The Project Gutenberg eBook of Savon jääkäri: Kolmi-näytöksinen näytelmä

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Savon jääkäri: Kolmi-näytöksinen näytelmä

Author: Theodolinda Hahnsson

Release date: November 8, 2014 [eBook #47313]

Language: Finnish

Credits: Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAVON JÄÄKÄRI: KOLMI-NÄYTÖKSINEN NÄYTELMÄ ***

Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen

SAVON JÄÄKÄRI

Kolmi-näytöksinen näytelmä

Kirj.

THEODOLINDA HANHNSSON

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.

JÄSENET:

Paroni Tähtinen, kartanon omistaja. Anna, hänen tyttärensä. Maiju, Paroni Tähtisen palvelus-tyttö. Pastori Kivinen. Kaarlo, hänen veljensä, Savon jääkäri. Kalastaja-Ukko. Sanni, hänen tyttärensä.

Tapaus: Savossa 1808.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Paroni Tähtisen sali. Huone-kalut uhkeat. Eräällä pöydällä piippuja ja tupakkaa. Anna istuu sohvassa, pieni kirja helmassa, ja Paroni kulkee laattialla.

Ensimmäinen kohtaus.

Paroni. Anna.

PARONI. Tuo kirkkoherran apulainen käy täällä aina harvemmin, häntä ei näe enään muualla kuin kirkossa, eikä hänen veljensä Kaarlokaan ole täällä ollut moneen päivään.

ANNA (iloisesti). Ah! isäni kaipaa häntä, eikä tuo ihmettä olekkaan, sillä Kaarlon seura on kaikille hupainen; hän on jalo-tunteinen mies — ja —

PARONI. Soh, soh, piisaa jo — kyllä siinä jo oli kyllin nuorukaisen kiitokseksi. Tuo yliopistolainen on tavallansa kelpo mies ja kylläkin sopiva opettamaan pappilan kasvavia vesoja; osaa samati kuin veljensäkkin käyttää itseänsä sivistyneitten lailla, jonka vuoksi olenkin halusta nähnyt heitä seurassamme, olletikkin koska tiedän, että tyttäreni muistaa olevansa vapaa-sukuisen neidon, muistaa, mikä eroitus on hänen ja halpa-saätyisen nuorukaisen välillä.

ANNA. Hm — kun pastorin kanssa juttelen, muistuu mieleeni net hyvät opetukset ja neuvot, jotka olen häneltä saanut, ja minä tahtoisin häntä kuunnella päivät pitkät, vaan kun Kaarlon kanssa juttelen kukkasista, linnuista, tähti-taivaasta ja kaikesta, mitä maailmassa on suloisinta, silloin tunnen, että olemme varsin yhtäläiset, sekä ett'ei kenenkään seurassa päiväni niin hupaisesti kulu kuin hänen.

PARONI (erikseen). Tavattoman lämpimät sanat — hm, rakkauden enteitä — mutia jos hänellä on minun luontoni, voi hän tuosta rakkaudestaan luopua, kuu hän sen tarpeelliseksi havaitsee — (Annalle), Annaseni, minä luulin saattavani sinua kaikesta vaarasta parahiten säilyttää täällä sydänmaassa näinä sotaisina aikoina, mutta pelkäänpä, että olenkin vienyt sinua vaaraan. (Katselee tarkasti Annaan).

ANNA. Mikäpä tuo vaara olisi?

PARONI. Hm, — jasoo, sinä tahtoisit sen kuulla — noh niin — paras onkin — minä pelkään, että olet rakastunut — Kaarloon —

ANNA (vakaasti). Niin olenkin, isäni, ja Kaarlo rakastaa myöskin minua, ja Pastori, joka isällisellä hellyydellä huolta on pitänyt veljestään, on kovin iloinen siitä, että saa minun sisareksensa.

PARONI. Anna, Anna! näin pitkälle en luullut asiain joutuneen — minä olen ollut sokea — Oi sydän-käpyseni! minä en olisi suonut sinun joutuvan semmoiseen taisteluun, johonka nyt olet tuleva, sillä tiedä, että ainokaista tytärtäni en minä anna kenellekkään muulle, paitsi sille, jonka nimeä polvesta polveen on kunnioituksella mainittu. Vapaa-sukuisen kauniisti kajahtava nimi pitää oleman hänellä, joka tyttäreni omaksensa saa.

ANNA. Kunnioituksella mainittu nimi, puhdas maine — siihen minäkin panen arvoa — ja sehän on Kaarlollakin — vaan tuo nimen kaunis kaiku — oi isäni, mikä on se — lasten koru — usva-kuva, joka tyhjään raukee! mutta sydämmen ylevyys — siinä se, joka kaikki voittaa.

PARONI. Sydämmen ylevyys kaikki voittaa, toden sanoit — ja sillä, jolle tyttäreni annan, pitää olla maine nimi — josta heti tietää, että sen omistajalla on nuot omaisuudet. Lapseni! ei ole yksikään Tähtinen säästänyt itseänsä, kun taistelutanterelle häntä on kutsuttu, enkä myöskään luule, että neiti Tähtinen epäilee, mitä hänen tulee tehdä, kun isänsä häntä vaatii taistelemaan oman itsensä kanssa; vaatii, ett'ei hän enään mene tuon rakastettunsa näkyviin.

ANNA (rukoillen). Oi isäni —

PARONI. Siinä jätän sinun tätä asiaa miettimään ja toivon, että tyttäreni on isällensä kuuliainen, kuten ainakin. (Antaa Annalle kätensä suudeltavaksi). Hyvästi tyttöseni! (Menee kamariinsa).

Toinen kohtaus.

Anna, sitten Maiju.

ANNA (yksin). Oi toki! Koska, koska on tuo sääty-eroitus tasoitettu — suku-ylpeys poistuva? Ah! siksi on monta sydäntä särkynyt — ja kuinka käynee minun — — — Ennen lapsena ollessani, kun isäni jolloinkin rankaisi minua jostakin itsevaltaisuudestani, koetteli hän tottelevaisuuttani sillä, että käski minua suutelemaan kättänsä, kun se minua oli rangaissut. — Ah! — silloin oli tuo helppo tehtävä, vaan nyt — oi kuinka katkeraa! (Maiju tulee sisälle).

MAIJU. Tässä, Anna neiti, on teidän tryykättyjä vaatteitanne, eivätkö ole sileitä ja kiiltäviä?

ANNA (ajatuksissaan). Ovat.

MAIJU. Ettehän, neiti kulta, niitä katsokkaan. Minä panin tärkin sekaan oikein ranskan saippuaa ja valkoista vahaa, ja siitäpä kiilto tuli — mutta, armollinen neito, ettehän te yhtään kuulekkaan minua — ah! kyllä minä syyn tiedän — tiedän, miksi ette kuule — jos vain uskaltaisin sanoa —

ANNA. Oh, mitä nyt sitten, Maiju rukka, olet tietävinäsi? puhu, puhu vain, lapsi.

MAIJU. Neiti hyvä, te ajattelette sulhasia — Pappilan Penttu sanoi minulle, että heidän nuori maisteri on neiti Annan sulhanen — "mutta älä siitä vain mitään virkkaa," sanoi Penttu — enkä olekkaan mitään puhunut, ennen kuin nyt vasta tässä. Penttu sanoi: "Maisteri", mutta minä vastasin heti: et sinä oikein tiedä, Pastori se on.

ANNA (naurahtaen). Noh miksi luulet Pastorin sulhasekseni?

MAIJU. Pastorihan nyt muuttaa kappalaisen-tilallensa syntymä-tienoilleen tuonne Oulun lähelle ja tarvitsee siis emäntää.

ANNA. Mutta entä jos minä pitäisin enemmän hänen veljestään? —

MAIJU. Ei, armollinen neito, kyllä sen verran ymmärrän — Pastorihan saarnaakin — ja Pastori saa suuren talon, jossa on paljo lehmiä, hevosia ja kaikkia.

ANNA. Jättäisitkö sinä Pentin, jos joku, jolla on karjaa, tahtoisi sinua omakseen? —

MAIJU (ajattelee). Hm — en suinkaan — me olemme köyhät molemmat, mutta toista on ylhäisten — ne tarvitsevat rikkautta. (Menee akkunan luo),

ANNA (itsekseen). Ah, Maiju on ehkä oikeassa — meikäläiset usein myyvät sydämmensä nimeen, arvoon taikka rikkauteen — vaan niin ei Anna Tähtinen.

MAIJU. Voi armasten aika! nyt tulee sulhaset, täytyy rientää poijes; ja Maisteri on ruvennut sotamieheksi, koska näkyy olevan Savon-jääkärin univormussa.

ANNA. Mitäs sanot! (Katsahtaa ulos akkunasta ja sanoo erikseen). Ah, Kaarloni, kuinka jalo, ja minä voisin unohtaa hänen — en ikänä — mutta voi, nyt en saa häntä nähdä. (Ääneensä). Maiju, riennä sanomaan Paronille, että tänne tulee vieraita, sano myöskin, että neiti Anna ei voi hyvin.

MAIJU. Kyllä, neiti hyvä! (Rientää Paronin kamariin oikealle puolen, ja
Anna vasemmalle omaan kamariinsa).

Kolmas kohtaus.

Maiju, Pastori, Kaarlo, sitten Paroni.

    (Maiju tulee Paronin kamarista, vieraat ulko-ovesta sisälle,
    Kaarlo puettuna Savon-jääkärin univormuun).

MAIJU (kumartaa). Istukaatte, Paroni tulee kohta.

KAARLO. Onko neiti Anna kotosella ja kuinka hän voi?

MAIJU. Hyvin vain, hän meni vast'ikään kamariinsa ja käski minun sanoa, ett'ei hän voi hyvin.

PASTORI. Kuinka, hyvin sanoit sinä, ja toki käski hän sanoa, ett'ei hän voi hyvin.

MAIJU. Niin — kyllä hän tässä tervennä oli (Erikseen). Mitä nyt sanoa töpsähytin! kuinka tästä nyt selville tulen. (Ääneensä), Kaarlo Maisteri eli Väntrikki taikka Luuknantti kysyi niin paljon yht'aikaa, että menin varsin sekasin vastauksissani — vaan sopiihan sitä joskus olla kipeänä, vaikk'ei olekkaan, ja tervennä, vaikka sydäntä särkee.

(Kumartaa ja puikahtaa ulos ovesta).

KAARLO. Mikähän Annan lienee — täällä on jotakin tapahtunut — (Paroni tulee) mutta tuossahan Paroni.

PARONI. Hyvää päivää! istukaatte. Hupaista, että tulitte, olenpa kauan kaivannut teitä. (Osoittaa pöydällä olevia piippuja). Olkaatte hyvät, tupakoitkaa vähäsen.

PASTORI (kumartaa ja ottaa piipun). Paroni hyvä, minulla on ollut erittäin paljo toimia, sillä, kuten tiedätte, olen saanut kotitienoillani kappalaisen-tilan, johonka minun nyt tulee muuttaa, ja veljeni tässä on, kuten näette, ruvennut isänmaan suojeliaksi.

PARONI (Kaarlon käteen tarttuen). Vai niin, minä en huomannut, että olitte univormussa. — Se on oikein — tuommoinen päätös ansaitsee kunnioitusta, sillä isänmaa tarvitsee suojelioita; vielä itsekkin riviin menisin, jollei ikäni olisi minua liika kankeaksi tehnyt sotakomentoja oppimaan. Mutta, nuori herrani, yhdestä asiasta tahdon kanssanne jutella kahden kesken, yhdestä asiasta — josta en teitä kunnioita —

KAARLO. Paroni hyvä, puhukaa — veljeltäni ei tarvitse mitään salata. (Erikseen). Paroni tietää jo kaikki. (Pastori katselee pöydällä olevia kirjoja).

PARONI. Hoh suoraan sanoen, nuori herrani, te olette koru-sanoja kuiskaellut tyttäreni korviin ja olette, kummallista kyllä, voittanut hänen sydämmensä, vaan teidän olisi pitänyt tietämän, että minä en ikänä tytärtäni teille anna; siis oli tuo väärin, että tulitte lapseni rauhaa rikkomaan ja minulle surua saattamaan.

KAARLO. Minä rakastan Annaa vilpittömästi! miksikä olisin sitä salannut? Sitä en ollenkaan ajatellut, että teillä, herra Paroni, olisi mitään minua vastaan, koska aina suosiollisesti olette minua kohdellut.

PARONI. Seuralaisenani olen teitä suosiellut, kuten ainakin kunniallista, sivistynyttä nuorukaista — vaan vävykseni — ah — mitä ajattelette — minä antaisin tyttäreni, neiti Tähtisen, nuorukaiselle, jonka toinen plakkari on tyhjä, toisessa ei mitään — jonka nimi on maineeton, soinnuton.

KAARLO. Minä, herra Paroni, en ole köyhä, sillä minulla on isänmaa, joka tarvitsee minua; nuoruuden innosta sykkii sydämmeni, minulla on käsi, vahva tarttumaan miekkaan tämän kalliin maani puolustukseksi, ja Annaseni rakkaus on voimiani kahden-kertaisesti vahvistava. Enkö siis ole rikas! Myöskin lupaan, että joko voitan kunnia-kuoleman tappotanterella taikka palajan urhoollisena sotilaana.

PARONI. Suotava on, että saattaisitte todeksi näyttää, mitä nyt vakuutatte; mutta tyttäreni teidän täytyy unhoittaa.

PASTORI (menee Paronin luo). Herra Paroni, älkäätte estäkö nuorten uskollista rakkautta, sillä ihminen ei ole onnen ohjaaja — Luoja kullekkin kohtalot jakaa.

PARONI. Minä olen vanha enkä siis enään, kuten nuoret kiihossaan, tee päätöksiä, joita tulevalla hetkellä kadun.

KAARLO. Aika rientää, meidän täytyy mennä, vaan paroni, te ette varmaankaan tahdo kieltää minua sanomasta jää-hyväisiä Annalle.

PARONI. Tarpeetointa, vallan tarpeetointa, ystäväni, tuo häiritsisi vain nuoren sotilaan urhoollista mieltä. (Antaa kättä veljeksille). Hyvästi, toivotan teille onnea molemmille — (Kaarlolle) kun takaisin palajatte, saamme nähdä, mitä silloin on tehtävänä. (Kilistää kelloa. Maiju tulee sisälle ja Paroni osoittaa pöydällä olevaa kynttilää.) Ota kynttilä ja valaise sillä herroille, että näkevät mennä eteishuoneen läpitse. Hyvästi! (Paroni menee kamariinsa ja Maiju tarttuu verkalleen kynttilään).

PASTORI. Oi vanhus, sinä suku-ylpeyden pimittämä, joka et huoli, vaikka oman lapsesi sydämmen särkisit!

MAIJU (katselee oveen päin, josta Paroni meni), Jopa jo uskallan antaa. (Kurkottaa Kaarlolle paperikäärön). Tämän käski Anna neiti antaa teille hänen hyvästi-jätöksensä.

KAARLO. Ah! (aikoo aukaista käärön).

MAIJU (hätäisesti). Ei täällä, rientäkää. (Ottaa kynttilän, ja kaikin rientävät pois.)

Esirippu lasketaan.

TOINEN NÄYTÖS.

Torppa Kallaveden rannalla. Kalastaja-ukko istuu tuvan edustalla verkkoa kutoen ja Sanni kehittää liinanöyhtää vanhasta repaleesta. Avoimesta tuvan ovesta näkyy sotilas-vaatteita ja miekkoja. Oikealla puolen pihaa on kukkapenkere.

Ensimmäinen kohtaus.

Ukko, Sanni.

UKKO. Kuinka kauan sotaa kestänee? — hm, verkkoa kudon minäkin, vaan mitäpä sillä teen — pakenevathan kalatkin Kallavedestä pelvossaan, ja kentiesi laskenko ikänä verkkoa lahteen.

SANNI. Miksikä isäni nyt on noin alakuloinen? Eipä ole meillä hätää niin kauan, kuin Savon jääkärit ovat täällä.

UKKO. Onko kumma, että olen alakuloinen, onhan tappo-tanterelle jäänyt sinun kaksi kukoistavaa veljeäsi, (osoittaa seinässä riippuvia sotilaan-vaatteita) tuossahan vaatteet, jotka aina muistuttavat heistä. Siitä päivästä, jona tuon sanoman sain, olen ollut kuin kuivunut koivu, kuin karsittu kuusi —

SANNI. Oi isä, ole iloinen siitä, että olet niin kalliin uhrin saanut antaa isänmaallesi!

UKKO. Niin, niin, kyllä, kyllä, saankin olla tyytyväinen, kun tätä asiaa oikein ajattelen, sillä monen on täytynyt kuolla kaukana kotimaastaan, vaan nämät saivat nukkua oman äitinsä helmaan — mutta — (nousee istualta ja koputtaa rintaansa), mutta tuo itsekäs sydän, sekin vaatii osansa.

SANNI (itsekseen). Niin, niin — sekin vaatii osansa.

UKKO (istuu). Siitä olen myöskin pahoillani, että otin sinun pois pappilasta, jossa sinua kasvattina pidettiin. Täällähän olet ainaisena sairaan-hoitajana, eikä ole sinulla mitään senlaista iloa kuin muilla nuorilla.

SANNI. Olenko koskaan ollut tyytymätöin? Ah olenhan minä kovin onnellinen isäni luona.

UKKO. Kummallinen tyttö, koko kesän olet sairaita auttanut ja viisi viikkoa hoitanut luutnantti Kaarloa, ikään kuin äiti lastaan, vaan aina olet toki tyytyväinen kuin visertelevä lintu.

SANNI (menee kukkapenkereen luo). Hoidanhan kukkasiakin ja iloitsen, kun kasvavat; tottahan sitten ilo-mielin huolellisesti tahdoin hoitaa luutnantti Kaarloa, häntä, jota kaikki jääkäritkin rakastavat ja sanovat urhoollisimmaksi luutnantiksensa, ja oikea sotilas hän onkin; sotaan hehkuu hänen mielensä. Silloin, kuin hän täällä sairaana makasi, sanoi hän useasti; "Oi Sanni, jos tietäisit, kuinka hartaasti minä toivon terveeksi pääseväni, jotta minun ei tarvitsisi jälkeen jäädä, kun kenraali Sandels Toivalasta lähtee". Mutta missä nyt luutnantti viipynee — kosk'ei hän ole täällä ollut moneen päivään. Kuka tietää, mitä huomenna tapahtuu — ja mitä tänään — Kas! kuinka paljon lehtiä on maahan karissut — täytyy mennä niitä haravoimaan Muurikille talven varaksi; lähden haravaa hakemaan. (Menee).

Toinen kohtaus.

Ukko, Sanni, sitten Kaarlo.

UKKO. Hm — hänen silmissänsä palaa outo tuli — poskensa hehkuvat, minä pelkään, että hänkin joutuu kuumeesen.

SANNI (tulee harava kädessä). Isä, menkäätte jo tupaan, ilta tulee, syys-ilma käy jo nihkeäksi eikä se vanhukselle hyvää tee.

UKKO. Toden sanoit, lapseni, mutta tehneekö se sinullekkaan hyvää; sinun poskillasi on outo hohde.

SANNI. Kun sydän onnesta sykkii, silloin ruusutkin poskilla hehkuu.
(Erikseen) Onneni — ah! (painaa kätensä rinnallensa) tämä levottomasti
sykkivä sydän — onko se onnellinen? (Ravistaa päätään. Kaarlo tulee).
Kas! Luutnantti.

KAARLO. Nyt on kiirut käsissä, tänä iltana vielä marsitaan Iisalmelle päin, joutukaa, vanhus hyvä, tekin meitä auttamaan, kuormat ovat kiiruusti tehtävät. Kohta meillä olisi pilkko pimeä, mutta onneksi nyt tulee kuuvalo.

UKKO (osoittaa taivasta kohti). Niin tulee, tuossahan on kuu jo nousemassa. (Antaa Sannille verkon). Tuossa, Sanni, vie tämä tupaan ja anna luutnantille, mitä kapineita vielä on meillä, minä riennän edellä, (luutnantille) Kyllähän te minun saavutatte nuorilla jaloillanne.

KAARLO. Kyllä.

(Ukko menee ja Sanni vie verkon tupaan).

Kolmas kohtaus.

Kaarlo. Sanni.

(Kaarlo kulkee edestakaisin näyttämöllä ja Sanni palajaa varsin kalpeana, tuoden takin sekä vähäisen kirjan Kaarlolle).

KAARLO. Ah tuo kallis rukouskirjani, jonka veljeltäni sain! (Pistää sen taskuunsa). Mutta aika rientää, nyt, Sanniseni, vastaa minulle, saatanko luottaa siihen, että olet minulle uskollinen ystävä.

SANNI. Luutnantti Kaarlo, mitä kysytte! kuka pakoitti minua teitä hoitamaan viikkokaudet sairaana ollessanne, teinhän sen ystävyydestä vain.

KAARLO. No niin, minä luotan sinuun ja pyydän sinua säilyttämään aarretta, joka on minulle niin kallis, ett'en tahdo sitä enään sota-tanterelle viedä, sillä jos kaatuisin, niin ken tietää minne se silloin joutuisi; se on aina levännyt rinnallani, vaan nyt — en tiedä mikä pelko on minun valloittanut. — (Ottaa kaulastaan hienon mustan nauhan, jossa rippuu sievä kultainen kotelo, painaa sitä rintaansa vastaan). Ah kallis, kallis lahja mun Annaseltani, jää hyvästi! (Antaa kotelon Sannille, joka haja-mielisenä ottaa sen vastaan). Tallenna tämä, varjele sitä kuten silmä-terääsi, kunnes sodasta takaisin palajan, vaan jos kuolen, vie kotelo pitäjääsen Leppäniemen kartanoon nuorelle Anna Tähtiselle, sano hänelle tervehdykseni, sekä että minä, hänen kuvansa sydämmeeni kätkettynä, lähdin sota-tanterelle uroon nimeä voittamaan.

SANNI (kolkosti). Minä tallennan sen.

KAARLO. Kiitoksia! (Antaa kättä Sannille). Ah, sinun kätesi on aivan kylmä, sinun on ehkä vilu.

SANNI (katkerasti). Entäpä! Ken siitä huolisi — Kosk' olen köyhä tyttö vain. (Rummun ääni kuuluu).

KAARLO (hätkähtäen). Rummun ääni kuuluu, sota-väki kutsutaan kokoon.
Kiitoksia, Sanni, uskollinen ystäväni, jää hyvästi! (Rientää pois).

Neljäs kohtaus.

Sanni (yksin).

SANNI. Haa! — kylmät ovat käteni (nostaa kätensä poskillensa) ja kylmät ovat poskeni — (painaa kätensä sydämmellensä) vaan täällä — täällä tuli polttava — hah — halpa-säätyinen tyttö! houkkahan olit, joka rakastuit sota-uroosen — (nauraa kolkosti) ha ha haa, kylmät kiitokset sait sinä vain, (näyttää koteloa) kun tämä tähtönen sai sijan hänen sydämmessänsä. Entä jos uskaltaisin kuun kalpeassa valossa katsella tuota kuvaa. (Menee valoisampaan paikkaan ja katsahtaa kotelossa olevaa kuvaa.) Haa, eikö minun rakkauteni ole yhtä voimallinen kuin sinunkin — ja minun pitäisi kuten silmä-terääni tallentaman tätä — (koputtaa jalkojaan maata vastaan) tätä, jota tahtoisin jaloillani muruiksi musertaa, (lähenee Kallaveden rantaa) en — minä viskaan sen tuonne — mutta en — en, en, se on levännyt hänen rinnallansa; totta on tuo neito suloinen, loistava kuin tähtinen tuolla taivahalla, koska luutnantti Kaarlo häntä rakastaa — entä jos vielä paremmin häntä katselisin — (katselee koteloa). Ah! tosiaan olet suloinen — sinä olet kulta-kutrinen ja elät auringon loistossa, vaan minä musta-hapsinen olen synkkä-kohtaloinen — mutta kaunis on syksyinenkin ilta, (osoittaa kuuta) kun taivaan valo sitä valaisee, (laskee kätensä ristiin.)

    Ah valo tule avuksi,
    Ett' voitan itseni.

Jaa, jaa, minä voitan itseni. (Astuu kivelle ja laulaa). [Kansanlaulu].

    Istun rannan kivelle ja kuiskaan ikäväni;
    Totta on hän verrempi, mi vei mun ystäväni.
    Istun rannan kivelle ja annan surun luistaa,
    Enkä enään milloinkaan ma häntä tahdo muistaa.

(Rummun ääni kuuluu ja Savon jääkärien marssia soitetaan). Ah! nyt he lähtevät. (Kuuntelee. Soitto kuuluu aina etäämmältä. Ojentaa kätensä sinne päin, mistä soitto kuuluu.) Onni, onni — sinua — teitä — seuratkoon — (Soitto taukoo.) tule, tuulonen, ja jäähdytä tämä polttava rintani! oi jos voisin unohtaa — mutta —

    En voi sua unhoittaa poijes,
    Vaikk'en ikänä sua saa;
    Sä sydämmessäni olet
    Ikuisessa muistossa.
    Jos arvossa mä oisin
    Ja rikkahitten rinnalla,
    Niin totta varmaan voisi
    Viel' onnenikin kukoistaa.
    En voi sua unhoittaa poijes, j.n.e.

Niin, en voi enkä tahdo häntä unhoittaa. (Katselee taas kotelossa olevaa kuvaa). Oi kuva taivahinen! minä tahdon olla sinulle ja Kaarlollesi uskollinen ystävä — minä koetan häntä vaaroista varjella — niin nyt tiedän, mitä te'en —

Viides kohtaus.

Ukko. Sanni.

UKKO (tulee näyttämölle). Hohho! olenpa kovin väsynyt — Kah tuossa harava vielä. (Nostaa haravan puuta vastaan).

SANNI. No jopa isäni vihdoin kotia pääsi. Menkää, isä kulta, nyt ma'ata, olette varmaankin hyvin väsynyt.

UKKO. Kyllä olenkin — mutta, Sannaseni, oletko kipeä, poskesi ovat kovin kalpeat?

SANNI. Ilta-tuuli net jähdytti.

UKKO. Sinä olet aivan oudonnäköinen — mikä sinua vaivaa?

SANNI. Ei mikään, istuin ehkä liika kauvan täällä kuuvalossa. Mutta, isä rakas, siunaa minua, ennen kuin ma'ata menet. Minä vielä vähän aikaa viivyn kuun valoa katselemassa.

UKKO (erikseen). Hän on tyyne ja lempeä — vaan toki näyttää levottomalta, (Ääneensä). Tule tänne, tyttöseni. (Laskee kätensä Sannin pään päälle). Rauha olkoon kanssasi.

SANNI (kumartaa). Kiitoksia, isäni!

(Ukko menee tupaan).

Kuudes kohtaus.

Sanni (yksin).

SANNI (menee kukkapenkereen luo). Minun kukkaseni pienet, kun takaisin palajan, olette jo kaikki kuihtuneet. (Kurkistaa tupaan.) Hän nukkuu jo, nyt menen vaatteet ottamaan. (Menee tupaan ja tulee heti takaisin sotilaan vaatteet kainalossa). Nyt olen valmis, kun tuolla metsässä vain olen nämät päälleni pukenut. (Laskee polvillensa tuvan oven eteen.) Suo anteeksi, muu isäni, että vanhoilla päivilläsi sinut yksin jätän — mutta — kuten sanoit, (painaa kätensä rintaansa) tämä itsekäs sydän, sekin vaatii osansa. Luoja sinua, isäni, varjelkoon! (Kiiruhtaa pois).

(Esirippu lasketaan).

KOLMAS NÄYTÖS.

Huoneet samat kuin ensimmäisessä näytöksessä. Peräseinässä suuri akkuna, ja pesässä palaa valkea. Anna istuu pöydän ääressä kirjoittaen.

Ensimmäinen kohtaus.

Paroni. Anna.

PARONI (kulkee edestakaisin laattialla). Mitä siellä paperille piirtelet, Annaseni?

ANNA. Mä tähän nimen kirjoitin.

PARONI. Nimen — minkä nimen?

ANNA. Sen, mikä mull' on kallihin.

PARONI (katselee paperia). Hm Kaarlo — kumma tyttö, aina vain vieläkin häntä muistat, ikään kuin ei muita ihmisiä olisi maailmassakaan. Estä ajatuksiasi lentelemästä semmoisiin esineisin, joista häntä muistat.

ANNA.

    Kun tähtilöitä katselen,
    Silloin häntä muistelen.

PARONI. Älä katsele tähtösiä.

ANNA.

    Kun istuskelen yksinäni,
    Hän on aina mielessäni.

PARONI. Älä hae yksinäisyyttä, alakuloiselle mielelle ei se ole terveellistä. Seurustele muitten kanssa.

ANNA.

    Seurassa on pahempi,
    Siellä kätken sydämmeeni
    Kuvan kalliin Kaarloni.

PARONI (erikseen). Hm — hän on aina vain vieläkin luja rakkaudessaan, Noh, kentietää kuinka asiat vielä kääntyvät — olinkohan toki liika kova lapselleni? (Annalle). Vaan isääsi — etkö häntä enään milloinkaan muista? (Menee kamariin).

Toinen kohtaus.

Anua, Maiju, sitten PARONI.

MAIJU (tulee sisälle tuoden pöydälle kahvi-asettimet). Saanko kaataa kahvia Anna neitille?

ANNA. Kaada pisara. (Itsekseen). Isäni oli vähän harmissaan — minun on syyni, voi, mutta minä en saata ilolintuna oleskella. (Ääneensä) Kuules, Maiju, taidatko selittää, mitä unet merkitsevät?

MAIJU. Muutamia kyllä taidan. Kun näkee susia, silloin saa sulhasia.
Kun Penttu tuli sulhasekseni, puri minua susi unissani.

ANNA. Mutta minä näin unissani Kaarlo luutnantin, hänen vaatteissaan oli ylt'ympäri veri-punaisia ruusuja, ja hän sanoi minulle: "Ah Anna! näin olen ruusuihin käärittynä, näin hyvä on minun olla; veljeäni vain odotan leposiaani siunaamaan", samassa hän katosi, vaan siinä, jossa hän oli seisonut, kasvoi kaunis ruusu-puu punaisia kukkia täynnä.

MAIJU. Olipa tuo kumma uni, en tuommoista ole kuullutkaan. Mutta missähän Paroni, kun ei tule aamukahviansa juomaan.

PARONI (tulee taas saliin ja hieroo käsiään). Oikein kylmä tänään, eipä kahvi-pisara pahaa te'e.

MAIJU (menee valkeaa kohentamaan). Kyllä tänään vieraita tulee, Mirri pesee silmiänsä tavan takaa.

PARONI. Noh, Annaseni, kaadappas nyt kahvia kupillinen, ei minua haluta odottaa, kunnes tuo Mirrin aavistama vieras tulee.

ANNA (kaataa kahvia kuppiin). Tässä, ottakaatte, isä hyvä.

MAIJU. Saisin vain pellin kiinni, että tulisi lämmin siksi, kuin vieras tulee.

PARONI. Ainako Maiju vain vieraita odottaa (nauraa) hah, hah, hah.

MAIJU. Totta kaiketi, kaukaisia tuleekin, paukka lenteli aina kyökin keski-laattialle. (Kopina kuuluu). Kas! jopa joku tulee. (Lähtee ovea aukaisemaan). Hyvänen aika, Pastori! (Pastori Kivinen tulee sisälle ja Maiju menee).

Kolmas kohtaus.

Paroni, Pastori, Anna, sitten Maiju.

PARONI. Ah! Mistä nyt tulette? Hyvää päivää. (He kättelevät). Mikä teidät nyt meille näin äkki-arvaamatta on saattanut kaukaisilta Pohjan periltä?

PASTORI. Turusta tulen, tärkeät asiat vaativat minua sinne, (ottaa päällystakin yltänsä) ja tärkeät asiat minua myöskin vaativat tätä tietä kotia palajamaan. (Huokaa).

ANNA (lähenee Pastoria ja huomaa, että musta suruharso on käärittynä hänen takkinsa oikean-puolisen hian ympärille). Ah pastori, mitä merkitsee tuo musta suru-harso? (Äänettömyys). Te ette vastaa — sanokaa — oi sanokaa! (istuu tuolille, valittaen) hän on kuollut! (painaa päänsä käsiinsä).

PASTORI (hämmästyen). Te ette sitä tietäneet? vaan te arvasitte oikein; hän on kuollut urhoollisen sotilaan kuoleman.

PARONI. Hm — hän oli hyvä miehen alku — (yskähtää).

ANNA. Voi, Pastori, kertokaa minulle tarkemmin hänen kuolemastaan — Oi
Kaarlo, Kaarlo!

PASTORI. Itsekkin haluaisin tarkempia tietoja, sillä juuri Oulusta lähteissäni sain kuulla tuon suru-sanoman, että hän Iisalmella oli Virran sillan luona kaatunut tappelussa. (Huokaa). Tämän suruni katkeruutta lisää vielä sekin seikka, ett'en tiedä, onko hänen hautansa siunattu. Tuo ajatus minua vaivaa alinomaa —

ANNA (erikseen). Ah! nyt muistan uneni.

PARONI. Kyllä kuolleet rauhassa lepäävät.

PASTORI. Suotavaa olisi, mutta kuulkaatte: kolme yötä peräkkanaa tuli veljeni unissain luokseni, sanoen: "Veli, tule siunaamaan hautani, että saan rauhan," sitten viipoitti hän kolme kertaa sormellaan minulle ja katosi, sormessa oli hänellä sormus, joka meidän su'ussamme on säilynyt polvesta polveen.

ANNA. Sen sormuksen minä kyllä muistan.

PARONI. Ettekö mitään tietoja veljeltänne saanut hänen ollessansa
Toivalassa.

PASTORI. Minä sain Kaarlolta kirjeen, ennen kuin hän Toivalasta läksi, Hän oli ollut sairaana, vaan oli jo silloin terveenä ja mielensä hehkui sotahan.

ANNA. Voi Kaarlo raukka — kipeänä — ja luultavasti ilman mitään hoitoa.

PASTORI. Hän kirjoitti, että eräs kalastajan tyttö oli häntä hellästi hoitanut.

ANNA (erikseen), Ah! hän mökin tyttö, — hän on paljon onnellisempi kuin Anna Tähtinen. (Maiju tulee sisälle).

MAIJU. Kyytimies kysyy, joko Pastori pian lähtee.

PASTORI (nousee istualtaan). Sano kyytimiehelle, että kohta tulen.
(Maiju menee).

PARONI. Ei suinkaan Pastorilla noin kiirutta ole?

PASTORI. On tottakin, sillä pitkäpä on matkani. Hyvästi! (He kättelevät.)

ANNA (Pastorille). Oi opettajani, jos löydätte Kaarlon haudan, niin palatkaatte tänne, jotta minäkin tietäisin hänen lepäävän rauhassa.

PASTORI. Noh, teidän tähtenne, neiti Anna, minä tulen, (Menee).

Esirippu lasketaan.

Väliverho. [Tarun mukaan].

Tappelu-paikka Virran sillan luona. Näkymöllä seisoo Savon jääkärin haamu. Pastori tulee alakuloisena tietä pitkin, haamua huomaamatta.

Neljäs kohtaus.

PASTORI (seisahtuu ja panee kätensä ristiin). Voi, joska löytäisin hänen hautansa, vaan eipä kukaan kuulu siitä tietävän — turhaan, turhaan sitä etsin. Täällä on hän verensä vuodattanut. Kallis veljeni! ihanan kuoleman tosiaan saavutit, mutta oi, jospa saisin hautasi siunata! tuo on mielessäni yöt päivät. (Vienosti kuuluu Savon jääkärien marssi. Pastori kuuntelee). Mitä! — (Soitto taukoo). Mitä kuulin? olipa, ikään kuin olisin kuullut Savon jääkärien marssia soitettavan; (kulkee verkalleen eteenpäin) ei näy rumpuja missään. (Näkee haamun, hätkähtää ja menee muutaman askeleen taakse päin). Kah! kuka siellä? hyvää päivää, jääkäri! (lähenee, tuntee veljensä ja huudahtaa); Veljeni! (Haamu katoaa, vaan samassa paikassa näkyy vähäinen kumpu ja siinä sormi, jossa on kultainen sormus). Ah veljeni haamu vain! mutta tuossahan sormi, jossa on veljeni sormus, (lähestyy kumpua, vaan sormi katoaa) sekin satosi. Veljeni! nytpä tiedän, kussa lepäät, nyt levon saamme molemmat. Luoja sinua siunatkoon — Lepää rauhassa!

Esirippu lasketaan.

Muutos.

Näytelmä-paikka sama kuin näytöksen alussa, Anna mustiin vaatteisin puettuna istuu sohvassa, nojaten päätään kättänsä vasten.

Viides kohtaus.

Anna. Maiju.

MAIJU (pyhkielee tomua huonekaluista, vaan vilkaisee tavan takaa Annaan.) Neiti Anna — (erikseen) eipä hän taas kuulekkaan, (koroittaa äänensä) neiti Anna!

ANNA. Oh oletko täällä, Maiju, mitä on kello?

MAIJU. Vasta puoli seitsemän ja Anna neiti on jo liikkeellä.

ANNA. En saanut uuta enään.

MAIJU. Minä olisin niin iloinen, niin että, mutta — mutta nyt olen niin surullinen, niin että (itkee).

ANNA. No miksi?

MAIJU. No siksi, kun Anna neitikin aina vain on surullinen — ja kukapa minulle ja Pentulle nyt häät laittaa —

ANNA (hymyillen). Ole huoleti, kyllä sinulle häät pidetään ja kyllä sinua morsiameksi hankin. (Koputus kuuluu).

MAIJU. Kah, kuka kyökin ovea koputtaa? (Juoksee pois.)

Kuudes kohtaus.

Paroni, Anna, sitten Maiju.

PARONI (tulee kamaristaan). Ah, sinä olet jo vaatteissa! Mikä täällä koputti?

ANNA. Kyökkiin vain joku tahtoi. (Maiju tulee sisälle).

MAIJU. Täällä on vieras tyttö, joka tahtoo tavata Anna neitiä. Minä kysyin, mitä asiaa hänellä on, mutta hän sanoi vain: "Oi laske minut pian neiti Annan luo, laske, niin kauan kuin vielä puhumaan kykenen."

ANNA. Oi saata häntä pian tänne!

MAIJU. Hän on kovin kipeä. (Menee),

PARONI. Ihmeellistä! — mitä asiaa tuolla tytöllä lienee?

ANNA. Niin mitäpä hän tahtonee? — (Erikseen). En tiedä, mikä aavistus minua valloittaa — entä jos Kaarlo vielä eläisi! (Sanni tulee ovesta).

Seitsemäs kohtaus.

Sanni, Anna, Paroni, sitten Pastori.

SANNI (kiiruhtaa Annan luo). Tehän olette neiti Anna! Minä tunnen nuot silmät kirkkahat.

ANNA. Mistä olet sinä, kaunis kalpea tyttö? — en muista nähneeni sinua ennen.

SANNI. Olen Sanni, kalastajan tyttö Kallaveden rannalta ja tuon luutnantti Kaarlon terveiset, vaan auttakaa — (horjuu) mä lepoa tarvitsen — voimani jo riutuvat —

PARONI (taluttaa Annan kanssa Sannia noja-tuolille istumaan.) Sanni, sinä hoidit luutnantti Kaarloa, kun hän Toivalassa sairaana makasi — eikö niin? (Sannin silmät vaipuvat kiinni ja Anna juoksee viiniä tuomaan lasillisen. Palajaa kohta.)

ANNA (laskee Sannin huulille lasin), Sanni, tämä uupuneet voimasi virkistyttää.

SANNI (avaa silmänsä ja juo, huivi liuskahtaa päästä ja hänen mustat kiharansa valuvat alas hartioille). Kiitoksia, Anna neiti — Oi onnea! nyt saatan taas puhua, saan tuoda teille luutnantti Kaarlon viimeisen tervehdyksen. (Ottaa kaulastaan silkki-nauhan, jossa kotelo rippuu.) Tämä on levännyt luutnantti Kaarlon rinnalla —

ANNA. Ah! minun antamani kotelo, oi puhu, Sanni! kuinka tuli tämä sinulle? Missä Kaarlo? —

PARONI. Anna; sinun kuvasi luutnantti Kaarlolla! Kuinka uskalsit sen antaa — petitkö sinä isäsi? —

ANNA. En. Koska en saanut olla hänen morsiamenansa enkä edes jää-hyväisiäni hänelle sanoa, lähetin tämän kotelon muistoksi, siltä ystävältä, joka i'äti oli häntä muistava — Eikä tuo ollut mikään petos.

SANNI. Kun luutnantti Kaarlo Toivalasta läksi, käski hän minua varjelemaan kuten silmä-terääni tätä koteloa siksi, kuin hän takaisin palajaisi, "vaan jos kuolisin," sanoi hän, "vie se Leppäniemelle neiti Anna Tähtiselle ja sano hänelle, että, hänen kuvansa sydämmeeni kätkettynä, lähdin sota-tanterelle uroon nimen voittamaan" — ja sen hän voittikin — kunnia-kuolemallaan.

ANNA. Voi! hän on siis kuollut! — (itkee).

PARONI. Älä itke, Annaseni!

ANNA. Ah isäni! anna kyyneleitteni runsahasti vieriä, nethän ovat muisto-kukkia vain minun Kaarlolleni — mutta, Saimi, jos jaksat, jatka puhettasi vielä —

SANNI. Luutnantti Kaarlon lähdettyä Toivalasta, pukeuduin veli vainajani vaatteisin ja seurasin Savon jääkärien jälkiä, kunnes Iisalmella Virran sillan luona kova tappelu alkoi. Minä luulin saattavani hengelläni varjella häntä, vaan sen olisi Luoja voinut tehdä minuttakin — mutta Hän oli toisin päättänyt — luoti sattui luutnantti Kaarloon — se sattui kovasti — hän kaatui, silloin kuiskasin hänelle nimenne — hän katsoi tarkasti minuun, sanoen: "Sanni!" sitten koroitti hän vielä kerran äänensä ja lausui:

    Nyt Annaseni! suurin on rakkauteni,
    Kun isänmaani edestä mä uhraan henkeni.

ANNA. Hän oli uskollinen — Ah!

PARONI. Kussa lepää hän nyt?

SANNI. En tiedä, sillä kun luutnantin silmät vaipuivat kiini, sattui luoti myöskin minuun — Kun heräsin tainnuksistani, oli tappelu tau'onnut, häntä hain, mutta turhaan, sillä kaatuneita oli yltä-ympärillä; sitten laahasin itseni Partalan kylään, sain siellä eräältä tytöltä vaatteet — nyt olen vähitellen tänne kulkenut, olen kärsinyt vilua, kipua, janoa —

ANNA (tarttuu Sannin käteen). Oi, Sanni, kuinka olet voinut kärsiä noin paljon muitten tähden? — Yksi tunne toki löytyy, joka on voimallinen — joka mahdolliseksi mahdottoman tekee — se on rakkaus —

SANNI (aukaisee silmänsä). Niin, se on rakkaus. Oi, kuin olen väsynyt, vaan minä olen matkani päässä, olenpa työni tehnyt — lupaukseni täyttänyt — vienyt luutnantti Kaarlon viimeiset terveiset hänen morsiamellensa.

ANNA. Ah maailman nähden ei netti Tähtinen saanut olla hänen morsiamenansa, vaan sydämmessäni olen i'äti oleva hänen Annansa.

SANNI (istuu). Nyt ymmärrän — ah! ei ole komeat huoneetkaan aina onnen asuin-siana. Oi suku-ylpeys — oi sääty-eroitus, milloinka olet tasoittuva? Koska tunteet ihanat liikkuvat niin halpa- kuin korkea-säätyisenkin sydämmessä, miksikä siis ihmiset tahtovat toinen toisensa onnen särkeä!

ANNA. Niin miksi, — miksi?

PARONI. Älkäätte minua kovin tuomitko, sillä mikä vielä minun nuoruudessani oli kunniatyö, on teidän mielestänne arvotointa — vaan teidän jälkeenne tulee myöskin toinen polvi, aika menee eteenpäin ja ihmiset ajan muassa. Uudet polvet, uudet mielet, niin on mailman meno. — minäkin nyt tässä, elämäni ehtoolla, näen monta asiaa toisin kuin ennen. (Paronin puhuessa on Pastori kenenkään huomaamatta tullut sisälle.)

ANNA. Pois se, että minä isääni tuomitsisin! (Rientää syleilemään
Paronia ja suutelee hänen kättään).

SANNI (nousee innoissaan). Niin, kerran, kerran kaikki muuttuu! silloin ei eroitusta enään ole, yksi ääni kaikuu yli koko Suomenmaan — joka korvessa, joka laaksossa. (Akkunasta näkyy nouseva aurinko.) Ah aurinkoinen nousee, se todistaa, että uusi aika koittaa — (Vaipuu tuolille).

PASTORI. Amen, tapahtukoon niin.

PARONI. Pastori!

ANNA. Pastori! ah! minä olen saanut terveisiä — tuossa on Sanni —

PASTORI. Minä tiedän — Maiju puhui jo tuolla ulkona. Ja minä tuon terveiset haudasta — hän lepää nyt rauhassa!

SANNI (puhuen itseksensä). Hän lepää nyt rauhassa ja kaikki muuttuu, kaikki — Kuulkaatte, jo hengettäret laulavat — (Hengetärten laulu kuuluu kulissien takaa): [Lauletaan samalla nuotilla kuin "Maamme"].

    Ah! yksi ääni Suomessa
    On kerran kaikuva
    Niin korvessa kuin laaksossa,
    Niin torpassa kuin hovissa,
    Ja ihanana kukkana
    On Suomi kukkiva.

(Laulun kuuluessa on Sannin pää vaipunut tuolin nojaa vasten.)

PASTORI. Vaiti! vaiti! hän nukkuu viimeistä untaan — hän on työnsä tehnyt ja päivänsä ovat päättyneet, mutta me älkäämme veltostuttako surulla voimiamme, vaan pyhittäkäämme näitten vainajain muistoa työllä, jalolla työllä, koettakaamme mekin puolestamme, että maamme kerran kukoistaisi ihanana kukkana!

(Esirippu lasketaan).