The Project Gutenberg eBook of Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla IV. 1853-1900, by Mauno Rosendal

Tekijä on tätä teosta varten saanut avustusta "Suomalaisen kirjallisuuden avustamisrahastosta".

Hyvä ja vakaa on Herra, sentähden neuvoo Hän syntisiä tiellä.
Hän johdattaa oikeudella raadolliset ja opettaa tiensä heille.

SISÄLLYS:

    I. Pohjanmaan herännäisyys 1853-60.
   II. Kuolemansanomia Pohjanmaan herännäisyyden merkkimiesten rivistä
       1850-luvun loppuvuosina ja seuraavan vuosikymmenen alussa.
  III. Savon herännäisyyden vaiheita Paavo Ruotsalaisen kuoleman
       jälkeen vuoteen 1860.
   IV. Henrik Renqvist 1853-1866.
    V. Herännäisyys Matth. Akianderin teoksessa "Historiska
       upplysningar om religiösa rörelserna i Finland äldre
       och senare tider".
   VI. Herännäisyyteen kuuluvien ja liikkeestä lähteneiden pappien
       suhde kirkollisiin, jumaluusopillisiin ja yleisinhimillisiin
       uudistuspyrintöihin Suomessa XIX vuosisadan jälkimmäisellä
       puoliskolla.
  VII. Savon ja Karjalan herännäisyyden vaiheita v. 1860 jälkeen.
VIII. Pohjois-Suomen ja Kainuunmaan herännäisyyden vaiheita XIX
       vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla.
   IX. Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan pappeja XIX vuosisadan
       loppuaikoina.
    X. Piirteitä Keski- ja Lounais-Suomen herännäisyydestä XIX
       vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla.
   XI. Pohjanmaan herännäisyys "ukkojen" johtamana.
  XII. Piirteitä elpyvän herännäisyyden vaiheista XIX vuosisadan
       lopussa.
XIII. Jälkikatsahdus.

Kova oli se murrosaika, johon herännäisyys 1852 vuoden tapahtumien kautta joutui. Sen lamauttavat ja särkevät vaikutukset tulivat lähinnä seuraavina vuosina näkyviin kaikkialla, missä liike oli voittanut alaa. Varsinkin Pohjanmaa vetää siinä suhteessa huomiomme puoleensa. Täällä, samoinkuin herännäisyyden muillakin sydänmailla, huomaamme jaon jälkeen monissa paikoin väsähtämistä ja lamautumista, mutta sekä Suupohjassa että Kalajoen varrella ryhmittyvät hajonneet joukot uudelleen, kooten kaikki voimansa isien perinnön puolustamiseksi ja säilyttämiseksi. Mutta taistelutta tuo ei tapahdu, ja kiivaaksi muodostuu usein tämä taistelu.

Samassa määrässä kuin Malmbergin johtama joukko uudelleen kasvoi, lisääntyivät ja levisivät syytökset hänen hairahduksistaan. Ja yhtä kiivaasti kuin vastustajat häntä soimasivat, puolustivat häntä hänen ystävänsä. Taistelu Suupohjan vanhan ja siellä jaon aikana syntyneen uuden suunnan välillä on edelleen suureksi osaksi taistelua hänen persoonastaan. Jos hänestä eronneet papit kiinnittivätkin huomionsa myöskin oppiin ja siitä riippuviin eroavaisuuksiin, eivät heidän sanankuulijansa paljon muuhun joutaneet kuin siihen, oliko Malmberg syyllinen vai syytön niihin moitteisiin, joiden esineenä hän oli. Ehkä vielä kiivaampana kuin varsinaisen jaon aikana riehui taistelu vuosina 1853 ja 1854. Malmberg kirjoittaa siitä J. I. Berghille: "Täällä minua kurkistellen tarkastellaan ja minusta kysellään, ei itseltäni eikä niiltä, jotka minut tuntevat, vaan niiltä, jotka eivät tunne minua. Käännellään ja väännellään, kierrellään ja viittauksia tehdään, ja tuo on sitten olevinaan minun kuvani. Onneton se, joka joutuu suruttomien tahi tekopyhien käsiin. Hänen maailmansa on tosiaankin kärsimysten maailmaa. Mutta olkoon niin. Eihän täällä saakaan parempaa odottaa". [N. K. Malmbergin kirje J. I. Berghille 27/9 54.]

Uusia muistutuksen syitä Malmbergia vastaan luulivat moittijat saavansa siitä, että hän meni naimisiin palvelijansa Helena Huhtalan kanssa (huhtikuussa 1853). Ja kuitenkin oli tämä nainen monen luotettavan todistuksen mukaan [Kert. Charlotte Achrén y.m.] kaikin puolin kunnioitettava henkilö. Etäälläkin olevilla seuduilla huhuttiin tämän avioliiton solmimisesta jos mitä. Niinpä kirjoitti Reinhold Helander Haapajärveltä muutamia viikkoja myöhemmin Malmbergille: "Avioliittosi herätti suurta melua varsinkin naisissa. Kuiskailtiin ja juoruja levitettiin. Ne, jotka eniten olivat sinua ylistäneet ja kiittäneet, olivat nyt alttiit ensimmäisinä syyttämään sinua kaikesta, mitä sinusta on puhuttu". [Reinh. Helanderin kirje N. K. Malmbergille 10/5 53.] Mitä Malmberg itse tästä avioliitosta ajatteli, näkyy seuraavista hänen J. I. Berghille syksyllä samana vuonna kirjoittamistaan sanoista: "Älä oudoksu, etten ilmoittanut teille avioliitostani. Syynä ei ollut ylenkatse, vaan mitä kauhein epätoivo minussa itsessäni. En siihen aikaan uskonut, että koko maailmassa löytyisi ketään, joka ystävyydellä minua ajattelisi. — — — Säätyläisissä ei löytynyt ketään, jonka puoleen olisin voinut kääntyä. Ne olin kaikki menettänyt. Talonpoikia löytyi, mutta ei ketään, paitsi Lenaa, joka muinoin rakastamani Amandan opettamana oli perehtynyt talouteen. Sentähden tuli hänestä se, mikä hän nyt on. En kadu tätä kauppaa".

Malmbergin suhde entisiin ystäviinsä Suupohjan papistossa ei näinä vuosina parantunut, vaan kävi päinvastoin yhä vieraammaksi ja huonommaksi. Näyttää siltä, ettei hän juuri milloinkaan käynyt heitä tervehtimässä, eivätkä he hänen luonaan. Poikkeuksena mainittakoon Alfr. Kihlmanin käynti Malmbergin kodissa syyskuussa 1854. Tämä vierailu on sitä huomattavampi, kun sitä kesti toista päivää. Ei ole myöskään syytä muuta olettaa, kuin että Kihlman tuli vanhojen muistojen vaatimana ja siis hyvässä tarkoituksessa. Mutta mielipiteet eivät enää sulaneet yhteen, niinkuin entisinä aikoina, eikä näy ainakaan Malmberg olleen tyytyväinen vieraaseensa. Hän kirjoittaa siitä J. I. Berghille: "Kihlman oli takertunut mietiskelyihin tuhatvuotisesta valtakunnasta, odottaen siinä saavansa satakertaisesti taloja, isiä, äitejä, veljiä ja sisaria ruumiillisesti, sentähden että hän Kristuksen tähden täällä oli heistä luopunut. Hän väitti tämän tietoisuuden kehoittavan uskovan sielua ja varjelevan sitä penseydestä, hitaudesta y.m. Muutoin oli hän arka farisealainen". "Minä luin hänelle", lisää Malmberg, "Heprealaisepistolan 12 luvun, arvellen sen kyllä riittävän kaikille köyhille sieluille".

Että Malmbergin eristetty asema monesti tuntui hänestä kovin raskaalta, on itsestään selvää. Huomattava on nim., että uuden suunnan papit eivät suinkaan olleet ainoat hänen entisistä ystävämielisistä virkaveljistään, jotka hänestä olivat eronneet, vaan että nekin heistä, jotka eivät tuohon suuntaan liittyneet, vieraantumistaan vieraantuivat hänestä. Niin esim. Jaakko Vegelius, O. H. Helander y.m., puhumattakaan Keskipohjanmaan Jonas Laguksen kantaan yhä ehdottomammin mieltyneistä heränneistä papeista. Ainoat, jotka Malmbergia vielä pitivät ystävänä, olivat Haapajärven kirkkoherra A. Helander ja hänen apulaisensa Reinhold Helander. Viimemainittu kirjoitti hänelle toukokuussa 1853: "Vanha käärme koettaa seuloa, heittää sinne tänne ja hajoittaa vielä jälellä olevat. Se on hänen halunsa ja pyrkimisensä. Surkeaa, ylen määrin surkeaa". [Malmbergin kirje J. I. Berghille 13/10 53.]

Huhtikuussa 1853 kuoli Nivalan kappalainen K. A. Frosterus. Malmbergin lukuisat ystävät näillä hänen siunauksesta rikkaan kevätkylvönsä mailla kehoittivat häntä virkaa hakemaan, ja viimemainitussa kirjeessään lausui Reinhold Helander: "Sinä olet heidän taattu pappinsa kaikkien toivon mukaan". Menneitten aikojen rakkaat muistot sekä Suupohjan riitaiset olot vaikuttivat, että Malmberg päätti noudattaa kehoitusta. Paitsi häntä haki virkaa kolme muuta pappia, joista kahdella oli vähemmän virkavuosia kuin Malmbergilla.

Kuopion tuomiokapituli käsitteli vaalikysymystä syyskuussa 1853. J. I. Berghin poistuttua jäävin vuoksi, laati se Malmbergiin nähden seuraavan päätöksen:

"Koska Turun tuomiokapitulin Malmbergille antamasta todistuksesta näkyi, että Malmbergia Lapualla syyskuun 16 p:nä 1852 pidetyssä piispantarkastuksessa, kun yleisesti tunnettu oli, että suuret ihmisjoukot myöskin vieraista seurakunnista, vaikka tarkastaja jo syksyllä 1850 Pietarsaaressa pidetyssä kontrahtikokouksessa oli lausunut mielipahansa senkaltaisista kansankokouksista, edelleen ja vielä tarkastuksen lähinnä edellisinä viikkoina tuon tuostakin olivat kokoontuneet Malmbergin luo, oli vakavasti muistutettu tarkemmin kuin näihin asti tunnollisesti noudattamaan esimiestensä neuvoja ja huomautuksia sekä pysymään erillään vierasten seurakuntien sielunhoidosta, jota paitsi tarkastaja, koska hänen tietoonsa oli tullut, ettei Malmberg niin huolellisesti, kuin vilpittömän sielunpaimenen tulee, ollut valvonut yksityistä elämäänsä viran ulkopuolella, oli muistuttanut häntä tarkkaan noudattamaan niitä velvollisuuksia, joita hän oli luvannut pitää pyhinä, jotta ei pahennusta, mikäli mahdollista on, Jumalan seurakunnassa syntyisi; — niin ei tuomiokapituli katsonut voivansa myöntää Malmbergille oikeutta tulla äänestyksen alaiseksi tätä vaaliehdotusta tehtäessä". [Kuopion tuomiokapitulin arkisto.]

Bergh ilmoitti heti Malmbergille tuomiokapitulin päätöksestä, kehoittaen häntä siitä valittamaan. Viimemainittu vastasi: "Kuopion tuomiokapitulin päätöksen kautta olen nyt julistettu kelvottomaksi koko elämäni ajaksi. Miten raskasta tämä onkin, en olisi valittanut, ellet olisi minua siihen kehoittanut. Tiedän kristinuskon tien johtavan sinnepäin sekä ettei saa maailmalle valittaa, että maailma puri. Mutta olkoon menneeksi, kehoituksesi mukaan. — Pastorini antoi minulle loistavan todistuksen, paremman kuin olin odottanutkaan, sillä häntäkin on koetettu ärsyttää minua vastaan. Tämmöistä tekevät, rakas lankoni, entiset ystäväni, luullen sillä tekevänsä Jumalalle palveluksen". [Malmbergin kirje J. I. Berghille 13/10 53.]

Senaatti hylkäsi Malmbergin valituksen. On merkille pantava, että Turun tuomiokapitulin yllämainittu todistus yksinomaan perustuu Lapualla vuotta aikaisemmin pidettyyn piispantarkastukseen, jonka jälkeen Malmbergia vastaan ei ollut tehty mitään muistutusta, ei ainakaan virallisesti. Lapuan kirkkoherran hänelle valitusta varten antama "loistava" todistus näyttää myöskin viittaavan siihen, ettei moitteen syitä häntä vastaan piispantarkastuksen jälkeen ollut ilmaantunut. Muussa tapauksessa Malmberg, joka kyllä tiesi, ettei hän ollut viranomaisten suosiossa, tuskin olisikaan mitään uutta virkaa hakenut. Huomattava on niinikään, ettei Bergh olisi kehoittanut häntä valittamaan, ellei hänen mielipiteensä mukaan siihen olisi ollut syytä. Arvosteltakoon Turun tuomiokapitulin Malmbergille antamaa todistusta ja Kuopion tuomiokapitulin sekä senaatin päätöstä miten tahansa — sen myöntänee jokainen, että tämä tuomio on ankara. Mies, jonka voimallinen saarna ja väsymätön työ Suomen kirkon palveluksessa on herättänyt tuhansia synnin unesta Jumalaa palvelemaan, pyytää kappalaisen virkaa syrjäisessä seurakunnassa vanhojen päiviensä turvaksi, mutta julistetaan kelpaamattomaksi sitä hakemaan!

Saatuansa tiedon senaatin päätöksestä, kirjoitti Malmberg Berghille: "Etten saanut vaalisijaa Nivalaan, oli minulle vaikea ja kova isku; mutta jälestäpäin huomaan, että Jumalan sormi on ollut mukana tässä. Täällä löytyy suuria heränneitten joukkoja, jotka nyt, lihallisesti viisasten ja korkeasukuisten erottua, olisivat jääneet aivan oman onnensa varaan kerrassaan puutteellisine kokemuksineen. Koska he pyytävät neuvoa minulta, täytynee minun kaikessa kurjuudessani olla heidän johtajanaan, kunnes Herra voi saada paremman".

Liikuttavaa ja samalla kehoittavaa on nähdä, miten Malmbergin ystävät, samoinkuin hän itsekin, pääsivät näkemään, että se nöyryytys, joka jaon aikana ja sitä seuraavina vuosina oli kohdannut häntä ja heitä, oli tarkoitettu heille siunaukseksi. Todistukseksi lainaamme tähän otteen ylistarolaisen Maria Kitinojan näinä aikoina Malmbergille kirjoittamasta kirjeestä:

"Voi kuinka minä nykyaikoina olen nähnyt, miten terveellistä on tämä katkera lääkitysjuoma, jonka Herra nyt on meille lähettänyt. Se olisikin ollut nurinpuolinen järjestys, jos te ja me olisimme kunnian kautta ja kiitoksen taivaan valtakuntaan menneet, ja Jumalan oman Pojan, jolla ei yhtään syntiä ollut, täytyy ristillä henkensä heittää. Ei suinkaan tässä ole pienintäkään, joka meille hyvältä maistuisi tahi jota me tässä kohdassa saattaisimme rakastaa, kuin puhdas Jumalan tahto, joka meidät tähän on pannut. Kyllä näytti ensin varsin synkältä, kun näytti kaikki menevän. Ajattelin: kun opettaja nyt arvonsa kadottaa, niin eihän tästä enää mitään tule. Mutta nyt minusta näyttää, että saatatte paremmin ylönkatsotussa tilassa Jumalan valtakuntaa rakentaa kuin arvon ja kunnian aikana". [Maria Kitinojan kirje Malmbergille noin 1854 (päivämäärättä).]

Miten paljon kehoitusta Malmberg saikin tämänkaltaisista ystäviensä kirjoituksista ja puheista sekä varsinkin siitä, että hänen saarnojensa ja seurapuheittensa kautta yhä enemmän uusia herätyksiä alkoi tapahtua Suupohjassa, oli hän kuitenkin hartaasti toivonut pääsevänsä papiksi Nivalaan. Ja yhtä hartaasti oli hänen ystävänsä Vilhelm Niskanen sitä toivonut. Kun lopullinen päätös viipyi, lähetti viimemainittu muutaman miehen Lapualle tiedustelemaan, millä kannalla valitusasia oli. Miehen siellä ollessa sai Malmberg asiamieheltään yllämainitun tiedon senaatin hylkäävästä päätöksestä. Monessa suhteessa merkillinen on se kirje, jonka Malmberg tämän johdosta kirjoitti Niskaselle. Lainaamme siitä muutamia otteita.

"Eilisessä postissa tuli asiamieheltäni tieto, että olen tapannut. Hän sanoo päätöksen olleen hänelle odottamattoman. Nykyään kuuluukin konsistoriumeilla olevan se vapaus, että mitä ne tekevät, se on tehty; sillä niitten sanotaan paremmin ymmärtävän hengelliset asiat ja tarpeet kuin muiden. Niin meni sekin yritys. Kuitenkin on hupaista tietää, että tämä on Herran tahto. Sinä olet siellä, minä täällä, kelvottomat molemmat. Saatana liehtoo kummassakin kohden. Sinä näet, missä hän liikkuu siellä, minä missä hän liikkuu täällä. Ilmoita siellä hänen juonensa sille, joka voi ne ymmärtää, minä tahdon ilmoittaa ne täällä. Alas meidän pitää. Meillä pitää aina olla vääryys. Meidän Herramme on sellainen ja hänen tiensä ovat sellaiset. Annetaan oppineitten, annetaan lihallisesti viisasten, annetaan arvollisten ja miehiksi kasvaneitten olla oikeassa, olla arvollisia, olla kristityitä. Ollaan me vaan väärässä, ollaan me jumalattomia, ollaan me pakanoita, ollaan me väärän kristuksen joukkoa. Kyllä kerta näkyy, ylhäisetkö vai alhaiset Jumalan valtakunnan perivät".

"Rakas Wilhelm! Sydämesi on täytetty murheella. Niin on minunkin. Mutta murheen laaksohan tämä maailma onkin. Itketään yhdessä! Kyllähän asia vielä toisinkin kääntyy. Muistakaamme Herraamme, joka oli niin ylönkatsottu ja niin halpa, ettei kukaan kehdannut katsoa hänen päällensä. Siinä on kuva, miksi meidän pitää tuleman ja jossa me olemme Herran armon alaiset. Voi, Vilhelm Niskanen! Iloitaan kumminkin, että näemme mitä me näemme! Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset, autuaat ovat murheelliset, autuaat ovat jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta!" — — —

"Minun täytyy nyt olla täällä, sinun siellä. Ollaan kumminkin Herran edessä yksi" — — —. [Malmbergin Vilh. Niskaselle v. 1854 kirjoittaman kirjeen säilyneitä osia.]

Niinkuin tästäkin kirjeestä selvästi näkyy, ei ole enää kysymystäkään minkään sovinnon aikaansaamisesta Pohjanmaan herännäisyydestä lähteneiden eri suuntien välille. Kahtia on särkynyt Kalajoen-varrenkin suuri liike. Sitä edustavat nyt toistupalaisten ja vilhelmiläisten toisiaan vikoilevat ja kiivaasti vastustavat, suvaitsemattomat joukot. Edellisten oppiin ja koko heidän uskonnolliseen katsantotapaansa on Jonas Laguksen henki painanut leimansa, ja yhtä yksipuolisesti kiinnittävät viimemainitut kaiken huomionsa niihin opinkohtiin, joita heidän oppi-isänsä heille teroittaa. Eroitus ei alkuansa ole läheskään niin suuri, kuin nämä toisiaan vastustavat suunnat itse väittävät, mutta kun kumpikin puolue kiinnittää miltei kaiken huomion muutamiin opinkohtiin — toistupalaiset Kristusta ikävöitsemiseen, niskaslaiset ihmisen luonnostaan kirotun tilan teroittamiseen — ja niitä ilmaisevia lempilauseita käytetään aseina toisiaan vastaan, laajenee ja syvenee juopa vuosi vuodelta yhä enemmän. Tämän lisäksi tulee kiista johtajien persoonista, joka ehkä vielä suuremmassa määrässä kuin opilliset eroavaisuudet erottaa puolueet toisistaan. Mutta yhteistä kummallekin suunnalle on rakkaus herännäisyyden vanhoihin traditsiooneihin ja pysyminen jyrkästi erillään kaikista toisin-ajattelevista. Se vain on tässä suhteessa erotuksena, että toistupalaiset eivät enää toivo liikkeen voivan uudistua, kaivaten muistelevat menneitä aikoja, haikeasti surevat Josefin vahinkoa ja varoittaen kehoittavat toisiaan kilvoittelemaan uskon kilvoitusta, siten välttääksensä sitä hengellistä kuolemaa, jonka alaiseksi he arvelevat kaikkien heistä eronneiden joutuneen, niskaslaisten sitävastoin päättävästi ryhtyessä kokoamaan jaon kautta hajalle joutuneet joukot isien perinnön säilyttämiseksi. Laguksen kantaa kuvaavat seuraavat hänen muutamalle ystävälleen kirjoittamansa sanat: "Ei sille pidä puhua, jolle ei Jumala enää puhu. Missä liha ja sokeus hallitsevat, siinä on hyvä olla vaiti. Me elämme aikana, jolloin on vaarallista puhua, vaarallista olla vaiti. Jumalan kutsumisen voittoisina aikoina oli toista. Me puhumme nyt ainoastaan lyödyille ja aroille omilletunnoille ja me tunnemme ne helposti" [Laguksen kirje K. A. Malmbergille 5/2 56 (Evankeliumin ääni s. 225-6).]. Nämä sanat selittävät, mikseivät toistupalaisten ryhmät pääse lisääntymään, vaan päinvastoin pienenemistään pienenevät. Vilh. Niskasen johtamaan suuntaan sitävastoin liittyy vuosien kuluessa maailmasta yhä uusia jäseniä, vaikka viimeisetkin sille ystävämieliset papit, A. Helander ja Reinhold Helander, siitä ennenpitkää vieraantuvat.

Vielä kiihkeämmäksi, kuin Kalajoen varrella tapahtunut jako oli, kehittyi Suupohjassa Malmbergin johtaman liikkeen ja siellä syntyneen uuden suunnan välinen erimielisyys. Selvemmin kuin missään muualla tulee täällä näkyviin, että on kysymys siitä, onko herännäisyysliike semmoisena säilytettävä vai eikö. Siitä eronneet papit, varsinkin huomattavimmat heistä, näyttävät olevan sitä mieltä, että se on tehnyt tehtävänsä ja että tosi kristillisen elämän nyt tulisi pukeutua uusiin muotoihin, jos se mieli välttää lahkon yksipuolisuuksia ja erehdyksiä. Kieltämätöntä on, että se syvällinen tosi parannukseen ja elävään persoonalliseen uskoon vaativa katsantotapa, jonka johtamina nämä papit herännäisyyden koulussa monta vuotta olivat olleet, heidän liikkeestä erottuaan pääsi vaikuttamaan laajemmalta kuin ennen, kuontuen siten entistä yleisemmin koko Suomen kirkon hyväksi. Tunnustettava on niinikään, että useimmat näistä papeista olivat todella eläviä kristityitä, jotka uskollisesti hoitivat paimentehtävänsä loppuun asti, sekä että tutustuminen J. T. Beckin raamatulliseen katsantotapaan, johon moni heistä perehtyi, oli omiaan laajentamaan heidän käsitystään Jumalan pelastusarmosta Kristuksessa. On merkille pantava, että kuuluisan tübingiläisen jumaluusoppineen mielipiteet, ani harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, Suomessa saivat kannatusta yksinomaan herännäisyyteen kuuluneilta sekä myöhempinä aikoma pietistisistä kodeista lähteneiltä papeilta. Mutta toinenkin ja vielä tärkeämpi näkökohta vetää tutkijan huomion puoleensa, hänen arvostellessaan Suupohjan herännäisyydessä tapahtunutta suurta jakoa ja sen seurauksia. Se vaatii vastausta kysymykseen: olisiko ollut Suomen kirkolle eduksi, jos tämä liike nyt olisi niihin määrin menettänyt ominaisen luonteensa, että se olisi lakannut olemasta? Oliko se jo täyttänyt tehtävänsä, eikö sitä enää tarvittu? Vastauksen tähän kysymykseen antavat herännäisyysliikkeen myöhemmät vaiheet sekä näiden vaiheiden tulokset meidän päivinämme. Kieltämätön totuus on, että Malmbergin taistelu sen kokoamiseksi ja säilyttämiseksi jaon hapuiltavien vuosien jälkeen ansaitsee mitä suurinta tunnustusta, syytettäköön häntä sitten mistä vioista tahansa.

Härmän pöytäkirjan allekirjoittajat (III, 411-415) olivat sanoneet herännäisyyttä lahkoksi. Liikkeestä erottuaan teroittivat he tätä yhä jyrkemmin toisilleen ja sanankuulijoilleen. Jos kohta ei voikaan kieltää, että sitäkin vikaa liikkeessä näinä aikoina näkyy, on toiselta puolen huomattava, että vastapuolueen kiivaat hyökkäykset eivät suinkaan olleet omiaan vähentämään niitä yksipuolisuuksia, joihin se johtomiesten katsantotapaa ja heidän vaatimuksiaan yhä orjallisemmin noudattaen vuosien kuluessa oli takertunut. Jota yleisemmin liikkeestä luovuttiin, sitä kiihkeämmästi riippuivat siihen jääneet ja siihen ulkoapäin liittyneet vanhoissa totutuissa tavoissa ja muodoissa. Maailma ja kuollut puhdasoppisuus liittyivät tietysti moitteeseen sitä suuremmalla syyllä, kun syytös näiltä tahoilta oli yhtä vanha kuin herännäisyyskin. Uuden suunnan pappien ero herännäisyydestä ja se tapa, millä he liikettä nyttemmin arvostelivat, saattoivat sen kristityissäkin piireissä huonompaan maineeseen, kuin se milloinkaan oli ollut. Ei siinä kyllin, että Malmbergin vioista yhä äänekkäämmin kaikkialla puhuttiin — Paavo Ruotsalaisenkin hairahduksia vedettiin säälimättä esille todistukseksi koko liikettä vastaan. Etteivät uuden suunnan papit suinkaan olleet syyttömät tämmöisten puheiden leviämiseen, todistaa esim. seuraava Ferd. Uhden kirje H. Renqvistille v. 1854. Hän näet kirjoittaa: "Näyttää kuin olisimme tähän kaupunkiin (Tampereelle) saaneet evankeelisemman papin. Maisteri (A. W.) Ingman on nimitetty armovuoden saarnaajaksi Messukylään ja asuu täällä kaupungissa, kun hän Messukylässä ei ole saanut huoneita. Sama Ingman oli ennen Grönbergin, Berghin, Durchmanin, Malmbergin y.m. mitä likeisin ystävä. Grönberg tervehti hänen tuloaan tänne suurella ilolla. Mutta kuinka hämmästyivätkään hänen ystävänsä, kuullessaan hänen saarnaavan aivan toisin kuin he olivat toivoneet. Näyttää todellakin kuin olisi jonkunlainen hajaantuminen heidän piirissään tapahtunut. Ingman kävi minun luonani, minä lausuin vapaasti ajatukseni ja huomasin, että hänen mielipiteensä varsinkin rukouksesta olivat toiset kuin muiden. Hän kertoi itse kymmenen vuotta sitten innokkaasti kannattaneensa Paavo Ruotsalaisen oppia; mutta muutamassa häätilaisuudessa, jolloin hän ensi kerran hänet tapasi ja iloitsi, kun hän yöksi sijoitettiin samaan huoneeseen Ruotsalaisen kanssa, sai hän nähdä, että Paavo oli kerrassaan väkevien juomien liikuttamana. Ja kun tämän käytös, kiroukset ja löysät puheet vaikuttivat hyvinkin epämiellyttävästi, huomasi Ingman heti, ettei semmoisen miehen oppi mitenkään voinut olla puhdas eikä hänen elämänsä puhtaan opin mukainen, koskapa puu tunnetaan hedelmistään. Tämän jälkeen luopui hän vähitellen Ruotsalaisen puolueesta ja alkoi rukoillen tutkia pyhää raamattua". [Ferd. Uhden kirje Renqvistille 23/9 54 (Akiander VII, 214).]

Että tämä, samoinkuin muut uuden suunnan edustajain herännäisyydestä ja sen johtomiehistä lausumat epäedulliset arvostelut suuressa määrässä alensivat herännäisyyden mainetta yleisessä katsontatavassa, on sitä luonnollisempaa, kun useat heistä olivat eteviä, yleistä kunnioitusta nauttivia henkilöitä. Ja tunnettu on, että juuri ne heistä, joiden sanoille annettiin eniten arvoa — Ingman, von Essen, Lauri Stenbäck, Kihlman, F. O. Durchman — ankarimmin sekä omissa että muissa piireissä arvostelivat liikkeen yksipuolisuuksia ja vikoja. [Kert. Karolina Bergroth, V. L. Helander, Liina ja J. W. Nybergh y.m.] Jollei olekaan syytä epäillä, että he näin esiintyivät vakaumuksensa vaatimina eivätkä huonoista vaikuttimista, on toiselta puolen valitettavaa, että taistelun helteessä jo ennestään kiihoittunut mieliala siten yhä enemmän kiihoittui. Huonon palveluksen he tämän kautta ainakin herännäisyydelle tekivät. Moni liikkeen ulkopuolella oleva, joka sitä näihin asti oli myötätuntoisuudella arvostellut, liittyi vikoilijoihin, ja monet arat omattunnot, jotka vanhojen rakasten muistojen tähden vielä olivat siihen kiintyneet, pahenivat ja luopuivat löytämättä senjälkeen enää muissa piireissä vastaavaa tyydytystä uskonnollisille harrastuksilleen. Ja mitä uuden suunnan johtomiesten ympärille kokoontuneihin kansanjoukkoihin tulee, eivät ne kauan pysyneet koossa. Vuosi vuodelta ne pienenivät ja hajosivat vähitellen maailmaan, pystymättä luomaan mitään pysyväistä elämää sen liikkeen sijaan, josta he olivat luopuneet ja jonka harjoituksia he soimaten tuomitsivat. Sananviljely kodeissa lakkasi, lasten kristillinen kasvatus ja heidän varjelemisensa maailman houkutuksilta unohtui, kanssakäyminen niiden välillä, joille uskonnonasia vielä oli kallis, lakkasi. Sanalla sanoen: uuden suunnan tarkoittama uskonnollisuus ei saanut jalansijaa kansassa. Kun herännäisyydestä eronnut vanha polvi poistui näyttämöltä, ei jäänyt mitään jälelle siitä uskonnollisuudesta, jota se oli edustanut. Niin kävi esim. Isossakyrössä ja Alahärmässä, joissa seurakunnissa liike, niinkuin olemme nähneet, ennen jaon aikoja oli niin huomattavan suuri. Ylihärmässä se kyllä hajaannuksen jälkeen nousi uudelleen, mutta edustaen yksinomaan Malmbergin johtamaa herännäisyyttä.

Paljon elinvoimaisemmaksi osoittautui Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla jaon aikana syntynyt toistupalaisuus. Ei sekään säilynyt suurina joukkoina, varsinkaan ei niillä tienoin, missä Vilh. Niskasen edustama suunta voitti alaa, mutta siihen kuuluvat henkilöt riippuivat lujasti kiinni herännäisyyden vanhoissa traditsiooneissa ja noudattivat mitä huolellisimmin liikkeessä vallinneita tapoja sekä pysyivät jyrkästi Laguksen uskonnollisessa katsantotavassa, sallimatta pienintäkään poikkeusta siitä, mihin herätyksen alkuaikoina oli totuttu. Alusta alkaen vakaantui tässä herännäisyyssuunnassa se jyrkkä vanhoillisuus, joka viime aikoihin asti on ollut sille ominaista. Muihin suuntiin nähden noudattivat toistupalaiset, niiden joukossa useimmat heihin kuuluvat papitkin, jyrkästi Laguksen katsantotapaa. Millaiseksi tämä jaon myrskyissä oli kehittynyt, näkyy esim. seuraavista viimemainitun v. 1853 muutamalle ystävälle kirjoittamasta kirjeestä lainatuista sanoista:

"Meidän on pidettävä vastapuolueita semmoisina kuin ne ovat, nim. kaikin puolin ja kokonaan eksyneinä, vaikka kuinka hurskailta he muutamissa kohdissa näyttäisivätkin. Kun perustaa ja elämää ei ole, on tarpeen oikein tarkata tätä, sillä muutoin käydään tinkimään heidän kanssaan, jonka kautta he vain saavat tilaisuuden ryöstää meiltä aran omantunnon ja sisällisen pelvon. Ja silloin olemme hukassa. Heitä on sentähden pidettävä suruttomina, joille emme mitään mahda, ja sentähden tulee meidän karttaa kaikkea varsinaista riitaa heidän kanssaan. Puhutaan ja opetetaan yksinkertaisesti ja puhtaasti. Jos joku kuulee totuuden ja omistaa sen, hän sen omistaa. Kun näemme näitä Lotin emäntiä, jotka katsovat taaksensa hengellisen järkeilemisen alalle, niin huutakaamme hartaalla alinomaisella rukouksella alimmalta portaalta rakkaalta Armahtajaltamme apua, valoa, halua ja elämää, jota hän rikkaista varoistaan tahtoo antaa, ja pitäkäämme kaikki hetket hukkaan menneinä, jolloin emme ole tässä harjoituksessa" [Laguksen kirjeet K. A. Malmbergille 28/8 53 ja 8/5 53 (Evankeliumin ääni).].

Nämä sanat tarkoittavat uuden suunnan edustajia. Sitä pelkäsi Lagus enemmän kuin mitään muuta, esiintyen sitä vastaan yhtä jyrkästi kuin aikaisemmin Hedbergiä vastaan. Hän piti sitä järkeisuskontona, kaiken elävän kristillisyyden verivihollisena. Häikäilemättömän suorasti oli hän, niinkuin olemme nähneet (III, 420-21), jaon aikana lausunut ajatuksensa siihen liittyneistä Suupohjan papeista eikä hän tästä mielipiteestä milloinkaan luopunut. Ei tahtonut hän olla missään tekemisissä heidän kanssaan ja kehoitti ystäviään pysymään heistä erillään. Niinpä kirjoittaa hän viimemainitussa kirjeessään: "Ei pidä välittää heidän oppijärjestelmistään, vaan jos he tahtovat väitellä, niin puhukaamme aivan yksinkertaisesti ja lyhyesti tiestä. Jos ei tämä kelpaa (niinkuin se ei kelpaakaan), niin ei ryhdytä muuhun. Sanariidoilla voimme kyllä elämän kadottaa, mutta emme sitä niillä koskaan saa" [Laguksen kirjeet K. A. Malmbergille 28/8 53 ja 8/5 53 (Evankeliumin ääni).].

Mitä Laguksen suhteeseen Malmbergin ja Vilh. Niskasen liikkeeseen tulee, on kyllä myönnettävä, että hän sitä vikoili ja ankarastikin arvosteli, mutta tarkastaessamme hänen lukuisia, elämänsä loppuvuosilta säilyneitä kirjeitään, huomaamme selvästi, ettei hän sitä pitänyt niin vaarallisena eikä alkuaikojen herännäisyydestä vieraantuneena kuin uutta suuntaa. Hän kaipasi siinä sitä uskon kilvoitusta ja Herraa ikävöimistä, joka oli hänen uskonnollisen katsantotapansa oleellisin tuntomerkki, mutta sen oppi ihmisen turmeltuneesta tilasta, joka aina asetti jokaisen "alimmalle portaalle", ensinkään katsomatta hänen kehitystään pyhityksen tiellä, oli todellisuudessa paljon likempänä hänen omaa kantaansa kuin niskaslaiset luulivatkaan. He syyttivät häntä kiiltopyhyydestä, jolla he tarkoittivat, että hän muka teroitti pyhitystä vanhurskauttamisen kustannuksella, ja Lagus puolestaan heitä siitä, että he tyytyivät tuohon tuomittuun, kirottuun tilaan, pyrkimättä siitä aina uudelleen Kristukselta apua saamaan. Huomattava on, että miltei kaikki Laguksen kysymyksessä olevien kirjeiden, ajan opillisia riitakysymyksiä koskevat lausunnot ovat tähdätyt uutta suuntaa eikä niskaslaisia vastaan. Ja kuitenkin hän tiesi, että viimemainittujen joukot kasvamistaan kasvoivat sekä että koko Malmbergin johtama liike heitä kannatti. Sekä Laguksen että Malmberg-Niskasen suunta pysyy jyrkästi herännäisyyden kannalla eikä ota ohjelmaansa uuden suunnan teroittamia näkökohtia. He vikoilevat toisiaan, se on totta, mutta enemmän persoonallisista kuin muista syistä. Vaikka Lagus ja hänen ystävänsä jäävätkin uudestaan elpyvästä liikkeestä syrjään, tukevat he opillaan sekä sillä rakkaudella, jolla he menneitten aikojen herännäisyydestä ja sen oppi-isästä, Paavo Ruotsalaisesta, puhuvat ja kirjoittavat, sitä suosiollisempaa arvostelua, minkä liike jaon myrskyjen jälkeen vähitellen alkaa osaksensa saada. Hyvin tärkeä on varsinkin Laguksen esiintyminen tässä suhteessa, ollen terveellisenä vastakohtana niille ankarille arvosteluille, joihin moni uuden suunnan edustaja antoi aihetta. Vastapuolueidenkin täytyi näet tunnustaa, että hän oli etevä mies sekä tosi kristitty, ja hänen sanansa painoivat paljon vaa'assa. Ja missä Malmbergin tai Vilhelm Niskasen johtamassa hartausseurassa hyvänsä olisi hyväksytty esim. seuraavat Laguksen v. 1853 kirjoittamat sanat, jos vain ei olisi tiedetty, että ne olivat kotoisin hänen kynästään: "Meidän tulisi katsoa yksinomaan vanhurskauttamista ja aina pyrkiä tullaksemme siitä osallisiksi. Totisesti, kun hetki joutuu, jolloin meidän tulee astua Tuomarin eteen, emme saa viedä mukanamme muuta kuin syntiä ja kurjuutta ja suurimpina pahantekijöinä katsoa Jumalan Karitsaan, turvautuen siihen, että hän on vanhurskautemme, joka sulasta, ansaitsemattomasta annosta tahtoo meidät autuaiksi tehdä. Pitääkö meidän sitten synnissä pysyä ja siinä elää, koska pyhityspuuhamme eivät mihinkään kelpaa? Pois se, sanoo apostoli. Mutta tahdommehan kuitenkin pitää pyhyyttä armotilamme todistuksena? Tähänkin vastaan rohkeasti: pois se! Meidän on perustettava kaikki yksin Kristukseen eikä itseltämme milloinkaan vaadittava muuta, kuin mitä meillä todellisuudessa on, nim. syntiä ja kurjuutta. Uskokaa minua ja omaa kokemustanne: tämä on läksy, jota täytyy opetella koko elämän ajan. Ei kukaan pääse tässä mestariksi; ja luonnon tunkeutuminen armon tilalle tuottaa useimmille epäselvyyttä ja sotkua. Antakaamme vain joka hetki ja niin keskeytymättä, kuin tässä elämässä voi tapahtua, syntimerellä keinuvasta arkisiamme nousta köyhä ikävöimisemme tulla lapsiksi otetuiksi ja saada puhdistus Jesuksen veressä. Tämä on uskon tehtävä ja pääasia kaikessa. Tämä on valvova tilamme, kun Herra tulee. Joka tässä on ahkera, hänelle käy hyvin". [Laguksen kirjeet K. A. Malmbergille 28/8 53 ja 8/5 53 (Evankeliumin ääni).]

Verratessamme toisiinsa Laguksen ja Malmbergin ystävilleen jaon jälkeen jakamia opetuksia ja neuvoja, on meidän ottaminen huomioon, että ensinmainittu pääasiallisesti puhui ja kirjoitti kokeneille kristityille, viimemainittu joukoille, joihin joka päivä liittyi paljon vasta heränneitä. Tämä selittää, ainakin osaksi, miksi todistukset heidän puheistaan monen mielestä ovat antaneet ja antavat aihetta siihen käsitykseen, että heidän opissaan muka oli suurikin erotus. Lisäksi tulee se seikka, että Lagus ystävineen vetäytyi yhä enemmän syrjään taistelusta, Malmberg sitävastoin teki työtä, soimausten ja tuomioitten ympäröimänä. Luonnollista on, että viimemainittu puheissaan ja kirjeissään usein kosketteli vastapuolueen s.o. uuden suunnan hyökkäyksiä, ja jos tuntuisikin siltä, että hän liika paljon tuohon kiinnitti sanankuulijainsa huomiota, niin on tämä erehdys, jollei puolustettavissa, niin helposti selitettävissä. Sille jokseenkin yleiselle väärinkäsitykselle, että hän muka syntiä puolustaaksensa yksipuolisesti teroitti apostolin sanoja: "missä synti on suureksi tullut, siinä armokin on ylönpalttinen", on antanut aihetta sekin, että hän, niinkuin viimeksi mainitsemassamme kirjeessään (IV, 16) usein käytti paradoksin muotoa. Mutta ilmeistä on, että hänen sananjulistuksensa, samoinkuin jossain määrin Laguksenkin, uuden suunnan esiintymisen jälkeen kehittyi evankeelisemmaksi, kuin se herännäisyyden alkuaikoina oli ollut.

Mitä Vilhelm Niskasen oppiin tulee, niin huomasi Malmberg siinä kyllä, niinkuin jo ennen (III, 352) olemme nähneet, omituisuuksia, vieläpä erehdyttäviä yksipuolisuuksiakin, mutta tämä ei estänyt häntä tuota ahkerasti toimivaa Kalajoen-varren johtomiestä ystävänään pitämästä ja häntä kannattamasta. Kummankin silmämääränä on jaon kautta hajonneiden herännäisyyden rivien kokoaminen ja niiden järjestäminen liikkeen säilyttämiseksi. Se pyrintö heidät yhdisti, ja tämä heidän yhteistyönsä se oli, jonka kautta Jumala näinä kovina hajaannuksen vuosina valmisti liikkeelle tulevaisuutta Pohjanmaan tasangoilla.

Huomattava muutos Kalajoen-varren heränneessä papistossa tapahtui, kun W. Österbladh v. 1853 siirtyi Alavieskasta Oravaisiin, jonka seurakunnan kappalaiseksi hän edellisenä vuonna oli nimitetty. Hänen hellä luonteensa ja se seikka, että hänen suhteensa Niskaseen vielä tähän aikaan oli verraten ystävällinen, olisivat ehkä jossain määrin voineet estää niskaslaisten ja toistupalaisten välien kärjistymistä, mutta hänkin vieraantui muuttonsa kautta Suupohjaan Kalajoenvarren herännäisyydestä. Uudessa seurakunnassaan sai hän vielä tuntuvammin kuin Alavieskassa kokea jaon tuottamaa hävitystä. Österbladhin silloista asemaa ja hänen mielentilaansa kuvaa seuraava hänen v. 1853 F. P. Kemellille kirjoittamansa kirje, jossa hän muun ohessa lausuu: "Minua huolestuttaa ja pehmeää lihaani katkeroittaa se, että seurakuntani heränneitten joukon hajaantuminen näkyy yhä selvemmin. Täällä on kaksi ecclesiae in ecclesia: toinen, joka liittyy pappiin, näkyy yksinkertaisessa mielessä käsittävän, miten välttämätöntä on publikaanin tavoin saada armoa armosta ja asettua tarkkaamaan omaatuntoaan. He olivat vuosien kuluessa huolimattomasti hoitaneet kristillisyyttään ja siten sortuneet 3/4-osan suruttomuuteen ja huolimattomuuteen. Tänne tullessani huomasin näiden kyllä pitävän kiinni asiasta, mutta ei sillä vakavuudella ja oman turmeluksensa käsittämisellä, joita syntisen jokapäiväinen vanhurskauttaminen välttämättömästi vaatii. Niissä tilaisuuksissa, joissa olen heitä tavannut, olen sentähden yksinkertaisesti puhunut löysän uskon ja suostumis-kristillisyyden vaarasta, teroittanut heille sydämen ja omantunnon jokapäiväistä tutkimista Jumalan kasvojen edessä sekä ahkeraa käyntiä elämän Herran tykö. Olen näyttänyt heille, että se evankeliumi, jossa ei kysytä uskon taistelua s.o. jossa ei ole kokemusta sydämen epäuskosta, on vain armon lihallista sovelluttamista. Muutamat ovatkin tämän käsittäneet, alkaneet syventyä asiaan sekä kerjätä öljyä lamppuihinsa. — Toisen ecclesian muodostavat ne sielut (jätän sikseen, millainen heidän omantuntonsa jokapäiväinen tutkiminen on), jotka omistavat uskon kokonaan eivätkä tahdo tietää mistään muusta kuin uskomisesta. En ainakaan ole huomannut heissä ketään, joka sairastaisi tilaansa tahi huolehtien uskoansa tekisi siitä selkoa itselleen. Heitä on joskus käynyt luonani, mutta tilastaan he eivät suoraan ole puhuneet. Tämä on arveluttava asia opettajalle, varsinkin koska joka taholta kuuluu soimaavia puheita Oravaisten epäuskon-saarnaajasta. — — Toinen seikka, joka minua vaivaa, ei vain joka päivä, vaan yöt päivät, on oman kristillisyyteni harjoitus — se, olenko puustavinkaan jälkeen oikein käsittänyt evankeliumin opin uskosta. Kovin vaivaa minua se ajatus, että esitän oppia väärin, niin että tuo johtaa pois päämäärästä, joka on syntisten armonistuin, ja että siis vastapuolueen syytökset eivät ole perusteettomia. Usein ajattelen, että he ovat oikeassa ja minä aivan eksynyt pois tieltä, että itse olen lain tiellä ja eksytän muita sille tielle. Toisinaan taas tuumin, ettei voi muuten olla, kuin minä olen asian käsittänyt. Että tämä tekee mieleni raskaaksi, voit helposti ymmärtää. Se pakoittaa minua alati huokaamaan Herran puoleen, että hän valaisisi minua ja ottaisi pois oman väärän henkeni. Käsität myöskin, että tämä usein vaikuttaa minussa orjallista henkeä. Ajattelen: kyllä olisi henkeni enemmän evankeelinen, jos olisin aivan yksinkertainen ja kysymättä järjeltäni neuvoa voisin heittäytyä Herrani ja Vapahtajani armon helmaan ja odottaa, että hän selvittäisi sekavat asiani. Voi, ystäväni, minä olen usein aivan kurja, vaivattu raukka, eikä mikään ajatus ole minulle sietämättömämpi kuin se, että minun, jonka tulisi toimittaa evankeelisen saarnaajan virkaa, täytyy olla kaikenkaltaisten uskontuulten ajelehtimana. Hartain toivoni on, että Herra johdattaisi minut ijankaikkiselle tielle ja tekisi mieleni horjumattomaksi" [Österbladhin kirje F. P. Kemellille 1/12 53.].

Miten arkailevaa mieltä tämä kaikki ystävyyden siteet särkevä ja epäilystä synnyttävä aika oli Österbladhissakin vaikuttanut, osoittavat seuraavat sanat: "Mitä tässä olen kirjoittanut, ei ole aiottu muiden luettavaksi. Se on veljen valitus, jonka hän laskee osaaottavan ystävän eteen. En ole pyrkinyt tänne, mutta Herra on totisesti minut tänne kutsunut. Kovasti minua vikoilevat naapurini, Yli- ja Alahärmän herrat papit siitä, että olen sulkeutunut kotiini enkä käynyt heidän luonaan, ja leimanneet minut uudeksi puoluepäälliköksi, joka tahdon erota entisten toverieni joukosta! Voi, minua raajarikkoista raukkaa! Minäkö puoluepäällikkö! Mutta asema paikkakunnalla on nyt semmoinen, etten pidä viisaana ulottaa käyntiäni sinne. Väliin tekisi mieli tavata Ingmania, sillä joskus ennen olen veljellisesti keskustellut hänen kanssaan enkä pidä oikein rehellisenä vetäytyä syrjään ja itsepäisesti aikaansaada jakoa. Mitä tulee minun tehdä?" [Österbladhin kirje F. P. Kemellille 1/12 53.]

On merkille pantava, ettei Österbladh tässä kirjeessä puhu sanaakaan Malmbergista. Ei käy kieltäminen, että tämä selvästi viittaa siihen, että hänkin oli vakuutettu viimemainitun syyllisyydestä.

Österbladhin läheisin ystävä näillä tienoin oli herännäisyyden vanha pylväs Jaakko Vegelius, joka, niinkuin ennen olemme nähneet, vielä jaonkin aikana koetti ylläpitää sopua ja rauhaa heränneitten toisiaan vikoilevien ryhmien välillä. Hänkin oli jo vetäytynyt syrjään, liittyen yhä likeisemmin Laguksen katsantotapaan.

Ainoastaan kolme vuotta oli Österbladh Oravaisissa. Kun hän v. 1855 tuli Piippolan kirkkoherraksi, ei ollut hän enää altis seurustelemaan Niskasen kanssa, vaikka tämä ystävineen joskus kävi häntä tervehtimässä; välit kylmenemistään kylmenivät. Kaikkialla hajaannusta vain, epäluuloja, oppiriitoja!

Österbladhin viime vuosina Alavieskassa ollessa ei sikäläisessä herännäisyysliikkeessä huomattavampaa muutosta tapahtunut. Jaon enteitä kyllä jo alkoi vähin näkyä, mutta suurempaa eripuraisuutta ei siellä vielä siihen aikaan syntynyt. Vasta seuraavina vuosina, jolloin Jaakko Hemming oli kappalaisena seurakunnassa (1854-1859), alkoi liike toistupalaisuuden hengen valtaamana huomattavasti vähentyä. Uutterasti ja vakaumuksensa mukaan teki viimemainittu työtä, mutta yhtä vähän kuin Reisjärvellä, missä hän sitä ennen oli toiminut pappina yhdeksän vuotta, pystyi hän täällä kansassa ylläpitämään herännäisyyden vanhaa mainetta ja voimaa. Vaikka Hemming jo näinä aikoina oli yksipuolisesti kiintynyt Laguksen kantaan, ei tahtonut hän riitoja rakentaa, mutta kun hän likeisimpine ystävineen karttoi seuraa niskaslaisten kanssa ja kun miltei kaikki Alavieskan vanhat heränneet noudattivat tätä esimerkkiä, alkoi sikäläinen liike potea samaa tautia, kuin toistupalaisuus muuallakin. Vikoillen kaikkia toisin ajattelevia ja sulkeutuen yhä enemmän itseensä, ei päässyt se vaikuttamaan ulospäin ja alkoi ennenpitkää vähentyä.

Muiden Keski-Pohjanmaan heränneitten pappien kera ansaitsee huomiota F. P. Kemell. Hänen lähtiessään pois Lappajärveltä (1850) oli sikäläinen liike melkoisen suuri. Mutta jaon tuottama yleinen epävarmuus sekä johtajan puute vaikuttivat, että se alkoi häviämistään hävitä, kunnes sekin ennenpitkää sukupuuttoon kuoli. Pyhäjoella, missä Kemell kahdesti oli ylimääräisenä pappina (1850-52 ja 1853-56) sekä Oulaisissa, missä hän v. 1852-53 oli kappalaisen apulaisena, syntyi hänen kauttansa herätys, jonka kuitenkin kasvava uskonnollinen välinpitämättömyys hänen poismuuttonsa jälkeen pian sai tukehutetuksi.

Etäisessä Kiimingissäkin kaikui Kemellin herätyshuuto. Hän oli näet kappalaisena siellä 1856-57. Tässäkin seurakunnassa oli suurten herätysten aikana M. R. Montinin ahkeran työn kautta — hän oli kappalaisena siellä vuodesta 1845 vuoteen 1854 — syntynyt melkoinen liike, jossa kuitenkin jo 1850-luvun keskivaiheilla väsymystä alkoi näkyä. Ei saanut Kemellkään sitä enää nousemaan, vaikka useat talot, niiden joukossa Honkanen, Alatalo, Leppälä ja Huru, olivat avanneet ovensa herännäisyydelle. Kielilläpuhujiakin täällä ilmaantui. Semmoinen oli esim. Antti Vuoti, joka Montinin kanssa kävi Jonas Laguksenkin luona Pyhäjärvellä. [Kert. Josef Österbladh, Rosa Qvickström, Sofia Helander y.m.]

Kiimingissä toimineista heränneistä papeista on paitsi yllämainittuja muistettava Frans Fredrik Lönnrot. Hän oli syntynyt 1830 ja vihittiin papiksi 1853. Toimittuaan ylimääräisenä pappina Paltamossa, Kemijärvellä ja Karungissa siirrettiin hän Kiiminkiin (1857), missä hän vaikutti kaksi vuotta. Lönnrot oli harvinaisen vakavamielinen, tunnollinen ja vaatimaton rauhan mies, joka herännäisyyden muistoja syvästi kunnioittaen ja sen hengelle uskollisena vielä kauan näiden aikojen jälkeenkin teki työtä Herran seurakunnassa. Lähinnä liittyi hän Laguksen katsantotapaan.

Herännäisyyden etevimpiä saarnaajia oli jo vainojen ajoilta tunnettu J. M. Stenbäck. Pysyen edelleen jyrkästi Paavo Ruotsalaisen opin kannalla, vastusti hän ankarasti veljensä Lauri Stenbäckin ja muiden Suupohjan pappien liittymistä uuteen suuntaan, koettaen tarmokkaasti ylläpitää liikkeen vanhoja traditsiooneja. Iissä, missä hän oli kappalaisena vuoteen 1856, ei muuten paljon tiedetty uuden suunnan eikä niskaslaisuudenkaan kautta syntyneestä jaosta, mutta huomattavammassa määrässä ei sikäläinen liike kuitenkaan tämänkään voimallisen saarnamiehen kautta päässyt nousemaan. Näkyvämpää oli Stenbäckin toiminnan tulos Paavolassa, jonka seurakunnan kappalaisena hän loppuijällään toimi. Suureksi ei hänen ystäväpiirinsä kuitenkaan viimemainitussakaan seurakunnassa kasvanut.

Vaikka Stenbäck vielä vanhoillakin päivillään joskus lankesi juoppouteen, tunnustettiin hän heränneissä piireissä yleisesti merkkimieheksi. Liikkeen ulkopuolellakin nautti hän suurta kunnioitusta, vaikka hän häikäilemättömän suoralla puheellaan ja jyrkillä saarnoillaan monesti loukkasikin sanankuulijoitaan. Aika oli jo muuttunut, ja useimmat heränneet papitkin pukivat jo ajatuksensa entistä hienompaan muotoon, mutta Stenbäckin saarnatapa oli edelleen sama, kuin se oli ollut vainojen päivinä. Yleisesti muistetaan vielä tänään esim. ruumissaarna, jonka hän piti lankonsa, Siikajoen kirkkoherran K. H. Schroderuksen maahanpanijaisissa v. 1858. Tämä, joka, niinkuin Stenbäckkin, oli naimisissa Jaakko Vegeliuksen tyttären kanssa, oli kauan ollut maailmanmielinen ja vastustanutkin seurakunnassaan syntynyttä herännäisyyttä, mutta heräsi loppuijällään. Hautajaisiin kutsuttiin paljon vieraita, niiden joukossa vainajan entisiä seuratovereita Raahesta y.m. Räikein sanoin kuvattuaan maailmanihmisen onnetonta elämää sekä lausuttuaan, että vainajakin kauan oli elänyt tätä elämää, kertoi Stenbäck, vainajan muistoksi pitämässään ruumissaarnassa, miten Herra vihdoin oli hänet löytänyt, muun ohessa lausuen: "Siten tuli hänkin loppuijällään haisevaksi entisille ystävilleen." — Stenbäckkin oli oppiin nähden likeisesti liittynyt Laguksen uskonnolliseen kantaan.

Pohjanmaan heränneistä sielunpaimenista 1850-luvulla ansaitsee ennen mainittujen lisäksi huomiota myöskin Emil August Wichmann, joka vihittiin papiksi 1854 ja toimi ylimääräisenä pappina Siikajoella vuoteen 1861. Vaikka hän alotti paimentyönsä herännäisyydessä paraikaa riehuvan sisällisen eripuraisuuden aikana, liittyi hänkin tähän liikkeeseen ja pysyi sen vanhoille traditsiooneille uskollisena elämänsä loppuun asti. Wichmannkin omisti Laguksen katsantotavan, jota, niinkuin olemme maininneet, miltei kaikki Pohjois- ja Keski-Pohjanmaan heränneet papit siihen aikaan kannattivat, ja siten jäi hänkin vieraaksi Vilhelm Niskasen edustamalle liikkeelle. Huomattava on sitäpaitsi, ettei viimemainitun liikkeen edustajia löytynyt Siikajoella sekä ettei heidän johtomiehensäkään näillä seuduin liikkunut.

Samana vuonna, kuin Wichmann, vihittiin papiksi K. A. Forbus. Hänkin liittyi Pohjois- ja Keski-Pohjanmaan heränneihin sielunpaimeniin, toimien vuosina 1854-58 siunauksella kappalaisenapulaisena Paltamossa, mistä hänet siirrettiin Säräisniemelle. Viimemainitussa seurakunnassa hän ei kuitenkaan ehtinyt kauan vaikuttaa, sillä melkein heti sinne muutettuaan hän kuoli (1858).

Näinä aikoina toimi Schwartzberg edelleen Säräisniemellä ja Jonas Lagus Pyhäjärvellä. Viimemainitun apulaisena oli vieläkin ennen (III, 93) mainittu Sakari Castrén. Muista näiden seutujen vanhemmista heränneistä papeista tapaamme J. G. Laguksen (III, 480) 1850-luvun alussa Hailuodossa, sitten Rautiossa (1851-58) sekä viimemainitusta vuodesta Lumijoella. V. 1854 pääsi L. H. Laurin Oulun kappalaiseksi sekä 1855 Pudasjärven kirkkoherraksi. Häntä kiitettiin täydellä syyllä edelleen eteväksi saarnaajaksi, ja esimiehensäkin näkyvät jo näinä aikoina tunnustaneen hänen ansionsa, koska hän v. 1852 sai nimipastorin arvon. Huomattavaa herätystä Laurin, joka edelleen toimi jyrkästi pietistisessä hengessä, ei kuitenkaan Oulussa eikä Pudasjärvelläkään saanut aikaan.

Paitsi Laurinia, joka näkyy pysyneen erillään Pohjois- ja Keski-Pohjanmaan yllämainituista heränneistä papeista, yhtyivät muut näiden seutujen heränneet sielunpaimenet likeiseen veljesliittoon. Usein he kirjoittivat toisilleen sekä kävivät toistensa luona. Joskus kokoontuivat he vieläkin tuommoisiin suuriin kokouksiin kuin menneinä aikoina. Tämänlaatuiseksi tilaisuudeksi muodostuivat esim. Österbladhin virkaanasettajaiset Piippolassa, jolloin nähtiin koolla paljon herännyttä kansaakin. Seurat pidettiin pappilan vinnillä, ja puhujina esiintyivät useat papit. Varsinkin Österbladhin ja Schwartzbergin henkevät puheet tekivät läsnäolijoihin syvän vaikutuksen. Toisen tällaisen tilaisuuden tarjosivat näiden seutujen heränneille papeille yllämainitun K. A. Forbuksen ja Maria Chydeniuksen häät Kärsämäellä maaliskuussa 1857. Varsinkin toinen hääpäivä muodostui herättäväksi hartauspäiväksi. Edellisenä yönä sai näet morsiamen äiti halvauksen. Schwartzberg puhui sairaalle hyvin evankeelisesti, ja kun tämän jälkeen Sofia Salow, joka oli tunnettu kielilläpuhuja, joutui horrostilaan ja salaperäisesti vakavalla puheellaan alkoi todistaa kuolemasta ja tuomiosta, valtasi särkevä hartaus kaikkien mielet. — Forbuksen häistä matkustivat Schwartzberg, Österbladh, Montin, J. G. Lagus sekä useat muut papit Jonas Laguksen tykö. Seurat, jotka silloin pidettiin Pyhäjärven pappilassa, olivat viimeiset suuret seurat tuon herännäisyyden kuuluisan johtomiehen kodissa. Lagus näet ei elänyt kuin kolme kuukautta tämän jälkeen. Vaikka vierasten suuri luku näkyykin niihin määrin rasittaneen sairasta isäntää, että tämä muutamassa näinä päivinä kirjoittamassaan kirjeessä sitä valittaakin, kohdeltiin ystäviä yhtä vieraanvaraisesi kuin aina ennenkin. Suuren herätysajan tavat vallitsivat edelleen muuttumattomina Pyhäjärven pappilassa. Kun Lagus ei jaksanut mennä tupaan, pidettiin seurat hänen omissa huoneissaan. Niiden päätyttyä katettiin ruokapöydät. Pöytäliinaa ei käytetty, tinasta olivat lautaset, ruoka yksinkertaista, mutta kaikille riittävää. [Kert. Josef Österbladh, Rosa Qvickström, Sofia Helander y.m.]

Tämmöiset tilaisuudet lujittivat niitä ystävyyden siteitä, jotka vanhoista ajoista asti olivat toisiinsa yhdistäneet Pohjois- ja Keski-Pohjanmaan heränneet papit. Tätä ystävyyttä eivät rikkirevityn ajan hävittävät voimat saaneet häirityksi. Rakkaat olivat heille herännäisyyden vanhat muistot, ja niille he tahtoivat pysyä uskollisina loppuun asti. Mutta eivät eläneet he vain menneitten aikojen muistoissa. Jota vieraammiksi heistä ihmiset kävivät näille muistoille, jota kiivaampana jaon synnyttämä taistelu riehui heidän ympärillään, valmistaen uutta aikaa herännäisyydellekin, sitä suuremmalla ikävällä loivat he katseensa matkan päämäärää kohti. Koti-ikävä on huomattava piirre heidän uskonnollisessa katsantotavassaan. Tässäkin suhteessa ilmaisevat useimmat heistä likeistä hengellistä sukulaisuutta oppi-isänsä Jonas Laguksen kanssa, eikä sitäkään voi kieltää, että viimemainitun, jaon ristiriitojen ja ruumiillisen sairaloisuuden aiheuttama surunvoittoisuus on moneen heistäkin leimansa painanut. Suurten herätysten aika on heidän vakaumuksensa mukaan ainaiseksi mennyt, ja uusi koittanut, joka ei heitä enää ymmärrä ja jossa he tuntevat itsensä muukalaisiksi ja vieraiksi. Näin ollen ei sovi kummastella, että vanhoillisuus, joka varsinkin heidän likeisimmissä ystävissään ja koko toistupalaissuunnassa kehittyi yhä jyrkemmäksi, sai heissä vallan.

Etelä-Pohjanmaalla tapaamme vielä jaon jälkeenkin monta herännäisyyden leimaa kantavaa pappilaa. Malmbergin ja Vilhelm Niskasen johtamasta liikkeestä pysyivät niiden asukkaat erillään, toiset liittyen uuden suunnan edustajiin tahi ainakin lähennellen heidän katsantotapaansa, toiset kallistuen toistupalaisuuteen ja uskollisesti noudattaen menneiden aikojen tapoja. Se muutos on kuitenkin näiden seutujen papeissa vielä suuremmassa määrässä kuin Keski-Pohjanmaalla huomattava, etteivät he enää vieraile toistensakaan luona niin usein kuin ennen, ja että heidän seurakunnissaan suurten seurojen aika on miltei kokonaan loppunut. Jota useammin Malmbergin joukot vanhaan tapaan matkustivat etäälläkin asuvien ystäviensä tykö yhdessä näiden kanssa Jumalan sanaa viljelemään, sitä huolellisemmin hänestä eronneet papit, joukkokristillisyyden suuria seuroja vikoillen, koettivat pienissä piireissä harjoittaa hartautta, kehoittamalla kehoittaen sanankuulijoitaan syventymään kristinuskon totuuksiin ja raamatun sanan kaikenpuoliseen viljelemiseen. Miten terveellistä tämä, uuden suunnan johtomiehistä lähtenyt katsantotapa monessa suhteessa olikin, kehittyi se näinä jaon synnyttämien riitojen aikana hyvin monessa tuomitsevaksi hengeksi, joka ei vetänyt puoleensa arkoja, Jumalan kutsuvalle armolle alttiita omiatuntoja, vaan päinvastoin ajoi heitä muualta etsimään tyydytystä hengelliselle tarpeelleen. Tämä on nähtävänä etenkin niillä tienoin, niissä uuden suunnan kanta esiintyi eniten positiivisena ja herännäisyydessä vakaantuneita tapoja jyrkimmin vastustavana. Nopeammin kuin muualla katosi liike näiltä seuduilta, kykenemättä synnyttämään vastapainoa yhä kasvavalle uskonnolliselle välinpitämättömyydelle.

Aivan väärin olisi kuitenkin väittää, että suuren herätysajan synnyttämä, elävään synnintuntoon ja persoonalliseen uskoon vaativa henki mitään enää vaikuttamatta kuoli sukupuuttoon kaikkialla, missä Malmbergin ja Vilhelm Niskasen edustama liike ei saanut jalansijaa. Siksi syvältä oli tämä henki vaikuttanut useimpiin tähän liikkeeseen kuuluneihin pappeihin, heidän ystäviinsä ja sanankuulijoihinsa, ja siksi syviä muistoja oli mennyt aika heihin jättänyt, että se monessa paikoin tuntuvastikin vaati ihmisiä tunnustamaan elävän kristillisyyden arvoa sekä käsittämään, ettei paljas kirkkojumalisuus riitä auttamaan ketään ijankaikkiseen elämään. Tämä koskee sekä uuteen suuntaan liittyneitä että toistupalaisia. Siinä merkityksessä kuuluu kumpikin suunta vielä, niiden jäätyä syrjään uudestaan nousevasta herännäisyydestä, tähän liikkeeseen. Etenkin ansaitsevat tässä suhteessa huomiota ne monet kodit, jotka, ottamatta osaa jaon synnyttämiin riitoihin ja maailmaan sortumatta edelleen harjoittivat hartautta isiltä perityssä pietistisessä hengessä. Kallis on näiden kotien nouseville sukupolville jättämä perintö, suuri niiden merkitys Suomen kirkon myöhemmälle kehitykselle. Silmäilkäämme seuraavassa muutamia semmoisia koteja.

Niinkuin ennen (II, 361 ja III, 51) on mainittu, toimi ylimääräisenä pappina Ylivieskassa vuosina 1842-45, ensin Jonas Laguksen sijaisena hänen virasta-eroittamisensa aikana ja tämän jälkeen hänen apulaisenaan, K. Johansson. Viimemainittuna vuonna pääsi hän Vimpelin kappalaiseksi, jossa toimessa hän pysyi vuoteen 1862. Laguksen seurassa ja hänen johtamansa suuren liikkeen keskuudessa oli tämä vilpitön Herran palvelija syvästi perehtynyt heränneitten uskonnolliseen katsantotapaan ja heihin rakkaudella liittynyt. Vimpeliin muutettuaan toimi hän edelleen samassa hengessä, kooten seurakunnan heränneet, joiden luku lienee ollut verraten iso ja hänen aikanaan lisääntyikin, yhteiseen sananviljelykseen. Täällä, samoinkuin Ylivieskassakin, teroitti Johansson vakavasti sanankuulijoilleen lasten kristillisen kasvatuksen tärkeyttä, ja varsinkin ansaitsee hänen vaikutuksensa rippikoulussa suurta tunnustusta. Jaon aiheuttamat riidat eivät ainakaan suuressa määrässä näy päässeen rikkomaan Vimpelin heränneitten ja heidän rauhaa rakastavan pappinsa välejä, eikä tahtonut tämä tuomiten puuttua herännäisyyden varsinaisilla sydänmailla riehuvaan taisteluun. Hän oli nöyrä, vaatimaton ja tunnollinen työntekijä Herran viinimäessä, mutta samalla tarmokas ja suora mies, joka seurasi vakaumustaan ja toimi sen mukaan. Vimpelin pappila oli Johanssonin aikana vakava kristitty koti, joka uskollisesti kylvi Jumalan sanan siemeniä kasvatettaviensa sydämiin, siunaukseksi Suomen kirkolle. [Kert. A. O. Törnudd]

V. 1849 oli O. H. Helander, niinkuin olemme nähneet (III, 381), siirtynyt Kortesjärvelle, missä hän toimi vuoteen 1854. Täällä taisteli hän sitä kovaa sisällistä taistelua, jonka alaisena niin moni muukin herännäisyysliikkeen eturivin mies näinä vuosina oli. Aikaisemmin kuin hänen isänsä sekä hänen veljensä Reinhold Helander erosi hän, Malmbergin vioista loukkaantuneena, tämän ja Vilhelm Niskasen johtamasta liikkeestä. Jos kukaan, niin hän katkerasti suri jaon tuottamia tuhoja. Uuden suunnan miehistä pysyi hän jyrkästi erillään, tahtomatta kuitenkaan ottaa osaa puolueriitoihin. V. 1854 pääsi hän Pietarsaaren kappalaiseksi eikä tässä ruotsinkielisessä seurakunnassa sitäpaitsi joutunutkaan tekemisiin Malmbergin ja Niskasen sanankuulijain kanssa, joita vastaan taisteleminen hänestä olisi tuntunut ylön raskaalta. Mutta että tämä eristetty asema monesti palautti hänen veljelliselle rakkaudelle niin alttiiseen mieleensä entiset onnellisemmat ajat ja että hän näitä aikoja haikein sydämin muisteli, se tiedetään niinikään. Tässäkin suhteessa liittyi hän yhä lähemmin Jonas Laguksen katsantotapaan. Että hän oppiinkin nähden oli tämän kannalla, näkyy esim. seuraavista, hänen vuosina 1856 ja 1857 veljelleen Reinhold Helanderille, joka hänkin siihen aikaan oli vieraantunut Niskasesta, kirjoittamistaan kirjeistä: "Kuolleen sydämeni tyhjyydessä ja ajatusteni pimeässä hajaannuksessa, joita joka päivä saan kokea, en kuitenkaan ole tahtonut heittäytyä epäuskoon enkä lihan valtaan, vaan olen turvautunut kadotetun syntisen ainoaan apukeinoon, olen kerjännyt armoa Kristukselta. Silloin kun aivan tyhmästi ja yksinkertaisesti olen jaksanut näin tehdä, olen aina saanut uutta elämän toivoa; sillä jos Kristus ottaa minut omaksensa, niin tulen korjatuksi, muuten en. Tämän kalliin asian tahtoo nyt perkele meiltä riistää ja eksyttää mielemme tästä yksinkertaisuudesta Kristuksessa, mutta yksinkertainen Jumalan Karitsaa katsominen tekee murhaajan julmat hankkeet tyhjiksi. Luokaamme siis, rakas veljeni, ahkerasti silmämme tuohon, niin saamme iloita siinä varmassa toivossa, että hän säilyttää uskotun tavaramme".

Toinen kirje, joka on vastaus Reinhold Helanderin valitukseen taloudellisten huolten johdosta, käsittelee samaa asiaa kuin vastamainittu. Se kuuluu:

"Ei ole hyvä leikitellä raha-asioittensa kanssa, mutta ei ole sekään hyvä, jos nämä käyvät niin vakaviksi, että ne tuottavat meille unettomia öitä. Ja kuitenkin — vähät näistä! Kuritus on hyvä, tulkoon se sitten miltä taholta hyvänsä. Oppikaamme ainoastaan käsittämään ja tottelemaan Kristuksen kallista kutsumusta, hänen kutsuessaan meitä näistä kaikista tykönsä. Jota enemmän suomme köyhille sieluillemme sitä lepoa, jota hän antaa, antaessaan meidän alastomina, kurjina ja kuolleina tulla luoksensa ja semmoisina meidät korjaa, sitä varmempi on apumme. En tiedä muuta tietä enkä muusta tietää tahdokaan. Lähtekäämme ahkerasti tälle tielle, jotta vähän oppisimme tuntemaan tätä sielunystävää ja saisimme iloita siitä varmuudesta, että hän on ystävämme ja pitää meistä huolta. Jos tämä on pyrkimyksemme, niin saamme rohkeasti luoda luotamme epäuskon ja hullun järkemme huolet ja vaatimukset, sillä saamillehan kaikkinemme kätkeytyä Kristuksen siipien alle" [O. H. Helanderin kirjeet Reinhold Helanderille 20/10 56 ja 5/11 57 (Omistaa Kirkkohist. seura).].

Ken ei näissä kirjeissä huomaa Jonas Laguksen hengen likeistä sukulaisuutta? Ja ken ei ole altis myöntämään, että niissä selvästi näkyy myöskin Paavo Ruotsalaisen katsantotapaa? Niistä kuuluu särjetyn sydämen tykytyksiä, ja juuri nämä tykytykset ovat, niinkuin monesti olemme sanoneet, kaiken elävän, liikkeen alkuperäiselle hengelle uskollisen herännäisyyden oleellisin tuntomerkki. Semmoinen oli sekin sydän, josta tässä on kysymys. Että se tykki miehekkään miehen povessa, ei suinkaan vähennä näiden tykytysten arvoa.

Samaan tapaan kuin Helander, puhui ja kirjoitti edelleen vanha Jaakko Vegelius. Syvästi surren herännäisyyden hajaantumista, oli hänkin tullut siihen vakaumukseen, että syytökset Malmbergia vastaan eivät olleet perättömiä, ja siitä syystä eronnut hänestä. Uuteen suuntaan ei hänkään liittynyt, vaan edusti loppuun asti herännäisyyden vanhaa katsantotapaa, jommoisena tämä näinä aikoina esiintyy Laguksen kirjeissä. Viimemainitun kanssa oli hän ahkerassa kirjeenvaihdossa, pitäen häntä silloisen kirkon miltei etevimpänä tukena. Niinpä kirjoittaa hän esim. tyttärelleen kuultuaan tuon vanhan ystävänsä sairaudesta ja muista häntä kohdanneista kärsimyksistä: "Ihmeellinen tuo Laguksen kohta! Hänen täytyy alituisesti kokea kovaa kuritusta ja kovia koetuksia. Mutta senpätähden hän onkin kirkkomme luja pylväs" [Jaakko Vegeliuksen kirjeet Betty Schroderukselle 17/1 57 ja 12/2 56 (Omistaa Kirkkohist. seura).].

Ettei se jokseenkin yleinen, uuden suunnankin edustajain kannattama, heränneitä vastaan monesti lausuttu syytös, että nämä muka tyytyivät alituiseen valitukseen, josta eivät sen pitemmälle päässeet, ainakaan sovi Vegeliukseen, todistavat seuraavat, muutamasta hänen näinä aikoina kirjoittamastaan kirjeestä lamatut sanat: "Älä unohda jokapäiväistä käyntiä armonistuimella, tuota tuttavallista seurustelua Kristuksen kanssa, joka tahtoo olla ainoa vapahtajamme. Älä milloinkaan tyydy monien jokapäiväisten puutteittesi valittelemiseen, sillä ne eivät sillä tavoin tule autetuiksi, vaan riennä hänen luoksensa kaikkine synteinesi, olivat nämä sitten miten hävettäviä ja saastaisia tahansa. Hänellä on apua kaikkeen, hän korjaa kaikki" [Jaakko Vegeliuksen kirjeet Betty Schroderukselle 17/1 57 ja 12/2 56 (Omistaa Kirkkohist. seura).].

Samaa leimaa kuin ennenkin kantoi Vegeliuksen pappila vielä jaonkin jälkeen, sillä eroituksella kuitenkin, ettei siellä enää nähty noita suuria, läheltä ja kaukaa kokoontuneita ihmisjoukkoja, niinkuin jakamattoman liikkeen aikana. Syynä viimemainittuun seikkaan oli kyllä osaksi sekin, että isäntä oli vanha — hän oli jaon vuonna jo 73 vuoden ikäinen — eikä enää jaksanut seurustella ystäviensä kanssa niin, kuin aikaisemmin, jolloin hänen kotinsa oli heränneitten pappien suosituimpia yhtymäpaikkoja, mutta pääsyynä oli kuitenkin se hajoittava voima, joka oli särkenyt herännäisyyden rivit ja vieroittanut likeisetkin ystävät toisistaan. Eikä sitäkään kukaan voi kieltää, että ero Malmbergista tässäkin suhteessa vaikutti paljon. Hänen ympärilleen olivat kaikki Suupohjan heränneet papit kokoontuneet ja häntä hänen matkoillaan seuranneet; he olivat nyt kaikki eronneet hänestä, mutta ei löytynyt ketään, joka olisi voinut täyttää sitä aukkoa, joka täten oli syntynyt heidän veljespiirissään.

Mitä muutoin siihen tosiseikkaan tulee, etteivät ainoastaan uuden suunnan miehet, vaan poikkeuksetta kaikki Pohjanmaan heränneet papit, nekin, jotka menneiden aikojen muistojen lämmittäminä edelleen tahtoivat toimia herännäisyyden hengessä, erosivat Malmbergista, niin todistaa se kieltämättä, ettei hän ollut syytön niihin vikoihin, joista häntä syytettiin. Mutta merkille on pantava, että ainoastaan uuden suunnan edustajat samalla erosivat herännäisyydestäkin, muut sitävastoin eivät. Että ensinmainitut itse empimättä tunnustivat tahtovansa pysyä erillään koko liikkeestä sekä että he olivat vieraantuneet siihen kuuluvista papeistakin, näkyy esim. seuraavista K. K. von Essenin v. 1862 K. O. Roseniukselle antamasta selostuksesta Pohjanmaan herännäisyydestä. Lausuttuaan kiittäviä sanoja muutamien evankeeliseen suuntaan kuuluvien pappien käänteestä "puhtaammalle tolalle" hän näet kirjoittaa:

"Ruotsalaisen joukossa jatkui yksimielisyys vielä kauan hedbergiläisen riidan jälkeen. Tämän joukon yksipuolisuudet tulivat yhä selvemmin näkyviin ja hedelmät kävivät yhä katkerammiksi. Huomattiin, että seudun (Suupohjan) johtaja N. K. Malmberg eli törkeissä synneissä kristinuskon peitteen alla. Uudistettujen veljellisten varoitusten jälkeen, jotka kaikki olivat turhat, erosivat kaikki papit ja säätyläiset julkisesti hänestä. — — Näistä jäi muutamia sekä pappeja että muita säätyläisiä näillä tienoin Ruotsalaisen riveihin (tämä kuoli kuitenkin samaan aikaan) ja he liittyivät nyt sitä lujemmin puolueeseen. He säilyttävät sekä opin että harjoitukset semmoisina kuin ne olivat Paavon kuoleman aikana, puhuen paljon 'yksinkertaisesta tiestä', siitä että ihmisen aina tulee 'kadotettuna syntisenä ikävöidä Kristusta', jota tehdessä ei hän kuitenkaan saa tulla mihinkään varmuuteen armotilastaan, vielä vähemmin päästä hengellisesti kasvamaan, vaan tulee hänen uskollisesti pysyä 'ensimmäisellä asteella': jokainen askel siitä eteenpäin on paha. Muutoin on kristityn tuntomerkkinä äärettömän jyrkkä maailman kieltäminen, etenkin vaatteisiin nähden. Sitäpaitsi ovat taide ja tiede miltei kirotut. Tähän suuntaan kuuluvat, mikäli tiedän, kaikki heränneet papit Pohjois-Pohjanmaalla. Niidenkään kanssa en ole moneen vuoteen ollut missään likeisessä suhteessa".

Malmbergin ystävistä lausuu von Essen yllämainitussa selostuksessa seuraavan ankaran tuomion: "Suuri joukko talonpoikia siinä pitäjässä (Lapualla), missä Malmberg oli pappina, sekä läheisissä pitäjissä, pysyi hänelle uskollisena, kiihoittuen (jaon jälkeen) kiihottumistaan ja kunnioittaen häntä vielä hänen v. 1858 tapahtuneen kuolemansa jälkeen miltei pyhimyksenä. Hyvin surkuteltava on näiden ihmisraukkojen tila. He ovat niihin määrin jähmettyneet eksytyksessään, että näyttävät olevan kokonaan perikadon omat".

Omasta, herännäisyydestä eronneesta suunnastaan antaa von Essen samassa kirjoituksessaan tämän todistuksen: "Malmbergin lankeemus avasi useampien hänen täkäläisten ystäviensä silmät, niin että pääsimme käsittämään, miten välttämätöntä oli perinpohjin tutkia Jumalan sanaa sekä, hyläten ihmisauktoriteetin, jonka orjina ja eksyttäminä näihin asti olimme olleet, ehdottomasti totella tätä sanaa. Sen valon ja armon mukaan, minkä Herra on meille antanut, olemme koettaneet vaikuttaa seurakunnissamme, mutta vaikutuksemme hedelmistä ei näihin asti valitettavasti ole paljon sanomista. Entinen erimielisyys ja toisiaan vastaan olevat opit ovat synnyttäneet jonkunlaista epäilystä kansassa. Sentähden eivät herätykset ole vaikuttaneet laajemmalta. Vanhoissa heränneissä löytyy kuitenkin monta rehellistä, jotka vakavasti riippuvat Jumalan sanassa, saavat kokea sen voimaa sydämissään sekä vaeltavat evankeliumin opin mukaan. Välikappaleemme ovat, paitsi tavallista saarnaa, sekä julkiset raamatunselitykset kirkossa sunnuntaina iltapäivällä että sananviljely omissa kodeissamme ja sanankuulijoittemme luona perhejuhlissa ja muissa tilaisuuksissa. Sitäpaitsi keskustelemme yksityisesti heidän kanssaan ahtaammissa piireissä. Omassa keskuudessaankin kokoontuvat samanmieliset sielut usein Jumalan sanan ääreen, ilman pappiakin, jolloin luetaan, veisataan ja keskustellaan." [K. K. von Essenin kirjekonsepti K. O. Roseniukselle 1862.]

Yhtä jyrkästi herännäisyyttä vastustavalle kannalle asettuu A. V. Ingman muutamassa F. G. Hedbergille heidän välisten riitakirjoitusten johdosta kirjoittamassaan kirjeessä. Kerrottuaan jo v. 1846 sydämessään omistaneensa evankeelisemman opin kuin Pohjanmaan heränneet, hän lausuu: "Vuodesta 1847 alkoi minulle uusi ajanjakso, kova koetuksen hetki. Tähän aikaan alkoivat Malmberg ja W. Niskanen vastustamalla vanhurskauttamista teroittaa räikeää ohjelmaansa hengellisestä köyhyydestä. He kielsivät ainakin käytännössä kerrassaan uudestasyntymisen, kaiken lapsellisen uskonelämän Jumalassa, kaiken pyhityksen. Sensijaan pitivät he lihan heikkouden, himojen ylivallan ja kaikkien kääntymättömän luonnon mahdollisten kujeiden tuntemisen oikeana, autuaallisena vanhurskauttamisvalona; sille, joka oli päässyt tähän mielialaan, loisti vanhurskauttamisoppi suurimmassa valossaan, silloin hän ei enää ollut ulkokullattu, ei paavilainen pyhimys. Semmoinen ihminen antoi lihan olla lihaa, Kristus yksin oli vapahtaja ilman että tuohon sai sekoittaa mitään puhetta sisällisistä muutoksista tahi farisealaisista pyhityshommista. Tämä oppi tuntui minusta alusta alkaen sangen inhoittavalta, sillä vapautettu omatuntoni vastusti sitä. Mutta minua vastaan hyökättiin pietismin koko sofistisella dialektiikalla. Lutherilaisuuden varjolla saivat nämä lihalliset ihmiset sisällisen uskon ja elämänperustani vihdoin järkytetyksi. Olin vielä lapsi Kristuksessa ja aloin horjua. Sillä tavoin pakeni sieluni rauha, ja minä sorruin mitä kauheimpaan sisälliseen pimeyteen".

Kuvattuaan tästä johtuvaa kovaa sisällistä taisteluaan, Ingman jatkaa: "Herran edessä saatoin avonaisesti tunnustaa epäilykseni Suomen pietistisiin pappeihin nähden, mutta monta herännäisyyden yksityisistä kannattajista täytyi minun pitää likeisinä ja rakkaina ystävinäni. Se pyhä kutsumus, jolla Jumala viime aikoina oli siunannut isänmaatamme, oli — niin arvelin — yhdistänyt meidän kaikkien pyrinnöt yhdeksi rakkaudessa. Sentähden vastustin sinua vastaan kirjoittamani kirjan alkulauseessa meistä, pyhästi kutsutuista veljistäsi eroavaa skismallista kantaasi. Arvelin, ettei saisi väkivaltaisesti ja ryntäämällä esiintyä kansaa vastaan, joka ehkä oli Jumalan omaa kansaa, vaan että tulisi odottaa tarkkoja ja selviä viittauksia Jumalalta. Tämän varovaisen ohjelman mukaan minä toimin ja moni muu minun kanssani. Tuli sitten se hetki, jota olimme odottaneet. Jumala kuuli rukouksemme — pietismin kauhistus paljastui Malmbergin surkeassa lankeemuksessa. — On kyllä totta, että se seikka näennäisesti todistaa minua vastaan, että minä yllämainitun innoittelemiseni kautta koettaen saada aikaan yksimielisyyttä pyhästi kutsuttujen välillä sekä jonkunlaisesta lapsellisesta kunnioituksesta sitä maassa syntynyttä herätyssuuntaa kohtaan, jolta olin saanut ensimmäisen hengellisen kasvatukseni, vielä mainitussa esipuheessa suitsutin Suomen lahkolaisuuden epäjumalille. Tätä tyhmyyttäni olen katkerasti katunut, mutta enhän silloin vielä tiennyt mitä nyt tiedän. Mutta jokaiselle puolueettomalle arvostelijalle esiintyy oppini aivan toisenlaisena kuin se, jonka leimaa Paavon suunnan oppi näihin asti kantaa" [A. V. Ingmanin F. G. Hedbergille kirjoittaman kirjeen kopia (päivämäärättä).].

Ingmanin moite ei siis koske yksin Malmbergia ja hänen johtamaansa suuntaa, vaan se kohdistuu hylkäävänä koko herännäisyyttä vastaan. Samalla kannalla ovat pääasiassa myöskin von Essen ja Lauri Stenbäck. Ja näiden uuden suunnan etevien johtomiesten käsityksen mukaan muodostivat muut siihen liittyneet mielipiteensä. Huomattava on niinikään, etteivät ainoastaan Ingman ja Stenbäck, niinkuin ennen on kerrottu, olleet tulleet siihen vakaumukseen, että Paavo Ruotsalainen oli sortunut juoppouteen, vaan että tämä oli von Esseninkin käsitys. Yllämainitussa Roseniukselle kirjoittamassaan kirjeessä hän näet lausuu: "Kiivaillen tekopyhyyttä vastaan, unohtivat Ruotsalainen ja hänen opetuslapsensa valvoa elämäänsä, ja taistelussaan Renqvistiä vastaan, joka Jumalan valtakuntaan pääsemistä varten vaati ehdotonta raittiutta, tuli Ruotsalainen itse juomariksi".

Puolueeton arvostelu vaatii meitä vielä tässäkin huomauttamaan, että von Essen, samoinkuin Ingman ja Stenbäckkin, verraten harvoin olivat tavanneet Ruotsalaista — tämän viimeaikoina, lukuunottamatta Stenbäckin ennen (III, 377) mainittua käyntiä Nilsiässä v. 1849, eivät kertaakaan. Aivan yhtä pätevä todistaja, kuin he, on omaan siveelliseen elämäänsä nähden esim. J. I. Bergh; ja etenkin siitä syystä, että hän verrattomasti paremmin tunsi Ruotsalaisen ja tiesi, millaista tämän elämä todellisuudessa oli, on hänen todistukselleen paljon suurempi arvo annettava. Ja kuinka toisin kuuluukaan hänen todistuksensa herännäisyyden oppi-isästä. Suuri arvo on samoista syistä niinikään annettava Jonas Laguksen käsitykselle Paavosta, ja se oli sama kuin Berghin.

Enemmän kuin yhdessä suhteessa erehdyttävä on se kuva, jonka von Essen yllämainitussa selostuksessa antaa herännäisyydestä. Niinpä hän esim. väittää, että syynä Hedbergin eroon liikkeestä oli "se raaka tapa, jolla Malmberg ja muut ystävät Pohjanmaalla häntä kohtelivat"; mutta väärin on syyttää etupäässä Malmbergia tuosta "raakuudesta", sillä paljon ankarammin kuin hän moni muu silloin hyökkäsi evankeelista suuntaa ja sen perustajaa vastaan. Roseniuksen Suomen heränneistä käyttämää nimitystä "Kainilaiset pyhimykset" tunnustaa von Essen jo siihen aikaan (1842) pitäneensä hyvin kuvaavana. Ja kerrottuaan, miten hän itse ja muut Helsingissä heränneet ylioppilaat papeiksi tultuaan ja Malmbergin esimerkkiä seuraten olivat alistuneet noudattamaan Savon herännäisyyden periaatteita, hän lausuu: "Siten tarttui meihin se saastaisuus, jota löytyi Ruotsalaisen ja savolaisten sekä opissa että elämässä" [K. K. von Essenin kirjekonsepti K. O. Roseniukselle 1862.].

Näistä lauseista näkyy selvästi, mitä von Essen niinä aikoina, jolloin hän kirjoitti kysymyksessä olevan kirjeen, ajatteli herännäisyydestä. Suurta tunnustusta hän ei ainakaan tämän liikkeen oppi-isälle ole altis antamaan ja Malmbergin syyksi saa hän jos mitä. Sitä oudommalta tuntuu kysymyksessä oleva arvostelu, kun ottaa huomioon, että se on lähetetty vieraan kansan miehelle, joka hyvin vähän tunsi Suomen herännäisyyttä ja sen johdossa toimineitten henkilöitten työtä. Liike semmoisenaan saa hyvin vähän tunnustusta ja tämä vähäkin koskee yksinomaan sen alkuaikoja; sen yllämainitut johtomiehet saavat yksinomaan moitetta osakseen. Ja kuitenkin on von Essen muille tunnustanut, että Malmbergin verrattoman voimalliset saarnat saivat aikaan sen perinpohjaisen muutoksen Suupohjan raa'assa kansassa, joka koko sen elämässä tulee näkyviin 1840-luvulla [Kert. A. O. Törnudd y.m.], sekä vielä vanhoilla päivillään omasta silloisesta suhteestaan häneen lausunut: "Jo v. 1832 solmittiin se likeinen ystävyys, joka yhdisti minut Malmbergiin kahden vuosikymmenen aikana. Paljon kehoitusta sain hänen kauttansa; saatan sanoa, etten viihtynyt niin hyvästi kenenkään muun seurassa, kuin hänen. Saadakseni oleskella hänen läheisyydessään ja nauttia hänen kehoittavaa ja virkistyttävää kanssakäymistään, hain apulaispapin paikan Ylihärmässä, jota hoidin kolme vuotta, vaikken saanut penniäkään palkkaa, ja samasta syystä hain sittemmin vakinaisesti tuon pienen paikan. Tämän ajan kuluessa olimme usein yhdessä. Olin hänen likeisimpiä ystäviään. Luotin häneen rajattomasti ja hänen verrattomat lahjansa herättivät minussa mitä syvintä kunnioitusta ja ihailua" [K. K. von Essenin kirje Wilh. Malmbergille 19/1 87.].

Näin ollen on vaikea selittää, miksei ainoakaan tunnustava sana saa sijaa von Essenin Roseniukselle kirjoittamassa yllämainitussa selostuksessa. Ja samaan tapaan kuin tässä kirjoituksessa on hän muulloinkin usein arvostellut herännäisyyttä ja sen huomatuimpia johtomiehiä, niitä nim., jotka pysyivät liikkeelle uskollisina. Emme ole oikeutetut epäilemään von Essenin sanojen vilpittömyyttä, hänen viimeksi kerrotussa kirjeessä vakuuttaessaan, että hänen eronsa Malmbergista ja tämän eron syyt tuottivat hänelle suurimman surun, minkä hän koskaan oli kokenut, mutta vaikea on näin ollen selittää, miten menneitten aikojen muistot saattoivat sallia hänen lausua niin ehdottomasti hylkäävää arvostelua siitä liikkeestä, jossa hän oli saanut herätyksensä ja niin monta vuotta oli siunauksella toiminut, kuin varsinkin yllämainittu Roseniukselle lähettämänsä kuvaus sisältää. Ja vaikea on ymmärtää, miten von Essen melkein täyteen kymmenen vuotta sen jälkeen, kun hän sydämessään tunnusti Roseniuksen Suomen herännäisyyden huomatuimmille edustajille antaman nimen "Kainilaiset pyhimykset" oikeutetuksi, saattoi olla yhteistoiminnassa heidän kanssaan sekä heidän johtomiehensä "likeisimpiä ystäviä".

Ehkä vielä jyrkemmästi hylkäävän arvostelun kuin A. V. Ingmanilta ja von Esseniltä sai Malmberg Lauri Stenbäckiltä. Niinkuin vasta saamme nähdä, nimitettiin viimemainittu v. 1855 Isonkyrön kirkkoherraksi. Jaon aiheuttamat riidat olivat hajoittaneet sikäläisten heränneitten ennen niin yksimielisen joukon, ja turhat olivat seurakunnassa edelleen toimivan F. O. Durchmanin ponnistukset pitää koossa entisiä heränneitä sanankuulijoitaan. Näiden luku väheni vähenemistään. Vielä vähemmin pystyi Stenbäck täällä palauttamaan menneiden aikojen elävää kristillisyyttä. Hän ei ollut mikään etevä saarnamies ja hänen äänensäkin oli niin heikko, ettei hän saanut sitä kuulumaan kirkossa. Harvoin hän saarnasi ja heränneitten hartauskokouksissa nähtiin hänet vielä harvemmin, heikkenevä terveytensä kun pakoitti häntä enimmäkseen pysymään kotona. Huonosti osasi hän sitäpaitsi suomea ja oli tottumaton papillisiin tehtäviin. Miten kiitettävät Stenbäckin toimet koulujen perustamiseksi, lukutaidon parantamiseksi seurakunnassa ja hänen muutkin kansan sivistyttämistä tarkoittamansa tuumat itsessään olivatkin, eivät voineet ne korvata, mitä tämä kansa jaon kautta oli menettänyt. Uusi kirkkoherra kohteli kyllä seurakunnan heränneitä ystävällisesti, ei kieltänyt heitä kokoontumasta hartausseuroihin, vaan päinvastoin kehoitti heitä siihen, mutta vähenemistään väheni herännäisyysliike Isossakyrössä [Aspelin, "Lars Stenbäck", kert. Hedvig Paavola y.m. Isonkyrön vanhat heränneet.].

Kipeämmin kuin mikään muu jaon tuottama tuho oli Malmbergin ja F. O. Durchmanin välinen riita koskenut Suupohjan heränneeseen kansaan. Varsinkin Isossakyrössä ja siihen kuuluvassa Ylistarossa valitettiin haikeasti: "mihin nyt joudutaan, kun opettajille tuli riita". Muita heränneitä opettajia rakkaammat olivat nämä Suupohjan herännäisyysliikkeen varsinaiset johtomiehet kansalle, sillä heidän kauttansa se oli eniten saanut. Vaikea oli monen varsinkin Durchmanin sanankuulijan Isossakyrössä ja Ylistarossakin päättää, kumpaanko tulisi luottaa, kummanko neuvoja noudattaa. Ennen (III, 409) mainittu ylistarolainen Jaakko Herttua, joka esiintyi puhujana heränneitten seuroissa, neuvoi epäileviä kääntymään Malmbergin puoleen, ja moni heistä teki sen kehoittamattakin. Varsinkin Ylistaron heränneet luopuivat joukoittain Durchmanista. Isossakyrössä oli viimemainitulla enemmän kannatusta, mutta hänen sikäläisetkin ystävänsä alkoivat pian vieraantua heränneitten vanhoista tavoista sekä ilmaista yhä yleisempää taipumusta hajota maailmaan. Ainoastaan 6-7 talossa säilyi liike muuttumattomana, mutta kaikkien näiden talojen asukkaat olivat liittyneet Malmbergiin, kävivät Lapualla häntä kirkossa ja seuroissa kuulemassa sekä seurustelivat ahkerasti hänen ystäviensä kanssa. Tunnettu on, että sekä Stenbäck että varsinkin Durchman edelleen koettivat vetää näitäkin heränneitä ystäviensä seuroihin. Tässä yrityksessään he eivät kuitenkaan onnistuneet. Seurakunnan oloja kuvaava on muun ohessa se pitkä valituskirja, jonka sikäläinen kanttori K. V. Lagus jätti Stenbäckille ja jossa hän hyvin moittivasti arvostelee Isonkyrön silloisia kirkollisia oloja. Kirjoitus on kyllä sekava, ja eksyy tuon tuostakin syrjäasioihin, mutta seuraava kohta ilmaisee kuitenkin selvästi heränneitten piirissä jaon kautta syntyneen erimielisyyden seurauksia. Kirjoittaja näet lausuu: "Ei ole pappienkaan suhde toisiinsa ollut omiaan seurakuntaa rakentamaan, sillä pastori Durchman täällä ja pastori Malmberg Lapualla, jotka ennen olivat lankoja ja mitä likeisimpiä ystäviä, joutuivat joku aika sitten suuressa hartauskokouksessa Ylistarossa, missä oli saapuvilla monta sataa ihmistä, riitaan, soimaten toisiaan yleisön kuullen huonommillekin ihmisille sopimattomilla häväistyssanoilla. Seurauksena on ollut, että melkein kaikki, jotka ennen ovat kannattaneet Durchmania, nyt ovat kääntyneet Malmbergin puoleen, nimittäin kaikki heränneet Ylistarossa ja suuri osa heistä emäseurakunnassakin. Nämä matkustavat nyt Lapuan kirkolle ja pyytävät Malmbergiä tänne vihkimään, kastamaan y.m., ja näihin tilaisuuksiin kokoontuu paljon ihmisiä. Tällä tavoin eksytetään kansaa; ihmiset eivät tiedä, minkä papin puoleen heidän tulisi kääntyä ja kenen neuvoja noudattaa. Ennenpitkää he eivät enää usko mitään, saarnat, puheet ja varoitukset eivät enää vaikuta heihin" [Kanttori K. V. Laguksen valituskirje Stenbäckille (v. 1855 tahi 1856).].

Niinkuin jo mainitsimme, on tämä valituskirje hyvin sekava. Se koskee sitäpaitsi suurimmaksi osaksi aivan toisia asioita, niin että on vaikea olettaa Stenbäckin sen johdosta ryhtyneen minkäänlaisiin toimenpiteisiin, etenkin koska useimmat siinä esitetyt valitukset Isonkyrön seurakunnassa vallitsevista epäkohdista ovat tähdätyt Durchmania vastaan. Kun Stenbäck samaan aikaan Malmbergille kirjoittamassaan ankarasti tuomitsevassa kirjeessä jyrkästi kielsi tätä saarnaamasta ja seuroja pitämästä Isossakyrössä, johtui tämä kielto ilmeisesti siitä vastenmielisyydestä, jota hän jo kauan oli tuntenut viimemainittua kohtaan. Että hän, niinkuin jaon aikana muille kirjoittamissaan kirjeissä, nyt Malmbergille itselle häikäilemättömän selvästi ilmaisi tämän vastenmielisyyden, on kyllä hänen suoran luonteensa mukaista, mutta ikävän vaikutuksen tekee tässä yhteydessä tämä suoruus. Ettei muutoin tämä toimenpide häiriötä vähentänyt, on itsestään selvää. Malmbergin ystävät Isossakyrössä kävivät sitä useammin häntä Lapualla kuulemassa, ja heidän ja Durchmanin sanankuulijoitten välit vain kärjistymistään kärjistyivät. [Kert. Karolina Bergroth, Hedvig Paavola, Greetta Hartosalo y.m., Aspelin, "Lars Stenbäck".]

Jyrkemmin kuin kukaan muu oli Durchman esiintynyt Malmbergia vastaan. Heidän välinsä eivät milloinkaan korjaantuneet. Tiedetään kuitenkin, että Malmberg ja ainakin joskus Durchmankin kaipuulla muisteli heidän entistä ystävyyttään, koettaen saada sitä uudelleen solmituksi. Todistuksena on ensinmainitun noin v. 1857 tuolle vanhalle ystävälleen kirjoittama kirje, jossa hän muun ohessa lausuu: "Ystävällisen kirjeesi sain eilen. Tyttäreni viipykööt kernaasti siellä, koska viihtyvät. Lähetin heidät sinne välittäjiksi sinun ja minun välillä. Sillä kovin kipeästi on koskenut ja koskee minuun se, että sinä ja minä, jotka Pidisjärvellä, Kalajoella, Ylihärmässä, Lapualla ja Isossakyrössä olemme olleet mitä likeisimpiä ystäviä ja lisäksi ystäviä Herrassa, nyt olemme siinä suhteessa toisiimme kuin olemme. Eikö tämä koskaan ole tuottanut surua sinulle? Jos niin olisi ollut laita, niin olen vakuutettu, ettet olisi uskonut puoltakaan siitä, jota minusta on puhuttu ja puhutaan. Tiedäthän, ettei Kristuksen valtakunta ole tästä maailmasta, ja sentähden ei täällä myöskään voida puhua oikein tästä valtakunnasta. Se on salattu valtakunta, saastaisuuden ja häpeän peittämä valtakunta. Sieltä sinäkin sitä ennen etsit; mutta sinä lankesit vanhurskauteen, alkaen sitä täältä etsiä, ja siten tulimme me likeiset ystävät, sinä ja minä, toisistamme eroitetuiksi. Jos mistään olen kärsinyt, niin tästä. Sinä ja minä olimme yksi sydän, yksi sielu ja yksi henki. Sinä puolustit minua, kun lankesin, ja masensit minua, kun lensin. Olit sydänystäväni. 1852 vuoden mielettömässä jaossa meni kaikki. Näin on sittemmin ollut. Hyvin suotavaa olisi, että muutos parempaan tapahtuisi. — Kiitos kutsusta luoksesi! Toisten noudatan sitä". — Mutta siksi syvään oli jaon synnyttämä erimielisyys ja Malmbergista liikkuvat vikoilevat kertomukset vaikuttaneet, että nämäkin toiveet raukesivat. Uuden suunnan miesten ja Malmbergin välit olivat auttamattomasti rikki. Mutta samassa määrässä kuin ne särkyivät, tuli myöskin näkyviin, ettei herännäisyys viihtynyt ensinmainittujen ohjaamana.

Yhtä vähän kuin uuteen suuntaan liittyneet heränneet talonpojat ylimalkaan olivat tyytyväisiä jaon synnyttämiin uusiin olosuhteisiin, yhtä oudoilta tuntuivat nämä olot monelle Malmbergista ja hänen johtamastaan liikkeestä eronneelle säätyläisellekin. Varsinkin oli viimemainituista arveluttavaa, että tuo jyrkkä Jumalan valtakunnan ja maailman välinen raja, jonka yli heränneet opettajat ennen olivat kieltäneet sanankuulijoitaan astumasta, vuosi vuodelta alkoi kasvaa yhä enemmän umpeen. Kotiolot muuttuivat, pidot saivat toisen leiman kuin ennen, seurustelu maailmanmielisten ihmisten kanssa tuli yhä yleisemmäksi, julkiset huvitukset luvallisiksi y.m. Niinpä loukkaantui moni herännyt niistä iloisista pidoista, joilla Stenbäck v. 1857 Isonkyrön pappilassa vietti häitä sisarensa tyttärelle, arvellen että tämä tilaisuus oli hyvinkin maailmallinen. [Kert. Karolina Bergroth, Hedvig Paavola, Greetta Hartosalo y.m., Aspelin, "Lars Stenbäck".]

Mitä yleisemmin papit erosivat Malmbergista, sitä likeisemmin liittyi tämä Vilhelm Niskaseen. Usein, tavallisesti kolme kertaa vuodessa, kävi viimemainittu Lapualla, tehden sieltä matkoja lähiseurakuntiinkin. Niskasen mukana oli usein Taneli Rauhala sekä muita ystäviä hänen kotiseuduiltaan. Virkansa ja heikkenevän terveytensä tähden Malmberg ei yhtä usein voinut käydä tervehtimässä ystäviään Kalajoen-varrella, mutta monta kertaa matkusti hän vielä jaon jälkeen noille entisille työmailleen. Niinpä kävi hän v. 1855 Ylivieskassa ja Nivalassa, jonka viimemainitun seurakunnan kirkossa hän saarnasikin. Vielä tammikuussa 1858 teki Malmberg matkan Kalajoen-varrelle käyden Raahessa asti. Sikäläisessä kirkossa hän silloin saarnasi.

Tähän aikaan oli Malmberg jo niin sairas, että hän työläästi kesti matkan vaivat. Haapajärvellä kävi hän Reinhold Helanderia tervehtimässä. Tämäkin oli jo pahentunut häneen, mutta otti hänet ystävällisesti vastaan, itkien lausuen: "voi, Malmberg, kuinka olet muuttunut; sinä olet kovin sairas". Ja sairas hän todellakin oli. Hänellä oli niin kova hengenahdistus, että hänen öisin täytyi olla pitkät hetket istuvassa asennossa. Sekä Haapajärven että Nivalan kirkossa hän kuitenkin vielä kerran saarnasi. Ääni oli entistä heikompi, mutta hänen puheensa särkevä sävel oli sama kuin ennenkin ja jätti lähtemättömän muiston kuulijain sydämiin. Paluumatkalla seurasi häntä paljon ystäviä Ylivieskaan, missä heränneet kokoontuivat Juurikosken taloon lähellä kirkkoa. Viimemainittu tilaisuus — talossa vietettiin silloin isännän sisaren häitä — antoi ennenpitkää aihetta maallisen vallan sekaantumiseen heränneitten matkoihin ja seuranpitoihin. Asian laita oli seuraava:

Vilhelm Niskasen jälkeen huomatuin heränneen kansan merkkimiehistä näillä seuduin oli Heikki Juurikoski, myöhemmin yleisesti tunnettu nimellä Helaalan vaari. Hän oli kotoisin Kalajoelta, missä oli syntynyt v. 1818, ja A. Helanderin sukua. Jo 1850-luvulla piti Juurikoski seuroja kodissaan sekä muuallakin, ja yhä yleisemmin turvautuivat Ylivieskan heränneet sielunsa asioissa häneen. Sairastenkin luo kutsuttiin häntä usein. Viranomaiset tiesivät tämän ja seurasivat karsain silmin hänen ja Vilhelm Niskasenkin johtamaa vilkasta liikettä. Räikeänä todistuksena on muutama vainoomishanke, jota seuraavassa tahdomme silmäillä.

Kevättalvella 1858 saapui Oulun läänin v.t. kuvernööri A. R. Cygnaeus virkamatkalla Ylivieskaan, ollen yötä Juurikosken talossa, joka oli kievarina. Talon vanha muori, joka oli hyvin puhelias, kysyi vieraalta muun ohessa: "Kuinka kuvernööri, joka on niin korkea virkamies, kulkee vain yhdellä hevosella ja pienen renkipojan seuraamana? Tänä talvena kulki etelästä Nivalassa pitäjän apulainen, pappi Malmberg. Hän kävi täällä meilläkin. Mutta hän kulki komeammasti. Kotipuolestaan oli hän seuraansa ottanut useita hevosia ja miehiä ja täällä hänellä oli viisikymmentä hevosta seurassaan". Cygnaeus, joka jo aikaisemmin oli saanut tietoja Reinhold Helanderin, Vilhelm Niskasen sekä Juurikosken "luvattomista" seuroista ja niiden kautta kansaan levinneistä "turmelevista tavoista", alkoi tiedustella Malmbergin aikaisemmista toimista Kalajoen-varrella sekä hänen yllämainitusta matkastaan. Eukko kertoi, mitä muisti, lisäten kertomukseensa omiakin keksimiään juttuja.

Palattuaan Ouluun ryhtyi Cygnaeus heti toimiin. Että hän, joka oli saanut virkamieskasvatuksensa viimeksi kenraalikuvernöörin kansliassa, "luvattomiin hartauskokouksiin" nähden vielä edustaa Kalajoen käräjien aikuisten viranomaisten katsantotapaa, ei ole niinkään kummallista, kuin että Oulun läänin lääninsihteeri L. Pentzin varmisti ne päätökset, joilla ensinmainittu aikoi tehdä lopun Kalajoen-varren herännäisyydestä.

Toukokuussa s.v. sai Kalajoen käräjien asiakirjoissa kuuluisaksi tullut maafiskaali E. J. Berg käskyn paikkakunnalla tutkia, miten Ylivieskan ja Nivalan seurakunnissa pidettyjen luvattomien seurojen laita oli ja keitä todistajia näiden seurojen toimeenpanijoita ja niihin osaaottaneita vastaan voitaisiin saada, sekä oikeudessa syyttää asianomaisia. Muutamia viikkoja myöhemmin kirjoitti Cygnaeus lääninsihteerinsä varmentaman näin kuuluvan kirjeen asianomaiselle tuomarille J. Haeggströmille:

"Saatuani tietää, että laittomia kokouksia muka hartautta varten viime talvena on pidetty Kalajoen pitäjän Ylivieskan kappelissa ja Haapajärven pitäjän Pidisjärven kappelissa, joka häiritsevä epäkohta yhä jatkuen yltyy, olen käskenyt maafiskaali E. J. Bergiä kihlakunnanoikeudessa syyttämään näiden kokousten sekä toimeenpanijoita että niihin osaaottaneita. Ja koska rikoksen laatu vaatii kiireellistä ratkaisua tämän uskonhurmauksen ehkäisemiseksi sekä tutkinto vastaajani ja todistajain lukuisuuden takia käypi niin laajaperäiseksi, ettei sitä voitane käsitellä kihlakunnanoikeuden lakimääräisessä istunnossa, saan O. K:n 3 §:n 4 luvun nojalla kehoittaa teitä ottamaan esille ja käsittelemään näitä juttuja ylimääräisissä käräjissä niin pian kuin suinkin".

Sekä Kuopion että Turun tuomiokapituleille ilmoitti Cygnaeus näistä toimenpiteistään, väittäen että Ylivieskassa ja Nivalassa yhä useammin pidetyt uskonnolliset kokoukset olivat päässeet niin suureen vauhtiin N. K. Malmbergin käynnin takia siellä matkalla Raahen markkinoille helmikuun 9-10 p:nä. Viimemainittua virkakuntaa pyysi hän tämän ohessa kieltämään Malmbergia "millään ehdolla enää tulemasta Oulun lääniin eksyttämään kansaa laittomiin kokouksiin", "koska hän muussa tapauksessa häneen nähden tulisi ryhtymään tehokkaampiin toimenpiteisiin".

Noudattaen yllämainittua käskyä, matkusti maafiskaali Haapajärvelle, tiedustellen siellä R. Helanderilta, joka hoiti kirkkoherran virkaa, miten asianlaita oli. Tämä antoi hänelle kirjallisen todistuksen, ettei kirkkoherrakunnassa ensinkään oltu pidetty kiellettyjä kokouksia. Nivalaan tultuaan sai Berg kuulla, ettei Niskanen ollut kotona. Raudaskosken kylässä pitämässään kuulustelussa, johon hän oli antanut kutsua viimemainitun vanhemman pojan, Kustaan, kysyi hän tältä tiuskaten: "Isä on kai taas luvattomilla matkoilla"? "Hän vei Kokkolaan sairaan veljeni eikä ole vielä ehtinyt palata kotia tältä matkalta", kuului vastaus. Saamatta mitään raskauttavia todistuksia Vilhelm Niskasta vastaan, suuntasi Berg matkansa Ylivieskaan. Täällä kääntyi hän ensin seurakunnan kappalaisen, E. V. Krankin puoleen, vaatien tätä kanssansa Juurikoskelle. Sinne saavuttuaan kutsui hän esille isännän. "Kuinka rohkenet", ärjäsi hän, "senkaltaista täällä toimittaa, josta sinua nyt syytetään? Sinä pidät suuria seuroja, joissa saarnaat, ja kuljet sairaita opettamassa, vieläpä heille Herran ehtoollistakin jakamassa". Jyrkästi kieltäen milloinkaan ihmisiä "ripittäneensä" myönsi Juurikoski käyneensä sairaita puhuttelemassa, vetäen puolustuksekseen Jumalan sanan. Mitä heränneitten seuranpitoon tuli, huomautti hän, että säätyläisetkin usein kokoontuivat yhteisille puolisille ja yhteisiin illanviettoihin kenenkään heitä siitä ahdistamatta, kysyen mikseivät talonpojat saisi kokoontua ystäviensä koteihin. "Se vain on eroitus", hän lisäsi, "ettemme Jumalaa pelkäämättömien tavoin ole pidoissamme juoden ja räyhäten aikaa kuluttaneet, vaan veisuulla, hyviksi tunnettujen postillojen lukemisella ja toinen toistamme muistuttamisella". "Tuntuisiko teistä sopimattomalta", hän vihdoin kysyi, "jos me, jotka nyt tässä istumme, johtuisimme puhumaan niistäkin asioista, jotka autuuteemme kuuluvat"? Hieman hämillään vastasi fiskaali: "Ei suinkaan". Kun lisäksi myös Krank Juurikosken pyynnöstä todisti, ettei tämä eivätkä muut heränneet milloinkaan olleet häntä sopimattomasti kohdelleet, lopetti maafiskaali kuulustelunsa, taputti Juurikoskea olalle ja pyysi häntä tarkasti varomaan, etteivät heränneet kokoontuisi luvattomiin kokouksiin, kehoittaen häntä varoittamaan Niskastakin, jonka yksimielisenä apumiehenä hän tiesi tuon Ylivieskan heränneitten johtomiehen olevan, tarkkaan valvomaan, ettei luvattomia kokouksia pidettäisi. Juurikoski vastasi: "Emme ole luvattomia kokouksia pitäneet emmekä vastakaan aio semmoisia pitää". — Että maafiskaali aikoi antaa vapauttavan lausunnon lääninvirastoon, näkyi siitäkin, että hän poistuessaan talosta nuhteli eukkoa, joka oli kuvernöörille kertonut Malmbergin ja tämän ystävien käynnistä Juurikoskella, lausuen: "Joutavilla puheillanne tuotitte minulle turhaa vaivaa".

Vaikka tämä kuulustelu oli vain heikko jälkikaiku Kalajoen käräjien ajoilta, ei sovi kummastella, että seudun heränneet pelkäsivät saavansa kokea samaa sortoa, kuin heidän isänsä kaksikymmentä vuotta aikaisemmin olivat kokeneet. Huomattava on sitäpaitsi, etteivät heränneet papit enää, niinkuin silloin, olleet herännyttä kansaa puolustamassa, he kun kaikki olivat vetäytyneet siitä syrjään. Sitä suurempaa tunnustusta ansaitsee Juurikosken suora ja peloton esiintyminen tässä tilaisuudessa. Hänen tapansa olikin sanankuulijoilleen sanoa: "Kun uskonne perustusta kysytään, niin olkaa aina valmiit vastaamaan. Silloin olette pappeja".

Päätettyään kuulustelunsa ilmoitti Berg kuvernöörille heinäkuun 12 p:nä päivätyssä kirjeessä, että hän, tutkittuaan tarkemmin Ylivieskassa ja Nivalassa pidettyjä kokouksia, oli tullut siihen johtopäätökseen, ettei mitään laitonta tässä suhteessa ollut tapahtunut. Lausuntonsa tukeeksi liitti hän kirjeeseensä R. Helanderin yllämainitun todistuksen sekä Kalajoen kirkkoherrakunnan v.t. kirkkoherran E. A. Montinin antaman samanlaisen lausunnon. Tämän johdosta ilmoitti Cygnaeus asianomaisille luopuvansa kysymyksessä olevasta hankkeesta. Berg sai kuitenkin tehtäväkseen "tarkkuudella seurata Ylivieskan ja Nivalan hengellistä liikettä sekä, jos hän siinä jotain epäiltävää huomaisi, asiasta kuvernöörille ilmoittaa".

Tämän jutun asiakirjoihin kuuluu myöskin Turun tuomiokapitulin N. K. Malmbergilta vaatima selitys. Se kuuluu: "Viime tammikuussa tein matkan Raaheen viedäkseni tyttäreni sinne saamaan yksityisopetusta. Matkustin Ylivieskan ja Nivalan kautta, osaksi rantamaantien huonomman kelin vuoksi, osaksi viimemainitulla paikkakunnalla hoitaakseni tärkeitä, minun läsnäoloani välttämättömästi vaativia taloudellisia asioita. Mitä siihen joukkoon tulee, joka muka olisi minua matkalla sinne seurannut, niin on asianlaita se, että kolme minun pitäjäläisistäni matkusti kanssani Raahen markkinoille. Kaikkiin paikkoihin, joissa pysähdyin hevosiani syöttämään, saattoi kyllä kokoontua ihmisiä, niinkuin markkina-aikoina on lavallista; minä kyllä en näitä kansan kokoontumisia aiheuttanut. Kuitenkin saan ilmoittaa, etten minä koko matkalla pitänyt kokouksia, en laillisia enkä laittomia, jonka kyllä voin todistaa". [Kert. Ylivieskan ja Nivalan vanhat heränneet, Sofia Helander y.m., Simo Pylvään ja Heikki Juurikosken Muistokirjat, Kuopion tuomiokapitulin ja Oulun läänin lääninhallituksen arkistot, Ylivieskan kirkonkirja.]

Selitys on päivätty heinäkuun 31 p:nä — siis muutamia viikkoja ennen Malmbergin kuolemaa. Herännäisyyden muita pappeja ei näinä aikoina enää syytetty "luvattomien hartauskokousten" pitämisestä — Malmbergia niistä ahdistettiin viimeiseen asti.

II.

Kuolemansanomia Pohjanmaan herännäisyyden merkkimiesten rivistä 1850-luvun loppuvuosina ja seuraavan vuosikymmenen alussa.

Ensimmäisenä Pohjanmaan herännäisyyden vanhimmista tukeista poistui näyttämöltä Antti Helander. Hän kuoli kesäkuun 28 p:nä 1855. Jo Kalajoen herätyksen alkuaikoina oli hän koko sydämestään liittynyt heränneisiin, mielenkiinnolla seuraten sikäläisen liikkeen vaiheita. Varsinkin näkyy hän antaneen suurta arvoa Lagukselle ja hänen toimilleen. Helander oli luonteeltaan vaatimaton, otti verraten harvoin osaa heränneitten suuriin kokouksiin ja vielä vähemmin oppiriitoihin ja näistä aiheutuviin taisteluihin, mutta heränneet papit kunnioittivat häntä vilpittömänä, suorana pietistana, jonka sanoihin aina saattoi luottaa. Paavo Ruotsalaisen uskollisena opetuslapsena pysyi hän loppuun asti, mutta koetti, niinkuin olemme nähneet, ylläpitää ystävyyttä myöskin Vilh. Niskasen kanssa, vaikka hän oppiin nähden olikin paljon evankeelisemmalla kannalla kuin tämä. Kipeästi näkyy häneen koskeneen jaon tuottamat häiriöt ja riidat. Ne sekä hänen heikkenevä terveytensä vaikuttivat, että hän loppuijällään yhä enemmän sulkeutui itseensä. Siitä syystä tiedetäänkin hänen viimeisistä vuosistaan hyvin vähän. Huomiota herättämättä oli hän tahtonut elää, eikä näy hänen kuolemansakaan hellittäneen suurta huomiota. Mutta moni vanha herännyt häntä kaipasi ja siunasi hänen muistoaan. [Paimenmuisto; kert. Sofia Helander y.m.]

Muutamia kuukausia myöhemmin kuin Helander, päätti päivänsä ruotsinkielisen Pohjanmaan kuuluisin herätyssaarnaaja, Fredrik Östring. Yhtä väsymättömällä ahkeruudella kuin ennenkin oli tämä uskollinen totuuden palvelija jaonkin jälkeen hoitanut paimentehtäväänsä, siunaukseksi ei vain Maalahden seurakunnalle, missä hän edelleen oli pitäjänapulaisena, vaan lähiseurakunnillekin, kun Herra odottamatta kutsui hänet luoksensa. Kesällä 1855 oli hän sairastanut kovaa tautia eikä ollut vielä täysin tointunut siitä, kun hän syyskuun 6 p:nä oman ja erään toisen pienen pojan kanssa lähti kalastusmatkalle Maalahden saaristoon. Tuulenpuuska kaatoi veneen. Östring, joka oli taitava uimari, jännitti viimeiset voimansa pelastaaksensa lapset. Hän saikin heidät korjatuiksi muutaman lahden rannalle ja pääsi itsekin maalle, mutta liiallinen ponnistus oli niihin määrin kysynyt hänen voimiaan, että hän hetken kuluttua kuoli halvaukseen.

Niinkuin ennen (III, 411) on mainittu, oli Östring yksi niitä pappeja, jotka kirjoittivat nimensä Härmän pöytäkirjan alle. Jo aikaisemmin oli hän loukkaantunut heränneitten hänen mielestään ylellisistä pidoista ja joukkovierailuista toistensa luona. Muutamassa semmoisessa tilaisuudessa (III, 68) oli hän suoraan ja kaikkien kuullen siitä paheksumisensa lausunutkin. Hän pelkäsi nimikristillisyyttä, missä muodossa tämä sitten esiintyikin, vaatien heränneitä tarkemmin valvomaan hengellistä elämäänsä. Tämän vaikuttimen ohjaamana, liittyi hän kannattamaan niitä henkilöitä, joiden alotteesta Härmän pöytäkirja syntyi. Mihin määrin hän oli pahentunut erikoisesti Malmbergiin, siitä ei löydy luotettavia tietoja. Oli miten oli — Östring joutui siten jaon tuottamiin taisteluihin ja moneen heränneeseen pappiin nähden siihen eristettyyn asemaan, minkä jaon hajoittava henki sai aikaan. Siten vieraantui hän esim. kirkkoherrastaan ja vanhasta ystävästään Jaakko Vegeliuksesta. Huomattava on kuitenkin, ettei Östringin muuttunut asema vaikuttanut hänen suhteeseensa sanankuulijoihinsa, hän kun toimi yksinomaan ruotsinkielisissä seuduissa, jonka herännyttä kansaa jaon henki ei päässyt hajoittamaan eri puolueisiin. Täällä näet ei kielenkään tähden tiedetty paljon mitään Malmberg-Niskasen ja uuden suunnan välisistä riidoista. Viimemainittu suunta, johon hän Härmässä oli liittynyt, ei sitäpaitsi ehtinyt hänessä kehittyjä tuoksi herännäisyydestä eronneeksi suunnaksi, jommoisena se A. W. Ingmanissa, von Essenissä y.m. muutamia vuosia myöhemmin esiintyi. Millainen hänen kantansa opillisesti oli, näkyy seuraavista, hänen vähää ennen kuolemaansa heränneille sanankuulijoilleen kirjoittamastaan paimenkirjeestä lainatuista otteista: "Valvomistanne käyttäkää etenkin siten, että opitte oikein tuntemaan perisynnin, varsinkin epäuskon ja epäjumalanpalvelemisen. Kun ihminen oikein tuntee perisyntinsä ja miten se eroittaa hänet Jumalasta, niin ei voi mikään muu häntä lohduttaa kuin Kristus. Kun synti lain kautta on tullut eläväksi ja ylenmäärin syntiseksi, niin ihminen tuntee itsensä. Silloin astuu hän yksinkertaisesti Jesuksen eteen, tunnustaen hänelle millainen hän on ja mitä hän on tehnyt. Siinä tulee hänen odottaa ja yhä edelleen sairaana kerjätä Jesuksen jalkain juuressa. Hänen tulee sulkea silmänsä niin, ettei hän lukiessaan, veisatessaan, rukoillessaan näe itseään, vaan jumalisuuttaan harjoittaen makaa kuni mykkä, jonka luo Jesus ansaitsematta tulee, niinkuin hän tuli Latsaruksen tykö. Tässä ei saa katsoa synnin voimaa eikä sitä, kuinka usein se karkua päällemme, vaan ainoastaan rukoilla armoa uskomaan syntien anteeksisaamista Kristuksen tähden. Joka rehellisesti tuntee ja tunnustaa syntinsä, hän ei ainoastaan saa apua Karitsalta, vaan tulee myöskin varjelluksi törkeitten syntitapojensa purkaukselta. Uskovalle ihmiselle, joka tuntee synnin vallan kuoleman alaisessa ruumiissaan, on mitä tärkeintä muistaa 1:ksi että Jesus on läsnä kaikkialla, katso, minä olen teitä läsnä joka päivä, sanoo Vapahtaja, sekä 2:ksi että Jesus on ottanut synnin pois ja voittanut perkeleen vallan ja kavaluuden. Sillä Jumalan poika ilmestyi, jotta hän kukistaisi perkeleen työt. Miksi kuljet siis arkana ja itseesi suljettuna epäuskossa, ulkokullaillen ja salaten syntisi? Mihin voit paeta Jesuksen hengeltä? Hänhän on aina meitä läsnä; voithan aina paeta hänen haavoihinsa. Saathan aina tunnustaa, mikä sinua vaivaa. Muista vielä, että Jesus on Jalopeura Juudaan suvusta, voitonsankareista voimallisin. Sentähden on hän voittava syntisi, niin että saat ne anteeksi ja että ne tulevat hillityiksi lihassasi. — — Meidän tulee aina mennä perkelettä vastaan tällä sotahuudolla: minä kiitän Jumalaa Jesuksen Kristuksen kautta. On vaarallista heikkouskoisesti valittaa: voitetuksi minä tulen, en jaksa taistella syntiä vastaan. Kun Jesus on meidän puolellamme, täytyy meidän vihdoin voittaa. — — — Tämän ohessa tulee meidän muistaa, ettemme suuren ja voimallisen synnintunnon kestäessä saa pyytää varmuutta tahi todistusta armontilastamme, vaan ainoastaan huutaa armoa Jesukselta ja tyytyä siihen armoon, että Jesus ottaa vastaan syntisiä ja sekä tahtoo että voipi puhdistaa meidät kaikesta saastaisuudesta. Jos joku teistä pitää tilaansa hyvin huonona, niin hän muistakoon, ettei se tule hyväksi, ennenkuin se ensin on ollut huono. Ei saa siis toivoa voivansa välttää huonoa, vaan taistella huonon läpi. — — — Se, jolla on armon tuntoa, älköön ylenkatsoko heikkouskoisia ja huolimattomia, vaan kehoittakoon heitä kaikin tavoin. Sillä armohan se on, joka antaa elämää, ja sairaat tarvitsevat parantajaa. Mitä vaarallisinta eripuraisuutta syntyy usein semmoisten yksinkertaisten sielujen välillä, joilla on helppo päästä Kristuksen tykö, ja niiden omientuntojen välillä, jotka kantavat itsevanhurskauden hapatusta povessaan ja työläästi saavat nähdyksi Kristuksen. Kummatkin ovat hyvässä tilassa, vaikka näyttävät olevan niin erinkaltaisia. Mutta varokaa, ettette etsi kiitosta toisiltanne. Helposti eksyy ajattelemaan: mitä mahtanee se taikka se ajatella minusta. Silloin alkaa ihminen teeskennellä ja hänestä tulee ulkokullattu. Ahdistettu omatunto tarvitsee kyllä joskus uskonkehoitusta. Mutta vaarallista on tuon tuostakin todistaa olevansa oikeassa". — — —

Niinkuin näistäkin sanoista näkyy, oli Östring loppuun asti oppiinkin nähden pietistä. Vahinko vain, ettei moni niistä näkökohdista, jotka tässäkin kirjoituksessa tulevat näkyviin, jälkeen v. 1852 enää päässyt täydentämään Pohjanmaan uudestaan elpyvän suomenkielisen herännäisyyden oppia. Jaon katkerat riidat ja niiden aiheuttamat epäilyt ja vikoilemiset olivat sitä estämässä.

Kuollessaan oli Östring ainoastaan 45 vuoden vanha. Paljon hän kuitenkin oli ehtinyt vaikuttaa herännäisyyden taistelun eturivissä, ja paljon oli hän tässä taistelussa kärsinyt sen Herran seuraamisessa, jolle hän oli uhrannut rikkaat lahjansa ja paraat voimansa. [Paimenmuisto; Församlingsvännen 1889, n:o 7, n:o 1 ja n:o 9.]

Pyhäjärven syrjäisessä seurakunnassa kilvoitteli Jonas Lagus viimeistä kilvoitustaan. Jaon aikana lausuttuaan ankarasti tuomitsevat sanansa uuden suunnan miehistä sekä toiselta puolen jyrkästi asetuttuaan myöskin Malmbergin ja Niskasen johtamaa liikettä vastaan, oli tämä Pohjanmaan herännäisyyden ennen niin tarmokas johtomies, joka niin monta vuotta taistelutantereen eniten uhatulla paikalla oli heiluttanut sanan miekkaa ylhäisiä ja alhaisia totuuden vastustajia vastaan, masentuneena vetäytynyt syrjään ja yhä enemmän sulkeutunut itseensä. Miten toivottomana hän piti asemaa, näkyy esim. seuraavista hänen Otto von Essenille v. 1852 kirjoittamistaan sanoista:

"Jumalan suuri armo etsi erinomaisella valolla, lämmöllä ja voimalla koko Suomea, painoi alas suruttoman, syntisen joukon ja opetti meitä jokaista tekemään parannusta tomussa ja tuhassa, ja tuo voimallinen, vastustamaton armo sai meidät kaikki liikkeelle. Puhuimme uusilla kielillä, kuulimme uusilla korvilla, näimme uusilla silmillä. Kukapa ei tästä olisi odottanut mitä autuaallisimpia seurauksia. Mutta ijankaikkinen viisaus on sanassaan ilmoittanut: monta on kutsuttu, mutta harvat ovat valitut; se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sillä tiellä vaeltavat. Kaikilla oli meillä tilaisuus tulla autuaiksi; mutta kun suurin synninsuru kului pois, ja kansan olisi tullut lähteä ahtaan portin kautta elämän tielle, kun oman itsensä ja maailman kieltämisen olisi tullut jatkua, nousivat nukkuvassa ja penseäksi käyneessä suvussa liha ja veri, ensin salaisesti, sitten julkisesti sekä tietä että oppia vastaan. Suostuttiin vähitellen siihen, jonka omatunto alussa oli hyljännyt, ja nyt julistetaan raivoisasti, että on erehdytty sekä opissa että elämässä. — — Tämä on Suomen herännäisyyden kehitys, ja pimeys tulee nyt niin suureksi, ettei sen vertaista ennen ole maassamme ollut".

Omasta suhteestaan herännäisyysliikkeeseen hän tämän yhteydessä lausuu: "Varhain Jumalan armon johtamana orjantappuraiselle tielle, vetäydyin syrjään. Niitä varoituksia, joilla jo vuosia sitten olen muistuttanut vanhimpia ystäviäni, ovat nämä kohdelleet hyvin tylysti. Sentähden olen hiljaisuudessa vetäytynyt syrjään. Lihan, maailman ja perkeleen henki hallitsee nyt niissä sydämissä, joissa Jumalan henki teki työtä, — — sillä Jumala ei anna itseään pilkata".

Missä suhteessa Lagus tahtoi olla kaikkiin, jotka eivät taipuneet juuri hänen kantaansa, näkyy seuraavasta tämän kirjeen vastaanottajalle antamastaan neuvosta: "Sinun täytyy ehdottomasti kokonaan erota tuosta haaveilevaan kurjuuteen joutuneitten, ennen heränneitten joukosta. Älä ota sanallakaan osaa heidän riitoihinsa ja väittelyihinsä, älä niistä puhu äläkä niitä ajattelekaan. Pysy hiljaa, ja jos tapaat jonkun, joka vaeltaa tiellä, niin iloitse hänen kanssansa; mutta älä usko jokaista, joka tulee luoksesi, kristittynä esiintyen; sillä kun olet heittänyt helmiä sioille, niin ne kääntyvät sinua vastaan ja repivät sinua. Kokemukseni vakuuttaa minulle, että on pakko näin menetellä".

Ikävän vaikutuksen tekee tämä kirje. Lagus mainitsee siinä erittäin Malmbergin ja Vilhelm Niskasen nimet, mutta silminnähtävästi tarkoittaa hän poikkeuksetta kaikkia niitä entisiä ystäviään, joiden katsantotapa ja toiminta vähänkin erosivat hänen omastaan. Se on miltei yhtä suvaitsematon, kuin hänen Hedbergiä ja sittemmin uuden suunnan edustajia vastaan singoittamansa tuomio. Myöntää täytyy niinikään, ettei hän myöhempinäkään vuosina ole lausunut eikä kirjoittunut sanaakaan, joka osoittaisi että hän olisi katunut näitä arvosteluja. Jos kohta tässä onkin otettava huomioon, miten häikäilemättömän suorasti ja jyrkästi heränneet ylimalkaan lausuivat mielipiteensä, on sittenkin vaikea selittää, miten hän toisin ajatteleviin nähden sanaakaan peruuttamatta loppuun asti saattoi pysyä niin ehdottomasti hylkäävällä ja arkailemattoman tuomitsevalla kannalla. Tämä tuntuu sitä oudommalta, kun Laguksen lukuisat kirjeet hänen viime vuosiltaan, samoinkuin hänen likeisimpien ystäviensä yksimielinen todistus, osoittavat että hän itse syntisistä suurimpana, rukouksissa valvoen ja nöyrässä uskossa kilvoitellen, tahtoi elää yksin Jumalan armosta Kristuksessa. Ja yhtä oudolta tuntuu tämän urhoollisen sotasankarin toivoton vetäytyminen syrjään aikana, jolloin, jos milloinkaan, hajoova herännäisyysliike kipeästi olisi tarvinnut hänen valistunutta mieltään ja nerokasta kykyään. Taistellessaan Hedbergiä vastaan oli Lagus tälle lausunut: "Kuinka ovat sankarit kaatuneet sodassa ja aseet hukkaan joutuneet?" (II, 558). Nämä sanat kääntyvät nyt, jos kohta toisessa merkityksessä, kuin hän oli ne lausunut, tuomiten häntä itseään vastaan.

Jo jaon vuotena oli Laguksen terveys huono ja siitä lähtien se huononemistaan huononi, niin että hän monesti oli pitkät ajat vuoteen omana. V. 1854 kirjoittaa hän muutamalle ystävälleen: "Ruumiini heikkenee heikkenemistään, ja minusta näyttää kuin lähenisi toivottu hetki, vaikka en tiedä, mitä Herra on päättänyt minusta. Usein halajan erota täältä, sillä kyllä olisi autuasta, jos voittaisin, saada olla Herran Kristuksen tykönä ja nähdä hänet, joka on kantanut syntini rangaistuksen ja käsittämättömällä pitkämielisyydellä on kutsunut minua parannukseen. Kun täällä puuttuvaisuuden maalla suuressa hämärässä katselen häntä ja hänessä näen autuuteni kallion ja että tie hänen tykönsä on auki köyhälle halajamiselleni yöt päivät, niin tunnustan, etten voi käsittää sitä kirkkautta, joka odottaa niitä, jotka kestävät loppuun asti".

Tämmöinen oli Laguksen oma toivo, ja kirkastumistaan se kirkastui, jota enemmän hänen maallisen elämänsä taival likeni loppuaan. Ja samaa toivoi hän luottamuksella ystäväpiiristään. Kuinka kovilta kuuluvat sen rinnalla hänen ajatuksensa niistä heränneistä, jotka eivät kaikin puolin taipuneet juuri hänen uskonnolliseen katsantotapaansa. Heistä hän pari viikkoa sen jälkeen, kuin hän kirjoitti viimeksi kerrotut sanat, lausuu: "Kauhean raskas uneliaisuuden aika on meitä etsiskelemässä, ja yksin ne, jotka elävät Herrasta Kristuksesta, voivat pelastua. Ja ne ovat harvat, sillä koko herännyt maailma syöksyy perikatoon".

Toukokuun 17 p:nä 1857 tapahtui huomattava käänne Laguksen sairaloisuudessa. Hän ymmärsi heti, että loppu ei ollut kaukana. Puhuen omaisilleen lohdullisesti Jumalan rakkaudesta Kristuksessa, lausui hän kiittäen: "Miten suuri onkaan Herran armo, kun joka hetki saamme uudistaa asiamme hänen kanssaan!" Monesti täytyi hänen kuitenkin kiusauksiakin kokea. Niinpä valitti hän ystävälleen K. A. Malmbergille, joka kesäkuun alussa kävi hänelle jättämässä hyvästi: "Monet hullut vaatimukset itseltäni rasittavat luontoani", "mutta" — hän toivorikkaana lisäsi — "minulla ei ole aikaa muuhun, kuin ikävöiden katsoa Herran puoleen, rukoillen että hän antaisi minulle, mitä elämään ja autuuteen kuuluu". Usein hän huokasi: "Herra pysy tykönämme, sillä ilta jo joutuu ja päivä on kulunut."

Joskus valittivat Laguksen omaiset ja muutamat hänen kuolinvuoteensa ääressä valvovat ystävänsä, että eronhetki joutui. Kerran hän heille vastasi: "Minäkin rakastan teitä niin paljon, että tahtoisin viipyä luonanne, jotta saisimme kehoittaa toisiamme siinä uskossa, joka meillä on, mutta minut tulee teidän unohtaa. Hyvä on, että menen pois, jotta ette minuun turvaisi, vaan yksin Kristukseen".

Jättäessään hyvästi K. A. Malmbergille oli Lagus, ojentaen hänelle kätensä, lausunut: "Katso tässä tyhjässä kädessäni on kaikki mitä minulla on, parannukseni, uskoni — kaikki, mutta Lunastajani on Isän oikealla puolella". Nämä sanat Loisti hän omaisilleen vähää ennen kuolemaansa.

V. 1857, kesäkuun 24 ja 25 päivän välisenä yönä sammui hiljaa Jonas Laguksen maallinen elämä. Yleisen hajaannuksen ja kiihkeäin oppiriitojen tähden ei tämäkään kuolemantapaus herättänyt mitään yleisempää huomiota. Hautajaisissakaan ei nähty kuin verraten harvoja vieraita ulkoseurakunnista: muutamia säätyläisiä Savon puolelta sekä Reinhold Helander ja hänen rouvansa. Talonpoikia oli kyllä kokoontunut verraten paljon, niiden joukossa Vilhelm Niskasenkin sanankuulijoita. Viimemainittuja ei kuitenkaan kutsuttu pitoihin. Kun joku tiedusteli syytä siihen, vastattiin: he eivät kuulu talon ystäviin.

Laguksen hauta on Pyhäjärven kirkkomaalla lähellä tapulia. Iso, sileäpintainen kivi ilmaisee paikan. Siihen on hakattu sanat: "Mutta opettajat loistavat niinkuin taivaan kirkkaus, ja jotka monta opettavat vanhurskauteen, niinkuin tähdet alati ja ijankaikkisesti".

Moni Laguksen ystävistä — niiden luku oli suuri varsinkin Pohjois- ja Keski-Pohjanmaan ja Savonkin puolen heränneissä säätyläisissä — kunnioitti häntä kuolemankin jälkeen melkein pyhimyksenä. He pitivät hänen sanojaan ja neuvojaan, joita he säilyttivät hänen lukuisien kirjeittensä laajalti levinneissä jäljennöksissä, jumalallisen totuuden miltei erehtymättöminä ilmaisijoina. Historia todistaa hänestä, että hänkin oli erehtyväinen ihminen, mutta yksi niitä, joiden kautta Herra on vaikuttanut suuria Suomen Siionissa. Liioittelematta saattaa sanoa, että hän oli Suomen herännäisyyden nerokkaimpia ja valistuneimpia edustajia, sen ensimmäisiä suurmiehiä [Laguksen kirje Otto von Essenille 28/8 52; Laguksen kirjeet K. A. Malmbergille 9/5 54 ja 14/6 54 (Evankeliumin ääni 192 ja 194); K. A. Malmbergin muistiinpanot Jonas Laguksen viimeisistä päivistä; Rosa Laguksen kirje 23/11 57; Kert. Sofia Helander.].

Ei täyttä puolta vuotta myöhemmin kuin Lagus, pääsi hänen uskollinen ystävänsä H. Schwartzbergkin lepoon. Hän kuoli marraskuun 18 p:nä 1857. Niinkuin olemme nähneet, oli hänkin herännäisyysliikkeen hyväksi vilpittömässä hengessä paljon työtä tehnyt ei vain huomattuna saarnaajana, vaan väsymättömänä totuuden palvelijana yksityisen sielunhoidon alalla. Jaon hengen tuhotöitä ei hänkään voinut estää ja uudestaan elpyvälle liikkeelle pysyi hän vieraana, mutta pietista hän oli loppuun asti, ja hyvin moni Vilhelm Niskasen sanankuulijoistakin kaipasi häntä syvästi. Syrjäisessä Säräisniemen seurakunnassa, missä hän päätti päivänsä, eivät jaon myrskyt paljon tuntuneet. Siellä sai tämä Herran kiivas sotamies hiljaisuudessa valmistautua odottamaan Herransa tuloa. [Paimenmuisto; Kert. Charlotte Achrén.]

Suupohjassa muistetaan vielä tänään erästä rippipuhetta, jonka Niilo Kustaa Malmberg loppuijällään piti Nurmon kirkossa. Murtuneet olivat hänen ruumiinsa voimat, raskas hänen mielensä. Ei jaksanut hän puhua kuin hyvin lyhyesti, mutta syvästi koskivat varsinkin loppusanat monen sydämeen. Hän lausui: "Jos, ystäväni, elämäsi tie joskus nousee aivan pystöön, niin ettet ymmärrä, minne lähteä, mistä päästä eteenpäin; kun toinen neuvoo sinne, toinen tänne, etkä tiedä, kumpi on oikeassa, kumpi väärässä — muista, että löytyy yksi, joka sanoo: minä olen tie. Ja jos kaikenkaltaiset eksyttävät ajatukset pimittävät mieltäsi, etkä tiedä, mikä on totta, mikä valetta, vaan tuskastuneena kysyt: mikä on totuus? — kuuntele silloin sen Herran ääntä, joka todistaa: minä olen totuus. Ja kun kuoleman kauhut sinua ympäröivät ja sen jäätävä kylmyys tuntuu sydämessäsi, kun kaipaat elämää itsessäsi ja ympärilläsi, etkä mistään löydä kuin kuolemaa vain — kun päiväsi loppuu ja ilta joutuu, eikä näy muuta olevan edessäsi kuin pimeä, mykkä hauta — kuule, ystäväni, vielä silloinkin elää hän, joka sanoo: minä olen elämä." [Kert. useat v. 1896 vielä elävät Suupohjan vanhat heränneet.]

Kovien kiusausten repimästä ja raskasten huolten painamasta sydämestä olivat nämä sanat kotoisin. Malmberg tunsi, että hänen elämänsä taival likeni loppuaan. Usein puhui hän näinä aikoina siitä ystävilleen. Kesällä 1858 kehittyi hänen tautinsa nopeasti, tuottaen monesti hengenahdistusta ja kovia tuskia. Viimeiseen asti koetti hän kuitenkin hoitaa virkaansa. Niinpä hän vielä vähän toista viikkoa ennen kuolemaansa saarnasi Ylihärmän kirkossa. Tällä matkalla kävi hän monen vuoden perästä von Esseniä tervehtimässä. Tämä otti hänet ystävällisesti vastaan, lausuen jälestäpäin omaisilleen ilonsa tästä käynnistä. [Kert. Neiti Hilda Hellman, joka siihen aikaan oleskeli von Essenin pappilassa.] Seuraavana sunnuntaina oli Malmbergin määrä saarnata Alahärmässä. Jo matkalle lähtiessään tunsi hän itsensä kovin sairaaksi. Kooten viimeiset voimansa nousi hän kuitenkin kiesiinsä, tarttui ohjaksiin ja lähti. Mutta kuinka vähän hän olikin tottunut itseään säästämään, täytyi hänen matkalla luopua päätöksestään. Hengenahdistus ja kovat tuskat pakottivat hänet palajamaan kotia.

Kiihtymistään kiihtyi tästä alkaen tauti. Seuraavana päivänä ja vielä maanantainakin oli Malmberg kuitenkin jalkeilla huoneessaan. Hän valitti vaivaa vasemmassa kyljessään, lausuen talonsa väelle: "jos nämä tuskat nousevat sydämeen, tulee heti loppu." Maanantaina illalla oli hän niin sairas, että lupasi vaimolleen seuraavana päivänä lähettää hakemaan lääkäriä. Tätä ei kuitenkaan tarvittu. Yöllä herätti Malmberg äkkiä vaimonsa. Tämä, joka huomasi, että loppu oli likellä, kiirehti hakemaan palvelijaa avuksi. Huoneeseen ei jäänyt kuin sairas ja hänen pieni, ei vielä neljä vuotta täyttänyt poikansa. Lapsi heräsi ja sanoo muistavansa, että isänsä, vaimonsa poistuttua huoneesta, oli noussut polvilleen vuoteellaan, vaan melkein heti kuolleena vaipunut alas. Tämä tapahtui syyskuun 21 p:nä 1858 kello 4 aamulla [Kert. Kaisa Autio y.m.; Wilh. Malmivaara, "Puoli vuosisataa Heränneiden keskuudessa"; K. V. Litzellin kiitos Lapuan kirkossa Malmbergin kuoleman johdosta.].

Nopeasti levisi tieto Malmbergin kuolemasta talosta taloon, pitäjästä toiseen. Se herätti raskasta surua hänen lukuisissa ystävissään, hämmästystä ja monenkaltaisia ajatuksia hänen vastustajissaan ja vikoilijoissaan. Välinpitämättömyydellä tämä kuolemansanoma tuskin missään otettiin vastaan.

Maailmakin tiesi, että oli kaatunut mies, jonka vertaista ei joka aika synnytä. Kuolemanilmoituksen kirkossa teki Lapuan kappalainen K. V. Litzell, joka ei kuulunut heränneihin. Hän m.m. lausui: "Me kiitämme sinua, kaikkivaltias Jumala, siitä pelastuksesta, jonka annoit hänelle kuoleman vaivoista ja kivusta, ja siitä armosta, jolla sinä häntä vahvistit ja hänen sieluansa ilahutit tuskissa; me kiitämme, Herra, sinua kaikesta hyvästä, jota sinä hänen kauttansa olet meidän seassamme vaikuttanut. Tällä Siionin vuorella on hän julistanut evankeliumin kallista oppia koko sydämensä halulla hyödyttääksensä niitä sieluja, joita hän oli kutsuttu kaitsemaan. Hän osoitti tien monelle eksyneelle ja auttoi ylös monen langenneen".

Tavattoman paljon kansaa kokoontui saattamaan rakastettua opettajaa hänen viimeiseen leposijaansa. Sen luku laskettiin 5,000:ksi. Surusaaton saapuessa Saaren kylään, seisoi joukko miehiä, jotka eivät kuuluneet heränneisiin, rivissä kummallakin puolen tietä. Paarien tullessa heidän kohdalleen paljastivat he päänsä ja kumarsivat ruumiille. Hauta oli kaivettu niin, että kantajat saattoivat kirstun haudan pohjaan asti. "Saatetaan niin kauas kuin voidaan", sanoivat ystävät. Ruumissaarnan kirkossa piti K. K. von Essen, joka saarnastuolista ilmoitti sanasta sanaan suomeksi käännettynä lukevansa sen saarnan, minkä Malmberg oli pitänyt L. J. Achrénin hautajaisissa [Biografinen Nimikirja; Wilh. Malmivaara, "Puoli vuosisataa Heränneitten keskuudessa"; Vanhojen heränneitten sekä A. O. Törnuddin kertomukset.].

Tuskin on kukaan Suomen papeista eläessään saanut osakseen niin paljon kiitosta ja moitetta kuin Niilo Kustaa Malmberg. Eivätkä vaienneet nämä kiitokset ja moitteet hänen kuolemansakaan jälkeen. Niitä jatkui päinvastoin kauan vielä ja yhtä kiihkeästi kuin ennen. Tuhansissa kiitollisissa sydämissä kuului hänen voimallisen saarnansa jälkikaiku, ja siunaten hänen muistoaan kertoivat nämä ihmiset lapsillensa hänen suuresta työstään herännäisyyden taistelussa maailmaa ja nimikristillisyyttä vastaan, kieltäen hänen vikansa ja jyrkästi puolustaen häntä syytöksiä vastaan; ja, jos mahdollista, vielä kiihkeämmin levittivät hänen vastustajansa kaikenkaltaisia kertomuksia hänen lankeemuksestaan ja vioistaan. Vaikeaa, vieläpä mahdotonta on sanoa, mikä näissä puheissa on totta, mikä liioiteltua, juoruihin perustuvaa ja valetta. Se vain on varma, että moni Malmbergin tavattomien lahjojen ja suuren työn lumoamana usein on unohtanut, että kaikki kiitos siitä, minkä hän Jumalan valtakunnan hyväksi teki, tulee yksin sille Herralle, joka hänelle nämä lahjat antoi ja joka ei anna kunniaansa epäjumalille. Ja yhtä varma on, että ne, jotka häntä ankarimmin moittivat ja hänestä kovimmat tuomiot lausuivat, unohtivat, että sielunvihollinen tähtää tulisimmat nuolensa niihin, jotka voimallisimmin Herran sotaa käyvät, ja että on vaarallista tuomita sillä tuomiolla, jonka Jumala on pidättänyt itsellensä. Tunnettu on, että tämänhenkisiä arvosteluja Malmbergista paljon lausuttiin hänen kuolemansa jälkeen, milloin sääliväisyyden lieventäminä, milloin ylimielisesti alastomina, ja tässä maaperässä versoivat nopeasti lukuisat, ilmeisesti erehdyttävätkin kertomukset hänen viimeisistä ajoistaan. Tarpeetonta olisi tässä luetella semmoisia kertomuksia, niille kun ei kuitenkaan voi historiallista arvoa antaa. Mutta jos täytyykin myöntää, että löytyy todistuksia Malmbergin lankeemuksista, joiden todenperäisyyttä ei kukaan pysty kieltämään, on vaikeaa, rohkenemmepa väittää mahdotonta, selittää kuinka hänen sanansa olisivat voineet koota herännäisyyden hajonneet rivit uuteen elinvoimaiseen uskonnolliseen elämään, jos, niinkuin on väitetty, hänen saarnansa veti Jumalan armon synnin peitteeksi ja hän itse oli synnin paaduttama ihminen. On kyllä totta, että esim. Jaakko Vegelius, joka, jos kukaan, oli totuuden mies eikä suinkaan altis tuomitsemaan, on Malmbergin viime ajoista lausunut sanoja, jotka näyttävät tukevan sitä käsitystä, että tämä kuoli synnin orjana; mutta tämä todistus perustuu kuulopuheisiin, ja ainakin sen loppuosa on ilmeisesti erehdyttävä. Koska usein on vedottu Vegeliuksen kysymyksessä oleviin sanoihin, lainaamme ne tähän. Muutamassa, maaliskuussa 1859 päivätyssä kirjeessä hän kirjoittaa: "Malmbergin viimeiset päivät lienevät olleet samanlaiset kuin hänen viimevuotiset päivänsä yleensä. Matkalla kappeliseurakuntaan, missä hänen oli määrä saarnata, tunsi hän itsensä niin kipeäksi, että hänen täytyi palata kotia. Sunnuntaina ja etenkin maanantaina oli hän seurustellut suruttomien herrojen kanssa, oli illalla tuntenut itsensä huonommaksi ja luvannut vaimolleen lähettää hakemaan lääkäriä seuraavana päivänä, mutta kuoli yöllä — tämä on kaikki, minkä olen kuullut" [Jaakko Vegeliuksen kirje Reinhold ja Vendla Pettersonille 29/8 59.].

Joka tarkemmin on tutkinut kirjallisia todistuksia Malmbergin loppuelämästä ja häntä lähellä olleiden henkilöiden suullisia kertomuksia, hänen täytyy tulla siihen käsitykseen, että niissä on paljon hämärää, jota tuskin mikään tutkimus voi saada poistetuksi. Ei siinä kyllin, että eri henkilöiden lausunnot monesti ovat jyrkästi toisiaan vastaan — samat henkilötkin ovat antaneet keskenään ristiriitaisia todistuksia. Ja tässä tarkoitamme yksinomaan semmoisia henkilöitä, sekä puolustavalla että vastustavalla kannalla olleita, joista täytyy otaksua, että he ovat tahtoneet puhua totta. [Lueteltakoon tässä muutamia niitä henkilöitä, joilta olen saanut suullisia tietoja Malmbergista: Maria Keltamäki (Seinäjoki), Juha Jaskari (Nurmo), Sven Toppari (Kauhava), Hedvig Paavola (Isokyrö), Maria Hanhikoski, Esaias Untamala, Kaisa Autio (Ylistaro), A. O. Törnudd, Otto Hjelt, V. L. Helander, Sofia Helander, Karolina Bergroth, N. G. Arppe, Liina ja J. V. Nybergh, Jos. Grönberg, A. V. Ingman, maisteri F. E. Jernberg, Vendla Petterson, Charlotte Achrén.] Tuntuu kuin olisi Malmbergin valtaava persoonallisuus vielä hänen kuolemansakin jälkeen vaatinut monta heistä epäilemään, epäröiden korjaamaan, vieläpä peruuttamaankin mitä aikuisemmin olivat hänestä sanoneet. Merkillinen on tässäkin suhteessa tämän merkillisen miehen muisto!

Mutta jos moni kohta Malmbergin elämässä kätkeytyykin epätiedon hämärään, ei ole salassa hänen työnsä Suomen Siionin viljavainioilla. Se näkyi selvänä jo hänen eläessään ja näkyy vielä selvemmin hänen kuoltuaan. Todistus siitä on säilynyt ja on säilyvä sukupolvesta toiseen. Kun kaikki hänen oman aikansa ja nykyajan mieskohtaiset, liialliseen ihailuun ja liialliseen vikoilemiseen yksipuolisesti perustuvat todistukset vaikenevat, on tuo todistus kuuluva yhä selvempänä, ja sen mukana on Niilo Kustaa Malmbergin nimi herännäisyyden suurmiehen nimenä säilyvä historian lehdillä.

Malmbergin haudalle pystyttivät ystävät yksinkertaisen rautaristin. Paitsi hänen nimeään ja syntymä- sekä kuolinpäiväänsä luetaan siinä sanat: "Hän on ylenkatsottu kynttiläinen ylpeitten ajatuksissa, valmistettu että he siihen loukkaavat jalkansa. Katso, minun todistajani on taivaassa ja joka minun tuntee on korkeudessa".

Malmbergin kuolemankin jälkeen kävi Vilhelm Niskanen muutamia kertoja ystäviään Suupohjassa neuvomassa ja yksimielisyyteen kehoittamassa. Vielä ahkerammin hän liikkui Kalajoen-varrella. Kummallakin seudulla kunnioitettiin häntä yhä yleisemmin luotettavana johtajana.

Tunnustuskirjoista, joita Niskanen näinä aikoina ahkerasti tutki, luuli hän löytäneensä sen salatun viisauden, jota tämä oppiriitojen hajoittama aika edellä muuta kaipasi. Käsittämättä näiden kirjojen vasituista tarkoitusta viljeli hän niitä hartauskirjoina, siten takertuen yhä enemmän opillisiin kysymyksiin sekä jyrkästi arvostelemaan kaikkia, jotka eivät kuuluneet hänen joukkoonsa. Miehen silloista kantaa kuvaa selvästi seuraava, hänen v. 1859 kirjoittamansa "lähetyskirja":

"Syy siihen, että kristillisyys niin moniin erehdyksiin joutuu, on tämä, ettei yksinkertaisella kansalla ole näihin aikoihin asti ollut tietoa, mikä erotus on muuttumattoman Augsburgin tunnustuksen ja parannetun evankeliumillisen uskon välillä. Jos tästä on oppineilla tieto, niin ei heillä ole kuitenkaan vahvaa käsitystä, kumpiko näistä on oikea. Sentähden heränneiksi kutsutut papit, jotka uskonopin parantavat evankeliumilliseksi, pannen siihen ihmisajatelmia, lakeja ja säädöksiä harjoitettaviksi, antavat tilan eli syyn hurmahengellisyydelle, joka saattaa hengellisen elämän vinoittelemaan monissa erhetyksissä ja vaihetuksissa. Tämä on vanha saatana ja käärme, joka saattoi Aatamin ja Eevan innoittelijoiksi ja vietteli heidät Jumalan ulkonaisesta sanasta hengellisyyksiin ja omiin luuloihin (katso Schmalkaldin uskonkappaletta ripistä). Ne hengelliset, heränneet papit, jotka antavat aineen ja tilan tälle hurmahengellisyydelle, häpiävät opetuslapsiaan eivätkä rohkene sanoa heitä oikeiksi eikä vääriksi. Talonpoikainen, yksinkertainen kansa pitää näitä hurmaavaisia, ennustavaisia henkiä taivaasta lähetettyinä sanansaattajina, niinkuin nytkin viime syksynä Lapualla Töyrän talon tyttö [Saarnaajanainen Liisa Greetta Ylikarhu (ei heränneitä) Lapualla.] rupesi saarnaamaan ja ennustamaan, josta nyt on koko kahakka pitkin merenrantaa. Mutta Malmbergilla oli selkiä tieto koettelemisesta; sentähden niitä ei ollut hänen eläissänsä hänen ystävissänsä. — Näitä ennustavaisia henkiä on ollut paljo, jotka ovat saaneet virkkupäisiä, oppimattomia miehiä pauhaamaan niinkuin meren julmat aallot ja saattaneet heränneet pahaan huutoon. Paavo Ruotsalaisella oli kyllä puhdas uskonoppi, vaan ei hänkään ymmärtänyt raamatun lauseiden jälkeen erottaa henkiä, kun hänellä ei ollut tarkkaa tietoa tunnustuskirjoista, että näillä kahdella koetuskivellä koetella ja erottaa, mikä henki on oikea ja mikä väärä. Kun ei hänen ystävillänsäkään ole selkiää käsitystä asiasta, niin he hänen hengellisyyttänsä liikamäärin kiittävät. — — — Nykyisemmät hengelliset kirjat huikaisevat tunnustuskirjain lukijalta silmät, ellei niitä siinä valossa ja kirkkaudessa selitetä, joka niissä itsessänsä on — — —". [Vilhelm Niskasen lähetyskirja 16/4 59 (Akiander VI, 329-30).]

Jos tämä "lähetyskirja", paitsi erehdyttävää käsitystä, tunnustuskirjojen merkityksestä, osoittaakin liika suurta itsetietoisuutta sen kirjoittajassa, on siinä hyviäkin puolia, samalla kun se todistaa, että kirjoittaja oli teräväpäinen ja syvällisiin miettimisiin altis mies. Ja sekin ansaitsee huomiota, että Niskanen huomasi hurmahenkisyyden vaaran ja "Jumalan ulkonaisen sanan arvon" aikana, jolloin oppiriidat särkivät herännäisyyden rivit ja pakottamalla pakottivat hengellistä elämää kaipaavat henget etsimään tätä elämää jos mistä. On merkille pantava, että Pohjanmaalla paitsi "Töyryn talon tyttöä" näinä aikoina esiintyi muitakin saarnaajanaisia, sekä että Kalajoen-varren herännäisyys muutamia vuosia myöhemmin, niinkuin vasta saamme nähdä, oli eksyä hyvinkin arveluttavaan hurmahenkisyyteen. Muistettava on niinikään, että Lapin puolelta leviävä laestadiolaisuus vaati heränneitä teroittamaan Jumalan raamatussa ilmoitetun sanan arvoa kaiken sisällisen kristillisyyden ainoana ehdottomasti oikeana ohjeena ja tuomarina.

Nämäkin näkökohdat ovat otettavat huomioon Vilhelm Niskasta ja hänen monesti omituiselta kuuluvia sanojaan arvosteltaessa. Ne puhuvat, ainakin osaksi, hänen edukseen. Mutta hänen suurin merkityksensä on, inhimillisten heikkouksien ja yksipuolisuuksien uhallakin, että hän, niinkuin monesti ennen on huomautettu, etevää johtajataitoa osoittaen, tarmokkaasti on estänyt herännäisyyden hajoomista ei ainoastaan Keski-Pohjanmaalla, vaan Suupohjassakin.

Loppuijällään sairasti Niskanen sydäntautia, jonka oireet vuosi vuodelta yhä selvemmin näyttäytyivät. Kuolemaa hän ei näy pelänneen, vaan pikemmin ikävöiden odottaneen. Usein hän siitä omaisilleen ja lukuisille ystävilleen puhui. Jo monta vuotta ennen kuolemaansa hän muutamassa tilaisuudessa lausui: "Kolme rukousta olen usein rukoillut: että saisin semmoisen toimeentulon, ettei tarvitsisi puutetta kärsiä, että lapseni pysyisivät kristikunnassa. [S.o. etteivät luopuisi heränneistä.] Nämä rukoukset on Jumala kuullut. Kolmanteen en ole vielä saanut vastausta, mutta tyydyn odottamaan: että saisin helpon ja autuaallisen kuoleman. Tätä en lakkaa rukoilemasta". — Varsinkin viimeaikoinaan odotti Niskanen hartaasti kuolemaa. Joka ilta, kun hän riisui kengät jaloistaan, kuultiin hänen huokaavan: "suo minulle Jumala autuas kuolema". Kaksi viikkoa ennen loppuaan (hän oli silloin jo niin sairas, että hänen oli vaikea kävellä), hän muutamille ystävilleen lausui: "En ole kauan enää teidän seassanne. Olen rukoillut, etten kuolisi tielle enkä muukalaisten luona, vaan kotona tahi ystävien tykönä".

Marraskuun 12 p:nä 1860 oli seurat Eerolan talossa Nivalassa. Sinne on Vilhelm Niskasen omistamasta Niskakosken talosta vain kilometrin pituinen matka. Toiset vieraat jäivät taloon yöksi, niiden kera myöskin Niskanen. Mitään tuskaa ei tämä maata pannessaan valittanut, mutta aamulla, kun tuotiin kahvia hänen makuuhuoneeseensa, huomattiin että hän oli kuollut. Hiljaa ja kenenkään huomaamatta oli hän nukkunut, käsi posken alla. Hän oli saanut helpon kuoleman.

Paljon kansaa kokoontui saattamaan Niskasta haudan lepoon. Suupohjasta saapui, paitsi sikäläisten heränneitten johtomiestä, Arvi Logrenia, muitakin ystäviä. Niskakosken puolelta tultiin kirkolle 130 hevosella ja Haapajärveltä päin niinikään suurissa joukoissa. Vainajan pojat olivat pyytäneet A. N. Holmströmia pitämään ruumissaarnan, mutta siihen tämä ei suostunut. Haudan hän kuitenkin vihki. Suuret hautajaisseurat pidettiin Niskakoskella. Tilaisuudessa puhuivat Logren ja Taneli Rauhala. [Kert. Vilhelm Niskasen pojat sekä useat seudun vanhat heränneet.]

Herännäisyyden historiassa niin vaiherikkaan 1850-luvun loppupuolella kirjoitti muutama vanhan Jaakko Vegeliuksen opetuslapsista hänestä eräälle ystävälleen: "Hänen rakastava, yksinkertainen ja kristillinen mielensä on aina elävänä kuvana silmieni edessä. En rakasta ainoastaan hänen ulkonaista ihmistään, vaan jotakin muutakin. Hän oli se Jumalan ase, jonka kautta armon säteet ensin pääsivät sieluuni, ja sentähden vetää hän minua puoleensa enemmän kuin kukaan muu ihminen. Herra on kuljettanut häntä syvien laaksojen kautta, ja sentähden on hän armon kautta säilynyt uskossa ja Kristuksen rakkaudessa vielä kauvan sen jälkeen kuin kukkuloitten korkeat sedripuut murskaantuivat ja lakastuivat". Näin ajatteli moni Maalahden vanhasta tohtorista, muistellessaan mitä hyvää hän hänen kauttansa oli saanut ja katsellessaan hänen pitkän työpäivänsä kaunista, sapattia ennustavaa iltaa. Monessa taistelussa oli hän ollut, monet myrskyt kokenut, ja kovin näistä, herännäisyydessä tapahtunut hävittävä jako oli säälimättömästi häirinnyt hänen vanhojen päiviensä lepoa ja surun pimeään kätkenyt hänen nuoruutensa ja miehuutensa kauniimmat ihanteet, mutta Herran rauhaa eivät nämäkään koetukset voineet riistää hänen sydämestään. Eivät saaneet oppiriidatkaan hänen vakaumustaan horjumaan, hän pysyi pietistana loppuun asti, kerjäläissauva kädessään odottaen vapautumisensa hetkeä. Vielä vuoden 1858 lopussa kirjoitti hän vapisevalla kädellä tyttärelleen:

"Jos kuolema on tuleva meille voitoksi, niin täytyy Kristuksen joka hetki olla elämämme. Mutta tämä ei tapahdu muulla tavoin kuin siten, että Jumalan henki saa avata silmämme ja vakuuttaa meille, ettemme itsestämme ole muuta kuin syntisiä sekä ettemme pyrkimisillämme ja ponnistuksillamme, teimme mitä tahansa, tule muuksi kuin syntisiksi, velallisiksi, tuomituiksi ja kadotetuiksi, kaikkeen hyvään kykenemättömiksi syntisiksi. Mutta huomaa, tämä ensimmäinen askel parannuksen tiellä on meille aina vaikein, etenkin jos olemme ulkonaisesti siivoja. Minä, joka jo monta vuotta olen ollut elävästi vakuutettu siitä, tarvitsen vielä joka päivä sydämessäni muistutusta siitä, mitä kaikesta velasta vapautettu Paavali tunnustaa itsestään Room. 7: 13-24. Kuinka paljon vaikeampaa mahtaakaan olla sinulle ja varsinkin miehellesi, joka ulkonaisesti on ollut ja ompi niin siivo, tulla vakuutetuiksi syyllisyydestänne ja että olette ansainneet palkkanne helvetissä. Mutta jos me kerran olemme tulleet vakuutetuiksi tästä, niin että Paavalin kanssa huudahdamme: minä viheliäinen ihminen, kuka vapahtaa minut tästä synnin ja kuoleman ruumiista, silloin on vielä jälellä toinen askel, joka ei ole edellistä helpompi: turvautua ainoaan pelastuskeinoon ja niin syntisinä, tyhjinä, alastomina kuin olemmekin pyrkiä armonistuimelle siellä saadaksemme laupeutta ja armoa sekä pysyä siellä, kerjäten ja rukoillen armoa, itseltään odottamatta tai vaatimatta muuta kuin kaiken huonoutemme ja puutteellisuutemme rehellistä tunnustamista ja hakematta tai odottamatta pienintäkään apua muualta. Mutta tämä on vaikeaa ylpeälle hengellemme, joka aina itsestämme tahtoo löytää jotakin ansiota tahi edes jotakin, johon voisimme turvautua. Ja kun ei tätä voi löytyä, niin kauan kuin omatunto pysyy hereillä, emme tahdo jaksaa joka päivä kestää sitä, ettemme tule muuksi kuin kurjiksi, köyhiksi, sokeiksi ja alastomiksi. Sentähden kyllästyykin moni tämmöiseen parannukseen, alkaa koettaa saada aikaan omaa vanhurskautta ja lankeaa siten armosta, kadottaa Kristuksen ja sortuu suruttomuuteen. Kehoittakaamme siis me, joiden ehkä piankin täytyy täältä lähteä, toisiamme pysymään lujina uskossa s.o. etsimään pelastusta yksin Jesuksessa ja hänen kauttansa, niin että vielä kuolemanhetkelläkin rohkeasti voisimme Paavalin kanssa tunnustaa: minä unohdan sen, mikä takana on (Filipp. 3: 13-14), sillä se on totinen sana (1 Tim. 1: 15-16) — Amen".

Joulukuun 10 p:nä 1860 sairastui Vegelius viimeiseen tautiinsa. Sitä kesti seuraavaan tammikuun 8 p:ään. Jota enemmän hänen ruumiinsa voimat riutuivat, sitä nähtävämmin hän uudistui sisällisen ihmisensä puolesta. Hänen tautivuoteensa ääressä heräsi moni ystävä, joka kävi häntä tervehtimässä, entistä elävämpään synnintuntoon, toivoon ja uskoon. "Minulla on luja toivo", kuulivat he hänen vakuuttavan, "mutta se toivo perustuu horjumattomaan Kristus-kallioon, vaikkei minulla olekaan suloisia tunteita". Kaksi päivää ennen kuolemaansa hän vuoteensa ympärille kokoontuneille lausui: "Minä voin puhua Jesuksen kanssa, vaikken jaksakaan teille puhua. Haluni on kuin silkkilangalla kiinnitetty sydämeeni, missä hän asuu. Hänen puoleensa on kaikki kaipuuni, ikäväni, toivoni rukouksissa ja kiitoksissa". Loppuun asti oli hän täydessä tajunnassa, vaikkei hän viimeisenä päivänä jaksanutkaan kuin kuiskaten ajatuksiaan ilmaista. Joku lausui hänelle: "Jokainen, joka huutaa avuksensa Jesuksen nimeä, pelastuu". "Niin, niin", kuiskasi vanhus, autuas hymy huulillaan. Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Melkein heti sen jälkeen sammui hiljaa hänen maallinen elämänsä.

Vegeliuksen hautajaiset toimitettiin helmikuun 14 p:nä. Lukuisain tilaisuuteen saapuneiden ystävien ja suuren kansanjoukon käytös ilmaisi, miten rakastettu vanhus oli ollut. Ruumissaarnan piti lämpimin sanoin Vegeliuksen apulainen ja ystävä, ennen (III, 385) mainittu K. V. Lybeck. [K. V. Lybeckin ruumissaarna J. Vegeliuksen hautajaisissa; kert. Vendla Pettersson.]

Maaliskuun 3 p:nä 1861 päätti päivänsä Paavolan pappilassa Juhana Mikael Stenbäck. Totuuden tähden vainottuna oli hän nuorena urhoollisesti taistellut ja valittamatta kärsinyt Pohjanmaan herännäisyyden rintamassa, mutta vielä syvemmin oli hän myöhempinä aikoina kiusausten helteessä saanut kokea, miten ahdas se portti ja kaita se tie on, joka johtaa elämään. Hänen helmasyntinsä, juoppous, kiusasi häntä vielä viime aikoinakin, vaikkei hän, Herran armoon turvaten, sortunutkaan sen orjaksi.

Jaon hävitykset koskivat Stenbäckiin kovin kipeästi. Niiden kestäessä kannatti hän oppiin nähden yhä hartaammin Laguksen uskonnollista katsantotapaa. Sille pysyi hän uskollisena kuolemaansa asti.

Monta huomattua henkilöä oli Pohjanmaan herännäisyys näinä aikoina menettänyt. Olemme tässä luetelleet ainoastaan merkkimiehiä, mutta näidenkin luku oli suuri. Kaikki olivat he elämänsä aikana julistaneet sitä totuutta, että Jumala nöyryyttää ja riisuu jokaista, joka hänen käsialaksensa taipuu. Tämmöiseksi saarnaksi muodostui myöskin heidän oman elämänsä ilta. Heidän täytyi vähentyä, jotta Kristus tulisi suureksi heissä itsessään ja heidän sanankuulijoilleen. Ja tätähän voittoa oli heidän työnsä tarkoittanutkin.

III.

Savon herännäisyyden vaiheita Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen vuoteen 1860.

Vaikkei Pohjanmaan herännäisyydessä tapahtunut jako suoranaisesti koskenutkaan Savon heränneeseen kansaan, ja vaikka tämän puolen heränneet papitkaan, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, eivät ottaneet osaa sen synnyttämiin riitoihin, huomaamme Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen täkäläisessäkin herännäisyysliikkeessä miltei kaikkialla väsähtymistä ja hajaantumista. Miten suuressa määrässä tuon kaikkien kunnioittaman johtomiehen poistuminen näyttämöltä olikin syynä tähän, on ilmeistä, että Savonkin herännäisyyden kehitys on johtunut murrosaikaan, joka on näyttävä, onko se edelleen säilyvä itsenäisenä liikkeenä, vaiko sulava yhteen yleiskirkollisen kristillisyyden kanssa tai hajoova maailmallismielisyyteen. Jo tämän murrosajan alkuvuosina pistää silmään yksi eroitus Pohjanmaan ja Savon herännäisyyden välillä, joka selvästi viittaa siihen, että viimemainitun liikkeen kehitys on oleva toinen kuin ensinmainitun. Edellisessä nousevat etevät talonpojat kokoamaan ja järjestetyksi joukoksi ryhmittämään heränneitten hajonneet rivit, kun sitävastoin Savossa ei ainoakaan semmoinen henkilö astu esille jatkamaan Paavo Ruotsalaisen työtä. Yrityksiä tuohon suuntaan kyllä täälläkin muutamissa paikoin tehdään, mutta heikkoja ovat nämä yritykset, voimat eivät riitä, kykyä puuttuu ja tarmoa. Pohjanmaan heränneen kansan suurin vaara näinä aikoina on joutuminen lahkolaishengen hallittavaksi, Savon herännäisyyttä taasen uhkaa väsymys ja hajaantuminen.

Ennenkuin lähdemme silmäilemään Savon herännäisyyden vaiheita Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen lähinnä seuraavina vuosina, on syytä tarkastaa ainoan tämän liikkeen vielä elossa olevan suurempaa huomiota ansaitsevan talonpojan, Lauri Juhana Niskasen elämän loppuaikoja. Jos nim. täytyykin myöntää, että hän ainoastaan Paavon rinnalla ja tämän tukemana oli mitä hän oli heränneitten johtomiehenä eikä ilman hänettä semmoisena saanut mitään aikaan, on miehen merkitys herännäisyyden muistojen kertojana siksi tärkeä, että hän jo siitä syystä ansaitsee erityistä huomiota.

Olemme tässä teoksessa monesti puhuneet Niskasen hengellisten asiain muistokirjasta ja siitä lainanneet monta tietoa yhdeksännentoista vuosisadan herännäisyyden alkuajoilta. Se maine, minkä Niskanen liikkeen muistojen kertojana eläessään sen edustajilta osakseen sai, vaatii tarkastamaan hänen kirjoituksensa luotettavaisuutta historiallisena lähteenä.

Historiallisen esityksen arvo riippuu mitä suurimmassa määrässä esittäjän puolueettomuudesta — siitä onko hän voinut ja tahtonut puhua totta. Niskanen kuului itse siihen liikkeeseen, jonka alkuvaiheita hän "Muistokirjassaan" on kuvannut. Hän liittyi siihen jo v. 1815, jolloin hän oli 21 vuoden ikäinen. Kirjoitus käsittelee pääasiallisesti herännäisyyden vaiheita Pohjois-Savossa, Iisalmessa, Kiuruvedellä, Maaningassa ja Nilsiässä vuosina 1796-1837, eli juuri niillä seuduin, missä hän itse ja hänen likeisimmät tuttavansa elivät ja toimivat. Seurasihan Niskanen Ruotsalaista tämän matkoilla sekä esiintyi hänen lähettämänään itsekin hengellisenä neuvonantajana ja puhuu siten usein omastakin esiintymisestään, täten suuressa määrässä vaikeuttaen asemaansa historiallisten tapausten esittäjänä. Tämä seikka on sitä huomattavampi, kun Niskanen tahtoo esiintyä ei ainoastaan kertojana, vaan miltei kaikkialla arvostelijanakin. Ja kun hänen arvostelunsa pääasiallisesti koskee heränneitten oppia, joka ei siihen aikaan vielä ollut vakaantunutkaan, vaan vasta muodostumassa, niin ei sovi kummastella, että herännäisyyden vastustajat varsinkin jaon aikoina, jolloin, niinkuin olemme nähneet, liikkeeseen kuuluneet ja siitä sittemmin eronneet henkilötkin sitä vikoillen arvostelivat, eivät sille suurtakaan arvoa antaneet. Sitäpaitsi on pantava merkille, että Niskanen niin kokonaan omisti Ruotsalaisen katsantotavan ja niin rajattomasti häntä kunnioitti, että kaikki, jotka vähänkin poikkesivat tämän oppi-isän opista, hänestä olivat kerrassaan väärässä. Vaikka hän paljon oli lukenut raamattua, ei vetoa hän siihen, arvostellessaan herännäisyydessä syntyneitä hurmahenkisiä, opillisesti eksyttäviä y.m. ilmiöitä, vaan miltei aina Paavon opetuksiin ja todistuksiin. Sama yksipuolisuus tulee vielä selvemmin näkyviin "Muistokirjan" kertomuksissa Henrik Renqvistin opista ja Savon heränneitten suhteesta häneen.

Mutta tämän uhallakaan ei Niskasen "Muistokirja" niissäkään kohdissa, joissa hän kertoo omista ja Paavo Ruotsalaisen heränneitten oppia käsittelevistä puheista, suinkaan ole vähäarvoinen lähdekokoelma. Nuo monet puheet eivät milloinkaan ole ristiriidassa keskenään eivätkä eksy syrjäseikkoihin, jotka hämmentäisivät esitystä ja salaisivat sen punaisen langan, joka ilmaisee Savon herännäisyyden opin päätarkoituksen: ihmisten johtamisen elävään synnintuntoon ja armoa armosta armonistuimen luona etsimisen ja saamisen. Että Niskanen näissä esityksissä usein käyttää samoja sanoja, ei vähennä hänen kirjoituksensa luotettavaisuutta, sillä tuota yhtä suurta pääasiaa teroitti Ruotsalainen ja tämän neuvomana Niskanen itsekin kaikkialla.

Ainoa kohta, jossa Niskanen eksyy ilmeiseen, persoonallisesta vastenmielisyydestä ja kateudesta johtuvaan puolueellisuuteen, on hänen kertomuksensa Juhana Poikosesta. Renqvistiä sitävastoin, jonka elämänvaiheista hän laveasti puhuu, arvostelee hän kyllä hyvin ankarasti, mutta tätä ei kukaan saata oudoksua, joka tietää, kuinka jyrkälle ja toisin ajatteleviin nähden suvaitsemattomalle kannalle hänen aikansa uskonnollisten liikkeiden edustajat ylimalkaan asettuivat. Oman aikansa mittakaavan mukaan arvosteltuna esiintyy hän kuitenkin, Renqvististäkin, tuosta Ruotsalaisen kiivaimmasta vastustajasta puhuessaan, maltillisena, vieläpä joskus tasapuolisenakin arvostelijana. Niinpä hän esim. myöntää "kansaa paljon Karjalassa heränneen synnin suruttomuuden unesta hänen saarnojensa kautta", sekä että "hänellä oli kiivaus Jumalan puoleen", vaikka "ei taidon jälkeen" j.n.e.

Että Niskanen on tahtonut todenmukaisesti esittää kerrottavansa, näkyy paraiten niistä arkistoissa säilytetyistä oikeusjuttujen pöytäkirjoista, joista hän "Muistokirjassaan" kertoo. Näihin kohtiin nähden ei hakemallakaan hänen esityksestään löydä asiallisia virheitä. Uskottavaisuuden leimaa kantavat niinikään, mikäli asiaa nyttemmin tutkia voidaan, hänen muutkin kertomuksensa, kun on kysymys tapahtumista semmoisinaan. Niskasen puutteellisen lauserakennuksen ja kirjoitustaidon uhallakaan ei; lukija hänen kirjoituksessaan kohtaa ainoatakaan paikkaa, joka estäisi täysin käsittämästä, mitä kirjoittaja on tahtonut sanoa, ei ristiriitoja eikä laajaperäisen, moneen eri suuntaan haaraantuvan ainehiston järjestämisestä syntyneitä epäselviä kohtia. Kaikesta näkyy, että kertoja on tehnyt tarkkaa ja tunnollista työtä. Huomauttaa sopii siitäkin, ettei Niskanen, miten halukas hän silminnähtävästi olikin kuvaamaan aikansa herännäisyysliikkeen vaiheita, kirjoittanut mitään niistä seuduista, joiden oloja hän ei tarkoin tuntenut. Niinpä hän esim. ei puhu sanaakaan Kalajoen-varren suuresta herätyksestä, vaikka hän monesti itse oli käynyt viimemainitulla seudulla. Tämä osoittaa tunnollisuutta, jota ei saa pieneksi arvostella, ja lisää suuressa määrässä "Muistokirjan" luotettavaisuutta.

Päivämääriä ja vuosilukuja on Niskasen kirjoituksessa niukasti. Syynä siihen, ettei hän useampia mainitse, on silminnähtävästi se seikka, ettei hän ole enemmän semmoisia muistanut eikä voinut useammista varmoja tietoja hankkia. Kaikki hänen käyttämänsä ajanmääräykset ovat poikkeuksetta oikeita.

"Muistokirjan" heikoin puoli on se, että Niskanen, kertoessaan Ruotsalaisen voimakkaasta esiintymisestä hurmahenkisyyden ja väärän opin kukistamiseksi, hyvin usein asettaa itsensä hänen rinnalleen, teroittaen omiakin ansioitaan heränneitten johtamisessa. Ne monesti hyvinkin ankarat nuhteet, joita hän useasti kuuluisalta asetoveriltaan sai, hän sitävastoin huolellisesti salaa. Tuo johtuu Niskasen tunnetusta itserakkaudesta ja kunnianhimosta, joka usein lienee esiintynyt hyvinkin silmäänpistävällä tavalla. Suoranaista kiitosta itselleen antamaan hän ei "Muistokirjassaan" kuitenkaan missään alennu, jos kohta monesta kertomuksesta selvään kuultaa hänen halunsa näyttää toteen, että hänkin on jotain saanut aikaan.

Ei tiedetä, mihin aikaan Niskanen oppi kynää käyttämään, eikä sitäkään, milloin hän päätti ruveta "Muistokirjaa hengellisistä asioista" kirjoittamaan. M. Akianderille annettu tieto, että Jonas Lagus olisi kehoittanut häntä ryhtymään viimemainittuun toimeen, on luultavasti oikea. [Kert. Niskasen poika Kusti Niskanen (1897).] Se tiedetään, että kirjoitus v. 1840 oli valmis (II, 310). Heränneet hankkivat itselleen siitä jäljennöksiä, joiden kautta se heidän keskuudessaan tuli hyvin yleisesti tunnetuksi.

Akianderin teoksessa löytyvä L. J. Niskasen v. 1846 kirjoittama kirje, jossa hän sanoo kirjeen vastaanottajalle lähettävänsä "vähäisen ja puuttuvasti kokoonpannun kirjoituksen eli historian", ei tarkoita hänen yllämainittua "Muistokirjaansa", vaan toista. V. 1844 oli hän näet ryhtynyt kirjoittamaan laajaperäistä kertomusta Kiuruveden herännäisyysliikkeen vaiheista jälkeen v. 1837, johon "Muistokirja" päättyy. Tämä kirjoitus on valitettavasti joutunut hukkaan [Kert. Kusti Niskanen.].

Niskasen "Muistokirjan" tietoja täydentävät hänen kirjeensä. Puhuessaan näissä tilaisuuksista, joissa hän itse on ollut saapuvilla, tahi henkilöistä, joita hän matkoillaan on tavannut, mainitsee hän useimmiten paikan ja päivän tarkasti sekä kertoo kerrottavansa hyvin täsmällisesti, vaikka tavallisesti lyhyesti. Käsiala on selvää ja jokseenkin hyvää.

Herännäisyyden vaiheita käsittelevistä talonpoikaisten miesten kirjoituksista voivat ainoastaan Matti Paavolan muistiinpanot vetää vertoja Niskasen kynän tuotteille. Jos niitä vertaa esim. hänen serkkunsa Vilhelm Niskasen "Muistokirjaan" ja kirjeisiin, on eroitus hyvin suuri. Viimemainittu oli huono kynämies eikä pystynyt läheskään niin puolueettomasti kuin edellinen asioita esittämään. Heränneitten johtajana sitävastoin oli Vilhelm Niskanen paljon etevämpi. Hän oli sitäpaitsi luonteeltaan vakavampi ja syvällisempi kuin tuo hänen huikenteleva ja oppineittenkin seurassa usein suurisuinen sukulaisensa. Mutta se tunnustus on empimättä Lauri Juhana Niskaselle annettava, että hän oli lahjakas mies ja että hän kirjoituksillaan suuressa määrässä on hyödyttänyt herännäisyysliikettä, antamalla siitä jälkimaailmalle tärkeitä tietoja sekä kehoittamalla esimerkillään muitakin rahvaan miehiä tekemään kirjallisia muistiinpanoja isien taisteluista ja elämänvaiheista.

Niskasen loppuelämä ei ole omiaan tukemaan hänen mainettaan. Niinkuin moni muu Paavo Ruotsalaisen ystävistä sortui hänkin vanhoilla päivillään viinan orjaksi. Tämä oli varmaan suuressa määrässä syynä siihen, että hän lakkasi kirjoittamastakin. Ehkä estivät sitäpaitsi herännäisyydessä syntynyt erimielisyyskin ja jako häntä tätä lempityötään jatkamasta. Mahdollista on myöskin, että hän J. I. Berghiltä, jonka luona hän vielä elämänsä viime vuosina usein kävi, oli saanut kuulla, että Lauri Stenbäck, jaon hengen kiihoittamana, jyrkästi oli vastustanut Paavo Ruotsalaisen elämäkerran kirjoittamista (III, 455). Luotettavien kertomusten mukaan oli Niskanen aikonut kirjoittaa kertomuksen viimemainittua vastaan v. 1848 nostetusta oikeusjutusta, hänen kuolemastaan ja hautajaisistaan.

Niskanen kuoli toukokuun 17 p:nä 1853. [Kert. Kusti Niskanen;
Akiander, VII, 149.]

Savon herännäisyyden huomattavin paikka oli edelleen Kuopio ja sen ympäristö. Mutta näilläkin tienoin huomaamme 1850-luvun keskivaiheilla ja jo aikaisemminkin väsymystä ja lamautumista, ja sitäpaitsi tulee kaupungin heränneissä säätyläisissä näkyviin vikoilemishalua hengenheimolaisia kohtaan ja erimielisyyttä. Jonas Lagus kävi näinä vuosina silloin tällöin Kuopiossa, ja hänen lähimmässä sikäläisessä ystäväpiirissään kehittyi kehittymistään se käsitys, että muut opettajat olivat vieraantuneet siitä ikävöivän uskon elämästä, jota Paavo Ruotsalainen oli teroittanut valvovan kristityn vasituisena tuntomerkkinä. Missä määrässä Lagus itse oli syynä tuossa piirissä syntyneeseen vikoilemishaluun, on vaikea sanoa, mutta selvästi näkyy, että täälläkin heränneitten keskuudessa syntyi tuommoinen ahtaampi piiri kuin Pyhäjärvellä ja muuallakin, missä hänen pessimistinen katsantotapansa sai kannattajia. V. 1853 kirjoitti hän ystävilleen Kuopiossa: "Karttakaa kaikkia riitoja älkääkä antako toisten katkeruuden saattaa itseänne kiistaan ja aiheettomaan kiivauteen. Sillä eihän muuta voi tapahtua, kuin että teidänkin keskuudessanne ilmaantuu joku tai joitakuita, jotka luonnon ja lihan ärsyttäminä tekevät tien leveämmäksi, kuin raamattu on sen viitannut. Tuntekaa heidät heidän hengestään ja hedelmistään! Aika on kauhea, ja perkele raivossa niille harvoille, jotka haluaisivat tulla istutetuiksi Kristukseen." [Laguksen kirje K. A. Malmbergille 19/4 53 (Evankeliumin ääni, s. 166).] Kirje on kirjoitettu K. A. Malmbergille. On huomattava, ettei Lagus siinä eikä muissakaan samalle henkilölle näinä vuosina kirjoittamissaan kirjeissä lähetä terveisiä Berghille, vaikka hän mainitsee useita henkilöitä, niiden joukossa viimemainitun sisarenkin Lisette Berghin, joita hän pyytää kirjeen vastaanottajaa tervehtimään.

Ainoa Kuopion, papeista, johon Lagus ja hänen ystävänsä tässä kaupungissa näkyy täysin luottaneen, oli Albert Ingman, mutta tämä muutti jo v. 1853 Karstulaan. Ehkä oli tämä muutto ainakin osaksi syynä siihen, että tuo pieni joukko Kuopiossa yhä yksipuolisemmin liittyi Lagukseen. Oli miten oli, Berghiin he eivät enää täysin luottaneet. Varsinaista tuvan jakoa Kuopion heränneissä ei kyllä tapahtunut, mutta salainen vikoileminen sai sensijaan yhä enemmän jalansijaa heidän piirissään. Myöntää täytyy, ettei Lagus tehnyt mitään sitä estääksensä. Hän päinvastoin melkein joka kirjeessä puhuu ystävilleen ja ystävistään tavalla, joka osoittaa, että hän epäili Kuopion muita heränneitäkin. Niinpä hän esim. v. 1854 kirjoittaa K. A. Malmbergille: "Niitä ystäviä, jotka kävivät meitä tervehtimässä, oli myös Ingman äitineen Karstulasta. Hauska oli heitä tavata. Vielä on muutamia ihmisiä, harvoja siellä ja harvoja täällä, jotka ovat liikkeellä parannusasiansa vuoksi." [Laguksen kirje K. A. Malmbergille 1/4 54 (Evankeliumin ääni, s. 189).]

On kyllä totta, että Bergh, niinkuin ennen (III, 512) on kerrottu, siinä suhteessa oli poikennut aikaisemmasta kannastaan, että hän, vastustaen Savon herännäisyyden "subjektivismia", entistä enemmän teroitti raamatun lukemista ja siinä ilmoitetun jumalallisen armon objektivista puolta, mutta Paavo Ruotsalaisen opin perusteista hän tämän kautta ei ollut poikennut. Todistaaksemme, ettei niin ollut laita, ja samalla näyttääksemme, ettei Laguksen ja Berghin opissa ollut mitään oleellista eroitusta, asetamme tässä rinnakkain kummankin näinä aikoina kirjoittaman kirjeen. Ensinmainittu kirjoittaa muutamalle epäuskon kiusauksia vastaan taistelevalle virkaveljelle:

"Kun armahtava Vapahtaja on sinussa herättänyt halun tulla pelastetuksi, väijyy sinua epäusko, vaatien sinulta, mitä Kristus ei ensinkään vaadi eikä odota sinussa löytävänsä, nimittäin elämää, voimaa, tahtoa ja valoa elääksesi hänen kanssansa; sillä juuri tätä on hän tullut sinulle antamaan, kun joka hetki uudelleen tulet hänen luoksensa ja pääasianasi on näiden armonvoimien pyytäminen, joita ei sinulla eikä kenelläkään toisella ole, vaan yksin hänellä, joka on elämän leipä ja joka, alituisesti uudelleen antaen tätä kaikkea, synnyttää ja elättää meitä ijankaikkiseen elämään. Luovu siis kaikesta muusta, ja kun epäuskon käki laulaa sydämessäsi: 'Sinulle ei löydy apua, sinä olet hukkaan joutunut' y.m. niin älä usko tuota tuonelan lintua, vaan mene heti yksinkertaisesti Herran Kristuksen tykö, puhuttele häntä ja kysy: 'Herra, tahdotko vielä ottaa minut elämän tielle, antaa minulle lapsen oikeuden ja verelläsi puhdistaa minut kaikesta synnistäni?' Pitkitä tätä hiljaisuudessa, odottaen minkä vastauksen hän sinulle antaa, ja jos vastaus viipyykin, niin älä antaudu epätoivoon. Eihän meillä ole oikeutta uskoa tyhmän sydämemme hylkäämistuomioita, jotka perustuvat yksinomaan Jumalan valkeuden ilmoittamaan kurjuuteemme, sillä juuri tämän kurjuutemme tähden on Jesus Kristus, elävän Jumalan poika, tullut maailmaan auttamaan meitä ja antamaan elämää kaikille auttamattomasti kadotetuille. Koska ilman hänettä ja ilman uskonyhteyttä hänen kanssaan joudumme hukkaan, vaan hänessä tulemme korjatuiksi, niin tahdommehan lukea kaiken muun vahingoksi, jotta me öin päivin löydettäisiin hänessä, pyrkien hänen tykönsä kuivan, kuolleen, syntisen sydämemme halulla. Mutta tämä tuleminenkin Herran tykö on hänen lahjansa, jonka hän antaa, kun tunnustamme, ettemme ilman häntä mitään voi. Pitkitä sentähden joka aika tätä sisällistä anomista ja Kristusta ikävöimistä, rukoile äläkä väsy, niin saat itse kokea, että tämä on ainoa oikea, uudestiluova parannus, ja sinä olet ymmärtävä eroituksen sen ja itsevanhurskauden pettävän, hengettömän parannuksen välillä, jonka perustuksena on lain autio kallio. Veljeni! Kristus elää ja hoitaa itse meitä. Älkäämme koskaan väsyen lakatko häntä etsimästä ja häneltä pyytämästä kaikki, kaikki. Kun itse näin teet ja tätä harjoitusta jatkat, niin saatat myöskin rohkeasti julistaa sitä ilosanomaa, että kaikki syntiset poikkeuksetta saavat tulla hänen luoksensa tullaksensa autetuiksi ja puhdistetuiksi, ja että parannus, usko, pyhitys johtuvat tästä lapsellisesta, alituisesta sisällisestä seurustelusta hänen kanssansa. Työtä tekevä ja raskautettu ystävä! Älä kauemmin pysy poissa hänen luotaan, joka tänä päivänä ja kaikkina päivinä rakastaa sinua, olit sitten millainen hyvänsä, ja on käskenyt sinua kutsumaan sieluja luoksensa". [Laguksen kirje jollekin virkaveljelle 18/5 57.]

Berghin kirje on kirjoitettu eräälle niinikään epäuskon kiusauksissa taistelevalle naisystävälle. Sen pääsisällys on seuraava:

"Suret sitä, ettet ymmärrä sen pimeän syytä, johon sielusi on joutunut. Pelkäät tämän epätietoisuuden johtuvan helmasynneistä, kun et Herralta saa mitään vastausta rukouksiisi y.m. Rakas ystävä, tämä ja kaikki mitä asiastasi kirjoitat todistaa, että Herra on sinulle rakas ja että hän rakastaa sinua, varsinkin koska selvästi käsität, että hän on ainoa turvasi, ja huolellisesti koetat kääntyä hänen puoleensa. Olen vakuutettu siitä, etteivät helmasynnit, olkoot nämä sitten mitkä tahansa, eikä se, että Herra ei tahtoisi auttaa sinua, ole syynä levottomuuteesi, vaan se, ettet tunne Herran teitä, jotka eivät ole sinun teitäsi, ja siitä johtuva kärsimättömyys, kun hänen vastauksensa viipyy, sekä aiheeton semmoisen vastauksen odottaminen häneltä, s.o. semmoinen varmuus armoittamisestasi ja yhdistyksestäsi hänen kanssansa, jota hän ei ole luvannut eikä nyttemmin tahdo sinulle antaakaan. Rakas sisar, heitä pois tuo innoitteleminen, sillä siten sinä vain kiusaat Herraa ja ylläpidät itsessäsi pohjattoman epäuskon, katkeran levottomuuden ja toivottomuuden lähteen. Semmoista varmuutta ja semmoista vastausta, kuin sinä tahdot, ei sinulle enää suoda, sen tiedän varmasti, vaan Herra itse, tuo taivaaseen astunut, Isän oikealle puolelle korotettu, kaikkinäkevä ja kaikkivoipa Herra Jesus ja hänen sanansa kalliit armonlupaukset ovat itsessään täysin riittävä varmuus sinulle. Enempää et tarvitse etkä saa kiusata häntä sinulle antamaan, sillä luotettavampaa varmuutta hän ei ole luvannut; mutta jos hän kuitenkin antaisi sinulle senkaltaisen varmuuden kuin odotat, niin kyllä hän itse tietää ajan ja hetken, jolloin hän sen antaa. Se vastaus ja varmuus, jota tarvitset, ovat sinulle siis joka päivä tarjona. Älä niitä sentähden etsi mistään välittömästä Herran vastauksesta äläkä mistään valtaavasta hänen armonsa tuntemisen ilosta y.m.s. Älä sitä myöskään etsi sydämesi muutoksista äläkä elämäsi täydellisyyksistä. Anna päinvastoin sydämesi jokapäiväisen saastaisuuden, tahtosi nurjuuden, voimasi heikkouden ja elämäsi jokapäiväisten syntien, vikojen ja puutteiden ajaa ja nöyryyttää itseäsi lapsellisella luottamuksella pakenemaan hänen armonistuimensa tykö, mihin hänen kalliit armolupauksensa kutsuvat sinua, ja ilmaise sillä edelleen huolesi hänelle itselleen ja asetu kaikkinesi turvautumaan yksin hänen ansioonsa. Ota siellä hänet vastaan hänen armolupaustensa eikä minkään välittömän vastauksen nojalla vapahtajaksi äläkä pelkää siten loukkaavasi häntä. Päinvastoin tahtoo hän harjoittaa sinua juuri näin tekemään, sillä 'autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat'. Siten saat hänet itse kaikkine hänen armonsa rikkauksineen ja voimineen, vaikka kuinka vähän saisitkin tunteessasi sitä maistaa, ja sinä saat, niinkuin sinun tuleekin, luoda luotasi kaikki tarpeeton kuoleman pelko. — On kyllä totta, että tämä taito katsoa Herraan ja yksin häneen turvautuminen ei ole heti opittu, vaan vaatii harjoitusta, ahkeraa ja pitkällistä harjoitusta; mutta eihän Lutherkaan eivätkä muut sinua ja minua paremmat uskonsankarit ole oppineet tätä taitoa yhdessä päivässä, vaan ovat sitä koko elämänsä ajan opetelleet. Kuitenkaan he eivät ole epätoivoon antautuneet. Kuinka paljon vähemmän syytä siihen onkaan meillä, tämmöisillä vaivaisilla, jollemme heti tätä taitoa opi". [J. I. Berghin kirje muutamalle ystävälle 2/11 56.]

Väärin olisi sanoa, ettei näissä kirjeissä mitään eroitusta ole, mutta yhtä väärin olisi väittää, että ne sentähden ovat erihenkisiä. Kumpikin liikkuu herännäisyyden opin pohjalla, vaikka toinen teroittaa enemmän yhtä, toinen toista puolta tässä opissa, sopusoinnussa täydentäen toisiaan. Mutta sillä tavoin ei se pieni, itseensä sulkeutunut herännäisryhmä Kuopiossa, joka oli valinnut Laguksen oppi-isäkseen ja piti hänen uskonnollista katsantotapaansa ainoana oikeana ja herännäisyyden periaatteille uskollisena, Berghin kantaa arvostellut. Se vaani siinä järkeisuskoa ja turhamaista tieteellistä viisastelemista. Oudolta tuntui näistä heränneistä myöskin viimemainitun monipuolinen toiminta, varsinkin hänen yrityksensä uusien koulujen aikaansaamiseksi. Se jyrkkä vanhoillisuus, joka Laguksen edustamassa suunnassa Pohjanmaalla oli päässyt vallalle ja nyttemmin oli saanut jalansijaa Kuopiossakin, ei mitenkään voinut sulattaa sitä, että Bergh hartaasti kehoitti sikäläisiä heränneitä panemaan lapsensa kaupungissa hallituksen toimesta perustettavaan tyttökouluun. Julkista eroa ei tämä kuitenkaan saanut aikaan Kuopion heränneissä, ja varsinainen kansa oli tietämätön siten syntyneestä erimielisyydestä, mutta heikontaen se vaikutti näiden seutujen muutoinkin hajaannusta ennustavissa oloissa. [Kert. K. A. Malmberg y.m.]

Missä määrässä Lagus kannatti savolaisten ystäviensä epäileviä ajatuksia Berghistä, on vaikea sanoa, mutta se tiedetään, että hän elämänsä loppuaikoina vieraantumistaan vieraantui hänestä. Julkisuudessa hän ei kuitenkaan koskaan häntä vastaan esiintynyt. Mitä Berghiin tulee, oli hän koettanut saada aikaan likempää suhdetta Savon ja Keski-Pohjanmaan heränneitten pappien välillä ja tässä tarkoituksessa kolme eri kertaa, viimeksi keväällä v. 1854, käynyt Laguksen luona Pyhäjärvellä. Turhat olivat kuitenkin nämä yritykset olleet. Muutamassa J. F. Berghille v. 1856 kirjoittamassaan kirjeessä arvostelee hän asemaa seuraavin sanoin: "Minulla on ollut masentavia kokemuksia näistä unioonipuuhista. Tuossa veljellisessä tarkoituksessa olen kolmasti käynyt Laguksen luona. Hän otti minut vastaan erittäin ystävällisesti ja kohteliaasti, mutta lukuunottamatta hyvinkin tuntuvaa, muualta tullutta tuulenpuuskaa, sain viime matkalta kotia tultuani ystäviltä ja ystävien ystäviltä kuulla, että olimme olleet 'erinomaisia ystäviä suulla, mutta sydämeen, mieleen ja tilaan nähden kaukana toisistamme'. Tämän jälkeen en ole pitänyt tarpeellisena tehdä mitään tämän ystävyyden tähden, mutta en myöskään ole tahtonut mielessäni kantaa minkäänlaista nurjamielisyyttä. Olen pitänyt tätä paraana keinona tarpeettomien riitojen, juorujen ja teeskentelyn välttämiseksi. Vaikken olekaan uskaltanut toivoa avomielistä veljellisyyttä, niin eivät juorut ainakaan ulkonaisessa suhteessa ole sitä viime aikoina häirinneet".

Epäilemättä oli Bergh oikeassa, sanoessaan Laguksen ja tämän lähimpien ystävien uskonnollista katsantotapaa liika "subjektiviseksi", mutta tästä ei seuraa, että hän olisi pitänyt heidän oppiaan erehdyttävänä. Päinvastoin tunnustaa hän vasta mainitsemassamme kirjeessään oppiin nähden olevansa melkein kokonaan samalla kannalla kuin hekin. Veljelleen J. F. Berghille, joka näinä aikoina näkyy koettaneen saada aikaan likempää yhteyttä Savon ja Laguksen edustaman ryhmän välillä, ilmaisee hän syyn, miksei hän näistä yrityksistä paljon mitään toivonut, seuraavin sanoin: "En tahdo vastustaa haluasi matkustaa Laguksen, Rahmin ja Österbladhin tykö, mutta mitään hedelmällistä tulosta tästä matkasta en toivo, koska 1) eroitus opissa ei ole oleellinen, 2) koska tämä eroitus riippuu ylenmäärin suuresta subjektivisuudesta, 3) koska Lagus ja Rahm pääasiallisesti siitä syystä pitävät meitä maailmallisiin hommiin nukkuneina ja unionipyrinnöt sentähden voisivat näyttää pyrkimykseltä hengellisen maineen saavuttamiseksi, sekä 4) siitä syystä, että vanhat veljet ovat pohjalaisia" [J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 26/11 56.]. — Syvästi on jaonhenki päässyt herännäisyydessä vaikuttamaan, kun J. I. Berghkin arvelee senkin estävän Savon ja Pohjanmaan heränneitten uudestaan yhtymistä, että Lagus, Österbladh y.m. ovat pohjalaisia!

Mitä tulee Laguksen ja hänen hengenheimolaistensa syyttäviin arveluihin Bergh veljesten "maailmallisista hommista", johtuivat nämä syytökset ilmeisesti ahdasmielisestä vanhoillisuudesta. Kevytmielisestä uutuudenhalusta eivät nuo Savon herännäisyyden johtomiehet ryhtyneet niihin toimenpiteisiin, joista Laguksen suunnan edustajat heitä moittien tuomitsivat. Miten tunnollisesti esim. J. F. Bergh oli punninnut kysymystä Kuopioon perustettavasta tyttökoulusta, näkyy seuraavista hänen tämän oppilaitoksen vihkiäistilaisuudessa syyskuun 2 p:nä 1857 lausumistaan sanoista:

"Kunnioitettavat opettajattaret ja opettajat! Tänne kokoontuneiden vanhempien ja holhoojien puolesta niinkuin omastakin puolestani pyydän vilpittömällä luottamuksella saada uskoa nämä rakkaat lapsemme teidän rakkautenne, kärsivällisyytenne ja huolenpitonne turviin kasvatettaviksi ei vain tiedoissa, vaan ennen kaikkea 'kurituksessa ja Herran nuhteessa'. Ei liehittely eikä kerskaus vaadi minua tunnustamaan, että lastensa, sydämensä kalliimman omaisuuden uskominen julkiselle koululle on vaikea ja suuri uhri, vaan se on nöyryyttävä tunnustus — tunnustus, jota — siitä olen vakuutettu — en minä yksin tässä tilaisuudessa tee. Voisimme ehkä kiertäen sitä välttää lyhyesti sanomalla, että tämä on 'aivan luonnollista' silloinkin, kun luottamus kouluun on suuri. Mutta asialla on vakavampikin puolensa. Me emme paraassakaan tapauksessa usko koululle ihannelapsia. Heillä on monta vikaa ja heiltä puuttuu luonteen, tietojen, sivistyksen ja hyvien tapojen puolesta paljon. Nämä heidän vikansa ja puutteensa tulevat koulussa paljastetuiksi, ja nämä viat ja puutteet ovat meidän omia vikojamme ja puutteitamme; ne johtuvat kasvatuksemme virheellisyydestä, ja mikä pahinta on, usein omasta esimerkistämme. Ja omia vikojansahan koettaa jokainen ainakin salata. Sentähden sanoin, että lastensa, etenkin tyttäriensä uskominen koululle on vaikea uhri. Kun tämän uhallakin sen uhrin uhraamme, ei voitane sitä sanoa pieneksi. Mutta vaikutin painaa vaa'assa enemmän kuin kaikki epäilykset ja tämä vaikutin on toivo hankkia lapsillemme parempaa kasvatusta ja sivistystä, kuin itse voimme heille antaa. Ja tätä toivomme, koska ymmärrämme, että hyvä kasvatus ja tosi sivistys olisi kallein ja useimmissa tapauksissa ainoa perintö, minkä voimme jättää lapsillemme. Mutta tämäkin on nöyryyttävä tunnustus. Sillä jokainen meistä myöntänee, että pyhin velvollisuutemme kieltämättä olisi itse antaa tyttärillemme kasvatus, joka tekisi heidät kykeneviksi täyttämään tehtävänsä elämässä ja toteuttamaan päämääränsä ijankaikkisuudessa. Mutta kun emme kykene sitä tekemään taikka kun arvelemme, ettei meillä ole aikaa siihen, ja sentähden turvaudumme kouluun, täytyy minun avomielisesti tunnustaa, että ainakin minun omatuntoni, joka kerta kun tätä ajattelen, uudestaan saattaa minut epäilemään, onko oikein mukavuutta rakastaen luotaan luoda ja julkisen koulun niskoille heittää pyhimmät velvollisuutensa, oli tämä koulu sitten vaikka paras maailmassa. Horjumaton vakaumukseni on nim. kaiken sen uhalla, mitä nykyään naisemansipatsioonista huudetaankin, että Jumala on luonut naisen kotia varten, miehen sitävastoin pääasiallisesti julkista elämää varten, ja että kodin, perheen sentähden on pidettävä huolta naisen kasvatuksesta ja sivistyksestä, miehen kasvatus sitävastoin jätettävä julkisen koulun täydennettäväksi. Mutta kun minäkin tästä huolimatta lämpimästi ja hartaasti olen odottanut tyttökoulun perustamista kaupunkiimme, kun olen kehoittanut muita panemaan siihen lapsensa sekä siinä omille tyttärilleni pyytänyt sijaa, tunnen itseni velvoitetuksi julkilausumaan ajatukseni tyttökoulun merkityksestä ja sen tarkoituksen ehdoista".

"Mitä pitemmälle ihmiskunta edistyy sivistyksessä, sitä suuremmiksi kasvavat eri säätyjen, perheiden, perheenjäsenten ja sukupuolien välisten sivistysasteiden eroavaisuudet. Tämä on tosiseikka. Mutta miten oudoilta sanani sitten kuulunevatkin, täytyy minun sanoa: juuri tämä on onnellisen perhe-elämän kuolema ja hauta. Kun tähän vielä tulee, että se, jota sanotaan sivistykseksi, sisältää suuret määrät raakuutta, siltä kun puuttuu totuuden sisällistä yhtenäisyyttä, rakkauden elämää, pyhyyden rajoitusta, siveellisyyttä päämääränään, ja kun sitä sentähden käsitetään eri tavalla ja se muodostuu pääsuunnissaan elämän tärkeimpiin kysymyksiin nähden toisistaan jyrkästi eroaviksi katsantotavoiksi, niin on luonnollista, että kodin elämän tosi yhtenäisyys, sopusointu ja rauha käyvät yhä harvinaisemmiksi niissäkin säädyissä, jotka edellä muiden nimittävät itseään sivistyneiksi. Jos perhe-elämää, tätä inhimillisen yhteiskunnan ensimmäistä ja välttämättömintä perustusta ja perusehtoa todella tahdotaan vapauttaa raakuuden sille tuottamista vammoista, jos mielitään palauttaa sen rauha ja saada sitä vastustamattomalla sisällisellä voimallaan vaikuttamaan isänmaahan, valtioon ja kirkkoon, täytyy ennenkaikkea kasvatuksen ja itse sivistyksen, raakuudesta vapautettuna, palata totuuden yhtenäisyyteen ja ainakin jossain määrin suurempaan sopusointuun sivistysmäärään nähden. Mutta kun ajan sivistyksen monenkaltaiset opintuulet yhä enemmän murtavat tämän yhtenäisyyden perustuksia ja niitä hävittävät, ja koulusivistyksen jättiläisedistyminen yhä enemmän suurentaa mies- ja naissivistyksen välistä juopaa, pidän tyttökoulua oikeutettuna pakkopuolustuksena perheen suojelukseksi. Toiminnallaan tarkoittaen sisällistä yhtenäisyyttä ja tasapainoa, on se elinvoimaisesti ja terveellisesti vaikuttava perheen totuuden ja mahdin s.o. sen todellisen aatteen ylläpitämiseksi". [J. I. Berghin Kuopion tyttökoulun vihkiäisissä 2/9 57 pitämän puheen konsepti.]

Kuopion tyttökoulu oli perustettu "virkamiesten ja muiden sivistyneiden vanhempien tyttäriä varten". Säätyrajoitusten puitteissa liikkuu vielä Berghinkin puhe. Mutta joka tapauksessa se todistaa, että kysymys naissivistyksen korottamisesta oli saanut kannatusta herännäisyydenkin edustajissa. Sitäpaitsi olivat muuallakin asuvat heränneet — ensimmäinen lienee ollut Jaakko Vegelius — alkaneet panna tyttärensä tyttökouluihin. Mutta yleistä kannatusta nämä oppilaitokset eivät suinkaan näissä piireissä osakseen saaneet. Päinvastoin tiedetään, että varsinkin toistupalaisuuteen kuuluvat henkilöt monessa paikoin kovin vikoilivat niitä heränneitä, jotka antoivat tyttäriensä käydä julkisissa kouluissa. Syynä oli tämän suunnan jyrkkä vanhoillisuus, joka ei sallinut pienintäkään poikkeusta liikkeessä vakaantuneista tavoista, sekä pelko, että heränneetkin tytöt julkisessa koulussa tulisivat turhamielisiksi ja maailmallisiksi. Niinkuin olemme nähneet, oli tämä suunta saanut jalansijaa Kuopionkin heränneissä säätyläisissä. Sitä enemmän tunnustusta ansaitsee se itsenäinen kanta, jolle Bergh kysymyksessäkin olevaan asiaan nähden asettui.

Berghin monenkaltaisia toimia ja niiden aiheuttamia vaivoja lisäämään liittyivät suuret rahahuolet. Hänen velkakuormansa kävi vihdoin niin raskaaksi, että hän vuoden 1860 lopussa alkoi tuumia vararikkoa [J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 1/1 1861.]. Talouttaan parantaaksensa sekä päästäksensä varsinaista papinvirkaa hoitamaan oli hän v. 1857 hakenut avonaiseksi jäänyttä kirkkoherranvirkaa Limingassa. Valitusten tähden suoritettiin vaalisaarnat vasta 1860. Eräs toinen hakija sai enimmät äänet. Eroitus hänelle ja Berghille annetun äänimäärän välillä oli kuitenkin mitättömän pieni, niin että muutamat seurakuntalaiset heti alkoivat tuumia valitusta. Tästä kirjoitti Bergh veljelleen: "He aikovat aloittaa uutta riitaa saadakseen minulle jonkun äänen enemmän, mutta heillä ei ole siihen laillista syytä. Siten vain jatkuu turha juttu. Minä: en enää ajattele tätä enkä muutakaan kirkkoherrakuntaa. Olen saanut tarpeeksi tästä yhdestä hakemuksesta ja tuosta koko elämäni ajan kestävästä Egyptin lihapadoille ikävöimisestä. Eihän ole niin helppoa heittää pois koko elämänsä pyrkimystä, mutta kyllä huomaan, etten enää kelpaa papiksi tai pastoriksi, jos en muuksikaan". Jo oli Bergh melkein päättänyt toteuttaa tuumansa vararikosta, kun hän sai tietää, että senaatti oli ratkaissut liminkalaisten valituksen hänen edukseen (1861). [J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 16/2 61.]

Bergh oli erinomaisen toimintahaluinen mies. Niinpä hän suuresta työtaakastaan ja taloudellisista vaikeuksistaan huolimatta 1859 vuoden lopussa veljensä J. F. Berghin kehoittamana alkoi tuumia hengellisen lehden perustamista. Tästä hankkeesta hän kuitenkin luopui "rajoitetun aikansa" tähden sekä "sen alituisen orjuuden takia", jonka tämmöinen toimi olisi tuottanut. Sitäpaitsi pelkäsi hän rettelöitä tuomiokapitulin puolelta. Sensijaan näkyy hän ryhtyneen kirjoittamaan "Kirkkohistoriallisia elämäkertoja", toivoen semmoisista hyötyä kansalle [J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 16/12 59.]. On valitettavaa, ettei kuitenkaan tästäkään tuumasta mitään tullut eikä ylimalkaan muistakaan hänen suunnittelemistaan kirjallisista töistä.

Yksi Berghin kynän tuote näiltä ajoilta kuitenkin löytyy: hänen kontrahtikokouksessa Iisalmen pappilassa v. 1859 pitämänsä esitelmä "Hos hvem finnes den Heliga Ande"? (Kenessä on Pyhä Henki?), joka esitelmä samana vuonna painettiin. Niin lyhyt kuin tämä kirjanen onkin — se sisältää vain 28 sivua — ansaitsee se mitä suurinta huomiota. Niinkuin ennen (I, 3-4, III, 134-135) olemme huomauttaneet, teroittaa tämä kirja elävän, Pyhän hengen synnyttämän, persoonallisen kristillisyyden välttämättömyyttä jokaiselle, joka toivoo pelastuvansa, samalla kun se rakkaudella muistuttaa Jumalan etsivän armon ihmeistä isiemme maassa. Oivallisella tavalla tukevat tässä esityksessä toisiaan kristinuskon objektivinen ja subjektivinen puoli puhtaasti lutherilaisessa hengessä. Todistukseksi lainaamme tähän otteen. Huomautettuaan, miten Jesus Jumalan ja ihmisten hylkäämänä yksinään taistelee Golgatan ristillä, huudahtaa Bergh: "Eikö sitten koko maailmassa löydy ainoatakaan ihmistä, joka tänä painavana hetkenä, jolloin hän vuodattaa verensä maailman syntien sovinnoksi, tahtoisi riippua hänessä ja tunnustaa hänet Herrakseen"? Ja hän jatkaa: "Kiitos Jumalan, että toki yksi löytyy! Häntä tulee ihmiskunnan pitää edustajanaan ja esikuvanaan, jonka kaltaiseksi sen tulisi pyrkiä. Tämä ainoa on Jesuksen kera ristiinnaulittu pahantekijä. Hän riippuu siinä kuolemantuskissa; mutta hän ei tunne vain ruumiinsa repiviä tuskia, vaan myöskin syntinsä, joiden tähden hän on tuomittu kuolemaan, ja tuntien sekä tunnustaessaan nämä syntinsä antautuu hän nöyrästi sen rikoksentekijän-kuoleman alaiseksi, jonka hän tietää ansainneensa. 'Me tosin kärsimme oikeutta myöten', lausuu hän rikostoverilleen, 'sillä me saamme mitä tekomme ansaitsevat'. Tuo tyyni, vakaa totuuden katse, jolla hän löytää ja näkee itsensä synnissään ja velassaan, tuo katse se on, joka avaa hänen nähtäväkseen Jesuksen kunnian ristillä; se katse antaa hänelle käsityksen Jesuksesta, joka jää kaikilta muilta suljetuksi. Hän se on, joka puhuttelee ristiinnaulittua ja kirouksen alaista Herraksi ja tunnustautuu hetkenä, jolloin Jesus on Jumalan ja koko maailman hylkäämänä, hänen ijankaikkiseen valtakuntaansa. Tästä voimme selvästi käsittää, millä tavoin tunnustautuminen Herralle Jesukselle meissä on syntyvä, jos se on kehittyvä lujaksi ja pysyväiseksi. Samalla totuudelle alttiilla ja suoralla katseella, kuin tuo pahantekijä, tulee meidän katsella syntejämme eikä ylimalkaisesti vain, vaan tarkkaan ja suoraan kohti, kuni hän, mutta sen uhalla tyyneesti ja nöyrästi, niinkuin näemme hänen tekevän, vastaanottaa kaikki paha, joka meitä kohtaa ja jonka alaisina kärsimme, oikeudenmukaisena ja luonnollisena rangaistuksena. Jos se katse meille avautuu, jos harjoitamme tuota totuuden tekoa itseämme kohtaan, niin käsitämme myöskin Jesuksen hänen alentumisessaan, silloin näemme myöskin juuri hänen Jumalan hylkäämässä ja kirouksen alaisessa tilassaan hänen viattomuutensa ja vanhurskautensa, hänen rakkautensa ja laupeutensa, jolla hän ottaa hoitaaksensa meidän asiamme alentumalla syvimpään onnettomuuteemme ja tehden itsensä aivan meidän kaltaiseksemme, jotta meillä olisi hänet aivan läheisyydessämme, niinkuin hänen kera ristiinnaulitullakin oli, jotta meillä, kun tunnemme kaikkien meidät hyljänneen, olisi yksi, joka on yhtä lähellä meitä, kuin me itse. Silloin ei meidän tarvitse tuijottaa eteenpäin eikä taaksepäin, ei hakea hänen kunniaansa maailman edestä eikä hänen kirkkauttaan taivaista, vaan hänen kunniansa on säteilevä meille tuosta synkästä rististä, ja tämä risti on meidän henkemme nähtäväksi muuttuva taivaalliseksi ja kukistumattomaksi valtaistuimeksi, jonka Jesuksen ijankaikkinen rakkaus on pystyttänyt itsellensä keskellä maailmaa, ja tämän valtaistuimen edessä saamme polvistua ja palvoen rukoilla pyhässä luottamuksessa ja autuaallisessa ilossa. Silloin on tunnustuksemme 'Jesus on minun Herrani, joka minut kadotetun ja tuomitun ihmisen on verellänsä lunastanut' tosi. Eikä ole tämä tunnustus enää ulkoa opittu sana vain, se ei enää ole järkesi ajatuksia eikä sydämesi liikutuksia, vaan se on Pyhän hengen teko ja sana, joka voimallaan täyttää koko sisällisen ihmisesi, koko järjellisen olemuksesi ja joka sinussa korottaa ja ylentää hänet, joka alensi itsensä hamaan ristin kuolemaan, kaiken Herraksi ja pääksi taivaassa ja maan päällä" [J. I. Bergh, Hos hvem finnes den Heliga Ande? siv. 17-18.].

Siinä tilaisuudessa, jossa nämä sanat ensin lausuttiin, oli vain muutamia Berghin hengenheimolaisia saapuvilla, mutta kaikki läsnäolijat tunnustivat yksimielisesti, ettei mikään puhe milloinkaan ollut tehnyt heihin niin syvää vaikutusta [Kert. rovasti J. T. Dahlström.]. Epäilemättä onkin tämä esitys puhtaasti uskonnolliselta kannalta arvosteltuna XIX:n vuosisadan herännäisyyden paras jälkimaailmalle säilynyt kirjallinen selostus uskonelämän synnystä ja sen kasvamisesta Pyhän hengen koulussa.

Iisalmessa oli heränneitten luku vielä 1850-luvun loppuvuosinakin jokseenkin suuri, jos kohta väsymystä ja lamautumista täälläkin selvästi näkyy. Muutamia heränneitä pappeja seurakunnassa kyllä oli — Klas Veisell (III, 502), joka v. 1854 pääsi Lapinlahden kappeliseurakunnan kappalaiseksi, sekä emäseurakunnan kappalainen ennen (III, 212) mainittu A. Vahlberg (1853-56) — mutta uusia herätyksiä ei heidän kauttansa syntynyt. L. J. Niskasen kuoleman jälkeen ei johtomieheksi kykenevää maallikkoakaan löytynyt. Näin ollen on hyvinkin luonnollista, että Iisalmen heränneet olivat pahoillaan, kun heidän harras toivonsa saada J. F. Bergh kirkkoherrakseen ei toteutunutkaan. Niinkuin ennen (III, 492) on mainittu, sai tämä kyllä vaalisijan seurakunnan v. 1851 avonaiseksi tulleeseen kirkkoherranvirkaan, ja kun hän vaalissakin sai useimmat äänet, oli jo totuttu siihen ajatukseen, että tuo Paavo Ruotsalaisen likeinen ystävä ja Savon herännäisyyden kokenut johtomies väleen tulisi sytyttämään Herran sammuvaa tulta Iisalmessa. Niin ei kuitenkaan käynyt. Toinen nimitettiin virkaan. Kun vasta mainittu A. Vahlberg v. 1856 siirtyi kappalaiseksi Pieksämäelle, toivoivat Iisalmen heränneet saavansa samanmielisen papin hänen sijalleen. Semmoinen olikin vaalissa, mutta hän ei saanut seurakunnan kutsumusta [Paimenmuisto; Oulun tuomiokapitulin arkisto.].

Näiden Iisalmen heränneitten pettyneiden toiveiden johdosta kirjoitti Jonas Lagus muutamalle sikäläiselle ystävälleen: "Vaalit Iisalmessa ovat nyt päättyneet, ja Jumala itse vaalit niin johdattanut. Puhdistaaksensa pientä joukkoaan Iisalmessa kuonasta, ei kyllä Jumala ole antanut heidän saada n.k. herännyttä pappia, jonka hartioilla ja opetuksella saisivat levätä. Herra tahtoo, että te eläisitte yksin Jesuksesta Kristuksesta, elävästä Jumalan pojasta — hänen kauttansa, joka on Isänsä oikealla puolella ja kaitsee teitä kuin paimen sekä antaa teille joka päivä syötäväksi itsensä, joka on elämän leipä. Uskon varmasti, että tämä on ollut laupiaan Vapahtajan tarkoitus heikkoutenne tähden, ettette enää antaisi ihmisten itseänne hurmata, vaan harjoittelisitte ja oppisitte ahkerammin katsomaan Jumalan karitsaan ja pyytämään häneltä öljyä lamppuihinne ja siten odottamaan hänen tuloaan. Ylimmäinen pappinne saa silloin kunnian teiltä, ja hän kyllä antaa teille kaikki, kaikki, mitä tarvitsette. Iloitkaa ja riemuitkaa, kun tämän ymmärrätte, ja ruvetkaa ahkerammin lähettämään köyhä ikävänne hänen tykönsä, jonka yksin tulee olla teille kaikki kaikessa ja siksi jäädä. Karkoita rohkeasti pois se epäuskon tuuma, että Jumala olisi hyljännyt Iisalmen. Pois se! Se häpäisee Kristuksen määräämätöntä rakkautta. Herra elää vielä ja yhä eteenpäinkin Iisalmessa, eikä kukaan saa reväistyksi hänen kädestään niitä harvoja, jotka häntä etsivät" [Laguksen kirje muutamalle ystävälleen Iisalmessa 22/4 57 (Evankeliumin ääni siv. 255).].

Miten oikeita ajatuksia tämä kirje sisältääkin ja kuinka oikeutettu varsinkin se huomautus oli, että heränneet liiaksi olivat riippuneet johtajistaan, niin näkyy selvästi, että Laguksen ajatukset herännäisyyden tulevaisuudesta olivat menneistä ajoista paljon muuttuneet. Suurta liikettä hän ei enää toivo syntyvän, eikä hän Iisalmenkaan heränneistä puhuessaan tarkoita muita, kuin niitä harvoja, jotka olivat omistaneet hänen katsantotapansa, ja joiden hän luuli kilvoittelevan ikävöivän uskon kilvoitusta. Sen hän tiesi, ettei Vilhelm Niskasella näillä seuduin kannatusta ollut, mutta hän piti suurinta osaa Iisalmen heränneistä uneliaisuuteen sortuneina ja siten Herrasta luopuneina.

Vanhoista, entisinä aikoina huomatuista heränneistä eli näillä tienoin vielä Juhana Poikonen (III, 221). Lapinlahdelta, missä hän asui, seurasi hän tarkkaan herännäisliikkeen vaiheita näillä mailla, mutta vähän vaikutusvaltaa hänellä tuntuu olleen. "Täällä Iisalmessa", kirjoittaa hän J. F. Berghille, "ovat jotkut koettaneet seurata entistä Paavon järjestystä, vaikka huonosti. Mutta paljon on eriseuraisuutta ilmaantunut nykyisinä aikoina. Riitoihin emme ole paljon sekaantuneet, emme puheilla emmekä kirjoituksilla". Kirjeessään — se on kirjoitettu joulukuussa 1860 — valittaa Poikonen, että "kaikki vanhat ystävät sekä Iisalmessa, Nilsiässä sekä muissakin pitäjissä ovat kuolleet" lisäten: "Mitä Herra aikoo minun suhteeni, kun antaa minun niin kauan elää, kaikki minua nuoremmat kun kuolevat"? Huomiota ansaitsee etenkin se seikka, että hän poismenneistä vanhoista ystävistä erittäin mainitsee Vilhelm Niskasen, jonka kuolemasta hän vasta oli saanut tiedon. On kehoittavaa kuulla hänen tällä tavoin puhuvan tuosta kerettiläiseksi julistetusta Kalajoen-varren heränneitten johtomiehestä, jonka suhteesta esim. Lagukseen hän herännäisyyden vaiheiden tarkkana seuraajana epäilemättä oli kuullut hyvinkin ankaria arvosteluja. — Kirjeensä lopussa puhuu Poikonen Iisalmen vasta alkaneesta "uudesta herätyksestä", sanoen toivovansa, että "tämä uupunut ja untunut seurakunta uudistuisi". Näitä sanoja tukee sekin seikka, että Iisalmen heränneet näinä aikoina alkoivat yhä useammin kokoontua L. J. Niskasen pojan Juhani Niskasen omistamaan Koljonvirran luo vasta perustamaan, Virrantalo eli Niskala nimiseen uudistaloon, 2 km. matkan päähän kirkolta. Varsinkin lauvantai-iltoina kuului sieltä virrenveisuuta. Näistä ajoista alkaen alkoi myöskin mainittu Juhani Niskanen, joka oli syntynyt v. 1826, vähitellen kohota seudun heränneitten johtomieheksi.

Iisalmen herännäisyysliikkeessä näinä aikoina huomattavaa suurempaa eloisuutta todistaa sekin, että seurakunnassa v:sta 1859 vaikutti lahjakas, samana vuonna papiksi vihitty Henrik Kustaa Teodor Brofeldt. Heränneestä kodista lähteneenä — hän oli P. J. F. Brofeldtin poika — sekä Kesälahdella ja Nurmeksessa, joissa seurakunnissa tämä oli pappina toiminut, oli hän lapsena ja nuorukaisena likeisesti tutustunut herännäisyyteen, ja samaa katsantotapaa oli häneen istuttanut J. I. Bergh, jonka oppilaana hän Kuopion lukiossa oli ollut. Papiksi tultuaan määrättiin Brofeldt Lapinlahden heränneen kappalaisen Klas Weisellin apulaiseksi, antautuen alusta alkaen ahkeraan ja tunnolliseen työhön elävän kristillisyyden elvyttämiseksi seurakunnassa [Juhana Poikosen kirje J. F. Berghille 22/12 60; kert. Julius Tenhonen y.m.; Hengellinen Kuukauslehti 1895 s. 257; Teologinen Aikakauskirja 1914 s. 155-56.].

Kiuruvedenkin heränneissä syntyi 1850-luvulla jonkunlainen tuvanjako. Tämä ei kuitenkaan ole missään muussa yhteydessä samaan aikaan Kalajoen-varrella alkaneen hajaannuksen kanssa, kuin että muutamat henkilöt täälläkin Laguksen ystävien tavoin alkoivat vikoilla heränneitten parannusta ja vaatia kilvoittelevan uskon tuntomerkkejä. Vikoilijoista oli huomatuin A. Kokko, joka v. 1856 alkoi esiintyä jonkunlaisena hengellisenä neuvonantajana seurakunnassa. Vaikka J. J. Rahm, joka edelleen oli kappalaisena täällä, osaksi oli samaa mieltä kuin Kokko, hän kun itse yhtä hartaasti kuin ennenkin taisteli elävän kristillisyyden puolesta, ei hän esiintymisellään millään tavoin tukenut heränneissä sanankuulijoissaan syntyvää hajoittavaa erimielisyyttä, vaan koetti sitä päinvastoin painaa alas. Paljon hän ei liikkunut seuroja pitämässä, mutta heränneet kävivät usein hänen luonaan sielunsa asioista neuvottelemassa. Kaikille, jotka vikoilevassa mielessä häneltä kysyivät, kumpiko suunta oli oikeassa, kumpiko väärässä, hän vain vastasi: "katsokaa ettette itse mene väärään". Ja vaikka hän pitikin Kokon kantaa oppiin nähden muutamissa kohden puhtaampana kuin häntä vastustavien katsantotapaa, varoitti hän ystäviään ehdottomasti luottamasta tämän opetuksiin. — Miten sekaviksi herännäisyyden asiat tässä osassa maata muutoin olivat käyneet, näkyy siitäkin, että Kokon johtamia heränneitä Kiuruvedellä kutsuttiin uusiksi heränneiksi, vaikka he olivatkin Laguksen edustaman suunnan likeisiä hengenheimolaisia, ja tämä suunta Pohjanmaalla jyrkästi väitti yksin edustavansa vanhaa herännäisyyttä ja siellä monesti muiltakin sai tämän nimen [Kert. Aappo Lämsä, Eero Lämsä y.m. Kiuruvedellä, J. Schwartzberg; Wilh. Malmivaara, "Puoli vuosisataa heränneiden keskuudessa" s. 104.]. Viimemainittukin seikka todistaa, että Kiuruveden herännäisyysliike, joka menneinä aikoina oli ollut yhdyssiteenä Pohjanmaan ja Savon heränneitten välillä, ei enää ollut yhteydessä kummankaan kanssa, vaan jäi eristettyyn asemaan, samoinkuin useampien muidenkin seutujen herännäisyys viimemainitussa maakunnassa.

Nilsiässä tapaamme vielä 1850-luvun loppupuolella Paavo Ruotsalaisen ystävän K. B. Sarlinin, joka täällä toimi herännäisyyden hengessä vuoteen 1858. Muita senmielisiä pappeja ei seurakunnassa löytynyt, ja sikäläinen liike, joka, niinkuin ennen (III, 491) on mainittu, jo ennen Ruotsalaisen kuolemaa oli alkanut ilmaista huomattavaa heikkenemistä, lamautui lamautumistaan. Samoin kävi Maaningan herännäisyydenkin, vaikka sielläkin toimi herännyt pappi, E. Saurén (1852-58). Suurempaa eloisuutta huomaamme sitävastoin Suonenjoella, jos kohta täälläkin selvästi näkyy, että liikkeen henkinen voima on vähenemässä. Oppiriitoja ei sikäläistenkään heränneitten piirissä ilmaannu, mutta sensijaan alkaa erimielisyys johtomiehiin nähden häiritä heidän sopuaan. Pentti Korhosta (III, 491) vastustamaan ja joukkoa itselleen kokoamaan nousi puhujana lahjakas Paavo Jalkanen, alussa kyllä salaa, mutta kasvavalla menestyksellä. Suurissa seuroissa hän ei vielä 1850-luvulla koskaan esiintynyt, vaan ainoastaan siellä täällä syrjäkylissä, mutta Suonenjoen heränneet alkoivat mieltyä hänen puheisiinsa sekä vähitellen vieraantua vanhasta, vaatimattomasta johtomiehestään. Täten syntynyt erimielisyys tuli muutamia vuosia myöhemmin selvästi näkyviin [Kert. (1896) W. Suhonen y.m. Suonenjoen vanhat heränneet.].

Pieksämäen herännäisyysliikettä johti vielä 1850-luvun loppuvuosinakin samalla lämmöllä ja innolla kuin ennenkin V. J. Majander (III, 495). Vaikka hän edelleen oli vain ylimääräisenä pappina seurakunnassa, jommoisena hän siellä toimi, vuoteen 1861, esiintyi hän pitäjän säätyläistenkin pidoissa, pappilassa y.m. jyrkästi pietistisessä hengessä, saaden näissäkin piireissä yhä enemmän kannatusta. Ei näy seurakunnan kirkkoherrakaan J. F. Homén häntä estäneen, vaikkei hän kuulunutkaan heränneisiin. Apua pyrinnöissään sai Majander A. Wahlbergilta, joka v. 1856 Iisalmesta siirtyi Pieksämäen kappalaiseksi. Siksi voimallista ja hedelmällistä oli Majanderin työ elävän kristillisyyden juurruttamiseksi seurakunnassa, että sikäläinen liike vielä 1850-luvun lopussa oli yhtä eloisa, ehkä vielä eloisampikin kuin ennen. Vielä vuonna 1858 laskettiin heränneitten luku 1/10 osaksi koko seurakunnasta. "Kerettiläisiksi" heitä maailma edelleen nimitti, pitäen heitä tarkasti silmällä. Ulkonaisestikaan nuhteetonta kaikkien elämä ei kuitenkaan näy olleen, koska sitä sanomalehdissäkin vikoilijat moittivat [Paimenmuisto; kert. Hanna Cautón, Helene Tavast y.m.; Suometar 1858 n:o 26.].

Uutta elinvoimaa sai näiden seutujen herännäisyys, kun J. F. Bergh v. 1857 pääsi Rantasalmen kirkkoherraksi. Yhtä väsymättömällä innolla kuin Jaakkimassakin ryhtyi hän uudessa seurakunnassaan jatkamaan siunauksesta rikasta paimentyötään. Ei viipynyt kauan, ennenkuin sikäläisessä herännäisliikkeessä alkoi näkyä entistä eloisampi leima. Rantasalmelaistenkin täytyi taipua siihen tarkkaan järjestykseen ja perusteelliseen uskonnon opetukseen, jolla Bergh Nurmijärvellä ja Jaakkimassa oli koettanut johdattaa sanankuulijoitaan Jumalan sanan tuntemiseen. Kinkereillä kutsui hän seurakuntalaiset perhekunnittain esille, tutki tarkasti heidän lukutaitoaan ja uskonnollista käsitystään sekä teroitti vakavasti jokapäiväisen sananharjoituksen tarpeellisuutta. Lapsia kuulusteltiin eri huoneessa. Hartauden herättäminen ja sydämen uskon synnyttäminen oli kuitenkin näissäkin tilaisuuksissa Berghin päätarkoituksena. Kuulustelujenkin aikana lausui hän tuon tuostakin herättäviä ja uskonelämää ravitsevia sanoja, jotka painoivat hänen kinkereihinsä hartauskokousten leiman. Sentähden saapuivatkin seurakuntalaiset kernaasti näihin tilaisuuksiin. Joka ei tullut, sai tyytyä siihen, että hänet kutsuttiin "jälkikylän lukuihin", joita pidettiin sunnuntaisin kirkossa. Huonoille lukijoille kesti näitä "lukuja" koko kesän.

Varsinkin juhlapäivinä kokoontui Rantasalmen pappilaan Berghin aikana paljon kansaa, ei ainoastaan hänen omasta seurakunnastaan, vaan muualtakin. Kesällä tultiin veneillä suurissa joukoissa Kerimäeltä, Säämingistä, Joroisista y.m. hyvissä ajoin tuota kuuluisaa saarnaajaa kuulemaan; jo lauvantai-iltana kaikui Rantasalmen pappilan riihistä ja ladoista heränneitten veisuu. Jumalanpalvelus kirkossa oli juhlallista. Sitä nostamassa ja elähyttämässä oli paitsi Berghin särkevät puheet kaunis veisuu, minkä tuo väsymätön paimen täällä, samoin kuin Jaakkimassakin, sai kehitetyksi neliääniseksi. — Ahkerasti piti Bergh hartausseuroja Rantasalmessakin, ja näihin tilaisuuksiin kokoontui paljon heränneitä ulkoseurakunnistakin.

Niinkuin olemme nähneet, koetti Bergh uudelleen solmia yhteen Savon ja Keski-Pohjanmaan heränneitten näinä jaon aikoina toisistaan vieraantuneet joukot. Tämä osoittaa, että hän piti liikkeen säilymistä tärkeänä, jos kohta hän vuosien kuluessa olikin tullut vakuutetuksi siitä, että muutamat kohdat siinä kaipasivat korjaamista. Samalla kannalla oli J. I. Berghkin, sillä eroituksella kuitenkin, ettei tämä näy uskoneen näiden veljensä uniooniyritysten voivan tuottaa toivottua tulosta. Epäilemättä oli tämä arvostelu oikea. Se kova seulomisen aika, jonka alaiseksi herännäisyys kaikkialla maassa oli joutunut, oli saanut aikaan, etteivät Savon ja Pohjanmaan heränneet silloisen sukupolven aikana enää voineet tuntea toisiaan saman hengen lapsiksi, vaan vikoillen epäilivät toisiaan. Mikäli asia koskee Savon herännyttä kansaa, ei tämä, niinkuin jo ennen on huomautettu, tästä erimielisyydestä paljon tietänyt, mutta sen puolen papistossa tuo tietoisuus vuosi vuodelta kävi yhä varmemmaksi. Sitä ei voinut J. F. Berghinkään sovinnollisuuteen kehoittava mieli saada estetyksi, ja hänkin luopui ennenpitkää kysymyksessä olevista yhteenliittämishankkeistaan. Paitsi yleiskirkollisiin kysymyksiin, joita hän näinä aikoina ahkerasti pohti, kohdisti hän sensijaan valvovan huomionsa Savon herännäisyysliikkeeseen. Johtajaksi hän ei pyrkinyt ja hän oli liian vähän puoluemies siksi sanan tavallisimmassa merkityksessä oikein sopiakseenkaan, mutta hänen vaikutuksensa Savon heränneisiin sekä muihinkin ihmisiin, jotka kuulivat hänen puheitaan tahi joutuivat yksityisesti tekemisiin hänen kanssaan, oli suuri. J. F. Bergh on tuntuvammin ja laajemmalta kuin kukaan muu seurakunnanopettaja tämän maakunnan kansaan juurruttanut Paavo Ruotsalaisen uskonnollista katsantotapaa ja estänyt tätä katsantotapaa yksipuolisuuksiin kehittymästä.

Liikkeen huomatuimpien talonpoikien kanssa oli Bergh ahkerassa kirjeenvaihdossa, ja tämä kirjeenvaihto osoittaa, miten avomielisesti viimemainitut saattoivat häntä lähestyä. Niinpä kirjoittaa esim. Juhana Poikonen hänelle v. 1860: "Vieläkö rovasti niin moninaisten muutosten alla, jotka teitä ulkonaisesti ovat kohdanneet, pysyy siinä yksinkertaisuudessa, johon Herra teidät kutsui? Rikkaus, kunnia ja hyvät päivät ovat ulkonaisesti osaksenne tulleet; nämä ovat itsessään hyviä, mutta ne vieroittavat pois ainaisesta likeisestä kanssakäymisestä elämän Herran kanssa, ellei jokahetkinen uudistus ja sisällinen kesti, joka on alituinen armon hengen vaikuttama sisällinen turmeluksemme näkeminen, saa pakoittaa alinomaisella ikävöimisellä armonistuimen tykö. Kuta ahkerammin ollaan sydämen sisällisessä tunnossa, sitä enemmän puutokset näkyvät, sitä haikeammin täytyy valittaa ja sitä köyhemmiksi aina tullaan." [Juhana Poikosen ennen mainittu kirje J. F. Berghille 22/12 60.].

Miltei lukemattomat ihmiset, säätyläiset ja talonpojat eri osista maata, varsinkin Savosta ja Karjalasta, tulivat Rantasalmeen Berghiltä hengellisissä asioissa neuvoa saamaan, ja tuskin kenenkään tarvitsi hänen luotaan neuvotonna palata. Tuon valistuneen ja väsymättömän sielunpaimenen rikas kokemus ja lämmin ihmisrakkaus riittivät kaikille. Ja yhtä altis oli hän vastaamaan niihin moniin kirjeisiin, joihin sielunsa tilasta murheelliset, säätyhenkilöt niinkuin talonpojatkin, häneltä vastausta pyysivät [Berghin kirjekokoelma.].

Niinkuin ennen (III, 495-496) on mainittu, oli Kerimäen ja Säämingin herännäisyys vielä 1850-luvun alussa verraten eloisaa. Turhaan eivät Olli Mikonpoika Pesonen ja Matti Liukko jatkaneet siunauksesta rikasta työtään viimemainitussa seurakunnassa, ja huomattava on niinikään, että heidän vaikutuksensa ulottui naapuripitäjiinkin, varsinkin Kerimäelle. Vielä tärkeämpänä tekijänä näiden seutujen herännäisyysliikkeen säilymiselle oli se seikka, että sikäläiset heränneet usein kävivät Berghiä Jaakkimassa kuulemassa ja häneltä ohjausta ja neuvoja saamassa. Näinä väsähtämisen ja hajaannuksen aikoina kehoitti tämä sanoillaan ja esimerkillään uuteen kilvoitukseen, teroittaen varsinkin veljellisen rakkauden suurta käskyä. Vielä tuntuvammaksi kävi Berghin vaikutus näiden seutujen heränneisiin, hänen muutettuaan Rantasalmelle, minne matka oli paljon lyhempi kuin Jaakkimaan. Mutta että suurten herätysten aika näilläkin seuduin oli loppumassa, sitä ei Berghinkään herätyshuuto voinut estää.

Mikkelinkin herännäisyydessä ilmaantuu 1850-luvun loppupuolella samaa väsähtymistä, kuin muussakin Savossa. Niinkuin olemme nähneet (III, 507-512), kantoi sikäläinen herännäisyys ylimalkaan renqvistiläisyyden leimaa, vaikka se oppi-isään nähden asettuikin vapaammalle, raamatun auktoriteettia jyrkästi teroittavalle kannalle. Ainakin koskee viimemainittu huomautus seudun heränneitten etevintä johtomiestä Salomon Häkkästä. Luotettavimpana opettajanaan viimemainittukin Renqvistiä edelleen kunnioittaen muisti. Ja samaa ajattelivat hänestä seudun muutkin rukoilijat. Todistuksena on muunohessa mikkeliläisen Paavo Närväsen hänelle 1858 kirjoittama helläsydäminen kirje [Akiander VII, 263.].

Paavo Ruotsalaisen hengenheimolaisia näillä seuduin ei enää pitkiin aikoihin ollut löytynyt nimeksikään. Tämä seikka ei kuitenkaan estänyt Mikkelin heränneitä jyrkästi tuomitsemasta Savon herännäisyyden johtajaa ja hänen oppiansa. Tietysti olivat Renqvistin kirjat, joita täällä edelleen ahkerasti luettiin, näissäkin rukoilijoissa ylläpitäneet tuota vanhaa, Savon herännäisyyden eri suuntien välistä vikoilemishalua. Paavo Ruotsalaisen moitittava esiintyminen Margareetta Högmania vastaan Toholahden markkinoilla (II, 326-327) eli sitäpaitsi vielä kaikkien tämän seudun vanhempien heränneitten muistossa, ja nuoremmatkin muistivat Pieksämäen ja Haukivuoren heränneitten outoa esiintymistä myöhempinä aikoina, jolloin nämä vielä suurissa joukoissa saapuivat Mikkelin markkinoille, puhuen kielillä ja kiittäen "ukon" oppia. Seurauksena oli, että Ruotsalaisen oppia pidettiin mitä vaarallisimpana eksytyksenä ja sen tunnustajia miltei riivattuina synnin palvelijoina. Suomen herännäisyydessä vallitseva yleinen hajaannus ei ollut omiaan juopaa supistamaan. Sitävastoin on omituista, etteivät tämän puolen heränneet, johtomiehiä tietysti lukuunottamatta, paljonkaan tunteneet Hedbergin oppia eivätkä sen herännäisyyttä vastaan synnyttämää taistelua. Eivät olleet Renqvistin kiivaat riitakirjatkaan evankeelisen suunnan perustajaa vastaan kääntäneet näiden seutujen heränneitten huomiota tuohon.

Omituinen ilmiö Mikkelin herännäisyydessä on, että seudun hartausseurat 1850-luvun lopussa olivat hävinneet melkein sukupuuttoon. Vasta-heränneet ja sielunsa tilasta levottomiksi joutuneet kokeneemmatkin kävivät kyllä usein "vanhojen", luotettujen kristittyjen luona saadakseen neuvoa ja ohjausta, ja joskus saattoi sattua, että useampikin samalla hetkellä saapui saman neuvojan luo, mutta yhteisiä seuroja ei syntynyt. Löytyipä niitäkin heränneitä, jotka arvelivat tuommoista toisilta neuvoa etsimistä sielun asioissa tarpeettomaksi, koska "sen tiedon kylissä juoksematta kyllä saapi raamatusta ja muista hengellisistä kirjoista". Ja kuitenkin vallitsee näiden seutujen kokeneissa kristityissä sama uskonnollinen katsantotapa ja välit ovat muussakin suhteessa hyvät. Ei siis kateus eivätkä muut itsekkäät pyyteet ole syynä tähän ilmiöön, vaan ilmeisestikin väsymys, joka ennustaa perikatoa Mikkelin herännäisyysliikkeelle semmoisena. Mutta näinäkin aikoina vaikutti se suolana laajoissa piireissä ja painoi vakavan leiman näiden seutujen uskonnolliseen katsantotapaan.

Mikkelin seudun herännäisyydelle ominaista oli, niinkuin ennen (II, 218) on mainittu, raamatun ja muun uskonnollisen kirjallisuuden ahkera viljeleminen. Varsinkin liikkeen huomatuimmat henkilöt lukivat paljon, eivätkä suinkaan yksinomaan uskonnollista kirjallisuutta. Ehkä juuri tämä seikka aiheutti lainakirjaston perustamisen Mikkeliin jo v. 1856. Kolme vuotta myöhemmin löytyi tässä kirjastossa seuraava määrä kirjoja: uskonnollista kirjallisuutta 108, historiallista 33, kaunokirjallisuutta 54, "lukemista rahvaalle" 74 sekä maanviljelystä käsittelevää kirjallisuutta 17 nidosta [Suometar 1854 n:o 5 ja 6; Suometar 1859.].

Mikkelin herännäisyyteen liittyi likeisesti se herännäisyyden jäännös, joka näinä aikoina vielä löytyi muutamissa Itä-Hämeen seurakunnissa: Hirvensalmessa, Joutsassa, Hartolassa ja Mäntyharjulla. Hartauskokouksia ei näissäkään seurakunnissa enää usein pidetty, vielä vähemmin yhteisiä Mikkelin heränneitten kanssa, mutta uskonnollinen katsantotapa säilyy samana, kuin se menneinä aikoina oli ollut, ja varsinkin huomatuimmat henkilöt ovat toisilleen tutut, vieläpä likeisiä ystäviä. Tämä koskee varsinkin Hirvensalmea, joka vasta v. 1851 eroitettiin omaksi kirkkoherrakunnaksi Mikkelin emäseurakunnasta, jonka kappelina se niihin asti oli ollut.

Hirvensalmen heränneistä ansaitsee edellä muiden huomiota ennen (II, 218 ja 327) mainittu Antti Manninen. Hän tuli heräykseen v. 1849, häälyen alussa sinne tänne käsityksessään, kunnes hänessä vakaantui Renqvistin katsantotapa. Hyvin päättävästi hän teroitti armon omistamisen välttämättömyyttä. Muutama pitäjän säätyläinen, joka oli Ruotsalaisen oppiin mieltynyt, tuotti hänelle paljon sisällisiä taisteluja, kunnes Manninen, vihdoin varmuuteen päästyään, hänelle vastasi: "Jos minulla olisi niin nälkä, että kuolemaisillani olisin, ja ilmaantuisi laupias rikas, joka panisi paljon hyvää ja kallista ruokaa tarjolle, sanoen: tuon saat ilman hinnatta, kun vain tulet ottamaan, enkä menisi ottamaan, vaan katsoisin kaukaa vain, niin pysyisin yhtä nälkäisenä ja viimein kuolisin nälkään".

Hyvänä tukeena Manniselle hänen herätyksensä alkuaikoina oli kirkkoherranapulainen K. K. Dahlgren. Tämä alkoi kuitenkin muutaman vuoden kuluttua häntä epäillä ja vähin väärästä opistakin ahdistaa. Mannisella oli näet tapana viettää n.s. apostolein päiviä pyhäpäivinä. Apajalahden taloon, jonka hän tähän aikaan omisti, kokoontui näinä päivinä heränneitä sanaa viljelemään kuni sunnuntaisin. Palkollisilleenkin antoi hän silloin vapautta työstä, kuitenkin sillä ehdolla, että he ottivat osaa sananviljelykseen. Nimismiehelle ja papistolle saapui kanteita Mannista vastaan, hän kun muka neuvoi ihmisiä pyhimyksiä palvelemaan sekä laiskottelemaan. Dahlgren kuitenkin pian tuli vakuutetuksi näiden syytösten perusteettomuudesta ja sai siten vainonhankkeet raukenemaan.

Vuosina 1860-61 syntyi Hirvensalmessa uusiakin herätyksiä ja yhteisiä hartauskokouksia pidettiin verraten usein Apajalahdella. Manninen kertoo itse tästä ajasta: "Ei ole mitään eriseuroja ollut heränneitten välillä, ei myös pappiemme välillä. Kaikkien heränneiden mielialana on vain tulla tuntemaan Vapahtaja jokapäiväiseksi pyhittäjäksi". "Mutta", lisää hän, "niin kuitenkin on, että monta on kutsuttu, mutta harvat ovat valitut". Niin suuret kuin 1840-luvulla, jolloin seuroihin saapui ihmisiä ulkopitäjistäkin, niin että kokoontuneitten luku nousi moneen sataan, eivät nämä kokoukset enää olleet, mutta vieläkin nousi näihin tilaisuuksiin kokoontuvien luku noin 60-70.

Margareetta Högmania ja Salomon Häkkästä sanoo Manninen tämän seudun herännäisyyden pylväiksi. Renqvististä oli hänellä sama käsitys kuin Häkkäsellä. Hänkään ei hyväksynyt rukoilijain kuuluisan oppi-isän pitkiä, orjallisesti aina samaa ulkonaista muotoa noudattavia rukouksia "Mutta", lausuu hän, omasta ja ystävien mielipiteestä puhuen, "tästä ei moitita Renqvistiä, vaan annetaan hänen pitää tapansa, koska uskotaan, että hän on varmaan itse tuntenut parhaan avun sen tapaisesta rukouksesta". Tämän yhteydessä kertoo Manninen seutunsa heränneitten hartauden-harjoituksista 1860-luvun alussa seuraavaa:

"Yhteiset aamu- ja iltarukoukset, niinkuin myös pyhäpäivinä kerran keskipäivälläkin, pitävät he kyllä tavallisesti polvillaan, selittäen, että koska sielulla ja ruumiilla on niin likeinen yhteys, niin on luonnollisesti ruumiin nöyryyttäminen avullinen sielunkin nöyryyttämiselle Jumalan puoleen. Kun Ruotsalaisen opin puolustajat syyttävät heidän sillä rakentavan omaa vanhurskautta, niin vakuuttavat he, ettei niin ole laita, jos kohta joku yksinkertainen saattaakin sitä tehdä. — — — Vaikka tapana on tällä tavoin rukoilla, niin en luule niiden, jotka vähänkin enemmän ymmärtävät, siitä uskonkappaletta tekevän. — — — Nämä rukoukset pidetään ulkomuistosta, rukoilijan valitsemilla ja oman sydämen pohjasta lähtevillä sanoilla, eivätkä tavallisesti kestä kuin noin 10 minuuttia eikä aina sitäkään. Ne alotetaan tavallisesti jonkun virren loppuvärsyn ulkoa, seisoalla ja kädet ristissä laulamisella, jonka loputtua laskeudutaan polville, kasvot istuimia eli penkkiä vastaan, jolloin joku vanhemmista rukoilee, jos nim. useampia rukouksen pitoon pystyviä on saapuvilla. Ensin omin sanoin hetken rukoiltuaan, lukee hän 'Isä meidän' ja jonkun virrenvärsyn. Useimmin hän vielä rukoilee lyhyen rukouksen omin sanoin, jonka perästä hän lukee Herran siunauksen. Joku toinen alkaa taas laulaa, niinikään polvillaan ollen. Viimeksi lukee sama rukouksen pitäjä virrenvärsyn, ja sitten vasta noustaan ylös".

Seuroissa käyttivät nämä heränneet eniten Björkqvistin postillaa, veisuukirjoina "Siionin Virsiä" ja "Halullisten sielujen hengellisiä lauluja". Virsien, puheitten ja luvun välisinä lomahetkinä keskusteltiin uskon elämän kokemuksista, sen koetuksista, taisteluista ja voitoista [Akiander VII, 27-28; Paimenmuisto.].

Tämänkaltaiseksi oli Hirvensalmen heränneitten jumalanpalvelus vähitellen muodostunut ja semmoiseksi se Mannisen johtamana vakaantui. Vaikea on sanoa, missä määrin väite tämän johtomiehen tekopyhyydestä, josta häntä hänen omat aikalaisensakin monesti syyttivät, on oikeutettu. Ilmeistä on, että tämä väite on kotoisin maailmasta ja ainakin liioiteltu. Ehkä oli sitävastoin enemmän perää siinä syytöksessä, että Manninen teroittamalla sanankuulijoilleen armon omistamisen välttämättömyyttä nukutti monen väärään rauhaan. Oli miten oli: paljon hyvää hän vaikutti sekä pyhitetyllä elämällään että opetuksellaan, herättäen ihmisiä vielä näinä suurten herätysten iltahetkinä etsimään sitä pyhitystä, jota paitsi ei kukaan saa Jumalaa nähdä.

IV.

Se hajaannuksen ja yleisen väsähtämisen painostava voima, joka 1850-luvulla näkyy miltei kaikkialla herännäisyyden mailla ja joka murtaa niin monen tämän liikkeen merkkimiehenkin voimat, saaden heidät riitoihin ja väittelyihin kyllästyneinä ja raskaan päivätyön murtamina valmistautumaan laskemaan paimensauvansa kädestään, ei vaikuta mitään muutosta Henrik Renqvistin esiintymisessä ja työssä. Hän on vielä tähän aikaan sama kuin ennenkin, kirjoittaa yhtä paljon kuin miehuutensa paraina vuosina, hyökkää yhtä kiivaasti toisin ajattelevia vastaan, saarnaa ja pitää seuroja yhtä väsymättömästi, keräilee rahoja lähetystoimen hyväksi ja on vilkkaassa kirjeenvaihdossa miltei lukemattomien henkilöiden kanssa. Vuodet painavat hänen hartioitaan — Renqvist lähenee 70 ikävuottaan — taudin murtamana kärsii hän usein suuriakin ruumiintuskia, mutta hänen toimintahalunsa on muuttumattomasti sama kuin ennenkin, eikä hän vähimmässäkään määrässä vähennä työtaakkaansa. Hänen aikansa riittää suurten kysymysten pohtimiseen ja se riittää lannistumattoman kiivaan puoluekiihkon ja suvaitsemattoman pikkumaisuuden tyydyttämiseen. Ja yhtä hartaasti kuin ennenkin etsii hän rukouksissa lakkaamatta sitä "mikä ylhäällä on" ja kilvoittelee anomisissa Jumalan valtakunnan voiton puolesta pakanamaailmassa.

Renqvistin uskottu ystävä oli edelleen G. Monell, joka 1850-luvun loppupuolella (1853-1859) oli saarnaajana Lappeenrannan työvankilassa. Hänelle hän ahkerasti kirjoitti, uskoen hänelle avosydämisesti kaikki huolensa. Niinpä hän v. 1853 kirjoittamassaan kirjeessä valittaa, että apulaisensa Viitikka, josta hänellä jo oli hyvä toivo (III, 504), saatuaan kirjeen Hedbergiltä on ruvennut julistamaan tämän oppia. Renqvistin kantaa kuvaavat seuraavat sanat: "Kun piispa viime viikolla (maaliskuussa 1853) kävi täällä, sanoin Viitikalle: en ilmoita väärää oppiasi, jos lupaat luopua siitä". Ei tiedetä, mitä Renqvist teki, hänen apulaisensa kun lujasti vakuutti pysyvänsä vakaumuksessaan, mutta joka tapauksessa pistää tuosta uhkauksesta esille pitkälle kehittynyt uskonnollinen suvaitsemattomuus. Vastenmielisen vaikutuksen tekee niinikään uhkaus puhdasoppisuuden nimessä vedota piispaan, varsinkin kun muistamme, mitä Renqvist itse menneinä aikoina "harhaoppisuutensa" tähden esimiehiltään oli saanut kokea. Muita seurauksia Renqvistin ja Viitikan välisistä rettelöistä ei kuitenkaan näy olleen, kuin että viimemainittu seuraavana vuonna määrättiin toiseen seurakuntaan.

Samaan aikaan kuin Renqvist kirjoitti viimemainitun kirjeen, teki hän matkan Suur-Savoon, tervehtiäkseen sikäläisiä ystäviään. Mikkelin pitäjässä viipyi hän kahdeksan päivää, enimmän ajan A. Paasosen ja P. Närväsen luona, pitäen joka ilta seuroja näiden kodeissa. Koko ajan oli mukana myöskin Salomon Häkkänen, joka, Renqvistin tarkasti selitettyä käsityksensä rukouksesta, josta he ennen kirjallisesti olivat keskenään väitelleet (III, 507-509), vakuutti täydellisesti tyytyvänsä oppi-isänsä selityksiin.

Paluumatkan teki Renqvist Liperin kautta, missä hän viipyi viikon päivät. Tällä matkalla hän poikkesi Rantasalmen, Tohmajärven ja Liperin pappiloissa, joissa hän sai osakseen "hyvin ystävällistä" kohtelua. Asiana oli hänellä varojen kerääminen pakanalähetyksen hyväksi. Tuntuvan lisän Mikkelissä, Liperissä ja Joensuun kaupungissa tähän tarkoitukseen kokoamiinsa varoihin saikin hän mainituissa pappiloissa. Kaikkiaan kokosi Renqvist tällä matkalla 150 ruplaa, niin että hän sitä ennen v. 1853 kokoamiensa varojen kera (m.m. oli muutama kreikkalaiseen kirkkoon kuuluva talonpoika Liperissä lahjoittanut 55 ruplaa) saattoi Tukholman lähetysseuralle lähettää 500 rupl. Vuosina 1854-58 sai hän vähemmän lähetetyksi. Syyksi siihen sanoo Renqvist sen, että tuomiokapituli subsecreto-kirjeessä oli kieltänyt papistoa Tukholman lähetystoimelle varoja kokoamasta, väittäen kiellon aiheutuneen "erään kateellisen esimiehen vaikutuksesta". Ne 500 ruplaa, jotka Renqvist mainittuina vuosina, kiellosta huolimatta, lähetti Tukholman pakanalähetysseuralle, oli hän salaa kerännyt.

Myöhempinäkin vuosina toimi Renqvist yhtä ahkerasti pakanalähetyksen hyväksi. Sortavalan ja muiden Itä-Suomen seutujen köyhyyteen nähden eivät, olleet pieniä ne rahaerät, jotka hän, pääasiallisesti sikäläisiltä, miltei yksinomaan talonpoikaissäätyyn kuuluvilta ystäviltään tätä tarkoitusta varten keräsi. Niinpä nousi hänen yksin Sortavalassa v. 1862 pakanalähetykselle kokoamansa rahasumma 228 ruplaan ja kesällä seuraavana vuonna sai hän kootuksi 887 markkaa.

Muuttunut oli aika. Muutamia vuosikymmeniä aikaisemmin oli herännäisyyden johtomiehiä sakotettu ja virasta eroitettu heidän raivatessaan sijaa pakanalähetysaatteelle suomalaisien sydämissä. Nyt oli Suomelle jo oma pakanalähetysseura perustettu, nyt saatiin täälläkin vihdoin vapaasti toimia pakanain kääntämisen hyväksi. Mutta harvat lienevät seuran perustamisjuhlassa, tammikuun 19 p:nä 1859, muistaneet Jonas Lagusta, N. K. Malmbergia, F. O. Durchmania y.m. tämän aatteen edestä kärsineitä tienraivaajia, joista huomattavimmat jo olivat päässeet lepoon, harvat tämän aatteen väsymättömiltä puolustajaa Henrik Renqvistiä, vaikka tämä vielä eli. Ainoa näiltä ajoilta jälkimaailmalle säilynyt tunnustus on muukalaisen antama. Renqvistin ystävä, ennen mainittu Ferd. Uhde kirjoitti näet hänelle muutamia viikkoja myöhemmin kysymyksessä olevan juhlan johdosta: "Joka 20 vuotta on nähnyt mitä vastarintaa lähetystoimen asia Suomessa on saanut kokea ja kuinka hengellinen esivalta on koettanut rahvaassa painaa alas kaikkea tätä asiaa tarkoittavaa harrastusta, ei voi kylliksi ihmetellä nyt tapahtuvaa muutosta. Täytyy huudahtaa: sen on Herra tehnyt; hänelle ei ole mitään mahdotonta. Mutta kaikista, jotka nyt iloitsevat, lienee kuitenkin veli huomattavin. Sillä jokainen tietänee, että veli oli ensimmäinen, joka rakkaudesta Jumalan valtakunnan levittämiseen pakanoiden keskuudessa sytytti tämän kipinän Suomen rahvaan sydämessä ja joka, kestäen paljon pilkkaa, vainoa ja kärsimyksiä, on kylvänyt tuon taivaallisen siemenen, joka nyt nousee ja lupaa kantaa hedelmää. Herran uskolliset tietävät sen tarkoin ja elämän kirjaan on se myöskin kirjoitettu, ja kaikki iloitsevat siitä, että Herra on antanut veljen vielä elää ja suonut sinun nähdä sen armon, joka on tullut tämän maan osaksi. Suomen kansa on viimeisiä niistä kansoista, jotka ovat ryhtyneet työhön lähetystoimen hyväksi, mutta viimeiset tulevat ehkä ensimmäisiksi. Jo siitä pienestä alusta, joka nyt on saatu aikaan, voipi huomata, että rahvas lämmöllä ottaa osaa tähän ja tahtoo edistää Jumalan työtä. Mitä sitten tapahtuukaan, kun tämä rahvas suomenkielisten lähetyssanomain kautta saa enemmän tietoa tästä suuresta työstä"!

Yhtä ahkera oli Renqvist edelleen myöskin kirjoja kirjoittamaan ja kääntämään sekä niitä levittämään. Niinpä kirjoittaa hän v. 1854 Monellille: "Koetan valmistaa kirjaa Hedbergiä vastaan niinkuin kirjoitin Ruotsalaistakin vastaan. Se hyöty minulla on Viitikasta ollut, aivan niin kuin Jaakkiman Bergh sai minun kirjoittamaan Ruotsalaista vastaan. Jos ehtisin ja saisin armoa, syntyisi toinen osa 'Väärän opin kauhistuksesta'. Kirjan nimeksi aion panna: 'Korkeimmallensa pyrkivän jumalattomuuden kauhistus ja rangaistus'." Tässä kirjassa sanoo Renqvist aikovansa yhdessä käsitellä sekä Hedbergin että Ruotsalaisen oppia. Siinä muodossa hän ei kuitenkaan aiettaan toteuttanut, "kirja kun olisi tullut liian suureksi", vaan päätti julkaista "Hedbergin kauhistuksen" eri kirjana. V. 1855 lähetti hän käsikirjoituksen Kuopion tuomiokapitulin tarkastettavaksi, mutta painattamislupaa hän ei vielä silloin saanut. Renqvistille hyvin suopea tuomiokapitulin notario K. H. O. Molander ilmoitti hylkäämisen syyksi, että kirjaa pidettiin Hedbergille seurakunnan opettajana liika loukkaavana, "jos kohta tämä ei muutoin ollutkaan tuomiokapitulin suosiossa". Vasta kun Renqvist oli käsikirjoituksesta poistanut Hedbergin nimen, jonka sijassa hän käytti nimeä "turkulainen", sai kirja painoluvan. Lopullisen hyväksymisen vaikuttavimpana syynä piti Molander sitä "erinomaista" kirjelmää, johon käsikirjoitus liittyi. Viimemainittua kiitosta ei Renqvist kuitenkaan ansainnut, vaan hänen ystävänsä Monell, joka tuon kirjelmän oli kirjoittanut. Renqvistin kantaa kuvaa seuraava mielenpurkaus siinä kirjeessä, jossa hän kirjansa vaiheista kertoo. Molander oli hänelle kirjoittanut: "Vaikka kirjelmäsi tuomiokapitulille olikin erinomainen, en kuitenkaan voi pitää tätä (kirjan painattamislupaa) kuin Jumalan sormen vaikuttamana". Tämän johdosta huudahtaa Renqvist: "Se luulo minulla on, kun Julius Bergh on konsistoriossa ja siinä määrässä vihainen minulle kuin entinen Paavokin. Bergh on raateleva susi".

Kysymyksessä oleva kirja painettiin v. 1856 otsakkeella: "Kuolleen uskon opin ilmoittaja". Painoksen suuruus oli 3,500 kpl. Seuraavat numerot osoittavat, millä seuduin Renqvist aluksi laski saavansa eniten lukijoita tälle kirjalle. Hän lähetti sitä Raumalle 450 kpl, Turkuun 50, Mikkeliin 400, Rautalammelle 50, Ouluun 50, Kajaaniin 10, Viipuriin 10, Helsinkiin 100, Porvooseen 10, Valkjärvelle 10, Liperiin 100, Tohmajärvelle 50, Ilomantsiin 20, Kiihtelysvaaralle 10, Pitkäänrantaan 10. Paras menekki oli kirjalla tietysti Sortavalassa, missä Renqvist itse sitä levitti.

Ei ole vähintäkään syytä epäillä, että Renqvist vakaumuksesta oli tämänkin kirjan kirjoittanut. Mutta kun hän siinä, paikoin hyvinkin sattuvasti, näyttää, että "usko ilman töitä on kuollut", kärsii tämänkin kirjan sisältö toiselta puolen usein siitä katkerasta kiivaudesta, jolla hän Hedbergiä kohtelee. Vielä näinäkin aikoina osoittautuu Renqvist toisin ajattelevia vastaan suvaitsemattomammaksi kuin kukaan muu. Muissakin tilaisuuksissa, kirjeissä y.m. tuli tämä näkyviin. Varsinkin Ruotsalaista muistelee hän yhä edelleen leppymättömällä katkeruudella. Kun esim. ennen (III, 239) mainittu A. Möykkynen "Suomettaressa" v. 1856 julkaisi pitkän myötätuntoisen kirjoitussarjan viimemainitusta, kirjoitti Renqvist Monellille: "Kuka mahtoi olla niin jumalaton kuin Paavosta Suomettareen semmoisen elämäkerran on kirjoittanut. Olisi tarpeellista, että kirjoittaisit vastaan". Ja saatuaan samalta ystävältään jonkun uuden todistuksen siitä, ettei tämäkään hyväksynyt noita hänen eniten vihaamiansa uskonsuuntia, hän kirjoitti: "Iloitsen siitä, että niin kammoksuen inhoot ruotsalaisuutta ja hedbergiläisyyttä". Muutamassa toisessa kirjeessä purkaa hän sappeaan Paavon kannattajia vastaan seuraavin sanoin: "Niinkuin Ruotsalainen on lähinnä perkelettä, niin on Wahlberg (siihen aikaan 1853 kappalaisena Iisalmella) lähinnä Ruotsalaista" j.e.p. — Muista Renqvistin vielä hänen vanhoilla päivillään kirjoittamistaan kirjoista mainittakoon myöskin "Antikristuksesta" -niminen kirjanen, joka ilmestyi v. 1861.

Käännöksiäkin suoritti Renqvist yhä edelleen ja toimitti painosta. Toisiin, niinkuin esim. Sallengrénin saarnaan "Väärä oma vanhurskaus", joka käännös ilmestyi 1856, lisäsi hän sitäpaitsi oman kirjoittamansa esipuheen sekä selityksiä. Niinkuin tämäkin ovat Renqvistin suorittamat käännökset kyllä enimmäkseen pieniä, mutta työtä nekin kysyivät ja paljon vaivaa niiden levittäminen ja myyminen. "Kun painattaa kirjoja omalla kustannuksellaan", valittaa hän Monellille, "saa kirjoittaa melkein yhtä paljon kirjan levittämisestä kuin itse kirja kysyi. Tämä antaa hirveän paljon työtä". Kustantajille taas Renqvist ei tahtonut käsikirjoituksiaan myydä, nämä kun "nostavat hinnat niin korkeiksi". Seurauksena oli, että hän kirjojensa takia monesti joutui rahapulaan, josta kuitenkin aina hänen ystävänsä Raumalla, Tampereella, Liperissä y.m. hänet auttoivat. Renqvistin velka kirjapainoihin y.m. kirjojen painattamisessa tarvittaville välittäjille nousi 1850-luvun alussa 8,000 ruplaan, mutta v. 1856 teki se vain 1,500 ruplaa; loppuijällään pääsi hän velattomaksi. Ja huomattava on, että hän yksinomaan myytyjen kirjojensa hinnalla maksoi tuon silloisissa oloissa ja varsinkin köyhän kappalaisen tuloihin nähden suuren velan. Mutta tyytymätön oli Renqvistin vaimokin hänen kirjakauppaansa, m.m. arvellen hänen "hävittävän puolet tuloistaan", kun hän ei itse edes pitänyt kirjakauppaa, vaan muiden kautta kirjojaan levitti. Tästä Monellille kertoessaan lausuu Renqvist: "Ei vaimoni ole sitä vähemmän saanut, vaikka on itse pitänyt huushollia antamatta minulle mitään".

Verraten paljon Renqvist vielä vanhoilla päivillään matkustikin. Häntä ei enää ahdistettu "luvattomien hartausseurojenkaan" pitämisestä, vaikka hän semmoisia kyllä ystäviensä luona käydessään vieraillakin paikkakunnilla piti. Hänen pitkä matkansa Suur-Savoon, Liperiin y.m. v. 1853 (IV, 125-126) ei ollut ainoa laatuaan. Niinpä hän esim. v. 1856 joulukuussa kävi Ilomantsissa, viipyen tällä matkalla kolme viikkoa. Kaikkialla missä hän liikkui kokoontui häntä kuulemaan paljon kansaa. Renqvist sanoo tällä matkalla olleensa täydessä työssä aamusta iltaan. Ettei papistokaan enää tahtonut panna esteitä hänen uutteralle työlleen Jumalan valtakunnan puolesta, näkyy siitäkin, että hän tällä matkalla saarnasi Kiihtelysvaaran, Tohmajärven y.m. pitäjien kirkoissa. Muutoin ei ole vaikea huomata, että Renqvist paljon ystävällisemmin ajattelee niitä sielunpaimenia, joita muut heränneet pitivät suruttomina ja maailmanmielisinä, kuin Ruotsalaisen tai Hedbergin suuntaan kuuluvia virkaveljiään. Nämä olivat hänen mielestään suorastaan sielunvihollisen kätyreitä, joita edellä muiden tuli kaikin tavoin vastustaa.

Usein muistuttivat Renqvistin ajettunut käsi, joka ajoittain teki kirjoittamisenkin hyvin vaikeaksi, sekä muut taudinkohtaukset, että hänen elämänsä likeni loppuaan. Mutta niinkauan kuin hän suinkin voi, tahtoo hän hoitaa kaikki tehtävänsä niin, kuin ennenkin. Liikuttavaa on lukea hänen lyijykynällä ja vapisevalla kädellä lapsilleen ja ystävilleen kirjoittamiaan pitkiä kirjeitä. Pääsisältönä on miltei poikkeuksetta ijankaikkisen elämän ja kuoleman suuri kysymys. Yhtä perusteellisesti hän vielä viimeisinä elinvuosinaan neuvoo ja selvittää "puhdasta, raamatunmukaista oppia", yhtä hartaasti, jos mahdollista vielä hartaammin kuin miehuutensa päivinä, hän kehoittaa parannukseen ja uskoon. Vielä v. 1863 sanoo hän "melkein joka postipäivänä" kirjoittaneensa "pitkiä kirjeitä oikealle ja vasemmalle".

Omassa seurakunnassaan toimi Renqvist vielä 1860-luvulla yhtä ahkerasti kuin ennenkin. V. 1861 kirjoittaa hän pojalleen: "Olen lauvantai- ja sunnuntai-iltoina pitänyt rukous- ja opetushetkiä niihin saapuneiden kanssa. He ovat tulleet niinkuin ennenkin". Ja syksyllä 1863 todistaa hän työstään: "Tänä kesänä olen, Jumalan kiitos, vanhuuden heikkoutta lukuunottamatta, ollut terve, jonka vuoksi tuskin on ollut sitä saarnapäivää, jolloin en olisi saarnannut tahi pitänyt rippipuhetta. En ainoanakaan lauvantai- tai sunnuntai-iltana ole laiminlyönyt rukous- ja opetusseurojen pitämistä kotona, pitäjällä tai sairaalassa, ja näissä tilaisuuksissa olen aina koonnut varoja lähetystoimelle".

V. 1864 sairasti Renqvist niin kovaa niveltautia, että hänen täytyi pari viikkoa pysyä vuoteessaan. Mutta päästyään vähänkään liikkeelle ryhtyi hän heti jälleen työhön. Siitä kirjoittaa hän muutamassa kirjeessä: "Suuria hartauskokouksia olen pitänyt kotonani lauvantaisin niiden kanssa, jotka seuraavana pyhänä ovat käyneet Herran ehtoollisella".

Turhaa ei Renqvistin ahkera työ ollut. Tänä aikana, jolloin heränneitten luku useimmissa paikoissa maata vähenemistään väheni, lisääntyi se Sortavalan tienoilla. Vielä v. 1864 kirjoittaa Renqvist muutamassa kirjeessä: "Herätys leviää naapuriseurakunnissa enemmän kuin ennen. Hartaasti he ahkeroivat sielujensa pelastusta. Jumala auttakoon heitä pitkittämään loppuun asti". Lisääntymistään lisääntyi liike Renqvistin omassa seurakunnassa vielä seuraavanakin vuonna, vaikka hän pääsiäisestä alkaen oli niin sairas, ettei enää jaksanut saarnata. Usein hän vielä tänäkin aikana piti rippipuheita kirkossa sekä kävi sairasten luona kaupungissa ja läheisimmissä kylissä. Ja joukoittain kokoontui edelleen, niinkuin entisinä aikoina, hänen kotiinsa heränneitä kuulemaan hänen neuvojaan ja hänen kanssaan polvistumaan Herran eteen. Varsinkin lauvantai-iltoina ja sunnuntaiaamuina ennen kirkonmenoa sekä saman päivän illalla oli hänen seuratupansa täynnä sielunsa tilaa huolehtivia ihmisiä, jotka tarkasti kuuntelivat vanhan opettajansa opetuksia ja polvillaan seurasivat hänen rukouksiaan. Vielä syyskuussa v. 1865 todistaa Renqvist seurakunnastaan muutamassa kirjeessä: "Niinikään juhlapäivinä, jolloin ei ole ollut Herran ehtoollisella-käyntiä eikä ilma ole estänyt, on paljon ihmisiä saapunut luokseni. Hyvin paljon uusia heräyksiä on tapahtunut, ja moni, joka ennen on tullut heräykseen, mutta sitten kylmennyt tai luopunut, on nyttemmin uudelleen alkanut etsiä armoa sydämen koko hartaudella".

Lukiessa Renqvistin kirjeitä sekä muita todistuksia hänen väsymättömästä toiminnastaan, tuntuu joskus kuin olisi työ tullut hänelle miltei intohimoksi. Kun tämän lisäksi hänen perustamansa uskonnollisen suunnan kannattajia monesti on syytetty kaavamaisuudesta, tunkeutuu se epäilys mieleen, että hänen oma, alituisissa, usein loppumattoman pitkissä puheissa ja rukouksissa kulumiseen asti harjoittamansa uskonnollisuus ainakin hänen vanhoilla päivillään jähmettyi hengettömäksi tavaksi laillisine tehtävineen ja omatekoisine pyhityspyrintöineen. Tähän kuuluu myöskin, että Renqvist hyvin tiesi, että hän oli tehnyt paljon työtä Herran viinimäessä ja että hän vanhoilla päivillään, niinkuin seuraavassa luvussa saamme nähdä, ei suinkaan ollut välinpitämätön siitä tunnustuksesta, joka nyttemmin monelta taholta tuli hänen osakseen. Oli miten oli — varma on kuitenkin, että Jumalan valtakunnan voitto ihmisten sydämissä oli hänelle siksi kallis asia, että kaikki muu sen rinnalla supistui pieneksi. Siitä hän puhui ja kirjoitti, iloitsi koko sydämestään, kun Herra jonkun syntisen löysi tai armoitettuna pelasti kotia, sekä suri katkerasti, kun häneltä toivo toisten pelastumisesta sammui. Niin täynnä oli hänen sydämensä tämmöistä iloa ja surua, ettei hän voinut olla sitä ilmaisematta uskonnollisesti välinpitämättömillekään, eipä edes vapaa-ajattelijoillekaan. Todistukseksi lainaamme tähän otteen muutamasta Renqvistin v. 1865 kirjoittamasta kirjeestä: "On ollut mieluista seurustella heränneitten kanssa, mutta etenkin on tuollaisten katuvaisten ja elävästi uskovaisten ero tästä pahasta maailmasta tuottanut minulle iloa, kun heissä kuolinvuoteella olen huomannut kaikki ne tuntomerkit, joita Jumalan sanan mukaan tavataan autuaissa sieluissa. Sitävastoin olen vapisten kauhistunut katumattomien kuolinvuoteen ääressä, heissä kun ei ole elävän uskon tuntomerkkejä. Semmoinen oli muutama täkäläinen kauppapalvelija, joka kuolinvuoteellaan kyllä tuli heräykseen, mutta jota en saanut mihinkään semmoiseen, jota välttämättömästi täytyy löytyä heränneessä syntisessä, en rukoukseen, en uskoon Jesukseen, en Pyhän ehtoollisen nauttimiseen. Jos kehoitin häntä rukoilemaan, niin hän vastasi: en taida enkä jaksa rukoilla. Kun sanoin hänelle: ei sinun tarvitse jaksaa muuta kuin maatessasi publikaanin tavoin huoata armoa, vastasi hän: en voi sitäkään. Jos sanoin: ikävöi edes armoa ja usko, että Jesus armahtaa sinua, niin oli tulos sama. Kun hän tahtoi tunnustaa kaikki suurimmat syntinsä, mutta ei jaksanut, sanoin hänelle: riittää, vaikka vain tunnet itsesi syntisistä suurimmaksi. Kun sitten kysyin häneltä, tahtoiko hän nauttia Herran ehtoollista, sain vastaukseksi: siihen olen minä aivan mahdoton. Ilman ehtoollista hän kuolikin. Katuvaiseksi hän kyllä tuli, mutta ei uskovaiseksi, ja sentähden toteutuivat suomalaisen virsikirjan sanat: 'Kamala on katumus kuoleman ajalla'. Aivan niin käypi sinullekin, jollet terveenä rupea armon anomiseen ja parannukseen. Mutta koska pahoin pelkään, että sinä kääntymättömyytesi lisäksi olet vapaa-ajattelijakin, seuraa tätä kirjanen 'Kristuksen hauta', jotta et tuomiopäivänä saata sanoa, etten sinulle vakuuttaen puhunut Kristuksen jumaluudesta ja elämästä kuoleman jälkeen".

Renqvist oli köyhille hyvin antelias. Varsinkin vanhoilla päivillään, jolloin hän oli paremmissa varoissa, auttoi hän aineellista apua tarvitsevia ei vain leipä- ja muilla ruokalahjoilla, vaan rahallakin, puhumattakaan siitä, että hän varattomille ilmaiseksi jakoi paljon kirjoja. Monelle tarvitsevalle hän velkakirjaa ja korkoa vaatimatta lainasi rahoja; saataviaan hän ei milloinkaan jättänyt ryöstöllä haettaviksi. Vaimonsa, joka ei ollut niin auttavainen, oli usein hyvinkin tyytymätön miehensä anteliaisuuteen, koettaen sitä kaikin tavoin rajoittaa ja estellä. Seurauksena oli, että Renqvist usein salasi vaimoltaan mitä hän köyhille antoi.

Luonteeltaan oli Renqvist, niinkuin monesti olemme nähneet, itsepäisyyteen asti lujatahtoinen. Ei mikään mahti olisi saanut häntä poikkeamaan siitä, minkä hän piti oikeana. Vaikka hän oli hyvin vakava, kuultiin hänen suustaan joskus leikillistäkin puhetta ja koomillisia kertomuksia menneitten päivien oloista ja vaiheista. Mutta tämmöisetkin puheet käänsi hän ennenpitkää hengellisiin asioihin. Ei kukaan lähtenyt hänen luotaan saamatta häneltä kuulla, "mitä hänen rauhaansa sopii", eikä hän mistään seurasta poistunut antamatta niille, joiden kanssa hän oli seurustellut, opetuksia, varoituksia ja neuvoja elämän tietä varten. Viimeisinä vuosinaan hän ei muusta paljon ensinkään puhunutkaan.

Jos Renqvist nuorempana taistelun helteessä joskus kiivastui, ei tuo hänen vanhoilla päivillään juuri milloinkaan tapahtunut. Tämän yhteydessä on paikallaan huomauttaa siitäkin, että nuo hänen katkerat hyökkäyksensä Ruotsalaista ja Hedbergiä sekä näiden hengenheimolaisia vastaan, jotka hyökkäykset, niinkuin olemme nähneet, eivät suinkaan heikenneet hänen loppuijälläänkään, eivät ole kiivaudessa lausuttuja, vaan harkittuja, itsepintaisen vakaumuksen purkauksia. Että ne eivät ole sopusoinnussa Renqvistin elävän saarnan kanssa rakkaudesta eivätkä sen rakkauden työn kanssa, jota hän väsymättömällä innolla ja verrattomalla ahkeruudella suoritti Herran viinimäessä, sitä ei kukaan voi kieltää, eikä sitäkään, että ne sitäpaitsi usein pukeutuvat hyvinkin epämiellyttävään muotoon. Mutta niiden uhallakin näkyvät kuitenkin Renqvistin jalot ominaisuudet ja hänen siunauksesta rikas työnsä siksi selvästi 19:ta vuosisadan herännäisyyden vaiheissa, että hän ehdottomasti on luettava tämän liikkeen ensimmäisten merkkimiesten joukkoon. Hänen elämänsä iltatyö ei suinkaan ole omiaan vähentämään tätä tunnustusta, vaan päinvastoin.

Kovien taistelujen kautta oli Renqvist nuorena löytänyt Herran, kovissa taisteluissa oli hänen uskonsa puhdistunut ja kasvanut. Se uskon varmuus, jonka hän oli saavuttanut, ja se Herran rauha, jonka suloisuutta hän niin monesti oli saanut maistaa, joutuivat vielä hänen vanhoilla päivillään, varsinkin hänen viimeisen tautinsa aikana, kovan koetuksen alaisiksi. Toukokuussa 1866 neljä viikkoa sairastaessaan lavantautia, valitti Renqvist usein hengellistä pimeyttä, ja kun tauti syksyllä uudistui, joutui hän tautivuoteellaan usein suuriin hengellisiin kiusauksiin ja ahdistuksiin. Etenkin viime vuosina oli hän hyvin usein käynyt Herran ehtoollisella, saaden silloin aina uutta kehoitusta ja uskon rohkeutta, mutta kun hän nyt kuoleman kynnyksellä kutsutti luoksensa Kymölän koulun opettajan A. W. Lyran ja vaimonsa kanssa hänen kädestään vastaanotti Herran ehtoollisen, oli hänen sisällinen taistelunsa ehkä kuumempi kuin koskaan ennen. Kovaa oli hänen ruumiillinen tautinsa, mutta hänen puheensa, sekä hänen houraillessaan että selvänä ollessaan, ilmaisivat monesti vielä kovempaa sieluntuskaa. Kerran esim. kielsi hän palvelijansa sytyttämästä pesään pantuja puita, huudahtaen: "helvetin tulella poltetaan". Mutta kovimpienkin tautien helteestä löysi hänen etsivä uskonsa tien Jesuksen tykö. "Kuolemaksi se tulee", lausui hän kerran, "ja minua armahdetaan". Päivää ennen kuolemaansa lausui hän tyttärensä kuullen: "tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa".

Oli pyhäin miesten päivä. Kun kansa tuli kirkosta ja sanoi vielä kerran tahtovansa kuulla rakkaan opettajansa äänen, ilmoitettiin sille, että tämä koko päivänä ei enää ollut jaksanut puhua ja juuri vasta oli vaipunut uneen. Seuraavana yönä kuultiin hänen vielä houraillen lausuvan: "Köyhille antakaa". Omaiset, jotka valvoivat vuoteen ääressä, ymmärsivät, että hän oli apua jakavinaan tarvitseville. Toinenkin piirre hänen luonteessaan tuli vielä tänä yönä näkyviin. Hän näet lausui: "Kirkkoon pitää lähteä".

Maanantaiaamuna kello 8, marraskuun 5 p:nä 1866 pääsi väsynyt matkamies lepoon. Hautajaiset pidettiin seuraavana perjantaina. Ruumissaarnan piti Renqvistin apulainen K. J. Johnsson. Sen alkulauseena olivat sanat: "Nyt sinä, Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään" ja saarnanaiheena: "Minä annan teille paimenet minun sydämeni jälkeen, jotka teitä ravitsevat opilla ja viisaudella". Paljon oli kansaa kokoontunut kirkkoon sekä saattamaan rakasta opettajaansa haudan lepoon. Syvä ja yleinen oli suru.

Hautajaisissa nosti talollinen Simo Räty kysymyksen muistopatsaan pystyttämisestä Renqvistin haudalle. Häntä kannattivat lämpimästi varsinkin tilaisuudessa saapuvilla olevat talonpojat. Listalla koottiin 300 markkaa, jota summaa seuraavana vuorina aiottiin kartuttaa uudella keräyksellä. Silloin sattuneet kovat nälkävuodet lienevät vaikuttaneet, että hanke jäi toistaiseksi. Se toteutui vasta v. 1887, jolloin muutamat yksityiset henkilöt täyttivät mitä puuttui. Kivi, joka silloin pystytettiin haudalle, on harmajasta graniitista ja runsaasti kahden metrin korkuinen. Paitsi Renqvistin nimeä, syntymä- ja kuolinvuotta sekä vuosilukua 1836, jolloin hän tuli Sortavalan kappalaiseksi, on siihen hakattu sanat: "Pyrkikää niitten perään, jotka ylhäällä ovat, eikä niitten, kuin maan päällä ovat".

[Lähteitä: Paimenmuisto; Renqvistin kirje G. Monellille 24/4 53 (omistaa Kirkkohistoriallinen seura); P. Poutiainen, Henrik Renqvist Sortavalan, kappalaisena; Renqvistin kirje pojalleen, K. Renqvistille 18/11 63 (omistaa maist. A. Renqvist); Ferd. Uhden kirje Renqvistille 5/2 59 (Akiander VII); Renqvistin kirjeet Monellille 22/4 53, 17/1 54 ja 1856 (omistaa Kirkkohistoriallinen seura); Renqvistin kirje K. Renqvistille 11/10 61 (omistaa A. Renqvist); Osk. Molanderin kirje Renqvistille 28/12 55; Renqvistin kirjeet Monellille 5/8 56, 3/4 57, 24/2 57, 25/11 63 (omistaa Kirkkohist. seura); Renqvistin kirjeet K. Renqvistille 11/10 61, 19/7 64, 15/9 65 (omistaa A. Renqvist); A. W. Lyran, Fr. Saukon, Jaakko Lembergin y.m. kertomukset.]

Herännäisyys Matth. Akianderin teoksessa "Historiska Upplysningar om Religiösa rörelserna i Finland i äldre och senare tider". ["Historiallisia tietoja uskonnollisista liikkeistä Suomessa vanhempina ja myöhempinä aikoina".]

Se yleinen huomio, jonka uskonnollinen kysymys Suomessa XIX vuosisadan keskivaiheilla sai osakseen, tuli näkyviin siinäkin, että ruvettiin kokoamaan tietoja hengellisen elämän vaiheista isänmaassamme. Tätä heräjävää harrastusta ilmaisee mitä huomattavimmalla tavalla se seikka, että kansanmiehet eri osissa maata ryhtyvät keräilemään tietoja sekä kirjoittamaan kertomuksia herännäisyydestä ja sen huomatuimmista miehistä, siten pelastaakseen unohdukseen joutumasta niitä valtaavia uskonnollisen elämän ilmiöitä, joita he olivat nähneet ja joiden syvälle ulottuvia vaikutuksia he olivat kokeneet. Tämmöisistä kalliiden muistojen vartijoista kansan syvissä riveissä on yhdeksännentoista vuosisadan herännäisyys, niinkuin olemme nähneet, siksi rikas, että sopisi odottaa hyvinkin suurta innostusta tähän asiaan heränneitten pappien ja muiden liikkeeseen kuuluvien, tietopuolista sivistystä saaneiden puolelta. Mutta tässä odotuksessa me kerrassaan petymme. Lauri Juhana Niskanen, Matti Paavola, Juhana Poikonen, Vilhelm Niskanen, Salomon Häkkänen, Antti Manninen ja useat muut heränneet talonpojat ovat jättäneet jälkimaailmalle arvokkaita tietoja herännäisyydestä, mutta heränneet papit ja muut samanmieliset sivistyneet ovat, heidän kirjoittamiaan ja säilyttämiään kirjeitä lukuunottamatta, miltei kokonaan laiminlyöneet tämän tehtävän. Sitä suurempaa tunnustusta ansaitsee professori Matth. Akiander siitä, että hän teokseensa "Historiska upplysningar om Religiösa rörelserna i Finland i äldre och senare tider" (Historiallisia tietoja uskonnollisista liikkeistä Suomessa vanhempina ja myöhempinä aikoina) on koonnut niin paljon arvokkaita tietoja myöskin yhdeksännentoista vuosisadan herännäisyydestä. Tuon laajasuuntaisen, lähes 3,000 sivua käsittävän teoksen seitsemästä osasta on kaksi osaa, yhteensä lähes 1,000 sivua, omistettu yksinomaan XIX vuosisadan herännäisyydelle. Näin ollen on syytä likemmin tarkastaa näitä osia, pitämällä silmällä, keltä Akiander on saanut niihin kokoamansa tiedot sekä miten sen ajan heränneet arvostelivat tätä hänen esitystään.

Niinkuin olemme nähneet (III, 497-498), kääntyi Akiander v. 1852 J. F. Berghin puoleen pyynnöllä, että tämä hankkisi hänelle tietoja herännäisyydestä. Jo sitä ennen oli hän pääasiallisesti seurakuntien kirkkoherrojen kautta keräillyt paljonkin näitä tietoja, mutta tärkein ainehisto oli tietysti saatava herännäisyyden omilta miehiltä, ja Akiander oli siksi tarkka ja tunnollinen tutkija, että hän tämän täysin oivalsi. Että hän etupäässä kääntyi juuri J. F. Berghin puoleen näitä tietoja saadakseen, ei suinkaan vähennä hänen arvoaan tutkijana. Huomattava on nim., että hänen tiedustelunsa viimemainitulta koski yksinomaan Itä-Suomen herännäisyyttä ja sen suhdetta varsinkin Renqvistiin, ja näistä asioista oli Berghillä tarkemmat tiedot kuin luultavasti kenelläkään toisella, jota paitsi hän puolueettomammin kuin ehkä kukaan muu pystyi arvostelemaan liikkeen yksipuolisuuksia ja sen eri suuntien välisiä riitoja. Lukuunottamatta niitä lukuisia heränneitä pappeja ja talonpoikia, joiden antamat tiedot eivät Akianderin esityksessä erikoisesti tule näkyviin, sai tämä arvokasta apua etenkin J. F. Berghiltä, J. J. Rähmiltä, L. A. Landgrenilta ja K. A. Malmbergilta. Paitsi lukuisia kirjeitä, joita nämä ja muut henkilöt hänelle toimittivat, oli hänellä Savon herännäisyysliikettä käsitellessään käytettävinä L. J. Niskasen Muistokirja, A. Möykkysen ennen (IV, 129) mainitut, "Suomettaressa" julkaistut kirjoitukset Paavo Ruotsalaisesta, Jonas Laguksen v. 1860 painettu "Evangelii röst till kallade själar"-niminen kirjekokoelma, sekä nuo miltei kaikissa sanomalehdissä eri aikoina ilmestyneet, herännäisyyttä koskevat arvostelut ja väittelyt, joita edellisissä osissa olemme käsitelleet. Muistettavat ovat edellä muiden "Tidningar i andliga ämnen", "Hengellisiä sanomia" ja "Evangeliskt Veckoblad", jotka eri näkökohdilta valaisivat heränneitten katsantotapaa ja mielipiteitä sekä heidän oppiaan. Sitäpaitsi oli Akianderilla Savon herännäisyyden lähteenä käytettävänä myöskin Antti Mannisen laajaperäinen ja selvästi kokoonpantu selostus "Hengellisistä liikkeistä Mikkelissä ja sen ympäristöllä". Viimemainitun kirjoituksen päätarkoituksena on kyllä Etelä-Savon ja Itä-Hämeen rukoilijain merkkihenkilöiden ja heidän oppinsa esittäminen, mutta Paavo Ruotsalaisestakin ja hänen perustamastaan suunnasta sisältää se siksi paljon tietoja ja arvosteluja, että se ehkä hyvinkin tuntuvasti on ollut määräämässä Akianderin käsitystä Savon herännäisyydestä. Ja vielä enemmän on häneen varmaankin vaikuttanut Renqvistin "Väärän opin kauhistus" ja hänen muut hyökkäyksensä tätä suuntaa vastaan, puhumattakaan Hedbergin lukuisista, pietismiä vastustavista kirjoituksista.

Jo näistä huomautuksista näkyy, että Akianderin käytettävinä olleet, Savon herännäisyyttä käsittelevät lähteet eivät suinkaan olleet sopusoinnussa keskenään, vaan päinvastoin moneen kysymykseen nähden mitä jyrkimmin toisiaan vastaan. Näin ollen jäi hänen tehtäväkseen tarkkaan punnita, missä määrin kummankin puolen lausunnot ja väitteet olivat liioiteltuja ja missä suhteessa ehkä aivan vääriä. Tunnustettava on, että hän tunnollisesti ja puolueettomasti on koettanut vaikeaa tehtäväänsä suorittaa sekä, mikäli kysymys on Savon herännäisyydestä, arvosteluissaan monessa suhteessa onnistunutkin. Oikein on hän menetellyt siinäkin, että hän verraten harvoin näitä omia arvostelujaan lausuu, jättäen tämän tehtävän niille liikkeeseen kuuluville henkilöille, joilta hän tietonsa oli saanut.

Paitsi lukuisia, eri tahoilta koottuja ja useiden eri henkilöiden kirjoittamia kirjeitä, sisältää Akianderin teos sanasta sanaan hyvin paljon muitten kertomuksia ja arvosteluja henkilöistä ja tapahtumista. Sentähden muodostuukin tämän teoksen esitys herännäisyydestä enemmän lähdekokoelmaksi, jommoisena se pääasiallisesti on julkaistukin, kuin yhdenjaksoiseksi historiaksi. Puutteena tahtoisimme huomauttaa, että Akiander usein jättää mainitsematta, keiltä hän tietonsa on saanut, monesti silloinkin, kun hän sanasta sanaan kertoo saamansa kirjalliset lausunnot ja arvostelut. Niinpä hän esim. (VI osa, siv. 41-46) lainausmerkkien välissä toistensa perässä kertoo kolmen eri henkilön arvostelun Paavo Ruotsalaisesta, mainitsematta näiden henkilöiden nimiä. Kysymyksessä olevien arvostelujen, niinkuin muidenkin samankaltaisten historiallinen arvo riippuu tietysti suureksi osaksi siitä, keiden sanoja ne ovat. Ja jos tiedetäänkin [J. I. Berghin aikoinaan omistamaan Akianderin teokseen tehdyt reunamuistutukset.], että viimeksi mainitut arvostelut ovat J. F. Berghin, L. A. Landgrenin ja J. J. Rahmin kirjoittamat, niin löytyy toisia kohtia, lainausmerkin välissä oleviakin, joiden kirjoittajista on lausuttu niin monta eri arvelua, ettei niistä tässä suhteessa voi mitään varmuudella sanoa. Ja vielä vaikeampaa on tietää, keiden antamiin tietoihin ja lausuntoihin ne kohdat perustuvat, jotka Akiander on julkaissut omassa nimessään. Paljon tietoja Savon herännäisyydestä, varsinkin Paavo Ruotsalaisesta, on Akiander J. F. Berghin kautta saanut J. I. Berghiltä ja K. A. Malmbergilta, mutta vielä enemmän J. J. Rahmilta [Kert. K. A. Malmberg.]. Tämä kuitenkin koskee yksinomaan VI:tta osaa, seuraavaan eivät Ruotsalaisen suuntaan kuuluvat henkilöt, J. F. Berghiä lukuunottamatta, hänelle enää tietoja antaneet [Kert. K. A. Malmberg.].

Tuskin olivat Savon heränneet saaneet kuulla, että Akiander tulisi suorittamaan kuvauksensa heidän edustamansa suunnan merkkimiehistä ja menneistä vaiheista toisessa hengessä, kuin he olivat toivoneet, ennenkuin he yhä yleisemmin valittivat, että heidän piiristään mitään tietoja oli hänelle annettu. Julkisuudessa he eivät esiintyneet, mutta sitä kiivaammin keskinäisissä keskusteluissa ja toisilleen kirjoittamissaan kirjeissä. Bergh lienee ollut ainoa heistä, joka edelleen edusti toista katsantotapaa [Kert. K. A. Malmberg, Josef Österbladh, N. G. Arppe y.m.]. Saatuaan lukea Akianderin Savon herännäisyyttä koskevan esityksen alkua [Kert. Otto Hjelt.], oli hänkin pahoillaan siitä, että tämä esitys sisälsi niin paljon erehdyttävää ja harhaan johtavaa, mutta hän piti kuitenkin sitä semmoisenakin siksi tärkeänä, ettei hän suinkaan tahtonut teoksen valmistumista vaikeuttaa. Saadakseen täydentää ja oikaista Akianderin ainehistoa, koetti hän vain viivyttää kysymyksessä olevan osan ilmestymistä, jotta hän ehtisi hankkia Akianderille tarkempia tietoja, joiden kautta Savon herännäisyys myöhemmässä esityksessä pääsisi esiintymään edullisemmassa valossa. Tässä tarkoituksessa kirjoitti hän m.m. J. J. Rahmille, pyytäen häneltä tarkempia tietoja muutamista asioista. Vastaukseksi sai hän pitkän, ankaran kirjeen otsakkeella: "Rovasti, veli J. F. Berghin promemorian johdosta. Samalle J. F. Berghille uskottu lausunto". Koska tämä lausunto kuvaa ei vain Rahmin, vaan useampien muiden heränneitten silloista katsantotapaa ja koska se samalla selittää, miksi tiedot Savonkin Ruotsalaisen suuntaa edustavasta herännäisyydestä Akianderin teoksessa ovat suhteellisesti paljon niukemmat kuin kuvaukset esim. Renqvistin ystävistä samassa osassa maata, lainaamme sen tähän:

"Allekirjoittanut, joka mitä syvimmällä kunnioituksella kunnioittaa J. F. Berghin hyviä tarkoituksia ja hänen väsymätöntä intoa paraan ymmärryksensä mukaan edistää tosi kristillisyyttä ja kaikkea muuta, joka voipi hyödyttää ihmisiä, ja joka tietää itsensä olevan hyödyttömän ja kelvottoman rievun, joka ei olisi kelvollinen pyyhkimään veli Berghin kenkiä, arvelee, että sama B. on menetellyt sangen epäviisaasti ja väärin keskeyttämällä Akianderin Savon herännäisyyttä esittävän historian painattamista, saadakseen mielipidettä tästä liikkeestä muuttumaan ja korjatuksi. Jos B. voisi uudestaan luoda Akianderin ja tehdä hänestä, joka on suruton sekä hengellisesti sokea ja kokematon ihminen, uudesti syntyneen ja kokeneen kristityn, niin tuo olisi toista: mutta koska olen vakuutettu siitä, ettei B. eikä kukaan muukaan ihminen voi semmoista aikaansaada, niin ei varmaankaan ole miksikään hyödyksi, vaan päinvastoin vahingoksi, varustaa Akianderia uusilla aineksilla hänen keittoaan varten. Sillä hänen keittotaitonsa on semmoinen, että hän joka tapauksessa saa keitolleen sen maun, minkä hän sille alkuaan aikoi, ja siten tulee vain viimeinen villitys ensimmäistä pahemmaksi. Niin, iterum iterumque dico (jälleen ja jälleen sanon): sangen tyhmä päähänpisto ja kunnioitetun veljeni B:n omaa puuhaa tuo oli, että hän rupesi toimimaan yhdessä Akianderin kanssa ja hankkimaan hänelle uusia aineksia, koska tämä kuitenkin itse on kokkina ja semmoisena tahtoo toimia oman päänsä mukaan. Olihan Paavo Ruotsalainen Jumalan valittu ase, jolla oli evankeliumin syvä salaisuus kätkettynä karkean kuoren alla, ja Akiander on rehellinen, suruton mies, joka käsittää jumalisuuden salaisuuden yhtä hyvin kuin lehmä tuulimyllyn. Kummako sitten, että A. häväisee ja panettelee Paavo Ruotsalaista? Hänenhän täytyy niin tehdä, sitä ei saa kummastella, 'se on hänen virkansa'. Hän ei sitäpaitsi ole yksinänsä, ei luota yksistään itseensä, vaan luulee seisovansa hyvinkin lujalla pohjalla, turvautuessaan korkeasti valistuneihin jumaluusoppineihin, jotka eivät ole 'lahkolaisia' sekä muiden viisasten ja hengellisesti sokeitten maailman herrojen arvosteluun ja auktoriteettiin. Tuommoinenko, joka sitäpaitsi semmoisen kaartin seuraamana lähtee taisteluun kerettiläisiä vastaan, rupeisi kuuntelemaan jonkun katuojasta huutavan vastalauseita? Sitä älköön kukaan uskoko. Ei, hän luulee tietävänsä, että hän ajaa oikeaa asiaa ja tekee Jumalalle palveluksen, eikä sydämensä sokeudessa tiedä, että hän asettuu Herraa ja hänen voideltuansa vastaan. Tuo ei ole kummallista, koska raamattu todistaa: 'luonnollinen ihminen ei ymmärrä' j.n.e. Mikä tulos siitä on, jos minä panen sokean hakemaan lokaan tahi kivikkoon kätkettyä jalokiveä? Niin myöskin, jos pukki asetetaan puutarhuriksi ja sille sanotaan: saat kyllä perata pois rikkaruohot, mutta varo muita kasveja ja hoida niitä, varsinkin noita kauniita kupukaaleja! Tiedämmehän mitä pukki tekee: se syö kaalit ja jättää rikkaruohot rauhaan. Ja sen se tekee, vaikka sitä kuinka neuvottaisiin ja varoitettaisiin. Niin käypi meidänkin Akianderille antamiemme neuvojen ja avustusten. Niitä on hän jo saanut liiaksi paljon eikä suinkaan liian vähän. Saakoon hän rauhassa keittää keittoaan. Älkäämme myöskään vaivatko itseämme turhaan potkimalla vastaan, vaan antakaamme hänen kernaasti kuvata Paavoa ja Savon kristityitä miten rumiksi tahansa. Ehkä voi semmoinenkin menettely Jumalan kädessä tulla välikappaleeksi meidän herättämiseksi hengellisestä penseydestä, maailmankaltaisuudesta ja maailman ystävyydestä. Minusta tuntuu, että meillä jo on liiaksi kunniaa ja myötätuulta, paljon enemmän kuin kestämme. Paavo oli uskollinen Herran opetuslapsi, ja sentähden täytyi maailman vihata häntä. Älkäämme olko tyytymättömiä siihen, että häpeä maailman mielestä liittyy hänen nimeensä". Lueteltuaan niitä "arvonimiä", jotka Paavo Akianderilta saapi, jatkaa Rahm: "Tuohan kuuluu kaikki kauniilta, kun vain Akiander ei menettelisi aivan kuivasti, vaan ahkeruudella ja innolla huutaisi maailmalle, mitä hänen mielessään on, sekä, mikäli hän voipi, todistaisi sen esimerkeillä ja todistuksilla sydämensä pohjasta"!

"Mutta ennenkuin jatkan, tahdon lausua muutaman sanan noista muista kohdista, joihin en niinkään paljo koske. Mitä niihin kohtiin tulee, jotka koskevat historiallisia seikkoja, niin tuntevat muut ne asiat paremmin kuin minä. Mutta siinä vakaumuksessa pysyn minä puolestani, ettei uusia tietoja ensinkään Akianderille annettaisi. Jos kuitenkin muut vastoin minun kieltoani ja tahtoani vastaavat jotakin tiedusteluihin ja jos toisten sopii menetellä sivistymättömien maalaiskappalaisten tavoin, niin ehdottaisin, että muutamiin tiedusteluihin, esim.: 'Mitä sanoi ukko Poikosen opiksi?' mitä tarkoitti hän sanoillaan: 'Ei auta kumpikaan?' y.m., lyhyesti vastattaisiin: 'se ei koske professori Akianderia'."

"Vielä tahdon ukko Paavon huonosta maineesta vakaumuksenani lausua, että hänen nimensä, siinäkin tapauksessa että asiasta kynäsota syntyisi, ainakin nykyisen sukupolven aikana yleensä tulee olemaan loan peittämänä eikä menetä arvokoristeitaan. Mitä tulevat sukupolvet asiasta arvelevat, jos ne sitä ajattelevat, siitä en tahdo mitään ennustaa. Mutta sen saatan myöskin todenmukaisesti sanoa, etten alusta alkaen ole muuta odottanut, kuin että Akianderin hääräileminen Savon herätysten parissa ei johtaisi muihin tuloksiin, kuin pukin toiminta puutarhassa".

"Tulen nyt toiseen kysymykseen, jonka tämän lukija asettaa itsensä tahi oikeammin minun vastattavaksi: sekö sitten on mielipiteesi, että meidän tulisi pysyä aivan äänettöminä, kierrettiin ja väännettiin totuutta miten tahansa, niin ettei meidän ensinkään tarvitsisi huolehtia totuuden tunnustamisesta ja puolustamisesta eikä valheen vastustamisesta j.n.e.? Vastaan: vakaumukseni on, että meidän sotaa ja puolustusta suunnitellessamme ensin tulee tarkastaa, oman itsemmekö tähden vai totuudenko tähden varustaudumme taisteluun. Taistellaanhan usein paljon oman kunnian puolesta ja jotta vältettäisiin häväistystä ja ristiä, vaikka tuo on tapahtuvinaan totuuden tähden. Eivät ole semmoiset sodat hyödyllisiä. Jos kärpänen puree meitä nenään, niin eihän sentähden tarvitse suurta melua nostaa. Ja jos pieni häväistyksen puro tulee päällemme jumaluusoppineitten kukkuloilta, niin että kunniamme siitä kärsii ja me saamme takaisin liuskan siitä narrikaapusta, jota meidän ennen täytyi kantaa, niin eihän taivas sentähden putoa alas päällemme. Ei meidän siis tarvitse olla niin kovin hätäisiä ja tuskitellen kysyä neuvoa järjeltä, jos joku oppinut professori sijoittaa meidät narrien ja haaveilijoitten lukuun, koska Herra vielä elää ja auttaa niitä, jotka häntä etsivät. Toiseksi arvelen, että jos joku tuntee Herran kutsumusta taisteluun totuuden puolesta, niin älköön hän suinkaan vetäytykö siitä pois, vaan korottakoon äänensä pasuunan ääneksi ja taistelkoon, sikäli kuin hänen kutsumuksensa vaatii, kaikella voimalla, sitkeydellä ja itsensäkieltämisellä sen armon mukaan, minkä Herra hänelle antaa. Jos joku tänäkin aikana tuntisi kutsumusta ja saisi armoa ja voimaa tosi valossa esittämään Paavo Ruotsalaisen sisällistä ja ulkonaista elämää tahi — käyttääkseni Akianderin nimitystä — koko 'Savon herännäisyyttä', niin en suinkaan tahtoisi kieltää häntä sitä tekemästä. Mutta siinä tapauksessa olisi minusta tämä kirjoitus julkaistava eri kirjana eikä lähetettävä Akianderille hänen imelän keittonsa lisäksi. — Ainoa keino Akianderin esityksen kumoamiseksi on epäilemättä erikoisen esityksen toimittaminen, semmoisen, joka esittää asiat asiakirjojen ja todistusten pohjalla ja jossa ne siten esiintyvät toisessa valossa, kuin Akiander voi ja tahtoo niille antaa. Semmoisen esityksen lähettäminen Akianderille sillä vaatimuksella, että hän sen julkaisisi oman esityksensä rinnalla, kävisi ehkä päinsä, mutta varmuudella ei voi olettaa, että hän tuohon suostuisi. Minä puolestani en kuitenkaan toivoisi, että tämmöinenkään esitys Akianderin kätten kautta toimitettaisiin julkisuuteen, vaan kernaammin eri kirjoituksena, jommoista sitäpaitsi kuitenkaan lyhyessä ajassa tuskin voitaisiin saada aikaan. Jos J. F. Bergh — epäilemättä ainoa, joka pystyisi kirjoittamaan laajaperäisen biografisen esityksen tästä — tuntisi kutsumusta ruveta semmoista kirjoittamaan, niin ei ole aika sopiva siihen, ennenkuin Akianderin esitykset ja lähteet ovat tulleet julkisuuteen, nämä kun epäilemättä sisältävät paljon tietoja, joita muutoin suurella vaivalla saisi hakea".

"Mutta jos nyt J. F. B—gh minulta kysyisi: koska tahdot, ettei mitään Akianderille lähetettäisi, mitä arvelet siis, että hänelle vastaisin, minä kun olen keskeyttänyt painattamisen ja luvannut toimittaa hänelle uusia tietoja, niin ehdottaisin, että B. kirjoittaisi hänelle tähän tapaan: 'Pyydän kohteliaimmin anteeksi, että minä, asian laajaperäisyyttä punnitsematta, olen keskeyttänyt teoksenne painattamisen. Huomaan nyt, että olen luvannut enemmän kuin pystyn toimittamaan ja niukka aikani myöntää. Herra Professorilla on monessa suhteessa toiset mielipiteet kuin minulla — arvostelee asioita toisen näkökohdan mukaan kuin minä. Voidakseni esittää ainetta vakaumukseni mukaan, täytyisi minun maalata koko taulu aivan uudestaan ja asettaa se kerrassaan toiseen valoon, ja tätä en nyt lyhyessä ajassa voi saada aikaan. Sentähden pyydän vielä toistamiseen anteeksi sekä, että jatkatte teoksenne julkaisemista paraan ymmärryksenne mukaan'".

Jotta Bergh voisi välttää jyrkän kiellon loukkaavaa muotoa ehdottaa Rahm, että hän antaisi lyhyitä vastauksia muutamiin Akianderin historiallisia asioita koskeviin tiedusteluihin. Mainittuaan muutamia näistä, hän jatkaa: "Mutta kaikkiin muihin tiedusteluihin niinkuin Poikosen opista, Niskasten muistokirjoista, Paavon matkasta Puolaan y.m. ei pitäisi vastata mitään taikka näin: en ole ehtinyt niistä selvitystä antaa. Mitä tulee tiedustelun ensimmäiseen kohtaan ja kaikkiin kunnianimiin, jotka Paavo siinä saa, niin säilykööt ne semmoisina. Korkeintain voisi Bergh Paavo Ruotsalaista vastaan siinä tehtyjen syytösten johdosta vastata: 'ei, ei, ei, ei, niin ei ole, mutta miten asian laita oikeastaan on, sitä ei ole niin helppo sanoa — siihen tarvittaisiin uusi kuvaus;' ja jos B. niin ajattelee, sopisi lisätä: jos minulle suodaan elonpäiviä, terveyttä ja voimia, niin aion vastedes koettaa kirjoittaa erikoisen esityksen P. Ruotsalaisesta ja hänen elämänvaiheistaan".

"Liitän tähän otteen kaksi vuotta sitten Akianderille kirjoittamastani kirjeestä, näyttääkseni veljille, mitä tietoja Akiander minulta ennen on saanut. Olkoon se todistuksena, ei viisaudestani, vaan suuresta tyhmyydestäni. Niin — minä häpeen ja minua inhoittaa, lukiessani lörpötystäni ukon 'varjopuolista'. Sen kautta ovat asianomaiset sokeat pilkkaajat vain saaneet enemmän vettä myllyynsä. Asianlaita oli seuraava. Akiander pyysi minulta kaikenkaltaisia tietoja, erittäin muutamista kiuruveteläisistä — Lyytikäisestä, Olkkosesta, Pikkaraisesta [Nämä tiedot löytyvät Akianderin teoksen IV:ssä osassa. (Käsitelty historiani II osan siv. 356-359.)] — sekä kirkonkirjan että minun tietojeni mukaan. Seurakunnan pappina pidin itseni velvollisena hänelle antamaan nuo tiedot, aikomatta ensin kirjoittaa mitään muuta. Mutta aloitettuani kirjeeni ja selvitettyäni mainittujen kiuruveteläisten vaiheet, tuntui minusta kuin voitaisiin kirjoituksestani tulla siihen johtopäätökseen, että olin asettunut korkealle tuomarinistuimelle ja itse tahdoin puhdistaa itseäni, jotta en maailman ja herra Akianderin silmissä joutuisi paavolaiseksi, pietistaksi y.m. Sentähden ajattelin: tahdon sivumennen myös lausua, mitä ajattelen Paavo Ruotsalaisesta. Kun sitäpaitsi Akianderin kirjeestä olin huomannut, kuinka täynnä myrkkyä hän oli Paavo Ruotsalaista kohtaan ja miten paljon hänen hallussaan oli kaikenkaltaisia ukkoa alentavia kertomuksia ja arvosteluja, niin ajattelin: noh, he tarkastavat ukon selkäpuolta ja peilailevat itseään siinä; jätän heidät häiritsemättä nauttimaan tuosta huvituksesta. Minä tahdon katsella vain hänen päätään ja etupuoltaan ja siitä sanoa niin paljon, että ymmärtävät, että olen pitänyt ukkoa suuressa arvossa ja kernaasti heidän silmissään tahdon olla haaveilija y.m. Ja sitten tokasin paperille mitä mielessäni oli ja kynästä lähti sekä lähetin heti kirjeen. Jälestäpäin olen kyllä arvellut, että olisi ollut parempi, jollen mitään olisi kirjoittanut ukosta sekä että puhumalla 'varjopuolista' olen tukenut noita sokeita pilkkaajia ja selkäpuolen tarkastajia heidän pilkassaan — sillä ukon etupuolta he eivät kuitenkaan käsitä — mutta en ole voinut sitä auttaa" [J. J. Rahmin kirje J. F. Berghille 2/5 62 (kuuluu viimemainitun kirjekokoelmaan).].

Samaa mielipidettä Akianderin teoksen Savon herännäisyyttä koskevasta osasta kuin Rahm edustivat miltei kaikki tämän puolen heränneet papit. Poikkeuksena oli J. F. Bergh siinä suhteessa, että hän, Rahmin ja muiden ystäviensä neuvoa noudattamatta, edelleen tahtoi hankkia Akianderille tietoja herännäisyydestä ja semmoisia hänelle paljon toimittikin. Niinpä hän esim. hänelle lähetti Salomon Häkkäsen kertomuksen Margareetta Högmanista, vaikka tämä kertomus (Akiander VII, 1-10) sisältää raskauttavan todistuksen Paavo Ruotsalaisen juopottelusta Mikkelin markkinoilla. [A. F. Bromsin kirje J. F. Berghille 13/4 62, jonka kirjeen mukana oli Häkkäsen kirjoitus. (Kuuluu J. F. Berghin kirjekokoelmaan.)] Tämä osoittaa puolueettomuutta ja valistunutta historiallista silmää, jonka vertaista on vaikea löytää silloisen herännäisyyden kiivaista, Paavo Ruotsalaista ylenmäärin kunnioittavista kannattajista. Tyytymätön oli kyllä Berghkin monessa suhteessa Akianderin herännäisyydelle vieraaseen ja sitä vikoilevaan kantaan, mutta hän älysi, miten tärkeä hänen työnsä oli, ja tahtoi sitä kaiken erimielisyyden uhallakin kannattaa. Valitettavaa vain on, ettei hän noudattanut Rahmin kehoitusta ja tämän yhteydessä ryhtynyt suunnittelemaan omintakeista esitystä Paavo Ruotsalaisesta ja Savon herännäisyydestä. Siinä tapauksessa olisivat heränneet papit ja lukuisat muut liikkeeseen kuuluvat henkilöt auliisti koonneet hänelle aineksia ja antaneet hänelle tietoja, joista suuri osa nyt sortui heidän kanssansa hautaan. Huomattava on kuitenkin, että J. F. Berghin suuri kirjekokoelma, joka on jälkimaailmalle säilynyt, ilmeisesti viittaa siihen, että sen omistaja näitä kirjeitä ja muita herännäisyyden vaiheita valaisevia asiakirjoja kootessaan ja järjestäessään oli aikonut sitä lähdekokoelmaksi tulevien aikojen tutkimuksille. Myöskin J. I. Bergh kokosi ja järjesti tarkasti ystäviltään saamansa kirjeet varmaankin samassa tarkoituksessa. Että omaiset hänen kuolemansa jälkeen polttivat suuren ja ehkä tärkeimmän osan näistä kirjeistä, ei riitä tätä olettamista turhaksi tekemään. [Kert. J. A. Lyly, Mimmi Bergh y.m.] Ennen (II, 577) olemme nähneet, miten Jonas Lagus hedbergiläisen riidan aikana lupasi säilyttää vastustajansa hänelle kirjoittamat kirjeet sekä kehoitti heitä samoin menettelemään, jotta tulevaisuudessa saataisiin nähdä, mitä kummallakin puolen oli sanottu ja tehty. Herännäisyyttä koskevia kirjeitä säilyttivät useimmat muutkin liikkeeseen kuuluvat papit ja muut säätyläiset, moni heistä epäilemättä samassa tarkoituksessa kuin Berghit ja Lagus, puhumattakaan niistä lukuisista talonpojista, jotka, niinkuin olemme huomauttaneet, tekivät muistiinpanoja ja kirjoittivat pitkiä kertomuksia suurten herätysten ajoista. Tämä koskee kuitenkin pääasiallisesti niitä henkilöitä, jotka jaonkin jälkeen pysyivät uskollisina herännäisyydelle ja sen katsantotavalle. Uuden suunnan miehistä lienee Alfr. Kihlman ainoa, joka on jättänyt jälkeensä isomman kirjekokoelman. Muut heistä tuntuvat arvelleen, että oli parempi kätkeä kaikki unohduksen helmaan, herännäisyyden myöhempien vaiheiden repivät ristiriidat kun olivat menneiden aikojen heillekin ennen niin rakkailta muistoilta viehätyksen riistäneet [Kert. Charlotte Achrén, N. G. Arppe, Ebba Stenbäck, Otto Hjelt y.m.]. Kuvaavaa on, että F. O. Durchman, jolla aikoinaan oli ollut paljon kirjeitä ja joka muun ohessa, silminnähtävästi helpoittaaksensa tulevaa tutkimusta, oli kopioinut ja paksuksi kirjaksi nidottanut kaikki Kalajoen käräjäjuttua koskevat asiakirjat, vanhoilla päivillään kerran poltti suuren osan kirjekokoelmastaan, etupäässä kaikki N. K. Malmbergin hänelle kirjoittamat kirjeet [Kert. Vendla Durchman o.s. Hällfors.].

Jo yllämainitut esimerkit selittävät, miksei Suupohjan herännäisyys, vaikka sikäläinen liike oli valtaavampi kuin minkään muun seudun herännäisyys, ole saanut mitään sijaa Akianderin teoksessa. Miltei mahdotonta on olettaa, ettei tekijä sieltä tietoja pyytänyt ja että hänen esityksensä siitä syystä kysymyksessä olevassa suhteessa olisi niin vaillinainen. Sensijaan näyttää jokseenkin varmalta, että uuden suunnan papit sekä muut samanmieliset henkilöt, jotka olisivat pystyneet näitä tietoja antamaan, kieltäytyivät sitä tekemästä. Tätä käsitystä tukee huomattavalla tavalla muun ohessa Lauri Stenbäckin ennen (III, 455) kerrottu epäävä vastaus (1852) J. I. Berghille, joka häneltä oli pyytänyt kirjeitä ja muita lähteitä siihen aikaan Savossa tekeillä olevaa Paavo Ruotsalaisen elämäkertaa varten. Että muutoin ainakin toiset kysymyksessä olevista suupohjalaisista kieltäytyivät antamasta mitään tietoja julkisuutta varten kotiseutunsa herännäisyysliikkeestä hienotunteisuudesta N. K. Malmbergin muistoa kohtaan, josta juuri näinä aikoina mitä hurjimmat kertomukset liikkuivat, sitä ei voi epäillä, mutta varma on myöskin, että niitäkin löytyi, jotka koettivat tehdä olemattomiksi herännäisyyden suuret voitot näillä mailla ja sentähden vaikenivat. Etenkin koskee tämä Malmbergin muistoa ja hänen suurta työtään Suupohjan herättämiseksi. Tämän seudun oloista Akiander ei ole saanut muita tietoja kuin A. W. Ingmanin otsakkeella "Historiallisia muistiinpanoja niskaslaisuudesta" v. 1861 päivätyn kirjoituksen, joka kokonaisuudessaan löytyy hänen teoksessaan (VI osa, siv. 319-326). Mutta tämäkin kirjoitus koskee miltei yksinomaan Vilhelm Niskasta ja hänen suhdettaan Suupohjan heränneisiin, sisältäen sitäpaitsi muutaman sanan F. O. Durchmanin ja Ingmanin omasta asemasta seurakunnissaan jaon jälkeen sekä pari sivumennen lausuttua ankarasti moittivaa arvostelua Malmbergista. Täytyy todella kummastella, ettei Akianderin teoksesta saa minkäänlaista aavistustakaan siitä valtaavan suuresta liikkeestä, jonka varsinkin viimemainittu sai aikaan Suupohjassa.

Tässä yhteydessä on paikallaan huomauttaa myöskin muutamasta toisesta Malmbergin muistoa koskevasta seikasta. Teoksensa VI:teen osaan siv. 28-32 on Akiander kokonaisuudessaan ottanut "Evangeliskt Veckobladin" lisänä v. 1841 ilmestyneessä "Evangeliska misceller" nimisessä lehdessä (II, 285) otsakkeella "Den första sammankomsten" (Ensimmäiset seurat) julkaistun kirjoituksen. Tässä paikassa sanoo hän sen koskevan Paavo Ruotsalaisen käyntiä Nivalassa ja hänen tutustumistaan N. K. Malmbergin kanssa, joka siihen aikaan oli sijaispappina viimemainitussa seurakunnassa. Hän mainitsee tarkkaan ajankin, jolloin tämä tapahtui, sekä antaa lukijan tietää, että kirjoituksen kirjoittaja oli sama Malmberg. Mutta teoksensa viimeiseen osaan liitetyssä korjausten luettelossa lausuu Akiander: "VI:nen osan siv. 28-32 'Evankelisissa miscelleissä' julkaistu kertomus 'Ensimmäisistä seuroista' ei ole N. K. Malmbergin, vaan Ev. miscellein toimittajan kirjoittama. Siitä puuttuu siis asiallista pohjaa eikä se myöskään tarkoita ketään määrättyä henkilöä. Tämän on kertoja (Akiander) myöhemmin saanut tietää". Jos sanotun lisälehden toimittaja, Lauri Stenbäck, itse olisi ilmoittanut tämän Akianderille, olisi asia selvä, eikä kukaan epäilisi kysymyksessä olevan korjauksen pätevyyttä, mutta siihen olettamiseen eivät Akianderin vasta kerrotut sanat suinkaan ilman muuta vaadi. Päinvastoin on se olettaminen ainakin yhtä lähellä tarjona, että viimemainittu olisi pukenut sanansa hieman toiseen muotoon, jos Stenbäck itse olisi hänelle asiasta ilmoittanut. Muutkin syyt, etupäässä muutamien vanhojen heränneitten kertomukset [Asian valaisemiseksi mainittakoon seuraavaa. Kun tämän kirjoittaja v. 1896 Nivalan vanhimmilta heränneiltä keräsi tietoja seudun herännäisyysliikkeen vaiheista, kertoi pari henkilöä, jotka olivat olleet saapuvilla siinä tilaisuudessa, missä N. K. Malmberg tutustui Paavo Ruotsalaisen kanssa, asiasta aivan samaa, kun kirjoitus "Ensimmäiset seurat". Tämä kirjoitus on kirjoitettu ruotsiksi eikä missään ole tavattu siitä suomennosta, joka antaisi aihetta siihen olettamiseen, että sanotut henkilöt olivat sen lukeneet. Akianderin teoksen olemassaolostakaan he eivät mitään tienneet. Kun heille tuon kirjoituksen suullisesti sitten käänsin, itkivät he ilosta, kirjoitus kun johti heidän muistoonsa muutamia asioita, joita he eivät olleet muistaneet minulle kertoa. Kysymykseeni, oliko Malmberg tahi joku muu heille myöhemmin asiasta kertonut, vastasivat vanhukset jyrkästi kieltäen lisäten: "itsehän me sen näimme ja kuulimme".] viittaavat päinvastoin selvästi siihen, että joku toinen on aiheuttanut tämän oikaisun. Miltei mahdottomalta tuntuu meistä myöskin se olettaminen, että Stenbäck olisi sepittänyt tämän kertomuksen ja siinä niin elävästi ja oikein kuvannut ei vain Paavo Ruotsalaista, mutta Malmbergiakin, jollei hän olisi "ketään määrättyä henkilöä tarkoittanut". Koko kertomus liikkuu siksi selvästi todellisuuden piirissä ja siinä mainitut asiat kuuluvat niin ilmeisesti Kalajoen-varren herätyksen alkuaikoihin, että jo nämä seikat puolustavat Akianderin alkuperäisen esityksen todenmukaisuutta. Kuka hänelle tuon todistettavasti oikean tiedon, että Malmberg v. 1834 Nivalassa tutustui Paavo Ruotsalaiseen, on antanut, sitä ei tiedetä, mutta selvä on, että tämä henkilö on tuntenut tähän kuuluvat asiat. Ja kun Akiander, tämän mainittuaan, samassa yhteydessä sanoo, että Malmberg itse kirjoituksessa "Ensimmäiset seurat" kertoo tästä tapahtumasta, niin on lähellä tarjona sekin olettaminen, että sama henkilö on antanut tämänkin tiedon ja siis tietänyt, kuka tuon nimettömän kirjoituksen sepittäjä oli.

On väitetty, että kirjoitus "Ensimmäiset seurat" muotoonkaan nähden ei voi olla Malmbergin kirjoittama, se kun ilmaisee tottunutta ja hyvää kynänkäyttäjää, joksi häntä, hänen kirjoittamistaan lukuisista kirjeistä päättäen ei voi sanoa. Kernaasti myönnämme, että näiden kirjeiden muoto, senkin, jonka Akiander (VII, 350-51) on julkaissut, ei läheskään vedä vertoja kysymyksessä olevan kirjoituksen oivalliselle tyylille, ne kun päinvastoin miltei poikkeuksetta ovat huolimattomasti, usein kömpelöstikin kirjoitettuja sekä virheelliseen kieliasuun puettuja, mutta tästä ei voi mitään varmuudella päättää. Huomattava nim. on, että Malmberg, niinkuin käsialastakin näkee, kirjoitti kirjeensä mitä suurimmassa kiireessä, ensinkään välittämättä muodosta. Mutta tästä ei saa päättää, ettei hän pystynyt hyvinkin kirjoittamaan. Todistukseksi muistutamme ainoastaan Malmbergin ennen (I, 317) mainitsemastamme vastauksesta Elias Lönnrotin "Helsingfors Morgonbladissa" v. 1835 julkaisemaan kirjoitukseen "Lahkolaisuudesta Kajaanin tienoilla", josta vastauksesta, niinkuin niinikään olemme maininneet (I, 318), J. L. Runeberg lausui, että se "kielestä ja kirjoitustavasta päättäen, on todistuksena siitä, että sillä uskonnollisella katsantotavalla (pietistisellä) on puolustajia sivistyneiden luokkien oppineissakin". Tähänkään nähden ei siis mikään estä pitämästä Malmbergia "Ensimmäiset seurat" nimisen kirjoituksen kirjoittajana. Mutta sensijaan löytyy tuossa kirjoituksessa ainakin muutamia kohtia ja sanoja, jotka meistä hyvinkin selvästi viittaavat siihen, että se ei ole lähtenyt Lauri Stenbäckin kynästä. Paljon enemmän muistuttaa se sensijaan Laguksen kirjoitustavasta, ja huomattava on, että viimemainittu Kalajoen herännäisyyden alkuaikoina korjasi Malmbergin julkisuutta varten sepittämiä kirjoituksia [Kert. Jaakko Hemming (1896).]. Oli miten oli — ainakin se on varmaa, että tuo kaunis kertomus. "Ensimmäisistä seuroista" tarkoittaa Malmbergia ja hänen tutustumistaan Paavo Ruotsalaisen kanssa ja että siis Akianderin kysymyksessä oleva oikaisu perustuu muiden vääriin arveluihin tahi hänelle annettuihin suorastaan harhaan johtaviin tietoihin.

Toinenkin Akianderin teoksessa löytyvä kuvaus Pohjanmaan herännäisyyden alkuajoilta on joutunut epäluulon alaiseksi, sitä kun on väitetty vain runolliseksi kertomukseksi, jolta puuttuu vastaava todellisuus. Tarkoitamme samassa VI:ssa osassa siv. 225-34 julkaistua, Jonas Laguksen kaunista, "Tidningar i andl. ämnen"-nimisestä aikakauslehdestä lainattua kirjoitusta "Nuoren opettajan silmäys ensimmäisiin pappisvuosiinsa". Ei kukaan ollut epäillyt Akianderin kertomuksen todenperäisyyttä, että Lagus tuossa kirjoituksessa itseään säästämättä kertoo omasta kääntymisestään, mutta kun Elis Bergroth kirkkohistoriassaan julkaisi saman kertomuksen tosi kuvauksena Laguksen herätyksen alkuajoista, esiintyi K. K. von Essen "Finland"-lehdessä sillä väitteellä, että sanotun kertomuksen kirjoittaja ei tarkoittanutkaan itseään eikä mitään todellisuudessa sattunutta tapahtumaa, vaan että se on pidettävä vapaasti sepitettynä kuvauksena ensimmäisten herännäisyysaikojen vaiheista. Bergroth vastasi kantaansa puolustamalla, mutta pystymättä näyttämään toteen, että v. Essen oli väärässä. Ei sovi kummastella, että moni jäi siihen vakaumukseen, että viimemainittu oli oikeassa, varsinkin kun hän jo niinä aikoina, joita kertomus tarkoittaa, oli tuttu Laguksen kanssa ja itse oleskeli samoilla seuduilla. Sitäpaitsi oli v. Essen väittelyssään Bergrothin kanssa esiintynyt mitä suurimmalla varmuudella. Asian todellinen laita on kuitenkin todistettavasti se, että Akianderin esitys asiasta ja siis Elis Bergrothinkin on aivan oikea. Että niin on laita, todistaa seuraava ote muutaman Laguksen sukulaisen ja ystävän kirjeestä:

"Vuonna 1856 matkustin vaimoni kera, joka oli sukua pastori Jonas Lagukselle, oleskellaksemme jouluajan hänen kodissaan. Minäkin olin lapsuudesta tuttu hänen kanssaan. Setä vainaja puhui silloin paljon ensimmäisistä herätysajoista sekä oleskelustaan Vöyrissä ja miten Herran kutsumus hänet tapasi, mainiten sen talonpojan nimenkin, joka tässä oli Herran välikappaleena". Viitattuaan aikaisempaan suulliseen kertomukseensa, joka oli aivan yhtäpitävä Akianderin kertomuksen kanssa, jatkaa kirjeen kirjoittaja: "Vuonna 1889 käydessäni setä K. K. von Esseniä tervehtimässä Herrenäsin tilalla Hattulassa syntyi keskustelu hänen ja Elis Bergrothin välisestä sanomalehtiväittelystä. Kerroin silloin hänelle, mitä setä Lagus vainaja itse oli asiasta minulle kertonut. Essen vastasi: 'Siinä tapauksessa on Bergroth oikeassa ja minä väärässä', lisäten: 'kummallista, etten minä muista mitään Laguksen olosta Vöyrissä'. Vastasin: 'te olitte silloin nuori ja aivan toisenlaisten harrastusten ohjaamana, ettekä voinut välittää pappien välisestä erimielisyydestä'. Siihen von Essen myöntäen vastasi: 'voipi niin olla'." [E. Roosin minulle Uuskarlepyystä 1/8 1897 kirjoittama kirje, joka liittyy hänen minulle aikaisemmin tästä asiasta antamiinsa suullisiin tietoihin.].

Olemme huomauttaneet, että Akiander sai hyvin vähän tietoja Pohjanmaan herännäisyydestä, sekä nähneet, ettei näidenkään tietojen todenmukaisuutta aina ole tahdottu tunnustaa. Syynä tuohon niukkuuteen on silminnähtävästi herännäisyydessä tapahtunut hajaantuminen, joka tässä osassa maata suuremmassa määrässä kuin missään muualla synnytti eripuraisuutta ja vikoilevaa mieltä entisten ystävien keskuudessa sekä vieroitti monen mielen menneitten aikojen yhteisistä muistoista, neuvoen halventamaan toisin ajattelevien myöhempää niinkuin aikuisempaakin työtä sen liikkeen palveluksessa, josta ennen oli niin paljon toivottu ja joka nyt miltei kaikkien mielestä oli auttamattomasti kukistunut. Mitä erittäin Suupohjaan tulee, on sitäpaitsi huomattava, että sikäläinen liike syntyi myöhemmin kuin Savon ja Keski-Pohjanmaan herännäisyys ja että sen suurinta huomiota herättävät muistot olivat siksi lähellä jaon aikaansaamia riitoja sekä niin likeisesti kuuluivat niihin osaaottaneiden henkilöitten elämäkertoihin, että niistä puhuminen olisi pahoittanut kertomaan myöhemmistäkin asioista, joihin ei tahdottu koskea. Seurauksena oli, että Akianderin teoksessa ei löydy mitään tietoja esim. Fredrik Östringin ja J. M. Stenbäckin oikeusjutuista, ei todistuksia herännäisyyden tavattomasta leviämisestä Suupohjassa eikä siitä, miten F. O. Durchmanin, Helander-veljesten y.m. kuuluisien saarnaajien ja edellä kaikkien muiden N. K. Malmbergin saarnat taivuttivat tämän maakunnan raa'an kansan elävään kristinuskoon ja loi siitä väestön, joka enemmän kuin yhdessä suhteessa vielä tänään kelpaa esikuvaksi maamme muiden seutujen asukkaille. Moni näillä tienoin toiminut herännäisyyden merkkimies ei ole nimeksikään mainittu, kaikkien etevimmät ainoastaan muutamin sanoin, ikäänkuin sivumennen vain.

Huomatumman sijan antaa Akiander Kalajoen-varren herännäisyydelle. Niinpä hän esim. jokseenkin täydellisesti tekee selkoa Kalajoen kuuluisasta käräjäjutusta sekä Jonas Laguksen elämänvaiheista. Paljon, jos kohta ylimalkaan jokseenkin puolueellisiin kertomuksiin perustuvia tietoja sisältää teos myöskin Vilhelm Niskasesta ja hänen toiminnastaan, jota paitsi hänen muistokirjansa melkein kokonaisuudessaan on saanut siinä sijan. Mutta verrattuina Savon herännäisyydestä Akianderille toimitettuihin tietoihin ovat Kalajoen-varrelta annetutkin kuitenkin niukat. Puutetta korvaavat jossain määrin useat Laguksen kirjeet — niiden lukua ei kuitenkaan olisi ollut vaikea paljonkin täydentää — jotka löytyvät teoksen VI:ssa osassa. Tässäkin suhteessa jää Suupohja aivan syrjään, sillä Akiander ei ole painattanut ainoatakaan tämän seudun oloja suoranaisesti käsittelevää kirjettä.

Ainoastaan yksi puoli Pohjanmaan herännäisyydessä on Akianderin teoksessa seikkaperäisesti käsitelty — se nim., joka koskee sikäläisten heränneitten pappien suhdetta Hedbergiin ja hänen perustamaansa suuntaan vuosina 1843-45. Hän valaisee tätä suhdetta runsaalla kirjekokoelmalla, joista varsinkin Laguksen kiivaat hyökkäykset ovat tunnetut. Ilmeistä on, että Akiander on saanut enimmät evankeelisen suunnan ja pietismin kovaa taistelua koskevat tietonsa ja painattamansa kirjeet ensinmainitun ryhmän miehiltä. Heidän kannalleen hän myöskin taistelua ja sen vaiheita arvostellessaan empimättä asettuu. Niinpä hän esim. on varustanut kertomuksensa taistelun pääosasta otsakkeella: "Valtaava taistelu ja pietismin kuolinkamppailu evankeliumin valon koittaessa". — Yhtä seikkaperäisesti, vieläpä tarkemminkin käsittelee Akiander tässä yhteydessä Hedbergin ja hänen hengenheimolaistensa suhdetta Paavo Ruotsalaiseen, K. Dahlbergin ja B. V. Birkstedtin matkaa Savoon (II, 541) y.m. Kaikkiaan käsittää esitys evankeelisen suunnan synnystä ja pietistain taistelusta Hedbergiä ja hänen hengenheimolaisiaan vastaan, kummankin puolen riitakirjoitukset siihen luettuna, lähes 200 sivua eli lähes neljännen osan koko hänen herännäisyydelle omistetusta esityksestään. Ja kuitenkin koskee kysymyksessä oleva kohta ainoastaan muutamia harvoja vuosia herännäisyyden vaiheista. Tästä asiasta on Akiander siis saanut hyvinkin tarkkoja tietoja, mutta nämä tiedot ovatkin ilmeisesti kotoisin evankeeliselta taholta. Pietistat puolestaan lienevät hänelle tästäkin asiasta hyvin vähän, jos ensinkään mitään tietoja antaneet.

Viimemainitussakin Akianderin esityksessä on kuitenkin, niin laajaperäinen kuin se onkin, suuria aukkojakin. Niinpä hän esim. ei kerro mitään tunnetun ruotsalaisen Roseniuksen väittelystä herännäisyyden johtomiesten kanssa "Venellin häissä" (II, 408-418). Muutamassa J. F. Berghin ainesten kokoamista varten Akianderille noin 1860 kirjoittamassa promemoriassa [Kirjoitus, jossa ei ole vuosimäärää, löytyy J. F. Berghin papereissa.] pyydetään tietoja tästä tilaisuudesta. Likeisin niitä Berghille toimittamaan olisi ollut Otto Hjelt, joka oli tilaisuudessa saapuvilla, mutta syystä tai toisesta ei Akiander selvästikään ole näitä tietoja saanut, ei Berghin kautta eikä myöskään Hedbergiltä, joka niinikään oli tilaisuudessa saapuvilla. Ettei viimemainittukaan eivätkä hänen hengenheimolaisensa, jotka Akianderin teokseen niin paljon aineksia ovat keräilleet ja jotka, niinkuin tiedämme, pitivät Roseniuksen tuomitsevaa arvostelua Suomen herännäisyydestä ja sen huomatuimmista edustajista mitä pätevimpänä todistuskappaleena koko liikettä vastaan, näitä tietoja hänelle toimittaneet, riippuu selvästikin jostain erehdyksestä. Mitä uuden suunnan miehiin tulee, joista esim. K. K. von Essen ja Lauri Stenbäck olisivat voineet tästäkin tilaisuudesta omia näkemiään ja kuulemiaan kertoa, ei Akiander heidän kauttaan tästä asiasta, enemmän kuin muistakaan, mitään tietoja saanut. Poikkeuksena on vain A. W. Ingmanin yllämainittu selostus Vilhelm Niskasesta ja tämän suhteesta Suupohjan herännäisyyteen sekä A. O. Törnuddin ja K. K. von Essenin tiedot muutamista yksityisistä ekstaattisista ilmiöistä viimemainitulla seudulla, jotka vain todistavat, että Akiander kyllä oli heiltäkin tiedustellut aineksia teokseensa. Ennen he kyllä olivat kirjoittaneet ja puhuneet herännäisyydestä ja sen merkkitapahtumista, nyttemmin he eivät enää sitä tehneet.

On väitetty, että Akianderin teoksen päätarkoitus on kuvailla varsinkin kansamme syvissä riveissä syntyneitä, opissa ja elämässä tavallisuudesta poikkeavia uskonnollisia ilmiöitä, ja että tekijä sentähden on jättänyt Suupohjan herännäisyyden, joka Malmbergin kuolemaan asti oli yksinomaan pappien johtama liike, syrjään. Väite ei voi olla oikea, koska esim. evankeelisen, niinikään pappien johtaman suunnan aikaisemmat vaiheet ovat teoksessa saaneet jokseenkin huomatun sijan, puhumattakaan siitä, että siinä runsaasti tapaamme ei vain Hedbergin, vaan muidenkin tähän suuntaan kuuluvien pappien kirjeitä, jota vastoin lukija jää kokonaan kaipaamaan näytteitä Suupohjan liikkeen johtomiesten kirjeenvaihdosta, vaikka tämä kirjeenvaihto, niinkuin tiedetään, 1840-luvulla ja vielä seuraavalla vuosikymmenelläkin oli hyvin vilkasta. Poikkeuksena ovat vain muutamat heidän hedbergiläisen riidan aikana kirjoittamansa kirjeet, jotka, niinkuin vasta on huomautettu, tekijä ilmeisesti on saanut evankeelisen ryhmän miehiltä.

Syynä siihen, että Akiander on painattanut niin monta viimemainittua riitaa koskevaa kirjettä, lienee muutoin ainakin osaksi se seikka, että hän on tahtonut näyttää, miten kiivaasti alkuperäisestä herännäisyydestä kehittyneiden eri suuntien edustajat hyökkäsivät toisiaan vastaan. Jos kohta eroitus näiden suuntien välillä ainakin oppiin nähden monesti on suurempi kuin hän näkyy huomanneen, täytyy toiselta puolen myöntää, että hänen arvostelunsa näistä riidoista on monessa suhteessa oikeutettu. Teoksen VII:nen osan esipuheessa hän näet lausuu: "Jos tarkastamme viime aikojen riitoja armonjärjestyksestä, niin huomaamme, että eri nimillä nimitetyt hengelliset suunnat pääasiassa puolustavat samaa oppia parannuksesta ja uskosta, laista ja evankeliumista, mutta eroavat toisistaan ainoastaan käsityksessään jonkun kohdan suuremmasta merkityksestä autuuden opissa. Sentähden ei voi surutta seurata sitä kiivautta, niillä ne, joiden tulisi julistaa rauhan ja sovinnon sanaa, soimaavat toisiaan kerettiläisyydestä. Heidän käytöksensä todistaa, etteivät he, ennenkuin tuomiten hyökkäsivät toisiaan vastaan, käsi sydämellään kysyneet: mistä johtuu leppymättömyyteni kristiveljiäni vastaan, mitä on uskoni koko maailman sovittajaan vaikuttanut suvaitsemattomaan, katkeraan sydämeeni?" Että Akiander tällä huomautuksella tarkoittaa kaikkia herännäisyydestä lähteneitä, siis ei ainoastaan Ruotsalaisen, Vilhelm Niskasen ja Laguksen edustamia suuntia, vaan hedbergiläisyyttäkin ja renqvistiläisyyttä, se on kyllä myönnettävä, mutta joka tarkkaan tutkii hänen teostaan, ei voi olla huomaamatta, että moite etupäässä kohdistuu kolmeen ensinmainittuun suuntaan. Uudesta suunnasta teoksessa ei mitään puhuta. Ainoastaan muutamista teokseen otetuista kirjeistä ja lausunnoista voi lukija aavistaa, että papit ja säätyläiset erosivat Malmbergista, ja hän tulee siihen käsitykseen, että Suupohjan herännäisyys kukistui yksin jääneen johtajansa kera. Jos ne henkilöt, jotka olisivat olleet lähinnä antamaan Akianderille tietoja Suupohjan herännäisyysliikkeestä, näin ajattelivatkin, olisi heillä kuitenkin pitänyt olla paljonkin kerrottavaa tämän liikkeen aikaisemmista vaiheista. Mutta, niinkuin olemme huomauttaneet, ei Akianderin teoksessa löydy ainoata kirjettäkään, josta lukija voisi saada jonkunmoistakaan käsitystä siitä, millainen tämä liike ennen jaon aikoja oli, miten laajalle levinnyt ja yleistä huomiota koko maassa herättävä. On miltei mahdotonta olettaa, ettei Akiander tietoja näistä asioista sikäläisiltä, ennen liikkeeseen kuuluneilta papeilta olisi pyytänyt, varsinkin koska hän toisilta heistä on saanut tietoja paitsi Vilh. Niskasesta, muutamista aivan vähäpätöisistäkin ja myöhempään aikaan kuuluvista uskonnollisista ilmiöistä. [Akiander III, 246-252.]

Niinkuin jo ennen olemme huomauttaneet, suosi J. F. Bergh eniten kaikista varsinaisen herännäisyyden miehistä Akianderin työtä. Tunnollisesti koetti hän hankkia viimemainitulle niin laajalti kuin suinkin tietoja Savon herännäisyydestä ja toimitti ne perille silloinkin, kun saamansa todistuskappaleet ja arvostelut olivat ristiriidassa hänen oman vakaumuksensa kanssa. Arvokkaita ovat hänen Paavo Ruotsalaisen oppia koskevat huomautuksensa sekä ne selittävät lisäykset, jotka hän on liittänyt muiden lähettämiin, tätä kysymystä koskeviin selvityksiin. Varsin valaiseva on esim. seuraava kohta (Akiander VII, 73). Nimimerkki P. W. oli Akianderille kirjoittanut: "Uskon hedelmistä, pyhityksestä ja rakkaudesta, Paavo tosin ei puhunut usein ja sanoi kerran minulle, ettei hän tahtonut niistä puhua sentähden, että ihminen luonnostaan on taipuva niihin luottamaan ja nojaamaan koko parannuksen asian. Pidä itsesi sen verran pyhänä kuin uskosi kannattaa, oli hänen sanansa." Näiden sanojen johdosta huomauttaa Bergh: "Katso todellisia lahkolaisia. Niin kauan kuin voivat noudattaa sääntöjään pyhityksestä (ulkonaisia harjoituksia, vieläpä aivouskoaan ja varmuuttaan, jonka he eivät uskalla antaa kehittyä etsiväksi uskoksi, vaikka he tekevätkin syntiä ja tuntevat nuhteita siitä), ovat he valppaita, vieläpä uhmailevan rohkeitakin, mutta jos joku laiminlyöminen tapahtuu, niin on vastakohta tarjona. Siten katoaa hengen köyhyys ja kasvaminen itsensä ja armon suuruuden tuntemisessa. Ainoastaan armontilan varmuuden tuntemisessa voipi ihminen joutumatta itsevanhurskauden vaaraan katsoa pyhitystään. Tätä tarkoittavat sanat 'pidä itsesi sen verran pyhänä kuin uskosi kannattaa'. En kuitenkaan tahdo kieltää, että Paavo, samoinkuin Lutherkin, vähemmän puhui pyhityksestä kuin apostolit lähetyskirjeissään, mutta tämä riippui siitä farisealaisesta mielestä, jota hän huomasi useimmissa niissä sanankuulijoissa, joiden kanssa hän joutui tekemisiin. Kaikkina aikoina on tapahtunut, että toinen äärimmäisyys synnyttää toisen. Niinpä on Renqvistin äärimmäisyys ajanut välinpitämättömyyteen ulkonaisiin rukousharjoituksiin nähden tahi niiden halveksimiseen ja Hedbergin äärimmäisyys synnyttänyt arkuutta armon omistamisessa."

Tuntuu oudolta, että Akiander kertoo nämä Berghin sanat ainoastaan selventävänä muistutuksena ja pienillä kirjaimilla viivan alla painettuina eikä laske niitä huomattavammalla tavalla kuvaamaan Paavo Ruotsalaisen oppia. Ne ovat sitä tärkeämmät, kun miltei kaikki herännäisyyden sielunpaimenet yksityisessä sielunhoidossaan tarkkaan noudattivat niitä ohjeita, joita ne sisältävät. Varsinkin siihen nähden, että selostus Paavo Ruotsalaisen opista, monen henkilön esittämänä kun se Akianderin teoksessa esiintyy, ainakin pyhitysoppiin nähden on vaillinainen, olisi Berghin yllämainitun selvittävän lisäyksen esittäminen toisessa yhteydessä ollut tarpeen.

Toisessakin suhteessa ansaitsevat nämä sanat huomiota. Ominaista Suomen herännäisyydelle on, ettei se missään osassa maata, ole esiintynyt kirkosta erilleen pyrkivänä lahkona, vaan päinvastoin. Tuo Berghin selittävä lisäys oli omiaan huomauttamaan Akianderille tätä hänen esitykselleen varsin tärkeää seikkaa. Jos hän olisi sen täysin oivaltanut, olisi moni hänen kirkon viranomaisilta saamansa syyttävä arvostelu herännäisyyden separatistisesta luonteesta hänelle esiintynyt oikeammassa valossa. Ja samaan tulokseen olisi hän tullut, jos hän tarkemmin olisi tutkinut liikkeen vaiheita niillä tienoin, missä papit sitä johtivat. Tuo herännäisyyden uskollisuus kirkolle tulee näet mitä huomattavimmalla tavalla näkyviin varsinkin liikkeen pääpaikoissa, Suupohjassa ja Kalajoen varrella jo ennen niitä aikoja, vv. 1862-1863, jolloin Akiander julkaisi teoksensa VI:nen ja VII:nen osan. Näiden seutujen heränneet, n.s. niskaslaiset, olivat näet jo muutamia vuosia olleet yksinomaan talonpoikien johdettavina, kaikki papit kun olivat vetäytyneet heistä erilleen, ja usein he saarnatuoleista saivat kuulla hyvinkin ankaroita tuomioita, mutta ei kukaan heistä nytkään ajatellutkaan kirkosta luopumista.

Ainoastaan kolme pappia on Akianderin teoksen herännäisyyttä koskevissa osissa saanut osakseen erikoisempaa huomiota: Jonas Lagus, F. G. Hedberg ja Henrik Renqvist. Tämä tuntuu sitä oudommalta, kun tekijä monesti hyvinkin seikkaperäisesti tekee selkoa semmoistenkin talonpoikien elämänvaiheista, joiden vaikutus herännäisyyden vaiheisiin kaikesta päättäen oli hyvinkin vähäarvoinen. Monen etevän ja liikkeen hyväksi paljon vaikuttaneen papin nimeä etsii teoksesta turhaan ja tiedot etevimmistäkin, kolmea yllämainittua lukuunottamatta, ovat kovin niukat. Tämä puutteellisuus pistää sitä enemmän silmään, kun Akiander III:nen osan esipuheessa lausuu seuraavat sanat teoksensa tarkoituksesta: "Suomen kirkkohistorian tuleville kirjoittajille olisi ollut tarpeeksi lisäyksiä tekemättä toimittaa vain asiakirjat painoon; mutta pidin silmällä muitakin lukijoita kuin vain historian tutkijoita, ja ryhdyin sentähden ryhmittämään asiakirjat maassamme syntyneiden eri opinsuuntien mukaan ja tämän ohessa luomaan silmäyksiä eri opinryhmiin sekä antamaan elämäkerrallisia tietoja etevimmistä henkilöistä. Viimemainitut tiedot ovat monessa suhteessa tulleet hyvin niukoiksi ja köyhiksi, mutta tämä annettaneen minulle anteeksi, kun huomautan, ettei minulla ole ollut mitään esitöitä perustana, vaan että olen ollut pakoitettu hyvin laajalla kirjeenvaihdolla hankkimaan sekä elämäkerralliset tiedot että itse asiakirjat". Tämäkin huomautus viittaa siihen, että Akiander työssään sai hyvin vähän kannatusta heränneiltä papeilta. Kiitettävänä poikkeuksena olivat F. G. Hedberg ja J. F. Bergh sekä, niinkuin vasta saamme nähdä, Henrik Renqvist.

Mitä niihin Paavo Ruotsalaisesta Akianderille annettuihin tietoihin tulee, jotka löytyvät teoksen VI:ssa osassa, niin on ilmeistä, että tekijä niitä esittäessään miltei kauttaaltaan, niissäkin paikoin, joissa hän ei käytä lainausmerkkiä, useimmiten kertoo kerrottavansa ja lausuu arvostelunsa niiden henkilöiden sanoilla, joilta hän tietonsa on saanut. Ja nämä tiedot ovat ylimalkaan semmoisia, että on vaikea käsittää, miksi Akianderin esitys niihin määrin suututti Rahmia, että tämä, niinkuin olemme nähneet, jyrkästi kieltäytyi antamasta Berghin häneltä pyytämiä lisätietoja. Täytyy myöntää, että tuo hänen kiivautensa osoittaa liiallista Paavo Ruotsalaisen muiston kunnioittamista. Varsinkin Laguksen johtamassa suunnassa, johon Rahmkin kuului, säilyi vielä johtajan kuolemankin jälkeen tämä katsantotapa.

Varmuudella ei tiedetä, kuka Akianderille hankki L. J. Niskasen ja Vilhelm Niskasen muistokirjat. Ehkä sai hän nekin J. F. Berghin kautta. Mitä muutoin näihin asiakirjoihin tulee, tekee Akiander pitkillä otteilla hyvin tarkasti selkoa niiden sisällyksestä. L. J. Niskasen muistokirjan luotettavaisuutta näkyy hän kyllä jossain määrin epäilleen, mutta ylimalkaan tuntuu hän antaneen sille suurtakin arvoa. Jos hän esim. A. V. Ingmanilta, jonka kanssa hän oli paljon tekemisissä, ja muilta uuden suunnan miehiltä ehkä olikin saanut kuulla epääviä arvosteluja tästä lähdekokoelmasta, painoi epäilemättä toiselta puolen Laguksen siitä antama kiittävä lausuntokin hänen mielestään niin paljon vaa'assa, että hän monesti empimättä sitä lähteenä käyttää. Vilhelm Niskasen muistokirjan sanoja hän sitä vastoin usein kertoo todistuksena harhaan johtavasta opista, niinkuin sen tekijäkin saa tyytyä moneen hyvinkin ankaraan arvosteluun. Tässä on kuitenkin huomattava, että miltei kaikki, joilta Akiander on voinut saada tietoja viimemainitusta, sekä uuden että toistupalaissuunnan edustajat moittien arvostelivat sekä hänen oppiaan että hänen tointaan heränneitten johtajana eivätkä siis voineet antaa hänestä kuin ylimalkaan epäedullisia tietoja. Siihen nähden on Akianderin esitys Niskasesta hyvinkin tasapuolinen.

Omituista on, ettei Akianderin teoksen herännäisyyttä koskevissa osissa löydy mitään J. I. Berghin käsialaa suoraan muistuttavaa kohtaa, lukuunottamatta III:teen osaan (siv. 268) lainattua otetta hänen Iisalmen pappilassa v. 1859 pitämästään esitelmästä "Kenessä on Pyhä Henki?" Tuskin oli Akiander viimemainitulta mitään tietoja pyytänytkään. Ja vielä omituisemmalta tuntuu, ettei J. F. Berghkään tässä asiassa näy veljensä puoleen kääntyneen. Ainakaan ei näiden veljesten välisestä, kysymyksessä olevina vuosina hyvin vilkkaaksi käyneestä kirjeenvaihdosta, joka suureksi osaksi on säilynyt, ole sanallakaan siitä puhetta. [J. F. Berghin kirjekokoelma.] Ja kuitenkin oli J. I. Bergh hyvinkin perehtynyt Savon herännäisyyden vaiheisiin sekä elävästi vakuutettu siitä, että tämä liike historiallisessakin suhteessa oli mitä tärkein ilmiö Suomen kirkon vaiheissa. Niinpä oli hän Iisalmen pappilassa v. 1859 pitämässään esitelmässä (VI, 104) lausunut seuraavat, jo ennen (I, 1-3) kertomamme sanat: "Kuusikymmentäkaksi vuotta on kulunut siitä kun yksi niitä voimakkaampia liikkeitä, joiden kautta Jumalan henki on tahtonut vuodattaa elämää Suomen kirkon jähmettyneihin kaavoihin, yhtäkkiä tämän Iisalmen seurakunnan Savojärven kylässä syntyi niin voimallisena, että tuskin mikään Suomen kirkon asiakirjoissa mainittu liike on sen vertainen ollut ja että sen vaikutukset eivät vielä tänään ole keskeytyneet eivätkä lakanneet." Mies, joka vielä näinä herännäisyyden hajoomisen aikoina, jolloin niin moni liikkeen entisistä puolustajista ei enää tahtonut sen menneistä vaiheista ja vielä vähemmin sen yhä kestäneestä vaikutuksesta puhua, näin lämpimästi siitä todisti, olisi jos kukaan ollut oikeutettu vaatimaan itselleen sananvuoroa sen muistoja koottaessa ja niitä arvosteltaessa, mutta, niinkuin jo sanoimme, etsii lukija turhaan Akianderin teokseen kootuista kirjoituksista hänen kynänsä jälkiä. Tuntuu kuin olisi syynä siihen Lauri Stenbäckin jyrkästi hylkäävä vastaus J. I. Berghille, kun tämä häneltä, niinkuin ennen on mainittu, Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen tiedusteli aineksia viimemainitun elämäkertaan, jonka kirjoittamiseen hän aikoi ryhtyä. Ehkä estelivät häntä myöskin toistupalaissuunnan vikoileva mieli sekä hänen monenkaltaiset muut toimensa näinä aikoina. Oli miten oli — joka tapauksessa on tämä puute Akianderin aineskokoelmassa tuntuva. Eikä sekään suinkaan asiaa paranna, että tekijä yllämainittujen Savon herännäisyyden alkuvaiheita tarkoittavien sanojen jälkeen, jotka hän teoksensa III:ssa osassa kertoo, on liittänyt sanan: "sic!" sekä niistä lausunut seuraavan arvostelun: "Tunnustan, etten näissä tapahtumissa näe mitään edes niin tavatonta ja erinomaista kuin monessa muussa tässä osassa kuvatussa ekstaattisessa ilmiössä". Päinvastoin on tämä arvostelu omiaan lukijalta salaamaan, että Berghin käsitys Savojärven tapahtumista ei suinkaan ollut ainoastaan hänen käsityksensä ja että miltei kaikki sen ajan heränneet arvostelivat tätä asiaa samoinkuin hänkin. [Kert. N. G. Arppe, K. A. Malmberg, V. L. Helander y.m.] Tästä ei kuitenkaan saa päättää, ettei Akiander ollut altis tunnustamaan herätysajan suurta merkitystä Suomen kirkon vaiheissa. Mitä hän siihen kuuluvista liikkeistä ajatteli, näkyy esim. seuraavista VII:nen osan esipuheessa löytyvistä sanoista: "Vaikka kaikissa näissä toisistaan eroavissa opinsuunnissa onkin varjopuolia ja vaikka monessa uskonnollisessa intoilijassa jumalisuuden varjon alla piileili ja vielä tänään piileilee paljon teeskentelyä sekä aistillista ja maailmallista himoa, on vakaumuksemme kuitenkin, että 'herätykset' ja niistä johtuneet hengelliset liikkeet kaikkialla, missä kansa luonnollisella älyllään on ymmärtänyt eroittaa ytimen kuoresta, ovat vaikuttaneet enemmän hyvää kuin pahaa. Jo nyt kysytään Jumalan sanan palvelijoilta enemmän, jo nyt vaaditaan heiltä ei vain jumaluusopillisia tietoja, vaan niiden kera uskonnollista mieltä. Ja jota enemmän kansan henkinen sivistys lukemisen kautta kasvaa, sitä enemmän vaaditaan niiltä, jotka tahtovat esiintyä kansan opettajina. Jos nämä eivät voi eivätkä tahdo kohota sanankuulijoittensa kantaa korkeampaan henkiseen ja siveelliseen sivistykseen, miten voivat he silloin täyttää evankeelisen saarnaajan tehtävän, miten saada osakseen kunnioitusta sanankuulijoiltaan? Tämän älyää opiskeleva nuorisokin, eikä enää sisällistä kutsumusta tuntematta yhtä kevytmielisesti kuin ennen antaudu papinuralle. Ja tämä on hyvä ajan merkki." On valitettavaa, ettei Akiander itse historiallisessa esityksessään anna paljon ensinkään sijaa tällaisille huomautuksille. Ne olisivat olleet omiaan heränneitten piireistä poistamaan monet ennakkoluulot hänen teoksensa tarkoituksesta ja vaatineet heitä sitä puolueettomammin arvostelemaan. Nyt sitä vastoin herännäisyyden johtomiehet ja melkein poikkeuksetta myöskin ne lukuisat henkilöt, joille vielä jaonkin jälkeen liikkeen menneet vaiheet olivat rakkaat, olivat hyvinkin tyytymättömiä siihen leimaan, jonka Akianderin esitys oli näille vaiheille antanut. [Kert. A. O. Törnudd, Otto Hjelt, Josef Österbladh, Charlotte Achrén, J. V. Nybergh y.m.] Evankeelisen suunnan edustajat sitä vastoin tervehtivät mieltymyksellä teoksen ilmestymistä, se kun muka "niin selvästi oli näyttänyt toteen pietismin erehdyksen". [Kert. E. M. Rosengren, rehtori A. F. Rosendal, Josef Grönberg, J. V. Nybergh, Otto Hjelt y.m.] Heidän vastenmielisyyttänsä viimemainittua liikettä vastaan tuki sekin seikka, että Akianderin esitys Hedbergistä ja tämän perustaman suunnan aikaisimmista vaiheista on paljon johdonmukaisempaa ja myötätuntoisempaa kuin se kuva, minkä lukija hänen teoksestaan saa herännäisyydestä ja sen huomatuimmista henkilöistä.

Mitä itse kansaan tulee, jäi Akianderin teos sekä heränneille että muille miltei kokonaan tuntemattomaksi. Nekin kansanmiehet, joiden kirjoituksia siinä löytyy, eivät kirjasta muuta tietäneet kuin mitä joku pappi heille kertoi tahi luki. Suurin osa tästä laajasta teoksesta on nim. kirjoitettu ruotsiksi, niin etteivät valistuneimmatkaan talonpojat voineet sitä lukea. Ainoat kansan syviin riveihin kuuluvat henkilöt, jotka jonkunlaisella mielenkiinnolla seurasivat Akianderin teoksen viimeisten osien ilmestymistä, olivat Renqvistin hengenheimolaiset. Eivät vain Mikkelin-puolen rukoilijat, joiden johtomiehet, niinkuin olemme nähneet, olivat toimittaneet tuon teoksen tekijälle tärkeitä tietoja, vaan tämän suunnan edustajat Sortavalan seuduilla, vieläpä muutamat Lounais-Suomessakin tiesivät, että Akiander tulisi käsittelemään heidän oppi-isänsä elämänvaiheita ja että viimemainittu itse oli luottamuksella lähettänyt hänelle paljon vanhoja kirjeitä sekä hankkinut hänelle muitakin aineksia, jonka vuoksi hekin siitä hyvää ajattelivat. Mitä Renqvistin omaan suhteeseen Akianderin työhön tulee, todistavat seuraavat otteet hänen 1860-luvulla kirjoittamistaan kirjeistä, että hän suurella mielihyvällä sitä seurasi ja kernaasti siitä muillekin puhui.

Huhtikuun 13 p:nä 1857 kirjoittaa Renqvist Monellille: "Viime kesänä Akiander examenpitomatkallaan tuli minun tyköni, viipyi kokonaisen rupeaman ja kyseli minulta elämäkertaani. Hän tahtoisi nyt kirjallisesti tietoja. Lupasin antaa, mutta käteni on niin kipeä, että on työläs kirjoittaa. Tahtoisin näyttää, miten Jumala on varjellut minua villityksistä" [Kirjeen omistaa Kirkkohistoriallinen seura.].

Lokakuussa 1861 päivätyssä Renqvistin pojalleen kirjoittamassa kirjeessä löytyvät seuraavat sanat: "Olen ollut pakoitettu vapisevalla kädelläni kirjoittamaan entistä enemmän. Professori Akiander kirjoitti elämäkertani, mikäli hän sen kirjoittaa voipi minun hänelle aikaisemmin antamieni tietojen, kihlakunnanoikeuden, hovioikeuden ja konsistoriumin pöytäkirjojen ja päätösten nojalla vuosikymmeniä kestäneessä oikeusjutussa. Kirjoituksensa lähetti hän minulle korjattavaksi sekä kehoitti minua hänelle lähettämään kaikki hengellisiä asioita koskevat muilta saamani kirjeet sekä niiden autuuden oppia koskevien kirjeiden konseptit, joita minulla ehkä on. Lähetin hänelle 70 hengellistä kirjettä, joista hän kopioi 50. Jo aikoja sitten olen korjannut sen elämäkerran, jonka hän on minusta kirjoittanut. Nyttemmin on minulla kirjoitettava vain vastaus muutamaan minusta ruotsalaiselta taholta kirjoitettuun hyvin ilkeään ja valheelliseen kirjoitukseen". [Renqvistin,; kirje K. Renqvistille 11/10 61 (omistaa maist. A. Renqvist).]

Muutamasta Renqvistin pari vuotta myöhemmin samalle pojalleen kirjoittamasta kirjeestä näkyy, että hän oli aikonut itse kirjoittaa elämäkertansa, vaan sittemmin, ehkä Akianderin tiedustelujen johdosta, tästä ajatuksesta toistaiseksi luopunut. Samassa kirjeessä hän kirjoittaa: "Nyt on professori Akiander teoksensa VII:ssä osassa kuvannut koko ulkonaisen elämäni kaikkine siihen kuuluvine oikeusjuttuineen ja niistä aiheutuvine kärsimyksineen. Hän on kirjoillani ja yksityisille henkilöille kirjoittamillani kirjeillä, joita hän on tusinoittain painattanut, todistanut, että oppini kaikissa kohdissa on raamatun mukainen ja luultavasti siitä syystä varustanut tämän osan minun kuvallani. Hedbergin kuvaa hän ei ole siihen ottanut, vaikka hän laajalti puhuu myöskin hänen opistaan sekä kirjaansa on ottanut paljon hänen kirjeitään ja pitkiä otteita hänen kirjoituksistaan". [Renqvistin kirje K. Renqvistille 13/11 63 (omistaa maist. A. Renqvist).]

Että Renqvist sanankuulijoilleen oli kertonut, mitä Akiander oli hänestä kirjoittanut, näkyy seuraavista hänen Monellille kirjoittamistaan sanoista: "Nyt kaikki suomalaiset tahtoisivat suomeksi Akianderin kirjan, kun ovat saaneet lukea mitä siinä suomeksi on. Minun elämäkertani on Akiander melkein hyvästi eli oikein osannut kirjoittaa ja myöskin kirjeitä minulle ja minulta paljon siihen pannut". [Renqvistin kirje Monellille 25/12 63 (omistaa Kirkkohistoriallinen seura).] Hyvin mieltynyt oli Renqvist muutoinkin Akianderiin. Niinpä lausuu hän samassa kirjeessä: "Akiander on nöyräluontoinen minua kohtaan, niin että alensi itsensä minua veljeksi kutsumaan viimeisessä kirjeessään". [Renqvistin kirje Monellille 25/12 63 (omistaa Kirkkohistoriallinen seura).]

Seuraavana vuonna ryhtyi Renqvist toimittamaan tuota elämäkertansa kääntämistä suomeksi, mutta kivuloisuus esti häntä työtä jatkamasta, jonka tähden hän päättikin sen sikseen jättää. Sen sijaan mietti hän vieläkin sitä elämäkertansa kirjoittamista, josta vasta mainitsimme. [Renqvistin kirje K. Renqvistille 19/1 64 (omistaa A. Renqvist.)] Tästäkään hankkeesta ei kuitenkaan enää mitään tullut.

Miten tyytymättömiä heränneet Renqvistiä ja hänen ystäviään lukuunottamatta olivatkin Akianderin teokseen, on kiitollisuudella tunnustettava, että hän sillä on herännäisyydellekin suuren palveluksen tehnyt. Hän on teokseensa koonnut monet tärkeät tätä liikettä koskevat asiakirjat, jotka ilman hänettä olisivat joutuneet hukkaan. Hän on oivaltanut näiden asiakirjojen tärkeyden aikana, jolloin useimmat herännäisyyteen kuuluneet tai kuuluvat henkilöt eivät tehneet mitään niiden pelastamiseksi unholaan joutumasta. Tämän tosiseikan rinnalla supistuvat pieniksi ne oikeutetutkin muistutukset, joita herännäisyyden vaiheisiin perehtyneet tekivät hänen esitystään vastaan.

VI.

Herännäisyyteen kuuluvien ja liikkeestä lähteneiden pappien suhde kirkollisiin, jumaluusopillisiin ja yleisinhimillisiin uudistuspyrintöihin Suomessa XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla.

Olemme ennen (III, 387-393) kertoneet K. K. von Essenin ja Lauri Stenbäckin lausunnoista v. 1846 ilmestyneestä kirkkolakiehdotuksesta sekä huomauttaneet siitä tietä raivaavasta tehtävästä, joka XIX vuosisadan herännäisyydellä tämänkin kysymyksen selvittämisessä on ollut Suomen kirkossa. On näet huomattava, etteivät mainitut herännäisyysmiehet yksin edusta näissä lausunnoissaan esittämiään mielipiteitä, vaan että kysymyksessä olevaa lakiehdotusta perusteellisesti oli tutkittu varsinkin niissä kontrahtikunnissa, joissa herännäisyysliikettä edustavat papit olivat enemmistönä. Stenbäckin ja von Essenin asiasta julkaisemat kirjoitukset eivät siis edusta vain heidän mielipiteitään, vaan koko herännäis-suunnan katsantotapaa sitä vanhoillista ja monessa suhteessa ahdasmielistä kantaa vastaan, jonka pohjalle sanottu lakiehdotus oli rakennettu. Kysymyksessä olevien mietintöjen johtavat aatteet olivat syntyneet ja kehittyneet niissä ahdingoissa, joissa koko herännäisyysliike aikaisemmin oli ollut ja joita useimmat sen huomatuimmista edustajista mieskohtaisesti — Stenbäck ja von Essen eivät suinkaan olleet poikkeuksena siitä — niin runsaasti olivat saaneet kokea. Mainitut henkilöt puhuivat näissä mietinnöissään omaa, taistelussa Jumalan valtakunnan puolesta saadun kokemuksensa elävää kieltä, ja sen voimaa lisäämässä oli lukuisain ystävien samankaltainen kokemus. Siitä näiden lausuntojen voimallinen sävel, siitä se valoisa, monista vanhoista ennakkoluuloista vapaa katsantotapa, joka niissä kaikkialla näkyy.

Stenbäckin ja von Essenin julkaisut eivät ole ainoat todistamassa, miten tarmokkaasti heränneet astuivat esille vastustamaan 1846 vuoden kirkkolakiehdotusta. Paitsi rovastikuntien pappien lausunnoissa, joissa, niinkuin vasta saamme nähdä, herännäisliikkeeseen kuuluvien sielunpaimenten mielipiteet mitä huomattavimmalla tavalla tulevat näkyviin, ansaitsevat vasta mainittujen julkaisujen kera muutamien muidenkin yksityisten kirjoittamat lausunnot etevyytensä tähden erityistä huomiota.

Tiedämme, että Alfr. Kihlman jo näinä aikoina oli likeisessä suhteessa heränneisiin. Etenkin olivat Lauri Stenbäck ja von Essen häneen vaikuttaneet. Hänen terävä älynsä ja perusteelliseen kritiikkiin taipuva mielensä sekä yllämainittujen ystäviensä kirkkolakiehdotusta koskevat keskustelut ja lausunnot saivat hänetkin tarttumaan kynään. Etenkin seuraava kohta Kihlmanin kirjoittamassa lausunnossa kuvaa hänen katsanto- ja esittämistapaansa:

"XXXII luku yleisestä pappeinkokouksesta voittaa hierarkkisessa despotismissa ja papillisessa tiranniudessa uuden lakiehdotuksen muut kohdat. Siinä säädetään pappeinkokous, johon ainoastaan piispat, tuomiokapitulit ja kirkkoherrat ovat oikeutetut ottamaan osaa, ja kuitenkin tullaan tässä kokouksessa käsittelemään kirkon elinkysymyksiä, kysymyksiä evankeliumi- ja virsikirjoista, oppi- ja käsikirjoista sekä julkisesta jumalanpalveluksesta, vieläpä kysymyksiä opista ja opin hoidosta. Alemmalla papistolla, puhumattakaan seurakunnan muitten jäsenten suuresta joukosta, ei näissä kysymyksissä ole minkäänlaista sanan valtaa. Kaikki riippuu ylemmän papiston käsityksestä ja mielivallasta, niinkuin yksinomaan se omistaisi kaiken kristillisyyden valon ja hengellisen kokemuksen. Itse kirkon tulee alaikäisen tavoin vaieten suostua kaikkeen, tyytyä siihen, mitä nämä sen ainoat valistuneet ja holhoojat suvaitsevat neuvotella ja sille määräten esittää. Siltä aiotaan riistää sen entiset oikeudet, se aiotaan saattaa uuteen Baabelin vankeuteen, joka ei ole paljoakaan parempi kuin paaviuden orjuuden ies, sillä useat paavit voivat yhtä hyvin tiranneina hallita Jumalan seurakuntaa kuin yksi. — Käsittämättömintä tässä on, että perustelut ilmaisevat mitä kristillisintä valoa käsityksessä kirkon hallinnosta. Tässä jos missään näyttää, kuin olisi perustelujen esittäminen ollut uskottuna toiselle komitealle, itse ehdotus toiselle. Perustelut selvittävät hyvinkin selvästi ja todenmukaisesti, miten katolisen kirkon perustarkoitus, hierarkkia, vähitellen mutta varmasti kehittyi. Ne esittävät, miten aikojen kuluessa se oppi kehittyi, että piispat olivat Kristuksen asettamia kirkon välittömiä hallitusmiehiä, jotka olivat seurakuntia korkeammat ja siitä syystä olivat n.s. ecclesia representativa [edustava seurakunta.] sekä miten maallikkojen ja alemman papiston oikeus ottaa osaa yleisten ja maakuntasynodein neuvotteluihin ja päätöksiin tämän johdosta katosi, sekä edelleen, miten piispojen ja ylempien pappien synodit pitivät itsensä oikeutettuina päättämään ja määräämään kaikissa kirkkoa koskevissa asioissa, säätämään lakeja uskolle, elämälle ja kirkolliselle hallinnolle sekä niin, ettei seurakunta missään suhteessa voinut näistä päätöksistä vedota'. Tämän todenmukaisen esityksen uhalla ja vaikka komitea jyrkästi hylkää sen perustuksen, jolla hierarkkia kehittyi, ehdottaa se vastoin parempaa tietoaan yleistä, katolisten synodein tavoin järjestettyä pappeinkokousta, missä piispat ja ylemmät papit julistavat itsensä oikeutetuiksi, alemmasta papistosta ja maallikoista riippumatta, säätämään lakeja uskolle, elämälle ja kirkolliselle hallinnolle. Emme voi käsittää tämän kauhean lain perusteita. Ennen saatiin pappisvalta käytäntöön vähitellen ja varovaisesti, nyt käydään valmistuksetta oikopäätä asiaan käsiksi. Mutta uni lutherilaisessa kirkossa ei toki voi olla niin yleinen, ettei näin törkeää hanketta huomattaisi ja ettei se joutuisi yleisen vastenmielisyyden esineeksi."

Kumman oudoilta tuntuvat ne ahdasmieliset määräykset, joilla kirkkolakiehdotus oli rajoittanut maallikkojen, vieläpä alempien pappienkin oikeutta kokoontua kokouksiin yksityistä hartautta varten. Olivathan Suomen herännäisyyden vaiheet olleet omiaan siksi selvästi todistamaan, miten epäkäytännölliset ja kristilliselle elämälle suoraan vahingolliset 1726 vuoden konventikkeliplakaatin ehkäisevät säädökset olivat, ettei senkaltaisten määräysten säilyttäminen uudessa kirkkolaissa olisi pitänyt lainlaatijan mieleen enää tähän aikaan tulla. Kysymyksessä oleva lakiehdotus herättää tässä suhteessa sitä suurempaa huomiota, kun eivät pietistat suinkaan olleet ainoat, jotka vaativat tähän kuuluvien ahdasmielisten ja kaikkea kristillistä vapautta sortavien määräysten poistamista. Niinpä arvosteli esim. Vaasan hovioikeus kirkkolakiehdotuksesta antamassaan lausunnossa kysymyksessä olevaa kohtaa seuraavin sanoin:

"Tähän kysymykseen vastattaessa tulee ottaa huomioon, että kristillisen hurskauden olemuksessa on voimakas taipumus, vaikkapa niiden esteiden uhallakin, jotka kahlehtivat tämän hurskauden ilmauksia, kuuntelemaan yksinomaan omantunnon kutsumusta, sekä että se taipumus hartauden harjoittamiseen paitsi julkisessa jumalanpalveluksessa myöskin seuroissa ja yksityisissä kokouksissa, joka muutamassa osassa maan asukkaista on näyttäytynyt, aiheutuu tuosta kutsumuksesta; jonka tähden ja kun sitäpaitsi kokemus, niinkuin hovioikeus myöskin on ollut tilaisuudessa näkemään, on osoittanut, että monissa paikoin tehdyt yritykset saada ihmisiä kaikin puolin noudattamaan nykyään voimassa olevia asetuksia eivät ole olleet tehokkaita eivätkä osoittautuneet terveellisiksi, vaan päinvastoin herättäneet tyytymättömyyttä, levottomuutta ja katkeruutta sekä niistä, joita näistä syistä on vedetty oikeuteen, näyttäytyneet vainoilta, joita heidän uskonsa tähden on täytynyt kärsiä, niin ei ole hovioikeus voinut tulla muuhun vakaumukseen, kuin ettei tällaisilla kielloilla muuta saada aikaan kuin pahaa."

Varsinkin tähän perusteluun liittyvä loppulause on omiaan muistuttamaan herännäisyyden vaikutuksesta yleiseen katsantotapaan. Se kuuluu: "Yksityisiä hartausharjoituksia varten toimeenpantujen kokousten pitäisi sentähden hovioikeuden alamaisen käsityksen mukaan sitä suuremmalla syyllä olla sallittuja, kun Kuninkaallinen plakaatti tammikuun 12 p:ltä 1726 kehoittaa papistoa muutamissa tilaisuuksissa seurakuntalaisten kanssa pitämään tämmöisiä kokouksia."

Niinkuin tiedämme, puolustivat Kalajoen käräjillä hartausseurojen pitämisestä syytetyt papit itseään vetoamalla juuri tähän konventikkeliplakaatin kohtaan ja samaan kohtaan vetosivat myöskin J. M. Stenbäck ja Fredrik Östring heitä vastaan samasta syystä nostetuissa oikeusjutuissa. Vaasan hovioikeus käsitteli kaikkia näitä juttuja. Se tuomitsi kyllä silloin nuo heränneet papit — muuta siltä tuskin silloisissa oloissa voitanee vaatia — mutta heränneitten esiintyminen oikeustilaisuuksissa ja heidän perusteelliset valituskirjansa hovioikeuteen vaikuttivat silminnähtävästi paljon ainakin niissä lakimiespiireissä, joiden edustajat käsittelivät näitä ja muita samankaltaisia oikeusjuttuja. Sitäpaitsi on huomattava, että Vaasan hovioikeuden ylläkerrottu lausunto on kirjoitettu muutamia kuukausia myöhemmin kuin Lauri Stenbäck Vasa Tidningissä julkaisi ennen mainitun kritiikkinsä kirkkolakikomitean ehdotuksesta. Että tämä syvällinen ja runoilijan lennokkuudella kirjoitettu kritiikkikin oli omiaan vaikuttamaan lakimiehiin juuri Vaasassa, missä sitäpaitsi herännäisyys juuri siihen aikaan oli hyvin suosittu säätyläispiireissäkin, on itsestään selvää. Sanalla sanoen: ilmeistä on, että Pohjanmaan heränneitten jalo taistelu totuuden puolesta ennen ja nyt voimallisesti oli vaikuttanut sikäläisiin lakimiehiinkin.

Verrattuna tähän Vaasan hovioikeuden lausuntoon esiintyy asian käsittely Turun ja Viipurin hovioikeuksissa, miten ansiokkaita näiden virkakuntien lausunnot muuten ovatkin, mikäli kysymys on uskonnolliseen elämänalaan kuuluvista asioista, paljon heikompana tahi oikeammin: se näkökohta jää niissä miltei kokonaan syrjään.

Mitä maan kuvernöörinvirastojen kirkkolakiehdotuksesta antamiin lausuntoihin tulee, ansaitsee asian käsittely Oulun lääninhallituksessa erityistä huomiota. Muita oikeutettuja ja valistunutta katsantotapaa ilmaisevia muistutuksia mainitsematta, tapaamme tämän viraston lausunnossa seuraavat sanat: "XXXI luk. 10 §. Tämän §:n toinen kohta, joka kuuluu: 'jos pappeinkokouksen tekemä päätös koskee seurakuntia tai riippuu näiden toimenpiteestä ja myötävaikutuksesta, niin on tämä päätös saarnatuolista seurakuntien noudatettavaksi julistettava', on kokonaan poistettava, koska papisto ei ole oikeutettu tässä tapauksessa päättämään seurakunnista ja näitä kuulematta. — — XXXII (Yleisestä pappeinkokouksesta). Koko tämä luku kirkkolaissa on kasvannainen, jonka ei milloinkaan olisi pitänyt saada nähdä päivän valoa: täten muutamille harvoille, n.s. ylempään papistoon kuuluville henkilöille uskoa oikeuden päättää kaikissa kirkollisissa asioissa, minkä nimisiä nämä sitten ovatkaan — julkisesta hartaudesta, uskonnonopetuksesta, opista ja uskosta, seurakunnan hoidosta, papistosta, niinkuin myöskin kirkon etua koskevista toivomuksista — ilman että valtion muut jäsenet, joiden pyhimpiä oikeuksia tässä käsitellään, eivätkä edes n.s. alemmat papit saa ottaa osaa keskusteluihin ja päätöksiin, ei edes päättävien valitsemiseen, tämä ei ole ainoastaan vastoin voimassa olevia perustuslakeja, vaan myöskin mitä suurimmassa määrässä vaarallista sekä valtiolle että kirkolle ja on ennemmin tahi myöhemmin, toisessa tai toisessa muodossa johtava siihen, ettei enää olla selvillä siitä, onko papisto olemassa valtioa ja kirkkoa varten, vai valtio ja kirkko varsinkin ylempää papistoa varten. Tässä ovat historia ja kokemus hyviä opettajia, ja saman luvun 4:nen §:n määräys ei yksin riitä perustuslakien mukaan aikaansaamaan näin perinpohjaisia muutoksia yhteiskunnassa. Jos korkein valta katsoo tarpeelliseksi määräämälleen yleiselle synodalikokoukselle, jossa jokaisella kansanluokalla ja jokaisella valtion jäsenellä on edustajansa, jättää harkittaviksi tässä kysymyksen alaisina olevat asiat, siten oikeudenmukaisella tavalla aikaansaadakseen ajan vaatimia hyödyllisiä säädöksiä ja parannuksia, niin on tämä sekä suotavaa että laillista, mutta niin yksipuolinen yhteiskunnan pyhimpien ja kalliimpien etujen käsitteleminen, kuin tässä ehdotetaan, ei ole laillinen eikä suotava.

"Tästä syystä, ja koska, yleistä tyytymättömyyttä kysymyksessä olevan luvun ehdotuksiin kaikkialla maassa niin selvästi julkilausutaan, saanee koko tämä luku poistua uudesta kirkkolaista tai antaa sijaa ajanmukaisemmalle."

Lausunnon alle ovat kirjoittaneet nimensä seuraavat lääninhallituksen virkamiehet: kuvernööri R. W. Lagerborg, lääninsihteeri L. Pentzin, lääninkamreeri K. K. Bergbom sekä heidän lähimmät sijaisensa J. Kr. Wichmann ja K. A. Sölfverarm. Tämä heidän lausuntonsa herättää sitä suurempaa huomiota, kun muistamme, että kuvernööri Lagerborg oli mukana panemassa vireille kuuluisat Kalajoen käräjät (II, 76) sekä että lääninsihteeri Pentzin vielä v. 1858, niinkuin olemme nähneet (IV, 55), varmensi Oulun läänin v.t. kuvernöörin A. R. Cygnaeuksen päätöksen, jonka mukaan asianomaista tuomaria kehoitettiin "ylimääräisissä käräjissä niinpiankuin suinkin ottamaan esille ja käsittelemään" Ylivieskassa ja Nivalassa pidettyjä rikoksellisia kokouksia. On kyllä totta, ettei Oulun lääninhallituksen kirkkolakiehdotuksesta antama lausunto ensinkään puutu kysymykseen 1726 vuoden konventikkeliplakaatin säilyttämisestä, jonka kieltämät hartauskokoukset vielä myöhempinäkin aikoina näkyvät olleen tämän virkakunnan kammona, mutta joka tapauksessa ansaitsee kysymyksessä oleva lausunto suurta tunnustusta. Kenen ansio siinä lausutut valistuneet, vanhoista kaavoista ja ennakkoluuloista vapautuneet mielipiteet lähinnä ovatkin, ei liene liiallista väittää, että herännäisyyden uutta aikaa luova taistelu ja työ tässäkin ovat huomioon otettavat.

Kirkkolakikomitean ehdotuksen arvostelu varsinaisesti uskonnolliselta kannalta kuului edellä muitten virkakuntien maan tuomiokapituleille. Mutta ei ainakaan Turun tuomiokapitulin lausunto vastaa oikeutettuja vaatimuksia. Se on päivätty joulukuun 29 p:nä 1847, ja sen alla luetaan seuraavat nimet: Edv. Bergenheim, J. E. Ahlstedt, H. Heikel, Fredr. Hertzberg, F. V. G. Hjelt ja G. F. Helsingius, jotka Turun lukion lehtoreina olivat asessoreina tuomiokapitulissa. Että muutamia kuukausia aikaisemmin kuollut arkkipiispa Melartin sekä Turun tuomiorovasti J. A. Edman, jotka molemmat olivat olleet kirkkolakikomitean jäseninä, ehkä suuressakin määrässä olivat vaikuttaneet kysymyksessä olevan lausunnon henkeen, on hyvin luultavaa, jos kohta asiakirjan allekirjoittajiltakaan, mikäli heidän myöhempi vaikutuksensa on tunnettua, ei voi odottaa ahdasmielisestä vanhoillisuudesta poikkeavaa katsantotapaa. Heidän lausuntonsa ei kyllä hyväksy komitean ehdottamaa "yleistä pappeinkokousta", jossa yksinomaan ylempi papisto esivallan suostumuksella saisi päättää kirkon tärkeimmistä asioista, mutta kun tuomiokapituli ei kirkolliskokouksen kokoonpanoon nähden muuta muutosta ehdota, kuin että kappalaisillekin sopisi myöntää oikeus valita edustajia semmoiseen kokoukseen, kuuluu miltei ivalta tähän myönnytykseen liittyvä rajoitus, ettei viimemainituille kuitenkaan olisi myönnettävä oikeutta itse päästä synodalikokouksen jäseniksi. Vielä ahdasmielisempää kantaa ilmaisee tuomiokapituli käsitellessään kirkkolakivaliokunnan suhdetta konventikkeliplakaattiin. Sen tätä kysymystä koskevat ehdotukset osoittavat, ettei se ensinkään ollut voinut seurata sitä suurta edistymistä, joka kirkollisella alalla näinä aikoina on nähtävissä laajoissa piireissä. Päinvastoin ilmaisee tämä tuomiokapitulin kysymyksessä oleva lausunto, verrattuna sen F. Östringin ja Kalajoen pappien oikeusjutussa antamaan päätökseen (II, 174-178) ilmeistä taantumista. Hartauskokouksia tuomiokapituli kyllä ei rohkene kieltää, mutta se rajoittaa sensijaan niiden pitämistä jos minkälaisilla määräyksillä. Hartauskokouksia saataisiin pitää yksityisen asunnossa sunnuntaisin iltapäivillä ja niihin saisi kokoontua 3-4 lähekkäin asuvaa huonekuntaa eli 12, korkeintaan 15 henkeä, poikkeuksena olisivat vain häät, ristiäiset ja hautajaiset, joihin saisi kokoontua ihmisiä aina 30:een, sillä ehdolla kuitenkin, että pappi olisi saapuvilla näissä tilaisuuksissa toimitetussa hartaudessa. Hartausseuroihin kokoontuneet saisivat lukea raamattua tai hyväksyttyä hartauskirjaa, veisata ja rukoilla vahvistettujen kaavojen mukaan. Mutta tämmöiseenkin hartaustilaisuuteen olisi hankittava lupa seurakunnan kirkkoherralta, jonka tulisi toimittaa joku henkilö järjestystä tilaisuudessa valvomaan.

Ajatellessamme niitä suuria, satoihin, joskus tuhansiinkin nousevia kansanjoukkoja, joita herännäisyyden valtaseuduilla jo näinä aikoina kokoontui yksityisten koteihin hartautta harjoittamaan, ja miten vapaiksi kaavamaisista säädöksistä nämä hartauskokoukset olivat muodostuneet, ja kun sitäpaitsi täytyy olettaa, etteivät nämä seikat olleet kysymyksessä olevan lausunnon allekirjoittajille tuntemattomia, jää todella ihmettelemään sitä piintynyttä vanhoillisuutta, joka tässä on ollut johtamassa maan vanhinta tuomiokapitulia.

Paljon vapaammalle ja valistuneemmalle kannalle asettui Porvoon tuomiokapituli. Sen antaman lausunnon, joka on päivätty joulukuun 22 p:nä 1847, ovat allekirjoittaneet piispa Ottelin, tuomiorovasti K. K. Nykopp sekä lehtorit V. Lindh, A. F. Borenius, J. L. Runeberg, J. E. Öhman, Aug. Lindfors ja G. M. Waenerberg. Paitsi muita oikeutettuja, uuden valistuneemman ajan koittoa ennustavia muistutuksia ja ehdotuksia, sisältää tämä lausunto seuraavat, herännäisyyttä ja sen toteutuvia toiveita suoranaisesti tukevat sanat:

"Kaavamaiselta muodollisuudelta ja itsekkäisyyteen perustuvalta välinpitämättömyydeltä ei voi odottaa mitään hyvää, mutta heräämistä seuraa elämä, ja jos kohta moni unesta vasta heräjävä ei heti löydä oikeaa tietä, niin ei saa epätoivoisena epäillä, että sama Pyhä henki, joka on vaikuttanut heräyksen, ei myöskin tietäisi ja voisi johdattaa ja oikaista. Sentähden ei ole viisasta asettaa ulkonaista pakkoa Hengen työtä vastaan, mutta se on tärkeätä, että kirkossa kaikki tutkitaan Jumalan sanan valossa sekä johdatetaan ja hallitaan totuuden ja rakkauden hengessä. Samalla kuin kristittyjen olkoon sallittu asunnoissaan kokoontua yksityistä hartautta harjoittamaan, olkoot seurakunnan opettajat, joille sanan julistaminen kuuluu, velvolliset käymään näissä kokouksissa, neuvomaan missä neuvoa tarvitaan, oikeaan johdattamaan, missä tien suhteen on erehdytty, jotta herännyt harrastus olisi vilpitöntä harrastusta Jumalan kunnian puolesta ja sielujen ikuista parasta siten valvottaisiin. Epäjärjestysten poistamista ei mikään niin edistä kuin julkisuus; pääsy semmoisiin kokouksiin olisi sentähden oleva vapaa kaikille."

Porvoon tuomiokapitulin tämän perustelun mukaisesti laatima, kirkkolakivaliokunnan ahdasmielisestä mietinnöstä kokonaan poikkeava ehdotus ansaitsee sitä suurempaa tunnustusta, kun sama virkakunta, etupäässä piispa Ottelin, niinkuin herännäisyyden historia niin monessa kohden todistaa, aikaisemmin niin häikäilemättömän ankarasti oli kohdellut heränneitten hartausseuroja ja ylimalkaan miltei kaikkia heidän harrastuksiaan elävän kristillisyyden herättämiseksi Suomen kirkossa. Koska tämä lausunto muissakin kohdin ilmaisee sekä syvällistä uskonnollista katsantotapaa että perehtymistä jumaluusopillisiin kysymyksiin, on lausuttu se hyvinkin luotettavalta tuntuva olettaminen, että sen varsinaisena luojana oli tunnettu jumaluusoppinut, yllämainittu G. M. Waenerberg, joka Porvoon lukion lehtorina oli sikäläisen tuomiokapitulin asessorina (1843-52). Heränneisiin hän ei lukeutunut, mutta valistuneena kristittynä kannatti hän niitä eläviä, kaavakristillisyydestä vapautuneita aatteita, joiden puolesta herännäisyyden miehet niin kauan olivat taistelleet.

Suurta tunnustusta ansaitsee myöskin yliopiston lausunto. Sen laatiminen oli ollut uskottuna komitealle, johon kuului jumaluusopillisen ja lainopillisen tiedekunnan professoreja. Edellistä edustivat tässä työssä professorit A. A. Laurell, B. O. Lille, J. A. Gadolin sekä F. L. Schauman, viimemainittua lakitieteen professorit AL Blomqvist ja J. Ph. Palmén. Niinkuin jo näistä niinistä voi arvata, on täten syntynyt lausunto, jonka yliopiston konsistoriumi semmoisena hyväksyi, yhtä perusteellinen kuin valistunut protesti kirkkolakikomitean ehdotusta vastaan. Edellä muiden oli tässä työssä muistettava professori Palmén, joka lausunnon antajien joukossa miltei yksin edusti lakitiedettä ja jolle mietinnön laatiminenkin oli uskottu.

Yliopiston lausunnon henkeä ja sen raitista uskonnollista kantaa ilmaisee jo se seikka, että uskonnolliselta kannalta tärkein kysymys, kysymys yksityisistä hartauskokouksista, jonka kirkkolakikomitea suurimmaksi osaksi oli asettanut ohjesääntöiseen asetukseen, otetaan puheeksi lausunnon alussa. Teroitettuaan kristittyjen yleistä pappeutta ja vedottuaan kirkkohistorian todistuksiin vapaitten hartauskokousten suuresta merkityksestä kristillisen elämän herättämisessä ja elvyttämisessä, lausuu komitea:

"Sanotun perustuksella tuntuu, että 1726 vuoden hierarkkisen hengen synnyttämä yksityisten kokousten kielto, niidenkin, joissa ei epäjärjestys vallitse, ei olisi uudessa kirkkolaissa uudistettava, vaan että se päinvastoin olisi kokonaan poistettava. On kyllä totta, että semmoisia kokouksia voidaan väärinkäyttää sekä että niitä meidänkin maassa on väärinkäytettykin, ne kun ovat johtaneet seurakunnan julkisen jumalanpalveluksen ja järjestetyn opettajaviran halveksimiseen, väärien opinkappalten levittämiseen sekä kaikenkaltaisiin muihin epäjärjestyksiin; mutta hyvin yksipuolista olisi näiden väärinkäytösten takia kokonaan kieltää nämä kokoukset. Sillä julkistakin jumalanpalvelusta, niinkuin opettajavirkaakin, väärinkäyttää hyvin moni monella eri tavalla, mutta sentähden ei voi kenenkään mieleen juolahtaa, että kumpikin olisi poistettava. Mainittujen väärinkäytösten riittävä ehkäisijä saadaan, jos niissä tapauksissa, missä kokoukset aiheuttavat senlaista epäjärjestystä, syyllinen rangaistaan, niinkuin tämänkaltaisista rikoksista eri kohdissa on säädetty. — Mitä tulee 3 §:n, joka määrää edesvastuuta papille, joka kirkkoherran luvatta on ottanut osaa yksityisiin hartausseuroihin, niin voivat sen säädökset, niinkuin sanotusta seuraa, vielä vähemmin kuin edelliset puolustaa ja säilyttää paikkaansa uudessa kirkkolaissa."

Kirkkolakikomitean vielä pitemmälle kuin kuuluisa 1726 vuoden konventikkeliplakaatti menevien, yksityistä hartautta ehkäisevien määräysten sijalle ehdottaa yliopiston komitea näin kuuluvan pykälän:

"Kotihartautta koettakoon pappi siinä seurakunnassa, missä hän toimii, sopivalla tavalla elvyttää. Jos kotihartaus aiheuttaa julkisen jumalanpalveluksen ylenkatsetta, eksyttävää oppia tahi muuta epäjärjestystä, meneteltäköön syyllisen suhteen, niinkuin kirkkokuria koskevassa luvussa säädetään."

Ainoastaan yksi kohta ylläkerrotussa, muutoin niin oikeaan osanneessa lausunnossa on erehdyttävä ja tuntuu oudolta. Tarkoitamme väitettä, että hartauskokouksia Suomessakin "oli väärinkäytetty, ne kun olivat johtaneet seurakunnan julkisen jumalanpalveluksen ja järjestetyn opettajaviran halveksimiseen, väärien opinkappalten levittämiseen sekä kaikenkaltaisiin muihin epäjärjestyksiin". Lukija voi tuskin tulla muuhun johtopäätökseen, kuin että nämä komitean sanat johtuvat etupäässä heränneitten hartauskokouksista saadusta kokemuksesta, sillä näidenhän kokoukset ne olivat, joita vastaan kaikenkaltaisia syytöksiä oli tehty, käräjäjuttuja pantu vireille ja tuomioita langetettu. Itä-Suomessa pidettiin kyllä juuri näinä aikoina törkeään lihallisuuteen sortuvia kokouksia (katso Akiander IV), ja viranomaisten muistossa elivät ehkä vielä "Auvaisten paavin" (I, 210) hurmahenkiset seurat Lounais-Suomessa, mutta jos kysymyksessä oleva lausunto olisi tarkoittanut näitä ja samankaltaisia vähemmän tunnetuita seuroja, olisi epäilemättä muutamalla sanalla huomautettu, miten vapaita heränneitten kokoukset yleensä olivat tuonkaltaisista sairaloisista ilmiöistä. Nyt viittaavat sensijaan huomautukset "julkisen jumalanpalveluksen ja järjestetyn saarnaviran halveksimisesta" y.m. niihin kerrassaan perusteettomiin syytöksiin, joita heränneitä ja heidän hartauskokouksiaan vastaan aikaisemmin oli tehty. Tämä kohta tuossa elävälle kristillisyydelle niin myötätuotoisessa lausunnossa näyttää todistavan, että lausunnon laatijat itse teossa hyvin vähän tiesivät, millaiseksi kristillinen elämä hartausseurojen varsinaisilla kotiseuduilla oli muodostunut.

Miten ansiokas tämä, samoinkuin muutamien muidenkin virastojen lausunnot, joista tässä silmäyksessä kirkkolakikomitean ehdotuksen vaiheisiin on huomautettu, monessa suhteessa onkin, ansaitsevat kuitenkin heränneitten uskonnollista, lämpöä ja innostusta uhkuvat protestit tuota ehdotusta vastaan vielä suurempaa huomiota. Niissä tykkii voimallisena se suurten uskonnollisten herätysten valtasuoni, joka jo muutamia vuosikymmeniä oli tuottanut uutta hengellistä elämää Suomen kirkon kangistuneeseen ruumiiseen. Olemme ennen (III, 387-93 sekä IV 177-80), lyhyesti tehneet selkoa K. K. von Essenin, Lauri Stenbäckin sekä Alfr. Kihlmanin lausunnoista kirkkolakikomitean ehdotuksesta. Niissä lausuttujen mielipiteitten mukaan muodostui Pohjanmaan heränneitten pappien piireissä voimakkaita, kirkkolakiehdotusta ankarasti vastustavia lausuntoja, jotka osaltaan mitä voimakkaimmin vaativat valtion ja kirkon viranomaisiakin vihdoinkin käsittämään, että heidän sitkeä vastarintansa kirkossa alkanutta uudistustyötä vastaan oli turhaa. Tahdomme tässä silmäillä muutamia näistä lausunnoista.

Viitaten ennen mainittuun "Anmärkningar vid kyrkolagsförslaget (Muistutuksia kirkkolakiehdotuksen johdosta)" nimiseen kirjaseensa, joka paraikaa oli painettavana, kirjoitti von Essen lyhyen, Pietarsaaren rovastikunnan hallitukselle annettavan lausunnon, johon yhtyi Ylihärmän kappalainen Z. Forsman. Siinä tilaisuudessa, jossa kysymystä harkittiin, oli saapuvilla 19 pappia, joista paitsi von Esseniä useat olivat herännäisyyden merkkimiehiä. Nämä kirjoittivat nimensä Kuortaneen kirkkoherran K. F. Stenbäckin samassa hengessä kirjoittaman pitkän lausunnon alle. Näistä nimistä mainittakoon: E. Svahn, H. Moliis, A. N. Holmström, N. K. Malmberg, J. R. Hedberg, O. H. Helander, A. V. Ingman, J. H. Roos. Yleisemmin tunnetuksi tuli tietysti pian tuo von Essenin pitempi ennen painettu lausunto. Siihen vedoten lähettivät sen senaattiin omien lausuntojensa tukeeksi m.m. seuraavat herännäisyyden historiassa tunnetut henkilöt: N. G. Arppe, K. A. Colliander, M. A. Colliander, O. E. A. Hjelt sekä A. W. Wegelius.

Collianderien, Hjeltin y.m. lausuntoa seurasi paitsi von Essenin kirjanen myöskin Lauri Stenbäckin kirkkolakikomitean mietinnöstä "Vasa Tidningissä" ensin julkaisemat muistutukset, jotka, niinkuin ennen (III, 387) olemme maininneet, sittemmin painettiin eri kirjasena. Tähän Stenbäckin julkaisuun vetosi myöskin Vaasan ylinen rovastikunta, liittäen sen lausuntoonsa. Samoin tekivät niinikään J. F. Bergh ja hänen apulaisensa M. Faler etäisessä Jaakkimassa. Supistetussa muodossa esiintyvät Stenbäckin ajatukset kirkkolakiehdotuksesta siinä lausunnossa, jonka hän esitti Vaasan ja Mustasaaren pappien ja koulunopettajain syyskuussa 1847 pitämässä kokouksessa. Se hyväksyi sen omana, lähetettävänä lausuntonaan. Lainaamme sen tähän kokonaisuudessaan:

"Kunnianarvoisan tuomiokapitulin kontrahdin rovastin kautta meille antaman kehoituksen johdosta, saamme me allekirjoittaneet, Vaasan ja Mustasaaren kirkkoherrakunnan jäsenet, Suomen Suuriruhtinaskunnalle aiotun kirkkolain ehdotuksesta nöyrimmästi esiintuoda seuraavaa:

"Kun omantuntomme vaatimina olemme pitäneet velvollisuutenamme ensiksi ja pääasiallisesti vakavasti harkita, turvaako ehdotus kristinuskon säilymistä, edistymistä ja kehitystä sekä suojeleeko se puolestaan kirkon oleellisimpia ja korkeimpia tarkoitusperiä, niin emme tämä silmämääränämme voi kyllin voimakkaasti, avomielisesti ja yksimielisesti julkilausua mielipahaamme ja hämmästystämme ehdotuksen menettelytavasta ja sen suurista puutteista. Ensimmäinen ja tärkein asia, minkä jokainen kirkon jäsen täydellä syyllä voipi ja mikä hänen täytyy vaatia kirkkolailta, on 1:ksi että se ylläpitää ja turvaa oikeata oppia, joka on kirkon sisäisin elinprinsiipi, jota se ei saa menettää, 2:ksi että se edistää kristillistä elämää, sen herättämistä, ilmenemistä ja kehitystä, jota kaikki kirkon toiminta vasituisesti tarkoittaakin, sekä 3:ksi että se järjestää kirkon hallituksen ja hoidon kirkon luonteen ja raamatussa löytyvien periaatteiden mukaisella tavalla. Mutta juuri näissä kohdin loukkaa ehdotus kirkkoa mitä syvimmin tahi oikeammin hajoittaa ja kukistaa sen kokonaan.

"Mitä oppiin tulee, on kirkko julkilausunut sen ja määritellyt sen tunnustuskirjoissaan. Tässä ei ole paikka selvittää kirkollisen tunnustuksen tarpeellisuutta, tärkeyttä ja merkitystä — kysymys, jota kirkon uskollisimmat ja terävämietteisimmät miehet paraikaa käsittelevät ajan lähimpänä elinkysymyksenä; mutta niin paljon on kieltämätöntä ja selvää, ettei kristittyä kirkkoa voi löytyä ilman sen uskon ja opin selvästi ja tarkkaan lausuttua tunnustusta, sekä että se raamatunmukainen, puhdas ja kehittynyt oppi, jonka kirkkomme vaivoissa ja taisteluissa on saavuttanut ja joka on sen kallein aarre, on täydellisesti lausuttu ja säilytetty tunnustuskirjoissamme. Tahtomalla säilyttää ainoastaan Confessio Augustanan ja sulkemalla pois kirkon muut tunnustukset, jotka ovat ensinmainitun tunnustuksen välttämättömiä selityksiä ja sen kehityksiä, uhraa se sen tarkkaan määrätyn ja raamatun mukaan selvään kehitetyn opin, joka on kirkkomme perustus, turva ja ase, sekä avaa oven kaikille niille riidoille, jotka se jo Jumalan armolla on voittanut, tahi sille kauhealle sekamelskeelle, joka nykyään repii rikki protestanttisen kirkon muissa maissa. Jos koko sydämestämme kannatamme tätä oppia, jota myöskin pyhällä valalla olemme sitoutuneet julistamaan ja levittämään, jos olemme täysin vakuutetut siitä, että jumalallinen totuus on täysin vastaavasti, väärentämättömänä ja täydellisenä lausuttu kirkkomme uskossa ja tunnustuksessa, niin emme voi muuta kuin pitää tuomittavana petoksena Jumalaa ja omaatuntoamme vastaan sitä, ettemme juhlallisesti lausuisi vastalausettamme sitä ehdotuksen ennen kuulumatonta menettelyä vastaan, jolla se on kumonnut useimmat kirkkomme tunnustuskirjat ja siten kuolettavasti vahingoittanut kirkon sisimpiä elinjuuria.

"Mitä sitten tulee kristilliseen elämään, jonka herättämiseksi ja edistämiseksi, kirkon palvelijat tekevät työtä, niin emme käsitä, miten sitä voisi löytyä ilmaisematta itseään Jumalan sanan uskollisessa käyttämisessä sekä julkisesti että yksityisesti, ilman veljellistä kanssakäymistä keskinäiseksi kehoitukseksi, nuhteeksi ja lohdutukseksi, sekä yleensä hurskaassa elämässä. Olemme aina pitäneet julkista jumalanpalvelusta pääasiassa hedelmättömänä, jollei kristinusko yksityisessä elämässäkin ja seurustelussa tule eläväksi, ja sentähden kykymme mukaan kehoittaneet sanankuulijoitamme kirkon ulkopuolellakin viljelemään Jumalan sanaa ja harrastamaan jumalisuutta. Jos nämä kehoitukset olisivat kantaneet sitä hedelmää, että sanankuulijamme seuroissaankin tavallisen syntisen ja maailmallisen ajanvieton sijasta viljelisivät Jumalan sanaa ja keskenään kehoittaisivat toisiaan tosi jumalisuuteen, niin pitäisimme tätä suurimpana ilonamme. Mutta nyt tahtoo ehdotus, uudistamalla nuo luonnottomat lait n.s. yksityisiä hartauskokouksia vastaan, s.o. seurakunnan vakavimpien jäsenten yhteiseksi hartaudeksi toimeenpanemia jumalisuudenharjoituksia vastaan, vastustaa ja tukehuttaa kristillisen elämän ensimmäistä ja luonnollisinta ilmaisua. Tunnettu on, että nämä hierakkisen episkopaali-järjestelmän kuolemankamppauksista johtuvat lait, jotka niin usein ovat tukeneet sokeaa uskonnonvihaa ja tarjonneet sille aseita, eivät milloinkaan ole vaikuttaneet muuta kuin sekasortoa ja levottomuutta kirkossa. Kokemus on kauan todistanut niiden hengettömyyttä ja epäkirkollisuutta vastaan, niinkuin ne jo itsessäänkin loukkaavat kaikkia oikeuden ja kohtuuden inhimillisiä tunteita, mitään järjellistä syytä kun ei löydy, miksi kristillistä seurustelua enemmän kuin mitään muuta ihmisten välistä seurustelua olisi kovilla rangaistussäädöksillä vastustettava ja miksi kristittyjen kokoontumista uskonnollisessa tarkoituksessa tulisi pitää muita kieltämättä paljon epäiltävämpiä seuroja vaarallisempina ja turmiollisempina. Sentähden onkin ajan suvaitsevaisuus kaikkialla asettunut näitä lakeja vastaan. Täällä vain tahtoo ehdotus niitä säilytettäviksi, vieläpä tehdä ne yhä ankarammiksi, haitaksi papeillekin ja heidän velvoittaville sitoumuksilleen, joiden mukaan heidän tulee pitää huolta sanankuulijoittensa opettamisesta ja hartaudesta. Jollemme tahdo tukehuttaa kristillistä elämää seurakunnassa jo tämän elämän syntyessä ja sen ensimmäisissä ilmauksissa, ja siten joutua taistelemaan Jumalaa ja hänen työtänsä vastaan, niin täytyy meidän mitä vakavimmin asettua ehdotuksen luonnotonta määräystä vastaan tässä kohden.

"Mitä tulee kirkon hallintoon ja hoitoon, olemme kummastellen huomanneet, että ehdotus on jättänyt kokonaan syrjään sen kolmesataa vuotta kestäneen taistelun historiallisen kehityksen, jonka tarkoituksena oli tosi evankelisen kirkkojärjestyksen aikaansaaminen. 1686 vuoden kirkkolaki perustuu kokonaan siihen aikaan vallitsevaan episkopaalijärjestelmään, ja kysymyksessä oleva ehdotus on pääasiallisesti rakennettu samalle pohjalle, vaikka kokemus jo aikoja sitten on paljastanut sen puutteet. Lakia säätävä ja päättävä valta on vielä yksinomaan pappien käsissä, ja kirkon tulee vain totella ja noudattaa, mitä nämä herrat suvaitsevat määrätä. Vastoin kaikkia evankelisia periaatteita ovat seurakunnat suljetut pois kaikesta aktiivisesta kirkollisesta toiminnasta ja niitä kohdellaan kuin alaikäisiä, joiden tulee sokeasti antaa kuljettaa itseään talutusnuoralla. Mutta että ehdotus klerokraattisessa väkivaltaisuudessa ja tiranniudessa voittaa itse episkopaalijärjestelmän tämän järjestelmän ankarimmassa muodossa, tuo on todellakin mieltä järkyttävää. Selvimmän todistuksen tästä antaa XXXII luku, joka puhuu 'yleisestä pappeinkokouksesta'. Tähän 'yleiseen' pappeinkokoukseen ottavat osaa piispat, yksi jäsen jokaisesta tuomiokapitulista sekä yksi kirkkoherrojen valitsema kirkkoherra joka rovastikunnasta. Kaikki muu papisto on siis suljettu siitä pois eikä sillä siellä ole mitään sananvaltaa, vielä vähemmin maallikkojen suurella joukolla, joka muodostaa kirkon. Ja kuitenkin tulevat näissä kokouksissa käsiteltäviksi kysymykset evankeliumi- ja virsikirjojen, jumalanpalveluksessa käytettävien käsikirjojen ja oppikirjojen hyväksymisestä, vieläpä kysymyksiä opista ja sen hoitamisesta — sanalla sanoen kaikki kirkon korkeimmat ja kalleimmat oikeudet. Nuo etuoikeutetut tulevat näitä asioita harkitsemaan, niistä määräämään ja niitä ratkaisemaan, kirkon saamatta siitä hiiskua sanaakaan. Sen tulee heidän yksityisen ratkaisunsa päätettäväksi jättää kaikki elinkysymyksensä, tyydyttää hengelliset ja ijankaikkiset tarpeensa niillä hartauskirjoilla, joita he tahtovat määrätä, sillä opilla, jota he kulloinkin suvaitsevat kannattaa, sekä sokeasti alistua niitä päätöksiä ja määräyksiä noudattamaan, jotka vielä suuremmaksi varmuudeksi 'ovat alistettavat Korkeimman Vallan ratkaistaviksi'. Mitä tässä vielä puuttuu papistisen despotismin täydelliseksi tekemisestä? Me kauhistumme sitä syvää alennusta, johon semmoiset säädökset voivat syöstä ja pakostakin syöksevät Kristuksen kirkon isänmaassamme, ja rohkenemme toivoa, ettei kristillinen ja valistunut esivaltamme milloinkaan ole hyväksyvä tämmöistä väkivaltaa.

"Kun me siis olemme tulleet siihen käsitykseen, että ehdotus suoraan sotii kristinuskoa ja kirkon parasta vastaan, emme voi muuta kuin pitää suurimpana onnettomuutena, mikä voi Suomen kirkkoa kohdata, jos tämä ehdotus hyväksyttäisiin ja saisi lain voiman. Jumalan ja omantuntomme tähden täytyy meidän viimeiseen asti lausua vastalauseemme sitä vastaan.

"Vaikka nämä periaatteelliset puutteet ovat enemmän kuin riittävät vaatimaan jokaista kirkon ja kristinuskon ystävää mitä päättävimmin hylkäämään tämän lakiehdotuksen, tulee meidän niinikään mainita, ettemme suinkaan voi hyväksyä kaikkia ehdotuksen yksityisiäkään, hallinnollisia, säännöteltyjä y.m. säädöksiä ja määräyksiä. Esimerkkinä mainittakoon: Koko kirkon edustamisen yhä jatkuva puute, jos kohta ehdotuksen säilyttämiä kirkkoneuvostoja ja kirkonkokouksia, jotka kuitenkin kaipaavat perinpohjaista uudistusta, voidaan pitää yksityisiä seurakuntia ja niiden oikeuksia edustavina; Tuomiokapitulien kokoonpano ja niiden jäsenten määrääminen kirkkoa ensinkään kuulematta ja sallimatta sen ottaa siihen osaa, vaikka ehdotus epäilemättä täydellä syyllä ei ole hyväksynyt tuota yleisesti tunnustettua ja moitittua järjettömyyttä, että lukion lehtorit, joilta tavallisesti täydellisesti puuttuu valmistusta siihen, ovat siihen itseoikeutettuja jäseniä; Tuo, lievästi puhuen, epäkirkollinen menettelytapa pappien virkaylennyksissä ja papinvirkojen täyttämisessä; Kaikkien yliopiston professorien ja apuopettajain sekä lukionlehtorien kohtuuton ja täydellinen vapauttaminen papintutkinnosta, ennenkuin heidät vihitään papeiksi; Maailmallisissakin tieteissä 'oppineiden' privilegium exclusivum isoimpiin kirkkoherrakuntiin, johon niinikään oikeuttaa tuo niin satunnainen laudatur pastoraalitutkinnossa; Se kummallinen dogmaattinen sekavuus, joka kaikkialla pistää silmään ehdotuksen mielipiteissä pyhästä ehtoollisesta ja sen käyttämisestä; Säädökset julkisesta kirkon-rangaistuksesta, joka, semmoisena kuin ehdotus sen säilyttää, on katkera, kirkkoa alentava irvikuva; Ehdotuksen inhoittava, n.s. 'sivistyneitten' ilmeinen suosiminen j.n.e. Näitä esimerkkejä voidaan paljon lisätä, ja varmana saattanee pitää, että aikaa voittaen, kun ehdotus on tullut enemmän tunnetuksi ja kun sitä on ehditty tarkemmin tutkia, tehdään monta perusteellista muistutusta sen erityisiä pykäliä vastaan. Tämä olisikin hyvin suotavaa, koska lakiehdotus ainoastaan sillä tavoin yksityiskohdissaan voi saavuttaa asianmukaista täydennystä ja tulla käyttökelpoiseksi. Mutta tämä on painava lisäsyy, jonka vuoksi ei pitäisi kiirehtiä niin tärkeän säädöksen vahvistamista kuin kirkkolaki on, joka menettelytapa lähimmäisessä tulevaisuudessa voisi tuottaa hyvinkin katkeria seurauksia. Emme myöskään käsitä, mikä kipeä tarve tekisi niin äkkinäisen hyväksymisen välttämättömäksi.

"Kaikista näistä syistä rohkenemme mitä hartaimmin nöyrästi anoa, että saisimme loukkaamatta pitää vanhan kirkkolakimme ja järjestyksemme, jota Suomen kirkko vuosisatojen kuluessa on tyytyen noudattanut ja jonka turvissa se on keskuudessaan nähnyt monen Jumalan istutuksen kehittyvän ja kukoistavan, tämä kirkkolaki kun paljon suuremmassa määrässä kuin nykyinen ehdotus on jättänyt ainakin kirkon pyhimmät oikeudet loukkaamattomiksi. Ei ole epäilemistäkään, ettei se vastedeskin voi tulla sillä toimeen, kunnes todellinen uudistus käy mahdolliseksi ja välttämättömäksi."

On kehoittavaa nähdä, millä innolla ja tarmolla varsinkin Pohjanmaan heränneet papit asettuivat vastustamaan hierarkkisessa hengessä laadittua ja niin monessa kohden sanan huonoimmassa merkityksessä vanhoillista kirkkolakiehdotusta. Missä esim. rovastikunnan esimies esitti toisaalle tähtäävän lausunnon, ei saanut hän papistossa kannatusta, jos tämä oli herännäismielistä. Niin kävi m.m. Vähänkyrön pappilassa syyskuun 8 p:nä 1847 Vaasan ylärovastikunnan pappien lausunnon antamista varten pidetyssä kokouksessa. Isäntä, kontrahtirovasti Elias Lagus sai puolelleen ainoastaan oman kappalaisensa, jota vastoin kaikki herännäismieliset papit, E. J. Snellman, J. V. Durchman, F. O. Durchman, Th. B. Wegelius, J. W. Nybergh, O. W. Forsman y.m. esittivät kokoukselle Lauri Stenbäckin "Vasa Tidningissä" julkaisemat mielipiteet sekä anoivat vanhan kirkkolain säilyttämistä. Joskus herännäisyysliikkeen ulkopuolellakin olevat papit, vieläpä sitä vastustavatkin liittyivät heränneitten virkaveljiensä lausuntoon. Varsinkin vaikuttivat, niinkuin ennen olemme huomauttaneet, von Essenin ja Lauri Stenbäckin etevät lausunnot paljon yleisen mielipiteen nostamiseksi kirkkolakikomitean ehdotusta vastaan. Paljon vaikutti niinikään Alfr. Kihlmanin terävä kirjoitus käsitteiden selvittämiseksi, ei vain heränneitten samaa katsantotapaa lämpimästi kannattavissa piireissä, joista esim. Kokkolan rovastikunnan heränneet papit, S. U. Gallenius, B. H. Aspelin, O. I. Appelberg, A. A. Favorin y.m. tämän lausunnon kirjoittajan kera siihen yhtyivät, vaan muussakin papistossa.

Tarkastaessamme näitä Pohjanmaan herännäisyyden etevimpien kynämiesten lausuntoja, kaipaamme varsinkin yhden tämän liikkeen palveluksessa aikaisemmin paljon käytetyn kynän tuotteita. Huomiomme kääntyy Keski-Pohjanmaalle, Kalajoen käräjien kuuluisille seuduille. Kysymme: mitä on Jonas Lagus, tuo herännäisyyden etevä tyyliniekka, joka niin häikäilemättömän jyrkästi ja samalla hienon kirjoitustavan vaatimuksia noudattaen aina oli ollut valmis esiintymään, kun oli kysymys herännäisyyden aatteitten puolustamisesta, kirjoittanut näitä aatteita niin loukkaavaa kirkkolakiehdotusta vastaan? Hän oli näinä aikoina kappalaisena Pyhäjärven syrjäisessä kappeliseurakunnassa, mutta, niinkuin olemme nähneet, tunnustivat Keski-Pohjanmaan sekä muidenkin lähiseutujen heränneet papit hänet oppi-isäkseen ja seurasivat tarkoin hänen neuvojaan. Varsinkin oli hänellä paljon kannattajia ja ihailijoita Raahen rovastikunnassa, jonka vuoksi sopisi odottaa, että hän kirjoitti ainakin tämän rovastikunnan lausunnon. Mutta Raahen rovastikunnassa ei pidetty mitään kokousta yhteisen lausunnon antamista varten, ja se, joka Jonas Laguksen, S. Castrénin, Henrik Schwartzbergin, A. Engelbergin, K. J. Engelbergin sekä K. A. Odenvallin allekirjoittamana Oulun lääninhallituksen kautta lähetettiin senaattiin, ei ole ensinmainitun, vaan hänen apulaisensa Henrik Schwartzbergin kirjoittama. Että siinä selvästi huomaa Laguksen ajatuksia, vieläpä paikoittain hänen lempisanojaan, siellä täällä hänen kirjoituksissa käyttämäänsä lausetapaakin, ei suinkaan oikeuta päättämään, että hän olisi sen kirjoittanut. Päinvastoin osoittaa kirjoituksen kokonaisuus sekä monet siinä löytyvät, tyylillisessäkin suhteessa karkeat kohdat, sen väitteen oikeaksi, että se on lähtenyt Schwartzbergin kynästä. Tätä olettamista tukee sekin, että viimemainittu aikaisemmin, niinkuin varmuudella tiedetään, erityisellä lämmöllä oli ystävilleen puhunut kirkkolakiehdotuksen vastustamisen välttämättömyydestä. Koska kysymyksessä oleva lausunto erittäin tarmokkaasti ja herännäisyyttä sekä sisällyksen että muodon puolesta uskollisesti kuvaavalla tavalla kohtelee kirkkolakikomitean ehdotusta, ansaitsee se tulla yleisemmin tunnetuksi. Lainaamme siitä sentähden seuraavat otteet. Kuvatkoot ne samalla myöskin Schwartzbergin, tuon Keski-Pohjanmaan, herännäisyyden periaatteille aina uskollisen herätyssaarnaajan luonnetta ja uskonnollista kantaa.

Huomauttaen valtion ja kirkon likeisestä suhteesta toisiinsa, joka vaatii huolellista, kummankin oikeuksia turvaavaa lainsäädäntöä, lausuu Schwartzberg:

"Selvästi lausui toiselta puolelta evankeliumi perustuslakinsa: 'minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta: olkaa kaikelle inhimilliselle järjestykselle alamaiset Herran tähden', mutta se ei sentähden millään tavalla ole luopunut korkeista taivaallisista oikeuksistaan, niin että se, kun sen vapaata toimintaa koetetaan estää, kun koetetaan tukkia sen suuta ja pakoittaa sitä panemaan valonsa vakan alle, rohkeasti vastaa: 'enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä'; ja tämän vastauksen on se korkealla äänellä antava, niinkauvan kuin aurinko valaisee synnin tähden kirottua maata. Näkyvän vallan edustajana maan päällä on valtio joskus luullut tekevänsä hyvän työn tuolle taivaalliselle muukalaiselle antamalla sille katon pään päälle ja sentähden koettanut ahdata tuon vapaan vieraan hengellisen olemuksen lakikirjan ahtaitten pykälien puitteisiin. Tämän lakikirjan raamatun ulkopuolella oleva tarkoitusperä on tehnyt valtiosta ja kirkosta kuivettuneen elimistön, jonka jähmettyneet muodot ovat osoittaneet, että sanan elämä ja voima ovat kadonneet. Tästä on kaikkina aikoina seurannut, että, kirkon elämällä kun on talvensa ja keväänsä, on pidetty jokaista näkyviin tullutta voimallisempaa ja virkeämpää elonmerkkiä kapinana valtiota ja kirkkoa vastaan. Suomen evankelis-lutherilainen kirkko on monien vuosisatojen vaiheissa ollut samalla puhtaasti raamatullisella kannalla kuin sen sisarkirkot maailmassa, ja kun Jumalan sana on ollut sen säilymisen lähteenä ja valona, on se ulkonaisiin muotoihin nähden turvautunut siihen kirkkolakiin, joka v. 1686 Ruotsissa julkaistiin sen entisessä emäkirkossa ja jonka Venäjän maailmanvallan keisarit vuoden 1809 jälkeen, veljespari Aleksanteri ja Nikolai, juhlallisesti ovat vahvistaneet ohjeeksi kaikissa kirkollisissa asioissa. Liiaksi rakastamatta ja kiittämättä tätä lakia saattaa sanoa, ettei mikään kirkkolaki menneinä eikä myöhempinä aikoina ole tätä vanhaa lakikirjaa parempi. Isällisellä ankaruudella valvoo se sekä opin puhtautta että tapojen pyhyyttä ja julistaa kyllä ukkosen tavoin pannan haisevalle jäsenelle, joka täytyy hakata pois, mutta avaa toiselta puolelta rakkaudella ja lempeydellä sylinsä katuvaiselle, joka parannusta tehden tahtoo siihen palata. Ajan henki tahtoo uudistaa ja muuttaa kaikki, ja Suomikin on entisen emäkirkkonsa, Ruotsin kirkon eksyttämällä tahtonut sekaantua tuohon vaaralliseen leikkiin, saattanut vanhan vaaranalaiseksi etsiäksensä tulosta, jommoista nykyaika voi aikaansaada sekä Hänen Majesteetiltaan Keisarilta anonut ja saanut luvan valmistaa uutta kirkkolakia, jonka tähden komitea on määrätty tätä työtä toimittamaan. Mutta kun komitean muut jäsenet tärkeitten ja paljon aikaa kysyvien virkojensa takia eivät olleet tilaisuudessa jatkamaan tätä työtä, uskottiin sen lopullinen käsittely miehelle, joka kyllä on yleisesti tunnettu ja kiitetty perusteellisista ja laajoista lainopillisista tiedoistaan, mutta jolle kirkon sisällinen olemus helposti käsitettävistä syistä oli outo; sentähden onkin niin käynyt, että se lempeä evankelinen henki, jonka pitäisi kannattaa teosta semmoista kuin kirkkolaki on, on vaihdettu siihen henkeen, joka liikkuu rangaistuskaaren pykälissä. Lakiehdotukseen liitetyissä perusteluissa näkyy hän itse monessa paikoin huomaavan tämän, voimatta kuitenkaan särkeä sitä kidutus-sauvaa, joka pakottaa orjuuteen, tahi vaihtaa sitä evankeliumin lainmukaiseen vapauteen. Milloin laskee hän ikeen hartioillemme, jota emme me emmekä isämme ole voineet kantaa; milloin haihduttaa hän entisen vakavuuden tärkeimpien vaatimusten höllällä myöntyväisyydellä, joten yhteiskunnallinen siveys joutuu kerrassaan vaaranalaiseksi. Hän tahtoo korjata vanhaa pyhäkköä, mutta arvelee sen jättiläispilarien loukkaavan kauneudenaistia, ja kun hän niiden sijaan pystyttää ruokonsa, täytyy meidän pelätä, että rakennus luhistuu kokoon meidän päämme päälle.

"Kehoitettuina lausumaan ajatuksemme kirkkolakiehdotuksesta, tahdomme syvimmässä alamaisuudessa todistaa väitteemme muutamilla muistutuksilla, mutta sitä ennen kuitenkin laskea lausuntojemme perustukseksi totuuden, joka on pysyvä niinkauan kuin oikeudella ja kohtuudella on jalansijaa maan päällä, nimittäin että on oikeus jokaiselta kirkkolailta vaalia kolme ominaisuutta: ensiksi se ei saa loukata asukasten Majesteetin antamia ja pyhittämiä oikeuksia. Toiseksi se ei saa aiheuttaa epävarmuutta ja höllyyttä hyväksyttyyn tunnustukseen nähden eikä vähentää sitä selvyyttä ja voimaa, joka opilla vanhemmilta ajoilta asti on ollut. Kolmanneksi: älköön se säädöksillään vastustako evankeliumin tarkoituksia ja päämääriä ja estäkö hengellisen elämän levittämistä ja kasvamista."

Niinkuin ennen (III, 391) on kerrottu, oli kirkkolakiehdotus miltei kokonaan syrjäyttänyt kirkkomme muut tunnustukset paitsi muuttumatonta Augsburgin tunnustusta ja Upsalan kokouksen päätöstä. Jyrkästi vastustaen väitettä, että kirkkolakikomitean pois jättämiä tunnustuskirjoja ei muka koskaan olisi tunnustettu dogmaattisesti sitoviksi, lausuu Schwartzberg muun ohessa:

"Jos meidän tunnustuskirjamme olisivat olleet olemassa heti apostolisen aikakauden jälkeen ja niitä olisi pidetty hyvin ansaitussa arvossaan, niin varmaankaan paavikunta pimeyksilleen ja hyvin tunnettuine kurjuuksilleen olisi häpeäpilkkuna tahrannut aikakirjoja. Ei valtio eikä kirkko ole velvollinen uskomaan niitä, jotka tahtovat poistaa tunnustuskirjat ja yksin raamatulla johtaa kaikki yhteiseen uskoon ja vakaumukseen, he kun korkeintaan, jos tämän mahdottoman voisikin tehdä mahdolliseksi, luovat ulkokullattuja kirkkoon ja epäluotettavia alamaisia valtioon. Tämä valo koitti jos kohta myöhään kirkkaana keisari Kaarle V:lle hänen kelloseppähuoneessaan. Mikä esivallalleen ja isänmaalleen uskollinen sotilas kantaa lippunsa, miekkansa ja linnansa avaimet vihollisen leiriin, vaikka hän on valalla vakuuttanut säilyttävänsä ja puolustavansa niitä?"

Ei ole odottamatonta, että kysymyksessä oleva lausunto jyrkästi torjuu kirkkolakikomitean ehdotuksia yksityisistä hartauskokouksista. Siihen vaatimalla vaativat Kalajoen seutujen muistot sekä tämän lausunnon allekirjoittajien kokemukseen perustuva vakaumus tämmöisten kokousten suuresta merkityksestä kristillisen elämän herättämiseksi ja kehittämiseksi. Huomautettuaan, että komitea puhuessaan harhaoppien suosimisesta itse teossa tarkoittaa yksityisiä hartauskokouksia, jatkaa Schwartzberg:

"Eksyvän opinkäsityksen ja puhdasoppisten, Jumalan sanan viljelemistä, veisua ja rukousta tarkoittavien kokousten välillä on olemassa suuri eroitus. Edellinen on myrkkyä kirkolle, viimemainittu ylläpitää ja ravitsee kirkon jäsenten todellista hengellistä elämää. Väärää oppia ja kristittyjen kokouksia kirkon ulkopuolella ei siis mitenkään saa toisiinsa sekoittaa. On omituinen ilmiö, että lakiehdotus vielä toivoo, että oikeauskoisia evankelis-lutherilaisen kirkon tunnustajia vielä sitoisi 1726 vuoden asetus, joka oikein käsitettynä tarkoittaa ainoastaan harhaoppeja ja uskonnollista eksytystä. Meidän aikamme ja sen ajan välillä, jolloin tuo asetus annettiin, on jo toista vuosisataa. Astukoon tämä väliaika kokemuksineen tutkittavaksi, puhukoon se totuuden kieltä ja todistakoon, mitä tuo asetus on aikaan saanut. Tuokoon se esille kaikki ne oikeudenkäyntikirjat, kaiken pappisvihan ja viskaalisen itsekkäisyyden, jotka tämän asetuksen varjossa ovat versoneet, ja tulos on oleva: kun kristikunta on nukkunut uneen, ja muutamat, harvemmat tahi useammat, ovat heränneet todelliseen huoleen sielunsa pelastumisesta ja etsineet hengellisiä ravintoa Jumalan sanan viljelemisestä ja yhteisestä hartaudesta, niin ovat huolimattomat papit ja itarat viskaalit, maan kristillisyyden julkiseksi kunniaksi, kiiruhtaneet oikeusjutuilla, sakoilla, vankeudella ja uhkauksilla vainoamaan niitä, jotka eivät lihallisesta suruttomuudesta ja yleisestä penseydestä ole löytäneet ravintoa hengelliselle tarpeelleen, ja heidän on usein onnistunut vainoilla ja rangaistuskaarilla tukehuttaa se tuli, joka oikein hoidettuna olisi hyödyttänyt ajassa ja ijankaikkisuudessa. Jokainen joka puolueettomasti kuuntelee, mitä mennyt aika tästä kertoo, on huomaava, että tämä asetus on tuottanut maallemme onnettomuutta eikä onnea. Lakiehdotuksen tekijä, joka on niin myöntyväinen ja laimea, kun on kysymys kurista ja kunniasta, tahtoo kuitenkin uudessa kirkkolaissamme säilyttää tuon menneiltä ajoilta perityn tahran, ja kohtelee niihin määrin tirannisesti nuorempia ja käskynalaisia alempia pappeja, että hän koskee heidän opettajavapauteensa, jota näihin asti ei ole asetettu kysymyksen alaiseksi, ja kieltää heiltä oikeuden neuvoa ja opettaa sanankuulijoitaan ulkona kirkosta, jollei kirkkoherra siihen ole antanut lupaa! — Tämä tietää papiston oikeuksien mitä törkeintä loukkaamista, heidän kun Jumalan sanan ja omantunnon mukaan tulee neuvoa sanankuulijoitaan, ja siten asetetaan käskynalaiset papit siihen häpeälliseen asemaan, että he ainoastaan kirkkoherrojen luvalla saavat opettaa. Piispoilla, rovasteilla ja kirkkoherroilla on oikeus käskeä käskynalaisia pappeja toimittamaan heille itselleen kuuluvia virkatehtäviä, mutta näihin asti ei vielä ole löytynyt lakia, joka oikeuttaa näitä esimiehiä kieltämään heitä opettamasta, milloin he sitä halajavat ja tarve sekä heidän omatuntonsa sitä vaativat, vaan on tämä väkivaltaa papiston oikeuksia ja heidän omaatuntoansa vastaan, jonka tähden me, perustuen Teidän Keisarillisen Majesteettinne omaan armolliseen vakuutukseen oikeuksiemme säilyttämisestä, nöyrimmässä alamaisuudessa pyydämme täydellistä vapautusta semmoisesta tunnottomasta säädöksestä sekä että jokainen, joka on vihitty papiksi ja saanut oikeuden julistaa sanaa ja hoitaa sakramentteja, niissä tilaisuuksissa, jotka hän pitää siihen sopivina, saisi opettaa niinkauan kuin hänen oppinsa on puhdas. Elävän Jumalan edessähän jokaisen papin tulee vastata toimestaan, ja kauheaa inkvisitoorista pakkoahan olisi tässä niin sitoa vapaan opettajan omaatuntoa toisen omaantuntoon, että hän olisi pahoitettu tuskalla pidättäytymään virkansa toimittamisesta, jonka Herra itse on hänelle uskonut. Tämänkaltaiset säädökset muistuttavat hyvin paljon Espanjan inkvisitioonia, ja lakiehdotuksesta löytynee vielä monta muuta samanlaista. Mutta tässä ei kahlehdita ainoastaan papiston opettamisvapautta, vaan nämä hartauskokousten kiellot vastustavat evankeliumin tarkoituksia ja päämääriä sekä estävät hengellisen elämän levittämistä ja kasvamista. Kun nyt lakiehdotuksen 1 luv. 8 §:ssä säädetään, että muiden kristillisten uskonoppien tunnustajat, jotka asuvat tässä maassa, vapaasti ja ilman omantunnon pakkoa sekä julkisesti että yksityisesti saavat harjoittaa uskontoaan siihen kuuluvine menoilleen, niin on tämä suvaitsevaisuutta, jota vanhojen lakiemme mukaan ei voi hyväksyä, mutta eikö lakiehdotuksen tekijä tässä ota leipää lapsilta ja heitä sitä koirille (Math. 15: 26)? Hän riistää maan omilta lapsilta kauan kaivatun edun ja takoo heidän kahleensa vielä kovemmiksi ja raskaammiksi kuin ne ovat olleet sekä antaa muukalaisten rajattoman vapaasti nauttia kirkollista vapautta, jota meidän täytyy kadehtia. Yksistään tämmöinen säädös liittää tekemään lakiehdotuksen vihattavaksi maan omille lapsille ja se sotii suorastaan niitä perusteita vastaan, joita näiden muistutusten alussa esitimme. Jos lakiehdotuksen tekijä piti 1686 vuoden kirkkolain 1 luv. III §:lää [Koskee kieltoa vieraan uskonnon harjoittamisesta Ruotsin valtakunnassa.] liika ankarana ja suvaitsemattomana, miksi hän sitten tallaa jalkojensa alle evankelis-lutherilaisten oikeudet?"

Kirkkolakivaliokunnan yksityisiä hartauskokouksia ehkäisevien määräysten sijalle asettaa Schwartzberg seuraavan ehdotuksen: "Kun seurakunnassa, kaupungissa tai maalla, harvat tahi lukuisat henkilöt halajavat kokoontua lukemisella, veisulla ja rukouksilla rakentaakseen toisiaan, olkoot velvolliset tästä ilmoittamaan seurakunnan papille, kruununpalvelijalle tai pormestarille, joiden, jos siihen näkevät syytä olevan, tulee valvoa, ettei yhteiskunnalle vahingollista epäjärjestystä synny eikä harhaoppisuutta pääse pujahtamaan opetukseen."

Niinkuin jo monesti ennen olemme huomauttaneet, on Suomen herännäisyyttä usein syytetty kirkon ja yhteiskunnan järjestystä tarkoittavien säädösten halveksimisesta, "separatismista" niin yhdessä kuin toisessa suhteessa. Se on muka liiallisessa uutuuden innossa eksyttänyt ihmisiä ylenkatsomaan vanhoja traditsiooneja ja niitä valvovien virastojen ja henkilöiden auktoriteettia. Ei mikään syytös ole vähemmän oikeutettu kuin tämä. Todistuksena ovat lukemattomien muiden kera Schwartzbergin yllämainitut sanat hartausseurojen silmällä pitämisestä. Aivan samalle kannalle asettuivat muutkin heränneet papit arvostellessaan vastaavaa kohtaa kirkkolakiehdotuksessa. Ja Kaarle XI:n kirkkolaista puhuvat he suurella kunnioituksella eivätkä ensinkään kiirehdi uuden aikaansaamista sen sijalle. Tämä ei suinkaan ole mielivallan vapautta eikä ylimielistä uudistuspuuhaa, vaan pikemmin nöyrää kuuliaisuutta vanhentuneille säädöksille, usein liiallistakin kunnioitusta näiden säädösten ahdasmielisiä valvojia kohtaan.

Elävästi muistaen sitä pappisvallan väärinkäytöstä, jota niin useat hänen likeisimmistä ystävistään ja hän itsekin nuorina pappeina olivat saaneet osakseen lähimmiltä esimiehiltään, kiivastui Schwartzberg tarkastaessaan kirkkolaki-ehdotuksen määräyksiä alemman papiston suhteesta ylempään. Hän lausuu:

"Jos Jumalan sana olisi ohjeena, muuttuisi tämä suhde pian, eikä tottelevaisuus sen johdosta katoaisi. Lainkuuliaisuus ja tottelevaisuus ovat uskonnon opettajien piirissä välttämättömät, mutta niiden täytyy esiintyä lempeämmin sävelin ja vapaammissa muodoissa kuin ne, jotka jyrisevät kaleerilaivan johtosäännössä. — — — Mikä kehoitus on nuorukaisella, joka on käyttänyt kaiken aikansa tieteellisiin harjoituksiin, astuessaan säätyyn, jossa hän on niihin määrin sidottu, ettei hän, kun hänellä siihen on tilaisuutta, saa saarnata toisessa kirkossa alistumatta tuohon häpeälliseen mutkaan, jonka kirkkoherralta, rovastilta tai tuomiokapitulilta hankittava suostumus aiheuttaa. Sama on laita muihinkin toimituksiin nähden. Mutta nämä siteet eivät ole ainoat, jotka pitävät häntä vankina. Luku XXVIII 10-15 §§. Tässä on inkvisitoorinen ankaruus kohonnut sietämättömän korkealle: pappi joutuu virkansa menettämisen vaaraan, kun sopimaan haluton ja häijy kirkkoherra muutamia kertoja on häntä varoittanut asioista, jotka eivät ole rikoksia. Miten tavallista on epäsopu virkaveljien välillä, ja kuinka helposti voikaan vihamielinen kirkkoherra vainota ja syöstä onnettomuuteen virkaveljensä, joka ei parhaalla tahdollaankaan voi alistua niin syvälle ja olla niin orjallisesti nöyrä, kuin suosion säilyttäminen vaatisi. Hänen täytyy, § 15, jos herrat esimiehet sen tarpeelliseksi näkevät, kutsun saatuaan kiiruhtaa heidän luoksensa varoitettavaksi joka päivä hänen saamatta ilmoitusta siitä, mitkä virheet aiheuttavat tätä jatkuvaa torumista. Orjaksi joutuu jokainen käskynalainen pappi, jos tämä onneton luku hyväksytään. Koska veljellinen varoitus kyllä on pysytettävä voimassaan, koska tuomiokapituli varoittaa piispaa (katso 2 §), niin tulee apupapinkin varoittaa kirkkoherraa ja rovastia, sillä nämä tarvinnevat sitä yhtä hyvin kuin muut. Suomen papisto ei voi muuta kuin yksimielisesti yhtyä siihen alamaiseen anomukseen, että nämä säädökset ainaiseksi ajaksi katoaisivat evankelisen kirkkomme lakikirjasta."

Pappisvaltaa jyrkästi vastustaen, arvostelee Schwartzberg ankarasti kirkkolakikomitean ehdotusta yleisestä pappeinkokouksesta, arvellen että tätä koskevalla luvulla "ei liene vertaansa protestanttisessa kirkossa". Huomautettuaan, miten kirkkolakiehdotus uskoo kaiken vallan kirkossa muutamien harvojen pappien käsiin sekä että pappisvalta siten voi päästä sortamaan muitakin kansalaisia kuin alempaa papistoa, huudahtaa Schwartzberg: "Te, jotka hallitsette ja hoidatte Suomen yhteiskuntaa, ottakaa tästä vaari ja muistelkaa, että kaikesta despotismista papillinen on häijyin. Suoraan sanoen, emme luule asianomaisten itse edes aavistavan, mitä pahaa tämmöisestä luvusta saattaa kasvaa. Mutta pappisvallan perustus on tällä laskettu, ja maan tärkeimmät asiat ovat kerrassaan joutumaisillaan yhden ainoan säädyn valtaan. Kaikella huolella luvun 4 § säätää, että korkeimman vallan tulee vahvistaa se, mikä näissä pappeinkokouksissa päätetään, mutta kun maan muut säädyt eivät saa ottaa osaa päätökseen, vaatii oikeus ja kohtuus, että ne eivät ensinkään luovu siitä sana- ja päätösvallasta, joka niille vanhastaan kuuluu. — — — Antakaa papeille opetusvapaus, rajaton vapaus, niinkauan kuin heidän oppinsa on puhdas: antakaa heidän tehdä työtä raamatun heille määräämällä alalla, kutsua syntisiä parannukseen, uskoon ja pyhitykseen, mutta koska heidän valtakuntansa ei ole tästä maailmasta, niin älkää uskoko heille valtion peräsintä, vaan vaatikaa heitä palajamaan evankeliumiin, jonka kanssa heidän tulee olla tekemisissä. Jos he yksin tahtovat määrätä oppia, opetusta ja elämää, valtion muiden säätyjen kuin heidän saamatta tässä sanavaltaa, niin täytyy muistuttaa heille, ettei kirkko ole olemassa pappia varten, vaan pappi kirkkoa varten, jonka palvelija hän on. Jollei niin menetellä, on aikojen kuluessa kasvava yksipuolinen valta ja, jos kohta eri muotoja ja eri asteittaisuutta noudattava, paavikunta syntyvä, joka ehkä vielä kerta voipi tärisyttää maan muita valtoja ja luoda ilmoille Henrik IV:nen ja Gregorius VII:nen näytelmän."

Pietistan syntiä vastaan kiivailevaa kantaa kuvaavat Schwartzbergin kirkkolakiehdotuksen kirkkorangaistusta koskevien määräysten johdosta lausumat sanat:

"Julkinen kirkkorangaistus on tässä poistettu, ja rikoksentekijät ovat siirretyt sakastiin, missä niinikään, niinkuin 8 §:stä näkyy, menetellään hyvin lievästi, papiston kun kursailemalla kursaillen tulee koettaa taivuttaa syyllistä katumukseen ja parannukseen sekä vielä antaa hänelle ehtoollinen kuoleman hädässä, ottamatta huomioon siihen kuuluvaa ehtoa, että hän edes silloin tunnustaa syntinsä ja rukoilee sitä anteeksi. Hurskaat ja vakavat esi-isämme eivät tahtoneet tietääkään semmoisesta lihallisesta laupeudesta. Syntiä pitivät he syntinä, tahtoen että sitä semmoisena pidettäisiin, ja syntisen tuli julkisesti tunnustaa, että hän oli syntiä tehnyt; jollei hän vapaaehtoisesti taipunut sitä tekemään, niin eivät he häntä hyväilleet, vaan osoittivat inhoavansa hänen rikostaan juuri sillä tavoin, että hän oli pakoitettava tunnustamaan pahantekonsa, isän tavoin, joka niin kurittaa lastaan, että sen täytyy taipua hänen tahtonsa alaiseksi. Kohotettakoon vain hartioita julkiselle kirkkorangaistukselle: se säilyy kuitenkin ja sen tulee säilyä merkiksi, että löytyy pyhäin yhteys maailmassa, joka vihaa pahaa ja pakottaa ilkeän ihmisen pahan tahdon tunnustamaan rikkoneensa Jumalan lakia vastaan. Kirkkorangaistuksen, joka johtuu ensimmäisen seurakunnan ajoilta, tulee ja täytyy säilyä, jos kohta veltto ja hekumallinen sukukunta tahtoisikin sen poistamista."

Tässä hengessä on Schwartzbergin ja hänen yllämainittujen virkaveljiensä protesti kirkkolakivaliokunnan ehdotusta vastaan kirjoitettu. Uskollisemmin kuin ehkä mikään muu heränneissä piireissä tästä ehdotuksesta annettu lausunto kuvaa se silloisten heränneitten pappien jyrkkää katsanto- ja lausetapaa. Tyylillisessä suhteessa se ei ole Stenbäckin, von Essenin ja Kihlmanin lausuntojen veroinen, mutta herännäisyyden aatteiden kannattajana puolustaa se muissa suhteissa hyvin paikkansa näiden rinnalla, ollen muutamissa kohden, esim. huomautuksissaan muiden säätyjen oikeuksista sekä hierarkkian kaikkina aikoina turmiota tuottavasta vallasta ehkä niitä etevämpikin.

Raahen rovastikunnasta lähetettiin vielä toinenkin huomiota ansaitseva lausunto kirkkolakikomitean ehdotuksesta. Sen olivat allekirjoittaneet tunnetut herännäisyysmiehet Jaakko Hemming ja Wilh. Österbladh. Yhtä vakavassa hengessä kuin Schwartzbergin lausunto, jota se paljon muistuttaa, mutta sanojen valintaan nähden vähemmän jyrkässä muodossa tarkastavat Hemming ja Österbladh lakiehdotuksen eri kohtia, löytäen niistä samoja vikoja kuin muutkin heränneet.

Oulunkin rovastikunnan kirkkolakiehdotuksesta annettavan lausunnon laatimista varten pidetyssä kokouksessa esiintyivät heränneet papit jyrkästi kantaansa puolustaen, vaikka he olivat vähemmistössä ja vaikka kontrahtirovasti A. G. Borg, joka, niinkuin ennen (III, 373) on mainittu, vielä myöhemminkin tuomiokapitulissa syytti hänen kirkkoherrakunnassaan toimivaa herännyttä pappia "luvattomien" seurojen pitämisestä, asettui heitä vastustavalle kannalle. Tunnetuimmat näistä — heitä oli vain viisi — ovat J. M. Stenbäck, M. R. Montin ja J. G. Lagus. Ensinmainittu ilmoitti kannattavansa veljensä Lauri Stenbäckin "Vasa Tidningissä" kirkkolakiehdotuksesta julkaisemia mielipiteitä. Näitä "laajaperäisiä ja suuremmoisilla sanoilla esitettyjä väitteitä" vastusti Borg, arvellen voitavan muutamin sanoin korjata, mitä lakiehdotusta vastaan saatettaisiin muistuttaa. Hyvinkin omituiselle kannalle asettui viimemainittu varsinkin yksityisiä hartauskokouksia koskevaan kysymykseen nähden. Hän näet arveli, että ne tekivät julkisessa jumalanpalveluksessa käymisen tarpeettomaksi, jos niissä Jumalan sanan tutkimisen ohessa myöskin veisattiin ja rukoiltiin, ne kun tässä tapauksessa edustivat täyttä, jumalanpalvelusta. Tästä pintapuolisesta huomautuksesta johtui Borg puolestaan hyväksymään seuraavan sanamuodon lakiehdotuksen kysymyksessä olevalle pykälälle: "Kodeissa tahi julkisissa huoneissa pidettyjä kokouksia, joissa täydellistä kristillistä hartautta ilman kirkollista lupaa — — — j.n.e. älköön sallittako." Kuinka aivan toisin kuuluivatkaan kokouksessa olleitten heränneitten ajatukset tähän kuuluvista asioista! Siinä lausunnossa, jonka nämä Borgin kautta lähettivät tuomiokapituliin, näet muun ohessa sanotaan: "— — Konventikkelikielto tekee papista koneellisen, liikkumattoman puhujan, puu-ukon saarnatuolilla, sekä sulkee jokaisen perheenisän omaisineen erityiseen hinkaloonsa, jotta sillä tavoin harhaopit estettäisiin. Voi hulluuden hulluutta, sokeuden sokeutta! Kaikissa säädyissä tahtoo viisas hallitus asettaa järjestysmiehiä valvomaan järjestystä ja hyviä tapoja yhteiskunnassa, epäjärjestyksen ja kapinan estämiseksi; yksin hengelliseltä Siionilta tahi en vartijoilta riistetään tämä oikeus, sen järjestyksen valvominen, johon koko yhteiskuntaruumiin olemassaolo nojautuu."

Olemme maininneet J. F. Berghin ja N. G. Arppen esiintymisestä kirkkolakiehdotuksen arvostelijoina. Paitsi heitä liittyi muutamia muitakin Itä-Suomen heränneistä papeista kannattamaan von Essenin ja Lauri Stenbäckin tästä kysymyksestä lausumia ajatuksia. Verrattuna Pohjanmaan heränneitten pappien sankkojen joukkojen pontevaan protestiin kirkkolakiehdotusta vastaan supistuu kuitenkin Savon-puolen samanmielisten sielunpaimenten esiintyminen tässä tärkeässä kysymyksessä hyvinkin heikoksi. Ei siinä kyllin, että esiintyvien henkilöiden luku on niin pieni — sekin on myönnettävä, ettei yksikään heidän antamistaan lausunnoista vedä vertoja heidän pohjalaisten aatetoveriensa yllämainituille kirjoituksille. V. 1845 julkaisi kyllä J. I. Bergh otsakkeella "Anmärkningar öfver förslag till kyrkolag" (Muistutuksia kirkkolakiehdotuksesta) pitkän — se oli kaikkia muita tätä kysymystä käsitteleviä lausuntoja pitempi — arvostelun, mutta se ei ollut omiaan herättämään sitä huomiota, kuin odottaa sopii. Tuota lennokasta esitystä haittaa suuremmassa määrässä kuin Berghin muita julkaisuja tyylin pitkäveteisyys, ja sen ajatusjuoksulta puuttuu se ytimeen suoraan sattuva täsmällisyys ja selvyys, jotka painavat leimansa pohjalaisten lausuntoihin ja antavat niille niin suurta kantavuutta. Mutta samoja, herännäisyyden taisteluissa syntyneitä ja vakaantuneita, uutta aikaa edustavia mielipiteitä kuin hekin kannattaa hänkin kirjassaan, ja oikea on epäilemättä sekin hänen huomautuksensa, että se rikkirevitty aika, jonka synnyttämä kirkkolakivaliokunnan ehdotus oli, ei ollut sopiva luomaan mitään eheää, kirkon päämäärää ja sen olemusta sekä sen oikeaa suhdetta valtioon vastaavaa ohjetta kristillisen elämän ilmiöille. Bergh sanoo tätä lausuntoaan katkelmaksi sekä viittaa ennen pitämäänsä esitelmään kirkon suhteesta maailmaan (III, 24-37).

Mitä muutoin tulee maan eri osista kirkkolakikomitean ehdotuksesta lähetettyihin lausuntoihin, huomaa heti, että ne sekä luvultaan että sisällykseltään jäävät paljon jälelle niiden rovastikuntien arvosteluista, joissa löytyi herännäisyysliikkeeseen kuuluvia pappeja. Miten kaukana vanhasta hierarkkisesta kaavakristillisyydestä Suomen papit näinä aikoma saattoivat olla, näkyy esim. seuraavasta Eurajoen kirkkoherran Henrik Tallqvistin lausunnossa tavattavista sanoista: "Saarnaaminen, jota, oli sen sisältö sitten dogmaatista tahi moraalista, oikeastaan ei voida pitää yleisen jumalanpalveluksen varsinaisena osana, olisi minusta rajoitettava vain muutamiin juhlallisiin tilaisuuksiin ja uskottava kokeneelle ja luotettavalle sanan julistajalle. Niinkuin nyt tapahtuu, että saarnaaja, joka usein on nuori, itseensä luottava mies, esiintyy lukien tahi muistosta kertoen ennen sepitetyn, huudahtuksista ja yleisistä opeista uhkuvan puheen — työläästi se voikaan olla toisenlaista, hänen kun tulee esiintyä niin usein — niin se jähdyttää enemmän kuin se lämmittää sanankuulijain hengellistä tuntoa. — — Jollei veisun, rukousten ja sakramentin jakamisen arvella vaativan riittävän pitkää aikaa, lukekoon pappi päiväjumalanpalveluksen täydentämiseksi jonkun tai joitakin lukuja Uudesta Testamentista, liittäen lukuunsa silloin tällöin, kun aika sen myöntää ja jos hänellä on kykyä siihen, lyhyitä historiallisia ja analyyttisiä selityksiä." — Mutta jos eteviä, heränneitten katsantotapaa monessa suhteessa voimallisesti kannattavia lausuntoja, niinkuin esim. Tohmajärven kirkkoherran E. J. Andelinin ja Iisalmen kirkkoherran, sittemmin Kuopion hiippakunnan piispan R. V. Frosteruksen hylkäävät arvostelut kirkkolakiehdotuksesta syntyikin todistamaan, etteivät herännäisyysliikkeeseen kuuluvat papit olleet ainoat, jotka kannattivat noita Suomen Siionia uudistavia periaatteita, joiden puolesta tuon liikkeen miehet niin kauan olivat kärsineet ja työtä tehneet, ansaitsee viimemainittujen esiintyminen tässäkin taistelussa enemmän tunnustusta kuin muiden. Nytkin, niinkuin niin monesti ennenkin, on heidän asemansa eturivin miesten asema, heidän työnsä tienraivaajien työtä. Täydestä sydämestä yhdymme seuraavaan erään tunnetun historiantutkijan [E. G. Palmén.] arvosteluun herännäisyyden merkityksestä kysymyksessä olevassa taistelussa:

"Siinäkin taistelu ansaitsee tunnustusta, että se edustaa kansallista herätystyötä, jonka vaikutus ulottui kauas. Lukuisa umpisuomalainen väestö seisoo tosin näennäisesti vieraana liikkeelle, jossa henkinen valppaus ja palava into ovat pääpiirteinä: muuta kuin ruotsiksi ei oltu painettu sanaakaan tästä kysymyksestä, jonka vaikutukset varsinkin ulottuivat kansan taajimpiin riveihin. Mutta sittenkin näkee, mitä matalain mökkien asujamet tässäkin ovat merkinneet. Missä — — — herännäisyyden liike on ollut heikko, sieltä ei tullut kuin harvoja ja osaksi vähäpätöisiäkin lausuntoja kirkkolakiehdotusta vastaan, mutta tulvimalla niitä tulvi sieltä, missä Paavo Ruotsalaisen herätystyö oli syvimmät vakonsa kyntänyt sivistyneiden sydämiin. Pohjanmaan merkitys on tässä suorastaan valtava. Sankka parvi aikoja sitten manan maille menneitä miehiä, jotka milloin johtavina, useammin kuitenkin suuressa hiljaisuudessa vaikuttaneina ovat saaneet sijansa hengellisten liikkeiden ja kirkkomme asiakirjoissa, ovat uuteen kirkkolakiin nähden osoittaneet valppautta ja selvänäköisyyttä, jotka ansaitsevat mitä suurinta tunnustusta. Paremmin kuin monet muut todisteet kelpaa tämä asianlaita osotteeksi, että tämä lähinnä uskonnollisen tarpeen tyydyttämistä tarkoittava herätys samassa on vaikuttanut hedelmöittävästi kaikilla muillakin edistyksen aloilla."

Luultavaa on, ettei kirkollisasiain toimituskunta, johon kaikki kirkkolakiehdotuksesta annetut lausunnot vasta 1847 vuoden lopussa saapuivat, niitä perusteellisemmin tarkastanut. Toukokuussa 1848 uskoi se tämän tarkastustyön kirkkolakikomitealle. Arkkipiispa Melartinin ja kahden muun jäsenen kuoltua sekä ehdotuksen tekijän, J. J. Nordströmin muutettua pois Suomesta, jäi tämä tehtävä toistaiseksi. Vasta kun Bergenheim tuli arkkipiispaksi ja semmoisena kirkkolakikomitean puheenjohtajaksi (1850) ja uusia jäseniä, niiden joukossa prof. F. L. Schauman, oli siihen määrätty, ryhdyttiin vihdoinkin jälleen työhön. V. 1854 sai viimemainittu komitealta tehtäväkseen muodostaa uuden kirkkolakiehdotuksen. Ennenkuin se valmistui, oli komitean uusista jäsenistä kuoleman kautta kolme kirkkoherraa poistunut, jota paitsi yksi maallikko pyynnöstä sai eron tästä toimesta. Näiden sijalle määrättiin Turun tuomiorovasti T. T. Renvall, senaattori J. D. Dahl, Savon herännäisyyden tunnettu edustaja J. F. Bergh sekä Liperin kirkkoherra A. J. Europaeus. Paitsi heitä, arkkipiispaa ja Schaumania, olivat sen komitean jäseninä, joka vihdoinkin sai valmiiksi uuden kirkkolakiehdotuksen, Porvoon ja Kuopion hiippakuntien piispat. Näiden allekirjoittamana se esitettiin 1863-64 vuosien valtiopäiville, jotka eivät siitä kuitenkaan saaneet tehdyksi päätöstä, eri säätyjen mielipiteet kun menivät hajalle.

Niinkuin olemme nähneet, olivat heränneet papit jo ensimmäisestä kirkkolakiehdotuksesta antamissaan lausunnoissa, sekä painetuissa että muissa, jyrkästi puolustaneet kirkon tunnustuskirjojen säilyttämistä entisessä arvossaan. Tätä katsantotapaa kannatti komitean jäsenenäkin Bergh. Samalla kannalla näkyy suurin osa maan papistoa olleen, jos kohta poikkeuksiakin paljon löytyi. Tämä tuli muun ohessa näkyviin Turussa v. 1864 pidetyssä synodaalikokouksessa. Enemmistön kantaan tyytymättömänä kirjoitti asiasta T. T. Renvall J. F. Berghille:

"Täällä pidetty kokous on nyt päättynyt. Sitä arvostellaan varmaankin hyvinkin eri tavalla. Mitä minuun tulee, selveni minulle siitä, miten hyödyllistä olisi, että tällaisia kokouksia useammin pidettäisiin. Muutoin en ollut kokoukseen hyvinkään tyytyväinen. Tunnustuksellista ja valtiokirkollista kristillisyyttä teroitettiin niin jyrkästi, että nämä aatteet minusta asetettiin protestanttisuuden sekä muodollista että aineellista prinsiippiä korkeammalle. Nämä viimemainitut joutuivat minusta usein hyvinkin ahtaalle, ja kuitenkin riippuu Kristuksen kirkon jatkuva siunaus ja vaikutus yksin näiden reformatooristen periaatteiden elvyttämisestä elinvoimaiseksi totuudeksi ilman mitään ehtoja ja välipuheita, ei kylmästi ja kovasta konfessionalismista (joka tahtoo olla enemmän lutherilainen kuin Luther itse ja joka ei häikäile julistaa Melanktonia kerettiläiseksi sekä väittää, että jokaisen, joka tahtoo periä autuuden, täytyy tarkalleen hyväksyä ainakin järjellään — sydämellään, tuo ei ole yhtä tärkeä — lutherilaisten tunnustuskirjojen koko dogmaattinen järjestelmä) eikä jäykästä, komeasta valtiokirkollisuudesta (joka pelkää perustuksen särkyvän jalkojen alta, jollei valtio tukien kannata kirkkoa). Minkätähden on niin vaikea täydellisesti uskoa Jumalan ilmoittamaan totuuteen! Missä Kristuksen usko on päässyt voitolle joko kansoissa tai yksityisissä, siellä on se voittanut ainoastaan omalla sisällisellä voimalla, joka maailman voittaa. Miksemme siis korkealla äänellä ja kaikissa toimissamme todistaisi, että kirkolla Kristuksessa, joka on sen pää, on voiton sankari, joka kantaa kaikki voimallisella sanallaan? Joka ei tahdo totella ja palvella häntä hänen valtakunnassaan, hän on jo tuomittu, hän kun ei uskonut ainoan Pojan nimeen."

Vaikka Bergh, niinkuin mainitsimme, kannattikin tunnustuskirjojen säilyttämistä niiden entisessä arvossa, ei asettunut hän tässä kohden enää varsin niin jyrkälle kannalle, kuin v. Essen, Lauri Stenbäck, Kihlman y.m. herännäisyyden edustajat v. 1847 olivat olleet. Päinvastoin näkyy hän vähän epäilleenkin, missä muodossa tähän kuuluvat asiat olisivat esitettävät kirkkolaissa. Saatuaan Renvallin kirjeen, kirjoitti hän näet Otto Clevelle: "Tarvitsen neuvoa sinulta ja Juliukselta (J. I. Bergh), miten minun tulisi vastata Renvallin kirjeeseen. Mielipiteeni 1 §:ään nähden on, että seurakunta tarvitsee tarkkaan määrätyn tunnustuksen 1:ksi siitä mikä raamatussa on selvää ja 2:ksi siitä mikä on epäselvää ja josta jokainen saa ajatella vapaasti ja omantuntonsa mukaan, kuitenkin niin, ettei analogia fidei [Uskon yhdenmukaisuus.] tule rikotuksi. Jos siis huomataan, että tunnustuskirjat sisältävät jotakin, joka ei ole sopusoinnussa sen kanssa, niin on se oikaistava tai on siitä tunnustettava ylläolevien ohjeiden mukaan, kuitenkin niin, että kaikki alistetaan raamatun ratkaistavaksi."

Saatuaan lukea Renvallin kirjeen, kirjoitti J. I. Bergh veljelleen: "Minusta ei Renvall tarvitse ensinkään mitään vastausta arveluunsa kirkon tunnustuksesta. Eihän hän puhu siitä neuvoa tarvitsevana, vaan neuvoa antavana ja päätöksiä tekevänä. Minusta näyttääkin, ettei hän pyydäkään vastausta tähän kysymykseen, vaan ainoastaan ylimalkaista ystävyyden osoitusta luultavasti sielunrauhansa sisällisen tarpeen tähden. Ehkä olisi sentähden parasta, ettet ensinkään kirjoittaisi hänelle riidanalaisista kysymyksistä."

Jo kesäkuussa 1863, jolloin kirkkolakikomitea kokoontui Turussa, sai J. F. Bergh samalta veljeltään, jonka uskonnolliseen kantaan ja arvostelukykyyn hän suuresti luotti ja jonka mielipidettä hän sentähden työssään kirkkolakivaliokunnan jäsenenäkin tuon tuostakin tiedusteli, usein neuvoja. Niinpä kirjoittaa J. F. Bergh Schaumanin tunnustuskirjoja koskevasta ehdotuksesta: "Minäkin olen hyvin tyytymätön kirkkolakiehdotuksen ensimmäiseen artikkeliin. Mutta en ole tyytymätön ainoastaan sanaan 'peruskäsitys' [Ruots. 'grunduppfattning'.], vaan koko artikkeliinkin. Se sisältää jotain aivan toista, kuin vanhan kirkkolakimme 1 §, ja niin yleisin sanoin, että siihen saadaan mahtumaan mitkä 'käsitykset' tahansa. Se vaatisi perinpohjaista kritiikkiä, johon minulla kuitenkaan ei nyt ole aikaa eikä tilaisuutta. Tahdon vain viitata muutamiin epäilyksiini: 1) Sanalla 'ilmeisesti' eroittaa se arveluttavalla tavalla toisistaan Jumalan sanan ja Pyhän raamatun, niin että jokainen, sen mukaan mikä 'peruskäsitys' hänellä on raamatusta, saattaa pitää juuri tätä käsitystään Jumalan sanana ja kaikkea muuta raamatussa ihmissanana, joka alistaa jokaisen epäilyksen mistä opista tahansa ei raamatun, vaan eksegetiikan ratkaistavaksi, joka viimemainittu on äärimmäisyyteen asti venyvä; se ei salli, että 'Suomen ev. lutherilainen kirkko' tunnustautuu mihinkään oppiin ja uskoon, vaan ainoastaan 'peruskäsitykseen', jonka sanotaan löytyvän P. raamatussa sekä julki lausuttuna tunnustuskirjoissa. Se siirtää siis uudestaan jokaisen riidan ei vain P. raamatun, vaan myös tunnustuskirjojen eksegetikan ratkaistavaksi. Sillä kuka takaa, että tällä 'peruskäsityksellä' tarkoitetaan vanhurskauttamisoppiakaan, vielä vähemmin sen kanssa yhteydessä olevia oppeja. Sen kyllä tietää Schauman, sinä ja minä; mutta se, joka ei tahdo sitä tietää, voi kyllä mainita paljon muutakin raamatun ja tunnustuskirjojen peruskäsitykseksi. 3) Ehdotettu artikkeli hyväksyy siis kirkollisina omikseen kaikenkaltaiset uudenaikaisen teologian eri suunnat ja mielipiteet, miten epäkirkollisia ja tunnustuksesta poikkeavia nämä sitten ovatkin, antaen siten aihetta lukemattomiin riitoihin, joita ei voida ratkaista raamatulla ja itse tunnustuskirjoilla, vaan jotka joutuvat teologisen tieteen tuomiovallan alaisiksi. — Näen ja huomaan, että sanat ovat hyvin valitut käsittääksensä tahallaan enemmän kuin vanha §, mutta käsitän myöskin, mitä siitä seuraa. Niihin, jotka ymmärtävät asian ja joille kirkon oppi on rakas, tekee tämä masentavan vaikutuksen, epäuskolle vain tuottaa se iloa. — Oletan myöskin, etteivät valtiopäivät meidän vapaamielisenä aikana enää kiristä, vaan päinvastoin höllittävät tunnustus-uskollisuuden siteitä. Mutta mitä voimme muuta kuin panna vastaan ja sitten jättää sekä tuloksen että seuraukset Herran käsiin! En odottanut Schaumanilta tässä kysymyksessä niin suurta myöntyväisyyttä; mutta hän onkin etupäässä eksegeettinen teologi."

Opettavaista on nähdä, miten herännäisyyden edustajat, jotka liikkeen alkuaikoina ja myöhemminkin julkisessa esiintymisessään ja kaikissa papillisissa toimissaan teroittivat varsinkin uskonnon subjektiivista puolta, myöhemmin painostavat kristinuskon objektiivista totuutta ja kiinnittävät niin suurta huomiota kirkon vanhaan, isiltä perittyyn tunnustukseen. Niinkuin ennen olemme nähneet, esiintyy viimemainittu harrastus selvästi jo niinä aikoina, jolloin hajaannuksen enteitä alkoi näkyä herännäisyyden omassa piirissä. Se erimielisyys opista, joka samaan aikaan tuli näkyviin, lisäsi tätä harrastusta. Mutta vielä suuremmassa määrässä vaati kirkollisissa piireissä yhä yleisemmäksi tullut pyrkimys päästä vapaaksi vanhasta tunnustuksesta heränneitä tuohon suuntaan. Varsinkin antoi Nordströmin kirkkolakiehdotus vauhtia tälle harrastukselle. Olemme nähneet, miten kiivaasti Lauri Stenbäck, von Essen ja Kihlman tästä ehdotuksesta antamissaan lausunnoissa iskivät tähän kysymykseen, ja yhtä ankarasti arvostelivat muutkin heränneitten piireissä syntyneet lausunnot kirkkolakikomitean ehdotusta kysymyksessä olevassa suhteessa. Samaa todistaa sekin seikka, että heränneet papit käänsivät tunnustuskirjat suomeksi ja pitivät huolta tämän käännöksen leviämisestä kansan syvissä riveissä. Vielä myöhemminkin kiivailivat heränneet saman asian puolesta. Varsinkin näkyy J. I. Bergh jyrkästi vastustaneen liiallista subjektivismia, joskus asettuen jokseenkin vanhoillisellekin kannalle. Aihetta siihen antoivat hänelle etenkin veljensä J. F. Berghin kirkkolakikomitean työtä koskevat kirjeet, joissa tämä pyysi häneltä neuvoa. Kuvaava ja monessa suhteessa huomattava on esim. seuraava hänen vastauksensa näihin tiedusteluihin:

"Niinkuin itse tiedät, olisi kai parasta ja terveellisintä kirkollisissa ehdotuksissa huomata ja kannattaa todellista ja oikeaa objektiivisuuden ja subjektivismin, hengen ja muodon, vapauden ja lainmukaisen pakon välistä keskitietä. Mutta juuri tämä ei liene niinkään helppoa. Minun käsitykseni mukaan koettanee tuon erinomaisen ja vapaamielisen Schaumanin kanta hankkia subjektiivisuudelle miltei kaiken vallan. Niinkuin tiedämme, tahtoo ajan katsantotapa myöntää melkein yksinmääräävän oikeuden tälle suunnalle, se kun ei eroita Jumalan henkeä omasta hengestään. Piispat ja heidän aseenkantajansa pelkäävät sen voimaa ja tekevät myönnytyksiä sen vaatimuksille. Sentähden pidän terveellisenä ja oikeana pysyä hereellä etenkin subjektivismiin ja liika jyrkkiin uudistuksiin nähden. Niin esim. kysymyksissä pappispaikkojen luokituksesta, pastoraalitutkinnosta, virkaylennys-asetuksista, tuleeko seurakuntien hakea opettajia vai päinvastoin j.n.e. — Joka tuntee kansamme tietämättömyyden ja alhaisen kehityskannan sekä tavallisten pappiemme velttouden, niukat tiedot ja heikon uutteruuden, hänen täytyy pelätä sekä edellisten liian suurta vaalivapautta että viimemainittujen vapauttamista kaikesta tietojen valvonnasta. Huono valvonta on kyllä pastoraalitutkinto ja vielä huonompi kannustin; mutta ja juuri sentähden ei ainakaan pitäisi heittää pois viimeistä keinoa, vaan sitä tulisi päinvastoin käyttää oikein, tahi tulisi toimittaa jotakin parempaa sijaan. Oppineisuutta minäkin pidän suuressa arvossa, mutta toivoisin, että vaatimuksia maailmallisiin tietoihin nähden, jotka tiedot meidän aikoinamme ovat liika laajaperäisiä ja kauas ulottuvia, vähennettäisiin ja tietoja hengellisellä alalla lisättäisiin s.o. että pappien sivistystä korotettaisiin hengellisen, kristillisen tiedon ja opin saavuttamiseksi. Vaatimus että 'seurakuntien tulisi hakea opettajia eikä päinvastoin' kuuluu kyllä hyvin kauniilta ja sille onkin arvoa annettava, mutta tässäkin lienee varovaisuus tarpeen. Sillä 1) alussa ei ollut juuri niin: näitä ja muita päätöksiä tehtäessä kuului 'Pyhä henki ja me (apostolit, piispat, vanhimmat) olemme hyväksi nähneet'; 2) Papisto on aikoja sitten kehittynyt eri säädyksi, vieläpä valtiosäädyksi, sen yksityiset jäsenet ovat nuoruudesta asti siihen määrätyt ja johdatetut, he eivät osaa mitään muuta ammattia eivätkä siis voi kuin yhdellä alalla elättää itseään ja usein lukuisaa perhettään. Miten raihnaiselta tuo kuuluukin, ovat kuitenkin sekä sääty että sen yksityiset jäsenet suojeltavat väkivaltaa vastaan, historiallisesti saavuttamissaan oikeuksissa sekä ulkonaista hätää ja kurjuutta vastaan. Sitä saa yhtä vähän huolimattomasti jättää raa'an alhaison satunnaisten oikkujen ja päähänpistojen valtaan kuin hierarkkisen tahi caesareo-papistisen hallituksen suosiolle alttiiksi. — — — — En ensinkään pidä rajattomasta vaalisaarnaajien luvusta, koska tämä monen muun seikan kera johtaa vähemmän lahjakasten, ehkä hyvinkin) uskollisten työntekijäin sortamiseen, nämä kun siten voivat jäädä paikattomina nälkää kärsimään. Eiköhän olisi kohtuullista, niinkuin ennenkin, asettaa kolme ehdolle voimassa olevien perusteiden mukaan, pitämällä kuitenkin silmällä, mitä Keis. kirje v:lta 1853 säätää todellisesta jumalanpelvosta ja uutteruudesta, mutta että kaikilla seurakunnilla olisi oikeus pyytää neljäs vaalisaarnaaja sekä saada papikseen, kenen ratkaisevan suuremmalla enemmistöllä halajavat, mutta että muussa tapauksessa tuomiokapituli tahi hallitsija (jollei imperialismia saada poistetuksi) nimittää sopivimman. Oi, jos tuomiokapitulilla olisi Jumalan henki! Silloin ei olisi vaikeata säädöstä laatia. Silloin he myöskin tietäisivät, milloin tämä henki on seurakuntaa johtanut, ja silloin he vahvistaisivat, muussa tapauksessa kumoaisivat sen päätöksen."

Raskaalla mielellä teki J. F. Bergh työtä kirkkolakikomiteassa, usein kipeästi kaivaten heränneitten ystäviensä seuraa. Sentähden saapui kesällä 1863 häntä vieraassa Turussa rakkaudella tukemaan hänen vanha ystävänsä K. A. Colliander. Tästä kirjoitti J. I. Bergh: "Olin hyvin iloinen, kun sain kuulla, että olet saanut rakkaan veli Collianderin seuraksesi siellä Turussa. Pidän sitä Herran tosi lahjana, sinulla kun ei siellä ollut ainoatakaan todellista ystävää. Palkitkoon Herra hänelle tämän uuden uhrautumisen, jonka sama Herra on sallinut tapahtua suoraan sinun tähtesi. Mahtanee olla todellinen lohdutus sinulle saada veli Collianderille tyhjentää sydämesi murheet joka istunnon jälkeen, sillä luultavasti ei mikään semmoinen pääty synnyttämättä uusia epäilyksiä, uutta levottomuutta ja mielipahaa".

On kaunis piirre heränneitten katsantotavassa tuo pyhä pelko ja arkuus, jolla he käsittelevät Jumalan valtakunnan asioita, varsinkin kun on kysymys tätä koskevien säädösten ja vakaantuneiden, uskonnollisuuden pyhittämien tapojen muuttamisesta. Ja kaunis on myöskin se alakuloisuuteen painava tunnelma, joka heidät valtaa, kun he, ystävistään erotettuina, ovat pakotetut seurustelemaan ja työskentelemään toisin ajattelevien kanssa. J. F. Bergh ei suinkaan ollut ahdasmielinen eikä muita vikoileva. Hän tahtoi ymmärtää ihmisiä ja oli altis kunnioittamaan jokaisen vakaumusta, mutta kirkkolakikomitean jäsenissä hän ilmeisesti kaipasi sitä syvempää ymmärtämystä, johon hän ystäviensä piirissä oli tottunut. Hän tunsi itsensä vieraaksi tässä ympäristössä, vaikka piispat ja muut, niinkuin hän kirjeissään usein sanoo, kohtelivat häntä ystävällisesti ja kunnioituksella. Sitäpaitsi raskautti hänen mieltänsä sekin seikka, että Turusta koetettiin vaikuttaa papistoon, jotta tämä kannattaisi T. T. Renvallin yllämainittua käsitystä tunnustuskirjoista. Tästä kirjoittaa Bergh muutamassa kirjeessä: "Oppineet Turussa työskentelevät kaikin voimin saadakseen ihmiset puolelleen. Sain vastikään kirjeen Juvan Alopaeukselta, että olivat kirjoittaneet hänellekin, miten välttämätöntä olisi kirkkolakikysymyksessä tehdä myönnytyksiä ajanhengen vaatimuksille".

J. F. Berghin kirjeenvaihdosta näkyy, että useat papit Savossa näinä aikoina kääntyivät hänen puoleensa kirkkolakikysymyksessä sekä hänen ollessaan Turussa kirkkolakikomiteassa, 1863-64 v. valtiopäivillä että hänen kotia palattuaankin. Nekin, joita ei pidettyä varsinaisesti kuuluvina herännäisyysliikkeeseen, ilmaisivat monesti hänelle huolensa tämän kysymyksen johdosta ja halusivat saada hänen kanssaan asiasta neuvotella. Niinpä kirjoitti hänelle syksyllä 1864 Joroisten kirkkoherra K. A. Lillström: "Olisi mielenkiintoista ja mieltäylentävää saada kuulla yhtä ja toista valtiopäiviltä, kun asiat vielä ovat tuoreessa muistossa, sekä tuumia keskustelukysymyksistä — — —, etenkin koska me ahkerasti työskentelevät maalaispapit työläästi voimme perehtyvä noihin tärkeisiin kysymyksiin ominpäin muodostaaksemme itsellemme jonkunkaan vakaumuksen". — Ehdotettuaan näiden seutujen pappien kokousta kirkkolakikysymyksen pohtimista varten, jatkaa Lillström: "Olisi tärkeätä kriitillisesti tutkia uutta kirkkolakiehdotusta, mutta siihen vaadittaisiin häiritsemätöntä vapautta ja pitempää aikaa. Mutta tuonhan tekevät oppineet herrat, jos kohta sekin, minkä vähemmän oppineet uskossa ja rakkaudessa huomaavat, ansaitsisi jotakin huomiota. Mitä ehdotuksen 'peruskäsitykseen' tulee, niin näyttää varmalta, ettei tämä sana saavuta kirkonmiesten hyväksymistä, ei ainakaan enemmistön. Jos toisia tunnustuskirjoja pidetään sitovina, toisiin nähden taasen asetutaan epämääräiselle kannalle, niin pitäisihän lain tarkemmin määrätä, mitkä kohdat kuuluvat toiseen, mitkä toiseen luokkaan, etenkin koska kirkon opettajia valalla velvoitetaan pysymään näissä todistuskappaleissa ja heitä ankarasti rangaistaan, jos he niistä poikkeavat. Kernaammin pitäisi vaatia ehdotuksen tarkastamista ja tämän tarkastuksen tuloksen mukaan määrätä, mikä on olennaista, kuin ilman muuta ja aivan yleisesti ja epämääräisesti säätää, että hyväksytään niin paljon, kuin pidetään oikeana ja totena sekä kristinuskon ja kirkon perustana, ei enempää. Muutoin en tiedä, onko maassamme löytynyt hyvinkään monta, joiden vakaumus ja omatunto ovat kärsineet pakkoa niiden kahleiden kautta, joilla tunnustuskirjat ovat määränneet, mitä meidän tulee uskoa ja saarnata. En usko, että uskonnolliset riidat ovat koskeneet tätä, vaan että tulee todellakin uskoa ja elää sen uskon mukaan, jota tunnustuksessa sanoo uskovansa."

On säilynyt muitakin kirkkolakiehdotusta koskevia, Itä-Suomen pappien J. F. Berghille kirjoittamia kirjeitä. Ne eivät sisällä mitään uutta, mutta ne todistavat, kuinka suuressa arvossa tämän puolen papit, ei ainoastaan herännäissuuntaan lukeutuneet, vaan useat muutkin pitivät hänen uskonnollista kantaansa ja hänen epäitsekästä, kirkon parasta aina tarkoittavaa mieltään. Lillströmin ylläkerrotun kirjeen reunaan on Bergh kirjoittanut "tärkeä kirje". Tästäkin voimme päättää, miten painavana hän piti siinä käsiteltyä kysymystä. Berghin omista, näinä aikoina kirjoittamista kirjeistä näkyy niinikään, että hän tunnustuskirjoihin nähden oli jokseenkin samalla kannalla kuin Lillström ylläkerrotussa kirjeessään. Niin jyrkkä, kuin Pohjanmaan heränneet papit, hän ei tässä kysymyksessä ollut, mutta henki on sama. Berghin sovinnollisuuteen taipuva luonne ja se arkatuntoisuus, millä hän aina arvosteli muiden mielipiteitä, eivät tässäkään kiellä itseään. Ei voinut hän itseltään salata, että, jos kohta useimmat papit yhä edelleen antoivatkin tunnustuskirjoille saman arvon kuin ennenkin, niitäkin löytyi, jotka asettuivat toiselle kannalle. Ja hänelle kaikki sydämensä avasivat ja huolensa ilmaisivat. Niinpä kirjoitti esim. Enonkosken saarnaaja I. Ruuth, joka oli kirjoittanut Savonlinnan rovastikunnassa v. 1865 kirkkolakivaliokunnan ehdotuksen tarkastamista varten pidetyn kokouksen pöytäkirjan: "Olen koettanut lyhyesti esittää, mitä kokouksessa lausuttiin uuden kirkkolakiehdotuksen 1 §:stä; mutta tarkemmin asiaa mietittyäni olen sitä mieltä, ettei ole helppo puolustaa kokouksen lausuntoa. Sillä niinpiankuin kerran myönnämme, etteivät tunnustuskirjat ole syntyneet välittömästä jumalallisesta vaikutuksesta ja johdatuksesta, niin emme ole oikeutettuja ahtaamaan Suomen kirkkoa eikä yksityisten omiatuntoja siihen pakottavaan myönnytykseen, että tulee pitää tunnustusta totena siinäkin, missä se ehkä sotii ilmoitettua sanaa vastaan. Myönnämmehän, etteivät tunnustuskirjat ole mikään uusi ilmoitus, vaan kirkon selitys siitä, mitä se uskoo ilmestyksestä, sekä tämän uskon tunnustamista. Meidän täytyy sentähden pitää tunnustuskirjoja raamatun sanan oikean ja tärkeän käsittämisen välineinä; mutta emmehän sentähden voi vaatia, että näissä tunnustuskirjoissa mahdollisesti löytyviä poikkeuksia minäkään aikana saataisiin pitää tärkeinä ja raamatun kanssa yhtäpitävinä eikä siis myöskään kirkon uskon ja ehdottoman kunnioituksen esineenä. Kokouksen jälkeen en ole ollut tilaisuudessa kenenkään virkaveljen kanssa keskustelemaan tästä kysymyksestä; mutta minä toivoisin ja ehdotan, että lausuntomme sanotusta §:stä uudestaan tarkastettaisiin, ennenkuin se allekirjoitetaan. Jommoisena lausuntomme nyt on, kuuluu se lyhyesti sanoen: että sana 'perustus' on 7 §:stä poistettava. Ja kuitenkin tietää tämä sana juuri sitä, ettei Suomen kirkko saa sitoa omaa eikä kenenkään jäsenensä uskoa sillä, jota tunnustuskirjoissa ei voida P. raamatulla todistaa ja joka ei pidä yhtä sen kanssa." Mutta miten huolellisesti Bergh punnitsikin tätä ja samankaltaisia pappien lausuntoja, pysyi hän uskollisena aikaisemmalle, heränneitten pappien yksimielisesti lausumalle katsantokannalle. Tämä näkyy siitäkin, että hän kirjeissään O. H. Clevelle, joissa hän usein puhuu kirkkolakiehdotuksesta, mielihyvällä kertoo, mitä hänen katsantokantansa kannattajat olivat hänelle kirjoittaneet, jota vastoin vastakkaiset mielipiteet silminnähtävästi tuottavat hänelle paljon huolta ja levottomuutta. Niinpä hän esim. kertoo, että M. E. Alopaeus, jota, niinkuin yllä mainitsimme, T. T. Renvall oli koettanut taivuttaa mielipiteitään kannattamaan, oli epäröivällä kannalla eikä suinkaan altis ehdottomasti hyväksymään viimemainitun todistelua. Hän tuntuu antavan suurta arvoa Alopaeuksen sanoille: "Voipi syyllä kysyä, eikö syntyisi vielä enemmän eripuraisuutta, jos tehtäisiin vanha tunnustuksellinen perustus horjuvaksi."

Niinkuin olemme nähneet, eivät 1863-64 vuoden valtiopäivät saaneet aikaan päätöstä kirkkolakikomitean ehdotuksesta. Hallitsijan käskystä asetettiin tarkastuskomitea tutkimaan, kirkkolakiehdotusta sekä niitä lausuntoja, joita tuomiokapitulit, rovastikuntien papit, virastot ja yksityiset henkilötkin ennen lokakuun 1 p. 1865 tulisivat antamaan. Monesta seikasta näkyy kuitenkin, että varsinkin maaseudun papisto jo alkoi kyllästyä niihin alituisiin kokouksiin, joihin nuo pitkät valmistukset antoivat aihetta. Etenkin heränneet papit, joiden mielipiteet jo ennen olivat julkilausutut, tuntuvat ajatelleen tuohon tapaan. Tämä näkyy esim. seuraavista, muutamasta O. V. Forsmanin Alfr. Kihlmanille v. 1865 kirjoittama la kirjeestä lainatuista sanoista:

"Miten käy kirkkolakiehdotuksen teillä? Meillä ei kaiken ulkonaisen homman uhallakaan päästä paikastakaan. Kokouksia on pidetty, mutta ei ole vielä voitu päästä yksimielisyyteen tuon onnettoman 'peruskäsitys'-sanan suhteen 1 luv. 1 §:ssä. Syynä on, että älykkäämpi osa papistoa ei täällä oikein ymmärrä tuota sanaa; muu lauma käsittää sen vielä huonommin, mutta epäilee, että vihollisen koko pahuus on siihen kätkeytynyt. Hinc illae lacrimae. Mutta mikset sinä ja muut, joilla on kykyä, kirjoita? Keskustelu maan sanomalehdissä olisi paljon hyödyllisempi, kuin nämä ikuiset kokoukset, joissa hämmennys ja sekasorto vallitsee ja joissa useimmat osanottajat ovat niin ymmällä, etteivät edes tiedä, mitä tahtovat. Sanalla sanoen: kokouksemme muistuttavat tuloksiinsa nähden reformatoorisia kirkolliskokouksia keski-ajan lopulla. Yksipuolinen, kummituksia pelkäävä vanhoillisuus paraimmissa turmelee kaikki; muut eivät valita 'Josefin vahinkoa'. Heille ovat kirkko ja kirkkolaki ongenkoukku vain, jolla he kukin seudullaan hankkivat itselleen niin ja niin monta leiviskää voita, niin ja niin monta tynnyriä jyviä y.m. Leikiten he ovat pappisilla, mutta toden totta he pitävät huolta tuloistaan".

Yllämainitun tarkastuskomitean jäseniksi tuli muiden kera kaksi 1840-luvun herännäisyyden tunnetuimmista eduslajista: A. W. Ingman ja K. K. von Essen. Jos kohta liikkeestä nyttemmin luopuneina, lisäsivät nämä henkilöt työllään tämän komitean jäseninä sitä voimaa, millä tuo liike oli vaikuttanut kirkkolakikysymyksen ratkaisuun. Liioittelematta saattaa sanoa, että ne periaatteet, joiden mukaan 1869 vuoden kirkkolaki on rakennettu, suureksi osaksi olivat heränneet eloon ja kypsyneet itsetietoisiksi herännäisyysliikkeen ahdingoissa ja taisteluissa. Heränneitten pappien rakkaus Suomen kirkkoon ja siihen isiltä perittyyn tunnustukseen ja uskonnolliseen katsantotapaan, joista vanhan kirkkolain juuret ovat etsittävät, olivat uutta lakia laadittaessa estämässä lainlaatijoita särkemästä sitä siltaa, joka raittiissa historiallisessa kehityksessä yhdistää toisiinsa vanhan ja uuden; ja heidän parannuksessa ja uskon kilvoituksessa syntynyt rakkautensa totuuteen, heidän Herran voimassa rohkeaksi kasvanut kiivautensa Jumalan valtakunnan puolesta vaati heitä vastarinnasta huolimatta suurentamaan kirkkorakennuksen ovia ja akkunoita, jotta enemmän valoa ja raitista ilmaa pääsisi siihen tunkeutumaan. [Lähteitä: E. G. Palmén, "1869 vuoden kirkkolain vanhemmista esitöistä", johon ansiokkaaseen tutkimukseen ylläolevan esityksen edellinen osa suurimmaksi osaksi perustuu, minulla kun ei ole ollut tilaisuutta tutustua tähän kuuluviin alkuperäisiin asiakirjoihin; 1863-64 vuoden valtiopäivien pöytäkirjat; T. T. Renvallin kirje J. F. Berghille 16/9 64; J. F. Berghin kirjeet O. H. Clevelle 27/9 ja 15/11 64; J. I. Berghin kirjeet J. F. Berghille 23/6 ja 9/7 63 sekä 11/11 64; I. Ruuthin kirje J. F. Berghille 27/5 65; K. A. Lillströmin kirje J. F. Berghille 19/9 64; Julkaisu "O. V. Forsmanin muistoksi" siv. 72-73; Paimenmuisto.]

"Heränneet papit panivat liian vähän arvoa jumaluusopillisiin lukuihin; ainoastaan harvat kehoittivat opintoja jatkamaan". Näin on yksi heistä, A. O. Törnudd, vanhoilla päivillään arvostellut herännäisyysliikkeen suhdetta tieteellisiin harrastuksiin. Epäilemättä on tämä arvostelu oikea, jos kohta tasapuolisuus vaatiikin muistamaan, että sen ajan useimmilla heränneillä papeilla, joiden päätehtävänä oli kansan herättäminen synnin ja hengellisen välinpitämättömyyden unesta sekä kristillisen elämän tämän mukainen rakentaminen, ei mitenkään jäänyt aikaa tieteellisten opintojen jatkamiseen. Miten yksipuolisesti käytännölliseltä heidän toimittamansa sielunpaimenen-työ ylimalkaan näyttääkin ja miten vähän se antoi heille tilaisuutta pitämään huolta omasta kehityksestään, oli tuo työ siksi tärkeää, ettei tätä saa oudoksua. Vaikea on tienraivaajan tehtävä. Hän tarvitsee kaikki voimansa kiskoakseen kannot ja kivet maasta sekä muut esteet poistaaksensa, jotta toiset pääsisivät avattua uraa kulkemaan. Ojien syventämiseen, tien tarkempaan tutkimiseen, tasoittamiseen ja kantavaksi tekemiseen saadaan kyllä sitten muita voimia, sillä tämä työ on paljon mukavampaa ja helpompaa.

Väärin olisi kuitenkin väittää, että kaikki 1840- ja 1850-luvun heränneet papit pysyivät kylminä tieteellisille harrastuksille. Mieliä kirjallisiin toimiin vetämässä oli jo se heränneitten pappien ahkera käännöstyö, joka hankki kansallemme sen ajan oloihin nähden niin suuren määrän hartauskirjallisuutta sekä kirkkomme tunnustuskirjat kansan omalla kielellä. Muistettavat ovat niinikään pietistain kirkkolakiehdotuksesta painosta julkaisemat lausunnot, heidän oppiriitojen johdosta kirjoittamansa kirjat sekä muut ennen niinikään mainitsemamme alkuperäiset kirjansa. Tiedemiehiäkin löytyi heränneitten piirissä, jos kohta harvoja.

Kirjallisia harrastuksia seurasi itsestään pyrkimys saada ruotsinvoittoinen ja muutoinkin virheellinen suomenkieli puhtaammaksi ja oikeammaksi. Hyljäten vanhan kirkkokielen vääriä sanoja ja lausetapoja olivat heränneet papit saarnoillaan ja varsinkin kansan omaa katsanto- ja puhetapaa yhä yleisemmin noudattavilla seurapuheillaan valmistaneet sijaa paremmalle uskonnolliselle kirjakielellekin. Tässäkin suhteessa tuki herännäisyys voimallisesti samaan aikaan syntyneen kansallisen liikkeen elpymistä maassamme. Väärin kuitenkin heränneitä pappeja arvostelisimme, jos väittäisimme, että he kaikki olivat alttiita tälle työlle. Ennen (III, 47-50) olemme nähneet, miten kiivaasti esim. Alfr. Kihlmanin ja R. Helanderin N. K. Malmbergin kodissa vietetyissä häissä hyökättiin F. O. Durchmanin ja A. W. Ingmanin paraikaa painettavana olevaa Lutherin postillan suomennosta vastaan. Tässä tilaisuudessa lausui muunohessa H. Schwartzberg käännöksen tekijöistä: "Perään ajatelkoot itse, jos ei juuri meidän joukko sen kautta, että me suomea muuttelemme hengellisissä kirjoissa, anna maailmalle tilaa muuttaa koko pyhää raamattua ja niin poisottaa koko Jumalan sanan" ja asiasta yhä kiihtyneen väittelyn aikana hän huudahti: "Voi, kun ette häpeä sotkea lorusuomeanne hengellisiin kirjoihin. — Kemellin sotkuiseen juttuun juomareista, koottu kohmeloväen suusta, Kultalaan, Kanavaan y.m. senlaisiin on suomenne hyvää, ja niissä minä sitä kunnioitan, mutta olkaa tukkimatta sitä hengellisiin". Eikä ollut Schwartzberg suinkaan ainoa, joka näin ajatteli. Päinvastoin tiedetään, että varsinkin Jonas Laguksen johtamassa herännäissuunnassa, johon Schwartzbergkin kuului, vuosien kuluessa eksyttiin yhä yksipuolisempaan vanhoillisuuteen muunohessa juuri suomenkielen käyttöönkin nähden.

Useat herännäisyysliikkeeseen kuuluvat papit olivat kotoisin umpisuomalaisista seuduista, toiset heistä, niinkuin esim. Schwartzberg, suorastaan kansan syvistä riveistä lähteneitäkin. Mutta niin sitkeä oli vanhan tottumuksen mahti, että kansanomainen, suomenkielen sääntöjen mukaan muodostettu uskonnollinen kirjakieli monesta tuntui loukkaavalta, väärien ja epäsuomalaisten sanojen ja lauserakennusten poistaminen miltei pyhänryöstöltä. Savossa ei tätä katsantotapaa niinkään paljoa huomaa, mutta sitä enemmän Pohjanmaan, varsinkin Keski-Pohjanmaan heränneissä papeissa. Sitä suurempaa tunnustusta ansaitsevat ne miehet, jotka ystäviensä vastustuksesta huolimattakin ryhtyivät parantamaan suomalaista uskonnollista kirjakieltä. Paljon ja ansiokasta työtä on tällä alalla suorittanut F. O. Durchman, mutta vielä enemmän ja huomattavasti parempaa A. W. Ingman. Edellinen osasi kyllä lapsuudesta asti hyvää suomea, mutta häneltä puuttui se kielitieteellinen pohja ja se tieteellinen kanta ylimalkaan, josta viimemainittu on tunnettu.

Jo ennenkuin Ingman erosi herännäisyydestä, oli hän kirjoittamalla uskonopillisia riitakirjoituksiaan ja jatkamalla jumaluusopillisia lukujaan osoittanut suurta taipumusta tieteelliseen työhön. Oltuaan muutamia vuosia ylimääräisenä pappina ensin Hattulassa, sittemmin Messukylässä, palasi Ingman v. 1855 Pohjanmaalle asettuen Yliveteliin, jonka seurakunnan kappalaiseksi hän oli määrätty. Täällä jatkoi hän jumaluusopillisia opintojaan niin ahkerasti, että hän suoritti jumaluusopin kandidaattitutkinnon v. 1860 sekä lisensiaattitutkinnon v. 1861. Lukujensa ohessa teki Ingman ahkerasti kirjallistakin työtä. Niinpä hän vuosina 1856-1859 Suomen pipliaseuran toimesta valmisti kielen puolesta korjatun raamatunkäännöksen. Ennenkuin jatkamme tätä silmäystä herännäisyysliikkeeseen kuuluneiden ja kuuluvien pappien kirjallisiin ja tieteellisiin harrastuksiin XIX vuosisadan toisella puoliskolla, on syytä sivumennen tarkastaa, miten heränneet ottivat vastaan Ingmanin viimemainitun kirjallisen julkaisun.

Tiedämme, että herännäisyyteen jaon jälkeen jääneet papit ja maallikot hyvinkin ankarasti arvostelivat uuden suunnan miehiä. Malmberg-Niskasen suuntaan kuuluvat henkilöt eivät suinkaan olleet ainoat, jotka eivät hyväksyneet heitä — jos mahdollista vielä ankarammin arvostelivat heitä Keski-Pohjanmaan toistupalaisuuteen menneet papit. Tämän arvostelun ulkopuolelle ei suinkaan Ingmankaan ollut jäänyt. Jo Lutherin postillan suomennos oli tehnyt hänet epäluulon alaiseksi tämän suunnan silmissä, ja tätä epäluuloisuutta lisäsi tietysti suuressa määrässä hänen eronsa herännäisyydestä. Jo ennakolta voi arvata, että Ingmanin raamatun käännös saisi osakseen ankarat moitteet ainakin Keski-Pohjanmaan heränneiltä papeilta. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin nämä ryhtyivät tarmokkaisiin toimiin estääkseen tuon käännöksen leviämistä. Yrityksen johtajana esiintyi W. Österbladh, joka, niinkuin tiedämme, siihen aikaan oli kirkkoherrana Piippolassa. Miten kipeä asia hänelle oli, näkyy siitäkin, että tuo lämminsydäminen, taisteluihin ja riitoihin haluton mies tässä kysymyksessä esiintyi hyvinkin kiivaana. Asian kulku oli seuraava.

Tutustuttuaan Ingmanin käännökseen, päättivät useat Keski-Pohjanmaan heränneet papit Österbladhin kehoituksesta Pyhäjoella kesäkuun 15 p. 1859 pidettävässä kontrahtikokouksessa ottaa puheeksi tuon käännöksen sekä tuumia, mihin toimenpiteisiin tulisi ryhtyä sen ilmestymisen johdosta. "Olisi tärkeää", kirjoitti Österbladh muutamalle ystävälleen, "että niin monta kuin suinkin saapuisi tähän tilaisuuteen". Itse sepitti hän pitkän Ingmanin käännöstä ankarasti moittivan kirjoituksen, jonka hän luki kokoukseen saapuneille. Syytökset koskivat etenkin semmoisia kohtia Uudessa testamentissa, joissa Ingman eniten oli poikennut Lutherin raamatunkäännöksestä. Mentiin niin pitkälle, että kääntäjää suoraan syytettiin raamatun väärentämisestä. Kaikesta päättäen kannatti enemmistö Österbladhia, jos kohta se seikka, että ainoastaan heränneet kokoontuivat siihen yksityiseen kokoukseen, jossa asia uudelleen otettiin harkittavaksi, viittaakin siihen, että muitakin mielipiteitä siitä, mihin toimenpiteisiin uuden raamatunkäännöksen johdosta tulisi ryhtyä, tilaisuudessa ilmaantui. Oli miten oli — "Kuopion hiippakunnan sanomista" näki Ingman, mitä hänestä Pyhäjoella pidetyssä [Kalajoen ja Raahen rovastikunnat olivat tähän aikaan vielä yhtenä; ne erotettiin toisistaan syksyllä s.v. (1859).] kontrahtikokouksessa oli sanottu, ja eräällä syyskesällä näille tienoille tekemällään matkalla sai hän suullisesti kuulla enemmän asiasta. Hän kirjoitti Österbladhille: "Mielipahalla luin 'Kuopion hiippakunnan sanomista', että siellä hiljattain pidetyssä pappein kokouksessa suurella hurjapäisyydellä ja innolla oli hyökätty korjaamaani suomalaista Uutta testamenttia vastaan. Olin tietenkin utelias saada tietää, kuka muistutusten tekijä oli, ja suureksi kummakseni sain L. M. Castrénilta [Kälviän silloinen kirkkoherra.] pian tietää, että sinä olitkin tuo 'korkeimmasti huutava'. Vaikkei Castrén minulle inttänyt tilaisuudessa esittämääsi kirjoitusta, niin ilmoitti hän minulle kuitenkin, mitä muistutuksia sinä siellä olit suvainnut tehdä minun Uuden testamentin käännöksen korjausta vastaan. Tahdon sentähden muutamin sanoin huomauttaa sinulle, että kaikki hyökkäyksesi työtäni vastaan johtuvat selittämättömästä tietämättömyydestä".

Huomautettuaan, että Österbladh oli moittinut Room. ep. 3: 25 käännöstä sentähden, että kääntäjä oli enemmän kunnioittanut innoitettua alkutekstiä kuin Lutherin käännöstä, lausuu Ingman: "Tahdon kuitenkin toivoa, että vielä niin paljon osaat kreikkaa, että käsität menettelyni oikeaksi, kun olen muuttanut entisen käännöksen 'osoittaaksensa sitä vanhurskautta kuin Jumalan edessä kelpaa' näin kuuluvaksi: 'osoittaakseen vanhurskauttansa'".

Samanlaatusia, kuin Österbladhin tätä paikkaa vastaan tekemät muistutukset, olivat hänen muutkin huomautuksensa, ja myöntää täytyy, että Ingman täydellä syyllä sanoo niiden suureksi osaksi ilmeisestikin johtuneen hänen puuttuvista tiedoistaan kreikankielessä. Sitäpaitsi olivat ne esitetyt hyvinkin kiivaassa muodossa.

Ingman tiesi, että maan muissakin osissa oli paljon tyytymättömyyttä hänen raamatun käännökseensä, ja tietysti koski häneen kipeästi varsinkin ne tietämättömyydestä johtuvat hyökkäykset, joita häntä vastaan niin yhdeltä kuin toiselta puolelta tehtiin. Mitä heränneisiin tulee, riippuivat heidän epäluulonsa silminnähtävästi siitä suhteesta, jossa Ingman nyttemmin oli liikkeeseen. Miten aiheettomat muistutukset uutta raamatunpainosta vastaan kielelliseltäkin kannalta arvosteltuina monesti olivat, näkyy esim. seuraavista Matth. Putkosen J. F. Berghille kirjoittamasta kirjeestä lainatuista sanoista: "Pyytäisin setää kiinnittämään huomiotansa etenkin seuraaviin kohtiin: Tuhlaajapojan isästä sanotaan Luuk. 15: 20: '— ja suuteli häntä'. Minun kielitaitoni mukaan on tämä sana hyvin profaani. Sillä niin olen kuullut sanottavan vain irstaisista henkilöistä, jotka haureellisessa mielessä halaavat ja hyväilevät toisiaan. Niistä sanotaan: 'olivat suunnoksilla, suutelivat toisiaan'. Ainakin olen varma siitä, että sanan suuteli alkumerkitys sisältää tätä, jos kohta sitä huolettomassa puheessa käytetään ilmaisemaan suutelemista puhtaassakin tarkoituksessa". Putkosen toinenkin muistutus, joka koskee Haggain 1: 9, on kerrassaan aiheeton.

Yllämainitun kirjeensä Österbladhille päättää Ingman seuraavin sanoin: "Tahdon toivoa, että vastedes tarkemmin mietit väitteitäsi, ennenkuin julkisessa pappeinkokouksessa ne julkaiset. Hillitse siis lihallista mieltäsi ja käänny vilpittömästi Jumalan tykö. Sillä semmoisella mielellä, millä esiinnyit viimeisessä kontrahtikokouksessa, et koskaan voi kestää Jumalan tuomioistuimen edessä. Raamattusi sanoo: 'Sinä istut ja parjaat veljeäsi, panettelet äitisi poikaa. Näin sinä teet ja minäkö olisin vaiti? — Tajutkaa tämä te, jotka unhotatte Jumalan, jotten murjoisi teitä kenenkään pelastamatta'."

Mitä Osterbladhin ystävät ajattelivat hänen esiintymisestään Pyhäjoen kontrahtikokouksessa sekä kuinka he arvostelivat Ingmania, näkyy seuraavasta E. A. Wichmannin (IV, 32) ensinmainitulle syyskuussa s.v. kirjoittamasta kirjeestä:

"Suuri kiitos siitä, että lähetit minulle A. W. Ingmanin kirjeen. Esiintymisemme kontrahtikokouksessa kesäkuun 15 p:nä Ingmanin Uutta testamenttia vastaan tuotti aluksi ainakin sen hyvän tuloksen, että tuo kutsumaton väärentäjä alkaa töykätä meihin, jotta emme pysähtyisi a:han, vaan jatkaisimme hylkäämistuomiota loppuun asti. En ole muuta odottanutkaan. Saat olla iloinen siitä, että itsekin sait muutamia iskuja. Näkeehän hänen kirjeestään, kuinka korkealla hän istuu. Luther on koulupoika hänen rinnallaan. Leveän oppinsa on hän esittänyt niin, että maalaispappi raukka saa seisoa töllistää suu auki. Häneen sormellakaan koskeminen on koskemista itse Jumalaan ja hänen tuomionsa vetämistä päällensä. Mutta ajattelepas, jos semmoinen pukari kaatuisi, jos Herra sammuttaisi tuon loistavan maailman-kynttilän käyttäen aseinaan semmoisia oppimattomia ja hyljätyitä talikynttilöitä, kuin me olemme. Semmoista voi tapahtua, ja Jumala voi johdattaa työnsä voittoon käyttämällä sellaisia vähäpätöisiä ja halveksittuja välikappaleita. J. G. Lagus, M. R. Montin, Levon ja minä olimme viime maanantaina koolla Levónin luona. Keskustelu johtui Ingmanin väärennettyyn Uuteen testamenttiin sekä ehdotettuun uuteen käsikirjaan ja katkismukseen. Olimme kaikki sitä mieltä, että jotakin pitäisi koettaa, jotta ne eivät pääsisi kirkkoon tunkeutumaan eikä esivalta niitä laillistuttaisi. Hyvin tiesimme kykenemättömyytemme saada jotakin hyvää aikaan; mutta meillä oli se luottamus Herraan, että, kun vain joku alkaa koskea asiaan — ja tätä pidimme Jumalan kutsumina sotilaina meidän tehtävänämme — niin kyllä hän ottaa sen hoitaakseen ja suojelee Suomen kirkkoa vielä jonkun ajan, kun vain ei puutu alituisia rukouksia ja lapsellista luottamusta. Jotta tekisimme tehtävämme, sovimme niin, että minä, jonka muutoinkin tuli sinua kiittää kirjeestä, kirjoittaisin sinulle ja jättäisin sinun harkittavaksesi ja päätettäväksesi, eikö sopisi, että me kaikki heränneet papit Siikajoen laaksosta ja lähiseuduilta kokoontuisimme joko sinun, Montinin tahi minun tykö tänä talvena loppiaisen jälkeen. Tähän tilaisuuteen kutsuttaisiin Rahm, S. Castrén, V. L. Helander, Engelberg, Pettersson, Holmström, Ottelin, Simelius, Hemming y.m. Saisimme sitten sopia niistä perusteista, joiden mukaan vastarintamme näitä vaarallisia uutuuksia vastaan olisi järjestettävä, meidän kesken jakaa kirjojen tarkastamiset y.m., myöhemmin pidettävässä kokouksessa sitten yhdistääksemme kaikki ja kääntyäksemme yhteisesti allekirjoittamallamme protestilla Majesteetin puoleen. Näin yksinkertaisuudessamme tuumimme. Mieti nyt asiaa ja anna minun tietää, mitä siitä ajattelet. Minusta tuntuu, ettemme millään ehdolla saa heittäytyä välinpitämättömyyteen emmekä nukkua pois aikaamme. Eikö tuo olisi Jumalan kiusaamista? Odotan siis vastaustasi."

Monessa suhteessa valaiseva ja ajan oloja kuvaava on tämä kirje. Siitä näkyy muunmuassa, miten ehdottoman päättäväisesti kirjoittaja itse ja hänen mainitsemansa ystävät asettuivat pietismin kannalle, pitäen kiinni siitä, että he olivat "heränneitä pappeja" ja semmoisina velvolliset yksissä voimin ja erikseen muista esiintymään Jumalan valtakunnan sotilaina. Tässäkin kohden eroaa heidän kantansa, niinkuin monesti ennen olemme huomauttaneet, siitä katsantotavasta, jonka johtamina uuden suunnan miehet puhuivat ja toimivat. Miten kiitettävä olisi tuo heidän välinen veljellinen rakkautensa, heidän uskollisuutensa herännäisyyden traditsiooneille ja heidän kiivaileva innostuksensa yhä edelleen taistella tämän liikkeen aatteiden puolesta, jollei puolueellinen ahdasmielisyys, vanhoillisuus ja suvaitsemattomuus pimittäisi heidän katsettaan ja estäisi heitä näkemästä, mitä uudistuksia Suomen kirkko nyttemmin niin kipeästi kaipasi!

Wichmannin ehdottama kokous pidettiin tammikuussa 1860 Österbladhin pappilassa Piippolassa. Paitsi muutamia maallikkoja oli tilaisuuteen kutsuttu kaikki tämän puolen heränneet papit. Sotkamosta saapui K. R. Petterson, Kiuruvedeltä J. J. Rahm, Pyhäjärveltä S. Castrén, Haapajärveltä, jonka seurakunnan kirkkoherraksi hän samana vuonna oli päässyt, A. N. Holmström, Oulaisista J. Hemming, Kiimingistä F. F. Lönnrot, Rantsilasta M. R. Montin, Pulkkilasta K. J. Engelberg. Sitä paitsi nähtiin tässä tilaisuudessa E. A. Wichmann, V. L. Helander, joka siihen aikaan oli koulunopettajana Oulussa, J. G. Lagus y.m. Kutsutuista maallikoistakin oli muutamia saapunut, niiden joukossa kauppias A. Laurell Oulusta.

Luultavaa on, että nämä Ingmanin Uuden testamentin kiivaat vastustajat jossain määrin olivat korjanneet mielipiteitään käännöksen virheellisyydestä, koska heidän moitteensa nyttemmin pääasiallisesti koski sitä, että Ingmanin kirjaa myytiin kirkon kirjana, vaikkei sitä oltu asianomaisella tavalla tarkastettu eikä kirkko ollut sitä hyväksynyt. Varsinkin tästä asiasta päättivät he valittaa Kuopion tuomiokapituliin. Miten jyrkälle kannalle tämäkin kokous vielä asettui, näkyy siitä, että päätettiin valittaa senaattiin, elleivät kirkon viranomaiset ryhtyisi tehokkaisiin toimenpiteisiin Ingmanin käännöksen leviämisen estämiseksi. Muutoin on huomattava, että arkkipiispa Bergenheim oli antanut Pipliaseuralle luvan painattaa Ingmanin käännöksen, hankkimatta sille sitä ennen asianomaista tarkastusta. Ingman itsekin oli hyvin tyytymätön tähän menettelyyn, pitäen sitä "laittomana". Epäröivällä kannalla näyttävät ainakin alussa Kuopion tuomiokapitulin jäsenetkin olleen. "Pohjanmaan heränneitten pappien mielet ovat kuohuksissa Ingmanin raamatuntarkastuksen johdosta", kirjoitti J. I. Bergh veljelleen, "he ovat pyytäneet minun lausuntoani siitä, mitä asiassa tulisi tehdä. Olen todellakin neuvoton."

Tuomiokapituli käsitteli kysymystä helmikuun 22 p:nä 1860. Päätös kuuluu: "Koska hiippakunnan kahden [Tuomiokapitulin arkistossa ei löydy näiden kahden rovastikunnan kontrahtikokousten pöytäkirjoja. Paitsi Raahen (Kalajoki-Raahe) rovastikuntaa, tarkoitetaan luultavasti Kuopion tuomiorovastikuntaa, sillä näiden kahden rovastikunnan pöytäkirjat ovat olleet tuomiokapitulin jäsenten luettavina.] rovastikunnan papisto pitämissään kontrahtikokouksissa sekä keskuudessaan että tuomiokapitulissa on nostanut kysymyksen, että olisi välttämätöntä perusteellisesti tarkastaa varapastori, maisteri A. V. Ingmanin Turun pipliaseuran toimesta toimittaman suomalaisen raamatunkäännöksen korjausta ja tämän korjatun raamatunpainoksen esipuhekin myös näyttää viittaavan siihen, että tämä painos toistaiseksi on tarkoitettu vain ehdotukseksi, päätti tuomiokapituli mainitulta pipliaseuralta pyytää tietoa siitä, oliko seura ryhtynyt mihinkään muuhun toimenpiteeseen tämän raamattupainoksen tarkastamiseksi kuin antamalla yllämainitussa esipuheessa yleisölle oikeuden lähettää pipliaseuralle muistutuksia käännöstä vastaan."

Vielä tehokkaampi lienee muutama piispa Frosteruksen yksityinen kirje arkkipiispa Bergenheimille ollut. Hän näet huomautti, miten laittomasti tämä oli menetellyt antamalla luvan levittää Ingmanin käännöstä sekä ilmoitti, että asia vedettäisiin senaattiin, ellei sitä muulla tavoin saataisi korjatuksi. Tämä vaikutti. Keski-Pohjanmaan heränneet papit saavuttivat tarkoituksensa. Ingmanin käännökseen kiinnitettiin paperilippu, johon oli painettu sana "koetus-raamattu".

Vakuutettuina siitä, että he olivat tehneet Jumalan valtakunnalle suuren palveluksen, iloitsivat Ingmanin vastustajat voitostaan. Viimemainittuun sitävastoin oli asia kipeästi koskenut. Puhuessaan Österbladhin ja hänen ystäviensä kiivaista hyökkäyksistä kirjoittaa hän A. Wegeliukselle: "Olen näinä aikoina kokenut suurta sisällistä levottomuutta ja surua. Kaikki tuntuu minusta niin raskaalta ja vastenmieliseltä. Voi, jos surussa ja surun kautta Kristus olisi minulle kaikki kaikessa."

Missä hengessä Ingman oli ryhtynyt korjaamaan suomenkielisen raamatun virheellistä kieltä sekä kuinka vähän mielivaltaisesti hän oli tahtonut työskennellä tässä hänelle jo v. 1854 uskotussa tehtävässä, näkyy seuraavasta hänen s.v. Alfr. Kihlmanille, joka siihen aikaan oli arkkipiispa Bergenheimin apulaisena Turussa, kirjoittamastaan kauniista kirjeestä: "Pyydän, että sinä viet herra arkkipiispalle hurskaan toivoni, että hän — jos mahdollista on — kiertokirjeellä vielä kehoittaisi arkkihiippakunnan papistoa, yhdessä lausuntonsa kanssa ortografisesta uudistuksesta, myöskin lausumaan mielensä kielen korjauksesta. Tämä pyyntöni saattaa kyllä korkeasta esimiehestä näyttää liian rohkealta, jopa, niinkuin sanotaan tungettelevaiselta, itsekin häpeän tätä kirjoittaessani; mutta suotakoon se kuitenkin anteeksi — se on sittenkin johtunut mitä lämpimimmästä pieteetistä, rakkaudesta Suomen komeaan ja arvokkaaseen kieleen, jonka tahtoisin tavata myöskin kaikkein pyhimmässä kirjassamme — suomalaisessa Raamatussa. Minä tunnen mitä syvästi juurtuneita ennakkoluuloja näitäkin uudistuksia vastaan on tavattavissa sangen kunnioitettavissa virkaveljissä, minä tiedän, että he leimaavat kerettiläisyydeksi kirjaimenkin muuttamisen nykyisessä raamatussa, mutta heidän ajattelemattomien anateemojensa pitäisi herjetä lukuisien virkaveljien viisaitten ja perusteellisten lausuntojen edessä, jotka näistä isänmaallisista kysymyksistä annetaan tarkastuskomitealle."

Ainakin tähän Ingmanin kysymyksessä olevaan työhön nähden arvostelivat Keski-Pohjanmaan heränneet papit häntä aivan väärin. Viimemainittujen kantaa kuvaa muun ohessa Oulun Viikko-Sanomissa N:o 4, 5, 6 ja 7 ollut kirjoitussarja otsakkeella "Itkulasta". Johdatuksessa sanotaan: "Itkulan kylässä on kaikellaisten rasitusten tähden asukkailla ulkonaisesti hyvin kurja ja surkia elämä. Kuitenkin on Kaikkivaltias antanut heillekin yhden välikappaleen, jolla itseänsä virvoittaisivat ja lohduttaisivat, joka välikappale on hänen oma sanansa. Ei arvaakaan kukaan, missä arvossa he tätä pitävät: se on heidän ainoa ja paras tavaransa, johon he myös tyytyvät hyvin; ja, niinkauan kuin saattavat toivoa saavansa tätä turmeltumatoinna säilyttää ja nauttia, ovat he hyvällä mielin. Mutta kun vain näkyy joku vähäinenkään vaara tätä tavarata uhkaavan, niin silloin vasta Itkulassa kuuluu valitus ja itku ja vaikea parkuminen. — — Kirjoitussarjan muistutuksista mainittakoon muutamia esimerkkejä: Room. 12: 3 on sanat teidän seassanne muutettu sanaksi joukossanne. Sopi tuota Roomalaisia kutsua joukoksi, koska Muuttaja puhuu apostoleinkin joukosta, joka mieleemme tuottaa mustalaisten joukkoa ja muitten. Oliko sana seassa joka paikassa, johon sen sijaan on pantu joukko, niin väärää suomea? Eivätkö usein suomalaiset sano: suurin, pienin j.n.e. seassamme? Värs. 7:ssä on sana virka muutettu palvelusvirka seurakunnassa. Mimmoinen virka se on, joka erittäin kutsutaan palvelusviraksi: eikö kaikki virkamiehet ole asetettu virassansa palvelemaan? Ja mikä virka palvelusvirka seurakunnassa on? Piispanko virka? Ei, ei, sanoo Muuttaja, sillä ymmärretään sitä virkaa, jota kutsutaan diakonia. Aivan oikein; mutta siitähän seuraa, että Piispan virka, koska ei ole palvelusvirka seurakunnassa, on virka, jota pitää palveltaman ulkona seurakuntaa: niinkö lienee! Paraniko nyt tämäkin paikka, eli vastaako se uusi kolme kyynärää pitkä sana alkukielen sanaa paremmin, kuin se näppärä sana virka, koska se uusikin sana ei saata osoittaa jotakuta erityistä virkaa, kuin virkaa yhteisesti." — Paikallaan on varsinkin seuraava huomautus: "Mark. 9: 38, jonka oikea käännös on se entinen ja kielsimme häntä, ettei hän seuraa meitä, on Muuttaja kääntänyt näin surkiasti: ja kielsimme häntä seuraamasta meitä." Tämän johdosta lausuu kirjoittaja: "Mitä kummaa se oli, jos tänkaltaisia kohtia löydettyämme aloimme epäilemään muistakin muutoksista ylipään!"

Näiden Oulun Viikko-Sanomain "lähetettyjen" kirjoitusten kirjoittaja oli V. E. Helander, joka siihen aikaan oli koulunopettajana Oulussa. Jos kohta hän monesti iskeekin kirveensä kiveen, osoittavat hänen muistutuksensa, että hän oli tarkkaan tutkinut Ingmanin raamatunkäännöstä, jota paitsi hän, niinkuin yllämainitut esimerkit osoittavat, toisinaan osasi oikeaankin. Oikeutettu oli varsinkin seuraava huomautus: "Rupesimme ajattelemaan, missä arvossa tämä uusi kirja, jota nyt viriästi levitetään, on pidettävä; jos se tulis uuden ojennuksen mallina eli esityksenä, niin ei olis meillä ollut mitään surun syytä. Mutta ensi lehdestä näimme, että se levitetään ihan laillisena, vieläpä kohta ainoana seurakuntamme raamattuna. Ja uskomme sen kelvollisuudesta saamme perustaa sen, meille tuntemattoman, herra Ingmanin todistuksen päälle, että se on hänen ojentama ja Pipliaseuran kustantama; ehkemme tiedä, kuka on raamattumme h. Ingmanin vallan alle antanut eli lupaa Pipliaseuralle kustantamaan pränttiin vaikka kenenkä ojentaman käännöksen niillä varoilla, jotka seuralle on annettu laillisen raamatun levittämiseksi."

Ingman vastasi "Itkulaisten" muistutuksiin "Oulun Viikko-Sanomissa". Jos ei sovikaan kummastella, että hän vastauksessaan joskus eksyikin ylimielisesti kohtelemaan vastustajaansa, vedotessaan alkutekstiin ja etevien raamatuntutkijani selityksiin, tuntuu oudolta, ettei hän anna arvoa sille huomautukselle, että hänen käännöstänsä levitettiin ainakin näennäisesti laillisena raamatun käännöksenä. Jos hän itse olikin syytön siihen, että koko hanke esiintyi tuossa väärässä valossa, niin ei ollut paikallaan, että hän ylimielisesti kohteli tätä täysin oikeutettua muistutusta. [Teologinen aikakauskirja 1900, I (A. O. Törnuddin v. 1897 pitämä puhe); Eliel Aspelin-Haapkylä, Alfred Kihlman I, s. 93; W. Österbladhin kirje A. E. Wichmannille 23/5 59; A. V. Ingmanin kirjeet Adolf Wegeliukselle 7/9 59 ja V. Österbladhille 6/9 59 (jäljennös); K. E. Wichmannin kirje (konsepti) Österbladhille 29/9 59; Österbladhin kirje Wichmannille 18/2 60; J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 16/12 59; Oulun Viikko-Sanomat 1860, N:o 4, 5, 6, 7, 10, 12; Oulun tuomiokapitulin arkisto; Josef Österbladhin kertomukset; Sukukirja; Paimenmuisto; Eliel Aspelin-Haapkylä, Alfred Kihlman I, 322-323.]

Ahkerasti jatkoi Ingman tieteellistä työtänsä, tullen vuosi vuodelta yhä enemmän huomatuksi tiedemiesten piirissä. Suoritettuaan lisensiaattitutkinnon määrättiin hänet (1862) hoitamaan professorinvirkaa eksegetiikassa, johon virkaan hän 1864 vakituisesti astui. Tämän ohessa oli hän vuodesta 1861 jäsenenä raamatunkäännöskomiteassa, jota paitsi hänelle uskottiin muitakin paljon aikaa kysyviä tehtäviä. Tästä huolimatta ehti Ingman jatkaa kirjallista työtänsä. Muutamia pienempiä kirjoja mainitsematta julkaisi hän Helsinkiin muutettuaan ruotsiksi: "Uppsatser i biblisk-teologiska ämnen 1-4" (Kirjoituksia raamatullis-jumaluusopillisissa aineissa), 1865-67; "Några ord till försvar för den nyaste bibelteologin" (Muutamia sanoja uusimman raamatunteologian puolustukseksi), 1866, "Bibelns lära om rättfärdiggörelsen och försoningen" (Raamatun oppi vanhurskauttamisesta ja sovituksesta), 1870 sekä käännöksinä "Kristliga tal av J. T. Beck" (J. T. Beckin Kristillisiä puheita), 1867 ja 1868. Huomattavat ovat sitäpaitsi Ingmanin akateemiset väitöskirjat: "Om det bibliska trosbegreppet" (Raamatun uskonkäsitteestä), 1860 ja "Messianitetens egendomliga skaplynne i Gamla testamentet" (Messianiteetin luonne Vanhassa testamentissa), 1864.

Ingman oli lämmin suomalaisuuden ystävä. Tätäkin alaa koskevia kirjoituksia on hän julkaissut sekä ottanut osaa aikansa suomalaisen kirjakielen käyttöä koskeviin kieliopillisiin väittelyihin. Paljon tunnustustakin sai hän näissä harrastuksissaan osakseen, jos kohta toiset, etupäässä A. E. Ahlqvist, joskus kiivaastikin hyökkäsivät häntä vastaan. — Ingmanin suomenkielisistä julkaisuista on huomattavin "Pyhän raamatun selityksiä", jota teosta ilmestyi kaikkiaan seitsemän osaa, vuosina 1868-76.

Lounais- ja Etelä-Suomessa Ingmanin loppuijällä yhä leviävää evankelista suuntaa ei hän hyväksynyt, jos kohta hän ei sen edustajia niin jyrkästi kohdellut, kuin Pohjanmaalla ollessaan, jolloin hän kirjoitti nuo ennen mainitsemamme kiivaat riitakirjat Hedbergiä vastaan. Herännäisyyden vaiheisiin ei Ingman liikkeestä erottuaan enää puuttunut eikä hän kirjallisestikaan siitä missään ole puhunut, lukuunottamatta Matth. Akianderille antamissaan tiedoissa, joista niinikään ennen on tehty selkoa. Niinkuin olemme nähneet, sisältävät nämä tiedot poikkeuksetta herännäisyydelle epäedullisia kertomuksia ja arvosteluja. Jo ennen 1852 vuoden suurta jakoa oli Ingman niihin määrin pahentunut herännäisyyteen, ettei hän pystynyt siinä näkemään kuin varjopuolia vain. V. Österbladhin ja tämän lähimpien ystävien vasta kertomamme hyökkäys hänen suomalaisessa raamatussa tekemiään kielellisiä korjauksia vastaan ei myöskään ollut omiaan entistä ystävyyttä palauttamaan. Ei ollut Ingmanin suhde Bergh-veljeksiinkään sama kuin ennen. Hän ei hyväksynyt heidän kantaansa, eivätkä he luottaneet siihen "uuteen suuntaan", jota hän edusti. Oudoilta tuntuivat heistä, niinkuin muistakin herännäisyyteen jaon jälkeenkin jääneistä esim. seuraavat Ingmanin Helsingin Pipliaseuran vuosijuhlassa v. 1863 lausumat, seuraavana vuonna painetut sanat: "Synkkä pimeys vallitsi kristillisessä kirkossa, sentähden että raamattu oli syrjäytetty ja unohtunut. Siitä on etsittävä kristinuskon perusvamma keski-aikana. Mutta tämän pääpahan huomasi Lutherin raamatun lukemisesta kirkastunut silmä. Sentähden asetti hän jälleen raamatun valon loistamaan seurakunnan kynttiläjalasta. Hän huomasi myöskin selvästi, mihin Origeneen allegorinen [kuvannollinen.] raamatun-selittämistapa johtaisi. Mutta vaikka hän usein, varsinkin elämänsä loppupuolella varoitti siihen antautumasta, niin ei voinut hän kuitenkaan kokonaan murtaa sen valtaa. Sillä me tiedämme, että tämä raamatunselittämistapa vielä Lutherin kuoleman jälkeenkin jäi vallitsevaksi kirkossamme. Sitä käyttivät semmoisetkin miehet kuin Arndt ja Spener ja vielä viimemainitun jälkeen useimmat postillankirjoittajat. Ja niinkuin me suomalaiset kaikessa olemme noudattaneet saksalaisten esimerkkiä, niin kävi tässäkin suhteessa, niinkuin meidän maamme sekä vanhempi että uudempi 'hartauskirjallisuus' selvästi todistaa." — Varsinkin Pohjanmaan heränneisiin pappeihin koskivat nämä, samoinkuin muut tuohon suuntaan menevät arvostelut, kipeästi. Se on kuitenkin tunnustettava, että Ingman yksityisissä keskusteluissa joskus ystävyydellä, vieläpä hellyydelläkin puhui siitä ajasta, jolloin hän oli lukeutunut heränneisiin, sekä tämän liikkeen johtavista henkilöistä, joskus sillä tavoin niistäkin, joita hän oli ankarimmin arvostellut.

Ingmanin tässä luvussa mainittu tieteellinen ja kirjallinen jumaluusopillinen työ ei kuulu herännäisyyden historiaan, hän kun siihen aikaan ei enää kuulunut liikkeeseen, vaan päinvastoin sitä vastustikin. Oppiinkin nähden edustaa hän varsinkin siitä ajasta, jolloin hän julkisesti erosi heränneistä, siksi jyrkästi J. T. Beckin kantaa ja sen pohjalla Suomessakin syntynyttä "raamatullista suuntaa", ettei herännäisyys ole oikeutettu sanomaan omaksensa hänen tähän aikaan suorittamaansa kirjallistakaan työtä. Mutta Ingmanin raamatunteologina kirjoittamat kirjat puhuvat kuitenkin monessa paikoin siksi selvästi siitä herätyksestä ja uskon kilvoituksesta, joita hän heränneitten piiriin kuuluvana oli kokenut, että niiden mainitseminen tässäkin yhteydessä on paikallaan. [Gustaf Johansson, Anders Wilhelm Ingman (Oma maa I, 340-59); Sukukirja; Ingmanin yllämainitut kirjeet; kert. rovasti H. Nybergh, J. Schwartzberg, Wilh. Malmivaara, Jos. Österbladh y.m.]

Kaksi vuotta myöhemmin kuin Ingman tuli yliopiston vakituiseksi opettajaksi, määrättiin hänen likeinen ystävänsä K. K. von Essen käytännöllisen teologian professoriksi. Tämän miehen harvinaisesta kyvystä ja hänen terävästä kynästään päättäen sopisi odottaa, että hän Helsinkiin tultuaan olisi antautunut kirjallisiinkin toimiin. Olihan von Essen saanut hyvinkin yleistä tunnustusta kirkkolakikomitean ehdotuksesta julkaisemastaan lausunnosta, ja olihan hänellä professorina ollen sekä aikaa että tilaisuutta kirjalliseenkin työhön. Mutta lukuunottamatta hänen professorinvirkaa varten kirjoittamaansa väitöskirjaa "Om bikt och aflösning" (Ripistä ja synninpäästöstä), joitakuita Matth. Akianderin teosta varten kirjoittamiaan aivan vähäpätöisiä historiallisia tietoja, muutamia sanomalehtikirjoituksia sekä Lauri Stenbäckistä Pohjalaisosakunnan vuosijuhlassa v. 1870 pitämäänsä esitelmää, joka sitten painettiin, etsimme kirjallisuudestamme turhaan hänen kynänsä tuotteita näiltä ajoilta. Mitä von Essenin suhteeseen herännäisyyteen tulee, tiedämme, että hän v:sta 1852 pysyi erillään N. K. Malmbergin johtamasta suunnasta. Tämä suhde ei muuttunut viimemainitun kuolemankaan jälkeen. Samoinkuin Ingman jäi von Essenkin elämänsä loppuun asti ventovieraaksi sille ryhmälle, joka jaon aikojen jälkeen ennenpitkää muodostui vanhan herännäisyyden ainoaksi kantajoukoksi. Mutta jos von Essenin samoinkuin Ingmanin tieteellinenkään työ yliopistossa ei siis kuulukaan herännäisyyden historiaan, on kuitenkin huomattava, että näiden miesten kasvatus tämän liikkeen koulussa oli painanut leimansa heidän uskonnolliseen katsantotapaansa eikä voinut olla vaikuttamatta lähinnä sen pappispolven valmistukseen, jonka opettajina he yliopistossa olivat.

Olemme nähneet, miten jyrkästi Alfred Kihlman, Saksassa tutustuttuaan J. T. Beckiin ja hänen teologiiaansa, hylkäsi herännäisyyden. Hänessä siirtyi liikkeen ulkopuolelle kyvykäs ja kriitilliseksi tiedemieheksi kykenevä mies. Kihlman harjoitti ahkerasti jumaluusopillisia opintojaan, perehtyen perinpohjin Beckin katsantotapaan, jonka hän kaikin puolin hyväksyi ja täydellisesti omakseen omisti. Mitään isompaa teosta hän ei kuitenkaan ole tiedemiehenä julkaissut. Huomiota ansaitsee hänen uskonnonopettajavirkoja varten v. 1866 kirjoittamansa ja s.v. painettu, 100 siv. käsittävä esityksensä "Dogmen om barndopet" (Dogmi lapsenkasteesta), mutta tämä ja vielä vähemmän hänen muut painetut kirjalliset tuotteensa — von Essenin kanssa julkaisemansa "Förslag till svensk psalmbok granskadt" (Ruotsalaisen virsikirjan ehdotuksen tarkastus), 1862, "Om Kristi uppfostran" (Kristuksen kasvatuksesta), 1867, Helsingin ruots. normaalilyseon vuosikertomukset 1864-89, sekä sanomalehtikirjoitukset — eivät riittäneet hankkimaan hänelle sitä tiedemiehen nimeä, johon hänen lahjansa ja luontaiset taipumuksensa viittasivat. Sitä enemmän tunnustusta on hän sensijaan saanut osakseen muusta kirkon, koulun ja valtion palveluksessa suorittamastaan työstä. V. 1852 palattuaan ennen mainitsemaltamme ulkomaamatkaltaan toimi Kihlman ensin lyhyen ajan apulaispappina Pohjanmaalla, jonka jälkeen hänet määrättiin "arkkipiispan avuksi erinäisiä toimia varten". Ollessaan kahden talvikauden ajan, 1853-54 ja 1854-55, kiinnitettynä tähän työhön, oli hän tilaisuudessa tutustumaan niihin periaatteisiin, joiden mukaan silloista kirkkoa johdettiin. Kun hänen tehtäviinsä m.m. kuului tutkia sekä Turkuun kokoontuneen kirkkolakikomitean työtä varten järjestää eri osista maata kirkkolakiehdotuksesta annetut lausunnot, saattoi hän entistä monipuolisemmin perehtyä niihin uskonnollisen elämän virtauksiin, jotka siihen aikaan liikkuivat kansassamme. Miten huonosti hänen oma kantansa sopikin yhteen useimpain kirkkolakikomitean ja Turun tuomiokapitulin jäsenten, varsinkin arkkipiispan korkeakirkollisten mielipiteitten kanssa, vallitsi Kihlmanin ja näiden viranomaisten välillä varsin hyvä suhde. Erittäin näkyy Bergenheim häntä suosineen. Syynä tähän oli epäilemättä suureksi osaksi se, että hän häneltä sai hyviä huomautuksia ja asiallisia neuvoja, jotka auttoivat häntä kirkkolakikomitean ja tuomiokapitulin kokouksissa salaamaan puutteellisia jumaluusopillisia tietojaan. Ilmeistä vain on, ettei tämä suosio, miten ansaittua se sitten monesta syystä olikin, olisi tullut Kihlmanin osaksi, jos tämä edelleen olisi lukeutunut heränneisiin.

Vielä vähemmin kuin Ingmanin ja von Essenin työ jaon jälkeen kuuluu Kihlmanin myöhempi toiminta kirkon, koulun ja valtion palveluksessa herännäisyyden historiaan. Varsinkin on hänen laajaperäinen ja ahkera työskentelynsä afäärialalla sille vieras. Erottuaan herännäisyydestä, vieraantui hän vieraantumistaan sitä johtavista periaatteista. Ei kukaan herännäisyyteen kuuluneista henkilöistä, tuskin kukaan muukaan, ole sitä ja sen johtomiehiä niin häikäilemättömän ankarasti arvostellut kuin Kihlman. Useat hänen jälkimaailmalle säilyneet kirjeensä sisältävät tuomioita, joita Jumalan pelvon nöyryyttämä kristitty työläästi uskaltaa lausua, vielä vähemmin paperille kirjoittaa. On tarpeetonta kertoa näitä tuomioita, ne kun ovat siksi karkeita ja usein niin ilmeisesti jäävät todistusta vaille, ettei niille voi ratkaisevan arvostelun arvoa antaa. Lainaamme tähän vain muutamia otteita hänen v. 1856 Pohjanmaalta Kuopion kautta Karjalaan tekemällään afäärimatkalla kirjoittamistaan muistiinpanoista, koska ne ovat vapaat tuon katkeran vihan purkauksista ja samalla ilmaisevat, mitä Kihlman ajatteli J. I. Berghistä:

"Julius (Bergh) oli kirkossa, mutta minä asetuin hänen huoneeseensa, kunnes emäntä näyttäytyi. Odottaessani katselin huonetta ja kalustusta, ja minua todella hämmästytti kaiken yksinkertaisuus. Täällä ei ollut mitään uutta taikka uusmuotista, ja se mikä 10 vuotta sitten oli ollut uutta, oli jo vanhemman näköistä. Sanottakoon meistä pohjalaisista mitä tahansa ja koetettakoon väittää, ettemme ole maailmankaltaisia, mutta sen tunsin kohta, kun vilkaisin ympärilleni, että täällä vallitsi toinen henki. En sano sitä siinä tarkoituksessa, että tahtoisin sillä lausua arvosteluni toisesta tai toisesta hengestä; tarkoitan vain, että on olemassa todellinen eroitus Juliuksen ja esim. minun kotini välillä. Kenties voivat molemmat suunnat pitää paikkansa toistensa rinnalla. — — — — -" Kerrottuaan keskusteluistaan Berghin kanssa Stenbäckin, von Essenin ja Ingmanin silloisesta julkisesta kirjallisesta esiintymisestä, mainitsee Kihlman myöskin, että Bergh otti puheeksi Martensenin ajatukset välitilasta sekä että hän oli sitä mieltä, että semmoisten kysymysten aprikoiminen olisi jätettävä syrjään. Viimemainitun johdosta Kihlman huudahtaa: "Tämä ääni on tunnettu!"

Vielä tuntuvammin pistää Kihlmanin vieraantuminen heränneistä silmään muutamasta toisesta samaa Kuopiossa-olon aikaa koskevasta lauseesta. Puhellessaan Berghin kanssa eräästä K. K. von Essenin sisaresta, joka oli naimisissa Kuopiossa, lausui ensinmainittu, ettei hän tiennyt, miten tuon naisen heräyksen laita nyttemmin oli, tämä kun ei ollut hänen kodissaan käynyt. Tämän johdosta kirjoittaa Kihlman: "Minä ajattelen, että yksi ja toinen Kuopiossa kyllä saattaa murehtia sielunsa tilaa olematta sentään huvitettu sikäläisten n.s. heränneitten seurasta."

Niin yhdessä kuin toisessa suhteessa tulee Kihlmanin vieraantuminen herännäisyydestä vuosi vuodelta yhä selvemmin näkyviin. Semmoisiinkin kysymyksiin nähden, jotka eivät millään tavoin koske hänen suhdettaan liikkeen johtomiehiin eikä niihin riitakysymyksiin, jotka olivat aiheuttaneet hänen eronsa siitä, asettuu hän nyttemmin aivan eri kannalle. Ainoastaan yksi esimerkki. Tiedämme, miten suurella innostuksella XIX vuosisadan heränneet jo liikkeen alkuaikoina olivat ohjelmaansa ottaneet lähetystoimen asian. Jos kohta tämä innostus myöhemmin, kun viranomaiset Suomessa eivät enää vastustaneet työtä pakanalähetyksen hyväksi, olikin laimennut, oli tämä aate siksi eriämättömästi kasvanut yhteen heränneitten koko katsantotavan kanssa, että yksin sen kieltäminen olisi tietänyt liikkeestä eroamista. V. 1859, samaan aikaan, jolloin hän suostui rupeamaan Yhdyspankin Vaasan haarakonttorin sekä sikäläisen puuvillatehtaan johtokunnan jäseneksi, kutsuttiin Kihlman Suomen Lähetysseuran asiamieheksi. Tästä toimesta hän kuitenkin kieltäytyi "siitä syystä", niinkuin sanansa kuuluvat, "ettei hän vielä ollut voinut tulla vakuutetuksi siitä, että lähetysasia on sopusoinnussa Jumalan tahdon kanssa". [Eliel Aspelin-Haapkylä, Alfred Kihlman I.]

Vaasassa ja, tämän kaupungin v. 1852 tapahtuneen palon jälkeen, Uudessakaarlepyyssä ylialkeiskoulun rehtorina toimittuaan yhteensä lähes 9 vuotta, sai Lauri Stenbäck muutamilta tuttaviltaan kehoituksen hakea vasta perustettua professorinvirkaa kasvatusopissa. Joulun aikana 1853 oli hän sairastunut kovaa keuhkotulehdusta, joka suuressa määrässä oli heikontanut hänen ruumiinvoimiaan, ja muistakin syistä tuntui hänestä toimiminen yliopiston opettajana vastenmieliseltä. Kauan epäiltyään päätti hän kuitenkin noudattaa kehoitusta. Mitä hän asiasta ajatteli, näkyy seuraavasta otteesta muutamasta hänen näinä aikoina kirjoittamastaan kirjeestä: "Nykyisessä virassani olen saavuttanut muutamia kokemuksia kouluista, niiden asemasta ja tarkoituksesta ja minä tunnustan, että monesti olen tuntenut lämmintä halua pienillä voimillani koettaa kiinnittää huomiota muutamiin hyvin tarpeellisiin uudistuksiin tässä suhteessa. Tämä seikka se oli, joka etupäässä kehoitti minua lähettämään hakemukseni. — Jos tulevan professorin tehtäviin vain kuuluu jonkun pienen lisän hankkiminen pappien sivistykseen, [Kasvatusopin professorin virka kuului silloin vielä jumaluusopilliseen tiedekuntaan.] niin tuntuu virka minusta hyvin vähän houkuttelevalta ja tärkeältä. — Virkaylennystoiveitteni päämääränä on ollut se, että saisin kohtalaisen kirkkoherrakunnan, missä voisin saada toiminnan, joka paraiten vastaisi nykyistä mieltäni ja ehkä kykyänikin."

Stenbäckille myönnettiin opinnäyteaikaa seuraavan (1855) vuoden tammikuun loppuun, eli noin 9 kuukautta. Paitsi suuritöistä opettajatointaan — Stenbäck hoiti koko tämän ajan rehtorinvirkaansa — oli väitöskirjan kirjoittamista estämässä heikontunut terveys sekä kirjallisuuden puute, hänen omakin kirjastonsa kun oli hävinnyt Vaasan palossa. Näin ollen ei kukaan voi odottaa häneltä tieteellisesti täysiarvoista väitöskirjaa niin lyhyessä ajassa. Kaikesta näkyy sitäpaitsi, miten jaetulla mielellä hän ajatteli siirtoa Helsinkiin. Niinpä hän esim. juuri samaan aikaan, jolloin hän kirjoitti kysymyksessä olevaa opinnäytettään, haki Isonkyrön kirkkoherranvirkaa. Väitöskirja valmistui kuitenkin ajoissa, ja tammikuussa 1855 lähti Stenbäck Helsinkiin sitä yliopistossa puolustamaan.

Monessa suhteessa huomattava on tämä Stenbäckin väitöskirja. Sen nimenä on "Om paedagogien och dess närvarande utveckling" (Pedagogiasta ja sen nykyisestä kehityksestä). Mitä kaikkea siltä tieteellisessä suhteessa puuttuukin, ilmaisee se alusta loppuun samaa jyrkkää kristillissiveellistä kantaa, jota Stenbäck herätyksensä alkuaikoinakin oli edustanut ja jolle hän elämänsä loppuun pysyi uskollisena. Vaikka hän ulkonaisesti olikin eronnut herännäisyydestä, puhuu hän tässä väitöskirjassaan pietistan kieltä siksi selvästi, ettei kukaan voi kieltää sitä henkistä sukulaisuutta, mikä yhä edelleen kaikista epäilyksistä ja uusista aatevirtauksista huolimatta on olemassa hänen ja tämän liikkeen välillä. Todistukseksi lainaamme tähän seuraavan otteen hänen väitöskirjastaan:

"Kristitty pedagoogi näkee omassatunnossa sen mahdin, joka valvoo pyhyyden ijankaikkista oikeutta ihmisessä, sen Jumalan äänen, joka vaatii tarkkaavaisuutta ja kuuliaisuutta, sen liittymiskohdan, joka tekee langenneen ihmisen auttamisen mahdolliseksi, ja sentähden koettaa hän ennen kaikkea saada sitä vaikuttamaan, pitää sitä hereellä ja hankkia sille kuuliaisuutta. Pakanallinen kasvatus sitä vastoin laiminlyö omantunnon, sallii sen nukkua taikka istuttaa siihen järjestelmällisesti valetta, itsekkäisyyttä ja teeskentelyä. Jos lapsi niissä monissa tilaisuuksissa, joita alituisesti tarjoutuu, on oppinut kysymään neuvoa omaltatunnoltaan ja pitämään sitä arvossa, jos se sisällisesti on harjaantunut jyrkästi toisistaan erottamaan oikean ja väärän, niin on siten sisällisen elämän, sanan hedelmää tuottavan kylvön ja hengen itsetietoisen ylivallan ensimmäinen ja välttämättömin perustus laskettu. Muussa tapauksessa takertuu lapsi ulkonaiseen varjoelämään ja valheeseen, sulkeutuen omalta sisimmältä itseltään, tuolta salaiselta syvyydeltä, missä pahan ja hyvän juuret ovat. Se ei koskaan opi tuntemaan tosi olemustaan, ei omaa itseään, vaan jää riippumaan siitä, mikä on ulkonaista, varjoa, tarkaten vain sitä, mitä ihmisten edessä voi tehdä, mutta ei mitä sydämen pohjalla Jumalan edessä tulee tehdä. Elämän- ja kuolemantuomiotansa kantaa jokainen ihminen omassa itsessään, samaa tuomiota, jonka viimeisenä päivänä julistaa se Herra, joka tutkii sydämet ja munaskuut ja valoon vetää niin suurimman kuin pienimmän todellisen olemuksen. Mutta niinkauan kuin omallatunnolla ei ole valtaa eikä sitä tarkoiteta, peittää peite kokonaan meidän varsinaisen luontomme ja elämän ja kuoleman vakavuus jää meiltä salatuksi, niin että kaikki esiintyy siinä pettävässä valossa ja me käsittelemme kaikki sillä väärällä tavalla, jonka paha luonnollinen halu pitää miellyttävimpänä ja mukavimpana. Siinä tilassa ei milloinkaan voi syntyä kysymystä mistään hengen taistelusta lihaa vastaan, eikä milloinkaan päästä kokemaan, mitä ihmiseltä oikeastaan puuttuu, nimittäin sisällisen luontomme puhdistus, pelastus synnistä, joka meissä on jo ennenkuin sen teimme, ja ennen kaikkea sovinto pyhän Jumalan kanssa, josta olemme luopuneet ja jonka edessä sydämemme meidät tuomitsee. Mutta ainoastaan siellä, missä kristillisen kasvatuksen kuri pitää omantunnon voimassa ja toiminnassa, käy tosi ja perusteellinen hurskasmielisyys mahdolliseksi, se hurskasmielisyys, joka ei tyydy siihen, etteivät ihmiset syystä voi syyttää meitä mistään pahasta, joka ei katso sitä vain, mikä silmien edessä on, vaan näkee ja tuomitsee sisällisen ihmisen viat ja puutteellisuudet, pahan ajatuksissa, tunteissa ja pyyteissä. Tämä hurskasmielisyys ei tyydy siilien, mitä se itse on tai tekee, vielä vähemmin muiden arvosteluihin ja kiittelyihin, vaan se jakaa mielen sisällistä puhtautta ja totuutta, omantunnon rauhaa, Jumalan vanhurskautta ja armoa eikä työnnä sitä luotaan, kun se Kristuksessa tarjotaan ja lähestyy meitä. Semmoisia ovat ne ihmiset, jotka seisovat ahtaassa portissa, ollen siinä pyrkimisessä ja taistellen sitä taistelua, jota paitsi ei kukaan, ei paras eikä pahin, voi päästä Jumalan valtakuntaan, ja heitä tarkoittavat Herran sanat: se joka on Jumalasta, se jota Jumalan ääni omassatunnossa saa opettaa, vaatia ja tuomita, hän kuulee minun sanani; joka tekee Jumalan tahdon, joka jännittää voimansa saattaakseen oikean ja hyvän, mikäli hän ne käsittää, eläväksi todellisuudeksi omassa elämässään ja toden takaa koettaa panna tuon täytäntöön eikä siitä vain haaveksien puhu, hän saa kokea Kristuksen opin jumalallisen totuuden voimaa; joka tekee totuuden, joka vilpittömästi etsii hyvää ja taistelee omaa pahuuttansa vastaan, hän tulee valoon. Tuo syvä siveellinen vakavuus, tuo pyhityksen voimakas etsiminen, jossa uusi elämänsuunta ilmenee ja jonka kautta menetetty pyhyys yhä enemmän saavutetaan, riippuu ennen kaikkea siitä, että omatunto on hereellä ja eloisassa toiminnassa, ja sentähden on sen oikea hoitaminen jokaisen kristityn pedagoogin perin tärkeä tehtävä. Mutta kuinka kauheaa laiminlyömistä tapaakaan tässä suhteessa, kuinka jääkään omatunto tarkkaamatta, miten sitä hämmennetään, eksytetään, tukahutetaan! Ja ken voi sanoin ilmaista kaiken sen onnettoman hävityksen, kaiken sen laajalle ulottuvan onnettomuuden, jonka tämän pedagogian ensimmäisen vaatimuksen laiminlyöminen saa aikaan. Käytännöllistä opettajaa, joka tosi psykoloogisella ja hengellisellä taidolla näyttäisi, miten omaatuntoa, tuota ihmisen jalointa perintöä, hänen kalleinta paratiisin ajoilta jäänyttä aarrettaan oikein tulisi hoitaa, kaipaamme mitä kipeimmin, niinkuin tämä on kristillisen pedagogiikan lähimpiä ja välttämättömimpiä probleemeja."

Täydellä syyllä taistelee Stenbäck väitöskirjassaan sitä yksipuolista järjen kehittämistä vastaan, johon koulun toiminta niin usein on eksynyt. Hän m.m. lausuu: "Se kasvatus, joka ei näe, että jumalanpelko on viisauden perustus, ja unohtaa, että omantunnon tulee määrätä ihmisen järjen toiminta, tarkoittaa etupäässä ja pääasiallisesti intellektuaalisten voimien hoitoa ja kehittämistä, odottaen että kaikki muu sitten seuraa itsestään. Se väittää, että siveellisetkin tarpeet tyydytetään älyn hoitamisella ja tätä kasvattaen ja kehittäen jättää se kapaloon sekä villiytymään sen, mikä ihmisessä on oleellista, tosi inhimillistä. Se kohtelee intellektuaalisia kykyjä eristettyinä, itsenäisinä voimina, joiden ei tule etsiä totuutta lahjana ja ottaa se vastaan kiitollisella ilolla, vaan itse luoda se sekä sitten löytää elämänsä tästä omatekoisesta totuudesta. Se jakaa tietoja, ei jotta niitä aseina hengen palveluksessa käytettäisiin Jumalan kunniaksi, oman ja muitten hyväksi, vaan oman tarkoitusperänsä mukaan, jonka saavuttamiseksi käytetään kaikki voimat ja turhamaisuuden kaikki, kiihokkeet pannaan liikkeelle. Siten se perustaa ja järjestelmällisesti teroittaa tuota yksipuolista järjen sivistämistä, joka olemukseltaan on barbaarinen ja voipi edistää ja levittää barbaarisuutta vain, vaan ei koskaan tosi humaniteettia; tuota järjen mieletöntä ylimielisyyttä, joka tahtoo tietää kaikki, arvostella kaikki, määrätä kaikki ja perkeleellisessä itsensä jumaloimisessa vaatii, että kaiken, korkeimmankin ja pyhimmän, säilyttääksensä arvonsa, täytyy voida puolustautua sen yksinvaltaisen valtaistuimen edessä."

Stenbäckin virallisena vastaväittäjänä oli käytännöllisen teologian silloinen professori F. L. Schauman, joka antoi hänen väitöskirjastaan mitä kiittävimmän lausunnon. Hän muunohessa lausui: "Ainettaan on tekijä suuremmoisella tavalla käsitellyt, sillä tämä käsittely ei ole ainoastaan tosi ja tarkasti kriitillinen, vaan myöskin aito reformatoorinen, tekijä kun tarkalla silmällä, rohkealla urhoollisuudella ja innostuksen lämmöllä on lausunut voimallisen ja vakavan protestin vallitsevaa kieroa suuntaa vastaan, joka miltei yksinomaan tavoittelee järjen yksipuolista kehittämistä, syrjäyttämällä siveellisen luonteen kasvattamista."

Paljon ankaramman arvostelun alaiseksi joutui Stenbäck "Litteraturbladetin" palstoilla. Tunnetulla perusteellisuudellaan ja terävyydellään tutki J. W. Snellman aikakauslehtensä maaliskuun numerossa Stenbäckin väitöskirjaa. Arvostelu oli, vanhasta ystävyydestä huolimatta, ankara. Heti alussa kohtaamme siinä seuraavan hylkäävän lauseen: "Tarkoituksemme ei ole kirjoittaa vasituista arvostelua kirjasta. Sen ensimmäinen osa 'Pedagogia ja sen tarkoitus', ainoa joka voisi tulla ankaramman tarkastuksen esineeksi, on siksi löysä ja epätieteellinen, ettei sen arvosteleminen voi tuottaa mitään hyötyä." Mutta jos syytös tieteellisyyden puutteesta y.m. tästä riippuvasta virheellisyydestä monessa suhteessa onkin oikeutettu, täytyy toiselta puolen myöntää, että Snellman arvostelussaan enemmän kuin yhdessä kohden loukkaa niitä raamatun mukaisia uskonnollisia totuuksia, joiden tunnustaminen ja runollisesti, lämmin esittäminen antavat Stenbäckin väitöskirjalle sen vasituisen arvon. Niinpä hän esim. arvostelee viimemainitun toivorikasta silmäystä tulevaan maailmaan, missä ihminen "uskon voimalla hallitsee hävityksen orjuudesta vapautetut luontokappaleet", seuraavin sanoin: "Niinkuin näemme, on tämä aika oleva aikaa, jolloin usko on astuva höyryn sijalle, hukka nukkuu karitsan kanssa veljesvuoteessa, jolloin vasikka vapaaehtoisesti juoksee teurastajan luo ja kana pitää onnena saada munia munansa keittokattilaan. — Nämä gnostilliset fantasiat eivät ole uusia — — — — se vain kummastuttaa, että ne tällä vuosisadalla vaativat itselleen tieteen ja pedagogiikan nimeä".

Snellmanin kirjoituksen otsakkeena on "Lauri Stenbäckin professori-väitöskirjan johdosta". Sen tarkoituksena ei ole ainoastaan sanotun väitöskirjan arvosteleminen, vaan tämän ohessa koulujemme uskonopetuksen tarkastaminen. Sanomattakin on selvää, että Snellman, jonka lausuntojen lähtökohdat ovat aivan toiset kuin Stenbäckin jumalallisen ilmoituksen pohjalla alusta loppuun liikkuvan julkaisun edellytykset, johtuu ihan vastakkaisiin johtopäätöksiin myöskin uskonnon asemasta opetusaineena kouluissa, samoinkuin sivistyksen ja inhimillisen tiedon arvosta yleensä, tiedon suhteesta tahtoon y.m.

Vaikka Snellman kirjoituksensa lopussa tunnustaakin, että "Stenbäckin kirja on tyyliin nähden voimakas", että "kieli on lämmintä ja kaunopuheliasta" sekä "ettei kukaan elävämmin voi kuvata nykyisyyden puutteita", oli arvostelu kauttaaltaan masentava. Kipeästi koski se Stenbäckiin. "Se oli minut", niin hän itse kirjoittaa, "jo ennakolta julkisesti julistanut kerrassaan kelvottomaksi". Itse virkaan-nimittämiseen se ei kyllä voinut vaikuttaa, yliopiston puoltava ehdotus kun jo sitä ennen oli lähetetty Pietariin, mutta luonnollista on, että Stenbäck, joka, niinkuin tiedämme, usein vastahakoisuudella oli ajatellut hakemansa professorinviran tehtäviä, huolestuneena kuvitteli itselleen, miten epäedulliseen valoon Snellmanin musertava kritiikki yliopiston nuorison silmissä hänet asettaisi. Paljon kärsi hänen tunteellinen runoilijasydämensä siitäkin, että arvostelu hänestä ilmaisi vihamielisyyttä kristinuskoa vastaan.

Stenbäck aikoi ensin vastata Snellmanin arvosteluun, mutta luopui kuitenkin aikomuksestaan, hän kun ei luullut voivansa maltillisesti ja omaa persoonaansa siihen sekoittamatta puolustaa kantaansa. Sitäpaitsi arveli hän, että "itse asian puolustamiseksi olisi vaadittu kokonainen apologiia kristinuskon puolesta sekä niiden väärien edellytysten ja arvostelmien perinpohjaista tarkastamista, joita arvostelussa niin viljalta löytyy". Ehkä johtui Stenbäckin vaitiolo ainakin osaksi hänen luontaisesta, nyttemmin heikontuneen terveytensä lisäämästä alakuloisuudesta. Oli miten oli — vastauksetta ei Snellman kuitenkaan jäänyt. "Åbo Underrättelserissa" esiintyi huhtikuussa 1855 nimimerkki -l-r-l Stenbäckin puolustukseksi ja pari kuukautta myöhemmin ilmestyi "Helsingfors Tidningarissa" pitkä kirjoitus otsakkeella "Herra Stenbäckin väitöskirja pedagogiasta". Edelliseen kirjoitukseen, joka on tyyni ja maltillinen, vastasi Snellman lyhyesti ja paikoin tunnustavastakin, mutta sitä kiivaammaksi muodostui väittely hänen ja tuon toisen kirjoittajan välillä. Tämä, joka alussa esiintyi vain nimimerkillä —n, vaan jonka myöhempien kirjoitusten alla oli K. K. von Essenin nimi, iski ankarasti, joskus purevan ivallisesti Snellmannin mielipiteisiin. Varsinkin näkyy viimemainittu loukkaantuneen siitä, että hänen vastustajansa, joka silloin vielä esiintyi yllämainitulla salanimellä, väitti, ettei hän ollut tahtonut ymmärtää Stenbäckiä, vieläpä viittasi siihenkin, että hänen äkäisyytensä syynä oli pedagogian professorinviran yhdistäminen jumaluusopilliseen eikä hänen omaan tiedekuntaansa. Näiden viittausten johdosta kirjoitti Snellman: "Nämä ovat peitettyjä sanoja. Niiden tarkoituksena kai on, että, jos tuo professorinvirka olisi saanut kuulua filosofiseen tiedekuntaan, niin olisi allekirjoittanut voinut pitää sitä silmällä. Emme totisesti tiedä, tulisiko meidän enemmän kummastella tämän salaviittauksen tyhmyyttäkö vai sen kehnouttako. Tahtoisimme tietää, kuinka kauan raukkamaiset nimettömät kirjoittajat muistutuksetta saavat moralisesti häväistä ketä tahtovat ja kuinka kauan asianomaiset sanomalehdet suojelevat ja levittävät tätä huonoutta. Luulisi asian koskevan myöskin niiden toimitusten kunniaa."

Itsestään on selvää, että Stenbäck tässä hänen väitöskirjansa johdosta syntyneessä ja useissa uusissa kirjoituksissa jatkuneessa väittelyssä sai monta uutta iskua kylmän loogilliselta ja kriitilliseltä vastustajaltaan. Hänen ystävänsä von Essenin puolustus oli monesti siksi kiivas ja ivallinen, että Snellman kiihtyi mittaamaan samalla mitalla ei vain viimemainitulle, vaan sivumennen Stenbäckillekin. Ei ole kuitenkaan vaikea huomata, että tuo ankara vastustaja puhuu, viimemainitusta paljon suuremmalla myötätunnolla ja kunnioituksella kuin hänen puolustajastaan, jonka sutkaukset ja paikoin väittelyn ydintä hieman kiertelevät vastaväitteet näkyvät kovin suututtaneen häntä. Kuvaavia ovat esim. Snellmanin seuraavat, von Essenin ensimmäisen kirjoituksen johdosta kirjoittaman kirjoituksen loppusanat: "Halpamielinen Muistuttaja ei varmaankaan voi käsittää, mikä on vaatinut meitä esiintymään herra Stenbäckin väitöskirjaa vastaan, jonka tekijän jaloa luonnetta ja harvinaisia sielunlahjoja allekirjoittanut kunnioittaa ja josta pitkäaikainen ystävällinen seurustelu on opettanut häntä paljon pitämään. Olemmeko vastatodistuksissamme menetelleet 'ylimielisesti ja katkeruudella', sitä arvostelkoot muut kuin Muistuttaja. Jos arvostelumme on ankarampaa, kuin asia vaatii, olemme siitä todellakin pahoillamme".

Snellmanin ja von Essenin välinen väittely kehittyi yhä enemmän persoonalliseksi. Ei puuttunut purevia sanoja kummaltakaan puolelta. Täydellä syyllä huomauttaa von Essen tuon tuostakin vastustajansa raamatusta poikkeavasta kannasta. Että hän itse inhimillisen tiedon ja jumalallisen ilmoituksen keskinäiseen suhteeseen nähden miltei yhtä jyrkästi kuin Stenbäck asettui kristinuskon, sopisi melkein sanoa pietismin kannalle, ei ollut omiaan Snellmanin kiihkoa asettamaan. Ja ehkä osasi viimemainittu ainakin osaksi oikeaan, kun hän vastustajalleen lopuksi lausui: "Herra von E! Me emme sano, että olette jesuiitta, mutta niinkuin Te tässä väittelyssä olette menetellyt, niin olisi jesuiittakin tehnyt".

Epäilemättä oli Snellman oikeassa, kun hän väitellessään von Essenin kanssa lausui: "Vakaumuksemme on ja on kauan ollut, että Herra Stenbäck runoilijaluonteena ja tunteen miehenä kirjoittaa omalla tavallaan ja ettei häneltä tarkempaa tieteellistä selvyyttä saa vaatia. Hän ratkaiskoon itse, onko hänen kutsumuksensa tiedemiehen kutsumus."

Toukokuussa 1855 nimitettiin Stenbäck professoriksi ja syksyllä s.v. ryhtyi hän virkaa hoitamaan. Useista hänen näinä aikoina kirjoittamistaan kirjeistä näkyy, ettei tämä uusi toimi häntä miellyttänyt, vaan että se päinvastoin monesti tuntui hänestä raskaalta, vieläpä joskus suorastaan vastenmieliseltäkin. Virkaa hakiessaan oli Stenbäck selvästikin ajatellut enemmän nuorison kristillisen kasvattajan ja ohjaajan, kuin tiedemiehen tehtäviä, ja jota selvemmin hän pääsi käsittämään, että hänen virkansa velvoitti häntä ahkeraan tieteelliseen työhön, sitä oudommalta ja raskaammalta tuntui hänestä kaikki. Väitöskirjassaan lausumilleen periaatteille pysyi hän kuitenkin uskollisena. Missä hengessä hän, huolimatta Snellmanin ankarasta kritiikistä, oli päättänyt luennoida, näkyy seuraavista hänen ensimmäisellä luennollaan lausumistaan sanoista:

"Pedagogian täytyy etsiä ihmisluonnon sisimpää perusolemusta ja kääntyä sen puoleen, sen Jumalan-tarpeen puoleen sekä liittää toimintansa tähän perusolemukselliseen kohtaan; sen täytyy ymmärtäen hoitaa, ravita ja kehittä tätä pyhää siementä, joka uinailee ihmisen sisimmässä ja josta hänen tosi, arvokas Jumalan määräämä ihmisyytensä on kehittyvä. — — — Koska me epäilemättä tarvitsemme pedagoogeja emmekä kasvatusopillisia järjestelmiä, eläviä persoonallisuuksia, joiden järjestelmällinen menettelytapa on heissä itsessä, emmekä metoodeja ja teoriioja, niin väitän, että pedagogian professorin lähin ja tärkein tehtävä on hankkia ja valmistaa näitä persoonallisuuksia, elävän rakkauden ja pyhän innon lämmittämiä sydämiä, jotka usein voivat korvata neroa, jotavastoin nero ei konsanaan korvaa intoa. Ei tarvitse pelätä, että teoriia ja käytäntö semmoisissa henkilöissä milloinkaan ovat eristetyt toisistaan. Missä ajatteleva henkilö uhrautuvalla rakkaudella ja innostuneella mielellä antautuu tehtäväänsä suorittamaan, siinä katoo erotus teoriian ja käytännön väliltä ja ne seuraavat tukien toisiaan. — — — Itsestään on selvää, että älylliset kyvyt ovat kehitettävät ja kasvatettavat — siitä ei milloinkaan voi riitaa syntyä. Tämä saavutetaan opettamisellakin, joka on oleellisen tärkeä, taitoa ja kykyä kysyvä osa kasvatuksessa. Mutta älyn kasvattaminen edellä muiden kykyjen, uskonnollissiveellisen sivistyksen jäädessä syrjään muka itsestään tulevana, siinä ajan suuri kasvatusopillinen erehdys, jota minä puolestani en voi kuin yhä edelleen vastustaa, koska minun vakaumukseni mukaan sen sivistyneen ja sivistymättömän barbaarisuuden pääsyyt, jonka jälkiä jokainen, joka asiaa likemmin tutkii, voinee viljalta nähdä, ovat siitä etsittävät. Niitä vastaan, jotka puolustavat tiedon absoluuttista arvoa, täytyy kristillisen pedagogiikan teroittaa, ettei pelkkä tieto riitä, ettei sillä ole tarkoitusperää itsessään; sillä paitsi sitä, että kaikki tietomme on paloteltua ja että moni n.s. tieto totuuden auringon loistaessa hajoaa pelkäksi sumuksi, riippuu tiedon arvo viimeksi siitä, kuinka ja mihin sitä käytetään ja voidaan käyttää. Sentähden sanookin Herra: 'Jos te sen tiedätte, autuaat olette, jos te sen teette'; ei tiedon itsessään, vaan sen toteuttamisen elämässä ja toiminnassa, sanoo siis korkein auktoriteetti, Herra, omistavan autuuden s.o. Jumalan armon ja yhteyden ja niistä riippuvan rauhan ja sopusoinnun."

Mutta jos Stenbäck uudessa virassaan toimikin vakaumuksensa mukaan, ja jos hän sekä virkaveljiltään että ylioppilailta sai paljon tunnustusta ja kehoitusta, ei päässyt hän tieteellisesti perehtymään aineeseensa eikä viihtynyt hän toimessaan. Pääkaupungin rauhaton elämä ei myöskään miellyttänyt häntä; hän kaipasi maaseudun rauhallisia oloja, usein toivossa ajatellen mahdollista muuttoaan Isoonkyröön, jonka seurakunnan kirkkoherranvirkaa hän, niinkuin mainitsimme, oli hakenut. Tämä toivo ei pettänyt. Joulukuussa 1855 nimitettiin Stenbäck virkaan, ja ryhtyi sitä hoitamaan jo helmikuussa seuraavana vuonna.

Ihmiset eivät ymmärtäneet, miksei Stenbäck viihtynyt yliopistossa, ja moni arveli hänen hakeneen professorinvirkaa ainoastaan sitä tietä päästäksensä tuottavaan kirkolliseen virkaan. Hyvinkin loukkaavassa muodossa tuli tämä ajatus julkisuudessakin näkyviin siinä kutsumakirjoituksessa, jonka Fredr. Cygnaeus julkaisi hänen jälkeläisensä virkaanasettajaistilaisuutta varten. Siinä tekijä näet muunohessa lausuu: "Erehdyttiin, kun luultiin, että professori Stenbäck tarkoitti saada pysyvän sijan siinä akateemisessa virassa, joka oli odottanut häntä ensi kerran täyttyäkseen. Se oli hänelle vain portaana, josta hän sitä varmemmin saattoi siirtyjä siihen viinitarhaan, jonka kirkko on istuttanut noiden kuuluisain Isonkyrön peltojen keskelle, joiden pituus ja leveys jo aikoja sitten on tullut sananlaskuksi tässä maassa." — Jos kohta tämänkaltaiset viittaukset, varsinkin Fredr. Cygnaeuksen, kipeästi koskivatkin Stenbäckiin, nöyrtyi hän tunnustamaan, että hän itse hakemalla virkaa yliopistossa oli antanut aihetta niihin. Niinpä hän esim. yllämainitun hyökkäyksen jälkeen kirjoitti ystävälleen B. O. Lillelle: "Pidän tätäkin hyökkäystä luonnollisena seurauksena siitä elämäni suuresta, katkerasta erehdyksestä, että muiden kehoitusten ja oman väärin käsittämäni velvollisuudentunnon ohjaamana hain virkaa yliopistossa."

Miten lyhyt Stenbäckin olo yliopistossa olikin ja kuinka muut häntä professorina arvostelivatkin, näkyy hänen mielestään ja hänen esiintymisestään tänä aikana punaisena lankana kaikissa vaiheissa se särjetyin sydämen "suru Jumalan mielen jälkeen", se muukalaisuuden tunne ja koti-ikävä, joka on herännäisyyden huomattavimpia tuntomerkkejä. Hän on eronnut heränneitten suuresta joukosta, mutta henkinen yhteys hänen ja liikkeen välillä on kaiken ulkonaisen erimielisyyden uhallakin yhä edelleen olemassa. Paremmin kuin uuden suunnan muiden merkkimiesten puheissa ja toimissa näkyy Stenbäckin elämässä jaon jälkeen heränneitten katsantotapaa. Jos kohta hänen välitön ja tunteellinen luontonsa tarjosikin tälle katsantotavalle enemmän liittymiskohtia, kuin esim. von Essenin ja Kihlmanin järkiperäiselle mietiskelylle alttiimmille mielille, ilmaisee koko hänen myöhempikin uskonnollinen kehityksensä suurempaa rakkautta ja uskollisuutta sen hengellisen elämän sisimmille ilmauksille, jota hän herännäisyyteen kuuluvana oli elänyt. Tämä tulee näkyviin hänen puheissaan ja kirjoituksissaankin. Niinpä hän esim. edelleen käyttää sanaa "herännyt" ilmaisemaan Jumalan puoleen kääntynyttä, vieläpä uskossakin elävää ihmistä, jota vastoin tätä sanaa tuskin tässä merkityksessä käytettynä löytää Kihlmanin ja von Essenin kirjeistä ja kirjoituksista. Näin ollen on Lauri Stenbäckin myöhempikin elämä herännäisyyden historiaakin likempänä kuin esim. yllämainittujen uuden suunnan miesten työ ja toiminta jaon aikojen jälkeen.

Jo v. 1853 oli Stenbäckille uskottu tehtävä, johon hän lahjojensa puolesta oli sopivampi kuin mihinkään muuhun. Tarkoitamme hänen jäsenyyttään virsikirjakomiteassa, johon paitsi häntä kuuluivat J. L. Runeberg ja B. O. Lille sekä puheenjohtajana arkkipiispa Bergenheim. Tuskin on meidän maassamme koskaan löytynyt henkilöä, joka yhtä hyvin kuin Stenbäck olisi pystynyt tämänlaiseen toimeen. Hän oli runoilija ja samalla elävä, kokenut kristitty. Ainoana esteenä oli hänen arkaileva luonteensa, joka muulloinkin esti häntä tarmolla ryhtymästä hänen taitoaan odottaviin tehtäviin. Myönnettävä on kuitenkin, että Stenbäckin epäilykset tällä kertaa ainakin osaksi eivät olleet aivan perusteettomia. Mitä hän ajatteli kysymyksessä olevasta työstä, näkyy siitä kirjeestä, jonka hän elokuussa 1853 kirjoitti Bergenheimille, saadakseen tietää, mikä virsikirjakomitean varsinainen tehtävä tulisi olemaan. "Jos, niinkuin oletan", hän tässä kirjeessä kirjoittaa, "tarkoitetaan uuden virsikirjan aikaansaamista tahi valmistavaa työtä siihen, niin minä luonnollisestikin arkaillen pelkään niin tärkeää, painavaa ja syvälle käypää yritystä. Mutta toiselta puolen tuntuu minusta sietämättömältä olla ja pysyä aivan toimettomana jäsenenä komiteassa, jonka tärkeyttä ja tarpeellisuutta en suinkaan pidä vähäarvoisina, ja tahdon kernaasti kykyni mukaan täyttää sen tehtävän, joka saamallani kutsumuksella on minulle uskottu. Pidän mahdottomana, että tämä pirstoitettu ja hengellisesti voimaton aika voisi luoda kirkolle arvokasta ja pysyvää virsikirjaa, jos se tätä tehdessään turvautuu alkuperäiseen työhön ja omaan luovaan kykyynsä; sillä siihen vaadittaisiin elävää kristillistä ja kirkollista tietoisuutta ei vain yksityisissä, vaan myöskin kirkossa, joka voisi kannattaa edellistä ja siinä elähyttäen vaikuttaa. Ainoa, mikä minusta voidaan tehdä, olisi sen rikkaan ja ihanan aarteen käyttäminen, jonka kirkkomme edellä kaikkien muiden omistaa eloisampien ja voimallisempien aikojen perintönä, joka perintö meillä on jokseenkin tuntematon. Olen sentähden aikonut koettaa tehdä valikoiman näistä vanhoista virsistä ja kirkkolauluista sekä niin hyvin kuin mahdollista kääntää niitä, säilyttämällä alkuperäisten virsien henkeä ja voimaa."

Paitsi ennen mainittuja henkilöitä olivat myöskin piispat Ottelin ja Frosterus kutsutut ottamaan osaa virsikirjakomitean töihin. Ensimmäisessä kokouksessa, joka pidettiin helmikuussa Turussa, päätettiin, että Runeberg, Lille ja Stenbäck kukin kohdastaan valmistaisivat ehdotuksen, pääasiallisesti noudattamalla viimemainitun yllämainitussa kirjeessä lausumia mielipiteitä, joiden kannalle Runebergkin jo aikaisemmin oli asettunut. Kaikesta päättäen oli tämä jo aikaisemmin tarkasti miettinyt ja suunnitellut tehtäväänsä komitean jäsenenä. Luultavaa on myöskin, että hän lausunnoillaan näissä komitean valmistavissa kokouksissa ilmaisi niin suurta asiantuntemusta sekä innostusta tähän uuteen tehtäväänsä, että kaikki alusta alkaen, toivoivat paljon etenkin hänen ehdotuksestaan. Tarmolla ja ahkeruudella ryhtyikin Runeberg kotia palattuaan työhön, jota vastoin Stenbäck ja Lille "muiden tointen estäminä" saivat hyvin vähän aikaan. Jo keväällä 1856 oli ensinmainitun ehdotus valmis. Sitä yksityisesti tutkittuaan kokoontuivat komitean jäsenet yhteiseen työhön Turkuun helmikuussa 1857.

Muistaessamme "Vanhan puutarhurin kirjeitä" ja Stenbäckin vastausta niihin (II, 33-52), tuntuu miltei uskomattomalta, että tuo jyrkkä pietista oli niin taipuvainen hyväksymään Runebergin virsikirjaehdotusta. Kummankin mielipiteet olivat silminnähtävästi ainakin muutamissa kohden paljon muuttuneet tuon kiivaan polemiikin aikojen jälkeen. Niissä kirjeissä, joita Stenbäck komitean töissä työskennellessään kirjoitti, hän vain kerran ilmaisee tyytymättömyyttä Runebergiin. Hän näet kertoo, että hän, kun ehdittiin katumussalmeihin ja ryhdyttiin tutkimaan ehdotuksen kristityn sisällistä elämää koskevia virsiä, joutui sellaiseen epätoivoon, ettei hän koko päivän aikana pystynyt tekemään paljon mitään. "Semmoiseen ei Runebergin runous riitä", hän kirjoittaa; "semmoisen sydämen purkausten verosta, jossa jumalanpelko ja rakkaus elää, käyttää hän tavallisesti ulkonaista mietiskelyä, joka runollisessa suhteessa kyllä on hyvin kaunista, mutta ei virttä." Mutta kun komitea päätti säilyttää useimmat tähän ryhmään kuuluvat virret, oli tämäkin Stenbäckin huoli poistettu, niin että hän saattoi lausua sen vakavan toivon, "että voimme saada virsikirjan, jota ei kukaan kohtuullisesti saata sanoa huonoksi tai kelvottomaksi kenen hyvänsä käytettäväksi". Ja Runeberg kirjoittaa muutamassa kirjeessä vaimolleen: "Itse Stenbäckin, joka tietysti tarkoin tuntee hurskasten vaatimukset ja joka on hyvin altis syrjäyttäen poistamaan kaikki, joka ei miellytä heitä, iloitsee työstämme arvellen, ettei kenelläkään pitäisi olla aihetta tyytymättömyyteen, ainakaan ei siihen osaan nähden, jonka tähän asti olemme läpikäyneet." On merkille pantava, etteivät Stenbäckin vaatimat muutokset koskeneet Runebergin alkuperäisiä virsiä, vaan pääasiallisesti Ruotsin uudesta virsikirjasta lainattuja virsiä. Kaikesta näkyy, että niiden komitean jäsenten välillä, jotka suorittivat varsinaisen työn, vallitsi mitä kaunein sopu. Tätä Turussa-olon aikaa muistellen kirjoitti Runeberg kotia palattuaan Lillelle: "Suurta elämää me siellä elimme pienissä huoneissa, taiteellista, jalolle tehtävälle antautunutta elämää. Se oli täynnä ystävyyden paraita aarteita, se oli luottavan avomielistä ja keskinäiselle avuliaisuudelle altista." Ja samalla mielellä kuin Runeberg muisteli Stenbäckkin tätä heidän yhteistä työtään virsikirjakomiteassa.

Niinkuin odottaa sopii, ilmaantui ennen pitkää sen tunnustuksen ja kiitoksen kera, minkä kysymyksessä oleva v. 1857 valmistunut ruotsinkielinen virsikirja-ehdotus yleisön puolelta sai osakseen, tyytymättömyyttäkin. Varsinkin pietistisissä piireissä oli tämä tyytymättömyys suurikin. Julkisuudessakin tuli se näkyviin. V. 1861 ilmestyi painosta "Anmärkningar vid förslag till svensk psalmbok för de evangeliskt lutherska församlingarna i Finland" (Muistutuksia ruotsalaisen virsikirjaehdotuksen johdosta). Kirjasen tekijä oli J. H. Roos (III, 385), joka siihen aikaan oli pappina Kaskisissa. Hän oli jo nuorena julkaisemillaan runoilla ("Dikter", 1841 ja 1843 y.m.) osoittanut huomattavaa runollista aistia sekä sittemmin vakavassa ja vilpittömässä hengessä, niinkuin tiedämme, toiminut sielunpaimenena herännäisyyden kristilliseen kokemukseen vaativilla seuduilla. Hän oli siis kaikin puolin pätevä arvostelemaan virsikirjaehdotusta.

Roosin julkaisu käsittää 40 sivua. Hyväksyen Stenbäckin ja Runebergin ennen mainitun mielipiteen, jota Lillekin oli kannattanut ja jonka mukaan he olivat koettaneet säilyttää niin monta vanhaa virttä kuin suinkin sekä niiden kieliasua korjatessaan tarkasti valvoa, ettei näiden virsien henki muuttuisi, väittää kirjanen, ettei komitea ollut pysynyt uskollisena näille periaatteille. Roos kyllä tunnustaa, että Ruotsin uudesta virsikirjasta lainatut virret ovat runollisessa suhteessa eteviä, mutta pitää monta niistä uskonnollisessa suhteessa ala-arvoisina ja sopimattomina kirkossa käytettäviksi. "Vanhasta virsikirjastaan", hän lausuu, "oli seurakuntamme saanut puhtaamman maun" — "eikä voinut mieltyä kaikenlaisiin hengettömiin ja suolattomiin korulauseisiin". Komitean ehdotuksen alkuperäisistä virsistä ei tekijä kirjansa johdatuksessa mitään mainitse, mutta erikoistarkastuksessaan hän arvostelee toisia niistä hyvinkin ankarasti, pitäen niitä kauniina runoina, vaan ei virsinä, maallisen eikä hengellisen mielen purkauksina. Tältä kannalta hän esim. arvostelee Runebergin virsiä "Hur skön är ej jorden" ("Kuink' ihmeinen viel' aina") ja "Bevara, Gud, vårt fosterland". Mutta muuten on pantava merkille, että verraten moni alkuperäisistä virsistä pääsee muistutuksetta Roosin kritiikin läpi.

Toimittamassaan aikakauslehdessä "Tidskrift för finska kyrkan" (Suomen kirkon aikakauslehti) oli F. L. Schauman jo 1857 vuoden lopussa ja seuraavan alkupuolella arvostellut virsikirja-ehdotusta. Hänkin oli hyväksynyt komitean käsityksen vanhojen virsien ja niiden hengen säilyttämisestä, ollen sitä mieltä, että olisi ollut syytä ottaa ehdotukseen vielä enemmän vanhoja virsiä. Hän oli niinikään huomauttanut, että alkuperäisissä virsissä, joiden arvoa hän ei kieltänyt, oli toinen sävel kuin vanhoissa, joka seikka hänestä oli vaikuttanut, ettei komitea ollut voinut säilyttää yhtenäisyyttä ehdotuksessaan. Sitäpaitsi oli hän jyrkästi vastustanut sitä komitean ehdotusta, että vanhaa virsikirjaa käytettäisiin uuden rinnalla ja että virsien luku kummassakin olisi sama sekä muita tämän näkökohdan silmällä pitämisestä johtuvia toimenpiteitä. Roos näkyy mieltymyksellä lukeneen Schaumanin arvostelun, kannattaen pääasiassa siinä tehtyjä muistutuksia. Hän vain asettui paljon jyrkemmälle kannalle, esiintyen monessa suhteessa selvästi pietismin edustajana.

Paitsi professori A. Mobergin evankelisen suunnan hengessä kirjoittamaa virsikirja-ehdotusta hylkäävästi arvostelevaa lentokirjasta ilmestyi v. 1862 K. K. von Essenin ja Alfred Kihlmanin IX + 240 siv. käsittävä kirja "Förslag till svensk psalmbok för de evangeliskt-lutherska församlingarna i Finland" (Ruotsalaisen virsikirjan ehdotus evankelis-lutherilaisille seurakunnille Suomessa). Arastelematta hyljäten miltei kaikki ne periaatteet, joiden mukaan virsikirjakomitea oli suorittanut työnsä, esiintyvät tekijät jyrkästi sitä vanhoillisuutta vastaan, joka heidän mielestään enemmän kuin yhdessä suhteessa haittasi ehdotusta. "Emme mitenkään", he muunohessa lausuvat, "ymmärrä sitä, että täydellisyys on etsittävä juuri siitä, mikä on vanhaa, vanhentuneista lausetavoista ja sanamuodoista". Komitean alkuperäisistä virsistä antavat von Essen ja Kihlman ylipäänsä hyvinkin suotuisan lausunnon, arvellen että useimmat niistä ehdottomasti olivat paljoa parempia kuin niiden tieltä syrjäytetyt vanhat.

Paljon tunnustusta ansaitsee tämä seikkaperäinen, suurella huolella ja tarkkuudella suoritettu suuritöinen tarkastus. Oikeaan osuu moni siinä löytyvä yleinen lausunto, samoinkuin useat yksityisseikkoihin menevät lausunnot ylimalkaan ilmaisevat asiantuntemusta ja terävää arvostelukykyä. Täydellä syyllä he esim. kiittävät niitä Runebergin virsiä, jotka kuuluvat luonnollisen uskonnon ja siveysopin alaan, sekä lausuvat: "hänen laulunsa on kotoisin lämpöisen sydämen kylläisyydestä, ja innoitettu laulu vaikuttaa ehdottomasti innostuttaen kaikkiin näille totuuksille alttiisiin sieluihin." Ja oikea on toiselta puolen epäilemättä sekin heidän Stenbäckin ennen mainitsemaamme lausuntoon liittyvä arvostelunsa, että sitävastoin ne viimemainituista virsistä, joiden sisältö tavoittelee vasituisesti kristillistä, ovat heikompia.

Ei voi varmuudella päättää, mitkä kohdat kysymyksessä olevassa kirjassa ovat von Essenin, mitkä Kihlmanin kirjoittamia. Mikäli on kysymys esitystavasta, lienevät useimmat kirjassa viljalti löytyvistä sukkeluuksista ja ivallisista sutkauksista ensinmainitun kynän tuotteita, jos kohta viimemainittukaan ei ole niiden esiintymiseen syytön. Oli miten oli, tämmöisessä kirjassa tekevät ne vastenmielisen vaikutuksen, samoinkuin se ylimielinen henki, jonka siinä niin monessa paikoin tapaa. Eikä sekään ole kirjoittajille kunniaksi, että loukkaavimmat näistä lausunnoista tähtäävät Roosiin, jonka vakaan kristillisen kannan he hyvin tunsivat ja jonka runollinen aistikin aivan hyvin veti vertoja heidän omalleen. Niinkuin tiedämme, oli viimemainittu pitänyt Runebergin ennen mainittuja, maallista isänmaanrakkautta uhkuvia virsiä virsiksi sopimattomina. Roos tiesi, että moni tosi kristitty loukkaantuisi siitä runollisesta, maan ihanuutta ja maallisen isänmaanrakkauden tunteita kuvaavasta muodosta, johon runoilija oli ne pukenut, ja hänestä itsestäänkin tuntui tämä muoto virressä oudon sopimattomalta. Jos Kihlmanin ja von Essenin katsantotapa nyttemmin olikin toinen, kuin se heidän herännäisyysliikkeeseen kuuluessaan oli ollut, odottaisi kuitenkin heiltä enemmän ymmärtämystä ja nöyryyttä Roosin kantaan nähden, kuin ne pedagoogiset esitelmät, joilla he kirjassaan koettavat näyttää, miten eksyvä viimemainitun kanta oli. He lausuvat:

"Roos ei tahdo kuulla puhuttavan maan ihanuudesta. Hän pelkää, että siten viritetään maallista mieltä, maata rakastavia kun muutenkin on liian paljon. Onkohan tämä pelko oikeutettu? Onko todella vaarallista rakastaa luonnonkaunista? Tuleeko kristityn tukahuttaa taipumusta siihen? Emme usko sitä. Maa on ihana: se on kieltämätöntä, yöllä ja päivällä se levittää kauneutensa silmiemme eteen. Ei ole näkymätön tuleva meille rakkaaksi siten, että ummistamme silmämme siltä, mikä näkyy. Päinvastoin on raamatussa: 'kuinka voitte rakastaa Jumalaa, jota ette näe, jollette rakasta lähimmäistänne, jonka näette?' Niin myös: kuinka voi tuntea taipumusta taivaallista ihanaa kohtaan, jollei maallinen ihana mitään vaikuta? Näkyyhän Davidin psalmeissa tavattavista kauniista luonnonkuvauksista, ettei edes Vanhassa testamentissa peljätty maan kauneutta. Ja kuinka vähän Kristus tarkoitti, että silmät ummistettaisiin luonnolta ja sen ihanuudelta, näkyy siitä, että hän itse sanoo: Katsokaa kedon kukkasia, ei Salomo kaikessa kunniassansa ollut niin vaatetettu kuin yksi heistä."

Ainakin on puhe luonnonihanan "rakastamisesta" ristiriidassa ei vain pietismin, vaan raamatunkin kanssa. Ontuva on niinikään huomautus Vapahtajan sanoista: "Miten voitte rakastaa Jumalaa, jota ette näe, jollette rakasta lähimmäistänne, jota näette", jos näillä sanoilla, niinkuin tässä, tahdotaan todistaa, että ihminen rakastamalla näkyväistä maailmaa paremmin saa silmänsä auki näkemään taivaallistakin kauneutta. Kehoittaahan Vapahtaja mainituissa sanoissaan sitäpaitsi meitä lähimmäisessämme rakastamaan etupäässä sitä, joka hänessä sanan tavallisessa merkityksessä ei näy. Roos on edelleen niiden heränneissä piireissä ahkerasti viljeltyjen hartauskirjojen kannalla, jotka varoittamalla varoittavat "luontokappaleita" rakastamasta. Lukija arvostelkoon, kumpiko katsantotapa, hänen vai Kihlman—von Esseninkö, on likempänä raamatun henkeä.

Melkein yhtä aiheeton on muistutus Roosin käsityksestä Runebergin yllämainitusta isänmaanvirrestä, hän kun nim. ei tätä virttä vastaan lausumillaan muistutuksilla ollut tarkoittanut muuta, kuin ettei sen hehkuvaa runollisuutta uhkuva muoto hänestä soveltunut virteen. Tarpeeton on varsinkin se isänmaanrakkauden käsitettä selvittävä esitys, johon kysymyksessä olevat arvostelijat innossaan eksyvät. He näet Roosin muistutuksen johdosta lausuvat:

"On totta, että tämä virsi muistuttaa Maamme-laulua, mutta että se sentähden on hyljättävä, ei ole itsestään selvää. Kun virsi käsittelee samaa aihetta, ei ole ihme, että yhtäläisyyttä on olemassa. Jos yleensä aihe isänmaa on virsikirjassa käsiteltävä, niin missä se tapahtuu sopivammin kuin tässä? Ja mitä muita motiiveja voitaisiin käyttää kuin Runebergin käyttämät? Sitä totuuttahan ei kukaan tahtone kieltää, että kaikista maista isänmaa on rakkain sille, jonka ei ole onnistunut tukehuttaa luonnollista tunnettaan syntymäseutuansa kohtaan. Saattaa pitää muita maita monessa suhteessa parempina, saattaa rakastaa niitä, vieläpä niistä etsiä uuden isänmaankin; mutta rehellinen, turmeltumaton mies, jolla on joku rahaa korkeampi harrastus, on tunteva itsensä pieteetin tunteella kiinnitetyksi vanhaan isänmaahansa. Isänmaanrakkaus voi monessa olla tietoisuutta vailla, mutta tarvitaan vain, että hän joksikin ajaksi joutuu pois maastaan, ja hänen palatessaan on hänen sydämensä sykkivä aivan toisella lailla, kun hän jälleen näkee sen kalliorannat. Se on sykkivä lämpimästi ei vain niiden rakkaiden puolesta, jotka täällä asuvat, vaan myöskin rannan, mantereen, maan ja kaiken sen puolesta, joka siinä on."

Täydellä syyllä voipi huomauttaa, ettei von Essenillä ja Kihlmanilla ollut syytä muistuttaa Roosia "rahaa korkeammasta harrastuksesta". Ja yhtä suurella syyllä voi kysyä, miten he rohkenivat niin vakavassa asiassa käyttää niin huolimattoman pilkallista ja loukkaavaa kieltä, kuin heidän kirjassaan enemmän kuin yhdessä paikassa tapaa. Selitykseksi ei riitä Kihlmanin von Essenille lausumat sanat: "eräitä asioita voidaan ainoastaan ivalla tehokkaasti vastustaa; yksinkertaista olisi mielestäni vakavasti käsitellä parantumattomia ennakkoluuloja". Tarpeetonta on kirjasta näytteeksi poimia tuonkaltaisia sanoja ja lauseita. Riittää kun huomautamme, että Kihlmanin ja von Essenin lähin ystävä ja hengenheimolainen A. V. Ingmankin arvosteli heidän kirjansa kieltä hyvinkin moittivasti, arvellen että he esiintymisellään olivat saattaneet Beckin ja hänen oppinsa monen silmissä huonoon valoon. Hän näet kirjoitti Kihlmanille:

"Älä suinkaan luule, että olen väärin ymmärtänyt kritikoimiani lauseita kirjassasi, sillä koska minulla pääasiassa on sama peruskäsitys kristinuskosta kuin sinullakin, niin ymmärsin sinut sangen hyvin. Mutta mikä lukiessani kirjaanne teki minuun tuskallisen vaikutuksen — oli se osaksi ylpeä, osaksi kevytmielinen ääni, joka kauttaaltaan siinä vallitsee — ja koska olen ystävänne, täytyy minun suoraan julkilausua teille, etten hyväksy semmoista epäpyhää kirjoitustapaa. Te vaaditte korkeaa pyhitystä ja se on oikein, mutta miksi näyttäydytte itse lihallisina ja veitikoina? Semmoisilla aseilla ei koskaan onnistu voittamaan toisinajattelevia; päinvastoin teette siten kirjoittaessanne oman siveellisen ja hengellisen harrastuksenne epäiltäväksi. Ja mikä enimmin tuskastuttaa minua, on se, että myöskin ukko Beck, jonka oppilaana sinua pidetään, puheena olevan kirjanne kautta tulee väärinkäsitetyksi.

"Kaikki tämä yhteensä teki, että minun on katseltava teostanne ikäänkuin vastustajienne silmillä. Minä puolestani sekä ymmärsin kaksimieliset lauseet — tunsin muutamin paikoin sinun dogmaattiset mietelmäsi — että tunsin myöskin varsin hyvin teidän persoonalliset tyyppinne, niin etten minä mitenkään harmistunut; mutta nyt, kun tarkastan teostanne, täytyy minun asettua esim. Ol. Helanderin, Jul. Berghin ja myöskin Schaumanin, Fredrikssonin y.m. kannalle. Ja kun itse otat huomataksesi näitä vaikuttimiani, niin et suinkaan saata väärin selittää arvostelutapaani. Sanon vielä kerran, että vastenmielisyyteni teidän teoksenne ulkonaista muotoa kohtaan johtui sydämellisestä suosiostani sitä kristinuskon käsitystä kohtaan, jota Beck puolustaa. Ei yksikään ihminen ole niin väärin ymmärretty meillä kuin juuri tämä mainittu jumalanmies; mutta että hän (niinkuin pelkään) tulee vielä enemmän väärinkäsitetyksi kirjanne kautta, se, rakas veli, se teki minut murheelliseksi."

Miellyttävän vaikutuksen tekee enemmän kuin yhdessä suhteessa tämä Ingmanin kirje. Vielä eheämpi olisi kuitenkin sen vaikutus, jos kirjoittajan huolen vaikuttimena olisi asia semmoisenaan eikä vain pelko siitä, että J. T. Beckin vastustajat Suomessa saisivat uutta aihetta häntä vikoilemaan. Voi kyllä ymmärtää, että Ingman tarkoittaa sitä vahinkoa, jonka von Essenin ja Kihlmanin kirjan loukkaava muoto oli omiaan tuottamaan Jumalan valtakunnalle, mutta Beckin sekoittaminen asiaan ilmaisee toiselta puolen myöskin, että he, hyljättyään herännäisyyden johtomiesten auktoriteetin, josta he nyttemmin niin moittivasti puhuivat, olivat joutuneet toisen ihmisauktoriteetin ihailijoiksi. — Muillekin ilmaisi Ingman mielipahansa Kihlman-von Essenin arvostelun johdosta. Niinpä hän esim. kirjoitti F. O. Durchmanille: "Minun mielestäni ovat Kihlman ja Essen varsin häväisseet itsensä tarkastuksessaan Runebergin virsikirjasta."

On huomattava, ettei von Essen—Kihlmanin kirja loukannut yksinomaan heränneitä. Paitsi evankelisessa suunnassa sitä vastaan lausuttua mielipahaa, kuului tiedemiestenkin puolelta tyytymättömyyttä sen esitystavan johdosta, jotapaitsi Roosin kanta sai puolustusta tältäkin taholta. Tunnustaen että von Essen ja Kihlman "olivat käsittäneet tehtävänsä vakavalta kannalta", lausui esim. F. L. Schauman: "En pidä kirjan tyylistä, se on paikoittain melkein poikamainen. Heidän ei olisi pitänyt laskea leikkiä komitean kanssa. Myöskin ovat herrat liian ylimielisiä Roosia kohtaan, joka mielestäni usein on oikeassa heihin verraten, esim. arvostellessaan Runebergin isänmaan virttä."

Myöntää tulee kuitenkin, että von Essen—Kihlmanin kirja ylimalkaan sai osakseen enemmän kiitosta kuin moitetta. Yksinomaan mielipahaa herätti se ainoastaan evankelisessa suunnassa ja herännäisyyden edustajissa. Varsinkin viimemainittujen piireissä oli tyytymättömyys suuri. Eivät hyväksyneet he Runebergin virsikirjaehdotusta, jossa moni heistä vaani harhaan johtavaa oppiakin, eikä vain pintapuoliseen kristillisyyteen eksyttävää katsantotapaa. Silminnähtävästi tältä kannalta asiaa arvostellen oli esim. luutnantti Colliander ilmaissut huolensa J. F. Berghille. Viimemainitulle kirjoitti J. I. Bergh: "Runebergin virsikirja vaatisi kyllä perinpohjaista kritiikkiä, mutta kuka pystyy siihen vallitsevaa ajanhenkeä vastaan? Tuskin ukko Colliander, jonka kritiikki luultavasti on hyvinkin epäkriitillinen. Kuka kuitenkin tietää, ehkä olisi parasta näin pulmallisessa kysymyksessä ilman pontta ja perää huutaa vastaan vain, sillä eihän maailma usko eikä tahdo muuta uskoa, kuin että riita koskee ainoastaan vanhaa ja uutta tai korkeintaan muotoa, mutta ei sisällystä". Mutta jos jo virsikirjaehdotus semmoisenaan ei tyydyttänyt heränneitä, niin oli heidän mielipahansa von Essenin ja Kihlmanin esiintymisestä tässä kysymyksessä vielä suurempi. Niinpä kirjoitti J. I. Bergh veljelleen syksyllä 1864: "Olen kummastellut vanhoja ystäviämme Esseniä ja Kihlmania, jotka paksussa kirjassa 1862 ovat tarkastaneet Runebergin uutta virsikirjaa ja siinä hävyttömällä vallattomuudella laskettelevat toisiaan vastustavia oppeja ja yhtä säädyttömällä hävyttömyydellä vastustavat ja pilkkaavat sekä vanhan että uuden virsikirjan ihanimpia virsiä ja näissä lausuttuja puhtaasti lutherilaisia totuuksia sekä niissä löytyvää täysikelpoisimpaa, hengellisen elämän ilmauksia sisältävää runoutta, niinkuin esim. virttä N:o 17 ja lukemattomia muita. Vasta nykyään olen nähnyt tuon ylimielisen nerontuotteen; valtiopäivien aikana ei minulla vielä ollut siitä vihiäkään. Jos silloin olisin tietänyt siitä, niin en suinkaan olisi kummastellut Essenin rabulismia siellä. Nyt olen niihin määrin hämmästynyt heidän hurjaa menettelyään ja aherrustaan, etten voi odottaa kuin hyvin surkeita aikoja kirkkoraukallemme Suomessa. Jos meidän keskuudessamme vielä löytyisi elämää, voimaa, kykyä ja aikaa, niin pitäisi minusta jonkun siihen kykenevän kirjoittaa voimallinen kehoitus Suomen kansalle ja papistolle, että ne heistä, jotka vielä pitävät lutherilaisen uskon, opin ja tunnustuksen kalleimpana, isiltä saatuna perintönään, nostaisivat päänsä ylös ja tarkkaisivat ajan merkkejä sekä asettuisivat vakavasti vastustamaan sekä ylen suurta objektivismiä että liiallista subjektivismiä".

Virsikirjaehdotusta vastaan tehdyt, eri osista maata tulleet muistutukset lähetti senaatti arkkipiispa Bergenheimille, ja tämän kutsumuksesta kokoontui komitea uudelleen kesäkuussa 1863. Stenbäck ja Lille kaipasivat kovin Runebergiä, joka sairauden tähden ei voinut ottaa osaa kokouksen töihin. Päätettyään että ensinmainitut kumpikin kotona tarkastaisivat virsikirjaehdotusta vastaan tehtyjä muistutuksia, hajosi komitea toistaiseksi. Kuinka vähän Kihlmanin ja von Essenin ylimielinen hyökkäys ehdotetun virsikirjan vanhoillisuutta vastaan sai kannatusta komiteassa, osoittaa sekin päätös, että, huomioon ottamalla muotoa ja ajan yleisesti tunnustettuja vaatimuksia, säilytettäisiin vanhan virsikirjan kristillinen henki niin puhtaana ja hämmentymättömänä kuin suinkin sekä että siitä syystä poistettaisiin kaikki lauseet, jotka saattoivat synnyttää väärinkäsitystä ja levottomuutta.

Noudattaen tätä periaatetta, jonka hän alussa oli julki lausunut ja jota hän yhä edelleen täydestä vakaumuksesta kannatti, menetteli Stenbäck erittäin varovaisesti vanhojen virsien korjaamisessa. Hyvin hellävaraisesti kohteli hän Runebergin virsiä, joissa hän monesti kaipasi uskonnollista syvyyttä ja joiden korjaaminen siitä syystä tuntui hänestä paljon vaikeammalta kuin vanhojen virsien parantaminen, viimemainitussa työssä kun tavallisesti oli kysymyksessä vain vanhentuneen kielimuodon saattaminen ajanmukaisempaan asuun. Hyvänä apuna oli hänelle Lille, jonka kanssa hän näinä aikoina oli ahkerassa kirjeenvaihdossa ja joka heidän yhteisen työnsä vuoksi kesällä 1864 oleskeli hänen luonaan Isonkyrön pappilassa kolme viikkoa.

Arkkipiispa Bergenheimin kehoituksesta päätti Stenbäck painattaa virsikirjaehdotuksensa. Se valmistui painosta v. 1866. Tuskin on maassamme milloinkaan löytynyt toista hengelliseen kokemukseen ja samalla runoilijakykyyn nähden tämmöiseen työhön niin kykenevää miestä kuin Stenbäck. Tuntuu oudolta, että hän, jonka runokokoelmissa löytyvät kauniimmat Suomessa kirjoitetut hengelliset runot, virsikirjaehdotukseensa ei kirjoittanut kuin 5 omaa virttä. Tämä ei suinkaan riippunut yksinomaan siitä runoilijan käsityksestä, että uuteen virsikirjaan tulisi ottaa pääasiallisesti "kirkkomme vanhoja aarteita", vaan epäilemättä suuressakin määrässä siitäkin, ettei hän enää tuntenut halua runoilemiseen. Pääsyynä tähän oli silminnähtävästi hänen vuosi vuodelta huonontunut, nyttemmin hyvinkin heikko terveytensä ja tämän ohessa jonkunlainen arkuus purkaa ajatuksensa ja sisimmät tunteensa runon muotoon. Jollei ylimalkaan sovikaan sanoa, että Stenbäckin alkuperäiset virret ovat sepitetyt vasituisesti pietistisessä hengessä, eivät ne toiselta puolen ole ristiriidassa hänen aikaisemman uskonnollisen katsantotapansa kanssa, vaan pikemmin likeisestikin siihen liittyviä. Niinpä esim. seuraavat säkeet (Ruots. virsik. 274): "De säkras stora hop ur syndens sömn väck opp, De väckte lät i tro och hopp Förkofras till din ära" ("Herätä kaikki synnin uneen nukkuneet, Suo että myös jo heränneet Tunnossa edistyvät;" Suom. virsik. 327).

Stenbäckin virsikirjaehdotus ei saanut osakseen läheskään sitä huomiota; kuin Runebergin. Ainoa, joka koetti kiinnittää yleisön huomiota ensinmainitun virsikirjaan, oli varsinkin Pohjanmaan ruotsinkielisissä osissa lämpimästä herännäisyysmielisyydestään tunnettu kansakoulunopettaja A. Svedberg, joka toimittamassaan "Österbotten" nimisessä kansanlehdessä ja "Hufvudstadsbladetissakin" innokkaasti sitä puolusti. Mutta muut vaikenivat. Tämä koski Stenbäckiin, joka oli toivonut saavansa kustannukset maksetuiksi, vieläpä aikonut luovuttaa voiton kansakoulun perustamiseksi Isoonkyröön, hyvin kipeästi. Varsin tyytymätön oli hän siihenkin, että Sakari Topelius kutsuttiin virsikirjakomitean jäseneksi, josta toimesta hän itse terveydellisistä syistä oli ollut pakotettu luopumaan. Tyytymättömyytensä uuden komitean töihin ilmaisi Stenbäck tapansa mukaan peittelemättä ja usein hyvinkin ankarin sanoin. Niinpä kirjoitti hän v. 1868 Lillelle: "Liitteestä en nyt tahdo enempää sanoa, koska varmana oletan, että jo ennakolta olette kirjoittaneet sen ettekä kai voi pitää mahdollisena siellä nyt — pitojen y.m. välissä — hätähätää sepittää virsiä pyhän Jumalan kunniaksi ja ihmisten kuolemattomien sielujen hyödyksi, tämmöinen työ kun välttämättömästi on toimitettava yksinäisyydessä Jumalan edessä, monissa rukouksissa, sisällisissä taisteluissa ja kiusauksissa."

Ei ehtinyt Stenbäck ennen kuolemaansa nähdä, kuinka paljon arvoa uusi virsikirjakomitea antoi hänen virsikirjalleen ja kuinka suuressa määrässä se käytti hyväkseen hänen tekemiään korjauksia. Näin ollen ei sovi oudoksua, että häneen kipeästi koski se näennäinen välinpitämättömyys, jolla yleisö oli sitä kohdellut. Jos tuossa hänen mielipahassaan oli itserakkauden arkuuttakin, niin on sekin helposti selitettävissä, varsinkin kun ottaa huomioon, kuinka huolellisesti ja heikkoja ruumiinvoimiaan säästämättä hän oli tätä työtä tehnyt. Ja kauniina, heränneen kristityn ajatuksia ilmaisevana todistuksena siitä, millä mielellä hän muisteli virsikirjatyötään, ovat hänen v. 1867 Lillelle kirjoittamansa sanat: "Sanottakoon siitä (virsikisaehdotuksesta) mitä tahansa; minä kiitän Jumalaa siitä, että hän minut siihen vaati, ja että jokainen oleellinen korjaus on tehty hänen silmiensä edessä ja rukouksissa kannettu hänen eteensä; ainakin minulla on ollut hyötyä siitä, jos kohta ei kenelläkään muulla".

Mikäli asia koskee herännäisyyden historiaa, tulee meidän tähän silmäykseen virsikirjakomitean töihin vielä lisätä, että J. H. Roos, joka siihen aikaan oli kirkkoherrana Inkoossa, v. 1872 Schaumanin aikakauslehdessä "Sanningsvittnet" arvosteli 1868 vuoden virsikirjaehdotusta, muunohessa lausuen, että se muodollisessa suhteessa oli edellistä heikompi, mutta sisällykseen nähden sitä paljon parempi. Vastauksessaan myönsi Schauman, joka nimityksensä jälkeen Porvoon piispaksi (1865) oli kuulunut virsikirjakomiteaan, vieläpä ollut johtavana henkilönä siinä, että Roosin viimeistä virsikirjaehdotusta vastaan tekemät muistutukset monessa suhteessa olivat arvokkaita. Jo sitä ennen (1862) oli Roos "Andliga Sånger" (Hengellisiä lauluja) nimisessä runokokoelmassaan antanut uuden todistuksen siitä, että hän pystyi tämänkaltaisia asioita arvostelemaan. Tämä tunnustettiinkin julkisesti, kun 1876 vuoden kirkolliskokous valitsi hänet ruotsinkielisen virsikirjakomitean jäseneksi. — Roosin sepittämistä virsistä tapaamme muutamia käytännössä olevassa virsikirjassamme.

Vuodesta 1863 kuului muiden kera suomenkieliseen virsikirjakomiteaan myöskin K. K. von Essen.[Lähteitä: Lars Stenbäck, Om Paedagogien och dess närvarande ställning; Th. Rein, Johan Vilhelm Snellman, senare delen, 96-97; J. V. Snellmans samlade arbeten IV, 651-683; Litteraturbladet 1855 N:o 9 ja N:o 12; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck; Eliel Aspelin-Haapkylä, Alfred Kihlman I; V. T. Rosenqvist, Runebergs insats för åstadkommande af en ny svensk psalmbok i Finland; Biografinen nimikirja; Hornborg, Matrikel; Förslag till svensk psalmbok för de evankeliskt-lutherska församlingarna i Finland, granskadt av C. G. von Essen och Alfred Kihlman; A. V. Ingmanin kirje Alfr. Kihlmannille ja F. O. Durchmanille 19/4 61; Josef Österbladhin, V. L. Helanderin y.m. kertomukset Pohjanmaan heränneitten pappien ajatuksista uudesta virsikirjaehdotuksesta sekä von Essenin ja Kihlmanin arvostelusta; J. I. Berghin kirjeet J. F. Berghille 5/2 60 ja (luultavasti) 1864 (ilman päivämäärää).]

Harva herännäisyyden edustajista on niin tarkkanäköisesti ja laajaperäisesi seurannut hengellisen elämän virtauksia omassa maassamme ja ulkomailla kuin J. I. Bergh. Kaikesta päättäen hän luki paljon ulkomaankin kirjallisuutta. Hänen kantansa ilmaisee monesti suurtakin edistysmielisyyttä, jos kohta hän toiselta puolen kunnioittavalla rakkaudella tahtoi Säilyttää tosi lutherilaisuuden perintöä. Yksipuoliseen vanhoillisuuteen hän ei kuitenkaan viimemainittua näkökohtaa silmällä pitäen eksynyt. Herännäisyyden koulussa kasvaneena ei Bergh esim. hyväksynyt Saksan uuslutherilaisten käsitystä kirkosta, joka käsitys siihen aikaan oli saanut kannatusta Suomessakin. Muiden kera sitä edusti A. G. Borg, joka sitä puolusti muunmuassa Kuopiossa v. 1856 pidetyssä synodaalikokouksessa, jota tilaisuutta varten hän tässä hengessä oli kirjoittanut väitöskirjan otsakkeella "Inledande betraktelser till augsburgiska bekännelsen" (Alustavia silmäyksiä Augsburgin tunnustukseen). Mitä Bergh ajatteli tähän kuuluvista asioista, esim. Ruotsissakin siihen aikaan väittelyn alaisesta uskonvapauskysymyksestä, näkyy seuraavista hänen veljelleen kirjoittamistaan sanoista: "Nurjamielisyys uskonvapautta vastaan on johdonmukainen seuraus uuslutherilaisten yksipuolisesti objektiivisesta käsityksestä kirkosta, josta seuraa mitä onnettomin sen ja valtion sekoitus ja sentähden myöskin kirkon opin ja järjestysmuodon väkivaltainen ylläpitäminen. Historian todistus Hildebrandin teokratian ja lutherilaisen kirkon caesareopapismin kieroudesta ei näy voivan taivuttaa tätä mielipidettä luopumaan Jumalan valtakunnan rakentamisesta ja ylläpitämisestä maailmallisella mahdilla ja lihan käsivarsilla. Tärkeintä kaikesta on kuitenkin, että tämä mielipide ei voi käsittää, mitä vahinkoa se tuottaa, että pidetään suuria ratsionalistijoukkoja kirkossa siinä levittämässä totuuden halveksimisen, kieltämisen, epäuskon ja maailmanmielisyyden myrkkyä, jolla he sitäpaitsi oikeammin ajatteleviinkin nähden estelevät ja kahlehtivat hengen, elämän ja voiman kirkossa. Sitävastoin ei sanottu mielipide käsitä, että uskonvapaus on ehdottomasti välttämätön senkintähden, että kirkosta voitaisiin perkata pois kaikki, mikä on julkisesti luopunnutta, vahingollista ja turmiollista, ja että moni semmoisen perkkauksen jälkeen aivan toisella mielellä ja halulla jälleen etsisi totuutta, tosi kirkon yhteyttä".

Mitään huomattavampaa ei Bergh kuitenkaan myöhempinäkään aikoina kirjoittanut. Hänen monet, kirkon ja yhteiskunnan eri aloille haaraantuvat tehtävänsä, joita kaikkia hän koetti hoitaa perusteellisen luonteensa vaatimusten mukaan, eivät suoneet hänelle aikaa eivätkä tilaisuutta siihen. Yksi Berghin puhtaasti teolooginen julkaisu kuitenkin löystyy. Tarkoitamme hänen Kuopiossa v. 1864 synodaalikokouksen tarkastettavaksi kirjoittamaansa väitöskirjaa "Försök till granskning af det kyrkliga inspiratsionsbegreppet" (Kokeilu kirkollisen inspiratsiooni-käsitteen tutkimiseksi). Esitys on tieteellinen, mutta kankeanlainen, ja kirja käsittää ainoastaan 44 sivua. Kuinka vähän aikaa Berghillä oli sen valmistamiseen, näkyy siitäkin, että se vilisee painovirheitä. Itsenäisen tutkimuksen tuotteena ei tekijä myöskään sitä julkaissut, vaan mainitsee, että se on kirjoitettu "pappi Mehringin mukaan". Kaikesta päättäen ryhtyi Bergh syystä tai toisesta niin myöhään tähän työhön, että olisi väärin sen mukaan arvostella niitä tieteellisen kirjailijan edellytyksiä, joita hänessä löytyi. Muutamia kuukausia ennenkuin kysymyksessä oleva julkaisu ilmestyi painosta, kirjoitti hän veljelleen: "Hädässäni olen aikonut enemmän tai vähemmän itsenäisesti, vieläpä sanasta sanaan lainaamalla kyhäellä kirjoituksen inspiratsiooniopista Rudelbach ja Guericken aikakauslehdestä, miten kummalliselta lainatavaralla esiintyminen sitten näyttäneekin — sillä hädällä ei ole mitään lakia". [Sukukirja; Jul. Imm. Bergh, Försök till granskning af det kristliga inspiratsionsbegreppet; J. I. Berghin kirjeet J. F. Berghille 18/5 57 ja 1864 (ilman päivämäärää).]

Heränneitten pappien ylimalkaan harvalukuisista kirjallisista tuotteista mainittakoon edellisten lisäksi vielä seuraavat.

V. 1875 julkaisi herännäismielinen J. V. Johnsson, joka siihen aikaan oli jumaluusopin lehtorina Kuopiossa, siellä s.v. pidettävää synodaalikokousta varten väitöskirjan otsakkeella "Hemmets betydelse för det kristliga samhället" (Kodin merkitys kristilliselle yhteiskunnalle). Kirja, joka käsittää 51 sivua, sisältää vakavia, lasten kristillistä kasvatusta koskevia neuvoja ja hyviä pedagoogisia ohjeita. Tunnustusta ansaitsee varsinkin huomautus siitä vaarasta, joka loisväen ja yleensä tilattoman väestön lasten kodittomuuden takia uhkaa yhteiskuntaa. "Nyttemmin", lausuu tekijä, "ovat papit vapautetut yhteiskunnallisista toimista, heidän ei enää tarvitse pitää huolta seurakuntiensa taloudesta. Mitä toiminta-alaa voipi pitää heille sopivampana kuin kotia? Juuri kotien pitäisi olla papin huolen esineenä. En sitä tarkoita, että pappien tulisi tunkeutua kotielämään siellä neuvoillaan ja muulla vaikutuksellaan anastaaksensa itselleen isäntävallan. Koti on rauhoitettu ala; sinne ei saa pappikaan tunkeutua ilman perheenisän suostumusta. Ja jos tämä tahtoo käyttää häntä neuvonantajanaan, niin tulee papin aina muistaa, ettei hänellä ole oikeutta siellä esiintyä käskijänä, vaan että isäntä sekä jumalallisen että inhimillisen oikeuden mukaan on herrana kodissaan sekä vastuunalainen siitä, millainen tämä koti on. Olen sentähden sitä mieltä, ettei papin pidä puuttua kodin sisällisiin ja ulkonaisiin olosuhteisiin, mutta hänen tulee opettaen neuvoa niille, jotka aikovat perustaa oman kodin, mitä velvollisuuksia heillä tulevaisuudessa kodissa tulee olemaan. — — — Arvelen sentähden, että papit ovat velvolliset saarnoissa ja kinkereillä teroittamaan kodin merkitystä."

Valaiseva ja monen seudun oloihin soveltuva on seuraava herännäisyyden menneitä vaiheita koskeva kohta kirjassa:

"Kotihartaus ei saa eksyä paljoon lukemiseen ja veisaamiseen eikä pitkiin teennäisiin rukouksiin. Edellinen synnyttää kyllästymistä ja väsymystä, viimemainittu totuttaa lasta teeskentelyyn. Se on järjestettävä niin, ettei se siihen osaaottajista tunnu pitkältä eikä teennäiseltä. Varsinkin tulee välttää, ettei se käy kaavamaiseksi, sillä semmoisena se on kaiken vakavamman jumalanpelon surma. Silloin se tuntuu vastenmieliseltä sille, jonka jumalanpelko on todellinen. Tämä vika se oli, joka viime herätysten aikoina sai aikaan sen, että kotihartaus useimmissa kodeissa, joissa vakava jumalanpelko syntyi, kokonaan hyljättiin. Jumalan sanan yhteinen viljeleminen siirrettiin kodista hartausseuraan, koska arveltiin, että sitä täällä vähemmin väärinkäytettiin. Kodeissa ottivat siihen osaa henkilöt, jotka eivät olleet niin vakavasti uskonnollisia; seuroissa elähytti sama harrastus kaikkia. Sentähden pidettiin konventikkelia parempana. Mutta seurauksena oli, että hartaus katosi kodeista ja sen mukana se kasvattava merkitys, joka sillä lapsiin nähden oli ollut. Jumalan sana ei saanut pyhittää kotielämää, ja siten syntyi eripuraisuutta ja riitoja. Lapset vieraantuivat Jumalan sanasta. Kodin pyhyys katosi ja se rauha, jonka sanan vilpitön ja vakava viljeleminen tuo mukanaan."

Mainitsemista ansaitsee niinikään herännäisyyden kasvattaman ja liikkeen menneitä vaiheita yhä edelleen rakkaudella muistavan Jaakko Cederbergin lyhykäinen selitys "Syntein anteeksi saamisesta", jonka ensimmäinen painos ilmestyi 1875 ja toinen 1876. Tekijä, joka siihen aikaan oli kirkkoherrana Jurvassa, oli huolella seurannut äärimmäisen laestadiolais-suunnan leviämistä Suupohjassa, ja hänen kirjansa tarkoituksena oli varoittaa kansaa eksymästä siihen. Vedoten raamattuun sekä monessa paikoin myöskin Lutheriin, esittää hän vakavin sanoin selvästi ja tyyneesti ajatuksensa. Huomattava on niinikään se puolueettomuus, millä hän arvostelee laestadiolaisuutta, jonka oppi juuri siihen aikaan oli kiivasten väittelyjen esineenä. Niinpä antaa hän jo esipuheessa tunnustusta K. A. Heikelin laestadiolaisuuden vaiheita käsittelevälle kirjalle "Kertomuksia hengellisistä liikunnoista Lapissa ja Pohjanmaalla", siitä muunohessa lausuen: "Varmaa on, että, jos K. A. Heikelin hengellisistä liikunnoista tekemä kirja on tosi, eli, oikeammin sanottu, jos sen opin uskolliset ovat sellaisia, joiksi heitä siinä kirjassa osoitetaan, niin on oppi täällä etelässä peräti erilaatuinen kuin pohjan-perillä. Niistä heränneistä, joitten oloja Heikel kuvailee, ei sovi olla paljon mitään moittimista, jos heitä rakkauden hengellä tutkitaan. Päinvastoin taidamme kaikki iloita liikunnosta, joka on niin hyviä hedelmiä vaikuttanut, kuin Heikel sanoo sen vaikuttaneen. Sillä harvoin ilmestyy hengellinen herätys niin puhtaana, ettei siihen takerru jotain inhimillistä kuonaa. Mutta toisin on täällä Vaasan tienoilla laita. Se oppi, joka näillä seuduilla on ilmestynyt, on väärä ja Lutherilais-seurakunnan oppia vastaan sotiva. Ei missään kristillinen rakkaus saata eikä saa sitä puolustaa. Se on väärä monessa kohden, erittäin syntein anteeksi saamisesta. Mutta vaikka oppi on harhaileva, vieläpä väärä, niin löytyy heidän joukossaan ihmisiä, joilla näyttää olevan vilpitön huolenpito sielunsa autuudesta. Se on myös muistettava, kun me istumme tuomiolle heidän ylitsensä." [Sukukirja; J. V. Johnsson, Hemmets betydelse för det kristliga samhället; Jak. Cederberg, Syntein anteeksi saamisesta.]

Miten erillään yleisisänmaallisista sivistyspyrinnöistä heränneet papit liikkeen alkuaikoina ylimalkaan tahtoivatkin pysyä, täytyi heidän myöhemmin yhä yleisemmin kiinnittää huomionsa niihin. Jota enemmän herännäisyys levisi ja jota useampien sivistysilmiöiden kanssa se joutui kosketuksiin, sitä enemmän vaati heiltä aika tässäkin suhteessa. Voipi sanoa, että ainoastaan yksi ala jäi heille vieraaksi: estetiikan ala. Se seikka, että niin suuri runoilija, kuin Lauri Stenbäck oli, kuului liikkeeseen, ei riitä kumoamaan tätä väitettä, sillä hyvin vähän huomiota sai hänen runoutensa osakseen heränneiltä, vaikka sen pohjasäveleenä oli särjetyn sydämen valitus ja kiitos Jumalan edessä. Muutamia muitakin vasituisesti runollisia luonteita löytyi heränneissä papeissa, L. J. Achrén, Jonas Lagus, J. H. Roos, O. V. Forsman ja ehkä lisäksi joitakin vähemmän tunnetuita, mutta ylimalkaan ei tämäkään kauniin ala näy vetäneen heitä puoleensa. A. V. Ingmania kyllä varsinkin hänen nuorempina aikoinaan viehättivät Kalevala-runot ja muut suomalaisen kansanhengen tämänkaltaiset tuotteet, mutta emme erehtyne, jos väitämme hänen niihin mieltyneen enemmän vasta heränneen suomalaisen kansallishengen kuin kauneudenaistinsa elähyttämänä. On kieltämätön totuus, että sivistyneet heränneet kirjeenvaihdossaan eivät vahingossakaan mainitse sanaakaan Runebergin runoudesta, eivät silloinkaan, kun koko maassa yleisesti tunnustettiin niiden verraton kultuurihistoriallinenkin arvo. "Vanhan puutarhurin kirjeiden" ajoilta asti merkitsi runoilijakuninkaan nimi heränneissä piireissä enemmän kristinuskon vastustajaa kuin muuta. Ja niissä harvoissa kodeissa, joissa hänen runojaan luettiin, eivät ne päässeet innostusta herättämään ja sydämiä lämmittämään, niinkuin muualla. Sanalla sanoen, runouden ala oli näissä piireissä vieras ala, johon ei oltu päästy perehtymään ja joka ei sentähden miellyttänyt.

Soitannollisia taipumuksia löytyi XIX vuosisadan herännäisyydessä paljon sekä kauneudestaan laajaltikin tunnettuja lauluääniä. Miten ahkerasti näitä lahjoja käytettiinkin heränneitten uskonnollisen seuraelämän palveluksessa, niin olisi voitu saada paljon enemmän aikaan, jos liike olisi hyväksensä käyttänyt maassa heränneen muun soitannollisen elämän saavutuksia ja huolellisemmin valvonut soitannon ja laulun taiteellista kehitystä omassa keskuudessaan.

Sanomattakin on selvää, että kuvaamataiteet olivat tämän ajan heränneille vielä vieraammat. Ainoat kuvat, joita heidän kodeissaan näki, olivat uskonnollisia ja niiden valintaa ei kauneudenaisti useinkaan päässyt määräämään. Tällä alalla, jos millään, karttoivat heränneet arasti kaikkea, joka ei ollut likeisessä yhteydessä heidän "maailmaa" vastustavan uskonnollisen katsantotapansa kanssa. Itsestään seuraa, etteivät he näin ollen myöskään ollenkaan seuranneet kysymyksessä olevien taiteiden alkavaa elpymistä maassamme eivätkä tähän kuuluvista asioista keskenään milloinkaan puhuneet.

Mutta jos taide jäikin XIX vuosisadan heränneiltä syrjään, ja jos he, niinkuin olemme nähneet, eivät tieteenkään alalla saaneet suuria aikaan, niin oli heidän vaikutuksensa, puhumattakaan heidän työstään uskonnollisella ja kirkollisella alalla, monen muun kulttuurielämän ilmiöön sitä tuntuvampi. Etupäässä on tässä muistettava, miten suuri herännäisyyden osuus on suomalaisen kansallisuusaatteen voittoon. Olemme monesti huomauttaneet, kuinka paljon tämän voiton saavuttamiseksi painoi vaa'assa se, että herännäisyys kaatoi maahan ne raja-aidat, jotka vanhojen, epäkristillisten ennakkoluulojen tukemina erottivat eri kansanluokat toisistaan. Ei mikään liike maassamme ole ollut niin kansanvaltainen tämän sanan kauniimmassa merkityksessä kuin herännäisyys. Ja juuri sentähden, että tämän kansanvaltaisuuden juuret olivat Jumalan sanassa, sai suomalaisuuden aate niin vakavan ja intohimoista vapaan pohjan kansan syvissä riveissä. Kansa ei noussut kapinaan ruotsinkielistä yläluokkaa vastaan sorretun kielensä puolesta, ei vedonnut lihan käsivarteen, kun J. W. Snellmanin herätyshuuto sille ilmoitti, mitkä oikeudet tällä kielellä Suomessa tulisi olla, vaan se astui taisteluun totuuden ja oikeuden sisällisen, Jumalan sanaan perustuvan voiman elähyttämänä. Ilmeistä on, että herännäisyyden merkitys tässä suhteessa oli arvaamattoman suuri. Tuskin ainoakaan herännäisyysliikkeeseen kuuluvista lukuisista papeista vastusti suomalaisuutta, ani harvat olivat välinpitämättömät tämän aatteen voitosta, useimmat kannattivat sitä koko sydämestään. N. K. Malmberg teroitti usein Helsingistä y.m. tulleille säätyläisvierailleen, miten välttämätöntä olisi, että he oppisivat suomea, [Kert. A. O. Törnudd, maisteri K. K. Svahn y.m.] 1877 vuoden valtiopäivillä tehdessään anomuksen Oulun Suom. Yksityislyseon hyväksi, nimitti J. I. Bergh itseään "harmaantuneeksi sotavanhukseksi suomalaisuuden riveissä", [Pappissäädyn pöytäkirjat 1877 vuoden valtiopäivillä.] K. O. Durchman, A. V. Ingman, Jos. Grönberg y.m. työskentelivät sydämen lämmöllä tämän aatteen puolesta, K. K. von Essen teki 1863-64 vuoden valtiopäivillä anomuksen suomenkielen käyttämisestä opetuskielenä suomenkielisissä seuduissa olevissa kouluissa sekä virastoissa, [Pappissäädyn pöytäkirj. 1863-64 ja 1877 v. valtiopäivillä.] ja niistäkin liikkeeseen kuuluneista tai kuuluvista papeista, jotka huonosti osasivat suomea, esiintyi moni, Lauri Stenbäck, [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck y.m.] Alfred Kihlman y.m., suomalaisuuden lämpimänä ystävänä ja tarmokkaana kannattajana. Muistettava on vihdoin varsinkin se, että heränneet papit sointuvalla kansankielellä pitämillään saarnoilla sekä suomentamalla paljon hartauskirjallisuutta kielellisessäkin suhteessa ovat tehneet tienraivaajan työtä ja etenkin sillä tavoin voimallisesti auttaneet suomalaisuuden asiaa eteenpäin.

Heränneitten pappien julkiseen toimintaan kuuluu vielä ennen heistä antamiemme tietojen lisäksi heidän toimensa valtiopäivillä ja kirkolliskokouksissa. Yhden heistä, J. F. Berghin, tapaamme jo tammikuun-valiokunnan jäsenenä (1862). Samanlaiseen toimeen valittiin myöskin J. I. Bergh, joka kuitenkin oli estetty sitä vastaanottamasta. 1863-64 vuoden valtiopäivillä edustivat nämä Savon herännäisyyden merkkimiehet pappissäätyä, ja varsin huomattava oli heidän esiintymisensä sekä valiokunnissa että säädyn istunnoissa. Jos he joskus, niinkuin esim. pitkäksi venyneessä väittelyssä naimattoman naisen täysi-ikäisyys-ijästä, hänen naimaoikeudestaan y.m. tämän kanssa yhteydessä oleviin esityksiin nähden tuntuvatkin vanhoillisilta, sisältävät heidän lausuntonsa tässäkin paljon mietittävää. Näytteeksi lainaamme tähän muutamia otteita heidän kysymyksessä olevista puheistaan. J. I. Bergh lausui muunohessa: "Hämmästyttävä epätieteellisyys on tullut näkyviin nyt esitetyissä sekä kirjallisissa että suullisissa lausunnoissa, kun naisen yhdenarvoisuus miehen kanssa ja hänen ihmisarvonsa on sekoitettu käsitteeseen, jonka sisältönä on hänen yhteiskunnallinen täysi-ikäisyytensä. On todellakin mitä suurinta epätieteellisyyttä, kun luullaan voitavan sielutieteellisillä perusteilla päästä naisen yhdenarvoisuuteen miehen kanssa, vieläpä hänen asettamiseen tätä korkeammallekin, ja siten kielletään se tieteen, kristinuskon ja kokemuksen tunnustama totuus, että nainen on 'heikompi astia'." Säädyn tässä kysymyksessä tekemää päätöstä vastaan pani Bergh vastalauseen, jossa hän muunmuassa lausui: "Jotta ei kuitenkaan kukaan mielipiteeni johdosta naimattoman naisen suhteesta vanhempien loukkaamattomaan naittajaoikeuteen väärin käsittäisi sitä näkökantaa, jolta minä arvostelen naisen asemaa yleensä tässä maallisessa elämässä, tahdon edellistä lausuntoani selvittääkseni lisätä, että asetan naisen siveellisenä henkilönä samalle asteelle kuin miehen, arvellen täten antaneeni hänelle täyden arvonsa. Mutta pitää säännönmukaisena sitä, että nainen yhteiskunnassa olisi vapautettu siitä alistetusta asemasta, johon Herra Jumala on asettanut hänet ei vain Aatamille ja Eevalle lausumallaan, vaan heissä koko mies- ja naissukua koskevalla sanalla: 'miehesi puoleen pitää sinun halusi oleman ja hän on sinua vallitseva', sitä en mitenkään voi enkä luule sitä koskaan voivani, niin kauan kuin sanotut ohjesanat löytyvät 1 Moos. 3 luv. 16 v. Tämän mielipiteen mukaisesti vastustan jyrkästi kaikkia sellaisia uudenaikaisia emansipatsiooni-pyrintöjä, esittäkööt niitä sitten miehet tai naiset, jotka tarkoittavat naisen vapauttamista tuollaisesta miehestä riippuvasta asemasta, johon Jumalan ihmisille julistama sana ja hänen heille säätämänsä järjestys on hänet asettanut: sillä minä edellytän varmuudella, että kun nainen, joka kehittyy raamatun opista poikkeavissa emansipatsiooni-pyrinnöissä, on saavuttanut päämääränsä, näiden pyrkimystensä huipun, niin on hän naisen täydellinen irvikuva, s.o. nainen syvimmässä alennustilassaan." Vastalauseen säädyn tässä kysymyksessä tekemää päätöstä vastaan teki myöskin J. F. Bergh, johon yhtyivät Sakari Castrén sekä pari muuta säädyn jäsentä. Tässä vastalauseessa sanotaan muunmuassa: "Sitä säädöstä, ettei vanhempien suostumusta naimattoman tyttären avioliittoon vaadita kuin siinä tapauksessa, 'että hän oleskelee heidän kodissaan ja syö heidän leipäänsä' ei voi yhdistää siihen ehdottomaan kunnioitukseen isää ja äitiä kohtaan, minkä Jumalan lain 4:s käsky vaatii. Mutta se sotii myöskin Vanhan testamentin hurskasten esimerkkiä ja Uuden testamentin selvää oppia vastaan. Nämä ovat epäilemättä määränneet vanhan lainsäädäntömme määräykset tässä kohden. — — — Älköön sanottako, että ennenmainitut käskyt ja säädökset koskevat vain niitä aikoja, jolloin ihmisten katsantotapa ja silloiset olosuhteet tekivät ne välttämättömiksi. — — — — Uskomme kyllä, että filantropinen tunto ja inhimillinen ajatussuunta kaikkina aikoina tässäkin suhteessa ovat tahtoneet kulkea omaa tietänsä. Mutta apostoli Paavali ja vanhat lainsäätäjät — — — ovat kuunnelleet toista korkeampaa ääntä kuin inhimillisen tunnon ja yleisen mielipiteen ääntä."

Kuinka vakuutetut Bergh-veljekset sekä Sakari Castrén olivat siitä, että Jumalan sana ehdottomasti vaati heiltä tämmöistä esiintymistä tässä kysymyksessä, näkyy seuraavista J. F. Berghin kysymyksessä olevan väittelyn johdosta pappissäädyn istunnossa Otto Clevelle kirjoittamista sanoista: "Yhä selvemmäksi käypi, ettei säätyveljiemme enemmistö paljoakaan kysy, mitä Jumala tahtoo. Meidän (hänen, J. I. Berghin ja Castrénin) täytyy tuon tuostakin lyödä rintoihimme."

Pietismin vakavan jyrkkä kanta syntiin nähden tulee mitä selvimmin näkyviin monissa Bergh-veljesten, Sakari Castrénin ja K. F. Stenbäckin lausunnoissa. Paitsi heitä olivat herännäisyyden koulua käyneistä miehistä myöskin K. K. von Essen ja Jos. Grönberg näillä ensimmäisillä valtiopäivillä, mutta he esiintyivät verraten harvoin ja varsinkin ensinmainittu useimmiten taloudellisissa kysymyksissä, eivätkä niin jyrkästi pietistisessä hengessä kuin heidän yllämainitut säätyveljensä.

On mielenkiintoista nähdä, millä johdonmukaisuudella heränneet papit näillä valtiopäivilläkin kirkkolakiehdotukseen nähden puolustivat sitä kantaa, jolle liikkeen edustajat alusta alkaen olivat asettuneet. Tämä tulee näkyviin esim. heidän lausunnoissaan kirkkorangaistukseen nähden tehtyjen ehdotusten johdosta. Lempeä J. F. Bergh esim. asettuu miltei Vanhan testamentin kannalle, kun on kysymys lapsenmurhasta säädetyn rangaistuksen lieventämisestä. Miten hän käsitti velvollisuutensa tähän kysymykseen nähden, näkyy seuraavista hänen Otto Clevelle kirjoittamistaan sanoista: "Jumalaa rukoillen olen päättänyt huutaa niin äänekkäästi kuin suinkin raamatunvastaista esitystä vastaan. Tämä tapahtui viimein, kun oli kysymys lapsenmurhasta, jonka rikoksen luonnetta kuvaamaan oli käytetty vain filantropisia järkisyitä kokonaan syrjäyttämällä raamatun sanat. Ääneni ei ole tullut kuulluksi, mutta olen kuitenkin arvellut, että minun tuli puhua ainakin tunnustuksen tähden."

Saman Jumalan vanhurskautta puolustavan katsantotavan vaatimina lausuivat Bergh-veljekset sekä Castrén, niinkuin muutkin herännäisyyssuunnan miehet, protestin sitä mielipidettä vastaan, joka vastusti vetoamista järjestysvaltaan lepopäivän rauhan ylläpitämiseksi. Huomattava on niinikään heränneeltä taholta nostettu vaatimus, että papit vapautettaisiin heidän hartioilleen lasketuista kaikenkaltaisista yhteiskunnallisista toimista, jotka estivät heitä käyttämästä aikaansa yksinomaan sielunpaimenen painaviin tehtäviin. Tähän kysymykseen kiinnittivät esim. K. F. Stenbäck ja Sakari Castrén huomattavilla lausunnoilla säädyn huomiota. Heränneitten sielunpaimenina olivat he tottuneet siihen käsitykseen, että papin viralliset tehtävät ovat vain pieni osa hänen työstään sielunpaimenena.

Varsinkin yhdessä kysymyksessä esiintyi J. F. Bergh tulevaisuuden miehenä. Tarkoitamme hänen lausuntoaan hallituksen esityksen johdosta viinan valmistuksesta. Muut heränneet papitkin asettuivat vielä hieman välittävälle kannalle, jos kohta he lämpimästi puhuivatkin viinan kirouksesta. J. F. Bergh meni pitemmälle kuin kukaan muu, vaatien ehdotonta viinanvalmistuskieltoa. Hän ei turhaan ollut läheltä seurannut ja mieleensä kätkenyt maamme ensimmäisen varsinaisen raittiusmiehen, H. Renqvistin väsymätöntä taistelua "viinan kauhistusta vastaan". Berghin lausunnon pääkohdat olivat seuraavat:

"Se vakaumus, että viinan n.s. kohtuullinen nauttiminen on ainakin tarpeetonta ja hyödytöntä, pääsee yhä yleisemmin vallitsevaksi mielipiteeksi maamme rahvaassakin. Olivathan esi-isämme voimallista ja rotevaa kansaa, ennenkuin heillä oli viinaa. Ja ne nykyajan työmiehet, jotka eivät viljele viinaa, eivät suinkaan sentähden ole työhön kykenemättömämpiä, vähemmän kestäviä ja vähemmän karaistuja, sairaampia ja heikompia, kuin viinan käyttäjät. — — — Tarvitseeko minun monin sanoin puhua viinan väärinkäyttämisen onnettomista seurauksista; siitä ruumiinvoimien heikontumisesta, siitä sielun veltostumisesta ja henkisestä alennuksesta, siitä köyhyydestä, niistä onnettomista avioliitoista, siitä laiminlyödystä lasten kasvatuksesta, niistä taudeista ja ennenaikaisista kuolemantapauksista, niistä mielenhäiriöistä, itsemurhista, lisääntyneistä rikoksista ja siitä syystä täyteen ahdatuista vankiloista, minkä laajalti tavattava viinan väärinkäyttäminen meidänkin maassamme on saanut aikaan? Toivoisin, että kaikki, jotka osaavat lukea, tutustuisivat pieneen, Ruotsissa joku aika sitten ilmestyneeseen kirjaan otsakkeella 'Viinan himosta ja viinan juomisesta Ruotsissa', jonka on kirjoittanut — — — Magnus Huss."

Kerrottuaan tämän kirjan sanoja Pohjois-Amerikassa viinanpolton lakkauttamisesta saaduista kokemuksista, jatkoi Bergh: "Olen palvellut Uudenmaan, Mikkelin, Kuopion, ja Viipurin lääneissä sekä tuttaviltani, joita minulla näissä seuduissa vielä on, saanut kuulla samoista kokemuksista viinanpolton lakkauttamisen johdosta, jonka lakkauttamisen aiheuttivat katovuosien tähden annetut asetukset, sekä siitä että vanhat turmiolliset viinan väärinkäyttämisen seuraukset heti näyttäytyivät, kun kieltoaika loppui. Minä ja epäilemättä me kaikki tiedämme, että viinanryyppääjät itse tai ainakin useat heistä, jos kohta alussa vastoin tahtoaan, ovat päässeet kokemaan, miten viinan poistaminen on hyödyttänyt heidän terveyttänsä, tapojansa ja varallisuuttansa, ja he ovat toivoneet, että Jumala taivuttaisi lainsäätäjäin sydämet kokonaan kieltämään viinan valmistuksen. Näillä syillä rohkenen mitä vakavimmin ehdottaa, että sekä kotitarve- että tehdasviinan poltto maassamme, lakkautettaisiin, poikkeuksena vain se, jota tarvitaan lääketieteellisiä ja teknillisiä tarkoituksia varten. Kernaasti mahdamme me, joille ruokaryyppy näihin asti on ollut niin mieluinen ja hyvänmakuinen, uhrata sen niin tärkeää tarkoitusta varten, sitä suuremmalla syyllä kun meidän täytynee myöntää seuraavien mainitusta kirjasta lainattujen sanojen totuus: 'Tärkein on varmaankin kirkon palvelijain antaman esimerkin vaikutus. Niinkauan kuin pappi viljelee viinaa vaikka kuinka kohtuullisesti, ei voi hän opillaan ja varoituksillaan sanankuulijoissaan vaikuttaa viinan väärinkäyttämisen poistamista. Luopukoon hän itse tästä alhaisesta nautinnosta, niin on hänen työnsä tuottava siunauksesta rikkaita hedelmiä. Hän on saava paljon siunausta sen vähän sijasta, josta hän on luopunut, sen vähäpätöisen sijasta, josta hän on näyttänyt voivansa kieltäytyä. Sillä tavoin tulisi lainsäädäntö hyvin yksinkertaiseksi eikä tarvittaisi laveasti väitellä siitä, mistä rahat ovat otettavat kansakouluihin ja muihin hyödyllisiin laitoksiin, sillä yksin viinan poistamisen kautta saadut säästöt riittänevät siihen'."

Tätä jyrkkää kantaa vastaan, jota S. Castrén ja jotkut muutkin väittelyn aikana yhä enemmän lähentelivät, esitettiin paljon vastasyitä. Muiden kera huomautti J. I. Berghkin niistä epäkohdista ja vaikeuksista, joita hänen veljensä ehdotus olisi omiaan synnyttämään. Kaikkia näitä huomautuksia vastaan puolusti itseään J. F. Bergh niin voimallisesti, että hän äänestyksessä sai 9 ääntä ehdotuksensa puolelle. Näistä äänestäjistä oli ainakin Castrén yksi. Enemmistön päätöstä vastaan pani Bergh vastalauseen.

Mitä heränneitten pappien esitysten muotoon tulee, on myönnettävä, ettei kumpikaan Bergh-veljistä ollut etevä puhuja. Etenkin J. I. Berghin esitystapa oli raskasta ja liian laveaa, ja sama vika haittaa, jos kohta vähemmässä määrässä, J. F. Berghinkin valtiopäiväpuheita. Sitä syvällisempää ja kristinuskon ytimeen suoranaisemmin tähtäävää kuin ehkä kenenkään muun silloisen pappissäädyn jäsenen lausuntojen johtavat aatteet on heidän puheensa sisältö. Harvinaisen voimallisesti ja sitäpaitsi huomattavan täsmällisesti ja loogillisesti puhui K. F. Stenbäck. Muodollisessa suhteessa sujuvia ja sanojen valintaan nähden tarkkoja ovat niinikään von Essenin ja Castrénin puheet.

Tarkastaessamme pappissäädyn pöytäkirjoja 1863-64 vuoden valtiopäivillä, johtuu ajatus heti alussa heränneitten käsitykseen alamaisten suhteesta esivaltaan. Olemme ennen viitanneet siihen, että he ylimalkaan mitä jyrkimmin vastustivat kaikkea, joka kaukaakaan asettaisi heidän lojaalisuutensa epäiltävään valoon. Tämä lojaalisuus pistää silmään liikkeen kiihoittavien käräjäjuttujenkin aikana. Ja sama oli heidän katsantotapansa myöhempinäkin aikoina. Kuvaava on esim. seuraava kohta muutamassa J. I. Berghin v. 1863 kirjoittamassa kirjeessä: "Mitä tuleekaan ajatella ja sanoa sanomalehtimiehistämme, varsinkin räyhäävistä suomenkielisistä, jotka peittelemättä ja huutaen ilmaisemallaan myötätuntoisuudella Puolan hurjaa kapinaa kohtaan tarkoituksella syöttävät kansalle kapinallisia aatteita. Näkyy, että he johdonmukaisesti kasvattavat kansaa kapinaan — tulevaisuudessa". Mitä suurinta varovaisuutta noudattivat heränneet ylimalkaan sanojenkin valinnassa, kun oli kysymyksessä esivallasta ja varsinkin hallitsijasta puhuminen j.n.e. Mutta kuultiinpa 1863-64 vuoden valtiopäivillä tässä suhteessa heidän ryhmästään vastakkaiseenkin suuntaan meneviä lausuntoja. Olemme ennen (IV, 278) huomauttaneet J. F. Berghin kirjeestä "von Essenin ja muiden rabulismista". Muissakin hänen näiltä valtiopäiviltä kirjoittamissaan kirjeissä löytyy samankaltaisia huomautuksia. Samalle kannalle asettuu kirjeissään myöskin J. I. Bergh. Essenin lausuntoja ei kuitenkaan pidetty hyvinkään vaarallisina, mutta sensijaan herättivät muutamat K. F. Stenbäckin sanat suurta hämmästystä, ne kun säädyn puhemiehen ja useimpain sen jäsenten mielestä olivat valtiollisesti vaarallisia. Jo siinä istunnossa, joka käsitteli kysymystä painoasiamiehen ilmoituksesta sanomalehdille, että kertomukset valtiopäivien toiminnasta joutuisivat rajoittavien supistusten alaisiksi, teki Stenbäck vakavan muistutuksen tätä toimenpidettä vastaan. Kertomalla muutamia kohtia keisarin valtaistuinpuheessaan Suomen kansalle vakuuttamastaan luottamuksesta, hän näet lausui:

"Ken epäilee näiden Hänen Majesteettinsa ihanien, sydämiin kätkettävien sanojen vilpittömyyttä? Jokainen rehellinen suomalainen on, niinkuin toivon, vakuutettu siitä, että ne ovat kotoisin sydämen syvyydestä ja todella semmoisiksi tarkoitetut. Kuinka on sentähden mahdollista, että Hänen Majesteettinsa heti sen jälkeen, kun hän ne on lausunut, olisi suostunut kovennettuun sensuuriin valtiopäivien keskustelujen vapaata esittämistä vastaan sanomalehdissä! On selvää selvempää, että tämä käsky herättää kipeätä levottomuutta ja epäilystä jokaisen rehellisen suomalaisen povessa sekä että sen täytyy häiritä sitä luottamusta, joka nyt on olemassa korkeasti rakastetun, Armollisimman Suuriruhtinaamme ja meidän välillä. Tätä ei mitenkään voi muulla tavoin selittää kuin siten, että Hänen Majesteettiansa on eksytetty ja johdatettu harhaan. Kuka on sen tehnyt? Suuriruhtinaamme tunnustaa meidät rehelliseksi ja uskolliseksi kansaksi, mutta omat miehemme eivät tahdo suoda Suomen kansalle iloa saada todellisesti osoittaa, että valtiopäiväasioitten vapaa arvosteleminen sekä vahvistaa rakkautta hallitsijaan että kehittää Suuriruhtinaskunnan menestystä. Vilpitön ajatukseni on sentähden, että Suomen kansan luottamusmiesten näillä valtiopäivillä tulee poistaa se tahra, joka valtaistuimen edessä on isketty kansaamme."

Vielä jyrkemmästi esiintyi Stenbäck, kun oli kysymys valtiopäivien suhteesta valtiovarojen hoitoon. Hänen käyttämistään "sopimattomista mahtisanoista" eivät pöytäkirjat mainitse muita kuin "lahonut valtiolaitos", mutta keskusteluista käy selville, että puhemies keskeytti hänet. Niinikään tiedetään, että Stenbäck pakotettiin säädyltä pyytämään anteeksi varomattomia sanojaan. Tämän katsantotavan jyrkin vastakohta heränneitten piirissä eduskunnassa on J. I. Berghin 1877 vuoden valtiopäivillä tekemä ehdotus, jonka säädyt sittemmin hyväksyivät, että miljoona Suomen markkaa annettaisiin Venäjän armeijan silloisessa sodassa turkkilaisia vastaan haavoitettujen avuksi.

Muutoin huomaa selvästi, etteivät pappissäädyn keskustelut myöhemmillä valtiopäivillä kanna samaa läpeensä uskonnollista leimaa, josta tämän säädyn istunnot ensimmäisillä valtiopäivillä tunnetaan. Se seikka, ettei J. F. Bergh silloin enää ollut mukana, ei tietysti ratkaise asiaa, jos kohta hänen valtaava kristillinen persoonansa olikin omiaan voimallisesti tukemaan kaikkia niitä, jotka tahtoivat ohjata keskustelut uskonnolliseen suuntaan, vaan riippuu erotus pääasiallisesti siitä, että taloudellisten kysymysten luku lisääntymistään lisääntyi. Myöhemmilläkin valtiopäivillä oli herännäisyydelläkin edustajia — J. I. Bergh, O. H. Helander, Sakari Castrén, F. O. Durchman y.m., — mutta hekin olivat pakotetut kohdistamaan huomionsa niin moniin käytännöllisiin ja taloudellisiin toimiin, ettei heidän uskonnollinen kantansa niin selvään tule näkyviin kuin ensimmäisillä valtiopäivillä. Se vain tiedetään, että valtiopäivätyöt ylimalkaan tuntuivat heistä hyvinkin vastenmielisiltä ja heidän uskonnollista elämäänsä häiritseviltä. Tämä sävel kuuluu selvästi esim. seuraavasta O. H. Helanderin veljelleen 1877 vuoden valtiopäiviltä kirjoittamasta kirjeestä:

"Täällä olen nyt Helsingissä valtiopäivillä enkä voi asemastani valtiopäivämiehenä muuta sanoa kuin: qvid Saulus inter prophetas? (mitä tekee Saulus profeettain joukossa). Jos luon katseeni oikeaan tai vasempaan, kohtaavat minua tiede ja periaatteet ja niitä katsella töllistän kuin lehmä uutta veräjää. Mitä näihin asti on tapahtunut säädyn istunnoissa, ei ole mistään arvosta, eikä minulla vielä ole ollut syytä esiintyä. Asemaani olen koettanut käsittää siten, että kykyni mukaan koetan seurata asioita, muodostaa mielipiteeni ja äänestäessä lasken ääneni vaakaan. Tällä tavoin en suinkaan tule huomatuksi, mutta kuinka toivonkaan pysyväni huomiota-herättämättömänä, niin vähän huomattuna, ettei kukaan tietäisi minusta mitään. Niin myöskin mikäli asia koskee täkäläistä kristillistä elämää. Vieraita kieliä kuulee tälläkin alalla. Castrén on minulle hyvä veli ja ystävä, vanhoista ystävistä ovat Otto Hjelt ja hänen rouvansa vielä niinkuin ennen. Mitä muihin tulee, niin — — se teologia, se teologia, kuinka pettävä portto se onkaan! — — — Kirkkolaista jatkuu kuumia väittelyjä valiokunnassa. On huolestuttavaa, miten kirkkolakimme käynee. Vapaamieliset tahtovat anastaa kaikki eivätkä soisi kirkko-raukallemme mitään."

Heränneitten esiintyminen kirkolliskokouksissa ei ole omiaan herättämään suurempaa huomiota. Toiset heistä, niinkuin esim. J. I. Bergh, K. K. von Essen, Josef Grönberg, henkikirjuri K. A. Malmberg (IV, 92-93) käyttivät ahkerasti sananvuoroa, toiset, niinkuin V. L. Helander, J. V. Johnsson (IV, 285), K. F. Pfaler (III, 571), H. K. T. Brofeldt (IV, 110) harvoin tahi ei kertaakaan. Se aika on mennyt, jolloin heränneet yhtenä miehenä, niinkuin 1842 vuoden pappeinkokouksessa Turussa, esiintyivät erityisenä, kaikista muista eroavana joukkona. Heidän silloin edustamiaan mielipiteitä kannatetaan jo monessa suhteessa valtion ja kirkon kokouksissa, jos kohta toiselta puolen myöskin on myönnettävä, että herännäisyydessä tapahtunut hajaannus suuressa määrässä on estämässä tuota yksimielisen jyrkkää taistelua totuuden ja oikeuden puolesta, josta XIX vuosisadan herännäisyyden aikuisemmat vaiheet tietävät niin paljon kertoa. [Sukukirja; Biografinen nimikirja; Pappissäädyn pöytäkirjat 1863-64, 1867, 1872 ja 1877 vuoden valtiopäivillä; 1876 vuoden kirkolliskokouksen pöytäkirjat; Josef Grönbergin y.m. kertomukset 1863-64 vuoden valtiopäivistä; J. F. Berghin kirjeet Otto Clevelle 28/11 63 ja 13/9 64; J. I. Berghin kirje J. F. Berghille toisena pääsiäispäivänä 1863; O. H. Helanderin kirje Reinhold Helanderille 14/2 67.]

VII.

Tiedustellessamme Savon ja Karjalan herännäisyyden vaiheita XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla, kääntyy huomiomme itsestään ymmärrettävistä syistä niihin miehiin, joiden kautta Jumala ylläpiti tätä liikettä niinäkin vaikeina aikoina, jolloin sen nuoruuden into ja miehuudenajan voima olivat antaneet sijaa vanhuuden väsyneille päiville, ja syksyn myrskyt uhkasivat hävittää kaikki. Ensimmäisenä näistä miehistä astuu silloin eteemme Juhana Fredrik Bergh. Hänkin on jo vanhentunut, hänen ruumiinvoimansa ovat riutuneet ja monet raskaat murheet levittävät usein syksyn pimeää hänen mieleensä, mutta hänen henkensä valvoo, ja odottaessaan Herransa tuloa tekee hän loppuun asti yhtä ahkerasti sitä heränneen paimenen työtä, jolle hän jo nuorena on elämänsä vihkinyt.

Olemme huomauttaneet Berghin työstä valtiopäivillä sekä nähneet, miten huolellisesti hän koetti perehtyä eduskunnan käsiteltävinä oleviin kysymyksiin. Mutta näidenkin toimien aikana seurasi hän tarkasti seurakuntansa asioita, ahkerasti kirjoittaen kirjeitä ja toimittaen muulla tavoin ohjeita ja neuvoja sanankuulijoilleen. Varsinkin muisti hän niitä, joille hän oli uskonut johtajantehtäviä heidän keskuudessaan. Huomattavin näistä oli hänen vävynsä O. H. Cleve (III, 499), joka vuosina 1859-64 toimi ylimääräisenä pappina Rantasalmella. Ja kotona ollessaan oli Bergh yhtä ahkera ja huolellinen paimentyössään, kuin miehuutensa paraina päivinä. Mutta surulla täytyi hänen kokea, että hengellinen velttous vuosi vuodelta sai yhä enemmän sijaa seurakunnassa, jos kohta siinä vielä eloakin näkyi. Bergh oli järjestyksen mies. Siltäkin kannalta katsoen loukkasi häntä kovin esim. se, että paljon ihmisiä jumalanpalveluksen aikana kokoontui juttelemaan seurakuntataloon sekä yksityisten kirkon läheisyydessä oleviin asuntoihin. Muutamassa kirjeessä [J. F. Berghin kirje O. II. Clevelle 15/11 64.] valittaa hän sitä, ettei hän virkamiehiltä, joiden puoleen hän tuon huonon tavan poistamiseksi oli kääntynyt, ollut saanut mitään apua. "Kummallista", lausuu hän tämän johdosta, "ettei valtio tahdo käsittää, että kirkko on siveellisyyden perustus ja että siveellisyys on valtion perustus".

Joulukuussa 1863 määrättiin O. H. Cleve jumaluusopin lehtoriksi Jyväskylän alkeisopistoon. Hänen poismuuttonsa Rantasalmelta sai aikaan huomattavan aukon seurakunnan hengellisissä oloissa ja tuntui raskaalta varsinkin sen vanhasta kirkkoherrasta. Paitsi sitä, että näet Bergh oli erittäin mieltynyt tähän vakavamieliseen ja hartaasti uskonnolliseen mieheen, viihtyi hän siitäkin syystä hänen seurassaan, että Cleve oli opinnoille altis sekä tarkasti, niinkuin hänen appensakin, seurasi aikansa hengellisen elämän virtauksia ja muita niiden kanssa yhteydessä olevia yleisinhimillisiä kysymyksiä. Niinpä esim. hänen jumaluusopinlehtorinvirkoja varten kirjoittamansa väitöskirja "Försök att historiskt belysa läran om prestaembetet" (Koe historiallisesti valaista oppia papin virasta), joka painettiin 1863, tuotti Berghille paljo iloa, samoinkuin hänen tälle ajan polttavissa kysymyksissä julkilausumansa mielipiteet. Usein kirjoittivat he toisilleen. Varsinkin Cleve pyysi kaikissa tärkeissä kysymyksissä neuvoa vanhalta, valistuneelta apeitaan. Eikä tämä kieltäytynyt vastaamasta. Mielenkiintoista on lukea näitä Berghin Clevelle kirjoittamia kirjeitä. Ne ilmaisevat paitsi tuota syvällisen hellää, hänelle niin ominaista uskonnollisuutta, joka aina on kirjeiden pohjasävelenä, tarkkaa huomiokykyä ja avonaista silmää mitä erilaisimpia ilmiöitä käsittämään. Monesti näkyy niissä, samoinkuin Berghin muissakin kirjeissä, myöskin erinomaisen tarkkaa kaukonäköisyyttä ja aina mitä uskollisinta myötätuntoisuutta kansan olojen parantamiselle, niin hengellisten kuin aineellisten puutteiden poistamiselle. Hän tahtoo kehittää ja sivistyttää kansaa, mutta samalla kiinnittää sitä niihin toimiin ja töihin, joista sen toimeentulo ennenkin on riippunut. Huomattava on tähänkin nähden hänen vasta mainitsemamme O. H. Clevelle kirjoittamansa kirje. [15/11 64.] Viimemainittu, joka vasta oli muuttanut Jyväskylään, oli kirjoittanut Berghille siellä perustetusta kasvatusopillisesta seurasta, joka ohjelmaansa näkyy ottaneen myöskin maalaiskansan johtamisen kirjallisiin harrastuksiin. Tämän johdosta kirjoitti Bergh: "Tuottakoot kokouksenne hyötyä myöskin hengelliselle elämälle! Minä tulen yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että n.s. sivistys ilman tosi jumalanpelkoa ei ensinkään hyödytä. Se tuottaa vain vahinkoa ja turmelusta, sen näkee täälläkin. Se on esteenä myöskin taloudelliselle edistymiselle. Ne, jotka siitä ovat päässeet osallisiksi, karttavat ja häpeevät työtä ja pitävät laiskuutta hyveenä, kun vain voivat saada säätyläisten vaatteet yllensä. Pedagoogiselle yhdistykselle tulee huomauttaa tätä. Irstaimmat Helsingissä ovat juuri ne, jotka ovat saaneet tämmöisen kasvatuksen. Siltä alkaa näyttää myöskin täällä maalla. Ainoastaan heränneet palvelijat tyytyvät toimittamaan tavallista talonpojan työtä, riihenpuintia ja karjanhoitoa."

Maassamme näinä aikoina heränneeseen harrastukseen kansan sivistyksen korottamiseksi, joka harrastus pari vuotta myöhemmin synnytti kansakoululaitoksemme, otti Bergh innokkaasti osaa. Jo nuorena pappina oli hän, niinkuin ennen (I, 152) olemme maininneet, vankilansaarnaajana Kuopiossa tullut siihen vakaumukseen, että useimpain rikosten syynä olivat kerjuu ja puute. Tämä vakaumus johdatti hänet ensin (I, 340) pyhäkoulujen perustamiseen sekä monenkaltaisiin toimiin kansan taloudellisen tilan parantamiseksi. Vielä vanhoilla päivillään työskenteli hän innokkaasti tuon nuoruutensa lempiaatteen toteuttamiseksi. Niinpä hän esim. joulukuussa 1864 piti pitäjänkokouksen Rantasalmella koulun perustamiseksi tämän pitäjän Haapaniemen kylään. Yritys kohtasi tietysti vastarintaakin. Toiset yhtyivät muutaman vaikutusvaltaisen isännän lausuntoon: "Valistusta on meillä kyllin, lisää ei tarvita", mutta enemmistö kannatti Berghiä. Millaiseksi tämä oli suunnitellut koulua, näkyy seuraavasta hänen kirjeessään O. H. Clevelle löytyvästä selostuksesta: "Tarkoitus olisi tähän kansakouluun yhdistää lastenkoti. Varat saadaan maanviljelyksestä. Ainoastaan semmoisia oppilaita otetaan kouluun, jotka käytännöllisestikin tahtovat oppia kaikki, mikä kuuluu maanviljelykseen. Ne, jotka ovat läpikäyneet koulun, pääsevät opettajiksi kylissään ja saavat palkakseen vanhat koulumestarikapat. Haapaniemen koulusta tulisi siis jonkunlainen seminaari. Paitsi kristinuskoa, kirjoittamista, laskentoa ja maanviljelystä (pääasiallisesti käytännöllistä) otetaan ohjelmaan, jos aika myöntää, muitakin aineita". [J. F. Berghin kirje O. H. Clevelle 9/1 65.] — Köyhän ajan sekä Berghin pian tapahtuneen kuoleman tähden jäi hanke sikseen, mutta sekin puolestaan todistaa paljon tämän valppaan miehen harrastuksista kristillisen kansansivistyksen hyväksi.

Raskaita olivat Berghin viimeiset vuodet. Poikiensa tähden oli hän vanhoilla päivillään joutunut taloudelliseen ahdinkoon, joka tuotti hänelle paljon huolta. Muitakin nöyryytyksiä täytyi hänen heidän tähtensä kokea. Kovasti painoi hänen hellää mieltään myöskin tähän aikaan monta vuotta perätysten sattunut kato ja siitä seuraava köyhyys ja tautisuus. Ylen raskaaksi kasvoi silloisissa oloissa hänen työtaakkansakin, varsinkin kun hänen terveytensä vuosi vuodelta kävi yhä huonommaksi. Muunohessa vaivasi häntä kova kolotustauti, joka etenkin öisin tuotti hänelle "sietämättömiä tuskia". Epäuskon kasvava valta, herännäisyyden taantuminen monessa paikoin, kirkkolakia y.m. kirkollisia ja isänmaallisia kysymyksiä koskeva erimielisyys eivät myöskään olleet omiaan virkistämään Berghin mieltä ja helpottamaan hänen raskaan työpäivänsä iltahetkiä. Mutta Herran kädestä ottaa hän kaikki, mitä hänen osakseen tulee, ei vastenmielisesti, vaan kiittäen ja ylistäen. On kehoittavaa nähdä, miten huolet ja vastoinkäymiset ahdistavat häntä yhä likemmäs Jumalaa. Kansan köyhyyttä ja omia taloudellisia huoliaan ajatellen kirjoittaa hän: "Olen koettanut oppia ja opettaa muille neljättä rukousta sen yhteydessä muiden rukousten kanssa. Herra opettakoon meitä uskomaan ja tunnustamaan". [J. F. Berghin kirje O. H. Clevelle 22/5 65.] Ja kun hän jo oli niin sairas, ettei enää kyennyt lähtemään virkatoimiin pitäjälle, iloitsi hän siitä, että hän "oli päässyt tilaisuuteen enemmän kuin ennen viljellä sanaa ja rukousta". "Täten", niin hän kirjoittaa, "on Jesus yhä enemmän kirkastunut minulle ja tullut minulle yhä kalliimmaksi". Tässä yhteydessä puhuu Bergh siitäkin, että hän tutkimalla tunnustuskirjoja raamatun lukemisen yhteydessä on "saanut enemmän valoa kestävissä ulkonaisissa riidoissa". Kuinka perusteellinen Bergh oli, näkyy siitäkin, että hän pyytää Cleveä hankkimaan hänelle paremman alkukielisen tunnustuskirjojen painoksen, hänen omansa kun oli huono eikä noudattanut samaa järjestystä, kuin suomenkielinen käännös.

Berghin tauti pakotti hänet vihdoin pyytämään virkavapautta. Ainoastaan muutamia kuukausia hän sitä tarvitsi. Mutta vielä pari viikkoa ennen kuolemaansa kirjoitti hän, vaikka hänen tuskansa usein olivat hyvin kovat, Clevelle: "Jumala on ihmeellisesti auttanut minua sekä sielun että ruumiin puolesta. Hänelle olkoon kiitos ja ylistys". [J. F. Berghin kirje O. H. Clevelle 25/5 66; J. F. Berghin kirje O. H. Clevelle 3/9 66.]

Mikkelin päivänä jumalanpalveluksen alkaessa, syyskuun 30 p:nä 1866 kutsui Herra Juhana Fredrik Berghin lepoonsa. Kun hänen apulaisensa aamulla lähti kirkkoon, jätti hän hänelle hyvästi lausuen: "Vie tervehdykseni seurakunnalle. Sano heille: niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa, jotta kuka ikinä häneen uskoo, se ei hukkuisi, vaan saisi ijankaikkisen elämän". "Sanonko minä", kysyi apulainen, "että te nyt omalle kohdallenne sen niin tunnette?" "Älä siitä puhu", kuului kuolevan vastaus, "vaan sano heille nuo Herran sanat". — Melkein heti apulaisen lähdettyä, sammui hiljaa tuon uskollisen Herran palvelijan maallinen elämä.

Berghin tuttavat ovat kertoneet, että hänen katseensa, kun hän astui suureen seuraan, ensin aina ilmaisi ihmettelyä, joka, jos hän seurassa huomasi ystäviä, suli onnelliseen hymyilyyn. "Autuaallista ihmettelyä ilmaisivat hänen kalpeat kasvonsa, kun minä kirkosta tultuani astuin hänen kuolinvuoteensa ääreen", on yllämainittu apulainen kertonut. [Kert. kirkkoherra P. Malinen.]

Kuinka rakas Berghin muisto vielä kauan hänen kuolemansakin jälkeen oli Rantasalmella, samoinkuin poikkeuksetta Savon heränneen kansan keskuudessa, näkyy muunohessa muutamasta torppari Juhana Hämäläisen hänestä v. 1879 sepittämästä runosta. Sen muodollinen puoli on hyvinkin puutteellinen, mutta sisällys, joka kuvaa Berghin elämänvaiheita, hänen opettajatointaan ja oppiaan, osoittaa, miten selvän käsityksen viimemainitun sanankuulijat olivat häneltä saaneet ei vain hengellisen elämän salaisuuksista, vaan muistakin asioista. Runoa, joka käsittää 980 säettä, ei ole painettu. Lainaamme sen loppuosasta tähän muutamia säkeitä:

    "Tämä on tohtori Berghin muistolaulu,
    Jota tehdä tuli minull' suuri halu,
    Ei että tämän kautt' tietyksi tulisin
    Ja mainittava maailmassa olisin."

    "Vaan sille vainajal' muistoksi tämä olkoon,
    Ja Jumalalle kunniaksi tulkoon,
    Jota tulis meidän aina ylistää
    Ja hänen totuuttansa julki julistaa."

    "Vaan kun vainaja, josta tämä laulu tehtiin,
    Kristinopin syvään ytimeen on ehtin',
    Että hänel' oli niistä selvä käsitys
    Ja Pyhän hengen oma esitys."

    "Että hän ei juttuja jaaritellut
    Eikä järjen viisaut' opiksi esitellyt,
    Vaan puhtaasti kylvi sanan siementä
    Tahtomatta niilläkään sitä lisätä."

    "Opin puhtaudest' ansaitsee hän kiittää,
    Vaan se tunnustus mun tulee tähän liittää,
    Että hän ansaitsee paljon enemmän
    Kuin onkaan minussa miestä tekemään".

[Johan Hämäläisen Muistolaulu Tohtori Johan Fredrik Berghin opista ja elämästä. (Runon on minulle lainannut pastori T. Vilho Laine.)]

Yhä yleisemmin kunnioitettiin Berghiä varsinkin hänen elämänsä loppuaikoina myöskin johtavissa kirkollisissa piireissä. Maan hallitusmiehetkin antoivat hänelle tunnustuksensa. Todistuksena on muunohessa sekin, että hän v. 1864 sai jumaluusopin-tohtorin arvon. Paljon suuriarvoisempi on kuitenkin se tunnustus, minkä hän on saanut Savon heränneeltä kansalta, joka sukupolvesta toiseen siunaa hänen muistoaan.

Varsinkin Berghin kuoleman jälkeen alkaa herännäisyyden lamautuminen tulla näkyviin lähipitäjissäkin. Säämingissä elivät vielä sikäläisen liikkeen etevät johtajat Olli Mikonpoika Pesonen ja Matti Liukko, mutta heidänkin johtamiinsa joukkoihin vaikutti Berghin poismuutto lamauttavasti. Säämingin heränneillä ei enää ollut asiaa Rantasalmelle, yhteys heidän ja sikäläisten ystävien välillä kävi vieraammaksi, väsähtämistä alkoi näkyä yhä yleisemmin. Sitäpaitsi oli moni vainojen aikojen kärsimyksissä karaistusta ja uskonnollisessa elämässään vakaantuneesta kantajoukosta jo siirtynyt pois näyttämöltä, eikä uusia herätyksiä enää tapahtunut kuin hyvin harvoin. [Kert. sahanhoitaja G. Pesonen.] Säämingin merkkimiehistä kuoli Olli Juhonpoika Pesonen 1868, Olli Mikonpoika Pesonen 1870 ja Matti Liukko 1878. [Säämingin kirkonkirja.] Paljon siunausta olivat nämä kansanmiehet opillaan ja kristillisellä vaelluksellaan levittäneet kotiseudullaan ja, niinkuin jo ennen on mainittu, lähiseuduilla, varsinkin Kerimäellä. Jos täytyykin myöntää, että liike näillä seuduin J. F. Berghin ja näiden Säämingin heränneitten johtomiesten kuoleman jälkeen ennenpitkää katosi miltei näkymättömiin, jäi kuitenkin heidän vaikutuksestaan sikäläisen kansan uskonnolliselle elämälle pohja, jolle tulevaisuudessa syvällistä hengellistä elämää voidaan rakentaa. — Säämingin vanhoista, näiden seutujen ulkopuolellakin tunnetuista heränneistä, jotka elivät vielä vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla, on edellisten kera muistettava myöskin kanttori P. Venell. Heränneitten katsantotavalle uskollisena loppuun asti päätti hän päivänsä v. 1883. [Sukukirja.] Näiden seutujen heränneistä papeista mainittakoon A. Wahlberg (IV, 113), joka, oltuaan kappalaisena Pieksämäellä 1856-1866, viimemainittuna vuonna siirtyi samankaltaiseen virkaan Kerimäelle, missä hän kuoli v. 1868. [Sukukirja; kert. Hanna Cautón.]

Pieksämäellä oli vielä V. J. Majanderin (IV, 113) ja Wahlbergin poismuuton jälkeen seurakunnasta herännäisyyden jäännöksiä huomattavan paljon. Vielä vuosisadan lopussa löytyi siellä tähän suuntaan lukeutuvia henkilöitä, jos kohta yhteinen sananharjoitus siellä jo siihen aikaan melkein kokonaan oli lakannut. [Kert. Hanna Cautón.]

Paitsi seurakunnassa toimineita heränneitä pappeja, jotka, niinkuin olemme nähneet, jo aikaisemmin olivat muuttaneet pois paikkakunnalta, olivat herännäisliikkeen muutkin täällä vaikuttaneet merkkimiehet poistuneet näyttämöltä. Tuo aikoinaan hurmahenkistä levottomuutta täällä aikaansaanut, mutta sittemmin Paavo Ruotsalaisen oppilaaksi nöyrtynyt Pietari Riipinen (I, 331) kuoli jo 1861 ja seudun heränneitten epäilemättä etevin maallikkoedustaja Gabriel Markkanen (III, 221), jonka vaikutus muissakin herännäispiireissä oli huomattava, syksyllä 1863. Kauemmin eli täkäläisen Paavo Ruotsalaisen suunnan kolmas johtava henkilö Heikki Asikainen (III, 221), joka kuoli vasta 1875. Mitään elinvoimaisempaa liikettä ei Markkanenkaan ja vielä vähemmin hänen viimemainittu apumiehensä saanut Pieksämäellä syntymään. Herätysten aika oli täälläkin loppunut. Eikä päässyt täällä nousemaan renqvistiläinenkään suunta. Sen etevimmät edustajat Juhana Ukkonen (k. 1884) ja Klemens Liukkonen (III, 221) (k. 1881), eivät vanhoilla päivillään enää saaneet rukouksen henkeä seuralaisissaan sytytetyksi, ja heidän edustamansa liike kuoli ennenpitkää sukupuuttoon. [Pieksämäen kirkonkirja.]

Paremmin kuin useimmissa muissa Savon seurakunnissa säilyi herännäisyys Suonenjoella. V. 1861 siirtyi sinne Pieksämäeltä V. J. Majander. Heränneen papin lämmöllä liittyi hän sikäläisten heränneitten luotettavaan ja kokeneeseen johtajaan Pentti Korhoseen, koettaen yhdessä hänen kanssaan sytyttää liekkiin liikkeen sammuvaa tulta. Bergh-veljet eivät enää päässeet käymään täällä rakkaassa kotipitäjässään, yhä yleisemmäksi käynyt epäusko levitti myrkkyään tännekin, ja heränneitten oma huolimattomuus avasi oven kaikenlaisille onnenonkijoille heidän omaan piiriinsä. Näistä on ennen (IV, 113) mainittu Paavo Jalkanen huomattavin. Turhaan koetettuaan saada Korhosta epäluulon alaiseksi Majanderin silmissä, alkoi hän vehkeillä molempia vastaan. Yhä rohkeammin esiintyi hän seuroissa puhujana, lumoten kansaa liehakoitsevan ystävällisellä käytöksellään ja hyvillä puhelahjoillaan. Seurauksena oli, että Korhonen muutti Majanderin kanssa pois, kun tämä, oltuaan välisaarnaajana Iisalmessa (1862-63), siirtyi Karttulaan, jonka seurakunnan kappalaiseksi hän viimemainittuna vuonna oli päässyt. Kasvamistaan kasvoi Jalkasen maine Suonenjoella, vaikka sekin hänestä tiedettiin, että hän runsaasti viljeli väkijuomia. Pintapuolista oli hänen puheensa ja pintapuolisuuteen eksyivät hänen sanankuulijansa. Tuskin olivat Majander ja Korhonen ehtineet asettua Karttulaan, missä heidän vaikutuksestaan uusi herätys syntyi, ennenkuin Suonenjoenkin heränneitä tuon tuostakin alkoi näkyä heidän seuroissaan. Mutta eivät nämä kuitenkaan rikkoneet yhteyttään Jalkasenkaan sanankuulijoitten kanssa, vaikka kummankin suunnan uskonnollisessa katsantotavassa oli tuntuva erotus. Häiriöitä ja eripuraisuutta tämmöiset olosuhteet kuitenkin väkisinkin synnyttivät Suonenjoen jo ennestään Paavo Ruotsalaisen ja Berghien aikuisten, vakavaan parannukseen ja valvovaan uskoon vaativien herätysten ajoista vieraantuneessa liikkeessä. [Kert. Ville Suhonen y.m. Suonenjoen vanhat heränneet; Paimenmuisto.]

Samana vuonna (1862) kuin Majander muutti pois Suonenjoelta, pääsi sinne kappalaiseksi herännäismielinen Juhana Warén. Hänen esiintymisensä ei ollut omiaan häiriötä asettamaan. Levottomuus päinvastoin vain lisääntyi niinä 20 vuotena, jolloin hän, ensin kappalaisena, sittemmin kirkkoherrana, oli pappina seurakunnassa. Ettei hän ollut herännäisyyden vastustaja, näkyy siitä, että hän kääntyi Bergh-veljesten puoleen kirjeillä, joissa hän valitti vaikeaa asemaansa ja kysyi heiltä neuvoa. Niinikään pyysi hän heitä pyytämällä saapumaan Suonenjoen uuden kirkon vihkijäisiin (1865). Kutsua eivät Berghit voineet noudattaa ja sitäpaitsi näkyvät he pitäneen kaiken sekaantumisen suonenjokelaisten ja heidän pappinsa välisiin suhteisiin turhana, he kun silminnähtävästi eivät luottaneet viimemainittuun. Asianlaitaa kuvaa seuraava J. I. Berghin, heränneen suonenjokelaisen Aapeli Rossin käynnin johdosta hänen luonaan Limingassa, J. F. Berghille kirjoittama kirje:

"Keskusteluista Aapeli Rossin kanssa, joka on järkevä mies, sain yhä enemmän varmuutta siihen, mitä jo ennakolta tiesin ja uskoin, että Warénilta todellakin puuttuu tahtia, niinkuin sinäkin näyt huomanneen. Sitäpaitsi on hän epäluuloinen ja pyytää kiitosta hengellisyydestään, ahkeruudestaan ja lahjoistaan. Olen uskonut, että todellisia vikoja löytyy ja on löytynyt myöskin vanhojen heränneitten puolella, mutta Aapelilta sain tietää, että he todellakin ovat tehneet ainakin hyviä yrityksiä saadakseen aikaan sopua ja myönteliäisyyttä. Mutta ei auta mikään, sillä W. kuuntelee juoruja. Hän on alituisesti kiusannut minua pitkillä kirjeillä samasta asiasta. Viimeinen kirjeeni hänelle (paljon ennen Rossin käyntiä täällä) oli ankaran vakava, ja sentähden lienee hän kääntynyt sinun puoleesi. Olisi erinomainen asia, jos jaksaisit ja ehtisit käydä Suonenjoki-raukkaa katsomassa, — ei niinkään paljon Warénin tähden, jonka luulen auttamattomaksi, hän kun suullisessa keskustelussa myöntää paljon, vihdoin kaikkikin, mutta pian jälleen yksinään ollessaan vetäytyy 'janhukselleen' [paksuun kuoreensa.] — vaan heränneitten tähden, jotka ovat kovin kiusattuja ja syvästi surevat eripuraisuutta. W. taistelee heitä vastaan saarnatuolista, ei hyväntahtoisesti heitä nuhdellen, vaan katkeralla innolla, joka ilmaisee nurjamielisyyttä heränneitä vastaan seurakunnan edessä". [J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 13/2 66; Paimenmuisto.]

Jos tämä kirje osoittaakin hieman puolueellisuutta Suonenjoen vanhoihin heränneisiin nähden, näkyy siitä samalla muuttumatonta rakkautta herännäisyyteen ja sen edustajiin kansan syvissä riveissä. Tuo ilmeisesti liiaksi ankara arvostelu Warénista johtuu nähtävästi siitä, ettei tämä ymmärtänyt Suonenjoen heränneitä ja siten antoi aihetta väärinkäsityksiin myöskin heidän puoleltaan. Ja joka tapauksessa on asiaa arvosteltaessa otettava huomioon se vikoileva mieli, eripuraisuus ja huikentelevaisuus, jonka Jalkasen esiintyminen oli saanut aikaan Suonenjoen heränneissä. Warénin asema ei todellakaan ollut helppo.

Kauan ei saanut Majander toimia Karttulassa. Jo v. 1867 kutsui elon Herra tämän ahkeran ja innostuneen työntekijän pois. Kaksi vuotta aikaisemmin (1865) oli Pentti Korhonen päässyt lepoon. Huomattava oli se herätys, minkä nämä herännäisyyden uskolliset ja elävähenkiset vartijat saivat aikaan Karttulassa, mutta ennenpitkää alkoivat senkin näkyvät jäljet, mikäli on kysymys liikkeestä semmoisenaan, kadota. Jalkasen pintapuolisesta ja eksyttävästä johdosta huolimatta säilyi herännäisyys sitävastoin Suonenjoella. Vielä vuosisadan lopussa oli se huomattava ja elinvoimainen. Jalkanen kuoli vasta 1895. [Kert. V. Suhonen y.m.; Paimenmuisto; Suonenjoen kirkonkirja.]

Kuopion herännäisyydessä tapahtui tuntuva muutos, kun J. I. Bergh v. 1861 muutti Liminkaan. Niinkuin olemme nähneet (IV, 93), oli kyllä se osa sikäläisistä heränneistä, joka oli mieltynyt Jonas Laguksen katsantotapaan, jo sitä ennen vieraantunut hänestä, mutta hänellä oli kuitenkin vielä paljon ystäviäkin täällä Savon herännäisyyden vanhassa keskuspaikassa, ja nämä kaipasivat häntä paljon. Sitäpaitsi on huomattava, että herännäisyys Berghin poismuuton kautta menetti paraan tukensa Kuopion tuomiokapitulissa. Piispa Frosterusta (k. 1884) ei kyllä mitenkään voi sanoa liikkeen sortajaksi, mutta erillään heränneistä hän aina pysyi eikä milloinkaan ryhtynyt suoranaisesti heidän etujaan valvomaan, ja mitä tuomiorovasti A. G. Borgiin tulee, niin tiedämme, että hänen uskonnollinen kantansa vielä vähemmän sopi yhteen heränneitten katsantotavan kanssa. Näin ollen jäi Berghin poismuuton kautta Kuopiosta sikäläiseen tuomiokapituliinkin aukko, joka varsinkin virkamääräyksiin nähden ei ollut eduksi maan pohjoisen osan herännäisyydelle.

Oltuaan seitsemän vuotta pappina Karstulassa (IV, 93), palasi Albert Ingman v. 1860 Kuopioon, jonka maaseurakunnan kappalaiseksi hänet oli nimitetty. Huonosti oli hän viihtynyt ensinmainitussa seurakunnassa, mutta paljon oli hän siellä kokenut ja sisällisen ihmisensä puolesta edistynyt. Kuopioon palatessaan oli hän kyllä sama vakava, maailmaan ja sen tapoihin nähden jyrkkä pietista kuin hänen ensi kertaa täällä pappina toimiessaan, mutta hänen esiintymisensä oli lempeämpää ja hänen saarnansa evankelisempaa kuin ennen. Hänen työpäivänsä myrskyt olivat asettuneet ja illan rauha joutunut. Vaikka Ingman lähinnä kuului Jonas Laguksen edustamaan suuntaan, lähestyivät häntä luottamuksella myöskin paikkakunnan muut heränneet. Sekä J. I. Berghin että J. F. Berghin kanssa oli hän hyvässä sovussa. Ingman kuoli toukokuussa 1866. [Paimenmuisto; K. A. Malmbergin, A. Granitin y.m. kertomukset; J. F. Berghin kirjekokoelma.]

Näiden seutujen heränneistä papeista on edellisten kera muistettava myöskin J. V. Johnsson, joka, toimittuaan jumaluusopin lehtorina Kuopion alkeisopistossa vuosina 1868-76, pääsi Juvan kirkkoherraksi. Että häntä pidettiin oppineena ja kykenevänä miehenä, näkyy niistä monista luottamustoimista, jotka hänelle uskottiin. Hänet näet valittiin (1871) raamatun suomennoskomitean jäseneksi sekä pappissäädyn edustajaksi 1867 ja 1872 vuosien valtiopäivillä, ja varsinkin todistaa se seikka, että hänet v. 1884 asetettiin ensimmäiselle vaalisijalle Porvoon hiippakunnan piispanvirkaan, miten suuressa arvossa hänen virkaveljensä häntä pitivät. Tähän virkaan hänet myöskin nimitettiin, mutta hän kuoli samana vuonna (1884), ennenkuin hän oli ehtinyt siihen astua. [Hornborg, Matrikel; Paimenmuisto.]

Miltei ainoana Kuopion Paavo Ruotsalaisen aikuisista heränneistä eli vielä XIX vuosisadan lopussa lääninrahastonhoitaja K. A. Malmberg (IV, 92-93). Niinkuin olemme nähneet, oli tämä vilpitön ja kiivas herännäisyyden ystävä sydämensä koko lämmöllä jo nuorena ruvennut Paavo Ruotsalaisen opetuslapseksi. Yhtä innokkaasti kuin hän tämän herännäisyyden oppi-isän eläessä oli häntä kannattanut, yhtä ehdottoman varmasti puolusti hän häntä elämänsä loppuun asti, kovasti kiivastuen, jos kukaan uskalsi viitatakaan hänen vikoihinsa. Ja yhtä ehdottomalla kunnioituksella ja ihailulla oli hän liittynyt Jonas Lagukseen. Vuosien kuluessa ja samassa määrässä kuin Kuopion herännäisyys alkoi vähetä, kävi tämä ihailu yhä yksipuolisemmaksi ja puolueellisemmaksi. Vikoillen J. I. Berghiä, jonka kanssa sopu kuitenkin ulkonaisesti säilyi loppuun asti, ja ennen kaikkea niskaslaisuuden ja uuden suunnan edustamia oppeja, ei tahtonut hän kuulla puhuttavankaan muusta herännäisyydestä kuin siitä, jonka johtajana Lagus elämänsä loppupuolella oli ollut. Miten vierasta tämä toistupalainen katsantotapa Savon heränneille ylimalkaan olikin, edusti Malmberg sen jyrkintä muotoa siinäkin kohden, että hän piti Laguksen suuntaa ja siihen kuuluneita sekä vielä elossa olevia henkilöitä ainoina, jotka olivat päässeet käsittämään sitä salaista viisautta, minkä Jumala oli uskonut Paavo Ruotsalaiselle. Mitään uudistusta herännäisyysliikkeelle hän toistupalaisten tavoin ei myöskään pitänyt mahdollisena. Herätysten aika oli ollut ja mennyt! Mutta se lämpö, jolla hän vielä vanhoillakin päivillään puhui menneitten aikojen vaiheista, sekä hänen valistunut käsityksensä ristin tien salaisuuksista todistivat, miten syvästi herännäisyys oli vaikuttanut häneen. Suurta kunnioitusta nautti Malmberg kotiseudullaan loppuun asti, joka näkyy siitäkin, että hänet valittiin maallikkoedustajaksi vielä 1893 vuoden kirkolliskokoukseen, vaikka hän siihen aikaan oli 76 vuoden ikäinen. — Malmberg kuoli v. 1901. [Kuopion kirkonkirja.]

Muita huomattavia herännäisyyden edustajia ei Kuopiossa J. I. Berghin poismuuton ja Albert Ingmanin kuoleman jälkeen ollut. Mutta vaikka sikäläinen liike näiden aikojen jälkeen laimenemistaan laimeni, löytyi vielä vuosisadan lopussa sekä Kuopion kaupungissa että siihen kuuluvassa maaseurakunnassakin monta, joiden koko uskonnollinen katsantotapa oli vanhojen heränneitten katsantotapaa. Senmielisiä pappejakin on Berghin ja Ingmanin aikojen jälkeenkin siellä ollut.

Maaningan ja Nilsiän herännäisyys oli jo Paavo Ruotsalaisen loppuaikoina ilmaissut hyvinkin selviä väsähtämisen oireita, eikä kulunut kuin pari vuosikymmentä, ennenkuin liike näillä seuduin näytti kerrassaan häviävän. Ensinmainitussa seurakunnassa toimi kyllä, niinkuin olemme nähneet (IV, 112) vuoteen 1858 herännyt E. Saurén, mutta sanottavia jälkiä hänenkään työstään ei siellä myöhempinä aikoina enää näkynyt. Mutta täällä, samoinkuin Nilsiässäkin, löytyi kyllä vielä myöhemminkin kansan uskonnollisessa käsityksessä paljon perintöä suurten herätysten ajoilta. Tämä koskee varsinkin Nilsiää. Paavo Ruotsalaisen kerrotaan vähän ennen kuolemaansa kerran kotipitäjästään lausuneen: "Täällä ei herää ihmisiä ennenkuin 30 vuoden perästä". [Kert. näiden seutujen vanhat heränneet.] Jos kertomuksessa on perää, ilmaisi tuo merkillinen mies, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, tälläkin ennustuksella sitä profeetallista lahjaa, josta monesti ennen olemme huomauttaneet.

Paljon eloisampaa kuin viimemainituissa seurakunnissa oli liike vielä 1860-luvun jälkeenkin Iisalmessa. Syynä ei suinkaan ollut yksinomaan se, että siellä vielä verraten myöhäisinä aikoina oli vaikuttanut heränneitä pappeja — A. Wahlberg (1853-56), V. J. Majander (1862-63), H. K. T. Brofeldt vuodesta 1865 sekä Lapinlahdella Klas Weisell, joka siellä oli kappalaisena vuodesta 1854 kuolemaansa asti v. 1876 — eikä sekään, että siellä olisi löytynyt eteviä maallikkojohtajia, vaan ilmeistä on, että sikäläiset heränneet, mitä sitten heidän silloisesta hengellisestä tilastaan onkin sanottavaa, rakkaudella koettivat pysyä uskollisina herännäisyyden vanhoille traditsiooneille, joista he poissiirtyvältä sukupolvelta olivat niin paljon kuulleet. Näistä vanhuksista on ensimmäisenä muistettava herännäisyyden muistojen kerääjä ja kertoja L. J. Niskanen, joka, niinkuin tiedämme (IV, 91), eli vielä XIX vuosisadan keskivaiheella, sekä Juhana Poikonen (IV, 116), joka kuoli vasta v. 1867. Niinkuin tiedämme, oli kumpikin näistä miehistä erittäin huvitettu herännäisyyden vanhoista muistoista ja kertoivat niistä kernaasti nuoremmalle sukupolvelle. Emme sentähden erehtyne, kun väitämme tämänkin seikan estäneen Iisalmen heränneitä vieraantumasta isien tavoista ja harrastuksista. Kun sitten L. J. Niskasen vanhin poika, ennen (IV, 110) mainittu Juhani Niskanen 1860-luvulla ryhtyi kotiseutunsa jo hajoavan herännäisyysliikkeen johtajaksi, liitti hän toimintansa menneiden aikojen suuriin muistoihin, joita hän isältään oli niin paljon kuullut ja kyytimiehenä tämän matkoilla suoranaisesti itsekin mieleensä painanut. Tämän kautta sai hänen esiintymisensä, jonka voimaa vilkas älynsä, puheliaisuutensa ja avomielisyytensä suuressa määrässä lisäsivät, Iisalmen heränneitten joukon, jota eripuraisuus ja uneliaisuus jo kauan olivat hajoittaen havitelleet, jälleen kootuksi. Sitäpaitsi on huomattava, että 1860-luvulla sattuneet suuret nälkävuodetkin pakottamalla pakottivat ihmisiä Jumalaa etsimään, varsinkin niitä, jotka Herrasta enemmän isiltään olivat kuulleet. Muistettava on niinikään Kiuruveden läheisyys, mistä, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, Niskanen ennenpitkää sai paljon apua.

Savon herännäisyyden tukeena oli vielä XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä J. J. Rahm. Niitä vaikeuksia säikähtämättä, joita Paavo Ruotsalaisen ja L. J. Niskasen kuoleman jälkeen ilmaantui Kiuruveden heränneitten sopua ja hengellistä elämää häiritsemään (IV, 111-112), pysyi tämä koeteltu sotavanhus uskollisena menneille muistoille sekä oman aikansa liikkeen vaiheille, vaikka hän olikin liian heikko painamaan alas sitä eripuraisuuden ja yhä kasvavan vikoilemisen henkeä, joka oli hajoittamassa Kiuruveden heränneitä ja uhkasi sukupuuttoon hävittää koko heidän joukkonsa. Jäännös kuitenkin jäi, ja siihen liitti Herra, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, uudestaan herättävän ja kokoovan armonsa. — V. 1866 siirtyi Rahm Kiuruvedeltä Heinävedelle, jonka seurakunnan kirkkoherrana hän sitten toimi vuoteen 1879. Viimemainitussa seurakunnassa oli Albert Ingmanin ajoilta heränneitä, mutta mitään eloisampaa liikettä hän ei sielläkään enää saanut aikaan. Sitä eheämmän tunnustuksen ansaitsee Rahm siitä, että hän yhä edelleen rakkaudella seurasi herännäisyyden vaiheita eikä liittynyt niihin, jotka miltei iloiten tuomitsivat sen jo sukupuuttoon kuolleeksi. Vielä elämänsä myöhäisenä iltana — hän kuoli Leppävirran kirkkoherrana v. 1894 — iloitsi hän siitä uudesta, vanhaan herännäisyyteen liittyvän herätyksen aamukoitosta, joka XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä alkoi näkyä Savonkin pietismin entisillä sydänmailla. [Hengellinen Kuukauslehti 1895, s. 257; Paimenmuisto; Wilh. Malmivaara, Puoli vuosisataa heränneiden keskuudessa; kert. Eero ja Aappo Lämsä, Wilh. Malmivaara, K. A. Malmberg, J. Schwartzberg, Kusti Niskanen y.m.]

Se likeinen yhteys, joka 1820—30-luvuilla oli olemassa Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan herännäisyysliikkeiden välillä, väheni, niinkuin tiedämme, vähenemistään Paavo Ruotsalaisen loppu-ijällä ja katkesi hänen kuolemansa jälkeen kokonaan. Nämäkin vaiheet osoittavat selvästi, miten tärkeänä tekijänä herännäisyyden säilymiseksi ja elpymiseksi sen eri seutujen likeinen keskinäinen kanssakäyminen on ollut. Se on laajentanut heränneitten näköpiiriä, tuonut uutta, virkeämpää eloa etäälläkin oleviin seutuihin, painanut alas itsekylläisyyden syntiä, opettanut pitämään muita itseään parempina ja sytyttänyt rakkauden tulta niissäkin sydämissä, joissa tämä tuli jo oli sammumaisillaan. Savon ja Karjalan herännäisyyden vieraantuminen toisistaan tuotti arvaamattoman suurta vahinkoa kummallekin liikkeelle. Viimemainitun maakunnan heränneitten pappien kirjeenvaihto Savossa asuvien virkaveljiensä kanssa on 1860-luvusta alkaen ja jo aikaisemminkin ainoa yhdysside kummankin maakunnan heränneitten välillä. Varsinkin Karjalan syrjäiselle, muulle herännäisyydelle jo ennestään perin vähän tunnetulle liikkeelle tuotti tämä suurta vahinkoa.

Etenkin Karjalan pohjoisissa seurakunnissa tapaamme vielä XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla verraten monta herännyttä pappia. Etevin näistä oli epäilemättä P. J. F. Brofeldt, joka v. 1851 (III, 499-502) tuli Nurmeksen kappalaiseksi. Vielä tänään muistetaan hänen tarmokasta työtään tämän seurakunnan palveluksessa. Kirkossa, rippikoulussa, kinkereillä ja sairasmatkoilla jakoi hän voimallisesti ja samalla hellän evankelisesti pelastuksen sanomaa seurakuntalaisilleen Joskus oli hän uupua suuren työtaakan alle tässä pappien puolelta kauan laiminlyödyssä seurakunnassa. "Reestä rekeen minua kuljetetaan" oli hänen tapansa sanoa, kun häntä alituisesti, monesti aivan aiheettomastikin, pyydettiin lähtemään pitäjälle. Varsinkin Brofeldtin rippikouluopetusta kiitetään erinomaiseksi. Muunohessa oli hän oppilailleen puhunut siveellisyysasioistakin, tytöille erikseen ja pojille erikseen suljettujen ovien takana. Pyhäkoulutkin järjesti Brofeldt Nurmekseen. Aiheen siihen lienee kuitenkin piispa Frosterus seurakunnassa pitämällään tarkastuksella antanut.

Brofeldtin suhde Nurmeksen heränneitten johtajiin, Peti Tolvaseen ja Tuomas Piiroseen (III, 201-203), joka, niinkuin tiedämme (III, 500-501), alussa ei ollut hyvä, parani vuosi vuodelta. Muunmuassa kerrotaan, että viimemainittu hänen viimeistä tautiaan sairastaessaan kävi hänen luonansa. Brofeldt oli valittanut, että hän oli levoton hengellisestä tilastaan ja, kun Piironen oli neuvonut häntä ansiotonna lähestymään armoistuinta, vastannut: "Tuotahan minä olen saarnannut, enkä sitä nyt itse muistanut". — Brofeldt kuoli heinäkuun 15 p:nä 1858. [Paimenmuisto; O(lli) K(oistinen), Karjalatar 1912, N:o 36.]

Nurmeksessa toimi loppu-ijällään Lapinkin herännäisyyden vaiheissa voimallisista herätyssaarnoistaan tunnettu K. F. Pfaler (III, 568), ollen tämän seurakunnan kirkkoherrana vuodesta 1868 vuoteen 1879, jolloin hän kuoli. Luultavaa on, että tämän monessa suhteessa kelpo miehen saarnat eivät siitä syystä päässeet syvemmältä vaikuttamaan hänen sanankuulijansa sydämiin, että ne olivat yksipuolisesti laillisia. Nurmeksessa antoi hän sitäpaitsi juuri tällä saarnatavallaan Tuomas Piiroselle tilaa puhumaan vastakkaiseen, s.o. hedbergiläiseen suuntaan.

Muista täällä vuosisadan loppupuolella vaikuttaneista papeista on niinikään mainittava Keski-Pohjanmaan herännäisyyden vaiheissa jo aikaisemmin tunnettu K. J. Engelberg, joka v. 1860 tuli Nurmeksen kappalaiseksi. Niinkuin olemme nähneet (IV, 239), kuului hän Jonas Laguksen perustamaan suuntaan ja oli uuteen paikkaan muuttaessaan niin piintynyt tuon suunnan katsantotapaan, että hänen oli vaikea päästä kotiutumaan muihin oloihin. Sentähden hän ei myöskään löytänyt täysin luotettavia liittymiskohtia uskonnolliselle elämälleen Karjalan heränneitten katsantotavasta, vaikka tämä vieläkin, niinkuin hänen oma käsityksensäkin, pääasiassa perustui Paavo Ruotsalaisen oppiin. Engelberg oli kappalaisena Nurmeksessa kuolemaansa asti v. 1894. Millaisia hänen saarnansa ja yksityisessä sielunhoidossa antamansa neuvot olivat, voidaan päättää hänen säilyneistä kirjeistään, joita hän usein masentunutta mieltään keventääkseen kirjoitti ystävilleen Pohjanmaalla. Lainaamme tähän otteen muutamasta tällaisesta kirjeestä, varsinkin koska se näyttää, kuinka yleiseksi hedbergiläinen henki Nurmeksessa oli tullut:

"Muutama rivi ikävässäni. — — — Uusi testamentti, Hunajanpisarat, Pontoppidanin Uskon peili y.m. ovat toverinani kamarissani. En näy pääsevän edistymään. Yhä. edelleen täytyy minun köyhänä syntisenä riippua sanan kalliissa lupauksissa, katsoen häneen, joka on uskon alkaja, jatkaja ja päättäjä. Tämä on parannukseni ja uskoni. Monenkaltaisia ulkonaisia ja sisällisiä kiusauksia täytyy minun kokea, mutta tämä kaikki on terveellistä masentamaan ja nöyryyttämään jäykkää ja ylpeää aatamiani. Vanhaa ystävääni Rahmia muistelen usein. Kun tapaat hänet, niin sano hänelle paljon terveisiä minulta. Jos vielä tulisin matkustamaan Kuopioon (suuria toiveita), niin pistäytyisin välttämättömästi Leppävirralla. Olisi sekä hyödyllistä että hupaista saada hänen kanssaan jonkun päivän puhua Jumalan valtakunnan salaisuuksista, kun vain ei vanhentunut usko ja kristillisyys tukkisi suuta. Kysy häneltä, muistaako hän vielä, miten Paavo Ruotsalainen nuhteli häntä ja minua, viimeisen kerran käydessämme häntä tervehtimässä saarella. Hän puhui penseydestä ja hitaudesta, niistä vioista, jotka yhä edelleen ja näihin asti ovat minua vaivanneet. Voi, kuinka harvoja köyhiä ja armoa isoovia sieluja löytyy seurakunnassani, jotka tulevat minua tervehtimään! — — — Mutta syynä lienee minun epäuskoni, joka vaikuttaa, että niin vähän puhun heille Jumalan valtakunnasta, sekä toiselta puolen sekin, ettei heillä enää ole tarvetta elää uskosta, isoten ja janoten Kristuksen vanhurskautta, vaan he elävät omatekoisen uskon perustuksella. He luulevat liitäneensä suoremman ja helpomman tien ahtaan portin ohi ijankaikkiseen autuuteen. Ristin tie on heille tuntematon; he eivät tiedä, mitä ristin päällensä ottaminen on eikä mitä uudistuminen hengessä sanan kautta tietää. Tämä kaikki on heille vastenmielistä, niinkuin se ei kelpaakaan lihalle ja verelle. Sanalla sanoen, he pitävät jokapäiväistä parannusta ja uskonharjoitusta epäuskon tienä. Kauheassa pimeässä he ovat kaiken luullun suuren valonsa uhalla. Herra valaiskoon ja pyhittäköön meitä totuudellansa! Emme saa väsyä, vaan läpi kaikkien esteiden tulee meidän, miten kylmiä ja hitaita sitten olemmekin, katsoa Jumalan karitsaa, joka ottaa pois maailman synnin. Kyllä hän pitää lupauksensa: joka minun tyköni tulee, häntä en minä heitä ulos."

Se väärä evankelisuus, jonka valtaan Engelbergin ylläolevan todistuksen mukaan suurin osa Nurmeksen uskonnollisia asioita harrastavia henkilöitä oli joutunut, oli saanut alkunsa ennen mainitusta Tuomas Piirosesta. Vielä Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen oli tämä lahjakas, mutta kevytmielisyyteen ja pintapuolisuuteen jo nuorena harjaantunut mies useita vuosia yksissä Peti Tolvasen (III, 201-203) kanssa tehnyt työtä Paavo Ruotsalaisen opin pohjalla. Huomattava on näiden miesten vaikutus paitsi Nurmeksessa myöskin Pielisjärvellä sekä varsinkin Juuassa, missä suuria herätyksiä tapahtui vielä 1850-luvulla. Etenkin viimemainitun seurakunnan Vuokon kylässä näkyy liike toisinaan olleen hyvinkin vilkasta. Niinpä esim. tapahtui siellä pääsiäisaikana v. 1853, jolloin Piironen siellä piti seuroja, paljon herätyksiä. Useita muitakin maallikkojohtajia löytyi näillä tienoin. Semmoinen oli esim. N. G. Arppen ystävä ja hänen matkatoverinsa monilla seuramatkoilla Tahvo Saarelainen (k. 1870), joka asui Vuokon Männikkölä-nimisessä talossa, missä usein piti seuroja. Huomattava on niinikään Peti Tolvasen likeinen ystävä Pielisjärven Viekissä Antti Kiiskinen (k. 1904), monta muuta mainitsematta.

Jo ennen (III, 202-203) olemme nähneet, että Tuomas Piironen kauan oli osoittanut taipumusta hedbergiläisyyteen. 1850-luvun loppupuolella antautui hän yhä rohkeammin väärään evankelisuuteen, joka lopullisesti johti täydelliseen eroon heränneistä v. 1860. Viimemainittuna vuonna tuli muutamissa Nurmeksen Jokikylässä pidetyissä seuroissa julkinen riita Piirosen ja Paavo Ruotsalaisen uskollisen opetuslapsen, hengen mieheksi paikkakunnalla tunnetun Niilo Kokkosen välillä, joka seuraväen kuullen paljasti hänen erehdyksensä. Tästä alkaen pysyi Piironen erillään heränneistä, puhui epäillen Nurmeksessa samaan aikaan alkaneesta, mutta sittemmin kuitenkin vähitellen sammuvasta herätyksen liekistä, jonka ääressä kuultiin kielilläpuhujienkin jo kauan unohduksissa olleita outoja ääniä. — Piirosen pojat jatkoivat isänsä työtä paikkakunnalla, levittäen evankelisen suunnan oppia näillä XIX vuosisadan aikuisimman herännäisyyden merkkiseuduilla. Itse hän kuoli v. 1871.

Etevin kaikista tämän puolen herännäisyyden maallikkojohtajista oli epäilemättä Peti Tolvanen. Vielä niidenkin aikojen jälkeen, jolloin hedbergiläisyys Piirosen ja muiden johtamana yhä yleisemmin voitti alaa Pielisjärven seurakunnissa, oli hänen vaikutusvaltansa suuri. Tolvanen pysyi loppuun asti uskollisena Ruotsalaisen opille. Rauhaa rakastavana ei hän väleen antautunut väittelyihin toisinajattelevien kanssa; kun vastustajat vaatimalla vaativat häntä puolustamaan kantaansa, oli hänen tapansa sanoa: "Jos ei Herra näytä minun olevan väärässä, en käsityksestäni luovu." Kernaasti kuunteli Pielisjärven herännyt kansa Tolvasen puheita; seuraväen tarkkaavaisuus pysyi vireillä, vaikka puheita monesti kesti pari tuntiakin yhtämittaa. Ei ollut harvinaista, että kielilläpuhujiakin seuroissa esiintyi vielä Tolvasen loppuaikoinakin. Väsymättä kylvi Tolvanen herännäisyyden siemeniä varsinkin lapsiin, hän kun yli 30 vuotta toimi pyhäkoulunopettajana kotiseurakunnassaan. Koulua kesti koko päivän. Aamulla piti hän koulupaikassa ensin hartausseurat, jonka jälkeen hän luetti lapsia iltaan saakka. Ahkera oli Tolvanen kotonakin puhumaan ja veisaamaan. Viimeisenä oli hän ylhäällä ja veisasi väkensä nukkumaan. Samalla tavalla hän sen aamulla herätti. Muistettava on sekin, että hän oli ahkera rukoilija, käyttäen usein polvirukoustakin.

Nuorena oli Tolvanen tuohilevyyn hiilellä piirrellen opetellut kirjoittamaan. Tätä taitoa, jossa hän vuosien kuluessa kehittyi hyvinkin eteväksi, käytti hän, seutunsa herännäisyyden luotetuksi johtomieheksi tultuaan, ahkeraan kirjeenvaihtoon etäämmällä asuvien ystävien kanssa. Valitettavasti ovat nämä hänen kirjoittamansa kirjeet, samoinkuin muidenkin hänelle kirjoittamat, joita oli hyvin paljon, melkein kaikki joutuneet hukkaan. Miten ja mitä hän kirjoitti, näkyy seuraavasta hänen kirjoittamastaan kirjeestä. Se on osoitettu muutamalle hänen naapurilleen, joka siihen aikaan oli valtiopäivillä, ja kuuluu: "Rakas veljeni! Muista sitä puhetta, jota puhuttiin Jänönvaarasta Putsoon mennessä iltasella sinä 12 p. lokakuuta 1863, jossa minulle puhuit Herran kuhtumisesta ja armotyön alusta ensi kerran vasta — vaikka siitä olet paljon kuullut, vaan se ei ole sydämeesi päässyt senkään verran, josta minä olen ollut suuressa ikävässä. Jos Herra kasvonsa kääntäisi puoleemme syntejämme tuta, saisimme, jota olemme monta kertaa kyllä suulla veisanneet. Vaan kun Jumala sen sanoo sydämessä, sitten vasta saapi sydämen kivulla nähdä, mitä meiltä puuttuu. Ja tämä on armotyötä, tämä on Korkeimman käsi ja tästä minä olen kiitollinen Jumalalle. Nämä nuhteet ovat Korkeimmalta, jonka armokäsi saavutti sinun. Niin kuule, rakas veljeni, nöyryytä itsesi Herran väkevyyden eteen ja tunnusta vikasi suoraan Herran edessä ja ole kuuliainen armo-Herran kutsumiselle eläkä enää lähde pois näiden nuhteiden alta, vaan kanna Herran vihaa, kunnes Herra itse siitä irti laskee. Anna armotyön teurastaa mieliään myöten. — — — Ei moni tule ahtaasta portista elämän tielle, vaan niin ylhäiset kuin alhaiset menevät sivu tästä luulouskolla taivaan toivossa helvettiin. — Sinä tiedät valtioveljes, löytyykö monessa sitä omantunnon ahjoa, oikein sitä elävätä tuntoa. Hyvä ystävä, mistä heillä se olisi, kun eivät armotyön alla ole Jumalasta syntyneet. Ja tämähän se on vika ja puutos siinä suuressa valtiokunnassa. Mielimurheella saapi Suomea suurta katsella." Peti Tolvanen kuoli Jänönvaara nimisellä kotitilallaan Nurmeksen Höljäkässä tammikuun 9 p:nä 1885. [Paimenmuisto; F. F. Lönnrotin kertomukset Nurmeksen herännäisyydestä ja Engelbergistä, jonka kanssa hän oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa; Engelbergin kirje K. A. Malmbergille (ilman vuosi- ja päivämäärää); pastori A. Oravalan minulle Piirosesta ja Tolvasesta hankkimat tiedot; J. P. J., Herännäisyyden virtauksia Pohjois-Karjalassa (Karjalatar N:ot 111, 112, 118 v. 1913).]

Pielisjärven seurakunnassa toimi paitsi ennen mainittuja heränneitä pappeja, K. Weiselliä ja E. Saurénia (III, 502), myöskin J. V. Johnson (IV, 317), joka siellä oli kappalaisen sijaisena 1854-1860. Seurakuntaan kuuluvassa Juuan kappelissa, jonka silloista herännäisyyttä kiitetään erittäin eläväksi, teki ilolla työtä N. G. Arppe, jonka seurakunta, niinkuin tiedämme (III, 502), v. 1851 oli kutsunut ylimääräiseksi pitäjänapulaisekseen, vuoteen 1862. Vielä vanhoilla päivillään muisteli tämä valpas Herran palvelija kernaasti tätä aikaa, Juuan seurakunnasta todistaen: "Saatan sanoa, että koko seurakunta oli herännyt." Myöskin painosti hän sitä, ettei tämän eikä ylimalkaan Pielisjärven ympäristön herätys saanut alkuansa papeista, vaan että se johtui suoranaisesti Jumalan hengen vaikutuksesta kansan syviin riveihin. Muistettava on niinikään, että tässä etäisessä perukassa sekä aikaisemmin että myöhemmin toimineiden maallikkojohtajien vaikutus usein ulottui kauaskin yli sen seurakunnan rajojen, johon he kukin kuuluivat.

Samaan aikaan kuin Arppe oli pappina Juuassa, teki Enossa työtä (1851-59) Paavo Ruotsalaisen uskollinen ystävä L. A. Landgren. Se oli raskasta työtä, sillä seurakunta, minne eivät Pielisjärven muilla mailla puhaltavat tuulet olleet päässeet vaikuttamaan, oli upposurutonta. Raskaat rahahuolet ja sairaloisuus lisäsivät sitä ikävää, millä hän muisteli Nilsiän-aikoja ja ystäviään Savossa. Varsinkin v. 1856, jolloin M. Akiander historiaansa varten pyysi häneltä tietoja Paavo Ruotsalaisesta, palasivat vanhat muistot elävinä hänen mieleensä. Miten ahdistettu hän siihen aikaan oli, näkyy seuraavista hänen v. 1862 J. F. Berghille kirjoittamistaan sanoista: "Jo niinkuin muistelen v. 1856 pyysi ja sai prof. Akiander minulta muutamia tietoja ukko Paavosta ja herätyksistä Savossa. Minua ahdisti siihen aikaan kovasti kolotus- ja vilutauti, ja jälestäpäin olen katunut, että noin sairaana yritinkään noudattaa prof. Akianderin pyyntöä, etenkin koska samaan aikaan sielunikin asiaan nähden olin aivan sekasin."

Ettei Landgrenia saa syyttää Enon seurakunnan suruttomuudesta, näkyy siitäkin, ettei siellä herätyksiä syntynyt minäkään aikoina, jolloin N. G. Arppe siellä oli kirkkoherrana (1862-70). Myöntää kuitenkin täytyy, ettei ensinmainittu, miten harras herännäisyyden ystävä hän sitten olikin, ollut kylliksi tarmokas ja virkeä saadakseen huomattavampaa liikettä syntymään näillä Karjalan harvaan asutuilla mailla. Samaa todistaa hänen toimensa Pälkjärvelläkin, jonka seurakunnan kirkkoherrana hän oli vuosina 1859-1869. Täällä oli, niinkuin muistamme (I, 139-150) J. F. Bergh herätyksensä alku-aikoina sytyttänyt hengen tulta moneen sydämeen, ja täällä oli muiden kera vaikuttanut myöskin Renqvistin ystävä G. Monell (1848), mutta nyt oli kaikki pimeää eikä saanut Landgrenkaan Herran tulta uudestaan syttymään. Melkein koko hänen siellä-olonsa aikana ei seurakunnalla ollut kirkkoakaan, se kun paloi v. 1860 ja uusi kun valmistui vasta samana vuonna, kuin hän muutti sieltä pois. Masentunut oli Landgrenin mieli hänen koettaessaan kylvää sanan siementä pälkjärveläisten sydämiin. V. 1862 hän esim. kirjoittaa J. F. Berghille: "Velkani kasvavat yli rajojensa ja elatuksen murheet tunkevat niin kovasti päälleni, etten tahdo enää jaksaa kestää. Vaan kohtahan pääsen kaikesta, sen tunnen rapistumisestani. Kiusat ovat minulla olleet monet ja kovat. Erinomattain ovat penseys ja hitaus minua vaivanneet. Milloin päivä valjennee, mieleni virkistynee? Oi kuitenkin entisiä aikoja! 'Suusta ovat menneet, ei mielestäni', sanoo puheenparsi".

Landgren ei suinkaan ollut ainoa tämän puolen vanhoista heränneistä papeista, joka noin kaihomielin muisteli "entisiä aikoja". Näiden miesten nuoruudenaika oli suurten herätysten innostunutta ja toivorikasta aikaa; nyt oli kaikki niin muuttunutta, niin väsynyttä, rikkirevittyä ja uupunutta, että mieli väkisinkin vetäytyi muistojen pyhäkköön sieltä etsien sitä tyydytystä, jota ei nykyisyys eikä tulevaisuus enää tuntunut voivan antaa. Masentavasti vaikutti heihin sekin, että vanhoista ystävistä toinen toisensa perästä siirtyi pois. Paitsi ennen mainittuja kaatoi tuonen viikate näinä aikoina (1859) Landgrenin asetoverin Pielisjärven ajoilta E. Saurénin, joka viimeksi oli ollut kappalaisena Kiteellä, minne hän (1852) oli muuttanut Maaningalta. [Paimenmuisto; L. A. Landgrenin kirje J. F. Berghille 15/5 62; Kert. N. G. Arppe.]

Huomattava on se muutos, jonka J. F. Berghin muutto Jaakkimasta Rantasalmelle (1857) ja H. Renqvistin v. 1866 tapahtunut kuolema saivat aikaan Karjalan herännäisyyden vaiheissa. Mutta ainakin pitkistä ajoista sopii noihin heidän entisiin toimialoihinsa sovittaa sananlaskun sanat: "Mahti ei mene maan rakohon, vaikka mahtajat menevät".

Siunaukseksi vaikutti Jaakkimassa vuoteen 1859 O. H. Cleve, ja vaikka paikoin epäuskon hallan panemana säilyi ylimalkaan jokseenkin lupaavana vielä 1860-luvulla Berghin kylvö tässä seurakunnassa. Sikäläisiä heränneitä nähtiin monesti Rantasalmella vanhan rakkaan opettajan saarnoja ja seurapuheita kuulemassa ja usein pyysivät he häneltä kirjallisesti neuvoja. Ja Berghkin puolestaan kävi joskus heitä tervehtimässä. Hänen kuolemansa jälkeenkin pysyi Jaakkiman heränneitten joukko koossa, todistaen seuroillaan ja kertomuksillaan, kuinka voimallinen 1840- ja 1850-luvun herätys siellä oli ollut. Vielä vuosisadan lopussa pitivät he hartaushetkiä vanhaan tapaan. Merkille on kuitenkin pantava, että nuoria yhä harvemmin liittyi heihin, jonka vuoksi heidän lukunsa alkoi vuosi vuodelta yhä nähtävämmin vähetä. Huomattava on niinikään, että eripuraisuuttakin alkoi ilmestyä näiden heränneitten joukossa, toiset kun eivät tahtoneet olla missään tekemisissä pappien kanssa ja toiset kun tähänkin kysymykseen nähden tahtoivat noudattaa herännäisyyden vanhoja traditsiooneja. Viimemainittujen johtajana esiintyi vuosisadan lopussa kirkonmies Taneli Tuunanen (k. 1916), joka piti seuroja kodissaan sekä muualla pitäjällä. Vielä elämänsä loppuaikoinakin todisti hän sanankuulijoilleen elävästi Herrasta, vaikka hänen kielensä halvauksen vaikutuksesta oli kankea.

Niinkuin olemme nähneet (II, 436), oli herännäisyys Berghin Jaakkimassa ollessa hänen kauttansa levinnyt myöskin Parikkalaan. Täällä vaikutti seurojen pitäjänä talollinen ja pyhäkoulunopettaja Olli Mikonpoika Jääskeläinen (k. 1888). Tämä oli herännyt v. 1848 käydessään Jaakkimassa Berghiä kuulemassa. Hänen vaikutuksestaan elpyi ja levisi herännäisyys jonkun verran Parikkalassa. Sikäläisten heränneitten seuroissa luettiin Berghin ja Nohrborgin postilloja sekä muita hengellisiä kirjoja. Rukouksiakin Jääskeläinen näissä kokouksissa piti. Seurojen jälkeen keskusteltiin hengellisistä asioista. Kerimäelle asti ulotutti Jääskeläinen matkansa, esiintyen puhujana sikäläistenkin heränneitten hartauskokouksissa. — Muistettava on niinikään, että Renqvistinkin opetuslapsia löytyi Parikkalassa, jos kohta vielä vähemmin kuin Paavo Ruotsalaisen katsantotapaan liittyneitä. [J. F. Berghin kirjekokoelma; kert. Matti Tapanainen, Juhana Kapuna y.m. Jaakkiman vanhat heränneet; Jaakkiman kirkonkirja. Tietoja tämänpuolisista oloista on minulle niinikään hankkinut pastori E. Snellman; Parikkalan kirkonkirja.]

Vielä elinvoimaisemmilta näyttivät XIX vuosisadan lopussa Henrik Renqvistin ja hänen hengenheimolaisensa Karjalassa raivaamat, kylvämät ja otsan hiessä hoitamat viljavainiot. Puhumattakaan Sortavalasta, missä heränneitten luku kaupungissa ja varsinkin maaseurakunnassa vielä 1890-luvulla oli ehkä yhtä suuri kuin sikäläisen herännäisyyden huomattavimpina aikoina, ei kuollut liike sukupuuttoon missään muuallakaan, missä se oli saanut jalansijaa. Ja samassa määrässä kuin kuuset Renqvistin haudalla tuuhenivat ja kohosivat, levisi nousevienkin sukupolvien kuultavaksi noiden vanhojen rukoilijain kautta todistus siitä, mitä tuo uskollinen Herran viinimäen työntekijä eläessänsä oli toimittanut. On kyllä totta, että nämä sukupolvesta toiseen säilyneet, hänen yksipuolisuuttaankin ylenmäärin kunnioittavat kertomukset näissä heränneissä ovat ylläpitäneet, vieläpä paikoin levittäneetkin sitä kaavamaisuutta, joka tavataan tämänkin puolen rukoilijoissa, mutta totta on myöskin, että ne viime aikoihin asti ovat vaikuttaneet suolanakin ja vakaannuttavana voimana Karjalan huikentelevaisuuteen ja iloiseen suruttomuuteen taipuvaisessa kansassa.

P. Poutiainen, joka v. 1887 otsakkeella "Henrik Renqvist Sortavalan kappalaisena" julkaisi kertomuksen tämän merkkimiehen elämänvaiheista sekä suomennoksia hänen M. Akianderille antamistaan kirjeistä. Kirjan tekijä, joka vuosina 1877-78 sekä 1883 oli toiminut ylimääräisenä pappina Sortavalassa ja sikäläisten heränneitten ystävänä likeisesti tutustunut heihin, kuvaa heidän silloista yhteistä uskonharjoitustaan ja elämäänsä seuraavin sanoin:

"Kirkolle tulevat renqvistiläiset heränneet jo lauvantaina iltapuolella ja viettävät sen illan ja sunnuntai-aamun sekä myös seuraavan yöntienoon, jos on kaksi pyhäpäivää, yhteisessä hartauskokouksessa kirkon vierellä olevassa n.k. pitäjäntuvassa, aivan samoin kuin ennen Renqvistin johdolla hänen rukoustuvassansa pappilassa. Rukouksia siellä pitävät ja keskustelemalla neuvojaan antavat tavallisesti vanhemmat, kokeneet seurassakävijät. Väkeä on usein hyvin paljon siellä läsnä. On välistä tapahtunut, että joku hihhulilainen tai muu lahkolainen on sinne tullut seuranpitoa saarnaamisella, väittelemisellä, jopa rukouksen-pitoakin häiritsemällä estämään. Mutta turhaan ne toimet aina ovat rauenneet. — — — — Sellaiset elävät kirkon jäsenet, kuin renqvistiläiset kristityt, ovat maan suolana; he saarnaavat ja Herrasta todistavat myös elämällään, ja se onkin parhain todistus. Renqvistiläisten elämä näyttää, että Kristus asuu uskon kautta heissä ja he hänessä, että he ovat oksia totisessa viinipuussa. Rietas ja paha elämä ja renqvistiläisyys eivät sovi ollenkaan yhteen; juoppoutta, irstaisuutta, petollisuutta y.m. paheita ei heidän seassaan suvaita; maailmanmukainen meno, kyläjuoksut, tansseissa-käynnit, vaatteilla koreileminen y.m. turhuudet jäävät pois. Elämä on kaikinpuolin siivoa, mielen tyytyväisyys ja sisällinen uskon vanhurskaudesta tuleva rauha (Room. 5: 1) kuvastuu jo kasvoissa, käytös on nöyrää ja hiljaista. He ovat avosydämisiä, teeskentelemättömiä. Voi olla joukossa jotakin, voi olla renqvistiläistenkin joukossa itsevanhurskaita ihmisiä, jotka eivät vielä oikeaa autuuden tietä tunne, vaan luottavat jumalisuuden harjoituksiin y.m. Mutta poikkeuksena ovat ne pidettävät. Itsevanhurskaina olisivat renqvistiläiset ylpeitä, kerskaavia, muita tuomitsevaisia, vaan nyt ovat he päinvastoin nöyrän publikaanin kaltaisia, jotka armahtamista huutavat, armoa kerjäävät, armosta elävät. Tuosta oman viheliäisyyden tunteesta se myös johtuu, etteivät he kerskaile uskostaan, sillä he pitävät uskosta ja autuudesta kerskaamista hengellisenä ylpeytenä ja varovat niillä, jotka itseänsä 'uskovaisiksi' ja 'autuaiksi' kutsuvat, olevan kuolleen suunuskon. Tuo varovaisuus on syynä, että he varsin harvoin puhuvat uskosta, ja siitä syystä näyttääkin uskon tietopuolinen käsite olevan muutamilla heistä vähän hämäränlainen. Mutta he puhuvat sitä useammin siitä, millaisen uskovan kristityn tulee olla, miten uskon tulee uudessa elämässä ilmestyä. Ja uskon olento ilmestyy heillä sisällisessä ja ulkonaisessa elämässä. Että Jesus Kristus on renqvistiläisillä, niinkuin kaikilla kristityillä tulee olla, A ja O, ja että Jesuksen tähden, rakkaudesta häneen, ovat niin itseänsä kieltäviä, tulee kyllä puhellessa heidän kanssaan pian selville. 'Kuinka kävisin', sanovat he, 'leikkikokouksissa jaloillani hyppimässä, kun tiedän minun tähteni rakkaan Vapahtajani jalat ja kädet olleen ristinpuuhun kiinni naulitut; kuinka vaatteilla y.m. koreilisin, kun Jesus kantoi orjantappurakruunua ja purppuraista pilkkapukua. Kuinka hennoitsisin herkutella, kun muistelen Jesuksen tähteni sappea ja etikkaa juoneen; kuinka en minä syntiskurja kärsisi vaivaa ja pilkkaa, kun hän, viaton Jumalan Karitsa, minun tähteni verta hikoili, pilkattiin ja piinattiin'. — — Tällainen mieliala, jota usein saa kuulla heidän ilmituovan, osoittaa kylläkin heissä oikeata uskonkantaa."

Oman aikansa renqvistiläisiä kuvaamaan esittää Poutiainen muutamia heidän hänelle kirjoittamiaan kirjeitä. Ne ovat samanlaisia, kuin Renqvistin aikuisten rukoilijain viimemainitulle lähettämät kirjeet. Kieli vain on parempaa ja esitystapa sujuvampaa. Mitä muutoin tulee Poutiaisen omaan, ylläolevaan selostukseen Sortavalan heränneistä, niin on se ehkä liiaksi kiittävä, mutta pääpiirteissään epäilemättä oikea. Että hänen sanansa uhkuvat suurta rakkautta heihin, ei tietysti riitä tekemään mitättömäksi hänen arvosteluaan. — Poutiainen kuoli Jääsken kappalaisena 1890. [P. Poutiainen, Henrik Renqvist Sortavalan kappalaisena s. 31-32; Paimenmuisto; kert. Sortavalan vanhat heränneet.]

Yllämainitussa kirjassaan kertoo Poutiainen, että "eräät (Sortavalan) seurakunnassa palvelleet papit" olivat osoittaneet ystävällistä mieltä sikäläisiä heränneitä kohtaan. Vaikea on tietää, keitä hän tällä lauseella on tarkoittanut. Hieman oudolta tuntuu, ettei hän tässä yhteydessä mainitse ketään suoranaisesti renqvistiläisessä hengessä näillä mailla toimivaa pappia. Senmielisiä kyllä muutamia lienee löytynyt, jos kohta ainoastaan yksi heistä on enemmän tunnettu. Tarkoitamme G. Monellia, joka tähän aikaan (1862-1884) oli kirkkoherrana Ilomantsissa. Jo aikaisemmin oli hän siellä, niinkuin tiedämme (II, 437) toiminut apulaispappina ja auttanut Renqvistin oppia siellä juurtumaan. Vanhemmaksi tultuaan oli hän varsinkin oppi-isänsä kuoleman jälkeen vapautunut hänen yksipuolisuuksistaan, mutta pääasiassa kannatti hän edelleen hänen oppiaan ja uskonnollista katsantotapaansa, jonka vuoksi seurakunnan rukoilijat ei vain Ilomantsissa, vaan lähiseudun muissakin pitäjissä, Impilahdella, Ruskealassa, Kiihtelysvaaralla pitivät häntä hengellisenä tukenaan ja kääntyivät monesti hänen puoleensa pitkienkin matkojen takaa. Monell oli väsymätön Herran työmies, suora, vakava ja samalla lempeä "vanhan kansan mies". Virkaansa oli hän hyvin kiintynyt. Kun hän esim. muutamana iltana meni näyttämään kirkkoa vasta tulleelle uudelle apulaiselleen, osoitti hän kädellään saarnatuolia, lausuen: "Tuolla tahtoisin kuolla, sillä silloin kaatuisin paikallani, niinkuin sotilas, joka päättää päivänsä taistelutantereella". Renqvististä puhui Monell aina kunnioittaen, ei vain hänen kannattajilleen, vaan muillekin, jos kohta hän myönsikin, että tuo hänen "väsymätön, aina Jumalan kanssa tekemisissä oleva" oppi-isänsä ei ollut menetellyt viisaasti vaatiessaan sanankuulijoitaan alituiseen rukoukseen, moni kun siten oppi teeskentelemään. Monellin kirjallisista toimista olemme ennen kertoneet. Hän kuoli 1884. [Kert. kirkkoherra O. Fabritius y.m.; Paimenmuisto.]

Renqvistiläisen suunnan papeista ansaitsevat Monellin kera mainitsemista myöskin Henrik Renqvist nuorempi sekä Kustaa Adolf Höök. Ensinmainittu, joka, niinkuin tiedämme, isänsä apulaisena Sortavalassa oli tutustunut sikäläiseen liikkeeseen ja sittemmin toiminut Pukkilassa (III, 505), pääsi v. 1865 Sysmän kirkkoherraksi, jossa virassa hän pysyi kuolemaansa asti. Nuorena oli hän täällä pappina toiminut ja uskonsa tähden viranomaisilta vainoakin kärsinyt (III, 199), mutta seurakunta oli häneen mieltynyt ja monessa sydämessä itivät hänen opetuksensa näillä renqvistiläiseen suuntaan jo ennestään taipuvaisilla mailla. Mitään huomattavaa liikettä ei Renqvist, joka sitäpaitsi ei opissa eikä uskonnollisissa menoissa yleensä asettunut isänsä yksipuolisesti jyrkälle kannalle, kuitenkaan saanut aikaan, eikä hänen nimensä ollut laajemmalta tunnettu näiden seutujen rukoilijainkaan piireissä. Renqvist kuoli v. 1895. [Paimenmuisto; kert. B. K. Sarlin.]

Innostunut ja harvinaisen ahkera sielunpaimen oli yllämainittu K. A. Höök. Rautalammella, missä hän oli ollut ylimääräisenä pappina kaksi eri kertaa, 1847-48 ja 1852-57, oli hän tutustunut renqvistiläisiin ja heihin mieltynyt, moittimatta kuitenkaan muitakaan heränneitä, joita täälläkin vähän löytyi J. J. Rahmin ja L. A. Lindgrenin ajoilta. Niinkuin tiedämme, oli näet ensinmainittu siellä ollut ylimääräisenä pappina 1840-luvun alkupuoliskolla sekä hänen jälkeensä vuoden ajan Landgren. Mitään huomattavampaa nämä Paavo Ruotsalaisen opetuslapset eivät täällä saaneet aikaan, ja pienenä pysyi siellä Höökin elävähenkisen työn uhallakin edelleen rukoilijoittenkin joukko. Myöhemmin tapaamme Höökin "saarnaajana" Polvijärvellä (1862-1863). Täälläkin oli hän tekemisissä sekä Ruotsalaisen että Renqvistin opetuslasten kanssa, toimittaen uskollisesti tuona kovien katovuosien aikana heränneen sielunpaimenen työtä. Usein piti hän hartauskokouksia, jotka tavallisesti päättyivät polvirukouksella. Höök kuoli Liperissä, jonka seurakunnan kappelina Polvijärvi siihen aikaan oli, v. 1868. [Paimenmuisto; kert. B. K. Sarlin, kansak. opettaja A Räsänen y.m.]

Mitä muutoin tulee renqvistiläisyyden leviämiseen Karjalassa ja Pohjois-Savossa, niin oli tämä liike XIX vuosisadan lopussa paitsi Sortavalassa, Liperissä ja Ilomantsissa, kaikissa muissa seurakunnissa, joissa se aikaisemmin oli saanut jalansijaa, hyvinkin pieni. Mutta erinomaisen rakas oli vielä kaikissa näissä piireissä nämäkin aikoina Renqvistin muisto. Hänen verrattoman ahkeraa, rukouksen pyhittämää työtään täytyi jokaisen vähänkin puolueettoman kaiken yksipuolisuuden ja kaavamaisuuden uhallakin ihmetellä niissä vanhuksissa, jotka vielä olivat elossa ja omasta kokemuksestaan voivat siitä todistaa. Niinpä löytyi esim. Liperin vaivaistalolla henkilöitä, joiden vertaista uskonnollista mieltä ei herännäisyyden maillakaan monesti tapaa. Toiset heistä osasivat ulkoa pitkiä lukuja Vanhan testamentinkin kirjoista.

Mikkelin-puolen herännäisyys tarjoo vielä XIX vuosisadan loppupuolella tutkijalle paljon mielenkiintoista. Etenkin on Mäntyharjun herännäisyys omiaan vetämään huomiota puoleensa. Siellä toimi muuttumattomalla uskollisuudella kuolemaansa asti (1868) näiden seutujen heränneitten tunnetuin johtomies Salomon Häkkänen, ja hänen kotinsa, Hartosenpään rustholli, oli vielä myöhemminkin heidän huomattuna seurapaikkanaan. Uskollisena liikkeensä traditsiooneille vaikutti tässä seurakunnassa sekä, niinkuin viimemainittukin johtomies, sen rajojen ulkopuolellakin myöskin Antti Ahvenainen (III, 509), joka kuoli vasta 1893, hengellisen elämän ylläpitämiseksi seudun rukoilijain harvenevissa joukoissa. Millaista tämä elämä vuosisadan loppupuolella oli, kuvatkoot seuraavat piirteet muutaman Mäntyharjulla vuosisadan lopussa vielä eläneen naisen elämästä.

1860-luvun alussa kokoontui pieni joukko heränneitä — heitä oli noin 20 henkeä — pääsiäisseuroja pitämään. Torpan emäntä Vaalpuri Hoppman oli seuroja varten varustanut tarvittavia ruokia ja juomia, vanhastaan kun oli tapana, että niitä seurapaikassa oli tarjottavina, jos sitten varakkaammat toivatkin eväitä mukanaan. Ennenkuin vieraat saapuivat, sairastui emäntä ankaraan tautiin, joka ennenpitkää huomattiin isoksirokoksi. Siitä välittämättä saapuivat ystävät seuroihin. Kukaan heistä ei kuitenkaan sairastunut. — Vaalpuri Hoppmanin elämä liittyy likeisesti Mäntyharjun herännäisyyden loppuaikoihin. Hänellä oli tuntehikas luonne, ja koko hänen esiintymisestään huomasi, että Jumalan armo oli syvästi vaikuttanut häneen. Hänen heleä supraano-äänensä kaikui kirkkaana heränneitten seuroissa. Eikä laulanut hän vain vanhoja, tunnettuja lauluja — uusiakin kumpusi hänen laulaja-sielustaan.

Pakotta ne virtasivat esille tulkitsemaan hänen rikashenkistä sisäistä elämäänsä. V. 1863 ilmestyi niitä painosta otsakkeella "Viisi uutta hengellistä laulua, kokoonpannut yksi maailmaan kyllästynyt ja taivaaseen ikävöivä sielu. P. V." [Nämä laulut on sittemmin otettu laulukokoelmaan "Matkalauluja tiellä taivaalliseen Siioniin".] Lainaamme tähän muutamia säkeitä Vaalpuri Hoppmanin painamattomista hengellisistä lauluista:

    "O, ihana aika kuin autuaana
    Saan minäkin asua taivaas'!
    En silloin enään mä muistelekaan
    Täällä kärsittyi tuskii ja vaivoi.
    Saan nähdä mun Jesuksen kunniassa
    Ja katsella kirkkaita kasvojansa;
    Kaikki pahuus on paennut kauas."

    "Ei siellä mun lihani, järkenikään
    Saa Jesuksesta mua riistää,
    Ei maailma, synti, ei saatanakaan —
    Tok' olen jo päästetty niistä,
    Kun täällä mua useasti kiduttavat
    Ja Jesuksen uskosta pimittävät,
    Kun rukousuhrini sammuu."

    "Tääll' aina täytyypi häveten juur'
    Mun Jesuksen etehen mennä,
    Kun näen, kuinka uskottomuuten' on suur'
    Ja puutteet, joita useasti tunnen,
    Vaan palaita anteeksi saamatta en
    Oo tarvinnut, syntin kun Jesukselle
    Ja vikani tunnustan kaikki."

    "Viel' anteeksisaamisen vakuutukseks
    Mulle juottaapi verensä kalliin
    Ja sanoo: sen synteinne sovitukseks
    Mä olen sen vuodattaa sallin',
    Ja isäni itsekin rakastaa teit',
    Ett' rakastatte minua ja uskotte nyt
    Mun Jumalasta maailmaan tulleen."

Nuoruutensa innokkaimpana aikana liikkui Vaalpuri Hoppman ahkeraan Hirvensalmen ja Mikkelinkin puolen heränneitä tapaamassa. Varsinkin Apajalahden talossa ensinmainitussa seurakunnassa, jonka talon, niinkuin tiedämme (IV, 120-123), omisti heränneitten tunnettu johtomies A. Manninen (k. 1887), oli hän suosittu vieras. Erinomaisen opinhaluinen kun Vaalpuri Hoppman aina oli ollut, oli hän itse hankkinut itselleen niin paljon tietoja, että hän joskus opettajan puutteessa johti opetusta Apajalahden kansakoulussa, joka oli paikkakunnan ensimmäisiä.

Renqvistin suuntaan liittyneinä olivat täkäläiset rukoilijat edelleen ehdottomasti raittiita tahi viljelivät he väkijuomia hyvin kohtuullisesti. Yleensä puhuivat hekin vähän armosta ja vanhurskauttamisesta uskon kautta, he kun kovin pelkäsivät kuollutta suu-uskoa. Jos itsehurskauttakin ja töihin luottamusta heidän keskuudessaan siellä täällä lieneekin löytynyt, niin kuului monen vanhuksen ja nuoremmankin kuolinvuoteelta tunnustus: "Ei minulla ole muuta kuin Vapahtajani. Jesus ja hänen ristinsä." Armoa pyytämään ja yksin armosta elämään neuvoivatkin Mikkelin-puolen heränneitten johtomiehet sanankuulijoitaan. Kirkossa kävivät he edelleen ahkerasti suuresti iloiten, jos siellä saivat kuulla jonkun "hengen miehen" saarnaavan. Paitsi hartausseuroja, pidettiin näiden heränneitten kodeissa vielä vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä talonväen keskuudessa polvirukouksia aamuin illoin, vieläpä puolipäivänkin aikana. Jumalan sanan lukemista näiden rukoushetkien yhteydessä harvoin kuuli, mutta sitä runsaammin pyhäpäivinä. Lasten täytyi tavallisesti aina olla mukana, vaikka pitkät lukemiset luonnollisestikin heitä kyllästyttivät ja väsyttivät.

Näiden seutujen heränneistä papeista XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla on etupäässä mainittava G. Monell, joka oli kappalaisena Mikkelissä 1859-1862. Niinkuin tiedämme, toimi hän ahkerasti Renqvistin hengessä, levitti hänen kirjojaan sekä käänsi suomeksi hänen lempikirjailijoitaan. Jo tästä syystä kääntyivät nämäkin rukoilijat luottamuksella hänen puoleensa, ja tämä luottamus kasvoi samassa määrässä, kuin he oppivat häntä persoonallisesti tuntemaan. Vuosisadan lopussa oli herännäismielinen B. K. Sarlin (k. 1906) kirkkoherrana Mikkelissä, mutta hänen aikanaan oli näiden seutujen herännäisyys jo melkein sukupuuttoon kuollut. Joitakin muita samanmielisiä pappeja on kysymyksessä olevissa seurakunnissa löytynyt, mutta eivät hekään ole saaneet vanhaa herännäisyysliikettä uudestaan elpymään. Mäntyharjulla, Mikkelissä, Sysmässä, Hartolassa, Joutsassa, Hirvensalmella — kaikkialla, missä se XIX vuosisadan keskivaiheilla oli esiintynyt niin elinvoimaisena, oli siitä 1890-luvulla tuskin muuta kuin muisto enää jälellä. Olemme ennen huomauttaneet näiden heränneitten jyrkästä erosta "maailman lapsista". Epäilemättä oli sekin syynä siihen, että heidän seurapiirinsä vähenemistään vähenivät. Sensijaan voitti 1870-luvusta alkaen evankelinen suunta yhä enemmän alaa Mikkelin-seudun vakavan, jatkuvaan parannukseen ja valvomiseen kehoittavan herännäisyyden mailla. Heidän toisistaan käyttämä nimikin, "ystävät", unohtui, ja sijalle jäi nimi "heränneet" ikäänkuin jälkimaailmalle muistuttamaan, että hekin olivat kuuluneet XIX vuosisadan suureen herännäisyysliikkeeseen. [Edla Ahvenaisen minulle hyväntahtoisesti tekemät muistiinpanot Mikkelin-seudun herännäisyydestä; Hirvensalmen kirkonkirja; Paimenmuisto; Kert. B. K. Sarlin y.m.]

Ennenkuin päätämme tämän silmäyksen Savon ja Karjalan herännäisyyteen XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla, kääntyy huomiomme vielä kerran muutamiin merkkimiehiin, jotka liikkeen valta-ajoilta ennen mainittujen kera olivat jääneet jälkimaailmalle todistamaan tämän liikkeen vaiheista ja sen lähtemättömästä vaikutuksesta heidän sydämiinsä.

Valkealan kartanossa eli vielä 1860-luvun keskivaiheilla K. A. Colliander. V. 1858 oli hän saattanut poikansa A. M. Collianderin hautaan ja odotti itse hartaasti sitä päivää, jolloin hänkin pääsisi elämän taisteluista ja vaivoista Herran lepoon. Uutta aikaa hän ei enää oikein ymmärtänyt — siinä oli niin paljon hänen uskonnolliselle katsantotavalleen vierasta, ja senkin tähden viihtyi hän niin kernaasti vanhojen aikojen muistoissa ja niiden ystävien seurassa, jotka, niinkuin hänkin, olivat uskolliset herännäisyyden traditsiooneille. Näistä ystävistä olivat Otto Hjelt, J. I. Bergh ja J. F. Bergh hänelle edellä muiden rakkaita. Varsinkin näkyy viimemainittu olleen hänelle likeinen. On liikuttavaa lukea J. F. Berghin kirjekokoelman todistuksia siitä hellästä rakkaudesta, millä he toisiaan niin suuremmissa kuin vähemmissä asioissa aina muistivat. Heidän välinen ystävyytensä on herännäisyyden kauniimpia todistuksia siitä "rakkaudesta, joka ei koskaan palaja". Eikä tarvinnut kummankaan jäädä tänne pitkäksi ajaksi ystäväänsä kaipaamaan. Ainoastaan muutamia päiviä aikaisemmin kuin Bergh pääsi Colliander pois. Hän näet kuoli Valkealan kartanossa syyskuun 21 p:nä 1866.

Menneitä aikoja kaipuulla muistamaan jäi moneksi pitkäksi vuodeksi N. G. Arppe, joka v. 1870 "kylmästä" Enon seurakunnasta pääsi Taipalsaaren kirkkoherraksi. Vielä vanhoilla päivillään oli hän miltei yhtä vilkas kuin nuoruutensa ja parhaan miehuutensa päivinä. Tästä puhuen lausui hän vielä samana vuonna, kuin hän kuoli, kerran: "Venellin häissä (II, 412), missä nuorena ylioppilaana innostuksella kuuntelin Paavon ja muiden väittelyjä Roseniuksen kanssa, kääntyi ukko äkkiä puoleeni, hellästi, mutta samalla hyvin vakavasti lausuen: etsi aina Jumalaa hiljaisessa hengessä, muista se — hiljaisessa hengessä. Tuskin on ainoatakaan päivää kulunut, jona en olisi näitä sanoja muistanut. Tarkalla silmällään näki Paavo, mitä neuvoa minä eniten tarvitsin." — Taipalsaaren seurakunnan suruttomuus painoi Arppea kovin. Hän ei voinut sille mitään, mutta hän nosti silmänsä mäkiin päin, ja sieltä tuli hänelle vihdoin apu. V. 1896 pääsi hän Herran lepoon. [J. F. Berghin kirjekokoelma; Paimenmuisto; kert. N. G. Arppe.]

VIII.

Pohjois-Suomen ja Kainuunmaan herännäisyyden vaiheita XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla.

Olemme nähneet, että Pohjanmaan suuri herätysliike, Kainuunmaata lukuunottamatta, ei semmoisena voittanut alaa Pohjois-Suomen kylmillä perukoilla. Miltei kaikissa sikäläisen rantamaan pitäjissä, vieläpä Lapinmaan seurakunnissakin löytyi kyllä heränneitä, mutta Kalajoen-varren herännäisyyden ja siihen kuuluvien lähiseutujen pohjoispuolella ei liike missään saanut yleisempää kannatusta kansan puolelta, vaikka näilläkin seuduin monen heränneen papin ääni kaikui. Seuraava silmäys Pohjois-Suomen oloihin XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla on näyttävä, millaiseksi sikäläinen herännäisyys mainitun ajan kuluessa muodostui.

Jo mikäli kysymys koskee Pohjois-Suomen muissa suhteissa huomattavimpaa paikkaa, Oulun kaupunkia, missä, vielä vanhemmista muistoista puhumattakaan, XIX vuosisadan herännäisyyden alku-aikoina F. G. Hedberg oli vaikuttanut ja Paavo Ruotsalainenkin matkoillaan käynyt, näkyy selvästi, miten vähän suosittu tämä liike tässä osassa maata on ollut. On kyllä myönnettävä, ettei kaupungissa eikä sen läheisyydessäkään herännäisyyden valta-aikoina, jolloin herätyksen tuulet voimallisimmin vaikuttivat yli Suomen, Hedbergin lyhyttä ja hänen sorrettuun asemaansa (II, 310-320) nähden hyvinkin rajoitettua toimintaa lukuunottamatta, ainoakaan vaikutusvaltaisempi henkilö esiintynyt kokoamaan heränneitten pientä laumaa, mutta tämän uhallakin täyttyy oudoksua, miten vähän jalansijaa liike silloin kaupungissa sai. Vielä vähemmin oli jaon aika omiaan sitä kartuttamaan. Ei saanut L. H. Laurinkaan, joka, niinkuin tiedämme (IV, 33), 1850-luvun keskivaiheilla oli kappalaisena Oulussa, herännäisyyttä elpymään, ja vielä oudommalta tuntuu, ettei V. L. Helanderinkaan aikana, joka v:sta 1859 oli konrehtorina ja vuosina 1865-69 uskonnon lehtorina Oulun koulussa, mitään huomattavampaa liikettä syntynyt. Hän toimi kyllä jyrkästi pietistisessä hengessä, ja tätä leimaa kantoi hänen kotinsakin, johon kaupungin heränneet usein kokoontuivat hartausseuroja pitämään, mutta pienenä niiden luku hänenkin aikanaan pysyi. Hedelmätöntä ei kuitenkaan Helanderin vaikutus Oulussa tuon pienen joukon ulkopuolellakaan ollut, hän kun monen maailmanihmisenkin sydämessä herätti ainakin aavistuksen todellisen kristillisyyden luonteesta ja vaatimuksista. Sitäpaitsi ylläpiti hän koulussa, jonka rehtorinakin hän muutamia vuosia oli, vakavaa järjestystä, ja moni hänen oppilaistaan sai hänen uskontotunneiltaan unohtumattomia opetuksia ja herättävän kalliita neuvoja. [Paimenmuisto; Hornborg, Matrikel; kert. kolleega G. A Saxbäck, rehtori G. Marelius, konsuli Fr. Borg, neiti Mimmi Bergh y.m.] — Helanderin poismuutettua Oulusta, väheni sikäläinen liike vähenemistään. Sen keskuudessa vakaantui vakaantumistaan yhä suvaitsemattomampi vanhoillisuus, joka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään uusista kirjoista eikä siitä uudestaan elpyvästä herännäisyydestä, joka Kalajoen-varrelta y.m. pyrki ulotuttamaan vaikutustaan tännekin. Nuo Oulun "vanhat heränneet" pitivät 1880- ja 1890-luvulla sunnuntaisin hartauskokouksia kaupungin omistamassa lasten työkodin talossa, mutta kun noita muitakin heränneitä alkoi sinne pyrkiä, lakkasivat nämäkin kokoukset. Aivan pienenä tuo toinen, Kalajoen herännäisyyteen liittynyt joukkokin vielä vuosisadan lopussakin pysyi.

Syksyllä 1861 muutti Savon herännäisyyden tunnettu johtomies J. L Bergh Liminkaan, jonka seurakunnan kirkkoherraksi hän s.v. oli nimitetty. Oudon kylmältä Savon oloihin verrattuna tuntui hänestä täällä kaikki. Kansan jäykkä luonne, heränneitten pieni luku, huono kirkkoveisu y.m. tekivät häneen alusta alkaen masentavan vaikutuksen. Mutta tunnetulla tarmollaan ryhtyi Bergh työhön, koettaen niin yhdessä kuin toisessa suhteessa parantaa Limingan ja siihen kuuluvien kappeliseurakuntien — Lumijoen, Tyrnävän, Temmeksen ja Kempeleen — kirkollisia oloja. Järjestyksen miehenä ryhtyi hän taistelemaan piintyneitä epäkohtia vastaan, kiinnittäen huomionsa muunmuassa kansan uskonnollisen tiedon korottamiseen, järjestäen ennen löytyvien lisäksi uusia kiertokouluja kaikkiin kirkkoherrakuntansa seurakuntiin ja hoitaen sekä valvoen erikoisella huolella ja taidolla rippikoulua. Jo Berghin tänne muuttaessa levisi seudun toistupalaisuuteen yhä yleisemmin eksyneiden heränneitten piireissä se huhu, että hän oli "laajalla" eikä kiinni siinä "pikkukohdassa", josta nämä Jonas Laguksen neuvoja yksipuolisesti matkien niin usein puhuivat. Berghin monenkaltaiset toimet seurakunnan olojen parantamiseksi ja etenkin se entisyydestä poikkeava ulkoleima, jota hänen pitämänsä hartauskokoukset nyttemmin kantoivat, eivät olleet omiaan Limingan vanhoillisten heränneitten vikoilemishalua asettamaan. Mitä erittäin hartauskokouksiin tulee, joita hän uskollisesti piti pappilansa tuvassa, on nim. huomattava, että hän niissä melkein aina luki jonkun raamatunpaikan, jonka johdosta hän sitten puhui, eikä käyttänyt postillaa tahi muuta hartauskirjaa, niinkuin täälläkin heränneitten seuroissa niihin asti oli ollut tavallista. Eriseuraisuuden välttämiseksi alkoi Bergh sitäpaitsi Siionin virsien asemasta johtamissaan hartaustilaisuuksissa yhä enemmän käyttää virsikirjaa. Miten hartaita nämä usein polvirukouksella päättyvät kokoukset olivatkin ja miten paljon niihin ainakin ajoittain väkeä saapui, eivät tyydyttäneet ne oikein heränneitä eivätkä synnyttäneet mitään varsinaista herännäisyysliikettä seurakunnassa. Ja kuitenkin oli Bergh yhä edelleen ja "loppuun asti pietista", niinkuin muutama hänen kirkkoherrakunnassaan siihen aikaan palveleva pappi on todistanut, ja hänen pappilansa kantoi vakavaa, erinomaisen vierasvaraisen ja Jumalan sanan viljelylle aina alttiin herännäiskodin leimaa. Kuinka hartaasti tuo Savon eloisampiin oloihin tottunut, menneiden aikojen muistojen vielä nytkin lämmittämä Siionin muurien vartija olisi toivonut herätyksen tulen syttyvän näillä kylmillä mailla, osoittavat seuraavat hänen, laestadiolaisuuden voittaessa alaa Pohjois-Suomessa, kerran lausumansa sanat: "Paljon kernaammin näkisin senkin tulevan; tämä hiljaisuus ja hengellinen välinpitämättömyys surmaavat."

Muutamassa v. 1871 kirjoittamassaan kirjeessä kuvaa Bergh asemaansa Limingassa seuraavin sanoin: "Me nukumme ja kuorsaamme täällä perinpohjin ja olemme kuolla hengellisesti ja ruumiillisesti; ja kuitenkin elähyttää Herra uskollisuudessaan meitä joskus uudelleen, niin että uskallamme toivoa hänen armahtavaa armoansa ja rakkauttansa. Seurakuntani taasen ovat kovia kuin kivet, ja kaikki työni näyttää menevän aivan hukkaan ja toimeni kerrassaan onnistumattomalta. Eikö liene syy työmiehessä itsessä. Ulkonaisia voittoja olen kyllä saavuttanut useampiakin, mutta mitäpä niistä."

Arvosteltaessa Limingan uskonnollisten olojen kehitystä Berghin aikana, on varsinkin seuraava seikka otettava huomioon. V. 1868 tuli E. A. Wichmann (IV, 237) seurakunnan kappalaiseksi. Niinkuin olemme nähneet, oli hän täydellä vakaumuksella ja sydämensä vaatimuksesta liittynyt pietismiin, täydellisesti omistaen Keski-Pohjanmaan heränneiden pappien keskuudessa vallitsevan katsantotavan, johon muunohessa kuului mitä jyrkin vanhoillisuus liikkeen traditsiooneihin nähden. Sitäpaitsi oli Wichmann luonteeltaan arka ja loukkaantui helposti, jos häntä oikaistiin. Näin kävi esim., jos Bergh, joka saarnan muotoonkin ja johdonmukaiseen ajatusjuoksuun nähden oli hyvin tarkka, joskus hänelle huomautti näitä asioita. Sanalla sanoen: jaon henki, joka siihen aikaan niin monissa paikoin vieroitti heränneet papit toisistaan, pääsi täälläkin vaikuttamaan. Riitaa koetti varsinkin Bergh ystävällisyydellään estää, eikä Wichmannkaan antanut aihetta varsinaisen eripuraisuuden syntymiseen, mutta he eivät ymmärtäneet toisiaan, ja välit pysyivät, jolleivät kylminä, niin ainakin verraten vieraina. Asiaa ei suinkaan sekään parantanut, että Wichmann alkoi pappilassaan pitää eri hartausseuroja pietistain vanhaan tapaan. Berghiä vikoillen kokoontuivat niihin yhä yleisemmin "vanhat heränneet" samaan aikaan, kuin tämä piti raamatunselityksiä ison pappilan tuvassa. Tätä koetusta ei herännäisyys Limingan karulla maalla kestänyt. Liike ei päässyt nousemaan eikä, vaikka siinä silloin tällöin huomattaviakin elonmerkkejä alkoi näkyä, kokoontumaan eikä ryhmittymään. Pirstaleita vain jäi tuleville sukupolville todistamaan, että täälläkin elävää Jumalan sanaa oli kuultu.

Ennen olemme kertoneet Berghin toimista valtiollisen ja yleiskirkollisen elämän sekä kirjallisuuden alalla. Viimemainittuihin kuuluu vielä hänen työnsä raamatunkäännöskomitean jäsenenä, joka toimi hänelle uskottiin jo v. 1861. Juhlahetkiä olivat hänelle ne hetket, joina hän, muista töistä vapaana, sai kääntää psalttaria suomeksi. Matkustajat, jotka talvella kulkivat Limingan pappilan ohi, huomasivat monesti myöhään yöllä valoa kartanonpuolisesta nurkkahuoneesta. Siellä valvoi Bergh heprealaisen raamattunsa ääressä.

Paljon oli Bergh menneinä aikoina saanut kokea maailman vihaa ja paljon sai hän tätä vielä Liminkaankin muutettuaan kokea. Tuo ei ollut kummallista, kun muistamme, miten peittelemättä hän usein totuutta puolustaessaan ajatuksensa julki lausui. Luontaisen lempeytensä uhalla, joka vaati häntä heränneitten tavoin kohtelemaan varsinkin kaikkia kärsiviä erinomaisen hellästi, oli hän jäykkä ja taipumaton, kun tiesi olevansa oikeassa. Moni loukkaantui hänen toisinaan karkeaan esiintymiseensä. Emme erehtyne väittäessämme, ettei Berghiä Pohjanmaalla yleensä ymmärretty, vaan että samanmielisetkin usein arvostelivat häntä väärin. Ja myönnettävä on niinikään, ettei hänkään pohjalaisia oikein käsittänyt. Hän oli kasvanut ja kehittynyt aivan toisenkaltaisissa oloissa ja toisenkaltaisten ihmisten seurassa, ja sitäpaitsi häneltä puuttui tarkka psykoolooginen silmä.

Paavo Ruotsalaisen muisto ja herännäisyyden valta-ajan menneet vaiheet olivat lähtemättömästi painuneet Berghin mieleen. Sentähden vieraantui hän niistä entisistä ystävistään, jotka olivat eronneet liikkeestä ja vikoillen puhuivat siitä. Kernaasti kertoi hän Savon herännäisyyttä koskevista kokemuksistaan, usein puhuen siitäkin, miten aiheettomasti monesti oli varsinaisen pietismin puolelta hyökätty muun herännäisyyden miehiä vastaan. Kaukana entisiltä taistelutantereilta, missä eivät vanhat riidat niin likeltä johtuneet mieleen, saattoi hän täällä Limingassa entistä puolueettomammin arvostella menneiden, aikojen erimielisyyttä ja siitä johtuvaa katkeruutta. "Hedberg on paljon parempi kuin hänen maineensa meikäläisten keskuudessa", kuultiin hänen lausuvan, ja virkaveljilleen kertoen Renqvistin suuresta työstä, huomautti hän usein: "En ymmärrä, minkä tähden häntä niin kovin polvirukouksien pitämisestä moitittiin, varsinkin kun jokainen meistä usein oli ollut mukana, kun Paavo Ruotsalainen piti samanlaisia rukouksia."

Vanhoilla päivillään mieltyi Bergh yhä enemmän J. T. Beckiin, vaikka hän ensi-aikoina oli epäillyt hänen sovinto-oppiaan, hänen käsitystään seurakunnasta y.m. Nyttemmin luuli hän kuuluisan saksalaisen teoloogin kirjoista, joita hän ahkeraan luki, löytävänsä pääpiirteissään Paavo Ruotsalaisen oppia. Mutta ei hän silti läheskään yhtä ehdottomasti, kuin moni uuden suunnan mies, antautunut hänen oppilaakseen. Emme erehtyne väittäessämme, että Berghin loppuun asti muuttumaton rakkaus herännäisyyteen oli tuota estämässä. Todistuksena tästä rakkaudesta on esim. hänen ennen (IV, 314) mainitsemamme kirjeensä J. Warénin suhteesta Suonenjoen heränneisiin, jossa hän muunohessa myöskin kirjoittaa: "Vanhan ystävämme Paavo Markkasen (Suonenjoelta), joka taistellen tuli tänne kuollaksensa, hautasimme täällä tammik. 24 p:nä. Pidin ruumissaarnan, ensimmäisen jonka täällä olen pitänyt. Kaikki Limingan heränneet olivat hautajaisissa meillä sekä vainajan leski Hedvig, joka on kotoisin Rantasalmelta, ja tämän seuralainen matkalla Suonenjoelta Aapeli Rossi. Meillä oli paljon kehoitusta sekä Paavon kuolemasta että hänen hautajaisistaan". Mutta Kalajoen-varren ja Suupohjan herännäisyydelle, joka Berghin Limingassa ollessa yhä huomattavammin alkoi elpyä uuteen eloon, pysyi hän vieraana. Hän ei tuntenut sitä eikä ymmärtänyt sen tulevaisuuteen tähtäävää voimaa. Pohjanmaan heränneistä papeista lienee V. L. Helander ollut hänelle läheisin. Savoa, Savon herännyttä kansaa ja heränneitä pappeja hän aina kaivaten muisteli. Pohjanmaa ei hänestä läheskään voinut korvata, mitä hän heistä erotessaan oli menettänyt. Bergh oli ilmeisesti savolainen luonne. "Selvästi näkyivät hänen esiintymisessään tämän luonteen kauniit, kristinuskon pyhittämät piirteet, eikä ollut hän toiselta puolen vapaa sen heikkouksistakaan", on muutama hänen likeisistä tuttavistaan hänestä lausunut.

Olemme sanoneet, että Bergh vanhoilla päivillään sai osakseen paljon tunnustusta. Tähän kuuluu paitsi hänen valitsemisensa julkisiin toimiin sekin, että hän v. 1864 sai jumaluusopin-tohtorin arvon. Mutta muutakin täytyi hänen kokea. Paitsi samanhenkisten vikoilemisia tuli hänen osakseen maailman pilkkaa ja häväistystäkin. Niinpä häntä esim. sanomalehdissä pilkaten syytettiin karuudesta, muunohessa sillä perustuksella että hän oli nuhdellut muutamia petollisia papin saatavien maksajia vilpillisyydestä. Tuolle moitteelle kallisti moni hänen ystävänsäkin korvansa. Ei mikään syytös ole perättömämpi kuin tämä. Kaikki, jotka häntä likemmin tunsivat, todistavat sen yksimielisesti. Velkansa sai hän kyllä Limingassa maksetuksi, mutta suurin osa ylijääneistä rahoista oli hänen kuollessaan säästössä yli-ikäisinä velkakirjoina, joita hän ilmeisesti ei ollut aikonutkaan periä.

Berghin saarnat ja raamatunselitykset Limingassa painuivat syvään hänen sanankuulijoittensa mieleen, ja niitä muisteltiin kiitollisuudella vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen. Se vakava leima, minkä jumalanpalvelus kirkossa hänen esiintymisestään sai, vaikutti maailmanlapsiinkin. Varsinkin tekivät hänen rippisaarnansa ja p. ehtoollisen jakaminen syvän vaikutuksen. Bergh tuntui tätä toimitusta tehdessään aina olevan hengessä mukana, ja joskus tapahtui — niinkuin hän itse on kertonut — että toimitus niihin määrin tempasi hänet mukaansa, että hän, muille sitä näyttämättä, itselleenkin jakoi siunattua leipää ja viiniä. — Kernaasti viihtyi Bergh nuorten seurassa ja kohteli heitä hyvin ystävällisesti. Tavallisesti johti hän keskustelunsa hengellisiin asioihin. Usein nähtiin Limingan pappilassa Berghin aikana vieraita. Miltei joka kerta viljeltiin silloin Jumalan sanaa. Millä tavoin hän käsitti suhteensa maailmanihmisiin, näkyy seuraavasta hänen vastauksestaan muutamalle heränneelle, joka häneltä valittaen kysyi, mitä hän tekisi estääksensä suruttomia tuttavia käymästä luonaan. "Lue heille Jumalan sanaa", vastasi Bergh, "jos he sittenkin tulevat, niin ota heidät ilolla vastaan".

Vaikea on sanoa, missä määrässä siinä Berghin ystävien (W. Österbladhin, V. L. Helanderin y.m.) syytöksessä kenties oli perää, että hän monien koulujensa ja muiden kirkollis-siveellisen elämän ulkonaista parantamista tarkoittavien, paljon aikaa kysyvien toimenpiteiden tähden ehkä laiminlöi vasituista sielunhoitoa seurakunnassaan. Se vain on ilmeistä, että hän, jota lähemmäs elämänsä ilta joutui, yhä hartaammin ikävöi "Karitsan häihin". Varsinkin vaimonsa kuusi viikkoa ennen hänen omaa kuolemaansa tapahtuneen poismuuton jälkeen eli hän melkein yksinomaan näissä ajatuksissa. Kauan ei hänen tarvinnut sairastaa. Muutamia päiviä kestänyt keuhkotulehdus murti hänen voimansa. Kehoittava oli hänen viimeinen tautivuoteensa omaisille ja tuttaville. Siinä nähtiin kilvoittelevan uskon voittoisaa taistelua. Koviakin kiusauksia täytyi hänen kokea. Niiden helteessä hän esim. kerran tuskastuneena lausui: "Miten minun käynee, kun en ole eläväksi tehty hengessä?" Mutta vapautumisensa hetken lähestyessä hän riemuiten lausui: "Minulla on ollut paljon vaivoja, mutta nyt — kiitos, kunnia, halleluja." Helmikuun 27 p:nä 1878 kutsui Herra lepoonsa tämän paljon kokeneen ja paljon vaikuttaneen Siionin muurien vartijan. [Korsblomman 1897; V. Lindstedt, puhe pappeinkokouksessa syyskuun 15 p:nä 1880; Kert. Otto Hjelt, V. L. Helander, Josef ja Maria Österbladh, Mimmi Bergh y.m.; Sukukirja; J. I. Berghin kirje B. G. Bergrothille 27/6 71.]

V. 1881 kuoli Limingassa myöskin Bergh-veljesten Savon ajoilta kielilläpuhumisestaan tunnettu sisar Maria Elisabeth Bergh, joka v. 1862 Savosta oli sinne muuttanut. Juustilan tilalla lähellä pappilaa piti hän monta vuotta pientenlastenkoulua. [Sukukirja.]

J. I. Berghin toiminta Limingassa johtaa mieleen erään toisenkin naishenkilön. Tarkoitamme johdonmukaisesta herännäisyysmielisyydestään tunnettua Emma Maria Wichmannia, joka vielä vuosisadan lopussa voimallisesti todisti kilvoittelevan uskon ahdingoista ja taisteluista sekä Herran armon suuruudesta kaikille, jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssaan. Ruumiillinen sairaloisuus sekä luontainen taipumus suruvoittoisuuteen ja epäluuloisuuteen lisäsi näiden taistelujen hellettä, mutta todellinen herätys, syvällinen perehtyminen ristin tien salaisuuksiin ja kuuliaisuus Herran äänelle estivät häntä epäuskoon sortumasta. Jonkun aikaa työskenneltyään Helsingin diakonissalaitoksessa, jonka ensimmäinen diakonissa hän oli, vastaanotti hän johtajatoimen Limingan lastenkodissa, joka J. I. Berghin toimesta joku aika varemmin oli perustettu. Tässä toimessa oli hän vuosina 1871-1894, painaen persoonallisesti ominaisen sieluelämänsä leiman huomattavan selväpiirteisenä näkymään kasvatettavissaan, joita hän harvinaisella uhrautuvaisuudella hoiti. Vapaana Oulun puolella löytyvän toistupalaisuuden epäilyksistä, seurasi hän ilolla Suupohjan ja Kalajoen-varren herännäisyyden elpymistä ja seurusteli kernaasti siihen liittyneiden henkilöiden kanssa.

Emma Wichmann oli E. A. Wichmannin sisar. Hän kuoli kotikaupungissaan
Raahessa v. 1900. [Sukukirja.]

Berghin aikaan Limingan kirkkoherrakunnassa eläneistä tunnetuimmista heränneistä on mainittava myöskin J. G. Lagus, (IV, 33), joka vuosina 1858-1870 oli kappalaisena Lumijoella, missä hän viimemainittuna vuonna kuoli. Hyvin vähän huomiota hän täällä ollessaan kuitenkin enää herätti ja vähän näkyvää hedelmää hänen työnsä täällä tuotti.

Elinvoimallisemmalta kuin Limingan kirkkoherrakunnan muissa seurakunnissa näytti herännäisyyden kylvö Kempeleessä, missä Reinhold Helanderin ajoilta asti löytyi arkoja omiatuntoja. Vuosisadan lopussa alkoi siellä kalajokelaisten heränneitten katsantotapa voittaa alaa ja tämän henkisiä seuroja alettiin pitää. Temmeksellä, missä vuosisadan keskivaiheilla (1847-53) oli vaikuttanut erinomaisen voimallisena herätyssaarnaajana tunnettu Herman Malmberg (I, 283) sekä 1870-1889 herännäismielinen, kansan parasta harrastava Nils Holmström, tunnetun A. N. Holmströmin poika, sekä Tyrnävällä, missä vielä vuosisadan lopussa niinikään löytyi vähän heränneitä, säilyi miltei ainoana herännäisyyden ilmauksena "vanhojen heränneitten" katsantotapa. [Paimenmuisto; Kaleva 1912, "Temmeksen kotiseutunumero".]

Huomattavasti vilkkaampaa oli liike Raahen puolella. Vihannissa vaikutti entisellä tarmollaan Reinhold Helander, joka oli kappalaisena seurakunnassa 1861-1868, ja Raahen kaupungissa sekä Salon emäseurakunnassa iti vielä nousevankin sukupolven sydämissä hänen isänsä A. Helanderin siellä rakkaudella toimittama kylvö. Muutamista veljensä O. H. Helanderin hänelle kirjoittamista kirjeistä, joista enemmän myöhemmin, näkyy, että Reinhold Helander Vihannissa-olon aikana sai kokea kovia sisällisiä ahdinkoja ja että suuret kiusaukset ajoittain uhkasivat painaa hänet epäuskoon ja toivottomuuteen. Epäilemättä oli syynä siihen suureksi osaksi ne vaikeat ajat, joihin herännäisyysliike oli joutunut. Oli miten oli: monessa sydämessä sai Helanderin herätyshuuto vastinetta ja hänen kylvämänsä siemen jäi itämään kantaaksensa hedelmää myöhempinäkin aikoina. Vihannin ja Oulaisten heränneitten välillä — viimemainitussa seurakunnassa oli samaan aikaan (1859-1866) kappalaisena Jaakko Hemming sekä 1867-1879 K. O. Tenlén (k. Kemin kirkkoherrana 1890) — syntyi näinä aikoina kanssakäymistä, ja siitä johtuva suurempi eloisuus selittää, miksi näissä seurakunnissa vuosisadan lopussa alkoi näkyä enemmän myötätuntoisuutta Pohjanmaalla uudestaan elpyvää suurta herännäisyysliikettä kohtaan kuin Pohjois-Suomessa ylimalkaan. [Paimenmuisto.]

Vielä suuremmalla syyllä tulee meidän painostaa Raahen ja Raahen-Salon herännäisyyttä XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä. Paitsi tässä seurakunnassa vuosisadan edellisellä puoliskolla vaikuttaneita heränneitä pappeja — A. Helander, V. L. Helander, Reinhold Helander — tapaamme siellä myöhemminkin samanmielisiä opettajia. Näistä mainittakoon kuuluisan Fredrik Östringin poika Haniel Östring (k. 1891), joka oli kappalaisena Raahen kaupungissa 1879-1891 ja viimeisinä elinvuosinaan Församlingsvännen-nimisellä, toimittamallaan hengellisellä aikakauslehdellä, joka painettiin Uudessakaarlepyyssä, osoitti, miten kalliit hänelle isänsä muisto ja herännäisyyden menneet vaiheet olivat. Merkille on pantava, että kaupungissa ja maaseurakunnassa, varsinkin Pattijoella vuosisadan lopussa esiintyvä herännäisyys sai osakseen huomattavaa myötätuntoisuutta säätyhenkilöittenkin puolelta, eikä ole näin ollen tuulesta temmattua sekään näiden henkilöiden otaksuminen, että paikkakunnan elinvoimainen herätys oli saanut vaikutusta viimemainitun enemmän ruotsin- kuin suomenkielisen papin toimesta ja kirjoituksista. Raahen heränneistä kodeista vuosisadan lopussa ansaitsee mainitsemista varsinkin pormestari Albert Luoman koti. Raahen—Pattijoen herännäisyys liittyi luottamuksella ja likeisesti Pohjanmaan suureen liikkeeseen. Toistupalaisuudesta siellä on verraten vähän tiedetty. Luoma kuoli Turun hovioikeuden asessorina v. 1913.

Heinäkuun 12 p:nä 1866 päätti Rantsilassa päivänsä M. R. Montin, oltuaan kappalaisena siellä 10 vuotta. Hartaudella ja elävästä vakaumuksesta oli hän siellä pyytänyt kylvää Jumalan sanaa ihmisten sydämiin, oppiin ja uskonnolliseen katsantotapaan nähden lähinnä liittyen Jonas Laguksen kantaan. Mutta jos tässä seurakunnassa hänen aikanaan herätyksiä tapahtuikin, ei syntynyt siellä silloinkaan mitään huomattavampaa liikettä. Väärin olisi syyttää häntä seurakunnan enemmistön suruttomuudesta sekä siitä, että sikäläinen herännäisyys ennenpitkää alkoi ilmaista yhä selvempiä häviämisen oireita. Asiaa arvostellessamme tulee meidän ottaa huomioon, millainen tämä aika hengellisessä suhteessa ylimalkaan oli ja kuinka vaikea herännäisyyden oli nousta lamautumistilastaan ja koota jaon hajoittamat rivit niilläkin seuduin, missä se oli elinvoimaisin. Epäilemättä osasi J. I. Bergh pääasiassa oikeaan, kun hän Montinin kuoleman johdosta kirjoitti veljelleen: "Niinkuin Albert Ingmanin kuolema Kuopiossa, oli M. R. Montinin poislähtö meitä täällä lähellä olevassa Rantsilassa sydäntä särkevää. Nykyään kutsuu Herra ilmeisesti pois uskollisimmat ja uutterimmat palvelijansa, joita ihmismielen mukaan paraiten tarvittaisiin. Ehkä tapahtuu tämä kansan kovuuden tähden." [O. H. Helanderin kirjeet Reinhold Helanderille 12/6 65 ja 14/2 67; Haniel Östring, Församlingsvännen; kert. Raahen-puolen vanhat heränneet, pormestari Albert Luoma y.m.; J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 24/8 66; Paimenmuisto.]

Paavolaan jäi J. M. Stenbäckin vaikutuksesta, kuten odottaa sopii, huomattavia jälkiä. Niinkuin vasta saamme nähdä, tarjosi sikäläinen liike, miten taipuvaisia toiset siihen kuuluvat henkilöt sitten ensin olivatkin toistupalaisten tavoin arvostelemaan vuosisadan lopussa siellä alkavaa, Pohjanmaan uudistuvaan herännäisyyteen kuuluvaa herätyistä, monta liittymiskohtaa tälle herätykselle.

Stenbäckin työtä Paavolassa oli E. A. Wichmann hänen kuolinpesänsä puolesta jatkamassa (1861-64), julistaen siellä innolla Jumalan sanaa edeltäjänsä hengessä. Mitä muutoin tämän valppaan, vanhoillis-herännäisessä hengessä toimivan sielunpaimenen myöhempiin elämänvaiheisiin tulee, oli hän 1865-68 kappalaisena Revonlahdella sekä toimi Limingassaolonsa jälkeen (IV, 349) ensin Hailuodossa ja sittemmin Pyhäjoella, jonka seurakunnan kirkkoherrana hän v. 1886 kuoli. Kaikissa näissä seurakunnissa oli hänellä samanmielisiä ystäviä, jos kohta harvassa.

Palveltuaan ylimääräisenä pappina Rovaniemellä (III, 571), Sodankylässä ja Ylitorniolla, pääsi E. L. Levón Karungin kappalaiseksi, jossa virassa hän toimi vuosina 1856-59. Hänen alkuansakin heikko terveytensä kärsi näillä "Lapin raukoilla rajoilla" paljon senaikuisen meluavan laestadiolaisuuden kasvavasta vallasta, johon hänen hiljainen, sisällisen ihmisen salattuun elämään sulkeutunut kristillisyytensä ei ensinkään voinut mieltyä. Hänen luontainen taipumuksensa suruvoittoisuuteen lisäsi sieluntuskien kera hänen ruumiillistakin sairaloisuuttaan ja painoi hänen mielensä alakuloisuuteen, jota eivät edes hänen oppi-isänsä Jonas Laguksen hänelle kirjoittamat kehoittavat ja rohkaisevat kirjeet saaneet karkoitetuksi. Lähemmäs samanmielisiä ystäviä pääsi Levon, kun hän v. 1859 muutti Revonlahdelle, jonka seurakunnan kappalaisena hän oli kuolemaansa asti v. 1862. Hän oli lämmin ja harras kristitty, mutta hän teki työtä murtunein voimin eikä tuottanut tämä työ senkään tähden paljoa näkyviä hedelmiä. Hänen lyhyt elämänsä — Levón oli kuollessaan vain 34 vuoden ikäinen — oli kuitenkin sitä laatua, että kernaasti yhdymme muutaman hänen ystävänsä lausuntoon: "Tuntuu siltä, että hän oli yksi niitä, joiden kyyneleet Jumala kokoo kultamaljoihin." [Paimenmuisto; kert. Josef Österbladh, V. L. Helander, Emma Wichmann, F. F. Lönnrot y.m.]

Herännäisyyden vaiheisiin maan pohjoisimmissa osissa XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla liittyvät paitsi Levónin muutamien muidenkin heränneitten pappien nimet. Pudasjärven kirkkoherrana tapaamme vuosina 1855-1867 L. H. Laurinin. Voimallisena kuni ennen kaikuu vielä tämän Kalajoen käräjien sankarin ääni, mutta mitään huomattavampaa herätystä hän ei saa aikaan seurakunnassaan ja hänen yhteytensä muiden heränneitten pappien kanssa on käynyt vieraaksi. Ken on laskenut ne kiusaukset, joiden painamana hän vanhoilla päivillään liiaksi nautti väkijuomia? Se vain tiedetään, että hän seurakuntalaisilleen monesti lausui: "Älkää eläkö niinkuin minä elän, vaan niinkuin minä opetan." Laurinin loppu-ikää synkistävät kovat nälkävuodet ja niiden jäljissä tullut kova lavantauti, jonka uhrina hän monen seurakuntalaisensa kera kaatui v. 1867.

Sodankylässä toimi vuosisadan keskivaiheilla herännäishengessä ennen (III, 566) mainittu K. Heickel (k. 1853) sekä saman seurakunnan kirkkoherrana J. F. Liljeblad (k. 1862). Paitsi K. F. Pfaleria joka, niinkuin tiedämme (III, 369), nuorena pappina voimallisella herätyshuudollaan herätti huomiota Lapissakin, F. F. Lönnrotia, joka näinä aikoina oli ylimääräisenä pappina Kemijärvellä ja Karungissa (IV, 31), sekä J. Simeliusta (III, 571), joka vuosina 1854-55 oli ylimääräisenä pappina Kemijärvellä, ei näillä pohjoisilla perukoilla enää esiintynyt muita ainakaan huomattavia herännäismielisiä pappeja. Sikäläinen liike muuttui ja suli ennenpitkää yhteen laestadiolaisuuden kanssa, jota leimaa miltei kaikki elävämpi hengellinen elämä siellä sittemmin on kantanut. [Kert. F. F. Lönnrot y.m.; Paimenmuisto.]

Kiimingissäkin, missä M. R. Montin monta vuotta oli vaikuttanut ja F. P. Kemell viimeisen elinvuotensa aikana — hän kuoli täällä v. 1857 — saarnasi parannusta sekä sittemmin F. F. Lönnrot samassa hengessä teki työtä (IV, 30-31), ei herännäisyysliike kuitenkaan saanut pysyväisempää jalansijaa, vaan kuoli vuosisadan loppupuolella melkein kokonaan sukupuuttoon. Niin kävi Säräisniemelläkin y.m. Oulujärven lännenpuolisilla seuduilla, jota vastoin Puolangalla vuosisadan keskivaiheilla lienee tapahtunut herätyksiä. Vielä vuosisadan lopussa löytyi siellä, niinkuin Paltamossakin, missä F. F. Lönnrot vuosina 1853-60 oli ollut ylimääräisenä pappina, vanhoja, ristin tien salaisuuksiin perehtyneitä heränneitä, jotka kaipuulla muistelivat entisiä eloisampia aikoja. [Kert. rovasti G. A. Snellman, F. F. Lönnrot sekä näiden seutujen vanhat heränneet; Paimenmuisto.]

F. F. Lönnrotin nimi siirtää meidät kauemmas varsinaisen Kainuunmaan, herännäisyyden historialle tutuille, seuduille. Ristijärven etäisessä seurakunnassa, missä vuosisadan keskivaiheilla hänen likeinen ystävänsä ja hengenheimolaisensa K. J. Engelberg vuosina 1854-1860 oli tehnyt heränneen sielunpaimenen työtä, tapaamme viimemainitusta vuodesta alkaen yli kolmen vuosikymmenen aikana samassa työssä hänetkin. Lönnrot oli hyväpäinen mies, mutta niin vaatimaton, että hän aina pyrkimällä pyrki syrjään semmoisissa tilaisuuksissa, missä paljon kansaa oli koolla ja muita puhujia tarjona. Paraan työnsä on hän suorittanut yksityisen sielunhoidon alalla. Varsinkin tämä työ hankki hänelle uskollisia ja kiitollisia ystäviä ja teki hänet niin tunnetuksi ja rakastetuksi ei vain kaikkialla Kainuunmaalla, missä heränneitä löytyi, vaan muuallakin. Niinpä tunnustivat esim. kaikki Oulun "vanhat heränneet", joista toiset kävivät häntä tervehtimässä Ristijärvellä asti, hänet vuosisadan lopussa miltei ainoaksi täysin luotettavaksi opettajakseen.

Lönnrotin uskonnollista kantaa kuvaa uskollisesti muutama hänen ystävänsä K. J. Engelbergin v. 1876 kirjoittama kirje, johon hän sanoi kaikin puolin yhtyvänsä ja jota hän huolellisesti säilytti. Kerrottuaan ulkonaisista ja sisällisistä koetuksistaan kirjoittaa tuo ystävä: "Näin minua koulataan, minua tomppelia ja kovakorvaista. Sillä katso, en tahtoisi minäkään joka päivä ristiä päälleni ottaa ja seurata elämän Herraa. Kummaa tuo kuitenkin pitää olla, että itseään niin tahtoo säästää, että vielä henkensä kadottaa. Vaikka tämän tiedän, kun muistutetaan, että olen penseä, kylmä, kuollut ja ulkona Herrasta ja että syntiä teen ja ajatuksissa viivyn maailmassa — niin kuinka hitaasti ja työläästi palajan sieltä, ottaen häpeän ja tuomion päälleni ja antaen Herralleni kunnian. Tässä on minulle aina oppimattomalle oppimista. Järjen ja epäuskon juonet tahtovat aina estää lankeamasta Herran käsiin semmoisena, jolta kaikki puuttuu, ja halulla haluttomallakin, häneen katsoen, etsimästä hänen apuansa ja armoansa. Ei näy autuus tulevan hankituksi sillä pelvolla ja vapistuksella kuin tulisi. Mutta, sanoohan suomalainen sananlasku: 'akka tieltä palajaa, ei mies pahanenkaan'. Vaikka järjelle pimeältä kyllä näyttää, mitenkä kuolemassa viimeinkin käy, niin toivon nokkaa kuitenkin pitää Herran puoleen pystyttää. Ei autuutta muualla syntisille. — — — Älkää kuitenkaan epäuskoksi käyttäkö Herran muistutusta, vaan tuomio selkään ja kerjäläissauva käteen — siinä syntisten ja köyhäin läksy."

Ken ei tässä kirjeessä selvään huomaa Jonas Laguksen Paavo Ruotsalaisen koulussa syntyneen ja kehittyneen opin pääpiirteitä. Jos se olisi kirjoitettu ruotsiksi, muistuttaisivat sanatkin niin paljon häntä, ettei voisi erehtyä siitä, kenen opetuslapsia kirjoittaja oli. Uskollisemmin kuin Engelberg ja Lönnrot lienee tuskin kukaan opissa ja elämässä noudattanut tuon opettajan neuvoja. Kuinka tarkasti esim. viimemainittu valvoi sitäkin, ettei hän itse eivätkä hänen sanankuulijansa milloinkaan eksyisi pois tuolta "alimmalta portaalta", josta Lagus niin usein puhui, näkyy muunohessa seuraavasta. V. 1870 olivat suuret seurat Paltamon Mieslahdella. Sinne oli saapunut paitsi heränneitä paljon surutontakin kansaa. Puhujana esiintyi Janson, joka puheensa lopussa, viimemainittujen puoleen kääntyneenä, lausui: "Emme me ole teitä paremmat, vaikka Jumala on meidät herättänyt." Tämä lause loukkasi kovin Lönnrotia, vaikkei hän, vaatimaton ja moitteeseen hidas kun hän oli, siitä silloin mitään puhunut, ei Jansonille eikä muille. Mutta vielä vanhoilla päivillään muisti hän nuo sanat, pitäen niitä hyvinkin erehdyttävinä, vaikkei hän luullutkaan, että puhuja, josta hän paljon piti, oli nuo sanat väärässä hengessä lausunut.

Mitä muutoin viimemainittuihin seuroihin tulee, niin on huomattava, että niitä vietettiin aivan vanhaan tapaan. "Sanaa viljeltiin melkein katkeamatta kahtena päivänä." Tämä seikka todistaa selvästi, että näiden seutujen herännäisyys vielä XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla oli hyvinkin levinnyt ja voimallinen. Mutta nämä suuret seurat johtavat huomion toiseenkin Kainuunmaan herännäisyydelle ominaiseen seikkaan. Näiden seutujen seurat ovat melkein yksinomaan olleet suurseuroja, joita erityiset tilaisuudet, Kajaanin markkinat, häät, hautajaiset y.m. ovat aiheuttaneet. Viikkoseuroja ylimalkaan ei ole pidetty yleisemmin, paitsi liikkeen vilkkaimmillaan ollen Sotkamossa. Villiytyneet "salon kulkijat" ovat asuttaneet Kainuun maan ja sitä luontoa näkyy vieläkin sikäläisessä kansassa. "Monissa paikoin juoksee talonväki melkein pakoon, kun pappi tulee taloon", on eräs näillä seuduin vuosisadan lopussa palvellut sielunpaimen todistanut. Seurakunnan ja papin välinen suhde on tuskin koskaan ollut niin sydämellinen kuin esim. Pohjanmaalla. Salonkulkijaluonto ja vihollisuuksien juurruttama pelko ja arkuus ovat tehneet kansan luonteen salaperäiseksi ja epäileväksi. Tämä on epäilemättä vaikuttanut, että heränneetkin ovat olleet taipuvaisia sulkeutumaan itseensä ja hitaita vaikuttamaan ulospäin. He eivät täällä olleet niin seurusteluhaluisia, kuin muissa osissa maata, ja lähtivät liikkeelle vain jonkun erityisen tilaisuuden heitä siihen kehoittaessa. Muistettava on niinikään, miten avarat ne salot ovat, jotka erottavat tämän maakunnan kylät ja talotkin toisistaan. Nämä seikat selittävät suureksi osaksi senkin ilmiön, etteivät muussa herännäisyydessä tapahtunut jako ja siitä johtuva eripuraisuus ja riidat olleet tunnetut täällä, eivätkä päässeet särkemään täkäläisen liikkeen rivejä. Että nämä rivit harvenemistaan harvenivat, niin että niistä vuosisadan lopussa oli vain pirstaleita jälellä, johtuu siitä, että Herran tuli näillä mailla vähitellen sammui ja heränneitten isien lapset nukkuivat.

Ensimmäisenä Kainuunmaan herännäisyyden merkkimiehistä poistui näyttämöltä Trast. Hän kuoli jo joulukuun 2 p:nä 1856. Paljon oli hän etevillä lahjoillaan ja voimakkaan eloisalla esiintymisellään vaikuttanut näiden seutujen heränneitten piireissä, ja kauan häntä kiitollisuudella muistettiin. Puolitoista vuotta myöhemmin (1858) kuoli Kajaanissa Juhana Krank, uskollisesti 14 vuotta palveltuaan Kajaanin heränneitä. V. 1859 muutti Kuhmoniemeltä takaisin Pohjanmaalle Kainuunmaan herännäisyyden peloton puolustaja (III, 54-55) arkkipiispa Bergenheimin uhkauksia vastaan A. N. Holmström. Näiden aikojen jälkeen syntyy huomattava lamautuminen Sotkamon-puolen herännäisyyden oloissa. K. R. Pettersonista, jota heränneet niihin asti olivat melkein epäjumaloineet, alkoi liikkua se huhu, että hän yhä yleisemmin seurusteli seudun suruttomien säätyläisten kanssa sekä että hän muutoinkin oli käynyt huolimattomaksi oman sielunasiansa suhteen. V. 1869 pääsi Reinhold Helander Sotkamon kirkkoherraksi. Innolla ja tarmolla hän ryhtyi työhön, mutta hänen luontainen kiivautensa, joka vuosien kuluessa kiihtyi, esti heränneitä häntä vapaasti lähestymästä, jos kohta he tunsivatkin, että hän vilpittömästi tarkoitti heidän parastaan. Vaikea on käsittää, minkä tähden sekä hän että Petterson kielsivät Jansonia seuroissa esiintymästä, mutta selvää on, ettei tämäkään ollut omiaan turvaamaan sikäläisen herännäisyyden etuja. Samassa määrässä kuin luottamus Pettersoniin väheni, lisääntyi kuitenkin Jansonin maine, ja kun ensinmainittu v. 1876 muutti Pohjanmaalle, oli se ehkä korkeimmillaan. Elämänsä loppuun asti piti Janson koossa Sotkamon heränneitten pieniä joukkoja. Kerran hän pappilassa kuuluu kahden kesken varoittaneen Helanderiakin hänen kiivaan luontonsa tähden ja puhuneen niin särkevästi, että tämä purskahti itkuun. Lastensa ja lastensa-lasten sieluntilasta koetti Janson erittäin pitää huolta, mutta usein kokoontuivat seudun muutkin heränneet seuroihin hänen kotiinsa. Etenkin muistivat vuosisadan lopussa vielä elävät vanhat heränneet, miten Janson oli viettänyt viimeistä jouluaan. Paljon ystäviä kokoontui silloin hänen kotiinsa, ja vanhus puhui heille tavattoman elävästi. Päätettyään puheensa, nousi hän ylös, käveli tarkasti tähystäen väkijoukkoa ympäri pirtin, lankesi polvilleen rukoillen rukouksen, "läksyn, jommoista ei kuule ihmisijässä". — Janson kuoli tyyneesti seuraavana syksynä, lokakuun 13 p:nä 1882. Kuolintautinsa alussa kohtasi häntä lievä halvaus, joka muutamiksi tunneiksi teki hänet puhumattomaksi. Toinnuttuaan lausui hän utelevalle vaimolleen: "Jumalalta on armo ja rauha ja Herran valkeus koittaa sielussa." Seitsemän viikkoa kesti tautia. Tämä aika oli vanhukselle alituisen rukouksen aikaa. Muutamalle henkilölle, joka tuli hänelle omista sielunasioistaan puhumaan, lausui hän hymyillen: "Taisit tulla purkamaan niinkuin jotakin kulta-aittaa, vaan ei minulla ole kuin kerjuusauva." — Sotkamon kirkonkirjoissa löytyy hänestä tämä muistutus: "Vanha arvossa pidetty pietista, paikkakunnan hyvinkin taitava eläinlääkäri, nuorempana räätäli."

Vuotta aikaisemmin kuin Janson, marraskuun 15 p:nä 1881, päätti Reinhold Helander päivänsä. Hänen tulinen luontonsa, joka toisinaan ilmeni hyvinkin kiivaana, hankki hänelle monta vihamiestä ja loukkasi usein heränneitäkin. Moni seikka viittaa siihen, etteivät sotkamolaiset häntä ymmärtäneet. Oli miten oli: tuo suora, jäykkä, peloton pohjalainen on hankkinut itselleen nimen, joka ei väleen katoa Suomen herännäisyyden historian lehdiltä.

Helanderin mitä jyrkin vastakohta oli F. F. Lönnrot, joka vielä vuosisadan lopussa saarnasi parannusta ja uskoa rakkaille ristijärveläisille. Tarkassa muistossa säilytti hän paljon herännäisyyden menneistä vaiheista, todistaen kaikille, jotka häneltä näitä vaiheita tiedustelivat, kuinka suuriarvoisia tämän liikkeen muistot hänelle olivat. Lönnrot kuoli v. 1907.

Kainuunmaan heränneistä papeista ovat ennen mainittujen kera muistettavat myöskin Suomussalmen kappalainen K. A. Lilius (III, 98), joka täällä toimi vuoteen 1867, jolloin hän muutti Isoonkyröön, sekä N. Holmström (IV, 355), joka oli kirkkoherrana Sotkamossa vuodesta 1889 vuoteen 1892, jolloin hän kuoli. Lönnrot ja Holmström ovat Kainuunmaan herännäisyyden viimeisiä vartijoita. Kaikki on hiljaa jo. Suuret seurat ovat lakanneet, vanhoista muistoista vain puhutaan vielä. Uudistumaan he eivät liikettä saa, mutta he seisovat paikoillaan noiden muistojen kunnioitettavina vartijoina, eikä kukaan epäile, minkä hengen lapsia he ovat. [Paimenmuisto; kert. Anna Pikkarainen, F. F. Lönnrot y.m. J. Väyrysen minulle Kainuunmaan herännäisyydestä kokoomat kertomukset, kirjeet y.m. tiedot; Sukukirja; Paimenmuisto.]

IX.

Jonas Laguksen, N. K. Malmbergin ja noiden useain muiden huomattujen sielunpaimenten kuoleman jälkeen, joiden poistumisesta näyttämöltä ennen (IV, 60-84) olemme kertoneet, oli liikettä edustaneiden ja edustavien pappien luku vieläkin huomattavan suuri. Mutta suuri on erotus näiden pappien entisen ja nykyisen aseman välillä. Ennen tapasimme heidät yhteisissä neuvotteluissa ja suurissa hartausseuroissa sekä likeisissä keskusteluissa toinen toistensa luona ja heränneen kansan kodeissa, nyt pysyvät he enimmäkseen kukin kolkassaan ja useimpia painaa toimettomuuden alakuloisuus. Ei ole syynä siihen vain vanhuuden väsymys — moni heistä on vielä hyvissä voimissa —, mutta epäluulot sekä epätoivo herännäisyyden tulevaisuuteen nähden lamauttavat heidän intonsa ja estävät heitä ymmärtämästä ja tuntemasta sitä liikettä, joka suurten johtomiesten ja heidän omankin aikaisemman työnsä pohjalla, vanhaan herännäisyyteen liittyen, voimallisena leviää Pohjanmaan tasangoilla. He yhä vetäytyvät siitä pois ja jäävät selailemaan muistojen kellastuneita lehtiä, joita heidän elämänsä syystuulet repien liikuttavat. He tuntevat, että aika on muuttunut ja XIX vuosisadan, tuon heille ja koko maallemme niin tärkeän vuosisadan ilta joutunut.

Silmäilkäämme ensin Kalajoen-varren ja sen lähiseutujen heränneitten pappien elämäniltaa.

Piippolassa tapaamme 1840-luvun liikkeen ajoilta varsinkin Alavieskassa toimittamastaan suuresta herätystyöstä tunnetun W. Österbladhin. Vanhojen päiviensä aineelliseksi turvaksi on hän v. 1855 saanut tämän syrjäisen seurakunnan vähäpalkkaisen kirkkoherranviran, jota hän sitten entisellä hartaudellaan, mutta yhä pienemmiksi supistuvien herännäisjoukkojen kannattamana hoitaa kymmenen vuotta. Hänen pappilansa on tämän puolen heränneitten pappien viimeisiä huomattavampia yhtymäpaikkoja XIX vuosisadalla ja muitakin samanmielisiä säätyläisiä nähdään siellä usein. Ilmeisessä riidassa Vilhelm Niskasen suunnan kanssa hän ei ole, ja tämän suunnan kansa tunnustaa hänen ansionsa ja antaa hänelle vieläkin arvoa, mutta hän vieraantumistaan vieraantuu tästä suunnasta ja kannattaa toistupalaisten katsantotapaa. Niinkuin olemme nähneet (IV, 234 ja seur.), oli Österbladh uuden suunnan mitä jyrkin vastustaja, pysyen elämänsä loppuun pietismin johdonmukaisena edustajana.

Österbladhin verraten lukuisista, jälkimaailmalle säilyneistä kirjeistä, joista toiset ovat lukijoillemme tuttuja, näkyy, miten likeisesti ja lapsellisesti hän oli tottunut seurustelemaan Herran kanssa. Samaa todistavat hänen myöhemmätkin kirjeensä. Niistä kuultaa myöskin hänen harvinaisen miellyttävä ja hellä luonteensa. Sen vertaisia ei tässä suhteessa heränneitten pappienkaan joukosta montakaan löydä. Ja varsinkin tähän nähden on hän niin kauniina lisänä näiden pappien ylimalkaan jäykännäköisessä joukossa.

Kuolinvuoteellaan täytyi Österbladhin ajoittain kokea hyvinkin kovaa sisällistä ahdinkoa. "Kaikki Belialin virrat käyvät minun ylitseni", kuultiin hänen huudahtavan sekä valittavan: "Jumala asettaa kaikki syntini menneiltä ajoilta eteeni." Mutta lopuksi hän voiton ilme sammuvassa katseessaan lausui: "Minä tiedän, että Lunastajani elää." Kesäkuun 30 p:nä 1865 pääsi tämä lämminsydäminen ja harras Herran palvelija tämän elämän taisteluista siihen lepoon, joka on luvattu Jumalan kansalle. [Paimenmuisto; Vilh. Österbladhin kirjeitä; kert. Josef ja Maria Österbladh, V. L. Helander y.m.]

Muutamia peninkulmia Piippolasta työskenteli näinä aikoina toinenkin Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan merkkimies, A. N. Holmström. V. 1859 oli hän nim., niinkuin tiedämme (IV, 364), etäisestä Kuhmoniemen pitäjästä päässyt Haapajärven kirkkoherraksi ja pysyi tässä virassa koko loppuikänsä. Ajat olivat muuttuneet, mutta Holmström oli sama kuin ennenkin: jäykkä, tarmokas ja herännäisyyden traditsiooneille edelleenkin horjumattomasti uskollinen. Joka lähestyi tuota vartaloltaan lyhyttä ja jykevää miestä, joka niin tutkivan suorasti katsoi ihmisiä silmiin, oli pakotettu kunnioittavan tarkasti kuuntelemaan, mitä hänellä oli sanottavaa. Uppiniskaisuutta nuorempien puolelta hän ei kärsinyt ja varmasti lausui hän vakaumuksensa varsinkin uskonnollisissa asioissa. Vilhelm Niskasen kantaa hän ei hyväksynyt, niin jyrkästi eroten hänestä, ettei hän, niinkuin olemme maininneet (IV, 80), edes suostunut saapumaan tuon hylkäämänsä johtomiehen hautajaisiin, vaikka tämän pojat, Nivala kun siihen aikaan sitäpaitsi oli Haapajärven kappeli, kävivät häntä näihin pitoihin kutsumassa. Kiivaita väittelyjäkin sattui joskus Holmströmin ja Niskasen suunnan edustajien välillä.

Laestadiolaisiakin saapui pohjoisesta Haapajärven seurakunnassa jo ennen vallitsevaa häiriötä lisäämään. Holmströmin luonnetta kuvaa seuraava kertomus hänen esiintymisestään heitä vastaan. Pääsiäisaikana 1867 oli suuret seurat Tiiton talossa. Osterbladhin leskikin sekä muita vieraita naapuriseurakunnista oli sinne saapunut. Seuroja johti Holmström. Kun hän oli lopettanut puheensa, lausui rohkeasti muuan Nivalassa syntynyt, vasta Tornion puolelta tänne saapunut aivan nuori mies: "Selitys oli hyvä, vaan tie jäi tukkoon." Holmström ärjäsi: "Se koira vinkasee, johon karttu käypi. Sinä sitäpaitsi näyt olevan minulle aivan outo. Kun minä seurakunnassani jossain paikassa itse olen suuna, niin en ollenkaan salli muiden puhua, sitä vähemmin nyt, kun en tunne, mikä maailman roisto ja kulkija lienet." Kutsumaton puhuja vaikeni ja loi katseensa alas. Mutta kun Holmström ja muut arvokkaammat vieraat olivat siirtyneet vierashuoneisiin, alkoi hän ja muutamat muut jälleen huutaen saarnata. Sillä kertaa melu kyllä asettui, seuraväki kun sammutti kynttilät, mutta uhkaavat olivat enteet. — Seurakunnissaan syntyneistä häiriöistä ei Holmström kuitenkaan syytä yksinomaan kansaa. Kuultuaan, että muutamaa pappia oli oikeudessa syytetty juoppoudesta, kirjoittaa hän pojalleen: "Nyt on pappien alennusaika, ja suuressa määrässä olemme itse sitä aiheuttaneet."

Holmströmin luonnetta kuvaavat myöskin seuraavat hänen sanansa. Yhä kestävien katovuosien aikana oli köyhäinapua nauttivien, suureksi osaksi sitä varten vuokrattuihin huoneisiin sijoitettujen luku tavattomasti lisääntynyt. Tämän johdosta kirjoitti Holmström, muutamia numeroita lueteltuaan: "Mitä lopuksi tullee? Ehkä sanomalehdissä vaihtelevaisuuden vuoksi saa lukea: Haapajärven köyhäinhoito on tehnyt vararikon, pesän varat 420 laiskuria tahi laiskurien lasta." Tästä ei kuitenkaan saa päättää, ettei Holmström säälinyt köyhiä ja sairaita. Päinvastoin puhuu hän esim. kirjeissään syvällä surulla 1864-68 vuosien kauheasta nälänhädästä ja siitä johtuvasta tautisuudesta.

Österbladhin kuolema koski kipeästi Holmströmiin. Jo kuultuaan hänen sairastuneen, kirjoitti hän pojalleen, miten raskas tuo tieto oli hänelle, lisäten: "Rakas poikani! Olkaamme varoillamme. Me olemme niitä, jotka Aatamin lankeemus kokonaan turmeli. Sentähden tulee meidän alituisesti etsiä vanhurskauttamisen perustusta ja vaikuttavaa syytä, ei meistä itsestä, vaan ulkoapäin. Me olemme jumalattomia, mutta Kristus tekee jumalattomia vanhurskaiksi."

V. 1868 pääsi Reinhold Helander Haapajärven kappalaiseksi. Hänen nimittämiseensä virkaan liittyy muuan tapahtuma, joka tässä kerrottakoon, se kun todistaa, miten omavaltaisestikin Holmström saattoi menetellä, kun hän tiesi olevansa siveellisesti oikeassa. Helander oli saanut enimmät äänet, mutta erotus hänen ja erään toisen vaalisaarnaajan äänimäärän välillä oli siksi pieni, että valitus helposti olisi voinut kumota vaalin ja hankkia enemmistön tuolle toiselle. Holmström, jolla oli syytä pelätä, että näin saattaisi käydä, sai kuulla, että muutama juoppo herrasmies todella oli valittanut vaalista. Ei ollut monta päivää valitusajasta enää jälellä. Holmström lähetti kotona olevan poikansa ratsastaen Kuopioon ottamaan pois valituskirjat tuomiokapitulista. Jonkun ajan kuluttua sai Helander valtakirjan virkaan. Kuvaavaa on, että valittaja, joka ennenpitkää sai tietää miksei hänen valitustaan oltu käsiteltykään, ei uskaltanut käydä Holmströmin kimppuun tuon hänen mielivaltaisenkaan tekonsa tähden.

Monta vuotta poti Holmström sydäntautia. Rautaisella tahdollaan hän kuitenkin viime aikoihin asti sai voimansa riittämään ahkeraankin seurakuntatyöhön. Apulaistakaan ei hänellä ollut. Kesällä 1871 hänen tautinsa kuitenkin yltyi niin kovaksi, että hänen täytyi lähteä Kuopioon lääkärinapua hakemaan. Vähän aikaisemmin hän kirjoitti pojalleen N. Holmströmille: "Vanha tautini alkaa, kuten sydäntaudit tavallisesti, kehittyä vesitaudiksi. Molemmat jalat ovat jo ajetuksissa ja hengenahdistus kova. En voi kauan seisoa. Koetan harjoitella kolmatta rukousta, mutta huomaan itseni hyvin tyhmäksi ja huonomuistiseksi oppilaaksi. Kernaasti halajaisin tavata sinua vielä tässä maailmassa, mutta tuo ei voine tapahtua. Voi, jos näkisimme toisemme siellä, missä ei tarvitse sanoa: 'Ah mik' on tää elämä'!"

Matkaltaan Kuopioon Holmström ei palannut. Hän kuoli siellä elokuun 8 p:nä 1871. Miten raskaana huolena hänellä oli herännäisyyden silloinen hajaannus ja miten vähän hän liikkeestä enää toivoi, osoittavat seuraavat hänen papiksi hiljattain vihitylle pojalleen kuolinvuoteellaan lausumansa sanat: "Anna, poikani, sanankuulijoillesi Nohrborgia! Tulee aika, jolloin ei ole erotusta körttien eikä körttien välillä." [Paimenmuisto; kert. J. Holmström, Amanda Holmström F F. Lönnrot, Vendla Pettersson y.m.; J. Holmströmin kirje N. Holmströmille 28/4 67; A. N. Holmströmin kirjeet N. Holmströmille 29/6 64, 14/3 65 sekä yksi ilman päivämäärää ja vuosilukua. (Kirjeet omistaa Otto Holmström.)]

Likeisessä yhteydessä Haapajärven herännäisyyden kanssa oli, niinkuin tiedämme, 1830- ja 1840-luvun aikana Pyhäjärven liike ollut. Jo Jonas Laguksen loppu-aikoina oli tämä yhteys kuitenkin paljon vähentynyt ja lakkasi, mikäli kysymys koskee kansaa, ennenpitkää kokonansa. Sakari Castrén, joka monta vuotta oli ollut Laguksen apulainen ja sittemmin armovuodensaarnaajana hoitanut papinvirkaa seurakunnassa, seurusteli kyllä ahkerastikin tämän puolen heränneitten pappien kanssa ja kannatti samaa uskonnollista katsantotapaa kuin hekin, mutta tämäkin suhde kylmeni vähitellen. Syystä tai syyttä ruvettiin syyttämään häntä maailmanmielisyydestä jo niinä aikoina, jolloin hän pääsi Pyhäjärven kirkkoherraksi (1862). Hänen olonsa valtiopäivillä, joka toiselta puolen osoittaa, että hän nautti paljon luottamusta virkaveljiensä keskuudessa, ei ollut omiaan noita syytöksiä poistamaan. Castrénin täytyi kokea, että ystävät epäilivät häntä ja tämä vieroitti häntä yhä enemmän heistä. Kauan ei hänen kuitenkaan tarvinnut kokea, miten paljon heränneitten pappien välit olivat muuttuneet entisistä ajoista. Varsinkin keväällä 1868 oli nälkävuosien aiheuttama tautisuus suuri Pyhäjärvelläkin. Alituisesti täytyi Castrénin lähteä sairasmatkoille. Tämmöisellä matkalla sai hän keuhkotulehduksen, johon hän kuoli, Mitä ystävät hänestä ajattelivat, näkyy seuraavasta A. N. Holmströmin pojalleen toukokuun alussa 1868 kirjoittamista sanoista: "Pyhäjärveltä kuuluu, että Castrén huhtikuun 25 p:nä on kuollut. Olisin toivonut, että hän olisi päättänyt vaelluksensa toisella elämänsä ajanjaksolla. Ehkä kuitenkin Jumala, joka enkeleissäänkin huomaa turhuutta, ei tuominnut häntä hänen puutteittensa tähden, vaan unohti ne." [Paimenmuisto; A. N. Holmströmin kirje N. Holmströmille 3/5 68; kert. Johanna Holmström (A. N. Holmströmin leski), Vendla Petterson y.m.] — Castrénin hauta on Pyhäjärven kirkkomaalla Jonas Laguksen haudan vieressä.

Pyhäjärvellä toimineista vanhoista heränneistä papeista mainittakoon vielä J. Simelius, joka 1871 pääsi tämän seurakunnan kappalaiseksi. Kauemmin kuin useimmat muut herännäisyyden valta-ajan sielunpaimenista — hän kuoli vasta 1897 — koetti hän kylvää sanan siementä ihmisten sydämiin, mutta mitään herätystä ei hän Pyhäjärvellä saanut aikaan, vaikka hän toimi siellä kuolemaansa asti. Samoin kuin melkein poikkeuksetta kaikki tämän ajan heränneet papit Keski-Pohjanmaalla, edusti Simeliuskin toistupalais-suuntaa. [Paimenmuisto; kert. Haapajärven ja Pyhäjärven vanhat heränneet.]

Niissäkään Kalajoen-varren seurakunnissa, joissa herännäisyysliike jaon jälkeen pääsi nousemaan suurimpaan voimaansa — Nivalassa ja Ylivieskassa — ei näinä aikoina tapaa tätä liikettä suosivia pappeja. Päinvastoin saa niitä näilläkin seuduin kauan turhaan hakea. Vasta kun K. R. Petterson v. 1876 tuli Nivalan kirkkoherraksi, saivat seudun heränneet papin, joka kohteli heitä myötätuntoisuudella ja jonka pappilaan heillä oli muutakin asiaa kuin virallista. Sikäläisen herännäisyyden nostamiseen ja sen puhdistamiseen siihen liittyneestä kuonasta ei Petterson kuitenkaan pystynyt. Apu siihen oli muualta tuleva. Mutta hänen aikanaan pääsi liike, jota pääasiallisesti Taneli Rauhala johti, ryhmittymään ja vakaantumaan, ja jo siinä suhteessa erosi hän Kalajoen-varren muista vanhoista papeista, ettei hän sitä vastustanut. Päinvastoin neuvotteli hän aina heränneitten kanssa, kun joku seurakuntaa koskeva tärkeämpi asia oli ratkaistava. — Petterson kuoli Nivalan kirkkoherrana 1890. Hänen hautajaisiinsa, joita vietettiin herännäisliikkeessä vanhastaan vakaantuneeseen tapaan, oli kutsuttu suuri joukko heränneitä. [Kert. Paavo Niskanen y.m.; Paimenmuisto.]

Kalajoella, missä niinkuin tiedämme, herännäisyysliike jo Vilhelm Niskasen eläessä oli supistunut aivan pieneksi ja missä vuosisadan lopussa vain muutamat hänen suuntaansa liittyneet vielä todistivat menneiden päivien eloisasta hengellisestä elämästä, tapaamme näinä aikoina sotavanhuksen siellä 1830-luvun lopussa pidettyjen kuuluisain käräjien ajoilta. Tarkoitamme Jaakko Hemmingiä, joka oli tämän seurakunnan kappalaisena 1866-96. Vuosi vuodelta oli hän kehittynyt yhä jyrkemmäksi toistupalaiseksi eikä antanut mitään tunnustusta "niskaslaisille". Ollen elämässään nuhteeton ja hurskas, herätti tämä näiden seutujen entisten suurten muistojen paljon kokenut todistaja kunnioitusta kaikissa, jotka hänet näkivät. Itse hän ei näistä muistoista kertoessaan tahtonut näkyä. Kun häneltä esim. tiedusteltiin hänen osaansa Kalajoen käräjien pitkässä oikeusjutussa, lausui hän: "Mitä minusta; minä olin koko ajan Malmbergin ja Laguksen selän takana." — Hemming kuoli helmikuun 17 p:nä 1896. Hän oli silloin yli 86 vuoden vanha. [Paimenmuisto.]

Pietarsaaressa tapaamme XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla muutamia herännäisyyden vaiheissa huomiota ansaitsevia pappeja. Täällä taisteli liikkeessä tapahtuneen jaon painamana vuodesta 1854, jolloin hän pääsi seurakunnan 2:ksi kappalaiseksi, tuo aikaisemmin niin kiivas, nyttemmin suruvoittoisuuteen yhä enemmän taipuvainen, suurta huomiota herättänyt jyrkkä pietista O. H. Helander. Jos kukaan elämänsä loppupuolella kaipasi menneitä päiviä ja jos kukaan kärsi siitä yksinäisyyden tunnosta, joka muuttuneiden olojen takia näinä aikoina painoi niin monen herännäisyysliikkeen palveluksessa harmaantuneen sielunpaimenen mieltä, niin hän. Mutta noissa ahdingoissa nöyrtyi ja asettui hänen kiivas sydämensä, antaaksensa yhä enemmän sijaa sille rakkautta uhkuvalle mielelle, joka painaa leimansa hänen elämänsä iltaan. Tämä mieli tulee kauniilla tavalla näkyviin hänen veljelleen Reinhold Helanderille kirjoittamissa kirjeissä. Niinkuin olemme nähneet (IV, 356), taisteli tämä näinä aikoina usein melkein toivotonta taistelua epäuskon kiusauksia vastaan. Vanhoista ajoista tottuneena veljelleen purkamaan kiusaustensa kuormia, kääntyi hän nytkin tämän puoleen. O. H. Helanderin katsantotapaa sekä hänen ja vasta mainitun veljensä kaunista veljesrakkautta kuvaamaan lainaamme tähän muutamia otteita ensinmainitun näinä aikoina kirjoittamista kirjeistä:

"Suuri on iloni siitä, että nyttemmin olet tointunut taudistasi. Voin kyllä ymmärtää, että olet ollut ahtaalla. Ei ole helppo tulla toimeen epäuskonsa kanssa terveenäkään, vielä vaikeampaa, kun ijankaikkisuus astuu tautivuoteen läheisyyteen. Oi, veljeni, tunnen elävästi tuskasi, ja minun sydäntäni kirvelee, niinkuin sinunkin sydäntäsi. Kaikki on menetetty, kaikki lopussa! Totta, totta, ja niin saa ollakin. Mutta kuitenkaan ei kaikki ole lopussa, sillä Yksi elää, joka sanoo, jokaisessa silmänräpäyksessä sanoo: teidän pitää elämän. Älkäämme siis kauan miettikö, vaan heittäytykäämme tämän auttajan syliin niin auttamattomina kuin olemme, vartokaamme ja toivokaamme, toivokaamme ilman toivottakin, niin mekin saamme kuolleessa sielussamme kuulla tämän hiljaisen kuiskauksen: sinä olet elävä, minä annan sinulle elämän, sinä olet elävä, vaikka oletkin kuollut! — Vanhaa kuollutta tietoa! Olkoon niin. Mutta olen saanut muistutuksen uudistaa tätä kuollutta harjoitusta, ja katso, tuo salattu, kätketty elämä on välkkynyt minulle ja antanut minun käsittää, että minä voin pelastua ja olen pelastuvakin armosta. — Tähän pysähdymme alituisesti. Huomaat kyllä, että olen tahtonut kehoittaa sinua. Niin, niin, sitä olen tahtonut. Mutta mitä minä voin. En muuta kuin huo'aten toivoa: Herra virvoittakoon ja lohduttakoon masentunutta henkeäsi! Ja hän, joka osaa oikealla ajalla puhua väsyneille, hän joka osaa puhutella toivottomia sydämiä, hän on puhutteleva sinuakin. Avaa nyt, rakas veli, suljettu, murheellinen sielusi ja kuule, kuule elämän sanaa elämän Herralta."

Tämä kirje on kirjoitettu v. 1865. Ei voi paremmin todistaa, miten väärä se syytös oli, että Helander, samoinkuin pietistat yleensä, olivat vain lain saarnaajia. Juuri tämmöistä oli esim. N. K. Malmbergin puhe epäuskon helteessä taisteleville. Näyttääksemme, ettei O. H. Helander sattumalta vain noin kirjoittanut, lainaamme tähän otteen muutamista toisista hänen samalle veljelleen kirjoittamistaan kirjeistä.

21/12 63: "— — — Kirjeesi tuotti minulle iloakin. Ajattelet: miten tuo on mahdollista? Näen syrjästä, mitä ei kukaan ihminen hädän hetkellä näe, näen Jumalan armon ja Herramme Jesuksen Kristuksen palavan rakkauden, joka tulee sinua likelle, tahtoo pelastaa sinut ja antaa sinulle elämän keskellä kuolemaa. Semmoinen on hänen tapansa. Oi, veljeni, ei totisesti muuta tarvita kuin että uskot tätä rakkautta ja keskellä hätääsi huudat: tässä olen! Jesus Kristus eilen ja tänään ja niin ijankaikkisesti. Katso, hän on sama ja hänen rakkautensa sinua, juuri sinua kohtaan on aina ollut sama. Niin, mutta minä, minä, huudat tuskissasi, minä Kain, Judas, Demas! Ah, voi! Hätähuuto on kauhea. Mutta kaiken uhallakaan et ole pahempi kuin Aatamin lapsi, ja semmoisia varten on Jesus tullut. Mutta alaston, kauhea lapsi! Semmoisia säälii Jesuksen sydän. Oi, hiljaa veljeni! Jesus, Jumalan poika on antanut itsensä sinun tähtesi vapahtajaksi, ja hänen rakkautensa ääni kuiskaa hiljaa sydämessäsi, tuskan ja epäuskon myrskyjen siinä raivotessa, kuiskaa armosta, anteeksiantamisesta ja rauhasta. Kuuntele tätä hiljaista ääntä. Etkö näe, etkö itsekin huomaa, mitenkä sydämestäsi taistellen pyrkii esille huokaus, Jesusta ikävöiminen. Oi, veljeni, tuo pieni, ahdistetun henkesi salattu Jesusta-ikävöiminen, se juuri on tuo uskollinen vapahtajakäsi, joka sinuun on koskenut. Seuraa tätä vetämistä, rohkaise itseäsi ja seuraa tätä huomaamatonta, salattua vetämistä — ja katso: Kain, Judas ja Demas ovat Kristuksen sylissä. Ihanaa, ihanaa, syntinen pelastuu armosta. Lempeä Jesus, anna anteeksi huonot sanani ja puhu itse murheelliselle veljelleni, puhu hänelle ijankaikkisen elämän sanaa. Tee se, amen! — Sydämeni tuli liikutetuksi, tahdon lopettaa. Tahdoin lähettää sinulle joululahjan, paraan lahjan, itse Jesuksen. Ota vastaan tämä vieras, älä pelkää, avaa hänelle ovi, hän ei hylkää sinua. Tiedäthän, Reinhold, että meidän hiljaisesti yhä ikävöiden tulee tutustua elämän antajaan ja siten antaa epäuskolle matkapassit, sillä sen valta särkyy, kun me luomme katseemme Jesukseen. Kovin minä häpeän katsoessani itseäni, ja kuitenkin tahdon suoda Jesukselle sen kunnian, että hän saapi minua auttaa. Jota pahempi minä olen, sitä suurempi kunnia Jesukselle!"

Vielä valtiopäivillä ollessaan, vuotta ennen kuolemaansa, kirjoitti O. H. Helander ennen (IV, 301) mainitsemassamme kirjeessä samalle veljelleen:

"Usein olet ollut ajatuksissani ja jos yhtä usein olisit saanut minulta kirjeitä, niin olisi sinulla pakoittain niitä. Etenkin olet nyt ajatuksissani, kun Herran kuritus niin raskaasti on sinua kohdannut. [Koskee muutamaa Reinhold Helanderin perhesurua.] Veli rukka, mitä sanoisinkaan. Jos vain pystyisimme katsomaan paksun, raskaan epäuskon läpi, niin näkisimme pohjalla Isän ijankaikkisen, palavan rakkauden: 'jota Jumala rakastaa, sitä hän myös kurittaa'. Säilyttäkäämme väkisinkin, sanon väkisinkin, kun kaikki tuomiot myrskyten pauhaavat päämme päällä, tämä lohdutus, jonka saatana suuren kelvottomuutemme tähden tahtoo pimittää ja meiltä ryöstää. Huono lohduttaja minä kyllä olen ja helpostikin paiskattu maahan, mutta kuitenkin rohkenen huutaa sinulle nämä kehoituksen sanat. Kerran saamme avoimin katsein ja oikeassa valossaan nähdä, mitä kaikki tämä tietää, että se oli Kristuksen rakkaus, joka kuritti meitä parannukseen. Mutta älkäämme nyt, vaivan kestäessä, heittäkö pois sitä Herran lohdutusta, joka meille kuni lapsilleen puhuu: älä masennu, kun hän sinua nuhtelee."

Tähän tapaan kirjoittivat Helander-veljekset toisilleen vielä tänäkin aikana, jolloin useat muut herännäisyyden entisistä valppaista sielunpaimenista joko väsyneinä uupuivat välinpitämättömyyteen tahi takertuivat kaikenkaltaisiin maallisiin toimiin ja niistä keskenään puhuivat. Mitä jaon hengen tuottamiin tuhoihin tulee, eivät nekään täällä Pohjanmaan ruotsinkielisessä osassa, missä ei ainakaan kansa niistä juuri mitään tiennyt, estäneet liikkeelle uskollisia sielunpaimenia toimimasta entiseen tapaan. Sekin seikka tuki O. H. Helanderia hänen vakavassa työssään Pietarsaaressa.

O. H. Helanderin työhön valtiopäivillä olemme ennen viitanneet. Tämäkin luottamustoimi osoittaa, että häntä pidettiin kykenevänä miehenä. Mutta paljon huomattavampi on hänen urhoollinen, uhrautuva ja uskollinen työnsä Suomen herännäisyyden riveissä. Se ei ole väleen unohtuva. Kauniissa kirjeissään puhuu hän, "vaikka hän onkin kuollut", vieläkin kilvoittelevan ja voittoisan uskon kehoittavaa kieltä kaikille, jotka tätä kieltä ymmärtävät. Yhtä uskollisesti hoiti hän viimeiseen asti heränneen sielunpaimenen tehtävät. Kova oli aika. Nälkävuodet painoivat raskaasti Pietarsaarenkin seutuja, synnyttäen tautisuutta, joka joukottain tempasi ihmisiä kuolemaan. Kovaa oli varsinkin kevättalvi 1868. Niinkuin sen ajan sielunpaimenia muuallakin Suomessa, kutsuttiin Helanderiakin usein sairasten tykö. Tämmöisellä matkalla tarttui häneen tauti. Hän kuoli kesäkuun 1 p:nä 1868. [Paimenmuisto; kert. Sofia Helander (Reinhold Helanderin leski), V. L. Helander y.m.; O. H. Helanderin kirjeet Reinhold Helanderille 12/6 65, 21/12 63, 14/2 67.]

Samaan aikaan kuin O. H. Helander, toimi seurakunnan 1:senä kappalaisena toinenkin suurten herätysten aikoina uskonsa ja pelottoman esiintymisensä tähden vainottu herätyssaarnaaja I. O. Appelberg. Kokkolasta, missä hän, alussa hyvinkin ahtaissa oloissa (III, 56-61), oli ylimääräisenä pappina vuoteen 1858, pääsi hän Alavetelin kappalaiseksi, josta toimesta hän v. 1865 siirtyi Pietarsaaren kappalaiseksi. Mitään erikoista huomiota hän ei nyttemmin herätä. Vanhoilla päivillään tapaamme hänet Uudessakaarlepyyssä kappalaisena sekä kirkkoherrana Lappajärvellä ja vihdoin Mustasaaressa, missä hän kuoli v. 1894. [Paimenmuisto.]

Pietarsaaressa tapaamme vielä XX vuosisadan alussa tunnetun, Paavo Ruotsalaisen koulua käyneen sielunpaimenen: V. L. Helanderin. Kajaanista, missä hän oli tutustunut Kainuunmaan herännäisyyden eloisimpiin vaiheisiin, oli hän, niinkuin olemme kertoneet, muuttanut Ouluun ja siellä toiminut 10 vuotta koulunopettajana (IV, 346), kunnes hän 1869 pääsi Pietarsaaren kirkkoherraksi. Virkaa hän ei ollut hakenut, mutta Helanderien nimellä oli siksi hyvä kaiku varsinkin tässä seurakunnassa, että hänet kutsuttiin neljänneksi vaalisaarnaajaksi. Äänestyksessä sai hän suuren enemmistön. Eikä siinä kyllin. Kun saatiin kuulla, että muuan ylimääräinen hakija on ilmoittautunut senaatille, toimittivat seurakuntalaiset lähetystön Helsinkiin pyytämään, että Helander nimitettäisiin virkaan.

V. L. Helander oli vakava ja perusteellinen luonne. Sekä saarnamiehenä että yksityisen sielunhoidon alalla saavutti hän hyvän maineen. Hänen esitystapansa oli kyllä hieman yksitoikkoista, mutta hartauteen ja tarkkaavaisuuteen ehdottomasti vaativaa. Kun tiedettiin hänen saarnaavan, riensivät kaikki, jotka vain suinkin pääsivät, kirkkoon. Ja täysipitoista sielunravintoa hän kuulijoilleen jakoikin. Viikon kuluessa oli Helander tarkoin ja syvällisesti miettinyt saarnaansa, joka aina oli hyvin sisältörikasta ja johdonmukaisen selvää. Miten hän käsitti saarnaajan tehtävän, näkyy esim. seuraavasta. Muuan nuori, seurakuntaan vasta tullut apulaispappi kysyi Helanderilta, montako saarnaa rovastin oli tapana pitää sunnuntaina. Yksi, kuului vastaus. "Niinkö vähän", arveli apulainen; "siinä seurakunnassa, missä viimeksi olin pappina, oli tapamme pitää kolme, vieläpä neljäkin saarnaa joka pyhä." Rovasti ei vastannut mitään. Seuraavana sunnuntaina saarnasi apulainen. Helander istui kirkossa kuulijana. Jumalanpalveluksen päätyttyä meni hän sakastiin, lausuen siellä apulaiselle: "Semmoisia saarnoja voisin pitää vaikka seitsemän samana sunnuntaina." Helanderin mielipide oli, ettei vapaasti pidettyjä saarnoja saa asettaa kirjoitetun sanan rinnalle. Hän ei antanut ensinmainituille niin suurta arvoa kuin moni muu herännyt pappi. Kuvaavia ovat seuraavat hänen sanansa muutamalle nuorelle virkaveljelle, joka tahtoi siirtää kollehdin kannon saarnan jälkeisen virren ajaksi: "Pidätkö sitten saarnaasi noita virsikirjamme ytimekkäitä virsiä parempana?"

Helanderin saarnat niinkuin hänen muut uskonnolliset opetuksensa ja neuvonsa liikkuivat uskollisesti herännäisyyden katsantotavan pohjalla. Meidän täytyy päästä näkemään kurjuutemme sekä muistaa, että olemme tomu ja tuhka Jumalan edessä! Tämä sävel kuului aina hänen puheistaan. Ja ankarasti hän ruoski syntiä, missä muodossa se sitten esiintyikin, maailman rakkautta, turhuutta elämäntavoissa ja vaatteissa sekä varsinkin ylpeyttä ja itaruutta. Mutta missä hän vain tapasi katumusta ja synnin surua taikka rehellistä pyrkimistä elämän tielle, siinä osasi hän, jakaa lohdutuksen sanoja niin hellästi ja kehoittavasti, että harvat tässä suhteessa vetivät hänelle vertoja. Häntä onkin nimitetty "Suomen evankelisimmaksi pietistaksi". Varsinkin yksityisen sielunhoidon alalla tuli tämä näkyviin, samoinkuin useat, nykyisessä sukupolvessa vielä elävät kertomukset osoittavat, miten oikein hän sielutieteelliseltäkin kannalta arvosteltuna esiintyi. Kuvatkoot seuraavat esimerkit Helanderin menettelytapaa.

Eräs herätykseen tullut nainen kantoi omallatunnollaan törkeän synnin muistoa. Kaikki pitivät häntä kunniallisena ihmisenä eikä hän millään ehdolla tahtonut menettää tätä mainetta. Varsinkin Helanderia hän pelkäsi, ja päätti sentähden olla syntiään kenellekään tunnustamatta. Mutta turhaan koetti hän, herättyään uuteen eloon, etsiä lohdutusta Jumalan sanasta. Tuo yksi synti poltti hänen tuntoaan, estäen häntä rauhaa löytämästä. Ennen pitkää joutui hän miltei toivottomaksi, peläten tehneensä syntiä Pyhää henkeä vastaan. Tuskan valtaamana päätti hän vihdoin tunnustaa tuon syntinsä Helanderille. Raskain askelin meni hän pappilaan. Matkalla oli sielunvihollinen monesti kuiskannut hänelle: se on turha matka, sinä olet kuitenkin kadotettu. Mutta perille hän kuitenkin pääsi ja astui vapisevana ja katkerasti itkien sielunpaimenensa eteen. Tämä, joka heti näki, että nainen oli todellisessa hädässä, koetti hellästi häntä puhutellen saada tietää, mikä tuska häntä painoi. Vihdoin tunnusti tämä syntinsä, toivotonna valittaen: "voi, voi, minulle ei löydy armoa, ei mitään laupeutta. Mitä teen?" Pitkän hetken istui Helander äänetönnä. Vihdoin hän lausui: "Pane se synti muiden syntien joukkoon," työntäen tuskastuneen vieraansa lempeästi ulos huoneesta. Nainen, joka oli toivonut saavansa kuulla perusteellista lohdutuspuhetta, oli ensin hyvin tyytymätön saamaansa neuvoon, mutta jota enemmän hän ajatteli opettajan sanoja, sitä keveämmäksi kävi hänen mielensä, ja kotia tullessaan kiitti hän Jumalaa, joka oli antanut hänelle tuonkin synnin anteeksi. — Eräänä päivänä kutsuttiin Helander muutaman tutun rouvan luo, joka sairasti viimeistä tautiaan. Sairas, jota hän ennen monesti oli lohduttanut epäuskon kiusauksissa, valitti nyt miltei toivotonna kelvottomuuttaan ja heikkouttaan. Turhat olivat hänen heränneen miehensäkin puheet olleet; sairas ei saanut nähdyksi kuin syntinsä vain. Lempeästi häntä katsellen kysyi Helander: "Etkö sitten ole huutanut Herraa avuksesi?" "Olen, olen kyllä", kuului vastaus. "No, sitten ei sinun tarvitse epäillä vähintäkään, sillä kirjoitettu on: jokainen, joka huutaa avuksensa Herran nimeä, pelastuu." Se oli oikea sana. Kiusaukset väistyivät miltei heti, ja voittoisan uskon tukemana erosi rouva onnellisena maallisesta elämästä. — Muutamana päivänä tultiin noutamaan Helanderia sairaan miehen tykö, joka suurten ruumiintuskien ja vielä suuremman sielunhädän vaivaamana oli joutunut niihin määrin epätoivon valtaan, että oli uhannut tehdä itsemurhan. Sairaan kodista oli pappilaan puolitoista peninkulmaa ja perillä täytyi kyytimiehen odottaa monta tuntia, ennenkuin Helander muista tärkeistä virkatoimista vapaana pääsi lähtemään. Oli jo hämärä, kun päästiin perille. Helander, joka kyytimieheltään oli tarkkaan tiedustellut sairaan tilaa, tervehti ystävällisesti hänen tuskan valtaamaa vaimoaan ja lapsiaan tuvassa ja astui tyyneenä sairashuoneeseen. "Kuulut hautovan itsemurha-ajatuksia", lausui hän ensi sanoikseen sairaalle. Mies väänteli käsiään ja valitti: "Niin, minulla ei ole muuta neuvoa, olen tehnyt niin kauheasti syntiä, ei minulle enää armoa löydy." "Kuinka?" kysyi Helander ankaran näköisenä, "etkö sitten ole lukenut, mitä Filippin vanginvartija teki?" "En", kuului sairaan tuskastunut vastaus. "No, lue sitten siitä", kehoitti tuo harvapuheinen sielunpaimen, antoi miehelle kättä, meni tupaan sekä lausui siellä odottavalle kyytimiehelleen: "Nyt lähdemme!" Yleinen hämmästys valtasi kaikki, mutta mikään ei auttanut. Helander jätti hyvästit sairaan omaisille ja lähti. Mutta miten tyytymättömiä tuvassa oltiinkin rovastin katkonaisiin ja jäykän lyhyihin neuvoihin sekä varsinkin siihen, ettei hän ollut antanut kovissa kiusauksissa olevalle sairaalle edes Herran ehtoollista, ruvettiin kiireesti hakemaan hänen neuvomaansa raamatunpaikkaa. Se löydettiin ja ihmeellinen oli sen vaikutus sairaaseen. Kiusaukset väistyivät, rauha täytti hänen sydämensä. — Vielä elämänsä myöhäisenä iltana kertoi mies liikutuksella noista kovin synkistä ajoista ja siitä taidosta, millä Helander oli opastanut hänet Jumalan sanan virvoittavan lähteen luo. "Voi, kuinka siunaan sitä Helanderia", hän tuosta puhuessaan tämän kertojalle lausui.

Tarkatessamme näitä sekä muita Helanderin sielunhoitoa kuvaavia, jälkimaailmalle säilyneitä kertomuksia, johtuu mieleen Paavo Ruotsalaisen menettelytapa kovissa kiusauksissa olevia neuvoessaan. Yhtäläisyys on silmiinpistävää, sillä huomautuksella kuitenkin, ettei Helanderin esiintyminen milloinkaan ollut tuon hänen kuuluisan oppi-isänsä kaavamaista matkimista. Jos kohta hän olikin, niinkuin hän itsekin kertoi, tässä suhteessa oppinut paljon viimemainitulta ja vaikka hän useimmiten noudatti hänen neuvojaan ja Paavon tavoin puhutteli kiusatuita, oli koko hänen esiintymisessään tämmöisissäkin tilaisuuksissa jotakin harvinaisen välitöntä, joka selvään viittasi siihen, että hänen taitonsa ja tahdikkuutensa eivät olleet teennäisen kaavan synnyttämiä, vaan hartaan rukouksen pantteja.

Niinkuin hänen veljensäkin, oli V. L. Helanderkin harvinaisen suora mies. Vilppiä ja kiertelemistä hän ei sietänyt. Vikansa tunnusti hän avonaisesti pienimmissäkin asioissa, yrittämättäkään itseään puolustaa. Kuvaava on esim. seuraava tapaus. Helander oli kirjoittanut kuulutuksen avioliittoon, mutta naisen nimen edeltä epähuomiossa jättänyt pois sanat "siveä neitsy". Kiivastuneena tuli nainen pappilaan, lausuen pohjalaisen suoruudella ja jäykkyydellä: "Se tietäkää, että aina olen elänyt kunniallisesti ja siveästi ja minun olisi pitänyt saada tuo tunnustus. Minä olen niin vihainen rovastille." "Niin olisin minäkin ollut," kuului Helanderin vastaus.

Pietarsaaren pappilassa pidettiin Helanderin aikana sunnuntaisin hartausseuroja vanhaan pietistiseen tapaan. Näitä tilaisuuksia varten oli varattu kolme huonetta päärakennuksessa. Virsi virren perästä veisattiin ja isäntä luki kappaleen Lutherin, Nohrborgin tai Björkqvistin postillasta, joskus jostakin muusta hartauskirjasta, sekä puhui luetun johdosta. Perhejuhlat kodeissa, varsinkin hautajaiset, muodostuivat samankaltaisiksi hartausseuroiksi.

Helanderin vaikutus nuorisoon rippikoulussa oli valtaavan suuri. Samaa etevää kuulustelukykyä osoitti hän myöskin kinkereillä, saaden taitavilla kysymyksillään ja henkevillä selityksillään ujoimmatkin taivutetuiksi ottamaan osaa niihin opettaviin ja virkistäviin hengellisiin keskusteluihin, joihin nämä kuulustelut miltei aina päättyivät. Monelle jäi niistä kalliita eväitä elämän taipaletta varten. Varsinkin Helanderin nuorille rippikoulussa antamat neuvot todistavat vielä tänään, miten suureksi siunaukseksi tämä uskollinen sielunpaimen on tehnyt työtä Herran viinimäessä.

V. L. Helander oli yleisesti kunnioitettu ja arvossa pidetty mies, ja hänen kotinsa kantoi vakavan ja vierasvaraisen pietistakodin leimaa. Hiljaa ja myrskyjen häntä häiritsemättä hoiti hän uskollisesti paimentointaan vielä elämänsä myöhäisenä iltana. Helanderein luonnonomainen kiivauskin oli hänessä jo voitettu. Herännäisyyden menneet vaiheet, joita hän nuoruutensa ja miehuutensa aikana niin läheltä oli seurannut, oli hän kätkenyt uskolliseen muistoon ja puhui niistä rakkaudella, mutta samalla ihmeteltävällä puolueettomuudella. Helanderin pietismin katsantotavalle loppuun asti uskollista kantaa kuvaamaan lainaamme tähän muutaman hänen elämänsä iltana eräille Oulun vanhoille heränneille lähettämän jäähyväistervehdyksen:

"Rakkaat ystävät! Kyllä uskon, että vielä olette minun ystäviäni, koska muistatte minua. Kiitos siitä ystävyydenosoituksesta, että vielä kirjoitatte minulle. Mutta kylläpä oli se ehto kova, että minun tuli maksaa kirje in natura, sillä nyt olen ehtinyt niin pitkälle, että minun on vaikea kirjoittaa, nuo 80 vuoden ikäiset sormet kun sanovat itsensä irti virastaan. Sitäpaitsi on toinen syy estämässä: minulla ei ole mitään kirjoitettavaa. Olen aina pitänyt itseäni köyhänä hengellisestä hyvästä, mutta vasta nyt tunnen olevani köyhä ja kurja, kun eivät ainoastaan ruumiin-, vaan sielunkin voimat loppuvat. Näin on käynyt varsinkin tänä viimeisenä vuotena, niin etten ole voinut ottaa osaa kirkollisiin toimituksiin, jonkun todistuksen kirjoittamista lukuunottamatta. Voi, miten nöyryyttävää onkaan olla näin kelvoton! Eniten minua masentaa se, etten enää uskalla astua saarnatuoliin, ja kun en enää jaksa julistaa evankeliumia, niin täytyy minun luopua siitä ravinnosta, joka ennen piti sieluani vireillä. Olettehan nähnyt, minkä näköinen vanha oljenkorsi on? Aivan semmoinen tunnen olevani, ilman elämää ja voimaa. Se ajatus minua pelottaa, että hengellisyyteni ehkä on vain järjen valoa. Sillä jos olisi toisin ollut ja hengellisyyteni olisi oikeaa laatua, niin ei kai kaikki kokonaan katoaisi ja vähän vain jäisi jälelle kuolleeseen muistiin. Mutta täytyyhän hukkuvan välttääkseen kuolemaa tarttua ainoaan vielä jälellä olevaan pelastuskeinoon, ja niin täytyy minunkin kurjassa tilassani tehdä. Ja mikä silloin minulla vielä on tarjona? Entiset kokemuksetko, entiset herätyksetkö, entinen parannus ja varmuus syntein anteeksisaamisesta y.m.? Ei, älä niihin luota: kuiva oljenkorsi katkeaa. No, mihin sitten tämmöinen voimaton voipi turvautua? Oi, tiedän vain yhden turvan: siunatun Poika. Hän ei koskaan muutu, ei vaadi minulta mitään eikä puutteitteni tähden hylkää minua. Kun kaikki muut tiet ovat tukossa, niin on se neuvo vielä tarjona, että saan tarttua Jesukseen, joka Isän oikealla puolella vielä rukoilee edestäni. Ystäväni, älkäämme luopuko hänestä! — Nyt en enää jaksa eikä ole minulla muuta, mistä kirjoittaisin, kuin tuo vanha kerjäläisläksy." [Paimenmuisto; J(ulius) L(indbergin) v. 1914 K.N.M.Y:n vuosijuhlassa Pietarsaaressa pitämä esitelmä ("Människovännen" 1914, N:o 45-46); V. L. Helanderin kertomukset (1896); V. L. Helanderin kirje muutamille ystäville Oulussa 10/12 1901, jäljennös. Kirjeen on minulle kopioinut lehtorinrouva Augusta Söderman.]

Myöhään, kun jo miltei kaikki hänen asetoverinsa 1840- ja 1850-luvun ajoilta olivat muuttaneet pois tämän elämän taisteluista ja vaivoista, pääsi Vihtori Lauri Helander lepoon. Hän kuoli 83 vuoden ikäisenä syyskuun 10 p:nä 1905.

Ruotsinkielisen Pohjanmaan huomatuimpia heränneitä pappeja oli myöskin J. H. Roos, jonka tunnemme hänen esiintymisestään 1857 vuoden virsikirjaehdotuksen arvostelijana sekä hengellisten laulujen sepittäjänä (IV, 269 ja seur.). Monta vuotta toimittuaan ylimääräisenä pappina Uudessakaarlepyyssä sekä oltuaan muutamia vuosia saarnaajana Kristiinankaupungissa, pääsi hän (1867) Inkoon kirkkoherraksi. Hän kuoli v. 1885. [Paimenmuisto.]

Ensimmäisenä sunnuntaina sen kauhean tulipalon jälkeen, joka maan tasalle hävitti Vaasan kaupungin, kaikui säilyneen raatihuoneen portailta särkevä saarna kaupungin vielä savuaville raunioille kokoontuneille kodittomille asukkaille. Saarnaaja oli Mustasaaren silloinen kappalainen H. Moliis (k. 1871). Jos hän ei siihenkään aikaan (1842-51), jolloin hän oli pappina Pietarsaaressa (III, 51), varsinaisesti lukeutunutkaan pietistoihin kuuluvaksi ja vielä vähemmin nyttemmin kantoi tätä nimeä, on toiselta puolen huomattava, että hänet usein nähtiin heidän kokouksissaan sekä että hän kohteli heitä, niinkuin seurakuntalaisiaan yleensä erinomaisen ystävällisesti. Sitäpaitsi liikkuivat hänen saarnansa pietistisellä pohjalla. — Tämänhenkisiä pappeja löytyi Pohjanmaalla muitakin. [Paimenmuisto; kert. rouva Gustaava Laurell; K. Smeds, Något om Replot församling.]

Jyrkkä pietista oli sitävastoin K. V. Lybeck (III, 51), joka loppuijällään oli kappalaisena Mustasaaressa (1875-1890). Hänen viimemainittuna vuonna tapahtuneen kuolemansa johdosta kirjoitti "Vasabladet": "Lybeck oli näillä seuduin ennen niin voimallisen pietismin innokas kannattaja. Hän oli noita voimallisia, ytimekkäitä saarnaajia, joita nykyaikana löytyy yhä harvemmassa. Kaikki mitä hän puhui saarnatuolilta tuli suoraan sydämestä; hän ei tarvinnut minkäänlaisia kirjoitettuja konsepteja, sillä hänen vakaumuksessaan löytyi ennakolta kirjoitettuna, mitä hän tahtoi sanoa. Hänen saarnansa olivat muutoin hyvin lyhyitä, mutta sisälsivät enemmän kuin tunteja kestävät esitelmät. Hänen äänensä oli sointuva ja selvästi kuuluivat hänen sanansa isoimmissakin kirkoissa. Hänen messuäänensä oli harvinaisen korkea tenoori, joka monesti saattoi lukkarit kerrassaan onnettomiksi. — Ihmisenä oli Lybeck monessa suhteessa omituinen. Hän oli miltei äärimmäisyyteen nopea ja vikkelä liikkeissään ja kaikissa toimissaan. Meidän aikamme mukavuuksiin ei hän ollut mieltynyt; hän rakasti vanhaa, johon hänen kalliimmat muistonsa kuuluivat. Hiljaisena ja vaatimattomana eli hän kodissaan, esiintyen ainoastaan silloin, kun kirkko ja uskonnolliset toimet häntä siihen vaativat." [Paimenmuisto; Församlingsvännen 1890, N:o 7.]

Saman hengen lapsia, kuin Lybeck, olivat myöskin ennen (III, 50) mainittu J. J. Häggman, joka kuoli ylimääräisenä pappina Bergössä 1856, sekä tämän lanko L. V. Schalin (k. Luodon kirkkoherrana v. 1882). Paljon vakavia muistoja kätkeytyy näiden jo nuorina heränneitten sielunpaimenten elämäkertaan. Useimmat niistä eivät kyllä ole omiaan herättämään ihmisten huomiota, mutta tämä ei ratkaise niiden arvoa sen Jumalan edessä, joka lupaa palkita vähässä uskolliset. Ja tähän ryhmään kuului epäilemättä monta muutakin XIX vuosisadan heränneistä sielunpaimenista. [Paimenmuisto; K. Smeds, Något om Replots församling.]

Muista jo XIX vuosisadan herännäisyyden valta-aikana tunnetuista, mutta liikkeen johtohenkilöihin verrattuina vähemmän huomatuista Pohjanmaan papeista ovat yllämainittujen rinnalla seuraavatkin muistettavat.

1840-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen edellisellä puoliskolla kaikui J. R. Hedbergin (III, 51) herätyshuuto seuraavissa Etelä-Pohjanmaan ruotsinkielisissä seurakunnissa: Kristiinankaupungissa, Närpiössä, Kruununkylässä ja Bergön saarella. Viimemainitun seurakunnan kappalaiseksi hän pääsi v. 1853. Paljon hänestä toivottiin, mutta puolentoista vuoden perästä kutsui Ylipaimen hänet pois tämän elämän vaivoista (8/1 1855). Hedberg oli kuollessaan ainoastaan 42 vuoden ikäinen. [Sukukirja; kert. E. Roos, V. L. Helander y.m.] — Raippaluodossa taisteli Jaakko Simelius (III, 51) kovaa taistelua. Hänen palkkansa oli mitättömän pieni, ja heränneitä kovin vihaavan, puoleksi mielipuolen K. E. Bergmanin apulainen kun hän oli, täytyi hänen uskonsa tähden kärsiä paljon vainoa. Seurakuntalaisiakin kiihoitti tuo mieletön esimies häntä vastaan. Mutta paljon ystäviäkin oli Simeliuksella Bergössä, ja nämä koettivat häntä kaikin tavoin tukea. Muunohessa rupesivat he yhdessä lähimmän mannermaan heränneitten kanssa rakentamaan hänelle omaa tupaa, joka ei kuitenkaan ehtinyt valmistua, ennenkuin hän, kaksi vuotta Bergössä taisteltuaan, muutti pois (1849). Toimittuaan pari vuotta pappina Luodossa, siirrettiin Simelius suomenkielisiin seutuihin, ollen muunohessa kappalaisensijaisena Alahärmässä vuosina 1854-1863. Täältä hän viimemainittuna vuonna pääsi Jepuan kappalaiseksi, pysyen tässä virassa kuolemaansa asti (1868). [K. Smeds, Något om Replot församling; Paimenmuisto.] — Oltuaan Maksamaan kappalaisena vuoteen 1848 (III, 51), pääsi P. J. Sandelin Vöyrin kappalaiseksi, jossa virassa hän toimi elämänsä silloisista sielunpaimenista, kuoli Sandelinkin suurten nälkävuosien aikana (1867).

Etelä-Pohjanmaan herännäisyyden lähinnä Malmbergia vaikuttavimman sielunpaimenen F. O. Durchmanin tapaamme vielä kauan jaon aikojen jälkeen työssä eri seurakunnissa Pohjanmaalla. Muutamia kuukausia ennen tuon kuuluisan entisen asetoverinsa kuolemaa (1858) oli hän muuttanut Koivulahdelle, jonka seurakunnan ensimmäiseksi kirkkoherraksi hänet s.v. oli nimitetty. Noiden vanhojen ystävien Kalajoen käräjien ja Suupohjan suurten herätysten aikoina solmima likeinen ystävyys oli, niinkuin olemme nähneet, jaon onnettomina aikoina katkennut. Tiedämme, että Malmberg v. 1857 lähestyi Durchmania kirjeessä (IV, 51), josta selvästi näkyy, miten hartaasti hän toivoi heidän entisten väliensä uudistuvan, ja väärin olisi olettaa, etteivät viimemainitunkin ajatukset ainakin toisinaan johtuneet samaan suuntaan — mutta muutosta ei tullut. Toinen lähti heränneen kansan siunaamana sen Herran eteen, joka ei tuomitse, niinkuin ihmiset tuomitsevat, toinen tästä kansasta vuosi vuodelta yhä enemmän vieraantuneena jatkamaan työtään Suomen kirkon palveluksessa. Mutta aivan toisenlaista on tämä työ nyt kuin ennen. Kauniina kaikuu vielä Durchmanin ääni, huolellisesti valmistettuja ovat hänen saarnansa ja nuhteettomasti hoitaa hän virkatehtävänsä, mutta ihmisiä ei herää, ei ainoassakaan niistä seurakunnista, joissa hän nyttemmin toimii, jää muita jälkiä hänen työstään jälkimaailman nähtäviksi, kuin erinomaisen hyvin hoidetut kirkonarkistot ja kirkonkirjat. Niin Koivulahdella, missä hän vaikutti vuosina 1858-1867, niin hänen kotiseurakunnassaan Iissä, jonka kirkkoherrana hän oli viimemainitusta vuodesta vuoteen 1875, ja niin vihdoin Vöyrissä, jonka seurakunnan esipappina hän toimi vuosina 1875-1880. Samankaltaista leimaa kantoi kyllä useimpain muidenkin heränneitten pappien työ näinä aikoina, mutta Frans Oskar Durchmaniin nähden, jonka herätyshuudon edessä suruttomimmatkin joukottain ennen olivat heränneet, tuntuu tämä oudolta. Ja oudolta tuntuu moni muu kohta tämän muinoin niin kuuluisan herätyssaarnaajan myöhemmässä elämässä. V. 1865 esim. hakee ja saa hän vaalisijan Lapuan avoimeksi jääneeseen kirkkoherranvirkaan. Seurakunta on hänelle tuttu, täällä on hän Malmbergin kanssa lukemattomia kertoja seuroissa puhunut, ja monta entistä ystävää on hänellä täällä, mutta viran saa toinen, jota ei hän itse ja tuskin kukaan muukaan ollut ymmärtänyt pitää vaarallisena kilpailijana hänelle, tuolle mainehikkaalle saarnaajalle. Iihin muutettuaan joutuu Durchman tuon tuostakin tekemisiin sen puolen heränneitten kanssa. Useat näistä ovat hänen vanhoja tuttaviaan, joiden seurassa hän menneinä aikoina on viettänyt onnellisia hetkiä Jumalan sanan ääressä, mutta kun nämä nyt palauttavat hänen mieleensä menneitä aikoja, väistää hän heidän tiedustelultaan, arkaillen vastaten: puhutaan toisten siitä. Lankoaan J. I. Berghiä käy hän joskus Limingassa tervehtimässä, mutta entiseen sydämelliseen seurusteluun tämän kanssa painaa outo orjamielisyys leimansa. Sanalla sanoen: Durchman on vieraantunut sekä Suupohjan että Pohjois-Suomen heränneistä; yhteiset muistot ja niin paljon yhteistä mielipiteissä ja tavoissa vetävät häntä heidän puoleensa, ja hänen luontainen ystävällisyytensä ja miellyttävä seurustelutapansa ovat omiaan karkoittamaan lähestymisen esteet, mutta jotakin on tullut väliin, jotakin vieroittavaa ja kylmää, jota ei enää saada poistumaan. Mitä? Luovutamme vastauksen muutamalle kokeneelle, herännäisyyden koulussa harmaantuneelle Durchmanin tuttavalle, V. L. Helanderille, joka näistä asioista kerran keskusteltaessa monta vuotta viimemainitun kuoleman jälkeen lausui: "Rangaistuksetta ei kukaan riko yhteyttään sen liikkeen kanssa, jossa hän on saanut herätyksensä ja paraan työnsä suorittanut."

Tiedetään varmuudella, että Durchman paljon kärsi niiden seurakuntien suruttomuudesta, joissa hän, Isostakyröstä muutettuaan, oli pappina. Iistä esim., jonka pohjoiseen luontoon hän oli erinomaisen mieltynyt, haki hän vain siitä syystä pois, että "kansa ei ymmärtänyt häntä". Samaa valitti hän vöyriläisistäkin, ja kun hänen omaisensa hänen viimeisen tautinsa aikana hänelle kertoivat, että samat vöyriläiset kyyneleet silmissä olivat tiedustelleet hänen terveytensä tilaa, lausui hän suruvoittoisesti hymyillen ja kummastellen: sitäpä en olisi uskonut. Varma on niinikään, ettei syy siihen hengelliseen välinpitämättömyyteen, joka sanankuulijoittensa puolelta nyttemmin tuli hänen osakseen, ollut yksin hänen syynsä, mutta kyllä hän pahasti erehtyi syyttäessään siitä esim. valtiopäiviä, uutta kirkkolakiehdotusta y.m. s. Paljon oikeammassa oli hänen ystävänsä ja likeinen hengenheimolaisensa A. V. Ingman, joka hänelle muunohessa kirjoitti (1866): "Mietteissäsi nykyisestä pulastamme Suomessa on paljon totta; mutta siinä erehdyt, että tämä surkeus lähtisi valtiopäivistä ja uuden kirkkolain ehdotuksesta. Ei, tällä pulalla on vielä vanhempi alkunsa, se on perustettu koko aikakautemme luonteessa. Mutta tätä onnettomuutta ei poista mitkään lait, ei kirkkolait eikä muut ohjeet — tähän tarvitaan elävän hengen laki. Vaikka sinulla olisi itse Drakon verinen miekka koivulahtilaisiasi vastaan, niin ei ne peijakkaat siitä parane, eipä edes kurissa pysy tällä aikaa, jolloin antikristillinen vauhti on ihmiset hurmannut. Siitä sinua vakuutan; jos et nyt minua usko, niin uskotpa vielä eteenpäin."

Ahkerassa kirjeenvaihdossa oli Durchman A. V. Ingmanin kanssa. Vuosilta 1858-70 on säilynyt monta viimemainitun hänelle enimmäkseen suomeksi kirjoittamaa kirjettä. Ne koskevat miltei yksinomaan Ingmanin tieteellisiä töitä sekä J. T. Beckin teoksia, joihin Durchmankin oli hyvin mieltynyt. Menneistä herännäisyyden ajoista ei tässä kirjeenvaihdossa vahingossakaan puhuta. Itse sanaa "herännytkin", jota liikkeeseen jääneet edelleen miltei yksinomaan käyttivät ilmaisemaan Jumalan puoleen kääntynyttä ihmistä, ei heidän kirjeissään enää koskaan tapaa.

Niin kehoittavaa kuin onkin nähdä, että Durchman, jonka uskonsa tähden ennen oli täytynyt niin paljon kärsiä, vihdoinkin saa tunnustusta ansioistaan — hänelle annetaan rovastin arvo jo v. 1862, hänet valitaan pappissäädyn edustajaksi 1872 vuoden valtiopäiville ja hän pääsee tuottaviin virkoihin y.m. — ei riitä tämä jälkimaailman silmissä korvaamaan, mitä hän on menettänyt, eikä se varmaankaan hänen omissakaan silmissään siihen riittänyt. Mutta ei hänen elämäkertansa päätykään tähän, se siirtää meidät hänen kuolinvuoteensa ääreen ja siihen liittyviin tapahtumiin. Kertomus niistä on seuraava.

Niin voimallinen ja terve mies, kuin Durchman miehuutensa parhaina päivinä ja vielä vanhanakin oli ollut, kohtasi häntä elämänsä loppuijällä kova ja ylen tuskallinen tauti. Tämä tauti alkoi tuntuvammin ilmetä tammikuun 23 p:nä 1880, jolloin hän palasi kotia Pietarsaaressa pidetystä pappeinkokouksesta. Melkein heti siitä päivästä alkaen kiihtyivät hänen kipunsa ylen suuriksi. Yhä harvemmin sai hän vähääkään lepoa. Taudin oireet antoivat alussa aihetta aivohalvauksen pelkoon, sairaalla kun usein oli niin kovat tuskat päässä, että hän ääneen vaikeroiden lausui: "en kestä tätä, järki menee". Muutamana noin kovin tuskallisena yönä kuultiin hänen valittavan: "Armahda minua, armahda Jumala minua kurjaa miestä, minua matoa ja tuhkaa, minua vaivaista kärsivää miestä. Oi Jumalan Karitsa, joka poisotat maailman synnin, armahda minua!" Ja saatuaan hetkeksi vähän helpotusta, sulki hän kätensä ja rukoili: "Älä rankaise minua vihassasi, Herra, äläkä kurita minua julmuudessasi, sillä nuolesi ovat tarttuneet minuun ja sinun kätesi kovin minua painaa." Vanhan pietistan elävä synnintunto tulee hänessä päivä päivältä yhä selvemmin näkyviin. "Anna minulle, armollinen Jumala, anteeksi kaikki pitkän elämäni monet synnit", hän valittaa ja, kauhean koviksi kiihtyneiden tuskiensa yhä vain kestäessä, hän nöyrtyneenä lausuu: "Jumalan täytyy lyödä minua näin kovasti, olen sen tarvinnut." Siitä, että hän aina oli elänyt ulkonaisesti nuhteetonta elämää, ei tahdo hän kuulla puhuttavankaan. Kun hänen vaimonsa kerran jossain yhteydessä tuohon viittasi, keskeytti hän hänet jyrkästi lausuen: "Ei, ei, minä olen suuri syntinen." Joka päivä pitkän kuolintautinsa aikana rukoili hän syntinsä anteeksi, usein käyttäen rukousta "Laupias Jumala, rakas taivaallinen Isä".

Muutamien viikkojen perästä siirtyivät sairaan kovimmat tuskat päästä vatsaan. Jos mahdollista vielä kovemmiksi kävivät nyt kivut. Vielä toivoivat kuitenkin omaiset ainakin joskus, kun helpompia hetkiä joutui, hänen parantumistaan, kunnes lääkäri ilmoitti, että tauti oli vatsasyöpää ja ettei mitään toivoa enää ollut. Mutta kovimpienkin tuskien aikana kirkastui kärsivälle matkamiehelle kirkastumistaan Jumalan armo Kristuksessa, jos kohta miltei sietämättömän kovat ruumiin tuskat ja niistäkin johtuva hengellinen pimeys joskus häneltä sen salasivatkin. "Tahtoisimme niin kernaasti", lausui hän kerran, "kokea ja tuntea; on vaikeata ainoastaan uskoa, mutta minä turvaudun Kristukseen; jos hän minut hylkää, joudun hukkaan." — Pari kertaa puhutteli Durchman tautinsa kestäessä vanhaa ystäväänsä J. W. Nyberghiä, joka siihen aikaan oli kirkkoherrana Vähässäkyrössä. Hänen kauttansa sai hän lohdutusta. — Kernaasti kuuli hän usein virsikirjasta luettavan ijankaikkista elämää koskevia virsiä. "Taivaassa on iloa", olivat hänen viimeisiä sanojaan. Usein kuultiin hänen kiittävän Jumalaa siitä, että "hän kuulee rukouksemme ja on maksanut velkamme". Pari päivää ennen kuolemaansa tahtoi hän kuulla luettavan Bunyanin "Kristityn vaelluksesta" "Kristityn" ja "Toivorikkaan" keskustelusta. Jumalan armoon turvaten nukkui Frans Oskar Durchman viimeiseen uneen maaliskuun 23 p:nä 1880.

Elämänsä viimeisinä päivinä saneli Durchman jo kangistunein kielin kirjeitä muutamille vanhoille ystävilleen sekä vanhoilla päivillään sokeaksi tulleelle veljelleen J. V. Durchmanille (k. 1882), joka vuodesta 1854 oli kirkkoherrana Ruovedellä. — Jos kohta hieman lapselliselta, niin samalla uskollisuuttakin vanhoja rakkaita seutuja kohtaan ilmaisevalta tuntuu se hänen kuolinvuoteellaan lausuma toivomus, että "Iin ja Isonkyrön kirkoissa soitettaisiin hänelle kuolinkellot heti kun hän oli sulkenut silmänsä".

Että Durchman rakkaassa muistossa säilytti sitä aikaa, jolloin hän oli ollut pappina Isossakyrössä, tuli näkyviin hänen tautivuoteellaankin. Hän näet lausui sen toivomuksen, että hän saisi viimeisen leposijansa tämän seurakunnan kirkkomaassa. Ja että Isonkyrön kansa vielä nytkin rakasti vanhaa opettajaansa, tuli näkyviin varsinkin hänen hautajaisissaan. Kun ruumista tuotiin Vöyristä, tuli Isostakyröstä vastaan noin sata isäntää Tuuralan kylään, mistä aina kahdeksan heistä vuorotellen kantoi sen hautaan. Se ruumissaatto saarnasi voimallisesti Durchmanin työstä tässä seurakunnassa menneinä onnellisina aikoina. Vielä vuosisadan lopussa puhuivat tästä työstä kiittäen hänen entiset sanankuulijansa, varsinkin ne, jotka eivät olleet hyväksyneet hänen eroaan Malmbergista ja tämän ystävistä. [Sukukirja; kert. V. L. Helander, Rosa ja Flora Qvickström, Josef Österbladh, J. V. Nybergh, Vendla Durchman, Vendla Östring y.m.; A. V. Ingmanin kirjeet F. O. Durchmanille vuosina 1858-70 (kirjeet omistaa rouva Ida Durchman), joiden joukossa kirje 4/12 66; Durchmanin omaisten kirjoittamat seikkaperäiset kertomukset hänen viimeisestä taudistaan.]

Kymmenen vuotta ennen Durchmania kätkettiin Isossakyrössä haudan lepoon toinen herännäisyyden merkkimies: Lauri Stenbäck, joka päästyään sikäläisen seurakunnan kirkkoherraksi, kuoli siellä huhtikuun 21 p:nä 1870. Olemme kertoneet tämän Suomen herännäisyyden vaiheissa sekä yleisessä kulttuurihistoriassamme tunnetun miehen tieteellisistä pyrinnöistä sekä hänen varsin huomattavasta osastaan virsikirjakomitean töissä, jossa viimemainitussa toimessa hän, jos kukaan, varsinkin hartaan uskonnollisuutensa ja suurten runoilijalahjojensa tähden oli mies paikallaan. Niinkuin niinikään olemme nähneet, supistui kuitenkin tämä työ paljon pienemmäksi, kuin olisi ollut syytä toivoa. Syynä oli Stenbäckin vuosi vuodelta lisääntyvä sairaloisuus, jonka oireet jo v. 1858 näyttäytyivät siksi uhkaaviksi, että hän päätti lähteä ulkomailta apua etsimään. Niin arveluttavaa vikaa hänen toisessa keuhkossaan oli lääkärinsä Vaasassa luullut huomanneensa, että hän, kuultuaan Stenbäckin aikeesta lähteä ulkomaalle, lausui: parasta olisi jäädä kotia kuolemaan. Jos kohta runoilija vähän virkistyneenä palasikin tuolta matkaltaan, oli hän näistä ajoista asti niin sairas, että hän oli pakotettu pysymään huoneissaan suurimman osan vuotta. Näin ollen ei myöskään voi oudoksua, ettei hän laajan, 14 tuhatta ihmistä käsittävän seurakuntansa varsinaisen sielunhoidon puolesta voinut paljon mitään vaikuttaa.

Stenbäckin suhteesta herännäisyyteen jaon aikoina sekä myöhemmin olemme ennen puhuneet. Liikkeen vanhoista muistoista ei hän tahtonut kernaasti puhua. Malmbergin johtamalle ja tämän kuolemankin jälkeen yhä elpyvälle liikkeelle pysyi hän vieraana. Jos täytyykin myöntää, että hän kohteli näitäkin heränneitä — muitten pietistain luku väheni vähenemistään — ystävällisesti, vieläpä kehoitti heitä seurojakin pitämään, ei käy toiselta puolen kieltäminen, että hän on liikkeestä eronnut. Hänen elämässään ei tämä ero kuitenkaan saa mitään huomattavaa muutosta aikaan, sillä heränneen kansan kanssa oli hän, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, entisinäkin aikoina hyvin vähän seurustellut.

Niinkuin Durchman ja Kihlman, oli Stenbäckkin jo 1850-luvun alussa arkkipiispa Bergenheimin erityisessä suosiossa. Päästyään Isonkyrön kirkkoherraksi, sai hän melkein heti rovastin arvon. Tämän kunnianosoituksen syyksi ilmoitettiin, että hän "viipymättä oli ryhtynyt valistunutta papillista uutteruutta ilmaiseviin toimenpiteisiin kansansivistyksen korottamiseksi ja hyvästi järjestetyn kristillisen lastenkasvatuksen edistämiseksi". Onnitellessaan Durchmania tämän niinikään kirkkoherratoimensa alussa saaman saman kunnianosoituksen johdosta, kirjoitti viimemainitulle A. V. Ingman: "Tämän sait yksinkertaisesta ystävällisyydestäsi ukko-riepua [Bergenheim.] kohtaan." Oli syy tähän arkkipiispan näille herännäisyyden ennen niin kiivaille puolustajille osoittamaan suosiollisuuteen mikä tahansa, sen vain voinee varmuudella väittää, ettei se olisi tullut heidän osakseen, jos arkkipiispa edelleen olisi pitänyt heitä pietistoina.

Jos kohta Stenbäck olikin ratkaisevasti eronnut herännäisyysliikkeestä semmoisenaan, oli hänen uskonnollisessa katsantotavassaan säilynyt paljon suoranaisesti pietististä. Semminkin mikäli asia koskee tuota "syntisen vanhaa läksyä kerjäläissauvasta", josta pietistat niin usein puhuivat, huomaa sen selvästi. Hänen puheessaan kuuluu usein "särjetyn sydämen" sävel. Ehkä saa hänen suruvoittoisuuteen taipuva runoilijaluontonsakin tämän säveleen soimaan äänekkäämmin ja kauniimmin, kuin se soi monen muun uuden suunnan miehen sydämessä, joka seurustellessaan Jumalan kanssa tunsi ja ajatteli samaa kuin hän, mutta emme kuitenkaan erehtyne väittäessämme, että hänen katsantotapansa yleensä jaon jälkeisinä aikoina on likempänä herännäisyyttä, kuin kenenkään muun kysymyksessä olevaan suuntaan kuuluvan entisen pietistan katsantotapa. Ja epäilemättä selittää juuri tämä seikka paraiten seuraavat J. I. Berghin hänelle v. 1869 kirjoittamassa kirjeessä tavattavat sanat: "Saat vanha, kaivattu ystäväni uskoa, ettei nyttemmin enää löydy ainoatakaan ystävää maan päällä, jota niin hartaasti ja koko sydämeni halulla vielä kerran toivoisin tavata ja puhutella kuin sinua."

Uuden vuoden aikana 1870 alkoi Stenbäckin kauan kestänyt rintatauti ilmaista yhä vakavampia oireita. Helmikuussa kirjoitti hän von Essenille: "Kuolema leikkii kanssani kuni kissa saamansa hiiren kanssa; juuri kun luullaan sen musertavan minut leukojensa välissä, niin antaa se minun vielä hetkisen vähän juosta — ei kuitenkaan aivan kauas. Suotakoon minun autuaallisena hetkenä vaipua sen syliin — ei, rakkaan Herrani ja Vapahtajani Jesuksen Kristuksen syliin." Heränneen ja valvovan kristityn oli hänen kuolinvuoteensa. "Vasta nyt olen saanut helmasyntini anteeksi", sanoi hän muutamana päivänä, ja kun hänen vaimonsa kysyi, jaksoiko hän vielä rukoilla, hän vastasi: "Miksen jaksaisi kurottaa tyhjää kättäni ja tyhjää sydäntäni, rukoillen että Kristus ne täyttäisi armollaan ja lahjoillaan." Pari lievää halvauskohtaustakin sai Stenbäck muutamia viikkoja ennen kuolemaansa. Ne riistivät häneltä suureksi osaksi näönkin. Mutta selvänä säilyi ja kirkastumistaan kirkastui hänen sielunsa. Viimeiset, katkonaiset sanat, jotka hänen huuliltaan kuuluivat, olivat: Vapahtaja, anteeksiantamus, lunastus, Jesus.

Stenbäckin hautajaiset olivat toukokuun 5 p:nä. Haudan olivat muutamat nuoret tytöt koristaneet kuusenhavuilla ja kukilla. Saatuaan kuulla heidän hankkeestaan, oli Stenbäckin sisar, jyrkkä pietista Charlotte Achrén (II, 568), joka hänen sairautensa aikana oli oleskellut hänen pappilassaan, rientänyt heitä estämään, lausuen: "Näihin asti on edes hauta ollut turvattu turhamaisuudelta; tahdotaanko nyt ruusuilla koristaa synnin palkkaa." Hämmästyneinä kääntyivät tytöt Stenbäckin lesken puoleen, joka lausui: "Koristakaa kernaasti hauta, ystävyydestä ja rakkaudestahan sen teette." Samaa mieltä oli paikalle saapunut körttipukuinen mieskin. Luoden silmänsä hautaan hän lausui: "Kaunis ja harvinainen on hauta, mutta saapa ollakin, sillä eihän vainajakaan ollut semmoinen kuin tavalliset ihmiset."

Talonpojat kantoivat kirstun pappilasta hautaan. Tilaisuus oli juhlallinen. Saattoväki tunsi, että tämä surusaatto ei ollut tavallisen vainajan saattamista hautaan eikä hauta tavallisen miehen hauta. [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck; L. H. Sandelin, Lauri Stenbäck; kert. Charlotte Achrén.]

Paitsi F. O. Durchmania ja Lauri Stenbäckiä lepää Isonkyrön kirkonmullissa kaksi muutakin Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan herännyttä pappia: K. A. Lilius, joka Suomussalmelta v. 1857 pääsi Isonkyrön kappalaiseksi, sekä Stenbäckin jälkeläinen sikäläisessä kirkkoherranvirassa O. V. Forsman, joka, toimittuaan kappalaisena Peräseinäjoella (III, 51) ja Pihlajavedellä sekä oltuaan Jurvan seurakunnan ensimmäisenä kirkkoherrana vuodesta 1863, siirtyi Isonkyrön kirkkoherraksi (1871). Niinkuin tiedämme, oli Lilius mitä suurimmassa määrässä saavuttanut suomussalmelaisten, etenkin sikäläisten heränneitten rakkauden. Isossakyrössä ei hän ehtinyt tulla paljonkaan tunnetuksi, ennenkuin hän jo seuraavana vuonna tänne muuttonsa jälkeen (1868) kuoli. O. V. Forsman oli aikoinaan suosittu saarnamies ja saavutti kansan rakkauden kaikkialla, missä hän pappina toimi. Herännäisyydessä jaon aikoina syntyneisiin riitoihin ei hän silloin eikä myöhemminkään ainakaan millään huomattavammalla tavalla tunnu ottaneen osaa. Paitsi saarnaajana on hän tunnettu perusteellisista tiedoistaan vanhoissa kielissä. Hiljattain on julkaistu vihkonen, joka sisältää hänen ruotsinkielisiä ja latinalaisia runojaan, joista toiset ilmaisevat tavallista parempia runollisia taipumuksia. Sitäpaitsi sisältää tämä vihko Forsmanin puheen muutaman kansakoulun vihkiäistilaisuudessa sekä hänen J. Cederbergille (IV, 287) kirjoittamiaan kirjeitä. Varsinkin viimemainituista kuultaa vanhan herännäisyyden henkeä ilmaisevia ajatuksia. Kirjoittajan tunnettu suoruus ja hänen miehekäs nöyryytensä näkyy niistä niinikään. Lainaamme tähän muutamia otteita näistä kirjeistä.

"Taas on surkea syksy tullut. Se on Jurvassa surullisempi kuin ehkä muualla. Päivisin olen lukenut Böningeriä (?), vaikka tämä lukeminen onkin kuni lääkkeet huonolle vatsalle; oksettaa ja tekee pahaa. Iltasin keinuskelen huojuvassa keinutuolissani, jolloin se syvämietteinen ajatus tekee erikinkulkunsa aivojen läpi, että koko ihmiselämä on kuni keinumiseni kiikkutuolissa, liikettä, alituista innottelemista ja levottomuutta, jolloin tuskin pääsee ensinkään eteenpäin. Kukin pyrkii ehtiäkseen edes kappaleen matkaa eteenpäin, ennenkuin kuolee, mutta huomaa tavallisesti lopussa, että matkansa onkin muodostanut vain ympyränkaaren. Joskus vaeltaa runo, omani tai jonkun muun, kevään tuulosten ajamana, lähteen hopeisessa kalvossa kuvastuvan pilven näköisenä kalloni läpi. Yhtäkkiä soimaa omatunto ja silloin syntyy uusi leikki. Antaisin todellakin paljon, jos saisin sinut tänne auttamaan minua tulemaan toimeen yhtenäkään syksyn pimeänä iltana. Olet onnellinen, sinulla kun Inbergissä [Silloinen kappal. sijainen Isossakyrössä.] on hyvä toveri, jonka kanssa voit vaihtaa ajatuksia joutilaana hetkenä. Tämä Jurva on minulle kaikissa suhteissa kuoleman varjon laakso. Sana on täällä edelleen terätön miekka, jos minun sitten suureksi osaksi täytyykin syyttää itseäni sen tylsyydestä. Laihialla kuuluvat, mikäli minulle on kerrottu, Jumalan hengen armotuulet jälleen ruvenneen puhaltamaan. Armon kerrotaan käsittäneen muutamia nuoria tyttöjä Mielttylän kylässä. On toki lohdullista, että Herran työ edes jossain edistyy. Täälläkin voitaisiin ehkä uskolla ja rukouksella jotakin saada aikaan. Mutta tämä onnistuu minulle harvoin vain. — Tervehdi Inbergiä sydämellisesti. Hänen arvostelunsa minusta ja maalarista lienee oikea. Antaudun nolens volens hänen tuomionsa alaiseksi; sillä ei ainoastaan ulkokultaisuutta, vaan paljon muutakin pahaa minussa asuu. Olen kiitollinen kenelle hyvänsä, joka minua siitä nuhtelee."

Pyytäessään Cederbergiä seuraansa muutamalle virkamatkalle ja viitaten siihen, miten ystävät nyttemmin harvoin tapasivat toisensa, kirjoittaa Forsman s.v. hänelle:

"Ensimmäisen herätyksen suloinen kevätpäivä rakkautensa ihanine sinivuokkosineen on noussut ja laskenut sydämissä. Sensijaan leikkivät itsekkäisyyden jäätävät tunturituulet hurjaa leikkiään autiossa, hävitetyssä sydämessä, ja jollei siellä täällä voisi huomata kuihtuvaa eloa muutamissa lonkerokasveissa, niin olisimme, hengellisesti puhuen, ikuisessa lumivyöhykkeessä. Mutta muistan ajan, ja se on silmieni edessä kaunis kuin laskevan auringon viimeisten säteiden taittuminen Saimaan ja Päijänteen vesikalvoon, suruvoittoisesti ihana kuni kultainen unelma menetetystä paratiisista, ajan jolloin armon nouseva aurinko sulatti sydämen jäät ja kasvatti rikkaita ja ihania hengen eloja. Olkoon niinkin, että rikkaruohoakin löytyi nisun seassa, että moni käärme vaani tuuheassa lehdikossa, mutta nisua se kuitenkin oli. Silloin ei ollut alituinen syyllisyydentunto vain omantunnon oma asia, usko ei abstraktsiooni, kuollut kaava, tyhjä aivopeikko, vaan sielun taisteleva ja voittoisa elinvoima. Silloin oli maailman kieltäminen ja kuoleminen turmeltuneen sydämen itsekkäästä elämästä sielulle yhtä luonnollista ja välttämätöntä, kuin se ilma, jota se hengittää. Entäs sitten veljellinen rakkaus — kuinka se Vestatulen tavoin paloi sydämen temppelipihoissa. Ei välittänyt nuori kotka silloin muutamista penikulmista, ei vuodenajan vastenmielisyydestä, vaan iloisena nosti hän siipensä lentoon, kauniisti tulkiten Vaalan sanoja vanhassa Hávamálissa: 'On oikoteitä uskollisen ystävän tykö, jos hän asuukin kaukana'. Palaavatko nämä uhrautuvan rakkauden ajat milloinkaan — minulle? Oi, epäilen sitä. Ja miksi toiselta sitä vaatisin, kun en itse voi sitä aikaansaada. Elämme aikakautena, jolloin oma Minä on määräävänä mahtina, jolloin kylmästi harkitseva järjellisyys antaa kuulla kääpiö-ääntään sydämen jääkellarissa. Ihmiset ovat rakastuneet päivän mukavaan, poro-porvarilliseen viisauteen; aritmetiikan tarkkuudella lasketaan, missä suhteessa ystävien tapaamisen huvi on verrattuna sen tuottamiin vaivoihin, ja tavallisesti täytyy huvin kalleutensa tähden väistää. Tuumamitalla mitataan uudenaikaisen ystävyyden kudontaa, joka on niin epäluotettavaa ja haprasta, että pieninkin koskeminen uhkaa repiä sen kappaleiksi. Sanalla sanoen: kautta maailman tuntuu hengellisen kuoleman kylmyys ja elävänä muumiona elää ihminen eloaan kutistunein, kuivettunein sydämin. Vielä hallitsee kauhea Circe, niin täytyy minun ajatella, elämän autiolla rannalla; pian hölmistyttää hän meidät kaikki, jollei korkeampi voima poista lumousta. Mutta kenties huudahdat: 'Mitä kaikki tämä tarkoittaa; tähtääkö isku minuun?' Ei mitenkään yksin sinuun. Niin en suinkaan tahdo sitä tulkituksi. Se on päinvastoin oman itsetutkimiseni tulos, minun ja monen muun nukkuneen ja paareille lasketun kristillisyyden sanomakellot."

Kaiken liiallisen korusanaisuutensa uhallakin sisältävät nämä, samoin kuin Forsmanin muutkin säilyneet kirjeet sekä hänen Tegnériä usein muistuttavat runonsa paljon syvällistä ja mietittävää. Varsinkin yhdessä suhteessa ansaitsevat hänen ylläolevat J. Cederbergille kirjoittamansa kirjeet huomiota. Niistä näkyy, millä mielellä kirjoittaja muisteli herännäisyyden valta-aikaa Pohjanmaalla, samalla kuin ne todistavat, että hän vieläkin katsantotavaltaan on pietista. Uuden suunnan miesten kylmä suhde liikkeen menneisiin vaiheisiin ja heidän siitä lausumansa hylkäävät tuomiot eivät ole hänen mielipiteitään järkyttäneet.

Forsman kuoli helmikuun 15 p:nä 1886. Vuotta myöhemmin pääsi hänen ystävänsä Jaakko Cederberg lepoon. Hänkin oli lahjakas, ajan ilmiöitä tarkkaava mies, joka Forsmanin tavoin rakkaassa muistossa säilytti kokemuksiaan herännäisyyden koulusta. Uuden suunnan katsantotapaan hän ei voinut sulautua, eikä tyydyttänyt häntä myöskään Beckin oppi. Vaikka hän nyttemmin ei yhtä ehdottomasti kuin nuoruutensa aikoina, jolloin hän esim. J. Warénin y.m. kera v. 1848 oli käynyt Paavo Ruotsalaista tervehtimässä, hyväksy viimemainitun oppia sekä arvostelee hänen "rohdosryyppyjään" toisin kuin ennen, lausuu hän muutamassa v. 1875 Warénille kirjoittamassaan kirjeessä m.m.: "Huono on se lintu, joka tahraa oman pesänsä. Kernaammin peittäkäämme kuin paljastakaamme puutteet Paavo Ruotsalaisen kristillisessä opinjärjestelmässä. Muistatko, kun kävimme hänen saarellaan Limingan Bergh, Ingman, Landgren, sinä ja minä. Tuo tapahtui v. 1848 kesällä. Siitä on nyt kulunut 27 vuotta. Mitä muutoksia onkaan sen jälkeen maailmassa tapahtunut; kuinka moni herännyt onkaan muuttanut kantaa. Olen monta kertaa ajatellut: jos voisimme saada takaisin sen ajan voimallisen herätyksen, elämän ja liikkeen, mutta ei sen ihmissäädöksiä, ihmisjumaloimista, henkilöä katsomista y.m. varjopuolia, jotka seurasivat pietismiä! Jos voisimme herättää eloon P. Ruotsalaisen, hänen valtavan voimallista persoonaansa, vaan ei hänen rohdosryyppyjään ja renttumaisia markkinamatkojaan; miten hupaista tuo olisi!"

Oudolta tuntuu, ettei Cederberg eivätkä muut samanmieliset papit saaneet nähdyksi herännäisyyden Suupohjan kansassa uudistuvaa voimaa eivätkä ymmärtäneet, että jo heidän rakkautensa saman liikkeen menneisiin aikoihin velvoitti etupäässä heitä, tuon liikkeen entisiä vartijoita, luottamuksella lähestymään noita heränneitten isien lapsia, jotka sitä nyttemmin edustivat. Jos niin olisivat tehneet, olisivat he epäilemättä jo silloin, niinkuin ne sielunpaimenet, jotka vähän myöhempinä aikoina rakkaudella ryhtyivät tätä kansaa neuvomaan, saaneet kokea, ettei ollut vaikea saada "rohdosryyppyjä" heränneitten piireistä pois. Tämä aika ei ollut vielä tullut, mutta Forsmanin, Cederbergin y.m. kaipaava ikävä ennustaa sitä jo.

Sanoimme, ettei Beckin oppi miellyttänyt Cederbergiä. Tästä hän samassa kirjeessä lausuu: "Kannatan enemmän vanhaa lutherilaista tahi vanhaa pietististä mielipidettä, kuin beckiläistä, jota Ingman ja moni muu suosii. Mutta kaikesta pietistain oppien sokeasta kuuliaisuudesta olen jo aikoja sitten luopunut, vaikka eniten pidän heidän käsityksestään. Luther, Arndt, Starke, Roos, Boos ovat minun lempikirjailijoitani, kuulukoot sitten mihin koulukuntiin tahansa. Beckiäkin minä kunnioitan, ja mitä hänen kannattajiinsa tässä maassa tulee, niin on minulla toisista hyvät ajatukset, toisista ei. Niin esim. pidän sydämestäni Ingmanista ja uskon, että hän on Jumalan lapsi; muistakin on minulla syytä parasta toivoa, kuitenkaan ei kaikista."

Evankelisen yhdistyksen saarnaajia ja kirjanmyyjiä ei Cederberg voinut sietää. Muutaman semmoisen esiintymisen johdosta Pohjanmaalla hän kirjoittaa: "Olet varmaankin huomannut, että nykyajan tunnussana on 'suvaitsevaisuus', mitä laajimmalle ulottuva suvaitsevaisuus uskonnollisissa kysymyksissä, suvaitsevaisuus, joka varmaankin on astunut kaikkien rajojen yli, suvaitsevaisuus, joka sotii Jumalan pyhää sanaa vastaan ja siis on hyljättävä. Tämän väärän suvaitsevaisuuden mukaan olisin velvollinen sallimaan nurkkasaarnaajan sanankuulijoilleni selittävän, että se oppi, jota minä heille julistan, on väärä, minun olematta oikeutettu esiintymään häntä vastaan. Semmoista suvaitsevaisuutta vaatii meiltä Lutherilainen evankeliumiyhdistys. Meidän pitäisi äänettöminä kuunnella heidän saarnaajiensa kieltävän sanankuulijoitamme lukemasta J. Arndtin 'Totista kristillisyyttä' sekä ajatella: kyllä mahtanee Arndt olla tekopyhyyden opettaja, koska Ev. yhdistyksen saarnaaja kieltää ihmisiä häntä lukemasta. Ei, riittää, riittää. Tässä loppuu suvaitsevaisuus". Kerrottuaan, miten Ev. yhdistyksen saarnaajat tukkivat ihmisille Hedbergin kirjoja ja kielsivät heitä lukemasta heränneitten suosimia, lausuu Cederberg: "Näin ovat ne saarnaajat käyttäytyneet, jotka ovat esiintyneet meidän paikkakunnallamme. Ottaisimmeko heidät vastaan? Ei, ei, ei. Tämä on minun käsitykseni Ev. yhdistyksestä".

Seudun heränneitten pappien suhdetta toisiinsa kuvaa Cederberg muutamassa v. 1862 kirjoittamassaan kirjeessä seuraavin sanoin: "Olen tavannut Essenin, Törnuddin y.m., mutta en voi heistä sanoa hyvää enkä pahaa. On nyttemmin niin vaikeaa lähestyä kristiveljeään; entinen lapsellinen, yksinkertainen suhde katoaa katoamistaan minusta niinkuin muista. Siinä syy, jonka tähden en lähemmin tunne useimpia lähellä olevia virkaveljiä. Tavattaessa puhutaan niin monesta muusta asiasta, että harvoin päästään ainoaan tärkeään".

Oltuaan apupappina Kauhajoella, Laihialla ja Isossakyrössä toimi Cederberg kappalaisena Kortesjärvellä (1866-72) sekä kirkkoherrana Jurvassa (1872-1887). Viimemainittuna vuonna siirtyi hän Mustasaarelle, jonka kirkkoherraksi hän oli päässyt. Tuskin oli hän ehtinyt muuttaa tähän seurakuntaan, ennenkuin Herra kutsui hänet lepoon. [Sukukirja; Paimenmuisto; "O. W. Forsmanin muistolle" siv. 61-62, 66-68; J. Cederbergin kirjeet J. Warénille 11/10 75, 9/8 81, 3/4 62.]

Niinkuin J. Cederbergin säilyneistä kirjeistä näkyy, oli A. W. Ingmanilla vielä jaonkin hävittävien aikojen jälkeen siellä täällä ystäviä niidenkin Suupohjan pappien piirissä, jotka eivät hyväksyneet hänen jumaluusopillista kantaansa. Keskipohjanmaan toistupalaisuuteen kuuluvat sielunpaimenet sitävastoin vaanivat hänen kannassaan jos mitä eksytystä. Herännäisyydessä syntynyt erimielisyys ja siitä johtuvat mielenpurkaukset olisivat epäilemättä koskeneet kipeämmästikin Ingmanin hellään sydämeen, jollei hän tieteellisistä töistään olisi löytänyt sitä tyydytystä, jota hän nyttemmin turhaan etsi entisten ystävien piiristä. Näiden ystävyyttä hän ei kuitenkaan tahtoisi menettää, ja kun hän luulee huomaavansa syytä semmoiseen pelkoon, tuntee hän mielipahaa ja surua. Raamatunkäännöstyöstä esim. puhuen, kirjoittaa hän F. O. Durchmanille: "Luulisin, että kaikki yliopiston opettajat tulevat antamaan hyvän todistuksen Raamatustani, koska heidän todistustansa vaaditaan. Julius Bergh sitävastoin tulee olemaan vastustajani. Hän oli Akianderille sitä uhannut viime keväänä Kuopiossa. Vaikka ei hän vielä, niinkuin oli tunnustanut, ole melkein mitään lukenut niistä arkeista, joita olen hänelle lähettänyt, oli hän kuitenkin luvannut — olla vastaan! Hän on siis jo ennalta itsensä siihen vannonut. Hyvin tuo minua kummastuttaa. — — En tahtoisi tulla tämän ystäväni kanssa riitoihin". Ja pari vuotta myöhemmin kirjoittaa hän aikomastaan matkasta Kuopioon: "Tämmöisenä eripuraisuuden aikana on paras kotipahnoillaan pysyä". Vuotta myöhemmin olivat Ingmanin ja J. I. Berghin välit vielä huonommat. Muutamassa kirjeessä kirjoittaa näet ensinmainittu: "Paljon on minulla kadehtijoita, kun nyt astun uudelle sijalleni [Professori G. Geitlinin virkaa eksegetiikassa viransijaisena hoitamaan.] Helsingissä. Kumma tuo oli, ettei Julius B(ergh) yhdelläkään sanalla virkannut minulle suomistansa Geitlinin sijaiseksi. Päinvastoin kun G. — — ilmoitti aikomuksensa virkavapauden hakemisesta 'koska hän oli onnellinen saada Ingman virkaansa toimittamaan', niin Julius, se vanha kavala, kielsi Geitliniä tästä hankkeesta, sanoen 'yliopiston tulevan vahinkoon, jos se kadottaa niin ansiollisen opettajan kuin Geitlin on, (ja tähän minä ja moni muu komitean [Raamatunkäännöskomitea, johon Berghkin kuului.] jäsenistä lisäsi: 'ja saapi niin huonon sijaisen kuin Ingman on')." Vielä selvemmin näkyyn Ingmanin vastenmielisyys Berghiin nähden muutamasta toisesta näinä aikoina hänen kirjoittamastaan kirjeestä, jossa hän muunohessa lausuu: "Kaikki kävi siinä komiteassa [Raamatunkäännöskomitea, johon Berghkin kuului.] niink. saattoi käydä. Julius oli kiero ja kavala niinkuin ennenkin, ja, mikä pahinta oli, näkyi hän olevan täynnä kateutta ja epäluuloja minua kohtaan. Olkoon tämä kuitenkin hänen oma vastattavansa. Ulkonaista rauhaa me koimme pitää keskenämme. Hän erkani minusta täällä Vetelissä joksehenkin veljellisesti. Emme kuitenkaan tulleet avonaisiin keskustelemuksiin pääasiasta. Minä kahdesti tahdoin häntä siihen vetää, mutta hän kummallakin kerralla poikkesi kohta muihin juttuihin. Kumma tuo oli, vaikka hän takanapäin oli saattanut minua vääräuskoiseksi soimata Prof. Hjeltin rouvalle."

Toistakin entistä ystäväänsä vastaan hyökkää Ingman eräässä kirjeessä. Hän näet sanoo saaneensa kuulla, että O. V. Forsman olisi moittinut hänen raamatunkäännöstään sekä uhannut kirjoittaa sitä vastaan. "Nyt juuri kun minä olen hakemaisillani professori-virkaa raamatun alkukielten tutkinnossa", kirjoittaa Ingman F. O. Durchmanille — "nyt hän, vanha ystäväni, ilmaantuisi minun sortajakseni ja pilkkaajakseni koko yleisön edessä!! Vaan joskin hän kunnianpyynnöstä nyt astuisi esiin heprealaista taitoaan ilmoittamaan, ei tule hän suurta kunniaa siitä saamaan. Sen vakaan tiedän, että Geitlin ja Akiander, jotka ovat todelliset ystäväni, kohoisivat kohta häntä vastustamaan ja antaisivat Oskar paralle melkoisesti loimeen. Aina olen Oskar Forsmanin ystävänäni pitänyt, mutta hyvin tuo hänen uhkauksensa nyt minua kummastuttaa. Siltä näyttää, kuin hänkin korotustani professorin istuimelle karsailla silmillä katsoisi". Mielihyvällä puhuu Ingman sitävastoin näissä F. O. Durchmanille kirjoittamissaan kirjeissä uusista tuttavistaan Helsingissä. F. L. Schauman on miltei ainoa, johon hän ei ollut tyytyväinen, hän kun jollekin oli sanonut: Ingman ei kelpaa katederimieheksi. Erityisesti kiitollinen oli hän sitävastoin G. Geitlinille ja Matth. Akianderille, varsinkin ensinmainitulle, jonka professorinvirkaa hän oli määrätty hoitamaan. Geitlin tahtoi häntä jälkeläisekseen ja oli sentähden hyvin tyytyväinen siihen viransijaisuuteen, jonka hän, itse määrättynä tarkastamaan Ingmanin raamatunsuomennosta, sai tälle hankituksi. Tämän johdosta kirjoittaa viimemainittu F. O. Durchmanille: "Geitlin oli tästä hyvin iloissansa ja sanoi: Ihmeelliset ovat Jumalan tiet. Itkulaiset (IV, 244) aikoivat kerrassaan masentaa Veljen, mutta nyt ovat he auttaneet veljen professoriksi, sillä he saivat aikaan tämän komitean, ja sentähden piti taas minun saada virkavapautta, antaakseni sijaa Veljelle".

Jo näistä otteista näkyy, ettei Ingmanin suhde herännäisyyteen. kuuluviin entisiin ystäviin enää ollut sama, kuin menneinä aikoina. Ja mitä hänen suhteeseensa heränneeseen kansaan tulee, vieraantui hän siitä, oltuaan vuosina 1855-64 kappalaisena Vetelissä, jota virkaa hän sitäpaitsi muiden tointensa tähden ei loppuvuosina hoitanut, Helsinkiin-muuttonsa kautta yhä enemmän. Mutta jos kohta hän usein sittenkin moittien puhui herännäisyydestä ja sen johtomiehistä, kuultiin hänen toisinaan antavan paljon tunnustustakin näille samoille henkilöille sekä lämpimin sanoin puhuvan siitä liikkeestä, jonka keskuudessa hän oli herätyksensä saanut. Ja herännäisyyden hengessä ovat esim. seuraavat hänen F. O. Durchmanille v. 1858 kirjoittamansa sanat lausutut: "Kyllä se autuudenasia päiväkaudet pyörii mielessäni; mutta ei kuitenkaan tule uskon elämästä mitään. Se sulasta armosta eläminen on vaikea kohta; siihen ei tahdo lihani ja vereni minua päästää. Oi, jospa rakas Vapahtaja ei minua kovakorvaista hylkäisi. Kaikilla tavoin hän minua vetää, ulkonaisilla kovilla kurituksilla ja sisällisillä alinomaisilla nuhteilla. Joska minä kerran pääsisin hänen armoherkkuinsa nautintoon".

Ingman kuoli syyskuun 5 p:nä 1877 raamattunsa ääreen. Hän oli vasta päättänyt lyhyen rukouksen, pitääksensä raamatunselityksen hänen kotiinsa kokoontuvalle tuttavapiirille, kun sydänhalvaus äkkiä teki lopun hänen maallisesta elämästään. Varsinkin ylioppilaat (Ingman oli m.m. monta vuotta Hämäläis-osakunnan inspehtorina), joille hän osoitti miltei rajatonta auttavaisuutta, kaipasivat häntä vilpittömästi. [A. V. Ingmanin kirjeet F. O. Durchmanille 2/12 62, 4/7 59, 10/4 61, 9/8 62, 17/6 62; Sukukirja; Kert. Lydia Hällfors, rovastit H. Nybergh, Wilh. Malmivaara, Josef Österbladh y.m.]

Melkein yhtä vähän kuin Ingmanin loppuikä kuuluu herännäisyyden historiaan, voipi siihen lukea K. K. von Essenin elämänvaiheita jaon aikojen jälkeen. Olemme jo ennen tehneet selkoa tämän miehen myöhemmästä suhteesta herännäisyyteen sekä huomauttaneet hänen työstään professorina, joksi hänet nimitettiin v. 1866, hänen toimittuaan kappalaisena Ylihärmässä v:een 1862 ja Ilmajoella v:een 1866. Täydellä syyllä uskottiin tälle harvinaisen lahjakkaalle herännäisyyden entiselle edustajalle, niinkuin olemme nähneet, paitsi professorinvirkaa monta luottamustointa. Miten suurta tunnustusta hän nautti papiston puolelta, näkyy varsinkin siitä, että hän v. 1878 oli ehdolla Porvoon piispanvirkaan ja olisi oman kertomuksensa mukaan varmaan tullut siihen nimitetyksikin, jollei hän olisi antanut viranomaisten tietää, ettei hän millään ehdolla halunnut siihen päästä. Hän näet kertoo pelänneensä, että "hänestä olisi tullut huono piispa", häntä kun muunohessa korkea ikäkin esti perehtymästä piispan tehtäviin. Nämä vaikuttimet ovat helposti ymmärrettävät ja von Essenin päätös ansaitsee täyden tunnustuksen. Vaikeampaa on sitävastoin selittää seuraavaa kohtaa hänen siinä F. O. Durchmanille kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän näistä asioista puhuu: "Taloudellinen asemani ei ole niin tukala, kuin sinä näytät olettavan, jos kohta 75 mk. [Kirjeen sisällyksestä päättäen, oli F. O. Durchman pyytänyt von Esseniä luovuttamaan tämän summan johonkin tarkoitukseen.] ei olekaan mikään pieni asia minun oloissani ja etenkin satunnaisen tarpeen ahdistaessa voi olla hyvänäkin lisänä. Iso piispanpalkka olisi sentähden voinut olla kylläkin houkutteleva; mutta pyrkiä päästä piispaksi halvan voiton tähden ei olisi ollut oikea vaikutin." Tiedetään, että von Essen jätti jälkeensä meidän oloihin nähden harvinaisen suuren omaisuuden. Kuitenkin hän samassa hengessä kultahäissäänkin v. 1891 pitämässään puheessa kosketteli aineellista toimeentuloaan, kiittäen vaimoansa siitä, että heidän "patansa ei ollut milloinkaan tyhjänä ollut". Tämä von Essenin puhe tekee sitä oudomman vaikutuksen, kun hänen vanhan ystävänsä O. E. A. Hjeltin hänelle tässä tilaisuudessa lausumat tervehdyssanat viittasivat heidän yhteisiin muistoihinsa herännäisyyden ajoilta, joihin muistoihin ei ensinmainittu vastauksessaan sanallakaan koskenut. Mutta oli von Essenin suhde herännäisyyteen nyttemmin mikä tahansa ja kuulukoot hänen työnsä ja elämänvaiheensa jaon jälkeen miten vähän tahansa tämän liikkeen historiaan, niin jää kuitenkin hänen taistelunsa tämän liikkeen rivissä varhempina aikoina jälkimaailmalle todistamaan, että hän pystyi uhraamaan paljon vakaumuksensa edestä. On tarpeetonta etsiä lisätodistuksia von Essenin herännäisyyteen ja sen vaikuttavimpiin johtomiehiin nähden tuomitsevaan kantaan. Niitä löytyy kyllä, mutta ne eivät sisällä mitään uutta ja asiaa valaisevaa. Tahdomme sen sijaan kiinnittää lukijan huomiota muutamaan toiseen hänen elämänsä iltana antamaansa todistukseen, varsinkin koska se sisältää paljon jo herännäisyyden koulussa opittua viisautta. Tarkoitamme muutamaa pientä von Essenin v. 1890 julkaisemaa lehtistä otsakkeella "Jesus yksinänsä". Sen sisältö on seuraava:

"Kun pyhällä vuorella, jolla Jesus kirkastettiin, taivaallinen loiste sekä Mooses ja Elias olivat kadonneet ja opetuslapset loivat silmänsä ylös, eivät nähneet he ketään paitsi Jesusta yksinään. — Jos saan silmäni auki näkemään Jesusta hänen armahtavassa rakkaudessaan, jos saan armoa kurjuudessani uskon silmillä katsoa häneen: silloin tahdon kernaasti sulkea silmäni kaikelta muulta ja kiinnittää katseeni yksin Jesukseen. — Kun synti ahdistaa minua, laki tuomitsee ja perkele syyttää, kun epäusko vaivaa sieluani, tahtoen uskotella minulle, ettei pelastusta enää löydyn: auta minua silloin, Herra, luomaan katseeni pois itsestäni, synnistäni ja mahdottomuudestani ja katsomaan yksin sinuun, Jesukseni! — Kun saan tuntea armosi läsnäoloa ja henkesi voimaa taistelussa vihollisia vastaan sekä nauttia voiton iloa tahi jos saan toimittaa jotakin sinun palveluksessasi: oi, älä salli sydämeni ylpeillä, vaan estä minua näkemästä lahjojani ja opeta minua katsomaan sinuun, yksin sinuun, Jesus! — Kun vastoinkäymisen hetki joutuu ja suru kohtaa sydäntäni, jos köyhyys ja puute tahi sairaus ja muu hätä tapaavat minut ja tekevät elämäni raskaaksi: kääntyköön oikein katseeni luottamuksella pois tämän ajan ahdingoista ja kohotkoon Hänen puoleensa, joka on minulle avannut kunnian valtakunnan, yksin Jesuksen puoleen. — Kun onni hymyilee minulle ja maailma tavaroillaan tahtoo houkutella minua tänne rakentamaan majani: pidä minut silloin, Herra, valveilla vaaraa vastaan, opeta minua pitämään pienempää pienenä kaikki, mitä maailma tarjoo, ja alituisesti kiinnittämään katsettani yksin sinuun, Jesukseni! — Kun pakanat ympärilläni meluavat ja pitävät neuvoa Herraa ja hänen voideltuaan vastaan, särkien hänen ikeensä ja tallaten jalkojensa alle hänen sanansa, taikka kun niiden keskuudesta, jotka tunnustavat hänen nimeänsä, toinen huutaa: 'me olemme Jumalan kansa' ja toinen: 'ei, me sitä olemme' — silloin tahdon kääntää katseeni pois tästä vilinästä ja kiinnittää sen ainoaan oikeaan auttajaan, yksin Herraani Jesukseen. — Ja kun vihdoin kuolema kauhuineen minua lähestyy ja kaikki ympärilläni pimenee: anna silloin minulla vielä löytyä valoa ja pidä silmäni auki näkemään sinua, lunastajaani ja autuudenruhtinastani, yksin sinua, Jesus!"

V. 1875 sai von Essen täysinpalvelleena eron professorinvirastaan,
vaan hoiti sitä vielä vuoden ajan, jonka jälkeen hän siirtyi asumaan
Hattulassa omistamallensa Herniäisten tilalle, missä hän lähes 80
vuoden vanhana kuoli heinäkuun 22 p:nä 1895. [Biografinen nimikirja;
Paimenmuisto; K. K. von Essenin kirje F. O. Durchmanille 79; rouva
Lydia Hällforsin minulle hankkimat jäljennökset O. E. A. Hjeltin ja
K. K. von Essenin viimemainitun kultahäissä pitämistä puheista; Lydia
Hällforsin kertomukset.]

Melkein yhtä vanhana kuin von Essen päätti Alfred Kihlman vaiherikkaan elämänsä. Hän kuoli näet vasta 1904, jolloin hän oli 79 vuoden ikäinen. Niinkuin jo olemme huomauttaneet, ei kuulu hänen pitkä loppu-ikänsä herännäisyyden historiaan, sillä jyrkemmin kuin kukaan muu pysyi hän, liikkeestä erottuaan, siitä erillään. Ei löydy hänen myöhemmässä toiminnassaan, ei edes hänen työssään uskonnon yliopettajana Helsingin normaalilyseossa, miten ansaittua se tunnustus sitten onkin, jonka hän opettajana ja rehtorina on saanut osakseen, mitään, joka muistuttaisi siitä, että hän nuorempana monta vuotta oli kuulunut heränneisiin. Lukuunottamatta niitä häikäilemättömiä tuomioita, joita hän on singoittanut liikettä ja varsinkin N. K. Malmbergin muistoa vastaan, ei ole hän herännäisyydestä juuri mitään todistusta antanut. Ilmeistä oli, ettei hän vanhoilla päivillään tahtonut siitä paljoa puhua.

Saksan teologista kirjallisuutta tutki Kihlman vielä yhä laajenevien afääritointensa lomassa ahkerasti. Jos hän näkyykin toisiin näistä mieltyneen, ei kukaan kuitenkaan saanut häneltä sitä tunnustusta kuin J. T. Beck. Saatuaan tiedon viimemainitun kuolemasta kirjoitti hän von Essenille: "Vanha vuosi, joka toi mukanaan niin paljon surua, toi myöskin tuon surullisen tiedon Tübingenin Beckin poismuutosta. Siis on hänkin, kunnioitettavin mies, minkä maailmassa milloinkaan olen oppinut tuntemaan, poissa. Hän oli vuosisadan mies, Jumalan mies, profeetta meidän ajallemme. Asetan hänet kristillisen kirkon etevimpien miesten, Augustinuksen, Lutherin, Spenerin rinnalle. Hän oli sanoissaan ja elämässään Jesuksen uskollinen todistaja. Voi, kuinka olen pahoillani, etten riistänyt itseäni irti kodin siteistä, saadakseni vielä kerran kuulla hänen sanojaan, nähdä hänen katsettaan ja tuntea hänen kätensä puristusta. Nyt on tuo myöhäistä! Kuitenkin Jumala elää. Kun kaikki otetaan pois, jää toki hän, joka tahtoo olla ijankaikkinen osamme ja joka ei anna meidän ainoastaan etsiä itseään, vaan löytääkin mitä etsimme. Oi, miten sanomaton onni, kun löytää Jumalan! Antakoon Jumala suuresta armostaan meille uusia aseita niiden sijaan, jotka hän on kutsunut pois ikuiseen lepoon." — Myöhemmin lienee Kihlman kuitenkin enemmän lukenut vuosisadan lopussa huomiota herättäneiden uusimpien teoloogien teoksia, kuin Beckin.

Kihlmanin uskonnollista kantaa hänen vanhoilla päivillään kuvaa ehkä parhaiten hänen puheensa siinä juhlassa, johon hänen tuttavansa Helsingissä olivat hänet kutsuneet toukokuun 13 p:nä 1895, hänen täyttäessään 70 vuotta. Tässä pitkässä puheessa hän muunohessa lausui: "Inhimillisen elämän ja varsinkin pitkän elämän ei kai tule päättyä siten, että radan päässä seisova on pakotettu selittämään, ettei hänen elämällään ole ollut tarkoitusta, että se on ollut elämää, jolle attribuutti 'syntinen' on ainoa sopiva. Sotiikohan nöyryyttä vastaan, joka aina on elämänviisauteen pyrkivän tunnusmerkki, ja sotiiko erityisesti kristillistä nöyryyttä vastaan, jos sellainen henkilö sanoisi: kun heitän silmäyksen taapäin elämässäni, en suinkaan voi sanoa, että olen kaikin puolin täyttänyt velvollisuuteni, mutta olen koettanut täyttää sitä. Jos joku ihminen niin sanoisi, ei minulla olisi rohkeutta moittia häntä, koska sellainen arvostelu minun mielestäni on luvallinen ja koska minä menen vielä pitemmällekin: ihminen voi ja hänen pitää elää niin, että hän elämänsä lopulla voi ilolla, vaikkapa ei hämmentymättömälläkään ilolla, katsoa takaisin kuluneeseen elämäänsä. Ei totta tosiaan ansaitsisi elää, jos se tulos, minkä ihminen näkee, on oleva vain kielteinen. Muistuu mieleeni eräs mies, jonka kristillinen kirkko yleisesti on tunnustanut yhdeksi sen etevimmistä edusmiehistä. Hän elämänsä lopulla ei kirjoittanut: 'olen taistellut huonon taistelun', vaan hän kirjoitti: 'olen taistellut hyvän taistelun, olen päättänyt kulkuni, sen vuoksi on minulle säilytetty vanhurskauden kruunu, minkä vanhurskas Jumala minulle antava on'. Ja hän oli kuitenkin nöyrä mies. Hän tiesi olevansa jotakin, mutta hän sanoi kaikki, mitä hän selvästi tiesi: Jumalan armosta olen minä mitä olen ja hänen armonsa ei ole ollut turha minussa."

"Olen äskenmainitun kysymyksen vastattavakseni ottanut. Vastaukseni siihen on: elämän tehtävä voidaan suorittaa, ja se on suoritettava. Ainoastaan usko tähän mahdollisuuteen antaa rohkeutta työhön. Kuka viitsisi tehdä työtä tehtävässä, jota ei käy suorittaminen. Luin äskettäin muutamat sanat, joita sanottiin erään kiinalaisen filosoofin lausumiksi. Hän jakaa ihmiset kolmeen luokkaan: Ensimmäisen luokan ihmiset ovat sellaisia, jotka lyhyen ajan kuluessa varmuuteen pääsevät. Ne ovat nerot, aristokraatit, paraat. Toisen luokan ihmiset ovat sellaisia, jotka hekin pääsevät varmuuteen, mutta siihen päästäksensä tarvitsevat pitkää ikää. Ja kolmanteen luokkaan kuuluvat ne, jotka, eläkööt kuinka kauan hyvänsä, pysyvät tyhminä eivätkä ole elämältä oppineet mitään muuta kuin sanoja, muotoja, tyhjiä lauseita. Arvelenpa, että minä kenties saisin jonkun sijan tuossa toisessa luokassa, koska Jumala on sallinut minun elää niin kauan. Olen etsinyt varmuutta, mutta olen tarvinnut siihen 70 vuotta, ja vielä on niin paljon opittavaa." [Sukukirja; kert. Lydia Hällfors; Uusi Suometar, 22/5 1895.]

Merkkimies Pohjanmaan heränneitten pappien rivissä oli myöskin A. O. Törnudd. Mitkään loistavat lahjat eivät kyllä ole hänelle mainetta hankkineet, mutta sen sijaan hänen suora, vakava, totuutta etsivä luonteensa. Jaon vuosina oli hän ylimääräisenä pappina Keuruulla (1851-55) ja liittyi silloin, niinkuin olemme nähneet (III, 411-15), F. H. Bergrothin kanssa Härmässä pidetyn kokouksen lausuntoon, vetäytyen tämän jälkeen varsinaisen herännäisyysliikkeen ulkopuolelle. Ahkeraan lukien J. T. Beckin teoksia, kehittyi hän näiden aikojen jälkeen yhä enemmän ratkaisevasti "raamatullisen suunnan" mieheksi. Toimittuaan vielä apupappina Toholammilla (1856-59), Lapualla (1859-62) ja Ylistarossa (1862-63), pääsi hän Vimpelin kappalaiseksi, pysyen tässä virassa 10 vuotta. Etenkin viimemainittua aikaa muisteli hän kernaasti, kiittäen sitä tunnollista työtä, jonka hänen edeltäjänsä K. Johansson kansan johdattamiseksi Jumalan sanan kuuliaisuuteen siellä oli suorittanut. Epäilemättä pystyi Törnudd, joka itsekin tahtoi tehdä vilpitöntä, oman kunnian etsimisestä vapaata työtä, tuon tunnollisen ja vaatimattoman sielunpaimenen toimia oikein arvostelemaan.

Näiden aikojen jälkeen tapaamme molemmat viimemainitut, suuresta herännäisyysliikkeestä kyllä eronneet, mutta sen vakavassa, parannukseen vaativassa hengessä edelleen toimivat sielunpaimenet kylvämässä Jumalan sanan siementä kaukana Pohjanmaan viljavainioilta. Jätettyään hyvästi rakkaalle Vimpelin seurakunnalleen, siirtyi Johansson ensin Karjalohjalle, jonka kirkkoherrana hän vaikutti vuoteen 1869, sekä viimemainittuna vuonna Lempäälään, missä hän kuoli v. 1872. Törnuddin ulkonaisten elämänvaiheiden pääpiirteet hänen muuttonsa jälkeen Vimpelistä ovat seuraavat. Vuosina 1873-1879 toimittuaan kaupunginsaarnaajana Tampereella ja oltuaan sen jälkeen kirkkoherrana Virolahdella, palasi hän v. 1883 takaisin Pohjanmaalle, missä hän sitten Lapuan kirkkoherrana toimi elämänsä loppuun asti (1898).

Vaikka Törnudd v:sta 1852 kuuluikin uuteen suuntaan, säilytti hän, niinkuin hän itsekin tunnusti, aina herännäisyydestä pohjakerroksen uskonnollisessa tunnustuksessaan. Ja varsinkin Lapuan kirkkoherrana ollessaan kohteli hän ystävällisyydellä tämän puolen heränneitä, monessa suhteessa osoittaen ymmärtävänsä heitä. Liikkeen menneitä vaiheita ja niissä esiintyneitä johtomiehiä ja muita henkilöitä tahtoi hän arvostella tunnollisesti. Usein puhui hän heistä suurellakin myötätuntoisuudella eikä milloinkaan asettunut tuolle ylimielisesti mestaroivalle kannalle, jolta useat muut uuteen suuntaan liittyneet entiset pietistat katselivat menneitä aikoja. Millainen hänen käsityksensä 1840- ja 1850-luvun herännäisyydestä oli, näkyy paraiten siitä puheesta, jonka hän piti v. 1897, viettäessään muistojuhlaa sen johdosta, että hän silloin oli ollut 50 vuotta pappina. Tässä puheessa hän muunohessa lausui: "Ensimmäinen palavuus oli suuri, ja sen voimasta voitiin alussa välttää ulkonaisia kompastuksia. Mutta ajan kuluessa pääsivät ihmiselimen hitaus ja luonto vaikuttamaan. Syystä valitettiin, että ensimmäinen rakkaus oli annettu ylön. Ihmisheikkous tuli näkyviin. Kiusauksissa jouduttiin helmasyntien saaliiksi. Eivät kaikki ulkonaisiin synteihin langenneet; mutta henki huokaili sen lain orjuudessa, joka jäsenissä on. — — — Sisällinen elämän yhteys puuttui. Kun tuo puute rupesi painamaan useita hengelliseen kylmyyteen, väsymykseen, ylitsekäymisiin, jopa lankeemuksiinkin, tuli monelle tunto siitä yhä elävämmäksi, ja niin alettiin huomata, ettei joukko pysy koossa, ellei muutosta tapahdu. Ja niin kävikin. Toiset jäivät entiselleen, toiset jättivät vanhan kantansa. Jako sattui kipeästi kummallekin puolen. Se vaikutti erkaneviin orpouden tunnetta, mutta tämä oli terveellinen kokemus. Jääviin taas tuntui kipeälle, että suuri joukko kävi pieneksi." Tämän jälkeen painosti Törnudd puheessaan Beckin opin hänen vakaumuksensa mukaan erinomaisen tärkeää merkitystä liikkeestä eronneille sielunpaimenille ja heidän vastaiselle toiminnalleen sekä heihin luottaviin sanankuulijoihin, mutta hän antaa tunnustusta vanhaan herännäisyyteen jääneillekin, muunohessa lausuen: "Oli niiden joukossa niitäkin, joita sisällinen omantunnon pakko ajoi todella Jumalaa etsimään, joita ainoastaan elävä Jesus tyydytti."

Törnuddin perusteellisuus ja hänen laajaperäiset ja kypsyneet kokemuksensa monissa kirkollisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä valmistivat hänelle huomattavan sijan komiteoissa, kirkolliskokouksissa y.m. Virkaveljiensä luottamusta sai hän siinäkin kokea, että hänet asetettiin kolmannelle sijalle Kuopion hiippakunnan v. 1896 toimitetussa piispanvaalissa. [Teologisk Tidskrift 1890 N:o 1, siv. 45-51 ja 1898 N:o 7, siv. 409-413; kert. Lapuan ja Ylistaron heränneet; Paimenmuisto.]

Paitsi tässä silmäyksessä Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan sielunpaimeniin mainittuja pappeja eli vielä kauan jaon aikojen jälkeen monta muutakin. Härmän pöytäkirjan allekirjoittajista tapaamme vielä 1870-luvulla V. Ingmanin (k. 1875) Teuvan kirkkoherrana sekä E. V. Snellmanin, joka, oltuaan Kortesjärven kappalaisena (1854-64) ja pappina Ylivieskassa (1864-74), kuoli Haapaveden kirkkoherrana v. 1884. Sitävastoin poistuivat näyttämöltä Härmän pöytäkirjan allekirjoittajista jo 1850-luvulla N. R. Lagus ja S. U. Gallenius. Edellinen kuoli kappalaisena Kuortaneella v. 1854, jälkimmäinen Sulvassa v. 1857. — Vetelistä siirtyi B. H. R. Aspelin (III, 51) kappalaiseksi Ylistaroon ja sieltä v. 1862 kirkkoherraksi Maalahdelle, missä hän kuoli v. 1869. — J. E. Wegelius siirrettiin Maalahdelta (III, 51) Bergöhön, mistä hän pääsi kappalaiseksi Maksamaahan (1853). Toimittuaan täällä 17 vuotta, nimitettiin hänet ensin Ähtävän sekä v. 1874 Munsalan kirkkoherraksi, missä viimemainitussa seurakunnassa hän kuoli v. 1877. — Vanhoiksi elivät: A. J. Gummerus, joka, oltuaan kappalaisena Kannuksessa 1846-61, viimemainittuna vuonna siirtyi pois Pohjanmaalta, ensin kirkkoherraksi Karkkuun ja sieltä Sääminkiin, missä hän 84 vuoden vanhana kuoli 1891, sekä A. A. Favorin, joka, oltuaan pappina 12 eri seurakunnassa, m.m. Kuusamossa (1859-60) ja Inarissa (1861-64), vihdoin (1868) pääsi Ruokolahden kappalaiseksi, jossa virassa hän oli 30 vuotta. Viimemainitussa seurakunnassa hän 80 vuoden vanhana kuoli (1898).

Toukokuun 21 p:nä 1875 päätti päivänsä Alavuuden kirkkoherra K. F. Stenbäck. Hän oli noita mieheviä "vanhan kansan" miehiä, jotka eivät pelänneet lausua vakaumustaan ylhäisille eikä alhaisille. Lauri ja J. M. Stenbäckin kera muodostaa hän veljesryhmän, josta herännäisyys ei syyttä ole ylpeä. [Paimenmuisto; Sukukirja; Hornborg, Matrikel.]

Niinkuin olemme nähneet, siirtyivät Pohjanmaan heränneet papit verraten harvoin muihin osiin maata. Poikkeuksena oli noiden harvojen kera myöskin J. V. Nybergh (III, 51). Hänet tapaamme kaupunginsaarnaajana Tampereella vuosina 1867-72 sekä kirkkoherrana Pälkäneellä 1872-77. Mutta ei hän näillä mailla viihtynyt. Hän oli pohjalainen ja kaipasi kovin Pohjanmaata ja sen kansaa. Sinne hän viimemainittuna vuonna pääsikin, saatuaan melkein yksimielisen kutsumuksen Vähänkyrön kirkkoherranvirkaan. Pitkä ei hänen aikansa täällä kuitenkaan ollut. Jo muutaman vuoden perästä murtui hänen niihin asti hyvä terveytensä. Mutta vielä sairaanakin koetti hän tunnollisesti, niinkuin ennenkin, ja rukoillen apua Herralta, hoitaa virkaansa, kunnes hän kesällä 1883 joutui vuoteen omaksi. Siinä hän, taistellen epäuskon kiusauksia vastaan, valitti: "Parannusta olen muille koettanut saarnata ja itse sitä tarvitsisin enemmän kuin kukaan muu." Yksin Herran armoon turvaten päätti tuo paljon kokenut ja mikäli ihmiset voivat nähdä kauas pyhityksen tiellä ehtinyt sielunpaimen päivänsä marraskuun 7 p:nä 1883. [Paimenmuisto; kert. Liina Nybergh, Karin Nybergh y.m.]

Nybergh oli kyllä tavallaan liittynyt "raamatulliseen suuntaan", mutta pietista hän saarnoissaan sekä katsantotavaltaan oli loppuun asti. Beckiä hän kernaasti luki, mutta vielä ahkerammin heränneitten vanhoja hartauskirjoja. Herännäisyyden muistoista puhuttiin hänen kodissaan usein ja körttipukuisia palvelijoita siellä nähtiin.

Olemme tässä luvussa maininneet monta kymmentä Pohjanmaan herännäisyyden edustajaa liikkeen valta-ajoilta. Moni heidän joukkoonsa kuuluva oli jo aikaisemmin siirtynyt pois näyttämöltä ja monta löytyi, jotka vielä tässä mainittujen kera seisoivat rintamassa, vaikka he olivat vähemmin tunnettuja. Suuri oli heidän lukunsa ja suuri se työ, jonka he suorittivat. Paljon siitä työstä näkyi, paljon heidän kylvöstään iti ihmisten silmiltä salattuna. Kun Pohjolan joet keväällä vapautuvat talven kahleista, ken laskee kaikki ne purot ja syrjäjoet, jotka niiden vettä ovat nostamassa, niin että jäitten lähtö voi tapahtua? Monelta eri taholta tulivat myöskin ne hengen voimat, jotka loivat herännäisyyden kevään Pohjanmaan aavoilla tasangoilla. Ken voi ne kaikki luetella?

Piirteitä Keski- ja Lounais-Suomen herännäisyydestä XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla.

Mikkelin-puolen ja Hämeen herännäisyyden huomattavin rajaseutu oli vanhoista ajoista Joutsa. Kauan oli jo Margareetta Högman levännyt tämän seurakunnan kirkon mullissa (III, 216), kun vielä näiden seutujen heränneitten lapset ja muutkin vanhempainsa opastamina tavailivat hänen hautapatsaansa kirjoitusta. Tämä koskee kuitenkin ainoastaan Savonpuolen rukoilijoita; Päijänteen länsipuolella asuvia, pääasiassa samanmielisiä heränneitä ei täällä Margareetta Högmaninkaan aikoina nähty kuin ehkä aniharvoin, vielä vähemmin myöhemmin. Tämä viittaa selvästi Savon rukoilijain muualla asuviin samanmielisiinkin nähden eristettyyn asemaan sekä heidän taipumukseensa sulkeutua itseensä, josta jo ennen. (IV, 342) olemme huomauttaneet. Mitä erittäin Joutsan herännäisyyteen tulee, alkoi se, eristettyinä kun sikäläisetkin heränneet olivat muista samanmielisistä, vähitellen kadottaa omituisen leimansa. Sikäläisten rukoilijain viimeisenä kokouspaikkana oli A. Mäkelän talo Ruorasniemen kylässä, mutta miten vähän talon isäntä, joka jo nuoruudessaan oli tullut heräykseen, jaksoi ylläpitää liikkeen vanhoja traditsiooneja, näkyy varsinkin siitä, että hän myöhemmin alkoi paikkakunnallaan levittää Lutherilaisen Ev. yhdistyksen kirjoja. [Edla Ahvenaisen Savon-puolen herännäisyydestä minulle hankkimista tiedoista.]

Laukkaan silloisessa Sumiainen-nimisessä kappelissa, samoinkuin siihen aikaan Saarijärveen kuuluvassa Kivijärven kappeliseurakunnassa syntyi XIX vuosisadan keskivaiheilla herätyksiä. Kertomusten mukaan saivat nämä herätykset alkunsa ensinmainitussa seurakunnassa Levanlahdella asuvan Matti-nimisen torpparin kautta, joka ahkerasti piti hartausseuroja, ensin kotiseudullaan, sittemmin lähiseurakunnissakin. Sumiaisten kappelista oli kotoisin myöskin se Maria Willgrén, jonka koti Jyväskylässä, hänen sinne Rautalammelta muutettuaan ja siellä naimisiin mentyään, kauan oli sikäläisten heränneitten suosittuna kokouspaikkana. Heidän seuroissaan esiintyi muiden kera K. K. Dahlgrén (IV, 121), joka oli Kivijärven ensimmäisenä kirkkoherrana vuosina 1862-64 ja kuoli Rautalammen kirkkoherrana 1896. Mitään erikoisen jyrkkää herännäisyysleimaa ei tämän puolen liike kantanut. Siitä päättäen, että Maria Willgrén oli tuttu Tampereen rukoilijain kanssa, lähenteli se Renqvistin uskonnollista katsantotapaa. Lähetystointakin harrastivat nämä heränneet lämpimästi. Maria Willgrén, joka ensimmäisenä näillä seuduin herätti innostusta pakanalähetystyöhön, määräsi jälkisäädöksessään osan omaisuudestaan lähetystoimen hyväksi. Hän kuoli Jyväskylässä v. 1899 lähes 90 vuoden vanhana.

Luultavaa on, että kysymyksenalainen liike sai tuetta myöskin Keuruun puolelta, jonka heränneitä pappeja, niinkuin olemme nähneet (III, 256), jo 1840-luvulla Saarijärveltä asti tultiin kuulemaan. Siihen nähden, että Maria Willgrén oli kotoisin Rautalammelta, missä Renqvistin edustama liike, niinkuin tiedämme, vanhoista ajoista oli saanut huomatun sijan, on hyvin luultavaa, että hänen uskonnollinen katsantotapansa kantoi samaa pohjaleimaa. Viimemainitussa seurakunnassa toimi, niinkuin yllä mainitsimme, myöskin Dahlgrén. Aivan mahdotonta ei kuitenkaan ole, että tämän Jyväskylässä tavattavan herännäisyyden juuret ovat etsittävät aina Jaakko Högmanin (I, 15-16) ajoista asti, tuon syvämietteisen sepän sanat kun epäilemättä olivat päässeet itämään monessa sydämessä. Mitään suurempaa, historiaan kuuluvaa huomiota ei tämä liike kuitenkaan ole omiaan herättämään. — Muista Jyväskylän kaupungissa herännäisyyden hengessä vaikuttaneista on mainittava myöskin O. H. Cleve (IV, 304), joka oli uskonnon lehtorina sikäläisessä alkeisopistossa vuosina 1863-1881. Tästä toimesta hän kuitenkin raamatunkäännös-komitean jäsenenä, joksi hänet kutsuttiin v. 1872, vuodesta 1878 alkaen oli vapautettu. Paitsi muita J. F. Berghin koulussa kehittyneen kristillisen hengen tuotteita on hän Suomen heränneelle kansalle jättänyt kalliin aarteen, joka ilman häntä varmaankin olisi joutunut hukkaan. Hän on nim. toimittanut painosta "T:ri J. F. Berghin Postillan eli Saarnakirjan" (1875) sekä "Ahti-, Katkismus- ja Erityissaarnakirjan" (1879). Jos kohta nämä saarnat ainoastaan puutteellisesti esittävätkin tuon kuuluisan evankeliuminjulistajan saarnatapaa, Bergh kun ainoastaan osaksi, usein vain aivan lyhyinä luonnoksina, "saarnan juurina", joksi hän itse näitä luonnoksia nimitti, kirjoitti saarnansa, on tämä Cleven toimenpide varsin tärkeäksi arvattava. Berghin saarnat ovat nimittäin tuhansittain levinneet heränneen kansan keskuuteen varsinkin Suupohjassa, missä niitä on pidetty suuressa arvossa. — O. H. Cleve kuoli kesäkuussa 1881. [Opettajatar Hulda Juhanatar-Festenin minulle Jyväskylänpuolen herännäisyydestä hankkimat tiedot; A. O. Törnuddin kertomukset; Jyväskylän kirkonkirja; Sukukirja; Paimenmuisto.]

Keuruulla, missä F. H. Bergroth vielä vuosisadan loppupuolella, ensin pitäjänapulaisena vuoteen 1868 ja sittemmin kirkkoherrana (1868-81), teki valppaan sielunpaimenen työtä, alkoi herännäisyysliike heti jaon jälkeen huomattavasti heikontua, ilmaisten ennenpitkää yhä selvempiä kuolemisen enteitä. Niinkuin olemme nähneet, oli Bergrothkin liittynyt Härmän pöytäkirjan allekirjoittajiin, mutta ainakin ulkonaisesti hän edelleen koetti ylläpitää jonkunlaista ystävyyttä Malmbergin kanssa. Minkäänlaista varsinaista kannan muutosta ei hänessä, ainakaan ei mikäli hänen useista säilyneistä saarnoistaan voi päättää, liene tapahtunut, mutta vieraantuminen Pohjanmaan heränneistä, joita täälläkin alettiin vikoilla, ratkaisi asian. Keuruun herännäisyyden häviämiseen vaikutti epäilemättä sekin, että täällä pari vuosikymmentä äärimmäisessä hedbergiläisessä hengessä työskenteli kappalainen K. S. F. Bergroth, ollen suureksi vastukseksi seurakunnan kirkkoherralle, joka ainakin oppiin nähden edelleen liikkui herännäisyyden pohjalla, F. H. Bergrothin muisto eli Keuruulla vielä vuosisadan lopussa monessa kiitollisessa sydämessä. Etenkin muistivat häntä rakkaudella hänen siellä vielä siihen aikaan elävät herännäismieliset sanankuulijansa. Suurta tunnustusta ansaitsevat Bergrothin toimenpiteet kansansivistyksen korottamiseksi seurakunnassa. Hän näet hankki pitäjäläisilleen kaikenlaista hyvää kirjallisuutta, neuvoi heitä sanomalehtiä tilaamaan y.m. Kuinka innokas kirjojen levittäjä hän oli, näkyy esim. siitä, että hänen papereistaan on löytynyt lasku, joka osoittaa, että hän v. 1849 tilasi 100 kpl Nohrborgin suurta postillaa. — F. H. Bergroth kuoli matkalla sairaan luo saamaansa keuhkotulehdukseen helmikuun 9 p:nä 1881. Ei ole Keuruun kirkolla nähty toista niin suurta kansanpaljoutta, kuin se joukko oli, joka helmikuun 24 p:nä 1881 saattoi hänen kuoleman murtaman ruumiinsa haudan lepoon. Suurta kunnioitusta hänen muistolleen osoittivat useat maamme sanomalehdet, todistaen hänestä, että "hän oli tosi ihmisystävä sanan todellisessa merkityksessä", "köyhäin auttaja", "murheellisten lohduttaja", "monipuolinen, taitava papillisissa ja kunnallisissa toimissa" j.n.e. Nämä ja useat muut samankaltaiset todistukset Bergroth hyvin ansaitsi. Oudolta vain tuntuu, ettei noissa monissa hänen kuolemastaan ja hautajaisistaan kertovissa sanomalehtikirjoituksissa ollenkaan huomauteta hänen työstään herännäisyyden riveissä. Siitä näkyy, paitsi Bergrothin vieraantuminen liikkeestä, miten vähän Keski-Suomessa ja maan etelä-osissa ylimalkaan nyttemmin enää tästä liikkeestä tiedettiin. [Sukukirja; F. H. Bergrothin omaisten kirjoittama seikkaperäinen kertomus hänen viimeisestä taudistaan; Uusi Suometar 11/2 81, 17/2 81, Koi 23/2 81, Morgonbladet 11/2 81, Keski-Suomi ja 12/2 81, Koi 16/2 81, Päijänne 28/2 81.]

Bergrothin jälkeläiseksi Keuruun kirkkoherranvirassa pääsi J. Warén (IV, 313), joka niinikään oli hyvä saarnamies sekä ahkerasti teki työtä varsinkin yksityisen sielunhoidon alalla. Kauan hän kuitenkaan ei saanut vaikuttaa täällä. Hän näet kuoli jo v. 1883, saatuaan edellisenä päivänä halvauksen muutamassa kinkeritilaisuudessa, missä hän juuri oli aloittanut raamatunselitystä. [Paimenmuisto; Gela Bergrothin kirje (kopia) Ines Achrénille 22/2 83.]

Ätsärissä eli vielä monta vuotta F. H. Bergrothin kuoleman jälkeen hänen veljensä K. E. Bergroth, joka siellä oli ollut kappalaisena vuodesta 1842 asti. Niinkuin olemme nähneet (III, 515), ei tämä hiljainen rauhan mies, jos kohta hän osaksi hyväksyikin veljensä vuodesta 1852 muuttuneen suhteen herännäisyyteen, millään tavoin asettunut toimimaan Malmbergin johtamaa liikettä vastaan. Päinvastoin säilytti hän kaikista viimemainitun sukulaisista eniten ystävyyttä häntä kohtaan, ja vielä vanhoilla päivillään puhui hän kernaasti herännäisyyden valta-ajan muistoista. Mutta hänen omassa seurakunnassaan kuoli liike, joka ei siellä milloinkaan ollut suuri ollut, niihin määrin sukupuuttoon, ettei siitä vuosisadan lopussa juuri mitään jälkiä näkynyt. Vasta näinä aikoina pääsi K. E. Bergroth lepoon. Palveltuaan uskollisesti Ätsärin seurakuntaa melkein täyteen puoli vuosisataa, päätti hän hiljaa päivänsä v. 1890.

Samoinkuin Keuruulla ja Ätsärissä sekä niiden naapuripitäjissä, Multiassa, Petäjävedellä ja Pihlajavedellä, kuoli herännäisyys sukupuuttoon Ruovedelläkin. Bergroth-veljesten, Malmbergin, F. O. Durchmanin, J. I. Berghin y.m. vanhan K. H. Bergrothin perillisten siellä omistamassa Peskan talossakaan, jonka nimeen liittyi niin monta muistoa suurten herätysten ajoilta, ei enää tiedetty kertoa mitään siitä suuresta herätyksestä, joka menneinä aikoina voitti alaa tässäkin seurakunnassa. Samannäköistä oli nyttemmin Kuorevesikin, vaikka sielläkin vuosisadan keskivaiheilla, niinkuin tiedämme (III, 258), oli löytynyt heränneitten "pieni seurakunta".

Melkein olemattomaksi supistui ennenpitkää herännäisyys myöskin Tampereella. Tämän liikkeen hengessä toimi siellä kyllä vakavamielinen J. V. Nybergh (IV, 421), mutta hän viipyi kaupungissa ainoastaan viisi vuotta (1867-72) eikä voinut saada mitään huomattavampaa aikaan. Syynä siihen oli epäilemättä ainakin osaksi sekin, että läheisessä Pirkkalassa juuri näinä vuosina hurjimmillaan oleva "isouskoisten" lahko hurmasi paljon Tampereella löytyviä uskonnollisuuteen taipuvaisia vanhojen heränneitten nukahtaneita lapsia. Nybergh, jonka puoleen toiset näistä kääntyivät, kyllä koetti heitä sekä ankaruudella että hellyydellä järkiinsä saada, mutta turhat olivat suurimmaksi osaksi nämä hänen yrityksensä. Asemaa kuvaa seuraava tapahtuma. Muuan isouskoinen nainen tuli eräänä päivänä Nyberghin tykö sielunsa asiasta puhumaan. "Minulla on semmoinen usko", hän lausui, "etten pelkäisi ollenkaan, jos kuolema vaikka tällä hetkellä tulisi. Minä olen puhdas ja pyhä Jesuksen morsian. Semmoinen usko minulla on". Nybergh avasi raamattunsa, joka aina oli hänen pöydällään "Tahdotko kuulla", hän lausui, "vähän Jumalan sanaa?" "Mielelläni", kuului vastaus. Nybergh luki kertomuksen Jesuksesta ja kananealaisesta vaimosta. Päätettyään lukunsa hän kysyi: "Eikö ollut senkin vaimon usko suuri, koska Jesus itse sanoi, että se oli suuri?" "Oli kyllä", vastasi vieras. "Mutta huomaatko", jatkoi Nybergh, "mikä on erotus sinun ja tuon vaimon uskon välillä? — — Hän puhui vain hädästänsä, sinä vain uskostasi. Minkähän todistuksen Jesus sinun uskostasi antanee?" Vastaus kuului: "Voi, kuinka pastori on sokea".

Tampereella oli aikaisemmin (1838-61) vaikuttanut herännäisyydenkin vaiheissa tunnettu Jos. Grönberg (II, 430-31). Päästyään viimemainittuna vuonna Messukylän kirkkoherraksi, johon seurakuntaan Tampere edelleen kuului, esiintyi hän vielä monen vuoden kuluessa tämän kaupungin saarnatuolissa. Grönberg oli hyväpäinen mies, ja hänellä oli hyvät saarnalahjat, mutta vielä vähemmin kuin ennen hän nyttemmin sai herätyksiä syntymään. Herännäisyydestä oli hänellä itsellään jälellä vain jonkunlainen vanha kaava, joka tuli näkyviin hänen saarnatavassaan sekä vähänkään uudenaikaisten olosuhteitten ja hengellisten virtausten, arvostelemisessa. Mutta ytimekkäitä olivat vieläkin hänen saarnansa, purevan sattuvia hänen "maailmalle" singoittamansa sanat. Muutama esimerkki. Kerran tuli Tampereen kirkkoon keskellä hänen saarnaansa kaksi uusimman muodin mukaan puettua naista, joiden isä hiljattain oli korotettu aatelissäätyyn. Grönbergiä, joka oli hyvin säntillinen ja vihasi kaikkea epäjärjestystä, harmitti jo se, että hänen sanankuulijoittensa huomio kääntyi noihin kirkon keskikäytävällä ujostelematta liikkuviin tulijoihin. Hän kuvasi paraikaa kristityn elämää ja oli juuri lausunut sanat: "tämä on ihmisen oikea arvo", kun naiset lähestyivät kirkon keskiosaa, missä heidän penkkinsä oli. Luoden heihin ankaran katseen lisäsi Grönberg, tapansa mukaan nenäliinaansa kiivaasti heiluttaen, kimeällä äänellä vasta lausumiinsa sanoihin: "ja hänen todellinen aateluutensa".

Härmän pöytäkirjan allekirjoittajiin liittyneenä ei Grönberg vanhoilla päivillään kernaasti tahtonut herännäisyyden menneistä vaiheista puhua. Enemmän kuin yhdessä suhteessa oli hän niistä kokonaan vieraantunut. Ani harvoin hän nyttemmin enää piti seuroja seudun harvalukuisten "vanhojen heränneitten" kanssa. Sensijaan tapaamme hänet valtiopäivillä, kirkolliskokouksissa y.m. julkisissa toimissa, joissa hän sai osakseen paljon tunnustusta. Talouttaankin hoiti hän tarkkuudella ja taidolla, jättäen jälkeensä papin olosuhteisiin nähden hyvinkin suuren omaisuuden. — Grönberg kuoli 90 vuoden vanhana v. 1903. [Paimenmuisto; kert. J. V. Nybergh, A. O. Törnudd, rehtori A. F. Rosendal y.m.]

Viimeisiä pappeja, jotka näillä seuduin vielä XIX vuosisadan loppupuolella pitivät hartausseuroja heränneitten vanhaan tapaan, oli F. E. Lilius (III, 516). Toimittuaan ylimääräisenä pappina Lempäälässä ja Kuhmalahdella (1849-66) sekä Kiikoisissa (1866-69), siirrettiin hänet viimemainittuna vuonna Messukylään, missä hän v.t. kappalaisena yhtä ahkerasti ja hartaasti kuin ennenkin teki työtä elämänsä loppuun asti. Tätä ei kuitenkaan kauan kestänyt. Hivuttavan keuhkotaudin murtamana kuoli Lilius joulukuussa 1870.

Liliuksen kodissa pidettiin hänen elämänsä viime aikoihin asti heränneitten hartausseuroja, joissa luettiin näiden vanhastaan suosimia hartauskirjoja ja veisattiin Siionin virsiä. Kaikissa niissä seurakunnissa, missä hän pappina toimi, sai hän osakseen varsinkin heränneitten rakkauden. Paljon näitä viimemainittuja ei sanotuissa seurakunnissa ennen ollut löytynyt ja vielä vähemmin heitä nyttemmin enää oli, mutta nekin todistavat, miten levinnyt XIX vuosisadan herännäisyys valta-aikoinaan oli ollut. Huomattava on sekin, että esim. F. E. Liliuksen seuroissa kävijät, joista suurin osa oli naisia, vielä kantoivat körttipukuakin. [Sukukirja; Paimenmuisto; kert. Mathilda Lilius y.m.] Mutta ani harvat olivat nyttemmin näillä seuduin enää ne papit, joille heidän muistonsa olivat rakkaita ja jotka heidän pieniä seurojaan tukivat. Sensijaan ansaitsevat huomiota muutamat maallikot. Näiden vaikutuksesta tahdomme seuraavassa muutamin sanoin huomauttaa.

Simo Lindströmin (III, 252) hengessä toimi Orivedellä ennen (III, 252) mainittu Emanuel Juhonpoika Saarikko kuolemaansa asti v. 1869. Mutta miten ahkerasti nämä herännäisyyden uskolliset edustajat tekivätkin työtä sikäläisen pienen liikkeen säilyttämiseksi, kuoli tämä ennenpitkää ja aikaisemmin kuin näiden seutujen muut herännäisyysryhmät kokonaan sukupuuttoon. Jos syynä osaksi olikin pappien vihamielisyys, aiheutui tämä tietysti pääasiallisesti seurakunnassa vallitsevasta yleisestä hengellisestä välinpitämättömyydestä. Jossain määrin elinvoimaisempaa oli Längelmäen herännäisyys, tässä seurakunnassa kun vielä XIX vuosisadan lopussa löytyi herännäismielisiä ihmisiä. Semmoinen oli esim. maanviljelijä Pietari Koskenjalka (k. 1863), joka vaatetukseenkin nähden noudatti heränneitten tapoja, sekä Kiukaisista vuosisadan keskivaiheilla tänne muuttanut rukoilija, torppari Juho Rantala (k. 1897), joka kuolemaansa asti elämässään ja tavoissaan pysyi uskollisena alkuperäisen kotiseutunsa herännäisyydelle. — Poikkeuksen näiden seutujen herännäisyyttä XIX vuosisadan keskivaiheilla vainoovista papeista teki H. E. Brander, joka oli kappalaisena Kangasalassa 1861-69. Hän ei kyllä itse kuulunut tähän liikkeeseen, vaan kallistui hedbergiläisytyteen, mutta hän kohteli heränneitä hyvin ystävällisesti ja hekin puolestaan turvautuvat luottamuksella häneen. Huomattavimmat näistä poistuivat näinä aikoina näyttämöltä, Emanuel Ekholm 1860, Tuomas Heikinpoika Katila 1867, Simo Hautala 1872 (II, 428-30), jättämättä mitään huomatuimpia jälkiä. Se seikka, että heidän harvalukuisissa ystävissään herännäisyyden leimaa vielä vähemmin huomaa, ei suinkaan riipu Branderin evankeliseen suuntaan kallistuvasta kannasta, vaan siitä, ettei näiden seutujen aikaisempikaan herännäisyys, niinkuin ennen on huomautettu, esiintynyt muista suunnista jyrkästi erotettuna liikkeenä, vaan alusta alkaen ilmaisi taipumista sulautua yhteen minkä hartaan uskonnollisuuden kanssa tahansa. Sentähden on raja renqvistiläisyyden ja varsinaisen herännäisyyden välillä, joka kaikkialla muualla on niin jyrkkä, täällä monesti tuskin huomattava. — Sahalahden puolen heränneitten huomatuin johtaja oli, niinkuin tiedämme (III, 252-53), Erkki Erkinpoika Humaloja. Tampereella muodostettuaan uskonnollisen katsantotapansa yhä enemmän renqvistiläiseksi, teki hän matkoja kaukaisiinkin seutuihin tämän suunnan edustajain luo. Lähetysasiaa, johon hän matkoillaan Tampereelle Uhden ja muiden täkäläisten renqvistiläisten seuroissa oli innostunut, kannatti hän lämpimästi. Niinpä hän kerran vei 80 hopearuplaa, toisella kerralla 40 ruplaa arkkipiispalle Ruotsin lähetysseuralle toimitettavaksi. V. 1869 muutti Humaloja Pälkänneeltä Ruovedelle, missä hän kuoli v. 1872. Humalojan uskollinen ystävä ja apumies Pälkäneellä Jeremias Ahtiainen (k. 1889), joka jo heidän yhdessä toimiessaan oli paljon evankelisempi kuin hän, kehittyi hänen muuttonsa jälkeen Ruovedelle vielä ratkaisevammin tähän suuntaan. Tämä näkyy siitäkin, että Pälkäneen kirkkoherra J. Roschier, joka kaikin tavoin koetti painaa alas sikäläistä renqvistiläisyyttä, kirjoitti hänestä hyvin myötätuntoiset muistosanat, muunohessa lausuen: "Aikain kuluessa — — — oli A. tullut havaitsemaan tämän lahkon (renqvistiläisyyden) yksipuolisuutta ja olikin sentähden siitä luopunut." — Samaa häälyvää ja yhä heikkenevää leimaa kantaa XIX vuosisadan loppupuolella Sahalahden, Kuhmalahden, Luopioisten y.m. Länsi-Hämeen seurakuntien herännäisyys. Mitään tulevaisuutta ei sillä näy olevan. [J. W. Wallinheimo, Kuvauksia muutamain Keski-Hämeen seurakuntain uskonnollissiveellisistä oloista (Suomen Kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat liitteineen, IX, s. 87-294).]

Verrattomasti suurempaa elinvoimaa, kuin nämä Hämeen sinne tänne sirotetut pienet herännäispiirit, osoittavat vielä XIX vuosisadan loppupuolellakin Lounais-Suomen rukoilijain sankat parvet. Viimemainittujen keskuudessa tapaamme sitäpaitsi vielä näinä aikoinakin todella eteviä maallikko-johtajiakin, joille nyttemmin ainoastaan Pohjanmaan uudistuvan herännäisyyden johtomiehet kykyyn ja hengelliseen valistukseen nähden vetävät vertoja.

Huomattavin näistä Lounais-Suomen rukoilijain johtavista henkilöistä oli epäilemättä Matti Paavola. Niinkuin olemme nähneet, oli hän elämänsä taipaleella paljon kärsinyt, sairastaen muunohessa vuosisadan keskivaiheilla kovaa tautia sekä joutuen suureen aineelliseen köyhyyteen (II, 266), mutta kaikki tämä oli vain puhdistanut hänen uskoaan ja kehittänyt hänen syvällistä käsitystään ristin tien salaisuuksista. Täydentämään kuvaustamme tästä merkillisestä miehestä lainaamme tähän hänen ennen (III, 525-27) kertomiemme kirjoitustensa lisäksi seuraavat hänen niinikään kirjallisesti esittämänsä, uskon kilvoituksessa saatua hengellistä kokemusta ilmaisevat mietteet. Ne ovat kirjoitetut v. 1854, aikana, jolloin hän silminnähtävästi oli tuntenut suurta hengellistä köyhyyttä. Hän näet kirjoittaa: "Ei tässä muuta ole Herran eteen kantamista, vaan juuri omaa onnettomuutta, voimattomuutta, pimeyttä, sokeutta, sydämen kovuutta, Jumalan tuntemattomuutta, rakastamattomuutta, haluttomuutta, taitamattomuutta, pelkoa ja juuri huutavassa hukassa; mutta pitäiskö tässä sitten muuta löytymän? Ah, ei suinkaan, mutta miksemme tämän oman tavaramme kanssa tahdo oppia käymään armoistuimen tykö, että me laupeuden saisimme, niinkuin meitä Jumalan sanassa opetetaan".

Samaan tapaan puhuu Paavola vielä v. 1857: "Mitä selkeemmin, tyyneemmin ja kiivaammin tunnen syntini sokeuden, surkeuden, hulluuden, hukan ja oman voimattomuuteni, ja mitä kiivaammin kuoleman pelko, oma mahdottomuuteni, epäuskoni ja Jumalan viha minulle hukkaa huutavat, sitä soveliaampi olen, jos vain muutoin kaikista synneistä eron ottaa tahdon ja tahtomaan rupean, Kristuksen armoon turvaamaan ja Herraa Jesusta koko minun autuudekseni vastaanottamaan. Juuri silloin kun synti, kuolema, perkele ja Jumalan viha pahimmin sieluani ahdistavat, minä nostan silmäni ja sydämeni Jumalan karitsaan, Herraan Jesukseen päin, joka kaikki maailman synnit kantaa, huudan Herraa Jesusta minua auttamaan ja jätän itseni tuossa ahdistuksessa Herran Jesuksen veriseen helmaan, turvaan ja varjoon, hänen edesvastauksensa alle, hänen armolupauksehensa luottaen, että Herra Jesus virkansa työn tehdä saisi, niinkuin apostoli sanoo: 'meillä on edesvastaaja Isän tykönä, Jesus Kristus, joka on vanhurskas. Hän on sovinto meidän synteimme edestä, ei ainoastaan meidän, vaan myös kaiken maailman edestä'. Kuules: edesvastaaja Isän tykönä on Jesus Kristus, joka on vanhurskas; kuules: hän on myös sovinto meidän synteimme edestä, ei ainoastaan meidän, vaan kaiken maailman edestä."

Jos mikään on evankelista herännäisyyttä, niin tämä. Mutta tämä evankelinen kehoitus edellyttää myös, että Herra on saanut riisua kaikesta omasta sen, jolle se on tarkoitettu. Ja juuri tämä oli Paavolan kanta. Hän oli sen oppinut Jumalan sanasta, johon hän, niinkuin ennen (III, 530) olemme nähneet, ensiksi ja viimeiseksi oli viitannut. Ei kylliksi voi valittaa, etteivät Pohjanmaan herännäisyyden maallikkojohtajat päässeet tutustumaan Paavolan kanssa. Ehkä olisi sitä tietä voitu solmia liitto sikäläisen herännäisyyden ja Lounais-Suomen rukoilijain välillä — liitto, joka kummallekin olisi voinut tuottaa suurta hyötyä. Myöhempinä aikoina, jolloin viimemainitut yhä enemmän piintyivät ennakkoluulojen ja tavattoman pitkälle kehittyneen vanhoillisuuden kaavaan, kävi tämä yhä mahdottomammaksi. Jo Paavolan aikoina näkyi selvästi, minnepäin Lounais-Suomen herännäisyys oli kehittyvä. Hänet näet tunnustettiin kyllä täällä kaikkialla johtajaksi, hänet luettiin vielä vuosisadan lopussa sikäläisen liikkeen "isien" joukkoon, mutta hänen opetuksiaan ja neuvojaan, mikäli nämä tarkoittivat vapautumista kaavan yksipuolisuuksista, ei noudatettu. Selvää on, että viimemainittu seikka kipeästi koski Paavolaan, joka monen vuosikymmenen aikana rakkaudella oli seurannut Lounais-Suomen rukoilijaliikkeen vaiheita ja paremmin kuin kukaan muu käsitti sen suuren merkityksen ja sen sekä valo- että varjopuolet.

Varsinkin vanhoilla päivillään liikkui Paavola vähän. Niinkuin olemme nähneet (III, 530), vastusti hän "suuria kulkemisia". Sitäpaitsi estivät häntä nyttemmin vanhuus ja sairaloisuuskin matkustamasta. Vielä viime aikoinaan kävi hän kuitenkin silloin tällöin Porissa Juhana ja Juliana Fagerlundin seuroissa (III, 523), viipyen heidän kodissaan joskus pari päivääkin. Paavolan aineellinen toimeentulo oli loppuaikoina niukkaa. "Faarina" ollessaan oli hänellä kuitenkin kaksi huonetta samassa Paavola-nimisessä talossa, johon hän v. 1805 kotivävynä oli asettunut asumaan. Se sijaitsi Nakkilan kappelin Tattaran kylässä. Vielä hänen viime vuosinaan oli asuntonsa monesti ääriään myöten täynnä rukoilevia, jotka olivat tulleet kuulemaan hänen henkevää todistustaan siitä "Herrasta, joka piinallansa ja verellänsä on meitä syntisraukkoja omaksensa ostanut".

Vuosi vuodelta yhä hartaammin toivoi Paavola pääsevänsä pois täältä ollaksensa aina Kristuksen tykönä. Marraskuun 23 p:nä 1859 toteutui tämä toivo. [Akiander VII, 519 ja 522; J. V. Wallinheimo, Herännäisyyden vaiheita Porissa ja Porin tienoilla siv. 24-29.]

Muutamia muitakin Lounais-Suomen rukoilijain jo edellisellä aikakaudella tunnetuiksi tulleita johtomiehiä tapaamme työskentelemässä liikkeen palveluksessa vielä vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla. Näistä on sekä kykynsä että kauas ulottuvan toimintansa tähden huomattavin edelleen Euraan kuuluvan Kiukaisten kappeliseurakunnan Panehan kylässä asuva Daniel Dahlberg (III, 521). Se raitishenkisyys, johon hän kehittyi, huolimatta isänsä Juhana Dahlbergin (I, 211) seuroissa jo nuorena saamistaan, hurmahenkisyyteen eksyttävistä vaikutuksista, vakaantui hänessä vakaantumistaan. Epäilemättä estivät juuri hänen vakava ja samalla ystävällinen käytöksensä sekä hänen hengelliseen raittiuteen vaativat seurapuheensa voimallisemmin, kuin kenenkään muun esiintyminen, Lounais-Suomen heränneitä aivan yleisesti eksymästä hurmahenkisyyteen. Paavola kyllä oivalsi tämänkin vaaran vielä paremmin ja varoittaen kehoittikin ystäviään olemaan varuillaan sen suhteen, mutta, niinkuin vasta olemme nähneet, hän ei liikkunut läheskään niin laajalla kuin Dahlberg, eikä hänen neuvojaan sitäpaitsi otettu niin varteen kuin viimemainitun, joka vanhoillakin päivillään nautti yleistä tunnustusta kaikissa tämän puolen rukoilijain piireissä. Ettei Dahlbergin raitishenkisyyttä aiheuttanut mikään liialliseen järkiperäisyyteen kehittynyt luonteenominaisuus, todistaa sekin, että hänen povessaan tykki voimallinen runosuoni, joka sai hänet hengellisiä laulujakin sepittämään. Näitä on muutamia painettukin.

Dahlbergin loppuikää synkistyttää vika, joka jo XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä jokseenkin yleisesti alkoi tulla näkyviin Lounais-Suomen rukoilijoissa. Ei näet voitu salata, että hän oli ahne.

Daniel Dahlberg kuoli tammikuun 9 p:nä 1888. Hän oli silloin 85 vuoden vanha. Suuri rukoilijain joukko saattoi hänet hautaan ja pastori K. A. Mittlerin tilaisuudessa pitämä hautapuhe toimitettiin s.v. painoon.

Ei läheskään niin lahjakas kuin Daniel Dahlberg ollut hänen veljensä Atanasius Dahlberg, joka, niinkuin ennen on mainittu (II, 343), asui Sydänmaan kylässä Eurajoella. Hänkin vaikutti kuitenkin kotiseutunsa ulkopuolellakin, saaden osakseen rukoilijain tunnustuksen verraten laajoissa piireissä. Hänen hiljainen esiintymisensä ja puuttuva johtajakyky estivät häntä pääsemästä niin vaikutusvaltaiseksi, kuin veljensä oli. Viimemainittu oli näet hänen vielä eläessäänkin pääjohtajana Eurajoellakin. Ollen jyrkän vanhoillisuuden kannattaja, juurrutti Atanasius Dahlberg sanankuulijoihinsa sitä kammoa kaikkea uutta, varsinkin uusia kirjoja vastaan, johon nämä jo ennestään olivat niin taipuvaisia ja joka sittemmin tämän puolen rukoilijain piireissä varttumistaan varttui. — Atanasius Dahlberg kuoli v. 1872.

Dahlbergin jälkeen tuli Eurajoen heränneitten johtajaksi Kustaa Artig eli Malo, jolla viimemainitulla nimellä häntä Sydänmaan kylässä omistamansa talon mukaan tavallisesti kutsuttiin. Hän kuoli toukokuussa 1898. Vaikka hän oli Daniel Dahlbergin opetuslapsi, ei päässyt hän vanhoista ennakkoluuloista vapautumaan sille verrattain vapaammalle kannalle, jonka pohjalla tuon etevän johtajan seurapuheet ja neuvot olivat liikkuneet. Malo näet kehittyi yhä jyrkempään vanhoillisuuteen ja opasti siihen sanankuulijansakin. Niinpä hän esim. niihin määrin kammoksui uusia kirjoja, että hän vakuutti: "Kyllä ne uudet kirjat tekevät vaikutuksen suruttomiin, jotka eivät sanaa ymmärrä, mutta oikeat kristityt eivät niistä mitään lohdutusta saa". Kun johtomies näin puhui, niin ei ole kummallista, että hänen sanankuulijoittensa joukosta saatiin kuulla esim. tämänkaltaisia arvosteluja: "Uusissa raamatuissa ei ole perkelettäkään kuvattu oikeassa pelottavassa ja kauhistuttavassa muodossaan, vaan hänet on tehty enemmän ihmisen muotoiseksi, koska esim. 1 Piet. 5: 8 sanotaan: perkele käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, ja etsii kenen hän nielisi, kun pitäisi olla: ylös nielisi, sillä perkeleellä on suu alhaalla ja hän nielee ylöspäin eikä niinkuin ihminen alaspäin".

Myöskin rukoukseen nähden oli Malo jyrkkä vanhoillinen, ja tässäkin suhteessa juurtui hänen katsantotapansa juurtumistaan hänen tuohon suuntaan jo ennestään kehittyneissä sanankuulijoissansa. Muutama Eurajoella 1880-luvun keskivaiheilla palvellut pappi kuvaa sikäläisten heränneitten hartausseuroja ja niissä vallitsevaa rukoilemistapaa seuraavin sanoin: "Seurahuoneeseen tultua lankeaa oikia seuran jäsen kohta lattialle kasvoilleen, ja kun hän sitten on hiljaisesti itseksensä rukoillut, nousee hän tervehtimään kädestä toisia oikeita, tuttuja seuran-jäseniä; muita seurahuoneessa olevia, vaikkapa ovat tuttujakin, ei hän kädestä tervehdä. Kun virsi tahi useampi on veisattu, alkaa rukoileminen, jolloin kaikki lankeevat kasvoillensa. Siinä asennossa puhuu tai rukoilee seuranpitäjä, eli johtava henkilö seurassa; siinä asennossa alottaa joku seuralaisista virren, jota kaikki yhtyvät veisaamaan kohta, kun puhuja joko väsymyksestä tahi jostain erinomaisesta mielenliikutuksesta vähänkin herkeää puhumasta, tahi myöskin alkaa joku muu seuralaisista rukoilla, sillä kukin saa seurassa tarpeensa ja tilansa mukaan rukoilla, 'niinkuin Henki antaa hänen puhua'. Mielenliikutuksesta tulee puhuja aika-ajoin oikein raivoisaksi, että hän nousee asennostaan, hakkaa polviansa kovasti lattiaan ja kohottaa taivasta kohden kätensä, rajusti huutaen tähän suuntaan: 'Sinun täytyy Jumala auttaa meitä, muutoin me hukumme!' Seuranpitäjän kovalla äänellä rukoillessa pitävät muut seuralaiset valituksen tapaista ruikutusta". — Tätä leimaa kantoivat vielä vuosisadan lopussa Eurajoen, samoinkuin ylimalkaan Lounais-Suomen rukoilijain seurat, sillä erotuksella kumminkin, että liiallisen kiihkon valtaan antautuvat ja raitishenkisemmät seuranpitäjät, ehkä vähän enemmän kuin ennen vieraantuivat toisistaan. Mutta samoinkuin entisinäkin aikoina jäi kaikille rukous pääasiaksi. Eikä rajoittunut se pyhäpäiviin ja seuratilaisuuksiin, vaan useimmissa kodeissa piti perheenisä huolta siitä, että hänen huonekuntansa jäsenet aamuin ja illoin yhtyivät yhteiseen rukoukseen. Paitsi omin sanoin rukoiltiin aapisessa ja muissa kirkollisissa kirjoissa löytyviä rukouksia. Poikkeusta ei tehty, jos joku vieras, vaikkapa aivan tuntematonkin tuommoisen rukoushetken aikana sattui tulemaan taloon. Kun toinen oli lopettanut, aloitti toinen, usein aivan samat rukoukset. Saattoi tapahtua, että esim. "Isä meidän" semmoisessa tilaisuudessa kuului 5-6 kertaa perheen polvistuneiden jäsenten huulilta. Malo oli rukoukseen nähden niin tarkka, että hän pidoissa tahtoi syödä eri pöydässä, pitoväki kun ei aina rukoillut "kaikkia" rukouksia.

Jos kukaan tahtoi säilyttää liikkeen traditsiooneja, niin Malo. Miltei hartaudella hän puhui menneitten aikojen vaiheista, muunohessa iloten siitä, että "Rostedt (I, 222-39) ennen kuolemaansa oli pyytänyt anteeksi pastori Nordlundilta". Varsinkin Daniel Dahlbergin muisto oli hänelle rakas. Likeisiä olivat hänelle myöskin Juha Juhanpoika Simula, "Simulan faari" (k. 1902), joka vielä vuosisadan lopussa johti Euran Turajärven kylässä löytyviä rukoilijoita, sekä Kustaa Eskelä (k. 1889), joka asui Lapin pitäjän Lapinkylässä. Varsinkin viimemainittua kiitetään hyvin herttaiseksi, valistuneeksi ja rikashenkiseksi mieheksi, vaikka hän toiselta puolen suoraan lausui ajatuksensa niin ylhäisille kuin alhaisille. Mutta erinomaisen nöyrästi hän esiintyi silloinkin, kun hän oli pakotettu ihmisiä vastustamaan. Niinikään kiitetään häntä siitä järjestyksestä, jota hän patriarkaalisella vakavuudella ylläpiti kodissaan. Hyvää aineellista toimeentuloa piti hän Jumalan siunauksena, tässä suhteessa ehkä eksyen liika hempeästi kohtelemaan Lounais-Suomen heränneissä vuosisadan lopussa yhä yleisemmin tavattavaa ahneuden syntiä. Muutoin on huomattava, ettei Eskelä usein käynyt rukoilevaisten seuroissa eikä oikeastaan lukeutunut heihin kuuluvaksi, vaikka hän itse ahkeraan harjoitti rukousta ja oli omistanut heidän uskonnollisen katsantotapansa. — Rukoilijain merkkimiehiä Lapissa on myöskin rustitilallinen Iisakki Hollmén-Hauta, joka muunohessa oli jäsenenä 1893 vuoden kirkolliskokouksessa.

Eurajoen ja Panelian heränneet olivat likeisessä yhteydessä keskenään, ja epäilemättä on tämäkin seikka vaikuttanut, että liike varsinkin ensinmainitussa seurakunnassa vuosisadan loppupuolella kasvamistaan kasvoi. Atanasius Dahlbergin aikana oli se rajoitettu Sydänmaan ja Linnanmaan kyliin, jossa viimemainitussa myöskin talollinen Iisakki Pykälä (k. 1867) ensinmainitun kera paljon vaikutti, mutta seuraavien vuosikymmenien aikana sai se kannattajia myöskin Huhdan, Irjanteen, Rikantilan, vieläpä epäsiveellisyydestään tunnetussa Kuivalahdenkin kylässä. Suurta elinvoimaa osoittivat vielä vuosisadan lopussa myöskin Kiukaisten rukoilijain piirit, joiden vasituisena kotipaikkana Panelian kylä edelleenkin oli. Täällä toimi näinä aikoina ahkerasti torppari Iisakki Kustaanpoika Näähä (synt. 1835) sekä varsinkin tämän vanhaksi käytyä talollinen Iivari Tunturi-Maantila, joka on kotoisin Ikaalisista, missä hän syntyi (1874). Muista Kiukaisten seurakunnan rukoilijoista mainittakoon omituisuutensa ja suurten, erinomaisella kärsivällisyydellä kannettujen kärsimystensä tähden myöskin Juho Aleksanteri Taanon-Aro (k. 1868). Jonkunlainen halvaus oli tehnyt hänet työhön kykenemättömäksi, jonka vuoksi häntä elätettiin ruodulla. "Värisevä Juho", joksi häntä nimitettiin sentähden, että oikeanpuolinen jalkansa ja kätensä aina värisivät, hankki itselleen kuitenkin huolimatta vaikeista olosuhteista, joissa hän lapsuudestaan asti oli elänyt, yhtä elävät kuin syvälliset tiedot uskonnollisissa asioissa, ollen nöyrällä käytöksellään ja herättävillä puheillaan suureksi siunaukseksi niille, jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssansa. Eikä siinä kyllin. Suurilla ponnistuksilla ja ihmeteltävän sitkeällä työllä hän oppi kirjoittamaankin. Miten vaikeaa tuo oli ollut, on helposti ymmärrettävissä siitäkin, että hänen täytyi istua oikean jalkansa päällä sekä sidottaa samanpuolinen kätensä selän taakse kiinni, pitääksensä ne kurissa, kun hän vasemmalla kädellä kirjoitti. Ja kuitenkin oli hänen käsialansa erinomaisen selvää ja painettujen kirjainten muotoiset aakkosensa toisinaan melkein taiteellisesti muodostettuja. Kaksi hänen 1860-luvun keskivaiheilla kirjoittamaansa vihkoa on säilynyt. Toinen niistä painettiin Porissa v. 1866 otsakkeella "Jesuksen herättävä ääni synninunessa makaaville sieluille herätykseksi". Viitaten kärsimyksiinsä, pyytää hän saada sekä sanoillaan että raihnaisella ruumiillaan olla herätyshuutona terveille ja sairaille, nuorille ja vanhoille "näinä viimeisinä aikoina". Näytteeksi muuttamattomassa kieliasussaan muutama ote alkuperäisestä käsikirjoituksesta:

"Minä viheliäinen mies nimeltä Johan Aleksanter, joka kannan Herrani tavarat savisesa astiasa, 2 Kor. 4: 7. Olen hamasta lapsuudestani puolen vuoden vanhasta asti kantanut virheen alaista ruumista Virs. Kirj. 259: 4. Niin etten minä tiedä minkä kaltainen on ihmisen terveenä oleskella, vaan minun täytyy vapisevaisella ruumiillani kaiken elämäni ajan osottaa kuolemani hetken lähestymistä, jonka se Kaikki Viisas Jumala rakkaudestansa on luomisesa minun päälleni pannut niin kuin yhdeksi vetämiseksi siihen satamaan jossa ontuvat saavat terveydensä sokiat näkönsä ja vaivaiset sielut ravintonsa, Math. 11: 5. Harvoin kyllä mieleeni muistuu se suuri Jumalan rakkaus kuin Hän minun sieluani tällä ristin kuormalla rakastanut on. Mutta ole kiitetty verratoin rakastaja! tämän ristin maljan edestä joka usein minun lihalleni raskaaksi näkyy, Virs. Kirj. 262: 3. Ja anna minulle armos! että minä tämän vitsauksen alla tulisin tuntemaan minun Jesukseni. Hänen kärsimisensä ja veri hikensä kuin hän kärsi Kolkathalla kuolemaan mennessä minun tähteni, 1 Piet. 2: 24. Minä rukoilen Sinua Herra Jesu! anna minulle armos, että minä rikki muserretulla sydämellä ja itkevillä silmillä katselisin Sinun verisiä askeleitas, niin että se paljon vuodatettu veri, joka Sinun Pyhästä ruumiistas sen kirotun hirsi puun päällä on virrottain niinkuin lainehtiva meri ulos juosnut, minun kivi kovan sydämeni pehmitäisi, niin että minun synniltä väsytetty sieluni tuntis itsensä ajalliseksi ja ijankaikkiseksi omaisuudekses Sinun veri virtoihiis upotetuksi ja vihdoin viimein kuoleman hetken läheistyisä Sinun verisen voitto kuolemas palkaksi veisais tämän ijäisen kiitos virren: 'Nyt Sull Jesu suuren vaivas Edest annan kiitoksen'." [August Laaksonen, "Rukoilevaiset" tahi "jumaliset" Eurajoella (Suomen Kirkkohistoriallisen Seur. Pöytäkirjat 1892-97); kert. kirkkoh. I. L. Roos, Kustaa Malo y.m. seudun rukoilijat (1896); Juho Aleks. Taanon-Aron kirjoitukset, jotka liikemies V. A. Wataja on minulle hyväntahtoisesti lainannut; Eurajoen, Kiukaisten, Euran ja Lapin kirkonkirjat.]

Huomiota ansaitsee vielä vuosisadan lopussakin herännäisyysliike Laitilassa. Sitä johti edelleen Kustaa Heinikkala (III, 259), vaikka hän siihen aikaan oli yli 90 vuoden vanha. V. 1895 tapahtui sikäläisten rukoilijain piirissä hajaannus. Toiset alkoivat näet seuroissa antautua yhä hillitsemättömämmän tunteellisuuden valtaan, joka ennenpitkää ilmeni hyvinkin rajuna. Heiteltiin käsiään ja lyötiin ne yhteen, hypittiin ja kierreltiin toistensa kanssa ympäri huonetta. Tämä ilmiö, joka, niinkuin ennen olemme nähneet (I, 222-239 y.m.), ei suinkaan ollut tuntematon Lounais-Suomen herännäisyysliikkeen vaiheissa, ei nytkään täällä niin suurta pahennusta herättänyt, kuin se muualla maassa heränneissä piireissä olisi aikaansaanut, mutta suuri osa Laitilan rukoilijoista erosi kuitenkin toistaiseksi noiden meluavien hartauskokouksista ja alkoi pitää seuransa erikseen heistä. Että he kuitenkin koettivat ymmärtää kiihkoisia hengenheimolaisiaan ja monesti arvostelivat heitä hyvinkin suopeasti, osoittavat seuraavat Kustaa Heinikkalan v. 1896, jolloin Laitilan rukoilijain piirissä syntyneen eriseuraisuuden aikaansaamat häiriöt ehkä olivat vielä suuremmat kuin edellisenä vuonna, seuroissa tapahtuneista tunteenpurkauksista lausumat sanat: "Kun kristitty maailman ilolle on kääntänyt selkänsä, niin saapi hän maistaa hengellistä iloa". Vähitellen asettuikin tämä häiriö. Se oli avannut monen silmät näkemään, miten vaarallista on antaa tunteille liiallista valtaa silloinkin, kun niiden liikuttaminen johtuu vilpittömästä uskonnollisuudesta.

Mitä muutoin Kustaa Heinikkalaan tulee, oli hän valvova rukoilija ja Herran koulussa helläsydämiseksi kehittynyt kristitty, jonka seurassa ajatukset pian kääntyivät hengellisiin. Näistä asioista hän puhui, muu kaikki oli hänestä vähäarvoista, niiden rinnalla. Mutta hyvin jyrkkä vanhoillinen hän oli. Jo hänen lapsuudessaan olivat vanhat kristityt hänelle ennustaneet, että "loppu tulee, kun kirjoja ruvetaan väärentämään". Anteeksiantamattomana väärennyksenä hän esim. piti sitä, että tuosta "kalliista lauseesta 'meidän Herramme Jesuksen Kristuksen ruumis ja veri' on ruvettu jättämään pois sana meidän". Kustaa Heinikkala kuoli v. 1904. Hän oli silloin lähes 96 vuoden vanha.

Laitilan rukoilijain muista merkkimiehistä ansaitsevat muistamista Matti Matinpoika, "Äijälän faari" (k. 1889) sekä ennen (III, 89) mainittu Mikko Kauppi (k. 1868). [Aug. F. Waldstedt, Ruokoilevaisista Laitilassa (Kirkkohist. Seur. Pöytäkirjat 1892-97); kert kirkkoh. N. Helenius, Kustaa Heinikkala, Maanviljelijä C. W. Rosendal y.m.]

Huomattavin rukoilijain johtomies Nakkilassa oli Paavolan kuoltua ennen (III, 524) mainittu Evert Yrjölä. Vaikkei hän paljon matkustanut eikä esiintynyt puhujana seuroissa, oli hän auttavaisuutensa tähden laajalti tunnettu tämän puolen heränneitten piireissä. Tuohon hänen avuliaisuuteensa liittyi sekin, että hän, kun rukoilevaisten lempikirjoista uusia painoksia ryhdyttiin hankkimaan, kannatti yritystä raha-avustuksella. Semmoisia kirjoja olivat esim. Nohrborgin ja Wegeliuksen postillat, "Pyhäin lepo" y.m. Vielä vuosisadan lopussa kaikui Porinpuolen heränneitten seuroissa Yrjölän kaunis veisuu-ääni. Usein kuultiin hänen myöskin tämmöisissä tilaisuuksissa lukevan ääneen jostain postillasta. Niinkuin rukoilijat yleensä, kohteli hän pappeja suurella kunnioituksella ja erinomaisen ystävällisesti niitä sielunpaimenia, jotka osoittivat myötätuntoisuutta hänen hengenheimolaisilleen. Evert Yrjölä kuoli v. 1898.

Muutamia vuosia ennen Yrjölää kuoli toinenkin laajoissa piireissä ja etenkin Nakkilassa tunnettu ja siellä asuva rukoilija: Eeva Takala (III, 523). Oltuaan nuorena hyvin suruton ja kaikenkaltaisiin paheisiin taipuvainen, sai hän noin 20 vuoden, ikäisenä kovan herätyksen ja liittyi rukoilevaisiin, joiden suosittu ystävä hän siitä lähtien oli. Paitsi vakavalla käytöksellään ja Herran puoleen kääntyneellä mielellään saavutti hän mainetta varsinkin arkkiveisujen ja hengellisten laulujen sepittämisellä, joiden vaillinaisesta ulkomuodosta kuultaa suurikin runoilijalahja. Semmoisen vaikutuksen tekee etenkin hänen Itämaalaisen sodan aikana v. 1856 kirjoittamansa herätyshuuto: "Voi, voi, jo sotatorvi pauhaa ja soi". Paljon arkkiveisujakin hän kirjoitti. — Eeva Takala elätti itseään ompelulla. Tuntuu oudolta, että se suurilukuinen ystäväpiiri, johon hän kuului, salli hänen vanhoilla päivillään joutua vaivaishoidon turviin. Hän kuoli 83 vuoden ikäisenä v. 1890.

Vielä enemmän suosittu kuin tämä "Hyppingin Eeva" oli Åmttöön Esteri (III, 522-23). Hän asui edelleen Ahlaisten kappelissa sijaitsevan Kellahden säteritalon maalla. Hänen ei tarvinnut joutua vaivaishoidon elätettäväksi, hänen rukoilijaystävänsä kun pitivät hänestä huolta loppuun asti. Kun hän kuoli (1895), hankittiin vapaaehtoisilla varoilla hautakustannukset. Suuri oli se ystäväjoukko, joka Ahlaisista ja muualta silloin kokoontui veisuulla ja rukouksilla viettämään hänen muistoaan. — Ahlaisten rukoilijain muista merkkihenkilöistä on muistettava myöskin E. G. Ilvan (III, 262), jota kuitenkaan emme enää vuosisadan lopussa tapaa heränneitten seuroissa. Hän näet kuoli jo v. 1867.

Porissa oli vielä vuosisadan lopussa Juliana ja Juhana Fagerlundin koti (III, 523) rukoilijain erittäin suosittuna käyntipaikkana. Lähes 50 vuoden aikana saapui sinne tuon tuostakin ystäviä muistakin seurakunnista. Siellä nähtiin muiden kera Matti Paavola vielä elämänsä loppuaikoinakin, jolloin hän ei enää missään muualla liikkunut, siellä kävivät Mikko Kauppi, Daniel Dahlberg, Kustaa Malo, Evert Yrjölä, E. G. Ilvan y.m. johtomiehet. Jos maailma joskus pilkkasikin Fagerlundin seuroissa kävijöitä, saivat he kaupungissakin osakseen kaikkien vähänkään vakavien ihmisten kunnioituksen. Juhana Fagerlund kuoli huhtikuussa 1893 ja hänen vaimonsa heinäkuussa s.v. Viimemainitun muistoksi pidettiin suuret seurat, joihin ottivat osaa Länsi-Suomen herännäisyyden huomattavimmat edustajat.

Muitakin seurapaikkoja oli Porin ja sen ympäristön heränneillä vuosisadan loppupuolella. Näistä mainittakoon kupariseppä Matti Sjöströmin koti. Kuvaavaa Lounais-Suomen heränneitten pappisvirkaa kunnioittavalle katsantotavalle on, että Sjöströmin seurapuheita vastaan tehtiin muistutuksia siitäkin syystä, että hän puhui valitsemansa tekstin johdosta, "vaikkei ollutkaan pappi". Tämä moite saattoi kuitenkin johtua siitäkin, että rukoilijain piirissä alkoi syntyä jonkunlaista kilpailua puhujien välillä ja että opettajiksi pyrki yhä useampia.

Porin maaseurakunnassa säilyi, vieläpä elpyikin herännäisliike vuosisadan loppupuolella varsinkin Kokemäensaaren kylässä. Merkille on pantava, että sikäläiset rukoilijat ovat ottaneet käytäntöön uuden virsikirjan ja muissakin kohden alkaneet vapautua vanhoillisuuden orjuudesta. Ruosniemellä, missä "vanhojen kristittyjen" luku vuosina 1858-66 huomattavasti kasvoi, alkoivat rukoilijat niinikään ilmaista vapautumisen oireita vanhasta kaavasta. Täällä vuosisadan lopussa johtajana vaikuttanut torppari Juho Kustaa Matinpoika Huhtalaa (k. 1900), joka koetti rajoittaa rukouksenpitoa, soimattiin joskus "rukouksen kieltäjäksikin". — Muuallakin Porin maaseurakunnassa löytyi vuosisadan lopussa rukoilijoita. Ulvilassa sitävastoin on heidän lukunsa varsinkin myöhempinä aikoina ollut tuiki pieni.

Noormarkussa ja Poomarkussakin löytyi vielä 1890-luvullakin rukoilijoita. Viimemainitussa seurakunnassa eksyvät toiset torpanvanhusten Juhana Forssin (k. 1895) ja hänen vaimonsa Maria Forssin (k. 1898) opastamina aikaansaamaan hyppyä seuroissa.

Varsinaisten rukoilijoitten katsantotavasta paljon vieraantunut oli se oppiin nähden evankelista suuntaa lähentelevä, Porissa vuosisadan keskivaiheilla ilmestynyt herätysliike, jonka johtajana oli Pöytyällä syntynyt Juhana Malmberg. Mentyään Tampereella naimisiin körttipukuisen naisen kanssa, muutti hän Poriin, missä hän 1860-luvun alkuvuosina alkoi käydä Fagerlundin seuroissa, joihin hän ensin mieltyi. Ennenpitkää luuli hän kuitenkin Daniel Dahlbergin ja muitten seurapuheissa huomaavansa erehdyksiä sekä rupesi heitä vastustamaan. Seurauksena oli, että rukoilevaiset sulkivat hänet pois seurastaan. Pian kokosi hän ympärilleen oman kuulijakunnan, joka, elettyään jonkun aikaa kituvaa elämää, 1890-luvulla virkistyi uuteen eloon. Hänen oppilaitaan löytyi seuraavina vuosina paitsi Porin kaupungissa ja maaseurakunnassa myöskin Ulvilassa, Kullaalla, Kokemäellä ja Harjavallassa. Liike pysytteli kuitenkin siksi etäällä rukoilevaisten opista ja koko katsantotavasta, ettei sitä oikeastaan voi pitää herännäisyyteen kuuluvana.

Rauman kaupungissa ja sen lähimmässä ympäristössä pieneni rukoilijain luku vähitellen. Pyhänmaan seurakunnassa toimi vuodesta 1900 kappalaisena Mathias Merivirta (Sjöström) (synt. 1866), vasta mainitun Matti Sjöströmin poika. Rakkaudella ja vakaumuksesta rukoilijoihin liittyneenä, tuki hän jo siihen aikaan voimallisesti tätä liikettä, hankkien itselleen paljon ystäviä seurakuntansa rajojen ulkopuolellakin. [J. V. Wallinheimo, Herännäisyyden vaiheita Porissa ja Porin tienoilla; Evert Yrjölän, Kustaa Malon, Kustaa Heinikkalan, kirkkoh. I. L. Roosin y.m. kertomukset; Laitilan ja Porin maaseurakunnan kirkonkirjat; Paimenmuisto.]

Miten ankarasti Lounais-Suomen rukoilijoita monesti onkin arvosteltu, on yhä yleisemmin ruvettu myöntämään, että tässäkin herännäisryhmässä vaikuttaa voima, joka on ylhäältä kotoisin. Tätä tunnustusta ei näiden rukoilijain vanhoillisuuskaan, miten yksipuolisena ja kerrassaan harhaan johtavana se sitten vielä vuosisadan lopussakin usein esiintyi, voi heiltä riistää. Ja jos esim. rukouksen alinomainen teroittaminen ja sen kaavamainen harjoittaminen onkin tunnustettava erehdykseksi, niin täytyy myöntää, että rukoilijat oppiin nähden ylimalkaan ovat lutherilaisen kirkon kannalla sekä hyvin likellä muuta herännäisyyttä. Erityistä selostusta heidän opistaan ei sentähden tässä tarvita, varsinkin kun otetaan huomioon, etteivät he missään poikkea oppi-isästään H. Renqvististä, jonka opinjärjestelmään ennen olemme tutustuneet.

Lounais-Suomen herännäisyyteen kuuluvat tavallaan myös ne siellä täällä etäämmällä merenrannalta Kiikassa, Kiikoisissa, Ikaalisissa, Kankaanpäässä y.m. löytyvät yksinäiset heränneet, sekä rukoilijat että "körttiläiset", joista sanomalehdet silloin tällöin pilkaten puhuivat. [Esim. Suometar 1859 N:o 5 ja 39.] Tämä vain todistaa, miten levinnyt herännäisyys vielä XIX vuosisadalla maaseudulla oli. Etelä- ja Lounais-Suomen kaupungeista sitävastoin on se, Poria ja Raumaa lukuunottamatta, vuosisadan lopussa kokonaan kadonnut. Jota lähemmäs Tampereen tienoilta siirrymme etelärantaa kohti, sitä harvemmassa löytyy maaseudullakin enää herännäisyyden jälkiä. Varsinkin Turun puolella on evankelinen suunta valloittanut kaikki. Sieltä täältä kuului vain valitusta siitä, että herännäisyyden aika näillä seuduin on loppunut. Niin Helsinginkin puolella. Täällä tapaamme esim. Tuusulassa (III, 544-56) K. Aspegrénin (k. 1892), mutta hän ei enää, vuosien ja kovien elämänkohtalojen murtama kun on, kykene herännäisyyden lippua nostamaan. Eikä ollut Putkonenkaan (III, 499), joka täällä oli kappalaisena 1856-68, jona viimemainittuna vuonna hän kuoli, saanut mitään herännäisliikettä aikaan. Asemaa kuvaamaan lainaamme tähän muutamia otteita viimemainitun vanhalle ystävälleen J. F. Berghille 1850-luvun viime vuosina kirjoittamista kirjeistä:

29/6 1857: "Harvat ovat hupaset hetket olleet, ja Herra yksin tietää, käyvätkö ne tulevaisuudessa ehkä vielä harvemmiksi. Kuitenkin voipi kaikkivaltias Jumala kivenkovista syntisistä herättää Abrahamille uskovaisia lapsia, jotka Karitsan uudella virrellä täällä Uudenmaan hekumallisissa ja kevytmielisissä seuduissakin voivat kehoittaa toistensa hitaita mieliä ja elävinä kivinä rakentaa toisiansa Kristus-kalliolla. Sitä kyllä täällä totisesti tarvittaisiin. — — — Surkea on tilanne myöskin Nurmijärvellä, neljään mieheen ja neljään naiseen siellä kun supistuu niiden luku, jotka minun tietääkseni nyttemmin enää todella huolehtivat sielunsa pelastusta." — Omaa hengellistä tilaansa surren, valittaa Putkonen seuraavana vuonna Berghille kirjoittamassaan kirjeessä, että sen on vaikuttanut "hengellisten ystäväin kehoittavan seuran puute". Samassa kirjeessä kysyy hän, miten tuo vanha, kokenut ystävänsä neuvoisi häntä esiintymään semmoisissa pitotilaisuuksissa, joissa ihmiset heti kirkollisen toimituksen päätyttyä rupeavat tanssimaan. — — — V. 1861, johon aikaan J. F. Bergh näkyy tuumineen jonkunlaisen sovun aikaansaamista Herraa etsivien pappien välillä, kirjoittaa hänelle Putkonen: "Kyllä olisi tarpeen, että se rakkauden ja luottamuksen side, jonka vihollinen niin mestarillisesti on ymmärtänyt särkeä itsekkäisyydellä sekä edelleen on avomielisyyden puutteella säilyttänyt särkyneenä, saataisiin uudelleen eheäksi. Pitäisihän koko siinä pienessä joukossa, jotka huolehtivat autuuttaan, olla yksi sydän ja yksi sielu".

Mutta eivät hyödyttäneet nämä eivätkä muut tämänkaltaiset valitukset eikä saanut J. F. Bergh uniooniehdotuksillaan mitään aikaan. Vihollinen oli särkenyt heränneitten pappien rivit ja hajoittanut heränneitten joukot laajoilla aloilla. Turhaan etsimme nyttemmin enää Etelä-Suomesta tuetta herännäisyydelle.

Muutamia henkilöitä löytyi kuitenkin vielä näilläkin tienoin, jotka XIX vuosisadan iltahämärässä ennen mainittujen kera edustavat herännäisyyttä. Mainitsemme näistä ainoastaan muutamia.

Heränneitten säätyläisten kirjeenvaihdossa vuosisadan loppupuolella tapaamme usein kamreeri A. W. Wegeliuksen nimen. 1850-luvulla sekä vielä seuraavinakin vuosikymmeninä kokoontuivat kaupungin heränneet usein hänen ja hänen samanmielisen vaimonsa Sofia Wegeliuksen (III, 534-36) kotiin Jumalan sanan ääreen ja melkein yhtä usein nähtiin siellä semmoisissa tilaisuuksissa myöskin maaseudulta saapuneita samanmielisiä ystäviä. Kummankin tapaamme vielä vuosisadan loppupuolella samanmielisenä. Sanoillaan ja esimerkillään todistivat he elämänsä loppuun asti sen liikkeen voimasta, johon he jo siihen aikaan, jolloin sitä maailma vähimmin ymmärsi, olivat liittyneet. A. W. Wegelius kuoli syyskuun 23 p:nä 1888. [Wilh. Wegeliuksen A. W. Wegeliuksesta ja hänen kodistaan kirjoittama, ennen (III siv. 549) mainittu kertomus.]

Vielä enemmän huomattu oli O. E. A. Hjeltin ja hänen vaimonsa Yolandan koti. Siinä tapasivat toisensa usein varsinkin valtiopäivien aikoina maaseudun heränneet valtiopäivämiehet. Monesti vietettiin tässä kodissa silloin, niinkuin muulloinkin, hartaushetkiä, joihin ottivat osaa likeisimmät ystävät. Hjeltin harvinaisen onnellinen, heränneitten piirissä solmittu avioliitto ja heidän Herralle pyhitetty kotinsa, jossa keskustelu vierasten ihmistenkin kanssa väleen kääntyi "ainoaan tärkeään", teki syvän, velvoittavan ja samalla kehoittavan vaikutuksen. Huomattava on sitäpaitsi, ettei Hjelt, vaikka hän olikin likeisessä suhteessa useain herännäisyydestä eronneiden henkilöiden kanssa, liikkeen menneistä vaiheista vikoillen puhunut eikä tahtonut niitä unholaan siirtää, vaan päinvastoin puhui niistä rakkaudella, jos kohta ei vikojakaan salaamalla, tahtoen saattaa nuo suuret muistot semmoisina, kuin ne todellisuudessa olivat, jälkimaailman tietoon. Herännäisyyden johtomiehistä oli varsinkin Jonas Lagus saanut pysyväisen sijan hänen sydämessään. Muutamassa v. 1913 kirjoittamassaan kirjeessä arvostelee hän häntä seuraavin sanoin: "Hänen hellä, rakkautta uhkuva luonteensa vaikutti minuun ratkaisevasti. Minun käsitykseni mukaan oli hän Jumalan teihin perehtynein ja Herralle ehdottomimmin antautunein sen ajan heränneistä opettajista. Hänen 'Evankeliumin ääni kutsutuille sieluille' on edelleen hengellinen aarreaitta". Lähinnä Lagusta olivat Bergh-veljekset Hjeltille rakkaita. V. 1897 julkaisi hän Korsblomman-nimisessä kalenterissa kuvauksen J. I. Berghistä.

Marraskuussa v. 1888 kuoli Yolanda Hjelt. Miten rakas hänen muistonsa oli hänen miehelleen, näkyy viimemainitun 10 vuotta myöhemmin otsakkeella "Drag ur en moders lefnad" (Piirteitä äidin elämästä) "Lapsille ja lastenlapsille" julkaisemasta hellästi kirjoitetusta kertomuksesta hänen elämästään. Julkaisu sisältää sitäpaitsi otteita Yolanda Hjeltin kirjeistä. Ne ilmaisevat harrasta ja Kristuksen seuraamiseen altista, rukouksen pyhittämää elämää.

Herännäisyyden vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä Pohjanmaalla ja muualla elpyvä elämä ja kasvava leviäminen täytti Hjeltin mielen ilolla. Tämä oli hänen herännäisyyden entisten taistelujen koetuksissa ja pitkän elämänsä vaiheissa kirkastunut tervehdyksensä menneiden sukupolvien puolesta nouseville sukupolville. Hänessä sulivat kauniisti yhteen XIX vuosisadan herännäisyyden hämärtävä iltarusko ja se aamukoitto, jonka herättämänä liike astui seuraavan vuosisadan kynnykselle.

Hjeltin tieteelliset ansiot, miten suuret nämä sitten olivatkin, eivät kuulu herännäisyyden historiaan, mutta sitä enemmän hänen tämän liikkeen koulussa syntynyt ja sen katsantotavan pohjalle kehittynyt kristillinen elämänsä ja tämän elämän ehkä kaunein piirre: hänen palava koti-ikävänsä. — Hjeltin maallinen elämä sammui vasta kesäkuun 15 p:nä 1913. Hän oli silloin 90 vuoden vanha.

Miten kehoittavat tämmöiset yksityiset herännäisyyden muistot ovatkin, eivät ne semmoisina vielä riitä luomaan herännäisyydelle tulevaisuutta. Etsiessämme vastausta kysymykseen, ilmaiseeko XIX vuosisadan herännäisyys vuosisadan lopussa elinvoimaa, vai onko se sen hajaannuksen tähden, joka sitä oli kohdannut, tuomittu kuolemaan, johtaa historia meidät takaisin Pohjanmaan heränneeseen kansaan, joka, pappien siitä vieraantuessa tai julkisesti luopuessa, itse on asettunut rintaman eturiviin suojellaksensa ja kartuttaaksensa heränneitten isien perintöä ja luodakseen sille turvatun sijan tulevaisuuden Suomen — vaiheissa.

XI.

Jo Vilhelm Niskasen toimiajan huomattavimpina vuosina alkaa hänen kuulijakuntansa parvissa vuosi vuodelta yhä selvemmin näkyä mies, jolla on oleva mitä suurin merkitys ei ainoastaan Kalajoen-varren, vaan koko Pohjanmaan, vieläpä uudestaan elpyvän Savonkin herännäisyyden myöhemmissä vaiheissa. Tarkoitamme Taneli Rauhalaa. Olemme edellisessä (III, 372-73) huomauttaneet tämän vaatimattoman sekä samalla hengellisesti valistuneen ja tarkkanäköisen miehen vaikutuksesta Nivalassa, Ylivieskassa, Sievissä y.m. 1850-luvun loppupuolella. Jos koskaan, tarvitsi Niskanen näinä aikoina apua ja tuetta niiden kasvavien joukkojen johtamisessa, joista tämän puolen herännäisyyden tulevaisuus nyttemmin riippui. Niinkauan kuin Pohjanmaan heränneitten rakkain ja heidän edellä muitten kunnioittamansa johtaja N. K. Malmberg eli, ei rohjennut kukaan eriseuran perustajana ryhtyä hajoittamaan näitten heränneitten vasta uudestaan kokoontuneita rivejä; mutta hänen kuolemansa jälkeen ei löytynyt ketään, joka samalla voimalla kuin hän olisi voinut uutta hajaannusta estää. Niskasen asema kävi nyttemmin entistä vaikeammaksi. Kalajoen-varrella huomaa siellä täällä muutamissa hänen sanankuulijoissaan pyrkimistä jonkunlaiseen johtajanasemaan sekä muunkaltaisiakin itsekkäitä pyyteitä. Mainitsematta emme myöskään saa jättää sitä lain ja synnintunnon alituisesta painostamisesta johtuvaa yksipuolisuutta opissa, joka Malmbergin neuvojen puuttuessa on niin läheltä tarjona Kalajoen-varren yksin jääneelle johtomiehelle. Kumpaakin vaaraa torjumaan asetti Herra Taneli Rauhalan. Tämän miehen arvokas, itsekkäistä pyyteistä vapaa esiintyminen, hänen valistunut hengellinen katsantotapansa sekä hänen vilpitön ja hellä rakkautensa heränneisiin vaativat kunnioitusta niiltäkin, joiden silmämääränä oli oman arvonsa korottaminen Kalajoen-varren vielä vakaantumattomissa oloissa. Kun ei Taneli pyrkinyt kohoamaan Niskasen kustannuksella, vaan päinvastoin häntä auttoi ja palvellen tuki, niin eivät kehdanneet muutkaan tavoitella johtajan asemaa, jos olisi mielikin tehnyt. Ja kun "vilhelmiläisten" ja heidän johtomiehensä oppia sekä liikkeen ulkopuolelle jääneitten heränneitten puolelta että siellä täällä sen omassa piirissäkin ruvettiin vikoilemaan, täydensi Rauhala tätä oppia evankelisilla seurapuheillaan. Lohduttavilla neuvoillaan, joita hän varsinkin yksityisesti murheellisille ja ahdistetuille jakeli, opasti hän rakkaudella heränneitä Kristuksen puoleen kääntymään ja Häneltä armoa pyytämään. Miten huolellisesti Rauhala varsinkin Niskaseen nähden koetti välttää kaikkea, joka antaisi aihetta riitoihin ja eriseuraisuuteen, ei onnistunut hän aina näissä pyrinnöissään. Vähää ennen viimemainitun kuolemaa syntyi kahnailua hänen ja Rauhalan välillä. Syynä oli m.m. se, että nuoret miehet Padingin kylässä, missä Niskasen omistama Niskakosken talo sijaitsee, olivat jossain määrin sotkeutuneet kotiviinan polttoon ja myyntiin. Taneli koetti painaa alas tätä pahetta. Mutta asema oli vaikea, Niskasen oma talokaan kun ei ollut siitä aivan vapaa. Seurauksena oli, että Rauhalaan hänen nuhteittensa takia Padingissa niihin määrin suututtiin, ettei hänellä muutamaan aikaan enää ollut sinne asiaa. Tämä koski kovasti Niskaseen. "Eikö jo Tanelia näy?" kysyi hän huolestuneena muutamana iltana pari päivää ennen kuolemaansa, lisäten: "Jollei hän tule, tulee paha, josta mainitaan". Turhaan ei tarvinnut hänen odottaa. Taneli tuli. Tervehdys oli sydämellistä molemmin puolin ja sovinto täydellinen. Seuraavana päivänä olivat seurat läheisessä talossa, siellä oli Rauhalakin. Silloin oli Niskanen jo niin sairas, että hän kuljetettiin sieltä reellä, vaikka maa oli sula. Pojallensa, joka ajoi hevosta, lausui hän liikutettuna: "Olipa se hyvä asia, että me Tanelin kanssa pääsimme sovintoon".

Voidaksemme asemaa oikein arvostella, tulee meidän ottaa huomioon, että kaikki Keski-Pohjanmaan heränneet papit, mikä julkisesti "niskaslaisia" vastustaen, mikä salaisesti heitä vikoillen, toistupalaisten kera olivat vetäytyneet syrjään Niskasen ja hänen kannattajiensa piiristä. Näiden uudestaan elpyvä liike, joka ennenpitkää yksinään edustaa Kalajoen-varren herännäisyyttä, on nyt joutunut asemaan, joka monessa suhteessa on vaikeampi, kuin se milloinkaan ennen oli ollut. Liike on samaa vanhaa herännäisliikettä, joka Kalajoen käräjillä ja niin monella muulla huomattavalla vaiheella on vetänyt puoleensa koko maan huomion, mutta se on samalla ainakin yhdessä suhteessa uusi liike. Ennen johtivat sitä papit, joista toiset olivat kirkkomme etevimpiä, nyt hoitavat sitä oppimattomat talonpojat, joille ei maailma anna sitäkään arvoa, minkä nuo lahjakkaat papit vainojenkin aikana olivat osakseen saaneet. Ennen taisteli Kalajoen-varren herännäisyys vasta heränneitten nuorilla voimilla vuosisadan kevättaistelua pimeyden valtoja vastaan, nyt on kysymys tämän liikkeen syyskylvöstä vuosisadan yhä lyhenevinä päivinä, kysymys siitä, pysyvätkö voimat koossa viljavainioiden valmistamiseksi tätä kylvöä varten ja onko siemen, joka näihin vainioihin kätketään, riittävää ja kyllin hyvää takaamaan liikkeelle tulevaisuutta seuraavankin vuosisadan vaiheissa. Ja vielä yksi näkökohta. Juuri siihen nähden, että Kalajoen-varren herännäisyysliike, miten vanha se olikin, ainakin siinä suhteessa oli uusi, että se nyttemmin oli oppimattomien talonpoikien johtamana, uhkasivat sitä samat yksipuolisen opinkäsityksen, eriseuraisuuden, vieläpä hurmahenkisyydenkin synnyttämät vaarat. Nämä vaarat pyrkivät näet helposti tajuttavista syistä näkyviin kaikkialla, missä muuttuneet olosuhteet aiheuttavat käännekohtia uskonnollisten liikkeiden vaiheissa.

Jota puolueettomammin tarkastamme Kalajoen-varren herännäisyyttä, Vilhelm Niskasen loppuaikoja ja hänen vaikeaa asemaansa johtomiehenä, sitä jalompana ja liikkeen tulevaisuudelle tärkeämpänä esiintyy näyttämöllä jo nyt Taneli Rauhala. Juuri se seikka, ettei hän pyri johtajaksi, valmistaa hänet siksi ja kasvattaa hänestä liikkeelle tukeen, jota se tarvitsee. Mitä hän salassa jo näinä vuosina teki heränneitä ystäviään palvellessaan, sen siunasi Jumala ennenpitkää julkisesti.

Sorvolan talosta (II, 359), missä Taneli ensin asui, muutti hän eri paikkoihin samalla seudulla, kunnes hän rupesi asumaan Töllin taloa, jota hän jonkun aikaa yhdessä veljensä kanssa hoiti. Täältä muutti hän Marjaniemeen Rauhalan taloon ja sieltä vihdoin samalla maalla olevaan Kepuli-nimiseen torppaan. Kotipitäjänsä Nivalan rajojen ulkopuolelle hän ei koskaan asumaan asettunut. Vaikka Taneli, milloin mistäkin syystä, usein muutti asuntoa, ehti hän kuitenkin aina saada maansa hyvään kuntoon, ennenkuin hän sen toiselle luovutti. Tämä osoittaa sitä suurempaa huolellisuutta taloudellisissakin asioissa, kun tulee ottaa huomioon, miten usein hän oli matkoilla ei vain Kalajoen-varren heränneitten luona, vaan Savossakin ja etenkin Suupohjassa asuvia ystäviään tervehtimässä. Jo Niskasen seurassa liikkui hän usein näillä matkoilla ja myöhemmin ehkä vielä useammin.

Samaan aikaan kuin Taneli Rauhala alkoi tulla yleisemmin tunnetuksi, kohosi Ylivieskassa johtajan asemaan ennen (IV, 54) mainittu Heikki Juurikoski. Hänkin oli lahjakas mies ja niinkuin Tanelikin kehittynyt seurapuhujaksi ja hengelliseksi neuvonantajaksi Vilhelm Niskasen johtaman, liikkeen piirissä. Juurikoski eli Helaala, joksi häntä ystävien kesken tavallisesti nimitettiin, oli jo luonteen ominaisuuksiin nähden Rauhalan vastakohta. Hän oli jyrkkä, käskevä, kiivas, itsenäinen ja lujatahtoinen mies, viimemainittu sitävastoin lempeä, palveleva, hiljainen, sopusointua ja rauhaa rakastava. Juurikoskessa näkyy sitäpaitsi enemmän kuin Rauhalassa tyynesti harkitsevan ja käytännöllisen järjen voimaa, viimemainitun huomattavimpia luonteenpiirteitä oli sitävastoin rikas tunne-elämä. Nämä lahjakkaat miehet olivat siis kutsutut täydentämään toisiaan, ja sitä he elämänsä loppuun asti tekivätkin, jos kohta ne vaikeat olot, joihin heidän johtamansa liike oli joutunut, joskus häiritsivätkin heidän sopuaan. — Juurikosken suora esiintyminen maafiskaali Bergiä vastaan, tämän tiedustellessa Ylivieskassa pidettyjä "luvattomia seuroja" (IV, 55-59) todistaa, että hän oli peloton mies, joka, samoinkuin Tanelikin, aikoi pysyä uskollisena herännäisyyden traditsiooneille.

Vuosina 1863-64 toimi Ylivieskassa ylimääräisenä pappina O. E. Petterson. Hänen herättävät, lain pohjalla liikkuvat saarnansa koskivat sikäläisiin heränneisiin, varsinkin kun hän alussa mieltyi heihin ja kohteli heitä ystävällisesti. Jonkunlaista tavallista suurempaa levottomuutta syntyi heidän piirissään ja sitä jatkui, vaikka Petterson, heihin kyllästyneenä, ennenpitkää käänsi heille selkänsä. — Vuosi 1864 oli kova kuolovuosi. Suruttomatkin ihmiset olivat Pettersonin saarnoista saaneet piston sydämiinsä ja kääntyivät nyt heränneitten puoleen kysymään heiltä neuvoa sielunsa asiassa. Moni heistä liittyi viimemainittuihin. Vielä voimallisemmin herättäen vaikuttivat heti näiden aikojen jälkeen sattuneet suuret katovuodet, ja niiden tuottamat kärsimykset. Yhä uusia herätyksiä tapahtui Kalajoen-varrella. Niinpä esim. heräsi Ylivieskan Löytynojan kylän väestö melkein kokonaan. Varsinkin se seikka, että tämä miltei koko jokilaaksossa ilmenevä herätys tempasi mukaansa paljon nuoria ihmisiä, painoi liikkeeseen erinomaisen virkeän, mutta samalla hurmahenkisyyteen vivahtavan leiman. Taitamattomat, vastaheränneet nuoret miehet, joiden joukossa löytyi hyviä puhujiakin, alkoivat vaatia menoissa ja tavoissa elävämpää ja virkeämpää kristillisyyttä, kuin heidän mielestään Kalajoen kristillisyys nyttemmin oli. "Kun vanhat johtajat", niin sanottiin, "ovat väsyneet eivätkä enää voi niin virkusti asioita toimittaa niinkuin tulisi, on Jumala herättänyt uuden profeetan, joka on tarpeeksi rohkea ilmoittamaan kullekin hänen tilansa ja mitä hänen tulisi tehdä autuaaksi päästäksensä". "Uudella profeetalla" tarkoitettiin entistä ruotusotamiestä Ylivieskassa nimeltä Jonas Lysti (k. 1904). Hän oli näinä vasta tapahtuneiden uusien herätysten aikoina "maailmasta tulleena" liittynyt heränneisiin. Vaillinaista uskonnollista tietoaan osasi hän palavalla innostuksellaan, josta ei puuttunut todellista herätystäkään, salata ja sai ennenpitkää tunnustusta monelta vanhemmaltakin heränneeltä, puhumattakaan siitä, että vastaheränneet, varsinkin nuoret, yhä yleisemmin ihailivat häntä. Muista tämän yhä yltyvän hurmahenkisyyden johtomiehistä tulivat eniten huomatuiksi Fredrik Sipilä Ylivieskasta (k. 1900) sekä Vilh. Niskasen poika Antti Niskanen (k. 1902) Nivalasta. Pääjohtajana oli kuitenkin Lysti.

Voidaksemme käsittää, miten Lysti saattoi saada niin suurta kannatusta, vaikka hänen johtamansa liike ennenpitkää pukeutui mitä hurjimpiin muotoihin, tulee meidän kiinnittää huomio muutamaan tähän kuuluvaan seikkaan. Opista paljon väiteltäessä oli Kalajoen-varren herännäisyys vähitellen päässyt vakaantumaan siinä opinkäsityksessä, jota Vilhelm Niskanen oli edustanut. Taistelussa toistupalaisia vastaan oli tämä opinkäsitys vakaantunut jonkunlaiseksi puhdasoppisuuden kaavaksi, jonka puitteissa liike varttui ja kasvoi. Mutta opinkaava ja tavanmukaiset hartaudenharjoitukset eivät riittäneet heränneiltä salaamaan, että elämää alkoi puuttua. Näiden seutujen herännäisyysliikkeen suuret muistot, Kalajoen käräjät, elävien pappien nuoruuden innossa pitämät saarnat ja puheet, Paavo Ruotsalaisen käynnit paikkakunnalla y.m., josta vanhat ihmiset vielä tiesivät niin paljon kertoa — kaikki tuo liittyi tukemaan silloisen taloudellisen aseman synnyttämää levottomuutta sen uneliaisuuden johdosta, johon oli jouduttu. Mistä hinnasta tahansa ja millä keinoin hyvänsä oli uni karkoitettava heränneitten silmistä ja virkeämpi kristillisyys saatava syntymään heidän keskuudessaan. Silloisten vanhojen johtomiesten vakavan maltillinen esiintyminen ei noiden innokasten uudistusmielisten väitteiden mukaan riittänyt herättämään ihmisiä synnin unesta eikä pitämään heränneitä valveilla. Tarvittiin jotain uudistavaa, jotakin enemmän repäisevää. Oli kuultu puhuttavan Paavo Ruotsalaisen ihmeellisestä taidosta saada ihmisiä vapautumaan omasta itsestään ja kääntymään armonkerjäläisinä armoa saamaan. Kun eivät sanat olleet auttaneet, oli hän mitä kummallisimmilla liikkeillä ja kujeilla vihdoinkin pakottanut välinpitämättömimmätkin säikähtämään tilaansa ja murheen valtaan sortuneet iloiseen toivoon. Näitäkin temppuja ruvettiin nyt matkimaan, eikä aikaakaan, niin olivat ne jo miltei jokapäiväisenä ruokana heränneitten kokouksissa.

Kuvataksemme tämän hurmahenkisyyden luonnetta, mainitsemme muutamia esimerkkejä. Jos epäiltiin jotakin ystävää, "komennettiin hänestä tekopyhyyttä pois" kaikellaisilla tempuilla. Saarnattiin epäilyn alaisen edessä "mykkää saarnaa" s.o. kuvateltiin pään, suun, käden liikkeellä minkäänlaisen äänen kuulumatta. Toisinaan "kudottiin" s.o. viuhdottiin käsillä etu- ja takapuolella tutkittavan ruumista taikka "synnytettiin" s.o. puettiin syyllinen raskaan vaimon muotoiseksi j.n.e. Se, joka ei näihin temppuihin suostunut, kannettiin liisteillä ulos. Joskus tapahtui, että tuommoiselle kuolleelle veisattiinkin kuin ruumiille ainakin. Eräs näihin hullutuksiin eksynyt nuori mies Simo Pylväs Ylivieskasta, joka myöhemmin kirjoitteli kertomuksia näistä ja muista kotiseutunsa herännäisyyden vaiheista, lausuu kysymyksessä olevasta hurmahenkisyydestä m.m.: "Kun eivät kaikki myöntyneet uutta profeettaa kuulemaan, tuli kaksi seuraharjoitusta, niin että monesti oli kahdet seurat yhdellä kyläkunnalla. Toisia seuroja kaunisti kaikenkaltaiset ilveentapaiset menot, joilla tilaisuuteen saapuneet toisiaan koettelivat. Se osoitti muka ulkokullattua mieltä, joka ei kestänyt hävyttömiä puheita, vaan tahtoi 'jumalisesti' parannuksen asiasta puhua. Päästäkseen harjaantuneeksi kestävyydessä ja mestariksi toisiakin kiusaamaan alistui jos mitä kärsimään. Näissäkin seuroissa kuitenkin vähän veisattiinkin ja luettiin sekä luettua selitettiin, mutta etevimpänä konstina kumminkin pidettiin toistensa kiusaaminen sekä ulkokullattujen ja outoa menoa katsomaan tulleitten suruttomien pilkkaaminen, joihin nähden toisinaan matkittiin äimän tekijää, kutojaa y.m. ja milloin mitäkin hulluutta keksittiin, jotta vain hyvin pahenisivat ja heräjäisivät. Muistan, miten heränneitten rakastama vanhus, joka ei lie arvannut käyttäytyä oikein mielenmukaisesti taikka ehkä oli puhunut jotakin profeettaa vastaan, sai kunnian syödä uuninpankolla, muun pitoväen pöydässä aterioidessa."

Alusta alkaen asettui Juurikoski tähän liikkeeseen nähden jyrkästi vastustavalle kannalle, ja paljon kannatusta kiivaassa taistelussaan hurmahenkisyyttä vastaan sai hän sekä Ylivieskassa että Nivalassa. Mutta ei mikään näyttänyt auttavan. Hänen ankarien puheittensa uhallakin yltyi "profeetan" johtama liike yltymistään. Toiselle kannalle asettui Taneli Rauhala. Hänkin oli pahoillaan siitä, että nuo vastaheränneet ja heidän mukanaan toiset vanhoistakin heränneistä olivat antautuneet tuollaisen oudon ja varsinkin ilmenemismuotoihinsa nähden moitittavan huumauksen valtaan, mutta hän näki tässä kuitenkin Jumalankin työtä eikä siitä syystä rohjennut ruveta sitä vain tuomiten painamaan alas. Sitäpaitsi pelkäsi hän täydellä syyllä uutta tuvanjakoa Kalajoen-varren herännäisyydessä, jos ryhdyttäisiin ankaruudella kukistamaan liikettä, jossa kaiken hullutuksen uhalla ainakin alussa oli paljon Jumalan työtäkin. Hän asettui sentähden odottavalle kannalle. Mutta tämä vain pahensi asiaa, sillä ennenpitkää levisi se huhu, että hänkin suosi liikettä eikä niinkään ankarasti moittinut sen hurmahenkisyyden hurjimpiakaan purkauksia.

Täyteen voimaansa pääsi kysymyksessä oleva eksytys syystalvella 1866 ja saavutti huippunsa kevättalvella 1867. Tämä aika Kalajoen-varren vaiheissa on laajalti tunnettu nimellä Kiire talvi. Nyt ei Rauhalakaan enää epäillyt, että oli ryhdyttävä mitä tarmokkaimpiin toimenpiteisiin hurmahenkisyyden asettamiseksi. Hän päätti kääntyä paraan asetoverinsa ja ystävänsä, jo siihen aikaan kuuluisan lapualaisen Arvi Logrenin puoleen sekä pyytää häntä saapumaan Kalajoen-varrelle asemaa arvostelemaan ja järjestystä palauttamaan. Tämä noudatti heti kutsumusta. Ennenkuin jatkamme kertomusta Kiireen talven vaiheista Keski-Pohjanmaalla, tulee meidän silmäillä viimemainitun merkkimiehen aikaisempia elämänvaiheita ja hänen asemaansa Suupohjan herännäisyyden johtajana.

Arvi Juhana Logren syntyi Lapualla joulupäivänä 1823. Vanhemmiltaan, köyhältä työmieheltä ja tämän vaimolta, joka kuuluu olleen lahjakas nainen, ei poika kauankaan turvaa saanut. Äitinsä näet kuoli hänen aivan pienenä ollessaan, ja kun isänsä vähän tämän jälkeen meni uuteen avioliittoon, joutui poika isoisänsä hoidettavaksi. Tämä, joka nuorempana oli palvellut Ruotsin sotaväessä, oli vanhojen päiviensä turvaksi saanut lukkarinviran Lapualla. Rakkautta ei pikku Arvi uudessa kodissaan osakseen saanut. Etenkin siitä alkaen, jolloin hän kykeni auttamaan isovanhempiaan heidän tehtävissään, joutui hän kovan kurin alaiseksi. Lukkari Logren oli äreänluontoinen, sotakomentoon tottunut vanhus, joka ei hellällä kädellä rangaissut kasvattiansa, kun tämä tavattoman vilkkaan luontonsa ja kekseliään mielikuvituksensa opastamana vähänkään eksyi pois siitä, mikä oli hänelle luvallista. Ankaraa kasvatusta lieventämässä ei ollut Arvin oma isänäitikään, sillä tämä oli kuollut eikä ollut lukkari Logrenin toinen vaimo altis hellyydellä kohtelemaan uutta perheenjäsentä. Heikko luonne olisi tämmöisen kasvatuksen alaisena joko masentunut tahi kehittynyt koko elämänajakseen teeskentelijäksi. Arvi poika, joka oli ruumiiltaan vankka ja mielenlaatunsa puolesta peloton ja rohkea, siitä vain karaistui, jos kohta se rakkauden puute, jota hänen täytyi kokea, toistaiseksi jättikin hänen luonteeseensa jotakin kovaa ja murtumatonta. Alakuloisuuteen hän ei antautunut, vaan tyydytti sen sijaan leikillisyyteen taipuvaa mieltänsä kaikenlaisilla kujeilla, joiden terävää kärkeä joskus kotiväkikin kylläkin tuntuvalla tavalla sai kokea. Kerran esim., jolloin lukkarin emäntä, joka oli hyvin taipuvainen kulkemaan kylällä, valmistautui lähtemään pois kotoa, riensi Arvi, joka siihen aikaan oli 12 vuoden ikäinen, kartanon sivu juoksevan ison ojan yli johtavan porraspuun luo ja koversi sen alapuolelta niin heikoksi, että se katkesi isoäidin astuessa sen päälle ja tämä sortui tulvillaan olevaan ojaan.

Sietämättömän raskaaksi kävi ennenpitkää kuitenkin Arville oleskelu isoisän kodissa. Poikarukka teki rohkean päätöksen. Hän lähti taipaleelle elättääkseen itseään kerjuulla. Mutta ehkä vielä katkerammat olivat hänen kokemuksensa mierolaisena. Joskus täytyi hänen päiväkaudet olla ruuatta. Hänen vaikeuksiaan lisäämään tuli sekin, että hänen täytyi kulkea salassa ja joskus moneksi päiväksi piiloutuneena pysyä liikkumatta, isoisä kun ajoi häntä takaa. Niinpä oleskeli hän tästä syystä erään talon heinälatoon sijoitetussa isossa ammeessa, jonka kannessa oli sen verran aukkoa, että hän mahtui konttaamaan siitä sisään. Sinne kuljetti talon palvelija hänelle salaa ruokaa. Kerjuumatkoillaan joutui Arvi kerran Vaasaan asti, inistä hänet kruununkyydillä kuljetettiin isoisänsä tykö Lapualle.

Tähän tapaan kului Logrenin lapsuuden ikä. Ei ollut kolkon kodin eikä villiytyneiden kerjuutoverien muisto omiaan nuoren matkamiehen mieleen jättämään mitään jalostuttavaa ja nostavaa. Mutta näistäkin muistoista kuultavat sen Jumalan viisaat tarkoitukset, joka oli valinnut tuon kovaonnisen pojan välikappaleekseen. Arvin vilkkaaseen sekä rohkeaan itseensäluottamiseen alttiiseen mieleen istutti hän koetusten kovassa koulussa sen suruvoittoisuuden siemeniä, joista kerran oli itävä "murhe Jumalan mielen mukaan, jota ei kukaan kadu". Ja kärsiessään puutetta sekä ihmisten kovuutta oppi kerjäläispoika ymmärtämään, kuinka toivottoman kolkkoa elämä on ilman rakkautta sekä etteivät kovat sanat ja armoton kohtelu riitä taivuttamaan ihmistä oikealle tielle. Kuitenkin tunnusti Logren myöhemmin, että hänen isoisänsä ankaruus oli estänyt häntä sortumasta semmoisiin paheisiin, jotka häneltä olisivat katkaisseet kaiken tulevaisuuden.

Joutui Arvi Logrenin rippikouluaika. Tiedämme (II, 153-56) millainen Lapuan ja koko Suupohjan sivistyskanta ja hengellinen tila siihen aikaan — 1830-luvun lopussa — oli. Rippikouluun pyrkijöilläkään ei ollut muuta mielessä kuin päästä lasten asemasta aika-ihmisten joukkoon. Jos kukaan pyrki mieheksi, niin Arvi Logren. Hän, tuo uljas nuorukainen, jonka rohkeutta ja ruumiin-voimia kaikki ikäisensä kunnioittivat, oli edellä muiden oikeutettu pääsemään lapsuudenajan holhoustilasta mittailemaan voimiaan miesten kanssa! Siinä mielessä meni Arvi rippikouluun. Mutta Lapuan rippikoulu ei enää ollut semmoinen, kuin se ennen oli ollut. Sitä hoiti nyt Niilo Kustaa Malmberg. Tavattoman voimallisesti ja samalla ihmeteltävän hellästi ja tahdikkaasti taivutti hän oppilaidensa mielet tajuamaan, mistä oikeastaan oli kysymys. Ei tarvinnut hänen, niinkuin sen ajan pappien yleensä, käyttää enintä aikaa kurin ylläpitämiseen; hänen esiintymisessään ja koko hänen olemuksessaan oli jotakin, jonka edessä tuo raaka ja hurjaan vallattomuuteen tottunut nuorukaisparvi jo heti alussa hämmästyi, asettui ja nöyrtyi. Yksi vain päätti vielä koettaa, eikö voitaisi vieläkin rippikoulussa harjoittaa vallattomuutta, niinkuin ennen aina oli tehty, ja eikö saataisi tuota kummallista pappia, jonka vakavuus näytti tekevän kaiken ilveilyn mahdottomaksi, edes suuttumaan. Tämä oppilas oli Arvi Logren. Hän heitti virsikirjansa Malmbergia vastaan (II, 154) taikka, niinkuin toiset ovat kertoneet, pienen koiran hänen eteensä, lausuen: "tuossa on teille pääsiäislammas", Israelin pääsiäisestä kun vasta oli ollut kysymys. Niinkuin ennen (II, 154) olemme kertoneet, ei tuo ihmeteltävä opettaja kiivastunut, vaan kutsui tunnin päätyttyä Logrenin huoneeseensa (rippikoulua pidettiin silloin Kauppilassa, missä Malmberg asui), kohteli häntä hyvin hellästi ja antoi hänelle Uuden testamentin.

Tiedetään, että tämä tapahtuma teki lähtemättömästi syvän vaikutuksen Logreniin, mutta tiedetään myöskin, ettei hän silloin vielä herännyt. Päinvastoin hän rippikouluaikansa jälkeen jatkoi elämäänsä yhtä ilmeisesti suruttomana kuin ennenkin. Ei näy se suuri ja laajalle ulottuva herätyskään, jonka Malmberg ja muut heränneet papit Suupohjassa seuraavina vuosina saivat aikaan, eivätkä siitä johtuvat muuttuneet olot ja tavat mitään muutosta hänessä vaikuttaneen. Hänet nähtiin usein korttia pelaavien seurassa, juomingeissa, tappeluissa, yöjuoksuissa y.m., missä suruton nuoriso näilläkin seuduin yhä tapahtuvien uusien herätysten uhallakin itseään edelleen huvitteli. Vapautuakseen isoisänsä holhouksesta, rupesi Logren, rippikoulusta päästyään, rengiksi läheiseen Yli-Tuiran taloon, mistä hän seuraavana vuonna siirtyi etäämmällä olevaan Tomppariin. Täällä hän vielä vapaammin saattoi jatkaa surutonta elämäänsä. Aivan väärin me kuitenkin hänestä ajattelisimme, jos olettaisimme, että hän oli syvään langennut juoppouteen ja muihin paheisiin. Niin ei suinkaan ollut laita. Hän vain, niinkuin hän itsekin myöhemmin on kertonut, "ei ollut muita pahempi". Päinvastoin huomataan hänessä jo näinä aikoina hyvinkin kehittynyt oikeudentunto sekä harvinaista hyväntahtoisuutta, ja nämä ominaisuudet yhdessä hänen erinomaisen kyvykkäisyytensä kera hankkivat hänelle aina ensimmäisen sijan niissä tuttavapiireissä, joissa hänet nähtiin. Logrenissa alkavat yhä selvemmin näkyä ne erinomaiset johtajalahjat, jotka selittävät hänen myöhemmän vaikutusvaltansa Pohjanmaan herännäisyyden johtajana. Hänen miehuullinen luontonsa rupeaa varttumaan ja hänen taitonsa nopeasti käsittää ihmisiä ja niitä olosuhteita, joissa he toimivat, kehittyy kehittymistään. Tähän liittyi hänen jo siihen aikaan harvinainen kykynsä kohti osaavilla nuhteen sanoilla ja sukkelalla ivalla päästä vaikeankin aseman herraksi. Ei ollut hänen tuttavapiirissään kuin yksi ajatus siitä, että hän oli kaikkia tovereitaan lahjakkaampi ja niin yhdessä kuin toisessa suhteessa etevämpi. "Häntä täytyi kaikkien", niin on yksi heistä myöhemmin todistanut, "pelätä ja rakastaa".

Miten suruton Logren olikin, tarjoo hänen luonteensa jo näinä aikoina yhä selvemmin liittymiskohtia Jumalan etsivälle annolle. Pintapuolisuus ja vilpillisyys, nuo tämän armon ehkä vaarallisimmat vastustajat, eivät hänen kirjavan ja totuuden tieltä kauas eksyneen elämänsä uhallakaan saaneet suurempaa valtaa hänen sydämessään. Hän pystyy pysähtymään oikeuden ja totuuden velvoittavan vaatimuksen eteen ja tottelemaan tätä vaatimusta silloinkin, kun on kysymys suuristakin uhrauksista sen tyydyttämiseksi. Ainoastaan yksi esimerkki. Palveltuaan kolme vuotta Tompparissa oli Logren ruvennut rengiksi heränneen Matti Tiitun taloon. Täällä joutui hän rakkaussuhteisiin Liisa Vilppula nimisen palvelustytön kanssa. Avioliitosta ei siihen aikaan ollut kysymystäkään, mutta leikki, jota jatkui vielä viimemainitun muutettua toiseen paikkaan, kehittyi niin pitkälle, ettei seurauksia enää voitu salata. Saatuaan tietää Liisan tilasta, sortui Logren häpeän ja surun valtaan. Näiden tunteiden pohjalla hän ei hirvennyt rakentaa avioliittoa, mutta omaltatunnoltaan ei hän saanut rauhaa. Tukehuttaakseen tuskiaan päätti hän mennä sotaväkeen ja olisi epäilemättä toteuttanutkin tämän aikomuksensa, elleivät hänen herännyt isäntänsä sekä muut olisi saaneet häntä siitä estetyksi. Sen sijaan tapaamme Logrenin seuraavana vuonna Ilmajoella, missä hän isäntärenkinä hoitaa Jaakko Suutalan siellä omistamaa syrjätilaa. Mutta se ajatus, että hänellä oli lapsi ja että hän oli jättänyt tämän lapsen äidin häpeään ja turvattomaksi, ei hänestä luopunut. Hän palasi kotiseudulleen ja meni avioliittoon Liisa Vilppulan kanssa, vaikkei tämä nyt enemmän kuin ennenkään häntä miellyttänyt.

Naimisiin mentyään sai Logren perheelleen asunnon Antti Huhtalan talon maalla Lapuanjoen eteläpuolella. Toimeentulo oli niukkaa, sillä ei ollut hänellä eikä hänen vaimollaan mitään säästöjä, joiden avulla olisi voitu päästä alkuun. Maata heillä ei ollut ensinkään, paljas asunto vain, ja Logrenin täytyi päivämiehenä hankkia perheelleen ja itselleen välttämättömimmät elintarpeet. Usein sai hän viimeiseen asti ponnistaa voimansa torjuaksensa nälkää ja puutetta mökkinsä kynnykseltä. Jo näinä aikoina oli hänestä huolenpito perheensä toimeentulosta kunnianasia, josta hän ei vaikeimmissakaan oloissa millään ehdolla tahtonut luopua. Mutta ei hän toiselta puolen myöskään ollut altis luopumaan suruttomien toveriensa seurasta. Niiden kera hän uskollisesti vietti pyhänajat pelisaunoissa ja niihin kuuluvissa huvituksissa. Jo Tiitun talossa palvellessaan oli hän joutunut tekemisiin heränneitten kanssa. Isäntä piti hartaushetkiä perheensä kanssa ja palvelijatkin olivat joskus niissä mukana, mutta Logren ei ottanut kuuleviin korviinsakaan heränneen isäntänsä kehoituksia, että hänkin saapuisi kuulemaan. Hän päinvastoin pilkkasi heränneitä, arvellen että vanhat "rukoilijatkin" (II, 149), joita vähin löytyi Tiitunkin maalla, olivat heränneitä paljon hurskaampia. Mutta tuo oli vain unessaan häirityn omantunnon ontuvaa puolustusta, jota ei Logren itsekään uskonut, hän kun jo siihen aikaan katseli heränneitten menoa salaisella myötätuntoisuudella.

Logrenin kykyä ja tarmoa todistaa sekin, että hän, elettyään vuoden ajan yllämainitun Huhtalan maalla, pystyi hankkimaan itselleen oman torpan samannimisen kylän Koveronniemellä. Kovissa olosuhteissa, mutta suurella rakkaudella kasvatti pelastuksen Jumala häntä täälläkin. Yhä tuntuvammiksi kävivät totuuden hengen vetämiset, yhä ahtaammaksi rajoittui se piiri, jossa hänen ajatuksensa nyttemmin enää viihtyivät. Hänen täytyi huutaa ne takaisin niin monelta maailman taipaleelta, jolla ne ennen olivat vapaasti temmeltäneet. Muutamana päivänä huomasi hän vaimonsa tuvan seinustalla pukemassa päälleen körttiröijyä mennäksensä heränneitten seuroihin. Logren ei enää pilkannut, loi häneen vain tutkivan katseen ja lausui: "Mitä sitä salaa yrittää valkeuden kanssa elää". Ei tehnyt hän muutakaan muistutusta Liisan hankkeita vastaan, varoitti vain "leikkimästä ja vaatteita edestakaisin vaihtelemasta". Mutta itse ei Logren vielä lähde liikkeelle. Yhä tuntuvammin vetää Jumalan henki, mutta hän ponnistaa vielä vastaan. Murheen ja monenkaltaisten huolten tuulet ovat painaneet sydämen oven raolleen sen korkean vieraan vastaanottoa varten, joka siihen pyrkii, mutta tuo jäykkä mies kokoo viimeisetkin voimansa painaaksensa sen kiinni jälleen. Herra kutsuu, ja Logren kuulee tämän kutsumuksen, mutta hän ei voi päätöstä tehdä, hän laskee vielä kustannuksia. Kun semmoinen luonne vastustaa Jumalaa, niin se vastustaa niin pitkälle kuin suinkin voi, jos se nöyrtyy hänen edessään, niin se nöyrtyy tomuun asti.

Pari vuotta asuttuaan Koveron niemellä muutti Logren, myytyänsä torppansa, johon hän ei milloinkaan ollut oikein mieltynyt, entiseen palveluspaikkaansa Matti Tiitun taloon. Aineellinen toimeentulonsa jäi yhä edelleen raskaan työn varaan. Logren elätti itseään ja perhettään tekemällä talon töitä, kunnostaen itseään niinkuin ennenkin kaikissa toimissaan. Näin kului taas muutamia vuosia. Herra yksin näki, kuinka raskaan sisällisen painon alla Logren varsinkin näinä vuosina oli.

Myöhään eräänä lauvantai-iltana syyskesällä 1851 tuli Logren kotia, 16 hopearuplaa taskussaan. Hän oli ne voittanut korttipelissä. Mutta iloisella mielellä hän ei voittoaan kotia tuonut. Rahat päinvastoin niihin määrin polttivat hänen tuntoaan, ettei hän hirvennyt viedä niitä tupaan, vaan kätki ne kivijalkaan. Samalla mielellä muisti hän niitä aamulla herätessään, ja kun muu talonväki meni kirkkoon ja hän yksinään jäi kotia, alkoi omatunto yhä äänekkäämmin nuhdella häntä tästä ja muista synneistä. Jo joutui hänellekin Herran päivä. Logren hypähtää ylös penkiltä lähteäksensä hänkin kirkkoon. Malmberg saarnaa, sama Malmberg, joka monta vuotta sitten oli häntä niin hellästi rippikoulussa kohdellut — sama ja kuitenkin toinen. Silloin oli hän nuori ja reipas, silloin tunsi hän voivansa taistella vaikka koko maailmaa vastaan; nyt ilmaisee hänen esiintymisensä ja koko hänen olemuksensa, että hän on paljon kokenut ja paljon kärsinyt. Voimallisena kuni Suupohjan herätysten alkuaikoina kaikuu hänen äänensä, mutta siinä on jotakin vielä enemmän särkevää kuin ennen, jotakin, joka vastustamattomalla voimalla tunkee kaikkiin murheellisiin sydämiin. Ja semmoinen sydän tykki Arvi Logrenin povessa. Ei kukaan koko avarassa maailmassa olisi voinut hänelle, juuri hänelle, niin puhua kuin Malmberg, ei kukaan päästä niin syvälle sydämen salaisimmista piilopaikoista särkemään monivuotisia jäitä. Illalla lainasi Logren isäntänsä körttipuvun ja lähti Marielundiin saamaan enemmän. Samaan tapaan, mutta avaten yhä uusia näköaloja Jumalan valtakuntaan, puhui Malmberg sielläkin. Herra yksin tietää, kuinka kova taistelu Logrenin sydämessä oli, ihmiset näkivät vain, että hän näissä seuroissa paljon itki. Lähtemättömän muiston jätti tämä päivä hänen mieleensä. Siitä vanhoilla päivillään puhuessaan muisti hän senkin, että hän kulkiessaan yksin oikotietä seuroista kotia monta kertaa laski männyn juurelle polvilleen.

Joutui sitten vuosi 1852, jaon kova vuosi. Sinne tänne horjuivat Suupohjan heränneitten joukot, toiset Malmbergista eronneiden pappien opastamina moittien hänestä puhuen, toiset liittyen häneen entistä suuremmalla rakkaudella. Jos Logren olisi ollut vähänkään pintapuolisempi luonne kuin hän oli, ei olisi hänen nuori uskonsa tätä koetusta kestänyt, vaan hän olisi ehkä ainaiseksi pahentunut heränneisiin. Mutta hän ei silmänräpäystäkään horjunut. Hänen herännyt omatuntonsa vakuutti hänelle, ettei kukaan voi niin puhua kuin Malmberg puhui, jollei Jumala ollut hänen kanssaan. Arvi Logrenin herännäisyyttä ei jako päässyt turmelemaan, hänellä oli kylliksi paljon tekemistä oman syntivelkansa kanssa ehtiäkseen jäädä katselemaan ja tuomitsemaan muitten vikoja. Miten suurella rakkaudella ja luottamuksella hän etenkin Malmbergia ajatteli, näkyy varsinkin seuraavasta. Syksyllä v. 1852 ilmoitti viimemainittu tarvitsevansa renkiä. Ystävät ehdottivat Logrenia, jos tämä vain rupeaisi. Hyvin luultavalta tuntui kuitenkin, että hän kieltäytyisi, hän kun naimisiin menemisensä jälkeen ei enää ollut tavallisena renkinä palvellut ja sitäpaitsi kyllä pystyi itseään ja perhettään muullakin tavoin elättämään. Mutta Logren ei epäillytkään, vaan otti mielellään vastaan tarjouksen. Hänen vaikuttimenaan oli ilmeisesti, paitsi rakkaus Malmbergiin, se perinpohjainen muutos, joka hänessä oli tapahtunut. Pääasiana oli hänellä nyttemmin taivaan valtakunnan voittaminen, ja tämän pyrkimyksen rinnalla supistuivat maalliset edut ja voitot pieniksi. Syksyllä 1852 muutti hän perheineen Marielundiin, missä Malmberg siihen aikaan asui.

Oltuaan vuoden ajan tavallisena renkinä sai Logren, Marielundin isäntärengin luopuessa toimestaan, tämän paikan. Malmberg oli etevä maanviljelijäkin ja hänellä oli laajat viljelykset. Suupohjan kuuluisat suoviljelykset pääsivät suureksi osaksi hänen esimerkkinsä vaikutuksesta alkuun. Kartuttaakseen pieniä tulojaan hän tähän aikaan päätti vieläkin laajentaa maataan ja osti sentähden vastapäätä Marielundia Nurmonjoen vasemmalla puolella sijaitsevan Tynjälä-nimisen talon. Näin suuren maanviljelyksen hoitaminen ja suuren työkansan johtaminen ei ollut mikään helppo asia, mutta Logren täytti tehtävänsä miehen tavoin. Tynjälään muutettuaan rakennutti Malmberg itselleen ja perheelleen omituisen asunnon, jättäen pirttirakennuksen yksin palvelijoille, joita oli 12 renkiä ja yhtä monta piikaa ja sitäpaitsi usein apuväkeäkin lisäksi. Lukuisan palvelijakunnan silmälläpito sisälläkin jäi suureksi osaksi Logrenin toimeksi. Tietysti on ansio siitä erinomaisesta, kuuluisaksi tulleesta järjestyksestä, joka vallitsi Tynjälän tuparakennuksessa, etupäässä Malmbergin, mutta riippui se huomattavassa määrässä Logrenistakin. Olemme ennen viitanneet hänen johtajalahjoihinsa. Tuskin tarvinnee huomauttaa, että hän niitä tässä uudessa toimessaan paljon kehitti. Ja ennenkaikkea kehittyi hän hengellisessä suhteessa. Paitsi lauvantai- ja sunnuntai-iltoina, jolloin Tynjälän pirtissä olivat seurat, ellei niitä niinä iltoina pitäjällä pidetty, tuli Malmberg usein iltasin väellensä Jumalan sanaa jakamaan, ja jos kukaan tarkasti kuunteli ja suuren opettajan neuvot mieleensä kätki, niin Logren. Eikä siinä kyllin. Hän seurasi isäntäänsä tämän matkoilla, ei vain silloisen laajan Lapuan seurakunnan kappeleihin, vaan kauas pohjoisessa Kalajoen-varrella y.m., asuvien heränneitten luo. Etenkin viimemainitut matkat, jolloin hän sai pitkät hetket olla kahden kesken isäntänsä kanssa, keskustella hänen kanssaan "salatusta viisaudesta" sekä kuunnella hänen arvostelujaan herännäisyyden entisistä ja myöhemmistä vaiheista, olivat hänelle enemmän kuin yhdessä suhteessa erinomaisen tärkeät. Selvää on, että Logren, joka luonnoltaankin oli kaikelle tosi edistymiselle harvinaisen altis, semmoisen seurustelun kautta oppi paljon muutakin kuin puhtaasti uskonnollisia asioita ja että hänen yleinen sivistyskantansa siten kohoamistaan kohosi. Malmbergin ei tarvinnut pelätä asettaa ketä hyvänsä rinnalleen, sillä hän säilytti aina johtaja-arvonsa, eikä kukaan, kaikista vähimmin Logren, koettanutkaan häneltä sitä riistää. Toinen pysyi isäntänä, toinen palvelijana, mutta heidän välillään syntyi ja kehittyi mitä likeisin ystävyys. Malmberg ei olisi voinut säilyttää tätä valtaa niin itsenäisen ja luonnostaan ylpeän miehen yli kuin Logren oli, ellei tämä edelleen olisi saanut yhä uusia todistuksia isäntänsä elävästä suhteesta Herraan, eikä olisi viimemainittu niin avomielisesti avannut sydäntään palvelijalleen, jollei hän vuosi vuodelta yhä selvemmin olisi päässyt käsittämään, miten etevä ja jalomielinen tuo palvelija oli. Tuloksena oli, että Logren Malmbergin seurassa kehittyi heränneen kansan johtomieheksi, jonka vertaiseksi niin yhdessä kuin toisessa suhteessa ani harva talonpoikaismies milloinkaan on päässyt. Yhtä syvällisiä Jumalan valtakunnan salaisuuksien tulkkeja, muutamia syvällisempiäkin, tunnemme aikuisemmilta ajoilta heränneitten talonpoikien joukossa, ja hänen aikalaisistaan on ehkä Rauhala tässä suhteessa häntä etevämpi, mutta ei ketään niin kiireestä kantapäähän sivistynyttä kuin hän. Eikä ole löytynyt toista talonpoikaa, joka pelkällä katseellaan ja esiintymisellään niin pystyi villiytyneitäkin kansanjoukkoja hallitsemaan. Hänen käytöksensä oli verrattoman arvokasta, tekisi mieli sanoa esteettisesti kaunista. Ja niin todellista oli hänen sivistyksensä, ettei hänessä myöhempinäkään aikoina, jolloin herrasmiehetkin etsivät hänen seuraansa, huomaa pienintäkään taipumusta pyrkiä pois omasta säädystään. Siihen kuulumista piti hän päinvastoin aina kunnianaan, vaikka hän toiselta puolen niin yhdessä kuin toisessa suhteessa tahtoi nostaa sen sivistystasoa.

Jo sanotusta voi huomata, miten ratkaisevan tärkeä Malmbergin koulu Logrenille oli. Sen vaikutus häneen tulee yhä selvemmin näkyviin hänen myöhemmistä elämänvaiheistaan. Huomautamme tässä yhteydessä ennen kerrotun lisäksi vain yhdestä piirteestä hänen luonteessaan, joka samoinkuin moni muukin selvästi muistuttaa hänen likeistä suhdettaan opettajaansa. Olemme viitanneet Logrenin alkuansakin rohkeaan ja urhoolliseen luontoon. Hän oli miehevä mies sanan täydessä merkityksessä. Sama ominaisuus on huomattavimpia piirteitä myöskin Malmbergin luonteessa, emmekä epäile väittää, että tämäkin henkinen sukulaisuus veti heidät toisiinsa ja vahvisti sitä myötätuntoisuutta, jota he alusta alkaen tunsivat toisiaan kohtaan. Samalla kun tämä Logrenin luontainen taipumus kehittyi ja varmistui seurustelussa ensinmainitun kanssa, vaikutti häneen tämän kärsimysten koulussa rikastunut rakkaus sanankuulijoitaan kohtaan puhdistavasti ja jalostavasti. Hänkin kehittyi mieheksi, joka ei pelännyt julistaa totuuden sanaa kenelle hyvänsä, mutta samalla helläksi, kiusatuita ja murheellisia sääliväksi neuvojaksi. Itsestään on selvää, että likeinen seurustelu Malmbergin valtaavan personallisuuden kanssa jätti mitä syvimpiä jälkiä niin älykkääseen ja kaikelle jalolle alttiiseen mieleen kuin Logrenin oli. Mutta opettajansa matkijaksi hän ei kehity, vaan itsenäiseksi, jos kohta hänen hengessään toimivaksi heränneitten johtajaksi.

Niin mieltynyt kun Logren olikin asemaansa Tynjälässä, alkoi hänessä muutamien vuosien kuluttua uudelleen herätä ajatus oman kodin perustamisesta. Siihen oli häntä vaatimassa helposti selitettävä huoli perheensä toimeentulosta tulevaisuudessa, mutta ehkä vielä suuremmassa määrässä hänen luontainen taipumuksensa saada ominpäin koetella voimiaan. Malmberg ei alussa tahtonut kuulla puhuttavankaan erosta. Hän rakasti Logrenia vilpittömästi ja tiesi tulevansa kovin kaipaamaan hänen seuraansa, jotapaitsi hän niin yhdessä kuin toisessa suhteessa oli erinomaisen tyytyväinen etevän isäntärenkinsä töihin ja toimiin Tynjälässä. Mutta kunnioittaen Logrenin toivomusta, alkoi hän vihdoin taipua. Uusia epäilyksiä heräsi hänessä kuitenkin ennenpitkää. Logren näet pyysi häneltä mökin paikkaa jossakin latvasaralla. Kokeneena maanviljelijänä ymmärsi Malmberg vain liika hyvin, millaiset kärsimykset hänen ystäväänsä odottaisivat tuommoisessa syrjäisessä ja hallanarassa seudussa, jonka raivaaminen viljamaaksi sitäpaitsi vaatisi mitä kovinta työtä. Hän esteli. Kun Logren ei kuitenkaan luopunut pyynnöstään, tarjosi Malmberg hänelle torpan paikan Rautakorvessa, missä hänellä oli viljelty suo. Tätä jalomielistä tarjousta ei Logren kuitenkaan suostunut vastaanottamaan, hän kun itse tahtoi raivata peltonsa. Vihdoin sovittiin siten, että viimemainittu rakentaisi asuntonsa suon laidassa olevalle kivikkomaalle, missä kasvoi tuuheaa kuusikkoa. Lisäksi sai hän alangosta kaistaleen suota viljelysmaaksi.

Niinkuin Malmberg pitivät Logrenin muutkin ystävät näitä hänen hankkeitaan uhkarohkeina, ja hyvin moni hänelle tuohon tapaan puhuikin. Mutta huonosti häntä tuntisimme, jos luulisimme hänen noista varoituksista säikähtäneen. Turvaten lempilauseeseensa: "Kun itsekin koettaa, niin Jumalakin auttaa", siirtyi hän syksyllä 1857 Rautakorpeen. Asunnokseen sai hän alussa Malmbergin omistaman siellä olevan kytötuvan. Seutu, joka ei ollut aivan asumatonta, sijaitsee noin 10 km. päässä Lapuan kirkolta.

Selvää on, että Logrenin täytyi odottaa vuosikausia, ennenkuin hän voisi toivoa leipää uudistalonsa karusta maasta. Saadakseen sillä välin elatusta itselleen ja perheelleen johti hän edelleen Malmbergin työväkeä, tehden vain väliaikoina omia töitään. Sitäpaitsi hankki hän itselleen lisätuloja leikkaamalla lasia, jonka taidon hän niinikään oli Tynjälässä oppinut. Joskus kävi hän oman pitäjän ulkopuolellakin lasimestarin tointa harjoittamassa.

Ystävien avulla sai Logren syksyllä 1858 asuntonsa niin valmiiksi, että hän saattoi asettua siihen asumaan. Mutta samaan aikaan kohtasi häntä ja koko herännäisyyttä isku, jota ei ollut helppo kantaa. Varhain aamulla syyskuun 21 p:nä, Logrenin vielä pukeutuessa, kuului kovaa ajoa hänen asuntoonsa johtavalta tieltä, ja kun hän hetken kuluttua katsoi ulos ikkunasta, huomasi hän kartanolla Malmbergin hevosen. Mies, joka sillä oli ajanut, riensi tupaan. Hänen sanottavanaan oli: "pastori on kuollut". Murtunein mielin lähti Logren sanansaattajan kanssa Tynjälään rakkaalle vainajalle maahanpanijaisia toimittamaan.

Surusta jähmettyneenä palasi Suupohjan herännyt kansa Malmbergin haudalta. Tuskin uskallettiin ajatella, millaiseksi tulevaisuus tästälähin muodostuisi. Mitä tulisi näiden heränneitten vasta jaon hävittävien myrskyjen jälkeen uudelleen kokoontuneesta joukosta, jossa oli niin paljon taitamattomia, vasta maailman turulta tulleita jäseniä? Ken pitäisi joukot koolla, kun johtaja oli kaatunut? Kuka puhuisi seuroissa, niissä kun pitkiin aikoihin oli kuulunut vain tuon ainoan heränneitten seuroja enää suosivan papin ääni, tuon verrattoman puhujan ääni, joka vasta oli kirkonmultiin kätketty? Hänen kera ei yksikään oppimaton maallikko ollut rohjennut hartauskokouksissa ääntään seurapuheeksi korottaa — ja löytyikö sitäpaitsi ketään, joka tuohon ensinkään kykenisikään? Ja jos löytyi, uskalsiko?

Syvästi kunnioittavalla rakkaudella kätkivät Malmbergin uudestaan kokoamat heränneet sydämissään hänen opetuksiaan ja neuvojaan. He elivät menneitten aikojen muistoissa, koettaen huolellisesti varoa, etteivät joutuisi unohduksiin häneltä saamansa matkaeväät. Toinen muisti yhtä, toinen toista, mutta vaaranalaiseksi joutui perintö, sitä kun ei heti ruvettu kokoamaan yhteen, vaan kukin oli altis säilyttämään omaa osaansa oman sydämensä kätkössä erikseen kaikille tarkoitetusta kokonaisuudesta. Ja salaa alkoi monen yksinäisyyteen vetäytyneen povessa kaipuun tuhan alla kyteä outo tuli, jonka valossa omat muistot ja niihin perustuva "salattu viisaus" näyttivät muiden muistoja ja viisautta paremmilta. Mutta tyhmät ja yksinkertaiset, joilla ei ollut tuommoista koottua varastoa, josta olisivat voineet elää, etsivät nälkäisinä, mistä saisivat uutta ravintoa korpimatkan vaellusta varten. Oikeaan osasi sentähden, niin ihmisiin turvaavilta kuin hänen sanansa ehkä monen mielestä kuuluivatkin, Vilhelm Niskanen, kun hän näinä aikoina, noin v. 1859, kirjoitti Arvi Logrenille:

"Sinä et ole vielä pahentunut, ja on vielä monta muutakin, jotka eivät ole pahentuneet Kristuksen halpaan muotoon ja huonoon seurakuntaan, joka on virheitten ja puutosten alainen; josta löydätte opettajat, joittenka kautta te Jumalalta opetetuiksi ja oppineiksi tulette. Vaan teidän seassanne on niitäkin, jotka kiipeevät korkealle sivu Jumalan järjestyksen ja tulevat seurakuntaan niinkuin he olisivat Jumalalta opetetuita. Tätä korkeata henkeä sinä karta ja paina alas sekä itsessäsi että muissa ja tulkaa aina siihen halpaan ja virheitten alaiseen seurakuntaan, josta te olette ennenkin löytäneet ylönkatsotun ja kiusoissa ja vaivoissa harjaantuneen opettajan ja jonka kanssa te tulette Jumalalta opetetuiksi ja oppineiksi. Ei minun tarvitse teille kirjoittaa niinkuin totuuden tietämättömille, vaan ettette väsyisi teidän mielessänne näin halvasta kohdasta, etsiessänne näin kallista asiaa, joka ijankaikkiseen elämään johdattaa ja opettaa. — — — Nämä ylpeät henget tunne: he tulevat niinkuin he olisit Jumalalta oppineet taivaasta eikä ihmisten kautta Jumalalta maan päällä."

Se seikka, että Niskanen, joka, niinkuin tiedämme, jo jaon aikoina oli saavuttanut hengellisen isän maineen Suupohjassakin, kirjoitti nämä sanat juuri Logrenille, osoittaa selvästi, että tämä melkein heti Malmbergin kuoleman jälkeen oli päässyt vaikutusvaltaiseen asemaan ainakin kotiseutunsa heränneitten piirissä. Etäämmälläkin tuntui ehkä jo tähän aikaan tuo hänen vaikutusvaltansa, koska esim. Niskanen yllämainitussa kirjeessään pyytää häntä tervehtimään "Härmän miehiä itse kutakin nimeltänsä". Nämä — Kustaa Keskinen, Matti Järvi ja Matti Takala — olivat juuri niitä, jotka mieltyen luultuun sisälliseen valoonsa pyrkivät muita korkeammalle. Aivan vapaa tästä viasta ei lie Matti Peräsarkakaan (k. 1885) ollut, vaikka toiselta puolen on myönnettävä, että hänen herättävä vaikutuksensa Ylistaron pitäjän Untamalan kylässä, missä hän koko elinaikansa asui, ei suinkaan ollut vähäarvoinen.

Ensinmainitut henkilöt eivät tyytyneet yksin ihailemaan valoaan, he alkoivat koettaa vetää muitakin sitä katselemaan. Kukin heistä pyrki päästä suosituksi seurapuhujaksi sekä hankkimaan itselleen joukkoa. Heidän yrityksensä eivät kuitenkaan onnistuneet, he kun itsekkäillä pyyteillään päinvastoin herättivät vastaansa heränneitten epäluulot. Pyytämällä Logrenia kirjeessään lausumiensa perusteiden mukaan heitä varoittaen oikaisemaan, osoittaa Niskanenkin luottavansa häneen ja tahtovansa häntä johtomiehenä toimimaan Suupohjan heränneitten keskuudessa. Itse ei Rautakorven "Arvee", joksi ystävät olivat hänen nimensä muodostaneet, millään tavoin ollut johtajaksi pyrkinyt, mutta juuri hänen vaatimattomuutensa ja itsekkäistä pyyteistä, niin arkioloissa kuin seuroissa, vapaa esiintymisensä olivatkin hänen näiltä ajoilta alkavan johtajatoimensa menestymisen tärkeimpiä edellytyksiä. Heränneet, eikä Logren itse, olivat hänet johtajakseen valinneet. Alku oli seuraava.

Lähellä Logrenia asui omassa mökissään keski-ikäinen nainen Justiina Rautakorpi, tavallisesti tunnettu nimellä "Rauta-Tiina". Hän oli harvinaisen lahjakas nainen, suora, vakava ja rohkealuontoinen. Nuoruudessaan oli hän palvellut Malmbergilla ja voittanut hänen ja koko hänen perheensä rakkauden. Luovuttuaan keski-ikäisenä tästä palveluksesta, asettui hän asumaan Rautakorpeen, joka oli hänen alkuperäinen kotiseutunsa. Paljon muistoja ja paljon uskonnollista valistusta toi hän muassaan tänne. Usein pistäytyivät ystävät hänen luokseen kuulemaan hänen valistuneita neuvojaan ja hänen hupaisia kertomuksiaan menneitten päivien tapahtumista. Varsinkin Malmbergin kuoleman jälkeen kokoontui hänen mökkiinsä murheellisia neuvonpyytäjiä tai utelevia tuttavia kuuntelemaan hänen puheitaan. Monet syys- ja talvi-illat siellä haasteltiin parannuksen asiasta ja monet virret siellä Tiinan kauniin äänen ohjaamina veisattiin. Ei viipynyt kauan, ennenkuin tuon etevän naisen valta sielujen yli tuli selvästi näkyviin. Jos sikäläiset heränneet olisivat tienneet, kuinka usein naiset Mikkelin-puolen ja varsinkin Lounais-Suomen heränneitten piireissä olivat esiintyneet johtajina, olisi Tiinan vaikutusvalta ehkä kasvanut suuremmaksi, kuin Suupohjan oloissa muutoin oli mahdollista. Mutta suureksi se nytkin kasvoi, niin suureksi, että muutamat rupesivat ajattelemaan häntä ainakin kotiseutunsa herännäisyysliikkeen johtajaksi. Ompa sitäkin väitetty, ettei hän itsekään ollut siihen taipumaton. Miten oudoilta nuo heränneitten tuumat Suupohjan oloissa tuntuvatkin, ovat ne helposti selitettävissä. Tiina tunsi tarkoin Malmbergin opetustavan ja oli perehtynyt hänen uskonnolliseen kantaansa. Tutuilta tuntuivat hänen puheensa, tutuilta hänen neuvonsa. Ja kun hän keskusteluissa osasi höystää sanansa kehoittavilla, vanhoja muistoja taitavasti esille loihtivilla kertomuksilla, kun hän niin suoraan pääsi ihmisten sydämen ovelle ja nämä niin sukkelasti sai aukeamaan, niin oli silloisissa oloissa hyvinkin luonnollista, että ainakin kotiseutunsa heränneitten johto aluksi solui hänen käsiinsä. Mutta ikäänkuin vaistomaisesti tuntien, että seurapuheitten pitäminen kuului miehille eikä naisille, eivät Tiinan opetuslapset häntä siihen vaatineet eikä hän itsekään niin julkiselle puhujapaikalle pyrkinyt.

Varsinkin yhdessä suhteessa oli tämä Tiinan neuvojanaolon aika tärkeä. Heränneet oppivat etsimään neuvonantajaa ja jota enemmän he semmoista etsivät, sitä enemmän he kaipasivat. Tämä kaipuu se oli, joka ennenpitkää ohjasi heidän askeleensa Logreninkin asuntoon. Ja kaikki, jotka sinne osasivat, tiesivät kertoa, että hän oli erinomainen neuvomaan sekä aina valmis murheellisille ja kiusatuille lohdutuksen ja toivon sanoja jakamaan. Kun sitäpaitsi saatiin kuulla, että Vilhelm Niskanenkin oli neuvonut ystäviä kääntymään Logrenin puoleen, niin ei voinut tämä kauemmin pysytä syrjässä. Hänen täytyi ryhtyä herättämään ystäviään uneliaisuudesta, nostamaan ylös uupuneita, lohduttamaan murheellisia, julistamaan uutta armonaikaa heränneitten horjuville joukoille, todistamaan kaikille, että Herra elää. Hänen täyttyi, sillä heränneet vaativat ja Jumala vaati.

Olemme huomauttaneet Logrenin harvinaisista lahjoista. Paitsi niitä tietoja, joita hän oli koonnut Malmbergin ja joskus muittenkin heränneitten pappien sekä muiden sivistyneiden henkilöiden kanssa seurustellessaan, oli hän heräämisestään asti ahkerasti käyttänyt joutoaikaansa lukemiseen. Muuttaessaan pois Tynjälästä oli hänellä niin vähän omaisuutta, että joukkonsa ja kaikki heidän kapineensa mahtuivat kahteen hevoskuormaan; mutta harvalukuisten huonekalujen joukossa oli kirjakaappi. Kun tiedämme, miten pienet Logrenin rahatulot näihin asti olivat olleet, täytyy meidän ihmetellä tätä todistusta hänen rakkaudestaan kirjallisuuteen. Eikä ollut hän kirjojaan lukenut, niinkuin ihmiset ylimalkaan lukevat, vaan hän oli pyrkinyt luetun ytimeen, sulattanut mitä oli lukenut ja muodostanut siitä oman, lujan vakaumuksen pohjalle perustuvan mielipiteensä. Ja elämänsä koulussa oli hän oppinut kaikissa vaiheissa tarkkaamaan Jumalan viisasta ja armollista johtoa, ja sentähden hän muillekin pystyi niin elävästi näyttämään, kuinka likellä pelastuksen Jumala on silloinkin, kun ihmislapsi mielettömyydessään häntä pakenee. Armoa kerjäävänä syntisenä tahtoi hän itse seisoa Jumalan edessä ja siihen asemaan pyysi hän saada sanankuulijansakin tyytymään. Salaisen viisauden saavuttamisesta kerskaileva, muitten uskoa ylimielisesti tuomitseva jumalisuus oli hänelle kaikista epämiellyttävintä. Eikä tyytynyt hän ylimalkaiseen, omista asioistaan vieraantuneeseen kristillisyyteen. Kumpaakin löytyi hajaannustilassa olevassa herännäisyydessä, ja kumpaakin tunsi hän itsensä kutsutuksi painamaan alas. Mutta hän tahtoi myöskin tukea heränneitä ja nostaa, tahi oikeammin: juuri tämä oli hänen päämääränsä. Sydämeensä oli hän syvään kätkenyt Lutherin vanhurskauttamisopin kirkkaan helmen. Siellä se välkkyi ja sieltä se säteili lämpöään ja valoaan koko hänen uskonnolliseen katsantotapaansa. Ei tullut kenenkään vilu siinä opinrakennuksessa, johon hän sanankuulijansa kutsui, sillä tuo helmi lämmitti kylmätkin sydämet; eikä tarvinnut kenenkään siinä pimeässä haparoida, sillä sama helmi loi siihen alituisesti kirkasta valoaan.

Kovia joutui Logren kokemaan Rautakorven kylmillä mailla. Malmberg ei ollut sitä suotta pelännyt ja varsinkin siitä syystä koettanut pidättää häntä luonansa. Mutta päätös oli tehty, ja miehen tavalla alkoi ja jatkoi Logren taisteluaan vaikeuksia vastaan. Jo vuoden perästä Rautakorpeen muuttonsa jälkeen oli hän ystävien avulla saanut vähän maata raivatuksi, korjannut perunoita omasta maasta sekä heiniä lehmälleen. Mutta muuta ei ollut talven varaksi. Logren turvautui lasin-leikkuuseen, ja kun ei tämä hänelle riittävää tuloa tuottanut, lainasi hän rahoja, osteli kotiseudullaan lintuja ja voita, hankki itselleen hevosen ja lähti Helsinkiin ostoksiaan myymään. Tyytyväisenä palasi hän kotia pienellä voitollaan, entistä virkeämpänä todistaaksensa ystävilleen siitä Herrasta, joka koettelee, mutta ei hylkää.

Kovaa oli aika. 1860-luvun suuret nälkävuodet, joiden hädästä ei Etelä-Suomessa paljoa tiedetty ennen vuotta 1867, alkoivat Pohjanmaalla, ainakin hallanaroilla seuduilla, jo v. 1862 ja niitä kesti katkeamatta vuoteen 1869. Koko ensimmäisenä vuosikymmenenä Rautakorvessa asuessaan Logren tuskin kertaakaan omasta maasta sai leipänsä. Kun sitä olisi voinut ruveta toivomaan, tulivat hallavuodet. Kova oli hänelle varsinkin vuosi 1863. Jo edellisenä kesänä oli halla vienyt kaikki, ja niin kävi nytkin. Logren turvautui kauppaansa. Mutta sitäkin yritystä kohtasi onnettomuus, jota hän ei ollut voinut aavistaakaan. Liiterirakennuksessaan oli hänellä muutamana syysiltana v. 1863 koottuna kaksi kuormaa voita ja lintuja, joita hän aikoi seuraavana päivänä lähteä viemään Helsinkiin. Yöllä syttyi liiterirakennus tuleen ja poroksi paloivat kalliit kuormat. Kaikki oli vakuuttamatta. Kova oli onnettomuus jo semmoisenaan, mutta raskainta kaikesta oli se, että tässä kaiken todennäköisyyden mukaan oli kysymyksessä murhapoltto. Siitä epäiltiin täydellä syyllä erästä naapuria, jota Logren joskus oli nuhdellut huonosta elämästä. Ystävien avulla, joista jo näinä aikoina ensimmäisenä tulee näkyviin herännäisyyden myöhemmissä vaiheissa tunnettu Juho Malkamäki, pääsi hän jälleen elämää jatkamaan. Pahenematta Herran kuljetukseen, jos kohta tämä joskus tuntui hänestä hyvinkin kovalta, ja nöyrtyneenä hänen väkevän kätensä alle, jatkoi Logren menestyksellä työtään aineellisen toimeentulonsa puolesta. Ylentävää on nähdä, miten hän, nälkävuosien käydessä yhä kovemmiksi, aina oli valmis köyhiä auttamaan. "Muista", sanoi hän vaimolleen, "että meitä on kaksi kerjäläistä mennyt yhteen; sinä olet pyydellyt jyväkouraa ja minä leivänpalaa; meidän ei sovi yhtään pyytelevää päästää auttamatta pois." Sitäkin miestä, joka oli häneltä liiterirakennuksen kauppakuormineen polttanut, muisti hän nälkävuosina monesti avustuksilla, lahjoittaen hänelle muunmuassa kerran kokonaisen silakkanelikon. "Minä kokoan kuumia hiiliä pääsi päälle", sanoi hän tälle. Ihmeellisesti Jumala häntä kovimpinakin aikoina auttoi. Monen talollisenkin syödessä petäjä- ja olkileipää, ei Logren semmoista tarjonnut edes kerjäläisille. Hänen pöydällään oli aina puhdasta leipää, vaikka hän avuliain käsin jakoi sitä apua tarvitseville. Kaivuu- ja kuokkimistyötä viljelyksillään hankki hän hyvin monelle ja antoi työmiehilleen hyvää ruokaa kotiakin vietäväksi. Häneltä näkyi riittävän jos kuinka monelle. Mutta helposti hankittuja eivät olleet ne leipäavustukset y.m. lahjat, joita hän hätää kärsiville noin auliisti jakeli. Rahaa täytyi lainata, eikä korkeastakaan hinnasta aina ollut leipää saatavissa. Herraan turvaten pääsi hän kuitenkin eteenpäin, päivän kerraltaan.

Vielä odotti Logrenia kärsimyksiin vaativa isku. Se tuli tällä kertaa kovempana kuin koskaan ennen. Rakennus, jossa Logren asui, oli alkanut tuntua hänestä ahtaalta, siinä kun oli vain tupa ja yksi kamari. Keväällä 1865 rupesi hän siihen rakentamaan huonetta lisää. Kun lisärakennus syksyllä jo oli valmistumaisillaan, putosi Logren ylimmältä hirreltä alas selkä kiveä vasten. Tajutonna kannettiin hänet sisälle. Monena päivänä odotettiin joka hetki hänen kuolemaansa. Logren virkosi kuitenkin ja vähitellen alkoi ystävissä herätä toivo, ettei Herra vielä ottaisikaan häntä pois. Malkamäki lähti Vaasaan puhuttelemaan kuuluisaa J. J. Bäckiä, ja tämän neuvojen mukaan hoidettuna parani Logren vähitellen. Pari kuukautta täytyi hänen kuitenkin olla aivan vuoteen omana. Tämä aika tuntui hänestä sitä pitemmältä ja raskaammalta, kun hän alussa ei toivonutkaan koskaan enää pystyvänsä työhön. Niin tarmokkaalle ja toimintahaluiselle miehelle, kuin Logren oli, olivat etenkin tämänkaltaiset kärsimykset mitä raskaimpia. Mutta Herra auttoi taas päivä päivältä eteenpäin. Ja helpommaksi kävi vähitellen tautivuodekin samassa määrässä kuin hänelle selvisi, että Jumala oli laskenut nämä kärsimykset hänen päällensä saadaksensa häntä puhutella vielä likeisemmin kuin ennen. Nyt oli hän myöskin tilaisuudessa tyydyttämään lukuhaluaan, johon ahkera työ sekä yhä tihenevät seuramatkat kotiseudulla ja Kalajoen-varrella eivät olleet suoneet hänelle paljoakaan aikaa. Omia asioitaan Jumalan kasvojen edessä joutui hän tällä tavoin yhä enemmän tarkastamaan, ja siinä opittu viisaus tulikin olemaan hänen seurapuheittensa herättävänä, heränneitä uudelleen kokoavana perussäveleenä. Omaa kunniaansa tavoittelevat ja eriseuraisuuden tulta lietsovat seurapuhujat Härmässä ja muualla eivät saavuttaneet tarkoitustaan, kansa kun yhä suuremmalla luottamuksella kuunteli Logrenin opetusta. Ja vaikea oli itserakkaan puhujan nyttemmin enää tulla seuroissa toimeen ja saada kannatusta hankkeilleen, tuo uusi neuvoja kun sanoillaan ja esimerkillään niin voimallisesti neuvoi jokaista nöyrtymään ja vähenemään Herran edessä. Pitkiä puheita ei Logren seuroissa pitänyt, mutta kohti kävi joka sana. Ei hän imarrellut heränneitä — siihen alentumaan oli hän liika suora ja vilpitön — hän päinvastoin säälimättä veti valkeuteen viat ja rikokset, usein hyvinkin ankarasti nuhdellen syyllisiä, mutta hän teki sen niin, että ihmiset heräsivät ja murtuivat. Ei hän vikoillut muita puhujia, hän päinvastoin usein otti sanottavansa lähtökohdaksi jonkun lauseen heidän puheestaan, aloittaen sanoilla: "— niinkuin täällä jo on sanottu", tai ilmaisten muulla tavoin, ettei hän muiden kustannuksella tahtonut vetää huomiota puoleensa. Mutta syvän vaikutuksen tekivät toiselta puolen esim. seuraavat hänen muutamassa Härmässä pidetyssä kokouksessa lausumansa sanat: "Meitä on täällä monta puhujaa, mutta kenellä meistä on omain asiainsa kanssa tekemistä." Sentähden levisikin heränneitten piireissä sekä Suupohjassa että Kalajoen varrella, missä hän silloin tällöin kävi ystäviä tervehtimässä ja mistä tultiin häntä hänen kotiseudulleen kuulemaan, se maine, että hän oli suora ja valistunut mies, jonka neuvoihin ja opetuksiin oli täysi syy luottaa.

Nopeasti levisi Ylivieskassa, Nivalassa, Haapajärvellä, Sievissä y.m. "Kiireen talven" hurmahenkisyys. Kiivainta oli liike Löytynperä-nimisessä kylässä Ylivieskan ja Nivalan välisellä rajalla. Niin pitkälle meni taitamaton kiivaus Jumalan valtakunnan puolesta, että toisinaan kirveellä hakattiin pois "koristeet" sängyistä ja muista omien ja heränneitten naapurien huonekaluista, revittiin pois "kiiltävät" napit vaatteista ja vaadittiin hankkimaan "vaatteesta tehdyt", jommoisia entisinä aikoina oli käytetty y.m. Seuroissa yltymistään yltyivät ne hullunkuriset temput ja kujeet, joista ennen olemme kertoneet. Jos joku vastusti, kannettiin hänet liisteillä kartanolle, kiivailijain huutaessa: "Mitä ne kuolleet elävien joukossa tekevät."

Tällä kannalla olivat asiat, kun Logren, Rauhalan ja muiden kehoitusta noudattaen (IV, 463), muutamien ystävien seuraamana maaliskuussa 1867 saapui Kalajoelle. Kuinka hartaasti häntä oli odotettu, näkyy siitäkin, että Juurikoski ja jotkut muut huomatut miehet lähtivät häntä vastaan Rautioon. Ja kuitenkin on huomattava, että viimemainittu varsinkin "Kiireen talven" ilmiöihin nähden oli asettunut toiselle kannalle kuin Rauhala, joka kaikista tämän puolen miehistä oli Logrenille likeisin. Mutta asema olikin nyt sellainen, että kaikki vakavamieliset olivat alttiita tekemään suuriakin myönnytyksiä voidakseen yksimielisesti taistella hurmahenkisyyttä vastaan. Jo Rautiossa saatiin murtumaan Juurikosken "Kiireen talven" miehiä vastaan liiaksi ärtynyt mieli. Paljon miettimistä antoivat hänelle Logrenin sanat: "Kiivaudellako ja yksin luulit saavasi sen metelin asetetuksi."

Logrenia ja muita "Etelän-miehiä" odotti Ylivieskassa Nisulan talossa harvinaisen lukuisa seuraväki. Mutta sinne oli saapunut paljon suruttomiakin, jotka nyttemmin olivat äärimmäisiin asti ärtyneet "Kiireen talven miehille". Noiden suruttomien johtajaksi oli ruvennut Juurikosken poika Matti Helaala, joka oli kovin suuttunut hurmahenkisille, nämä kun olivat hänen "isäänsä sortaneet". Ei aikaakaan, niin tunkeutui kartanolta sisään muutamia miehiä, joilla ilmeisesti ei ollut muu tarkoituksena kuin kiusanteko. He liikkuivat edestakaisin seuratuvassa vieläpä tupakoivatkin, vaikka seurat jo olivat alkaneet. Lysti, Antti Niskanen y.m. "Kiireen talven miehet" rupesivat nyt siirtelemään häiritsijöitä ulos portaille. Tästä raivostui kartanolla oleva suruton, satalukuinen joukko. Syntyi hirveä melu, kalikoita ja halkoja heiteltiin porstuaan. Veisuu taukosi — hämmästyneenä odotti seuraväki veristä tappelua. Logren nousi paikaltaan ja riensi portaille meteliä asettamaan. Tuskin oli hän ehtinyt tiuskaista muutamia kiivaita sanoja, ennenkuin häntä lyötiin aisalla päähän niin kovasti, että veri juoksi virtana hänen kasvoilleen. Vielä huonommasti olisi voinut käydä, ellei hän olisi saanut käteensä toista aisaa, jonka hän nosti päänsä suojaksi uusia samanlaisia iskuja vastaan. Heti tämän jälkeen meteli toki asettui. Logrenin miehuullinen esiintyminen teki varsinaisen tappelun syntymisen mahdottomaksi, miten kiihtyneet mielet sitten kummallakin puolen olivat.

Katkera mielipaha ja Logrenin ammottavan haavan hoitaminen tekivät lopun seuroista. Yleisesti väitettiin, että Juurikosken yllämainittu poika, jota kuitenkaan ei pimeässä voitu tarkoin erottaa, oli iskenyt tuon enemmän kuin yhdestä syystä surkuteltavan haavan. "Jollei Taneli olisi suosinut hurmiota, niin se ei olisi niin pitkälle päässyt, että olisi aiheuttanut tämmöisiä seurauksia", valittivat toiset, ja toisten joukosta kuului: "Sen Helaala ankaruudellaan ja kovilla sanoillaan sai aikaan; se vain kiihoitti jo ennen tarpeeksi kiihtyneitä." Mutta eivät riidelleet johtajat keskenään. Kumpikin nöyrtyi tunnustamaan erehdyksensä. Surun painamana otti Rauhala vastaan Logrenin muistutuksen: "Miten olet sinä uskaltanut antaa tuon mennä noin pitkälle? Miten nyt saat sen asettumaan?" Ja itkien tunnusti Juurikoski: "En missään ole niin erehtynyt kuin siinä, että luulin yksin voivani sitä kukistaa." Ei kerskannut Logrenkaan viisaudestaan. Hän vain suruvoittoinen hymy huulillaan lausui: "Jos en olisi ollut tottunut tappelija, niin olisivat surmanneet."

Jos "Kiireen talven miehet" hämmästyneinä muistivatkin Nisulan seuroja, niin ei asettunut heidän touhunsa heti näidenkään tapahtumien jälkeen. Sitä kesti vielä toista kuukautta. Pari viikkoa vierailivat "eteläläiset" Ylivieskan heränneitten luona, käyden Nivalassakin. Monessa tilaisuudessa sai Logren silloin kokea, ettei hurmahenkisyys vielä ollut asettunut. Vielä noin kolme viikkoa hänen poislähtönsä jälkeen puhkesi se hyvinkin hurjalla tavalla näkyviin Nivalan Veneojassa pidetyissä seuroissa. Muuatta miestä "synnytettiin", häntä pisteltiin äimällä polviin ja reisiin niin pahasti, että hän siitä monta viikkoa sairasti; taipumattomat pantiin uuninpankolle syömään j.n.e. Seuraväen joukossa nähtiin myöskin Rauhala. Hetken katseltuaan "Kiireen talven miesten" hommia, korotti hän äänensä. Ensin kuului vain katkonaisia sanoja ja outoa soperrusta, mutta väleen puhui hän tavattomalla voimalla. Hämmästys ja pelko valtasivat kaikkien mielet, Lystikin murtui niihin määrin, että hän joutui vuoteen omaksi moneksi viikoksi. Itse hän vakuutti, ettei se ollut ruumiin sairautta. Tanelin voimallinen puhe sai koko hurmahenkisyyden asetetuksi tällä yhdellä iskulla. Siitä oli nyttemmin muisto vain jälellä ja suru siitä, että oli eksytty pois Jumalan pelvon hengen kuuliaisuudesta. Vanhat painoivat hurmahenkisyyden eksytyksistä selvinneiden mieleen semmoisten eksytysten vaaran. Masennuksissa sen johdosta usein seuroissa nyttemmin oltiin. Niinpä esim. kerran "Kiireen talven" loputtua Ylivieskan Raudasmäellä, missä oltiin koolla hyvin alaspainunein mielin, veisattiin ja itkettiin. Muuta seurapuhetta ei näissä seuroissa kuultu kuin Taneli Rauhalan uskollisen apumiehen Matti Töllin (k. 1890) virsien lomassa tuon tuostakin painolla toistamat sanat: "Joko nyt se uudensyntymisen kutka on mennyt ohi?" Kysymykseen vastattiin valituksilla ja kyynelillä.

Ennen (IV, 461) mainittu Simo Pylväs päättää kertomuksensa "Kiireen talven" vaiheista seuraavin sanoin: "Kertominen näistä asioista on minulle sangen arkaluontoinen. Olen pelännyt, että tulisin panettelemaan herännyttä kansaa kertomalla sen erehdyksiä eli varjopuolia, vaikka luonnollisesti minun ei käy keitäin muita pitäminen eli sanominen itseäni hulluimmiksi, koska olin eli pyysin olla etevin niissä toimissa, joita silloin kristillisyyden kiihkossa toimitettiin. Ajatellessani: lieneekö Jumalan varsinainen johdatus ollut saattaa kutsumuksen kuulleita ihmisiä sillä tavalla eksymään, saadakseen paremmin osoittaa heille heidän luontonsa huonouden ja hänen voimansa ja rakkautensa, täytyy panna käteni suuni päälle ja lopettaa kertomukseni." Liitämme tähän arvosteluun toisenkin "Kiireen talven miehen" lausunnon. Samoin kuin Simo Pylväs on tämäkin henkilö — nimensä on Juho Kivikaarto — Ylivieskan herännäisyyden! huomatuimpia XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä. Hän on seuraavin sanoin selittänyt tuon omituisen hurmahenkisyyden synnyn: "Me nuoret hutikot rupesimme Paavo Ruotsalaista näyttelemään." Mutta mikä oli tuon "näyttelemisen" syynä, mikä aiheutti ne "toimet, joita silloin kristillisyyden nimessä toimitettiin?" Puolueeton vastaus kuuluu: menneitten aikojen suuret muistot ja Jumalan niillä herättämä elävämmän kristillisyyden kaipuu. Samaan aikaan kuin uuden suunnan papit kylmenemistään kylmenevät herännäisyyden menneisyydelle ja toistupalaisuuden siimekseen vetäytyneet sielunpaimenet eivät enää jaksa toivoa liikkeen uudistumista, heräävät kansan syvissä riveissä entistä elävämpinä menneiden aikojen muistot ja entistä voimallisempana tulevaisuuden toivo. Kernaasti myönnettäköön, että tuo innostus eksyy kauas Jumalan hengen viitoittamalta tieltä, monesti turvautuu lihan käsivarteen ja usein sytyttää intohimojen hävittävää tulta Herran alttarille, mutta herännäisyyden elpymistä tämä sittenkin tietää. Kansan syvissä riveissä syntyi XIX vuosisadan herännäisyys ja kansan syvissä riveissä se vuosisadan lopussa uudistui. Niinkuin alussa hurmahenkisyyttäkin ilmaantui heränneissä, niin nytkin. Tämä ilmiö ei suinkaan ole ominaista vain Suomen herännäisyydelle, se tulee päinvastoin näkyviin kaikkialla, missä on kysymys uskonnollisten aatteiden synnystä tai niiden elpymisestä uuteen eloon. Pääasia on, että näiden aatteiden synnyttämät liikkeet ovat siksi elinvoimaisia, että ne sortumatta kestävät sen puhdistuksen, jonka ne aina tarvitsevat. Suomen herännäisyys on kestänyt tämän puhdistuksen. Se kesti sen alkuaikoinaan ja se kesti sen vielä vuosisadan lopussakin. Ja merkille on pantava, että Jumala kummallakin aikakaudella käytti syvien rivien miehiä painamaan alas liikkeessä syntynyttä hurmahenkisyyttä. Alkuaikoina jäi tämä Paavo Ruotsalaisen tehtäväksi, vuosisadan lopussa taistelevat sitä vastaan Heikki Juurikoski, Taneli Rauhala ja Arvi Logren. Epäilemättä pystyivät he senkin tähden johdattamaan tätä taistelua voitolliseen loppuun, että he itse kuuluivat kansan syviin riveihin ja monessa suhteessa paremmin kuin papit ymmärsivät niitä ajatuksia ja tunteita, joiden ohjaamina kiihoitustilaan joutuneet toimivat.

Mitä muutoin "Kiireen talven" seurauksiin tulee, niin on ilmeistä, että se vaikutti herättävästi koko Kalajoen-varren herännäisyyteen. Eikä siinä kyllin. Näillä tienoin syntynyt virkeämpi hengellinen elämä levisi täältä muuallekin. Ei ollut sekään vähäarvoista, että Pohjanmaan herännäisyyden johtomiehet "Kiireen talven" ahdingoissa pääsivät lähemmäs toisiaan, kuin ennen olivat olleet. Varsinkin koskee tämä Rauhalan ja Juurikosken suhdetta toisiinsa. Ennen tuota koetuksen aikaa ja varsinkin sen kestäessä olivat heidän välinsä verraten kireät. Nyt sitävastoin poistuivat ainakin suurimmaksi osaksi väärinkäsitykset heidän väliltään. Ja varsinkin näinä aikoina vilkastuivat entistä vilkkaammaksi Suupohjan ja Kalajoen-varren heränneitten matkat toistensa tykö ja ennenpitkää vedetään Savon-puolen heränneetkin, niinkuin menneinä aikoina oli laita, tuohon suureen yhteyteen. Sanalla sanoen: jaon kovien vuosien hajoittama herännäisyysliike elpyy jälleen ja ryhmittyy, laajenee ja kasvaa. "Kiire talvi" ei sitä saa aikaan, sen vaiheet kun päinvastoin viittaavat uuteen hajaannukseen sekä voimaponnistuksiin, joilla ei ainakaan uskonnollisen elämän alalla mitään pysyväistä saada aikaan, mutta siinä liikkuva ikävä ja kaipuu on tuon elpymisen enne, ja jo semmoisenakin on sen merkitys herännäisyyden vaiheissa huomattava.

Jo v. 1867, jolloin Logren kävi asettamassa "Kiireen talven" Kalajoen-varrella aikaansaamia häiriöitä, oli hänen asemansa Suupohjan herännäisyyden johtajana taattu. Nälkävuosien loputtua alkoi taloudellisessakin suhteessa onnellisempi aika. Se antoi hänelle entistä enemmän tilaisuutta pitää huolta heränneitten hengellisistä asioista sekä kotiseudulla että muuallakin. Samaan aikaan hän myöskin muutti pois Rautakorven syrjäisestä seudusta Lapuan rintamaille. Syy oli seuraava. Malmbergin kuoleman jälkeen oli eräs liikemies hänen perillisiltään ostanut Tynjälän. Viimemainittu joutui vararikkoon, ja v. 1868 tarjottiin talo ostettavaksi hypoteekkiyhdistyksen 7,000 markan suuruisesta saatavasta. Vanhat rakkaat muistot sekä Logrenin toivo päästä pois Rautakorven karuilta mailta kehoittivat häntä ilmoittautumaan ostajaksi, vaikka hän, vasta veloistaan päässeenä, pelkäsikin uutta velkakuormaa, kysymyksessä oleva kun sitäpaitsi tuntui niin suurelta. Että Logren jo siihen aikaan nautti luottamusta, näkyy siitäkin, että pitäjän nimismies ehdotti hänen tarjoustaan hyväksyttäväksi, vaikka oli ilmoittautunut monta ostajaa.

Monen huolen painamana muutti Logren Rautakorvesta Tynjälään. Velkakuorma painoi, talon maat olivat päässeet rappeutumaan ja vaativat aluksi lisävelan tekemistä sekä väsymätöntä työtä. Ja ehkä oli — niin arveli tuo herännyt, korpivaelluksen vaaroihin tutustunut matkamies — siirtyminen pienistä oloista noin suuriin hänelle muutoinkin vaarallista. Tämä pelko kuultaa siitä puheesta, jonka Logren tuloseuroissa Tynjälässä piti. Eräs kuulija kirjoitti tilaisuudessa siitä seuraavat sanat muistiin: "Niin monenlaisilla syöttikoukuilla yrittää vihollinen ihmisparkaa omakseen, ettei niitä järki käsitä eikä oma voima vastustaa voi. Jos siis minäkin tässä suuremmassa asemassa rupean onnistumaan, niin on hyvin vaarallista, että ylpeyden kuolettava synti rupeaa päälleni tunkeutumaan kaikella voimallaan. Senpätähden, ystävät, jos jollakin teistä omain asiainsa tähden on tarves lähestyä rukouksella ijankaikkista valtaistuinta, niin muistakaa silloin minuakin, pyytäkää, että Jumala vahvistaisi heikkouttani." Muiden kertomusten mukaan pyysi Logren tässä tilaisuudessa, niinkuin usein muissakin seurapuheissaan, että häntä muistettaisiin, jos hän lankeaisi vikaan. Tämmöinen rehellisyys ja nöyryys saadaan vain Herran koulussa, ja sitä koulua aikoi Logren käydä elämänsä loppuun asti.

Mitä Logrenin seurapuheisiin muutoin tulee, ei voi kyllin valittaa, ettei yksikään niistä ole jälkimaailmalle säilynyt. Vasta kerrottu kohta hänen Tynjälän tuloseuroissa pitämästään puheesta on tietääksemme ainoana kirjallisena todistuksena hänen esiintymisestään puhujana, ja siitäkin voi päättää hyvin vähän. Sen sijaan on säilynyt yksityisiä lauseita, jotka sattuvasti kuvaavat hänen luonnettaan, samalla kuin ne osoittavat, mihin tapaan hän jakeli huomautuksiaan, opetuksiaan ja neuvojaan. Kun tiedetään, miten tavattoman suuri merkitys Logrenin sanoilla on ollut heränneen kansan kasvattamisessa, lueteltakoon seuraavassa muutamia semmoisia lennokkaita sanoja, miten katkonaisina ja toisistaan eristettyinä ne tällä tavoin esitettyinä sitten esiintyvätkin.

Heränneitten hairahduksia ja vikoja Logren ei kohdellut hellästi. Hyvinkin ankarasti hän usein syyllistä piteli. Eikä jättänyt hän nuhdeltua tuon yhden nuhteen varaan, vaan kävi myöhemmin katsomassa, mitä nuhde oli vaikuttanut. "Lasta ei saa heittää ulos pesuveden mukana", oli hänen tapansa sanoa; "ja jos heittää, täytyy ainakin pian käydä katsomassa, ettei se palellu kuoliaaksi". Paljon hellävaraisemmin, jos kohta aina vakavasti, puhutteli hän suruttomia. "Siirapilla saa enemmän kärpäsiä kuin tervalla", hän Jumalan kutsumistapaan vedoten arveli. Kun muuan ystävä teki muistutuksen tuota hänestä suruttomiin nähden liika evankelista menettelyä vastaan, hän vastasi: "Sinä, Erkki, olet samanlainen kuin mies, joka menee ottamaan hevosta kiinni ja samalla, kuin toisella kädellä tarjoo leipää, ojentaa toisella kurikkaa: otatko, vai annanko minä sinulle!" Varsinkin "Kiireen talven" häiriöiden jälkeen kävi moni vanha herännyt levottomaksi, jos nuorissa tai vasta kääntyneissä alkoi näkyä suurempaa tunteellisuutta ja innostusta. Muutamalle tuommoiselle epäilijälle Logren kerran lausui: "Laiska hevonen siitä tulee, joka ei varsanakaan hyppele". Mutta kyllä hän toiselta puolen usein varoittikin tuommoisia intoilijoita. Niinpä lausui hän muutamalle nuorukaiselle, joka ei ollut altis tyytymään jatkuvaan kerjäläisen asemaan, vaan kärsimättömänä arveli, että parannuksesta pitäisi tulla valmista: "Kun varsan valjastaa ja sille sanoo 'ptruu', niin se riuhtoo ja hyppii: mikä siinä on, ettei saa mennä? Mutta kun monen kuorman väsyttämälle ja kovia kokeneelle pattijalka-hevoselle sanoo 'ptruu', niin voi taivasten tekijä, kuinka ihanaa evankeliumia se sille on, kun se kuulee, että nyt saa seisahtua." — Logren oli luonnostaan hyvin kiivas ja suuttui tulisesti, jos palvelijoissaan huomasi huolimattomuutta, vilppiä tahi muuta vikaa. "Tuollaisia miehiä saan minä vaikka vasikkahaallisen", saattoi hän sanoa sille, joka itseään puolusti. Syyttömänkin täytyi pitää suunsa kiinni. "Joka ei syyttömänä ota syytöstä päälleen", oli hänellä tapana sanoa, "se ei ota syyllisenäkään". — Kun moni Suupohjan heränneistä Malmbergin kuoleman jälkeen vetäytyi yksinäisyyteen ja seuraelämän virkistyttyäkin pysyi erillään muista, puolustaen itseään sillä, että Jumalan sanaa paraiten viljelee kodissaan, huomautti Logren: "Ei yksi halko pesässä pala". — Olemme kertoneet, mitä Logren saapuessaan asettamaan "Kiireen talven" touhua, lausui Juurikoskelle tämän yrityksistä saada tuota touhua lakkaamaan. Toisessa tilaisuudessa koetti hän seuraavin sanoin näyttää viimemainitulle, missä tämä oli erehtynyt taistelussaan hurmahenkisyyttä vastaan: "Niinkö luulet, Heikki, että viisas mies kadottaa viisautensa, jos tyhmän kansan alle alentuu? Ja niinkö luulet, että viisas pitää viisautensa, jos hän tyhmän kansan päällä pyörii?" Näistä samoinkuin muistakin hänen heränneitten johtomiesten asemasta lausumistaan sanoista näkyy, että hänen katsantotapansa oli hyvinkin kansanvaltainen. Yksin kansan luottamus oli esim. ratkaiseva, ken oli tuleva johtajaksi, kun entinen kuoli, ja tätä ratkaisua tuli jokaisen kärsivällisesti odottaa. Taneli Rauhalan hautajaisissa hän muunohessa lausui: "Kun Jumala ottaa laumasta kellokkaan pois ja alkaa kelloa uuden kaulaan sovittaa, on monta, jotka luulevat, että se heille sopii. Mutta niistä ei ole yhtään Jumala valinnut. Se on miehen reikä, mutta koiran virka." Ja samaan aikaan moitti hän toisessa tilaisuudessa, jossa hän oli ottanut saman asian puheeksi: "Kun hallitsija kuolee eikä ole kruununperillistä, on vaarallista huudattaa itseään hänen seuraajakseen — siinä menee helposti pää." — Niinkuin olemme nähneet, oli Logren hyvin antelias köyhille. Armottoman ankarasti hän kohteli itaruuden syntiä, missä vain sitä huomasi. Kerran saapui hänen luoksensa muuan rahantunteva mies valittaen: "Olen kärsinyt suuren vahingon. Yöllä varastettiin minulta 60 markkaa". "Miltä köyhältä olet taas pidättänyt, mitä hänelle olisi kuulunut, koskei Jumala antanut sinun noita rahoja pitää"? kuului vastaus.

Niinkuin jo näistäkin lausunnoista voi päättää, oli Logrenin puhe lyhyttä, täsmällistä, kohti käypää. Pitkäveteistä nuhdesaarnaa, joka enemmän ärsyttää kuin nöyryyttää ja rakentaa, hän ei milloinkaan käyttänyt. Hyvin tehokkaaksi osoittautui myöskin esim. seuraava hänen tapansa ratkaista heränneitten välisiä riitoja. Saattoi näet tapahtua, ettei hän sanallakaan puuttunut asiaan, kun epäsopuun joutuneet sen hänelle esittivät, vaan alkoi puhua muusta. Ennen heidän lähtöään hän vain ilmoitti, missä ensi seurat tulisivat pidettäviksi, ja kehoitti heitä niihin saapumaan. Siellä hän sitten seurapuheessaan otti asian esille, mutta niin, että ainoastaan asianomaiset ymmärsivät, keitä nuhteet ja varoitukset sillä kertaa lähinnä tarkoittivat. Toiseenkin, omituiselta ehkä monenkin mielestä näyttävään, mutta samalla hyvinkin käytännölliseen keinoon hän vetosi oikaistaksensa harhaan joutunutta veljeä, jonka hän tiesi pahenevan nuhteesta, jos se suoraan hänelle annettaisiin. Hän näet syyllisen kuullen nuhteli toista, joskus aivan syytöntäkin samasta viasta. Kuvatkoon seuraava tapahtuma muutamaa Logrenin tässä muodossa antamaa nuhdetta.

Monesti oli Taneli Rauhala kateuden ja vikoilemisen esineenä. "Kiireen talven" touhujen asettaminen kyllä palautti sovun, mutta vuosien perästä joutui hän taas panettelijain ja moittijain hampaisiin. Ilmeistä on, ettei ainakaan Juurikoski ollut siihen syytön. Varsinkin v. 1882 tuli tuo Kalajoen heränneitten johtomiesten välinen vanha epäsopu uudelleen selvästi näkyviin. "Etelän" ja "pohjanpuolen" heränneet olivat jo monen vuoden aikana tottuneet tuon tuostakin käymään toisiaan tervehtimässä. Kun Logren ystävineen viimemainittuna vuonna saapui Kalajoelle, olivat sikäläisten johtomiesten välit kireimmillään. Juurikoski sekä muutamat muut koettivat kaikin tavoin saada Rauhalaa ja hänen kristillisyyttään epäluulon alaiseksi ystävien silmissä. Ensimmäiset suuret seurat "eteläläisten" tultua pidettiin Vuolteenperässä Nivalassa. Jo pari tuntia ennenkuin hartaushetki oli alkanut, oli tupa täynnä kansaa. Ihmiset puhelivat hiljaa keskenään. Juurikosken ja hänen ystäviensä kanssa seurusteli muuan "eteläläinen" kaikessa rauhassa, kun ovi äkkiä aukeni ja Logren ärjäsi tälle matkatoverilleen: "Vai täällä sinä ystäväin nahkainmyyjä taas olet kauppojasi hieromassa". Eikä siinä kyllin. Mies sai kuulla kunniansa siitä, että hän muka oli puhunut muiden kristillisyyden vilpillisyydestä siten koettaen saada omaa uskonnollisuuttaan edulliseen valoon. Kiivastumistaan kiivastuen jatkoi Logren moitepuhettaan, kunnes hän pakotti tuon mitään pahaa aavistamattoman matkatoverinsa poistumaan tuvasta huutamalla hänelle: "Ulos sellainen lurjus". Tilaisuudessa olleet ovat kertoneet, että mies raukka lähtiäisiksi sai potkunkin. Harva lienee ymmärtänyt, että tuo kaikki tarkoitti Juurikoskea ja hänen lähimpiä ystäviään, eikä sovi kummastella, että tuommoisen läksytyksen aivan syyttömästi saanut itse oli siitä hyvin pahoillaan. Vasta paluumatkalla kotia sai hän selityksen. Logren näet silloin hänelle lausui: "Että sinä kehtasitkin oikein ottaa nenääsi! Olisihan sinun pitänyt ymmärtää, että viatonta ystävää on helpompi lyödä niin, ettei se kuole, kuin viallista vihollista." Sanottakoon muutoin tästä Logrenin omituisesta esiintymisestä Vuolteenperän seuroissa mitä tahansa, niin saavutti hän sillä tarkoituksensa. Juurikosken ja Rauhalan välisen eripuraisuuden tuli, joka jälleen oli ollut leimahtaa ilmiliekkiin, sammui taas melkein kokonaan.

Kodissaan ylläpiti Logren mallikelpoista järjestystä. Vaikka hän joskus liiallisellakin kiivaudella käsitteli palvelijainsa erehdyksiä, kunnioittivat ja rakastivat nämä häntä vilpittömästi. Ei ollut hänen vaikea saada palkollisia. Tynjälä oli niin hyvässä maineessa, että työväki sinne kilvan pyrki. Salaisuus oli se, että talo oli pyhitetty Herralle. Ei pitänyt isäntä itseään muita parempana, hän päinvastoin oli ensimmäinen tunnustamaan vikansa ja syntinsä. Ja sekin tiedettiin, ettei hän katsonut ihmisen muotoa, valvoessaan vanhurskauden ja oikeuden vaatimuksia kodissaankin. Muuan esimerkki. Tynjälä oli käräjätalona. Eräs kirjuri, jolle palvelustyttö aamulla vei kahvia, yritti tehdä tälle väkivaltaa. Saatuaan tiedon asiasta, meni Logren ruoska kädessään huoneeseen. Hädissään ei osannut kirjuri muuta kuin uhata raivostunutta isäntää sillä, että hän oli "tuomarin kirjuri". "Vaikka olisit Turkin keisarin kirjuri", kuului vastaus, "niin tästä saat". Tuntuva selkäsauna vakuutti tuomarin hämmästyneelle virkailijalle, ettei isäntä ollut leikkiä laskenut.

Logrenin raamatuntieto oli erinomaisen hyvä. Siihen hän aina seurapuheensa perusti ja siihen hän kokemuksista puhuen tuon tuostakin viittasi. Raamatun jälkeen olivat Luther ja Arndt hänelle rakkaimmat. Myöskin Björkqvistin ja Wegeliuksen postilloja hän usein luki, vaikkei hän niistä varsin yhtä paljoa pitänyt. "Luther", niin lausui hän monesti ihastuksella, "paljastaa rohkeasti ihmisen synnin ja kurjuuden, mutta ei hän toiselta puolen salaa Jumalan laupeutta ja armoa syntisiä kohtaan". Kun Berghin postilla ilmestyi, levitti hän sitä innokkaasti. Hän piti sitä erinomaisen tarpeellisena, koska "se paljastaa aikamme nukkuvan kristillisyyden". Näistä kirjoista sekä N. K. Malmbergilta oli Logren sen viisauden oppinut, jota hän heränneille sekä herätykseksi monelle maailman lapselle julisti. Viimemainittuja tapasi hän muunmuassa kauppamatkoillaan. Ei hän heille paljoa puhunut, mutta ne harvat sanat, jotka hän, ikäänkuin sattumalta ja aivan sivumennen lausui, tekivät tehtävänsä. Niiden voimaa lisäämässä oli muunohessa myöskin miehen harvinaisen miellyttävä ja puoleensa vetävä käytös. Harvoin tapahtui, ettei häntä pyydetty vasta saapumaan niihin taloihin, joihin hän matkoillaan poikkesi hevosiaan syöttämään tahi yösijaa pyytämään; ja kun hän tuli, otettiin hänet aina ilolla vastaan. Niinkuin jo olemme huomauttaneet, vaikutti Logrenin esiintyminen senkin tähden niin edullisesti, että se oli niin sivistynyttä. Harva kansanmies on ollut kultuurille niin altis kuin hän. Kaikkea ruokottomuutta, epäsiisteyttä, lattialle sylkemistä y.m. hän kovasti vihasi, vaatien että etupäässä heränneitten tuli semmoista huolellisesti välttää. Mutta ei hän toiselta puolen ylellisyyttäkään suosinut, vaan päinvastoin vastusti uuden ajan luonnollisimpiakin mukavuuksia, parempia ajoneuvoja y.m. Heränneitten puvun säilyttämistä hän jyrkästi puolusti, vaikkei hän suinkaan vaatteille semmoisina mitään erinomaisempaa arvoa pannut. Millä kannalla hän tähän kysymykseen nähden oli, näkyy paraiten seuraavasta hänen lausunnostaan: "Körttipuku on niinkuin aita, joka estää sikoja peltoon pääsemästä. Se estää aivan muuttumattomia heränneitten joukkoon lyöttäytymästä ja heränneitä maailman markkinoille menemästä." Ihmeteltävän oikeaan osasi Logren sekä sivistyspyrinnöissään — hän oli muunmuassa kansakoulujen lämmin suosija — että herännäisyyden traditsioonien säilyttämisessä. Hänen harvinainen älynsä ja valistunut mielensä estivät ristiriitojen syntymistä, vaikka hänen aikansa enemmän kuin yhdessä suhteessa oli murrosaikaa. On mahdoton laskea, kuinka suuren palveluksen hän heränneenä, sivistykseen pyrkivänä talonpoikana on tehnyt koko herännäisyysliikkeelle. Jos kenenkään vaikutus ulottuu kauas tulevaisuuteen, niin Arvi Logrenin. Ja juuri sentähden on hänen nimensä niin historiallinen nimi.

Logrenin uskotuin asetoveri hänen taistelussaan heränneitten hajalle joutuneitten, monen eripuraisuuden repimien rivien kokoamisessa ja Herran elävään tuntemiseen johdattamisessa oli Taneli Rauhala. Heidän välillään vallitsi aina mitä likeisin ja sydämellisin ystävyys. Jo Malmbergin eläessä olivat he hänen veljelliseen rakkauteen vaativien puheittensa ohjaamina oppineet tuntemaan toisensa ja jo niiltä ajoilta oli heillä monta yhteistä kallista muistoa siitä, miten vastustamattomalla voimalla suuren opettajan sanat olivat painaneet heidät, kaikesta omasta riisuttuina, armoistuimen juurelle kerjäämään armoa armosta. Rauhala oli 11 vuotta Logrenia vanhempi, mutta ei ikäero eikä sekään, että jo Paavo Ruotsalainen oli kehoittanut heränneitä ensinmainitulta hengellisissä asioissa neuvoa pyytämään, saanut aikaan minkäänlaista kateutta heidän välillään. Ainoa seikka, joka joskus hieman häiritsi heidän ystävyyttään, oli se, että Rauhala Lapualla loppuijällään käydessään oli huomaavinaan, että Logren liika kernaasti seurusteli herrasmiesten kanssa. Ensinmainittua kiusasi silloin epäilys, ettei tuo rakas ystävä enää huolinutkaan hänestä, niinkuin ennen. Aihetta siihen antoivat epäilemättä suurimmaksi osaksi lapualaistenkin kuiskaukset, että Logren muka oli "herrojen hännystelijä". Mitä muutoin tähän syytökseen tulee, niin katkasee viimemainitun miehekäs ja imarteluista vapaa talonpoikaisluonto siltä kärjen, jos kohta täytyneekin myöntää, että tuo sivistystä ja tietoja koko sydämestään halajava mies ehkä joskus tunsi suurtakin kiusausta päästä useammin seurustelemaan niiden kanssa, jotka tässä suhteessa olivat enemmän saaneet. Oli miten oli — mitään erimielisyyttä ei senkautta vähimmässäkään määrässä syntynyt noiden uskollisten asetoverien välillä eikä heidän ystävyytensä siitä kärsinyt. Rauhalan epäluulo oli vain pieni pilvenhattara heidän elämänsä iltataivaalla. Sitä kauniimmaksi vain muodostui sen poistuttua auringonlasku.

Jo Vilh. Niskasen aikana ja hänen seurassaan oli Rauhala tottunut matkustamaan Suupohjaan ja siellä kulkemaan pitäjästä pitäjään ja kylästä kylään heränneitä ystäviä tapaamassa. Mutta varsinkin Logrenin päästyä sikäläisen herännäisyysliikkeen johtajaksi kävi hän säännöllisesti kerta tai kaksi vuodessa Lapualla ja sen naapurikunnissa. Hänen seurassaan oli silloin useita ystäviä Kalajoen-varrelta, niin että kulkue muodosti pitkän jonon hevosia. Ja yhtä usein saapui Logren ystävineen vastavierailulle Ylivieskaan, Nivalaan, Sieviin y.m. Rauhalan opetuslapsia tervehtimään. Varoja ei ahtaimpinakaan aikoina saanut puuttua tämmöisiin matkoihin, ja jos puuttui, kokosivat sen paikkakunnan heränneet, johon kulloinkin tultiin, hiljaisuudessa ja suuren joukon siitä mitään tietämättä, keskuudessaan raha-apua matkustaville. Usein saatiin tällä tavoin kokoon enemmänkin, kuin matkakustannusten peittämiseksi tarvittiin. Ja mihin vain tultiin, siellä oli kaikki maksutonta, ei vain kaukaisille vieraille, vaan lukuisille oman paikkakunnan ystävillekin. Semmoisten vierailujen ajat olivat juhla-aikoja. Joka talossa, johon poikettiin, tuotiin pöydälle, mitä parasta talossa löytyi. Matkasuunnitelmaankin nähden vallitsi vakaantunut järjestys. Niinpä esim. "eteläläiset" kun matkustivat Kalajoelle, majailivat Kannuksen Hanhinevalla, missä heidän hevosensa jaettiin seudun heränneisiin taloihin hoidettaviksi. "Pohjanpuolen miesten" matkustaessa Suupohjaan tekivät Järven talot Ylihärmässä samaa palvelusta. Kyläilyjä kesti viikon, vähän toistakin, joskus kauemminkin.

Epäilemättä oli Logren puhujana Rauhalaa paljon etevämpi. Hän oli loogillisempi, hänen vertauksensa sattuvammat, hänen lauserakennuksensa täsmällisempää. Kauniit käänteet, joille kädenkin hienot liikkeet antoivat vielä enemmän eloisuutta, tehostivat hänen kauttaaltaan nerokasta esiintymistään. Hänen puhuessaan täytyi vastahakoisimmankin kuunnella, suruttomimmankin säpsähtää, tylsimmänkin pysyä tarkkaavaisena. Varsinkin muotoon nähden oli Rauhalan puhe paljon heikompaa. Mutta sisällyksen syvällisyys ja erinomainen hellyys, joka usein sai kovasydämisetkin kyyneleitä vuodattamaan, korvasivat mitä yllämainitussa suhteessa puuttui. Kun Logren ja Rauhala istuivat vieretysten seuroissa ja vuoroonsa puhuivat, eivät tienneet sanankuulijat, kumpaako kernaammin katselivat ja kummanko puheet olivat mieluisampia. Toinen sai toiselta, toinen toiselta enemmän. Ja sama oli heidän opillinen kantansa. Eivät he seurapuheissaan tavoitelleet valmista kristillisyyttä, vaan kysymys jäi ikäänkuin auki, jotta Herraa etsittäisiin. Logren teroitti ehkä enemmän kuin Rauhala, miten välttämätöntä on pysyä Jumalan käsialana, pakenematta sinne tai tänne. Rauhala painosti ehkä useimmin, miten vaarallista on toisesta tai toisesta hyvästä neuvosta tahi sanasta tehdä itselleen valmiita tikapuita, joita myöten kilvoittelematta luulee pääsevänsä taivaaseen. Mutta kummankin silmämääränä oli vanhan aatamin kuolettaminen, ihmisen riisuminen kaikesta, mikä hänessä on omaa, jotta Jumalan työ hänessä yhä enemmän sijaa saisi. Ja perustana oli varsinkin Lutherin postillan ahkerasta viljelemisestä kummassakin vuosi vuodelta yhä elävämmäksi ja horjumattomammaksi käynyt vakaumus, että ihminen vanhurskautetaan Jumalan edessä uskon kautta Kristukseen ilman lain töitä. Sanaa "usko" kyllä harvoin käytettiin — etenkin hedbergiläisen riidan ajoilta asti pelättiin herännäisyydessä liiaksi sen väärin käyttämistä — mutta tarkoitus oli se. Eivät johtajat eivätkä heidän sanankuulijansa puhuneet uskostansa, tuo kun heistä olisi ollut kerskausta ja eksyttänyt "suukristillisyyden" luultuun varmuuteen armotilastaan, vaan he puhuivat heikkoudestaan ja Jumalan armon suuruudesta. Ja tämä armo on saatavissa "ilman rahatta ja ilman hinnatta", sulasta armosta, niin kuului heidän todistuksensa. "Kun tunnet itsesi oikein onnettomaksi", lausui Rauhala muutamalle kiusatulle ystävälleen, "kun ei ole parannusta, ei uskoa, ei mitään hyvää, niin löytyy vielä yksi: Kristus on minut lunastanut. Tartu siihen, siitä lähtee elämä." Mutta kyllä ymmärsi Taneli, samoinkuin Logrenkin, antaa suurta arvoa ihmisyydellekin, "jos kohta sitä usein saakin hävetä". Muutamissa seuroissa, joissa hän puheensa johdoksi oli käyttänyt Filipp. 2: 5-11, hän muunohessa lausui: "Kohottaakseen ihmisyyttä tuli Jumala Pojassaan ihmiseksi. Hän ei häpeä olla ihmisenä, mutta me häpeämme sellaisina mennä Kaikkivaltiaan eteen, pyrkien tekeytymään jumalisuudellamme jumaliksi."

Vielä enemmän kuin seurapuhujana vaikutti Rauhala yksityisesti antamillaan neuvoilla ja sillä väsymättömällä hellyydellä, millä hän niin yhdessä kuin toisessa suhteessa piti huolta laumastaan. Taloudellisissakin ahdingoissa hän heitä monesti auttoi. Itsellään hänellä ei kyllä ollut antaa tarvitseville apua, mutta hän oli aina altis sitä muilta hankkimaan. Heränneet tottuivat tottumistaan ilmaisemaan hänelle huolensa, hän kohteli heitä aina säälivällä rakkaudella ja hänen puoleensa oli helpompi kääntyä kuin kenenkään muun.

Taneli Rauhalan suurtyö Vilhelm Niskasen työn jatkona oli jaossa särkyneen herännäisyyden sirpaleiden kokoaminen ja hoitaminen laajalti kautta Keski-Pohjanmaan sekä osaksi Suupohjassa, vieläpä Savossakin. Kalajoen-varren varsinaisilla herännäisalueilla, Ylivieskassa, Nivalassa, Sievissä ja Haapajärvellä, hoiti hän maltillisella menettelyllään ja hengenvoimalla "Kiireen talven" uusista heräysliikkeistä ja sen selkkauksista yksimielisyyteen nöyryytetyn, vieläpä moninverroin lisätyn kansan. Samoin kokosi hän Reisjärven herännäissirpaleet uuteen virkeyteen, ja hänen aikanaan syntyi Pihtiputaan Muurepään kylillä uusia herätyksiä, jotka hänen isällisellä hoidollaan pääsivät kehittymään. Hänen valvova ja ahkera huolenpitonsa ulottui niinikään Kalajoen, Raution, Kannuksen, Oulaisten, Pyhäjoen ja Raahen hajalla asuviin heränneisiin.

Olemme maininneet Rauhalan vierailuista Suupohjassa. Sikäläisetkin heränneet luottivat häneen täydellisesti ja rakastivat häntä sydämestään. Monet häiriöt ja rettelöt hän heidänkin keskuudestaan maltillisella ja viisaalla esiintymisellään estäen torjui. Semmoinen oli esim. ennen (IV, 479) Matti Takalan, Kustaa Keskisen ja Matti Järven Härmässä heti Malmbergin kuoleman jälkeen aikaansaama häiriö, jota Rauhala yhdessä Logrenin kanssa kävi asettamassa. Samassa seurakunnassa 1860-luvulla syntynyt uusi häiriö vaati niinikään häntä siellä saman ystävänsä kera käymään. Härmään oli näet asettunut asumaan muuan käsityöläisen vaimo nimeltä Katariina Jansson. Hän oli äärimmäisiä hedbergiläisiä ja sai ennenpitkää kootuksi ympärilleen joukon, joka "käsitti uuden valon". Heitä nimitettiin katariinalaisiksi. Heihin liittyivät muiden kera myöskin Kustaa Keskinen ja Matti Takala. Suurta hallaa tämä liike tuotti paikkakunnan herännäisyydelle. Logren arveli, ettei hänen tarvinnut puhua Härmässä, "siellä kun oli evankeliumia housun vyötäisiin asti". Hänen ja Rauhalan taitava esiintyminen sai kuitenkin häiriön vähitellen asettumaan. Katariina muutti pois paikkakunnalta ja hänen edustamansa liike kuoli ennenpitkää sukupuuttoon.

Kansan kertomuksissa Härmän rettelöistä on säilynyt seuraava todistus siitä kristillisestä rakkaudesta, millä Logren ajatteli vastustajiaankin. Kun hän v. 1868 matkusti Keskipohjanmaalle, koetti hän saada mukaansa myöskin Takalan ja Keskisen. Nämä lupasivatkin lähteä, mutta heidän matkastaan ei kuitenkaan tullut mitään, he kun samaan aikaan sairastuivat. Kotia palatessaan sai Logren kuulla, että hänelle paljon haittaa tehneet, nyttemmin herännäisyyteen uudestaan vähän kallistuneet härmäläiset sillä aikaa molemmat olivat kuolleet. Uutinen koski kipeästi Logreniin. "Jos tiesin", hän lausui, "että ne sillä aikaa kuolevat, en olisi mennyt Pohjaan, vaikka olisi koko Kalajoki palanut".

Samankaltaista säälivää myötätuntoisuutta vastustajia kohtaan osoitti, varsinkin kuoleman heitä kohdatessa, usein Rauhalakin. Saatuaan kerran kuulla, että Iisalmen heränneitten silloisella johtomiehellä Juhani Niskasella (IV, 320) oli tapana julistaa kiroustuomioita väärintekijöille, hän lausui: "Ei pitäisi kenenkään Jumalan nimessä toista tuomita, jos syytäkin olisi." Omasta kokemuksestaan hän tiesi, miten ahtaalle tuommoisen tuomitsemisen tähden sen julistaja voipi joutua. Hän oli näet sillä tavoin kironnut kahta miestä, joita pidettiin eniten syyllisinä Nisulan talossa "Kiireen talven" aikana tapahtuneeseen verenvuodatukseen. Kumpikin oli kahden viikon perästä kuollut. "Minulle jäi kahden miehen surma omalletunnolle", valitti tästä kertoessaan Rauhala haikein mielin.

Rakkaus oli se voima, jolla sekä Logren että Rauhala saivat heränneitten vasta ryhmittyneet joukot pysymään koossa niinäkin aikoina, jolloin itsekkäisyys ja erimielisyys koettivat niitä uudelleen hajoittaa. Ei olisi tämä voima päässyt heissä niin suureksi, jos itsekkäät pyyteet olisivat ajaneet heitä johtaja-tointa pyytämään ja tässä hengessä toimimaan. Paremmin kuin mikään muu osoittaa heidän välinen ystävyytensä, ettei oma kunnia ja arvo ollut heillä silmämääränä. Kumpikin nautti mitä suurimmassa määrässä heränneen kansan luottamusta ja kunnioittavaa rakkautta, mutta heidän mieleensä ei noussut ajatus: kumpi on meistä suurempi.

Pohjanmaan kolmas huomattu herännäisyysjohtaja tänä "ukkojen aikana", jolla nimellä sikäläiset heränneet nimittävät vuosien 1860 ja 1883 välistä aikaa, oli Heikki Juurikoski. Hänen vaikutusalansa oli paljon ahtaampi kuin Rauhalan ja Logrenin, se kun verraten harvoin ulottui hänen kotipitäjänsä, Ylivieskan, rajojen ulkopuolelle, mutta ei silti sekään ollut vähäarvoinen. Luonteen puolesta oli hän harkitseva ja jyrkkä, enemmän ajatuksen kuin tunteitten mies. Vakaumuksessaan oli hän luja, usein itsepintaisuuteen asti. Mitä ehdottomimmin asettui hän Vilh. Niskasen opin kannalle; saattaapa sanoa, että hän muodosti tämän opin eri kohdat järjestelmälliseksi kokonaisuudeksi. Siitä johtui se laillisesti vaativa uskonnollinen katsantotapa, joka oli hänelle ominaista. Ja tätä katsantotapaa tuki hänen jäykkä luontonsa, joka usein eksytti häntä kovilla sanoilla vaatimaan kuuliaisuutta siinäkin, missä yksin rakkauden olisi pitänyt saada puhevaltaa. Juurikoski vikoili Rauhalaa siitä, että tämä "turhalla hempeydellä johdatti kansaa totuudesta syrjään". Niin aiheettomana kuin tätä muistutusta Kalajoen-varrella yleensä onkin pidetty, ei ole oikein siltä kaikkea arvoa kieltää. Päinvastoin on myönnettävä, että Juurikosken ankara kiivaileminen paheita ja syntejä vastaan on ollut varsin tärkeänä lisänä siinä totuuden julistuksessa, jota Keski-Pohjanmaan herännyt kansa "ukkojen" suusta sai kuulla. Valitettavaa vain on, ettei Juurikoski milloinkaan päässyt oikein likelle Rauhalaa, vaan että hän vikoilemalla viimemainittua paljon häiritsi sitä yhdysvaikutusta, johon heränneitten luottamus oli heidät kutsunut. Eräs vielä nykyisen vuosisadan alussa Ylivieskassa asuva, harvinaisen elävä vanha herännyt, Anna Koskela (k. 1914) on kuvannut näitä Kalajoen-varren herännäisyyden johtomiehiä seurapuhujina seuraavasti: "Juurikoski piti pitkiä seurapuheita, hän löi usein lain vasaralla ja pani ikeen kansan päälle, jota oli vaikea kantaa. Rauhalan puheet olivat lyhyempiä, mutta paljon parempia. Hän puhui eniten Jumalan rakkaudesta. Joskus piti hän polvirukouksiakin, sanoen niistä: 'tämä on kallis tehtävä, jota liika vähän harjoitetaan'."

Juurikoski vaati jyrkästi yksinkertaisia elämäntapoja. Kun esim. eräs herännyt isäntä laittoi lasit kirjakaappiinsa, paheksui hän sitä kovasti. Moitittavana piti hän kuvien ripustamista seinille, vähänkään uudenaikaisempia huonekaluja j.n.e. Kun hän kerran muiden kera oli saattelemassa Rauhalaa Suupohjaan päin, huomasi hän Hanhinevalla tämän matkustaneen rihmoilla ristiinpunotussa reslassa. Tuosta rupesi hän kovasti torumaan: "Miten te tuollaisella reellä menette? Viette eteläläisille uusia tyylejä vain." Todistuksena, miten suuri hänen vaikutusvaltansa oli, mainittakoon, että resla vaihdettiin pitkälaitaiseen, yksinkertaisempaan matkarekeen.

Juurikoski luki paljon. Pääkirjoina olivat P. raamattu, Vegeliuksen sekä Lutherin huonepostilla. Olosuhteita kuvaavaa on, että hän sai Lutherin kirkkopostillan vasta v. 1882 ja silloinkin ainoastaan "talvipuolen". Heränneitten pappien vilkas kirjojen levittäminenkin oli heidän vetäydyttyään herännäisyysliikkeestä syrjään jo aikoja sitten lakannut. — Uutta postillaansa luki Juurikoski tavattoman ahkerasti. Se oli hänen rakkainta ajanviettoaan elämänsä illalla.

Muistettava on vielä yksi heränneitten johtomies "ukkojen ajoilta": Juhani Niskanen. Olemme nähneet (IV, 320), miten tämä lahjakkaan Lauri Juhana Niskasen lahjakas poika isänsä kuoleman jälkeen vähitellen alkoi tulla yhä enemmän huomatuksi Iisalmessa ja miten hän kokosi sikäläiset heränneet yhteisiin isien hartausharjoitusten tapaisiin kokouksiin. Tiedämme niinikään, että sikäläisenkin herännäisyysliikkeen pappien luku näistä ajoista alkaen oli vähenemistään vähentynyt. J. J. Rahmin muutettua pois Kiuruvedeltä ja H. K. T. Brofeldtin yhä ratkaisevammin ruvettua Beckin katsantotavan kannattajaksi, oli K. Weissell ainoa, joka vielä suosi herännäisyyttä, mutta ei hänkään enää edes koettanut koota heränneitten rivejä ja vielä vähemmin hän pystyi luomaan niihin eloisuutta. Toinen toisensa perästä katosivat näyttämöltä myöskin liikkeen huomatuimmat maallikot. Juhana Poikonen oli kuollut (IV, 320) ja Abraham Lappalainen (k. 1873), joka niinikään oli toiminut jonkunlaisena johtomiehenä Iisalmessa, tuli jo v. 1863 sokeaksi eikä senkääntähden kyennyt saamaan aikaan mitään sanottavaa. Pohjois-Savon herännäisyyden johto jäi näin ollen kokonaan Niskasen hartioille. Parastansa hän koetti, mutta vanhaan kaavaan kangistunut liike ei ottanut virkistyäkseen. Monesti kävi Niskanen Kiuruvedellä, ulottaen matkansa väliin Nivalaan ja Kalajoelle asti, mutta mitään likempää tuttavuutta hän ei siellä moneen vuoteen saanut solmituksi. Siihen oli hän epäilemättä suureksi osaksi itse syypää, kun näet saatiin tietää, että hän toistupalaisille ylimielisesti oli puhunut "vilhelmiläisten" harhaopista sekä muistuttanut heille sitäkin, että Paavo Ruotsalainen oli "kironnut" Vilhelm Niskasen, jonka opetuslapsia he olivat. Juurikosken kanssa lienee hän kuitenkin jo siihen aikaan jotakuinkin sopinut yhteen.

Niskanen oli puhelias ja harvinaisen vilkas mies. Hänen esiintymisessään oli paljon puoleensa vetävääkin. Mutta hän oli tämän ohessa hyvin arka omasta kunniastaan sekä ystävänä epäluotettava. Jos kohta hän hyvin suorasti mielipiteensä monesti silloinkin ilmaisi, kun tiesi sillä muita loukkaavansa, oli hänen luonteessaan toiselta puolen kierouttakin. Myönnettävä on kuitenkin, ettei hän pyrkinyt pohjalaisten tuttavuuteen ainoastaan maineensa kartuttamista varten. Niskanen oli siksi hyväpäinen ja kaukonäköinen mies, että hän aivan hyvin ymmärsi, mitä Pohjanmaan heränneitten apu merkitsi Iisalmen kituvalle liikkeelle. Sitäpaitsi vaativat häntä herännäisyyden vanhat muistot, jotka elävästi kangastivat hänen mielessään niiltä ajoilta asti, jolloin hän isänsä seurassa oli vieraillut Kalajoen-varren heränneissä taloissa, häntä uudelleen hakemaan tätä tuttavuutta. Pääansio siitä, että "ukkojen aikana" Savon-puolen ja Pohjanmaan herännäisyys jälleen rupesivat lähentelemään toisiaan, ei kuitenkaan ole hänen, vaan Rauhalan ja Logrenin. Niinkuin seuraavassa saamme nähdä, laskivat he perustuksen sille yhdysvaikutukselle, joka vähän myöhemmin uusimman herännäisyyden huomattavimman miehen johtamana muodostaa niin kauniin lehden tämän liikkeen vaiheissa XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä.

Jo nuorena oli Taneli Rauhala tutustunut Savon herännäisyyteen. Missä ja milloin tämä tuttavuus oli alkanut, siitä ei ole varmoja tietoja, mutta se tiedetään, että Paavo Ruotsalainen tunsi hänet, puhui hänestä suurella luottamuksella sekä kehoitti, niinkuin olemme maininneet, heränneitä pyytämään häntä hengelliseksi neuvonantajakseen. Seurauksena oli, että Savonkin puolelta jo Vilhelm Niskasenkin vielä eläessä joskus tultiin neuvottelemaan hänen kanssaan hengellisistä asioista. Jo nämä seikat riittävät selittämään, miksi Rauhalan monesti teki mieli käydä tervehtimässä Kiuruveden ja Iisalmen heränneitä. Samassa määrässä kuin Keski-Pohjanmaan herännäisyys kasvoi ja sen hajalla olleet ryhmät kokoontuivat yhdeksi samanmieliseksi liikkeeksi, heräsi hänessä toivo, että Savon-puolenkin herännäisyys saataisiin siihen liittymään. Enemmän kuin mikään muu oli kuitenkin Suupohjan ja Kalajoen-varren samoihin aikoihin yhä lujittuva liitto heränneitten isien perinnön säilyttämiseksi omiaan laajentamaan hänen näköpiiriään ja tukemaan hänen toivoaan Savonkin herännäisliikkeen suhteen. Keski-Pohjanmaan järjestämistä ja tarkkaa huolenpitoa vaativa liike sekä tiheät matkat Suupohjaan estivät kuitenkin toistaiseksi Rauhalan matkasuunnitelmia Iisalmeen toteutumasta. Vasta v. 1869 alkoi Kalajoenvarren ja Savon-puolen herännäisyysliikkeiden yhdystoiminta, johon ennenpitkää Suupohjankin heränneet yhtyivät. Joulukuussa viimemainittuna vuonna lähti muutamia heränneitä miehiä Nivalasta ja Ylivieskasta Iisalmeen tutustuakseen sikäläisiin heränneisiin. Tultiin Juhani Niskasen kotiin. Siellä paljon keskusteltiin savolaisten kanssa menneitten aikojen suurista tapahtumista näillä seuduin. Kyllä sikäläisillä heränneillä — niin nämä itse arvelivat — vieläkin oli "puhtaan opin tieto ja sen mukainen puhdas tunnustus", mutta nyt vallitsi heissä penseys ja heidän uskonsa oli hedelmätöntä. Simo Pylväs (IV, 490), joka oli mukana tällä matkalla ja on siitä kirjoittanut kirjeessä kertomuksen, lausuu tuon keskustelun johdosta: "Tässä jouduin minä ajattelemaan: voi, hyvä Jumala, mitä auttaa meitä puhtaasti suulla puhua, oikein tunnustaa ja tuomita uskon asioista, jos hedelmät julki tuovat sen, ettei sydän usko, paremmin kuin villityt ja vääräuskoisetkaan." Mutta kun hän sai kuulla kielilläpuhujiakin ja kun harjoitettiin yhteistä rukoustakin, joka Juurikosken seuroissa ei ollut tavallista, arveli Pylväs kotia tultuaan: "Saattaa niin olla, että Savon vanhojen heränneitten lahjoista saadaan lisätulta tännekin, Kalajoen heränneille uudistukseksi. Siellä kuulin puheita, joita en ennen ollut kuullut. Myöskin kerrottiin entisistä heränneistä ja niiden toimista, kuinka monen vaivaloisen matkan ja monen taistelun alla ovat oppineet tuntemaan elämän tietä." Samassa kirjeessä kertoo Pylväs myöskin Rauhalan lausuneen heidän kulkiessaan Pyhäjärven läpi: "Voi Pyhäjärvi, jossa suuret herätykset ovat tapahtuneet ja jossa Jumala on suuret työt alkanut ja sen paikan niinkuin taivaaseen korottanut; nyt siellä ei mitään siitä äänestä jälellä ole." Surulla kertoo Pylväs siitäkin, että he matkallaan Kiuruvedellä olivat pyrkineet sikäläisten heränneitten piirissä tunnetun Erkki Pikkaraisen puheille, mutta ettei tämä ollut ottanut heitä vastaan.

Mutta alku oli tehty. Kalajoella päätettiin, että oli koetettava vetää Savon-puolen heränneetkin elpyvän herännäisliikkeen yhteyteen. Niinkuin menneinä aikoina, järjestettiin nytkin suuret yhteiset kokoukset markkina-ajoiksi. Ensimmäinen tämmöinen Savon ja Pohjanmaan heränneitten yhteinen suuri kokous pidettiin Kalajoen markkinain aikana talvella v. 1870. Alote lähti Rauhalasta. Tietäen että iisalmelaisiakin tavan mukaan saapuisi näille markkinoille, antoi hän Juhani Niskaselle tiedon, että oli tuumittu yhteistä heränneitten kokousta niinä päivinä pidettäväksi Kalajoella. Hyvissä ajoin laittoi hän tiedon tästä tuumastaan myöskin Logrenille, jonka läsnäoloa tilaisuudessa hän täydellä syyllä piti erinomaisen tärkeänä. Harva heränneistäkään lienee käsittänyt, mikä merkitys Rauhalan tuumalla oli. Siellä täällä vain joku vanhus kyyneleet silmissä ajatteli: niin ystävät Paavo Ruotsalaisen aikoinakin läheltä ja kaukaa kokoontuivat yhteisesti Jumalan sanaa viljelemään. — Sekä Logren että Niskanen saapuivat ja heidän seurassaan ystäviä Suupohjasta ja Savon-puolelta. Alussa eivät mielet kuitenkaan ottaneet oikein sulaakseen yhteen. Iisalmelaiset esiintyivät hieman tylysti, arvostellen "niskaslaisten" toimia ylimielisellä varmuudella. He olivat muka paremmin säilyttäneet Paavo Ruotsalaisen opin ja pystyivät paremmin kuin muut arvostelemaan hengellisen elämän ilmiöitä ja sitä syvällisempää kristillisyyttä, josta vanhempi herännäisyys tunnettiin. Ilmeistä on, että nämä ja muut tämänkaltaiset tuomitsevat epäilykset suureksi osaksi olivat lähtöisin Niskasen kateudesta ja juonitteluista, hänen kun täytyi itsellensä myöntää, että Pohjanmaan herännäisyys jo ulkomuodoltaankin teki paljon valtavamman vaikutuksen katsojaan kuin hänen Iisalmessa johtamansa joukot. Ennenpitkää karkoitti Herran pelvon henki kuitenkin tilaisuuteen saapuneitten iisalmelaisten mielestä tämänkaltaiset ajatukset, eikä aikaakaan, niin suli Niskasenkin mieli muiden kiitokseen ja ylistykseen. Välikappaleenaan vikoilevan mielen alaspainamiseksi ja veljellisen rakkauden sytyttämiseksi yksimielisten heränneitten isien lapsissa käytti Jumala tässä tilaisuudessa edellä muitten Arvi Logrenia, joka puhui tavattomalla voimalla ja lämmöllä. Seurauksena oli, että savolaiset pyysivät pohjalaisia seuraavana talvena Iisalmen markkinoitten aikana saapumaan samankaltaisiin yhteisiin seuroihin heidän luoksensa. Liitto oli solmittu ja nyt oli pidettävä huolta siitä, ettei vihollinen saisi sitä uudestaan särkeä.

Pysyen lupauksessaan saapuivat Rauhala ja Logren talvella 1871 Iisalmeen. Heitä seurasi matkalla moniaita miehiä Suupohjasta ja Kalajoen-varrelta. Ensimmäiset seurat pidettiin Juhani Niskasen, historiallisen Koljonvirran luona sijaitsevassa Virrantalossa (IV, 110). Veisattiin aluksi: "Minä vaivainen mato ja matkamies". Tämän virren sanat lähtökohtanaan alkoi Logren puhua, muunmuassa lausuen: "Täällä on paljon ukkoja, jotka tietenkin ovat sillä matkalla, josta nuo värsyt puhuvat. Mutta miksi on niin vähän vaimoja? Ja nuorta väkeä ei ensinkään. Missä ne ovat? Ovatko ne sillä matkalla? Kuka on syypää siihen, ettei niitä näy seuroissa eikä jumalansanan harjoituksissa? Kuka niistä vastaa?" Noiden puhujan tavallisella voimalla ja lämmöllä lausumien sanojen vaikutus oli tavattoman särkevä. Muuan kielilläpuhujakin, jommoisia ei pitkään aikaan Savossakaan enää oltu kuultu, alkoi puhua outoa kieltään. Useina päivinä jatkettiin sitten seuranpitoa. Vieraat viipyivät kauemmin kuin ensin olivat aikoneetkaan. Kun he vihdoin lähtivät, tunnustettiin Iisalmessa yksimielisesti, että pohjalaiset olivat tuoneet uutta eloa sikäläisen herännäisyyden jo nukahtaneeseen joukkoon.

Savolaisten ja pohjalaisten käynnit toistensa luona virkistyivät tämän jälkeen virkistymistään. Jo kesäkuussa v. 1872 nähdään taas Rauhala ja Logren sekä heidän seurassaan muitakin pohjalaisia Iisalmessa. Niin monesti seuraavinakin vuosina. Ainakin neljä kertaa ensimmäisen käyntinsä jälkeen kävi Logren siellä, Rauhala vielä useammin. Kun otamme huomioon, kuinka usein nämä ystävät saapuivat toistensa tykö ja että he näillä matkoillaan joskus viipyivät monta viikkoa, voimme päättää, kuinka suuressa määrässä herännäisyysliike "ukkojen" aikana virkistyi. Taidolla hoitivat johtajat joukkojaan. He tiesivät, että virkeää liikettä väijyivät samassa määrässä suuret vaaratkin. Muunohessa olivat he tulleet huomaamaan, miten alttiita pintapuoliset ihmiset ovat semmoisina aikoina keksimään ja levittämään kaikenkaltaisia juoruja, jotka sitten matkalla kasvavat jos kuinka tuhoisiksi. Sentähden kielsivät sekä Logren että Rauhala sanankuulijoitaan lähtemästä pitkille vierailumatkoille toistensa luo pyytämättä heiltä siihen lupaa. He tahtoivat tietää, ketkä lähtivät ja missä aikeissa. Ja ennen kaikkea koettivat he painaa sanankuulijoitaan nöyryyteen sekä opettaa heitä noudattamaan Paavo Ruotsalaisen neuvoa, etteivät puhuisi "yli uskonsa". Ja tätä neuvoa yleensä tarkasti noudatettiinkin. Niinpä kirjoittaa Simo Pylväs v. 1872 pari viikkoa aikaisemmin Suupohjaan tekemästään pitkästä matkasta: "Tästä reisuamisesta on moni kysellyt ja saattaa vastakin kysellä, millä asialla siellä käytiin. Asia ei ole sen suurempi kuin että kävin katsomassa ja oppimassa siellä etelänpuolessa niitä ihmisiä, jotka kutsumuksen kautta ovat ystävyyteen ja yhteen mieleen tämänpuolen heränneen kansan kanssa tulleet. Yleensä en muuta ymmärtänyt, kuin että sama Herra, jota täälläkin kutsutaan eläväin s.o. Jumalaa pelkääväisten Jumalaksi, on niittenkin armahtaja, ja että heitä samat suuret puutokset, penseys, Jumalan sanan halveksiminen y.m. vaivaa kuin kansaa täälläkin."

Jo Vilhelm Niskanen oli neuvonut heränneitten johtomiehiä koettamaan säilyttää niin hyvää sopua kuin suinkin papiston kanssa. Samalle kannalle asettui Rauhalakin sekä empimättä myöskin Logren, vaikka uuden suunnan miehet Suupohjassa, niinkuin tiedämme, eivät suinkaan olleet taipuvaisia heitä luottamuksella lähentelemään. Sikäläiset heränneet olivat kyllä alussa varsin tyytymättömät tähän johtajansa, esiintymiseen, mutta väleen huomasivat kaikki, että tämä olikin oikein. Tässäkin suhteessa olivat siis "ukot" uskollisia liikkeen traditsiooneille, vahvistaen käytöksellään sitä jo menneiden aikojen antamaa todistusta, että herännäisyys oli ja on kirkollinen liike.

Logrenin viimeiset matkat Kalajoen-varrelle sekä hänen ja Rauhalan käynnit Savossa kuuluvat jo siihen aikakauteen, jolloin he jättivät paimensauvansa muiden käsiin. Kerromme seuraavassa niistä vaiheista herännäisyyden historiassa, joita he näillä matkoillaan valmistivat. Sitä ennen tahdomme hetkisen silmäillä "ukkojen" elämän iltaa.

Niin kovissa ja ahtaissa oloissa kuin Logren nuoruudessaan ja miehuutensa alkuaikoina olikin elänyt, pääsi hän Tynjälään muutettuaan ennenpitkää niin hyviin varoihin, että hän saattoi ostaa Ala-Tynjälänkin yhtä suuren maan lisäksi. Mutta yhtä antelias ja auttavainen oli hän loppuun asti. Eikä mennyt hän pilalle niiden luottamustointenkaan kautta, jotka hänelle loppuijällään uskottiin. Ne vain kehoittivat häntä eri aloilla työskentelemään edistyksen hyväksi. Niinpä esim. hänen Lapuan kirkkoväärtinä ollessaan korjattiin kirkkoa, parannettiin kirkkoveisua, hankittiin kirkkoon urut j.n.e. Ja näihin uudistustoimiin otti hän tarmokkaasti; osaa, tekipä vielä alotteenkin. On totta, ettei Logren ollut vapaa viinan synnistä, mutta orjakseen se ei kuitenkaan häntä saanut. Etenkin viimeisinä elinvuosinaan vapautui hän siitä voitollisesti. Tässä taistelussa, niinkuin monessa muussakin, oli ennen (IV, 483) mainittu Juho Malkamäki hänen Jumalan lähettämänä paraana tukeena. Hän meni kerran Logrenin tykö tästä asiasta suoraan puhumaan. "Olen aina tottunut kaatamaan kuormani teidän eteenne", hän lausui. "Nytkin on minulla kuorma, ja kenen eteen sen kaataisin, jollen teidän eteenne — nyt eivät meidän loimemme enää riitä tätä peittämään." Logren suuttui ensin, valittaen että häntä sorrettiin, mutta kun tuo vilpitön ystävä vastasi: "Ei se ole sortoa, vaan rakkautta", purskahti Logren itkuun ja nöyrtyi. Tästä alkaen kävi taistelu tuota niinä aikoina vielä niin yleistä pahaa vastaan yhä voittoisammaksi.

Paljon vaatimattomammissa oloissa kuin Logren eli Rauhala. Hänenkin elämäntapojaan pilasi joskus väkijuomien liiallinen nauttiminen. Mutta tässä, niinkuin Logreniinkin nähden, on muistettava, että jokainen henkilö on arvosteltava sen ajan mittakaavan mukaan, jossa hän eli. Herännäisyysliikkeellekin oli väleen koittava se aika, jolloin kaikki väkijuomat poistettiin sen keskuudesta, mutta tämä aika ei silloin vielä ollut tullut.

Vasta aikuisena opetteli Logren kirjoittamaan. Käsialasta päättäen kävi tämä kuitenkin kankeasti. Rauhala ei osannut kirjoittaa. Usein käytti hän Simo Pylvästä, joskus muitakin kirjurinaan. Logrenille on hänellä tuon tuostakin syytä kirjoittaa. Näitä kirjeitä on säilynyt useita. Hengellisistä asioista hän niissä harvoin puhuu, "niistä kun ei ymmärrä paperilla jutella", vaan sen sijaan heidän yhteisistä matkasuunnitelmistaan. Kaikista näkyy, miten hartaasti nämä uskolliset ystävät toivoivat saavansa tavata toisiaan. Niinpä kirjoittaa Rauhala Logrenille 16/12 77: "Toivomme olisi suuri saada sinua vielä nähdä, jotta saataisiin puhua suusta suuhun, ennenkuin lopullinen kylmeneminen tekee sen mahdottomaksi. Suurella ikävällä kaipaamme ja toivomme, että tulisit tänne vielä meitä katsomaan." Logrenin kirjeet Rauhalalle eivät ole säilyneet, mutta viimemainitun kirjeistä voi päättää, että heillä oli tapana usein ja tarkasti toisilleen ilmoittaa, miten herännäisyysliike eri paikkakunnilla menestyi. Niinpä kirjoittaa Rauhala Logrenille tammikuussa 1879 kotiseutunsa oloista: "Täällä me retustelemme niinkuin ennenkin. Edistymisestä, ei ole kerskaamista, näyttääpä vain niin, että me ihmisraukat taannumme niissä asioissa, joissa tulisi pyrkiä eteenpäin. Välistä johtuu mieleeni: 'Sun suuret työs on muistos myös', mutta kun vähentyy luonnollinen terveyskin ja koolla ollessakin katoavat lapselliset harjoitukset, niin täällä ikävän käsissä tervehtivät sinua kaikki ystävät kylläkin heikolla tavalla." Samassa kirjeessä kertoo Rauhala käyneensä Iisalmen markkinoilla s.v., minne Logreniakin oli hartaasti, vaikka turhaan odotettu. Niinikään mainitsee hän, että Juhani Niskanen "joulun aikana" oli käynyt Kalajoen-varrella. Miten suureksi, ja vilkkaaksi liike Keski-Pohjanmaalla jo näinä aikoina oli kasvanut, näkyy siitäkin, että Nivalassa näinä aikoina oli pidetty seuroja, joihin joskus saapui heränneitä "13 seurakunnasta". Varsinkin puhuu Rauhala mieltymyksellä reisjärveläisistä ja pihtiputaalaisista, lausuen: "Oli hupasta ja hauskaa olla heidän kanssaan heidän lapsellisuutensa ja nuoruutensa tähden."

Yhtä vähän kuin Logren tyytyi Rauhalakaan siihen, että heränneitten luku oli suuri. Kumpikin teki ahkerasti työtä saadakseen tosi kristillistä elämää syntymään ja kehittymään yhä useammissa, ja surulla kumpikin tunnusti, ettei kaikki tuossa suuressa liikkeessä aina ollut niinkuin olla piti. Niinpä lausui esim. Rauhala v. 1882 Wilhelm malmivaaralle, joka jo näinä aikoina yleisesti tunnustettiin herännäisyyden tulevaksi johtajaksi, kotiseutunsa heränneistä: "Jos Herra nyt tulisi riihtänsä puimaan, niin ei jäisi monta raskasta jyvää." Tämä todistaa, miten masentavasti monen heränneen hengellinen huolimattomuus ja hitaus, näkyvistä vioista puhumattakaan, painoivat hänen hartioitaan. Toisena suurena huolena oli hänellä Juurikosken vikoileva mieli, joka näinä aikoina jälleen alkoi näyttäytyä. Jollei Logren niin ankarasti, jos kohta omituisella tavalla (IV, 497) olisi viimemainittua siitä nuhdellut, olisi hänen viimeisenä elinvuotenaan ehkä täytynyt nähdä uuden hajaannuksen enteitä herännäisyyden niin suurella vaivalla kokoamissaan riveissä. Mutta mielipahaa laittoi hänelle tuon tuostakin ja viimeisiin asti tuo hänen ärtyisä asetoverinsa. Vielä moniaita viikkoja ennen kuolemaansa sai hän sitä kokea Kankaan talossa Ylivieskassa pidetyissä seuroissa, viimeisissä, joissa hän oli mukana. Juurikoski, joka, niinkuin tiedämme, kovin kiivaili kristillisten tapojen juurruttamisen puolesta heränneisiin, oli näet moittinut Tanelia siitä, että tämä oli ottanut korkoa hänen veljeltään. Viimemainittu ei kyllä ollut siitä millään tavoin moittivasti puhunut, mutta asiasta tehtiin nyt suuri numero, "raamattu kun kieltää koronottamisen". Seurapuheessaan puhui Rauhala haikein mielin ihmisten velasta Jumalalle, mutta niin, että kaikki huomasivat hänen tietävän, mitä Juurikoski oli hänestä sanonut. Jälestäpäin tunnustettiin, että viimemainittu oli arvostellut asiaa tarpeettoman ankarasti ja siitä ylen kiivaasti liika paljon puhunut.

Juhani Niskasenkin tyytymättömyyttä oli Rauhala monesti saanut kokea. Logrenillekin oli tuo vikoilemishaluinen savolainen kantanut hänen päällensä. Niinpä kirjoitti hän esim. v. 1882 viimemainitulle: "Sitä minä olen salaisesti ajatellut (jota ei kuitenkaan kenkään muu tiedä), että miksi rakas ystävämme Rauhala käypi siellä teidän maallanne eikä ilmoita sitä aikomustaan milloinkaan, että sanoisi: tule kanssani. — Totta en minä silloin ole suotuisa kumppani."

Yksi suuri ilonaihe Rauhalalla elämänsä iltana oli. Niilo Kustaa Malmbergin poika Wilhelm malmivaara (Malmberg), johon hän jo aikaisemmin oli tutustunut, oli sytyttänyt herätyksen tulen Kiuruvedellä, missä hän siihen aikaan oli pappina, ja tämä tuli lupasi paljon sen seudun ja koko herännäisyysliikkeen tulevaisuuteen nähden. Rauhala kävi sitä muutamia kertoja likeltä katsomassa ja palasi näiltä matkoiltaan aina sydän täynnä toivoa ja iloa. Se tietoisuus, että isien uskollinen Jumala, jonka armotöitä heränneessä kansassa hän koko elämänsä aikana ihmetellen oli seurannut, tulevinakin aikoina oli varjeleva herännäisyyttä, tukee voimallisesti hänen viimeistä taisteluaan.

Tammikuun puolivälissä v. 1883 alkoi Rauhala tuntea kovaa pakotusta sydämessään. Se kiihtyi kiihtymistään, kunnes hän maaliskuun 4 p:nä illalla sai kallistaa väsyneen päänsä siihen lepoon, johon eivät ajan taistelut ja kärsimykset enää ulotu. Elävä synninsuru, joka toisinaan salasi häneltä Jumalan armonkin, ja lapsellinen turvautuminen Kristukseen painoivat leimansa hänen viimeisiin päiviinsä.

Logren oli matkalla Kalajoen-varrelle ja Savoon, kun hän Kannuksen Hanhinevalla sai kuulla Rauhalan kuolemasta. Sanoma teki häneen masentavan vaikutuksen. Kooten viimeiset voimansa — hänen vankka ruumiinsa oli jo näinä aikoina aivan taudin murtama — hän kuitenkin jatkoi matkaansa Iisalmeen, Rauhalan hautajaiset kun päätettiin siirtää vähän myöhempään aikaan, jotta etäälläkin asuvat yltävät ehtisivät niihin saapua. Tältä matkalta palasi hän viikon perästä, paljon savonpuolenkin ystäviä seurassaan. Niihin liittyi myöskin Wilhelm malmivaara. Hautajaisten edellisenä päivänä kokoontui harvinaisen suuri ystäväjoukko miltei kaikista Kalajoen-varren kunnista, Suupohjasta, Kiuruvedeltä, Iisalmesta y.m. Marjaniemen taloon seuranpitoon. Tilaisuudessa puhuivat Logren ja Juurikoski, joista varsinkin edellinen painosti sitä suurta työtä, jonka rakas vainaja Herran armosta elämänsä aikana oli suorittanut. Tässä tilaisuudessa hän myöskin puhui nuo ennen (IV, 496) kertomamme sanat heränneen kansan "kellokkaasta". — Lähtemättömän vaikutuksen tuohon suureen hautajaisjoukkoon teki varsinkin seuraava päivä. Ruumis, jota oli säilytetty vainajan kodissa, Marjaniemestä johtavan tien varrella sijaitsevassa Kepulin torpassa, tuotiin ennen kirkolle lähtöä talon pihamaalle, mihin sille oli valmistettu maja. Kirstun kansi avattiin, jotta ystävät kerran vielä saisivat nähdä Taneli Rauhalan rakkaat kasvot. Juhlallisen särkevä oli hetki. Moni sydän silloin huokasi Herran puoleen, luvaten hänelle uskollisuutta kuolemaan asti. Kirstun kansi suljettiin ja nyyhkytysten säestämänä kaikui virsi

    "Päätöstä nyt Herralta anon,
    Jääneille neuvon sanon
    Rientäkää katumaan" j.n.e.

Mustan hevosen vetämänä lähti Rauhala viimeiselle kirkkomatkalleen.
Ruumissaatossa oli 175 hevosta. Haudan siunasi Nivalan kirkkoherra
K. R. Pettersson, ja ruumissaarnan kirkossa piti Joh. 11: 4 johdosta
Wilh. malmivaara.

Miten suureksi maailmakin arvosteli Rauhalan merkitystä Kalajoen-varren ja muun herännäisyyden johtajana, näkyy siitäkin, että liikkeen vastustajat hänen kuolemansa jälkeen monissa paikoin ennustivat, "ettei siitä viiden vuoden perästä enää olisi mitään jälellä". Mutta heränneitä tämä tapahtuma painoi entistä uskollisemmin kilvoittelemaan elämän kruunun voittamiseksi. Siihen tapaan kirjoitti Juhani Niskanenkin, muistellessaan Taneli Rauhalaa ja hänen hautajaisiaan, Arvi Logrenille. Hän kertoo myöskin muistuttaneensa Rauhalan sanankuulijoille: "Nyt vasta Taneli-vainajan käytös, puheet ja työt ovat teille kalliit ja rakkaat, sillä nämä kaikki meille kehoittaen huutavat ja kutsuvat ottamaan sanoista ja ajasta vaarin."

Palattuaan Rauhalan hautajaisista kävi Arvi Logren ennenpitkää niin sairaaksi, ettei hän enää kyennnyt mihinkään liikkumaan. Nopeasti kiihtyi tauti. Logrenin vankka ruumis riutui äkkiä. Kaikki ymmärsivät, että hänen aikansa oli oleva lyhyt. Itse oli hän siitä jo aikaisemmin puhunut. On omituista, että Logrenia vaivasivat samankaltaiset kiusaukset kuin Paavo Ruotsalaista tämän loppuijällä. Hän näet kerran lausui Malkamäelle: "Jos olisin tietänyt, mitkä vaivat ja ahdistukset minulle siitä tulee, että puhun kansalle, en siihen millään ehdolla olisi ruvennut." Mutta kun ystävä vastasi: "Olisiko sitten ollut oikein Jumalan edessä kätkeä kansalta niin suuret lahjat nauttiaksenne lihallista lepoa," myönsi hän tuon ajatuksen kiusaukseksi. Toisinaan valitti hän sitä, ettei hän ollut osannut muuta kuin sotkea ja turmella Herran asiaa. Ystäville, jotka kävivät häntä tervehtimässä, hän lausui: "Ei ole minulla muuta teille sanottavaa kuin että Herra elää." Vähän ennen kuolemaansa kutsutti hän luoksensa A. O. Törnuddin. Tämän kysymykseen, oliko hänellä mitään erityistä syntiä tunnustettavana, vastasi sairas: "Se on kaikki, kaikki yhtä suurta, minä tarvitsen Kristuksen vanhurskauden vaatteen kiireestä kantapäähän."

Uskoen itsensä Jumalan armon turviin, nukkui Logren rauhallisesti viimeiseen uneen marraskuun 29 p:nä 1883. Hänen haudalleen Lapuan kirkkomaalla pystyttivät ystävät muistokiven, johon merkittiin 2 Kor. 6.

Jo Rauhalan hautajaisissa oli nostettu kysymys kiven pystyttämisestä hänen haudalleen. Samassa tilaisuudessa huomautettiin siitäkin, ettei Paavo Ruotsalaisen haudalla ollut edes yksinkertaista ristiä. Näiden kysymysten johdosta syntyneen keskustelun tuloksena oli, että päätettiin pystyttää hautakivi kummankin haudalle. Savolaiset ottivat toimittaakseen muistopatsaan Ruotsalaisen, pohjalaiset Rauhalan haudalle. Rahankeräyksiin päätettiin heti ryhtyä. Päätöksen toteuttamista estämään ilmaantui kuitenkin vaikeuksia, vieläpä ikäviäkin. Savolaiset eivät saaneet kokoon tarpeeksi rahoja Ruotsalaisen hautakiveä varten ja Kalajoen-varrella keskeytyi rahankeräys, Juurikoski kun alkoi sitä vastustaa. Savolaisten saamattomuus tuntuu sitä oudommalta, kun kysymyksen näistä muistomerkeistä oli nostanut Juhani Niskanen, ja mitä Juurikosken arveluihin tulee, on muistettava, että hän Rauhalan hautajaisissa oli kannattanut Niskasen ehdotusta. Kalajokelaiset lykkäsivät asian Logrenin ratkaistavaksi, huomauttaen että Juurikoski perusti rahankeräämiskiellon siihen, että "raamatun pyhien haudoille ei pystytetty muistopatsaita". Logren vastasi: "En tiedä, puhuuko raamattu mitään siitä asiasta, mutta sen tiedän, että se tekee väärin, joka Herran kansaan kylvää eripuraisuutta." Enemmän kuin nämä Logrenin sanat vaikutti kuitenkin kuoleman läheisyys Juurikoskeen. Se tuli maaliskuun 20 p:nä 1884. Nöyrtymistään oli hän nöyrtynyt sen lähestyessä. Hän peruutti rahankeräyskieltonsa ja ystävilleen hän todisti: "Te odotatte varmaankin nyt näin kuoleman kynnyksellä jotain erinomaisempaa minulta, mutta ei ole minulla mitään uutta sanottavaa. Näyttääpä sitäpaitsi siltä, että kaikki mitä olen puhunut on mennyt toisesta korvasta sisälle ja toisesta ulos." Ei hänkään ystävistään erotessaan johtajatoimestaan itselleen kiitosta pyytänyt. Köyhänä syntisenä astui hänkin ijankaikkisen armahtajan eteen.

Haudoista ja hautapatsaista oli tähän aikaan paljon puhetta heränneitten piireissä. Rauhalan ja Ruotsalaisen hautakivet valmistuivat pian. Pohjalaiset täyttivät 100 markalla, mitä savolaisten keräämistä rahoista puuttui viimemainitulle valmistetun hautakiven hinnasta.

Jalojen vainajien haudoille pystytetyt kivet kuitenkaan eivät olleet ainoat todistamassa, että "ukkojen aikana" uudestaan ryhmittynyt herännäisyysliike ei ollut kukistuva, vaikka sen johtajat olivat poistuneet. Härmässä todisti Aleksanteri Turjansalo, "Sokea Santeri" (k. 1898), jolla nimellä ystävät nimittivät tätä ruumiillisesti sokeaa, mutta hengellisesti valistunutta opettajaansa, Hellanmaalla Jaakko Sinnenmäki, Nurmossa Salomon Kulju (k. 1895) sekä seudun heränneitten merkkimiehenä muutenkin tunnettu Iisakki Mansikkamäki (k. 1906), Ylistarossa sekä ennenpitkää yhä laajemmilla aloilla Logrenin suuren työn varsinainen jatkaja Juho Malkamäki, että "Herra elää", Nivalassa puhui seuroissa Matti Marjaniemi, "Palosaaren ukki" (k. 1909), Ylivieskassa Klaase Juhana Haapakoski eli Kivikaarto (synt. 1838), saavuttaen ennenpitkää yhä suurempaa luottamusta Kalajoen-varren heränneitten piireissä ja ollen "ukkojen" ajan jälkeen näiden piirien huomattavimpana luottomiehenä, Sievissä korotti äänensä Jaakko Rieskanniemi (k. 1910). Iisalmessa toimi entistä vilkkaampana Juhani Niskanen, ulottaen matkansa paitsi Keski-Pohjanmaalle sekä Suupohjaan sisämaahankin päin, minne esim. Keiteleen heränneitten pieni joukko v. 1882 hänet kutsui, j.n.e. Ja voimallisemmin kuin mitkään muut viestit todistivat Kiuruvedeltä näinä aikoina saapuvat ihmeelliset sanomat, etteivät "ukot" turhaan olleet toivoneet tulevaisuutta Suomen herännäisyydelle. Vastustamattomalla voimalla tunkeutuivat tämän liikkeen suuret muistot uudelleen esille suruttoman maailmankin mieleen, vaatien siltäkin tunnustusta. Tätä todistaa muunohessa muuan Ylivieskassa v. 1885 sepitetty ja painoonkin toimitettu runo Kalajoen käräjistä. Kuvatkoot seuraavat tästä pitkästä runosta lainatut säkeet, missä hengessä se on kirjoitettu. Puhuttuaan Kalajoen käräjien vaiheista ja maailman vihasta heränneitä kohtaan, jatkaa runon sepittäjä:

    "Se on viimein mielestäni
    Varsin vaivanen asia,
    Kuin tuolta vaan tuleepi
    Tuolta tuimasta tulesta,
    Käsky käärmetten pesästä
    Pikaisesti pistämähän,
    Kauhiasti kantapäähän
    Kaikki kun on kulkemassa
    Sillä kaidalla kadulla.
    Sitä kohta koitetahan,
    Uhatahan uuvutella,
    Vaikka on paikka peljättävä,
    Itsekullakin ihmisellä
    Haudan haikean takana,
    Josta hirmu hirvittääpi
    Aivan pilkko pimiästä."

    "Maailmassa mahoton
    Ihmisiä ilkiöitä,
    Jotka pyytävät pyhyyttä
    Häpiäksi häätymähän,
    Ilman että itsiänsä
    Tulla täällä tuntemahan
    Vinkumahan vikojansa,
    Syntiänsä sylkemähän."

Väleen oli ilmestyvä sekä muotoon että sisällykseen nähden parempia kaunokirjallisia kuvauksia herännäisyydestä, todistuksina siitä, että tämä uskonnollinen liike alkoi saada yhä enemmän tunnustusta sen ulkopuolellakin olevissa piireissä. Ylläoleva runosepustus osoittaa vain, että varsinaisessa kansassakin löytyi niitä, jotka, vaikkeivät kuuluneetkaan heränneisiin, kunnioittaen arvostelivat heitä ja heidän muistojaan. [Lähteitä: Kert. Paavo Niskanen, Mikko Knuutila, Mikko Ylitalo, Anna Koskela, Juho Kivikaarto, Jaakko Hirvelä y.m., joilta saamiini tietoihin kirkkoh. Antti Haikola hyväntahtoisesti on eri paikkakunnilta Kalajoen-varrelta hankkinut kirjallisia lisätietoja; Simo Pylvään kirjoitukset "Muistelmia talonpojan Daniel Rauhalan elämästä" (1888) ja "Kiireestä Talvesta" (1888); Heikki Juurikosken "Muistokirja" (1875); Juho Kytömäki, "Piirteitä Arvi Juhana Logrenin elämästä"; Wilh. malmivaara, "Puoli vuosisataa heränneiden keskuudessa"; J. Holmströmin kirje N. Holmströmille -67; Simo Pylvään kirjeet J. Niskaselle 23/12 69, C. Jurvelinille 10/6 72 ja A. Logrenille 30/4 80; Taneli Rauhalan kirjeet A. Logrenille 16/12 77, 1/9 73 ja 27/1 79; Juhani Niskasen kirjeet A. Logrenille 6/9 82, 19/10 82 ja 8/5 83; Wilh. malmivaaran, Juho Malkamäen, A. O. Törnuddin, maist. O. V. V. Hohenthalin y.m. Suupohjassa oleskelleiden kertomukset; Ylivieskan, Nivalan, Sievin, Nurmon, Härmän, Lapuan kirkonkirjat; Matts Stenbeck, Runo "Kalajoen käräjillä tapahtuneista asioista v.v. 1838-1839"; Paimenmuisto.]

XII.

K. K. von Essen on kertonut, [Kert. Hilda Hellman, joka siihen aikaan oli kotiopettajattarena von Essenin kodissa.] että Niilo Kustaa Malmberg elämänsä viimeisenä iltana kutsui vuoteensa ääreen nuorimman lapsensa, lausuen tälle: "Tule, poikani, siunaamaan isää". Nämä kuoleman kanssa kamppailevan isän sanat eivät kohdistuneet vain siihen hetkeen, jona ne lausuttiin, vaan ne jäivät velvoittavaksi kehoitukseksi pojan sydämeen koko hänen elämänsä ajaksi. Mitä neljä-vuotias lapsi tuossa tilaisuudessa vaistomaisesti ja hetken vakavuutta käsittämättä teki, sen oli hän mieheksi tultuaan itsetietoisen velvollisuudentunnon ohjaamana edelleen tekevä: hän oli siunaten muistava isänsä suurta työtä herännäisyyden viljavainioilla ja uhraava kaikki voimansa tämän työn jatkamiseksi.

Niilo Kustaa Malmbergin ja hänen toisen vaimonsa Helena Huhtalan poika Wilhelm malmivaara (Malmberg) syntyi helmikuun 13 p:nä 1854. Jos hänen varhain täytyikin erota isästään, jäi hänelle hyväksi maalliseksi turvaksi herännyt, hellä ja kaikin puolin kunnollinen äiti. Aivan pieni oli perintö, minkä poika isänsä jälkeen sai ja äidin eläke teki 280 markkaa, alussa vain 200. Ei olisi moni, varsinkaan ei talonpoikaissäädystä lähtenyt leski semmoisissa oloissa ajatellut poikansa kouluuttamista, eikä sovi kummastella, että useat Helena Malmbergin likeisimmistä tuttavistakin kehoittivat häntä jättämään kaikki tuollaiset ajatukset sikseen ja kasvattamaan poikaansa rengiksi. Mutta Malmbergin leski ei ollut altis näitä neuvoja noudattamaan. Jota enemmän hän asiaa ajatteli, sitä horjumattomammaksi kasvoi hänen vakaumuksensa, että Jumala oli auttava häntä kouluuttamaan poikaansa. Paitsi oma harras toivonsa, että tästä pojasta kerran tulisi herännyt pappi, ohjasi hänen ajatuksiaan tuohon suuntaan etenkin se seikka, että pojan isä muutamissa tilaisuuksissa oli lausunut saman toivon. Vuotta ennen kuolemaansa oli viimemainittu omistamiensa Nohrborgin, Wegeliuksen ja Björkqvistin postillojen sekä muutamien pienempien hartauskirjojen kansiin kirjoittanut pikku Vilhelminsä nimen, ja tämäkin seikka näytti selvästi todistavan, mitä hän poikansa elämänurasta oli toivoen ajatellut.

Ystäviensä kieltojen uhallakin lähetti Helena Malmberg poikansa Orismalan tehtaan ruotsinkieliseen kansakouluun, jotta tämä, ensin ruotsia opittuaan, voisi päästä Vaasan ruotsinkieliseen oppikouluun. Kun tuon kansakoulun opettaja, tehtaansaarnaaja B. Wegelius vuoden perästä siirrettiin kappalaiseksi Ylihärmään, sai poika siellä hänen ohjaamanaan jatkaa lukujaan, kunnes hän syksyllä 1864 suoritti sisäänpääsötutkintonsa Vaasan ylialkeiskouluun. Voidakseen ylläpitää poikaansa koulukaupungissa päätti äitikin muuttaa sinne. Pantiin kuorma täyteen ruokavaroja ja ajettiin Vaasaan, missä saatiin asunnoksi pieni vinttikamari. Suurten nälkävuosien kova aika oli Pohjanmaalla jo alkanut. Saamatta apua ystäviltään ei olisi Helena Malmberg voinut ylläpitää itseään ja poikaansa Vaasassa. Ahtaalla olivat, niinkuin muutkin, näinä aikoina heränneet talonpojatkin, mutta heiltä kuitenkin riitti ruoka- ja silloin tällöin raha-apuakin Niilo Kustaa Malmbergin leskelle ja pienelle pojalle. Yhä kovemmiksi kävivät nälkävuodet, mutta Jumala kuuli kilvoittelevan äidin rukoukset ja auttoi läpi ahdinkojen lukukaudesta toiseen, kunnes Wilhelm malmivaara v. 1874 suoritti ylioppilastutkinnon.

Heränneen ja rukoilevan äidin kasvattamana oli Malmivaara heränneen kansan keskuudessa mieheksi varttunut. Hänen lapsuutensa leikit ja nuoruutensa unelmat olivat saaneet pääsisällyksensä ja suuntansa Suupohjan heränneissä vallitsevasta elämästä ja katsantotavasta. Koulussa ja yliopistossa oli hän kyllä ollut muidenkin vaikutusten alaisena, mutta nämä eivät milloinkaan olleet voineet hänen mielestään karkoittaa niitä tunteita ja ajatuksia, jotka heränneitten seuroissa ja seurustelussa heidän kanssaan olivat siihen kotiutuneet. Jos ne toisinaan syrjäytyivätkin, valtasivat ne väleen entisen etuoikeutetun asemansa hänen sielussaan, viitaten velvoittavalla voimalla tulevaisuuteen, jonka työ olisi sopusoinnussa nuoruudenajan muistojen kanssa. Näiden muistojen ja ehkä vielä enemmän äitinsä hartaan toivon vaatimana ryhtyi Malmivaara heti ylioppilaaksi päästyään harjoittamaan jumaluusopillisia opintoja ja suoritti jumaluusopillisen päästötutkinnon yliopistossa jo kahden vuoden perästä, v. 1876.

Toimittuaan ensin kappalaisenapulaisena Nilsiässä, määrättiin
Malmivaara keväällä 1877 saman seurakunnan sijaiskirkkoherraksi.

Paljo oli hän Suupohjan heränneiltä kuullut tämän seurakunnan suurista muistoista ja omin silmin sai hän nyt näiden muistojen kotiseutuja tarkata. Mutta kylmältä vastasi ilma täällä miltei kaikkialla. Jo Paavo Ruotsalaisen loppuijällä Nilsiän heränneissä vallalle päässyt uneliaisuus oli, varsinkin Suupohjan liikkeen eloisuuteen verrattuna, silmäänpistävä eikä suinkaan omiaan elähyttävästi vaikuttamaan nuoreen pappiin. Malmivaara kuvaa itse tämän muistorikkaan seudun silloista tilaa seuraavin sanoin: "Kaikkein ikävimmän vaikutuksen teki hänen (Paavo Ruotsalaisen) oma koti. Sokea leskensä asui saaren toisella rannalla pienessä eläketuvassa sekä hänen hoitajansa, Paavon entinen palvelija Albertina Nenonen. Siinäpä olivatkin Paavon naispuoliset ystävät Nilsiässä seitsenkymmenen luvun lopussa. Vävynsä Juhana Markkanen, jonka pää oli kristillistä tietoa täynnä, oli aikoja sitten mennyt ohi ensimmäisen rakkauden eikä hän juuri muuta tiennyt appi-vainajastaan sanoa kuin: 'immeinen hänkin oli'. Hänen vaimonsa, Paavon tytär, muisteli isäänsä rakkaudella, mutta ei seurannut häntä. Suru valtasi vieraan mielen kodissa, jossa Jumalan henki ennen oli majaillut. Heränneitä miehiä ei niinä aikoina ollut Nilsiässä kuin yksi ainoa, Pajuniemen talon lampuoti Juhana Pitkänen, hänkin Kuopiosta sinne muuttanut. Hän oli nöyrähenkinen ja uskollinen Herran palvelija, jota eivät mitkään tuulet päässeet heiluttamaan. Paavon entinen kirjuri Adolf Möykkynen (IV, 142), joka asui pienessä torpassa Pajuniemellä, oli kovin väsynyt hänkin, mutta uudistui vuotta ennen kuolemaansa, joka tapahtui huhtikuussa 1877. — Uusia herätyksiä ei Nilsiässä tapahtunut niinä aikoina kuin joku aniharva. Seuroja kyllä pidettiin, mutta ne olivat kuin 'nukkuneen rukousta'. Hysteeriset naiset yrittivät vielä vanhalta muistolta primputtaa kielillä, mutta kun ei sitä täydestä otettu, herkesivät hekin."

Vaikutuksetta ei Malmivaaran herätyshuuto Nilsiässä jäänyt, jos kohta se ei siihen aikaan vielä ollut täysi-ääniseksi kehittynyt ja ne herätykset suruttomuuden unesta, joita seurakunnassa v. 1878 alkoi ilmaantua, aluksi kantoivatkin outoa leimaa. Nämä herätykset alkoivat näet siten, että kummallinen suonenvetotauti ilmestyi nuorisossa, pojissa ja tytöissä, tehden heidät tajuttomiksi, mutta vaatien heitä tuossa tilassa veisaamaan ja rukoilemaan. Varsinkin seurakunnan pohjoisissa osissa tauti leviämistään levisi, jonka vuoksi asianomainen piirilääkäri, F. Forstén; saapui tätä omituista ilmiötä tutkimaan. Muiden hänen tekemiensä huomioiden kera valaisevat varsinkin seuraavat kysymyksessä olevan herätyksen luonnetta. Tuntien kouristuskohtauksen joutuvan, lausui sairas: "nyt minua aletaan vaivata sen (jonkun nimittämänsä) synnin tähden". Heti tämän sanottuaan meni sairas tiedottomaksi, alkaen rukoilla ja veisata, omituisen kauniilla, huilun ääntä jonkun verran muistuttavalla tavalla. Sanat muodostuivat vapaasti, ikäänkuin itsestään, samoinkuin virren sävel. Kerran tapahtui, että tuolla tavoin horroksissa tuskitteleva sairas silmiään avaamatta lausui huoneeseen saapuneelle toverilleen: "Minua vaivataan nyt sen synnin tähden, jonka silloin yhdessä teimme; tule, syntiystävä, ja laske kätesi ruumiilleni, niin tuskani lievenevät". Tohtori Forsténin kehoituksesta kosketti toveri sairaan ruumista sillä seurauksella, että kouristus lakkasi, mutta kun hän otti kätensä pois, alkoi tuska uudelleen.

Itsestään on selvää, että tällaiset tapahtumat herättivät hämmästystä ja pelkoa seurakunnassa. Miten huolellisesti toiset koettivatkin näyttää toteen, että noiden sairaiden kummastusta herättävä tila ja käytös olivat vain ruumiillisen taudin ilmauksia, pitivät kaikki, jotka eivät olleet kokonaan vieraantuneet uskonnollisen elämän ilmiöistä, niitä Jumalan vaikuttamana herätyshuutona ei vain heränneitten isien nukkuneille lapsille, vaan suruttomalle maailmallekin. Nilsiän ulkopuolellakin herättivät viestit näistä oudoista tapahtumista kummastusta ja ihmettelyä. Kuopion sanomalehdissäkin väiteltiin asiasta.

Kauan ei tätä outoa, Jumalan Paavo Ruotsalaisen nukkuneelle seurakunnalle lähettämää etsikkoaikaa kestänyt. Kouristustaudin kohtaukset harvenivat ja lakkasivat väleen kokonaan. Mutta sitä pysyväisemmiksi kehittyivät niiden seuraukset. Nilsiässä syntyi herätys, ei valtavan suuri, mutta varsinkin siihen nähden huomattava, että se osoittautui elinvoimaiseksi, se kun vielä vuosisadan lopussa kasvoi. Mitä tämän Nilsiän uudistuneen herännäisyysliikkeen alkuun tulee, on omituista, että siihen liittyi vain aniharva noista kouristustautia sairastaneista, joiden kummallinen herätyshuuto vuoden 1878 aikana oli kaikunut seurakunnassa. Muut heräsivät heidän huudostaan, itse he melkein kaikki, kouristustaudistaan päästyään, uupuivat entiseen suruttomuuteensa.

Paitsi Malmivaaraa toimi Nilsiässä XIX vuosisadan loppuaikoina innokkaasti herännäishengessä myöskin Pekka Korhonen (synt. 1859), joka täällä oli ylimääräisenä pappina vuosina 1885-91. — Seurauksena näiden sielunpaimenten sekä muutamien maallikkojohtajien työstä oli, että melkoinen joukko heränneitä jäi seuraavalle vuosisadalle todistamaan, ettei Herra ollut unohtanut Savon herännäisyyden kotiseutuja. Niinkuin olemme nähneet (IV, 508), alkoi samoihin aikoihin Iisalmenkin herännäisyys virota uuteen eloon, ja vielä eloisammaksi kehittyi ennenpitkää Kiuruveden uudestaan heräjävä liike. Varsinkin viimemainitun seurakunnan vaiheet XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä olivat omiaan voimallisesti tukemaan sitä herännäisyyden uudestaan elpymisen toivoa, joka näinä aikoina niin monissa paikoin on nähtävänä.

Se yleinen suruttomuus, joka varsinkin 1870-luvun alussa painoi Kiuruveden heränneitä, ei voinut sammuksiin tukahuttaa niitä kipinöitä, joiden valo siellä täällä vielä välkkyi tuhan alla. Löytyi heränneitä vanhuksia, jotka raskaalla kaipuulla muistelivat menneitä eloisia aikoja. Noiden aikojen muistot puhuivat niin paljon Jumalan uskollisuudesta ja hänen ihmeitä tekevästä voimastaan, että he ainakin joskus uskalsivat toivoa uutta herätystä Kiuruveden seurakunnalle. Tämän toivon jätti esim. Eljas Toivainen (k. 1877) ystävilleen perinnöksi. Hän näet kerran vuotta ennen kuolemaansa muutamassa tilaisuudessa, missä puhuttiin Kiuruveden herännäisyyden vaiheista, lausui heille: "Mitähän jos ruvettaisiin vielä kokoilemaan näitä palaneita kekäleitä rovioksi — entäpä Herra antaisi siihen uuden tulen taivaasta". Kummastelevaa hämmästystä vain herättivät kyllä ensi hetkessä nämä sanat, mutta niiden kehoitusta ryhdyttiin väleen noudattamaan. Vanhukset puhuivat herätyksen sanoja nuorille, ja muutamat näistä liittyivätkin jo ensi aikoina heihin, koettaen heidän kanssaan pitää vireillä Jumalan sytyttämää tulta. Mutta orvoksi tunsi itsensä tuo pieni lauma. Kipeästi kaipasi se samanhenkistä sielunpaimenta. Kun sentähden pitäjänapulaisen virka seurakunnassa v. 1878 joutui haettavaksi, kirjoitti muutama noista vanhoista heränneistä Wilh. malmivaaralle Nilsiään, pyytäen häntä tulemaan "heitä auttamaan". Pitäen itseään kykenemättömänä tuohon tehtävään ja kun hän sitäpaitsi ei vielä ollut suorittanut tutkintoa vakinaisen papinviran saamiseksi, aikoi tämä ensin kieltäytyä virkaa hakemasta, mutta kirje ei antanut hänelle rauhaa, hän ei voinut olla sen kehoitusta noudattamatta. Miten niukka aika olikin, valmistui Malmivaara Kiuruveden pitäjänapulaisen virkaa hakemaan, sai valtakirjan siihen ja astui uuteen toimeensa toukokuussa 1879.

Suureksi kehoitukseksi oli Malmivaaralle seurustelu Kiuruveden vanhojen, vasta hengellisestä unesta uudestaan heränneiden kanssa, mutta näinä aikoina esiintyi hän vielä enemmän heidän oppilaanaan kuin opettajanaan. Valoisaa kevätaikaa tämä jo oli hänelle itselleen ja sen alkavan herätyksen, esikoisille, joka väleen niin voimallisesti oli ennustava uutta aikaa Savon ja samalla muunkin herännäisyyden maille, vaikka talven valta vielä näyttikin kukistumattoman voimalliselta.

Pääsiäispyhiksi 1880 tuli Taneli Rauhala Malmivaaran luo vieraaksi. Varsinkin yksi ilta tästä heidän yhdessä-oloajastaan on tärkeä Kiuruveden uusimman herännäisyyden vaiheissa. Oli ollut seurat pappilan salissa. Pari uteliasta surutonta tyttöä seisoi ovensuussa. Tapansa mukaan meni Taneli heitäkin puhuttelemaan. Hänen vakavan hellät sanansa osasivat tyttöjen sydämeen, herättäen, särkien. Itkien lähtivät he pappilasta. Toinen heistä palveli Savon herännäisyyden historiassa jo vuosisadan alku-aikoina tunnetussa (I, 185) Pikkaraisen talossa Lapinsalon kylässä. Kotia päästyään — sinne oli matkaa Malmivaaran pappilasta 3 1/2 peninkulmaa — riensi hän navettaan, missä hänen työtoverinsa ja rippikoulukumppaninsa oli lehmiä ruokkimassa, lankesi tämän kaulaan, sanoen: "Mihin me, rakas ystävä, olemme unohtaneet ne kalliit lupaukset, joita rippikoulussa teimme?" Elävänä heräsi heti tuossa toisessakin palvelijassa kadotuksen vaara ja yhdessä he sitten riensivät talon asuintupaan lausuen isäntäväelle: "Miksi ette ole koskaan meille puhuneet kauheasta vaarasta, missä meidän sielumme ovat?" Tämä tyttöjen esiintyminen herätti jo samana päivänä uuteen eloon Pikkaraisen talon asukkaat, ja se jo tuhan peittämä Herran tuli, joka siellä menneinä aikoina niin kirkkaana oli palanut, näkyi jälleen kauas, herättäen suruttomuuden unesta ihmisiä siellä täällä Lapinsalon sekä Niemisjärven kylissä. Miten pieni näiden heränneitten joukko vielä oli, ennusti sen piirissä vaikuttava voimallinen henki tälle Kiuruveden uudestaan nousevalle herännäisyydelle lupaavaa tulevaisuutta. Mutta että tämä Herrassa valvovien isien suruttomuuteen vaipuneiden lasten herätys niin pian ja niin valtaavan yleisenä oli tuleva, kuin seuraavan vuoden vaiheet osoittavat, sitä ei kukaan silloin vielä voinut aavistaa.

Keväällä 1881 oli Helena Malmberg Lapualta tullut poikaansa tervehtimään. Muutamana päivänä, jolloin viimemainittu pappilansa tuvassa oli pitänyt rippikoulua, valtasi voimallinen herätys hänen oppilaansa sydämet. Tätä Kiuruveden seurakunnan vaiheissa huomattavaa tapahtumaa, joka on pidettävä sikäläisen uusimman herännäisyyden varsinaisena alkuna ja tämän liikkeen paimenen vihkimisenä hänen vastaiseen tehtäväänsä, on Malmivaara itse kuvannut seuraavin sanoin:

"Pidin pappilan tuvassa rippikoulua. Omituista herätysliikettä oli tämän koulun kestäessä ilmennyt rippikoulunuorisossa. Toista viikkoa oli vielä koulun päättymiseen, ja olimme aikoneet vaimoni kanssa lähteä sen jälkeen kyyditsemään Nivalaan äitiäni, joka aikoi käydä Lapualla. Mutta asiassa teki Herra käänteen. Lopettaessani siltä päivältä rippikoulun saimme kokea helluntai-ihmeen. Kun lähdin kouluhuoneesta mieli murtuneena, jäivät kaikki oppilaat sinne. Istahdin verannan penkille ajatuksiini vaipuneena. Tuvasta kuului hiljaista itkun nyyhkytystä, joka muuttui yhtäkkiä sydäntä vihlovaksi parkaisuksi, ja useita nuorukaisia tuli hätääntyneinä juosten minua kohti päärakennuksen rapuille. Nyt ne tulevat kysymään neuvoa parannuksen tekoon, enkä minä tiedä itsekään koko asiasta — tuli mieleeni. Lähdin kiireesti kamariini ja ehdin saada oven lukituksi jälkeeni. Toiset itkivät oven takana, minä Herran jalkoihin polvistuneena huoneessa, ja minun on aina täytynyt pitää tätä hetkeä sinä, jolloin Herran armo särki sydämeni pohjan. Toinnuttuani jonkun verran ja rippikoululaisten mentyä asuntoihinsa, menin jälleen ulos istumaan, vaimoni ja äitini saapuessa viereeni. Puheltuamme ja itkettyämme hetken yhdessä, sanoi äitini äkkiä: 'Minun täytyy päästä huomenna lähtemään Lapualle'. Turhensimme vaimoni kanssa tätä ajatusta, mutta hän ei tuumaamme taipunut. 'Minä olen nyt saanut, mitä olen Herralta pyytänyt, eikä minulla ole enää täällä mitään tekemistä; minun täytyy päästä Lapualle kuolemaan, hän lausui, ja tämä olikin viimeinen päivä, minkä tässä elämässä hänen kanssaan yhdessä vietin."

Tämä Kiuruveden rippikoulunuorisossa v. 1881 syntynyt herätys levisi tänä ja seuraavina vuosina nopeasti kylästä kylään, talosta taloon. Noin 75 taloa ja yhtä monta torppaa avasi ovensa Herralle. Varsinkin Lapinsalon kylässä, johon niinä aikoina kuului 30 taloa, oli liike valtaava. Ainoastaan kaksi näistä jäi kokonaan koskemattomaksi. Seurakunnan suruttomaankin väestöön vaikutti liike tapoja puhdistavasti ja elämää jalostuttavasti.

Jatkaessamme tätä silmäystä Malmivaaran toimintaan uusimman herännäisyysliikkeen johtajana, astuu hänen äitinsä kuva monesti mieleemme, vaatien sijaa hänen muistolleen historiankin lehdillä. Mitä herännyt, lapsensa kehdon ääressä rukoillen valvova ja tämän elämänvaiheita sittemmin muuttumattomalla rakkaudella seuraava äiti uskossa kilvoitellen tekee, se on kirjoitettu siihen kirjaan, joka avataan vasta Herran suurena päivänä. Sen työn salaisuuksia ei historia pysty käsittämään. Niin paljon vain tämän äidin työstä poikansa kasvattamiseksi pelastuksen Jumalan palvelukseen ihmisillekin näkyy, ettei se turhaa ollut. Se siunaus, joka N. K. Malmbergin suuren työn jatkumisessa on nähtävänä XIX vuosisadan viimeisten vuosikymmenten vaiheissa, liittyy enemmän kuin yhdessä suhteessa hänen toisen vaimonsa muistoon, vaatien tunnustusta tälle muistolle jokaiselta, joka pystyy näkemään, miten Jumala monesti näennäisesti vähäpätöisillä välikappaleilla sukupolvesta toiseen on johtanut Suomen herännäisyyden vaiheita.

Omin silmin nähtyään Jumalan vasta kertomamme ihmetytön poikansa rippikoulussa, ei viipynyt Helena Malmberg kauemmin Kiuruvedellä. Hän "oli saanut mitä oli pyytänyt", ja Herran armoa ylistäen lähti hän jo seuraavana päivänä kotimatkalle. Hänellä oli kiire, sillä hän tunsi maallisen tehtävänsä päättyneeksi, ja hän tahtoi viettää työpäivänsä illan Lapualla. Eikä erehtynyt hän aavistuksessaan, että hänen maallinen elämänsä väleen joutuisi loppuun. Pari kuukautta kotiatulonsa jälkeen sairastui Helena Malmberg viimeiseen tautiinsa, ja maaliskuun 4 p:nä 1882 sammui hiljaa hänen maallinen elämänsä. Hänen ruumiinsa viimeinen maja valmistettiin Niilo Kustaa Malmbergin haudan viereen.

Kasvamistaan kasvoi herännäisyysliike Kiuruvedellä. Suurta siunausta tuottivat Malmivaaralle ja hänen työlleen Taneli Rauhalan, Arvi Logrenin, Juho Malkamäen y.m. merkkivierasten käynnit hänen luonaan. Varsinkin ensinmainitulta sai hän näinä aikoina paljon. Monesti kehoittavaa, jos kohta toisinaan vaikeuksiakin tuottavaa oli hänen yhteistoimintansa Juhani Niskasen kanssa. Tämä oli näet kovin vanhoillinen ja tässä vanhoillisuudessaan tavattoman itsepäinen. Tavat, ajoneuvot, huonekalut, körttipuvun kuosit — kaikki oli säilytettävä juuri samankaltaisena kuin menneinä aikoina. Joka ei siihen taipunut, joutui hänen ja hänen johtamansa joukon silmissä väärähenkiseksi. Niskanen ei ymmärtänyt Malmivaaran edustaman uuden ajanjakson aamutuulahduksia, jotka tahtoivat herättäen uudistaa kaavoihin kangistunutta herännäisyysliikettä virkeämpään, evankelisen vapauden mukaisempaan eloon. Hän vastusti kaikkea uutta, oli tämä sitten vaikka kuinka ilmeisesti ajan vaatimaa, sekä arvosteli kaikkia pyrkimyksiä tuohon suuntaan mitä ankarimmin. Hyvin arka oli hän sitäpaitsi kuuluisalta isältään perimänsä nimen maineesta, vaatien esim., että Malmivaaran tuli toimittaa sana Iisalmeen, missä hän kulloinkin omassa seurakunnassaan piti seuroja. Logrenilta sai hän tästä syystä kerran ankarat nuhteet. Ne asettivat ehkä ainakin hetkeksi vähän hänen määräämishaluaan, mutta hänen katsantotapaansa eivät tuon suoran ja voimakkaan pohjalaisenkaan neuvot ja opetukset saaneet muuttumaan. Niinkuin vasta saamme nähdä, loukkaantui Niskanen myöhemmin auttamattomasti Malmivaaraan ja tämän edistystoimiin herännäisyyden, hyväksi. Mutta jos hän myöhemmin Iisalmen heränneisiin saikin kylvetyksi epäluuloa yhä suurempaa huomiota herättävää nuorta pappia ja hänen edustamaansa, virkeämpään eloon uudistuvaa liikettä kohtaan, ei saanut hän Kiuruvedellä epäluuloja eikä häiriöitä syntymään, ei näinä aikoina eikä myöhemminkään. Myönnettävä on sitäpaitsi, että hän, Malmivaaran täällä pappina ollessa, useimmiten esiintyi tämän vilpittömänä ystävänäkin. Vielä vähemmin ulottui hänen eripuraisuuteen tuon tuostakin tähtäävä vaikutuksensa Kalajoenvarren herännäisyyteen. Täällä, samoinkuin Kiuruvedelläkin, kasvoi kasvamistaan luottamus Malmivaaraan. Taneli Rauhalan avatun kirstun ääressä oli Keski-Pohjanmaan herännyt kansa nähnyt tuon jo aikaisemmin sille rakkaaksi käyneen papin liikutuksen murtamana leikkaavan suortuvan haudan lepoon kannettavan johtomiehen tukasta. Se tiesi, että hän oli kunnioittava hänen ja noiden muiden "ukkojen" muistoa, jotka herännäisyyden kovimpana koetusaikana olivat kantaneet hallavuosien jäätävää kylmyyttä ja monen raskaan työpäivän hellettä heränneitten isien perinnön säilyttämiseksi, ja harvinaisen yksimielisenä tervehti se häntä sydämessään liikkeen johtomieheksi. Kun useat Nivalan heränneet muutamia päiviä Rauhalan hautajaisten jälkeen keskenään puhuivat tästä tilaisuudesta, muunohessa luetellen useita kaukamatkaisia vieraita, lisäsi muuan vanhus kyyneleet silmissään: "ja se pappikulta". Kaukana oli jo se aika, jolloin heränneet papit luottamuksella olivat lähestyneet tätä kansaa ja rakkaudella tehneet työtä sen keskuudessa. Oli jo näyttänyt siltä, ettei tämä aika enää uudistuisi. Malmivaaran jaon ennakkoluuloista vapaa katsantotapa ja hänen luottamusta herättävä esiintymisensä heränneen kansan keskuudessa oli omiaan synnyttämään uutta toivoa Herran tulen syttymisestä monessa jo penseäksi käyneessä sydämessä ja isien kalliin perinnön säilyttämisestä Kalajoen muistorikkailla rannoilla. Ja samaa toivottiin Niilo Kustaa Malmbergin pojasta Suupohjassakin, jonka herännäisyys, niinkuin olemme nähneet, oli mitä likeisimmässä suhteessa Keski-Pohjanmaan liikkeeseen. Jo "ukkojen" aikana olivat herännäisyyden jaon hajoittamat rivit alkaneet ryhmittyä uudelleen ja Savon puolenkin liikkeen sirpaleisiin oli Pohjanmaalla alkanut uudistus elähyttäen vaikuttanut, mutta vielä huomattavampi on se edistys, joka, Malmivaaran ryhdyttyä herännäisyyden palvelukseen, kaikkialla on nähtävänä.

Malmivaaran kera vaikutti näinä aikoina herännäisliikkeen palveluksessa toinenkin merkkimies, jonka nimi jo XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä oli tunnettu ja rakas kaikkialla herännäisyyden mailla. Tarkoitamme ennen mainitsemaamme Juho Malkamäkeä, josta seuraavassa muutama sana.

Juho Malkamäki syntyi Ylistarossa toukokuun 23 p:nä 1844. Hänen vanhempansa olivat talollinen Kustaa Malkamäki ja tämän vaimo Margareetta Malkamäki. Suupohjan herännäisyyden suuret muistot Niilo Kustaa Malmbergin, Frans Oskar Durchmanin y.m. kuuluisain pappien ajoilta, jaon tuottamat riidat ja muut koetukset sekä herännäisyyden uudestaan ryhmittyminen ja elpyminen synnyttivät ja kehittivät lapsen ja nuorukaisen mielessä elävää tietoisuutta siitä, että tuo liike oli jotain, jonka edestä kannatti taistella, että se oli Jumalan työtä, jonka jatkamiseen Herra pyhällä kutsumisella kutsui heränneitten isien lapset. Jo nuorena avasi Malkamäki sydämensä Herran äänelle ja jota hartaammin hän sitä kuunteli, sitä rakkaammaksi kävi hänelle myöskin heränneitten isien perintö ja sitä kalliimmaksi velvoitukseksi sen säilyttäminen nousevassa sukupolvessa. Mutta tämä velvoitus kuvastui hänelle näinä aikoina vielä ainoastaan vaatimuksena vilpittömään ja horjumattomaan uskollisuuteen herännäisyyden traditsiooneille ja näiden mukaiselle elämälle; mitään johtajanasemaa hän ei rohkeimmissakaan nuoruudenunelmissaankaan koskaan tavoitellut. Hän vain tahtoi olla yksi niistä monista nuorukaisista, jotka näinä aikoina asettuivat heränneitten isien perinnön vartijoiksi.

Jo Logrenin julkisen toiminnan alku-aikoina kävi Malkamäki ahkeraan hänen seuroissaan, uskolliseen muistoon kätkien niissä saamansa opetukset ja neuvot. Niinkuin tiedämme, tarkoittivat nämä aina käytännöllisen kristillisyyden synnyttämistä ja kasvattamista. Miten selvinä herännäisyydessä vakaantuneen opin ja hengellisen katsantotavan pääpiirteet esiintyivätkin tuon kaikkien kunnioittaman johtomiehen puheissa, eivät ne ahdanneet kuulijain hengellistä elämää valmiin opinkaavan puitteisiin, vaan pyysivät herättää ja opastaa jokaista siihen persoonalliseen suhteeseen Herraan, jossa kristinuskon salaisuudet sydämelle kirkastuvat ja omasta kokemuksesta eikä vain muiden puheista ja esiintymisestä tiedetään, kuka Jumala on ja ken ihminen. Logrenin seuroissa oppi nuori Malkamäki paljon. Kun ankarat sanat ja nuhteet kävivät kohti, oppi hän tuon ottamaan Herran kädestä, jos lohdutus ja virvoitus, ilo ja rauha jäi hänen osakseen, piti hän sitä saman Herran lahjana. Perityn tieto-uskon turviin hän ei jäänyt, eikä riittänyt hänelle tietoisuus siitä, että hän kuului heränneeseen kansaan: omaa asiaansa hän valvoi pelastuksen Jumalan kasvojen edessä.

Paljon laajeni Malkamäen näköpiiri matkoilla Logrenin ja muiden ystävien kera Kalajoen-varrella. Täkäläisten heränneitten johtomieheen ja heidän sanankuulijoihinsa tutustui hän sitäpaitsi yhä likeisemmin kotiseutunsakin seuroissa, joissa, niinkuin tiedämme, heitä usein nähtiin. Ja yhä monipuolisemmiksi ja rikkaammiksi kävivät hänen kokemuksensa, kun hän muiden heränneitten kera sai ulottaa matkansa Savonkin herännäisyyden maille ja lähemmin tutustua liikkeen sikäläisiin muistoihin ja niihin uudestaan elpyvän hengellisen elämän ilmauksiin, joita siellä nyttemmin oli alkanut näkyä. Malkamäen kehitykselle on epäilemättä ollut hyvin tärkeää, että hän näin aikaisin, ennenkuin hän ajattelikaan esiintymistä seurapuhujana ja oman puhujatavan muodostamista, sai kuulla niin monta eri-luontoista ja eri tavalla lahjakasta seurapuhujaa, kuin Logren, Rauhala, Juurikoski, Malmivaara, Juhani Niskanen, puhumattakaan monesta muusta vähemmän huomatusta miehestä, olivat. Varsinkin toiset näistä olivat siksi eteviä puhujia, että yksinomaan yhtä semmoista kuuleminen helposti olisi päässyt liiaksi suunnittelemaan hänen omaa esiintymistään tulevaisuudessa ja estänyt sitä itsenäistä, kaikesta matkimisesta vapaata puhujatapaa, joka on hänelle ominaista. Ja itsenäiseksi kehittyi hän muissakin suhteissa näiden opettajien koulussa, sillä, noudattaen heidän neuvoaan, pyysi hän ennenkaikkea olla Herran opetuslapsena. Malkamäki oppi monipuolisesti, puolueettomasti ja totuuden hengessä arvostelemaan sitä hengellistä liikettä, johon hän kuului. Vaikka — tahi juuri sentähden, että se oli hänelle niin rakas, ei ollut hän välinpitämätön siihen kuonaan nähden, jota hän siinä monessa paikoin näki, vaan oli alusta alkaen selvillä siitä, että synti, missä muodossa hyvänsä se sitten esiintyikin, oli synniksi tunnustettava ja semmoisena vastustettava. Menneiltä ajoilta perityistä vanhoista tavoista oli luovuttava, jos nämä eivät olleet omiaan rakentamaan heränneitten hengellistä elämää, vaan päinvastoin olivat sille vahingoksi. Isien, menneitten aikojen katsantotavan tukemat ja niistä johtuvien ennakkoluulojen turvissa kehittyneet mielipiteet eivät saaneet olla esteenä, kun oli kysymyksessä Herran asia. Jos kukaan kunnioitti ja rakasti herännäisyyden traditsiooneja ja niitä johtomiehiä — Logrenia, Rauhalaa y.m. — jotka kovana aikana taistelivat näiden traditsioonien säilyttämisen puolesta, niin Malkamäki, mutta tämän kunnioittavan rakkauden kera kehittyi hänen povessaan uusia, menneiden aikojen herännäistyön raitistuttamista ja rikastuttamista tarkoittavia aatteita, jotka, myöhemmin täyteen itsetietoisuuteen kypsyneinä, olivat tuottavat paljon siunausta uuteen eloon elpyvälle herännäisyydelle.

Jo Malkamäen kehitys 1870- ja 1880-luvulla, puhumattakaan hänen myöhemmästä toiminnastaan herännäisyyden palveluksessa, liittyy mitä likeisimmin Wilh. Malmivaaran valmistumiseen liikkeen kaitsijaksi. Vaikka he näinä aikoina vielä asuivat siksi kaukana toisistaan, etteivät he hyvinkään usein voineet toisiaan tavata, syntyi heidän välillään alusta alkaen lämmin ystävyys ja epäilyksistä vapaa luottamus. Tämä tulee näkyviin varsinkin niiltä ajoilta alkaen, jolloin Malkamäki, Logrenin kuoltua, ryhtyy jatkamaan tämän työtä Suupohjassa. Ollen luonteeltaan ujo ja vaatimaton ei hän mitenkään ollut altis "kellokkaan" tehtäviä hartioilleen ottamaan ja vielä vähemmin taipuvainen hän oli ulottamaan tätä vaikeaa tointa kotiseutujensa rajojen ulkopuolelle, mutta Malmivaaran kehoittava esimerkki ja tämän innostunut työ isien perinnön säilyttämiseksi kehoittamalla vaativat häntäkin noudattamaan heränneitten yksimielisesti ilmaisemaa toivomusta ja ryhtymään Logrenin työtä jatkamaan. Malkamäki alkoi esiintyä puhujana seuroissa, alussa arkaillen ja muutamin sanoin vain, mutta vähitellen voimallisemmin ja Jumalan valtakunnan salaisuuksia perusteellisemmin selvittäen. Hänen kokemukseen perustuva puheensa avasi yhä useampia sydämiä Herralle. Niin voimallisesti ja loogillisesti koottua kuin Logrenin puhe se ehkä ei ollut, mutta sen särkevä sävy ja sen syvälle tähtäävä evankelinen voima olivat omiaan aikaansaamaan jatkuvaa parannusta sekä ravitsemaan elämän tielle jo päässeitä. Yhdessä Malmivaaran voimallisesti särkevän herätyshuudon kanssa muodosti Malkamäen puhe mahdin, joka on 1880-90 luvun elpyvän herännäisyyden tärkein tekijä. On näet huomattava, että kummankin puheet rakkaudella, mutta samalla tinkimättömällä vakavuudella tuontuostakin vaativat heränneitä huomaamaan, mitä ajan kello oli lyönyt, ja millaiseen uudistustyöhön kaikkien, joille isien perintö oli todella kallis, nyt tulisi ryhtyä. Tämä kehoitus ei turhaan kaikunut, sillä sitä kannattamassa oli rakkaus ja Herran pelvon henki ja se pukeutui sitäpaitse taitavasti valittuun muotoon, johon oli vaikea loukkaantua silloinkin, kun nuhde kävi kohti. Silmäilkäämme seuraavassa niitä uudistuksia herännäisyyden kehityksessä, joita Malmivaaran ja Malkamäen yhteistoiminta tarkoitti.

Tiedämme millä tavoin varsinaisen herännäisyyden johtomiehet liikkeen alkuaikoina olivat kohdelleet Renqvistin raittiuspyrinnöitä: he olivat ne yksimielisesti hyljänneet. Seurauksena oli, että väkijuomien nauttiminen heränneitten pidoissa ja vierailuissa jäi yleiseksi tavaksi, niinkuin se muissakin sen ajan kansanryhmissä ja seurapiireissä oli. Historia todistaa, että moni lehti Suomen herännäisyyden vaiheissa XIX vuosisadalla olisi toisennäköinen, jos Karjalan kuuluisan raittiusmiehen kehoitukset alusta alkaen olisivat saaneet kannatusta herännäisyyden muilla mailla. Mutta jota enemmän aika edistyi, sitä oikeammalta alkoi Renqvistin kanta näyttäytyä kaikille, jotka puolueettomasti ja ihmisten mieliä katsomatta asiaa ajattelivat. Ja herännäisyyden kunniaksi on tunnustettava, että herännyt pappi, niinkuin olemme nähneet (IV, 295-297) oli ensimmäinen, joka valtiopäivillä puhui ehdottoman raittiuden puolesta. Ja vielä suurempi käytännöllinen merkitys on annettava Malmivaaran ja Malkamäen työlle kysymyksessä olevassa suhteessa. Minnepäin viimemainitun ajatukset väkijuomien käytöstä heränneitten piirissä olivat kehittymässä, tulee näkyviin jo Logrenin aikana. Muistamme muunohessa, miten hän, voittaen itsensä, meni varoittamaan tuota kuuluisaa johtomiestä tämän lankeemuksista kysymyksessä olevaan syntiin. Myöskin Malmivaara oli loukkaantunut siitä varomattomuudesta, jota moni herännyt väkijuomien käyttöön nähden osoitti. Hänkin ryhtyi taisteluun väkijuomien käyttämistä vastaan heränneitten piireissä, kehoittamalla kehoittaen kaikkia ehdottomaan raittiuteen. Samalle kannalle asettui Malkamäkikin.

Voidaksemme oikein arvostella, miten suurta taitoa tämä Malkamäen ja Malmivaaran taistelu kysyi, tulee meidän ottaa huomioon se miltei rajaton kunnioitus, jota heränneet antoivat menneiden aikojen johtomiesten neuvoille ja opetuksille ja miten vastenmielisiä he olivat luopumaan näiden neuvojen ja opetusten mukaan muodostuneista ja liikkeessä vakaantuneista tavoista. Paavo Ruotsalaisen auktoriteetti oli yhtä suuri kuin ennenkin, ja kaikki tiesivät, että hän oli tuominnut tekopyhyydeksi Renqvistin taistelun kysymyksessä olevassa suhteessa. He tiesivät niinikään, että miltei kaikki muut heränneet papit sekä opissa että käytännössä ehdottomaan raittiuteen nähden olivat asettuneet Ruotsalaisen kannalle. Ja tämä katsantotapa oli "ukkojen aikana" vakaantumistaan vakaantunut heidän johtamissaan joukoissa. Aikana, jolloin toistupalaiset vieraantumistaan vieraantuivat liikkeestä ja uusi suunta siitä yhä päättävämmin pysyi erillään, yltyivät "ukot" ja heidän sanankuulijansa helposti tajuttavista syistä jyrkästi pitämään kiinni isien mielipiteistä ja niistä periaatteista ja tavoista, joita noudattaen liike menneinä aikoina oli kehittynyt ja suureksi kasvanut. Näin ollen oli raittiuskysymykseen koskeminen paljon vaikeampi asia, kuin pintapuolinen arvostelu olisi altis myöntämään, ja varma on, ettei sen muutoksen aikaansaaminen, joka 1880- ja 1890-luvulla kysymyksessä olevassa suhteessa on huomattava herännäisyyden mailla, olisi onnistunut mille johtajille tahansa. Että Malmivaara ja Malkamäki muutamissa vuosissa saivat ehdottoman raittiuden siunauksen periaatteessa tunnustetuksi heränneitten piireissä ja väkijuomien käytön kokonaan poistetuksi heidän pidoistaan sekä melkein kaikkien yksityisestä elämästä, osoittaa miten suurta luottamusta he jo näinä aikoina nauttivat kaikkialla herännäisyyden mailla.

Huomattavana tekijänä uusimman herännäisyyden elvyttämisessä on ollut "Hengellinen kuukauslehti", jota Malmivaara 1888 vuoden alusta alkoi toimittaa. Se ilmestyi painoarkin kokoisena kerta kuukaudessa, sisältäen paitsi hartauskirjoituksia ja eri tilaisuuksissa pidettyjä hartauspuheita, huomautuksia ja arvosteluja ajan polttavimmista uskonnollisista ja kirkollisista kysymyksistä, kertomuksia ja kuvauksia vanhoista manalle menneistä heränneistä, kirja-arvosteluja y.m. Ensimmäisenä ilmestymisvuotena sai lehti 900 tilaajaa, ja tämä tilaajamäärä kasvoi sittemmin vuosi vuodelta ripeästi. Jo XIX vuosisadan viimeisenä vuosina levisi "Hengellinen Kuukauslehti" kaikkiin seurakuntiin, missä heränneitä löytyi, ja sen merkitys heränneen kansan opettajana ja kokoojana tunnustettiin jo siihen aikaan kaikkialla suureksi. V. 1898 oli tilaajamäärä noussut yli 3,000.

Malmivaaran näinä aikoina suorittama kirjallinen työ ei rajoitu niihin hänen lukuisiin kirjoituksiinsa, jotka täyttävät useimmat sivut yllämainitussa, heränneitten yhä rakkaammaksi käyneessä aikakauslehdessä. Tavailen vielä tärkeämpi on muutama hänen 1890-luvulla julkaisemansa kirja. Tarkoitamme hänen kielellisesti ja osaksi muissakin suhteissa korjaamiaan "Siionin Virsiä" ja "Hengellisiä lauluja". Tässä näet ei ollut kysymyksessä vain vanhan kirjan vanhentuneen kielen korjaaminen, vaan ennen kaikkea tuon rakkaaksi käyneen kirjan käyttäjien vapauttaminen ennakkoluuloista, jotka ehkäisevästi vaikuttivat koko herännäisyysliikkeen kehitykseen. Asian laita oli seuraava.

Heränneitten miltei rakkaimmaksi kirjaksi oli monessa paikoin vuosikymmenien kuluessa tullut "Siionin Virret" ja "Hengelliset laulut". Ainakin käytettiin näitä virsiä enemmän kuin mitään muuta hengellistä kirjaa. Jo lapsina olivat heränneet oppineet ne ulkoa ja tutuimpana ohjeena sieluelämän eri tiloissa olivat heille näiden virsien sanat. Opillisesti kyllä tiedettiin, että raamattu on ylin ohje, mutta hyvin moni, joka ei asiaa sen tarkemmin ajatellut, antoi käytännössä noille rakkaille virsille saman arvon. Puhumattakaan siitä, että nouseva, kansakouluopetusta nauttinut sukupolvi ennenpitkää olisi kyllästynyt Virsien kielellisessä suhteessa nyttemmin kerrassaan vanhentuneeseen muotoon, olisi tämän muodon säilyttäminen ollut omiaan voimallisesti tukemaan sitä ahdasmielistä ja kaavamaista katsantotapaa, joka ennen Malmivaaran esiintymistä siellä täällä pyrki päästä vakaantumaan heränneitten piireissä. Viittaus Lounais-Suomen rukoilijain suhteeseen uusiin hengellisiin ja kirkollisiin kirjoihin riittää selvittämään, miten laajakantoinen Malmivaaran kysymyksessä oleva työ oli. Sitä suurempaa tunnustusta ansaitsee tämä työ, kun hän paremmin kuin kukaan muu ymmärsi, miten kipeästi se tulisi koskemaan moneen vanhaan heränneeseen ja kuinka helposti se voisi synnyttää uutta hajaannusta suuren jaon tuhoista tuskin tointuneessa liikkeessä. Eivätkä koskeneet sitäpaitsi Malmivaaran korjaukset ainoastaan kieltä, vaan muutakin. Muunohessa lausui hän itse esipuheessa, että hän oli "jättänyt pois paljon virsiä, koska ne epäraittiin herrnhutilaishenkensä takia loukkaavat".

Malmivaaran virsikokoelman ensimmäinen vihko ilmestyi v. 1891. Että sitä muutamissa paikoin epäillen, vieläpä moittienkin luettiin, näkyy esim. muutamasta, Sotkamosta "Hengelliseen Kuukauslehteen" lähetystä vikoilevasta arvostelusta, jonka olivat kirjoittaneet "joukko näitten (virsien) rakastajia" ja jossa muunohessa sanotaan: "Kostein silmin ja vapisevin käsin pitelimme tätä uutta kokoelmaa käsissämme, sen läpi katseltuamme. Sisällinen ääni sanoi: tässä ei ole meillä enää nuo entiset rakkaat Sionin Virret ja Hengelliset Laulut, joita hurskasten esi-isäimme kera veisasimme." Vielä ankaramman tuomion julisti Juhani Niskanen Malmivaaran virsikokoelmasta, kiroomalla hänet Vanhan testamentin pyhien, heränneitten johtomiestenkin joskus käyttämällä kirouksella. Ei sovi kummastella, että Iisalmen heränneet, jotka muutenkin olivat alttiit vikoilemaan Pohjanmaan herännäisyysliikettä, asettuivat suosimansa johtomiehen kannalle, jääden siten elpyvästä herännäisyysliikkeestä; yhä enemmän syrjään. Kiuruvedellä sitävastoin, mistä Malmivaara v. 1892 oli muuttanut Paavolaan, jonka kirkkoherraksi hän edellisenä vuonna oli määrätty, otettiin uudet Siionin virret luottamuksella vastaan heti kokoelman valmistuttua v. 1893. Näin kävi myöskin Kalajoen-varrella ja Suupohjassa. Oudolta, vieläpä arveluttavaltakin muutos alussa muutamien vanhusten mielestä näillä herännäisyyden sydänmailla tuntui, mutta luottamus Malmivaaraan sekä se yksimielisyys, jonka hänen ja Malkamäen työ varsinkin näillä seuduin oli saanut aikaan, poisti ennenpitkää kaikki epäilykset. Toistupalaisuuden vuosi vuodelta pienenevissä ryhmissä sitävastoin pidettiin taipumattomasti kiinni vanhoista virsistä, ja uusien käytäntöön ottaminen suuressa herännäisyysliikkeessä eroitti ensinmainitut ryhmät entistä jyrkemmin siitä. Toistupalaisten silmissä oli Malmivaaran virsikokoelma ja sen käytäntöön ottaminen uusi todistus siitä väärästä hengestä, josta he jo kauan olivat "niskaslaisia" tuomiten syyttäneet.

XIX vuosisadan herännäisyyden viimeisen vuosikymmenen vaiheisiin kuuluu myöskin oman kirjakustannusliikkeen perustaminen heränneille. Huhtikuussa v. 1892 levitettiin herännäisyyden valtamailla Malmivaaran ja muutaman hänen ystävänsä allekirjoittama kehoitus perustaa kirjakustannusosakeyhtiön, jossa kehoituksessa muunohessa lausuttiin:

"Syvä huokaus kohoaa tätä nykyä armaan kansamme sydämestä. Vaikka onkin näennäisesti ulkonaisten rasitusten vaikuttama, ei sovi kieltää, että siinä ilmenee entistä syvempi totuuden kaipio. Jumalan sana alkaa vaatia puoleensa yhä suurempia joukkoja, ja valheen sana alkaa toimia yhtä rintaa. Jos milloinkaan, niin on ainakin sellaisena aikana velvollisuus hankkia kansalle taattua, raitishenkistä, raamatullista kirjallisuutta, jonka avulla hengellinen kehitys voi käydä hengelliseen suuntaan" — — — "Kansassa on säilynyt terveellinen arkuus uuteen kirjallisuuteen nähden. Lukemattomat totuutta etsivät eivät uskalla uusia kirjoja ostaa, kun ei ole takeita niiden hengestä, ja nuo vanhat rakkaat kirjat, joista isämme vaivoissaan ja taisteluissaan hakivat virvoitusta ja voimaa, ovat enimmäkseen kirjakaupoista loppuun myydyt. Sitäpaitse on kieli niissä vanhentunutta ja kaipaa kipeästi korjausta, joka ei turmele henkeä eikä laimistuta sisällystä. Onhan oikeutettu harrastus tuon kallisarvoisen aarteen säilyttämiseksi harhaoppien pyörteessä häilyvälle kansallemme. — Kun monesti on vaikea saada kustantajia sellaisille kirjoille, on meissä herännyt ajatus, että olisi perustettava kustannusosakeyhtiö, joka ottaisi tehtäväkseen yksinomaan sellaisen uskonnollisen kirjallisuuden kustantamisen, joka, perustuen raamatun sanaan sen kokonaisuudessa, liikkuu Lutherin, Arndtin, Freseniuksen, Nohrborgin y.m. edustamalla pohjalla, ja joka kirjallisuus vanhoista ajoista saakka on tullut rakkaaksi etenkin maamme heränneelle kansalle sekä kaikille, jotka kammovat lihalle mieluista, suolatonta evankeliumia tai parannuksetonta uskoa."

Suurta ymmärtämystä sai tämä kehoitus heränneen kansan puolelta osakseen. Jo kuukauden kuluessa merkittiin 2,500 sadan markan suuruista osaketta. Suurin osa merkitsijöistä oli talonpoikia. Heinäkuun 6 p:nä 1892 pidettiin perustava yhtiökokous Ylivieskan kirkonkylässä sijaitsevassa Ylitalonimisessä talossa. Tilaisuuteen oli kokoontunut paitsi muutamia pappeja ja muita säätyhenkilöitä noin 700 nouseva kansanjoukko, miltei yksinomaan herännyttä kansaa. Suurin osa oli kotoisin Kalajoen-varrelta ja Suupohjasta, mutta Savostakin oli kutsua noudatettu. Kaikkiaan oli kansaa 18 eri seurakunnasta. Tilaisuus oli juhlallinen. Se alkoi hartaushetkellä Ylitalon koivuilla koristetulla pihalla. Sääntöjen laatimisessa vallitsi mitä suurin yksimielisyys. Yhtiön nimeksi määrättiin Herättäjä ja sen toimintapaikaksi Oulun kaupunki. — "Hengellisessä Kuukauslehdessään" kerrottuaan kokouksesta ja siinä tehdyistä päätöksistä, lopetti Malmivaara kuvauksensa tästä tilaisuudesta seuraavin sanoin:

"Kokous päätettiin hartaushetkellä, jossa puhui sydämestä sydämeen meneviä sanoja talollinen J. Malkamäki. Harvoin saa kuulla niin elävähenkistä veisuuta, kuin tuossa tilaisuudessa, ja sydäntä särkevää oli nähdä tuon lukuisan kansaston viimeksi polvistuvan Jumalan eteen itkien rukoilemaan Häneltä armoa ja varjelusta itsellensä, kirkollemme ja lapsillemme sekä uutta herätystä koko kansallemme. Ikään eivät katoa tuosta tilaisuudesta saadut muistot, jotka ovat uusi elävä todistus siitä, että Herra elää ja pyytää meitäkin saattaa elämästään osallisiksi."

Tähän tapaan ajattelivat muutkin Herättäjä-yhtiön perustavassa kokouksessa käyneet. Kaikki tunsivat, ettei sen merkitys rajoittuisi vain siihen päivään, jona se pidettiin, vaan että siinä Herraa avuksi huutamalla tehdyt päätökset tulisivat kantamaan hedelmää tulevaisuudessakin. Laskut yhtiön taloudellisesta kannattavaisuudesta supistuivat kyllä ennenpitkää paljon pienemmiksi, kuin alussa oli arveltu, tuottaen joskus johtokunnalle huoliakin, mutta henkisessä ja hengellisessä suhteessa olivat tulokset rohkeimpiakin toiveita suuremmat. Herättäjän vuosikokoukset muodostuivat jo lähinnä seuraavina vuosina heränneitten suuriksi juhlatilaisuuksiksi, joihin tuhansiin nousevissa joukoissa herännyttä kansaa läheltä ja kaukaa saapui. Paitsi v. 1899, jolloin vuosijuhla vietettiin Kiuruvedellä, pidettiin nämä kokoukset 1890-luvulla, niinkuin tavallisesti myöhemminkin, Pohjanmaalla — Malkamäen talossa Ylistarossa (1893), Palosaaren talossa Nivalassa (1894), Paavolan pappilassa (1895), Jaskarin talossa Nurmossa (1896), Suvannon talossa Ylivieskassa (1897), Aution talossa Ylistaron Untamalan kylässä (1898). Se suuremmoinen vieraanvaraisuus, jota herännyt kansa alusta alkaen näissä tilaisuuksissa on osoittanut kokouksiin saapuneille, ja satoihin nousevat hevoskyydit, jotka rautatien asemilta kuljettivat matkustajia juhlapaikalle ja sieltä takaisin, ovat nekin puolestaan voimallisesti todistaneet, että heränneet vieläkin ovat alttiit tekemään uhrauksia isien perinnön säilyttämiseksi.

Herättäjän vuosikokoukset muodostuivat alusta alkaen hartaustilaisuuksiksi. Ja hengellistä elämää herättäviä, virkistäviä sekä rakentavia ne ovat olleet. Rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen on näissä kokouksissa syttynyt uudelleen monessa jo kylmenevässä sydämessä. Tärkeätä on niinikään ollut, että näissä tilaisuuksissa on yhdessä muisteltu herännäisyyden vaiheita menneinä aikoina ja näistä keskusteluista päästy yhä paremmin käsittämään, miten vaikeissa oloissa heränneitten isien perintö monesti koottiin, kuinka suurissa ahdingoissa sen säilyttäjät sittemmin usein olivat ja kuinka velvoittavana vaatimuksena poistuvat sukupolvet uskoivat sen hoidon ja kartuttamisen lapsilleen. Seurustelu muiden seutujen heränneitten kanssa rikastutti kalliiden muistojen varastoa, vapautti kotiseudun yksipuolisesta ja ahtaasta katsantotavasta, laajensi näköpiiriä ja auttoi käsittämään, mitä toimenpiteitä edistyvä aika Suomen herännäisyyden edustajilta vaati. Tämä koski varsinkin liikkeen suhdetta niihin sivistysvaatimuksiin kansan syvien rivien hyväksi, joita yhä kuuluvammin juuri näinä aikoina julki lausuttiin. Hyvän pohjan heränneitten liiallisesta arkuudesta kaikkeen uuteen nähden vapautuvalle katsantotavalle oli Logren laskenut puolustamalla kansakouluja y.m. sivistystyöhön vaativia toimenpiteitä, mutta tuon etevän johtomiehen näitä asioita koskevat tuumat ja mielipiteet olivat kehitettävät ja johdatettavat enemmän hedelmää kantamaan. Tässäkin suhteessa oli Malkamäki kotiseuduillaan sekä matkoilla herännäisyyden muilla mailla tehnyt paljon työtä. Suuri oli se ymmärtämys, minkä Malmivaaran tuumat heränneen kansan kaikenpuoliseksi kehittämiseksi häneltä saivat osakseen, ja taidolla hän valmisti niille vastakaikua tuon kansan sydämessä. Varsinkin yksi näistä Malmivaaran tuumista ansaitsee huomiota. Hän näet alkoi jo 1890-luvulla miettiä kansanopiston perustamista heränneitten lapsille. Tätä opistoa hän suunnitteli jyrkän herännäisyyden kannalla toimivaksi kasvatus- ja sivistyslaitokseksi. Herättäjän vuosijuhlassa Nurmossa v. 1896 otti hän ensin asian puheeksi. Ehdotus sai osakseen lämmintä myötätuntoa Suupohjassa, mutta ei vielä muualla, jonka tähden se toistaiseksi jäi vain ehdotukseksi. Niin kävi muutaman toisenkin, niinikään Malmivaaran tekemän ehdotuksen, jonka silmämääränä oli hengellisen elämän elvyttäminen herännäisyyden mailla. Tarkoitamme Herättäjän toiminnan laajentamista sisälähetysseuran perustamisella liikkeelle. Yllämainitussa, Untamalassa v. 1898 pidetyssä vuosijuhlassa päästiin niin pitkälle, että valittiin 20-miehinen toimikunta laatimaan ehdotusta tämänkaltaisen seuran toiminnalle, mutta hanke jäi toistaiseksi vielä toteutumatta. Myöntää täytyykin, että tämä yritys, samoinkuin kansanopiston perustamistuumat, vaatikin pitempiaikaista valmistusta sekä kysyi kustannuksia, joita oli sitä suurempi syy punnita, kun kustannusosakeyhtiö Herättäjän tulot eivät siihen aikaan vielä riittäneet sen menoja korvaamaan. Mutta vaikka kysymyksessä olevat hankkeet toteutuivatkin vasta myöhemmin, kuuluvat niiden syntysanat kuitenkin Suomen Siionin XIX vuosisadan historiaan, nekin puolestaan todistaen, miten kallisarvoisia tehtäviä tämän vuosisadan herännäisyys jätti perintönä seuraavalle. Kun tulevaisuudessa liikkeen vaiheet 1880- ja 1890-luvuilla, joita tämän kirjoittaja helposti tajuttavista syistä ei ole voinut kuin aivan ylimalkaisesti käsitellä, tarkoin tutkitaan ja noina aikoina tehdyn työn tulokset täysin näkyvät, on tutkija löytävä yhä uusia näkökohtia todistamaan, miten tärkeä varsinkin Wilhelm malmivaaran ja Juho Malkamäen toiminta herännäisyysliikkeen riveissä jo silloin oli.

Malmivaaran kera toimivat XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä elpyvän herännäisyysliikkeen hyväksi muutamat papit, joiden muisto kauan on säilyvä heränneen kansan kiitollisessa mielessä. Huomattavimmat heistä mainittakoon seuraavassa.

Voimallisena kaikui 1880-luvulla Nilsiässä, Rautavaaralla, Pielisjärvellä sekä seuraavan vuosikymmenen alussa Rääkkylässä ja Tuusniemellä Johannes Sidensnören herätyshuuto. Hän oli syntynyt talonpoikaisista vanhemmista Liperissä v. 1855 ja epäilemättä jo lapsuudessaan tutustunut heränneitten katsantotapaan. Tultuaan papiksi v. 1884, antautui hän koko sydämestään uupumistilastaan heräjävän herännäisyyden tulkiksi. Sidensnören heikko terveyskään ei voinut lamauttaa sitä innostusta, millä hän toimitti paimentyötään. Hänen sanankuulijansa ovat kertoneet, että hän monesti, voimiaan äärimmäisiin asti jännitettyään, sylki verta astuttuaan alas saarnatuolilta. Herran huoneen kiivaus kulutti häntä. Jo v. 1892 kutsui Ylipaimen hänet kotia.

Josef Fredrik Cajan, ennen (II, s. 528 ja 534) mainitun, historiankirjoittajana tunnetun J. F. Cajanin (k. 1887) poika syntyi 1850 ja vihittiin papiksi 1872. Toimittuaan ylimääräisenä pappina Lohtajalla ja Lestijärvellä, pääsi hän v. 1882 Reisjärven ja v. 1897 Lohtajan kirkkoherraksi. Jo näinä aikoina oli Cajanin vakaata herännäisyysleimaa kantava koti heränneitten rakkaimpia käyntipaikkoja ja hänen nimensä tosi ystävän nimenä tunnettu laajoissa piireissä.

Yhtä muuttumattomalla uskollisuudella kuin Cajan on Erkki Pesonen (synt. 1856) vuodesta 1881, jolloin hänet vihittiin papiksi, palvellut uudestaan elpyvää herännäisyysliikettä. Oltuaan ylimääräisenä pappina Kauhavalla, missä muiden kera varsinkin ennen (III, 433) mainittu Sven Toppari häneen vaikutti, pääsi hän v. 1890 Muhoksen kappalaiseksi, jossa virassa hän vielä vuosisadan lopussa oli. Puhujana Herättäjän vuosijuhlissa, kirjoituksillaan Hengelliseen Kuukauslehteen sekä vilpittömällä rakkaudellaan heränneisiin on Pesonen saanut paljon ystäviä niiden seurakuntien rajojen ulkopuolellakin, joissa hän pappina on toiminut.

Nilsiästä siirrettiin ennen (IV, 531) mainitsemamme Pekka Korhonen v. 1891 Ylivieskaan, missä hän, heränneisiin yhä likemmin liittyneenä, toimi kirkkoherranapulaisena ja -sijaisena kaksi vuotta, joiden kuluttua tapaamme hänet kappalaisena Vihannissa, jota virkaa hän hoiti vielä vuosisadan lopussa. Korhosen ääni kuului kaikissa 1890-luvulla pidetyissä Herättäjän vuosijuhlissa sekä lukuisissa muissa tilaisuuksissa, joihin heränneitä eri seuduilta kokoontui. Hänenkin kirjoituksiaan tapaa tuon tuostakin näiden vuosien Hengellisessä Kuukauslehdessä ja hänen nimensä Herättäjän kustantamien julkaisujen kansilehdillä.

Kainuunmaan etäisillä seuduillakin oli herännäisyydellä XIX vuosisadan lopussa huomattu edustaja ja luotettava kannattaja. Tarkoitamme Kajaanin kappalaista Johannes Väyrystä (synt. 16/4 1860). Tultuaan papiksi v. 1885, toimi hän ensin ylimääräisenä pappina Haapajärvellä sekä sittemmin Revonlahdella vuoteen 1894, jolloin hän muutti Kajaaniin. Väyrynen on ahkerasti kirjoittanut kirjoituksia Hengelliseen Kuukauslehteen, jota paitsi Herättäjä on julkaissut hänen syvämietteisiä kirjoituksiaan. Puhujanakin tuli hän jo 1890-luvulla heränneitten vuosijuhlilla y.m. tunnetuksi. Rakkaudella paimentyössään liittyen herännäisyyden vanhoihin traditsiooneihin, joita hän ymmärtämyksellä heränneitten lapsilta tutkien tiedusteli, nähtiin hänet usein niissä tilaisuuksissa ja kokouksissa, joissa neuvoteltiin liikkeen järjestämisestä ja elvyttämisestä.

Muista herännäismielisistä ja herännäisyyteen näinä aikoina liittyneistä vanhemmista papeista mainittakoon vielä Pielisjärven kappalainen E. K. Kyander (synt. 1852), joka 1890-luvulla ahkerasti kirjoitteli Hengelliseen Kuukauslehteen, sekä Jalasjärven kappalainen Y. G. Forsman (synt. 1857), joka niinikään oli ensimmäisiä sielunpaimenia, jotka avonaisesti tunnustivat kannattavansa uudestaan elpyvää herännäisyysliikettä.

Ruotsinkielisen Pohjanmaan herännäisyyteen luettavista papeista XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä on huomattava Jaakko Joel Wegelius. Hän syntyi v. 1846 ja vihittiin papiksi 1872. Toimittuaan sielunpaimenena eri seuduilla ja oltuaan muunohessa kappalaisena Lapualla (1885-88), pääsi hän viimemainittuna vuonna kirkkoherraksi Kruununkylään, jossa virassa hän oli kuolemaansa asti v. 1914. Wegeliuksen vilpittömyys ja hänen vakava, nöyrä mielensä hankkivat hänelle paljon ystäviä herännäisyyden suomenkielisissäkin seuduissa. Uudestaan elpyvään herännäisyysliikkeeseen suhtautui hän aina myötätuntoisesti.

Jos vanhemmat papit jaon ajoilta perittyjen ennakkoluulojen estäminä ylimalkaan suhtautuivatkin kylmästi 1880- ja 1890-luvulla uuteen eloon virkistyvään herännäisyysliikkeeseen ja pysyivät sille vieraina, liittyi siihen jo vuosisadan lopussa paljon uusia, sielunpaimenen tehtäviin valmistuneita miehiä. Seuraavat heistä ottivat jo XIX vuosisadan lopussa osaa Herättäjän kokouksiin ja olivat jo siihen aikaan heränneelle kansalle tuttuja ja rakkaita: A. V. Karttunen, synt. 1864 ja vihitty papiksi 1888, R. Makkonen, synt. 1863, vihitty papiksi 1893, K. Z. Simelius, synt. 1870, vihitty papiksi 1893, k. 1916, A. Riihimäki, synt. 1869, k. 1904 ja A. Oravala, synt. 1869, jotka vihittiin papeiksi 1896, F. V. Leino, synt. 1873, k. 1914 ja J. Hannuksela, synt. 1866, jotka vihittiin papeiksi 1897, sekä M. L. Saaninkoski, synt. 1872 ja vihitty papiksi 1898. Vuosisadan vaiheessa kasvoi näiden herännäisyyden riveihin astuvien nuorten pappien luku paljon.

Piispa K. K. Ottelin (k. 1864) ja arkkipiispa Edvard Bergenheim (k. 1884) olivat viimeiset kirkon hallitusmiehistä, joiden muistoon liittyy vainomielisyyttä herännäisyyttä vastaan. Kauan ei viipynyt, ennenkuin herännäisyyden ystävät näissä piireissä tapasivat miehen, joka osoitti liikkeelle ja siihen liittyneille papeille ystävällistä mieltä. Tarkoitamme G. Johanssonia, joka jo Kuopion hiippakunnan piispana (1885-96) oli tilaisuudessa tutustumaan liikkeen silloisiin oloihin Pohjois-Savossa sekä Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla. Paitsi että hän suhtautui siihen ymmärtämyksellä ja myötätunnolla, on huomattava, että hänen hierarkkisuudesta ja ahdasmielisyydestä vapaa katsantotapansa, hänen veljellinen esiintymisensä papistoa kohtaan ja ennen kaikkea hänen syvälliseen uskonnollisuuteen perustuva katsantokantansa olivat omiaan voimallisesti painamaan alas vanhoja, herännäisyyttä tuomitsevia ennakkoluuloja sekä valmistamaan uutta aikaa, jossa tämäkin liike entistä vapaammin voisi vakaantua ja kehittyä. Tätäkään näkökohtaa emme saa syrjäyttää, jos mielimme puolueettomasti arvostella herännäisyyden nousua XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä.

Silmäillessämme herännäisyyden vaiheita XIX vuosisadan loppuaikoina, kiintyy huomiomme niihin henkilöihin, jotka liikkeen aikaisemmilta ajoilta olivat jääneet silloiselle sukupolvelle todistamaan, mitä olivat nähneet ja kokeneet.

Huomattavin näistä vanhoista oli Suupohjassa ennen (III, 433) mainittu Sven Toppari eli Heikkilän Vennu, joksi häntä kotiseudullaan tavallisesti nimitettiin. Niinkuin olemme nähneet, oli hän N. K. Malmbergin likeisimpiä ystäviä, joka näkyy siitäkin, että tämä vähä ennen kuolemaansa määräsi hänet nuorimman poikansa holhojaksi. Toppari puolestaan kunnioitti Malmbergia elämänsä loppuun asti muuttumattomalla kunnioituksella. Kun hän puhui "pastorista", piti jokaisen tietää, että hän omisti tämän nimen oikeastaan vain yhdelle — Malmbergille. Herätykseen tuli hän v. 1840. jolloin herätyksen tuulet niin voimakkaasti puhalsivat muunmuassa Kauhavalla, missä hän asui. — Vaikkei Topparilla milloinkaan ollut Malmbergista muuta sanomista kuin hyvää ja vaikkei hän vikoillut Vilh. Niskastakaan, joutui hän ensinmainitun kuoltua kuitenkin erilleen siitä joukosta, joka, liittyen näiden johtomiesten opetuksiin, jäi edustamaan varsinaista herännäisyyttä. Voimallinen oli tosiaankin se eripuraisuuden ja eriseuraisuuden henki, jonka alaisena silloinen herännäisyys oli, kun ei Topparikaan hajoittavalta vaikutukselta säilynyt. Mutta ei hän silti uuden suunnan tai toistupalaisten tavoin vikoillen tuominnut uudestaan kokoontuvaa herännäisyysliikettä, hän vain alakuloisena vetäytyi siitä syrjään. Hän oli Malmbergin ajan miehiä eikä päässyt kotiutumaan niissä olosuhteissa, joihin herännäisyys nyttemmin oli johtunut.

Toppari oli lahjakas ja syvämietteinen mies. Ahkerasti luki hän raamattua, pyytäen perehtyä varsinkin Paavalin kirjeisiin. Ne kovat koetukset, joiden alaiseksi hän usein joutui — muunohessa täytyi hänen saattaa kaikki lapsensa, joista hänellä muutenkin oli paljon surua, toisen toisensa perästä hautaan — ahdistivat häntä likemmäs Herraa. Hänen luonnettaan ja uskonnollista kantaansa kuvaa esim. seuraava. Kerran matkalta tullessaan löysi Toppari talonsa tuhkaläjänä. Raunioilla istuvalta isännältä kysyi muuan ohimenevä: "Mitä ukko nyt ajattelee?" Vastaus kuului: "Olen kiitollinen Jumalalle siitä, kun niin vähän antoi palaa. Minulta on palanut ainoastaan koti ja kartano, mutta palamatta jäi pelto ja karja, raha, tavara, hyvä puoliso, hurskas ja hyvä esivalta, hyvä hallitusmeno, tarpeellinen ilma, rauha, terveys, hyvät tavat, uskolliset ystävät, hyvät kylänmiehet ja muita senkaltaisia". — Puhujana seuroissa ei Toppari milloinkaan liene esiintynyt, mutta sitä huomattavammat olivat hänen ahtaammissa piireissä lausumansa neuvot ja opetukset, joiden kohti käypää voimaa pureva, harvinaisen taitava iva silloin tällöin lisäsi. Varsinkin nuoriin pappeihin, Malmivaaraan, Erkki Pesoseen y.m. oli hänen vaikutuksensa suuri. — Uusiin, Suupohjassa ennen tuntemattomiin uskonnollisiin liikkeisiin, evankeliseen ja vapaakirkolliseen suuntaan, suhtautui hän jyrkästi hyläten, tavallisesti kohdellen niiden tunkeilevia edustajia leikillisellä ivalla.

Huolimatta Topparin vieraantumisesta herännäisyysliikkeestä, jota hän sitäpaitsi elämänsä loppuaikoina jälleen lähenteli, pitivät kaikki, jotka likemmin olivat häneen tutustuneet, häntä huomiota ansaitsevana kristillisenä luonteena ja varsinkin siihen nähden historiallisena henkilönä. — Toppari kuoli 70 vuoden ikäisenä v. 1893.

Samana vuonna, kuin Toppari, kuoli toinenkin Suupohjan herännäisyyden merkkimiehiä, seurapuhujanakin tunnettu, ennen (IV, 523) mainittu Jaakko Sinnenmäki. Syntyneenä Lapuan Hellanmaalla v. 1820 ja siellä mieheksi varttuneena oli hän 20 vuoden ikäinen, kun N. K. Malmbergin voimallinen herätyshuuto sai niin monen nuorukaisenkin näillä seuduin vedetyksi parannuksen tielle. Yksi näistä oli Sinnenmäkikin, vaikka hän alussa vastusteli ja huvitusten pyörteessä koetti tukehuttaa levottomaksi tulleen omantuntonsa ääntä. Mutta kun hän sitten antautui tätä ääntä kuulemaan ja usein rupesi käymään Malmbergin seuroissa, liittyi hän päättävästi heränneisiin ja pysyi uskollisena tälle päätökselleen elämänsä loppuun asti. Ja heränneitten liitossa sekä kanssakäymisessä heidän kanssaan kehittyi hän jaloksi ja paljon hyvää vaikuttavaksi kotiseutunsa herännäisyysliikkeen pylvääksi. Sinnenmäki oli omantunnon mies, ankara itseään kohtaan ja ankara synnille, näkyi tämä sitten hänen omissa uskonheimolaisissaan tai muissa. Mutta muisto hänen taisteluista Herraa vastaan nuoruudenaikana oli Pyhän hengen koulussa tehnyt hänet nöyräksi, ja sentähden oli hän erinomaisen lempeä erehtyviä kohtaan. Ja hellää leimaa kantoivat juuri tästä syystä hänen seurapuheensakin, hellää ja sentähden niin viehättävää. Perheenisänä sekä talonsa isäntänä oli Sinnenmäki jalona esimerkkinä kaikille, jotka hänet tunsivat. Hänen tosi kristillistä luonnettaan täydentämässä oli sääliväisyys kaikkia kärsiviä kohtaan, joka sääliväisyys muunohessa osoittautui aineellista apua tarvitsevien alttiissa auttamisessa. Sinnenmäki oli tunnettu laajalti heränneitten piireissä ja varsinkin hänen kotiseudullaan on hänen muistonsa vielä tänään rakas. Hän kuoli syyskuun 28 p:nä 1893. Satoihin nouseva ystäväjoukko saattoi hänet kaipuulla Lapuan kirkkomaalle, missä hänelle oli valmistettu viimeinen leposija hänen asetoverinsa Arvi Logrenin haudan läheisyyteen.

Suupohjan herännäisyyden merkkihenkilöistä vetää vielä XIX vuosisadan viimeisellä vuosikymmenelläkin huomion puoleensa ennen (IV, 479) mainittu Justiina Rautakorpi eli "Rautakorven Tiina". Hän näet kuoli vasta v. 1893 ja oli loppuun asti sama teräväpäinen ja muihin paljon vaikuttava nainen kuin elämänsä paraimpina vuosina. Varsinkin nuorista tytöistä piti hän äidillistä huolta, kylväen heidän sydämiinsä elämän sanan siemeniä. Mutta muitakin hän nuhteli synnistä ja neuvoi elämän tielle. Hän oli niitä harvoja, joiden tapana on itkeä itkevien ja iloita Herrassa iloitsevien kanssa. Myöskin "koulumestarina" oli hän tunnettu. Taipumattomimpia ja kankeimpia lukijoita toimittivat papit monesti hänen kouluunsa. Siellä heidän milloin tukkapöllyn, milloin juustopalan kehoittamina, täyttyi tehdä työtä, sillä seurauksella, että he oppivat. Talvisaikana oli hänen tupansa täynnä sekä hyviä että huonoja lukijoita. — Suurta iloa tuotti Tiinalle nuorten pappien liittyminen heränneisiin. Hän nimitti heitä pojikseen, silitti heidän päätään ja lausui: "Onpa minulla sinussakin oikein kaunis poika".

"Milloinkahan tälle minun pitkälleperjantailleni ilta joutuu?" kirjoitti Tiina keväällä 1893 Malmivaaralle. Se tuli saman vuoden joulukuussa. Hän oli silloin 78 vuoden vanha.

Keski-Pohjanmaallakin eli vielä vuosisadan lopussa menneiltä ajoilta heränneitten piirissä laajalti tunnettu vanha nainen, ennen (II, 69) mainittu Kaisa-Liisa Oja, eli "Vaivalan mummo", jolla nimellä häntä vielä tänään muistetaan. Samoinkuin Rautakorven Tiina oli hänkin tunnettu kauniista veisuäänestään. Niinkuin muistamme, hän ensin Kalajoen-varren heränneille opetti Siionin virsien säveleet. Kaisa-Liisa Oja kuoli kotipitäjässään, Nivalassa, v. 1901 79 vuoden vanhana. — Toinenkin Kalajoen-varren vanhoista heränneistä naisista on edellä muiden muistettava: Fredrika Ylitalo o.s. Olmola (k. 1883). Varsinkin kotipitäjässään Ylivieskassa sai hän heränneiltä osakseen yksimielistä kunnioitusta ja rakkautta, ollen kristillisellä vaelluksellaan ja valvovalla mielellään kehoittavana esimerkkinä kaikille, jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssansa.

V. 1875 kuoli 85 vuoden vanhana Nivalassa Kalajoen käräjien ajoilta tunnettu, ennen mainittu Matti Niemi. Niinkuin olemme nähneet, oli hän tuon pitkän käräjäjutun aikoina oikeudessa syytettyjen heränneitten talonpoikien eturivin miehiä, eli oikeammin: Paavo Ruotsalaista lukuunottamatta heidän huomatuin edustajansa. Silloin niin urhoollisesti puolustamalleen vakaumukselle pysyi hän uskollisena loppuun asti.

Niinä aikoina, jolloin Herättäjän toiminta alkoi, muutti Savosta Kalajoen-varrelle Antti Rissanen. Toimien sittemmin useita vuosia yhtiön kolportöörinä, vei hän tietoja elpyvän herännäisyyden tilasta Pohjanmaalta Savoon ja muihin osiin maata. Huono kuulo sekä ahdasmielisen jyrkkä vanhoillisuus olivat haittana hänen toiminnalleen, johon hänellä muissa suhteessa oli hyviäkin edellytyksiä. Seurapuhujana onnistui hän usein hyvinkin, jonka tähden häntä pyydettiin esiintymään Herättäjän vuosijuhlissakin sekä muissa juhlatilaisuuksissa. Rissanen kuoli v. 1916 Nivalassa, missä hän elämänsä loppuaikoina asui.

Huomiota Kalajoen-varren herännäisyyden muistojen kerääjänä ja kertojana ansaitsee ennen mainittu Simo Pylväs. Hän oli hiljainen ja vaatimaton mies, joka ei suinkaan tarttunut kynään kirjoituksillaan mainetta saadakseen. Muiden, varsinkin Malmivaaran kehoituksesta ryhtyi hän kirjoittamaan Taneli Rauhalasta sekä kotiseutunsa herännäisyydestä tämän aikana. Varsinkin kotipitäjänsä, Ylivieskan, uskonnolliset olot tunsi hän tarkoin. Ollen tunnollinen luonteeltaan, käsitteli hän herännäisyyden muistoja tarkalla huolellisuudella. Niinkuin esim. hänen kertomuksistaan Kiireen talven vaiheista näkyy (IV, 490) arvostelee hän henkilöitä ja tapahtumia kiitettävällä puolueettomuudella. — Muutamana elokuun päivänä v. 1899, kun Pylväs perheensä kera oli istuutunut puolipäivä-pöytänsä ääreen, iski salama hänet kuoliaaksi.

Simo Pylväs on todistuksena siitä, että niitä henkilöitä vieläkin löytyi, jotka menneiden aikojen heränneitten tapaan keräilivät herännäisyyden muistoja ja jättivät niistä kertomuksia jälkimaailmalle. Tämä on sitä tärkeämpää, koska me turhaan, varsinkin XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla tiedustelemme tämmöisiä kirjoituksia liikkeen siihen aikaan vielä eläviltä papeilta ja muilta korkeampaa koulukasvatusta saaneilta vanhoilta henkilöiltä. Sentähden ansaitsevatkin kansanmiesten ja kansaa lähellä olleiden henkilöiden toimenpiteet kysymyksessä olevassa suhteessa suurta tunnustusta. Ruotsinkielisenkin Pohjanmaan herännäisyyden muistoilla on ollut tämänkaltainen vartija. Tarkoitamme ennen (IV, 280) mainitsemaamme kansakoulunopettajaa A. Svedbergiä. Hän oli kotoisin Storsvedin talosta Munsalassa, missä hän kuolikin v. 1889. Oltuaan ensin lastenopettajana Munsalassa, tuli hän v. 1862 kansakoulunopettajaksi siellä, pysyen tässä toimessa kuolemaansa asti. Svedberg nautti suurta luottamusta, joka nähdään siitäkin, että hän kuului siihen komiteaan, jonka tehtävänä oli tarkastaa Uno Cygnaeuksen kansakoululaitoksen järjestämisestä tekemää ehdotusta, sekä että hän vuodesta 1877 kuolemaansa asti kaikilla valtiopäivillä oli talonpoikaissäädyn edustajana. Paitsi kirjoituksia "Folkvännen", "Barnavännen", "Österbotten" ja "Österbottniska posten" nimisissä y.m. lehdissä (myöskin Ruotsin ja Norjan lehdissä) on hän julkaissut kirjasia, joissa hän muunohessa kertoo herännäisyyden vaiheista kotiseuduillaan. Kaikissa näissä kirjoituksissa kohtaa meitä vakava uskonnollinen mieli, ja hänen arvostelunsa herännäisyydestä ja sitä edustaneista henkilöistä ilmaisee lämmintä myötätuntoa ja vilpitöntä rakkautta tähän liikkeeseen.

Marraskuussa 1895 kuoli äkkiä Iisalmen heränneitten viimeinen varsinainen johtomies Juhani Niskanen. Niinkuin olemme nähneet (IV, 547), oli hän auttamattomasti loukkaantunut Malmivaaraan tämän julkaisemien Siionin virsien tähden. Huonon palveluksen hän tällä teki Iisalmen heränneille, jotka siitä alkaen jäivät erilleen muusta herännäisyydestä. Niskanen oli vanhan ajan mies. Kaiken lahjakkaisuutensa uhallakaan hän ei voinut seurata niitä uudistuspyrinnöitä, joita elpyvä herännäisyys otti ohjelmaansa. Syynä tuohon hänen jyrkkään vanhoillisuuteensa oli sitäpaitsi epäilemättä myöskin itserakkaus, joka esti häntä alistumasta muiden neuvottavaksi.

Paljon nöyrempi oli Juhani Niskasen nuorempi veli Kusti Niskanen, jonka suullisiin kertomuksiin Savon herännäisyyden menneistä vaiheista usein ennen olemme viitanneet. Hänkin oli harvinaisen lahjakas mies, valistunut, hienotunteinen ja laajanäköinen kuni ani harvat. Hänen tietonsa olivat koulua käymättömän miehen tiedoiksi suuret. Ne oli hän ahkeralla lukemisella ja terävällä arvostelukyvyllään itselleen hankkinut ja taitavasti, tosi valistuneen miehen tavoin hän niitä käytti. Monta kaunista piirrettä oli Kusti Niskasen luonteessa. Niinpä hän esim. ei kärsinyt kuulla panettelua. Kun pappeja moitittiin, hän lausui: "Ne on Herra virkaan asettanut ja ne vastaavat itse hänelle siitä, jos kehnosti sen hoitavat; koetetaan me vain pysytellä omissa asioissamme". Veljelleen osoitti hän kunnioitusta eikä riitaantunut hänen kanssaan, vaikka mielipiteet eivät aina sopineet yhteen. — Kusti Niskasen koti Iisalmen Haapajärven rannalla olevassa Puustellinniemessä oli harvinaisen miellyttävä. Ensikertalainenkin sai siellä osakseen sydämellistä kohtelua sekä altista vieraanvaraisuutta, vaikka isäntä olikin köyhä. — Seuraelämään otti hän osaa, käyden usein Kiuruvedenkin heränneitä tervehtimässä. Hänen kuolemansa oli tuntuva isku tämän puolen herännäisyydelle. Niskasen nöyrää mieltä ja hänen sanan paraammassa merkityksessä lapsellista uskonnollista katsantotapaansa kuvaavat seuraava hänen muutamassa ystäväpiirissä, missä puhuttiin taivaan riemusta ja kirkkaudesta, lausumansa sanat: "Minä tyytyisin ovenvartijan virkaan Jumalani huoneessa. Saisinhan aina teitä muita sisään laskiessani vilaukselta oven raosta nähdä, mikä riemu ja kirkkaus teillä on nautittavana, ja siinä olisi minunlaiselle yltäkyllin autuutta".

Syynä siihen, ettei Iisalmen herännäisyys näidenkään etevien merkkimiesten aikana päässyt nousemaan, vaan itseensä sulkeutuneena kangistui kaavaan, oli ainakin osaksi se, että H. K. T. Brofeldt, joka vuodesta 1865 oli kappalaisena ja 1883 kirkkoherrana seurakunnassa, niinkuin jo olemme maininneet (IV, 508), kannatti beckiläistä, yksilön suhdetta Herraan teroittavaa katsantotapaa ja siitäkin syystä vieraantui heränneistä, joille seurakuntakäsitteen teroittaminen oli niin tärkeä asia. Sitä hajaannusta ja epävarmuutta, joka näinä aikoina on nähtävänä Iisalmen seurakuntaelämässä, eivät Brofeldtin ytimekkäät saarnatkaan, joita hän verrattoman luonnollisesti ja taitavasti kansanomaisella kielellä esitti, eikä hänen vaatimaton ja itsekkäisyydestä vapaa kanssakäyminen seurakuntalaistensa kanssa saaneet korjatuksi. Brofeldt kuoli v. 1914.

XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla eli vielä monta säätyläisnaistakin, jotka nouseville sukupolville lämpimin sydämin kertoivat sekä pitkän elämän koulussa vakaantuneella kristillisellä luonteellaan todistivat herännäisyydestä. Etenkin muutamat heistä vetävät edellä muiden vielä elämänsä myöhäisenä iltanakin huomiota puoleensa:

Stenbäck-veljesten sisar, jyrkkä, teräväpäinen ja suora Charlotte Fredrika Achrén (IV, 400), joka elämänsä loppuajan asui Kuopiossa, missä hän 90 vuoden ikäisenä kuoli v. 1903; Ätsärin kappalaisen K. E. Bergrothin (IV, 427) lämminsydäminen, jaon aikoja katkerasti sureva sekä herännäisyyden menneitä vaiheita hellästi uskollisessa sydämessä säilyttävä leski Karolina Amalia Bergroth, o.s. Stenbäck (k. 93 vuoden vanhana 1906); K. R. Pettersonin leski, Jaakko Wegeliuksen tytär Vendla Petterson (synt. 1824), tunnettu uskollisuudestaan herännäisyyden muistoille sekä isänmaallisesta mielestään.

Paitsi Otto E. A. Hjeltiä tapaamme XIX vuosisadan viimeisenä vuosikymmenenä muutamia muita vanhempaan sukupolveen kuuluvia henkilöitä, jotka pääkaupungin hälinässä edustavat herännäisyyttä ja joiden ympärille tähän liikkeeseen liittyneet nuoremmat heränneet kokoontuivat hartausseuroja pitämään. Tarkoitamme Säämingistä kotoisin olevaa sahanhoitajaa Gabriel Pesosta (k. 1906), jonka Juho Malkamäki oli johdattanut uudistuneen herännäisliikkeen tuttavuuteen, sekä hänen vaimoansa Matti Liukon (I, 351) tytärtä Anna Pesosta (synt. 1840). Rakkaassa muistossa säilyttäen Säämingin herännäisyyden vaiheita, joita he esi-isiltään olivat kuulleet ja joita he osaksi omin silminkin olivat nähneet, liittyivät nämä henkilöt epäilyksettä XIX vuosisadan lopussa elpyvään herännäisyyteen, tunnustaen sitä samanhenkiseksi kuin heidän kotiseuduillaan liikkunut, nyttemmin väsähtänyt liike. Gabriel ja Anna Pesosen poika, filos. maisteri Matti Pesonen (synt. 1868) ryhtyi jo 1890-luvulla tarmokkaasti toimimaan herännäisyyden riveissä.

Kuinka levinnyt herännäisyys XIX vuosisadan lopussa oli, voitaneen jossain määrin päättää Hengellisen Kuukauslehden tilaajamäärästä eri seuduilla. Seuraavat numerot vuodelta 1898, jolloin lehden tilaajamäärä nousi 3,000 ja jolloin sitä levisi 220 eri seurakuntaan, osoittavat mihin seutuihin sitä eniten tilattiin: Haapajärvi 36, Isokyrö 60, Jalasjärvi 46, Kajaani 34, Kannus 22, Karttula 27, Kauhava 35, Kiuruvesi 101, Lapua 144, Nilsiä 36, Nivala 168, Nurmo 210, Oulainen 23, Paavola 83, Parikkala 44, Pielavesi 22, Pielisjärvi 55, Raahe 41, Reisjärvi 23, Ruskeala 34, Salo 34, Seinäjoki 67, Sievi 49, Siikainen 36, Ylihärmä 86, Ylistaro 415, Ylivieska 226. Huomattava on kuitenkin, että nämä numerot muutamissa herännäisyydelle vieraammissa seuduissa (ei liikkeen valtapaikoilla) ainakin osaksi riippuivat papiston suhteesta liikkeeseen, sekä että vähävaraisuus monessa seurakunnassa aiheutti pienemmän tilaajamäärän, vaikka lehteä ystäviltä lainaamalla laajoissa piireissä luettiin. Huomattavimmat herännäistalot olivat vuosisadan loppupuolella Nivalassa: Niemi, Matti Marjaniemen omistama Palosaaren talo, Vilh. Niskasen pojan Paavon (k. 1916) omistama Niskakosken talo sekä Nevala; Ylivieskassa: Jaakola, Ylitalo, Mattila ja Mikko Knuutilan (synt. 1847) omistama Knuutilan talo. Isossakyrössä on muistettava varsikin Ritarin ja sen vastapäätä Kyröjoen toisella puolella sijaitseva Raurun talo, Kauhajoella Pukkila, Järvi ja Saarenmaa. Ylistarossa, Nurmossa ja Lapualla oli liike jo näinä aikoina niihin määrin levinnyt, että eri talojen ja muiden merkkipaikkojen luetteleminen on miltei mahdotonta. Ensinmainitussa pitäjässä ovat varsinkin Untamalan, Hirvilammen ja Malkamäen kylät mainittavat sekä "Ylistaron rinnalla" "Krannin loukko". Lapualla kasvoi liike suurimmaksi Prepulan, Hellanmaan sekä Alanurmon Ruha-nimisessä kylässä. Nurmossa oli heränneitten maata jo 1880-luvulta alkaen Nurmon-perä Peräseinäjoen rajalle asti sekä Nurmon rintakylä. Seinäjoella ansaitsevat huomiota Kotilan ja Heikkilän kylät sekä Soukka-Seinäjoki, Ylihärmässä Keskisen, Kujalan, Prännin ja Kankaan kylät. Vöyrissä säilyi liike Ryssland-nimisen kylän perukalla sekä Alkärrissä (Alikärri).

Niinkuin ylläolevista numeroistakin näkyy, olivat liikkeen pääseutuja XIX vuosisadan lopussa, niinkuin se jo kauan oli ollut, Etelä-Pohjanmaa ja Kalajoen-varsi. Mutta huomattavalle sijalle tulevat myöskin muutamat seurakunnat Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Huomattava on niinikään Hengellisen Kuukauslehden suuri leviäminen Paavolassa, missä herännäisyys Malmivaaran siellä pappina ollessa (1890-1900) virkosi uuteen eloon.

Olemme monesti ennen huomauttaneet, miten vieraana rukoilijain liike sekä Lounais-Suomessa että Sortavalan seuduilla XIX vuosisadan jälkimmäiselläkin puoliskolla pysyi varsinaiselle herännäisyydelle. 1890-luvulla nähtiin silloin tällöin ensinmainitun ryhmän rukoilijoita Herättäjän vuosijuhlilla, mutta vaikka pohjalaisten puolelta näissä tilaisuuksissa ja muulloinkin koetettiin lähentelemistä, jäi tulos hyvinkin pieneksi. Hengellistä Kuukauslehteä tilattiin joitakin kappaleita Lounais-Suomeen — siinä kaikki. Muissa Turun hiippakunnan etelä- ja itä-osissa valloitti evankelinen suunta nekin seudut, joissa herännäisyyttä ennen oli kannatettu. Niin kävi suurimmaksi osaksi Porvoon hiippakunnassa varsinkin sen etelä-osissa, joihin sitäpaitsi muitakin, herännäisyydelle vielä vieraampiakin uskonnollisia suuntia ja liikkeitä, samoinkuin vuosisadan lopussa muihinkin hiippakuntiin, pääsi tunkeutumaan.

Porvoossa v. 1896 pidetyssä synodalikokouksessa piispa H. Råbergh hiippakuntansa hengellisestä elämästä muunmuassa lausui: "Viime vuosien ominaisena tunnusmerkkinä eivät ole suuret, laajalle ulottuvat herätykset, mutta kasvava uskonnollinen eloisuus on kuitenkin ollut nähtävänä monissa paikoin, vaikka siihen liittyneet eivät ole enemmistönä, vaan verrattain harvalukuisena vähemmistönä seurakunnassa. Useimmissa seurakunnissa ovat tämän elävähenkisen kristillisyyden edustajat kirkon uskon ja tunnustuksen kannalla; kantamatta mitään erikoista lahkolaisuuden leimaa ovat he hyväksensä käyttäneet sen hyvän, minkä maassa löytyvät eri uskonsuunnat tarjoovat, ja ovat käytännössä toteuttaneet sitä. Milloin näyttää uskonnollinen elämä kallistuvan pietistiseen, milloin evankeliseen suuntaan. Muutamissa rovastikunnissa esim. Jääskessä, Puumalassa, Savonlinnassa lähentelee uskonnollinen liike enemmän herännäisyyttä kuin evankelismia. Savon herännäisyydestä löytyy vielä jäännöksiä Savoon kuuluvissa seurakunnissa. Kertomukset todistavat kuitenkin, että tämä suunta monissa paikoin kantaa hedelmättömyyden leimaa sekä on kangistunut muotoihin ja puhetapoihin."

Jos tämä kuvaus ylimalkaan onkin oikea, on toiselta puolen myöskin varma, että unestaan heräjävää elävähenkistäkin ja selväpiirteistä herännäisyyttä löytyi monessa silloiseen Porvoon hiippakuntaan kuuluvassa vanhassa herännäisseurakunnassa, jos kohta tuon uudestaan elpyvän liikkeen edustajat useimmissa paikoin muodostivatkin vain pienen joukon. Sama oli laita niidenkin Turun ja Kuopion hiippakunnissa löytyvien herännäisryhmien, joita tapaamme erillään liikkeen suurista valtapaikoista. Todistuksena on muunohessa osanotto Herättäjän vuosijuhliin, joissa jo XIX vuosisadan lopussa monesta kymmenestä seurakunnasta kokoontui körttipukuisia osanottajia. Viestit liikkeen valtamailla tapahtuneesta uudistuksesta levisivät herättäen ja uudistaen kaikkialle, missä vielä jotakin tiedettiin herännäisyyden menneistä vaiheista. [Lähteitä: Hengellinen Kuukauslehti vuosilta 1888-1899 ja 1914; Wilh. Malmivaara, Puoli vuosisataa heränneiden keskuudessa; Ylivieskan, Nivalan, Sievin, Nurmon, Lapuan, Ylistaron, Ylihärmän, Kuopion kirkonkirjat; John Svedbergin minulle Anders Svedbergistä lähettämät elämäkerralliset tiedot; Pohjanmaan ja Pohjois-Savon vanhojen heränneitten ja Wilh. Malmivaaran, Erkki Pesosen, J. F. Cajanin y.m. kertomuksia; Herman Råbergh, Från prestmötet i Borgå 8-11 september 1896; Paimenmuisto; Sukukirja Suomen aatelittomia sukuja.]

XIII.

Edellisten vuosikymmenien herännäisyydestä paljon eroavaa leimaa kantavat liikkeen vaiheet XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla. Joka ei muista, että kysymyksessä olevan vuosisadan pietismi syntyi kansan syvissä riveissä sekä että se niinäkin aikoina, jolloin papit sitä monissa paikoin johtivat, luonteeltaan ja olemukseltaan pääasiallisesti oli samojen syvien rivien edustama, sanan alkuperäisimmässä merkityksessä kansallinen liike, saattaa johtua siihen väärään käsitykseen, että pappien vieraantuminen tahi eroaminen siitä samalla tiesi koko herännäisyyden kuolemaa. Niin ajattelivat itse teossa eivät vain uuteen suuntaan liittyneet sekä säätyläiset että talonpojat, vaan myöskin toistupalaisten alussa suurilukuiset, sittemmin yhä pienenevät ryhmät. Edellisessä suunnassa puhuttiin kyllä "menneistä ajoista", jos kohta ylimalkaan kylmästi ja arkaillen, ja viimemainitussa niiden eloisuutta haikein sydämin kaivattiin, mutta tulevaisuutta ei liikkeellä enää kummankaan silmissä ollut. Eikä siinä kyllin. Se käsitys, että herännäisyys jaon aikoina sai kuoliniskunsa, jäi jokseenkin yleiseksi ei vain kysymyksessä olevissa piireissä, vaan ylimalkaan kaikkialla maassamme, missä herännäisyyden menneistä vaiheista puhuttiin ja liikettä arvosteltiin. Mutta samaan aikaan, jolloin tämä katsantotapa syntyi ja alkoi vakaantua varsinkin säätyläisissä, alkoivat hävityksen leimaa ensin kantavat, hajalle joutuneet heränneen kansan rivit jälleen kokoontua, ryhmittyä ja varttua, vaikkei sitä liikkeen ulkopuolella vielä minään pidetty eikä ylimalkaan ensinkään huomattukaan. Ei mikään paremmin todista, kuinka elinvoimainen ja samalla miten kansanomainen Suomen herännäisyys on ollut. Joka tämän näkökohdan syrjäyttää, arvellen että etupäässä papit ovat edustaneet XIX vuosisadan herännäisyyttä, hän tuntee sitä hyvin pintapuolisesti.

Jokseenkin yleinen on myöskin se käsitys ollut, että 1880- ja 1890-luvulla esiintyvä herännäisyys ei ole suoranaisessa yhteydessä N. K. Malmbergin, Vilhelm Niskasen, Rauhalan ja Logrenin johtaman suunnan kanssa, vaan uusi liike, joka on saanut alkunsa etupäässä Wilh. malmivaaran herännäishengessä entisen herännäisyyden mailla suorittamasta työstä. Miten paljon viimemainittu jo edellisen vuosisadan lopussa ehtikin tehdä liikkeen palveluksessa: ei se alkuansa hänestä ole saanut, vaan se johtuu niistä kansanryhmistä, jotka jaon kovina vuosina kokoontuivat Niilo Kustaa Malmbergin ja Vilhelm Niskasen ympärille isien perinnön pelastamiseksi. Kaikki muu varsinainen herännäisyys — rukoilijain piirejä emme siihen lue kuuluviksi — joka näihin ryhmiin pahentuneena niistä erosi, vähenemistään väheni jo 1890-luvulla miltei kaikkialla. Tämä on kieltämätön totuus, jota eivät mitkään vastaväitteet pysty kumoamaan. Olemme ennen lausuneet ja lausumme vieläkin, että juuri tämä seikka paremmin kuin mikään muu todistaa, ken Niilo Kustaa Malmberg oli. Sentähden tulikin hänen nimensä edellä liikkeen muiden johtomiesten nimien uudestaan elpyvälle herännäisyydellekin rakkaaksi.

Vasta myöhään selveni heränneille, miten paljon onnettomuutta oppiriidat — taistelut Hedbergiä vastaan sekä niskaslaisuuden ja toistupalaisuuden väliset kiivaat väittelyt — olivat tuottaneet liikkeelle. Uusien uskonnollisten suuntien, laestadiolaisten, vapaakirkollisten sekä äärimmäisyyteen kehittyneiden evankelisten piirien esiintyminen näyttämölle kiihoitti mieliä ja esti heränneitä vapautumasta siitä puhdasoppisuuden innoittelemisesta, johon suuri osa heistä oppiriitojen aikana oli eksynyt. Hengellisessä Kuukauslehdessäkin tapaa 1890-luvulla vielä kirjoituksia, jotka eivät ole vapaat tästä leimasta. Myöntää tulee kuitenkin, että ainakin toiset näistä kirjoituksista aiheutuivat muissa suunnissa, etenkin evankelisessa herännäisyyttä vastaan tehdyistä hyökkäyksistä. Mutta ilmeistä on, että Malmivaara ja häneen liittyneet papit sekä Malkamäki ja muut kansanmiehet, jotka kirjoittivat Hengelliseen Kuukauslehteen sekä puhuivat seuroissa, vuosi vuodelta yhä enemmän vapautuivat tuosta isiltä peritystä taipumuksesta ja oppivat antamaan arvoa toisin ajattelevillekin. Niinpä kärsi herännyt kansa, jollei vielä F. G. Hedbergin kuolemanaikana (1893), niin ainakin vuosisadan loppupuolella kuulla myötätuntoisiakin arvosteluja hänestä, vaikka hänen nimensä vielä kauan niiden aikojen jälkeen, jolloin Jonas Lagus kirjoitti häntä vastaan kiivaat kirjeensä, heränneitten korvissa kaikui pahimman kerettiläisen nimenä. Samoin oppi herännyt kansa entistä puolueettomammin arvostelemaan semmoisiakin uskonilmiöitä, jotka eniten erosivat herännäisyydessä vakaantuneesta katsantotavasta. Paljon ovat varsinkin Malmivaara ja Malkamäki tehneet laajentaaksensa heränneitten näköpiiriä tässäkin suhteessa ja vapauttaakseen heitä vanhojen ennakkoluulojen yksipuolisuudesta. He ovat voimallisesti painostaneet sitä totuutta, että kristinusko ennen kaikkea on uusi elämä Kristuksessa, että "tieto paisuttaa, vaan rakkaus rakentaa".

Hengellisessä Kuukauslehdessä teroitti Malmivaara usein, ettei heränneen ihmisen tee mieli väitellä eri suunnista ja opeista, hänen uskontonsa kun on omantunnon ja sydämen eikä kuolleen tiedon asia. Niinpä kirjoitti hän esim. v. 1894 otsakkeella "Vastauksia muutamiin kysymyksiin" seuraavan kysymyksen vastauksineen: "Kun on niin monenlaista oppia ja uskoa, joita kaikkia tunnustajansa sanovat oikeiksi, mitä niistä lähtisi seuraamaan, mitä uskoisi, ettei joutuisi harhateille?" "Et tee tätä kysymystä sentähden, että saisit tietää oikean totuuden, vaan siitä syystä, kun et tahdo totella Herraa. Tuolla kysymyksellä tahdot salata itseltäsi ja muilta suruttomuuttasi ja saada se sysätyksi muiden syyksi."

Tämän yhteydessä huomautettakoon siitäkin, että heränneitten johtomiesten saarnat ja puheet jo XIX vuosisadan lopussa kantoivat paljon evankelisempaa leimaa kuin pari vuosikymmentä aikasemmin. Hengellisessä Kuukauslehdessä kirjoittaa Malmivaara v. 1894: "Heitä pois omat työsi, olkoot uskon tai muun nimellisiä, ja kuule: Isäsi kutsuu — katso, hän ikävöi ja etsii sinua. Jos asetut hiljaiseksi, niin huomaat hänen lähenevän. Hän tulee likemmä, löytää sinut ja — sulkee syliinsä. Sellaisena kuin olet hän sinut korjaa. Ei siinä kysytä mahdollisuuttasi tai mahdottomuuttasi, pyhyyttäsi ja pahuuttasi, katsotaan vain surkeuttasi ja säälitään sinua. Et sinä itse nouse, vaan Isä nostaa, et sinä käy etkä tule, vaan Isä kantaa, et sinä vaaraa torju, vaan Isä pelastaa. Ei siinä sinulta vaadita, vaan sinulle annetaan; ei siinä liikuta omilla tekemisilläsi, vaan armolla. Tuhlaajapojan on silloin Isä sulkenut syliinsä, laupias samarialainen on korjannut tiepuolesta haavoitetun, ryöväri on löytänyt Herran, jolla oli myötätuntoisuutta hänen surkeudelleen. Silloin sokea näkee, ontuva käy Herran kantamana, mykkä puhuu j.n.e. Kaiken tämän sai aikaan Jumalan rakkaus Jesuksessa Kristuksessa eksynyttä syntistä kohtaan." Niinikään on merkille pantava, että puhe siitä pyhityksestä, jota paitsi "ei kukaan saa Jumalaa nähdä", nyttemmin kuului selvemmin heränneitten kokouksissa, ei armojärjestyksen eri asteena esitettynä opinkaavana, vaan käytännölliseen elämään sovitettuna nuhteena ja kehoituksena. "Viallista" kyllä kohdeltiin edelleenkin säälivällä rakkaudella, mutta "vikoja" entistä ankarammin.

Olemme nähneet, miten vähän herännäisyyden menneitä vaiheita jaon jälkeisinä vuosina käsiteltiin kirjallisuudessa. Ne, jotka näitä vaiheita likemmin tunsivat, eivät syystä tai toisesta niistä julkisuudessa kertoneet, ja suuren yleisön muistosta katosi ennenpitkää mitä se aikaisemmin, jolloin herännäisyys vielä oli yleisen huomion ja väittelyn esineenä, oli asiasta kuullut. Ainoana poikkeuksena oli Matth. Akianderin teos, mutta sitä lukivat vain ani harvat, eikä se sitäpaitsi, niinkuin olemme nähneet, kertonut paljon mitään Pohjanmaan oloista niistä ajoista alkaen, jolloin sikäläinen liike muodostaa huomattavimman osan herännäisyyden historiassa. Ei sovi näin ollen kummastella, että sivistyneittenkin henkilöiden tiedot tästä liikkeestä 1860-, 1870- ja 1880-luvuilla supistuivat muutamiin kummallisiin, usein vastenmielisiin kertomuksiin sen vaiheista ja niissä vaikuttaneista merkkihenkilöistä.

Ensimmäinen, joka näiden aikojen jälkeen ryhtyi historian valossa tarkastamaan XIX vuosisadan herännäisyyttä, oli Elis Bergroth. Jo siitä myötätuntoisuudesta, jolla hän toimittamassaan "Vartija"-lehdessä v. 1892 kertoi Herättäjän perustamisesta, saattoi päättää, missä hengessä hän s.v. ilmestyvässä teoksessaan "Suomen kirkon historia pääpiirteissään" oli herännäisyyttä arvosteleva. Teos ilmestyi sitten laajennettuna v. 1902, käsitellen silloin vielä laveammin liikkeen vaiheita sekä huomauttaen sen uudestaan elpymisestä. Bergrothin esitys Suomen herännäisyydestä XIX vuosisadalla ansaitsee monessa suhteessa tunnustusta. Varsinkin on huomattava se puolueettomuus ja myötätuntoisuus, millä hän siihen aikaan vielä vallitsevien, herännäisyyttä sortavien ennakkoluulojen uhalla arvostelee liikkeen vaiheita ja merkkihenkilöitä. Sekin on pantava merkille, että Bergroth, kertoessaan liikkeen vaiheista 1890-luvun loppuaikoina, pitää niissä ilmenevää elpymistä elinvoimaisen tulevaisuuden takeena.

Kaunokirjallisuudenkin alalla tulee herännäisyys samaan aikaan huomatuksi. V. 1894 julkaisi Juhani Aho "Heränneitä" nimisiä kuvauksia "herännäisyyden ajoilta". Epäilyksellä ottivat hänen kuvaamansa heränneitten lapset tämän kirjan käteensä, mutta mieltymyksellä ja ilolla he sen lukivat. Muistojen pyhäkössä kuvastuivat siinä isien ja äitien ajatukset, heidän kilvoituksensa elämän kruunun saavuttamiseksi. — Valmistumaisillaan oli XIX vuosisadan lopussa toinenkin kaunokirjallinen menneiden aikojen herännäisyyttä käsittelevä teos; Eliel Aspelinin "Lauri Stenbäck".

Jo tässä mainitut teokset ja julkaisut olivat omiaan avaamaan yleisön silmät näkemään, miten rikkaita aiheita XIX vuosisadan herännäisyys tarjoo tutkijoille ja kirjailijoille ei vain suuripiirteisenä, kirkollista elämää uudistavana uskonnollisena liikkeenä, vaan kulttuurihistoriallisessakin suhteessa.

Mutta paraan todistuksen herännäisyydestä antoivat XIX vuosisadan lopussa ne vanhat heränneet, jotka siihen aikaan vielä olivat elossa. Joka heitä puhutteli, hän ei voinut olla huomaamatta sitä hellää, usein kyyneleihin sulavaa mieltä, mikä oli ominaista useimmille heistä. Heidän koko olemuksestaan loisti esille tosi herännäisyyden kaunein tuntomerkki: särjetty sydän. He olivat paljon kokeneet, paljon kilvoitelleet. Eivätkä koskeneet ne koetukset, joissa Herra oli heidän uskoaan sulattaen puhdistanut, ainoastaan heitä itseään, vaan koko sitä uskonnollista liikettä, johon he lapsuudestaan olivat kuuluneet ja jonka voittoja ja tappioita, suruja ja iloja he omin silmin olivat nähneet. Kipeästi olivat heihin koskeneet varsinkin jaon kovat ajat, jotka hajoittivat heränneitten ennen yksimielisen joukon, ja Jumalaa kiittäen tervehtivät he sitä toivorikasta aikaa, joka 1880- ja 1890-luvuilla herännäisyydelle jälleen koitti. Muutamassa seuratilaisuudessa vuosisadan lopussa lausui Jonas Laguksen ennen (II, 372) mainittu renki Antti Kaakko (k. 1902), kertoessaan menneistä ajoista: "Jo oli tämä liike joutua liika suurten talvisten hankien peittoon. Ei kukaan pappi meitä enää neuvomaan tullut, ja Niskaset, Rauhalat, Helaalatkin kaatuivat pois. Luulin jo, etteivät tämmöiset vanhat kannot enää milloinkaan pääsisi auringon lämpöä kokemaan, mutta sitten tuli tänne sen vanhan Malmbergin poika ja puhui meille, niinkuin ennen puhuttiin. Tuli sitten muitakin. Minusta näyttää, ettei Herra vieläkään ole tätä kansaa hyljännyt."

Tulkitkoot nämä paljon kokeneen herännäisvanhuksen sanat XIX vuosisadan herännäisyyden tervehdyksen niille lukuisille nuorille papeille ja sille jälleen suureksi kasvaneelle heränneelle kansalle, jotka ovat ryhtyneet isien perintöä hoitamaan. "Toivon ja pelvon välillä" kulkee herännyt ihminen halki maailman korven, ja "toivon ja pelvon välillä" on koko herännäisyysliikekin kasvanut, taistellut, edistynyt. Jota syvempään tämä liike isien neuvoja noudattaen nöyrtyy Jumalan väkevän käden alle, jota paremmin se oppii yksin armosta elämään, sitä puhtaampaa on sen pelko oleva ja sitä kirkkaampi sen toivo. Sillä on silloin vielä tehtävä isiemme maassa ja sentähden tulevaisuuskin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMEN HERÄNNÄISYYDEN HISTORIA XIX:LLÄ VUOSISADALLA IV. 1853-1900 ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.