The Project Gutenberg eBook of Wallenstein 2: Wallensteinin kuolema Runomittainen näytelmä, by Friedrich Schiller

WALLENSTEIN.
OCTAVIO PICCOLOMINI.
MAX PICCOLOMINI.
TERZKY.
ILLO.
ISOLANI.
BUTTLER.
RATSUMESTARI NEUMANN.
AJUTANTTI.
EVERSTI WRANGEL, ruotsalaisten lähettämä.
GORDON, Egerin linnanvanhin.
MAJURI GERALDIN.
DEVEROUX, | Wallensteinin armeijan kapteeneja.
MACDONALD. |
RUOTSALAINEN KAPTEENI.
KYRASSIERIEN LÄHETYSTÖ.
EGERIN PORMESTARI.
SENI.
FRIEDLANDIN HERTTUATAR.
KREIVITÄR TERZKY.
THEKLA.
NEITI NEUBRUNN, prinsessan hovineiti.
VON ROSENBERG, prinsessan tallimestari.
RAKUUNOITA.
PALVELIJOITA. HOVIPOIKIA. KANSAA.

Kolmen ensimäisen näytöksen toiminta tapahtuu Pilsenissä, kahden viimeisen Egerissä.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Huone, joka on järjestetty astroloogisia töitä varten ja jossa on taivaanpalloja, karttoja,[1] neljänneskaaria[2] ja muita tähtitieteellisiä kojeita. Erään pyörökomeron esirippu on vedetty ylös, ja sieltä näkyy seitsemän omituisesti valaistua kiertotähdenkuvaa,[3] jokainen seinäsyvennyksessään. Seni tekee tähtihavaintoja, Wallenstein seisoo suuren, mustan taulun edessä, johon on merkitty kiertotähtien asento.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

WALLENSTEIN. SENI.

WALLENSTEIN.
Nyt riittäköön jo, Seni! Tänne tule!
Sarastaa päivä, nyt on Marsin hetki.
Ei hyvä enää työskennellä. Tule!
Kylliksi tiedämme jo.

SENI.
Saanko vielä
Venusta tarkastaa. Se juuri nousee
idässä, loistain lailla auringon.

WALLENSTEIN. Lähinnä maata on se aivan nyt, kaikilla voimillaan se tänne tehoo. (Silmäillen taululle piirrettyjä kuvioita.) Kas onnekasta tähtein asentoa! Viimeinkin kolmen suuren[4] yhtymys niin kohtalokas! Siunauksen tuojat, Venus ja Jupiter — ne viekkaan Marsin, tuhoisan, keskellensä ottavat ja pakottavat turmantuojan vanhan minua palvelemaan. Sillä kauan jo ampunut on pysty-, viistosätein se suora-, oikokulma-asennostaan[5] mun tähtiäni[6] punasalamoillaan, häirinnyt niiden siunaavata voimaa. Nyt voittivat ne vanhan vihollisen ja taivaalle sen vangittuna tuovat.

SENI.
Ja yksikään ei turmantuoja loukkaa
valoa kumpaistakaan! Tehotonna
Saturnus nyt on in cadente domo.[7]

WALLENSTEIN. Saturnuksen jo loppui valta tuon, jok' asiain on salasyntyin herra maan povessa[8] ja sielun syvyyksissä, vallitsee kaiken, mik' on valonarkaa. Ei enää arvelujen aika, sillä loistoisa hallitsee näät Jupiter ja vetää epäselvän hankkeeni jo valon valtakuntaan — Pian nyt on toimittava, ennenkuin taas poistuu ylhäältä onnellinen tähtisuhde, siit' aina muuttumass' on taivaankatto. (Ovelta kuuluu kolkutusta.) Ken siell' on, katso!

TERZKY (oven takaa). Muu kaikki syrjään, pyydän, nyt ei aikaa enempään viivyttelyyn.

(Samalla kuin Seni avaa Terzkylle oven ja poistuu,[9]
vetää Wallenstein esiripun kuvien eteen.)

TOINEN KOHTAUS.

WALLENSTEIN. KREIVI TERZKY.

TERZKY (astuu huoneeseen). Tiedätkö sen jo? Hän[10] on kiinni, hänet jo Gallas jättänyt on keisarille.

TERZKY. Se, joka tietää koko salaisuuden, neuvottelumme, joita meillä ollut on ruotsalaisten, saksilaisten kanssa, ja jonka kätten kautta kaikki kävi —

TERZKY. Kun Regensburgiin ruotsalaisten leiriin hän matkall' oli, Gallaan urkkijat sai hänet kiinni kauan vaanittuaan. Häll' oli kääröni, jotk' Oxenstiernan, Arnheimin, Kinskyn, Thurnin piti saada. Ne kaikki joutui sinne, nyt on niillä kaikesta tieto, mit' on tapahtunut.

KOLMAS KOHTAUS.

ILLO (Wallensteinille). Vielä rauhaan aiotko päästä kanssa keisarin ja saada hänen luottamustaan? Vaikka hylkäisit hankkeesi, niin tiedetään, mit' olet aikonut. Sun täytyy mennä edelleen, sillä takaisin et pääse.

TERZKY. Asiakirjat heill' on huostassansa, ne meitä vastaan selvään todistavat —

ILLO. Vai niin? Siis uskotko, ne ettei lue sinulle syyksi, mist' on nimessäsi tää lankos[12] sopinut? Saa ruotsalaiset sun sananasi pitää lankos sanaa, mut eivät wieniläiset vihamiehes!

TERZKY.
Et kirjoittanut mitään — Mutta mieti,
Sesinan kanssa mist' oot keskustellut?
Hän onko vaiti, jos hän pelastua
voi ilmi antamalla salaisuutes?

ILLO. Ja sit' et itse huomaa! Ja kun nuo saa tietää, kuinka pitkälle oot mennyt, niin mitä vuotat vielä? Et voi enää pysyä päällikkönä; ja jos luovut virastas, silloin olet turman oma.

WALLENSTEIN. Armeijaan turvaan. Se ei hylkää mua Ja tietäkööt ne vaikka mitä; valta on minulla, sen palan saavat niellä — Uskollisuuden takeet jos ma annan, niin täytyy heidän täysin rauhoittua.

ILLO. Armeija sinun on; on tällä kertaa. Vapise sentään ajan vitkallista, hiljaista voimaa! Tänään, huomennakin saat julki väkivaltaa vastaan turvaa joukkoisi suosiosta; vaan jos aikaa suot vihaajillesi, niin jäytävät he huomaamattas sitä suosiota, täält' yhden, tuolta toisen viettelevät — ja petollinen, hauras rakennus kukistuu, konsa tapahtuu tuo suuri maanjäristys.[13]

ILLO. Oi, hyvä onni on se, jos se sinuun vaikuttaa niinkuin pitää, oitis vaatii sun tekoon — Ruotsalainen everstipä —

WALLENSTEIN.
Niin paha seikka tuo — Niin kyllä! Liiaks
Sesina tietää, hän ei pysy vaiti!

TERZKY. Hän böömiläinen pakolainen on, kapinamies ja henkipatto; jos hän sun vahingollas saattaa pelastua, niin epäröiskö? Ja jos kiduttavat, lujuutta onko sillä vennokkaalla?

WALLENSTEIN (mietteisiinsä vaipuneena). Ei luottamus voi enää rakentua. Teen niin tai näin, mä heidän silmissään maankavaltaja olen, muuks en muutu. Ja vaikka kuinka vilpitönnä palaan velvollisuuttani ma täyttämään, se minua ei yhtään auttais enää —

WALLENSTEIN (kovin levottomana kävellen edestakaisin).
Se täytyiskö nyt todella mun tehdä,
siks että liioin sillä aatos leikki?
Kirottu, ken käy leikkiin pirun kanssa! —

ILLO. Jos leikkinäs sen pidit vain, niin sulle, saat uskoa, se tuiman toden maksaa.

WALLENSTEIN. Ja jos mun täytyis tehdä se, niin nyt se tehtäköön, kun mull' on vielä valta —

ILLO. Jos suinkin, ennenkuin nuo wieniläiset iskusta tointuu, ehtii ennen sua —

WALLENSTEIN (allekirjoituksia silmäillen).
Kenraalein sana mull' on kirjallinen —
Max Piccolomini — hän puuttuu. Miksi?

WALLENSTEIN. Ei tarvitakaan, hän on oikeassa — Rykmentit eivät tahdo Flanderiin,[14] sain niiltä kirjelmän, ne julkisesti vastustaa käskyä. On kapinaan jo astuttu nyt ensimäinen askel.

WALLENSTEIN.
Vuota hiukan!
Tää yllätti mun — tuli liian pian —
En ole tottunut mä alistumaan
sokean, synkän sattumuksen johtoon.

NELJÄS KOHTAUS.

WALLENSTEIN.

WALLENSTEIN (itsekseen puhellen). Siis vois en enää tehdä, niinkuin tahdon? En, milloin tahdon, palata? Mun täytyis siis tehdä työ, kun sit' oon ajatellut, kun houkutust' oon kuullut — sydäntäni täll' unelmalla ruokkinut, sen täyttöön, niin epävarmaan, varat säästänyt ja pitänyt vain tieni avoimina? — Jumala suuri tietää, täyttä totta ei ollut se, ei vakaa päätös koskaan. Vain aatoksissa miellytti se mua; mahdollisuus ja kyky viehättivät. Oliko väärin, että ihastuin mä kuninkuuden tyhjään haavekuvaan? Vapaaksi eikö mulla jäänyt tahto, vieressä enkö nähnyt hyvää tietä, jok' auki mulle jätti paluumatkan? Ja mihin äkkiä nään joutuneeni? Takana tiet' ei ole, rakentuu omista teoistani muuri, joka takaisin kääntymästä minut estää! (Jääpi syviin mietteisiin vaipuneena seisomaan.) Rikolliselta näytän, enkä voi, yritän vaikka kuinka, syystä päästä; eloni kaksinaisuus mua syyttää, minulta teon puhdasaikeisenkin myrkyttää pahennellen epäluulo. Jos pettur' oisin, jona pitävät, hyvyyden varjon oisin säilyttänyt, vaippaani kietoutunut, varonut tuomasta mielipahaa ilmi. Mutta mä syyttömänä, puhdastahtoisena heittäydyin mielijohteen, kiihkon valtaan — Senvuoksi puhuinkin ma rohkeasti, kun tarkoittanutkaan en täyttä totta. Mik' ilman harkintaa on tapahtunut, sen harkiten ne mua vastaan solmii, ja mitä vihastus tai uljuus mulla sanotti sydämeni kyllyydestä, sen taiten kutoen he yhdistävät, tekevät syytteen pelottavan, joka mun vaientaa. Niin on nyt oma verkko tuhoisna kietonut mun, ja sen voipi vain väkivallanteko rikki raastaa. (Taas seisahtuen.) Kuink' oli toista, milloin vapaa halu uljaaseen tekoon veti, jota vaatii minulta hätä nyt ja oma turva. On vakaa täytymyksen silmäys. Pimeään arpauurnaan kohtalon ei kammomatta kajoo ihmiskäsi. Poveeni piillen tekoni viel' oli mun omani; mut varman sydänsopen, maaperäns' äidillisen, suojasta elämän outoon maahan kun se syöstään, sen haltuuns' ottaa vallat oikukkaat, joit' ihmistaito taltuttaa ei saata.

(Astuu kiivain askelin huoneen poikki ja jääpi sitten taas mietteisiin vaipuneena seisomaan.)

Ja mihin ryhdyt? Tunnustitko suoraan sen itsellesi? Tahdot järkyttää rauhaista, varmaa hallitsevaa valtaa, niin, tuota valtaa, joll' on tottumuksen ja vanhan omistuksen pyhä pohja ja jok' on kansain nöyrään lapsenuskoon tuhansin sitkein juurin kiinnittynyt. Ei siinä voima sodi voimaa vastaan — semmoista taistoa en pelkää. Tohdin jokaisen vastustajan kimppuun käydä, silmäini eessä jok' on nähtävänä, jonk' uljuus omaa uljuuttani kiihtää. Näkymätöntä vihollista pelkään, jok' uhkaa mua rinnass' ihmisten, vain arkuudellaan mua pelottain — Mi nousee elävänä, voimakkaana, ei ole vaarallisen pelottavaa. Semmoista on vain mik' on tavallista, mik' ikieilist' on, mik' ain' on ollut ja aina palajaa ja mill' on arvo huomenna, syystä ett' on ollut tänään! Tavallisuuden laps on ihminen, imettäjäkseen sanoo tottumusta. Voi sitä, ken tuot' arvoesinettä, es'isäin perintöä, koskettaa! Vuosilla on niin pyhittävä voima; vanhuuttaan harmaa on jo jumalaista. Jos omistat, on sulla oikeus, pyhänä pitävä on omaas joukko ja sitä suojeleva. (Huoneeseen astuvalle hovipojalle.) Ruotsalainen eversti? Hänkö siell' on? No, hän tulkoon! (Hovipoika menee. Wallenstein on miettiväisenä kiinnittänyt katseensa oveen.) Tuo viel' on puhdas! Viel' ei ole tullut kynnyksen yli rikos — Kaita raja elämäntietä kahta erottaa!

VIIDES KOHTAUS.

WALLENSTEIN.
Eräspä Wrangel mulle paljon pahaa
Stralsundin luona tuotti, uljuudellaan
hän minut esti sitä valtaamasta.

WRANGEL. Vain elementit estivät sen teiltä, en, herra herttua, en suinkaan minä! Puolusti vapauttaan Itämeri myrskynsä voimalla, ei tullut samaa palvella meren sekä mantereen.

WALLENSTEIN (viittauksella kehottaen häntä istumaan, istuutuu).
Ja valtakirja? Täydet valtuudetko?

WALLENSTEIN (luettuaan). Kirjeellä täll' on kädet sekä jalat. Päämiehenne[18] on viisas, herra Wrangel. Kirjoittaa kansleri: hän täyttää muka kuningasvainajanne mielijohteen, kun auttaa mua saamaan Böömin kruunun.

WRANGEL. Hän toden sanoo. Arvoss' aina piti armonne viisautta suuri vainaa,[19] päällikkölahjojanne, usein sanoi: viisaimmin hallita ken voi, sen pitäis hallitsijana olla, kuninkaana.

WALLENSTEIN. Hän voi niin sanoa.[20] (Tuttavallisesti tarttuen hänen käteensä.) Eversti Wrangel, suoraan puhun — olen myös aina pohjalt' ollut ruotsalainen — sen Nürnbergissä näitte, Schlesiassa! Olitte usein vallassani, mutta ain' annoin teidän takatietä päästä. Sitäpä Wienissä ei anteeks suoda, ja se mun ajaa tähän tekoon — Koska etumme yhtyvät, niin olkoon meillä myös luottamusta toisiamme kohtaan!

WALLENSTEIN. Ei kansler' uskovan näy mua vielä. Ei ole peli aivan edukseni — sen myönnän — Koska olen pelannut — se miel' on hänen arvoisuudellaan — mä keisarini kanssa tuollatavoin, niin miks en vihollisen kanssa, sillä tää rikos pienemp' ois, kuin on tuo toinen. Niin eikö myöskin teistä, herra Wrangel?

WALLENSTEIN. Ajanut keisar' on mun äärimmäisiin. En kunniallisesti häntä enää palvella saata. Vuoksi oman turvan mun ottaa täytyy, hätävarjeluksi, tää askel tuima, vastoin tuntoani.

WRANGEL. Sen uskon. Moist' ei tee se, kell' ei pakko. (Hetkisen vaiettuaan.) Armonne mikä saattoi tekemään herraanne keisaria kohtaan näin, sen toiset tuomitkoot ja selittäkööt. Puolustaa ruotsalainen puhtain tunnoin ja kelpo miekoin hyvää asiaansa. Asiain yhtymys ja tilaisuus nyt meitä suosii, sodassahan kelpaa jokainen etu, ja me empimättä otamme vastaan, mitä tarjoll' on; ja jos on kaiken laita aivan niin —

WALLENSTEIN. Mit' epäillään siis? Minun tahtoani? Vai voimiani? Olen kanslerille, jos miestä kuusitoistatuhatt' antaa, kahdeksantoistatuhantisen joukon luvannut siihen liittää —

WRANGEL. Tunnetaanhan armonne suureks sotaruhtinaaksi, toiseksi Attilaksi, Pyrrhokseksi.[21] Viel' yhä kummastellen kerrotaan, kuink' ennen, vastoin ihmisarveluita, te armeijan kuin tyhjäst' ihan loitte. Kuitenkin —

WRANGEL. Lie helpompaa — se miel' on hänen arvoisuudellansa — kuuskymmentuhantinen joukko koota kuin yksi tuhat heistä saada —

WALLENSTEIN. Niin luuleeko hän? — Hänpä arvostelee näin protestanttina ja ruotsalaisna. Lutherilaiset, tehän taistelette puolesta raamattunne, aatteen vuoksi. Sydäminenne käytte, minne teitä lippunne vie. — Ken teistä eroo, kahdesta herrast'[22] eroo samall' aikaa. Kaikesta tuost' ei puhettakaan meillä —

WALLENSTEIN. Sanonpa, kuink' on laita — Isänmaa kyll' itävaltalaisen' on, hän sitä rakastaa, syystäkin. Vaan tämä joukko, nimeltään jok' on keisarillinen ja Böömiss' asustaa, on isänmaaton; vierasten maitten on se hylkylaumaa, mennyttä kansanosaa, joll' on vain yhteinen aurinko, ei mitään muuta. Ja tämä Böömi, josta kamppailemme, ei luota herraansa, jonk' antoi sille aseiden onni eikä oma vaali. Se nurkuin sietää uskon sortovaltaa, mi pelkäämään sen sai, ei rauhoittumaan. Tääll' yhä kostonhehkuin muistetaan ne ilkiteot, joit' on nähdä saatu. Ja unhottaisko poika, että isää koirilla ajatettiin messuun? Kansa, tämmöistä kokenut, on pelättävä, se kostakoonpa taikka sietäköön semmoisen kohtelun.

WRANGEL. Vaan mitä sanoo täst' aatelisto sekä upseerit? Petosta moista, herra ruhtinas, ja luopumust' ei tunne aikakirjat.

WALLENSTEIN.
He täysin ovat minuun liittyneet.
Täss' omin silmin saatte varmuuden.

(Hän antaa Wrangelille valankaavan. Wrangel lukee sen
ja luettuaan laskee sen ääneti pöydälle.)

WRANGEL. Ken voi, se ymmärtäköön! Pois nyt naamioni! Sopia kaikesta on mulla valtuus. Vain neljän päivämarssin päässä vuottaa viistoistatuhantisen joukon kanssa nyt Reinin-kreivi,[23] teihin liittyäkseen. Kun sovimme, niin hälle käskyn laitan.

WRANGEL (arvelevasti). Kakstoista ruotsalaista rykmenttiä saan myöntää oman pääni uhall'. Entäs jos pettäisitte —

WRANGEL (rauhallisena jatkaen). Senvuoksi vaatia mun täytyy, että armonne eroaa nyt keisarista peruuttamattomasti, julkisesti; ei muutoin Ruotsin joukot teihin liity.

WRANGEL. Aseettomiksi keisarmieliset espanjalaiset rykmenttinne! Praagi vallatkaa, se ja rajalinna Eger on teidän jätettävä meille.

WALLENSTEIN. Liikaa vaaditte! Jos vain Eger! Mutta Praagi? Ei sovi. Saatte kaikki takeet, mitä järjellisesti multa pyytää voitte. Vaan Praagin — Böömin — suojella voin itse.

WRANGEL. Epäilemättä. Emmekä me katso vain suojeluksen puolta. Mutta emme väkeä, rahaa tahdo hukkaan käyttää.

WRANGEL (nousee seisomaan). Mies Ruotsin varoa saa saksalaista. Kutsuttiin meidät Itämeren takaa; tuhosta pelastimme valtakunnan — me verellämme uskonvapauden ja evankeliumin puhtaan opin vahvistaa saimme — Muisteta ei enää nyt hyväätyötämme, vain rasitus, vieraita meitä kohtaa karsas katse, mielellään meidät, pivon rahaa suoden, kotoisiin metsiimme ne lähettäis. Juudaksenpalkast' emme jättäneet me kuningasta taistotantereelle! Niin monen ruotsalaisen jalo veri hopean, kullan vuoks ei virrannut! Ja laihoin laakerein me emme tahdo purjeita nostaa kotimatkaa varten, vaan jäädä kansalaisiks maahan, jonka valloitti kuninkaamme kaatuen.

WALLENSTEIN. Yhteinen vihollinen yhdess' ensin lyökäämme, saatte kauniin rajamaan.[24]

WRANGEL. Yhteisen vihollisen sorruttua ken solmiva on uuden ystävyyden? Tiedämme kyllä — vaikka Ruotsin mies ei huomata saa sitä — ett' on teillä salaiset tuumat saksilaisen kanssa. Ken takaa, ettei meistä tule uhrit päätösten, joit' ei suoda meidän tietää?

WALLENSTEIN.
Valinnut kansleri on mieleisensä,
jäykempää miest' ei lähettää ois voinut.
(Nousten seisomaan.)
Paremmin ehdoin tulkaa, Kustaa Wrangel!
Praagista sanaakaan ei.

WALLENSTEIN. Siiskö jätettävä pääkaupunkini teille! Ennen palaan — luo keisarini.

WRANGEL. Kai joku päivä sitten, nyt ei enää. — Sesinan kiinni tultua ei enää. (Kun Wallenstein jää hämmästyksestä sanattomaksi.) Uskomme, ett' on teillä suorat aikeet; se meist' on varma — eilisestä asti — Ja koska tämä lehti takaa joukot, ei mikään enää estä luottamusta. Meit' erota ei Praagi. Kanslerimme vain vanhan puolen[25] tahtoo; armollenne hän jättää Ratschinin ja pienen puolen.[26] Mut Eger täytyy meille ensiks antaa, ei muutoin puhettakaan liitostamme.

WALLENSTEIN. Tuleeko minun luottaa teihin, mutta ei teidän minuun? Ehdotusta mietin.

WRANGEL. Mut älkää liian kauan, sitä pyydän. Neuvotteluit' on ollut toista vuotta; jos nytkään niist' ei mitään seuraa, pitää ne kansler' ainaiseksi katkenneina.

WRANGEL.
On, ja ennenkuin
sit' aikoo lainkaan, herra ruhtinas!
Ripeä teko vain sen voittoon vie.

KUUDES KOHTAUS.

WALLENSTEIN. Ei vielä tullut, ei, ja — oikeastaan mieluummin jätänkin sen tekemättä.

WALLENSTEIN. Munko pitäis ruotsalaisten, ylpeiden, armoill' elää? Sit' en sietäis.

ILLO.
Tuletko avunpyyntöön karkurina?
Enemmän heille tuot, kuin heiltä saat.

WALLENSTEIN. Mitenkäs kävi herttua Bourbonille,[27] viholliselle joka palkkautui ja haavoja löi omaan isänmaahan? Kirous palkkans' oli, luonnottoman rikoksen kosti inho ihmisten.

WALLENSTEIN. Ihmisellä uskollisuus on veriheimolaisna, jonk' kostajaks hän tuntee syntyneensä. Tekevät rauhan lahkokuntain viha, ja puolueiden raivo, kateus; ja mikä vimmoin riehuu turmaksensa, käy sopuun voidaksensa ahdistaa yhteistä ihmiskunnan vihollista, petoa, joka surmatakseen hyökkää ihmistä suojelevaan tarhaan — sillä ei riitä turvaks oma äly yksin. Vain otsaan luonto suonut ihmiselle on silmäin valon, selkää suojatonta uskollisuus on harras suojeleva.

TERZKY. Pahempaa älä mieti itsestäsi kuin vihollinen, joka tekoon tarjoo iloisna kättään! Niin ei ollut herkkä tään keisarhuoneen perustaja Kaarle,[28] jok' avosyliin sulki Bourbonin; vain hyöty maailmaa näät hallitsee.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

KREIVITÄR.
Tulenhan sua onnittelemaan. —
Lien tullut liian varhain? Sit' en toivo.

ILLO. Se teistä riippuu. Te nyt koittakaa; en minä mitään voi, kun vedotaan uskollisuuteen sekä omaantuntoon.

KREIVITÄR. Mitenkä? Kaikki kun ol' kauempana ja tiesi vielä näkyi loputonna, niin olit rohkea ja päättäväinen — ja nyt, kun piankin jo alkaa käydä unesi toteen ja kun menestys on taattu, alat sinä epäröidä? Vain suunnitelmiin sull' on rohkeutta, ei tekoihin? Siis myönnä vihollistes olevan oikeassa! Juuri sitä he odottavat. Kernaasti he uskoo kavallusaikeita sull' olleen. Voivat kirjeihin, sinetteihin vedoten sen todistaakin! Mutt' ei usko kukaan sun tositekoon käyvän, silloinhan sinua pelättäisiin, varottaisiin. Tää onko mahdollista? Kun oot mennyt niin pitkälle, kun pahin tiedetään, kun aikees luetaan jo rikokseksi, niin palaatko ja hedelmistä luovut? Se suunnittuna vain on rikos halpa, toteentuneena teko kuolematon; ja jos se onnistuu, se anteeks suodaan — jumalantuomiota ain' on päätös.

KAMARIPALVELIJA. Vain pari silmänräpäystä pyytää, asia häll' on kiireinen[30] —

KREIVITÄR.
Jälkeenpäin saat tietää sen.
Nyt mieti, mitä vastaat Wrangelille!

WALLENSTEIN. Jos valita vois vielä ja jos löytyis lievempää keinoa — niin valitsisin ja keinot äärimmäiset välttäisinkin.

KREIVITÄR. Jos halua et muuta, keino on sun lähelläsi. Laita Wrangel pois! Unhota vanhat toiveet, jätä myös elosi entinen ja päätä alkaa nyt uutta elämää! On sankarinsa hyveellä, niinkuin maineell', onnellakin. Matkusta heti keisarin luo Wieniin, rahasto täysi ota mukaan, kerro koitellees alttiutta palvelijain ja pettää tahtoneesi ruotsalaista!

ILLO.
Jo sekin myöhäist' on. Ne liiaks tietää.
Hän surmapölkylle vain päänsä veisi.

KREIVITÄR. En usko. Lailliseenhan tuomioon ei niill' oo todisteita; mielivaltaa ne karttavat. Ja herttua saa mennä rauhassa pois. Nään, kuinka kaikk' on käyvä. Kuningas Unkarin[32] käy esiin,[33] silloin on luonnollista ero herttuan; ei selitystä siihen tarvitakaan. Kuningas antaa joukkoin tehdä valan, ja kaikki tulee jäämään uralleen. Jonakin aamuna jo matkustanut on herttua. Vaan hänen linnoissansa nyt puuha käy, hän rupee metsästämään, rakentaa, pitää hevoskartanoita, kamariherrat, hovikunnan määrää ja kulta-avaimia[34] jakelee, pitoja antaa vieraanvaraisena: hän suuri kuningas on — pienoiskoossa! Ja viisaasti kun tyytyy siihen, ettei todella merkitse hän enää mitään, niin näyttää saa hän vaikka miltä; hän on elonsa loppuun asti suuri prinssi. No, herttuahan silloin, näin jos käy, on nousukkaita, joit' on sota luonut; yksöinen taimi hovisuosion, mi vapaaherroja ja ruhtinaita luo yhtä helpoin kustannuksin.

WALLENSTEIN (nousee kiihtyneenä seisomaan). Tie täst' ahdingosta mulle osoittakaa, te auttavaiset vallat, semmoinen, sit' että minä käydä voin — En minä kuin sanaurho, hyvelörppö saata aikeista lämmetä ja aatoksista — selkänsä kääntävälle onnellekaan en kerskuin virkkaa: mene, tarpeeton! Hukassa olen, jos en enää toimi; en uhria, en vaaraa pelkää, jos viimeisen askeleen mä siten vältän. Mut ennenkuin mä vaivun tyhjyyteen ja piennä lopun, vaikka suurra aloin, ja ennenkuin mä täällä sekoitun raukkoihin, joita päivä luo ja kaataa, ennemmin nimeäni kammotkoon maailma, jälkimaailmakin; olkoon jokaisen ilkiteon tunnus Friedland.

KREIVITÄR. Mit' oisikaan siis tässä luonnotonta? En keksi, sanohan — oi, älä anna sä taikauskon öisten haamuin päästä kirkasta henkeäsi hallitsemaan! Maanpetoksesta olet syytettynä — kyseessä nyt ei, syystäkö vai syyttä — hukassa olet, jos et sitä valtaa, mi sull' on, pian käytä — Oi, miss' onkaan niin rauhallista olentoa, joka ei puoltais elämäänsä kaikin voimin? Työn rohkeimmankin sallii hengenhätä.

WALLENSTEIN. Niin suosiollinen ol' ennen mulle tää Ferdinand; mä hänest' olin rakas, hän arvon mulle antoi, minä olin likinnä hänen sydäntänsä. Onko hän mitään ruhtinasta sillä tavoin arvossa pitänyt kuin mua? — Näinkö kuitenkin lopulta nyt käyvä on!

KREIVITÄR. Uskollisesti muistat vähäiset sä suosiot, vaan loukkaust' et lainkaan? Täytyykö muistuttaa, ne kuinka maksoi uskollisuutes Regensburgiss'[35] ennen? Olithan säätyjä sä loukannut; sä hänen suuruuttansa varten otit maailman vihat, kirot hartioilles, sull' yhtään ystävää ei Saksass' ollut, kosk' elit keisarias varten vain. Hänestä luopunut et silloinkaan, kun Regensburgin päivillä tuo myrsky vastaasi nousi — silloin luopui hän sinusta! Sinusta hän luopui! Sinut vuoks ylvään baijerilaisen uhriks antoi! Takaisinsuotu arvo[36] oisko muka vääryyden sovittanut ankaran? Ei todellakaan sulle hyvä tahto, vaan kovan hädän laki antoi paikan, jonk' ois ne mielellänsä evänneet.

WALLENSTEIN. Niin — kyll' ei virkaa suonut hyvä tahto, ei mieltymys. Jos virkaa käytän väärin, niin ainakaan en mitään luottamusta.

KREIVITÄR. Vai luottamusta heillä? Mieltymystä? — Sinua tarvittiin! Vain hätä, joka on hurja pakottaja, jot' ei auttaa voi tyhjät nimet, apunäyttelijät,[37] tekoa joka vaatii yksistään, ei ulko-arvoa, ja peräsimeen suurimman, parhaan hakee, vaikka täytyis se alhaisosta ottaa — se vain saattoi sun virkaan sekä antoi valtakirjan. Se suku näät, niin kauan kuin se voi, nöyrillä orjasieluill' aikaan tulee ja keksimällään nukkekoneistolla — mut uhatessa pahimman, kun enää ei tyhjä näennäisyys teho, silloin se vaipuu luonnon käsiin voimakkaihin, sen jättihengen käsiin, joka kuulee vain itseään, ei sopimuksist' yhtään välitä sekä ryhtyy tekemisiin omilla ehdoillansa ainoastaan.

WALLENSTEIN. Se totta on! En heille teeskennellyt, en heitä kaupass' ole pettänyt; turhaksi katsonut mä olen pitää salassa heiltä laajayritteistä ja rohkeata mielenlaatuani.

KREIVITÄR. Pikemmin — aina olet esiintynyt pelottavana aivan avoimesti. Et sinä, joka pysyit itsenäsi, vaan he, jotk' antoi sulle vallan, vaikka pelätit heitä, hepä vääräss' ovat. On oikeassa erikoinen luonne, jok' itselleen on uskollinen, väärää ei ole muuta paitsi ristiriita. Olitko toisenlainen kulkeissasi kahdeksan vuotta sitten Saksan halki, tulella, miekalla kun turmaa toit, vitsaasi yli maiden heilutit, uhmailit valtakunnan järjestystä, vain voiman julmaa oikeutta käytit ja kaikki esivallat poljit maahan herruutta sulttaanisi levittääkses? Ois silloin tullut murtaa tahtos uhma, valtuutes piiriin sinut pakottaa! Vaan keisarista mieluist' oli, mikä hyödytti häntä, ja hän ilkityöt vahvisti vaitiolonleimallaan. Mik' oikein oli silloin, koska sen teit hänen puolestansa, oisko tänään se äkin tullut häpeälliseksi, kun on se suunnattu nyt häntä vastaan?

WALLENSTEIN (nousten seisomaan). En siltä puolen sitä punninnut — Todella, niin on laita! Keisarihan käteni kautt' on suorittanut töitä, joit' oikeastaan ei ois tullut tehdä. Myös vaippa ruhtinaallinen on suotu minulle töistä, jotk' on rikoksia.

KREIVITÄR. Siis myönnä, ettei teidän välillänne voi olla velvollisuus, oikeus puheena ees, vaan valta, tilaisuus! On hetki tullut, nyt sun tehdä pitää elämän suuren laskun lopputili. Ennustaa taivaanmerkit voittoasi, ja kiertotähdet onneasi vihjaa ja huutaa: nyt on aika! Ootko suotta mitannut tähtein teitä elinkauden, käytellyt harppia ja kaarimittaa, kuvannut eläinradan, taivaanpallon seinille tänne sekä ympärilles myös kohtaloiden vallitsijain kuvat, tuon mykän seitsenryhmän[38] pystyttänyt vain leikkiäkses niillä aivan turhaan? Mihinkään eikö johda tämä puuha, tää tyhjä taito onko ytimetön, niin ettei sinuun nähden teho eikä ratkaisun hetkellä voi vaikuttaa?

WALLENSTEIN (on tämän viime puheen aikana mieli kovin kiihdyksissä kävellyt edestakaisin ja nyt äkkiä seisahtuu keskeyttäen kreivittären). Nyt Wrangel tänne! Kolme lähettiä[39] paikalla satulaan!

WALLENSTEIN. Se keisarin ja mun on paha henki. Se häntä rankaisuttaa mulla, joka aseena vallanhimon olin hällä, ja koston teräs kai myös mua varten hiottu on jo. Kuka kylvänyt on lohikäärmeen hampaita,[40] ei saa satoa riemuisaa. Ja joka rikos jo kantaa omaa koston-enkeliään, uhkaavaa aavistusta, poven alla. Ei hän voi minuun enää luottaa — siispä palata voi en. Tulkoon, mist' ei päästä! Ain' oikeus jää kohtalolle, sillä sen käskyt ikivääjäämättömästi täytäntöön aina panee sydämemme.

Työhuoneeseeni nouda Wrangel; tahdon myös viestinviejäin kanssa itse haastaa. Octavio nyt kutsukaa!

Pois riemu! On kateelliset vallat kohtalon, niit' ärsyttää voi riemu ajaton. Nyt niiden haltuun siemen, loppu näyttää, menestys vaiko turma tähkän täyttää.

TOINEN NÄYTÖS.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

WALLENSTEIN. Altringer Linzist'[41] ilmoittaa nyt mulle sairastavansa, mutta tiedän, että hän Frauenbergiss'[42] onkin Gallaan luona. Molemmat vangitse ja tänne laita! Espanjalaiset rykmentit sä ota, alati puuhaa, älä valmiiks joudu, ja jos ne mua vastaan vaatii sua, niin myönny vaan ja pysy paikallasi! Eduksi tiedän sinun katsovankin leikissä tässä olla joutilaana. Niin kauan säilytä sä ulkokuori, kuin voit; et tahdo jyrkkää askelt' ottaa, siks annoin tämän osan sulle, koska minulle nyt voit enin hyödyks olla toimettomuudellas — Jos sillä aikaa mun puolelleni kääntyy onni, silloin sä työsi tiedät. (Max Piccolomini astuu huoneeseen.) Ystäväni vanha, nyt mene pois! Jo tänä yönä lähde! Mun omat hevoseni ota! — Tämän[43] pysytän täällä — Pian hyvästelkää! Iloisna, onnellisna tapaammehan kai toisemme.

TOINEN KOHTAUS.

WALLENSTEIN, MAX PICCOLOMINI.

WALLENSTEIN. Entistäkin lujemmin nyt se minuun liittynee. (Istuutuu.) Niin, Max. En ennen sun ois tietää suonut, kuin lyönyt oisi toimimisen hetki. Nuoruuden terve vaisto valitsee helposti oikean, ja iloistapa on itse arvostella harkiten, kun ratkaisun voi tehdä epäilyttä. Vaan kahdesta jos pahast' ilmeisestä valita täytyy toinen, jolloin sydän velvollisuuden monen kamppaillessa ei ehjäks jäädä voi, on onni päästä valitsemasta, pakkokin on armo. — On pakko nyt. Äl' yhtään katso taakse! Apua siit' et saisi. Katso eespäin! Äl' arvostele! Ryhdy toimimaan! — Tuhoni on jo hovi päättänyt, ja siksi tahdon ehtiä sit' ennen. — Liitymme ruotsalaisiin. Kunnollista väkeä on ne, kelpo ystäviä. (Keskeyttää odottaen Piccolominin vastausta.) Sun yllättänyt olen. Älä vastaa! Suon aikaa sulle koota ajatukses.

(Nousee seisomaan ja astuu taustaa kohti. Kauan seisoo Max hievahtamatta, ollen mitä suurimmassa tuskassa; kun hän liikahtaa, tulee Wallenstein takaisin ja seisahtuu hänen eteensä.)

MAX. Oi kenraali! Sä täysivaltaiseksi mun tänään teet. En ole tähän saakka tarvinnut itse löytää tietä, suuntaa. Sinua tinkimättä seurasin. Kun katsoin sinuun vain, niin tiesin tien. Mun ensimäistä kertaa itseheni nyt neuvot vetoamaan, vaadit mua sinua kuulemaan tai sydäntäni.

WALLENSTEIN. Hellästi kohtalos on tuuditellut sinua tähän asti, leikkien sait täyttää tehtäväs ja tyydyttää kauniita taipumuksias ja aina sydämin ehjin toimia. Vaan toisin täst'edes käy. Tiet eroo vihamielin. Velvollisuudet joutuu ristiriitaan. Nyt alkaa sota, puolta ystäväs tai keisaris sun täytyy pitää.

MAX. Sota! Se kauhistaa kuin taivaan vitsaukset, myös hyv' on, kohtaloa niinkuin nekin. Hyv' onko sota, jolla keisaria nyt uhkaat käyttäin hänen armeijaansa? Oi taivaan Luoja, minkälainen muutos! Sopiiko näin mun haastaa sulle, joka pysyvän pohjantähden lailla[44] olet elämänohjeenani loistanut! Oi, mitä povessani rikki lyöt! Mun onko pakko sinun nimeltäsi evätä vanha kunnioitus, mikä on minuun juurtunut, ja jättää pyhä tää tottumus: ain' olla kuuliainen? Ei! Älä minuun käännä kasvojasi! Jumalan kasvoina niit' aina pidin, ne minuun tehoomast' ei heti lakkaa; viel' aistejani vallitset, vaikk' onkin vapaaksi sielu päässyt verta vuotain.

MAX. Luovu aikeestas! Oi, luovu! Kas, puhtaat, jalot piirtees viel' ei tästä teosta tuhoisasta yhtään tiedä! Se tahrasi vain mielikuvitukses, viattomuus ei tahdo pakoon mennä yleväkatseisesta olennostas. Pois musta tahra, tuo sun vihollises! Se silloin ollut on vain paha uni, jokaisen varman hyveen varoittaja. Semmoiset hetket ihmisluonnoll' olkoon, vaan voitto täytyy jalon tunteen saada. Ei, niin et uraas päätä. Sehän saattais jo kaikki meille suodut suuret lahjat ja kaikki valtakyvyt häpeään ja myöntäis oikeaksi harhaluulon, jok' uskoo, ettei ole vapaudessa jaloutta, sekä heikkouteen vain turvaa.

WALLENSTEIN. Saan kovan moitteen varmaan maailmalta. Jo itselleni sanoin, mitä saatat sanoa sinä. Ken ei, jos vaan voisi, viimeistä tiukkaa välttäis! Mutta tässä valintaa muut' ei ole olemassa kuin: väkivaltaa tee tai sitä kärsi — On laita niin. Ei muuta tietä mulla.

MAX. No, hyvä! Paikkas pidä väkisin, rupea vastustamaan keisaria, tee, jos on pakko, julkikapinakin, en kiitä sitä, vaan voin anteeks antaa, voin, mit' en hyväksykään, kanssas jakaa. Vaan sinust' älköön tulko — kavaltajaa! Nyt sanoin sen. Ei kavaltajaa! Mihin hairahtuu voimassansa rohkeus, ei ole kohtuutont', ei virhekään. Oi, tää on aivan toista — tää on mustaa, oi, mustempi ei ole helvettikään!

WALLENSTEIN (otsa synkissä rypyissä, mutta maltillisesti). Valmiina nuorisoll' on heti sana, pidellä vaikea kuin veitsen terä; kuumasta päästään nuoret sieppaa mitan asiaan, jok' on oma tuomarinsa. On oitis inhaa taikka arvokasta ja pahaa taikka hyvää heistä kaikki — ja mitä tuopi mielikuvitus hämäriin nimiin näihin haaveellista, sen nuoret omistavat asioille ja olennoille. Maailma on ahdas, mut aivot avarat. Niin helpostihan asuvat rinnatusten ajatukset, mut asioill' on tungos päällä maan; saa toinen toisen tieltä syrjään mennä, ken pois ei tahdo, muita poistakoon; tääll' otellaan, saa voiton voima vain. — Niin, toiveitta ken kulkee elämänsä, päämäärät itseltään ken kieltää, hänpä keralla asuu salamanterin tulessa kevyessä,[45] puhdas on puhtaassa elementiss' eläen. Aineesta karkeemmasta loi mun luonto, maan puoleen mua vetää mielihalu. Pahalle hengellepä kuuluu maa, ei hyvälle. Vain yleis-antimia ylhäältä suovat meille jumalat; iloksi valo on, ei rikkautt' anna, ei tavaraa saa heidän valtiossaan. Vääriltä voimilta, jotk' ilkeöinä maan varjoiss' asuvat, on jalokivi ja kallis kulta meidän voitettava. Ei uhritta saa heidän suosiotaan, eik' ole heidän palveluksestansa palannut ketään puhdassieluisena.

MAX (painokkaasti). Oi, niitä valheen voimia sä pelkää! Ne syövät sanansa. Ne vilpin henget ne pettää sinut, vetää kadotukseen. Äl' usko niitä! Sua varoitan — Velvollisuutees palaa! Voit sen! Minut lähetä Wieniin! Solmia mun suo välillä sun ja keisarin tuo rauhas! Ei tunne sua hän, vaan minä tunnen, hän sua katsova on niinkuin minä ennakkoluuloitta, mä sulle tuon takaisin keisarimme luottamuksen.

MAX. Ja jos ois myöhäistä ja kukistukses vain rikos estäis, tulkoon kukistus! Kukistu arvokkaasti, niinkuin seisoit! Päällikkyys jätä! Poistu näyttämöltä! Sen loistavasti tehdä voit, myös tee se viattomaksi jääden! Olet kyllin toisille elänyt sä, elä vihdoin myös itsellesi, minä seuraan sua, iäksi liityn sinun kohtaloosi —

WALLENSTEIN. Se myöhäist' on. Kun täällä turhaan puhut, jo taakseen jättää peninkulmapatsaan toisensa jälkeen pikalähetit sanaani vieden Praagiin, Egeriin. — Mukaannu siihen! Teemme niinkuin täytyy. Tehkäämme, mit' on pakko, arvokkaasti ja lujin ottein — Teenkö pahempaa kuin Caesar, jonka nimen vielä tänään maailman korkein[46] pitää omanaan? Hän Roomaa vastaan johti legioonat, jotk' oli Rooma hälle suojaks suonut. Hukassa ollut ois hän miekatonna; niin minäkin, jos aseet luovuttaisin. On minuss', uskon, hänen henkeänsä. Jos onnensa ma saan, niin syyni kestän.

(Max, tähän saakka oltuaan tuskallisessa kamppailussa, poistuu nopeasti. Wallenstein katselee poistuvaa kummastellen ja hämmästyneenä ja seisoo syviin ajatuksiin vaipuneena.)

KOLMAS KOHTAUS.

TERZKY. Kuin maa ois hänet niellyt. Oli tuskin hän luotas lähtenyt, kun minä aioin tavata häntä, vielä haastaakseni, mut — oli mennyt pois, ei tietty minne. Se varmaan oli itse paholainen, kadota niin ei saata ihminen.

WALLENSTEIN. Hän Frauenbergiin menee ottaaksensa espanjalaisten, italialaisten rykmenttein päällikkyyden vastaan siellä.

ILLO.
Väkeä suotko sille kavalalle?
Ja silmäis eestä hänen juuri nyt
ratkaisun hetkell' antaisitko mennä?

WALLENSTEIN. Ja miks en tällä kertaa häneen luottais, kun aina niin oon tehnyt? Mikä nyt mun estäis hyvää hänest' uskomasta? Ei omasta, vaan teidän oikustanne siis vanha, koeteltu mielipide, mi mulla hänest' on, mun tulis muuttaa? En nainen ole. Kun siis tähän asti oon häneen luottanut, myös tänään luotan.

WALLENSTEIN.
Ei toisia, ei, hänet valitsin.
Hän kelpaa toimeen, siks sen hälle soin.

WALLENSTEIN. Niin — ette pidä heistä kummastakaan.[47] Kun minä heitä ansionsa mukaan rakastan enemmän kuin teitä muita ja pidän parempina, senpä vuoksi he ovat teidän silmätikkunanne! Ei minuun eikä minun asiaani kateenne kuulu. Eipä heitä saata vihanne silmissäni huonommiksi. Vihatkaa, rakastakaa halun mukaan, mä kyllä tiedän, mihin kukin kelpaa.

TERZKY. Myös Questenberg,[48] kun täällä oleskeli, yhäti seurusteli hänen kanssaan.

WALLENSTEIN. Et luottamustani saa järkkymään, sen perustana näät on syvin tiede. Jos pettää hän, on koko tähtitaito valhetta. Sillä kohtalo on taannut, hän ett' on uskollisin ystäväni.

WALLENSTEIN. Elämän hetki sattuu, jolloin on inehmo tavallista lähempänä maailmansielua ja kohtalolta vapaasti kysyä voi. Moinen hetki se oli, kun mä puuhun nojaten yöll' ennen taistelua Lützenin silmäilin mietteissäni tasangolle. Sumussa loimus synkät leiritulet, kumea asehäly, vahtein huuto ne yksin häiritsivät hiljaisuutta. Ohitse sielun silmäin kulki silloin minulla koko entiselämäni ja vastainen, ja aavistava henki yhdisti kaukaisimman vastaisuuden seuraavan aamun kohtaloon. Mä silloin puhelin itselleni: "Sinä käsket niin useita! Ne sinun tähtiäsi seuraavat, niinkuin suuren arvan varaan kaikkensa sinun varaas jättävät ja ovat nousseet sinun onnes laivaan. Vaan tulee päivä, jolloin nämä kaikki toisistaan kohtalo taas erottaa ja harvat pysyy sulle uskollisna. Tahtoisin tietää, ken on uskollisin kaikista, jotka leiriss' ovat nyt. Suo merkki, kohtalo! Se olkoon hän, huomenna joka mulle rakkautta ensiksi osoittaa!" Näin itsekseni mä ajattelin sekä uneen vaivuin. Uneksin joutuneeni taisteluun. Ahdinko oli suuri. Ampuivat minulta ratsun, suistuin maahan, suoraan mun ylitseni ajoi ratsumiehet, ja siinä ähkyin lailla kuolevan kavioniskuin aivan ruhjomana. Äkisti nosti minut käsivarsi, Octavion se oli — heräsin, päiv' oli jo — hän seisoi edessäni. Hän sanoi: "Veli, älä tänään käytä entistä papurikkoasi! Ota valitsemani varma ratsu tämä! Tee mulle mieliksi! Sain varoituksen unessa." Senpä ratsun nopeus Banérin huoveista mun pelastikin. Mun orpanani papurikoll' ajoi — en miestä, ratsua sen koommin nähnyt.

WALLENSTEIN (painokkaasti). Ei ole sattumusta; mi meist' on sokeata sattumaa, lähteistä syvimmistä nousee. Mulla on vahvistettu varmuus, että hän on hyvä enkelini. Eikä nyt sanaakaan enää!

WALLENSTEIN (seisahtuu ja kääntyy takaisin). Älkäätte olko niinkuin naiset, jotka palaavat ensi sanaans' aina, milloin puhuttu järkeä on tuntikaudet! — Ei ole teot, aatteet ihmisen kuin aallot sokeat. Vaan maailmansa sisäinen — syv' on kaivos; ikuinen sen syvyydest' on niillä kuohuntansa. Niin välttämättömät kuin heelmät puun ne ovat, sattumus ei muuta niitä. Jos meist' on nähty sisin, kaiken muun, tahtomme, toimintamme, tietää siitä.

NELJÄS KOHTAUS.

Piccolominin asuntoon kuuluva huone.
OCTAVIO PICCOLOMINI matkaan valmiina. AJUTANTTI.

OCTAVIO. Se rykmentti on uskollinen. Olkoot ne takapihass' siellä rauhallisna, piilossa, kunnes kello kilskaa; silloin lukitkaa portit, tarkkaan vartioikaa! Ja kenen kohtaatte, se vangitkaa! (Ajutantti poistuu.) Kai tarvitse en heidän palvelustaan, niin toivon, laskut näät on mulla varmat. Vaan nyt on palveltava keisaria, on peli suuri, siis on liian pientä parempi liian suuri varovaisuus.

VIIDES KOHTAUS.

ISOLANI (salamielisesti).
No, joko? Käykö toimeen ruhtinas?
Te minuun saatte luottaa. Koetelkaa!

ISOLANI. En, herra veli, kuulu semmoisiin, jotka sanoill' uljailee, vaan tekoon vaadittaissa pakoon pötkii. Kokenut herttualt' oon ystävyyttä, Jumala nähköön! Herttuaa saan kiittää kaikesta. Hänt' en petä.

ISOLANI. Varuilla olkaa! Kaikk' ei sitä mieltä. Tääll' useakin pitää hovin puolta eik' äskeist' allekirjoitusta, joka otettiin varkain, katso sitovaksi.

ISOLANI.
Hiis! Kaikki saksalaiset puhuu niin.
Myös Esterházy, Kaunitz, Deodati[49]
sanovat: hovia on toteltava.

OCTAVIO.
Ei suinkaan. Enhän toki laske pilaa.
Todella iloitsen, kun voimakkaaksi
asian hyvän huomaan.

OCTAVIO (arvokkaasti). Selittämässä vain, te ystäväkö vai vihollinen ootte keisarin.

ISOLANI (uhmaten). Sen sille sanon, joll' on valta tehdä minulle tämänmoinen kysymys.

"Siis olkoon armeijamme päällikkö kukin kenraalluutnantin
ja kreivin, rakkaan Piccolominimme käskyille niinkuin meidän"

ISOLANI. Minä — mutta niin äkin yllätätte mun — Kai suodaan ajatusaikaa —

OCTAVIO. — selvä, suora. Herranne petättekö, vaiko hälle olette uskollinen, ilmoittakaa!

OCTAVIO.
On kyllä. Ruhtinas on kavaltaja,
viholliselle tahtoo joukot jättää.
Sanokaa, luovutteko keisarista!
Viekkaasti liityttekö vihollisiin?

ISOLANI. Mit' aattelette? Majesteetistako luopuisin minä? Niinkö sanoin? Milloin sanonut oisin moista?

ISOLANI. Hän hyvää mulle teki — vaan jos hän on konna, jumaliste, laskun revin.

OCTAVIO. Iloitsen, hyväll' että mukaannuitte. Tän' yönä hiljaa lähtekäätte kaikkein kevyiden joukkoin kanssa. Näyttäköön, kuin käsky olis itse herttualta. Kokouspaikkana on Frauenberg, siell' antaa Gallas teille lisäkäskyt.

OCTAVIO.
Kiittäin ilmoitan.
(Isolani poistuu. Saapuu palvelija.)
Eversti Buttlerko? No hyvä on.

ISOLANI (tullen takaisin).
Anteeksi suokaa jäyhä olentoni!
Oi, tiesinkö, ett' oli edessäni
niin suuri henkilö!

ISOLANI. Olen iloinen vanha veikko, ja jos lie minulta viinin innoss' singahtanut hovia vastaan sana vinha, enpä, tiedätte, tarkoittanut pahaa.

OCTAVIO.
Älkää
siit' olko huolissanne! — Onnistui!
Myös toisiin nähden olkoon sama onni!

KUUDES KOHTAUS.

OCTAVIO PICCOLOMINI. BUTTLER.

OCTAVIO (kumpaisenkin istuuduttua). Mun ystävällisyyteeni, jot' eilen osoitin teille, ette vastannut. Te muotoseikaksi kai turhaks sen erehtyin katsoitte. Tuo toivomus läks sydämestä, totta tarkoitin, sill' aika yhtyä on kelpo miesten.

OCTAVIO. On samanmieliset kaikk' oiva miehet. Vastatkoon ihminen vain siitä työstään, johonka luonne hänet tyynnä ajaa. Sokeain erhetysten voima työntää parhaatkin usein tieltä oikealta. Tulitte Frauenbergin kautta. Eikö ilmaissut mitään Gallas ystäväni?

OCTAVIO.
Se ikävää, tuo neuvo näät ol' oiva.
Minulla myös ois teille samanlainen.

BUTTLER. Se vaivaa teille tois — ja minut saattais huonosti ansaitsemaan hyvän luulon.

OCTAVIO. On aika kallis, puhukaamme suoraan! Tiedätte, kuink' on laita. Herttuahan petosta miettii, lisätä voin vielä: hän sen on tehnyt; joku tunti sitten on liittoon käyty vihollisen kanssa. Jo Praagiin, Egeriin käy viestit, meidät huomenna viedään vihollisen leiriin. Vaan hänpä pettyy, viisaus näät valvoo, viel' ystäviä tääll' on keisarilla, on luja niiden näkymätön liitto. Tää kirje hänet henkipatoks saattaa, armeijan kieltää häntä kuulemasta, kaikk' oikeuttaharrastavat kutsuu hän minun komentooni. Valitkaa asia hyvä meidän kerallamme tai pahain paha osa hänen kanssaan!

OCTAVIO. Vaan kuulkaa, eversti Buttler! Teill' on aikaa vielä. Sananne vinha pysyy haudattuna poveni kätkössä. Se peruuttakaa! Paremmin valitkaa, kuin valitsitte!

OCTAVIO. Mitä? Uljas miekkanneko sellaiseen taistoon paljastuisi! Vaihtuis kiroihin kiitos, jonk' on teille velkaa jo vuotta neljäkymment' Itävalta?

OCTAVIO. Pois miekka! Sanokaapa tyynnä, kuinka sen kävi! Sitten myönnän hyvityksen.

BUTTLER. Maailma tietää saakoon heikkouden, jot' itselleni en voi anteeks antaa! — Kenraaliluutnantti, mä kunniaa himoitsen, en voi sietää halveksuntaa. Minua loukkas, että synty, nimi ol' armeijassa eellä ansion. En huonomp' olla tahtonut kuin toiset mun toverini[51] ja niin tuohon tekoon pahalla hetkell' osuin — Olin hullu! Mut ansainnut en moista rangaistusta. — Evätä saattoi arvon — Miksi kielto tuon halveksunnan kautta kovennettiin, uskolliseksi nähty palvelija, iäkäs mies, niin pilkoin maahan lyötiin, mainittiin sukujuuren häpeästä,[52] kun hällä oli ollut heikko hetki? Vaan pistimenpä luonnolta sai mato, jot' ylväs mielivalta ilvein polkee —

OCTAVIO. Parjattu teit' on varmaan. Arvaatteko, ken tehnyt on niin huonon palveluksen?

BUTTLER. Olkoonpa vaikka ken! Vaan se on lurjus, espanjalainen, joku hovimies, sukua vanhaa, aatelista, jonka lien varjoon saanut, kateellinen konna, jot' itsehankkimani arvo loukkaa.

OCTAVIO (painokkaasti).
Niin minäkin — vaan toisinpa se kuului.
(Buttler säpsähtää.)
Minulla sattumalt' on sama kirje;
sanani totuuden siit' itse näätte.

OCTAVIO. Varoin, että ootte, eversti Buttler, vehkeilyjen uhri. Siis herttua on teitä yllyttänyt? — Hän tässä kirjeessä teit' ylenkatsoo, ministeriä neuvoo kurittamaan teit' ylpeydestä muka.

(Buttler on kirjeen lukenut, hänen polvensa vapisevat, hän tapailee tuolia ja istuutuu.)

Ei vihamies teit' ahdista. Ei kukaan suo teille pahaa. Herttuapa vain on teitä solvannut. Hän selvään aikoi pois keisaristanne vaan teidät riistää — Hän kostoltanne toivoi, mit' ei taattu uskollisuutenne ois koskaan suonut, jos mielenne vaan pysyi rauhallisna. Aseena sokeana aikoi käyttää hän teitä sekä välikappaleena ilkeihin vehkeisiin. Hän määrään pääsi. Vähällä vaan vei teidät polultanne hyvältä, nelikymmenvuotiselta.

OCTAVIO. Enemmän tekee hän. Hän hyvittää tuon syyttä kärsimänne solvauksen. Mielellään suo hän teille lahjan, jonka soi pahaan tarkoitukseen ruhtinas. Omaksi saatte vanhan rykmenttinne.

BUTTLER (tahtoo nousta seisomaan, mutta vaipuu takaisin. Hänen mielensä on kuohuksissa, hän koettaa puhua, mutta ei voi. Viimein hän irroittaa miekan kannikkeesta ja ojentaa sen Piccolominille.)

OCTAVIO. Nyt tulkaa Frauenbergiin! Uskolliset luo Gallaan, Altringerin sinne rientää. Velvollisuuksiin mont' oon käännyttänyt, tän' yönä pakenee ne Pilsenistä.

BUTTLER (on järkytettynä kävellyt edestakaisin ja astuu katse päättäväisenä Octavion luo). Saaneeko, kreivi Piccolomini, mies rehti haastaa, jok' ol' luopiona?

BUTTLER.
Sen teko näyttää. Älkää tiedustelko!
Te minuun luottakaa! Te saatte luottaa!
Hänt' ette, jumaliste, jätäkään
hyvälle enkelilleen! — Voikaa hyvin!

PALVELIJA (tuo kirjelapun).
Toi outo mies sen sekä poistui heti.
Pihalla on jo hevot ruhtinaan.

OCTAVIO (lukee).
"Sielt' irti pääskää! Teidän Isolani." —
Kun pääsis ensin tästä kaupungista!
Näin liki satamaako ajaisimme
karille? Pois! En turvass' ole täällä.
Vaan missä poikani nyt viipynee?

SEITSEMÄS KOHTAUS.

MOLEMMAT PICCOLOMINIT.

MAX (tulee mitä ankarimman mielenliikutuksen vallassa, hänen silmänsä kierivät hurjasti ja hänen käyntinsä on epävarmaa; hän ei näytä huomaavan isäänsä, joka seisoo syrjässä ja säälivästi silmäilee poikaansa. Pitkin askelin astuu Max huoneen poikki, seisahtuu taas ja heittäytyy viimein tuoliin, tuijottaen suoraan eteensä).

OCTAVIO (lähenee häntä).
Matkalle lähden.
(Kun hän ei saa mitään vastausta, ottaa hän poikaansa kädestä.)
Max, jää hyvästi!

Jos oisit ollut suora, rehellinen, näin pitkällä ei oltais, kaikk' ois toisin: ei hän ois tehnyt tätä kauheutta, hyvillä ihmisill' ois teho häneen, ei tarttunut hän oisi pahain ansaan. Miks salaa, kavalasti vaanien, kuin varkaat apureineen, hiivitään? Kirottu viekkaus, sa pahan äiti, sa tuskaatuova, meidät turmelet! Ois kaikki meidät pelastanut suoruus, tuo puhdas, maailmatasäilyttävä. Isäni, en voi sua puhdistaa. Minua herttua on pettänyt julmasti; sinun työs on yhtä huono.

MAX (nousee seisomaan, silmäilee isäänsä epätietoisennäköisenä).
Oletko, isä, kenties tahallasi
näin pitkälle sä vienyt asias?
Jos sortuu hän, niin sinä nouset. Siitä,
Octavio,[53] en pidä, en.

MAX. Voi mua! Luontoni on muuttunut. Kuink' epäluulo valtaa vapaan sielun? On mennyt luottamus ja usko, toivo, valhetta kaikk' on, mitä kunnioitin. Ei! Eihän kaikki! Armas elää vielä, hän vilpitön ja puhdas on kuin taivas. Vallitsee kaikkialla petos, murha ja myrkky, väärävala, kavallus; tää lempemme vain keskell' ihmissuvun on saari saastaton ja puhdas paikka.

OCTAVIO. Säästä hyvästijätön tuskast' itseäsi, kun eronne on välttämätön! Tule! Pois tule, poikani!

MAX. Sydämet kumarra ei keisareita. Tahdotko riistää minult' ainoankin, mink' onnettomuus jättänyt on mulle: armaani säälin? Julmastiko pitää julmankin tapahtua? Mist' en pääse, sen halpamaisestiko tekisin ja pakenisin arasti ja salaa pois hänen luotaan kelvottoman lailla? Hän nähköön tuskani ja kärsintäni, hän kuulkoon huudot sielun raadellun, minua itkeköön — Oi, ihmiset on julmia, vaan hän on enkel' Luojan! Hän epätoivon riehun kauhean saa sielustani pois; tään kuolintuskan haihduttaa valittavin lohtusanoin.

OCTAVIO. Et pääse irti, niin — et voi. Sa tule, pelasta, poikani, oi, kunniasi!

MAX. Vain tuhlaat sanojasi; minä seuraan sydämen ääntä, siihen saatan luottaa.

OCTAVIO (suunnillaan, vavisten). Max! Max! Jos kauhea tuo sattuu mulle, jos sinä — poikani, mun vertain omaa — oi, aatella en saata — itses sille riettaalle myyt ja painat polttomerkin sukumme aatel'-arvoon, silloin näkee maailma kammoin, että pojan miekka juo isän verta hirmu-ottelussa.

MAX. Oi, aatellut jos oisit ihmisistä parempaa, paremmin sä oisit tehnyt! Kirottu, turmiokas epäluulo! Ei nää se mitään lujaa, pysyväistä; ja kaikki horjuu ilman luottamusta.

OCTAVIO. Ja vaikka luotankin sun sydämeesi, saatatko noudattaa sen ääntä aina?

OCTAVIO. Nyt lähden Frauenbergiin, sulle jätän sun pappenheimiläises; Tiefenbachin, Toscanan, Lothringenin rykmentit avukses jää. Ne sua rakastaa, valansa pitää, ennen kaatuvat kuin sinut hylkäävät ja kunniansa.

MAX. Saat luottaa siihen, että kaadun täällä tai heidät johdatan pois Pilsenistä.

OCTAVIO. Ja eikö rakasta silmäystä? Eikö kättä jäähyväisiksi? Käymme veritaistoon, on epävarma, salattu sen loppu. Erota näin ei ollut tapanamme. Siis eikö mulla ole poikaa enää? (Max heittäytyy hänen syliinsä, kauan he viipyvät äänettömässä syleilyssä, sitten poistuvat kumpikin eri puolelle.)

KOLMAS NÄYTÖS.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

KREIVITÄR.
Minulta, Thekla, ette kysy mitään?
Teilt' olen sanaa kauan odottanut.
Mitenkä voitte olla lausumatta
näin pitkään aikaan hänen nimeänsä?
Tai lien jo liikaa, lie jo toiset polut
kuin minun kauttani teill' olemassa?
Sanokaa, oletteko häntä nähnyt!

TOINEN KOHTAUS.

KREIVITÄR. THEKLA.

KREIVITÄR.
Kun jo tietääkin hän kaiken!
Ois aika hällä mielensä jo näyttää.

KREIVITÄR. Senvuoksi lähetinkin neidin pois. Te ette, Thekla, ole enää lapsi. On sydämenne täysi-ikäinen, lemmitte, teidän lempenne ei pelkää. Isänne henkeä teiss' enemmän kuin äitinne on. Te siis voitte kuulla, mit' äidillänne ei ois voimaa kestää.

THEKLA.
Suvaitkaa lopettaa tää valmistelu!
Saa olla vaikka mitä! Tuokaa esiin!
Suurimman tuskan tuo tää johtopuhe.
Siis mit' on sanomista? Lyhyesti!

KREIVITÄR.
Max Piccolominista ootte rakas.
Isäänne voitte hänet iäks liittää.

KREIVITÄR. Lempensä todisteet nyt vaaditaan, velvollisuuden ei, ei kunniankaan! Hänelle selittäkää nämä sanat: velvollisuus ja kunnia — ne ovat niin moniymmärteiset, kaksimielet; lemmessään nähköön tiensä kunniaan!

THEKLA. Isääni yksityiseen elämään hän mielellänsä seuraa. Kuulittehan, kuink' iloiten hän aseist' eroais.

KREIVITÄR. Erota niist' ei sais, vaan tulis käyttää isänne hyödyks niitä.

THEKLA. Ilomielin puolesta isän verensä hän antaa ja henkensä, jos isää loukataan.

KREIVITÄR. Nyt ette mua käsitä — Siis kuulkaa! Isänne keisarisi' on luopunut, hän aikoo liittyä nyt viholliseen armeijan keralla —

KREIVITÄR. On suuri esimerkki tarpeen, että sais mukaan armeijan. Se kunnioittaa kumpaakin Piccolominia, nämä sen mieltensuuntaa ohjaavat, ja kaikki seuraavat heidän esimerkkiänsä. Isästä oomme varmat[56] pojan kautta — Niin paljon nyt on teidän vallassanne.

THEKLA. Voi äitiraukka! Mikä surman isku sinua odottaa! — Hän sit' ei kestä.

KREIVITÄR. Hän välttämättömyyteen alistuu. Tunnenhan hänet — Häntä pelottaa etäiset, vastaiset; vaan mist' ei pääse, mi tullut on, sen alistuin hän kestää.

THEKLA. Oi aavistava sieluni?[57] — Nyt juuri — nyt läsnä on tuo kylmä hirmukäsi, jok' ilontoivettani kouraisee. Tiesinhän sen — Oi, heti tultuani aavistus raskas sanoi mulle, että nyt kohdallani oli turmantähdet — Mut ensiks aattelenko itseäni — Oi armas äiti!

KREIVITÄR. Tyyntykää! Ei pidä valittaa suotta. Suokaa isällenne vain ystävä ja itsellenne armas, niin kaikki vielä saattaa käydä hyvin.

THEKLA. Pian, siit' olkaa varma. Ratkaisun! Täss' onko siis vielä ratkaistavaa?

KOLMAS KOHTAUS.

HERTTUATAR. EDELLISET.

HERTTUATAR (kreivittärelle). Ken oli täällä, sisko? Minä kuulin vilkasta puhetta.

HERTTUATAR. Niin arka olen. Joka risahdus ennustaa mulle turmansanomaa. Sanokaa, sisko, mulle, kuink' on laita! Taipuuko hän nyt tahtoon keisarin, lähettää kardinaalille[58] ne huovit? Ja saiko Questenberg, kun läksi pois, suotuisan vastauksen? —

HERTTUATAR. Oi, hukassa siis kaikki! Näen nyt pahimman seuraavan. Ne päällikkyyden häneltä ottavat, taas kaiken käy kuin Regensburgiss' ennen.

(Thekla ankaran mielenliikutuksen vallassa syöksyy
äitinsä luo ja itkien sulkee hänet syliinsä.)

HERTTUATAR. Voi sitä jäykkää, hillitöntä miestä! Mit' olenkaan jo nähnyt, kärsinyt avioliitossani, joka täynnä onnettomuuksia on ollut! Sillä ikäänkuin tulipyörään kahlittuna, jok' iäti ja taukoomatta kiitää, mä hänen kanssaan olen viettänyt tuskaista elämää; hän mua raastoi huimaavan, jyrkän kuilun reunaa kohti. — Äl' itke, lapsi! Älä kärsintääni pahaksi enteeks katso, älä salli vastaista liittoas sen katkeroittaa! Vain yksi Friedland on; ei sinun, lapsi, pelätä tarvis äitis kohtaloa.

THEKLA.
Oi, pian paetkaamme, rakas äiti!
Tää olopaikk' ei ole meitä varten.
Jokainen uusi hetki synnyttää
tääll' uuden, suunnattoman kauhukuvan!

HERTTUATAR. Tyynemmän osan saat! — Myös meill' on ollut, minulla sekä sinun isälläsi, ihanat päivät; vielä muistelen iloisin mielin alkuvuosiamme. Viel' iloisna hän silloin ponnisteli ja maineenhimonsa ol' liekki, joka lämmitti vienosti, ei riehunut tulena tuhoovana. Keisarikin rakasti häntä sekä häneen luotti, ja mihin ryhtyi hän, se onnistui. Vaan jälkeen Regensburgin turmanpäivän, mi syöksi hänet korkeudestansa, on häneen tullut synkkä, harhaileva, epäileväinen, seuranarka henki. Pakeni rauha häntä; vanhaan onneen ja omaan voimaan enää luottamatta hän kiintyi salataitoihin, jotk' eivät harjoittajalleen onnea tuo koskaan.

KREIVITÄR. Sen omin silmin näätte — Mutta häntä me tämmöisinkö puhein odotamme? Hän heti tääll' on. Tuommoisnako hän nyt tapaa tyttärensä?

HERTTUATAR. Tule, lapsi, ja pyyhi kyyneleesi! Näyttäydy iloisna isälles — Kas, ruusukkeesi on irti — Hiukses on solmittava. Oi tule, älä itke — himmentyy suloinen silmäs — Mitä aioin virkkaa? Niin, onhan tämä Piccolomini arvoisa, ansiokas ylimys.

(Molemmat seuraavat neitoa ja koettavat häntä pidättää.
Wallenstein tulee puhellen Illon kanssa.)

NELJÄS KOHTAUS.

WALLENSTEIN. ILLO. EDELLISET.

WALLENSTEIN. Voi jonkun tunnin jälkeen viesti tulla Praagista, että meidän on jo tämä pääkaupunki. Me silloin voimme heittää pois naamion ja täällä joukoillemme ilmaista hankkeemme ja kuink' on käynyt. Silloinpa esimerkki määrää kaiken. Kas, ihminenhän tekee toisten mukaan, ken etumaisna on, se lauman johtaa. Ei praagilaiset joukot tiedä muuta, kuin että muka väki Pilsenissä on meille valan tehnyt, siispä tehköön se valan meille, koska praagilaiset on sille esimerkin antaneet. — On Buttler, niinkö, meihin yhtynyt?

WALLENSTEIN. Ei kaikkiin ääniin, huomaan, tule luottaa, povessa jotka meitä varoittavat. Pettääkseen lainaa usein valheenhenki totuuden äänen, sitä jäljittelee ja lausuu perättömät ennustukset. Tält' arvoisalta, kelpo Buttlerilta salaisen vääryyden saan anteeks pyytää; sill' eräs tunne, jot' en voittaa saata — peloksi sit' en juuri katso — valtaa kauhistain mieleni, kun hän on läsnä, ja sepä rakkauden ilon estää. Tää oiva, josta henki varoittaa, nyt tarjoo ensimäisen onnentakeen.

WALLENSTEIN. Käy käskemässä tänne Isolani, kiitollisuuteen hänet äskettäin velvoitin. Hänestä nyt alan. Mene!

Kas, äiti sekä rakas tyttäremme!
Puuhista levätkäämme hiukkasen —
Halunnut olen hetken valoisan
rakkaiden omaisteni seurass' olla.

WALLENSTEIN (syrjään, kreivittärelle).
Hän jaksaako sen kuulla? Onko valmis?

WALLENSTEIN. Tyttäreni, istu tänne! On hyvä henki sinun huulillasi, sun taitoas on äiti kiittänyt, sinussa sointuisuuden vieno ääni asuvan kuuluu, joka sielun lumoo. Semmoista ääntä nyt mä tarvitsen pois saamaan pahan hengen, joka lentää mun pääni ympärillä mustin siivin.

HERTTUATAR.
Miss' on nyt kitarrisi, Thekla? Tule!
Suo isäsi nyt joku näyte kuulla
sun taiteestas!

THEKLA (kreivittärelle). Voi, armahtakaa — Nytkö — kun tää tuska kouristaa sieluani — laulaa hälle, jok' oman äitini nyt syöksee hautaan!

    (Pitää soitinta vapisevassa kädessään, sielunsa ankarasti
    kamppaillessa, ja juuri kun hän on ryhtymäisillään laulamaan
    hän kauhistuu, viskaa soittimen pois ja rientää huoneesta.)

HERTTUATAR.
Oi, sekö painoi hänen sydäntänsä?
Siunatkoon Luoja lastani! Ei sua
häpäise valintasi.

KREIVITÄR. Tämä matka — Jos tät' et ole tarkoittanut, syytä täst' itseäsi! Sinun oisi tullut valita toinen teille saattajaksi!

WALLENSTEIN. Friedlandittaren hän uskoo saavansa? Tuo päähänpisto on hauska! Pojan tuumat maass' ei mada.

WALLENSTEIN. — tahtoo hän mun viimein periäkin. Rakastan poikaa, kunnioitan; vaan se merkitseekö tyttäreni kättä? Osoitetaanko suosiota juuri ainoilla lapsillaan ja tyttärillään?

WALLENSTEIN.
Esi-isät!
Hän alamainen on, ja vävyn minä
Euroopan valtaistuimilta haen.

WALLENSTEIN. Sitäkö varten paljon uhrasin ylhäälle yli toisten noustakseni, jott' elonosan suuren päättää saisin vain halpaan sukulaisuussuhteeseen? — Olenko sitä varten —

Tytär yksin minulta jälkeen jääpi; hänen päässään haluan nähdä kruunun, taikka sitten en elää tahdo enää. Mitä? Kaikki — niin, kaikki alttiiks annan, että hänet suureksi voisin tehdä — nytpä juuri, kun puhelemme[61] — (Malttaa mielensä.) Pitäisikö mun, kuin heikon isän, porvarillisesti ne naittaa, jotka toistaan rakastavat? Ja juuri nyt, kun minä haluan valmiiksisaadun työni seppelöidä — Ei, hän on säästämäni kalleus, viimeinen, aarteistoni paras raha, todella sit' en halvemmasta anna kuin kuninkaallisesta valtikasta —

HERTTUATAR. Oi puolisoni! Aina rakennatte, edelleen yhä, aina pilviin asti, mut ette ajattele, ettei kestä horjakkaa rakennusta kaita pohja.

WALLENSTEIN (kreivittärelle). Sanoitko hälle, minne asunnon hänelle määrään?

HERTTUATAR (kauhistuneena katsellen herttuaa ja kreivitärtä).
Siis totta? Ne siis teidät
kukisti? Päällikkyydest' eroittivat?
Oi taivaan Luoja!

KREIVITÄR (syrjästä herttualle).
Jääköön siihen luuloon!
Totuutta[63] näät ei jaksaisi hän kestää.

VIIDES KOHTAUS.

KREIVI TERZKY. EDELLISET.

KREIVITÄR.
Oi, Terzky! Mikä häll' on? Kauheaa!
Hän on kuin oisi nähnyt kummituksen!

TERZKY (vieden Wallensteinin syrjään, salavihkaa).
Kroaatit määräsitkö lähtemään?

TERZKY. He ovat yöllä menneet, jääkäritkin; on autioina kaikki lähikylät.

KUUDES KOHTAUS.

ILLO. EDELLISET.

KREIVITÄR (on heitä tuskan vallassa syrjästä tarkannut ja astuu esille).
Terzky! Taivas! Mit' on tapahtunut?

KREIVITÄR (pidättää häntä).
Vai ei! Mä enkö näe
kasvoinne elotonta kalpeutta?
Vain teeskenneltyä myös veljen[65] maltti.

WALLENSTEIN. Kuulusta viestinsä — (Illolle.) Tää salalähtö kapinaa tietää — Kenen sotamiehet on porttein vartijoina?

WALLENSTEIN.
Ne heti poistukoot ja sijaan tulkoot
nyt Terzkyn krenatierit — Kuule, Illo!
Tiedätkö Buttlerista?

WALLENSTEIN (Horjuen häntä luotaan). Rauhassa olkaa! Päästäkää nyt minut! Leirissä ollaan, sisko, rakas vaimo! Piankin täällä vaihtuu myrskyt, poudat, kiivaita luonteita on työläs johtaa, ei koskaan lepo suosi johtajaa — Jos haluatte minun tänne jäävän, niin teidän pitää mennä pois! Ei sovi näät miesten töihin vaimoin valitukset.

TERZKY (vie puolisonsa syrjään, tarkoittavasti viitaten herttuattareen).
Teresia!

SEITSEMÄS KOHTAUS.

WALLENSTEIN. KREIVI TERZKY.

TERZKY. Kaikki juoksevat ja ryhmittyvät. Syyt' ei tiedä kukaan, vaan umpimielin, synkän-äännetönnä lippuinsa luokse käyvät joukkueet, on uhkaavina Tiefenbachin miehet, valloonit yksin leiriosastossaan erillään ovat, muit' ei laske luokseen, pysyvät vakavina niinkuin aina.

TERZKY. Mun rykmenttini hänet lähettivät; uskollisuutta sulle taas ne vannoi ja taistoonkutsua vain ikävöivät.

WALLENSTEIN.
Vaan kuinka leirissä tuo melske syntyi?
Ei joukkoin tullut tietää mistään, kunnes
Praagissa onnemme ois ratkaistu.

TERZKY. Oi, miks' et uskonut? Me rukoilimme sinua eilen, että portist' ulos Octaviota, hiipijää, et päästäis; hänt' itse hevosillas autoit pakoon —

WALLENSTEIN. Entistä virttä! Kerta kaikkiaan: pois tykkönään tää hullu epäluulo!

WALLENSTEIN.
Äskettäin nostin hänet kurjuudestaan.
Hän menköön! Toivonut en ole koskaan
kiitollisuutta.

WALLENSTEIN. Ja väärinkö hän tekee luopuissaan? Hän sitä jumalaansa seuraa, jot' on palvellut pelipöydäss' elinkauden. Onneeni liittyi hän ja eros siitä, ei minusta. Mit' olin hälle minä, hän minulle! Vain laiva olin, johon hän toiveensa ol' lastannut ja jossa vapaata merta tyytyväisnä kulki; hän näkee luotoin uhkaavan ja pian pelastaa tavaransa. Niinkuin lintu auliilta pesäoksaltansa, niinpä helposti hänkin lentää tyköäni; ei mikään side ihmisellinen[67] katkennut väliltämme. Pettyköön, ken etsii, ajattelemattomalta sydäntä! Viivoin pian haihtuvin elämän kuvat piirtyy silo-otsaan, ei mitään painu poven tyyneen pohjaan; iloisuus herkät nesteet liikuttaa, sisintä lämmitä ei mikään sielu.

TERZKY. Mieluummin sentään otsaan sileään kuin syväuurteiseen[68] mä turvaisin.

KAHDEKSAS KOHTAUS.

ILLO. Pois Tiefenbachin miehet käskin, vaan ne — velvollisuuden unhottaneet konnat —

ILLO. Myöskin Montecuculia, Caraffaa, kuutta muuta kaivataan kenraalein joukosta — ne viekoittain hän mukaan sai. Häll' ammoin kuului olleen jo kirjallinen valtuus keisarilta. Sanotaan myöskin Questenbergin kanssa keskusteluita hällä äsken olleen.

YHDEKSÄS KOHTAUS.

KREIVITÄR. EDELLISET.

KREIVITÄR.
En tätä tuskaa — en, en enää kestä.
Sanokaa, Luojan tähden, mit' on tää!

WALLENSTEIN (nousee seisomaan). Ei tähdet petä, tämä tapahtunut on vastein tähtiä ja kohtaloa. Ei tähtitaito petä, viekas sydän vain petosta tuo taivaan varmuuteen. Totuuteen yksin nojaa ennustus; vaan missä luonto horjuu rajoistaan, siin' eksyy kaikki tiede. Harhaluulo jos oli ihmist' olla loukkaamatta moisella epäluulolla, niin koskaan en tätä heikkouttani mä häpee! On uskontoa vaistoss' eläinten; ei raakalainenkaan juo uhrin kanssa, jonk' aikoo miekallaan hän lävistää. Octavio, et tehnyt urhon tavoin! Ei älys voittanut mun älyäni; suorasta sydämestäni sun kehno sai voitonriemun häpeällisen. Ei kilpi ollut murhaniskus tiellä, häijysti pistit suojattomaan rintaan; aseita niitä vastaan oon vain lapsi.

KYMMENES KOHTAUS.

EDELLISET. BUTTLER.

WALLENSTEIN (astuu avosylin häntä vastaan ja syleilee häntä sydämellisesti). Syliini tule, vanha sotaveikko! Armaammat silmää kevätauringon hetkellä täll' on kasvot ystävän.

WALLENSTEIN (nojautuen hänen olkaansa). Tiedät siis? Kavalsi ystävä mun keisarille. No mitä sanot sinä? Olimmehan jo kolme vuosikymment' yhdess' olleet, samassa telttavuoteess' uinuneet, samasta lasista myös juoneet sekä ruokamme jakaneet ja häneen olin nojannut, niinkuin sinun uskolliseen olkaasi nyt ma nojaan; mutta juuri kun sydämemme sykki vastatusten, hän näkee etunsa ja vitkaan pistää, viekkaasti väijyin, puukon mulle rintaan.

WALLENSTEIN. Niin, oikein! Menköön vaan! On mulla vielä runsaasti ystäviä; eikös niin? Rakastaa mua kohtalo viel' yhä, kosk' ihan teeskentelyn paljastaissaan toi mulle uskollisen sydämen. Hän jääköön sikseen! Älkää luulko, että mä suren hänen lähtöään, oi, suren petostaan. Pidin heistä molemmista, Max totisesti mua rakastikin, ei pettänyt hän mua, hän ei — Olkoon se sillään! Nyt on tarpeen nopsa neuvo — Praagista kreivi Kinskyn pikaviesti voi vaikka millä hetkell' olla täällä. Min tiedon tuoneekin, ei saa hän tulla kapinamiesten käsiin. Häntä vastaan lähetti varma jouduttakaa, joka mun luokseni tois hänet salatietä!

WALLENSTEIN. Ilmaiskaa kaikki! Jaksan kuulla vaikka pahinta. Mennyt meilt' on Praagi? Onko?

BUTTLER. On kyllä. Kaikki rykmentit, jotk' ovat Budweisiin, Taboriin ja Königgrätziin, Braunauhun,[70] Brünniin, Znaimiin[71] sijoitetut, on luopuneet, taas liittyin keisariin — nyt ootte te ja Kinsky, Terzky, Illo lain turvaa vailla.[72]

(Terzky ja Illo näyttävät pelästyneiltä ja raivostuneilta.
Wallenstein seisoo lujana ja tyynenä.)

WALLENSTEIN (lyhyen vaitiolon jälkeen). Selvyys saatu on — se minult' epäilyksen tuskat poistaa. Taas povi vapaa, henki varjoton. Friedlandin tähdet yöllä vain ne loistaa.[73] Vitkaillen, horjuin olen vetänyt mä miekan, pidätellen itseäni, kun noudattaa sain omaa päätöstäni! Nyt pakko on, nyt väistyy epäilyt, puolustan elämääni, henkeäni.

YHDESTOISTA KOHTAUS.

KREIVITÄR TERZKY.

KREIVITÄR TERZKY (tulee sivuhuoneesta). En jaksa enää — Missä on ne? Kaikki on tyhjänä. Ne jätti minut yksin — näin hirvittävään tuskaan — Minun täytyi levolliselta näyttää siskolleni ja kaikki ahdistetun poven tuskat itseeni sulkea — En sitä kestä! — Jos petymme, jos ruotsalaisten luokse hän tyhjin käsin, pakolaisna saapuis, ei kunnioitettuna liittolaisna armeija mukanaan — Jos meill' ois pakko kuin Pfalzin Friedrichillä maita kiertää muistoina kaatuneesta suuruudesta — En sitä päivää sietäis, ja jos voisi hän itse kestää moisen alennuksen, sit' alennust' en jaksais minä nähdä.

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

KREIVITÄR. HERTTUATAR. THEKLA.

THEKLA (tahtoen herttuatarta pidättää).
Voi, rakas äiti, jääkää tänne nyt!

HERTTUATAR. Mi julma salaisuus tääll' onkaan vielä, jot' ilmaista ei mulle — Miksi karttaa minua sisko? Miksi tuskaisena hän harhailee ja sinä kauhuissasi? Ja mitä on nuo äänettömät vihjeet, joit' annatte te salaa toisillenne?

KREIVITÄR. Auttaako tässä sitten salaaminen? Voidaanko salata se? Ennemmin tai myöhemmin hän saa sen kuulla, kestää! Ei nyt voi heikkoutta noudattaa, uljuutta tarvitsemme, tyyneyttä, ja harjaannuttava on lujuuteen. Siis paremp', että hänen kohtalonsa ratkaisee yksi sana — Teitä, sisko, petetään. Herttuaa ei erotettu, vaan — hän on —

KREIVITÄR. — on noussut kapinaan, hän viholliseen halusi liittyä, vaan sotajoukko ei seurannut, ja aie meni hukkaan.

(Näitä sanoja kuullessaan herttuatar horjuu ja vaipuu taintuneena tyttärensä syliin.)

KOLMASTOISTA KOHTAUS.

WALLENSTEIN (haarniskaan pukeutuneena). Octavio, nyt määrääs olet päässyt — Hylätty olen melkein niinkuin ennen, kun Regensburgin ruhtinastenpäivät mun oli tuominneet. Ei mulla muuta kuin itseni vain ollut — mutta nyt olette nähneet,[64] minkäarvoinen on mies. Te karsitte pois lehvät puusta, täss' seison runkona nyt alastonna! Mutt' ytimessä elää luova voima, jok' itsestään toi esiin maailman. Armeijan vertainen jo olin teistä mä yksityisnä. Oli armeijanne jo ruotsalainen voima tuhonnut, tukenne viimeinenkin, Tilly, mennyt Lech-virran luona; tulvi Kustaan joukot jo Baijeriin, ja hovilinnassansa Wienissä vapisi jo keisarikin. Soturit oli kalliit, sillä joukko se onnellista seuraa — Silloin minuun, hädässä avun tuojaan, silmät kääntyi, kumartui keisarin jo ylpeys solvaistun edessä: mun tuli muka luovalla sanallani tyhjät leirit kansoittaa. Minä tein sen. Rumpu soi. Nimeni kulki kautta maailman kuin sodanjumala. Niin hylättiin työhuoneet, aurat, riensi jokainen ennestään tuttuin onnenviirein luo — Samaksi tunnen itseni kuin silloin! Luo henki itsellensä ruumiin, samoin myös Friedland kokoo leirin ympärilleen. Te tuokaa tuhantenne mua vastaan; ne tottuneet on kyllä voittamaan mun kanssani, ei käyden mua vastaan. Toisistaan pää ja ruumis muu jos eroo, niin näkyy, kumpaisessa asui sielu.

Uljuutta, ystävät! Ei olla lyödyt. On meillä Terzkyn viisi rykmenttiä ja Buttlerinkin kelpo joukot — Saamme kuustoistatuhatta myös ruotsalaista huomenna. Joukoll' yhtä suurellahan yhdeksän vuotta tätä ennen[65] läksin mä Saksaa keisarille valloittamaan.

NELJÄSTOISTA KOHTAUS.

EDELLISET. NEUMANN, joka vie kreivi Terzkyn
syrjään ja puhelee hänen kanssaan.

TERZKY. Kymmenen nyt Pappenheimin kyrassieria nimessä rykmenttinsä haluaa puheilles.

WALLENSTEIN (kiireesti Neumannille).
           Päästä heidät sisään!
    (Neumann menee ulos.)
                                 Tästä
odotan jotain. Ne viel' epäröivät,
ne voidaan vielä voittaa puolellemme.

VIIDESTOISTA KOHTAUS.

    WALLENSTEIN. TERZKY. ILLO. KYMMENEN erään korpraalin johtamaa
    KYRASSIERIA marssii esiin ja asettuu komennon mukaan riviin
    herttuan eteen, tehden kunniaa.

WALLENSTEIN (heitä jonkun aikaa tarkasteltuaan, korpraalille). Sun tunnen. Flanderista Brüggest' olet, nimesi Mercy on.

WALLENSTEIN. Sun marssiessas saartoi hessiläiset,[66] vaan sinä heiltä, tuhannelta, pääsit sadalla kahdeksattakymmenettä.

WALLENSTEIN (kääntyy toisen puoleen). Olithan niitä vapaaehtoisia, jotk' Altenbergiss'[67] saivat rynnistää valtaamaan ruotsalaista patteria.

WALLENSTEIN.
Ne muistan kaikki,
joit' olen kerrankaan vain puhutellut.
Mik' asianne?

WALLENSTEIN. Nürnbergin leiriimme sä vankinasi toit ruotsalaisen Dübald everstin.

WALLENSTEIN. Niin, oikein! Teki vanhempi veljes sen — Sull' oli vielä nuorempi veli; minne hän on jäänyt?

KORPRAALI. Kirje tavattiin, se oli keisarilta, ja se käskee hylkäämään sinut, muka petturin.

KORPRAALI. Ne toverimme, jotk' ovat Budweisissa, Olmützissä, Braunaussa, Praagissa, ne taipui, samoin Toscanan, Tiefenbachin rykmentit. — Vaan mepä emme sua petturiksi, viholliseksi usko, meist' on tämä espanjalaisten[69] valheit' yksistään. (Vilpittömästi.) Ilmaise meille itse, mitä puuhaat, sä aina olet ollut meille suora, on meillä sinuun korkein luottamus, ei vieras suu saa kelpo päällikköä erottaa hänen kelpo joukoistansa.

KORPRAALI. Ja rykmenttisi sanoo sulle näin: Jos aiot vain tään sotavaltikkasi, jonk' uskonut sun huostaas keisar' on, säilyttää käsissäsi sekä olla vain Itävallan kunnon sotaherra, olemme valmiit sua auttamaan ja suojelemaan oikeuksiasi jokaista vastaan — Ja jos kaikki toiset rykmentit jättää sun, me uskollisna olemme sulle kuolemaamme asti. Kas, meitä käskee huovinvelvollisuus kernaammin kuolemaan kuin myöntymään sun kukistumiseesi. Vaan jos totta kirjoittaa keisar', että muka meidät vihollisleiriin aiot kavaltaa — siit' auta Luoja! — silloin mekin sinut jätämme kirjeen vaatimuksen mukaan.

KORPRAALI.
Mont' ei sanaa tarvis.
Jos myönnät taikka kiellät, se jo riittää.

WALLENSTEIN. Kuunnelkaa! Tiedän teidät järkeviksi, te itse harkitsette, aattelette, te ette laumaa seuraa. Siksi aina armeijan joukoist' enin olen teitä arvossa pitänyt; vain lippueet voi sotaherran kiire katse nähdä, ei yksityistä — raudankova käsky sokeena, ankarana vallitsee, siin' ihmist' ihminen ei lukuun ota — Oon teihin nähden toisin menetellyt; kun raa'ass' ammatissa rupesitte jo talttumaan ja mulle ihmisaatos säteili otsaltanne, aloin teitä vapaina kohdella ja teille myönsin lausunto-oikeuden.

KORPRAALI. Kenraali, meit' olet arvokkaasti kohdellut ja meihin luottanut, meit' enemmän kuin muita rykmenttejä suosinutkin. Myös emme toimi suuren lauman mukaan, sen näet! Oomme sulle uskolliset. Vain sana sulta ja se meille takaa, petosta ettet mieti etkä aio viholliselle antaa armeijaamme.

WALLENSTEIN. Minua petetään! Mun keisar' onkin uhrannut vihamiehilleni, täytyy mun kukistua, jos ei mua auta mun kelpo joukkoni. Nyt turvaan teihin — Mun linnanani olkoon sydämenne! Kas, tähän rintaan, tähän vanhaan päähän nyt tähdätään! Niin, niinpä meitä kiittää espanjalaiset, sen me saamme heiltä taistoista Alte Festen, Lützenin! Siks avorinnoin pertuskoita vastaan me syöksyimme ja siksi jäinen maa ja kova paasi oli patjanamme; ei virrat vuolaimmat meit' estäneet, ei metsät ryteikköisimmätkään, mepä ajoimme Mansfeldiä väsymättä pakonsa kiemuroita seuraten, levotta marssimist' ol' elämämme, kuin tuulen humu niinpä koditonna kiisimme sodan kuohuttamaa maata. Ja nyt, kun raskas, epäkiitollinen, kiroinen asetyö on tehty sekä kätemme, aina altis, vierittänyt pois sodan kuorman, saisi nuorukainen,[70] tuo keisarillinen, siis helpon rauhan; oliivinlehvän, joka kuuluis meille, vaaleille pojankiharoilleen kietois —

KORPRAALI. Hän sit' ei tee, niin kauan kuin me voimme sen estää. Kukaan muu ei tätä sotaa, hirmuista, päättää saa kuin sinä, joka sit' olet kunnialla käynyt. Sinä kun veitkin meidät kuolintaistoon, itse saat tuoda meidät rauhan sulomaihin, yhdessä jakaa pitkän työmme heelmät —

WALLENSTEIN. Mitenkä? Luuletteko hedelmistä vanhuuden saapuessa nauttivanne? On turhaa luulla. Ette koskaan näe tään taiston loppua! Tää sota meidät jokaisen nielee. Itävalt' ei tahdo ensinkään rauhaa; siksi minun, joka juur' etsin rauhaa, täytyy kukistua. Mit' Itävalta huolii, hävittääkö armeijat, maailman tuo pitkä sota; vain kasvaa tahtoo se ja voittaa maata. Olette liikutetut — jalo viha sotaiset silmänne saa salamoimaan. Oi, jospa henkeni teit' innostaisi, uljaasti, niinkuin ennen taisteluissa! Tahdotte mua auttaa, aseillanne suojella oikeuttani. — Se kyllä jaloa on — vaan mahdotonta täyttää vähäisen joukon! Päällikkönne tähden tulette turhaan uhrautuneiksi. (Luottavasti.) Ei! Varmuus meillä olkoon, ystäviä nyt etsikäämme, lupaa ruotsalainen apua meille, heitä näön vuoksi vain käyttäkäämme, kunnes käsissämme, kauhuksi kummankin,[81] me kohtaloa Euroopan kannamme ja maailmalle, riemuitsevalle, leiristämme tuomme ihanaseppeleisen rauhan!

KORPRAALI. Puuhaat vain näön vuoksi ruotsalaisen kanssa? Et pettää aio keisaria etkä meit' tehdä ruotsalaisiks? Sitä yksin sinulta toivoimmekin saada kuulla.

WALLENSTEIN. Mitäpä mua koskee ruotsalainen? Kuin hornan liejukkoa vihaan heitä ja Luojan avull' ajan heidät kohta kotiinsa Itämeren taa. Ma katson vain yleisetua. Kas, mull' on sydän, säälittää mua kurjuus Saksan kansan. Vaikk' olettekin alhaisarvoisia,[82] niin alhaisesti ette ajattele. Te ansaitsette paremmin kuin toiset minulta sanan tuttavallisen — On sodansoihtu nyt jo leimunnut viistoista vuotta. Milloin aseet lepää? Ei ruotsalainen eikä saksalainen, ei paavilainen, luterinen kukaan toisensa tieltä väisty! Joka käsi on toista vastaan! Kaikkialla on vain riitapuolia, ei tuomareita! Mihinkä tämä päättyy, sanokaa! Ken purkaa kerän, joka yhä kasvaa — Se rikki lyötäköön![83] Mä tunnen, että sen työn on mulle suonut sallimus ja teidän avullanne täytän sen.

KUUDESTOISTA KOHTAUS.

BUTTLER. EDELLISET.

BUTTLER. Kreivi Terzkyn rykmentit paikalle kotkan keisarillisen sun merkkis lippuun nosti.

WALLENSTEIN. Kirottu neuvo ja sen antajakin! (Poismarssiville kyrassiereille.) Seis, lapset — Se on erehdys — No kuulkaa — Rankaisen kovasti sen[84] — Kuulkaa! Jääkää! Ne eivät kuule. (Illolle.) Joudu jälkeen, kerro, tuo tänne heidät, maksoi mitä maksoi. (Illo kiiruhtaa ulos.) Se tuhoon syöksee meidät — Buttler! Buttler! Olette paha henkeni,[85] sen miksi sanoitte heidän kuullen! — Oli kaikki onnistumaisillaan —? He puoleks suostui — Ne raivoisat[86] ja niiden liika into, niin järjetön! — Mun kanssani nyt, onni, julmasti leikit! Into ystäväin mun tuhoaa, ei vihollisten viha.

SEITSEMÄSTOISTA KOHTAUS.

EDELLISET. HERTTUATAR syöksyy huoneeseen. Hänen
jäljessään tulee THEKLA ja KREIVITÄR. Sitten ILLO.

WALLENSTEIN (astuen Terzkyn kanssa syrjään). Huolehdi heti yhdet matkavaunut valmiiksi takapihaan (Naisia osoittaen.) näitä varten. Ja mukaan uskollinen Scherfenberg, hän Egeriin ne vieköön, mekin sitten seuraamme heitä. (Palaavalle Illolle.) Etkö niitä[87] saanut takaisin kääntymään?

ILLO. Sä kuuletkos metelin? Kaikki pappenheimiläiset tulevat. Ne nyt everstinsä Maxin takaisin tahtovat, hän tääll' on muka, niin väittävät he, sinun vallassasi, ja jos et häntä päästä, uhkaavat he hänet vapauttaa miekallaan.

WALLENSTEIN. Enkö sanonut? Oi, totta puhui sydämeni! Täällä hän viel' on. Pettänyt ei ole mua, ei ole voinut — Siit' oon ollut varma.

KREIVITÄR. Jos hän on vielä täällä, kaikk' on hyvin; hänt' iäti mi pidättää, nyt tiedän!

TERZKY. On mahdotonta. Aattelehan! Vanhus kavalsi meidät, liittyi keisariin; kuink' uskaltaisi Max nyt olla täällä?

ILLO (Wallensteinille). Metsästysvaljakkonsa, äskeislahjas,[88] näin taanoin torin poikki kulkevan.

THEKLA (on pitänyt silmällä ovea ja huudahtaa vilkkaasti).
Hän täällä on!

KAHDEKSASTOISTA KOHTAUS.

EDELLISET. MAX PICCOLOMINI.

MAX (astuen keskelle salia). Niin! Hän on tääll'! En voinut tään talon ympär' enää hiiviskellä, ja otollista silmänräpäystä väjyä[89] — Tämä odotus ja tuska ne yli voimieni käyvät! (Astuen Theklaa kohti, joka on heittäytynyt äitinsä syliin.) Oi, katso minuun, enkel', älä poispäin! Tunnusta julki, ketään pelkäämättä! Ken tahtoo, kuulkoon, että rakastamme! Miks salaisimme vielä? Salaisuus onnellisille kuuluu; eipä kaipaa toiveeton onnettomuus verhovaippaa, tuhanten aurinkoinkin alla toimii se vapaasti.

Ei, täti Terzky! Älkää odottain, toivoin mua silmäelkö! En jäämään tullut, tulin hyvästille — Lopussa kaikk' on. Thekla, minun täytyy nyt jättää sinut. Mutt' en mukaan ottaa voi sinun vihaas. Yksi säälin katse suo mulle; sano, ettet mua vihaa!

Oi Luoja! En voi jättää tätä paikkaa.
En voi — en tätä kättä saata päästää.
Oi Thekla, sano, että mua säälit,
ja usko, etten saata tehdä toisin!

(Karttaen hänen katsettaan Thekla viittaa isäänsä kohti; Max kääntyy herttuaan päin, jonka hän nyt vasta huomaa.)

Sinäkö täällä? — Hakenut en sua.
Ei minun tullut sua enää nähdä.
Vain hänen kanssaan[90] mull' on tekemistä.
Tää sydän[91] syyttömäks mun julistakoon,
en välitä nyt enää mistään muusta.

WALLENSTEIN. Luuletko, että olen mieletön ja antaisin sun mennä sekä sulle nyt jalomielisyyttä näyttelisin? On isäs minuun nähden menetellyt kuin konna, sinua en pidä muuna kuin hänen poikanaan, et ole turhaan käsiini joutunut. Äl' luule, että mä kunnioitan vanhaa ystävyyttä, jot' ilkeästi hän on loukannut. Nyt rakkauden, säälin aik' on mennyt, ja viha, kosto tulee vuorostaan. Minäkin, niinkuin hän, voin julmur' olla.

MAX. Voit mulle tehdä, niinkuin sull' on valta. Hyvinhän tiedät, etten vihaas uhmaa, en myöskään pelkää. Sinä tiedät, mikä pidättää mua täällä. (Tarttuen Theklan käteen.) Sinua toivoin saavani mä kiittää kaikesta, toivoin autuaitten osaa isällisestä kädestäsi. Sinä tuhosit kaiken, mut et siitä huoli. Kylmästi tomuun tallaat omais onnen. Jumala, jota sinä palvelet, ei ole armollinen Jumala. Laill' elementin, sokeen, tunteettoman ja pelättävän, jok' ei liittoon suostu, sä poves vaistoa vain seuraat hurjaa. Voi niitä, jotka sinuun luottaa, sinuun onnensa varman majan nojaa, viehtyin sun vieraanvaraisesta olennostas! Äkisti, yö kun vait' on, kuohahtaakin kavala tulikuilus, purkautuu raivoisin voimin, ja tuo hurja virta ihmisten istutusten yli ryntää hirvittävässä tuhon vimmassansa.

WALLENSTEIN. Kuvailet isäs sydäntä. Niin juuri, semmoinen povi sisimmältään sillä mustalla teeskentelijällä onkin. Oi, hornantaito minut petti! Nosti kadotus hengen salamielisimmän ja valhetaitoisimman, asettain sen ystäväksi sivulleni. Kenpä vastustaa saattaa voimaa helvetin! Povella basiliskia[92] ma hoidin, elätin häntä sydänverelläni, hän rakkaudestani voimaa imi, en koskaan pahaa hänest' ajatellut, avasin aatosteni portit, heitin avaimet viisaan varovuuden pois — Tähdistöt, avaruudet tähystelin hakien vihollista, jonka olin sisimpään sydämeeni kätkenyt. — Jos Ferdinandille[93] mä oisin ollut, Octavio mit' oli mulle — enpä ois häntä vastaan sotaa julistanut — en oisi voinut. Kova herra vain hän ol', ei ystäväni; keisarihan uskollisuuteeni ei turvannut. Jo hän ja minä sodimme, kun hän käsiini antoi sotaherransauvan; välillä vilpin on ja epäluulon[94] ikuinen taistelu, ja välill' uskon ja luottamuksen vain on rauha. Ken luottamuksen myrkyttää, oi, sepä jo äidin kohduss' surmaa jälkipolven.

MAX. En isääni mä tahdo puolustaa. Voi minua, kun niin en tehdä saata! Tekoja kohtalokkaita on tehty, rikokseen rikos liittyy kauhistain; toisistaan riippuu ne kuin vitjan renkaat. Vaan miksi me, jotk' oomme viattomat, jouduimme ilkityön ja turman piiriin? Murtuiko meiltä koskaan uskollisuus? Miks isäin kaksoissyy[95] ja rikos kietoo kuin käärmepari[96] meidät hirveänä? Miks isäin leppymätön viha riistää myös meidät, rakastavat, toisiltamme?

WALLENSTEIN (on ääneti häntä silmäillyt ja lähestyy nyt). Max, jää mun luokseni! — Max, älä poistu! Telttaani Praagin talvileiriss' ennen kun hentona ne poikana sun toivat ja Saksan talveen tottumattomana, kun kätes lipunvarteen kohmettui, vaan siitä miehekkäästi kiinni pidit, niin silloin vaipallani peitin sun ja hoitajattarenas olin itse; hävennyt tuot' en pientä palvelusta, kuin nainen sua hoidin huolekkaasti, kunnekka povellani lämmenneenä taas riemuin tunsit nuoren elämäsi. Miel' onko mulla sitten muuttunut? Rikkaaksi olen tehnyt tuhannet, heit' arvoasemilla, tiluksilla palkinnut — sua olen rakastanut, soin sulle sydämeni, itsenikin. Vieraita oli muut, vaan sinä olit huoneeni laps' — Et saata mua jättää! Et koskaan; uskoa en tahdo, että mun Max voi hylätä.

WALLENSTEIN. Hoidellut olen sua lapsest' asti — Mit' isäsi on sulle tehnyt, jota minäkin runsaasti en ole tehnyt? Sun ympärilles rakkaudenverkon kutonut olen; revi se, jos voit — Yhdistää kaikki vienot sielunsiteet sun minuun, kaikki pyhät luonnonkahleet, jotk' ihmistä voi liittää ihmiseen. Pois mene keisarias palvelemaan, saa palkaks armonvitjat kultaiset, kultaisen oinaannahkan ritarmerkki, kosk' ystävääsi, nuoruutesi isää, pyhintä tunnettas et minään pidä!

MAX (ankarassa ristiriidassa).
Oi, Luoja! Voinko muuta? Eikö pakko?
Valani — velvollisuus —?

WALLENSTEIN. Velvollisuus! Ja ketä kohtaan? Kuka olet? Minä jos väärin teenkin keisaria kohtaan, on vääryys minun yksin. Kuulutkos itselles? Ootko oma käskijäsi, vapaana oletko sä maailmassa kuin minä, että voisit itse olla tekoisi tekijä? Niin, liittynyt oot minuun, olen keisarisi, mua totella, mulle kuuluakin, sepä on sinun kunnias ja luonnonlakis. Ja jos se tähti, jossa elät, asut, uraltaan suistuu, palavana sinkoo läheiseen maailmaan, sen sytyttäin, et valita voi, seuraatko vai et, lentonsa vauhdissa se sinut vie ja renkaansa ja kaikki kuunsa.[97] Helppo on syyllisyytes, kun käyt tähän taistoon; maailma moiti ei, vaan kiittää sua, kun ystävääsi muistit yli muun.

YHDEKSÄSTOISTA KOHTAUS.

EDELLISET. NEUMANN.

NEUMANN. Siellä pappenheimiläiset tulevat jalan; ovat päättäneet kädessä miekka syöstä tähän taloon. Ne kreivin tahtoo vapauttaa.

WALLENSTEIN (Terzkylle.) Vitjat esille heti, tykit asentoon! Heit' aion vitjaluodeill'[98] ottaa vastaan. (Terzky menee.) Minulle miekkakäsky! Mene, Neumann: takaisin heti menkööt, vaadin sen, ja vaiti järjestyksess' odottakoot mihinkä toimeen ryhdyn.

ILLO. Katolle raatihuoneen kiipeevät, paljastuu katto, tähän taloon päin ne kääntää tykit —

KAHDESKYMMENES KOHTAUS.

TERZKY. Tuon uskollisten rykmentteimme sanan. Ei hillitä voi heidän rohkeuttaan, he pyytää lupaa päästä käymään kimppuun; on Praagilais- ja Myllyportti heillä, ja jos vain käskyn heille antaa tahdot, he takaa ahdistaisi vihollista, kaupunkiin sulkis sen ja siitä voiton sais helpon ahdingossa katujen.

ILLO. Oi, tule! Älä jäähtyä suo innon! Puoltamme pitää miehet Buttlerin, ja meit' on enemmän, me lyömme heidät ja täällä Pilsenissä kukistamme tään kapinan.

WALLENSTEIN. Ja pitäisikö tulla tään kaupungin siis tappotantereeksi, näidenkö katuin kautta valloillansa riehuisi tulisilmä veljesvaino? Kuurolle vihalleko, jok' ei kuulla voi johtajaa, siis suotais päätösvalta? Tapella tääll' ei voi, vaan tappaa vain. Ei raivottaria, jotk' irti pääsi, voi minkään hallitsijan ääni enää takaisin kutsua. No, hyvä on! Jo kauan olen minä arvellut, nyt heti verisesti lauetkoon! (Maxiin kääntyen.) Tahdotko kanssani nyt kamppaella? Vapaasti mennä saat. Ja vastapäätä minua asetu! Vie heidät taistoon. Ymmärrät sodan, olet oppinut minulta jotain, mun ei vastustajaa hävetä tarvis, koulus maksamiseen kauniimpaa päivää sull' ei ole.

MAX. Rykmentit, jotka sain, oon luvannut uskollisesti viedä keisarille; sen teen tai kuolen. Eihän enempää minulta vaadi mikään velvollisuus. Jos välttää voin, en sodi sua vastaan, vihollispääsikin on mulle pyhä.

MAX. Sit' älä tee nyt! On veriteko vinha heidät vimmannut, vuota heidän katumustaan —

WALLENSTEIN. Pois! Liian kauan olen vitkastellut. Tuon ilkiteon tohtivat ne tehdä, kun minun kasvojani eivät nähneet — nyt saavat nähdä, ääneni myös kuulla — Eivätkös ole minun joukkojani? Ja enkös ole heidän käskijänsä? Nähkäämme, eivätkö he enää tunne mun kasvojani, taiston aurinkoaan! Aseita täss' ei tarvis. Parvekkeelta vain näyttäydyn kapinoitsijoille, ja kuohumieli, pian talttuen, taas kääntyy vanhaan alttiuden uomaan.

YHDESKOLMATTA KOHTAUS.

MAX (joka viime kohtauksen aikana on ilmeisen sisällisen kamppailun vallassa seisonut taampana, astuu lähemmä). En tätä kestä. Lujasti päättäneenä tulin, uskoin mä oikein tekeväni, mutta tässä mun täytyy seista lailla vihattavan ja raa'an julmurin ja kirotun, rakastamaini kaikkein inhoomana, ja nähdä syytön tuska rakkaiden, sanalla jotka saatan onnellistaa — Mun sydämeni kapinoi, nyt nousee kaks ääntä taistelevaa rinnassani, minussa yö on, valita en osaa nyt oikeaa. Oi, totta puhuit, isä: liiaksi luotin omaan sydämeeni, ma horjun, enkä tiedä, mitä tehdä.

KREIVITÄR. Te ette tiedä? Eikö sydämenne ilmaise teille? Siispä sanon minä! Isänne onhan meidät kavaltanut, hän rikkonut on ruhtinasta vastaan ja häväistykseen syössyt meidät, siitä käy ilmi, mitä tulee teidän, pojan, nyt tehdä: rikokset tuon konnamaisen sovittaa, uskollisuus; näyttää, ettei sais Piccolominien nimi tulla häväistäväksi, Wallensteinin suvun iäti kiroomaksi.

MAX. Miss' on ääni totuuden, että sitä noudattaisin? Jokaista meitä ohjaa toive, kiihko. Voi jospa taivaan enkel' astuis alas ja puhtain käsin tosioikeuden puhtaasta valonlähteest' antais mulle!

Oi, tämä sydän erehtymätön, pyhänpuhdas saakoon ratkaista; kysyn rakkaudeltasi, mi syyttömän vain saattaa onnellistaa ja kääntyy siitä, jok' on syyllinen. Rakastaa voitko minua, jos jään? Jos sanot, että voit, niin olen teidän.

MAX (keskeyttää hänet). Älä mitään ajattele, vaan sano niinkuin sydämesi tuntee.

MAX (keskeyttää hänet). En kysy nyt Friedlandin tyttäreltä, minä kysyn mun armaaltani! Ei nyt kruunun saanti kyseessä ole; sitä saattaisit älylläs ajatella. Kyseess' on sun ystäväsi rauha, kyseess' onni tuhannen uljaan sankarsydämen,[101] jotk' esimerkin hänest' ottavat. Täytyykö uskollisuusvala, jonka tein keisarille, rikkoa ja onko mun ammuttava luoti leiriin isän, Octavion? Kun näet luoti eroo putkesta, ei se ole kuollut ase, se elää, sielun saa ja siihen tarttuu rikoksen rankaisijat, kostottaret, häijysti vieden sitä pahimpaan.

MAX (keskeyttää hänet). Äl' ole liian kiireinenkään! Jalosta sydämestäs näyttää voisi läheisimmältä vaikein velvollisuus. Mik' ihmisellist' on, se tapahtukoon, mut älköön, mik' on suurta![102] Ajattele, mit' ain' on mulle tehnyt ruhtinas ja kuinka isäni sen maksoi nyt! Myös kauniit, vapaat vieraanvaraisuuden ja hartaan ystävyyden tunteet — nekin on pyhää uskontoa sydämestä, vaan loukattuina pöyristyttävät nuo tunteet luontoa, saa siten koston se raakalainen, joka niitä loukkaa. Se kaikki laske vaakaan, puhu, salli sydämen päättää.

THEKLA. Oi, sun sydämesi jo päätti sen. Tee niinkuin ensimäinen tunteesi käskee —

THEKLA. Oi, kuinka ois oikeata se, jot' ei ois heti tuo hieno sydän[103] ensiks älynnyt? Velvollisuuttasi käy täyttämään! Iäti sua rakastaisin. Minkä valinnan tehnet, ain' on tekos jalo ja itses arvoinen — vaan sielus rauhaa kaunista raastaa saa ei katumus!

THEKLA. Jos itsellesi olet uskollinen, myös mulle olet. Meidät erottaa nyt kohtalo, vaan sydämemme pysyy yhdessä. Veriviha ikieroon vie Friedlandit ja Piccolominit. Vaan me, me emme kuulu sukuihimme. — Pois riennä! Joutuin hyvä asiasi erota meidän kovaonnisesta! Sukuni pääll' on taivaan kirous, se perikatoon vihitty on. Vetää minutkin tuhoon isän syyllisyys. Mut älä mua sure; kohtaloni saa pian ratkaisunsa.

(Kovassa mielenliikutuksessa Max ottaa Theklan syliinsä. Näyttämön takaa kuuluu sotasoittimien säestämänä kova, hurja, kauashäipyvä huuto: "Vivat Ferdinandus!"[104] Max ja Thekla pysyvät liikkumattomina toistensa sylissä.)

KAHDESKOLMATTA KOHTAUS.

EDELLISET. TERZKY.

TERZKY.
Ei sanaakaan ne suoneet hänen virkkaa.
Kun puhua hän alkoi, nepä heti
sotaisen soiton jymyyn puheen sotki. —
Hän tulee tässä.

KOLMASKOLMATTA KOHTAUS.

WALLENSTEIN. Valmiina käske olla rykmentteimme; matkallelähtö niill' on vielä tänään: jätämme Pilsenin viel' ennen iltaa. (Terzky poistuu.) Te, Buttler —

WALLENSTEIN. Hyv' ystävänne Egerin linnanvanhin on ja myös maanmiehiänne. Pikaviestin kautta hänelle ilmoittakaa, että linna valmiina olkoon meille huomiseksi — Rykmenttinenne tekin seuratkaa!

WALLENSTEIN (astuu Maxin ja Theklan väliin, jotka tämän ajan ovat olleet lujassa syleilyssä). Nyt ero!

    (Kyrassiereja paljastettu miekka kädessä astuu saliin,
    jossa kokoontuvat taustalle. Samalla kuuluu alhaalta
    pappenheimiläismarssin uljaita säveliä, jotka tuntuvat
    kutsuvan Maxia.)

(Seisoo poiskääntyneenä ja siten, ettei Max voi
lähestyä häntä eikä neitoakaan.)

MAX. Vihaten ajat minut luotas. Vanhan rakkauden siteen katketa nyt täytyy, ei lempeästi aueta; ja sinä tään katkeamisen, niin tuskallisen, tuskallisemmaksi teet mulle vielä! Tiedäthän, etten ole oppinut sinutta elämään — täält' erämaahan nyt käyn, ja kaikki, mistä pidän, kaikki jää tänne — Älä käännä silmiäsi minusta pois! Suo minun vielä nähdä iäti arvokkaat ja rakkaat kasvos! Oi, älä mua hylkää —

(Tahtoo tarttua Wallensteinin käteen. Wallenstein vetää
kätensä pois. Max kääntyy kreivittären puoleen.)

HERTTUATAR. Menkää, kreivi, minne olette velvollinen — Niinhän meille hyvänä ystävänä, enkelinä hovissa voitte olla —

MAX. Toivon suotte, toivottomaksi ette mua tahdo. Pois luotani ne tyhjät harhakuvat! Onnettomuuteni on varma; mutta, taivaalle kiitos, mull' on keino,[105] joka onnettomuudestani tekee lopun.

(Sotamusiikki alkaa taas kuulua. Sali täyttymistään täyttyy aseellisista miehistä. Max näkee Buttlerin seisovan salissa.)

Eversti Buttler, täällä — Ettekös minua seuraa? — Hyvä! Nykyherraa uskollisemmin palvelkaa kuin vanhaa! Luvatkaa kättä lyöden mulle, että te suojelette hänen henkeänsä!

On hänet henkipatoks julistettu, se hänen päänsä ruhtinaallisen jokaisen murhamiehen käsiin jättää, ken ansaita vaan tahtoo verirahat; nyt ystävän on huolto hälle tarpeen ja rakastava silmä — vaan ne, joiden hänt' ympäröivän näen —

ILLO. Kavaltajat isänne sekä Gallaan leiriss' ovat. Vain yksi tääll' on. Suokaa meidän päästä sit' inhottavaa näkemästä! Menkää!

(Max vielä kerran koettaa lähestyä Theklaa. Wallenstein estää sen. Max seisoo epäröivänä, tuskaisena; sillävälin sali täyttymistään täyttyy, ja alhaalla soivat torvet yhä kehoittavammin ja lyhenemistään lyhenevin väliajoin.)

MAX. Oi, soittakaa — Oi, jospa ruotsalaiset nyt soittaisi, ja eess' ois kuolon kenttä, ja kaikki miekat, jotka nyt mun täytyy paljaina tässä nähdä, syöksyisivät rintaani! Mitä haluatte? Poisko tempaista minut täältä? — Älkää mua nyt epätoivon vimmaan kiihdyttäkö! Sit' älkää tehkö! Sitä katuisitte!

Enemmän vielä — Paino liittyy painoon, se raskas taakka vetää minut alas. — Aatelkaa, mitä teette! Hyv' ei varmaan valita päälliköksi toivoton. Riistitte minut sylist' onnen armaan — sielunne kostotar nyt saava on! Omaksi turmaks on tää valintanne — mun kanssani te saatte kuolemanne.

(Kun hän kääntyy taustalle, syntyy kyrassierien joukossa äkkiliikettä, he ympäröivät hänet ja seuraavat häntä hurjasti metelöiden. Wallenstein pysyy liikkumatonna. Thekla vaipuu äitinsä syliin. Esirippu laskeutuu.)

NELJÄS NÄYTÖS.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

BUTTLER.

BUTTLER (joka juuri saapuu). Hän tullut on. Toi hänet kohtalonsa, ristikkosalpa[107] painui hänen taakseen, ja niinkuin silta[108] hänen saapuissaan herkästi vaipui sekä nousi taas, taittuivat hältä pelastuksentiet. Vain tähän, Friedland, mutt' et edemmäksi! Niin kohtalotar sanoo. Bööminmaasta nous ihmeellinen lentotähtes, viiltäin pitkälti halki taivaan loistotien, ja Böömin rajall' on sen vaivuttava! — Vanhoista lipuist' olet luopunut, sokaistu, mutta luotat vanhaan onneen! Asestat kätes rikoksellisen, jott' alueille voisit keisarin valmistaa hyökkäystä sekä suistaa kotoisten haltijoiden pyhän lieden.[109] Vaan varo, koston aaveen johdattama, sinua ettei kosto tuhoaisi!

TOINEN KOHTAUS.

GORDON.
Oi, tekö? Haluan niin kuulla teitä!
Siis herttuako petturi! Oi Luoja!
Ja pakolainen sekä henkipatto!
Kenraali, pyydän, kertokaa nyt tarkkaan,
tää kaikki kuinka kävi Pilsenissä!

BUTTLER. Kai saitte kirjeen, jonka ennakolta lähetin teille pikaviestin kautta?

GORDON. Sain. Käskynnehän mukaan juuri teinkin ja empimättä hänet linnaan päästin; vaatiihan kirje keisarillinen mun teitä sokeasti tottelemaan. Vaan — anteeks suokaa — kun nyt ruhtinaan itsensä näin, niin epäillä taas aloin. Ei todellakaan henkipaton lailla näät herttua nyt tullut kaupunkiin. Otsaltaan loisti hallitsijan mahti kuin ennen sekä vaati alttiutta, ja säännöllisten aikain tapaan tyynnä hän kuuli selonteon toimestani. Nöyrentää kova onni, syyllisyys, on kukistuneen ylpeyden tapa imartain halvempansa verraks käydä; mut niukan arvokkaasti ruhtinas ilmaisi suosionsa, niinkuin herra palvelijalleen, jok' on työnsä tehnyt.

BUTTLER. On käynyt niin, kuin teille kirjoitin. Viholliselle myönyt armeijan on ruhtinas ja sille halunnut avata portit Egerin ja Praagin. Tään huhun vuoks on hänet jättäneet rykmentit kaikki, paitsi Terzkyn viittä, jotk' ovat hänen kanssaan tänne tulleet. On henkipatto hän, on uskollisten käsketty hänet käsiin keisarimme elossa jättämään tai vainajana.

GORDON. Semmoinen herra — pettää keisarin! Niin lahjakas! Oi, mit' on ihmissuuruus! Sanoinhan usein: siin' ei hyvin käy; ansaksi tuli hälle suuruus, voima ja hämärä ja horjuvainen valta. Hapuilee ihminen, ja niinp' ei saata hänt' oman kohtuutensa varaan jättää. Vain selvä laki hänet hillitsee ja tottumusten syventynyt polku. Mut uudentapainen ja luonnoton tään miehen käsiss' on tuo sotamahti; tasalle keisarin se hänet nosti, unhotti ylväs henki taipumisen. Semmoista miest' on sääli, eihän kukaan vois seista, missä hän on kaatunut!

BUTTLER. Pois valitus, siks kunnes sääli tarpeen; nyt pelättävä viel' on mahtimiestä. Lähestyy Egeriä ruotsalaiset, ja jos sit' emme heti estä, yhtyy ne pian häneen. Niin ei käydä saa! Vapaana täält' ei ruhtinas saa päästä, hengellä, kunnialla olen taannut vangitsevani hänet, siihen tekoon odotan juuri teidän apuanne.

GORDON. Voi, jospa en ois nähnyt tätä päivää! Sain hänen kädestänsä tämän arvon,[110] ja linna tää, hän jonka mulle uskoi, mun tehtävä ois hänen vankilakseen! Meill' alemmilla tahtoa ei ole; mies vapaa, mahtava vain tottelee tunnetta ihmisellist', ihanaa. Vaan mepä olemme vain käskyläitä lain julman; nimi hyveen, johon tulee halvemman pyrkiä, on kuuliaisuus.

BUTTLER.
Valtaanne ahdast' älkää pahoitelko!
Vapaus suuri, suuret hairahdukset;
velvollisuuden kaita tie on varma.

GORDON. Siis kaikkiko on hänet jättäneet? Tuhanten onnen hän on perustanut, luonteeltaan oli kuninkaallinen, kätensä aulis oli antamaan — (Heittäen syrjäsilmäyksen Buttleriin.) Tomusta hän on monta poiminut ja kohottanut maineeseen ja arvoon, mut ostanut ei siten ystävää, ei ainoaakaan hädäss' uskollista!

GORDON. En hältä saanut ole suosiota. Epäilen melkein, onko suuruudessaan nuoruudenystävää hän muistanut — Loitonsi hänestä mun virkatoimet, nää muurit vei mun hänen näkyvistään, ei minuun tänne armons' ulottunut, ja vapaana mun sydämeni säilyi. Kun asetti hän minut tähän linnaan, velvollisuuttaan vielä ajatteli; en häntä petä, jos sen säilytän uskollisesti, mikä mulle on uskollisuuden varaan jätettykin.

GORDON (mietteissään vaiti oltuaan, huolestuneena). Jos siit' on kysymys — jos niin on laita, kuin sanotte — jos petti keisarinsa, armeijan möi, maan linnoitukset tahtoi viholliselle jättää — niin ei enää hän pelastu — On kovaa sentään, että kaikista kohtalo on juuri minut valinnut aseeks häntä kukistamaan. Olimme Burgaun hoviss'[112] samaan aikaan me hovipoikina, mä vanhemp' olin.

GORDON. Kolmekymmentä on vuotta jo siitä. Kaksikymmen-vuotinen hän oli, uljas, ikäisekseen vakaa, suurtöitä miehen lailla mietti vain. Hän hiljaisena kulki keskellämme, omana seuranaan; ei viehättynyt hän poikain lapsellisiin huveihin. Mut usein hänet valtas äkkikumma: rinnasta tuosta salaperäisestä lens älykäs ja kirkas aatossäde — Hämmästyin katselimme, tietämättä, hulluusko puhui niin vai jumaluusko.

BUTTLER. Hän siellä ikkunalle nukuttuaan toisesta kerroksesta suistui alas ja vahingoittumatta nousi taas. Hänessä kuuluu siitä päiväst' asti hulluudenoireit' aina huomatun.

GORDON. Syvällisemmäksi hän tuli kyllä, katoliseksi tuli. Hänet käänsi ihmeellisesti pelastuksen ihme. Vapaaksi tehtynä ja suosittuna hän itseään nyt piti, rohkeasti kuin se, ken horjahtaa ei voi, hän juoksi elämän keinuvata köyttä pitkin. Sen jälkeen kohtalo vei meidät eroon etäälle! Ja hän astui nopeaan suuruuden rohkeata tietä, näin huimaavan kulkunsa. Hän kohos sitten kreiviksi, ruhtinaaksi, herttuaksi, diktaattoriksi,[113] ja tuo kaikki nyt hänestä liian pient' on, nyt hän nostaa kuninkaankruunuun päin jo käsiänsä ja syöksyy äärettömään perikatoon.

KOLMAS KOHTAUS.

WALLENSTEIN.
Tää ennen oli vapaakaupunkina?
On puoli kotkaa vaakunassa. Miksi
vain puoli?

PORMESTARI. Valtakunnankaupunkina[114] tää oli, mutt' on kaksisataa vuotta jo Böömin valtiolle pantattuna. Sen vuoksi meillä on vain puoli kotkaa. Sen alaosa ristikoitiin, kunnes lunastaa meidät ehkä valtakunta.

WALLENSTEIN. Ansaitsisitte vapauden. Olkaa vain kunnollisna! Älkää yllytystä kuunnelko! Kuink' on suuret teillä verot?

PORMESTARI (kohauttaa hartioitaan). Ne tuskin kokoon saamme. Linnaväki myös elää meidän kustannuksellamme.

On kyllä. Tiedän sen. Nää muurit kätkee heit' useita — niin! tunnustakaa suoraan — te itse — Eikö niin?

Pois pelko! Vihaan vain jesuiittoja — ne minä oisin jo aikaa sitten maasta karkoittanut — Ja raamattu tai messukirja![115] Sama minusta kaikki on. Sen osoitin — Glogaussa[116] itse olen teettänyt mä evankelisille kirkon. — Pyydän, pormestari — nyt nimenne mä tietää.

WALLENSTEIN. Kuulkaapas — Mutt' ei sanaa siitä muille, mit' ilmoitan nyt luottain teille.

Tullut pormestar', on nyt aikain täyttymys. Ylhäiset sortuvat, mutt' alhaiset kohoovat — Tämän sanon teille vain. Espanjalainen kaksoisherruus[118] vaipuu jo loppuansa kohti, sijaan tulee nyt uusi asioiden järjestys — Kai olette te juuri äsken nähnyt taivaalla kolme kuuta?[119]

WALLENSTEIN. Ja kaksi niistä veritikareiksi kapeni, muuttui. Yksin keskimäinen jäi eelleen selkeästi kumottamaan.

WALLENSTEIN. Kuinka? Veriinsä vaipuu kaksi valtakuntaa,[120] itäinen sekä läntinen, ja yksin pysyvä on vain luterinen usko.

Tän' iltana, kun tänne matkustimme, ammunta kova[122] kuului vasemmalta. Kuultiinko sitä tänne linnaankin?

GORDON. Kuulimme kyllä, kenraali. Toi tuuli sen kaiun tänne suoraan etelästä.

WALLENSTEIN.
Sitäpä tietä saapuu ruotsalaiset.
Mitenkä lukuisa on miehistönne?

GORDON. Mä lähetin muskettisoturia kaksisataa lisäksi sinne ruotsalaista vastaan.

GORDON. Kun Reinin-kreivi meit' on lähestynyt, kaks vallinsarvea viel' lisää teetin.

WALLENSTEIN. Säntilleen keisaria palvelette. Everstiluutnantti, mä olen teihin nyt tyytyväinen. (Buttlerille.) Väki menköön pois Jochimsthalista ja kaikki, jotka vastassa ovat vihollista! (Gordonille.) Jätän käsiinne uskollisiin, linnanvanhin, nyt vaimoni ja lapseni ja siskon. En voi näät tänne jäädä; odotan kirjeitä ainoastaan voidakseni keralla kaikkein rykmenttien jättää huomenna varhain tämän linnoituksen.

NELJÄS KOHTAUS.

EDELLISET. KREIVI TERZKY.

TERZKY. Sen Tirschenreitistä[125] toi talonpoika, yön tultua ol' alkanut se taisto, Tachausta[126] joukko keisarillisia rynnännyt oli ruotsalaisten leiriin, ammuttu oli kahden tunnin aika, tuhannen keisarillist' oli kuollut, eversti myös; mies tietänyt ei muuta.

WALLENSTEIN. Neustadtiin keisarillisetko tulleet? Altringer lentäin vain ois eilisestä nuo neljätoista peninkulmaa päässyt. Fraunbergiin Gallaan joukot kerääntyy, viel' eivät koossa ole. Oisko ehkä niin kauas uskaltanut mennä Suys?[127] Tää kaikk' on mahdotonta.

VIIDES KOHTAUS.

ILLO. EDELLISET.

ILLO. Tulee Reinin-kreivin luota, ja tää on sanomansa: ruotsalaiset on viiden peninkulman päässä vain. Neustadtin luona Piccolomini huoveineen oli syössyt heitä vastaan, hirmuinen surmaaminen siin' ol' ollut, ol' ylivoima viimein saanut voiton, ja kaikki pappenheimiläiset sekä päällikkö, Max — ne oli kaatuneet.

(Aikoo lähteä. Samalla syöksyy neiti Neubrunn huoneeseen jälessään
muutamia palvelijoita, jotka juoksevat salin poikki.)

KUUDES KOHTAUS.

BUTTLER. Kaksitoista rykmenttiä on heitä, sitäpaitsi lähistöllä on viisi suojellakseen herttuaa. Ja meill' on yksi vain, mun rykmenttini, ja linnuett' ei kahtasataa miestä.

BUTTLER. Taannut olen tuloksen ja päälläni mä vastaan hänen päästään, uhalla kaiken täytyy sana pitää; ja eloss' ollen hän jos tääll' ei pysy, niin pysyy varmaan ollen — vainajana.

GORDON. Ei veripäätöstä saa oitis täyttää, saa sanan takaisin, ei elämää.

BUTTLER. Vapaaksi pääsiskö hän sodan liekin, sammuttamattoman, taas sytyttämään?

GORDON. Vangitkaa hänet, henki säästäkää, ei taivaan armoa saa estää murha.

GORDON. Ritarin lailla näillä valleill' oisin, puolustain keisarini linnaa, kuollut.

GORDON. Velvollisuuttaan täyttäin miehen lailla; vaan murhan mustan kironnut on luonto.

BUTTLER (ojentain hänelle kirjoituksen). On tässä julistus, se meitä käskee valtaamme hänet saamaan. Se on teille lausuttu niinkuin mulle. Vastaatteko, jos vihollisen luo hän meiltä karkaa?

BUTTLER. Vastatkaa seurauksista te juuri, vaikk' kuinka käy! Tään vastuullenne jätän.

BUTTLER. Saatatteko toisin täyttää, mit' aikonut on keisari? En tahdo tuhota herttuaa, vaan kukistaa.

GORDON. Oi, selvään nään kuin tekin, kuink' on käyvä, vaan toisin sykkii minun sydämeni.

BUTTLER. Ei Illo enää eikä Terzkykään saa eloon jäädä, herttua jos kaatuu.

GORDON. Oi, heit' en sääli. Huono sydämensä se heitä veti eikä tähtein voima. He juuri hänen rintaansa niin tyyneen istutti pahan intohimon idun ja turmanheelmää hänessä he juuri kasvatti kirotulla puuhailullaan — Pahasta työstään saakoot pahan palkan!

BUTTLER. Hänt' ennen kuolkootkin! Jo sopinut kaikesta olen. Heidät iltasella aioimme pitoin iloss' elävältä pidättää sekä täällä säilyttää. Pikemmin käy se näin. Nyt menen heti ja annan tarpeelliset määräykset.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

TERZKY.
On toista pian! Saapuu aamull' uljas
kakstoistatuhantinen Ruotsin joukko.
Ja sitten Wieniin. Iloitsepas veikko!
Pois karvas naama iloviestin tullen.

ILLO. Nyt meidän vuoromme on säätää lait ja kostaa ilkiöille, jotka on eronneet meistä. Jopa rangaistuksen sai yksi heistä: Piccolomini. Kaikille pahansuoville niin käyköön! Mimmoisen iskun saa tuo vanha mies! Ikänsä vanhaa kreivinsukuansa hän puuhaillut on ruhtinaalliseksi ja ainoan nyt poikansa hän hautaa!

BUTTLER. Vahinko sentään sankarnuorukaista; se herttuaankin näytti koskeneen.

ILLO. Niin, vanha ystäväni, mua aina tuo herran ominaisuus loukkas, että hän italialaisist' enin piti. Nyt vielä, kautta sieluni sen vannon, hän meidän antais kymmenesti kuolla, jos siten ystävän tuon eloon saisi.

TERZKY. Vait', vait'! Jo riittää! Rauha vainajille! On tänään meillä pöydänallejuonti, kun rykmenttinne[128] meitä kestitsee. Tahdomme viettää hauskan laskiaisen, yö päiväks, odotamme täysin lasein tuloa ruotsalaisten etujoukon.

ILLO. Hyvällä mielell' olkaamme nyt tänään, tulossa näät on meille kuumat päivät. Tää miekka lepää vasta, kun on kyllin se itävaltalaisten veress' uinut.

GORDON.
Hyi sanojanne, herra sotamarski!
Miks raivostutte noin te keisariinne —

BUTTLER. Voitosta ensimäisest' odotatte nyt liikaa. Pian kääntyy onnen pyörä, on keisari näät vielä voimallinen.

ILLO. On hällä sotureit', ei päällikköä, ja sotaa ymmärrä ei Ferdinand, kuningas Unkarin — Ja Gallas? Hän ei menesty, tuo joukkoin menettäjä. Octavio, se käärme, hän voi salaa haavoittaa kantapäähän, mutt' ei pysty hän julkitaistoon Friedlandia vastaan.

TERZKY. Me emme harhaan lyö. On herttualla onnensa; tiedetäänhän, että voittaa vain Wallensteinin johdoll' Itävalta.

ILLO. On ruhtinaalla aivan heti koolla armeija suuri, kaikki kilvan rientää luo hänen vanhain kuuluin lippujensa. Entisten päiväin näen palaavan, hän suur' on oleva kuin ennenkin — Mitenkä silloin ällistyy ne hullut, jotk' ovat hänestä nyt luopuneet! Hän maita antava on ystävilleen ja keisarillisesti palkitseva uskollisuuden. Muistaa suosiollaan ensiksi meitä. (Gordonille.) Teitä myös hän muistaa, pesästä tästä ottaa, paikan suopi uskollisuudellenne loistavamman.

GORDON. Paikkaani tyydyn, ylemmä en tahdo: jos suur' on kukkula, on rotko syvä.

ILLO. Tääll' enää teill' ei ole määräämistä, huomenna saapuvat näät ruotsalaiset. Pois tulkaa, Terzky! Joutuu illallinen. Tulolle ruotsalaisten annammeko valaista kaupungin, ja ken lyö laimin, espanjalainen on ja kavaltaja.

ILLO. On meillä herruus täällä, keisaria tunnustaa saa ei, missä meill' on valta. — No hyvää yötä, Gordon. Vielä kerta paikasta huolehtikaa, kiertovahdit nyt lähettäkää, tunnussanan voi varalta vaihtaa. Tuokaa kymmeneltä itselleen herttualle avaimet, pääsette silloin portin vahdinnasta, huomenna saapuvat näät ruotsalaiset.

KAHDEKSAS KOHTAUS.

GORDON (silmäillen poistuvia). Ne onnettomat! Kuinka arvaamattaan he sokeassa voitonhuumassaan kudottuun murhaverkkoon syöksyvät! — En surkutella saata heitä. Illo, tuo röyhkeä ja häpeemätön konna, jok' oman keisarinsa veress' uisi!

BUTTLER. Käskynsä mukaan tehkää. Kiertovahdit määrätkää, linnoituksen turvallisuus huoltoonne ottakaa; kun nää on täällä,[130] lukitsen linnan portit, ettei kuulu kaupunkiin työstämme!

BUTTLER. Huomen kuuluu jo ruotsalaisille, sen kuulla saitte. Tää yö vain meill' on. Ne on nopeat, me nopeammat vielä — Voikaa hyvin!

BUTTLER. Päiv' on laskenut, ja maille saapuu kohtalokas ilta — Saa itserakkaus niin varmoiks heidät. Tähtensä paha heidät meille jättää suojattomina, pian heiltä teräs elämän leikkaa heidän juopuissaan onnensa harhauskoon. Ain' on ollut etevä laskuniekka ruhtinas, hän kaikki laski, osas ihmisiä päämääriänsä varten ottaa, siirtää kuin pelinappuloit', ei epäröinyt pelata toisten kunniallakaan. Hän laskemistaan vaan on laskenut ja viimein erehtyy; hän laskelmiinsa henkensä menettää ja niin hän kaatuu kuin Arkhimedes ympyräinsä keskeen.[131]

GORDON. Nyt hänen virheensä te unhottakaa! Aatelkaa suuruuttaan ja lempeyttään, piirteitä herttaisia sydämen ja elämänsä yleviä töitä, ja niiden suokaa lailla enkelin rukoillen estää miekka iskemästä.

BUTTLER. Se myöhäist' on. En sääliä saa häntä, vain veriaatokset saa mulla olla.

Niin, Gordon! Enhän minä herttuata rakasta, eikä siihen aihett' ole — mut viha ei tee mua murhaajaksi, vaan hänen paha kohtalonsa. Mua pakottaa seikkain tyly yhtymys. Vapaaksi luulee työnsä ihminen — hän pettyy! Hän on lelu sokeen mahdin, jok' ihmiselle hänen valinnastaan luo pian pelottavan täytymyksen. Mit' auttais sydämeni puolto häntä — Kuitenkin täytyy minun hänet tappaa.

GORDON.
Jos sydän varoittaa, niin sitä kuulkaa!
On sydän Luojan ääni; ihmistyötä
on kaikki älyn viisaat laskelmat.
Mink' onnen voitte saada verityöstä?
Oi, verestä ei verso mitään hyvää!
Se työkö portaana ois suuruuteenne?
Oi, älkää luulko — Kuninkaat voi joskus
murhasta pitää, mut ei murhaajasta.

BUTTLER. Te ette tiedä. Olkaa kysymättä. Miks saivat ruotsalaiset voiton, miksi niin joutuin lähenevät! Soisin hänet armoihin keisarin niin mielelläni. En vertaan tahdo. En, hän saisi elää. Vaan sanaani mun tulee kunnioittaa. Siis kuolkoon hän tai — kuulkaa! — mua kohtaa häpeä, hän jos pääsee käsistämme.

GORDON.
Kannattaa uhratakin — Olkaa jalo!
Kaunistaa sydän miest', ei mielipide.

BUTTLER (kylmästi ja ylpeästi). On suuri herra ruhtinas — mut minä vain halpa henkilö, te tarkoitatte. On muka maailmasta sama, saako alhainen kunniaa vai häpeää, kun ruhtinaallinen vain pelastuu. — Arvonsa itselleen suo kukin itse. Minusta riippuu, kuinka korkealle arvostan itseni. Ei maailmassa niin ylhäist' ole, että itseäni mä häneen verrattuna halveksisin. Tahtomme meistä tekee suuren, pienen, ja koska minä olen uskollinen mun tahdolleni, täytyy hänen kuolla.

GORDON.
Oi, kalliota ryhdyn liikuttamaan!
Ei ihmiset teit' ole kasvattaneet.
En estää teitä voi, vaan pelastakoon
Jumala hänet hirmukädestänne!

YHDEKSÄS KOHTAUS.

    THEKLA tuolissa, kalpeana, silmät ummessa. HERTTUATAR
    ja NEITI VON NEUBRUNN puuhailevat hoidellen häntä.
    WALLENSTEIN ja KREIVITÄR puheikkain.

KREIVITÄR. Hän tuhon näyttää aavistaneen. Hän huhua säikkyi taiston, jossa kuului eversti kuolleen keisarillinen. Sen heti näin. Hän syöksyi ruotsalaisen sanomantuojan luo ja kysellen hält' onnettoman salaisuuden riisti. Riensimme jäljestä, vaan hän jo oli sylissä sanantuojan tajutonna.

WALLENSTEIN. Niin valmistumatonna lapsi-raukka sai tämän iskun! — Joko hän nyt toipuu?

WALLENSTEIN (astuu hänen luokseen ja kohottaa hänet käsivarsillaan pystyyn). Toivu, Thekla! Ole luja isäsi tytär! Hellää äitiäsi nyt katso sekä isäs sylin suojaa!

HERTTUATAR.
Oi, lapseni, sit' älä ajattele!
Kuvasta siitä käännä ajatukses.

WALLENSTEIN. Puhelkoon huolistaan ja valittakoon! Yhdessä hänen kanssaan itkekää! Hän kokea näät saapi suurta tuskaa; vaan hän sen kestää, sillä Theklallani isänsä voittamaton sydän on.

THEKLA.
En ole sairas. Mull' on voimaa seista.
Mit' itkee äiti? Pelätinkö häntä?
On nyt se ohi, mieleni taas maltan.

Miss' on hän? Älköön häntä kätkettäkö!
On voimaa mulla, tahdon häntä kuulla.

HERTTUATAR. Ei, Thekla! Tämä turmansanan tuoja ei koskaan tulla saa sun silmäis eteen.

THEKLA.
En ole heikko,
virkistyn pian vielä enemmän.
Vain yhteen pyyntöön suostukaatte!

THEKLA. Suvaitkaa, että tämän vieraan miehen saa kutsua nyt, että yksin saisin kuulustaa häntä, kysellä.

THEKLA. Paremmin tyynnyn kuultuani kaiken. En tahdo mitään salattavan. Äiti vain säästää tahtoo mua. Sit' en tahdo. On kauhein sanottu, sen kauheampaa en mitään enää kuule.

THEKLA. Min' olin säikähdyksen yllättämä, paljasti minut oma sydämeni oudolle miehelle, hän nähdä sai mun heikkouteni, niin, minä vaivuin hänelle syliin — sitä häpeän. On hänen mua kunnioitettava, mun täytyy hälle haastaa, ettei hän, mies outo, mua väärin ymmärtäisi.

WALLENSTEIN. Hän oikeass' on, huomaan — minä myönnyn pyyntöönsä tähän. Kutsukaa se mies!

THEKLA.
Mieluimmin yksin häntä haastattaisin.
Esiinnyn silloin sitä tyynemmin.

WALLENSTEIN (herttuattarelle). Suo siten käydä! Salli hänen yksin selvittää asia. On tuskaa, jota jokainen itse vain voi huojentaa, vain omaan voimaan luottaa luja sydän. Omasta povestaan saa tyttäreni tään iskun kestämiseen noutaa voiman. Mun lujaa tytärtäni kohdeltakoon kuin urhotarta eikä niinkuin naista.

KREIVITÄR (pidättää häntä). Mihinkä lähdet? Terzky sanoi, että huomenna varhain aiot täältä mennä, vaan meidät jättää tänne.

KREIVITÄR. Oi, veli, mukaas ota meidät! Älä suo meidän synkäss' yksinäisyydessä odottaa huolissamme ratkaisua. Läheinen turma helppoa on kestää, kaukaisen kauheasti suurentaa epäily sekä odotuksen tuska.

WALLENSTEIN.
Ken turmasta nyt puhuu? Korjaa sanas!
On minull' aivan toiset toivomukset.

KREIVITÄR. Siis mukaas ota meidät! Älä jätä meit' tähän paikkaan, huonoenteiseen; ahdistaa sydäntäni nämä muurit, tuoksahtaa täällä kuolinhuoneen ilma, oi, kuinka tätä paikkaa kammoksun. Pois meidät vie! Myös, sisko, pyydä, että hän meidät ottais! Auta, siskontytär!

WALLENSTEIN. Tään paikan pahat enteet tahdon muuttaa: tää paikka olkoon kalleimpani turva?

HERTTUATAR (Theklalle). Kuinka kalpenet! Et häntä voi puhutella. Seuraa äitiäsi!

KYMMENES KOHTAUS.

THEKLA. RUOTSALAINEN KAPTEENI. NEITI NEUBRUNN.

KAPTEENI (lähestyy kunnioittavasti). Prinsessa — sana ajattelematon minulle anteeks suokaa — Kuinka saatoin —

THEKLA (jalon arvokkaasti). Olette nähnyt minut tuskassani, ja kovan onnen sattumus se teidät vieraasta uskotukseni on tehnyt.

KAPTEENI. Nähnette minut viha mielessänne, niin pelkään, sillä virkoin murhesanan.

THEKLA. Syy minun on. Sen minä teiltä riistin; te olette vain kohtaloni ääni. Aletun kertomuksen keskeytti muu säikähdykseni. Siis jatkakaa!

THEKLA.
Valmiina olen siihen — Tyynnä pysyn.
Kuink' alkoi taisto? Kertokaa nyt loppuun!

KAPTEENI. Odottamatta mitään hyökkäystä leirissä oltiin luona Neustadtin heikoissa varustuksissa, kun nousi metsästä iltapuoleen tomupilvi ja meidän etujoukkueemme syöksyi leiriimme, huutain: vihollinen tulee. Paraiksi ehdimme vain satulaan, kun täyttä laukkaa ajaa laskettivat murroksen[132] läpi pappenheimiläiset; ne rajut parvet pian syöksyivät ylitse leirin vallikaivannonkin. Vaan heidät oli uhkarohkeus edellä toisten tuonut, vielä oli etäällä jalkaväki,[133] urhokkaina vain pappenheimiläiset olivat seuranneet urhokasta johtajaansa. —

(Thekla liikahtaa. Kapteeni hetkeksi keskeyttää, kunnes Thekla viittauksella kehoittaa häntä jatkamaan.)

Edestä, sivuiltakin ryntäsimme me kohta koko ratsuväellämme, työnsimme heidät vallihaudan ääreen, miss' oitis järjestynyt jalkaväki ojensi heitä vastaan keihäsmetsän. He eivät eespäin, eivät taapäin päässeet — pusertuneina julmass' ahdingossa. Niin Reinin-kreivi heidän johtajaansa kehoitti sotavangiks antaumaan rehellisessä taistelussa, mutta eversti Piccolominipa —

hänet ilmaisi kypärtöyhtö, pitkä tukka, jok' ajost' ankarast' ol' irrallaan — osoittaa vallihautaa, karahuttaa siit' ensimäisnä yli ratsullansa, ja sitten rykmenttinsä — mutta — nyt lävistää piikki hältä hevosen, se hurjistuu ja heittää selästään ratsastajansa, tämän yli karkaa nyt hillitönnä koko hevosjoukko.

(Theklaa, joka nähtävästi yhä yltyvän tuskan vallassa on viime sanoja kuunnellut, alkaa kovasti vapista ja on vaipumaisillaan maahan. Neiti Neubrunn kiiruhtaa hänen luokseen ja ottaa hänet syliinsä.)

KAPTEENI. Nähdessään johtajansa kaatuvan julmistui joukot epätoivon raivoon. He eivät mieti omaa pelastustaan, he taistelevat niinkuin tiikerit. Tuo jäykkä vastustus meit' ärsyttää, ja taistelu ei ennen päätykään, kuin kaatunut on heistä viimeinenkin.

KAPTEENI (oltuaan hetkisen vaiti). Tän' aamuna me hänet hautaan veimme. Kakstoista ylhäissuku-nuorukaista hänt' oli kantamassa, saattueena armeija kaikki. Arkun laakereille toi Reinin-kreivi oman voitonmiekan. Vainaata kyynelinkin muisteltiin, meist' useahan hänen jalouttaan ja lempeyttään oli kokenut, ja kaikki sääli häntä. Reinin-kreivi mielellään oisi hänet pelastanut, mutt' itse hän sen teki tyhjäks, itse niin sanotaan — hän tahtoi kuolemaa.

NEUBRUNN (liikutettuna Theklalle, joka on peittänyt kasvonsa).
Oi armas neiti — mua silmätkää!
Mintähden vaadittekaan kuulla kaiken!

KAPTEENI. Hänet haudattiin lähelle Neustadtia luostarkirkkoon, kunnekka isältään on sana saatu.

THEKLA (astuu pöydän luoja ottaa jalokivilippaasta sormuksen). Te tuskassani mun näitte, säälitte — Nyt ottakaa (antaen sormuksen) hetkestä tästä muisto — Menkää nyt!

    (Thekla äänetönnä viittaa häntä poistumaan ja jättää hänet.
    Kapteeni vitkastelee ja tahtoo puhua. Neiti Neubrunn
    toistaa viittauksen. Kapteeni poistuu.)

YHDESTOISTA KOHTAUS.

THEKLA. NEUBRUNN.

THEKLA (heittäytyy neiti Neubrunnille kaulaan). Nyt, hyvä Neubrunn, näytä rakkaus, jot' olet mulle aina luvannut, ja ole ystävä ja seuralainen! — On täältä meidän vielä tänä yönä pois lähdettävä!

THEKLA.
Minnekö? Yksi paikk' on maailmassa!
Se paikka, missä hän on haudattuna!

THEKLA. Mitäkö, onneton! Et kysyis siten, jos kerran oisit rakastanut. Siellä on kaikki, mitä hänestä on jäänyt, se yksi paikk' on koko maailmani. Oi, älä viivytä! Käy heti puuhaan! — Nyt miettikäämme, kuinka pakoon päästään!

THEKLA.
Haenhan sitä, jot' ei enää ole.
Syliinsä haluanko siis — oi Luoja!
Rakkaani hautaan vain mä tahdon päästä.

THEKLA.
Ei pakolaista,
ei epätoivon valtaan joutunutta
Friedlandin tyttäreksi arvaa kukaan.

NEUBRUNN. Niin paljon jo tuo hyvä äiti kärsii, kohtaako häntä vielä tämä isku?

NEUBRUNN.
Olette rauhaton nyt, armas neiti.
Ei tämä tienne teitä rauhaan johda.

THEKLA. Syväänkin rauhaan, jonka hänkin löysi. — Oi, riennä, älä enää mitään haasta! Vastustamattomasti mua vetää täält' outo voima hänen haudallensa! Saan siellä helpotusta, hetikohta! Sydäntäkouristava tuskan side siell' aukee — Kyyneleeni siellä juoksee. Oi, mene, voisimme jo matkall' olla. En rauhaan pääse, ennenkuin saan jättää nää muurit — päälleni ne lankeevat — Pois työntää mua täältä lähtemään hämärä voima — Mikä tunne on se? Minusta koko tämä talo täyttyy aaveista kalpeist', onttosilmäisistä — En sijaa saa — Ja toisia taas tulee! Vilinä tämä hirvittävä tunkee pois täältä mua, eloss' olevaa!

NEUBRUNN.
Saatatte, neiti, minut tuskaan, kauhuun,
niin etten itsekään nyt tohdi jäädä.
Mä menen, heti kutsun Rosenbergin.

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

THEKLA.

THEKLA. Hänenpä henkensä se mua kutsuu. Ja uskolliset, jotka hänen eestään kaatuivat kostain, minua ne syyttää halvasta viivynnästä. Hepä eivät eronneet kuolossakaan johtajastaan — ne jäyheät, ja minun pitäis elää! — Ei! Minuakin varten solmieltu on seppele, mi hänen paarejansa nyt koristaa. Mit' elämämme on, jos puuttuu siltä rakkauden loiste? Sen sisällyksetönnä heitän pois. Niin, sinut, armaani, kun löysin, silloin elämä minust' oli elämää! Uus päivä mulle loisti kultainen! Näin unta hetkist' taivaanihanista. — Sä olit ovella sen maailman, johonka luostarista suoraan astuin, valaisi tuhannet sit' auringot; hyvältä enkeliltä näytit, joka lapsuuden satuajast' tulit mua elämän kukkuloille kantamaan. Tunteeni ensimäinen oli silloin taivainen onni. Sinun sydämeesi mun ensimäinen katseheni osui.

(Tätä sanoessaan hän vaipuu mietteisiinsä ja kavahtaa sitten kauhistuneennäköisenä seisomaan.)

— Niin tulee kohtalo ja kourallansa raa'alla, kylmällä se tarttuu kiinni olentoon ystäväni armaaseen ja hevostensa kavioiden alle survaisee hänet — Sepä maailmassa osaksi koituu kaiken ihanan.

KOLMASTOISTA KOHTAUS.

THEKLA.
Sun palkitsen
ja suljen toisen herran suosioon.
Sa voitko meidät täältä salaa viedä?

NELJÄSTOISTA KOHTAUS.

THEKLA. NEUBRUNN. HERTTUATAR.

THEKLA.
Niin olen, äiti — Sallikaa mun pian
levolle käydä Neubrunn seuranani.
Lepoa kaipaan.

HERTTUATAR.
Sitä saatkin, Thekla.
Rauhassa poistun, kun nyt isääs saatan
rauhoittaa.

HERTTUATAR.
Et vielä tyyni ole, tyttäreni.
Niin vapiset ja sydän kovin tykkii
omaani vasten.

VIIDES NÄYTÖS.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

BUTTLER. MAJURI GERALDIN.

BUTTLER. Valitkaa kaksitoista rakuunata, reipasta, niille peitset, ei näät lainkaan saa ampua — Ja viereen ruokasalin ne kätkekää ja jälkiruuan tullen hyökätkää sisään sekä huutakaa: ken keisarin on miehiä? — Mä pöydän lyön kumoon — silloin käykää niiden kimppuun, molemmat[137] lävistäkää! Tarkkaan linna lukitaan, vartioidaan, ettei tästä saa vihiäkään ruhtinas. Nyt menkää — Saivatko teiltä käskyn tänne tulla kapteenit Deveroux ja Macdonald?

BUTTLER. Asiaa ei suinkaan lykätä tohdi. Hänen puoltaan pitää kaupunkilaisetkin[138] — Mi hurmahenki vallannut lienee koko kaupungin! Ne herttuata rauhanruhtinaaksi ja uuden kulta-ajan tuojaks uskoo. Neuvosto aseita on jakanut; on vahtipalvelukseen herttualle jo sata tarjokasta. Meill' on tarpeen nyt kiire, sillä meitä uhkaavat sisäiset sekä ulkoviholliset.

TOINEN KOHTAUS.

DEVEROUX. No piru vieköön! Teinhän sinun laillas; jos sin' oot lurjus, mietin, miks' en minä?

MACDONALD.
Me emme mieti. Sinulle se kuuluu!
Kenraali olet, sinä komennat,
me seuraamme, vie vaikka helvettiin.

BUTTLER. On käsky keisarin: on vangittava hengissä taikka hengetönnä Friedland.

DEVEROUX. Hyvältä soipi. Hyvält' aina sana soi sieltäpäin. Niin! Tiedämme jo sen! Kultaiset armovitjat kukaties, tai hevoskoni,[139] pergamentti.[140] — Maksaa paremmin Friedland.

BUTTLER. Kakskymmentuhantinen joukko on jo eronnut. On meidän, maanmies, enemmän tehtävä. Niin, meidän on nyt surmattava hänet.

BUTTLER (Deveroux'lle). Pelkäätkö, arkailija? Tunnollasi jo kolmekymmentä on vainajata —

DEVEROUX. Jos päällikkö hän ei ois, joka meitä on kuriin, arvonantoon totuttanut.

DEVEROUX. Niin! Jonkun toisen, vaikk' oman poikanikin, lävistäisin, jos keisarini palvelus niin vaatii — vaan sotilaana tappaa päällikkönsä, se meist' on synti, rikos, josta päästää ei saata ainoakaan rippimunkki.

DEVEROUX.
Jos täytyy hänen kuolla, voimmehan
palkinnon yhtä hyvin saada mekin. —
Vai mitä, veli Macdonald?

MACDONALD. Niin, jos on hänen kuoltava ja muu ei auta, en Pestalutzin salli sitä tehdä.

DEVEROUX.
Niinkö tahtoo keisarikin?
Tahtooko suoraan? Joskus rangaistaan
murhaajaa, vaikka mieluinen on murha.

BUTTLER.
On käsky: hengissä tai hengetönnä.
Ja hengissä ei voida, näätte itse —

DEVEROUX. Siis kuolleena! Niin — kuolleena — Vaan kuinka käsiksi häneen voidaan päästä? Onhan kaupunki täynnä Terzkyn sotilaita.

BUTTLER. Majuri Geraldin saa tehdä sen. On tänään laskiainen, pidetään linnassa syömingit ja niissä heihin käsiksi käydään, heidät lävistetään — mukana ovat Pestalutz ja Lesley —

DEVEROUX. Kenraali, sinä siit' et välittäne — suo mun ja Geraldinin vaihtaa toimet.

DEVEROUX. Vaaraako! Perhana! Mit' aatteletkaan minusta? Minä miekkaa herttuan en pelkääkään, vaan hänen katsettansa.

DEVEROUX. Tiedäthän, hiis vie, etten pelkur' ole. Mutt' siit' on viikko vain, kun herttualta mä kaksikymmentä sain kultarahaa, niill' ostaakseni takin lämpöisen, jok' ylläni on ja jos hän mun näkee nyt peitsineni, katsoo takkiin — kas — niin — En, hiis vie, ole pelkur' ensinkään.

BUTTLER. Lämpöisen takkisi sait herttualta ja sinä, köyhä raukka, epäröit senvuoksi lyödä häntä kuoliaaksi. Vaan hälle lämpöisemmän keisar' antoi, nimittäin vaipan ruhtinaallisen. Kuink' kiittää hän? — Hän pettää, kapinoi.

DEVEROUX.
On totta. Piru vieköön kiitolliset!
Niin — minä — surmaan hänet.

BUTTLER. Ja jos tahdot tyynnyttää tuntoasi, riisu takki; niin saatat reippain mielin täyttää työn.

MACDONALD.
Mit' auttaa meitä aseet häntä vastaan?
Haavoittaa hänt' ei saata, hän on kova.

MACDONALD.
Luodit, iskut kestää!
On hornan taito hänet kovettanut;
läpäisemätön ruumis häll' on, tiedä.

DEVEROUX. Niin! Ingolstadtiss' oli myöskin moinen, ruumiiltaan teräskova; hänet täytyi lopulta pyssynperill' lopettaa.

MACDONALD. Tääll' on dominikaaniveli luostarissa, mun kansalaisiani, hän saa kastaa vihittyyn veteen aseeni ja niille lukea siunauksen voimakkaan; taikuutta vastaan varmasti se auttaa.

BUTTLER. Tee siten, Macdonald! Vaan menkää nyt! Valitkaa rykmentistä vahvaa miestä noin kaksi-, kolmekymmentä, ja tehkööt ne valan keisarille — Yksitoista kun lyönyt on — kun ensimäiset vahdit on menneet, viekää heidät aivan hiljaa talolle — Lähell' olen minä silloin.

DEVEROUX. Mitenkä päästään henkivartijoista, vahdissa jotka sisäpihass' ovat?

BUTTLER. Selvillä mull' on siellä joka soppi. Vien teidät erään takaportin kautta, jot' yksi mies vain puolustaa. Mun sallii mun arvoni ja toimeni jok' aika tavata herttuaa. Käyn edellänne, lävistän kurkun henkivartijalta tikarin iskulla ja tienne raivaan.

DEVEROUX. Vaan kun on sisään tultu, kuinka päästään huoneeseen, jossa nukkuu ruhtinas, niin ettei hoviväki herää, huuda? Hänellä saattue näät tääll' on suuri.

BUTTLER. Ne talon oikeassa päässä on; hän rauhaa tahtoo, vasemmass' on yksin.

DEVEROUX. Kun kaikk' ois ohi, Macdonald — Niin tuntuu oudolta minusta, sen piru tietää.

MACDONALD.
Niin minustakin. Hän on liian suuri.
Ja konnapariks meidät katsotaan.

BUTTLER. Huoletta olkaa! Ferdinandin päähän te pelastitte kruunun. Suur' on palkka.

DEVEROUX. Siis hänet mestattaisiin, jos me vain hengissä hänet Wieniin puuhaisimme?

DEVEROUX. Nyt tule, Macdonald! Hän päällikkönä soturinkäsiin kuolkoon kunnialla!

KOLMAS KOHTAUS.

Sali ja sen takana kauas taustalle etääntyvä käytävä. WALLENSTEIN istuu pöydän ääressä. RUOTSALAINEN KAPTEENI seisoo hänen edessään. Pian saapuu KREIVITÄR TERZKY.

WALLENSTEIN. Mun terveiseni viekää herrallenne![141] Iloitsen hänen onnestaan, ja jos en niin suurta iloa teist' osoittane, kuin tämä voitonviesti[142] ansaitsisi, niin olkaa varma: tahto mull' on hyvä, sill' onnemme nyt yhteiseks on tullut. Hyvästi! Kiitos vaivastanne! Aukee huomenna teille linnoituksen portit.

(Ruotsalainen kapteeni poistuu. Wallenstein istuu syviin ajatuksiin vaipuneena, jäykästi katsellen eteensä, pää käden varassa. Kreivitär Terzky astuu huoneeseen ja Wallensteinin huomaamatta seisoo jonkun aikaa hänen edessään. Vihdoin Wallenstein liikahtaa, näkee kreivittären ja paikalla herää todellisuuteen.)

KREIVITÄR. Hän tyynempi on keskustelun jälkeen, niin sisko sanoo — Vuoteess' on nyt Thekla.

KREIVITÄR. Et, veljenikään, ole ennelläsi. Sun iloisemmaks uskoin tulevan voitosta. Ole luja! Tue meitä, olethan valomme ja aurinkomme!

WALLENSTEIN (nousee seisomaan ja astuu muutamia askelia salin poikki).
On synkkä yö jo — Mene huoneeseesi!

WALLENSTEIN (on astunut ikkunan ääreen). On taivaall' ahkerata liikuntoa, tuulessa tornin viiri lepattaa, kiiruhtaa pilvet, horjuu sirppi kuun, yöss' epävarma valo väräjää. — Ei tähtiryhmää näy! Tuon heikon loisteen, tuon ainoan, luo alas Kassiopeia, ja tuoll' on Jupiter — Vaan nyt sen peittää synkällä mustuudellaan ukonpilvet!

KREIVITÄR (joka häntä surullisena silmäilee, tarttuu hänen käteensä).
Mit' aattelet?

WALLENSTEIN. Ois hyvä mulle nähdä se tähti, elämäni tähti, usein sain kumman voiman sitä katsoissani.

WALLENSTEIN (on taas käynyt hyvin hajamieliseksi, herää siitä ja käännähtää kreivittäreen päin). Hänetkö[143] nähdä? — Oi, en koskaan!

WALLENSTEIN. Hän onnen sai. Hält' elonmatka päättyi. Hän vaill' on vastaisuutta, kohtalotar ei hälle kehrää enää juoniaan — elonsa valoss' on ja tasallansa, ei himmeätä kohtaa siihen jäänyt, ei hänen luokseen pyri turmanhetki. Hän jätti toivon, pelon, hän on vapaa vallasta pettävien planeettain — Oi, häll' on hyvä! Vaan ken tietää, mitä tuo meille lähin hetki mustahuntu!

KREIVITÄR.
Max Piccolominista puhut. Kuinka
hän kuoli? Luotas lähti sanantuoja,
kun tulin nyt.
(Wallenstein käden vihjauksella käskee häntä vaikenemaan.)
Oi, älä taakses katso!
Kirkkaampiin päiviin eespäin katsokaamme!
Iloitse voitost', unhota sen hinta!
Ei tänään vasta viety ystävääsi;
jättäissään sinut hän jo kuoli sulta.

WALLENSTEIN. Tään iskun kyllä kestän, sillä mitä ei kestäis ihminen! Hän korkeimmasta kuin halvimmasta oppii vieraantumaan, saa voiton hänestä näät hetkein valta. Vaan mitä häness' olen kadottanut, sen tunnen. Elämäni kukka kuihtui, on kylmä, väritön nyt elontanner mun edessäni. Hän näät rinnallani nuoruutenani seisoi, unelmaksi todellisuuden teki mulle, kutoin selvyyteen esineiden tavalliseen kultaiset aamuruskon utuverhot — Ja hänen rakkauden liekissään yleni — sen ma tunsin ihmetellen — matalat elon arkiesineet. — Tästedes vaikka mitä saavutankin, niin kauneus on poissa, se ei palaa, ylempi näät kuin minkäänlainen onni on ystävä, jok' yhdess' samaa tuntein onnemme luo ja osaaottain lisää.

KREIVITÄR. Äl' epäile sä omaa voimaas! Onhan sun sydämesi siksi rikas, että se itse itsensä voi elähdyttää. Rakastat, kiität hänen hyveitänsä, jotk' itse istutit ja kehitit.

WALLENSTEIN (käyden ovella).
Ken meitä häiritsee näin myöhään yöllä? —
Tuo linnanvanhin tänne avaimia.
Nyt poistu, sisko; on jo sydänyö.

KREIVITÄR. Sä että äkin lähdet tänä yönä, ettemme aamull' enää löydä sua.

KREIVITÄR. Oi, jo kauan ovat vaivanneet mua kolkot aavistukset, ja vaikka torjunkin ne valveillani, niin poveeni ne synkiss' uniss' syöksyy. — Näin sun ja ensimäisen puolisosi[144] toiss'yönä loistopuvuss' atrioivan —?

KREIVITÄR. Ja tänään unta näin mä, että etsin sinua huoneestas — Kun astuin sisään, niin silloin huone muuttui Gitschinin karteusiluostariksi, jonka sinä perustit, jonne tahdot hautasikin.

WALLENSTEIN. On semmoisia ääniä — On varmaan! Vaan varoituksiksi en sanois niitä, jotk' ilmoittavat vain mit' ei voi välttää. Aurinko kuvastuuhan ilmakehään nousunsa eellä; suurten kohtaloiden edellä samoin käyvät niiden aaveet, ja tässä päivässä jo kulkee huomen. Mietteihin omituisiin tulen, milloin kuolosta luen Henrik neljännen.[145] Tuo kuningas jo tunsi veitsen aaveen rinnassaan, ennenkuin sen murhamies, Ravaillac, käteens' otti. Eikä hälle Louvressa[146] rauhaa suonut tämä aave, se ulos ajoi; hautajaisilt' tuntui hänestä puolisonsa kruunajaiset,[147] aavistain kuuli hän ne askeleet, Pariisin kaduilla jotk' etsi häntä —

KREIVITÄR (synkkiin mietteihin vaipuneena). Ja kerran taas, kun jäljestäsi riensin, juoksit sinä niin pitkää käytävää ja loputonta salien sarjaa — ovet paukkui, ryski — Hengästyin seurasin, mut' enpä voinut saavuttaa sua — Silloin minuun tarttui äkisti kylmä käsi takaapäin, se sinä olit, mua suutelit, ja punapeite painui ylitsemme —

KREIVITÄR (häntä katsellen). Jos niiksi tulisi — Jos minä sinut, eloa uhkuin joka tässä seisot —

WALLENSTEIN. Tuon henkipattojulistuksen vuoksi sa olet tuskissas. Ei kirjaimet haavoita eikä käsiä hän löydä.

KREIVITÄR. Vaan käsiä jos löytyis surmaksesi, teen silloin, mitä olen päättänyt — mukana mull' on mistä lohdun saan.[148]

NELJÄS KOHTAUS.

WALLENSTEIN. Pauhaava soitto kuuluu, linna on kirkkaasti valaistu. Kell' ilonpito?

WALLENSTEIN (itsekseen). Ne voittoa nyt juhlii. — Tämä suku pöydässä vain voi näyttää iloaan. (Soittaa kelloa. Kamaripalvelija astuu sisään.) Pukuni riisu, tahdon mennä maata. (Ottaa avaimet[150] itselleen.) Vihollisilta turvassa siis ollaan ja varmat ystävät meit' ympäröivät; kaikesta erehdyn, jos kasvot nuo (Gordonia katsellen.) on naamiona teeskentelijän. (Kamaripalvelija on riisunut häneltä viitan, pyörökauluksen ja sotavyön.) No! Mikä putoaa?

WALLENSTEIN. Jo kauan kestivätkin. Anna tänne! (Vitjoja katsellen.) Se keisarin ol' ensi suosiota. Friaulin sodass'[151] antoi hän ne, oli viel' arkkiherttuana, siitä asti niit' tottumuksest' olen pitänytkin. — Lie taikauskoa se. Niiden tuli niin kauan olla suojakeinonani, kuin niitä pidin luottain niiden voimaan, ja liittää minuun häilyväinen onni, jonk' ensi suosiota olivat — No hyvä! Onneni siis uudistukoon, kun tämä taika nyt on voimaton.

(Kamaripalvelija poistuu vaatteet mukanaan. Wallenstein nousee seisomaan, astuu salin poikki ja jääpi vihdoin mietteissään seisomaan Gordonin eteen.)

Kuink' entisaika mua lähenee! Nään Burgaun hoviss' itseni mä jälleen; siell' oli meillä hovipojantoimi. Useinhan kiistelimme, tarkoitit parasta, olithan myös mielelläsi siveyssaarnaajana, mua toruit, kun luottain rohkeoihin unelmiin tähtäilin määrättömän korkealle, ja kehuit mulle oivaa keskitietä. — Oi, huonoks näyttäytyi viisautes, se varhain teki sinust' elähtäneen ja kurjaan soppeen antaisi sun kuolla, tähteini jalous jos sit' ei estä.

GORDON. Oi ruhtinas! Niin tyynnä rantaan kytkee ruuhensa pienen köyhä kalastaja, kun suuren merilaivan myrsky ruhjoo.

WALLENSTEIN. Oletko, vanha mies, jo satamassa? En minä. Elämäni aalloill' liitää tuoreena, uljaana viel' edelleen nuorekkaan murtumaton rohkeus, ja toivo viel' on jumalattareni. Nuor' on mun henkeni, ja itseäni jos sinuun vertaan, voisin kerskaella kiireisten vuotten voimatonna menneen ylitse ruskeoiden hiusteni.

(Astuu pitkin askelin huoneen poikki ja jääpi seisomaan toiselle puolelle, vastapäätä Gordonia.)

Ken vielä sanoo, että onni pettää? Se uskollinen oli mulle, nosti joukosta minut rakkaasti ja kantoi jumalankäsillänsä voimakkailla minua ylös elon astuimia. Eloni tiet ei ole tavalliset, ei kätenikään viivat.[152] Kuka voisi selittää elämäni ihmismitoin? Nyt näytän syvään suistuneelta, mutta kohoan taaskin; vankka nousuvesi piankin seuraa tätä pakovettä —

GORDON. Muistanpa sentään vanhan sananlaskun: ei päivää pidä kiittää ennen iltaa. En toivoani tahtois perustaa semmoiseen onneen, joka kauan kestää; onnettomuudelle on toivo suotu. Liihottaa pelko kohdall' onnellisen, iäti kohtalon näät horjuu vaaka.

WALLENSTEIN (hymyillen). No entinenpä Gordon haastaa jälleen. — Muuttuuhan kaikki, mikä maallist' on, veronsa[153] vaatii pahat jumalat; pakanakansat vanhat sen jo tiesi, senvuoksi itsellensä valitsivat onnettomuuden vapaaehtoisen kateista jumaluutta lepyttääkseen, ja Tyfon[154] veriset sai ihmisuhrit. (Hetkisen vaiettuaan, vakavasti ja hiljemmin.) Minäkin hälle olen uhrannut — Kaatuihan rakkain ystäväni, kaatui, ja minun oli syy. Ei mulle enää niin paljon iloa tuo mikään onni, kuin tämä isku tuottanut on tuskaa. — Kateus kohtalon on tyydytetty, se hengen hengest' ottaa: rakkaaseen, puhtaaseen päähän salama se sattui, jonk' oli määrä murskaks lyödä minut.

VIIDES KOHTAUS.

EDELLISET. SENI.

WALLENSTEIN.
Senikö tulee? Aivan suunniltaan!
Mik' asia sun tänne tuo näin myöhään?

SENI. Äl' odota sa heidän saapumistaan! Kavalat ystäväs sun pian tuhoo; nyt taivaan merkit ovat kauheat, läheltä kiertää sua tuhon verkko.

SENI.
Äl' usko tyhjästä mun pettyvän!
Oi, tule, kiertotähdist' itse lue,
sun että tuhoo väärät ystäväsi.

WALLENSTEIN. Vääristä ystävistä kokonaan onnettomuuteni on alkuisin. Ois neuvo saanut tulla aikaisemmin, en tähtiä nyt kaipaa tähän enää.

SENI. Käy katsomaan! Oi, omiin silmiis luota! Elämän huoneessa[155] on hirmumerkki, läheinen vihollinen[156] tähtes loisteen takana vaanii — Kuule varoitusta! Äl' yhdy noihin pakanoihin, jotka sotivat pyhää kirkkoamme vastaan!

WALLENSTEIN (hymyillen).
Kaikuuko ennuslause sieltäpäin? —
Niin! Nytpä muistan — Tästä ruotsalaisten
liitosta pitänyt et ole koskaan —
Käy maata! Niitä merkkejä en pelkää.

GORDON (näiden puheiden ankarasti järkyttämänä kääntyy
Wallensteinin puoleen).
Oi valtaruhtinas! Ma saanko haastaa?
Myös halvan sana saattaa hyödyks olla.

GORDON. Ruhtinas! Mut jospa ei tämä oiskaan turha kauhukuva, kaitselmus jospa teitä pelastaakseen ihmeellisesti käyttäis tätä suuta!

WALLENSTEIN.
Kuumeessa puhutte nyt kumpainenkin.
Tuhonko mulle toisi ruotsalaiset?
Liittooni pyrkivät he eduksensa.

GORDON. Jos sentään juuri ruotsalaisten tulo — jos juuri se nyt tuhon jouduttaisi päätänne luottavaista kohti — (heittäytyen maahan hänen eteensä) Vielä on aika, ruhtinas —

GORDON (nousee seisoalleen). Viel' on etäällä Reinin-kreivi. Käskekää — ja tähän linnoitukseen hän ei pääse. Jos tahtoo piirittää, niin koittakoon! Sanonpa: ennen eessä näiden vallein hän joukkoinensa joutuu perikatoon, kuin povessamme uupuu urhokkuus. Hän nähköön, mihin pystyy sankarparvi, jot' innostuttaa sankarjohtajansa vakaasti ryhtyin syytään sovittamaan. Se keisaria liikuttais, hän leppyis, mielellään näät hän taipuu lempeäksi, ja Friedland katuvana palatessaan suuremman suosion on hältä saava kuin saanut ois hän koskaan luopumatta.

WALLENSTEIN (katselee häntä kummastellen ja hämmästyneenä sekä on jonkun aikaa vaiti, osoittaen voimakasta sisällistä liikutusta). Oi Gordon — kiihko johtaa teitä kauas, nuoruudenystäväll' on lupa siihen. — On verta juossut, Gordon. Koskaan mulle ei keisar' anteeks anna. Hän jos voisi, niin anteeksantoonsa en suostuis minä. Jos tiennyt oisin, kuink' on käynyt, että rakkaimman ystävän se mulle maksais, ja näin jos puhunut ois sydämeni — olisin kenties arvellut — tai kenties en olisikaan — Turhaa surku nyt! On alku vakava, ei tyhjään pääty. Siis menköön kaikki vaan nyt menoaan!

(Kamaripalvelija, joka sillävälin on hiljaa astunut huoneeseen ja ilmeisen osanottavaisena seisonut taampana, astuu mieli kuohuksissa esille ja heittäytyy herttuan jalkoihin.)

Sinäkin? Tiedän kyllä, miksi sinä sovintoon toivot mun ja keisarin. Tuo ihmisparka! Häll' on Kärntenissä maatilkku, ja hän pelkää, että sen ne vie, kun hän on minun tykönäni. Olenko liian köyhä korvaamaan, min palvelijat menettää? No! Ketään en minä tahdo pakottaa. Jos luulet mun onneni jo menneen, jätä minut! Viimeisen kerran vaatteeni nyt riisu ja sitten liittyä saat keisariisi — No, Gordon, hyvää yötä! Nyt pitkään aion maata, sillä suuri on ollut viime päiväin tuska. Älkööt minua liian varhain herättäkö!

(Poistuu. Kamaripalvelija näyttää tulta. Seni seuraa. Gordon jää pimeään seisomaan, katseillaan seuraten herttuaa, kunnes tämä on kadonnut käytävän päähän; sitten hän ilmeillään osoittaa tuskaansa ja murheen vallassa nojautuu erästä pylvästä vasten.)

KUUDES KOHTAUS.

GORDON.
Mihinkä ryhdyn? Häntä pelastamaan?
Mä hälytänkö talon sekä vahdit?

BUTTLER (tulee näkyviin taustalta). On käytävässä valoa. Tie selvä nyt ruhtinaan on makuusuojaan.

GORDON. Mutta valani eikö rikkoudu, jonka tein keisarille? Jos hän pakoon pääsee, lisäämään vihollisen voimaa, eikö minulle koidu hirmuseuraukset?

GORDON. Ah, on sentään parempi niin, saa ratkaista sen taivas. Minäkö voisinkaan niin suurta tehdä? En minä ole hänen surmaajansa, jos kaatuu hän; vaan jos hän pelastuisi, työ minun ois ja raskaat seuraukset.

BUTTLER.
Se on Gordon.
Mit' etsitte te täältä? Näinkö myöhään
tyköä herttuan te tulla saitte?

BUTTLER.
Siin' on haava.
Se Illo taisteli kuin hurja, kunnes
iskimme hänet maahan —

GORDON.
Hänt' ei saa tappaa. Te sit' älkää tehkö!
Ei teidän kättänne nyt taivas käske.
Se saihan haavan.

GORDON.
On syylliset
jo kuolleet, oikeus on tyydytetty.
Voi nämä uhrit sen jo sovittaa.

(Kamaripalvelija tulee käytävää pitkin, sormi suulla käskien äänettömyyteen.)

GORDON. Sydämensä, ah, maallisiss' on vielä, eikä hän viel' ole valmis käymään Luojan eteen.

GORDON. Oi, aik' on jumala, jok' ihmeit' tekee! Yhdessä hetkessä voi hietajyvät[158] tuhannet juosta, liikkuu yhtä joutuin aatokset ihmisen. Vain yksi hetki! Kentiesi muuttuu teidän sydämenne, tai hänen — Saattaa tulla tieto — taikka taivaasta onnen seikka ratkaisten, pelastain — Oi, mit' yksi hetki voikin!

SEITSEMÄS KOHTAUS.

MACDONALD ja DEVEROUX astuvat esiin pertuskamiehiä
mukanaan. Sitten KAMARIPALVELIJA. EDELLISET.

GORDON (heittäytyen Buttlerin ja toisten väliin).
Julmuri, et saa!
Ruumiini yli vasta pääset, sillä
en tahdo nähdä sitä hirmutyötä.

MACDONALD ja DEVEROUX.
Ruotsalaisten torvet!
Siis he jo porteill' ovat! Rientäkäämme!

DEVEROUX (kovalla, kauhistavalla äänellä).
Nyt, ystävä, on juuri melun aika!

KAMARIPALVELIJA (Deveroux'n lävistämänä suistuen käytävän suulle).
Oi Jeesus Maria!

(Menevät ruumiin yli käytävään. Kuullaan kahden oven taampana kaatuvan — Kumeita ääniä — aseidenkalsketta — sitten äkkiä syvä hiljaisuus.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

KREIVITÄR TERZKY.

KREIVITÄR TERZKY (kynttilä kädessä). On Theklan makuuhuone tyhjä. Missä hän lie — ja Neubrunn, joka hänen luokseen jäi valvomaan —? Hän paennutko lie? Minnekä lieneekään hän paennut? On jälkeen riennettävä, kaikki on liikkeelle pantava. Tää kauhuviesti mitenkä herttuaan on vaikuttava! Kun mieheni vaan oisi saapunut pidoista takaisin jo! Valvookohan nyt herttua? Niin tuntui, kuin ois täällä puheltu, kävelty. Käyn kuuntelemaan ovelle tuonne. Ken se? Nyt se rientää portaita tänne ylös.

YHDEKSÄS KOHTAUS.

GORDON (kiireissään, hengästyneenä syöksyen huoneeseen). Erehdys — ei ruotsalaisia ne ole. Älkää te pitemmälle menkö — Buttler — Luoja! Miss' on hän? (Samassa kun hän huomaa kreivittären.) Ilmoittakaa, kreivitär —

GORDON (kauhistuneena). Oi, miehenne! Ei pidä kysyä sitä! Menkää huoneeseen —

GORDON (mitä hartaimmin pyytäen).
Maailma riippuu tästä hetkestä!
Jumalan tähden, menkää — Sillävälin
kun puhumme — oi, taivas!
(Kovasti huutaen.)
Buttler! Buttler!

GORDON (joka huomaa Buttlerin). On erehdytty — Eivät ruotsalaiset, vaan — keisarilliset ne ovat tulleet — Kenraaliluutnantti[161] mun käski tänne — hän itse tääll' on heti — Pitemmälle hän kieltää menemästä —

KREIVITÄR (aavistusten vallassa).
Mi' myöhäist' on jo?
Ken itse tääll' on heti? Egeriin
Octavioko tullut? Kavallusta!
Miss' on nyt herttua?

KYMMENES KOHTAUS.

    EDELLISET. SENI. Sitten PORMESTARI. HOVIPOIKA.
    KAMARIROUVA. PALVELIJOITA juoksee kauhun vallassa
    näyttämön poikki.

SENI (joka kovin kauhistuneen näköisenä tulee käytävästä). Oi verityötä hirmuista!

SENI.
Kysyttekö vielä?
Huoneessaan ruhtinas on surmattuna,
miehenne linnassa on lävistetty.

TOINEN PALVELIJA (kantaen hopea-astioita[162]).
Tästä ulos!
On alakäytävät jo miehitetty.

(Tätä sanottaissa herää kreivitär kauhunkankeudestaan, tointuu ja nopeasti poistuu.)

YHDESTOISTA KOHTAUS.

EDELLISET, mutta ei kreivitärtä. OCTAVIO PICCOLOMINI astuu huoneeseen seurue mukanaan. DEVEROUX ja MACDONALD tulevat samalla taustalla pertuskamiesten kanssa. Wallensteinin ruumista kannetaan punaisessa peitteessä[163] taustan puolta näyttämön poikki.

OCTAVIO (joutuisasti astuen sisään). Ei niin saa käydä? Mahdotonta! En sit' uskoa voi! Buttler! Gordon!

GORDON (vastaamatta viittaa kädellään taustalle päin.
Octavio katsoo sinne ja seisoo kauhun valtaamana).

    (Deveroux ja Macdonald astuvat kunnioittavasti taapäin;
    kaikki poistuvat hiljaa, niin että ainoastaan Buttler,
    Octavio ja Gordon jäävät näyttämölle.)

OCTAVIO (Buttlerin puoleen kääntyneenä).
Tätäkö tarkoitit, kun erosimme?
Vanhurskas Luoja! Käteni mä nostan:
en syypää ole tähän hirmutekoon.

OCTAVIO. Sa halpamainen! Pitikö sinun keisarisi käsky niin väärinkäyttää, julma salamurha tuon pyhän nimen syyksi vierittää?

OCTAVIO. Oi kuningasten kirous, jok' antaa elämän julman heidän sanoilleen ja kytkee katoaviin ajatuksiin paikalla teon, jot' ei tyhjäks saada! Pitikö totella niin heti? Miks et armolliselle[166] armahtamis-aikaa sa suonut? Enkel' ihmisten on aika — päätöksen äkkitäytäntöhän sopii vain muuttumattomalle Jumalalle!

BUTTLER. Soimaatte mua! Miksi! Mitä rikoin? Tein hyvin, vapautin hirmuisesta vihollisesta tämän valtakunnan ja teostani vaadin palkintoa. Töillämme, teidän sekä minun, on vain tämä erotus: te teroititte sen nuolen, jonka minä lennätin. Kylvitte verta, pelästytte nyt, kun tuli verisato. Mutta minä ain' olen tiennyt, mitä olen tehnyt, ja siks en säiky seurauksiakaan. Mukaani muuten oisko asiaa? Paikalla lähden Wieniin laskemaan verisen miekkani mun keisarini istuimen eteen, vuottain suosiota, jommoista nopsa, tarkka kuuliaisuus voi oiva tuomarilta vaatiakin.

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

    EDELLISET, mutta ei Buttleria. KREIVITÄR TERZKY
    astuu esiin kalpeana ja oudonnäköisenä. Hänen
    puhelunsa on heikkoa ja verkkaisaa, kiihkotonta.

OCTAVIO (mennen kreivitärtä vastaan).
Oi kreivitär, näin pitkällekö tultiin?
Tää seuraust' ol' onnettomain tekoin.

KREIVITÄR. Vain teidän työnne hedelmiä — Kuollut on herttua ja mieheni; jo on myös herttuatar liki loppuansa ja siskontyttäreni kadoksissa. Tää kunnian ja loiston huone on nyt autio, ja kaikkein porttein kautta pois syöksyy kauhistunut hoviväki. Min' olen viimeinen, sen lukitsin; täss' saatte avaimet.

KREIVITÄR. Ket' uhkaa vielä surma, kidutus? On kuollut ruhtinas, voi tyytyväinen kostoonsa keisar' olla. Pyydän, että sais vanhat palvelijat armon, jott' ei myös heidän uskollista rakkauttaan tultaisi rikoksena pitämään! Ei voinut veljeni[167] heit' ajatella, kun kohtalo löi hänet yllättäin.

OCTAVIO. Ei sanaa pahoinpitelystä eikä kostosta, kreivitär! On raskas syy raskaasti rangaistu, on sovitettu nyt keisari, ei siirry tyttärelle isältään muu kuin ansio ja maine. Ja keisarinna pitää kunniassa onnettomuuttanne ja osaa ottain sylinsä äidillisen teille avaa. Ei pelkoa siis enää! Luottakaa, turvatkaa armoon keisarilliseen!

KREIVITÄR (katse taivasta kohti). Suuremman herran armoon turvaudun — Minnekä hautansa saa ruhtinas? Lepäähän kreivitärkin Wallenstein karteusiluostarissa, jonka on miehensä perustanut Gitschiniin; ja tämä aina tahtoi, kiitollisna onnensa perustajaa muistellen, hautansa saada hänen rinnallensa. Oi, sinne suokaa hälle hautapaikka! Ja miehenikin jäännöksille pyydän ma samaa suosiota. Keisar' onhan linnaimme herra,[168] meille suotakoon vain hauta viereen esivanhempaimme.

OCTAVIO.
Te vapisette — Olette niin kalvas!
Oi, mitä tarkoitatte,[169] kreivitär?

KREIVITÄR (ponnistaa viimeiset voimansa ja puhuu eloisasti ja ylevämielisesti). Te arvokkaammin minust' aattelette, kuin että uskoisitte minun jäävän sukuni sorruttua elämään. Me emme mielestämme olleet halvat kuninkaankruunuakin tavoittamaan — Ei ollut käyvä niin — Vaan mepä sentään ajattelemme kuninkaallisesti: parempi meist' on vapaa, uljas kuolo, kuin elämä ois vailla kunniata. — Niin, otin myrkkyä — —

KREIVITÄR. Se myöhäist' on. Kun silmänräpäys on mennyt, täyttyy minun kohtaloni.

(Luettuaan päällekirjoituksen hän katse
moittivana[170] antaa kirjeen Octaviolle.)

(Octavio pelästyy ja katsoo tuskan vallassa
taivaaseen päin. Esirippu laskeutuu.)

SELITYKSIÄ.

(Suomentajan kirjoittamat, etupäässä tohtori Albert Zipperin saksankielisen selitysteoksen nojalla.)

[2] neljänneskaaria — tähtien korkeuden määräämistä varten laadittuja, metallista tehtyjä kojeita, n.s. kvadrantteja (latinan 'quadrans' = neljännes).

[3] seitsemän … kiertotähdenkuvaa — Ptolemaioksen järjestelmän mukaan kuuluivat kiertotähtiin Saturnus, Mars, Venus, Mercurius, Jupiter, kuu ja aurinko. Maata pidettiin maailmankaikkeuden keskuksena.

[4] kolmen suuren — Jupiterin, Venuksen ja Marsin. (Jupiter oli muinaisroomalaisten ylijumala, Venus rakkauden ja Mars sodan jumala.)

[7] in cadente domo — "kaatuvassa huoneessa". Niistä 12 huoneesta, joihin tähdistäennustajat jakoivat taivaankannen (kts. I osan "Selityksiä", 97), oli neljä "kaatuvaa", ja niihin joutuneet tähdet katsottiin ihmiskohtaloihin nähden tehonsa menettäneiksi.

[9] ja poistuu — Alkuteoksesta on tämä huomautus epähuomiosta jäänyt pois. (Kts. toht. Zipperin selit.)

[13] konsa tapahtuu tuo suuri maanjäristys — kun julkaistaan Wallensteinin eronsaanti.

[14] Rykmentit eivät tahdo Flanderiin, sain niiltä kirjelmän — Vrt. I osa, muist. 63.

[16] Riistitte minult' amiraalinhatun — amiraalinarvon merkin. Kun Wallenstein oli 1628 valloittanut Pommerin, nimitti keisari hänet amiraaliksi eli "keisarillisen laivaston sekä valtameren ja Baltianmeren kenraaliksi". Wallensteinin suunnittelemat Itämeren valtaamisaikeet jäivät kuitenkin laivaston puutteen ja ruotsalaisten väliintulon vuoksi toteutumatta. Stralsundin piirityksen epäonnistuminen oli näiden Wallensteinin suunnitelmien tyhjiinmenon alkuna.

[20] Hän voi niin sanoa — Kustaa Aadolfin lausumana tämä ei ollut tyhjää korupuhetta; sillä hän ei ainoastaan ollut hallitsija, vaan hän myös osasi hallita.

[21] toiseksi Attilaksi, Pyrrhokseksi — Wallenstein verrataan tässä "Jumalan vitsaksi" sanottuun hunnien kuninkaaseen, joka hävitti ja kauhistutti koko Eurooppaa, sekä uljaaseen, sotataitoiseen Epeiroksen kuninkaaseen.

[25] vanhan puolen — Praagin Stare Mesto (saksaksi: Altstadt) nimisen kaupunginosan.

[26] Ratschinin ja pienen puolen — Praagin Hradzany ja Mala Strana (saksaksi: Kleinseite) nimiset kaupunginosat.

[27] herttua Bourbonille — Ranskan konnetabeli (maajoukkojen ylipäällikkö), Bourbonin herttua Kaarle (1490-1527) rupesi 1523 kuninkaan vastustajan, Kaarle V:n, palvelukseen, jolloin tuli tunnetuksi hurjista palkkasotureistaan. Kaatui Rooman muurien edustalla.

[29] Böömille annoin kuninkaan jo kerran — nim. pfalzkreivi Friedrichin ("talvikuninkaan"). Sen osallisuuden, mikä kreivi Terzkyn äidillä lienee ollut mainittua kreivi Friedrichiä Böömin kuninkaaksi valittaessa, on runoilija tässä siirtänyt Terzkyn puolisolle.

[30] asia häll' on kiireinen — Max tahtoi nim. heti saada Wallensteinin omasta suusta kuulla, oliko totta, että tämä aikoi tehdä valtiopetoksen.

[31] Kiireinen hänest' on — Kreivitär luulee, että Max maltitonna kiirehtii Wallensteinin luo pyytääkseen tältä Theklaa omakseen.

[32] Kuningas Unkarin — keisarin poika Ferdinand. Kts. I osan "Selityksiä", 79.

[37] apunäyttelijät — n.s. statistit, jotka näyttämöllä eivät puhu eivätkä toimi.

[39] Kolme lähettiä — nim. yksi Egeriin, yksi Praagiin ja yksi Oxenstjernan luo.

[40] Kuka kylvänyt on lohikäärmeen hampaita — Vertauskuva on kreikkalaisesta muinaistarustosta: Kadmos kylvi lohikäärmeenhampaita; kylvöksestä nousi aseellisia miehiä, jotka keskenään taistelivat, kunnes kaikki kaatuivat. Kadmoksen lailla teki myös Jason, ja seuraus oli samanlainen.

[44] pysyvän pohjantähden lailla — joka ei koskaan muuta asentoaan taivaalla.

[45] keralla asuu salamanterin tulessa kevyessä — Niinkuin satujen salamanterin kerrotaan eläneen tulessa, joka oli muka kevyin ja puhtain elementti, niin viihtyy pyyteetön, päämääriä tavoittamaton ihminenkin ihanteittensa kevyessä ja puhtaassa maailmassa.

[46] maailman korkein — nim. keisari, joka nimitys on johtunut Caesar-sanasta.

[47] ette pidä heistä kummastakaan — ette Octavio ettekä Max Piccolominista.

[49] Esterházy, Kaunitz, Deodat — Kenraaleja. Esterházy oli magyari, Kaunitz böömiläinen, Deodat (Deodati) italialainen.

[52] mainittiin sukujuuren häpeästä — Vaatimatonta sukuperää niinä aikoina halveksittiin. Oikeastaan Buttler oli ylhäistä, vaikka köyhtynyttä irlantilaista sukua. Hänen elämänurastaan lähemmin kts. I osan "Selityksiä", 71.

[53] Octavio — Tämä Maxin käyttämä, perhesuhteeseen katsoen omituinen, puhuttelutapa esiintyy myös I osassa "Selityksiä", 143.

[54] Oi, taivas! — Kuinka sinulla voi olla semmoisia epäluuloja! Max meneekin tässä liian pitkälle.

[56] Isästä oomme varmat pojan kautta — Kun rakkaus Theklaan estää Maxia jättämästä Wallensteiniä, niin Octaviokaan ei muka Wallensteiniä jättäisi, koska hänen silloin täytyisi samalla erota pojastaankin.

[57] Oi aavistava sieluni — Vrt. Theklan yksinpuheluun I osassa PICCOLOMINIT III, 9.

[60] malttaen mielensä — Kiihtymyksessään oli Wallenstein unohtamaisillaan, että hänen puolisonsa ei vielä tietänyt, mihin toimiin hän oli ryhtynyt,

[61] nytpä juuri, kun puhelemme — Tähän voisi lisätä: ovat praagilaisrykmentit vannoneet minulle uskollisuutta ja kuninkuuteni on alkanut.

[62] Frans, Lauenburgin herttua — Hän eli ensin Wallensteinin, sitten Kustaa Aadolfin armeijassa,

[70] Buchweisiin, Taboriin ja Königgrätziin, Braunauhun — näihin Böömin kaupunkeihin.

[73] Friedlandin tähdet yöllä, vain ne loistaa — Tilanteen täytyy olla näennäisesti toivoton ja synkkä, että onneni täydessä loistossaan näyttäytyisi.

[77] Altenbergiss' — Nürnbergin luona olevassa linnoituksessa, jonka nimenä oli myös Alte Feste (Alte Veste). Taistelu 24/8 1632.

[79] espanjalaisten — espanjalaisten habsburgien, Wallensteinin vastustajien.

[82] Se rikki lyötäköön — niinkuin Aleksanteri Suuri miekkansa iskulla avasi Gordionin solmun.

[84] Olette paha henkeni — Suorastaan traagillista, sillä kuulija tuntee näiden sanojen merkityksen aivan toisella tavalla, paljoa voimakkaammin kuin Wallenstein,

[86] Min' en voinut — enää jättää herttuatarta ja Theklaa epätietoisuuteen.

[88] Metsästysvaljakkonsa, äskeislahjas — Vrt. I osan PICCOLOMINI II, 4 Maxin puhe.

[89] otollista silmänräpäystä väjyä — sanoakseni Theklalle jäähyväiset.

[92] basiliskia — Basiliski oli satueläin, jonka katse muka oli kuolettava.

[94] välillä vilpin on ja epäluulon — kostonhimoansa pakosta salaavan Wallensteinin vilpin ja keisarin häntä kohtaan tunteman epäluulon välillä,

[98] vitjaluodeill' — Vitjaluodit olivat kaksi vitjoilla toisiinsa kytkettyä luotia. Tämän yhteydessä on myös edelläoleva Wallensteinin käsky: "Vitjat esille heti, tykit asentoon!"

[100] serkku — Näin nimittää kreivitär Terzky Maxia, joka rakkaudensuhteensa vuoksi Theklaan nimittää kreivitärtä tädiksi.

[101] tuhannen uljaan sankarsydämen — koko pappenheimiläisrykmentin, jonka päällikkönä Max oli.

[102] mut älköön, mik' on suurta — Älköön tapahtuko yli-inhimillistä, niinkuin esim. Brutukselle, joka ankarassa oikeudentunnossaan tuomitsi oman poikansa kuolemaan,

[105] mull' on keino — Kts. näytöksen lopussa olevia Maxin sanoja ja ruotsalaisen kapteenin kertomusta Maxin kuolemasta IV näytöksen 10. kohtauksessa. Max tahtoo ruotsalaisia vastaan taistellen saada surmansa.

[106] Buttler ei ojenna kättään — Tämän käsittävät näyttämöllä olevat toisin kuin katsomon yleisö.

[109] kotoisten haltijoiden pyhän lieden — Muinaisroomalaisten kodin suojelusjumalilla (lares) oli paikkansa kotilieden ääressä.

[112] Burgaun hoviss' — Augsburgin ja Ulmin välillä sijaitseva Burgau oli samannimisen rajakreivikunnan pääkaupunki.

[113] kreiviksi, ruhtinaaksi, herttuaksi, diktaattoriksi — Wallenstein tuli kreiviksi 1617, ruhtinaaksi 1623, Friedlandin herttuaksi 1625 ja jonkinlaiseksi diktaattoriksi ottaessaan toisen kerran vastaan ylipäällikkyyden 1632.

[114] Valtakunnankaupunkina — suorastaan ja yksinomaan koko valtakunnalle ja keisarille kuuluvana.

[115] raamattu tai messukirja — raamattu protestanttisen, messukirja katolisen uskon vertauskuvana.

[117] Pachhälbel — Silloinen Egerin pormestari oli nimeltään Paul Juncker. Mutta Schiller nimittää pormestaria Pachhälbeliksi, koska tästä egeriläisestä suvusta kaupungilla oli ollut useita oivallisia pormestareita.

[118] Espanjalainen kaksoisherruus — habsburgien herruus Espanjassa ja Saksassa (Itävallassa).

[120] kaksi valtakuntaa — Itävalta ja Espanja, molemmat kiihkokatolisia maita.

[123] Neustadtista tai Weidenistä — Neustadt ja Weiden ovat Baijerissa, Egeristä etelään.

[124] Jochimsthalissa — Jochimsthal (Joachimsthal) on Erzgebirgen vuoriseudussa, Egeristä koilliseen,

[125] Tirschenreitistä — Tirschenreit on Baijerissa, Neustadtista Egerin suuntaan.

[126] Tachausta — Tachau, pieni böömiläinen kaupunki, Egeristä lounaaseen.

[129] Aikanansa — Kaksimielistä. Kts. edellisen kohtauksen lopussa olevia Buttlerin sanoja.

[131] kuin Arkhimedes ympyräinsä keskeen — Wallenstein osasi tehdä valtiollisia laskelmia ja ratkaista niitä, niinkuin kuuluisa kreikkalainen matemaatikko ja fyysikko Arkhimedes laski ja ratkaisi tieteellisiä probleemeja. Ja samoinkuin Arkhimedes kotikaupungissaan Syracusassa sai väkivaltaisen kuoleman keskellä mittausopillisia piirroksiaan, samoin muka Wallensteinkin saa loppunsa keskellä valtiollisia hankkeitaan.

[136] seuraherra — Theklan palvelukseen määrätty upseeri, tallimestari Rosenberg.

[138] Hänen puoltaan pitää kaupunkilaisetkin — Wallensteinin pormestarille antamain lupausten tähden. Kts. IV, 3, alkupuolta.

[139] hevoskoni — jonkun vian tähden hylyksi tuomittu hevonen keisarin tallista.

[140] pergamentti — pergamentille kirjoitettu keisarillinen kunniakirje esim. aatelissäätyyn ylentämisestä t.m.s.

[142] voitonviesti — ilmoitus ruotsalaisten voitosta Neustadtin luona, jossa Max joukkoineen tuhoutui.

[144] ensimäisen puolisosi — Lucretia Nikessin von Landeck'in. Hänen rikkautensa oli Wallensteinin myöhemmän elämänuran perustuksena.

[147] puolisonsa kruunajaiset — Päivää ennen Henrik IV:n murhaa kruunattiin hänen puolisonsa kuningattareksi.

[151] Friaulin sodass' — Alkujaan itsenäinen Friaulin herttuakunta käsitti (sittemmin Itävaltaan kuuluvat) Görzin ja Gradiskan kreivikunnat ynnä muutamia niihin rajoittuvia alueita. V. 1617 saavutti Wallenstein silloisen Steiermarkin herttuan Ferdinandin (myöhemmin keisarina Ferdinand II) suosion auttamalla "Friaulin sodassa" 200 palkkaamallaan ratsumiehellä venezialaisten ahdistaman Gradiskan linnoituksen puolustamista.

[152] kätenikään viivat — Jo vanhaan aikaan kädenkatsojat (kiromantit) käden juovista ennustivat ihmisen kohtaloa.

[155] Elämän huoneessa — Kts. selitystä 3. Erästä taivaan "huonetta" nimitettiin "elämän huoneeksi", ja sen kohdalle joutunut tähti merkitsi jotain terveyteen ja ruumiilliseen hyvinvointiin nähden.

[157] Valveillaan saa hän kuolla — s.o. hänet herätetään, ennenkuin hänet surmataan.

[160] Paikallenne, linnanvanhin! — Viholliset ovat porttien edustalla, siis linnanvanhimman on mentävä pitämään huolta virkatehtävistään.

[162] kantaen hopea-astioita — Halpamielinen palvelija käyttää hyväkseen yleistä hämminkiä rikastuakseen.

[165] kanslian — (lisäksi ajateltava:) suljemme, etteivät Wallensteinin siellä olevat paperit häviäisi.

[168] linnaimme herra — Terzkykin oli valtiokirouksen alainen ja hänen omaisuutensa oli siis joutunut valtiolle.

[169] mitä tarkoitatte — Kreivittären kolkko ulkomuoto ja hänen sanansa saattavat Octavion aavistamaan, mitä kreivitär oli itselleen tehnyt.

[170] katse moittivana — Gordonissakin herää ajatus, jonka Max oli ilmaissut sanoilla: "Jos sortuu hän, niin sinä nouset. Siitä, Octavio, en pidä, en."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK WALLENSTEIN 2: WALLENSTEININ KUOLEMA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.