistomaisesti, itsetiedottomasti tottele ulkopuolellaan olevien luokkien vaikutusvaltaa; hän tuntee itsensä erityisen luokan jäseneksi ja haluaa saada tämän oman ja toisten luokkien välit julkisessa elämässä itselleen edullisemmalla tavalla järjestetyksi. Kellä on kykyä syventyä sielullisten ilmiöiden tajunnantakaisille aloille, hänelle on sana "luokkatietoinen", siinä merkityksessä kuin nykyaikainen proletaari sitä käyttää, paljastava tärkeimmät puolet nykyaikaisen tekniikan ja kapitalismin palveluksessa olevan työväen luokan yhteiskunnallisessa elämänkatsomuksessa. Hänen täytyy ennen kaikkea huomata, kuinka sytyttävästi tieteelliset opit talouselämästä ja sen suhteesta ihmiskohtaloihin ovat painuneet proletaarin sieluun. Tässä tulimme koskettaneeksi erästä tosiasiaa, josta monella, joka on vain kuvaillut itselleen proletaaria, mutta ei elänyt ajatuksissaan proletaarien kanssa, on varsin hämärät, jopa aikakautemme vakaviin tapahtumiin nähden vahingolliset mielipiteet. Se ajatuskanta, että Marx ja hänen jälkeisensä proletaariset kirjailijat olisivat opeillaan panneet "sivistymättömän" proletaarin pään pyörälle, ja mitä muuta sen suuntaista usein saa kuulla, ei auta ymmärtämään nykyaikaista maailmanhistoriallista tilannetta tällä alalla. Tällainen mielipide ilmaisee vaan tahdon puutetta päästä näkemään mikä on oleellista nykyisessä yhteiskunnallisessa liikkeessä. Ja tällaista oleellista on sekin, että proletaarinen luokkatietoisuus on täynnä käsitteitä, jotka sisällyksensä puolesta ovat kotoisin uudenaikaisesta tieteestä. Tässä tietoisuudessa vallitsee edelleen se tunnelma, joka vallitsi Lassallen puheessa "Tiede ja työläiset". Tällaiset asiat mahtavat tuntua vähäpätöisiltä monesta, joka itseään pitää "käytännöllisenä ihmisenä". Mutta joka tahtoo todella oppia tuntemaan uudenaikaista työväenliikettä, hänen täytyy huomionsa näihin asioihin. Sillä se mitä maltilliset ja jyrkät proletaarit nykyaikana vaativat, ei ole ihmistahdon ilmaukseksi muuttunutta talouselämää siinä muodossa, jossa moni sen itselleen kuvittelee, vaan taloustiedettä, joka on vallannut proletaarien itsetietoisuuden. Proletaarisen liikkeen tieteellisenä pidetyssä ja sanomalehtimäisen-kansantajuiseen muotoon puetussa kirjallisuudessa se selvästi käy ilmi. Sen kieltäminen on silmien sulkemista tosiasiallisilta olosuhteilta. Tosiasia, johon koko nykyaikainen yhteiskunnallinen asema perustuu, on se, että uudenaikainen proletaari antaa pukea luokkatietoisuutensa tieteellisiin käsitteisiin. Vaikk'ei koneensa ääressä työskentelevällä miehellä olisi aavistustakaan "tieteestä", hän omaksuu yhteiskunnallista asemaansa valaisevat tiedot henkilöiltä, jotka näitä tietoja levittävät tuolta "tieteeltä" saamillaan välikappaleilla.

Kaikki tämä puhe uudemmasta talouselämästä, koneitten aikakaudesta ja kapitalismista saattaa olla hyvinkin valaisevaa nykyaikaisen työväenliikkeen perustuksiin katsoen; mutta mikä nykyaikaiselle yhteiskunnalliselle tilanteelle antaa lopullisen valaistuksen, ei suoranaisesti johdu siitä seikasta, että työmies on kiinnitetty koneeseensa ja että hän on sidottu kapitalistiseen elämänjärjestykseen. Se johtuu aivan toisesta asianhaarasta, siitä nimittäin, että hänen luokkatietoisuudessaan ollessaan koneensa ääressä ja riippuvaisena kapitalistisesta talousjärjestyksestä on kehittynyt eräitä perin määrättyjä ajatuksia. On mahdollista, että aikakautemme ennakkoluulot estävät useita tunnustamasta tämän tosiasian kantavuutta ja saavat heidät pitämään asian esille ottamista vaan käsitteillä viisastelemisena. Tähän täytyy vastata: sitä huonommat edellytykset menestykselliseen toimintaan yhteiskunnallisessa elämässä niillä, jotka eivät pysty näkemään mikä on tällä haavaa tärkeintä. Ken tahtoo ymmärtää proletaarista liikettä, hänen täytyy ennen kaikkea tietää, kuinka proletaari ajattelee. Sillä proletaarista liikettä — sen maltillisesta uudistusliikkeestä aina hävittävimpään yltiöpäisyyteen asti — eivät aiheuta mitkään ihmisen ulkopuolella olevat voimat tahi taloudelliset kiihottimet, vaan ihmiset: heidän mielikuvituksensa ja tahdonkiihottimet.

Eivät siinä, mitä kone ja kapitalismi ovat proletaariseen tietoisuuteen istuttaneet, piile aikamme yhteiskunnallista liikettä määräävät aatteet ja tahdonvoimat. Tämä liike on etsinyt ajatuslähteensä uudemmasta tieteestä, kun koneet ja kapitalismi eivät antaneet proletaarille sitä, mikä hänen sielunsa olisi täyttänyt ihmisarvoisella sisällyksellä. Sellaisen sisällyksen sai keskiaikainen käsityöläinen ammatistaan. Siinä, kuinka tämä käsityöläinen ihmisenä itsensä tunsi ammattiinsa sidotuksi, oli jotakin, joka pani elämisen inhimillisen yhteiskunnan keskuudessa hänen sisällisien silmäinsä edessä näyttämään elämisen arvoiselta. Hän saattaa katsoa sen kautta, mitä hän valmisti, tulleen toteutetuksi, mitä hän ihmisenä tahtoi olla. Koneen ääressä ja kapitalistisen elämänjärjestyksen alaisena sai hän kääntyä oman itsensä, sisäisen minänsä, puoleen, kun hän etsi perustusta, jolle voi pystyttää itsetietoisuuttaan tyydyttävän käsityksen siitä, mikä arvo kullakin "ihmisenä" on. Tekniikasta ja kapitalismista ei lähtenyt mitään tälle käsitykselle. Ja niin on käynyt, että proletaarinen itsetietoisuus turvaantui tieteelliseen ajatustapaan. Se oli menettänyt inhimillisen yhteenkuuluvaisuuden tunteen todellisen elämän kanssa. Mutta se tapahtui aikana, jolloin ihmiskunnan johtavat luokat pyrkivät tieteelliseen ajatustapaan, jossa itsessään ei enää ollut henkistä ponnistusvoimaa täyttämään inhimillistä itsetietoisuutta sen tarpeita tyydyttävällä sisällyksellä. Vanhat maailmankatsantokannat olivat käsittäneet ihmisen sieluna henkisessä olemassaolon kokonaisuudessa. Uudemman tieteen kannalta on hän luontokappale paljaassa luonnonjärjestelmässä. Tämä tiede ei herätä sitä tunnetta, että se olisi kuin henkimaailmasta ihmissieluun juokseva virta, joka kantaa ihmistä sieluna. Miten tahansa arvosteltaneekin henkisten vaikutinten, ja mitä niihin kuuluu, suhdetta uudemman ajan tieteelliseen ajatustapaan, on pakotettu myöntämään, kun ennakkoluulottomasti historiallista kehitystä tarkastaa, että tieteellinen mieltäminen on kehittynyt uskonnollisesta. Mutta vanhat, uskonnollisella pohjalla lepäävät maailmankatsantokannat eivät ole voineet istuttaa uudenaikaiseen tieteelliseen ajattelutapaan sielua kannattavia herätteitään. Ne jäivät tämän ajattelutavan ulkopuolelle ja elivät edelleen omine sisäisine tietoisuussisältöineen, johon köyhälistön sielut eivät tunteneet kiintymystä. Johtaville luokille voi tämä tietoisuussisältö vielä olla jostakin arvosta. Sillä oli vielä jotakin yhteyttä heidän elämänasemansa kanssa. Nämä luokat eivät etsineet uutta tietoisuussisältöä, koska perintönä elämältä itseltään riippuivat kiinni vanhassa. Uudenaikainen proletaari sitävastoin katkaisi kaiken yhteytensä vanhan elämänkatsomuksen kanssa. Hän on ihminen, jonka elämä lepää aivan uusilla perusteilla. Häneltä hävisi vanhan elämän perustuksen mukana kaikki mahdollisuus ammentaa vanhoista hengen lähteistä. Ne jäivät sen alueen keskelle, josta hän oli vieraantunut. Uudenaikaisen tekniikan ja kapitalismin ohella kehittyi — sikäli kun on mahdollista kutsua suuria maailmanhistoriallisia virtauksia samanaikaisiksi — uudenaikainen tieteellisyys. Siihen kiinnitti uudenaikainen köyhälistö luottamuksensa ja uskonsa. Siitä se koetti löytää itselleen välttämättömän uuden tunnemaailman. Mutta sen suhde tähän tieteellisyyteen oli toinen, kuin johtavien luokkien. Nämä tunsivat olevansa pakoitetut ottamaan tieteellinen ajatustapa henkeään kannattavaksi elämänkäsityksekseen. Mutta niin paljon kuin he tahtoivatkin tämän tieteellisen ajatustavan avulla vakuuttautua siitä, että luonnonjärjestyksessä vallitsi katkeamaton syiden jatkuvaisuus alhaisimmasta eläimestä ihmiseen, niin tämä ajatustapa pysyi heille vain tietopuolisena vakaumuksena. Se ei synnyttänyt heissä pyrkimystä käsittämään elämää myös tunteenomaisesti, kuten tämä vakaumus vaatii ollakseen täydellinen. Luonnontutkija Vogt ja luonnontieteen kansantajuinen selittäjä Büchner olivat varmastikin tieteellisen ajatustavan omistaneet. Mutta sen rinnalla vaikutti heidän hengessään jokin, joka pakotti heidät uskomaan elämän yhtenäisyyteen, jolle selitystä johdonmukaisesti ei voi saada muualta kuin uskosta henkiseen maailmanjärjestykseen. Ajateltakoon vain ennakkoluulottomasti, miten toisin tieteellisyys vaikuttaa sellaiseen, joka koko omalla olemuksellaan tuntee olevansa kiinnitettynä sellaiseen elämänkokonaisuuteen, kuin nyky-aikaiseen proletaariin, jonka eteen hänen agitaattorinsa asettuu ja muutamana työstä vapaana iltahetkenä puhuu, kuten seuraa: tiede on viime aikoina todistanut ihmisille vääräksi uskon, että heidän alkujuurensa olisi henkisissä maailmoissa. Heille on opetettu, että he muinaisina aikoina elivät siivottomasti puissa kiiveten ja että heillä on kaikilla yhtäläinen puhtaasti luonnollinen alkuperä. Tällaisiin ajatuksiin perustuvan tieteellisyyden varaan näki nykyaikainen proletaari joutuneensa etsiessään sielulleen sisällystä, joka antaisi hänen tuta, mikä hänen asemansa ihmisenä oli maailmankaikkeudessa. Hän omisti tämän tieteellisyyden tinkimättömän vakaasti ja veti siitä omat johtopäätöksensä elämää varten. Hänet tapasi teknillinen ja kapitalistinen aikakausi toisin, kuin johtaviin luokkiin kuuluvan. Tämä eli vielä elämän järjestyksessä, jonka olivat muodostaneet sielua ylentävät vaikuttimet. Hänelle oli suurimmaksi eduksi saada uuden aikakauden saavutukset sopimaan tämän elämänjärjestyksen kehyksiin. Proletaari oli henkisesti tästä elämänjärjestyksestä irtireväisty. Hänelle ei tämä elämänjärjestys voinut antaa sitä sisäistä tunnetta, joka olisi valaissut hänen elämänsä ihmisen arvoisella sisällyksellä. Antaa proletaarin tuntea, mitä hän ihmisenä oli, sen voi ainoastaan, mikä näytti uskoa herättävällä voimalla lähteneen vanhasta elämänjärjestyksestä: tieteellinen ajattelutapa.

Monen lukijani mieli ehkä tekisi hymyillä, kun viittaan proletaarisen ajattelutavan "tieteellisyyteen". Ken tieteellisyydellä jaksaa ajatella ainoastaan sellaista, minkä monivuotisella istumisella "sivistyslaitoksissa" voi ansaita, ja sitten taas asettaa tämän "tieteellisyyden" mitään oppimattoman proletaarin tietoisuustason vastapainoksi, hän hymyilköön. Hän hymyilee asioille, jotka ovat ratkaisevasta merkityksestä nykyaikaiselle elämälle. Nämä tosiasiat todistavat, että moni korkeasti oppinut henkilö elää epätieteellisesti, kun taas oppimaton proletaari perustaa maailmankatsantokantansa tieteeseen, jota hän ei ehkä ollenkaan käsitä. Sivistynyt on omistanut itselleen tieteen säilyttäen sitä jossain sielunsa komerossa; mutta hän liikkuu olosuhteissa, jotka antavat sisällyksen hänen tunne-elämälleen kokonaan tästä tieteestä välittämättä. Proletaarin ovat hänen elämänsuhteensa saattaneet ymmärtämään olemassa-olon tämän tieteen hengen mukaisesti. Mitä muut luokat "tieteellisyydeksi" nimittävät, siitä hänellä ehkä ei liene aavistustakaan; tämän tieteellisyyden ajatussuunta ohjaa kuitenkin hänen elämänsä. Muiden luokkien elämä lepää uskonnollisella, esteettisellä, yleishenkisellä perustuksella; hänelle on "tiede", joskin usein kaikessa pintapuolisuudessaan, elämän usko. Moni "johtaviin" luokkiin kuuluva luulee olevansa "valistunut", "vapaa-uskonnollinen". Epäilemättä hänen ajatusmaailmansa perustuu tieteelliseen vakaumukseen; mutta hänen tunne-elämänsä pohjasäveleenä kaikuvat hänen huomaamattaan perinnäisen elämänuskon jäännökset.

Mitä tieteellinen ajatustapa ei ole vanhasta elämänjärjestyksestä tahtonut omistaa, se on: tietoisuutta, että se ollen henkisyyttä perustuu henkiseen maailmaan. Tälle puolelle uudenaikaista tiedettä ummistivat johtavat luokat silmänsä. Sillä heidän elämänsä sisältönä ovat vanhat perintötiedot. Tätä proletaari ei voinut, sillä hänelle uudet olosuhteet karkoittivat vanhat perintötiedot hänen sielustaan. Hän omisti perinnökseen hallitsevilta luokilta tieteellisen ajattelutavan. Tämä perintö muodostui perustukseksi hänen käsitykselleen ihmisen olemuksesta, mutta siihen ei mahtunut tieto, että tämä olemus oli peräisin todellisesta henkielämästä. Se ainoa, minkä proletaari sai hallitsevilta luokilta henkisenä perintönä, epäsi oman alkujuurensa hengestä.

Tiedän vallan hyvin, kuinka nämä ajatukset tulevat liikuttamaan ei-proletaareja ja proletaarejakin, jotka uskovat käsittävänsä, elämää "käytännöllisesti", ja tämän uskonsa nojalla pitävät tässä lausuttua elämälle vieraana katsantokantana. Nykyisen maailmantilanteen paljastamat tosiasiat tulevat yhä varmemmin näyttämään tämän uskon petolliseksi. Ken ilman ennakkoluuloja nämä tosiasiat pystyy näkemään, hänelle täytyy selvitä, että elämän katsantokanta, joka ainoastaan pintapuolisesti näihin tosiasioihin suhtautuu, lopulta kykenee omaksumaan ainoastaan sellaisia aatteita, joilla ei ole mitään vastinetta todellisuudessa. Vallitsevat ajatukset ovat niin kauvan "käytännöllisesti" tosioloihin suhtautuneet, ettei niillä enää ole mitään yhtäläisyyttä tosiolojen kanssa. Nykyinen maailmanromahdus voisi olla monelle siinä suhteessa rangaistukseksi. Sillä, mitä he ajattelivat tapahtuvaksi? Ja mitä on tapahtunut? Niinkö pitää käymän yhteiskunnallisen ajatuksenkin?

Kuulen myös hengessäni vastaväitteen, jonka proletaarisen elämän käsityksen tunnustaja tunteittensa vallassa tekee: taas muuan, joka tahtoisi viedä yhteiskunnallisen kysymyksen pääkohdan sivutielle, jota myöten porvarillisten näkyy olevan helppo kulkea. Tämä tunnustaja ei näe, millaiseksi kohtalo on hänen proletaarisen elämänsä tehnyt, ja miten hän tämän elämän piirissä pyrkii liikkumaan katsanto kantoineen, jonka hänelle ovat perinnöksi jättäneet "hallitsevat" luokat. Hän elää proletaarimaisesti; mutta ajattelee porvarimaisesti. Uusi aika ei ainoastaan pakota etsimään uutta elämää, vaan myös uusia ajatuksia. Tieteellinen ajattelutapa voi muodostua elämätä kannattavaksi sisällykseksi vasta sitten kun se itsestään omalla tavallaan kehittää täysinhimillisen elämän sisällyksen luomiseksi sellaisen jännitysvoiman, kuin vanhat elämän käsitykset tavallaan olivat kehittäneet.

Tällä on osoitettu tie, joka auttaa löytämään uudemman proletaarisen liikkeen yhden jäsenen todellisen muodon. Tämän tien loppumäärässä kaikuu proletaarisesta sielusta vakaumus: Minä pyrin henkiseen elämään. Mutta tämä henkinen elämä on vain haaveilua, on vain sellaista, joka ihmisessä kuvastuu ulkonaisista maailmantapahtumista, eikä ole lähtöisin erityisestä henkisestä maailmasta. Mitä siirryttäessä uuteen aikaan on tullut vanhasta henkielämästä, sen käsittää proletaarinen elämänkatsantokanta haaveiluna. Ken tahtoo käsittää mielialaa proletaarin sielussa, niin kuin se kuvastuu nykyajan yhteiskunnallisissa vaatimuksissa, hänen täytyy kyetä käsittämään, mikä voima on sillä mielipiteellä, että henkinen elämä on haaveilua. Voitanee vastata: mitä ymmärtää keskinkertainen proletaari tästä mielipiteestä, joka enemmän tahi vähemmän kouluutettujen johtajien päässä hämmennystä tuottaen kummittelee. Ken näin puhuu, hän unohtaa puhuessaan todellisen elämän ja menettelee myös, kuin ei elämän todellisuutta olisikaan. Hän ei tiedä, mitä viimeisten vuosikymmenien proletaari-elämässä on tapahtunut; hän ei tiedä, mitkä langat johtavat mielipiteestä, että henkinen elämä on haaveilua, hänen vain tietämättöminä pitämien jyrkkien sosialistien vaatimuksiin ja tekoihin ynnä niiden tekoihin, jotka sokeitten elämän voimien vaikutuksesta "tekevät vallankumouksia".

Siinä on tragiikkaa, joka peittää koko nykyajan yhteiskunnallisten vaatimusten käsityksen, että monissa piireissä ei lainkaan tahdota ymmärtää sitä, mikä syvien joukkojen tunne-elämästä nousee jokapäiväisten olojen pinnalle, että ei osata luoda katsetta sinne, mikä ihmisten mielissä todella liikkuu. Ei-proletaari kuuntele tuskantäyttämänä proletaarin vaatimuksia: ainoastaan tuotantovälikappaleiden yhteiskunnallistuttamisella voidaan minulle ihmisen arvoinen olemassaolo valmistaa. Mutta hän ei kykene itselleen kuvailemaan, että hänen oma luokkansa siirryttäessä vanhasta uuteen aikaan on pannut proletaarin tekemään työtä tälle kuulumattomilla tuotantovälikappaleilla voimatta samalla antaa hänelle tässä työssä tarpeellista sisäistä tyydykettä. Henkilöt, jotka mainitulla tavalla ummistavat silmänsä elämälle, sanovat mahdollisesti: mutta proletaarihan tahtoo ilman muuta päästä samaan elämän asemaan, kuin missä hallitsevat luokat ovat; mitä merkitystä sitten on sisäisellä tyydykkeellä? Voipa proletaari itsekin väittää: minä en vaadi muilta luokilta mitään sisäistä tyydykettä; minä tahdon,etteivät he minua enää voisi nylkeä, minä tahdon, että nyt vallitseva luokkaero poistetaan. Tällainen puhe ei kuitenkaan koskettele yhteiskunnallisen kysymyksen olemusta. Siihen ei sisälly mitään tämän kysymyksen todellisesta laadusta. Sillä sellainen tietoisuus työtätekevän kansan sielussa, joka olisi hallitsevilta luokilta perinnyt todella henkisen sisällyksen, esittäisi yhteiskunnalliset vaatimukset aivan toisella tavalla, kuin mitä uudenaikainen proletariaatti tekee, joka saamassaan henkielämässä näkee paljasta haaveilua. Tämä proletariaatti on vakuutettu henkielämän haaveellisesta luonteesta; mutta tulee tässä vakaumuksessaan yhä onnettomammaksi. Ja tämän sielun-onnettomuuden seuraukset, joita se ei tietoisesti huomaa, vaan josta se syvästi kärsii, ovat nykyajan yhteiskunnalliselle tilanteelle paljon suuremmasta merkityksestä kuin kaikki ulkonaisen aseman parantamista koskevat itsessään kylläkin oikeutetut vaatimukset.

Hallitsevat luokat eivät myönnä antaneensa aihetta sille elämänkäsityskannalle, joka nyt taistelunhaluisena kohdistuu heihin proletariaatista. Ja kuitenkin ovat he sen aiheuttaneet siten, että ovat jättäneet henkielämästään perinnöksi tälle proletariaatille ainoastaan sellaista, jota tämän täytyy pitää haaveiluna. Ei siinä ole nykyaikaiselle yhteiskunnalliselle liikkeelle mitään erikoista, että jokin ihmisluokka vaatii elämäntilaansa muutosta, vaikka se lähinnä pistääkin silmään, vaan siinä millä tapaa nämä vaatimukset mainitun luokan henkisten vaikutteiden mukaisesti kulloinkin käytännössä toteutetaan. Katsottakoon tosiasioita vain kerrankin ennakkoluulottomasti tältä näkökannalta. Silloin saadaan nähdä, kuinka henkilöt, jotka koettavat ymmärtää proletaarisia vaikuttimia, naurahtavat, kun nousee kysymys siitä, että sen tahi tämän henkisen pyrinnön kautta tahdotaan auttaa yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisua. He nauravat tälle haaveiluna, pilventakaisena oppina. Paljaista aatteista, paljaasta henkielämästä, arvelevat he, ei varmaankaan lähde mitään apua nykyajan polttavalle yhteiskunnalliselle kysymykselle. Mutta tarkemmin katsoen alkaakin selvitä, kuinka uudenaikaisen, juuri proletaarisen liikkeen varsinainen hermo, varsinainen perusvaikutin ei olekaan siinä, mistä nykyaikainen proletaari puhuu, vaan onkin aatteissa.

Uudenaikainen proletaarinen liike onkin toisin, kuin ehkä mikään muu samankaltainen liike maailmassa — tarkemmin katsoen sanan täydessä merkityksessä — liike, joka on ajatuksista. Tätä minä en esiintuo ikään kuin vain jonakin yhteiskunnallisen liikkeen tarkastuksesta saavutettuna yleistuloksena. Jos minun tässä sallitaan tehdä persoonallinen huomautus, niin kuuluu se näin: olen vuosikausia eräässä työläisten sivistysopistossa antanut työmiehille opetusta mitä erilaisimmissa aineissa. Luulen silloin oppineeni tuntemaan, mitä liikkuu uudenaikaisen proletaarisen työmiehen sielussa. Samasta syystä on minulla myös ollut tilaisuus seurata, mikä henki vaikuttaa erilaisissa ammattiyhdistyksissä. Tarkoitukseni on sanoa, ett'en puhu ainoastaan tietopuolisiin mietelmiin nojautuen, vaan, — uskoakseni, — mitä oman todellisen elämänkokemuksen nojalla olen oppinut.

Ken on oppinut tuntemaan — mikä sivistyneiden keskuudessa valitettavasti on harvinaista — uudenaikaisen työväenliikkeen siellä, missä työmiehet ovat sen johdossa, hän tietää, miten tärkeä ilmiö se on, että jokin ajatus-suunta on mitä voimakkaimmin vallannut suuren ihmisjoukon sielut. Mikä nykyaikana vaikeuttaa kannan määräämistä yhteiskunnallisissa kysymyksissä, se on, että mahdollisuus saada eri luokkia ymmärtämään toisiaan on niin vähäinen. Porvarilliset luokat kykenevät nykyaikana niin vaivaloisesti syventymään proletaarien sieluun, voivat niin vaivoin ymmärtää, kuinka proletariaatin vielä kuluttamaton äly kykeni omistamaan — arvosteltakoon sitä asiallisesti miten tahansa — sellaisen inhimiselle järjelle suurimmat vaatimukset asettavan ajattelutavan, kuin Karl Marxin järjestelmän.

Totta on, että Karl Marxin ajatusjärjestelmää voidaan puolustaa niin hyvin kuin vastustaakin, ehkä yhtä pätevillä syillä; sen voivat uusia toiset, jotka Marxin ja hänen ystävänsä Engels'in kuoleman jälkeen katselivat yhteiskunnallista elämää toiselta näkökannalta kuin nämä johtajat. Tämän järjestelmän sisällyksestä en ollenkaan tahdo puhua. Se ei minusta ole tärkeintä uudenaikaisessa proletaarisessa liikkeessä. Tärkeintä on minusta se tosiasia, että työväestön keskuudessa vaikuttaa voimakkaimpana kiihdykkeenä ajatusjärjestelmä. Voipa asian lausua suorastaan näinkin: käytännöllinen liike, puhdas jokapäiväisimpiä ihmisvaatimuksia tavoitteleva elämänliike ei vielä milloinkaan ole seissyt yksistään niin puhtaalla ajatuspohjalla, kuin tämä uudenaikainen proletaariliike. Se on sanoakseni ensimmäinen sen tapainen liike maailmassa, jolla on puhtaasti tieteellinen perustus. Mutta tämä tosiasia on otettava oikealta kannalta. Kun ottaa kaiken sen huomioon, mitä uudenaikainen proletaari itsetietoisesti lausuu omana mielipiteenään, tahtonaan ja tunteenaan, niin ei se, mitä ohjelmaan on sisällytetty, syvemmän elämänhavainnon perustuksella ollenkaan näytä tärkeältä.

Tositärkeänä sitä vastoin täytyy pitää, että proletaarin itsetunnossa ihmisen koko persoonallisuus riippuu elämänkatsomuksen tietopuolisesta perustuksesta, kun se taas muissa luokissa muodostaa vain yhden osan sielunelämää. Mikä tällä tavalla on tullut proletaarille sisäiseksi todellisuudeksi, sitä hän ei saata tietoisesti tunnustaa. Tätä tunnustamasta häntä estää se, että hänelle ajatuselämä on esitetty haaveiluksi. Todellisuudessa hän perustaa elämänsä ajatuksiin, mutta käsittää ne epätodellisina haaveiluina. Muuten ei voida ymmärtää proletaarista elämänkäsitystä ja sen toteuttamista käytännössä, kuin ottamalla huomioon tämä tosiasia kaikessa kantavuudessaan uudenaikaisen ihmiskunnan kehityksessä.

Siitä tavasta, millä uudenaikaisen proletaarin henkinen elämä yllä on esitetty voidaan käsittää, että kuvatessa proletaaris-sosialistisen liikkeen todellista laatua tämän henkielämän täytyy tulla ensi tilalle. Sillä pää-asia on että proletaari tuntee puutteellisen yhteiskunnallisen elämäntilansa syyt siinä muodossa ja pyrkii ne poistamaan sillä tavalla, kuin tämä henkielämä hänelle sisäisesti sanoo. Ja kuitenkaan hän ei voi olla pilkaten ja vihaten hylkäämättä sitä mielipidettä, että tällä yhteiskunnallisen liikkeen henkisellä pohjalla piilee jokin tärkeä eteenpäin kiihoittava voima. Kuinka hän voisi käsittää, että henkielämä olisi hänelle eteenpäin vievä voima, kun hänen täytyy pitää sitä haaveiluna? Ei voi odottaakaan, että tällä tavalla käsitetty henkielämä voisi neuvoa tien sietämättömäksi käyneestä yhteiskunnallisesta tilanteesta. Hänen tieteellisyyteen perustuva ajatustapansa käsittää ei ainoastaan tieteen itsensä, vaan myös taiteen, uskonnon, tavat ja oikeuden inhimillisen haaveilun tuotteiksi. Hän ei huomaa näillä henkielämän aloilla mitään hänen todelliseen elämäänsä kuuluvaa, mitään joka hyödyttäisi hänen aineellista asemaansa. Hänelle ne ovat vain tämän aineellisen elämän heijastusta. Olkoonpa että ne, kerran olemassa ollen, joten kuten kiertoteitä inhimillisen mielikuvituksen tahi tahdon kautta vaikuttavatkin takaisin aineelliseen elämään, alunpitäen ne kuitenkin ovat tästä elämästä alkunsa saaneita haave-kuvia. Ei niistä mitään lähde yhteiskunnallisten vaikeuksien poistamiseksi. Ainoastaan aineellisista olosuhteista itsestään voi jotakin syntyä, joka vie päämäärään. Uusi henkielämä on ihmiskunnan johtavista luokista siirtynyt proletaariseen asujamistoon siinä muodossa, että sen voima on tämän asujamiston tietoisuudesta haihtunut. Kun etsitään voimia, jotka voivat jouduttaa yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisua, on tämä ennen kaikkea muistettava. Jos tämä asianlaita edelleen saisi vallita, täytyisi ihmiskunnan henkielämän vajota voimattomuuteen nykyajan ja tulevaisuuden yhteiskunnallisten vaatimusten edessä. Itse asiassa onkin suuri osa uudenaikaista proletariaattia vakuutettu tästä voimattomuudesta; ja tämä vakaumus käy julki marxilaisista ja muista samanlaisista tunnustuksista. Sanotaan että uudenaikainen talouselämä on kehittänyt vanhemmista muodoistaan nykyajan kapitalismin. Tämän kehityksen kautta on proletariaatti joutunut sille sietämättömään asemaan kapitaalin rinnalla. Kehitys on kulkeva eteenpäin; se on kaatava kapitalismin siinä itsessään — kapitalismissa -vaikuttavien voimien avulla ja kuolleesta kapitalismista on nouseva proletariaatin vapautus. Tälle vakaumukselle ovat nuoremmat sosialistiset ajattelijat antaneet vähemmän fatalistisen ( kohtalon alle alistuvaisen) luonteen, kuin minkä eräs marxilainen ryhmä sille oli antanut. Mutta pää-asia on myös säilynyt. Ja se on siinä, että se, joka nykyään tahtoo tosisosialistisesti ajatella, ei suostu sanomaan: jos jossain ilmestyisi ajan vaatimusten aiheuttama ja henkisessä todellisuudessa versova ihmisiä kannattava sielu-elämä, on siitä säteilevä se voima, joka myös yhteiskunnalliselle kysymykselle antaa oikean vauhdin.

Ettei proletaarista elämää viettämään pakoitettu nykyajan ihminen voi tällaista odottaa aikamme henkielämältä, siitä johtuu hänen sielunsa pohjasävel. Hän tarvitsee henkielämää, josta lähtee voimaa, joka antaa hänen sielussaan tuntea oman ihmisarvonsa. Sillä sidottuna nykyajan kapitalistiseen talousjärjestelmään oli hänen polttavimpine sielun tuskineen turvauduttava sellaiseen henkielämään. Mutta se henkielämä, jonka hän peri johtavilta luokilta haaveiluna, se täytti hänen sielunsa tyhjyydellä. Että uudenaikaisen proletariaatin vaatimuksissa elää kaipaus löytää toisellainen suhde henkielämään, kuin minkä nykyinen yhteiskuntajärjestys voi tarjota: Siitä lähtee nykyaikaista yhteiskunnallista liikettä ohjaava voima. Mutta tätä tosiasiaa ei oikein käsitä ihmiskunnan ei-proletaarinen eikä proletaarinenkaan osa. Sillä ei-proletaarinen osa ei kärsi uudenaikaisen henkielämän haaveilevasta luonteesta, koska se on siihen itse syynä. Proletaarinen osa siitä kärsii. Mutta tuo perimänsä henkielämän haaveileva luonne on häneltä vienyt uskon kaiken henkielämän kantavaan voimaan. Tämän tosiasian oikeasta ymmärtämisestä riippuu löydetäänkö se tie, joka johtaa ulos nykyisestä yhteiskunnallisesta sekasortotilasta. Se yhteiskunta-järjestys, joka syntyi johtavien ihmisluokkien vaikutuksesta uudenaikaisen talouselämän kehittyessä, on sulkenut pääsyn tälle tielle. On hankittava voimia aukaisemaan se.

Tällä alalla on pakko ottaa asiat uuden tarkastelun alaisiksi, sitten kun on opittu antamaan oikea arvo, sille tosiasialle, että inhimillinen yhteiskunta, jossa henkielämää pidetään haaveiluna, on vailla yhtä niitä voimia, jotka tekevät yhteiskunnallisen elimistön elinkykyiseksi. Nykyinen sairastaa henkielämän heikkoutta. Ja sairaus vain pahenee, kun ei tahdota tunnustaa sen olemassaoloa. Myöntämällä tämä tosiasia voitetaan perustus, jolla yhteiskunnallisen liikkeen mukainen ajatustapa pääsee kehittymään.

Nykyaikana luulee proletaari löytäneensä sielunsa päävoiman, kun hän puhuu luokkatietoisuudestaan. Mutta totuus on kuitenkin siinä, että hän jouduttuaan kapitalistisen talousjärjestelmän pauloihin etsii henkielämää, joka kohottaisi hänen sieluaan, antaisi hänelle tietoisuuden omasta ihmisarvostaan ja että haaveiluksi käsitetty henkielämä ei hänessä tätä tietoisuutta voi synnyttää. Hän on etsinyt tätä tietoisuutta ja on turhaan etsittyään korvannut sen talouselämästä lähteneellä luokkatietoisuudella.

Hän tuijottaa kuin mahtavan suggestiivisen voiman vaikutuksesta yksistään vain talouselämään eikä muualla henkisessä tahi sielullisessa enää usko voivan löytyä kiihotinta siihen, mikä välttämättömästi täytyy tapahtua yhteiskunnallisen liikkeen alalla. Hän uskoo, että yksistään hengettömän, sieluttoman talouselämän kehitys voi mukanaan tuoda sen tilan, jonka hän pitää ihmisarvoisena. Näin hänet pakotettiin etsimään pelastustaan yksinomaan talouselämän uudistuksessa. Hänet pakotettiin uskomaan, että paljastaan talouselämän uudistuksen kautta poistuisi kaikki se vahinko, joka johtui yksityisestä yritteliäisyydestä, yksityisen työnantajan itsekkyydestä ja yksityisen työnantajan kykenemättömyydestä tyydyttämään työmiehessä elävän ihmisarvon-tunteen vaatimuksia. Niin alkoi nykyaikainen proletaari pitää yhteiskunnallisen elimistön ainoana pelastuksena kaikkien tuotantovälikappaleiden yksityisomistuksen muuttamista yhteis-toiminnaksi, vieläpä kaikkien yhteiseksi omaisuudeksi. Tällainen katsantokanta on syntynyt sen kautta, että on katse käännetty pois kaikesta sielullisesta ja henkisestä ja suunnattu yksinomaan puhtaasti taloudellisiin menettelytapoihin.

Siitä johtuu kaikki nykyaikaisessa proletaarisessa liikkeessä piilevä ristiriitaisuus. Uudenaikainen proletaari luulee, että taloudesta, itse talouselämästä pitäisi lähteä kaiken sen, joka lopuksi antaa hänelle täydet ihmisoikeudet. Näiden oikeuksien puolesta hän taistelee. Mutta hänen pyrkimyksissään on jotakin, joka ei milloinkaan voi olla seurauksena yksistään taloudellisesta elämästä. On varsin tärkeä, voimakkaasti puhuva tosiasia, että juuri nykyaikaisen ihmiskunnan elämän vaatimuksista johtuvan yhteiskunnallisen kysymyksen moninaisten muotojen polttopisteessä piilee jotakin, jonka luullaan olevan seurauksena talouselämästä itsestään, mutta joka ei milloinkaan siitä yksistään voi johtua, vaan päinvastoin suorana viivana, jatkuen vanhasta orjajärjestelmästä johtaa läänitysajan maaorjuuden kautta nykyaikaiseen työläis-proletariaattiin. Minkälaiseen muotoon uudenaikaisissa oloissa tavarain ja rahan kiertokulku, pääoma, omistusoikeus, y. m. lienevät pukeutuneetkin, näissä oloissa on jotakin kehittynyt, jonka nimeä ei selvästi lausuta, jota myöskään uudenaikainen proletaari ei tietoisesti tunne, mutta joka kuitenkin on päävaikutin hänen yhteiskunnallisissa pyrkimyksissään. Se on tämä: uudenaikainen kapitalistinen talousjärjestys ei oikeastaan tunne omalla alallaan muuta kuin tavarakäsitteen. Ja jokin on nykyajan kapitalistisessa järjestelmässä muuttunut tavaraksi, joka proletaarissa herättää tunnelman: se ei saa olla tavara.

Kun kerran on tultu näkemään, kuinka yhtenä koko uudenaikaisen proletaarisen liikkeen päävaikuttimista uudenaikaisessa proletaarissa elää vaistomainen, itsetiedoton kammo, että hänen täytyy myydä työnantajalle työvoimansa ikäänkuin tavaraa kaupataan markkinoilla, kammo, että työvoimamarkkinoilla hänen työvoimansa kysyntä ja tarjonta näyttelee samaa osaa, kuin tavaran kysyntä ja tarjonta markkinoilla; kun on tultu näkemään, mikä merkitys tällä tavarakammolla nykyaikaisessa yhteiskunnallisessa liikkeessä on; kun on opittu ennakkoluulottomasti näkemään, että tämä kammo ei käy kyllin voimakkaasti ja jyrkästi ilmi vielä sosialistisista ohjelmistakaan, silloin on ensimmäisen vaikuttimen, haaveelliseksi havaitun henkielämän, lisäksi löydetty toinen, joka tänäpänä tekee yhteiskunnallisen kysymyksen pakoittavaksi, jopa polttavaksikin.

Vanhaan aikaan löytyi orjia. Koko ihminen kaupattiin, kuin tavara konsanaan. Jonkun verran pienempi osa ihmistä, mutta osa ihmisen olemusta kuitenkin alistettiin talousliikkeen alaiseksi maanorjuuden aikana. Kapitalismista on tullut voima, joka vielä osaan ihmisen olemusta lyö tavaraleiman: työvoimaan. En tahdo tässä väittää, ettei tätä asianlaitaa olisi huomattu. Päinvastoin: se on nykyajan yhteiskunnallisessa elämässä tunnustettu yhdeksi perustuksista. Sen tärkeä vaikutus yhteiskunnallisessa liikkeessä tunnetaan. Mutta kun siitä kysymys nousee, ajatellaan aina vain talouselämää. Kysymys työvoiman tavaraluonteesta tehdään paljaaksi taloudelliseksi kysymykseksi. Uskotaan talouselämästä itsestään nousevan voimia, jotka luovat olotilan, jossa proletaarin ei enää tarvitse tuntea työvoimansa sijoitusta yhteiskunnallisessa elimistössä itseään alentavaksi. Nähdään, kuinka uudenaikainen talouselämä on muodostunut ihmiskunnan uudemman historiallisen kehityksen ohessa. Nähdään myös, kuinka tämä talouden-muoto on lyönyt inhimilliseen työvoimaan tavaraleiman. Mutta sitä ei nähdä, kuinka itse talouselämän luonteeseen kuuluu, että kaiken siihen sidotun täytyy muuttua tavaraksi. Talouselämä merkitsee tavarain valmistusta ja tarkoituksenmukaista kulutusta. Inhimilliseltä työvoimalta ei voi riisua tavara-merkitystä, jollei löydetä keinoja irroittaa se taloudellisen elämän menettelytavoista. Ei ole pyrittävä taloudellista elämää niin muuttamaan, että inhimillinen työvoima pääsisi siinä oikeuksiinsa, vaan on etsittävä keinoja, kuinka saada tämä työvoima irti talouselämästä, alistaakseen sen yhteiskunnallisiin voimiin, jotka siitä ottavat tavaramerkityksen? Proletaari ikävöi sellaisia taloudellisia oloja, jossa hänen työvoimansa saa sille kuuluvan aseman. Hän ikävöi sitä sentähden, ettei hän näe, kuinka hänen työvoimansa tavara-merkitys pääasiallisesti johtuu hänen täydellisestä riippuvaisuudestaan taloudellisesta elämästä. Sen kautta, että hänen täytyy uhrata työvoimansa tälle elämälle, sulautuu hänen koko persoonallisuutensakin siihen. Talouselämä pyrkii luonteensa mukaisesti sopivammalla tavalla käyttämään hyväkseen työvoimaa samaten, kuin siinä tavaroita kulutetaan, niin kauvan kun työvoiman järjestely jätetään sen valtaan. Ikäänkuin uudenaikaisen talouselämän lumoomana tuijotetaan vain yksistään siihen, mikä tässä elämässä voi vaikuttaa. Mutta tällainen yksipuolinen näkökanta ei milloinkaan auta löytämään keinoja, miten päästäisiin pitämästä työvoimaa tavarana, sillä toinen talouden muoto on vain toisella tavalla käyttävä työvoimaa tavarana. Työkysymystä ei voida oikeassa muodossaan käsitellä yhteiskunnallisen kysymyksen osana, ennenkun opitaan näkemään, että talouselämässä tavarain valmistus, vaihto ja kulutus noudattaa lakeja, joita vuorostaan määräävät edut, joiden valtapiiriä ei pitäisi ulottaa yli inhimillisen työvoiman.

Nykyaikaiset ajattelijat eivät ole oppineet erottamaan toisistaan, kuinka vallan eritavalla sovellutetaan talouselämän yhteyteen yhdeltä puolen se, mikä työvoimana on sidottu ihmiseen, ja toiselta puolen taas se, mikä, alkuaan ihmisestä erillään, tavarana tuotetaan ja kulutetaan. Jos tätä suuntaa noudattavan terveen ajatustavan kerran onnistuu osottaa työkysymyksen todellinen laatu, on se myös näyttävä, mikä asema talouselämällä terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä tulee olla.

Tästä käynee siis jo selville, että "yhteiskunnallinen kysymys" jakaantuu kolmeen eri kysymykseen. Ensimäinen on osottava henkielämän terveen muodon yhteiskunnallisessa elimistössä; toinen on käsittelevä työ-olojen oikeata järjestelyä yhteiskunnassa, ja kolmas on näyttävä, kuinka talouselämän tulee toimia yhteiskunnallisessa elimistössä.

II. Elämän vaatimia ja todellisuuden mukaisia yhteiskunnallisten kysymysten ja tarpeitten ratkaisukokeita.

Sen, mikä on antanut nykyajan yhteiskunnalliselle kysymykselle erikoisen leiman, voi sattuvimmin lausua seuraavasti: teollisuuteen perustuva talouselämä ja uudenaikainen kapitalismi, ne ovat vaikuttaneet jonkinlaisella itsestään ymmärrettävällä luonnonmukaisuudella ja tuottaneet uudenaikaiselle yhteiskunnalle eräänlaisen sisäisen järjestyksen. Samalla kun inhimillinen luomakyky on kiintynyt siihen, minkä tekniikka ja kapitalismi ovat aikaansaaneet, on se laiminlyönyt muut haarat, muut yhteiskunnallisen elimistön jäsenet. Mutta näille on inhimillisen itsetietoisuuden välttämättömästi myöskin osotettava oikea toimiala, jos yhteiskunnallinen elimistö tahdotaan terveenä pysyttää.

Antaakseni tässä luonteenomaisen kuvan yhteiskunnallisen kysymyksen kaikinpuoliseen tarkasteluun kehoittavista vaikuttimista sallittanee minun selvyyden vuoksi käyttää vertausta. Mutta on huomattava, ettei tällä vertauksella tarkoteta mitään muuta, kuin juuri vertausta. Sellainen voi olla avuksi inhimilliselle käsityskyvylle ohjatakseen sitä juuri siihen suuntaan, mikä on välttämätön, jos tahtoo saada oikean kuvan yhteiskunnallisen elimistön tervehtymisestä. Kenen tältä kannalta on pakko tarkastella yhtä monimutkaisemmista elimistöistä, ihmisellistä elimistöä, hänen täytyy kiinnittää huomionsa siihen, että tässä ihmisellisen elimistön olemuksessa ilmenee kolme rinnakkain, mutta joltisen itsenäisesti toimivaa järjestelmää. Nämä kolme rinnakkain toimivaa järjestelmää voidaan kuvata jokseenkin seuraavalla tavalla. Ihmisellisessä elimistössä toimii ensinnäkin se järjestelmä, joka käsittää hermo- ja aistielämän. Voisipa sitä tärkeimmän elimensä mukaan, johon hermo- ja aistielämä ovat keskitetyt, nimittää pää-elimistöksi.

Toisena ihmisellisen rakenteen jäsenenä on tunnustettava, jos tätä rakennetta todella halutaan ymmärtää, mitä minä tahtoisin nimittää rytmilliseksi järjestelmäksi. Se käsittää hengityksen ja verenkierron, se on kaiken, mikä ilmenee ihmisellisen ruumiinrakenteen rytmillisinä ilmiöinä.

Kolmantena järjestelmänä on vihdoin pidettävä kaikkea, mikä on elintä ja niiden toimintaa varsinaisen aineenvaihdon yhteydessä.

Näihin kolmeen järjestelmään sisältyy kaikki, mikä tarkoituksen mukaiseen vuorovaikutukseen sovitettuna ylläpitää ihmisellisen elimistön säännöllisen kokonaistoiminnan.[2]

Minä olen koettanut sopusoinnussa kaiken sen kanssa, mitä luonnontieteellinen tutkimus jo tällä haavaa voi sanoa, ainakin suurin piirtein kuvailla tätä ihmisellisen elimistön luonnollista kolmijakoisuutta kirjassani "Sielunarvoituksista". Minulle on käynyt selväksi, että biologia, fysiologia, koko luonnontiede, mitä ihmiseen tulee, kaikkein lähimmässä tulevaisuudessa on omaksuva sellaisen käsityskannan ihmisellisestä elimistöstä, että nämä kolme jäsentä pääjärjestelmä, verenkiertojärjestelmä tahi rinta-järjestelmä ja aineenvaihto-järjestelmä sen kautta ylläpitävät koko ihmisellisen elimistön toimintaa, että niiden toiminta on joltisenkin itsenäistä ja että täydellistä elintoiminnan keskitystä ihmisellisessä elimistössä ei löydy, vaan että jokainen näistä järjestelmistä on erikoisessa suhteessa ulkomaailmaan. Pää-järjestelmä aistineen, verenkierto- eli rytmillinen järjestelmä hengitystoimintoineen ja aineenvaihto ravinto- ja liikuntoelimineen.

Luonnontieteellisiin menettelytapoihin katsoen ei vielä olla tultu aivan niin kauas, että varsinaisissa luonnontieteellisissä piireissä annettaisiin sille, mitä tässä olen esittänyt ja henkitieteelliseltä pohjalta lähtien koettanut luonnontieteeseen sovittaa, niin yleinen tunnustus, kuin tiedon edistämisen kannalta olisi suotavaa.

Mutta se on vain merkkinä siitä, että tottumuksemme ajatella ja koko tapamme kuvailla itsellemme maailmata ei vielä ole täydellisesti sopusoinnussa sen kanssa, mikä esim. ihmisellisessä elimistössä ilmenee luonnon toiminnan sisäisenä olemuksena. Tässä voitaisiin kyllä sanoa: no niin, antaa luonnontieteen tulla perästä, se on askel askeleelta saavuttava ihanteensa, se on vielä kerran tunnustava teidänkin katsantokantanne. Mutta yhteiskunnallisen elimistön tarkasteleminen ei siedä lykkäystä. Ei ainoastaan ammattimiehen, vaan myöskin jokaisen ihmissielun, — sillä jokainen ihmissieluhan on osa yhteiskunnallisen elimistön toiminnasta — tulee ainakin vaistomaisesti tietää, mitä tämä yhteiskunnallinen elimistö välttämättömästi tarvitsee. Terve ajattelu ja tunne, terve tahto ja halu ottaa osaa yhteiskunnallisen elimistön uudistamiseen voi ainoastaan sikäli kehittyä, kuin ollaan vaikkapa vain vaistomaisesti tietoisia, että tämän yhteiskunnallisen elimistön ollakseen terve tulee olla yhtä kolmijakoinen kuin luonnollinen elimistö sitä on.

Siitä saakka, kun Schäffle kirjoitti kirjansa yhteiskunnallisen elimistön rakenteesta, on etsitty vertauskohtia luontoppaleen — sanokaamme ihmisellisen elimistön — ja ihmisellisen yhteiskunnan välillä. On tahdottu määrätä, mikä yhteiskunnallisessa elimistössä vastaa soluja, mikä solustoa, mikä kudosta j.n.e. Onpa äskettäin ilmestynyt teos Mereyltä "Maailmanmuunnoksista", jossa eräät luonnotieteelliset tosiasiat ja luonnontieteelliset lait ilman muuta — kuten arvellaan — sovitetaan ihmiselliseen yhteiskuntaelimistöön. Kaiken tämän, kaikkien näiden vertailuleikkien kanssa, ei sillä, mitä tässä kirjoituksessa tarkotetaan, ole kerrassaan mitään yhteyttä. Vaan ken luulee näissäkin tarkasteluissa samallaista vertailuleikkiä luonnollisen ja yhteiskunnallisen elimistön välillä harjoitettavan, hän vain todistaa olevansa kykenemätön tämän esityksen henkeen syventymään. Sillä eihän tässä pyritä mitään luonnontieteellisiin tosiasioihin soveltuvia totuuksia istuttamaan yhteiskunnalliseen elimistöön; vaan vallan toista: että inhimillinen ajattelu, inhimillinen tunne oppisi luonnonmukaista elimistöä katsellessaan erottamaan elinkykyisen ja sitten sovittamaan tämän tutkistelutavan yhteiskunnalliseen elimistöönkin. Sovelluttaessa ilman muuta yhteiskunnalliseen elimistöön se, minkä luulee oppineensa luonnollisesta elimistöstä, kuten usein tapahtuu, osotetaan, ettei tahdota oppia pitämään yhteiskunnallista elimistöä yhtä itsenäisenä ja omien lakiensa alaisena, mikä kyllä pidetään tarpeellisena luonnollisen elimistön ymmärtämiseksi. Siinä silmänräpäyksessä, jolloin asetutaan yhtä objektiiviselle (ulkokohtaiselle) kannalle yhteiskunnallisen elimistön itsenäisyyteen nähden, kuin luonnontutkija asettuu luonnolliseen elimistöön nähden, käsittääkseen sen — yhteiskunnallisen elimistön — lakeja, siinä silmänräpäyksessä häipyvät tutkimuksen vakavuuden tieltä kaikki vertailuleikit.

Saattaisi myöskin ajatella tämän tutkimuksen perustuvan siihen uskoon, että yhteiskunnallinen elimistö pitäisi rakentaa "harmaiden", luonnontieteestä lainattujen teoriiojen nojaan. Tämä käsityskanta on esityksestämme niin kaukana, kuin mahdollista. Tarkoitamme aivan toista. Ihmiskunnan nykyinen sairaudentila vaatii, että kussakin yksityisessä ihmisessä herää määrätyt tunteet ja että tämä herätys aikaansaadaan kasvatus- ja opetuslaitoksissa samalla tavalla, kuin niissä opetetaan neljä laskutapaa. Mikä tähän asti on itsetiedottomasti ihmissieluun vanhat yhteiskunnallisen järjestyksen muodot istuttanut, sillä ei tule olemaan merkitystä tulevaisuudessa. Uudenaikaisen kehityksen vaatimuksiin, jotka nyt ihmisille asetetaan, kuuluu, että kukin yksityinen pitää äsken mainituita tunteita yhtä tarpeellisina, kuin tähän asti määrättyä koulusivistystä. Tästä lähtien vaaditaan ihmisiltä oikea tunne siitä, kuinka yhteiskunnallisen elimistön voimien tulee toimia, että tuo elimistö pysyisi elinkykyisenä. On opittava tuntemaan, että on epäterveellistä ja yhteiskuntavastaista yrittääkään antautua tämän elimistön jäseneksi ilman tällaisia tunteita.

Nykyaikana saa kuulla puhuttavan "yhteiskunnallistuttamisesta" muka ajan vaatimuksena. Tämä yhteiskunnallistuttaminen ei tule merkitsemään yhteiskunnallisen elimistön parannusta, vaan päinvastoin sen puoskaroimista, vieläpä ehkä sen turmelemistakin, ellei ihmisten sydämissä, ihmisten sieluissa herää ainakin vaistomainen tieto yhteiskunnallisen elimistön kolmijakoisuuden välttämättömyydestä. Tämän yhteiskunnallisen elimistön täytyy voidakseen terveenä toimia säännönmukaisesti synnyttää kolme sellaista jäsentä.

Yksi näistä jäsenistä on talouselämä. Alottakaamme tutkistelumme tällä, koska se silminnähtävästi halliten kaiken muun elämän, uudenaikaisen tekniikan ja uudenaikaisen kapitalismin kautta on kehittynyt inhimillisessä yhteiskunnassa. Tämän talouselämän tulee saada olla itsenäinen jäsen yhteiskunnallisessa elimistössä, suhteellisesti yhtä itsenäinen, kuin hermo-aistijärjestelmä on suhteellisesti itsenäinen inhimillisessä elimistössä. Talouselämään kuuluu kaikki, mikä on tavarain tuotantoa, kiertokulkua ja kulutusta.

Toisena yhteiskunnallisen elimistön jäsenenä on meillä julkinen oikeuselämä, varsinainen poliitinen elämä. Siihen kuuluu, mitä vanhan oikeusvaltion merkeissä voitiin nimittää varsinaiseksi valtioelämäksi. Kun talouselämän alaan kuuluu kaikki se, mitä ihminen käyttää luonnosta ja omista valmisteistaan, tavarat, tavarain kiertokulku ja kulutus, voi tämän yhteiskunnallisen elimistön toisen jäsenen piiriin kuulua ainoastaan kaikki se, mikä puhtaasti inhimillisistä syistä koskee ihmisten suhteita toisiinsa. Ymmärtääkseen yhteiskunnallisen elimistön jäsenten merkitystä on tärkeintä tuntea erotus julkisen oikeusjärjestelmän ja talousjärjestelmän välillä, joista edellisen asiana on ainoastaan valvoa inhimillisiin syihin perustuvaa ihmisten suhdetta toisiinsa, jota vastoin jälkimmäiselle kuuluu ainoastaan tavarain tuotanto, kiertokulku ja kulutus. Nämä seikat on elävästi tuntien pidettävä mielessä, että sitten seurauksena tästä tunteesta talouselämä ja oikeuselämä pysyisivät toisistaan erillään, kuten ihmisen luonnollisessa elimistössä keuhkojen toiminta ulkoilman käsittelyssä eroaa hermo-aistielämän toiminnasta.

Kolmantena molempien edellisten rinnalla yhtä itsenäisenä jäsenenä on yhteiskunnallisessa elimistössä pidettävä kaikkea sitä, mikä kuuluu henkiseen elämään. Kosk'ei ehkä nimitys "henkinen sivistys" tahi kaikki, mikä henkistä elämää koskee, ole aivan tarkka, voisi vieläkin tarkemmin sanoa: kaikki se, mikä riippuu yksityisen inhimillisen yksilön luonnollisista lahjoista ja mikä näiden luonnollisten sekä henkisten että ruumiillisten lahjojen nojalla on hyödyttävä yhteiskunnallista elimistöä. Ensimmäiseen, talousjärjestelmään, kuuluu kaikki, mikä tarvitaan, että ihminen voi järjestää aineelliset suhteensa ulkopuolella häntä olevaan maailmaan. Toiseen järjestelmään kuuluu, mikä tarvitaan yhteiskunnallisessa elimistössä ihmisten keskinäisten suhteitten tähden. Kolmanteen järjestelmään kuuluu kaikki minkä täytyy saada alkunsa inhimillisestä yksilöstä ja tulla yhteiskunnallisen elimistön hyväksi.

Niin totta kuin onkin, että uudenaikainen tekniikka ja kapitalismi oikeastaan vasta nykyaikana ovat lyöneet leimansa yhteiskunnalliseen elämäämme, yhtä välttämätöntä on, että siltä puolen välttämättömästi inhimillistä yhteiskuntaa kohtaavat vauriot sillä tavalla korjataan, että ihminen ja inhimillinen yhteiskunta saatetaan oikeaan suhteeseen noihin yhteiskunnallisen elimistön kolmeen jäseneen. Talouselämähän on yksinkertaisesti omasta itsestään nykyaikana luonut varsin määrätyt muotonsa. Se on yksipuolisella vaikutuksellaan inhimilliseen elämään noussut varsin mahtavaan asemaan. Molemmat toiset jäsenet yhteiskunnallisessa elämässä eivät tähän asti ole olleet tilaisuudessa saavuttamaan heille lakiensa mukaan kuuluvaa yhtä tunnettua asemaa yhteiskunnallisessa elimistössä. Heidän tähtensä on välttämätöntä, että ihmiset ylempänä mainituita tunteita noudattaen kukin paikallaan toteuttavat yhteiskunnallisen jaottelun. Sillä siinä mielessä, kuin yhteiskunnallisia kysymyksiä tässä teoksessa koetetaan ratkaista, on jokaisella yksilöllä yhteiskunnallinen tehtävänsä niin nykyaikana kuin lähimmässä tulevaisuudessa.

Sillä, mitä kutsumme yhteiskunnallisen elimistön ensimmäiseksi jäseneksi, talouselämällä, on luonnollinen perustuksensa, kuten yksityinen ihminenkin on riippuvainen henkisen ja ruumiillisen elimistönsä taipumuksista siihen nähden, miksi hän aikoo opintojensa, kasvatuksen ja elämänsä kautta päästä. Tämä luonnollinen perustus lyö ensi sijassa leimansa talouselämään ja sitä tietä koko yhteiskunnalliseen elimistöön. Mutta tämä luonnollinen perustus on sellaisenaan olemassa ilman, että sitä millään yhteiskunnallisilla järjestelyillä tahi millään yhteiskunnallistuttamisella voitaisiin sinne tahi tänne muuttaa alkuperäisestä muodostaan. Se on otettava yhteiskunnallisen elämän perustukseksi sellaisenaan, kuten ihmisen kasvatuksen täytyy perustua niihin taipumuksiin, ruumiillisiin tahi henkisiin kykyihin, joita hänessä eri aloilla voi löytyä.

Jokaisessa yhteiskunnallistuttamisessa, jokaisessa yrityksessä uudistaa ihmisten taloudellista yhteiselämää on otettava huomioon luonnollinen perustus. Sillä kaiken tavarakiertokulun, kaiken inhimillisen työn, jopa kaiken henkisen elämänkin perustuksena ja alkuelementteinä on se, mikä sitoo ihmisen määrättyyn kohtaan luonnossa. Yhteiskunnallisen elimistön suhde luonnolliseen perustukseensa on käsitettävä juuri samaten, kuin yksityisen ihmisen opetuksessa on huomioon otettava hänen taipumuksensa. Tämän voi itselleen parhaiten selvittää esimerkeillä äärimmäistapauksista. Ei tarvitse muuta, kuin esim. ajatella, että eräillä seuduilla maapalloa, jossa banaani on helpoimmin saatavissa oleva ihmisravinto, koko inhimillinen yhteis-elämä supistuu siihen työhön, joka tarvitaan banaanien kuljettamiseen kasvupaikoiltaan määräpaikkoihinsa ja niiden valmistamiseen ravintoaineeksi. Verratessa sitä ihmistyötä, joka vaaditaan banaanien tekemiseen inhimillisen yhteiskunnan ravintoaineeksi, siihen työhön, joka tarvitaan, sanokaamme keski-Euroopassa, vehnän valmistamiseen ravinnoksi, niin on banaanin vaatima työ, alhaisen laskun mukaan, kolmesataa kertaa pienempi vehnän vaatimaa työtä.

Tämä on tosin äärimmäisiä tapauksia. Mutta tällaisia luonnollisesta perustuksesta riippuvia eroavaisuuksia työn määrässä esiintyy tuotantoaloilla Europankin yhteiskunnissa — ja jolleivät vastakohdat olekaan niin jyrkät, kuin banaanista ja vehnästä puhuttaessa, niin ne ovat kuitenkin olemassa. Niin seuraa itse talouselimistön luonteesta, että ihmisen suhteesta hänen taloutensa luonnolliseen perustukseen riippuu se työmäärä, jolla hänen täytyy ottaa osaa taloudelliseen kiertokulkuun. Eikä tarvitse muuta kuin verrata: Saksassa, keskisatoisilla seuduilla, antaa kylvö 7 tahi 8 kertaisen sadon; Chilessä 12 kertaisen; Pohjois-Amerikassa 17 kertaisen, Perussa 20 kertaisen (kts. Jentsch, Volkwirtschaftslehre, siv. 64).

Tämä yhtäjaksoinen kiertokulku eri asteineen, joka alkaa ihmisen suhteella luontoon jatkuen hänen toiminnallaan saadakseen luonnontuotteet käyttökelpoisiksi, kaikki tämä ja ainoastaan tämä muodostaa terveen yhteiskunnallisen elimistön taloudellisen jäsenen. Se on yhteiskunnallisessa elimistössä samassa asemassa, kuin pääjärjestelmä, josta yksilölliset taipumukset riippuvat, inhimillisessä elimistössä. Ja niinkuin pääjärjestelmä on riippuvainen keuhko-sydän järjestelmästä, niin on talousjärjestelmä riippuvainen inhimillisestä työnteosta. Mutta kun nyt pää ei yksin voi ohjata hengitystä, ei myöskään pitäisi talouselämässä vaikuttavien voimien saada ohjata inhimillistä työjärjestelmää. Ihminen ottaa harrastuksineen osaa talouselämään. Hänen harrastuksensa johtuvat hänen sielullisista ja henkisistä tarpeistaan. Kuinka nämä harrastukset voidaan parhaiten tyydyttää yhteiskunnallisessa elimistössä, niin että kukin yksilö tämän elimistön avulla saa parhaalla mahdollisella tavalla tarpeensa täytettyä ja että hän myös edullisimmalla tavalla voi ottaa osaa talouteen, tämä kysymys on käytännöllisesti ratkaistava taloudellisissa laitoksissa. Ja se voi ainoastaan siten tapahtua, että kaikille harrastuksille annetaan täysi tunnustus ja että myös hyvää tahtoa ja tilaisuutta löytyy saada ne toteutetuiksi. Piiri, jossa harrastukset heräävät, sijaitsee talouselämän rajojen ulkopuolella. Ne kehittyvät rinnan ihmisen sielu- ja henkiolennon kanssa. Talouselämän velvollisuus on järjestää laitoksia niiden tyydyttämiseksi. Näillä laitoksilla ei saa olla mitään muuta tehtävää, kuin valmistaa ja vaihtaa tavaroita, joiden arvo riippuu ihmisten kysynnästä. Tavaran arvon määrää se, joka niitä kuluttaa. Sen kautta että tavaran arvon. määrää kuluttaja, on sen merkitys yhteiskunnallisessa elimistössä aivan toinen, kuin paljon muun, jota ihminen tämän elimistön jäsenenä pitää arvossa. Talouselämää, jonka piiriin tavarantuotanto, vaihto ja kulutus kuuluvat, on tarkastettava ilman ennakkoluuloja. Silloin tullaan näkemään se oleellinen erotus, — johon paljas tarkastelu ei riitä — mikä vallitsee ihmisten välillä silloin kun toinen valmistaa tavaroita toiselle, ja taas toisaalta silloin, kun he ovat oikeussuhteissa keskenään. Tällainen tarkastelu on johtava siihen käytännölliseen vaatimukseen, että yhteiskunnallisessa elimistössä oikeus- ja talouselämä on kokonaan pidettävä erossa toisistaan. Niiden laitosten toiminta, jotka tarkottavat tavarain valmistusta ja vaihtokauppaa, ei voi kehittää niin hyviä oikeussuhteita ihmisten kesken, kuin pitäisi. Sillä taloudellisessa elämässä lähestyvät ihmiset toisiaan sentähden, että he palvelevat toistensa etuja; perinpohjin toisenlainen on se suhde, jossa ihmiset ovat toisiinsa oikeuselämässä.

Nyt voisi uskoa, että tämä olevien olojen vaatima erotus olisi jo aikaan saatu sillä, että laitoksissa, jotka palvelevat talouselämää, pidettäisiin huolta oikeuksista, joiden tulee vallita tähän talouselämään sidottujen ihmisten keskinäisissä suhteissa. — Sellainen usko ei saa tukea elämän todellisuudesta. Ihminen voi vasta silloin sisimmässään kokea oikean oikeussuhteen vallitsevan itsensä ja muiden ihmisten välillä, kun hän tätä kokemusta ei saavuta taloudellisessa elämässä, — vaan aivan toisissa oloissa. Sentähden tulee terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä talouselämän rinnalla ja omassa vapaudessaan kehittyä elämä, joka synnyttää ja ylläpitää ihmisten keskeisiä oikeussuhteita. Mutta oikeuselämä onkin varsinaisesti politillista, valtiollista elämää. Siinä määrin kuin ihmiset sovelluttavat ne harrastukset, joita he palvelevat talouselämässä, oikeusvaltion lainsäädäntöön ja hallitukseen, ilmaisevat näin syntyneet oikeusolot ainoastaan heidän taloudellisia harrastuksiaan. Milloin oikeusvaltio itse harjottaa taloutta, kadottaa se kokonaan kykynsä ohjata ihmisten oikeuselämää. Sillä sen toimenpiteet ja laitokset palvelevat silloin pakostakin inhimillisiä tavara-pyyteitä; eikä niitä elähytä sellaiset vaikuttimet, jotka tarkottavat parannuksia oikeuselämässä.

Terve yhteiskunnallinen elimistö kaipaa toisena jäsenenä talouselämän rinnalla itsenäistä politillista valtioelämää. Itsenäisessä talouselämässä johtavat siinä vallitsevat voimat ihmisiä laitoksiin, jotka mahdollisimman hyvästi palvelevat tavarain valmistusta ja vaihtoa. Politillisessa valtioelämässä luodaan sellaisia laitoksia, jotka järjestelevät ihmisten ja ihmisryhmien keskenäisiä suhteita tavalla, joka tyydyttää ihmisten oikeustunnetta.

Se näkökanta, jolta tässä esitetty vaatimus oikeusvaltion täydellisestä erottamisesta talouselämästä lähtee, perustuu todelliseen ihmiselämään. Sellainen näkökanta on vieras jokaiselle, joka tahtoo yhdistää oikeuselämää ja talouselämää keskenään. Taloudellisessa elämässä toimivilla ihmisillä on luonnollisesti myös oikeustunne; mutta he tulevat seuraamaan ainoastaan sitä eikä taloudellisia harrastuksia huolehtiessaan oikeudenmukaisesta lainsäädännöstä ja hallinnosta, kun heillä tässä asiassa on päätösvalta oikeusvaltiossa, joka sellaisenaan ei ole missään tekemisissä talouselämän kanssa. Sellaisella oikeusvaltiolla on omat lainsäädäntö- ja hallintoelimensä, molemmat laaditut uudemman ajan oikeustajunnan mukaisille periaatteille. Sellainen oikeusvaltio syntyy ihmistunnossa elävistä vaikuttimista, joita nykyään nimitetään demokratisiksi. Talousjärjestelmä luo lainlaadinta- ja hallinto-elimensä talouselämän vaatimusten mukaisesti.

Välttämätön vuorovaikutus oikeus- ja talouselinten johtojen välillä tulee tapahtumaan likimain samalla tavalla, kuin nykyään itsenäisten valtioalueiden hallitusten välillä. Tämän jaottelun kautta tulee se, mikä yhdessä järjestössä kehittyy, tarpeenmukaisesti vaikuttamaan siihen, mitä toisessa tapahtuu. Tämä vaikutus taas estyy sen kautta, että yksi järjestö kehittää itsenäisesti sen, mitä sille pitäisi tulla toiselta.

Kuten talouselämä yhdeltä puolen on luonnollisen perustuksensa (ilmaston, alueen maantieteellisen laadun, mahdollisten luonnonrikkauksien perustuksensa y.m.) edellytyksistä riippuvainen, samoin on se toiselta puolen riippuvainen niistä oikeus-suhteista, jotka valtio luo taloutta harjoittavien ihmisten ja ihmisryhmien välille. Näihin rajoihin sisältyy kaikki se, mitä talouselämän toiminta voi ja saa käsittää. Samoin kuin luonto asettaa ehdot, jotka ovat talouspiirin ulkopuolella ja jotka taloutta harjoittavan ihmisen täytyy käyttää hyväkseen taloutensa perustuksena, samoin tulee oikeusvaltion terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä järjestää ihmisten väliset talouselämässä esiintyvät oikeussuhteet, vaikka kohtakin se talouselämän vastapainona elää omintakeista elämäänsä.

Siinä yhteiskunnallisessa elimistössä, joka on syntynyt ihmiskunnan tähänastisen kehityksen kuluessa ja jossa koneitten aikakausi ja uuden aikainen kapitalistinen talousmuoto ovat antaneet yhteiskunnalliselle liikkeelle sen erikoisen leiman, käsittää talouselämä enemmän, kuin sen terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä pitäisi käsittää. Nykyaikaiseen taloudelliseen kiertokulkuun, jonka pitäisi käsittää ainoastaan tavaroita, ovat sekottuneet myös inhimillinen työvoima, jopa inhimilliset oikeudetkin. Nykyaikaisessa työnjakoon perustuvassa talousjärjestössä harjotetaan vaihtokauppaa ei ainoastaan tavaralla tavaraa vastaan, vaan myös tavaralla työtä ja työllä oikeuksia vastaan. (Nimitän tavaraksi jokaista ainetta, joka inhimillisen toiminnan kautta on tullut käyttökelpoiseksi missä tahansa sitä ihmisille tarjottaneekin. Olkoonpa että tämä nimitys monesta taloustieteilijästä tuntuu loukkaavalta taikka vähemmän tarkalta, luulisin sen auttavan ymmärtämään talouselämässä esiintyviä ilmiöitä).[3] Kun joku ostamalla hankkii itselleen maakappaleen, on tätä pidettävä maakappaleen vaihtamisena tavaroihin, joiden vastineena kauppasumma on. Maakappale itse sitävastoin ei talouselämässä käy tavarasta. Sen paikka yhteiskunnallisessa elimistössä on vain sen oikeuden kautta, mikä ihmisellä on sen omistamiseen. Tämä oikeus on oleellisesti jotakin toista, kuin se suhde, jossa tavaran valmistaja on tavaraansa. Jälkimmäiseen suhteeseen sisältyy oleellisesti se, että se ei ollenkaan koske sitä vallan toisenlaista suhdetta ihmisten välillä, joka syntyy, kun joku on saanut yksinomaisen käyttöoikeuden maakappaleeseen. Tämän omistaja alistaa muut ihmiset, jotka toimeentulonsa tähden antautuvat hänen työhönsä tällä maakappaleella tahi ovat pakotetut sillä asumaan, riippuvaisuuteen itsestään. Sen kautta taas, että keskenään vaihdetaan taloudellisia tavaroita, joita valmistetaan ja kulutetaan, ei synny tällaista riippuvaisuussuhdetta.

Ken näihin elämäntotuuksiin ilman ennakkoluuloja syventyy, hänelle on selviävä, että niiden täytyy kuvastua terveen yhteiskunnallisen elimistön laitoksissa. Niinkauvan kun tavaroita vaihdetaan tavaroihin talouselämässä, ei tavaroiden arvioiminen riipu henkilöiden ja henkilöryhmien välisistä oikeussuhteista. Mutta niinpian kun tavarat vaihdetaan oikeuksiin, kosketetaan itse oikeussuhteisiin. Vaihdolla sinään on oma arvonsa. Se on välttämätön elämän aines nykyisessä työnjakoon perustuvassa yhteiskunnallisessa elimistössä; kysymys on vaan siitä, että vaihtamalla oikeus tavaraan oikeudesta itsestään tehdään tavara, milloin oikeus saa alkunsa talouselämästä. Se voidaan estää ainoastaan siten, että yhteiskunnallisessa elimistössä toiselta puolen luodaan sellaisia laitoksia, joiden ainoa tarkotus on ohjata tavarain kiertokulkua tarkoituksenmukaisimmalla tavalla; toiselta puolen taas sellaisia, jotka järjestävät tavaroita valmistavien, kauppaavien ja kuluttavien henkilöiden oikeudet. Nämä oikeudet eivät olemukseltaan ensinkään eroa toisista oikeuksista, joiden tulee vallita tavarainvaihdosta kokonaan riippumattomissa henkilösuhteissa. Jos minä vahingoitan tahi hyödytän kanssaihmisiäni tavarainkaupalla, kuuluu se samaan alaan yhteiskunnallista elämää, kuin vahingoittaminen tahi hyödyttäminen sellaisellakin toiminnalla, joka suoranaisesti ei kuvastu tavarain vaihdosta.

Yksityisen ihmisen elämässä yhtyvät oikeuslaitosten vaikutukset puhtaasti taloudellisesta toiminnasta johtuvien vaikutusten kanssa yhteen. Terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä täytyy niiden tulla kahdelta eri taholta. Taloudellisessa järjestelmässä tulee eri taloudenhaaroissa kasvatuksen ja kokemuksen kautta saavutetun perehtymyksen antaa johtaville henkilöille tarvittavat näkökohdat. Oikeusjärjestelmässä toteutetaan lakien ja hallinnon kautta mitä oikeudentunne yksityisten ihmisten ja ihmisryhmien keskinäisissä suhteissa vaatii. Talousjärjestelmässä annetaan samoja ammatti- ja kulutusharrastuksia edustaville tahi muissa suhteissa yhtäläisiä pyrintöjä ajaville tilaisuus muodostaa yhtymiä, jotka keskinäisellä vuorovaikutuksella aikaansaavat yleistalouden. Tämä järjestelmä perustuu assosiatiiviselle pohjalle ja assosiatsioonien yhteistoimintaan. Assosiatsioonien toiminta saa olla vain puhtaasti taloudellista laatua. Oikeusperusteen, jolla ne työskentelevät, määrää oikeusjärjestö. Kun tuollaiset talousassosiatsioonit tahtovat saada taloudelliset harrastuksensa kuuluviin talousjärjestön edustaja- ja hallintoelimissä, silloin ei niiden tarvitse pyrkiä tunkeutumaan oikeusvaltion lakiasäätävään tahi hallitsevaan johtoon (esim. maanviljelijäin liittona, teollisuudenharjoittajain puolueena), saadakseen siellä toteutetuksi, mitä he eivät voi saavuttaa talouselämässä. Ja kun oikeusvaltio ei sekaannu mihinkään talouselämän alaan, silloin se on ainoastaan luova laitoksia, jotka perustuvat sen asukasten oikeudentuntoon. Ja vaikkapa oikeusvaltion eduskunnassa, niinkuin luonnollista, istuvatkin samat henkilöt, jotka talouselämässä toimivat, estää kuitenkin talouselämän ja oikeuselämän jako edellistä vaikuttamasta jälkimmäiseen ja turmelemasta yhteiskunnallisen elimistön terveyttä, kuten voisi käydä, jos valtiojärjestö itse huolehtisi talouselämän haaroista ja jos siinä talouselämän edustajat laatisivat lakeja omia etujaan silmällä pitäen.

Kuvaavan esimerkin talous- ja oikeuselämän yhteen sulautumisesta tarjosi Itävalta yhdeksännentoista vuosisadan kuudennella vuosikymmenellä itselleen laatimalla valtiosäännöllään. Tämän valtakunnan valtioneuvoston valitsivat talouselämän neljä haaraa: suurtilojen omistajat, kauppakamarit, kaupungit, kauppalat, teollisuuskeskukset ja maalaiskunnat. Kuten näkyy ei valtakunnan edustuksen kokoonpanossa ajateltu etusijassa muuta, kuin että taloudellisista oloista huolta pidettäessä oikeuselämä kukoistaisi itsestään. Totta kyllä ovat Itävallan nykyiseen hajoamistilaan tuntuvasti vaikuttaneet sen eri kansallisuuksien ristiriitaiset pyrinnöt. Mutta yhtä varmana voi pitää, että talousjärjestelmän rinnalla toimiva oikeusjärjestelmä olisi puhtaaseen oikeustunteeseen perustuen kehittänyt sellaisen yhteiskunnallisen elimistön, jossa kansojen yhteiselämä olisi käynyt mahdolliseksi.

Julkiseen elämään nykyaikana innostunut ihminen luo silmänsä tavallisesti asioihin, joilla vasta toisessa sijassa on tälle elämälle merkitystä. Sen hän tekee siitä syystä, että hän on tottunut ajattelemaan yhteiskunnallista elämää yhtenäisenä muodostumana: mutta sellaista muodostumaa varten ei voi löytyä vastaavaa vaalitapaa. Sillä jokaisen vaalitavan kautta täytyy taloudellisten harrastusten ja oikeudellisten vaikutinten häiritä toisiaan. Ja mikä seuraus tästä häiriöstä on yhteiskunnalliselle elämälle, se on pakostakin järkyttävä yhteiskuntajärjestystä. Julkisen elämän päämääränä tulee sentähden ennen kaikkea nykyaikana olla pyrkimys talouselämän ja oikeusjärjestyksen perinpohjaiseen erottamiseen. Kun tämä erotus on läpisuoritettu, tulevat erotetut järjestelmät kyllä löytämään parhaan tavan valita lainsäätäjänsä ja hallintonsa. Niiden kysymysten joukossa, jotka tällä haavaa odottavat ratkaisuaan, voivat kysymykset vaalitavasta, niin perin tärkeitä kuin ovatkin, vasta toisessa sijassa tulla huomioonotetuiksi. Missä vanhat olosuhteet vielä vallitsevat, olisi niistä lähdettävä uuteen jakoon pyrittäessä. Missä vanhat olot jo ovat hajonneet tahi ovat hajoamassa, pitäisi yksityisten henkilöiden tahi henkilöryhmien tehdä yllämainittuun suuntaan tähtääviä uudistusalotteita. Pyrkimystä julkisen elämän uudestaluomiseen kädenkäänteessä pitävät järkevät sosialistitkin haaveilemisena. He odottavat tarkottamansa olevien olojen tervehtymisen tapahtuvan vähittäisen, asianmukaisen muuttumisen kautta. Että sen sijaan ihmiskunnan historialliset kehitysvoimat nykyaikana vaativat järkevätä pyrkimystä yhteiskunnalliseen uudistustyöhön, sen voi jokainen ennakkoluuloton oppia kauvas näkyvistä tosiasioista.

Ken pitää "käytännöllisesti mahdollisena" ainoastaan sitä, mitä hän on tottunut näkemään oman ahtaan näköpiirinsä sisäpuolella, hän on pitävä tässä esitettyä "epäkäytännöllisenä". Jos hänen on mahdotonta tehdä kääntymys ja jos hänellä on jollakin elämän alalla vaikutusvaltaa, silloin hän ei toiminnallaan edistä yhteiskunnallisen elimistön tervehtymistä, vaan jatkuvaa sairastamista, kuten samaa mieltä olevat henkilöt ovat vaikuttaneet nykyisten olojen luomisessa.

Niiden pyrkimysten, joihin ihmiskunnan johtavat piirit ovat panneet alun ja joiden seurauksena on muutamien taloushaarojen (postin, rautateiden y.m.) ottaminen valtion haltuun, täytyy väistyä vastakkaisen pyrkimyksen, kaiken talouden poliitillisesta valtiolaitoksesta irroittamisen, tieltä. Ajattelijat, jotka tahtovat uskoa työskentelevänsä terveen yhteiskunnallisen elimistön hyväksi, osaavat vetää viimeiset johtopäätökset tähänastisten johtopiirien valtionhalttuunottamispyrinnöistä. He tahtovat yhteiskunnallistuttaa kaikki talouselämän välikappaleet, sikäli kuin ne kuuluvat tuotantovälikappaleisiin. Terve kehitys on myöntävä talouselämälle sille tulevan itsenäisyyden ja poliitilliselle valtiolle tilaisuuden vaikuttaa oikeusjärjestyksen avulla talousjärjestöön, ettei yksityinen ihminen tuntisi olevansa sidottu yhteiskunnalliseen elimistöön vastoin oikeudentuntoaan.

On helppo havaita, kuinka tässä esitetyt ajatukset ovat lähtöisin ihmiskunnan todellisesta elämästä, kun luo silmäyksensä työhön, jonka ihminen yhteiskunnallisen elimistön hyväksi suorittaa ruumiillisella työvoimallaan. Kapitalistisen talousmuodon rajoissa on tämä työ sillä tavalla tullut yhteiskunnallisen elimistön hyväksi, että työnantaja ostaa sen, niinkuin tavaran, työnottajalta. Toimitetaan vaihto rahan (tavaran edustajan) ja työn välillä. Mutta tällainen vaihto ei ensinkään voi todellisuudessa tapahtua. Se vain näyttää tapahtuvan [4]. Todellisuudessa ottaa työnantaja vastaan työn tekijältä tavaroita, jotka voivat valmistua ainoastaan siten, että työntekijä uhraa työvoimansa niiden valmistamiseen. Näiden tavarain vasta-arvosta saa työmies osansa, työnantaja toisen osan. Tavarain valmistus tapahtuu työnantajan ja -tekijän yhteistoiminnalla. Vasta molempien yhteistoiminnan tulos joutuu talouselämän kiertokulkuun. Työntuloksen aikaansaamiseen tarvitaan oikeussuhdetta työmiehen ja työnteettäjän välillä. Mutta tämä oikeussuhde voi kapitalistisen taloustavan vallitessa saada muodon, jonka määrää työnantajan taloudellinen ylivalta työntekijän ylitse. Terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä täytyy käydä selväksi, ettei työtä voida maksaa. Sillä ei tavaraan verrattuna voi olla taloudellista arvoa. Sellainen on vasta työn kautta valmistuneella tavaralla verrattuna toisiin tavaroihin. Millä tapaa ja minkä verran ihmisen tulee työskennellä yhteiskunnallisen elimistön ylläpitämiseksi, tulee järjestää ottamalla varteen hänen kykynsä ja inhimillisen olemassa-olon ehdot. Tämä voi tapahtua ainoastaan silloin, kun politillinen valtio ottaa huostaansa järjestelyn riippumatta talouselämän hallituselimistä.

Sellaisen järjestelyn kautta luodaan lisäksi tavaralle arvoperuste sen rinnalle, jonka luonnon ehdot muodostavat. Niinkuin tavaran arvo toiseen verrattuna kasvaa sen kautta, että toisen raaka-aineiden saanti on vaikeampi kuin toisen, niin tulee tavaran arvon riippua siitä, minkä verran ja millaista työtä oikeusjärjestyksen mukaan saadaan käyttää tavaran valmistukseen [5]

Talousjärjestelmä tulee tällä tavalla kahdelta puolelta tarpeenmukaisesti -rajoitetuksi: toiselta puolen luonnonpohjalla, joka ihmisten on pakko ottaa sellaisena, kuin se on; toiselta puolen oikeudenpohjalla, jonka oikeudentunteen talouselämästä riippumattomassa poliitillisessa valtiossa tulee luoda.

On helppo nähdä, että yhteiskunnallisen elimistön näin valvoessa taloudellisen hyvinvoinnin täytyy kohota ja laskea aina sen työmäärän mukaan, mikä oikeudentunnon mukaisesti suoritetaan. Tällainen kansantaloudellisen hyvinvoinnin riippuvaisuus on terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä välttämätön. Se yksin voi estää käyttämästä ihmistä talouselämässä niin, ettei hän enää voi pitää olemassaoloaan ihmisarvoisena. Ja sellainen epätoivon tunne ihmisissä olemassaolon arvottomuudesta onkin todenmukaisesti syynä kaikkiin hämminkeihin yhteiskunnallisessa elimistössä.

Taloudellisen hyvinvoinnin liiallinen rajotus oikeuden taholta voidaan samalla tavalla korvata, kuin on tapa parantaa luonnonpohjaa. Teknillisillä keinoilla voidaan saada laihempi maanlaatu runsaamman sadon antavaksi; voidaan, siihen pakotettuna varallisuuden liiallisen vähenemisen vuoksi, muuttaa työtapaa ja — määrää. Mutta nämä muutokset eivät saa suoranaisesti lähteä talouselämän kiertokulusta, vaan siitä kaukonäköisyydestä, joka kehittyy talouselämästä riippumattoman oikeuselämän pohjalla.

Kaikkeen siihen, mitä talouselämä ja oikeustunne yhteiskunnallisen elämän järjestämisestä aikaansaavat, on mukana vaikuttamassa eräs seikka, joka saa alkunsa kolmannesta lähteestä: yksityisen ihmisen yksilöllisistä taipumuksista. Tämä ala käsittää kaiken korkeimmasta henkisestä tuotannosta aina siihen, minkä suurempi tahi vähempi ruumiillinen sopivaisuus yhteiskunnallisen elimistön palvelukseen ihmistöissä aikaansaa. Mikä tästä lähteestä saa alkunsa, se täytyy aivan toisella tavalla johtaa terveeseen yhteiskunnalliseen elimistöön, kuin se, mikä liikkuu tavarain kiertokulussa tahi voi virrata valtioelämästä. Ei ole mitään muuta mahdollisuutta terveellisellä tavalla tätä vastaanottoa järjestää, kuin jättää se riippuvaiseksi ihmisten omasta vastaanottavaisuudesta ja vaikuttimista, jotka johtuvat yksilöllisistä taipumuksista. Jos talouselämän tahi valtioelinten annetaan keinotekoisesti sekaantua tällaisten taipumusten kannustamaan ihmistoimintaan, silloin heiltä suurimmaksi osaksi riistetään heidän elämänsä todellinen perustus. Tämä perustus voi löytyä ainoastaan siinä voimassa, joka panee ihmisten teot omasta itsestään kehittymään. Jos heidän toimintansa tehdään suoranaisesti riippuvaiseksi taloudellisesta elämästä taikka jos valtio tahtoo sitä järjestellä, silloin on vapaa työhalu herpaantuva. Mutta se on yksin kykenevä ohjaamaan toiminnan hyödyksi yhteiskunnalliselle elimistölle. Henkielämälle, josta myös muiden yksilöllisten taipumusten kehitys ihmiselämässä lukemattomilla siteillä riippuu, voidaan tarjota terve kehitysmahdollisuus ainoastaan, kun se saa luomistyössään nojautua omiin vaikuttimiinsa ja kun se löytää ymmärtämystä ihmisissä, jotka sen työt ottavat vastaan.

Mitä tässä henkielämän terveen kehityksen ehtoina esitetään, sitä ei nykyaika käsitä sentähden, että siihen tarvittava selvä näkökyky on sumentunut tämän elämän sekaantumisesta politiseen valtioelämään. Tämä sekaantuminen on tapahtunut viimeisten vuosisatojen kuluessa ja siihen on vähitellen totuttu. Tosin puhutaan "tieteen ja opetuksen vapaudesta", mutta kuitenkin pidetään luonnollisena, että poliitinen valtio määräilee "vapaata tiedettä" ja "vapaata opetusta". Ei olla tietääkseenkään, kuinka tämä valtio sen kautta tekee henkielämän omista valtiollisista tarpeistaan riippuvaiseksi. Ajatellaan että valtio kyllä hankkii paikat, joissa opetetaan; sitten voivat ne, jotka näihin paikkoihin pääsevät "vapaasti" levittää henkielämää. Tällaiseen katsantokantaan tottuneina ei havaita, kuinka läheisesti kiintynyt henkisen elämän sisällys on ihmisen sisäiseen olemukseen, jossa se kehittyy, ja kuinka tämä kehitys ainoastaan silloin voi tapahtua vapaasti, kun sitä muut vaikuttimet eivät pakota yhteiskunnallisen elimistön palvelukseen, kuin sen omat sisäiset. Sekaantuminen valtioelämään ei ole lyönyt leimaansa ainoastaan tieteiden ja sen yhteydessä olevan henkielämän hallintoon, vaan myös sisällykseen. Tosin kyllä ei valtion suoranainen vaikutus ulotu matematiikkaan eikä fysiikkaan, mutta ajateltakoon historiaa ja muita kultuuritieteitä. Eivätkö ne kuvasta juuri sitä mikä on tuloksena niiden edustajain osanotosta valtioelämään tämän elämän tarpeiden tyydyttämiseksi. Juuri tämän niille vieraan ominaisuutensa kautta vaikuttavat nykyaikaiset tietoperäiset, henkielämää vallitsevat käsitykset proletariaattiin haaveiluilta. Tämä havaitsi, kuinka valtioelämän vaatimukset painavat ihmisajatuksiin määrätyn leimansa, joka vastaa johtavien luokkien harrastuksia. Proletaarisesti ajatteleva näki vallitsevissa mielipiteissä ainoastaan aineellisten harrastusten ja etukysymysten kuvastuvan. Se herätti hänessä tunteen, että kaikki henkielämä olisi haaveilua, kuvastusta taloudellisesta järjestelmästä.

Tällainen ihmisen henkiselle elämälle turmiollinen katsantokanta katoaa, kun se tunne pääsee heräämään, että henkisellä alalla vallitsee ulkonaisen aineellisen elämän yläpuolelle ulottuva todellisuus, jolla on oma sisällyksensä. Tällaisen tunteen on mahdotonta herätä, ellei henkinen elämä saa yhteiskunnallisessa elimistössä itsenäisesti kehittyä omien sisäisten vaikutelmiensa mukaisesti. Ainoastaan sellaisilla henkielämän edustajilla, jotka itse seisovat sellaisen kehityksen keskellä ja sitä johtamassa, on voimia hankkia tälle elämälle sille kuuluva vaikutusvalta yhteiskunnallisessa elimistössä. Taide, tiede, maailmankatsantokanta ja kaikki, mitä niihin kuuluu, tarvitsevat tällaisen itsenäisen aseman inhimillisessä yhteiskunnassa. Sillä henkinen elämä yhdistää kaikki toisiinsa. Yhden vapaus ei voi menestyä ilman toisen vapautta. Vaikkakaan valtion tarpeet eivät suoranaisesti määrää matematiikan ja fysiikan sisältöä, kuitenkin niistä vedetyt johtopäätökset, mitä ihmiset ajattelevat niiden arvosta, mikä vaikutus niiden viljelemisellä voi olla koko muuhun henkielämään ja paljon muuta riippuu näistä tarpeista, kun valtio määräilee henkielämän eri aloja. On yksi asia, kun alkukoulun opettaja seuraa valtioelämän vaikutelmia; toinen on asia, kun hän saa nämä vaikutelmat henkielämästä, jolla on perustus omassa itsessään. Sosialidemokratiakin on tällä alalla saanut perinnökseen vain johtavien luokkien ajatustottumukset ja tavat. Se pitää ihanteenaan istuttaa henkinen elämä talouselämän pohjalle rakennettuun yhteiskuntaruumiisen. Jos se saavuttaisi tämän päämääränsä, se voisi jatkaa samaa tietä, kunnes henkielämä menettäisi kokonaan arvonsa. Se on yksipuolisesti ilmaissut oikean tunteen vaatimuksellaan: uskonnon tulee olla yksityisasia. Sillä terveessä yhteiskuntaelimistössä tulee kaiken henkisen elämän valtion ja talouden rinnalla olla "yksityisasia" tarkottamassamme merkityksessä. Mutta sosialidemokratia siirtäessään uskonnon yksityiselle alueelle ei lähde siltä näkökannalta, että henkisesti arvokas siten asetettaisiin yhteiskunta-elimistössä sellaiseen asemaan, jossa se pääsisi paremmin ja korkeammalle kehittymään, kuin valtion vaikutuksen alaisena. Se tarkottaa, että yhteiskunta-elimistön tulee omilla keinoillaan hoidella vain sellaista, mikä sille itselleen on elämäntarve. Mutta sitä ei uskonto sen mielestä ole. Näin yksipuolisesti julkisesta elämästä eristettynä ei henkisen elämän yksi haara voi menestyä, kun muu henkinen elämä on kahleissa. Uudenaikaisen ihmiskunnan uskonnollinen elämä on yhdessä koko vapautuneen henkisen elämän kanssa kehittävä sieluja kohottavaa voimaansa ihmiskunnan hyväksi.

Ei yksistään tämän henkisen elämän luomisen, vaan sen vastaanottamisenkin tulee riippua ihmiskunnan vapaasta sieluntarpeesta. Opettajat, taiteilijat y.m. jotka yhteiskunnallisessa asemassaan yksin ovat välittömässä yhteydessä henkisestä elämästä itsestään lähtevän ja sen kohottavien vaikutelmien alaisen lainsäädännön ja hallinnon kanssa, voivat toimintatavallaan kasvattaa ymmärtämystä työlleen ihmisissä, joita itsenäisesti toimiva politinen valtio vain varjelee työpakon alaisiksi joutumasta, mutta joille oikeus myös sallii levon, joka herättää käsittämään henkisesti arvokasta. Henkilöissä, jotka ovat olevinaan "käytännön miehiä", mahtavat nämä ajatukset herättää uskon, että ihmiset tulevat kuluttamaan vapaa-aikansa juomisessa ja että maailma tulee taantumaan lukutaidottomuuden tilaan, kun valtio ottaa huolehtiakseen sellaisesta lepoajasta ja kun koulunkäynti jää ihmisten vapaan valinnan varaan. Moiset "pessimistit" voivat odottaa, miksi maailma muuttuu, kun se ei enää ole heidän vaikutuksensa alaisena, jonka liiankin usein määrää eräs tunne, joka heille hiljaa kuiskaa, kuinka he lepoaikansa käyttävät ja mitä he tarvitsevat saadakseen hiukan "sivistystä". Sitä sytyttävää voimaa, jollainen löytyy todella itsenäisessä henkisessä elämässä, he luonnollisesti eivät ota lukuun, sillä se kahlehdittu, jonka he tuntevat, ei ole milloinkaan voinut vaikuttaa heissä sellaista sytyttävää voimaa.

Sekä politinen valtio että talouselämä saavat tarvitsemansa määrän henkistä elämää oman hallintonsa alaiselta henkiseltä järjestöltä. Myöskin talouselämää varten tarvittava käytännöllinen sivistys pääsee täydessä voimassaan kukoistamaan vasta vapaassa yhteistoiminnassa henkisen elimistön kanssa. Tarkotuksenmukaisen pohjasivistyksen saaneet henkilöt tulevat elvyttämään talouselämän alalla saavuttamansa kokemukset sillä voimalla, joka heihin virtaa vapautuneesta henkisestä elämästä. Talouselämän alalla kokemusta saavuttaneet henkilöt voivat siirtyä henkiseen järjestöön ja siellä vaikuttaa hedelmöittävästi siihen, mikä hedelmöittämistä tarvitsee.

Politisen valtioelämän alalla pääsevät siten kehittymään terveet mielipiteet tällaisen vapaan henkisen vaikutuksen kautta. Ruumiillinen työntekijä on löytävä sellaisesta henkisestä aarteesta itseään tyydyttävän tunteen asemastaan yhteiskunnallisessa elimistössä. Hän on huomaava, kuinka yhteiskunnallinen elimistö ei voi kannattaa häntä ilman johtoa, joka tarkotuksen mukaisesti järjestää ruumiillisen työn. Hän voi vapaasti tuntea oman työnsä yhteenkuuluvaisuuden niiden voimien kanssa, jotka ovat peräisin ihmisten yksilöllisten taipumusten kehityksestä. Hän on politisen valtion pohjalla kehittävä ne oikeudet, jotka takaavat hänelle osan niiden tavarain vaihdosta, jotka hän valmistaa; ja hän voi vapaasti luovuttaa saavuttamalleen henkiselle omaisuudelle sen osan, jonka se tarvitsee syntyäkseen. Henkisen elämän alalla käy henkisen työn tekijöille mahdolliseksi eläminen työnsä tuloksista. Mitä joku henkisen elämän alalla uurastaa, on hänen yksityinen asiansa; millä hän taas hyödyttää yhteiskunnallista elimistöä, siitä voi toivoa vapaan korvauksen niiltä, jotka henkistä hyvää tarvitsevat. Sen taas joka ei henkisessä järjestössä tällä korvauksella voi tulla toimeen, on siirryttävä politisen valtion tahi talouselämän alalle.

Talouselämä on käyttävä hyväkseen henkisen elämän alalla heräävät teknilliset aatteet. Niiden alkulähde on henkinen elämä, kaikki ne lähinnä tulevat valtio- ja talouselämän aloilla toimivista henkilöistä. Sieltä lähtevät kaikki järjestävät aatteet ja voimat, jotka taloudellista ja valtiollista elämää hedelmöittävät. Korvaus tästä molemmille yhteiskunnallisille aloille tulevasta lisähyödystä, joka suoritetaan niiden vapaalla yhteissopimuksella jotka, siitä lähinnä hyötyvät, tahi järjestetään se oikeussäännöksillä, jotka luodaan politisen valtion alalla. Mitä tämä politinen valtio pystyssä pysyäkseen tarvitsee, se kerätään verotusoikeudella, joka luodaan tasapuolisesti huomioonottamalla oikeudentunnon ja talouselämän vaatimukset.

Politisen ja talousalan rinnalla tulee terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä itsenäisen henkisen elämän saada vaikuttaa. Tähän yhteiskunnallisen elimistön kolmijaksoon viittaavat uudenaikaisen ihmiskunnan kehitysvoimat. Niinkauvan kun yhteiskunnallista elämää pää-asiassa ohjasivat ihmiskunnan enemmistön vaistomaiset voimat, ei tunnettu tämän kolmijaon tarpeellisuutta. Mutta itsetiedottomasti ja sokeasti vaikutti yhteiskunnallisessa elämässä voima, joka alunperin aina lähtee kolmesta lähteestä. Uusi aika vaatii ihmisiltä itsetietoista antautumista yhteiskuntajärjestöön. Tämä tietoisuus voi antaa ihmisen käyttäytymiselle ja koko elämälle terveen muodon ainoastaan silloin, kun se on selvillä kolmesta suunnasta. Uudenaikainen ihmiskunta pyrkii itsetiedottomasti löytämään nämä kolme suuntaa ja se mikä ilmenee yhteiskunnallisena liikkeenä, se on vain hämärä heijastus tästä pyrkimyksestä.

Aivan toisissa olosuhteissa kuin ne, joissa me elämme, kohosi inhimillisen luonnon syvyyksistä 18 vuosisadan lopulla vaatimus inhimillisen yhteiskunnan uudistuksesta. Silloin kaikuivat ikäänkuin tämän uudistuksen tunnussanat: veljeys, tasa-arvoisuus, vapaus. Ken ennakkoluulottomasti ja tervein ihmistuntein syventyy inhimillisen kehityksen todellisuuteen, hän luonnollisesti on myötätuntoinen kaikelle, mitä nämä sanat tarkoittavat. Kuitenkin löytyi teräväpäisiä ajattelijoita, jotka 19:n vuosisadan kuluessa ottivat vaivakseen osottaa, kuinka mahdotonta on toteuttaa yhtenäisessä yhteiskunnallisessa elimistössä nämä kolme aatetta, veljeys, tasa-arvoisuus ja vapaus. He olivat vakuutettuja, että jos näitä vaikuttimia koetettaisiin toteuttaa yhteiskunnallisessa elimistössä, ne joutuisivat ristiriitaan keskenään. Terävästi on todistettu kuinka mahdotonta esim. olisi saattaa täysiin oikeuksiinsa jokaisessa ihmiselämässä elävä vapaudentunne, jos tasa-arvoisuus toteutettaisiin. Eikä muuta voikaan, kuin myöntää, että sellainen risti-riita syntyisi; ja kuitenkin täytyy jokaisen näistä kolmesta ihanteesta herättää meissä myötätuntoisuutta.

Äskenmainittu ristiriitaisuus johtuu kuitenkin siitä, että näiden kolmen ihanteen todellinen yhteiskunnallinen merkitys tulee ilmi vasta yhteiskunnalliselle elimistölle välttämättömän kolmijakoisuuden oikeasta ymmärtämisestä. Näitä kolmea jäsentä ei saa ajatella jossain yleisessä, teoreetisessa valtiopäiväin tahi muun kokonaisuuden, merkityksessä yhdistettyinä ja keskitettyinä. Niiden täytyy löytyä elävässä todellisuudessa. Jokaisen näistä kolmesta jäsenestä tulee olla itseensä keskitettynä; ja vasta niiden elävästä rinnakkais- ja yhteistoiminnasta voi syntyä yhteiskunnallisen kokonaiselimistön yhtenäisyys. Todellisessa elämässä vaikuttaa juuri näennäisesti ristiriitainen yhdistävästi. Sentähden voikin vasta sitten päästä ymmärtämään yhteiskunnallisen elimistön elämän, kun on päässyt tajuamaan tämän yhteiskunnallisen elimistön muodostumisen taloudellisessa ja missä suhteessa veljeys, tasa-arvoisuus ja vapaus ovat tähän muodostumiseen. Silloin näemme, että ihmisten yhteistoiminta talouden alalla perustuu siihen veljeyteen, joka syntyy assosiatsiooneissa. Toisessa jäsenessä, julkisen oikeuden järjestelmässä, jossa käsitellään ihmisten persoonallisia suhteita keskenään, on pyrittävä toteuttamaan tasa-arvoisuuden aate. Ja henkisellä alalla, jolla on suhteellinen itsenäisyytensä yhteiskunnallisessa elimistössä, on vapauden vaatimusta kuultava. Tältä kannalta katsottuna on kullakin noista kolmesta ihanteesta arvonsa todellisuudessa. Ne eivät pääse toteutumaan järjestymättömissä yhteiskuntaoloissa, vaan ainoastaan terveessä kolmijakoisessa yhteiskuntaelimistössä. Vapauden, tasa-arvoisuuden ja veljeyden ihanteita ei voida sikinsokin toteuttaa päällispuolisin keskitetyissä yhteiskuntaoloissa, vaan jokainen noista kolmesta yhteiskunnallisen elimistön jäsenestä voi ammentaa voimansa yhdestä noista aatteista. Ja on sitten toimiva hedelmällisessä yhteistyössä toisten jäsenten kanssa.

Ihmiset, jotka 18:n vuosisadan lopulla kohottivat äänensä vaatien näiden kolmen ihanteen, vapauden, tasa-arvoisuuden ja veljeyden toteuttamista, ja myöskin ne, jotka saman vaatimuksen myöhemmin ovat uudistaneet, saattoivat hämärästi aavistaa, mihin suuntaan uudenaikaisen ihmiskunnan kehitysvoimat tähtäsivät. Mutta he eivät samalla voineet luopua uskostaan yhtenäiseen valtioon. Sen kanssa ovat heidän ihanteensa ristiriidassa. He pysyivät ihanteissaan ristiriitaisuudesta huolimatta, koska heidän sielussaan eli itsetiedoton kaipaus yhteiskunnallisen elimistön kolmijaosta, jossa heidän kolme ihannettaan vasta voivat saavuttaa korkeamman yhteyden. Nykyajan selvää kieltä puhuvat yhteiskunnalliset tosiasiat vaativat, että uudenaikaisen ihmiskunnan kehityksessä kolmijakoon suuntautuvat kehitysvoimat saavat muuttua itsetietoiseksi yhteiskunnalliseksi tahdoksi.

III. Kapitalismi ja yhteiskunnalliset aatteet. (Kapitaali, ihmistyö).

Ei voi tulla oikeaan johtopäätökseen mitä toimenpiteitä huutavat tosiasiat yhteiskunnallisella alalla nykyaikana vaativat, jollei tahdo oppia tuntemaan yhteiskunnallisen elimistön perusvoimia ja antaa tämän tiedon määrätä kantaansa. Edellä olevassa esityksessä on koetettu päästä tähän tietoon. Toimenpiteillä, jotka perustuvat ahtaan näköpiirin sisällä tehtyihin havaintoihin, ei nykyaikana mitään hedelmällistä aikaansaada. Yhteiskunnallinen liike on paljastanut häiriöitä syvällä yhteiskunnallisen elimistön pohjalla eikä suinkaan ainoastaan sen pinnalla. Näihin häiriöihin nähden on välttämätöntä hankkia tietoja, jotka ulottuvat aina pohjaan asti.

Kun nykyaikana puhutaan kapitaalista ja kapitalismista, kosketellaan juuri niitä ilmiöitä, joissa proletaarinen ihmiskunnan osa tahtoo löytää sortonsa syyn. Hedelmällisen käsityksen siitä, kuinka kapitaali edistäen tahi häiriten vaikuttaa yhteiskunnallisen elimistön toimintaan, voi siis saavuttaa ainoastaan ottamalla selvän, kuinka ihmisen yksilölliset taipumukset, kuinka oikeuden muodostuminen ja talouselämän voimat synnyttävät ja käyttävät kapitaalia. — Puhuttaessa ihmistyöstä tarkotetaan sitä, mitä talous ja kapitaali yhdessä luovat luonnon pohjalla taloudellisia arvoja ja joka työmiehessä herättää tietoisuuden yhteiskunnallisesta asemastaan. Käsityksen siitä, kuinka tämä ihmistyö on saatettava hyödyttämään yhteiskunnallista elimistöä, loukkaamatta työmiehessä ihmisarvon tunnetta, voi saada ainoastaan ottamalla huomioon, missä suhteessa ihmistyö on toisaalta yksilöllisten taipumusten, toisaalta oikeustunteen kehitykseen. Kysymys, jonka nykyaikana saa kuulla: mitä lähinnä on tehtävä tyydyttääkseen yhteiskunnallisen liikkeen vaatimuksia, on oikeutettu. Lähintä on hyödyllisellä tavalla mahdotonta panna toimeen, jollei tiedetä missä suhteessa toimeen pantava on terveen yhteiskunnallisen elimistön perustuksiin. Vasta sitten kun tämä on tiedossa, silloin voidaan asemassa, jossa ollaan tahi johon voidaan asettua, löytää tehtävät, joita tosiolot vaativat. Tässä tarkotetun tiedon saavuttamista on estämässä, johtaen harhaan ennakkoluulottoman arvostelukyvyn, se inhimillinen tahtomus, joka pitkien aikojen kuluessa on luonut vallitsevat yhteiskunnalliset laitokset. Näihin laitoksiin on niin kiinni eletty, että niiden nojalla on muodostettu itselleen mielipiteet, mitä niissä on säilytettävää, mitä muutettavaa. Annetaan olojen määrätä ajatukset, joiden sen sijaan pitäisi määrätä olosuhteet. Kuitenkin on välttämätöntä nykyaikana huomata, ettei ole mahdollista saavuttaa tosioloja vastaavaa katsantokantaa muuten kuin palautumalla alkuajatuksiin, jotka ovat kaikkien yhteiskunnallisten laitosten perustuksena.

Jos puuttuvat oikeat lähteet, joista näissä alkuajatuksissa asuvat voimat yhä uudelleen yhteiskunnalliseen elimistöön virtaavat, silloin pukeutuvat laitokset muotoihin, jotka eivät edistä, vaan häiritsevät elämää. Mutta ihmisten vaistomaisissa vieteissä elävät vielä enemmän tahi vähemmän itsetietoisina alkuajatukset, vaikka täysintietoiset ajatukset erehtyvätkin aiheuttaen elämätä häiritsevät olosuhteet. Ja nämä alkuajatukset ne juuri, sokeasti elämätä häiritsevien olosuhteiden keskellä ilmipuhjeten aiheuttavat yhteiskunnallista elimistöä järkyttäviä vallankumouksia. Tällaiset järkytykset sitävastoin eivät voi puhjeta, milloin yhteiskunnallinen elimistö on saanut sellaisen muodon, että se aina on valmis pitämään silmällä, missä poikkeuksia alkuajatusten määräämistä laitoksista ilmestyy ja missä myös on mahdollista näitä poikkeuksia vastustaa ennenkun ne ennättävät saada turmiollisen voiman.

Meidän päivinämme ovat poikkeukset alkuajatusten ihmiselämässä vaatimista olosuhteista saavuttaneet suuren laajuuden. Yksistään näiden ajatusten herättämien vaikutelmien olemassa-olo ihmissielussa on huutavain tosiasiain kautta syyttämässä siitä, miten yhteiskunnallinen elimistö viimeisten vuosisatojen kuluessa on muodostunut. Sentähden tarvitaan hyvää tahtoa voidakseen päättävästi kääntyä alkuajatusten puoleen ja avoimesti tunnustaa, kuinka vahingollista on juuri nykyaikana karkoittaa nämä alkuajatukset "epäkäytännöllisinä" jokapäiväisyyksinä elämän tantereelta. Proletarisen asujamiston elämään ja vaatimuksiin sisältyy tosiolojen arvostelua siitä, mitä uudempi aika on tehnyt yhteiskunnallisesta elimistöstä. Meidän aikamme asiana on siitä syystä välttää yksipuolinen arvostelu valitsemalla alkuajatuksien mukaisesti sellainen suunta, johon tosiolot tietoisesti voidaan ohjata. Sillä ne ajat ovat menneet, jolloin ihmiskunta sai tyytyä siihen, mitä vaistojenohjauksella oli aikaansaatu.

Yhtenä pääkysymyksenä aikakautemme arvostelussa on, miten saada poistetuksi sorto, jota proletaarinen väestö on saanut kärsiä yksityisen kapitalismin puolelta. Kapitaalin omistaja tahi hoitaja voi panna muut ihmiset ruumiillisella työllään valmistamaan sitä, mitä hän aikoo teettää. Siinä yhteiskunnallisessa tilanteessa, joka syntyy kapitaalin ja inhimillisen työvoiman yhteisvaikutuksesta, on erotettava kolme tekijää: työnteettäjätoiminta, jonka täytyy perustua yhden henkilön tai henkilöryhmän yksilöllisiin taipumuksiin; työn teettäjän ja työntekijän suhde toisiinsa, jonka tulee olla oikeussuhde; esineen valmistus, joka talouselämän kierto kulussa saa tavara-arvonsa. Työnantaja-toiminta voi ainoastaan silloin olla hyödyksi yhteiskunnalliselle elimistölle, kun siinä vaikuttavat voimat, jotka tuovat parhaalla tavalla näkyviin ihmisten yksilölliset taipumukset. Ja se on ainoastaan silloin mahdollista, kun on olemassa yhteiskunnallisen elimistön ala, joka antaa kykenevälle vapaan tilaisuuden käyttää kykyjään ja samalla myös tekee mahdolliseksi muille ihmisille vapaalla harkinnalla arvostella näitä kykyjä. Kuten näkyy, ihmisten yhteiskunnallinen toiminta kapitaalin palveluksessa kuuluu siihen yhteiskunnallisen elimistön alaan, jossa henkinen elämä huolehtii lainsäädännöstä ja hallinnosta. Jos tähän toimintaan sekaantuu politinen valtio, seuraa siitä välttämättömästi, että ihmisten toimintaa arvostellessa yksilölliset kyvyt jäävät tarpeellista ymmärtämystä vaille. Sillä politisen valtion täytyy edellyttää ja käytännössä toteuttaa, että kaikissa ihmisissä löytyy yhtäläinen elämänvaatimus. Sen täytyy piirissään sallia kaikkien ihmisten saada mielipiteensä kuuluviin. Yksilöllisten taipumusten ymmärtämys tahi välinpitämättömyys niistä ei saa vaikuttaa asiaan valtion tehtäviään täyttäessä. Sentähden ei myöskään se, minkä valtio toimeenpanee, saa millään tavalla vaikuttaa ihmisten yksilöllisten taipumusten toimintaan. Yhtävähän saisi taloudellisten etujen toivo olla määräävänä niille henkilöille, jotka kapitaalin avulla saavat yksilöllisiä taipumuksiaan kehittää. Tälle edulle antavat monet kapitaalin arvostelijat liian suuren merkityksen. He arvelevat, että ainoastaan taloudelliset edut voivat kiihoittaa yksilöllisiä taipumuksia toimintaan. Ja he vetoavat, käytännönmiehinä, inhimillisen luonteen "heikkouteen", jonka he ovat tuntevinaan. Tosin on siinä yhteiskunnassa, joka nykyiset olosuhteet on aikaansaanut, taloudellisten etujen toivolla ollut laajakantoinen merkitys. Mutta tämä asianlaita on suureksi osaksi syynä niihin olosuhteisiin, joissa nyt elämme. Ja nämä olosuhteet pakottavat etsimään toisiavaikuttimia yksilöllisten taipumusten toiminnalle. Ja näiden vaikuttimien täytyy lähteä terveen henkisen elämän synnyttämästä yhteiskunnallisesta ymmärtämyksestä. Kasvatus ja koulu tulevat vapaan hengen elämän antamalla voimalla varustamaan ihmisen vaikutelmilla, jotka saavat hänet tämän hänessä asuvan ymmärtämyksen johdosta suorittamaan sen, mihin hänen yksilölliset taipumuksensa häntä vetävät.

Tällaisten mielipiteiden ei tarvitse olla haaveilua. Totta on, että haaveilu on aikaansaanut äärettömän paljon pahaa sekä yhteiskunnallisten pyrkimysten alalla että muualla. Mutta tässä esiintuotu katsantokanta ei johdu, kuten edellä sanotusta voi nähdä, harhaluulosta, että "henki" tekee ihmeitä, vaikkakin jotkut, jotka luulevat sen omistavansa, suun täyden siitä puhuvat; tässä ilmaistu katsantokanta on syntynyt tarkastellessa ihmisten vapaata yhteistoimintaa henkisellä alalla. Tälle yhteistoiminnalle antaa sen oma sisäinen olemus yhteiskunnallisen leiman sallittaessa sen vain todella vapaana kehittyä.

Ainoastaan henkisen elämän vapauden puute on estänyt tähän asti sitä saamasta tällaista yhteiskunnallista leimaa. Johtavien luokkien keskuudessa ovat henkiset voimat kehittyneet sellaisiksi, että niiden toiminta epäyhteiskunnallisena on sulkeutunut muutamien ihmiskunnan piirien sisälle. Mitä näissä piireissä on aikaansaatu, on ainoastaan keinotekoisesti levitetty proletaarien keskuuteen; eivätkä he voineet saada siitä sielua kohottavaa voimaa, kun eivät itse olleet todella osallisia tämän henkisen lahjan syntymisessä. Laitokset "kansan valistamiseksi", "kansan kasvattamiseksi nauttimaan taiteesta" ja muut sellaiset eivät todellisuudessa ole mitään apukeinoja henkisyyden levittämiseksi kansaan, niinkauvan kun tällä henkisyydellä on se leima, jonka se uudempana aikana on saanut. Sillä "kansa" ei elä sisimmällä ihmisolemuksellaan mukana tässä henkisessä elämässä. Se voi ainoastaan ikäänkuin joltakin sen ulkopuolella sijaitsevalta näkökohdalta katsoa siihen sisälle. Ja se, mikä koskee henkistä elämää varsinaisessa merkityksessä, se koskee myös niitä henkisen toiminnan haaroja, jotka kapitaalin välityksellä liittyvät taloudelliseen elämään. Terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä ei proletaarisen työntekijän ainoastaan tule seistä koneensa ääressä ja ajatella sen käyntiä sillä aikaa, kun kapitalisti yksin tietää, mikä kohtalo valmiilla tavaroilla on talouselämän kiertokulussa. Työmiehen tulee saada täysin oikeutettuna asianharrastajana muodostaa itselleen selvä käsitys siitä, mikä osa hänellä on yhteiskunnallisessa elämässä valmistaessaan tavaroita. Työnteettäjän on järjestettävä säännönmukaisia keskustelukokouksia, jotka luettakoon liiketoimintaan kuuluvaksi, kuten itse työkin, ja joissa selvitellään molempien, työnantajan ja työntekijän, yhteiseen toimialaan kuuluvia kysymyksiä. Tämän suuntainen terve menettely on herättävä työmiehen ymmärtämään, että kapitaalinhaltijan oikea toiminta on omansa hyödyttämään sekä yhteiskunnallista elimistöä että siten työmiestäkin sen jäsenenä. Jättämällä täten liiketoimintansa molemminpuolista ymmärtämystä tarkoittavan julkisuuden alaiseksi pakoitetaan työnteettäjä noudattamaan puhtaita liiketapoja.

Ainoastaan se, jolta puuttuu ymmärtämystä yhteisessä toiminnassa saavutetun keskinäisen elämänkokemuksen merkitykselle yhteiskunnallisessa toiminnassa, voi pitää ylläsanottua vähäarvoisena. Kessä taas tällaista ymmärtämystä löytyy, hän on näkevä, kuinka taloudellinen tuotanto edistyy, kun kapitaaliin nojautuvan talouselämän johdolla on juurensa vapaassa henkisessä elämässä. Ainoastaan tällä edellytyksellä kapitaali ja kapitaalinlisäys menettävät mielenkiintoisuutensa paljaan voitonhimon tyydyttäjinä ja alkavat kiinnittää mieltä asiallisemmista syistä, tavarain tuotannon ja toimeliaisuuden edistäjinä.

Nykyajan sosialistisesti ajattelevat pyrkivät saattamaan tuotantovälineiden hallinnon yhteiskunnalle. Mikä tässä pyrkimyksessä on oikeutettua, voidaan toteuttaa ainoastaan siten, että hallinnosta huolehtiminen jätetään vapaan henkisen järjestön käsiin. Siten tehdään mahdottomaksi se taloudellinen pakko, jota kapitalistit silloin harjoittavat ja joka tuntuu niin ihmisarvoa loukkaavalta, kun kapitalisti toimii vain talouselämän voimien vaikutuksesta. Silloin estetään myös ihmisten yksilöllisten kykyjen lamaantuminen, joka on välttämättömänä seurauksena, kun valtio näitä kykyjä määräilee.

Kapitaalin ja ihmisten yksilöllisten kykyjen yhteistoiminnan tuloksen täytyy terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä perustua, kuten kaiken henkisenkin toiminnan, osittaintyöntekijän vapaaseen alotteeseen, osittain muiden ihmisten, jotka työntulosta tarvitsevat, osoittamaan myötätuntoisuuteen. Työntekijän vapaan harkinnan varaan tulee tällä alalla myös jättää, mitä hän tahtoo ilmoittaa työnsä tulokseksi, alkuvalmistuksiin ja käyttökustannuksiin käytetyt varat poisluettuna. Mutta hän tuntee vaatimuksensa tyydytetyiksi ainoastaan silloin, kun hänen toimintansa saa ymmärtämystä osakseen.

Tässä esitettyyn suuntaan laadituilla yhteiskunnallisilla laitoksilla luodaan pohja todella vapaalla sopimuksella työnjohtajan ja työntekijän välillä. Eikä tähän sopimukseen enää sisälly tavaran (rahan) vaihtaminen työvoimaan, vaan sen osuuden vahvistaminen, joka kuuluu kummallekin tavaran valmistuksessa osallisena olleelle henkilölle.

Mitä kapitaalin avulla yhteiskunnallisen elimistön hyväksi suoritetaan, riippuu luonteensa mukaisesti siitä tavasta, millä ihmisten yksilölliset kyvyt osataan käyttää tämän elimistön hyväksi. Näiden kykyjen kehitykseen ei löydy muuta tarkoitusta vastaavata kiihotinta, kuin vapaa henkinen elämä. Ja siinäkin yhteiskunnallisessa elimistössä, joka tämän kehityksen jättää politisen valtion huostaan tahi riippuvaksi talouselämän voimista, määrää sen tuotannon, johon kapitaalia tarvitaan, minkä verran vapaita yksilöllisiä voimia on onnistunut läpäisemään lamaannuttavat laitokset. Luonnollisesti on kehitys niissä oloissa epätervettä. Oloihin, joissa inhimillinen työvoima katsotaan tavaraksi, ei ole syynä kapitaalin pohjalla toimivien yksilöllisten kykyjen vapaa kehitys, vaan näiden voimien kahlehtiminen politiseen valtioelämään ja talouselämän kiertokulkuun. Tämän seikan ennakkoluuloton käsittäminen on nykyaikana ensimmäinen ehto kaikessa, mitä yhteiskunnallisella alalla on tehtävä. Sillä uusi aika on synnyttänyt taikauskon, että yhteiskunnallisen elimistön parannuskeino lähtisi politisesta valtiosta tahi talouselämästä. Jos tämän taikauskon viittomaa tietä edemmäs astutaan, luodaan laitoksia, jotka eivät johda ihmiskuntaa sen pyrkimään päämaaliin, vaan vielä rajattomasti raskaampaan sortoon, jota on koetettu välttää.

Kapitalismia on opittu tarkkaamaan vasta aikana, jolloin se jo on ennättänyt synnyttää yhteiskunnallisessa elimistössä sairauden tilan. Saamme kokea sairaudentilaa, ja näemme, että sitä vastaan on taisteltava. Mutta vielä enemmän on nähtävä. Tulee nähdä taudin syyn olevan siinä, että talouselämän kiertokulku on niellyt kapitaalissa löytyvät vaikuttavat voimat. Ken ei anna pettää itseään sen katsantokannan, että kapitalistisen toiminnan joutuminen vapautuneen henkielämän johdon alaiseksi on tulos "epäkäytännöllisestä ihanteellisuudesta", hän ainoastaan voi toimia siihen suuntaan, johon ihmiskunnan kehitysvoimat nykyaikana voimakkaasti vaativat.

Nykyaika on tosin huonosti valmistautunut liittämään yhteiskunnallisen aatteen, jonka on saatettava kapitalismi oikeaan uomaansa, henkielämän välittömään yhteyteen. Liitetään tämä aate siihen, mikä kuuluu talouselämän alaan. Nähdään, kuinka uudempana aikana tavarain tuotannosta on johduttu suurliikkeeseen ja siitä taas nykyiseen kapitalismiin. Tämän talouden tilalle ajatellaan osuustoiminnallista liikettä, joka työskentelisi työntekijäin omaksi tarpeeksi. Ja kun luonnollisesti tahdotaan jatkaa taloutta uudenaikaisilla tuotantovälineillä, vaaditaan kaikkien liikkeiden yhdistämistä yhdeksi suureksi osuuskunnaksi. Tällaisessa, arvellaan, valmistaa jokainen yhteisyyden puolesta, joka ei voi nylkeä, koska se sillä nylkisi itseään. Ja kun sen lisäksi tahdotaan eli ollaan pakotettuja pysymään kiinni olevaisissa oloissa, luodaan katse nykyaikaiseen valtioon, joka halutaan muuttaa kaikki käsittäväksi osuuskunnaksi.

Mutta tällöin ei huomata, että sellaiselta osuuskunnalta odotetaan tuloksia, joita on sitä vaikeampi saavuttaa, kuta suurempi osuuskunta on. Jollei ihmisten yksilöllisiä taipumuksia sillä tavalla käytetä osuuskunta-järjestön palvelukseen, kuin tässä kirjoituksessa on esitetty, ei työkuntain hallinnon yhdistäminen voi johtaa yhteiskunnallisen elimistön parantumiseen.

Että tällä haavaa löytyy niin harvoja, jotka ennakkoluulottomasti pystyvät arvostelemaan henkisen elämän vaikutusta yhteiskunnalliseen elimistöön, riippuu siitä, että ollaan totuttu kuvittelemaan henkistä mahdollisimman vieraaksi kaikelle käytännöllisyydelle ja aineellisuudelle. Niitä ei ole vähänkään, jotka näkevät jotakin outoa siinä mielipiteessä, että kapitaalin toiminnassa talouselämässä tulee osan henkistä elämää ilmestyä. On luultavaa, että tähän asti johtaviin luokkiin kuuluvat henkilöt yksimielisesti sosialististen ajattelijain kanssa pitävät vaatimustamme outona. Voidakseen käsittää tämän outona pidetyn tärkeyden yhteiskunnallisen elimistön tervehtymiselle tulee vain luoda silmäys eräisiin aikakautemme ajatusvirtauksiin, jotka kyllä tavallaan lähtevät rehellisistä sielunvaikuttimista, mutta estävät siellä, jonne pääsevät, heräämästä todella yhteiskunnallisen ajatuksen.

Nämä ajatusvirtaukset pyrkivät — enemmän tahi vähemmän itsetietoisesti poispäin siitä, mikä antaa sisäiselle elämykselle, sysäys-voiman. Ne etsivät elämänymmärrystä, sielullista, ajatusrikasta, tieteelliseen maailmankäsitykseen pyrkivää sisäistä elämää, joka erottaa heidät muista ihmisistä ja sentähden voidaan verrata saareen suuren ihmiskokonaisuuden elämässä. Sentähden he eivät kykene yhdistämään tätä elämää sillalla tavalliseen jokapäiväiseen elämään. Ei ole harvinaista nähdä, kuinka monet ihmiset nykyaikana pitävät ikäänkuin "sisäisesti ylevänä" eräänlaisella, jospa koulumaisella, abstraktisuudella miettiä kaikenlaisia pilventakaisia etillis-uskonnollisia kysymyksiä; ihmiset miettivät millä tavalla he voisivat tulla siveellisiksi, miten he parhaiten rakastaisivat lähimmäistään ja miten he löytäisivät sisäisen elämänsisällyksen? Mutta samalla voi myös nähdä, kuinka vaikeata heidän on luopua siitä, mitä yleensä pidetään hyvänä, rakastettavana, hyväntahtoisena, oikeana ja siveellisenä ja siirtyä siihen, mikä ulkopuolella todellisen elämän jokapäiväisyydessä ympäröi ihmistä kapitaalina, työpalkkana, tavarain kulutuksena, tuotteena ja kiertokulkuna, luottona, pankki- ja pörssi-oloina. Voidaan nähdä, kuinka kaksi maailmanvirtausta liikkuu rinnatusten ihmisten ajatustavassa. Toinen maailmanvirtaus, joka niin sanoaksemme pysytteleikse jumalaishenkisessä korkeudessa ja tahtoo, että henkiset vaikutelmat ja jokapäiväisen elämän toiminta pidettäisiin erillään toisistaan. Toinen elää ajattelematta jokapäiväistä elämäänsä. Mutta elämä on yksi kokonaisuus. Se voi menestyä vain silloin, kun etillis-uskonnollisen elämän voimat saavat vaikuttaa kaikkein jokapäiväisimmässä elämässä, siinä elämässä, joka monesta tuntuu vähemmän ylevältä. Sillä jos laiminlyödään molempien elämän alojen vuorovaikutus, joudutaan uskonnollis-siveellisessä ja yhteiskunnallisessa ajattelussa paljaisiin haaveiluihin, jotka ovat vieraita jokapäiväiselle todellisuudelle. Jokapäiväinen todellisuus kostaa puolestaan. Sitten etsii ihminen sisäisten henkisten vaikutinten ajamana kaikenlaisia mahdollisia ihanteita, kaikkea, joka hänestä on "hyvää"; mutta samalla hän antautuu ilman "henkeä" niiden vaistojen valtaan, jotka ovat näille "ihanteille" vallan vastakkaisia, mutta kuitenkin ovat perustuksena kaikille jokapäiväisille tarpeille, joiden täytyy saada tyydytyksensä kansantaloudesta. Hän ei löydä mitään mahdollista tietä henkisyydestä jokapäiväisen elämän todellisuuteen. Sentähden saa tämä jokapäiväinen elämä hänen silmissään sellaisen muodon, jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, joka siveellisinä vaikuttimina tahtoo pysytellä ylevämmissä, sielullis-henkisissä korkeuksissa! Mutta silloin seuraa jokapäiväisyyden kostona, että siveellis-uskonnollinen elämä muuttuu ihmiselle sisäiseksi elämänvalheeksi, koska se pysytteleiksen kaukana jokapäiväisyydestä, välittömästä elämän käytännöstä, ilman että sitä huomataankaan.

Kuinka lukuisat ovatkaan nykyaikana ihmiset, jotka siveellisuskonnollisesta ylevä-mielisyydestä tahtoisivat elää oikeudenmukaista elämää lähimmäistensä kanssa ja tehdä heille parasta mitä voivat. Mutta eivät löydä sitä tunnelmatilaa, joka sen tekisi mahdolliseksi, kun eivät ole tottuneet ajattelemaan tavalla, joka johtaisi yhteiskunnallisesti käytännöllisiin tekoihin.

Tähän joukkoon kuuluvat henkilöt, jotka nykyisellä maailmanhistoriallisella hetkellä, jolloin yhteiskunnalliset kysymykset ovat niin polttavia, haaveineen, vaikka itse mielestään ovat hyvinkin käytännöllisiä, ovat todellisten uudistusten esteenä. Kuulemme heidän sanovan tähän tapaan: on välttämätöntä, että ihmiset nousevat ylös materialismista ja aineellisuuden palveluksesta, joka on vienyt meidät maailmansodan romahdukseen ja onnettomuuksiin, ja omistavat itselleen henkisen elämänkatsomuksen. Kun tällä tavalla neuvotaan ihmisille tietä henkisyyteen, ollaan väsymättömiä lainaamaan lausuntoja miehiltä, jotka muinoin ovat olleet suuressa arvossa aattellisuutensa tähden. Voi tapahtua, että jollekulle, joka erittäin tahtoo painostaa, mitä henki nykyään käytännölliseltä elämältä niin tärkeästi vaatii, kuinka nimittäin jokapäiväinen leipä on hankittava, hänelle huomautetaan, että ensin hän on saatava ihmiset jälleen tunnustamaan henki. Mutta nykyään on päinvastoin etsittävä henkisestä elämästä suuntaviivat yhteiskunnallisen elämän parantamiseksi. Eikä siihen riitä, että ihmiset puuhailevat henkineen elämän syrjäpoluilla. Siihen tarvitaan jokapäiväisen elämän henkiseksi tekemistä. Taipumus etsiä "henkistä elämää" sellaisilta sivupoluilta, johti tähän asti hallitsevat luokat mieltymään yhteiskunnallisiin oloihin, joista tuloksena on nykyinen sekasorto.

Läheisessä suhteessa toisiinsa ovat nykyajan yhteiskunnallisessa elämässä kapitaalin hallinto tavarain tuotannossa ja tuotantovälineiden, siis myös kapitaalin, omistusoikeus. Ja kuitenkin ovat nämä kaksi suhdetta ihmisen ja kapitaalin välillä aivan erilaiset niiden vaikutukseen katsoen yhteiskunnallisessa elimistössä. Kapitaalin hallinto yksilöllisten kykyjen kautta tuottaa, tarkoituksenmukaisesti hoidettuna, yhteiskunnalliselle elimistölle etuja, jotka lankeavat kaikille tähän elimistöön kuuluville. Missä asemassa mikin onkin, hänelle on edullista, että kaikki ihmisluonnossa löytyvät kyvyt tulevat käytetyiksi ihmiselämätä palvelevien hyödykkeiden aikaansaamiseksi. Mutta nämä kyvyt saattavat kehittyä ainoastaan sillä ehdolla, että niiden inhimilliset haltijat saavat vapaasti antaa niiden toimia. Mikä ei vapaasti saa ihmisluonnosta virrata, se jää ainakin osaksi hyötyä tuottamatta yhteiskunnalle. Kapitaali on väline, jolla sellaiset kyvyt saadaan laajoilla yhteiskunnallisen elämän aloilla vaikuttamaan. Jokaiselle yhteiskunnallisen elimistön jäsenelle on todellista etua yhteisen kapitaalin hoidosta siten, että erikoisilla taipumuksilla varustettu ihminen tahi ihmisryhmät saavat käyttää sitä, koska se on juuri heidän oman yritteliäisyytensä tulosta. Jokaisen ihmisen, olipa hän sitten henkisen tahi ruumiillisen työn tekijä, täytyy sanoa, jos hän ennakkoluulottomasti omia etujaan tahtoo palvella: minä toivoisin, että riittävä määrä kykeneviä henkilöitä tahi henkilöryhmiä saisi ei ainoastaan täysin vapaasti käyttää kapitaalia, vaan että he myös omasta alotteestaan saisivat koota sitä; sillä ainoastaan he voivat arvostella, kuinka kapitaalin välityksellä heidän yksilölliset taipumuksensa tuottavat yhteiskunnalliselle elimistölle hyödykkeitä.

Ei ole tarpeellista esittää tämän kirjoituksen puitteissa kuinka ihmiskunnan kehittyessä ihmisten yksilöllisten taipumusten toiminta ja yksityisten omistusalojen kehitys muista omistusoikeuden muodoista kävivät käsikädessä. Aina meidän päiviimme asti on työnjaon vaikutuksesta tällainen omistusoikeus yhteiskunnallisessa elimistössä ollut kehityksen alaisena. Mutta tässä tulemme puhumaan vain nykyisistä oloista ja niiden välttämättömästä edelleen kehittämisestä.

Millä tavalla yksityinen omistus lienee syntynytkin, vallan käytön tai ryöstön t.m.s. kautta, se on ihmisten yksilöllisistä kyvyistä riippuvan yhteiskunnallisen toiminnan tulos. Yhtäkaikki vallitsee nykyajan sosialisesti ajattelevien kesken se mielipide, että yksityisomistuksesta johtuva sorto voidaan poistaa ainoastaan ottamalla yksityisomaisuus yhteiskunnan haltuun. Tällöin annetaan kysymykselle seuraava muoto: kuinka voidaan tuotantovälineiden yksityisomistuksen syntyminen estää, että sen varattomia kohtaan harjoittama sorto lakkaisi? Tällaisen kysymyksen tekijä ei huomaa sitä tosiasiata, että yhteiskunnallinen elimistö on lakkaamattoman syntymisen ja kasvamisen alainen. Tähän kasvamiseen katsoen ei sovi kysyä: miten on paraiten meneteltävä, että se pysyisi siinä tilassa, joka katsotaan oikeaksi? Näin voidaan ajatella asiasta, joka määrätyltä kannalta katsoen pää-asiassa pysyy muuttumattomana. Sitä ei voi sanoa yhteiskunnallisesta elimistöstä. Se muuttaa kautta elämänsä lakkaamatta mitä siinä syntyy. Jos tahdotaan antaa sille mielestään paras muoto, jossa sen pitäisi pysyä, hävitetään siltä elämisen edellytykset.

Yksi yhteiskunnallisen elimistön elämän-edellytyksiä on, että se, joka voi yhteiskuntaa kyvyillään palvella, saa sen tehdä oman vapaan valintansa mukaan. Missä tämä palvelus edellyttää tuotantovälineiden vapaata käyttöä, tulisi sen estäminen vahingoittamaan yhteiskunnan yleisiä etuja. Kun tavallisesti tämän yhteydessä esitetään, että työntekijä toimintansa kiihoitukseksi tarvitsee voiton-toivoa ja että tämä voitto riippuu tuotantovälineiden omistuksesta, sitä emme tässä tahdo väittää. Sillä meidän katsantokantamme mukaan yhteiskunnallisten olojen kehityksestä täytyy henkisen elämän vapautuksen politisesta ja taloudellisesta elämästä tehdä sellainen kiihoitus tarpeettomaksi. Vapautettu henkinen elämä synnyttää itsestään yhteiskunnallisen ymmärtämyksen; ja tämä ymmärtämys synnyttää aivan toisenlaisia vaikuttimia, kuin mikä piilee taloudellisten etujen toivossa. Mutta kysymys ei yksistään olekaan siitä, mistä syystä ihmiset rakastavat tuotantovälineiden yksityisomistusta, vaan siitä, vastaako niiden vapaa vai yhteiskunnan säännöstelemäkö käyttö yhteiskunnallisen elimistön elinehtoja. Ja silloin on aina pidettävä mielessä, että nykyaikaisen yhteiskunnallisen elimistön elinehdoiksi ei voi lukea niitä, jotka ollaan huomaavinaan inhimillisen yhteiskunnan alku-asteilla, vaan yksistään ne, jotka vastaavat nykyaikaista ihmiskunnan kehitysastetta.

Nykyisellä asteella on yksilöllisten kykyjen osanotto talouselämän kiertokulkuun kapitaalin avulla mahdotonta ilman sen vapaata käyttöoikeutta. Missä hyötyä tuottavaa toimintaa toivotaan, siellä täytyy tämä käyttöoikeus sallia ei sen yksilölle tai ihmisryhmille antaman edun tähden, vaan koska se parhaiten voi palvella yhteiskuntaa, jos se asianmukaisella tavalla perustuu yhteiskunnalliseen ymmärtämykseen.

Niinkuin ihminen on riippuvainen omien ruumiinjäsentensä kestävyydestä, samoin on hän riippuvainen siitäkin, mitä hän on yksin tahi muiden kanssa luonut. Tuotantovälineiden vapaan käyttöoikeuden rajoittaminen olisi samaa, kuin estää häntä turvautumasta jäsentensä ketteryyteen.

Mutta nyt ei yksityisomaisuus muuta olekaan, kuin tämän vapaan käyttöoikeuden välittäjä. Tähän omaisuuteen nähden ei yhteiskunnallisella elimistöllä ole mitään muita oikeuksia ja velvollisuuksia, kuin valvoa että sen omistajan oikeutta menetellä omaisuutensa kanssa, miten tahtoo, ei loukata. Kuten näkyy yhtyy yhteiskunnallisessa elämässä kaksi asiaa, jotka ovat vallan eri merkityksestä yhteiskunnalliselle elimistölle: yhteiskunnallisen tuotannon kapitaalipohjan vapaa käyttö ja oikeussuhde käyttäjän ja muiden ihmisten välillä, jonka kautta jälkimmäiset estetään vapaasta toiminnasta tämän kapitaalipohjan avulla.

Ei alkuperäinen vapaa käyttö aikaansaa yhteiskunnallista vahinkoa, vaan tämän käyttöoikeuden voimassa-olo senkin jälkeen, kuin ne edellytykset puuttuvat, jotka tarkotuksenmukaisesti yhdistävät ihmisten yksilölliset taipumukset tähän käyttöön. Ken tarkastelee yhteiskunnallista elimistöä syntyvänä ja kasvavana, hän ei voi väärin käsittää, mitä tässä on sanottu. Hän on kysyvä, miten on mahdollista hallita sitä, mikä yhtäältä hyödyttää elämää, niin, ettei se toisaalta tuota vahinkoa. Mikä elää, sitä ei muulla tavalla voi tehdä hedelmälliseksi, kuin että syntyessä syntynyt myös saa tuottaa vahinkoa. Ja jos meidän on itsemme oltava auttamassa syntyvää, niinkuin ihmisen velvollisuus on yhteiskunnallisessa elimistössä, niin tehtävämme ei ole estää tarpeellista uudistusta välttääksemme vahinkoa. Sillä senkautta hävitämme vain yhteiskunnallisen elimistön elämänmahdollisuuden. Muuta mahdollisuutta ei ole, kuin käydä käsiksi oikealla hetkellä, jos tarkotuksenmukainen alkaa vahingolliseksi muuttua.

Yksilöllisillä kyvyillä tulee olla mahdollisuus vapaasti määrätä kapitaalipohjasta; siihen liittyvä omistusoikeus täytyy voida muuttaa sillä hetkellä, jolloin se alkaa käydä väärän vallanhimon välikappaleeksi. Meidän aikamme on luonut laitoksen, joka tyydyttää tässä tarkotetun yhteiskunnallisen vaatimuksen, kuitenkin toteutettuna osaksi vain niin kutsuttuun henkiseen omaisuuteen katsoen. Viime mainittu jää jonkun ajan kuluttua sen luojan kuolemasta yhteiskunnan vapaasti käytettäväksi. Tämä laitos perustuu inhimillisen yhteiselämän vastaavaan ajatuskantaan. Niin kiinteästi kuin puhtaasti henkisen omaisuuden luominen riippuukin yksilöllisistä hengenlahjoista, tämä tuote on samalla tulos yhteiskunnallisesta yhteiselämästä ja sen täytyy oikealla hetkellä siirtyä tälle. Toisin ei ole laita toisenkaan omaisuuden. Että yksilö sen avulla yhteiskunnan palveluksessa toimii tuottajana, on mahdollista ainoastaan tämän kokonaisuuden avulla. Oikeutta omaisuuden käyttöön ei siis voi erottaa tämän kokonaisuuden eduista. Ei ole siis etsittävä keinoa, miten poistaa omistusoikeus kapitaalipohjaan, vaan miten hallita tätä omaisuutta, että se hyödyttäisi yhteiskuntaa.

Kolmijakoisessa yhteiskunnallisessa elimistössä on tämä keino löydetty. Yhteiskunnalliseksi elimistöksi yhtyneet ihmiset käyttävät yhteisvaltaansa oikeusvaltion kautta. Yksilöllisten kykyjen toiminta kuuluu henkisen järjestön alaan.

Kuten kaikki yhteiskunnallisessa elimistössä puhuu katselijalle, joka tajuaa todellisuutta eikä anna itseään yksityisten mielipiteiden, teoriiojen, toiveiden t.m.s. kokonaan vallita tämän elimistön kolmijakoisuuden välttämättömyydestä, niin erittäinkin kysymys ihmisten yksilöllisten kykyjen suhteesta talouselämän kapitaalipohjaan ja tämän kapitaalipohjan omistuksesta. Oikeusvallalla ei ole syytä estää yksityisen kapitaalin syntymistä ja hallintoa niinkauvan, kun yksilölliset kyvyt ovat sillä tavalla kiinnitetyt kapitaalipohjaan, että sen hallinto hyödyttää yhteiskunnallisen elimistön kokonaisuutta. Ja se on pysyvä oikeusvaltiona suhteessaan yksityiseen omaisuuteen; se ei ole milloinkaan ottava tätä omaan haltuunsa, vaan on huolehtiva, että se oikeaan aikaan on siirtyvä jonkun henkilön tai henkilöryhmän määräysvaltaan, jotka taas voivat asettua yksilöllisistä suhteista riippuvaan suhteeseen tähän omistukseen. Lähtien kahdelta aivan eri kannalta voidaan täten palvella yhteiskunnallista elimistöä. Oikeusvaltion kansanvaltaisella perustuksella, jolla kaikkien ihmisten edut on samalla tavalla valvottava, voidaan estää omistusoikeus aikojen kuluessa muuttumasta omistusvääryydeksi. Senkautta, että valtio ei itse omaisuutta hallitse, vaan järjestää sen ihmisten yksilöllisten kykyjen johtoon, voivat nämä kehittää hedelmällisen voimansa yhteiskunnallisen elimistön kokonaisuuden hyväksi. Niinkauvan kun katsotaan tarkoituksenmukaiseksi, voi tämä jättää omistusoikeuden tahi hallinnon yksityisten haltuun. Voidaan ajatella, että oikeusvaltion edustajat laativat eri aikoina vallan erilaisia lakeja omaisuuden luovutuksesta yksityisiltä tahi henkilöryhmiltä toisille. Nykyaikana, jolloin laajoissa piireissä vallitsee tyytymättömyys kaikkeen yksityiseen omaisuuteen, ajatellaan, että yksityinen omaisuus olisi muitta mutkitta otettava yhteiskunnan haltuun. Jos niin pitkälle tultaisiin, saataisiin nähdä, kuinka tällä menettelyllä ratkaistaisiin yhteiskunnallisen elimistön elämänmahdollisuus. Kokemuksen opettamana valittaisiin myöhemmin toinen tie. Parempi olisi epäilemättä kuitenkin jo nykyaikana luoda laitoksia tässä esitettyyn tapaan, että yhteiskunnallinen elimistö saisi takaisin terveytensä. Niinkauvan kun joku henkilö yksinään tahi yhdessä jonkun ryhmän kanssa jatkaa tuotantoaan, jonka hän on pannut pystyyn kapitaalin avulla, tulee hänen saada pitää kapitaalioikeutensa siihen kapitaali- määrään, jonka peruskapitaali liikevoittona tuottaa, niinkauvan kun viimeksimainittua käytetään tuotantoliikkeen laajennukseen. Siitä hetkestä, jolloin mainittu henkilö lakkaa tuotantoa johtamasta, on tämä kapitaalimäärä luovutettava toiselle henkilölle tahi henkilöryhmälle samallaisen liikkeen tahi toisen yhteiskunnallista elimistöä hyödyttävän tuotannon jatkamiseksi. Sekin kapitaali, jonka tuotantoliike antaa voittona ja jota ei käytetä liikkeen laajennukseen, on myös toisille luovutettava. Liikettä johtavan henkilön persoonallisena omaisuutena on pidettävä ainoastaan sitä, minkä hän yksilöllisten kykyjensä nojalla katsoi voivansa palkkana vaatia ottaessaan tuotantoliikkeen johtoonsa ja mikä näyttää oikeutetulta sen tähden, että hän on sen ansainnut muiden ihmisten luottamuksella kapitaalia käyttäessään. Milloin kapitaali mainitun henkilön toiminnan kautta on kasvanut, on tästä kasvusta hänen yksityiseksi omakseen sen verran annettava, että alkuperäisen palkan lisäys vastaa lisätyn kapitaalin korkoja. — Kapitaali, jonka avulla tuotantoliike on pantu pystyyn, on siirtyvä alkuperäisten omistajain tahtoa noudattaen uudelle johtajalle kaikkine sitoumuksineen tahi palautettava omistajilleen, ellei ensimmäinen johtaja voi tahi tahdo liikkeestä enää huolehtia.

Tarkempien lainsäädösten laatiminen, miten tällaisen luovutuksen tulee tapahtua, kuuluu oikeusvaltiolle. Sen asia on myös katsoa, että lainmääräykset pannaan täytäntöön ja valvoa niiden käytäntöä. Voidaan ajatella, että tällaista oikeudenluovutusta koskevien määräysten yksityiskohdista ollaan eri mieltä. Siltä todellisuudenmukaisuuden kannalta katsoen, jota tässä esityksessä on tavoteltu, ei milloinkaan pyritä pitemmälle, kuin näyttämään suunta tällaiselle järjestelylle. Jos tätä suuntaa ymmärtäväisesti seurataan, löydetään aina yksityistapauksissakin tarkotuksenmukainen ratkaisu. Kuitenkin on erikoistapauksissa saavutetun kokemuksen nojalla elämänkäytännössä löydettävä asian hengen mukaisesti oikea menettelytapa. Kuta todellisuudenmukaisempi ajatustapa on, sitä vähemmän se pyrkii vahvistamaan yksityistapauksia varten ennakkovaatimusten mukaisia sääntöjä ja määräyksiä. — Mutta toiselta puolen täytyy juuri katsantokannan hengestä selvästi käydä ilmi mitä tarkotetaan. Tällöin nähdään, että oikeusvaltio ei milloinkaan saa oikeusluovutusvalvojiensa kautta itse käsiinsä ottaa kapitaalin käyttöä. Sen tulee ainoastaan katsoa, että luovutus tapahtuu sellaiselle henkilölle tahi henkilöryhmälle, joka yksilöllisten kykyjensä vuoksi katsotaan oikeutetuksi sen vastaanottamaan. Tästä taas seuraa että toistaiseksi on sääntönä yleensä pidettävä, että se, joka yllämainituilla syillä aikoo luovuttaa kapitaalinsa, hänen täytyy vapaasti saada valita, kenen hän tahtoo seuraajakseen kapitaalin käyttäjänä. Hänen on sallittava valita joku henkilö tahi henkilöryhmä taikka luovuttaa käyttöoikeutensa jollekulle henkisen järjestön korporatsioonille. Sillä se, joka on kapitaalin käyttäjänä tehnyt tarkotuksenmukaisia palveluksia yhteiskunnalliselle elimistölle, hän on myöskin yksilöllisten kykyjensä nojalla yhteiskunnallisella ymmärtämyksellä päättävä tämän kapitaalin vastaisesta käytöstä. Ja yhteiskunnalliselle elimistölle on edullisempaa luottaa tähän päätökseen, kuin siitä välittämättä jättää asian järjestely henkilöille, jotka eivät suoranaisesti ole olleet asian kanssa tekemisissä.

Tällaisen järjestelyn alaiseksi tulevat ne määrätyn suuruuden saavuttaneet kapitaalit, jotka yksityiset tahi henkilöryhmät tuotantovälineiden (joihin myös maa luetaan) avulla ovat ansainneet, mutta jotka eivät tule personalliseksi omaisuudeksi sen vaatimuksen tyydyttämiseksi, joka alkuaan oli tehty yksilöllisten kykyjen toiminnan perusteella.

Viimemainitulla tavalla ansaittu omaisuus, samoin kuin oman työn tuottamat säästöt, jäävät ansaitsijan kuolemaan tahi myöhempäänkin aikaan mainitun ansaitsijan tahi hänen jälkeläistensä personalliseksi omaisuudeksi. Siihen saakka on myös oikeustunteen mukainen ja oikeusvaltion vahvistama korko kannettava siltä, jolle mainitut säästöt on annettu tuotantovälineiden hankkimiseksi. Tällaisella perustuksella lepäävässä yhteiskunnallisessa järjestelmässä voidaan täydellisesti erottaa ne tulot, jotka ovat peräisin tuotantovälineiden avulla suoritetusta työstä, ja varallisuus, joka on hankittu personallisella (ruumiillisella tahi henkisellä) työllä. Tämä erotus on oikeustunteen ja yhteiskunnan etujen mukainen. Mitä joku säästää ja jättää tuotantoliikkeessä käytettäväksi, hyödyttää yleisiä etuja. Sillä sen kautta vasta käy tuotannon johto yksilöllisillä kyvyillä mahdolliseksi. Mitä jää tuotantovälineillä hankituksi kapitaalin lisäykseksi, kun lainmukainen korko on vähennetty, se syntyy koko yhteiskunnallisen elimistön myötävaikutuksella ja on ylläkerrotulla tavalla palautettava sille takaisin. Oikeusvaltion on vain määrättävä, että kysymyksessä olevat kapitaalimäärät mainitulla tavalla palautetaan; mutta sen asiana ei ole ratkaista, mihin aineelliseen tahi henkiseen tuotantoon palautettu tahi säästetty kapitaali on käytettävä. Se saattaisi henkisen ja aineellisen tuotannon riippumaan valtion mielivallasta. Ainoastaan ihmisten yksilölliset kyvyt voivat johtaa sitä yhteiskunnalliselle elimistölle edullisimmalla tavalla. Mutta kuka ei itse tahdo määrätä, kelle hän keräämänsä kapitaalin luovuttaa, hänen sallittakoon antaa käyttöoikeus henkiseen järjestöön kuuluvalle korporatsioonille.

Myöskin säästämällä koottu omaisuus siirtyy korkovaroineen hankkijan kuoltua tahi joku aika sen jälestä henkistä tahi aineellista tuotantoa harjottavalle henkilölle tai henkilöryhmälle, jonka hankkija määrää testamentissaan, kuitenkin vain tuotantoa harjottavalle eikä epätuottelijaalle, välttääkseen koroillaeläjiä syntymästä. Ellei nytkään löytyisi sopivaa henkilöä tahi henkilöryhmää, on tässäkin tapauksessa käyttöoikeus annettava henkiseen järjestöön kuuluvalle korporatsioonille. Ainoastaan siinä tapauksessa, ettei asianomainen mitään testamenttimääräystä jätä, on oikeusvaltion tartuttava asiaan ja annettava henkisen järjestön toimittaa valinta.

Täten säännöstellyssä yhteiskunnallisessa järjestössä pääsevät sekä yksityinen yrittelijäisyys että yhteiskunnan edut oikeuksiinsa; ja viimemainitut tulevatkin todella vasta sen kautta tyydytetyksi, että vapaa yksityinen yrittelijäisyys alistetaan niiden palvelukseen. Kenen on jätettävä työnsä toisen ihmisen johdettavaksi, voi sellaisissa yhteiskuntaoloissa kyllä tuntea, että johtajan kanssa suorittamansa työ on parhaalla tavalla hyödyttävä yhteiskunnallista elimistöä ja siis myös työntekijää itseään. Tässä kirjoituksessa kuvattu yhteiskunnallinen järjestys on synnyttävä tervettä ihmistunnetta vastaavan suhteen, toisaalta oikeudenmukaisesti säännöstellyn tuotantovälineiden käyttöoikeuden, kapitaalin ja inhimillisen työvoiman sekä toisaalta tuotteiden hintojen välillä. — Moni ehkä löytää tässä esityksessä puutteellisuuksia. Löydettäköön vain. Todellisuudenmukaiseen ajatustapaan ei kuulu kerta kaikkiaan täydellisten ohjelmien antaminen, vaan suuntaviivojen näyttäminen, joita käytännössä on seurattava. Sellaisten erikoisten viittausten, kuin tässä on tehty, tarkoituksena on oikeastaan ikäänkuin vain esimerkkinä lähemmin selvittää noita suuntaviivoja. Tällainen esimerkki voitanee parantaa. Kun se vain tapahtuu mainittuun suuntaan, silloin voidaan hyödyllinen päämäärä saavuttaa.

Oikeutetut personalliset ja perhevaikuttimet voidaan tällaisella järjestelyllä saada sopusointuun yhteiskunnan vaatimusten kanssa. Voidaan tosin huomauttaa, että kiusaus saada omaisuus siirretyksi vielä elinaikana yhdelle tahi useammalle perilliselle on sangen suuri. Ja että tällaisista perillisistä voi tehdä näennäisesti tuotantokykyisiäkin, vaikka he silloin kyllä ovatkin muiden rinnalla kelvottomia ja pitäisi korvata näillä muilla. Kuitenkin voi tämä kiusaus järjestössä, jossa ylläviitatut laitokset vallitsevat, olla mahdollisimman pieni. Sillä oikeusvaltion tarvitsee vain vaatia, että toisen perheenjäsenen toiselle siirtämä omaisuus määrätyn ajan kuluttua edellisen kuolemasta kaikissa tapauksissa lankeaa jollekulle henkisen järjestön korporatsioonille. Taikka voi oikeus jollain muulla tavalla estää lain kiertämisen. Oikeusvaltion asiana on vain valvoa, että tämä luovutus tapahtuu; kuka on valittava perilliseksi, se pitäisi jättää henkisen järjestöstä valitun laitoksen määrättäväksi. Toteuttamalla nämä edellytykset aletaan ymmärtää, että kasvatus ja opetus on tekevä jälkeläiset kelvollisiksi palvelemaan yhteiskunnallista elimistöä, mutta että siirtämällä kapitaali tuotantoon kykenemättömille henkilöille vahingoitetaan yhteiskuntaa. Ei kukaan, jolla on todellista yhteiskunnallista ymmärtämystä, voi toivoa, että hänen toimintaansa kapitaalin avulla tulisi jatkamaan henkilö tahi henkilöryhmä, jolla yksilöllisiin taipumuksiin nähden ei ole edellytyksiä siihen.

Ei kukaan, joka tajuaa, mikä on käytännöllisesti todella mahdollista, ole pitävä haaveiluna, mitä yllä olemme esittäneet. Sillä esityksemme viittaa juuri sellaisiin laitoksiin, jotka kaikilla elämän aloilla muitta mutkitta voidaan kehittää olevista oloista. Tarvitaan vain päättäväisyyttä vähitellen luopumaan oikeusvaltiossa säännöstelemästä henkistä ja taloudellista elämää sekä vastustamasta jos se, jonka pitäisi tapahtua, todella tapahtuu, nimittäin että syntyy yksityisiä oppilaitoksia ja että talouselämä etsii itselleen oman perustuksen. Ei ole tarvis tuossa tuokiossa lakkauttaa valtionkouluja ja valtion taloudellisia laitoksia; mutta saadaan ehkä nähdä pienestä alusta vähitellen tulevan mahdolliseksi kokonaan lakkauttaa valtion opetus- ja taloustoiminta. Ennen kaikkea olisi välttämätöntä, että henkilöt, jotka voivat vakuuttautua tässä esitettyjen tahi muiden samallaisten yhteiskunnallisten aatteiden oikeudesta, myös huolehtisivat niiden levittämisestä. Kun sellaiset aatteet saavat osakseen ymmärtämystä, aletaan luottaa siihen, että on mahdollista muuttaa nykyiset olot onnellisimmiksi. Tästä luottamuksesta yksistään voi todella terveellinen kehitys saada alkunsa. Sillä sen, joka tahtoo tällaisen luottamuksen saavuttaa, täytyy voida nähdä, kuinka uudistukset käytännöllisesti voidaan alottaa olevaisista oloista. Ja pää-asiallista tässä esitetyissä aatteissa näyttää juuri olevan, että ne eivät paremman tulevaisuuden aikaansaamiseksi vaadi olevaisten olojen enempää repimistä, kuin mitä jo on tehty; vaan että sellaisten aatteiden toteuttamiseen riittää rakentaminen olevaiselle, jolloin epäterveellinen samalla poistetaan. Valistus, joka ei pyri herättämään luottamusta tähän suuntaan, ei voi saavuttaa, mikä välttämättömästi täytyy saavuttaa: kehitystä, joka ei turmele ihmisten tähänastisten saavutusten ja taitojen arvoja, vaan tahtoo ne säilyttää. Aivan jyrkällä kannallakin olevassa voi herätä luottamus perittyjä arvoja kunnioittavaan yhteiskunnalliseen uudistustyöhön, jos hänet tutustetaan aatteisiin, joista todella terveellinen kehitys voi lähteä. Hänenkin täytyy nähdä, että mikä ihmisluokka tahansa päässeekin valtiaaksi, se ei voi vallitsevia puutteellisuuksia poistaa, ellei sen vaikutinten alla ole aatteet, jotka tekevät yhteiskunnallisen elimistön terveeksi ja elinkykyiseksi. Langeta epätoivoon sentähden, ettei voida uskoa riittävän suurella joukolla ihmisiä löytyvän nykyisen sekasorronkin keskellä ymmärtämystä tällaisille aatteille, kun niitä vain tarpeellisella pontevuudella levitetään, olisi samaa kuin epäillä ihmisluonnon terveellisten ja tarkotuksenmukaisten vaikutinten vastaanottavaisuutta. Tätä kysymystä, onko syytä langeta epätoivoon, ei pitäisi ollenkaan tehdä, vaan ainoastaan toinen: mitä pitäisi tehdä, levittääkseen luottamusta herättäviä aatteita niin voimakkaasti, kuin mahdollista.

Tässä esitettyjen aatteiden tehokasta leviämistä estää lähinnä se, että nykyisen aikakauden katsantokanta ei kahdesta syystä voi niitä käsittää. Joko tahdotaan muodossa tahi toisessa väittää mahdottomaksi käsittää, että yhtenäisen yhteiskuntaelämän hajoittaminen käy päinsä, kun kerran nuo kolme tämän elämän useinmainittua haaraa todellisuudessa kaikkialla ovat yhteydessä keskenään; taikka sanotaan, että yhtenäisessäkin valtiossa kaikki kolme jäsentä voivat saada välttämättömän itsenäisyytensä, ja että sanalla sanoen koko tämä esitys on vain päähänpistosta, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ensimmäinen vastaväite johtuu siitä, että lähdetään todellisuudelle vieraasta ajatustavasta ja luullaan ihmisten eläessään yhteiskunnallista elämää muodostavan elämän yhtenäisyyden vain sen kautta, että tämä yhtenäisyys on ensin ulkonaisen järjestelyn kautta annettu yhteiskunnalle. Mutta todellisessa elämässä käy aivan päinvastoin. Yhtenäisyyden täytyy olla lopputulos; useammalta suunnalta yhteenvirtaavat pyrkimykset luovat lopuksi yhtenäisyyden. Viimeaikainen kehitys on kulkenut vastoin tätä, todellisuudenmukaista aatetta. Ja sentähden se, mikä ihmisissä elää, nousi ulkoapäin elämään pantua "järjestystä" vastaan synnyttäen nykyisen yhteiskunnallisen tilanteen. — Toiseen ennakkoluuloon on syynä kykenemättömyys näkemään jyrkkää eroavaisuutta yhteiskunnallisen elämän kolmen jäsenen toiminnassa. Ei huomata, kuinka ihminen on eri suhteissa jokaiseen noista kolmesta jäsenestä ja kuinka tuo suhde voi saada omituisen leimansa ainoastaan, jos todellisessa elämässä löytyy sopiva maaperä, jolla se voi erillään muista kehittyä, sitten vaikuttaakseen yhdessä niiden kanssa.

Vanha fysiokratinen koulu katsoi, että ihmiset joko säännöstelevät taloudellista elämää vastoin sen luonnollista kehitystä, jolloin säännöstely on vahingollista; taikka lait vaikuttavat samaan suuntaan, kuin talouselämä omaan vapauteensa jätettynä kulkee, jolloin ne ovat tarpeettomat. Oppisuuntana on tämä katsantokanta hyljätty, mutta tottumuksesta se vielä tuhoa tuottavana kummittelee ihmisten aivoissa. Kun joku elämänala seuraa omia lakejaan, luullaan kaiken elämälle tarpeellisen sillä alalla syntyvän itsestään. Jos esim. talouselämä säännösteltäisiin kaikkia ihmisiä tyydyttävällä tavalla, silloin pitäisi, luullaan, oikeus- ja henkielämän kehittyä itsestään tältä järjestetyltä talouspohjalta. Mutta se on mahdotonta. Ainoastaan todelliselle elämälle vieras ajatuskanta voi uskoa sen mahdolliseksi. Talouselämän kiertokulussa ei löydy mitään, joka itsestään antaisi sysäyksen järjestämään ihmisten keskinäisiä oikeussuhteita. Ja jos näitä suhteita tahdottaisiin järjestellä taloudellisten vaikutinten perusteella, silloin vedetään ihminen töineen ja tuotantovälikappaleiden käyttöoikeuksineen talouselämän pyörteeseen. Hänestä tehdään talouselämän ratas, joka vaikuttaa koneellisesti. Talouselämällä on taipumus seurata omaa suuntaansa ja siihen täytyy toiselta taholta tarttua kiinni. Eivät oikeusmääräykset silti ole hyviä, että ne seuraavat talouselämän juoksua, eikä silti vahingollisia, että ne käyvät sitä vastaan; vaan sitten vasta, kun se suunta, johon talouselämä kulkee, saa sivuvaikutuksia siitä oikeuskäsityksestä, että ihmistä on kohdeltava ihmisenä, vasta silloin voi hän talouselämänkin alalla saavuttaa ihmisarvoisen olemassa-olon. Ja vasta sitten kun kokonaan erotettuna talouselämästä yksilölliset taipumukset omalla pohjallaan saavat kehittyä ja rikastuttaa talouselämää tuoreilla voimilla, joita se ei itsestään voi tuottaa, silloin on talouselämäkin kukoistava ihmisten hyödyksi.

Merkillistä kyllä: puhtaasti ulkonaisen elämän aloilla huomataan helposti työjaon tuottamat edut. Ei pidetä välttämättömänä räätälille elättää lehmää saadakseen maitoa. Mutta kun nousee kysymys ihmiselämän moninaisuudesta, silloin pidetään yhtenäisyyttä ainoana hyödyllisenä.

On itsestään ymmärrettävää, että juuri todellista elämää vastaava yhteiskunnallinen aatesuunta kohtaa kaikilta tahoilta vastaväitteitä. Sillä todellinen elämä synnyttää vastustusta. Ja ken tämän elämän mukaisesti ajattelee, hänen täytyy suunnitella uudistuksia, joiden synnyttämä vastustus on vältettävissä ainoastaan toisilla uudistuksilla. Hän ei saa luulla, että aina uudistus, joka hänen ajatuksissaan näyttää "ihanteelliselta", toteutettuna olisi täydellinen. — Nykyaikainen sosialismi vaatii aivan täydellä syyllä, että järjestelmä, jossa tuotantoa harjotetaan yksityisen hyödyn tähden, muutetaan sellaiseksi, jossa tuotanto tapahtuu kaikkien kulutuksen tähden. Mutta antaessaan tälle vaatimukselle täyden tunnustuksen on mahdotonta yhtyä uudenaikaisen sosialismin loppupäätökseen, että tuotantovälineiden täytyy yksityisomaisuudesta muuttua yhteisomaisuudeksi. Päinvastoin on pakko sanoa, että mitä yksilölliset kyvyt yksityisesti tuottavat, se on oikealla tavalla saatettava yhteiskunnan nautittavaksi. Uudenaikainen taloudellinen pyrkimys tarkotti saada tuloja tuotannon paljoudella; tulevaisuudessa on kuluttajan pakko pyrkiä yhteistoiminnalla luomaan paras tuotantotapa ja vuorovaikutus tuottajien ja kuluttajien kesken. Oikeuslaitosten tulee huolehtia, että tuotantoliikkeen johto on ainoastaan niin kauvan jollakulla henkilöllä tahi henkilöryhmällä, kun näiden henkilöiden yksilöllisten kykyjen katsotaan sen myöntävän. Sen sijaan että tuotantovälineet tulisivat yhteisomaisuudeksi, tulevat ne yhteiskunnallisessa elimistössä kiertämään henkilöltä henkilölle, jonka yksilölliset kyvyt parhaiten osaavat käyttää niitä yhteiskunnan hyväksi. Täten luodaan määrätyksi ajaksi se yhteys henkilöiden ja tuotantovälineiden välillä, jonka tähän saakka yksityisomaisuus on aikaansaanut. Sillä tuotantoliikkeen johtaja ja hänen apulaisensa saavat kiittää tuotantovälineitä, että heidän kykynsä antaa heille heidän vaatimustensa mukaiset tulot. He panevat parhaansa saadakseen tuotannon mahdollisimman täydelliseksi, sillä tuotannon kohoaminen lisää heidän tulojaan, vaikka he eivät koko voittoa saakaan, — joka, kuten ylempänä mainittiin, lankeaa yhteiskunnalle paitsi määrättyä korkoa, joka tuottajalle maksetaan hyvitykseksi tuotannon kohoamisesta. Ja esityksemme hengestä käy sanomattakin ilmi, että tuotannon vähetessä tuottajan tulot samassa määrässä tulevat pienenemään, kun ne suurenivat tuotannon kohotessa. Mutta joka tapauksessa johtuvat tulot johtajan henkisestä jäntevyydestä eikä voitosta, joka riippuu asianhaaroista, joita ei määrää toimitsijan henkinen työ, vaan yhteiskunnassa vallitsevien voimien vuorovaikutus.

On silminnähtävää, että niiden yhteiskunnallisten aatteiden toteuttamisella, joista tässä on puhe, tähänastiset laitokset saavat aivan uuden merkityksen. Omaisuus lakkaa olemasta sitä, mitä se tähän asti on ollut. Eikä se myöskään enää saa takaisin sitä mennyttä muotoa, jota yhteisomaisuus edustaa, vaan siitä kehitetään aivan uusi. Kaikki omaisuus liitetään yhteiskunnallisen elämän kulkuun. Yksityinen ei pääse käyttämään sitä omaksi edukseen ja yhteiskunnan vahingoksi; mutta ei yhteiskuntakaan pääse virkavaltaisesti määräilemään siitä yksityisen vahingoksi; vaan siihen sopiva yksilö saa sen haltuunsa palvellaksen sillä yhteiskuntaa.

On omiaan kasvattamaan yhteisten asiain harrastusta, että sellaiset pyrkimykset pääsisivät toteutumaan, joiden kautta tuotanto saa terveen perustuksen ja yhteiskunnallinen elimistö säästyy taudinpuuskilta. — Myös on hallinto, joka on tekemisissä ainoastaan talouselämän kanssa, tilaisuudessa tasoittelemaan, milloin taloudelliset asianhaarat sen tekevät tarpeelliseksi. Jos ei esim. joku liike kykenisi lainanantajilleen maksamaan korkoa heidän työsäästöistään, niin voidaan, mikäli liike katsotaan tarpeenvaatimaksi, muista taloudellisista liikkeistä niiden osakasten yhteisellä suostumuksella edellistä avustaa. Omissa rajoissaan liikkuva talouselämä, jonka oikeussuhteet määrätään ulkoapäin ja sieltä saa myös riittävästi kykeneviä lisävoimia, pitää huolen yhteiskunnan taloudesta. Tavarat tulevat silloin jaetuksi niin että jokainen saa senverran, kuin hänellä yhteiskunnan varallisuuteen katsoen on oikeus vaatia. Milloin jollakulla on näennäisesti suuremmat tulot, kuin toisella, johtuu se siitä, että hän yksilöllisillä kyvyillään tekee yhteiskunnalle vastaavan suuremman palveluksen.

Yhteiskunnallisessa elimistössä, joka on muodostunut tämän esityksen hengessä, järjestetään oikeuselämän vaatimat verot oikeus- ja talouselämän johtajien keskinäisellä sopimuksella. Ja kaikki, mitä henkinen järjestö tarvitsee kannatuksekseen, on se saapa yhteiskunnallisessa elimistössä toimivilta yksityishenkilöiltä vapaaehtoisena myötätuntoisuuden todistuksena. Henkisen järjestön terve perustus on henkiseen työhön kykenevien henkilöiden vapaassa kilpailussa ja yksilöllisessä yritteliäisyydessä.

Mutta ainoastaan tällaisessa yhteiskunnallisessa elimistössä osaa oikeuden hallinto antaa todellisen arvon oikealle tavaran jaolle. Talousjärjestö, joka ei kuluta ihmistyötä yksityisten tuotantoalojen tarpeiden tyydyttämiseksi, vaan sen mukaan, minkä oikeus sille myöntää, on arvioiva tavarain arvon niihin käytetyn ihmistyön mukaan. Se ei ole salliva ihmistyön määrää mitattavan tavarahinnoilla, jotka on saatu häikäilemättömällä ihmisten rasituksella. Sellainen elimistö on laativa lakinsa ottaen huomioon puhtaasti inhimilliset olosuhteet. Lapsilla tulee olla oikeus päästä osallisiksi kasvatuksesta; perheenisällä tulee työstään olla suuremmat tulot, kuin yksinäisellä. Tämän tulonlisäyksen myöntävät hänelle laitokset, jotka syntyvät kaikkien kolmen yhteiskunnallisen järjestön yhteisellä sopimuksella. Tällaiset laitokset voivat myös järjestää kasvatuskysymyksen siten, että taloudellisen järjestön hallinto määrää vallitseviin taloudellisiin olosuhteisiin katsoen kasvatusmenoihin tarvittavan määrärahan ja oikeusvaltio sitten vahvistaa yksityisten oikeudet henkisen järjestön ohjeiden mukaan. Tässäkin kuuluu tosioloja silmällä pitävään ajattelutapaan viitata tällaisilla esimerkeillä ainoastaan mihin suuntaan tuollaiset laitokset voivat toimia. Onhan mahdollista, että yksityistapauksissa aivan toisellaiset laitokset voivat olla oikeita. Mutta nämä "oikeat" voidaan aikaansaada ainoastaan noiden kolmen itsessään vapaan yhteiskunnallisen elimistön jäsenen päämäärästään tietoisella yhteistoiminnalla. Vastoin monenlaisia ajatussuuntia, joita nykyaikana pidetään käytännöllisinä, mutta jotka sitä eivät kuitenkaan ole, tarkottaa tämä esitys sellaista yhteiskunnallisen elimistön jaottelua, että ihmisten toiminta siinä käy yhteiskunnan tarkotusperiä vastaavaksi.

Niinkuin lapsilla on oikeus kasvatuksen saantiin, samoin tulee vanhuksilla, sairailla, leskillä olla oikeus toimeentuloon, johon tarvittava pohjakapitaali on koottava samalla tavalla kuin ylempänä mainittu ala-ikäisten kasvatukseen tarvittava kapitaaliavustus. Pääasiana tässä kaikessa on, että itseään elättämään kykenemättömän avustusta ei saa määrätä talouselämän taholta, vaan päinvastoin on talouselämä tehtävä riippuvaiseksi julkisesta oikeudentunnosta. Talousjärjestössä työskentelevien työpalkka on sitä pienempi, kuta enemmän ansaitsemaan kykenemättömille on maksettava. Mutta tämä "vähennys" on kaikkien yhteiskunnallisen elimistön jäsenten yhtäläisesti kestettävä, jos tässä tarkottamamme yhteiskunnalliset vaikuttimet pääsevät toteutumaan. Taloudellisesta elämästä irrotettu oikeusvaltio on tekevä työhön kykenemättömien kasvatuksesta ja ylläpidosta todella yleisinhimillisen kysymyksen, jota se onkin, sillä oikeusjärjestön alaan kuuluu se, mihin kaikilla täysi-ikäisillä ihmisillä on sananvalta.

Yhteiskunnallinen elimistö, jollaista tässä tarkotetaan, on käyttävä paremmilla yksilöllisillä kyvyillä aikaansaadun ylituotannon yhteiskunnan hyväksi, samoinkuin se on ottava yhteiskunnalta vähempikykyisten elatukseen tarvittavat varat. "Yliarvoja" ei luoda yksilöiden ansaitsematonta nautintoa varten, vaan yhteiskunnallisen elimistön sielullisen ja aineellisen hyvinvoinnin kohottamiseksi ja sen vaalimiseksi, mikä tästä elimistöstä syntyy voimatta sitä suoranaisesti hyödyttää.

Ken on sitä mieltä, että näiden kolmen yhteiskunnallisen elimistön jäsenen erottamisella on vain aatteellinen merkitys ja että yhtenäisessä valtioelimistössäkin tahi koko valtion käsittävässä, tuotantovälineiden yhteisomistukseen perustuvassa, taloudellisessa osuuskunnassa tuo jako syntyisi "itsestään", hänen tulee vain luoda katseensa niihin erikoisiin yhteiskunnallisiin laitoksiin, jotka ovat seurauksena kolmijakoisuuden toimenpanosta. Silloin esim. ei valtiohallinnon enää tarvitse määrätä rahaa lailliseksi maksuvälineeksi, vaan riippuu sen käyttäminen talousjärjestön hallintokuntien keskinäisistä toimenpiteistä. Sillä terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä raha ei voi olla muuta, kuin todistus saamaan toisten valmistamia tavaroita talouselämän kaikilta aloilta sen perusteella, että todistuksen omistaja itse on ollut valmistamassa tavaroita talouselämää varten. Rahankierron kautta yhtyvät talouselämän eri haarat yhdeksi kokonaistaloudeksi. Jokainen niistä valmistaa kiertoteitse yleistalouden kautta kaikille muille. Talouden alalla ollaan tekemisissä ainoastaan tavara-arvojen kanssa.

Tällä alalla saavat myös ne tuotteet, jotka ovat peräisin henkisestä ja valtiollisesta järjestöstä, tavaramerkityksen. Mitä opettaja oppilaissaan saa aikaan, merkitsee talouden kiertokulussa tavaraa. Opettajalle maksetaan yksilöllisistä kyvyistään yhtä vähän, kuin työmiehelle tämän työvoimasta. Ainoastaan siitä voidaan molemmille maksaa, mikä heidän toiminnastaan talouselämän kiertokulussa voidaan pitää tavarana. Kuinka vapaan yritteliäisyyden ja oikeuden tulee vaikuttaa, että tavaraa syntyisi, se on yhtäpaljon taloudellisen kiertokulun ulkopuolella, kuin luonnonvoimien vaikutus viljantuotantoon hyvänä ja huonona vuotena. Talouselämän kiertokulussa merkitsevät henkinen järjestö siihen nähden, mitä se pitää taloudellisena tuotteenaan, ja myös valtio vain yksityisiä tavarantuottajina. Mitä ne omalla alallaan tuottavat ei vielä ole tavaraa; siksi se vasta tulee joutuessaan talouselämän kiertokulun yhteyteen. Ne eivät harjota taloutta omalla alallaan; mutta niiden tuotannolla harjottaa taloudellisen järjestön hallitus taloutta.

Tavaran (tahi tuotannon) puhdas taloudellinen arvo rahassa lausuttuna riippuu siitä tarkotuksenmukaisuudesta, jolla taloudellista elämää johdetaan. Tämän johdon toiminnasta riippuu, miten hedelmällinen toiminta voi kehittyä sillä henkisellä ja oikeudellisella pohjalla, jonka yhteiskunnallisen elimistön toiset jäsenet luovat. Tavaran raha-arvo ilmaisee silloin, että taloudellisen elimistön laitokset valmistavat tavaraa yleistä kysyntää vastaavan määrän. jos tässä kirjoituksessa ilmilausutut edellytykset toteutuvat, niin ei taloudellisen elimistön päämääränä tule olemaan tuotannon kohottaminen rikkauksien saavuttamiseksi, vaan vasta syntyvät ja moninaisimmilla siteillä toisiinsa liitetyt osuuskunnat tulevat sovittamaan tavarain tuotantonsa yleisen kysynnän mukaan. Sen kautta saadaan tätä tarvetta vastaava suhde syntymään raha-arvon ja tuotantolaitosten välillä yhteiskunnallisessa elimistössä.[6] Raha on terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä todella oleva vain arvonmäärääjä; sillä jokainen kolikko tahi seteli edellyttää valmistunutta tavaraa, jota vastaan ainoastaan rahan omistaja on voinut rahansa saada. Olosuhteet pakottavat ryhtymään sellaisiin toimenpiteisiin, että raha kadottaa arvonsa sen omistajalle, kun se on menettänyt yllämainitun merkityksensä. Tällaisiin toimenpiteisiin on viitattu. Raha-omaisuus siirtyy määrätyn ajan kuluttua sopivalla tavalla yhteiskunnalle. Ja ettei rahaa, joka ei ole kiinnitetty tuotantoliikkeisiin, talousjärjestön määräyksiä kiertämällä, pidettäisi salassa, voidaan sitä aika-ajoittain leimata tahi painaa uudestaan. Näistä asianhaaroista on myös seurauksena, että kapitaalin antama korko on vuosien kuluessa pienenevä. Raha on kuluva loppuun, niinkuin tavarakin. Tällainen toimenpide valtion puolelta on kuitenkin oikea. "Korkoa korolle" ei enää voi esiintyä. Ken on tehnyt säästöjä, on luonnollisesti toiminut tavalla, joka oikeuttaa hänet sittemmin saamaan niiden vastineeksi tavaraa, kuten tällä hetkellä suoritettu työ oikeuttaa samanaikaisiin vastasaataviin; mutta vaatimuksilla on määrätty rajansa; sillä menneisyyteen perustuvat vaatimukset voidaan tyydyttää vain nykyhetken työllä. Sellaiset vaatimukset eivät saa muodostua taloudellisiksi pakkokeinoiksi. Näillä edellytyksillä saadaan rahakanta oikealle pohjalle. Sillä samapa kuinka rahamuoto muuten olosuhteista riippuen vaihteleekin: rahakanta on oleva talousjärjestön hallituksen järkevä toimenpide. Rahakanta-kysymystä ei mikään valtio tyydyttävästi voi ratkaista lakimääräyksillä; nykyiset valtiot voivat sen ratkaista vain jättämällä siihen tarvittavat välttämättömät toimenpiteet erikoisen taloudellisen järjestön huoleksi.

Puhutaan paljon uudenaikaisesta työnjaosta, sen aiheuttamasta ajansäästöstä, tavarainhyvyydestä, tavarain vaihdosta y.m., mutta harvoin otetaan huomioon, kuinka se vaikuttaa yksityisen ihmisen suhtautumiseen työhönsä. Joka työskentelee työnjakoon perustuvassa yhteiskunnallisessa elimistössä, ei hän oikeastaan milloinkaan ansaitse itse tulojaan, vaan saa ne kaikkien yhteiskunnalliseen elimistöön kuuluvien työllä. Räätäli, joka valmistaa itseään varten takin, ei suhtaudu takkiinsa samalla tavalla kuin ihminen, joka alkutilassa on pakotettu itse hankkimaan kaikki elintarpeensa. Hän valmistaa itselleen takin voidakseen tehdä muille vaatteita; ja takin arvo hänelle riippuu kokonaan muiden toiminnasta. Takki on oikeastaan tuotantoväline. Moni pitänee tätä saivarteluna. Mutta jos hän tarkastelee tavarain arvon muodostamista taloudellisessa kiertokulussa, on hän tuleva toisiin mietteisiin. Hän on silloin huomaava, että työnjakoon perustuvassa talousjärjestössä on mahdotonta tehdä työtä itselleen. Voidaan tehdä työtä vain muille ja antaa muiden tehdä työtä itselleen. On yhtä mahdotonta tehdä työtä itselleen, kuin syödä itse itsensä. Mutta voidaan luoda laitoksia, jotka ovat ristiriidassa työnjaon olemuksen kanssa. Niin tapahtuu, kun tavarain valmistus pannaan tarkottamaan yksityisen ihmisen rikastuttamista sillä omaisuudella, jonka hän kuitenkin on voinut hankkia itselleen vain yhteiskunnallisen elimistön muiden jäsenten avulla. Työnjaon tarkotuksena on, että yksityiset sovittavat elämänsä koko yhteiskunnan oloja silmällä pitäen; se ei siedä taloudellista itsekkyyttä. Jos tätä itsekkyyttä siitä huolimatta esiintyy luokkaetujen tahi muussa muodossa, syntyy siitä yhteiskunnallisesti kestämätön olotila, joka aiheuttaa yleisen sekasorron. Tällainen tilanne vallitsee nykyään. Löytynee useita, joita ei liikuta vaatimus, että oikeudelliset ja muut olot on järjestettävä epäitsekästä työnjakoa silmälläpitäen. Heidän on sitten vedettävä johtopäätökset katsantokannastaan ja ne ovat: kaikki pyrkimykset ovat turhia; yhteiskunnallinen liike ei johda mihinkään tulokseen. Totta onkin, että liikettä ei voida hyödyttää, jollei kiinnitetä huomiota tosi-elämän vaatimuksiin. Se ajatuskanta, johon tämä ajatus perustuu, tahtoo, että ihmiset sovittavat toimintansa yhteiskunnallisen elimistön elinehtojen mukaiseksi.

Kenen käsitteet rajottuvat vain vanhoihin totuttuihin yhteiskuntalaitoksiin, hän säikähtää kuullessaan, että työnjohtajan suhde työntekijään erotetaan talousjärjestön määräysvallasta. Sillä hän pelkää tämän erottamisen johtavan rahanarvon alenemiseen ja alkuperäisten talousolojen palaamiseen. (Rathenau esittää teoksessaan "Vedenpaisumuksen jälkeen" tällaisen mielipiteen, joka hänen kannaltaan näyttää oikealta). Mutta tämän vaaran vastapainona on yhteiskunnallisen elimistön kolmijako. Itsenäisyytensä saavuttanut talousjärjestö on yhdessä oikeusjärjestön kanssa kokonaan erottava rahaolot oikeudelliselle pohjalle lasketuista työläisoloista. Toiselta puolen ei myöskään oikeusoloilla ole suoranaista vaikutusta raha-oloihin. Sillä jälkimmäiset riippuvat kokonaan talousjärjestön johdosta. Oikeussuhde työnjohtajan ja työntekijän välillä ei yksipuolisesti ilmene rahan arvossa, sillä tämähän jää, sittenkun palkka on poistettu, joka merkitsee tavaran ja työvoiman vaihtoarvoa — yksinomaan tavarain (ja palvelusten) vastakkaisten arvojen mittapuuksi. — Tarkastellessa kolmijakoisuuden vaikutusta yhteiskunnalliseen elimistöön, täytyy tulla vakuutetuksi, että se on aikaansaava laitoksia, joita tähän asti valtioissa ei ole löytynyt.

Ja näiden laitosten kautta tullaan poistamaan se, mikä nykyaikana tunnetaan luokkataisteluna. Sillä tämä johtuu siitä, että työpaikka on yhdistetty talouselämän kiertokulkuun. Tämä kirjotus tahtoo kuvata yhteiskunnallista elimistöä, jossa käsite "työpalkka" saa uuden sisällön, samoin kuin entinen käsite "omaisuus" Mutta tämän uudistuksen kautta luodaankin elinvoimaisempi yhteiskunnallinen side ihmisten kesken. — Ainoastaan pintapuolinen tarkastelu voi antaa aihetta väittämään, että näiden aatteiden toteuttamisella ei mitään muuta voiteta, kuin aikapalkan muuttaminen kappalepalkaksi. Olkoonpa niin, että asian yksipuolinen tarkastelu vie tähän johtopäätökseen. Mutta tässä ei sellaista yksipuolista johtopäätöstä ole esitetty oikeana, vaan on pidetty päämääränä, että palkkasopimuksen tilalle otetaan sopimus, jossa työnjohtaja ja työntekijä sitoutuvat jakamaan sen mitä he yhdessä ja koko yhteiskunnallisen elimistön avulla ovat aikaansaaneet. Kenestä työntekijälle tuleva osa työntuloksesta näyttää kappalepalkalta, hän ei huomaa, että tämä "kappalepalkka" (joka oikeastaan ei "palkka" olekaan) saa tuotteen arvon kautta sellaisen merkityksen, että työntekijän yhteiskunnallinen asema muiden yhteiskunnallisen elimistön jäsenten rinnalla tulee aivan toisenlaiseksi, kuin millainen se on yksipuolisesti talouteen perustuvassa luokkavaltiossa. Vaatimus luokkataistelun lopettamisesta tulee silloin tyydytetyksi. — Ken taas kannattaa varsinkin sosialistisissa piireissä vallitsevaa mielipidettä, että on jätettävä kehitykselle itselleen yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaiseminen, ja että ei käy päinsä laatia suunnitelmia, joiden pitäisi toteutua, hänelle täytyy vastata: luonnollisesti jää kehityksen valmistettavaksi, mikä on välttämätöntä, mutta yhteiskunnallisessa elimistössä ovatkin ihmisten aatevaikuttimet todellisuutta. Ja kun on joku aika kulunut ja se toteutunut, mikä tänään liikkuu vain ajatuksissa, silloin on tämä toteutunutkin osana kehityksessä. Sentähden tulee niiden, jotka uskovat vain kehitykseen eikä hedelmällisten aatteiden vaikutukseen, odottaa lopullisine tuomioineen kunnes se, joka tänään on ajatuksissa, on kehitystä. Kuitenkin on silloin enää myöhäistä panna toimeen eräitä asioita, joita tosiolot jo tänään vaativat. Yhteiskunnallisessa elimistössä ei kehitystä voi niin päältäpäin katsella kuin luonnossa, vaan täytyy itse olla kehitystä luomassa. Sentähden on terveelle yhteiskunnalliselle ajatukselle vaarallista, että meidän päivinä tahdotaan niin paljon "todistaa", mikä on yhteiskunnallisesti välttämätöntä, samalla tavalla kuin luonnontieteissä "todistetaan". "Todistuksilla" yhteiskunnallisissa elämän kysymyksissä on merkitystä ainoastaan sille, joka voi nähdä ei ainoastaan sen, joka ilmenee olevaisissa oloissa, vaan senkin, joka piilee ihmisten vaikuttimissa — usein heidän itsensä huomaamatta — ja pyrkii toteutumaan.

Yksi niistä vaikutuksista, joista käy ilmi, että yhteiskunnallisen kolmijakoisuuden perustus on itse inhimillisen yhteiselämän olemuksessa, on tuomariviran erottaminen valtiollisista laitoksista. Viimemainituille kuuluu ihmisten ja ihmisryhmien keskuudessa vallitsevien oikeussuhteiden vahvistaminen. Varsinainen tuomiovalta kuuluu laitoksille, jotka henkinen järjestö luo. Tuomio edellyttää suuressa määrässä, että tuomarilla on mielenlaatua ja käsityskykyä arvostelemaan tuomittavan yksilöllistä asemaa. Sellainen mieliala ja käsityskyky taas edellyttävät, että sama luottamus, jolla ihmiset ovat kiintyneet henkisen järjestön laitoksiin, on myös määräävänä tuomareita asetettaessa. On mahdollista, että henkisen järjestön johtokunta asettaa tuomarit, jotka voidaan valita erilaisimmista henkisistä ammateista ja jotka määrätyn ajan kuluttua palaavat takaisin omiin toimiinsa. Jossain määrin on silloin joka ihminen tilaisuudessa itse valitsemaan ehdokkaiden joukosta viideksi tahi kymmeneksi vuodeksi henkilön, johon hänellä on niin suuri luottamus, että hän tällä aikaa, jos niin tarvitaan, voi alistua hänen tuomioonsa siviili- ja rikosoikeudellisissa asioissa. Jokaisen ihmisen asuinpaikalla tulee silloin aina löytymään niin monta tuomaria, että tällä vaalilla on merkityksensä. Valittajan on sitten aina käännyttävä sen tuomarin puoleen, jonka syytetty hyväksyy. — On syytä ajatella, mikä ratkaiseva merkitys tällaisella laitoksella olisi ollut Itävalta-Unkarilaisilla alueilla. Sekakielisillä seuduilla olisi kuhunkin kansallisuuteen kuuluva voinut valita itselleen tuomarin omaa kansallisuuttaan. Ken tuntee itävaltalaisia oloja, voi arvata kuinka suuresti sellainen laitos olisi edistänyt sovintoa kansallisuuksien kesken. — Paitsi kansallisuuskysymystä löytyy laajoja elämänaloja, joiden tervettä kehitystä tällainen laitos olisi omiaan edistämään. — Erikoisia lakikysymyksiä varten asetetaan ylläkerrotulla tavalla valittujen tuomarien ja oikeuksien rinnalle virkamiehiä, joiden vaalin toimittaa henkisen järjestön johto, mutta joilla kuitenkaan ei ole oikeutta itse tuomita. Sama johto asettaa myöskin vetoamisoikeuden. Tällaisiin edellytyksiin perustuvan elämän olemukseen kuuluu, että tuomari on tilaisuudessa seuraamaan tuomittavan elämäntapoja ja mielenlaatua ja että hän tuomarivirkansa ulkopuolella — jota hän vain määrätyn ajan hoitaa — voi perehtyä tuomittavien ympäristöön. Kuten terve yhteiskunnallinen elimistö kaikilla laitoksillaan on herättävä jäsenissään yhteiskunnallista ymmärtämystä, niin myös tuomaritoimessa olijoissa. Tuomion täytäntöönpano kuuluu oikeusvaltiolle.

Aatteemme mukaisten laitosten luomista muilla elämän aloilla, kuin vasta mainituilla, ei toistaiseksi tarvinne tässä lähemmin selostaa. Sellaista selostusta voisi luonnollisesti jatkaa loppumattomiin.

Ylläkerrotut yksityiset elämänlaitokset ovat osottaneet, että tämän esityksen pohjana oleva ajatuskanta ei, kuten moni voisi luulla — ja kuten tosiaan on luultu, kun allekirjoittanut siellä ja täällä oli asian suullisesti esittänyt tarkota kolmen säädyn, elinkeino-, maanpuolustus- ja opetussäädyn uudistamista. Aivan päinvastaista, kuin tämä säätyjako, tarkotetaan. Ei ole tarkotus jakaa ihmisiä yhteiskuntaluokkiin eikä säätyihin, vaan se on yhteiskunnallinen elimistö itse, joka jaetaan. Mutta juuri sen kautta voi ihminen olla todellinen ihminen. Sillä jako tulee olemaan sellainen, että hän eläessään on kiinnitetty jokaiseen noista kolmesta jäsenestä. Siihen yhteiskunnallisen elimistön jäseneen, johon hän ammattinsa puolesta kuuluu, on hän kiinnitetty asiallisilla syillä; toisien kanssa joutuu hän persoonallisiin suhteisiin, sillä niiden laitokset ovat sellaisessa suhteessa häneen ettei hän voi välttää joutumasta tekemisiin niiden kanssa. Kolmijakoinen on oleva ihmisestä erotettu, hänen elämänpohjansa muodostava yhteiskunnallinen elimistö; jokainen ihminen sellaisenaan yhdistää nuo kolme jäsentä toisiinsa.

IV. Yhteiskunnallisten elimistöjen kansainväliset suhteet.

Terveen yhteiskunnallisen elimistön sisäinen jaottelu tekee myös kansainväliset suhteet kolmijakoisiksi. Jokaisella noista kolmesta alueesta on oleva itsenäiset välinsä muiden yhteiskunnallisten elimistöjen vastaaviin alueisiin. Yksi maa-alue joutuu taloudellisiin suhteisiin toisten kanssa ilman että oikeusvaltioiden suhteet siihen mitenkään suoranaisesti vaikuttaisivat [7]. Ja päinvastoin oikeusvaltioiden suhteet tulevat määrätyissä rajoissa kehittymään täysin riippumattomina taloudellisista suhteista. Tämä riippumattomuus suhteiden syntymisessä on vaikuttava tasottavasti ristiriitaisuuksiin. Yksityisten yhteiskunnallisten elimistöjen kesken herää yhteisiä harrastuksia, jotka tekevät valtakuntien väliset rajat vähemmän tärkeiksi ihmisten yhteiselämälle. Yksityisten maa-alueiden henkiset järjestöt voivat solmia suhteita keskenään ottaen huomioon vain ihmiskunnan yhteisen henkielämän tarpeet. Valtiosta riippumaton, itsenäinen henkielämä on luova olosuhteita, jotka silloin ovat sietämättömät, kun henkisen tuotannon tunnustaminen riippuu oikeusvaltiosta eikä henkisen järjestön johdosta. Siinä suhteessa ei ole mitään eroa kansainvälisen tieteen ja muiden henkisten työalojen välillä. Muodostavathan kunkin kansan oma kieli ja kaikki, mikä siitä riippuu, erikoisen henkisen työalan. Kansan itsetietoisuuskin kuuluu tänne. Yhden kielialueen asujamisto ei joudu luonnottomiin riitaisuuksiin toisen alueen asukasten kanssa, jollei se tahdo kansallisen kultuurinsa levittämiseksi turvautua valtiolliseen järjestöön tahi taloudelliseen väkivaltaan. Jos jollakin kansallisella kulttuurilla on suurempi leviämiskyky ja henkinen hedelmällisyys, kuin toisella, on sen leviäminen oikeutettua ja tulee rauhallisesti tapahtumaan, jos sen takana ovat henkisestä järjestöstä riippuvaiset voimat.

Nykyaikana ovat yhteiskunnallisen elimistön kolmijaon pahimpana esteenä ihmisten samaan kieleen ja kansalliseen kulttuuriin perustuva yhteenkuuluvaisuus. Tämän esteen täytyy väistyä niiden pyrkimysten tieltä, jotka ihmiskunnan kokonaisuudessaan on yhä itsetietoisemmin omistettava itselleen uudenaikaisen elämän vaatimuksesta. Tämä ihmiskunta on opittava tuntemaan, että jokainen sen osista on saavuttava itselleen todella ihmisarvoiset olosuhteet ainoastaan liittymällä elinvoimaisilla siteillä kaikkiin muihin osiin. Kansojen toisiaan lähestyminen on muiden luonnollisten vaikuttimien ohella yhtenä syynä kansainvälisen oikeuden ja talouden historialliseen kehittymiseen. Mutta voimien, jotka kansakuntia kasvattavat, tulee saada kehittyä vuorovaikutuksessa keskenään, ilman että sitä estävät ne suhteet, joita valtiot ja taloudelliset osuuskunnat kehittävät keskenään. Se voidaan saavuttaa sillä, että kansakunnat toimeenpanevat yhteiskunnallisten elimistöjensä sisäisen kolmijaon siten, että jokainen jäsen on tilaisuudessa kehittämään omat itsenäiset suhteensa toisiin yhteiskunnallisiin elimistöihin.

Tämän kautta syntyy kansojen, valtioiden ja taloudellisten yhdyskuntien kesken monimuotoisia yhdyssiteitä, jotka kiinnittävät jokaisen osan ihmiskuntaa toinen toisiinsa, niin että toinen oman etunsa tähden seuraa myötätunnolla toisen elämää. Kansainliitto syntyy tosiolojen herättämistä alkuvaikuttimista. Sitä ei ole tarvis "perustaa" yksipuolisten oikeuskäsitteiden nojalla [8].

Erityisestä merkityksestä tosioloja seuraavalle ajattelijalle täytyy olla sen seikan, että vaikkakin tässä yhteiskunnalliselle elimistölle esitetyt päämäärät koskevat kaikki ihmiskuntaa, jokainen yksityinen yhteiskunnallinen elimistö voi ne toteuttaa, yhdentekevä, kuinka muut maat tässä suhteessa menettelevät. Kun yhteiskunnallinen elimistö jakaantuu kolmeen luonnolliseen jäseneensä, voivat niiden edustajat riippumattomina yhdyskuntina solmia muiden kanssa kansainvälisiä suhteita, vaikkapa nuo toiset eivät vielä olisikaan omasta puolestaan kolmijakoa toimeenpanneet. Ken kulkee tämän uudistuksen etunenässä, hän vaikuttaa ihmiskunnan yhteisen päämäärän hyväksi. Mitä on tehtävä, se on raivaava itselleen tien paljon suuremmalla, todellisista inhimillisyysvaikuttimista lähtevällä voimalla, kuin kongressipäätöksillä ja sopimuksilla. Todellisuuden pohjalla on tämä päämäärä ajateltu, todellisessa elämässä, missä inhimillisiä yhteiskuntia vain löytyy, siihen voidaan pyrkiä.

Ken viimeisinä vuosikymmeninä on seurannut tapahtumia kansojen ja valtioiden elämässä siltä kannalta, johon tämä esitys perustuu, hän voi havaita, kuinka nykyiset historiallisesti kehittyneet valtiot, joissa henki-, oikeus- ja talouselämä ovat yhteensulautuneet, solmivat kansainvälisiä suhteita, jotka veivät loppuromahdukseen. Mutta hän voi myöskin nähdä, kuinka vastakkaiset voimat, lähtien itsetiedottomista inhimillisyysvaikuttimista, viittasivat kolmijakoon päin. Tämä on oleva parannuskeino järkytyksiä vastaan, jotka yhtenäisyysvimma on aiheuttanut. Mutta "määräävien kansanjohtajien" elämä ei ollut suunnattu näkemään, mikä kauvan oli ollut kypsymässä. Keväällä ja alkukesästä 1914 saatiin vielä kuulla "valtiomiesten" puhuvan, että Europan rauha hallitusten ponnistuksilla, inhimillisesti päättäen, oli turvattu. Näillä "valtiomiehillä" ei ollut aavistustakaan, että heidän teoillaan ja puheillaan ei enää ollut mitään vaikutusta todellisten tapausten kulkuun. Mutta heitä pidettiin "käytännönmiehinä". "Haaveilijoita" sen sijaan olivat ne, jotka vastoin "valtiomiesten" mielipiteitä olivat viimeisten vuosikymmenien aikana luoneet itselleen oman katsantokannan, niin kuin tämänkin kirjoittaja, joka siitä kuukausia ennen sotaromahdusta viimeksi Wienissä pienelle kuulijakunnalle esitelmöi. (Suuremman yleisön edessä hän varmaankin olisi joutunut naurunalaiseksi). Hän puhui siitä, mikä uhkasi, jotenkin seuraavasti: "Nykyaikana vallitsevat elämänpyrkimykset käyvät yhä voimakkaammiksi, kunnes ne lopuksi tekevät tyhjäksi itse itsensä. Ken hengen silmillä yhteiskunnallista elämää katselee, voi nähdä kuinka kaikkialla kauheita yhteiskunnallisia mätäpaiseita on nousemassa. Tämä on se suuri suru sivistyksen puolesta, joka kalvaa nykyisten olojen katselijaa. Siinä on se rasittava painajainen, joka vielä silloinkin, kun jo on kadottanut kaiken innostuksen elämäntapausten tutkimiseen henkisen tieteen aseilla, pakottaa puhumaan parannuskeinosta sanoilla sellaisilla, kuin tahtoisi huutaa koko maailmaa vastaan. Jos yhteiskunnallinen elimistö edelleen kehittyy samalla tavalla, kuin tähän asti, silloin kärsii kulttuuri vahinkoja, jotka yhteiskunnalliselle elimistölle ovat yhtä vaarallisia kuin syöpä ihmisruumiille". Mutta hallitsevien piirien elämänkatsomus kehitti tällä elämän perustuksella, jota se ei voinut eikä tahtonut nähdä, vaikuttimia, jotka aiheuttivat toimenpiteitä, jotka olisi pitänyt antaa raueta, mutta ei sellaisia, jotka olisivat synnyttäneet luottamusta eri yhteiskuntien välillä.

Ken luulee, ettei nykyisen maailmanromahduksen suoranaisten syiden joukossa ollut mitään osaa yhteiskunnallisilla elämänvaatimuksilla, hänen on syytä miettiä, mitä sotaa valmistelevien valtioiden politisista vaikuttimista sitten olisi tullut, jos "valtiomiehet" olisivat ottaneet nämä yhteiskunnalliset vaatimukset ohjelmiinsa. Ja mitä olisi jäänyt tekemättä, jos nämä ohjelmat olisivat tarkottaneet muuta, kuin syntyainesten katoamista, jotka sitten pakostakin aikaansaivat räjähdyksen. Jos viimeisinä vuosikymmeninä kiinnitti huomionsa siihen hiipivään syöpätautiin valtioiden keskinäisissä väleissä, joka oli seurauksena ihmiskunnan johtavien piirien elämästä, voi hyvin ymmärtää, kuinka muuan yleisinhimillisiin henkisiin harrastuksiin osaaottanut henkilö siihen nähden, miten yhteiskunnalliset harrastukset näissä johtavissa luokissa ilmenivät, saattoi jo 1888 lausua: "Päämäärä on: tehdä koko ihmiskunnasta sen viimeisellä kehitysasteella veljien valtakunta, veljien, jotka jaloimpien vaikuttimien innostamina yhdessä kulkevat eteenpäin. Ken seuraa historiaa vain Europan kartan avulla, voisi luulla yleisen murhaamisen täyttävän meidän läheisimmän tulevaisuutemme", mutta vain ajatus, että "täytyy löytyä tie todelliseen ihmiselämän onnellisuuteen" voi ylläpitää ihmisarvon tunnetta. Ja tämä ajatus on sellainen, "joka ei näytä olevan sopusoinnussa meidän ja naapuriemme hirvittävien sota-varustelujen kanssa, mutta johon minä luotan ja jonka täytyy valaista meille tietä, jollei ylimalkaan olisi parasta tehdä yhteisellä sopimuksella loppu ihmiselämästä ja määrätä julkinen itsemurhan päivä" (Hermann Grimm 1888 kirjassaan "Aus den letzten fünf Jahren" s. 46). Mitä olivat sotaiset varustelut muuta kuin sellaisten ihmisten toimia, jotka tahtoivat ylläpitää valtiota yhtenäisessä muodossaan siitä huolimatta, että tämä muoto uudenaikaisen kehityksen kautta oli joutunut ristiriitaan kansojen terveen yhteiselämän kanssa. Tällaisen terveen yhteiselämän voi sen sijaan synnyttää yhteiskunnallinen elimistö, joka on kehittynyt uudemman ajan elämän vaatimuksista.

Itävaltalais-unkarilainen valtiomuoto kaipasi enemmän kuin puolivuosisataa uudistustaan. Sen henkinen elämä, jonka juuret olivat lukuisissa kansallisuuksissa, vaati muotoa, jonka kehitystä esti vanhentuneista vaikuttimista syntynyt yhtenäisvaltio. Serbialais-itävaltalainen ristiriita maailmansodan alussa, on täydellisin todistus siitä, että tämän yhtenäisvaltion politiset rajat määrätystä ajankohdasta alkaen olivat sopimattomat kansojen kulttuurielämän rajoiksi. Jos itsenäinen polittisesta valtiosta ja sen rajoista riippumaton henki-elämä olisi saanut kehittyä näiden rajojen ylitse tavalla, joka oli sopusoinnussa kansojen päämäärien kanssa, silloin ei henki-elämästä lähtenyt ristiriita olisi purkautunnut politiseksi romahdukseksi. Tähän suuntaan kulkeva kehitys näytti kaikista, jotka Itävalta-Unkarissa kuvittelivat "valtiomiehen tavoin" ajattelevansa, mahdottomalta, jollei mielettömältä. He eivät olleet tottuneet ajattelemaan muuta kuin että valtiollisten rajojen täytyi langeta yhteen kansallisten yhdyskuntien rajojen kanssa. Heidän oli mahdotonta ymmärtää, että valtiollisten rajojen yli voi kehittyä henkisiä järjestöjä, jotka käsittävät koululaitoksen ja muita henkisen elämän aloja. Ja kuitenkin: tämä "käsittämätön" on nykyaikaisen kansainvälisen elämän vaatimus. Käytännöllisesti ajatteleva ei saa takertua näennäisesti mahdottomaan ja luulla, että näiden vaatimusten mukaiset laitokset kohtaisivat voittamattomia vastuksia: vaan hänen on juuri suunnattava pyrkimyksensä vastusten voittamiseen. Sen sijaan, että olisi suunnattu "valtiomiesmäinen" ajatus uudenaikaisten vaatimusten mukaiseen suuntaan, pyrittiin luomaan laitoksia, joiden tarkoituksena oli yhtenäisvaltion tukeminen näitä vaatimuksia vastaan. Tästä valtiosta tuli senkautta yhä mahdottomampi muodostuma. Ja 20 vuosisadan toisella vuosikymmenellä oli sillä valittavana joko olla kykenemätön tekemään mitään vanhan valtiomuotonsa säilyttämiseksi ja odottaa hajoamistaan tahi koettaa väkivalloin ulkonaisesti koossa pitää sisällisesti mahdotonta, puolustaen menettelyään sotilaalliselta näkökannalta. Itävalta-Unkarin "valtiomiehillä" ei ollut 1914 muuta mahdollisuutta kuin joko oli heidän otettava päämääräkseen uusien elinehtojen luominen terveelle yhteiskunnalliselle elimistölle ja sillä tavalla, että voivat jälleen saavuttaa maailman luottamuksen, tahi heidän täytyi antaa sodan puhjeta ylläpitääkseen vanhaa. Kun tältä pohjalta arvostelee 1914 vuoden tapahtumia, voi ratkaista oikein syyllisyyskysymyksenkin. Useiden kansallisuuksien osallisuuden tähden Itävalta-Unkarin valtiojärjestelmässä lankesi sille maailmanhistoriallisena tehtävänä ennen kaikkea terveen yhteiskunnallisen elimistön kehittäminen. Tätä tehtävää ei käsitetty. Rikos maailmanhistoriallisen kehityksen henkeä vastaan ajoi Itävalta-Unkarin sotaan.

Ja Saksa sitten? Se perustettiin aikana, jolloin uudenaikaiset vaatimukset terveestä yhteiskunnallisesta elimistöstä pyrkivät toteutumaan. Tämä toteutuminen olisi voinut tuottaa valtakunnalle sen maailmanhistoriallisen olemassaolon oikeutuksen. Yhteiskunnalliset vaikuttimet keskittyivät tässä Keski-Europan valtakunnassa ikäänkuin alueella, joka historiallisesti voi näyttää olevan edeltäpäin määrätty niiden toteuttamiselle. Yhteiskunnallinen ajatus heräsi useassa paikassa; Saksan valtakunnassa se pukeutui muotoon, josta näkyi, mitä se tarkotti. Sen olisi pitänyt antaa tälle valtakunnalle riittävästi työtä. Sen olisi pitänyt antaa sen hallituksille tehtäviä. Se olisi voinut näyttää, että tällä valtakunnalla oli oikeutettu paikkansa uudenaikaisessa kansojen yhteiselämässä, jos vastaperustetulle valtakunnalle olisi annettu työmäärä, jota historialliset voimat itse olivat vaatineet. Sen sijaan että olisi käyty käsiksi työhön koko laajuudessaan, pysähdyttiin "yhteiskunnallisiin uudistuksiin", tyydyttääkseen päivän vaatimukset, ja oltiin iloisia, kun ulkomailla ihmeteltiin näiden uudistusten mallikelpoisuutta. Samalla kasvoi tahto aina suuremmaksi ja suuremmaksi antaa valtakunnalle niiden muotojen mukainen ulkonainen maailmanvalta-asema, jotka mitä vanhanaikaisin käsitys-tapa valtioiden mahdista ja loistosta oli synnyttänyt. Luotiin valtakunta, joka Itävalta-Unkarin tavoin oli ristiriidassa niiden voimien kanssa, jotka historiallisesti ilmenivät uudenaikaisten kansojen elämässä. Niitä voimia eivät tämän valtakunnan valtijaat nähneet ensinkään. Se valtiomuoto, mikä heillä oli mielessä, voi seistä ainoastaan sotalaitoksen turvissa. Se taas, mitä uudempi historia vaatii, vaati pystyssä pysyäkseen terveen yhteiskunnallisen elimistön vaikutinten toteuttamista. Tällä toteuttamisella olisi vallattu uudenaikaisten kansain keskuudessa toinen asema, kuin mikä meillä oli 1914. Kansainelämän uudenaikaisten vaatimusten ymmärtämättömyydellään oli saksalainen politiikka 1914 saavuttanut toimintamahdollisuuksiensa nollapisteen. Se ei viimeisinä vuosikymmeninä ollut huomannut mitään siitä, minkä olisi pitänyt tapahtua; se oli askarrellut kaikkea mahdollista, joka ei sisältynyt uudenaikaisiin kehitysvoimiin ja jonka sisällöttömyytensä tähden täytyi "korttihuoneen tavalla lysähtää kokoon".

Saksan valtakunnan tragillisesta kohtalosta, joka näin ollen oli historiallisen kehityksen tulos, saisi todellisen peilikuvan, jos antautuisi tarkastelemaan tapahtumia johtavissa piireissä Berliinissä heinäkuun lopulla ja elokuun 1 päivänä 1913 ja tunnollisesti paljastamaan ne maailmalle. Näistä tapahtumista tiedetään kotona ja ulkomailla vielä vähän. Kuka ne tuntee, hän tietää, kuinka Saksan politiikka silloin oli korttihuonepolitiikkaa ja kuinka sen, tultuaan toimintansa nollapisteeseen, täytyi jättää päätöksen teko sodan alkamisesta sotilaallisten viranomaisten käsiin. Sen, jonka käsissä määräysvalta tässä virastossa oli, ei silloin sotilaana voinutkaan muuten menetellä, kuin menetteli, koska hänen kannaltaan asemaa voi katsella ainoastaan niin, kuin hän sitä katseli. Sillä sotilaallisen alan ulkopuolella oli jouduttu asemaan, josta ei enää ollut tilaisuutta mihinkään toimintaan. Kaikki tämä osottautui maailmanhistorialliseksi tosiasiaksi, jos löytyisi ketään, joka vaatisi tuomaan päivänvaloon tapahtumat Berliinissä heinäkuun lopussa ja elokuun 1 päivänä, erittäinkin sen, mitä tapahtui elokuun 1 ja heinäkuun 31 päivinä. Eletään aina edelleen siinä harhaluulossa, ettei näillä paljastuksilla kuitenkaan mitään voitettaisi, jos kerran tuntee valmistavat tapaukset aikaisemmalta ajalta. Jos tahdotaan puhua siitä, jota nykyään "syyllisyyskysymykseksi" kutsutaan, ei näitä paljastuksia saa välttää. Tosin kyllä voidaan toista tietä päästä selville jo kauvan aikaisemmin olemassa olleista syistä; mutta nuo paljastukset näyttäisivät, kuinka nämä syyt ovat vaikuttaneet.

Se katsantokanta, joka silloin johti Saksan johtomiehet sotaan, vaikutti vielä eteenkinpäin turmiollisesti. Siitä tuli yleinen mielipide. Ja se esti viimeisten kauhuvuosien kuluessa vallanpitäjiä katkeristakaan kokemuksista saamasta sitä oppia, jonka puute oli aikaisemmin syössyt maan tähän traagilliseen kohtaloon. Tämän kirjoittaja tahtoi käyttää hyväkseen näiden kokemusten aikaansaamaa mahdollista vastaanottavaisuutta, kun hän Saksassa ja Itävallassa juuri sotaromahduksen aikoihin, jotka hänestä näyttivät sopivimmilta, koetti kylvää aatteita terveestä yhteiskunnallisesta elimistöstä ja johtopäätöksiä niistä politisessa toiminnassa ulospäin henkilöihin, joiden vaikutusvalta vielä silloin olisi voinut auttaa näiden vaikuttimien toteutumiseen. Henkilöt, jotka ottivat Saksan kansan kohtalon vakavalta kannalta, olivat mukana tietä aukaisemassa näille aatteille. Mutta turhaa oli puhua. Ennakkoluulot asettuivat tällaisia vaikuttimia vastustamaan, jotka paljaalta sotilaalliselta katsantokannalta katsottuna eivät olleet minkään arvoisia. Korkeintaan huomattiin, että "kirkon erottaminen koulusta" olisi jotakin. Tähän suuntaan kävivät "valtiomiesmäisesti" ajattelevien ajatukset jo kauvan sitten, mutta sille tielle, joka olisi vienyt johonkin ratkaisevampaan, ne eivät löytäneet. Parasta tarkottavat tahtoivat, että minä olisin "julaissut" nämä ajatukseni. Se oli siihen ajankohtaan katsoen kai kaikkein hyödyttömin neuvo. Mitä olisi auttanut "kirjallisuuden" alalla paljon muun ohessa puhuminen näistä vaikuttimista: varsinkaan kun puhuja oli yksityishenkilö. Näiden vaikuttimien luonteeseenhan kuuluu, että ne siihen aikaan olisivat olleet jos takin merkityksestä vain sen paikan tähden, jolta ne olisi ilmilausuttu. Keski-Europan kansat olisivat, jos oikealta paikalta olisi puhuttu näiden vaikuttimien mukaisessa hengessä, nähneet, että voi jotakin olla, joka vastasi heidän enemmän tahi vähemmän itsetietoista kaipaustaan. Ja venäläisen idän kansat olisivat varmaankin tuohon aikaan olleet myötätuntoisia tsaarivallan kukistamiselle noiden vaikuttimien nojalla. Että ne olisivat olleet myötätuntoisia, sitä voi epäillä ainoastaan se, joka ei tunne vielä käyttämättömän itäeuropalaisen älyn vastaanottavaisuutta terveille yhteiskunnallisille aatteille. Tällaisten aatteiden julistamisen sijaan tuli Brest-Litovsk.

Että sotilaallinen ajatustapa ei voisi estää Keski- ja Itä-Europan romahdusta, oli salattua ainoastaan — sotilaalliselle ajatustavalle. Ettei tahdottu uskoa romahduksen välttämättömyyteen, siinä Saksan kansan onnettomuuden syy. Ei kukaan ottanut ymmärtääkseen, kuinka paikoilla, joista ratkaisu riippui, oltiin täysin välinpitämättömiä maailmanhistoriallisille välttämättömyyksille. Ken näistä välttämättömyyksistä jotakin tiesi, hänelle oli myös tunnettua, että englantia puhuvilla kansoilla oli keskuudessaan henkilöitä, jotka näkivät, mitä Keski- ja Itä-Europan kansanvoimissa liikkui. Voitiin tietää, kuinka sellaiset henkilöt olivat vakuutettuja Keski- ja ltä-Europan valmistautuvan johonkin, jonka täytyi päättyä mahtaviin yhteiskunnallisiin mullistuksiin. Mullistuksiin, joita ei pidetty englanninkielisillä alueilla historiallisesti vielä välttämättöminä eikä mahdollisinakaan. Tämän ajatuskannan mukaisesti suunnattiin politiikkakin. Mutta Keski- ja ltä-Europassa ei kaikesta tästä tiedetty mitään, vaan ajettiin politiikkaa, jonka täytyi lysähtää kokoon, kuin korttirakennuksen. Ainoastaan sellaisella politiikalla, joka nojautuu tietoon, että englanninkielisillä alueilla suurin piirtein ja luonnollisesti englantilaisen katsantokannan mukaisesti otettiin huomioon historialliset välttämättömyydet, olisi ollut varma pohja allaan. Mutta kehotusta tällaiseen politiikkaan olisivat varmaankin ainakin "diplomaatit" pitäneet aivan tarpeettomana. Sen sijaan, että olisi noudatettu politiikkaa, joka ennen maailmansodan puhkeamista olisi voinut, huolimatta englantilaisen politiikan suuripiirteisyydestä, hyödyttää Keski- ja Itä-Europaakin, kuljettiin vain edelleen totuttua diplomaatien tietä. Eikä sodankauhuissakaan katkerista kokemuksista opittu, että oli välttämätöntä panna sen tehtävän vastapainoksi, joka Amerikasta käsin politisissa julistuksissa oli maailmalle ratkaistavaksi annettu, toinen tehtävä Europasta, jonka oli synnyttänyt tämän maan osan elämänvoimien kuohunta. Wilsonin amerikkalaiselta katsantokannalta antaman tehtävän ja sen tehtävän välillä, joka tykkien jyskeen keskeltä ilmaisi Europan henkiset vaatimukset, olisi sovinto ollut mahdollinen. Kaikki muu puhe sovinnosta kaikui ontolta historiallisten välttämättömyyksien edessä. — Mutta ne, joille kohtalo oli uskonut Saksan valtakunnan hallituksen, eivät ymmärtäneet tehtävää, jonka ratkaiseminen edellytti käsitystä uudenaikaisessa ihmiselämässä piilevistä mahdollisuuksista. Ja sentähden täytyi syksyn 1918 tuoda tullessaan, mitä se toi. Sotilaallisen vallan kukistumista seurasi henkinen antautuminen. Sen sijaan, että olisi edes tällä hetkellä noustu tarmokkaasti toteuttamaan Europan tahdonmukaisesti Saksan kansan henkisiä vaikuttimia, alistuttiin ilman muuta Wilsonin 14 pykälään. Asetettiin Wilsonin eteen Saksa, jolla itsellään ei ollut mitään sanottavaa. Ajatelkoon Wilson neljästätoista pykälästään mitä tahansa, hän voi auttaa Saksaa ainoastaan siinä, missä tämä sitä itse tahtoo. Hänen olisi pitänyt ainakin odottaa tämän tahdon ilmaisua. Sodan alussa noudatetun mitättömän politiikan lisäksi tuli toinen lokakuussa 1918, tuli kauhea henkinen nöyrtyminen, jonka aikaansai mies, johon moni saksalainen pani viimeisen toivonsa.

Epäusko historiallisesti vaikuttaviin voimiin; haluttomuus ottamaan vaaria henkisen yhteenkuuluvaisuuden herättämistä vaikuttimista: kaikki tämä on saattanut Keski-Europan nykyiseen tilaansa. Nyt ovat sotaromahdusta seuranneet tosiasiat luoneet uuden tilanteen. Sen tunnusmerkkinä on aate ihmiskunnan yhteiskunnallisista vaikuttimista, niinkuin tämä aate tässä kirjoituksessa on ymmärrettynä. Nämä yhteiskunnalliset vaikuttimet puhuvat kieltä, joka antaa tehtävän koko sivistyneen maailman ratkaistavaksi. Onko ajatus siitä, mitä on tehtävä yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisemiseksi tänäänkin joutuva nollapisteeseensä, kuten keskieuropalainen politiikka tehtävineen 1914? Maa-alueet, jotka silloin kysymyksenalaisissa asioissa voivat pysytellä sivussa, eivät sitä yhteiskunnalliseen liikkeeseen katsoen saa tehdä. Tähän kysymykseen katsoen ei saisi löytyä vastustajia eikä välinpitämättömiä; pitäisi löytyä vain yhteisvoimin toimiva ihmiskunta, joka ymmärtää ottaa vaaria ajan merkeistä ja niiden mukaan järjestää toimintansa.

Tämän kirjan tarkotuksesta selviää, miksikä sen tekijä on joku aika sitten kirjoittanut seuraavassa luvussa uudelleen julaistun kehoituksen Saksan kansalle ja kultuurimaille, ja jonka muuan komitea, joka sen tarkoituksen on käsittänyt, on antanut tiedoksi maailmalle, etupäässä Keski-Europan kansoille. Nykyään vallitsevat toiset olosuhteet, kuin silloin, jolloin sen sisällys ilmaistiin ahtaammalle piirille. Silloin olisi yleinen mielipide välttämättömästi lukenut sen "kirjallisuuden" joukkoon. Tänään on julkisuuden toimitettava sille, mitä se ei vielä joku aika sitten sille voinut toimittaa: myötätuntoisia ihmisiä, jotka tahtovat vaikuttaa sen hengessä, jos sen katsotaan olevan myötätuntoisuuden ja toteuttamisen arvoinen. Sillä se, minkä nyt täytyy syntyä, voi syntyä ainoastaan sellaisten ihmisten avulla.

Lisäys.

Varmasti kaikkina aikoina koossa pysyväksi luuli Saksan kansa puolivuosisataa sitten rakennettua valtiorakennustaan. Elokuussa 1914 se arveli, että sotaromahdus, jonka alussa se näki olevansa, näyttäisi rakennuksen horjumattomuuden. Tänään se voi vain katsella rakennuksensa raunioita. Itsetutkimuksen täytyy seurata sellaista kokemusta. Sillä tämä kokemus on osottanut puoli-vuosisataisen katsantokannan, varsinkin sotavuosina vallinneiden ajatusten tärisyttävästi vaikuttavaksi erehdykseksi. Missä ovat tämän kamalan erehdyksen syyt? Tämän kysymyksen täytyy panna Saksan kansan jäsenten sielut tutkimaan itseään. Onko nyt voimia tällaiseen itsetutkintaan, siitä riippuu Saksan kansan elämisen mahdollisuus. Sen tulevaisuus riippuu siitä, voiko se vakavasti kysyä itseltään tänään: miten minä olen erehdykseeni langennut? Jos se näin kysyy itseltään tänään, silloin on sille aukeava tieto, että se puolivuosisataa sitten on perustanut valtakunnan, mutta jättänyt antamatta tälle valtakunnalle Saksan kansan sisäistä olemusta vastaavan tehtävän. — Valtakunta oli perustettu. Sen olemassaolon ensi aikoina pyrittiin järjestämään sen sisäisiä elämisen mahdollisuuksia vanhojen traditsioonien ja vuosi vuodelta kasvavien uusien vaatimuksien mukaisiksi. Myöhemmin siirryttiin lujittamaan ja laajentamaan ulkonaista aineellisiin voimiin perustuvaa valta-asemaa. Tämän yhteydessä käytiin käsiksi uuden ajan synnyttämiin yhteiskunnallisiin vaatimuksiin, ottaen tosin huomioon monta päivän tarvetta, mutta ilman sitä suurta päämäärää, jonka käsittämiseen olisi tarvittu tietoja niistä kehitysvoimista, joiden mukaan uuden ajan ihmiskunnan täytyy sovittaa elämänsä. Niin oli valtakunta noussut maailmanvaltojen joukkoon, mutta ilman varsinaista päämäärää, joka olisi ollut puolustuksena sen olemassaololle. Sotaromahduksen kulku on tämän surullisella tavalla paljastanut. Aina sen puhkeamiseen saakka ei Saksan ulkopuolella oleva maailma ollut valtakunnan esiintymisessä huomannut mitään, joka olisi herättänyt siinä ajatuksen: tämän valtakunnan hallitsijat täyttävät maailmanhistoriallisen kutsumuksen, jota ei saanut häiritä. Kun eivät nämä hallitsijat olleet kutsumustaan käsittäneet, synnytti se ulkopuolella Saksan sellaisen mielipiteen, joka todelliselle asiantuntijalle on perinnäinen syy Saksan häviöön.

Äärettömän paljon merkitsee nyt Saksan kansalle, jos se osaa ennakkoluulottomasti arvostella tätä asiaintilaa. Onnettomuudessa on pitänyt oppia, mitä viimeisinä viitenäkymmenenä vuotena ei ole tajuttu. Sen sijaan, että pikkumaisesti ajateltaisiin lähimmän tulevaisuuden vaatimuksia, olisi nyt omistettava suurpiirteinen elämänkatsantokanta, joka voimakkain ajatuksin pyrkii ymmärtämään uudenaikaisen ihmiskunnan kehitysvoimat ja miehekkäällä tahdolla omistaa itsensä niille. On hyljättävä pikkumainen tapa halveksia epäkäytännöllisinä haaveilijoina niitä,jotka luovat silmänsä näihin kehitysvoimiin. Niiden, jotka ovat olevinaan käytännönmiehiä, mutta jotka kuitenkin käytännöksi maskeeratulla ahdasmielisyydellään ovat olleet syynä onnettomuuteen, tulee luopua ylimielisyydestään ja ylpeydestään. On kiinnitettävä huomio siihen, mitä haaveilijoiksi huudetut, mutta itse asiassa todelliset käytännön miehet tahtovat sanoa aikamme kehitystarpeista.

Kaikensuuntaiset käytännönmiehet huomasivat kylläkin aivan uusien vaatimusten heräävän ihmisissä. Mutta he tahtoivat tyydyttää ne perittyjen katsantokantojen ja laitosten puitteissa. Uudenaikainen talouselämä on nämä vaatimukset herättänyt. Niiden täyttäminen yksityisestä alotteesta näyttäytyi mahdottomaksi. Yksityisen työn yhteiskunnallistuttaminen muutamilla aloilla alkoi tuntua yhdestä ihmisluokasta välttämättömältä; ja se toteutettiin siellä, missä tämä ihmisluokka elämän katsantokantansa mukaan piti sitä hyödyllisenä. Kaiken yksityisen työn jyrkkä yhteiskunnallistuttaminen tuli toisen luokan päämääräksi, jolla uuden talouselämän kehityksen tähden ei ole mitään etua perittyjen yksityispäämäärien säilyttämisestä.

Kaikilla pyrkimyksillä uudemman ajan ihmiskunnan vaatimusten tyydyttämiseksi on yhteinen pohjansa. Ne vaativat yksityisomaisuuden yhteiskunnallistuttamista ja tarkottavat sen joutumista yhdyskuntien (valtion, kuntien) haltuun, jotka ovat syntyneet toisilla edellytyksillä, joilla ei ole mitään tekemistä näiden uusien vaatimusten kanssa. Taikka ne tarkottavat uudempia yhdyskuntia (esim. osuuskuntia), jotka eivät ole syntyneet täydellisesti näiden uusien vaatimusten hengessä, vaan ovat muodostetut vanhoja näkökohtia ja muotoja silmälläpitäen.

Totta puhuen ei yksikään näistä vanhojen katsantokantojen mukaisesti muodostetuista yhdyskunnista voi ottaa vastaan, mitä niiden väitetään vastaanottaneen. Ajan voimat pyrkivät löytämään sellaista ihmiskunnan yhteiskunnallista rakennetta, jossa on kiinnitetty huomio aivan toisiin seikkoihin, kuin mihin nykyään yleensä huomio kiinnitetään. Yhteiskunnalliset yhtymät ovat tähän asti suurimmaksi osaksi saaneet alkunsa ihmiskunnan yhteiskunnallisista vaistoista. Meidän aikamme tehtävänä on saattaa vaistomaiset voimat täysin itsetietoisiksi.

Yhteiskunnallisella elimistöllä on jäsenensä, kuten luonnollisellakin. Ja niinkuin luonnollisen elimistön täytyy suorittaa ajatteleminen päällä eikä keuhkoilla, samoin täytyy yhteiskunnallinenkin elimistö jakaa järjestelmällisesti osiin, joista ei mikään voi ottaa toisen tehtävää suorittaakseen, vaan jokaisen täytyy, säilyttämällä itsenäisyytensä, olla yhteistyössä muiden kanssa.

Taloudellinen elämä voi vain menestyä, jos se yhteiskunnallisen elimistön itsenäisenä jäsenenä muodostuu omien voimiensa ja lakiensa mukaan ja jos se, välttääkseen häiriöitä omassa järjestössään, ei anna toisen yhteiskunnallisen elimistön jäsenen, politisesti vaikuttavan, sekaantua asioihinsa. Tämän politisesti vaikuttavan tulee päinvastoin olla täysin itsenäisenä taloudellisen rinnalla, kuten luonnollisessa elimistössä hengitysjärjestelmä pääjärjestelmän rinnalla. Niiden yhteistoiminta ei voi menestyä sen kautta, että molemmat alistetaan saman lainlaadinta- ja hallintoelimen alle, vaan siten, että molemmilla on oma lainsäädäntö ja hallinto, jotka ovat elävässä yhteistoiminnassa. Sillä politisen järjestelmän täytyy hävittää talous, jos se tahtoo ottaa sen käsiinsä; ja taloudellinen järjestelmä kadottaa elinvoimansa, jos se tahtoo tulla politiseksi.

Näiden molempien yhteiskunnallisen elimistön jäsenten rinnalla tulee olla täysin itsenäisenä ja omien elinehtojensa mukaisesti muodostettuna kolmas: henkisen tuotannon jäsen, johon myös henkinen osuus molemmista edellisistä kuuluu, joiden tulee saada se omalla laillisella järjestysvallalla ja hallinnolla varustetulta kolmannelta jäseneltä, jonka sisäiseen hallintoon ja elämään ne eivät saa vaikuttaa toisin kuin luonnollisen kokonaiselimistön rinnakkain sijaitsevat jäsenelimistöt toisiinsa vaikuttavat.

Mitä tässä on sanottu yhteiskunnallisen elimistön välttämättömyydestä, voidaan jo tänään täysin tieteellisesti yksityiskohtia myöten perustella ja kehitellä. Tässä esityksessä on voitu antaa vain suuntaviivat kaikille niille, jotka tahtovat tätä välttämättömyyttä seurata.

Saksan valtakunnan perustaminen sattui niihin aikoihin, jolloin tämä välttämättömyys astui uudenaikaisen ihmiskunnan eteen. Sen hallitus ei ole ymmärtänyt antaa valtakunnalle tehtävää kiinnittämällä sen katsetta tähän välttämättömyyteen. Tämä katse ei ainoastaan olisi antanut sille oikeata sisäistä rakennetta, vaan olisi antanut sen ulkopolitiikalle oikeutetun suunnan. Sellaisella politiikalla olisi Saksan kansa voinut elää yhteiselämää Saksan ulkopuolella olevien kansojen kanssa.

Nyt pitäisi ottaa Onnettomuudesta oppia. Pitäisi kasvattaa tahtoa siihen yhteiskunnalliseen elimistöön joka on mahdollinen. Sen Saksan, jota ei enää ole, ei pitäisi esiintyä ulkomaailmalle, vaan henkisen, politisen ja taloudellisen järjestelmän pitäisi itsenäisiä lähetystöjä muodostavien edustajiensa kautta koettaa neuvotella niiden kanssa, jotka löivät sen Saksan maahan, josta sekottamalla kolme järjestelmää oli tullut mahdoton yhteiskuntamuodostuma.

Voin hengessä kuulla käytännönmiesten pahottelevan esitykseni monimutkaisuutta, ollen liian mukavuutta harrastavia edes ajatellakseen kolmen yhdyskunnan yhteistoimintaa, koska he eivät tahdo mitään tietää elämän todellisista vaatimuksista, vaan tahtovat muodostaa kaiken omien ajatustensa mukavien vaatimusten mukaan. Heille täytyy tulla selväksi: on joko mukauduttava sovittamaan ajatuksensa todellisuuden vaatimusten mukaisiksi tahi muuten jäädään vaille kaikkea oppia onnettomuudesta ja lisätään entistä yhä uusilla aina loppumattomiin.

VIITESELITYKSET

[1] Tekijä on ehdoin tahdoin kirjoituksessaan välttänyt kaikkia tähän asti kansantaloudellisessa kirjallisuudessa tavallisia lauseparsia. Hän tuntee tarkoin kohdat, joita "ammattiarvostelu" on kutsuva dilettanttisiksi (Syrjäisen käsialaksi). Hänen lausevalintansa määräsi osaksi se, että hän tahtoo puhua ihmisille, joille kansantajuinen ja yhteiskuntatieteellinen kirjallisuus on vähemmän tuttua, mutta ennen kaikkia se katsantokanta, että uusi aika on tuomitseva yksipuoliseksi ja paikkansa pitämättömäksi jo itse lausetavassakin enimmän osan siitä, mikä tässä kirjallisuudessa on "ammattimaista". Ken arvelee, että tekijän olisi myös pitänyt viitata muiden yhteiskunnallisiin aatteisiin, jotka yhdessä tahi toisessa suhteessa muistuttavat tässä esitettyjä, häntä pyydän huomaamaan, että tekijän vuosikymmenien elämänkokemukseen perustuvan tässä esitetyn katsantokannan lähtökohta ja menettelytavat ovat pää-asia annettuja vaikuttimia toteuttaessa eivätkä siihen tahi tähän muotoon puetut ajatukset. Myöskin on tekijä, kuten voi huomata IV:tä osasta, koettanut aatteitaan käytännössä toteuttaa aikana, jolloin yhdessä tahi toisessa suhteessa samankaltaisilta näyttävistä ajatuksista vielä ei ollut tietoa.

[6] Ainoastaan tällä tavalla, yhteiskunnallisen elimistön kolmen jäsenen vapaan yhteistoiminnan kautta, voi yhteiskunnallisen elimistön hallinto menestyksellä saada aikaan talouselämässä oikean hinta-suhteen valmistettujen tavarain välillä. Jokaisen työntekijän tulee saada tuotteestaan niin paljon vastaavan arvoista tavaraa, kuin hän ja hänen perheeseensä kuuluvat henkilöt tarvitsevat, kunnes hän on ennättänyt jälleen valmistaa toisen samallaisen tuotteen. Tällaista hintasuhdetta ei saada aikaan virallisilla määräyksillä, vaan sen täytyy olla tukena yhteiskunnallisessa elimistössä toimivien assosiatsioonien elävästä yhteistoiminnasta. Ja sellainen tulos saavutetaan, kun yhteistoiminta vain perustuu usein mainitun kolmen elimistö-jäsenen terveeseen yhteistoimintaan. Se saavutetaan yhtä varmasti, kuin saadaan kestävä silta, jos se rakennetaan oikeiden matematisten ja mekanisten lakien mukaan. Voidaan tosin väittää vastaan, ettei yhteiskunnallinen elämä niin seuraa lakejaan, kuin silta. Mutta tällaista vastaväitettä ei teekään kukaan, joka kykenee käsittämään, että tässä teoksessa onkin yhteiskunnallisen elämän ajateltu perustuvan eläviin eikä matematisiin lakeihin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YHTEISKUNNALLISEN KYSYMYKSEN YDINKOHDAT ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.