The Project Gutenberg eBook of Taras Bulba: Kertomus kasakkavallan mahtavuuden ajoilta, by Nikolai Vasilevich Gogol

"Käännyhän, poikaseni! Kuinka oletkaan naurettavan näköinen! Mitä messupukuja teillä onkaan yllänne? Ovatko akatemiassa kaikki tuollaisessa asussa?"

Näillä sanoilla tervehti vanha Bulba molempia poikiaan, jotka olivat juuri palanneet kotiin Kiovan koulusta.

Pojat olivat vastikään laskeutuneet ratsailta. Siinä oli kaksi rotevaa nuorukaista, jotka vielä ujoina tuijottivat maailmaan kuni vasta koulunsa päättäneet ainakin. Heidän voimakkailla, terveillä kasvoillaan voi jo huomata ensimäisen viiksenalun, johon partaveitsi ei kuitenkaan vielä ollut kajonnut. He olivat kovin hämillään isänsä vastaanotosta ja seisoivat liikkumattomina, silmät maahan luotuina.

"Rauhassa, pojat, rauhassa! Antakaa minun oikein tarkastaa teitä", jatkoi isä, käännellen heitä puolelta toiselle. "Mutta aika pitkätpä on teillä mekot! Aika mekot onkin! Mokomia mekkoja en ole ilmoisna ikänä nähnyt. Mutta pistäköön jompikumpi teistä juoksuksi! Luulen, että liepeisiin kompastuu ja nenälleen tuiskahtaa."

"Jopa olet aika poika! Isällekö selkään!" ihmetteli Taras Bulba ja peräytyi muutaman askeleen.

"No, ruvetkaamme nyrkkisille!" puhui Bulba vetäen hihansa ylös.
"Saanhan nähdä, mikä olet miehiäsi nyrkkeilyssä!"

Ja tervehdysten asemesta pitkällisen erilläolon jälkeen rupesivat isä ja poika antamaan toisilleen iskuja kylkeen ja rintaan, milloin peräytyen, milloin uudestaan hyökäten.

"Mutta katsokaahan, hyvät ihmiset: ukko on tullut aivan höperöksi, järkensä menettänyt!" valitti heidän laiha, kalpea ja hyväsydäminen äitinsä, joka oli pysähtynyt kynnykselle, eikä vielä ollut ehtinyt syleillä hellästi rakastamiansa lapsia. — "Lapset ovat juuri tulleet kotiin, toista vuotta ovat olleet poissa, ja ukon päähän pälkähti ruveta nyrkkeilyyn."

"Tappelee kuin mies!" sanoi Bulba keskeyttäen ottelun. "Totta tosiaan, hyvin tappelee", vahvisti hän järjestäen vaatteitansa. "Eipä olisi tarvinnut koetellakaan. — Hänestä tulee kelpo kasakka! No, terve poikaseni. Tervehtikäämme nyt toisiamme." Ja isä ja poika suutelivat toisiaan. "Hyvin tehty, poikaseni. Anna jokaiselle selkään samalla tavoin kuin minuakin löylytit! Älä mukaudu kellekään! Mutta kummallinen sinulla sittenkin on asu. Mikä nuora tuostakin riippuu? — Entäs sinä, maitoparta, mitä sinä siinä niin seistä toljotat kädet suorina?" puhui hän kääntyen nuorempaan poikaan; "etkö sinäkin tahdo minua peitota?"

"Kaikkea sitä kuuleekin!" puhui äiti syleillen nuorempaa poikaa. "Voiko ajatellakaan, että poika isäänsä löisi! Ja tällainen hetkikö sitten olisi siihen sopiva? Lapsi-parka on pitkän matkan jälkeen väsynyt" — tämä lapsi kävi jo kolmattakymmentä ja oli täsmälleen sylen mittainen — "lapsenhan pitäisi saada syödä jotain ja levähtää, mutta isä vain haastaa tappeluun!"

"Näen, että olet lellipoika", sanoi Bulba. "Mutta älä kuuntele, poikaseni, äitiä. Hän on akka, ei hän mitään ymmärrä. Pois hemmottelu! Avara kenttä ja kelpo ratsu — siinä teidän viihdytyksenne. Katsokaa tätä miekkaa — siinä teidän äitinne! Se on pelkkää pötyä, mitä päähänne päntätään: koulu ja kirjat, aakkoset ja viisaustiede. Siitä kaikesta minä huolin viis!" Ja vielä lisäsi Bulba sellaisen sanan, jota ei voi painetussa tekstissä käyttää. "Mutta odottakaapas, kun tulevalla viikolla lähetän teidät Koskentaka. Siellä saatte oppia. Siellä on teidän koulunne, siellä vasta miehistytte."

"Ja viikonko vain saavat olla kotona?" sanoi kyynelsilmin ja valittavalla äänellä vanha äiti. "Eivät saa poloiset levähtää, eivät kotopaikkojaan katsella, ja minä raukka en saa kyllikseni silmätä rakkaita lapsiani."

"Älä poraa, akka! Ei kasakka viihdy helmaväen parissa. Sinä kyllä kätkisit heidät hameesi alle ja istuisit sitten kuin kana muniansa hautomassa. Mene, tuo meille mitä talossa parasta on ja kata pöytä. Äläkä tuokaan hunajakakkuja, leivoksia ja muita namusia. Tuo meille kokonainen lammas pöytään ja simaa miehen ikäistä. Ja viinaa tuo myös, ei maustimilla pilattua, vaan puhdasta ja vaahtoisata, jotta kuohuu kuin vimmattu."

Bulba saattoi poikansa tupaan, josta kaksi pulskaa, punaposkista palvelustyttöä kultakoristeet kaulassa vikkelästi juoksi pihalle. Nähtävästi olivat he säikähtyneet nuorten herrain tulosta tai ehkä vain noudattivat naisten yleistä tapaa: kiljaista ja kiitää pakoon, kun miehen näkevät, ja sitten kauan aikaa peitellä hihallaan hehkuvia poskiaan. Tupa oli sisustettu sen kovan, sotaisen ajan maun mukaan, jolloin Ukrainassa alkoivat ottelut ja taistelut itsenäisyydestä. Kaikki oli siellä puhdasta, värisavella siveltyä. Seinällä riippui miekkoja, pamppuja, lintuverkkoja, kalanpyydyksiä ja pyssyjä, sirosti koristettu ruutisarvi, kullatut suitset ja hopeahelainen marhaminta. Tuvan ikkunat olivat pienet, pyöreillä, himmeillä laseilla varustetut, jommoisia enää tapaa vain vanhoissa kirkoissa ja joiden läpi ei voi nähdä muuten kuin kohottamalla ylös ruudut. Ovien ja ikkunain pielet olivat punaisiksi maalatut. Nurkkahyllyllä oli ruukkuja ja pulloja vihreästä ja sinisestä lasista, sirotekoisia hopeapikareita, kullattuja maljoja venetsialaista, turkkilaista ja tsherkessiläistä tekoa. Ne olivat joutuneet Bulban haltuun monien käsien kautta, niinkuin silloisina uljaina aikoina oli tavallista. Koivuiset lavitsat ympäri seiniä, suuri pöytä tuvan perällä pyhimyskuvain alla, leveä uuni pankkoineen, päällystetty kirjavilla kaakeleilla — kaikki tuo oli tuttua nuorille uroillemme, jotka joka vuosi tulivat kotia lupa-ajaksi. He tulivat aina käyden, koska koululaisilta ratsastaminen oli kielletty. Mutta kun he nyt tällä kertaa pääsivät vapaiksi koulusta, oli Bulba lähettänyt heidän käytettäväkseen kaksi nuorta oritta.

Poikien tulon johdosta käski Bulba kutsua luokseen kaikki kasakkain osastopäälliköt, jotka vain olivat tavattavissa. Heti saapuikin kaksi näistä sekä Bulban vanha toveri, esauli [kasakkakapteeni] Dmitri Tovkatsh. Isä esitteli heille heti poikansa puhuen:

Vieraat onnittelivat Bulbaa ja hänen kahta poikaansa ja sanoivat, että oikein hän menettelee ja ett'ei parempaa oppia voi nuori mies saada kuin Koskentaan Sjetshistä.

"Ja pöytään nyt, ystävät; jokainen etsiköön itselleen paikan, mistä paraimman löytää. No, pojat, ensin ottakaamme ryypyt!" puheli Bulba. "Jumala teitä siunatkoon! Terveydeksenne, pojat! Sinun maljasi, Ostap, ja sinun Andrei! Suokoon Jumala, että aina sodassa olisitte uljaita! Sotikaa uskottomia vastaan, turkkilaisia ja tataareja vastaan; ja kun puolalaiset alkavat uskontonne vahingoksi vehkeillä, niin heitäkin vastaan sotikaa. Kas niin, ojenna tänne pikarisi; hyvääkö on viina? Mutta kuinka viina on latinaksi? Niinpä niin, hölmöjä olivat latinalaiset, he eivät edes tienneet, onko maailmassa viinaa olemassa. Mutta mikä olikaan hänen nimensä, joka latinalaisia runoja kirjoitti? En ole suuresti kirjoja viljellyt; mistäpä minä tietäisin! Mutta taisi olla Horatius, vai mitä?"

"Katsos vain ukkoa!" ajatteli vanhempi Ostap; "kaikkia se vanha kettu tietääkin, vaikka on olevinaan tyhmä."

"Arvelen, että koulun rehtori ei antanut teidän viinaa haistaakaan", jatkoi Taras. "Mutta sanokaapas pojat suoraan — kyllä kai koivuvitsoilla ja luudilla pehmitettiin selkänahkojanne ja muita ruumiinosianne? Ja kun liian viisaiksi tulitte, niin ehkäpä jo raippojakin saitte maistaa. Arvelen, ettei ainoastaan lauantaisin, vaan ehkä myös keskiviikkoisin tai torstaisin?"

"Ei kannata, taatto, muistellakaan", vastasi kylmäverisesti Ostap; "mikä on ollutta, se on mennyttä!"

"Mutta tulkootpa nyt!" sanoi Andrei. "Älkööt enää koskeko! Ken vain lähelle tulee, saa maistaa kasakan kalpaa."

"Hyvin sanottu poikaseni, hyvin! Ja olkoon menneeksi, minäkin lähden kanssanne! Totta tosiaan lähdenkin. Mikä lempo minua täällä voi pidättää? Ettäkö rupeisin tattaria kylvämään ja vuohia ja sikoja paimentamaan ja muijaani kisuuttelemaan? Pois sellaiset ajatukset, olen kasakka sielultani! Lähden kanssanne Koskentaka — siellä on reipasta elämää. Jukoliste, minä lähden!" Ja vanha Bulba vähitellen kiihtyi kiihtymistään, suuttui vihdoin kokonaan, nousi pöydästä ja ojentautuen suoraksi polkasi jalkaa. "Huomenna jo lähdemme! Miksi viivytellä? Ei vihollisia voiteta täällä istuessamme! Mitä me tällä tuvalla teemme ja näillä astioilla?" Tämän sanottuaan alkoi hän viskellä pulloja ja patoja ympäri pirttiä.

Vaimo-parka, joka jo oli tottunut tällaisiin mielenpurkauksiin, katseli tuota kaikkea surumielin lavitsalla istuessaan. Hän ei uskaltanut hiiskua sanaakaan, mutta kuullessaan tuon hänelle niin kauhean päätöksen ei hän voinut pidättää kyyneleitään; hän silmäili lapsiansa, jotka uhattiin niin kohta viedä pois hänen luotansa, — ja mahdoton on kuvailla sydäntäsärkevää, äänetöntä tuskaa, joka kuvastui hänen silmissään ja yhteenpuristuneissa huulissaan.

Bulba oli hirveän itsepäinen. Hän oli niitä luonteita, joita saattoi syntyä vain sotaisella 15:nnellä vuosisadalla tuossa Euroopan kolkassa, missä kansa eli vielä puoleksi paimentolaiselämää, — jolloin mongolilaislaumat olivat hävittäneet, poroksi polttaneet koko etelä-Venäjän, jolloin mies menetettyään talonsa ja tavaransa yltyi uhmaiseksi uskalikoksi, jolloin hän vihollisnaapurien ahdistamana tottui katsomaan vaaraa rohkeasti silmiin, vähääkään välittämättä hengestään. Silloin vanhojen slaavilaisten rauhainen mieli syttyi sotaiseen leimuun ja sai alkunsa kasakka-elämä — vapaa, huima puoli venäläisten luonteessa pääsi vauhtiin. Silloin täyttyivät kaikki virtain rannat, kaalamopaikat ja muut asutukseen sopivat seudut kasakoilla, joitten lukumäärää ei kukaan tuntenut ja jotka rohkeasti vastasivat Turkin sulttaanille, kun hän tiedusteli heidän lukuansa: "Kuka meidän lukuamme tietäisi, äärettömän aron olemme täyttäneet, — missä mätäs, siellä kasakka."

Kasakkalaisuus oli todellakin omituinen Venäjän voiman ilmiö, sen oli kauhea hätä puristanut kansan rinnasta. Missä ennen oli maakyliä, pieniä kaupunkeja, joissa paimenet ja metsämiehet asustivat, — missä ennen olivat vallinneet keskenään taistelevat pikku ruhtinaat, sinne nousi pelottavia uutisasutuksia, joita yhdisti yhteinen vaara ja viha kristinuskon vihollisia vastaan. Historiasta on tunnettua, kuinka heidän alituiset taistelunsa ja levoton elämänsä pelastivat Europan muhamettilaisten lakkaamattomilta hyökkäyksiltä. Puolan kuninkaat, jotka olivat pikku ruhtinaiden jälkeen tulleet näitten alueiden valtiaiksi, käsittivät kasakkain merkityksen ja tällaisen sotaisen, ankaran elämän edut. He kiihottivat: kasakoita tällaiseen elämään ja mielistelivät heitä. Heidän kaukaisen valtansa alla kasakkain omasta keskuudestaan valitsemat hetmanit (päälliköt) muodostivat väestöstä rykmenttejä ja kyläkunnasta säännöllisiä sotapiirejä.

Tämä ei ollut mikään varsinaiseen sotarintamaan järjestetty armeija; sen olemassaoloa ei kukaan huomannut. Mutta kun syttyi sota, silloin oli jokainen kahdeksan päivän kuluessa valmiina taisteluun ratsunsa selässä ja täysissä aseissa, kaikkena korvauksenaan vain kultaraha kuninkaalta, ja kahden viikon kuluttua oli jo kunnossa sotajoukko, jommoista ei tavallisen nostoväen avulla olisi voitu aikaansaada. Sotaretken päätyttyä palasi sotilas niityilleen ja pelloilleen Dnjeprin rantamille, harjotti kalanpyyntiä ja eli vapaata kasakkaelämää. Ulkomaalaiset syystäkin ihmettelivät hänen tavatonta kuntoansa. Ei ollut ammattia, joka olisi kasakalle ollut outo: hän poltti viinaa, valmisti rattaita, jauhoi ruutia, harjotti puu- ja rautasepän ammattia, vietti huimaa elämää pidoissa ja juomingeissa niinkuin venäläinen ainakin.

Paitsi varsinaisia sotakasakoita, jotka aina katsoivat velvollisuudekseen ilmaantua määräpaikkaan sodan syttyessä, saattoi milloin hyvänsä, varsinkin kun suuri vaara uhkasi, koota suuren joukon vapaaehtoisia. Ei tarvittu muuta kuin että kasakkakapteenit menivät kylien ja kauppalain toreille ja huusivat täyttä kurkkua rattailtansa: "Kuulkaa, te oluenpanijat! Lakatkaa jo olutta valmistamasta ja pankolla makaamasta ja lihavilla ruumiillanne kärpäsiä syöttämästä. Sankarin maine ja kunnia odottaa teitä! Kuulkaa, te auramiehet, tattarin kylväjät, akkaväen suosijat! Älkäät enää auran kurjessa kulkeko ja keltaisia kenkiänne mullassa ryvettäkö; ei ole nyt miehen aika kapakassa istua ja urhon voimaa hivuttaa; kasakkain maine kutsuu teitä!" Ja nämä sanat vaikuttivat kuin säkenet kuivaan puuhun. Kyntömies rikkoi auransa, oluenpanijat heittivät loukkoon ammeensa ja särkivät tynnörinsä, käsityöläiset ja kauppiaat heittivät sikseen ammatit ja puodit ja kaikki nousivat ratsaille. Sanalla sanoen, venäläinen luonne levitti siipensä huimaan lentoon.

Taras oli vanhanaikainen, karaistunut kasakkapäällikkö; hän oli kerrassaan luotu sodan melskeisiin; luonteeltaan oli hän karkea, mutta suora. Siihen aikaan alkoi jo Venäjän aatelistossa huomata Puolan vaikutusta. Monet jäljittelivät puolalaisten tapoja, elivät ylellisesti, pitivät suurilukuista palvelijakuntaa, haukkoja, metsästäjiä, antoivat komeita päivällisiä. Tällaisesta menosta ei Taras voinut pitää. Hän rakasti yksinkertaista kasakkaelämää ja oli riitaantunut niiden toverien kanssa, jotka noudattivat Puolan pääkaupungissa vallitsevia tapoja; heitä hän moitti Puolan herrojen orjiksi.

Aina väsymättömänä toimessaan piti hän itseään oikeauskoisuuden laillisena suojelijana. Lupaa kysymättä meni hän kaikkialle, missä vain maanvuokraajat alustalaisiaan ahdistelivat ja vaativat laittomia veroja. Itse hän sinne kasakkainsa kera läksi ja riidat ratkaisi. Hän oli ottanut säännökseen, että kolmessa tapauksessa pitää aina miekkaan tarttua, nimittäin: kun komisariot eivät kunnioittaneet kylän vanhimpia, vaan seisoivat lakit päässä; kun pilkattiin oikeauskoisuutta, eikä pidetty esi-isien tapoja pyhinä, ja kolmanneksi, kun vihollisina oli turkkilaisia ja uskottomia, joita vastaan hän piti aina luvallisena nousta sotaan kristinuskon puolesta.

Nyt hän jo ennakolta tunsi mielihyvää ajatellessaan, kuinka hän molempien poikiensa kanssa tulee Sjetshiin ja sanoo: katsokaa, millaisia kelpo poikia olen teille tuonut; kuinka hän esittää heidät uljaille, tappelussa karaistuneille sotaveikoille; kuinka hän näkee poikiensa edistyvän sotataidossa ja juomingeissa, jotka myös kuuluivat ritarin vaatimuksiin. Aluksi oli hän aikonut lähettää heidät sinne yksin, mutta nähdessään heidän reippautensa, heidän kookkaat vartalonsa ja voimakkaat ruumiinsa, tunsi hän sotaisen henkensä taas heräävän ja päätti jo huomispäivänä lähteä heidän kanssaan.

Hän oli jo täydessä puuhassa, antoi käskyjä, valitsi hevoset ja satulat pojilleen, kävi katsomassa talleissa ja aitoissa ja määräsi palvelijat, joiden piti huomena tulla heidän mukaansa. Sijaispäälliköksi valitsi hän siksi aikaa esauli Tovkatshin, antaen tälle ankaran määräyksen heti saapua koko sotajoukon kanssa, kun hän vain Sjetshistä lähettää sanoman. Vaikka hän olikin vähän liikoja maistanut ja pää oli raskas, ei hän kuitenkaan mitään unohtanut. — Kaskipa hän vielä juottaa hevoset ja panna niille seimeen paraita nisuja. Väsyneenä hän vihdoin palasi tupaan.

"No, pojat, nyt nukkumaan! Huomenna on uusi päivä edessä. Mutta älä, akka, vuoteitamme järjestä — niitä emme tarvitse, me nukumme pihalla."

Pimeys oli vasta peittänyt taivaan, mutta Bulban oli tapana panna aikaisin maata. Hän heittäytyi matolle ja peitti itsensä lammasnahkaisilla turkeilla, sillä öinen tuuli oli hyvin viileä, ja Bulba rakasti kotona ollessaan lämmintä peitettä. Pian oli hän vaipunut uneen, ja hänen esimerkkiänsä seurasivat kaikki muut; kaikkialta kuului kuorsausta ja pitkiä, tasaisia henkäyksiä. Ensimäisenä vaipui uneen vartija, sillä hän oli nuorten herrain tulon johdosta juonut enemmän kuin muut.

Ainoastaan äiti vielä valvoi. Hän oli istuutunut vieretysten makaavien poikiensa pääpuoleen. Kammalla hän suori heidän tuuheita kutrejaan ja kyynelillään kasteli niitä. Hän tarkasteli heitä, katseli kiihkeällä äidin hellyydellä, eikä voinut heitä kyllikseen silmäillä. Omilla rinnoillaan hän oli heitä elättänyt, hän oli heidät kasvattanut, hellitellyt heitä — ja ainoastaan lyhyen, pian haihtuvan hetken hän sai nyt pitää heitä näkyvissään. "Poikani, armaat lapseni! mikä on kohtalonne oleva? Mikä tulevaisuus odottaa teitä?" — niin hän haastoi, ja kyyneleet pysähtyivät ryppyihin, jotka olivat muuttaneet hänen ennen niin kauniit kasvonsa.

Hän oli todellakin säälittävä, niinkuin jokainen nainen tällä sotaisella aikakaudella. Hetkisen oli hän vain saanut tuntea rakkauden viehätystä, vain intohimon ensimäisessä huumauksessa, nuoruuden tulisten tunteiden purkauksessa, ja pian jo hänen hurjapäinen viehättäjänsä hänet hylkäsi, mieltyen enemmän miekkaansa, tovereihinsa ja juominkeihin. Hän näki miehensä pari kolme kertaa vuodessa, ja kului usein vuosikausia, ettei vaimo hänestä mitään kuullut. Ja silloin kun he yhdessäkin olivat, millaista oli hänen elämänsä? Hän kärsi loukkauksia, jopa ruumiillista kuriakin. Harvat olivat ne hyväilyt, jotka hän sai osakseen, ja sekin vähä tapahtui armosta; vaimoparka oli jonkunlainen omituinen olento tässä naimattomien ritarien joukossa, joihin vallaton kasakkaelämä painoi karkean leimansa. Nuoruus ilman nautintoja oli vilahtanut hänen ohitsensa, ja hänen verevät poskensa ja kaunis povensa olivat kuihtuneet ilman hyväilyjä, ja ennenaikaiset rypyt olivat niihin uurtaneet jälkensä.

Koko hänen rakkautensa, kaikki tunne-elämä, kaikki se, mikä on hellää ja kiihkoisaa naisessa — kaikki tuo oli hänessä muuttunut äidinrakkaudeksi. Kuni aavojen lokki hän innokkaasti, intohimoisesti, kyynelehtien liehui lastensa ääressä. Hänen poikansa, rakkaat poikansa riistetään häneltä — hän ei saa heitä ehkä koskaan enää nähdä! Ehkä jo ensi taistelussa tatarilainen silpasee heiltä kaulan, eikä hän saa milloinkaan tietää, missä lepäävät heidän hylätyt ruumiinsa, joita ahnas korppi nokkii; ja jokaisesta heidän veripisarastaan hän kuitenkin olisi valmis uhraamaan elämänsä. Nyyhkien katseli hän heitä silmiin, kunnes vastustamaton uni ne ummisti. — "Ehkäpä Bulba herättyänsä siirtääkin matkansa pari päivää tuonnemmaksi; kenties liiallinen juominen illalla vaikutti hänen tekemään noin äkillisen päätöksen."

Kuu oli jo kauan valaissut taivaan korkeudesta koko pihaa ja siinä nukkuvia miehiä sekä tiheitä pensaita joihin taloa ympäröivä aita oli vajonnut näkymättömiin. Äiti yhä vielä istui rakkaitten poikiensa vieressä, siirtämättä heistä katsettaan. Unta hän ei ajatellutkaan. Jo olivat hevoset, aavistaen aamunkoittoa, laskeutuneet ruoholle ja herenneet syömästä. Pajukon ylimmäiset lehdet alkoivat jo vavahdella, ja vähitellen ensimäiset valonsäteet laskeutuivat niitä pitkin alimpiin oksiin saakka. Väsymystä tuntematta istui äiti aamunkoittoon asti ja toivoi yön kestävän niin kauan kuin mahdollista. Arolta kajahti varsan kimakka hirnunta. Punainen loimu kirkasti taivaanrantaa.

Bulba heräsi äkkiä ja hypähti jalkeille. Hyvin muisti hän kaiken, mitä oli edellisenä iltana määrännyt.

"Ylös, miehet, jo olette riittävästi nukkuneet. Juottakaa hevoset.
Mutta missä on se akka?" — Siten hän tavallisesti nimitti vaimoaan. —
"Joudu, akka, valmista meille jotain syötävää; pitkä on tie edessämme."

Vaimo-parka, joka näki viimeisen toivonsa haihtuvan, kiirehti alakuloisena tupaan. Sillä välin kun hän vesissä silmin valmisti aamiaista, jakeli Bulba käskyjään, hääri tallissa ja valitsi pojilleen parhaimmat koristukset. Opistolaiset olivat yht'äkkiä muuttuneet: entisten likaisten jalkineittensa asemasta saivat he nyt uudet punanahkaiset saappaat hopeaisine kannuksineen; jalkaansa he vetivät roimahousut, leveät kuin Mustameri ja varustetut tuhansilla poimuilla ja koristuksilla; tulipunainen päällysnuttu oli sidottu kauniilla vyöllä, johon pistettiin turkkilaiset pistoolit. Miekka kalisi kupeella. Heidän hieman päivettyneet kasvonsa näyttivät entistä kauniimmilta ja kalpeammilta. Mustat viikset olivat vaikuttavana vastakohtana nuorten kasvojen vaalealle hipiälle. Pulskilta he nyt näyttivät mustissa lammasnahkalakeissaan, joiden päällys oli kullalla kirjailtu. Äiti-parka! Heidät nähtyään hän jäi sanattomaksi ja kyyneleet pysähtyivät hänen silmiinsä.

"Nyt, pojat, on kaikki kunnossa! Ei auta vitkastella", lausui vihdoin vanha Bulba. "Nyt täytyy meidän kaikkien ennen lähtöämme kristittyjen tavan mukaan istahtaa rukoilemaan. — Siis, äiti, siunaa poikasi", jatkoi Bulba; "rukoile Jumalaa, että he taistelisivat urhoollisesti, puolustaisivat ritarin kunniaa ja kristinuskoa, ja jos toisin tekevät — niin menehtykööt, jott'ei jälkiäkään heistä jäisi! Menkää, pojat, äitinne luo, sillä äidin rukous suojelee teitä maalla ja merellä."

Ja heikko äiti syleili poikiaan, otti povestaan kaksi pientä pyhimyskuvaa ja ripusti ne nyyhkien heidän kaulaansa: "Varjelkoon teitä Jumalan äiti… Älkää, pojat, unhoittako äitiänne … lähettäkää hänelle edes muutamalla sanalla tietoja itsestänne." Enempää hän ei voinut puhua.

"No, lähtekäämme, lapset!" virkkoi Bulba. Portaiden edessä seisoivat hevoset satuloituina. Bulba hypähti Mustansa selkään, joka vauhkona karkasi syrjään, kun tunsi selässään parinkymmenen leiviskän painon, sillä Taras oli tavattoman raskas ja ruumiikas.

Kun äiti näki, että pojat jo olivat istuutuneet hevostensa selkään, heittäytyi hän nuoremman luo, jonka kasvoissa voi huomata jonkunlaista hellyyttä. Hän tarttui poikansa jalustimeen, likistyi hänen satulaansa vasten ja epätoivossaan ei laskenut häntä käsistään. Kaksi rotevaa kasakkaa tarttui häneen ja kantoi hänet varovasti tupaan. Mutta kun he olivat jo lähteneet portista, riensi hän vanhuudestaan huolimatta nopeana kuin kauris ulos portista, käsittämättömällä voimalla pysäytti hevosen ja syleili toista poikaa mielettömän, hillittömän rajusti. Hänet kannettiin uudestaan pirttiin.

Apeina ratsastivat nuoret kasakat pidättäen kyyneleitään, sillä he pelkäsivät isäänsä, joka kuitenkin myös oli vähän liikutettu, vaikka hän koetti sitä salata. Kappaleen matkaa kuljettuaan katsoivat he taakseen: heidän talonsa oli ikäänkuin maahan vajonnut — näkyi ainoastaan kaksi savupiippua ja puiden latvat, joissa he olivat ennen kuin oravat kiipeilleet. Vielä levisi heidän edessään niitty, joka johdatti heille mieleen koko heidän nuoren elämänsä, siitä saakka, kun he olivat piehtaroineet sen tuoreella nurmella, siihen asti, kunnes odottelivat mustasilmäistä kasakkatyttöä, joka arkana ja nopsajalkaisena kiiti sen poikki… Nyt ei näkynyt muuta kuin kaivon vipu, jonka päähän oli kiinnitetty rattaanpyörä ja tasanko, jota pitkin he kulkivat, tuntui vuorelta, joka peitti kaiken taaksensa…

II.

Äänettöminä etenivät nuo kolme ratsumiestä. Vanha Bulba muisteli menneitä aikoja, nuoruuttaan, jota kasakka aina surumielin muistelee, toivoen, että nuoruus olisi ikuinen. Hän mietti, keitä hän Sjetshissä tapaisi entisiä kumppaneitaan. Hän laski mielessään, kutka heistä olivat jo kuolleet, kutka vielä elossa. Kyynel kimmelsi salaa hänen ripsillään, ja harmaa pää oli painunut kumaraan.

Toisissa ajatuksissa olivat pojat. Mutta tarpeellista on tässä vähän laajemmin kertoa näistä pojista. Kahdentoista vuoden vanhoina heidät lähetettiin Kiovan akatemiaan, sillä siihen aikaan katsoivat kaikki ylimykset tarpeelliseksi antaa pojilleen jonkunlaisen kasvatuksen, jonka jäljet kuitenkin pian katosivat. He olivat, kuten kaikki muutkin, hurjapäisiä, vapaudessa kasvaneita. Koulussa he sitten saivat jonkunlaisen ulkonaisen sivellyksen, mikä teki heidät toisten kaltaiseksi esiintymisessään.

Vanhempi, Ostap, karkasi jo ensimäisenä vuonna koulusta. Hänet lähetettiin takaisin, ruoskittiin ja pantiin jälleen kirjojen ääreen. Neljä kertaa kaivoi hän aapisensa maahan, ja neljä kertaa sai hän ankaran selkäsaunan ja hänelle ostettiin uudet aapiset. Epäilemättä olisi hän viidennenkin kerran tehnyt saman tempun, jollei isä olisi juhlallisesti luvannut panna häntä kahdeksikymmeneksi vuodeksi luostarin rengiksi ja vannonut, ettei hän saa Koskentakaa nähdäkään, ellei hän opi kaikkia tieteitä. Omituista, että näin teki itse Taras Bulba, joka halveksi oppia ja, kuten olemme ja kertoneet, kehotti poikiansa olemaan siihen kajoamatta. Tästä lähtien rupesi Ostap ahkerasti istumaan ikävän kirjansa ääressä, ja pian oli hän parhaimpia koulussa.

Senaikuinen opetus ei ollenkaan ollut omiaan elämää varten: nuo skolastilliset, retoorilliset, kieliopilliset ja viisaustieteelliset saivartelut olivat ristiriidassa sen ajan hengen kanssa, eikä niitä koskaan koetettu sovelluttaa todelliseen elämään. Sen ajan oppineet olivat myös aivan taitamattomia, koska heillä ei ollut minkäänlaista kokemusta. Sitä paitsi tuo tavaton tasavaltainen koulujärjestys, tuo nuorten, terveitten, rotevien miesten kerääntyminen yhteen, oli omiansa kääntämään heidän toimintansa kokonaan koulun ulkopuolelle. Huono hoito, rankaiseminen nälällä, ja nuorukaisten reipas mieli herätti heissä toimeliaisuutta, joka sitten vielä kehittyi Koskentakana. Nälkäiset opistolaiset samoilivat pitkin Kiovan katuja pakottaen kaikkia varovaisuuteen. Nähdessään ohikulkevan teinin peittivät toriämmät käsillään piirakat, auringonkukansiemenet ja mitä heillä muuta oli kaupittavana. Järjestyksenvalvojalla, jonka velvollisuutena olisi ollut pitää silmällä tovereitaan, oli housuissaan niin tilavat taskut, että niihin olisi voinut tyhjentää koko muijan varastot. Nämä opistolaiset elivät aivan erillään muista; ylhäisten joukkoon, johon kuuluivat Puolan ja Venäjän aateliset, ei heitä ollenkaan laskettu.

Rehtori ja professorimunkit eivät säästäneet vitsaa ja ruoskaa, ja usein liktorit heidän käskystään niin löylyttivät konsulejaan, että nämä monia viikkoja hieroivat housujensa takamustaa. Monetkaan eivät tuosta suuria välittäneet; se tuntui heistä kenties vähää karvaammalta kuin pippurilla höystetty viina; toiset taas kyllästyivät näihin alituisiin selkäsaunoihin niin peräti, että karkasivat Koskentaka, jos tie oli heille tuttu ja heitä ei matkalla saatu kiinni. Siitä huolimatta, että Ostap Bulba oli hyvin ahkerasti alkanut opiskella logiikkaa ja jumaluusoppia, ei hän kuitenkaan voinut välttää armottomia vitsoja. Tämä karaisi hänen luontoaan ja teki hänestä päättäväisen miehen.

Ostap oli mitä parhaimassa suosiossa toverien kesken. Harvoin johti hän muita sellaisissa luvattomissa kepposissa kuin varastusretkillä puutarhoissa; mutta sen sijaan hän aina oli ensimäinen, joka liittyi jonkun yritteliään opistolaisen kumppaniksi, eikä hän olisi milloinkaan antanut tovereitaan ilmi. Mitkään ruoskat tai raipat eivät olisi saaneet häntä suostumaan tällaiseen tekoon. Hänellä ei ollut muuhun halua kuin sotaan ja iloisiin pitoihin, ainakaan ei hän muuta ajatellut. Vertaistensa joukossa oli hän aina suora. Hänen luonteessaan oli paljon hyväntahtoisuuttakin; äiti-raukan kyyneleet olivat syvästi vaikuttaneet häneen, ja sentähden hän nyt olikin alakuloinen ja surumielinen.

Nuorempi veli Andrei olikin vilkkaampi luonteeltaan, ja hänen tunne-elämänsä oli enemmän kehittynyt. Hän opiskeli halukkaasti ja innostuksella. Hän oli myös kekseliäämpi kuin veljensä, lyöttäysi useammin hyvinkin vaarallisen yrityksen johtajaksi ja kykeni myös välistä kekseliäisyytensä avulla pelastautumaan rangaistuksesta, kun taas Ostap mutkittelematta heitti takin yltään ja laskeutui lattialle ruoskittavaksi. Andreinkin mieli hehkui urotöihin, mutta sitäpaitsi oli hänen mielensä altis myös muille vaikuttimille. Lemmenkaipuu heräsi hänessä voimakkaasti, kun hän oli tullut kahdeksantoista vuoden ikään; nainen alkoi yhä useammin kuvastua hänen mielessään; viisaustieteellisiä väitöksiä kuullessaan näki hän tämän haaveen mielessään verevänä, mustasilmäisenä, hentona kaunottarena.

Alinomaa liikkui hänen silmiensä edessä naisen hurmaava kuva. Huolellisesti salasi Andrei tovereiltaan nuoren, hehkuvan sielunsa tunteet, sillä siihen aikaan oli kasakan häpeällistä ajatellakaan naista ja rakkautta ennenkun oli ollut mukana sodassa. Viime vuosina oli hän yhä harvemmin esiintynyt seikkailujen johtajana. Mieluummin harhaili hän yksinään Kiovan sivukaduilla, missä matalat, kirsikkapensaiden ympäröimät talot houkuttelevina koristivat katujen syrjiä. Eksyipä hän väliin kaupungin hienompiinkin osiin, missä asuivat vähävenäläiset ja puolalaiset aatelismiehet; ja missä rakennukset olivat upeampia.

Kerran siellä huolimattomana harhaillessaan oli hän vähällä joutua puolalaisen ylimyksen vaunujen alle, ja pitkäviiksinen ajaja sivalsi häntä hyvin tuntuvasti ruoskallaan. Nuori teini raivostui: uhkarohkeasti tarttui hän voimakkaalla kädellään vaunujen takapyörään ja pysähdytti ne. Mutta ajaja pelkäsi seurauksia ja sivalsi hevosia ruoskalla; ne karkasivat laukkaamaan, ja Andrei lensi suin päin rapakkoon. Samassa kajahti jostain ylhäältä heleä, sointuva nauru.

Hän katsahti ylös ja huomasi korkean talon ikkunassa kaunottaren, jonka vertaista hän ei vielä koskaan ennen ollut nähnyt, mustasilmäisen ja valkoisen kuin aamuruskon kultaama lumi. Neitonen nauroi kaikesta sydämestään, ja tuo nauru antoi vielä hurmaavamman tehon hänen lumoaville suloilleen.

Andrei ihan hölmistyi. Hän katsoi tyttöön neuvotonna ja pyyhki hajamielisesti likaa kasvoiltaan. Kuka oli tuo kaunotar? Hän koetti tiedustella palvelusväeltä, jota komeissa puvuissa seisoi portin vieressä, kuunnellen nuorta kitaransoittajaa. Mutta palvelustytöt vain nauroivat hänelle nähdessään hänen likaiset kasvonsa, eivätkä vastanneet sanaakaan. Vihdoin hänen kuitenkin onnistui saada tietää, että kaunotar oli erään Kiovan sotapäällikön tytär.

Seuraavana yönä hän uskalikkona kuten teini ainakin pujahti aidan yli puutarhaan ja kiipesi puuhun, jonka oksat ulottuivat aina talon katolle. Sieltä laskeutui hän sitten savupiipun kautta immen makuukammioon, jossa kaunotar parhaillaan kynttilän edessä irrotti korvistaan kalliita renkaita. Kaunis puolatar jäi alussa sanattomaksi pelosta, mutta kun hän näki teinin seisovan silmät alas luotuina, liikkumattomana, ja tunsi hänet samaksi nuorukaiseksi, joka oli päivällä suin päin lentänyt rapakkoon, valtasi nauru hänet uudestaan.

Andrein kasvoissa ei voinutkaan huomata mitään pelkoa herättävää. Hän oli kaunis nuorukainen. Neitonen naureli veitikkamaisesti ja teki hänestä pilaa. Kaunotar oli huimapäinen kuin puolatar ainakin ja hänen ihanat, kirkkaat silmänsä loivat nuorukaiseen katseen, jossa välkähti pohjaton autuus. Teini ei uskaltanut kättäänkään liikauttaa, kun sotapäällikön tytär astui rohkeasti hänen luokseen, somisti hänen otsansa kauniilla koristeella, ripusti hänen korvaansa kalliin renkaan ja heitti hänen hartioilleen kullalla kirjailtun musliinivaippansa. Veitikkamainen kaunotar teki hänelle kaikellaisia kepposia ja teini-parka joutui yhä enemmän hämilleen. Hän oli hyvin naurettavan näköinen ja katsoa tuijotti suu selällään immen ihaniin silmiin. Mutta oven takaa kuuluva ääni sai hänet pelästymään. Neitonen käski hänen kätkeytyä sängyn alle ja vasta kun kaikki taas tuntui rauhalliselta, kutsui hän sisään kamarineitsyensä, erään sodassa ryöstetyn tatarilaistytön ja antoi tälle käskyn varovaisesti kuljettaa teini puutarhaan ja sieltä aidan yli kadulle. Mutta tällä kertaa ei Andrei yhtä helpolla suoriutunutkaan kiivetessään aidan yli: kolinasta herännyt vartija tarttui hänen jalkoihinsa, ja paikalle kokoontuneet palvelijat antoivat hänelle aikalailla selkään. Vihdoin hänen kuitenkin onnistui päästä käpälämäkeen.

Tämän seikkailun jälkeen oli Andrein hyvin vaarallista kulkea sotapäällikön talon ohitse, silli hän pelkäsi päällikön suurilukuista palvelijakuntaa. Kerran hän kuitenkin vielä kohtasi immen kirkossa. Kaunotar huomasi hänet ja hymyili hänelle aivan kuin vanhalle tutulle. Jonkun ajan kuluttua matkusti sotapäällikkö kaupungista ja ihanan mustasilmäisen puolattaren asemasta huomasi Andrei sen perästä ikkunassa vain jonkun leveän, ruman naaman.

Näitä asioita muisteli nyt Andrei ratsastaessaan surumielisenä ja pää alaspainuneena. Sillä välin olivat he jo kokonaan vaipuneet viheriän aron syleilyyn, ja korkea heinä kätki heidät kokonaan; ainoastaan mustat kasakkalakit pistivät esiin ruohon keskeltä.

"Hei pojat, mitä te niin alakuloisina ratsastatte?" virkkoi vihdoin Bulba, havahtaen mietteistään. "Hiiteen kaikki mietiskelyt! Piiput hampaisiin ja iskekää kannukset hevosten kupeisiin, ja kiitäkäämme niin huimasti, etteivät linnutkaan meitä saavuta."

Ja kumartuneina hevostensa selkään katosivat kasakat syvään ruohoon. Ei näkynyt enää heidän mustia lakkejaankaan; ainoastaan kapea juopa lakoon painuneessa ruohossa osotti heidän jälkiään.

Pilvettömältä taivaalta heitti nyt aurinko maahan ensimäisiä säteitään, luoden virkistävää lämpöään viheriälle arolle. Silloin katosi kasakkainkin alakuloisuus ja veri heidän sydämissään liikahti äkkiä kuin lintu, joka pyrähtää lentoon.

Jota kauemmas tultiin, sitä kauniimmaksi muuttui aro. Siihen aikaan oli tuo ääretön alue, joka muodostaa nykyisen uuden-Venäjän aina Mustanmeren rantaan saakka, vielä yhtenä ainoana viheriänä, koskemattomana nummena. Ei ollut aura kertaakaan viiltänyt villin aronummen lukemattomia mättäitä. Ainoastaan hevoset, jotka tuohon korkeaan ruohoon katosivat kuin metsään, olivat sitä polkeneet. Tuskinpa voi luonnossa löytää mitään tuollaista aavikkoa kauniimpaa. Koko maanpinta laajeni viheriänä, kultaisena valtamerenä, jota miljoonat eriväriset kukat kirjailivat. Pitkien, ohueiden ruohonkorsien välistä pilkistivät esiin tumman- ja vaaleansiniset kellokukat; keltainen horsma kohotti ylpeänä teräviä huippujaan; valkoinen pyörtämö koreili sateenvarjon muotoisilla terillään, ja näkyivätpä tiheiköstä vehnänkin tähkät. Ruohonkorsien välitse liikkuivat peltokanat kaulat pystyssä. Ilmassa kaikui tuhansien erilaisten lintujen viserrykset. Taivaalla leijaili haukka siivet levällään, ja jostain kaukaisesta järvestä kuului villihanhien rääkynä. Ruohosta kohosi tasaisesti lentoon arolokki joka leijaili ylpeänä ohuen ilmakerroksen vaaleassa sinessä, ja kauniina välkkyivät sen siivet auringon kultaisissa säteissä.

Matkamiehemme pysähtyivät vain hetkiseksi aterioidakseen. Heidän mukanaan oleva kymmenmiehinen kasakkaosasto nousi myös ratsailta. Kaivettiin sitten esille viinapullot ja kurpitsit, joita käytettiin astioina, syötiin leipää ja rasvaa ja vahvistukseksi otettiin vaan yksi ryyppy, sillä matkalla ollessaan ei Bulba sallinut kenenkään päihtyä. Matkaa jatkettiin sitten iltaan saakka.

Mailleen menevä aurinko valaisi nyt tuota ääretöntä lakeutta, joka vähitellen alkoi pimetä ja liikkuvat varjot muuttivat sen värin tummanvihreäksi. Ruohon tuoksu tuli yhä tuntuvammaksi: jokainen kukka, jokainen korsi lemusi, ja koko aavikko ikäänkuin suitsutti hyvää hajua. Tummansinisellä taivaalla näkyi punertavia kultajuovia. Paikottain näkyi myös vaaleita pilvenhattaroita, ja raitis, vieno tuulenhenki hiipi hiljaa ja hyväilevänä ruohomeren yli. Kaikki päivän säveleet olivat vaienneet ja ilmassa kuulu nyt toisenlaisia ääniä. Kirjavat multahiiret juoksivat piilopaikoistaan ja nousten takakäpälilleen täyttivät ilman piipityksillään. Heinäsirkkain sirinä kuului yhä äänekkäämmin. Välistä kantoi kaiku jostain kaukaisesta järvestä joutsenen laulun, joka helähteli hopeankirkkaana.

Matkamiehet, jotka olivat pysähtyneet keskelle aroa, valitsivat itselleen yösijan, virittivät tulen ja asettivat sen keskelle kattilan, jossa keittivät itselleen velliä. Vinona patsaana kohosi savu ilmaan. Syötyään sitoivat miehet hevosensa ja laskeutuivat itse levolle. Öiset tähdet paistoivat suoraan heihin, ja matkalaisten korviin kuului koko äärettömän aron hyönteismaailman sekavat äänet. Niiden sirinä, vihellykset ja piipitys kaikui kirkkaana hiljaisen yön raittiissa ilmassa ja uuvutti uneen uinailevan mielen. Ja jos joku heistä yöllä heräsi ja nousi, niin kimalteli hänelle koko aro tuhansina, välkkyvinä helminä. Öistä taivasta kirkasti paikottain punainen rusko, joka syntyi jostain kaukana niityillä ja joen varsilla poltettujen kaislojen savusta. Joutsenparvi, joka oli matkalla pohjoiseen, helotti punaiselta, ja näytti siltä, ikäänkuin olisi taivaalla liehuneet tulenkarvaiset harsot.

Matkamiehemme kulkivat eteenpäin, eikä heille tapahtunut mitään merkillisempää. Missään he eivät nähneet puita; aina vain aukeni silmien eteen tuo ääretön, vapaa, ihana aro. Paikottain siinti taivaan rannalla kaukainen metsä, joka levisi pitkin Dnjeprin rantoja.

Kerran Taras osotti pojilleen pientä pilkkua kaukana arolla. — "Katsokaa, pojat, tuossa kiitää tataarilainen." Tatarilaisen pieni pää kiinnitti heihin terävän katseensa, haisteli ilmaa aivan kuin metsäkoira ja huomattuaan kasakoita olevan kokonaista kolmetoista henkeä katosi se kuin metsäkauris.

"No, pojat, koettakaa saavuttaa tatarilainen! Turhaa kuitenkin lienee koettaa, häntä ette kuitenkaan saa kiinni, sillä hänen hevosensa juoksee nopeammin kuin minun Mustani." Bulba oli kuitenkin aina varuillaan peläten väijymistä. He nelistivät pienen joen luo, joka laski Dnjepriin ja jota nimitettiin Tatarkaksi, heittäytyivät hevosineen veteen ja uivat kauan jokea pitkin jälkiään peittääkseen.

Kolme päivää tämän jälkeen olivat he jo lähellä määräpaikkaansa. Ilma tuli kylmemmäksi; he tunsivat Dnjeprin läheisyyden. Tuolla se jo kimaltelikin kaukana, mustana juovana eroittautuen taivaan rannasta. Sen kylmät aallot levittivät viileyttä ja yhä lähempänä se näyttäytyi, täyttäen viimein puolet koko näkyvissä olevasta alueesta.

Tämä oli se paikka Dnjepriä, jossa joki vapautuneena koskista ja laajaksi seläksi auenneena virtaa vapaana ja pauhaa kuin meri. Sen keskelle muodostuneet saaret yrittävät kyllä sulkea siltä tien, vaan voimakkaina vyöryvät sen aallot eteenpäin esteistä välittämättä.

Kasakat astuivat hevostensa selästä, nousivat lautalle ja kolme tuntia sillä soudettuaan saapuivat Hartetsan saarelle, missä siihen aikaan oli Sjetsh, jonka niin usein täytyi muuttaa paikasta toiseen.

Suuri joukko miehiä kiisteli rannalla lauttamiesten kanssa. Pitkän matkan perästä harjasivat nyt kasakat hevosensa ja puhdistivat varustuksensa. Taras oikaisihe, veti vyönsä lujemmalle ja pyyhkäsi itsetietoisena viiksiään. Nuoret miehet myöskin tarkastelivat itseään jonkinlaisella pelolla ja tyydytyksellä ja sitten he kaikki ratsastivat etukaupunkiin, joka oli noin puolen virstan matkan päässä Sjetshistä.

Viisikymmentä sepän moukaria kaikui etukaupungin viidestäkolmatta pajasta, jotka olivat kaivetut maahan ja peitetyt turpeilla. Lujakätiset nahkurit istuivat kadulla katosten alla takoen käsillään paksuja häränvuotia; teltoissaan rihkamakauppiaat möivät piitä, tuluksia ja ruutia. Armenialainen oli ripustanut näytteille kauniita kankaita. Tatarilainen käänteli paistinvartaalla lampaan lapaa. Juutalainen kaateli päätään kurkoitellen tynnöristä viinaa.

Ensimäinen, jonka he kohtasivat, oli keskellä tietä makaava kasakka. Taras Bulba katseli häntä ihastuksella. "Kas, kuinka mahtavana se tuossa loikoilee. Pulskapa on miehellä vartalo!" puhui hän pysäyttäen hevosensa.

Kuva oli todellakin katsomisen arvoinen: kuin jalopeura lepäsi siinä kasakka. Hänen tuuhea, puolenkyynärän pituinen tukkansa oli hajallaan; punaiset, kalliista verasta tehdyt roimahousut olivat kokonaan tervassa, ikäänkuin todistaen, ettei mies mokomista hienouksista paljonkaan välittänyt. Hetken miestä ihailtuaan jatkoi Bulba matkaansa kapeaa katua pitkin, joka oli täynnä taivasalla ammattejaan harjoittavia käsityöläisiä sekä kaikellaista muuta kansaa. Koko etukaupunki näytti markkinapaikalta, joka varusti ruoalla ja vaatteilla Sjetshin, missä vain iloittiin ja pyssyillä ammuttiin.

Vihdoin he olivat sivuuttaneet etukaupungin ja näkivät edessään useampia pikku kyliä, joiden asumukset olivat turpeilla peitetyt. Siellä täällä huomasi tykkejä. Missään ei näkynyt aittoja, eikä myöskään sellaisia pieniä mökkejä vieressä olevine ilmoituskilpineen kuin etukaupungissa. Matala valli ja huono etuvarustus, jota ei kukaan vartioinnut, todistivat sanomatonta huolimattomuutta. Keskellä tietä loikoili muutamia rotevia kasakoita piiput hampaissa, paikaltaan liikahtamatta katsellen matkalaisia perin välinpitämättöminä. Varovaisesti ratsasti Taras poikineen heidän ohitsensa virkaten: "Terve, panit!"

"Terve teillekin!" vastasivat kasakat. Pitkin koko laajaa kenttää oli kansaa kirjavina joukkoina. Heidän ruskettuneista kasvoistaan saattoi päättää heidän olleen osallisina monissa taisteluissa ja paljon puutetta kärsineen.

"Niin, tässä on nyt Sjetsh! Tässä on pesä, josta kaikki nuo uljaat, ylpeät ja rotevat miehet lähtevät retkeilyilleen! Tästä leviää vapaa kasakkaelämä kautta Ukrainan!"

Matkamiehet ajoivat avaralle torille, mihin kansa tavallisesti kokoontui. Suu alaspäin käännetyllä tynnörillä istui siellä kasakka ilman paitaa. Hän piti sitä kädessään ja neuloi siihen paikkoja. Tuossa sulki heiltä tien joukko soittoniekkoja, joiden keskellä tanssi paljaspäinen kasakka käsiään heilutellen. "Vilkkaampi tahti, soittajat!" huusi hän.

"Tuomas, älä säästele viinaa oikeauskoisilta kristityiltä!" huusi joku, ja silmäpuoli Tuomas tarjosi lakkaamatta suuret maljat jokaiselle, ken vaan paikalle saapui. Nuoren kasakan ympärillä tanssi vielä neljä vanhempaa. Tiheässä tahdissa he polkivat jaloillaan, heittäytyivät vihureina syrjään, melkein soittajien päälle, laskeutuivat äkkiä polvilleen ja polkivat hopeoiduilla kantapäillään kovaksi tallattua maata, joka kumisi heidän jalkojensa alla, ja sankkana tomupilvenä pyrysi multa heidän ympärillään. Mutta yksi kiljahti kovemmin kuin muut ja riensi toisten perässä tanssiin. Kauhtana liehui tuulessa, kookas rinta oli kokonaan paljastettu ja lammasnahkainen takki oli heitetty hartioille.

"Semmoinen on minulla tapa, että minkä päältäni heitän, sen sitten juon suuhuni!"

Eikä ollutkaan enää lakkiakaan miehellä, ei vyötä kauhtanalla eikä kirjailtua huivia; kaikki ne hän oli muuttanut viinaksi.

Väkijoukko kasvoi. Tanssiin liittyi yhä useampia, ja mahdotonta oli liikutuksetta katsella, miten tuo hyppy tempasi kaikki mukaansa. Se oli maailman huiminta, hurjapäisintä karkeloa ja sitä nimitettiin uljaitten keksijäinsä mukaan "kasakkalaiseksi".

"Ellen istuisi ratsuni selässä, niin mukaan menisin, totta maar menisinkin", arveli Taras.

Sillä välin alkoi paikalle saapua harmaahapsisia vanhuksia, joita pidettiin Sjetshissä suuressa arvossa ja jotka jo useita kertoja olivat olleet osastopäällikköinä. Monta vanhaa tuttua tapasi täällä Taras. Ostap ja Andrei kuulivat vain alinomaisia tervehdyksiä.

"Terve, Petsheritsha!" "Terve, Kozolyp!" "Mikä sinut on tänne saattanut, Taras?" "Mitä varten sinä olet täällä, Dolota?" "Terve, Kirjaga!" "Enpä luullut tapaavani sinua, Remen." — Ja vanhat urhot, jotka olivat kerääntyneet sinne sieltä ja täältä itä-Venäjältä, suutelivat toisiaan ja kysymykset satelivat. "Entäs Kosjan? entäs Borodovka? entäs Kolopjor? entäs Pidsytok?" Ja kerrottiin siinä Tarasille, että Borodovka on hirtetty Tolopanissa, että Kolopjor on nyljetty, että Pidsytokin pää on tynnyriin suolattuna lähetetty Konstantinopoliin.

III.

Viikon oli jo Taras poikinensa asunut Sjetshissä. Ostap ja Andrei eivät sinä aikana olleet paljoakaan ottaneet osaa sotaharjoituksiin. Sjetshin ei ollut tapana kauan rasittaa miehiään sotaharjoituksilla ja niihin aikaansa kuluttaa. Nuoriso kasvoi ja kehittyi vain kokemuksiensa kautta itse taistelujen pauhinassa, jotka siellä olivatkin aivan tavalliset. Kasakat eivät mielellään tahtoneet asettua sotakurin alaisiksi; he vain ammuskelivat pilkkaan, ratsastivat kilpaa ja ajoivat arolla takaa metsänotuksia. Kaiken muun ajan he kuluttivat pidoissa, niinkuin vapaat miehet ainakin.

Koko Sjetsh tarjosi harvinaisen ja omituisen näön: siellä ikäänkuin lakkaamatta juhlittiin, juhlittiin tavalla, jolla tuskin oli alkua ja loppua. Muutamat kyllä tosin harjoittivat jotain ammattiakin, mutta suurin osa hurjisteli aamusta iltaan saakka, niin kauvan kuin kolikot taskussa riittivät, eivätkä vielä olleet siirtyneet kaupustelijain ja krouvarien haltuun. Tällaisesta yhteisestä juhlimisesta pitivät kaikki. Vaan se ei ollut juoppojen mässäämistä, juoppojen, jotka tahtovat surunsa viinaan upottaa; se oli vain iloisuuden hurjaa elämää. Ken vaan sinne saapuikin, hän unhoitti kokonaan entisen elämänsä. Hän välitti viis entisyydestään, heittäytyi huolettomaksi ja tuli toveriksi kaltaistensa kanssa, joilla ei ollut kotia eikä kontua, ainoastaan vapaa taivas päänsä päällä. Tämä herättikin sen remuavan iloisuuden, jollainen ei olisi menestynyt toisissa oloissa. Maassa velttoina loikoilevien miesten toisilleen kertomat kaskut ja tarinat olivat niin naurettavia ja vilkkaita, että todellakin tarvittiin kasakkain kylmäverisyyttä, voidakseen pysyä tyynenä ja olla niille nauramatta — silmäänpistävä piirre, josta vielä tänäkin päivänä tunnetaan Etelä-Venäjän mies muitten kansalaistensa joukosta.

He joivat ja melusivat, se on totta, mutta se ei kuitenkaan ollut ihmissielua alentavaa ilkeää kapakkaelämää. Entiset koulutoverit vain keskenään kisailivat. Ero koulun ja Sjetshin välillä olikin vaan siinä, ettei viimemainitussa istuttu opettajan komennon alaisina, vaan tehtiin rynnäköitä tuhansin ratsain; siellä ei myöskään ollut pallokenttää, vaan suojelemattomat rajat, joitten takaa tatarilaisten naamat vilkahtelivat ja näkyivät turkkilaisten vihreät turbaanit. Ero oli myös siinä, ettei Sjetshiin oltu kokoonnuttu pakosta niinkuin kouluun, vaan vapaasta tahdosta. Sinne saapui sellaisia, joiden kaulassa hirttonuora jo oli riippunut ja joille nyt täällä kuoleman asemasta koitti vapaa, hurja elämä. Siellä oli sellaisia, jotka eivät osanneet kopeekkaakaan taskussaan säilyttää, sekä sellaisia, jotka pitivät yhtä kultarahaa suurena rikkautena ja joitten taskut huoleti olisi voinut kääntää nurin. Oli siellä teinejä, jotka eivät olleet voineet kärsiä opettajien vitsoja ja jotka koulussa eivät olleet aapistakaan oppineet. Mutta olipa sellaisiakin, jotka tiesivät, keitä olivat olleet Cicero ja Horatius ja tiesivät myöskin Rooman tasavallasta. Paljon oli siellä sellaisiakin upseereja, jotka myöhemmin voittivat kuuluisuutta kuninkaan sotajoukoissa; vaan joukossa hyöri myös harjaantuneita sissejä, joitten mielestä oli yhdentekevää, missä taistelivat, kunhan vaan saivat taistella, sillä heidän mielestään ei kunnon miehen sopinut muuta tehdä kuin taistella. Mutta ei ollut puutetta sellaisistakaan, jotka saapuivat Sjetshiin vain senvuoksi, että sitten saisivat ylpeillä siellä olostaan ja esiintyä karaistuneina ritareina. Ja ketäpä siellä ei olisi ollut? Tuon kummallisen tasavallan oli silloinen aika synnyttänyt. Ne joiden mieli paloi sotaiseen elämään, jotka kultarahoja ja kalliita kankaita halusivat, ne löysivät Sjetshissä tyydykettä. Ainoastaan naisten ihailijat eivät siellä viihtyneet, sillä naisen ei ollut lupa tulla etukaupunkiinkaan.

Ostapin ja Andrein mielestä näytti omituiselta, että vaikka Sjetshiin tulikin suunnattomasti väkeä, niin ei yksikään edes kysynyt, mistä nuo kaikki tulivat ja keitä he olivat? He tulivat sinne kuin kotiinsa, vastatullut meni vaan koshevoin (johtajan) luo, joka tavallisesti lausui:

Ja koko Sjetsh kävi yhteisessä kirkossa ja oli valmis puolustamaan uskontoaan viimeiseen veripisaraan asti. Mutta paastoamisesta ja kohtuudesta he eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan.

Ainoastaan ahnaimmat juutalaiset, armenialaiset ja tatarit uskalsivat asua etukaupungissa ja käydä kauppaa. Koskentaan miehillä ei koskaan ollut tapana tinkiä: se mikä kouraan taskusta tuli, se annettiin kauppiaalle. Näitten ahnaitten kauppiaitten kohtalo oli muuten sangen surkuteltava: he muistuttivat niitä, jotka ovat asettuneet asumaan Vesuviuksen juurelle, sillä niin pian kuin kasakoilta rahat loppuivat, murtautuivat nämä puoteihin ja ottivat mitä tarvitsivat.

Sjetshissä oli seitsemättäkymmentä eri kylää, jotka olivat kuin itsenäisiä tasavaltoja, taikka muistuttivat kouluja, joissa lapset ovat täysihoidossa. Ei kellään ollut mitään tavaroita; kaikki oli annettu kylän päämiehen haltuun, jota sentähden sanottiin taatoksi. Hänen huostassaan olivat vaatteet, ruokatavarat, vellit ja puurot, vieläpä lämmitysaineetkin. Hänelle annettiin rahatkin säilytettäväksi. Usein riitaantuivat kylät keskenään ja silloin syntyi suuria tappeluja. Eri kylien miehet kokoontuivat torille ja siinä sitten nyrkeillä oteltiin, kunnes joku puoli pääsi voitolle. Senjälkeen alkoivat juomingit.

Ostap ja Andrei heittäytyivät nuoruuden täydellä innolla tuohon huolettomien joukkoon, ja pian he unhoittivat kodin, koulun ja kaiken, mikä heitä ennen oli huvittanut. Kaikki oli heille täällä uutta: Sjetshin hurjat tavat, sen yksinkertainen hallitus ja lait, jotka heidän mielestään tuntuivat liiankin ankarilta tällaisessa omavaltaisessa tasavallassa. Jos kasakka varasti, vaikkapa jotain vähäpätöistäkin, niin pidettiin sitä suurena häpeänä koko kasakkakunnalle. Kunniattomana oliona sidottiin näpistelijä häpeäpaaluun ja hänen vierelleen asetettiin pitkä ruoska, jolla jokaisen ohikulkijan täytyi häntä lyödä, kunnes hän lopuksi heitti henkensä. Velallinen, joka ei velkaansa maksanut, sidottiin kahleilla tykkiin, jonka päällä hänen tuli istua siksi, kunnes joku hänen tovereistaan maksoi hänen velkansa. Mutta enin kauhistutti Andreita se julma rangaistus, joka kohtasi jokaista murhamiestä. Maahan kaivettiin murhaajan läsnäollen kuoppa, johon hänet elävänä laskettiin ja hänen päälleen pantiin arkku, jossa murhattu oli, ja sitten molemmat peitettiin mullalla. Kauan vielä kuvastui Andrein mielessä tuo säälimätön rangaistustapa ja pitkät ajat kummittelikin hänen mielessään erään sellaisen kasakan haamu, jolle oli tullut osaksi tuo kova kohtalo.

Ostap ja Andrei saavuttivat pian kaikkien kasakkain suosion. Usein lähtivät he toveriensa ja välistä koko oman kyläkunnan ja naapurikyläkuntain kanssa arolle ampumaan lintuja, peuroja ja kauriita, joita siellä oli lukemattomin laumoin, tai menivät he järvien ja jokien varsille verkkoja laskemaan ja nuottaa vetämään. Rohkeudellaan ja reippaudellaan herättivät he näillä retkillä kasakkain huomion puoleensa. Tarkkaan he ampuivat maaliin, ja uivat Dnjeprin poikki vasten virran juoksua, — teko, jonka suorittaja juhlallisesti otettiin kasakkain pariin.

Mutta vanha Taras valmisti pojilleen toisellaista tointa. Häntä ei miellyttänyt tämä joutilas elämä — hänen mielensä paloi muullaisiin toimiin. Miettimistään mietiskeli hän, mitenkä hän saisi Sjetshin ryhtymään johonkin uljaaseen yritykseen, jossa kukin oikein saisi näyttää kuntoaan. Eräänä päivänä hän menikin päämiehen luo ja sanoi:

"Eipä ole mihin lähteä", vastasi koshevoi, ottaen suustaan pienen piippunsa ja sylkien syrjään.

"Ei sovi lähteä turkkilaisia eikä tatareja vastaan", virkkoi koshevoi, pistäen taas piipun suuhunsa.

"Mutta hän on muhamettilainen ja Jumala ja Pyhä Raamattu käskee taistella muhametteja vastaan."

"Ei, ei meillä ole siihen oikeutta. Jollemme olisi vannoneet uskomme kautta, niin ehkä se kävisi päinsä, vaan ei asiain näin ollen."

"Ettäkö meillä ei siis olisi oikeutta lähteä heitä vastaan taistelemaan? Minulla on kaksi poikaa, jotka vielä molemmat ovat nuoret. Ei ole kumpikaan vielä kertaakaan ollut sodassa, ja kumminkin sinä sanot: ei ole oikeutta, ei ole syytä kasakkain mennä."

"Mutta sopiiko sitten se, että kasakat toimettomina maleksivat ja laiskuudessaan menehtyvät, tekemättä mitään hyötyä isänmaalle ja kristinuskolle? Mitä varten me sitten elämme, mitä hittoa varten? Selitä se minulle! Olet viisas mies, eikä sinua ole suotta valittu johtajaksi. Selitä, mitä varten elämme."

Päällikkö ei vastannut mitään; hän oli itsepintainen. Hetkisen vaiettuaan virkkoi hän viimein:

"Mutta odotapas, koiranleuka, kyllä minä sinut vielä opetan!" mutisi itsekseen Bulba ja päätti kostaa päällikölle.

Tehtyään muutamien kanssa liiton, järjesti hän suuret juomingit, ja joukko päihtyneitä kasakoita riensi suoraan torille, missä seisoi pylvääseen kiinnitetty rumpu, jolla tavallisesti kutsuttiin kansa kokoon. Mutta kun he eivät löytäneet palikoita, sillä ne olivat rummuttajan huostassa, sieppasivat he käteensä halot ja alkoivat rummuttaa. Ensimäisenä ilmestyi paikalle rummuttaja, jolla ei ollut muuta kuin yksi silmä ja sekin kovin uninen.

Rummuttaja veti taskustaan palikat, jotka hän oli ottanut mukaansa, hyvin tietäen, mitenkä tällaiset kohtaukset päättyvät. Rumpu pärisi ja pian ilmestyi paikalle suuria parvia kasakoita. Kaikki kokoontuivat piiriin, ja kolmannen lyönnin jälkeen ilmestyivät paikalle vanhimmatkin: koshevoi nuija kädessään arvon merkkinä, tuomari sinettikojeineen, kirjuri musteineen ja esauli sauvoineen. Koshevoi ja vanhimmat paljastivat päänsä, kumarsivat joka puolelle kasakoille, jotka seisoivat ylpeinä kädet lanteilla.

"Mitä varten tämä kokous? Mitä tahdotte, panit?" kysyi koshevoi.
Huutojen ja melun vuoksi hän ei saanut enempää sanotuksi.

"Nuija pois! Jätä heti paikalla nuija, senkin vääräleuka! Emme huoli sinusta enää!" huusivat kasakat.

Näytti siltä kuin muutamat selväpäiset olisivat tahtoneet vastustaa, mutta siitä syntyi vain nyrkkitappelu. Huuto ja hälinä kaikui kaikkialta.

Koshevoi tahtoi alussa korottaa ääntään, mutta hyvin tietäen, että tuo hurjistunut joukko voi repiä hänet kappaleiksi, katsoi hän edullisemmaksi jättää nuijansa ja kadota väkijoukkoon.

"Käskettekö meidänkin luopua arvomerkeistämme?" kysyivät tuomari, kirjuri ja esauli, aikoen laskea maahan sauvan, mustepullon ja sinetin.

"Ei, pysykää te toimissanne!" huudettiin joukosta. "Me tahdoimme vaan eroittaa virasta koshevoin, sillä hän on pelkuri, ja me tahdomme koshevoiksi oikean miehen."

"Shilon tahdomme päälliköksemme!" vaativat muutamat. "Shilo tulkoon koshevoiksi."

"Ei ole Shilo mies paikallaan, koska varastaa kuin tatarilainen.
Hiiteen sellainen juopottelija kuin Shilo."

Kaikki ehdokkaat vetäytyivät joukosta syrjään, heti kun olivat kuulleet nimensä mainittavan, jotta ei luultaisi heidän omalla äänellään tahtovan vaikuttaa hyväkseen.

Kymmenkunta kasakkaa, joista muutamat eivät tahtoneet pysyä jaloillaan, lähtivät suoraa päätä Kidrjaagan luo ilmoittamaan vaalista.

Kidrjaaga, vanha, mutta älykäs kasakka, oli jo kauan istunut kotona, eikä ollut tietävinään koko asiasta.

"Armahtakaa, hyvät ihmiset!" huudahti Kidrjaaga. "En ole niin suuren kunnian arvoinen. Minäkö koshevoiksi? Enhän ole niin ymmärtäväinen, että kelpaisin sellaiseen toimeen. Kyllä joukossanne on sopivampiakin miehiä."

Kaksi miestä otti häntä kainaloista ja laahasivat hänet torille, huolimatta siitä, että hän kaikin voimin ponnisteli vastaan. Silloin tällöin he kirkuivat: "Älä vastustele, senkin vietävä! Ota vastaan kunnia, joka sinulle tarjotaan!"

"No, panit", huusivat tuojat, "suostutteko siihen, että tämä kasakka valitaan koshevoiksi?"

"Suostumme!" vastattiin jyrisevällä äänellä. Yksi vanhimmista otti nuijan ja vei sen uudelle koshevoille. Kidrjaaga, — niinkuin tapana oli — kieltäytyi sitä vastaanottamasta. Vanhin tarjosi sitä toisen kerran. Kidrjaaga taas kieltäytyi, ja vasta kolmannella kerralla hän otti sen vastaan. Hyvä-huudot kaikuivat joukosta ja koko keto kajahti kasakkain kirkunasta. Sitten astui joukosta neljä harmaapäistä ukkoa. (Aivan ikäloppuja Sjetshissä ei ollut, sillä harvan kasakan osaksi tuli luonnollinen kuolema.) He ottivat kouraansa multaa, joka vielä oli aivan märkää äskeisistä sateista ja ripottelivat sitä koshevoin pään päälle. Se valui alas poskille ja viiksille ja likasi kokonaan miehen kasvot. Mutta liikahtamatta seisoi Kidrjaaga ja kiitti kasakoita hänelle osoitetusta kunniasta.

Siihen päättyi meluisa kokous ja tuskin lienee sen tuloksista kukaan niin iloinnut kuin Bulba, sillä hän oli nyt kostanut entiselle koshevoille. Sen lisäksi oli Kidrjaaga hänen vanha ystävänsä, jonka kanssa hän oli käynyt monta maa- ja meritaistelua sekä jakanut sotaelämän rasitukset ja vaivat.

Joukko hajaantui ja sitten alkoivat vaalin johdosta kemut, jommoisia Ostap ja Andrei eivät vielä koskaan olleet nähneet. Kasakat murtautuivat sisään myymälöihin, ja viina, sima ja olut vuotivat virtana. Kaikki joivat maksutta. Viinankaupustelijat saivat olla tyytyväisiä siitä, että edes jäivät henkiin. Koko yön kuului huutoja ja lauluja, joissa ylistettiin sankareita, ja vastanoussut kuu sai kauan katsella soittajien joukkoja, jotka kulkivat katuja pitkin banduuroita ja balalaikkoja vinguttaen. Heidän perässään kulkivat kirkkolaulajat, joita pidettiin Sjetshissä kasakkain urotöitä ylistämässä. Mutta lopuksi alkoi humala ja väsymys uuvuttaa raskaita päitä ja siellä täällä lyyhistyi kasakoita maahan. Toverit syleilivät toisiansa heltyneinä ja itkusilmin. Tuossa laskeutui levolle kokonainen joukko. Tuossa taas eräs kasakka koetti järjestää itselleen paremman yösijan ja valitsi päänalusekseen halon. Hän oli nähtävästi yksi voimakkaimpia ja hän soperteli vielä joitakin epäselviä sanoja. Mutta viimein voitti humala hänetkin ja hän vaipui uneen. Ja niin valtasi uni heidät kaikki, ja koko Sjetsh nukkui.

IV.

Jo seuraavana päivänä neuvotteli Taras Bulba uuden koshevoin kanssa siitä, mitenkä saataisiin kasakat johonkin repäsevään toimintaan. Koshevoi oli viisas ja kekseliäs kasakka ja tunsi tarkkaan koskentakaiset. Alussa hän virkkoi: "Emme voi valaamme rikkoa, se on mahdotonta." Mutta oltuaan hetken vaiti hän lisäsi: "Se käy kyllä sentään päinsä. Valaamme emme riko, vaan keksikäämme jotain verukkeita. Kokoontukoon kansa, ei minun käskystäni, mutta muuten vaan omasta alotteestaan — kyllä te osaatte sen järjestää. — Sitten ilmestyn minäkin sinne vanhimpien kanssa, ikäänkuin emme tietäisi mitään koko asiasta."

Ei kulunut tuntiakaan tästä keskustelusta, kun jo rumpu rämisi. Päihtyneet ja ajattelemattomat kasakat sen taas tekivät, ja tuhansittain tulvi miehiä torille. Kysyttiin: "Kuka on kutsunut kansan koolle ja mitä varten?" Ei kukaan vastannut. Mutta vähitellen alkoi kuulua ääniä: "Hukkaan häipyy kasakkain voima, kun ei käydä sotia. Vanhimmat ovat toimettomia, lihovat laiskuudessaan! Totuutta ei ole maailmassa!" Toiset kasakat alussa vaan kuuntelivat, mutta sitten hekin alkoivat huutaa: "Ei ole totuutta maailmassa." Vanhimmat joutuivat hämilleen tällaisista puheista. Vihdoin astui koshevoi esille ja lausui: "Sallikaa, koskentakaiset, minun puhua teille muutama sana!"

"Nyt tahdon ensinkin, kunnioitettavat panit, kääntää huomiotanne siihen seikkaan — itse sen kylläkin ymmärrätte — että monet koskentakaiset ovat joutuneet niin suuriin velkoihin juutalaisille ja veljillensä, ettei pirukaan saa siitä tolkkua. Tahdon sitäpaitsi huomauttaa vielä siitäkin, että joukossamme on paljon sellaisia nuoria miehiä, jotka eivät ole ollenkaan sotaa haistaneet, ja tiedättehän, hyvät panit, ettei nuori mies voi elää ilman sotaa. Minkälainen kasakka tulee sellaisesta, joka ei kertaakaan ole antanut turkkilaiselle selkään."

"Älkää sentään luulko, että minä tällä puheellani tarkoittaisin rauhan rikkomista. Jumala minua siitä varjelkoon! Sanon vain tämän muuten. Ja vielä lisäksi: Meillä on Herran temppeli, mutta minkälaisessa kunnossa se on? Monta vuotta on Sjetsh Jumalan armosta ollut olemassa, vaan Jumalan temppeliä ei ele ulkoa eikä sisältä kaunistettu. Pyhimyskuvat ovat ilman koristuksia, eikä kukaan ole lahjoittanut kirkolle edes hopeoitua messupukua. Kirkko on saanut ainoastaan sen vähän, minkä kasakat kuollessaan ovat sille määränneet. Ja ne lahjat ovat olleet hyvin vähäpätöiset, sillä miehemme panevat eläissään viinaan melkein viimeisetkin roponsa. En tällä kuitenkaan tarkota sitä, että alottaisimme sodan muhamettilaisia vastaan, sillä olemmehan luvanneet sulttaanille rauhaa ja olisi siis suuri synti rikkoa sitä, me kun olemme vannoneet valan oman uskontomme nimessä."

"Siis näette, hyvät panit, ettemme voi sotaa alottaa. Ritarin kunnia vaatii meitä olemaan sitä tekemättä. Mutta heikon järkeni mukaan ajattelisin näin: annetaan nuorten miestemme lähteä huvittelemaan Anatolian rannoille. Mitäs arvelette?"

"Lähdetään kaikki!" huudettiin sieltä ja täältä. "Uskomme puolesta olemme valmiit henkemme uhraamaan."

Koshevoi pelästyi; hän ei suinkaan tahtonut nostaa sotajalalle kaikkia koskentakaisia. Rauhan rikkomista hän piti vääränä tekona.

"No, olkoon niin. Alistun teidän tahtoonne. Onhan se vanha tapa ja sanoohan raamattukin, että kansan ääni on Jumalan ääni. Viisaampaa ei voi keksiä kuin se, minkä keksii kansa itse. Mutta kuulkaahan! Te tiedätte kyllä, ettei sulttaani jätä rankaisematta nuorten miestemme kepposia. Sentähden pitäisi meidän olla varuillamme ja sotajoukkomme tulee olla hyvin järjestetty. Nuoren väen poissa ollessa voivat nimittäin tatarit hyökätä kimppuumme. Mutta nuo Turkin koirat eivät koskaan esiinny julkisesti eivätkä hyökkää tupaan, vaan takaapäin puraisevat, ja kipeästi puraisevatkin. Ja jos oikein totta puhun, niin eihän meillä ole veneitäkään riittävästi, eikä ruutiakaan ole jauhettuna niin paljon, että kaikki voisivat lähteä. Itse puolestani olen kyllä valmis lähtemään matkaan ja alistun tietysti teidän tahtonne mukaan."

Viekas atamani vaikeni. Väkijoukossa syntyi vilkas keskustelu; myöskin kyläin päälliköt neuvottelivat keskenään. Juopuneita kaikeksi onneksi ei ollut paljon, ja sentähden päätettiinkin noudattaa viisasta neuvoa. Heti läksi muutamia miehiä Dnjeprin toiselle rannalle, missä sotavarastot olivat. Siellä salaisissa säiliöissä, veden alla ja kaislikossa, oli kätkössä sotaväen rahasto ja osa vihollisilta otettuja aseita. Toiset taas menivät veneitten luo ja alkoivat asetella niitä kuntoon. Väkeä vilisi mustanaan rannalla. Vanhat, ahavoittuneet, hartevat kasakat seisoivat housunlahkeet ylöskäännettyinä polvia myöten vedessä ja vetivät paksuista köysistä aluksia vesille. Toiset kantoivat rannalle veistettyjä hirsiä ja puita. Tuossa paikattiin venettä laudoilla, tuossa joku tervasi alustaan ja tuossa taas kiinnitettiin veneiden laitoihin kaislakimppuja, etteivät meren aallot aluksia kaataisi. Vähän matkan päässä leimusi pitkin rantaa nuotioita, joilla keiteltiin tervaa — sitäkin veneitä varten. Kokeneet ja vanhat opettivat nuoria. Kolinaa ja huutoa kuului kaikkialta. Kirjavana ihmismerenä liikkui ja liehui koko ranta.

Mutta äkkiä huomattiin suuren lautan lähestyvän. Siliä oleva miesjoukko huitoi jo kaukaa käsillään. Ne olivat kasakoita repaleisissa nutuissa. Heidän perin huonot pukunsa — muutamat olivat paitasillaan ja pieni piippunysä suussa — osoittivat, että heitä oli kohdannut joku onnettomuus tai että he olivat siihen määrin hurjistelleet, että olivat vaatteensakin juoneet. Heidän joukostaan astui esiin suurikasvuinen, harteva kasakka, joka näytti olevan noin viidenkymmenen vuotias. Hän huusi ja huitoi käsillään muita innokkaammin, mutta työmiesten melun ja hälinän tähden ei voinut kuulla hänen sanojaan.

"Mitä varten olette tulleet?" kysyi koshevoi, kun lautta laski rantaan.
Kaikki työmiehet keskeyttivät työnsä ja katselivat uteliaina tulijoita.

"Vai ette! Nähtävästi ovat tatarilaiset tukkineet korvanne vahalla, koska ette ole mitään kuulleet."

"Semmoista on tapahtunut, ettei moni ihminen ole mokomaa nähnyt eikä kuullut."

"Mutta kerro nyt Jumalan nimessä, senkin koiranleuka!" huusi joukosta eräs kasakka, joka ei enää voinut hillitä kiihkoaan.

"Ne ovat vuokratut juutalaisille. Jollei juutalaiselle maksa etukäteen, niin et saa pitää jumalanpalvelusta."

"Ja jollei vietävän juutalainen saastaisilla sormillaan pane merkkiä pääsiäiskakkuun, niin et saa sitäkään siunatuksi."

"Hän varmaan valehtelee, hyvät panit. Mahdotontahan on, että saastainen juutalainen panisi merkkinsä pyhään pääsiäiskakkuun."

"Vaan kuulkaahan, mitä vielä kerron: puolalaiset papit ajavat rattaillaan pitkin Ukrainaa. Mutta ei se vielä mitään, että he rattaillaan ajavat, vaan tietäkää, etteivät heille kelpaakaan enää hevoset, vaan valjastavat ne peijakkaat kristittyjä vaunujensa eteen. Ja kuulkaapas vieläkin parempaa: juutalaisakat neulovat itselleen hameita messupaidoista. Niin, sellaista tapahtuu nyt Ukrainassa! Ja te täällä Koskentakana vaan istutte toimettomina ja mässäätte. Tatari lieneekin teidät niin peloittanut, ettette enää näe ettekä kuule mitään. Ette tiedä rahtuakaan siitä, mitä maailmassa tapahtuu."

"Maltapas jo, mies!" keskeytti koshevoi, joka siihen saakka oli seisonut silmät maahan luotuina, kuten muutkin koskentakaiset, jotka tärkeistä asioista kuullessaan eivät koskaan antautuneet ensi vaikutuksen valtaan, vaan aina vaikenivat. "Maltapas, niin minäkin sanon sanasen: Mitä te peijakkaat sitten itse teitte? Eikö teillä ollut miekkoja, hä? Kuinka sallitte sellaista tapahtuvan?"

"Kuinka sallimme? Olisitteko te voineet vastustaa kokonaista viittäkymmentätuhatta puolalaista? Ja suoraan sanoen: olihan meidänkin joukossamme pettureita, jotka kääntyivät heidän uskoonsa."

"Ne tekivät sellaista, että sitä palkkaa, minkä he siitä saivat, älköön hyvä Jumala kenellekään muille antako."

"Niinpä vain! Hetman on Varsovassa paistettuna kuparisessa kattilassa ja päällikköjen päitä ja käsiä kuljetetaan markkinoilta markkinoille kansan katseltavaksi. Sellaisen kohtalon saivat päällikkömme."

Jo liikahti väkijoukko. Hetkisen vallitsi rannalla täydellinen hiljaisuus, sellainen joka tavallisesti ennustaa myrskyä. Mutta pian alkoikin kuulua ääniä ja melua.

"Onko mahdollista, että juutalaiset ovat vuokranneet kristittyjen kirkot?" "Puolan papitko olisivat valjastaneet aisoihin oikeauskoisia kristittyjä?" "Voisivatko kirotut uskottomat Venäjän maassa harjoittaa tuollaista väkivaltaa?" "Niinkö olisi menetelty hetmanin ja päällikköjen kanssa?" "Ei, se ei voi olla mahdollista!" Sellaisia sanoja kaikui kaikkialta. Syntyi kerrassaan aika hälinä ja veret joutuivat kuohuksiin. Se ei kuitenkaan ollut kevytmielisen kansajoukon kuohua; vimmastuivat siinä vahvat, vakavatkin luonteet, joiden veri ei vähästä kiehahtanut, vaan joissa vihan liekki, kun se kerran oli syttynyt, ei myöskään vähällä sammunut.

Salamoina singahtelivat nyt joukossa tämäntapaiset lauseet ja kaikki kiirehtivät etukaupunkiin hirttääkseen kaikki juutalaiset.

Juutalaisraukat, jotka muutenkin olivat pelkureita, piiloutuivat pelon valtaamina viinatynnöreihin ja uuneihin ja etsivätpä muutamat suojaa vaimojensa hameiden alta. Mutta kasakat löysivät heidät kaikki.

"Korkeasti kunnioitetut panit", huusi muuan juutalainen, pitkä ja hoikka kun seiväs ja kurkoitti pelosta vääntyneitä rumia kasvojaan. "Korkeat kunnioitettavat panit! Sallikaa meidän lausua vain muutama sana! Ainoastaan muutama sana! Saatte kuulla sellaista, jota ette vielä koskaan ole kuulleet — niin tärkeätä, että on mahdotonta sanoa, kuinka tärkeätä se on!"

"Kunnioitettavat panit!" toisti juutalainen. "Niin hyviä paneja kuin te olette ei koskaan vielä ole nähty, ei totta tosiaankaan ole koskaan nähty! Ei koko maailmassa ole niin hyviä ja urhoollisia paneja!" Miehen ääni värähti ja vapisi pelosta. "On kerrassaan mahdotonta, että me tahtoisimme koskentakaisille jotain pahaa. Ne, jotka Ukrainassa ovat vuokramiehinä, eivät suinkaan ole meikäläisiä! Eivät jumalauta olekaan! Ne eivät ole lainkaan juutalaisia! Piru tietää, mitä lienevätkään! Kuolema heille! Eikö ole niin, Shlema, eikö ole, Shmul?"

"Jumal'auta, se on totta!" vastasivat joukosta Shlema ja Shmul, rikkinäiset lakit päässään ja kasvot kuolonkalpeina. "Emme vielä koskaan", jatkoi pitkä juutalainen, "ole yhtyneet vihollisiin, emmekä katolilaisten kanssa tahdo olla missään tekemisissä! Piru heidät periköön! Koskentakaisten kanssa tahdomme olla veljiä!"

"Mitä sinä loruilet? Ettäkö koskentakaiset olisivat teidän veljiänne?" kivahti muuan ääni joukosta. "Älkää sitä odottako, kirotut juutalaiset! Dnjepriin mokomat pakanat!"

Nämä sanat olivat merkkinä muille. Juutalaisia alettiin heittää niskasta jokeen. Valitushuudot kaikuivat eri haaroilta, mutta jurot koskentakaiset vaan nauroivat nähdessään, kuinka juutalaisten pitkät sääret pieksivät vettä.

Puhujaraukka, jonka sanat olivat vaan onnettomuutta tuottaneet, riuhtoi itsensä irti kauhtanasta, johon jo miehet olivat tarttuneet ja pelkässä kirjavassa ihopaidassaan ollen tarttui Bulban jalkoihin ja rukoili valittavalla äänellä: "Suuri pani, korkeasti kunnioitettava pani! Minä tunsin teidän velivainajanne Doroshan. Hän oli kelpo soturi, ritarien kunnia! Annoin hänelle kahdeksansataa tsehiniä, joilla hän lunasti itsensä turkkilaisten vankeudesta."

"Hyvä on", sanoi Taras ja sitten vähän mietittyään kääntyi kasakkojen puoleen ja lausui näin:

"Ainahan on meillä tilaisuus hirttää tämä juutalainen, jos tarve vaatii; mutta täksi päiväksi luovuttakaa hänet minulle."

Tämän sanottuaan vei Taras juutalaisen kuormansa luo, jonka ympärillä seisoivat hänen kasakkansa.

"Kiipeä tuonne rattaiden alle ja makaa siellä, mutta älä liikahda! Ja te, veljet, älkää vaan päästäkö juutalaista pakoon."

Kaikki kasakat olivat jo poistuneet rannalta ja jättäneet veneitten varustamisen sikseen; sillä nyt olikin edessä maamatka, jota varten tarvittiin hevosia ja rattaita. Sekä nuoret että vanhat tahtoivat ottaa osaa retkeen. Vanhimpain osastopäällikköjen, koshevoin ja koko sotajoukon yksimielisen päätöksen mukaan päätettiin nyt lähteä sotaretkelle Puolaa vastaan. He päättivät kostaa juutalaisten ilkityöt ja koota sotasaalista kaupungeista sekä sytyttää kylät ja vainiot tuleen. Tämän retken kautta leviäisi samalla laajalle kasakkain maine.

Kaikki alkoivat varustautua matkalle. Koshevoi näytti kasvaneen päätään pitemmäksi. Ei ollut hän enää vapaan, hurjapäisen kansanjoukon nöyrä käskyjen täyttäjä, vaan hän oli nyt käskijä, joka itsetietoisena jakeli määräyksiään oikealle ja vasemmalle. Nöyrinä seisoivat riveissä kaikki kevytmieliset yltiöpäät, uskaltaen tuskin silmiänsä kohottaa, kun koshevoi komeana komenteli. Lyhyesti ja arvokkaasti, niinkuin tottunut sotapäällikkö ainakin, määräili hän: "Varustautukaa huolellisesti. Järjestäkää kuormat, korjatkaa aseenne! Älkää ottako paljon vaatteita mukaanne: paita ja kaksi paria housuja jokainen ottakoon ja ruuaksi kupillisen velliä ja survottuja hirssijyviä — enempää älköön kukaan ottako! Kuormissa kyllä on kaikkea, mitä matkalla tarvitaan. Kaksi hevosta olkoon jokaisella kasakalla. Sitä paitsi tulee meidän ottaa mukaan pari sataa härkäparia, sillä kaalamopaikoilla ja soilla niitä tarvitaan. Mutta ennen kaikkea, panit, noudattakaa järjestystä. Tiedän joukossamme olevan sellaisia, jotka voivat sukkien asemesta vetää jalkoihinsa kallisarvoisia liinoja ja riepuja. Hiiteen nyt kaikellaiset kalliit kankaat, hameet ja huivit. Laittakaa vaan aseenne kuntoon, ja jos hopeaa ja kultaa näette, niin nekin korjatkaa, sillä niillä on pysyvä arvo ja niitä tarvitaan. Ja sen teille, hyvät panit, jo edeltäpäin ilmoitan, että älköön kukaan sotaretken aikana juoko itseänsä humalaan. Joka sen tekee, hänet sidotaan kuin koira kiinni vaunuihin, olkoonpa hän vaikka urhoollisin kasakka koko joukossamme; niin, kuin koira hänet ammutaan ja heitetään tien syrjään lintujen ruoaksi, sillä juoppo ei sotaretkellä kristillistä hautausta ansaitse. Ja te nuoret, seuratkaa vanhempien esimerkkejä! Jos kuula teitä raapaisee tai miekasta saatte haavan, niin älkää siitä paljoa välittäkö: sekoittakaa latinki ruutia pikarilliseen viinaa ja juokaa se yhdellä kulauksella, niin kaikki tuska on ohi, ei synny kuumettakaan. Ja haavalle taas, jos se ei ole kovin suuri, pankaa sylellä sekoitettua multaa, kyllä se kuivaa ja parantaa. Ja nyt toimeen miehet!"

Niin puhui koshevoi ja heti hänen lopetettuaan kävivät kaikki työhön. Kaikilta oli humala haihtunut, ikäänkuin ei juopuneita kasakkain joukossa olisi koskaan ollutkaan. Tuolla korjattiin rattaiden rautoja tai asetettiin uusia; tuolla ladottiin kuormiin muonasäkkejä ja aseita; tuolla tuotiin hevosia ja härkiä. Kaikkialta kuului töminää, koelaukauksia, miekkojen kalsketta, härkien ammuntaa, rattaiden räminää, puhetta ja huutoja. Pitkänä jonona levisi kasakkain leiri avaralla arolla. Monta loikkausta olisi siinä saanut tehdä, jos olisi tahtonut juosta sen päästä toiseen. Pienessä puukirkossa piti pappi jumalanpalvelusta, pirskotti pyhää vettä kaikkien päälle ja antoi ristin suudeltavaksi. Sitten lähdettiin liikkeelle.

"Hyvästi, äitimme", sanoivat he melkein yhteen ääneen. "Suojelkoon sinua Jumala kaikilta vaaroilta."

Joukon kulkiessa etukaupungin halki huomasi Taras juutalaisensa Jankelin, joka jo oli pystyttänyt teltan ja möi siinä piikiveä, ruutia ja muita sotatarpeita, joita matkalla tarvittiin ja vieläpä vehnäkakkuja ja leipääkin.

Hiljaa lähestyi häntä Jankel, tehden merkin molemmilla käsillään, ikäänkuin olisi tahtonut ilmoittaa jotain salaperäistä.

"Olkaa hyvä pani vaiti ja älkää kenellekään ilmoittako: kasakkojen kuormien joukossa on minullakin yksi kuorma. Siinä kuljetan kaikellaisia tarpeita kasakoita varten ja niitä minä myyn niin huokealla hinnalla, ettei kukaan voi uskoakaan. Ja jumal'auta, se on totta!"

Taras kohautti olkapäitään ihmetellen juutalaisen luonnetta ja ratsasti sitten muun sotaväen joukkoon.

"Koskentakaiset tulevat. Koskentakaiset tulevat!" Niin kuului kaikkialta. Ne, jotka vaan kynnelle kykenivät, koettivat pelastua. Asujamet lähtivät kodeistaan ja hajautuivat eri haaroille. Silloin ei vielä ollut linnoja eikä varustuksia, vaan kukin rakensi itselleen ainoastaan väliaikaisen olkimajan. Jokainen ajatteli: ei tässä kannata rahoja ja aikaa tuhlata majan rakentamiseen, tatarilainen sen kumminkin hävittää.

Muutamat vaihtoivat härkänsä ja auransa miekkaan ja ratsuun sekä liittyivät sotajoukkoihin: toiset pakenivat, vieden mukanaan karjansa ja kaikki kalleutensa. Tavattiin tosin tiellä välistä sellaisiakin, jotka asestettuina odottivat vihollista, mutta suurin osa livisti tiehensä ennen vainolaisten tuloa. Kaikki tiesivät, ettei ole hauskaa joutua tekemisiin sen hurjan ja taisteluhaluisen kasakkajoukon kanssa, joka tunnettiin koskentakaisten nimellä, ja joka huolimatta riveissään vallitsevasta epäjärjestyksestä kuitenkin oli erityisen taistelukuntoinen. Hitaasti kulkivat kasakat väsyttämättä hevosiaan, ratsumiehet edellä; kuormien jälestä seurasi jalkaväki. Ainoastaan öisin oltiin liikkeellä; päivisin levähdettiin autioilla, asumattomilla paikoilla, jollaisia silloin vielä oli hyvin paljon. Vakoilijoita lähetettiin aina edeltäpäin tiedustelemaan asemaa. Ja sinne, missä kasakoita kaikkein vähimmin odotettiin, juuri sinne ne äkkiä pyrynä ilmestyivät, levittäen ympärilleen tuhoa ja kauhua!

Poroksi poltettiin kylät, ja se osa karjasta ja hevosista, jota ei voitu kuljettaa mukana, tapettiin. Näytti siltä kuin olisivat he vaan tulleet juhlimaan, eivätkä sotimaan.

Pöyristyttäviä ovat tuon pakanallisen aikakauden petomaiset teot. Lapset murhattiin, naisilta leikattiin rinnat, ja niiltä, jotka laskettiin vapaiksi, nyljettiin nahka polvia myöten — sanalla sanoen: kauhea oli kasakkain kosto. Kuultuansa kasakkain lähestyvän lähetti eräs luostarin esimies heidän luoksensa kaksi munkkia pyytämään, että he käyttäytyisivät siivosti ja samalla muistuttamaan heitä siitä, että hallituksen ja koskentakaisten välillä on olemassa rauhansopimus.

"Ilmoita piispalle minun sekä koskentakaisten puolesta", — vastasi koshevoi — "että heidän ei tarvitse olla peloissaan, sillä kasakat vasta piippujansa sytyttelevät."

Mutta pian hävitti tuhoava liekki koko luostarin. Munkit, juutalaiset ja naiset pakenivat niihin lähellä oleviin kaupunkeihin, joissa oli edes jonkunlaisia varustuksia ja linnoituksia. Väliin hallitus kyllä lähetti kasakoita vastaan pieniä apujoukkoja, vaan ne saapuivat usein liian myöhään tai pakenivat ne arkoina jo ensimäisen ottelun jälkeen. Tapahtui myös, että entisissä taisteluissa karaistut kuninkaalliset sotapäälliköt päättivät yhdistynein voimin tehdä koskentakaisille vastarintaa ja tällaisissa taisteluissa oli aina niillä kasakoilla, joita alituiset ryöstöt eivät miellyttäneet, tilaisuus osoittaa kuntoaan taistellessaan urhokkuudestaan kerskailevia puolalaisia vastaan, heidän esiintyessään taistelukentällä uljailla hevosillaan. Siinä sitä miehen kuntoa kysyttiin.

Paljon olivat kasakat jo saaneet saaliikseen kultaisia suitsia, miekkoja ja kiväärejä. Kuukauden ajalla olivat miehistyneet nuoret maitosuutkin, ja heidän hennot kasvonpiirteensä muuttuivat ankariksi ja lujiksi.

Hauskaa oli vanhan Bulban nähdä, kuinka hänen molemmat poikansa olivat aina ensimäisten joukossa. Ostap oli ikäänkuin luotu sotaelämään.

Hän ei missään ottelussa koskaan menettänyt mielenmalttiaan ja osoittipa hän melkein luonnotonta kylmäverisyyttä. Hän voi melkein silmänräpäyksessä arvostella vaaran suuruuden ja aina hän myös keksi keinon turman välttämiseksi. Kaikki hänen liikkeensä olivat varmat, ja tarkka silmä voi jo hänessä huomata tulevan sotapäällikön. Hänen olentonsa uhkui terveyttä ja reippautta ja väkevä hän oli kuin jalopeura.

"Hänestä tulee vielä kerran oiva sotapäällikkö", puheli vanha Taras. "Varmaan tulee, ja tulee sellainen, ettei isänsäkään hänelle vertoja vedä."

Andrei oli myös kokonaan antautunut luotien ja miekkojen lumoavaan leikkiin. Hän ei paljoa miettinyt eikä vihollisten voimia edeltäpäin arvioinut. Taistelu tuotti hänelle jonkunlaista hurjaa, lumoavaa nautintoa. Juhlallisia olivat hänen mielestään ne hetket, jolloin taistelun tulisessa hälinässä miehet ja hevoset kuolleina kaatuivat maahan, ja hän itse miekkain kalskeessa ja luotein vinkuessa vauhkolla ratsullaan kiiti taistelukentällä, jakaen iskuja oikealle ja vasemmalle. Monta kertaa ihmetteli isä nähdessään, kuinka Andrei innostuksen valtaamana heittäysi sellaisiin uhkarohkeisiin löylyihin, joihin ei kylmäverisin ja harkitsevinkaan soturi olisi antautunut, ja yhdellä hurjalla hyökkäyksellä saattoi tuo nuorukainen tehdä sellaisia ihmetöitä, että ne herättivät ihailua vanhoissa, karaistuneissakin kasakoissa. Ihmeissään oli tuosta vanha Taraskin ja hän jutteli:

"Kelpo poika on hänkin — kunpa vaan ei vihollisen kalpa häneen kävisi. Ei hän tosin ole Ostapin veroinen, mutta silti kelpo soturi, kelpo soturi!"

Sotajoukko päätti lähteä suoraan Dubnan kaupunkia vastaan, jossa kerrottiin olevan paljon rikkauksia ja varakasta väkeä. Puolentoista päivän perästä oltiinkin jo kaupungin edustalla. Asukkaat päättivät tehdä äärimmäistä vastarintaa ja ennen kuolla torille, kaduille tai talojensa edustalle kuin päästää sisään vihollista. Korkea multavalli ympäröi kaupungin. Niissä paikoin missä valli oli matalampi, kohosi kivinen muuri tai hirsinen aita. Varusväki oli suurilukuinen ja ymmärsi tehtävänsä tärkeyden. Tuimasti hyökkäsivät koskentakaiset vallille, mutta ankara luotisade oli heitä vastassa. Myöskään kaupungin porvarit eivät tahtoneet olla toimettomia. Hekin olivat kokoontuneet suurin joukoin valleille. Heidän kasvoistaan voi lukea, että he aikoivat viimeiseen saakka kaupunkiaan puolustaa. Naisetkin olivat päättäneet ottaa osaa taisteluun. Kasakkain päälle sateli kiviä, tynnöreitä, saviruukkuja, kiehuvaa vettä ja hienoa hiekkaa, joka sokaisi heidän silmänsä. Linnoitusten valloittaminen ei muuten yleensä ollutkaan koskentakaisille mieluista; he rakastavat taistelua avaralla kentällä.

Koshevoi käski peräytyä sanoen: "En tahdo kantaa kristityn nimeä, jos päästämme ulos kaupungista yhdenkään miehen! Kuolkoot kuni koirat nälkään!"

Peräydyttyään ympäröi sotajoukko koko kaupungin ja rupesi aikansa kuluksi hävittämään lähellä olevia kyliä, polttaen poroksi ne sekä viljavarastot. Hevosensa he laskivat viljavainioille, joihin sirppi ei vielä ollut koskenut, ja jotka sinä vuonna lupasivat erittäin runsasta satoa. Kauhulla katselivat kaupungin asukkaat kuinka heidän leipäänsä hävitettiin.

Sillä välin olivat koskentakaiset järjestäneet kaupungin ympärille rattaansa kahteen riviin ja asettuivat asumaan aivan kuin Sjetshissä. He polttelivat piippujaan, vaihtoivat sodassa saaneita aseitaan ja viettivät aikaansa uhkapeleissä, katsellen kaupunkia pelottavalla kylmäverisyydellä. Yöksi sytytettiin nuotioita. Kokit keittivät puuroa suurissa kuparikattiloissa, ja nuotioiden vieressä seisoivat valppaat vartijat. Mutta pian alkoi kuitenkin tuo toimeton, säännöllinen elämä käydä heille vastenmieliseksi. Koshevoi käski senvuoksi jakaa sotilaille toisen verran enemmän viinaa koska nyt ei ollut mitään voimaa kysyviä tehtäviä suoritettavana.

Nuorille ja varsinkin Taras Bulban pojille ei ollut tällainen toimettomuus ollenkaan mieleen.

"Ymmärtämätön olet", puheli hänelle Taras. "Ole kärsivällinen kasakka, pian pääset atamaniksi! Ei se vielä ole kelpo soturi, joka ei menetä mielenmalttiaan vaarallisissa otteluissa; vasta se on hyvä sotilas, joka ei toimetonna ollessaankaan ikävysty, vaan voi kaiken kärsiä."

Mutta eivät kuitenkaan olleet yhtä mieltä isä ja poika, sillä heillä oli erilainen luonne ja arvostelivat asioita kumpikin omalta kannaltaan.

Sillä välin oli saapunut paikalle Tarasin rykmentti Tovkatshin johtamana. Sen mukana tuli vielä kaksi esaulia, kirjuri ja muita virkamiehiä. Kaikkiaan oli kasakoita viidettä tuhatta. Paljon oli heidän joukossaan vapaaehtoisiakin, jotka olivat liittyneet joukkoihin ilman erityistä kutsua. Esaulit toivat Tarasin pojille äidin siunauksen ja kummallekin pienen pyhimyskuvan Kiovan Mezhigorskin luostarista. Veljekset ripustivat kuvat rinnoilleen ja tahtomattaankin johtui nyt vanha äiti heidän mieleensä. Mitähän ennustaa heille tämä äidin siunaus? Toiko se mukanaan sen enteen, että viholliset voitettaisiin ja että heidän paluunsa kotiin olisi kunniakas, — vai mitä se ennusti? Mutta tulevaisuudestamme emme me tiedä mitään: niinkuin syksyinen sumu, joka synkkänä suosta kohoaa, verhoo se ihmisen kohtalon, joka on kuin suuntaansa tuntematon kyyhky. Se ei uhkaavaa haukkaa näe eikä haukka kyyhkystä, eikä kukaan tiedä, kuinka lähellä on turmio.

Ostap oli aikoja sitten syventynyt omiin toimiinsa ja siirtynyt osastonsa luo. Andrei sitä vastoin tunsi rinnassaan jonkunlaista ahdistusta, vaikka hän ei tietänyt, mikä siihen oli syynä. Kasakat olivat jo lopettaneet illallisensa. Oli hämärä ja tulossa oli ihana heinäkuun yö. Mutta Andrei ei mennyt osastonsa luo eikä myöskään laskeutunut levolle, vaan katseli ajatuksiinsa syventyneenä edessään olevaa kaunista luontoa.

Taivaalla tuikkivat lukemattomat tähdet. Kenttä oli täynnä rattaita muonavaroineen, terva-astioineen ja vihollisilta anastettua saalista. Rattaiden vieressä ja niiden alla ruoholla makasi koskentakaisia. Tuossa oli yksi asettanut päänsä alle säkin, tuossa toisella oli päänaluksenaan vanha lakki ja tuossa lepäsi kolmas toverinsa kylkeen nojaten. Jokaisen kasakan vieressä oli pyssy ja lyhytvartinen, kuparihelainen piippu. Härät makasivat ruohikossa ja näyttivät kaukaa suurilta, mustilta kiviltä. Kaikkialta alkoi jo kuulua kasakkain kuorsaamista. Vähän matkan päässä leiristä hirnahtelivat hevoset. Ja kaikessa tuossa vallitsevassa yössä oli jotain mahtavaa, mutta samalla kaameata, ikäänkuin heijastusta kaukaisista tulipaloista. Hiiltynyt luostari seisoi synkkänä ja totisena kuin kartusiani munkki. Tuolla vielä paloi luostarin puisto; melkeinpä kuulit, kuinka suhisivat puut, kun savu ne peitti ja aina kun uusi liekki leimahti, valaisi se äkkiä sinipunervalla valollaan kypsyneitä luumuja tai muutti kullanväriseksi kellertävät päärynäpuut. Rakennuksen seinällä tai puussa riippui jonkun onnettoman juutalaisen tai munkin hiiltynyt ruumis. Liekkien yläpuolella lentelivät linnut ja näyttivät pieniltä, tummilta risteiltä tulisella pohjalla. Selvästi näkyi saarrettu kaupunki, jonka kirkot, tornit, talot, vallit ja muurit heijastelivat etäisiä tulipaloja.

Andrei kiersi kasakkain rivit. Nuotiot, joitten vieressä vartijat istuivat, olivat sammumaisillaan. Uneen olivat vaipuneet vartijatkin. Hän kummasteli tuota huolettomuutta, ajatellen itsekseen: hyvä on, ettei läheisyydessä ole vihollista, jota tarvitsisi pelätä. Vihdoin astui hän erään kuorman luo, kiipesi sen päälle ja heittäytyi selälleen, asettaen kätensä päänsä alle. Mutta eipä tahtonut uni ummistaa hänen silmiään, ja kauan katseli hän ajatuksiinsa vaipuneena taivasta, joka kirkkaana ja äärettömänä kaareusi hänen yllään. Ilma oli raitis ja viileä. Leveänä, säteilevänä juopana kulki yli taivaan linnunrata. Välistä Andrei vaipui puolihorroksiin ja unen utuinen verho laski hetkeksi hänen silmilleen, mutta sitten hän taas havahti ja heräsi.

Siinä maatessaan hän oli huomaavinaan edessään ihmishaamun. Hän luuli sitä ensin haihtuvaksi unikuvaksi, vaan tarkemmin katsottuaan erotti hän laihan, surkastuneen olennon, joka tuijotti häntä suoraan silmiin. Pitkät, pikimustat, takkuiset hiukset riippuivat pään yli heitetyn huivin alta, hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat ja silmissä paloi kummallinen loiste. Koneellisesti tarttui Andrei pyssyynsä ja lausui kiivaasti:

"Kuka sinä olet? Jos olet piru, niin pois silmistäni, jos olet elävä olento, niin huonoon aikaan ilmestyit — ammun sinut paikalla."

Vastaukseksi nosti haamu sormen suulleen ja näytti rukoilevan vaitioloa. Andrei laski kätensä ja alkoi tarkemmin katsella olentoa. Pitkistä hiuksista, kaulasta ja paljastetusta rinnasta tunsi hän sen naiseksi. Mutta heti voi huomata, ettei hän ollut näiltä seuduilta: hänen tummankalpeat kasvonsa olivat taudin uurtamat. Kapeat, pienet silmät tuijottivat ylöspäin. Jota enemmän Andrei niitä katseli, sitä tutuimmilta ne tuntuivat. Lopulta hän ei enää malttanut olla kysymättä: "Sano kuka olet! Luulen nähneeni sinut ennen."

"Kaksi vuotta sitten", toisti Andrei koettaen johdattaa mieleensä kaiken, mitä hän muisti kouluajaltaan. Vielä kerran hän katseli tarkkaan naista ja huudahti sitten äkkiä:

"Hiljaa, hiljaa!" kuiskasi tatarilaistyttö vavisten, ja käänsi päänsä nähdäkseen, olisiko mahdollisesti joku miehistä herännyt Andrein huudosta.

"Mutta sano, minkätähden olet täällä!" virkkoi Andrei melkein kuiskaten ja muistosta aiheutuneen liikutuksen valtaamana. "Missä on nyt panitar? Elääkö hän vielä?"

"Kaupungissako?" lausui Andrei ääneensä ja hän tunsi, kuinka veri syöksyi sydämeen. "Minkätähden hän on kaupungissa?"

"Sentähden, että hänen isänsäkin on kaupungissa. Jo puolitoista vuotta on hän ollut Dubnan kaupungin päällikkönä."

"Onko neitinne jo naimisissa? — No mutta puhuhan toki, olet niin kummallinen."

"Ei yhdelläkään kaupungin asukkaalla ole leivän murustakaan; multaa on meidän täytynyt syödä."

"Panitar on kaupungin vallilta nähnyt sinut. Hän sanoi minulle: Mene, ja sano ritarille, että jos hän minua muistaa, hän tulisi luokseni, ja jollei muista, niin pyydä, että hän antaisi sinulle leivänpalasen tuodaksesi vanhalle äidilleni, sillä minä en tahtoisi nähdä äitini kuolevan nälkään silmieni edessä. Parempi on, että minä kuolen ensin ja sitten hän. Pyydä kauniisti ritaria, suutele hänen jalkojaan. Ehkä hänelläkin on vanha äiti. Hänen tähtensä antakoon ritari meille vähän leipää!"

"Pian hankin. Seiso tässä kuorman vieressä, — tai ei, parempi on että laskeudut kuormalle maata, ei kukaan sinua siinä näe, kaikki nukkuvat, palaan tuossa tuokiossa."

Ja Andrei meni oman osastonsa muonakuormien luo. Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Kaikki entisyys, jonka kasakkain sotainen elämä oli tukehduttanut hänessä, johtui nyt selvästi hanan mieleensä, ja nykyisyys katosi kokonaan. Hänen eteensä sukelsi kuin meren syvyydestä tuo kaunis, ylpeä neito. Hän muisti hänen hurmaavat kätensä, hurmaavat silmänsä, hymyilevät huulensa, tuuhean, tummanruskean tukkansa, joka kiharoina valui hänen olkapäilleen, ja hänen suloisen, hennon vartalonsa. Nuo Kiovan muistot eivät siis olleetkaan sammuneet hänen mielestään, ne olivat vaan hetkeksi väistyneet muiden, voimakkaampien vaikutteiden tieltä, ja usein, usein ne todella olivatkin unissa uudistuneet nuoren kasakan sielussa.

Andrein sydän sykki tulisesti hänen ajatellessaan, että hän pian näkee suloisen lemmittynsä. Tultuansa kuormien luo hän ei ollenkaan muistanut, mitä varten oli tullut. Käsi otsallaan koetti hän miettiä. Vihdoin hän säpsähti ja kauhistui: hänen mieleensä johtui ajatus, että neitonen on nyt nälkään kuolemaisillaan. Hän juoksi erään kuorman luo ja sieppasi kainaloonsa muutamia suuria leipiä, mutta samalla juolahti hänen mieleensä ajatus: eikö tämä ruoka, joka kyllä sopii rotevalle, yksinkertaiselle kasakalle, ole liian huonoa hienolle neitoselle? Silloin muisti hän koshevoin eilen toruneen kokkeja siitä, että nämä olivat yhdellä kertaa keittäneet puuroksi kaikki tattarijauhot, vaikka ne kyllä olisivat riittäneet kolmeksikin kerraksi. Varmasti uskoen löytävänsä puuroa suurista kattiloista otti hän käteensä pienen astian ja meni osastonsa kokin luo, joka makasi kahden suuren kattilan välissä. Mutta sinne tultuaan huomasi hän ihmeekseen, että ne olivat tyhjät. Miehillä oli täytynyt olla aika nälkä voidakseen syödä kaiken puuron, tuumaili hän. Hänen mieleensä johtui sananparsi: "Kasakat ovat kuin lapsia; jos on vähän, syövät he loppuun, jos on paljon, eivät he myöskään mitään jätä." Mitä siis oli tehtävä? Hän oli muistavinaan, että jossain isän osaston kuormassa oli säkillinen vehnäleipiä, jonka he olivat löytäneet erään luostarin leipomosta. Hän lähti nyt heti sinne, mutta säkkiä ei näkynyt. Ostap oli ottanut sen päänalusekseen, leväten rauhallisesti kuorman vieressä ja kuorsasi niin, että koko keto tärisi. Andrei tarttui säkkiin ja sieppasi sen äkkiä Ostapin pään alta. Tämä hypähti istualleen ja alkoi puoliunessaan huutaa täyttä kurkkua: "Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni tuo kirottu puolalainen, pidättäkää hevonen, pidättäkää!"

Eikä Ostap jatkanutkaan enää huutamistaan, vaan laskeutui pitkäkseen ja alkoi jälleen kuorsata niin kovaa että ruohokin, jolla hän makasi, oikein liikkui.

Arkana katseli Andrei ympärilleen, peläten, että Ostapin huuto olisi herättänyt jonkun nukkujista. Läheisessä osastossa kohottikin uninen kasakka pörröistä päätään, vaan laskeutui pian taas takaisin makuulle. Odotettuaan hetkisen lähti Andrei taakkoineen kuormansa luo, jonka päällä tatarilaistyttö makasi niin pelokkaana, että tuskin uskalsi hengittää.

"Nouse, lähtekäämme! Kaikki nukkuvat, älä pelkää! Ota sinä yksi näistä leivistä, ettei taakka tulisi minulle liian raskaaksi."

Tämän sanottuaan nosti hän pussin selkäänsä, sieppasi vielä lisäksi eräästä kuormasta hirssijauhopussinkin, otti käteensä senkin leivän, jonka oli aikonut antaa tatarilaiselle kannettavaksi ja lähti sitten raskaasta taakasta kyyristyneenä nukkuvien koskentakaisten välitse rantaan päin.

"Andrei", virkkoi vanha Bulba, hänen kulkiessaan isänsä ohitse. — Pojan veri oli jäähmettyä. Hän pysähtyi ja vapisi kuin haavan lehti, kysyen hiljaa: "Mitä sanoit, isä?"

"Sinun mukanasi on akka! Selkääsi annan kun tästä nousen, varmaan annan. Huonoille teille vie sinut vaimoväki."

Andrei seisoi kuin suolapatsas eikä uskaltanut vilkaistakaan isäänsä. Kun hän sitten viimein kohotti silmänsä, näki hän, että vanha Bulba jo oli painanut päänsä kämmentään vasten ja nukkui. Andrei teki ristinmerkin. Nyt katosi hänestä pelko, ja kun hän katsahti tatarilaistyttöön huomasi hän tämän seisovan edessään aivan kuin tumma graniittipylväs ja kaukaisen liekin äkillinen heijastus valaisi hänen kuolonkalpeita kasvojaan. Hän nykäsi tyttöä hihasta, ja he lähtivät eteenpäin alinomaa taakseen katsoen. Jyrkältä rantatörmältä laskeutuivat he erääseen rotkoon, joka oli melkein kokonaan heinäin ja sammalten peitossa. Kenttä kasakkaleirineen katosi kokonaan heidän näkyvistään. Arolta kävi lievä tuulenhenki, joka ennusti päivän pian sarastavan. Mutta kukon laulua ei vielä mistään kuulunut, sillä kaupungissa ja sen hävitetyssä ympäristössä ei ollut yhtään ainoata kukkoa. Pientä puuta pitkin kulkivat he puron yli, jonka toinen ranta oli korkea ja jyrkkä. Siinä nähtävästi oli luja ja luotettava kohta kaupungin linnoituksessa. Puron takana kohosi luostarin paksu seinä. Epätasainen, kivikkoinen ranta oli kokonaan aroruohon peittämä. Kuilun ylälaidalla näkyi vanhan aidan jäännöksiä, jotka todistivat siellä ennen olleen puutarhan. Tyttö riisui nyt kenkänsä ja läksi kulkemaan paljain jaloin, kohottaen varovaisesti hamettaan, sillä maa oli hyvin vetelää. Kaislikon kautta kuljettuansa tulivat he eräälle paikalle, johon oli ajettu kokoon risuja. Lykättyään risut syrjään löysivät he aukon, joka oli vähän isompi kuin leivinuunin suu. Tatarilaistyttö kyyristyi ja meni edellä, ja hänen perässään tuli Andrei, jonka taakkoineen oli hyvin vaikea liikkua ahtaassa käytävässä. Pian vallitsi heidän ympärillään täydellinen pimeys.

VI.

"Pian saamme valoa", sanoi tyttö. "Nyt lähestymme jo sitä paikkaa, johon tullessani jätin lampun."

Valoa alkoikin jo vilkahdella. He saapuivat vähäiselle aukeamalle, joka nähtävästi oli kappeli. Ainakin oli seinää vasten asetettu pieni pöytä ja sen yläpuolella näkyi vanha katolilainen madonnan kuva. Pieni hopeainen öljylamppu heitti siihen himmeää valoaan. Tyttö kumartui, nosti maasta pienen korkeajalkaisen kuparilampun ja sytytti sen pyhimyskuvan edessä olevan lampun liekistä. Yhdessä he kulkivat eteenpäin, väliin kirkkaassa valossa, väliin mustassa varjossa. Nuoren ritarin kauniit, terveyttä uhkuvat kasvot olivat jyrkkänä vastakohtana hänen seurakumppaninsa kalpeille, surkastuneille piirteille. Käytävä alkoi käydä avarammaksi, niin että Andrei voi jo oikaista itsensä. Uteliaana katseli hän multaseiniä, jotka muistuttivat Kiovan luostarin luolia. Täällä, niinkuin Kiovankin luolissa, näkyi syvennyksiä seinissä ja siellä täällä ruumisarkkuja; näkyipä ihmisten luitakin, jotka kosteudesta olivat pehmenneet ja toiset hajonneetkin. Nähtävästi oli täälläkin ollut hurskaita ihmisiä, jotka olivat paenneet sinne maailman myrskyistä, suruista ja kiusauksista. Paikottain oli tuntuvan kosteata ja vettäkin näkyi. Andrein täytyi usein pysähtyä, antaakseen seurakumppaninsa levähtää, sillä tämä näytti olevan aivan uupunut. Vähäinen leivänkappale, jonka hän oli ahminut, sai aikaan vaan kivistystä hänen vatsassaan, ja tytön täytyi usein jäädä liikahtamattomana seisomaan.

"Jumalan kiitos, vihdoinkin olemme perillä", virkkoi tyttö heikolla äänellä ja aikoi kohottaa kättään kolkuttaakseen ovelle, vaan ei jaksanut. Andrei löi silloin nyrkillään oveen, kuului kumahdus, josta päättäen oven takana oli avara holvi. Hetken kuluttua helisivät avaimet, joku tuli portaita alas, ja ovi avattiin. He näkivät edessään munkin avainkimppu ja kynttilä kädessä. Andrei säpsähti, sillä katolilainen munkki herätti aina kaikissa kasakoissa inhoa ja halveksumista. Munkki peräytyi hänkin askeleen nähtyään koskentakaisen kasakan. Mutta yksi ainoa epäselvä sana tytön huulilta saattoi kuitenkin hänet rauhoittumaan. Munkki lukitsi oven, vei heidät rappusia ylös ja pian olivat he luostarikirkon suuressa holvistossa. Alttarin luona, jolla paloi useita kynttilöitä, oli pappi polvillaan ja rukoili hiljaa. Kummallakin puolen häntä seisoi kaksi kuoripoikaa sinipunervissa kaapuissa ja suitsutusastiat käsissä. Pappi rukoili, että taivas antaisi kaupungin ihmeen kautta pelastua, hän pyysi pyhiltä kansalle rohkeutta ja kärsivällisyyttä, ettei se vaikeroisi maallista onnettomuutta. Muutamia naisia, jotka muistuttivat haamuja, oli kirkon lattialla polvillaan, ja heidän päänsä olivat painuneet alas. Pylväitten vieressä seisoi muutamia murheellisen näköisiä miehiä. Alttarin yläpuolella olevaan moniväriseen ikkunaan kajastui jo aamun kultainen koi, ja kirkkaita valotäpliä lankesi kirkon lattialle, ja taivaankaaren väreissä kohosi ilmaan pyhä savu.

Ihmeissään katseli Andrei pimeästä nurkastaan valon vaikuttamaa, ihmeellistä kuvaa. Mahtavasti kajahti äkkiä kirkossa urkujen juhlallinen ääni. Se kasvoi kasvamistaan, laajeni jo ukkosen jyrinäksi, mutta taas samassa hiljeni, muistuttaen naisen heleää ääntä. Vaan äkkiä se uudestaan ukkosena pauhasi, kunnes äkkiä kaikki hiljeni. Mutta kauan vielä holvit toistivat urkujen jo vaienneita ääniä. Kaikkea tätä kuunteli Andrei suuresti ihmeissään. Samassa tunsi hän, että joku tarttui hänen nuttunsa liepeisiin.

Kenenkään huomaamatta pääsivät he ulos kirkosta ja tulivat eräälle torille. Rusko jo punoitti kirkkaana aamuisella taivaalla ja aurinko oli nousemaisillaan. Neliönmuotoinen tori oli aivan tyhjä. Sen keskellä seisoi vielä puisia pöytiä, todistaen, että siellä vielä joku viikko sitten oli myyty ruokatavaroita. Tori oli paksun, kuivuneen likakerroksen peittämä. Sen varrella oli vähäisiä kivestä ja savesta tehtyjä yksikerroksisia taloja, joiden katot olivat tavattoman korkeat ja varustetut useilla ikkunoilla ja aukoilla. Toisella puolella, kirkon läheisyydessä, kohosi muita korkeammalle toisista erillään oleva rakennus, joka varmaankin oli raatihuone tai joku muu julkinen rakennus. Se oli kaksikerroksinen, ja katolla kohoavassa pienessä tornissa käyskenteli vartija. Suuri kellotaulu oli kiinnitetty kattoon.

Tori näytti ikäänkuin kuolleelta, mutta Andrei oli kuulevinaan jostain heikkoa voivotusta. Silmäillessään ympärille huomasi hän vähän matkan päässä muutamia ihmisiä, jotka makasivat kadulla aivan liikkumattomina. Hän ei tietänyt, olivatko he kuolleita vai nukkuivatko he. Äkkiä hän kompastui johonkin pehmeään esineeseen, se oli kuolleen naisen ruumis, varmaankin tatarilaisen. Nainen oli nähtävästi vielä nuori, vaikka nääntyneistä, laihoista kasvoista ei voinut varmasti päättää hänen ikäänsä. Hänen päässään oli punanen silkkihuivi ja kaulassa kaksirivinen helminauha; pari kolme pitkää suortuvaa oli laskeutunut hänen kalpeille poskilleen. Hänen vieressään makasi lapsi, joka suonenvedontapaisesti oli tarttunut äidin kuivuneisiin rintoihin, vaan niistä kun ei maitoa lähtenyt, puristi se nyt niitä suuttuneena. Lapsi ei itkenyt eikä huutanut. Hänen hiljalleen kohoavasta rinnastaan voi päättää, ettei hän vielä ollut kuollut.

Poikettuaan toiselle kadulle pysähdytti heidät raivostunut mies, joka huomattuaan, että Andreilla oli ruokatavaroita, tarttui häneen huutaen: "Leipää, leipää!" Mutta hänen voimansa olivat jo loppumaisillaan ja Andrein vähäisestä kosketuksesta kaatui hän maahan. Säälin valtaamana heitti Andrei hänelle leivän, jonka kimppuun onneton hyökkäsi kuin raivoisa koira, alkaen sitä purra ja ahmia. Hetkisen kuluttua kuoli mies koviin tuskiin, varmaankin tottumattomuudesta ruokaan.

Melkein joka askeleella kohtasivat he nälän uhreja. Näytti siltä kuin olisivat onnettomat tuskissaan juosseet huoneistaan kaduille ikäänkuin toivoen, että Jumala ilmasta lähettäisi heille ruokaa. Erään portin vieressä istui vanha eukko, ja mahdotonta oli sanoa, oliko hän kuollut tai nukkuiko hän, vai oliko hän vain ajatuksiinsa vaipunut. Ei hän ainakaan nähnyt tai kuullut mitään, samassa paikassa vaan liikahtamatta istui. Erään talon katosta riippui nuorasta kuivunut mies. Hän, raukka, ei ollut jaksanut loppuun asti vaivojansa kärsiä, vaan oli itsemurhalla päivänsä lyhentänyt.

Näitä kauheuksia nähdessään ei Andrei voinut olla kysymättä saattajaltaan: "Eivätkö he ole keksineet mitään keinoja henkensä pelastamiseksi? Kun ihminen on äärimmässä hädässä, niin täytyy hänen syödä sellaistakin, mikä on hänelle inhoittavaa, kunhan se vaan ruoaksi kelpaa."

"Kaikki on syöty loppuun. Et löydä enää koko kaupungista yhtään hevosta, et koiraa, et edes rottaakaan. Täällä ei koskaan ole ollut suurempia ruokavarastoja. Kaikki on tuotu lähellä olevista kylistä."

"Mutta kuinka te kauhean nälkäkuoleman uhatessa yhä vielä aijotte puolustaa kaupunkia?"

"Ehkä olisi päällikkö jo luovuttanutkin kaupungin, mutta eilen aamulla toi haukka Bydzhakista kirjeen, missä kehotettiin kaupunkia puolustautumaan viimeiseen saakka, sillä vankkaa apua en odotettavissa tuossa tuokiossa… Mutta mehän jo olemmekin perillä."

Andrei oli jo kaukaa huomannut talon, joka ulkomuodoltaan erosi kaikista toisista rakennuksista ja nähtävästi oli rakennettu jonkun italialaisen arkkitehdin piirustusten mukaan. Se oli kaksikerroksinen, hienoista tiilikivistä tehty talo. Leveät kiviportaat johtivat torille. Ulko-oven kummallakin puolen istui vartijat, jotka molemmat muistuttivat enemmän kuvapatsaita kuin ihmisiä. He eivät nukkuneet eivätkä torkkuneet: näyttivät vaan yleensä olevan välinpitämättömiä kaikesta, koska he eivät kääntäneet huomiotaan mihinkään, jotka astuivat sisään taloon. Ylhäällä rappusilla kohtasivat Andrei ja tatarilaistyttö kiireestä kantapäähän saakka asestetun sotilaan rukouskirja kädessä. Hän käänsi vääntyneet kasvonsa heihin, mutta kun tatarilainen tyttö virkkoi hänelle muutaman sanan, painoi hän jälleen silmänsä rukouskirjaan. Ensimäinen huone, johon he tulivat, oli hyvin avara. Se oli täynnä sotamiehiä, palvelijoita, metsästäjiä, juomanlaskijoita ja muuta palvelusväkeä, jotka kaikki todistivat puolalaisen herran korkea-arvoisuutta. Huoneessa tuntui sammuneen kynttilän käry. Kaksi paloi vielä keskellä lattiaa suurissa, melkein miehenkorkuisissa haarukoissa, vaikka leveästä ikkunasta jo tulvi kirkas päivänvalo. Andrei aikoi mennä suoraan leveää, puuleikkauksilla ja vaakunalla koristettua tammiovea kohden, mutta tyttö nykäsi häntä hihasta ja osoitti syrjässä olevaa pientä ovea. Sen kautta tulivat he käytävään ja siitä huoneeseen, joka erityisesti kiinnitti Andrein huomiota. Tyttö pyysi häntä jäämään sinne ja lähti itse vieressä olevaan huoneeseen, josta vilkahti valo. Andrei kuuli kuiskauksia ja hiljaisen äänen, joka pani hänen sydämensä värähtelemään. Puoleksi avatun oven kautta näki hän, kuinka muuan kookas, tuuheatukkainen naisolento pujahti sen ohitse. Pian tuli tatarilaistyttö takaisin ja kutsui häntä astumaan huoneeseen. Andrei ei muistanut, kuinka hän tuli sisään ja kuinka ovi suljettiin hänen perässään. Huoneessa paloi kaksi kynttilää ja pyhimyskuvan edessä riippui öljylamppu. Sen alla oli korkea pöytä, joka katolilaisen tavan mukaan oli varustettu portaalla polven notkistusta varten rukoiltaessa. Mutta tätä hänen silmänsä eivät etsineet. Hän kääntyi toisaalle ja huomasi naisen, joka ikäänkuin kivettyneenä seisoi keskellä lattiaa. Näytti siltä kun olisi tyttö tahtonut heittäytyä hänen syliinsä, mutta sitten äkkiä seisahtunut. Ja yhtä hämmästyneenä seisoi Andrei hänen edessään. Toisellaiseksi oli Andrei mielessään tuota immyttä kuvitellut. Hän ei enää ollut samanlainen kuin ennen, vaan oli entistään vielä kauniimpi ja ihanampi. Nähdessään hänet Kiovassa oli hän vielä kesken kehitystään, mutta nyt seisoi Andrein edessä olento, joka näytti siltä kuin olisi maalari siveltimellään häneen viimeisen vedon vetänyt. Kiovassa oli tyttö ollut miellyttävä, soma tuulihattu, mutta nyt oli hän muuttunut täydelliseksi kaunottareksi, naiseksi kaikessa täydessä suloudessaan. Hänen silmänsä välkkyivät ihanasti, joskin niissä näkyi kyynelten jälkiä.

Hiukset, jotka ennen olivat keveinä kiharoina vapaasti liehahdelleet, olivat nyt muuttuneet tuuheaksi, kauniiksi palmikoksi. Vaikka hän olikin kuolon kalpea, ei se seikka kuitenkaan vähentänyt hänen ihanuuttaan, vaan päinvastoin täydensi hänen hurmaavaa, vastustamatonta kauneuttaan. Andrei tunsi sydämessään suloista pelkoa ja jäi liikahtamattomana seisomaan hänen eteensä. Neitonen oli nähtävästi hänkin hämillään nähdessään kasakan kaikessa nuoruuden voimassa ja kukoistuksessa. Andrein silmistä säteili mielenlujuus ja kaarevat, samettiset kulmakarvat uhkuivat rohkeutta. Hänen päivettyneillä kasvoillaan hehkui nuoruuden puna ja hänen mustat viiksensä kiilsivät kuin hienoin silkki.

"En voi sinua kyllin kiittää, jalomielinen ritari", virkkoi kaunotar hopean kirkkaalla äänellä. "Jumala yksin voi sinua palkita, en minä heikko nainen." Ja hän loi katseensa alas. Hän liikahutti kaunista päätään, ja hieno puna peitti hänen kasvonsa. Andrei ei tietänyt, mitä hänen tuli vastata neitoselle. Hän olisi tahtonut ilmituoda kaiken, mitä hän sydämessään tunsi, lausua sen yhtä tulisin sanoin kuin se hänen mielessään hehkui, mutta hän ei voinut. Tuntui kuin joku olisi häntä pidättänyt; hänen huulensa eivät löytäneet sanoja.

Samassa tuli palvelustyttö sisään. Hän oli jo ehtinyt leikata kappaleiksi ritarin tuoman leivän ja toi sitä nyt kultaisella tarjottimella panittarelle. Kaunotar katsahti tyttösen leipiin, kohotti silmänsä Andreihin — ja paljon puhui tuo katse. Tuo lempeä silmäys puhui nuorukaiselle selvemmin kuin mikään kieli. Hänen sydämessään tuntui äkkiä niin keveältä. Sielunliikutukset ja tunteet, jotka kauan olivat olleet hänelle vieraita, vapautuivat nyt kahleistaan ja tahtoivat purkautua sanoiksi. Mutta samassa kääntyi kaunotar tatarilaisen puoleen ja kysyi levottomana:

Neitonen tarttui leipään ja alkoi syödä. Sanomattomalla nautinnolla katseli Andrei kuinka hän mursi leipää kauniilla sormillaan ja söi sitä. Mutta äkkiä juolahti Andrein mieleen raivostunut mies, joka syötyänsä leipäpalasen kuoli hänen edessään. Hän kalpeni ja tarttui neitosen käteen ja virkkoi hätääntyneenä: "Älä syö enää. Olet niin kauan ollut syömättä että äkillinen ravinnon nauttiminen saattaa koitua sinulle vahingoksi." Neitonen laski heti kätensä, asetti nöyränä leipänsä tarjottimelle Ja katseli kasakkaa silmiin. Ei taltta, ei sivellin eivätkä taitavimmatkaan sanat voi tuoda esiin sitä, mitä neitosen katse puhui, eikä myöskään sitä tunnetta, joka valtasi hänet, johonka tuon neitosen katse kohdistui.

"Valtiatar!" huudahti Andrei ihanien tunteiden valtaamana. "Mitä tarvitset, mitä tahdot? Käske! Anna minulle tehtävä, mahdottomin maailmassa, minä riennän sen täyttämään. Määrää minut suorittamaan jotain sellaista, mitä ei yksikään muu ole voinut tehdä. Minä täytän sen tai kuolen sinun tähtesi. Vannon pyhän ristin nimessä: minä sen täytän tai kuolen. Kuolla sinun tähtesi — se olisi niin suloista, etten voi sitä sanoin kuvata! Minulla on kolme taloa, puolet isäni hevoslaumasta on minun, kaikki äitini myötäjäisrahat ovat minun, ja sekin, mitä hän on salannut isältäni — kaikki on minun. Ei ole yhdelläkään kasakalla sellaisia aseita kuin minulla, pelkästä miekkani kahvasta tarjotaan minulle paras hevoslauma ja kolme tuhatta lammasta. Mutta kaikesta siitä luovun, kaikki hylkään, jätän, poltan, jos vain sanankin sanot, jos liikutat hienoja, mustia ripsiäsi. Mutta tiedänhän, että puhun tuhmasti, että minä, joka olen Koskentakana kasvanut, en osaa tuoda ilmi tunteitani sillä tavoin kuin kuuluisi asiaan, niiden kohdistuessa niin ylhäiseen neitoon kuin sinä."

Tarkkaavaisena, sanaakaan kadottamatta, ja yhä lisääntyvällä hämmästyksellä kuunteli neito tuon avomielisen nuorukaisen hehkuvia sanoja. Ja ne sanat todella tulivat sydämen pohjasta. Kaunotar kohotti ihanat kasvonsa, pyyhkäisi ohimoiltaan hiukset, avasi huulensa ja tarkasteli nuorukaista. Hän aikoi jotain sanoa, mutta vaikeni, sillä hän muisti, mitkä tehtävät on ritarilla edessään; hän muisti, että Andrein isä, veljet ja koko hänen heimonsa ovat hänen takanaan; hän muisti että kaupunkia piirittävät koskentakaiset ovat julmia ja että kauhea kohtalo uhkasi koko seutua. Senvuoksi täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä. Hän tarttui äkkiä silkkiseen liinaansa, peitti sillä kasvonsa, ja pää alas painuneena puri hän lumivalkoisilla hampaillaan kaunista alahuultaan — ikäänkuin olisi hän äkkiä tuntenut myrkyllisen käärmeen piston. Hän ei tahtonut, että nuorukainen olisi nähnyt hänen kauhean tuskansa.

"Lausu yksi ainoa sana", virkkoi Andrei, tarttuen hänen käteensä. Tämä kosketus vaikutti kuin sähkövirta hänen ruumiissaan ja hän puristi immen hervotonta kättä. Mutta ääneti oli neitonen, ottamatta liinaa silmiltään. "Miksi olet niin murheellinen? Mikä suru vaivaa sinun sydäntäsi?"

"Olen säälittävä olento. Onneton se äiti, joka minut on synnyttänyt! Kovaosainen olen maailmassa! Julma on minun kohtaloni! Se on tuonut jalkojeni juureen korkeimmat ylimykset Puolan aatelistosta, rikkaimmat panit, kreivit ja ulkomaiset paroonit. Kaikki he ovat minua rakastaneet ja minun rakkauteni olisi ollut heidän suurin autuutensa. Minun olisi vain tarvinnut viitata ja paras, kaunein ja jalosukuisin heistä olisi ollut minun puolisoni. Vaan en heistä ketään valinnut, sillä sydämeni oli kiintynyt vieraaseen, maani viholliseen. Minkä kauhean rikoksen olenkaan tehnyt, että sinä puhdas Pyhä Neitsyt minua vainoat? Rikkaudessa ja ylellisyydessä ovat päiväni vierineet. Kalleimmat herkut ovat olleet ruokanani, parhaimmat viinit juomanani. Ja mitä varten? Siksikö, että joutuisin sellaisen kuoleman uhriksi, jommoista ei saa osakseen kurjinkaan kerjäläinen koko kuningaskunnassa. Mutta eipä siinä kyllin, että olen julman kohtaloni leikkikaluksi tuomittu, eikä siinäkään, että ennen kuolemaani minun täytyy nähdä, miten kauheissa tuskissa kuolevat isäni ja äitini, joitten edestä tuhat kertaa antaisin elämäni. Ei siinä kaikessa vielä kyllin. Ennen kuolemaani piti minun vielä kokea rakkautta, jommoista en vielä ole tuntenut. Piti vielä sydämenikin pakahtua, jotta kova kohtaloni tuntuisi vieläkin katkerammalta, jotta oikein itseni viheliäiseksi huomaisin. Voi, anna minulle anteeksi, Pyhä, Jumalan Äiti!"

"Ei ole vielä koskaan kuultu", lausui Andrei, "että kaunein, paras nainen maan päällä olisi joutunut tuollaisen kohtalon uhriksi, nainen, joka on syntynyt vain sitä varten, että kaikki hänen niinkuin pyhimyksen edessä lankeisivat polvilleen. Ei, sinä et kuole! Sen vannon syntymäni kautta ja kaiken kautta, mikä minulle maailmassa on rakkainta. Sinä et kuole! Mutta jos niin kävisi, jolleivät voima, rukous ja miehuus voisi sitä estää, niin me kuolemme yhdessä, ja ensin kuolen minä, kuolen sinun edessäsi, sinun ihanien jalkojesi juuressa, ja ainoastaan kuolleena voidaan minut sinusta erottaa."

"Ritari, älä petä itseäsi ja minua", lausui neito, pudistaen kaunista päätään, "sillä tiedänhän, ettet sinä saata rakastaa minua; minä tiedän, mikä on sinun velvollisuutesi ja lupauksesi. Sinua kutsuvat isä, toverit ja heimosi — ja me olemme sinun vihollisiasi."

"Mitä minulle merkitsevät isä, toverit ja isänmaa?" virkkoi Andrei kohottaen päätään ja oikaisten vartalonsa suoraksi kuin rannan poppeli. "Ei ole minulla ketään. Ei ketään, ei ketään!" toisti hän ja teki kädellään sellaisen liikkeen, jolla peloton kasakka ilmaisee olevansa valmis uhkarohkeaan tekoon. "Kuka on sanonut, että isänmaani on Ukraina? Ken sen on minulle kotimaaksi antanut? Isänmaani on se, jota sydän kaipaa, joka on ihmiselle rakkain. Isänmaani — olet sinä. Ja minä suljen sydämeeni isänmaani ja tahdon nähdä, kuka kasakoista uskaltaa sen sieltä ottaa. Ja kaiken muun minä myyn, halveksien hylkään."

Hetkeksi jäi neitonen liikkumattomaksi kuin kuvapatsas, mutta äkkiä purskahti hän itkuun, ja hurmaavalla naisen herkkyydellä heittäytyi hän nuorukaisen kaulaan, kietoen ihanat käsivartensa sen ympäri ja itki, itki, itki. Silloin kajahti kadulta epäselviä ääniä, joihin sekaantui rumpujen räminä ja torvien soitto. Mutta Andrei ei sitä kuullut; hän tunsi vain, miten hellät huulet tuoksuivat suloista lämpöä hänen poskilleen, kuinka neitosen kyyneleet kuumina valuivat hänen kasvoilleen ja kuinka tuuheat hiukset kietoivat hänet silkkiinsä.

Samassa juoksi sisään tatarilaistyttö huutaen ihastuksissaan: "Me olemme pelastetut, olemme pelastetut! Meikäläiset ovat päässeet kaupunkiin, ovat tuoneet leipää, jauhoja ja vangittuja koskentakaisia." Mutta ei kumpikaan heistä kuullut näitä sanoja. Hurmaantuneena suuteli Andrei suloisia huulia, jotka vielä tulisemmin suukoin vastasivat. Ja tässä suutelossa tunsivat he, mitä ihminen vain kerran eläissään tuntee.

Mutta mennyttä on nyt heimolleen Andrei. Ei hän enää koskaan saa nähdä Ukrainaa, jota hän niin pyhästi oli aina luvannut puolustaa. Ei näe hän enää synnyinseutunsa taloja, ei kirkkoa. Vanha Taras repii harmaita hiuksiaan ja kiroo sitä päivää ja hetkeä, jolloin hänelle syntyi tuo poika, joka tuotti vain häpeää hänelle ja heimolleen.

VII.

Melu ja liike vallitsi koskentakaisten leirissä. Ei voinut kukaan vielä selittää, mitenkä vihollinen oli päässyt murtautumaan kaupunkiin. Vasta myöhemmin saatiin selville, että koko Perejaslavskin osasto, joka oli leiriytynyt kaupungin sivuportin edustalle, oli ollut aivan humalassa, joten ei siis ihmettäkään, että osa heistä oli tapettu ja toiset viety vangittuina kaupunkiin ennenkuin kaikki edes ehtivät päästä selville, mistä oli kysymys. Ennenkuin lähinnä olevat osastot olivat ehtineet tarttua aseisiin oli vihollinen jo ehtinyt kaupunkiin ja viimeiset rivit puolustivat itseään pyssytulella unisten koskentakaisten sekasortoisia hyökkäyksiä vastaan.

Koshevoi käski kasakkain kokoontua neuvotteluun, ja kun kaikki olivat saapuneet ja vaieten paljastaneet päänsä, puhui hän näin:

"Kas tällaista, hyvät panit, on nyt tapahtunut; sen kaiken on viina saanut aikaan! Tällaisen häpeän alaiseksi me nyt olemme joutuneet. Näkyy siis nyt kerta kaikkiaan olevan asian laita niin, että jos teille viinamäärää lisää, niin kristillisen sotajoukon vihollinen vetää jalastanne housut ja vielä sylkäsee kasvoihinne, ettekä te kykene lainkaan itseänne puolustamaan."

Kasakat seisoivat allapäin, pahoilla mielin, hyvin tuntien syyllisyytensä. Ainoastaan Nezamaikovin osaston päällikkö Kykybenko lausui:

"Maltapas, vaari! Vaikkei olekaan lainmukaista vastata, kun koshevoi puhuu koko sotajoukon edessä, niin tahdon kuitenkin huomauttaa, ettei asia ollutkaan aivan niin. Et ole puhunut täysin totuudenmukaisesti. Kasakat olisivat syypäät ja ansaitsisivat kuoleman, jos he olisivat juopuneet sodassa, vaikeassa, raskaassa työssä, mutta mehän olemme istuneet toimettomina, viruneet joutilaina kaupungin edustalla. Ei ole noudatettu paastoa eikä muuta kristinopin määräämää pidättäytymisaikaa. Jos sitä olisi noudatettu ei olisi tullut kysymykseenkään, että miehet olisivat juoneet itsensä juovuksiin. Mutta näyttäkäämme nyt vihollisille, mikä on palkkana siitä, että he ovat hyökänneet kimppuumme. Olemme ennen taistelleet hyvin, mutta nyt iskekäämme niin, ettei noilta lurjuksilta jää jälelle kantapäitäkään."

Tämä osastopäällikön puhe miellytti kasakoita suuresti. He nyökkäsivät hyväksyvästi ja sanoivat: "Hyvin puhui Kykybenko." Mutta Taras Bulba, joka seisoi koshevoin lähellä, sanoi: "No koshevoi, mitä arvelet? Eikö puhunut Kykybenko totta? Mitä tähän aijot vastata?"

"Mitäkö vastata? Sanon, että autuas on se isä, joka sellaisen pojan on siittänyt. Ei se vielä viisas ole, joka moittia osaa; silloin vasta mies on viisas, kun hän järkevällä sanalla voi toista rohkaista, aivankuin kannus juotettua hevosta. Aijoin itse lausua teille kehoittavia sanoja, vaan Kykybenko ehti ennen minua".

"Hyvin puhui koshevoikin!" huusivat kasakat. "Hyvin puhui", toistivat monet. Ja vanhat, harmaapääukotkin nyökäyttivät päätään ja virkkoivat hiljaa: "Hyvin puhui".

"Kuulkaa nyt, panit", jatkoi koshevoi. "Linnojen valloittaminen, vallihautojen kaivaminen, ja kiipeäminen ei ole kasakalle soveliasta. Mutta kaikesta päättäen ei ole vihollinen saanut suuriakaan varastoja viedyksi kaupunkiin, sillä heillä näkyi olleen sangen vähän rattaita. Väki kaupungissa on nälissään ja he kyllä pian syövät kaiken tuodun muonan. Olkoon nyt niin tai näin, mutta pian täytyy heidän lähteä kaupungista. Jakaantukaamme sentähden kolmeen joukkoon ja asettukaamme kolmelle tielle porttien edustalle. Pääportin eteen kolme osastoa, kummankin sivuportin eteen kaksi. Djadkinskin ja Korsunskin osastot väijyksiin! Taras päällikkö joukkonsa kanssa asettukoon myös väijyksiin. Tytarevskin ja Timoshevan osastot varajoukoksi kuormaston oikealle puolelle. Shtsherbinovin ja Steblikovin osastot vasemmalle! Astukoot sitten rivistä ne jotka voivat parhaiten suutaan pieksää, ja osaavat vihollista ärsyttää! Puolalainen on luonteeltaan turhanpäiväinen. Se ei voi sietää haukkumista ja ehkäpä he jo tänään saadaankin kaikki houkutelluiksi tulemaan ulos portista. Osastopäälliköt tarkastakoot kukin osastonsa. Kenellä ei ole riittävästi väkeä, lisätköön tähteillä Perejaslavin osastosta. Tarkastakaa kaikki aseenne uudestaan! Yksi viinaryyppy ja leipä miestä kohti, vaikka luulen, että kaikki vielä eilisestä ovat kylläisiä, sillä, suoraan sanoen, söivät pojat eilen niin, että luuli heidän yöllä halkeavan. Ja vielä yksi asia: jos joku kurja juutalainen uskaltaa myydä kasakalle yhdenkään ainoan pikarillisen viinaa, niin minä hirtän hänet koivet taivasta kohden. Ja nyt, veikot, toimeen!"

Niin puhui koshevoi ja kaikki kumarsivat hänelle syvään ja astuivat paljaspäisinä kuormiensa ja leiriensä luo. Vasta hyvän matkan päähän tultuansa panivat he lakit päähänsä. Kaikki alkoivat varustautua. He koettelivat miekkojaan ja pyssyjään, täyttivät ruutisarvensa, tarkastivat kuormiaan ja valitsivat itselleen ratsuja.

Osastonsa luo astuessaan ei Taras voinut olla ajattelematta, minne Andrei oli kadonnut. Oliko hän joutunut vangiksi muiden kanssa? Mutta ei, ei ollut Andrei sellainen, että olisi antanut vangita itsensä elävänä. Tapettujen kasakkain joukossa ei hänen ruumistaan myöskään ollut. Taras vaipui syviin ajatuksiin ja astuskeli edestakaisin kuulematta, että joku häntä kutsui. "Kuka se?" kysyi hän vihdoin ajatuksistaan herättyään.

"Herra päällikkö, herra päällikkö!" puhui juutalainen kiivaasti ja katkonaisella äänellä, ikäänkuin olisi hänellä ollut jotain tärkeää sanottavaa. "Olen ollut kaupungissa, herra päällikkö!"

Kummastellen katseli Taras juutalaista ja kysyi: "Mitenkä hitossa sinä sinne pääsit?"

"Sen kerron heti", vastasi Jankel. "Kun aamun koittaessa kuulin melua ja kasakat alkoivat ampua, tartuin kauhtanaani ja aloin juosta sinne päin, sillä minä tahdoin niin pian kuin mahdollista saada tietää, mistä mellakka johtui. No niin, juoksin suoraa päätä kaupungin portille ja tulin sinne juuri silloin kun viimeinen osasto marssi kaupunkiin. Katselen ja huomaankin, että osaston etunenässä ratsastaa pani Galjandovitsh. Minä tunsin hänet varsin hyvin, sillä kolmatta vuotta sitten lainasin hänelle sata kultarahaa. Minä läksin hänen peräänsä muka tarkotuksella karhuta häneltä saatavaani ja niin jouduin sitten muiden kanssa kaupunkiin."

"Kuinka uskalsit lähteä sinne ja vielä päälle päätteeksi perimään velkaa?" kysyi Bulba. "Eikö hän käskenyt hirttää sinut?"

"Hirttää hän minut todellakin aikoi", kertoi juutalainen. "Palvelijat jo tarttuivatkin minuun ja heittivät nuoran kaulaani, mutta minä rukoilin pania, selittäen, että varsin hyvin voin vielä odottaa suoritusta ja lupasinpa antaa lainaksi lisääkin, jos hän vaan auttaisi minua perimään saatavani muilta ritareilta; sillä panilla, totta sanoen, ei ollut ainoatakaan kolikkoa taskussaan, vaikka hän omistaa monta maatilaa, neljä linnaa ja aroja aina Shklovaan saakka, eikä hän olisi voinut lähteä sotaankaan, elleivät breslaulaiset juutalaiset olisi hänelle rahoja lainanneet. Samasta syystä hän ei päässyt valtiopäivillekään."

"Hiiteen kaikki ne!" karjasi ärtyneenä Taras. "Mitä sinä minulle omaa heimoasi luettelet. Minä kysyn, näitkö keitään koskentakaisia."

"Andreinko?" huudahti Bulba. "Missä näit hänet? Holvissako?
Maanalaisessa kuopassako? Sidottuna?"

"Kukapa olisi uskaltanut hänet sitoa? Hänestä on nyt tullut mahtava ritari. En tahtonut häntä tunteakaan! Kultaiset ovat hänellä olkamerkit, hihojen reunukset ovat kullatut, lakki ja vyö ovat kultaiset, ja kaikkialla näkyy hänen puvussaan vain kultaa. Niinkuin luonto keväällä auringon paistaessa, lintujen visertäessä ja ruohon tuoksuessa, niin hänkin nyt loistaa kultaa ja komeutta. Ja parhaimman hevosensa antoi hänelle sotapäällikkö. Kaksisataa kultarahaa maksaa yksin hevonen."

"Siksi, että se on hänelle edullisempaa. Hän kiitelee ratsullaan, opettaa muita ja muut opettavat häntä; hän käyttäytyy kuin rikkain puolalainen pani."

"Enhän ole sanonut, että häntä olisi pakotettu. Omasta tahdostaan on hän tietysti liittynyt heihin."

"Kuinka uskaltaisin valehdella? Hölmöhän olisin, jos valehtelisin! Omaksi turmiokseni valehtelisin. Tiedänhän, että juutalainen hirtetään kuin koira, jos hän valehtelee herralleen!"

"En ole sanonut, että hän on kavaltanut; olen sanonut, että hän on mennyt heidän puolellensa."

"Valehtelet, kirottu juutalainen! Sellaista ei ole voinut tapahtua!
Sekoitat asiat, mokoma koira!"

"Kasvakoon ruohoa taloni kynnys, jos en totta puhu! Sylkeköön jokainen isäni ja äitini ja appeni ja isänisäni ja äitin isän haudalle, jos nyt asioita sekoitan. Jos pani tahtoo, voin vielä ilmottaa senkin, minkätähden herra Andrei on mennyt heidän puolellensa."

"Sotapäälliköllä on tytär, joka on kuuluisa kaunotar. Hän on ihana kuin enkeli." Ja juutalainen koetti niinhyvin kuin taisi kuvata tuon tytön suloisuutta, levittäen käsiänsä, siristäen silmiään ja vääntäen suunsa vinoon.

"Hänen tähtensä Andrei liittyi vihollisiin. Kun ihminen kerran rakastuu, on hän kuin lionnut kengän pohja, joka taipuu miten tahansa."

Syviin mietteisiin vaipui Bulba. Hän ajatteli miten suuri onkaan heikon naisen valta, miten monet mahtavat on nainen turmioon vienyt. Voi, selkärangaton oli Andreikin. Ja kauan seisoi vanhus liikkumattomana paikallaan.

"Kuulehan, pan, minä kerron kaiken", puheli juutalainen edelleen. "Kuultuani melun ja nähtyäni väkijoukon tunkeutuvan kaupunkiin, otin kaiken varaksi mukaani helminauhan, sillä tiesin kaupungissa olevan paljon kauniita aatelisneitejä. Ja jos kerran on kaunottaria, niin helmiä he ostavat vaikkei heillä olisi ruoan palastakaan. Ja heti kun olin päässyt miesten käsistä juoksin sotapäällikön pihalle helmiä myymään. Tiedustelin eräältä tatarilaistytöltä Andreista ja sain tietää, että häät pidetään heti kun vaan koskentakaiset ovat karkoitetut."

"Minäkö olisin tappanut hänet? Hänhän meni vapaasta tahdostaan heidän puolelleen, meni sinne, missä hänellä on parempi olla."

"Näin, näin! Pulska sotilas hän oli, kaunein heistä kaikista. Jumala häntä armahtakoon! Hän tunsi minut heti, ja kun minä menin hänen luoksensa, sanoi hän…"

"Sanoi, viitaten sormellaan: 'Jankel.' Minä vastasin: 'Herra Andrei.' 'Jankel', virkkoi hän, 'sano isälle ja veljelle ja kasakoille ja koskentakaisille ja kaikille, ettei isä ole enää minulle isä, ei veli ole veli, ei toveri toveri; sano, että minä aijon taistella heitä kaikkia vastaan, kaikkia vastaan'."

"Valehtelet, senkin juutalainen!" karjasi Taras vihoissaan.
"Valehtelet, koira! Sinä Vapahtajankin olet ristiinnaulinnut, sinä,
Jumalan kiroama! Minä tapan sinut, paholainen! Korjaa luusi, tai heität
paikalla henkesi!"

Tämän sanottuaan Taras tarttui miekkaansa. Juutalainen säikähti ja lähti juoksemaan minkä hienot säärensä kestivät. Ja kauan hän juoksi taakseen katsahtamatta, juoksi koko leirin läpi ja vieläpä kauas avaralle kentällekin, vaikkei Taras enää häntä ajanutkaan takaa.

Tarasin mieleen juolahti nyt, että hän edellisenä yönä oli nähnyt Andrein erään naisen seurassa, ja sitä muistaessaan painui alas hänen harmaa päänsä. Mutta ei hän vieläkään tahtonut uskoa sellaista häpeää tapahtuneeksi, että hänen oma poikansa olisi myynyt uskontonsa ja sielunsa.

Taras johti väkensä väijyksiin ja kätkeytyi pieneen metsään, joka oli ainoa, minkä kasakat olivat jättäneet polttamatta. Muut koskentakaiset, sekä ratsu- että jalkaväki, siirtyivät taas kolmelle porteille johtavalle tielle.

Perejaslavin osasto yksin oli poissa, sillä sen osaksi oli tullut kova kohtalo. Muutamat heistä nimittäin heräsivät sidottuina vihollisen vallassa, toiset muuttivat manalan majoille, ja itse osaston päällikkö Hlib heräsi housuitta ja päällysvaatteitta puolalaisten leirissä.

Kaupunkilaiset huomasivat kasakkain liikkeet. Kaikki kiirehtivät valleille ja kirjava kuva ilmaantui kasakkain eteen. Puolalaisia ritareja, toinen toistaan kauniimpia, seisoi vallilla, ja vaskiset valkeatöyhtöiset kypärit kiilsivät auringon paisteessa. Toisilla oli päässään kepeä, vaalean punainen tai sininen lakki. Etummaisena seisoi ylpeänä punainen, kullalla kirjailtu lakki päässään Budshakovin eversti, joka oli kookas, komeaan asuun puettu mies. Toisella puolen, melkein sivuportin kohdalla, seisoi toinen, lyhytkasvuinen ja hento eversti; mutta hänen pienet silmänsä katsoivat vilkkaasti tiheiden kulmakarvojen alta. Lähellä häntä seisoi vänrikki, pitkä mies, jolla oli tuuheat viikset nenän alla. Punaa ei hänen kasvoiltaan puuttunut, sillä hän rakasti väkevää simaa ja iloisia pitoja. Ja paljon muita aatelisherroja seisoi heidän takanaan.

Kaikennäköistä kansaa näkyi myöskin. Muutamilla ei ollut varoja ryypynkään ostamiseen, mutta sotaan he olivat lähteneet.

Kasakkain rivit seisoivat hiljaa muurien edustalla. Heidän puvuissaan ei kulta kimallellut; ainoastaan paikottain välkähtelivät miekkain kahvat ja pyssyjen piiput.

Kaksi kasakkaa ratsasti esiin koskentakaisten riveistä. Toinen on vielä aivan nuori, toinen vanhempi; molemmat liukaskieliset ja taitavat toimessaan. He olivat Ohrim Nash ja Nikita Golokopytenko. Heidän perässään tuli Demid Popovitsh, kelpo kasakka, joka jo kauan oli ikävystynyt toimetonna Sjetshissä maleksimiseen. Aikaisemmin hän oli ottanut osaa Adrianopolin piiritykseen ja paljon hän oli elämässään kärsinyt. Kerran oli hänet tuomittu roviolla poltettavaksi, mutta hän oli paennut ja tullut Sjetshiin pää tervassa ja viikset kärvettyneinä. Mutta pian oli Popovitsh kuitenkin jälleen reipastunut ja kasvattanut itselleen pikimustat, tuuheat viikset.

"Sotilailla on kauniit kauhtanat, vaan hauskaa olisi tietää, onko heillä voimaa käsissään?"

"Kyllä minä teille näytän!" huusi vallilta lihava eversti. "Vangiksi otan joka miehen. Tuokaa tänne hyvällä aseenne ja hevosenne! Näittehän, mitenkä minä teikäläiset sidoin? Näyttäkää heille heidän omat veljensä!"

Vallille tuotiin nuoriin sidotut koskentakaiset. Etummainen oli osastopäällikkö Hlib, housuitta ja päällysvaatteitta — samassa tilassa kuin hänet juovuspäissään yllätettiin. Atamani loi silmänsä maahan, häveten veljiensä edessä alastomuuttaan ja sitä, että oli itsensä vangiksi antanut. Yhtenä ainoana yönä olivat miehen hiukset harmaantuneet.

"Älä sure, ystäväni!" virkkoi atamani Borodatij. "Eihän ollut sinun syysi, että sinut alastomana vangittiin. Jokaiselle voi vahinko sattua. Mutta häpeä heille, että asettivat sinut näytteille alastomuuttasi peittämättä."

"Te nähtävästi olette uljasta väkeä, koska nukkuvien kimppuun hyökkäätte", virkkoi Golokopytenko.

"Odottakaapas, kyllä me teidän suunne vielä tukimme!" huudettiin ylhäältä.

"Hauskaa olisi katsella, miten se tapahtuisi", virkkoi Popovitsh, joka samalla kääntyi ratsunsa selässä ja omiin miehiinsä katsahtaen lisäsi: "Mutta eihän tiedä, ehkä puhuvatkin totta nuo Puolan herrat. Varsinkin jos tuo ihravatsa kulkee edellä, niin onhan sitten muilla suojaa."

"Mistä luulet, että heille suojaa olisi?" kysyivät kasakat, aavistaen
Popovitschillä olevan vielä jonkun pistosanan mielessään.

"Siitä vaan, että tuommoisen takana voi koko sotajoukko olla turvassa, eikä piru itsekään osaisi keihäällä tuollaisen suuren möhömahan takana piiloutuviin miehiin."

Kasakat purskahtivat nauruun ja kauan vielä moni heistä päätään pyöritellen puheli: "Onpa vasta poika tuo Popovitsh! Aina sillä on sana valmiina."

"Peräytykää, peräytykää muurin luota!" huudahti koshevoi. Pistopuhe oli varmaankin suututtanut puolalaisia, sillä eversti viittoili nyt käsillään innostuneesti.

Tuskin olivat kasakat hajaantuneet, kun jo pamahti yhteislaukaus. Valleilla syntyi liikettä, ja sinne ilmaantui itse harmaapäinen päällikkökin. Portit avattiin ja sotaväki marssi ulos. Etumaisena ratsastivat husaarit tasaisin rivein, heitä seurasivat keihäsmiehet, sen jälkeen tulivat vaskikypärit sekä viimeisinä yksitellen ylhäiset aatelismiehet, jotka eivät tahtoneet sekaantua muiden riveihin. Heitä seurasivat vielä uudet rivit ja niiden perässä vänrikki; kaikista viimeisenä ratsasti eversti.

"Älkää salliko heidän järjestyä riveihin!" huusi koshevoi. "Kaikki osastot rynnätkööt yhdessä! Lähtekää porttien luota! Titatjevin osasto rynnätköön syrjästä! Djadikovin osasto vastakkaiselta puolen, Kykybenko ja Polyvada takaapäin! Saattakaa vihollisten joukko epäjärjestykseen ja hajottakaa heidät!"

Kasakat hyökkäsivät nyt eri haaroilta. He koettivat hajottaa puolalaiset. Ei ehditty kivääritulta alottaakaan, kun jo käytiin taistelemaan miekoin ja keihäin. Kaikki sekaantuivat yhteen rymäkkään ja jokaisella oli tilaisuus osoittaa kuntoaan.

Demid Popovitsh pisti kuoliaaksi kolme sotamiestä ja pudotti satulasta kaksi pulskaa Puolan herraa, puhuen: "Kas tuossa, hyvät ratsut! Teidän tapaisianne on minun jo kauan tehnyt mieleni." Ja hän ajoi hevoset kauas pellolle, käskien läheisten kasakkain pitää niistä huolta. Sitten hän jälleen lyöttäytyi joukkoon, hyökkäsi kahden ratsujen selästä pudonneen sotaherran kimppuun, tappoi toisen, toisen kaulaan heitti nuoran ja alkoi laahata häntä pitkin ketoa, ensin ryöstettyään häneltä kalliskahvaisen miekan ja vyön, joka oli ahdettu täyteen kultarahoja. Kobita, kelpo, nuori kasakka hänkin, hyökkäsi myöskin erään urhoollisen puolalaisen ylimyksen kimppuun ja kauan he voimiaan mittelivät. Pian kääntyi ottelu käsikahakaksi. Vähällä oli jo kasakka päästä voitolle ja hän iski terävällä turkkilaisella puukolla vastustajaansa rintaan. Mutta surman sai mies, sillä vihollisen luoti osui häntä suoraan otsaan. Hänet kaasi eräs ylhäinen kaunis pani, joka oli vanhaa ruhtinaallista sukua. Suorana ja rotevana kiiti hän tulisella ratsullaan ja oli kaiken aikaa osoittanut suurta sankarimaisuutta. Kahden koskentakaisen pään hän oli jo halkaissut. Feodor Korshon, kelpo kasakan, hän oli kaatanut ratsuineen, ampunut hevosen ja lävistänyt miehen keihäällään. Monelta oli hän silpaissut poikki pään tai kädet, ja nyt oli hän ampunut luodin Kobita kasakan ohimoon.

"Tuonpa kanssa tahtoisin miekkoja mitellä", huusi atamani Kykybenko, ja hevostansa kannustaen syöksyi hän takaapäin ylimyksen kimppuun, samalla kiljaisten niin, että kaikki lähelläolijat pelästyivät. Ylimys koetti kääntää hevostaan poispäin, mutta ratsu ei totellut; se oli säikähtänyt kauheasta huudosta, syöksyi syrjään, ja Kykybenko lähetti nyt siihen luotinsa, joka sattui selkään ja uljas ritari syöksyi maahan. Mutta hän ei sittenkään lannistunut, vaan yritti vieläkin puolustautua. Hän oli kuitenkin jo hyvin voimaton ja molemmilla käsillään raskaaseen miekkaansa tarttuen iski Kykybenko hänen päänsä kahtia. Virtana vuoti aatelisen veri, punaten hänen keltaista kullalla kirjailtua pukuaan. Siihen jätti hänet Kykybenko ja riensi miestensä kanssa uudestaan taisteluun. "Kas kun hän malttoi jättää nuo kalliit koristukset", virkkoi Borodatij, eroten joukosta ja lähestyen paikkaa, johon ylimys oli kaatunut. "Seitsemän miestä olen omalla kädelläni kaatanut, mutta enpä ole vielä tuollaisia koristuksia tavannut." Kullanhimo valtasi Borodatin ja hän kumartui riistämään vainajalta hänen upeat koristuksensa. Hän otti kultavartisen puukon, irrotti vyön, joka oli täynnä kultarahoja, tempasi rinnalta laukun, jossa oli hienoja alusvaatteita, hopeaisia esineitä ja naisen suortuva. Borodatij ei kuullut, kun häntä lähestyi takaapäin punakasvoinen vänrikki, jonka hän jo kerran oli kaatanut satulasta ja joka siitä oli saanut suuren kuhmun päähänsä. Vänrikki heilautti miekkaansa ja iski sillä kyyryksissä olevaa kasakkaa kaulaan. Turmion toi kasakalle kullan himo: ruumiista erkani uljas pää, maahan vaipui vartalo, punaten nurmen ja ilmoihin kohosi kasakan tuima sielu. Mutta ei ehtinyt vänrikki vielä siepata tukasta atamanin päätä sitoakseen sen satulaansa, kun jo oli kostaja lähellä.

Niinkuin taivaalla haukka tehtyään voimakkailla siivillään monta kierrosta äkkiä pysähtyy yhteen paikkaan siivet levällään ja sieltä nuolena iskee tienvarrella kaakottavaan peltokanaan, niin Ostapkin, Tarasin poika, äkkiä karkasi vänrikin kimppuun ja heitti paulan hänen kaulaansa. Entistään punaisemmiksi muuttuivat vänrikin kasvot, kun silmukka kurkkua kuristi. Hän sieppasi pistoolinsa, mutta värisevä käsi ei osannut laukausta ohjata ja peltoon lensi kuula. Ostap irrotti hänen satulastaan silkkisen nuoran, joka vänrikillä aina oli mukanaan vankien sitomista varten. Tällä Ostap sitoi vankinsa kädet ja jalat ja kiinnitti toisen pään satulaansa ja niin läksi laahaamaan ruumista pitkin kenttää, samalla huutaen Umanin kasakoille, että he menisivät osoittamaan kaatuneelle atamanilleen viimeistä kunniaa.

Kuultuansa, ettei heidän atamaninsa enää ole elävien joukossa, riensivät Umanin osaston kasakat korjaamaan päällikkönsä ruumiin ja samalla neuvottelemaan uuden atamanin vaalista. Hetkisen keskusteltuaan sanoivat muutamat: "Mitäpä tässä kauan mietitään. Parempaa atamania emme voi saada kuin on Bulban Ostap. Hän totta kyllä on meitä kaikkia muita nuorempi, mutta vanhan miehen järki on hänellä."

Paljastaen päänsä kiitti Ostap kasakoita hänelle osoitetusta kunniasta, eikä ollenkaan syyttänyt nuoruuttaan ja kokemattomuuttaan, hyvin tietäen, ettei semmoiseen nyt ollut aikaa; hän johti joukkonsa suoraa päätä vihollisparveen, siten näyttäen, ettei häntä oltu turhaan atamaniksi valittu.

Jo tunsivat puolalaiset, etteivät he voittajina selviytyisi, ja sentähden peräytyivät he toiselle puolelle kenttää siellä uudelleen järjestyäkseen. Lyhytkasvuinen eversti huitoi kädellään portille päin, jossa aivan erillään seisoi neljäsataa miestä varusväkeä, ja samassa alkoi sieltäpäin sataa kuulia kasakkain riveihin; mutta luodit eivät osuneet vihollisiin; suurin osa niistä lensi härkälaumaan, joka oudostellen katseli taistelua. Pelästyneet härät mylvivät ja kääntyivät leiriä kohti, särkivät kuormat ja polkivat monen miehen jalkoihinsa. Mutta samassa riensi kovasti huutaen Taras joukkonsa kanssa väijyksistä lauman eteen. Koko raivostunut karja kääntyi nyt suoraan vihollisen joukkoja kohden, kaasi maahan hevosväen ja hajoitti joukot.

"Kiitos teille, härät!" huusivat koskentakaiset. "Palvelette kuormastossa ja palvelette nyt taistelussakin." Ja uudistetuin voimin hyökkäsivät he vihollista vastaan ja monta puolalaista kaatui. Moni siinä ottelussa kunnostautui.

Jo huomasivat puolalaiset, että paha heidät perii, nostivat lipun ja käskivät avata portit. Naristen aukenivat rautaiset veräjät ja pölyisinä, nääntyneinä syöksyivät niistä sisään ratsastajat. Suuri joukko koskentakaisia lähti heitä ajamaan takaa, mutta Ostap pysäytti joukkonsa sanoen: "Älkää menkö niin lähelle muuria, vetäytykää taaksepäin." Ja tarpeellinen olikin tämä varoitus, sillä valleilta heittivät viholliset alas kaikellaisia esineitä mitä vaan käsiinsä saivat, Samaan aikaan tuli paikalle koshevoi ja kiitti Ostapia joukon edessä lausuen: "Uusi atamani johtaa jo joukkoja kuin vanha kokenut." Nyt katsahti taakseen vanha Bulbakin nähdäkseen uutta atamania ja huomasi Umanin joukon edessä ratsun selässä Ostapin, lakki kallellaan ja päällikön sauva kädessä. Kas vaan, virkkoi hän katsahtaen poikaansa, ja iloisena alkoi ukko kiittää kaikkia Umanin miehiä siitä kunniasta, jonka nämä olivat hänen pojalleen osoittaneet.

Kasakat alkoivat jo peräytyä leiriinsä, kun äkkiä kaupungin valleille ilmaantui uudestaan puolalaisia. Nyt olivat jo heidän kauhtanansa repaleissa. Hyytynyttä verta näkyi monen puvussa ja pölyssä olivat vaskiset kypärit.

"Kyllä teidät vielä opetetaan!" huusi muurilta lihava eversti ja näytti nuoraa; ja viholliset solvasivat toisiaan parhaansa mukaan.

Vihdoin hajaantuivat kaikki. Muutamat laskeutuivat taistelusta väsyneenä levolle. Toiset ripottivat haavoihinsa multaa ja sitoivat ne niillä vaatekappaleilla, jotka he olivat vihollisilta anastaneet. Reippaimmat keräilivät ruumiita, osoittaakseen niille viimeistä kunniaa. Miekoilla ja keihäillä kaivettiin hautoja, lakeilla nostettiin niistä multa, ruumiit laskettiin varovasti kuoppiin ja peitettiin maahan, etteivät korpit ja kotkat saisi heidän silmiään nokkia. Vihollisten ruumiit taas sidottiin hevosten häntiin ja hevoset laskettiin karkaamaan kedolle. Hurjina juoksivat ratsut mäkien, kuoppain ja purojen poikki ja runtelivat veriset, pölyiset ruumiit.

Sitten kaikki osastot istuutuivat erikseen illastamaan ja kauan siinä juteltiin niistä urotöistä, joita taistelun aikana oli suoritettu. Oli siinä tarinoiden aiheita tuleville sukupolville. Kauan valvoivat kaikki, mutta kauimmin vanha Taras, joka yhä vaan mietti, minkätähden Andrei ei ollut vihollisten joukossa. Oliko petturille tullut omantunnonvaivoja, kun hänen olisi pitänyt taistella omia maamiehiään vastaan, tai oliko poika ehkä joutunut vangiksi? Mutta kun hän samassa muisti, että Andrein sydän oli herkkä kauniimman sukupolven vaikutuksille, tuli vanhuksen mieli synkäksi ja hän vannoi kostavansa sille puolattarelle, joka oli hänen poikansa lumonnut. Ja valansa olisi hän heti ollut valmis täyttämään. Mielellään olisi hän tarttunut tuon kaunottaren tuuheaan tukkaan, laahannut häntä perässään hevosen selässä ja silponut hänen kauniin ruumiinsa kappaleiksi. Mutta ei tietänyt Bulba, minkä osan Jumala hänelle huomenna soi. Vähitellen hänen ajatuksensa sekaantuivat ja hän vaipui uneen.

Mutta nuotiotulien ääressä valvoivat valppaat vartijat ja tähystelivät tarkkaan kaikille haaroille.

VIII.

Ei ollut aurinko vielä korkealle kohonnut, kun jo koskentakaiset keräytyivät yhteen joukkoon. Sjetshistä oli tullut tieto, että kasakkain poissa ollessa olivat tatarit käyneet siellä ryöstöretkellä. He olivat hävittäneet kaiken kasakkain omaisuuden, kaivaneet maasta kaikki kalleudet, olivat ottaneet vangiksi jälelle jääneet asukkaat, ja olivat nyt matkalla saaliineen Perekopiin. Ainoastaan yksi ainoa kasakka, Maksin Golodgka, oli päässyt pakoon, tapettuaan päällikön ja ryöstettyään häneltä koko pussillisen kultarahoja. Tatarilaisen hevosen selässä ja tatarilaisessa puvussa oli hän puolitoista päivää ja kaksi yötä välttänyt takaa-ajajat. Hän oli ajanut kuoliaaksi kaksi hevosta ja vasta kolmannella saapui hän kasakkain leiriin, saatuansa matkalla tietää, että koskentakaiset olivat Dubnan luona. Näin kertoi kasakka heti sinne tultuaan.

Mutta mitenkä tuo kaikki oli tapahtunut? Olivatko jälelle jääneet kasakkain tavan mukaan ryypänneet ylenmäärin ja juopuneina joutuneet vangeiksi, ja mitenkä olivat tatarilaiset saaneet tiedon maanalaisista kätköistä, sitä hän ei jaksanut kertoa. Kovin oli kasakka uupunut, ajettunut ja kokonaan oli aurinko hänen kasvonsa polttanut. Uupuneena kaatui hän maahan ja vaipui säkeeseen uneen.

Tällaisissa tapauksissa kasakat tavallisesti lähtivät heti ajamaan rosvoja takaa, koettaen saavuttaa heidät tiellä, sillä muuten joutuivat vangit myytäviksi orjamarkkinoilla Vähässä-Aasiassa, Smyrnassa ja Kretan saarella. Tästä syystä olivat nyt koskentakaiset kokoontuneet. Kaikki seisoivat poikkeuksetta lakit päässä, sillä nyt he eivät olleet tulleet kokoon atamanin käskystä, vaan vapaasta tahdosta neuvottelemaan. "Vanhat puhukoot ensin", kuului joukosta.

"Montahan on joukossamme vanhoja ja kokeneita, mutta koska minua on pyydetty puhumaan, niin minä neuvon: viipymättä on lähdettävä ajamaan takaa tatareja, sillä te tunnette, minkälainen tataari on miehiään. Ei hän saaliineen rupea tuloamme odottamaan, vaan myy sen niin pian kuin mahdollista. Parasta on siis heti lähteä. Olemme täällä jo tarpeeksi mellastaneet. Puolalaiset kyllä jo tuntevat, mitä olemme miehiämme. Uskontomme pilkkaamisesta olemme heille jo kostaneet voimiemme mukaan. Saalista taas ei voi nälkäisestä kaupungista paljoakaan saada. Neuvoni sanon: heti matkaan!"

Mutta ei miellyttänyt Tarasia tällainen puhe ja alas silmille painuivat tuuheat valkoiset kulmakarvat, niinkuin karkealla vuorenrinteellä kasvavat pensaat, joiden latvat ovat valkoisen huurteen peittämät.

"Ei ole neuvosi hyvä, koshevoi!" virkkoi hän. "Olet nähtävästi unohtanut, että puolalaiset ottivat meikäläisiä vangeiksi. Sinä ehkä tahdot, ettemme kunnioittaisi toveruuden ensimäistä pyhää sääntöä, vaan jättäisimme sotatoverimme elävinä nyljettäviksi tai kappaleiksi raadeltaviksi. Hauskaa olisi vihollisen kuljettaa heitä toreille nähtäviksi, niinkuin jo on tehty hetmanille ja Ukrainan paraimmille pojille. Eivätkö he myös ole kauheasti uskontoamme loukanneet? Mitä me oikein ajattelemme? kysyn minä teiltä. Mikä kasakka hän on, joka onnettomuudessa hylkää toverinsa, jättää hänet kuin koiran kuolemaan vieraalle maalle? Jos todellakin on niin pitkälle menty, ettei enää pidetä kasakan kunniaa arvossa, vaan sallitaan sylkeä meitä vasten naamaa, niin älköön kukaan moittiko minua siitä. Yksin jään!"

"Mutta oletko unohtanut, kunnon eversti", lausui koshevoi, "että meidän miehiä on myös tatarien vankeina, ja jollemme heitä pelasta, niin heidät myydään pakanoille, ja se on kauheinta kuolemaa julmempaa? Oletko unohtanut, että heidän käsissään on kaikki rahamme, joitten edestä on paljon kristittyjen verta vuodatettu?"

Kasakkain asema oli vaikea. He eivät tietäneet mitä sanoa. Kukaan ei tahtonut tulla moitteen alaiseksi. Silloin astui esiin vanhin kaikista koskentakaisista, Kasjan Bovdjug. Hän oli kaikkien kunnioittama; kaksi kertaa oli hänet jo valittu koshevoiksi ja sodassa oli hän myös kaikkein rohkeimpia. Vanha oli jo ukko, eikä hän enää sotaretkiinkään ottanut osaa. Ei hän paljon enää neuvojakaan antanut, makaili vaan kyljellään kasakkain piirissä, kuunnellen muiden kertomuksia sotaretkistä ja seikkailuista. Ei hän myöskään koskaan sekaantunut toisten puheisiin, kuunteli vain, painaen peukalollaan tuhkaa piippunysässään, jota hän aina piti hampaissaan. Hänen tapansa oli istua silmät raollaan, niin ettei koskaan tiedetty nukkuiko hän vai valvoiko. Kun sotaretkille lähdettiin, jäi hän aina kotiin, mutta tällä kertaa oli hän kuitenkin tullut mukaan. Oli viitannut kädellään, kuten kasakka ainakin, ja sanonut: "Nyt seuraan teitä minäkin, ehkä voin vielä jossain olla hyödyksi."

Kaikki kasakat vaikenivat, kun ukko nyt astui esiin, sillä he eivät olleet pitkiin aikoihin kuulleet hänen lausuvan sanaakaan. Kaikki olivat siis uteliaita kuulemaan, mitä ukolla oli sanottavaa.

"Minunkin vuoroni on nyt lausua muutama sana, hyvät panit!" alkoi hän. "Kuulkaa siis, pojat, vanhan neuvo. Hyvin puhui koshevoi, sillä kasakkain sotajoukon päällikkönä täytyy hänen suojella ja pitää huolta omaisuudestamme. Siinä oli koshevoi aivan oikeassa, se on minun mielipiteeni. Mutta kuulkaa, mitä vielä lisään: Hyvin puhui eversti Taraskin. Antakoon Jumala hänelle pitkää ikää ja suokoon paljon tällaisia miehiä Ukrainalle! Kasakan ensimäinen velvollisuus on noudattaa toveruuden sääntöjä. Kauan olen jo elänyt maailmassa, mutta en ole vielä nähnyt, että kasakka olisi toverinsa pettänyt tai hylännyt. Niin toiset kuin toisetkin ovat tovereitamme, olkoon niitä sitten vähemmän tai enemmän, mutta kaikki ovat meille rakkaita. Neuvoni on siis: ne jotka tahtovat pelastaa tatarien vankeuteen joutuneet, lähtekööt heitä takaa ajamaan, kun taas ne, jotka tahtovat pelastaa toverinsa puolalaisten kynsistä, jääkööt tänne. Koshevoin täytyy velvollisuuttaan noudattaen lähteä toisen puolen kanssa tatarilaisten perään; toiset taas valitsevat itselleen väliaikaisen atamanin. Ja jos tahdotte vanhan ukon neuvoa noudattaa, niin valitkaa väliaikaiseksi Taras Bulba, sillä parempaa ette saa. Ei ole meidän joukossamme rohkeudessa hänen vertaistaan."

Niin puhui Bovdjug ja vaikeni, ja iloissaan olivat kaikki siitä, että vanhus oli heille oikean tien näyttänyt.

"Kuulkaa sitten, mitä käsken, pojat", sanoi koshevoi, astui esiin ja pani lakin päähänsä. Kaikki koskentakaiset paljastivat päänsä, ja loivat silmänsä maahan niinkuin ainakin, kun vanhempi tahtoi puhua. "Jakaantukaa nyt kahteen joukkoon. Ken tahtoo lähteä, astukoon oikealle, ken jäädä haluaa, hän menköön vasemmalle. Sinne mihinkä enemmistö jokaisesta osastosta siirtyy, sinne menköön myös atamani, jos pienempi osa siirtyy, liittykööt ne muihin osastoihin."

Ja niin jakautuivat kasakat kahteen osastoon ja melkein tasan oli miehiä kummallakin puolen. Bovdjug vanhus liittyi jääneiden joukkoon sanoen: "En ole siinä iässä, että jaksaisin tatarien perään lähteä, tässä on minulla hyvä paikka kuolla kunniallinen kuolema. Kauan olen jo rukoillut Jumalaa, että saisin kuolla sodassa pyhän uskomme ja kristillisyyden tähden. Parempaa loppua ei saa muualla kunnollinen kasakka."

Kun kaikki olivat jakautuneet kahteen osastoon, kulki koshevoi rivien välitse ja kysyi:

"Sanokaa sitten toisillenne jäähyväiset ja suudelkaa toisianne, sillä Jumala yksin tietää, saammeko enää koskaan tavata toisiamme. Totelkaa atamanejanne ja jokainen täyttäköön velvollisuutensa. Itse tiedätte, mitä vaatii kasakan kunnia."

Ja kaikki kasakat alkoivat suudella toisiaan. Alun tekivät atamanit; kädellään pyyhkäisivät he harmaita viiksiään ja koskettivat toistensa huulia, sitten lujasti pusertain toistensa kättä ikäänkuin olisivat he tahtoneet sanoa: mitäs arvelet, hyvä pani, näemmekö toisiamme vielä? Mutta eivät he kuitenkaan sanaakaan lausuneet, sillä he ymmärsivät toistensa ajatukset. Kaikki kasakat sanoivat näin jäähyväiset toisilleen, hyvin tietäen, että vaikea tehtävä on heillä edessään. Matkalle he eivät kuitenkaan vielä heti lähteneet, vaan päättivät odottaa yön tuloa, ettei vihollinen huomaisi vähennystä heidän joukossaan.

Päivällisen jälkeen kaikki ne, joiden tuli lähteä matkalle, laskeutuivat levolle ja kauan he nukkuivat ikäänkuin aavistaen, että pitkään aikaan eivät saisi nauttia niin rauhallista unta. He nukkuivat aina päivänlaskuun saakka. Heti illan tultua alkoivat he sitten rattaitaan voidella. Kun kaikki oli kunnossa, lähettivät he kuormaston kulkemaan edellä ja heilutettuaan vielä lakkeja toisilleen lähtivät miehet kulkemaan perässä. Pian katosivatkin he yön pimeyteen. Kumeana kuului vain kavioiden töminä ja rattaiden ratina.

Jälelle jääneet viittoilivat heille käsillään vielä kauan jäähyväisiksi. Mutta kun he sitten palasivat paikoilleen ja kirkkaiden tähtien valossa näkivät, että puolet kuormista oli poissa, että paljon, paljon oli miesten luku vähentynyt, syntyi alakuloinen mieliala ja kaikki vaipuivat ajatuksiinsa.

Taras huomasi, kuinka olivat käyneet synkiksi kasakkain rivit ja kuinka alakuloisuus, niin vieras uljaille urohille, oli nyt vallannut miesten mielet. Vielä hän ei kumminkaan mitään lausunut. Hän antoi miesten vaipua surumielisyyteen, jonka oli aiheuttanut toverien lähtö. Vaan hän tahtoi sitten äkkiä heidät herättää, jotta uudelleen ja entistä suuremmalla voimalla palaisi miesten mieliin ripeys ja katoisi uneliaisuus.

Salaa käski hän palvelijainsa purkaa erään erillään olevan kuorman. Se oli suurin kuorma koko kasakkain leirissä. Sen vahvat pyörät olivat varustetut kaksinkertaisilla raudoilla. Raskaaksi oli se kuormitettu, hevosloimilla ja taljoilla peitetty ja lujilla köysillä sidottu. Kuormassa oli ankkureita ja tynnyreitä, jotka olivat täynnä hyvää viiniä, jota Taras kauan oli säilyttänyt kellarissaan. Hän oli ottanut ne mukaan juhlatilaisuuden varalta, sellaista hetkeä varten, jolloin olisi edessä joku sellainen tehtävä, että siitä riittää puheenaihetta seuraavillekin sukupolville. Kuultuansa herransa käskyn riensivät palvelijat kuorman luo, leikkasivat poikki köydet, vetivät pois härän nahat ja loimet ja purkivat kuormasta ankkurit ja tynnyrit.

"Ottakaa miehet, ottakaa!" kehoitti Bulba. "Ottakoon jokainen miten parhaiten voi: kauhaan tai sankoon, jolla hevosia juotetaan, rukkaseen tai lakkiin, tai pankoon molemmat kouransa alle."

Heti lähestyivät kaikki miehet; muutamat pistivät esille kauhan, toiset sangon, rukkasen tai lakin ja muutamat molemmat kouransa. Kulkien rivien välitse kaatelivat Tarasin palvelijat kaikille viiniä. Taras oli pyytänyt, ettei kukaan joisi ennenkuin hän antaa merkin. Hän tahtoi nähtävästi jotain sanoa. Vanha Taras kyllä tiesi, että vaikka voimallista on vanha viini ja miehen mieltä virkistää, niin kahta tehokkaammaksi käy voima ja viini, jos siihen liittää sopivan sanan.

"Minä en kestitse teitä, hyvät panit, siitä kunniasta, että minut atamaniksi valitsitte, vaikka onkin suuri se kunnia; en myöskään sen johdosta, että olemme tovereillemme jäähyväiset sanoneet." Näin alotti Bulba. "Semmoiset kestitykset ovat kyllä aikoinaan sopivat, mutta nyt on meillä toinen työ edessämme, sellainen, joka kasakalle voi tuottaa suurta kunniaa. Juodaan siis, yht'aikaa juodaan pyhän oikeauskoisuutemme menestykseksi! Tulkoon semmoinen aika, että koko maailmassa on vain yksi pyhä usko, ja että kaikki muhamettilaiset tulisivat kristityiksi. Juokaamme myöskin Sjetshin onneksi. Kauan seisokoon se uskottomien surmaksi. Tulkoon sieltä joka vuosi kelpo miehiä, toinen toistaan parempia, toinen toistaan kauniimpia! Ja lopuksi juokaamme myös oman kunniamme malja! Kertokoot lastenlapsemme ja niiden lapset, että oli muinoin urohia, jotka eivät toveruutta häväisseet, eivätkä omiansa hylänneet. Siis, uskon malja, hyvät panit, uskomme malja!"

"Uskomme malja!" huusivat kovalla äänellä lähimmäiset rivit. "Uskomme malja!" yhtyivät huutoon edempänä olevat; ja uskon menestykseksi joivat kaikki, vanhat ja nuoret.

"Eläköön Sjetsh!" kaikui taas eturiveissä. "Eläköön Sjetsh!" virkkoivat hiljaa tuuheaviiksiset vanhukset, ja innoissaan yhtyivät huutoon kaikki nuoret.

Tyhjiksi olivat jo käyneet maljat, mutta yhä vielä seisoivat kasakat kädet kohotettuina. Iloisilta näyttivät kyllä kaikki viinin elähdyttäminä, mutta syviin mietteisiin olivat kuitenkin miehet vaipuneet.

Eivät he nyt ajatelleet sotasaalista, kalliita aseita eivätkä kirjailtuja kauhtanoita tai tsherkessiläisiä ratsuja. He olivat hiljaa kuin kotkat korkean kallion huipulla, josta kaukana näkyy ääretön meri, jolla erilaiset laivat lintuina liitelevät. Niin, kuin kotkat katselivat he laajaa kenttää ja kaukana hahmoittelevaa kohtaloaan. Vielä kerran tuo kenttä tulee olemaan täyteen kylvetty heidän valkoisia, omalla verellään huuhtelemia luitaan; särjettyjen rattaiden, katkaistujen miekkojen ja keihäiden välistä ne pistävät esiin. Näkyypä siellä tuuheatukkaisia, verisiä päitä, joiden viikset ovat alas laskeutuneet. Jo lentää sinne kotkia, jotka nokkivat silmät noista päistä. Mutta ei ole hyödytön tuollainen laaja kuolinvuode. Eihän sorru mikään jalo asia, ei se unohduksiin jää. Kyllä vielä nousee banduransoittaja, harmaa parta riipuksissa rinnalla, valkopäinen tietäjävanhus, ja hän heistä laulaa mahtavan laulunsa. Ja kautta maailman leviää heidän maineensa ja kaikki tulevat heistä puhumaan. Ja kauas kuuluu mahtava sana, kuuluu kuin heleä-ääninen kirkonkello, johonka mestari on sekoittanut runsaasti kirkasta hopeaa, jotta kaupunkeihin ja kyliin, palatseihin ja mökkeihin kuuluisi heleä soitto, kutsuen kaikkia pyhään rukoukseen.

IX.

Ei tietänyt kukaan kaupungissa, että puolet koskentakaisia oli lähtenyt tatareja takaa ajamaan. Raatihuoneen tornista olivat vartijat vain huomanneet, että kuormia oli siirretty metsän taa, mutta olivat arvelleet kasakkain tahtovan hiipiä väijyksiin. Samaa arveli myöskin ranskalainen insinööri.

Koshevoin sanat kävivätkin toteen: kaupungissa ilmaantui jälleen ruuan puute, sillä sotaväki ei ollut laskenut, kuinka paljon ruokavaroja olisi tarvittu. Joukko rohkeita miehiä koetti rynnätä ulos kaupungista, mutta puolet heistä kasakat tappoivat ja jälellä olevien täytyi vetäytyä takaisin kaupunkiin. Juutalaiset olivat kumminkin käyttäneet uloshyökkäystä hyväkseen ja saaneet vihiä kaikesta: minne ja mitä varten koskentakaiset olivat lähteneet, mitkä osastot ja mitkä päälliköt olivat poissa ja kuinka monta vielä oli jälellä, ja mitä nämä aikoivat tehdä. Sanalla sanoen: hetken kuluttua tiedettiin kaupungissa jo kaikki. Tämä tieto rohkaisi päällikköjen mieliä ja he päättivät ryhtyä uudestaan taisteluun. Kaupungissa syntyneestä liikkeestä ja melusta arvasi Taras heidän aikeensa ja hän alkoi kiireesti puuhata, jaellen käskyjä oikealle ja vasemmalle. Hän jakoi miehet kolmeen osastoon kuormien suojaan — taistelujärjestys, jossa koskentakaiset olivat melkein voittamattomat. Kaksi osastoa asettui väijyksiin. Osa kentästä täytettiin terävillä paaluilla, särjetyillä aseilla ja keihään kappaleilla. Sinne aijottiin ahdistaa vihollisen ratsuväki. Ja kun kaikki oli järjestyksessä piti Bulba kasakoille puheen, ei rohkaistaksensa heitä, sillä tunsihan hän heidät muutenkin; hän vaan tahtoi lausua kaiken sen, mitä sillä hetkellä hänen mielessään liikkui. "Tahdon teille, hyvät panit, sanoa, mitä toveruutemme on. Olette kuulleet isiltä ja isoisiltä, kuinka mainehikas maamme on ollut. Kreikkalaiset ovat saaneet tuntea sen voiman ja keisarikaupungista asti on se kultaa itselleen ryöstänyt. Maassamme on ollut uljaita kaupunkeja ja temppelejä, ruhtinaita, venäläisiä ruhtinaita, omia ruhtinaita, ei katolilaisia luopioita. Ja kaikki joutui muhamettilaisten valtaan, kaikki on hävinnyt. Jälelle jäimme me orpoina, ja maamme oli aivan kuin leski kelpo miehen jälkeen. Sellaisina aikoina me annoimme kättä toisillemme ja vannoimme veljeyttä; siinä oli meidän toveruutemme pohja. Ei ole siteitä pyhempiä kuin toveruuden. Isä rakastaa lastaan, äiti rakastaa lastaan; lapsi rakastaa isää ja äitiä; mutta ei ole tämä vielä samaa, sillä rakastaahan petokin penikoitaan. Mutta tulla sukulaisiksi hengen eikä veren siteillä — siihen kykenee ainoastaan ihminen. On muuallakin ollut tovereita, mutta sellaisia kuin Venäjän maassa ei ole missään. Onhan moni teistä ollut vierailla mailla ja havainnut, että sielläkin on ihmisiä. Hekin ovat Jumalan luomia. Sinä voit heidän kanssaan pakinoida kuin omaistesi kanssa; mutta annas, kun on sanottu sydämen sana, niin toisellaisia ovat. Ymmärtäväisiä voivat olla, mutta kuitenkaan eivät samallaisia kuin ovat oikeat toverit. Ei veljet, rakastaa niinkuin venäläinen sydän rakastaa, ei järjellä, vaan kaikella, minkä Jumala on sille suonut, kaikella mitä sinussa on — voi sentään!" Taras heilautti kättään, heilautti harmaata päätään ja sanoi: "Rakastaa sillä tavoin ei voi kukaan. Minä tiedän, että huonosti ovat nyt asiat meidänkin maassamme; toivotaan vaan, että olisi viljaa aitoissa, riistaa ja hevoslaumoja ja kellarit täynnä simatynnyreitä, jäljitellään, piru tietääkään, minkälaisia pakanallisia tapoja, halveksitaan omaa kieltä, eikä kansalainen tahdo puhua kansalaisensa kanssa. Toinen pettää toistaan ja antaa myydä itsensä kuin hengetön tavara kauppatorilla. Ollaan vieraan kuninkaan armossa, eikäpä edes kuninkaan, vaan puolalaisen ylimyksen, joka keltaisella kengällään potkaisee kumartajaansa vasten naamaa. Kas, se heille on kalliimpi kaikkea toveruutta. Mutta köyhimmälläkin raukalla, olkoon hän kuinka ryvettynyt tahansa, on edes hiukan venäläistä tunnetta. Ja herää hänkin vielä joskus ja lyö yhteen käsiänsä sekä tukkaansa repii ja kovasti kiroo elämäänsä; onpa hän valmis tuskalla ja kärsimyksellä maksamaankin häpeänsä. Tietäkööt he kaikki, mitä merkitsee Venäjän maassa toveruus! Ja jos on kuoltava, niin ei yksikään heistä saa tällä tavalla kuolla, ei ainoakaan. Ei ole heillä rohkeutta siihen."

Niin puhui atamani ja puheensa lopetettuaan hän kauan vielä pudisti päätään, jonka hiukset olivat harmaantuneet lukuisilla sotaretkillä.

Syvästi oli kasakoihin koskenut Tarasin puhe; se oli tunkeutunut jokaisen sydämen syvimpään sopukkaan. Liikkumattomina, päät alas painuneina, seisoivat vanhimmat. Monen silmässä välkkyi kyyneleitä; mutta ne pyyhkäistiin pian pois hihalla. Ja äkkiä aivan kuin yhteisestä sopimuksesta heilauttivat ukot kättään ja pudistivat harmaantuneita päitään. Monta sydämen asiaa oli Taras heidän mieliinsä johdattanut, oli kosketellut asioita, jotka syvälle olivat painuneet noiden sankarien mieliin, jotka elämässään olivat kokeneet niin paljon vaivaa, murhetta ja riemua.

Kaupungista astui jo ulos sotajoukko rumpujen rämistessä ja torvien toitottaessa, ja suurilukuisen palvelijajoukon ympäröimänä ratsastivat kentälle panit. Lihava eversti jakeli käskyjä. Heti alkoivat viholliset ankarasti ahdistaa kasakkain joukkoja, uhaten heitä pistooleillaan. Vihasta säihkyivät heidän silmänsä kuparisten kypäräin alta. Kun he olivat tulleet pyssyn kantaman päähän, laukasivat kasakat yht'aikaa pyssynsä ja jatkoivat sitten lakkaamatta ampumista. Kauvas kajahtivat laukaukset yli peltojen ja vainioiden ja yhtyivät jatkuvaksi jyminäksi. Koko tanner kietoutui savuun, mutta silti herkeämättä ampuivat yhä koskentakaiset. Takana olevat latasivat pyssyt ja ojensivat ne etumaisille. Viholliset joutuivat ymmälleen nähdessään, kuinka kasakat lakkaamatta ampuivat. Niin tiheä savu peitti kentän, ettei enää huomannut, kuinka miehet kaatuivat riveistä. Kuulat vinkuivat ilmassa ja kuumaksi kävi ottelu puolalaisille. Ja kun he peräytyivät sakean sumun tähden, niin he huomasivat, että paljon olivat heidän rivinsä harvenneet. Kasakkain puolella oli kaatunut vain muutamia miehiä. Mutta yhä vain ampuivat kasakat lakkaamatta. Ulkomaalainen insinöörikin ihmetteli kasakkain sotatapaa ja lausui kaikkein kuullen:

Ja samassa hän antoi käskyn ohjata tykit kasakkain leiriä vastaan. Kauheasti jymisivät leveäsuiset malmiset tulikanuunat. Maa järisi ja entistä sakeampana kietoi savu tanteren. Ruudin savua huomattiin läheisten ja kaukaistenkin kaupunkien kaduilla ja toreilla. Mutta liian korkealle tähtäsivät ampujat; raskaat kuulat tekivät liian suuren kaaren ja kovasti vinkuen lensivät toiselle puolelle leiriä, viskellen korkealle ilmaan tomua ja hiekkaa. Nähdessään tuollaista tottumattomuutta repi ranskalainen insinööri vihoissaan tukkaansa ja alkoi itse ohjata tykkejä, huolimatta siitä, että luodit tiheänä sateena vinkuivat ilmassa. Taras huomasi jo kaukaa vaaran uhkaavan koko Nezamoikowin ja Steblikowin osastoja ja huusi kovalla äänellä: "Pian pois kuormien takaa ja sukkelasti hevosten selkään!" Mutta eivät olisi kasakat ehtineet käskyä täyttää, ellei Ostap olisi rynnännyt suoraan tykkien luo. Äkkiä sieppasi hän tulisoihdut kuudelta tykkimieheltä, neljältä vaan ei ehtinyt, sillä vihollinen pakotti hänet peräytymään. Sillä välin oli muukalainen kapteeni itse ottanut tulisoihdun käteensä laukaistakseen suurimman tykin, jonka vertaista kasakat eivät vielä siihen saakka olleet nähneet. Uhkaavana ammotti sen leveä kita, ennustaen tuhansien kuolemaa. Ja kun se laukesi ja sen perässä kolme muuta, niin neljästi tärisi tanner ja suureksi kävi silloin tuho ja turmio! Montaa kasakkaa nyt vanha äiti itkee, samoin moni leski Gleihowissa, Nemirowissa ja Tshernigowissa ja monessa muussa kaupungissa suree miestään. Torille juoksee nyt kovaosainen joka päivä, tarttuu jokaiseen vastaantulijaan ja tiedustelee, olisiko joukossa hänen armastaan, kultaista omenaansa. Paljon kulkee kaupungin läpi sotaväkeä, mutta ei löydä etsivä niiden joukosta armastansa.

Niinkuin raesade kaataa kumoon koko vainion, missä kypsyneet tähkät nuokkuvat kultaisissa korsissaan — näin oli käynyt uljaalle joukolle.

Kasakat alkoivat vimmastua. Hurjana riehui osaston päällikkö Kykybenko, nähtyään parhaimman puolen osastostaan kaatuneen. Jälelle jääneitten kanssa hyökkäsi hän suoraan vihollisten keskelle ja raivossaan silpoi palasiksi jokaisen ensimäisen miehen, joka sattui hänen tielleen. Hän kaasi monta hevosen selästä, iskien keihäänsä sekä ratsuun että mieheen, tunkeutui tykkimiehen luo ja valloitti jo yhden tykin. Lähellä häntä hääri myös Umanin osaston atamani, ja Stipen Gurka oli jo valloittanut tärkeimmän tykin. Missä kulkivat Nezamoikowin miehet, siellä ikäänkuin katu aukeni, ja missä kääntyivät, siellä sola syntyi. Harvenemistaan harvenivat puolalaisten rivit. Kuormain luona seisoi Vovtushenko, etupuolella Tshewitshenko, syrjässä olevain kuormain luona Degtjarenko ja hänen takanaan osastopäällikkö Vertyhvist. Kaksi puolalaista oli jo Degtjarenko lävistänyt keihäällään ja hyökännyt kolmannen kimppuun. Tämä oli ketterä ja väkevä, ylen loistava oli hänen pukunsa ja viisikymmentä palvelijaa oli hän tuonut mukanaan. Kovin hän ahdisti Degtjarenkoa, kaasi hänet maahan ja heilauttaen miekkaansa huusi: "Ei teissä kasakkalurjukset ole yhtään ainoata, joka uskaltaa minua vastustaa!"

"Onpas vaan", sanoi Naskalin Mooses ja astui esille. Hän oli väkevä kasakka, oli ollut päällikkönä monilla meriretkillä ja kaikellaista kovaa kokenut. Kerran lähellä Trapetsuntia olivat he joutuneet turkkilaisten vangeiksi. Kädet ja jalat kahleissa pantiin heidät kaleerilaivaan. Viikottain saivat he olla ilman ruokaa ja juomana tarjottiin heille suolaista merivettä. Kaiken kärsivät nämä vankiraukat, vaan uskoansa he eivät hyljänneet. Päällikkö Mooses Naskali yksinään ei jaksanut kaikkea kestää; hän polki jalkainsa alle pyhän lain, pani vastenmielisen turbaanin syntiseen päähänsä, pääsi pashan suosioon, sai avaimet haltuunsa ja määrättiin orjain päälliköksi. Kova suru silloin valtasi kaikki vangit, sillä he tiesivät, että jos oma mies uskonsa myy ja sortajain puolelle liittyy, niin kahta vaikeampi on olla hänen käsissään. Niin kävikin. Mooses Naskali panetti heidät kolminkertaisiin rautoihin ja antoi heille aikalailla selkään. Mutta kun turkkilaiset ihastuneina tuollaisesta palvelijasta rupesivat pitoja pitämään ja joivat itsensä vastoin uskontoansa juovuksiin, niin silloin toi Naskalin Mooses kaikki kuusikymmentäneljä avainta ja antoi ne orjille. Näillä avasivat he kahleensa, heittivät ne mereen ja tarttuen aseisiin tappoivat kaikki turkkilaiset. He saivat myöskin runsaan saaliin ja palasivat mainehikkaina kotimaahansa. Kauvan vielä banduran soittajat ylistivät Naskalin Moosesta. Olisi hänet koshevoiksikin valittu, mutta omituinen oli mies. Toisinaan hän suoritti sellaisia tekoja, joista eivät älykkäimmätkään olisi suoriutuneet, toisinaan taas käyttäytyi kuin hölmö. Välisti hän joi kaikki vaatteet päältään ja velkaantui melkein joka miehelle Sjetshissä ja vieläpä varastikin. Usein yöllä otti hän salaa vieraasta osastosta suitset ja satulan ja möi ne kapakoitsijalle. Tuollaisesta häpeällisestä teosta sidottiin hänet kaakinpuuhun ja viereen pantiin kalikka, jolla jokainen ohikulkija sai voimiensa mukaan kerran häntä lyödä, mutta eipä ollut koskentakaisten joukossa miestä, joka olisi kättään häntä vastaan nostanut, sillä he kaikki muistivat hyvin hänen entiset ansionsa. Semmoinen oli miehiään Naskalin Mooses.

"Onpa täällä sellaisia, jotka antavat selkään teille, te koirat!" huusi Naskali heittäytyen puolalaisten kimppuun. Ja nytkös vasta tappelu syntyi. Sateli siinä iskuja puolelta jos toiseltakin. Puolalainen löi rikki Naskalin haarniskan ja miekan terä tunkeutui ihoon saakka. Punaiseksi kävi kasakan paita. Mutta siitä ei Naskali paljoakaan välittänyt, vaan kohotti rotevan kätensä. Voimakas olikin tuo jäntevä varsi ja suoraan puolalaisen päähän suuntasi huiman iskunsa. Kauvas lensi vaskinen kypäri, vihollinen horjahti ja kaatui maahan, ja nytkös Naskali vasta oikein yltyi iskemään. Mutta samassa työnsi muuan palvelijoista puukkonsa hänen kaulaansa. Naskali pyörähti ja oli jo saavuttaa tuon uskalikon, mutta äkkiä hän katosi ruudin savuun. Kaikilta puolin alkoivat pyssyt paukkua. Jo horjahti Naskali ja tunsi saaneensa kuolettavan haavan. Hän kaatui, asetti kätensä haavalle ja sanoi kääntyen toverien puoleen: "Hyvästi, panit, hyvästi, veljet! Ijäti seisköön oikeauskoinen Venäjän maa ja ijäti sen kunnia kukoistakoon!" Sitten painuivat silmät kiinni ja tuimasta ruumiista lähti kasakan sielu. Mutta tuolla jo rientää Zadorozhnij miehineen, tuolla jo osaston päällikkö Versyhvist rivejä murtaa ja esiin kiiruhtaa myöskin Balaban.

"Panit", kysäsi Taras osastojen päälliköiltä, "vieläkö on ruutia sarvissa? Onko jo heikentynyt kasakan voima? Joko alkavat kasakat horjua?"

"Vielä on, taatto, ruutia sarvissa, vielä kestää kasakan voima, lujina seisovat vielä kasakat."

Ja ankarasti hyökkäsivät he eteenpäin hajottaen vihollisen rivit. Lyhyt eversti käski lyödä rumpua ja nostaa kahdeksan lippua saadaksensa hajallaan olevat joukkonsa kokoon. Puolalaiset kiirehtivät lippujensa luo. Mutta eivät he vielä ehtineet edes järjestyä, niin jo hyökkäsi uudelleen Kykybenko miehineen heidän kimppuunsa sekä ryntäsi suoraan paksun everstin kimppuun. Päällikkö ei kestänyt ryntäystä, vaan käänsi hevosensa ja kiirehti pakoon. Mutta Kykybenko riensi perään ja ajoi häntä takaa yli kentän, estäen häntä yhtymästä omaan joukkoonsa. Tuon huomasi sivuosastosta Stepan Gurka, joka äkkiä läksi hänen peräänsä suopunki kädessä. Tarkalla kädellään heitti hän paulan silmukan everstin kaulaan. Mustaksi muuttui lihava eversti ja tarttui molemmin käsin nuoraan, koettaen reväistä sitä pois, mutta samassa iski toinen keihäänsä hänen vatsaansa ja naulitsi hänet maahan. Lyhyt oli kuitenkin Gurkankin ilo! Pian oli neljä keihästä lävistänyt hänen ruumiinsa. Poloinen ehti vain lausua: "Turmio vihollisille! Iäti riemuitkoon Venäjän maa!" Samassa hän heitti henkensä.

Kasakat katsahtivat ympärilleen. Tuollahan jo Metelitsa jakelee iskuja ja kaataa vihollisia; tuossa taistelee urhokkaasti Nevylytskij ja kuorman luona Zakmtygyba tuimasti ahdistaa vihollisia; tuolla tapellaan aivan kuormain päällä.

"Kuulkaa, panit!" lausui atamani Taras, ratsastaen kaikkien edelle. "Onko vielä ruutia sarvissa? Onko jo heikentynyt kasakkain voima? Joko alkavat kasakat horjua?"

"Vielä on, taatto, ruutia sarvissa, vielä kestää kasakan voima, lujina seisovat vielä kasakat."

Mutta jo putosi kuormalta Bovdjug. Suoraan sydämeen oli kuula sattunut. Vielä kerran hän kuitenkin kokosi voimansa ja virkkoi: "En sure, että minun täytyy maailmasta erota. Suokoon Jumala kaikille tällaisen kuolon! Iäti kukoistakoon Venäjän maa!" Ja ilmoille kohosi Bovdjugin henki, kertoakseen vainajille, kuinka taistellaan Venäjän maassa, ja vielä parempaa — kuinka siellä kuollaan pyhän uskon edestä.

Balaban, osaston päällikkö, kaatui pian hänkin. Kolme kuolettavaa haavaa oli hän saanut keihäästä, kuulasta ja miekasta. Parhaimpia kasakoita oli Balaban. Monta mainehikasta meriretkeä oli hän päällikkönä ollessaan suorittanut, ja mainehikkain niistä oli retki Anatolian rannoille. Sieltä oli saatu paljon saalista: kultarahoja, kalliita tavaroita ja koristeita, mutta kova heitä kohtasi paluumatkalla, he kun joutuivat turkkilaisten kuulien tuiskuun. Kun turkkilaisesta laivasta laukaistiin tykit heihin, niin puolet veneitä silloin pyörähti ylösalasin ja moni mies hukkui; mutta veneen laitaan sidotut kaislat estivät alukset uppoamasta. Balaban kiiruhti pakoon, soutaen kaikin voimin ja asettui veneineen suoraan aurinkoon päin, etteivät turkkilaiset voineet häntä nähdä. Koko yön he sitten kauhoilla ja lakeilla ammensivat vettä veneestä ja reikiä paikkailivat. Housuistaan he tekivät purjeet ja kiitivät pakoon nopeakulkuisesta turkkilaisesta laivasta. Mutta eipä siinä kyllä, että ehein nahoin palasivat Sjetshiin; vieläpä toivat he kullalla kirjaillun messupuvun Mezhigorskin luostarin arkkimandriitille Kiovassa ja hopeaiset puitteet Pokrovin kirkkoon Koskentaassa. Ja kauan banduuransoittajat ylistivät kasakkaan uljuutta. Nyt kallistui vanhan sotilaan pää, ja tuntien kuoleman lähestyvän lausui hän hiljaa: "Loppuni lähestyy, hyvät panit, mutta kunniakkaan saan kuoleman. Seitsemän vihollista olen miekallani maahan kaatanut, yhdeksän keihäälläni lävistänyt, monet on ratsuni polkenut jalkojensa alle, ja kuinka monta olenkaan ampunut, sitä en muistakaan. Iäti eläköön Venäjänmaa!" Ilmoille häipyi sankarin henki.

Kasakat, kasakat, turmioon on joutumaisillaan koko joukkonne koristus! Kykybenko on joutunut kierrokseen. Seitsemän miestä on hänellä enää jälellä koko osastosta ja nekin jo ovat uupumaisillaan. Koko hänen pukunsa on veressä. Nähtyänsä miehen joutuneen pulaan kiiruhti itse Taras apuun. Mutta liian myöhään tulivat kasakat. Jo oli keihäs lävistänyt hänen sydämensä ennenkuin he paikalle ehtivät. Hiljalleen hän vaipui heidän syliinsä ja virtana vuoti nuori veri kuin kallis viini. Kykybenko katsahti ympärilleen ja huudahti: "Kiitän Jumalaa, että saan kuolla teidän silmienne edessä! Tulkoon meidän jälkeemme meitä parempia miehiä, ja iäti kukoistakoon Vapahtajan rakastama Venäjän maa!" Ruumiista erkani nuori sielu ja kohosi ilmoille hyvien henkien saattamana.

"Panit", kysyi Taras jälelle jääneiltä osastoilta, "vieläkö on ruutia sarvissa? Onko jo heikentynyt kasakkain voima? Joko alkavat kasakat horjua?"

"Viel' on taatto, ruutia, vielä kestää kasakkain voima, vielä eivät horju kasakkain joukot."

Ja uudelleen hyökkäsivät kasakat, ikäänkuin he eivät olisi tappioita kärsineetkään. Ei ollut enää osastopäälliköitä jälellä kuin kolme. Virtoina vuoti veri jo kaikkialla. Paikottain näkyi korkeita ruumisläjiä. Taras katsahti taivaalle ja huomasi siellä kurkiparven. "Hyvänä enteenä ovat nuo jollekin." Mutta tuossa jo nostettiin keihään päässä Metelitsan päätä ja Pisarenko räpäytti silmiään toisen keihään päässä. Neljäksi kappaleeksi oli hakattu Ohrini Guska.

"Nyt eteenpäin!" huusi Taras ja viittasi liinallaan. Ostap ymmärsi merkin ja hyökkäsi väijyksistään ankarasti hevosväen kimppuun. Puolalaiset eivät kestäneet rynnäkköä, ja Ostap ajoi heidät suoraan siihen paikkaan, missä oli seipäitä ja keihään palasia pistetty maahan. Hevoset alkoivat kompastua, pysähtyivät äkkiä ja niiden päitten yli lensivät miehet maahan. Samassa se osasto, joka oli seisonut viimeisten kuormain takana laukasi pyssynsä. Nyt vasta syntyi sekasorto puolalaisten leirissä ja kasakat rohkasivat mieltänsä. "Voitto on meidän!" huusivat koskentakaiset. Soitettiin torvea ja voiton lippu nostettiin. Kaikkialla pakenivat puolalaiset. "Ei ole voitto vielä perinpohjainen!" sanoi Taras, silmäillen kaupungin portteja. Ja totta hän puhuikin. Portit avautuivat ja kentälle ajoi husaarirykmentti, kaiken ratsuväen kaunistus. Rykmentin etunenässä ratsasti muita uljaampi ja kauniimpi ritari. Mustat hiukset liehuivat vaskisen kypärin alta. Käsivarren ympäri oli sidottu kallis huivi, kauneimman immen neuloma. Taras hämmästyi tunteissaan tuon ritarin Andreiksi. Haluten ansaita kalliin immen antaman lahjan riensi Andrei huimasti eteenpäin kuin nuori jahtikoira.

Vanha Taras pysähtyi ja katseli, miten Andrei raivasi itselleen tietä iskien ja huitoen oikealle ja vasemmalle. "Kuinka? Omia miehiäsikö sinä maahan lyöt, omiasiko, onneton?"

Mutta Andrei ei erottanut, ketä hänen edessään oli omiako vai muita. Hän ei nähnyt mitään. Kiharat vain, kiharat pitkät hän näki, ja rinnan ja kaulan, valkoisen kuin joen joutsenen, ja hartiat ja kaiken, mikä on luotu mielettömiä suuteloita varten.

"Pojat, houkutelkaapas hänet tänne metsään!" huusi Taras. "Houkutelkaa hänet minun luokseni."

Kolmekymmentä nopeinta kasakkaa noudatti heti käskyä ja hyökkäsi husaareja kohden. He ryntäsivät sivulta etumaisten kimppuun, erottivat heidät muista ja jakelivat iskuja oikealle ja vasemmalle. Golokopitenko iski miekallaan Andreita selkään ja samassa lähtivät kasakat karkuun niin nopeasti kuin ratsut ehtivät.

Andrein suonissa kiehahti nuori veri. Iskien kannukset ratsunsa kupeisiin riensi hän taaksensa katsahtamatta huimaa vauhtia kasakkain perään huomaamatta, että ainoastaan kaksikymmentä miestä jaksoi häntä seurata. Mutta täyttä laukkaa pakenivat kasakat ja kääntyivät metsää kohti. Jo oli Andrei saavuttamaisillaan Golokopitenkon, kun äkkiä vahva käsi tarttui hänen ratsunsa suitsiin. Hän katsahti ylös: hänen edessään oli Taras. Andrei kalpeni ja alkoi vavista kuin haavan lehti. Hän vaaleni kuin koulupoika, joka tehtyään jonkun kepposen toverilleen, saa tältä iskun otsaansa viivottimella ja kiehahtaen hyppää paikaltaan ja ajaa toveriansa takaa, valmiina repimään hänet kappaleiksi, mutta äkkiä syöksyy luokkaan tulevaa opettajaa vastaan. Silloin on heti vimma voimaton ja raivo katoaa. Samalla tavoin katosi Anreinkin raivo, katosi jäljettömiin. Edessään hän näki vaan julman isänsä.

"Mitä meidän nyt on tehtävä?" sanoi Taras, katsoen häntä suoraan silmiin. Sanattomaksi jäi Andrei, liikkumattomana maahan tuijottaen.

Nöyränä kuin lapsi laskeutui Andrei satulasta ja jäi seisomaan isänsä eteen.

"Seiso paikallasi! Minä sinut siitin, minä sinut tapankin!" lausui Taras, astuen askeleen taaksepäin ja otti selästänsä pyssyn. Kuolon kalpea oli Andrei. Hiljaa liikkuivat hänen huulensa ja sopertelivat jonkun nimeä; se ei kuitenkaan ollut isänmaan nimi, ei äidin, eikä veljen — se oli puolalaisen kaunottaren nimi. Taras laukaisi pyssynsä.

Niinkuin tähkä sirpin leikkaamana, niinkuin karitsa, joka tuntee puukon tunkeutuvan sydämeensä, niin Andreikin kallisti päänsä ja kaatui nurmelle sanaakaan sanomatta.

Liikkumattomana seisoi lapsensa murhaaja ja katseli hengetöntä ruumista. Kaunis oli hän kuolleenakin. Noissa miehekkäissä kasvoissa, jotka äsken olivat olleet täynnä voimaa ja hurmaavaa lumousta, kuvastui vieläkin erinomainen kauneus. Mustat kulmakarvat suruharson tavoin varjostivat kalpeita piirteitä. "Mainio kasakka hän olisi ollut!" sanoi Taras. "Kookas vartaloltaan, mustasilmäinen ja kasvot kuni aatelismiehellä, ja voimaa oli käsivarsissa taisteluja varten! Mutta hukkaan meni, kunniatta kuoli kuin rakkikoira."

"Taatto, mitä olet tehnyt? Sinäkö hänet murhasit?" kysyi Ostap, joka oli tullut paikalle.

"Haudatkaamme hänet kunniallisesti, jotta vihollinen ei hänen ruumistaan häpäisisi, eivätkä petolinnut sitä nokkisi."

"Hautaavat hänet muutkin", vastasi Taras. "Kyllä on niitä, jotka häntä itkevät."

Hetkisen seisoi Taras miettien, heittääkö hänet nälkäisille susille vai sääliäkö hänessä ritarin uljuutta, jota urhon tulee jokaisessa kunnioittaa. Mutta samassa hän huomasi, että Golokopitenko kiiti hänen luoksensa.

Tuskin hän oli ennättänyt sen sanoa, niin riensi paikalle Vovtushenko huutaen:

"Vaara uhkaa, atamani. Lisäväkeä on saapunut puolalaisille." Ei ollut hän ehtinyt vielä lopettaa sanojaan, kun jo juoksi heidän luoksensa Pisarenko.

"Missä viivyt, taatto? Kasakat sinua etsivät. Osastopäällikkö Nevylytskij on kaatunut. Mutta vielä seisovat kasakat, eivätkä tahdo kuolla ennenkuin ovat sinut nähneet. He tahtovat, että saisit nähdä heidät kuolinhetkenä."

"Pian ratsun selkään, Ostap!" sanoi Taras ja kiiruhti kasakkain luokse katsellaksensa vielä kerran heitä ja antaaksensa heille tilaisuuden katsella itseään kuolinhetkenä. Mutta eivät olleet he vielä ehtineet ulos metsästä, niin jo ympäröivät viholliset metsän joka haaralta, ja kaikkialla puiden välissä näkyi ratsastajia miekkoineen ja keihäineen.

"Ostap, Ostap älä antaudu!" huusi Taras, paljastaen miekkansa ja iskien sillä häntä ympäröiviä vihollisia. Kuusi miestä oli jo hyökännyt Ostapin kimppuun. Mutta he eivät nyt olleet sopivaa hetkeä valinneet: yhdeltä lensi pää, toinen horjahti maahan, kolmannelta keihäs lävisti kyljen; neljäs, joka oli kylmäverisempi, väistyi syrjään luodilta, joka sattui hevoseen. Hurjana nousi ratsu takajaloilleen ja kaatuessaan maahan ruhjoi miehen allensa.

"Hyvin tehty, poikaseni, hyvin tehty, Ostap!" huusi Taras, "minä tulen perässäsi." Ja yhä torjuu hän hyökkääviä vihollisia. Taras iskee ja lyö, antaa iskuja oikealle ja vasemmalle, yhä katsoen Ostapiin päin.

Mutta jo voittivat viholliset Ostapin. Yksi on jo heittänyt paulan hänen kaulaansa. Hänet sidotaan ja viedään pois.

"Ostap, Ostap!" huusi Taras, rientäen hänen luoksensa ja hakaten kappaleiksi vihollisia. "Ostap, Ostap!" Mutta yht'äkkiä tunsi hän kovan iskun. Hänen päätään pyörrytti ja kaikki musteni hänen silmissään. Hänen edessään välähti äkkiä sekavana joukkona päät, keihäät, savut ja tulet ja metsän puut. Sumu verhosi hänen silmänsä.

"Kauanhan olen nukkunutkin!" virkkoi Taras herättyään ikäänkuin päihtyneen unesta ja katseli oudoksuen ympärillä olevia esineitä. Uuvuttava heikkous tuntui hänen jäsenissään. Tuskin eroitti hän aivan oudot huoneen seinät ja nurkat. Vihdoin näki hän edessään istuvan Tovkatshin, joka kuunteli hänen hengitystään.

"Vähällä oli, ettet nukkunut ikipäiviksi", ajatteli itsekseen Tovkatsh, mutta hän ei sanonut mitään, teki vain sormellaan varoittavan liikkeen, jotta Taras pysyisi vaiti.

"Sanohan, missä minä olen!" kysyi Taras, koettaen muistella mitä oli tapahtunut.

"Hiljaa", virkkoi hänelle ankarana toveri. "Mitä sinä oikeastaan tahtoisit tietää? Aivanhan sinut on kappaleiksi hakattu. Kaksi viikkoa olemme jo yhdessä ratsastaneet levähtämättä, ja sinä olet kuumeessa ja hourailet alati. Nyt nukut ensi kertaa levollisesti. Pidä suusi kiinni, jos vielä tahdot toipua."

Mutta Taras yhä vaan koetti koota ajatuksiaan ja muistella mitä oli tapahtunut.

"Puolalaisethan piirittivät minut ja ottivat vangiksi. Oli aivan mahdotonta päästä heidän kynsistään."

"Suu kiinni, sanon sulle, senkin peeveli", huusi Tovkatsh suuttuneena niinkuin lapsenhoitaja malttinsa menetettyään ärjähtää oikuttelevalle lapselle. "Ei sinua nyt hyödytä tietää, mitenkä pääsit vapaaksi. Pääasia on että pääsit. Oli ihmisiä, jotka sinua eivät hylänneet. Vielä tulee meidän ajaa yhdessä monta yötä! Älä luule, että sinua pidettiin vaan tavallisen kasakan arvoisena! Kaukana siitä! Kaksituhatta kultarahaa on pantu pääsi hinnaksi."

"Entä Ostap", huudahti Taras, koettaen nousta, mutta samassa hän muisti, kuinka Ostap otettiin kiinni ja sidottiin ja että hän on nyt puolalaisten käsissä. Tuska valtasi vanhuksen. Hän repäsi irti kaikki siteensä, viskasi ne kauas pois, tahtoi lausua ääneen jotain, mutta hän jutteli vain pelkkiä mielettömyyksiä, sillä kuume ja houraileminen alkoivat uudelleen. Hänen puheensa oli päätöntä ja sekavaa. Uskollinen toveri seisoi hänen vieressään toruen ja moittien. Viimein tarttui hän Tarasia käsistä ja jaloista, kapaloitsi hänet kuin pienen lapsen, kääri hänen päänsä härän nahkaan ja kiinnitettyään hänet nuorilla satulaan läksi jälleen matkaan.

"Vien sinut perille vaikka kuolleena! En tahdo, että puolalaiset häpäisisivät kasakkaa, että repisivät kappaleiksi sinun ruumiisi ja jokeen heittäisivät. Ja jos nokkiikin kotka silmät päästäsi, niin tehköön sen meidän oma aro-kotkamme eikä Puolan lintu."

Niin puhui uskollinen toveri. Levähtämättä ratsasti hän yöt ja päivät ja sai Tarasin vihdoin tunnottomassa tilassa Koskentaan Sjetshiin. Siellä rupesi Tovkatsh parantelemaan häntä ruohoilla ja hauteilla. Hän sai käsiinsä jonkun tietäjän, juutalaisakan, joka kuukauden päivät juotti sairaalle rohtojaan, ja vihdoin alkoikin Taras parantua. Lääkkeetkö lienevät auttaneet vaiko hänen rautainen ruumiin rakenteensa, sitä ei tiedä, mutta niin vaan kävi, että puolentoista kuukauden perästä nousi vanhus jalkeille. Ainoastaan syvät arvet muistuttivat häntä saamistaan vaikeista haavoista. Mutta alakuloiseksi ja murheelliseksi oli käynyt Taras. Kolme syvää juovaa oli painautunut hänen otsaansa, eivätkä ne koskaan sieltä kadonneet. Hän katsahti ympärilleen. Kaikki oli uutta Sjetshissä. Poissa olivat vanhat toverit. Ei ainoatakaan ollut enää jälellä niistä, jotka olivat hänen kanssaan yhdessä taistelleet oikean uskon ja toveruuden puolesta. Ei ollut enää jälellä niitäkään, jotka olivat menneet koshevoin kanssa tatarilaisia takaa ajamaan. Kaikki olivat kuolleet. Muutamat olivat kaatuneet taistelussa, muutamat veden ja leivän puutteeseen Krimin suola-aavikoilla, muutamat taas olivat nääntyneet kurjassa vankeudessa. Manalan majoille oli mennyt entinen koshevoikin; ei ollut enää ketään jälellä vanhoista tovereista. Kaikki lepäsivät jo nurmen alla. Taras kuuli vain kerrottavan suurista, meluisista pidoista. Rikki oli lyöty kaikki astiat, viinaa ei ollut enää tippaakaan, vieraat ja palvelijat olivat vieneet mukaan kaikki kalliit astiat ja pikarit. Synkkänä seisoi ovellaan talon isäntä arvellen, että parempi olisi, ettei sellaisia pitoja olisi ollutkaan. Turhaan koetettiin Tarasia huvittaa, turhaan harmaapartaiset banduransoittajat kahdesti ja kolmesti päivässä ylistivät hänen urotöitään; hän kuunteli heitä synkkänä ja välinpitämättömänä, ja syvä murhe kuvastui hänen jäykissä kasvoissaan. Hiljaa hän yhtämittaa huokaili: "Voi poikani, voi Ostap!"

Koskentakaiset varustautuivat meriretkelle. Kaksisataa venettä laski alas Dnjepr-virtaa pitkin ja Vähä-Aasia näki taas nuo pitkät hivustukot. Tulella ja miekalla hävittivät he sen kukoistavia rantoja. Paljon siellä nähtiin koskentakaisten tervaisia roimahousuja ja jänteviä käsiä, jotka heiluttivat nagaikojaan. Puhtaaksi söivät ja maahan tallasivat Koskentaan miehet kaikki viinitarhat, ja heidän hevosensa jättivät moskeioihin suuria lantatunkioita. Kalliita persialaisia saaleja he käyttivät jalkariepuinaan ja vöinä likaantuneissa mekoissaan. Kauan aikaa jälkeenpäin löydettiin sieltä Koskentakaisten piippunysiä. Iloisina läksivät he paluumatkalle, mutta heidän peräänsä läksi kymmentykkinen turkkilainen sotalaiva, joka laukaisi yhtaikaa kaikki tykkinsä, hajottaen veneet kuin sorsaparven. Kolmasosa niistä hukkui, mutta jälelle jääneet kokoontuivat taasen yhteen ja laskivat aluksensa Dnjeprin rannalle tuoden mukanaan kaksitoista tynnyriä kultarahoja. Mutta tämä kaikki ei Tarasia ollenkaan huvittanut. Kedoille ja aroille hän usein läksi muka metsästämään. Mutta ei hän yhtään laukausta näillä matkoilla ampunut. Hän laski pyssynsä maahan ja täynnä surua istahti rannalle. Kauan hän siinä istui ja surumielin huokaili. "Voi Ostap, voi Ostap"! Hänen edessään aukeni kimalteleva Mustameri. Kaukana kaislistossa äänteli lokki. Värähtelivät silloin valkoset viikset ja kyynel toisensa perästä putosi maahan ryppyisiltä poskilta.

Mutta vihdoin loppui hänen malttinsa. "Käyköön miten tahansa, lähden kuin lähdenkin tiedustelemaan, missä on Ostap. Onko hän vielä elossa vai haudassako? Vai eikö enää ole haudassakaan? Koetan saada selville, käyköön kuinka tahansa."

Viikon perästä hän oli jo Umanin kaupungissa hevosen selässä täysissä aseissa, keihäällä ja miekalla varustettuna. Satulaan oli sidottu lekkeri, patrooneja, hevosen kannukset ja muut tarpeet. Siellä pysähtyi hän erään likaisen talon eteen, jonka pieniä ikkunoita tuskin erottikaan. Savupiippu oli tukittu rievulla. Kaikellaista likaa oli aivan oven edessä. Akkunasta kurkisti juutalaisakka, likainen myssy päässään ja tummentuneet helmet kaulassa.

"Onko miehesi kotona?" kysyi Bulba, astuen alas ratsunsa selästä ja sitoen suitset oven vieressä olevaan rautaiseen renkaaseen.

"On", vastasi nainen ja toi samassa hevoselle vakallisen nisuja ja ritarille oluthaariksn.

"Toisessa huoneessa rukoilemassa", vastasi vaimo kumartaen ja toivottaen terveyttä, kun Bulba vei oluthaarikan huulilleen.

"Jää sinä tänne, syötä ja juota ratsuani, minä menen sisään puhelemaan miehesi kanssa. Minulla on hänelle asiaa." Tämä juutalainen, jota Taras tiedusteli, oli tunnettu Jankel, joka täällä piti kapakkaa. Vähitellen oli hän saanut käsiinsä kaikki ympäristön aatelisherrat ja koronkiskurina koonnut heidän rahansa omiin taskuihinsa. Suuri olikin senvuoksi hänen vaikutusvaltansa ympäristössään. Kolmen penikulman alalla ei ollut enää ainoatakaan kunnollista tupaa, kaikki rappeutui ja hävisi, kaikki joutui takavarikkoon ja jälelle jäi vain köyhyyttä ja repaleita niinkuin tulipalon tai ruton jälkeen. Jos Jankel olisi elänyt vielä kymmenkunta vuotta, niin samaan tilaan olisi joutunut koko maaherrakunta.

Taras astui sisään huoneeseen. Juutalainen oli rukoilemassa, pää peitettynä likaiseen liinaan. Juuri kun hän kääntyi sylkäistäksensä viimeisen kerran, niinkuin hänen uskontonsa määräsi, huomasi hän äkkiä edessään Bulban. Heti juolahti juutalaisen mieleen ne kaksituhatta kultarahaa, jotka oli luvattu Bulban päästä, mutta hän häpesi ahneuttaan ja koetti tukehuttaa ainaisen kullanhimon, joka matona raatelee jokaisen juutalaisen sydäntä.

"Kuule, Jankel!" sanoi Taras juutalaiselle, joka rupesi kumartelemaan, samalla vetäen varovaisesti oven kiinni, ettei heitä kukaan kuulisi. "Minä olen pelastanut sinun henkesi; ilman minua olisivat koskentakaiset repineet sinut kappaleiksi. Nyt on sinun vuorosi tehdä minulle palvelus."

"Älä vastustele! Vie minut Varsovaan. Käyköön miten tahansa, mutta minä tahdon vielä kerran nähdä hänet, sanoa hänelle edes yhden ainoan sanan."

"Tiedän, kyllä tiedän, että päästäni saisit kaksituhatta kultarahaa. Mutta minä annan sinulle viisituhatta. Tuossa on sinulle kaksituhatta etukäteen. (Bulba pudisti kukkarostaan kaksituhatta kultarahaa.) Loput saat palattuani."

Juutalainen otti pyyhinliinan ja peitti sillä kultarahat. "Ai, ai, kuinka kauniita rahoja; kuinka kauniita rahoja!" puhui hän, pyöritellen rahoja hyppysissään ja koetellen niitä hampaillaan. "Luulen, ettei se, jolta pani on tällaiset rahat ottanut, hetkeäkään enää elänyt senjälkeen, vaan meni jokeen ja hukutti itsensä, menetettyään tällaiset rahat."

"En pyytäisi sinua, löytäisin ehkä itsekin tien Varsovaan, mutta nuo kirotut puolalaiset voisivat minut tuntea ja ottaa kiinni ja vaaran uhatessa en ole kovinkaan kekseliäs, mutta te juutalaiset kyllä aina nahkanne pelastatte. Te petätte vaikka itse pirunkin, te kyllä kaikki temput tunnette, sentähden minä tulinkin sinun luoksesi! Yksin en saisi Varsovassa mitään toimeen. Valjasta sentähden heti hevonen ja vie minut sinne."

"Vai luulee pani, että voin noin vaan ilman muuta valjastaa tamman ja lähteä matkalle. Pani luulee kai, että panin voi viedä noin muutoin vaan kätkemättä?"

"No kätke, kätke minut, niinkuin parhaaksi näet, vaikka tyhjään tynnyriin."

"Voi, voi, luuleeko pani todellakin, että voisin teidät kätkeä tyhjään tynnyriin? Eikö pani tiedä, että jokainen luulisi siellä olevan viinaa?"

"Mitenkä! Luulkoon vaan, niinkö?" sanoi juutalainen, tarttuen molemmin käsin tukkaansa ja nostaen sitten kätensä ylös.

"Eikö pani tiedä Jumalan luoneen viinan jokaisen nautittavaksi? Varsovassa ovat kaikki herkkusuita! Puolalainen juoksee viisikin virstaa tynnyrin perässä, kaivaa siihen reijän ja huomattuaan, ettei sieltä mitään vuoda, sanoo: ei juutalainen tyhjää tynnyriä kuljeta, varmaankin on sinne kätketty jotain! Sitten juutalainen sidotaan ja häneltä viedään kaikki rahat ja hänet työnnetään tyrmään! Sillä kaikki mikä on pahaa, kaikki se juutalaisen niskoille työnnetään, jokainenhan pitää juutalaista koirana. Kaikkihan ajattelevat, ettei juutalainen mikään ihminen ole."

"Ei käy päinsä, ei käy päinsä! Puolassa ovat ihmiset nälkäisiä kuin sudet. Kalat vievät ja panin saavat käsiinsä."

"Kuule, pani, kuule!" puhui juutalainen, kurottaen käsiään. "Tiedätkös mitä teemme? Nykyään rakennetaan kaikkialla linnoja ja varustuksia, maahan on tullut ranskalaisia insinöörejä, ja senvuoksi kuljetetaan maanteillä paljon tiiliä ja kiviä. Pani käyköön pitkälleen rattaille, minä ladon päälle tiiliä. Pani on terve ja roteva, ja jos paino tuleekin olemaan vähän raskas, niin ei se haittaa tee. Kuorman alle teen reijän, josta voin antaa ruokaa panille."

Tunnin kuluttua läksi Umanin kaupungista tiilikuorma kahden hevoskaakin vetämänä. Toisen selässä istui Jankel, ja hänen pitkät, takkuiset hiuksensa heilahtelivat lakin alta sen mukaan kuin hän keikkui hevosen selässä pitkänä kuin virstan pylväs maantien varrella.

XI.

Siihen aikaan jolloin tämä tapahtui, ei ollut vielä rajaseuduilla tullivirkamiehiä eikä nuuskijoita, noita yrittelijäin ihmisten kauhistuksia, ja sentähden jokainen saattoi vapaasti kuljettaa yli rajan mitä vaan mieli teki. Tiileistä ei sitäpaitsi kukaan välittänyt ja sentähden pääsikin kuorma vapaasti Varsovan pääportista kaupunkiin. Bulba ahtaassa häkissään ei kuullut muuta kuin hälinää ja kuorman kolinaa. Kaupunkiin tultuaan poikkesi Jankel pimeälle, kapealle kadulle, jota sanottiin Lokakaduksi tai myöskin Juutalaiskaduksi, sillä sen varrella asuivat melkein kaikki Varsovan juutalaiset.

Tämä kaikki muistutti hyvin paljon takapihaa. Aurinko ei nähtävästi kurkistanut sinne koskaan. Murtuneet puutalot lisäsivät nekin osaltaan synkkyyttä. Väliin näkyi joku tiilinen seinä, mutta sekin oli paikottain jo aivan murtunut. Muutaman rakennuksen osittain rapattu yläosa loisti päivänpaisteessa häikäisevän valkoisena tummassa ympäristössä. Jyrkästi pistivät täällä silmiin savupiiput, kadulle viskatut rievut, perunankuoret ja rikkinäiset ammeet. Jokainen, jolla oli vaan jotain kelpaamatonta, viskasi sen heti kadulle kulkijain suureksi kiusaksi. Hevosen selässä istuva ratsumies saattoi melkein kädellään ulottua seipäisiin, jotka oli pistetty ulos ikkunasta vastapäätä olevaan taloon, ja joilla roikkui juutalaisten säkkejä, housuja ja savustettu hanhi. Väliin katsahti ikkunasta joku sievä juutalaistyttö, kaulassa tummentuneita helmiä. Joukko likaisia, repaleisia, kiharapäisiä lapsia mellasti ja huusi keskellä likaa.

Eräästä ikkunasta katsahti ulos punatukkainen juutalainen, jonka kasvot olivat niin pisamia täynnä, että ne muistuttivat varpusen munaa. Sekavalla murteella alkoi hän puhella Jankelin kanssa, ja viimemainittu ajoi kuormansa pihaan. Kadulla kulki toinen juutalainen, pysähtyi ja puuttui puheeseen hänkin. Kun Bulba sitten kömpi ylös tiilien alta, näki hän nuo kolme juutalaista, jotka innokkaasti juttelivat keskenään.

Jankel kääntyi hänen puoleensa ja ilmoitti, että kaikki kyllä käy hyvin. Ostap istuu kaupungin vankilassa, mutta vaikeata lienee saada vartijoita suostumaan päästämään sinne sisään. Kuitenkin toivoi Jankel voivansa hankkia Bulballe tilaisuuden tavata Ostapia.

Juutalaiset rupesivat jälleen keskustelemaan omalla kielellään. Taras silmäili heitä vuorotellen. Hänen mielensä oli vallannut syvä liikutus. Kylmillä, järeillä kasvoilla välähti sellainen toivon liekki, joka usein syttyy ihmisessä viimeisenä epätoivon hetkenä. Hänen vanha sydämensä alkoi nopeasti sykkiä kuin nuorukaisen.

"Kuulkaa, juutalaiset", sanoi hän, ja hänen sanoissaan oli jotain juhlallista, "te voitte tehdä maailmassa mitä hyvänsä, voitte kaivaa aarteen meren syvyydestä, ja oikein sanookin sananlasku, että juutalainen voi varastaa vaikka itsensäkin, kunhan vaan tahtoo. Pelastakaa Ostap! Hankkikaa hänelle tilaisuus paeta pirullisista käsistä! Tuolle miehelle olen luvannut kaksitoistatuhatta kultarahaa, mutta minä lisään siihen vielä kaksitoista tuhatta. Kaikki kalliit pikarit ja maahan kaivetut kultani, taloni, vaatteet, kaiken myyn ja teen sopimuksen teidän kanssanne, että koko elämäni iän luovutan teille kaiken, mitä sodassa saan."

Kaikki kolme juutalaista katselivat toisiaan. "Mutta mitähän jos sentään yrittäisi?" virkkoi kolmas, arasti silmäillen tovereitaan. "Kenties onnistumme Jumalan avulla?" Juutalaiset alkoivat puhua keskenään saksaa. Bulba koetti teroittaa kuuloansa, mutta ei voinut mitään ymmärtää; hän kuuli heidän vaan usein mainitsevan Mardokain nimeä.

"Kuule pani!" sanoi Jankel, "meidän pitää kysyä neuvoa semmoiselta mieheltä, jommoista ei ennen häntä ole vielä koko maailmassa ollut. Voi, voi, hän on niin viisas kuin itse Salomon, ja jollei hän mitään mahda, niin ei kukaan koko maailmassa voi asialle mitään. Istu tässä! Tuossa on avain, äläkä päästä ketään sisään!"

Taras sulki oven ja katseli ikkunasta likaiselle juutalaiskadulle. Nuo kolme juutalaista pysähtyivät ja alkoivat hyvin innokkaasti puhella keskenään. Heihin yhtyi kohta neljäs ja pian viideskin. Hän kuuli jälleen lausuttavan: Mardokai, Mardokai. Juutalaiset katselivat alinomaa kadun toiseen päähän. Vihdoin näkyi eräästä likaisesta talosta juutalaismallisen kengän verhoama jalka ja samassa välähtivät juutalaisten puolikauhtanan liepeet. "Kas, Mardokai, Mardokai!" huusivat kaikki juutalaiset yhteen ääneen. Laiha juutalainen lähestyi levotonta joukkoa. Hän oli vähän lyhempi Jankelia mutta kasvoiltaan vielä ryppyisempi ja erittäinkin pisti silmään miehen tavattoman suuri ylähuuli. Kilvan alkoivat juutalaiset nyt kertoa hänelle jotain. Aina väliin katsahti Mardokai ikkunaan päin, josta Taras arvasi, että he puhelivat hänestä. Mardokai heilautti käsiään, keskeytti, sylkäsi usein syrjään ja, kohottaen kauhtanan liepeitä, pisti kätensä taskuun, otti sieltä jotain romua, paljastaen samalla likaiset housunsa. Lopuksi nostivat miehet sellaisen melun, että vartioimassa oleva juutalainen viittasi vaikenemaan, ja Taras rupesi jo pelkäämään turvallisuuttaan. Mutta muistettuaan, etteivät juutalaiset muualla osaa keskustella kuin kadulla ja ettei heidän kieltään itse paholainenkaan ymmärrä, hän jälleen rauhottui.

Hetken kuluttua tulivat juutalaiset hänen luokseen huoneeseen. Mardokai lähestyi Tarasia, taputti häntä olalle ja virkkoi:

"Kun me kerran Jumalan avulla ryhdymme johonkin toimeen, niin kyllä se myöskin onnistuu."

Taras silmäili uteliaana tuota kuuluisaa juutalaista ja hänessä heräsi jonkinlainen toivo, sillä miehen ulkomuoto oli todellakin omiansa toivoa herättämään. Hänen ylähuulensa oli kauhean paksu, sen suuruus oli varmaankin aiheutunut jostain erityisistä syistä. Tämän Salomonin parrassa oli vain noin viisitoista karvaa, nekin vasemmalla puolella, ja kasvoissa oli niin paljon arpia iskuista, joita hän oli saanut rohkeutensa tähden, että hän epäilemättä oli unohtanut niiden luvun ja tottunut pitämään niitä syntymämerkkeinä.

Mardokai poistui huoneesta tovereineen, jotka aina suuresti ihmettelivät hänen viisauttaan, ja Bulba jäi yksin. Hän tunsi olevansa omituisessa mielentilassa: ensi kerran elämässään hän tunsi levottomuutta. Hän oli kuin kuumeessa. Ei ollut hän enää tuo entinen, järkähtämätön, lujaluontoinen soturi, hän oli nyt arka ja heikko. Pienestäkin kolinasta hän säpsähti. Semmoisessa tilassa hän oli koko päivän; ei hän syönyt eikä juonut, lakkaamatta vaan katseli ulos pienestä ikkunasta.

"No, onnistuiko?" kysyi Taras levottomana. Mutta ennenkuin juutalaiset vielä olivat ehtineet vastatakaan, huomasi hän, että Mardokai oli menettänyt viimeisetkin hiuskarvansakin, jotka ennen pörröisinä olivat liehuneet hänen patalakkinsa alta. Nähtävästi tahtoi Mardokai jotain puhua, mutta puhe oli nyt sellaista pötyä, ettei Taras mitään siitä ymmärtänyt. Hänen puhuessaan nosti Jankelkin usein käden suulleen, ikäänkuin olisi ollut horkassa.

"Voi, rakas pani", sanoi Jankel, "se on aivan mahdotonta, kerrassaan mahdotonta! Ihmiset näkyvät olevan niin taipumattomia, että olisi parasta sylkeä heitä vasten naamaa. Eikös niin, Mardokai? Mardokai teki sellaista, jota ei vielä ole tehnyt yksikään ihminen maailmassa, mutta Jumala ei meitä nyt suosi. Sotamiehiä on kolmetuhatta, ja huomenna kaikki vangit mestataan."

"Mutta jos pani tahtoo tavata Ostapia, niin pitää sen tapahtua huomenna varhain ennen auringon nousua. Vartijat suostuvat, ja yksi upseerikin antoi lupauksensa. Mutta älköön heillä olko onnea tulevaisessa maailmassa. Kuinka ihmiset sentään ovat ahnaita! Ei ole meidän joukossamme sellaisia. Viisikymmentä kultarahaa annoin kullekin ja upseerille…"

"Hyvä on. Vie minut hänen luoksensa!" lausui Taras päättäväisenä ja entinen rohkea ilme palasi hänen silmiinsä. Hän suostui Jankelin ehdotukseen pukeutua ulkomaalaiseksi kreiviksi, joka muka on tullut Saksanmaalta. Kekseliäs juutalainen oli jo hänelle valmistanut puvunkin.

Kun tuli yö, laahasi talon isäntä, tuo punatukkainen juutalainen, jonka kasvot olivat paisumia täynnä, lattialle ohuen patjan, joka oli peitetty niinimatolla, ja levitti sen lavitsalle Bulban yösijaksi. Jankel kävi maata samallaiselle patjalle lattialle. Ensin hän kuitenkin otti ryypyllisen jotain sekoitusta ja riisui senjälkeen kauhtanan. Sukkiin ja kenkiin puettuna muistutti hän hyvin paljon kananpoikaa. Sitten hän katosi eukkonsa kanssa jonkinlaiseen kaapin muotoiseen sänkyyn. Kaksi pientä poikaa kävivät kuin koirat maata sängyn viereen Taras ei saanut unta. Hän istui liikahtamatta, hiljalleen rummuttaen sormillaan pöytään. Hampaissaan piti hän piippua ja päästeli savuja, jonka johdosta juutalainen unissaan aivasteli ja koetti tukkia nenänsä peitteen alle. Tuskin oli taivaalle ilmaantunut ensimäinen aamun oire kun hän jo tuuppi jalallaan Jankelia.

"Nouse, juutalainen, ja anna tänne kreivin puku!" Tuokiossa hän oli pukeutunut. Hän mustasi viiksensä, kulmakarvansa, pani päähänsä tummanvärisen lakin — eikä varmaan olisi yksikään hänen tuttavistaan kasakoista nyt häntä tuntenut. Ulkomuodosta päättäen olisi luullut hänen olevan noin kolmenkymmenenviiden vuotias. Terveyden puna hehkui hänen poskillaan ja arvetkin antoivat hänen kasvoilleen ikäänkuin käskevän ilmeen. Kullalla kirjailtu puku sopi hänelle erittäin hyvin.

Hiljaista oli vielä kaduilla. Ei näkynyt vielä ainoatakaan kaupustelijaa. Muutamia katuja kuljettuaan tulivat he erään rakennuksen edustalle, joka ulkomuodoltaan muistutti istuvaa haikaraa. Se oli matala, mustunut rakennus, jonka toisessa päässä kohosi korkea, kapea torni. Tätä rakennusta käytettiin moneen tarkoitukseen, siinä olivat kasarmit, vankila ja siinä piti oikeus istuntojaan. Matkamiehemme astuivat portista sisälle ja tulivat keskelle avaraa salia. Siinä makasi noin tuhat henkeä. Vastapäätä heitä oli matala ovi, jonka edessä istui kaksi vartijaa leikkien jonkunlaista leikkiä, jossa toinen löi toista kahdella sormella kämmenelle. He eivät kiinnittäneet minkäänlaista huomiota sisääntuleviin ja käänsivät päänsä vasta sitten, kun Jankel virkkoi: "Mehän tässä olemme, me, me."

"Astukaa sisään!" sanoi toinen vartijoista, avaten toisella kädellään oven ja ojentaen toisen toverilleen lyötäväksi.

Bulba ja Jankel astuivat pimeään, kapeaan käytävään, joka johti heidät samallaiseen saliin, josta juuri olivat tulleet.

"Ketä olette?" kysyi usea ääni, ja Taras näki joukon sotilaita täysissä aseissa. "Meitä on käsketty olla laskematta ketään sisään."

"Mehän tässä olemma!" huusi Jankel. Mutta kukaan ei kääntänyt huomiota hänen sanoihinsa. Kaikeksi onneksi saapui paikalle lihava herra, joka nähtävästi oli joku päällikkö, sillä hän haukkui ja pauhasi enemmän kuin muut.

"Pani, mehän tässä olemme, tunnettehan te jo meidät, ja kreivi tulee olemaan teille hyvin kiitollinen."

"Antakaa niiden mennä, mutta älkää päästäkö sisään ketään muita. Miekkaa ei saa kukaan laskea luotaan eikä kenkään saa lattiallakaan loikua."

Kaunopuheliaan käskyn jatkoa eivät matkamiehemme enää kuulleet. "Mehän tässä olemme, minähän se olen, omaa väkeä ollaan" puheli Jankel jokaiselle vastaantulijalle.

"Kävisiköhän päinsä nyt?" kysyi hän eräältä vartijalta, kun he olivat saapuneet siihen paikkaan, missä käytävä päättyi.

"Kyllä, mutta enpä tiedä, laskevatko ne teidät sisään vankilaan, hän kun ei enää ole siellä, sillä sijaan on tullut toinen," lausui vartija.

Maanalaiseen holviin vievän aukon edessä seisoi sotamies, jolla oli kolminkertaiset viikset. Ensimäinen viiksi kulki taaksepäin, toinen suoraa eteen, kolmas alaspäin. Hän muistutti hyvin paljon kissaa. Juutalainen kyyristyi kokoon ja lähestyi häntä kylki edellä.

"Ai, ai, ja minä kun luulin sinua itse maaherraksi. Ai, ai!" soperteli juutalainen päätään pyörittäen ja levittäen sormensa haralleen. "Kuinka pulskan näköinen! Aivan on päällikön näköinen, totta tosiaan. Vielä vaan sormen verran lisää, niin on aivan kuin eversti. Pani pitäisi pantaman orhin selkään, nopean ja nopsan kuin kärpänen, niin olisi valmis rykmenttiä komentamaan."

"Mikä sankari!" jatkoi juutalainen. "Todellakin kelpo mies, ja nauhat ja napit — kuinka ne loistavat. Entäs tyttöset — kun ne näkevät sotaherran, niin ai ai." Juutalainen pyöritti jälleen päätään.

Heitukka kierteli kädellään viiksiensä yläkerrosta ja päästi hampaittensa välistä äänen, joka muistutti hevosen hirnumista.

"Olkaa hyvä, pani, ja tehkää meille pieni palvelus!" lausui juutalainen. "Tässä on muuan vierailta mailta saapunut ruhtinas, jonka tekee mieli nähdä kasakoita. Hän ei ole vielä elämässään nähnyt kasakoita."

Muukalaisten kreivien ja paroonien matkat Puolaan olivat hyvin tavallisia, sillä pelkkä uteliaisuus houkutteli heitä tänne puoleksi aasialaiseen Europan kolkkaan. Moskovan valtio ja Ukraina kuuluivat nimittäin heidän mielestään myöskin Aasiaan.

"En tiedä, jalosukuinen herra, miksi te tahdotte nähdä mokomia. Koiriahan ne ovat eikä ihmisiä. Uskokin heillä on sellainen, ettei kukaan pidä sitä missään arvossa."

"Valehtelet, konna!" kiljasi Bulba. "Itse sinä olet koira! Kuinka uskallat sanoa, ettei kukaan pitäisi meidän uskontoamme arvossa. Mutta teidän harhauskoanne ei kukaan kunnioita."

"Aha!" huudahti heitukka, "kylläpä huomaan, mitä olet miehiäsi! Oletpa samoja, joita minulla on lukon takana. Odotapas kun kutsun tänne meidän miehiämme."

Taras huomasi varomattomuutensa, mutta niin oli hän itsepäinen ja suutuksissaan, ettei ajatellutkaan korjata erehdystään. Mutta onneksi tuli nyt Jankel avuksi.

"Korkeasti jalosukuinen pani! Kuinka olisi mahdollista, että kreivi olisi kasakka? Jos hän olisi kasakka, niin mistä hän olisi saanut tuollaisen puvun ja tuollaisen kreivin ryhdin?"

"Älä soita siinä suutasi!" Ja jo avasi heitukka leveän suunsa huutaakseen. "Voi kuninkaallinen majesteetti! Olkaa Jumalan nimessä vaiti!" huusi Jankel. "Älkää puhuko mitään, me maksamme teille niin paljon, ettei kukaan vielä ole maailmassa niin paljon maksanut; me annamme teille kaksi kultarahaa."

"Hm, kaksiko vain! Ne eivät riitä. Minä maksan parranajajalle kaksi kultarahaa siitä että hän ajaa puolet parrastani. Sata kultarahaa, juutalainen!" Heitukka kiersi viiksiensä yläkerrosta. "Jollet sataa anna, niin huudan heti paikalla."

"No miksi niin paljon", huokasi Jankel kuoleman kalpeana, avaten nahkaisen kukkaronsa. Onneksi hänellä ei kukkarossaan muuta ollutkaan kuin sata kultarahaa ja onneksi ei heitukka osannut laskea sataa korkeammalle. "Pani, pani, menkäämme heti pois täältä. Näettehän, kuinka ilkeitä ihmiset täällä ovat!" sanoi Jankel, nähdessään heitukan siirtelevän rahoja kädestä toiseen ikäänkuin pahoillaan, ettei ollut vaatinut enempää.

"Mitäs nyt, pirun heitukka", sanoi Bulba, "rahat sait, vaan näyttää et aiokaan? Ei, nyt on näyttäminen! Koska kerran rahat sait, niin ei sinulla enää ole oikeutta kieltäytyä."

"Menkää hiiteen, muuten minä annan teidät ilmi. Korjatkaa luunne ja heti paikalla, sanon minä teille!"

"Pani, pani, mennään pois, oikein totta, mennään pois! Hiiteen tuollaiset! Nähkööt unissaan sellaista, että oikein sylkäistä täytyy!" Niin huusi Jankel hädissään.

Bulba kääntyi verkalleen ja läksi surullisena takaisin, mutta Jankel nuhteli häntä lakkaamatta, sillä juutalaista kalvoi suru siitä, että oli turhanpäiten menettänyt sata kultarahaa.

"Miksi te puutuitte hänen puheeseensa? Olisitte antanut koiran haukkua. Voi sentään, millaista väkeä on maailmassa! Sata kultarahaa vain siitä, että ajoi meidät pois! Entäs meidän mies? Häneltä korvallisetkin revitään ja hänen naamastaankin tehdään sellainen, ettei katsoa voi, eikä kukaan anna sataa kultarahaa! Voi laupias jumala."

Mutta paljoa syvemmälti vaikutti tämä epäonnistunut käynti Bulbaan. Sen voi huomata tuimista liekeistä hänen silmissään.

"Mennään", sanoi hän äkkiä kuin heräten, "mennään torille. Minä tahdon nähdä, kuinka he häntä rääkkäävät."

"Mennään", sanoi Taras itsepäisesti, ja huokaillen seurasi häntä juutalainen kuin lapsenhoitaja.

Helppo oli löytää torille, jossa mestaus oli tapahtuva, sillä väkeä tulvi sinne joka haaralta. Silloisena raakana aikana tällaiset näytelmät olivat erittäin haluttuja ei ainoastaan alhaisten vaan ylhäistenkin kesken. Monet vanhat, vanhurskaat akat, nuoret tytöt ja arimmat vaimot, jotka koko seuraavan yön näkivät unissaan verisiä ruumiita ja kiljuivat kuin humalaiset husaarit, kaikki he käyttivät tilaisuutta hyväkseen tyydyttääkseen uteliaisuuttaan. "Voi heidän tuskiaan", huusivat monet, suonenvetoisesti väristen, sulkien silmänsä ja kääntyen pois, mutta kumminkin he seisoivat katselemassa. Toinen seisoi suu auki ja kädet ojennuksissa ja olisi paremmin nähdäkseen mielellään hypännyt naapurinsa harteille. Tuossa korotti joukosta paksua naamaansa lihakauppias, katseli koko menoa asiantuntijan silmällä ja puheli yksitavuisia sanoja asesepän kanssa, jota nimitti serkukseen, koska joka sunnuntai joi hänen seurassaan itsensä juovuksiin. Muutamat keskustelivat suurella innolla, toiset löivät vetoakin, mutta suurin osa oli semmoisia, jotka katselivat näytelmää hyvin välinpitämättöminä. Edustalla, aivan lähellä viiksiniekkoja, jotka muodostivat kaupungin kaartin, seisoi nuori aatelismies sotapuvussa. Hän oli pukenut päälleen kaikki mitä hänellä suinkin oli, niin ettei kotia ollut jäänyt muuta kuin rikkinäinen paita ja pari vanhoja saappaita. Kaksi kultaista vitjaa riippui hänen kaulassaan. Hän seisoi morsiamensa Jusisan kanssa ja alinomaa vilkui ympärilleen varjellen ettei kukaan vaan tahrisi hänen morsiamensa silkkistä leninkiä. Hän selitti tytölle koko menon niin juurta jaksaen, ettei siihen ollut mitään lisättävää. "Katsokaa, rakas Jusisa", puhui hän, "kaikki tämä kansa, jonka näette, on tullut tänne katsomaan, miten pahantekijöitä rangaistaan. Ja katsokaa, armaani, tuo tuolla, jolla on kirves ja muut vehkeet kädessään, hän on pyöveli, joka toimeenpanee rangaistuksen. Ja kun hän alkaa luita ruhjoa ja muita kidutuksia toimittaa, niin on pahantekijä vielä hengissä, mutta kun hänen päänsä lyödään poikki, niin silloin, kultaseni, hän kuolee siihen paikkaan. Ensin hän rupee huutamaan ja potkimaan, mutta kun häneltä katkaistaan pää, niin silloin hän ei enää voi huutaa, ei syödä, eikä juoda, syystä, ettei hänellä enää ole päätä." Ja Jusisa kuunteli kauhistuksella ja uteliaisuudella. Ympäröivien talojen katotkin olivat väkeä täynnä. Ullakkojen ikkunoista kurkisteli kummallisia naamoja; kellä oli viikset, kellä myssy tai jotain sen tapaista. Parvekkeilla katosten alla istui ylhäisiä henkilöitä. Nuori hymyhuulinen panitar, kimalteleva kuin valkoinen sokeri, piti kauniilla kädellään kiinni kaidepuusta. Loistavaan pukuun puettu lakeija kantoi herrasväelle kaikellaisia virvokkeita. Vähän väliä tuo mustasilmäinen, vallaton tyttö otti leivoksen tai hedelmän ja viskasi sen kansan joukkoon. Muutamia nälkäisiä ritareja seisoi alhaalla ja kilvan kurotteli lakkejaan. Joku pitkä aatelismies sieppasi ensimäisenä pitkillä käsillään saaliin, suuteli sitä, puristi sitä sydäntänsä vastaan ja pisti sen sitten suuhunsa. Haukka kultaisessa häkissä parvekkeen katolla oli katsojana sekin. Nokka vinossa ja jalka nostettuna silmäili sekin tarkasti väkijoukkoa. Äkkiä nousi kansassa melu ja ääniä kuului eri haaralta: "Jo tuodaan, jo tuodaan kasakoita!"

Vangit astuivat paljain päin, hiukset riipuksissa. Heidän partansa oli kasvanut pitkäksi. Heissä ei huomannut pelkoa eikä tuimuutta, vaan jotain hiljaista ylpeyttä. Heidän kalliista verasta tehdyt vaatteensa olivat kuluneet ja repaleissa. He eivät katsoneet ympärilleen, eivätkä tervehtineet ketään. Ensimäisenä asteli Ostap.

Mitä tunsi vanha Bulba nähdessään poikansa? Mitä sykki silloin hänen sydämessään. Hän katseli poikaansa väkijoukosta, eikä jäänyt häneltä huomaamatta ainoakaan Ostapin liike. Kasakat lähestyivät lavaa. Ostap pysähtyi ensimäisenä. Hänen oli määrä ensin juoda tuo karvas malja. Kasakoihin katsahtaen kohotti hän kätensä ja lausui kovalla äänellä:

"Suokoon Jumala, ettei ainoakaan näistä vääräuskoisista, jotka tässä seisovat, kuulisi, kuinka kristittyjä kidutetaan. Älköön kukaan meistä sanaakaan virkatko."

Sen jälkeen astui hän mestauslavalle. "Oikein sanottu, poikani, oikein!" virkkoi Bulba hiljaa, painaen alas harmaan päänsä.

Pyöveli tempasi Ostapilta repaleiset vaatteet, hänen kätensä ja jalkansa sidottiin varta vasten tehtyyn penkkiin ja … emme tahdo lukijaa vaivata kuvaamalla niitä kauheita kidutuksia, joista kerrottaissa hiukset päässä nousevat pystyyn. Ne olivat silloisen julman ajan ilmiöitä, jolloin ihminen vietti veristä elämää pelkissä sodissa ja paatui niissä. Turhaan muutamat harvat, ollen aikakautensa poikkeuksia, vastustivat näitä julmia menoja. Turhaan kuningas ja monet ritarit väittivät, että sellainen ankaruus on vaan omiansa tekemään kasakat yhä hurjemmiksi. Mutta kuninkaan ja noiden ajattelevien valta ei voinut mitään niille mahtaville, jotka ajattelemattomuudellaan, yltiöpäisyydellään ja ylpeydellään tekivät valtiopäivistä pelkän irvikuvan.

Ostap kesti kaikki kidutukset kuin mies. Ei kuulunut hänen suustaan huutoa eikä valitusta edes silloinkaan, kun alettiin musertaa hänen käsiensä ja jalkojensa luita. Taras seisoi joukossa pää kumarruksissa ja puheli itsekseen. "Oikein poikani, oikein." Mutta kun he veivät hänet viimeisiä kidutuksia kärsimään, silloin näytti ikäänkuin olisivat hänen voimansa horjahtaneet. Hän katseli ympärilleen. Voi Jumala! Kaikki olivat outoja, vieraita! Jospa edes joku hänen läheisistään olisi läsnä hänen kuollessaan. Ei olisi hän tahtonut kuulla heikon äidin itkuja eikä parkua eikä hiuksiansa repivän ja valkoisiin rintoihin lyövän puolison mieletöntä vaikeroimista. Hän olisi tahtonut nähdä lujan miehen, joka viisaalla sanalla olisi häntä rohkaissut ja lohduttanut. Jo lannistui miehen voima ja heikontuneena hän huudahti: "Taatto, missä olet? Kuuletko tämän kaiken?"

"Kuulen", kajahti keskeltä yleistä äänettömyyttä, ja säpsähti silloin koko tuo lukematon joukko. Osa ratsumiehiä syöksyi väkijoukkoon etsimään huutajaa. Jankel kävi kuolonkalpeaksi, ja kun ratsumiehet olivat poistuneet hänen luotaan hän kauhistuksella kääntyi ympäri nähdäkseen Tarasia, mutta ei ollut vanhus enää hänen vieressään. Hän oli kadonnut.

XII.

Ei kadonnut sentään jäljettömiin Taras. Satakaksikymmentä tuhatta sotamiestä ilmaantui Ukrainan rajoille. Tämä ei ollut enää mikään pieni osasto, joka oli lähtenyt saalista hankkimaan tai tataareja takaa ajamaan; koko kansa oli nyt tarttunut aseisiin, sillä sen kärsimys oli loppunut. — Se nousi kostamaan oikeuksiensa pilkkaamista, tapojensa häpäisemistä, esi-isiensä uskon loukkaamista, kirkkojensa saastuttamista, muukalaisten panien vallattomuutta ja kansallisuuden sortoa; se tahtoi taistella juutalaisten häpeällistä valtaa vastaan kristillisessä maassa. Nuori voimakas hetman Astranitsa johti tätä suunnatonta kasakkajoukkoa. Hänen rinnallaan oli hänen vanha kokenut toverinsa ja neuvonantajansa Gunjei. Kahdeksan päällikköä oli kahteentoistatuhanteen nousevan rykmentin etunenässä. Hetmania seurasi kaksi pääesaulia ja komentosauvan kantaja. Ylivänrikki kantoi päälippua; paljon muita lippuja liehui eri paikoissa. Paljon oli muitakin päällikköjä sotajoukossa ja kuormastossa. Vapaaehtoisia oli melkein yhtä paljon kuin varsinaisia. Kaikilta suunnilta olivat kasakat liittyneet joukkoon. Lukemattomat ratsut ja kuormat täyttivät kentän.

Kaikkien näiden kahdeksan rykmentin joukossa oli kuuluisin se, jota johti Taras Bulba. Kaikissa suhteissa oli hän muita etevämpi. Hän oli vanha, paljon kokenut, taitava johtaja ja hän vihasi puolalaisia enemmän kuin kukaan muu. Itse kasakoistakin jo tuntui liialliselta hänen armoton kovuutensa ja julmuutensa. Tuo vanha harmaapää suosi vain tulta ja hirsipuuta ja sotaneuvotteluissa hän aina kannatti hävitystä.

Emme ryhdy kuvailemaan kaikkia niitä taisteluja, joissa kasakat kunnostautuivat, emmekä kaikkia sodan vaiheitakaan. Historian lehdet niistä kertovat. Tunnettuahan on, minkälainen on Venäjän maassa uskon tähden nostettu sota. Ei ole voimaa, joka olisi uskon voimaa väkevämpi. Vastustamaton se on ja uhkaava niinkuin kallio myrskyisen meren sylissä. Syvältä meren pohjasta se kohoaa kohti taivasta yhtenä lujana, murtumattomana kappaleena. Se näkyy kauas ja katselee ohikiitäviä aaltoja suoraan silmiin. Ja onneton se laiva, joka siihen törmää! Sirpaleiksi lentävät mastot ja raakapuut, murskaksi murtuu ja mereen uppoo kaikki, mikä siinä on, ja hukkuvien hätähuudot kaikuvat kauas ilmassa.

Aikakauskirjat kertovat tarkasti, kuinka puolalainen varusväki pakeni vapautetuista kaupungeista, kuinka tunnottomat vuokraaja-juutalaiset hirtettiin, kuinka heikko oli kruunun hetman Nikolai Pototskij suurilukuisine armeijoineen tämän vastustamattoman voiman edessä; kuinka hän lyötynä, ahdistettuna hukutti pieneen jokeen paraimman osan sotaväestään; kuinka julmat kasakkajoukot piirittivät häntä Polanni nimisessä kylässä ja kuinka tuo puolalainen hetman perikatonsa partaalla kuninkaan ja aateliston puolesta lupasi kasakoille täydellisen tyydytyksen ja kaikkien oikeuksien ja etuoikeuksien palauttamisen. Mutta tuollaisiin lupauksiin eivät kasakat tyytyneet, sillä he tiesivät jo ennakolta, miten paljon voi luottaa puolalaisten lupauksiin. Eikä olisikaan enää Pototskij ylpeillyt kuusituhatta maksavan oriinsa selässä, vetäen puoleensa korkeittein panittarien katseita ja aateliston kateutta, ei olisi hän melunnut valtiopäivillä ja pitänyt suuria pitoja senaattoreille, ellei hänet olisi pelastanut paikkakunnan venäläinen papisto. Kasakoita vastaan astuivat nimittäin papit kultaisissa messupuvuissa, kantaen pyhimysten kuvia ja ristejä, ja etunenässä tuli itse arkkipiispa, kädessä risti ja päässä piispanhiippa. Silloin kumarsivat kasakat ja paljastivat päänsä. Ketään he eivät olisi siihen aikaan armahtaneet paitsi kuningasta; mutta omaa kristillistä kirkkoansa ja papistoansa vastaan he eivät uskaltaneet nousta. Hetman ja päällikkö suostuivat päästämään Pototskijn vapaaksi, ja hän vannoi silloin juhlallisesti, että kaikki kristilliset kirkot saavat olla rauhassa, että vanha viha unohdetaan ja ettei kasakoita koskaan enää loukata. Yksi päällikkö vaan ei suostunut tällaiseen rauhaan. Se oli Taras. Hän repäsi tukon hiuksia päästään ja huudahti:

"Voi hetman ja päälliköt! Älkää tehkö tuollaista ämmän tekoa! Älkää uskoko puolalaisia! Ne koirat pettävät teitä."

Mutta kun rykmentin kirjuri toi esiin sopimuskirjan ja hetman oli piirtänyt nimensä sen alle, silloin irroitti Bulba vyöltään tikarin ja kalliin turkkilaisen miekkansa, taittoi sen kahtia kuin oljenkorren ja heitti eri haaroille molemmat kappaleet, lausuen:

"Hyvästi sitten! Niinkuin nuo miekan kappaleet eivät enää koskaan yhdy yhdeksi miekaksi, niin emme mekään, toverit, enää koskaan näe toisiamme tässä maailmassa. Muistakaa minun viimeiset sanani. (Hänen äänensä kasvoi tätä sanoessa ja kävi tavattoman voimalliseksi ja kaikki hämmästyivät profetallisia sanoja). Kuolinhetkellänne minua kyllä muistatte! Luulette nyt ostaneenne levon ja rauhan, luulette herroina nyt elävänne! Mutta vielä ne nylkevät sinun päästäsi, hetman, nahan, täyttävät sen tattarin oljilla ja kauan on se oleva markkinoilla nähtävänä! Eivät säily teidänkään päänne, päälliköt! Tulette menehtymään maanalaisessa vankilassa, muurattuina kivisten seinäin sisään, ellei teitä keitetä kattiloissa kuin lampaita!"

"Ja te, pojat", jatkoi hän kääntyen omien miestensä puoleen, "ken teistä tahtoo kuolla oman kuoleman. Ei lavoilla, eikä ämmäin pankoilla, ei juopuneina aidan vieressä kapakan luona kuin muukin raato, vaan rehellisen kasakan kuoleman, kaikki yhdellä vuoteella kuin morsian ja sulhanen? Vai ehkä tahdotte palata kotiinne, muuttaa uskonne ja selässänne kantaa Puolan pappeja."

"Sinua seuraamme, päällikkömme, sinua!" huusivat kaikki Tarasin miehet ja heihin liittyi iso joukko muitakin.

"Seuratkaa sitten!" sanoi Taras, ja painaen lakkinsa syvemmälle päähän ja luoden ankaran katseen kaikkiin jälelle jääneisiin nousi hän ratsunsa selkään ja huusi omilleen:

"Älköön kukaan uskaltako lausua meistä loukkaavaa sanaa! Ja nyt vieraisiin katolilaisten luo." Samassa hän kannusti hevostansa ja häntä seurasi satakunta rattaita ja paljon hevos- ja jalkaväkeä. Kerran kääntyi hän katsomaan taaksensa ja uhkasi silmäyksellään jääneitä — ja vihaa uhkui hänen katseensa.

Kukaan ei uskaltanut pysäyttää heitä. Koko sotajoukon nähden läksi hänen rykmenttinsä.

Hetman ja päälliköt seisoivat hämillään, kaikki vaipuivat ajatuksiinsa ja olivat kauan aikaa ääneti, ikäänkuin olisi joku raskas aavistus heitä ahdistanut.

Oikein olikin Taras ennustanut, sillä vähän tämän jälkeen nostettiin jo hetmanin pää seipääseen ja samoin kävi monelle muulle etevälle johtajalle.

Entä Taras? Hän kulki joukkoineen Puolan ristiin ja rastiin, poltti tuhaksi kahdeksantoista kauppalaa ja lähes neljäkymmentä katolilaista kirkkoa ja lähestyi jo Krakovia. Monta puolalaista joukkoa oli hän lyönyt eli ryöstänyt rikkaimmat ja paraimmat linnat. Kasakat antoivat juosta maahan panien kellareissa huolellisesti säilytetyt monivuotiset medet ja viinit, repivät ja polttivat kalliit verat, vaatteet ja talouskalut.

"Älkää säästäkö mitään", toisteli vaan Taras. Eivätkä säästäneet kasakat edes mustasilmäisiä, valkorintaisia panittaria; alttarin juurellakaan ei heillä ollut turvaa! Bulba poltti heidät alttarineen päivineen. Monet valkoiset käsivarret kohosivat keskeltä liekkejä ja surkeita huutoja kajahteli, joista olisi järkähtänyt itse kalliokin. Mutta kasakat eivät tunteneet minkäänlaista sääliä; lävistivätpä he keihäillään pienet lapsetkin ja heittivät ne liekkeihin.

"Se olkoon muistoksi Ostapista", puhui Taras. Ja tällaisia muistoja vietti hän joka paikassa, kunnes Puolan hallitus viimeinkin huomasi, että Tarasin toimi oli jotain enempää kuin pelkkää rosvoamista. Senvuoksi sai ennen mainittu Pototskij käskyn lähteä viiden rykmentin kanssa Tarasia vastaan.

Kuusi päivää välttivät kasakat vihollista. Tuskin kestivät ratsut kasakkain pakenemista ja pelastivat miehensä. Mutta Pototskij suoriutui tällä kertaa hyvin hänelle annetusta toimesta. Väsymättä ahdisteli hän heitä ja saavutti heidät viimein Dnjerstin rannalla jossa Bulba oli etsinyt lepopaikan vanhan linnan raunioissa.

Aivan Dnjerts joen äyräällä näkyi se murtuneine valleineen ja seinäraunioineen. Äyrään huippu oli täynnä soraa ja särkyneitä tiilejä ja uhkasi joka hetki luhistua alas. Tässä Pototskij saarsi hänet kahdelta puolen kenttää. Neljä päivää tappelivat kasakat, vyöryttäin alas tiilejä ja kiviä. Mutta kun ampumavarat olivat loppuneet ja voimat uupuneet, päätti Taras murtautua vihollisten rivien läpi. Ja läpi murtautuivat kasakat ja vieläkin kerran olisivat nopeajalkaiset uskolliset ratsut heidät pelastaneet, mutta keskellä pakoa pysähtyi Taras ja huusi:

Ja vanha atamani kumartui maahan ja alkoi ruohosta etsiä piippuansa, tuota alituista seurakumppaniaan maalla ja merellä, sodassa ja kotona. Mutta samassa hetkessä karkasi hänen kimppuunsa vihollisjoukko. Hän yritti riuhtaista itsensä irti, mutta eivät enää kaatuneet maahan heitukat kuten ennen.

"Voi vanhuutta, vanhuutta!" valitti hän, ja itkuun purskahti vanha, luja kasakka. Vaan ei ollut nyt vanhuus syynä; ylivoima se voiton otti, sillä noin kolmekymmentä miestä iski kiinni hänen käsiinsä ja jalkoihinsa.

"Jo joutui kiinni vanha susi!" huusivat puolalaiset. "Nyt on vaan keksiminen, mikä olisi koiralle paras kuolema."

Ja hetmanin päätöksen mukaan hänet tuomittiin kaikkien nähden elävänä poltettavaksi.

Siinä lähellä oli oksaton puu, jonka latvan ukonilma oli katkaissut. Rautakahleilla sitoivat puolalaiset hänet korkealle puuhun, jotta ruumis näkyisi joka suunnalle. He rupesivatkin heti laittamaan roviota. Mutta ei katsellut Taras rovioon, ei ajatellut tulta, jolla hänet oli poltettava. Tuo onneton katseli sinne, missä kasakat paetessaan ammuskelivat. Sieltä ylhäältä hän näki kaikki.

"Pojat, valloittakaa pian metsän takana oleva mäki, sinne puolalaiset eivät pääse", huusi Taras.

Mutta tuuli ei kantanut hänen sanojaan sinne saakka. "Jo joutuvat perikatoon, jo joutuvat perikatoon", lausui hän epätoivossaan ja katseli alas, sinne missä Dnjerst kimalteli. Mutta äkkiä välkähti ilo hänen silmissään. Rannalta pensaan takaa pisti esiin neljä veneenkeulaa. Hän kokosi kaikki voimansa ja huusi: "Rannalle pojat, rannalle! Rannalla on veneitä, ottakaa mukaanne joka ainoa, etteivät pääse ajamaan takaa."

Tällä kertaa puhalsi tuuli toisaalta ja kasakat kuulivat hänen huutonsa. Mutta sellaisesta neuvosta sai hän kangella iskun päähänsä, niin että kaikki alkoi pyöriä hänen edessään.

Täyttä laukkaa laskivat kasakat alas mäkistä polkua pitkin. Takaa-ajajat olivat jo saavuttaa heidät. Ja ikäväkseen huomasivat he vielä, että polku oli mutkainen ja vaikea kulkea.

"Hei, pojat, ei sinnepäin!" huusivat kasakat, pysähtyivät hetkeksi ranta-äyräälle, kohottivat nagaikkansa, vihelsivät kerran — ja tatarilaiset ratsut tekivät hurjan hyppäyksen kuilun yli ja pulahtivat Dnjestriin. Kaksi vaan ei osannut jokeen; he lensivät äyräältä kiviä vastaan, ja sinne jäivät hevosineen, ehtimättä edes huutaakaan. Mutta muut kasakat uivat rannalle ja laskivat veneet vesille. Puolalaiset jäivät kuilun partaalle, ihmetellen kasakkain rohkeutta, miettien, tekisivätkö hyppäyksen. Nuori, kuumaverinen eversti, sen kaunottaren veli, joka oli Andrein pauloihinsa kietonut, hyökkäsi empimättä kasakkain perään. Kolmasti pyörähti hän ilmassa hevosineen, ja hän putosi teräviä kiviä vastaan, pirstautuen kappaleiksi.

Toinnuttuansa iskuista katsahti Taras Bulba Dnjestriin päin. Jo olivat kasakat veneissä ja soutivat pois. Luodit lensivät heidän ympärillään, mutta sattumatta, sillä liian kaukana olivat jo kasakat. Riemusta loistivat silloin vanhan atamanin silmät.

"Hyvästi toverit, hyvästi", huusi hän heille ylhäältä, "muistakaa minua ja tulkaa ensi keväänä uudestaan ja silloin pitäkää oikein hauskaa! Mitä saitte, te kirotut puolalaiset! Luulitteko maailmassa löytyvän sellaista, jota kasakka pelkäisi? Mutta odottakaapa, tulee aika, silloin tunnette, mitä on Venäjän usko! Nytkin jo tuntevat kansat kaukaiset ja läheiset. Venäjän maasta on nouseva oma tsaari, eikä tule olemaan maailmassa voimaa, joka ei alistuisi hänen valtansa alle."

Jo räiskyi rovio, ja liekit nuoleskelivat hänen jalkojaan ja leimusivat ruokoa pitkin ylös. Mutta onko maailmassa tulia ja kidutuksia tai voimia, jotka lannistaisivat venäläisen voiman?

Mahtava on Dnjestrjoki ja paljon on siinä lahdelmia, tiheitä kaislistoja, vedenalaisia kareja ja suvantoja; kirkkaana kimaltelee veden pinta, ja siinä joutsen joikuu ja ylpeä gogolsorsa soutelee ja paljon kuovia, taveja ja muita lintuja asuu ruohistossa ja sen rannoilla. Nopeasti soutivat kasakat kaksihankaisilla veneillään, välttivät varovasti karipaikkoja, pelottelivat sorsia ruohistosta ja puhelivat atamanistaan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TARAS BULBA: KERTOMUS KASAKKAVALLAN MAHTAVUUDEN AJOILTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.