KESÄYÖN UNELMA

Kirj.

William Shakespeare

Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi v. 1891.

Näytelmän henkilöt:

THESEUS, Ateenan herttua.
EGEUS, Hermian isä.
LYSANDER,   | Hermian rakastajia.
DEMETRIUS, |
PHILOSTRATE, huvien järjestäjä Theseon hovissa.
PÄÄKKÖ, salvumies.
PUUTIAINEN, puuseppä.
PULMA, kankuri.
HUILU, palkeenparsija.
KIRSO, kattilanpaikkuri.
HOTKA, räätäli.
HIPPOLYTA, amatsonien kuningatar.
HERMIA, Lysanderiin rakastunut.
HELENA, Demetrioon rakastunut.
OBERON, keijukaisten kuningas.
TITANIA, keijukaisten kuningatar.
PUCK, eräs tonttu.
HERNEKUKKA,    |
SEITTI,                   | Keijukaisia.
KOI,                        |
SINAPINSIEMEN, |

Keijukaisia kuninkaan ja kuningattaren palveluksessa, Theseon ja Hippolytan seuralaisia.

Tapahtumapaikka: Ateenan kaupunki ja sen läheisyydessä oleva metsä.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Ateena. Huone Theseon hovilinnassa.
(Theseus, Hippolyta, Phllostrate ja seuralaisia tulee.)

THESEUS.
Hippolyta, jo rientäin lähestyypi
Hääiltamme; viel' uuteen kuuhun neljä
Ilopäivää on; mut voi, kuin vitkaan kuluu
Tuo vanha kuu! Se halujani ehkää
Kuin leski emintimä, joka syöpi
Ikänsä poikapuolen perinnöitä.

HIPPOLYTA.
Yön helmaan vaipuu väleen neljä päivää,
Unihin väleen kuluu neljä yötä,
Ja silloin kuu, kuin äsken viritetty
Hopeakaan, taivahalta katsoo
Hääriemujamme.

THESEUS.
Mene, Philostrate,
Ateenan nuoret huvituksiin kutsu!
Herätä vilpas, virkku ilon henki,
Pois hautajaisiin käske mielen synkkyys:
Se kalvas vieras loistoomme ei sovi.
Hippolyta, sua miekallani kosin
Ja väkivallalla sun lempes voitin;
Nyt, toista virttä laulain, häämme vietän
Kemuilla, juhlilla ja näytelmillä!

(Egeus, Hermia, Lysander ja Demetrius tulevat.)

EGEUS.
Eläköön Theseus, suuri ruhtinaamme!

THESEUS.
Suur' kiitos, hyvä Egeus! Mit' uutta?

EGEUS.
Vihoissani ma tulen valittamaan
Omasta tyttärestäin, Hermiasta. —
Demetrius, esiin! — Armollinen herttua,
Tää mult' on luvan saanut naida hänet. —
Lysander, esiin! — Mutta, jalo herttua,
Tuo hurmannut on tyttäreni mielen.
Runoja hälle kannoit sa, Lysander,
Ja lemmenlahjoj' immen kanssa vaihdoit.
Kuunvaloss' ikkunansa alla lauloit
Valeäänin valeleminen säveleitä.
Sukelsit kuvas hänen kuvastiinsa
Hiuskutrilla, koruilla, sormuksilla,
Kukilla, maiskeilla ja muulla romulla,
Joll' iso vaikutus on nuoreen tyttöön.
Juonillas tyttäreni tunnon kiedoit
Ja lapsen kuuliaisuuden näin käänsit
Tylyksi ykspäisyydeks. — Jalo herttua,
Nyt jos hän tässä teidän edessänne
Demetriot' ei suostu ottamaan,
Vetoan vanhaan oikeuteen ja tahdon
Hänestä määrätä kuin omastani:
Niin, joko ottamaan tään ylimyksen
Tai kuolemaan. Se tässä kohden ompi
Lain selvä sääntö.

THESEUS.
Mitä sanot, Hermia?
Tee työtä neuvottua, kaunis lapsi.
Sun tulee isääs pitää jumalanas,
Jok' ihanuutes loi; niin, hänen suhteen
Sin' olet vahakuva vaan, jonk' ompi
Hän leimannut; ja hänen vallassaan on
Se säästää tai se kuvattomaks tehdä.
Demetrius on sievä ylimys.

HERMIA.
Niin myös Lysander.

THESEUS.
Itsessänsä kyllä.
Mut nyt kun hän ei ole isäs mieleen,
Sun tulee toista pitää sievempänä.

HERMIA.
Oi, isälläni jos mun silmän' oisi!

THESEUS.
Sun silmäs tulee noutaa hänen mieltään.

HERMIA.
Rukoilen: suokaa mulle anteeks, herttua.
En tiedä, mikä voima rohkeeks sai mun;
En myöskään, loukkaako se kainouttani,
Jos tässä seurass' aatostani puollan;
Mut, armollinen herra, pyydän tietää,
Mik' ankarin mua kohtaa rangaistus,
Demetrioon jos suostuvani kiellän.

THESEUS.
Sun kuolla täytyy taikka ijäksesi
Pois kieltää seurustelu miesten kanssa.
Siis, kaunis Hermia, sydäntäsi kuule,
Nuoruuttas muista, tutki tarkoin vertas,
Ja sano, isäs valinnan jos hylkäät,
Sa nunnanpuvussako kestää voit,
Pimiään luostarihin suljettuna,
Ja hedelmättömänä ikäs elää,
Ylistäin raukein virsin kylmää kuuta.
Kolmasti autuas ken näin vertaan hiltii,
Pyhissä käyden ikäns' impenä!
Mut maallisesti toki onnekkaampi
On hajuvedeks liuotettu ruusu
Kuin se, mik' impi-orallansa kuihtuu
Ja pyhäss' erakkuudess' elää, kuolee.

HERMIA.
Niin tahdon minä elää ja niin kuolla,
Ennen kuin neitseellisen oikeuteni
Sen valtaan heitän, jonka kylmää iestä
Sydämmeni ei valtiaakseen myönnä.

THESEUS.
Ajatusaikaa ota ensi ehtaan,
Ja sinä päivänä, jok' ikiliittoon
Mun yhdistääpi armahani kanssa,
Sa silloin ole joko valmis kuoloon
Tuost' ylpeydestäsi isääs kohtaan,
Tai miehekse8S Demetrius ottamaan,
Tai iki-neitsyyteen ja -erakkuuteen
Dianan alttarilla vannoudu.

DEMETRIUS.
Oi, myönny, armas. — Sä, Lysander, heitä
Mun oikeuteni hyväks heikot vaatees.

LYSANDER.
Demetrius, sinuahan isä lempii:
Nai sinä hänet; jätä Hermia mulle.

EGEUS.
Niin oikein, herjaaja! Ma häntä lemmin,
Ja mik' on mun, sen lempen' antaa hälle,
Ja mun on tyttö, ja Demetriolle
Kaikk' oikeuteni häneen luovutan.

LYSANDER.
Min', armollinen herra, yhtä jalo
Lien synnyltä koin hänkin, yhtä rikas,
Ja rikkaampikin, mitä lempeen tulee,
Niin onnen suosituinen kaikin puolin
Kuin Demetrius, milt'en suositumpi;
Ja, mikä enemp' on kuin kaikki kerskat:
Ihana Hermia mua rakastaa.
Miks en siis oikeuttani puolustaisi?
Tuo mies — sen hänen päänsä kautta vannon —
Nedarin tyttäreen Helenaan liehi
Ja tytön lemmen sai; nyt sulo impi
Ihaillen, jumaloiden houreksii vaan
Tuot' uskotonta, petollista miestä.

THESEUS.
Tuon olen kuullut, myönnän sen, ja aioin
Demetriota siitä puhutella;
Mut ylellisten toimieni tähden
Sen aivan unhotin. — Demetrius, tule,
Ja tulkaa, Egeus, mua seuratkaa;
Mull' yksityist' on haastamista teille. —
Ja sinä, kaunis Hermia laita että
Sovitat haavees isäs tahdon mukaan:
Ateenan laki muuten tuomitsee —
Sit' emme millään keinoin saata muuttaa —
Sun kuolemaan tai iki-erakkuuteen. —
Hippolyta! mun armahani, tule!
Demetrius ja Egeus, seuratkaa!
Mull' ompi teille hiukan toimitusta
Hääjuhlaa varten sekä kerrottavaa
Jotakin, joka teitä varsin koskee.

EGEUS.
Olemme iloll' alttiit palvelukseen.

(Theseus, Hippolyta, Egeus, Demetrius ja seuralaiset.)

LYSANDER.
Armaani, miksi on niin kalvaat poskes?
Kuin kuihtuvat niin pian niiden kukat?

HERMIA.
Satehen puutteest' ehkä, vaikka kyllin
Vois silmieni vaanit niitä kastaa.

LYSANDER.
Voi! Mikäli ma olen lukenut
Tai kuullut kertomuksista, ei koskaan
Tyyn' ole uskollisen lemmen virta,
Näet, milloin ovat eri sukuperää —

HERMIA.
Voi tuskaa! Jalo halpaan kytketäänkö?

LYSANDER.
Tai muuten paripuolet ijän suhteen —

HERMIA.
Voi surmaa! Ikäkulullenko nuori?

LYSANDER.
Tai määrää heimon valinta —

HERMIA.
Voi, kammo!
Vieraanko silmill' armas valitaan?

LYSANDER.
Tai vaikka onkin soputunteisuutta,
Niin hyökkää sota, kuolema tai tauti,
Ja onni on kuin tuokioinen ääni,
Kuin varjo vaihtuva, kuin uni lyhyt,
Nopea niinkuin mustass' yössä leimaus,
Mi vilaukselta näyttää maan ja taivaan,
Mut ennenkuin sanoa ehdit: kah!
Sen hulmaisee jo pimeyden kuilu;
Näin pian täällä kirkkaus himmentyy.

HERMIA.
Jos puhtaan lemmen osa ain' on tuskat,
Niin salliman se kai on määräystä.
Siis kestäin kärsikäämme koetukset,
Kosk' yhtä omaa lemmellen on tuska,
Kuin itkut, unet, houreet, huokaukset
Tuon haaveraukan ovat seuralaiset.

LYSANDER.
Kehoitus oiva! Kuules, Hermia!
Tätini, leskivaimo, jolla suuret
On perimykset eikä yhtään lasta,
Ateenast' asuu kuuden virstan päässä.
Omana poikanansa hän mua pitää.
Siell', armas Hermia, sun avioitsen;
Ateenan julmat lait ei siellä meitä
Voi saavuttaa. Siis, jos sa mua lemmit,
Niin huomen-illall' isäs luota hiivi,
Ja metsässä, mi täst' on virstan päässä
(Miss' ensin sinut näin Helenan kanssa
Aamulla varhain Vappujuhlana),
Sua siellä odotan.

HERMIA.
Lysander armas!
Cupidon parhaan jousen kautta vannon,
Lujimman kultakärki-vasamansa,
Venuksen viatonten kyyhkyjen
Ja kaikkein lemmen sulosidetten,
Rovion kautta, johon Dido nousi,
Kun viekas trojalainen pakoon sousi,
Kautt' ilmi-valain, joita rikkoi mies
Useempia, kuin nainen virkkaa ties:
Paikalla, jonka neuvoit mulle, armaan',
Ma huomenna sua vastass' olen varmaan.

LYSANDER.
Sanaasi luotan. Helena, kah, tulee.

(Helena tulee.)

HERMIA.
Helena kaunis, terve! Minne matka?

HELENA.
Sanoitko: kaunis? Tuota älä jatka!
Sun kauneuttas Demetrius lempii vainen,
Oi, sinä onnellinen kaunokainen!
On silmäs hälle johtotähtenä,
Ja ihanampi huultes hyminä
Kuin leivon laulu, joka keväin soipi,
Kun tuomi tuoksuu, vilja vihannoipi.
Jos niinkuin tauti tarttuis somuuskin,
Het', immyt kaunis, syliis syöksisin,
Silmiini silmäis loiston tartuttaisin,
Kieleeni kieles sulosoinnun saisin!
Jos mun ois maailma, sen soisin sulle,
Kun säilyisi Demetrius vain mulle.
Oi, neuvo, miten sinä katsahdat
Ja millä häntä puolees taivutat!

HERMIA.
Kun muikistelen, ihastuu vaan hän.

HELENA.
Jos niin hän ihastuis mun hymystän'!

HERMIA.
Kiroan häntä, lemmellä hän kostaa.

HELENA.
Rukoillen lempensä jos voisin nostaa!

HERMIA.
Jos kuinka häntä vihaan, hän mua ihaa.

HELENA.
Jos kuinka häntä lemmin, hän mua vihaa.

HERMIA.
Mun vikani ei ole hupsuus tuo.

HELENA.
Kauneutes vaan; se vika mulle suo!

HERMIA.
Tyyn' ollos! Hänt' en enää häiri, en;
Pois Lysanderin kanssa pakenen.
Ennenkuin Lysanderin nähdä sain,
Ateena oli ilotarhanain.
Oi, mikä sulous lie kullassani,
Kun hornaks näin se muuttaa taivahani!

LYSANDER.
Helena, kuullos hankkehemme vaan:
Kun huomen-illall' aalto kalvossaan
Kuvastaa Phoiboon kasvot hopeiset
Ja helohelmin kiiltää kukkaset
(Sopiva lempiväisten pakohetki),
Pois silloin Ateenast' on meillä retki.

HERMIA.
Ja metsässä, miss' usein ruusustossa
Leväten vaiheteltiin — muistatko sa? —
Sydämen sulot salaisuudetkin,
Ma siellä kohtaan nyt Lysanderin.
Ja sitten Ateenasta pois, ja niin
Vieraisiin maihin, uusiin ystäviin.
Hyvästi jää! Rukoile puolestamme!
Demetriusta sulle toivotamme. —
Lysander, pidä sanas! Silmä saa
Ens' yöhön lemmen nälkää sairastaa.

LYSANDER.
Sen, armas, teen.
(Hermia poistuu.)
Hyvästi, Helena!
Lumeilla lumoojasi valloita!

(Menee.)

HELENA.
Voi, kuinka oikukas on onnen tie!
Mua kaunihimpi Hermia ei lie;
Mut Demetrion mielen ken sen tiesi,
Ei näe hän min näkee joka miesi.
Hän pettyy, Hermiata liehakoiden,
Samaten minä, häntä jumaloiden.
Mik' arvotonta, turhaa, halpaa on,
Voi rakkaus eloon nostaa, arvohon.
Ei silmillään se näe, vaan tunnollaan,
Sokoksi senvuoks Lempi kuvataan.
Ja älyn rahtuistakin on se vailla,
Hapuilee umpimähkään sokon lailla:
Ja senvuoks lapseks sanovatkin sen,
Kosk' ainiaan se joutuu petteesen.
Kuin hurja poika pilanpäiten vannoo,
Niin Lempikään ei väärää valaa kammoo.
Demetrius, kunnes mieltyi Hermiaan,
Rakeina mulle työnsi valojaan,
Mut Hermian kun lämpöpiiriin tuli,
Niin valat haihtuivat ja rakeet suli.
Pakoa Hermian en hältä salaa;
Ja huomenna hän metsään heti halaa
Tapaamaan häntä. Tästä hyväisestä
Saan kiitokset ma, joist' ei kiittää kestä.
Mut kyllin vaivan palkkaa siin' on mullen,
Kun katsella saan häntä mennen tullen.

(Poistuu.)

Toinen kohtaus.

Sama seutu. Pääkön luona.
(Pääkkö, Pulma, Puutiainen, Huilu, Kirso ja Hotka tulevat.)

PÄÄKKÖ. Olemmeko nyt koko selskapi koossa?

PULMA. Parasta että luettelette kaikki yhdessä tukussa, mies mieheltä, listan mukaan.

PÄÄKKÖ. Tässä on joka miehen nimilista, joka koko Ateenassa on katsottu otolliseksi pelaamaan tiaatteria herttuan ja herttuattaren edessä heidän hääpäivänsä iltana.

PULMA. Mutta, hyvä Pietari Pääkkö, sanokaahan ensin, mitä kappale sisältää, sitten luetelkaa näyttelijäin nimet, ja sitten itse asiaan.

PÄÄKKÖ. Tottakin, kappaleemme on: sangen surullinen ilveilys ja Pyramon ja Thisben sangen hirvittävä kuolema.

PULMA. Kelpo työkappale, sen ma sanon, ja lisäksi hauskakin. — No, Pietari Pääkkö, luetelkaa nyt näyttelijäin nimet listan mukaan. — Käykää erilleen, mestarit!

PÄÄKKÖ. Vastatkaa, kun minä huudan. — Niilo Pulma, kankuri!

PULMA. Tässä. Sanokaa, mikä minun on rollini, ja sitten eteenpäin.

PÄÄKKÖ. Te, Niilo Pulma, te olette listaan pantu Pyramukseksi.

PULMA. Mikä se Pyramus on? Rakastelijako vai tyranni?

PÄÄKKÖ. Rakastelija, joka oikein siististi tappaa itsensä rakkaudesta.

PULMA. Tuopa se kyyneleitä irti vääntää, jos sitä oikein pelataan. Jos minä sen teen, niin katsokoot kuuntelijat silmiänsä! Minä nostan myrskyn; minä jos mitenkin voihkaan ja voivottelen. Eteenpäin vaan; — mutta paremmin sopisi minun luonnolleni tyranni; minä osaisin pelata Herkuletta hiivatin hyvin, tai jotakin muuta rollia, jossa oikein peevelinmoisesti riehutaan ja tuhotaan.

Kivet sinkoilee,
Vahat lohkeilee,
Auk' aukenee
Ovi vankeuden:
Näet auringon
Tulivaljakon,
Joka kauhuks on
Yön peikoillen.

Se meni oivallisesti. — No, huutakaa nyt muiden näyttelijäin nimet. — Siinä on helkkarinmoista voimaa, oikein tyrannimaista voimaa; rakastelija se vaan ruikuttelee.

PÄÄKKÖ. Ranssu Huilu, palkeenparsija!

HUILU. Tässä, Pietari Pääkkö.

PÄÄKKÖ. Te saatte ottaa Thisben päällenne.

HUILU. Mikä mies se Thisbe on? Kuljeksiva ritariko?

PÄÄKKÖ. Se on neiti, jota Pyramuksen pitää rakastaa.

HUILU. Älkää helkkarissa; en minä kelpaa naista pelaamaan; mulla on jo parran hitua.

PÄÄKKÖ. Vähätpä siitä; saatte pelata naamari kasvoilla, ja voitte puhua niin hienosti kuin suinkin tahdotte.

PULMA. Jos saan kasvoni peittää, niin kyllä minä pelaan Thisbeä myöskin. Lupaan puhua niin hirmuisen hienolla äänellä: "Thisbe, Thisbe! — Ah, Pyramus, sa rakas kulta: sun Thisbe kultas, ja neiti kulta!"

PÄÄKKÖ. Ei, ei! Teidän tulee pelata Pyramusta, ja teidän, Huilu, Thisbeä.

PULMA. Hyvä! Jatkakaa!

PÄÄKKÖ. Matti Hotka, räätäli!

HOTKA. Tässä, Pietari Pääkkö.

PÄÄKKÖ. Te Matti Hotka, pelaatte Thisben äitiä. — Tuomo Kirso, kattilanpaikkuri!

KIRSO. Tässä, Pietari Pääkkö.

PÄÄKKÖ. Te Pyramuksen isää; minä itse Thisben isää; Puutiainen, nikkari, jalopeuraa. — Ja näinhän, toivon ma, on koko komelja reilassa.

PUUTIAINEN. Onko jalopeuran osa puhtaaksi kirjoitettu? Jos se on, niin pyydän, että saisin sen nyt; minulla on niin huono ulkomuisti.

PÄÄKKÖ. Voitte lasketella omasta päästänne; teidän ei tarvitse muuta kuin kiljua.

PULMA. Enkö minä saisi pelata jalopeuraa myöskin. Lupaan kiljaista, niin että oikein sydäntä hiipaisee; kiljaisen niin että herttua huutaa: "vielä kerran! vielä kerran!"

PÄÄKKÖ. Mutta jos kiljutte liian kamalasti, niin voitte säikäyttää herttuattaren ja naiset huutamaan, ja siitähän helposti kaikki joutuisimme hirsipuuhun.

KAIKKI. Niin, hirsipuuhun joutuisimme joka sorkka.

PULMA. Aivan niin, hyvät ystävät, jos te säikäytätte naiset järjiltään, niin ovat he kyllä niin järjettömät, että hirttävät meidät; mutta minä koetan karauttaa ääntäni, niin että kiljun niin lystikkäästi kuin maitokyyhky; kiljun niin, että luulisitte kuulevänne satakielen.

PÄÄKKÖ. Te ette voi muuta pelata kuin Pyramusta, sillä Pyramus on kaunis katsannoltaan, niin pulska mies, että semmoisia ainoastaan pyhäpäivin näkee, rakastettava, hienon hieno teikari; siis, teidän tulee kaikin mokomin pelata Pyramusta.

PULMA. No kyllä minä otan sen toimen. Millaisen parran luulisitte minulle paraiten sopivan?

PÄÄKKÖ. Yhdentekevä.

PULMA. Otan sitten tuon oljenkarvaisen, tai ruskeankeltaisen, tai tulipunaisen, tai ehkä kuppapuunkarvaisen.

PÄÄKKÖ. Kuppa vie vihoviimeisetkin päänkarvat, ja silloin saisitte kaljupäänä pelata. — Tässä on, mestarit, läksynne, ja minä pyydän, kehoitan ja toivon, että opitte ne ulkoa huomen-illaksi ja yhdytte minuun linnan puistossa, virstan päässä kaupungista, kuutamalla; siellä pannaan toimeen harjoitus. Sillä jos kaupungissa kokoontuisimme, emme saisi olla ihmisiltä rauhassa, ja asia tulisi ilmi. Minä sill'-aikaa teen luettelon kappaleeseen tarvittavasta inventariumista. Muistakaa nyt vaan tulla kaikin mokomin.

PULMA. Kyllä tulemme: ja siellä me saamme harjoitella oikein rivosti ja riuskasti. Olkaa ahkerat, ja lukekaa hyvin läksynne! Hyvästi nyt!

PÄÄKKÖ. Herttuan tammen luona yhdymme.

PULMA. Niin aivan! Menköön syteen tai saveen.

(Kaikki poistuvat.)

TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Metsä lähellä Ateenaa.
(Puck ja eräs keiju tulevat eri suunnalta kumpikin.)

PUCK.
Hoi, keiju! Minne matka?

KEIJU.

Yli vuoren ja notkon,
Suon poikki ja hetteen,
Läpi viidan ja rotkon,
Tulen kautta ja vetten,
Kaikkialla liehun, hyörin,
Keijuiskuningattaren
Tanhukenttää rientelen
Kastehelmin kastamaan.
Esikot hänen saattonaan,
Ja kultapukimet on heillä
Pisoittu punatimanteilla:
Ne keijuin lahjaa on, ja nää
Suloaan niistä hengittää.

Keräämään kasteherneitä nyt kiidän,
Ja joka kukan korvaan helmen liitän.
Hyvästi, henki kolho! Kohdasteen
On täällä kuningatar keijuineen.

PUCK.
Kuningas tään yön täällä elamoi,
Kuningatartaan nyt ei sietää voi,
Näet vihanvimmoissaan on Oberon,
Kun vaimo hovipassarikseen on
Kuninkaanpojan tuonut Indiasta;
Somempaa maailmass' ei ole lasta;
Ja luulevainen mies nyt toverikseen
Tuon pojan tahtoo, metsäkumppanikseen;
Mut kuningatar kultastaan ei jätä,
Kukilla koristain vaan mairii tätä.
Nyt eivät enää lehdon siimehessä,
Ei lähteillä, ei tähtein tuikkehessa
He toraamatta yhdy; keijutkin
Pelosta piilee terhonkuorihin.

KEIJU.
Jos hahmoa et aivan väärää ota,
Se viekas kummitus kai olet, jota
Tontuksi sanotaan. Se sinä liet,
Jok' arkalahan kylän immet viet,
Ja kuorit maidon, noidut kirnut niin,
Ett' eukot kirnuu itsens' uuvuksiin;
Juomasta hiivan viet; yömatkaajitten
Sa käännät harhaan tien ja naurat sitten;
Mut ken sua liehakoi ja imartaa,
Sitäpä kaikess' aina onnistaa.
Se etkö liene?

PUCK.
Oikein haasteletkin;
Minähän nuo teen pilat öisin hetkin.
Kujeillani se nauraa Oberon,
Kosk' orhi jättää kaurakaukalon,
Kun tammavarsan lailla hirnahdan ma.
Ja joskus kummin kulhoss' asustan ma
Hahmossa pienen paistiomenan,
Ja kun hän juo, ma huuleens' ammahdan,
Ja oluen hän kaataa leuoillensa.
Kun viiso mummo, tullen saarnan valtaan,
Mun luulee jakkaraksi, hänen altaan
Livahdan pois, hän kaatuu pyllyllensä
Ja huutaa jestanpoo ja yskii, rykii,
Ja koko seurakunta toistaan nykii,
Nikahtuu nauruun, purskuu, aivastaa
Ja vannoo: sepä vasta hupaisaa. —
Pois tieltä, keiju! Täss' on Oberon.

KEIJU.
Pois hänet soisin. — Tuossa rouvan' on.

Toinen kohtaus.

(Oberon seuralaisineen tulee toisaalta,
Titania seuralaisineen toisaalta.)

OBERON.
Titania!
Tääll', ylväs, kuutamossako sun tapaan?

TITANIA.
Kuin? Luulevainen Oberon! Pois, keijut!
Tuon miehen vuoteen vannoin pois ja seuran.

OBERON.
Vait, julkea! Min' enkö ole miehes?

TITANIA.
Siis minä sinun vaimos; vaan ma tiedän,
Kuin keijukaisten maasta sinä hiivit
Ja Daimonina istuit päiväkaudet
Ja, oljenkortta soittain, lempes lauloit
Armaalle Phillidalle. Miks nyt tänne
Tuolt' Indian vuorilt' etäisiltä riensit?
Niin, miksi? Siks ett' öyhkä amatsooni,
Tuo saapasjalka helttu, sankar'impes,
Nyt Theseolle naitetaan, ja näiden
Sa tahdoit vihkivuodett' onnitella.

OBERON.
Titania, Hippolytan suosiosta
Mua pistelläkö kehtaat, vaikka tiedät
Mun tietäväni lempes Theseoon?
Hänt' etkö tähtiyössä houkutellut
Saaliinsa, kauniin Perigonen, luota?
Sun tähtes Aegleet' eikö hyljännyt hän
Ja Ariadnea ja Antiopaa?

TITANIA.
Tuo kaikk' on luulevaisen luuletusta.
Nyt milloin keskikesäst' yhdymme
Salolla, lehdossa tai nurmikolla,
Joen kaislaisen tai somerlähteen luona
Tai meren rannall' aallon huuhtomalla
Vihurin soiton mukaan tanhuamaan,
Sin' aina riidoillasi riemun häirit.
Siks tuulet, soittaneet kun ovat turhaan,
Imevät merest', aivan niinkuin kostoks,
Myrkyllist' usmaa, joka maahan laskein
Jokaisen puro-raukan saa niin röyhkäks,
Ett' yli äyräittensä tulvehtii se.
Siks iestänsä turhaan härkä kiskoo,
Hikoilee turhaan kyntäjä, ja ohra
Jo märkäneepi ennen, kuin saa hiukset.
Kedoilla vettyneill' on tarhat tyhjät
Ja ruttohista karjaa nokkii korpit.
Mutahan peittyneet on lautapelit,
Ja hauskan nurmen somat sokkelot
On tiettömät ja umpeen kasvaneet.
On poikess' ihmislasten talvi-ilot,
Ei öitä hauskuta nyt soitot, laulut.
Senvuoksi kuukin, virtain haltijatar,
Vihasta kalpeana, nestää ilmat
Ja röhkää synnyttää ja säilöstystä.
Täst' epäsoinnust' ovat muuttunehet
Vuodenkin ajat: harmaahapsi halla
Kukertuu raittiin punaruusun helmaan,
Ja talvi-ukon jäistä kaljupäätä
Tuoksuisten kesäkukkain suloseppel'
Ivalla koristaapi. Kevät, kesä,
Syys siittyinen ja yrmy talvi ovat
Pukuja vaihtaneet, ja hurmiossaan
Ei mailma tunne, mik' on minkin tuote.
Ja kaikki nämä turman sikiöt
Ne eripuraisuutemme on siitos;
Meist' on ne alkua ja syntyperää.

OBERON.
No, laita pois ne siis; ne sun on työtäs.
Miks Oberoniaan Titania kiusaa?
Ma pyydän vaan tuon pikku vaihdokkaan
Sult' asemiehekseni.

TITANIA.
Malta mieles!
En keijuin maasta möisi tuota lasta.
Sisaruskuntaani sen äiti oli.
Mont' iltaa Indian höysterikkaas' ilmass'
Olemme rinnatusten rupatelleet,
Neptunin keltahiekall' istuskellen
Katselleet kauppalaivain kulkua
Ja naurelleet, kun purjeet pullistuivat,
Kupuviks käyden tuulen syleilystä.
Ja hänkin vaappui sievin askelin
(Nuort' asemiestäni hän silloin kantoi)
Ja laivaa matki, purjehtien maita
Leluja noutamaan, ja palas jälleen
Kuin matkast' ikään runsaill' aartehilla.
Mut pois hän kuoli, kun tuo poika syntyi;
Ja äidin tähden kasvatan nyt poikaa,
Ja äidin tähden hänestä en luovu.

OBERON.
Kuin kauan tässä lehdossa sa viivyt?

TITANIA.
Kentiesi Theseon häiden jälkipäiviin.
Jos tahdot kuudanhuviamme nähdä
Ja tyynnä piirissämme tanhuella,
Niin mukaan käy; jos et, niin mua vältä,
En minäkään sun tielläs tahdo olla.

OBERON.
Tuo poika mulle suo, niin käyn sun kanssas.

TITANIA.
En kuninkuudestasi. — Keijut, pois!
Jos tänne jään, niin riita valmis ois.

(Titania seuralaisineen poistuu.)

OBERON.
No, mene vaan! Mut tät' et metsää jätä,
Ennenkuin herjan tuon ma sulle maksan. —
Puck, tänne, kiltti poika! Muistathan,
Kuin kerran niemell' istuin, että silloin
Delfiinin seljäss' aallottaren kuulin
Säveltä huokuvan niin sointuvaa,
Ett' immen laulust' ärjy meri hiltyi
Ja tähdet radaltaan kuin hurjat syöksyi
Veen neidon virttä kuulemahan.

PUCK.
Muistan.

OBERON.
Näin silloin minä (sinä sit' et voinut)
Cupidon lentelevän täysin asein
Kuun väliä ja maan; hän Vestan impeen,
Ihanaan lännen haltijahan, tähtäs
Ja lemmennuolen vinhaan jousest' ampui
Ikäänkuin sydämiä lävistää
Hän aikois sadoin tuhansin. Mut katso,
Kosteisen kuunpa kainoon sädevaloon
Cupidon nuoren tulinuoli sammuu,
Ja papitar tuo kuninkaallinen
Vapaana lemmest' impimiettein astuu.
Mut näinpä, minne nuoli putos: länteen
Se laski pieneen maidonkarva-kukkaan,
Mi lemmen haavoista nyt purpuroittui
Ja jota lemmenkukaks sanoo immet.
Se mulle tuo! Sen tunnethan. Tuon yrtin
Jos nestett' uinailevan luomiin valaa,
Niin hurmaantuu hän, olkoon mies tai vaimo,
Het' ensimäiseen olentoon, min näkee.
Se kukka tuo ja palaa, ennenkuin
On Leviathan penikulman uinut.

PUCK.
Neljässäkymmenessä minuutissa
Maanpiirin vyötän.

(Menee.)

OBERON.
Tuon kun nesteen saan,
Titaniaa ma vaanin; kun hän nukkuu,
Tiputan tuota hänen luomillensa.
Mink' ensin sitten herätessään huomaa,
Jalopeuran, suden, sonnin, karhun, kärkkään
Apinan taikka riettaan babiaanin,
Sit' oiti lemmenkiihkolla hän seuraa.
Ennenkuin päästän hänet huimauksestaan
(Sen voin ma tehdä toisell' yrtillä),
Häneltä hovipojan viekoittelen. —
Mut kuka tulee? Näkymättömänä
Ma tahdon heidän pakinaansa kuulla.

(Demetrius tulee ja Helena hänen jäljissään.)

DEMETRIUS.
En lemmi sua: älä mua vainoo!
Miss' on Lysander ja tuo kaunis Hermia?
Heist' toisen minä tapan, toinen minut.
Sanoithan tänne heidän paenneen;
Tääll' olen nyt erätön erämaassa,
Kun Hermiaani kohdata en voi.
Pois, tiehesi. Älä kauemmas mua seuraa.

HELENA.
Mua vedät, kovakiskoinen maneitti!
Et toki rautaa vedä: sydän mull' on
Kuin teräs luja. Heitä vetovoimas.
Niin mull' ei voimaa sua seurata.

DEMETRIUS.
Sua houkuttelinko? Sua liehakoinko?
Totuuden suoraan sulle sanoin, ett'en
Sua lemmi enkä lempiä sua voi.

HELENA.
Ja siksi minä enemmän vaan lemmin.
Min' olen pikku koirasi, Demetrius;
Mua vaikka ruoskitkin, ma kättäs nuolen.
Mua pidä niinkuin koiraas, lyö ja potki,
Unohda, hukkaa minut; vaan mun salli
Sua seurata, vaikk' olenkin ma halpa.
Parempaa paikkaa lemmessäs en pyydä
(Suur'arvoinen on sekin paikka mulle),
Kuin että mua kohtelet kuin koiraas.

DEMETRIUS.
Äl' inhoani liiaks koittele:
Sairaaksi tulen, jos vaan silmiis katson.

HELENA.
Ja minä sairaaks, jos en silmiis katso.

DEMETRIUS.
Siveytes liian alttiiksi sa saatat,
Kun jätät kaupungin, ja miehen käsiin,
Jok' ei sua laisin lemmi, itses annat,
Ja impeytes kalleuden uskot
Yön suostuttavain viettelysten haltuun
Ja yksinäisen paikan huonoon turvaan.

HELENA.
Sun kuntosi on turvakirjani.
Ei ole silloin yö, kun kasvos näen,
Siis uskon, ett'en kuljekaan nyt yössä:
Ja seuraa maailmain ei puutu metsä,
Kosk' olet sinä koko maailmani.
Ken siis voi sanoa, ett' olen yksin.
Kun koko maailma mun näkee tässä?

DEMETRIUS.
Ma juoksen luotas, viitaan kätkeyn,
Ja raivon pedon armoihin sun heitän.

HELENA.
Ei raivokkain niin julma lie kuin sinä.
Jos tahdot, juokse! Satu silloin muuttuu:
Apollo pakenee ja Daphne vainoo;
Kyyhkynen kotkaa ajaa; lauha hirvi
Hätyyttää tiikeriä. Turhaa vaivaa,
Kun vahva pakenee ja heikko vainoo.

DEMETRIUS.
En enää sulle vastaa: päästä minut!
Tai, jos sa mua seuraat, varo, ett'en
Pahoja tee ma sulle metsässä.

HELENA.
Niin, templissä ja maalla, kaupungissa
Pahoja teet sa mulle. Hyi, Demetrius!
Tylyytes loukkaa sukupuoltani.
Ei lempeään voi miekoin puoltaa nainen;
Kosia hän ei saa, mies yksin vainen.
Sua seuraan; hornakin on taivas mulle,
Jos kädest' armaan mulle kuolo tullee.

(Demetrius ja Helena menevät.)

OBERON.
Hyvästi, impi! Jahka kuluu yrki,
Sa pakenet, ja hän sun lempees pyrkii. —
(Puck palajaa.)
No, miss' on kukka? Terve, matkamiesi!

PUCK.
Kas, tässä on se!

OBERON.
Annapas se mulle!
Maan tiedän, missä kukkii kielokit
Ja orjantappurat ja orvokit
Ja kuusain kilvan kutoo kupuansa
Orapihlajan ja hajuruusun kanssa.
Titania siinä öisin hetkin nukkuu
Ja tanssist' uupuneena kukkiin hukkuu.
Ja kiiltonahkans' siinä käärme luo
Niin väljän, että keijun kätkee tuo.
Nyt tätä nestettä kun luomiins' saapi,
Niin häijyt houreet hänet valloittaapi.
Tuoss' yrtti sulle; urki lehto tää:
Ihana impi miestä röyhkeää
Rakastaa turhaan. Tämän luomet rasvot,
Ja sitten laitat niin, ett' immen kasvot
Hän ensin näkee. Miehen löydät kyllä:
Ateenalaisen puku häll' on yllä.
Tee tarkkaan työs, ett' yltää hänet lempi
Tuon immen tulta vielä tulisempi.
Palaja ennen kukon laulamaa!

PUCK.
Teen työni, herra; minuun luottakaa.

(Poistuvat.)

Kolmas kohtaus.

Toinen paikka samaa metsää.
(Titania tulee seurueineen.)

TITANIA.
Nyt piiriin, keijuiset, ja laulakaa!
Pois sitten tulisessa tuokiossa:
Te toukkain tappoon ruusustoon; te toiset
Sotahan yökköin kanssa, saaliiks tuoden
Takiksi keijuilleni niiden siivet;
Muut karkoittamaan huuhkaa, joka öisin
Huhuillen kurkkaa pikku keijujamme.
Nyt tuutulaulu; sitten toimihinne,
Ja lepäämähän minut jättäkää.

(Keijut poistuvat. Titania nukkuu.)
(Oberon tulee ja pusertaa kukan mehun Titanian silmäluomille.)

(Menee.)
(Lysander ja Hermia tulevat.)

LYSANDER.
Sun jalkas, armas, käynnist' uupuvat,
Ja multakin jo polku hukkui pois.
Nyt levätkäämme, jos niin haluat;
Ehk' uusi päivä pelastuksen tois.

HERMIA.
Niin, armas! Hae vuotees toisahalla;
Ma tässä lepään, tällä kunnahalla.

LYSANDER.
Yks turve patjaks riittää kummallenki:
Kaks povea, yks sydän, yks henki.

HERMIA.
Lysander, älä! Minun tähteniki
Etäämmä siirry, älä käy niin liki!

LYSANDER.
Oi, usko, puhdas aikeheni on;
Tajuuhan lempi lemmen haastelon.
Niin luja, tarkoitin, on yhteytemme.
Ett' yhdeks kasvaneet on sydämmemme;
Yks vala sitoo povet kumpaisenki,
Siis kaksi povea ja yksi henki.
Nyt paikka mulle vierelläsi suo;
Ei luotuminen luottiota tuo.

HERMIA.
Kas kuin Lysander ongelmoita luo!
Mut hyi mun häijyyttäni kuitenkin,
Jos sinusta ma moista tarkoitin;
Tok', armas, hellyyden ja lemmen tähden,
Lähemmäks älä käy kuin tapaan nähden
On siivon nuorukaisen sopivaista
Lähenteleitä säädyllistä naista.
Etäämmä käy siis! Nuku makeasti!
Ja lempes kestäköhön kuoloon asti!

LYSANDER.
Rukouksees aamen sanon, impi soma;
Jos vilppiin ryhdyn, olen kuolon oma.
Suloisint' unta toivon armahalle!

HERMIA.
Toiveistas tulkoon puolet toivojalle!

(Nukkuvat.)
(Puck tulee.)

(Poistuu.)
(Demetrius ja Helena tulevat juoksujalkaa.)

HELENA.
Demetrius, seis, ja vaikka tapa minut!

DEMETRIUS.
Pois, kiusanhenki! Vieköön lempo sinut!

HELENA.
Mun yöhön heität; ethän henno tätä?

DEMETRIUS.
Ma tahdon yksin käydä, minut jätä!

(Menee.)

HELENA.
Voi, multa hengen vie tää ajo hurja!
Rukouksilleni soi vaan pilkka kurja.
Miekkoinen Hermia, jos missä makaa,
Hänelle sulosilmäns' onnen takaa.
Mik' antoi niille loiston? Kyyneleet?
Ei, näissä mun on taajaan kylpeneet.
Ei, ei, kuin karhu olen kuvaton;
Mun nähdessään käy peto piilohon.
Ihmekö, jos Demetrius, kun mun huomaa,
Minua pakenee kuin epäluomaa?
Kieroinko peilikään sais silmäni
Tuon Hermian tähtisilmäin verraksi? —
Ken tuo? Lysander! Nukkuneeko vain
Vai kuollut liekö? — Verta en näe lain. —
Lysander, herätkää, jos elätten!

LYSANDER (heräten).
Sun tähtes juoksen vaikka tulehen.
Sa kirkastettu ihmelapsi taivaan,
Sydämmes kuultaa läpi poves aivan!
Miss' on Demetrius? Ansainnut hän on
Tään miekan kautta kuolon, kunnoton.

HELENA.
Lysander, jätä moinen puhe, jätä!
Jos Hermiaa hän lempii, entäs tätä!
Sua lempii Hermia; siis tyydy pois!

LYSANDER.
Tyytyä kuka Hermiahan vois!
Ikävä hänen kanssaan elää ois.
En lemmi Hermiaa, vaan Helenaa;
Ma korpin tahdon kyyhkyyn vaihettaa.
Järjeltä aisto ohjausta anoo,
Ja ihanimmaks sinut järki sanoo.
Ei ennen aikaa kypsy kasvi mikään;
Ja myöhään minä ehdin miehen ikään.
Nyt vasta tullen täyteen tajuntaan
Käy järki aistoani ohjaamaan;
Saan silmäis loistokirjassa nyt noita
Lukea lemmen ikitarinoita.

HELENA.
Näin pilkattavaks miksi synnyinkään?
Mill' ansaitsin ma teiltä herjan tään?
Oi, nuori mies, se eikö, eikö riitä
Ett' en ma koskaan katsett' ihanaa
En koskaan, koskaan armaaltani saa,
Vaan että vielä ivaatten mua siitä?
Oi, väärin teette, väärin totisesti,
Kun mua kositte noin ilkkuisesti.
Hyvästi! Sen ma sanon kuitenkin:
Jaloutt' enemmän teilt' odotin.
Voi, että naista, jonka hylkää toinen,
Täst' oiti pilkkaa toinen samanmoinen!

(Menee.)

LYSANDER.
Hän Hermiaa ei näe. — Niin, nuku vaan:
Lysanderia et saa konsanaan,
Näet niinkuin herkun liika-nauttijaa
Se sama herkku alkaa inhottaa,
Ja niinkuin harha-uskon heittolainen
On harha-uskon suurin vainolainen,
Niin herkkuni ja harha-uskonikin
Vihaama kaikkein on ja minun likin.
Nyt kaikin lemmen voimin tulee koittaa
Helenaa palvella ja hänet voittaa.

(Menee.)

HERMIA (heräten).
Lysander, auta mua, auta, oi!
Mun rinnoillani käärme luikeroi!
Oi, armahda! — Mit' unta ompi tää?
Lysander, kas, mua kauhu väristää
Mun näytti käärme syövän sydämmeni,
Ja sinä istuit naurain tuskilleni. —
Lysander! Poissako? Lysander, hoi!
Hän mennyt on; en ääntä kuulla voi.
Miss' olet, lemmen nimessä? Jos lässä,
Niin puhu! Kauhusta ma pyörryn tässä.
Äänt' ei! Hän poiss' on, sen nyt tajuan.
Mut oiti löydän sun tai kuoleman.

(Menee.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Sama paikka. Titania nukkuu.
(Pääkkö, Pulma, Puutiainen, Huilu, Kirso ja Hotka tulevat.)

PULMA. Olemmeko nyt kaikki koossa?

PÄÄKKÖ. Nipasta nappaan. Ja tässä meillä on hiivatin sopiva paikka harjoitella. Tämä vihanta tilkku tässä olkoon tiaatterinamme, ja tuo orapihlaja- aitaus tuossa pukuhuoneenamme: ja pelatkaamme nyt niin kenstisti, kuin jos olisi itse herttua näkemässä.

PULMA. Pietari Pääkkö, —

PÄÄKKÖ. Mitä sanot sinä, punapulmuseni?

PULMA. Tässä Pyramuksen ja Thisben komeljassa on asioita, jotka eivät kuuna päivänä tule lyömään leiville. Ensiksikin täytyy Pyramuksen paljastaa miekkansa ja pistää itsensä kuoliaaksi, ja sitä eivät naiset voi sietää. Mitä siitä sanotte?

KIRSO. Totta maarin! tukala paikka.

HOTKA. Eiköhän meidän täytyne jättää tuo tappaminen viimeiseksi?

PULMA. Eikä helkkarissa! Minulla on päähänpisto, joka panee kaikki tolalleen. Me kirjoitamme poroloogin, ja annamme poroloogin tehdä tiettäväksi, ett'emme miekoillamme aio mitään pahaa, ja että Pyramus ei tule todenteolla tapetuksi, ja paremmaksi vakuudeksi sanottakoon siinä, että minä, Pyramus, en olekaan Pyramus, vaan Pulma, kankuri. Se karkoittaa heistä pelon.

PÄÄKKÖ. Oikein; semmoisen poroloogin me hankimme, ja tulee sen olla neli- ja kolmijalkainen.

PULMA. Pannaan kaksi lisää, niin että tulee kauttaaltaan neljä jalkaa.

KIRSO. Mutta eiköhän rouvasväet pelkää myöskin jalopeuraa?

HOTKA. Niin, toden totta, sitäpä minäkin pelkään.

PULMA. Mestarit, tuota asiaa sietää tuumia. Jumala varjelkoon viemästä jalopeuraa rouvasväen sekaan; sehän olisi kauheata. Ei ole sen hirveämpää petolintua kuin tuollainen elävä jalopeura, ja meidän tulee sitä seikkaa katsoa.

KIRSO. Siis, toisen poroloogin tulee tehdä tiettäväksi, että se ei olekaan jalopeura.

PULMA. Niin, sopisihan sanoa sen nimi ja laittaa niin, että puoli miehen päätä pistää näkyviin jalopeuran kaulanahan alta, ja miehen tulisi sieltä supliikata näin tai tähän sorttiin: — "Naiset" tai "naiset ihanaiset, minä toivoisin" tai "minä pyytäisin" tai "minä kehoittaisin, ett' älkää peljätkö älkääkä vavisko; henkeni teidän hengestänne! Jos luulette minun tänne tulleen jalopeurana, niin olisi sääli minun henkeäni. En, minä en ole semmoinen otus, minä olen ihminen niinkuin muutkin ihmiset". Ja silloin hänen tosiaankin sopisi sanoa nimensä, sanoa suoraan, että hän on Puutiainen, puuseppä.

PÄÄKKÖ. Hyvä, se on hyvä. Mutta vielä tässä on pari visaista kohtaa. Miten saada kuunvalo huoneeseen? Sillä tiedättehän, että Pyramus ja Thisbe kohtaavat toisensa kuunvalossa.

PUUTIAINEN. Paistaako kuu sinä yönä, jolloin me pelaamme?

PULMA. Almanakka! Almanakka! Katsokaa almanakkaan! Hakekaa kuunvaloa! Kuunvaloa!

PÄÄKKÖ. Paistaa. Kuu paistaa sinä yönä.

PULMA. No niin, sittenhän voimme vaan jättää auki ison kammarin ikkunanpuoliskon, missä pelaamme, niin paistaa kuu sisään puoliskosta.

PÄÄKKÖ. Niin, oikein; tai voisihan myöskin joku tulla sisään, lyhty ja orjantappurapensas kädessä, ja sanoa että hän tahtoo edestuoda tai persentierata kuunvalon personaa. Mutta onpa vielä toinenkin pulma: meillä tulee olla muuri siinä isossa kammarissa, sillä komeljassa sanotaan, että Pyramus ja Thisbe puhuvat toisilleen muurin raosta.

PUUTIAINEN. Eihän sinne mitenkään voi muuria saada. — Vai mitä sanotte te, Pulma?

PULMA. Toisen tai toisen tulee olla muurina. Hänellähän vaan tulee olla hiukka kalkkia tai hiukka savea tai hiukka muurinporoa päällänsä, antaakseen tietää, että hän on muuri; ja sormensa hän saattaa pitää näin, ja tuosta raosta voivat sitten Pyramus ja Thisbe kuiskutella.

PÄÄKKÖ. Jos se vaan käy päinsä, niin on kaikki hyvin. Tulkaa nyt ja istukaa tänne, jok'ainoa mamman poika, ja harjoitelkaa läksyjänne. Pyramus, te alotatte; kun olette sanonut sanottavanne, niin menkää tuonne pensaan taakse ja samoin jokainen replikkansa jälkeen.

(Puck ilmestyy näyttämön perälle.)

PUCK.
Haa! Mitkä piikkopaidat täällä räyhää
Kuningattaren kehdon vieress' aivan?
Kah! Näytelmää! Ma tahdon kuunnella,
Kenties, jos siksi tulee, näytelläkin.

PÄÄKKÖ.
Puhu, Pyramus! — Thisbe, esiin!

PPRAMUS.
"Thisbe, kuin kukan haisu ihanainen."

PÄÄKKÖ.
Haju, haju!

PYRAMUS.
— "haju ihanainen
Niin, kallis Thisbe, sun on henkeskin. —
Vait! Ääntä kuulen! Viivy hetki vainen,
Ma kohta tulen luokses takaisin."

(Menee.)

PUCK.
Kummempaa Pyramust' ei ole nähty.

(Poistuu.)

THISBE. Onko nyt minun vuoroni?

PÄÄKKÖ. Totta, hemmetissä, kuinkas muuten; ettekö ymmärrä, että hän meni vaan katsomaan kolinaa, jota kuuli, ja tulee pian takaisin.

THISBE.
"Heloisa Pyramus, kuin lilja valkoinen,
Punainen niinkuin ruusu ylväs pensaassaan,
Verevä nuorimies, juveli kaunoinen,
Kuin hepo uskollinen, jok' ei uuvukaan,
Pyramus, sinut kohtaan Miinan haudalla."

PÄÄKKÖ. Niinon haudalla, mies. Mutta sitä ei teidän tule sanoa nyt; sen te vastaatte Pyramukselle. Te rollotatte rollinne yhtäpuhkua, replikat ja kaikki. — Pyramus, sisään! Replikkanne on mennyt; se on: "jok' ei uuvukaan."

(Puck ja Pulma palajavat; jälkimmäisellä on aasinpää.)

THISBE.
Uh! —
"Kuin hepo uskollinen, jok' ei uuvukaan."

PYRAMUS.
"Jos, Thisbe, kaunis oisin, ijäti sun oisin."

PÄÄKKÖ.
Hirveätä! Kauheata! Täällä kummittelee.
Mestari-kullat! Pakoon, pakoon! Apua!

(Kaikki juoksevat pois.)

PUCK.
Nyt ristiin, rastiin teitä kuljetan,
Okaissa, pensaissa ja soissa tuoron;
Ja vuoron mull' on muoto valkean
Ja sian, koiran, hevon muoto vuoron.
Ja räiskyn, röhkin, haukun, hirnaisen
Kuin tuli, sika, koira, hevonen.

(Menee.)

PULMA. Miksi juoksevat he tiehensä? Koirankurillaan kaiketi, pelottaakseen minua.

(Kirso palajaa.)

KIRSO. Voi, Pulma, kuinka olet muuttunut! Mitä ma nyt sinussa näen?

(Poistuu.)

PULMA. Mitäkö näet? He, oman aasinpääsi, eikö totta?

(Pääkkö palajaa.)

PÄÄKKÖ. Jumal' auttakoon sinua, Pulma! Jumal' auttakoon sinua! Sinä olet vallan mulkattu.

(Poistuu.)

PULMA. Kyllä minä heidän koirankurinsa huomaan. Tahtovat tehdä minusta aasin, pelottaakseen minua, jos voisivat. Mutta minäpä en liikahda paikaltanikaan, tehkööt mitä tahansa. Kävelen vaan edes takaisin tässä ja lauleskelen, jotta kuulevat, ett'en pelkää.

TITANIA (heräten). Ruusuilta enkelinkö lauluun herään?

PULMA (laulaa).

Sillä kukapa maarin tahtoisi järkensä tuhlata tuollaisen houkkamaisen linnun tähden? Kukapa tahtoisi sanoa lintua valehtelijaksi, vaikka se kuinkakin kukkuelisi?

TITANIA.
Oi, armas kuolevainen, laula vielä!
Mun korvan ihastuu sun äänes sointuun,
Ja silmäni sun kaunis muotos hurmaa;
Suloutes voima saa mun väkivoimin
Het' oiti vannomaan: sua rakastan.

PULMA. Minusta nähden, hyvä matami, tuossa on hyvin vähän järkeä. Ja kuitenkin, totta puhuakseni, järki ja rakkaus nykymaailman aikaan pitävät hyvin vähän yhtä seuraa. Vahinko ja sääli, ett'eivät kunnon naapurit koeta saada heitä ystäviksi. Niin, osaanhan sitä minäkin pilaa laskea, jos siksi tulee.

TITANIA.
Sin' olet yhtä älykäs kuin kaunis.

PULMA. No, enhän juuri sitä. Mutta jos minulla olisi sen verran älyä, että osaisin täältä metsästä pois, niin olisi sitä sen verran kuin tarvitsen.

TITANIA.
Pois tästä lehdost' älä koita päästä;
Sun jäädä täytyvi, siis vaivas säästä.
Min' olen henki suurivaltainen;
Mun maassani on kesä ikuinen.
Ja sua lemmin ma; siis tule mulle,
Ma keijut käskyläisiks annan sulle;
He meren helmet sulle noutavat,
Ja laulavat, kun kukill' uinahdat.
Ja sinust' irroitan ma tomut maan,
Niin että niinkuin henki leijut vaan. —
Sinapinsiemen, hernekukka, seitti, koi!

(Neljä keijua tulee.)

1 KEIJU.
Täss' olen.

2 KEIJU.
Minä myös.

3 KEIJU.
Ja minä.

4 KEIJU.
Käske!

TITANIA.
Tät' ylimystä, keijut, palvelkaa,
Edessään pyörikää ja liehukaa:
Vatuilla syötelkää ja aprikoilla
Ja viinimarjoilla ja viikunoilla.
Hunajapesät tuokaa mettisen
Ja tuohukseks sen sääri vahainen,
Ja kiiltomadost' ottakaatte tulta
Ja vuoteeseensa valaiskaatte kulta.
Perholta kirjosiipi tempaiskaa,
Kuun säteet nukkujasta viuhtokaa.
Nyt niiatkaa ja tehkää kunniaa.

1 KEIJU. Terve, kuolevainen!

2 KEIJU. Terve!

3 KEIJU. Terve!

4 KEIJU. Terve!

PULMA. Arvoisat herrat, pyydän anteeksi nöyrimmästi. — Saanko kysyä, mikä on teidän nimenne, arvoisa herra?

SEITTI. Seitti.

PULMA. Haluan likemmin teihin tutustua, hyvä herra Seitti. Kun leikkaan sormeeni, rohkenen minä käyttää teitä. — Entä teidän nimenne, kunnon herra?

HERNEKUKKA. Hernekukka.

PULMA. Pyydän nöyrimmästi, tervehtikää äitiänne, rouva Koteroa, ja isäänne, herra Palkosta. Hyvä herra Hernekukka, haluan teihinkin likemmin tutustua. — Entä teidän nimenne, herra, saanko kysyä?

SINAPINSIEMEN. Sinapinsiemen.

PULMA. Rakas herra Sinapinsiemen, minä hyvin tunnen teidän kärsivällisyytenne. Tuo katala Pihvi julmuri on kitaansa hotkaissut monta teidän herrasperheenne jäsentä. Minä vakuutan, että teidän heimonne takia olen monasti ennenkin kyyneliä vuodattanut. Haluan likemmin teihin tutustua, hyvä herra Sinapinsiemen.

TITANIA.
Nyt viekää hänet lehväsalihin.
Kuun silmä, huomaan, rupee kastumaan;
Sen itkeiss' itkee pienin kukkakin,
Valittain tahrattua puhtauttaan.
Nyt kieli kantimeen! Pois, hiljaa vaan!

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Toinen paikka samaa metsää.
(Oberon tulee.)

OBERON.
Jokohan on Titania herännyt?
Ja min lie silloin nähnyt esineen,
Jot' ihailee nyt ihan hulluuteen?
(Puck tulee.)
Kah, tuossa viestini! — No, houkka henki,
Mit' yöllist' ilvettä nyt kuulla saa?

PUCK.
Oi, rouva epäluomaa rakastaa.
Lähellä pyhää piilomajaa, jossa
Hän lepäs uinahtaen kukastossa,
Kästyöläis-vintiöitä joukkion,
Joill' elääksensä tuskin leipää on,
Näin harjoittelemassa näytelmätä,
Theseon häissä esitettävätä.
Noist' ääliöistä tuhmin raakimus,
Jok' oli olevinaan Pyramus,
Pensastoon näyttämöltä hetkeks meni;
Ma tilaisuutta käyttäin hyväkseni,
Tuon kolhon päähän panin aasinpään.
Ja kun nyt Thisbe vartoo lemmyttään,
Hän tulee, uh! ja kaikki peljästyttää;
Kuin metsähanhet säikkyy salakyttää,
Tai haarmaat naakat, pyssyn paukkeen vain
Kun kuulevat ne, ilmaan joukoittain
Pyrähtelevät kiitäen kuin hurjat,
Niin hajan juoksevat nyt nuokin kurjat,
Ja kamppihini nurin keikahtavat
Ja "murhaa!", "Athen' auta!" huudahtavat.
Niin äly heist' on mennyt, että saattaa
Älytön kappalekin heitä raataa;
Näet, okaat riistää jotkut paljaiks ihan
Ja miltä hatun vievät, miltä hihan.
Näin heidät metsään ajoin peljätyksin,
Ja tänne armas Pyramus jäi yksin.
Titania heräs nyt (niin osaantui)
Ja heti tuohon aasiin rakastui.

OBERON.
Paremmin kävi kuin ma aavistin.
Mut tuon Ateenan miehen silmihin
Valoitko lemmen heraa puheen mukaan?

PUCK.
Unessa voitelin ne mieltä sukaan.
Ja tyttö makaa hänen lähitteessään,
Tuon siis hän ensin näkee herätessään.

(Demetrius ja Hermia tulevat.)

OBERON.
Vait! Tuossa sama mies on.

PUCK.
Sama nainen,
Mut mies ei sama.

DEMETRIUS.
Lempijääsi vainen
Miks soimaat noin? Oi, tylyt sanas nuo
Tylylle vihamiehellesi suo.

HERMIA.
Nyt soimaan vaan, mut pahemp' olla voisin:
Kiroomaan sua oikeutettu oisin.
Lysanderin jos tapoit unessaan,
Nyt veress' ui ja ryve kokonaan
Ja tapa minutkin! Niin kiihkeään
Ei aurinkokaan lemmi päivyttään,
Kuin mua hän. Ja armahanko luota
Noin pois hän hiipis? Ei, en usko tuota.
Maanpallon ennen voisit lävistää
Ja aukiosta suoraan lähettää
Kuun paistamaan sen vastapuoliskolle,
Kiusaksi sydänpäivän auringolle.
Sä hänet murhasit, sen katsees tiesi:
Noin synkästi vaan katsoo murhamiesi.

DEMETRIUS.
Niin katsoo murhattu; niin minä myös;
Lävisti sydämmeni julma työs.
Ja sentään silmäs loistaa, murhanainen,
Kuin tähti taivahalla tuikkivainen.

HERMIA.
Miss' on hän? Mitä koskee minuun nuo!
Oi, mulle takaisin Lysander tuo!

DEMETRIUS.
En; raatons' ennen soisin koirilleni.

HERMIA.
Pois, sinä koira! Kärsivällisyyteni
Lopussa on. Jos hänet murhasit,
Niin ijäks miehenmainees menetit.
Oi, sano totuus, totuus sano mulle!
Hän valvehilla kauhuks oli sulle,
Siks unen murhasit. Oi, kaunis työs!
Tuon olis mato tehnyt, käärme myös.
Sen käärme tekikin; niin lipoinen,
Kuin sinun, kyy, ei kieli kärmehen.

DEMETRIUS.
Sa raivoasi tuhlaat aivan turhaan:
En ole syypää Lysanderin murhaan.
Hän tietääksen' ei kuollut olekaan.

HERMIA.
Oi, voiko hyvin hän? Oi, sano vaan!

DEMETRIUS.
Jos sanon sen, niin mikä palkaks jää?

HERMIA.
Se etuus, ett'et enää mua nää.
Hän elossa tai kuollut olkohon,
Sun seuraas kammon, sinä kunnoton.

(Menee.)

DEMETRIUS.
On turha seurata noin raivoisaa;
Siis paras tässä hetki huoahtaa.
Oi, suru kuormaansa ei kantaa jaksa,
Jos uni sille velkaansa ei maksa.
Ma saan tok' ehkä osan velkomusta,
Jos tyynesti vaan varron tarjousta.

(Laskeutuu maahan levolle.)

OBERON.
Mit1 olet tehnyt? Mitä aattelit,
Kun todellisen lemmen turmelit?
Sa uskollisen silmään mehun kaadoit
Ja tosilemmen uskottomaks saatoit.

PUCK.
Ohjatkoon onni! Yks jos pitää valan,
On tuhat valapattoista sen alaan.

OBERON.
Nyt tuulta nopeammin metsään vain!
Helenaa etsi; lemmen potilaana
Hän siellä käy ja posket kalvakkaana,
Huokauksiin nuorta vertaan kuluttain.
Tuo impi tänne houkuttele sinä,
Tään silmät lumoan sill'aikaa minä.

PUCK.
Ma riennän, kiidän, lennän, katsokaa,
Nopeemmin manalaisen vasamaa.

(Menee.)

OBERON.

(Puck palajaa.)

PUCK.
Keijukaisten valtias,
Helena jo tulee, kas!
Mies tuo hurmaamani alkaa
Hältä kiistää lemmen palkkaa.
Nähkääs heidän kujeitaan!
Houkkoj' ihmiset on vaan.

OBERON.
Syrjään! Demetrius tästä
Herätä vois hälinästä.

PUCK.
Yksi kahden lemmiss' on:
Sepä kuje verraton!
Nyt vast' olen mielissäin,
Kun käy kaikki nurinpäin.

(Lysander ja Helena tulevat.)

LYSANDER.
Miks lempeäni pilkaks luulla alat?
Ei iva, pilkka puhu kyynelin.
Kun vannon, itken näet: moiset valat
Totuuden lähteest' ovat syntyisin.
Kuin saatat moista pilkaks luullakaan,
Joll' ompi vilpittömyys leimanaan.

HELENA.
Sa kavaluutes paljastat vaan yhä.
Valalla valas syöt, sa hornan pyhä.
Nuo valat sai jo Hermia. Vastakkain
Jos valas pannaan, tyhjä syntyy vain.
Niin kevyet ja tasan painavat
On valas kummallenkin vannomat.

LYSANDER.
Kun hälle vannoin, järkeä ei mulla.

HELENA.
Kun hänet hylkäät, järkeä ei sulla.

LYSANDER.
Demetrius häntä lempii, vaan ei sua.

DEMETRIUS (heräten.)
Helena, taivaan impi, jumalainen!
Mihinkä silmäs vertaisinkaan vainen?
On kide tumma. Huules punoittaa
Kuin suutatuksin kaksi kirsikkaa.
Tauronkin lumet, idän lietsomat,
Valkeista sysimustiks muuttuvat,
Kun sinä kättäs nostat. Oi, mun anna
Onneni valkoleimaan suukko panna!

HELENA.
Oo, hornan ivaa! Näinhän kaikki te
Vaan huviksenne mua pilkkaatte.
Jos hienoutt', ylevyyttä tuntisitte,
Niin vähemmän te mua loukkaisitte.
Vihassa eikö kyllin? Riettain kielin
Mua vielä ivaatteko yksin mielin?
Jos miestä, miehen mieltä teissä ois,
Noin ette kunnon naista ilkamois,
Ja valojanne tuhlais, maireaanne,
Kun sentään vihaatte mua sielussanne.
Te kilvan rakastatte Hermiaa
Ja kilvan ilkutte te Helenaa.
Työt' oivaa, miehen työtä tottakin,
Kun tyttö-raukan silmät kyynelin
Te saatte pilkallanne valumaan!
Noin naista jalo mies ei loukkaiskaan
Ja noin ei kiusais huviksensa vaan.

LYSANDER.
Demetrius, sin' olet tunnoton;
Sun Hermiahan lemmittysi on.
Sydämmest aivan tässä etees kannan,
Osani hänen lempeens' sulle annan.
Sa mulle osas anna Helenaan;
Ma häntä lemmin hamaan kuolemaan.

HELENA.
Nuo herjat, kuin ne tuulta pieksee vaan!

DEMETRIUS.
Sa Hermias pidä, hänest' en ma huoli;
Hänt' ennen lemmin, vaan se lempi kuoli.
Siell' oli sydän vieraissa, mut nyt
Se kodin ainaisen on löytänyt
Helenan luona.

LYSANDER.
Sinä kunnotoin!

DEMETRIUS.
Uskollisuuttan' älä solvaa noin.
Voi kalliiks sulle tulla pilkka tuo. —
Tuoss' impes tulee, mene helttus luo.

(Hermia tulee.)

HERMIA.
Yö musta, joka silmän soentaapi,
Se korvan herkkätuntoiseksi saapi.
Se; minkä näkövoima menettää,
Se kaksin kerroin kuulon hyödyks jää. —
Lysander, sua ei löynnyt silmäni,
Mut korvani sun äänes tajusi.
Mut miksi noin mun jätit, armoton?

LYSANDER.
Kun lempi käskee, meneminen on.

HERMIA.
Mut mikä lempi luotani sun saatti?

LYSANDER.
Ihana lempeni mun lähtöön vaati:
Helena tuo, mi loistett' yöhön luo
Heleämpää kuin taivaan tähdet nuo.
Mun mitä tahdot? Ymmärräthän kai.
Ett' inho lähtemään mun luotas sai.

HERMIA.
Et puhu mitä aattelet, et vainen.

HELENA.
Haa! Hänkin vehkeessä on liittolainen!
He yksiss' ovat neuvoin, nyt sen huomaan,
Minuhun tuota pilkan lokaa luomaan. —
Sa häijy Hermia, kiittämätön tyttö!
Yhdyitkö liittoon, juoneen noiden kanssa
Noin kehnoll' ivalla mua kiusatakses?
Kaikk' onko meidän impisalaisuudet,
Sisaruusvalat, nuokin hetket, milloin
Nopeajalkaist' aikaa nuhtelimme,
Kun meidät erotti, — kaikk' unheess' onko?
Viaton lapsuus, koulukumppanuus?
Kuin kaksi taidokasta luojaa loimme
Molemmat neulaltamme samaa kukkaa
Samalla istuimella, samaan kaavaan,
Hyräillen samaa virttä samaan nuottiin,
Kuin molempien kädet, äänet, sielut
Ois yhtä ruumista. Näin kasvoimme
Kuin kaksoiskirsikka, mi jakoiselta
Vaan näyttääpi, mut jaoksess' on yksi;
Kaks marjaa mairetta, mut yksi varsi;
Näkyisin kaksi ruumist', yks vaan sydän;
Kaks kuvaa, yhteen kilpeen kuuluvaa,
Molemmat saman rautatakin alla.
Tuon lemmen riistät rikki nyt ja soimaat
Helena-raukkaa kilvan miesten kanssa!
Ei ystävyyttä tuo eik' immen työtä.
Ma yksin herjan kärsin, mutta työstäs
Sukupuolemme mun kanssani sua moittii.

HERMIA.
Sanasi kiihkoiset mua hämmästyttää.
Min' en sua pilkkaa; sinä pilkkaat mua.

HELENA.
Lysanderin mua seurata sa käskit
Ja ivall' ylistää mun muotoani,
Ja toisen lemmikkis, Demetrion,
Jolt' äsken potkun sain, mua nimitellä
Jumalaks, enkeliksi, taivaan immeks,
Yön tähtisilmäks. Tuon miks sille sanoo,
Jot' inhoo hän? Ja miks Lysander kieltää
Sun lempesi, mi mielen hältä valtaa,
Ja mulle muka rakkauttaan tarjoo,
Jos sin' et siihen yllyttäis ja suostuis?
Vaikk' en niin suosiss' olekaan kuin sinä,
Niin lemmen hellimä ja onnetarten,
Vaan kurja lemmenheittonakin lemmin,
Tok' ansaitsisin säälimyst' enk' ivaa.

HERMIA.
En ymmärrä, mit' aattelet sa tuolla.

HELENA.
Niin, oikein! Teeskentele totisuutta
Ja imartele, selkäni kun käännän!
Viittoilkaa vaan! No, vielä tuota pilaa!
Noist' oiva ilveistänne maineen saatte.
Jos teillä sydänt' ois ja siistit tavat,
Noin pilkan aineeks ette mua tekis.
Hyvästi vaan! Syy minun osaks on;
Sen kuolo kohta sovittaa tai ero.

LYSANDER.
Jää, armas Helena, ja mua kuule!
Eloni, lempeni ja aatokseni!

HELENA.
Oo, oivaa!

HERMIA.
Helena, noin älä ilku!

DEMETRIUS.
Jos rukous ei auta, auttaa pakko.

LYSANDER.
Ei Hermian rukous ja ei sun pakkos;
On uhkas heikko kuin tuon immen parku. —
Helena, kautta henkeni! sua lemmin.
Sen vannon ja sen hengelläni näytän,
Jos väittää ken ett'en ma sua lemmi.

DEMETRIUS.
Sua lemmin minä enemmän kuin hän.

LYSANDER.
Sanotko sen? No, tule, koitelkaamme!

DEMETRIUS.
No, tulehan!

HERMIA.
Lysander, mitä tämä?

LYSANDER.
Pois, mustalainen!

DEMETRIUS.
Häpee! — Uljahaksi
Hän teeskeleikse, seurata kuin aikois,
Mut tulematta jää. — Sa pelkur' olet.

LYSANDER.
Pois, kissa, norkko! Hellitä, sa kehno!
Ma muuten pois sun puistan niinkuin käärmeen.

HERMIA.
Mut miks noin hurja? Mistä tämä muutos,
Mun armaani?

LYSANDER.
Sun armaas? Mustalainen!
Pois, inha rutto, häijy myrkkyjuoma!

HERMIA.
Kai puhut pilaa?

HELENA.
Aivan niin kuin sinä.

LYSANDER.
Demetrius, ma sanassani pysyn.

DEMETRIUS.
Siit' anna kiinne omakätinen;
Sun omaa heikko käsi, en sua usko.

LYSANDER.
Tapanko, lyönkö, haavoitanko hänet?
En, vaikka vihaan, hänt' en toki loukkaa.

HERMIA.
Mill' enemmän kuin vihallas mua loukkaat?
Miks vihaat? Mit' on tapahtunut, armas?
Min' olen Hermia, Lysander sinä,
Ja yhtä kaunis olen nyt kuin äsken.
Samana yönä valas teit ja rikoit,
Ja — Jumal' armahtakoon! — toden totta
Rikoitko sen?

LYSANDER.
Niin totu kuin ma elän;
Ja en sua enää koskaan mieli nähdä.
Kyselmät, toivot, epäilyt siis pois.
Se sulaa totuutt' on, en puhu pilaa:
Sua vihaan ma ja lemmin Helenaa.

HERMIA.
Mua voi! — Sa ilvene!
Sa lemmen varas! Yöllä tullen multa
Varastit armahani.

HELENA.
Oivaa, oivaa!
Sull' eikö kainoutta, ujoutta.
Häpyä hiukkaakaan? Näin pakotatko
Sa kukkamato!
Säveiltä huuliltani tylyn vastuun?
Hyi, sinä teeskelijä! Sinä nukki!

HERMIA.
Kuin? Nukki? Haa! Nyt ymmärrän ma juonen:
Hän vartaloitamme on vertaillut,
Sen huomaan, ja nyt kerskaa pituudestaan.
Muodollaan, muhkealla muodollaan hän
Ja muka korkuudellaan hänet valtas. —
Niin korkeaanko suosiin pääsit siksi,
Ett' olen minä pieni, pikkarainen?
Kuin pieni olen, sinä korpikuusi?
Kuin pieni olen? sano! En niin pieni,
Ett'ei mun kynteni sun silmiis yllä.

HELENA.
Vaikk' ivaattekin mua, hyvät herrat,
Mua toki turvatkaa! En ole häijy,
En lainkaan ole riitaan taipuvainen;
Pelokas olen, niinkuin impi aina.
Voi, älkää hänen salliko mua lyödä!
Vaikk' on hän pienempikin, uskokaatte,
Ma hänt' en voita.

HERMIA.
Taaskin pienempi!

HELENA.
Oi, Hermia, noin tyly ällös olko!
Ma rakastanut olen sua aina,
En koskaan loukannut, en vilpistellyt.
Rakkaudestakin vaan Demetrioon
Ma hälle kerroin pakos metsään tänne.
Sua seuras hän, ja häntä minä hupsu.
Hän noitui minut hiitehen ja uhkas
Mua lyödä, potkaista ja tappaakin;
Ja nyt, jos rauhassa mun annat mennä,
Ateenaan hullutuksineni palaan
Enk' enää sua vaivaa. Suo mun mennä!
Sa näet, kuink' olen lapsekas ja heikko.

HERMIA.
No, mene tiehes! Kuka sua estää?

HELENA.
Hupero sydän, jonka jätän tänne.

HERMIA.
Lysanderilleko?

HELENA.
Demetriolle.

LYSANDER.
Helena, malta! Hermia ei sua loukkaa.

DEMETRIUS.
Ei, herra! eipä kiusallannekaan.

HELENA.
Kun suuttuu hän, niin sättii hän ja puree;
Jo koulussa hän oli torapussi;
Ja, vaikka pieni, on hän kiukkuinen.

HERMIA.
Taas pieni! Pieni! Pieni yhtenänsä! —
Noin sallitteko hänen mua nauraa?
Mut kyllä näytän sulle!

LYSANDER.
Pois, sa kyysä!
Sa lintukotolainen, soppityrsky,
Jyvänen, terho!

DEMETRIUS.
Liian harras olet
Hänt' auttamahan, joka apus hylkää.
Sa jätä hänet! Vaiti Helenasta!
Hänt' älä puolusta! Jos lemmen hellyytt'
Osotat hälle vaikka kuinka vähää,
Niin saat sen maksaa.

LYSANDER.
Nyt hän minut päästi.
Jos tohdit, seuraa! Koittakaamme, kenen
On oikeus häneen suurin, sun vai mun!

DEMETRIUS.
Seuraanko? En, ma rinnallasi astun.

(Lysander ja Demetrius menevät.)

HERMIA.
Te, neiti, olette tään riidan alku.
Ei, jääkää!

HELENA.
Täällä olo hirvittää;
Sun seuraas, häijy, kauemmaks en jää.
Jos lyömään nopsemmat on kätes sun,
Pidemmät mull' on sääret juoksuhun.

(Menee.)

HERMIA.
Mut tätä minä aivan kummastun.

(Juoksee Helenan jälkeen.)

OBERON.
Tää hutiloimist' on; erehdyt aina,
Pait milloin tepposes on tahalliset.

PUCK.
Erehdyin, hahmoin ruhtinas, sen myönnän.
Mut sanoittehan, että tuntisin
Ateenalaisen puvusta sen miehen,
Ja siinä suhteess' olen moitteeton:
Ateenan mieshän myös tuo toinen on.
Mut mielissäni olen sentään siitä;
Huviksihan on ollut tämä riita.

OBERON.
Nyt taistoon hankkii rakastajat nuo.
Siis joutuun, Puck, yön musta vaippa tuo,
Ja tähtitaivas usmaan peitä vainen
Niin pimeään kuin tuonenvirran laine!
Nuo hangoittelijat niin harhaan vie,
Ett' toiselt' aina hukkuu toisen tie.
Sa joskus Lysanderin ääntä matki
Ja Demetrius saata raivoon ratki,
Ja joskus Demetrion kielin äännä;
Näin heidät toisistansa harhaan käännä,
Siks kunnes heidän ripsillensä hiipii
Unetar kuolonkarva, lyijysiipi.
Nyt tuolla Lysanderin silmät kasta;
Se neste lääkettä on voimakasta,
Se kaikki hairaukset karkoittaa
Ja näköns' entisen taas silmä saa.
Kun sitten heräävät, on tämä ilvi
Kuin uni vaan ja öinen usmapilvi.
Ateenaan lempijät nyt palaavat
Ja liiton ainaisen he solmivat.
Tee työsi! Minä käyn Titanian luo,
Mun täytyy hältä saada poika tuo.
Pois hänest' ajan sitten hirmukuvat;
Näin kaikki entiselleen palauvat.

PUCK.
Mut, ruhtinas, se tehtävä on entäin;
Yön lohikäärmeet pilviss' ajaa lentäin;
Ja tuolla koittaren jo airut hohtaa;
Kaikk' eksynehet henget mailta kohta
Pakoovat kalmistoihin; kirotut,
Tienristeyksiin ja jokiin haudatut
Jo madonsyömiss' ovat vuoteissansa;
Häveten auringolta tekojansa,
Valoa karttavat he ehdollaan,
Yö mustasilmä ikiseuranaan.

OBERON.
Me toista henkilajia ollaankin.
Ma seuraa Koittaren oon lemmikin,
Ja metsämaita käymästä en taukoo,
Vaikk' itä leimuavat porttins' aukoo
Ja Ahdin suolavirrat vihannat
Koin säteet kultailevat ihanat.
Mut joudu, ennenkuin on mennyt yö!
Se ennen päivää tehtävä on työ.

(Menee.)

PUCK.

(Lysander palajaa.)

LYSANDER.
Demetrius, miss' olet nyt sä, pöyhkä?

PUCK.
Täss', asehissa. Entä sinä, röyhkä?

LYSANDER.
Ma heti tulen.

PUCK.
Tuonne tasangolle
Mua seuraa.

(Lysander menee, ääntä seuraten.)
(Demetrius palajaa.)

DEMETRIUS.
Missä tuo Lysander ollee?
Hätikkö! Pelkuri! Sa pakenitko?
Haa, vastaa! Pensahasen luikersitko?

PUCK.
Pukari! Tähdet haastat miekkasille,
Ja miehuuttasi kehut pensahille,
Ja pois jäät sentään. Tules, nulkki, haa!
Niin vitsaa annan. Herjan nimen saa,
Ken kanssas taistelee.

DEMETRIUS.
Haa! Varros, taikka —

PUCK.
Mua seuraa; täss' ei taistelujen paikka.

(Menevät.)
(Lysander palajaa.)

LYSANDER.
Hän eellä käy ja härnää yhtenään;
Kun ääntä kohti kuljen, poiss' on hän.
Se konna jalkajuoksussa mun voittaa;
Jos kuinka riennän, hän jo pakoon soittaa.
Ma äsken kaaduin tiellä röysteisellä,
Nyt levähdän mä.
(Laskeutuu levolle.)
Joudu, päivä hellä!
Kun valostas vaan tummin juovan nään,
Demetriolle kostan pilkan tään.

(Nukkuu.)
(Puck ja Demetrius palaavat.)

PUCK.
Huu! huu! huu! Pelkuri, miss' oletkaan?

DEMETRIUS.
Jos uskallat, niin seis! Sa joutuisaan
Edellä juokset, milloin mitä kohti;
Et seista, naamaas näyttää sin' et tohdi.
Miss' olet nyt?

PUCK.
Täss'; etkö tänne jaksa?

LYSANDER.
Tuon pilkkas kallihisti saat sa maksaa,
Jos koskaan päivän valossa sun nään.
No, mene tiehes! Väsyneenä jään
Yön kylmään helmaan tähän oikomaan ma.
Kun aamu koittaa, käsiini sun saan ma.

(Laskeutuu levolle ja nukkuu.)
(Helena tulee.)

HELENA.
Voi, pitkää, raskast' yötä kuitenkin!
Oi, joutuun riennä! Koitar, lohtus tuota!
Ett' aamust' Ateenaan ma saapuisin
Pois noiden kurjain pilkkaajaini luota.
Unetar, silmä sulje surevan,
Ett' itseni ma hetkeks unhotan.

(Nukkuu.)

PUCK.

(Hermia palajaa.)

HERMIA.
Mua vaivaista ja raseata, oi!
Mun kaste kasteli ja oksat raapi,
En enää edes kontata ma voi,
Ruumiini voimatonna raukeaapi.
Levolle lasken. Taivas varjelkaan
Lysanderia hänen taistossaan!

(Puck poistuu. Demetrius, Helena y.m. jäävät nukkumaan.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Sama paikka.

(Titania ja Pulma tulevat, keijukaisten seuraamina.
Oberon perällä näkymättömänä.)

TITANIA.
Käy, istu tähän kukkaspatjallen;
Hempeitä poskiasi sivelen ma,
Ruusuilla silupääsi koreilen,
Ja pystykorviasi suutelen ma.

PULMA. Missä on Hernekukka?

HERNEKUKKA. Tässä.

PULMA. Kynsikää päätäni, Hernekukka! — Missä on munsyöri Seitti?

SEITTI. Tässä.

PULMA. Munsyöri Seitti! Kuulkaas, munsyöri, tarttukaa aseihin ja tappakaa minulle ohdakkeen päästä punakoipinen hörriäinen ja tuokaa sen mesipesä minulle, herra munsyöri. Älkää vaan liiaksi itseänne raadelko tässä ottelussa; ja kuulkaas, munsyöri, katsokaa, ettei mesipesä rikkounnu; oikein olisi mieleni paha, jos mesipesä valuisi päällenne, herra signori. Missä on munsyöri Sinapinsiemen?

SINAPINSIEMEN. Tässä.

PULMA. Tänne nyrkkinne, munsyöri! Ei mitään sievistelyjä, herra munsyöri.

SINAPINSIEMEN. Mitä suvaitsette?

PULMA. En mitään, herra munsyöri, paitse että autatte vapaherra Seittiä kynsimisessä. Kuulkaas, munsyöri, minun täytynee käydä parturissa, sillä minusta tuntuu, että olen kovin karvainen kasvoiltani; ja aasiksi olen niin hellätuntoinen, että minun, jos karvaani vähänkin syhyy, täytyy kun täytyykin sitä kynsiä.

TITANIA. Tahdotko, armas, kuulla soitantoa?

PULMA. Onhan minulla kohtalaisen hyvä korvakuulo. Pankaa soimaan tiuvut ja porokellot.

TITANIA. Mut, armas, mitä haluaisit syödä?

PULMA. Totta vieköön, vaikkapa seimellisen silppua! Voisinpahan rouskia hyviä, kuivia kaurojakin. Mutta parhaalta, luulen ma, maistuisi tukko heiniä; hyvät, makeat heinät ovat verrattomia.

TITANIA.
Mull' uskalias on keiju, joka sulle
Oravan aitast' etsii pähkinöitä.

PULMA. Mieluummin ottaisin kourallisen tai pari kuivia herneitä. Mutta pyydän, ettei kukaan väestänne minua nyt häiritse: unellinen mieliala valtaa minut.

TITANIA.
Niin, nuku! Sylihini sinut suljen.
Pois, keijut! Kaikkiin ilman suuntiin pois!
(Keijut poistuvat.)
Näin kuusaintakin halaa hento virna,
Näin naisellinen murattikin kiertyy
Jalavan rososormen ympärille.

(Nukkuvat.)
(Puck tulee.)

OBERON (astuen esiin).
No, terve, Puck! Kas, mikä kaunis näky!
Mua säälittää jo hänen hulluutensa.
Kun hänet kohtasin, näet, metsäss' äsken
Hajuja hölmöllensä etsimässä,
Niin nuhteillani hänet suututin;
Tuon otsaan karvaiseen, näet, kukkasvirveen
Sitonut oli tuoreen, tuoksuvaisen;
Ja sama kaste, joka silmikoissa
Kuin Idän täydet helmet äsken päilyi,
Nyt noiden sulokukkain silmist' uhkui
Kuin kyynel, joka itkee häpeäänsä.
Hänt' ivannut kun olin mielin määrin
Ja kun hän armoa nyt nöyräst' anoi,
Niin vaadin häneltä tuon vaihdokkaan,
Jonk' oiti antoikin hän, pannen keijun
Mun taikalinnahani häntä tuomaan.
Nyt kun on poika mulla, tahdon purkaa
Tuon häijyn hairan hänen silmistään.
Siis, kiltti Puck, ateenalaisen päästä
Tuo outo naamari nyt ota pois,
Niin että, kun hän herää ja nuo toiset,
He kaikin palatkohot Ateenaan,
Ja tämä öinen ilve olkoon heistä
Kuin kiusallinen unenhaire vaan.
Mut keijuiskuningatar ensin pääsköön.

(Koskettaa Titanian silmiä kukkakasvilla.)

Titania armas, herää!

TITANIA.
Oberon,
Oi, minkä näyn näinkään! Minust' on
Kuin oisin ollut aasiin rakastunut.

OBERON.
Tuoss' armaas on.

TITANIA.
Kuink' on tää tapahtunut?
Voi, kuinka hänen näköään nyt kammon!

OBERON.
Vait' hetkinen! — Puck, ota pois tuo pää! —
Titania, soittoa nyt viehtävää,
Jok' unta voimakkaammin aistit valtaa!

TITANIA.
Soi, soitto, hurmaavainen soitto, soi!

PUCK (Pulmalle.)
Kun heräät, omin silmin tollakoi!

OBERON.
Soi, soitto! Armas, käsikkäin nyt vaan
Makaajain lepopaikkaa heijaamaan!
Nyt välillämme lempi uusitaan;
Ens' yönä juhlitaan ja tanhuillaan
Ilolla häissä Theseus-ruhtinaan,
Ja hälle ikisiunaus toivotaan.
Nää parit silloin myöskin naitetaan,
Ja ihastus on korkeimmillaan.

(Poistuvat.)
(Torvensoittoa kuuluu näyttämön takaa.)
(Theseus, Hippolyta, Egeus seuralaisineen tulevat.)

THESEUS.
Nyt joku tuomaan metsänvartijaa!
Jo päättynyt on meidän kevätjuhla.
Ja koska päivän sarastus jo näkyy,
Saa koirain metsävirttä armas kuulla.
Ne tuonne lännen laaksoon laskekaa! —
No, joutuun tuomaan metsänvartijaa! —
Sulo ruhtinatar, vuorelle mua seuraa,
Niin kuulet, kuinka toisiins' soinnukkaasti
Sekaantuu koirain haukunta ja kaiku.

HIPPOLYTA.
Ma Herkuleen ja Kadmon kerran näin,
Kuin Spartan koirain kanssa Kreetan saaress'
Ajoivat karhua; en koskaan kuullut
Niin hauskaa hälinää: ei yksin metsä,
Vaan pilvet, lähteet, koko seutu yhtä
On kaikua. Ihanaa ukkos-ääntä
Ja soinnullista epäsointuisuutta!

THESEUS.
Minunkin koirani on Spartan verta,
Leveäkuonoiset ja täplikkäät,
Ja maasta kasteen pyyhkii niiden korvat;
Kantukset, joiden kaulanahka höllyy
Kuin Thessalian härjän; hitaat ajoon,
Mut äänet soivat yhteen niinkuin kellot.
Sen sointuvampaa haukuntaa ei koskaan
Lie huudot säistäneet ja torvenäänet
Ei Thessalian, Kreetan, Spartan mailla.
Kun kuulet, päätä itse. — Keitä nuo?

EGEUS.
Minunhan tyttäreni tässä nukkuu;
Tuoss' on Demetrius, Lysander tuossa,
Helena, Nedar-ukon tytär, tuossa.
Mik' ihme heidät tänne yhteen toi?

THESEUS.
Varmaankin ovat Vappujuhlan viettoon
Varahin nousnehet, ja pidoistamme
Kun tiedon saivat, niihin vieraiks tulleet —
Mut kuulkaas, Egeus, Hermianhan tänään
On määrä antaa vastaus päätöksestään.

EGEUS.
Niin, ruhtinaani.

THESEUS.
Käske metsämiesten
Herättää heidät torvensoitolla.

(Torvien toitotuksia ja metsästyshuutoja näyttämön
ulkopuolella. Demetrius, Lysander, Hermia ja Helena
heräävät ja kavahtavat pystyyn.)

THESEUS.
Huomenta! Pyhä Valentin on mennyt;
Ja nytkö vasta nämä linnut pesii?

LYSANDER.
Anteeksi, ruhtinas!

(Hän ja muut polvistuvat Theseon eteen.)

THESEUS.
Ma pyydän, nouskaa!
Te hangoittelijat ja vihamiehet,
Mist' on tää sopu tullut, että viha
Nyt vihan kanssa ystävyksin nukkuu,
Luulolta vapaana ja pelkäämättä?

LYSANDER.
Ma sekavasti vastaan, osaks valveill',
Osaksi unessa; mut, totta vieköön,
Kuink' osuin tänne, sanoa en saata.
Mut luulenpa (puhua totta aion
Ja kun nyt mietin, onkin niin se), että
Ma Hermian kanssa tulin; aikehemme
Paeta oli täältä toiseen paikkaan,
Miss' ei Ateenan laki meitä tapais —

EGEUS.
Haa! Kyllin, kyllin! Tiedätten jo kyllin.
Lain valtaan vaadin miehen tuon, lain valtaan.
Demetrius, karkuun aikoivat he, karkuun
Ja sulta sekä multa siten ryöstää —
Niin, sulta vaimos, multa sanani,
Sanani antaa hänet vaimoks sulle.

DEMETRIUS.
Hyvä prinssi, Helenalta kuulin, että
Paeta aikoivat he tänne metsään.
Ma raivokkaana seurasin nyt heitä
Ja mua lemmenhoureissa Helena.
Mut enpä tiedä, minkä voiman kautta —
Vaan jonkun voiman kautta tapahtui se —
Tuo lempi Hermiaan kuin lumi haihtui;
Se muistoss' on nyt vaan kuin turha lelu,
Johonka lapsuudessan' ihastuin;
Ja sydämmeni sykähdys ja auvo
Ja silmieni huvitus ja ilo
Helena yksin on. Ma hänet olin
Jo ennen kihlannut kuin Hermian näin,
Mut tuota ruokaa vieroin niinkuin sairas.
Nyt kun sain terveen luonnollisen maun,
Vaan häntä harron, ikävöin ja lemmin
Ja ijäks hälle uskolliseks jään.

THESEUS.
Mik' onnen kohtaus, te lempiväiset!
Ma tästä tahdon vasta lisää kuulla. —
Egeus, mieltäni nyt noudattakaa:
Nuo parikunnat, samassa kuin mekin,
Ikuisen liiton temppelissä tehkööt.
Kosk' aamua on kulunut jo paljon,
Niin jääköön metsänajo toistaiseksi.
Ateenaan tulkaa: kolminkertaisen
Me juhlan vietämme nyt herttaisen. —
Tule, Hippolyta!

(Theseus, Hippolyta, Egeus ja seuralaiset lähtevät.)

DEMETRIUS.
Tää kaikki on niin hämärää ja pientä
Kuin pilviin katoavat kaukovuoret.

HERMIA.
Minusta silmäni on kahtena:
Näen kaikki kaksinaisin.

HELENA.
Samoin minä.
Demetrion löysin niinkuin kalliin helmen:
Omani eikä omani.

DEMETRIUS.
Mut hereill'
Olemmekohan? Minusta me vielä
Nukumme, uneksimme. — Herttuako
Tääll' äsken oli meitä kutsumassa?

HERMIA.
Niin, ja mun isäni.

HELENA.
Ja Hippolyta.

LYSANDER.
Ja kutsui meitä kanssaan temppeliin.

DEMETRIUS.
Siis hereill' olemme. No, seuratkaamme
Ja tiellä unistamme haastelkaamme.

(Menevät.)

PULMA (heräten.) Kun minun replikkani tulee, huuda minua, kyllä minä vastaan. Seuraava on: "ihanin Pyramus!" - Pietari Pääkkö, hoi! Huilu, sinä palkeenparsija! Kirso, kattilanpaikkuri! Hotka! — Peevelin pojat! Kaikki karussa, ja jättävät minut tänne nukkumaan! Olen nähnyt sangen kummallisen näyn. Olen nähnyt unta, — mutta mikä se uni oli, se käy yli ihmisymmärryksen. Ihminen on aasi, jos luulee voivansa selittää sen unen. Minusta on kuin olisin ollut — mitä, sitä ei saata yksikään ihminen sanoa. Minusta minä olin, ja minusta minulla oli, — mutta perin pöhkö on se ihminen, joka koettaa sanoa, mitä minusta oli minulla. Ei ihmissilmä ole kuullut, eikä ihmisen korva ole nähnyt, ei ihmiskäsi voi haistaa, eikä ihmisen kieli käsittää eikä hänen sydämmensä uloslausua, mikä uni se minulla oli. Pietari Pääkkö saa kirjoittaa siitä unesta runon, ja sen nimeksi pannaan Pulman uni, koska se on niin pulmallinen, ja minä laulan sen herttualle näytelmän loppupuolella; tai, ehkäpä se miellyttää enemmän, jos laulan sen vasta kuolemani jälkeen.

(Menee.)

Toinen kohtaus.

Ateena. Huone Pääkön talossa.
(Pääkkö, Huilu, Kirso ja Hotka tulevat.)

PÄÄKKÖ. Oletteko sanan panneet Pulman taloon? Onko hän jo tullut kotiin?

HOTKA. Hänestä ei mitään kuulu. Varmaankin hän on mennyttä kalua.

HUILU. Jos hän ei tule, niin menee koko kappale hemmettiin. Me emme pääse puusta pitkään, eikö totta?

PÄÄKKÖ. Aivan mahdotonta. Koko Ateenassa ei löydy yhtäkään miestä, joka osaisi Pyramusta niin ulostoimittaa kuin hän.

HUILU. Eikä löydy; hän on yksinkertaisesti sanoen paras älyniekka Ateenan kaikista käsityöläisistä.

PÄÄKKÖ. Niin, ja paras ihminen myöskin; hän on, mitä äänen ihanuuteen tulee, oikein huiluharppu.

HUILU. Huuliharppu, sano niin; huiluharppu, herra nähköön, sehän ei kelpaa.

(Puutiainen tulee.)

PUUTIAINEN. Mestarit, mestarit! Herttua tulee nyt justiin temppelistä; ja siellä on lisäksi vihitty pari kolme muutakin herraa ja rouvaa. Jos olisimme saaneet kappaleemme toimeen, niin olisimme nyt toimeentulevia miehiä.

HUILU. Voi, sitä Pulmaa, sitä riivatun kultapoikaa? Näin hän on nyt menettänyt plootun päivältä koko elinajakseen. Plootun hän olisi päivältä saanut, välttämättä plootun. Jos ei herttua olisi hänelle antanut plootua päivältä Pyramuksen näyttelemisestä, niin menen vaikka hirteen. Ja hyvin hän sen olisi ansainnut. Plootun päivältä Pyramuksesta tai ei äyriäkään.

(Pulma tulee.)

PULMA. Missä olette, pojat? Missä olette, sydänkäpyseni?

PÄÄKKÖ. Pulma! Oi, tätä urhollista päivää? Oi, tätä autuaallista hetkeä!

PULMA. Mestarit, minä tiedän ihmeitä kertoa, vaan älkää kyselkö: mitä se on; sillä jos sen teille sanon, en ole kunniallinen ateenalainen. Minä kerron teille kaikki nipasta nappaan, niinkuin se tapahtui.

PÄÄKKÖ. Anna kuulla, Pulma kulta.

PULMA. Ei, en rahtuakaan. Sen verran vaan voin teille sanoa, että herttua on syönyt päivällistä. Nyt reilaan kaikki kapineenne! Lujat nauhat paitoihin, uudet paulat kenkiin! Laittakaa itsenne linnaan heti; ja silmäilkää läksyjänne joka mies, sillä, lyhyestä tärkimpään, meidän kappaleemme on päässyt armoihin. Mutta Thisbellä pitää kaikella muotoa olla puhdas paita, ja se, joka jalopeuraa näyttelee, älköön leikatko kynsiänsä, sillä jalopeuran kynnet pitää tulla näkyviin. Ja kuulkaas nyt, te rakkaan rakkaat näyttelijät, älkää syökö sipulia tai kynsilaukkaa, sillä meidän tulee huokua suloista henkeä, ja saattepa nähdä, että kuulette heidän sanovan: voi, mikä suloinen komelja! Kas niin, ei sanaakaan enää! Pois matkaan, pois!

(Menevät.)

VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Paikka sama. Huone Theseon hovilinnassa.

(Theseus, Hippolyta, Philostrate, hoviherroja
ja seuralaisia tulee.)

HIPPOLYTA.
Tuo, mitä kertovat nuo rakastajat,
On kummaa.

THESEUS.
Kummaa enemmän kuin totta.
Nuo vanhat tarinat ja noidan ilveet
Ei minuun pysty. Rakkailla ja hulluill'
On aivot tuliset ja kuvas-aisti
Niin haaveikas, ett' enemmän se huomaa,
Kuin mitä käsittää voi kylmä järki.
Runooja, lempijä ja hullu, kaikki
Ne kuvitust' on pelkkää. Hullu näkee
Piruja enemmän kuin hornan täyden;
On yhtä pöhkö lempijä: hän näkee
Helenan sulon mustalaisessakin.
Runoojan silmä hourun lailla pyörii,
Maast' iskee taivoon, taivost' alas maahan,
Ja aina miten kuvas-aisti poikii
Jotakin outoa, niin muodostaa sen
Runoojan kynä, nimin nimittääpi
Ja oloon pukee tyhjän leijukuvan.
Niin valtavat on kuvas-aistin kujeet,
Ett' ilon jonkinlaisen jos se huomaa,
Se heti myöskin ilon tuojan näkee.
Ja yössä mielesi jos kauhistuu,
Niin pensaskin se karhuks muodostuu.

HIPPOLYTA.
Mut nämä öiset tapahtumat kaikki
Ja koko heidän mielenmuutoksensa
Enempää on kuin kuvas-aistin luomaa,
Ja siitä kasvaa suurta, pysyväistä,
Mut ihmeellistä sittenkin ja kummaa.

THESEUS.
Tuoss' ilon hurmaamina tulevat he.
(Lysander, Demetrius, Hermia ja Helena tulevat.)
Iloa, ystävät, ja onnea
Ja hauskaa lempiaikaa ainaiseksi!

LYSANDER.
Siunatkoon vielä suuremp' onni teidän
Pöytänne, vuoteenne ja askeleenne!

THESEUS.
Niin. Eikö iloja ja karkeloita,
Mill' iltaisesta maatapanon aikaan
Nää kolme pitkää tiimaa viettäisimme?
Miss' on tuo meidän ilomestarimme?
Hupia eikö? Eikö näytelmää,
Mi lientäis tämän piinahetken tuskaa?
Hoi, Philostrate!

PHILOSTRATE.
Armollinen herra!

THESEUS.
Mit' ajanviettoa on täksi illaks?
Hyppyä? Soitantoa? Hidast' aikaa
Hilastamalla täytyy peijata.

PHILOSTRATE.
Täss' olis näytelmien luettelo.
Mink' ensin niistä haluatte nähdä?

(Antaa paperin.)

THESEUS (lukee).
"Kentaurein kanssa taistelu, min laulaa
Kuohilas Ateenasta harpun myötä."
Ei sitä! Armaalleni jo sen kerroin
Setäni, Herkuleksen, kunniaksi.
"Humaltuneiden bakkanaalein raivo,
Jotk' Orpheus runoilijan raatelivat."
Kulunut kappal; näyteltiin, kun viimein
Thebestä voittajana palasin.
"Yhdeksän Muusan surulaulu siitä,
Ett' Oppi äsken kerjuudessa kuoli."
Pureva, moittelias pilkkaruno,
Hääjuhlan kunniaksi sopimaton.
"Ikävän lyhyt näytös Pyramosta
Ja Thisbestä: yks surullinen pila."
Ikävän lyhyt! Surullinen pila!
Se on kuin kuumaa jäätä, mustaa lunta.
Sopua tästä epäsovust' etsi.

PHILOSTRATE.
Se kappal tuskin kymmentä on sanaa;
Niin lyhyttä en toista ole nähnyt.
Mut kymmenen on sanaa siinä liikaa.
Ja ikävä se on: ei järki-puhett',
Ei kelpo näyttelijää näytelmässä.
Ja surullinen on se, hyvä prinssi:
Pyramus siinä tappaa itsensä.
Näin sitä harjoiteltavan, ja myönnän
Ett' itkinkin, mut iloisempaa kyynelt'
Ei ilminaurusta lie vuodatettu.

THESEUS.
Ja keitä ovat näyttelijät sitten?

PHILOSTRATE.
Työkansaa kovakouraist' Ateenasta,
Jotk' ennen eivät hautoneet lie päätään,
Mut tylsää muistiaan nyt juhlaksenne
Täll' ovat näytelmällä vaivanneet.

THESEUS.
Me tahdomme sen kuulla.

PHILOSTRATE.
Ai ai, herra;
Ei teille sovi se; sen olen kuullut;
Se joutavaa on, jonkin joutavaa;
Jos ette mieli nähdä, kuinka on se
Mieliksi teille pitkäks venytetty
Ja vaivall' opittu.

THESEUS.
Sen tahdon nähdä.
Ei yksinkertaisten ja uskollisten
Saa tarjousta koskaan halveksia. —
Tuo heidät tänne' — Istukaahan, naiset!

(Phllostrate menee.)

HIPPOLYTA.
En nähdä voi, kuin kurja kiusaantuu
Ja uskollinen uupuu taakkans' alle.

THESEUS.
Sit' armas, ei sun tarvitsekaan nähdä.

HIPPOLYTA.
Hän sanoo, ett' on huono heillä kunto.

THESEUS.
Sen kunnokkaampi huonosta on kiittää.
Huvimme olkoon verhoon peittää erheet
Jos puutteellist' on köyhän kunnioitus,
Mies jalo tahtoon katsoo eikä taitoon.
Jos minne tulin, tervehdykseks oli
Suur'oppineilla puheet valmihina.
Vavisten seisoivat he, kalpein kasvoin,
Ja puolilauseessa jo häkeltyivät;
Opittu läksy pelvost' istui kurkkuun,
He mykistyivät kokonaan, ja minä
Jäin tervehdyksettä. Mua usko, armas,
Vait'olo tuo jo lausuu tervehdyksen,
Ja hiljainen ja kaino kunnioitus
Enemmän puhuu kuin tuon korskailevan
Puhujataidon kärkäs lörppäkieli.
Tuo alttius ja mykkä suoruus vain
Minust' on vaietessaan puheliain.

(Philostrate palajaa.)

PHILOSTRATE.
Jos suvaitsette, prologi on valmis.

THESEUS.
Se tulkoon.

(Torventoitotuksia.)
(Prologi tulee.)

PROLOGI.
"Jos teitä loukkaamme, niin parastaan
Jokainen meistä tahtoo teille näyttää.
Täst' älkää suuttuko siis ollenkaan,
Me tehtävämme tahdomme vaan täyttää.
Tulimme kiusaks vaan, se tietäkää,
Huvinne vuoks ei laisinkaan. Siis luulkaa
Min luulettenkin. Kehnoa on tää,
Ja luultavasti kadutten. Mut kuulkaa:
Nyt alkaa näytäntö; kun näette sen,
Niin tiedätten min tietää tahdotten."

THESEUS.
Tuo mies ei ole turhan tarkka, hän.

LYSANDER. Hän ajelee kuin äksyä varsaa; ei ymmärrä sanoa: ptruu, humma! Hyvä opetus, armollinen herra: ei puhumisesta, jos ei puhu oikein.

HIPPOLYTA. Toden totta, hän soittelee prologiaan kuin lapsi huilua: ääntä siitä lähtee, mutta taito puuttuu.

THESEUS.
Tuo puhe on kuin hämmentynyt vyyhti:
Ei mikään paikka rikki, mutta kaikki
On epäkunnossa. Ken tulee tuossa?

(Pyramus ja Thisbe, Muuri, Kuutama ja
Jalopeura astuvat äänettöminä esiin.)

PROLOGI.
"Te tästä kenties ihmetyksiin jäätte,
Mut totuus vihdoin kaikki selvittää.
Tuo mies on Pyramus, se tietäkäätte,
Ja Thisbe tämä kaunis rouva, tää.
Tuo miesi tuossa savi-iskoksessa
Se häijy Muuri on, jok' erottaa
Nuo lempijät, ja jonka rakosessa
Voi rakkaat toisillensa kuiskuttaa.
Tuo, jolla lyhty, koira, pensas on,
Esittää Kuutamaa: näet, kuutamalla
Nuo rakastajat lemmen liittohon
Rupeevat Ninon haudan kompuralla.
Tuo hirmu-otus kuvaa Jalopeuraa,
Jot' uskollinen Thisbe kammoaa
Ja pakeneekin, kun on ilman seuraa,
Ja paetessaan vaipan pudottaa,
Min jalopeuran veriturpa tahraa.
Pyramus tulee, sulho kaunis, hoikka,
Ja löytää Thisben vaipan murhatun;
Ja syvään sydämmeensä syöksee poika
Nyt säilän syyllisen ja kirotun.
Ja Thisbe alla silkkiäis- on puun
Ja tikariinsa syöksyy. Kaiken muun
Sen teille kertoo tämä lempiseura
Ja Muuri, Kuutama ja Jalopeura."

(Prologi, Thisbe, Jalopeura ja Kuutama poistuvat.)

THESEUS.
Sep' ihmett' on, jos jalopeura puhuu.

DEMETRIUS. Mitä ihmettä se on; voineehan jalopeura tehdä sen, minkä moni aasikin tekee.

MUURI.
"Niin tapahtuu nyt tässä näytelmässä,
Ett' olen minä, Kirso, muuri tässä
Ja muuri moinen — sanoa sen voin —
Joss' ompi reikä eli halkioin,
Johonka salass' usein Thisbe saapi
Ja Pyramuksen kanssa kuiskuttaapi.
Tää savi ja tää iskos näyttää juuri,
Ett' olen minä toden totta muuri.
Ja tässä reiän näätte, tään ja tään,
Jost' armaat kuiskailevat keskenään."

THESEUS.
Voiko paremmin puhua puuta ja heinää?

DEMETRIUS.
Se on sukkelin välimerkki, minkä koskaan olen kuullut puhuvan.

THESEUS.
Nyt käv Pyramus muuriin käsiksi. Hiljaa!

PYRAMUS.
"Yö mustapintainen! Oi, julma yö!
Oi, yö, jok' aina tulet päivän päästä!
Oi, yö, oi, yö, mun tuskiani säästä!
Sanansa, oi, ma pelkään, Thisbe syö. —
Ja sinä, muuri! Rakas, armas muuri,
Jok' olet mun ja hänen kotiaan,
Sä, muuri, muuri, rakas, armas muuri,
Tuo tänne reikäs, että nähdä saan.
(Muuri nostaa sormensa.)
Oi, kiitos! Zeus sua kaitkoon, muuri kulta!
Mut mitä nään? En nää ma Thisbeäin.
Oi, häijy muuri, auvon peität multa!
Kivesi kiroan, kun narraat näin."

THESEUS. Minusta pitäisi muurin, koska sillä on tunto, kirota häntä takaisin.

PYRAMUS. Ei maakaan, herra, ei hänen sitä pidä. "Narraat näin" on Thisben replikka; hänen pitää nyt tulla esiin, ja minun pitää häntä vakoilla tästä reiästä. Saattepa nähdä, että käy ihan niin kuin sanon. Kas, tuossa hän jo tulee!

(Thisbe tulee.)

THISBE.
"Oi, muuri, tuskiani usein kuulet,
Kun Pyramostani mun erotat;
Ja kiviäs nää kirsimarja-huulet
Ja iskostasi usein muiskaavat."

PYRAMUS.
"Ma äänen nään; nyt reikään etsin tien
Ja katson, josko Thisben kasvot kuulen.
Thisbe!"

THISBE.
"Mun kultani se on, ma luulen."

PYRAMUS.
"Niin luule mitäs luulet; kultas lien,
Ja kuin Limander minä sua lemmin."

THISBE.
"Ja minä niinkuin Helena sua hemmin."

PYRAMUS.
"Niin rakas Prokokaan ei Skephalulle."

THISBE.
"Kuin Proko Skephalulle, sinä mulle."

PYRAMUS.
"Tään reiän kautta suukko mulle suo."

THISBE.
"Niin, sinä sit' et saa, vaan muuri tuo."

PYRAMUS.
"Nyt Miinan haudallenko seuraat mua?"

THISBE.
"Jos elän taikka kuolen, seuraan sua."

MUURI.
"Ja näin nyt muuri tehtävänsä kuittaa,
Ja menojaan nyt muuri mennä suittaa."

(Muuri, Pyramus ja Thisbe poistuvat.)

THESEUS. Nyt on siis sulku poissa naapurien väliltä.

DEMETRIUS. Ei muuta neuvoa, kun seinilläkin on korvat.

HIPPOLYTA. Tuommoisia tyhmyyksiä en ole ikänäni kuullut.

THESEUS. Parhaat tätä lajia ovat vaan varjoja, eivätkä huonoimmatkaan ole sen huonompia, jos mielikuvitus vähän auttelee.

HIPPOLYTA. Niin, teidän mielikuvituksenne eikä heidän.

THESEUS. Jos me emme heistä sen pahempaa kuvittele, kuin mitä he itse itsestään kuvittelevat, niin voivat he käydä verrattomista miehistä. Kas, tuossa kaksi jaloa eläintä, Kuu ja Jalopeura.

(Jalopeura ja Kuutama tulevat.)

JALOPEURA
"Te armaat naiset, jotka vapisette,
Jos pisku hiiren-otus maassa kiljuu,
Nyt kenties säikytte ja kalpenette,
Kun Jalopeura raivoss' aivan viljuu.
Min' olen Puutiainen, hyvä seura,
En koiras- enkä naaras-jalopeura;
Jos tässä jalopeuraks äityisin,
Niin hengestäni ehkä pääsisin."

THESEUS. Kohtelias peto ja hyvin tunnollinen.

DEMETRIUS. Niin, siitä pedosta saattaa todellakin pettyä.

LYSANDER. Tuolla jalopeuralla on oikea ketun rohkeus.

THESEUS. Niin oikein; ja hanhen äly.

DEMETRIUS. Ei maarinkaan; sillä hänen rohkeutensa ei voita hänen älyään, mutta kettu voittaa hanhen.

THESEUS. Mutta varmaan hänen älynsäkään ei voita hänen rohkeuttaan, sillä hanhi ei voita kettua. No niin, mutta jääköön se asia hänen älyttäväkseen, ja kuunnelkaamme kuuta.

KUUTAMA. "Tää lyhty kuvaa sarvipäätä kuuta."

DEMETRIUS. Hänellä olisi pitänyt olla sarvet päässä.

THESEUS. Hän on täysikuu: sarvet ovat näkymättöminä kehässä.

KUUTAMA.
"Tää lyhty kuvaa sarvipäätä kuuta;
Ja minä olen miesi kuussa, minä."

THESEUS. Se on suurin erehdys kaikista. Miehenhän pitäisi olla lyhdyssä; kuinka hän muuten voi olla miesi kuussa.

DEMETRIUS. Hän ei tohdi valkean tähden; sillä, nähkääs, se on jo muutenkin himmenemään päin.

HIPPOLYTA. Olen kyllästynyt tuohon kuuhun; soisin, että se vaihtuisi.

THESEUS. Hänen pienestä älynsä valosta näkyy, että hän on vähenemässä; mutta kohteliaisuuden ja järjestyksen tähden täytyy meidän kestää loppuun asti.

LYSANDER. Jatka, kuu!

KUUTAMA. Kaikki, mitä minulla on sanottavaa teille, on se, että sanon teille, että lyhty on kuu, minä olen miesi kuussa, tämä orjantappurapensas on minun orjantappurapensaani ja tämä koira on minun koirani.

DEMETRIUS. Mutta tuon kaiken pitäisi olla lyhdyssä, sillä kaikkihan nuo ovat kuussa. Mutta vait! Tuossa tulee Thisbe.

(Thisbe tulee.)

THISBE.
"Tää Miinan hauta on. Mut miss' on armas."

JALOPEURA.
"Uu-uu-uu-".

(Jalopeura karjuu; Thisbe pakenee.)

DEMETRIUS. Hyvin karjuttu, jalopeura.

THESEUS. Hyvin juostu, Thisbe.

HIPPOLYTA. Hyvin loistettu, kuu. — Tosiaankin, tuo kuu loistaa sangen sievästi.

(Jalopeura repii rikki Thisben vaipan ja poistuu.)

THESEUS. Hyvin revitty, jalopeura.

DEMETRIUS. Ja sitten tuli Pyramus.

LYSANDER. Ja sitten katosi jalopeura.

(Pyramus tulee)

PYRAMUS.
"Oi, kiitos, kuu, sun päivänvalostas,
Ja kiitos, että kirkkaat sätees paistaa!
Sun lämpimässä kultaloisteessas
Saan armaan Thisben näköpäitä maistaa."

THESEUS. Tuopa voihkina ja rakkaan ystävän kuolema melkein voisivat tehdä ihmisen surunvoittoiseksi.

HIPPOLYTA. Toden totta, minun tulee sääli tuota miestä.

PYRAMUS.
"Miks, luonto, jalopeuran loit sa vainen,
Kosk' armahani raiskata se voi,
Jok' on — ei, ei — jok' oli kauniin nainen,
Mik' eli täällä, elpyi, söi ja joi."

THESEUS. Kuutama ja jalopeura ovat jääneet jäljelle kuolleita hautaamaan.

DEMETRIUS. Niin, ja muuri myöskin.

PULMA. Ei suinkaan; vakuutan, että muuri on revittty maahan, joka erotti heidän vanhempansa. Suvaitsetteko katsella epilogia tai kuulla bergomaski-tanssia, jota kaksi meidän miehistä hyppelee?

THESEUS. Ei mitään epilogia, sitä pyydän. Kappaleenne ei kaipaa puolustusta. Älkää puolustelko! Kun näyttelijät ovat kaikki kuolleet, ei ole ketään moitittavaa. Totisesti, jos tämän kirjoittaja olisi näytellyt Pyramuksena ja hirttäytynyt Thisben sukkanauhaan, niin olisi tästä tullut kaunis murhenäytelmä; ja kaunishan se tosin nytkin on ja sangen hyvin toimitettu. Mutta tuokaa nyt se bergomaski-tanssinne nähtäväksi, ja jättäkää koko epilogi.

(Tanssia.)

THESEUS.
Yön rautakieli soi jo kahtatoista.
Levolle, rakkaat! Mörkö-aika joutuu.
Makaamme aamull' ehkä liian kauan,
Näin pitkälle kun yötä valvomme.
Mut jouduttipa sentään hidast' yötä
Tuo paksu ilve. Ystävät, nyt maata!
Ja neljätoista päivää yhtenään
Huveilla tätä juhlaa vietetään.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

(Puck tulee.)

(Oberon ja Titania seurueineen tulevat.)

(Laulua ja tanssia.)

(Oberon ja Titania seurueineen lähtevät.)

(Poistuu.)