Produced by Jari Koivisto

ANSGARIO

Suomennos.

Lukemisia Kansalle. N:o 32.

Turussa, G. W. Wilén'in ja kumpp. kirjapainosta, 1864.

J. W. Lillja ja Kumpp. kustannuksella.

Imprimatur: G. F. Aminoff.

ANSGARIO.

Tuhat vuotta on siitä ajasta asti kulunut, kuin kristin-uskonoppia ensikerran Ruotsissa saarnattiin. Tämä oppi ei suinkaan ollut siellä, ennen tätä aikaa, peräti outo, koska se vähitellen oli tullut tutuksi, osittain niiden kristittyjen vankein kautta, jotka raivokkaat, ajelehtavat merisissit[1] olivat vierailta mailta ottaneet ja myötänsä kotiin tuoneet, osittain suurellisempain ja rikkaampain Ruotsalaisten matkojen kautta, joilla he usein kauvan aikaa oleksivat ulkomaiden kuningasten linnoissa ja oppivat kristinuskon tuntemaan. Mutta ennen 9:sännen vuosisadan alkua ei tätä pyhää oppia ollut Ruotsissa saarnattu, ja voimme siis sanoa, että se oli vasta siihen aikaan, kuin tähän asti vallitseva pakanallinen pimeys rupesi hajoamaan ja kristillisyyden kirkas päivä tuli pakanuuden synkeän yön siaan. Jo kauvan olivat Pohjaiskansain urhoolliset merisissit olleet etelän- ja lännenpuolisen Europan asujamille hirmuna; sillä missä hyvänsä he matkustivat, sinne jättivät he kauhistavia jälkiä peräänsä, levittivät turmiota, riistivät ja murhasivat semmoisella hillitsemättömällä julmuudella, että monta aikaa kirkoissa rukoiltiin. "Pohjalaisten riehumisesta varjele meitä laupias Herra Jumala!" Nyt ruvettiin toden perästä aprikoimaan eli tuumaamaan, kuinka näille hirmuisille kamppauksille olisi loppua saatava, ja huokeasti ymmärrettiin, että ei se millään muulla tavoin kävisi laatuun, kuin Pohjan kansojen kääntymyksellä kristillisyyteen, jonka voima tekemään raakoja tapoja lauhkeammaksi ja sivistämään raivottomia mieliä, oli itsensä kaikkialla erinomaisen suureksi ja vaikuttavaiseksi osoittanut. Yhdeksännen vuosisadan alussa lähetti kuningas Emundi, joka silloin hallituskumppaninsa Bjöörnin (karhun) kanssa Ruotsia hallitsi, muutamia lähettiläisiä Saksan keisarin, Ludwikin, liialta nimeltä Hurskaan, tykö, eräitä valtakunnallisia asioita päättämään. Nämät lähetetyt juttelivat keisarille, Ruotsissa löytyvän monta, jotka olisivat halulliset kristinuskoon rupeamaan ja että kuningas Emundi ottaisi ne kristityt papit suosiollisesti vastaan, jotka sinne lähetettäisiin. Tähän pitkään matkaan, jonka arvattavasti täytyi olla kaikenlaisten vaarojen, vahinkojen ja hylkäysten kanssa yhdistetyn, ei kuitenkaan kukaan rohennut ruveta, paitsi Ansgario ja eräs hänen virkaveljensä.

Tämä Ansgario oli monessa kohdassa oivakuntoinen mies, ja se halumielinen uutteruus, jolla hän kiivasi pohjaiskansojen kääntymisen puolesta kristinuskoon, hankki hänelle Pohjan Apostolin jalokunniaisen liika-nimen. — Hän syntyi — niinkuin sanotaan — vuonna 800 Saksan maalla, ja oli korkeata sukua. Varhain kuoli häneltä äitinsä, jolloin hänen isänsä pani hänen kouluun, oppiaksensa lukemaan, mutta sanotaan alussa ei olleen erinomaisen huolivaisen tietojen hankkimisesta ja sielunsa siventämisestä. Silloin kerrotaan hänestä, että hän kerran oli nähnyt semmoista unta, että hän oli mutaa ja likaa täydessä paikassa seisovanansa. Siinä vieressä näkyi kaunis ja viheriä tie, jolta tuli esiin oivallinen, valkeissa ja paistavissa vaatteissa oleva rouva, joka Ansgariosta näytti neitsyt Marialta. Häntä seurasi monta muuta myös valkeata ja paistavata naista, joiden seurassa Ansgarion äitikin oli. Saatuansa hänen nähdä, rupesi hän kokemaan pyrkiä päin äitiinsä, mutta ei voinut päästä mudasta irti. Niin neitsyt Maria meni hänen luoksensa ja sanoi: "Poika, sinä tahdot mielelläsi äitisi tykö. Mutta jos mielit meidän seuraamme tulla, niin sinun pitää karttaman kaikkea turhuutta ja sitä vastaan itseäsi harjottaman hyviin ja puhtaisin tapoihin; sillä me suuresti kamoksumme kaikkea mitä turhaa ja kunnotointa on, ja se, joka tuntee huvituksensa semmoisista, ei hän taida millään muotoa meidän seurassamme olla." Tämän unen perästä muuttui Ansgario paljon, harjoitti vaan yksivakaisia ja hyödyllisiä asioita sekä tuli kauvas kuuluisaksi ankaran ja hyvä-avuisen elämänsä vuoksi. Sangen nuorena rupesi hän munkiksi Korbey nimelliseen luostariin Ranskan maalla, ja saarnasi sen kirkossa. Muutaman vuoden siitä ajasta kuluttua, tuli hän mainitulta keisarilta, Ludwikki hurskaalta, määrätyksi Juutin maan[2] asujamille kristinoppia saarnaamaan, jota hän myöskin suurella menestyksellä teki. Täällä hän ensin oppi pohjan kansojen kielen ja tavat tuntemaan, ja oli, niin hyvin tämän kun erinomaisen uutteruutensa kautta kristillisyyden levittämisen puolesta, erittäinkin taitava vaivalloista työtä toimittamaan, nimittäin julkisesti pakanallisessa Ruotsissa saarnaamaan oppia, joka oli kaikki vanhat jumalat valta-istuimiltansa syöksemässä ja sukupuuttoon hävittämässä tottumuksia, jotka raivokkaille ja sodanhimoisille mielille olivat rakkaat. Epäilemättä otti Ansgario tämänkin asian toimituksen päällensä ja, saatuansa keisarilta monta lahjaa Ruotsin kuningas Emundille, läksi ruotsalaisten lähettiläisten seurassa matkaan. Laiva, jolla he olivat, anastettiin merisisseiltä, jotka ottivat kaikki heidän kalliit tavaransa pois, eivätkä muuta jättäneet, kuin muutaman kirjan. Pelästyksissänsä tahtoi toinen pappi palata; mutta pelkäämätöin Ansgario sanoi: "Minä annan itseni ruumiineni, sieluneni Jumalan haltuun ja huomaan, enkä palaa ennen kristinuskoa siinä maassa saarnattuani." Siis pitkitettiin matka; ja monen vaivan ja vaaran perästä tulivat he vihdoin Määlari järvellä[3] olevaan kaupunkiin, Birkka eli Koiviston saari[4] nimeltä. Tämä tapahtui vuonna 829. Kuningas Bjöörni eli Karhu, joka asui kaupungissa taikka sen lähillä, otti molemmat muukalaiset hyvästi vastaan ja antoi, jonkun keskustelemisen perästä neuvokuntansa eli raatinsa kanssa, Ansgariolle luvan maassa saarnata, ja kullekin, joka vaan tahtoi, vapauden kristillisyyteen ruveta. Pohjan uutteralle apostolille onnistuikin saada monta sielua pakanuudesta käännetyksi. Niidin seassa oli Hergeiri, kuninkaan ensimäinen neuvonantaja ja korkein päällysmies Koiviston saarella. Tämä antoi itsensä kohta kastaa ja perintötalollensa rakentaa kirkon, ensimäisen kristityn Ruotsissa. Puolentoista vuotta täällä oltuansa, palasi Ansgario Saksan maalle ja tuli pikkuista jälemmältä, ehkä vaan 30 vuotisena, keisarilta määrätyksi arkkipiispaksi Hampuriin,[5] jonka pääpiispakunnan alle koko Pohjainen, se on Ruotsi, Norja ja Tanskan maa piti kuuluman. Nyt vihki Ansgario Gautbertti nimellisen munkin Ruotsin ensimäiseksi piispaksi. Tämä, joka jälestäpäin nimitti itsensä Siimoniksi, otti veljenpoikansa Mithardin kappalaiseksi eli apulaiseksensa. Ansgario varoitti uutta piispaa varuisasti menettelemään kansaa ja kielsi sekä piispan että kappalaisen kansan hyvyksiä pyytämästä, vaan pikemmin, samoin kuin Ansgario itsekin, omalla työllänsä elatuksensa ansaitsemaan sekä puhtaalla ja pyhällä elämällä ihmisille esikuvana olemaan. Myöskin antoi hän heille omista varoistansa kaikki mitä he saattoivat matkalla ja perille tultuansa tarvita. Koiviston saaressa tulivat he suosiollisesti otetuiksi vastaan; mutta siellä jonkun ajan asuttuansa, tekivät pakanat kaupungissa kapinan, surmasivat, piispan näkyvissä, hänen veljenpoikansa ja useat muut kristityt, sekä karkoittivat Siimonin valtakunnasta. Nyt jäi Ruotsi moneksi vuodeksi ilman kristittyä saarnaajatta, jonka ajan kuluessa kristinusko niinmuodoin tuli aivan huonolle jälelle. Kuitenkin sanotaan Hergeiristä, että hän oli vakavana uskossansa, jos häntä vaikka kuinkin pakanoilta pilkattiin. Me tahdomme täss jutella todistuksen tämän miehen pysyväisyydestä kristinuskossa, johonka hän kerran oli varsin halumielisesti tarttunut, etenkin kuin tämä todistus antaa meille tiedon sen ajan oloista ja tavoista. Vähän aikaa sen perästä kuin piispa Siimoni oli tullut karkoitetuksi, tuli eräs kuningas Anundi Tanskalaisilla miehitetyllä laivastolla Koiviston saarelle, jota hän rupesi piirittämään. Hätä tuli kaupungissa suureksi, ja pakanat menivät Hergeirin turviin, häneltä neuvoa ja apua pyytäen. Hän käytti heidän hätätilaansa ja sanoi: "ett' ei heillä ollut yhtään apua omilta voimattomilta jumaliltansa odottamistakaan, vaan siltä kaikkivaltiaalta Jumalalta, joka kristityiltä palveltiin, jonka tähden heidän piti Hänelle uhraaman, voidaksensa sillä tavoin taivutta vihollista heitä säästämään." — Tämän lupasivat pakanat ja sanansaattajia lähetettiin kuningas Anundille rauhaa tarjolle panemaan. Hän lupasi rauhaan suostua, jos maksaisivat hänelle sata pundhopeata. Mutta Tanskalaiset, jotka Anundilla oli myötänsä, eivät tyytyneet tähän, vaan varustautuivat kaupunkia väkirynnäköllä ottamaan. Niin syntyi uusi säikähys Koiviston saaren asukaisten seassa ja riensivät jälleen epäjumalille uhraamaan. Nyt puhutteli Hergeiri heitä uudestansa ja soimasi heille heidän vähämielisyyttänsä. "Kuinka kauvan," sanoi hän, "tahdotteko aina edellensäpäin palvella perkelettä ja luvata turhia lupauksia jumalillenne? Olettepahan jo tehneet suuria uhria ja luvanneet vielä suurempia — olette muka käsistänne jättäneet sata pundhopeata. Mutta kaikki turhaan. Vihollinen tuli kaupunkinne kukistamaan ja itsenne ja vaimonne orjuuteen viemään. Lakatkaat siis näistä turhamaisista lupauksista ja luvatkaat ainoastaan se lupaus, että annatte ylön pakanuuden pimeyden ja palvelette kaikkein korkeinta Jumalata, joka on taivaan ja maan hallitsija. Hän yksinänsä on kaikkein herra ja taivuttaa ihmisten sydämmet kuhunka hän tahtoo. Jos te häntä nöyrällä mielellä rukoilette, niin ei suinkaan apu ole kauvan oleva pois." — Nämät sanat liikuttivat kansaa, joka nyt rupesi huudahtamaan eli hoikaisemaan Kristukselle ja lupasi Häntä palvella paastoilla ja almuilla, jos tulisivat läheltä uhkaavasta vaarasta pelastetuiksi. Sillä aikaa pyysi kuningas Anundi hillitä rajuin sotamiestensä kiivautta ja sanoi heille, että kaupungissa palveltiin monta voimallista jumalata, niiden seassa kristittyjenkin jumalata, jolla siellä oli oma kirkkonsakin; sentähden katsoi hän sitä parhaimmaksi, että ensin arvanheitolla tutkitaisiin jumalitten tahtoa, ennen jotain muuta kaupunkia vastaan tekemään ruvettua. Tähän suostuttiin, ja arvanheitto lankesi niin, että kaupunkia pitäisi säästettämän ja sota-aseet erästä kaupunkia vastaan toisessa maassa käännettämän.

Kuin kristillisyys kuitenkin täällä, saarnaajien puutteesta, aina enemmin joutui huonolle järelle, ja ei kukaan muu uskaltanut tänne tulla, niin päätti väsymätöin Ansgario itse toisesti lähteä Ruotsiin. Seurattunna Eribertiltä, entisen piispa Siimonin sukulaiselta, meni hän matkaan ja nousi Koiviston saarella maalle. Pikkuista ennen heidän tuloansa oli kuningas Uolevi, joka nyt Ruotsia hallitsi, kutsunut kansan yleiseen keräjään kokoon. Siinä oli paljo puhuttu uutta oppia vastaan. Eräs mies oli tullut joukosta esiin ja sanonut tavanneensa kaikki vanhat jumalat, jotka hänen kauttansa olivat kuninkaalle ja kansalle lähettäneet näin kuuluvan tervehyksen: "Olemme kauvan aikaa, rakkaudesta teihin ja palveluksenne ja uhrinne tähden, suoneet teille rauhaa ja monta hyvää vuotta. Nyt ette enää kunnioita meitä niin suurella uutteruudella kuin ennen, ja palvelette erästä muukalaista Jumalata enemmin kuin meitä. Heittäkäät se asia pois jos tahdotte meidän lemmemme ja suosiomme takaisin saada. Mutta jos kaiken mukommin (välttämättömästi) tahdotte usiampia jumalita, niin me seuraamme otamme entisen kuninkaanne Eirikin." Kohta rakennettiin kuningas Eirikille uusi epäjumalan huone. Koska Ansgario tapasi vanhat ystävänsä, kehoittivat he häntä henkensä rahalla lunastamaan; mutta tämä jalo mies vastasi heille: "minä en anna hengestäni mitään, sillä minä olen valmis, jos Jumalani niin suvaitsee, Hänen nimensä tähden kaikki vaivat ja vielä kuolemankin kärsimään."

Kuningas Uolevi, joka otti Ansgarion ystävällisesti vastaan, ei kuitenkaan tohtinut antaa hänelle lupaa kristinoppia saarnata, vaan tahtoi siitä ensisti pitää neuvoa kansan keralla yleisellä keräjällä. Alussa siellä kuului paljon pauhinata ja huutoa uutta oppia vastaan; mutta ensimäisen kiivauden vähän herettyä, nousi eräs vanha mies ylös ja puhui näin. "Kuulkaat minua kaikki, sekä kuningas että kansa! Täällä on seassamme monta, jotka usein, sekä vedenhädässä että muissa vaaroissa, ovat keksineet, kuinka voimallinen tämä uusi Jumala on niitä auttamaan, jotka Häntä avuksi huutavat. Sentähden ovatkin moniaat lähteneet Dorstattiin[6] varsin siellä antamaan itsiänsä kastaa ja ristiä, ja ovat semmoisilla matkoilla merisisseiltä kärsineet väijymisiä ja päällekarkauksia, sekä muita vaarallisuuksia. Miks'emme siis hyväntahtoisesti täällä kotona ottaisi vastaan, mitä varsin suurella vahingolla olemme vierailta mailta etsineet? Kuin eivät omat jumalamme enää voi meitä auttaa, niin onhan se hyödyllistä, että meillä on voimallisemman suosio ja lempi." Kokoutunut joukkokunta kuunteli vanhuksen sanoja, ja päätettiin antaa kristityille opettajille lupaa vapaasti maassa saarnataksensa. Myöskin annettiin Ansgariolle lupa rakentaa kirkkoja, määrätä pappija ja kastaa kaikkia, jotka sitä halusivat. Myöskin tuli aivan monta, Ansgarion erinomaiselta uutteruudelta, kristinuskoon käännetyksi.

Nyt muutama sana hänen luonnostansa ja elämänlaadustansa. Olemme jo maininneet, hänen Pohjan apostolin jalokunniaisen liika-nimen saaneensa. Että hänen uutteruutensa sen pyhän opin levittämisestä, jonka syvästä totuudesta hän oli lujasti vakuutettuna, oli sekä halumielinen että oman voiton pyytämätöin, todistetaan siitä, että hän, kenenkään hoksaamatta uhoitellen kohtasi vaivat ja kuoleman ja meni muuttumattomalla mielellä silmin nähtävimmille vaaroille vastaan, voidaksensa pakanoita valista heidän erhetyksistänsä ja saadaksensa tilaisuutta heitä neuvoa kristinuskon oivallisissa opissa. Myöskin kerrotaan häntä aivan säveäksi mieheksi ja sanotaan olleen niin helläsydämisen, että häntä usein nähtiin vesissä silmin. Vieressänsä oli hänellä aina rahakukkaro, almuja jaellaksensa. Hän holhoi leskijä, vaivaisia ja orpoja ja osti vankija vapaaksi. Ruumista lähinnä eli paljaalla iholla oli hänelle karvakangas, ruumiinsa masentamisen vuoksi. Leipää nautti hän määrätyllä vaa'alla ja vettä määrätyllä mitalla. Hän paastosi usein ja pesi vaivaisten jalkoja Vapahtajan tavan mukaan. Pappija, joita hän seurakuntiin määräsi, kehoitti hän itsensä elättämään kättensä työllä sekä olemaan kohtuulliset ruassa, juomassa ja vaatteissa. Jonkun ajan tälläkin kertaa Ruotsissa oleksittuansa, palasi Ansgario Saksan maalle ja jätti tänne apulaisensa Eribertin jälkeensä, jumalan palveluksen ja kristillisyyden silmäinsä alla pitämään. Arkkipiispanistuimensa oli hän, Pohjalaisten riistämisiltä karkoitettuna, vuonna 847 sioittanut Breemeniin[7] jossa eräällä kirkolla vielä on hänen nimensä. Ansgario kuoli Breemenissä vuonna 864, ja tuli kuoltuansa paavilta tehdyksi taivaalliseksi eli pyhäksi mieheksi ja kunnioitettiin Pohjan varjelus-pyhimyksenä.

Ansgarion muutaman ajan Ruotsista poisoltua, tuli kristillisyys siellä jälleen aivan huonolle järelle, sillä ei yksikään saarnaaja uskaltanut sinne mennä, ja vasta enämmän kuin sadan vuoden Ansgarion kuolemasta kuluttua, otettiin kristinoppi yleisemmästi vastaan. Uolevi, liialta nimeltä Helmakuningas,[8] oli Ruotsissa ensimäinen hallitsija, joka kristillisyyden otti alituiseksi eli pysyväiseksi ja juhlallisesti kastettiin, vuonna 1001, Huusabyyn lähteellä, Länsigööthin maalla, Sigfriidiltä, eräältä engelskan opettajalta, joka, tänne tultuansa, oli sioittunut Veksjöön kaupungin seuduilla Småålannissa, jossa hän alkoi saarnata. Vielä Uolevi Helmakuninkaan kuoltuakin, vuonna 1024, kului vuosisata, ennen kuin kristillisyys oli ennättänyt asettumaan yli koko valtakunnan. Aluksi oli sillä suurempata menestystä Länsigööthin maalla, kuin muissa Ruotsin maakunnissa; sillä Länsigööthiläiset pitivät paljo kansakäymistä Pohjalaisten kanssa, jotka Ruotsalaisia myöhemmin olivat kristinuskoon ruvenneet. Ehkä niinmuodoin vuosisatoja kului, ennen kuin epäjumalain palvelus saatiin perinpohjin hävitetyiksi, on Ansgario kuitenkin tehnyt sangen paljon hyvää pohjaismaille, niiden asukaisten kääntymiseen nähden, ja hänen kestävä uutteruutensa pyhän asian puolesta on varmaankin kiitollisessa muistossa pidettävänä.

Merkitsemisiä.

[1] Merisissit olivat merirosvoja eli — ryövärijä, jotka siihen aikaan kuin pakanuus vielä vallitsi Ruotsissa ja pohjaisissa Euroopan maissa, sotamiehillä varustetuilla aluksilla ajoivat ympäri vesiä, niiden rannoilla olevia maita riistäen. Alussa eivät he purjehtineet edemmäksi kuin Itämeren rannoille; mutta perästäpäin, meri-tieteessä taitavimmiksi tultuansa, ulottivat he nämät ryöstömatkansa etäisimpiinkin maihin, niinkuin esimerkiksi Englantiin, Saksan maalle, Hollantiin, Ranskan maalle ja Itaaliaan, jotka ovat valtakuntia Pohjan meren, Länsi- eli Hispaanian eli Atlantin meren ja Keskimeren rannoilla. Näitä kulkuja ei pidetty häpeänä, vaan sitä vastaan katsottiin niin kunniallisiksi ja ylistettäviksi, ett'eivät itse kuninkaatkaan arvelleet niihin ruveta yhteen joukkoon. Missä ikänä he maalle nousivat, levittivät he kuolemata ja kauhua ympärillensä. Maita hävitettiin, kaupunkija ryöstettiin, linnoja ja varustuksia kukistettiin maahan, kirkkoja ja luostarija rosvottiin j.n.e. Saaliilla, kullalla ja kalliilla kaluilla täytetyillä aluksilla palasivat merisissit kotiin, pohjaisiin maihinsa, hirmuisia muistomerkkijä jälkiinsä jätettyä. Ranskan maan aika-kirjat kertovat, kuinka kauheasti nämät hävittämiset sen maan asujamia säikähyttivät. Pohjan urokset eli soturit purjehtivat Seine-jokea myöten ylös Pariisiin, valtakunnan pääkaupunkiin, ja Ranskan maan kuninkaan täytyi heiltä ostaa rauhan. Paitsi kaikkea sitä saalista, jonka jo olivat ottaneet, täytyi hänen heille lisäksi antaa 7,000 naulaa hopeata, heidän pois maalta saadaksensa. Englannin historiassa myös tavataan kertomuksia samankaltaisista Pohjan merisissien kauheoista hävittämisistä. Mutta ei heillä aina ollut toivottua menestystä. Ragnari nimellinen Ruotsalaisten kuningas tuli sellaisella ryöstömatkallansa otetuksi vangiksi ja heitetyksi käärmeillä täytettyyn kuoppaan, jossa hän antoi henkensä ylen.

[2] Juutin maa, Tanskan maan pohjaisin kannas- eli niemimaa, josta paljon jyviä kuletetaan ulkomaille myytäväksi.

[3] Määlari, eräs Ruotiin 18 sarkapeninkulmaa suuri järvi, jonka kahdenkertaisessa suussa Tukhulmi, valtakunnan pääkaupunki, on rakennettuna.

[4] Tässä, nykyjään tukkunansa kadonneessa kaupungissa asuivat Ruotsin kuninkaat usein siihen aikaan; paikasta, missä kaupunki lienee ollut, ei ole vielä tarkkaa tietoa saatu.

[5] Hampuri, omavaltainen, vapaa valtakaupunki Elbe-joen varrella; rikkain ja arvoisain kauppakaupunki Saksan maalla ja kolmas Euroopassa. Sen satamaan tulee 2,000 laivaa vuosittain. Myöskin pidetään siellä vaiheseteli-, kulta- ja hopeakauppaa sekä keitetään summattoman paljon sokuria. Siinä on noin 110,000 ihmistä.

[6] Eräs kaupunki Hollannissa.

[7] Breemeni, omavaltainen, vapaa valtakaupunki Weeseri-joella; pitää suurta kauppaa, etenkin palttinoilla. Siinä on noin 40,000 asukasta.

[8] Hän sai sellaisen liika-nimen syystä, että hän, kuninkaaksi huudettaissa, oli niin nuori, että hän vielä helmassa kannettiin.